N:o 262 (4/2013) Hinta 6,80 € 46. CALE Henkilökuvissa: MICKE BJÖRKLÖF ESA PULLIAINEN R&B-tenoristit, osa 12: JOE HOUSTON Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 25: BERTHA ”CHIPPIE” HILL Kaikuja kadunkulmista, osa 4: THE FIVE SHILLINGS BOBBY ”BLUE” BLAND 1930 – 2013 197301-13-04 ISSN 0784-7726 Street Corner Symphonies, osa 2 / Kuusikielisen kuritusta, osa 6 / Levytutkailut BN käy keikoilla ja festivaaleilla / Muddy Lee Makkonen / Blues News from England. vuosikerta MAURICE JOHN VAUGHN TOMMY BROWN ROBBIE HILL & THE BLUE 62’S CAROLYN FRANKLIN GENE TERRY T-MODEL FORD LITTLE WILLIE LITTLEFIELD J.J
– Se tehtiinkin ja niitä on joitain kappaleita kuultavissa kokoelmalevyllä ”Agents In The Beginning”. - 13 - 4 - 2013 •. Tämä tapahtui -79. Otin Köyhien Ystävistä mukaan rumpalin (Juha Takanen) ja basistin (Hans Etholénin) toiseen kitaraan. Siellä alkoi pyöriä kaiken maailman myyntiedustajia, jotka tulivat katsomaan meidän levytyssessioita: ”Tässä äänitetään Topi Sorsakosken ja Agentsin uutta levyä” ja sinne studioon tuli Anttilan jälleenostajat pällistelemään. Mutta sehän meni kiville, hirveää paskaahan siitä tuli. – Vuodesta -86 vuoteen -91 ja -92, jolloin me sitten lopetettiinkin, oli kyllä perkeleenmoista aikaa. Hämmästelin sitä jälkeenpäin ja hämmästelin myös sitä, miksi jotkut piti sitä niin rienaavana, kun eihän me sitä sellaiseksi oltu tehty. Sitten isoveljeni Kain bassoon ja Jukka Ollilan koskettimiin. Pitkäsoitolle tehtiin kuitenkin uudet versiot näistä hittibiiseistä. En tiedä minkä maineen pohjalta, mutta kai se oli sitä, että siihen aikaan ei ollut sellaisia varsinaisia bilebändejä niin kuin nykyään. – Se tuli juuri Baddingin myötä. Siellä oli yksi vähän enemmän pärjännyt kokoonpano, joka kiersi jo pikkuisen keikoillakin. mentaalit vielä siihen päälle. Se oli sellasta aikaa, että solistit haettiin Wanhan kuppilasta. Hän sitten otti yhteyttä. Jos oli esimerkiksi kaksi tunnin settiä niin ensin Rauli lauloi puoli tuntia ja Topi toiset puoli. Kari ei ollut itse sessiossa paikalla vaan me soitettiin nauhan päälle taustat. Sitten lähdettiin takaisin keikoille ja jossain välissä soitettiin se levy purkkiin kahdessa viikossa. Olavi Virtaa ja sitten sitä rautalankasoundia, minkä halusin tuoda siihen mukaan. Siis näin syntyi esikoisalbuminne. – Normaalit koulubändisysteemit. Baddingin solistiaikahan limittyi Topi Sorsakosken kanssa. Mutta se oli sitä rock and rollia. Keikkoja meillä kuitenkin oli. – Mutta Finnvoxilla ne pääsääntöisesti tehtiin Pedro Hietasen toimiessa tuottajana. Kyseiseltä albumilta ja ensimmäiseltä singleltäkin löytyvä Kurja Matkamies Maan aiheutti aikoinaan kohua ja biisiä pidettiin rienaavana. Nurmion kanssa me treenattiin lähes kaikki Elviksen Sun Recordsin ajan biisit. Soitossasi on kuultavissa myös paljon piirteitä James Burtonin tyylistä soittaa kitaraa. Toinen setti samalla tapaa ja instru- Vuonna -92 lopetitte toiminnan sillä kokoonpanolla. Ajattelin siinä vaiheessa, että seuraava levy voidaan ihan hyvin äänittää vaikka Helsingin rautatieasemalla. Hän osasi liittää sen herkkyyden lauluunsa ja siksi hänen tulkintansa kuulostavatkin niin hienoilta. – Oli meillä solisteja. Köyhien Ystävien ”Kohdusta Hautaan” -albumilla on selkeästi läsnä bluegrass-, blues-, kantri- ja rockabilly-vaikutteet. – Badding tuli mukaan -81 ja silloin se touhu sitten ammattimaistui ja alettiin kiertää pitkin maakuntia isompiakin paikkoja. – Siinä kuuluu bluegrass-vaikutteet vahvasti. Jengihän tykkäsi ihan simona siitä meidän touhusta varsinkin opiskelijoiden osakuntabileissä. Pedro myös soitti levyillä urkuja. Joskus soitettiin neljäkin settiä illan aikana. Yhtä me lähdettiin äänittämään Kuopioon, kun Finnvoxilla oli vähän sellainen meininki – sen jälkeen, kun se eka levy oli myynyt niin hyvin, että siellä ei ollut enää oikein työrauhaa. Miten tuo Tuomari Nurmio ja Köyhien Ystävät -kokoonpano syntyi 70-luvun lopulla. Ajateltiin, että siellä on sentään rauhallista, mutta sittenhän se ovi vasta alkoikin käydä. Sitten meinattiin, että nyt saatana riittää ja lähdettiin Kuopioon tekemään uutta levyä. Ei taidolla vaan tunteella. Rockabillyä ja sen kantrijohdannaisuutta alettiin ymmärtää vasta joskus 70-luvulla. Jostain syystä Peitsamo veti hanat kiinni eikä antanut julkaista sitä. Keikkaa tehtiin paljon. – Se aika oli sellasta hässäkkää ja muutenkin kiihkeää. – Topi oli mukana jo aika varhaisessa vaiheessa kakkossolistina. Se oli huimaa undergroundmeininkiä. Missä vaiheessa Rauli ”Badding” Somerjoki tuli mukaan. Eka levy tehtiin kahdessa viikossa ja loput kolmessa. Dave sanoi heti, että mulla on sellainen kundi roudarina, joka soittaa Scotty Moore -hommaa. Tänä päivänä ne soittaa 70-luvun juttuja ja me soitettiin ja soitetaan edelleen 60-luvun juttuja. Ahaa. Paitsi yksi levy, en nyt muista mikä, mutta se oli sellainen, että istuttiin kaksi viikkoa studiossa eikä saatu mitään aikaiseksi. Siinä oli sellainen juttu, että meillä oli ollut kuukauden tauko ja sitten mentiin lomilta suoraan studioon vaan huomataksemme, ettei mitään saada aikaiseksi. Köyhien Ystävät ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Tähän tarpeeseen Köyhien Ystävät -kokoonpano sitten syntyi. – Finnvoxilla suurimmaksi osin. Siitä se homma sitten alkoi kehittyä ja kiteytyä, että yhdistetään rock ja perinteinen suomalainen iskelmä. Pikkuhiljaa Topin solistiosuus sitten kasvoi, kun Rauli saattoi joinain iltoina ilmoittaa, että nyt ei ole fiilistä ja hän ei laulanut kuin vaikka viisi kappaletta. – Hande oli jo äänitellyt eri muusikoiden kanssa materiaalia – ja siinä alussa oli sellaisia sessioita, joissa olin minä sekä toisia, joissa joitain muita. – Olin silloin vielä niin nuori ja vihreä, enkä tajunut, että kyseessä oli vanha virsi. Mä näin asian niin, etten kyennyt seuraamaan häntä, vaikka jotain puhetta toisesta albumistakin taisi olla. Köyhien Ystävät ja Agents olivat rock-bändejä, mutta missä vaiheessa iskelmä tuli mukaan. Perustitko Agentsin saman tien Köyhien Ystävien lopetettua. Uudessa Agentsissa vanhoina jäseninä jatkoit itse veljesi kanssa ja tuoreina miehinä aloittivat Heikki Sandrén rummuissa ja J-P Virta- – Kyllä. Olen kuullut, että suunnitelmissa noina alkuaikoina oli myös yhteislevy Kari Peitsamon kanssa. Sen nimi oli Feedback. Ne oli pitkiä keikkoja silloin. Missä ne äänitettiin. Elvis, Eddie Cochran ja Gene Vincent nyt tietenkin. Sorsakosken solistiaikana keikkatahtinne oli ilmeisesti aika kiihkeä. Se aineisto kaluttiin loppuun ja Hande halusi jatkaa eteenpäin valitsemallaan polulla. Oliko Köyhien Ystävät itsellesi ensimmäinen varsinainen bändi. Muistatko levytyssessioista mitään erityistä. Siinä piirteessä myös tavallaan piili hänen voimansa. Tunnelma siinä on kuitenkin aika harras. Oliko Agents ennen Baddingiä pelkästään instrumentaalibändi. – Melkein samantien. Olin iloinen, kun pääsin soittamaan. Ylimääräinen studioaika käytettiin sitten Agentsin instrumentaalilevyn tekoon. Ei oikein ole jäänyt mieleen muuta kuin jotain pieniä poikkeamia. Itse en siinä määrännyt, soitin vain sitä mitä käskettiin. jäänyt niin paljon mieleen. Ja aluksihan treenattiinkin suurin piirtein vain noiden kahden tuotantoa. Kaikki kaverit tuli sinne ja tupa oli täysi kokoajan. Hande oli tavallaan mennyt jo läpi sen oman rock-kautensa ja hän oli hyvin perehtynyt vanhempaan Amerikan rootsmeininkiin – ja esittänytkin sitä Dusty Ramblers -kokoonpanossaan. – Se meni niin, että toimin Dave Lindholmin roudarina tuohon aikaan ja Dave kuuli, että Hande (Nurmio) etsi kitaristia. Hänellä oli sellaista yleiskammoa ja ujoutta, joka keikkatilanteissa kulminoitui. Se touhu lähti äkkiä liikkeelle, mutta loppui myös nopeasti. Sitä en oikein muista, mitä se musa oli. Ihme hyytyminen. Kun Valo Yössä -kappaleesta muodostui hitti niin tuli kiire alkaa äänittää pitkäsoittoa ja perustaa keikkaileva bändi. Handehan oli hirveä Elvis- ja Gene Vincent -fani ja on varmaan vieläkin. Varsinkin Köyhien Ystävien aikoihin perehdyin todella paljon Scotty Mooren soittoon ja pyrin jäljittelemään hänen slap-kaikuaan. Pidän sen single note -soittotavasta enemmän kuin esimerkiksi Scotty Mooren tyylistä, joka hänkin on taitava siinä omassa pikkailutyylissään. Jotkut vähemmän vakituisia ja jotkut enemmän. Ohjelmistoa ei oltu etukäteen valittu eikä treenattu vaan siinä me vaan vedettiin ihan hatusta niitä biisejä. Mutta se oli hauskaa aikaa, silloin ei mietitty vaan mentiin. – Kitaristeista James Burtonia kuuntelin jo aika nuoresta lähtien. En oikein muista siitä mitään, koska kaikki päivät olivat toistensa kaltaisia
Soitin myös kitaristi Jimmy Johnsonin ja hänen veljensä Syl Johnsonin kanssa. Menimme naimisiin hänen jätettyään Iken. Vain nähdäkseni, pystynkö kontrolloimaan polttamista ja lopettamaan. Ja muita kuvia, joissa olen Little Miltonin, Ike ja Tina Turnerin ja sen ”oikean” Annie Maen kanssa. Työskentelin Chicagossa Scottin veljesten Walterin ja Howardin kanssa. kotona kuvia, joissa olemme yhdessä. Mutta jo ennen sitä yhtyeeni säesti Billy Wrightia hänen ensimmäisillä levyillään. Hortonin kuoltua Delmark osti masterit United Recordsin omistajalta. Ihmiset, joilla oli ”blues”, olivat kirkossa väärässä paikassa. – Asuin South Sidessa Madison Parkissa. – Se oli vuonna 1958. Tunsin myös Jackie Brenstonin, joka teki Rocket 88 -kappaleen. Muutin takaisin Atlantaan huolehtimaan äidistäni, joka kuoli vuona 1977, ja hoitamaan hänen yritystään, mutta jatkoin silti esiintymistä. Albumin kappaleet ovat siis vanhoja. ”Classic Tommy Brown” -cd:llä on vanhoja 78-savikakkuja ja 45-singlejä, eikö niin. Little Richardin kanssa teimme yhteistyötä Atlantassa joitakin vuosia ja olin hänelle jonkinlainen opettaja. 1951 Dot-äänite Pretty Baby sekä Imperialilla alunperin v. Dixon oli hieno kaveri ja bändi oli mahtava. Billy sai oman bändin vasta näiden levytysten jälkeen ja sitä ennen säestimme häntä myös kiertueilla. Nautin esikuvana olosta, mutta en hyötynyt siitä mitään. Chicago oli minulle hyvä, mutta en pystynyt enää kehittymään ja kasvamaan siellä. Saatoin polttaa kolme kuukautta ja olla kuusi polttamatta. – Ei, United Recordsilta soitettiin ja pyydettiin minua studioon, ja Willie Dixon oli siellä. – ph) Milloin ryhdyit levyttämään. Menin hänen kanssaan naimisiin. Se ostaa huutokaupoista levyjä, joita on vaikea muuten löytää, kuten esimerkiksi keräilijäkappaleita. Hän kertoi minulle koko uransa olevan minun ansiotani: hän oli seurannut minua pidempään, enkä minä ollut edes huomannut sitä. (Brownin ensimmäiset äänitteet tehtiin Atlantassa Roy Maysin orkesterin kanssa v. Se oli yksi Willie Dixonin hyvistä teoksista. Olen tehnyt töitä 6-vuotiaasta lähtien, eikä alkoholi ole koskaan ollut ongelma. Kun tapasin hänet, hän oli Ike Turnerin kanssa. 1950 ja Billy Wrightin esikoislevytykset Savoy-merkille vastaavasti samassa kaupungissa v. James Brown näki esitykseni yhtenä iltana New Yorkissa ja tuli juttelemaan takahuoneeseen. Hänellä oli myös hyvä bändi. En ole koskaan maistanut olutta tai viskiä. Kirkonmiehet jahtasivat 4 - 2013 •. – ph) – Sen jälkeen kun lopetin koulunkäynnin vuonna 1949, olen työskennellyt melko tasaiseen tahtiin esiintyjänä. 1958 ilmestynyt Just For You. fonisti Billy Duncan ja urkuri Lloyd Wallace], mutta Jackie Brenstonin osuutta ryhmässä eivät ”viralliset” kirjalliset lähteet ole aiemmin vahvistaneet. Minulla ei ole mitään alkoholia vastaan, mutta en vain ole halunnut maistaa. (Noin vuosina 1958–59 toimineessa St. Lähdin siis Chicagosta vuonna 1972. Teimme Unitedille Southern Womenin. Se on elämäntarinani. Minulla ei ollut 1950-luvulla kuin suullinen sopimus heidän kanssaan, mutta he yrittivät ostaa itsensä siitä ulos. Pyysikö Willie Dixon itse sinut sessioihinsa Chicagossa. – Isäni oli saarnamies, äitini oli saarnamiehen vaimo, mutta he eivät koskaan yrittäneet estää minua esiintymästä, vaikka he eivät aina hyväksyneetkään sitä mitä tein. Chicagossa levytit Willie Dixonin bändin kanssa United Recordsille. Louis -lähtöisessä, mutta Atlantaa kotipesänään pitäneessä ja sieltä käsin mm. En suostunut, sillä arvelin heidän menestyvän. Sillä on mukana kaikki tekemäni levyt vuosilta 1946–56 lukuun ottamatta yhtä. En yrittänyt esittääkään rikkaampaa kuin olin. Hänkin on jo poistunut keskuudestamme. – Kyllä, se oli 1950-luvulla. Olin oma itseni. Jokaisen vuodenhan pitää tuoda jotain enemmän kuin edellisen. Tajusin, että tupakointi on tyyli-asia, ei tapa ja lopetin vuonna 1986, enkä ole sen jälkeen polttanut Oletko saanut vaikutteita gospel-musiikista. Minulla oli vapaus kehittyä. – Kyllä, se oli Memphis Slim. – Kyllä, tein sen omalle Chtilin’ Circuit -merkilleni. Heitä kutsuttiin Big Three Trioksi. Se oli heidän ensimmäinen levynsä ja he yrittivät ostaa kappaleen minulta. Delmark Records julkaisi session myöhemmin uudelleen Hortonin levynä. Monet väittävät, että r’n’b on syntynyt kirkoissa gospelista, mutta mielestäni asia on päinvastoin: gospel on saanut vaikutteita r’n’b:stä. 1949. Milloin asuit Chicagossa. Näin asioita, joita en itse koskaan tekisi. – Tupakoin ajoittain kymmenen vuoden ajan. Memphis Slim. Ja itse asiassa olin ajatellut perustaa oman levymerkin, koska etelässä oli niin paljon artisteja, joita muut yhtiöt eivät tulleet katsomaan. Olen siis asunut useammassakin paikassa. Minulla ei ollut hittilevyjä, isoa autoa ja suurta huvilaa, eikä paljoa rahaa – heillä oli. – Se on kotini, mutta muutin takaisin Atlantaan vasta vuonna 1972. – Totta, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran, hänellä oli bändissään kolme yhtä suurta kaveria kuin hän itse. Hän soitti bassoa ja baritonisaksofonia yhtyeessäni. – Aloitin levyttämisen vuonna 1947, jolloin tein ensimmäisen levyni. Miten kehitit oman lava-show’si. Kun olin 15-vuotias, kuuluin metodistikirkkoon ja aloin nähdä sen piirissä asioita, joita en voinut hyväksyä. – ph) - 19 - Oletko asunut Atlantassa kaikki nämä vuodet. – En kuulu niihin, jotka väittävät saaneensa perustan kirkkokuorosta. – Viime aikoina olen levyttänyt pittsburghilaiselle Bonedog-nimiselle yhtiölle. Suurin osa show’tani oli improvisoitua ja se vain rakentui itsestään. Meidän yhtyeemme oli hyvä ja teimme kiertueita eri puolilla Yhdysvaltoja. Rakastan työtäni, enkä tiedä mitä muuta edes tekisin. Työskentelin T-Bone Walkerin, Pee Wee Craytonin ja Gatemouth Brownin kanssa. ympäri Floridaa ja Georgiaa kiertäneessä Tommy Brown & The Teardrops -kokoonpanossa tiedetään kyllä vaikutttaneen useita Ike Turnerin Kings of Rhythm -muusikoita, kuten kitaristi Bennie Smith, fonisti Raymond Hill, basisti Sam Rose ja rumpali Eugene ”Stumpy” Washington [sekä heidän lisäkseen mm. Mukana oli myös kaveri, joka kirjoitti Everyday I Have The Blues -kappaleen. Hän teki Rocket 88 -kappaleen ollessaan vielä Ike Turnerin bändissä. – Tuotin myös Gladys Knight & The Pipsin kappaleen Every Beat Of My Heart. – Itse asiassa en tiennyt mitä tapahtuu, kun nousen lavalle. Se oli hyvä kappale ja ihmiset tuntuvat pitävän siitä vieläkin. Hän oli suurenmoinen lauluntekijä. – On vanha negrospirituaali, jossa sanotaan: ”Take your problems to the lord and leave them there.” Siihen aikaan meillä ei ollut psykiatreja, ja niinpä ongelmista alettiin puhua pastoreille, jotka osasivat vain neuvoa rukoilemaan. Minä vuonna. Annie Mae Wilson oli kotoisin Greenvillestä Mississippistä. Asuin seitsemän vuotta New Yorkissa, seitsemän vuotta St Louisissa ja seitsemän vuotta Chicagossa. Hän soitti pianoa ja Big Walter Horton soitti huuliharppua. (Cd:n tallenteet ovat vuosilta 1950–58 ja siltä puuttuvat v
Varsinainen LP-tehtailu alkoi 1960-luvulla Crown-merkille. Se valmistui 1956. Sen B-puoli Jay’s Boogie antoi soolotilaa myös kakkostenoristille Bill Jonesille. I Woke Up This Morning, jonka joku lauloi komeasti. Seuraava levy (RPM 427) olikin jo uutta rock and rollia nimiä myöten: Riverside Rock / Candy Rock. Valmista levyä All Night Long / Way Out (Money 203) myytiin kaikkiaan yli miljoona kappaletta, vaikka se oli huipulla vain länsirannikolla ja etelässä; Billboardin koko maan listoille sen myynti ei riittänyt. Dolphin ei ehkä uskonut kappaleen myyntipotentiaaliin, koska hän liisasi sen vielä Combolle ja Modernille. Pigtails oli niistä siistein, kun taas Landslide haki jo kuvioita, joista All Night Long -kappale vähän ajan kuluttua syntyi. Big Jim Wynn soitti oman kertomansa mukaan selällään jo silloin, kun Joe ja Big Jay olivat vielä keskenkasvuisia. Sillä levyllä kitara oli jo enemmän esillä kuin saksofoni. – Oikea vastaus: ei kumpikaan. Lyhytikäinen Bayou-levymerkki julkaisi 1953 kolme Houston-levyä. Ensimmäisen levyn (Crown 102) Hum Bug oli vielä nopeahko boogie, mutta Joen soitossa oli jo monipuolisia sooloja. Joe Houstonin uran paras menestysosuma syntyi Jake Porterin studiossa 1954. Toisen Cashlevyn (Cash 1018) Troubles And Worries oli taas uusi coveri vanhasta Worry-kappaleesta. LP-ajan piruetit 1955–1965 Combo keräsi vuosien 1951–52 sinkkuja Joe Houstonin ensimmäiselle LP-levylle. Uutta tavaraakin oli mukavasti, mm. Näin toimi firmansa johdossa myös John Dolphin, jonka Recorded In Hollywood -levymerkille Joe Houston purkitti joko vuoden 1952 lopussa tai 1953:n puolella vanhan Corn Bread And Cabbage -kappaleensa (RIH 426). Samaa ei voi sanoa Joe Dolphinin Cash-merkin levystä (Cash 1013), jonka Flying Home oli hullua paahtamista. Imperialin viimeinen single (Imp. Materiaalia hyödynnettiin myös neljään sinkkuun ja kahteen EP:hen. Kun Joe varioi melodiaa, se muuttui kyllä aivan toisenlaiseksi: yhdennuotin vetoja ryydittivät paksut honkit ja kireät falsetit, ja Rusty Bryantista muistutti enää paikalle kootun huutosakin välihuuto ”all night long!” Joe vei nauhan John Dolphinille, jonka hoteissa se editoitiin. Raha ratkaisi. Modern aloitti alamerkkinsä Crownin toiminnan vuoden 1953 lopussa, ja Joe Houston teki levytyksiä sillekin. Vuonna 1962 ”Doin’The Twist” (Crown 5246) ja ”Twisting In Orbit” (Crown 5252), jotka sisälsivät twistikkäästi sovitettuja covereita ja r&b:tä vanhan Joe Houston -kaavan pohjalta. Biharit yrittivät muuttaa Joen tyyliä enemmän tanssibändiksi. Sitä varten John Dolphinilta liisattiin Money-sinkkujen kappaleet, jatkettiin kuudella omien sinkkujen biisillä ja tehtiin kaksi uutta. Jatkoksi tehtiin tai noukittiin vanhoista nauhoista neljä uutta, ja ”Joe Houston” -niminen LP (Combo 100) tuli ulos 1955. Joen soitossa oli nyt runsaasti vibraattoa, ja kappaleesta tuli Joen kolmas myyntimenestys. Modern kiirehti myös julkaisemaan 1956 oman - 23 - älpeen ”Blows All Nite Long” (Modern 1206). kiersi bändinsä kanssa kaikissa levyfirmoissa, joita Joe Houston -tuote kiinnosti, ja siitä lähtökohdasta on ymmärrettävää, että sama kappale tai versio aikaisemmasta tuli levylle melkein samanaikaisesti useammista levyfirmoista. Tunnelmapala Blues After Hours jäi käyttämättä. Joe oli kuullut pohjoisessa Rusty Bryantin mainion live-äänityksen, jossa yleisö hoilasi mukana ”all night long!”. Toinen Combo-LP ”Rockin’ At The Drivein” (Combo 400) sisälsi pari vanhaa singleä, All Nite Longin ja seitsemän muuta, jotka myöhemmin ilmestyivät singlemuodossakin. Olihan siellä tietysti All Night Long, mutta myös Corn Bread ja muitakin lainoja, esim. Sen viimeiset Rock That Boogie ja hitaampi, Joen laulama Baby prässättiin vielä singleksi (Combo 116). Levystä tuli myöhemmin useita jälkiprässäyksiä Crownin ja Unitedin sarjoissa, uusilla kansilla ja jopa jälleen vaihdetuilla kappaleiden nimillä. Modernin toinen alamerkki RPM suuntasi eri markkinoille. hyvä Teen-Age Boogie. Nopean ja lähes jatsahtavan Celebrity Club Stompin lisäksi levylle pääsi standardi Sentimental Journey, jota oli kuitenkin rukattu ajan tyyliin sopivaksi. Halpismerkki Tops pani 1957 Joe Houstonin studiotöihin rock‘n’rollin merkeissä, ”Rock And Roll With Joe Houston” (Tops LP 1518). 4 - 2013 •. Jotta yleisö ei huomaisi ostavansa vanhaa materiaalia, viiden oman biisin nimet muutettiin. Vuodelta 1962 on myös samanlainen ”Rockin And Rollin” (Crown CST 273), jonka julkaiseminen myöhästyi twist-buumista, joten twistien nimet vain tylysti vaihdettiin r&r-henkisiksi. B-puolen hitaamman standardin There Is No Greater Love Joe soitti alttosaksofonilla jatsahtavaan sävyyn. Seuraavalla Moneylla (Money 207) oli erilainen tunnelma. Bayoun tyyliin kappaleisiin lisäiltiin yleisömelua, jolla levyt saatiin erottumaan muista kaltaisistaan. Levyn (RPM 426) B-puolelle tuli Joe’s Gone, perustavaraa ilman falsetteja. Dolphin julkaisi myös Lucky-merkillään Joen suoran toiminnan otokset Go Joe Go / Joe Go Go (Lucky 004). B-puoli oli uusi Guided Missile, jossa meno oli rauhoittunut jatsahtavaksi. Vuonna 1961 ”Wild Man Of The Tenor Sax”(Crown 5203), jossa oli kolme vanhaa nimet muutettuina, mutta myös nätti Stompin’With Joy ja kovarytminen Turn Around. Kesän 1954 Jet-lehti kertoi Joen ja Big Jayn olevan pahoissa riidoissa siitä, kumpi keksi alun perin saksofonin puhaltamisen selällään maaten. Se taas oli versio Jimmy Forrestin jättihitistä Night Train. 5334) otti Apuoleksi vanhan Sabre Jetin nimellä Tough Enough. Niinpä Joe levytti sille coverin kappaleesta Shtiggy Boom, jonka lauluosuudet esitti The Platters, tosin nimettömästi
Combo julkaisi varastoistaan yhdeksän singleä 1958–1961, osan viimeiseltä älpeeltä, ja niitä liisattiin muillekin merkeille. Joe pärjäsi yksinkertaisella materiaalillaan Big Jayta paremmin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkuosalla, mutta hän oli kuitenkin vain paikallinen kyky. Magnumit olivat viimeiset alkuperäissinglet. Helpoimmin saatavilla ovat Acen kolme cd-koostetta: ”Cornbread And Cabbage Greens”, John Dolphin -äänitteitä (Ace CDCHD 395), ”Blows Crazy!”, Biharien Modern-perhettä (Ace CDCHD 772) ja ”Rockin At The Drivein”, Comboäänitteitä (Ace CDCHD 994). Sen myynnin innoittamana toinen alamerkki Big Town äänitti 1978 älpeellisen uutta materiaalia. LP:n teko loppui, mutta sinkkuja tehtiin vielä. Hänen myöhemmistä vaiheistaan ei ole löytynyt tietoa. Joe ei ole kelvannut Tom Lordin jazzdiskografiaan, eikä ”The Blues Discography” huoli hänen töitään vuoden 1952 Moderneja pidemmälle. Vuoden 1949 Way Cross Mama on karkeaa ja vahvaa työtä. Joe Houstonin tyyli ja merkitys Joe Houston ihaili Arnett Cobbia (BN 252) ja altistiaikoina Charlie Parkeria. Vuonna 1963 prässättiin surf-buumia varten ”Surf Rockin’” (Crown 5313), joka syntyi kätevästi edellisestä Crownista ”Doin’ The Twist”, kun kappaleiden nimet vaihdettiin taas kerran ja levy pakattiin uusiin kansiin. Vanha kunnon Jepsenin ”Jazz Records 1942-1967” listaa kyllä kaiken mitä on tiedossa, mutta lista on puutteellinen. Mm. Dooto julkaisi yhden 1958, Emmo yhden 1963 ja Magnum kaksi 1964–65. Viimeisen studiolevyn Joe äänitti Los Angelesissa 1996. Levyltä ”Cornbread And Cabbage Greens” (Ace CDCHD 395) löytyy monenlaista materiaalia, joka laajentaa kuvaa Joe Houstonin musiikista melkoisesti. Spotifyssa on melko paljon Houstonia. Hog Maws 1 ja 2 (Magnum 723) oli hitaahko, viulujen sävyttämä blues ja Chicken Gravy 1 ja 2 (Magnum 729) soulhenkinen tiristys, jossa viulut (syntetisaattori?) olivat hallitsevia. Comeback ei onnistunut häneltä yhtä hyvin kuin Big Jaylta. Musiikintutkija Jan Evensmo antaa aika ristiriitaisia arvioita kuulemistaan Joen kappaleista 19491959. Joen • 4 - 2013 - 24 - lauluäänestä puuttui karismaa, jos vertailukohtana on pahin kilpailija Big Jay McNeely. Laulu oli pääosassa, mutta Honey Hush irtosi hienosti. Diskografiassa on vielä maininta USA:ssa Café Voltairessa 1999 tehdystä live-äänityksestä, josta kuulemani perusteella voi sanoa, että laulaminen oli jo helpompaa kuin puhaltaminen. Vielä potkii 1977–1999 Modernin alamerkki United julkaisi 1977 uhkarohkeasti uusintapainoksen 1950-luvun LP:stä ”Blows All Nite Long”, mutta nyt nimi lyheni muotoon ”All Night Long” (United 7774). Dawson Jim: Nervous Man Nervous, Big Nickel 1994 Edellä luetellut Ace-cd-vihot sekä Saxophonograph BM-1302 kansitekstit Evensmo Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. Modern halusi kuitenkin tarjota tekemistä uskolliselle sotaratsulleen, ja Joe toimi Crownin studiolla sessiomuusikkona. Iltasoitto Joe Houston sai sydänkohtauksen 2005 ja joutui lopettamaan soittamisen. Tässä välissä täytyy kehua Ace-levymerkin toimintaa, kun se toi 1992 markkinoille cd:llä 16 aikoinaan julkaisematonta John Dolphinille tehtyä kappaletta tai kehitelmää. Levytyksiä Kuten sanottu, Joen tuotanto on laaja, ja sitä on heikosti koottu yhteen. Poissa kuvioista 1965–1977 Joe Houstonin kohtaloksi koitui sama kuin muillakin r&b-puhaltajilla: työtehtävät vähenivät vuoden 1963 paikkeilla romahdusmaisesti. Muita tietoja ei ole löytynyt. Levyn ”Kicking Back” (Big Town 1004) henki oli mainio ja musiikki rockia, bluesia ja jazzia. Hän oli nyt ainoa puhaltaja, ja materiaali oli silkkaa bluesia, kuten nimikin ”The Blues & Nothin’ Else” (Shattered Music SHA 10.2) kertoo. Dolphin-äänityksistä Lester Leaps In todistaa, että Joe tietää enemmän jazzista kuin haluaa tunnustaa. Levyllä ”The Return Of Honk!” (JSPCD 251 / 2137) Joe tuntui jo vähän väsyneeltä, mutta Camilla’s Hop kulki vielä mukavasti. Vuoden 1954 Celebrity Club Stomp ja Sentimental Journey todistavat, että Joe ei ole tavallinen honkkaaja, vaan hänellä on jazz-elementtejä soitossaan. 4-6, 1998-2008 Hoppula Pete: Joe Houston -discography (http://koti.mbnet.fi/wdd/joehouston.htm) Joel Whitburn’s Top R&B Singles 1942-1988, Record Research 1988 Propes Steve: Mighty Joe Houston, Blues & Rhythm 261. Toisaalta All Night Long on jazzmiehestä naurettava. Hänen varsin runsaasta levytysmateriaalistaan huolimatta kunnollisia kronologisia cd-koosteita ei ole tehty, mikä kertoo ehkä siitä, että samanlaista tavaraa olisi / on tappavaa kuunnella paljon peräjälkeen. Vaikka hän oli teksasilainen, se ei kuulunut hänen soitossaan. Limboon ihastuneille tuli samana vuonna urkupitoinen ”Limbo” (Crown 5319) vanhalla menetelmällä, kun coverien lisäksi varioitiin vanhoja biisejä sooloilla ja vauhdilla. Foni soi yleensä korkealta, ja ylipuhaltaminen sekä terävät falsetit olivat kovassa käytössä. Joe oli hyvässä vedossa, ja parhaalta tuntui rokkaava Hawaiian Disco, josta tehtiin myös single. Saman ajan Coastin’on mielenkiintoinen, vaikka hemmetin karkea. Hitaat ja monipuoliset kappaleet olivat ohjelmistossa harvinaisia. Tallennetun musiikin samanlaisuus ilmaisee, että konsertti- ja klubikäytössä tärkeintä oli tunnelman kohotus ja rumasti sanottuna yleisön kiihottaminen. Single- ja LP-rintaman luettelot sekä uusimmat cd:t löytyvät Pete Hoppulan Joe Houston -diskografiasta, katso lähteistä. Joelle jäi maskotin osa. Englantilainen JSP päätti tehdä 1994 oman Joe Houston -session, jossa apuna oli Otis Grand ja hänen bändinsä sekä jumptenoristi Ray Gelato ja rumpali Neil Gouvin. Samana vuonna hän oli mukana Mick Taylorin live-levyllä ”Coastin’ Home”, joka julkaistiin 1995. Loppupäätelmä on, että Joe on yksi parhaita r&b-honkkaajia. Lähteinä mm. Sitten kului 15 vuotta, ennen kuin Joe kutsuttiin mukaan Little Willie Littlefieldin sessioon Saksaan
Kuinka paljon nuoret siitä enää välittävät. Bändin jäsenet eivät voineet juurikaan valittaa, jos halusivat levyn joskus näkevän päivänvalon – ja juuri siitä syntyikin ryhmän ja levy-yhtiön välille kädenvääntöä. Ne eivät kuitenkaan enää avanneet levytalojen ovia. The 5 Shillingsin ura alkoi hiipua näihin aikoihin. Vanhat vinyylilevyt kuvakansineen ovat edelleen todella upeita tuotteita. Decca päätti muuttaa yhtyeen nimen muotoon 5 Shillings, koska Melvin oli liittynyt ryhmän vahvuuteen. Sen kaksi jäsentä, John Tierney (tenori) ja Jimmy Clancy (korkea tenori), olivat irlantilaisia kun taas Teddy Whitley (tenori) ja Dennis Walton (baritoni ja basso) olivat mustia. Näin siksi, ettei heillä ollut varaa palkata bändiä. päivänä kauppalehdet arvioivat levyn ja antoivat kumpaisellekin puolelle arvosanan ”erittäin hyvä”, mitä ne eittämättä ovatkin. heidän esikuvansa, The Moonglowsin Ten Commandments Of Love. Periksi ei anneta! Kesän 1958 aikana malttamattomuus levyn julkaisemista kohtaan kasvoi kaverusten mielissä. Syyskuun 1. Mutta eipä mennyt aikaakaan, kun Kay Toomey jätti managerin tehtävät. Harmittavasti levy Letter To An Angel / The Snake (Decca 9-30722) ei nostanut yhtyettä listoille. Yhtiön edustaja Marty Wilson ei pitänyt Melvinin kynäilemästä kappaleesta Two Hearts In Love, mutta Melvin ei hätääntynyt. Miehet kyllä jatkoivat laulamista ja tekivät mukavasti tv-esiintymisiä muun muassa Bostonissa ja New Yorkissa sekä luonnollisesti live-esiintymisiä newyorkilaisilla klubeilla sekä kotipuolessaan. Sitä olivat vielä vastaanottamassa Melvin ja Dennis Walton sekä Jimmy Clancy.. Enpä olisi uskonut levyä kuunnellessani, että kyseessä oli integroitu ryhmä. Vuonna 2012 Doo-Wop Hall of Fame of America palkitsi yhtyeen Lifetime Achievement -palkinnolla. Decca antautui, mutta luopui mainoskampanjasta. Yhtyeen suurimmiksi esikuviksi on mainittu The Drifters ja The Moonglows. Merkittävää on, että tässä vaiheessa ryhmä kulki nimellä the 4 Velvetones. Viime hetkellä Melvin hyppäsi valvomosta mikrofonin ääreen ja lauloi soolot kappaleellaan. Hän veti hihastaan laulun Letter To An Angel, joka avasi studion ovet. He alkoivat epäillä julkaistaanko sitä lainkaan. Tuolloin minulle jäi monia avoimia kysymyksiä, esimerkiksi ketkä kuuluivat The Five Shillingsin kokoonpanoon, oliko tämä todellakin ainoa levy vai jäikö jotain julkaisematonta varastoon. Kaikuja kadunkulmista, osa 4: THE FIVE SHILLINGS T änä vinyylilevyn uudelleentulon ja -tuhon aikana, joka jo itsessään tarjoaa keräilijälle draaman aineksia enemmän kuin tarpeeksi, on ilahduttavaa havaita, että kyseistä ääniteformaattia edelleen valmistetaan ja myydään, tosin marginaalisesti. Huonoksi jäänyt myynti helpotti levypomojen työtä eikä uutta mahdollisuutta enää annettu – ei, vaikka ison Decca-yhtiön koneistossa pyöri miljoonien dollarien tuotot. Sinnikkyys palkittiin elokuun lopussa. Nuorten miesten ikähaitari oli 18–20 vuotta. Mutta enimmäkseen hän keskittyi toimimaan ryhmän managerina ja laulujen kirjoittajana. Tämä ei toteutunut ja kaikkihan tietävät, kuinka kiertue Buddyn osalta päättyi. Melvin, Dennis ja Jimmy äänittivät tusinan verran raitoja Wren Recordsille nimellä The Triads, mutta ilmeisesti kaikki kappaleet jäivät nauha-arkistoon. He organisoivat alueen nuorille tanssit, joissa pojat soittelivat levyjä ja lauloivat välillä acappellana päivän hittejä tai Melvinin kynäilemiä biisejä. Ensijulkaisun kääntöpuolelle laitettiin Kay Toomeyn ja George Goehringin kirjoittama The Snake, joka oli epätavallisen hieno tanssinumero. Välillä kundien kanssa lauloi myös Dennisin isoveli Melvin, joka oli jo 23-vuotias. Vuonna 1957 neljä kaverusta alkoi laulella kadunkulmissa ja paikallisten kauppojen edustoilla. He nukkuivat milloin missäkin, peseytyivät bussiterminaalissa ja säilyttivät vaihtovaatteitaan terminaalin lokeroissa. Paljon hänkään ei saanut aikaan, mutta irlantilaiset John ja Jimmy pääsivät Donin kanssa harmonisoimaan Buddy Hollyn demoille. Tämä antaakin aiheen kysyä, mitä vinyylilevy enää merkitsee. Homma ei mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan, mutta silloin tällöin joku kiinnostui heidän soundistaan ja käyntikortteja annettiin. Buddyn mielestä Melvinin kappaleet kaipasivat hiontaa, ja hän oli luvannut parannella niitä palattuaan juuri alkavalta talvikiertueelta. Sen soolot lauloi Dennis Walton. Näin ollen kyllä vanha vinyyli pitää aina pintansa eikä musiikki katoa bittiavaruuteen. Aika oli pitkä, sillä Melvin oli jättänyt Cambridgeen vaimonsa ja pienen vauvansa. Onko se enää vain osa mennyttä aikaa, jokunen nyanssi joka pyörii vannoutuneen harrastajan levylautasella. Niiden avulla pakenemme nykyajasta menneeseen. Kesällä 1957 Melvin sai idean pienen tanssisalin vuokraamisesta perjantai-illoiksi. Kappaleet oli saatu purkkiin maaliskuussa ja sitten Decca päätti tehdä julkaisua - 26 - varten mittavan mainoskampanjan ja viivyttää sen vuoksi julkaisua aina tammikuuhun 1959 saakka. • 4 - 2013 Lähes kolme kuukautta ehti kulua ennen kuin mitään konkreettista tapahtui. Elämä vei kaverukset omille teilleen ja lyhyt ura musiikkibisneksessä jäi varmastikin heille kaikille mukavaksi muistoksi. Kundit olivat pettyneitä ja palasivat kotiin. Siellä he ryhtyivät laulelemaan Broadwaylla Brill Buildingin liepeillä. New York kutsuu Vuoden 1957 lopulla kaverukset päättivät, että heidän kannattaisi koettaa onneaan New Yorkissa. ANTERO TIRRONEN T ämän pohjamietinnän jälkeen onkin sitten aiheellista tarkastella lähemmin itse aihetta, josta olenkin kirjoittanut lyhyesti jo aiemmin (BN 5/2008). Arvuutteluni ei mennyt aivan nappiin, mutta nyt vihdoin ja viimein asia tulee selvitetyksi, kun Marv Goldberg on onnistunut haastattelemaan yhtyeen jäseniä. Niin päättyi yhtyeen tarina, hyvä kun se ehti edes alkaa. Tänä päivänähän ollaan koko ajan kaikkialla ja kaikkien kanssa. Brill Buildingissa toimistoaan pitänyt Bill Ross oli esitellyt laulajat Kay Toomeylle, joka otti hoitaakseen yhtyeen managerin tehtävät. Musiikki ja kuva kulkee bitteinä kaapelissa. Helppoa ja kätevää, mutta ei kuitenkaan niin hohdokasta. Tuolloin en myöskään tiennyt yhtyeen kotipaikasta mitään ja arvelin heidän tulevan New Yorkista tai sen lähiseudulta. The 5 Shillingsin levyn lisäksi samaan aikaan arvioitiin mm. Vain yhden levyn tähden Yhtyeen kotipaikaksi on varmistunut Cambridge Massachusettsin osavaltiossa. Äänitystilaisuus pidettiin maaliskuun viimeisenä päivänä 1958 ja nauhalle laitettiin kolme laulua: Letter To An Angel, The Snake ja Well, Come On, Baby. Elämä suurkaupungissa oli kovaa ilman vakituista yösijaa. Lopulta he ottivat yhteyttä jopa kotikaupunkinsa pormestariin, jotta hänkin liittyisi heidän joukkoihinsa painostamaan Deccaa. Melvin ja Buddy puhuivat jopa yhteisten laulujen kirjoittamisesta. Vinyylilevyt kiehtovat minua paljoltikin sen takia, että niitä kuunnellessa tajuaa, kuinka paljon aika on maailmaa muuttanut. Tammikuussa 1958 he sitten hyppäsivät Greyhoundin kyytiin suuntanaan Iso Omena. Mutta onko kokonaisperspektiivi kuitenkaan niin ankea kuin voisi luulla. Kaikki ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan: Teddy Whitleyn piti laulaa soolo-osuudet Letter To An Angel -kappaleella, mutta hän ei saanut hommaa toimimaan. Toomey oli sen verran vaikutusvaltainen nainen, että hän sai kundit koe-esiintymiseen Deccalle. Niillä on oma tunnistettava ääni, joka vetoaa meihin. John Tierney meni naimisiin, eikä hänen tilalleen saatu rekrytoitua uutta laulajaa. Musiikin digitalisointi on muuttanut perusteellisesti kuuntelukäytäntöjämme. Remmiin hyppäsi Teddy Lanier, laulunkirjoittaja-kitaristi Don Lanierin sisko
Polttomoottorin kehityksen myötä syttymisherkästä mustasta mönjästä oli tullut haluttu luonnonvara. maailmansodan jälkeen perheineen Beaumontiin. Seudun soinen maaperä haisevine rikkilähteineen ei houkutellut idästä saapuvaa siirtolaista pysähtymään, vaan pisti tämän suorastaan hoputtamaan vankkureita kiskovaa kaakkia - 27 - kohti lännessä siintävää puhdasta preeriaa. Musiikkia oli tarjolla joka lähtöön. Kun perhe sitten pian muutti Port Arthuriin se ”teksasilaistui”nopeasti. raatoi öljynporaushommissa jo 20-luvulla. Tosin vielä 1800-luvulla kultaisuudesta ei ollut tietoakaan. Suojaisempi Port Arthur säästyi tuholta ja sen merkitys vientisatamana alkoi kasvaa. Pienille levymerkeille tehdyt singlet – laadustaan huolimatta – eivät hätyyttäneet hittilistoja ja painosmäärät jäivät vähäisiksi, yleensä vain muutamaan sataan. GENE TERRY Rockabillyn ja swamp popin tienristeyksessä N ykyinen loputtomalta tuntuva 50-luvun rock’n’roll-kokoelmalevyjen virta on tuonut esiin artisteja, jotka omana aikanaan jäivät armotta suurempien nimien varjoon. Yksi tällainen paikallissankari oli Teksasin ja Louisianan rajaseudulla vaikuttanut Gene Terry. Samaan siirtolaistulvaan liittyi myös DeRouenin perhe, joka lähti vuonna 1942 Louisianasta Port Arthuriin. Vuonna 1930 hänen vaimonsa Essie synnytti pojan, J.P. JARMO HOPPULA Mustan kullan maa Itäisessä Teksasissa muodostavat satamakaupunki Port Arthur yhdessä 30 km pohjoisempana sijaitsevan Beaumontin ja saman verran idempänä Louisianan rajalla olevan Orangen kanssa talousalu- een, jota kutsutaan ”Kultaiseksi kolmioksi” (Golden Triangle). Mississippiläinen tykistöupseeri John Winter löysi vaimon Orangesta ja asettui 2. 40-luvun puolivälin tienoilla Port Arthuriin asettui monipuolinen muusikko ja orkesterinjohtaja Link Davis, jonka repertuaariin kuuluivat niin viululla vedetyt cajun-valssit kuin saksofonilla ryyditetyt R&B-numerot. Kaikkia vanhoja tapoja ei sentään unohdettu: Terryn isä ja setä olivat innokkaita muusikoita ja esiintyivät usein paikallisissa cajun-tansseissa. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla 4 - 2013 •. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin, tammikuussa 1901, löydettiin Beaumontin lähistöltä Spindletop-kukkulan alta suunnaton öljyesiintymä. Maailmansotien välisenä aikana seudun öljyteollisuus jatkoi kasvuaan ja loi uusia työpaikkoja houkutellen väkeä ympäri maata. Terryn kohdalla tämä tarkoitti, ettei hän koskaan oppinut puhumaan Louisianan cajun-ranskaa. Spindletop synnytti Beaumontissa varsinaisen öljybuumin ja pikkukaupungin asukasluku kasvoi vajaasta 10 000:sta kolminkertaiseksi vuoden loppuun mennessä. (”Jape”) Richardson Jr.:n, joka tultaisiin tuntemaan nimellä ”Big Bopper”. 30- ja 40-luvulla oli louisianalaisten koti-ikävää lievittänyt työläiskapakoissa cajun-viulisti Harry Choates. Öljyteollisuuden luoma vauraus oli synnyttänyt alueelle vilkkaan yöelämän, joka käsitti koko kirjon hämäristä merimieskapakoista ja rähjäisistä juke jointeista aina luksusluokan bordelleihin ja kasinoihin asti. Syyskuussa 1900 hurrikaani tuhosi ja peitti mereen Teksasin tärkeimmän satamakaupungin Galvestonin. Janis Joplinin vanhemmat saapuivat Luoteis-Teksasista työn perässä Port Arthuriin 30-luvun puolivälissä. Jiles Perry Richardson Sr. Suuri muutos tapahtui lähes yhdellä rytinällä. Rokkari saattoi olla vaikka kuinka kova nimi kotikaupungissaan, mutta ellei hänen levynsä saanut taakseen tehokasta markkinointiorganisaatiota tai ahkeraa radiosoittoa jäi hän varmuudella vain ”peräkylän Elvikseksi”. Beaumontin KFDM-radioasemalla esiintyi suosittu bluespianisti Ivory Joe Hunter. Suuren maailman tuulahduksia tarjosi Cliff Brunerin western swing -yhtye solistinaan boogie woogieta takova pianisti Aubrey ”Moon” Mullican. Terry Gene DeRouen syntyi 7.1.1940 Louisianan Lafayettessa
Syy tähän oli Louisianan lievemmissä anniskeluoikeuksissa. näillä saattoi olla jotain tekemistä Rock-It -yhtiön kanssa. Bändi pääsi usein esiintymään Louisianan puolella Vintonissa olevaan Big Oaks Clubiin. Ronnie Dee) Fine-Fine Goldband (1974) 1250 Cindy Lou (with Jenny Scroggins) What Can I Do, I Still Love You. Setä R.C. Bändi ei jäänyt kaupungin ainoaksi rock-ryhmäksi. Muita paikallisesti tunnettuja radioääniä olivat Clarence Garlow, joka soitti bluesia ”Bon-Ton Show” -ohjelmassaan KJET-asemalla ja Huey Meaux, joka juonsi “Crazy Cajun” -livespektaakkelia KPAC-asemalla. Tip, Tap And Tell Me on hitaampi nikotteluraita. Ja koko lystin maksoi artisti tai hänen tukijoukkonsa. toimi alkuvaiheessa rumpalina. (Kuvassa yllä nähtävä, eBayssa vuonna 2005 kaupiteltu asetaattisinkku sisältää silloisen myyntiesittelynsä mukaan kitara-foni -vetoisen instrumentaalin Theme Song sekä Genen laulaman keskitempoisen Louisiana-henkisen rock’n’rollnumeron Alimony. Gulf Coast rock’n’roll 50-luvun puolivälissä Terry monen aikalaisensa tavoin innostui rhythm & bluesista ja rock’n’rollista. Terryn high school -aikaisista koulutovereista Johnny Preston Courville (1939–2011) ja Jivin’ Gene Bourgeois (1940–) kasasivat pian omat kilpailevat kokoonpanonsa. Omaksi esiintyjänimeksi väännettiin näppärästi Gene Terry. western swing -steelkitaristi James ”Deacon” Andersonin kanssa. Mukaan tuli pianisti ja saksofonisti. Kantri ja cajun saivat jäädä taka-alalle kun Terry perusti rock’n’roll-yhtyeen, jolle annettiin nimeksi The Kool Kats. Newmanin. Paikallista teininuorisoa edustaneet Janis Joplin (1943–1970) ja Johnny Rock-It (1956/57?) 598 The Woman I Love Tip, Tap And Tell Me Rock-It -merkillä julkaistu single oli tehty Stardayyhtiön custom-painoksena, joten levyä voisi pitää kai lähinnä omakustanteena. Eikä sovi unohtaa hiljan menehtynyttä George Jonesia, joka aloitti pitkään kestäneen uransa 40-luvun lopulla juuri Port Arthurin-Beaumontin seudulla. Nuorison keskuudessa seudun suosituimmaksi radiojuontajaksi oli noussut Beaumontin KTRM-aseman J.P. Samalla ryhdyttiin värväämään lisää soittajia vahvistamaan soundia. Musiikkitarjonnasta ei siis Terryn kotikulmilla ollut puutetta. Louisiana kutsuu Ensilevyn jälkeen yhtyeen nimeksi vaihdettiin The Down Beats. – ph) Goldband (1958–59) 1066 Cindy Lou Teardrops In My Eyes 1081 No Mail Today Never Let Her Go 1088 Cinderella Cinderella Guy With A Million Dreams Savoy (1959) 1559 This Should Go On Forever (voc. Se äänitettiin loppusyksyllä -56, jonka jälkeen nauhat lähetettiin Stardaylle ja paluupostissa saatiin läjä levyjä, joita sitten itse yritettiin markkinoida eteenpäin. Saku Sammakko) -teemaa vapaasti mukaillen. Kitaristi ja basisti ovat tuntemattomia, mutta ainakin setä R.C. veljekset Clifton ja Cleveland Chenier muuttivat Louisianan Port Barresta töihin öljyjalostamolle Port Arthuriin. Elvis Presley kävi esiintymässä Port Arthurissa marraskuussa -55. Suomalaiselle rockabilly-väelle tutuksi tullut Nate Gibson on tehnyt ykköspuolesta tuoreen päivityksen albumilleen ”The Starday Sessions” (Goofin’). Molemmat kappaleet on merkitty paremmin kantrimusiikin puolelta tunnettujen lauluntekijöiden Kid Murdockin ja Lila Hargissin nimiin, joten • 4 - 2013 PORT ARTHUR, TX, 1954 - 28 - Winter (1944–) ovat kertoneet tehneensä kaveriporukoissa näitä alkoholinhuuruisia toiviomatkoja Louisianan puolelle heti kun ikää karttui sen verran, että väärennetyillä henkkareilla pääsi baareihin. Kummastakaan levypuolesta ei valitettavasti ole enää kuultavissa ääninäytteitä. Ja kaikesta tästä otti vaikutteita Orangessa varttunut Clarence ”Gatemouth” Brown – ehkä lahjakkain muusikko, jonka Golden Triangle on koskaan tuottanut maailmalle. ”The Big Bopper” Richardson, jonka päivittäisten lähetysten kautta Terry tutustui artisteihin kuten Little Richard, Fats Domino, Big Joe Turner ja Otis Williams & the Charms. Kun Teksasissa ei alle 21-vuotias saanut ostaa edes olutta, oli Louisianan puolella viinatarjoilu vapaata jo 18-vuotiaille. DeRouen opetti pojan soittamaan kitaraa ja otti tämän monesti mukaan keikoilleen. Teksasilaisnuorison keskuudessa levisikin uskomus, että ”Louisianassa myytiin väkeviä jokaiselle, joka oli tarpeeksi vanha kurkottamaan baaritiskin yli.” Port Arthurin L&F Recording Servicessä äänitetyn, joskin toistaiseksi julkaisematta jääneen asetaattinauhoitteen jälkeen keväällä -58 bändi sai levytyssopimuksen Louisianan Lake Charlesissa sijaitsevan Eddie Shulerin Goldband-levymerkin kanssa. Iltaisin he soittivat zodicoksi kutsumaansa kotikutoista tanssipoljentoa mustien työläisten juke jointeissa. Murdock oli aiemmin tehnyt yhteistyötä mm. Teksasista saapui väkeä aina autolasteittain. Paikka oli nuorison suosiossa ja sinne reissattiin viikonloppurientoihin pidemmänkin matkan takaa. Kaikessa karkeudessaan levy tuo mieleen Johnny Carrollin samanaikaiset tekeleet teksasilaisessa kulttielokuvassa ”Rock Baby Rock It” (1957). Kingin samannimisestä bluesista (RPM 408, 1954), vaan oma vauhdikas rockabilly-lataus, jossa käytetään hyväksi vanhaa ”Crawdad Song” (suom. tunnetun cajunkantri-miehen Jimmy C. Hätäisemmille tiedoksi, että The Woman I Love ei ole mikään rokkivesitys B.B. Näissä yhteyksissä Terry on muistellut tavanneensa mm. Gene Terry & his Kool Kats ehti kuitenkin ensimmäisenä levyntekoon. Kaikin puolin mainion levyn arvio löytyy BN:n numerosta 2/13
Kappaleesta muodostui Terryn tavaramerkki siitä huolimatta, että samannimisiä lauluja oli ollut jo aiemmin ja lisää on tullut jälkeenpäin. Kääntöpuolen balladi puolestaan napattiin georgialaisen Bill Bodaford & the Rockets -yhtyeen levyltä (Back Beat 507, 1957), jonka Terry oli kuullut hiljan radiosta. Dunawayn ja Terryn Cindy Louta on työstänyt sittemmin ainakin Hank C. Ainakaan alan netti-ensyklopediat Rockin’ Country Style ja Wang Dang Dula eivät ole halukkaita yhdistämään häntä samaa esiintyjänimeä käyttäneeseen Ronnie Dawsoniin, niin teksasilainen kuin hänkin oli. Shulerin ja Terryn nimiin pistetty vauhdikas ralli on melkoisesti velkaa Big Joe Turnerin vanhalle R&B-hitille Honey Hush (Atlantic 1001, 1953). Tunnetuin lienee olisi ollut Buddy Hollyn ja Crickets-rumpali Jerry Allisonin kirjoittama Cindy Lou, mutta viime hetkellä ennen levytystä nimeksi vaihdettiin Peggy Sue (Coral 61885, 1957) – Allison kun seurusteli tuolloin Peggy Sue Gerron -nimisen tytön kanssa. Kuka tämä herra D oli, ei ole harmainta aavistustakaan. Gene Terry & the Down Beatsin on sanottu toimineen suoranaisena mallina 60-luvun suosituille isoille swamp pop -ryhmille, kuten The Boogie Kings ja John Fred & the Playboys. Eddie Shuler päätti myös hyötyä kappaleen suosiosta ja Terry yhtyeineen pantiin tuoreeltaan levyttämään siitä oma näkemyksensä. Swamp pop -nimitys on sinänsä hieman vääristelevä, sillä pääasialliset virikkeensä nämä yhtyeet saivat mustasta rhythm & bluesista ja vuosikymmenen edetessä myös soulista. B-puolen Fine-Fine jätettiin sorkkimatta alkuperäiseen asuunsa. Ulkomuistista heitetyt sanatkin olivat hieman muuttuneet. Teardrops In My Eyes puolestaan päätyi myöhemmin Clint Westin ohjelmistoon (Jin 196, 1965). Verrattuna alkuperäiseen raakaan swamp blues -tunnelmaan Terryn vauhdikasta versiota voisi kutsua lähinnä rockabillyksi, soolon tuuttaavasta saksofonista huolimatta. Cindy Lou oli tukeva rock’n’roll-numero, jonka oli alunperin tehnyt musta R&B/swamp pop -yhtye The Boogie Ramblers solistinaan Shelton Dunaway (Goldband 1130, 1956). Näihin aikoihin Johnny oli vasta 15-vuotias aloitteleva kitaristi eikä hänen mukanaolostaan ole mitään todisteita. Esiintymiskappaleeksi valittiin Chuck Willisin tuorein R&B-hitti What Am I Living For. Toisella Goldband-singlellä jatkettiin vanhaa hyväksi havaittua kaavaa: ensin rokataan (No Mail Today), sitten vedetään nyyhkyballadi (Never Let Her Go). Rod Bernardin versio Bernard ”King Karl” Jolivetten louisiana-balladista This Should Go On Forever (Jin 105/Argo 5327) nousi talvella -59 myyntimenestykseksi (parhaimmillaan Billboardin pop-listan #20 ja r&b-listan #12). Jostain syystä hänen laulunsa korvattiin ennen julkaisua Ronnie Dee -nimisen miekkosen vokalisoinnilla. Mary Lou Sullivan, 2010) antaa ymmärtää, että hänen ensimmäinen studiovierailunsa tapahtui loppuvuodesta 1959, kun Johnny & the Jammers levytti singlen School Day Blues / You Know I Love You (Dart 131). Viisivuotinen sopimus Shulerin kanssa takasi mahdollisuuden tehdä lisää levytyksiä. Levyn ansiota oli varmasti myös bändin saama kiinnitys Lake Charlesin Moulin Rouge -klubille kesällä -58. Samana päivänä kun poikien piti aloittaa klubilla he pääsivät esiintymään paikallisen KPLC-TV -aseman iltapäiväohjelmassa. Wild and Raucous Story of Johnny Winter, kirj. Itärannikon Savoy-merkillä julkaistu single oli myös Goldband-tuotantoa. Adcock (1994), ei huonoja yrityksiä kumpikaan. Burnette (1989) ja C.C. Kokoonpano kasvoi peräti 8-miehiseksi, kun mukana oli parhaimmillaan kolmekin puhallinsoittajaa. Terry on kertonut kuulleensa kappaleen ensimmäisen kerran Van Preston & the Night Rockers -yhtyeen keikalla ja pitänyt siitä niin, että oli ottanut sen ohjelmistoonsa. Cindy Lou ei ollut hitti millään mittarilla, mutta sai myönteisen arvion Billboard-lehdessä 28.4.-58. Päinvastoin mies itse elämänkertakirjassaan (Raisin’ Cain – The JOHNNY WIN - 29 - 4 - 2013 • TER. Toinen Cindy Lou syntyi Memphisissä niin ikään teksasilaisen Dick Pennerin sävelkynästä (Sun 282, 1957). Tämä julkaistiin vasta vuoden 1960 puolella. Yhteisiä keikkoja Johnny ja Gene todennäköisesti tekivät ja mahdollisesti Johnny nähtiin joskus vierailevana kitaristina Down Beats -miehistön mukana. Maineen kasvaessa yhtye keikkaili ahkeraan Itä-Teksasissa ja EteläLouisianassa. Levy jäi vähälle huomiolle ja pian päävokalistin hommat otti Huey ”Cookie” Thierry – samalla yhtyeen nimeksi vaihtui Cookie & the Cupcakes. (Atlantic 1168). Yhtyeen arvostusta kuvaa, että se sai toimia taustaporukkana Beth Murphyn levyllä Where Were You / Walking On Air (Goldband 1083, 1959) ja mainittiin erikseen myös levyetiketissä. Johnny Winter ja Mickey Gilley Eräällä Johnny Winter -fanisivustolla (www.vinylrecords.ch/winter) on ehdotettu, että Johnny saattaisi soittaa Savoy-levyllä
Toinen hämärän peittoon jäänyt tapaus on Mickey Gilleyn levytystilaisuus Goldband-studiolla toukokuussa -59. Tällä selittyy myös tuoreempien levytysten puute. Vuoden 1960 loppupuolella The Down Beats oli pidemmällä kiinnityksellä jossain Bossier Cityn (Shreveportin naapurissa) ”Bossier Stripin”monista klubeista kun Terry päätti, että nyt tämä saisi riittää. GENE TERRY & COURAG EOUS BAND, BIG HORN BBQ, PEARLAND, TX KESÄLLÄ 2013 (kuvan kaappaus youtube.com ista) • 4 - 2013 - 30 -. Hän jätti bändin, palasi Port Arthuriin ja meni naimisiin – mikä lienee pääsyy lopettamispäätökseen. Sen verran materiaalia hän ehti lyhyen uransa aikana taltioida, että jonkinlaisen albumin niistä saisi aikaan. Tammikuussa -88 Southeast Texas Musical Heritage -museo paljasti Port Arthurissa Janis Joplinin patsaan ja tämän yhteydessä pidetyssä oldies-konsertissa esiintyivät vanha Boogie Kings -solisti Jerry Lacroix, Johnny Preston, Jivin’ Gene, Glen Wells ja Gene Terry. Gilley ei yltänyt ihan serkkunsa tasolle, mutta yritystä tässäkin oli. The Down Beats hajosi pian tämän jälkeen, mutta osa miehistöstä jatkoi uraansa The Boogie Kingsien ja tämän varjokokoonpanon Clint West & the Fabulous Kingsien riveissä. Jerry Lee Lewisin serkkupoika nauhoitti singlen Drive In Movie / Give Me A Chance (Khoury’s 712), joka julkaistiin Shulerin ystävän George Khouryn pienellä levymerkillä. Kääntöpuolelle löydettiin ennenjulkaisematon kappale 50-luvulta. Gene Terryn vanhoja levytyksiä on poimittava yksittäin eri kokoelmalevyiltä, ellei sitten halua maksaa maltaita vanhoista vinyylisingleistä. Tosin silloin tällöin hänet on nähty vierailemassa paikallisissa nostalgiahenkisissä muistelotilaisuuksissa. Toisin kuin monet muut vanhat swamp pop -rokkarit ei Terry ole koskaan tosissaan harkinnut palaamista lavoille. Lopputulos ei kuulemma ollut mairitteleva – onneksi on jäänyt kuulematta. Levy oli kunnianhimoinen hanke kahdessakin mielessä. Myöhemmät vuodet Hiljalleen keikkaelämä alkoi kyllästyttää nuorta miestä, joka halusi elämältään kaiketi jotain muutakin. Ensinnäkin Khouryn edellisestä julkaisusta oli tullut jättimenestys (Phil Phillipsin Sea Of Love, Khoury’s 711/Mercury 71465). Sittemmin hän on ollut mukana ainakin kahdesti New Orleansin legendaariseksi muodostuneessa ”Ponderosa Stomp” -tapahtumassa (2004 ja 2010). Ehkä jonain päivänä... Sessiosta jäi yli tavaraa, jotka Shuler julkaisi singlellä I Ain’t Going Home / No Greater Love (Goldband 1223) vasta vuonna 1970, kun Gilley oli alkanut saada mainetta kantrihiteillään. Port Arthuriin palannut Terry työskenteli aluksi kaupungin palveluksessa, kunnes vuonna 1965 liittyi paikallisiin poliisivoimiin. 60-luvun lopulla hän siirtyi kemianteollisuuden palvelukseen, jossa jatkoi työuransa loppuun asti. Myöhemmin on vahvasti epäilty, että taustabändinä toimi tuolloin Gene Terry & the Down Beats. Näihin aikoihin hän elvytteli myös musiikkipuolta soitellen harrastusmielessä bassoa pienessä lounge-kokoonpanossa pianistin ja rumpalin kera. Toiseksi, Drive In Movien oli kirjoittanut Ron Hargrave – sama mies, joka oli tehnyt Jerry Leelle klassikon High School Confidential (Sun 296, 1958). GENE TERRY & THE DOWNBEATS: SOLID NORMAN (vas.), JOHN SMITHEY, MIKE BELILE, BILL HALL, GENE TERRY, JACK HALL, DANNY MCKINLEY, RAY THOMASEE 70-luvulla Goldband julkaisi Terryn Cindy Loun uudelleen, mutta dubattuna Jenny Scroggins -nimisen tyttölapsen laululla
Siellä hän kiinnostui teoriasta ja säveltämisestä, niinpä hänet muistetaankin ehkä paremmin sisarilleen (ja itselleenkin) tekemistä lauluista kuin omasta soolourasta. PEKKA TALVENMÄKI YLPEÄ ISUKKI C.L. Candy Carroll Arethan ja Erman maalliset soolourat alkoivat tunnetusti aivan 60-luvun alussa, Carolynin sen sijaan oletetaan laulaneen vain siskojensa taustalla vuosikymmenen lopuille saakka. FRANKLIN TYTTÄRIENSÄ ARETHAN (vas.) JA CAROLYNIN PURISTUKSESSA Isän tytöt , CAROLYN, semmalta: ERMA SISARUSTRIO (va NA 1971 ON VU A ISS MM HO ARETHA) STUDIO Pastori C.L. Kun Carolyn syntyi 13.5.1944, perhe asui vielä Memphisissä, missä pappa toimi New Salem Baptist Churchin pastorina. Aivan harmoninen ei perhekoostumus ollut, sillä tytöillä oli Barbara-äidin aikaisempien tekemisten jäljiltä Vaughn-niminen velipuoli ja lisäksi isä-Franklinin väitetään opettaneen eräälle kuorotytölleen elämän perusasioita muutenkin kuin kädestä pitäen, tuloksena kutsumaton perheenjäsen. Näin on todellakin uskottu, mutta totuus on, että Carolyn seurasi siskojensa jälkiä New Yorkiin ja teki jo vuonna ‘63 ensimmäiset levytyksensä Lloyd Pricen joskus surullisenkin kuuluisalla Double L -merkillä. Arethasta kouliintui kiertueilla ja kirkossa johtava solisti, kun taas Ermalla oli kuorohommien ohessa eräänlainen järjestelijän ja toimistotytön rooli. Muutamaa vuotta myöhemmin C.L. Laajan ja perusteellisen BN-esittelyn Aretha toki mielestäni ansaitsee, joten se jolla on hallussaan tarvittava materiaali ja mielenkiinto, voisi tarttua toimeen. Perheen äiti Barbara jäi Memphisiin ja kuoli vuonna ‘52, mikä selittää sen, että varsinkin tytöt joutuivat kasvamaan isän tiukassa komennossa. Tämä tapahtui 40-luvun lopussa ja aiheutti osaltaan sen, että perhe hajosi. Vuosikymmenen lopulla, kun tahti hetkeksi rauhoittui mm. Todettakoon kuitenkin, koska kaikki kunnia Franklinin tyttöjen geeneistä ja menestyksestä on yleensä kirjattu isän nimiin, että äiti Barbara oli hänkin musiikillisesti lahjakas ja tarinoiden mukaan erittäin arvostettu gospel-laulaja 30-luvulla, niistä ympyröistä C.L. CAROLYN FRANKLIN ”Ne muut Franklinin sisarukset”, osa 1 M istä mahtaa johtua, että vaikka Aretha Franklin on ainakin listamenestysten perusteella soulin kiistaton kuningatar, niin hänestä ei ole koskaan ollut kunnollisen jutun poikastakaan BN:ssä. Isän ohjauksessa gospel-koulu tuli joka tapauksessa käydyksi perusteellisesti. sai siirron New Yorkin osavaltion Buffaloon, josta tie vei 40-luvun lopussa Detroitiin sikäläiseen New Bethel Baptist -seurakuntaan. Aloitetaan väärästä päästä eli sisartrion nuorimmasta Carolynista. - 31 - 4 - 2013 •. Franklinin ja hänen perheensä vaiheet on kirjattu lukemattomien Aretha-historiikkien yhteydessä. Samalla ovat varjoon jääneet hänen sisarensa Erma ja Carolyn. Omalta kohdaltani totean Arethasta, etten ole koskaan hänestä erityisemmin tykännyt muutamaa 60-luvun alkupuolen onnistumista lukuun ottamatta ja kun en ole hänen levyjään yrittänytkään kerätä niin en tietenkään pystyisi hänestä juttuakaan tekemään. Carolyn oli vielä 50-luvulla pikkutyttö, mutta kuorossa hänkin tiukasti lauloi. Arethan esikoisen syntymän takia Carolyn lähetettiin musiikkia opiskelemaan Etelä-Californiaan. Siskolikat ovat olleet minun mieleeni enemmän ja vaikkei tiedossa ole mitään ajankohtaista syytä heidän vaiheittensa kertaamiseen niin päätin laatia pienet pikaesittelyt. hänet ymmärtääkseni nappasi. Hänen ydinperheeseensä kuului neljä lasta, poika Cecil sekä tytöt ikäjärjestyksessä Erma, Aretha ja Carolyn
Jo 60-luvun alun ensimmäisillä Erman sinkuilla tuli vastaan nätti Each Night I Cry -niminen balladi, jonka säveltäjäksi Carolyn on merkitty. Carolynin merkki oli RCA, ei siis mikään itsestäänselvyys soulin kannalta. Don’t Catch The Dog’s Bone on sikäli tuttu, että Erma-sisko levytti sen pari vuotta myöhemmin hitusen jämerämmin tulkiten Shout-merkille. Double L oli lyhytikäinen merkki ja kun kukaan ei kyennyt tekemään sille kaivattua hittiä, jäivät lisäsinglet ja albumi haaveeksi. 725 on minulla hyllyssä, tosin se tuli paketissa, joka koki kuljetuksessa kovia ja on vain viimeiseltä puoliminuuttiseltaan kuuntelukelpoinen. Kun Carolynille tarjoutui vuonna ‘69 mahdollisuus omaan sopimukseen, olivat sekä isä että Aretha innokkaasti taustalla. Sävelmät ovat puhdasta easy listeningiä, taustalla on pieni basso/ urku/rumpupitoinen ryhmä ja tunnelma on sen mukainen. Tuolloin esittäjäksi merkittiin varmuuden vuoksi Carolyn Franklin, koska läpilyönti omalla nimellä oli jo tapahtunut. Albumit muodostivat luonnollisesti rungon Carolynin ja Radcliffen tuotannossa, aletaan kuitenkin singleistä, joita ilmestyi keskimäärin kaksi vuodessa: RCA Victor 9734 I Don’t Want To Lose You Boxer 0188 Reality It’s True I’m Gonna Miss You (23./119.) 0289 Ain’t It Groovy All I Want Is To Be Your Woman 0314 Everybody’s Talking Chain Reaction 0373 All I Want Is To Be Your Woman (46./108.) You Really Didn’t Mean It 0783 I Want To Be With You As Long As You Are There 10688 I Can’t Help Feeling So Blue If You Want Me 0022 You Are Everything If You Want Me Taisin edellä liioitella Jimmy Radcliffen osuutta Carolynin RCA-vaiheessa, sekä säveltäjänä että tuottajana hänen panoksensa jäi alle puoleen. Suunnitelmia kyllä oli, koska hyllylle jääneestä materiaalista koottiin muutama vuosi myöhemmin Englannissa albumi. Kunnon soulin ystävän ei tuosta luulisi innostuvan, mutta jostakin syystä olen tykännyt levystä aika lailla. Tämä raita viimeistään osoitti, että Carolyn oli parhaimmillaan vahvatunnelmaisen balladin tulkitsijana ja mielikuva vain vahvistuu, kun todetaan, että All I Want Is To Be Your Woman ja As Long As You Are There ovat mielestäni jopa kahta ensimmäistä a-puolta parempia. Pastori jopa kirjoitti pitkän kehu- ja kannustuskirjoituksen ensimmäisen LP:n kansitekstiksi. Baby Baby Baby löytyy “I Never Loved A Man” -albumilta ja Ain’t No Way “Lady Soul” -levyltä. Edellä todettiin Ermalle tehty sävelmä, joka ei ollut ainoa lajissaan. Toisaalta kun asian tietää, on helpompi ymmärtää, miksi Carolynin soololevyt vuosia myöhemmin olivat vähän eri muotista kuin siskojen. Myös Carolynin sävelmiä mahtui Arethan levytettäväksi muitakin kuin Rock Steady. Valitettavasti b-puolten nopeat olivat järjestään kehnompia ja sekavampia. Pappa-Franklin oli aina tilaisuuden tullessa New Yorkissa tyttäriensä apuna ja osansa saivat myös Erma ja Carolyn. Arethan hiteistä ainakin Respectillä mainitaan taustalaulajiksi sekä Carolyn että Erma. Ei asiaa toisaalta kannata liiaksi ihmetelläkään, olihan RCA jo 60-luvun puolivälissä osoittanut kiinnostusta soulin suuntaan ainakin jos käsite ymmärretään laajasti niin, että musta viihde hyväksytään mukaan. Carolynin kannalta tärkein kiinnitys oli kuitenkin monista loistavista sävelmistään tunnettu Jimmy Radcliffe, jonka omat levyt jäivät yhteen singleen, mutta josta toivottiin nimenomaan apua säveltämis- ja tuottamispuolelle. Jos Carolyn (eli Candy) olisi saanut levyttää kunnon early soul-sävelmiä, ehkä hänestäkin olisi tullut tähti. Carolynin neljä vuotta kestänyt - 32 - RCA-kausi jääkin soulin historiaan ennen kaikkea Radcliffen viimeisenä ponnistuksena, mieshän kuoli heinäkuussa ‘73 kesken Carolynin viimeiseksi jääneen neljännen albumin teon. Ain’t No Way julkaistiin myös singlenä ja se nousi listoillekin, vaikka oli ”vain” b-puoli. Brook Bentonin suurin odotuksin alkaneen mutta torsoksi lipsahtaneen kokeilun (eipä silti, Only A Girl Like You oli todella hieno single) jälkeen muutama muukin viihdyttäjä oli käynyt onneaan koettamassa, tosin huonolla menestyksellä, ainoa todellinen onnistuja oli kolme isoa hittiä levyttänyt Friends of Distinction. Syy lienee Carolyn itse. Tahallista harhaanjohtamista. Hieno avaussingle ei päässyt listoille, ensimmäisen hittinsä Carolyn sai I Don’t Want... Vika ei kylläkään ollut aina Carolynin, sävelmät olivat nimittäin yhdentekeviä.. Louis 731 Easy Living When I Fall In Love Singlet julkaistiin nimellä Candy Carroll, jota ei vuosikymmeniin osattu yhdistää Carolyniin. Todettakoon vielä, että sävelmistä peräti yhdeksän on merkitty Carolynin omiksi. Ei sitä voi edes raakileeksi haukkua, mikä todistaa, että suunnitelmat sen julkaisemiseen jo vuonna‘64 olivat varsin valmiit, raha vain puuttui (?). Liikkeelle lähdettiin Carolynin omin sävelmin, jotka tuotti Buzz Willis ja sovitti Horace Ott. • 4 - 2013 Siskojen taustalla Candy Carroll -vaiheen jälkeen Carolynistä on hyvin vähän kerrottavaa. Soulia vai omaperäistä viihdettä. Arethan noustua valtaistuimelle Carolyn oli hyvin vahvasti hänen apunaan. Menestyksensä vuoksi Aretha oli saanut isältään jos ei ihan synninpäästöä niin ainakin tukea ja kannustusta. -balladia muistuttavalla surullisella hitaalla It´s True I’m Gonna Miss You, taas vahvasti, joskin loppua kohti vähän kailottaen laulettu ja kuoro ja sovitus ovat täyspainoista soulia. Lähes ensimmäisiltä Arethan albumeilta asti mainitaan taustakuorosta myös Margaret Braunch ja Brenda Bryant, joista jälkimmäinen oli Franklinin tyttöjen serkku. Hyvää työtä, vaikkei niistä hittejä tullutkaan. Jälkimmäiselle kyseessä saattoi olla poikkeuskeikka, sen sijaan Carolyn oli varmasti mukana Arethan kahdella ensimmäisellä Atlanticalbumilla, myöhemmin ainakin LP:llä ”Young Gifted And Black”. Vahva kuoro täydentää tunnelman ja sovitus on ihan ehtaa soulia. Minua jäi siinä eniten vaivaamaan se, että lukijan annettiin selkeästi ymmärtää Carolynin saaneen lopultakin ansaitsemansa mahdollisuuden ensilevyn tekemiseen ja vaikka nimike Candy Carroll mainittiin niin ainakin minä ymmärsin niin, että kyseessä oli vain lempinimi, vanhoista Double L -levyistä ei pukahdettu mitään. Silkalta viihteeltä näyttää, tässä sisältö: The First Time I Cried (JOYS 180) A: (1) What Shall I Do (2) Don’t Catch The Dog’s Bone (3) The First Time I Cried (4) Gone Without Me (5) A Kiss And A Rose (6) Why Must I Always Be The One B: (1) Cry On (2) Happy Moments (3) Treat Me Gently (4) Cry Me A River (5) Easy Livin’ (6) It Hurts Suomalaisissa levykaupoissa käytettiin menneinä vuosikymmeninä ohjaavaa otsikkoa jazz/viihde, jota tämä LP mitä tyypillisimmin edustaa. Tuo on arvailua, mutta tosiasia on, että Carolynin Double L -raidoista vain nätti ja kaihoisa The First Time I Cried omasi jonkinlaista myyvää potentiaalia. Päätehtävä oli kuoroenkelin homma, jota Carolyn hoiti sekä lavalla että levyillä. Double L 725 Your Cheatin’ Heart You Came A Long Way From St. Mutta kuten sanottu, LP on hyvä. Yliopistossa oli teorian ohessa tutustuttu jazziin ja aikuisviihteeseen ja mielenkiinto suuntautui sinne. Sama linja jatkui loppuun asti, I Can’t Help Feeling So Blue ja Stylistics-yhtyeeltä lainattu You Are Everything ovat hyviä rakkausballadeja. Puhdasta laahaavaa viihdettä – ja jos en olisi asiaa parista lähdeteoksesta lukenut niin mieleenkään ei tulisi yhdistää Carolynia ja Candya. Hyvä levy kuten myös b-puolen nykivätempoinen Boxer, jolla ei tietenkään ole mitään tekemistä Simonin ja Garfunkelin samannimisen pophitin kanssa. I Don’t Want To Lose You on siisti ja särmätön kaihoisa rakkauslaulu, jossa Carolyn lauloi sielukkaasti sortumatta kiekumaan. Hän lauloi jo tällä levyllä pehmeämmin ja kiihkottomammin kuin sisarensa, erityisesti minua miellytti hänen tulkinnoissaan ilmennyt joustavuus ja nöyryys, suurista suosikeistani mieleen tuli moneen otteeseen Betty Everett, joka teki noihin aikoihin isoja hittejä popahtavammalla tyylillä. Mahdollisesti hän lauloi myös joillakin live-levyillä, ainakin niistä ympyröistä tuttu Rock Steady on merkitty Carolynin sävelmäksi
Yhteensä kuuden raidan säveltäjänä on Franklin yksin tai kaverin kanssa. Jimmy oli noihin aikoihin jo vakavasti sairas ja kun hän joutui viettämään pitkiä aikoja sairaalassa, edellisiltä levyiltä tuttu Wade Marcus kutsuttiin tuuraamaan. Chain Reaction (RCA LSP-4317) -70 A: (1) Put A Little Love In Your Heart (2) Everybody’s Talking (3) Right On (4) Chain Reaction (5) Going In Circles B: (1) I Ain’t Got To Love Nobody Else (2) Not On The Outside (3) You Really Didn’t Mean It (4) Don’t Wake Me Up In The Morning Michael (5) Shattered Pride Nyt on pakko tehdä kaksi tunnustusta. LP valmistui merkintöjen mukaan vuonna ‘73, mutta julkaistiin vasta pari vuotta myöhemmin. Kuten edellisilläkin albumeilla Carolyn pääsee liian vähän näyttämään parasta osaamistaan melodisten balladien tulkkina, vain A2 ja varsinkin C.L.isukille omistettu (?) Dad ovat sitä itseään. Hänen elämäänsä ja töitään koskevat tiedot ovat olleet sekavat ja epäluotettavat, mutta rohkenen silti nojata Soul Survivor -lehden historiikkiin. Vankkana balladisäveltäjänä tunnetun Jimmy Radcliffen nopeampi materiaali sisälsi vain harvoin iloisia yllätyksiä, sätkyttelevä B6 ei niihin kuulu. Mainitun artikkelin mukaan LP:n a-puoli on suurin piirtein kokonaan Jimmyn ja Carolyn yhteistuotosta. Mielenkiintoisin yhdistelmä on A1:n Earline, Erma & Carolyn Franklin, kuka on Earline. Toiseksi luin johdatusta RCA-osuuteen takavuosien Soul Survivor -lehden Jimmy Radcliffe -esittelystä, jossa kerrottiin ihan varmana tietona, että Jimmy tuotti Carolynin kaksi ensimmäistä albumia ja puolet neljännestä. Kun b-puoli soi tuossa taustalla niin joudun myöntämään, että tuttu musikaalisävelmä I Want To Be With You on sekin loppukailotusta lukuun ottamatta hieno esitys eikä My Heart Sings sekään tunnelmaa pilaa. Tiedossani ei ole ehtikö hän saavuttaa tavoitteensa, hän nimittäin kuoli syöpään 44-vuotiaana 25.4.1988. Esimerkiksi sävelmäsuosikkehini kuuluva What Now My Love on aivan turhan meluisa ja Carolyn sortui laahailemaan ja koukeroimaan. Edellä kehutut singleraidat ovat levyn ehdottomat helmet, muuten yleisilme on aika levoton, koska nopeampitempoisen materiaalin osuus on turhan suuri. Lainasävelmiä on b-puolelta tutut neljä. Edellä jo todettiin hänen vaivainen osuutensa ykkösalbumilla eikä tilasto parane nytkään. Radcliffestä muistuttaa vain B6, joka on hänen sävelmänsä. Bpuolella vain musikaalisävelmä B5 ja pienin hetkin Italiasta lainattu B4 ovat lähellä Carolynin parhaiden balladien tasoa. If You Want Me (RCA APL 1-0420) -76 A: (1) From The Bottom Of My Heart (2) If You Want Me (3) I Can’t Help Myself Feeling So Blue (4) Too Many Roads (5) Sunshine Holiday (6) B: (1) You Are Everything (2) You Can Have My Soul (3) Soul Man (4) Not Enough To Hold (5) Deal With It Vihdoinkin Jimmy Radcliffe. päivänä 1973 tapahtunutta kuolemaansa Jimmy täydensi Carolynin albumia sen minkä pystyi. Muilla raidoilla noille ajoille tyypillinen puuroutuminen ja funkhenkisen basson liioittelu häiritsee. Mukana on paljon lainasävelmiä. Dad on todellakin upea esitys ja kuten aikaisemmin Candy Carroll -levyjen yhteydessä niin nytkin Carolynin konstailematon laulu tuo hetkittäin miellyttävästi mieleen Betty Everettin. Englantilaisen Paul Kellyn 80-luvun alussa levyttämällä LP:llä ”Joy” Carolynin väitetään olleen mukana ja tietenkin hän lauloi isänsä hautajaisissa vuonna ‘84. RCA-albumit Vaikkei edellä listattua singlekokonaisuutta kannata väheksyä, oltiin neljä vuosikymmentä sitten ilman muuta siinä tilanteessa, että artistia arvioitiin enemmän albumien perusteella. - 33 - 4 - 2013 •. Kuten todettu, Carolyn levytti niitä RCA:lle neljä: Baby Dynamite! (RCA LSP-4160) -69 A: (1) Reality (2) It’s True I’m Gonna Miss You (3) Whatcha Gonna Do (4) I Don’t Want To Lose You (5) Boxer B: (1) I Can’t Love Without You (2) What Now My Love (3) Alone (4) There I Go (5) On A Back Street (6) More Than Ever Before LP on levytetty Detroitissa ja taustapariksi on merkitty edellä mainittu Ott & Willis. Yritin kaivella Arethan tuoreempien albumien avustajaluetteloista Carolynin nimeä, mutta ainoa löytämäni tieto oli ”You”-albumin As Long As You Are There, josta Carolyn oli itse tehnyt originaalin RCA:lle. LP:n taustamiehinä mainitaan Wade Marcus ja Sonny Sanders, Radcliffen ainoa näyttö lienee Right On -raidan sävellystyö. Ei siis vieläkään Jimmy Radcliffe, jonka panos rajoittuu raidan A4 säveltä- miseen. Musiikki kyllä kiinnosti niinkin paljon, että hän jatkoi opintojaan tähtäimessään tohtorin arvo. Siis neljä hyvää balladia nostamassa LP:n tasoa. Hatarat ovat neljänkymmenen vuoden takaiset muistikuvat, mutta uskaltanen silti väittää, että ei Chain Reaction ainakaan Carolynin paras albumi ollut. Joskus on LP ollut käsissänikin, koska olen hyväksynyt nauhoilleni kolme raitaa (A5, B2 ja B5) ja jos tehdään Juhani Ritvaset niin todetaan, että jos esitys kelpasi nauhalle niin täytyy siinä olla jotakin hyvää, joten lienevätkö nuo levyn parhaat palat. Voi olla, että Radcliffen ansiosta levy on saanut enemmän huomiota kuin olisi ansainnut, minun korvissani se kuulostaa aika sekavalta ja ikään kuin keskeneräiseltä. Sen mukaan Jimmy oli vuoden ‘72 kieppeillä tiiviissä yhteistyössä Carolynin kanssa ja tarkoitus oli, että he yhdessä tuottaisivat tämän LP:n. Tuoreen Soul Discography -teoksen mukaan myös b-puolella on tuottajaksi merkitty Radcliffe, epäselväksi jää, mikä lopulta oli Wade Marcusin panos. Viimeisinä töinään ennen kesäkuun 27. Tunnetuin mutta harvojen muistama esiintyminen liittyy kulttielokuvaan Blues Brothers, jossa Carolyn lauloi serkkunsa Brenda Bryantin kanssa taustaenkelinä Arethan emännöimässä kahvilakohtauksessa laulussa Think. Yksittäisistä raidoista vain You Are Everthing sykähdyttää vai onko vika siinä, että levy on liian uusi, oikean soulin ja nykysoulin aikaraja osuu nimittäin minun ajatuksissani vuoteen ‘72. Ensinnäkin edellä oleva sisältö on raitojen järjestyksen osalta osittain arvattu, koska en omista levyä, sisältö sinällään on kyllä oikea. I’d Rather Be Lonely (RCA LSP-4411) -73 A: (1) Boy I Love You (2) As Long As You Are There (3) I Won’t Let You Go (4) Darling I’d Rather (5) Don’t See Him Much No More B: (1) Fire & Rain (2) Dad (3) I Want To Be With You (4) My Heart Sings (5) Sweet Wanomi (6) Baby I’m A Want You Tuottajaksi on merkitty Wade Marcus yhdessä Carolyn Franklinin kanssa. Carolyn Franklinin vaiheista RCA-levytysten jälkeen on aika vähän kerrottavaa
Asia tuotti onnea sekä paikallisille että mertentakaisille oikean bluesin (lausutaan chuck berrymäisesti Blousssyyss) ystäville. Erilaisia OffStage-juttujahan riittää Suomibluesin kulttuurihistoriassa enemmän kuin tolkullisia miehiä. Sanoitukset saattoivat ottaa koppeja kulloisistakin tapahtumista. vakiintuneita nimiä, heitä joiden alkutuotantoa löytyi jo mm. Ajan suunta oli T-Modelin klassikko To The Left, To The Right – herskyvä uusiobluesin tiekartta, jossa yhdistyi filosofinen irtiottokyky atavistiseen pallisillaanoloon. T-Model valtasi lavoja ja seutukunnan mulleista tyhjentyneet laidunmaat täyttyivät syvästi loukkaantuneista asiantuntijakellokkaista. Greenvillen seutukunnan bluesmiehet katsoivat pyyhähdellen ja ”voi hyvänen aika tuota Carteria” suupielistään pyhähdellen uusvanhaa bluesmiestä, joka lindholmoi toistuvasti lavalle vaikka häntä ei sinne kutsuttu. Nurmien ja Greenien tajunnassa epäilys rupesi tekemään majataloonsa tilaa pilvilinnaisen innostuksen sijaan. King), 1974 (ABC Dunhill 50190) Get On Down With Bobby Bland, 1975 (ABC 895) Together Again... Live (with B.B. T-Model Fordin ensimmäinen Suomen vierailu on yli vuosikymmen tapahtumisensa jälkeen marinoitunut ja tarinoitunut jo huomattavasti suuremmaksi kuin yksittäiseksi (huikea/näitähänOn/WTF) keikaksi tai toistuvasti kerrotuksi anekdootiksi jostain lavantakaisesta HuhHuhHuudesta. Sadulle uhkasi tulla arkinen loppu, kunnes liimatuubisieraimiset kylähullut perustivat Fat Possum -levy-yhtiön.Ensin levytettiin ns. Eteläisen triumviraatin täydensi nuorena miehenä bluespappojen vuoksi harmaantunut kiertuemanageri Amos Harvey. T-Model Ford ilmaantui Bluesaviisien Eteläraportteihin, jonnekin alisteisen sivulauseen loppupuolelle pisteen viereen köllöttelemään. Live (with B.B. Kitaransa vireen hän laski mikämikämaahan, jonne Mel Baynkaan navigaattori ei löytänyt. Huolimatta siitä, mitä jotkut fantasioissaan henkisesti onanoivat hihhulit Slim Harpostaan höpöttävät. 2 (LP 86) Touch Of The Blues (DLP 88) Spotlighting The Man (DLP 89) Duke-tuotanto CD:ille koottuna: I Pity The Fool – The Duke Recordings, Vol.1 (MCAD2-10665) Turn On Your Love Light – The Duke Recordings, Vol.2 (MCAD2-10957) That Did It! – The Duke Recordings, Vol.3 (MCAD2-11444) ABC (1973–78): His California Album, 1973 (ABC Dunhill 50163) Dreamer, 1974 (ABC Dunhill 50169) Together For The First Time... Edes sadussa ei ole tilaa SlimHarpouskovaisten usvakuulien pöpinälle. (Poikkeama sadusta; nyt noilla raporteilla suorastaan ylvästellään interweebin säälimättömissä bluesturnajaisissa – kyllä minä - 36 - T-Modelin tiesin ennen kuin hänestä tuli esihipstereiden suosikki...) Etelässä jatkui mullittelu ja altakulmain mulkoilu. Kukaan ei ole Carter omalla maallaan. Kuusikymppinen Carter osasi jonkin ajan päästä • 4 - 2013 paremmin laskea kitaransa kielien määrän kuin lapsiensa luvun. Kunnes (osa 2) kylähullut palkkasivat listoilleen ehdat rymistyksen ja tyrmistyksen takuumiehet T-Model Fordin ja Cedell Davisin. Joskus nimi oli kirjoitettu oikein – toisinaan häneksi nimettiin joku aivan toinen ja päin vastoin... Kotona sitten rähistiin frouville ”ja taas se Carterin Jimmy ampui sinne lavalle, ei seppole sitä Carteria, pitää kyllä sanoa – eihän se osaa edes soittaa, minä sanoin sille että viritä edes se kitara, möllötti vain vastaan ja kiherteli ja työnsi kitarapiuhaansa väärään reikiään, höpötti jostain että eikös tämä siihen kaiutinkuutioon laiteta, voi hyvänen aika, tässä pitäs tienata rahaa ja se yks pertsanan rähjä ulosheitättää mölinällään meidän ihmiset”. Honey Aaltonen Bobby Bland -albumidiskografia Duke (1952–72): Two Steps From The Blues (DLP 74) Here’s The Man (DLP 75) Call On Me/That’s The Way Love Is (DPL 77) Ain’t Nothing You Can Do (DLP 78) The Soul Of The Man (DLP 79) The Best Of Bobby Bland Vol. James Lewis Carter Ford kuoli perheensä ympäröimänä 22.7.2013, T-Model Fordin satu elää läskien leidien encoreissa ja joutomiesten jorinoissa. Muutama sata alueen alkuasukasta otti muuttokirjan Tennesseehen. T-Model ja Spam olivat nousseet koneeseen Memphisissä, Los Angelesissa koneenvaihto oli sattuneesta syystä jäänyt tekemättä. T-Model parkkeerasi kitaransa kotikontujensa (Greenville, Mississippi) juke jointteihin. Muddy olkoon edelleen Mies. Vuoden 2150 suomenkielisessä Wikipediassa lukenee: ”Saduissa on usein tarunomaisia hahmoja, kuten keijuja, peikkoja, mörköjä, haltioita, lohikäärmeitä tai T-Model Fordeja”. B.B. – 2013) Bluesissa(-lla) on voimaa. High Water -sinkkuina ”over there” nurmien ja greenien levyhyllyistä. Korva otti kiinni tutut kappaleet, settilistat eivät olleet vuosikymmeniin soittojuottoloissa vaihtuneet. Suomessa olisi kasarina lanceerattu bändi Riisikuppi ja Morrismarinat... Porilainen hulluus sai siten vastinparikseen raumalaisen viisauden, sillä japanilaiset promoottorit eivät olleet taannoin suostuneet maksamaan Amoksen lentolippua. Hänen nimensä oli Carter, viides vaimo jätti ex-miehelleen kitaran. Juke Jointtien musiikin perusta pysyi ikiaikaisessa kotipesässä, jonka syöttölautasena jököttää aina ja iänkaikkisesti suurmestari Jimmy Reed. King olisi myynyt tuplasti enemmän levyjä, jos olisi ymmärtänyt taiteilijanimetä itsensä McCormick Farmall BN:ksi. Miten muuten voisi selittää sen, että Blues saa luonnontieteellisen koulutuksen saaneen ateismiin ja skepsikseen kiinnittyvän tieteen edistykseen vannovan eurooppalaisen (varsinkin pohjoismaalaisen) keski-ikäisen (sää) miehen uskomaan satuihin. Eurooppalaiset – jo aavistuksen ahavoituneet – bluespallinaamat kävivät 80-luvulla Deep Southin ristiretkillään etsimässä nuoruuden lähdettään, sitä kokemusta joka oli saanut heidän kuusikymmentälukulaisen höyhenpartanuoruutensa erottautumaan ajanjakson pässikoskelaisesta R&B-määritelmästä. Bland yllätti rennolla verryttelyasu- ja kapteeninlakkipukeutumisellaan, mutta siihen ääneenhän moinen ei tietenkään vaikuttanut – ääneen, jota emme enää voi elävänä kuulla. Bland, 1983 (MCA 5425) You’ve Got Me Loving You, 1984 (MCA 5503) Malaco (1985–2003): Members Only, 1985 (MAL 7429) After All, 1986 (MAL 7439) Blues You Can Use, 1987 (MAL 7444) Midnight Run, 1989 (MAL 7450) Portrait Of The Blues, 1991 (MAL 7458) Years Of Tears, 1993 (MAL 7469) Sad Street, 1995 (MAL 7478) ’Live’ On Beale Street, 1998 (MAL 7489) Bobby Blue Bland, 1998 (MAL 7495) Blues At Midnight, 2003 (MAL 7512 ) Blandin varhais- ja Duke-tuotantoa: Memphis Blues (Kent KST 9002 – kokoelma; kaksi Modern-äänitettä) The Original Memphis Blues Brothers (Ace CHAD 265 – kokoelma; viisi Modern-äänitettä) It’s My Life, Baby: The Singles As & Bs, 1951–1960 (Jasmine JASCD 564 – tupla-CD-kokoelma) T-Model Ford (19jotain... Jouni Hyytiäinen. Olipa Kerran T-Model Ford... Isä Camillomaiset absoluuttista FacePalm-attituudia kuvailevat käden huiskaisut täyttivät Mississippin eekkerit ja Puistolan aarit. Olen ajanut autoa, olen auto. Carter tarvitsi bluesnimen, katsoi ympärilleen – myös muistoihinsa. Taivaanranta ehkä tyhjeni tinkimättömien odotushorisonteista, kunnes (osa Suomi!) T-Model Ford ja elokuvakäsikirjoituksen oppikirjasta repäisty sidekickrumpalinsa Spam valtasivat palkattuina esiintyjinä Rauma Bluesin lavan. King), 1976 (ABC 9317) Reflections In Blue, 1977 (ABC 1018) Come Fly With Me, 1978 (ABC 1075) MCA (1979–84): I Feel Good, I Feel Fine, 1979 (MCA 3157) Sweet Vibrations, 1980 (MCA 5145) Try Me, I’m Real, 1981 (MCA 5233) Here We Go Again, 1982 (MCA 5297) Tell Mr
Tämän jälkeen studiotyöt jatkuivat Ohion Cincinnatissa Kingin Federal-sisarmerkillä vuoteen 1955 saakka, sisältäen siis myös aikanaan oudoksuttavan vähälle huomiolle jääneen K.C. Yhä saatavilla olevista cd-koosteista suositeltavimpia ovat Modern-äänityksiin keskittyneet ”Kat On The Keys” (Ace CDCHD 736, 1999) ja ”Boogie, Blues And Bounce” (Ace CDCHD 1056, 2005) sekä kaiken Federal-materiaalin yhteen koulinut ”Going Back To Kay Cee” (Ace CDCHD 503, 1995). Jälleen yksi todella pitkän kantaman tervaskannoista on nyt kuitenkin poistunut maallisilta soittotantereilta ja keskuudestamme. 1990-luvulla Little Willien esiintymisinto laantui, vaikka hän jatkoi yhä näyttäytymisiä lähinnä festivaalipuitteissa. Jo alta parikymppisenä silloisen blues- ja boogie woogie-maailman silmäätekeviin sinkullaan It’s Midnight singahtanut Littlefield muistettaneen nykypäivänä parhaiten LeiberStoller -parivaljakon kirjoittaman v. Suosio klubiareenoilla oli yhä taattu, mutta listasijoitusten makuun läpi vuosikymmenen tasaisen hyvää ja monipuolista musiikkia tehnyt artisti ei enää päässyt. Laulajan kolmas joskin valitettavasti samalla viimeinen Billboard-noteeraus (r&b #10) oli vuonna 1951 ilmestynyt I’ve Been Lost, jolla hän duetoi Modern-tallitoverinsa ”Little”Lora Wigginsin kanssa. Säännöllisesti aina viime aikoihin saakka terhakkaan oloisena esiintyneen Littlefieldin poismeno tulikin siten, miehen korkeasta iästä huolimatta, hienoisena yllätyksenä – jopa siinä määrin, että ylivalpas sosiaalinen media ennätti jopa pohdiskella kuolinuutisen todenpitävyyttä parisen viikkoa ennen asian virallista vahvistamista Schubertin ohjelmatoimiston taholta. Debyyttipitkäsoittonsa Littlefield äänitytti mies ja piano -pohjalta Ranskassa vuonna 1980. Keväällä 2006 artisti kuitenkin huomasi vielä tuntevansa kaipuuta takaisin konserttiyleisön eteen. Lovin’ -esikoisluennan vuodelta 1952. Sacramento Music Festival) v. Blues Newsissa ensisijaisesti Juhani Ritvasen kirjoitusten välityksellä palstatilaa rohmunnut 81-vuotias pianisti-laulaja vaipui syövän nujertamana syvään uneen kotonaan Hollannin Voorthuizenissa. LP:n ”Paris Streetlights” (Paris Album) jatkumona saataville ilmaantui seuraavien 10 vuoden sisällä myös kaksi hollantilaisen Martin van Olderenin Oldie Blues -merkin vinyylijulkaisua (”Houseparty”, 1982 ja ”I’m In The Mood”, 1983) sekä Rolf Schubertin omaa nimeä kantaneen levy-yhtiön albumi ”Plays The Boogie Woogie ’87” (Schubert, 1988). Samat hollantilais-saksalaiset tahot pitivät suhteellisen kiivasta tuotantotempoa yllä myös 1990-luvulla, jolloin markkinoille ilmestyivät aikaisempien seu- - 37 - raksi cd:t ”Singalong With...” (Oldie Blues, 1990), ”Goes Rhythm’n’Blues” (CMA/Chrisly, 1992), ”Little Willie Littlefield & The Stars Of Blues!” (CMA Music/ Chrisly, 1993), ”The Red One” (Oldie Blues, 1997) sekä ”Yellow Boogie & Blues” (Oldie Blues, 1998). 49). Little Willie Littlefield (1931 – 2013) Suomessa ennätti poiketa kahteen otteeseen (tarkemmin sanottuna Jyväskylän Blues Live! -tapahtumassa 1982 sekä Lahden Torvessa ja Helsingin Tavastialla 1984) myös 23. Tuoreesta adoptiokotimaasta Hollannista miehelle löytyi ajan myötä myös vaimo sekä naapurimaan puolelta Saksan Kölnistä hamaan loppuun saakka läheisenä ystävänä ja yhteistyökumppanina jatkanut manageri, levytuottaja ja keikkapromoottori Rolf Schubert. Aiemmin mm. Lisäksi Oldie Blues on myös julkaissut laajennetun cd-version ”I’m In The Mood” -albumista. Vanhan kipinän lehauttivat jälleen liekkeihin lupaavasti sujuneet pistokeikat San Francisco Blues Festivalissa ja Sacramento Jazz Jubileessa (nyk. 1959 Wilbert Harrison -hitin Kansas City alkuperäisenä esittäjänä, tosin vielä Littlefieldin aikoihin tämä yksi eniten coveroiduimmista r&b-standardeista totteli nimeä K.C. Sikäläisen levykauppiaan ja musiikkimogulin Eddie Henryn Eddie’s-merkillä julkaistu kiihkeärytminen instrumentaali Little Willie’s Boogie herätti välitöntä kiinnostusta myös länsirannikolta Teksasin maille kykyjenetsintään matkanneessa Jules Biharissa, joka kuuli nuoren pianistin otteissa selviä yhtymäkohtia Aladdin Recordsin kirjoilla paraikaa huimaa hittikaatojen sarjaa taululle paukuttaneeseen toiseen saman kaupungin artistiin, Amos Milburniin. Eurooppalaiset bluesjäärät pääsivät pokkaamaan Little Willie Littlefieldille ensi kerran vuonna 1978, eikä tuo kiertuevisiitti suinkaan jäänyt hänen viimeisekseen. Pete Hoppula 4 - 2013 •. Paluun studioon ja esiintymislavoille Littlefield suoritti vasta vedeltyään musisointimielessä nokosia läpi koko 1960-luvun. Viimeisen äänitteensä ”Old Time Feeling” (Stormy Monday, 2008) Littlefield purkitti vuosikymmenen tauon jälkeen saksalaisen The Jivin' Jewels -yhtyeen völjyssä (ks. 1973-74 sekä kaksi uudenkarheaa sinkkua poikineet levytyssessiot Blues Connoisseur -yhtiölle vuosikymmenen puolivälin taitteessa. BN 1/10 s. 1940- ja 50-luvun tuotannon uusintajulkaisuja on puolestaan ilmestynyt kattavasti ensin vinyylinä ruotsalaisella Route 66:llä sekä sittemmin kompakteina levyinä Englannin Acella. Boogie woogien mestarien kuten Albert Ammonsin, Pete Johnsonin ja Meade Lux Lewisin sekä Teksasin omien pianobluesjättien kuten Charles Brownin mutta toisaalta myös Hank Williamsin, Roy Acuffin ja Delmore Brothersin tapaisten valkoisten kantri- ja hillbilly-laulajien jäljillä hiiviskellyt Littlefield saavutti seudullista huomiota jo debyyttilevytyksellään. kesäkuuta edesmennyt "Little" Willie Littlefield. Mainittavin kaikkiaan viidestä vuosina 1957–58 julkaistusta Rhythm-kiekosta lienee lauluyhtye Alice Jean & The Mondellosin kanssa syntynyt seesteisen doowopahtava tunnelmapala Ruby-Ruby (kääntöpuolellaan instrumentaali Easy Go), josta ilmestyi 1950-luvun puolella kaksi uusintajulkaisuakin Argyle- ja Bulls-Eye -merkeillä. Päinvastoin, kotvan kuluttua artisti oli siirtänyt koko maallisen omaisuutensa pysyvästi vanhalle mantereelle. Ensimmäisen kerran Littlefield vetäytyi ”eläkkeelle” vuonna 2000. Fats Dominon laajemmalle yleisölle popularisoimia kolmimuunteisia New Orleans -tahtijakoja onnistuneesti hyödyntänyt It’s Midnight pelmahti r&b-listojen kolmossijalle, saaden pian seuraa viitospallin itselleen anastaneesta swing-balladista Farewell. Entisen sankaripojan ei auttanut kuin niellä tappionsa ja palata takaisin hanttihommiin Houstoniin. Edellä mainitun vastinpariksi Modern-levymerkille pestattu Pikku-Willie kiitti Biharia saamastaan luottamuksesta ja lunasti itselleen menolipun Los Angelesiin. Hetkeksi palautuneen paikallisnosteen siivellä myös Federal Records yritti vielä kertaalleen lämmitellä ostavaa yleisöä osittain uudelleen jälkiäänitettyjen It’s Midnight- ja The Midnight Hour Was Shining -versioiden turvin, mutta näin kepein konstein ei kansan dollarihanoja saatu kuitenkaan enää avatuksi. Loving. Billboard-mitalistoon Littlefieldin nostatti heti ensimmäinen tusinasta, useimmiten entisen Milburn-kollegan, fonisti Maxwell Davisin orkesterin avittamana tehdyistä Modern-sinkusta. Teksasin El Campossa 16.9.1931 syntynyt Littlefield varttui vanhempiensa erottua äitinsä hoivissa Houstonin seudulla, ryhtyen soittamaan ensin kitaraa ja sitten pianoa, keikkaillen ja johtaen omaa yhtyettään heti myöhäisteini-iästä lähtien sekä levyttäen säännöllisesti vuodesta 1949 eteenpäin. Hyvän musiikin ystävien levylautasilla hänen musiikkinsa ja muistonsa sen sijaan tulevat taatusti elämään vielä sukupolvien ajan. Oman kotinsa Littlefield siirsi tällä välin PohjoisKaliforniaan, siirtyen King-vaiheen jälkeen taltioimaan entisestään tanakoitunutta ison orkesterin r&b-soundiaan San Franciscossa majaansa pitäneen Don Barksdalen Rhythm-merkille
Gone To Texas (Ruf ) various artists ................................................................................................................... Avalon – A Tribute To Mississippi John Hurt (Stony Plain Music) Randall Bramlett ..................................................................... Natural Born Days (M.C.) Gino Matteo ........................................................................................ Kingsville Jukin’ (Delmark) Booker T. Roadhouse Blues * (Fantasy) Tommy Malone ............................................................................... Wishing Well (Blue Groove) Too Slim & The Taildraggers ........................................................................... Juke Box Boogie – The Sun Years, Plus * (Bear Family) www.bluesnews.fi/suomiblues.htm Savoy Brown ................................................................................ Songs From The Road (Ruf ) CD+DVD Willie Buck ....................................................................................... It’s Gonna Work Out Fine – From The Beginning 1959–1962 * (Jasmine) Watermelon Slim & The Workers ........................................... Songs From The Road (Ruf ) CD+DVD Mark Selby ..................................................................................................... Sweet Revival (Rip Cat) Al Miller Chicago Blues Band ............................................. 9 * (Friday Music) Mike Zito ......................................................................................................................... Price To Pay (Blues Boulevard) Candye Kane featuring Laura Chavez ...................... Beale Street Soul Man – The Sounds Of Memphis Sessions * (Kent) Buddy Guy ............................................................................ ................................................................................................ Moving (Vizztone) Mary Wells ................................................................ Blues In My Soul (Delmark) Rory Block ............. OMAA BN-TUOTANTOA! Blue North Recordsin uutuusalbumit saatavilla verkkokaupastamme (bluesnews.mycashflow.fi)! DAVE ARCARI & HELLSINKI HELLRAISERS: Whisky In My Blood (BNLP/CD012) Lisätietoja: www.bluesnews.fi Tsekkaa myös päivitetty ”Suomalaisen bluesin ja soulin äänite- ja yhtyeluettelo” verkkosivuiltamme: TITTY BAR TIM BLUES BAND: Milk Shaka (BNCD011) Lurrie Bell ..................................................................................... Stop Lyin’ * (Delmark) Tedeschi Trucks Band ............................................................................................ A Stubborn Kind Of Fellow – From The Beginning 1957–1962 * (Jasmine) Dan Greer ....... Weevil ................................................................................................................ One True Vine (Anti) CD/LP Studebaker John’s Maxwell Street Kings ??????????????????????????????????????????????. Sound The Alarm (Concord Jazz) Tail Dragger ................................................................................................................ True Blues (Telarc) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – www.fennicakeskus.fi (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) - 39 - 4 - 2013 •. Blue Highway (PepperCake) Mavis Staples .................................................................................................. Made Up Mind (Sony) Hans Theessink .............................................................................................. 45 Live (Alligator) Doctor Ross .............................. The Bright Spots (New West) Oli Brown ................................................................... Live Bootleg Series, Vol. Bliss Avenue (Ruf ) Marvin Gaye ....... Blind, Crippled And Crazy (New West) Omar Dykes ........................................................................ ...In Between Time (Delmark) Moreland & Arbuckle ...................................................................................... 7 Cities (Telarc) Robert Randolph & The Family Band ................... Lickety Split (Blue Note/Universal) Roomful of Blues .......................................................................................... Live In Spain 2008 * (Immortal) Johnny Winter .................................................................... Sunny Road * (Delmark) Delbert & Glen ...................................................... Cell Phone Man (Delmark Arthur Big Boy Crudup ................................................................. Bull Goose Rooster (Northern Blues) Little G. Luther’s Blues – A Tribute To Luther Allison (Mascot) Ike & Tina Turner ..... Coming Out Swingin’ (Vizztone) Albert King ................................................................................ Badlands (Telarc) Walter Trout ................................................... Blue Heart (Underworld) Trampled Under Foot ...................................................................................................... Runnin’ With The Wolf (Mascot) Dana Fuchs .................................................................................................... Rhythm & Blues (RCA) 2-CD/LP Robbie Hill & The Blue 62’s ............................................... Bye Bye Baby - The Early Collection * (Jasmine) Johnny Winter .......................................................................................
Andre Williams, joka oli laulanut sellaisissa kokoonpanoissa kuten Five Dollars ja Don Juans, perusti uuden yhtyeen ja onnistui Bacon Fat -jytkellään, kun Fortune sai liisattua sen isommalle Epic-merkille. The Dells oli aloittanut uransa Chessillä nimellä El-Rays. The Way You Dog Me Around Me on hieno esitys, jota piskuinen Fortune ei pystynyt levittämään valtakunnallisesti. Keväällä Five Keys menestyi Close Your Eyes -kappaleella, kun taas Cardinalsien The Door Is Still Open oli iso kesähitti. Frankie Lymonin lisäksi menestyivät edellisen pikkuveli Lymon sekä Jimmy Castor, joka teki 70-luvulla hyvin erilaista musiikkia. He pitivät r&b-listan kärkipaikkaa yhteensä 36 viikkoa. THE FIVE SATINS THE COASTERS 4 - 2013 •. Aavistuksen verran jazzahtava Got The Water Boiling oli Regals-yhtyeen Atlantic-single, joka ei menestynyt ansioistaan huolimatta. Muutoksen tuulia edustivat Robins-yhtyeen jäänteistä perustettu Coasters, joka tuottajapari Leiber-Stollerin johdolla kehittivät omaa persoonallista ilmaisuaan. Olisin vain sijoittanut levyn 2–3 vuotta myöhempään ajankohtaan, mutta levy on tehty tosiaan jo vuonna -54. Maaliskuun loppuun asti ykkössija oli niiden hallus- - 55 - sa: ensin Platters, sitten chicagolainen El-Dorados ja tämän jälkeen edellisenä vuonna voittokulkunsa alkanut Frankie Lymon bändeineen. Ääni kaiketi muuttui kellossa, kun levy nousi keväällä listoille. Royal Jokersien You Tickle Me Baby on selvästi vaisumpi, kun taas Chimes-yhtyeen Zindy Lou oli rytmisesti kiehtova. Only You ja Great Pretender olivat isoja hittejä. Rock’n’roll oli vasta tulossa. Menestystä riitti myös seuraavalle vuodelle. Se oli levyttänyt aikaisemmin Federal-merkille kelpo r&b:tä, mutta manageri Buck Ram muutti heidän tyyliään viihteellisempään suuntaan Mercurylla. Volume 7: 1955 (Bear Family BCD 17285 AR) Chuck Berry, Fats Domino ja Johnny Ace olivat vuoden ykkösnimiä. AARNO ALÉN Volume 6: 1954 (Bear Family BCD 17284 AR) Vuosi oli myynnillisesti hyvää aikaa yhtyeille. Siirryttyään Vee-Jaylle se menestyi balladilla Oh What A Night. Kiddie-sound oli myös hyvin esillä. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että lauluyhtyeillä meni huonommin. Vuoden tulokkaita oli myös James Brown Famous Flames -yhtyeineen. Shirley Gunter ja Queens-yhtyeen Oop Shong on pirteän reipas esitys. STREET CORNER SYMPHONIES, osa 2 HANK BALL ARD The Complete Story Of Doo Wop, Vol. Harlemlainen Hearts säväytti kesällä Lonely Nights -tulkinnallaan, mutta vielä paremmaksi pisti Mellows, jonka 17-vuotias solisti Lillian Leach esitti viattoman oloisesti laulun Smoke From Your Cigarette. Brittiyhtyeiden menestys vaikutti varmasti tähän, mutta myös yhdysvaltalaiset yhtyeet (niin Detroitissa, Chicagossa kuin New Yorkissa) hakivat modernimpaa ilmaisua. Chicagosta tuli myös toinen balladien taitaja, The Flamingos. Volume 8: 1956 (Bear Family BCD 17286 AR) Vuosi alkoi yhtyeiden kannalta erittäin lupaavasti. Aina laatu ei tuonut menestystä. R&b-pohjaiset yhtyeet olivat selvästi vähemmistönä. Yhtyeen solistin Fred Parrisin kirjoittama balladi äänitettiin kirkossa. Toinen nouseva alue oli Chicago-Detroit-Cincinnati. Jos halutaan määritellä doo wop, niin usein esikuvaksi laitetaan Five Satins -yhtyeen In The Still Of The Night. Spaniels, Flamingos, Rivileers, Moonglows, HarpTones uskoivat tähän tyylilajiin. Yksi vuoden käännekohdista oli ”kiddiesoundin” läpimurto. Balladit näyttivät olevan tie menestykseen. Diablos jatkoi vahvoja esiintymisiä. Oma suosikkini on kuitenkin Nolan Strongin ja Diablos-yhtyeen iki-ihana The Wind. Tosiaan vuosi ei ollut niin hyvä kuin edellinen, mutta hyviä yhtyelevyjä tehtiin edelleen. Mieskvartetti Capris sai aikaan jonkinlaisen menestyksen, kun kutsui laulusolistikseen Rena Hintonin. Nyt on ilmestynyt kymmenen jatko-osaa aina vuoteen 1963 asti. Siihen se sitten tyrehtyi. Juuri tuohon aikaan doo wop oli tullut tiensä päähän. Näistä esimerkkeinä vaikkapa Dell-Vikings (Come Go With Me), Magnificents (Up On The Mountain) ja Willows (Church Bells May Ring). 6–15 B ear Familyn lauluyhtyesarjan viisi ensimmäistä osaa arvioitiin BN 258:ssa. Ehkä siitä johtuu levyn harras tunnelma. Sooloa ei tässä vaiheessa laulanut juuri edesmennyt Marvin Junior vaan laulun toinen kirjoittaja, tenori Johnny Funches. Harptones tarjosi upeat lauluharmoniat tenori Willie Winfieldin taustalla: Life Is But A Dream on vuoden suosikkejani. Vielä yksi huomio: tyttöyhtyeillä ei ollut vielä paljon kysyntää. Lamplighters teki useita hienoja levyjä, mutta menestys jäi paikalliselle tasolle. Aivan vuoden lopussa Charms-yhtyeen Hearts Of Stone valtasi listan ykköstilan luovuttaen sen Penguins-yhtyeen tulevalle klassikolle Earth Angel. Ei ollut vieläkään tyttöyhtyeiden aika, mutta tuloillaan ne olivat. Aivan samoin kävi Checkers-yhtyeelle, jonka House With No Name on yksi koosteen komeimmista esityksistä. Kingin pomo Syd Nathan oli raivoissaan kuulleessaan orkesterin Please, Please, Please -kappaleen ja moitti Ralph Bassia nuorukaisen värväämisestä. Cadillacs kehitti kuitenkin laulun teemaa ja teki siitä hitin nimeltään Speedoo. Jokaisessa sarjan levyssä on vähintään 32 kappaletta ja musiikkia reilusti yli 80 minuuttia. Sarjan toimittanut Bill Dahl on valinnut koosteille kunkin vuoden isot lauluyhtyehitit, mutta onneksi mukana on myös harvinaisuuksia. Vain pari näytettä on etelästä: Spiders ja Hawks levyttivät New Orleansissa. 13-vuotiaan Frankie Lymonin & The Teenagers -yhtyeen Why Do Fools Fall In Love julkaistiin vuoden lopussa. Kesällä Midnightersyhtyeen Work With Me Annie oli parisen kuukautta r&b-listan ykkösenä ja syksyllä Driftersien Honey Love teki saman tempun. Näitähän soitettiin paljon myös Suomen radiossa, mutta tuskin vielä 1955. Jokainen esitys saa perusteellisen esittelyn niin kokoonpanojen kuin muiden taustatietojen suhteen. Länsirannikon yhtyeet olivat useimmiten Los Angelesista. Chuck Willisillä oli kunnia kirjoittaa pari vuoden komeinta balladihittiä. Vuoden yhtye oli (ainakin myynnillisesti) Platters. Ray Charles, Little Richard, Fats Domino, Little Willie John, Bill Doggett ja Elvis Presley hallitsivat loppuvuoden kärkisijoja. Huumoripuolta edustivat nuoren laulunikkaripari Leiber-Stollerin Smokey Joe’s Cafe, jossa Robins saa tekstin lisäksi hauskuutta myös laulupuoleen. Rock and rollin kaupallinen läpimurto aiheutti muutoksia myös yhtyemaailmassa: tehtiin enemmän nopeatempoisia kappaleita. Useimmat vuoden yhtyeet olivat itärannikon kaupungeista
Levy oli pitkään listoilla kohoten helmikuussa -59 sen kärkeen. New Yorkin alueelta nousi esiin uusia yhtyeitä (Paragons, Jesters, Cellos, Charts, Shells ja Velours). Jerry Butler lähti soolouralle For Your Precious Love -menestyksen jälkeen.Yhtyeen keulahahmoksi nousi sen jälkeen nuori tenori Curtis Mayfield. Isleyn veljesparvi oli levytellyt pikkumerkeille jo vuonna -57, mutta sopimus RCA:n kanssa avasi portit laajemmalle levitykselle. Toinen yhtye, joka käytti komiikan keinoja, oli Olympics. Volume 9: 1957 (Bear Family BCD 17287 AR) Vuosi oli Coasters-yhtyeen lopullinen läpimurto. Love Potion No. Drifters oli ollut tuuliajolla pari vuotta. Kiddie-soundin yksi helmistä on mielestäni Stundents-yhtyeen I’m So Young. Pientä parannusta oli nähtävissä, kun Think ja Tears Of Joy käväisivät listoilla. Samaan sarjaan voidaan myös laskea Little Anthony & The Imperials. Sea Of Love -klassikolla on kuitenkin Twilights-yhtye merkittävässä roolissa. Konkariyhtyeistä Spaniels teki uransa loppupuolella yhden komeimmista levyistään. Toinen tuleva Motown-menestyjä Four Tops oli vielä Columbialla. Tuottaja George Goldner haki pitkään yhtyeelle oikeaa laulusoundia. Usein näillä oli solistina tenori, joka pyrki laulamaan falsetissa. Kun levy nousi listoille, yhtye oli jo hajonnut. Detroitista oli kotoisin myös Falcons, joka tyylillisesti yhdisti hienosti doo wopin, gospelin ja soulin. Zodiacs ei ollut suinkaan Williamsin ensimmäinen yhtyekokeilu, sillä hän johti aikaisemmin Gladiolasia, jonka Little Darlin’ oli vuoden 1957 hittejä. Motownin tulevaisuuden kannalta seuraava single oli erittäin merkittävä. Tuskin loukkaan ketään, jos väitän, että heidän Ain’t That Love on sekä sävelmältään että toteutukseltaan kammottava. Poison Ivy ja Charlie Brown myivät molemmat kultalevyn verran. Aikaisemmin täysin mustat kokoonpanot olivat yleisiä, mutta DellVikings-yhtyeessä oli mukana myös pari valkoista. Volume 10: 1958 (Bear Family BCD 17288 AR) Vuosi taisi olla doo wopin kulta-aikaa. Chicagolaisen Jerry Butlerin ja hänen vetämänsä Impressions-yhtyeen kappaletta For Your Precious Love monet pitävät tyylin suunnannäyttäjänä. Näillä King-äänitteillä Paulingin tyylikäs kitaransoitto tulee paremmin esiin. Luther Dixon kirjoitti balladin I Know, josta Pookie Hudson teki kypsän tulkinnan. Laulajalta oli julkaistu useita singlejä ilman menestystä. Vuoden kiehtovin hitti on mielestäni Rochell & the Candles -yhtyeen balladi Once Upon A Time. Dion & The Belmonts (A Teenager In Love), Mystics (Hushaby), Passions (Just To Be With You) ja Fireflies (You Were Mine) esittivät kaikki romanttista balladimateriaalia, jolla ei tietenkään ollut sijaa r&b-listoilla, mutta pop-puolella menestys oli kohtuullista. Myös Pastels-yhtyeen hieno So Far Away on kallellaan soulin suuntaan. Mitä tekee Huey Smith & The Clowns doo wop -kokoelmalla. Clovers siirtyi pitkän Atlanticjakson jälkeen UA:lle v-59. Kaunis balladi Who’s Loving You oli ehdolla aluksi ykköspuoleksi, mutta vauhdikkaampi Shop Around nousi listoille loppuvuodesta ollen ykkösenä 8 viikkoa seuraavan vuoden alussa. Laulamisen lisäksi Smokeylta sujui myös sävellys- ja tuotantotyöt. Siinä olivat mukana mm. Tyttöyhtyeet olivat vielä vähemmistönä, mutta laatu oli sitä parempaa. Tyyliltään Coasters ei liiemmin harrastanut lauluharmonioita. Asiantuntijamme Juhani Ritvanen ei kelpuuttanut yhtyettä ”Bring Back Those Doowops” -sarjaan; sekin kertoo jotain. Western Movies ja Hully Gully ovat kummatkin kelpo kappaleita, mutta menestys jäi selvästi miedommaksi. Smith kirjoitti myös Maybe-kappaleen, mutta silloisen käytännön mukaan etiketissä luki levy-yhtiön omistajan nimi (George Goldner). Tyttöyhtyerintamalle Shirelles sai pitkän uransa ensimmäisen listamerkinnän. Volume 11: 1959 (Bear Family BCD 17289 AR) Vuoden yhtyemenestyjä oli jälleen Coasters. You're So Fine -kappaleella lead-ääntä lauloi Joe Stubbs. Senorita I Love You osoittaa, että hän osasi laulun tekemisen taidon jo koulupoikana. Lee -singlellään, joka kertoo havaintoja heidän opettajastaan. Aivan loppuvuodesta balladi Try Me toi helpotusta asiaan. Tilalle kutsuttiin Crowns, jonka solistina oli Ben E. Detroitissa nuori tuottaja Berry Gordy kuuli radiosta tuon kappaleen. Volume 12: 1960 (Bear Family BCD 17290 AR) Jos on uskominen Bill Dahlin valintoihin, niin vuosi oli todella tyylimurrosten aikaa. Tässä yksi esimerkki: Tuottaja George Motola sai koottua Shields-yhtyeen studioon levyttämään You Cheated -kappaleen. Armeija kutsui miehiä niin tiuhaan, että kokoonpanossa oli jatkuvasti muutoksia. 9:n menestyksen jälkeen he onnistuivat mielestäni vielä paremmin Jesse Stonen Easy Lovin’ -kappaleella. Chantelsien vetovoima perustui vahvasti Arlene Smithin lumoavaan ääneen. Kingin pomo Syd Nathan tuskaili edelleen James Brownin kanssa. Cookies väläytti taitojaan In Paradise -singlellään niin hyvin, että Ray Charles nappasi heidät taustalaulajikseen. Hämmästyttävästi levyn molemmat puolet saavuttivat mustan listan ykkössijan. Menestys antoi odottaa vielä pari vuotta. Gospelpohjainen Shout ei päässyt jostain syystä r&b-listalle, mutta käväisi toki poplistalla. Mello-Kings oli jo täysin valkoinen. Toinen tulokas Quin-Tones jäi yhden hitin ihmeeksi. Yhtyeen manageri hermostui lopulta tilanteeseen niin, että antoi potkut koko ryhmälle. Studiossa hän pyrki samaan Satintones-yhtyeen kanssa. Toisaalta uuden tyylisuunnan yhtyeet Detroitista ja Chicagosta tekivät tuloaan. Samoin hämmästyin Phil Phillipsin läsnäoloa. Vuoden yhtyehitiksi voisi nimetä vaikka Maurice Williams & The Zodiacsien Stayn. ”5” Royales lähti Apollolta suurin odotuksin -54, mutta King-kausi ei tuonut kaupallista menestystä muutamaan vuoteen. Yhtyeitä tuli ja meni. Myös soulmusiikin ensimmäiset oraat olivat nousemassa. Tavallaan tämä oli kiddie-soundin jatkoa, mutta jalostuneemmassa muodossa. Italialaisten maahanmuuttajien jälkikasvu oli edelleen iskussa. Dedicated To The One I Love -kappale sen sijaan toi Lowman Paulingille myöhemmin royaltytuloja, kun ensin Shirelles teki sillä hitin ja Mamas & Papas 60-luvun lopulla. Oikeastaan se teki rock and rollia, jossa huumorilla oli erittäin tärkeä sija. Tosin en vieläkään tiedä, kuuluuko etualan ääni Rochell Hendersonille vai tenori Johnny Wyattille, jonka nimi mainitaan Swingin’ 623 -singlen etiketissä. Yksi Temptations-yhtyeen esiasteista (Distants) levytti pikkumerkille Isleyn veljeksiltä vaikutteita saaneen kappaleen Come On. Yhtyeen kuiva kausi päättyi kesällä, kun There Goes My Baby nousi listan kärkeen. Frankie Ervin ja Jesse Belvin. - 56 - Vuoden paras kiddie-soundin edustaja on mielestäni Desires-yhtyeen Let It Please Be You. Helmikuussa se äänitti Hollywoodissa kaksi laulua (Searchin’ / Young Blood), jotka julkaistiin singlenä Atco 6087. Se löytyi vasta useiden ottojen jälkeen. Aivan samalle tasolle nousee Starlites-yhtyeen Valarie, jonka solistin Jackie La Ruen itkunsekaista tulkintaa Talvenmäen Pekka eritteli viime numerossa. NOLAN STRONG THE ZO DIACS & THE DIABLOS. Kokoonpanon Dearest Darling on kuitenkin tyylipuhdasta alan musiikkia, jossa äänessä on Bobby Marchan. Detroitissa Berry Gordy joutui aluksi liisaamaan levynsä End- ja Chess-merkeille, mutta Miracles-yhtyeen Way Over There ilmestyi jo omalla Tamla-merkillä. Miraclesien johtohahmosta Smokey Robinsonista tuli tärkeä kumppani Gordylle. Motola joutui kokoamaan täysin uuden kokoonpanon keikkakiertueelle. Toisaalta vanhan koulukunnan yhtyeet (Flamingos, Clovers, Midnighters, Spaniels, 5 Royales, Cadillacs, Moonglows, Five Satins) yrittivät pysyä pinnalle tai tehdä comebackia. Vuoden syksyllä harlemlainen koulutyttöyhtye Bobbettes säväytti Mr. Toisaalta vanhan koulukunnan yhtyeet (Moonglows, Flamingos, Clovers, Drifters, Spaniels) olivat vielä voimissaan ja toisaalta uudet yhtyeet (Edsels, Fiestas, Crests) toivat tuoretta ilmaisua markkinoille. Tämä popmaisen tarttuva kappale nousi listojen kärkeen marraskuussa. King. Motownin 1000-sarjan ensimmäinen single My Beloved on erinomainen kappale, mutta menestys jäi minimaaliseksi. Italiasta • 4 - 2013 muuttaneiden siirtolaisten jälkeläiset (Elegants, Capris, Skyliners, Dion & The Belmonts) lauloivat kadunkulmissa omia laulujaan niin taitavasti, että saivat levy-yhtiöt kiinnostumaan. Muutoksia näkyi myös yhtyeiden kokoonpanoissa
Studion omistaja tajusi nauhan arvon, perusti uuden yhtyeen (Blue-Belles) ja julkaisi levyn sen nimissä Newtown-merkillä. Myös Miracles-yhtyeellä oli vahva vuosi. Se oli askel kohti viihteellisempää suuntaa. Chicagossa Impressions sai lopultakin ansaitsemansa menestyksen. Jotenkin tuo yhtyeen keulahahmon Frankie Vallin runsaasti käyttämä falsetti kuulostaa nyt aika teennäiseltä. Samanlainen kehityskaari oli O’Jaysille. Osa yhtyeestä oli tosin ollut jo Heartsien mukana 50-luvulla. Tulevat Motown-tähdet Supremes ja Temptations tekivät myös tuloaan. Marvelettes ja Miracles menestyivät mainiosti. Kaikki tuttuja nimiä Phillysoulin ystäville. Five Du-Tones -yhtyeen esityksistä on turha hakea hienostuneita piirteitä: Shake A Tail Feather on rajua runttausta. Tyylisuunnan edustajat keskittyivät yhä vain enemmän itärannikolle (New York, New Jersey, Philadelphia). Se on toteutukseltaan vielä aika perinteistä tyttöyhtyesoundia, Wall Of Sound -äänivalli tuli käyttöön hiukan myöhemmin. on hienosti sovitettu ja esitetty kappale, jonka kaupallinen menestys jäi kuitenkin kehnoksi. The 4 Seasons New Jerseystä löi itsensä läpi ryminällä. Nyt he tekivät tuottaja Bunky Sheppardin omalle Wes-merkille kauniin balladin Glitter In Your Eyes. What Time Is It. Yhtyeen solistilla Joe Popella oli persoonallinen ääni ja kun tähän vielä yhdistetään Joe Southin kirjoittama Untie Me, niin ei ollut ihme, että yhtye sai ensimmäisen hittinsä loppuvuonna. En ole pahemmin pohtinut sarjan puutteita. Piskuinen Fortune esitteli rupista soundiaan Nathaniel Mayerin ja Nolan Strongin yhtyeiden voimin. Phillysoulin juuret ulottuvat tähän vuoteen. Kerrotaan, että levyllä tamburiinia soitti Norman Whitfield ja Popcorn Wylien lyömäsoittimena oli matkalaukku! Uusi merkittävä suuntaus oli gospelpohjainen soul, joista erinomaisina esimerkkeinä ovat Falconsien I Found A Love ja Womackin veljesparven muodostaman Valentinos-yhtyeen Looking For A Love. Supremes käväisi poplistojen hännillä Your Heart Belongs To Me -kappaleella, kun taas Temppareiden Dream Come True ylsi r&b-listoille. Yhtye äänitti Parkwaylle muutaman viihteellisen hitin. Ben E. Dee Jay (Anthony & The Sophomores) on Dahlin viimeinen valinta sarjalle. Artisticsien solistina oli tässä vaiheessa (I Need Your Love) vahvaääninen Robert Dobyne. Vuosikymmenen alussa kehittyi New Yorkissa tyylisuunta, josta käytetään termiä ”uptown soul”. Ehkä vielä askeettisempi oli Volumes-yhtyeen upea balladi I Love You. The Belmonts jatkoi ilman Dionia – Come On Little Angel oli pikkuhitti loppukesästä. Jive Five jatkoi erinomaisia levytyksiä. Detroitissa Motown eteni leveämmällä rintamalla. Kiddie-soundilta löytyi ainakin yksi tyylipuhdas täysosuma: Ronnie & Hi-lites -yhtyeen I Wish That We Were Married. The Duprees menestyi poplistoilla (You Belong To Me). Yhtyeen Elephant Walkia on vaikea sanoin kuvailla; sen maaginen tunnelma tulee kokea itse. Vuosi muistetaan myös lukuisista tyttöyhtyelevyistä. Mukana olivat jousitaustat, usein vielä latinorytmein. Phil Spectorin yhtyeistä Crystals teki edelleen upeita levyjä: nyt äänessä oli Blossoms-yhtyeestä lainattu Darlene Love. Vuoden tulokas oli Martha & The Vandellas: kolme hittiä, joista Heat Wave oli syksyllä neljä viikkoa r&b-listan kärjessä. Se teki paluun 70-luvulla, silloin tyylisuuntana oli soul. Dahlin valinta Oh What A Way To Be Loved on hieno. Curtis Mayfieldin johtama Impressions oli tietenkin kaupungin ykkösyhtye. Starlets jäi ilman toista hittiään. Näitä tekivät mm. Detroit ei ollut kuitenkaan pelkästään Motownin varassa. Listan ykköseksi nousi enää Tymesien So Much In Love. McDougalin ryhmä teki mielestäni viehättävän balladin It’s Unbelievable. Tämä Weldon A. Tyttöyhtyelevyistä kannattaa nostaa esiin vielä veikeä Sally, Go 'Round The Roses, joka oli Zell Sandersin suojattien The Jaynettsin ainut hitti. Kaupungista tuli myös Larks-yhtye, jota ei pidä sekoittaa Apollo-merkille levyttäneeseen ryhmään eikä myöskään länsirannikon Don Julianin leivosparveen. Myöhemmin ryhmästä tuli Gamble-Huff -tallissa 70-luvun menestynein yhtye. Gerald Simsin vetämä Daylighters ei saanut koskaan menestystä, vaikka levytti useita vuosia. Se kelvatkoon todisteeksi, että doo wop elää edelleenkin jossain muodossa. Kun yhtyeen keulaan nousi myöhemmin Marvin Smith, avasi se portit menestykseen. Billy Butler & The Four Enchanters sai merkittävää apua Curtis Mayfieldiltä. Volume 15: 1963 (Bear Family BCD 17293 AR) Perinteinen doo wop teki kuolemaa, ainakin kaupallisessa mielessä. Se oli herättänyt huomiota paikallisesti jo vuonna -59 Island Of Love -kappaleella. Myös tanssivillityksen kehitys näkyi yhtyepuolella. Gypsy Woman nousi listan kakkoseksi, Marvelettes piti tiukasti ykkössijaa hallussaan. S ELLE SHIR THE DION & THE BELM ONTS ES THE MIRACL 4 - 2013 •. Chicago eteni merkittävästi vuoden aikana. - 57 - Vuoden ilmiö oli myös sekayhtyeet, joiden keulahahmona oli laulutaitoinen tyttö. Play Those Oldies Mr. Lonely Drifter -single käväisi listojen hännillä syksyllä -63. Uudeksi solistiksi löydettiin gospelpuolelta Rudy Lewis, joka lauloi ensi kerran Some Kind Of Wonderful -hitillä. Blue-Belles -yhtyeen I Sold My Heart To Junkman -singleen liittyy se erikoisuus, että studiossa äänitteen teki Starlets, joka oli edellisenä vuonna saanut pikkuhitin Better Tell Him No. Dreamloversien When We Get Married -singlen tuotantoon osallistuivat mm. Jerry Ross tuottajana, Bobby Martin sovittajana ja Bobby Eli ja Thom Bell soittajina. King oli lähtenyt soolouralle. Vuoden tyttöyhtyeeksi voitaisiin nimetä vaikka Chiffons. Tyylin edelläkävijä oli Drifters. Windy City -soulin yksi avainhenkilöistä oli Carl Davis. Näistä mainittakoon Orlons (South Street, Not Me), Essex (Easier Said Than Done) ja Drew-vels (Tell Him). Volume 14: 1962 (Bear Family BCD 18292 AR) Nyt oli merkkejä näkyvissä, että perinteinen doo wop oli heikkenemässä. Olihan heillä vuoden aikana neljä hittiä, joista osa on jäänyt elämään klassikkoina. Postman. Oma suosikkini on kuitenkin Donald Jenkins & The Delighters. Vuoden alussa sen teki Miraclesien Shop Around ja vuoden viimeiset viikot listaa hallitsi Marvelettesien Please Mr. Muita uptown soulin edustajia olivat Jarmels (A Little Bit Of Soap) ja Corsairs (Smoky Places). Tyttöyhtyerintamalle toi piristystä Phil Spector. Siitä kertovat nimet: Vibrations (The Watusi), Flares (Foot Stomping), The Rollers (The Continental Walk), Dovells (Bristol Stomp). Se sai vuoden aikana kaksi jättihittiä: Sherry ja Big Girls Don’t Cry. Volume 13: 1961 (Bear Family BCD 17291 AR) Motown oli nousemassa merkittäväksi tekijäksi yhtyerintamalla: se piti r&b-listan ykkössijaa hallussaan 15 viikkoa. Se oli perustettu jo 1960, mutta vasta keväällä -63 löytyi sopivat eväät menestykseen. Shirelles, Exciters, Crystals ja Orlons. Be My Baby on yksi Wall Of Soundin peruspilareista. Merkin ensimmäinen single oli Crystals-yhtyeen There’s No Other (Like My Baby). Toinen chicagolaisyhtye Sheppards sen sijaan ei onnistunut kaupallisesti. Contoursien Do You Love Me oli kuitenkin vuoden Motown-hitti: se oli syksyllä kolme viikkoa listan kärjessä. Ronnie Mackin kirjoittama He’s So Fine oli hitti keväällä ja One Fine Day kesällä. Motownin myötä myös Detroit oli vahvasti esillä. Spectorin mielenkiinto kohdistui kuitenkin pian uuteen Ronettes-yhtyeeseen. Ehkä Dahl ei arvosta yhtyettä tai oikeudet puuttuvat, mutta mielestäni Ruby & The Romantics olisi ansainnut esittelyn. Hän oli toiminut jo muutaman vuoden kirjoittajana ja tuottajana, mutta perustettuaan Philles-merkin Lester Sillin kanssa lähti ura uuteen kiitoon. Vanhan koulukunnan yhtyeistä useimmat olivat valkoisia, useimmiten italialaisten maahanmuuttajien jälkeläisiä. Hän haali Okeh-talliinsa muutaman yhtyeen. Omia suosikkeja vuodelta ovat Sensations (Let Me In), Jive Five (My True Story), Showmen (It Will Stand) ja Chantels (Look In My Eyes). Uusi tulokas Tams oli kotoisin Atlantasta
Unilukkaria kaipasin moneen otteeseen ja kaiketi tämä toimisi parhaiten jonkun leffan soundtrackinä. Omat sävelmät liikkuvat groovaillen jatsimaastossa ja raidoista Reality sekä Say It Ain’t So saadaan sekä akustiset että sähköiset versiot. Yhden miehen voimin toteutetulla kiekolla kuullaan kahta vierailijaa, Charlie Musselwhitea Ice Cream Man’illä ja toista harpistia Curtis Salgadoa sävelmällä Lazy Bones. Toki pari osumaakin irtoaa: Take Me For A Fool on yllättävänkin pinkeäksi keritty rytkysoul ja hidas blues Hanging By A Thread tuo mieleen Ray Charlesin Lonely Avenue’n. MIKKE NÖJD JEFF DALE & THE SOUTH WOODLAWNERS Blues Room (Pro Sho Bidness PSB 2077) -11 Chicagossa kasvuvuotensa viettänyt kitaristi Jeff Dale sai kotikulmillaan oppia monilta bluesin suurmestareilta – ja lista siitä, keiden kaikkien kanssa on stage jaettu on vaikuttava. TERRY GARLAND & LI’L RONNIE Live At The Canal Club (EllerSoul 20101) -10 Virginialaiskaksikko luottaa minimaalisuuteen. Siksipä tällä kertaa pyrkimyksenä on epätieteellisesti todentaa kansissa esiintyvien mustien lasien määrän ja levyn sisällön laatua, tai sen mahdollista puutetta. Harppu taipuilee kovinkin mallikkaasti instrulla Think Big ja setin päättävä irrottelu-shuffle Dude Boy Boogie on hyvinkin luonnikas. Varsinainen pohjakosketus tapahtuu kuitenkin raidan Stuck In The Traffic kohdalla, blues-karikatyyri lienee täsmällinen määre. Levy soi kovin steriilisti ja on vähän hienomman väen (siis sellaisina itseään pitävien) makuun suunnattu. En nyt luovu näkemyksestäni, että tämä on jatsia. Pieni soitinarsenaali asettaa materiaalille tiukat rajat ja jälleen tulemme peruskysymysten äärelle. Nimibiisi starttaa psykedelia-fiilareissa ja sitten kohta jo rytisee. Poseerauskuvassa Lloyd Jonesilla on aurinkolasit, jess! RAMON GOOSE Uptown Blues (Blues Boulevard 250 300) -11 Lennokkaissa kansiteksteissä kerrotaan, kuinka englantilainen kitaristi Ramon Goose sekä yhtyeensä NuBlues pistivät jokunen vuosi sitten koko blues- - 58 - scenen sekaisin sotkemalla keskenään hip-hoppia ja vanhaa bluesia. Esitys vain saisi olla nasevampi, nyt menee pari minuuttia silkkaan kelaamiseen. tuikituttu Careless Love svengaa hurjasti ja Ice Cream Man -raidalla minimalismi kohtaa tänttäräntän. Joo-joo, käsiä pystyyn vaan rohkeasti kaikki, jotka ovat moisesta sensaatiosta ikinä kuulleetkaan. Levyä ei ole syytä moittia, joskaan ei ylenpalttisesti kehuakaan. Myös Broke Down Engine on hyvin rytmikäs. Beatles-, Led Zeppelin- ja Creamyhtyeet. Landaulla on ilmeisiä soittajankykyjä, skaalan ulottuessa hempeilystä aina pa-. Mies on soittanut monien suuruuksien keralla ja erilaisia pokaaleja sekä pyttyjä tyyliin ”Vuoden sejase” löytyy melkoinen määrä. Tällainen fuusio-ratkaisu on minun kirjoissani silkkaa jatsia. LLOYD JONES Highway Bound (Underwater UND 0019) -11 Portlandista, Oregonista lähtöisin oleva Lloyd Jones kuuluu Charlie Musselwhiten kaveripiiriin. Tietysti voisi pohtia, että kannattaako tuttuja viisuja, kuten Good Morning Little Schoolgirl, Goodnight Irene, Cry For Me ja Key To The Highway yhä kierrättää. Riittääkö näin pienimuotoinen ulosanti täyttämään tilansa. puhaltimilta. Hallussa on akustinen ja myös sähköskeba, lisäksi levyllä on tärkeä rooli Hammond -uruilla soittelijanaan Larry Goldings. Lainabiiseistä heitä voisi jopa syyttää mielikuvituksen puutteesta: Stagger Lee, • 4 - 2013 Can’t Be Satisfied, Crazy Mixed Up World sekä kaksi Jimmy Reed -numeroa Going Upside Your Head ja It’s A Sin. Mainittu Jimmy Reed on ilmeinen esikuva ja vahvasti miehen jalanjälkiä seurataan myös esityksillä Trouble On The Way ja Bettin’ On My Baby . Tämän kiekon jälkeen on jo ilmestynyt uusi live-taltiointi. Vastauksen antaa levy itse: kyllä pitää ja varsinkin silloin kun kierrätys on näin näkemyksellistä. Erittäin innokkaan kotiyleisönsä edessä esiintyvä pari sekoittelee omia ja lainasäveliä sikin sokin. Mies lähti Kaliforniaan, missä julkaisi pari omaa albumia 80-luvulla Blue Wave -yhtyeensä kera. Suoraan sanoen tämä on ihan liian hyvä levy päätyäkseen tänne Kuritus-osastolle, mutta kun nämä eivät kerran kellekään kelpaa... Jonesilla on hyvin miellyttävä lauluääni eikä hän sorru yliyrittämiseen, kitaransa kanssa hän kuulostaa olevansa näppäräsorminen musiikkeri. Akustinen vaihtuu sähköiseen erinomaisella Robert Johnson -numerolla Last Fair Deal Gone Down, samoin kuin junakomppisella Cry For Me’llä. Päälle liimatun oloinen gansteritarina They’ll Never Take Me Alive, samoin kuin Carmela sijoittuvat shuffle-kuosiin, ensin mainitulla kuullaan slideäkin. Eikä levyn yhdellätoista (11) soittajalla ole edes kellään tummia laseja, jopas nyt sentään. Ronnie Owens on liidaillut useampaakin omaa bändiä ja soittaa huuliharppua sekä myös laulaa. Terry Garland on arvostettu (?) akustisen ja sliden taitaja, mies myös laulaa ja potkii rytmiä. Isoisällä oli big band -taustaa ja hän johdatti nuoren miehen, joka alkoi 11-vuotiaana soittaa kitaraa, jazzin ihmeelliseen maailmaan. Ura alkoi jo 60-luvulla ja levytyksiä on plakkarissa useita ja hänen laulunsa ovat myös kelvanneet coveroinnin kohteiksi. Kuvituksesta ei irtoa aurinkolasi-kuvaa ollenkaan, lienevätkö lainkaan blues-miehiä... Landau on julkaissut puolentusinaa albumia omissa nimissään sekä yhteistyötä ja sessioita sellaisten nimien kuin Bob Scaggs, Steve Lukather, Pink Floyd ja Miles Davis kanssa. Vaikka valikoituneet coverit, Stevie Rayn tyylisesti paarustava Isley Brothers -hitti Testify, aivan mehuton Give Me Back My Wig ja Hendrix-numero Little Wing koittavatkin eräänlaisesta katu-uskottavuudesta viestiä (?). Vaikka kyseessä eivät ole mitkään poikaset, niin tuntuu kuin studiossa työskentely olisi kipsannut ryhmän, siksi kankeaa, etten sanoisi jäykkää toiminta on. Pitkän hiljaisen kauden jälkeen ukko pulpahti pinnalle Chicagossa ja tämä on bändin toinen cd. Vika biisi on levyn paras, terhakka menobiisi My Own Worst Enemy, jumppaa ja twistaa jytkysti ja on aika paljon velkaa Wang Dang Doodle’lle. Esim. Pakkauksesta löytyy kuva, jossa neljällä viidestä musikantista on mustat lasit, hmm... Ensimmäisellä sooloalbumillaan nuoriherra Goose tarjoilee peräti merkillisen sekoelman smooth-pehmo-funk-jazzia – paitsi että minä olen väärässä: kannessa tämän kerrotaan olevan bluesia ja blues-rockia. Levyn alaotsikko ”Traditional Folk Blues” tiivistää kiekosta olennaisen, pääosin akustisesti ja perinteisellä kaavalla mennään. Levyn 11 raitaa ovat kaikki omia teoksia ja boogietyöstöä pyritään rakentamaan This Time-, Stumblin’- ja Hey Now Hey -raitojen varaan. She’s Mad stomppaa stop-go:na Screamin’ Jayn mokkasiininjäljissä. THE MICHAEL LANDAU GROUP Organic Instrumentals (Provogue PRD 7379 2) -12 Michael Landau varttui Los Angelesissa, ja varhaisia suosikkeja oli mm. Ja omakin sävelkynä on ollut aktiivinen, kuten Travelin’ On-, Don’t Want Me Baby- ja Make A Pallet On Your Floor -esitykset osoittavat. Solisti itse on kovin väritön, mutta nuoren miehen innolla sooloillaan. Tämä kiekko on tallennettu, kun yhteistä taivalta oli tehty noin vuoden verran, kitaristi Garland on laulajana enempi äänessä. Parhaimmat osumat levyllä ovat leppoisa kevyt-r&b-instru Uptown Shuffle sekä kohtuullisen tanakka jumpitus Movin’ On Over. Retrohenkisesti (orgaanisesti = elimellinen, elollinen, eloperäinen tai luonnosta peräisin oleva, kertoi Wikipedia) soiva albumi sisältää monivaiheisia instrumentaali-biisejä, jotka liikkuvat ja muovautuvat moneen suuntaan. Hienoja biisejä kaikki, ja ne esitetään aivan mukiinmenevästi, mutta tarvitaanko näistä yhä vain uusia levyversioita. KUUSIKIELISEN KURITUSTA, osa 6 ”Mustat lasit -spesiaali” J Karjalainen neuvoi varomaan miehiä, joilla on mustat lasit. Viisimiehinen kokoonpano saa runsaasti taustatukea mm
Jäykkäkomppi-boogie The Black Lone Ranger hakee mausteensa Mannish Boysta, Do The Nod -raidalla on Bo Diddley laitettu kokovartalokipsiin ja kipulääkkeet kitusiin. Funkisti veivaavasta hitailusta Dyin’ By Numbers saadaan myös instrumentaaliversio, samoin kuin melko prototyyppisestä rock-blues -hidastelusta Treme 3A.M., joskin mukana soiva trumpetti friskaa soundia mukavasti. & THE BILLY BATS Lather Rinsey Repeat (omakustanne) -12 Kaikki ovat varmasti panneet merkille, että tässä sarjassa ei tosiaankaan esitellä mitään bluesin raskassarjalaisia. Nokkamies Russell ”Hitman”Alexanderilla on kiva, pikkaisen särökäs lauluääni. Rytmiryhmä kuuluu olevan tiukka. Jakella on muuten kaksi aiempaakin julkaisua, ”Love And Charm” (-08) ja ”Lost Time Blues” (-09). Kiekon keskivaiheille on jemmattu pari osumaa, aika hauskan kuuloinen Upside Down Turned Around, joka on melko lähellä keskilinjaa, mutta toimii hyvän groovensa sekä yleisen hyvän menonsa ansiosta. Avauksen Strange Things Hendrix-vaikutteinen nopea boogie stomper herätti vähän epäluuloja, mutta korkeaoktaaninen kitaratyöskentely osoitti, että asialla ollaan ja tosissaan. Muka-rankasti riffittelevällä 4 On Da Floor ei vokaaliosuuksia ole ja kummallinen taide-väliosa tuo uskottavuutta – tai vie sen mennessään, miten vaan. Mustia laseja ei tällä rempalla näy. I Hear A Heartbeat on silkkaa Boogie Chilleniä, jonka buugie kramppaa pahasti. Peter Novellilla on kansikuvassa mustat lasit! THE HITMAN BLUES BAND Blues Enough (Nerus NR4490) -12 Nyyjorkilaisyhtyeellä on takana jo muutama julkaisu. Jatkossa Everything You Do on koliseva rockrunttu, jolta puuttuu pontta. PETER NOVELLI Louisiana Roots & Blues (Chalet CH-1201) -12 Sitten päästiinkin itse asiaan, eli rock-bluesiin. Jake Lear ei poseeraa mustissa laseissa, mutta tämän tasoiset kitarablues-levyt menevät heittämällä ”Vuoden parhaat” -listalle. Yhtye osallistui kuluvana vuonna ”International Blues Band Participant” -kisaan ja liideri Jason on saanut oppia sellaisilta nimihenkilöiltä kuin Hubert Sumlin, Son Seals ja Jessie Mae Hemphill. Sen sijaan Backhand Drive on kirkulauluineen ja rock-komppeineen sen sortin kitaramast...eh, kitaramasterointia, että fiilikset tippuvat heti miinukselle. JASON VIV?N. Balladeista letkeästi vanhantyylisesti jumppaava itsetutkiskelu Deaf Dumb & Blind on aika nätti, mutta Streets Of Downtown puskee tarinansa ja tyylikeinojensa ansiosta kliseestä toiseen. Säestyksenään pelkkä rumpukomppi muodostuu Liqvid Diet -rallista lähinnä luettelo esiintyjien mielijuomista. Ekalla soittokerralla ajattelin, että tämä on jonkin sortin huumoria. New Orleansilainen laulava kitaristi Peter Novelli on ollut mukana soittohommissa kolme vuosikymmentä ja meriittilistalle on kirjattu yhteistyötä monien blues- ja zydeconimien kanssa. Päätöksen Tough Street on silkkaa runnomista, slidekään ei tätä pelasta. Jatkon Going Back Home nokittaa rehevänä shufflena, raaka kitarointi loistaa taas. Yksi balladi nousee vielä plussalle, vahvasti I’d Rather Go Blind -biisin mallinen Every Piece Of Me on kovastikin miellyttävä. Nimibiisi Diamonds And Stones taitaa sisältää levyn armottominta täsmäkitarointia ja Quit You on tomera boogie, joka runttaa todella topakasti. Pystyäkseen ymmärtämään kaikkia soiton ulottuvuuksia ja tekniikoita pitäisi tämä kaiketi viedä ministeri-tasolle tutkailtavaksi. 4 - 2013 •. Wasting Time nojaa hyvään maanläheiseen down home -fiilikseen ja jauhava riffi on uhittelevan kuuloinen. Jatkossa saadaan vetelää, mutta hakkaavaa hyppykomppia kappaleella Elysian Breakdown. Sam The Bluzman sijoittuu boogie-maastoon sekin, joskin tässä on otettu määrätietoinen askel kohti keskiväylää. Letkeästi rento, mutta silti lujaa lataava shuffle Down By The River on yksi kiekon kirkkaimmista jalokivistä ja tiukan letkeä boogie A See A Train Comin’käy armotonta kisaa levyn komeimman esityksen tittelistä. Vanhaa mallia haeskeleva - 59 - Baby Fat on puhelauluineen merkillisesti epäsynkronisoitu shuffle, samaa tulkintapaa käytetään Photograph-balladilla, joka ei liiku minnekään. Laulumaneereissa on kahta tyyliä: puhelaulu ja kireän kalsea kirkuminen. Parasta levyllä on muutamaan otteeseen, joskin ihan liian harvoin, kuultu roheva slide-kitara. Mustitta laseitta mentiin tälläkin kertaa. Zydeco Lady on mitä nimensä lupaa: hyväntuulinen ja tarttuvainen sävelmä, jolla soi haitarikin. Rakkauden löytymistä verrataan Kolumbuksen uuden mantereen löytämiseen: The Nina, The Pinta, The Santa Maria on kohtuullisesti liikkuva biisi, joka seuraa Shake Your Moneymakerin töppösten jäljissä. Eyes Talk on rock-henkinen hidas numero, joskaan ei selkeä balladi, kuten Last Goodbye, jolta ei löydykään sitä loppurevittelyä. Perusmiehistöltään seitsenjäsenisessä kokoonpanossa on mukana peräti kolme puhaltajaa, mikä vankistaa menoa kummasti. Loppukiri instrutellaan kiivaasti napakan Boogie Time -esityksen kera. Kuusijäseniselle (2 naista + 4 miestä) kansasilaiskokoonpanolle on pakko antaa tunnustusta varsinaisen pohjakosketuksen saavuttamisesta. Vielä Fishing Were The Fish Are kerää lupsakkaana jumppina sympatioita osakseen. javasarointiin saakka. Hyvistä hetkistään huolimatta jää kiekko hajanaiseksi, koska täällä pyritään etenemään niin moneen eri suuntaan. Tällaiselle tuplaversioinnille en keksi muuta syytä kuin että levyn soittoaika on saatu täyteen tuntiin, ja mikä syy se nyt on. Jakea on helppo kutsua heikoksi, jopa värittömäksi laulajaksi, mutta kuusikielisen varressa hän peto vasta onkin. Medusa Blues -hitailu ei etene sekään ja tämän voisi nimetä vaikka happo-hituriksi. Uusi kierros herätti pelottavan ajatuksen: Ei hemmetti, näähän on ihan tosissaan! Sen tämä levy ainakin todistaa, että kukaan ei näitä kuuntele, sillä luulisi tekijänoikeuskäräjiä olevan menossa useampikin. Yhtä iloisesti en ole tuntemattoman tekijän blueslevystä innostunut kuin viimeksi JT Coldfiren kohdalla. Joka ukolla on lisäksi komea meriittilista taustanaan. Puhelaulua harrastava Peter saa runsaasti vetoapua äänekkäältä enkelikööriltä. Funkimpaa ilmaisua tarjotaan myös Voodoo Baby -raidalla, joka liukastelee kohti keskikaistaa ja samaan osoitteeseen päätyy levyn ainokainen laina eli John Hiatt -kynäelmä Lovin’A Hurricane. Peli on selvä avauksesta lähtien: Shadow Man on aika könkkäkomppista rock-bluesia. Peli starttaa erinomaisella bileraidalla Blues Enough, boogieta veivataan isolla asenteella, roheesti ja biisi todellakin liikkuu. Ahkerasti keikkaileva ryhmittymä on vieraillut myös Euroopassa, ainakin Englannissa. Pääosin oman materiaalin varaan pykätty tsetti sisältää kaksi coveria, ikiklassikon Jack O’Diamonds, joka esiintyy kovin pelkistetyssä ääniasussa ja Work Work Work -raita, joka liikahtaa liukkaana shuffelointina. Ihan noilla määreillä en olisi vielä kiekosta innostunut, mutta soittokoneessa levy osoittautuikin varsinaiseksi jokeriksi. Moderni blues One Hot Mother alkaa ”Tuiki tuiki tähtönen” -introlla ja laulu lienee nyt kireimmillään koko levyllä. Vain basistin (Roy Cunningham) ja rumpalin (Carlos Arias) tukema trio-kokoonpano osoittaa hämmästyttävää notkeutta ja tyylitajua. JAKE LEAR Diamonds And Stones (omakustanne) -12 Vermontista Memphisiin kulkeutuneesta Jake Learista on sanottu, että mies yhdistää soitossaan Stevie Ray Vaughanin intensiteettiä Bob Dylanin biisikirjoitustaitoon. Life’s Too Short on Billy Boy Arnold -tyylistä wiidakkobiittiä, mutta siihen koitetaan istuttaa mukaan neo-swing -jumppia, lopputulos tosin on jäykän sorttinen. Tältä levyltä kun puuttuvat täysin rock-orientoituneet balladit, ähky & puhku -tyyliset funkyt ja kaikenmaailman hittilista-hakuisuudet. Russell ”Hitman” Alexander poseeraa mustissa laseissa
Toinen pointti on maantieteellinen tausta. Tail Draggerin muusikonura oli ollut kuitenkin vireillä jo ennen näitä sessioita. Kuunnelkaa ja nauttikaa. Hidas Wrapped Around My Heart, ei niinkään Rudie Fosterin sinänsä hienon laulun tai edes upean McNelleyn kitarasuorituksen vaan Cottonin järisyttävien harppusoolojen takia. Jailer (9) Stop Lyin’ (10) Tail’s Tale Delmarkin uutuus-cd tarjoaa ehtaa chicagobluesia 1980-luvun alusta. Heitä levyllä edustaa yksinään järisyttävän upeasti ”Mister Superharp” James Cotton itse, ja niin loistavaa soittamista en ole mieheltä kuullut vuosikausiin. Kyseessä on Chicagobluesharrastajille suunnattu arvokas dokumentti ajasta, jolloin näillä muusikoilla oli vielä kaikki edessään. Delbert McClinton) (9) Young Bold Women (10) Bird Nest On The Ground (11) Wasn’t My Time To Go (feat. Mitenkään väheksymättä taustamuusikoita, nostan tässä esiin kolme ryhmää, jotka Chicagobluesissa ja Cottonin musiikissa ovat aina pääosissa: a) Kitaristit, joista esiintymisen aloittaa Joe Bonamassa levyn nimikappaleella Cotton Mouth Man, Tom Holland taituroi neljällä ja seitsemällä saan vuoron Rob McNelley. J-P Berg JAMES COTTON Cotton Mouth Man (Alligator ALCD 4954) (1) Cotton Mouth Man (feat. Levyn päättävä akustinen Bonnie Blue vedetään duon Cotton–Linden voimin, ja Cotton yrittää vaivalloisesti myös laulaa. West Siden kuppiloissa Wolf-imitaattorina 1970- ja myöhemmin 80-luvulla kunnostautunut artisti oli esikuvansa suojeluksessa päässyt mm. 1935) ja Johnny Dyerin (s. Siitä huolimatta, tai ehkäpä juuri siksi, Dykes ei pyri kopioimaan alkuperäisiä levytyksiä. Onneksi tauti ei ole vaikuttanut hänen loistavaan harpputyöskentelyynsä. Yhtä lukuun ottamatta kaikki albumin kappaleet ovat Howlin’ Wolf -originaaleja, joko hänen itsensä tai Willie Dixonin käsialaa. 1.7.1935) täyttänyt James Cotton on ikätovereidensa Billy Boy Arnoldin (s. Wolf levytti Sunille ja Chessille lähes 200 raitaa, joten mukaan olisi voinut ottaa harvemmin kuultuja kappaleita. basisti Willie Kent, rumpali Larry Taylor, pianisti Lafayette Leake, kitaristi Johnny B. 2010 albumilla ”Jimmy Dawkins Presents The Leric Story”. Nykyäänhän monet heistä ovat jo kuolleet tai siirtyneet muista • 4 - 2013 TUTKAILUT syistä parrasvaloista sivuun. Reedit Omar hoiti tyylikkäästi, mutta on selvää, että hänen lauluäänensä on paljon lähempänä Wolfia. Muutaman kappaleen levyltä voisi mainita. Solistina toimii James Yancy Jones, joka tunnetaan tietysti paremmin taiteilijanimellä Tail Dragger. Viimeksi ilmestyneen kansiteksteissä hän lupasi ottaa käsittelyyn Howlin’ Wolfin ja Bo Diddleyn materiaalia samantapaisina projektikokonaisuuksina. b) Solistit. Loput kappaleet ovat lähes kaikki ”greatest hits” -osastoa. Levyn blueseista löytyy tuttuja teemoja niin Howlin’ Wolfin, Elmore Jamesin kuin Tail Draggerin uudempien äänitteidenkin suunnalta. Chicagon bluesmaailmasta ja levyn tekemisestä. Avausraita on Dykesin sävellys, jossa sanoitus perustuu esikuvan tunnetuimpien kappaleiden nimiin. Viisasta on myös olla yrittämättä plagioida hänen ainutlaatuista soittotyyliään. Kiekon lopussa kuultava Tail’s Tale ei ole musiikkikappale vaan miehen jutustelua reilun vartin verran mm. Gregg Allman) (3) Mississippi Mud (feat. Toimenpiteen takana oli Jimmy Dawkins Leric-merkkeineen. Soitosta kuulee, että nämä (silloin nuoret) kaverit eivät vain tunne perinnettä vaan olivat luonnollinen ja kehittyvä osa sitä. Warren Haynes) (6) Wrapped Around My Heart (feat. Tämä Wolf-tribuutti ilmestyi nopeammin kuin moni varmaankaan osasi odottaa. Levyn päätähti, Tail Dragger sen sijaan porskuttaa yhä eteenpäin Wolfin ja Chicagobluesin perinteitä vaalien. keikkailemaan ”Suden” luottomuusikoiden kanssa. Suurempaa mainetta Chicagon ulkopuolella alkoi kertyä kuitenkin vasta 1990- ja 2000-lukujen cd/dvd-tallenteiden myötä. Mister Superharp, Giant, harvoin tällaiset lempinimet ovat niin osuvia kuin James ”Jimmy” Cottonin kohdalla. Kitaristi Hubert Sumlin oli olennainen osa Howlin’ Wolfin kokonaissoundia. Esimerkiksi (2), (3) ja (5) ovat tuttuakin tutumpia lainakappaleita lukuisten kokoonpanojen ohjelmistoissa. Samaa voimaa ja syvyyttä hänen tulkinnoissaan ei ole, mutta varsin tehokas keitos tästäkin syntyy. c) Harpistit, tietysti. Artistin viimeisimmät julkaisut ovat Delmarkilta ja Delta Groovelta. Laadun takuumiehinä toimivat mm. Suomessa Tail Dragger nähtiin vuonna 2012 Stompin’At The Savoy -tapahtumassa (ks. 90-luvun alussahan Cotton menetti äänensä lähes tyystin kurkkuleikkauksen ja sädehoidon seurauksena ja miehen laulut olivat sen jälkeen laulettu. Sama pätee myös kappaleisiin Saint On Sunday sekä Blues Is Good For You. ”Stop Lyin” -albumi tarjoaa ehtaa Chicagon Westside-bluesia. Tämä hänen uusin levynsä todistaa myös loistavasti miehen olevan edelleen voimissaan. Yhden kappaleen verran äänessä ovat Gregg Allman, Warren Haynes, Ruthie Foster ja Delbert McClinton, parissa Keb’ Mo’ sekä lopuissa kuudessa loistava Darrell Nulish. Muuten mennään enimmillään seitsemällä soittajalla (8). Moore sekä harpistit Eddie ”Jewtown” Burks ja Little Mac Simmons. Itse solisti Tail Dragger korisee ja ulvoo tallenteilla tuoden mieleen myöhempien aikojen Howlin’Wolfin. Vaikka chicagolaiselle monitoimimiehelle Iron Jaw Harrisille vuonna 1982 tehdyt nauhoitteet hautautuivatkin aikoinaan arkistoihin pölyttymään, julkaistiin näistä sessioista kuitenkin samana vuonna laulajan ensisingle So Ezee / My Head Is Bald. Kyseessä olevat tallenteet ovat tuolloin 42-vuotiaan Tail Draggerin ensimmäiset studioäänitteet. Joe Bonamassa) (2) Midnight Train (feat. Harri Haka. Keep on Bluesin’ – Jari Kolari OMAR DYKES Runnin’ With The Wolf (Provogue PRD 7404 2) (1) Runnin’ With The Wolf (2) Killin’ Floor (3) The Red Rooster (4) Howlin’ For My Baby (5) Spoonful (6) Ooh Baby, Hold Me (7) Riding In The Moonlight (8) Who’s Been Talkin’ (9) Back Door Man (10) Worried All The Time (11) Smokestack Lightning (12) Do The Do (13) I’m Leavin’ You (14) Tell Me What I’ve Done (15) Wang Dang Doodle Omar Dykes on julkaissut kaksi Jimmy Reed -tribuuttialbumia. Soundi on siloittelematon, ilmava ja svengaava. BN 225, Tail Dragger -haastattelu). LEVY TAIL DRAGGER Stop Lyin’ (Delmark DE 828) (1) So Ezee (2)Where Did You Go (3) Ain’t Gonna Cry No Mo (4) Don’t You Want A Good Man (5) My Head Is Bald (6) Alabama Bound (7) Don’t Trust Yo Woman (8) Please Mr. Jos tämä ”Cotton Mouth Man” ei - 60 - aivan samaan jakoon mahdu niin ainakin laivamatkalle sen otan seurakseni. Keb’ Mo’) (12) Blues Is Good For You (13) Bonnie Blue Just’sillään 78 vuotta (s. Jokainen esitys on myös toteutettu todella hämmästyttävän Cottonmaisesti! ”Mighty Long Time” (Antones 0015) oli ensimmäinen Blues Newsiin arvostelemani Cotton-levy (BN 5/91) ja nappasin sen saman tien myös mukaani ”Autiosaarelle”. Suurin osa levyn musikanteista oli Chicagon länsiosien kasvatteja ja näin ollen hyvinkin tuttuja toisilleen. Levyn lauluosuudet hoituvatkin vierailevien laulajien toimesta varsin mallikkaasti. Nyt sellaisia ovat vain (6), (10) ja (14). Ruthie Foster) (7) Saint On Sunday (8) Hard Sometimes (feat. Omar Dykesin musiikilliset juuret ovat syvällä Texasissa kun Howlin’Wolfin tuotteliain ja pisimpään kestänyt musiikillinen kausi sijoittui Chicagoon ja vieläpä silloisella suunnannäyttäjälevymerkillä Chessillä, jossa osattiin yhdistää maaseudulta lähtöisin olevien muusikoiden taidot silloin moderniin tuulisen kaupungin sähköistettyyn soundiin. Keb’ Mo’) (4) He Was There (5) Something For Me (feat. 1938) ohella viimeinen todellinen blues-huuliharpun suuruus. Yhdeksästä kappaleesta seitsemän on ennenjulkaisemattomia. ”Runnin’ With The Wolf” on hienon muusikon hieno sekä samalla positiivisessa mielessä nöyrä kunnianosoitus yhdelle tärkeimmistä esikuvistaan. Levyn on tuottanut rumpali Tom Hambridge ja sama mies on myös säveltänyt yhtä vaille kaikki sen kappaleet yhdessä Cottonin kanssa. Dykesin laulua ja kitarointia säestävät useilla kappaleilla vain basso ja rummut. Mutta kuten sanottu, tyylillisesti esitykset poikkeavat alkuperäisistä juuri sopivasti. Suden veret seisauttavaa vokalisointia kun yksinkertaisesti kukaan ei pysty uskottavasti jäljittelemään. Leric-singlen raidat ilmaantuivat cd:lle jo Delmarkin v
-71 ”Live At Mister Kelly’s”-sessiossaan, ja tuon koulutyttötarinan Waters levytti ainakin vuoden -77 ”Blue Sky” -albumiaan varten. Juttutupa oli kiertueen päätöskeikalla täynnä ja kuulijoiden joukossa oli harvinaisen paljon myös alan suomalaismuusikoita, mikä kertoo jo jotain yhtyeen tasosta ja kiinnostavuudesta. Ryhmä on osa muusikkotuottaja Jimmy Suttonin (ks. 1954, entinen Williams) on aika selkeästi eräs heistä. Hyvä niin, sillä se luo uskottavuutta. Soittotaitoon tuolla ei kuitenkaan ole vaikutusta. Popa Chubby jakaa kuulijat kolmeen ryhmään. Bändin puolivirallinen(?) jäsen John Paul Jones toimii edelleen basistina niissä biiseissä, joissa bassoa tarvitaan. Syynä on tietysti etupäässä se tosiseikka, että luultavasti miltei jokainen bluesin ystävä seurailee Muddyn perustuotantoa mieluiten hänen omina tulkintoinaan kuin myöhempinä uusintaversiointeina. Numeron (3) hän tallennutti v. Jack White III käväisee mouruuttamassa vinkeästi efektoidun kitarasoolon ja Luther Dickinson slidettelee makoisasti yhdellä raidalla. Ensilevy tehtiin yhdessä brittiläisen boogie-woogiepianisti Carl Sonny Leylandin kanssa (2008). Artistinimeen lienee eniten vaikuttanut miehen muhkean pullava olemus. Käykääpä tsekkaamassa. Taiteilijanimeä Mud Morganfield käyttävä Larry McGhee (s. Steven ja rumpali Dan Magnussonin lisäksi levyllä kuullaan oivallisesti valittuja vierailijoita ja avustajia. Keikkasettiä oli tosin ryyditetty 4 - 2013 •. Hänellä on takuuvarmasti omat uskolliset kannattajansa. Esimerkiksi Self Sufficient Man on hidastetusti kaatuvine riffeineen silkkaa luomu-Topia. Kyllä se kuulkaas, näinä hittihötön valta-aikoina, tuo pölykapselimusiikki on se mikä jytää! Matkapahoinvointi-Marko Aho POPA CHUBBY Universal Breakdown Blues (Provogue PRD 413) (1) I Don’t Want Nobody (2) I Ain’t Giving Up (3) Universal Breakdown Blues (4) The Peoples Blues (5) Rock Me Baby (6) 69 Dollars (7) Somewhere Over The Rainbow (8) I Need A Lil’ Mojo (9) Danger Man (10) Take Me Back To Amsterdam (Reefer Smokin’ Man) (11) The Finger Bangin’ Boogie (12) Mindbender New Yorkissa syntynyt ja siellä edelleenkin maallista majaansa pitävä Popa Chubby tunnetaan siviilissä nimellä Theodore ”Ted” Joseph Horowitz. Ja herranjestas, miten se musiikki svengasi livenä klubiympäristössä! Yksinkertaiset vintage-instrumentit, ei mitään efektipolkimien tai kitaroiden arsenaalia eikä kummoisia show-elkeitäkään, mutta musiikki puhui kyllä puolestaan. Itsensä Muddy Watersin vanhin ja avioliiton ulkopuolella syntynyt jälkeläinen oli mukana Jyväskylän vuoden 2011 Blues Live! -tapahtumassa saaden Erkki Siroselta osakseen paitsi asiantuntevan niin myös huomattavan myönteisen kommentoinnin. Sitä seurasivat tuplalevy ”Stomp Stomp/Hold It Fellas” (2009), tämä arvio-cd (2012) sekä kaikkein uusimpana Joelin soolojulkaisu ”Handful Of Strings” (2013), joka sisältää pääasiassa Les Paul/Chet Atkins -tyylisiä Joelin originaalisävellyksiä. Heavy Weight puolestaan tarjoaa hieman rankempaa maastoa Fatsin taivallettavaksi, mutta erityisesti viulu sopii maisemaan mainosti. TT Tarkiainen THE MODERN SOUNDS Sing And Play For You (Ventrella VEN-CD 5004) (1) Rug Cutter (2) What’s That (3) Mood Indigo (4) I Done It (5) I’m A Hog For You (6) Boogie Woogie Baby (7) Why Not (8) On The Sunny Side Of The Street (9) The Way You Look Tonight (10) Besame Mucho (11) Just For A Thrill (12) Jitterbug Waltz/ Dark Eyes (13) After Hours (14) Margie (15) Don’t (16) Love For Sale Aiemminkin useampaan otteeseen Suomessa keikkaillut chicagolainen The Modern Sounds -trio esiintyi nyt kesä-heinäkuussa Järvenpään Puistoblueseissa, Tornion Kalottijazzeilla sekä lopuksi Helsingin Juttutuvassa. The Peoples Blues esittelee Popan tulisieluista kitarointia loistavan rytmiryhmän ja urkurin siivittämänä, varsinainen voimakvartetti. Lisäksi hän soittaa mandoliinia, nauhatonta banjoa, slideukulelea ja hammondia. Tuosta Down On The Farmista löytyy muuten varsin mainio ja maltillisella budjetilla toteutettu videokin internetistä. Laulujen teemoista nousevat tuttuun tapaan vahvasti esiin rakkaus, Steve itse, sekä hänen traktorinsa ja koiransa. Nykyisellään Steve kuulostaa (ja tietty näyttää myös) välillä melkoisen paljon ZZ Topin maalaisserkulta. Yhteentoista biisin mahtuu monenlaista meininkiä. ”Universal Breakdown Blues” -levyn avausraita on jylhän tanakka shuffle Stevie Ray Vaughanin ja Jimi Hendrixin hengessä esitettynä. Mutta hänen äänitteensä eivät kyllä erityisiä suosionosoituksia nostata. Eikä pääosin raskaspolkuisesti sliden viemänä etenevä Freedom Roadikaan kovin kauaksi Teksasin buugiukkeleista mene. ”Hubcap Musicilla” Seasick Steve tarjoaa monipuolisen kattauksen luomuhenkistä musisointiaan. sellaiset lupaavat artistit kuin JD McPherson ja Del Moroccos -yhtye. Artistin humoristinen puoli kukoistaa viinanostoreissusta kertovalla 69 Dollars’lla ja aikuisten sormileikeistä tarinoivalla The Finger Bangin’ Boogie’lla. Strut (9) I’ve Been Mistreated (10) Good Morning Little School Girl (11) Interview with M.M. Bluesrock eri sävyineen taittuu Popalta letkeästi. I Need A Lil’ Mojo on funkysti kulkeva tiukka kitaravetoinen tykitys. Vesa Walamies SEASICK STEVE Hubcap Music (Polydor 3733851) (1) Down On The Farm (2) Self Sufficient Man (3) Keep On Keepin’ On (4) Over You (5) The Way I Do (6) Purple Shadows (7) Freedom Road (8) Home (9) Hope (10) Heavy Weight (11) Coast Is Clear Seasick Steve jatkaa uudellakin levyllään tutuksi tulleella linjalla ja hyvä niin. Nimekkäät vierailijat eivät nouse itsetarkoituksellisiksi bonuksiksi vaan jokaisella on ihan oikeasti homma hoidettavana – ja jokainen myös sen kunnialla hoitaa. Yhtyeen nimi The Modern Sounds on vähän kieli poskella annettu, sillä musiikki on kaikkea muuta kuin modernia, lähinnä 1920–1960 -luvuilta peräisin olevaa swingiä, bluesia, jazzia, countrya, rockabillyä, rytmibluesia ja lattaria. Ohjelmisto koostuu valtaosin klassikkokappaleista, mutta mukana on myös retrotyylisiä omia sävellyksiä. levy MUD MORGANFIELD The Blues Is In My Blood (Blues Boulevard 250344) (1) Walkin’Through The Park (2) Forty Days And Forty Nights (3) What Is That That You Got. Lavalla jyhkeät raamit ja agressiivinen soittotyyli eivät jätä arvailujen varaa – tälle miehelle ei naljailla. Modern Soundsien primus motor on kitaristi Joel Paterson, jonka ammattitaitoisena tukena soittavat Beau Sample (pystybasso) ja Alex Hall (rummut). Johnny Winteriä siteerataan loistavalla versiolla Teksasin ”hullun albiinon” kappaleesta Rock Me Baby. Mud oli silloin keikalla Britannian ja Ranskan välissä sijaitsevalla Jerseyn (veroparatiisi)saarella, ja hänen tuekseen oli hankittu paikallinen yhtye nimeltään The Dirty Aces. Ihan kelvollisestihan tuo pääsankari tapaa lauleskella, enkä käy moittimaan hänen ammattitaitoisia säestäjiäänkään, mutta tällaisesta tuotoksesta innostunevat lähinnä vain Mud Morganfieldiin luonnossa tutustuneet. Karkkikauppiaan poikana Ted on - 61 - tutkailut päässyt herkkujen makuun jo lapsena. Purple Shadows luiskahtaakin Fatsin ja Steven kanssa duetoivan Elizabeth Cookin avustuksella silkaksi countryksi. Kun otetaan vielä huomioon, että n:oilla (8) ja (9) on etualalla laulaja-huuliharpisti Giles Robson, voidaan tehdä se kylmä havainto, että tämän aineiston Mudin sooloesitykset ovat kokonaisuudessaan peräisin isän ohjelmistosta. Heti Jontikan kaasuttelulla starttaava avausraita rytkäyttää meiningin oikeille ajourille, eikä niiltä juuri poiketa. (4) Hoochie Coochie Man (5) You’re Gonna Miss Me (6) I’m Ready (7) Mannish Boy; bonus tracks: (8) D.A. Tuttuakin tutumpi viihdeklassikko Somewhere Over The Rainbow on puettu bluesballadin muotoon. Heti perään tarjoillaan mallikas soulbluesballadi I Ain’t Giving Up, jonka Popa Chubby tulkitsee uskottavan mahtipontisesti. Musiikin perusluonteen vuoksi on bluesdiggareita, joille Popa on liian rock sekä rokkareita, joille meno on taas liian bluespitoista. Selviteltävä uutuus on neljällä musiikkiesityksellä ja yhdellä kohtalaisen vähäantisella haastattelulla täydennetty painos vuonna 2008 Blue Filth -merkillä ilmestyneestä produktiosta. BN 2/2010) ympärille kertynyttä soittajaryhmää, johon kuuluvat mm. Näistäkin esityksistä n:ot (1–2) ja (4–7) ovat Muddyn tuttuja klassikkobiisejä. Kaikki kolme myös laulavat. Popa Chubby on itsevarmasti pitänyt omasta linjastaan kiinni. Edellisten lisäksi kuullaan pari kasvotonta bluesrockia (3, 9), slidekitaran ryydittämä Teksasshuffle (10) sekä täyteraidaksi luokiteltava, kitaraefekteillä leikittelevä Mindbender. Hope’n ja Over You’n akustisista tunnelmoinneista skaala ulottuu luontevasti Keep On Keepin’On’in kaltaisiin reuhakkaisiin menopaloihin, ja päätöksenä kuullaan yllättäen torvin sekä naiskuoroin paisuteltua gospelia. Nykyisin sieltä täältä esiin pompsahtava monilahjakkuus Fats Kaplin värittää parin biisin äänimaisemaa stilikalla ja viululla. Jotkut artistit ovat huomattavasti enemmän edukseen lavalla kuin levyllä
Mainio keikka, joka ylitti reilusti aikansa innokkaan yleisön vaatiessa ylimääräisiä. Yhteistyö Jimmy Suttonin ja JD McPhersonin kanssa olisi myös mieleen, mutta nämä keikkailevat nykyisin ahkerasti ja ovat kovin kiireisiä. • 4 - 2013 Jonkinmoisesta keräilyharvinaisuudesta on siis kyse. Samoin (11) ei boogie-kuvioihinsa sotkeennu vaan taivaltaa määrätietoisesti maaliin saakka. Bernie Pearl on seitsenkymppinen valkoinen laulaja-kitaristi, joka on aikoinaan säestänyt muiden muassa Texasin tähtiä Lightnin’ Hopkinsia ja Mance Lipscombia. Iso harppaus West Coastin suuntaan otetaan (5):lla, tiukka meno ja passelin läskit soundit takaavat muhevan lopputuloksen. Raita (4) kulkee vakaasti Muddyn nopeimpien rallien kompissa ja meno on varsin huikeaa. Avauksen Broom-henkinen instru tuo eläväisesti mieleen Fleetwood Mac -yhtyeen tekemiset, ja hyvällä draivilla pelaten tämä toimii oikeinkin hyvänä alkusoittona. Little Mike & The Tornadoesin uutuus on niin vankka ja monipuolinen näyttö miehistön bluesosaamisesta, että tämän myötä kelpaa kyllä haastaa viivalle ”isompiakin” nimiä. Kova uurastus kuuluu lopputuloksessa, bändi soi kuin yksi soitin. Ikisuosikkeja ovat mm. Vesa Walamies - 62 - LITTLE MIKE & THE TORNADOES Forgive Me (ElRob ER13231) (1) Opelousas Rain (2) Wait A Minute Baby (3) Nothin’ I Wouldn’t Do (4) Tell Me Baby (5) Walked All The Way (6) Fool Too Long (7) You Don’t Love Me (8) Forgive Me Baby (9) My Little Therese (10) The Hit (11) Traveling Blues Huuliharpisti Little Mike (oik. Blind Blake, Charlie Christian, Bill Jennings, Chet Atkins, Jimmie Rivers, Barney Kessel, Freddie King ja B.B. And The Detonators – Back In The Saddle (7) Johnnie Red And The Roosters – Gumbo Mombo (8) Sonny Collie – Pack It Up And Go (9) Jeff Stone with Charlie Love – So Full Of Jive (10) Blues Boy Bo – You Lose (11) Ruff Kutt Blues Band – The Fowler Street Stumble (12) The Tu-Tones – Hip Shakin’ Woman (13) Kirkland James – Miss You (14) Buddy Whittington – Minor Blues (15) Chris Watson Band – T-Bone Swing Texas on tunnetusti rootsmusiikin alalla hedelmällistä aluetta. Tästä käy hyvänä esimerkkinä kuin näytösluonteisesti esitetty vinhasti porskuttava perusboogie. 5 (Forever Young/KNON #) (1) Sir Loin And The Ass-Kicking Machine – Baby Got A Good Thing (2) Michael Jay With The Paul Byrd Band – Letter From Home (3) Tutu Jones – Six Pack (4) Andrea Dawson – Watch Me Burn (5) Dave Milsap – The Devil’s Rock (6) J.J. Elantonsa hän on hankkinut paitsi muusikkona niin dj-mallisena radiotoimittajana. Sampleri osoittaa sinisävyisen musiikin elävän Texasissa vahvana ja moni-ilmeisenä. Jaa’ah, nyt minäkin olen alkanut ymmärtää, miksi tämä cd viipyi BN:n varauslistalla kuukausikaupalla. Levyllä kuullaan lisäksi perinteistä Texasin ränttä tänttää (2, 4, 7, 11,12)., Chicago bluesia (1, 6, 9) sekä akustista countrybluesia (5, 8), alt- ja soulbluesiakaan unohtamatta (13, 10). Seuraavat levyt saattavat sisältää pääasiassa vanhempaa bluesia. Satunnaisesti on miesten tekemisiä noteerattu BN:kin palstoilla, itse esittelin heidän levynsä viisitoista vuotta sitten (BN 171) ja Jari Kolari tarttui aiheeseen vieläkin aikaisemmin (BN 134). Mikke Nöjd GWYN ASHTON Radiogram (Proper FAB 1002). Forever Young Records on vastannut painatuksesta hyväntekeväisyytenä. Perinteikäs ympäristö on bluesin soittajille hyvä kasvualusta, toisaalta perinteet velvoittavat tekemään työnsä laadusta tinkimättä. Samaa Länsirannikkoa peilaa myöskin hidas (7), puhaltimet tukevat komeaa fiilistä ja pianolle on annettu esityksellä iso rooli. TT Tarkiainen BERNIE PEARL ...Sittin’ On The Right Side Of The Blues (Major Label 017) -11 (1) Jailhouse Blues (Bessie Smith, Lightnin’ Hopkins) (2) New Hollow Log Blues (Fred McDowell) (3) Outside Boogie (4) Sittin’ On The Right Side Of The Blues (5) I Believe I’ll Carry My Hook (Fred McDowell) (6) Shinin’ Mood (Lightnin’ Hopkins) (7) Shetland Pony Blues (Son House) (8) I Just Keep On Wanting You (Herman E. Yksi levyn helmistä on myös sulavalla rytmiikalla keinutteleva vahvalatauksinen R&B-slovari (3). Käytin tilaisuutta hyväkseni ja utelin hänen nykyisistä musiikillisista kiinnostuksen kohteistaan ja tulevista hankkeistaan. Tämän lajityypin vahvin esitys on kuitenkin (8), varsinainen tänttäränttäilevä täsmälaaki, jolla huuliharppu sekä kitarat innostuvat suohonsoitto-malliseen kaksinkamppailuun. Buddy Whittingtonin kappalekaan ei ole perusbluesia vaan sielukasta fuusiovaikutteista tykitystä. Totta kai ja tietysti tällaisella ryhmällä on bluesin peruskaurakin hallussaan. Yli 11-minuuttiseksi venyvä teos omaa huikean jännitteen, joka ei päästä kuulijaa otteestaan. Itsekin havaitsin aikoinaan oikein lähietäisyydeltä, että legendaarinen Son House eläytyi lauluunsa ja soittoonsa niin vahvasti, että hänen koko elämänsä vaikutti olevan pelissä mukana. Kun levyn oston yhteydessä mainitsin Joel Patersonille aikomuksestani kirjoittaa levystä Blues Newsiin, hän antoi sähköpostiosoitteensa mahdollisten kysymysten varalta. Johnson) (9) I’m Up A Tree (10) Flat-Footed (11) I Can’t Be Satisfied (Muddy Waters) (12) Night Time Is The Right Time (Mance Lipscomb) (13) I Ain’t Hurt (14) You Can Break My Heart (15) Shake ‘Em On Down (Fred McDowell) Aikaisempia esittäjiä sulkeissa. Tämä miekkonen taasen musisoi siinä määrin vaisusti ja voimattomasti, että hänen esityksissään ei juuri minkäänlainen tunteen palo loimua. Seuraava Modern Sounds -julkaisu ei kuulemma ole vielä teon alla vaan Joelilla on muita projekteja valmisteilla sitä ennen. Coastersien r&b-hitti I’m A Hog For You, jazz-standardit Mood Indigo (Duke Ellington), The Way You Look Tonight (Fred Astaire ym.) ja Love For Sale (Billie Holiday), klassikkolattari Besame Mucho, venäläinen romanssi Dark Eyes, Boogie Woogie Baby (Delmore Brothers), slovari Don’t (Elvis), ikivihreä On The Sunny Side Of The Street, Ray Charlesin Just For A Thrill ja Erskine Hawkinsin jazz-bändin After Hours, josta kitaristi Roy Buchanan on tehnyt erinomaisen blues-version. Edeltä on todettavissa, että hänellä on hyvin hallussaan vanhanmallisen blues-musiikin aarteisto. Hidas, suorastaan dramaattinen on puolestaan (9), joka on blues-fiilareistaan sinisenä. King. Tämä arviolevy on yhtyeen tyylin mukainen vanhanaikaista LP-kotelojäljitelmää myöten. Tiedot kappaleiden säveltäjistä puuttuvat levykannesta, mutta tunnistettavia ovat mm. Albumi sisältää 16 kappaletta ja tyylikirjo on laaja. Viime mainitun esitys on bändin tavanomaisesta tyylistä poiketen hersyvän svengaavaa, jatsahtavalla otteella heitettyä kitara-akrobatiaa mainioilla Jimmy Smith -tyylisillä uruilla höystettynä. PS. KNON-radiokanavaa tukemaan kasatulla kokoelmalevyllä esitellään Dallasin ja Forth Worthin alueelta lähtöisin olevaa bluesia. Albert Kingin ”Born Under A Bad Sign”, Freddie Kingin ”Let’s Hide Away And Dance Away With...” sekä Jimmie Riversin ”Brisbane Bop”. Tutu Jonesin esitys on erinomaisesti tuotettua sielun syvyyksistä kumpuavaa syvän etelän soulbluesia tihkuva instrumentaali. Levystä on tehty vain tuhannen kappaleen painos ja CDBabyn kautta myytävät latauskerratkin on rajoitettu kahteen tuhanteen. Kaiken kaikkiaan tämä on nautittava kuuntelulevy, jonka kappaleet ovat onneksi jo niin vanhoja, että ne saattavat jopa olla useille kuulijoille täysin uusia. Timo Kauppinen TEXAS BLUES RADIO VOL. Keikkoja on tehty paljon (= paljon) ja levyjäkin on julkaistu jo useampi. Yksi johtotähti tuntuu levyllä olevan R&B-näkökulma, josta suunnasta hidas (2) ponnistaa ja komeasti fiilistellen ponnistaakin. Viihdyttävää, laadukasta ja tyylikästä, viimeisen päälle. Blues News seuraa mielenkiinnolla, mitä Joel Patersonin ja kumppaneiden myllystä syntyy tulevaisuudessa. Joel Patersonin taidokkaiden kitarasoolojen lisäksi muutamalla raidalla on myös lyhyitä Beaun bassosooloja ja laulustemmatkin ovat hyvin kohdallaan. Kiekon toista instrua (10) voisi puolestaan johdatella Teksasin Ukkoslintujen suuntaan ja hyvin liikkuu tämäkin. levy tutkailut levyiltä puuttuvilla tanssittavilla killereillä, kuten Magic Samin Looking Good, Slim Harpon Shake Your Hips ja Jimmy McCracklinin Georgia Slop. Levyn vauhdikkain kappale on Coasters-cover I’m A Hog For You, mutta parasta antia mielestäni edustav at slovarit Just For A Thrill ja Don’t, joissa molemmissa on hienoa jatsahtavaa tunnelmakitarointia. Artistit ovat lahjoittaneet tuotoksensa käyttöön korvauksetta. Alansa hän kyllä tuntee, soittaakin osaa ja on myös omia teoksia valmistanut, mutta bluesissa jos missä tulee tunteitten leiskua ja mielellään vielä runsaasti. Soittajat ja laulajat ovat taitavia, osin ehkä hieman kasvottoman tavanomaisia. Kiekon nimeikkäimmät esiintyjät ovat Tutu Jonens, Buddy Whittington ja Chris Watson Band. Michael Markowitz) ja Tornadoes-yhtyeensä ovat bluestyöläisiä, oikeita työmyyriä. Vastauksessaan Joel kertoi kuuntelevansa paljon mielikitaristejaan, joita ovat mm. Peruskvartettia on levyllä hieman vahvistettu puhaltimilla sekä joillakin vierailijoilla, joista tunnetuin on Sonny Rhodes
Vanha viidakon sanonta, pyörää on turha yrittää keksiä uudestaan, pitää paikkansa edelleen – mutta sillä voi esittää uusia temppuja. Viimeinen esitys When Luther Played The Blues on Troutin hengentuotteita. Albert Järvinen Band teki Pave Maijasen kera huiman version) sekä Elmoren upea It Hurts Me Too. Aikoinaan Bluesbreakerseissa ja Canned Heatissa kannuksensa hankkinut ja myös Louisiana Redin bändissä soittanut Walter Trout kuuluu suosikkeihini – ja aiemminkin olen hänen levyjään arvioinut sekä hyviksi kehunut. Luther Allison poistui joukostamme syövän johdosta vuonna 1997, hieman alle 58-vuotiaana jättäen jälkeensä 26 levyä, niistä seitsemän postuumisti. Esimerkiksi biisien (4) ja (6) välisenä aikana liikutaan psykedeellisemmästä ilmaisusta folkbluesin kautta maukkaaseen funkiin. Rainbow Bridge ja Wings Of Freedom tarjoavat muistumia ajalta, jolloin southern rockia saattoi kuvailla termeillä notkea ja svengaava. Nyt häntä kuullaan laulajan ja huuliharpistin rooleissa. Tunteikasta I Never Knew A Hurricanea on puolestaan ollut rustaamassa veljeskunnan ykkössolisti Cyrill Neville. levy tutkailut Edellisellä levyllä mieltäni vaivannut laimeus ei ole enää saanut jalansijaa vaan kokonaisuus toimii pakottoman rennosti ja särmikkäästikin. Troutin Stratocasterin soundi on kuitenkin pehmeämpi Allisonin raakaan diskanttipitoiseen soundiin verrattuna. Levyn ainoan lainanumeron I Just Wanna Make Love olisi ehkä kenties voinut jättää poiskin, mutta mikäli pitää Hendrix-tyylisestä ilmaisusta niin silloin se ehkä menettelee. Allisonia ei oikein arvostettu kotimaassaan ja hän viettikin paljon aikaa Euroopassa, lähinnä Ranskassa. Koch’n lisäksi yhtyeessä soittavat basisti Gene Babula sekä rumpali John Goba. Tuotanto oli kuitenkin liian siloiteltua makuuni ja kokonaisuus jäi mitäänsanomattoman laimeaksi. Kun ensi tammikuussa julkaistaan kriitikoiden valinnat, tämä levy on omalta osaltani siellä ensimmäisten joukossa. Soitin on kuin Stevie Ray Vaughanin ”number 1”tai Rory Gallagherin ykköskitara. Mikään ihme se ei ole, sillä tyylillisesti miesten soitto muistuttaa kovasti toisiaan. Walesilaislähtöisen Gwyn Ashtonin musiikista voi ehkä mahdollisesti löytää myös yhtymäkohtia Irlannin kitarakuninkaaseen Gallagheriin, mutta hänellä on ehdottomasti myös oma äänensä. Levyllä on paljon hyviä hetkiä, joista esimerkkinä vaikka melodinen Fortunate Kind ja rouhea Dog Eat Dog. Parasta esitystä on vaikea valita – ja kuten pitääkin, levy kuulostaa Walter Troutilta, ei Luther Allisonilta. Raidalla (8) vierailee Allisonin poika Bernard slidekitaroineen. Kim Wilson ja Johnny Mastro pistäytyvät puhkumassa harppua. Varmasti sekin on lopputulokseen jälkensä jättänyt. Näiden kahden etapin välillä Zito on ehtinyt levyttää ja keikkailla myös puolivahingossa muodostuneen Royal Southern Brotherhoodin kitaristi/ laulajana. Erinomaisena kitaristina Ashton ei välttämättä aina piittaa perinteisistä poluista vaan etsii uutta äänimaailmaa. Tällä levyllä hän ennakkoluulottomasti ja päättäväisesti laventaa genren rajoja. Kitaran lisäksi Ashton soittaa myös levyn bassot, Kev Hickmanin hoitaessa lyömäsoittimet. Oma suosikkini tältä saralta on Hop Wilson, jonka Merry Christmas Darling on eräs hienoimmista joulututkielmista. Kyllä Zito on ominpäinkin kirjoittanut nipun varsin mainioita ralleja. Vahvan rytinän pojat kolmistaan saavatkin aikaan, josta raskasrytmiset Blow My Mind ja I Don’t Know Why ovat tuhdimmat esimerkit. 1 (2) Shape I’m In, Pt. Vuosien ajan Troutin mielessä oli pyörinyt ajatus tribuuttilevystä, joka nyt sitten on totta. Eija Jauhiainen DICK FARRELLY & MAT WALKLATE Keep It Clean (KJLATECD 012, omakustanne) (1) Keep It Clean (2) Good As I Been To You (3) Bag’s Groove (4) Nothin’ But Love (5) 24 Hours (6) C Jam Blues (7) Bottle Up And Go (8) Sunday Rhumba (9) Black Cat Bone (10) If It’s Love Muusikkona ja musiikinopettajana kunnostautunut Mat Walklate on kerännyt kokemusta paitsi irkkumusan niin myös bluesin äärellä. Allison hyödynsi levytyksissään torvisektiota ja taustakuoroja, joista kumpaakaan Trout ei käytä. kuin osin Johnny Winter – ja rokkipuolesta kotoinen Ganeskin saa musiikillisen osansa. Selkeimmin ehkä sen kautta, että Road Never Ends -shufflebluesin Zito on kirjoittanut yhdessä RSB-kollegansa Devon Allmanin kanssa. Kansikuva on vuodelta 1986 Montreauxin jazz-festivaaleilta, joilla Trout ja Allison soittivat yhdessä yhden ainoan ikimuistettavan kerran. Sterling Koch tuo tällä uusimmalla levyllään mukavaa väriä lap steel -kitaristien suht harvaan joukkoon, jonka nykyisistä taitajista voisi mainita 7-kymppiset Freddie Rouletten ja Sonny Rhodesin sekä juuri edesmenneen Bob Brozmanin. 1982 alkaneen levytysuran 13. 2004. Ashton on originaali musiikintekijä, joka ei turhia vilkuile taaksepäin, hänen musiikkinsa pursuaa karheutta ja lennokasta särmää. 2 (3) Wrong Side Of The Blues (4) Mercury Blues (5) Blow My Mind (6) It Hurts Me Too (7) Too Sorry (8) I Don’t Know Why (9) Lonely Avenue (10) My Baby’s Hot (11) I Wanna Be Your Driver (12) I Only Wanna Be With You (13) Working Man’s Blues Sterling Koch’n 30-vuotinen kitaristinura sai ikävän käänteen vakavan tapaturman vuoksi, jonka seurauksena mies vaihtoi soittimensa lap steel -kitaraan v. Ohimennen mainittakoon, että biisi saa melkoisesti lisävoimaa myös Delbert McClintonin duetointivierailusta. Zito operoi eteläisen rockin ja bluesin maailmoissa luontevasti. Eniten poikkeaa raita (11), jonka alkuperäisessä on enemmän soulhenkeä. Marko Aho WALTER TROUT & HIS BAND Luther’s Blues, A Tribute To Luther Allison (Provogue PRD 7415) (1) Little Girl (2) Don’t Wanna Fall (3) Let Me In (4) Fortunate Kind (5) I Just Wanna Make Love (6) Dog Eat Dog (7) Angel (8) For Your Love (9) Comin’ Home (10) Bluz For Roy ”Radiogram” on miehen ikään ehtineen Ashtonin kuudes albumi. Levyllä on neljä coveria: Doyle Bramhallin kappaleet (2) ja (7), K.C. Levy etenee reippaan rempseästi aika perinteisellä rock-, rockblues- sekä lievällä blueslinjalla. Nyt kun tuo siististi cool greyhound on kuljettanut sankarimme Teksasin laulumaille niin levylle on ilokseni päätynyt särmikkäämpää jälkeä. Tämä ”Let It Slide” on artistin v. Douglasin Mercury Blues (josta aikanaan mm. Mieleen tulevat vahvasti niin Allman Bros. levy ja järjestyksessä miehen viides, joka on ”omistettu” lap steel -kitaroinnille (aikaisemmin ilmestyneitä ovat ”Full Force Music – How I Spent My Summer Vacation”, 2004, ”Steelin’ Home”, 2006, ”Steel Guitar Blues”, 2010 sekä ”Slide Ruler”, 2011). Ollessaan taannoin keikkailemassa Amsterdamissa, saapui hänen juttusilleen maanmiehensä, kitaristi Dick Farrelly. Riku Metelinen STERLING KOCH Let It Slide (Full Force Music-118) (1) Shape I’m In, Pt. Keep On Bluesin’ – Jari Kolari MIKE ZITO & THE WHEEL Gone To Texas (Ruf 1189) (1) Gone To Texas (2) Rainbow Bridge (3) I Never Knew A Hurricane (4) Don´t Think Cause You´re Pretty (5) Death Row (6) Don´t Break A Leg (7) Take It Easy (8) The Road Never Ends (9) Subtraction Blues (10) Hell On Me (11) Voices In Dallas (12) Wings Of Freedom (13) Let Your Light Shine On Me Ensikosketukseni Mike Zitoon tapahtui parin vuoden takaisen ”Greyhound” -levyn myötä. Sonny Landreth pistäytyy ensin mainitussa kitaroimassa ja sehän ei tunnetusti laulua ainakaan pilaa. - 63 - (1) I’m Back (2) Cherry Red Wine (3) Move From The Hood (4) Bad Love (5) Big City (6) Chicago (7) Just AS I Am (8) Low Down And Dirty (9) Pain In The Streets (10) All The Kings Horses (11) Freedom (12) Luther Speaks (13) When Luther Played The Blues Tämän levyn arvioimiseen riittäisi yksi ainoa sana: loistava. Raita (12) on parinkymmenen sekunnin mittainen pätkä, jossa Luther tervehtii fanejaan, tai itse asiassa kertoo, ettei halua faneja vaan ystäviä. Levy käynnistyy Allisonin rokkaavampaa puolta esittelevällä biisillä I’m Back, joka kuten muutkin levyn kappaleet seuraavat suurelta osaltaan aika tarkasti originaaleja. Eniten pidän kuitenkin instrumentaalikappaleesta Bluz For Roy. Silloin harmittelin sitä, että miehen ääni, kitarointi ja laulut kuulostivat siinä määrin hyviltä, että levystä olisi ollut mukava pitää. Vuonna 1974 julkaistulla äänitteellä on muuten sama nimi kuin tällä kyseisellä levyllä. Bluesperinteistä ponnistavat Subtraction Blues ja Hell On Me, vanhahtavan jazzin suuntaan kumartava Voices In Dallas ja kantrikkaan letkeä nimiraita ovat kaikki kelpo esimerkkejä tästä. 4 - 2013 •. Kansikuvassa nuoren Peter Greenin näköinen ja oloinen mies näppäilee parhaat päivänsä nähnyttä Stratocasteria. Delbert McClintonilta lainattu Take It Easy ja päätöksenä kuultava, William Johnsonin kirjoittama Let Your Light Shine On Me toimivat kokonaisuutta täydentävinä hitureina. Tämän levyn myötä on pakko todeta, että Ziton kannattaisi useamminkin poiketa Teksasissa
Esim. Musiikkityylin suurimmat nimet ovat Tinariwen-yhtye (levyjä mm. Nigeristä tuli Ranskan siirtomaa 1900-luvun alussa ja se itsenäistyi vuonna 1960. Kaksikon tänttäränttäkyvykkyydestä todistaa puolestaan jouhevasti liikahtava (4), joka todellakin kulkee ja svengaa. kosketinsoittajalegenda Booker T. ”Amassakoul”, 2004 ja ”Aman Iman”, 2007) sekä jo edesmennyt malilaiskitaristi Ali Farka Touré (mm. Mutta lisää vaan - 64 - ”En sovellu äidiksi, enkä sovellu vaimoksi, vielä. Maa on yksi maailman köyhimmistä ja sitä vaivaavat ajoittain kuivuudesta johtuvat nälänhädät ja heinäsirkkaparvet. Liiton purkauduttua June jatkoi eteenpäin sooloartistina, ryhtyen hyödyntämään omintakeisessa tyylissään kaikkea matkan varrella omaksumiaan juurimusiikin osasia gospelin, vanhan sekä uuden r&b:n, soulin, bluesin, folkin, kantrin sekä bluegrassin välillä. Pete Hoppula KELLY RICHEY Sweet Spirit (KRB 1141). ”Nomad” on samaa aavikkobluesia kuin ”Agadez”, mutta siihen on lisätty sähköisiä efektejä ja muita länsimaisia mausteita, kuten toinen rumpusetti, kosketinsoittimia ja jopa pedal steel -kitaraa. raitaa (5) voisi kuvailla vankaksi ja täällä soi slidekin. Yhdeksi levyn helmistä kasvaa alakuloa ja mollikuviota veivaava nätti medium (8), jolla varsinkin huuliharpisti on hyvässä iskussa. ”The Source”, 1991 ja ”Savane”, 2006). Ennen kaikkea esikoisalbumi on taiteilijattaren näytös mitä erilaisimpien tyylien varioinnista, ehkä liiaksikin. Meno menee kipakammaksi (6):lla, joka sekin liikkuu varsin näppärästi jazzin reunamilla. ”Pushin’ Against A Stone” on hyytävä kokemus, mutta voittopuolisesti positiivisessa mielessä – aivan kuin hyvä kauhuleffa, joka samalla hirvittää niin vietävästi, mutta katsomista ei vain malta lopettaa. Kuten Malissa, islamistiterroristit toimivat aktii- • 4 - 2013 visesti myös Nigerissä ja kaikkea matkustamista maan pohjoisosiin tulee matkustustiedotteiden mukaan välttää väkivallan ja kidnappausten suuren vaaran takia. 2010 sotilasvallankaappaus ja olot ovat epävakaat. Samalla nainen sai myös mahdollisuuden esitellä lahjojaan erilaisten kielisoitinten, kuten banjon ja lap steel -kitaran itseoppineena taitajana. Maassa tehtiin v. Bombinon nelihenkinen yhtye (soolokitara, komppikitara, basso ja lyömäsoittimet) on parin nigeriläisen C-kasetin lisäksi julkaissut ”Agadez”nimisen albumin vuonna 2011. Osaa levystä vaivaa jopa yltäkylläisyys, eri instrumentteja on tungettu vähän liikaakin samaan kappaleeseen. Niger on lähes neljä kertaa Suomen kokoinen sisämaa Saharan eteläosassa, jonka rajanaapurina lännessä on Mali, idässä Tsad, pohjoisessa Algeria ja Libya, ja etelässä Nigeria. Kahden omakustanne-cd:n (”The Way Of The Weeping Willow”, -06 ja ”Mountain Of Rose Quartz”, -08) jälkeen mainekin alkoi viimein karttua, johtaen Junen ensin levyttämään musiikkia suositun The Old Crow Medicine Show -yhtyeen kanssa v. Musiikki tuo poljennoltaan mieleen Mississippin vanhat bluesmiehet Junior Kimbroughin ja R.L. Dylan ilman sähköjä vai Dylan sähköillä. Ainakin yksi kappale olisi voitu tehdä vertailun vuoksi akustisesti erämaaolosuhteissa perinteisillä soittimilla. The Black Keys -yhtyeen kitaristi Dan Auerbach bongasi Bombinon luultavasti juuri tämän levyn kautta ja kutsui artistin bändeineen Nashvilleen, jossa syntyi jenkkimuusikoiden avustuksella tämä albumi. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee vaan! Timo Kauppinen VALERIE JUNE Pushin’ Against A Stone (Sunday Best Recordings SBESTCD56P) (1) Workin’ Woman Blues (2) Somebody To Love (3) The Hour (4) Twined & Twisted (5) Wanna Be On Your Mind (6) Tennessee Time (7) Pushin’Against A Stone (8) Trials, Troubles, Tribulations (9) You Can’t Be Told (10) Shotgun (11) On My Way Miesten jakamat musiikilliset näkemykset johtivat ensin jami-sessioon, jossa yhteinen sävel löytyi – ja paria kuukautta myöhemmin tähän albumiin, joka tallennettiin spontaanisti vain muutamassa tunnissa. Molemmat näistä kriteereistä mielestäni toteutuvat Bombinon levyn osalta. poikkitaiteellisempaa kuoron, jousisektion sekä banjon säestyksellä esitettyä pop-groovea (Somebody To Love), urbaanisti sykkivää neor&b:tä (The Hour ja Wanna Be On Your Mind, joista ensimmäiseen yhdistyy hurmaavalla tavalla myös 50-lukuisesti maalailevia lauluyhtyemaisemia), autenttista vuoristolais-folkkantria (Twined & Twisted ja Trials, Troubles, Tribulations) sekä sankassa psykedeliapilvessä kiehnäävää kutuballadia (Pushin’ Against A Stone). Esitteen englanninkielisen käännöksen mukaan ne käsittelevät mm. aavikkobluesia, joka on vain etäistä sukua pohjoisamerikkalaiselle alkukantaiselle bluesille. Muista kappaleista huomaan pitäväni niistä, joissa on enemmin melodiaa ja jenkkirumpali mukana monipuolistamassa rytmejä (4, 7, 9). Tuaregit asuvat osan ajastaan savimajoissa, mutta viettävät myös paimentolaiselämää aavikolla. Molemmille näkemyksille on varmaan perusteensa, mutta pääasia lienee, että toteutus on laadukas ja että ainakin yritetään luoda jotain uutta. Aivan kuin jo avauskappaleen huimassa kasvukaaressa rytmikäästä folkriffittelystä puhallinvetoiseksi souliksi ei olisi tarpeeksi, jatkossa seuraa mm. Pätevissä käsissä – kuten tässä – on pienimuotoisuus huikea voimavara. Levykannessa hiekkadyyneilläkään ei ratsasteta kamelilla vaan keulitaan vauhdikkaasti moottoripyörällä. Tunnusomaista aavikkobluesille ovat yksitoikkoinen, hypnoottinen rytmi ja vähäiset sointuvaihdokset. Täysosuma se ei ole, vaan transsiin vaipumiseksi tarvittaisiin varmaan vielä tämän musiikin lisäksi Saharan tähtikirkas yö, hiekkadyynit ja tuaregileiri nuotioineen. ystävyyttä, tuaregityttöjä, rakkaushuolia, vettä ja erämaata. Maailmanmusiikkipiireissä levyyn on suhtauduttu yleensä myönteisesti, mutta osa kriitikoista on arvostellut sitä juuri aitouden puutteesta ja liiaksi lännen ostavan yleisön makua kosiskelevaksi. Jo pelkästään rennolla esitystavallaan sykähdyttävä (2) on hieno, eikä käy moittiminen leppeämenoista avaustakaan (1). Bobby Womackin kanssa työskennelleen promoottori-isänsä jaloissa, sekä myöhemmin – Memphisiin v. Mikke Nöjd BOMBINO Nomad (Nonesuch 534291-2) (1) Amidinine (2) Ahulakamine Hulan (3) Azamane Tiliade (4) Imuhar (5) Niamey Jam (6) Adinat (7) Her Tenere (8) Imidiwan (9) Aman (10) Zigzan (11) Tamiditine Omara ”Bombino”Moctar on tuaregimuusikko, joka on kotoisin Agadezin kaupungista Pohjois-Nigeristä. Nigerin tuaregit ovat 2000-luvulla kapinoineet hallitusta vastaan, syynä maan mittavien uraanitulojen valuminen maan eteläosiin, köyhyys sekä terveydenhuollon ja koulutuksen puutteet. levy tutkailut tällaisia kokeiluja, vaikka kritiikkiä tulisikin. Vuonna 2009 solmittiin aselepo. Kenties huimin muodonmuutos koetaan silti oldtimey-kantrina mandoliinin, muiden akustisten kielisoitinten sekä kuoron kera esitetyllä Tennessee Timella. Robert Johnson vai Stevie Ray Vaughan. Kaikki kappaleet ovat Bombinon omia ja ne esitetään tuaregien tamasek-kielellä. Päätöskappaleessa (11) kaikuefektit ja keinuva rytmi luovat myös onnistuneesti tunnelmaa. Akustisen kitaran, huuliharpun, joidenkin lyömäsoittimien ja laulun muodostama synteesi on kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva. Avausraita (1) on kitarariffeineen täky ehkä juuri Black Keysien ihailijoille. Asukkaita maassa on 16 miljoonaa, joista Agadezin aavikkoalueella alle puoli miljoonaa. Tekstit ovat lyhyitä ja yksinkertaisia, tässä esimerkki (7): ”Olen aavikolla / täynnä nostalgiaa / ilman vettä / istun ja mietin / aavikon ongelmia”. Bombinon musiikki on ns. Enkä ihmettele yhtään miksi – Junen lauluääni ja soittokyvyt, ne nimittäin eivät toden totta jätä kylmäksi. Jones sekä laulaja-lauluntekijäkollega Richard Swift. Kyseessä on tuttu vastakkainasettelu: tehdäkö perinteistä vai modernisoitua. Tuottaja Dan Auerbachin rooli taas paistaa leimallisimmin aggressiivisen sähköistä juke-deltabluesia jyystävällä You Can’t Be Toldilla. Siihen kaikkeen, mitä arvon neidosta on tähän ikään mennessä kehittynyt, on ollut tietty vaikutuksensa myös ympäristötekijöillä: Tennesseen Jacksonissa syntynyt Valerie June Hockett näet kasvoi kiinni musiikissa, nuoruudessaan niin kirkkokuorossa kuin mm. Myös hitaat bluesnumerot ovat lujasti hanskassa. Olen työskennellyt kuin mies, olen työskennyt koko ikäni”, laulaa sukkulamaisen nousun USA:n juurimusiikkiliigan paraatipaikoille kuluvan vuoden aikana tehnyt kolmekymppinen artisti – saaden Workin’ Woman Bluesinsa kuulostamaan juuri siltä, että töitä on tullut, uran eteen, hitusen verran jo paiskittuakin. Mukaan taustatiimiin lyöttäytyivät myös mm. Burnsiden, joilta Black Keyskin on saanut vaikutteita. Ehkäpä vielä vavahduttavampaa on touhu loppupään raidoilla (9) ja (10), jotka kumpainenkin pelaavat melkoisen tummilla soundeilla. Settiin on valikoitunut kolme instrua, joista (3) liikkuu kevyen kiireettömillä jazzfiiliksillä. 2000 muutettuaan silloisen aviomiehensä kanssa muodostamassaan Bella Sun -duossa. Raitaa (7) voi tietysti moitiskella liiasta tuttuudestaan, vaikka versio reipas onkin. 2010 (EP ”Valerie June And The Tennessee Express”) sekä edelleen kesällä -11 studioon Black Keysin Dan Auerbachin ja tämän tuottajaystävän Kevin Augunasin seurassa. Sanonta ”Pieni on kaunista”kuvaa tätä tallennetta erinomaisen hyvin
Levy on ihan kivaa kuunneltavaa, tosin ei juuri erotu muiden saman tyylin laulajattarien (Meena, Dana Fuchs, Janiva Magness) aikaansaannoksista. Riku Metelinen THE KAT The Kat Is Back In Town (Blues Boulevard 250345) (1) I’m The Kat (2) I’m A Woman (3) The Trains (4) Never Felt No Blues (5) Nothing Like The Blues (6) A Woman Does (7) Licorice & Whiskey (8) Love On The Run (9) Lipstick & Tears (10) Not That Kind Of Girl (11) Catfish (12) The Golden Key Tämä on ”The Kat”-aliasta käyttävän amerikkalaisen Katia Perrinin debyyttilevy. Tämä 47-vuotias itseoppinut lauluntekijä-kitaristi on soittanut 15-vuotiaasta asti esikuvinaan mm. Vaikka tyyli on muuttunut, tapa käsitellä instrumenttia on säilynyt ennallaan. levy tutkailut (1) Feelin’ Under (2) I Went Down Easy (3) Leavin’ It All Behind (4) Something’s Going On (5) Everybody Needs A Change (6) Fast Drivin’ Mama (7) One Way Ticket (8) Risin’Sun (9) Dyin’(10) Workin’Hard Woman Edellinen Kelly Richeyn levy koostui pelkästään vanhoista liveäänitteistä ja oli aavistuksen välityön oloinen. Mikäli Kelly Richeytä ei hyllystä aiemmin löydy, suosittelen hankkimaan ensin jonkun toisen levyn, vaikka ”Dig A Little Deeper” -kiekon. Keep on Bluesin’ – Jari Kolari ‘SIR’ OLIVER MALLY Strong Believer (Sir-Oliver 28525) (1) Down With The Blues (2) I Got My Mind Made Up (3) Sweet & Fine (4) You Must Be Crazy (5) Keep On Rolling With The Punches (6) Devil’s Child (7) Girl From The Northern Country (8) Crazy ‘Bout That Music (9) Meet Me On The Riverbank (10) She’s My Downfall (11) Strong Believer Itävalta on tuottanut sellaiset klassisen musiikin suurmiehet kuin Mozart, Schubert, Haydn, Mahler, Strauss ja Schönberg. Tämä on ominaisuus, joka niin monelta nykykitaristilta puuttuu. Cover-osastolla Aynsley on aina osannut tehdä hienoja valintoja ja joskus jopa genren ulkopuolelta. Sama pätee myös hänen kitaransoittoonsa. Voin vain todeta, että edellisen turhanpäiväsen studioliven myötä myös uskoni hänen tekemisiinsä oli kadonnut lähes kokonaan. Tämä levy poikkeaa edellisistä suuresti, sillä uutukaisella tone on tumma ja tunnelma raskas. Raskaanpuoleinen riffittely on tällä kertaa pitkälti homman nimenä. Ei olisi varmaan yhtään hullumpi idea tehdä seuraava levy vaikka tällaisellakin kokoonpanolla. Eija Jauhiainen AYNSLEY LISTER Home (Straight Talkin’ STR 2612) (1) Home (2) Broke (3) Insatiable (4) Inside Out (5) Free (6) Sugar (7) You Make It Real (8) Feeling Good (9) Possession (10) Hyde 2612 (11) Impossible (12) Straight Talkin’ Woman Aynsley Listerin levytysten väli on vuosien saatossa pidentynyt ja levyjen tasokin on laskenut. Lopetuskappale on kuin John Fogerty toteuttamassa Beatlesiä. Jo avausraidan perusteella voidaan sanoa Aynsleyn tehneen saman kuin Kenny Wayne Shepaherd, eli miettinyt asioita uudestaan. Oli niin tai näin, levyllä on säröä sekä bassoa ainakin riittävästi – ja vähintäänkin tarpeeksi. Tietyn mittaisen uran jälkeen muusikolla ei ole helppoa: jos kokeilee uutta, aina jonkun mielestä on muuttunut liikaa. Mutta kiekon hurjin veto on ehdottomasti One Way Ticket. Kaiken lisäksi kyseessä on hänen ehdottomasti paras levynsä. Vuonna 1990 hän perusti oman yhtyeen, ‘Sir’ Oliver Mally’s Blues Distillery, joka on keikkaillut ahkerasti Euroopassa, mutta tiettävästi ei kuitenkaan Suomessa. Uusi levytyssopimus on tuonut mukanaan uutta intoa musiikin tekemiseen ja se kauan kadoksissa ollut liekki on syttynyt uudestaan. Hänkin on ottanut pari askelta taaksepäin päästäkseen yhden eteenpäin. Tällä kertaa mukana ovat James Morrisonin You Make It Real ja musikaalista ”The Roar Of The Greasepaint” kappale Feeling Good. Nyt tuhlaajapoika on palannut ”kotiin”. Mikä mies sitten on ‘Sir’ Oliver Mally. Kitaraa soitetaan lähes säästellen, kunnes on aika iskeä ja silloin väännetään iso vaihde päälle. Tämä uusin levy on akustista bluesia mies ja kitara -pohjalta. Possession kuuluu samaan jatkumoon 1010?- ja Disorderly Me -kappaleiden kanssa. Itse kiinnitin huomiota myös siihen, miten täyteläiseltä ja toimivalta miesten soitanta - 65 - kuulosti ollakseen duona esitettyä. aloituskappaleessa on funk-vaikutteita. Jos kuuntelukertojen määrästä voi mitään päätellä, tässä on yksi omista brittisuosikeistani juuri tällä hetkellä. Selvä, rosiksessa tavataan! Edellisiin Kelly Richeyn tuotantoon mieltyneille tätä levyä voin pienellä varauksella suositella, muille se saattaa ehkä olla liian paha rasti. Neljällä raidalla mukana on tosin kakkoskitaristina Frank Schwinn. Kappaleiden tyylilajit lähtevät liikkeelle 30-luvulta eli Son Housen ja Robert Johnsonin aikakaudelta, mutta niiden esitystapa on tuotu tyylikkäästi nykyaikaan. Riku Metelinen MATT BAXTER & JAKE SAMPSON Haunted (Auburn Sky #) (1) Someday (2) Dusty Mule (3) Haunted (4) Jaime Lynn (5) Same Old Pain (6) Soul (7) Don’t It Make You Feel Good (8) Little Girl Gone (9) Take Me Back Home (10) Highway 54 Levyllä esiintyvät laulaja-basisti Jake Sampson sekä kitaristi Matt Baxter ovat saaneet duonakin aikaan erittäin täysipainoisen julkaisun. Nyt hänon palannut perusasioiden pariin ja uusin eväin. Keikkailun ohella Oliver Mally on soittanut akustista bluesia sooloartistina ja tehnyt yhteistyötä mm. Kukaan muusikoista ei ole allekirjoittaneelle ennestään tuttu, samoin kuin eivät biisien kirjoittajatkaan. Raphael Wresslingin, Louisiana Redin ja Doug McLeodin kanssa. Oliver Mally osoittautui kokeneeksi ja KeskiEuroopassa varsin tunnetuksi bluesmuusikoksi. Levyllä suosikkiraidoikseni nousevat Insatiable sekä kaikkien kuninkaiden (Albert, B.B. Yksi hyvä näyttö siitä on Same Old Pain, jossa Baxterin pikkaus ja slide yhdistettynä Sampsonin väliin kitaramaiseen bassonsoittoon tekee vahvan vaikutuksen. Mieleen jää Jean-Jacques Milteaun huuliharputtelu jazzahtavassa Licorice & Whiskey -biisissä. Tuotantopuolella luottorumpali Wayne Proctor on tehnyt jälleen upeaa jälkeä. Bob Dylanin Girl From The Northern Countrya lukuun ottamatta kappaleet ovat Oliver Mallyn omia. Levyllä on paljon hienoja hetkiä, kuten Feelin’ Under ja Something’s Going On, jotka tarjoavat sellaisia järistyksiä, että heikkosydämistä ihan hirvittää. Nimistä päätellen he ovat ranskalaisia, koska levy on Ranskassa äänitetty. Levyllä ote on rauhallinen. Tämä palautti uskoni Aynsley Listerin tekemisiin. Albert King, Buddy Guy, John Lee Hooker, Ray Charles, Townes van Zandt ja Steve Earle. Laulaja Meenan ja kosketinsoittaja Raphael Wressnigin musiikkia jonkin verran tunnen, mutta tietämättömyyteni muista itävaltalaisartisteista ei olisi voinut olla täydellisempää ennen tätä levyä. Jollain tavoin myöhemmän ajan rauhallista Muddya edustaa Take Me Back Baby ja siinä vieraileva pianisti Simon Russell lisää yhden uuden ulottuvuuden mukaan soittoon. Tyylilajeista päällimmäisenä on rokin sekainen blues, joissain biiseissä, esim. Jos jotain negatiivista nyt pitää sanoa, niin sanotaan sitten – tosin se tulee ulkomusiikillisesta asiasta: Minkä ihmeen takia levyn vihkoseen oli valittu kuva, jossa Aynsley näyttää parransänkineen peruskoulun lehtorilta, jolla on kesäloman jälkeinen morning after. Mutta miten sujuu Itävallalta blues. Katia Perrin on itse osallistunut raitojen (7) ja (12) tekoon, ilmeisesti säveltäjänä, koska tekijäkolmikosta hänen nimensä on mainittu ensimäisenä. Osalle tämä saattaa tulla kauhistuksena, toiset taas kokevat uuden suunnan piristävänä. Levyllä Richey laulaa kaiken aikaa väkevästi ja aina olennaiseen keskittyen. Kappaleen intro on blokattu Born On The Bayousta ja melodia Come Togetheristä. Tässähän tehdään ihan silkkaa crossoveria. Albumeita on kertynyt jo yli 20, joista suurin osa on tehty yhdessä ‘Bluestislaamon’ kanssa, mutta kymmenkunta levyä myös soolona tai Raphael Wressnigin kanssa. Kokemusta kuvasta päätellen noin nelikymppisellä rouvalla on useamman vuoden ajalta sellaisten muusikoiden kuin Buddy Miles, Lucky Peterson ja Bernard Allison (vrt Walter Trout -arvio tästä samaisesta lehdestä) kanssa. ja Freddie) tyylit läpikäyvä Sugar. Jos taas pitää vanhan linjansa, yleisö valittaa paikalleen jumiutumisesta. Ainoan poikkeuksen levyn akustiseen teemaan tekee kvartetilla Samson, Baxter sekä Tony Coleman (rummut) ja Dave Pellicciaro (B3) esitetty Don’t It Make You Feel Good, jossa Baxter soittaa Albert Kingmaisesti sähkökitaraa. Richeyn musiikissa on aina ollut ripaus Hendrixiä, mutta nyt mukaan on tullut paljon (lue aivan hel...ti) Eric Galesiä. Ai ei ole vai. Dusty Mule kuulostaa Muddyn alkukauden tuotokselta ja päällimmäiseksi siitä tuli mieleen hänen Plantationlevytyksensä. ”Haunted” on omassa lajissaan miellyttävä paketti, enkä löydä siitä oikeastaan mitään huonoa sanottavaa. Havaitsin sen vasta kun tarkistin asian ensimmäisen sokkokuun- 4 - 2013 •. Mukana on tusinan verran soittajia, komppiryhmä ja puhaltajia sekä taustakööri. Little Girl on repivän raikas kappale, johon iskevästi vinkuva dobro tuo oman värinsä
David Z on istunut tuottajan pallilla ja jälki on kerrassaan hienoa. Pienistä puutteistaan huolimatta ”Detonation” edustaa vahvaa ja huolella tehtyä kokonaisuutta, josta kertakäyttöisyys on kaukana. Danten mukaanhan helvetti on seitsemäntasoinen suppilo, jonka ylemmillä tasoilla syntiset uivat sulassa lyijyssä, roikkuvat pää alaspäin sontakuilussa jne. Danny & The Devils -kolmikko puskee melodista autioradiorockia (7) ja blues-kytkös on todella hutera. Viisivuotiaana hän sai ensimmäisen kitaransa Stevie Rayltä eikä paluuta entiseen enää ollut. Mikke Nöjd takavasemmalle ja ryhdytty tekemään jotain muuta. Timo Kauppinen DAVE FIELDS Detonation (Field Of Roses #) (1) Addicted To Your Fire (2) In the Night (3) Doin’ Hard Time (4) Prophet In Disguise (5) Bad Hair Day (6) The Altar (7) Better Be Good (8) Same Old Me (9) Pocket Full Of Dust (10) Dr Ron (11) Lydia (12) You Will Remember Me “Detonation” on Dave Fieldsin kolmas pitkäsoitto, jolla hän ei ratsasta kahden aikaisemman levyn maineella vaan on rohkeasti ottanut askeleen eteenpäin. levy tutkailut telun jälkeen levyesitteestä. Boudreau ja Stephen T. Tom Holland on syntyperäinen Chicagon kitaristi ja oppia on omaksuttu ja oppirahoja maksettu kovienkin nimien keralla. Eniten niistä miellyttivät Mississippi John Hurtin tyyliin näppäilty melodinen Sweet & Fine, hidas countryblues Keep On Rolling With The Punches ja kolkko Devil’s Child. Nopsa, Stevie Ray Vaughan -tyyppinen instru (12) todistaa, että sorminäppäryyttä kyllä löytyy. (8) Ladies Man (9) Wanna Hear You Sing (10) The House Feels So Empty Tyrone Vaughan on siis Jimmie Vaughanin poika. Jos joku kappale pitää mainita, niin se on The House Feels So Empty. Kaikki kiekon 12 kappaletta ovat herran itsensä kirjoittamia. Odotin levyltä paljon ja suoraan sanoen olen vähän enemmän kuin pettynyt. Mene ja tiedä. Mutta ainahan musiikkia voi kuunnella pienissä osissa eikä yrittää sulattaa koko tunnin pakettia kerralla. Kappaleet ovat vain niin vaisuja, etten saa niihin minkäänlaista tartuntapintaa. Sävellyksetkin ovat perinnetietoisia ja riittävän vaihtelevia. Solistin äänessä on sen verta röpöä, että pop-markkinoilla on vastaavalla tehty miljoonia. Eikä hän laulajanakaan ole hassumpi. 1 (Magic CD 0005) (1) Do What You Want (2) Come Back (3) Take My Love (4) Get Up (5) So Unhappy (6) Cut You A-Loose (7) That’s All Right (8) It’s Your Life (9) The Time Have Come (10) Hot And Heavy (11) Waitin’ On The Moon (12) I’m Not Lyin’(13) My Love Is Strong (14) Talk Back (15) The Goat (16) Scandinavian Stroll. Yksikään kappale ei oikeastaan nouse ylitse muiden. Blues (12) Zeb’s Blues Big Dog Mercer (1-3), Brandon Santini (4-6), Danny & The Devils (7-9), Tom Holland & The Shuffle Kings (10-11) Erilaiset evoluutioteoriat ovat blues(inkin) piirissä suosittuja. Jatkossa mies tarjoilee letkeää harppuvetoista perusboogietykitystä (5) ja tanakasti toteutettua tänttäränttäilyä, jolla kitaristilla kuuluu kulkevan lujaa. Ehkä juuri noista seikoista johtuen blues on jätetty - 66 - TRIGBAG With Friends, Vol. Kun isäukko on Jimmie ja setä oli Stevie Ray, niin kitaransoitto on ollut pojan geeneissä jo syntymästään lähtien. Vähäsen jazzgroovea omaksunut (9) lähtee aika kivamenoisena, eli kunnes solisti avaa suunsa. Mercerin esityksistä kirkkaasti paras (2) on melodinen, omaelämänkerrallinen (?) balladi, jolta irtoaa hyvä svengi. Parista osumasta huolimatta, kovin on epätasapainoinen kooste. Hidas blues soi vankkana, joskin on vähän pitkä. Niin taitavasti ja tunteella Oliverin soitto sujuu, että tulee epäilleeksi, että hän on käynyt Robert Johnsonin tapaan keskiyöllä tienristeyksessä tapaamassa omaa paholaistaan. Nykyisen perusmiehityksen muodostavien laulaja Tommy Mobergin (The Beat from Palookavillessakin laulava kaveri on äänessä raidoilla 1, 6 (1) Downtime (2) Next Stop Texas (3) Bubba Dan (4) Buzz Kill (5) Nine Times Out Of Ten (6) She Could Have Had Anything (7) L.O.V.E. Onpahan nyt vaan yhden levymerkin neljän artistin esittelylevy. Kitaristi Big Dog Mercer vaikuttaa nykyään Chicagon-kaupungissa ja mukarankkaa, säröllä olevaa raskasta rock-boogieta esitetään (1):llä, jolla on puhuva solisti ja soolossa vierailee vinku ja vonku. Bluesia on siis joukossa hyppysellinen, americanaa vain ripaus ja kantria runsaasti. Liekö osasyynä sattuneeseen se, että meikäläisissäkin bändikuvioissa on huseerannut vuosikaudet samoin bluesille sekä sen sukulaistyyleille omistautunut helsinkiläiskokoonpano nimeltä Trick Bag. Levyn melodisempaa puolta edustava Same Old Me nousee yhdeksi suosikeistani. Kokonaisuuteen huonosti istuva ufo-soolo vie kuulijansa kitara-nirvanaan, vai viekö. Kenties arvaatte miksi... Rankin rykäisy on In The Night, jossa Fields revittelee oikein kunnolla. Tyrone soittaa tyylitajuisesti ja hänen kitarassaan on maukas tone. Sääli, ettei Tyronen tuore single, loistava Guitar Son päätynyt tälle levylle. Aloitusraita on leppoisa peruskantrirock ja jatkossakin saamme nauttia samanlaista herkkua. Mukavan 60-luvulaiselta kuulostava, joskin vähän hakkaava esitys on mainio. Pidän myös instrumentaalikappale Lydiasta. Joka tapauksessa tilannetta on petrannut olennaisesti paitsi länsinaapurin kollegoiden toistuvat keikkakiinnitykset Helsingin Storyville-jazzkellarissa, myös puolivakituiseksi jäseneksi ryhmään viime vuoden puolella itsensä luovinut suomalaisvahvistus Tomi Leino. Niin tai näin, tämä on hyvä levy ja ‘Sir’ Oliver Mallyn nimi kannattaa panna muistiin. Se, mikä tällä albumilla riipii ja todella paljon, on viulu, jota on tungettu aivan liikaa ja ihan joka väliin. Riku Metelinen THE BLUES – AN EVOLUTION (Electro-Glide 196408) (1) Some Other Fool (2) Helpless (3) Big Dog Blues (4) You Ruined Poor Me (5) What Can I Do (6) She’s Sweet Like Honey (7) Don’t Come Back This Time (8) Jealousy (9) Mama’s Boy (10) Keep On Playin’ (11) S.A. Kun myös kitaransoitto vanhalla Gibson L1:llä (vuodelta 1931) sujuu sopivan rosoisesti ja kokonaisuutta täydentää karhean vakuuttava laulu, niin palikat ovat hyvin kohdallaan. Tämä on hyvä todiste miehen lauluntekokyvyistä. Nimikkobiisi (3) on rock-runttu sekin ja se paarustaa yhden säröriffin varassa. Uusimmalla julkaisullaan Trickbagiä avittavat Leinon ohella monet muutkin ”kaverit” historian siiviltä. Kappaleet ovat kaikki omaa tuotantoa ja rikoskumppaneina ovat toimineet Stephen J. Raita (10) hämmästytti ihan oikeasti: koska olenkaan viimeksi kuullut Muddyn mallista pimppari-slidea. Soitossa kuuluu tietty rentous, eikä Tyrone anna sukurasitteiden painaa, mutta tämän sortin musiikin soittamisen tuleekin olla hauskaa, väljyyttä ja huojuntaa pitää mahtua sekaan. Solisti tarvitsisi veri-tankkauksen, mutta harppu irtoaa hienosti. Raita (8) on eräänlainen kevennetty ja modernisoitu Rock Me -teemaan nojaava esitys, lopussa kepittäjä pitää yksinään kitaraturnajaiset. Suosikkiraitoja on vaikea nimetä, kun kaikki kappaleet ovat niin tasalaatuisia. Riku Metelinen TYRONE VAUGHAN Downtime (Blues Boulevard 250343) 1990-luvulla perustettu ruotsalaisorkesteri Trickbag on saanut jostain kumman syystä pysytellä Suomessa suhteellisen tuntemattomana aina viime aikoihin saakka, vaikka bändin edellisiä levyjä on BN:ssäkin silloin tällöin esitelty. Young. Kolmosraidalla duetoi Joe Louis Walker, ja yhteistyö kahden tyyliltään erilaisen ässäkitaristin kesken on messevää. Kun suvussa on pari ässäkitaristia, voisi luulla odotusten ja paineiden oman musiikin suhteen olevan aika korkeat. Kun sävelkynä on näin hyvässä vireessä, ei niitä pakollisia lainakappaleitakaan välttämättä tarvitse mukaan ottaa. Reggaekompilla varustettu Bad Hair Day menee kyllä hyvän yön tuolle puolen, ja viimeistään siinä vaiheessa, kun Delmar Brownin rap-osuus alkaa, ei tiedä, pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Alimmassa helvetissä kolmipäinen Lucifer istuu jäisessä järvessä ja järsii kaikkein pahimpien syntisten ruumiita. Mitään vikaa siinä ei sinänsä ole. Hänet muistamme Jimmien ”Do You Get The Blues?” -albumilta kappaleen Without You säveltäjänä ja kakkoskitaristina. Kappaleiden pituus saattaa pidemmän päälle olla hiukan rasittavaa, sillä levyn lyhimmätkin kappaleet ovat yli 4-minuuttisia. Mitään lopullista totuutta ei tämä kooste edusta ja ihan varmasti erilaisia viitekertomuksia • 4 - 2013 löytyy BN:n piiristä kasapäin. Memphisin harpisti Brandon Santini tunkee bluesinsa pinkeään soul-muottiin (4). Vaan tuskinpa paholaisella on aikaa haahuilla öisin jossain Itävallan maaseudulla, koska helvetissä riittää puuhaa yllin kyllin. Taso laskee heti, kun raidan (11) tyypilliset rock-balladikuviot tunkeutuvat tajuntaan. Tällä levyllä hän sekoittaa soulia ja Hendrixiä bluesiin lisäämättä vaikutteita kuitenkaan liikaa, saaden lopputuloksen kuulostamaan mielenkiintoiselta. Tyrone ei edes yritä astua Stevie Rayn tai Jimmien saappaisiin vaan on täyttänyt debyyttialbuminsa americanalla sekä bluesilla maustetulla kantrilla
Ei ole apua siitäkään, mitä olin kirjoittanut miehen edellisestä levystä: ”American Patchwork” sisältää meikäläisen makuun aavistuksen verran liikaa rockvaikutteita, jotka laskevat kokonaispisteitä. Sanoittajana Osborne onnistuu varsin hyvin, siitä on annettava tunnustus. Häneltä on vuosien saatossa tullut niin monta albumia, että allekirjoittanut on seonnut jo laskuissa. Pitäisikö linja muuttaa, ja jos niin kuinka paljon. Ei siinä mitään pahaa – kyllä ne toimivat, mutta - 67 - tutkailut esim. Siinä hyvä kysymys, johon minä en ainakaan osaa vastata. En osaa arvioida rock-levyjä, varsinkin kun ei ole siihen tarpeeksi taitoa eikä kiinnostusta. Jos yhtään Rob Tognonia ei hyllyssä ole, niin näistä kahdesta levystä tai jommastakummasta on hyvä aloittaa ja hankkia kaveriksi vaikka muutaman vuoden takainen livejulkaisu ”Shakin’ The Devils Hand”. Laulusta vastaavan Sven Zetterbergin sekä harpisti Bob Corritoren tähdittämällä The Time Have Come -raidalla Leino päästetään vuorostaan irti Robert Nighthawk -sliden kanssa. avausbiisi Send Me A Friend on turhankin raskas pyrotekninen rock-pala. Vuonna 2010 julkaistu ”Rock And Roll Live” loistaa ikävä kyllä poissaolollaan. Eikä sivupoluille astuta tälläkään kertaa. Ehkä kuvaavin määritelmä levystä on sekava. Osa-aikaisesti joukkion muonavahvuutta täydentää vielä Lontoossa majaansa pitävä harpisti-laulaja Steve ”West” Weston, jonka laulusolismia on tarjolla Mobergin kanssa duetoidun avausraidan lisäksi kappaleella Talk Back. Tämä on kyllä totta vieköön tähän asti radikaalisin julkaisu, minkä Alligator-pomo Bruce Iglauer on julkaissut. 4 - 2013 •. Maltilliset tyyli- ja kokoonpanovaihdokset sekä eri osoitteissa eri vuosina tehdyt äänitykset eivät saa ”Trickbag With Friends’iä”, ihme kyllä, kuulostamaan tilkkutäkkimäiseltä ”eri esittäjiä” -kokoelmalta vaan jopa yllättävissä määrin perinteiseltä bändilevyltä. Levyn hurjinta kitarapornoa lataa silti peliin entinen Trickbag-vakkarisoittaja Jonas Göranson yhdessä Barrelhouse Chuckin kanssa sooloilemallaan Earl Hooker -grooveinstrumentaalilla Hot And Heavy. Alkupään ässäpari on ehdottomasti Heaven Or Hell ja Play Your Blues. Valinnat allekirjoittaneen mielestä ovat osuneet ehkä niihin kaikkein parhaimpiin kappaleisiin, vaikkei yhtään liveraitaa olekaan mukaan päässyt. rumpalit Per Norin ja Björn Viitanen sekä lukuisat kitaristit, kuten Anders Lewèn, Thomas Hammarlund sekä suomalaiset sukujuuret omistava Ari Hautala – ja jokainen heistä siis pääsee kuuluville myös po. Rob Tognoni ei ole juurikaan linjastaan poikennut vuosien saatossa vaan on tarjoillut aina sitä tuttua ja turvallista kitarapainotteista rockbluespoljentoaan. Lynwood Slimin jatsahtavalla livetallenteella That’s All Right sekä toisen Kaliforniaan pesiytyneen harpisti-laulajan RJ Mischon It’s Your Lifella Leino pääsee vilauttamaan osaamistaan sen tavanomaisemman Chicago-soundin ohella myös westcoast-tyylin parissa. Tällä kertaa esittelyssä on oikein kaksi julkaisua, joista ensimmäinen on kokoelma ja jälkimmäinen sisältää uutta materiaalia. Enemmistö ”With Friends” -albumin vieraskaartista ilmentää kuitenkin Trickbagin laajaa keikkakollaboraatiota erityisesti amerikkalaisten artistien kanssa. Markku Pyykkönen THE HARPOONIST &THE AXE MURDERER Checkered Past (omakustanne) (1) Shake It (2) Wake Up (3) Roll With The Punches (4) Get Out (5) The Sky Is Falling (6) Are You Listening Lord. John Nemehtin ryydikkäästi rokkaava Little Willie John -uusiosovitus Take My Love sekä kiekon ehdoton herkistelyraita, Earl Kingin My Love Is Strong juontavat vuoteen 2008 sekä yhteisen kiertueen huipentaneeseen lyhyeen studiovisiittiin. Tietenkin joku God Bless America olisi saanut jäädä pois ja tilalle olisi sopinut vaikka hulppea liveversio kappaleesta Mr. EP paljastuukin yllättävän mukavaksi 25-minuuttiseksi, varsinkin naislaulaja Maggie Koerner värittää mainiosti näitä Osbornen lauluja. levyllä. ”Checkered Past” on heidän kolmas albuminsa. Entä ”Art” sitten. Tognonin Blues Boulevard -tuotannon parhaat palat vuosilta 2008–2011 on nyt koottu ”Boogie Like You Never Did” -kokoelmalle. Nyt on tapahtunut sellainen ihme, että Alligator on julkaissut historiansa ensimmäisen EP:n, Anders Osbornen kuuden kappaleen puoliakustisen tekeleen, jolla on neljä täysin uutta kappaletta. levy ja 12), kontrabasisti Lars Näsmanin sekä pianisti Fredrik Von Werderin rinnalla yhtyeessä ovat vuorotelleet mm. Miksi pitää ryhtyä useilla kappaleilla uudeksi Neil Youngiksi, vaikka Young itse on vielä hyvässä vedossa. Kokoelmalevyjen suhteen niiden sisällöstä ollaan aina niin montaa mieltä kuin on miestäkin. Pete Hoppula ROB TOGNONI Boogie Like You Never Did (Music Avenue 250301) -12 (1) Reboot (2) Spaceman (3) The Broken String (4) Boogie Like You Never Did (5) Can’t See The Smoke (6) Light Of Day (7) The Rain (8) Isolate (9) Shoot To Kill (10) God Bless America (11) Words Of A Desperate Man (12) No Guarantee (13) Hoot, Soot, Electrocute (14) The Real Thing (15) Devil Outta Me Art (Music Avenue 250325) (1) Shoot The Dove (2) Heaven Or Hell (3) Play Your Blues (4) Cafe Deluxe (5) Sling Blade Made (6) Set You Free (7) Angel (8) Roadrunner (9) Reasons Why (10) F@%& It (11) Hey Hey, My My (Into The Black) (12) Turn Up Your Radio Tasmanian tuholainen, kitaravelho Rob Tognoni, tai oikeastaan hänen levy-yhtiönsä pitää huolen siitä, että täällä pohjolan perukoilla pysytään kärryillä hänen tekemisistään. Coverosaston Neil Young -järkäle Hey, Hey, My My ja Rob Blackin tunnetuksi tekemä kantrirockhumppa Turn Up Your Radio versioidaan mallikkaasti. Enkä olisi lainkaan pitänyt huonona asiana, jos Rock’n’Roll Business Man olisi mukaan valittu. Kappaleita on valittu kolmelta levyltä ”Capital Wah”, ”2010db”sekä ”Ironyard Revisited”. Missään vaiheessa Tognoni ei ole tyytynyt lepäilemään laakereillaan vaan tehnyt tasaiseen tahtiin levyjä. Periaatteessa tykkään kyllä Anders Osbornesta, mutta kun tämä miehen uusi levy ei oikein jaksa innostaa kokonaisuudeltaan. (5) Black Tar (6) Black Eye Galaxy (7) Tracking My Roots (8) Louisiana Gold (9) Dancing In The Wind (10) Higher Ground Three Free Amigos (Alligator ALCD 1230) (1) Three Free Amigos (2) Marmalade (3) Jealous Love (4) It’s Gonna Be OK (5) Never Is A Real Long Time (6) We Move On On se kumma juttu, kun joidenkin levyjen arviointiprosessi on sangen tuskaista. Reboot jaksaa yhä edelleen miellyttää, kuten myös The Real Thing. Tab Benoitin ja Mike Ziton levyillä, mutta ei tämä ”Black Eye Galaxy”kokonaisuudeltaan oikein innosta. Tällä levyllä siis sekoittuvat erilaiset ainekset yhteen: (liian) pieni määrä bluesia, americanaa, rockia, Neil Youngia, reggaeta, hyppysellinen syvää etelää, slidekitaraa, särökitaraa ja mielenkiintoisia tarinoita. Muutama kappale myös venyy turhan pitkäksi. Kaksikko yhdistelee varsin ennakkoluulottomasti vanhaa ja uutta luoden todella maukkaan keitoksen. Sääliksi käy vanhoja bluesjääriä, jotka säännöllisesti hankkivat kaikki uudet Alligaattorijulkaisut... Ensimainittu hoitaa harpun ja laulupuolen, jälkimmäisen kontolle jää kitara sekä muut kielisoittimet. Riku Metelinen ANDERS OSBORNE Black Eye Galaxy (Alligator ALCD 4048) -12 (1) Send Me A Friend (2) Mind Of A Junkie (3) Lean On Me / Believe On You (4) When Will I See You Again. Miksi sitten näillä kuudella hyvällä biisillä ei korvattu ”Black Eyed Galaxyn” turhimpia hetkiä. Ja nyt siis ollaan tilanteessa, jossa tämä uutuus on totaalisesti kategoriassa rock-musiikki. Muusta säestyksestä vastaa miehen vakiokeikkabändi, kuten tuolla kokopitkällä albumilla. Levyn puolivälissä punainen lanka kuitenkin katoaa ja mielenkiinto kaikkoaa. Jo pitkään New Orleansissa asuneen ja Ruotsista lähtöisin olevan kitaristi-laulajan Anders Osbornen uusin, viime vuonna ilmestynyt ”Black Eye Galaxy”on pyörinyt jo useita kuukausia cd-soittimessani, mutta levyarviota ei ole vain syntynyt. Ne kaksi muuta ovat myös miehen omia sävellyksiä, joista It’s Gonna Be OK löytyy laulaja Theresa Anderssonin vuoden 2004 albumilta ”Shine” sekä uusi luenta miehen vuoden 1999 albumilta ”Living Room” löytyvästä kappaleesta Never Is A Real Long Time. John Lee. Anders Osborne on päättänyt ryhtyä suorastaan bluesin Neil Youngiksi, sillä sen verran joistakin kappaleista tulee vahvasti mieleen hän ja yhtyeensä Crazy Horse. Tai ainakin meikäläisen pää on sekava levyn kuuntelemisen jälkeen. Anders Osborne on tehnyt paljon laadukasta työtä esim. Koska tiedän, että tiukan linjan Chicago-hiippakuntalaiset ovat tämän julkaisun jo hyllyynsä kantaneet, rohkenen puhtaalla omallatunnolla kannustaa kaikkia muitakin hyvän musiikin ystäviä tekemään samoin – vaikkapa vain oppikirjanäytteenä siitä, miksi pohjoismainen blues nauttii tänä päivänä maailmalla niin positiivista mainetta kuin se nauttii. Onneksi siltä kuitenkin löytyy jokunen hyväkin esitys, että taidan pitää levyn kuitenkin tallessa hyllyssä. Loppupuolella onneksi meno paranee, kun tiukkaa kitarointia sisältävä Roadrunner alkaa. Enkä pidä erityisemmin rockbluesvinkukitaroinnista. Pitkään musiikkia tehneillä ongelmaksi saattaa muodostua uudistuminen. Muutamaa askelta varhaisemman Chicago shuffle -tradition tahtiin pistävät puolestaan jalalla koreasti sekä munnariässä James Harman että pianisti Barrelhouse Chuck. No kaikkea ei voi saada... Ehkä tällä tempulla yritetään etsiä uutta yleisöä. Mm. (7) Can’t Judge A Book (8) Nothing To Lose (9) Be My Woman (10) Mellow Down Easy (11) Too Late Virginia (12) Chevrolet (13) Burning Bridges Erikoisesti nimetyn duon The Harpoonist & The Axe Murderer muodostavat Shawn “The Harpoonist” Hall sekä Matt “The Axe Murderer” Rogers. Selvästi kaikkein kauimpana levymerkin puhtaasta bluestaustasta. Edelleen Mischon liidaamalla Get Up’illa go-go-vaihdetta ovat iskemässä silmään sekä Leino että Lewen, jotka ovatkin kähveltää solistiltaan koko shown armottomalla kitarakaksintaistelullaan
Vuoden levyjä listattaessa uskoisin tämän olevan minun listallani aika korkealla. Pete Hoppula ROCKABILLY ROADS III (Playground PGMCD 74) (1) Big Sandy & His Fly-Rite Boys – Chalk It Up To The Blues (2) The Troubled Tree – Ride My Bike (3) The Blue Cats – The Norton Spirit (4) The Atomic Blast – Astralfant (5) Mike Bell & The Belltones – Dark Side Of The Moon (6) Pep Torres – Nikki-Nikki (7) Rocket Overdrive – Fallin’(8) The Caezars – Heartache Overload (9) Sallie Ford & The Sound Outside – Devil (10) Fatboy – Walk Your Way (11) The Playtones – I Gotta Know (12) Fanny Mae & The Dynamite Believers – Hipshakin’ (13) Boz Boozer – Cast Iron Arm (14) John Lindberg Trio – A Kiss Like This (15) Rebound – White Trash Blues (16) Southern Culture On The Skids – Smiley Yeah Yeah Yeah (17) The Hillbilly Moon Explosion – My Love For Evermore (18) Los Straitjackets – New Siberia Mainio uusiorockabillyä ja -rock’n’rollia esittelevä sarja on edennyt komeasti jo kolmanteen osaansa. Hituriosastolla nappaa kuitenkin pisimmän korren (9), nätti, näppärästi keinuttava alakuloballadi, esitys • 4 - 2013 ammentaa voimansa vähäeleisyydestä. Tempo on huikea, komppi kirittää villinä, biisissä on oikeassa suhteessa maanisuutta ja hengästyneisyyttä. Kaikki neljätoista raitaa ovat uusiotuotantoa ja osoittavat, että rockabilly monine ala- ja sisartyyleineen on vahvasti hanskassa. Kaikki te, jotka kaipaatte energistä menoa ja meininkiä, hankkikaa tämä levy, takaan, ettette tule pettymään. Bilemusiikkia parhaimmillaan. Shamaaninen aloitusraita vie meidät syvälle urbaaniin betoniviidakkoon. Cover-osaston kappaleet (7 ja 10) ovat aivan loistavia. Raulamon kaavoihin kangistumaton slidekitara on keskeisessä roolissa myös Peetie Wheatstrawn tyylikkäällä 30-lukuisella blueshiturilla Six Weeks Old, samoin mm. Meno vaan kovenee (7):lla. Earl ”Connelly”Kingin v. Riku Metelinen THE WISE GUYZ Let’s Rock The Floor (El Toro ETCD 3027) (1) Honky Tonk Boogie (2) My Love (3) Let’s Rock The Floor (4) Do It Slow (5) Jive It Up (6) Time Is Really Gone (7) Treat Me Like I Say (8) Baby Let Me Rock (9) Lonely & Blue (10) Rockin’ New Year (11) Little Charlie (12) What’s Wrong With Me (13) I Need Money (14) You’re Gettin’ Too Much Ukrainalaiskolmikon kolmas albumi onkin heidän viides pitkäsoittonsa. Raita (14) jo vähän rauhoittaa fiiliksiä loppua kohden. Hyvin rockaa myös reipas shuffle (10), puhumattakaan mainiosta raidasta (11), jossa yhdistyvät oivaltavasti viidakko-biitti ja Hawaji-skittasoundi, esityksessä on imua. Ja (12) taitaa yhden rasvaisen otsakiehkuran mitalla napata itselleen levyn rupisimman vedon tittelin. solistina itse kirjoittamallaan zydeco’maisella Oh My Dear -kappaleella), Robban Hagnäs bassossa sekä Olli Ontronen ja Tyko Haapala rummuissa. Edellisen, v. Bändi on kuin veritankkauksesta palannut ja rockabilly släppää niin villisti, että se antaa aihetta jopa ylisanoihin. Hämmentävää, eikö. Näppärä vauhtisiivu (5) puikahtaa jive-osastolle ja tausta-apua tuuttaa mainio foni. (2) on letkeä mediumbillyttely, joka ansaitsee tulla mainituksi jo pelkästään kitaratyylittelynsä ansiosta. Playtones taas on kehittänyt ovelan kompin raidalle (11), kun Boz Boozer puolestaan kiihtyilee fonin kompatessa menoa numerolla (13). Vaikka yhtymäkohtia Fat Possum -artisteihin on, niin kaksikon ote on monin verroin elinvoimaisempi. Tällä kertaa ovat myös rockabilly-siskot päässeet kuuluville: Sallie Ford (9) rockaa tiiviisti, mutta ehkä kilpasisar Fanny Mae (12) saa vielä kovemman menon päälle. Kalifornian helteistä Belgiaan 2000-luvulla asettautunut Taylor on ehtinyt monen junan kyytiin. Ja niin on itse musiikkikin. Nipun ainoa duetto (17) soi nättiä melankoliaa. Kun näkemystä on, saa noinkin vanhoista ja kuluneista kappaleista irti vielä jotain uutta ja mielenkiintoista. Jotenkin raidasta (4) tulee mieleen Stray Cats, mutta puolihidas esitys tassuttelee kyllä ihan omia polkujaan. Toivottavasti Rockabilly Roadsit jatkuvat edelleen. Amos Milburn -klassikolla käyntiin jyrähtävä boogie woogie -ilonpito antaa odotuttaa vain puolisen minuuttia ennen ensimmäisen (muttei todellakaan viimeisen) ”Jo’ Buddyn” trademarkkitarasoolon kajahtamista ilmoille. Blastersissa 80-luvulla sekä Fabulous Thunderbirdsissä ja Lester Butlerin rinnalla Red Devilsissä 90-luvulla loivat marmorisen alustan tätänykyä jo vakaalla pohjalla pönöttävälle soolouralle, jonka viides virallinen soolojulkaisu on nyt tosiasiaa. 1955 r&bballadilla Don’t Take It So Hard soppaan on ujutettu vaivihkaa mukaan sen toisenkin, New Orleansissa - 68 - vaikuttaneen Earl Kingin tutut kitarariffit. Loppuun on vielä jemmattu kaksi tiukkaa rockerointia, joista (13) on silkkaa pitelemätöntä menoa. Nyt nimittäin selvisi, että bändi teki uransa alussa kaksi omakustannekiekkoa. En koskaan mieltynyt Fat Possumin paikallaan polkevaan ja jumputtavaan rytmiin, sen sijaan The Harpoonist & The Axe Murderer miellyttää minua suuresti. ehkei kunnianhimoisin, mutta takuulla koko pitkän uransa tasapainoisin, rehellisin ja omalla yliyrittämättömällä tavallaan myös viihdyttävin albumikokonaisuus sitten kultaisten James Harman -vuosien. Kerrassaan oivallinen ja solistilleen kuin nappi otsaan istuva löytö on myös Dean Martin -hitti Little Ole Wine Drinker Me, jonka Taylor laskettelee reippaana Jerry Lee Lewis -henkisenä honkytonkina. Levyltä löytyy useita mainitsemisen arvoisia kappaleita, kuten hurjaa slidekitarointia sisältävä Get Out, utuinen Are You Listening Lord. Tuotannosta on vastannut Hagnäs, äänityksestä Tomi Leino, miksauksesta Leinon ohella Mansen bluespiirien tehonyrkki Jukka Mäkinen ja varsinaisesta julkaisusta Mika Myyryläisen luotsaama Bluelight Records. Big Joe Turnerin TV Mamalla, jolla mies pääsee loistamaan uudesti syntyneenä Elmore Jamesina. Vaikka Taylor levyn nimeen viitaten ”tyytyykin” muistelemaan menneitä jättäen uusien kappaleiden lanseeraukset sekä studiojippoilut tällä erää minimiin, kehtaan silti väittää – ilman alussa korostamaani Suomi-aspektiakin, vanhalla kaljasiepolla olevan nyt käsissään... Kun vielä mainitaan levyn kansikuvituksen olevan BN-sivuiltakin tutun Leif Laaksosen heiniä, voi paketin lähtökohtien ymmärtää olevan enemmän kuin mallillaan. Esim. Mikke Nöjd. 2010 ilmestyneen ”Let Me Ride In Your Automobile”-cd:n (El Toro) tutkaili Marko Aho BN-numerossa 6/2010. Mikke Nöjd GENE TAYLOR Roadhouse Memories (Bluelight BLR 33168 1/2, LP/CD) A: (1) Chicken Shack Boogie (2) Six Weeks Old (3) Matchbox (4) It’s All Over Now (5) Walking To New Orleans (6) Oh My Dear B: (1) Feeling Sad (2) Junco Partner (3) Little Ole Wine Drinker Me (4) TV Mama (5) Seven Nights To Rock (6) Don’t Take It So Hard Monia kertoja Suomessa näytillä käynyt pianistikolossi Gene Taylor sinetöi sidoksensa maahamme uutuusalbumilla, jonka säestystehtävissä ja julkaisutahoina ovat toimineet yksinomaan kotimaiset osaajat: Jussi Raulamo kitarassa (sekä 2. Olisi kovasti kiva saada ne kuultavakseen, mitäpä jos El Toro paketoisi ne yksiin kansiin. levy tutkailut He puhaltavat tuoretta ilmaa bluesin, anteeksi nyt vaan, välillä varsin jämähtäneeseen ja tunkkaiseen meininkiin. Kaikkien pulssia nostattavien rockausten seasta irtoaa myös hempeämpää il maisua. Vielä voisi hehkuttaa avauksen perinnebillyä (1), modernia biker-henkistä (2):ta, fonin ryydittämää hurjakierroksista (6):ta, modernia alakuloilua (7) – eikä tietenkään passaa ohittaa salamatempominiklassikkoa (8). heti (1) vetää relasti isolla sykkeellä pumpaten hengästykseen asti, nimibiisin (3) edustaessa puolestaan villiä mättöä kera tappajan vaiston. Instrumentaaliosastolla piisaa vauhtia sielläkin ja (18) suorastaan liitää kohti Siperiaa, kun Atomic Blast (4) on enemmän surf-henkinen. Tamperelaissankarin vetreä soolotulitus onkin levyn salainen ase, sillä juuri se jaksaa pitää intensiteettiä yllä myös kiekon astetta kuluneemmilla kappalevalinnoilla, kuten kuumeisesti rokkaavalla Matchboxilla, Fats Dominon Walking To New Orleansilla, Louisianabravuurilla Junco Partner sekä Moon Mullicanin Seven Nights To Rockilla. Siinä missä ryhmä edellisellä levyllään päästeli pajukko paukkuen metsähallituksen puolelle, niin tämän uutukaisen keralla on jälleen löytynyt oikea ajolinja. sekä reggaevaikutteita pursuava Too Late Virginia. Eikä jatkossakaan anneta armoa, sillä rouhea meininki jatkuu aina loppumetreille sakka. Esim. Kierrosluvut ovat korkealla myös (16):lla. Tutuimmat nimet, kuten viime aikoina tapetilla ollut Blue Cats (3), Mike Bell joukkioineen (6), Fatboy (10), Limppusen pumppu (14) ja Rebound (15) ovat kaikki hyvässä vireessä. Biisi puskee suorastaan raivoisasti eteenpäin ja draivissa on sykettä – eikä esim (8) jää jälkeen, vaan piiskaa itsensä komeaan lentoon, plussaa vielä isosoundisesta kitarasta. Tavattoman maukasta tyylilajispydäriä Geneltä ja kumppaneilta lohkeaa myös hölkkäbillyksi muovatulla Womackklassikolla It’s All Over Now. 70-luvun oppivuodet James Harman Bandissä ja Canned Heatissa sekä sittemmin mm. Raita (6) nojaa hieman western-fiilareihin (vai tässä tapauksessa Easternfiilareihin??!), meno on herkkää ja tunnelma hieno
Riku Metelinen DOCTOR’S ORDER Mean Business (Maaseutumusiikki MSMCD-15) (1) Serious (2) And The Show Goes On (3) If You Don’t Shut Up (I´ll Find Somebody Who Will) (4) Gonna Bop Till I Drop (5) Just Me, Myself And I (6) Stop Sneakin’ Around (7) We Do Mean Business (8) Tore Down (9) Great Mick Green (10) Legato Grande (11) Had Enuff (12) So It Is (live) (13) Big Bad Doc (live) (14) Los Mas Rapidos (live) (15) Great Balls Of Fire/Balinka/Whole Lotta Shakin’ (live) (16) How Do You Sleep At Night (live) (17) When The Shit Hits The Fan (live) Tohtoreiden 15-vuotisen uran ties monesko levy ”Mean Business” tarjoilee vanhan liiton taitajat hiukan uusissa vaatteissa. Yllättäen minulle heitettiin kysymys, olinko kuullut Robbie Hillistä, joka asuu nykyään Helsingissä. Mielenkiintoisesta ja lahjakkaasta tulokkaasta puhuminen on joidenkin mielestä ollut vahvaa liioittelua. No Place To Hide olisi saanut olla hiukan lyhyempi, sillä kuuden minuutin mittaisena se on hiukan puuduttava. Tämä levy tarjoaa kuunneltavaa pitkäksi aikaa. Materiaali oli kuulemma studiolle mennessä vielä hiomatonta ja sitä jouduttiin työstämään melko lailla paikan päällä. Allekirjoittanut näkee asian vain positiivisena. Woogie Or Die vie meiningin sopivan arvelluttavalle tasolle. Asiat on mietitty varmaan pariinkin kertaan ennen studioon menoa ja jälki on sen mukaista. Lauluharmoniat on monin paikoin rakennettu pitkälti Lindroosin itsensä varaan, mutta esimerkiksi I Won’t Sing Hallelujah ja Give Us A Try päästävät veljeksetkin kunnolla ääneen tuoden esiin tämänkin puolen kokoonpanon vahvuuksista. Yksi asia johti toiseen ja lopulta bändin levy putkahti postiluukusta. Andres Roots – I Will Stay + bonus tracks (4) Dave Forstfield – Don’t Try To Be What You Ain’t (5) Dortmunder (=BBZS) w. Kakkoslevyllään Lena & The Slide Brothers osoittaa olevansa bändi, joka pystyy tutuista aineksista rakentamaan omanlaisensa kokonaisuuden. Toisaalta taas monien mielestä Robbie Hill on ollut taivaan lahja paikallaan polkevaan kotimaan juurimusiikkitarjontaan. Tunteikkaampaa puolta edustavat This Time Of Year ja levyn päättävä Let Our Love Grow. Kiertuemuusikon lupailut kaipaavalle rakkaalle herkistävät ilmapiiriä toviksi – tosin anovan päätösbiisin perusteella se ei riitä. Rouhea Morning Light erottuu myös edukseen. Gumbo Mama ja Jezebel ovat aivan sitä itseään. Lisää tätä tehokasta ja harvinaistakin kahden sliden herkkua tarjoaa neworleanslaisittain rullaavan nimiraidan ohella muun muuassa All That I Need. Lisää vastinetta rahoille tuo Unkarissa taltioitu kuuden kappaleen livepläjäys. Hurja on myös When The Shit Hits The Fan, johon sekoitetaan hiukan Hurriganesia. levy tutkailut lisää mausteisuutta. En tiedä, ovatko nämä referenssit vain minun päässäni, mutta kelpo vertailukohtia ne joka tapauksessa ovat. Sitten siirrytään voodoon pariin. Leppäsen tavanomaisuutta kaihtava soolo nousee jälleen laulun kruunuksi. Mungo Jerry (4), Pete Gage (6) sekä Johnny Spence (8) tuovat levylle mukavasti - 69 - (1) Down (2) Black Cadillac (3) You’re Not Alone (4) I Won’t Sing Hallelujah (5) All That I Need (6) Give Us A Try (7) The One You Love (8) This Time Of Year (9) Shine Your Light (10) True To Me (11) Let Our Love Grow Lena ja Slideveljekset on taltioitu kakkosalbumilleen sopivan raakana ja terhakkaana. Sometimes ohjaa rennon shufflebluesin parillekin eri kiertotielle ja Ramblified nostaa dobron johdolla maalaisempaa näkökulmaa esiin. Heti avauksessa painetaan sellaista vauhtia, että herkempiä saattaa hirvittää. Davide Florenon tuotanto ei juurikaan jätä toivomisen varaa. Hän on saanut puristettua bändistä esiin kaiken tarvittavan eikä yhtään enempää. Black Cadillac rakentuu tehokkaasti rokkaavan riffittelyn ympärille ja You’re Not Alone pistää meiningin kerrasta hempeämmäksi. Hienoa äijät! Marko Aho ROBBIE HILL & THE BLUE 62’S Price To Pay (Blues Boulevard 250349) (1) Price To Pay (2) Morning Light (3) Bad Woman (4) You Ain’t Right (5) The Love You Are Teaching Me (6) Second Chance (7) No Place To Hide (8) Praise To Helsinki (10) Stranger Blues (11) Please Come Back To Me Olin eräänä iltana Aynsley Listerin keskustelupalstalla, jossa käytiin ajatustenvaihtoa Dave Arcarista. Levy polkaistaan käyntiin rivakasti. Levy koostuu pääosin omasta materiaalista, mutta myös pari maukasta lainakappaletta on levylle valittu. Kautta levyn hän soittaa inspiroituneesti vallattomalla tyylillään. Kotiintuomisena bändillä oli äänityspaikkakunnan ilmapiiriä henkivä rennon tömäkkä lätty. Tunnelma pysyy rauhallisen maanläheisenä loppumetreille asti. Virkistävää kuulla bluesia, jossa joka fillistä ei nouse automaattisesti ilmiselvä esikuva mieleen. Konserttiosuuden rankin veto on ehdottomasti Great Balls -medley, jonka lopussa kieli muuttuu ensimmäiselle kotimaiselle ja laulu hoituu Moog Konttisen sanoin. Jännittävä tunnelma ja kieroutunut toteutus leimaa myös King Alcoholia. Rauhaisa Water From Your Shoe funkahtaa kuin varkain, kun vieraileva pianisti Brian Googan päästetään puolimatkassa irti. Avaus tajoaisi aineksia homman viemiseksi bluesrockin laveallekin tielle, mutta sinne bändi ei lipeä. Kun Robbie Hilliä niin kovasti kehuttiin, oli asialle tehtävä jotain. Laulaja/basisti Lena Lindroosin ja rumpali Juha Litmasen rullaavan kompin päällä Ville Leppäsen ja Matti Kettusen kerroksittaiset slidet seikkailevat kertakaikkisen makoisasti ja biisin loppuun tuleva kaksoissoolo-osuus on suorastaan hurja. Päävastuullisena biisinikkarina toimineen Ville Leppäsen kitara kuskaa laulua omille poluilleen ja Björklöfkin tarjoaa makoisan harppusoolon. Bändin monipuolisessa kattauksessa kuuluu juurevia sävyjä niin bluesista, rokista, kuin countrystakin. Ikäväkseni minun oli todettava, etten ollut asiasta tietoinen, sillä monesti musiikkiuutiset eivät kulje edes Aurajoen yli, niin kuinka ne kantautuisivat pääkaupungista tänne provinssiin... Levyn materiaali on kokonaisuudessaan Lindroosin ja Kettusen kirjoittamaa ja siinä määrin oivallista, että eipä tähän täytteeksi mitään covereita kaipaisikaan. Sen sijaan tiukasti svengaava, simppeli boogiejamittelu The One You Love nosti ensikuulemalla mieleen Ten Years Afterin. On todella hienoa, että levylle on päätynyt Eddie Boydin iki-ihana Praise To Helsinki. Suosikkiraitojani levyllä ovat Texasin partatrion tyylinen Serious, bluespitoinen instrumentaali Legato Grande ja edesmenneelle mestarille omistettu Great Mick Green. Nimiraita tarjoaa otollista tarttumapintaa laajemmallekin kansanosalle. Hienoja ralleja molemmat. Myös suosikkini Stranger Bluesin (kuka muistaa Fleetwood Macin hurjan version?) mukanaolo on pelkkää plussaa. Perinteisen Dr Feelgood/ Pirates -meiningin lisäksi mukana on reippaasti ZZ Toppia. Se on komealla kertosäkeisöllä varustettu laulu, josta olen paikoittain kuulevinani Allman Brothers -kaikujakin. Esiintyjät ovat 4 - 2013 •. Osalle kuulijoista tämä saattaa tulla kauhistuksena, osalle helpotuksena. Hölkkäblues True To Me laajentaa soitinvalikoimaa lisäämällä tuplasliden kavereiksi mandoliinin ja banjon. Ehkä se on ollut pelkästään hyvä, koska lauluihin on tarttunut runsaasti NOLA:n tunnistettavia piirteitä. Andres Roots – Gurgleurp Boogie Tampereen Mustalahdella järjestetyn Louisiana Cajun Partyn tiimoilta on jälleen koostettu Maaseutumusiikin julkaisema äänite. Olisi muuten kiva tietää mitä yleisössä mietittiin suomipoikien laulaessa Lissyn Lässyn Luupi Luu tai Herrajumala Pallit Palaa... Mielestäni hän on tuonut mukanaan sen kaivatun raikkaan tuulahduksen, jota tässä on hiukan odotettukin. Tunteikkaan tunnelmoinnin slidesoolokin on siinä määrin komea, että se pitää mainita oikein erikseen. Levyn ehdoton timantti on maukasta slidekitaraa sisältävä nimiraita. Riku Metelinen LENA & THE SLIDE BROTHERS Shine Your Light (RetroU Art RETROCD 0113) KOTIMAAN KATSAUS MICKE BJÖRKLÖF & BLUE STRIP After The Flood (Blues Boulevard 250351) (1) House For The Blues (2) Jack The Black Hat (3) Water From Your Shoe (4) Woogie Or Die (5) Understanding (6) King Alcohol (7) Sometimes (8) Gumbo Mama (9) Jezebel (10) Ramblified (11) After The Flood (12) Open Up Open MB&BS toteutti pitkällisen haaveensa ja purkitti uuden levynsä New Orleansissa. Kyllä tällä levyllä kelpaa kansainvälinen levydiili avata. Marko Aho MENDOCINO And Other Assorted Party Favourites (Maaseutumusiikki MSM-17) (1) Tero Pulkkinen & Augie Meyers – Mendocino (2) Dave Forestfield – Way Down In Ol’Swanee (3) Black Bay Zydeco Stompers w. Perusrytkettä on tarjolla yllin kyllin ja mukana on myös vierailijoita
Bändi jatkaa siitä, mihin debyyttialbumi jäi eli tarjolla on tuttua ja turvallista suomibillyä. Ei näitä riimejä olisi edes Juice Leskinen häpeillyt. Aika moni bonus-cd:n kappaleista on esitelty lehdessämme eri yhteyksissä, joten kappale- ja esittäjälistauksesta voi vetää johtopäätöksensä mistä on kyse. Useimmin uusintakuuntelua vaativat kappaleet ovat Killing Love ja Highs And Lows. Tsekatkaa itse jollette usko! Honey Aaltonen - 70 - PIRULAINEN Hurja hehku (Woima 002) (1) Hurja hehku (2) Olen rakastanut kuinka sattuu (3) Hurjia poikia, hurjia tyttöjä (4) Sulo Savo And The Silverstars (5) Kauas liian lujaa (6) Laukkuryssä (7) Elon häät (8) Laulu tuulena soi (9) Kärryt ilman ajuria kulkee (10) Auer (11) Harmaja (12) Tirehtööri Toikka Vanhasta kunnon pelimanni-perinteestä ammentava Pirulainen päivittää rempseästi tanhutouhua nykypäivään. vai oliko se nyt urheiluministeri Arhinmäen. Mitä helvettiä se siellä kastuu. LCP-raportti), voin ihan pokkana väittää BBZS:n I Will Stayn olevan toiseksi paras versio aiheesta. NO EI! Pelko oli enemmän kuin turha, kävi ilmi jo LCPfestivaaleilla ennen levyn kuulemista. No, sittemminhän samaan spirituaalimelodiaan on törmännyt monenlaisina versioina niin rock’n’rollin kuin rhythm and bluesinkin yhteydessä. Eikä menomusan tarvitse aina rockia olla, kyllä tanhuamallakin hiki irtoaa, kuten esim. Sen verran innostusta Meyersin vierailu herätti, että taustakööriin tuppautuivat niin Mendocino-baarin pomo Tommi ”Dusty” Mattila kuin vanha veteraani Eero Raittinenkin. levy tutkailut luonnollisesti pääpiirteittäin samoja kuin itse tapahtumassakin, josta myös on raportointia lehdessämme. Pirulainen ei ole ainoastaan perinteen (Suomiroots) ylläpitäjä vaan se on lajinsa ylväitä perinteitä jatkava ja uudistavakin soittoryhmä. Jäärän paluussa kaipaillaan Paavon läsnäoloa milloin lehtien palstoilla, milloin televisiossa tai (olut)kulttuuritapahtumissa. Mikke Nöjd MAIBELL & THE MISFIRES Destiny (El Toro ETCD 6054) (1) Keep Movin’ (2) Only You (3) Destiny (4) Killing Love (5) Ship (6) Losing You (7) Wild (8) Highs and Lows (9) Stay By My Side (10) Don’t Say No (11) Some Words (12) Thinking Of You Maibell & The Misfiresin pitkään odotettu kakkosalbumi on vihdoin ilmestynyt. Bändi musisoi sinänsä osaavasti ja mitä ilmeisimmin läpikotaisin tuntemallaan reviirillä. Hän on myös tuottanut albumin. Siinä oli jotain selittämätöntä tunnelmaa. Jos kappale on kerran hyvä sellaisenaan, niin pakkoko sitä on lähteä muuttelemaan. Kun jokin asia on havaittu toimivaksi, niin mitäpä sitä mennä kaavaa muuttamaan. raidoilla (3) ja (8) on samantapaista ja -henkistä pelimaneerausta. Lopetusraita kuulostaa kuin se olisi poimittu jostain Brian Setzerin Stray Cats -aikoinaan hylkäämästä ylijäämälaatikosta. Kaikki kappaleet ja sanoitukset ovat Ahon tekemiä, mikä panee ihmettelemään, miksei hän ole tunnetumpi tekijä maassa, missä kaikenmaailman tyhjänpäiväisyyksiä nimitetään neroiksi tai sinne päin ihan valtalehtiä myöten. Toista tuntia pitkä bonus-cd on paitsi kattava katsaus Ahon tekemisiin, myös mahtava paketti toinen toistaan hersyvän hauskoja ja miehisen koskettavia lauluja. Tyylilajien kirjosta ei. Vaikka musiikki nojaa vahvasti amerikkalaiseen perinteeseen – mukaan mahtuu countrya, bluesia, rock’n’rollia ja zydecoakin – tekevät toinen toistaan nokkelammat, jopa nerokkaat sanoitukset siitä suomalaisten miesten tunteiden tulkin. Harmonia ja kohu alkaa yllättäen instrumentaalilla Lainelautaileva amiraali, joka on kuin sekoitus vanhaa surf-musiikkia ja 60-luvun agenttisarjojen tunnusmusiikkia. Vähemmän pohdittavaa sen sijaan on Doctor’s Orderin säestämänä esitetyssä Toisinaan-kappaleessa. Ei, se ei ole Lollipops. Kappaleen nimi viittaisi mielestäni Paavo Väyryseen, mutta itse teksti tuo myös mieleen kulttuuri... raita (7) todistaa. Sitä parasta en viitsi mainita, sillä bändin nimi tuntuu muutenkin olevan jatkuvasti esillä lehdessämme. Onko tämä SE I Will Stay, josta muuan kotimaamme merkkiyhtye teki kuolemattoman versionsa vuonna -74 ilmestyneelle toiselle albumilleen. Tai vanhaa sekopäätä Tom Waitsiä, jonka voisi hyvin kuvitella olevan innoittajan asemassa obskyyreillä esityksillä (4), (9) ja (12). Onko Marko Aho kumppaneineen lyönyt kirveensä kiveen. Meno on monelta osin vauhdikasta, mutta bändin hitaampien esitysten tulkintaan olisin kaivannut enemmän herkkyyttä. Black Bay Zydeco Stompers on taikonut vanhasta Lollipopsin teinilällytyksestä svengaavan jazziskelmän cocktailurkuineen ja hienostuneine kitarasooloineen, kun Ahon soolo saa tyylikkään jatkeen vierailevalta Andres Rootsin slidekitaralta. Muistattehan, Kaukaisen joutsenvirran rantaan... Mitäpä siihen muuta lisäämään kuin ettei nimi kappaletta pahenna ellei kappale nimeä. Selitys löytynee heti seuraavan kappaleen avausvirkkeestä: Ei ole lauluäänellä siunattu, pikemminkin lyöty, leipä tänään tienattu, eilen on jo syöty. Erityisesti pidän aloituskappaleesta eikä esim. Asenteessa pelaa ja se onkin yksi ryhmän valttikorteista. Viiden kappaleen minialbumi on luonnollisesti täyttä tavaraa, mutta mikäli onnistutte törmäämään vielä tämän juhlaversioon, kehotan tarttumaan tilaisuuteen hinnalla millä hyvänsä. Rennosti svengaa myös Dave Forestfieldin cajunrock-versio Way Down In Ol’ Swanee, jossa hänen möräkkää lauluaan ja chuckberrykitaraansa höystää Tapsa Kojon haitari. Eräänlaisina henkisinä esikuvina voitaneen pitää irlantilaista Poques-yhtyettä, esim. Tämän taustan päälle Brita Koivunen olisi voinut tehdä yhden suurimmista hiteistään! Vaikka rouvani jäi kaipailemaan epäilyttävää ranskankielistä tekstiä (kts. Bändi kun rokkaa tuttuun tapaansa, eikä Ahollakaan ole vaikeuksia pysyä mukana meiningissä. Totta varmaan toinen puoli, mutta ihan noin toivottomalta tilanne ei onneksi kuulosta. Jo tuo arsenaali varmistaa sen, ettei kyseessä ole mikään ”Suomi-rock” -tyyppinen hittien kalastelu. The Misfires luottaa tälläkin kertaa omaan tuotantoonsa ja levyn sävellykset ovat kaikki bändin kitaristin Kari Kunnaksen käsialaa. Jo kaukaisella 60-luvulla kansakoulun laulutunneilla yksi laulu oli mieleeni ylitse muiden. Odotus on palkittu, sillä vaikka Pulkkisen versio ei olennaisesti alkuperäisestä poikkeakaan, on tunnelma jotakuinkin riehakas. Siinäpä pohdittavaa. Kolmannen kappaleen nimi herätti pelonsekaisia tunteita. Vahvojen kertomusten tarinat ovat moniilmeisiä, herättävät runsaasti mielikuvia ja ovat täynnänsä meheviä yksityiskohtia. levyn nimiraidastakaan ole pahaa sanottavaa. Bonuskappaleina tyrkytetään vielä Dave Forestfieldin uusintaversiota hänen omasta countryhenkisestä laulusta Don’t Try To Be What You Ain’t sekä Dortmunderin uudelleen nimettyä Aku Ankan päätä sekoittavan mainion Sihijuoman kunniaksi tehtyä Gurgleurp Boogieta. Sir Douglas Quintetistä ja Texas Tornadosista tunnetuksi tullut urkujen ja haitarin soittaja Augie Meyers käväisi jälleen kerran Suomessa, jolloin miehen fanina tunnettu Tero Pulkkinen sai hänet Bar Mendocinon lisäksi houkuteltua myös studioon. Levyllä kuullaan karujen tarinoiden seassa perinteikkäitä soittimia kuten viulua, harmoonia, haitaria ja kontrabassoa. Tattis ja kippis, sanoisin jos olisi mukillinen sitä Sihijuomaa kädessä. Lähtökohta ei ollut kaupallinen vaan pelkästään hyviä fiiliksiä kehiteltäväksi tarkoitettu, joten uusioversio Sir Douglas Quintetin Mendocino-hitistä saikin odottaa julkaisua. Honey Aaltonen DORTMUNDER Harmonia ja kohu (Maaseutumusiikki MSMCD-13) (1) Lainelautaileva amiraali (2) Rajaton jee (3) Jäärän paluu (4) Toisinaan (5) Ukki sateessa TAPAHTUNUT AIEMMIN – Juonipaljastuksia menneisyydestä (Maaseutumusiikki MSMCD-14) (1) Alli and the Gators – Gospellaulu johdatuksesta (2) Dortmunder & Muinaiset – Alkkarit Muinoin (3) Kevyet Mullat – Etusivulle Suosikkiin (4) M ja Rytmijäte & Pekka Myllykoski – Rotestilaulu (5) Jarmony Sisters Band – Rakastumislaulu (6) Doctor’s Order & Amiraali Aho – Eväsreppu (7) The Additional Musicians laulus(h)olistinaan Pekka Myllykoski – Ilta Oopperassa (8) M ja Rytmijäte – Maanantai (9) M ja • 4 - 2013 Rytmijäte & Pekka Myllykoski – Ehkä vielä joskus (10) Alli and the Gators – Jos vain osaisin laulaa kantria (lailla Pekka Myllykosken) (11) Alli and the Gators – Huonot geenit (12) The Additional Musicians – Muistot (13) M ja Rytmijäte – Simolle hilloo! (14) Alli and the Gators – Sataa (15) Jarmony Sisters Band – Täyslihanainen (16) Jarmony Sisters Band – Lavealla tiellä (17) Alli and the Gators – Taas yksi juotu on (18) Doctor’s Order and Marko Aho – Kultakuoriainen (19) Alli and the Gators – Pingviinit! (20) Alli and the Gators – Pieni iltasoitto (21) Dortmunder & Pekka Myllykoski – Kulahtaneet puolipohjat (22) Crawfish Kings – Petteri Punakuono (23) Crawfish Kings – Evangeline Special Marko Ahon merkkipäivän kunniaksi hänen erikoisuutta tavoittelematon, mutta siihen yleensä päätyvä Dortmunder-yhtyeensä on julkaissut jälleen uuden levyn. Kummallisempi tarina onkin päätösraita Ukki sateessa
Tätä seurasivat Such A Night, Honey Love ja Bip Bam. Bobby Hendricks ja Bill Pinkney kokeilivat hetken aikaa Flyers-yhtyeessä (23). Levyllä laulupuolesta vastaavat onnistuneesti George Saraiste neljällä, Johnny Filter kolmella ja levyn tuottaja Pete Boy Salmi yhdellä kappaleella. ”Niilo” kun on sattumoisin tehnyt samannimisen pitkäsoiton. Nyt tulos tyydytti tuottajia (tosin äänite julkaistiin vasta v. -60). Rumpali Juha Alasta, basisti Kalle Silvonen ja kitaristi Mikko Silvonen saavat aikaiseksi hillittömän meiningin ja rytinän. Ennakkolottomuudesta kertoo, että tällä raidalla kuullaan mausteena saksofonia ja jopa selloa. Hänkin lähti aika pikaisesti soolouralle. King täytti vaatimukset. Kotovuoren keikkailua luultavasti rajoittaa se, että hän ei ole laulaja vaan käyttää levyllään vierailevia solisteja. Käykää tsekkaamassa, jos kohdalle sattuu! TT Tarkiainen NITROFORCE 9 Good Men, Bad Intentions (57 Records 57CD1317) (1) Gonna Get You There (2) White Tiger (3) Suzy Is A Hell Of A Ride (4) C’mon Kid (5) Private Time (6) Booze Troops (7) On That Windy Day (8) Rocket In A Train (Everything’s Upside Down) (9) Frozen Cobra (10) Skeletons Lehtimäeltä kajahtaa jälleen. Magic Samin That’s All I Neediä ei kuulemma kumpikaan muista solisteista uskaltautunut tulkitsemaan, joten se päätyikin levylle hyvin alkuperäisestä poikkeavana versiona Salmen laulamana. Meitä ”bluespoliiseja” tietenkin ilahduttaa, että säveltäjätiedotkin ovat kohdallaan. McPhatterin lähdettyä soolouralle v. Drifters oli jollain tavoin tuuliajolla 1956–57. Bändi keikkailee aktiivisesti, ainakin kotiseudullaan. Lukuisten harjoitusten ja ottojen jälkeen Jerry Wexler joutui hajottamaan yhtyeen, koska ei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Mikä parasta tämä ryhmä rokkaa myös livetilanteessa. On miten on, eihän tällainen musiikki vanhene edes sadassa vuodessa. Täytyy ihmetellä, ettei Mad Matt ole kiinnostunut saamaan suurempaa huomiota aktiivisella keikkailulla tai edes pitämään yllä vakituista keikkakokoonpanoa. Erittäin tyylitietoinen, pitkälti moderniin texasilaiseen kitaransoittoon nojaava Kotovuori ei enää varsinaisesti yllätä – taidot tulivat selväksi jo debyyttilevyllä, mutta viimeistään nyt hän lunastaa paikkansa suomalaisten blueskitaristien kärkikaartissa. Lenoirin Mojo Boogiessa ja Big Papa Auvinen päätösinstrumentaalissa Rocks On Fire. Tämän tyyppisellä bluesilla olisi taatusti tilausta Suomen suven moninaisilla bluesfestivaaleilla. Session toinen äänite oli kuitenkin merkittävämpi. Meininki on hyvinkin suoraviivaista, rehellistä ja uskottavaa rockjytinää. Rankka runttaus on kaiken lähtökohta, mutta mihinkään tiluliluveivaukseen ei sorruta. Joukosta erottuvat kepeän miellyttävä iskusävelmä Forced Smile, hempeän yksinkertainen balladi Whisky In The Kitchen ja kesäisen kepeä Wind And Rain. Onneksi tässä kuljetaan tiukasti kahden lupaavan (ja BN:ssä arvioidun) ep-julkaisun viitoittamaa polkua, eikä linjamuutoksiin ole lähdetty. Yhdestätoista kappaleesta vain kolme on Kotovuoren omia, mutta muuten valikoima on monipuolinen Philip Walkerista Howlin’Wolfiin ja Frankie Lee Simsistä Smiley Lewisiin. Folkin lisäksi Zuman musiikilliset juuret lepäävät countryn, perinteisen popmusiikin ja hienoisesti bluesinkin varassa. Pinkney yritti myös Turks-yhtyeen kanssa (24, 26). Bändin nimi on monimerkityksinen, etenkin Afrikan mantereella. Kotovuoren komppiryhmänä toimivat tuttuun tapaan basisti Iiro Kautto ja rumpali Tomi Tuomi, mutta lisämaustetta keittoon ripottelevat kitaristit Ykä Putkinen (slidekitara) J.B. Bensankäryistä hardrockia sahaava kvartetti Nitroforce 9 on saanut aikaiseksi ensimmäisen pitkäsoittonsa. -55 vaikeudet alkoivat. Lyriikkaosastollakin ollaan vahvasti perusasioiden äärellä. Ehkäpä tämän levyn myötä myös joskus pääsisi Mad Matt Kotovuorta kuulemaan livenä jollakin ensi kesän tapahtumista. Vuosikymmenen loppupuoliskolla laulusolisteina toimivat Bill Pinkney, Johnny Moore ja Bobby Hendricks, mutta vasta Ben E. Vinyylifoobikoille kerrottakoon, että levy on julkaistu ainoastaan lp-muodossa, mutta ei pelkoa: sen sisältä löytyy samaan hintaan cd-versio kansineen päivineen! Honey Aaltonen Zuma tulee Porvoon suunnalta. Esimerkiksi Freddy Kingiltä poimittu ja usein erheellisesti myös hänen tekemäkseen mainittu Love Her With A Feeling on kirjattu Hudson ”Tampa Red” Whittakerin nimiin. Pääosin levyn kappaleet ovat hengeltään eteeristä 1960-lukulaista folkrockia sinisin sävyin maalattuna. Levyn kuunneltuaan voi kuitenkin päätellä nimen juurien johtavan Neil Youngiin. En tiedä, mutta voisin kuvitella näiden poikien kuunnelleen jossakin vaiheessa ainakin sellaisia orkestereita kuten Hanoi Rocks, Guns N’Roses, AC/DC ja Hellacopters. levy rävähdä esiin sitä kaikkein rämäkintä menopalaa, joka The Misfiresin takataskussa olettaisi piilevän. Zuma soittaa kokoonpanossa: Reima Lindroos (laulu, akustinen kitara), Kari Veijalainen (kitara), Esa Saarela (kitara), Martin Andersson (koskettimet), Petteri Halvari (basso), Kari Notkonen (rummut) sekä taustalaulajat Elisa Sanasvuori ja Eivor Ewalds. Riku Metelinen MAD MATT KOTOVUORI Hazzling Zone (Snowflake MMKLPCD 13102/MMKCD13102, LP/CD) A: (1) My Baby’s Comin’ Home (2) Just Like I Treat You (3) Hello My Darling (4) Dark Rum (5) She Likes To boogie Real Low (6) lillie Mae B: (1) Mojo boogie (2) Love Her With A Feeling (3) Hazzling Zone (4) That’s All I Need (5) Rocks On Fire Onko siitä jo kaksi vai peräti kolme vuotta, kun esittelin Mad Matt Kotovuoren esikoisalbumin. Itseäni bändissä miellyttää erityisesti se, että lähes kaikissa biiseissä on melodisia koukkuja vähän takavuosien Nazarethin malliin. Asiansa osaavat kitaristit kun ovat aina olleet erityisesti kotimaisten bluesin harrastajien suosikkeja. Koko kattaus on omaa tuotantoa ja tarjonta on erittäin tasalaatuista. Tosin mukaan on jouduttu ottamaan vaihtoehtoisia ottoja ja jopa äänitteitä, joita ei ole julkaistu Driftersien nimissä. Atlantic yritti löytää sopivaa korvaajaa, mutta se ei ollut helppoa. Elokuussa koottiin uusi kokoonpano, joka kävi saman kappaleen (Let The Boogie Woogie Roll) kimppuun. Huteja ei ole mukaan mahtunut. ”Destiny” on asiallinen ja tasokas kokonaisuus, jota kuuntelee mielellään – eikä pelkästään viran puolesta. Energisten rockrallien joukkoon mahtuu myös sergioleonemaisia tunnelmia maalaileva bluesballadi (7), joka uhkaavuudessaan tuo mieleen peräti tarunhohtoisen The Doorsin. Jesse Stonen kirjoittama Money Honey oli ensimmäinen yhtyeen ykköshiteistä. Antti Vainio UUSINTAJULKAISUT ZUMA The Days Of Remembering (Dogmastock K23007) THE DRIFTERS Rock (Bear Family BCD 17278 AR) (1) Wind And Rain (2) A Mirror Of Two (3) Golden Garden Of The Fairytale (4) Lament Puzzle (5) Whisky In The Kitchen (6) Meditation (7) Forced smile (8) Spacebird (1) Drip Drop (2) Let The Boogie Woogie Roll (3) Money Honey (4) No Sweet Lovin’ (5) Such A Night (6) Bip Bam (7) What’cha Gonna Do (8) Honey Love (9) Steamboat (10) There You Go (11) Hot Ziggity - 71 - tutkailut (12) Ruby Baby (13) Three Thirty Three (14) Sadie My Love (15) Try Baby Try (16) Yodee Yakee (17) Let The Boogie Woogie Roll -1 (18) I Gotta Get Myself A Woman (19) Hypnotized (20) Baltimore (21) Hey Senorita (22) I Feel Good All Over (23) The Flyers – On Bended Knee (24) Bill Pinkney & The Turks – After The Hop (25) Honky Tonk (26) Bill Pinkney & The Turks – Sally’s Got A Sister (27) Bip Bam (take 13) (28) Such A Night (take 5) (29) Drip Drop (alt.) (30) If You Don’t Come Back (31) Bobby Hendricks – Itchy Twitchy Feeling (32) Suddenly There’s A Valley Drifters-yhtyettä on hiukan vaikea asettaa rock and roll -formaattiin. Mikäli pidät 80-luvun kitarabluesista, Jimmie Vaughanista, Ronnie Earlista ym., kannattanee tutustua myös tähän Mad Matt Kotovuoren ”Hazzling Zoneen”. Yhtyeen 50-luvun tuotannossa on kuitenkin sen verran nopeatempoista materiaalia, että Bear Family sai heiltäkin aikaiseksi otsikon mukaisen koosteen. Kummankaan panosta tuskin tarvitsee erikseen kehaista lehtemme lukijoille, mutta erityisen ilahduttavaa oli pitkästä aikaa kuulla Auvisenkin soittoa monien vastoinkäymisten jälkeen. Lisäksi avausraidalla vierailee Mika Ikonen kaksitoistakielisine kitaroineen. Kesäkuussa -53 Clyde McPhatterin ympärille koottu yhtye oli ensi kertaa studiossa. Lehtimäen Ränkirockissa tuli omin silmin ja korvin todettua, ettei aidon ja konstailettoman rockrytkeen aika onneksi ole ohi. Koko touhun kruunaa selkeää tähtiainesta sekä ääneltään että olemukseltaan oleva laulusolisti Eero Savela. Bobby Hendricks lähti myös nopeasti soolouralle (31). Aarno Alén JIMMY RICKS At Sunrise – Complete Signature Recordings, Plus (El Toro R&B 121) (1) Daddy Rolling Stone (2) Summertime (3) I’ll Never Be Free (4) Green Eyes (5) Do You Promise (6) Say It Isn’t So (7) Zing Went The Strings Of My Heart (8) Leaning On Your Love (9) Old Man River (10) Timber (11) Here Come The Tears Again (12) Our Love (13) It Ain’t Necessarly So (14) You’ll Never Know (15) Lazy Mule (16) Love Is The Thing (17) I Needed Your Love (18) What Have I Done (To Deserve This Day) (19) Dark Town Strutters Ball (20) She’s Funny That Way (21) The Sugar Man Song (22) Goodnight My Love (23) Hi-Lili Hi-Lo (24) If It Didn’t Hurt So Much (25) 4 - 2013 •
Aikaisemmin kuulemattomia raitoja on sentään kunnioitettavat kahdeksan ja kun ne ovat järjestään vähintään vankkaa keskitasoa niin Motown-keräilijät ovat varmasti tyytyväisiä. Hyvin Mary toki lauloi ja sai apua muilta tähdiltä. Yrityksen puutteesta ei Ricksiä ainakaan voi syyttää, levyjen laatu ja ostava yleisö eivät vain koskaan kohdanneet toisiaan. LaVern Baker (3) ja hieno luenta klassisesta duetosta (28), mutta hittiä ei vain irronnut. Aletaan kuitenkin ykköslevystä. Samaan aikaan Mary tuli täysi- ikäiseksi ja häipyi. Onneksi, tekisi kuitenkin mieleni sanoa.. Mutta komeat balladit ovat ne, jotka putsaavat pöydän, mm. Biisilistaa tavailevat huomaavat varmasti viihde- ja jazz-sävelmien korkean osallistumisprosentin, mutta komeasti ison bändin (juu, näihin oikeasti panostettiin) sovituksina ja ennen kaikkea komeasti tulkittuina nämä vain nostavat levyn ennestään kovaa tasoa. 1948–52. Esim (10):ssä on paljon 16 Tons -henkeä, raita (15) on vähän teennäinen, mutta noveltysti soiva (21) on mainio. Suuria väläyksiä ei levylle mahdu, mutta kautta linjan taso on kuitenkin hyvä ja tasavahva, siis mitä mainioin mahdollisuus asiaan vain vähän vihkiytyneelle kohentaa sivistystään. Ykköslevy on takuuvarmaa vanhaa Motownia. Se vastaa ”Lost And Found” -lupausta vain osittain, koska valtaosa raidoista on julkaistu jo 60-luvulla Vintage Stock albumilla tai 90-luvun kattavalla singlekoosteella ”Looking Back”. Jo 1946 perustettu Ravens koki melkoista menestystä, ryhmälle kun irtosi kahdeksan R&B-topteniin asettunutta levypuolta v. Suuren hitin hännille julkaistu albumi oli aikamoinen mysteeri, mutta nythän sekin selviää. Hänen vanhat albuminsa olivat singlesuosioon verrattuna välillä aika köykäisiä ja materiaalivalinnoiltaan kummallisia. Näemmä R&B-stompperin voi pukea onnistuneesti viihteelliseen kuosiin ja blueskin onnistuu samoin keinoin (18). jäin kaipaamaan, mutta ei puututa pikkuseikkoihin sen enempää artisti- kuin kappalevalintojen osalta. Aina uuden hienon levyn ilmestyttyä käy mielessä, että joko nämä loppuvat, mutta aina vaan tuntuu löytyvän. Esiin on saatu lähes kaikki 60-luvun tärkeät tytöt. Edelleen Marvelettesien nimiin viety raita (18) ei ole ollenkaan Marvelettesia, vaan levyn soolon lauloi myöhemmin Motownin kilpailijaksi perustetun Golden World -merkin pomoihin lukeutuneen Bob Hamiltonin holhokki Bettie Winston taustallaan The Andantes. Silti tämä tupla vähän hätkähdytti varsinkin kakkoslevyn osalta, se kun paljasti kokonaan uusia kuvia Maryn huippuvuosista. Jimmyn ja Ravensin tiet erosivat vuoden -55 kieppeillä ja Ricks ryhtyi luomaan soolouraa. Erikoisinta on Four Topsien mukana olo peräti neljällä raidalla. Levyn loppuosa koostuu elokuvastandardeista tai melkein jazziin lipsahtavista viihdejutuista, joista kiihkeinkään intoilija ei varmaankaan jaksa innostua. Kiekon melkeinpä ainoa ja tuhdein R&B-punnerrus kun on mainio (1). Eikä ohittaa sovi myöskään raitaa (26), jonka Rauli ”Badding” Somerjoki itse käänsi ja levytti nimellä ”Salainen rakkaus” vuonna -83. My Guy sisälsi nimittäin pääasiassa hyllylle jääneitä viihdepaloja, muuta ei ollut enää tarjolla. Ykköslevyn harvinaisuudet olisivat menneet albumitäytteinä tai sinkkujen b-puolina ihan täydestä. Niinpä Supremesvalinnat on tehty Florence Ballardia kunnioittaen, onhan Buttered Popcorn hänen sooloilemansa ja Long Gone Loverissakin hän oli totuttua paremmin esillä. Vetoapua tarjosi mm. On selvää, että Gordy suunnitteli viihdealbumin julkaisemista Maryn laulamien standardien pohjalta, mahdollisesti mielessä oli laajempikin suuntaus esimerkiksi yökerhoviihteen puolelle, Gordyllahan oli viehtymystä sinnekin päin. (11), (14), (17), (22), (24), (27) ja (29). Mies oli parhaimmillaan huikea ja uskottava tunnelmanluoja. Paketillinen Motownin tyttöjä voi kuulostaa ensi ajatuksena aika kalsealta, mutta pakko on myöntää, että levy on koottu järkevästi ja niin monipuolisesti kuin näin kapean sektorin puitteissa yleensä on mahdollista. Ricks esiintyi aivan kuolemaansa saakka ja hän oli suosittu live-artisti, uran loppumetrit menivätkin sitten yhdessä Duke Ellingtonin matkassa. Mahtibasso – totta tosiaan! Mikke Nöjd MARY WELLS Something New – Lost & Found (Hip-O-Select B0017285-02) CD 1: (1) You Can Depend On Me (2) Why Do You Want To Let Me Go (3) Money (4) Is It Me Or Is It You (5) I’ve Got A Story (6)Guarantee (7) To Lose You (8) Cinderella (9) When Your Lover Comes Back (10) I Want You ‘Round (11) My Heart Is Like A Clock (12) Goodbye And Good Luck (13)Forgive And Forget (14) I’ll Be Available (15) Can You Fix It (16) Have A Little Patience (17) Free From Your Spell (18) My World Of Dreams (19) Your Loss My Gain (20) Strange Love (21) Prove It (22) One Block From Heaven (23) That’s Why I Love You (24) Drop In The Bucket (25) Everybody Needs Love (26) Honey Boy (27) When I’m Gone CD 2: (1) Back In My Arms (2) All I Got (39 You Can Dance (4) I’m Yours You’re Mine (5) Oh Lover (6) Let’s Talk It Over (7) In Case You Need Love (8) The Second Time Around (9) This Is Something New (10) I’ve Grown Accustomed To His Face (11) Again (12) Can’t Get Out Of This Mood (13) The Party’s Over (14) I Wanna Be Around (15) I Remember You (16) Teach Me Tonight (17) Secret Love (18) All I Do Is Dream Of You (19) Always (20) A Lovely Way To Spend An Evening Olisihan se pitänyt arvata, että Motownin 60-luvun alkuvuosien suurimmalta tähdeltä jäi hyllylle mel- • 4 - 2013 koinen määrä materiaalia. Ne on levytetty aivan vuoden -63 alussa, jolloin Berry Gordy tunnetusti oli havittelemassa Topseista jazztähtiä. Joitakin kuten Barbara McNair, Connie Van Dyke, Tammi Terrell... Veikkaan, että valtaosa lukijoista perustaa Motown-tietämyksensä ja muistonsa suuriin hitteihin jaksamatta kovin paljon innostua juurten tonkimisesta. Joitakin esityksiä jos tahtoo nostaa esille niin niitä voisivat olla vaikkapa standardi (2), jonka mies levytti jo Ravensienkin kanssa. Tai Las Vegas -tyyliä edustava (4), siinä kuin keinuttava R&B-numero (5):kin. Kakkoslevyn seitsemän ensimmäistä raitaa on Marvin Gayen kanssa tehtyjä duettoja, niistä kolme on julkaistu 90-luvulla Marvinin boxilla. Omana ryhmänään esittäytyvät myös ns. Ne, jotka odottavat kokevansa jotakin ”house-rocking” -tyyppistä ratkaisua voivat surutta siirtyä seuraavan arvion kimppuun. Ja mikäs on verratessa. työlaulut. Levylle on selvästi haettu suurtenkin tähtien osalta pieniä erikoisuuksia. Mielenkiintoisesti korostuu myös se, miten Motownilla epätoivoisesti(?) etsittiin sopivaa kilpailijaa Philadelphian tanssitytöille ja -hiteille, mutta vaikka esimerkiksi LaBrenda Benin ja Saudra Mallettin raidoilla oli hyvää menoa ja terhakkaa yritystä niin kaivattu hitti jäi tekemättä. Levy ja yökerhokiertueet jäivät toteutumatta, koska My Guy nousi ykköshitiksi keväällä -64 ja teki Marystä valkoisenkin popväen tunnistaman tähden. levy tutkailut The Christmas Song (26) Secret Love (27) Everything I Have Is Yours (28) You’re The Boss (29) At Sunrise Maailman parhaaksi bassolaulajaksi nimetty Jimmy Ricks (1924–74) tuli tunnetuksi varhaisen klassikkolauluyhtyeen The Ravensin jäsenenä. Yhtään hittiä ei ole mukana (ellei sellaiseksi lasketa raitaa 19, joka julkaistiin myöhemmin vähän muunneltuna nimellä You Lost The Sweetest Boy), mutta kyllä tästä näinkin käy ilmi, kuinka kova ja tärkeä tähti Mary Motownille oli. Kakkonen on pakollinen lisäpulla, jonka tärkein anti on historiallinen. Jimmy Ricksin laulua voi kuitenkin yhtään liioittelematta kuvailla muhkeaksi. Hittejä on järjestelmällisesti vältetty, ainoa poikkeus on Mary Wellsin topten-kappale, johon muuta materiaalia on sopiva verrata. Kahden singlehitin imuun julkaistu ”Together”-LP oli aikanaan niin epätasainen, että mikä tahansa näistä olisi hyvin sopinut sille mukaan, mutta mitään järisyttäviä ilonaiheita ei näihin duettoihin mahdu. Hieno tupla joka tapauksessa Pekka Talvenmäki FINDERS KEEPERS – Motown Girls 1961–67 (Ace CDTOP 1364) (1) Velvettes – Let Love Live (2) Brenda Holloway – Don’t Turn Your Back On Me (3) Gladys Knight & The Pips – When Somebody Loves You (4) Martha & Vandellas – No More Tearstained Make Up (5) Marvelettes – Finders Keepers (6) LaBrenda Ben – Do You Know What I’m Talking About (7) Mary - 72 - Wells – What’s Easy For Two Is So Hard For One (8) Thelma Brown – Dance Yeah Dance (9) Andantes – Nightmare (10) Supremes – Long Gone Lover (11) Carolyn Crawford – Lover Boy (12) Brenda Holloway – Till Johnny Comes (13) Saundra Mallett & Vandellas – Camel Walk (14) Hattie Littles – My Black Belt (15) Martha & Vandellas – Build Him (16) LaBrenda Ben – I Can’t Help It I Gotta Dance (17) Supremes – Buttered Popcorn (18) Marvelettes – Grass Seemes Greener (19) Miracles – He Don’t Care About Me (20) Vells – You’ll Never Cherish A Love So True (21) Anita Knorl – If Wishes Came True (22) Linda Griner – So Let Them Laugh At Me (23) Liz Lands – I Gotta Right To Sing The Blues (24) Kim Weston – It’s Too Soon To Know Kieltämättä tunnen itseni vanhojen kaavojen toistajaksi, kun kerran toisensa jälkeen joudun tai pääsen kehumaan Motownin 60-luvun alun aarteistosta kaivettuja koosteita. Mutta intohimoiselle harrastajalle nämä levyt ovat suurta juhlaa. Enimmäkseen asialla on tietenkin firman oikeudet omistava UMG alamerkkeineen, mutta nyt saadaan hieno kooste myös Acelta ja teksteistä saa sen käsityksen, että jonkinlaista jatkoa on luvassa. Joululaulu (25) ei näin Juhannuksen jälkitunnelmissa oikein osu. Ajan hengen mukaisesti osallistuttiin myös lattarihuumaan raidoilla (7), (12) ja (21)
Onko eurooppalaisen kepesnaaman osa taasen tirkistellä ja korvakurkistella aukosta, jonka tiedonantaja Ferris meille suo... Tyhjänpäiväisten viihdelevyjen joukosta voi poimia joitain varsin dynaamisia esityksiä, kuten esimerkiksi rockabillypalat; It Ain’t Gonna Happen No More ja One And Only. Espan lavalla kajahtava jykevän bluesjääräseitsikon lausuntaesitys varttuneelle BN-väelle niin tärkeän bluesparturi Wade Waltonin silminkorvinnäkijäkuulijakertomuksesta Howlin’Wolfin sekä äidin kohtaamisesta pureutuisi olevaisuuteen tavalla, josta riittäisi parransutinaa vuosikymmeniksi. Ferrisin kirjan (a.k.a. Tähän tarkennus; Bluesjäärä voi olla edistyshihhuleiden mielestä esteettisesti lukittautunut, mutta teknisten innovaatioiden omaksumisessa hän on aina edellä vaikkapa kelanauhojaan hipelöiviä blueshöppänöitä. (27) Just Tryin’ (To Win Your Heart) (28) Goodness, It’s Gladys! (29) Middle Of The Road (30)Nothin’ Shakin’ (But The Leaves On The Trees) (31) I’m Ready As I’ll Ever Be (32) Nobody Else Can Handle This Job But Me (33) Love Eyes (34) Tryin’ To Get To You Eddie Fontaine teki vuosien 1955 ja 1963 välillä nipullisen tyylisuunniltaan kuin menestykseltään vaihtelevia levytyksiä monille eri levy-yhtiöille. Varsin onnistunut on myös tulkinta Johnny Hortonin Honky Tonk Manista. Loudermilk – Susie’s House (32) Johnny Cash – Fools’ Hall Of Fame (33) Tooter Boatman – The Will Of Love Danny Wolfe oli texasilainen miljonääriliikemies, tyttöpartion johtaja ja kaikin muinkin tavoin oman pikkukaupunkinsa arvostettu vaikuttaja ja yhteisönsä jäsen. Milanon versiossa on nimittäin yhtä paljon munaa kuin siinä surullisen kuuluisassa Pat Boonen Tutti Fruttissa. ”The Girl Can’t Help It” -leffassakin kuultua hivenen jatsahtavasti svengaavaa Cool It Babya voisi myös luonnehtia miehen yhdeksi onnistumiseksi. Thelma Brown edusti Motownin Los Angeles -konttoria. Jälkeenpäin spekuloituna tuo suunnattomuus saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että se iso hitti jäi lopulta saavuttamatta. En voi väittää, että olisin oikeasti ymmärtänyt edes neljäsosaa (Erkki Sirosella prosentti lienee noin 80) siitä, mitä Ferrisin moniviestimessä kerrottiin. Bongausbingoa pelatessa tajunnan täytti myös voi- - 73 - tutkailut ja Blue Capsien raa’asti rokkaamana versiona kuuluu rockabillyn ehdottomiin huippuhetkiin. Miehen elämään kuului myös jos jonkinlaista draamaa vankeustuomioineen päivineen aina hänen kuolemaansa asti 1992, mutta näistä seikoista voivat kiinnostuneet ottaa itse paremmin selvää. Ns. Pirun tiukasti jytisee sen sijaan mm. Pelkästään näiden tähtihetkien takia vuonna 1996 edesmennyt Danny Wolfe ansaitsee ehdottomasti oman pikku kokoelmansa. Give My Poor Heart Ease ynnä oheismateriaali voisi olla oivallista preppausmateriaalia bluesväen eteläenglanninkielen opetukseen. Tässäpä tämä. Ferris onneksi – tai folkloristisen koulutuksensa ansionsa – antaa tilaa myös ns. kriittiselle uskonnon kuvaukselle. Vaikkei Eddie Fontainea voi hyvällä tahdollakaan sanoa pesunkestäväksi rokkariksi, niin avunsa ja ansionsa miehellä toki oli rock-artistinakin. Jokainen muodostakoon oman mielipiteensä, minun olette nyt kuulleet. Tekstivihossa on paljon pikkuinformaatiota ja nättejä kuvia, joten siltäkin osalta levy on Motown-keräilijälle mannaa, mutta kuten todettu, monipuolisen artistikaartinsa ansiosta sitä uskaltaa suositella muillekin. Huijarisaarnaajatkin nimetään, joten usein niin lähtökohtaisen mustavalkoisessa monitoroinnissa on kaivattuja harmaitakin sävyjä. Lähimpänä listan kärkeä mies oli kahteenkin otteeseen eri levy-yhtiölle levyttämällään ärhäkkäästi rokkaavalla Nothin’ Shakinilla. Loudermilkin Susie’s House. Varoituksen sanat: Bluesturinoinnin ohella kirjaan on koottu mm. Samaa ei voi sanoa yökerholaulajana sekä mafiosona kunnostautuneen croonerin, Bobby Milanon tulkinnasta. Big Bopperin tyyliin tehty huumorirock Goodness, it’s Gladys! edustaa sekin omalla tavallaan kokoelman kärkipäätä. Viihde-iskelmää, kantria, rock’n’rollia, jotain calypsonkin tapaista jne. Janne Örnberg makas mielikuva siitä, kunka ilmeisen lukkaroitunut bluesministerimme voisi pitää seitsemälle uusimaalaiselle bluesjäärälle lukkarinkoulua Ferrisin keräämän materiaalin pohjalta. Give My Poor Heart Easea lukiessa/kokiessa oivallutti se, kuinka arkikielen puheenparret toistuvat blueslyriikassa. Mielenkiintoisimman vertailukohdan saman kappaleen erilaisesta versioinnista tarjoaa kuitenkin Double Talkin’Baby, joka Vincentin BN lukee kirjallisuutta! WILLIAM FERRIS Give My Poor Heart Ease – Voices Of The Mississippi Blues (The University of North Carolina Press) -09 Perinteentutkija William Ferris syntyi Etelässä, vietti nuoruutensa tallennusmatkoilla Etelässä ja haikailee vaarivuosinaan vain kaltaisilleen aukeavaan Etelään. se, kuinka eräät kotikontujemme blueslaulajat eläytymismölinän keinoin oikovat usein haastavia tekstinkohtia. Kumpikin rokkaa mallikkaasti omalla tavallaan. levy Varsinaisena täkynä fanaatikoille tarjoaa Ace kaksi tyttöä, jotka pääsevät näissä merkeissä esiin ensimmäistä kertaa. Jouni Hyytiäinen 4 - 2013 •. Janne Örnberg DANNY WOLFE Let’s Flat Get It (El Toro ETCD1057) (1) Danny Wolfe – Let’s Flat Get It (2) Danny Wolfe – Pretty Blue Jean Baby (3) Danny Wolfe – Once With You (4) Danny Wolfe – Pucker Paint (5) Danny Wolfe – I’m Glad I Waited (6) Danny Wolfe – I’d Rather Be Lucky (7) Danny Wolfe & The Tight Strings – Isabella (8) Gene Vincent & his Blue Caps – Gonna Back Up Baby (9) The Commodores – Sweet Angel (10 Tooter Boatmaan & The Chaparrals – The Will Of Love (11) Tooter Boatmaan & The Chaparrals – Thunder And Lightning (12) Rudy Richardson – Fools’Hall Of Fame (13) Huelyn Duvall – Pucker Paint (14) Bobby Milano – Life Begins At 4 O’Clock (15) Gene Vincent & his Blue Caps – Pretty, Pretty Baby (16) Tooter Boatman & The Chaparrals – More And More (I Love You) (17) Huelyn Duvall – Comin’ Or Goin’ (18) Bobby Milano – Double Talking Baby (19) Roy Orbison – Fools’ Hall Of Fame (20) Huelyn Duvall – Three Months To Kill (21) Huelyn Duvall – Friday Night On A Dollar Bill (22) Sanford Clark – Modern Romance (23) Huelyn Duvall – Hum-Dinger (24) Gene Vincent & his Blue Caps – Double Talkin’ Baby (25) Ronnie Diamond – Life Begins At 4 O’Clock (26) Tooter Boatman – The Will Of Love (27) Carl Smith – Goodnight Mr Sun (28) Huelyn Duvall – It’s No Wonder (29) Mac Wiseman – Teen Age Hangout (30) Tooter Boatman – Thunder And Lightning (31) John D. Levyn seitsemän ensimmäistä raitaa ovat Wolfen itsensä laulamia demoja, joista se kiintoisin on Isabella niminen menopala, jonka Gene Vincent Blue Capseineen levytti hieman eri muodossa nimellä Pretty, Pretty Baby. Mutta kunhan aikansa tämän kanssa pakertaa ja ähertää niin kirjailija Honey Aaltonenkin voi aina pöntönkannella helpottua lausahduksella: ”Totuus on se miten se kerrotaan, ei siinä miten se tulkitaan”. tirkistysaukon) mukana tulee myös blueslönruuthimme perinnevakasta kootut CD- ja DVD- levyt – tosin bluesjäärien Kindleihin on olemassa myös paketin yhdellä kertaa nautittavaksi suova sähkökirjaeditio. Huelyn Duvallin Three Months To Kill, Sanford Clarkin Modern Romance, Ronnie Diamondin Life Begins At 4 O’Clock ja itsekin biisintekijänä tunnetun John D. Ei siis ihme, että mies vaihtoi musisoinnin tv-näyttelijän uraan, palatakseen kuitenkin lavoille ja levyttämään 70-luvun lopulla. Aukkoon on purettu WF:n 60- ja 70-lukujen perinteenkeräysmatkojen kelanauhojen ja kaitafilmi- sekä stillkuvausten sisältöä. Pekka Talvenmäki EDDIE FONTAINE Goodness, It’s Eddie Fontaine (El Toro ETCD1058) (1) It Ain’t Gonna Happen No More (2) Where Is De Woman (3) Nothin’Shakin’(4)Don’t Ya Know (5) Rock Love (6) All My Love Belongs To You (7) I Miss You So (8) On Bended Knee (9) Rollin’ Stone (10) Boom-DeDe-Boom (11) Here ‘Tis (12) Stand On That Rock (13) Baby, You Did This To Me (14) Homesick Blues (15) Into Each Life Some Rain Must Fall (16) Cool It Baby (17) You Can’t See The Sun When You’re Crying (18) Years Before (19) East Of The Mississippi (20) I’ll Be There (21) Run, Elmer, Run (22) Fun Lovin’ (23) One And Only (24) Honky Tonk Man (25) Hey Marie, Rock With Me (26) Who Is Eddie. hiljaista tietoa on mm. Kyllä, kirjassa on myös hupaisia törkyjuttuja, joita hihitellen lukiessa retroutui mieleen vanha väite siitä, ettei mikään stoori leviä yhtä laajalle kuin kansantarina, jossa pippeliä pimpsassa puraistaan. gospelkoohotusta. Mutta se, mistä rockabillymusiikin ystävät hänet luultavasti tuntevat on tietenkin hänen lyhyt, mutta sitäkin intensiivisempi uransa biisintekijänä 50-luvun jälkipuoliskolla. Silloinkin tosin vain vaatimattomasti sijalla 64. Mutta mikä on tuo kolmen kohdan Etelä. Ymmärtääkseni hän oli enemmänkin balladilaulaja, nyt kuullaan kuitenkin tanssipala, Toinen täysin tuntematon tyttö on Smokey Robinsonin löytö Anita Knorl, jonka laulama If Wishes Came True on siisti balladi ja koosteen suurimpia ilonaiheita. Hieman lunginpaa, mutta vähintään yhtä kovaa Wolfe-materiaalia kokoelmalla tulkitsevat myös uraansa aloitelleet Johnny Cash, Tooter Boatman ja Roy Orbison sekä kantrikonkari Carl Smith
-64 treenikämppätallenteen verran kitarayhtyeiden silloisiin normirepertuaareihin lukeutuneita standardeja. Käytännössä kaiken materiaalin voisikin vallan hyvin kuvitella olevan lähtöisin miehen aikaisemmista Agents-sessioista. On todella sääli, ettei tämän aikansa ykkösedustusjoukkueen lopulta onnistunut lyödä itseään läpi Euroopan soittokentillä, vaikka siihenkin heille oli mahdollisuuksia tarjottu. Cunningham v. Moto (6) The Anacondas – Atlantis (7) The Caretakers – Wipe Out (8) The Johnny Band – Johnny Is The Boy For Me (9) The Renegades – The Gurgle (10) Mescalero – Apache (11) Roxy featuring Eddie Thunderbird – Pipeline (12) The Knockers – Dance On (13) Man Of Mystery (14) Night Drive (15) Jealouse (16) The Blue Knights – Dream Of Autumn (17) Katja (18) Misty River (19) Forget The Past (20) The Skylights – The Starflight Theme (21) Lullaby Of The Leaves (22) Elaine-Twist (23) Ginchy (24) Batman Theme (25) Änki – Telstar (26) 7ender (27) Perfidia (28) Aarne Vesterinen Team – Kon-Tiki (29) The Ray (30) Wheels (31) The Rangers – El Cumbanchero (32) Besame Mucho Antiikin aikaisen, levynkansiin peräti C-Combon neljänneksi jäseneksi Esa ja Kai Pulliaisen sekä rumpali Toni Liimatan rinnalle merkityn Korg Rhythm 55 -rumpukoneen pervohkosti liikkeelle polkaisema pitkäsoitto tekee viipymättä selväksi, mistä nyt on kyse. On suorastaan ihmeteltävä soittajan kylmähermoisuutta: tunnetusti monipuolisen musiikkimaun sekä laajaa ymmärrystä myös kokeellisempaa äänitaidetta kohtaan omaava taiteilija ei lähde kertaakaan loikkimaan aidan toiselle puolelle eikä oikeastaan edes kurkottele sinne. Sitävastoin Soundsin näytteet, Japanin levymarkkinoille v. starttiraita Papa Palavas on juuriltaan ranskalaisen jazz-vibrafonistin Geo Dalyn kappale, jota taisi olla 60-luvun Kekkoslovakiassakin yleisesti saatavilla artistin Gala International -merkin julkaisemalla 7-tuumaisella halpisalbumilla. Cliff Richardin uran käynnistäneestä Move It’istä sen sijaan en äkkiseltään muista instrumentaaliversiota kuulleenikaan. -80, jolloin rakas ”hovikänkkäränkkämme” Seppo Elonen antoi kitaristin kuulla kunniansa purkaessaan sanoiksi suureksi pettymykseksi kokemansa ensimmäinen Agents-albumin antia. Kappaleen nimi muuten tarkoittaa på finska jotakuinkin samaa kuin ”solista”– tietynlainen köyhän miehen surf-termihän siis sekin... Valtakunnalliselle rautalanka-ilmiölle oikeudenmukaista perspektiiviä tarjoavat lisäksi pääkaupunkiseudun ulkopuolella vaikuttaneet suolahtelainen Four Devils, pieksämäkeläinen Ghosts sekä jyväskyläläinen Mirages, jotka esittävät koosteella kukin yhden v. Verkkaisen sliipatusti keinahteleva Endless Summer soi muinoin samannimisen surf-rainan tunnussävelenä Sandalsin versioimana. Happy Guitar kulki vielä 50-luvun lopulla Peter De Angelisin käsissä nimellä Happy Mandolin, Sunday Date taas välittää gloriaa Joe Meekin sekä kappaleen ensi kertaa levyttäneen Flee-Rekkers -yhtyeen suuntaan. 60-luvun puolelle ajoittuvien rautalanka-aarteiden joukosta Extra-ykköseltä löytyvät vielä mm. Myös tanskalaisbändi Clifftersin Django jaksaa kaikessa imelyydessäänkin viihdyttää, ei vähiten yllättävän (mutta melkeinpä harmittavan lyhyen) fuzz-väliosansa ansiosta. Ja siihen taas juuri Agentti Pulliainen – Esa Pulliainen jos kuka on oikeutettu. Albumin reipastempoisimman raidan Scratchin’ taas ehätti ensimmäisenä levyttää hiljattain edesmennyt memphisläinen B.B. Huomattavasti onnistuneempaa jälkeä Westerlund ja kumppanit sen sijaan loihtivat samoihin aikoihin narulle ”Eero ja Jussi & The Boys Numero 2” -albumin päättävällä, kohtalokkaasti twang-kitaroidulla Balladi Kanuunasta - 74 - -instrumentaaliversiolla. C-Combon puikoissa esitys kulkee kiusoittelevan laahavasti eikä Pulliainen anna piiruakaan revittelylle sijaa edes hillityissä yhden kielen sooloissaan. Moto, ahvenanmaalaisen The Anacondasin Shadows-keikkaversiointi Atlantis (1963), ruotsalaiskollegojen Caretakersin tv:n käyttöön purkitettu hurjatempoinen konserttiotos Wipe Outista, Johnny Liebkindin tv-showta varten kootun ”The Johnny Bandin” teeman henkeen sovitettu Les Paul & Mary Ford -hitti Johnny Is The Boy For Me sekä rautalankakäsitettä tällä erää kaikkein pisimmälle venyttävä Renegades viimeisen Scandia-LP:nsä (”Pop”, 1966) urkuvetoisella instrumentaali-shufflella The Gurgle. Nybergin itsensä tähdittämä Rangers, jonka neliraitanauhoitteet vuodelta -83 saavat kunnian viimeistellä kokoelman – kieltämättä yhtäjaksoisena kuuntelukokemuksena haasteellisen sekä hetkittäin vahvaa huumorintajuakin vaativan – musiikkiaikamatkan. Koska viimeistä viedään, on ”SS osa 5” saanut luvan lähteä apajille aiempia sarjalaisiaan suurisilmäisemmällä verkolla. Miltei yhtä merkillepantavaa on havainto levyn äärimmilleen pelkistetystä soundimaailmasta sekä hyvinkin kurinalaisista sovitus- ja kappaleratkaisuista. Ja yksinomaan siitä. Adventuresin v. Rautalankafanaatikoille takuulla arkinen valinta on myös traditionaalinen Laakson Ruusu, jonka tutuinta Blazers-luennan runkoa Pulliainen sentään puhkoo onnistuneesti lainaamalla kappaleen alkusointuihin Strangersin Castle Mood -levytyksellään viljelemää introa. Elosen rakentavaan palautteeseen sisältyi kuitenkin pelkän nirppanokkaisuuden sijaan kosolti rehellisiä ja asiallisesti perusteltuja näkökantoja, jotka oli myös oikeutettua sanoa ääneen – ja jotka varmasti musikantit itsekin, ensin härskeimmät haukut hissukseen nieltyään, loppuviimein allekirjoittivat – ja kuten tämä albumi osoittaa, taisivat myös ottaa niistä himpun verran opikseen... Valtaosin ennenkuulemattomista kappaleista rakentuvalla ”SS Extra Osa 1:llä” on aikajanaakin hieman jatkettu, näin ollen levylle sisältyy myös joukko 70- ja 80-luvuilla levyttäneitä kokoonpanoja, kuten Love-merkillä ilmestyneellä ainokaisella sinkullaan progahtavasti Apachea runnonut Mescalero (esitys muuten muistuttaa minun korvissani hämmästyttävissä määrin Link Wrayn paljon myöhemmin tekaisemaa versiota), rockabillybuumiajan ilmentymä Roxy feat. yhtyeen levytyshistoriassa. Pete Hoppula. -81 disco-musiikkia mielenkiintoisella tavalla rautalangaksi (tai päinvastoin?) sovittanut lahtelainen Knockers, Adventurers-kitaristi Johnny Lundinin kipparoimana Suomen puolella levyttänyt Blue Knights, eräänä Ventures-tyylin ja surf-musiikin esiairueena 80- ja 90-lukujen Suomessa toiminut kemiläinen Skylights, Agents-hengessä 80-luvulla pari sinkkua ja kasetin julkaissut hassuniminen Änki, osaava ravintolayhtye Aarne Vesterinen Team sekä rockologi-rumpali H. Hannu Nybergin, Olle Salon ja Jari Mobergin kunnianhimoinen Suomi-rautalangan antologia ”Sadoin Sähkökitaroin” on saanut täydennystä sarjan viidennen ja sen samalla päättävän osan sekä jotakuinkin yhtäaikaisesti ilmestyneen ensimmäisen ”extra”-julkaisun mitalla. Violentsin suositulle ”Alpens Ros” -EP:lle sisältynyttä raitaa Moonlight Walk on kerennyt Suomessa jo coveroida vastaavaan tapaan 80-luvulla The Diamonds ja 90-luvulla The Quiets. (23) Dark Eyes (24) The Wanderers – The Young Ones (25) Ghost Riders In The Sky (26) Theme From Shane (27) Wandoogie (28) The Cruel Sea (29) Hawaiian War Twist (30) The Ghosts – Apache (31) The Mirages – The Rise And Fall Of Flingel Bunt (32) Heikki Laurila – Ilta Välimerellä (33) Bugler’s Holiday Sadoin Sähkökitaroin, Extra Osa 1 – Suomalaisia Rautalankaäänityksiä ’63–’89 (Rautalanka RRSCD 2007) (1) The Adventurers – Galloping Guitars (2) Twistin’ U.S.A. -59. Eikä se oli huono asia, ei lainkaan! Kovin usein ei Herra Pulliainen ole BN:n sivuilla näyttäytynyt. • 4 - 2013 Uusia kappaleita C-Combolaiset eivät ole lähteneet levylleen rustaamaan vaan luottavat pelkästään lainanumeroihin, joista muutamien alkuperiä voisi luonnehtia hyvinkin jännittäviksi. Äänitteet kattavat nyt vuodet 1962–68, pääfokuksen ollessa kuitenkin neljän alan ”nimiyhtyeen”, Strangersin, Soundsin, Esquiresin ja Wanderersin erikoisemmissa treeni- ja studionauhoissa. Edellisten ohella matkassa on vielä pieni rypäs ammattimuusikoiden Herbert Katzin ja Heikki Laurilan tähän asti esittelemättä jääneitä rautalanka-viitteisiä numeroita. Koska ”SS”-kokoelmahankkeen edetessä sen tekijätiimin haltuun kulkeutui jopa odotettua enemmän kaikenlaisia ääniteharvinaisuuksia, oli vain ajan kysymys, koska myös niille lopuille tultaisiin etsimään sopiva julkaisuformaatti. 1963 radioäänitteille sisältynyt Chubby Checker -instromukaelma Twistin’ USA, ”SS 5”:llakin vilahtaneen Saintsin loput julkaisematta jääneet studiotallenteet, Esquiresin Helsingin Haka-kerholla livenä ikuistettu tuima Mr. Eddie Thunderbird, v. Ensimmäisen kerran näin tapahtui v. Esim. Tasokkuutta piisaa myös edelleen satunnaisesti keikkailevan helsinkiläiskokoonpanon The Saintsin kahdella vuoden 1963 studiotyöllä, jotka nekin, sääli kyllä, jäivät tekohetkellään julkaisematta. Ja sitten on ne ennalta-arvattavimmat: En ihan hetkessä keksi painavaa syytä jo Sorsakosken ja Agentsin kanssa versioidun Leningradin tai evergreenin omaisen Perfidian kaltaisille tuikitavallisuuksille. (3) The Saints – Three Coins In The Fountain (4) Sleepwalk (5) The Esquires – Mr. Pureutumatta sen yksityiskohtaisemmin itse kappalevalikoimaan, Strangersin kohdalla huomioni tahtoo aina viedä bändin tuotantoa kautta linjan leimannut huima tyylitaju. BN vääntää rautalangasta! ESA PULLIAINEN C-COMBO (Ratas Music Group RATAS 0613) (1) Papa Palavas (2) Happy Guitar (3) Theme From Leningrad (4) Move It (5) Albatross (6) Django (7) Sundate Date (8) Perfidia (9) Endless Summer (10) Moonlight Walk (11) Laakson Ruusu (12) Scratchin’ Sadoin Sähkökitaroin, Osa 5 – Suomalaiset Rautalankalevytykset ’61–’68 (Power GPCD036-2) (1) Herbert Katz – Caravan (2) The Saints – Tiger Shark (3) Junajenkka (4) The Strangers – Quatermaster’s Stores (5) Aca Ou (6) The Stranger (7) Peace Pipe (8) The Stranger’s Boogie (9) Sleepwalk (10) The Sounds – Katjusha (11) Midnight Twist (12) My Only Love (13) Siberia (14) Kalinka (15) Dark Eyes (16) Eero ja Jussi & The Boys – Balladi Kanuunasta (17) The Four Devils – Perfidia (18) The Esquires – Liebestwist (19) Autumn Leaves (20) Lullaby Of The Leaves (21) Apache (22) F.B.I. Fleetwood Macin Albatross ei sekään suuntaa Peter Greenin jo monasti apinoiduille sormikuluille vaan jälleen tehdään ”pullaiset”: seesteisen Korgnakutuksen sävyttämä versio elää omaa elämäänsä hieman samaan viehkoon tapaan kuin Topi Sorsakoski -kiekon ”Half And Half” persoonaallinen Hendrixtulkinta Little Wing. -66 Eero ja Jussi Raittisen, Kaj Westerlundin sekä ainoan vielä mukana olleen ”aidon Äänen”, Peter Ekmanin voimin tehtaillut laimeat tusinaesitykset edustavat vähemmän mairittelevaa osaa ko. Kyllä vain, rautalangasta. ”C-Combon” myötä arvostettu tähtikitaristi uudistaa elämänmittaisen vihkivalansa rautalangan ja muun instrumentaalimusiikin liitossa, tehden samalla tällä henkilökohtaisella kunnianosoituksellaan melkoisen julkisivuremontin juuri parahiksi puolen vuosisadan ikään varttuneelle Suomi-rautalankaperinteelle. Wanderersin ja Esquiresin tapauksessa taas jaksan aina ja iänkaiken hehkuttaa etenkin ensiksi mainitun muista kaltaisistaan erottanutta huomattavan korkeaa ”rockkatu-uskottavuutta”. Ensimmäistä kertaa ei jo pitkään tiukkaa musiikillista linjaansa vetänyt Pulliainen ole pappia kyydissä rautalankojensa kanssa, mutta hämmästyttävää kyllä – kyseessä todella on maestron debyyttisoolojulkaisu
- 75 - 4 - 2013 •
Liput toimituskuluineen alkaen 35,50 €. TAMPERE HELSINKI Tampere-talo Kulttuuritalo Klo 20.00 (ovet klo 19.00). E A S T W AY L i v e P R O U D LY P R E S E N T An Evening with Woodstock Legends Fito de la Parra, Harvey Mandel, Larry Taylor, Dale Spalding Ke 30.10. (ovet klo 19.00). Ti 29.10. Liput toimituskuluineen alkaen 41.50 € Klo 20.00 Ennakkomyynti: Lippupiste Jack Cassady, Jorma Kaukonen LIPUNMYYNTI: www.eastway.fi www.menolippu.fi YHTEISTYÖSSÄ MUKANA 0600 900 900 (1,97 euroa/min + pvm.)