vuosikerta BN haastattelee: NICO DUPORTAL JOHNNY DRUMMER THE FORD BLUES BAND JARTSE TUOMINEN HOLE IN THE HEAD Henkilökuvassa: ARTHUR PRYSOCK R&B-tenoristit, osa 23: NOBLE ”THIN MAN” WATTS Kaikuja kadunkulmista, osa 9: THE MELLOKINGS Teinipopin aatelisia, osa 13: JOHNNY CRAWFORD B.B. BN käy tapahtumissa / Bluesin hahmoja #30: Sonny Boy Williamson I Seitsemän tuuman taivas! / Levytutkailut / Muddy Lee Makkonen 197301-15-03 ISSN 0784-7726 N:o 273 (3/2015) Hinta 6,80 € 48. KING 1925–2015 B.B. KING 1925–2015
4 s. 9 s. 30 s. 36 s. 12 s. AUTO OY Mainostoimisto AD Alfred Sisä-Suomen Lehti. 14 s. 26 s. 22 ÄÄNEKOSKI O.K. 2 • 3 2015 s. 36 s. 9 BN 3/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: BN 3/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: s. 18 s. 4 s. 22 s. 30 s. 12 s. 18 s. 26 s. 14 s
Duportalin ja Bouyousfin kaveruus kantaa sekin edelleen hedelmää ensiksi mainitun uusimmalla “Guitar Player“ -albumilla, heidän yhdessä laatimansa, levyn erääksi kulminaatiokohdaksi muodostuvan Lost In The Game -kappaleen myötä. Hän kirjoitti aikoinaan käyttööni muutaman kappaleen ja yksi niistä oli Lost In The Game, se laulu on minulle todella tärkeä! Neljä albumia vuosina 2002–07 julkaissut Rosebud Blue Sauce ei ollut omana aikakautenaan erityisen markkinaseksikäs kattaus. Viimeistään Jimmie Vaughanin livenä v. Vaikka olin itse hulluna todellisiin bluesjuttuihin, muut jätkät tuntuivat lämpenevän enemmän punkja bluesrock-tyyleille. Rosebud Blue Sauce hajosi vuonna 2009, mutta Duportalin henkilökohtaisen kansainvälisen tunnettuuden voimistajana niin jäähyväislevyllä kuin myös sen amerikkalaismentorilla oli merkittävä roolinsa. Aluksi jammailimme jotain Fabulous T-Birds -covereita, sitten yritimme treenata Hollywood Fatsin ja Mighty Flyersin tapaisten West Coast -idoleidemme staileja... sekä lainanumeroiden lisäksi vähitellen myös omia, samassa hengessä tekemiämme kappaleita. Fonisti Benjamin Contin ja rumpali Pascal Delmasin ohella kokoonpanoon kuului kontrabasisti Abdell “B.Bop“ Bouyousfi, josta muodostui ryhmän toinen ydinhahmo Nicon rinnalle. Vauhtia oli silti otettava paikallisbändeistä, joiden tyylit poikkesivat joskus melkoisesti hänen henkilökohtaisista mieltymyksistään. Lynwoodia itseään työllistäneen levy-yhtiön, losangeleslaisen Delta Groove Musicin nokkahahmoihin lukeutuva Jeff NICO DUPORTAL NICO DUPORTAL. BN tavoitti kiireisen artistin ja rauhoitti hänet hetkeksi jakamaan mietteitään niin uutuusäänitteistä kuin nousujohteisesta urasta muutenkin. Laajempaan tietoisuuteen kokoonpano kiilasi vuoden 2013 albumillaan ”Real Rockin’ Papa”, jota ovat seuranneet englantilaisen Rhythm Bomb -merkin julkaisut, vinyyli-EP ”When I’m Gone” (2014) sekä kaksi pitkäsoittoa, teksasilaisen r&b-laulajattaren Jai Malanon kanssa äänitetty ”Rocket Girl” sekä viimeisimpänä saavutuksena huhtikuussa ilmestynyt ”Guitar Player”. Vähän myöhemmin aikuisiän kynnyksellä Duportal pyysi soitinkaupan omistaneelta isäpuoleltaan lahjaksi liikkeen huokeinta kitaraa voidakseen kokeilla, miltä veikan levyt kuulostaisivat itse soitettuna. kunnes taas palasin vanhempiin heppuihin, T-Bone Walkeriin, Tiny Grimesiin, Willie Johnsoniin, Clarence ”Gatemouth” Browniin, Johnny ”Guitar” Watsoniin, Ike Turneriin, Jimmy Noleniin ja niin edelleen. Mad Man Blues taas oli sekoitus kaikkien bändijäsenten suosikkeja. Rosebud Blue Sauce koostui Duportalin tavoin parikymppisistä jazzja blues-intoilijoista. Koitin ensin soittaa sitä Jimi Hendrixin tyylillä. 1996 nähtyään Duportal kuitenkin tiesi, minkälaista musiikkia hän halusi siitä lähtien tehdä. Gene Tayloria, Sean Carneyta ja Dave Herreroa. Treenasin myös vanhaa brittibluesia ja SRV-juttuja, melkein mitä tahansa mitä nyt satuin kuulemaan isoveljeni kiekoilta. Kotona tai suvussa hänellä ei ollut roolimalleina varsinaisia sankarimuusikoita, vaikka isäukko silloin tällöin haitaria soittelikin. Muddy, B.B., Otis Rush... sitten vähän myöhemmin Hollywood Fats Band, Fabulous Thunderbirds, William Clarke... Ystävystyimme ja ryhdyimme soittelemaan musiikkia keskenämme. julkaissut sooloalbumin “The Story So Far“, jolla hänen vierainaan kuullaan mm. – Tutustuin Abdeliin etsiessämme uutta basistia Mad Man Bluesiin vuosien 1995 ja 1996 vaihteessa. Juttelemme vieläkin Abdellin kanssa puhelimessa useamman kerran viikossa – ja mikä hienointa, meille tarjoutuu yhä mahdollisuuksia myös soittaa silloin tällöin yhdessä. Paitsi Euroopassa myös viime aikoina eritoten Yhdysvalloissa suosiotaan kasvattanut Duportal on luotsannut ”Rytmijäbiään” sekä tehtaillut toinen toistaan onnistuneempia levyjä 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulta lähtien. 4 • 3 2015 Autenttista 40ja 50-lukujen jump-rhythm’n’bluesia riehakkaalla rock’n’roll-asenteella sekä piinkovalla showmiehen ammattitaidolla vyöryttävä ranskalainen kitaristi-laulaja Nico Duportal nähtiin 5-henkisine Rhythm Dudes -yhtyeineen odotetulla ensivisiitillä Suomessa Stompin’ 2015 -festivaalien pääkonsertissa – ja kaikki ennusmerkit viittaavat siihen, ettei debyyttikäynti tule suinkaan jäämään ryhmän viimeiseksi. 30ja 40-lukujen traditionaalisten ranskalaisartistien, western swingin, jazzin sekä 60-luvun urku-grooven suuntaan. Vuoden 1999 tietämillä sai viimein alkunsa orkesteri, joka tyydytti ahnaammin myös porukan kitaristin musiikinnälkää. Hillitty Länsirannikon jump ja jatsahtava swing eivät olleet jokaiseen trendiklubiin soveltuvaa liveviihdettä ja tiettyjä haasteita ilmeni myös levy-yhtiöpuolella. Sen sijaan oman kohtalokkaan painumansa nuoren miehen sisuksiin junttasi isoveljen monipuolinen musiikinkuunteluharrastus, joka ajautuessaan yhä syvemmälle bluesin pariin vain lisäsi bensaa liekkeihin poikaparan sielussa. Lähtemättömän roots-pureman saanut kitaristi tunnustautuu kasvaneensa vuosien saatossa itsekin hartaaksi levynkeräilijäksi ja laajentaneensa ilmeisten bluesja r&b-esikuviensa ohella musiikkimakuaan mm. – Ensimmäinen yhtyeeni Les Chamanes (shamaanit) oli jonkinasteista amerikkalaista punk-rockia tai grungea. Helppo projekti ei myöskään ollut levyistä viimeinen, “About Love“, vaikka soittajat saivatkin houkuteltua sen tuottajaksi turneehommia aikaisemmin kanssaan harjoittaneen kalifornialaisen bluesharpisti-laulajan Richard “Lynwood Slim“ Duranin. Siitäkin on kulunut jo 20 vuotta – pelottavaa, miten aika liitää! Joka tapauksessa, siitä se alkoi. Koulussa hän oli jo harjoitellut musisointia huilulla, muttei ollut mieltänyt sitä omaksi lajikseen. – Luulenpa, että toimin kuten kuka tahansa nuori kolli siihen aikaan, kun tartuin kitaraan 18-vuotiaana. Sellaista se vaan oli silloin 90-luvun puolivälissä. Vaikutteet tulivat Soundgardenilta, Stoogesilta, Ramonesilta ja sen sellaisilta. Edelleen aktiivisesti bändija levytyskuvioissa viihtyvä B.Bop on sittemmin mm. Kitaran kanssa askelkuviot kuitenkin natsasivat varsin nopeasti kohdilleen. Enimmäkseen pitkäsoitot olivatkin omakustanteisia ja Ranskan ulkopuolella jo alun alkaen vaikeasti hankittavia. PETE HOPPULA ARVOKKAAT OPPIVUODET Pariisin maisemissa vuonna 1976 syntyneen Nico Duportalin musiikilliset taustat eivät pahemmin poikenneet muista ikäisistään keskivertotossunkuluttajista. Sitten oivalsin, mistä se kaikki oli lähtöisin! Niin yksinkertaista se lopulta oli
”Muistan kun Randy Chortkoff totesi minulle Delta Groove -levytyksen jälkeen: ‘Nico, nyt sinä olet Mannish Boy‘, enkä osannut sanoa siihen muuta kuin että ‘Hei, sehän on coolia!‘”
Oli se vain mieletön kokemus! RHYTHM DUDES Duportalin nykyinen kokoonpano ruumillistui 2010-luvun alkumetreillä ja tälläkin kertaa kyseessä oli omalla tavallaan kahden kauppa. Kaikkihan häntä rakastivat juuri tästä samasta syystä! Kaipaan Slimiä eikä kulu päivääkään, etten tulisi ajatelleeksi häntä. Uudeksi aisaparikseen Nico sai nyt kontrabasisti Thibaut Chopinin, joka on säilynyt kiinteänä osana Rhythm Dudesia muiden soittajien aika ajoin vaihtuessa. Studiossa kului siis tunti jos toinenkin yhdessä... Juuri tällaisesta olen haaveillut jo pitkään... Campbellin bassotellessa vasemmalla puolellani. Nykyisin voin jo itsekin olettaa osaavani laulaa, ja sama koskee myös kitaransoittoani. Tässä suhteessa me kaikki olemme silti täydellisiä rikoskumppaneita. Hän soitatti minulle lounaalla Malanon musiikkia ja kysyi, olisimmeko kiinnostuneita osallistumaan hänen debyyttialbuminsa tekoon – no tottakai! Pidin työskentelystä Jain kanssa. Ympyrä ikään kuin sulkeutui vuonna 2014, kun Duportal matkusti ensimmäistä kertaa Etelä-Kaliforniaan ja pääsi samantien mukaan Fleenorin tuottamalle The Mannish Boysin seitsemännelle sessiolevylle “Wrapped Up And Ready“. ja arvaatko mitä, myös se mimmi tykkää bailaamisesta! Tulevaisuuden suhteen Duportal malttaa pysyä nöyränä, mutta myöntää olevansa houkuttunut etenkin Amerikan ihmemaan tarjoamista mahdollisuuksista. Hän oli silloin soittamassa Hook Herreran kanssa samoilla festivaaleilla, jonne meidänkin yhtyeemme oli kiinnitetty. Aluksi siinä ei ollut taustalla mitään sen vakavampaa, kunhan vain kaipasin hieman “raitista ilmaa“, tuoreen jutun testatakseni mihin muuhun rahkeeni riittäisivät. 6 • 3 2015 Scott Fleenor avautuu “Guitar Player“ -albumin kansiteksteissään siitä helpotuksesta, jonka hän koki löytäessään eurooppalaisen blueskentän 90-luvun jälkipuolella: tyystin uuden aarreaitan suhteessa oman maansa tarjonnaltaan jo selvästi latistuneempaan bändikirjoon. Mitä muuta heistä oikein voisi sanoa. – Sitä ei koskaan tiedä mitä voi tapahtua. Uuden oman levyn lisäksi Duportal esiintyy bändeineen aikaisemmin The Royal Rhythmaires -yhtyettä luotsanneen tumman nuoren r&b-laulajattaren Jai Malanon uunituoreella esikoissooloalbumilla ”Rocket Girl”, joka on niin ikään Rhythm Bomb -levymerkin julkaisuja. – Tapasin Lynwood Slimin aikoinaan Belgiassa. Fleenor muistelee myös ensimmäisiä tuntemuksiaan Rosebud Blue Saucen keulakuvana toimineesta lahjakkaasta kitaristi-laulajasta, jonka sormet loihtivat jo tuolloin itsevarmoin ottein ilmoille T-Bone Walkerin ja muiden mestarien säveliä. On vielä paljon festareita, joilla en ole päässyt esiintymään! Todellisuudessa olen hyvin kiitollinen, että saan soittaa kavereideni kanssa, matkustaa ja tavata mukavia ihmisiä ympäri maailmaa. Fred Kaplan taituroi pianon äärellä, Jimi Bott rummutti edessäni ja Sugarray Rayford lauloi. No, kun sitten tuli aika tehdä muutoksia siviilielämässäni, tein saman tempun myös musiikkirintamalla. Tarinoita meillä riitti kerrottavaksi vaikka kuinka paljon, elämästä, musiikista, jopa Euroopan historiasta... Ensiksi kuvittelin sen olleen vitsi, mutta kaikki oikeasti toteutui! Siellä minä sitten istuin Kid Ramosin soittaessa totutun hurjia kitarasoolojaan oikealla ja Willie J. Siinä mielessä The Rhythm Dudes on ollut minulle hyvin toisenlainen bändi verrattuna Rosebud Blue Sauceen – ja mikä tärkeintä, lauluni on nyt erilaista. Omiin muistoihini Slim jää lojaalina persoonana, joka kohteli minua aina hyvin, vaikka olinkin vielä sellainen kypsymätön pentu. Hienointa oli, ettei kyse ollut vain säestyssessiosta vaan paiskimme tosissamme töitä uusien kappaleiden, sovitusten ja tuotannon kimpussa. – Tunsin hänet pitkältä ajalta, ja näimme satunnaisesti kaikenlaisilla festivaaleilla, kotibileissä ja jameissa. Ensi vuonna olen suunnitellut vieväni koko bändin Kaliforniaan. Kaverithan ovat huippuammattilaisia ja kaltaistani nuotteja osaamatonta “muusikkoa“ voi olla joskus vaikea ymmärtää. Hän oli älykäs ja mahtavalla huumorintajulla varustettu mies. Pidän siitä tyylillisestä sekoituksesta. Slimistä tulikin minulle eräänlainen kummisetä. Tätä nykyä niin Lynwood kuin Delta Grooven perustaja Randy Chortkoff ovat jo siirtyneet vahvistuksiksi Taivasorkesterin tuotantotiimiin, eikä syövästä onneksi toipuneella Ramosillakaan ennenaikainen loppu kovin kaukana häämöttänyt. Olen itse. Miehen kilpasoittoa yhdessä Kid Ramosin kanssa kuullaan Sugarray Rayfordin vokalisoimalla Roy Brown -coverilla Everything‘s Alright. Eikä ollut kyse pelkästään musiikista, hän oli minulle myös läheinen ystävä. – Teimme session Rhythm Bombin pomon Ralph Brabandin pyynnöstä. He kertoivat Mannish Boysin suunnittelevan uuden albumin tekoa ja halusivat minun osallistuvan äänityksiin. Toivottavasti voin tehdä tätä vielä pitkään, keikkailu kun on meidän pääasiallinen työmme. Soitin Thibautille ja kerroin että olisi hienoa soittaa ja levyttää joskus yhdessä – ja hänkin yhtyi mielipiteeseeni. Muistan kun Randy Chortkoff totesi minulle Delta Groove -levytyksen jälkeen: ‘Nico, nyt sinä olet Mannish Boy‘, enkä osannut sanoa siihen muuta kuin että ‘Hei, sehän on coolia!‘ Ennen kuin lähdin helmikuussa 2014 Kaliforniaan, olin viestitellyt sekä vanhan ystäväni Jeff Scott Fleenorin että Randyn kanssa. Opin häneltä paljon, niin laulajana kuin soittajana. Se ei tosiaankaan ollut itsestäänselvyys aiemmin! Ja nuo bändikaverit ovat uskomattomia – olen aina halunnut esiintyä kahden tuollaisen puhaltajan kanssa. ja tiedäthän, koska olemme hyviä ystäviä, se tarkoittaa sitä että paitsi soitamme musiikkia, me myös biletämme yhdessä. – Liian monet meistä ovat poistuneet hiljattain Yläkertaan. Sessio tehtiin kokonaan livenä lukuun ottamatta jälkikäteen lisättyjä Ron Dziublan tenorija baritonisaksofoniosuuksia.Slim olisi varmasti ollut minusta ylpeä. Tiesin, että Slim etsiskeli eurooppalaismuusikoita säestystehtäviin tuleville kiertueilleen, joten soitin hänelle hieman myöhemmin ja niin me aloitimme yhteistyön
– Olemme onnekkaita saadessamme levyttää Rhythm Bombille. BN 1/15) ovat jo entuudestaan tuttuja pirteästi New Orleans -henkeen puuskuttava avausraita When I’m Gone, varhaisempaa Roy Brown -koulukuntaa kosiskeleva shouter-ralli Real Good Lovin’ Tonight sekä riettaileva r&b-strolleri Polish Woman, josta kuullaan kiekon päätökseksi vielä vaihtoehtoinenkin (vaikkei lopulta juurikaan aiemmin kuullusta poikkeava) otto. Seuraava ajatus olisi tehdä myös levy Yhdysvalloissa. 3 2015 • 7 ollut siellä useasti, luonut kontakteja ja saanut ystäviä. Keikkabuukkauksetkin ovat hankalia, kun termiä rhythm’n’blues ei sillä tavoin tunneta. Kotimaaperällä uranäkymät sen sijaan eivät näytä aivan yhtä auvoisilta. Osaava levy-yhtiö antaa kyllä toiminnalle hyvän perusturvan, mutta muuten Rhythm Dudes vaikuttaisi kärsivän eräänlaisesta väliinputoajan kohtalosta. Selvää petrausta on tapahtunut aiempaan nähden etenkin kirjoitusvälineiden terävyydessä. – Odottelen innolla paluuta Suomeen mahdollisimman pian – ja tällä kertaa laukkuni kanssa... Valtaosasta kappalemateriaalista vastaavan kaksikon Duportalin ja Rhythm Dudes -kontrabasisti Thibaut Chopinin ei siis tosiaankaan tarvitse enää arvuutella, oliko ratkaisu vain viiden coverin (Johnny ”Guitar” Watsonin nimeään persoonallisempi keskitemposhuffle Oh Baby ja teemaraita Guitar Player, Titus Turnerin kohtalokas Big Mary’s, Jackie Brenstonin Much Later sekä Eddie Bo’n Chessille levyttämä New Orleans -klassikkorokkailu Oh Oh) sisällyttämisestä levylle kehno ajatus. Nico Duportal ja Rytmijäbät ovat löytäneet noin puolen vuosikymmenen mittaisen etsikkovaiheensa jälkeen niin tyylinsä kuin toisensakin. Musiikkimme on lähinnä rhythm’n’bluesia, sellainen mahdollisimman maukas sekoitus Louisianan rock’n’rollia, Teksasin ja Kalifornian blues-R&B:tä sekä vähän muutakin. Aivan pähkähullua! Rockabilly-tyypit, rokkarit – kutsutaan heitä miten vain – oikeasti pitävät bluesista, mutta he vain eivät tiedä sitä. Ei ollut ei. Sen kautta voimme viedä juttuamme niin blues-, rock’n’rollkuin jazzväellekin. esiintymisasun) katoaminenkin tulolennon aikana. Minulle Hank Williams on taas toisaalta yhtälailla bluesia. Ehkäpä vanhakantaiset bluesja R&B-genret eivät ole enää niin kovassa huudossa meilläpäin. Tottahan sellaista on arvostettava.. Vastaavasti jotkut nimenomaan Duportalin koplasta kiinnostuneet rock’n’roll-harrastajat kertoivat kokeneensa kuullun musiikin ennakko-odotuksiinsa nähden ”hieman liian bluesina”. NICO DUPORTAL & HIS RHYTHM DUDES Guitar Player (Rhythm Bomb RBR 5800) -15 Kitaransoittaja Luojan armosta – se Nico Duportal tottavie on, mutta tätä nykyä myös entisestään ulosantiaan vankistanut laulaja ja lauluntekijä, jonka statusta yhtenä Euroopan kovatasoisimmista 40ja 50-lukuisen rokkaavan rhythm’n’bluesin tulkeista ei taida olla enää vähäistäkään syytä kyseenalaistaa. Myös keikoilla soitamme näille kaikille erilaisille yleisöille. Sama asennevaiva tuntuu tosiaan riivaavan myös ranskalaisia: 50-luvun puku ja hiusrasva ovat heti yhtäkuin rockabilly! Se ei mene minun kaaliini! Eli oliko Little Walter sitten fantastinen rockabilly-laulaja, -harpisti ja lauluntekijä. – Itse asiassa tilanne ei ole Ranskassa mitenkään helppo, sillä ihmiset eivät oikein osaa päättää, soitammeko bluesia vai rock’n’rollia. Mallikelpoisesti joskin sangen kurinalaisesti originaalien hengessä lainavalintansa prujaava ryhmä päästää ruuvinjenkaa roimasti löysemmälle omilla hengentuotteillaan, etenkin vanhan soittokaverinsa Abdell Bouyousfin kanssa kynäilemällä Doc Starkes & The Nightriders -muotissa viuhtovalla jumpilla Lost In The Game, ilman moitteen sijaa Eddie Taylorin ja Big Walter Hortonin hengessä laskettelevalla Chicagobluesilla Can’t Afford To Lose Her sekä hyväntuulisella Louisiana-tanssiraidalla She Knows How, jolla Duportal kiihdyttelee Little Richard -huutojen saattelemana hyvinkin likelle sitä musiikillista kuilua, jonka Nick Curran jätti yhä vain harvojen ja valittujen vertailukelpoisten lajitoveriensa paikattavaksi siirtyessään itse korkeampiin ulottuvuuksiin soittelemaan vuonna 2012. Viime vuoden puolella julkaistulta EP:ltä (ks. Yhteenhitsautuneisuus saattaa kuulostaa terminä jo kliseiseltä, mutta voi pojat, miten napakasti se tähän bändiin sopiikaan! Pete Hoppula Kaikesta huolimatta kitarasankari haikailee jo malttamattomana seuraavan Suomesta kantautuvan keikkakutsun perään, vaikka ensivisiittiin liittyi vielä harmittava matkatavaroiden (ja sitä kautta mm. Ironista sikäli, että viime kesänä pääsimme esiintymään kautta historian toisena ranskalaisbändinä Keski-Euroopan vanhimpaan ja mielestäni parhaimpaan blues-alan tapahtumaan, Belgian Blues Peeriin, ja vielä päälavalle. Rhythm Dudesin kohtaamat ennakkoluulot kuulostavat valitettavan tutuilta myös pohjoismaisissa juurimusiikkiympyröissä – eikä yhtye tavallaan voinut välttyä törmäämästä samaan ilmiöön taannoisella Helsingin Stompin’-visiitilläkään: lähtökohtaisesti pääkonsertin blues-artisteja kuuntelemaan saapunut yleisönosa vaikutti suhtautuvan paikoitellen hämmästyttävän varauksellisesti ”rockabillybändi”-luokituksen pelkän ulkoisen habituksen perusteella otsaansa saaneeseen ranskalaisryhmään, vaikka tosiasiassa juuri sen toimesta lavalla kuultiinkin illan perinnetietoisinta 50-luvun bluesia. Samanaikaisesti olen miettinyt, että ryhtyisin soittamaan nelihenkisen urku-kokoonpanon kanssa, alkuun ihan vain omaksi iloksemme. Monet vaikuttaisivat olevan kiinnostuneita näkemään meidät uudelleenkin ja myös ostamaan musiikkia tällaisilta ”uusilta” yhtyeiltä. – Yksi syy miksi itse viihdyin Stompin’-festareilla oli se, että erilaisia juurimusiikkityylejä sekoitettiin toisiinsa. Kysehän on kaiken aikaa vain hyvästä musiikista, ei iästä, ihonväristä tai muusta. Vakavasti puhuen, olen kiitollinen teille suomalaisille. Emme varsinaisesti pyri lokeroitumaan johonkin tiettyyn karsinaan vaan sekoittelemme pakkaa monilla vaikutteilla ja koitamme sitten tehdä kaikista kappaleista omanlaisiamme
”Ymmärsimme kyllä, ettei meistä koskaan tulisi mustaa bluesbändiä – meillä ei ollut niitä kokemuksia, joista mustat muusikot ammensivat – mutta rakkautemme tähän musiikinlajiin oli niin vahva, että päätimme olla sellaisia kuin olimme.” THE FORD BLUES BAND THE FORD BLUES BAND Patrick Ford kertoi lehdistötilaisuudessa, että Ford Blues Band on kiertänyt ja keikkaillut paljonkin Skandinaviassa, lähinnä Ruotsissa, mutta Suomessa yhtye ei ole ollut kuin kerran aiemmin, Jämsän JamSession-festivaalilla vuonna 2004. 12 • 3 2015 60-luvun lopulla rumpali Patrick Ford ja kitaristiveljensä Robben Ford aloittivat soittamisen San Franciscon lahden alueen bluespiireissä. Bändi oli julkaissut muistoalbumit Paul Butterfieldille ja Michael Bloomfieldille ja näiden levyjen ansiosta se sai kutsun Jämsään. Ford Blues Bandin mukana Jämsässä oli lisäksi Chris Cain ja tribuutti-osuudessa ryhmä käytti myös suomalaisia muusikoita, koska show’n toteuttamiseen tarvittiin puhallinsektiota, kosketinsoittaja ja muita. Hänen vaimonsa oli parempi pianisti kuin hän. BN haastatteli Patrick Fordia Puistoblues-festivaaleilla kesällä 2014. Erityisesti hänen mieleensä on jäänyt tutustuminen Sibeliuksen kotiin Järvenpäässä: – Sibelius ei säveltänyt pianolla vaan musiikki oli hänellä pään sisällä. Patrickin mukaan Puistoblues-keikka ja muutama päivä Suomessa olivat hieno kokemus. Sisarukset perustivat bändin nimeltä The Charles Ford Blues Band kunnianosoituksena Charles-isälleen. Noihin aikoihin veljesten bändi säesti myös monia blueslegendoja, kuten Muddy Watersia, Lightning Hopkinsia, John Lee Hookeria ja Jimmy Witherspoonia. He aloittivat yhteistyön Charlie Musselwhiten kanssa keikkaillen ympäri maata sekä lopulta levyttäen yhdessä Charlien ”Takin’ My Time” -albumin Arhoolie-merkille. Hän vain istui alas ja kirjoitti nuotit paperille. Huuliharpisti-veli Mark liittyi pian joukkoon. Mikä hieno tarina! 80-luvulla Patrick Ford perusti oman levyyhtiön Blue Rock’it ja hän on levyttänyt oman bändinsä lisäksi mm. Brownie McGheetä, KARI KEMPAS. The Ford Blues Band on toiminut vuodesta 1988 ja se on tehnyt levytyksiä ja kiertueita niin kotikulmilla kuin Euroopassakin
En ihan vieläkään uskonut asiaa todeksi, mutta soitin heille Chicagosta, että olen kolmen tunnin päästä San Antoniossa, että mitä tehdään. Mä olen hyvin onnellinen, että sain diilin heidän kanssaan. Oli kulunut varmaan kuukausi kun puhelin soi, että Robert täällä Gibsonilta, me haluaisimme tehdä diilin sun kanssasi... Siinä on paljon vaikutteita eri musiikkityyleistä. Mä olin erittäin otettu, että hieno homma, jos tää oikeasti on totta. Nuoret muusikot eivät myöskään kuuntele muita muusikoita, etenkin rumpalit ovat monesti sellaisia, että soittavat vain sen, mitä on sovittu. – Mulla oli edellisellä GTR-festivalilla mukana Gibsonin itsensä virittävä robottikitara. Joskus joku kutsui sitä rockfuusiosalamajazziksi. Ne lupasivat hoitaa asian ja pyysivät soittamaan, kun olen Chicagossa. Mä ajattelin, että se voisi olla hintahaarukassa 50–60 000. Mulla oli nuorena miehenä rakennusliike, tein taloja, mutta soittopuolella alkoi olla niin paljon hommia, että se oli pakko lopettaa. Olen tietysti kiitollinen siitä, että saan tienata leipäni musiikilla. Saavuin sitten kotiin ja parin tunnin päästä soi ovikello. Wiley Cousinsin, Augie Meyersin, Randy Garibayn, John Goglandin, Joe Satrianin, Doobie Brothersin sekä Jackson Brownen kanssa, vain muutamia mainitakseni. Suomalaisten muusikoiden vika on oikeastaan se, että he ovat liian vaatimattomia. Faija osti huutokaupasta meille venäläisen kitaran, jossa kielet olivat sellaiset ”2 cm korkealla”, mutta sillä mä opettelin Emmat ja muut. Jos keikalla tarvitsee kahta eri viritystä niin sen takia on yleensä kaksi kitaraa. Treenataan hirveästi, mutta ei treenata klickin kanssa, mikä on kaiken a ja o. Studiokäytössä se on ihan ok, mutta ei välttämättä toimi keikalla niin hyvin. Vuosien varrella hän on tehnyt yhteistyötä mm. Seuraavaksi kuvaan tulivat muut vanhemmat progemiehet. Joo joo, niin tietysti ja heitin sille luurit. Pitäisi osata nostaa se oma häntä. Niillä olen soitellut siitä lähtien. Se on musta ja siksi sen nimi on Janet. Tuomiselta on ilmestynyt aiemmin neljä soololevyä, ja viidennen ”Untold Stories” -nimisen albumin on tarkoitus ilmestyä tämän vuoden loppupuolella. NYKYMUSIIKKI – Maailma on täynnä loistavia kitaristeja – myös Suomi, se pitää muistaa mainita. Joitakin nuoria kitaristeja vaivaa se, etteivät he osaa soittaa komppia, he haluavat vain soittaa sooloja. Löysin hänet, kun ”Rock’n’Roll All Night Long” ilmestyi. Jälkikäteen ajatellen tätä iltaa varten olisi pitänyt ottaa toinen kitara mukaan, ihan kaiken varalta. Lisäksi hän on monipuolinen säveltäjä ja tuottaja. Nuotit opettelin, kun alkoi tulla studiohommia, jotta tiesin mistä ne siellä puhuu. Olen itseoppinut kitaristi. Tulin sitten Suomeen ja silloin oli ne Islannin tuhkapilvet taivaalla, joiden takia lentoja jouduttiin perumaan. Mä olen saanut Gibsonilta Gary Moore Les Paulin, olisiko BFGmalli. Avaan oven ja pihalla seisoo kaveri kahden Les Paulin kanssa. BN jututti Tuomista 10-vuotisjuhliaan viettävän GTR-turneen Tampereen keikan jälkitunnelmissa. Siinä on hyvä särö ja riittävästi sustainia. Mulla oli nuorempana sellainen ’57 Les Paul Gold Top, jonka faija toi mulle Tukholmasta. Mä olin lähdössä ylihuomenna Suomeen ja vastasin hänelle, että jos haluat tavata niin tule San Antonioon huomenna ja jutellaan. Robert tuli paikalle, me kävimme syömässä ja hän laittoi Gibsonin laput siihen pöydälle. Silloin ei ollut vielä kotimaisia kitaranrakentajia. Se on hieno keksintö ja paranee varmasti vielä jatkossa. Ne sanoivat, että sellainen myytiin kuukausi sitten 500 000 taalalla. Silloin kun mä aloittelin, niin oli vähän vaikeampaa.. Se on sen verran harvinainen ja arvokas soitin, ettei sitä viitsi kauheasti kuljetella. 14 • 3 2015 90-luvun lopulla San Antonioon, Teksasiin muuttanut tamperelainen Jari ”Jartse” Tuominen on yksi maamme lahjakkaimpia kitaristeja. Mä en käytä pedaaleja, koska joskus soitan niin nopeasti, että ääni ei pääse niistä läpi. Löysin sellaiset kitaristit kuten Al Di Meola, Paco De Lucia ja John McLaughlin. Sillä saa muutettua virityksen aika hyvin. Nevalaisen Matti, vasta aloittelivat hommia. Hänen ilmiömäinen ja ilmeikäs kitarointinsa on myös huomattu kansainvälisesti. Nykyään on niin helppoa kun on internetin ihmeellinen maailma, sieltä löytyy kaikki, oikeat sormitukset, oikeat rumpusysteemit ja muut jutut. Mä olin yhdessä Gibsonin tilaisuudessa ja kerroin tuon tarinan heille. Amerikassa hän on saanut paljon kunnioitusta monien korkeasti arvostettujen ammattimuusikoiden parissa. Ajattelin, että tää on joku seko kuitenkin. Clapton ja Blackmore tulivat seuraavaksi. Vaikka jotkut pitävät häntä vain progetai fuusiokitaristina niin vierailut useiden maailmanluokan nimien levyillä sekä GTR-Tourin keikat ovat todistaneet sen, että häneltä irtoaa tarvittaessa myös blues tai vaikka rautalanka. Soitin sitten Gibsonille ja kysyin, että jos meillä on diili niin saanko teiltä soittimen, kun en pysty ottamaan omaani mukaan. ESIKUVAT JA VAIKUTTAJAT – Albert Järvinen oli ensimmäinen. Tunnin kuluttua Robert soittaa uudestaan ja sanoo, että hän on Gibsonilta ja olemme oikeasti tarjoamassa sulle diiliä. Vanhempana aloin kuunnella vähän vaikeampaa musiikkia. SOITTIMET – Kitarana käytän nykyään Gibson Les Paulia. Ne kysyivät, että osaanko sanoa, minkä arvoinen se voisi olla nykyään. Sellainen musikaalisuus ja pelisilmä, joka vanhan liiton muusikoilla on, puuttuu tyystin. Monet, mm. Onneksi kitaravetoinen musiikki on kohottamassa päätään, sehän oli hukassa varmaan, sanotaanko 10 jos ei peräti 15 vuotta. Mä pelkäsin, että mun laukut katoaa enkä uskaltanut ottaa kitaraani mukaan. Siinä on leveämpi kaula kun mulla on vähän normaalia isompi lapanen. Broidi myi sen sillä aikaa kun mä olin koulussa. Ne vastasivat, että homma on kunnossa. Hän on ollut mukana lukuisilla äänitteillä tuottajana kuin myös vierailevana kitaristina sekä tehnyt musiikkia elokuviin, joista viimeisimpänä Gino’s Wife. – Vahvistimena mulla on Mesa Boogie. Uusia loistavia bändejä, jotka soittavat progefuusiomusiikkia, on tulossa. – Tämä diili Gibsonin kanssa lähti siitä, kun mä olin Toton rumpalin sessioissa. JARTSE TUOMINEN JARTSE TUOMINEN RIKU METELINEN MUSIIKILLISET JUURET – Meillä oli kotona piano, jota tuli soiteltua. Mä olin silloin vissiin 10-vuotias enkä ymmärtänyt sen arvosta mitään. Mulla oli muovinen kitara, jonka broidi hajoitti leikkiessään Hendrixiä. Musiikkiani on vaikea määritellä johonkin tiettyyn genreen. Mulla on studiokäytössä Jackson, jonka teetätin aikoinaan. Hän oli antanut jossain vaiheessa mun numeroni yhdelle Gibsonin hepulle
3 2015 • 17 ”Oli kulunut varmaan kuukausi kun puhelin soi, että Robert täällä Gibsonilta, me haluaisimme tehdä diilin sun kanssasi... Granfelt pääsi ääneen Talk To Your Daughterissa ja Lyytinen lauloi vuorostaan Little Wingin. Ilmeisesti juoma oli pääsyt loppumaan, kun Lyytinen asteli baaritiskille asti. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäpätöisimpänä, vuoron sai Erja Lyytinen, joka tuntui olevan todella kovassa iskussa, eikä väen vähyyskään vaikuttanut menoa haittaavan, pikemminkin päinvastoin. Seuraavaksi vuoroon tullut Ben Granfelt oli valinnut settiinsä tarkoituksella hiukan verkkaisempaa materiaalia, koska Lyytinen kuulemma vastavuoroisesti tulisi tarjoilemaan rankempaa menoa. ”Time Of Changen” sävellyksien lisäksi settiin oli sisällytetty muutama kappale tulevalta levyltä. Tuttuun tapaan illan päättivät jamit. Uuden pitkäsoiton lisäksi kuulimme kappaleita myös ”Kaleidoskooppi”-levyltä. tarina siitä, kuinka Granfelt aikoinaan päätyi Wishbone Ashin kitaristiksi. Välissä seurasi rentoa jutustelua, mm. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa kertaa. Jartsen liidaama Hideaway oli loistava: jokainen sai esittää oman näkemyksensä aiheesta ja kokonaisuus toimi. Tuttujen Hendrixja Cream-riffien lisäksi Cocaineen oli sekoitettu ainakin hiukan Tequilaa. Cover-osastoa edustivat Joe Stariani ja Gary Moore. Hän oli omien sanojensa mukaan tehnyt amatöörimäisen virheen ja vaihtanut kitarankielet hetkeä ennen keikkaa. Kitaristeilla tuntui olevan todella hauskaa niin yksin kuin yhdessäkin. Yleisöä kuten allekirjoittanuttakaan asia ei tuntunut haittaavan. ”Handmade”-kiekko oli hyvin edustettuna, kun avausraidan lisäksi saimme nautittavaksemme Pink Floydin kappaleen Breathe ja Wishbone Ashin levyltä tutun Faith, Hope & Love. Soitto kuitenkin jatkui viritystaukojen aikanakin taustabändin Eskelinen, Komulainen sekä Verona saadessa sooloaikaa. Tuomisen soittoa hiukan haittasi se, että Gibson Les Paul ei tahtonut pysyä vireessä. Energiaa riitti yllin kyllin ja langattomalle systeemillekin oli käyttöä, kun ”walk by” alkoi. Joo joo, niin tietysti ja heitin sille luurit.” myksestä ollut tietoakaan. Ennen Lyytisen settiä saimme pakollisen loppurutistuksen kaksikon Because We Can ja Cocaine muodossa. Vähäisestä väkimäärästä huolimatta GTR-Tour oli jälleen lunastanut lupauksensa. Aloituskappale oli Gerry Raffertyn säveltämä Baker Street, joka upposi yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Kappaleen versiointi pyyhki lattiaa G3ryhmän (Satriani-Vai-Malmsteen) versiolla mennen tullen. Vanha sotaratsu Texas Roots ”Time Of Change” -levyltä toimi aloituskappaleena ja potkaisi pelin käyntiin varsin lupaavasti. Setin parhaat kappaleet olivat Oil & Water sekä Grip Of The Blues. Aika villi yhdistelmä, mutta kuitenkin toimiva. Samalta albumilta peräisin oleva Seven Seas oli aivan loistava. Ensimainitulta ohjelmistoon oli valittu maukkaan sovituksen saanut Satch Boogie ja jälkimmäiseltä Loner, joka on kuulunut pitkään allekirjoittaneen suosikkeihin Tuomisen ohjelmistossa. Riku Metelinen TUOMINEN, GRANFELT & LYYTINEN. Täyttä varmuutta ei ole siitä, tilasiko Lyytinen vettä vahvempaa tai kenties jotain muuta. Niissä kolmikko rykäisi mainiot versiot kappaleista Hideaway, Talk To Your Daughter ja Little Wing
tulikohan nyt liioiteltua. – En ole kuullut, että meidän keikoilta olisi kukaan pettyneenä lähtenyt. Me ollaan vähän niin kuin Kaurismäen leffassa ’Zombie ja Kummitusjuna’, se bändi josta puhuttiin, mutta jota kukaan ei ollut nähnyt keikalla... Vasemmalta: TONY LEHTO, SASSE SAVOLAINEN, BROTHER ANDY LIUKKO, JOONAS HILTUNEN ”Me ollaan vähän niin kuin Kaurismäen leffassa ’Zombie ja Kummitusjuna’, se bändi josta puhuttiin, mutta jota kukaan ei ollut nähnyt keikalla.”. 3 2015 • 19 Vaikka ”underground-porukan” lisäksi Hole In The Headia ei vielä suuri yleisö tunne, niin Savolainen lupaa keikkabuukkaajille bändin tarjoavan tyrmäävän yllätyksen soittopaikalla
Levy-yhtiön kirjoilla ollut Billy Myles sai tehtäväkseen esittää laulujaan ryhmälle. ILLASTA AAMUUN LAULETTIIN Joskus voi tapahtua ihmeitä, jos sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yhdessä kykykilpailussa he tapasivat aloittelevan laulunkirjoittajan, joka lupasi järjestää heille koe-esiintymisen Herald Recordsin Al Silverille. Veljekset Robert ja Jerry Scholl ja heidän ystävänsä Eddie Quinn osallistuivat lukiossaan South Pacific -musikaalin koelaulutilaisuuteen. Nuorukaiset olivat 15-18 vuoden ikäisiä ja he pitivät erityisen paljon Frankie Lymon & The Teenagers -yhtyeestä. Pian länsirannikolta kantautui tieto, että samaan aikaan Gee-levymerkillä oli yhtye nimeltä Jerry & The Mellotones julkaissut myös pikkukiekon. Viikon he harjoittelivat omaa sovitusta kappaleeseen Dick Levisterin ohjauksessa. Dick Levisterin ohjauksessa heidän repertuaarinsa muotoutui R&B-voittoiseksi, olihan Levister ihonväriltään musta. Ryhmän soundi vetosi Silveriin ja levytyssopimus solmittiin välittömästi. He valitsivat niistä yhden nimeltä Tonite, Tonite, ja ottivat nuotit mukaansa kotipuoleen. Kiistojen välttämiseksi Silver päätti, että he muuttavat ryhmän nimeä hieman toisenlaiseksi. Sovittaja Dick ”King” Levister piti heidän soundistaan ja halusi muodostaa heidän ympärilleen lauluyhtyeen. Pojat laittoivat yhtyeensä nimeksi The Mellotones ja alkoivat kiertää paikallisia amatöörikykykilpailuja. 20 • 3 2015 THE MELLOKINGS THE MELLOKINGS ANTERO TIRRONEN Jos lentävä lautanen laskeutuisi jonakin pimeänä yönä takapihalleni ja aluksesta köpöttelisi ulos tiskijukka Alan Freed, kysyisin häneltä, voisiko Herra Rock’n’Roll viedä minut aikakoneellaan vuoden 1957 Paramount-teatterin konserttiin, jotta voisin vielä kerran kokea nuo niin ihanat menneisyyden äänet ja laulut. Ensimmäisen kerran nimittäin kuulin lauluyhtye The Mellokingsia juuri kokoelmalevyltä ”Alan Freed’s Memory Lane...” (Pye PKL 5572, alunp. Nuorten poikien esityksenä levy on kuin kypsä hedelmä. Näin kävi vuonna 1956 viidelle valkoihoiselle nuorukaiselle Mount Vernonissa, New Yorkin osavaltiossa. Mutta laulunkirjoittajan kappale ei ollut pomon mieleen ja siitä luovuttiin. Ensimmäinen The Mellotones -sinkku (Herald 502) laitettiin ulos huhtikuussa 1957. Hän vei pojat studioon siltä seisomalta äänittämään Tonite, Toniten heidän ensimmäisen sinkkunsa A-puoleksi. Harjoituksia pidettiin kadunkulmissa ja yhtyeen nokkamieheksi nousi hänen 18-vuotias veljensä Robert. Heidän palattuaan New Yorkiin 28.1.1957 Silver totesi sovituksen olevan täydellinen. Kvintetin puuttuvat laulajat löytyivät samaisesta koe-esiintymisestä – baritoni Neil Arena ja bassolaulaja Larry Esposito. Kundit saivat idean Dick Levisterin lemJERRY SCHOLL, EDDIE QUINN, LARRY ESPOSITO ROBERT SCHOLL. Kääntöpuolelle laitettiin Levisterin sävellys Do Baby Do. Ehtona oli vain se, että he esittäisivät levytehtailija Silverille yhden hänen lauluistaan. Kyseinen LP liittyy siihen rokkaavan 70-luvun lopun uudelleenjulkaisuaaltoon, jolloin levypuristamot jauhoivat nopealla tahdilla 50-luvun rock’n’rollia vinyylimarkkinoille. Roulette Records R-42041/End LP 314). Erottuakseen kiddiesoundista, he siirsivät 15-vuotiaan Jerryn soololaulajan paikalta. Painos oli suuruudeltaan 1000 kappaletta. Pojat suostuivat eikä mennyt aikaakaan, kun he olivat Silverin toimistossa koelaulutilaisuudessa
KIERTUE-ELÄMÄ ALKAA Toukokuussa 1957 levy arvioitiin kauppalehdissä ja vastaanotto oli hyvinkin myönteinen: Do Baby Do sai arvosanan erinomainen ja Tonite, Tonite oli arvostelijoiden mielestä vain hyvä. Lisäksi oli ilmeisen harvinaista, että yhtye pääsi jokaisen julkaisunsa jälkeen esiintymään American Bandstandiin. Syksyn lehtien tippumiseen mennessä alkoivat suuremmat areenat avautua ryhmälle. Eivätpä osanneet kriitikot erottaa kirsikkaa kakun päältä, mutta nuoret kyllä tiesivät, mikä oli levyn parempi puoli. Se keikkui kuitenkin listalla kokonaiset 11 viikkoa. Keikkapyyntöjä tuli niin paljon, ettei kaikkia pystytty edes toteuttamaan ja pääsivätpä pojat myös esiintymään elokuvassa. Tonite, Tonite meni yleisöön kuin häkä ja vyöry lähti liikkeelle. Yllättävintä oli kuitenkin se, ettei kiekko hyvästä myynnistä huolimatta yltänyt korkeammalle kuin 77. Tämän vuoksi. Bändi ei ollut kovinkaan tyytyväinen heille annettuun materiaaliin, koska he eivät päässeet itse valitsemaan kappaleitaan. 3 2015 • 21 pinimestä ja niinpä heistä tuli The Mellokings. Siinä sattui pieni moka: Tonite, Tonite -kappaleen esittäjäksi jäi The Mellotones ja B-puolen kappaleen esittäjä oli The Mellokings. TV-näkyvyys toi heille kiinnityksen viikon ajaksi Washingtonin kuuluun Howard Theatreen. sijalle. Pian pojat saivatkin todistaa kykynsä uudelleen, kun Herald laittoi ulos heidän toisen äänilevynsä, hauskan keskinopean lauseleikkitarinan Sassafras kääntöpuolellaan Chapel On The Hill (Herald 507). Ensin he esiintyivät 3.9. Uusi sinkku ei noussut listoille ja sama kohtalo lankesi kaikille tuleville julkaisuille. Herald laittoi äänilevystä markkinoille uuden painoksen. Tonite, Tonite oli näet juuri se kipale, jonka voimin The Mellokingseistä tuli varsin kysyttyjä live-esiintyjiä. Levy sai erinomaisen arvostelun ja sen myötä he pääsivät esiintymään New Yorkin WOR TV:n ohjelmaan Ted Steele’s Bandstand. Tästä etuoikeudesta he saivat kiittää Al Silverin verkostoja. He tekivät paljon yhden illan keikkoja ja bussielämä tuli hyvinkin tutuksi, sillä kesällä 1957 ryhmä oli tien päällä peräti kolme kuukautta yhteen menoon. Kuun lopulla he viihdyttivät viikon verran yleisöä Baltimoren Royal-teatterissa. Siellä he jakoivat lavan monen New Orleansin suuren artistin kanssa: Larry Williams, Clarence ”Frogman” Henry, Huey Smith & The Clowns, Bobby Marchan sekä lisäksi The Lovers ja Screamin’ Jay Hawkins. Siellä The Mellokings oli kovassa seurassa: The Tunedrops, Varetta Dillard, Slim Gaillard, Earl Bostic Combo sekä integraatioryhmä The Del-Vikings. Dick Clarkin American Bandstandissä. Herald oli kuitenkin melko pieni tekijä, joka taisteli isojen puristuksessa. Yhtiö seisoi silti artistiensa takana ja järjesti heille sessioita niin paljon kuin vain talous antoi myöten. Lopulta Herald sai nimet oikein seuraaviin painoksiin, mutta painossekoilu ei estänyt tiskijukkia soittamasta levyä radiossa. Toinen suuri ongelma oli jakelu. Levy myi erityisen hyvin New Yorkissa, Bostonissa, Washingtonissa ja Philadelphiassa, nousten myös Hot 100 -listalle. Mutta eipä tuohon aikaan ollut montaakaan valkoihoista lauluyhtyettä, jonka jäsenet lauloivat kuin mustat. Keikkaputki sai jatkoa New Yorkissa, kun he pääsivät Harlemin Apollo-teatteriin. Laulu istui luonnostaan pojille niin hyvin, että siitä tuli myös todellinen jokeri-kortti ja yhtyeen tunnuslaulu. Hyvinhän se meni, varsinkin jälkimmäinen hidas balladi on kepeän kaunis juttu, joka sai yleisön hyräilemään samaan tahtiin
Muutamissa valokuvissa olen nähnyt ryhmän myös punaisissa pikkutakeissa ja valkoisissa paidoissa. Apolloteatterin lavallekin ryhmä kipusi viidesti. Tunteella ja taidolla mennään ja muutenkin noudatellaan hyväksi havaittuja linjoja, mikä omalta osaltaan aikaansaa erittäin toimivan levyn. Esityksillä kun on melko paljon varmoiksi havaittuja aineksia. Tästä oli suurta hyötyä varsinkin tv-keikoilla. Ryhmään rekrytoitiin kaksi uutta laulajaa: Louis Janacone ja Tony Pinto. Tottahan joukkoon mahtuu joitakin vaatimattomampia lauluja mutta enemmistö on hyvää.. He lähestulkoon yöpyivätkin kiertuebussissa ja legenda kertoo, että kaksi pätkää – Jerry Scholl ja Paul Anka – olisivat kokonsa vuoksi pystyneet nukkumaan jopa hattuhyllyllä. Heidän oma esiintymisensä hioutui jatkuvasti sujuvammaksi ja Levisterin koreografiat olivat kuin piste iin päälle. Tyylikkäitä paloja molemmat eivätkä mitään tyhjänpäiväisiä jumputuksia. Mene ja tiedä. Tunnistin vain Jerry Schollin. Kipaleet arvioitiin jälleen hyviksi ja jouluaattona he esittivät ne Bandstandissä. Vuosi kului esiintyen ja seuraava single Chip, Chip / Running To You (Herald 536) julkaistiin vasta tammikuussa 1959. Mukana menossa olivat mm. Jo alkutahdit antavat käsityksen, että jälleen kuullaan taidokkaasti esitettyjä tunnelmapaloja – ja mikä parasta, levyn molemmat puolet ovat onnistuneita. Samainen herra suunnitteli ryhmälle myös esiintymisasut ja koreografiat. RIVIT MUUTTUVAT Neljäs single oli alkuperäisen Mellokingskokoonpanon viimeinen yhteinen julkaisu. Ei kuitenkaan voi todeta, että yhteislaulu olisi jotenkin täyteläisempää kuin aiemmin, mutta ihastuttavan miellyttäviä esityksiä molemmilla puolilla joka tapauksessa kuullaan. Kiertueen päätyttyä Herald ilmoitti, että ensimmäisen singlen myyntiluvut olivat alkaneet nousta. Oli miten oli, heidän rinnassaan oli kuitenkin timantinmuotoinen merkki, jonka sisällä oli iso M-kirjain. Seuraava single Our Love Is Beautiful / Dear Mr. Syynä oli tietenkin uudelleenjulkaisu, joka oli jopa noussut levymyynnin ykköseksi Philadelphiassa. Jock (Herald 548) oli äänitetty marraskuussa 1958. osana Irvin Feldin 17-päivän mittaista superkiertuetta. Mukana esiintyjinä olivat Buddy Holly & The Crickets, Danny & The Juniors, Paul Anka, The Hollywood Flames, Eddie Cochran sekä The Everly Brothers, joita pidettiin kiertueen päätähtinä. PITKÄT PÄTKÄT KAIHOA Soundistaan pojat saivat ensisijaisesti kiittää Dick Levisteriä. Se julkaistiin huhtikuussa 1958 ja kauppalehdet arvioivat molemmat puolet erinomaisiksi. Singlen siivin ryhmä pääsi mukaan Alan Freedin pääsiäiskonsertteihin Brooklynin Fox-teatteriin. Sen imussa laitettiin ulos neljäs kiekko Valerie / She’s Real Cool (Herald 518) sekä EP-levy (HEP 451). Tämän periodin aikana jäljelle jääneen alkuperäisen ryhmän esitys kappaleesta Tonite, Tonite taltioitiin filmille ja käytettiin myöhemmin brittileffassa Sweet Beat. Säestys on Mellokingsien lauluilla kuuluvasti esillä: kitara, basso, rummut, erilaiset puhaltimet, viulut ja jopa ksylofoni. Harvat valkoiset olivat lavalla mustissa paidoissa ja housuissa, valkoisissa kengissä, solmioissa ja pikkutakeissa. Tällä tavalla pyrittiin takaamaan menekki ostajien joukossa. 22 • 3 2015 he esiintyivät kiertueilla, joissa sekä artistit että yleisö olivat pääasiassa mustia. The Mellokings oli vielä sen verran suosittu, että Herald päätti julkaista samana syksynä ryhmän ensimmäisen pitkäsoiton ”TonightTonight” (Herald HLP 1013), mikä nykyään on keräilijöiden himoitsema. Olihan tunnelmapommi ykkösenä Phillyssä. Tälläkään levyllä pojat eivät turhia kainostelleet komeiden ääniensä käytössä vaan antoivat tulla kurkkunsa täydeltä. Kun vuosi vaihtui uudeksi, aloitti Mellokings sen 8.1. Voimakas balladi Till There Were None taustallaan Penny (Herald 561) puolestaan julkaistiin 1961. Levyn kansi on mielenkiintoinen, koska siinä näyttää olevan eri kokoonpano kuin filmitaltioinnilla. Kääntöpuolella kuullaan vauhdikasta ja taidolla esitettyä yhtyelaulantaa. Mutta kuullaanko tällä äänilevyllä uusia laulajia. Saman vuoden marraskuussa julkaistiin The Mellokingsin viimeinen Herald-sinkku Love At First Sight / She’s Real Cool (567), joka oli itse asiassa äänitetty jo 1957 ja B-puoli julkaistukin tuolloin. Levyjen vaatimaton suosio ei kerro kuitenkaan kaikkea. Tämä ei paljon lohduttanut, kun kumpainenkaan kappaleista ei noussut listoille. Laadukkaasti soitettuja ja toteutettuja esityksiä kaikin puolin. Pojat laulavat A-puolen kauniin kappaleen sellaisella antaumuksella ettei heiltä oltu vastaavaa aiemmin kuultu. Hyväkuntoisesta äänilevystä on huutokaupassa oltava valmis pulittamaan iso nippu taaloja. Syksyllä 1957 ryhmällä oli kiirettä eri kiertueiden merkeissä kuin myös teatterikeikoilla. Ihmettelyä kuitenkin aiheuttaa, ettei levyjä julkaistu aiemmin, jolloin niiden menestys olisi voinut olla parempi. Koska esiintymislistalla oli muitakin lauluyhtyeitä, seurasivat pojat silmä kovana toisten tekemisiä. Kääntöpuoli on vauhdikas ja taidolla esitetty mukaansa tempaava hauska laulu. Elokuva julkaistiin vasta marraskuussa 1959 ja selluloidilla nähtiin myös ”tallikaverit” Billy Myles ja The 5 Satins. Pojat paneutuivat laulutehtäviinsä yhä innostuneesti ja antaumuksella. Sitä seurannut Kid Stuff / I Promise (554) oli puolestaan kepeämpi, pikkunätti kiekko, ja se näki päivänvalon syyskuussa 1960. Joulukuussa 1957 Herald julkaisi kolmannen pikkukiekon nimeltä Baby Tell Me Why, Why, Why / The Only Girl (Herald 511). Helposti voisi luulla, että ne olisivat huonoja, mutta näin ei asian laita ole. Pian filmatisoinnin jälkeen bassolaulaja Larry Esposito jätti lauluhommat osaltaan. Baritonilaulaja Neil Arena lähti ryhmästä ja joukko jatkoi hetken nelikkona. Fats Domino, Jackie Wilson, Bobby Day, Duane Eddy, Larry Williams, Jo Ann Campbell, Fabian ja The Cadillacs. Singlen A-puoli on slovari, jolla kaikki laulavat tyylikkäästi yhteen. Jos naamat ovat vaihtuneet eivät he tuoneet mukanaan paljoakaan uutta ilmettä. Herald jatkoi Mellokingsin äänittämien kappaleiden julkaisemista nauha-arkistosta, vaikka kilpailu levymarkkinoilla oli koventunut uudelle vuosikymmenelle siirryttäessä. Ryhmä esiintyi jälleen Bandstandissä, mutta Dick Clark vaati heitä esittämään kappaleen Tonite, Tonite
Live In 1967 * (Forty Below) Garnet Mimms .......... Ryhmä säilyi hengissä läpi vuosikymmenten ennen kaikkea Schollin veljesten ansiosta. Meet Me In Bluesland (Alligator) Little Milton ............. (Herald HEP 451) 1958 A: Tonite, Tonite / She’s Real Cool B: The Only Girl (I’ll Ever Love) / Do Baby Do LP: Tonite, Tonite (Herald HLP 1013) 1960 A: Tonite, Tonite / I Promise / Our Love Is Beautiful / Sassafras / Once In A Windy Day / The Only Girl (I Ever Love) B: Kid Stuff / Chapel On The Hill / Chip, Chip / Valerie / Star Bright / Baby Tell Me The Mellokings (Relic 5035) 1981 A: Tonite, Tonite / She’s Real Cool / The Only Girl (I’ll Ever Love) / Do Baby Do / Chapel On The Hill / Dear Mr. Meets Funky Kingstone (Ram-Bam) Laurence Jones .................................................................................. Jones & C. The Mellokings oli yksi 50-luvun mustimmalta kuulostaneista valkoisista lauluryhmistä. Holding Court (Blind Pig) A. Baby I’m Wise: The Complete Ric Singles 1959–1962 * (Ace) Eliana Cargnelutti .................................................................................... Blue Room (Artistexclusive) Tad Robinson ............................................................................. Love Spin (Little Dipper/VizzTone) Sam Dees .......................................... sijaa korkeammalle, sisällytti Art Laboe sen ensimmäiselle ”Oldies But Goodies” -LP:lle jo vuonna 1959. Castiglia, L. 3 2015 • 23 The Mellokingsin toiveet viimeisestä läpimurrosta valuivat hiekkaan, kun Robert Scholl kutsuttiin armeijaan ja ryhmän ainoa laulunkirjoittaja Eddie Quinn lähti soolouralle. Chicago Blues And Soul Via Memphis And St. It’s Over: 70s Songwriter Demos & Masters * (Kent) Guitar Slim Green .................................................................. 7": Tonight, Tonight / Thrill Me (Flasback 2) 1965 Tonite, Tonite / Chip, Chip (Lana 124) 1966 Tonight, Tonight / Chapel On The Hill (Janus 722) 1977 EP: The Fabulous... Looking For You: The Complete United Artists & Veep Singles * (Kent) Ana & Milton Popovic .................................................... Jock / Kid Stuff / Thrill Me / Valerie B: Love At First Sight / Running To You / Baby Tell Me / Till There Were None / Sassafras / Our Love Is Beautiful / I Promise / Chip Chip / Penny CD: Tonight, Tonight (Relic 7008) 1994 Tonite, Tonite / Chip, Chip / Valerie / Do Baby Do / Running To You / Penny / Sassafras / Chapel On The Hill / I Promise / I Played The Part Of A Fool / Kid Stuff / Our Love Is Beautiful / Thrill Me / Once On A Windy Day / Dear Mr. Man Of Stone * (Ramasound) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Fredrikinkatu 38, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia). Day Into Light (Severn) Innes Sibun ....................................................... DISKOGRAFIA Herald-singlet tekstissä. True And Blue (Blue Groove) Leo Bud Welch .......................................... What’s It Gonna Be (Ruf) Kentucky Headhunters & Johnnie Johnson ............. Blues Transfusion (Blues Boulevard) Ian Siegal ............................................................ Hänen tähtensä sammui aivan liian varhain veneilyonnettomuudessa. Skjolberg ........................ One Night In Amsterdam (Nugene) Royal Southern Brotherhood ................................................ Blues Caravan (Ruf) CD + DVD Debbie Davies ................................................................. On kerrottu, että kokonaisuudessaan ensimmäistä The Mellokings -sinkkua myytiin 2,5 miljoonaa kappaletta, kun mukaan lasketaan myös uusintajulkaisut. Stone Down Blues * (Ace/BGP) Jo’ Buddy ......................................................................... Louis * (Jasmine) John Mayall’s Bluesbreakers ................................................... Vuosina 1965–77 julkaistiin eri yhtiöillä uudelleen vanhoja 50-luvun kipaleita. Ainakin yhden pikkukiekon hän sai julkaistua: Web Of Love / Did You Ever Want Someone (Mark-X 8005). Molemmat kappaleet olivat Quinnin omaa käsialaa ja kuulostavat oikein hyviltä. Heidän ainoa hittinsä Tonite, Tonite muodostui Pop-/R&B -harmoniaklassikoksi ja vuosittain se näkyy 10 suosituimman oldieskappaleen listalla Yhdysvalloissa. Electric Woman (Ruf) The Cash Box Kings ......................................................................... Samalla levyllä kuultiin myös klassikot In The Still Of The Night ja Earth Angel. I Don’t Prefer No Blues (Big Legal Mess) Wentus Blues Band & Dick Heckstall-Smith ...... Lokakuussa 1962 ilmestyi vielä Lescay-nimisellä levymerkillä uusi single But You Lied / Walk Softly (3009). Jock / Till There Were None / The Only Girl / Workout / She’s Real Cool / Starbright / Baby Tell Me / Love At First Sight Tonight, Tonight (Collectables COL-CD 5020) 1994 Tonight, Tonight / Chip Chip / Valerie / Do Baby Do / Running To You / Penny / Chapel On The Hill / I Promise / I Played The Part Of A Fool / Our Love Is Beautiful / Thrill Me / Dear Mr Jock / The Only Girl / Workout / She’s Real Cool / Love At First Sight The Herald Sessions (Acrobat Music ACMCD4301) 2008 Tonite, Tonite / I Promise / Our Love Is Beautiful / Sassafrass / Once On A Windy Day / The Only Girl (I’ll Ever Love) / Kid Stuff / Chapel On The Hill / Chip Chip / Valerie / Starbright / Baby Tell Me (Why Why Why) / Do Baby Do / Running To You / Penny / I Played The Part Of The Fool / Thrill Me / Dear Mr Jock / Till There Were None / Workout / She’s Real Cool / Love At First Sight / Chapel On The Hill* / Chip Chip* / Tonite, Tonite* / Love At First Sight* (*= ennenjulkaisemattomia vaihtoehto-ottoja) Once Upon A Time (omakustanne) Once Upon A Time / True Love Ways / The End Of A Rainbow / Girl I’m Gonna Marry You / Tonite, Tonite / Dream – Running Scared – It’s Over (medley) / Hold Me Thrill Me Kiss Me / That Sunday That Summer / Nancy With The Laughing Face / Special Angel – Turn Around (medley) / Since I Fell / Our Love Is Beautiful Eddie Bo ........................... Robert Scholl johti ryhmää vuoteen 1975. Don’t Look Back (Ruf) Hans Theessink & Terry Evans ................................... Tässä singlet vuosilta 1965–77 sekä EP, LP:t ja kokoelma-cd:t. Vaikka esitys ei aikanaan kivunnut listalla 77. Myöhemmin Quinn siirtyi musiikista hotellibisnekseen Las Vegasiin. Larry Esposito puolestaan löysi uuden uran rakennusteollisuudesta ja Neil Arena päätyi vakuutusmyyjäksi. Pikkuveli Jerry otti ohjat käsiinsä ja jatkoi esiintymistä vaihtelevan miehistön kanssa enimmäkseen New Yorkin alueella vielä 2000-luvullakin. Matkan varrella ryhmä intoutui taltioimaan jopa cd:n nimeltä ”Once Upon A Time”
Muista myös The Campbell Brothersin & Tiffany Godetten Gospel-konsertti su 16.8. True Blues on kolmen kovan blues-miehen Corey Harrisin, Guy Davisin ja Alvin ”Youngblood” Hartin kombo. Kaikki kuusi miestä arvostavat bluesin pitkiä perinteitä mutta ovat luoneet siitä omaperäisen, ajassa kiinni olevan visionsa. LA 19.00 Huvila Liput toimituskuluineen alkaen 37,50 € Huvilan juurimusiikin tuplaillassa esiintyvät True Blues ja The Campbell Brothers. The Campbell Brothersin puolestaan muodostavat veljekset Chuck, Phil ja Darick. LIPUT LIPPUPALVELUSTA: PUH 0600 10 800 (1,98 €/MIN+PVM) TAI 0600 10 020 (6,84 €/PUHELU+PVM) MA?LA KLO 8?21, SU JA PYHÄISIN KLO 10?18 TAI WWW.LIPPUPALVELU.FI 14.–30.8.2015 Helsingin juhlaviikot Helsingfors festspel Helsinki Festival SIN AND REDEMPTION True Blues & The Campbell Brothers 15.8. klo 11 Lähetyskirkossa! Liput toimituskuluineen alkaen 17,50 € HUOM! Yhteislippu Huvila-iltaan ja gospelkonserttiin toimituskuluineen alkaen 48,50 €
klo 11 Lähetyskirkossa! Liput toimituskuluineen alkaen 17,50 € HUOM! Yhteislippu Huvila-iltaan ja gospelkonserttiin toimituskuluineen alkaen 48,50 € PB15-BluesNews-2100x1485.indd 1 01/06/15 11:27. The Campbell Brothersin puolestaan muodostavat veljekset Chuck, Phil ja Darick. Muista myös The Campbell Brothersin & Tiffany Godetten Gospel-konsertti su 16.8. True Blues on kolmen kovan blues-miehen Corey Harrisin, Guy Davisin ja Alvin ”Youngblood” Hartin kombo. Kaikki kuusi miestä arvostavat bluesin pitkiä perinteitä mutta ovat luoneet siitä omaperäisen, ajassa kiinni olevan visionsa. LA 19.00 Huvila Liput toimituskuluineen alkaen 37,50 € Huvilan juurimusiikin tuplaillassa esiintyvät True Blues ja The Campbell Brothers. LIPUT LIPPUPALVELUSTA: PUH 0600 10 800 (1,98 €/MIN+PVM) TAI 0600 10 020 (6,84 €/PUHELU+PVM) MA?LA KLO 8?21, SU JA PYHÄISIN KLO 10?18 TAI WWW.LIPPUPALVELU.FI 14.–30.8.2015 Helsingin juhlaviikot Helsingfors festspel Helsinki Festival SIN AND REDEMPTION True Blues & The Campbell Brothers 15.8
BRANTLEY, GRIFFIN BROS. BN 260), joten hienostelu oli turhaa. Bändissä oli revitellyt menneinä aikoina mm. Muut olivat blueseja. 1950–52 Charles Brantleyn bändiin Noble Watts liittyi 50-luvun alussa. 26 • 3 2015 NOBLE WATTS NOBLE WATTS JUHA JAAKOLA Kun Tiny Bradshaw’n orkesterin tenorisaksofonisteista Red Prysock ja Sil Austin on jo esitelty, heidän seuraajansa Noble ”Thin Man” Watts saa nyt vuoron. Ura jatkui 60-luvun lopulle, mutta uusi nousu puhkesi kukkaan 80-luvulla ja päätyi kunnian kukkuloille. Parin viikon päästä saapumisesta Griffin Brothers Orchestra meni levyttämään Dotmerkille. Each Night About This Time antoi esimakua Noblen fonityöskentelystä: tenorin paksu ja tumma ääni hartaassa soolossa. Noble ei ole sitä varmistanut, mutta tenoristi soitti Noblen tyylisesti. Hoppin’ oli nopeampi instrumentaali, missä ylipuhallettu fonisoolo jäi lyhyeksi. Ryhmä tarvitsi tenoristia, ja kun Noble tuntui sopivalta, asia oli selvä. Billy Eckstine tykkäsi bändistä ja olisi halunnut viedä sen New Yorkiin bändikseen, mutta Brantley halusi pysyä Floridassa. R&B-tenoristit osa 23 R&B-tenoristit osa 23 risoolo oli perinteisen jylhä ja tummanpuhuva. Christine Chatmanin bändin mukana hän soitti 16-vuotiaana viikon keikan Jacksonvillessä ja oli jo heidän bussissaan menossa New Yorkiin, kun poliisi kävi poimimassa pojan takaisin kotiin ja kouluun isän vaatimuksesta. Margie Day lähti Griffinin veljesten bändistä samoihin aikoihin kuin Noble. Wild Bill Moore (ks. Paul Williamsin bändi. Keväällä 1954 hän lauloi neljä kappaletta Deccalle Williamsin bändin kanssa, ja Noblen on väitetty olleen niissä tenorifonissa. Tenorifoni soi monipuolisesti, ja falsettikin irtosi. Hän aloitti soittamisen teiniikäisenä viululla, joka vaihtui trumpetiksi. Koulutoverit antoivat laihalle Noblelle nimen ”Thin Man”, joka seurasi häntä koko elämän. Hän levytti omalla nimellään, ja säestäjänä oli todennäköisesti mm. Noble sooloili tyylinsä mukaisesti muissa paitsi ei Babyssa. Näistä tehty single (Dot 1060) menestyi hyvin, sillä molemmat puolet nousivat erikseen Billboardin Juke Box R&B -listan kymmenen parhaan joukkoon ja Tra-La-La myös Best Sellers R&B -listalla seitsemänneksi. Aikaisemman singlen (Dot 1070) Pretty Baby sai vuoden lopussa Billboardin Best Sellers R&B -listan sijan 10, mutta toisen singlen (Dot 1071) Weepin’ nyyhki kansan sydämiin Juke Box R&B -listan ykköseksi ja Best Sellers R&B -listallakin kolmoseksi. Hän ei myönnä olleensa enää niissä mukana. Bändin King-levytys oli syyskuussa 1954, ja purkkiin saatiin neljä samantyyppistä, jatsahtavaa kappaletta, joissa FLORIDASTA NEW YORKIIN! Noble Augustus Watts syntyi vuonna 1926 Floridan DeLandissa, 40 mailia Orlandosta pohjoiseen, musiikkia harrastamattomaan perheeseen. Noble Watts lähti bändistä loppukesällä 1952, mihin mennessä bändillä oli vielä ainakin kaksi levytystä. Bändi levytti Jax-merkille joko 1952 tai 1953 neljä kappaletta, tiukimpana The Thin Man. Vuoden 1951 alussa Floridan Tampaan tuli keikalle Griffinin veljesten bändi, jolla oli jo hittilevy. Bändin loistoaika oli jo mennyt, mutta levyjä tehtiin edelleen jatkuvasti. Riskaabeli Take Out Your False Teeth Daddy sisälsi siihen sopivan tenorisoolon. 1951 oli myös toinen Dot-levytys, jonka neljästä kappaleesta paras oli vetävä instruboogie Shuffle Bug, reipas Margie Dayn laulama Stubborn As A Mule, siedettävä duetto Pretty Baby ja nyyhky Weepin’ And Cryin’, jossa itkeskeli Tommy Brown. Noble Watts ei ole tunnustanut olleensa bändin mukana ennen kuin kappaleiden Tra-La-La ja Hoppin’ levytyksessä. Collegessa 1943 hän vaihtoi saksofoniin ja opetteli itse sen niksit. Lähdön syynä saattoi olla se, etteivät Griffinit antaneet Noblen tehdä soololevyä, vaikka sitä oli hänelle tarjottu. Collegen jälkeen oli taas kova hinku päästä New Yorkiin, mutta Noblen työnantajat Frank Brownin ja Nat Towlesin orkesterit pyörivät vain etelässä ja korkeintaan Nebraskan tienoilla. Williams oli itse mainio baritonisti ja vaihtoi välillä alttoon. Hitaasti kypsynyt Noble pääsi New Yorkiin 50-luvun alussa ja aloitti oman bändinsä kanssa vasta vuosikymmenen loppupuolella, jolloin monelta muulta R&Btenoristilta alkoi jo olla puhti pois. Sillä tavalla Thin Man pääsi vihdoinkin Floridasta pois ja suoraan New Yorkin Apollon lavalle soittamaan. Tuon jälkeen Noble Watts oli ehkä puolisen vuotta Tiny Bradshaw’n orkesterin tenoristina Rufus Goren rinnalla. Edellisen lauloi Tommy Brown, ja Noblen teno. Soittokavereina olivat tuolloin veljekset Julian ”Cannonball” ja Nat Adderley. WILLIAMS, BRADSHAW, HAMPTON 1952–57 Paul Williamsin kova R&B-bändi oli Noblen seuraava osoite. Se oli niin hyvä joukkue, että pääsi levyttämään Tampassa vuodenvaihteessa 1950/1951. Noblen nimisävelmä oli nopea boogie, jossa hän heitteli melodiaa johtajan baritonille ja takaisin
Viisi kappaletta purkitettiin, joissa Curtis oli tietysti solistina. Heinäkuussa 1959 Noble Watts sai kutsun King Curtisin levytyssessioon Atlanticilla. Levy oli mm. Tamalesin rumpujen ja fonin vuoropuhelu oli jotakin uutta, ja lattarimeininkiä lisäsivät Noblen välihuutelut. Bändi soitti nyt neljä kappaletta ilman baritonifonia ja osin kahdella kitaralla. Slide ja Shakin’ tulivat levylle ensin (# 254) ja olivat myynnissä jo huhtikuussa 1958. Asiaa ehkä auttoi edellisessä kuussa tehty Bradshaw-äänitys Kingille, joka oli DeLuxen isäntämerkki. Single kehuttiin Billboardissa marraskuussa (”Fine cajun-creole type blues instrumental with wild, primitive sax blowing...”), nousi joulun alla Pop Best Sellers -listalle sijalle 44 ja oli vielä helmikuussa Pop Top 100:ssa. JUNE BATEMON JA PIKKUMERKIT 1959–68 Wild Jimmy Spruill ystävystyi Noble Wattsin kanssa niin paljon, että esitteli Noblelle tyttöystävänsä. Easy pääsi ensin levylle (Baton 246), joka ilmestyi jo elokuussa ja sai Billboardissa R&B Best Buys -suosituksen. Koko orkesteri levytti silloin harvoin USA:ssa, eikä Noble ollut niissä levytyksissä. Rivakka jump Flap Jack ja Billboardin rumbabluesiksi kutsuma Hot Tamales olivat kovaa tekoa. Vuodenvaihteessa 1958/1959 Noble Watts purkitti Batonille vanhalla kokoonpanolla kaksi kappaletta. 3 2015 • 27 ja rupisempi ja Mashing Potatoes hartaampi blues. Loppuvuodesta 1959 he levyttivät Bobby Robinsonin Fury-merkille novelty-singlen, jonka reipas Come On Little Boy sai Noblenkin sooloilemaan. tenorifonit olivat pääosassa. Tämäkään ei riittänyt vaan Rabinowitz teki 262-variantin väsäämällä Creepin otoista oman levyn, osat 1 ja 2. Creep ja Great Times muodostivat seuraavan singlen (# 257), mutta sitten yhdistettiin Creep ja Bobby Phillipsin Pajama Party (# 262). Sessiobändissä soitti mm. Single (# 266) saatiin valmiiksi jo tammikuun lopulla 1959. Lokakuussa 1954 Noble pääsi vihdoin tekemään oman singlen DeLuxe-merkille. Blast Off ja Rickey Tick prässättiin pikimmiten singlelle (# 251), joka arvioitiin hyväksi helmikuussa 1958 ja myi myös hyvin. Keskivauhtinen Easy kulki nätisti fonistien vetämänä, mutta kitaristi sai paljon tilaa etualalla; kakkososa oli lähes kokonaan kitaraa. Ensimmäinen levytys tehtiin kesällä 1957, ja tuloksina olivat kaksiosainen Easy Going ja Midnite Flight. Cat Fruit oli niistä parasta R&B:tä, ja fonistien soolot olivat kireitä. Paluun kunniaksi tehtiin Vee-Jay -merkille levytyssessio elokuussa 1956. Kappaleista Pig Ears And Rice oli nopeampi. Kuuntelijat pitivät Slopista, mutta nimi oli huono. Cincinnatissa myyntilistojen ykkönen. Kun Paul Williams sattui pyytämään Noblea takaisin bändiinsä, Thin Manin ei tarvinnut pitkään harkita. Pieni bändi kuulosti rytinän perusteella paljon suuremmalta. Singlet (Vee-Jay 234 ja 268) myivät kyllä, mutta ne jäivät rock’n’ rollin jalkoihin. Levytyksiin saatiin mukaan raudankova kitaristi ”Wild” Jimmy Spruill, jonka lisäksi bändistä oli soittamassa pianisti ja rumpali. Bändin joulukuun sessiossa Noble soitti vain taustoja. Pari vuotta aikaisemmin Baton-merkin perustanut Sol Rabinowitz metsästi kiihkeästi kunnon hittiä ja tarjosi Noblen bändille tilaisuuden. Näin ollen lisää myytävää piti saada, ja uusi levytys oli vanhoilla eväillä keväällä 1958. Jimmy Smith urkuja, ja hänen lisäkseen oli rytmiryhmä. Kaksi kappaletta tuli Paul Williamsin nimiin, mutta South Shore Drive ja Big Two Four kirjattiin ”Noble ’Thin Man’ Watts featured with Paul ’Hucklebuck’ Williams”. Neljästä kappaleesta The Slide oli hitaahko blues ja muut, The Creep, Shakin’ ja Great Times, nopeita rytkytyksiä. Kaksi ensimmäistä pantiin levylle (# 249), jonka Rabinowitz lähetti koesoitettavaksi tutulle tiskijukalle. Bändi oli vahvistunut trumpetilla ja pasuunalla, joten tausta oli tukeva. Wild Jimmy kitaroi raastavasti, ja Noblen foni änkytti ja kurlasi. June Batemon oli nätti teiniikäinen laulaja ja oli jo tehnyt pari singleä. BATON JA KING CURTIS 1957–59 Vuonna 1957 Noble Watts oli kypsä pistämään pystyyn oman bändin ”Rhythm Sparks”. Ja niin siinä kävi, että Noble ja June tykästyivät toisiinsa, ja seuraavana vuonna heidät vihittiin. Porukka piti parempana nimeä Hard Times, joten Rabinowitz vaihtoi sen pian. Midnite oli nopeampi ja parempi, ja Noblen tenori honkkasi enemmän. Tyyli oli nyt aivan toinen kuin Bradshaw’lla, sillä musiikki oli silkkaa R&B:tä. Noble näytti kykynsä, mutta levy (DeLuxe 6066) jäi vähälle huomiolle. Raskaan rumputaustan päälle Noble kuvioi linjakkaita sooloja. Liitto kesti 44 vuotta. Bradshaw’lta Noble vaihtoi Lionel Hamptonin orkesteriin, jonka rivissä hän oli 1954–55 reilun vuoden. Ensin purkitettiin kävelyvauhtinen jumpblues The Slop, sitten reipas novelty Walking The Floor Over You, twistaava Blast Off ja lopussa kurnuttava Rickey Tick. Sessio oli lähes kokonaan tenorifonisooloa. Soundia tukevoitti baritonifoni. Samalla numerolla ilmestyi myös 249-variantti, jonka B-puolelle tuli edellisen session Midnite Flight. Toinen sessio oli syksyllä. Noblen tenori oli menopäällä, säkätti ja mörisi uuteen malliin
Samana vuonna tehtiin myös Noble Wattsin soololevy ”Return Of The Thin Man”, hänen ensimmäinen oma älpeensä (King Snake KS 003). Hän kirjoitti ison osan musiikistaan itse. Muiden kanssa: The Griffin Brothers, ”Blues With A Beat” osat 1 ja 2 (Acrobat ACRCD 209 ja 218); Paul Williams, ”Complete” osa 3 (Blue Moon BMCD 6025); Tiny Bradshaw, ”E.P. Noblen laulu oli parhaimmillaan vaimonsa June Batemonin mukana duetoissa. nl/ency/blues/noblewatts.html, Rock’n’Roll-Schallplatten: Noble ’Thin Man’ Watts, internetissä. Noble Watts vieraili vuosina 1988-99 mm. LEVYTYKSIÄ Aivan uunituore Clamike Recordsin cd ”Noble ’Thin Man’ Watts Hard Times” on tullut toukokuussa 2015 myyntiin sisältäen 26 keskeisintä kappaletta vuosilta 1954–68. Tohtori Watts poistui keskuudestamme elokuussa 2004. NOBLE WATTSIN TYYLI JA MERKITYS Noble ”Thin Man” Wattsin tyyliä ei ole helppo luonnehtia, koska se vaihtui ajan myötä. Tällä levyllä Noble oli paremmassa vedossa kuin edellisellä, ja vanha jazzmies Nat Adderley sopeutui reippaampaan menoon hienosti. Musiikintutkija Jan Evensmo pitää vähistä kuulemistaan parhaina Griffin Bros. (Flyright oli koonnut 1979 LP:n hänen Batonja Sir-äänityksistään.) Midnight Creepersiä oli vahvistettu kunnon puhallinryhmällä, ja levyllä vieraili Taj Mahal kitaroineen. KUNNIAKAS LOPPUELÄMÄ DeLand on pieni kaupunki, joten Noble Watts kasvoi sen suureksi pojaksi. Muuten hänen roolinsa oli toimia taustalla maskottina, nimikappaletta lukuun ottamatta. Sitä on pidetty ”pelkistetysti avoimen tunnepohjaisena” (Howard Rye), ja Noblea yhtenä 50-luvun huomattavimmista honkkaajista. Viimeinen Noble-levy oli vuoden 1993 ”King Of The Boogie Sax” (Wild Dog DOG 9102). Päälinja on kunnossa.. Nimikappale Boogie Sax kulki lujaa. Wild Jimmy Spruill, tosin ei enää niin villinä. Siitä huolimatta hänen soitossaan oli vähän ns. 29 3 2015 • Hard Times ja Jookin’, joissa hän tietysti soitti runsaat soolot. Lopulta 80ja 90-luvulla materiaalia syntyi lähes saman verran lisää. Parasta oli tiukka Slop Bucket. Noble Watts -päivää. Spotifyssa on paljon hänen vanhaa musiikkiaan. Tiny Bradshaw’n sessiosta 1.9.1954, josta tuli bändin parhaita tenorifonilevytyksiä, Evensmo ei kykene sanomaan, kumpi tenoristeista oli Rufus Gore ja kumpi Noble. Noble Watts teki omalla nimellään suhteellisen vähän äänityksiä varsinaisella R&B-ajalla 50ja 60-luvuilla, mutta silti hänellä oli levytyksiä suurempi maine. R&B-jippoja, skaalan alle ja yli meneviä ääniä, ja sooloissa oli usein jazzvaikutteita. Collection” (See For Miles SEECD 703). Levy ”Noble & Nat” (King Snake KIN 4041) ilmestyi 1991. Osa musiikista on edelleen vain singleillä. Seuraavalla King Snake -produktiolla 1990 Noble sai seurakseen vanhan koulukaverin, kornetisti Nat Adderleyn, ja Creepersit säestivät. Dan Kochakianin haastatteluista huolimatta (tai niiden vuoksi) Noblen elämästä ja levytyksistä on nolon ristiriitaisia tietoja. Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi tärkeitä olivat: Hoppula Pete: June Bateman & Noble ”Thin Man” Watts -diskografiat http:// www.wangdangdula.com/junebateman.htm, Kochakian Dan: Noble ’Thin Man’ Watts; June Batemon; Discography, Blues & Rhythm No 185, Noble ”Thin Man” Watts, www.hotburrito. LP (King Snake KS 002) ilmestyi 1987. Noblen vanha The Creep oli parempi kuin koskaan, ja Into The Sun oli herkkyydessään nätti. Se oli tyyliltään eniten R&B:tä, ja soittokavereina vieraili mm. Musiikki heilui bluesin ja jazzin välillä, ja Noble innostui laulamaankin kahdesti. -bändin kappaletta Weepin’ And Cryin’ (1951) ja Paul Williamsin kanssa tehtyjä kappaleita Give It Up ja South Shore Drive (1956). Muilla cd:illä on uudempaa tavaraa: ”Return Of The Thin Man” (Alligator ALCD 4785), ”Noble And Nat” (Bedrock BEDCD 20) ja ”King Of The Boogie Sax” (Wild Dog DOG 9102). Kuten edellisessä, Noblen tenori soi usein falsetissa ja honkaten. Toukokuussa 2001 Stetson University antoi hänelle kunniatohtorin arvonimen, hänen mukaansa nimettiin vuosittainen jazzfestivaali ja esiintymislava South Clara Avenuella, ja lopulta kaupungissa vietettiin 1.3. Vain LP:inä ovat ilmestyneet ”Blast Off” (Flyright LP 547) ja Midnight Creepersien ”Daytona Blues” (King Snake KS 002). Minusta parasta aikaa oli alkupään Baton-Sir -vaihe 1957–60. näiden levyillä: Rufus Thomas, Mark Hodgson, Billy Wirtz, Raful Neal, Floyd Miles, Ace Moreland, Erica Guerin ja Sonny Rhodes
Ihan puskista ei Johnny levylle joutunut, hän oli nimittäin tehnyt jo 50-luvun lopussa yhden singlen. Toisen. 30 • 3 2015 JOHNNY CRAWFORD JOHNNY CRAWFORD PEKKA TALVENMÄKI Myönnettävä on, että 60-luvun alussa nelivuotisen hittikauden kokenut näyttelijä ja rodeomies Johnny Crawford ei ollut laulajana häävi, mutta lähes kaksikymmentä singleä, 8 listahittiä ja muutama albumi muodostivat sen verran kovan näytön, että pikaiseen esittelyyn lienee perusteet. Tämä kiinnitys kesti seitsemisen vuotta; samalla Johnny kävi kilttinä poikana koulunsa loppuun. Keene lähti kuitenkin hyvin varovasti liikkeelle. – PH) Todettakoon vielä mahdollisille pilkun viilaajille, että käytän tässä jutussa tuottajasta sukunimeä Keene niin kuin 60-luvulla opittiin, nykyteksteissä se näkyy olevan useimmiten muodossa Keane. Niinpä vuonna ’64 häneltä ilmestyi vain yksi single ja viimeinen yritys seuraavan vuoden alussa. Heti ensimmäinen single, Keenen lähipiiriin kuuluneen studiopianistin Al Hazanin säveltämä kaihoisa, näppärän taustapompottelun varassa etenevä, mutta muuten nimensä mukaisesti unisenoloinen Daydreams nousi kuitenkin listojen hännille, mikä taisi perustua enemmän Johnnyn TVmaineen herättämään kiinnostukseen kuin levyn ansioihin. TV:N KAUTTA LEVYLLE John Ernest Crawford syntyi Los Angelesissa 26.3.1946. Hänen isänsä oli filmimiehiä, joten ei ihme, että jo seuraavan vuosikymmenen alussa hän pääsi esiintymään satunnaisiin TV-ohjelmiin kuten The Mousekeeters ja yhdeksänvuotiaana hänet kiinnitettiin ABC:n The Rifleman -nimiseen lännensarjaan. Yksi syy Johnnyn palkkaamiseen DelFille oli varmaankin se, että Richie Valensin kuoltua kaikkien tuntemassa lentoturmassa helmikuussa ’59 firmalta puuttui nuori sydäntenmurskaaja. Yksi syy oli se, että Keene vaihteli sekä säveltäjiä että sovittajia etsien siten myyviä jujuja. Riflemanin ykköstähti oli lukemieni kommenttien mukaan Chuck Connors ja pikku-Johnny näytteli hänen poikaansa Markia. Tärkeintä kuitenkin oli, että pojan ura saatiin kunniakkaasti alulle. Näin väitetään, mutta muita detaljeja en tähän hätään löytänyt kuin että Jerry Osbornen Rockin’ Recordsin mukaan levymerkki oli Wynne. Oltiin vuodessa ’61, jolloin Del-Fi -merkin pomo Bob Keene sai päähänsä kokeilla voisiko TV-suosiota siirtää levypuolelle. Parhaat vuodet olivat ’62 ja ’63. Johnny levytti Del-Fille vajaan neljän vuoden ajan. Tässä koko diskografia: Del-Fi 4162 Daydreams (70.) So Goes The Story 4165 Your Love Is Growing Cold Treasure 4172 Patti Ann (43.) Donna 4178 Cindy’s Birthday (8.) Something Special 4181 Your Nose Is Gonna Grow (14.) Mr. Blue 4188 Rumors (12.) No One Really Loves A Clown 4193 Proud (29.) Lonesome Town 4203 When I Fall In Love Cry On My Shoulder 4215 What Happened To Janie Petite Chanson 4221 Cindy’s Gonna Cry (72.) Debbie 4231 Judy Loves Me (95.) Living In The Past 4229 Sandy Ol’ Shorty 4242 The Girl Next Door Sittin’ And AWatchin’ 4305 Am I Too Young Janie Please Believe Me Johnnyn levyt paranivat pikkuhiljaa. (Newyorkilaisyhtiön vuonna 1960 julkaisemalla sinkulla Wynne W-124 kuultiin tosiaan Johnny Crawfordin esittämät kappaleet Dance With The Dolly (With The Hole In Her Stocking) ja Ask, mutta kuten vaikkapa Youtubesta on itse kunkin helppoa todeta, ei tällä selvästi vanhempaa vuosikertaa edustaneella Johnnyllä varmastikaan ollut tekemistä Rifleman-Johnnyn kanssa. Suomessa ei Riflemania ainakaan minun muistikuvieni mukaan nähty, meidän ykkösjuttumme oli 50-luvun lopussa Rin Tin Tin ja pari vuotta myöhemmin Wagon Train. Ensimmäiset levytyksensä Johnny teki Keenen toimiston takahuoneessa sijainneessa pikkustudiossa ja ne olivat toteutukseltaan perin vaatimattomia, melkeinpä amatöörimäisiä. Sen jälkeen tapahtui mitä tapahtui, Johnny joutui britti-invaasion puristukseen siinä missä useimmat muutkin teinilaulajat
Seuraava single oli sitten se, jonka takia itse ensimmäisen kerran noteerasin Johnnyn. Jatkon kannalta huomionarvoista oli sekin, että Patti Ann oli ensimmäinen Johnnyn tyttönimihiteistä. 3 2015 • 31 yrityksen Your Love Is Growing Cold on mielestäni yksi hänen parhaistaan, erittäin nätti ja surullinen teiniballadi, jossa ei ole muuta vikaa kuin ylisovitettu jousitausta. Your Nose Is Gonna Grow oli hauska ja pikku. Ei levyssä sinällään mitään vikaa ollut (etenkin taustan kevyt rumpurytmittely on ihan hauska), mutta epäilemättä menestykseen vaikutti ratkaisevasti se, että Riflemansarja oli noihin aikoihin suositumpi kuin koskaan. Cindy oli Johnnyn ykköstyttö ja keväällä ’62 levytetty Cindy’s Birthday hänen ensimmäinen iso hittinsä. Patti Annin sovittajiksi Keene pestasi Los Angelesin perusmiehistöstä Fred Smithin ja Cliff Goldsmithin ja vaikka kyseessä oli vieläkin aika uninen ja ennen kaikkea kiltti ylistys naapurin tytölle, oli taustojen jousivoittoiseen kikkailuun löytynyt kantavia pikku oivalluksia. Keene ei ollut täysin tyytyväinen edellisiin levytyksiin, ne olivat liian aikuismaisia ja siksi hän kysyi Jeffiltä, mikä olisi nuorisoon, varsinkin kiltteihin teinityttöihin vetoava juju. Seuraavina vuosinahan niitä ilmestyi jatkokertomuksiksi asti. Säveltäjäksi on merkitty Jeff Hoover, joka oli Keenen tuttavaperheen teinipoika
osoitti, pisti Ernie Maresca tytön kuitenkin twistaamaan Johnny Angelin kanssa vauhdikkaassa kesähitissä Down On The Beach. Siihenkin väitetään idean tulleen Jeff Hooverilta, mutta mene ja tiedä, minun kappaleessani lukee säveltäjänimien kohdalla Hooven & Winn, joka viittaa myöhemmin Double Shot -levymerkistä ja Brenton Woodin hiteistä tuttuihin Joe Hooveniin ja Hal Winniin. Johnny Crawfordin kahdeksan hittiä olivat riittävä näyttö, niinpä hän sai levyttää huipulla ollessaan kolme albumia. Vaikkei single ollut sen isompi hitti kuin sijoitus 43. Omista suosikeistani tärkeimmät mainitsin edellä. Seuraavaksi hän lähetti Johnnyn RCA:n studiolle Nashvilleen. Seuraavaksi ilmaantui kuvioon Janie, joka oli aluksi Bobbyn heila, mutta toisessa osassa (single 4215) Johnny joutui vakuuttelemaan Janielle, että itkuun ei ole syytä, pusu Cindylle oli vain syntymäpäiväsuukko ystävälle. Oli miten oli, näppärä sävelmä ja hyvä levy, mutta varsinainen helmi tarinasta kehkeytyi, kun Christine Quaite teki pontevan tyttöversion seuraavana vuonna, yksi noiden aikojen komeimmista tyttölevyistä ilman muuta. 32 • 3 2015 näppärä, Johnnyn laulunkin osalta hitusen rohkeampi teinilaulu. HUIPPUKAUDEN ALBUMIT Single oli 60-luvun alussa hallitseva levytysmuoto. Patti Annista tuli vielä mieleen yksi hauska pikku juttu. Tulevaisuuden haaveena mainitaan elokuvatuottajan ura, joka oli jo aluillaan sikäli, että hänen nimiinsä oli perustettu oma, BJ Productions -niminen pikkufirma. Niihin kun lisätään hieno teiniballadi You Can Cry On My Shoulder ja tyttöystävälaulujen helmet niin siinäpä ne. Albumin tekoon tarvitsivat nuoret tulokkaat erityisonnistumisia. Rumours ja Proud menestyivät hyvin ja niitä on väitetty hänen parhaimmikseen, mutta sehän on puhdas makuasia. Mahdollisesti Lesley Goren hittien innoittamana tehtiin vuoden ’63 lopussa Judy Loves Me ja lopuksi vielä vauhdikas, mutta sanoiltaan tyhjänpäiväinen Sandy. ”Uutena” tietona esittelyssä todettiin, että Johnnyn harrastuksia olivat vanhojen rahojen keräily, vaeltelu Hollywoodin kukkuloilla ja mykkäfilmit. Ihan nollamiehestä ei meikäläisittäinkään voinut olla kyse, koska hänestä julkaistiin pikaesittely Iskelmä-lehden kuvakansiossa numerossa 1/63. Kaksi isoa hittiä lisäsi Keenen panostusta. Toisaalta LP:t olivat turhan usein kesyjä ja niukkoja, muutaman hitin ja mielikuvituksettomien täytestandardien muodostamia pikku paketteja. Omat huterat muistikuvani perustuvat siihen, että Patti Ann soi kerran jossakin nuorten iskelmäohjelmassa ja Your Nose Is Gonna Grow jäi ehkä mieleen Radio Luxemburgista. The Captivating Johnny Crawford (Del-Fi DFLP-1220) A (1) Lucky Star (2) Please Mr. Johnny Crawford oli tyypillistäkin tyypillisempi jenkkitähti. Sun (3) That’s All I Want From You (4) Tennessee Waltz (5) We Belong Together (6) Son Of The Moon B (1) Your Love Is Growing Cold (2) Donna (3) Patti Ann (4) Daydreams (5) Vaya Con Dios. Samassa Iskelmän numerossa oli myös Johnnyn amerikkalaisen fan clubin yhteystiedot. Yksikään hänen levyistään ei päässyt listoille Englannissa. Tuskin häntä Suomessakaan kovin paljon tunnettiin. Ihan mukavia levyjä kaikki, mutta tietenkin varsinkin loppuosaltaan pahoin ajastaan jäljessä. Siellä hänen levynsä sovitettiin hieman täyteläisemmiksi ja dramaattisemmiksi kuin länsirannikolla. Myös Johnnyn laulun osalta meno oli kypsempää, olihan hän jo ”iso poika”. Patti Ann ja Cindy olivat siis levyllä Johnnyn ensimmäiset tyttöystävät. Heila oli siis vaihtunut ja saatiin aihe singleen Cindy’s Gonna Cry, levyn b-puolelle jäi Debbie, Johnnyn nimilevyistä mielestäni paras
Käsitykseni on, että se on kantrimaisempi kuin Johnnyn soololevyt, korjatkaa jos olen väärässä. Blue ja Moon River ovat lepsuja eikä I’m Walking todellakaan saa punttiin vipinää. Johnnyn EP:lle valitut esitykset olivat parhaasta päästä: Debbie ja Cindy’s Gonna Cry. Johnny oli selvästi kehittynyt laulajana, mutta Devil Or Angel (The Clovers vai oliko esikuva sittenkin Bobby Vee?) ja Lonesome Town (Rick Nelson) olivat turhan kovia paloja. Ainoa minua kiinnostava pointti on, onko Steal Away se Jimmy Hughesin kova soulhittisävelmä. Johnny Crawford lauloi kauniin balladin nätisti, melkeinpä turhan siististi ja teki hyvän täyteraidan, soul-versioihin hänen esitystään ei tietenkään kannata vertailla. Katsastetaan ensin parit tapahtumat perhepiiristä. -raitaa Radio Luxemburgista niin kuin aikaisemmin muistelin vaan kotoisemmin Radio Nordista. Since I Don’t Have ei ollut se moneen kertaan levytetty Skyliners-tarina vaan Johnnylle varta vasten sävelletty murheellinen täyteraita. Sonny oli siis Johnnyn veli tai sitten ei. Tällä nimellä on kalifornialaisilla Fedoraja Toppamerkeillä julkaistu 60-luvulla singlet The End Of My Rainbow / Hard, Hard Loser (Fedora 1019) ja From The Bottom Of My Heart / The Other Half Of Me (Toppa 1123). Ison hitin siitä teki vuonna ’55 Joey P. Ensinnäkin Johnnylla oli Bobby-niminen veli, jonka lyhyen levytysuran kukkanen oli syksyllä ’62 levytetty duettosingle: Del-Fi 4191 Good Buddies You Gotta Wear Shoes Esittäjäksi on merkitty The Crawford Brothers, joka tarkoittaa Johnnya ja Bobbya. Ainakin edellinen on minun korvissani yhdentekevää pomppukantria enkä tiedä kuuluuko se edes esittelyni aihepiiriin paitsi että sinkkujen säveltäjätiedoissa mainitaan Ernest Crawford ja kuten alussa todettiin, Ernest oli Johnnyn toinen etunimi. (Ei valitettavasti ole vaan traditionaalinen negrospirituaali, kuten myös enemmistö LP:n muista kappaleista, joista varsinaista soundtrackosuutta edustavat vain listauksessa erikseen mainitut 4 raitaa. Omasta eBay-hankinnastani pulitin aivan hiljattain tämän artikkelin diskografioiden kanssa puuhastellessani noin 10 taalaa, joka tosiaan rinnastuu melkoisen hyvin. Täyteraitoihin mahtuu yllätyksiä. Johnny itse pitäytyi hevoshommissaan. Smith Please Wake Up Joan, jotka löytyvät myös Ruotsissa mainittuna vuonna julkaistulta Crawford Brothers -EP:ltä (Sonet EPX 003). Ehkä on hyvä niin, sillä Johnny selvisi täyteraidoista yllättävän mallikkaasti. Sen jälkeen hänen väitetään keskittyneen täyspäiväisesti rodeobisnekseen ja siihen liittyvään hevoskasvatukseen. Eniten ällistyttää nyyhkyballadi That’s All I Want From You. Kantavia singleraitoja on enemmän ja ne ovat kieltämättä parempia kuin ensialbumilla, mutta täyteyritelmät, lähinnä Mr. 33 3 2015 • Mukana on vain neljä singleraitaa, ensimmäisten sinkkujen b-puolet jätettiin kylmästi pois. Blue (2) In The Wee Small Hours (3) Moon River (4) Little White Cloud (5) Young At Heart Tasaista työtä on tämäkin. Morgan, parhaimmillaan peräti listakolmonen. Levy Del-Fi 4211 sisälsi raidat That Little Ole Lovemaker Me ja Mrs. Bobbyn tiedetään myös tehneen yhden soolosinglen, tämä tapahtui vuonna ’63. 1962 myös sinkku Cindy’s Birthday / Patti Ann katalogikoodilla Metronome J 45-620, Suomessa sen sijaan ei Crawford-vinyylejä ikävä kyllä koskaan ilmestynyt. Alasajo merkitsi tietenkin Johnny Crawfordinkin popuran loppumista. – PH) Entäpä sitten Sonny Crawford. Tärkein havainto lienee vuonna ’65 tehty elokuva The Restless Ones, jossa hän tietääkseni esiintyi ja niiltä tiimoilta on myös olemassa albumi: Sings Songs From The Restless Ones And Other Songs Of Inspiration (Supreme M 110) A (1) Theme From ”The Restless Ones” (2) Somebody Bigger Than You And I (3) He Walks With The Wild And The Lonely (4) Number Song (from ”The Restless Ones”) (5) Precious Lord Take My Hand (6) Ghost Riders In The Sky B(1) Faith (2) He’s Everything To Me (from ”The Restless Ones”) (3) The Old Time Religion (4) Steal Away (5) My God Is Real (6) Just As I Am (from ”The Restless Ones”) Musiikillisista ansioista en tiedä, mutta levy on kaiketi aika harvinainen ja hinta näkemissäni keräilylistoissa sen mukainen. En ole levyä kuullut, se kun on tietoisesti unohdettu lähes kaikesta Johnnya koskevasta tiedottamisesta. Luultavasti seuraavina vuosina tehtiin liuta viihteellisiä covereita, niiden joukossa Pete Hoppulan numerossa 6/2014 mainitsema Ernestine Andersonin tulkinta. NIITÄ NÄITÄ Bob Keenen firma ajautui brittipopin puristuksessa konkurssin partaalle, pomoa itseään näyttää listausten mukaan kiinnostaneen enemmän surf kuin rehellinen pop. Sonet julkaisi Johnnylta omankin EP:n (SXP 6049) ja jo sitä ennen singlen Your Nose Is Gonna Grow / Something Special, ja nyt kun oikein ajattelen niin en tainnutkaan kuulla Your Nose... Täysin ulos levyhommista hän ei jäänyt, vaikka niinkin joissakin kirjoituksissa väitetään. A Young Man’s Fancy (Del-Fi DFST 1223) A (1) Your Nose Is Gonna Grow (2) Cindy’s Birthday (3) Something Special (4) Sittin And Watchin (5) Debbie (6) I’m Walkin’ B (1) Mr. Muutama hyvä singleraita ja kokonaisuus on tasapaksuudestaan huolimatta huolellisesti sovitettu. (Länsinaapurissa julkaistiin v. Oma mieltymykseni tähän kauniiseen rakkauslauluun perustuvat 60-luvun soul-covereihin (Sam Baker, Joe Simon, Oscar Toney Jr.), mutta parivaljakon Rotha & Rother kirjoittama laulu on vanhempaa perua. Rumors (Del-Fi DFST 1224) A (1) Devil Or Angel (2) Rumors (3) Lonesome Town (4) How High The Moon (5) Living In The Past (6) Since I Don’t Have You B (1) No One Really Loves A Clown (2) Janie Please Believe Me (3) Cry On My Shoulder (4) I Don’t Need You (5) Petite Chanson Aika samantapainen kuin edeltäjänsä
The Best Of Johnny Crawford (Teen Ager 626) (1) Cindy’s Birthday (2) Cindy’s Gonna Cry (3) Sandy (4) Rumours (5) We Belong Together (6) That’s All I Want From You (7) Little White Cloud That Cried (8) Devil Or Angel (9) I’m Walkin (10) Something Special (11) Since I Don’t Have You (12) Mr. Best Of Johnny Crawford (Rhino RNDF 202) A (1) Cindy’s Birthday (2) Patti Ann (3) No One Really Loves A Clown (4) Daydreams (5) What Happened To Janie (6) Your Nose Is Gonna Grow (7) Lonesome Town B (1) Rumours (2) The Girl Next Door (3) Proud (4) Cindy’s Gonna Cry (5) Sandy (6) Judy Loves Me (7) We Belong Together Oltiin jo vuodessa ’82, tuloksena kaikin puolin onnistunut vinyylikooste. Elokuvassa sekä Atco Recordsin v. Sisältö sinällään on asiallinen, vain muutama täyteraita puuttuu.. Merkin skaala oli laaja sisältäen kaikkea mahdollista puhtaan lattariviihteen ja rankan r&b:n välillä. – PH) Loppu häämöttää. Hyvän, joskin soundeiltaan heikomman LP:n julkaisi vuoden ’90 alussa myös Teen Ager. Blue (2) Sittin’ And Watchin’ (3) Moon River (4) We Belong Together (5) Donna (6) Daydreams His Greatest Hits, Vol. liittyy filmiin The Savage Seven, oliko Johnny mahdollisesti siinä näyttelijänäkin mukana. 1968 julkaisemalla soundtrack-LP:llä kuullaan kappaleesta Iron Butterflyn versio. Everybody... His Greatest Hits (Del-Fi DFST 1229) A (1) Proud (2) Rumours (3) Your Nose Is Gonna Grow (4) Cindy’s Birtday (5) Debbie (6) Patti Ann B (1) Mr. Blue (13) Patti Ann (14) Janie Please Believe Me (15) What Happened To Janie (16) The Girl Next Door (17) Debbie (18) Cry On My Shoulder (19) Judy Loves Me (20) Lonesome Town (21) Moon River (22) Proud (23) Sittin’ And Watchin’ (24) Young At Heart (25) Your Love Is Growing Cold (26) No One Really Loves A Clown (27) How High The Moon (28) Daydreams (29) Your Nose Is Gonna Grow (30) Livin In The Past (31) I Don’t Know You (32) In The Wee Small Hours (33) Lucky Star Suurin miinus on Teen Agerille ominainen lähes täydellinen informaation puute, kansilehdykän ainoa anti on kappaleluettelo ilman säveltäjätietoja sekä pari nättiä valokuvaa. 34 • 3 2015 albumin köykäiseen sisältöön... Vuosilta ’67–’68 poimitaan vielä kaksi singleä: Sidewalk 932 Angelica Everybody Has Their Day 941 Everybody Should Own A Dream Good Guys Finish Last Molempien sinkkujen tuottaja oli Bob Summers. (Johnnyllä ei ollut ainakaan näyttelijäroolia Richard Rushin ohjaamassa ja Dick Clarkin tuottamassa ”The Seven Savagesissa”. Omat kokemukseni ovat mustalta puolelta ja siellä ilmestyi yllättävän hyvin valittua materiaalia. Tekninen taso ei aina ollut kehuttava, etenkin monoäänitteiden vääntäminen stereoiksi ontui, mutta samat vaikeudet olivat muillakin tämän lajin yrittäjillä, niin kuin BN:n lukijakunnan konkariosasto varmaan hyvin muistaa. Aletaan rehellisillä Del-Fi -tuotteilla. 2 (Del-Fi DFST 1248) A (1) The Girl Next Door (2) Cindy’s Gonna Cry (3) What Happened To Janie (4) Cindy’s Birthday (5) Sandy (6) Judy Loves Me B (1) Petite Chanson (2) How High The Moon (3) Janie Please Believe Me (4) Your Nose Is Gonna Grow (5) When I Fall In Love (6) Lonesome Town Ihan hyviä, mutta yllätyksettömiä levyjä molemmat. Otetaan kuitenkin listaus vastaavasta huomattavasti laajemmasta cd:stä, joka ilmestyi muutamaa vuotta myöhemmin. Vuonna ’64, siis samaan aikaan edellisten alkuperäisten Del-Fi-kokoelmien kanssa ilmestyi seuraava LP: Johnny Crawford (Guest Star G-1470) A (1) Daydreams (2) Patti Ann (3) Donna (4) Cindy’s Birthday (5) Sittin’ And Watchin’ B (1) Debbie (2) Your Nose Is Gonna Grow (3) Since I Don’t Have You (4) Petite Chanson (5) Son On The Moon Guest Star oli 60-luvulla USA:n itärannikolla toiminut merkki, jonka motto oli ”Fine Records Need Not Be Expensive”. – PH) KOKOELMAT Koska Johnnyn uralla ei edellä kirjattujen juttujen jälkeen näytä mitään kerrottavan arvoista tapahtuneen, kootaan lopuksi katsaus tärkeimpiin hittipaketteihin
3 2015 • 35
Malinin lyhyttä Divarin Helmiä -sarjan singlemainintaa lukuun ottamatta. päivänä 1929. Niissä merkeissä hänelle urkeni onnellisen sattuman kautta myös tie menestykseen. Lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta ei ole erikoismainintoja, ei myöskään perheestä, paitsi että fonisti Red Prysock oli hänen pikkuveljensä. Mustalla puolella menestys oli sentään parempi, yhteensä kahdeksan listamerkintää jakautuen huomattavan pitkälle, neljännesvuosisadan aikavälille, ensimmäinen hitti syntyi nimittäin vuonna ’52 ja viimeinen vuonna ’77. 16-vuotiaana Arthur muutti pois kotoa Hartfordiin Connecticutiin. 60-luvulla hänelle kyllä etsittiin hittejä kevyemmän materiaalin kautta, mutta tosiasiaksi jää, että hän pääsi urallaan vain kolme kertaa Billboardin Hot 100 -listalle ja silloinkin jälkipäähän. Arthur Prysock oli yksi 1900-luvun jälkipuoliskon komeaäänisimmistä mustista artisteista, huikea laulaja, jonka asettaisin samalle tasolle kuin vaikkapa Billy Eckstine tai Roy Hamilton. Itse olen jo vuosia odotellut noin viisiosaista boxia, jonka turvin koko ura olisi saatu tarkasteluun. Ero edellä mainittuun parivaljakkoon oli listojen valossa melkoinen, mutta kuten sanottu, Arthur Prysock oli laulaja parhaasta päästä, uljas baritoni, josta eräs levykansi totesi, että hänellä on ääni, jonka jokainen mies haluaisi itselleen ja jonka jokainen nainen haluaisi miehelleen... Buddy Johnsonin orkesteri oli nimittäin laajalla kiertueella ja Arthur oli paikalla sen esiintyessä Hartfordissa. Arthurilta on ilmestynyt uusi cd, joka kattaa merkittävän osan hänen uransa tunnetuimmasta vaiheesta. 36 • 3 2015 ARTHUR PRYSOCK ARTHUR PRYSOCK PEKKA TALVENMÄKI Uskottava on – siitä on jo 36 vuotta, kun kirjoitin Arthur Prysockin pienimuotoisen comebackin innostamana kaksisivuisen esittelyn BN:n numeroon 55. BIG BANDIN KAUTTA LEVYLLE Arthur syntyi farmariperheeseen Spartanburgissa South Carolinassa tammikuun 2. Sen jälkeen ei Prysock ole lehdessämme esiintynytkään T.J. Juhani Ritvasen avustamana sain kaivetuksi jonkinlaisen urahistoriikin, jopa kohtuulliset diskografiatiedot. Noihin kahteen hänet on helppo rinnastaa, samalla saa mielikuvan siitä minkä tyyppisestä musiikista on kyse. Arthur sai päähänsä käydä esittäytymässä tauolla Johnsonille ilmoittaen samalla, että orkesterin repertuaari oli niin tuttua, että jospa hän voisi toimia muutamassa numerossa solistina. Arthur kierteli ja levytti Buddy Johnsonin kanssa läpi 40-luvun, mutta ykköstähdeksi nouseminen vei vuosia. Odotukseni lienee turha, joten katsastetaan tuore kokoelma ja kerrataan samalla Arthurin historian päävaiheet. Näin väittää teoksessaan Joel Whitburn ja on selkeästi väärässä. Buddylla ei ollut mitään menetettävää, hän päästi Arthurin lavalle ja ihastui kuulemastaan niin, että palkkasi nuoren miehen saman tien orkesteriinsa vakiopaikalle. Warren Evans piti. Saatuaan potkut töistä (syy oli se, että hän oli työhönottohaastattelussa valehdellut ikänsä) Arthur keskittyi musiikkiharrastukseen. Häntä on mahdotonta asettaa tiettyyn kategoriaan eikä hän myöskään ollut suuri massojen villitsijä, koska hän ei ollut varsinainen nuorisolaulaja. Oikea vuosiluku oli 1924 ja päiväys voi yhtä hyvin olla 1.1. Siellä hän pääsi lentokonetehtaalle töihin ja löysi myös mahdollisuuden musiikilliselle harrastukselleen paikallisen klubiyhtyeen solistina. Kävi kuitenkin niin, että yhtyeen vakituinen baritonisolisti Warren Evans oli sairastunut eikä voinut laulaa
Vuonna ’63 Weiss lopulta tajusi, että menestys vaati kevyempiä, melodisempia ja hempeämpiä levyjä eli sitä mitä jälkeenpäin on nimitetty early souliksi. oli pehmeä, melkein popahtava. Hän sai levyttää bluesia (mm. Vuoden ’55 kieppeillä Arthur siirtyi Mercurylle, jossa hänen imagoaan muutettiin ratkaisevasti. 3 2015 • 37 paikkansa, Buddy itse lauloi paljon sooloja ja mukana oli myös johtajan sisar Ella, joka lauloi suurimmat levyhitit. SOOLOURALLE Liekö Becausen menestys vaikuttanut vai paniko Arthur merkille Billy Eckstinen valtavan suosion 40-luvun lopussa, joka tapauksessa hän aloitti soolouran. 60-luvulla nurmijärveläiset soul-fanaatikot saivat nauttia Tarmo Talvion lähettämistä nauhoista, jotka sisälsivät kaikenlaista hämmästeltävää. Chuck Jacksonin, Ben E. Arthurin levyjä kuuntelivat äidit vaan eivät tyttäret. Viimeksi mainittu käväisi myös poplistoilla (sijoitus 56.). vuonna ’61) ja It’s Too Late Baby Too Late (11. Hän kiistatta lauloi ne hallitusti, mutta kokonaisuus oli vanhahtava, koska sovitukset olivat sellaisia pienistä modernisointiyrityksistä huolimatta. Arthurille ensimmäinen suuri menestys oli vuonna ’46 listaviitoseksi noussut They All Say I’m The Biggest Fool, uroteko toistui neljä vuotta myöhemmin ikivihreällä Because. Race-listalla vuonna ’52. Se, että bluesin ja soulin puolella on vähänlaisesti kiinnostusta Arthuria kohtaan, johtuu tietenkin siitä, että hän oli 60-luvun alkuun asti ja välillä sen jälkeenkin melko puhtaasti jazz-mieheksi luokiteltava artisti ja jos noista vanhoista ajoista haluaa lisätietoja, niitä on tietenkin kaiveltava jazzkirjoista. Yhteensä singlejä ilmestyi seitsemän, ainoa hitti oli I Didn’t Sleep A Wink Last Night, korkein sijoitus 5. vuonna ’60), One More Time (30. Varmastikin Weissilla oli kunnianja rahanhimoisena tavoitteena tehdä Arthurin levytyksistä hittejä, mutta vähänpä niitä siunaantui. Arthur levytti vuonna ’64 hienon Ebb Tide -version, mutta kuinka ollakaan, Cadence julkaisi Lenny Welchin yrityksen samaan aikaan ja se korjasi komean listasijoituksen Arthurin nenän edestä. Ensimmäiset neljä vuotta hän levytti Deccalle miehekkäitä, kunnon orkesterin tukemia sävelmiä, joista pääosa näyttää olleen standardeja. Ensimmäisiin vuosiin mahtuu hienoja viihteellisiä balladeja, kuten I Worry About You, Keep The Light In The Window For Me, edellä mainittu listahitti The Very Thought Of You sekä One More Time, mutta myös rajumpia blues/r&b -yrityksiä tyyliin Good Rockin’ Tonight tai I Just Want To Me Love To You. R&B-puolella listoille pääsivät vain The Very Thought Of You (sija 19. Syy odotettua heikompaan menestykseen ei voinut olla levyjen huonous vaan se, että ne olivat viihteellistä aikuismusiikkia, jolla ei kyetty tavoittamaan ostavaa ja kuuntelevaa nuorisoa. Kingin, Jerry Butlerin ja varsinkin Brook Bentonin hittien innoittamana Arthur levytti kaksi Robert Moselyn ja Gene Reddin kirjoittamaa sävelmää Our Love Will Last ja Come And See This Old Fool singlelle1132. Oma narahdukseni Arthurin ääneen oli joka tapauksessa tapahtunut. TUOTTELIAAT VUODET Vuonna ’58 Arthur siirtyi Hy Weissin Old Town -merkille ja viipyi siellä kahdeksan vuotta levyttäen dokumenttien mukaan 24 singleä ja kuusi LP:tä. Woke Up This Morning) ja nopeitakin sävelmiä, mutta ilmeen muutos ei tuonut menestystä ja merkin vaihto oli edessä jo parin vuoden jälkeen. Huonoa onneakin oli. Our Love... Ensimmäiset Old Town -vuodet olivat varsin sekavat. Enimmäkseen Arthur sai levyttää vanhanaikaisia viihdeballadeja, joukossa yllättävän paljon ikivihreitä tai muita standardeja. vuonna ’65). Tarmolta oli peräisin, jos en väärin muista, Arthur Prysockin miehekkään alakuloinen There Goes The Mailman, joka säväytti ja jonka takia aikoinani Arthurista alun perin kiinnostuin. Sittemmin ostin kaikki mahdolliset Ritvasen konteista löytyneet singlet ja muutamat albumitkin, ja myönnän, että Arthur on yksi niistä joidenkin mielestä käsittämättömistä päähänpinttymistä, joita meillä itse kullakin on. Valitettavasti single ei menestynyt, ei myöskään sen jatke Too Long I’ve Waited (1676), upea surullinen balladi sekin. Single ilmestyi vuonna ’57 Peacock-merkillä (numero 1670), se oli itsensä Don Robeyn säveltämä ja minulle ensimmäisiä todistuksia siitä, että loistavaa mustaa musiikkia oli tehty jo kauan ennen soulin kulta-aikoja. Taustalla soitti tuolla levyllä Sy Oliverin orkesteri, joka oli mukana parilla muullakin kohdalleni osuneella Deccasinglellä. Jälkikäteen voi arvailla, että Hy Weiss kokeili toivotaan toivotaan -tyyliin lähes umpimähkään kaikkea mahdollista. Jos lukemat pitävät kutinsa, oli BN:ssä 55 ilmoitettu singlediskografia täysin kunnossa, en siis toista sitä enää tässä
Tässä välissä otetaan kehujen huipuksi käsittelyyn Arthurin laulama alkuperäinen Only A Fool Breaks His Own Heart, joka ilmestyi vuonna ’65 (1185). Albumeille, joita siis ilmestyi kuusi, Arthur lauloi varsin paljon sellaista materiaalia, jota ei singleinä julkaistu ollenkaan. Viimeisiksi singleiksi jäivät näppärä, kevyesti jazzahtava House By The Side Of The Ride ja aikaisemmin mainittu Let It Be Me. vastasi ajan vaatimuksia, Ben E. Myöhemmässä vaiheessa Verve julkaisi paljon Old Town -materiaalia, sekä sinkkuja että lähes kaikki albumit. Vastaavasti muutama, lähinnä selkeimmän viihteen edustaja on skipattu kokonaan. Vasta nyt tajusin, että sen on tuottanut Hy Weiss niin kuin neljä muutakin hyllyssäni olevaa Vervesingleä, ja eiköhän kyseessä ole kuitenkin ihan aidot Verve-levytykset. Kyseisen vuoden lopussa julkaistun singlen (1144) Crawdad puolestaan oli ihan selvää Brook Benton -meininkiä, sitä kuunnellessa ehtivät Bentonin isoista hiteistä käydä mielessä sekä Hotel Happiness että The Boll Weevil Song, mutta niin vain Arthur jäi taas listojen ulkopuolelle. Alkuperäisen esitti kuitenkin Arthur Prysock ja esitti tavalla, jonka tasolle mainitut coverit eivät yltäneet, ei lähellekään. Hohdokkain on ilman muuta paatoksellinen yhteiskunnallinen julistus Workin’ Man’s Prayer. Onneksi ei sentään ihan, vaan eräiltä parhaan pään kiekoilta on mukana molemmat puolet. Oman tuotannon parhaimmisto koostuu muutamasta singleraidasta. Edellä tuli todetuksi Old Town -vaiheen keskeisimmät ajatukset. Aivan loistava levy lajissaan. Myös vauhdikkaampi Come And See... Väitetään, että houkuttelijana Vervelle oli itse Count Basie, jonka kanssa Arthur tietääkseni tekikin ensimmäiset levynsä. Valinnat on järkevästi tehty ja niinpä cd antaa noista Old Town -vuosista vielä paremman kuvan kuin ne todellisuudessa olivatkaan. Esimerkiksi Chuck Jacksonin laulamana ja Wandin markkinointikoneistolla jyrättynä tämä olisi ollut pomminvarma hitti, mutta Arthur ei listoille päässyt, vaikka hänen laulussaan ei todellakaan ollut mitään vikaa, päinvastoin. Sinänsä siirrossa ei ollut mitään ihmeellistä, olihan Verve tunnetusti jazziin orientoitunut, joskin noihin aikoihin aktivoitumassa muutenkin populäärimpään suuntaan. VARJOSSA ISOILLA MERKEILLÄ Arthur siirtyi Old Townilta Vervelle loppuvuodesta ’66. TUORE CD Tässä välissä on paikallaan katsastaa tuore kokoelma: Too Late Baby: The Old Town Singles 1958–66 (Ace CDTOP 1401) (1)I Worry About You (2) The Greatest Gift (3) I Just Want To Make Love To You (4) Keep The Light In The Window For Me (5) Good Rockin’ Tonight (6) If Ever I Should Fall In Love (7) One More Time (8) Do You Believe (9) Come And See This Old Fool (10) Pianissimo (11) Our Love Will Last (12) There Will Never Be Another You (13) My Special Prayer (14) Crawdad (15) Ebb Tide (16) Close Your Eyes (17) Full Moon And Empty Arms (18) Teardrops In The Rain (19) I’m Crossing Over (20) Only A Fool Breaks His Own Heart (21) Let It Be Me (22) Again (23) House By The Side Of The Road (24) It’s Too Late Baby Too Late 24 singlestä on kasattu 24 raidan kokoelma suurin piirtein niin, että jokaiselta sinkulta on valittu mukaan toinen puoli. Arthurin esitys oli pelkistetty ja hallitun alakuloinen, ei ainakaan huonompi kuin kumpikaan mainituista jäljittelijöistä. Siltäkin osin kaikki on kunnossa, mutta mikä tärkeintä, musiikillinen anti on loistava. Jo ennen Tomppaa oli sävelmään totuttu Englannissa jamaikalais-covereina, joista tunnetuin on Jackie Edwardsin kaunis tulkinta, ja sen jälkeen Long John Baldryn levytyksenä. Sitä huolta ei nyt ole, läpyskä sisältää monta toinen toistaan komeampaa fotoa ja lisäksi tukun etikettejä. Listoille pääsi vain mahtipontisesti toteutettu vanha Buddy Johnson -laulu It’s Too Late Baby Too Late. Vuonna ’66 Arthur levytti vielä kauniin, ehkä turhankin lipevän Let It Be Me -version, mutta muuten kahteen viimeiseen Old Town -vuoteen mahtui yllättävän paljon ihan puhdasta viihdettä, tosin hienoa sellaista. Vanhaan BN-juttuuni oli JR kirjannut , että ”ei Arthuria ainakaan linssiluteeksi voi väittää, hyvä kun löydettiin edes kaksi käyttökelpoista kuvaa”. Jo noista kahdeksasta vuodesta olisi saanut kunnon boxin. Sävelmähän oli Suomessa erittäin tunnettu Joukon ja Kostin Muisto Vain Jää -tulkinnan takia. 38 • 3 2015 teinilaulu, jossa oli New Yorkin soulille ominainen kevyehkö pomppotausta ja kujeileva tyttökuoro. Kyseessä oli ei enempää eikä vähempää kuin originaali My Special Prayer, Winfield Scottin säveltämä utuisen kaunis ja harras balladi, joka nousi 60-luvun lopulla hyville listasijoille sekä Joe Simonin että Percy Sledgen tulkintoina. King levytti monta samantapaista esitystä ja pääsi niillä listoille. Todetaan sentään, jos asia jotakuta kiinnostaa, että Arthur teki Vervelle version tutusta You Don’t Have To Say You Love Me -hitistä ja hyvän version tekikin.. Parhaan early soul -levynsä Arthur levytti kesällä ’63. Outoa sinänsä, että vaikka suomenkielinen versio oli täällä iso hitti niin alkuperäiskielellä se ei menestynyt oikein missään, ei edes Tom Jonesin versiona, joka oli ”vain” ”Delilah”-albumin täyteraita, vai. Kehumatta jäivät oikeastaan vain nätti Raindrops In The Rain, joka on sitä mitä nimen perusteella voi arvailla, ja viihderaitojen parhaimmistoon kuuluva standardi Close Your Eyes. Listasijoitukset jäivät edelleen haaveeksi enkä muutenkaan lähde yksittäisiä raitoja näin pikaesittelyssä ruotimaan. Sävelmähän on kutakuinkin kauneinta mitä 60-luvun popissa saatiin aikaan ja jos mihinkään tulkintaan sopii määre sydäntä särkevä niin Arthurin originaaliin. Siinä kaikki. Valinnat on tehnyt Tony Rounce, joka on myös kirjoittanut asialliset saatetekstit. En olisi pannut pahakseni, vaikka tarjonta olisi ollut laajempikin
Ei hän koskaan ollut soulmies sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta tunnetta ja tyylikkyyttä hänen parhailla levyillään on aina ollut ja niin oli nytkin. Single nousi ansaitusti sijalle 36. Evie Sands, Big Dee Erwin ja Bobby Eli. Toista äärimmäisyyttä edustavat vaikkapa laiskat Can’t Take My Eyes Off You ja Raindrops Keep Fallin’ On My Head. Veikkaan, että tämä LP-pari julkaistaan lähivuosina cd:nä – palataan silloin asiaan, jos aihetta ilmenee.. Se samoin kuin muutama siltä lohkaistu single sisälsi lähes pelkästään uskonnollisia standardeja, erikoisin esitys oli tyylikkään pappismaisesti luettu psalmi 23. Missään nimessä kyseessä ei ollut raju musta gospel vaan vanhanoloisen miehen rauhallinen ja latteasti sovitettu hengellinen viihde. En käy niiden sisältöjä listaamaan. Hittejä ei tehty myöskään singlepuolella enkä tiedä, osasiko Arthur niitä enää kaivatakaan, hän oli täystyöllistetty esiintymisissä sekä lavoilla, kirkoissa että TV-ohjelmissa. Ilonaiheina ovat perussiistit It Ain’t No Big Thing, Funny (Not Much) ja Little Willie Johnin ja muutaman muunkin hittiversioista tuttu Talk To Me Talk To Me. Yleisvaikutelma oli sekavahko ja tyylillisesti esitykset heittelehtivät laidasta toiseen. mustalla puolella ja poptilastoakin kolkuttelemaan sijalle 110. Omat suosikkini ovat Funny World ja How Do I Tell Her. Barry White oli nostanut pehmeän romanttisen diskoviihteen ja örisijä-äänet huipulle ja saanut hännilleen joukon jäljittelijöitä. Lou oli tunnetusti karheaääninen vanhan kaartin laulaja ja Old Townilla päädyttiin kokeilemaan, voisiko Arthur tehdä samassa hengessä hitin. erinomaisen Funny How Time Slips Away -version, samoin aika popahtavaa materiaalia sisältäneen albumin, jossa oli jo näkyvissä ajan merkit. Jatkossa hän teki muutaman hyvän singlen lisää, mm. Lou Rawls oli siirtynyt philly-kuvioihin ja levyttänyt ykköshitiksi keväällä ’76 nousseen sujuvan lallattelun You’ll Never Find Another Love Like Mine. Neely on merkitty tuottajaksi Arthurin tunnetuimpaan King-albumiin, joka oli nimeltään ”Unforgettable”. Edellinen on parempi paitsi uutuudenviehätyksensä takia myös siksi, että sen sävelmistö oli parempi. URAN LOPPUHUIPENTUMA Vuonna ’73 Arthur palasi Hy Weissin hoiviin Old Townille ja yllätti heti dramaattisella versiolla Dramatics-yhtyeen hitistä In The Rain. ”Does It” on enemmän tuottaja John Davisin omaa hommaa, yllättävin poikkeus on modernisoitu versio Buddy Johnsonin ikivihreästä Since I Fell For You. Kun vielä John Davisin sovitus noudatteli tarkoin esikuvansa mallia, oli uuden tyylin single When Love Is New valmis. Kunnia oivalluksesta on annettu Arthurin Janine-tyttärelle, joka sai sekä isänsä että tämän pomot innostumaan. Nimi jo vihjaa levyn viihteellisyyteen ja kieltämättä se sisältää turhan monta standardia, mutta ihan yksitoikkoinen se ei ole. Syy saattoi olla siinä, että tuottajina oli kaiken kirjavaa väkeä. Weiss vuokrasi philadelpialaisen Sigma Sound -studion, palkkasi sinne samat soittajat kuin Lou Rawlsin vastaavassa sessiossa ja tilasi superparilta Gamble & Huff sävelmän, joka oli lähes kopio Rawlsin hitistä. Myös maallisella puolella sekä laulupuoli että taustat olivat kesympiä kuin aikaisemmin, mutta muutaman nautittavan balladin Arthur sentään levytti. Hyvä single lajissaan ja vaikkei ihan listojen kärkeen päästykään, sai Arthur siitä uransa toisen Top 10 -hitin mustalla puolella, poplistoilla korkein sijoitus oli 64. Pakollinen jatkosingle oli vähän nykivämpi I Wantcha Baby (korkein sijoitus 43.) ja samaa kaavaa noudatti vielä You Can Do It (33.) Sinfoniset singlehitit olivat osa kahden LP:n pakettia, joista ”All My Life” julkaistiin vuonna ’76 ja ”Arthur Prysock Does It” vuotta myöhemmin. Suurta menestystä ei tämäkään LP saanut. 3 2015 • 39 Vuonna ’70 Arthur siirtyi Kingille ja viipyi siellä kolme vuotta. Yleisin tuottajanimike näyttää olleen Hal Neely, hätkähdyttävin parivaljakko Leiber & Stoller. Olen joskus joutunut kinaamaan siitä, onko Arthurin versio soulia vai ei. Noista vuosista on päällimmäisenä jäänyt mieleen uskonnolliset levytykset, etenkin ”The Lord Is My Sheppard” -niminen albumi. Gamble ja Huff kirjoittivat kaksi singlehittiä, lisäksi ovat lauluja laatineet mm
Sellainen oli tilanne tämänkin kirjoituksen yhteydessä silmäiltävän pyörylän ensimmäisessä, kymmenisen vuotta sitten ilmestyneessä painoksessa, mutta sittemmin tuo virhe on onneksi korjattu. 1937, ja jo heti esikoissessiossa tallentui versio hänen kaikkein tunnetuimmasta laulustaan Good Morning Little Schoolgirl. Nykyisin tilanne on tässä suhteessa kovasti rauhoittunut. Yhteisiä laulujakin heillä on vain kaksi, joilla tarkoitan ykkösen luomusta Decoration Day ja Charles Brownin pikkuhittiä Way Over There By The Cherry Tree, mikä ykkösen ohjelmistossa kulki nimellä Apple Tree Swing ja minkä kakkonen ja Juice Leskinen muunsivat muotoihin Peach Tree eli Luumupuu. Ennen vuoden -42 loppupuolella alkanutta levytyslakkoa Sonny Boy ykkönen levytti yli gendaarinen, suorastaan ylimaallinen hahmo, jonka virtuoositeettiä ei ainakaan noina entisinä aikoina sopinut asettaa kyseenalaiseksi. sellaiset blues-artistit kuin John Lee Hooker ja Robert Lee McCoy eli Robert Nighthawk. Levyttämään hän pääsi ensimmäisen kerran v. Sieltä USA:n etelävaltioista oli kotoisin myös tämä John Lee Curtis Williamson, kuten jo hänen toisesta etunimestään on pääteltävissä. Sleepy John Estesin ja Yank Rachellin kanssa. Eräille kuten itselleni hän oli silloin ja on yhä kaikkine omituisuuksineen tavattoman le. Aleck ”Rice” Miller eli Sonny Boy kakkonen oli tullut monille eurooppalaisille hyvin tutuksi etenkin American Folk Blues Festival -kiertelyjensä ja englantilaisten rock-bändien kanssa soittelujensa kanssa. Joitakin kertoja on tullut vastaan levy, mikä pitää sisällänsä John Lee Williamsonin äänityksiä, mutta minkä kannessa komeilee Rice Millerin kuva. Säestäjinä toimivat silloin kitaristit Big Joe Williams ja em. Toisin kuin monien samoihin aikoihin vaikuttaneiden kollegoidensa kohdalla on asianlaita, Sonny Boy ykkösen lyhyen elämän päätepisteet on rekisteröity tarkasti ja luotettavasti. Ja kun asioita harkitaan seestyneessä mielentilassa, pitäisi varsin pian käydä selväksi, ettei näitä kahta sankaria ole edes tarvis juurikaan vertailla keskenään. Hän oli syntynyt Tennesseen osavaltiossa lähellä Jacksonin kaupunkia 30.3.1914 ja kuoli ryöstömurhaajan uhrina Chicagossa 1.6.1948. Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan Rice Miller kylmästi ja taloudellisessa hyötymistarkoituksessa nimesi itsensä ChiSuomalaisen blues-harrastuksen alkuaikoina reilut 40 vuotta sitten käytiin myös tässä lehdessä kiivaanpuoleista väittelyä siitä, kumpi näistä sankareista on parempi muusikko. Robert Lee McCoy, ja yleisilmeeltään tuo akustisin instrumentein soitettu äänite on melkoisen maalaismainen. Sellainen herra kuin Robert E. Niinpä tuntui suorastaan kuohuttavalta saada silmiinsä sellaista, että joidenkin mielestä hän ei suinkaan ollut ensimmäinen eikä oikea Sonny Boy ja että hän muka oli musiikillisilta ansioiltaan jopa tuota taiteilijanimikaimaansa vähäisempi. Musisointihommiin myös hänen on kerrottu ryhtyneen jo varsin varhaisella iällä, ja 1930-luvun alkupuolella hän soitteli Tennesseen ja Arkansasin seuduilla mm. 40 • 3 2015 SONNY BOY WILLIAMSON I SONNY BOY WILLIAMSON I VESA WALAMIES Likikään kaikille musiikin ystäville ei ole mitenkään luonnostaan selvää, että bluesin historia tuntee kaksi maineikasta Sonny Boy Williamsonia. Hetimiten tulevat mieleen esim. Parikymppisenä nuori Williamson muutti Chicagoon, jossa hänet pikaisesti opittiin tuntemaan Sonny Boyna. Bluesia enimmäkseen esittäneitä taidokkaita huuliharpisti-vokalisteja he olivat toki kumpikin, mutta heidän lauluja soittotyylinsä olivat niin erilaiset, että ainakin tottunut sinisävelten kuuntelija erottaa ne helposti toisistaan. cagossa jo pitkään ennen häntä levyttäneen John Lee Williamsonin mukaan. Itsekin tunnustan siihen osallistuneeni, mutta sittemmin näkemykseni ovat siinä suhteessa kovasti muuttuneet. Lee oli nimittäin sikäläisen sisällissodan eräs keskeisimmistä kapinakenraaleista, jonka mukaan ja kaiketi taustoja tietämättä nimettiin myös lukuisia mustia lapsukaisia
Silmäillyn koosteen alaotsikko on ”The Father Of The Blues Harmonica”, ja sellaiseksi Sonny Boy Williamson n:o 1 voidaan hyvin perustein nimetä. Mutta oli tällä taiturilla myös runsaasti omaa tuotantoa, jota tällä levyllä edustavat kunniakkaasti ainakin Blue Bird Blues, (New) Early In The Morning, Decoration Day Blues, My Little Machine, Whiskey Head Blues ja etenkin Shotgun Blues, joka tunnetaan nykyisin Taj Mahalin ja Blues Brothersien tulkintojen ansiosta paremmin nimellä She Caught The Katy (And Left Me A Mule To Ride). Tämän cd:n sisällöstä heti avauslaulu on vanhan tutun Sloppy Drunk Blues’in mukaelma, kakkosen taustalta löytyy Sleepy John Estesin kysymys Whatcha Doin’?, Sugar Mama Blues’in alkuperäinen tekijä on ilmeisesti Tampa Red, Stop Breakin’ Down löytyy Robert Johnsonin jäämistöstä, Charles Brownin vaikutuksesta Apple Tree Swing’iin tuli jo edellä lausuttua, Harlem Hamfatsien bravuurinumeroa Goodbye Red pidetään yleisesti Joe McCoyn luomuksena, ja sinne jug band -soitteluihin johtavat myös laulun Got The Bottle Up And Gone juuret. 90 musiikkiesitystä, mitkä yleensä julkaistiin Bluebird-merkillä. -47 kipusi Billboard-lehden r&b-tilaston neloseksi asti. Suurelta osin hänen ansiostaan joidenkin leikkikaluna pitämä pieni soitin kohosi tärkeäksi instrumentiksi, jolla sooloiltiin, vastailtiin lauluosuuksille ja luotiin painokkaita säestyskuvioita. Junior Wellsin ohella John Leen perinteen tärkeisiin jatkajiin lukeutuvat Snooky Pryor sekä yhä esiintyvä Billy Boy Arnold, ja taisipa itse Little Walterkin nuoruusvuosinaan ottaa oppia häneltä. Niistä ensimmäinen on nimeltään Memory Of Sonny Boy, ja kaikki muutkin hänen tuolloiset tulkintansa ovat aika suoraa Sonny Boy ykkösen jäljittelyä. Niillä ei kuitenkaan enää ollut kuultavissa mikään suurkaupunkiin muuttanut maalaismies, sillä hänen taustallaan soittelivat mm. 3 2015 • 41 Kuusi numeroa vuodelle 2015 yhteensä 40 euroa osoitteessa: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Tuotteet nyt saatavilla FBS ry:n web-shopista: bluesnews.mycashflow.fi CD:t vain 15 euroa + pm. Tilaa Blues News! BN-kauppakassi! Blue North -levyjä ! OMAA TUOTANTOA!. John Lee Williamson pääsi kotiovelleen, sanoi vaimolleen ”Lord have mercy” ja kaatui henkitoreissaan maahan. toisessa positiossa eli muunsi sävelten korkeutta imemällä, mutta juuri hän toi tämän taivutustekniikan voimallisesti esille. Muita Sonny Boy ykkösen huipputuotoksia ovat Junior Wellsin tunnetuiksi tekemät Hoodoo Hoodoo eli Hoodoo Man Blues ja You Better Cut That Out sekä vaikkapa nopearytminen Shake The Boogie, mikä v. Melko pikaisesti John Lee Williamsonin kuoleman jälkeen eli 2.12.1948 sellainen artisti kuin Forest City Joe eli Joe Pugh (1926–60) levytti Chicagossa kitaristin säestyksellä kahdeksan musiikkiesitystä. Kyseinen Katy muuten tarkoittaa junaa, minkä määränpää on Kansas City. Lakon päättymisen jälkeen Williamson palasi studioihin saaden vuoden -44 joulukuun ja vuoden -47 marraskuun välisenä aikana valmiiksi vielä yli 30 äänitettä. Mitään ei enää ollut tehtävissä. Sonny Boy ykkönen tuskin oli aivan ensimmäinen harpisti, joka soitti ns. Klassinen ja jo 1930-luvun alun jug band -ajoilta tuttu on sävelkulultaan Pienen koulutytönkin melodia, mutta sen sanoitus ja tunnetuin sovitus ovat John Leeltä peräisin. vankkakätiset pianistit Big Maceo, Eddie Boyd ja Blind John Davis, taidokkaat sähkökitaristit Big Bill Broonzy, Willie Lacey ja Tampa Red sekä ajoittain kovaotteisetkin rumpalit Judge Riley ja Charles Sanders. SONNY BOY WILLIAMSON Good Morning Little Schoolgirl (Snapper SBLUECD 027) -04 (1) Bring Another Half A Pint (2) You Give An Account (3) I Been Dealing With The Devil (4) Blue Bird Blues (5) New Early In The Morning (6) Mellow Chick Swing (7) I’m Tired Trucking My Blues Away (8) Little Low Woman (9) Sugar Mama Blues (10) Shotgun Blues (11) You Been Foolin’ Around Town (12) Sugar Gal (13) Decoration (Day) Blues (14) Stop Breakin’ Down (15) My Little Machine (16) Apple Tree Swing (17) You’re An Old Lady (18) Good Morning Little Schoolgirl (19) Whiskey Head Blues (20) Good Gravy (21) Suzanna Blues (22) Goodbye Red (23) Got The Bottle Up And Gone (24) Tell Me Baby Tämän artistin kaikkein suurin merkitys musiikin maailmassa on se, että hänen toimintojensa jälkeen huuliharppua ei bluesissa enää käytetty pääasiassa yksinkertaisten melodioiden toistamiseen tai esimerkiksi junan kulun äänten ja ketunmetsästyksen tunnelmien jäljittelyihin. Niiden lisäksi hän silloin ja myöhemminkin säesti muita muusikoita lukuisissa eri yhteyksissä. ”LP-levymitoilla ” 10 euroa + pm. Ties minkälaiseksi hänen esiintymistyylinsä olisi vielä kehittynyt, jollei raaka murhamies jääpiikkeineen olisi käynyt hänen kimppuunsa klubikeikan jälkeisellä paluumatkalla. Koska hänen levytystuotantonsa on varsinkin entisten aikojen single-systeemit huomioon ottaen huomattavan laaja, on luonnollista, että hän tulkitsi myös monia lainakappaleita
Kylie Minogue | Caro Emerald | Wayne Shorter Quartet | John Hiatt and the Combo | Stanley Clarke Band | Beth Hart + monia muita Emeli Sandé | Jessie J | Paloma Faith | Ambrose Akinmusire Quartet | Erlend Oye & The Rainbows | Jarrod Lawson | Hiatus Kaiyote | Miguel Zenon Quartet + monia muita Robert Plant and the Sensational Space Shifters | Kool & The Gang | Orquesta Buena Vista Social Club | Dee Dee Bridgewater & Irvin Mayfield and the New Orleans Jazz Orchestra | Sly & Robbie meet Nils Petter Molvaer | Vijay Iyer Trio | Ed Motta + monia muita TO 16.7. TORSTAI ROBERT PLANT AND THE SENSATIONAL SPACE SHIFTERS LAUANTAI 18.7. PE 17.7. 52 • 3 2015 Kaikki oikeudet muutoksiin pidätetään. 16.7. 73,50 € KOLMEN PäIVäN LIPPu TOIMITuSKuLuINEEN ALK. lippupalvelu.. LUE LISÄÄ JA OSTA LIPPUSI: PORIJAZZ.FI KIRJuRINLuODON PäIVäLIPuT TOIMITuSKuLuINEEN ALK. LA 18.7. TORSTAI BETH HART JOHN HIATT & THE COmBO ORqUESTA BUENA VISTA SOCIAL CLUB LAUANTAI 18.7.. 175 € NÄE TÄHDET HEINÄKUUSSA KIRJURINLUODOSSA! 16.7
Itseäni jaksaa alinomaa kummastuttaa 2000-luvun levyntekoa vaivaava arkuus tai jopa silkka ideaköyhyys. Pete Hoppula THE OUTTA SITES Martian Jive / One Track Mind (Squoodge SR 17.101) Good Good Lovin‘ / Let Yourself Go (Sleazy SR86) Surf-instrumentaalikopla Los Straitjackets ei ole kuopannut itseään, mutta sen rumpali Pete Curry (myös mm. Papukaijamerkit hienoista pahvikuvakansista sekä räiskyvän punaisesta värivinyylistä, pienet miinusmerkkiset huolimattomuuspisteet kuitenkin sinkkuetiketteihin väärille puolille merkityistä säveltäjäkrediiteistä. Mike Sanchez) (Sleazy SR-87) Länsinaapurin mielestäni koko kuluvan vuosituhannen tähän mennessä suurin ylpeydenaihe juurimusiikin saralla elää ja voi hyvin, vaikkei orkesteri pitkäsoittoja olekaan saanut aikaiseksi, ihme ja kumma, sitten vuoden 2011 “Numero Uno!“ -debyyttialbuminsa. Onko todella niin, etteivät nykypäivän(kään) yhtyeet joko jaksa etsiä tai sitten vain löydä niinkin upean r&bartistin kuin Varetta Dillardin sangen mittavasta äänitetuotannosta muuta coveroimisen arvoista kuin kyllästymiseen asti toistellun Scorchedin. Natty Bo) / The Creature (From Outer Space) (feat. Samoista Essexin maaseudulla sijaitsevan Shack Studion holveista on peräisin myös nämä kaksi uutta miehen itsekirjoittamaa numeroa. Punainen vaikuttaa olevan päivän väri, kuten myös tämän vinyylin. Sen todistaa oivallisella tavalla myös ryhmän kokeneen kontrabasistin Jurica Štelman kynänjäljestä syntynyt erinomainen r&b-balladi Your First Kiss. Deke Dickerson -yhteistyöprojekteistaan sekä The Sprague Brothers -bändistä muistettava laulaja-kitaristi Chris ”Sugarballs” Sprague ennättävät hyvin pitää emoyhtyeensä rinnalla kasassa myös tiukkaa 60-lukuista mod-rock‘n‘rollia esittävää The Outta Sitesia. The Outta Sitesin musiikillista missiota johdattaa eteenpäin tuttu polkkatukkainen mersey beat, mutta samalla heidän soittonsa saa piirtämään kuulijan alitajuisille verkkokalvoille myös villisti valkoisissa höyhenmekoissaan vispaavia go-go -tyttöjä, aivan kuten silloin huuman ytimessäkin Hollywoodin Sunset Stripillä vuonna 1964. Brittiläisen beat-invaasion kourissa taistelleesta amerikkalaisbändiaallosta innoitteensa hakevan ryhmän täydentävät basisti Juan Ugalde sekä urkuri Jason ”Mongoose” Eoff. Bristolilainen tummatukkainen pin up -kaunotar näyttää vahamuotissa valetulta Betty Page -kloonilta, mutta odottakaapas vain – neidin ja hänen tasokkaan The Hawkmen -yhtyeensä musiikki onkin tanakkapoljentoista 60-luvun tanssisoulia! The Hawkmen on pitkälti yhtäkuin tämän saksalaisvalmisteisen sinkun molemmat puolet kirjoittanut basisti Scott Milsom, joka tunnetaan Lontoon indieja mod-klubipiireissä jo pidempään hehkutetusta funk-soul -yhtyeestä Big Boss Man sekä toisesta selkeästi retroja northern soul -markkinoille tähynneestä ryhmästä The Hawk, jonka solisteina on kuultu mm. Haitarija viuluväritteinen Jukebox Swing pistelee menemään vaarattoman oloisissa jump-tunnelmissa – osaksi puhallinvetoisena r&b-boogiena, osaksi western swinginä. Monesti versioidun Charles Sheffieldin Excellorhythm‘n‘bluesin It‘s Your Voodoo Working palookavilleläiset – nyt kera lontoolaisbändi Ska Cubanon laulajan Natty Bo‘n (alias Nathan Lernerin) – murjovat tavoilleen uskolliseen tyyliin laiskasti tamppaavaksi ska‘ksi. Tuolloin uransa ensimmäiselle keikkamatkalle Suomeen saapumassa ollut artisti oli vastikään paitsi käynnistänyt varsinaisen soolotaipaleensa (erottuaan hieman aikaisemmin showyhtyeestä Oo-Bop-Sh‘Bam sekä koottuaan taakseen The Rhythm Tones -nimisen ikioman kokoonpanon), myös julkaissut kehutun soolopitkäsoiton “The Shack Sessions“ (2013). Hurmaava ja lahjakas solisti Ana “Billie“ Klabucar on huumannut retrojump-kenttää jo pidemmän aikaa ja festivaalikeikkoja on riittänyt ympäri maailman. Pete Hoppula LAURA SEIJA & THE HAWKMEN Keep On Working / Don‘t Judge A Book By Its Cover (Mocambo 45-1039) Nimensä puolesta tämän englantilaisryhmän solistin voisi äkkiarvaamalta mieltää suomalaiseksi iskelmälaulajattareksi. Ei sillä, kyllähän Billie ja kumppanit tehtävästään hienosti suoriutuvat – mutta tuskin heidän olisi tarvinnut aikaansaannoksiaan hävetä, vaikka valinta olisi tällä kertaa osunut hieman harvemminkin kuultuun lainapalaan. Pete Hoppula BILLIE & THE KIDS Scorched / Your First Kiss (Rhythm Bomb RBR-45-14) 40ja 50-lukujen rhythm‘n‘blues -soundeille pyhittäytyneen ison oktetin Billie & The Kidsin voisi vaivatta kuvitella tulevan jostain aivan muualta kuin Kroatian Zagrebista. Kiinnitys englantilaiselle Rhythm Bomb -merkille on poikinut yhtyeelle tähän mennessä albumit “Take One“ ja “Jukebox Daddy“ sekä oheisen sinkun (jonka nätit värikannet kuuluvat valitettavasti vain osaan painoksesta). 54 • 3 2015 Seitsemän tuuman taivas! THE BEAT FROM PALOOKAVILLE It‘s Your Voodoo Working (feat. Sanchez uusii nyt kyläilyvuoronsa hurjien monsteri-äänitehosteiden sekä viimeisen päälle hiottujen 50-lukuisten studiosoundien päälle liimatulla The Jayhawksin vuoden 1957 doowop-noveltyllä The Creature. Jon & The Nightriders ja The Halibuts) sekä ryhmässä niin ikään rumpalin paikkaa tuurausluontoisesti hoitava, mm. Määrätietoisen sanoman omaava I Want All That You Got taas luottaa krooneristailiin, joka tuntuu kuin vartavasten Sloanin tarpeisiin ideoidulta musiikinlajilta – keskitempoisella piano/foni -shuffleboogiella laulaja polskiikin luontevasti kuin norppa koti-Saimaalla. Ne yhtye on kuitenkin hoksannut jättää toistaiseksi vain nettijulkaisuilleen. Esikoislevyllä The Beat from Palookavillen vierailevana solistina toimi parilla raidalla englantilainen Mike Sanchez, jonka omalla kiekolla “Babes And Buicks“ (2010) ryhmä vastaavasti huolehti säestystehtävistä. Pete Hoppula JACKSON SLOAN & THE RHYTHM TONES Jukebox Swing / I Want All That You Got (CJRO JS45706) Vuonna 1982 suositun englantilaisen jumpja swing-yhtyeen Rent Party perustanut Jackson Sloan sai BN:ssä oman puheenvuoronsa numerossa 2/2014. Ahkerina vinyyliprässääjinä kunnostautuneiden saksalaisten tuottaman sinkun (levyn bonuksena ostajille jaetaan myös 3D-lasit, joten julkaisusta riittänee riemua myös visuaalisessa mielessä) raidat ovat bändin vuoden 2013 esikoisalbumilta “Shake All Night“ (Spinout), jonka jatkeeksi. Heistä viimeksi mainittu, laulaja-lauluntekijä ja The Heavy -yhtyeen ex-kosketinsoittaja Collins levytti jo vuonna 2010 alkuperäisen ja kokolailla yhtäläisen luennan nyt kuultavasta, hieman Richard Berryn Have Love Will Travelin mieleen tuovasta Don‘t Judge A Book By Its Coverista (jota siis ei pidä sotkea miltei samannimiseen Bo Diddley -klassikkoon). Bändin levytysuran parisen vuotta sitten avannut Martian Jive on soittajiston oma marsilais-höpsöilytwist ja sinkun kääntärillä tarjoillaan The Knickerbockersin mersey-klassikko, jota Yhdysvalloissa versioi aikoinaan levylle ainakin Gary Lewis & The Playboys. Laulajana Seija ei ole maailmoja järisyttävä, mutta tasaisen varmasti tahkoava norttisoul-jytke istuu joka tapauksessa hänen semi-heiveröisille äänivaroilleen selvästi paremmin kuin The Hawkmenin nykyrepertuaariin niin ikään sisällytetyt triopohjaiset ja suoraan sanoen luvattoman tylsät 50‘s-jump -tyyliset kokeilut. sellaisia (suorastaan häiritsevän paljon sekä ulkonäöltään että lauluääneltään Laura Seijaa muistuttavia) solisteja kuten Emma Beatson ja Hannah Collins
3 2015 • 55 on syntynyt uusikin samoilla linjoilla jatkava pitkäsoitto “Rock & Roll Dance Party“. The Rimshotsja Johnny Bach & The Moonshine Boozers -yhtyeissä kannuksiaan kiillotellut walesilainen John Lewis taasen genren vakuuttavimpia taiteilijasieluja. B-puolen versiointi The Cleftonesien My Little Girl -kappaleesta hoippuu välillä mukavasti rajan toisellakin puolella aitoon kadunkulmatyyliin. 1959 Federal-tykityksestä Good Good Lovin‘. Miehen pidäkkeetön laulutapa kutittelee mukavasti rekisterin taipuisia nurkkia rock‘n‘rollin parhaita perinteitä noudattaen. Ja tulos onkin mainio, nyt on turhantarkka jännittäminen unohdettu re-nappia painettaessa. Marko Suutarla TOM JONES Evil / Jezebel (Third Man TMR 106) Joskus sitä on eletty sellaisiakin aikoja, jolloin Tom Jonesin musiikista pitämisen myöntäminen on tuntunut vähintään nololta – ellei suorastaan paheksuttavalta tai syntiseltä. 90-luvun jälkipuolella Zurichissa, Sveitsissä perustettu moni-ilmeinen rockabilly-combo Hillbilly Moon Explosion on kieltämättä profiloitunut ennenkin genrerajoitteilla takapuoltaan pyyhkineillä cover-valinnoilla sekä niistä onnistuneesti näköisikseen tekemillä tulkinnoilla. Kyllä, olisinpa saattanut soittaakin... Uutuus-seiskatuuman hurjastelut eivät uudista tuotekenttäänsä millään muotoa, mutta sinkkumitassa Lewisin estoton släppibassomätke jaksaa viihdyttää kummankin puolensa edestä. Pete Hoppula PIKE CAVALLERO Ahora Que lo Tienas / Mi Nena Pequena (Sleazy SR091) Pike Cavalleron edellinen neliviitonen My Misery (ks. 12-henkisen säestysryhmän ja kitaristi-laulajana riehuvan pastori Johnsonin rockabillybluesilla umpeenladattu kakofonia on yksiselitteisesti hämmentävää luokkaa. 74-vuotias Tomppa haastaa nuoremman kitaristikollegansa isoine sessio-orkestereineen huimaan studiokujanjuoksuun, jonka avauksena kuullaan mykistävä, tempoja tunnelmavaihdoksinen Howlin‘ Wolf -cover Evil sekä sen kääntöpuolella lukuisista rock‘n‘roll-vetoisista variaatioistaan kuulu Jezebel. Call Me‘n Debbienä Debbie Harryn paikalla toimii luonnollisesti HME:n katseenvangitsija Emanuela Hutter. Toivottavasti Tiikerillä on jo silloin tuomisinaan täysi albumillinen samantasoisia ja -oloisia korvanamuja. Viime vuosina koko kansan machosankarin maineestaan tietoista hajurakoa paikoin roiman bluespitoisella, mm. Pete Hoppula THE HILLBILLY MOON EXPLOSION Call Me / Bop ‘Til You Drop (Jungle/The Freed JUNG074) Palataksemme aiheeseen aivan liian usein versioidut klassikot... Nyt nelikko jyräyttää asian ytimeen – ikäänkuin a-puolen käänteisiskuna John Lee Hooker -boogieksi muunnetulla Ramones-renkutuksella Bop ‘Til You Drop, jolla vokalistin tontilla boppailee asianmukaisen överiksi roolinsa vetäen basisti ja bändin tuotantovastuun kantaja Oliver Baroni. Jospa sovittaisiin nyt niin, että tämän raskaasti punk-hardrokahtavan (mutta kyllä, myönnetään, jälleen kerran toimivan) sovitelman jälkeen jätetään sitten ainakin Blondien soittopyynnöt vähäksi aikaa rauhaan, eikö vain. Pete Hoppula URBAN VOODOO MACHINE featuring WILKO JOHNSON Help Me Jesus / Heroin (Put My Brothers In The Ground) (Gypsy Hotel GHRS003) URBAN VOODOO MACHINE Goodnight My Dear / Factory Girl (Gypsy Hotel GHRS004) Vaikka pidänkin suuresti jälleen kesällä Helsinkiin saapuvan Urban Voodoo Machinen häiriintyneen oloisesta maailmankatsomuksesta sekä tiedän myös osaavani nauttia omalla kierolla tavallani (vastaavasti uutistiedotteiden mukaan Tampereella syksyllä esiintyvän) Wilko Johnsonin tekemisistä, täytyy sanoa, että olin kyllä ällikällä lyöty kuullessani ensimmäistä kertaa näiden kahden tahon syyskuussa 2013 synnyttämän yhteistuotoksen. Mielessä pyörii myös tietoisuus siitä, että ennakkoarvioiden mukaan tammikuussa 2014 parantumattomasta syövästään infonneen. Blind Willie Johnsonin musiikkia sisältäneellä vuoden 2012 albumillaan “Spirit In The Room“ (Island/Universal) ottanut Jones on The Voice UK -tv-tuomarin tehtäviensä ohella ennättänyt kaveerata myös White Stripes -menneisyydellään paistattelevan, mutta nykyisin etupäässä Nashvillessä toimivan Third Man -yhtiönsä tuotannollisiin aivoituksiin keskittyvän Jack Whiten kanssa. Saksan Schoeneckista käsin pyöritettävä Migraine Records on yksi tuotteliaimmista tälle(kin) musiikinlajille omistautuneista vinyylijulkaisijoista (artistikatalogiin lukeutuvat mm. Lewisin käsialaa olevat raidat sisältyvät myös vuoden 2014 puolella ilmestyneelle albumille “Sanity“, josta julkaistiin edellisen Record Story Dayn tiimellyksessä myös 12-tuumainen vinyylipainos. BN 1/15) oli sen verran lupaava, että olihan myös tämä uusi, miehen kotikielellä laulettu sinkula tarkistettava. A-puolen uhoavampi rokki täydentää hyvän kaksipuoleisen ja vahvistaa Piken asemia Iberian niemimaan kärkikahinoissa. Pete Hoppula JOHN LEWIS & HIS ROCK‘N‘ROLL TRIO Flat-Top Cat / She‘s Long Gone (Migraine MR45-019) Autenttinen 50-luvun desperate-hengessä lasketeltu “nikottelu-rockabilly“ pääsee tuskin koskaan uuvahtamaan – siinä määrin uusia levyttäviä kokoonpanoja alalla yhä riittää. TT Syndicate, Marcel Bontempi, Pike Cavalero sekä Hipbone Slim) ja aikaisemmin mm. Se, samoin kuin valitettava tosiasia, ettei BN:n koko 48-vuotisesta historiasta löydy ainuttakaan kirjallista viitettä Walesin Tiikerin suuntaan edes yksittäisen albumiarvion edestä (tiettävästi ainoan kerran miehen nimi on vilahtanut 2010-luvulla lehdessä Jussi Raulamon “Aution saaren levyt“ -listauksen yhteydessä) ei kuitenkaan vielä riitä kieltämään sitä faktaa, että Tom Jones oli ja on edelleen erinomainen laulaja sekä artisti, jonka ansiot eritoten juurimusiikin parissa ovat kiistattoman huimia. Frankie Laine -klassikon orkestraalinen näkemys irtautuukin odotetun jackwhite‘maisella tavalla sellaisille kuuluvuusalueille, joissa eivät monet tämän planeetan asukit olekaan ennen vierailleet – ei edes kaiken kokenut Sir Tom Jones. Viimeksi mainitulta ovat puolestaan peräisin Sleazysinkun mainiot revittelyt, Sprage-Curry -kaksikon käsialaa oleva britti-r&b-porukoiden hengessä riuhtova Let Yourself Go sekä rankasti garagerokkaava versio James Brownin ja The Famous Flamesin v. Suomessa tämä näillä kulmilla usein ennenkin nähty vanha naistenkaataja sen sijaan pistäytyy jälleen tulevana suvena
Ykköspuolella tavoitellaan baritonikitaran riffien piiskaamana burnettemaista rajuutta, mutta ihan viimeistä ilmaa ei rokkaus saa siipiensä alle. Tuhti ruumisarkkubassokomppi ja Wilkon tavaramerkkimäinen konekiväärikitarointi saavat rinnalleen niin harmonikan, puhallinsektion, floor-tomin kuin viulunkin – liikutellen mielleyhtymiä vuorovedoin creole-rämemaisemista New Orleansin syntisiin kortteleihin. Marlene Perez) / Chicken Hawk Walk (Wild 53) SCOTTY BAKER Cheater / Secret Mistress (Wild 51) Pat Capocci -sinkut ovat varsin ajankohtaisia artikkeleita, vaikka toinen noista onkin yli vuoden takaa. Kangasalan Racecoast Rockin‘ -festivaaleille heinäkuun alkupuolella saapuva kauppalaivan parittajan näköinen, raskaasti tatuoitu Capocci lokeroituu visuaaliselta olemukseltaan rasvikseksi, mutta yllättäen sinkkukaksikon painopiste onkin primitiivisen rokkaavassa bluesissa. Aikaisemmin ilmeistyneitä äänitteitä on plakkarissa kaksi, vuonna 2011 syntynyt esikoisalbumi “The Cactus Blossoms“ sekä paria vuotta tuoreempi cd “Live At The Turf Club“. Näiden hankkiminen vaatii joka tapauksessa kärsivällisyyttä Wildin heiveröisen jakelun vuoksi – samassa jamassa on näköjään muukin järjestelmällisyys yhtiössä, kun sinkun numerotkin saa kaivaa deadwaxista etiketin sijaan... Pete Hoppula THE CACTUS BLOSSOMS You’re Dreaming / Stoplight Kisses (The Cactus Blossoms #) Suomalaissiirtolaisten aikoinaan suosimalta Minneapolisin alueelta saapuvat nuoret herrat nimeltään Jack Torrey ja Page Burkum. Kiitos mestarillisten säestäjien ja muiden takapirujen, täyteläisillä laulustemmoillaan koreileva You‘re Dreaming on myös taustoiltaan silkkaa Nashvillen “A-Tiimiä“ sen kukkeimmalta kaudelta, 50-luvun jälkimmäisiltä vuosilta – eikä kääntöpuolen Stoplight Kisses juuri edellisen seurassa kalpene: liekö näin uljasta Everly-soundia edes tehty sitten Donin ja Philin vuosikymmenten takaisten hittilevytysten. Traditionaalista 50-luvun honkytonkia, western swingiä sekä etenkin Everly Brothers‘maisten lauluharmoiden muovaamaa kantripoppia lävitseen suodattava The Cactus Blossoms uskoutuu pääosin omille kappaleilleen (tämänkin singlen molemmat raidat ovat Jack Torreyn käsialaa) muttei toisaalta ujostele pölyttyneiden arkistohelmienkään coveroimista. Vain twistaava Slave voidaan luokitella jonkinlaiseksi rockabillyksi, joka sekin toimii pitkälti enemmän riffipohjaisena groovauksena kuin perinteisenä lätkyttelynä. Sen tavoitteen edistämiseksi niin The Modern Soundsin kuin JD McPhersoninkin nauttima maailmanlaajuinen arvostus on varmasti tehokkainta mahdollista Substralia! Pete Hoppula PAT CAPOCCI Slave For The Beat / Delinquent Beat (Wild 53) Firefly (feat. Kakkossinkun A-puoli Firefly on duetto Rhythm Shakers -vokalisti Marlene Perezin kanssa, joka tummine äänialoineen on kuitenkin tällä kertaa hieman harkitsematon valinta – huolimattomasti kuunneltuna laulajan vaihtumista ei edes huomaa, sen verran samalla rekisterillä puuhaillaan. Uusi sinkku on oletettavaa esimakua pitkäsoitolta, jonka studiokokoonpanon muodostavat chicagolaisen The Modern Soundsin jäsenet Joel Paterson, Beau Sample ja Alex Hall sekä toinen kitaristi, Pagen laulajalauluntekijäveli Tyler Burkum. Vuonna 2010 perustettu duo (joka keikkailee ja levyttää myös bändin kanssa) on jotakin, mitä roots-harrastajat ovat odotelleet, ainakin salaa, saapuvaksi jo pidemmän tovin. Marssirytmitetystä esityksestä on helppo aistia Gram Parsonsin haamun läsnäolon. Syynä taitaa olla Bakerin laulu, joka on ihan pätevää, mutta ei sen enempää. Kumpainenkin miehistä vaikuttaisi olevan vilpittömästi sydämensä asialla – ja he vieläpä tekevät sen harvinaisen osaavasti. Tyylillisesti ensikosketus kaveruksiin voi tuntua huolestuttavan reliikkimäiseltä, mutta pelko pois. Pääsolistina toiminee Paul-Ronney Angel, joskin myös Wilkon ääni on kööristä tunnistettavissa. Hyvä ja. Salamyhkäinen mollikieputtelu Secret Mistress on se mielenkiintoisempi puoli, vaikka Bakerin laulun rajoitteisuus käykin siinä vielä paremmin selville. Hysteerinen “gospel“-hurjastelu Heroin on vain jostain käsittämättömästä syystä pakko nostaa yhdeksi käynnissä olevan ajanjakson hurjimmaksi ja onnistuneimmaksi rockabillypäivitykseksi, ei mahda mitään! Toisella sinkkupoiminnallaan monijuurimusiikillinen brittikollektiivi tarjoaa uusimman pitkäsoittonsa “Love, Drink & Death!“ raidoista (joihin muuten sisältyy myös Wilkon kanssa duetoitu Help Me Jesus) vaihteeksi vähemmän mielipuolisen americana-kantriballadin Goodnight My Dear. Delinquent Beat tremolokitaroineen operoi Bo Diddleyn tontilla ja Chicken Hawk Walk nytkyttää instrumentaalisesti boogaloota. Capoccin maamies Scotty Baker on niin ikään matkustanut kaukaa kengurumaasta Los Angelesiin levyttämään. Kaktusten tiedetään kukkivan varsin harvakseltaan, mutta toivonpa silti todella, että tämä kaksikko pääsisi avaamaan terälehtensä pian myös Euroopan puolella. Kääntöpuolella hippeillään puolestaan Rolling Stonesin aikuistumisriittijulkaisun “Beggars Banquet“ -LP:n (1968) klassikkoraidan tahdissa, mutta voi hyvä tavaton millä tavalla: banjot ja mandoliinit sekä tusinat muut instrumentit ja sekalaiset äänilähteet raikaavat jälleen hädintuskin hallittuna sekamelskana riivattua mustalaishillbillyä, josta onkin muodostunut tämän yltiöeksentrisen ryhmittymän tunnusomaisin sekä taatusti jäljittelemättömin äänijalanjälki. 56 • 3 2015 ja jo äänityksiin mennessä jäähyväisesiintymisensä suorittaneen kitaristilegendan ei olisi lääkäreiden järjen mukaan pitänyt olla enää edes elävien kirjoissa. Niin vain Canvey Islandin hörhö puuskuttaa yhä eteenpäin, onnistuneiden hoitojaksojen ja -operaatioiden jälkeen – näyttäen pirulliselle taudille tanakkaa keskisormeaan. Tuottajana tuulisessa kaupungissa äänitetyissä sessioissa on toiminut solistikaksikon aisaparina JD McPherson. Nelikon ykkösraidan nimityksen saa tällä kertaa sopivan tarttuvat kitarakoukut omaava Slave, vaikka bluesit rohean tyylitietoisesti vedetäänkin
Honey Aaltonen BOB DYLAN The Night We Called It A Day / Stay With Me (Sony Music 88875074637) Valtameren takaiset tv-katsojat eivät tainneet hevillä uskoa korviaan todistaessaan Bob Dylanin tulkintaa viihdeballadista The Night We Called It A Day eläkkeelle siirtyneen David Lettermanin Late Shown toiseksi viimeisessä lähetyksessä toukokuussa 2015: Jestas sentään, vanha raakkujahan miltei laulaa! Kappaleen alkulähteellä, keväällä 2015 ilmestyneellä uransa 36. Sen jäsenistä varsinkin Mick Jagger ja Keith Richards olivat jo jonkin aikaa olleet Chuck Berryn tuotannon innokkaita ihailijoita, ja kenties juuri sen myötä tämä joukkio työsti 10.6. Näkemykseni mukaan nämä kaksi saman teoksen versiota ovat lähtökohdiltaan ja tulkintatavoiltaan niin paljon erilaisia, että niitä ei ole syytä ainakaan mitenkään laajamittaisesti vertailla keskenään. albumillaan “Shadows In The Night“ Herra Zimmerman tulkitsee käheällä, mutta iän myötä yhä sävyisämpiä piirteitä saaneella äänellään muitakin Suuren Amerikan Laulukirjan ikivihreitä, jotka kaikki ovat päätyneet – edellä mainitun tavoin – jossain vaiheessa myös Frank Sinatran levytettäväksi. Marko Suutarla PANSSARIJUNA (a) / TALMUD BEACH (b) Punainen kukko / Summertime Mother (Joteskii Groteskii JOG 43) Mitä ihmettä! Onko Panssarijuna lähtenyt kohti mainstreamia. ...It's All Over Now Maaliskuun 24. Perinteisessä 12-tahtisessa shufflessa kuitenkin hämmästyttää Panssarijunalle ennen epätyypillisten kitarasoolojen määrän lisäksi niiden laatu. Yhtälö ei tunnu kaikin puolin loogiselta, mutta 74-vuotias Minnesotan kansallisaarre on tottunut toteuttamaan itseään muilta lupia kyselemättä. Valentiinojen luomus ei saavuttanut erityistä menestystä, mutta kipusi sentään USA:n pop-listan sijalle 94. Kun levyn kääntää, huomaa Panssarijunan todellakin livenneen lähemmäs keskitietä. Tämä oli ensireaktio, kunnes huomasin laittaneeni ensin Talmud Beachin soimaan. Englannissa siitä muodostui Stonesien ensimmäinen listaykkönen, ja USA:ssakin sen paras sijoitus oli n:o 26. Samalla kannalla vaikuttaa olevan myös Aarno Alén, jonka mukaan ”Rollarit kuitenkin käyttivät kappaletta aihiona omaan jättihittiinsä” (BN 2/15 s. Äänityshän on tehty ihan oikeassa studiossa Finnvoxilla! Punaisen kukon seksuaalisväritteiset sanat kertovat tietenkin siitä, että kun kukko pääsee kanalaan, alkavat pyrstöt heilua. Kääntöpuolella vaihdetaan vuosikymmentä Dylanin omaan nuoruuteen ja tartutaan elokuvan The Cardinal (1963) mahtipontiseen teemakappaleeseen, jonka alkuperäisiä jousitaustoja mukaillaan Dylanin tunteikkaalla versiolla onnistuneesti Donny Herronin soittaman kaihoisan pedal steelin johdatuksella. Sanattomaksi vetää. Pete Hoppula. 3 2015 • 57 Vielä hieman aiheesta... Moinenhan johtaa väkisinkin uuteen kuuntelukertaan. Matt Dennisin ja Tom Adairin pehmeä fokstrot-slovari on jäänyt historiaan Sinatran ensimmäisenä soololevytyksenä vuodelta 1942 ja nyt tarjolla oleva lähestymistapa on siihen nähden hyvinkin identtinen. Itselleni entuudestaan tuntemattoman Talmud Beachin levytys on vähintäänkin lupaava tyylinäyte. Sallittakoon siten ilman erityisempää kritisointia sellainen asiantila, että joillekin kuten itselleni Stonesien It’s All Over Now on jopa sen alkuperäislevytystä mieluisampi tuotos. The Rolling Stones taasen on pohjimmiltaan yhdellä laulusolistilla varustettu rock-bändi, minkä musiikissa kitaristien soitolla on aina ollut olennainen osuus. erottuva kappale nostaa Bakerin osakkeita, mutta siitä huolimatta maaottelu CapocciBaker taipuu edelliselle selkein numeroin. Valentiinojen pikkuhitistä uuden painoksen. päivänä 1964 Womackin veljesyhtye The Valentinos levytti Hollywoodissa laulun It’s All Over Now. normibluesbändillä. Tosin kukon kohtalo jää lopussa tulkinnan varaan. 66). Saman vuoden kesäkuussa brittiyhtye The Rolling Stones oli ensimmäisellä Amerikan-matkallaan päätynyt Chicagoon. Vesa Walamies The C And C Boysin eli Clarence Carterin ja Calvin Scottin duetto-versio ilmestyi Don Robeyn Duke-merkillä heti Valentinosin ja Rollareiden perään heinäkuussa 1964. Eihän sekään mitään keskitien poppia ole – paitsi tietysti verrattuna Panssarijunan vanhoihin hieman kaoottisiin levytyksiin. Sen olivat kirjoittaneet Bobby Womack ja hänen Friendly-veljensä vaimo Shirley, jotka kertomansa mukaan olivat sisällyttäneet teokseensa Chuck Berryltä otettuja vaikutteita. Intensiivistä blueskitaraa puskee säkeistöjen väliin enemmän kuin ns. Sen jälkeen ei kulunut pitkiäkään aikoja, kunnes tuota rallia hoiloteltiin voimallisesti monissa paikoissa aina pohjoista Suomenmaata myöten. Kevyen hypnoottisesti rokkaava Summertime Mother tarttuu jo puolivälissä korvaan ja kappaleen loputtua sitä huomaa hyräilevänsä. The Valentinos oli vahvasti gospel-pohjainen lauluyhtye, jonka levytysten taustoilla soittelivat sen parin oman jäsenen lisäksi studiomuusikot. Jos Jagger ja kumppanit olisivat jatkaneet tuolla linjalla, tuskin minäkään olisin lopettanut heidän vaiheidensa seurailua vuoteen 1966
Miehellä on myös oma DeChamp-levy-yhtiönsä, jolla hän on julkaissut mm. Rokkaavin esitys on Trouble, jonka iskevää riffiä soitetaan blueskaavan mukaan. Sattumoisin tuossa viereisellä palstalla viskiään kauppaava Grady Champion nosti IBC-pystin neljää vuotta aiemmin ja pääsi siitä hyvästä myös Blues Newsin vuoden 2010 ykkösnumeron kansikuvapojuksi. ja puhallinsovituksista vastaa Muscle Shoals -tuottaja-muusikko Harrison Calloway. Huuliharppua kuullaan myös raidoilla Home Alone ja Ten Dollars. Bethin ura on hyvässä nosteessa, osin kiitos Joe Bonamassan, jonka kanssa hän on tehnyt kaksi studioalbumia ja yhden livelevyn. Tarttuvasta South Side -kappaleesta muodostui jonkinasteinen radiohitti ja se menestyi kohtalaisesti viimevuotisia parhaita Southern Soulja Chitlin’ Circuit Blues -singlejä valittaessa. Myös uusi levy yhteistyössä Joe Bonamassan kanssa on suunnitteilla. Juhani Laikkoja MR. Se seuraa edellistä, vuoden 2013 cd-r -omakustannetta, joka kantoi nimeä ”The Mississippi Blues Child – It’s My Guitar”, joten seuraavan levyn nimeämisessä sopii odottaa hieman enemmän mielikuvitusta. Lisätietoa Bethistä löytyy Kari Kempaksen informatiivisesta haastattelusta (ks. Timo Kauppinen GRADY CHAMPION Bootleg Whiskey (Malaco MCD 7546) -14 Missisippissä syntynyt ja siellä nykyäänkin vaikuttava Grady Champion on liittynyt uudelleenaktivoituneen Malaco-merkin soul/blues -artistikaartiin. Sipp voitti viimevuotisen International Blues Challenge –skaban mennen tullen, jättämättä tammikuisessa Memphisissä 2014 kellekään epäselväksi, kuka ja mikä bändi oli ylivoimaisesti tuon arvostetun huomionosoituksen väärti. Tältä varsin vaihtelevalta ja moniaineksiselta levyltä ehkä kiinnostavimpina ja omintakeisimpina erottuvat Who Dat, jossa on aivan omanlaisensa aavemainen tunnelma, ja jonka aikaansaamisessa taustalaulajat, JJ Thames etunenässä, ovat suuressa osassa sekä levyn päättävä Jerry Stricklandin White Boy With The Blues, joka on pohjimmiltaan Gradyn kertoma tarina valkolaispojan koettelemuksista ja niistä selviytymisestä. Versio Ernie Johnsonin Don’t Waste My Time -kappaleesta (alkujaan Waldoxy-levyltä ”In The Mood”, 1995) osoittaa ettei Grady ole mikään loistoluokan laulaja. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin vahvasti menossa ja levyltä löytyy muutama selkeästi optimistinen kappale, kuten avausraita Might As Well Smile ja soulahtava The Mood I’m In. Right’lla sekä varsin tyypillisellä Etelänsoul -esityksellä I Tripped And Fell In Love. Siinä Bethin tavaramerkki, upea ja vivahteikas ääni, pääsee hyvin oikeuksiinsa, samoin kuin dramaattisessa kappaleessa Tell Her You Belong To Me. Enimmäkseen hänen äänensä soveltuu kuitenkin hyvin esillä olevaan materiaaliin ja hän saa hyvää apua lukuisilta taustalaulajilta kuten Vick Allenilta reggae-vaikutteisella Mr. Musiikillisesti laulu on ympätty taustaan, jossa (gospel)yhtye The Crowns of Joy esittää otteita tunnetuista gospelstandardeista Amazing Grace ja Precious Memories. Kokonaisuudessaan tämä on kelpo albumi, jota on helppo kuunnella. Sipp on kotoisin Mississippin ja Louisianan rajan pinnasta, McCombin pikkukaupungista. ”Better Than Home” on järjestyksessään Bethin yhdeksäs oma julkaisu. Päätyminen legendaariselle Malacolle avaa toivottavasti lisää uusia ovia taidokkaalle ja sympaattiselle Castro ”Mr. Lisää samaa saadaan kappaleella Here We Go Ya’ll. edellinen BN). Upouusi Mississippin Sippin cd saapui maahan juuri parahiksi pari päivää ennen tämän lehden painoon menoa. Viime vuoden marraskuussa Beth kävi konsertoimassa Helsingissä ja on tulossa Pori Jazz -festivaalille, jossa hän esiintyy 16.7. IBC-palkinnon lisäksi Mr. Teksteihin on tiettävästi ammennettu aineksia Beth Hartin omasta elämästä, johon on mahtunut kovia kokemuksia kuten huumeriippuvuus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö. Koruttominta päätä kappaleissa edustaa Mama This One’s For You, jolla Beth säestää itseään pianolla ja saa herkällä esityksellään varmaan monta äitiä kyyneliin. Levyn nimikappale on edesmenneen George Jacksonin käsialaa ja se kuulostaakin toteutukseltaan varsin tyypilliseltä, tutunkuuloiselta Malaco-soundilta. 58 • 3 2015 LEVY TUTKAILUT BETH HART Better Than Home (Provogue PRD 74511) -15 Beth Hart on 43-vuotias vahvaääninen laulaja-lauluntekijä Los Angelesista. Harpistina hän on ihan pätevä ja tämä kohta jo vuoden vanha levy alkaakin vauhdikkaasti harppuvetoisella boogiella Beg, Borrow, Steal. Grady on laulaja-huuliharpisti, jonka lopulliseen siirtymiseen bluesin puolelle vaikutti erityisesti Sonny Boy II:n eli Rice Millerin musiikin kuuleminen. Musiikissa on kohtalaisesti vaihtelevuutta. Kaavasta tosin poiketaan pitkähkössä rauhallisessa väliosassa, jota voi pitää joko luovana oivalluksena tai tyylirikkona. Cd:n on myös tuottanut Malaco-yhtiön ja -studion perustaja Tommy Couch, Jr. Musiikkiperimänä on parinkymmen vuoden kirkko/gospel -muusikon ura, mutta blues on aina mielessä, minkä tottavie kuulee hänen palavan tunnevoimaisesta, sävykkäästä laulustaan. SIPP The Mississippi Blues Child (Malaco MCD 7547) -15 Tämä Herra Sipp tulee olemaan tulevan bluesfestarikesän ykkösvetonaula! Uskokaa minua ja tehkää pääsylippu-, matkaja majoitusvaruksenne 30-vuotisjuhliaan viettävään Rauma Bluesiin ajoissa, eli välittömästi kun maltatte laskea tämän komean kesä-BN:n käsistänne. Aivan kuin palkintona pääsystä Malacolle hän on kirjoittanut päätösraitaa lukuun ottamatta kaikki cd:n kappaleet. Sipp kirjasi nimiinsä kisojen parhaalle kitaristille luovutetun Gibson Guitar Awardin. Huikea, intensiivinen blueskitaran soitto juontaa juurensa ensikosketuksista 6-kieliseen soittimeen 6-vuotiaana pikkusällinä. Sipp kertoilee taustoistaan ja matkastaan hymyssä suin Memphisin IBC-kilpailuihin, ilmei. Balladimainen Mechanical Heart on sovitettu orkesterille vähän Pepe Willbergin ja Saimaan tyylisesti. Sipp Colemanille. ”Mississippi Child” -lempinimeä – myös tämän uutuus-cd:n nimi – kantava Mr. Kaikkiaan oikeista soittajista koostuvasta säestäjäkaartista löytyy sellaisia vanhoja konkareita kuin David Hood ja Clayton Ivey. Mr. Mollivoittoista ja vakavaa tunnelmaa on levyllä melko paljon, joskaan missään Mirel Wagnerin synkkyystasolla ei liikuta. JJ Thamesin ja Eddie Cottonin musiikkia. Kiinnostavaa myös, että niin Champion kuin Sipp edustivat IBC-kisoissa Vicksburg Blues Societya, samoin kuin tämänvuotinen voittaja, Eddie Cotton (ks. Kappaleiden sanoituksista huokuu myös toiveikkuus ja usko kykyyn selviytyä vaikeuksista. Levyn komeasti avaava TMBC on akronyymi cd:n nimestä, ja siinä Mr. ”Better Than Home” sisältää kymmenen kappaletta ja yhden bonusraidan, jotka kaikki ovat Beth Hartin omia sävellyksiä. BN 6/14)
Odotustunnelmat ovat vaihdelleet pelonsekaisesta huolesta (luomiskykyinen ja -haluinen herra kun omaa kaiket edellytykset muuttaa halutessaan tyyliään totaalisesti) märkiin päiväuniin uudesta napakympistä. Pertti Nurmi LYNWOOD SLIM Hard To Kill (Rip Cat RIC1116) -14 Tapasin Lynwood Slimin ensimmäisen kerran Ruotsin Lysekilissä 1990-luvun puolivälissä. Sessioita on yhdeksän, jotka toteutettiin useammalla paikkakunnalla Kaliforniassa, Brasiliassa, Hollannissa, Italiassa ja Ranskassa. Kid Ramos, Junior Watson, Igor Prado, West Weston ja Tomi Leino. elokuuta. McPhersonin nykypäivän soundia nimittäin leimaa paljolti juuri Black Keysin omassa tuotannossaan viljelemä miltei taianomainen, läpi kappaleiden ja joskus niiden ylitsekin vellova perkussiokudos, jonka materiana toimivat JD:n tapauksessa ei pelkästään rummut tai muut lyömäsoittimet vaan useimmiten hänen kitarastaan kaikuva tremolokomppi sekä heleänä ”vesipisarasateena” taustalla kilkattava piano. Sippin syvän Etelän hikisiin tunnelmiin Raumalle 8. 16 kappaleen ja 65-minuuttisen kokoelman päättää Mark Du Fresnen osuvasti omistettu kappale Lynwood Slim. Sippin viestin. Hetkittäin tätä hypnoottista verhoa pääsevät heiluttamaan napakat kitarasoolon pätkät. Muitakin klassikkolainoja kuullaan mutta varsinainen yllätys on täydellisellä ranskankielellä esitetty ja huilulla sävytetty jazzslowari Juste Toi Et Moi. Cd:n puolimatkan krouvin jälkeen kaikki raidat ovat enemmän sellaista, mitä Malacolta on totuttu kuulemaan. Siinä missä ensitekeleellä huomion keskipisteeseen kohosivat puhtaan autenttiset r&b-esitykset, ”Let The Good Times Rollille” tietynlaisia suuntamerkkejä viittoivatkin debyytille sisältyneet A Gentle Awakeningin tapaiset kokeilevammat tunnelmanumerot. Sittemmin olen hankkinut kaikki artistin julkaisut ja oli surullista kuulla hänen poismenostaan viime vuonna 60 vuoden ikäisenä. 3 2015 • 59 sesti ilman suurempia odotuksia. Sippin lavapreesens ei jätä ketään kylmäksi, eikä hän useimmiten malta edes pysyttäytyä lavalla vaan nauttii peuhaamisesta yleisönsä keskuudessa. levy tutkailut. Täysosuman McPherson (edellislevynkin taustoista huolehtineiden Jimmy Suttonin ja Alex Hallin tapaisten laatumusikanttien avustuksella) omalla tavallaan myös laukoo – mutta hieman erilaisella ilmaveivillä kuin debyytillään. Oma suosikkini tällä julkaisulla on Trickbagin taustoittama Jimmy Rogersin That’s Alright (livenä Costa Mesassa, Kaliforniassa). Sippin viereen haisten vieraalle miehelle ilman sen kummempia selittelyjä. Lähdetään siis kaikki peuhaamaan Mr. Found Love on avauskappale, joka noudattelee Jimmy Reedin alkuperäisversiota. Postuumisti ilmestynyt ”Hard To Kill” on kooste viime elinvuosien äänitteistä eri kokoonpanoilla. Seurauksena ”thrill is gone”, mitäpä muuta, vähemmästäkin, ja kitarasoolo kuittaa dramaattisesti Mr. Elinaikanaan Lynwood Slim julkaisi kahdeksan hienoa albumia. Slim oli huuliharpun ohella taitava huilisti, josta taidosta tässäkin kuullaan muutama esimerkki. Listalla on kaikkiaan kolmisenkymmentä soittajaa. Kaverin tyylitajun moninaiset piirteet esittäytyvät vähintään yhtä vaikuttavalla tavalla myös James Hunter’maista pelkistettyä tanssigroovea suoltavalla It's All Over But The Shouting’illa sekä kontrabasson lätkeen tukemalla 60-luvun alkupuolta henkivällä r&b-piiskauksella Mother Of Lies. Pete Hoppula MARTIN LANG Chicago Harp Blues Sessions (Random Chance RCD-42) -15 Huuliharpisti Martin Lang ei kuulu lajinsa maailmaneliittiin, mutta juurimusiikin harrastajat Suomessa tietävät kaverin. ”Let The Good Times Roll” on ehdoton taideteos, jonka avautuminen vaati omassa tapauksessani muutaman ylimääräisen kypsyttelykierroksen. Viimein ”valon nähtyäni” on soittokertoja sitten seurannut senkin edestä. Mr. Tämän jälkeen kyyti vaihtuu (Sipp Slide), ja saamme esimakua, millaista mekkalointia hänen (ilmeisesti) nelimiehinen bändinsä tulee vetämään Rauman telttalavalla. Olin työmatkalla pienessä kalanjalostuskaupungissa ja huomasin sattumalta paikallislehdestä, että illalla on blueskeikka. Black Keysiä, mistä saadaan samalla tällekin levylle pari olennaista anekdoottia. Taustalla oli ruotsalainen bändi ja keikka päättyi kappaleeseen It Ain’t Right, jolla Slim soitti huuliharppua ja lauloi 10 minuuttia pelkällä rumpusäestyksellä. Sen jälkeen materiaali etenee hyvinkin mielenkiintoisesti. Miehen kakkosalbumia on kaipailtu laskeutuvaksi juurimusiikkikentälle kuin kuuta nousevaa. Billboardin rock-chartissa parhaimmillaan sijalla 17 ja pop-listoilla sijalla 142 käväisseen albumin tuottajina ovat toimineet McPherson itse sekä Mark Neill, joka saatettaneen muistaa menneisyydestään 80-luvun alussa perustetun losangeleslaisyhtyeen The Unknownsin kitaristina. Albumin alkupuolella kuullaan paikoin aika epämääräistäkin, miltei pop-lähentelyä (In The Fire), Hendrixihköä funkyvinkua (Hole In My Heart), hervotonta slidevetoista blues-svengiä (Jump The Broom) ja syvällistä perusbluesia, kun Say The Word alkaa riplailevalla kitaraintrolla, johkaantuen verkkaisesti etenevään rakkauden loppumisbluesiin: rouva rojahtaa sänkyyn Mr. Sippin kynästä, komeasti tunteella tulkittuina. Taustamuusikkoina levyllä on melkoinen joukko huipputekijöitä, mm. Hienosti vaihdellen, hempeän hitaita (Jackpot, Tonight, Too Much Water) sekä rytmikkään tehokkaita (V.I.P., Hold It In The Road) soulbluesja southern soul -teoksia Mr. Twangin täyteisellä baritonikitaralla sooloiltu It Shook Me Up on puolestaan yksi levyn oivallisista pistoista takaisin suoraviivaisemman rock’n’rollin äärelle ilman sen erityisempiä poikkitaiteellisia kommervenkkejä. 2010 tehnyt ja sillä Billboardin listasijoituksiakin Rounderin uusintajulkaisun myötä nimiinsä kirjauttanut taiteen ja tekniikan opettaja JD McPherson on veijari, jonka puuhastelut eivät jää epätarkemmaltakaan alan harrastajalta noteeraamatta. Tietyllä tapaa McPherson saattaa hyvinkin edustaa tänä päivänä jotain sellaista, mitä nuorena nukkuneiden nerojen Eddie Cochranin tai Buddy Hollyn olisi odottanut tekevän myöhemmillä vuosillaan, jos he vain olisivat saaneet siihen mahdollisuuden. Harri Haka JD McPHERSON Let The Good Times Roll (Rounder 11661-36891-01/ 11661-9169-2, LP/CD) -15 Yhden puhutuimmista roots-sektorin esikoislevyistä ”Signs And Signifiers” v. Kun uutinen ”Let The Good Times Roll” -otsikoidusta julkaisusta viimein vapautti hullut jännityksestä, oli ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua. Sinällään kappale ei olisi ollut välttämättä levyttämisen arvoinen. Sittemmin mies on ollut tuottamassa mm. En ollut aikaisemmin kuullut Slimistä mutta tuo oli yksi ikimuistoisimmista näkemistäni musiikkitapahtumista. Uutuudellaan artisti on kaivautunut aivan omaan musikaaliseen soppeensa, puskien sieltä nyt ulos kenties 2010-luvun freeseintä ”neo-retroa”. Suurimmalla osalla kappaleista pääinstrumentti on huuliharppu, jonka nyanssit Slim osasi useammassa positiossa. Hän on vieraillut kuluneiden vuosien aikana Suomessa useampaan kertaan. Black Keysin Dan Auerbachin osittaista käsialaa oleva hauras balladi Bridgewater, gospelmainen Shy Boy, Link Wray -vaikutteista kitarointia sisältävä You Must Have Met Little Caroline?, hyvällä maulla hiphop-aineksia hyväksikäyttävä Head Over Heels sekä viisiminuuttinen 60-lukuista melodraamaa huokuva Precious käyvät tästä hyvinä esimerkkeinä
Ei siis ihme, että nyt julkaistulla sooloalbumilla molemmat herrat laulavat. Tasaisen hyvältä levyltä on vaikea erotella parhaita. Entäpä ilmaisu kaiken kaikkiaan. Niitä on vain muutama, ja tätä kuluvana vuonna ilmestynyttä uutuutta edeltävä tuotos lienee viiden vuoden takainen ”This World” (Soulworking Music), jonka oli muuten tuottanut samainen Mike Moss kuin tämän uutuuden. Fordin omista esityksistä voisi poimia soulahtavan, Robert Cray -tyylisen kappaleen Day Of The Planet ja helposti mieleen jäävän poprockin Rainbow Cover. Eväitä olisi toki ilman muuta enempään, sillä loistelias kitaristi Slam Allen on lisäksi vallan kelvollinen soulblues-sävytteinen vokalisti. Slim Harpon ilkikurinen neronleimaus muistetaan rhythm & blues -hittinä 1960-luvun puolivälistä. Mississippi John Hurtin Got The Blues, Can’t Be Satisfied, Oscar ”Buddy” Woodsin Evil Hearted Woman Blues, Frank Stokesin Right Now Blues, Leroy Carrin Muddy Water ja Shady Lane Blues sekä klassinen 61 Highway. levy tutkailut. Vesa Walamies SLAM ALLEN Feel These Blues (American Showplace Music 5115) -15 Tarkkamuistiset, kymmenen vuoden takaisilla Rauma Blues 2005 -festareilla mukana olleet blueskultakorvat muistanevat James Cottonin yhtyeen silloisen upean soolokitaristin Slam Allenin, missä roolissa hän toimi kymmenisen vuotta. Vanha könsikäs Tail Dragger esittää aseista riisuvaan tapaansa puolihuutaen jo 1980-luvulla ensimmäistä kertaa levyttämänsä oman sävellyksen Ain't Gonna Cry No More. Kysymyksessä on jälleen kerran varsin tasokas Blind Lemon -julkaisu. Saksalaisen Blind Lemon -merkin tutun tyylin mukaisesti esillä on hyvällä maulla valittua ja taiten tulkittua perinnemusiikkia. Sonny Boy Williamsonit ja sähköisen harppubluesin dinosaurus Little Walter kuuluvat hyvin selkeästi läpi. Esimerkiksi Howlin’ At The Moon perustuu funkahtavaan riffiin, mutta kappale on rakenteeltaan bluesmainen. Ja kun hän muotoilee sinisiä säveliä, kyse on suoranaisesta ja varsinaisesta blues-musiikista eikä mistään bluesrockista, rockbluesista tai edes brittiläisestä r&b:stä. Uudempia kykyjä ovat laulajatar ZZ Ward, 28, ja kitaristi Tyler Bryant, 24, jotka molemmat ovat mukana yhdellä raidalla. Yleisilmeeltään albumi on monipuolinen sekoitus funkkia, poppia, progea, soulia, balladia ja vähän bluesiakin. Luultavasti tuottaja Thomas Scleikenin aloitteesta pääartistia myötäilee viidellä esityksellä viulisti Regina Mudrich, jonka ymmärtäväinen panos täydentää miellyttävällä tavalla niiden antia. Blues Hangoverin puolijutustellussa lauluteemassa on jostain kummasta syystä omituista viehättävyyttä. Soolot ovat lyhyehköjä ja harkittuja, ja studioäänitys moitteetonta. Myös suomalaisille tutuksi käynyt bluesvieras Billy Flynn nakuttaa hänkin vastustamattoman vähäeleisesti kitaraa taustalla. Ford antaa hyvin tilaa vierailleen eikä pyri itse loistamaan vaikka hyvin soittaakin. Monessa kappaleessa blues tosin lymyää valepuvussa jossain taustalla. Lainatavaraa on myös Langin itsensä laulama (Baby) Scratch My Back. Perusränttätänttää on levyltä turha hakea ja myös pitkät soolotiluttelut puuttuvat. Chicagossa lähinnä sideman-roolissa viihtyvä Lang ei edes yritä olla maailman paras blueslaulaja. Muusikkona hän toki pysyy äänessä ja tempossa, mutta suurta ensirakastajaa hänestä ei blueshöyläämöön saada. Valitettavasti sooloartisti Allen ei pysty juuri rehvastelemaan omilla levyillään. Mutta jos sattuisin sellaisen tekemään, Dave Peabodyn uutuuden listaamista ei tarvitsisi pitkään harkita. Timo Kauppinen DAVE PEABODY Right Now Blues (Blind Lemon BLR-CD1502) -15 Englantilainen Dave Peabody, joka sukunimensä osalta on siis USA:n Memphisin kuuluisan hotellin kaima, on pitkän linjan bluesja roots-artisti. Delmark Recordsin studiolla äänitetty kokonaisuus on miellyttävä kokemus korvalle. Willie Buckin nenäresonanssikin soundaa Muddyltä! Buckin vastaanpanematon hyväntuulisuus toimii myös Jimmy Rogersin sävellyksessä Sloppy Drunk. Willie Buck vetää huomattavasti harmonisempaan tyyliin Muddy Watersin Young Fashioned Ways’in. Vaikkei cd varsinaisesti villinnyt eikä lumonnut, se on kuitenkin tyylikkäästi toteutettua bluespohjaista originaalimusiikkia, mikä varmasti miellyttää monia modernin kitaramusiikin ystäviä. Viime aikoina olen hankkinut niin vähän tuoreita äänitteitä, että saatan hyvinkin jättää tämän vuoden parhaiden luettelon laatimatta. Funkahtavasta musiikista kiinnostuneet valitsisivat luultavasti aivan toiset kappaleet. Lang tunnetaan vanhan blues-koulukunnan ihailijana, ja siellä sodanjälkeisen, sähköisen Chicago-bluesin tunnelmissa tämäkin albumi pyörii. Keb’ Mo’ ja Robert Randolph esiintyvät Justified-kappaleella, Warren Haynes (ex-Allman Brothers, Gov’t Mule) sooloilee High Heels And Throwing Things’llä ja slidekitaravelho Sonny Landreth So Long 4 You’llä. Mitäpä muutakaan voi odottaa vuonna 1948 syntyneeltä mieheltä, joka aloitti julkisen soittelun jo yli 50 vuotta sitten versioimalla 20ja 30-lukujen bluesia sekä samojen aikojen jug band -tuotoksia. Toisin kuin edeltäjänsä, joissa turvauduttiin pääasiassa lainakappaleisiin, tämä uusi levy sisältää yksitoista omaa sävellystä. Langin äänitarkkuus on Walter Hortonin luokkaa: hän osuu aina oikeaan. Tulkinta ei jätä epäselväksi, kuka on Buckin esikuva. Hän on osaava komppaaja juuri sillä parhaalla eli huomaamattomalla tavalla. Taitaa olla aitoa tavaraa. 60 • 3 2015 Chicagossa Lang on toiminut 1980-luvulta saakka Tail Draggerin luottoharpistina. Tahdin tai ylikin kestävät kielivibraatot vievät mennessään. Loput sävellykset ovatkin Martin Langin omia. Vähäeleiset fillivariaatiot kumpuavat huomaamattomasti eteenpäin kuin tuuli puiden latvoissa. Näin on siitä huolimatta, että Mudrich on korkeasti koulutettu konserttimuusikko. Hän on tunnettu taidostaan yhdistellä soitossaan luontevasti bluesin ja jazzin sointukulkuja ja asteikkoja. Perinteisen bluesin ja rockin vannoutuneet ystävät sen sijaan eivät luultavasti löydä suursuosikkeja tältä levyltä. Matti Tieaho ROBBEN FORD Into The Sun (Provogue PRD 74542) -15 Robben Ford, 63, nauttii huomattavaa arvostusta varsinkin muiden kitaristien joukossa. Blues-sektorin helmiä edustavat mm. Vierailijoista pidin ehkä eniten Sonny Landrethista, jonka tunnistettavaa slidesoundia on vaikea vastustaa. Peabodyn omia ja aika kevyenoloisia teoksia on mukana kolmen kappaleen verran, ja joukosta löytyy myös jonkin verran entisten aikojen iskelmällistä rallatusta. Monipuolisuus, tekniset taidot ja tyylitaju ovat vieneet hänet yhteistyöhön monien kuuluisien artistien kanssa, ja albumeita pelkästään omalla nimelläkin on kertynyt jo noin 30, viimeisimpinä ennen tätä ”A Day In Nashville” (2014) ja ”Bringin’ It Back Home” (2013). Martin Lang osoittaa, että vähemmällä saadaan enemmän, kun se vähä tehdään taitavasti. Lang ei ole Billy Branchin tapainen synteesivirtuoosi vaan hän pysyttelee ohjelmallisesti niissä rajoissa, joita vanhan koulukunnan harpistit aikanaan kunnioittivat. Yhteistyö on ollut kiinteää myös Willie Buckin kanssa. Jokaisella otoksella on kuultavissa Daven leppoisaa lauleskelua ja akustista kitarointia. Langille teknisesti ällistyttäviä licksejä, ylipuhalluksia ja bendauksia tärkeämpää on loppuun asti viety fraseeraus. Pääosassa on luonnollisesti Martin Langin huuliharppu. Ford on kutsunut mukaan joukon vierailevia artisteja
Riku Metelinen RON CARTEL Don’t Make The Monkey Drunk (Blues Boulevard 250358) -14 Amerikan-italialaista sukujuurta oleva Ron Cartel syntyi ja kasvoi New Yorkin kaupungissa. Paljolti Ray Charlesin mieleen tuovalla gospelilla Last Night meno yltyy suorastaan villiksi. Moiseen suoritukseen on Jeff-pojalla vielä matkaa. Jensenin laulunopettajana ja mentorina toiminut Wainwright tulkitsee kaksi klassikkosävelmää. Kitaristina alempaan keskikastiin lukeutuvan miehen kannattaisikin keskittyä jatkossa oppi-isänsä johdolla lauluhommiin. Shetland Blues Festivalilla, Lerwickissä tallennetulla koosteella kohtaavat brittiläinen bluesentusiasmi ja eestiläinen perinteitä kunnioittava moderni levy tutkailut. Vaikka Tognoni on todettu kyvykkääksi kitaristiksi niin Need A Break -kappaleessa mopo karkaa käsistä totaalisesti ja metsähallituksen puolelle mennään. Mikäli Tognonin levyjä hyllyssä on, sopii ”Lost Album” hyvin niiden kaveriksi. Hutipuolelle osuu karikatyyrimäinen hidas mukarankka blues Bluesville sekä bonusraidoiksi nimetyt puhkikalutut ja äänentoistoltaan ala-arvoiset liveotokset Walking The Dog ja She’s Nineteen Years Old. Vilkasliikkeinen Ron on tehnyt yhteistyötä laajalla rintamalla ja mainitaan heistä vaikka Matt ”Guitar” Murphy sekä Dr John. Avausraita Make It Through on maukas soulpala, juuri sopiva Jensenin käheähkölle äänelle. Selkeitä balladeja on kaksi, molemmat etenevät melkein nollatempossa: intiimitunnelmaisella I Hurt Everybodylla on eturivissä Hammondit, All My Angels -esityksellä puolestaan vetää liidiä piano – ja komeaa jälkeä syntyy täälläkin. Jeffin kunnianhimon lisäksi tästä on pitkälti kiittäminen toisena tuottajana ja sävellystyössä apuna ollutta Victor Wainwrightia, joka on osallistunut sessioihin kosketinsoittajana ja laulajana. Jos pari kauneusvirhettä jätetään huomiotta niin Ron Cartelin debyytti on suorastaan loistava uusi blues-cd. Tuo ”historiikki” kertoi paljon, sillä miehen albumi oli yllätys – ja nimenomaan positiivinen yllätys. Vahvoja soul(blues)ja southern soul -elementtejä kuullaan kappaleilla All Because Of You, In September, Can’t Break Away From That Girl ja That’s Where You Are. Eikä hän koe juurikaan tarpeelliseksi revitellä. Kappale etenee vaivihkaa, lähes huomaamatta kohti vähän lujemmin soitettua huipennustaan. Jätkällä on melko persoonallinen, ehkä vähän takakireä laulusoundi. Jos levyltä jotain suosikkiraitoja pitäisi nimetä niin ne olisivat Hendrix-tyylistä Wah Wah -kitarointia sisältävä Mr. Heinäkuun alussa järjestettävään Savonsolmu Beach & Blues Partyyn saapuvan Tognonin tuore cd ei sisällä uutta musiikkia vaan kyseessä on uusintaprässi 12 vuoden takaisesta ”Retro Shakin’” -levystä. Hänen levy-yhtiönsä pitää myös huolen siitä, että pysymme perillä miehen tekemisistä. 3 2015 • 61 Siksikin hän tykkää kantaa lisänimikettä ”Soul Working Man”. Se ei ole rock-revittelyä vaan Ron suosii keskitempoisia, vähän funk-hakuisia moderneja blueseja. Musiikista hän innostui jo varhaisella iällä ja on roots-ratkaisun suhteen kaikkiruokainen, yhtä makoisia ovat jazz, rhythm & blues, soul ja blues. Pertti Nurmi PS: Jos joltain BN-lukijalta sattuisi löytymään Slam Allenin ”...Still Workin” -niminen cd ja jopa haluja päästä siitä eroon, niin täältä päästä löytyisi kiinnostusta. Levyä voidaan pitää varsinaisena soolotuotteena, sillä Tognoni on tehnyt kaiken itse, äänitystä myöten. Erikseen pitää mainita levyn paras biisi My World, joka on olemukseltaan suorastaan hypnoottinen. Levyn tusinasta kappaleesta vain yksi on lainatavaraa, ja kokonaisuus olisi ollut mielestäni parempi ilman cd:n päättävää turhaa seitsemänminuuttista Purple Rain -kärvistelyä, sillä näitähän on jo kuultu. Saatuaan neljän ilmestyneen albumin jälkeen kenkää Provoguelta hän toteutti ”Retro Shakin’in” pienipainoksisena omakustanteena, joka myytiin loppuun vuosien saatossa. Vertailukohdaksi käy mainiosti vaikkapa Bobby Blandin 80-ja 90-lukujen tekemiset, moderni down home voisi olla sopiva määre. Meno on vastaavanlaista kuin hänen muillakin levyillään on ollut, eli rankkaa bluesrockkitarointia saamme koko rahan edestä. Heti alkujuoksuista kiinnittyy huomio myös laadukkaaseen moderniin bluespikkuyhtyeeseen, John Ginty (koskettimet), Jeff Anderson (basso) ja Dan Fadel (rummut). Lisää harkitun soljuvaa blueskitaraa tarjoaa You’re Wrong, ja levyn hitaimmat bluestunnelmat kohdataan World Don’t Stop Turning -kappaleella, joihin päädytään cd:n keskivaiheiden muutaman bluesrock-raidan jälkeen. Parhaimmillaan Jeff on miehekkäällä äänellään tulkitsemissaan herkissä balladeissa. Puhaltimet ovat levyllä vahvassa roolissa ja mainioita midi-tempoisia funk-soul-blueseja löytyy useita: House Of Mojo, Last Two Dollars, Chazz Is Dead, muusta materiaalista selvästi raskaskätisemmin joskin yhä jäntevästi pelattu Sing & Shout sekä vielä samaan ryhmään sopiva Shovel In The Ground. Myös lopetukseksi sijoitettu livepäläjäys Black Chair on mainitsemisen arvoinen. The Blues Is Back puolestaan on konstailematon bluesshuffle, jolla Slam kitaroi täysin tietoisesti sekä BB-kuningasta että Albert Collinsin riffejä lainaillen. Soulia ja bluesia tihkuva kiekko on nautinnollista kuultavaa. Tämä levy oli kyllä niin vahva pelinavaus, että jatkoa odotetaan suurella mielenkiinnolla. Sama pätee miehen musiikkiin. Koska levy oli Tognonin mielestä hyvä, hän suostutteli nykyisen yhtiönsä julkaisemaan sen ja nimeksi annettiin ”The Lost Album”. Hienoa nykybluesia. Memphis Minnien What’s The Matter With Mill ja Amos Milburnin Bad Bad Whiskey vetäistään rennon ammattimaisesti turhia näpertelemättä. TT Tarkiainen STEVE LURY & ANDRES ROOTS Live In Lerwick (Roots Art RAR 1403) -14 Viron blueskuninkaaksi tituleeratun kitaristi Andres Rootsin ja harpisti-laulaja Steve Luryn yhteistyön hedelmällä ei kuulla historian siipien havinaa, leppoisan mukavaa perusbluesia sitäkin enemmän. Nimibiisi Don’t Make The Monkey Drunk pompsottaa hyväntuulisena ja eloisana noveltynä. ROB TOGNONI The Lost Album (Blues Boulevard 250367) -15 Jos Joe Bonamassa pukkaa levyjä ulos tiuhaan tahtiin niin lähes yhtä ahkerasti niitä tekee myös Rob Tognoni. Gospeltraditionaalista Going Home kuullaan sielukkaasti funkahtava versio. Ainoa poikkeus on Black Chair, joka on taltioitu Tanskassa Midtfyns Festivaalilla 1996. Sävellykset ovat tällä kertaa kaikki Tognonin omia, eikä edellispitkäsoitoilta tuttua ”pakollista” lainakappaletta joukosta löydy. Mies vaikutti vuosituhannen alusta lähtien kymmenisen vuotta täällä Euroopassa, kunnes otti ja palasi Nykkiin. Mikke Nöjd JEFF JENSEN Morose Elephant (Swing Suit #) -15 Kalifornialaisen kitaristi-laulaja Jeff Jensenin neljäs levy on huima musiikillinen loikkaus uralla eteenpäin. ”Feel These Blues” alkaa oikeaoppisesti rytmikkäällä cd:n nimikappaleella viuhuvan sujuvan kitaroinnin merkeissä, jonka perään Allenin aavistuksen nasaali laulu istuu mainiosti. Funk-blueseista poikkeavia esityksiä löytyy toki myös ja akustisesti toteutettu Blind Willie Johnsonin God Moves On The Water on riisutussa asussaan jylhää kuultavaa. John Lee (The Boogie Man) ja vankan melodian omaava Retro Shakin’. Lisäksi tarjolla on bluesia eri muodoissaan. Omakustanteeksi soundit ovat hyvät
Ainakin pari edeltävää oli äänitetty saman kulttuurikaupungin Yorkschlössen-klubilla, jonka allekirjoittanutkin on käynyt pari kertaa toteamassa mukavaksi musiikkiravintolaksi, unohtamatta herkullista schnitzel + bratkartoffeln -purtavaa. Get Back To Lovin’ on syvältä Texasista – T-Bonea, johon Lorraine tunnelmoi kappaleen vaatimalla tyylillä. Solisti Toots Lorrainen laulu on mukavan rauhallista, hitaimmissa kappaleissa kuuluu vielä ripauksia edellisen levyn jazzista. Kidin levyn toinen näyttö tulee Otis Rushmaisesti kappaleella Satisfied. Trion täydentää upeasti groovaava basisti Peter Piik. Innostuneen verevästi tulkittuina ne kuitenkin toimivat yllättävän hyvin. Pete Hoppula TOOTS LORRAINE & THE TRAFFIC Make It Easy (Independent #) -15 Suhtauduin tähän levyyn aluksi varovaisen epäileväisesti, kun muistelin yhtyeen ensimmäistä varsin jazz-pohjaista ”Wrapped In Blues” -äänitettä. Kitaroista vastaa Elliot Sowell, fonisti Jon Wong on toisen polven kanadanjapanilaisia ja Jesse Whiteley täydentää comboa pianistin ominaisuudessa. Naaraspuoliseksi Curraniksi tähtäävällä Beaverillä ei tavoite jää ainakaan keuhkojen käyttövaroista kiinni. Mollivoittoinen hölkkäblues Spitfire tarjoillaan Ruth Brownin hengessä ja Bobby Hortonin vibrafonilla sievennettynä. Lady ei myöskään revittele eikä erehdy monen muun nykylaulajan tavoin ylikorostamaan äänellään vaan pitää kaiken hienosti tasapainossa. Juurimusaa Chicagosta, Built For Comfort on Aki Kumarin johdolla kivanlaisesti semiakustisen kuuloinen. Roima rock’n’roll-avaus Cursed kuten myös seuraavana kuultava New Orleans -keinuttelu Just Wait sekä Sonicsin Shot Downia mentaalitasolla muistuttava päätösraita Can’t Fight It ovat kaikilta lähtökohdiltaan silkkaa Curran-jatkumoa. No mikäs on purkittaessa, kun cd:n takapahvissa todetaan ”You asked for it – you got it! Due to popular demand...”. Hienoa myöntää olleeni väärässä, sillä tämä Californian Greaseland Studiossa äänitetty ”Make It Easy” on pitkästä aikaan todella tasapainoinen ja konstailemattoman aito Chicagoja West Coast jump -levy – ja täysin omaan makuuni sopiva. Aikaisemmilla pitkäsoitoillaan ”Dirty Little Young’uns” (2010), ”Unshakeable” (2012), ”Live In Halifax” (2013) ja ”Wicked” (2014) pohjoisamerikkalaiset roots-toimittajat vähitellen herättänyt mutta meilläpäin vielä tuntematon The 24th Street Wailers ei ole säikkynyt ennakkoluuloja vaan on painunut jo toistamiseen levyttämään Austiniin, Teksasiin ”nykypäivän Cosimo Matassa” -tittelillä siunatun, mm. Tootsin puoliso Chad ”Mo” Dant on T-Bone Walker -koulukunnan kitaristeja ja sehän on jo eräänlainen tae tyylikkyydestä, joka myös levyltä kuuluu. Lorrainen puhtaan pehmeää, keimailevaa laulua kuullaan varsinkin kappaleella Wrong Side Of Love, miehensä kitraroidessa vieressä rauhallisen kauniisti. Tämä voisi hyvin olla ”illan viimeinen valssi”. Tasaisen vahvaa, retro-orientoituneen perusvireensä huomioiden keskivertoa ilmeikkäämpää tuotantojälkeä tekevästä kanukkiyhtyeestä on vaikea olla pitämättä. Nick Curranja Jimmie Vaughan -yhteyksistään tunnetun Billy Hortonin studioille. Aki aloittaa harpulla, Lorraine huokailee tunnetta, pianisti Lorenzo Farrell soittaa ”cool pianoa” kuten jossain tyyliä kutsutaan ja Mo kruunaa loput. Andres slidekitaroineen säestää solistia tyylikkäästi antautuen välillä tulenpalavaan sooloiluun. Paras muutos yhtyeen edelliseen levyyn verrattuna on ehdottomasti fonin korvaaminen loistavalla nuorella harpistilla, Aki Kumarilla, joka on heti kiekon aloittavalla nimikappaleella miellyttävän murisevasti elementissään. Vierailevien artistien käyttämisessä on kahdenlaista verta: tulevatko he täydentämään yhtyettä vai viemään tilaa perusbändiltä. Chad Mo Shuffle on nimensä mukaisesti shufflena virtaava instrumentaali. Luryn harppusoundi on tyyliin sopiva, mies soittaa itseään säästämättä ja laadusta tinkimättä. Kiekon raivokkaimman black rock’n’roll -palan Don’t Cross Me matkassa siirrytään remeltämään hetkeksi soundillisesti 60-luvun alkupuolelle. Louis Jordanin tapaan kiihdyttelevä boogie woogienumero You Know sekä pontevat shufflet Don’t Worry ja Rock Step. Tällä kertaa Kid ja ”Mo” täydentävät toisiaan molempien omilla ja persoonallisilla soittotyyleillä. Tässä kohdin on vasta neljäs kappale menossa ja Mo esittelee jo kolmannen eri tyylisen näytön soittotaidoistaan. 62 • 3 2015 levy tutkailut alt-bluesnäkemys. ”Make It Easy” on upea kokonaisuus ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy, kuten yhtyekin – suosittelen! Jari Kolari EB DAVIS & THE SUPERBAND EBsolutely – Live At A-Trane Berlin, Vol. Hyvinkin leimallisesti juuri Curranin jalanjäljissä meuhkaavalle autenttiselle mustalle r&b-rock’n’rollille omistautunut, kertomansa mukaan yli parinsadan keikan vuositahdilla kotimannertaan kiertävä torontolaisbändi on nimetty pariin otteeseen ehdolle Kanadan Maple Bluessekä sikäläisten ”Grammyjen”, Juno Award -palkintojen saajaksi. Hitaalla When Did You Stop Tryin’ -raidalla on kaikki kohdallaan. West Coast -jumpia 40ja 50-lukujen taitteen malliin edustavat lisäksi mm. Ohjelmisto koostuu pääosin moneen kertaan coveroiduista bluesklassikoista. Kyseessä on siten jo toinen Davisin Berliinin A-Trane -klubilla tehty elävä tallenne. Luryn harputtelussa – ja lauluäänessäkin – soivat vahvasti Junior Wellsin, Sonny Boy Williamson II:n ja Paul Butterfieldin vaikutteet. Ryhmä on myös edustanut maataan Memphisissä vuoden 2012 International Blues Challengessa. 2 (Rock Werk #) -14 Seitsemänkymppinen Saksassa jo pitkään asunut ja vaikuttanut musta bluesvokalisti Eb Davis purkitti viime syyskuussa tämän ties monenneko (kymmenennen) albuminsa ja ties monennenko ”live”-sellaisen. Balladeina soivat myös swamp pop’mainen All I Think Of Is You sekä albumin nimikappale Where Evil Grows, jonka utuiset bluessoolot soljuvat kitaristi Sowellin lapasissa vaikuttavaan Johnny ”Guitar” Watson -tyyliin. Omakustanteiseksi livetaltioinniksi kiekko kuulostaa yllättävän hyvältä. Toisena vierailijana, tosin vain parilla kappaleella, esiintyy eräs nykypäivän tyylikkäimmistä kitaristeista, Kid Andersen. Omaperäisyys pohjautuu pitkälti kitaristin kotikutoisen oloiseen, raa’an särmikkääseen äänimaailmaan. West Coast -jumpia taas edustaa Joe Turnerin Low Down Dog, jolla vahvaa taustatyötä tekevät myös rumpali June Core ja basisti Mike Phillips. Levyn neljästä coverista kuullaan ensimmäisenä Don Robeyn rytmikäs Let Your Tear Fall Baby, joka on vedetty upeasti kitaravetoisesti. Katsastin pari vuotta sitten Blues Newsissa yhden aiemman Eb Davis -cd:n, joita on. TT Tarkiainen THE 24TH STREET WAILERS Where Evil Grows (LMB 01) -15 Joskus sitä jaksaa oikein hämmästyä, miten niin rajallisessa ja paikoilleen juurtuneessa genressä kuin retro-r&b voi yhä piileksiä uusia tuttavuuksia, jotka ovatkin lopulta kaikkea muuta kuin keltanokkia omalla sarallaan. Levyn varsinaisina lainoina kuullaan vain Mickey & Sylvia -duetto Where Is My Honey sekä The Falconsin I Found A Love – eräs kaikkien aikojen r&b-slovareista, josta bändi suoriutuu sangen kelvollisesti, tosin liiankin koulukirjamaisella täsmällisyydellä originaalia mukaillen. Porukan tulisieluinen laulajatar Lindsay Beaver soittaa kokoonpanossa myös rumpuja ja hänen aviomiehensä Mike Archer bassoa. Mausteena sekaan on heitetty yksi Roots-originaali, herkän melodinen instrumentaali Build Me A Statue
Sitä Tinderholt totta hitossa on, isolla L:llä – jo muutama tahti (The Mighty) Hannibalin I Need A Womanin tai Otis Rushin Double Troublen hallittua, voimakasta ja syntisen raastavaa blues-tulkintaa riittää tästä täysipainoiseksi näytöksi. Kaksikymmentävuotisen uransa aikana se on tehnyt hyvinkin erityylisiä levyjä yli kaksikymmentä kappaletta, pääpainon ollessa Amerikan bluesrockissa, jota me asiaan perehtyneet nimitämme ”ameriikan herkuksi”. Täysin akustisesti toteutettu levy on yhden miehen voimannäyttö, lukuisten erisorttisten kitaroiden ja laulun ohella kun kuullaan lisäksi vain tamppausta. Myös keikoilla bändi saattaa soittaa melkein mitä tahansa, esim. Todettakoon kuitenkin totuuden nimessä, että reggae-diggarit varmaankin tykkäävät tuosta dvd:stä, samoin kuin kakkos-cd:stä, heille ne voivat olla jopa aarteita. Vonkukitaraa veivaa standardin vaaleasävyisesti Jay ”Texas Twister” Bailey, ja pianon koskettimia hyväilee kauniimpaa sukupuolta edustava pääsolistin sukunimikaima Nina T. Näitä tarttuisi toki helpohkosti matkaan bändejä klubeilla kuunnellessa ja varsinkin muutaman drinksun jälkeen, mutta eipä juuri muutoin. Nuorisolle nämä biisit ovat tietenkin uutta kuultavaa, mutta kun tämän ikäluokan ihminen on kuullut näitä viisikymmentä vuotta, ei enää jaksa innostua. Sinällään Nina tikkaa pianoa tyylikkäästi ja myös laulaa suht koht nätisti parilla kappaleella cd:n keskivaiheilla, You’re A Two Timin’ Man ja Rather Be With Him. Kun kerron, että Keith pöllyttää blues-klassikoita niin tällä kertaa se ei tarkoita huikean volyymin voimin toteutettua rock-bluesia. Perinneratkaisujen ystäville tämä levy on ns. Raidalla 14 tulee vastaan cd:n soul-funkaava nimikappale EBsolutely, jolla koko bändi hehkuttaa kertosäkeillään kunnioittavasti orkesterinsa johtohahmoa. Esimerkiksi ”Mighty High” sisälsi reggaeta ja jopa räppiä. Davis. Vaaleasta hipiästä päätellen kyseessä ei voine olla tytär, mutta mistä näistä enää nykyisin tietää, jos kyseessä olisi vaikka kolmannen sukupolven jälkeläinen... Ihmetyttää, miksi kolme täysin erilaista levyä pakataan samaan boxiin. Pertti Nurmi CATFISH KEITH Honey Hole (Fish Tail FTRCD014) -13 Iowalainen Catfish Keith on viettänyt yli kolme vuosikymmentä bluesmiehen elämää ja hän on kiertänyt suunnilleen joka mantereella. Muista boxiin kuuluvista kiekoista ensimmäinen sisältää lähinnä 1960-luvun hittejä (esim. Peggy Leen jättihitti Why Don’t You Do Right. Kyseessä on jenkkiyhtye, jonka liiderinä toimii Davisin pitkäaikainen luottofonisti ja MC Willie Pollock. Paint It Black ja Slave ovat tylsääkin tylsempiä esityksiä, Ventilator Blues sen sijaan ihan rouheva. Eija Jauhiainen JOAKIM TINDERHOLT AND HIS BAND You Gotta Do More (Big H BIGHCD1402) -14 Suomessakin pariin otteeseen yhtyenimen The Rhythm Three alaisuudessa keikkaillut nuorehko norjalaismuusikko Joakim Tinderholt on jäänyt kuin varkain BN:ltä paitsioon. Sallitaanko sitten sanoa, että Gov’t Mule on minulle ehdoton lempparibändi. Nytkin 17 raidasta ja 77 minuutista selviäminen vaatii tietynlaista urheiluhenkeä, vaikkei musiikissa sinällään ole laisinkaan vikaa, etenkin kun Superbandin parit puhaltajat tuovat satsiin oivaa lisäpotkua. Kuten yllä mainitsin, Gov’t Mule on tehnyt urallaan hyvin erityylisiä albumeita. 1 & 2 (Provogue 447) -15 Dub Side Of The Mule (Provogue 448) -15 Aluksi maininta, että jos et omista vanhanaikaista levysoitinta, siirry seuraavan levyn arvioon, sillä tämän kiekon voi ostaa vain vinyylinä (promo on kuitenkin cd). Tuotteet ovat saaneet paljon arvostusta ja kehuja, ja erilaisissa vuoden tämä-tuo-se -mittelöissä on Keith myös menestynyt. Someday Babystä, aka Worried Life Bluesista on saatu aikaiseksi vahava fiiliksinen tulkinta ja Sister Rosetta Tharpen gospel-bluesista God Don’t Like It ei tunnetta puutu. En pidä Jamaica-humpasta yleensäkään ja kun siihen ympätään minuuttisotalla yhdelle soinnulle/ riffille rakentuvaa pentatoniseen skaalaan perustuvaa jammailua, tulee mieleen että olisihan tässä parempaakin tekemistä. Vierailijoina kuullaan fonisti Kasper Skullerud Vaernesia sekä harpisti Arne Rasmussenia.. 3 2015 • 63 levy tutkailut hyllyyni kertynyt puolisen tusinaa, mitä joku voisi ihmetellä jotta miksi, ja ainakin tällaisten klubilevytysten keräilyä on syytä pitää enemmän kuin arveluttavana. Laulaja-kitaristin ohella Oslossa kesällä 2014 äänitetyllä kiekolla soittavat kakkoskitaristi ja studioisäntä Håkon Hoye sekä pianisti Kjell Magne Lauritzenin, basisti William Troianin sekä rumpali Robert Alexander Pettersenin muodostama pätevä säestyskonkkaronkka. Suutarit pysyköön lestissään, mieluummin kuuntelen Gov’t Mulen soittavan heidän omaa tuotantoaan kuin näitä vesitettyjä covereita. Julia Leen addiktiolaulu Lotus Blossom omaa kansanmusiikinkin aineksia, mutta on hieno blues-pala. Tämä kyseessä oleva ”Stoned Side Of Mule, Vol 1 & 2” sisältää nimensä mukaisesti Rolling Stones -covereita. Albumeja on alla viisitoista ennen tätä ja dvd-levyjäkin on julkaistu pari. yhdistetään sikermässä Harlem Hamfatsin Weed Smoker’s Dreamiin ja lopputulos on jokseenkin vaikuttava. A Whiter Shade Of Pale) sekä jonkinlaista funkjatsia John Scofieldin tyyliin – eikä se sisälly tähän promopakettiin, kuten ei reggae-setin sisältävä dvd:kään. Mississippi Sheiks -numero Jailbird Lovesong on karun kauniisti toteutettu vanhan mallinen esitys. Sama sisältö on tämän kolmen cd:n ja yhden dvd:n boxin kakkoslevyllä, joka onkin sitten lähes sietämätöntä kuultavaa. Eb Davis osoittaa kappaleella I Love To Sing The Blues, miksi hän soittaa huuliharppua vain tällä levyn ainokaisella. Kaikki yllä olevat levyt ovat live-äänitteitä noin kymmenen vuoden takaa. Tämän lehden lukijoista useimpia kiinnostaa niistä vain kolmas, muut voinee laittaa linnunpelätiksi. Kolmas levy on sitten tutun kuuloista Gov’t Mule -kamaa, tosin useimmilla raidoilla on mukana Gregg Allman ystävineen ja laulanta ja soitanta kuulostaa enemmän Allman Brothers Bandilta kuin Hallituksen Muulilta. Kappaleet ovat yhtä lukuun ottamatta lainaa, mutta niitä kalutuimpia siivuja on nyt onnistuneesti vältelty. Mikke Nöjd GOV’T MULE Stoned Side Of Mule, Vol. Niin kuin jälkimmäisen tuotteen otsikosta voi päätellä, lainatavarasta tässäkin on kyse. Pink Floydin ”Dark Side Of The Moon” -levyn, joka ilmestyi äänitteenä viime vuonna nimellä ” Dark Side Of The Mule”. Jokaikisen esityksen ruotiminen ei nyt liene tarpeen, joten nostan tapetille vain joitakin suosikkejani. 50-lukuisen rhythm’n’bluesin esittäminen taittuu monilta skandinaaviyhtyeiltä, myös suomalaisilta – mutta kokonaisuutena tämäkin lajityyppi vaatii vääjäämättä kruunukseen oikean laulajan. Nyt on tyylinä delta blues. Kuten yleisesti tiedostetaan, tällaisia tuotteita kulkeutuu mukaan pääsääntöisesti vain konserttija jamitilaisuuksissa. Herääkin kysymys, miksi – voihan ne kuunnella originaaleinakin ja covereita näistä on tehty pilvin pimein jo 1960-luvulta alkaen. Parhaimmiksi paloiksi valikoituvat hitaat Just Like A Woman ja It’s A Man’s Man’s Man’s World. Miehellä on miellyttävä lauluääni ja kitaran varressa hän on suoranainen virtuoosi. Kyseessä on silti todennäköisesti lähin pohjoismainen vertailukohta myös tässä lehdessä tämän tästä hoetuille Nick Curranille ja JD McPhersonille. Vierailijana, tai oikeammin sanottuna pääesiintyjänä levyllä on jamaikalainen Toots Hibert. varma nakki
Lupsakkaalla pomppukompilla edetään ja biisi svengaa erittäin kurinalaisesti. ”Chronicles” on kooste Jeff Chazin aiemmilta levyiltä tutuista kappaleista. Huuliharppua kuullaan rockabilly-kiekoilla aivan liian harvoin, siksipä vahvasti harppunoitu Joe Hill Louis -laina Keep Your Arms Around Me erottuu setistä heti. Money Talks -raitaa voisi kuvailla hypähteleväiseksi kiihkeäkomppiseksi jumpsteriksi, mutta jotenkin tässä on vähän täyteraidan makua. Avauksen Cannonball Juice paiskaa kuulijansa keskelle hektistä viidakko-kompitusta ja lujamenoisella esityksellä juhlivat muhkeat fonit ja kerkiäväinen kitara. Koko kiekon varsinaiseksi mestariteokseksi muovaantuu kuitenkin 13 (se on biisin nimi, ei raidan numero!). Vokalistina Tinderholtin kaliiberi on jo näillä näytöillä sitä uskottavuusluokkaa, että siirtymisen itsenäisempään levytystuotantoon soisi olevan hänelle vain ajan kysymys. Toinen blues-kytkös eli Little Walterin One More Chance With You on myös jämäkkä esitys. Foni vähän lauhduttaa fiilistä ja Hammond-osuuden jälkeen vie kitara instrumentaalin arvokkaaseen päätökseensä. Alussa mainitun Rush-timantin lisäksi Chicagon kuulua soundia ilmentävät myös Bo Diddleyn You Don’t Love Me sekä Harold Burragen I Don’t Care Who Knows, pakollisena Louisiana-slovarina valssataan Earl King -hitti Those Lonely, Lonely Nights ja levyn odotusten mukaisena loppuhumputteluna toimii Lil’ Bobin v. Esim. Vaan hervotonta on touhu myös perinteiseen kuosiin puetulla Si! Si! Si!’llä sekä mainiolla jump-numerolla This Time. Biisistä muodostuu lopulta oikein tyylikäs blues, joka on runsassävyinen ja svengikäs. Onneksi ammattitaitoinen taustabändi pitää homman nipussa palauttaen solistin nopeasti ruotuun. Maggie Baggie ja Betty Joe puolestaan nokittelevat toisiaan kiekon kovimman menosiivun mittelössä. Solisti muuten muistuttaa ääneltään vähän KnockOut Gregiä. Mikke Nöjd Debyyttialbumeja usein riivaavaan tapaan myös Tinderholt on päätynyt rakentamaan tuotoksensa käyntikorttimaiseksi ”osataan me tätäkin tyyliä soittaa” -kompromissiratkaisuksi, joka tukeutuu etupäässä varman päälle valittuihin ja esitettyihin covereihin. cd. Toki niin, että tyylikkyys ei kärsi. Ding Dong Du-Wadi-Wadi risteyttää rempseästi tiettyä doowop-henkeä ja roimaa rokkailua. En väitä, että Satellitesin levy olisi millään muotoa merkittävä, ja tuskin moni ottaisi sitä mukaansa autiolle saarelle, mutta puolituntinen sujuu kyllä sujuvasti bändin vatkausta seuraillessa. Miehekkäästä bluestulkinnasta hypätään hetkessä falsettiin, josta Curtis Mayfieldkin olisi kateellinen. Kitara ja sen soundi luo Albatross-tyyppisiä mielleyhtymiä, kuitenkaan sitä matkimatta. Omiin nimiin kreditoitu Wild Girl liitää kovin tutunoloisen ja bluesmaisen riffin varassa. ruotsalaiseen Go Gettersiin ja vertaus on osuva, varsinkin kun puhutaan Go Gettersin ensimmäisistä levyistä. Kuten jo nimestä arvaa, on kertosäe silkkaa höpölöpöä. Tästä osaamisesta annetaankin jo hyvää osviittaa Hoeyn ja Troainin kynäilemillä r&b-numeroilla Stumblin’ & Fumblin’ sekä You Gotta Do More, joista eritoten jälkimmäinen tuo varsin peittelemättömästi mieleen JD McPhersonin hengentuotteet. Rajumpiotteista funkya kuullaan Defunktin tekeleet mieleen tuovalla instrumentaalilla Morning Coffee. Nyt on käsillä miehistön debyytti-albumi, eikä enemmän tai vähemmän avaruusteemaan kietaistu paketti ole idealtaan ihan kaikkein omaperäisin. Mikke Nöjd JEFF CHAZ Chronicles (Icehouse JCPX 62606) -15 Jeff Chaz laittaa musisoidessaan itsensä likoon satakymmenenprosenttisesti, välillä absurdiuden rajoja hipoen. Myös Charles Sheffieldin It’s Your Voodoo Working kierrätetään jälleen kerran replica-meiningillä Excello-esikuvansa tapaan, joskin hienokseltaan hidastetumpana versiona. Bändissä kuuluu kyllä soittavan oikein näppäräsorminen ja tyylikäs kitaristi, mutta fonit pääsevät ainakin yhtä usein, jos ei useamminkin soololle. 64 • 3 2015 levy tutkailut kun tietää mitä tekee. I Smell Somethin’ Funky kulkee kuin viettien valtaan joutunut ylivuotinen hirvi. TT Tarkiainen THE SATELLITES The Space Sessions (El Toro ETCD 6059) -14 Saksanmaalta taivaankannelle singahtanut tekokuu-yhtye on keikkaillut ja kerännyt kannatusta Keski-Euroopassa parin vuoden ajan. Toisaalta mokkakengällä avaruusaluksen runkorakenteita napsutellessa syntyy varmasti veikeä soundi. Yhtyeen välillä suorastaan primitiivinen, lo-fi -taajuuksille viritelty ilmaisu vaatii kuulijaltaan jonkinasteista huumorintajua, vaikka mistään parodiasta ei olekaan kyse. Erikoisempia ratkaisuja tarjotaan puolestaan Take A Ride’lla, jonka terhakka shuffletus antaa pohjan melkeimpä jazzillisesti (mod-jazz?) improvisoivalle pitkälle soololle. Toki rajoja saa ja voi rikkoa,. Nimibiisi Talkin’ About on rakennettu ovelan, melkein tänttäränttäävän kompin varaan. Mainitaan vielä Tiny Space Man, joka kuulostaa melkeinpä lastenrallatukselta. Bändiä on verrattu mm. Chazin kohdalla asiasta ei aina voi olla niinkään varma. (Surkea juttu, mutta: Tykkimies olen minäkin, mutta ei meidän komppaniassa sentään niin kovaa jätkää ollut, että hän olisi pystynyt tykinkuulasta mehua puristamaan. Biisi on hengästyttävä vauhtistyge, jolla pyritään puhkumaan putket suoriksi. Vauhdikasta bilemusaa, sitä juuri tämä on. Hellyttävän kotikutoiselta vaikuttava Pretty Linda osuu lähimmäs keskitempoa. Parhaimmillaan Jeff ja bändi ovat funkahtavan musan parissa. Pääasiassa kuullaan kelpo soulbluesia höystettynä deltabluesja rhyhm’n’blues-maustein. Kieron bassoriffin varaan ripustettu You Make Me Feel pelaa persoonallisella soundilla ja väliin siihen sekoitellaan klassista swingiäkin. Biisimateriaalinsa suhteen tyystin omavarainen kuusikko uudistaa genreä, varsinkin sen soundia ilman lipsumatta rock-ratkaisujen äärelle – ja lajin ylpeää perinnettä kunnioittaen, ei sitä murtaen tai särkien. Se perusoivallus on tällä kiekolla tehty, että kun peli pidetään riittävän simppelinä ja kovamenoisena niin hauskaa piisaa. Jeff Chazin pikkunäppärä kokoelmalevy on parhaimmillaan kohtuullisesti toimiva. 1965 swamp pop -ikivihreä I Got Loaded. Miehen bluesin katkuisessa kitaroinnissa on ajoittain aimo annos frankzappamaista kokeellista improvisaatiota. Ja enhän minä nyt toki niin vanha ole, että aikanani olisi enää tykissä kuulia käytetty, hee-hee.) Jos viipyillään levyn perinneosastolla niin Mr Francesco liikkuu hyvin voidellun sulavasti jumppi-asteikolla. Laulajanakin Jeff on varsin ilmeikäs. Ehkäpä komppi kaahaa kiperimmillään hurjalla You Make Me Nervous -rallilla, jolla todellakin tuntuu olevan tulipalokiire. Glen Millerillä sen paremmin kuin John Lee Hookerilla ei ole mitään tekemistä I’m In The Moodin kanssa. Vauhtia ja kaahailua kyllä löytyy. Sävellykset ja sanoitukset ovat omaa tuotantoa. Pitkä matka on kuitenkin miehellä vielä kuljettavana yltääkseen samaan kuin oppi-isänsä ja mentorinsa Little Milton. Antti ”Andy” Einiön paikka desperaterock‘n‘rollin kruunaamattomana valtiaana on uhattu, kun Farmer John paiskotaan eetteriin hillittömällä raivolla ja asenteella – nopeusrajoituksia ei kuitenkaan uhmata. Pete Hoppula THE ELECTROPHONICS Talkin’ About! (Retro Swing 1210) -12 Jos joku on kuvitellut, että swing-jump -tyyppinen ratkaisu on jo täysin puhkikaluttu juttu, ja johon ei enää tuoretta vinkkeliä saa niin silloin kannattaa hommata kuuloluiden ulottuville hollantilaisen The Electrophonicsin viimeisin, järjestyksessään 4
3 2015 • 65 levy tutkailut THE SONICS This Is... Edukseen nousevat mm. verevänä punkbluesina tahkottu Be A Woman, Link Wray -henkisellä introlla starttaava Bad Betty sekä Cinderellan jalanjäljillä käyskentelevä Livin’ In Chaos. SolisBN IKUISEN NUORUUDEN LÄHTEILLÄ! tina useimmilla kappaleilla toimiva Deke täyttää toki varmaotteisena ja Trashmenprinsiipit sisäistäneenä kaverina tonttinsa, muttei toisaalta nosta suhteellisen vähäeleisillä suorituksillaan rimaa juuri parempaa keskitasoa korkeammalle. Deken ja Tony Andreasonin muutoin onnistuneelle White Lightnin’ -duetolle. 1944) pamauttaa kaiuttimista niin hitonmoisella draivilla että taju pois ja tonttiin. 2013 samannimisellä EP:llä julkaistu I’m A Trashman, Deken nuoruudenbändin Untamed Youthin surf-fratrock-tyyliin laukattu My Baby Does The Bird sekä jokerina pakan pohjalla miltei The Meteors’maista old school -psychobillyhenkeä lähestyvä Psycho Bird. Pete Hoppula. Paul Peekin (sekä sittemmin Minnesotan kulmilla Gregory Dee & The Avantiesin) levyttämä Olds-Mo-William, Jan & Deanin bravuurirallatus Bucket T, kokolailla päätön näkemys Johnny O’Keefen Real Wild Childista sekä nippu lähinnä tutun Bird-teeman varassa räpiköiviä uusia teoksia kuten jo v. (Revox RVUSA-001 [LP]/RVXCD001) -15 Kuluvan vuosituhannen alkupuolella ei luultavasti kukaan olisi tohtinut lausua edes vitsinä, että rockyhtye, jonka edellisestä oikeasta studioalbumista on vierähtänyt likemmäs puoli vuosisataa, tulisi takaisin levybisnekseen... Olisi pirun mukava kirjoittaa, ettei nykypäivän Trashmen suinkaan pitäydy pelkästään nostalgiassa, mutta niin vain Surfin’ Birdin ”kirous” tuntuu yhä painavan ryhmää myös tällä uutuusalbumilla. Levyn neljän instrumentaalin suhteen pelikortit vaikuttaisivat jakautuvan melko tasan vieraan ja isäntäyhtyeen kesken. Tokikaan The Sonicsia ei olla yritetty rekonstruoida soundillisesti 60-lukuisiin autotallitunnelmiin, tuskin se mitenkään tarkoituksellista oli silloin muinoinkaan – niin vain pääsi käymään. Jim Jones Revue tai Jon Spencer voivat vain salaa unelmoida ja johon Little Richardillakaan ei ole enää paluuta. The Dirtbombs -basisti ja White Stripes -debyytin tuottaja Jim Diamond on todella tiennyt, mitä hän on ollut tekemässä. Omilla uusilla numeroilla raivotaan vähintäänkin yhtä väkevissä garage-mielentiloissa. Eräänlaiseen maailmanparannukseenkin kannustetaan kappaleella Save The Planet: ”We have to save the planet, it’s the only one with beer!”. Dickersonin vokalismin varassa rullaavat mm. Lisäksi legendaarista papapapapa’tusta on onnistuttu survomaan jo hitusen rasittavalla tavalla mukaan mm. Kalifornialaismuusikon panos onkin uutuusalbumilla läpitunkeva, suorastaan liiaksi saakka. Etenkin viimeksi mainitun Roslie (synt. tällä tavoin! Aivan kuin sekuntiviisarikaan ei olisi Tacoman, Washingtonin pappojen kelloissa vierähtänyt sitten heidän punkin ja garagerockin historian perustahdit määrittäneiden nuoruusvuosiensa. The Byrdsin ja Motörheadin) monasti ennenkin coveroimalle Eddie Hollandin Motown-hurjastelulle Leaving Here tai vanhalle rock’n’roll-klassikolle Sugaree. Aivan ilman taustatukea ei Trashmenkään ole viime vuosinaan operoinut, vaan kitaristi-laulajakaksikko Tony Andreasonin ja Dal Winslowin sekä basisti Bob Reedin muodostaman originaaliryhmän ja vuodesta 2009 lähtien rumpalin pallilla istuneen Bobin pojan Robin Reedin tärkeänä motivaattorina ja persuksillepotkijana on kunnostautunut jo pidempään bändin harras fani Deke Dickerson. Pete Hoppula DEKE DICKERSON & THE TRASHMEN Bringing Back The Trash! (Major Label MLP-003/MLCD-008) -14 Koska amerikkalaisista 60-luvun alun maineikkaista ”vaariyhtyeistä” The (Fabulous) Wailers on viettänyt hiljaiseloa siitä lähtien, kun bändin kantava voima, laulaja-urkuri Kent Morrill menehtyi syöpään 2011 eikä perustajajäsenensä Mike Mitchellin edelleen luotsaamasta The Kingsmenistäkään olla kuultu levytysrintamalla enää aikoihin yhtikäs mitään, on ollut erityisen hienoa seurata minnesotalaisen The Trashmenin uran vahvaa elpymistä läpi 2000-luvun. Jottei asia jäisi epäselväksi, samaa kaavaa toistaa vielä myös Bob Reed omalla lauluvuorollaan kappaleella Flippin’ The Bird. Perinteisempien surf-vätvätysten lisäksi bändi muistaa niillä myös erästä varhaista esikuvaansa: I’m Branded-, Rumbleja Rawhide-kappaleista ketjuuntuvaa Think Link -tribuuttia kuunnellessa ei voi välttyä pohtimasta, millaista jälkeä The Trashmen ja Link Wray olisivatkaan voineet saada studiossa aikaiseksi, mikäli olisivat sellaisiin puuhiin joskus päättäneet ryhtyä. Parypan tavoin v. Myös ikäisekseen nuorekkaasti laulava Bob Reed pääsee kokeilemaan onneaan toistamiseen – tehdenkin teinihot rod -renkutuksella Red ’55 kelpo jälkeä. Sääliä ei ole jaossa sen enempää esim. Andreasonin omana soolonumerona kuullaan vastaavasti sitäkin tyylikkäämmin kantrirokkaava Mother Tucker. Heti avauksellaan kitaristi-laulaja Larry Parypa, laulaja-kosketinsoittaja Gerry Roslie ja fonisti Rob Lind yhdessä ex-Kingsmenbasisti Freddie Dennisin sekä nuoremman kalifornialaisrumpalin Dusty Watsonin kanssa buustaavat Humble Pien jytärenkutuksesta I Don't Need No Doctor sellaisen version, josta esim. Monona sekä tiettävästi kokonaan livenä studiossa taltioitu ”This Is The Sonics” on kiistatta vuoden 2015 toistaiseksi tärisyttävin aikaansaannos rock’n’rollin saralla. Vuonna 1960 perustettu ja sen jälkeen loputonta määrää muita tulevaisuuden muusikonretkuja innoittanut kokoonpano – se todella kuulostaa tänä päivänä vitaalimmalta kuin valtaosa nykyisten parikymppisten kloppien vertaisbändeistä. The Kinksin 70-lukuiselle The Hard Waylle, Hank Ballardin Look At Little Sisterille, rock-bändien (mm
Mielestäni hänen musiikkinsa on 2000-luvun bluesia parhaimmillaan. WoodHowlers on Tukholmassa syksyllä 2013 perustettu yhtye, jonka tavoite on, kuten itse sanovat, esittää perinteistä ”rootsybluesya”, siis tutummin sanoen ehtaa 50-luvun Chicago-bluesia sen traditiota kunnioittaen. Paulissa, Minnesotassa. Hiukan tartuntapintaa antaa Millsin rosoinen laulu ja Britt Meachanin soittama kitara. Levyn kappaleet ovat pienimuotoisia, akustisvoittoisia balladeja. Tas Cru on tuottanut levynsä itse. WoodHowlers panostaa myös omien kappaleiden tekemiseen. Käsittääkseni tämä on Crun jo kuudes albumi, aiemmin on ilmestynyt "Biscuit" (2006), ”Gravi-Tas” (2008), ”Grizzle n’ Bone” (2009), ”Jus’ Desserts” (2010) ja ”Tired Of Bluesman Cryin’”(2012). Edellisestä julkaisusta on kulunut pari vuotta, mutta tällä välillä RJ on tehnyt ahkerasti keikkoja, muun muassa Suomessa viime syksynä. Yhtyeen pääpaikka on Denver, Colorado. Yhtyeen kitaristi, laulaja Thomas Prim oli aikanaan toinen loistavan Blues Down Town -bändin perustajajäsenistä ja se olikin eräs kuulokuva, joka levyä kuunnellessa mieleeni ensimmäiseksi putkahti. 66 • 3 2015 LISA MILLS I’m Changing (ei numeroa) -14 Janis Joplinilta ja Bonnie Raittilta kuulostava laulaja-lauluntekijä Lisa Mills on julkaisut toisen pitkäsoittonsa. Kaikki varmaan tiedättekin suhtautumiseni Hendrix-materiaalin uusiokäyttöön ja etenkin Little Wing -kappaleen versioinnille olen aavistuksen allerginen. Niissä on mukavia koukkuja ja tekstit ovat yleensä hyviä. Äänitykset on kaikki tehty Mischon kotiseudulla St. Bändin täydentää basisti Curtis Hawkins ja rumpali Tim ”Chooch” Molinario. Corky Hughesin maalaileva slidekitara pelastaa sentään aika paljon. Ensimmäinen on Rev. Omien kappaleiden lisäksi kaksi kierrätyskappaletta on otettu mukaan. Jos jotain kritisoitavaa levystä tahtoo sanoa niin jälleen kerran se on laulu, joka ei ”ihan” ole muun esityksen tasolla. Ja mitä olisi RJ Mischo -albumi ilman omien esikuvien huomiointia. Ehkä se on artistin oma valinta, mene ja tiedä. Niinpä pitkän ja pääosin onnistuneen levyjulkaisuputken jälkeen ihmetyttää hieman, että tämä on omakustanne. Levyn tusinan joukosta niitä löytyy yhdeksän. Kai Leivo WOODHOWLERS Blues All Over (Howler-001) -14 Sellainen sanontahan on olemassa kuin ”putkahtaa esiin kuin sieniä sateella” ja samaa tuntuu tapahtuvan ruotsalaisten bluesbändien suhteen. Ei tästä ehkä klassikkoa tule, mutta tunnelma on välitöntä, omaa ilmettä on saatu mukaan; valkoisen bluesbändin avaukseksi tämä on aivan kelvollinen tuote. Avauskappale Got My Passport on vauhdikas yhdistelmä musiikkityylilajeja, joka kulkee Stranded In The Jungle -poljennolla. Perinteet jatkuvat myös yhtyeen kokoonpanon suhteen: kaksi kitaraa (Prim ja Peter Bergman), harppu (Gustav Almstedt), basso (Peter Boon) sekä rummut (Peter Sjovall) – vain piano puuttuu. Mikäli Mills olisi saanut pidettyä äänensä kurissa ja tyytynyt vain laulamaan, levy olisi toiminut huomattavasti paremmin. Lisäksi mukana on parit kaverin tekemät sekä vain yksi ”aito” laina, Jimmy Reedin You Don’t Have To Go, josta tehty alkuperäistä nykyaikaisempi versio. Robert Wilkinsin I Wish I Was In Heaven Sitting Down ja toinen on Jimi Hendrixin Little Wing. Kiertue oli menestys ja RJ:n taidot soittajana ja laulajana eivät jääneet epäselviksi. Tässä sieltä eräs uusi ”herkkutatti”. Levyn nimi ”Blues All Over” kuvaa hienosti julkaisun linjaa, sillä kaikki sen esitykset menevät vahvasti kyseisen tyylilajin alle. Sen sijaan accapellana heitetty Tell Me -hoilaus olisi saanut jäädä tekemättä. Riku Metelinen JOHN WEEKS BAND John Weeks Band (ei numeroa) -14 TAS CRU You keep the Money (Crustee Tees 1402) -14 Nämä levyt kuuluvat Frank Roszakin promootiotalliin. Vaikka tällaiset 50-lukuun tyylitietoisesti painottuvat ja mukavan tummahkolla tavalla tulkitut kappaleet eivät varmasti ole kaikkien mieleen niin itse pidin juuri siitä konstailemattomuudesta ja rehellisyydestä, jolla yhtye niitä esittävät. Joukossa on myös kaksi todellista helmeä, Goin’ Home sekä Satisfaction Blues, joista ensimmäinen voisi olla vaikka William Clarken tai Rod Piazzan levylaarista ja toinen minkä tahansa Chicagon suuruuden ajan artistin kätköistä. Viime vuonna yhdysvaltalaisen Blues Foundationin arvostetun Keeping The Blues Alive -palkinnon saaja Tas Cru on jotain aivan muuta. Harppu on ja oli 50-luvun Chicago-bluesin merkittävin soitin ja Gustav Almstedt osoittaa vanhan sanonnan oikeaksi upealla soitollaan. Huuliharpun lisäksi huomio kiinnittyy RJ:n persoonalliseen ja tunnistettavaan lauluun. Suomessakin vierailleen kitaristi-laulaja Crun hieman eksentrisissä kappaleissa on nähty studiossa enemmän aikaa ja vaivaa taustalaulajineen. Hidas savuisen korttelikapakan tunnelmaa pursuava Shake It nousee suosikikseni. Tälle levylle on valikoitunut tuttuja taustoittajia. Jari Kolari RJ MISCHO Everything I Need (ei numeroa) -14 RJ Mischo kuuluu blueshuuliharpun valovoimaisimpiin osaajiin, joka soittaa instrumenttia perinteisesti ja löytää samalla uusia lähestymistapoja. Ammattimiehiä ovat niin ikään Bruce Mc Cabe (koskettimet), Billy Black (basso) sekä Victor Span ja Richard Medek (rummut/perkussiot). Kaksi instrumentaalia, Big Walter Boogie ja Little Walter Shuffle ovat tyylikkäitä kunnianosoituksia levy tutkailut OMAKUSTANTEET. Aavemaisesti kulkeva nimikappale on sekä sovitukseltaan että sanoitukseltaan hieno toteutus. Alusta asti on selvää, että tämä on Mischon show, jota bändi tukee ja täydentää. Kannattaa korjata talteen mikäli kohdalle osuu. Myös kevyesti keinahteleva ja Juice Leskisen Marilynin reggae-version mieleen tuova Eyes So Blue miellyttää. Kitaristit Prim ja Bergman ovat kuultavasti kotonaan kyseisen musiikin parissa ja samaa voi sanoa taustat pinoon latovista basisti Boonista sekä rumpali Sjovallista. Ranskassa syntynyt kitaristi/laulaja John Weeks listaa varhaisiksi vaikuttajikseen Freddie Kingin, Carlos Santanan, Duane Allmanin, Eric Claptonin, Jimi Hendrixin...Yhtyeen unkarilaissyntyisen kosketinsoittaja-harpisti-vokalisti Andras ”AC” Csapon levylautasella puolestaan on pyörinyt Muddy Waters, Charlie Musselwhite ja Rolling Stones. I Wish I Was In Heaven Sitting Down toimii sen sijaan loistavasti ja kappaleen suola on Corky Hughesin soittama resonaattori. Kumpikaan ei alkukuuntelussa oikein vakuuttanut, mutta lisäkertojen myötä käsitykseni on muuttunut: nyt nämä vaikuttavat vähintäänkin hyviltä. Monesti näiden voimakasäänisten (nais-) laulajien kanssa ongelmaksi muodostuu se kun he usein unohtavat äänensä kanssa, missä raja menee ja astuvat hyvän maun tuolle puolen. Tämä ensimmäinen cd, joka pitää sisällään seitsemän kappaleen verran omia tuotoksia, on äänitetty studiossa periaatteella kerralla purkkiin. Tässä ei pelkkä perusblues soi, eikä välttämättä heti kolahda, mutta tarkempi kuuntelu maksaa kyllä vaivan. Kitaristit Jeremy Johnson ja Frank Krakowski ovat hillityn tyylikkäitä soittajia. Parissa kohtaa Mills tosin pyrkii ”tulkitsemaan” kuin Janis Joplin -vainaa parhaimmillaan tai pitäisikö sanoa pahimmillaan, mutta annettakoon tuo anteeksi
Vesa Walamies JOE COLOMBO Live In Tacos (ei numeroa) -12 Joe Colombo on blueskitaran Steve Vai, teknisesti taitava ja tyylitajuinen kitaristi. rumbaa (Alibi Dancer), kiperää polkkaa (Very Happy Polka) sekä persoonallisesti rajaseuduille vievä valssi Cuando Yo Escapo. Levy sijoittuu sujuvasti takavuosina suosittuun swing-jatkumoon ja paketti onkin varsinainen monipuolisuuskattaus mennävuosien musiikillisista tyyleistä. Chicago-meininkiä on niin ikään levyn ehkä parhaalla kappaleella She’s My Baby. Olot ovat noista päivistä kovasti muuttuneet, minkä huomaa siitäkin, että entisen tiukan linjan protestilaulajan Bob Dylanin viimeisin albumi on kunnianosoitus Frank Sinatralle. Bluesimpaa osastoa edustaa hidas Should Ha’ Gone Yesterday. Monenlaisia festivaalija yliopistokeikkojakin tälle Billille olisi voinut silloin siunaantua, mutta nykypäivinä sellaisia tuskin on helpolla tarjolla. Laulaja-kitaristi David Brentonin johtaman kokoonpanon ”Äkäinen Dave ja piikikkäät bluesmiehet” luomuksia ei voi luonnehtia minkäänlaiseksi bluesiksi eikä myöskään miksikään perinnemusiikiksi. Levyn yhdestätoista kappaleesta neljä (Tequila Shot, Funky Wha!, Rough Enough, Playin’ The Blues) on Colombon käsialaa, loput ovat alan harrastajille varsin tuttuja klassikoita (mm. Levyltä ei muuten etsimälläkään löydä yhtään kitarasooloa. Koko komeuden avaa kappaleen Mustang 429 introksi nauhoitettu Ford Mustangin V-8:n moottoriääni. 3 2015 • 67 tiläisestä bluessekä pubrockista. Pahaenteiset epäilyt tulivat mieleeni jo silloin, kun silmäilin tämän produktion takakantta. Tämä kokoonpano on sveitsiläinen. Bluesin tulkitsemisen ohella hän esittäytyy merkittävissä määrin myös gospel-artistina. Henkilökohtaisesti tuskin jaksaisin keskittyä yhtyeeseen koko keikan ajan täysipainoisesti pelkän osaavan instrumentaation pohjalta. Outta The Red, Always Been A Sinner ja But Not Today rockaavat tyylikkäästi. Keith Howe (kitara, laulu), Tim Chapple (basso) ja Alan Ibbotson (rummut) tuovat sanottavansa esiin maskuliinisen voimallisesti. Mukaan otetuista 13 laulusta noin puolet on nimittäin sortiltaan hengellisiä. Vesa Walamies BLACKTOP DELUXE Turn Up, Be Nice, Play Hard (ei numeroa) -14 Blacktop Deluxe on brittiläinen bluesrocktrio. TT Tarkiainen. Aivan toisenlaista maisemaa kuvaa Herschel Ganev, joka soi klezmerinä. Homma toimii todella hienosti! Alkuihastuksen jälkeen kuulija jää kuitenkin kaipaamaan jotain lisää. Samaa voi sanoa rytmikaksikosta: Rocco Lomabardi (rummut) ja Gian-Andrea Costa (basso). Howen kitara murisee mallikkaasti eikä miehen laulussakaan ole huomauttamista. Bändin vaikutteet tulevat Southern rockista ja britmolemmille Valttereille. Silmänsä sulkemalla voi melkeinpä kuvitella Al Caponen istuvan pahamaineisine kavereineen eturivissä. USA:n länsirannikolla hän ilmeisesti majailee, koskapa tällainen tuotos on valmistettu San Franciscon seutukunnalla. Laulujen aiheet liikkuvat rapsakan boogiepohjaisen meiningin siivittämänä miehekkäästi nopeissa autoissa ja hitaissa naisissa. Tyrkyllä kun on täysimittainen vaudeville-show, joka on live, tai ainakin ”live”. Muilla esityksillä kuullaan mm. Ihan vaikeuksitta hänen musisointiansa seurailee, mutta mitenkään voimakkaita tuntemuksia se ei herätä. ”Live In Tacos” on kuitenkin vankka näyttö Joe Colombon ja rytmiryhmän osaamisesta. Mallikelpoinen omakustannekiekko. Etenkään klubiympäristössä, jossa on muitakin virikkeitä. Valkoiseen väkeen tuo näyttää kuuluvan, ja ikänsä liikkunee jossakin 40 vuoden paikkeilla. Tällainen kooste liittyy niin vankasti amerikkalaisiin illanvietto-oloihin, että sen tekijöitä tuskin kannattaa tännepäin rahdata. Solistillisen päävastuun kantavat kaksikko Abigail Pins ja Angie Diamond. TT Tarkiainen PEACHES AND CRIME Do Bad Things (PC-03) -14 Vaikka BN on aina esitellyt palstoillaan monipuolisesti eri musiikkityylejä niin veikkaanpa että nyt astellaan ennestään koskemattomalle maaperälle. Lähimmät vertailukohteet löytyvät kuitenkin yllättäen Suomesta: Hurriganes, Peer Gynt ja Ronski Gang. Normaalin tyylin mukaisesti joukkoon sisältyy joitakin klassikoita kuten Robert Johnsonin Come On In My Kitchen, Son Housen Death Letter (Blues) sekä Fred McDowellin ja kumppaneiden ohjelmistoihin kuulunut kehotus Keep Your Lamp Trimmed And Burning. Joka esitys spiikataan ja esittelijä lohkoo vitsejäkin. Jos Bill Phillippe olisi putkahtanut esille joskus 1960-luvun alkupuolella, hänestä olisi saattanut tulla kovakin nimi noiden aikojen folk-, bluesja gospel-piireissä. Hän kun on itseään kitaralla säestävä trubaduuri, jonka ohjelmisto on suurelta osin peräisin afroamerikkalaisten perinteiden aarteistosta. Nimistä voi jo päätellä, ettei ryhmä tule Teksasista tai Memphisistä. Muddy Waters saa myös osansa lainakappaleella Got My Brand On You. Levyä pyöritellessä arveluni osoittautuivat valitettavan tosiksi. Ensikuulemalla ajattelinkin kyseessä olevan kotimaisen ryhmän tuotos. Hideaway, She Likes To Boogie Real Low, Testify, Little Wing, Voodoo Chile). Niin on siitäkin huolimatta, että cd:n kaikki yhdeksän teosta ovat Brentonin omaa tuotantoa. Kyse on lähinnä niukasti blues-vaikutteisista kapakkasoundeista, mitkä voivat olla hyvinkin tanssittavia ja jotka kieltämättä paikoitellen viehättävät melodisuudessaan jopa sinisiin säveliin tottunutta kuuntelijaa. Tällä kiekolla tukensa antaa tuottaja Gareth Young kosketinsoittimineen. RJ Mischo on taas kerran vastannut odotuksia julkaisemalla levyn, jossa on jotain vanhaa, jotain uutta ja ennen kaikkea paljon hyvää bluesmeininkiä. Huumoripuolelta löytyy levyltä vielä kaksi sketsiä. Lehtemme varsinaista toimenkuvaa sivuten settiin sisältyy yllättävän paljon bluesia, tai ainakin sen läheisiä sukulaisia. Albumin varsinaiseksi vauhtiuraksi paljastuva levy tutkailut BILL PHILLIPPE Ghosts (ei numeroa) -14 Vähänlaisesti onnistuin löytämään taustatietoja tästä musikantista. Saamani pyörylän oheistekstitys on poikkeuksellisen niukka, eikä Internetkään hänestä enemmälti kerro. Muusikkona Bill Phillippe edustaa perinjuurin tuttua koulukuntaa. Osaava laulaja täydentäisi trion kunnon bluesrockbändiksi. Levyn blueseinta antia edustavat melko raskastempoinen Death Row Swing, leppoisa Self Made Man, kenties sinisävyisimmäksi nouseva rytmikäs You Can’t Keep A Good Woman Down, tummailmeinen jump-numero Bringin’ Hell To Brooklyn sekä silkkaa melankoliaa soiva Kick Around Kick Back. Harri Haka SNARKY DAVE & THE PRICKLY BLUESMEN Big Snark (ei numeroa) -13 Kokemus on osoittanut, että kun pyytää esiteltäväksi itselleen tyystin tuntemattoman joukkion tuotoksen, monenlaiset yllätykset ovat varsin mahdollisia. Normaalin kahdesta kitaristista, basistista ja rumpalista koostuvan pikkuyhtyeen jäsenten lisäksi havaitsin nimittäin kuultaviin musikantteihin lukeutuvan myös urkurin, fonistin ja joitakin taustalaulajia. Koko setti esitetään instrumentaaliversioina – ja mikä vielä haastavampaa, Joe soittaa repertuaarin slidekitaralla
Kaikki kappaleet The Blues Workers on saanut itsensä näköisiksi ja hyviltä kuulostaviksi. Kuunnelkaa itse ja valitkaa omat suosikkinne. ”Come Love” on heidän debyyttijulkaisunsa. Levy käynnistyy lupaavasti jykevällä harputuksella, mutta laulun myötä tunnelma alkaa hieman lössähtää, Hammond-soolo sen sijaan on ihan kovaa kamaa niin tällä kuin muillakin raidoilla. Bändin muodostavat laulaja Herbie Desseyn (joka akustisen kitaran lisäksi soittaa myös resonaattoria), pystybasisti Chris Clifford, puhallintaituri Art Martin sekä rumpali Michael ”Sal” Salazar. Harpun ohella Martha hoitaa myös laulupuolen. Rytminen maailma ulottuu perinteisestä shufflesta afro-kuubalaisiin aksentteihin. Mikke Nöjd ARNESEN BLUES BAND Live (ei numeroa) -14 Ruotsalainen kitaristi-laulaja Thomas Arnesen perusti nimeään kantavan bluesbändin vuonna 2002. Kaikki kappaleet ovat herrojen omaa tuotantoa, ja koska sävelkynä on ollut terävimmillään kappaleita kirjoitettaessa niin ymmärtää hyvin, miksei lainamateriaalia ole mukaan otettu. Armesenin lisäksi mukana ovat nykyisin Andreas Hellkvist (Hammond B-3), Anders Forsberg (piano), Björn Lundquist (basso) ja Ola Ragnar (rummut) sekä vierailevana rumpalina Kjell Gustavsson. Arnesen Blues Band kuulostaa kansainvälisen tason osaajalta, soitto kulkee rennon ammattimaisesti. Johnny Winterin ja James Brownin kanssa. Koska kyseessä on yksi parhaista pitkään aikaan kuulemistani debyyttialbumeista niin kaikkien harppufanien ja miksei myös muiden hyvästä bluesista pitävien kannattaa ehdottomasti suunnata bändin kotisivulle levyä ostamaan tai ainakin äänija kuvanäytteistä nauttimaan. Angela Strehliltä (Say It’s Not So), Gary Primichiltä (Poodle Bites) sekä Willie Dixonilta (Wang Dang Doodle). Parasta antia levyllä ovat D’Argenion urkusoolot, kitaristit eivät juurikaan taidoillaan loista. Kappaleista Devil On My Shoulder ja Dance Your Blues Away nousevat suosikeikseni. Clark kitaroineen. Levyllä on kymmenen kappaletta joista toiseksi viimeinen hidas Whiskey Drinkin’ Woman nousee muiden yläpuolelle. Dramatiikkaa tihkuva iskelmä Greatest Love Story Never Told ansaitsee sekin tulla mainituksi. Lyhykäisyydestään huolimatta (kahdeksan kappaletta ja n. Niitä kaikkein tunnetuimpia kappaleita he eivät ole kaikeksi onneksi valinneet. Homma todella toimii! TT Tarkiainen SWEET MARTA & THE BLUES WORKERS Come Love (ei numeroa) -14 Naispuolisten harpistien harvalukuiseen joukkoon oman harppunsa heittää Espanjasta kotoisin oleva Sweet Martha. Mikäli kiinnostusta on, kannattaa vierailla heidän kotisivullaan www.herbiedandthedangermen.com, josta saa ladattua ilmaisia näytteitä bändin levyiltä. 68 • 3 2015 It’s A Good Thing sekoittelee keskenään iloisesti swingiä, rumbaa ja jumppia. Levy tarjoaa lystikkään aikaharppauksen kauas taakse ja on oikeinkin hauskaa kuultavaa, tosin spiikit ja tsoukit alkavat jossain vaiheessa käydä hermon päälle. Tyylillisesti bändi omien sanojensa mukaan sekoittuu jonnekin Texas bluesin, West Coast bluesin ja Chicago-bluesin välimaastoon. 29 minuuttia) tätä voidaan kai pitää heidän ensimmäisenä pitkäsoittonaan. Yhtye tuuttaa vanhakantaisen rouheaa autoilurockilla sävytettyä musiikkiaan häpeilemättä ja kuulostaa asiassaan innostavalta. The Jelly Kings -bändi koostuu seuraavista muusikoista: Jeff Hayes (basso), Pete Langhans (rummut), Ron D’Argenio (urut/piano) ja Steve Power (huuliharppu). ”Dangerous With Blues” ilmestyi 2013. Levyn avaava rivakka boogaloo Living In The Fast Lane on Arnesenin oma tyylikäs tekele. Miehen omasta kynästä lähtöisin olevat On The Other Side -balladi, jazzahtavan afrosävyinen Atchafalaya Blues ja sopivan laiskasti kulkeva shuffle Freedom sopeutuvat hyvin valikoitujen covereiden (Going Down Slow, One Way Out, Woke Up This Morning ja Confessing The Blues) joukkoon. Turhaan he eivät ole hieroneet asioita; kun studioon asti on päästy niin on annettu mennä vaan. Levyn 12 kappaletta ovat kaikki lainamateriaalia, ja kuten kappalelistauksesta voisi päätellä, jos sellainen olisi, niin ne olisivat myös suurelle osalle lehtemme lukijoista myös tuttuja. Kun lukee netistä levyjen arvioita, niitä ylistetään maasta taivaaseen (itsekö artistit ne sitten kirjoittavat?), vaikkei kiekko kummoinen olisi. Levy on melkein kuunneltavaa kamaa, jota kappaleiden samankaltaisuus haittaa, samoin kuin se, että kaikki on lainatavaraa (Taj Mahal, Jimmy Reed, Howlin’ Wolf). Arnesen Blues Bandin blueskäsitys on moderni sekä avarakatseinen. Muutamalla raidalla vierailee W.C. Mukana on sävellyksiä mm. Netistä lukemassani arvostelussa kehuttiin erityisesti Robinsonin lauluääntä, mutta taitaa suomalainen keskitason alapuolella oleva iskelmälaulajakin pystyä samaan. Parin vuoden ikäisessä The Blues Workersissa hänen lisäkseen soittavat laulava kitaristi Johnny Big Stone, basisti Little Jordi sekä rumpali Reginald Vilardell. Mietin tovin suosikkikappaleitani, mutta koska koko levyn sisältö on yhtä tasalaatuista ja mieluista, en sano mitään. Harppu soi komeasti eikä laulupuolessa tai englannin ääntämisessäkään ole moitittavaa. Oli miten oli, niin bändin musiikissa on huomattavia yhtäläisyyksiä kotimaisen The Original Hardwayn tapaan versioida rytmibluesia. Riku Metelinen MATTHEW ROBINSON Work That Jelly! (ei numeroa) -14 Vuonna 1948 Austinissa syntynyt Matthew Robinson on tehnyt harvakseltaan ennenkin levyjä, edellisestä taitaa olla aikaa yli kymmenen vuotta. Soittokokemusta löytyy 1960-lähtien mm. Yhdessä he ovat tehneet raikkaan bluesin. Viimeinen Howlin’ Wolf -cover I Asked For Water poikkeaa aika paljon originaalista, esitys on etupäässä instrumentaali-inproa walkin’ bass -kuvion päälle. Riku Metelinen levy tutkailut KOTIMAAN KATSAUS ROOTBEATS with BILL ÖHRSTRÖM Line Of Fools (Turenki TURENKICD 14200-34) -14 RootBeats on tamperelaisista pitkän linjan muusikoista Nipa Niilola, Pekka Pelkkala sekä Ulf Fagerholm koostuva combo, jonka solistina toimii tukholmalainen rootsmusiikin veteraanilaulaja ja harpisti Bill Öhrström. Tästä hyvänä esimerkkinä vaikka Thunderbirdsienkin ohjelmistoon kuulunut Sugar Coated Love. Kotiläksyt on tehty oikein eikä levyltä löydy suvantokohtia. Saatekirjelmässä minua pyydettiin mainitsemaan, että kyseessä on Euroopan-julkaisu ja siksi levy tulee hiukan jälkijunassa. Viime vuonna ilmestynyt live-levy on kokoonpanon kolmas julkaisu (aiemmat ovat: ”Later In The Evening”, 2011 ja ”Walkin’ With My Baby”, 2012) ja vankka todiste ryhmän nykykunnosta. Eija Jauhiainen HERBIE D & THE DANGERMEN Dangerous With Blues (ei numeroa) -13 ”Dangerous With Blues” on jatkoa pari vuotta sitten ilmestyneelle bändin nimeä kantaneelle debyytti-EP:lle. Monin paikoin huomaan löytäväni bändistä samanlaista tunteiden paloa sekä energisyyttä kuin Keith Fergusonin aikaisessa Fabulous Thunderbirdsissä oli
Kyseessä ei ole parin tarttuvan menopalan varaan rakennettu albumi vaan asiallinen ja tasokas kokonaisuus, joka hyödyntää perinteisen bluesin sekä klassisen soulin hyveitä modernilla otteella. Riku Metelinen BLUESBERRIES Juke Joint Blues (omakustanne, ei numeroa) -15 On lauantai-ilta. Maaseutumusiikin julkaisema ja Pilli Pajukallion johtaman Kevyet mullat -yhtyeen ystävineen toteuttama ”Mylsä” on luultavasti yksi kunnianhimoisimpia projekteja Suomessa, joihin olen aikoihin törmännyt (voitte rauhassa unohtaa pateettisten metallibändien sarjakuvaseikkailut). Kymenlaaksolaiselle paperiteollisuuspaikkakunnalle, Myllykoskelle – tuttavallisemmin Mylsälle (nyk. Bändi onnistuu saamaan niin perinteisistä kuin tutuista aineksista hyvin mielenkiintoista ja taidokasta musiikkia. Kauemmas kohti suurta maailmaa taas tähtää paikallinen kuuluisuus, v. No, Two Angels -kappaleen ”kurlaussoolo” on aivan älytön. Rentoa meininkiä on tarjolla koko levyn verran eikä suvantokohtia löydy edes etsimällä. Onpa levyn äänittäjä Juuso Nordlundkin nauhattomine bassoineen päässyt soittamaan parille raidalle. Tunnelma juke jointissa kohoaa kattoon. Bluesberries on siirtänyt palan juke jointin tunnelmaa Kallaveden rannoille Kuopioon. Levyn aloittaa ansaitusti uusi versio kymenlaaksolaisen Äimä-yhtyeen vuonna ’75 Love Recordsille levyttämästä numerosta Vanhat omppopuut, tulkitsijana Huojuva lato -yhtyeen nokkamies Suonna Kononen. Lauluhommat on jaettu tasan Judo Jalavan ja Antti Karinevan kesken. Vaikka suurin osa Suomikantrin tekijöistä taitaa asua muualla kuin maaseudulla, ollaan nyt enemmän asian ytimessä kuin yleensä. Levyn viimeisellä uralla, joka on Bukka Whiten Aberdeen Mississippi, esiintyy vain puolikas bändiä, sillä Karineva soittaa sen dobrollaan rumpali Olli Mäkelän ryydittäessä menoa. Musikillisena kehtona on toiminut kitaristi Kai Laitisen omakotitalon yläkerran huone. Kakkosraidalla Jimmy Hughesin Steal Awayssa Karineva heittää maukkaan soolon. Ylijäämälautatavarasta rakennettu hökkelimäinen mökki Mississippi-joen suistossa täynnä raskaan työviikon pellolla puurtaneita ihmisiä. Kertakaikkisen nautinnollinen kuuntelukokemus. Ilmassa leijuu halvan hajuja partaveden sekä kotipolttoisen väkijuoman tuoksu. Samaiset tarinat voitaisiin tosin yhdistää minkä hyvänsä vastaavanlaisen sittemmin rakennemuutoksesta kärsineen ja väestöään menettäneen maaseutukaupungin historiaan. Sähköinen slidekitara ja peltikoppainen dobro soivat kuin Louisianassa aikoinaan. Riku Metelinen KEVYET MULLAT YSTÄVINEEN Mylsä (Maaseutumusiikki MSMCD-24) -15 Suomikantri elää ja voi hyvin. Vierailevia muusikoita löytyy lähes joka raidalta, ja studiossa ovat käyneet mm. He ovat kirjoittaneet pieniä ja mielenkiintoisia tarinoita, joiden teksteissä liikutaan pääasiallisesti parisuhdeviidakossa. Levyn kymmenestä kappaleesta kuusi on omia, jotka ovat Nipa Niilolan ja Bill Öhrströmin yksin tai yhdessä laatimia. TT Tarkiainen WEST COAST BLUES 2015 (WCB 2015) -15 Pitkän linjan turkulainen bluesbändi West Coast Blues on pukannut iloksemme uuden levyn. Tupa on täynnä naurua ja kovaäänistä puhetta. Kakkosraita Fools Fall In Love lunastaa avausraidan lupaukset Pedro Hietasen ryydittäessä menoa haitarillaan. Paperilla kappaleiden versiointi ei ehkä vaikuta hyvältä idealta, mutta käytännössä asia on toisin. Nurkassa soittaa ja laulaa tuskaisella äänellä yksinäinen muusikko. Omaa tuotantoa oleva Back Seat Entertainer sisältää rankkaa slidekitarointia, jota Jalava ryydittää harpullaan. ’91 Tukholmassa kuollut Lötkö Sihvola tämän vanhan bändikaverin Riku Uotilan säveltämässä ja laulamassa Myllykosken hiilihankopojassa. Parin Jalavan laulaman kappaleen jälkeen saamme nautittavaksemme Karinevan kirjoittaman Juke Joint -instrumentaalin, joka toimii pienoisena välipalana ennen loppuhuipennusta. Miehet taistelevat keimailevien naisten suosiosta. Näin luultavasti jatkuu, mikäli kuulijat tämänkin albumin löytävät. Mika Bymanin esittämässä KOT-MKI:ssa kaivataan alussa takaisin Mylsään pitkäksi venähtäneen ryyppyretken jälkeen, mutta kuten niin usein, lopussa lähdetään taas janoisina kohti Kotkaa. Marko Kulhomäen pesusoikkoon viritetty narubasso ja John Lee Ulmasen ajoittain käpälöimä pesulaita luovat vankan rytmisen pohjan. Yleisöä ei äänitysten aikana paikalla ollut, mutta soittajien fiilikset ovat olleet korkealla. Pedro Hietanen, Olli Haavisto sekä Arto Piispanen. Anjalankoski) omistettu albumi kertoo tarinoita menneiltä vuosikymmeniltä viime vuosisadan alkupuolelta saakka. Levyn kahden viimeisen raidan ajaksi Karineva pääsee ääneen. 3 2015 • 69 ja soulin välimaastossa svengaavan rootsalbumin. Kappaleen suola on Jalavan kosketinsoittimet Karinevan pysytellessä pääasiassa taka-alalla kitaroineen, kunnes intoutuu tiukkaan sooloon. Kappaleen video on saanut kovasti kiitosta ympäri maailman. Varsinaisen ässäparin muodostavat levyn rankinta osastoa edustavat Bad Temper Bad Blood sekä Heikki Silvennoisen Walking Man’s Blues, joka tarjoillaan hurjana instrumentaaliversiona. Meno on todella hurjaa ja esitys nousee suurimmaksi suosikikseni. Aloitusraita, letkeä What Love Is All About, nostaa tunnelman heti korkealle. Yleissivistykseni alkoi tuntua entistä puutteellisemmalta. Mutta mikä ihmeen ”mylsä”, oli ensimmäinen ajatukseni kun kuulin tästä julkaisusta. Tämän levyn parissa tulee viihtymään pitkään. Suomen kielellä laulettu, amerikkalaisen countrymusiikin perinteiden pohjalta esitetty musiikki tuskin tulee stadioneita valloittamaan, mutta uusia ystäviä se tuntuu koko ajan löytävän. Aloitusraitana oleva Magic Samin You Belong To Me polkaisee koneen vakuuttavasti käyntiin. Tarinaa jatkaa Lötkön toinen vanha bändikaveri, Suonna Kononen laulullaan surullisenoloisesta puhelusta Ruotsista. Moneen kertaan versioidut bluesklassikot soivat Bluesberriesin käsittelyssä kuin olisivat varta vasten bändille tehtyjä. Onko levyllä sitten mitään huonoa. Pitkäsoittokin heiltä on jossain vaiheessa tulossa, ja tämä käy hyvästä maistiaisesta ennen sitä. Tummaan yöhön haihtuvat sävelet ovat ajatonta ja rajatonta bluesia aidoimmillaan. Hän saa seurakseen pari kaveria, soittiminaan pyykkilauta ja pyykkisoikkoon viritetty narubasso. Ulmasen tyylin mukainen laulu, huuliharppu ja akustinen kitara täydentävät kokonaisuuden. Mainiot sovitukset saaneina ne puolustavat paikkojansa kunnialla. Tosin kyseessä on vain viiden kappaleen mittainen ja lähinnä promootiokäyttöön tarkoitettu julkaisu. Monen kappaleen tarina liittyy 60ja 70-lukujen ilmapiiriin (Mylsällä meni seitkytluku, Sivuluisua, Kukkahousut ym.), jolloin levy tutkailut. Lainakappaleista löytyy yllättäviä valintoja, sillä mukaan ovat päässeet Uriah Heepin Rain, Kevin Coynen Sunday Morning Sunrise sekä Butch Hancockin Fools Fall In Love. Kappale on sittemmin noussut Mylsä-klubin tunnuslauluksi. Tämäkin levy on todiste siitä, että kotimainen juurimusiikki on tänä päivänä voimissaan
Siksi ihmetyttää nelospuoliskon jättäminen tyhjäksi. Ja nyt kun on, niin mielelläni sen myös sanon, tai tässä tapauksessa kirjoitan. Kappaleet ovat tuttuun tapaan Lindholmin kynästä lähtöisin, tosin pari poikkeustakin joukossa on. INVENTIVE Behind Shades (TUM TUM-A CD 008) -15 Dave Lindholmin B. Nyt odotus on palkittu, sillä Ile Kallio Big Rock Bandin debyyttialbumi on vihdoin ilmestynyt. Kokonaisuutena levy on järisyttävän kova ja ylittää kaikki odotukset. Lähikaukokaipuista maalaisromantiikkakaihoa kaipaaville ”Mylsä” iskee varmasti kuin heinäseiväs peltoon. Pajukallio on ansiokkaasti kaivanut esiin Dallapén jo ’32 levyttämän Myllykosken jenkan, josta hän on vääntänyt riehakkaan twistgrungerautalankaversion, jonka laulusuoritus on ainutlaatuisen tyylin ehdotonta huippua. Radioym. Tosin kun cd on vinyylimuotoon saatettu, on materiaalia riittänyt vain kolmelle puoliskolle. Levyn kolme lainaa (Hot Wheels, I Will Stay ja Night Owl) liittyvät kiinteästi Ile Kallioon. The Shrieksin friidut onnistuvat vetämään rinnalle ja ohi monista samoja vanhoja fraaseja kierrättävistä ja itsetarkoituksellisesti bassoa takovista genrensä bändeistä nimenomaan monipuolisuudellaan: pop-vaikutteet ja varsinkin melankolisuus esim. Se olisi pitänyt täyttää ajan hengen mukaisesti bonuskappaleilla. Stadilainen The Shierks antaa debyyttipitkäsoitollaan nimittäin sellaista tukkapöllyä, että neljä nurkkaa näkyy yhtä aikaa – reipasta psychobillyä ja anteeksipyytelemättömän räävitöntä punkkia, missä on tekemisen meininkiä. B. Tästä sävykkäästä levystä riittää diggailtavaa vuosiksi eteenpäin. Trio on myös kasvanut viisikoksi, sillä he ovat saaneet vahvistuksekseen taustalaulajat Noora ja Pekka Louhimon, joista ensin mainittu pääsee laulamaan myös liidiä yhden raidan ajaksi. Bändin laulajalla, Tipsy Mayhemillä, on tulkinnassaan viiltävää syvyyttä ja sitä ”munaa”, jota tämän kaltainen musiikki ehdottomasti vaatii. Napakan yksitoista raitaa sisältävän albumin kaikki kappaleet ovat Shrieksien yhdessä tai erikseen tekemiä originaaleja ja ainoastaan päätösraidaksi on hyväksytty lainakappale, Whatcha Gonna Do, sveitsiläiseltä garagejyrä The Monstersilta. Esimerkiksi Mylsästä! Honey Aaltonen P.S. Tästä seikasta ilmeisesti osa kiitoksista kuuluu tuottajana häärineelle Rami Helinille. Kaikista eniten silti miellyttää James Taylorin Night Owl. ILE KALLIO BIG ROCK BAND Shook Up! (Epic 88875061911) -15 Jo pidemmän aikaa monien toiveissa oli, että Ile Kallio tekisi levyllisen hiukan rankempaa musaa. Ja perhana soikoon... Torvet tuuttaavat komeasti ja Ile komppaa hienosti. Artturi Ketola oli löytänyt aiheen kirjasta ”Myllykosken kolmas kyläkirja – Tehtaanmäen lasten elämää 1930–40-luvuilla”. Onneksi seuraava esitys, hillittömän grooven avulla eteenpäin kulkeva Clean Minnie, saa positiivisia fiiliksiä aikaan. Tässä on sitä todellista tunteiden paloa, joka syntyy rakkaudesta musiikkia kohtaan. Vaikka hiukan näyttämisen halua Ileltä löytyy, hän hoitaa homman ilman turhaa brassailua tai pingottamista. Mikäli joku (yli viisikymppinen) kaipaa nostalgisia muistoja kansakouluaikojensa kevät-, joulujamitäniitänytonkaan-juhlien maakuntalauluista, niin levyn päätöskappale palauttaa ne elävästi mieleen. Levy sisältääkin lähes kokonaan yhtyejäsenten itsensä kirjoittamia kappaleita. Myös sen jälkeiset pari Hendrix-oppikirjan tuotetta Our Time sekä And I Know You erottuvat edukseen. Vuosi taisi olla -75, kun Hurriganes Ruisrockissa oli, mutta kuitenkin... Hyvä Shrieks, minä fanitan teitä. Odotin siltä paljon, ja oli pienoinen pettymys, kun aivan kaikkia odotuksia se ei pystynyt täyttämään. Omat biisit toimivat, mutta miten on lainojen laita. Odotinkin, että live-dvd:ltä olisi laitettu muutama biisi mukaan. Ote on tuuman verran raskaampi, pykälän verran tummempi ja mukana on aimo annos Hendrixiä. koko paketti lisäksi soundaa elävästi ja ilmavasti. Ei ole valittamista niissäkään, sillä uusioversiot ovat onnistuneita. Janne Örnberg DAVE L. Noora Louhimo on ollut sanoittamassa Everything’s Today’tä ja Klaus Wirzenius on säveltänyt First Snow’n. Black Catissä tuo tyriä rytkyttävälle menolle hyvää balanssia. Bändi on ymmärtänyt aloitusraidan tärkeyden ja siksi rouhevasti rullaava nimikappale on laitettu pelin avaajaksi. Vaikka bändi esitti alkutaipaleellaan covermateriaalia, he ovat lähteneet rohkeasti tekemään omaa musiikkia. Historian havinaa on myös 40-luvulle sijoittuvassa tarinassa Ruuna ja patruuna, joka kertoo jatkosodan jälkeen kotiinsa palautetusta suomenhevosesta. Moitteita täytyy antaa myös siitä, että monien vinyylilevyjen ohessa tuleva koodi, jolla saa ladattua matkakäyttöön sopivammat mp3-versiot, puuttuu. Myös muutaman todella upean kitarasoolon saamme kuulla. Bändi on panostanut levyynsä täysillä, ja tarjoilee meille koskettavaa (My Shining Star), rouheaa (Take Me Home), tyylikästä (Jonathan My Friend) ja coolia (Release My Heart) materiaalia, toisin sanoen he ovat tehneet 12 kappaletta ajatonta musiikkia. Shook Up! tarjoillaan sellaisella asenteella, jollaista en muista vähään aikaan kokeneeni. Riku Metelinen THE SHRIEKS Get Over Here (Big Money Recordings MULA-012) -15 Olen jo vuosia sitten luvannut olla kommentoimatta psychobilly-bändien tuotoksia, jos minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. ”Mylsän” kaikki laulut ansaitsivat oman esittelynsä – solistejakin on toistakymmentä karheaäänisistä Harri Marstiosta ja Tapsa Kojosta heleä-äänisiin Tarja Hautamäkeen ja Stefanie Kohlhoffiin, mutta suosittelen kaikkia kiinnostuneita tutustumaan itse tähän dvd-kokoiseen pakkaukseen, sanaja kuvaliitteeseen pakattuun teokseen. Kaksi ensin mainittua ovat tietysti Hurriganesin ohjelmistosta ja kolmas Ilen ensimmäiseltä soololevyltä. Mutta vaikka meitä ”koppavia stadilaisia” saattaa joskus tuo ”katson maalaismaisemaa -ruikutus” ärsyttääkin, kannattaa muistaa melkoisen osan maamme historiaa olevan muualta kuin Helsingistä. Tuplavinyylin lisäksi tarjolla oli cd/dvd -versio, mutta ostamishetkellä ei ollut valinnanvaikeuksia siitäkään huolimatta, että cd:n kaverina tulee live-dvd. Elomaa kunnostautui sanoittajana jo 30-luvulla, tunnetuin lienee Viipurin Vihtori, mutta nämä Ahon kuplettiinsa kokoamat riimittelyt tuntuvat ehkä tänä päivänä entistäkin ajankohtaisemmilta. Kansanedustaja Alataloa lainatakseni ”sut nähtiin seitkytyks Ruisrockissa, kyllä sulta vielä irtoais”. Ykkösraita We Can Do Good on alkutahdeistaan lähtien edelleen hiukan hämmentävä. Tai ehkä sitä on ollut koko ikänsä täysin väärällä alalla. Jessee, Travellers sekä Wrong & Right tarjoilevat maukasta slidekitarointia, jota olisi kuunnellut mielellään enemmänkin. levy tutkailut. Edellisellä levyllä pääosaa näytelleet ilmavuus sekä melodisuus kuin myös siniset sävyt ovat tällä kertaa jääneet takavasemmalle. Tosiasia vain on, että tämän tyylisen musiikin ainoa oikea formaatti on vinyyli. Inventiven kolmas julkaisu ”Behind Shades” on hiukan ristiriitainen levy. Henkilökohtainen suosikkini taitaa olla kuitenkin Marko Ahon esittämä, säveltämä ja Toivo Elomaan teksteistä koostama Topin riimit. En saa siitä minkäänlaista otetta, ja ihmetyttää, miksi aloituskappaleeksi on laitettu levyn tylsin sävellys. mediaväelle antaisin vinkin: jos ei Suonna Konosen Myllykosken tie ole ilmiselvä hitti, niin mikä sitten. 70 • 3 2015 Mylsässä vielä pärjättiin, mutta varhaishistoriallisempiakin aiheita on mukana. Myös Kallion käsialaa olevasta Get Away’sta kuullaan nyt uusintaversio, alunperin kappale ilmestyi miehen kolmannella soolopitkäsoitolla ”Rock And Stones”
Taustalle jäämisen sijaan Wentus ottaa solistin osaksi bändiä. 1993 ilmestynyt pippurinen New Orleans -funk No Wheels-A sekä yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi jääneen v. Molemmat edelliset kappaleet Raulamo on kirjoittanut pitkäaikaisen ystävänsä, Humph-perustajajäsenen ja nykyisin rockabilly-voittoisessa Soil Senders -triossa rumpuja soittavan Petri Pylväsen kanssa – eikä Funky Kingstonen soittajistossakaan hänelle entuudestaan täysin vieraita hahmoja esiinny: myös basisti Timo Kaaja, kitaristi Tommi Laine, rumpali Juppo Paavola ja fonisti Masa Orpana ovat kaikki vanhoja Humphilaisia. Hän jazzailee vapautuneesti ja muodostaa välillä yhden miehen puhallinsektionkin törkkäämällä kaksi torvea suuhunsa. Alun alkaen sinkunjulkaisuaatoksista liikkeelle lähtenyt mutta pienen kypsyttelyn jälkeen täysimittaiseksi albumiksi pulskistunut Funky Kingstone -projekti tukeutuu monin paikoin juuri One O‘Clock Humphin säveljäämistöön. Kappalevalikoima on melko lailla Mayalliin päin nojallaan. 3 2015 • 71 Noora Louhimo pääsee ääneen sanoittamassaan kappaleessa, jonka lauluosuus menee niin kovaa ja korkealta, että esimerkiksi Beth Hart ja Layla Zoe jäävät auttamatta toiseksi. Heckstall-Smithin soolot kulkevat monin paikoin – ainakin bluesmaisesta näkökulmasta katsoen – laatikon vieressä ja ovat siksi virkistäviä. Parista kuprusta huolimatta levyä kuuntelee ihan mielellään, vaikka ”Honest Eyes” on mielestäni kaksikosta edelleenkin se parempi julkaisu. Key To Love, Suspicions – part 2 ja vaikkapa Looking Back ovat oivallisia tunnelmannostattajia. Marko Aho JO’ BUDDY Meets Funky Kingstone (Ram-Bam RAM 008) -15 Kyllähän musiikinharrastajat sen ovat kai aina tienneet, ettei Yhdysvaltain New Orleansin ja Jamaikan pääkaupungin Kingstonin välistä henkistä välimatkaa ole juuri kivenheittoa enempää – eikä tuo maantieteellinenkään etäisyys nyt niin toivottoman pitkä ole, vaivaiset 1918 kilometriä. Se on hieno taito. Muilta osin kokoonpano on se ennen taannoista pitkähköä taukoa tutuksi tullut: Niko Riippa, Kim Vikman, Robban Hagnäs ja Mikael Axelqvist. Ilmateitse ”kyläpahaset” erottaa toisistaan keskimäärin 2 tunnin ja 40 minuutin lentomatka. Ensimmäisellä varsinaisella yhtyepitkäsoitollaan sitten Groovy Eyes -bändinsä 2000-luvun alkuvuosien levytysten Raulamo muistuttaa kuulijoilleen, ettei työpoliittinen päätös sooloja/tai duo-artistiksi keskittymisestä tarkoita suinkaan sitä, etteikö mieheltä sujuisi edelleen myös täsmällinen kimppasoitto. Myös soittoon ja soundeihin on oikeasti panostettu, mikä kuuluu positiivisesti lopputuloksessa. Sen sijaan levyn päätösraita, tunnelmallinen ja herkkä First Snow nousee yhdeksi suosikeistani. Se seikka tekee levystä entistäkin mielenkiintoisemman. Riku Metelinen WENTUS BLUES BAND & DICK HECKSTALL-SMITH Man Of Stone (Ramasound RAMA0115) -15 Wentus Blues Band on tottunut touhuamaan vierailijoiden kanssa. Laulusolistina levyllä kuullaan Juho Kinaretin edeltäjää Anders Sjöbergiä. Mikäli Noora tulisi bussiin laulamaan kappaletta, bussikuski todennäköisesti pyytäisi häntä lopettamaan huutamisen. He osaavat olla tallaamatta solistin varpaille, mutta samaan aikaan kuulostavat itseltään. Jokainen kuuntelukerta saa kylmiä väreitä aikaiseksi. Muusikkokavereina levyllä kuullaan lisäksi mm. Tämä Cantina Westin keikalla vuonna 2002 äänitetty tallenne tarjoaa livemeiningin todisteeksi hyväntuulista musisointia ja pitkiä, inspiroituneita sooloja. Wentuksen kanssa tämä afrikkalaissävytteinen instrumentaali kulkee alkuperäistä levyversiota rokimpana, mutta mainioin tuloksin. Uudelleenversioituja Humphäänitteitä levyllä edustavat Bluelight-merkillä v. Monesti luovuudesta puhuttaessa törmää ajatukseen, että pitäisi uskaltaa ajatella ”laatikon ulkopuolelta”. brittipianisti Diz Watsonia, jamaikalaisperkussionisti Tony Uteria sekä 90-luvun lopulta lähtien Suomessa asunutta senegalilaissyntyistä rytmitaiteilijaa Ismaila Sanea, jonka kanssa FK-herrat Kaaja, Laine ja Forsman ovat tehneet hiljattain studiokollaboraatiota myös Buddha Surfers -nimen takana. Kappaleesta jää mielikuva, että sen sovitukseen ja levytykseen on käytetty keskimääräistä huomattavasti enemmän aikaa. Eivätkä ne ole turhan usein ainakaan meikäläisen korviin osuneita valintoja. Esimerkiksi saksofonin ja kitaran vuorottelu nimiraidan lopussa yltyy huikeaksi. Monista brittibluesin huippukauden kokoonpanoista ja astetta moni-ilmeisemmästä Colosseumista tuttu puhaltajalegenda Heckstall-Smith ei ollut mikään joka kodin bluesnimi. Josko siinä ei aivan Afrikkaan saakka päästäkään, niin Korkeasaareen nyt kuitenkin. Kosketinsoittaja Jarno Forsman taas muistettaneen etenkin 90-lukuisesta reggae-aktista Jing & Jangsters sekä sen 2000-luvun jälkeläisestä Jazzgangstersista (johon kuuluivat myös Kaaja, Paavola, Orpana ja Laine). Yli puolet materiaalista on tuttua hänen levyiltään – eikä se ole lainkaan huono juttu. 80ja 90-lukujen taitteessa ryminällä kotimaiselle yhtyekartalle rynnineen Humphin tuotannossahan Karibianmeren soundit muodostivat yhden olennaisen ainesosan siinä missä vanhan liiton rhythm’n’blues ja zydecokin. vai täytyykö sittenkään. Dick Heckstall-Smithin kanssakin homma on toiminut ilmeisen hyvin. Hieman pidempään reissuun sen sijaan täytyy kummastakin paikasta lähtiessä varautua, mikäli määränpäänä onkin Suomi ja Tampere... 1998 cd-EP:n raita Rope By Rope. Tätä oivallista keikkatallennetta kuunnellessa nousee väkisinkin mieleen, että miksenkös minä koskaan osunut tätäkään ryhmää keikalla näkemään – ja mitenkähän paljon Wentus Blues Bandin arkistoista löytyy lisää vastaavanlaisia aarteita... Vastapainona Raulamo avaa itselleen pitkään aikaan kurkistamattomia ovia duettolaulajana, esittäen Marjo Leinosen kanssa Etelän soulia lähentelevän ärhäkän mollislovarin Right Here In My Arms, jolla hän haastaa persoonallisen vokalistikumppaninsa myös Robert Wardin tremolovahvisteista soittotyyliä henkivällä kiusoittelevalla kitarasoololla. Bo Diddleyltäkin on umpitutun Before You Accuse Me’n kaveriksi tarttunut harvinaisempi Pretty Thing. Muusta materiaalista eroaa melkoisesti Heckstall-Smithin oma sävellys, seitsemäntoistaminuuttinen Woza Nasu. Toots & The Maytals -yhtyeen albumilta nimensä mukailleen ja jo useamman vuoden ajan keikkailleen tamperelaisen rock steady-/ roots reggae -kollektiivin Funky Kingstonen sekä Jussi ”Jo’ Buddy” Raulamon tuore studioyhteistyön hedelmä ainakin näyttäisi olevan hyvää vauhtia liittämässä myös kotoista Pirkanmaatamme kolmanneksi pyöräksi tähän pyhään roots-musiikilliseen liittoon. Taidoiltaan mestarillisen ja solistinsa metkut hyvin tuntevan muusikkokunnan keulilla Jo’ levy tutkailut. Hitaan melodian utuista tunnelmaa tuetaan kauniiden akustisten kitaroiden avulla. Funky Kingstonen myötä Raulamo pääsee myös palaamaan yli parinkymmenen vuoden tauon jälkeen hänet aikoinaan valtakunnalliseen tietoisuuteen johdattaneen One O’Clock Humph -orkesterin juurille. Wentuksen suoraviivaisempi näkemys luo mukavan kontrastin ja pitää homman aisoissa. Kappale ei todellakaan kuulu levyn parhaimmistoon. Jo’ Buddyn sympaattiseen tapaansa tulkitsemalla ja tavattoman elämänmyönteisellä rocksteadyllä olisi oikeudenmukaisessa maailmassa kaikki rahkeet nousta vaikka radiohitiksi. Olen tunnistavani kappaleessa e-bow’n maagista soitantaa, vaikkei kansitekstissä asiaa mainita
RPM:llä julkaistiin kaiken kaikkiaan reilut 400 levypuolta eli hieman yli 200 savikakkua ja/ tai myöhempinä vuosina sinkkua, jotka kantoivat julkaisunumeroja RPM 299–RPM 502. Lukumääräisesti kaukana perässä tulevat Rosco Gordon seitsemällä, Johnny ”Guitar” Watson viidellä ja Lightnin’ Hopkins neljällä siivulla. Jo‘ Buddy on Jo‘ Buddy – ja siinä missä elämällä on taatusti vielä paljon annettavaa hänelle, riittää tällä sankarilla myös vähintään yhtä paljon annettavaa elämälle. Toivoa vain sopii, että julkaisujen taso pysyy jatkossakin riittävän korkeana eikä epäkuranttia materiaalia markkinoille päästetä. UUSINTAJULKAISUT NO MORE DOGGIN’ The RPM Records Story Vol. Bluesin Kuningas purkitti uransa ensimmäisten seitsemän vuoden aikana RPM:lle yhteensä 38 savikakkua ja/tai sinkkua julkaisunumerohaarukassa #304– #501. Pertti Nurmi EDDIE BO Baby I’m Wise – The Complete Ric Singles 1959-1962 (Ace CDCHD 1429) -15 Kuutisen vuotta sitten kuollut Eddie Bo oli varsinainen New Orleansin perushahmo, jonka nimi suhahtaa esiin joka toisen nurkan takaa kaupungin musiikkihistoriaa tutkiessa. Stingin hittibiisin nimeä lainaava tupla-cd ei soundeiltaan ole aivan paras mahdollinen. Cd:illä on nimittäin ”vain” 59 originaali RPM-julkaisua, peräti 33 raitaa eli vaihtoehtoisottoa näkee nyt ensimmäisen kerran päivänvalon, ja loput 14 esitystä on uusintajulkaistu jo aiemmin (lähinnä Acella itsellään). Hänen viimeinen RPM-singlensä, The Key To My Kingdom / My Heart Belongs To Only You, oli siten levy-yhtiön toiseksi viimeinen julkaisu. Minua sellainen ei ole koskaan haitannut. New Orleansin harrastajat tietänevät mitä odottaa, muutkin murheellisesta elämänasenteesta tai perusjäykkydestä kärsivät lähimmäiset voisivat tätä rytmikuuria kokeilla. King on cd:iden ylivoimaisesti keskeisin artisti. Kumpikaan raidoista ei sattumoisin ole päässyt Ace-koosteille, vaikka meitä hemmotellaan kaikkiaan 17 Kuninkaan esityksellä. Sen sijaan vihoviimeinen RPM-julkaisu, Don. Katsastin ja arvioin nämä upeat tuplacd:t luultavasti eri tavalla kuin joku muu olisi tehnyt, mutta näillä mennään. Menkää te levykauppaan tai nettiin lunastamaan omanne. Jimmy Nelson, Willie Nix, Walter Horton, Ike Turner ja Howlin’ Wolf, joista viimeksi mainitun levytyksistä syntyi Bihari-veljien ja Phillipsin välirikko, minkä seurauksena Isosusi päätyi sittemmin kilpailevien Chess-veljesten leipiin. 1: 1950–53 (Ace CDTOP2 1406) -14 SPEAK EASY The RPM Records Story Vol. Joe Ruffinon Ric ei ollut edes pienemmästä päästä, vaikkakin selkeästi kevyempi tekijä kuin pahimmat kilpailijansa Ace ja Minit. Johnin studiobändin ja AFO-ryhmän tapaiset kovat koplat paukuttavat marssiperinteestä sikiäviä afroamerikkalaisia rytmejä, jotka saavat vähän myös löperömmät sävellykset kuulostamaan vähintäänkin siedettäviltä luomuksilta. Miehen maanläheinen, määkiväksikin luonnehdittu laulutapa pitää huolen siitä, ettei tunteikkuus puske iholle balladeissakaan suurimman osan kappaleista ollessa kuitenkin sellaista tuttua elämänläheistä rhythm and bluesia, joka dominoi kaupungin musiikin valtavirtaa 1950ja 1960-lukujen taitteessa. Jotkut tai ehkä monetkin pitävät kyseenalaisena toimintana julkaista roppakaupalla aikanaan arkistojen pohjille jääneitä hajaja harjoitusottoja, jotka sisältävät usein artistien ja äänitysinsinöörien välistä höpötystä ja vuoropuhelua. Marko Suutarla RORY GALLAGHER Irishman In New York (Rockbeat 3302) -15 On hienoa, että meitä Rory Gallagher -faneja on viime vuosina muistettu mainioilla julkaisuilla kuten ”Notes From San Francisco”, ”Kickback City” ja ”Irish Tour -74” -megaboksi. Päinvastoin. Biharin juutalaisveljesten (Jules, Saul, Joe, Lester) maineikkaan Modern-levymerkkinsä jatkoksi vuonna 1950 perustama RPM käynnistyi erikoisella julkaisunumerolla #299 ja perin kummallinen oli myös kyseinen, ja ensimmäisen cd:n alkajaisiksi kuultava Adele Francis -neitosen hoilaama vanhakantainen viihteellinen dixieviritys Alabamy Bound. Tarina on sinänsä tuikitavallinen, kotikaupungin suosikki jäi vaille suurempaa menestystä valtakunnallisesti, vaikka yritystä ei totisesti puuttunut. 2: 1954–57 (Ace CDTOP2 1421) -14 Kaksi tupla-cd:llistä, yhteensä 106 raitaa voi tuntua isolta kattaukselta, mitä se toki onkin, mutta edustaa silti vain noin neljäsosaa legendaarisen bluesja rhythm & blues -levymerkki RPM:n kahdeksanvuotisen (1950–1957) elinkaaren laajasta tuotannosta. Tällaista kuullaan näilläkin kiekoilla siellä täällä. Cd-albumit muodostavat yhdessä tyylikkään kronologisesti etenevän hienon kokonaisuuden, ja niitä molempia tukevat ansiokkaat parikymmensivuiset kansivihkoset, joissa luonnollisesti kerrotaan perinpohjaisesti RPM-levy-yhtiön ja sen artistien tarinaa. Tasavahvasta kokonaisuudesta on vaikea noteerata huippuja ja notkoja, mutta omaksi ykköseksi voi silti nimetä Every Dog Got His Day -raidan, jonka säksättävät tanssirytmit enteilevät jo vahvasti soulin läpimurtoa. Tällaiset kannattaa mieltää vaikkapa sivistävinä läpileikkaajina levymerkin laaja-alaisuudesta jossei muuta. Välipalan painikkeina on muutamia lauluyhtye-, rockabillyja teinipoppikappaleita, ja järkytyksekseni jopa Pauli Ankkaa toiselta RPM-sinkultaan. Pete Hoppula levy tutkailut Colen ripsakka rockabilly Snake Eyed Mama, on armoitettu mukaan kakkosvolyymin toiseksi viimeiseksi raidaksi. kiteyttää aseista riisuvalla tavalla kaiken edellä lausutun. Populaarikulttuurissa jo lähtökohtaisesti Jamaika-maailmankuvaan niitattu optimistisuus leimaa myös Funky Kingstonen hyväntuulista ja asianmukaisen raukeasti lipuvaa sävel-virtaa, johon ei edes yritetä tällä kertaa tuputtaa vaikerointia arjen kurimuksesta, yhteiskunnan epäreiluudesta tai väärinymmärretyksi tulemisesta. B.B. Bo’n yhdeksän Ric-singleä ovat aika yhtenäinen kokonaisuus, vaikka tyylillisesti liikutaankin rokkaavasta rhythm and bluesista keskitempoisten tanssibiisien kautta joskus myös vähän hempeämpien trioliballadien suuntaan. Kakkosvolyymin parhaat bluesit kuullaan B.B.-kunkun ohella ”Guitar” Watsonin ja George ”Harmonica” Smithin toimesta. Sen sijaan aina silloin tällöin on potuttanut Acelle ominainen tyyli ripotella sinne tänne kokoelmilleen hajaraitoja ja yksittäisiä levypuolia ja vältellä levykeräilijöiden usein kaipaamia täysipainoisia, kattavia kokonaisuuksia. Setin päättävä hartaan kaunis Louisiana-valssi What Good Is Life Still Giving. RPM:n ensilevytykset oli tehty mantereen länsirannikolla, mutta jo heti samana vuonna jatkoa syntyi Memphisissä Jules Biharin ja legendaarisen Sam Phillipsin välisen tuotantoyhteistyön tuloksena syttyneen ja sittemmin koko ikänsä bluesin kirkkaimpana tähtenä loistaneen B.B. Tässä olisi siis kätevässä paketissa kaikki Bo’n viralliset Ric-sinkut lisättynä neljällä Rounderin sinkkuboxin julkaisemattomalla raidalla. 72 • 3 2015 Buddy on yhä oma itsensä ilman tarpeettomia kompromisseja puoleen tai toiseen. Rumpuvetoisiahan nämä rallit ovat, Dr. Itse asiassa tosiasiallisesti nämä tuplapakkaukset eivät kata RPM:n alkuperäisäänitteistä kuin noin 15 %. Kingin hahmossa. Mies levytti pitkän uransa aikana lukemattomia singlejä lähes yhtä lukemattomille levymerkeille. Muita tärkeitä blues/r&b -hahmoja ykkösvolyymilla ovat mm
Soittotaidolla ei tehdä hyvää musiikkia, sitä tehdään tunteella ja soittokorvalla. Musiikilliset leirit olivat ankarasti kahtia jakautuneita. Etenkin kun kakkoslevy jää alle puolen tunnin mittaiseksi. Hiukan nyppii myös se, kun Bullfrog Blues loppuu kuin seinään. Vaikka taiteellinen ja dokumentaarinen panos paikkaavat pienet tekniset puutteet, niin ei tätä silti voi suositella kuin niille Rory Gallagher -faneille, joilta pitää hänen koko tuotantonsa kotoa löytyä. Terminologiaa tuntemattomille valotettakoon, että purkka oli letkeää ja mieleen tarttuvaa, lähinnä tanssittavaksi tarkoitettua kevyttä hömppäpoppia. Gallagher, basisti Gerry McAvoy sekä rumpali Ted McKenna ovat hyvässä vedossa, ja mukana on paljon hyviä vetoja kuten Tattoo’d Lady, Last Of The Independents ja Moonchild, jotka vielä tänäkin päivänä jaksavat miellyttää kuulijaa. levy tutkailut Aivan ”Let’s Go To Work” -boksilla ilmestyneen rupisen ja bootlegmaisen ”Meeting With The G-Man” -levyn tasoa ne eivät sentään ole. ”Julisteiden liimaajat” -arviossa.. Se nimenomaan JYTÄÄ (termi taipuu siis myös verbiksi)! Arvioituani Charliesin ensimmäisen levyn ”Julisteiden liimaajat” lehteemme (5/2014), soitti yhtyeen perustaja ja kitaristi Ebro Ravi paitsi kiittääkseen ymmärryksestä, ennen kaikkea kertoakseen ilouutisen suomalaisen rockin historiasta kiinnostuneille: Charlies julkaisee uuden levyn! Ravi kertoi olleensa aina pettynyt Charliesin kumpaankin julkaistuun levyyn, mutta nyt saataisiin vihdoinkin kuultavaksi mistä bändin soitossa todella oli kyse. Äänitykset on tehty silloisella treenikämpällä, käytöstä poistetussa juoppoputkassa, mihin ”Jail Sessionsin” nimikin viittaa. Keikka on laitettu kahdelle levylle, vaikka pituutta niillä on yhteensä runsaat 70 minuuttia. Jos hyllyssä on Gallagherin livelevyn mentävä aukko, sopii sen paikkaamiseen paremmin samalta aikakaudelta oleva ”Stage Struck”. Ihmetyttää, miksi näin, kun kaikki olisi hyvin yhdellekin kiekolle mahtunut. Käytössä oli kotitarpeisiin tarkoitettu Akain kelanauhuri ja pari mikrofonia, bändi soitti totutulla äänenvoimakkuudella (eli lujaa) ja välillä pitkiksi venyvät kappaleet äänitettiin kertaotoilla. Nauhoja oli tarkoitus käyttää jonkinlaisina näytteinä siitä, minkälaiseen soundiin Love Recordsin julkaisemalla ”Buttocks”-levyllä tähdättiin. Ajatus jäi vaivaamaan Ravia yli 40 vuodeksi. Oikeastaan se ei ollut edes kysymys vaan provokatiivinen tivaus. Ainoa poikkeus on Huey ”Piano” Smithin kirjoittama Frankie Ford -hitti Sea Cruise. 70-luvun lopulla ”Top Priority” -kiertueelta taltioidun keikan settilista on tuttu ja turvallinen, mutta tuskin kukaan muuta osasi odottaakaan. Eipä noita termejä paljoa ole 80-luvun jälkeen käytetty, kun purkka oli muuttunut diskojumputukseksi ja jytä heavymetalliksi, kun siitä oli kaikki blues ja edistyksellisyys kuohittu pois. Juuri kun bassosoolo on alkamassa, kappale jostain kumman syystä katkaistaan. Pitkä olikin jo tuolloin todennut, että niitä omia nauhoja olisi pitänyt julkaista. Jytä taas oli blueskitarariffeihin nojaavaa ja progressiivisia vaikutteita sisältävää raskasta rockia. Charliesin pitkä historia tuli lyhyesti käytyä läpi jo em. Lopputulos oli kuitenkin pahanlainen pettymys erityisesti Raville, joka kertoo vihanneensa sillä omaa soittoaan, mutta myös toiselle perustajajäsenelle, sittemmin legendaarista mainetta nauttineelle basisti Kari ”Longdrink/Pitkä” Lehtiselle. Mutta Charliesin tapauksessa aloitusrepliikkiä ei tarvita. Varsinaisen ässäparin muodostavat Shadowplay ja Messin’ With The Kid, joissa Gallagher on kaikkein hurjimmillaan. Riku Metelinen CHARLIES Jail Sessions (Shadoks Music 173) -15 ”Purkkaa vai jytää”, kuului aggressiivisen kuuloinen kysymys joskus nuoruudessani 70-luvun alkupuolella
2003 Kingston) ei koskaan elämänsä aikana ponnahtanut maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen. Firehouse Crew ja Mafia & Fluxy. Musiikkinsa lisäksi myös itse levy on raskasta tavaraa – painaa pienen tiiliskiven verran. Scottyn tarkoitus oli alkaa työstää uutta albumia, kun hän menehtyi ennenaikaisesti eturauhassyöpään. Kannattaa katsoa filmi ja tutustua sen musiikkiin. ”Jail Sessions” kuulostaa askeettisista äänitysolosuhteistaan huolimatta rouhealta ja täysipainoiselta. 74 • 3 2015 Puoli vuosisataa sitten perustettu bändi soitti aluksi tuttuja lainakappaleita Rolling Stonesilta, Animalsilta, Spencer Davis Groupilta, Small Facesilta ja muilta astetta rujommilta brittibändeiltä, mutta oma soundi hahmottui muutamaa vuotta myöhemmin Bluesbreakersin, Creamin ja Jimi Hendrixin innoittamana. Vuonna 1974 Scotty muutti Yhdysvaltoihin ja asettui Floridaan, missä hän perusti äänitysstudion ja levymerkin, mutta epäonnistui yrityksissään ja palasi 1980-luvulla takaisin Jamaikalle. Opiskellessaan Kingstonin teknillisessä korkeakoulussa Scotty perusti parin muun opiskelijan (Valman Smykle, A.J. Ja minä sentään tunnustaudun vanhaksi Cream-faniksi! Miksi Charlies ei saanut aikanaan suurempaa mainetta. Dj/toustaajana Scotty ennakoi ”singjay”suuntausta, joka löi itsensä läpi myöhään 1970-luvun lopulla ja tuli tutuksi etenkin U-Royn ja Dennis Alcaponen Duke Reid -levytyksillä. Franklin) kanssa reggae-trion nimeltä The Federals, jonka kanssa hän aloitti esiintymiset vuonna 1967. Demonauhaksi sen paljastaa ainoastaan karu laulusoundi, mutta tänä päivänä sitäkin voisi pitää monien tavoittelemana tyylikeinona. Itsekään en pidä Scottyn levytyksiä aivan huippuluokan suorituksina, mutta pääosin ne ovat miellyttävää kuunneltavaa. Scotty (David Scott, s.1950 Westmoreland, k. Jam Rock Style ja Scottyn ehkä tunnetuin kappale, kuolematon Draw Your Brakes, joka on dj-versio Keith & Tex’n hitistä Stop That Train ja sisältyy Perry Henzellin 1972 ilmestyneen elokuvan ”The Harder They Come” soundtrackille (Island ILPS-9202, Universal-Island RRCD-61), jonka muita artisteja olivat ennen muuta Jimmy Cliff, Desmond Dekker, Melodians ja Maytals. Pian tämän jälkeen Harriott poisti Scottyn Chosen Few’sta, jonka huomion arvoisen kantaaottavan biisin Am I Black Enough For You. Eräällä keikalla ryhmän huomasi tuottaja Derrick Harriott, joka melkein samantien alkoi levyttää heitä. 50 euroa), mutta jo nyt harvinaiseksi käyvän vinyylin (painos 2x500) lisäksi ”Jail Sessions” on vihdoinkin ilmestynyt myös cd-muodossa. Kai Leivo levy tutkailut Reggae-artisteja levytysten valossa, osa 1: SCOTTY. Varsinaisille reggae-harrastajilla nimi on kuitenkin jäänyt mieleen ainakin joistain yhteyksistä. Yli puolet levystä on äänitetty ’70, jolloin solistina oli Wellu Lehtinen, loput edellisenä vuotena, jolloin pestiä hoiti vielä Juha Saali. Varsinainen pettymys on Rebekah Michele Mulvaneyn opus ”Rastafari and Reggae: Dictionary and Sourcebook” (Greenwood Press 1990), missä Scottya ei mainita ollenkaan, ellei mukaan lasketa laulajan klassikkobiisin tunnetusti sisältävää ”The Harder They Come” -soundtrackiä. Charlies oli oletettavasti aikansa kovin bändi Suomessa – täysin kansainvälistä tasoa. Kappaleista löytyy uusi versio Draw Your Brakes’ista. Tuskin senkään painos on kovin suuri, joten pitäkää helvetissä kiirettä sen hankkimisessa! Mutta, sitä ennen, tilataan vielä pitkät Pitkä Lehtisen muistolle. Niitä voidaan kuitenkin ihmetellä tätä levyä kuunnellessa. Miksi Kalevalaa pidettiin rankkana bändinä, vaikka Charliesiin verrattuna olivat oppipoikia. Oliko Lahti (tai oikeastaan sen kehyskunnat) täkäläisen musiikkilehdistön silmissä liian syrjässä. Scotty ja Franklin muodostivat seuraavaksi uuden yhtyeen Chosen Few, saaden mukaansa Noel ”Bunny” Brownin ja Richard McDonaldin. Ensimmäisen kerran deejiinä/ tousterina Scotty oli kokeillut sinkulla Riddle I This / Musical Chariot vuonna 1970 ja päätyi suoraan Jamaikan listaykköseksi. Jo pelkkä vanhaan amerikkalaistyyliin tehty kansi painaa enemmän kuin 80-luvun vinyylit. Miksei siihen suhtauduttu niin ihailevasti kuin Blues Sectioniin, Wigwamiin tai Tasavallan Presidenttiin. 180-grammaisen LP:n lisäksi kannen sisällä on (tietysti kuvallisen) sisäpussin lisäksi nelisivuinen historiikki ja jopa julisteeksi avautuva ihailijakuva. Scottyn levytyksistä kannattaa mainita erikseen albumit ”Schooldays” (1971, Crystal, Trojan TRLS 33), ”Draw Your Brakes” (1972, Crystal) sekä ennen kaikkea ”Unbelievable Sounds” (1988, Trojan TRLS264, CDTRL264), joka sisältää 23 kappaleen verran olennaisimpia taltiointeja 1960ja 1970-luvuilta. Melko kovahintaisen (n. voi etsiä käsiin samannimiseltä kokoelmalta, alaotsikoltaan ”Jamaican Songs Of Freedom 1970–1979” (Trojan TJDCD 219). Muita olivat mm. Tältä kaudelta oiva esimerkki on albumi ”Dancehall Fire” (Overheat Records OVE-0020). Hämmentävää on ”Jail Sessionsin” tekninen laatu – soitannollisesta laadustahan ei tarvitse edes hämmästyä. Levyn taustalla hääräilee mm. Mainiota tavaraa. Porilaisylpeys Elonkorjuukin jäi helsinkiläisbändien varjoon, muttei yhtä pahasti kuin Charlies. Näihin kysymyksiin tuskin oikeaa vastausta löytyy, mutta onko sillä enää väliä. Näiltä ajoilta on myös ”Jail Sessions”. Se näytti hurjemmalta kuin pääkaupungin popparit tai progehipit ja sillä oli selvä oma musiikillinen tyylinsä. Steve Barrowin ja Peter Daltonin mainio pikkuteos ”Reggae:100 Essential CDs” (Penguin 1999) ei Scottya erikseen mainitse, vaikka muutamalla kokoelmalevyraidalla hän saattaakin olla mukana. Vaikkapa Creamiltä lainatussa Skip Jamesin I’m So Gladissä Pitkä Lehtisen notkeasti rönsyilevät bassokuviot saavat Jack Brucen kuulostamaan holtittomalta mölymaakarilta ja Ebro Ravin raivokas kitaransoitto saa Eric Claptonin kuulostamaan tyhjänpäiväiseltä lurittelijalta. Ensimmäinen sinkku Penny For Your Song oli paikallinen hitti, mutta seuraavat – By The River ja Shocking Love – eivät menestyneet ja Smykle erosi yhtyeestä 1969 muuttaen New Yorkiin. Myöhemmistä vaiheista tiedetään Scottyn jatkavan musiikintekoa, mutta reggae muuttui ajanhengenmukaisesti raggatyyliksi. Scotty jatkoi kuitenkin työtä Harriottin kanssa vuoteen 1972, minkä jälkeen hän työskenteli muiden tuottajien kuten Harry ”J” Johnsonin (tämän kanssa Scotty levytti ensimmäisen dj-version aiheesta Breakfast In Bed), Lloyd Charmelsin ja Sonia Pottingerin kanssa. Scotty ei ole reggae-piireissä mitenkään yltiöpäisen suosittu, alan teoksissa hänet kuitataan yleensä parilla rivillä. Bändi keikkaili ympäri maata ja teki jopa kiertueen Ruotsiin. Pääpaino tulee olemaan nimenomaan levytysten kautta tapahtuvassa tulkinnassa. Miksei Ebro Ravia nostettu Hasse Wallin, Jukka Tolosen ja Albert Järvisen kastiin, vaikka aikanaan olisi varmaan pessyt ja lingonnut kaikki yhdessä. Suosio kasvoi heti, kun he pääsivät taustalaulajiksi Hopeton Lewisin sinkulle Boom Boom Shacka Lacka.Tämä tapahtui 1970. Aloituskunnian saa Scotty. Raskaudessaan se haastaa mennen tullen saman ajan blacksabbathit tai ledzeppelinit. Esim. Tämän nyt alkavan juttusarjani puitteissa tulen kertomaan reggae-artisteista, jotka mielestäni ansaitsevat levyarviota laajemman esittelyn. Olisiko se voinut saavuttaa vastaavanlaisen kulttimaineen kuin Hurriganes alkuaikoinaan parisen vuotta myöhemmin. Charliesin huippukausi ajoittuukin luonnollisesti 60-luvun lopun ja 70-luvun alun vuosiin. Honey Aaltonen Jamaikalainen reggae eri alalajeineen edustaa afro-amerikkalaista musiikkia parhaimmillaan. Myöhemmin samana vuonna he saivat Jamaikalla oman ykköshitin kappaleella Psychedelic Train. Työtä jatkettiin Harriottin suojeluksessa
KLO 19.30 HARTWALL ARENA HELSINKI Liput palvelumaksuineen alkaen 93,50 / 83,50 / 73,50 € LATAA ILMAINEN BIISI TIGER IN YOUR TANK VIP-paketit: myynti ja tiedustelut eventsclub.fi tai p. 09 8567 3456 eventsclub.fi 15.6._blues_news_joe_bonamassa_2015.indd 1 20.5.2015 9.58. 3 2015 • 75 THE GUITAR EVENT OF THE YEAR! JOE BONAMASSA LIVE IN CONCERT TI 29.9