N:o 256 (4/2012)
Hinta 6,50
45. Darwen's Blues News from England Elävää Mississippin Bluesia, osa 4 / Muddy Lee Makkonen / Levy- ja keikkatutkailut. vuosikerta
BOB CORRITORE OLI BROWN JOANNE SHAW TAYLOR RONNIE SPECTOR R&B-tenoristit, osa 6: PLAS JOHNSON Henkilökuvissa: MIIKKA "Mike Bell" SIIRA JAAKKO "Kotikutoiset Soittimet" RYYNÄNEN Länsirannikko esittäytyy: FLATBROKE TRIO SHOEBOX REVUE GANGSTER OF LOVE BN kesäfestareilla!
HTNIN' HOPKINSIN LIG
197301-12-04 ISSN 0784-7726
tymästä 100 vuotta! syn
Bluesin hahmoja levyjen valossa: Ma Rainey / N
JOHNNY
WINTER
AT LOGOMO PE 5.10.
AND
GANGSTER OF LOVE NITE TIME JUMPERS MIREL WAGNER
HUIMA LUMOUS GUITAR ORCH.
klo 20, ovet klo 19
LIPUT 45
LIPUT
+ lippupisteen toimituskulut PAIKKA MAJOITUS YHTEISTYÖ LISÄTIEDOT
Köydenpunojankatu 14
Tapahtuman nro R-kioskeilla: 102077
TURKU www.logomo.fi
www.radissonblu.fi
TURKU www.f-musiikki.fi
Katso myös facebook-sivut!
www.bluesalive.fi
Cd-levyjen myynti on yleisesti laskenut, ja minun urani on nousussa. Eunice kertoi heittäneensä hänet ulos. Niinpä aloitin melko myöhään verrattuna moneen muuhun, mutta siten minulla on ollut mahdollisuus omistautua musiikille täysipäiväisesti. Minusta on tullut aika hyvä tarinankertoja. Kyllä, Michaelin tapasin ensimmäisen kerran jo kun hänellä ei vielä ollut levy-yhtiötä, vaan hän säesti Honeyboy Edwardsia. Löytyykö näistä levymyynnin tulevaisuus. Se on hieno taidemuoto, jonka luomisessa halusin olla mukana.". Nyt me olemme vanhempaa sukupolvea. Opiskeluaikaisesta ystävästäni Mojo Mark Cihlarista on myös kehittynyt mahtava soittaja. Olin 25-vuotias ja ensi kertaa omillani, mutta Redillä ei ollut paikkaa mi-
"Halusin alunperin äänittää bluesia vain sen minulle tuottaman mielihyvän vuoksi. Konsertista on hienoa kuvamateriaalia, joka näytettiin televisiossa. Red asui hänen luonaan, kunnes puolentoista viikon kuluttua Eunice soitti minulle ja pyysi minua hakemaan Redin pois. Muutamaa viikkoa myöhemmin Red ilmestyi Phoenixiin ja Red ja Eunice taisivat ihastua toisiinsa. Red halusi tulla Phoenixiin tapaamaan naislaulajaa nimeltä Eunice Davis, joka levytti L&R- ja Spivey-yhtiöille, ja soittamaan hänen kanssaan. Tunnet Chicagon levy-yhtiöiden omistajia, Michael Frankin ja muut. Kun vihdoin tapasin Scottin, tiesimme jo paljon toisistamme yhteisten ystäviemme kautta. Perustimme levyyhtiömme suurin piirtein samoihin aikoihin. Kyllä, niin voi varmaan sanoa, mutta on myös niitä, jotka ovat tutkineet bluesin historiaa minua tarkemmin, kuten Jim O'Neal. Olet myös bluesin historian tuntija, koska pyörität omaa radio-ohjelmaa, ja kertoilet tarinoita bluesista yleisöllesi. Näin sinun esiintyvän Chicago Blues -festivaalilla Sunnyland Slimin tribuuttipäivänä. Kyllä, tunsin esimerkiksi kitaristi Illinois Slimin ennen kuin Scott Dirks oli kuvioissa. Otan aina keikoille mukaan paljon levyjä, myös vanhempia.
Louisiana Red kävi Suomessa useamman kerran 1970- ja -80-luvuilla. Tiesin, etten halunnut pyörittää levy-yhtiötä. Hän oli hyvä ystäväni. Me pyörimme Markin kanssa yhdessä ja yritimme ottaa oppia artisteilta esimerkiksi Jimmy Rogersilta ja The Acesilta. Sinulla on paljon ystäviä noilta ajoilta. Eräässä Billboardin jutussa mainitaan meidät kaikki. Vaikka levymyynti laskee, on sentään internet ja livekeikkoja, joilla myydä levyjä. Tiesimme, että elimme hienoa aikaa, mutta tulevaisuudesta meillä ei ollut aavistustakaan. Toivottavasti se julkaistaan myös dvd:nä. Jos tekee livekeikkoja, on myös mahdollisuus myydä levyjä. Levyn julkaiseminen olisi tarkoittanut matkustamista, enkä halunnut heidän vuokseen lähteä kaupungista pitkiksi ajoiksi. Siinä on liian paljon bisnespuolta ja liian vähän taiteellista puolta. Olin ensimmäistä kertaa Euroopassa muistaakseni vuonna 2004 tai 2005, ja siitä lähtien olen käynyt täällä. Myös Jim O'Neal aloitteli oman Rooster Blues Recordsinsa kanssa tuolloin. Sitten hän soitti minulle Phoenixiin. Luen ja kirjoitan kansitekstejä, ja olen tehnyt radio-ohjelmaa jo 28 vuoden ajan. Joku muu, esimerkiksi Scott Dirks tietää paljon historiasta, mutta toisaalta olen yksi harvoista, joka voi keskustella Scottin kanssa soittamisen nyansseista, koska minulla oli tapana pyöriä niiden vanhempien kavereiden kanssa, jotka soittivat Little Walterin kanssa, ja kysellä heiltä kaikenlaista. Tiesimme, että aika-
kausi päättyisi ja tiesimme, että olimme saaneet nähdä meitä edeltävän sukupolven kaikki nuo suuret artistit, kuten Pinetop Perkins, Willie Smith ja Louisiana Red, jotka ovat jättäneet meidät äskettäin. Tapasimme Delta Fish Marketissa Chicagossa, soitimme yhdessä ja ystävystyimme vuonna 1980. En halunnut julkaista levyä aikaisemmin, koska vanhempieni terveys oli huono. Michael jatkoi levyyhtiönsä parissa, mutta minä ryhdyin muutaman levyn jälkeen tuottamaan sessioita. Meillä oli tilaisuus tarttua hetkeen ja nauttia siitä. Kyllä, olin mukana Earwig Recordsin 30-vuotisjuhlakonsertissa. sen tekeminen kesti, oli sessioiden määrä 12 vuoden ajalta. Niin luulisin. Konsertin teemana oli kuusi blues-sukupolvea. Tunnen historian omien kokemusteni kautta
Olen saanut vaikutteita myös hänen kitaransoitostaan. Tämä on hyvin avoin kysymys... Sean Costello oli mielestäni nero, jonka menetimme aivan liian aikaisin. Hänen ensimmäinen ihastuksensa oli Jimi Hendrix. "The hottest young pistol in British Blues" ylisti Mojo, ja "A British Bluesman to rival Trucks and Bonamassa" laukoi puolestaan Uncut. Käytin
"Jimi Hendrix oli ensimmäinen kitarasankarini. Omasta mielestäni olen tehnyt parhaan levyni. BN 243) räjäytti potin. Hän pokkasi pystin sarjassa paras bändi ja paras levy sekä runner up -tittelin parhaan kitaristin, parhaan mieslaulajan sekä parhaan nuoren artistin sarjoissa. Minun on jälleen kerran todettava, että hänellä on todella ainutlaatuinen tyyli tehdä musiikkia, joka on täysin moitteetonta, rakastan sitä. Hän ei voi olla kotoisin tältä planeetalta, koska hän oli niin uniikki ja luova persoona. Viime vuoden Britannian Blues Awardseissa Oli sai todellisen täyskäden. Kiinnostuin musiikista siinä vaiheessa kun aloin soittaa kitaraa. Jimi Hendrix oli ensimmäinen kitarasankarini. Oli Brownin kolmas cd ilmestyi juuri ennen kesää ja kyseessä on monien mielestä hänen tähänastisen tuotantonsa paras levy.
RIKU METELINEN
Kuinka kiinnostuit musiikista. Onko sinulla musiikillisia esikuvia. Hän on innostanut minua kaikessa niin kitaristina kuin säveltäjänä sekä lavapersoonana. Aikaisemmin en oikeastaan kiinnittänyt huomiota kuuntelemaani musiikkiin. OLI BROWN
Hän on täällä tänään!
B
ritanniasta tulevien nuoren polven lahjakkaiden kitaristien ehdotonta kermaa edustaa Oli Brown. Sinulta ilmestyi juuri uusi albumi "Here I Am", kertoisitko siitä hiukan. Kuuntelin vain radiota ja seurasin sokeasti niiden soittolistoja. Se on loputon lista, joka vain kasvaa entisestään... Hendrixin lisäksi Oli on saanut vaikutteita myös bluesin kolmelta kuninkaalta Albertilta, B.B.:ltä ja Freddieltä. Toinen mainitsemisen arvoinen muusikko on Sean Costello. Debyyttialbumi, varsin raakilemainen "Open Road", ei vielä suuria massoja puhutellut, mutta tuottajalegenda Mike Vernonin valvonnassa levytetty "Heads I Win Tails You Lose" (ks. On olemassa paljon muusikoita ja ihmisiä, jotka vaikuttavat minun elämääni ja musiikkiini. Nuoresta iästään huolimatta Oli Brown on ehtinyt kiertueelle mm. Johnny Winterin, Walter Troutin ja Robben Fordin kanssa. Hän on innostanut minua kaikessa niin kitaristina kuin säveltäjänä sekä lavapersoonana."
"Toivottavasti muutoksen tuulet puhaltavat tarpeeksi voimakkaina. Kyseessä on kolmas julkaisuni, aikaisemmin minulta on ilmestynyt levyt "Open Road" ja "Heads I Win, Tails You Lose". Joka tapauksessa uskon, että brittiblues nousee vielä."
· 4 - 2012
- 10 -. tuota tuota, mistä nyt aloittaisin..
Levylläsi on kaksi lainakappaletta, Donny Hathawayn I Love You More Than You'll Ever Know vaikutus soittooni kuin myös sävellystyöhöni. Rakensin niistä soittimen ja johdotin sen uudestaan. Onko joku jonka kanssa haluaisit ehdottomasti vielä soittaa. Hän on putsannut pölyt vanhoista Hendrix-vinyyleistä, siirtynyt pari askelta keskiviivan vasemmalle puolelle ja lähtenyt toteuttamaan uutta levyään siltä pohjalta. Jos sinun pitäisi valita yksi levy mukaasi autiolle saarelle, mikä se olisi. Levyn melodisinta antia oleva All We Had To Give nousee yhdeksi suosikeistani. Kitarassa on massiivinen matala ääni, joka oli suuressa roolissa uuden albumin levytyksessä. Wayne onnistui puristamaan minusta kaiken ulos ja se avasi mieltäni paljon. Kuuntelinkin pitkästä aikaa "Mule Variations" -levyä. He ovat kaikki ja kiertueen lopulla pakettiau-Troutinerityylisiä muusikoita. Hän on fantastinen soitinrakentaja. lä kertaa. Tapa, jolla hän käsittelee kitaraansa ja tunnelma, jonka hän saa aikaa on jotain aivan erikoista. Pidän hänen tuottamastaan Ian Parkerin levystä todella paljon. kö tällä kertaa jotain toisella tavalla. Eikös Peter Greenin uniikin soundin takana ollut Les Paul, jonka hän oli modifioinut uudestaan. Kuinka päädyit niihin. Hän sai minut työskentelemään kovemmin kuin olin ikinä aikaisemmin tehnyt. Sama koskee myös laulusuorituksiani. Hänellä on kyky luoda jotain aivan mieletöntä ja pystyy siihen koko ajan. Se on erinomainen levy, oma kappalesuosikkini on Chocolate Jesus. Levytän vain sellaisia lauluja joista pidän, en toteuta toisten toiveita. Ian Parkerin ja Aynsley Listerin bändeistä tuttu luottorumpali Wayne Proctor on tehnyt jälleen hyvää työtä myös miksauspöydän takana. Vaikka kysymys on aivan tomme törmäsi lumeen. Minulla on siitä hyviä muistoja. Se saa minut tuntemaan, että kaikki lähtee enemmän kitarasta kuin vahvistimesta. sellainen läheltä piti Käytimme studiossa paljon enemmän aikaa tälKappale Hit The Rock'n'Roll TheEntä nykyinen bändisi. Oli Brownin kolmas on parempi kuin kaksi edeltäjäänsä yhteensä. Vaikka Henkan haamu seisookin vasemmassa nurkassa ja Eric Galeskin käy kurkkimassa välillä, niin mistään plagioinnista on turha Oli Brownia ruveta käräjille haastamaan. Vanquish, jota käytän, on Adrian Hardmanin rakentama. Levytysprosessi kesti suunnilleen neljä Taustallani soittavat nykyään basisti Scott BarCar kertoo meille vapauden työstää kuukautta. Tässä tapauksessa se pitää ainakin paikkaansa aika hyvin. Kolmas ehdottomasti mainittava kappale on Mr. Hän on erittäin lahjakas ja sielukas kitaristi. Meillä on todella mukavaa yhdessä, olemme hitsautuneet triona yhteen todella hyvin. Wayne Proctor tuotti albumin ja meillä oli todella hyvä suhde koko levytysprosessin ajan. Wilson, jossa on tunnetta pursuava kitarasoolo. Kyseessä on hyvin rehellinen vahvistin, jossa on erittäin puhdas ääni, joka soi niin hyvin kuin vahvistin vain voi. paljon enemmän aikaa sanoituksiin ja sovituksiin kuin edellisillä levyillä. sekä Nikka Costan Like A Feather. Minulla dinaviassa marraskuussa 2010on ollut kunnia soittaa monien minua inspiroineiden muusikoiden, kuten John Mayallin, Walter ja Robben Fordin kanssa. Kyse on pelkistä vaikutteiden ottamisesta, sillä Oli Brown on löytänyt tällä levyllä oman tyylinsä. Viittaan tuohon edelliseen vastaukseeni, Tom Waits: "Mule Variations". Tämä kiertue on ollut tähän asti paras. Kakkosena saamme silkkaa Hendrixiä. Ikävä kyllä hän ei koskaan tule Britanniaan, vaan kiertää enimmäkseen vain Amerikassa. Levyn ainoa miinus tulee Jim Morrison -tyylisestä kansikuvasta, joka on sanoinkuvaamattoman äklö.
"Olimme kiertueella Skan- Oikeastaan ei ole ketään ylitse muiden. Se oliperiaatteessa samasta asiasta, heillä kaikilla on Verrattuna kahteen edelliseen levyyn, niin teitaivan erilainen näkemys siitä. Sen sijaan, että Oli penkoisi Albert Collinsin jäämistöä tai lohkoisi palasia Jimi Hendrixin hautakivestä, hän on valinnut levyn coverkappaleet tuttuun tapaan linnunradan toiselta puolelta. Tällä kertaa valituiksi tulivat Donny Hathawayn I Love You More Than You'll Ever Know sekä Nikka Costan Like A Feather. Jälkimmäisessä Dani Wilde laulaa taustoja. Wayne sai kappaleet kuulostamaan sellaisilta kuin ne ovat. En tunne häntä, mutta täytyy laittaa nimi muistiin. Tälläkin kertaa hän on loihtinut kokonaisuuteen sopivan äänimaailman ja onnistunut puristamaan muusikoista esiin kaiken oleellisen. Chris Cainin kanssa olisi mukava soittaa. Tele oli alunperin vain kasa erilaisia Fenderin osia. Kertoisitko hiukan kitaroistasi. Heillä on ollut suuri
paleita ilman aikarajoitusta. Mielestäni Wayne Proctorilla on kyky saada artisti tekemään parhaansa. Mikäli Ericin (Gales tai Johnson) levyjä hyllystä löytyy, niin mitä te siinä enää istutte, mars levykauppaan hankkimaan tämä niiden kaveriksi. Meillä oli muutamia huonoja hetkiä, mutta niin se vain menee. Valitsisin ehkä kuitenkin John Mayerin uuden levyn "Born And Raised", joka on todellinen mestariteos.
- 11 -
4 - 2012 ·. Minulla ei aikaisemmin oikeastaan ollut mahdollisuutta miettiä, miten olisin äänittänyt kitarasoolot ja kuinka olisin luonut ne. Sanoisin, että nuo eivät ehkä ole aivan ensisijaisia valintoja, jos mietitään kappaleita intensiivisen kitaristin levylle, mutta hän on tehnyt niistä itsensä näköisiä ja ne tuovat sen kaivatun lisämausteen levyn Hendrix-Eric Gales-Robin Trover -tyyliseen kattaukseen. Geoff Pugh valmistaa ne ja niissä on jotain erikoista. Levyn toinen suosikkini on Paul Jonesin harpullaan ryydittämä lopetusraita. Wilson (11) Like A Feather (12) Solid Ground Kolmas kerta toden sanoo tai jotain sinnepäin on vanha viidakon sanonta. Kuka on mielenkiintoisin muusikko, jonka kanssa olet soittanut?
Here I Am (Ruf 1178)
(1) Here I Am (2) Thinking About Her (3) Manic Bloom (4) All We Had To Give (5) You Can Only Blame Yourself (6) Start It Again (7) Devil In Me (8) I Love You More Than You'll Ever Know (9) Remedy (10) Mr. Se todella auttoi meitä lopputuloksen kanssa. Minä yksinkertaisesti tykkäsin noista kappaleista ja niiden esittäjistä. Lempikitaroitani ovat omistamani Telecaster ja Vanquish. Se on Tom Waitsin Hold On, mutta jos kysyisit asiaa huomenna, saisit toisen vastauksen...(naurua). Hänen tekemänsä soitin on todellinen taideteos. Se antoi tapauksesta." kapnes ja rumpali Wayne Proctor. Minkä kappaleen olisit halunnut säveltää. -tilanne. Hitto, haluaisin vain nähdä hänet livenä. Vahvistimena minulla on Volt Amp Co:n tekemä Duncan-kopiovahvistin. Minulla oli selvä visio millaisia niistä pitäisi tulla ennen kuin menimme studioon. Se onnistui mielestäni aika hyvin ja lopputulos on jotain hyvin erikoista. Aloitusraitana oleva nimikappale avaa pelin varsin raskassointisesti ja hyvin nopeasti kuulijalle selviää mistä on kyse
Kesän aikana tulee vielä miehen toisen yhtyeen, instrumentaalimateriaalia vääntävän Atomic Blastin esikoislevy, "Hypnosis". Mike Bellin uusin tehtiin berliiniläisessä Lightning Recorders -studiossa livenauhoituksena samoin kuin edellinenkin. Keväällä julkaistu uusi levy "Payback" (ks. arvio sivulta 63) on vain vahvistanut suosiota ja orkesteri onkin Suomen eniten keikkaileva rockabilly-combo. Laitettiin tosin kyselyä myös Lontoon suuntaan Toe Rag Recordsin Liam Watsonille, mutta Grammy-palkinnon myötä miehen studioveloitus on noussut niin suolaiseksi, ettei sitä kyennyt edes harkitsemaan. Vai oletko. Molempiin suhtaudun kuitenkin vakavasti. Juurimusiikin ja ennen kaikkea rockabillyn ystäville Siira tuli tunnetuksi Mike Bellinä viimeistään vuonna 2010, jolloin Mike Bell & The Belltonesin debyyttipitkäsoitto "Scream & Holler" ilmestyi. Hörpimme juuri tilattuja huurteisia ja keskustelemme innokkaasti musiikista. Missä nämä levyt tehtiin. Pelikenttähän on näillä kokoonpanoilla varsin erilainen. Seuraavaksi
· 4 - 2012
- 22 -. Onhan se toki erilainen, mutta juuri sen takia onkin jaksanut puskea ja tehdä biisejä kummassakin. ilö enk H
ku
a ass v
:
MIIKKA SIIRA Roots-musiikkia ammattitaidolla ja avoimella sydämellä
I
stumme muusikko-laulaja Miikka Siiran kanssa anniskeluravintolan terassilla Kallion kaupunginosassa Helsingissä. Hyvä tietenkin hänelle, että vuosien pakerrus epämuodikkaiden analogisten äänitysten parissa on tuonut lopultakin mainetta ja taloudellista hyötyä. Atomic Blast on taas sellaista avaruussurinan, surfpulputuksen ja vanhojen leffatunnareiden hilpeää sekoitusta, että se vaatii erilaista lähestymistapaa. Kolmas kokoonpano Fanatic IV on treenausvaiheessa ja pöytälaatikko pursuaa uusia kappaleita. Esimerkiksi Mike Bellin uusimman levyn tekemiseen meni kaksi päivää ja Atomicin kanssa nysvättiin puoli vuotta studiossa, että saatiin kaikki surinat ja pörinät mieluisaksi. Varsinkin Mike Bellin kohdalla puritaanisuus on ainoa toimiva metodi, jos haluaa homman kuulostavan uskottavasti -56 vuosikerran rockabillyltä. Saakelin hauskaahan tämä on. Miten yhdeltä miehellä voi olla aikaa ja tarmoa tähän kaikkeen.
JANNE ÖRNBERG
No, kun on lapsesta saakka halunnut tehdä musaa, niin tää on sitä mitä haluankin tehdä. Minua hämmästyttää, että olet kyennyt keskittymään täysillä sekä Mike Belliin että Atomic Blastiin. Ei tässä mitään stressiä ole
Vaimo Ronnie ja hänen kohtalonsa pengotaan esiin, kun halutaan korostaa mestarin mielenhäiriöitä ja sairaita piirteitä. Tässä kohdin on kyllä myönnettävä, että olen kuunnellut näitä enemmäkseen Murray Hill -firman
80-luvun puolivälissä julkaisemalta vinyylikoosteelta, jonka stereointi ei ollut kovin onnistunut. Recipe For Love -puolen julkaisua taisi jouduttaa se, että intro on yllättävän samanlainen kuin Beatlesien I Want To Hold Your Handissa. Vaisua yleisilmettä lisää se, että tekninen taso ei ollut huimaava. Sisältö oli sama kuin 60-luvun puolivälissä julkaistu "alkuperäinen" The Ronettes Featuring Veronica (Colpix 486), joka julkaistiin Spectorin lähes samannimisen albumin kiusaksi. Niin tai näin, tyypillistä 60-luvun tyttötavaraa, jossa pirteintä oli ilman muuta Ronnien hyökkäävä, kapinalliseksikin väitetty ääni. Tarkemmin ottaen Ronnie on muistellut, että hän pääsi koulutyttönä vieraillessaan isoäitinsä luona perehtymään katumuotiin, eritoten espanjalaiseen perinteeseen , vaatteisiin ja esiintymistapoihin. Sehän ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että Ronetteskin olisi ollut heidän levyllään mukana.
· 4 - 2012
- 24 -. Heartbreakers on nimike, joka on esiintynyt listauksissa sekaantumiseen asti. Tyttöjen imago korkeine kampauksineen, törröhuulineen ja houkuttelevine eleineen oli opittu New Yorkin kaduilta. Edes tyttöyhtyenäkökulmasta levyissä ei ollut mitään, jonka perusteella olisi voinut ennustaa tulevia suuruuden aikoja. Anniltaan Ronettesien ensivaihe ei paljon tarjonnut. Kukakohan hovissa tunnustautuu Ronettes-faniksi?) ja Nedra Talley -serkun kanssa perustettu epävirallinen Dolly Sisters (Darling Sisters, sanoo Whitburn), joka sellaisenaan pääsi esiintymään ja levyttämään Colpix-merkille nimellä Ronnie & The Relatives, ensisinglen jälkeen otettiin käyttöön The Ronettes. Sävelmät olivat aikansa perustasoa, omat suosikkini ovat vauhdikas Good Girls, nätti My Guiding Angel ja peruskiltti The Memory, myös 50-luvulta periytyneestä Sillhouettesista Ronettes teki hyvän version. Levytykset ovat vuosilta '61'62, mutta julkaisutahti oli verkkaisempi. Kuka matki ketä, Ronettes-levytys on kuitenkin vuodelta '62. Säveltäjänimissä on monia tuttuja: Jackie deShannon ja Sharon Sheeley, Bert Keyes... Olkoon, BN tuskin on oikea foorumi typerän rock-termin analysoimiseen, käydään sen sijaan lyhyesti läpi Ronnie Spectorin musiikilliset vaiheet. Niiden esittäjäksi on merkitty The Heartbreakers, mutta Murray Hill -koosteen tekstissä väitetään, että kyseessä oli todellisuudessa Ronettes. Myönnän, että omakin kiinnostukseni Ronnien tekemisiin on pääasiassa rajoittunut Ronettes-aikoihin. Musiikkia ja ylipäätänsä nuorisokulttuuria hän oppi perhepiirissä ja anti oli mitä kirjavinta. Jos näin on niin ymmärrän entistäkin huonommin mitä rock oli tai on. Mainittakoon vielä, että joissakin listauksissa, ehkä joillakin levyilläkin mainitaan raidat The Willow Wept, You Had Time, Leo ja Pour It Out. Golpix 646 julkaistiin vasta kesällä '63, kun Ronettes oli häipynyt firmasta, samoin May 138, ja Dimension on 60-luvun puolivälistä, jolloin yhtyeen huippuvuodet olivat jo ohi. Molemmat nimet olivat kunnianosoitus Ronnielle, jonka kapinallinen ääni ja ärsyttävä, hämäävä esiintyminen ja ulkomuoto olivat yhtyeen menestyksen perusta. Vastaava CD on tietenkin sekin olemassa, ehkä monessakin eri muodossa. Lisää ihmeteltävää löytyi, kun kertasin . Miten niin Rock star. Ensimmäinen Colpix on tullut vastaan parempanakin painoksena ja soundi on siinä ratkaisevasti selkeämpi. Gonzales, josta asiaa pähkäilen, ei arvaile, vaan ilmoittaa, että nyt käsiteltävä yhtye oli oikeasti olemassa ja ehtinyt levyttää ennen näitä raitoja parille muullekin merkille. Ensimmäinen yhtye oli Estelle-siskon (tätä kirjoitettaessa ajankohtainen, koska Ruotsissa pohditaan pikku prinsessan nimen alkuperää. Perhe-elämästä on ollut kyllästymiseen asti tekstiä sekä hänen omassa 80-luvun lopussa ilmestyneessä "Be My Baby" -nimisessä elämäkerrassaan että lukemattomissa Phil Spectorin hahmoa käsittelevissä kirjoissa ja kirjoituksissa.
PEKKA TALVENMÄKI
Ronnie ja sukulaiset
Ronnie on oikealta nimeltään Veronica Yvette Bennett, syntynyt New Yorkissa 10.8.1943. Colpix-levytykset on merkitty alkaneeksi vuonna '61: Colpix 601 I Want A Boy What's So Sweet About Sweet Sixteen
May 111 I'm Gonna Quit While I'm Ahead My Guiding Angel 114 Sillhouettes You Bet I Would 138 Good Girls The Memory Colpix 646 I'm On The Wagon I'm Gonna Quit While I'm Ahead Dimension 1046 He Did It Recipe For Love Siinä kaikki mitä Ronettes ennen Spectorille siirtymistään levytti, ensimmäinen Colpix ja ensimmäinen May siis nimellä Ronnie & The Relatives. Mainittu Murray Hill -LP oli nimeltään ytimekkäästi The Ronettes, The Colpix Years !9611963 (000156), varmaankin tuttu kaikille tyttömusiikin harrastajille. Kävi kuitenkin niin, että poikkesin taannoin Kalliossa divariin ja ostin pakollisena poisviemisenä Ronnien muutaman vuoden takaisen CD:n "The Last Of The Rock Stars" Miten niin last. Isä-Bennett oli juuriltaan irlantilainen ja äiti iloinen sekoitus intiaania ja afroa, olipa suvussa intialaisiakin geenejä. historiankirjoja. RONNIE SPECTOR & The Ronettes
K
un Spectorin perheestä puhutaan, nousee esille väistämättä isäntä Phil. Yhdessä väitettiin, että Ronettesien Be My Baby oli yksi ensimmäisistä rock-levyistä ja toisessa, että Spectorin joulualbumi oli kaikkien aikojen ensimmäinen rock-albumi
Tytöt olivat 60-luvun alussa kaiken muun ohessa myös suosittuja taustaenkeleitä isompien tähtien levyillä ja niissä merkeissä he ovat pakostikin joutuneet tekemisiin esimerkiksi Ellie Greenwichin ja Jeff Barryn kanssa ja sitä kautta yhteys Spectoriin oli selviö. Vaan mitäpä tuosta, Christmas Album oli ja on suuri tapaus ja ainakin minun joulurituaaleihini on kouluajoista asti kuulunut sen kuunteleminen kerran läpi pukin odotustunnelmissa. Mikä teki Be My Babysta erilaisen. Philles 116 Be My Baby (2./4.) Tedesco & Pitman 118 Baby I Love You (24.) Miss Joan & Mr. ja muut hitit
Be My Baby teki Ronniesta suuren tähden ja Ronettesista Spector-tallin ykkösartistin. I Can Hear Music on levy, jonka suuri yleisö mieltää Beach Boys -yhteyksiin, olihan rantapoikien cover 60-luvun lopussa iso hitti molemmin puolin Atlanttia, Englannissa peräti top ten -tasol-
... Be My Baby ilmestyi huonoon aikaan brittiinvaasion kynnyksellä. Monet ovat olleet havaitsevinaan, että Spector tuotti ne muuta materiaalia huolellisemmin, ehkä siksi varsinkin Sleigh Ride ja I Saw Mommy Kissing Santa Claus ovat laskujeni mukaan soineet muita raitoja useammin sekä ylen että paikallisradioiden joulutarjonnassa.
Spector ja Ronettes mietteliäinä tulikohan tästä nyt sitä miljoonahittiä vai ei...?
- 25 -
4 - 2012 ·. Be My Baby
Edellä käsitellyt singlet eivät kerro läheskään kaikkea Ronettesien tekemisistä ennen vuotta '63. Colpix-tarinan katkeamisesta on olemassa sekä sellainen versio, että yhtiö sanoi sopimuksen irti, kun hommasta ei tuntunut tulevan mitään, että tyttöjen oma tarina, jonka mukaan he vain ottivat ja lähtivät. Be My Babyn ainutlaatuista tunnelmaa ei kuitenkaan enää tavoitettu. Syyksi muutokseen todetaan Spectorin ylikäymätön rakastuminen Ronnieen. Hyviä levyjä molemmat, mutta väärin silti. Komealla sade-efektillä alkava Walking In The Rain ja Ronnien esityksistä sielukkain Breaking Up erottuivat edukseen, varsinkin jälkimmäisen "c'mon baby don't say maybe" -huokailu kuulostaa nykyäänkin hyvältä. Spectorin joukoilla oli työn alla Then He Kissed Me -niminen jatke Crystalsien hyvin alkaneeseen hittiketjuun. Tämä ei lyönytkään luuria kiinni vaan kyseli Estellen kuulumisia ja saatuaan kuulla yhtyeestä, jossa tyttö lauloi, esitti vierailukutsun. Yhtye oli nimittäin erittäin suosittu sekä lavalla että TV:ssä, koska se pääsi esiintymään legendaarisen Murray The K:n show-tapahtumissa, eritoten Ronnien seksikäs esiintyminen ja tavallista tuhmempi laulutapa huomattiin. Sam 120 (Best Part Of ) Breaking Up (39.) Big Red 121 Do I Love You (34.) Bebe And Sue 123 Walking In The Rain (20.) How Does It Feel 126 Born To Be Together (52.) Blues For Baby 128 Is This What I Get For Loving You (75.) Oh I Love You 133 I Can Hear Music (100.) When I Saw You Sinkkujen a-puolet olivat mielestäni erinomaisia, joskin on myönnettävä, että kun Motown ja oikea soul painoivat päälle niin ei niihin hirveästi jaksettu innostua, ne olivat liikaa poppia. Loistava levy, tuskin sentään maailman ensimmäinen rock-levy, mielestäni ei myöskään Spectorin tyttölevyjen huipennus (Crystalsien He's Arebel ja He's Sure The Boy I Love olivat vielä upeampia), mutta yksi 60-luvun hienoimmista jutuista silti. Why... Esiintymisiä tarjoutui muuallakin, tärkeimpänä kiinnitys Joey Deen twist revueen. Tiettävästi Ronettes ehti olla joillakin Spector-levyillä taustakuorona ennen läpimurtoaan, joka tapahtui loppukesällä '63.Myös kaksi omaa raitaa tehtiin ja ne on julkaistu pelkästään Veronican nimissä seuraavilla numeroilla: Phil Spector 1 So Young Larry L 2 Why Don't They Let Us Fall In Love Chubby Danny D So Young oli raakile, mutta tottahan se nimeään vastasi, koska Ronnie kuulosti siinä auttamattoman nuorelta. Brittilehdissä oli kuvia yhtyeestä liittyen lähinnä onnistuneeseen vierailuun ja jos en vallan väärin muista niin kotoisessa Suosikissakin oli Ronettesista kuva.
Johtunee kyllästymisestä, mutta mielestäni nuo kaksi ovat albumin heikoimmat raidat ja Ronettes häviää muutenkin sekä Crystalsille että varsinkin Darlene Lovelle. Sen merkeissä tytöt kohtasivat mahdollisesti myös Phil Spectorin. Muutaman hyvän singlen yhtye vielä teki ja sai muutaman hittisijoituksenkin, mutta sekä yhtyeen ilme että listasijoitukset putosivat vähitellen, kunnes Philles-merkki kaatui vuoden '67 alussa ja sen mukana Ronettes hajosi. Be My Baby on levy, josta on sanottu jo kaikki mahdollinen. Romanttisempi tarina kertoo, että tytöistä Estelle soitti vahingossa väärään numeroon ja langan päässä oli Spector. Pakko peesata levykansirunoilijaa, joka väittää selitykseksi sen, että Ronettes lauloi kaikki rakkauslaulunsa you and me- pohjalta, kun sitä ennen Crystals, Darlene Love ja muut lauloivat poikaystävistään ja ihastuksistaan he-muodossa. Koko tyttöyhtyekulttuuri pyyhkäistiin maihin, sen takia Ronettesiin kohdistuneet suuret odotukset jäivät toteutumatta. oli jo puhdasta Ronettesia, hyvä raita äänivallin tapaista myöten. Unohtumaton, tappavan tehokas intropaukuttelu, munaskuihin tunkevat jouset, Ronnien käsittämätön sittemmin tavaramerkiksi muodostunuyt oh wow. Single oli Nurmijärven linja-autoaseman jukeboxissa ja siellä se soi niin kuin sen pitikin soida: monona kumeasti kajahdellen. Be My Baby ei ollut Spectorin toivoma ykköshitti, se juuttui kolmeksi viikoksi kakkoseksi Billboardin HOT 100:ssä, r&b-listallekin se vielä ehti päätyen neloseksi. Todennäköisesti yhteys Spectoriin löytyi kuitenkin normaaleja reittejä. Niin tai näin, Spector ihastui ensisilmäyksellä solisti Ronnieen ja järjesti sopimuksen. Myös Englannissa Be My Baby huomattiin, sitä soitettiin ahkerasti Radio Luxemburgissa ja se kipusi listoilla neloseksi. Hieno jatke siitä tulikin, mutta Spectorin ajatukset olivat jo muualla, uudessa ja erilai-
sessa tyttölevyssä, joka tehtiin mittatilaustyönä Ronettesille. Tämä näkyi jouluksi '63 valmistuneella legendaarisella Christmas Albumilla, joka sisälsi kolme Ronnien sooloilemaa raitaa. Ykkösenä oli syksyllä '63 sellaisia popin klassikoita kuin Bobby Vintonin Blue Velvet ja Jimmy Gilmerin Sugar Shack. Voi olla, ehkä intiimimpi you-muoto puri paremmin ainakin Ronnien tuhman tytön äänellä laulettuna
Spector-versio julkaistiin nimellä Bonnie & The Treasures. Tämä tapahtui vuonna '72, virallisesti avioero sai lain voiman pari vuotta myöhemmin. Musiikillisesti Phil Spector oli 60-luvun lopun hiljaisina vuosinakin melko aktiivinen, tuottihan hän soulpiirien hellimät parit singlet ja yhden albumin The Checkmates Ltd -yhtyeelle. Ronettes-originaali on sikäli mielenkiintoinen, että sitä ei tuottanut Spector vaan Jeff Barry. Hyvien hittiraitojen ohessa erottuu edukseen kohtalokkaan oloinen You Baby, selkeimmät pettymykset ovat versiot Chapel Of Love ja What'd I Say. Rare Mastersin teksteissä kerrotaan Ronnien väittäneen, että hän itse asiassa lauloi soolon ja saman tien ollaan sitä mieltä, että vaikka tuottajaksi oli merkitty Jerry Riopell niin todellisuudessa levyn takana oli Spector. Olen nähnyt myös vastaavaan TV-tallenteen, Shindigistä tai Hullaballoo-ohjelmasta napattu. Myös Ronnie teki elämänsä munauksen ja avioitui Phil Spectorin kanssa. Luonnollisesti nämä aikaisemmat yhteydet johtivat siihen, että Spector kutsuttiin myöhemmin Beatles-levyille taustapiruksi ja sitä kautta myös Ronnie pääsi levyttämään, mutta siitä lisää tuonnempana.
Avioon ja alamäkeen
Philles ajautui konkurssiin vuoden '67 alussa. Vanhat hyvät Rare Masters -vinyylit sisälsivät sellaiset raidat kuin Paradise, Soldier Baby Of Mine, I'm A Woman In Love, Everything Under The Sun, I Wish I Never Saw The Sunshine, Keep On Dancing ja Here I Sit, jotka ovat keskimäärin melkein samaa tasoa kuin alkuperäislevyille päätyneet raidat, mutta mitään erityistä kehuttavaa niissä ei mielestäni ole. Spector ei tunnetusti juurikaan piitannut albumeista. Jälkimmäinen on live ja soundiltaan sekava. B (1) Be My Baby (2) You Baby (3) Baby I Love You (4) How Does It Feel (5) When I Saw You (6) Chapel Of Love Sisältö voisi olla edustavampikin. Ronettes oli, kuten todettiin, yllättävän suosittu Englannissa. Estelle ja Nedra olivat avioituneet ja keskittyivät perheisiinsä. Hän järjesti tilanteet niin, ettei Ronnie vahingossakaan jäänyt yksin englantilaisten vieraitten kanssa ja ainakin joissakin esiintymisissä hän esti Ronnien pääsyn lavalle, tilalle hankittiin sukulaistyttö Elaine. Pariskunta ei saanut omia lapsia, mutta he adoptoivat kolme poikaa, nimiltään Donte, Louis ja Gary. Mielenkiintoisin rare-raita on kuitenkin kapinalaulu Home Of The Brave, joka oli listoilla Jody Millerin jykevänä tulkintana keväällä '65 ja joka levytettiin suomeksikin nimellä Sankarit Maan. Tässä yhteydessä ilmenivät ensimmäiset merkit Spectorin sairaalloisesta mustasukkaisuudesta. Samoista yhteyksistä on olemassa myös Be My Babytallenne, joka sekään ei oikein purrut paitsi että Ronnie oli nätti. Bonnie oli
Charlotte O'Hara ja kun asiaa häneltä kysyttiin niin hän kertoi, että Riopell tuotti levyn, joskin Spectorin valvovan silmän alla. Tytöt lauloivat pyöreillä palleilla ja vauhti oli näennäistä. Annettakoon siis kunnia heille, joille se kuuluu. Yhteydet säilyivät kun britit matkasivat Atlantin taakse. Silti sanoisin, että Jody Millerin hittiversio on parempi, mutta sehän on makuasia. Saman tien Ronettes hajosi. Niinpä Ronettesien ainut Philles-LP ilmestyi vasta vuonna '65:
The Fabulous Ronettes Featuring Veronica (Philles 4006)
A (1) Walking In The Rain (2) Do I Love You (3) So Young (4) Breaking Up (5) I Wonder (6) What'd I Say
· 4 - 2012
- 26 -. Levy tehtiin pienellä porukalla pienessä studiossa New Yorkissa ja siitä puuttuu Spector-tuotoksille ominainen mahtipontisuus, äänivalli-sanan käyttö on liiottelua. Levymerkki oli Herb Alpert -yhteyksistään tunnettu A&M, jolle myös Ronnie sai levyttää yhden singlen:
la. Optimistinen ja kuulakas Paradise on kyllä hieno ja nuoren Ronnien ääni siinä lähes parhaimmillaan, samoin Soldier Baby Of Mine on lajinsa helmiä. Aviovuosista kannattaa lukea Ronnien kirjasta, sehän päättyi myrskyisien vaiheiden jälkeen siihen, että Ronnie karkasi Donte ja kassillinen vaatteita kainalossaan. Sinne suuntautuneiden matkojen yhteydessä Spector ja tytöt tutustuivat sekä Beatlesiin että Rollareihin, viimeksi mainittujen kanssa he esiintyivät jopa samalla kiertueella. Molemmat väitteet on sittemmin kumottu. Myöhempien vuosien uusintakoosteilla (kaksiosainen Wall Of Sound , PSI-sarjan Ronettes Greatest Hits ja varsinkin sen kakkososa) on julkaistu muutaman kappaleen verran alun perin hyllylle jäänyttä Ronettes-materiaalia. Varsin vähälle huomiolle jäänyt Charlotte lauloi hyvin ja Riopellin taustatyö oli lähes maestron itsensä tasoa. Jos joku haikailee Candy & The Kisses -versiota niin muistettakoon, että Ronettes levytti sävelmän ensin. Ronettes oli yleisön lämmittäjänä keikoilla ja muutenkin yhteyksiä pidettiin yllä
Ei mitään ideaa ja Ronnie on vielä enemmän hukassa kuin a-puolella. Try Some... Itsekin mietin, mistä sitä kannattaisi ruveta kyselemään, kunnes tajusin, että levyhän löytyy korkkaamattomana omasta hyllystä. Jos jotakin levytettiin, se jäi hyllylle. Silti sanoisin, että laahaa aika lailla, samaa vikaahan oli Spectorin tuotoksissa 70-luvun puolivälissä. tehtiin Spectorin muistelojen mukaan ihan tosissaan ja siitä uskallettiin odottaa hittiä. Mitään aistikuvaa siitä milloin ja mistä olen sen ostanut, ei muistunut mieleen. Tosissaan oltiin, sillä taustasoittajia ja -laulajia on listattu pitkät rivit.
Siren (Polish T 58336)
A (1) Here Today Gone Tomorrow (2) Darling (3) Any Way That You Want Me (4) Tonight (5) Boys Will Be Boys B (1) Hell Of A Nerve (2) Settin The Woods On Fire (3) Let Your Feelings Show (4) Dynamite (5) Happy Birthday Rock'n'Roll Tuoreista teksteistä sai sen käsityksen, että alkuperäinen vinyyli olisi käymässä harvinaiseksi. Alamäki-otsikon alle sopii maininta epäonnistuneesta yrityksestä elvyttää Ronettes. B-puolella julkaistu 60-luvun puolivälin jäänne kuulostaa melkeinpä paremmalta, tyypillisemmältä ainakin. Diskografiat ovat sekavat, koska vanhaakin materiaalia julkaistiin, tässä ne "oikeat" singlet, jotka mainitulta vuosikymmeneltä löysin: Buddah 384 Lover Lover Go Out And Get It Tomcat 10380 You'd Be Good For Me Something Tells Me Epic 50374 Say Goodbye To Hollywood Baby Please Don't Go TK/Alston 3738 It's A Heartache I Wanna Come Over Lisäksi kannattanee mainita parit vierailut kuuluisuuksien taustalla, arvokkaimpana lauluosuus Jimi Hendrixin "Rainbow Bridge" -levyllä, miksei myös Alice Cooperin LP "Muscle Of Love". Kuulakkaasta ja seksikkäästä tyttömäisyydestä ei ollut jälkeäkään eikä solistia edes ole kovin helppo tunnistaa, niin matalalta Ronnie joutui hetkittäin laulamaan. 80-luku alkoi onnekkaammin, sillä Ronnie pääsi levyttämään albumin. Genya Ravan production, lukee kannessa, minulle nimi ei sano mitään. Studiossa oli Ronnie parin tuntemattomaksi jääneen enkelin kanssa. Ristiriitainen levy, mutta sentään jotenkin ymmärrettävä käsittämättömään b-puoleen verrattuna, taitaa olla rokkia eipäs olekaan vaan rockabillyä, sanoo Wikipedia... Muovit auki ja levy soimaan. Itse Beatles on tässä yhteydessä sivuseikka, katsastetaan sen sijaan pikaisesti Ronnien soolosingle: Apple 1832 Try Some Buy Some Tandoori Chicken Vihreäomenainen a-puoli oli George Harrisonin sävelmä ja hänet on merkitty myös tuottajaksi yhdessä Phil Spectorin kanssa. Ronnie perusti Philin vankilasta karattuaan Chip Fieldsin ja Diane Lintonin kanssa ryhmän, jonka kanssa hän pääsi jonkin verran esiintymään, mutta levytysmahdollisuutta tämä pari vuotta kestänyt yritys ei tarjonnut. It's A Heartache kuulosti samalta sävelmältä kuin Bonnie Tylerin hitti ja Bruce Springsteenin E Street Bandin tukemana laulettu Say Goodbye To Hollywood on enemmän Springsteeniä kuin Ronnieta.
Joka paikan höylänä 80-luvulla
Edellä listatut 70-luvun singlet eivät olleet listamenestyksiä, eikä vuosikymmenen loppu muutenkaan ollut Ronnielle taloudellisesti kovin positiivinen. 70-luku ei merkinnyt pelkästään alamäkeä, koska Ronnie sai levyttää yllättävän paljon. Pahat aavistukseni osoittautuivat ainakin osittain vääriksi. Ihmettelen kyllä miten se on mahdollista, onhan kaikki järkevä ja järjetönkin Beatlesia koskeva muuten kaivettu esiin, lisäpointtina muistettakoon, että koko Beatles-nelikko soitti tiettävästi Ronnien levytysten taustalla. Vahvistamattomien listausten mukaan Ronnie levytti Harrisonin kanssa enemmänkin, nytkin puhutaan kokonaisesta albumillisesta materiaalia, joka jäi julkaisematta, ei ole ainakaan minun tietooni tullut. Kappaleen toinen säveltäjä oli Spectorin kaverina noihin aikoihin muutenkin ahkeroinut Toni Wine, jonka oma ura jäi valitettavan laihaksi. Siinä se taas nähtiin, että parasta Apple-levyssä on etiketti. Huhujen mukaan sävelmiä tehtiin Ronnielle tuossa vaiheessa paljon enemmänkin, ehkä peräti albumillisen verran. Osa raidoista tehtiin Mediasoundin studiolla, osa Electric Ladyllä. sekään huono ole, tuoreus vain puuttuu. Lopputulos oli keskinkertainen aikaisempiin Ronettes-levyihin verrattuna, jotenkin kolkonkuuloinen, vanha tyttömäinen hehkeys puuttui. Melko hyvin ovat nuo 70-luvun jutut pysyneet piilossa. Näin on päästy aivan 60-luvun loppuun, jolloin Spector vaimoineen kutsuttiin masteroimaan Beatles-levyä Applelle. En tiedä onko levyllä rock-piireissä todella jotakin erityisarvoa, joissakin kirjoituksissa on nimittäin väitetty, että sekä John Lennon että George Harrison ottivat siitä vaikutteita myöhempiin yrityksiinsä. Sävelmä on särmätön ja vailla johtolankaa, ei siis ihme, että Ronnie oli aika reippaasti hukassa. Siren
- 27 -
4 - 2012 ·. Luultavasti Spector itse ansaitsee levyn ainoat vähäiset plussat, sillä sovituksessa on etenkin loppupuolella vissiä mahtipontisuutta ja vanhaa vallia, ei kuitenkaan sellaisena kuin 60-luvun puolivälistä muistamme, mieluummin kannattaa vertailukohtia etsiä Checkmatesien levyiltä. Itsekin joudun myöntämään, että vierailin Ronnien sivuilla saadakseni niistä edes jonkinlaisen käsityksen. A&M 1040 You Came You Saw You Conquered Oh I Love You Levy julkaistiin Ronettesien nimissä, mutta yhtye oli hajonnut jo pari vuotta aikaisemmin. Ei You Came... Pieleen meni, single nousi jenkkilistoilla vain sijal-
le 77
Ronnien versio on jännittävästi sovitettu ja vanhanaikaisesti laulettu, levyn positiivinen yllätys ilman muuta. Taustan konemainen paukuttelu on liiankin matemaattista ja saa yleisilmeen kuulostamaan epäinhimillisen siistiltä. A-puolelta erottuu kelpo versio Evie Sandsin 60-luvun lopun pikkuhitistä Any Way That You Want Me (joka soulpiireissä muistettaneen paremmin Walter Jacksonin versiosta ja brittipopin harrastajien keskuudessa Troggsin top 10 -levytyksenä). Mutta ei missään nimessä parempaa. Singleinä albumilta julkaistiin ilman mainittavaa menestystä Who Can Sleep ja Love On Rooftop. Kolme suosikkiraitaani osuvat siksi vanhanaikaisempaan osioon. Käännettä parempaan jouduttiin odottamaan muutama vuosi. Polish-projekti ei menestynyt kaupallisesti. Sekava rokkipaukuttelu vastenmielisine vinkukitarabridgeineen on kyllä pääosissa. Lisäksi tuntuu kuin vuodet olisivat latistaneet tun-
· 4 - 2012
- 28 -. Pakollinen cover on Beach Boysien Don't Worry Baby, johon liittyy pieni historia. -laulussa ei oikein toiminut, lopputulos oli aika jähmeä 60-luvun originaaliin verrattuna, Tuottaja-Ramonen säveltämistä kahdesta raidasta nimikappale on parempi, itse asiassa ihan jäntevä joskin yksioikoinen medium ja Bye Bye Baby, jolla tuottaja itsekin on mukana merkitsi sikäli paluuta vanhoihin aikoihin, että intro tuo mieleen Be My Babyn. Perinteisestä fifty-fifty -duetosta ei ainakaan ollut kyse, sillä hätäisen kertakuuntelun perusteella Money rokkasi ja Ronnie hymisteli taustalla Be My Babyn teemaa. Originaalia en muista, listamerkintääkään ei löydy, vanhaa brittipoppia kuitenkin. Kyseessä oli Darlene Loven kanssa duetoitu Rockin' Round The Christmas Tree, jonka täkäläiset joulumusiikin ystävät löytävät parhaiten A&M-koosteelta A Very Special Christmas 2. Ronnien persoonallisuus on tyttövuosista asti perustunut somaan epäpuhtaaseen honotukseen ja nyt kun ääni oli madaltunut rouvamaiseksi niin tulos on lievästi ärsyttävä. Rainbows...-levyn tuottaja Joey Ramone tunsi tarinan ja innosti Ronnien levyttämään vanhan hyvän laulun ja hyvin hän sen lauloikin, yksi parhaista tämän sävelmän versioista ilman muuta. Ei albumikaan varsinaisesti pärjännyt, mutta muuten Columbia-vaiheeseen osui kunniamainintoja. Singlelle (Polish 202) valittiin Darling ja Tonight, jotka ovat yrityksiä dramaattiseen suuntaan, mutta kumpikaan ei minua kiinnostanut. Kerrotaan nimittäin, että Brian Wilson oli Ronnien suuri ihailija, niin suuri, että kun hän kuuli autoradiosta Be My Babyn ensi kerran kesällä '63 hän innostui niin että ajoi autonsa ojaan. Chips Taylorin sävelmä on nättiä ja luotettavaa 60-luvun rakkausjulistusta ja vaikka Ronnie ei ihan Evie Sandsin tasolle päässyt niin hyvän version hän teki. Mainita sopii myös Ronnielle aina rakkaat jouluaiheet. Jotakin pientä Ronnie kyllä kaiken aikaa teki, enimmäkseen kuitenkin piipahduksia muiden levyillä ja mitä erilaisimmissa happeningeissä, joista tärkeimpinä mainittakoon TV-sarjaan Little Rosey levytetty tunnuslaulu ja esiintyminen presidentti Clintonin isännöimässä kansainvälisessä kongressissa Denverissä. Hän esiintyi NBC:n ohjelmassa Merry Motown Christmas ja levytti myös jouluraidan. Tutulta kuulostaa myös b-puolelta löytyvä Roger Cookin sävelmä Let Your Feelings Show. Mahdollisesti mainitun Eddie Money -dueton TV-julkisuuden ansiosta Be My Baby valittiin Dirty Dancing -projektiin, jonka kiertueversiossa Ronnie esiintyi parin kuukauden ajan. Materiaali ei sekään paljon pelasta, tasapaksua ja vivahteetonta joka pojan ja tytön aikuisrokkia. "Oikeatakin" musiikkia levyttämään Ronnie pääsi vielä vuonna '89, mutta materiaali julkaistiin vasta seuraavalla vuosituhannella, joten siitä lisää tuonnempana.
Talks To The Rainbows
90-luku sujui poissa suuren yleisön tietoisuudesta. Vertailukohtana ja esikuvana tuli mieleen Pointer Sistersien samoihin aikoihin tehdyt Planet-levytykset, joiden tasolle Polish ei sentään yltänyt. Plussat saa myös Dynamite, se on iloista rock & rollia, ei siis rokkia vaan sitä itseään ja jos sovituksesta ottaisi vähän turhia koukeroita pois, tämä menisi täydestä 50-luvun lopun levytyksenä. Kiva raita. (Minkähänlainen automies Wilson mahtoi olla, muistaakseni samanlaista tarinaa kerrotaan seuraavaltakin kesältä, kun radiosta soi Four Seasonsien Rag Doll). Hänet esiteltiin myös omassa osiossa Legendary Ladies Of Rock -nimisessä dokumettisarjassa. Loppu on sitä sun tätä. Hauska ja dynaaminen versio, mutta Brenda Leen esitys on silti se ainoa oikea. Yhdentekeviä ovat loputkin. Tärkeintä Ronnien kannalta oli, että single nousi jenkkien top teniin ja Grammy-ehdokkaaksi ja antoi vierailevalle solistille mahdollisuuden omaankin levyyn.
nelmaa entisestään, ei tämä ilmestyessään ihan niin tylsältä kuulostanut kuin nyt tarkistuskuuntelussa. Vuonna '86 Ronnie palasi listoille singlellä Take Me Home Tonight (Columbia 3806231), jota Spector-listaukset käsittelevät mielellään Eddie Moneyn kanssa laulettuna duettona, mutta virallisesti kyseessä oli Moneyn rokkilevy, jolla Ronnie vieraili. Don't Worryn Wilson sävelsi juuri noihin aikoihin ja omien puheittensa mukaan hän sävelsi sen nimenomaan Ronettesille, mutta Spector ei huolinut sävelmää käyttöönsä. ei ollutkaan pelkkää roskarokkia, mukaan mahtuu peräti kolme kuuntelun kestävää raitaa mikä on ihan hyvä hyötysuhde kolmenkymmenen vuoden takaiselle älppärille ainakin jos se luokitellaan rokiksi. rock & rollilla ratsastavat Setting The Woods On Fire ja päätösraita ovat kaikkea muuta kuin rock & rollia, pahinta mahdollista kohellusta vai onko minulla taas jauhot ja vellit sekaisin. Jos Ramone osaisi yhtään laulaa lopputulos voisi olla hyväksyttävä, mutta ei, Ramone on niin onneton, että esimerkiksi Sonny Bono oli hänen rinnallaan suuri taitaja. She Talks To The Rainbows on parasta mitä Ronnie on nelikymmenvuotisen soolouransa ai-
Unfinished Business (CBS 450856 1)
A (1) Who Can Sleep (2) Love On A Rooftop (3) Dangerous (4) Burnin' Love (5) Unfinished Business B (1) (If I Could) Walk Away (2) Heart Song (3) True To You (4) When We Danced (5) Good Love Is Hard To Find Levyn tuottivat Michael Young, Desmond Child ja Gary Klein ja kun takana oli iso yhtiö niin jälki oli hieman selkeämpää ja steriilimpää kuin Polishvaiheessa. Sen sijaan paluu Ronettes-linjalle I Wish... Varmaa tietoa omasta levystä saatiin vasta vuosikymmenen lopussa, jolloin julkaistiin viisiraitainen albumi, vai EP:ksikö tuota pitäisi sanoa:
She Talks To The Rainbows (Kill Rock Stars KRS 348)
(1) She Talks To The Rainbows (2) Don't Worry Baby (3) You Can't Put Your Arms Around A Memory (4) Bye Bye Baby (5) I Wish I Never Saw The Sunshine Ei mitään uutta, massiivista paukuttelua, mutta kieltämättä taitavammin toteutettuna kuin 80-luvulla. Niin tai näin, albumikokonaisuus on jos ei hyvä niin sen verran välttävä kuitenkin, että levy välttyy toistaiseksi autotallikomennukselta. Eniten ihmetyttää se, että ns
Kyseessä on 80-luvun lopussa nauhoitettu materiaali. Spector-soundien ja varsinkin Ronnien ystävälle tätä LP:tä voi ilman muuta suositella, ihan pihalle menee laskujeni mukaan vain kolme raitaa. Lavalla, levyllä ja valkokankaalla Ronnien esiintymiset ovat olleet popin voiman suurta juhlaa."
kana levyttänyt. Tytöt olivat vastavuoroisesti Ronnien albumilla, joka julkaistiin seuraavana vuonna.
mään killer-ajatuksen ympärille ja venytetty kaksi ja puoli minuuttinen paketti neliminuuttiseksi. Levyn tuotti Ronnien hyvä ystävä, monella tavoin tyttöyhtyeiden etuja puolustanut Alan Betrock (joka muistaakseni kuoli muutama vuosi sitten), taustoilla soitti Marshall Crenshawn yhtye ja enkelikuorona toimi The Pussywillows (huh?) -niminen tyttöryhmä. Ikivanhassa vara parempi, sillä Out In The Cold again ja Work Out Fine erottuvat selvästi. Sieltä kumpuaa myös itse sävelmä, nätti ja nostalginen. Monessa studiossa on käyty ja monenlaisia insinöörejä on ollut paikalla, mikä viittaa siihen, että luvassa oli enemmän kuin saatiin. Work Out Fine on aivan päinvastainen tapaus, lennokas ja hyvää tuulta pursuava versio Turnerin pariskunnan 60-luvun alun bravuurista. Ronettes valittiin Rock & Rollin Hall of Fameen, mikä monien mielestä oli kovempi juttu kuin aikaisemmin todettu Vocal Groupsien vastaava, minun mielestäni ei. ovat aikaisempien levyjen satoa. Samoissa merkeissä tytöt päättivät elvyttää vanhan yhtyeensä ja esiintyivät muutaman kerran konserteissa, uusia Ronettes-levyjä ei kuitenkaan tehty. Estelle-sisko kuoli kolme vuotta sitten, sen sijaan Nedra Talley ja Ronnie ovat tietääkseni hyvissä voimissa tai ainakin elossa. Sattumalta kuuntelin nämä Ronnien uutuudet ensimmäisen ja ainoan kerran viime joululomalla ja fiilis oli kaukana siitä mikä tekijöillä on ollut tarkoitus. Ode To L.A. Plussaa oli myös Ronettesin hyväksyminen lauluyhtyeiden Hall of Fameen. ja You Can't... Joulun tunnelma syntyy jos syntyy lapsuudessa ja varhaisnuoruudessa koettujen musiikkielämysten pohjalta, "uudet" laulut aiheuttavat vain inhon väristyksiä. Jatkoa seurasi. Näistä ei jouluikivihreitä tule. on levyn paras raita. Ainoa miinus siitä, että loppuun on turhaan jääty pyöri-
Best Christmas Ever (Bad Girl Sounds BGS 17000?)
(1) My Christmas Wish (2) It's The Time (Happy Holiday) (3) Light One Candle (4) Best Christmas Ever (5) It's Christmas Once Again Kaikki laulut ovat uusia, mikä ainakin minun ikäiselleni on kauhistus. Netistä koekuunneltuna yleisilme on turhan kalsea. Ode To L.A. Seuraavina vuosina pieni säpinä jatkui. Vuonna '10 Ronnie palasi vanhan lempiaiheensa joulun pariin ja julkaisi albumin:
The Last Of The Rock Stars (Bad Girl Sounds GO 70318)
(1) Never Gonna Be Your Baby (2) Ode To L.A. on Raveonettes-albumin raita, jolla Ronnie vieraili solistina. Toiseksi nettisivuilla mainostetaan coveria School Boysien klassikosta Please Say You Want Me. Poikaosuuden lauloi tai kähisi Keith Richards ja vaikka lopputulos ei ytimekkyydessä pärjää originaalille niin hyvä se on silti. Ihmettelen miten vanhanaikaisen tyttömusiikin arvoja normaalisti korostanut Betrock on vajonnut tällaiseen, ehkä siksi että se oli mukamas muotia. Mainoksesta saa sen käsityksen, että juttu olisi ihan tuore, mutta listausten mukaan levytys on tehty jo vuonna '09. Sen sijaan julkaistiin vuonna '03 Ronnien minialbumi:
Something's Gonna Happen (Bad Girls Sound 0010)
(1) Something's Gonna Happen (2) For His Love (3) Whenever You're On My Mind (4) Communication (5) Favorite Waste Of Time
- 29 -
4 - 2012 ·. Hyviä vanhanaikaisia väläyksiä löytyy muutamalta muultakin raidalta, vaikka ensi kuulemalla rock-henkinen jolkutus tuntui peittävän sekä melodioiden oivallukset että Ronnien laulun alleen. Ronnien laulu on hyvinkin tyttömäistä ja tutut kaihoisat wow wowt kuin 60-luvulta. Lopetan tuntemattoman kirjoittajan ylisanoin: " Ronnien tyyli, ulkonäkö ja soundi olivat innoituksena ja roolimallina kokonaiselle rock & rollin naissukupolvelle. Tuoreimpana tietona mainittakoon kaksi singleraitaa. Unfinished Business -albumin tyylittömyydestä ei oltu opittu mitään ja nykyään kun näillä raidoilla on ikää jo lähes neljännesvuosisata ne kuulostavat aina vain mitättömämmiltä. Toisaalta hyvän levyn tunnusmerkkeihin kuuluu tunne, että tätä voisi kuunnella enemmänkin.
Sitkeästi mukana 2000-luvulla
Uuden vuosituhannen alussa tapahtui Ronnien kannalta muutama positiivinen asia. Ensinnäkin Atlantin takana saatiin lopultakin aikaan lakiuudistus, joka takasi royaltyjä paitsi säveltäjille myös alkuperäisille artisteille ja niissä merkeissä myös Ronettes-tytöt pääsivät osingoille. Sisällöstä osa on muualta peräisin. Arvattavasti Estellen ja Nadran saama hyöty oli suhteessa suurempi, mutta tuskin miljoona taalaa Ronniellekaan mikään pullaraha oli. Edellinen on Ronnien omien sanojen mukaan kunnian osoitus lapsuuden ihanteelle Frankie Lymonille, mutta jostakin syystä Ronnie lauloi laahaavasti, vahvasti improvisoiden ja tuttua vibraattoaan ärsyttävästi korostaen, joten lopputulos ei minua kiehdo. Lisäksi Here Today... Vahinko vain, että levy jäi EP:ksi. Ensinnäkin Ronnie levytti Amy Winehousen muistoksi version hitistä Back Is Black. Ensin vuonna '05 Ronnie oli vahvasti mukana The Raveonettes -nimisen tyttöyhtyeen albumilla. Jazz on kuulemma kovasti muodissa tai tulossa muotiin. Sensuaalisuudessaan, esiintymisessään ja pukeutumisessaan Ronnie loi kokonaan oman, vallankumouksellisen tyylin. Jos tämä on sitä niin kiitos ei. Siinä kaikki. (3) All I Want (4) Hey Sah Lo Ney (5) There Is An End (6) Work Out Fine (7) Here Today And Gone Tomorrow (8)You Can't Put Away Your Arms Around A Memory (9) Girl From A Ghetto (10) Won't Stop Saying Goodbye (11) Out In The Gold Again Patti Smith, Keith Richards ja Nick Zinner olivat myös taustalla ja sen lisäksi pitkä rivi muita, kiitoslistaan tarvittiin kokonainen sivu tekstiläpyskää
Omista kappaleista Our Boogie oli vauhdikas instrumentaali, jossa foni honkkasi ja kirkui; Mellow Maman laulajana oli Ray, ja Plas puhalsi elämänsä honkin omalla vuorollaan. 1931 New Orleansin pohjoispuolella olevassa Donaldsonvillessä. Yhteensä kahdeksassa kappaleessa soi taas outo tenorifoni, joka ei mielestäni ole Plas Johnsonin. Saksofonistien kaikkien aikojen parhaiden nettilistalla hän on sijalla 68, joka on kova saavutus.
JUHA JAAKOLA New Orleansin vaikutteet 19311953
John Johnson Jr., lapsuudesta asti tunnettu isänsä tapaan nimellä Plas, syntyi v. Epäilystäni tukee myös se, että Ray Johnson ja Plas itse eivät ole vahvistaneet Plasin osallistumista sessioihin.
Länsirannikon keltanokka 19541955
Armeijapalvelun loputtua Plas muutti v. Tavanomainen tunnistusvinkki "se Pink Panther -teeman fonisoolomies" kertoo sen, että lyhyen r&b-kauden jatkoksi tuli soitettavaksi kaikkea muutakin. Tenoristi sai kovatasoisessa säestysporukassa valtaosan soolotilasta, jota tuskin olisi annettu teinipojalle. Hän kirjoittautui Westlake College of Music:iin ja ehti opiskella siellä puolitoista vuotta, kunnes pääasiassa Capitolin
· 4 - 2012
- 30 -. Ne ilmestyivät DeLuxemerkin numerolla 3227 ilman suurempaa hälyä. Combo hajosi, kun Plas liittyi Charles Brownin bändiin v. Vanhempi veli Ray soitti pianoa ja lauloi. Plas ei ole nykyisillä nettisivuillaan maininnut olleensa sessiossa mukana. Tenoristin fraseeraus ja runsas honkkaus ei ole tyypillistä Plasia, vaikka nuoruudessa soittotapa on voinut olla vielä kehitysvaiheessa. Hän on kuitenkin selvästi edellisessä osassa esitellyn Maxwell Davisin manttelinperijä länsirannikolla ja edustaa nuorempaa polvea joka ei kasvanut uralleen bigband-tietä. Hänellä oli vanhoja yhteyksiä Charles Browniin, ja studiot kiinnostuivat hänen kyvyistään. Harris oli vahvaääninen laulaja ja combo säesti innokkaasti. 1954 asumaan pysyvästi Los Angelesin tienoille. Plas oli armeijassa Californiassa 19521953 ja soitti sinä aikana Camp Robertsin armeijabändissä. 1951. Johnson Brothersien maine kasvoi niin, että heitä kuullut levytuottaja-muusikko Paul Gayten kutsui teinipojat levytykseen kesällä 1949. Sen aikana ei tehty levytyksiä, mutta useat lähteet uskovat, että Plas olisi ollut kesällä 1951 Los Angelesissa Ike Lloydin neljän kappaleen levytyssessiossa. He säestivät laulaja Erline Harrisia kahdessa kappaleessa ja soittivat toiset kaksi omissa nimissään. PLAS JOHNSON
Tyylikäs sessiomestari
R&B-fonistit osa 6
P
las Johnson voi olla alaa seuranneillekin tuntematon suuruus. Isä opetti pojan soittamaan sopraanosaksofonia, joka vaihtui vanhempana tenoriksi. Hän osallistui joidenkin tietojen mukaan heinäkuussa 1953 New Orleansissa Cosimon studiolla pidettyyn Mercuryn levytyskokonaisuuteen, jossa purkitettiin Ray Johnsonin, Pat Valdelarin ja Woo Woo Mooren esityksiä. Joop Visser luonnehtii heidän tyyliään 1940-luvun lopussa Joe Liggins -tyyppiseksi rhythm and bluesiksi. Perhe muutti myöhemmin New Orleansiin. Hän pärjäsi silti tyylikkäästi annetuissa kuvioissa ja soittaa edelleen kahdeksankymppisenä Los Angelesissa klubikeikkoja. Hyvin nuorena veljekset kokosivat combon, joka pääsi musisoimaan paikallisiin tapahtumiin ja jopa klubeille
Melkoinen osa vanhoista Yazoo-tuotteista, kuten mm. Suppeampaa antia suosiville on tarjolla mm. Enimmäkseen hänen on ilmoitettu syntyneen Georgian osavaltion Columbuksessa vuoden 1886 huhtikuussa, mutta
E
eräässä dokumentissa on maininta vuoden 1882 syyskuusta. Niinpä hän käytti lauluja laatiessaan avustajia, jotka muokkasivat hänen hyräilyjään, saneluitaan ja piirroksiaan. Bluesin hall of famen jäseneksi hänet valittiin v. -57 Chuck Willis. Jo alusta pitäen Yazoon joukot ilmoittivat keskittyvänsä mieluummin laatuun kuin määrään. Tuollainen erilaisten sovittajien kykyjä hyödyntävä toimintatapa on toki käytössä näinäkin päivinä, mutta arvelen Raineyn tukijoukoilla olleen poikkeuksellisen paljon tulkinnallista työtä. Samanlaista instrumenttia hyödynsivät samoin jo 20-luvulla eräät muut bluesmiehet kuten Lonnie Johnson ja Blind Willie McTell, mutta sellaista ei liene nähdyn ja kuullun Suomessa ennen 50-lukua. Merkin nimenä oli aluksi Belzona, mutta jonkin sekaannusta aiheuttaneen päällekkäisyyden vuoksi uusi ja Mississippin Delta-alueen toista rajajokea kunnioittava tunnus otettiin käyttöön viiden ensimmäisen lp:n julkaisemisen jälkeen. Vielä sen jälkeenkin hän jatkoi viitisen vuotta esiintymisiään, kunnes vetäytyi siitä hommasta eläkkeelle. Caltin mielestä Raineyn ja monen muun entisten aikojen tumman laulajattaren musiikki oli todellisuudessa mustaa vaudevillebluesia, mikä ei kukoistuskaudellaan ollut millään tavalla klassista. Big Bill Broonzy väitti oppineensa sen yksikielistä viulua soittaneelta entiseltä orjalta vuoden 1908 paikkeilla, ja aikojen kuluessa sitä on versioitu satamäärin. Tyylillisesti Ma lukeutuu noiden teattereissa ja teltoissa erilaisten kokoonpanojen säestyksellä esittäytyneiden artistien vahvasti blues-pitoiseen down home -kategoriaan. race recordsille varatun Harlem Hit Paraden kärkeen, ja samanlaiseen saavutukseen ylsi r&b-sarjassa v. Esim.
· 4 - 2012
- 34 -. Niillä ja varsinkin itältaltalaisilla massavalmisteilla on eroa miltei kuin päivällä ja yöllä. Mutta lukemaan ja kirjoittamaan hän ei koskaan oppinut. Vuosien mittaan Shanachien väki on jopa valmistanut joitakin aivan uusia Yazookoosteita. Levyiltä on helposti havaittavissa, että Ma Rainey oli musikaalinen ja että hänellä oli vahva ääni. Erilaisilla myyntilistoilla "Rider" on komeillut joitakin kertoja. Näistä nimityksistä jälkimmäistä hieman ihmettelen, mutta kenties sen taustalla on Raineyn asema klassikon See See Rider varhaisimpana levyttäjänä ja tunnetuksi tekijänä. Erään kansitekstin mukaan Yazoo huolehti maineestaan siinä määrin, että jos jostakin esityksestä ei ollut käytettävissä riittävän laadukasta originaalia, sen uudelleen julkaiseminen jätettiin muiden tehtäväksi. Muualla maailmassa Ma Raineyn ansiot on kyllä pantu merkille monella tavalla. Pisteliäästä kirjoitustyylistään tunnetun Stephen Caltin (19492011) mukaan Ma Rainey ei missään tapauksessa esittänyt klassiseksi kutsuttua bluesia, mitä nimikettä hän pitää jazz-intoilijoiden keksimänä järjettömänä terminä. Laululla See See Rider (Blues), joka tunnetaan myös nimellä C.C. Rider, on silläkin hämäräperäinen ja kauas menneisyyteen saakka ulottuva taustansa. Hänen on kerrottu rakennuttaneen säästämillään rahoilla Georgiaan kaksi teatteria, ja kun hän kuoli sydänkohtaukseen kotikaupungissaan Columbusissa 22.12.1939, hänen ammatikseen oli merkitty housekeeper eli taloudenhoitaja. Useiden kollegojensa tavoin Ma Raineyn oli laululle omistautunut taiteilija, jonka ei ainakaan tiedetä soittaneen mitään instrumenttia. Myös tämän taiteilijan taustatiedoista on liikkeellä useammanlaisia vaihtoehtoja. Tuo huolekas asiaan paneutuminen on todettavissa esim. Bluesiin hän tiettävästi oli tutustunut jo noin vuonna 1902, ja kahta vuotta myöhemmin Gertrude Pridgett avioitui laulajana, tanssijana ja koomikkona esiintyneen William "Pa" Raineyn kanssa. Niillä tarkoitan vahvoja laulutulkintoja, hyviä melodioita ja monenlaisia taidokkaita säestyksiä. Jo v. Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 22:
MA RAINEY
VESA WALAMIES
npä olisi tuota tarkistamatta uskonut, mutta näköjään Ma Raineysta ei ole julkaistu Blues Newsissä kuluneiden yli 40 vuoden aikana ainuttakaan kirjoitusta, ei edes yhtä levyarviota. Niin, ja saihan hän vajaat 20 vuotta sitten eräiden täkäläisten urheilusankarien tavoin kuvansa oikein viralliseen postimerkkiin. Työtoverinsa Blind Blaken tavoin myös Ma Raineyltä löytyy viiden cd:n mittainen JSP-pakkaus, mikä pitää sisällänsä valtaosan hänen musiikillisesta jäämistöstään. Niinpä merkin tuotokset ovat järjestään huolellisesti tuotettuja, teknisesti tasokkaita ja varustettuja paitsi yleensä erinomaisen tietäväisillä oheiskirjoituksilla, niin myös komeilla kansikuvilla. Pidän näistä kirjauksista myöhäisempää luotettavampana, koska otaksun hänen yksinkertaisesti tekeytyneen oikeaa ikäänsä vanhemmaksi, jotta olisi päässyt mukaan Amerikan mannerta pitkin ja poikin kierteleviin taiteilijaryhmiin. Etenkin värikästä elämää viettäneestä Bessie Smithistä poiketen hän oli tarkka talousihminen, joka ei käyttänyt alkoholia juuri lainkaan. Aikaa myöten Ma Raineyn levyjen suosio alkoi oleellisesti vähentyä, ja hänen viimeinen sessionsa pidettiin Chicagossa vuoden -28 joulukuussa. kohtapuoliin kommentoitavat kaksi kiekkoa.
Ma Rainey's Black Bottom (Yazoo 1071) -85/-91
(1) "Ma" Rainey's Black Bottom (2) Don't Fish In My Sea (3) Booze and Blues (4) Farewell Daddy Blues (5) Stack O' Lee Blues (6) Black Eye Blues (7) Oh Papa Blues (8) Blues Oh Blues (9) Shave 'Em Dry Blues (10) Lucky Rock Blues (11) Screech Owl Blues (12) Georgia Cake Walk (13) Sleep Talking Blues (14) Yonder Come The Blues Levymerkin Yazoo perusti 60-luvun jälkimmäisellä puoliskolla erikoislaatuiseksi persoonaksi luonnehdittu Nick Perls (194287), joka kumppaneidensa Phil Spiron ja Dick Watermanin kanssa oli vuonna -64 kaivanut legendaarisen Eddie "Son"Housen uudestaan esille. -83, ja samanlainen kunnia hänelle lankesi rock and rollin puolella seitsemän vuotta myöhemmin. Toisin kuitenkin kävi, sillä niiden materiaalin ja julkaisuoikeudet hankki alkujaan irlantilaisen musiikkiin erikoistunut amerikkalainen Shanachie-konserni. tämän levyn cd-painos, on yhä helpohkosti hankittavissa. Hänen laulunsa ovat enimmäkseen normaalin kaavan mukaisia 12 tahdin blueseja, joiden tulkinnat ovat niin väkeväotteisia, että ne paikoitellen tuovat mieleen maalaismalliset peltotyylin luomukset. Miles Pruitt -nimiseen henkilöön, joka niinkin varhain kuin v. Säestäjiä hänellä oli tukenaan jos jonkinlaisia, ja levytyksissä hänen taustajoukkonsa vaihtelivat eri kokoisista jazz-yhtyeistä parin kolmen henkilön soittajistoon sekä aina yksittäisiin pianisteihin, kitaristeihin ja banjonsoittajiin saakka. Englantilaisen Animals-yhtyeen kovaotteinen variaatio puolestaan kipusi v. Näin on tapahtunut, vaikka hän oli iloiseksi kutsutulla 1920-luvulla todellinen suuren luokan blues-tähti, jota suositumpi naisten puolella taisi olla vain Columbia-firman vararikosta pelastanut Bessie Smith. Soittajista huomioni kiintyi mm. -66 USA:n yleisessä pop-tilastossa sijaluvulle 10 ja Kanadassa peräti ykköseksi asti. Näiltä 14 esitykseltä käyvät ilmi kaikki Ma Raineyn levytystuotannon olennaiset ainesosat. Toinen korviini pistänyt piirre liittyy Raineyn ohjelmistoon, josta siitäkin löytyy joitakin yleisesti tunnettuja sävelmiä. Mutta aivan ensimmäisen kerran sen todellakin esitti äänittäjille vuonna 1924 Gertrude Malissa "Ma" Rainey. -24 käytti 12-kielistä kitaraa. Raineyn tunnetuimpia muusikkokumppaneita olivat trumpetisti Louis Armstrong, saxofonisti Coleman Hawkins, pianistit Fletcher Henderson ja Georgia Tom Dorsey, kitaristit Blind Blake ja Tampa Red sekä banjomies Papa Charlie Jackson. 1943 sai erikoista taiteilijanimeä Wea Bea Booze käyttänyt laulaja sen Billboard-lehdessä ns. Kun Perls kuoli aidsiin, Yazoolla ja sen sisarmerkillä Blue Goosella oli ilmestynyt satakunta albumia, joiden pelättiin pikaisesti häipyvän pois myynnistä. Hänen levytysuransa kattaa vuodet 192328, ja tuona aikavälinä häneltä tallennettiin yli sata musiikkiesitystä. tämän Ma Rainey -kiekon lp-versiosta, minkä hankin joskus 80-luvun loppupuolella, ja minkä ääniasu on oleellisesti selkeämpi ja muutoinkin parempi kuin jäljempänä selviteltävän Snapper-cd:n
Hänestä ei pidetty, koska hän oli raaka mies, viljeli hyviä satoja, pelasi uhkapeliä ja voitti usein. Kitaran soittoa Sam sen sijaan harrasti hyvin intensiivisesti silloin kun ei työskennellyt puuvilla- tai maissipellolla. 813 vuoden iässä hän myös tapasi legendaarisen Blind Lemon Jeffersonin. Jo teiniikäisenä hän oli ehtinyt olla vankilassa, työskennellä maataloustyöläisenä ja katumuusikkona sekä kierrellä kulkurina Texasissa. Puuvillan viljely suurilla, valkoisten omistamilla tiloilla oli keskeinen elinkeino, ja lukemattomat mustat tekivät töitä puuvillapelloilla. Hän palasi ja perusti perheen. Samin ja Elamerin avioliitto hajosi, kun Anna Mae oli viisivuotias.
· 4 - 2012
- 36 -. 16-vuotiaana v. Hän sai ensimmäisen kitaransa veljeltään Joelilta. Syntymäajasta on jonkin verran erilaisia tietoja, mutta todennäköisin ajankohta on 15.3.1912. Abe tappoi miehen ja joutui vankilaan. Niinpä Sam olikin lähes luku- ja kirjoitustaidoton. Hopkins kasvoi nopeasti aikuisuuteen. Sittemmin Abe itse tapettiin ja Sam arveli, että takana oli jonkinlainen salaliitto. Koulussa Samilla oli paljon vaikeuksia, ja koulunkäynti jäi vähiin, enintään kaiketi pariin vuoteen. SAM LIGHTNIN' HOPKINSIN
SYNTYMÄSTÄ SATA VUOTTA!
am "Lightnin'"Hopkins syntyi Texasin Centervillessä Dallasin ja Houstonin puolivälin tienoilla. ANTTI OKSANEN
S
Samin isä Abe Hopkins oli Samin mukaan karkea mies, josta ihmiset eivät pitäneet. Rasismi voimistui sisällissodan jälkeen pian uudelleen, ja esimerkiksi mustien lynkkauksia tapahtui. 1928 hän meni naimisiin Elamer Lacyn kanssa. Äiti Frances Hopkinsista tuli monilapsisen perheen yksinhuoltaja.
Sam aloitti kitaran soiton jo kahdeksanvuotiaana. Blues oli
luonnollisesti hänen tyylilajinsa, sillä itäinen Texas oli bluesin syntysijoja siinä missä Mississippikin. Vuotta myöhemmin, 29.8.1929 syntyi tytär Anna Mae. Alue on syvää etelää ja sisällissodan aikaan se oli Konfederaation lujaa kannatusaluetta
Hopkins vältti sotapalveluksen, sillä hänellä oli ollut 30-luvul-
la kahden vuoden pakkotyötuomio. Hopkinsilla oli ollut vaikea suhde erääseen naiseen, Ida Mae Gardneriin, ja Hopkins oli ehkä puukottanut häntä.
Levytysuralle
Kaupungin musiikkielämä oli vilkasta, ja alan lahjakkuuksia oli kaupungissa paljon. 30-luvun lopulla miesten tiet erkanivat ja Hopkins päätyi viettämään jonkin aikaa kulkurin elämää. Katie Mae Blues oli Hopkinsin oma suosikki, ja hän esitti sitä usein. Hopkins ei milloinkaan levyttänyt Alexanderin kanssa, mutta hän sai paljon vaikutteita Alexanderin lauluista, joissa kerrottiin millaista elämä ja työ olivat tuohon aikaan. Se kertoo eräästä hänen "vaimostaan". Niinpä Jail House Blues perustui Bessie Smithin samannimiseen tunnettuun esitykseen. Alkoholin myyntisäädökset kuitenkin vaihtelivat piirikunnittain ja salakuljetus oli yhä yleistä. Tällainen useille eri yhtiöille levyttäminen limittäin oli varsin tyypillistä Hopkinsille. Mustan väestön osuus nousi erityisesti, sillä työvoiman tarve oli kaupungissa suuri. Hänestä tuli tämän säestäjä, sillä "Texas" ei itse soittanut kitaraa, hän oli pelkästään laulaja, jolla oli vaikuttava ääni. Hopkins oli jo alkanut tehdä omiakin lauluja, mutta usein ne olivat vielä muunnelmia muiden tekemistä kappaleista. Noilla singleillä olleista kappaleista Give Me Central 209 nousi suureen suosioon, ja se kuuluu Hopkinsin parhaisiin. Hopkins muutti Houstonin seudulle 1940-luvun alussa. Vuosina 19511953 Hopkins levytti singlejä kolmelle yhtiölle. Coffee Blues oli toinen Hopkinsin hitti Shadin merkillä. Alexander ja Hopkins esiintyivät usein paikoissa, jotka myivät viinaa laittomasti. Yhteistyö Eddie Mesnerin Aladdinin kanssa päättyi v. Houston kasvoi hyvin nopeasti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Bobby Shadin Sittin' In With -merkki julkaisi lukuisia Hopkinsin singlejä v. "Erillään mutta yhdenvertaisina" -periaate Korkeimman Oikeuden siunaama legitimoi rotuerottelun, ja Houstonissa kuten muissakin Texasin kaupungeissa Jim Crow -lait rajoittivat mustan väestön pääsyä julkisiin palveluihin, luottamustoimiin ja työpaikkoihin; ne läpäisivät jokaisen sosiaalisen, poliittisen ja taloudellisen instituution cityssä. Hän soitti sekä akustista että sähkökitaraa, ja basistina oli toisinaan Donald Cooks. Ne sisälsivät kappaleet Katie Mae Blues, That Mean Old Twister, Rocky Mountain Blues ja I Feel So Bad. Kaksi lauluista kertoi Korean sodasta ja yksi, Policy Game, loton kaltaisen Policy-pelin pelaamisesta, mutta pelistä oli tullut laulussa myös metafora. Samalla singlellä oli myös Lightningin
oma laulu T Model Blues, ja tämä single nousi sijalle kahdeksan Billboardin R&B-listoilla lokakuussa 1949. Tälläkin laululla oli pohjaa aiemmassa bluestraditiossa (esimerkiksi Leadbellyn Hello, Central, Give Me Long Distance Call), ja myös Lightningin versiossa yritettiin saada yhteys "beibiin" mutta tuloksetta. 1951. Hopkinsin laulu oli intensiivisempää kuin koskaan aiemmin ja hänen yhden kielen soolotekniikkansa oli jo kehittyneellä tasolla. Aladdin-levy-yhtiön kykyjenetsijä Lola Cullum löysi Sam Hopkinsin v. Niin Hopkins pääsi levyttämään ensimmäiset kaksi singleään marraskuussa 1946. Tuomion syystä ei ole varmaa tietoa, mutta joidenkin lähteiden mukaan se olisi tullut puukotuksesta. 1948, mutta Gold Starille Hopkins levytti paljon; vuosina 1949 ja 1950 yli 20 kappaletta. Siitä tuli merkittävä öljysatamakaupunki ja teollisuuskeskus. Kaupallista menestystäkin alkoi siis jo tulla. 1933, tuli pikkukapakoista ja baareista julkisempia. Hopkins asettui asumaan Kolmanteen kaupunginosaan. 1946. Sam kiersi Alexanderin kanssa Texasia. Singlet eivät myyneet kovin hyvin, ja siksi Aladdin kutsui Samin uudelleen levyttämään vasta elokuussa 1947. Nothin'But The Bluesin, jossa Sam kertoo eräästä jo edellä mainitusta naisystävästään, Ida Maesta sekä tämän aiheuttamista murheista.
- 37 -
4 - 2012 ·. Hän esiintyi pienissä paikoissa sekä edelleen myös kaduilla ja oli jo aloittanut myös laulamisen. Varhaisemmat vaiheet muusikkona
Noin kahdenkymmen ikäisenä Sam tapasi Alger "Texas" Alexanderin baseball-ottelussa. Kappaleista voisi mainita esim. Kun kieltolaki kumottiin v. Myös rasismi voimistui. Kolmen muusikon, Hopkinsin, Cooksin (basso) ja Turnerin (rummut) yhteissoitto oli saumatonta. Hän soitti sähkökitaraa, joka oli ollut hänen instrumenttinsa aiemminkin. Vuoden 1954 Herald-sessiot olivat merkittävä virstanpylväs Hopkinsin levytysuralla. Siinä kerrottiin, kuinka tyytymättömäksi työläishahmo "papa" tuli siitä, kun "mama" ei ollut hankkinut kahvia kotiin. Sitä ennen hän oli kuitenkin jo levyttänyt Bill Quinnin Gold Star -merkille kolme singleä. Toinen maailmansota oli käynnissä. Niissä oli myös kitkerää ironian tajua
12", jonka tuottajana oli Sam Charters. Noissa paikoissa esiintyi toisenlainen Lightnin'; mies joka itse oli syntyisin syvän etelän maaseudulta kuten suuri osa yleisöstä, ja joka puhui ja lauloi heidän tunnoistaan. "Lightnin' Hopkins In Berkeley" -LP:n tuotti niin ikään Strachwitz. Esiintymisiä alkoi jälleen olla muuallakin kuin Houstonissa. Charters äänitti Hopkinsin kotona useita kappaleita. McCormickista tuli Lightningin manageri. Tuolla levyllä olivat mukana huuliharpisti Billy Bizor ja The 13th Floor Elevators -rock-yhtyeen Duke Davis (basso) ja Danny Thomas (rummut). Se ilmestyi alun perin vain UK:ssa ja
Keikkailu ja kiertueet lisääntyvät
60-luku oli Hopkinsille ahkeran keikkailun ja kiertueilla olon aikaa. 26.7. Hopkins ei ollut aina helppo yhteistyökumppani, ja McCormick sai tarpeekseen Hopkinsin joskus kovin lapsekkaasta itsekeskeisyydestä. Yhtenä syynä oli rock'n'roll, joka tuli vuosina 19551956 musiikkibisnekseen pyörremyrskyn tavoin . Tällä levyllä oli ensimmäistä kertaa maininta Antoinettesta, Hopkinsin pitkäaikaisesta naisystävästä, se oli laulussa So Sorry To Leave You. Lightnin'-albumi taas ilmestyi Poppy-merkillä Strachwitzin ollessa tuottajana. Noihin levyihin loppuikin Hopkinsin ja McCormickin yhteistyö. Hopkinsin ura oli lähtenyt uuteen vahvaan nousuun. 1961 Hopkins äänitti uuden soololevyn Prestige/Bluesvillelle, "Blues In My Bottle"-nimisen. Levy julkaistiin vielä samana vuonna 1961. Mutta myös New Yorkissa hänellä oli paljon esiintymisiä, mm. Carnegie Hallissa ja Village Gate -klubilla Greenwich Villagessa lokakuussa 1960. Lightnin' soitti akustista kitaraa. McCormickin tuottama "Country Blues" ilmestyi niin ikään v. 1973. Viimeksi mainitun LP:n levyteksteissä McCormick kirjoitti kriittiseen sävyyn Hopkinsista. Se ilmestyi Arhooliella, mutta vasta v. Vuonna 1962 McCormick valvoi kolmen Hopkinsin LP:n äänittämistä Bluesvillelle: "Walkin' This Road By Myself", "Lightnin' And Co." ja "Smokes Like Lightnin'". Kyseinen esiintyminen oli Lightningille aivan uusi kokemus, sillä siellä yleisö oli pääosin valkoista, kun taas aiemmin hänen yleisönsä oli aina ollut pääosin mustaa. Kyseessä oli ensimmäinen Hopkinsin levy viiteen vuoteen. Paluu suosioon folkbuumin aikana
Mutta sitten Hopkinsille tuli viiden vuoden levytystauko, jota kesti aina vuoteen 1959 asti. 1968). Näin tapahtui esimerkiksi Palladiumissa New Yorkissa 13.5.1977, vaikka hän oli lavalla vain reilut 30 minuuttia. Matrix San Franciscossa, Cabale Berkeleyssä ja monet sellaiset klubit, joissa yleisö oli pääosin mustaa. Mukana olivat monet blues-kuuluisuudet kuten Sonny Boy Williamson,Willie Dixon, Howlin' Wolf jne. Silti aina silloin tällöin hän yllätti vaikuttavalla esiintymisellä. Lightnin' levytti 60-luvulla ahkerasti monelle levy-yhtiölle. Lightnin'in kiertue-elämä voimistui v. Terry vastasi harpullaan sydämeen koskettavasti Hopkinsin lauluun ja kitaran soittoon. Tuolla levyllä oli tuottaja Don Loganin jälkiäänittämää fuzz-kitarasoundia, josta monet Hopkinsin fanit eivät pitäneet. Chartersin Hopkins-äänitykset ilmestyivät Folkways-merkillä elokuussa 1959 nimellä "Lightnin' Hopkins". 1969, mutta hän myös levytti aktiivisesti. "The Great Electric Show And Dance" -LP julkaistiin Jewel-merkillä v. 1973 ja "The Legacy Of Blues Vol. Lentomatka oli hänelle hyvin vaikea, vaikka Strachwitz oli mukana turvana. 1966) ja "My Life In Blues" (1964, julk. Saman kuun lopulla hän levytti Bluesville-merkille uuden levyn "Last Night Blues". Onneksi hänellä oli noin viikko aikaa toipua Saksassa ennen esiintymistä American Folk Blues Festival -kiertueella ja tv:ssä. Hänelle maksettiin esiintymisistä enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta hänen laulamisensa ja soittamisensa ei enää useinkaan ollut yhtä vaikuttavaa ja setit lyhenivät. Lightnin' esiintyi usein länsirannikolla. Vault-merkillä ilmestyi "California Mudslide (And Earthquake)" -LP. Prestige/Bluesville -levyt ovat silti keskeisintä tuotantoa tuolta ajalta, "Hootin' The Blues" (1962, julkaistu 1964), "Goin' Away" (1963), "Down Home Blues" (1964), "Soul Blues" (1965, julk. Joitakin McCormickin kenttä-äänityksiä ilmestyi Englannissa LP:llä nimeltä "The Rooster Crowed In England". Hopkins jatkoi kyllä muusikon uraa Houstonissa ja hänen paikallinen suosionsa pysyi melko korkeana, mutta hän myös köyhtyi ja vaipui jossain määrin unholaan. Vuoden 1968 alussa hän teki yhden oudoimmista albumeistaan "Free Form Patterns" paikalliselle International Artists -merkille. 1965) olivat eräitä näistä. Kiertue jatkoi Strasbourgiin Ranskaan ja sieltä edelleen mm. "Soul Blues" -levyllä oli ironinen kappale I'm Going To Build Me A Heaven Of My Own.
esiintyi Saksan TV:lle tehdyssä ohjelmassa. usein Ash Grove -klubilla Los Angelesissa. 1970. Levyjä ei Lightnin'ilta enää ilmestynyt 70-luvun alun jälkeen hänen elinaikanaan kuin jo edellä mainittu "Lightning In Berkeley" v. Kesällä 1964 hän matkusti ensi kertaa Eurooppaan esiintymään. Nimiraidalla lauletaan sydänsuruista ja alkoholista kehnona lohtuna, DC-7 -kappaleella taas kerrotaan Hopkinsin äidin synnyinkodin lähellä vuonna 1959 ilmassa räjähtäneestä lentokoneesta. Tavallista merkittävämpi levy on "Live At Newport" vuodelta 1965, joka tosin julkaistiin vasta v. Äänitysten taso oli paljon parempi kuin Chartersin ja McCormickin kenttä-äänityksissä, sillä levy oli Englewood Cliffsissä tehty studiotuotos. Kolmantena Hopkinsin uran uuden nousun kannalta tärkeänä henkilönä toimi Chris Strachwitz, joka perusti Arhoolie-levyyhtiön. Levy on kuitenkin hyvä ja mielenkiintoinen.
Viimeiset kymmenen vuotta
1970-luvulla Hopkinsin ura alkoi vähitellen osoittaa laskusuuntaa. Hopkinsin lentopelko johtui pitkälti tuosta onnettomuudesta. Berkeleyn Folk-festivaalissa heinäkuun alussa 1960 Lightnin' sai suurta suosiota yleisöltä. Erityisen vaikeaa oli juuri Hopkinsin kaltaisilla artisteilla, jotka esiintyivät usein yksin. Mukana oli Sonny Terry huuliharpussa ja kaksi miestä komppiryhmässä. Vuoden 1967 joulukuussa Lightnin' äänitti merkittävän levyn "Texas Blues Man Arhoolie" -merkille (julk. 1959 ja tuolla levyllä oli äänitysten taso parempi kuin Chartersin äänittämällä levyllä. Hopkins
· 3 - 2012 4
- 38 -. Ash Groven lisäksi hänen esiintymispaikkojaan olivat mm. 2002 Vanguard-merkillä. Freelance-toimittaja ja levytuottaja Mack McCormick sekä musiikkihistorioitsija ja levytuottaja Sam Charters etsivät ja löysivät Hopkinsin vuoden 1959 alkupuolella Houstonista. Norjaan, Tanskaan ja Ruotsiin sekä Iso-Britanniaan. Monelle bluesmuusikolle tämä tiesi vaikeampia aikoja. Folk-musiikki oli vahvassa elpymisvaiheessa, ja McCormick toimi puheenjohtajana Houston Folklore Groupissa ollen järjestämässä Hootenanny
at the Alley -konserttiohjelmaa Houstonin Alley Theateriin. Se sai hyvän arvion New York Timesissa. Levytyssopimus yhden merkin kanssa ei estänyt häntä levyttämästä sopimusaikana toiselle merkille. Hopkins oleskeli mielellään länsirannikolla ja esiintyi mm
Hän puhutteli sekä mustia että valkoisia kuulijoita, mutta mustalle yleisölle hän oli melko eri mies kuin mitä valkoiselle. Hänen bluesissaan kuuluvat sekä bluesin maalaisjuuret että sen myöhempi urbanisoituminen. Tahtiluku ei välttämättä pysy samassakaan laulussa koko ajan samana. Lightnin'oli ihmisenä sekä mukava, cool, lempeä että joskus myös kovin hankala, lapsellisen itsekäskin. Ilmiömäistä oli myös hänen kykynsä tehdä lauluja improvisoiden.
Lähteinä:
Alan Govenar: Lightnin' Hopkins. Hän kuitenkin vaikeni niistä. ja 9.11. Se ei kuulu Hopkinsin parhaimpiin, mutta eräät kappaleet kuten The Hearse Is Backed Up To The Door ovat silti koskettavia. Paljon suurempi on silti niiden blueslaulajien ja -kitaristien joukko, jotka ovat saaneet Hopkinsilta vaikutteita.
Mustat lasit olivat olennainen osa Hopkinsin esiintymistä. Chicago, Illinois, 2010 (jutun päälähde ja ainoa Hopkinsista tehty elämäkerta, joka sisältää myös Andrew Brownin ja Alan Balfourin laatiman hyvän diskografian) Pauli Koivula: Bluesin mestareita: Lightnin'Sam Hopkins. Erityisesti Hopkins piti Montrealista hänen managerinsa David Bensonin mukaan ranskalaisen ja acadialaisen vaikutuksen vuoksi mutta koska hänen oli vaikea olla erossa Antoinettesta ja hänellä oli alkoholiongelmaa, miehestä tuli välillä hankala. tempon ja volyymin vaihtelu mutta sen lisäksi hän teki paljon hyviä lauluja ja oli tosiaan eräänlainen kansanrunoilija, kuten Pauli Koivula artikkelissaan toteaa. Kun häneltä joskus kysyttiin, miksi hän niitä käytti, hän vastasi aina olleensa "very hiding man". Ne toivat arvoituksellisuutta imagoon ja ehkä helpottivat esiintymistilanteita. Blind Lemon Jefferson, Sonny Boy Williamson, Big Bill Broonzy, Lonnie Johnson ja Tampa Red. Joku Aladdin-merkin henkilökunnasta keksi artistille lisänimen Lightnin' ja hänen pianistisäveltäjälleen Wilson Smithille taas lisänimen "Thunder". Hänet nähtiin lavalla Rotterdamissa, Dortmundissa, Berliinissä ja Göteborgissa. Hän viihtyi Kanadassa ja kävi siellä esiintymässä. Terveysongelmat alkoivat vaivata Lightnin'ia yhä enemmän. Myös hänen taustansa selittää paljon; köyhät olot lapsuudessa ja myöhemminkin, rasismi, isän karkea luonne ja varhainen väkivaltainen kuolema, oma rikollinen nuoruus, alkoholi ja vähäinen koulunkäynti. Taiteilijanimen "Lightnin'"Hopkins hän otti käyttöön v. Myös dieettiruokavalioon siirtyminen kertoi, ettei kaikki ehkä ollut kunnossa. Hänen bluesinsa eivät läheskään aina noudata perinteistä AAB-kaavaa. Niissä kerrotaan minä-muodossa tarinoita, joiden aiheet hän oli kuullut muilta ihmisiltä. Lightnin' joutui jättämään keikkailun heinäkuussa, ja pian hänen todettiin sairastavan ruokatorven syöpää. Vuonna 1978 hän vieraili Japanissa (lentomatka oli jälleen vaikea) ja esiintyi siellä kuudessa kaupungissa. Mukana kiertueilla ollut Benson pärjäsi silti hyvin hänen kanssaan isokokoisena ja ilmeisen hyvän itsetunnon omaavana, rauhallisena afroamerikkalaisena, jolla oli akateeminen koulutus. 1975. Syksyllä 1977 Lightnin' kävi vielä Euroopassa. Myöhemmin levy ilmestyi "The Sonet Blues Story" -sarjassa nimellä "Lightnin' Hopkins". Jo Texas Alexanderilta hän oli oppinut, että tärkeämpää kuin laulun sanojen todenperäisyys on niiden emotionaalinen koskettavuus. Blues News 6/2001 (#192)
- 39 -
4 - 2012 ·. Sen jälkeen Lightnin' taas heikkeni ja nyt jo lopullisesti, kuollen Houstonissa sairaalassa 30. Alexander ei ollut ainut, jolta Hopkins sai vaikutteita; tärkeitä olivat myös mm. His Life And Blues. 1946 ollessaan ensi kertaa levyttämässä. Ruotsissa v. Tramps-nimisessä paikassa Houstonissa, ja liput myytiin loppuun. tammikuuta 1982.
Lightningin tyylistä ja vaikutteista sekä vaikutuksesta
Lightnin'in merkitys ja vaikutus on hyvin suuri. Lightnin' keikkaili kuitenkin edelleen paljon. Hänen on sanottu olleen viimeinen "Suuren tyylin blueslaulaja". Sydänsuruista ja naismurheista hän kertoi koskettavasti. Vain melko harvoin Hopkinsin laulut ovat suoraan hänen omasta elämästään. Kesällä 1981 terveys sitten romahti. Hopkins oli selkeästi myös individualisti. Jos tarinan kertominen vaati kaavoista poikkeamista, hän myös poikkesi niistä. Vaikka Lightnin' osasi lukea ja kirjoittaa vain huonosti, hän oli silti sanojen mies: tarinoiden kertoja, mustan väestön tuntojen välittäjä, työn kuvaaja. Ikimuistoisinta Lightnin'issa oli hänen lauluäänensä ja tietenkin myös kitarasoundi, jolle ominaista oli mm. Hän toipui hoitojen ansiosta sen verran, että esiintyi 8.11
The opening act for the tour was Simon McBride, another Nugene artist, whose new, largely American recorded album, "Crossing The Line" (Nugene NUG 1203), has also attracted some rave reviews (www.nugenerecords.com). He did work in America in the mid 1940s, and met Louis Jordan. He featured special guests from the USA Nick Moss and Debbie Davies. Singer Beth Hart, best-known to blues lovers these days through her association with Joe Bonamassa, appeared at The Isle Of Wight Festival, in the south of England. The Fantastic Voyage label has issued a followup to last year's very well-received overview of American R&B records popular with Jamaican
BLUES NEWS from England T
Beth Hart audiences in the 40s and 50s. Although Mary is not strictly a blues singer, she names her main influences as Billie Holiday and Van Morrison, and she was inspired by Chicken Shack's cover of 'I'd Rather Go Blind' - so the blues does underpin much of what she does. Although primarily known as a jazz man, he toured with many visiting blues and R&B acts in the 60s (including Martha & The Vandellas, Otis Spann and Mose Allison), and there is television footage of him backing Rufus Thomas.
Carolina Chocolate Drops
- 43 -
4 - 2012 ·. Dick Farrelly & Mat Walklate are an Irish acoustic guitarist and a Manchester based blues harmonica ace respectively. Guitarist Eric Johnson had his first ever UK tour in July. Proper Music has picked up distribution for Eddie Stout's Dialtone label out of Texas, which means that the excellent, self-titled album by Milton Hopkins & Jewel Brown (Dialtone CD 0024) and the legendary guitarist Cornell Dupree's fine, very last album "I'm Alright" (CD 0023) are now far more easily available than previously. From Ireland, singer Mary Coughlan celebrates a quarter century as a professional singer with a double CD retrospective entitled "The Whole Affair: The Very Best Of Mary Coughlan: Celebrating 25 Years" (Hail Mary CACD3001). The early 70s hitmaker was backed by UK outfit The Jezebel Sextet. The CD contains 11 original numbers, with influences as wide as John Lee Hooker to The New Mastersounds (www.bluesmix.com). Todd Sharpville appeared at the Maryport Blues Festival at the end of the month. "Jamaica Selects Jump Blues Strictly For You" (Fantastic Voyage FVTD140) contains another 85 tracks over three CDs and is just as entertaining as its predecessor even including a track by Kenny Graham's Afro-Cubists (www.fantasticvoyagemusic.com). With the festival season in full swing, acts appearing at various events around the British Isles included Taj Mahal, Gov't Mule, Doctor John, and North Mississippi All-Stars. Leading German blues act The Henrik Freischlader Band also appeared across the United Kingdom, including shows in London and Manchester) following the release of the acclaimed new blues and rock album "Still Frame Replay" (Cable Car CCR 0311-35). "Third Floor" (JazzHaus JHR 047), last year's exciting album by UK blues-rockers The Brew, is also being re-promoted in the UK. The small university city of Oxford played host to The Billy Kirchen Band from the USA Kirchen was the original guitarist for Commander Cody and later in the month, 3rd Degree LeBurn, led by LeBurn Maddox, formerly guitarist with funk/ disco outfit The Jimmy Castor Bunch in the late 70s. He kept playing almost right up until the end. English saxophonist Lol Coxhill died on 10th July 2012 at the age of 79. Popa Chubby appeared in Wolverhampton and Todd Sharpville had Joe Louis Walker as special guest at the "Blues On The Farm" festival in Chichester. The CD is an excellent collection of blues and soul (www.richardstudholme.com). Washington D.C. Others on tour included Lazy Lester, Geno Washington, and Texas guitarist Jim Suhler & Monkey Beat. In complete contrast, London-based four-piece BluesMix have a very modern approach to the blues, often grounded in funk, on their very listenable third album "Flat Nine" (Blue Dust BD003). New releases include "Life" (Tonezone CD0025) from singer/guitarist/bandleader Richard Studholme. The first three albums by The Blues Band have just been reissued by the Repertoire label, all remastered, with new notes and with extra bonus tracks. The Carolina Chocolate Drops had a one-off London show, and New York acoustic guitar ace Woody Mann had several dates; another always-welcome visitor, Sherman Robertson, played several shows. Anyone with the slightest interest in the British blues scene should check out "The Official Blues Band Bootleg Album" (Repertoire REPUK 1147), "Ready" (REPUK 1143), and "Itchy Feet" (REPUK 1148) and of course the band continues to play most nights (www.repertoirerecords.com)! Jamaican jazz sax player and bandleader Andy Hamilton, who had lived in Birmingham, England since the late 40s, died on 3rd June 2012 at the age of 94. Check it out at www.cablecarrecords.de. One of the leading lights of the new generation of British blues, singer and guitarist Ian Siegal joined up with The Mississippi Mudbloods (Cody Dickinson, Luther Dickinson and Alvin "Youngblood" Hart) for a tour following on from the incredible success of his acclaimed album "The Skinny" (Nugene NUG 1101). His sets always included one or two blues numbers with guest vocalists. July 2012 marked the fiftieth anniversary of the first show by The Rolling Stones, and it was marked by plenty of coverage in newspapers, magazines, and on television including many vintage clips. Though The Brew is a big name in Europe, the band remains little known in Britain itself. The London Bluesfest to place later in the month and presented Robert Cray, Eric Bibb, J.J. WEN'S NORMAN DAR
he blues year in Britain finally got very busy in June! The line-up for the Boisdale Blues Festival in London included Mud Morganfield, singer Earl Thomas with Paddy Milner, and several local acts. Very impressive (www.dfarrelly.com or www.matwalklate.co.uk)... Richard has played on many albums and tours with visiting Americans (including Hubert Sumlin, Larry Johnson and Big Jay McNeely for JSP) and when he lived in the US he was a member of Bill Dicey's band. Their new CD "Keep It Clean" (own label, KJLATECD 012) finds them on an excellent programme of largely vintage blues and some jazz. Stylistically, this release varies greatly, but it is well worth investigating for those with broader tastes (www.marycoughlanmusic.com). based funk and soul singer Sir Joe Quarterman, formerly front-man for Free Soul, was at Manchester's Band On The Wall for one exclusive show on 28th June. Grey & Mofro, Erykah Badu, John Hiatt, Southside Johnny & The Asbury Jukes, and George Benson; the latter three acts also appeared at the associated Manchester Bluesfest in the north of England
Vahvistimena käytän vanhaa Fender Bassmania puhtaassa soundissa ja Marshallia särön kanssa. E, B ja G ovat 0.10 setistä, eli 0.10,0.13 ja 0.17. En kuitenkaan halua kuulostaa samalta, mutta on kiva kun huomaat vaikutteen, haluan yleensäkin ihmisten huomaavan sen. Joka ei ole, nyt on syytä tulla kokemaan. Mitkä ovat tämän hetkiset vahvistimet ja efektit. Sitten jammailen, soitan riffejä ja improvisoin. Mitä neuvoja sinulla on nuorille kitaristitytöille tai -pojille. Se tehtiin Austinissa Texasissa. "parhaita vuosien varrelta". Käyn jalkapallokisoissa tai baareissa, uusin harrastukseni on golf. Millä tavalla harjoittelet?
Kiertueiden aikana en harjoittele, mutta kotona treenaan viitenä tai kuutena päivänä viikossa, toisaalta on tärkeää myös levätä välillä. Keksin ensin kappaleelle nimen, näin tiedän minkä tyylinen siitä pitää tulla. Karismaattinen Marjo Leinonen (kuvassa oikealla) julkaisee syyskuun toisella viikolla cd:n uuden loistavan Huff'n'Puff -orkesterinsa kanssa ("Marjo Leinonen Huff'n'Puff", Playground Music Finland). Cd:ltä julkaistaan single jo kesän aikana. syyskuuta. Oooh, paljon Motownia ja myös metallia, koska kasvoin sellaisessa ympäristössä ja koska veljeni kuuntelee sitä, mitä tahansa hyvää. Yritän pitää homman simppelinä. Tältä ryhmältä kuullaan Blueskorjaamolla uunituoreen levyn tuotantoa kuin myös ns. Huh, huh! The Lumberjacks, bluesin suurlähettiläät Etelä-Pohjanmaalta ovat rakentaneet uutta albumiaan pieteetillä ja levynjulkaisukeikka on luonnollisesti lauantai-iltana Blueskorjaamolla! Orkesterin jäsenet tunnetaan hyvin asuinseuduillaan, mutta varsinkin bluespiireissä myös ympäri Suomen: Miikka Kivimäki basso/laulu, Urkki Niemi kitara/laulu, Jakke Salo koskettimet/ laulu, Janne Käpylä rummut/laulu. En soita paljon covereita, koska olen huono plokkaamaan biisejä levyiltä. Tällä kerralla käytin enemmän aikaa laulujen kirjoittamiseen, se on ehkä laulullisempi. Käytätkö avoimia virityksiä. Levyillä kaikki kappaleet ovat omiasi, soitatko keikoilla covereita. Soitan noin tunnin skaaloja usein metronomin kanssa ja yritän lisätä oikean käden nopeutta (Voiko sitä enää lisätä, ja nuoret, ottakaa oppia! haastattelijan huom.). Hengailen Texasissa tai Detroitissa. Sanat jätän kuitenkin viimeiseksi. Sen sijaan että esittäisi lainaversioita tuon ajan klassikoista, hän pitäytyy laulamaan omia kappaleitaan, jotka ovat kuitenkin sovitettu vahvasti 60- ja 70-luvun soul- ja bluestraditioiden hengessä. New Yorkissa varttunut Robinson aloitti ammattimaisen muusikonuransa 80-luvulla huuliharpistina Chicagon haastavissa bluesympyröissä. Kun kuuntelee levyjäsi, sävellajit ovat outoja, As-duuri, Es-duuri ja B-molli. Tytöille sanoisin, että unohda se että olet tyttö. Se on kombinaatio kahdesta ensimmäisestä levystä, siinä on erityylisiä kappaleita ja kuulostaa enemmän Joanne Shaw Taylor -levyltä kuin kaksi ensimmäistä. 1990-luvulla ura jatkui blueslaulajana, mutta sittemmin hän on palannut levyillään nuoruutensa suosikkimusiikkiin souliin. Mukana on pari Jimi Hendrixin biisiä, tänä iltana soitamme niistä Manic Depression'in. D, A ja E 0.11 setistä eli 0.39, 0.49 ja 0.56. Jep, viritän sen Es-vireeseen ja käytän hieman paksumpia kieliä, en kuitenkaan kovin paksuja. Kyllästyn jos kuuntelen samanlaista musiikkia pitkään. tai jotain. Robinson on kertonut, kuinka hän jo koululuokkansa lähes ainoana valkoisena oppilaana tutustui koulutoveriensa opastuksella niin 60-luvun mustan musiikin soulvirtauksiin kuin latinorytmeihin. Käytän heidän Rock Overdrive -säröä ja delay-pedaalia. Onko levysi soitettu livenä studiossa, ainakin ne kuulostavat siltä?
Yleensä teemme pohjat ensin, sitten laulun ja kitarasoolot. Äänialani on jokseenkin matala ja matalampi viritys toimii myös siksi paremmin. The Blueskorjaamo Festivalin järjestävät yhteistyössä Divisioona Oy ja Selmu ry.
J
Fe en star na ikk o!
- 45 -
4 - 2012 ·. kaksi Suomen kärkipuhaltajaa, Antero Priha (trumpetti) ja Panu Syrjänen (saksofoni). 0.10 - 0.56. Siltä tuntuu olla naiskitaristi miesten hallitsemassa genressä.
BLUESKORJAAMO, SEINÄJOKI
ärjestyksessään toinen The Blueskorjaamo Festival juhlitaan Seinäjoen upealla ja karismaattisella Rytmikorjaamolla lauantaina 22. Eräs mielilauseistani on: "Mitä tahansa nainen tekee, hänen pitää tehdä se kaksi kertaa paremmin kuin mies jotta häntä pidettäisiin puoliksi niin hyvänä". Suomessa Tad Robinsonia säestää kotimainen huippukokoonpano: Jonne Kulluvaara kitara, Arto Piispanen piano/urut, Jaska Prepula basso, Juppo Paavola rummut. Joo, hän oli innoittajani ja olen tehnyt sen häntä ajatellen. Osa kitaroistani on vanhoja, enkä soita niillä, mutta pidän ne tunnesyistä. Millaista musiikkia kuuntelet. Isossa bändissä soittavat mm. Mitä teet vapaa-aikanasi. Joe Bonamassa osaa sen taidon ja hän voi soittaa mitä tahansa omalla tyylillään. Ei mulla ole sitä, mutta kun on, niin otan vaan rennosti. Mitä voit kertoa uudesta levystäsi. Ilmeisesti virität kitaran puolisävelaskelta normaalia alemmas. Suosikkeja ovat myös Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Judy Garland. Joka on nähnyt ja kuullut Knuclebone Oscarin, tietää mitä on luvassa. Yritän säveltää sellaista musiikkia mitä olen ennenkin soittanut. Robinson laulaa Motownia, Chicago-bluesia ja Memphisin soulia vahvalla ja aidolla tavalla. Tuon ajan soulmusiikki on nykyään kokemassa jonkinasteista uudelleentulemista, mutta Tad Robinson osoittaa hienolla musiikillisella tavallaan, että hyvällä maulla luodut ja intohimolla esitetyt sielukkaat soundit eivät sittenkään ole koskaan olleet pois muodista. Tätä kysytään usein, mutta en toistaiseksi, koska en juurikaan soita akustista. Joidenkin, lähinnä miesten mielestä nainen ei saisi soittaa kitaraa aggressiivisesti. Texasissa on tehdas joka tekee Mojo Hand FX -efektejä. Millä tavoin sävellät kappaleesi. Toisaalta kitaransoitto ei ole sukupuolisidonnaista, soita kuten haluat soittaa. Uudella albumilla Jealousy, joka on hidas blues, on soitettu livenä, tein siihen myös jälkeenpäin uuden kitarasoolon, mutta ensimmäinen oli parempi. Vuosi sitten järjestetty ensimmäinen tapahtuma onnistui upeasti, paikalla oli hyvää musiikkia ja hienoa tunnelmaa todistamassa 700 henkeä! ESA KIVIMÄKI
Kansainvälistäkin kiinnostusta herättänyt syyskuinen Blueskorjaamo on ohjelmaltaan laadukas, monipuolinen ja karismaattinen ehkä myös hieman yllättävä: Loistavaa soulblueslaulajaa Tad Robinsonia pidetään eräänä aikamme johtavana sinisilmäsoulin edustajana. "White Sugar" -biisissä on paljon Steve Ray Vaughan -vaikutteita. Sen tuotti Mike McCarthy, joka on rockhemmo
Ne sulautuvat hyvin kokonaisuuteen ja parhaiten niistä onnistuu mielestäni rauhallisesti keinuva Whistlin'In The Dark, jossa Janivan vivahteikas lauluääni pääsee hyviin esiin. Hän on kuitenkin ilmeinen selviytyjä ja elävä esimerkki siitä, että kaikki mikä ei ole kuolemaksi vahvistaa, eli Stronger For It. Kaikki kappaleet ovat pääartistin itsensä näköisiä ja kuuloisia, mutta vaikutteiden antajia on helppo tunnistaa: Papa's S.T. Tummasävyisiä kappaleita on levyllä poikkeuksellisen paljon. Harppu ja laulu toimivat tutulla korkealla tasolla ja tälläkin kertaa mukaan valittu bändi hoitaa hommansa mallikkaasti. Odotukset uusinta kohtaan olivat korkealla, varsinkin kun Delta Groove on tällä hetkellä merkittävä pelaaja bluesmarkkinoilla. Kitaristeiksi valikoituivat Johnny Moeller ja Nick Curran. Jo kappaleiden nimissä on sadetta, pimeää, likaista vettä jne. Levy on omistettu Janivan Jimmie-veljelle, Carrielle ja Elainelle, ja esiteteksteissä viitataan 'rintasyöpään sekä muihin tämän mielettömän ja kauniin maailman vihollisiin'. Charles Blues (19) Cold Sweat (20) Later On (21) You Don't Love Me (22) Bed For My Soul (23) Why Does Everything Happen To Me) (24) I Woke Up Screaming (25) West Helena Blues (26) Hittin' The Groove Mannish Boys -albumin ilmestyminen on aina merkkitapaus ja nyt on kyseessä vielä tuplasellainen. Kummallekin CD:lle on annettu oma alanimike kuvaamaan sitä, että ensimmäinen on bluespainotteinen ja toisella on enemmän r&b -tunnelmaa. Koskettimiin kiinnitettiin Nick Connolly, bassoon Ronnie James Weber ja rumpuihin Wes Starr. Special on Sonny Terryä wuuppauksineen, Minnesota Woman ja The Biscuit Is Back puolestaan perustavat harpputyöskentelyltään Sonny Boy kakkoseen. Hänet äänestettiin Yhdysvaltojen Blues Music Awards -kisassa vuoden naisartistiksi vuosina 2006 ja 2007. 1946 Oklahomassa) gospeliksi sovitettu stomppaava Whoop And Holler, josta kuullaan lähes hurmoksellinen tulkinta. Janivan levyn päättää folk-kantrilaulaja Ray Wylie Hubbardin (s. Kaikki levyn kappaleet ovat RJ Mischon käsialaa. Vuonna 2009 hän sai jopa arvostetun B.B. Bluesin superyhtyeeksi tituleeratun Mannish Boysin peruskokoonpano on vaihdellut ja tähänastisilla albumeilla se on aina ollut erilainen. Tämä uusin albumi on järjestyksessään kymmenes ja kolmas Alligator-merkillä. No tuosta voidaan olla monta mieltä... Alkuperäisjäsen Finis Tasby on edelleen mukana, mutta toinen laulusolisti on aiemmin melko tuntematon Sugaray Rayford, joka siis on korvannut Bobby Jonesin. King -palkinnon. Timo Kauppinen
nimessä ole, sillä rokkaavammissakin kappaleissa on se jokin maaginen syke, jota on vaikea selittää. Bluesrockia tämä ei kuitenkaan missään
· 4 - 2012
- 56 -. Kansiteksteissä RJ kertoo, että sai vision tästä levystä uudelleen henkiin herätetyllä King Biscuit Blues Festivaalilla katsellessaan Anson Funderghin esitystä. Janiva on nähtävästi jälleen kokenut kovia. 1964 Wisconsinissa) kappaleesta Things Left Undone on samaa koskettavuutta ja rehellisyyttä kuin "Do I Move You?" -albumin (2006) Delbert McClinton -numerossa You Were Never Mine, joka oli Janivalta huippuveto. Nimikappale ja Up To The Brim äänitettiin Mischon synnyinseuduilla Minnesotassa ja niillä esiintyy Super Reverbs -nimellä kulkeva duo, jossa RJ:n aisaparina on kitaristi Jeremy Johnson. RJ Mischon musiikin ystävät eivät takuulla pety "Make It Good" -albumiin. Nyt special guest -lista on ennätyksellinen. Janiva toimii nykyisin aktiivisesti Foster Care -lastensuojelujärjestössä joka aikoinaan auttoi häntä pahimman yli. Mischon levytysputki on kahdenkymmenen vuoden mittainen sisältäen tätä ennen yhdeksän varsin hyvätasoista albumia useilla eri levymerkeillä. Kriittisimmät kuuntelijat ovat pitäneet saundeja liiankin pilkuntarkkoina ja ovat kaivanneet enemmän bluesiin "kuuluvaa" rosoisuutta, särmää ja epätäydellisyyttä. Levyn vaikuttavimmat esitykset ovat mielestäni kaksi viimeistä, joita voisi luulla vanhojen gospel-sävelmien tulkinnoiksi. Tällä soittajajoukolla syntyi yksitoista levyn kappaleista kahdessa päivässä Austinissa analogisesti nauhoitettuna. Aivan mukiinmenevät versiot heidän kappaleistaan kuullaankin, mutta parempaa seuraa. Hän päätti värvätä projektia varten kokoonpanon Austinista Teksasista. BN 3/2009). Myös vuonna 2012 hän oli ehdolla naisartistien sarjassa, mutta palkinto meni tällä kertaa Susan Tedeschille. LEVY
TUTKAILUT
JANIVA MAGNESS Stronger For It (Alligator ALCD 4946)
(1) There It Is (2) I Won't Cry (3) Make It Rain (4) Whistlin'In The Dark (5) I'm Alive (6) Ragged Company (7) You Got What You Wanted (8) I Don't Want To Do Wrong (9) Thought I Knew You (10) Dirty Water (11) Things Left Undone (12) Whoop And Holler Janiva Magnessin traaginen nuoruus ja levytuotanto esiteltiin hänen Rauma Blues -visiittinsä yhteydessä vuonna 2009 (ks. Levyn kappaleet ovat suurimmaksi osaksi hyvin valittuja covereita, mutta nyt mukana on myös kolme Janivan yhdessä kitaristi Dave Darlingin kanssa säveltämää kappaletta (1, 2, 4). Gladys Knightin aiemmin levyttämässä kauniissa soulballadissa I Don't Want To Do Wrong on hieno tunnelma ja Matthew Sweetin I Thought I Knew You toimii nätin pikkumelodiansa varassa. Kasvavaa fanijoukkoa levy varmaan miellyttää ja tunnustustahan Janiva on ansaitusti saanut jo varsin mukavasti. Kuuluisimmat covereiden säveltäjät lienevät Tom Waits (3), myöskin kovia kokenut Shelby Lynne (5) ja Ike Turner (7). Sen jälkeen Janiva julkaisi levyn "The Devil Is An Angel Too" (BN 5/2010). Special (5) Minnesota Woman (6) Arumbula Part 1 (7) Not Your Good Man (8) I Got You Covered (9) Up To The Brim (10) The Biscuit Is Back (11) Elevator Juice (12) All Over Again (13) Arumbula Part 2 Huuliharpisti/laulaja RJ Mischo on viimeisin iso kala, joka on uinut Delta Groove -yhtiön haaviin. Tunne on siinä niin käsin kosketeltava että se tuo mieleen sellaiset veret seisauttavat deep soul -tulkinnat kuin Lorraine Ellisonin Stay With Me Baby, Lee Moseksen Bad Girl tai Jean Stanbackin I Still
Love You. Vaikka Janivan lauluääni ei voisi paljon parempi enää olla ja levy sisältää useita hyviä esityksiä, se ei mielestäni aivan yllä samalle tasolle kuin kolme edellistä levyä "Do I Move You" (2006), "What Love Will Do" (2008) ja "The Devil Is An Angel Too" (2010). Yhteistä kaikille MB-levyille on ollut poikkeuksellisen korkea musiikillinen taso. Janivan versiossa singer-songwriter Paul Thornin (s. Hieno piristysruiske kuluvan vuoden levytarjontaan! Harri Haka
THE MANNISH BOYS Double Dynamite (Delta Groove DGPCD153)
CD 1 "Atomic Blues": (1) Death Letter (2) Mean Old World (3) Bricks In My Pillow (4) She's 19 Years Old / Streamline Woman (5) Never Leave Me At Home (6) Elevate Me Mama (7) Please Forgive Me (8) Everybody Needs Somebody (9) Bad Detective (10) You Dogged Me (11) Bloody Tears (12) The Hard Way (13) Mannish Boy CD 2 "Rhythm & Blues Explosion": (14) Born Under A Bad Sign (15) That Dood It (16) You've Got The Power (17) Drowning On Dry Land (18) Mr. Tällä kertaa merkittävin kokoonpanomuutos on tapahtunut laulupuolella. Teksasissa
RJ MISCHO Make It Good (Delta Groove DGPCD152)
(1) Trouble Belt (2) The Frozen Pickle (3) Make It Good (4) Papa's S.T. Mukana on todella monen tyylistä bluesia ja rock'n'rollia. Erityisen leimaa-antavaa julkaisuille on ollut vierailevien artistien suuri joukko
Valitettavasti hän on mukana vain yhdellä kappaleella. Muuten pumpun kokoonpano on säilynyt muuttumattomana. Tällaisten kokoonpanojen kanssa hyvien studiolevytysten tekeminen saattaa olla hyvinkin haasteellista. J-P Berg
GHOST TOWN BLUES BAND Dark Horse (Inside Sounds ISC-0538)
(1) Another Love (2) Memphis Train (3) Finish What You Started (4) Dark Horse (5) Meet Me At The Juke Joint (6) Blues Box Breakdown (7) Memphis Blues (8) Before You Hit The Ground (9) Messin' With The Kid (10) Good To Be Me (11) Real Funky Groove (12) Biscuit Test Tämä GTBB on näköjään neljän enintään keskiikäisen valkoisen miehen muodostama yhtye, jonka johtaja Matt Isbell muistuttaa tummien lasiensa ja kapealierisen hattunsa myötä jonkin verran arvoisaa ministeri Kuloniemeä. Kaikin puolin suositeltava hankinta tasokkaan bluesin ja sitä lähellä olevien tyylilajien ystäville. Ihan kelvollisestihan nämä miekkoset musisoivat. Soittajien pääinstrumentit ovat kitara, koskettimet, basso ja rummut. Daddy Mack Blues Bandin tapaiset yhtyeet ovat parhaimmillaan klubiympäristössä koettuna. Erinomaisena esimerkkinä toimii cd:n nimibiisi, joka pelkistetysssä funkahtavuudessaan tuo mieleen Kingin Staxin kulta-ajoilta 1960-70-lukujen taitteesta. puhaltajia ja taustalaulajia. Levyn ainoa hidas blues on yli kuusiminuuttinen Of I Sing Blues. Kappalemäärässä mitattuna Sugaray Rayford saa kuitenkin enemmän kuuluvuutta. Koska tämä on levyarvio eikä romaani, ei vierailijoista voi mainita kuin osan. Muu kiekon materiaali on pääosin menevämpää osastoa. Living Blues -lehdestä napatun kehun mukaan GTBB on näyttämässä edustamalleen tyylilajille tietä uljaaseen uuteen tulevaisuuteen. Dattelin nimi löytyy myös monien sävelmien takaa. Parhaan kitaraosuuden esittää Junior Watson. Rod Piazza soittaa niin ikään kahdella kappaleella (2, 4) takuuvarmalla ja tunnistettavalla tyylillään. Ja mitäpä he sille mahtavat, että tällaiset modernisoinnit eivät perinteisen bluesin ystävää juurikaan puhuttele. "Souls Alike" -albumia (2005) seurannut aika on ollut Bonniella raskasta, koska hän menetti vuosina 20052009
DADDY MACK BLUES BAND Pay The Piper (Inside Sounds ISC-0539)
- 57 -
4 - 2012 ·. Finis Tasby on edelleen varma laulaja ja ainakin epävirallinen ykköskuski. levy
tutkailut
syntynyt Rayford on julkaissut yhden sooloalbumin pari vuotta sitten. Huipputason bluesharpisteja edustaa lisäksi James Harman, joka myös laulaa kyseisillä kappaleilla (9, 26). Omanlaisensa saavutus on myös päästä levyttämään arvostetulle memphisläiselle Inside Sounds -merkille. Mukaan mahtuu myös pari balladia, joissa Orr ei tulkitsijana ole kuitenkaan omimmillaan. Harri Haka
(1) Showtime (2) Best In Town (3) Como (4) Pay The Piper (5) Workin' Man (6) Let's Get Together (7) Sugar Daddy (8) Black & Blue (9) Tricle Down Blues (10) Woman Do Right (11) Of Blues I Sing (12) If We Never Meet Again Memphisin baaribluesin ykkösliigaan kuuluvan Daddy Mack Blues Bandin uutuuskiekko "Pay The Piper" on mainio lisä yhtyeen reilun kymmenen vuoden ajan kestäneelle levytysuralle. Sävellys- ja sanoitustaitojakin Matt Isbelliltä löytyy, koskapa valtaosa näistä esityksistä on häneltä peräisin. Huuliharpisteja on tarjolla enemmän kuin uskalsi toivoa. Ensin mainittu osoittaa, että Ricci pystyy halutessaan soittamaan hienosti Little Walter -hengessä. Tallenne tuo esille bändin vahvat Memphisjuuret sosiaalisia lyriikoitakaan unohtamatta. Kitaristi/laulaja "Daddy" Mack Orrin taustalla musisoivat edelleen Bonnerin veljekset, Harold ja James, jotka tunnetaan jo pidemmältä ajalta Memphisin bluesympyröistä. Bändin musiikki on sekoitelma bluesia, poppia ja kovaotteista soulia. Kiekon yllätysraita on kitaristi Harold Bonnerin vokalisoima Cab Calloway -tyylinen voudeville-pala Tricle Down Blues, joka tuo sopivaa vastapainoa levyn muutoin rankalle väännölle. Voihan niinkin olla, mutta sellaisesta eivät taida kaltaiseni ns. Mainiota kitarointia kuullaan myös Kid Ramosilta ja Nathan Jamesilta. Vaikka Mannish Boys mielletään länsirannikon yhtyeeksi, on sillä aina ollut sydän kallellaan myös Chicagon suuntaan. Tuohon vaikuttavaan esiintymiseen peilaten voin todeta myös tämän studiosession onnistuneen mainiosti. Mack Orrin kitara soi rouhevammin ja varmemmin kuin koskaan aikaisemmin. Soundi on asteen jyrkempi kuin edellisillä levyillä. Kysymyksessä vaikuttaa olevan joukkion järjestyksessään toinen cd-levy. Etukäteen pelkäsin psykedeelisestä harputtelusta tunnetun Jason Riccin osuuksia (8, 22) tai oikeastaan sitä, miten ne sopivat tällaiseen kokonaisuuteen. Albumi on omistettu bändin edesmenneelle rumpalille William Faulknerille. Nykyään rumpupatteriston takaa löytyy Brian Wells. Bob Corritore on mukana molemmilla edellä mainituilla Morganfieldin kappaleilla ja hoitaa osuutensa hienosti todelliseen old school -tyyliin. Me kun emme mitään laaja-alaisia uudistuksia kaipaa. Muita vierailevia laulajia ovat Jackie Payne ja Cynthia Manley. Tätä tyylisuuntaa edustaa parhaimmillaan Mud Morganfield, joka kajauttaa komeasti kaksi isänsä (Muddy Waters) tunnetuksi tekemää kappaletta (6, 13). Campbell ja alan ehdottomiin huippuihin kuuluva rumpali Jimi Bott, joka on muuten ainoa jokaikisellä raidalla esiintyvä artisti. Maittavan lisän levylle tuo muutamilla kappaleilla esiintyvä Billy Gibson huuliharppuineen. Tyyli on erittäin vahvasti Albert King -henkinen. Tuottajina ovat tällä kertaa toimineet Matt Isbell ja Eddie Dattel. Välillä kuten varsinkin levytyksissä on mukana taustalaulajia ja joitakin puhaltajia, jollaiseksi harpisti Billy Gibsonkin voidaan lukea. "Double Dynamite" jatkaa laadukkaiden Mannish Boys -levyjen sarjaa ja tuo hieman uutta näkökulmaa r&b -osiolla. Kitaristeina jatkavat Kirk Fletcher ja Frank Goldwasser. Uusi laulusolisti, hyvin valitut vierailevat artistit ja monipuolinen ohjelmisto tekevät tästä mielenkiintoisen levyn, joka ei kovin helposti jää hyllyyn pölyyntymään. vanhan liiton edustajat olla erityisen kiinnostuneita. Laulussa on kuultavissa soul- ja gospelvaikutteita, joista viimeksimainitut tulevat, kuinkas muuten, lapsuuden kirkkokuorokokemuksista. Rytmiryhmän muodostavat basisti Willie J. Itse näin Orrin ja kumppaneiden loistavan keikan Chicago Blues Festivaalin pikkulavalla neljä vuotta sitten (mukana oli myös harpisti Billy Gibson). He ovat kiitettävästi onnistuneet säilyttämään bändin luonteelle kuuluvan maanläheisen meiningin, vaikka taustoilla on käytetty mm. studioalbumi. Vesa Walamies
BONNIE RAITT Slipstream (Redwing/Proper LC23498)
(1) Used To Rule The World (2) Right Down The Line (3) Million Miles (4) You Can't Fail Me Now (5) Down To You (6) Take My Love With You (7) Not Cause I Wanted To (8) Ain't Gonna Let You Go (9) Marriage Made In Hollywood (10) Split Decision (11) Standing In The Doorway (12) God Only Knows Bonnie Raitt, 62, on julkaissut seitsemän vuoden tauon jälkeen uuden levyn, joka on järjestyksessään Bonnien 16. Tämän levyn kohdalla asian suhteen ei ole tullut ongelmia ja live-tilanteiden kursailematon soundi ja meininki on saatu hyvin siirrettyä albumille. Mannish Boys -konseptin kehittäjä ja Delta Groove -päällikkö Randy Chortkoff on yhtyeen virallinen harpisti, vaikkei tässä lajissa aivan pärjää jäljempänä mainituille vierailijakolleegoilleen
Lisää plussaa tuplasti saa Magic Samin Love Me With A Feeling, jossa on kaikki palikat oikeilla paikoin. Slide viuhuu tiuhaan pysyen kuitenkin maltillisessa vauhdissa. Muuten Johnin vahvuudet: omat sävellykset, slidekitaran soitto sekä trion tiukka yhteensoitto takaavat bileet myös kotikuuntelussa. Randall Bramblettin funk-kappaletta Used To Rule The World Bonnie esittää usein toimiessaan kansalaisaktiivina vihreämmän, eettisemmän ja rauhanomaisemman maailman puolesta. 1980 alkaneella pitkällä uralla "Fun On Saturday Night" on yhtyeen 15. Osa kappaleista olisi toiminut paremmin lyhyempinä versioina. Jodlaava vuoristolainen eli Yodeling Mountaineer on Appalakkien mäkimaisemista juurensa ammentanut hilpeä bluegrass, joka tuo taas yhden uuden ulottuvuuden niin yhtyeen kuin Phil Alvininkin kykyihin. Charles Brownin Rock My Blues Away toimii kuin se kuuluisa junan vessa (Jenkeissä ollessa sanotaan kuulemma kuin Texas Cannonball). B. Lienevätkö viime vuosien koettelemukset syynä, mutta levyn mollisävyisissä kappaleissa Bonnie on parhaimmillaan (4, 6, 7, 11, 12). Levyllä on koko joukko ainakin omaa makuani hyväilevää yllättävän vahvaa bluesia ja ensimmäinen yllätys, ISO YLLÄTYS on Sonny Boy "kakkosen"No Nights By Myself, johon Phil on saanut laulua myöten ihanan Sonny Boy -tunnelman aikaan, harpusta nyt puhumattakaan. Late Great Hollywood Fats soitti Blastersissa muutaman tovin hiukan ennen valitettavaa poismenoaan 80-luvun puolivälissä, ja jos en tietäisi niin olisin heittänyt vauhdissa vahvan arvauksen kitarassa olevan juuri Hollywood Fats. Studebaker John aloitti huuliharpistina, mutta nähtyään Hound Dog Taylorin ja J. George Recordsin julkaisuilla. St. Etupäässä trio-kokoonpanossa toimiva Studebaker John saa oivaa apua basisti Bob Halajilta ja rumpali Albert "Joey" DiMarcolta. Kaunis akustinen balladi Not Cause I Wanted To tuo mieleen Claptonin Tears In Heaven'in. Nyt pisin kuuden minuutin kappale käy levyltä kuultuna puuduttavaksi. Phil laulaa 50-luvun vimmalla ja tausta jyyhtää tuhtia potkua. John levytti ja keikkaili 90-luvulla Yardbirds/Pretty Things -brittikokoonpanon kanssa ja sopi hyvin mukaan huuliharppuineen ja slidekitaroineen. Näiden tallenteiden perusteella vastaus on: kyllä! Kari Kempas
(1) Well Oh Well (2) Jackson (3) Breath Of My Love (4) Fun On Saturday Night (5) No Nights By Myself (6) Love Me With A Feeling (7) I Don't Want Cha (8) Please Please Please (9) Rock My Blues Away (10) Penny (11) The Yodeling Mountaineer (12) Maria, Maria Blastersin v. Paikoitellen kuten esimerkiksi Fine Little Machine- ja Fire Down Below -kappaleista tulee mieleen varhainen Rolling Stones. Timo Kauppinen
STUDEBAKER JOHN Old School Rockin' (Delmark DE 818)
(1) Rockin'That Boogie (2) Disease Called Love (3) Fire Down Below (4) Rockin' Hot (5) Fine Little Machine (6) Old School Rockin' (7) She Got It Right (8) Deal With The Devil (9) I Stand Alone (10) Mesmerized (11) Brand New Rider (12) Dark Night (13) On The Down Low (14) Tumblin' Down The Road Studebaker Johnin uusin Delmark-levy "Old School Rockin'" eroaa melkoisesti edeltäjästään Maxwell Street Kings -albumista ("That's The Way You Do", ks. "Old School Rockin'" on rokkaavampi hänen aikaisimpiin levyihinsä verrattuna. Jazzkitaristi Bill Frisell on mukana luomassa tunnelmaa kolmella kappaleella (3, 4, 11). Mielestäni "Slipstream" on kappalevalikoiman ja tulkintojen osalta parempi kuin "Souls Alike" ja lähentelee laadultaan Bonnien kultakauden Don Was -albumeita "Nick Of Time" (1989), "Luck Of The Draw" (1991) ja "Longing In Their Hearts" (1994). Seuraavaa kappaletta voisi hyvin soveltaa P. äänite ja kun edellisestä v. Muutama onnistunut originaali tosin olisi tehnyt tästä albumista vieläkin paremman. Bonnien oma osuus rajoittuu tällä kertaa yhden kappaleen sanoitukseen (5). Hyvin potkii myös Stones-vaikutteinen bluesrock Down To You, jossa Bonnien slidekitara 'laulaa' jo iloisemmin. BN 247), joka oli kunnianosoitus Johnin nuoruuden sankareille ja esikuville. Laulu on lähes sydäntä särkevää ja toimii hienosti sekä ylä- että alarekisterissä. Avausraita Rockin'That Boogie svengaa vastuttamattomasti ja se on varma keikkasuosikki. Dylan (3,11), Randall Bramblett (1) ja Gerry Rafferty (2). levy
tutkailut
molemmat vanhempansa, veljensä ja parhaan ystävänsä. Hutton rankan paahdon. Kaikki kappaleet ovat lainamateriaalia, säveltäjinä mm. Liikkeen kuuluisin teko on Wall Streetille leiriytyminen ja liike on levinnyt jo yli 80 maahan. Levyn nimikappaleen Fun On Saturday Night alkuperäisessä versiossa kitaraa soitti loistava Pete "Guitar"Lewis, ja melkein uskaltaa sanoa, että yhtyeen "uusi" kitaristi Keith Wyatt esittää sen yhtä komeasti. Mustapään runoon "Vain pieni kansanlaulu ja sanoja ei ole ollenkaan" eli James Brownin Please, Please, Please. Tyyli on nyt enemmänkin Jimmy Reedia ja Keith Wyattin kitarointi jälleen yksinkertaisen hienoa, harppu tosin enemmän west coastia kuin Reedia joka tapauksessa kerrassaan hienoa soitantaa. Levy on äänitetty studiolivenä minimaalisin päällesoitoin, mikä ehkä tuo jollekin mieleen Lil' Ed Williamsin (& The Imperialsin) ja sliden ansiosta J.B. Bluesahtavia aineksia on havaittavissa sanoituksissa sekä slidekitaran ja huuliharpun soitossa. Hutton yhteisjammailun hän oli myyty mies ja päätti aloittaa slidekitaran soiton opettelun. Saapa nähdä lisääntyykö Bonnien yhdeksän Grammyn kokoelma kun pystejä jaetaan seuraavan kerran helmikuussa 2013. Nyt hän on kotiutunut Chicagon pitkäikäisimmälle blueslevy-yhtiölle. pyrkii edistämään oikeudenmukaista tulonjakoa ja protestoi kasvottomien markkinavoimien ylivaltaa vastaan. Dylanin surumielisessä erokappaleessa Standing In The Doorway Bonnien slide lähes 'itkee' ja hieno on tunnelma myös You Can't Fail Me Now -kappaleessa. Nyt John hyödyntää noita oppeja omissa tuotoksissaan menestyksekkäästi. Ne tuovat etäisesti mieleen Carlos Santanan varhaistuotannon. Omia levyjä on
ilmestynyt Double Trouble-, Evidence- ja Blind Pig -merkeillä sekä omalla Avanti Recordsilla. Huuliharppua kuullaan myös Dark Night -kappaleessa sekä Tumblin' Down The Road -kappaleessa, jossa huuliharppu lyriikoiden ohella luo bluesfiiliksen sinisimmillään. Osan kappaleista voisi kuvitella myös George Thorogoodin ohjelmistoon. Ihan huippuesitys jälleen yhtyeeltä. 2005 ilmestyneestä olikin ehtinyt vierähtää jo tovi niin ainakin alan piireissä uusi levy yhtyeeltä on hyvinkin odotettu tapaus. Studebaker John on tehnyt kaikki omat kappaleensa traditioon pohjaten tässä tapauksessa blues- ja rock'n'roll-traditioon. oli myös hiukan liikaa. Blues-osion päättää Penny, kivan yksinkertainen kiertävä komppi Howlin' Wolfin tapaan. Deal With The Devil tuo mukaan huuliharpun, jota John käyttää vähemmän kuin aikaisemmilla levyillä. Hieno valinta levylle on myös I Don't Want Cha, joka on alkujaan Tommy Tuckerin miljoonasinkkuhitin Hi-Heel Sneakersin b-puoli. Viime aikoina hän on antanut myönteisiä lausuntoja Occupy-liikkeestä joka mm. Vuosien varrella hän on käyttänyt molempia instrumentteja niin omilla levyillään kuin sessiomuusikkona mm. Kappale Mesmerized eroaa muista hitaan temponsa ja latinalaistyylisen maalailevan kitarakuvionsa puolesta. Olisiko Suomen debyytti ajankohtainen. Kaikkiaan 14 kappaleen yhteiskesto 70 min. Samanaikaisesti hän teki kaksivuotisen oman keikkakiertueen ja vielä toisen kiertueen Taj Mahalin kanssa. Poikkeuksen tekee I Stand Alone, jonka soolossa lähennellään jo Roy Rogersin nopeuksia. Levy on musiikillisesti tuttua Bonnieta: pääosin slidekitaralla höystettyä bluesrockia ja tunteella esitettyjä balladeja. Kiekolla kuullaan niin pre-rockia kuin rockabillya, selvää sinistä bluesia, 40-luvun swingiä (Tiny Bradshawn mukavan reipas iloittelu Well, Oh Well), bluegrassia sekä pehmeää doowopia (Breath Of My Love) soul-poikien taustoidessa makeasti. Hilpeys saa jatkoa, kun levylle on tehty Marie, Marie'sta eräästä Blastersien tunnetuimmista kappaleista mexikolaistunut versio paikallisen
THE BLASTERS Fun On A Saturday Night (Rip Cat 1108)
· 4 - 2012
- 58 -. Pari vuotta kuluikin sitten akkujen lataamiseen ennen kuin syntyi tämä uusi albumi tuottaja Joe Henryn ja Bonnien vanhan kiertueyhtyeen myötävaikutuksella. Vähän vauhdikkammista kappaleista parhaiten onnistuu ehkä reggaeversio Gerry Raffertyn vuoden 1978 romanttisesta hitista Right Down The Line
Siihen aikaan Johnny soitteli viitenä iltana viikossa, lähinnä omaksi huvikseen, eräässä Los Angelesin kuuluisimmassa musiikkibaarissa Babe's & Ricky's Inn'ssä sekä osallistui kylillä pidettäviin Battle of the Blues Harps -jameihin. Vuoden 1995 ensilevystä lähtien yhtye on julkaissut kymmenisen cd:tä, jotka pääosin ovat vauhdikkaan taitavaa rocking bluesia, kun taas tämä julkaisu täysin poikkeuksena yhdellä lauseella ilmaistuna on aika heviä Lester Butleria. En käy väittämään vastaan, vaikka päätöspiisi Boogie Tonight toikin vahvasti mieleeni John Lee Hookerin ja Canned Heatin tuotannot. Kun sydämen rytmi alkaa palautua normaaliin kakkosraidan kohdalla, niin kolmosraita Little Richard -tyylinen Let Me Show You wooh-huutoineen saa aikaan lisää ylimääräisiä sydämenlyöntejä. Kappale on yksi alkuvuoden tiukimmista bluessävelmistä. mutta että muusikko uralle ei ikinä! Vaikka taitoa karttui ihan ammatilaistasolle asti ja keikkaakin omiksi tarpeiksi, niin hyvä paikka tulevaisuudessa Kalifornian bisnesmaailman huipulla veti silti enemmän puoleensa. Tiukkaa soulia on tarjolla koko rahan edestä. Mikäli taas olet
tutustunut Mama's Boysiin jo aiemmin, niin kehoitan tällä kertaa varovaisuuteen. Crazy World ja The Burning Truth tuovat mukanaan tuulahduksen menneiltä vuosilta. BN 245) on uudistanut tällä levyllä itseään, niin musiikillisesti kuin ulkomusiikillisestikin. Hienoa on, että Dani on aidosti linkit-
tämässä vanhan liiton meininkiä nykyaikaan eikä vain hiihtele niiden muinaisten artistien valmiiksi kulutettuja latuja. Roller Coaster on esitetty suht' wanhaa Walteria kunnioittaen, mutta Temperature on psykedeelinen, varsinainen sekoboltsi-veto, jota ei tunnista alkuperäiseksi millään. Levyllä on myös kaksi muuta coveria, Bo Diddleyn Roller Coaster sekä Little Walterin namu Temperature. Häpeilemättä sanon, että tämä on paras Blasterslevy, jonka olen kuullut - ja ehdottomasti bluesein. Aivan pelkkää soulia levy ei ole, bluesiakin joukossa sentään on ja sitä tarjoilee Mississippi Kisses. Mikäli Beth Hart/Joe Bonamassa -yhdistelmä soulista menee "riipii broidi, riipii" -osastolle, niin silloin Dani Wilden uutukainen on tutustumisen arvoinen. Keep on Bluesin' Jari Kolari
DANI WILDE Juice Me Up (Ruf 1176)
(1) Don't Go Making Me Cry (2) Walk Out The Front Door (3) Let Me Show You (4) Crazy World (5) Who's Loving You (6) Mississippi Kisses (7) All I Need (8) The Burning Truth (9) Falling (10) Call On Me (11) Juice Me Up (12) Sweet Inspiration (13) I Will Be Waiting Soulbluesin kruunaamaton kuningatar Dani Wilde (ks. Kuten todettua, jos pidät Lester Butlerista, niin tämä levy kannattaa kyllä tsekata. Keep on Bluesin' Jari Kolari
JOHNNY MASTRO & MAMA'S BOYS Luke's Dream (Rip Cat 1109)
(1) Luke's Stomp (2) Thunder Roll (3) Knee High (4) Junker Blues (5) Mr JJ's Man (6) Hurt (7) Tonight We Ride (8) The Light (9) Francine (10) Spider (11) Roller Coaster (12) My Rocket (13) Temperature Johnny Mastro (laulu, huuliharppu), Smokehouse (kitara), Michael Hightower (basso), Jim Goodall (rummut) + Kirk Fletcher (kitara 3 & 7), Max Bangwell (rummut 1, 10, 11) ym. Levyn ainoa suvantokohta on tuottaja Stuart Dixonin kitaroima akustinen I Will Be Waiting. Tervetuloa Suomeen, Emil & The Ecstatics. Cover-materiaalia on mukana kahden kappaleen verran, Smokey Robinsonin Who's Loving You ja Bonnie Raittin tutuksi tekemä Walk Out The Front Door. Samoin yhtyettä tuntemattomille suosittelen kyllä valitsemaan ensiksi jonkin toisen levyn heidän mittavasta ja lähempänä "perinteisempää" bluesia olevasta tuotannosta kuunneltavaksi. Saman voi sanoa myös muista bändin jäsenistä, joista urkuja ja pianoa soittanut Bendrik on hänkin runsaanpuoleisesti esillä. Kaiken kaikkiaan kysymys on laadukkaasta live-tallenteesta, mikä kestää myös kotikuuntelun. Don't Go Making Me Cry polkaisee levyn käyntiin sellaisella groovella, että sydämentahdistaja meinaa mennä epäkuntoon. levy
tutkailut
kansanlaulun Maria, Maria mukaan, Kid Ramosin "big ol' fat-toned baja sexton" lisävärittämänä. Tässä vaiheessa olen jo myyty mies: kyllä, tämä on yksi vuoden parhaista levyistä. Laulajana Mastro on ihan passeli, eikä vikaa ole hänen harpistintaidoissaankaan, joita kuullaan läpi levyn (kromaattinenkin soi mukavasti Champion Jack Dupreen kappaleella Junker's Blues). Vesa Walamies
OMAR AND THE HOWLERS I'm Gone (Big Guitar Music #1201)
(1) I'm Gone (2) All About The Money (3) Drunkard's Paradise (4) Wild And Free (5) Down To The Station (6) Lone Star Blues (7) Omar's Boogie (8) Goin' Back To Texas (9) Let Me Hold You (10) Move Up To Memphis (11) I'm Mad Again (12) Take Me Back Austin-bluesin Sepe-susi Omar Kent Dykes on veivannut bluesia ja rockia jo 50 vuoden ajan ja
- 59 -
4 - 2012 ·. Cover-kaksikosta ensin mainittu on minulle mieluisampi. Samoin Danin työkaluna ollut Telecaster on vaihtunut (ainakin kansikuvia varten) B.B. Soulblues on jäänyt lähes kokonaan unholaan ja tilalle on tullut pelkkä soul. Samalla Johnnyn yhtyeestä tuli paikan house band, josta myös tuo hiukan "kumma" nimi Mama's Boys juontaa juurensa. King -tyyliseen kitaraan. Riku Metelinen
EMIL & THE ECSTATICS Live At Fashing (Scanacd 8572)
(1) All Day Everyday (2) Doer Not A Talker (3) Heart Fixing Business (Albert King) (4) Stop (5) Bit By Bit (6) Let's Straighten It Out (Benny Latimore) (7) Cadillac (Bo Diddley) (8) Deana Baby (Johnny "Guitar" Watson) (9) Boogie Tonight Vuoden 2011 tammikuussa laulaja-kitaristi Emil Arwidson sekä yhtyetoverinsa kosketinsoittaja Johan Bendrik, basisti Mats Hammerlof ja rumpali Marcus Rostedt esiintyivät eräässä Tukholman klubissa. Dani heittää veret seisauttavaa kitarointia, jota pikkuveli Will tukee harpullaan. Molemmissa kappaleissa tiukkaa sykettä puhkuva souljuna puskee suoraan tajuntaan. Päätösraitaa lukuun ottamatta levy on täynnä menoa ja meininkiä. Itse pääartisti on normaalin ruotsalaisen tyylin mukaisesti taitava ja tyylikäs muusikko. Illan tunnelmista on koostettu tällainen noin 45 minuutin mittainen kattaus. Kaikkiaan yhdeksästä kappaleesta neljä on sulkeisiin merkittyjen artistien aiemmin tulkitsemia. Valitettavasti tai onneksi miten sen nyt ottaa, yhtiö myytiin ja duunit meni alta. Ei kappaleessa sinänsä mitään vikaa ole, mutta akustisena se ei vain oikein tunnu sopivan levyn muuten niin sähköiseen ja sykkivään tunnelmaan. Heidän osuutensa käsitti englannin- ja ruotsinkielisiä kuulutuksia sekä lähinnä soulbluesin mallista musisointia. Baben & Rickyn omistajasta Laura "Mama" Crossista tuli Johnnyn mentori, innostaen nuorukaista panostamaan vakavasti soittamiseen. Alkujaan newyorkilainen Johnny Mastro innostui jo yhdeksän vanhana nappulana huuliharpun maagisesta saundista Rice Millerin ja Sonny Terryn levyjä kuultuaan... Molemmat kappaleet sopivat hyvin Danin omien sävellysten joukkoon. Ja ennen kaikkea: soul-levyn tekemiseen tarvitaan soul-laulaja, Dani Wilde on sellainen. Loput on kirjattu Emilin omiin nimiin
sellaisten artistien kuin Michael Jackson, James Taylor, Helen Watson, Miles Davis ja viime aikoina Robben Fordin kanssa, joten varsinaisesta blueskitaristista ei ole kysymys. Keep on Bluesin' Jari Kolari
THE MICHAEL LANDAU GROUP Organic Instrumentals (Provogue 7379 2)
(1) Delano (2) Sneaker Wave (3) Spider Time (4) The Big Black Bear (5) Karen Mellow (6) Ghouls And The Goblins (7) Big Sur Howl (8) Woolly Mammoth (9) Smoke (10) The Family Tree Vuonna 1958 syntynyt Michael Landau on toiminut pitkään studio- ja sessiomuusikkona mm. Se on varmaankin edelleen eniten kuuntelemani kappale elämässäni. Levyn kymmenen kappaletta ovat kaikki hyviä. Omarin uusin levy juhlistaa hänen 50-vuotista uraansa. Jotenkin minusta tuntuu, että ehkä jotain tämän tapaista olisin kaivannut jo edelliselläkin kerralla. 1959 Harmony Stratotone -kitarasta, ja kuullun mukaan kitaristi Krupkin tuokin sille hienosti ansaittua kunniaa tyylikkäällä west coast -kitaroinnillaan. blueskokoonpanon. Aivan kuin toivomukseni olisi kuultu.... Parhaan läpileikkauksen yhtyeen tasosta saa Albert Collins -tyylisellä instrumentaalilla T.W.F.S., jolla kitaristi, harpisti ja hammondin kanssa pelaava Ken Burton kukin vuorollaan antavat näyttöjä taidoistaan. Mikäli minulta kysyttäisiin, mitenkä esittelisin tämän levyn lyhyesti ja ytimekkäästi voisin sanoa että, ...otetaan Debbie Daviesin kitarointi, Joanne Shaw Taylorin tyylinen shuffle-ratkaisu ja esitetään Amy MacDonaldin tyylisellä laululla. Omiksi suosikeiksini kappaleiden joukosta nousivat Bo Diddley -kompilla toimiva Wild And Free ja vauhdikas kitarairrottelu Take Me Back. Strata-Tones on ihan tutustumisen arvoinen yhtye ja tämä "Dressed Up To Fess Up" kuunneltava levy siinä missä monen muunkin vastaavaa rockpohjaista rytmimusiikkia esittävän ns. Bändi on nimetty The Michael Landau Groupiksi, mutta lähes joka raidalla kokoonpano on erilainen. En ole koskaan, kuten jossain suunnalla Pohjanmaata ymmärtääkseni sanotaan, "pitänyt minään" Janis Joplinia ja kun levyn päättävä live-äänite Big Mama Thorntonin hienosta Ball And Chain'sta esitetään kyseisen mimmin "rääkyvällä" tavalla niin eipä kappale kovin positiivista arvosanaa itseltäni saa. Levyn takakannessa on sellainen psykiatrien käyttämä (?!) kuvio. Siltä löytyy mm. Tällä levyllä tekemisen ilo ja tarve tavoittavat kuulijan. Omia soololevyjäkin on muutama laulun kanssa, mutta tämä uusin sisältää nimensä mukaisesti pelkkiä instrumentaaleja. Clare Free ei kosiskele yleisöä Ana Popovic -tyylisissä piikkikoroissa, hänen ei tarvitse tehdä niin. Omarin vaikutteet ja musiikilliset esikuvat kuuluvat kappaleissa, mutta eivät häiritsevän selvästi. Sen sijaan kyseisellä raidalla on mukana Walter Fowlerin soittama maukas flyygelitorvi. Timo Kauppinen
You Think (6) Small Miracles (7) Scars (8) Tempted (9) My Last Day (10) Creepy Funky Mama on saanut vihdoin valmiiksi toisen levynsä. BN 245) oli ihan okei julkaisu, mutta tällä kertaa ollaan matkassa huomattavasti järeämmällä arsenaalilla. Myös turhan harvakseltaan kuultavat harpisti McCrackenin puhaltelut ansaitsevat maininnan. Uusimman kiekon kappaleet ovat valtaosin Omarin kynäilemiä originaaleja, kaksi niistä yhdessä Steve Calliffin kanssa (4, 12). John Lee Hookerin nimiin on merkitty yksi kappale (10), mutta eiköhän se Hooker-cover kuitenkin ole I'm Mad Again (11). Musiikillisesti levy on melko monipuolinen. rock'n'rollia (1), kantria (3), jungle beatia (4), ränttätänttää (5), hidasta instrumentaalia (6), boogieta (7), hidasta bluesia (8), New Orleans -balladia (9), rhythm'n'bluesia (10) ja rockabillyä (12). Omarin vanhemmat kuitenkin tukivat poikansa soittoharrastusta ja hänellä oli isä-Henryn seurassa mahdollisuus käydä kuuntelemassa ja soittamassa bluesia, kantria ja rockabillyä lähitienoilla sekä valkoisten että mustien klubeilla. Yhtyeen kokoonpano on tavanomainen: kaksi kitaraa (joskus vain yksi), basso ja rummut. Edellinen levy "Essential Collection"(ks. Mukaan mahtuu muutama live-taltiointi ja vain tuo yksi kokoelmalevy. Minua asia ei ole koskaan haitannut, näen sen jopa positiivisena asiana. Omia mielleyhtymiäni levyä kuunnellessa olivat mm. Yhtyeen nimi "Strata-Tones" juontaa juurensa v. Omar heittää keitoksiinsa kuitenkin sen verran omia mausteita Stratocasterillaan ja sanoituksillaan, ettei plagioinnista ole kyse. "Big Town Playboy", BN 3/2009) ja yhdessä Jimmie Vaughanin kanssa ("On The Jimmy Reed Highway", BN 5/2007). Larry Goldings. Carl Perkinsin Gone Gone Gone (1), Jimmy Reed (2), Roger Millerin Me And Bobby McGee (3), Bo Diddley, McCombin lahja mailman rytmimusiikille (4), Elmore Jamesin Dust My Broom (5), Solomon Burken If You Need Me (9), Bobby Womackin/Rollareiden It's All Over Now (10) ja Junior Parkerin/Elviksen Mystery Train (12). (10) Ball And Chain (Live) Kuuden muusikon (parit tummat, kolme haaleampaa ja yksi lady) muodostama The Strata-Tones esittää jumping rhythm'n'bluesia ripauksella rocking bluesia, Kalifornian tapaan sekoitettuna. Omar on levyttänyt myös ilman Howlersejaan (esim. Clare Freen edellinen levy "Be Who You Are" (ks. Varsin nopeasti siihen kuitenkin tottuu ja hetken päästä siitä oppii jopa pitämään. Arvoisa Lukija: Mitä piisiä muuten itse olet kaikkein useimmin kuunnellut. Hän esittää asiat suoraan juuri sellaisina kuin ne pitääkin. Levyä voi maistella Spotifyssä tai www.clarefree.co.uk. Kaikkiaan Omarin diskografia käsittää noin 20 levyä vuosilta 1980 2012. Mutta takaisin vielä Omarin levyyn: Jos olet pitänyt Omarin aiemmista julkaisuista, pidät varmaan tästäkin. Big Sur Howl -raidalta puuttuu basisti, jonka tehtäviä hoitelee Hammondilla o.t.o. Mississippin McCombissa syntyneellä Omarilla oli jo 12-vuotiaana tapana livistää iltaisin vanhempiensa kotoa Highway 98:n toiselle puolelle mustien asuttamaan Bear Towniin soittamaan bluesia. Hyvä tekninen toteutus, tarttuvat kappaleet ja onnistuneet sovitukset tekevät tästä omakustanteesta ihan kelpo levyn, jota voi suositella kaikille hyvästä kitarabluesista pitäville. Mikäli jotain suosikkeja mainita pitää, niin nimikappale ja Small Miracles ovat ehdottomasti mainitsemisen arvoisia. levy
tutkailut
ulvonta sen kun jatkuu. Kaikille teille, joilla digikännykkä tai älykamera tai mitä ne hilavitkuttimia ne nyt oikeasti ovat, niin te varmaan ko. Hän ei myöskään hukuta kappaleiden melodioita Joanne Shaw Taylorin tapaan särökitaramuurin alle. Jos taas Omar ei ole vielä tuttu ja edellä kuvatun kaltainen musiikki miellyttää, tämä levy tai "Essential Collection" voi olla asiallinen hankinta. Jo alkutahdeista lähtien meno on rankkaa. Henkilökohtainen ilonaihe oli myös Move Up To Memphis ja etenkin sen r&b-rytmikuvio, johon jäin itse koukkuun jo koulupoikana. Suurin osa biiseistä on tehty kvartetilla kitara, koskettimet, basso ja rummut. On totta, ettei Claren paksulla aksentilla varustettu laulu miellytä kaikkia. Tällä kertaa soundeja ei ole vahvistettu saksofoneilla, kosketinsoittimilla eikä edes huuliharpulla. Riku Metelinen
musiikissa on tukevan vahvalla rytmillä iso osuus, johon alansa osaavat kitaristi Bruce Krupnik ja harpisti Kevin McCracken lisäävät asiaankuuluvat siniset soinnut. kuviosta jotain irti saatte. Viimeinen biisi on puolestaan pelkkä kitarasoolo. Tätä ei kuitenkaan jatkunut pitkään, koska roturistiriidat olivat vuoden 1963 tienoilla niin kärjistyneet, että mustien soittokavereiden mielestä yölliset sessiot kävivät Omarille liian vaarallisiksi. Solistina läpi levyn luritteleva Valerie Johnson ei sen sijaan itseäni kummemmin säväytä. Kappaleiden tyylilaji on enimmäkseen fuusio-funk-jazzia, joka ei ole aivan sitä meikäläisen
THE STRATA-TONES Dressed Up To Fess Up (Fruition Records #)
(1) Keep On Cookin' (2) Bebop Baby (3) Did You Ever (4) Lovers Lost & Found (5) Raggedy Annie (6) This Old House (7) Together For Some Time (8) Treat Your Woman Right (9) T.W.F.S. Stonesien It's All Over Now sattuu olemaan juuri se musiikillinen ilmaveivi, joka teki minusta mustan rytmimusiikin ja bluesin ystävän. BN 2/2012) oli kahden CD:n kooste Omarin ja Ulvojien vuosien 19912007 tuotannosta. Yhtyeen
CLARE FREE Dust And Bones (Funky Mama FMRCD 2012)
(1) Can't Slow Down (2) Dust And Bones (3) Little Miss Jealousy (4) Believe In Me (5) Stronger Than
· 4 - 2012
- 60 -
Levyn ilme on sangen riisuttu toisinaan vähemmän
- 61 -
4 - 2012 ·. Ei tämä nyt ajan haaskausta ole, tosiasia vain on, että Blues Caravan -levyn perusteella odotin tältä hiukan enemmän. Sen sijaan cajunin tahtiin nelistävä (10) on
CASSIE TAYLOR Blue (Hypertension HYP 11276)
(1) Memphis (2) Spoken For (3) Black Coffee (4) Goodbye (5) Bought Borrowed Stolen (6) Keys (7) Make Me Cry (8) Haunted (9) Disappointment (10) Waste Of Time Cassie Taylor on bluesmiehen tytär. Alun Memphis lupaa hyvää, mutta niitä lupauksia ei loppulevyllä aivan lunasteta. Debyyttialbumillaan Cassie näyttäytyy rauhallisena lauluntekijänä ja pehmeä-äänisesti kehräävänä tulkitsijana. Cassien esikoisalbumi "Blue" ei tekijänsä geeniperimästä huolimatta ole bluesia. Jo mainittujen tavoin myös mm. Vaikka arvovaltainen Skandinavian johtava kitarajulkaisu Fuzz nimesikin "Organic Instrumentalsin" kuukauden levyksi, en usko että tämän lehden lukijat saavat sen musiikista mitään irti. Riku Metelinen
hyppykompillisuudessaan erittäin hurjaa touhua. Toinen blues-hitailu (4) on varsin letkeää komppia ja iisiä tunnelmaa tihkuva esitys. Lähimpiä vertailukohtia ovat Dee C. Vankka ja tyylitajuinen kiekko, jonka suurin ihmetyksen aihe on sen kovin vaatimaton soittoaika. Joku ilkeämielinen voisi kappaleen nimeen vedoten sanoa, että sitähän tämä levy on, silkkaa ajan tuhlausta. Levy on enemmänkin kallellaan uuteen souliin sekä aavistuksen myös poppiin. Nyt vanha soittoniekka palaa jälleen lapsuutensa Los Angelesiin, eritoten kaupungin afroamerikkalaisen elämänmenon, rhythm'n'bluesin ja jazzin tyyssijana tunnetuksi tulleelle Central Avenuelle, asemoiden omasta tuotannostaan koostuvan levynsä vallitsevaksi tyylilajiksi jo nuorukaisena 60-luvun puolivälissä lähtemättömästi sisimpään porautuneet 1940- ja 50-lukujen r'n'b- ja swing-teemat. Hän on kirjoittanut levyn kaikki kappaleet ja hoitaa basson sekä laulun ohella myös pianon soittamisen. Voisi hyvällä syyllä luulla, että levyllä on kymmenen improvisaatiota. Monin paikoin Hendrixin vaikutus kuuluu soitossa ja eritoten kikkailussa, jossa nauhaa tai nykyään kai kovalevyä soitetaan breikinomaisesti taaksepäin. Jotain tässä jää kaipaamaan. Sessioissa on pistäytynyt jokunen vierailijakin, joista kannattaa mainita Eric Gales. Muusta blues-materiaalista modernimpana nousee pintaan (9), jolla alakulo ja nätti fiilis kohtaavat komeasti. Bluesin makua levyllä tarjoaa vain mausteena oleva huuliharppu. Teille, jotka ette asiaa tiedä, niin kerrottakoon, että bluesmies Otis Taylor on hänen isäukkonsa. Lopetuksena oleva pianoballadi Waste Of Time kyllä säväyttää. Mikke Nöjd
FRED KAPLAN Hold My Mule (Regal Radio 10037)
(1) Barn Burner (2) BBQ Boogie (3) Bunk's Blues (4) Jambalaya Jump (5) The Swag (6) Partida Walk (7) Second Chance Blues (8) Bouncin' (9) Jalepeno Hop (10) Ready Freddie (11) Souled Out (12) Mr. Ehkä seuraavalla julkaisulla olisi pienen yllätyksen aika. Ainakin laulusoundien suhteen tähdätään Howlin' Wolf -osastolle, hitaalla isoa kitaraa viljelevällä hurjalla jumpilla (6). Levyllä ei suuria tunnepurkauksia ole ja siksi lopputuloskin on kenties hiukan tasapaksu. Jos vaikka Fabulous Thunderbirds lukeutuu suosikkeihin, niin ukkoslintumaista boogieta (2), joka liikkuu kuin luotijuna kelpaa kyllä hämmästellä sekä varsinkin raidalla soivaa äärimmäisen häijyä kitaraa. Eikä menossa suostu myöskään jäämään jälkeen villikierroksinen ja määrätietoisesti maaliin rynnivä rokitus (8). Parhaimmillaan äänite toimisi hissien taustamusiikkina. Isosoundinen raaka rock and roll (1) avaa pelin, foni sooloilee ja rohea raita laittaa koko talon tärisemään. Levyn ärsyttävin asia on turhan kireä ja ohutsoundinen kitara, jossa on suunnilleen yhtä paljon luonnetta kuin Suomen suurimmassa hallituspuolueessa. levy
tutkailut
mielimusiikkia, vaikka kitara luonnollisesti onkin mieli-instrumenttini. Tuota, tuota... Downtime (13) Tropical Ivories (14) Love From Above (15) Strollin' (16) Nubie's Blues (17) Crawlin' To N'awlins Vuosien varrella sekä nauhatolkulla kovatasoisia studiosessioita purkittaneen että kultti-statuksen saavuttaneessa Hollywood Fats Bandissä aikoinaan musisoineen kalifornialaisen kosketinsoittajan Fred Kaplanin uran 3. Hitaiden blues-esitysten lomaan on laitettu myös muun mallista musisointia. Cassien lisäksi levyllä musisoivat rumpali Jeremy Colson ja kitaristi Jamie Rooster Olson. Levyllä on silti nautittaviakin hetkiä, mutta vastapainoksi piinaavaa kakofoniaa, jossa jokainen muusikko yrittää saada jammailun seassa soittimensa kuuluviin. Tämän cd:n "vastakohtana" voisi mainita Steve Vain parikymmentä vuotta vanhan levyn "Passion And Warfare", joka sekin sisältää pelkkiä kitarainstrumentaaleja, mutta on rakenteeltaan helposti lähestyttävä ja melodiat niin kansanomaisia, että niitä voi vaikka suihkussa hyräillä. saksofonintäyteinen
JT COLDFIRE Always & Never (Crazy Sun Publications #)
(1) Get It On (In The Back Of The Bar) (2) It's Alright With Me (3) Rather Die In My Sleep (4) Let's Go For A Drive (5) Feelin'The Music (6) Toast To A Bluesman (7) I'm The Best Thing You Ever Had (8) Party Lovin' Papa (9) Tell Me, Mama (10) Tired Man's Blues Reilu vuosi sitten Suomessa vieraillut Amerikankitaristi JT Coldfire on tehnyt uuden, jo kolmannen, albuminsa Ruotsissa sikäläisten musikanttien avustamana. Näistä akustisvoittoinen (5) on silkkaa countryä ja olisi levyn tylsimpänä biisinä voinut jäädä kokonaan pois setistä. Täsmäkitarointi on termi, joka kuvaa raitaa (3) parhaiten. Hidas blues vyöryy hirvittävällä paineella ja jäätävän viileä kitara soi kirkkaasti kuin kristalli. Kitaristi Junior Watsonin, rumpali Richard Innesin, tenorifonisti "Sax" Gordon Beadlen sekä basisti Kedar Royn muodostaman, erittäin autenttisessa hengessä työskentelevän studiobändin kera esiintyvä Kaplan latoo kiekon huumaavimmat herkut tiskiin heti pelin alkuminuuteilla. soolotuotos on edeltäjiensä tapaan instrumentaalilevy. Blues on universaali kieli ja se taipuu osaavissa käpälöissä mannerten välisistä etäisyyksistä huolimatta. Ensin mainitut niin musiikillisesti, kuin myös laulullisestikin. Tanakkana uptempo-shufflena jolkottava jump-pala Barn Burner sekä vielä hitusen nopeatahtisempana boogie woogiena letkeilty BBQ Boogie transporttaavat varauksellisimmankin kuulijan oitis mentaalimatkalle luvattuihin länsirannikon mustan musiikin pyhättöihin sekä menneille vuosikymmenille. Blue Collar -merkillä ilmestyneellä esikoisjulkaisulla "The Signifyin'" (1997) lasketeltiin pianobluesia ja boogie woogieta vanhojen Fatsin aikaisten bändikavereiden Larry Taylorin ja Richard Innesin säestyksellä, seuraavalla omakustanteisella "Triage'lla" (2009) taas herkisteltiin soolona astetta taidepitoisemman musiikin johdattelemana. Yksi asia joka tekee levystä hieman rasittavaa kuultavaa on se, että biisien teemat, siis melodiat joille improvisaatio rakentuu, ovat vaikeasti hahmotettavissa, eikä aina juuri huomaa, koska teema loppuu ja jammailu alkaa. Teksasin mallisella hitaalla bluesittelulla (7) on kitara jälleen erityisen vahvassa roolissa ja se niittää kuin viikate. Eija Jauhiainen
oikeasti on enemmän, mutta ei ehkä tässä tapauksessa. Lee, Macy Gray kuin myös Dani Wilde
Magic Slimin kitara kuuluu vaimeana, ja vaikutelma on vähän huvittavakin, kun Janiva Magnessin ja Karen Lovelyn kitaristit näyttävät soittavan raivokkaita sooloja, mutta mitään ei kuulu. Vuoden 2012 palkinnotkin on jo jaettu, ja voittajien nimet löytyvät mm. Timo Kauppinen
rumba-blues Jambalaya Jump, tummasävyisesti rokkaava Ready Freddie, pianon ja kitaran voimin duetoitu swing-slovari Mr. Slim Butlerin bluesbiisit ovat pastisseja, joissa temaattiset ja musikaaliset viitteet eivät kierry ainoastaan kliseiden ympärille. Blues Foundationin nettisivuilta (www.blues.org). J. Hän on esiintynyt lukuisilla festivaaleilla sekä lämmitellyt mm. Rick Estrin ja Kirk Fletcher, Steve Miller Band, Bob Corritore ja Willie "Big Eyes"Smith, Reba Russell, The Nighthawks, Sonny Rhodes, "74 vuotta nuori" Buddy Guy, John Hammond, Tad Robinson, Janiva Magness ja vuoden nuori tulokas, kitaristi Matt Hill. BN 1/2010). Levyn
· 4 - 2012
- 62 -. Teknisesti muuten hyvin toteutetun DVD:n bonusraidoilla muutaman esityksen äänitys on epäonnistunut. Toisen liikuttavan puheen piti Candi Burke, joka vastaanotti isänsä Salomon Burken elämäntyöpalkinnon yhtenä tämän 21 (!) lapsesta. Nuoret kitaravirtuoosit Kenny Wayne Shepherd ja Derek Trucks kävivät myös pokkaamassa palkintopatsaansa, joka on rautalangasta väännetty kitaristihahmo. Blueshöppänöistä (60-luvulla blueshurahtaneet) tai BluesPreppanoista (bluesjäärän tinkimätön vastapari). Pete Hoppula
jokainen kappale on omaa käsialaa. Blues Foundationin nettisivujen kautta. Miranda Lindqvist
KOTIMAAN KATSAUS SLIM BUTLER'S INNER BLUES (SlimCuts 1001)
(1) (Call Me) Mr Big Shot (2) What You Have Done (3) Never Lose My Soul (Over You) (4) I Don't Want To Talk About It (5) A Heart Of Ice (6) Life On A Line (7) Hey, Bartender! (Give Me Back My Fender) (8) Mexican Tears (9) Got To Move (10) I Can't Imagine Why + Inner Blues (bonus track) Rovaniemeläinen Bluesjäärä Jarmo Puhakka (aka Slim Butler) on maakunnallisine ja kansainvälisine taustajoukkoineen tehnyt globaalin tason modernin kitarablueslevyn. John Hammondia, Jethro Tullia ja Popa Chubbya. Jarmo Puhakka on säveltänyt kaikki levyn kappaleet lukuun ottamatta bonusraidaksi sijoitettua Otis Grandin verraten huuruista taidebluesinstrumentaalia. Minulle tuli yllätyksenä, että mieheltä kesti näinkin pitkään levyttää esikoisensa "The Red Suit", sillä kiistatonta osaamista löytyy. Leikkimielisyydellä tarkoitan sitä, että mies kokeilee eri soittotyylejä jumittumatta mihinkään erityiseen koulukuntaan. Leino & Blues Guys ja Doobie Twisters. Kaikki esiintyjät ja voittajat olivat tietääkseni Pohjois-Amerikasta, mikä johtunee siitä, että äänestäjistä suurin osa on kotoisin Yhdysvalloista. Buddy Guy sai molemmilta tunnustusta kiitospuheissa, mutta musiikkiesityksiä ei
J. Sintoni on ollut aktiivinen 90-luvun puolivälistä lähtien. Gaalassa 2011 esiintyi melkoinen kavalkadi blues-artisteja. Edellä mainittu kappale on instrumentaali, kuten myös Relaxin'. levy
tutkailut
heiltä nähdä. Kaplanin kasvuajoilta niin ikään juontuva kiinnostus Hammond-jazzia kohtaan sen sijaan ohitetaan tällä äänitteellä sangen nopeasti. SINTONI The Red Suit (J. Teksteissä on ironista etäisyyttä, joka aukeaa jo levyn vekkulisti harhauttavassa nimessä "Hoikan Hovimestarin Sisäinen Blues". Robert Johnsonin syntymän 100-vuotisjuhlan johdosta joukko tämän sukulaisia sai myös vastaanottaa tunnustuspalkinnon. Tässä bluesmusiikin kaikenpuoliseen edistämiseen keskittyvässä säätiössä on noin 4 500 henkilöjäsentä ja vajaa 200 yhdistysjäsentä. Pyrkimyksenä oli levyn avulla osoittaa oppimaansa ja sen monipuolisuuden taidon Sintoni kyllä tavoitti. Blues Music Awards -palkinnot jaetaan vuosittain toukokuussa Memphisissä ja tämä DVD sisältää vuoden 2011 seitsemäntuntisen palkintogaalan esityksiä, kiitospuheita ja haastatteluja. Itsekin jo edesmennyt Willie "Big Eyes" Smith lähetti puheessaan terveisiä soittokaverilleen "Pinetop" Perkinsille taivaaseen. Kansitekstissä Sintoni kirjoittaa, että kuka tahansa voi soittaa oman juttunsa, mutta hänestä taitoa on se, että ensin soitat mestareiden juttuja ja sitten vasta omasi. Tämä seikka tosin tahtoo viedä huomion siitä, että mies osaa myös laulaa ja sanoittaa. Kiekolla on useita muitakin paikoin
32nd BLUES MUSIC AWARDS (DVD) (Blues.org #)
Blues Foundation on vuonna 1980 perustettu säätiö, joka pitää päämajaansa Memphisissä. Jokaisessa niistä on muutamia palkintoehdokkaita, joista säätiön jäsenet äänestävät voittajat. Levytys on purkitettu käyttämällä vanhaa analogista äänityskalustoa Villa Willamossa (maineikkaan jääkärieversti Oiva "Lapin Kaani" Willamon 50-luvulla rakennettu huvila) napapiirin tuntumassa. Hän myös soittaa muutamalla kappaleella kitaraa, joka täten tiedoksi päijäthämäläisille täydellisyyteen pyrkiville äänitearkistoijille annettakoon. Palkintoluokkia on kaikkiaan noin 25. Kuuntelijalle levy on kieltämättä haaste, mutta jos vapaa tulkinta ei häiritse ja pitkän linjan kitaransoitto on ehdoton plussa, silloin ei todellakaan pety. Tämä on mielestäni rohkea veto, sillä toisinaan muusikot tukeutuvat liikaa lainamateriaaleihin, joiden tulkinnoista pahimmillaan puuttuu omaperäisyys. Mainittakoon, että Blues News -lehden ja Finnish Blues Societyn edustajat saivat kunnian käydä vastaanottamassa KBApalkinnon vuonna 2010 (ks. Lähes kaikissa muissa kappaleissa on vaikutteita muualta. Ainoa perinteinen blues taitaakin olla nimikkokappale, joka vie ajatukseni Kingien suuntaan. Ensimmäinen vaikutelmani on se, että Sintoni on soveltanut bluesiin jazzille ominaista vapaata virtaa ja jonkinlaista leikkimielisyyttä. Sen sijaan kyseessä on 70- ja 80-luvun kitarabluesin joiltain osin hurmahenkisimmästä nykybluesin kentästä jo väistynyt perinne, jonka aiempia suomalaisia konservaattoreita ovat olleet mm. Tässä arviossa moderni kitarablues ei viittaa suoranaisesti kirjoitusajankohtaan. Tämänkaltaisia seiskasoinnut, kitarakorosteisia soulblueseja, teksashumpat ja funkbassotkin hyväksyviä bluesintomieliä kutsutaan puhekielessä Bluesjääriksi; nimitys lienee saanut alkunsa eräistä lahtelaisista tiukkailmeisen järkähtämättömistä levynkerääjistä. Gaalaosuus kestää DVD:llä reilun tunnin, mutta bonuksena on toinen mokoma palkinnonsaajien tai palkintokandidaattien musiikkiesityksiä, joita kuullaan mm seuraavilta artisteilta: The Mannish Boys, Magic Slim & The Teardrops, Karen Lovely, Arthur Adams, Eugene "Hideaway" Bridges, Smokin' Joe Kubek ja Bnois King, Walter Trout, David Maxwell ja Lucky Peterson. Levyn on tuottanut kiistelty ja kiitelty bluespersoona Otis Grand. Varsinkin rytmityksessä on monesti käytetty funkia, mikä mielestäni vain lisää dynaamisuutta. Musiikkiesityksistä vastaavia artisteja on DVD:n gaala-osuudessa kaikkiaan tusinan verran, mm. Ehkä juuri tämän osaamisen vuoksi arvioinnin kirjoittaminen ei ollut helppoa. DVD:stä kiinnostuneet voivat hankkia sen mm. Swing Out This on sitä tyyliä, mistä nimikin kertoo. Bluesjääryys eroaa mm. Sintoni JSCD 001) -07
(1) Tired Of Keep Movin' (2) Won't Be Back (3) Forget The Time (4) Changed And Better (5) The Red Suit (6) A Place To Feel Free (7) Voodoo Woman (8) Special Light (9) Relaxin' (10) What We Steal (11) Out Of The Rain (12) Swing Out This Internetistä löytämäni tiedon mukaan italialainen Emanuele J. Harmi sinänsä, sillä vietetyt hetket taattua 60-lukuista Jimmy Smith/McGriffin -osastoa rohkeasti siteeraavan Souled Out'in kyydissä osoittautuivat ainakin allekirjoittaneen pääkopassa eräiksi mieleenpainuvimmista koko levyllä. Downtime sekä melodramaattisesti laahustava Nubie's Blues ovat nekin omiaan aiheuttamaan alan harrastajassa vilpittömiä mielihyvän tunteita jos kohta on sanottava, että tokihan tämän noin 2 vuoden periodissa äänitetyn pitkähkön 17-raitaisen kokonaisuuden keskeltä olisi ollut aivan perusteltua jättää muutama selkeämpi toisintokappale tyystin poiskin. Vaikka levy rönsyilee joka suuntaan, kantavana teemana on nimenomaan Sintonin lahjakkuus kitaristina. Sen näkyvintä toimintaa edustavat Blues Hall of Fame (virtuaalinen) sekä vuosittaiset kilpailut ja tunnustuspalkinnot, kuten International Blues Challenge (IBC), Keepin' The Blues Alive (KBA) ja Blues Music Awards
Aivan ihana Loretta tuo tuulahduksen Buddy Hollyn laulukirjasta ja Boomerang Baby hakee kuulijalle jotain 60-luvun pop-rekisteristä. Vahvistusta settiin antavat fonisti Arto Mutanen sekä pianisti Hannu Elonen. Itse biisi liikahtelee säröisän riffin varassa letkeästi jumppaillen. Raumalaiskokoonpano on herättänyt huomiota mm. Mike Bell Belltoneseineen ei petä odotuksia, sillä siinä missä edellinen levy oli onnistunut kollaasi kivoja kipaleita, on tämä albumi varsin ehyt paketti. Jos ei nyt vielä valmis paketti, niin tämänkaltaisten uusien yrittäjien harteilla lepää myös rockabillyn tulevaisuus ja sitä kohtihan tässä mennään. Sinänsä on äärimmäisen tervettä, että levyllä on vain yksittäinen mörökölliblues. Pelin henki on jump & jive sekä r&b, eli rock and rollia ajalta ennen koko ilmiön syntymää, joskin pari makoisaa puikahdusta tehdään myös 60-luvun puolelle. Mikke Nöjd
MIKE BELL & THE BELLTONES Payback (Goofin' GRCD 6172)
(1) Shake Some Action (2) Bye Bye Baby Blue (3) Payback (4) Dark Side Of The Moon (5) Half Hearted (6) Cryin' All Night (7) Loretta (8) Mean Machine (9) Railroad Station Blues (10) Give That Dog A Bone (11) Corruption Blues(12) Broken Mind (13) Boomerang Baby (14) Lovelight Toinen pitkäsoitto on aina bändeille näytönpaikka, varsinkin onnistuneen ja ylistetyn debyytin jälkeen. Myös levyn tuotantopolitiikka olisi saanut olla tiukempi, biisit ovat auttamatta liian pitkiä rockenroll-puristeiksi ja näin ne menettävät iskevyyttään. Liikkeelle ei olla lähdetty pelkän lainamateriaalin varassa, ja bändin uusiotuotannosta on kuultavissa, kuinka tarkkaan lajityypin aihepiirit on tutkailtu. Jouni Hyytiäinen
tutkailut
THE MOONTONES Yes You Do! (Moon MRCD-0013)
(1) Boogie Woogie Nighthawk (2) Quicksteppin' Mama (3) Headlights Blues (4) Doin' Alright (5) The Way You Do (6) Special Lesson No 1 (7) It's Late (8) Neighbour (9) I Miss You So (10) Gal From Kokomo (11) Yes You Do (12) Women & Cadillacs Millaisia yllätyksiä voikaan kellareista päivänvaloon mönkiä. Viitebongaus voidaan toki säilyttää tämänkin levyn osalta "bluespostimerkkeilijöille", koska "Slim Butler's Inner Blues" itsessään saanee satunnaisenkin kuulostelijan jalan napsumaan tai reiden hytkymään. Eikä toki sovi unohtaa hieman Jason & Scorchers -henkistä countryrockia (3), jolla kuullaan huuliharppuakin. levy
yllättävissä kohdissa välähtäviä viittauksia Albert Collins, Otis Rush, Jimmie Johnson, Jouni Leino jne. Jos nyt aloit pohtia tarvitsetko tämän levyn, niin katso mitä otsikko sanoo: "Yes You Do!" Mikke Nöjd
aihetta. Blackille on säilötty levyn pakollinen (?) jollotus I Can't Imagine Why, josta Andrew selviää kuivin sukin. Perinnettä kunnioitetaan, mutta sitä ollaan myös valmiita viemään eteenpäin. Ravi on ehkä vielä hitusen rivakampaa Brownin toisella esityksellä (10), biisin tempo on lähes pelottava. "Ääni ja vimma" -tapahtumassa ja nyt on käsillä heidän virallinen debyyttiäänitteensä, joskin yhtyeeltä on ilmestynyt kaksi aiempaa omakustannetta. Parempi kuitenkin myöhään, tai ehkä bändi on "vain" halunnut soitella omaksi ilokseen. Kokemattomuuden piikkiin voitaneen laittaa myös hyper-klassikoiden (9, Eddie Cochran) ja (11, Buddy Holly) kierrätys. Olisi ollut hienoa valella nuoren kolmikon albumi vuolain ylisanoin, mutta siihen ei tällä kertaa ole
- 63 -
4 - 2012 ·. Toisaalta, levyä ei ole mitään syytä myöskään rytätä, sillä kyllä tällä omat ansionsa on, esim. se, että kokemattomuus kostautuu ja runsas oma säveltuotanto ei ole kovin persoonallista. Kahdeksisen vuotta toimineen Relax Trion muodostavat kitaristi Oskari Nieminen, pystybassoa paukuttava Linda Teränen ja patteristi Vilho Voutilainen, Teränen ja Nieminen jakavat solistinpostin kokolailla tasan. Äärimmäisen tyylikkäästä lopputuotteesta kuuluu läpi lajityypin pitkä harrastus sekä asiaan hartaudella paneutuminen. Vierailevana solistinaan vahvaääninen Kati Markkanen, jonka kanssa duetoi Leif Knief. soundipuoli on kohdillaan. Kierrokset nousevat selvästi raidalla (7), rockaavan jumpin meno maistuu makoisalta nytkin, eikä seassa ole mitään jäähdyttelyfiiliksiä. Nyansseja eri kappaleisiin on napattu lähes kaikkialta juurimusiikin rehevästä mullasta. Blues-numero (8, Jimmy Hughes) on uhkaava, jopa hieman pelottava biisi, jota kannattelee vallan mainio säröllään oleva riffi. Albumin kokonaisilme on ensisijaisesti kesäöisen valoisa. Raidan (2) tekijä on mystinen "Boba", nimi joka löytyy jokaiselta uusioraidalta. Kokoonpanon muodostavat Leif Knief (laulu), Pekka Miettinen (laulu ja kitara), Petteri Littu (kitara), Jari Pätsikkö (basso, foni), Timo Qvintus (foni) ja Reijo Kolu (rummut). Hyväksi vertailukohdaksi käy KnockOut Greg Blue Weather -yhtyeineen. Edelleen levystä tulee hiukan sellainen fiilis kuin taivallettaisiin lievään ylämäkeen. Lisäksi biiseillä on lieviä vaikeuksia erottua toisistaan. Mainitaan nyt vaikka itsekirjoitetut raidat, kuten neobilly (4), rivakkaluonteinen (7) tai vankan kitarariffin varaan pykätty (2). Syinä tylyyteen on mm. Lovelight taas sisältää mainion kantri-iskelmämeiningin
RELAX TRIO Shake And Roll (Jungle TCB 6666 CD)
(1) Shake And Roll (2) Our Days (3) Back To The Countryside (4) Lonely Rider's Day (5) Never Ending War (6) Something To Die For (7) Someday (8) Dead Man's Rod (9) Twenty Flight Rock (10) Where's The Ladyluck (11) Midnight Shift (12) Lonely Rider's Day (single version) Relax Trio edustaa kirjaimellisesti rockabillyn nuorta aaltoa, porukan nestorikin kun on syntynyt vuonna -93. Kuunnelkaapa vaikka nimikkokappale Payback, jossa on tulkintaan selkeästi haettu garagen hiomatonta rouheutta. Kuuntelin levyä ensin luomuna ilman kansipahvin suomaa tulkkausta ja erehdyin aluksi luulemaan jälkimmäistä erääksi kotimaiseksi pitkän linjan bluesvokalistiksi. jotka mielestäni virkistävät levyn kuuntelukokemusta. Roy Brown on tämän genren kuninkaallisia ja häneltä on valikoitunut mukaan peräti kaksi esitystä. Sattuneesta syystä ehkä tuo yksi kaamostelu voidaan sallia... Setistä irtoaa vielä komea r&b-slovari (3, Zuzu Bollin?), joka viljelee vahvaa tunnelatausta. Raita (11) on puolestaan silkkaa noveltya ja keskitempo-esityksessä on oikein reippaasti kieli poskessa -meininkiä. Kummitusmusiikkia! Sillä nimellä tällaista tavaraa takavuosina kutsuttiin. Perusjäseniltään kuusimiehinen The Moontones on toiminut vaihtelevalla aktiviteetilla aina noista rockabillyn boomi-vuosista saakka. Ja onhan täällä yksi duettokin: siivu (9, Little Anthony & Blues Imperials?) liikkuu keskitempoisena ja vähän alakulotunnelmissa, mutta toimii hienosti. Peli polkaistaan käyntiin reippaalla boogiewoogiella (1, James "Widemouth" Brown), joka keinuttaa ja temmeltää erinomaisessa, lähes pitelemättömässä menossa. Jump on pohjana myös raidalla (4, Roy Hawkins), jonka nasevasti säröllään oleva soundipolitiikka virkistää. Solisteja lukuun ottamatta koko remmi hakkaa käsillään tahtia ja osallistuvat taustalauluun. Ajatus siitä, että tällainen pumppu on veivannut jossakin kellarissa näin pitkään pääsemättä esiin muuten kuin lähipiirinsä tapahtuvan diggailun kohteena tuntuu aivan käsittämättömältä. Niitä kaikista tutuimpia coverointeja on vältelty sutjakkaasti, eikä bändi pyri rikkomaan mitään nopeus- saati volyymiennätyksiä. Melankolisuus ja villi viidakkomainen rytmiikka kohtaavat onnellisesti raidalla (5, Jimmy Nolen), ja kitara soi eläväisesti. CD:llä laulavat meritoitu jenkkiveteraani Sugar Ray Norcia ja x-sukupolven tuntemattomampi tykittäjä Andrew Black. Siitä voisi mainita esimerkkinä reikäpäisen chicanorenkutuksen Mexican Tears, jonka alkulähteet ovat toki lähempänä Rio Grandea kuin Lake Michigania. Täyspitkän sijaan olisi voitu harkita jonkin sortin minialbumia. Nuoruus ja riehakkuus kulkevat käsikkäin ja bändi potkii itsensä parhaimmillaan oikeinkin hyvään lentoon. Yhtä lukuun ottamatta ovat kaikki kappaleet laulaja/ biisintekijä Miikka Siiran käsityönäytteitä. Laulajana ja tulkitsijana Siira onkin vailla vertaansa ja kestää helposti vertailun ulkomaisiin kollegoihinsa. Raita (6) nyt on reipasta jump-ilkamointia jos mikä ja foni
saa kyytiä. Vaan eipä puutu vauhtia levyn päätökseltäkään (12, Doc Starkes), meininkiä kuvailee parhaiten termi pitelemätön
Janne Örnberg
VINYYLISINGLE SOIKOON! THE BLUE CATS (Bluelight BLR 45102 7)
(A1) Billy Ruffians (B1) Gotta Go
WILLIE WEST & THE HIGH SOCIETY BROS. Sessio päättyy arkisesti, kun Johnin on lähdettävä ruokkimaan herra Perkinsin lehmät. Hoskinsin Johnille lainaamassa kitarassa oli capo 4. Paikalla olivat Johnin vaimo Jessie, heidän lastenlapsensa sekä Johnin ensimmäinen vaimo Gertrude siskoineen. Rinkulan alkupalana kuultava slovari Cold In The Storm pudottaa levytarjottimelle 2,5-minuuttisen siivun viheliäisen kaunista deep soulia tukevan puhallinsektion myötäilemänä. Äänityshetkestä muodostui lämminhenkinen tilaisuus, joka välittyy tallenteelta. Ne ovat varsin hyvätasoisia kautta linjan. Tämä ei ole paras Mississippi John Hurtin levy, mutta loistava dokumentti ja ajankuva se on. Hoskins palasi seuraavana päivänä Ampex-kelanauhurin kanssa ja tallensi pari tuntia haastatteluja sekä Johnin soittoa. Tyypillisestä maalaiskylän mustien talosta löytyi levyjen legenda elävänä, ¼ mailin päässä syntymäkodistaan. Yhtyeen salaisuus onkin kuulostaa kiinnostavalta myös muiden kuin rockabillyn nimiin vannovien korvissa, vaikka paradoksaalisesti tämä on nimenomaan rockabillyä sieltä ääripuritaanisesta kulmauksesta. 1928 levyttämä Avalon Blues johti hänet oikeaan osoitteeseen. Mukana on myös harvinaisia, hyvälaatuisia kuvia. Puritaanisuus on kuitenkin tässä tapauksessa täysin perusteltua ja jopa ainoa toimiva lähestymistapa pitää rockabillymusiikki hengissä ja kiinnostavana uudelle sukupolvelle. Johnin v. Näistä puutteista huolimatta soitossa ja laulussa on mukana kaikki artistin tavaramerkit; hieno sormipikkaus sekä lämpimän lempeä lauluääni. Tässä missiossa Mike Bellin on onnistunut tuoda oman kortensa kekoon. Suosittelen tätä Mississippi John Hurtin ystäville. Kääntöpuolella taas hukuttaudutaan ehdan 60- ja 70-lukujen taitteen tanssisoul-grooven viettelevään sykkeeseen. Viimeksi mainitun aikana laulu katkeaa aikuisten hervottomaan nauruun, koska lapset tanssivat ilmeisen kekseliäästi. Clark (13) Got The Blues (14) Let The Mermaids Flirt With Me (15) Ain`t Nobody But You (16) Pallet On The Floor (17) Spike Driver Blues (18) Preacing On The Old Campground / Glory Glory (19) Louis Collins / End Of Session Nuori valkoinen bluesharrastaja Tom Hoskins "löysi" uudelleen countryblues-kitaristilaulaja Mississippi John Hurtin maaliskuussa 1963. Yhdellä mikrofonilla tehty äänite tallensi kitaran laulua paremmin, mutta oleellinen välittyy kenttä-äänitykseksi erinomaisesti. Kukko kiekuu Got The Bluesin ja Preaching On The Old Campground / Glory Glory -sikermän taustalla. "The Tunnelista" venytettynä tulevaan kokonaismittaansa neljän bändinimellä G-Men v. Näin meillä! Pete Hoppula
mistä kiitos menee Jack Pearsonille, joka masteroi alkuperäisen nauhan. Kiihkeätempoisesti vinyylilevyn uraa kyntävällä Billy Ruffiansilla kaikuvat miellyttävällä tavalla myös 80-luvun puolivälissä rockabilly-raja-aitojen kestävyyttä toden teolla uhmanneen, kutakuinkin samojen soittajakarjujen muodostaman Beltrane Fire -yhtyeen silloiset hengentuotteet. Ne, joille hänen tuotantonsa ei ole tuttua, voivat aloittaa tutustumisen vaikkapa v. Niistä näkyy Mississippi John Hurt tämän tallenteen yhteydessä Hoskinsin ottamassa ryhmäkuvassa kaikkien läsnäolleiden kera, John paikallisen kaupan edessä muiden kyläläisten kera, sekä tietenkin soittokuvia. Maallisempien rallien laulusta vastaa John. Viimeksi mainituista kappaleista yksi, Gotta Go, on mukana tällä promon virkaa ajavalla tuoreella kuvakansisinkullakin. Tätä nauhoitusta tehtäessä Mississippi John Hurtilla ei ollut omaa kitaraa, vaikka hän oli soitellut jatkuvasti paikallisissa kokoontumisissa. Kyseessä oli epäilemättä mukava iltapäivätuokio kaikille paikalla olleille. Soitto kulkee paikoin kankeasti ja paikoin erinomaisesti, mikä johtunee tilanteen luoteesta. Kuulokuvan myötä pääsee mukaan tunnelmaan Mississippin Avaloniin tyypillisen mustan vuokraviljelijän tupaan, jossa naapurustoa kokoontuu soittajan ääreen. -82 julkaistun EP-raidan voimin. Jessie säestää miehensä vastauksia 16 minuutin haastattelussa ja aikuiset laulavat hengellisiä kappaleita yhdessä siinä missä lapset juoksevat ja tanssivat jaloissa. Tallenteen äänenlaatu on hyvä,
(A1) Cold In The Storm (B1) She's So Wise Edellispitkäsoittonsa "The Tunnel" vaatimattomat 20 vuotta sitten esiinmarssittanut brittiläisen neorockabillyn kantayhtye on lopultakin puuhaamassa uutta, lokakuussa -12 ilmestyväksi kuulutettua albumia kyllä, luitte oikein, suomalaisella Bluelight-lafkalla, joka vapauttaa samanaikaisesti päivänvaloon myös Blue Cats -solisti Clint Bradleyn omin kätösin uudelleenmasteroiman uusintapainoksen em. Johnin laulu kärsii jonkin verran mahdollisesta flunssasta sekä korkeista sävellajeista. Suomalais-amerikkalaisen soul-verkostotoiminnan tuoreimpiin merkkisaavutuksiin puolestaan lukeutuu helsinkiläisen Timmion-yhtiön luottoorkesterin The High Society Brothersin sekä New Orleansissa majaansa pitävän soul- ja r&b-legendan Willie Westin yhteinen pikkukiekko. nauhalla koko tallenteen ajan, joten sävellajit olivat kaksi sävelaskelta korkeampia normaalivireeseen verrattuna. Uudelleentulemisensa myötä suosituiksi lauluksi Mississippi John Hurtin tuotannosta nousivat tässä ensi kertaa tallennetut Richland Woman Blues, Coffee Blues (tunnetaan myös nimellä Spoonful Blues), Ain't Nobody But You ja Pallet On The Floor. Ilman vastaväitteitä, puhumme nyt yhdestä vuoden hoteimmista retrotietoisen soulin julkaisuista joka myös povaa lisää todella herkullisia sielunravitsemushetkiä myöhemmin tänä vuonna ilmestyvän Westin ja HSB:n esikoisalbumin "Lost Soul" parissa. Kun tiedossa ei ole, mitkä seitsemän raitaa vuoden 1928 sessioista katosivat ja tiedossa on Johnin jatkuvat paikalliset esiintymiset, on kiinnostava kuulla myöhemmiltä levytyksiltä tuttuja kappaleita ensitallennukselta. (Timmion # 028)
UUSINTAJULKAISUT MISSISSIPPI JOHN HURT Discovery The Rebirth Of Mississippi John Hurt (Spring Fed SFR-108) -11
(1) Cow Hookin` Blues (2) Interview: John & Jessie Hurt by Tom Hoskins (3) Nobody`s Business (4) Casey Jones (5) Stack O`Lee (6) Richland Woman Blues (7) Coffee Blues (8) Do Lord, Remember Me (9) Take My Hand (10) Candy Man (11) Waiting For You (12) Conversation: A Song For Mr. 1928 sessioista tai jälleenlöytymisen jälkeen Piedmontin, Kongressin Kirjaston ja Vanguardin tallenteista tehtyihin julkaisuihin. levy
tutkailut
parhaaseen Don Gibson -tyyliin. Vuoden 1928 levytyksistä mukana ovat raidat Nobody's Business, Stack O'Lee, Candy Man, Got The Blues Can't Be Satisfied, Spike Driver Blues, Preachin' On The Old Campground ja Louis Collins. Levyn ohessa on hyvin toimitettu vihko, josta tarina Johnin "löytämisestä"selviää varsin tarkkaan. Yhä entisekseen tunnistettavan karismaattisen lauluäänen omaavan Bradleyn, vasta hiljan bändiin uutena jäsenenä liittyneen läskibasisti Steve Whitehousen (ex-Sharks/Frenzy), kitaristi Carlo Edwardsin sekä tämän rumpaliveljen Stefin aikaansaamassa 2010-luvun Blue Cats -soundissa ei häiritseviä suunnanmuutoksia ole juurikaan vuosikymmenten (sekä monien hiljaiselovuosien) varrella tapahtunut, ja ainakin neliviitoselta kuulosteltuna charmikkaasti ukkoistuneiden lontoolaiskattien tunnelinjuoksu vaikuttaisi jatkuvan lupaavan määrätietoisin askelin. Let The Mermaids Flirt With Me mukailee Johnin suosikin Jimmie Rodgersin Blue Yodelin säveltä. Jussi Ronkainen
ALBERT KING I'll Play The Blues For You (Stax/Concord Music Group 33716)
(1) I'll Play The Blues For You (2) Little Brother (Make Away) (3) Breaking Up Somebody's Home (4) High Cost Of Loving (5) I'll Be Doggone (6) Answer To The Laundromat Blues (7) Don't Burn Down To The Bridge ('Cause You Wanna Make Come Back Across) (8) Angel Of Mercy + bonus tracks: (9) I'll Play The Blues For You (alt.) (10) Don't Burn Down The Bridge ('Cause You Might Wanna Come Back Across) (alt.) (11) I Need Love (12) Albert's Stomp
· 4 - 2012
- 64 -
Stevie Rayn ja Jeff Beckin "Where Fire Meets Fury"-nimeä kantaneelta yhteiskiertueelta v. Storyville, HELSINKI - Pe 12.10. Down Burn Down The Bridge eroaa julkaistusta otosta riisuttujen taustojensa suhteen. Silloisen eurooppalaisen käsityksen mukaan kun jazz oli vielä nykyistäkin laaja-alaisempi kokonaisuus, mikä piti sisällänsä mm. Muista kohokohdista mainittakoon viileästi funkahtava Ann Peeblesin Breaking Up Somebody's Home sekä myös hienon grooven omaava Don't Burn Down The Bridge. hänen spontaanit huudahdukset soolojen keskellä. 1966 levytykseen. Levyn ensiluokkaisista taustoista vastasivat Isaac Hayesin The Movement -bändi , The Bar-Kays sekä tietenkin The Memphis Horns. Mielenkiintoa uudelleen masteroituun cdlevyyn lisää sen sisältämät neljä bonusraitaa. Valitettavasti vain niiden kaikkien negatiivit ovat aikojen kuluessa tuhoutuneet. Turner eli Black Ace, Blind James Campbell, Jesse Fuller, Lowell Fulson, Lightnin'Hopkins, Mance Lipscomb, Whistlin' Alex Moore, Willie Thomas ja Hop Wilson. Bonusraidat eivät sinänsä mitään uutta esittele, mutta ovat Albert-diggareille varmasti tervetullut lisä. Ymmärrettävistä syistä tuotteen tekninen taso ei ole mitään huippuluokkaa, muttei sitä voi heikoksikaan moittia. Kokoelman bluesillista antia edustavat lähinnä B.K. Storyville, HELSINKI DJ Frankly Jo' - Pe 25.8. Vaikka Wawzyn siis oli pohjimmiltaan jazzintoilija, joka välttämättä halusi tallentaa etenkin New Orleansin perinteistä afroamerikkalaista puhallinmusiikkia, arvattavasti nimenomaan rootshenkisen Strachwitzin vaikutuksesta mukana on runsaasti myös muita kansanomaisia lauleluita ja soitteluita. Albert hallitsi soitossaan ajoituksen ja dynamiikan käytön mestarillisesti. Sitä kuvastanevat mm. Sitä kuunnellessa huomaa, kuinka merkittävän osan puhaltajat muodostivat onnistuneeseen kokonaisuuteen. levy
tutkailut
Albert Kingin taiteellisen uran huippu koettiin Memphisin Stax-yhtiöllä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Säilyneestä aineistosta nykyisin jo kahdeksankymppinen Strachwitz on saanut valmistetuksi tällaisen noin 75 minuutin mittaisen kavalkadin. Groovy Eyes w/ Diz Watson (UK) & Tony Uter (JAM) www.groovyeyes.com - ToLa 13.15.9. Retken tuloksena kertyi melkoinen määrä filmimateriaalia, josta 60-luvulla koostettiin kolme erillistä elokuvaa. Kiekko kuuluu ehdottomasti miehen parhaimpiin studioalbumeihin. Vaihtoehtoversio avauskappaleesta ei ole samaa klassikko-osastoa kuin lopullinen tuotos. Lopputulos kuulostaa yhä edelleenkin ajattomalle ja katu-uskottavalle mustalle musiikille. Kolme Lyhtyä, LAPPEENRANTA Jo' Buddy & the Uplifters (Tommi Laine:bs & Kingfish Willie:dms/perc) - To 30.8. Oppaakseen ja avustajakseen hän kutsui entisen maanmiehensä Chris Strachwitzin, joka kolmisen vuotta aikaisemmin oli perustanut sittemmin erinomaisen tunnetuksi tulleen Arhoolie-levymerkkinsä. Näistä jälkimmäinen oli vastaus miehen aikaisempaan v. Jazzailujen ohella sijansa ovat saaneet mm. Lyhyehkö Albert´s Stomp on pikemminkin kevyttä studiojammailua kuin oikeaksi albumiraidaksi tarkoitettua materiaalia. Äänitteen tunnelmallisesta ja rennosta avauskappaleesta tuli Kingin yksi tunnetuimmista sävelmistä. Tulkitsijana karhumainen "Bluesin Jättiläinen" oli tallenteella luonnollisimmillaan. Albert sai tuolloin studiossa aikaiseksi kestävämpää jälkeä kuin samaan aikaan levyillään pop- ja rock-puolen yleisön puolelle kosiskelevat kaksi muuta kuningasta, B.B. Albumin soulahtavista sävyistä poikkeuksen tekivät kaksi hidasta bluesia Angel Of Mercy ja Answer To The Laundromat Blues. 050 345 27 68
RAM-BAM RECORDS Keikkoja
Jo' Buddy & Down Home King III www.myspace.com/rambamjoe - Pe 16.11. 11-sivuinen vihko sisältää Bill Dahlin
tuoreet ja asiantuntevat tekstit sekä Tom Wheelerin alkuperäisen albumin saatesanat. DNA Jazz Club, KUOPIO
- 65 -
4 - 2012 ·. Tyylillinen valikoima ulottuu entisten aikojen songster-tulkinnoista maalaismallisten sinisävelten kautta aina sähköiseen yhtyebluesiin saakka. Itse asiassa bluesin osuus taitaa olla tässä yhteydessä nähtävistä ja kuultavista musiikinlajeista kaikkein suurin. Tuolla mustan musiikin murrosvaiheeseen ajoittuvalla ajanjaksolla äänitettiiin myös hänen klassikkonsa "I'll Play The Blues For You". Vesa Walamies
STEVIE RAY VAUGHAN The Fire Meets The Fury (Smokin' SMCD 907)
(1) The House Is Rockin' (2) Tightrope (3) Look At Little Sister (4) Texas Flood (5) Leave My Girl Alone (6) Wall Of Denial (7) Superstition (8) Cold Shot (9) Life Without You (10) Crossfire (11) Voodoo Chile (Slight Return) Tuore SRV-livealbumi on varsin tervetullut julkaisu levyhyllyyni. Huurupiilo, TAMPERE www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com puh. alkuperäisen kiekon materiaaliin. Heistä eräät kuten tuskaisa Hop Wilson ja tyylikäs Lowell Fulson ovat esillä vain lyhyehkön ajan, kun taas toiset kuten tyyni Black Ace ja rento Lightnin'Hopkins ovat seurailtavissa huomattavasti riittoisammin. Humoristisiakin sävyjä sisältävä kappale esittelee Kingin murhaavaa, pinnalle miksattua kitarointia parhaimmillaan. I Need Love on sen sijaan mainioine puhallinosuuksineen täysipainoinen nauhoite ja olisi aikoinaan voinut aivan hyvin sisältyä esim. Hänen persoonallinen tyylinsä on läpi kiekon täysipainoisesti esillä ja mies oli soittajana ilmiselvästi liekeissä. "I'll Play The Blues"on ollut aikaisemminkin hyvin saatavilla. niihin aikoihin uuteen suosioon nousseet ruukku- ja pesulautayhtyeet, väkevät gospel-julistukset, USA:n alkuperäisväestön erikoiset joikumiset, raja-
alueiden meksikolaissoundit, letkeät kantrahtelut sekä mikä oleellista, myös useiden merkittävien blues-artistien esitykset. Siinä tavallaan vielä haetaan sävelmän lopullista muotoa. Sitä jos mitä voidaan pitää tärkeänä ja tunnustuksen arvoisena kulttuuritekona. Kaksikon matka alkoi USA:n länsirannikolta, kulki pitkin etelävaltioita ja päätyi Nashvillen paikkeille. bluesin ja gospelin. Kun likipitäen kaikki sen taiteilijoista ovat jo poistuneet keskuudestamme, nämä otokset ovat mukavia lisiä heidän jäämistöihinsä. Kuvia ei ole kuin muutama ja nekin valitettavasti tuttuja. Vuoden 1972 tallenteella Memphisin funkyt rytmit kohtaavat kiehtovalla tavalla Albertin muhevan ja tinkimättömän bluestulkinnan. J-P Berg
DOWN HOME MUSIC A Journey Through The Heartland 1963 (DVD) (Arhoolie Foundation AF 205)
Vuonna 1963 länsisaksalainen Dietrich Wawzyn päätti lähteä uudelle mantereelle jazzia dokumentoimaan. ja Freddie King
Primichin oma tuotanto käsittää noin 10 levyä ja siihen vierailut päälle eli kuunneltavaa löytyy kyllä monipuolisesti. (Old Pal 101)
CD 1: (1) Satellite Rock (2) Sweet Fine Angel (3) Caress Me Baby (4) Boogie Woogie Baby (5) Bad Dog (6) Midnight Ramblin' Man (7) Money Habit (8) September Song (9) House Rockin' Party (10) Hoo Doo Ball (11) Caravan (feat. (Duncan Beattie, Blues Matters, UK) Primich versioi kappaletta ...ehdottomasti paras blueslevy, mitä jazzmaisena instrumenLapissa on koskaan julkaistu... Levy nousee ehdottomasti SRV-livejulkaisujen kärkeen. Mercy Dee Waltonin One Room Country Shack on eräs upeimmista blueseista. Pari pientä miinusta kiekolla on, 12-minuuttinen Life Without You, joka puheosuuksineen koettelee hyvän maun rajoja, eikä tuo iänikuinen Voodoo Chile (Slight Return) ole myöskään kauhean tarpeellinen. Riku Metelinen
GARY PRIMICH with OMAR DYKES Just A Little Bit More... Kappale on todellinen adrenaliinipläjäys eikä takuulla jätä ketään kylmäksi. Levyn aloittava instrumentaali Satellite Rock (The Mannish Boysin samannimiseltä LP:ltä) on tyylillisesti hyvin lähellä William Clarkea. Ikisuosikkini Crossfire lähtee nousuun sellaisella vauhdilla, että kilometrin mittaista kiitorataa ei tarvita. Ei versiossa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kappaleesta on mielestäni julkaistu vuosien saatossa aivan riittävästi luentoja, jopa Stevie Ray Vaughanin toimesta. Sweet Fine Angel on yhtä keinuvan enkelimäinen kuin levyn nimi antaa ymmärtää ja se on ehdottomasti eräs Primichin ja yhtyeen parhaista vedoista. (Pertti Avola, Helsingin Sanomat)
· 4 - 2012
- 66 -. Meno on hurjaa jatkossakin, tässä ei kuvia kumarrella eikä mutkissa jarrutella. 30-luvulta peräisin oleva (Esa Kuloniemi/Bluesministeri, Ellingtonin Caravan jatkaa Radio Suomi) samaa musiikinlajia tuoden taas yhden uuden aluevaltauksen Primichin laajaan taito- ja tyylivalikoimaan.
Slim Butler's Inner Blues
"Lappilaisen bluesin merkkipaalu!"
(Marko Niemelä, Lapin Kansa)
Osta omasi Let's bluuuues!
Fennica Records (Helsinki) Stupido-Shop (Helsinki) Musiikki-Mestarit (Rovaniemi) Musiikkikirjasto (Rovaniemi) Koskikapakki (Rovaniemi) Musiikki-Kullas (Oulu) http://homebraend.com Download mp3´s or buy cd: www.cdbaby.com
...levy on varsin nautittava kokoelma soulahtavaa bluesia ja bluesrockia... Soundit ovat ihan okei, vaikka Reese Wynans kosketinsoittimineen jää hiukan muun ryhmän alle. "Where Fire Meets Fury" tarjoilee Stevie Rayn hurjimmillaan, juuri sellaisena energisenä ja kaiken antavana lavapersoonana, jollaisena me hänet muistamme. Juuri ennen kiertuetta ilmestynyt "In Step" on edustettuna varsin runsaasti, mikä hieno juttu, koska levyn materiaalia ei juurikaan liveversioina ole saatavilla ollut. Hienosti on sekin tyyli hallussa. Kappaleille Pray For A Cloudy Day, Keep On Talking, Never Know When A Woman sekä Indiana on saatu mukaan Mark Korven rinnalle jälleen uusi kitaristituttavuus Dave Biller, jonka erikoisaluetta ovat jazz ja western swing. Mark Korpi) (12) School Of Hard Knocks
Vuonna 1958 syntynyt harpisti, laulaja ja säveltäjä Gary Primich on harvinainen artisti siinä suhteessa, että Chicagossa varttuneena bluesmuusikkona hän on muuttanut sieltä muualle (Austin, Texas v. Keep on Bluesin' Jari Kolari
1989, on taltioitu musiikkia kiertueen päätöskonserteista. nen tällaisessa yhteydessä. taalina Toots Thielemansin (Arto Junttila, Väylän Pyörre) tapaan. Jopa aikaisemmin turhanpäiväisenä kappaleena pitämäni Look At Little Sister saa kylmiä väreitä aikaan. Yleensä suunta oli täysin toinen, kun etelän ihmiset muuttivat vielä pitkälle 60-luvulle asti joko leveämmän leivän tai muusikot parempien työmahdollisuuksien perässä Windy Cityyn. Vauhtia, menoa, rullaavaa bassoa, tietysti upeaa harputusta sekä Primichin yhtyeiden tapaan hienoja kitaristeja, joista tässä esiintyy hyvinkin kuuluvilla Gil Hartman. Loppuosa on miksattu yhteen alkuosan kanssa eikä keikkapaikan vaihtumista välttämättä edes huomaa. Varsin hyvä valinta on tämä kyseinen "Just A Little Bit More". Primich omasi aina taidon saada yhtyeidensä soittajat puhaltamaan yhteen nuottiin, siitä hengästyttävän reipas Boogie Woogie Baby on vain yksi esimerkki. Kaiken kaikkiaan "Just A Little Bit More" on suuri kunnianosoitus miehelle sekä hänen musiikilleen. Tämä 23 kappaleen tuplalevy on koottu ajatuksella ja siihen on valittu parhaita paloja Primichin tuotannosta väliltä 199206, hienona lisänä muutamia ennenjulkaisemattomia äänityksiä niin mieheltä itseltään kuin ajasta Omar & The Howlersin kanssa. Levyn raidat 16 ovat Alberquerquesta, New Mexicosta marraskuun lopulta ja loput Coloradon Denveristä päivää myöhemmin. Puolihidas west coast -instrumentaali Mr. Boogie-linja saa jatkoa Hooker-vaikutteisessa rentouttavan hypnoottisessa Bad Dog'ssa. Levy lähtee räjähtäen käyntiin, ja The House Is Rockin' soitetaan sellaisella energialla, jollaista en ole vähään aikaan kuullut. Edellisen tapaan ...pieni sensaatio... Steve Millerin 80-luvun videopätkän mieleen tuova Jimmy Reedin Caress Me Baby on levyn 1. Freeze on yksi Garyn levytysuran hienoimmista kappaleista ja malliesimerkki kromaattisen harpun, kitaran ja koko yhtyeen yhteistyöstä. Yhtyesoitto on korvia hivelevää, Garyn harppu mallaa Sonny Boyta ja "Shorty Lenoir" veivaa kitarastaan aika tavalla Junior Watson'maisia saundeja. Omar & The Howlersin kanssa tehty kappale. Stevie Wonderin Superstition on todella loistava ja sitä seuraava Cold Shot on ehdottomasti paras tulkinta aiheesta. Denverin osuudessa myös Reese Wynans saa soittimensa kuuluviin. Money Habit taas on Garyn tutkielma Roomful of Bluesista ilman kyseisen yhtyeen tyypillisiä torvisektiota. Kun kansitekstit ja levytystiedotkin vielä ovat kattavat ja ensiluokkaiset niin tämä levy on must ainakin kaikille Gary Primichin musiikin ystäville. Seuraava raita Jenny Brown jatkaa samoilla linjoilla. Omar laulaa uskottavan tuskaisesti, Derek O'Brien ryöpsäyttelee kitarallaan juuri kuten pitääkin ja Primich osoittaa hienosti taitonsa toimia myös pelkkänä bändin jäsenenä solistin roolin sijaan. Levyn päättävä Indiana on myös jatkoa erilaisuudelle, sillä Primichin soittama akustinen harppu sekä Billerin hienot western swing -soolot eivät ole ihan jokapäiväistä kuultavaa. Upean siitä tekevät erityisesti huikean loistavat Lorne Petkaun kitarasoolot, joihin myös Mark Korpi ja Guitar Red antavat lisäpotkua. 1984). Yhteistyötä kestikin muutaman vuoden ja kolmen levyn verran, ja niiltä on napattu kuusi otosta tälle levylle. Saksalaisen emigrantin ...it has all the hallmarks of a classic Kurt Wiellin säveltämä Sepblues record, from the strong and tember Song on kummajaicatchy songs... Koska Stevie Rayn livejulkaisut ovat sisältäneet pääasiassa uran alkupään keikkoja, minusta on mukava saada vihdoin muutakin. levy
tutkailut
CD 2: (13) Dangerous Man (14) Put The Hammer Down (15) Mr Freeze (16) Jenny Brown (17) One Room Country Shack (18) Mail Order Mojo (19) Pray For A Cloudy Day (20) Keep On Talking (21) Never Know When A Woman (22) Down In Mississippi (23) Indiana Jossain vaiheessa 90-lukua Gary kyllästyi totaalisesti bändin vetämiseen ja kysyi kaveriltaan Omar Kent Dykesilta, josko harpistille löytyisi rivimiehen hommaa. Dangerous Manilla miehen pitkät harppuosuudet tulevat vahvasti esiin. Tuota seikkaa arvostan todella paljon
· SHARRIE WILLIAMS BAND (USA/GER) · EUGENE HIDEAWAY BRIDGES (USA) & BOOGIE MACHINE · THE WILDCARDS (UK) · GWYN ASHTON TRIO (AUS/FIN) · ISMO HAAVISTO BAND
· Tarkemmat tiedot www.blueslive.net
oikeudet ohjelmamuutoksiin pidätetään
- 67 -
4 - 2012 ·