Blues News 4/2014 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta BN haastattelee: BILLY BRANCH STILL BLUES TRICK BAG THE TOREADORS R&B-tenoristit, osa 18: BIG JOHN GREER Pikaesittelyssä: FELICE TAYLOR Kaikuja kadunkulmista, osa 6: THE MARCELS Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 27: OKEH RECORDSIN TÄHDET BN-arkistojen helmiä: EDDIE BOYD BIG BILL BROONZY 197301-14-04 ISSN 0784-7726 BN käy tapahtumissa / Pohjolan R&B-lumottaret, osa 1 / BN lukee kirjallisuutta Juurekasta juurettomuutta: Esko Elomaa / Muddy Lee Makkonen / Levytutkailut. N:o 268 (4/2014) Hinta 6,80 € 47
poster design by Howling ink - design and photo / K Ojala Park Concert STORYVILLE, MUSEOKATU 8, KLO 21.00 -> LIPUT 10 E Olli Nurmi Original photo by
49 BN:n kitarakirjasto...................................................... Esim. Talvi-Jussi jos kuka oli viimeiseen saakka Real Deal, miksei siis voitaisi olla mekin. 12 Still Blues ....................................................................... Vilkas ”alkoholinhuuruinen” somepolemiikki herätti joka tapauksessa myös minut hetkeksi puntaroimaan ihmisten keikkakäyttäytymistä yleisellä tasolla. Festivaalijärjestäjät myös tietävät, että oman ohjelmallisen konseptin hahmottaminen sekä sen jälkeen valitun linjan riittävän ”kurinalainen” noudattaminen antaa jo yhden perusturvan yleisön houkuttelemiseksi vuosi toisensa perään lippuluukuille. 14 Esko Elomaa ................................................................ Elokuussa 2014 BLUES NEWS Blues- ja juurimusiikin asialla jo vuodesta 1968! 47. Enemmän hän silti tuotti maailmaan uniikin tyylinsä jäljittelijöitä ja opetuslapsia kuin hiipui koskaan itse omien esikuviensa hailakaksi peilikuvaksi. Pete Hoppula WWW.BLUESNEWS.FI SISÄLTÖ: Billy Branch .................................................................... Tietynlaista jännitysmomenttia artistivalinnoissa ei tulisi kuitenkaan unohtaa. 2014: N:o 1/14: vk 09 N:o 3/14: vk 25 N:o 5/14: vk 43 N:o 2/14: vk 17 N:o 4/14: vk 35 N:o 6/14: vk 52 Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: BN-numeroon 5/2014 tarkoitetut aineistot oltava toimituksessa viimeistään perjantaina 19.9.-14! Iltapäivälehdistön lanseeraamat kesän ”seksihelteet” ovat näemmä olleet lähellä sulattaa myös toimituspäällikön paatuneen pääkopan, sen verran visaiseksi pähkinäksi tämänkertaisen pääkirjoitusaiheen ideointi nimittäin osoittautui. Totuttuun tapaan elokuinen BN-numero on ns. ”festarijulkaisumme”. 34 -3- R&B-tenoristit, osa 18: Big John Greer ................... Tämän johdostahan myös FBS:n tuottaman Stompin’ at the Savoyn tinkimättömänä tavoitteena on esitellä kattauksessaan aina jotakin Suomessa entuudestaan kokematonta – tasaisessa suhteessa sekä historiallisia hahmoja että nousevia tulevaisuuden historianmuovaajia. Tällä erää ohitan kommentoinnit vinkkaamalla 80-sivuisen lukupaketin jälkipuolelta löytyvään laajaan tapahtumaosioon – sivuuttaen samalla perusteellisemmat kannanotot pitkin alkukesää piknik-kansan syviä rivejä keskusteluttaneisiin anniskelupoliittisiin viranomaispäätöksiin sekä niiden heijastusvaikutuksiin varsinkin Järvenpään ja Porin suunnalla. kovasti arvostamani, 16.7.-14 edesmennyt Johnny Winter ennätti sovittaa itselleen sekä nykypäivän bluesrockkitarasankaripolvelle jalansijaa tampanneen uudisraivaajan että vanhemmiten perinteisemmillä linjoilla hiljakseen tasaantuneen roots-Metusalemin viittaa. 51 BN käy tapahtumissa ................................................ rates) vuodelle 2014: - 1/4 sivu mv/väri (1/4 page b/w) 130 eur - 1/2 sivu mv/väri (1/2 page b/w) 230 eur - 1/1 sivu mv/väri, muut sivut paitsi takakansi (1/1 page color, except the back cover) 350 eur - 1/1 sivu mv/väri, takakansi (1/1 page color, the back cover) 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, J-P Berg, Harri Haka, Jouni Hyytiäinen, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Kake Kiirikki, Jari Kolari, Jermu Korhola, Joska Laine, Matti Laipio, Vesa Lehto, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Hannu Nyberg, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Arto Pajukallio, Ville Pirinen, Jussi Ronkainen, Kari Rosenberg, Pirjo Salminen, Marko Suutarla, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Antero Tirronen, Harri Tähtinen, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Lönnberg Painot Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. 55 Levytutkailut ................................................................ Mikä mahtaa olla se vaatimusaste, jolla keskiverto festarivieras viimeistään kokee saaneensa rahoilleen kattavasti vastinetta, jopa siinä määrin että hän pystyy päättämään osallistumisestaan samoihin kinkereihin seuraavallakin kerralla ja tuomaan silloin myös työkaverinsa ja naapurinsa mukanaan. Vaikka painotuotteiden keskuudessa selvää laskusuhdannetta onkin ollut havaittavissa, henkilökohtaisesti ennustan, ettei BN:n tapaisia asiantuntijamusiikkilehtiä tule mitkään iPhonet, tabletit tai nettijulkaisut ilman vastarintaa korvaamaan. 50 Kaikuja kadunkulmista, osa 6: The Marcels ......... 10 Trick Bag ....................................................................... Etenkin levykauppojen jatkuva kato jaksaa huolettaa. Mitkä seikat viime kädessä määrittelevät sen, mihin tapahtumiin pennoset sijoitetaan – tai sen, miten tilaisuuksissa lopulta paikan päällä viihdytään. Myös lehden pääkirjoituksissa on ollut tapana ruotia sekä menneitä että tulevia konserttitapauksia. Trenditermit retro ja vintage astuvat 2010-luvun musiikinkuluttajan varpaille paikassa jos toisessa, mutta toki myös me trad.-uskovaiset tarvitsemme hiekkalaatikkoleikkeihimme säännöllisen ripauksen sopivasti vinksahtanutta uutta kierrettä, jotta lystinpito saadaan säilymään jatkossakin aidosti mielekkäänä. Samaan tapaan myös nykypäivän tapahtumien on elettävä ja kehityttävä ajassaan, muistaen kaiken aikaa sen, mistä ollaan tultu mutta lisäksi sen, minne ollaan seuraavaksi menossa. 79 Etukansi: Big Bill Broonzy © Yannick Bruynoghe Collection 4 - 2014 •. Onhan tiedonjakoon innovoitu läpi historian kirjon mitä erilaisimpia uusia, mutta silti vain olemassa olevaa tarjontaa täydentäviä vaihtoehtoja – vanha kunnon radiokin on porskuttanut iloisesti 1890-luvulta lähtien, vankasta kukoistuskaudesta edelleen nauttivasta kirjallisuudesta nyt puhumattakaan. Ilmoitushinnat (ad. vuosikerta / Volume 47 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö, taitto, ilmoitusmyynti / Managing Editor, advertising sales: Pete Hoppula pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 FBS ry:n jäsenmaksu ja Blues Newsin vuositilaus 2014: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Hinta vuodeksi 2014 on 40 euroa. 65 BN-arkistojen helmiä: Eddie Boyd .......................... Kuten tunnettua, blues ja muut juurimusiikin lajit ovat sinnitelleet hengissä nimenomaan jalostumalla kukin omalla vapaalla painollaan – siivilöimällä hissun kissun tarpeelliseksi katsomiaan vaikutteita muista ympäröivistä populaarimusiikin tyylilajeista ja ilmiöistä. Ratkaiseeko pelin ensisijaisesti laadukas ohjelma vai onko kokonaisuudessa sittenkin avainasemassa tapahtumapaikka sijainteineen, puitteineen ja oheispalveluineen. 44 OKeh Records .............................................................. 17 Felice Taylor ................................................................. Eräs vakituisesti BN:n sivuilla näyttäytyvä väännön kohde on ollut juurimusiikkikentän kyky/tarve päivittää itseään – sekä sitä kautta ikuisuuskysymys, kuinka harrastajajoukkoomme saataisiin houkuteltua lisää nuorisoa. 21 Pohjolan R&B-lumottaret, osa 1 ............................. 4 The Toreadors .............................................................. 22 Big Bill Broonzy ........................................................... Helsingin Sanomien artikkelissa ”Kesäblues soi, muttei uudistu” (25.6.2014) analysoidaan useankin genren vaikuttajan suulla, minkälaisia tuoreita sisääntulokulmia blues kaipaisi uusiutuakseen. Tilaukseen sisältyy 6 BN-lehden sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille sekä Blues Newsissa että verkkosivuillamme. Sama virsi soveltunee tämän päivän musikantteihinkin, joilla Suomessa kieltämättä riittää tasoa ja tekniikkaa vaikka mihin, mutta joiden tulisi myös omata tarpeeksi rohkeutta esittää musiikkiaan omalla näkemyksellään ja ehdoillaan, ei vain esiisiltä perityltä ummehtuneelta ”blues note by note” -oppikirjalta lemahtaen tai puritaanikriitikon mahdollista lynkkausarviota peläten. 48 BN lukee kirjallisuutta ............................................... Pappaantuva/mummoontuva juurimusiikkiyhteisö tuskin ajautuu hetkessä sukupuuttoon, mutta seksikkyytensä se on kyllä vaarassa menettää liiallisella varman päälle -laskelmoinnilla. Heidän keskuudessaan näyttäisi vallitsevan vahva yhteisnäkemys kaiken toiminnan taustalla vallitsevasta talkoo-mentaliteetista sekä rakkaudesta itse musiikkia ja sen eri harrastemuotoja kohtaan. Monien markettiketjujen luovuttua fyysisten levyjen myynnistään itsenäisten erikoisliikkeiden luulisi nyt saavan aiempaa enemmän jalansijaa runsailla valikoimillaan, mutta kuten yrittäjyydessä ylipäätään – helppoa ja pomminvarmaa niksiä menestykseen ei taida olla olemassa näilläkään markkinoilla. Kotimaisen äänitemarkkinatilanteen muutosta sen sijaan voinee jo luonnehtia astetta synkemmäksi. Ajatusten harhaillessa päädyinkin pohdiskelemaan tällä BN:n kolmossivulla viime aikoina useiten toistuneita teemoja: Yhdistystoimintaamme alusta pitäen liittyviä painavia huolenaiheita ovat tietenkin olleet spekulaatiot sekä printtilehtimaailman että äänilevyteollisuuden tulevaisuudennäkymistä. 18 Muddy Lee Makkonen ..............................................
Edellisestä Billy Branchin & The Sons of Bluesin studiolevystä on jo 15 vuotta, joten panostimme tämän tekemiseen paljon aikaa ja vaivaa. Dog Housea en ole kirjoittanut itse, mutta se on kirjoitettu minulle. Function At The Junction on Shorty Longin vanha Motown-hitti, jonka ovat kirjoittaneet Dozier, Holland ja Dozier. Tunnen Gerri Oliverin henkilökohtaisesti. Yhtyeen edellisestä levystä olikin kulunut jo 15 vuotta ja nyt uudella cd:llä Billy nousee enemmän esille säveltäjänä. Lisäksi Billy Branch & The Sons of Blues on juuri julkaissut cd:n ”Blues Shock” Blind Pig -merkillä. – Torvet ovat mukana kolmella kappaleella ja taustalaulajat neljällä. Klubista tuli tunnettu myös ulkomailla ja siellä kävi ihmisiä kaikkialta maailmasta ja monet chicagolaiset muusikot, kuten Ronnie Baker Brooks, kävivät siellä jammaamassa, jos heillä ei ollut muita menoja. 1970-luvulta alkaneen soittajauransa lisäksi Billy on tullut tutuksi myös koulujen Blues in the Schools -ohjelman perustajajäsenenä. Mukava, vaihteleva valikoima, johon olen tyytyväinen. Kunnallispolitikoinnin tuloksena Palm Tavern vain sulki ovensa yhtenä päivänä, ilman fanfaareja. Se ei ole klassinen Chicago-blueslevy, vaikka mukana on tarkoituksella blueskappaleita. Pianistini Ariyo Ari- -4- yoshi kirjoitti kappaleen Black Alley Cat. – Kyllä, 47. The Sons of Blues soitti siellä aina maanantaisin 27 vuoden ajan. Omia pitkäsoittoja on ilmestynyt tähän mennessä 12. – No, cd:mme sai ilmestyttyään kohtalaisesti huomiota blues-lehdissä ja Chicago Tribune julkaisi minusta puolen sivun artikkelin. Hoitaako Blind Pig myös cd:n markkinoinnin. Yleisön joukossa oli sekä mustia että valkoisia, sekä nuoria että vanhoja ja siellä ystävystyttiin. Olen levyttänyt paljon perinteistä Chicagobluesia ja halusin kokeilla jotain muuta. Hänen klubinsa oli ehdottomasti yksi huippupaikoista, parhaimpia Chicagon historiallisen musiikkiperinteen ylläpitäjistä. – Pidän sitä yhtenä parhaimmista kirjoittamistani lauluista. 1970-luvun ”son of blues” on nykyään bluesin sanansaattaja ja kansainvälinen vanhempi herrasmies. B illy Branch esiintyi 4.6.2014 Helsingin Kulttuuritalolla yhtenä Chicago Blues – A Living History -kiertueen esiintyjistä. Kaikki • 4 - 2014 merkittävät tähdet hengailivat siellä aina 40-luvulta 70-luvulle. Kertoisitko vähän Artis Lounge -klubista Chicagon South Sidessa. kadulla, joka oli South Parkin aluetta. Cd:llä on yksi erottuva kappale Going To See Miss Gerri One More Time. Hän on nyt 93-vuotias tai ehkä 94, ja hän pyöritti historiallista Palm Tavern -klubiaan yli 50 vuoden ajan. – Kyllä, ja mielestäni aika hyvin. Haastattelussa hän kertoo uudesta levystään, opetusmetodistaan sekä huuliharppuvalinnoistaan. Sons Of Blues, jonka olimme levyttäneet jo 1980-luvulla albumille ”Where Is My Money”, sovitettiin uudelleen nykyaikaan. Hän on opettanut ja vienyt bluestietoutta eri-ikäisille ja eri taustoista lähtöisin oleville lapsille. Se oli ainutlaatuinen paikka. Muuten valtalehdistössä huomio on tietääkseni vähäisempää. Slow Moe -kappaleen kirjoitin rumpalilleni Moses Rutuesille – myös hänen laulettavakseen. Duke Ellington, Sammy Davis Jr, Quincy Jones ja muut heidän kaltaisensa kävivät klubilla. Mitkä niistä ovat omia suosikkejasi. Käytit joissain kappaleissa torvisektiota ja taustalaulajia. Äänitteitä on kertynyt yli 150 mm. Blues Shock on uusi oma kappaleeni. – Useimmat kappaleista ovat originaaleja. Ihmiset, jotka mainitsen kappaleessa, ovat vain pieni osa klubilla esiintyneistä suurista, legendaarisista artisteista. Baby Let Me Butter Your Corn on myös uusi ja samoin kuin cd:n päätösraita Song For My Mother. Sanotaan, että nyrkkeilijä Joe Louis juhli siellä voitettuaan raskaan sarjan nyrkkeilymestaruuden. Cd:llä on erilaisia kappaleita: omia kappaleitani ja joitakin vanhoja suosikkeja. Olet kirjoittanut aika monta uutta kappaletta uudelle cd:lle. Billy Branch on huuliharpistina käytetty sessiosoittaja. On surullista, että Artis suljettiin.. Heti kun ovesta astui sisään tunsi olevansa tervetullut. – Kyllä, olemme siihen aika tyytyväisiä. Oletko saanut huomioita tiedotusvälineissä USA:ssa. Myös eräs tunnettu jazzkriitikko julkaisi blues-sarjassaan cd:stä hyvän arvion. Jokainen yhtyeen jäsen pisti sydämensä ja sielunsa sen tekemiseen. Paikkahan sijaitsi Bronzevillen alueella Chicagon South Sidessa. Se ei ollut varsinainen bluespaikka. – Artis on nyt ollut suljettuna jo melkein kaksi vuotta ja sen omistaja Artis Ludd kuoli vajaa vuosi sitten. Oli surullista, ettei hänelle voitu järjestää kunnollisia läksiäisiä. Lisäksi Dog Housella on erikoisvieraana Ronnie Baker Brooks kitarassa ja laulussa. Kuinka se on syntynyt. KARI KEMPAS & HARRI HAKA Olet juuri julkaissut Blind Pig -levymerkillä uuden ”Blues Shock” -cd:n. Willie Dixonin, Koko Taylorin, Johnny Winterin, Eddie Clearwaterin, Honeyboy Edwardsin, Syl Johnsonin, Lonnie Brooksin ja Taj Mahalin kanssa. Mutta olen tyytyväinen, että cd sai näkyvyyttä. The Regal -teatteri oli aika lähellä, joten siellä kokoontuivat myös teatterissa esiintyneet viihdeartistit. Alun perin suunnittelin julkaisevani cd:n omalla levymerkilläni, mutta sitten keskustelin Blind Pig Recordsin kavereiden kanssa ja päädyimme keskinäiseen sopimukseen. John Lee Hookerin Boom Boomista teimme oman erilaisen versiomme, jossa huuliharppu on kitaran sijaan pääosassa
Trendi tuntuu vievän siihen suuntaan.” -5- 4 - 2014 •. © Jermu Korhola ”Monia nuoria rock-muusikoita tullaan esittelemää n bluesartisteina
Song For My Mother on sattumalta Lee Oskarin -tyyliin sopiva. Soitetaanko radiossa nykyisin bluesia. Pidän niistä siksi, että niistä lähtee enemmän ääntä kuin huuliharpuista, joita aiemmin soitin. Lee on ystäväni, ja käytän hänen huuliharppujaan yhdellä kappaleella uudella cd:llä. Bluesiin on kuitenkin vaikea löytää rahoitusta. Itse asiassa soitin kappaleen hänelle, kun olimme Seattlessa, ja sanoin hänelle, että © Jermu Korhola Et siis käytä Hohnerin huuliharppuja. Se ei ollut vain pop- tai soul-yhtye, eikä oikein r’n’b tai funk. Ja klubi oli aina täynnä. Puhallusvoimaa ei tarvita niin paljon. – Lee Oskarin harput ovat hieman ylivireisiä, eivät normaalissa 440-vireessä. Bluesin lisäksi kuuntelin kaikenlaista musiikkia, r’n’b:tä, soulia, ja nautin niistä. © Pirjo Salminen – Niinpä, myös vaimoni Rosa kuvasi siellä satoja videoita lähes joka maanantai viimeisten seitsemän tai kahdeksan vuoden aikana, joten meillä on ainakin ne. Ne sopivat paremmin melodisempaan tyyliin, jolla Lee Oskar soittaa Chicago-bluesia. Uskon, että sen suosio tulee kasvamaan, ja sillä tulee olemaan myös kaupallista merkitystä. En tiedä, voiko niitä erotella. – Ei, ne ovat ihan normaaleja malleja. Minusta ne ovat suurin piirtein sama asia. Suuret levy-yhtiöt haluavat enemmän kitarasankareita, jotka myyvät. Videoiden laatu ei ole ammattitasoa, mutta nauhoilla on monta hauskaa muistoa. Blues on saamassa vähän enemmän tilaa, mutta se on silti kaukana siitä mitä kutsutaan mainstream-musiikiksi. kun ihmiset kuulevat tämän, he luulevat Lee Oskarin soittavan siinä. – Esitimme niitä paljonkin. Luulen kuitenkin, että monia nuoria rock-muusikoita tullaan esittelemään bluesartisteina. Ne eivät ole Marine Band -huuliharppuja vaan halvempia, yksinkertaisempia lapsille tehtyjä diatonisia harppuja. © Pirjo Salminen Vaikka Artisissa ei ole tehty live-levyjä, on sieltä kuitenkin aika paljon videoita YouTubessa, joita voi katsella ja muistella klubia. – Vain silloin tällöin, kun soitan ja opetan Blues in the Schools -ohjelman puitteissa, koska siellä käytetään Hohnereita. – Siinä on hyvin vahva sointi ja sitä on melko helppo soittaa. Se oli uskomattoman hienoa. Huuliharput ovat nykyisin niin kalliita, että jos minulla ei olisi sopimusta Suzukin kanssa, soittaisin varmaan kitaraa tai jotain muuta instrumenttia. Mikä tekee Suzukista hyvän. Susana Baca, upea perulainen laulajatar, ja Mavis Staples kävivät laulamassa syntymäpäiväjuhlissani. Kun ryhmä esiintyi 1970-luvulla, se oli ainutlaatuinen. Kuten Sonny Boy Williamsonin ”ta da da da da daa”. – En ole koskaan ajatellut asiaa. Mitä mieltä olet Lee Oskarin (funkjazz-yhtye Warin perustajajäsen) huuliharpuista. Yksi tekninen kysymys tähän väliin: Miten määrittelisit eron riffin ja lickin välillä. Vain Stevie Wonderin bändistä voisi sanoa samaa. Mitä mieltä olet bluesin tulevaisuudesta. Sen rungossa on puun lisäksi jotain synteettistä materiaalia, joten se ei turpoa. Artis oli yksinkertaisesti mahtava paikka: saimme soittaa mitä halusimme eikä omistaja puuttunut asiaan, vaikka joskus pidimme tunninkin tauon settien välissä. – Minulla on mainossopimus Suzukin kanssa ja soitan nykyisin heidän Suzuki Manji -harpuillaan. Kuuntelitko musiikkia radiosta. – Luulen niin, nyt heitä ei ole montaa. Lee Oskar ja Stevie Wonder olivat pop-maailmassa ainoat tunnetut huuliharpistit noihin aikoihin. Kuuntele vaikka • 4 - 2014 -6-. Suositko jotain tiettyä huuliharppu-merkkiä. CARLOS JOHNSON Kustomoiko Suzuki huuliharput sinua varten. Jos kutsuu itseään bluesartistiksi, pitää kuitenkin soittaa jotain Chicago-bluesiin viittaavaa, kuten me. Kingiä, Bobby Blandia, Albert Kingiä. Trendi tuntuu vievän siihen suuntaan. Mielestäni riffi on toistuva ja lick improvisoitu. – Jotkut sanovat, että blues tulee kuolemaan pois, mutta en ole samaa mieltä: blues ei kuole koskaan. – Klubilla kävi jammaamassa myös moni maailmanmusiikki-artisti, kuten Vieux Farka Touré, ja muun muassa meksikolainen bändi El Tri, joka on sikäläinen vastine Rolling Stonesille. Pitää oikein istua alas ja miettiä asiaa. Vaikka toki uudella cd:llämme on muitakin vaikutteita. War oli suosikkiyhtyeeni, jos ei lasketa bluesbändejä. Muistelinkin, että soitit joitain vanhoja Waryhtyeen kappaleita Artisissa. – Kyllä, eikä bluesia soitettu paljoa radiossa lukuun ottamatta muutamaa kuuluisampaa artistia: B.B. – No, nyt internet ja satelliittikanavat ovat tärkeämpiä, ja musiikin saatavuus on parempi – ja se on hyvä. Se ei ollut luokiteltavissa, sen soundi oli omaa laatuaan, ja se oli ainoa huuliharppuvetoinen bändi niihin aikoihin. Tällä hetkellä en pysty antamaan sinulle oikeaa vastausta kysymykseesi. KULTTUURITALOLLA 2014, vas
Entä valkoiset huuliharpistit. Joskus myös ulkomailla, esimerkiksi Belgiassa. Välillä olemme olleet koko bändini kanssa jopa neljän, viiden viikon pituisia jaksoja opettamassa joissain kouluissa. Mainitsit aiemmin myös Willie Dixonin. Lisäksi olen tavannut ja tuntenut monia muita hyviä huuliharpisteja, kuten Big Leon Brooks, Good Rockin’ Charles ja niin poispäin. Myöhemmässä vaiheessa hän oli myös tuottaja, muusikko ja levybisnesmies. Mikä on sinun mielipiteesi hänestä. Vastaan© Kari Kempas Buddy Guyta – hänen soundiaan on nykyään vaikea kutsua perinteiseksi bluesiksi tai Chicago-bluesiksi. – Oikeastaan kaikki bluesin huuliharpistilegendat, joilta itse olen oppinut taitoni, ja joiden kanssa levytin Alligatorin ”The Harp Attack” -levyn: Junior Wells, Carey Bell, James Cotton. häntä merkittävänä säveltäjänä, toiset muiden tekemien kappaleiden varastajana. Pidän itseäni onnekkaana, että tulin Chicagoon, kun oli vielä mahdollista ystävystyä monien legendaaristen muusikoiden kanssa, soittaa ja levyttää heidän kanssaan ja oppia heiltä. – On myös huomattava, että monet perinteisen Chicago-bluesin parhaat tulkitsijat ovat nyt poissa. Willie Dixon oli tuottelias ja aktiivinen lauluntekijä. – Heistä suosikkini on varmaan Paul Butterfield. Tunsin itseni etuoikeutetuksi ja ylpeäksi saadessani soittaa hänen kanssaan, vaikka jotain epäselvyyksiä olisikin ollut. Tapasin hänet itse asiassa vähän ennen hänen kuolemaansa ja hän jammaili minun ja bändini kanssa Kingston Minesissa vuonna 1985 tai -86. Olemme järjestäneet esiintymisiä, esimerkiksi Lurrie Bellin kanssa, joissa soitamme itse ja myös lapset pääsevät lavalle soittamaan ja teen heistä orjia, puuvillanpoimijoita ja halonhakkaajia. – Olin yksi ohjelman ensimmäisiä opettajia ja olen ollut siinä mukana vuodesta 1978 monessakin roolissa. Tunsimme toisemme. Mitä lapset pitävät ohjelmasta. Hän tosiaan teki joitain mahtavia kappaleita. Soitin myös Junior Wellsin ja Carey Bellin ja edelleen kuvioissa olevan James Cottonin kanssa. Vietin aikaa myös Big Walter Hortonin kanssa, ja suosikkeihini kuuluvat tietysti myös Little Walter ja Sonny Boy Williamson II. Sellaisten kuin Koko Taylorin, Willie Dixonin, jonka kanssa vietin kymmenen vuotta, Son Sealsin, Lonnie Brooksin, Lou Rawlsin ja monen muun. – Olen kuullut noista väitteistä. On surullista, kuinka vähän heitä on enää jäljellä. Hän oli sielukas soittaja ja myös hyvä laulaja. Hänen kanssaan soittaminen merkitsi minulle paljon – se oli mahtava oppimiskokemus. © Pertti Ñurmi Ketkä ovat suosikkiharpistejasi. Mielipiteet hänestä jakautuvat: toiset pitävät ARTIS’S LOUNGE, CHICAGO 2012, oikealla kitaristi TRÉ -7- 4 - 2014 •. Hän teki jatkuvasti uusia kappaleita ja vaikka väitteet olisivat tottakin, hän oli todennäköisesti aikakautensa tuotteliain blueskirjoittaja. Entä Kim Wilson. Ne eivät vähentäneet hänen lahjakkuuttaan ja lauluntekijän taitojaan mitenkään. Ja sitten on vielä Rod Piazza ja Charlie Musselwhite. Oletko vielä mukana lapsille suunnatussa Blues in the Schools -ohjelmassa. – Kyllä, ajoittain silloin kun minua pyydetään, ja nautin siitä. Ajattele vaikkapa John Lee Hookerin ja Hubert Sumlinin levyjä, joilla on vierailijoina isoja tähtiä ja joilla pyritään vetoamaan laajempaan yleisöön, miellyttämään laajempaa yleisöä ja radiokanavia. Olen ollut mukana jo 36 vuoden ajan eli lähes koko urani ajan. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta nuo tyylit katoavat artistien mukana. – Kim on hyvä, mahtava soittaja
Junior Wells, Otis Rush ja Little Walter soittivat Helsingin Kulttuuritalolla. Kaksi muuta on perustanut voimatrion. Se on ollut palkitsevaa. Billy Branch Suomes sa • 4 - 2014 -8- lokakuussa 2014: Kulttuuritalo Poselli, RAUMA : Bluesters-ilta 17.10. Pidin huolta siitä, että he saivat täyden huomiomme. Se on minulle intohimo, ja olen kehoittanut toimivan metodin. Tämä Chicago Blues Living History -kiertue on vähän samankaltainen paketti. 1960-luvulla American Folk Blues Festival -kiertueella mm. (www.lahden-ryry.com). Osa motivaatiostani ja intohimostani tulee siitä, että löysin bluesin. Yksi vanha oppilaani Seattlesta soittaa trumpettia Macklemore & Ryan Lewis -duon kanssa. Yhteistyö toimii esiintyjien välillä. Se oli niin silmät avaava kokemus, että halusin levittää bluesin sanomaa muillekin. Aion pitää huolen, ettei seuraavaa tarvitse odottaa 15 vuotta. YouTubessa on hauska video vuodelta 1981, jossa olette lasten, Dan Aykroydin ja Lurrie Bellin kanssa Maxwell Streetillä. – Kyllä, ja olen vieraillut eri muusikoiden levyillä, ja oli jo aika tehdä uusi cd oman bändin kanssa. En väitä olevani maailman paras huuliharpisti, mutta väitän osaavani opettaa lapsia paremmin kuin kukaan. Billy Branch etc.: Where’s My Money. Saa nähdä, onnistuuko se, mutta ainakin aion yrittää. – Se on hyvä levy, ja sen tuotti pianistini Ariyo. Nyt jo aikuiset entiset oppilaani lähestyvät minua usein ja kertovat, että sain heidät kiinnostumaan bluesista kun he olivat vielä koulussa. Vaikka se olisi rap-musiikkia tai mitä tahansa, on tärkeää ymmärtää, mistä se on lähtöisin. – Kyllä, vaikka sisältö onkin vähän erilainen. Yritämme jatkossa julkaista levyn vuodessa. – Tiedän monia tapauksia, joissa ohjelma on muuttanut lasten tulevaisuuden: basistini Nick Charles (joka menehtyi Chicagossa 1.7.2014 – toim.) mentoroi kerran erästäkin itsemurhaa yrittänyt tyttöä, joka sai ohjelmasta lisää itseluottamusta ja tuli kiittämään meitä vuosia myöhemmin. – Ja lopussa Dan laulaa meidän ja oppilaiden kanssa. (Red Beans, 1984/Evidence CD, 1995) Carey Bell, James Cotton, Junior Wells & Billy Branch: Harp Attack! (Alligator, 1990) The Blues Keep Following Me Around (Polygram, 1995) Satisfy Me (Compendia Music Group, 1999) James Cotton, Billy Branch, Charlie Musselwhite, Sugar Ray Norcia: Superharps (Telarc, 1999) Kenny Neal & Billy Branch: Double Take (Alligator, 2004) Carlos Johnson & Billy Branch: Don’t Mess With The Bluesmen (P-Vine, Japani, 2004) Billy Branch & The Sons Of Blues: Blues Shock (Blind Pig, 2014) Kokoelmia, uusinta- ja DVD-julkaisuja v/a: Blues Live ’82 – American Folk Blues Festival (L+R 2-LP, Saksa 1983) v/a: American Folk Blues Festival ’82 (Amiga, Saksa, 1983) Mississippi Flashback (GBW, Japani, 1992) Live ’82 (GWB, Japani, 1994) Billy Branch & Kenny Neal: Easy Meeting (Blues Power, 2003) v/a: Buddy Guy’s Legends Chicago (Immortal DVD, 2006) Billy Branch’s Blues Harp (Hal Leonard Corporation opetus-DVD, 2007) Billy Branch & Hubert Sumlin: Chicago Blues Session, Vol. Ohjelma on saanut aikaan jotain hyvää. Billy Branch – albumidiskografia Billy Branch & Lurrie Bell: Chicago’s Young Blues Generation (L&R, 1982/Evidence CD, 2001) Sons of Blues feat. – Kyllä, tribuuttina Little Walterille, Junior Wellsille ja James Cottonille. Pidän kaikenlaisesta musiikista, mutta klassisessa Chicago-bluesissa on jotain, joka on nostanut sen maailmankartalle ja tehnyt vaikutuksen kaikkialla. Mukana on todennäköisesti joitain sukupolvemme parhaita Chicago-bluesin esittäjiä, jotka edustavat vaikuttavasti ja dynaamisesti sen eri tyylilajeja. 22 (Wolf, 2009) v/a: Chicago Blues – A Living History (Raisin Music 2-CD, 2009) v/a: Chicago Blues – A Living History, The (R)evolution Continues (Raisin Music 2-CD, 2011) Opettamisen ja soittamisen ohella sinulla on yliopistotutkinto, eikö totta. Ja kerran opinto-ohjaaja osoitti minulle kaksi koulun kovinta kundia: toinen oli sytyttänyt tulipalon rehtorin huoneessa. ”Chicago Blues – A Living History” -levyllä esitätte kukin pari kappaletta. (www.rauma.fi/kuva/kulttu uri/poselli.htm) Sokos Hotel Lahden Seurah uone, LAHTI: Lahti Blues & Roots -pääkonsertti 18.10. Muddy Waters, Howlin’ Wolf, Little Walter ja Bo Diddley ovat muuttaneet musiikin maailmaa. Kukin esiintyjistä täyttää paikkansa ja rytmisektio on loistava. Mitä nuoremmille, sitä parempi, koska kuten Willie Dixon sanoi: ”The blues is the roots and everything else is the fruits”. Mielestäni tämä kiertue on tärkeä. Se on esitys, jollaisia ei enää usein pääse näkemään. otto on ollut suurenmoisen positiivinen. Olet tehnyt Carlos Johnsonin kanssa japanilaiselle P-Vine-yhtiölle cd:n ”Don’t Mess With The Bluesmen”. On tärkeää, että lapset ymmärtävät, että musiikilla, jota he kuuntelevat, on juurensa jossain. Olet tehnyt omien levyjen lisäksi myös paljon sessiotöitä. Kaikki muusikot eivät osaa opettaa. – Kyllä, siitä ei varmaan ole haittaakaan
Don’t Call No Ambulance (Alligator) Deanna Bogart .... Sings Big Soul * (Kent) Janiva Magness ................................................................................... Europe Live (Mascot) Little Milton .................................................................................. Wrapped Up And Ready (Delta Groove) The Nighthawks ........................................................................................ Live! (Alligator) Steve Freund – Gloria Hardiman .......................................... Too Late Baby – The Old Town Singles 1958–66 * (Ace) Royal Southern Brotherhood ................................................... Sweet Giant Of The Blues * (Ace) Dave Specter ...................................................................... B.B. Original Cleanhead * (Ace) Seth Walker ................................................. Shredding The Blues: Live At My Father’s Place * (RockBeat) Roy Buchanan ...................... 444 (Eller Soul) Rod Piazza & The Mighty Flyers ......................... Hustle Time (Goofin’) LP/CD Indigenous featuring Mato Nanji ................. You Can Make It If You Try! Live (Wolf) Arthur Prysock ............. Texas Blues Jumpin’ In Los Angeles * (Ace) Ronnie Earl & The Broadcasters ....................................... & The Blues Shacks ........................................................ Message In Blue (Delmark) Andy T – Nick Nixon Band ................................................ Time Is Coming (Blues Bureau Int.) Eric Johnson ................................................................................... Live In London – The Borderline (J&R Adventures) Pee Wee Crayton ................................. Businessmen (CrossCut) Tina Bednoff & The Cocktailers ... Lonesome Bullfrog (Guitar Martin) Hustle Fuzz ........................................................................ Original (Fathead) The Mannish Boys .................................... Livin’ It Up (Delta Groove) Too Slim & The Taildraggers ............................... You Asked For It... Tina Bednoff & The Cocktailers (Bluelight) CD-EP Selwyn Birchwood .......................................... Super Black Blues * (Ace) Reverend Robert Wilkins .............................................. Anthology * (Underworld) 2-CD Trick Bag ..................................................................... Sky Still Blue (The Royal Potato Family) T-Bone Walker / Joe Turner / Otis Spann etc. Prodigal Son * (Bear Family) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Fredrikinkatu 38, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) -9- -9- 4 - 2014 •. ????????????. Set Me Free (Delmark) Guitar Martin ....................................................... Shake Your Bags (Trichord-Levy) Eddie ”Cleanhead” Vinson .............................................. Good News (Stony Plain) Rick Estrin & The Nightcats ............................... Heartsoulblood (Ruf) Otis Spann ................................................................ Emergenzy Situation (Blind Pig) John Primer & The Teardrops .................
– TD: Joo, se oli nasta kokemus. Kiitos siitä rouville ymmärryksestä. Vanha soittokaveri Timo Tarkela on soittanut fonia viime aikoina keikoilla aina, kun on ehtinyt mukaan. Bändin laulaja/kitaristi Tommy Dahlström kertoo, että eivät alun alkaenkaan lähteneet hakemaan mitään autenttista soundia vaan soittavat niin kuin omasta mielestä parhaalta tuntuu. – TV: Ja lokakuussa ollaan Hyvinkään Rantasipissä Jimmy Lee Maslonin taustalla. – TD: Näin voisi sanoa. Äijä oli todella kovan luokan ammattilainen ja mukava heppu. Jossain vaiheessa huomattiin, että tästähän syntyy levy. Juurethan mulla on tuolla Hurriganesissa, rhythm & bluesissa ja rockabillyssa, mutta ei me olla yritettykään alkaa apinoimaan mitään autenttista meininkiä. Hienon duunin Tomi teki äänittämisessä ja miksaamisessa. Varsinkin aluksi ja ekan levyn aikana se neobilly-juttu oli sellainen suunnannäyttäjä. Myöhemmin on tullut mukaan vaikutteita laajemmaltakin sektorilta. Vieläkö tämä agenda pitää paikkansa. mm. Levyllä on harppua ja fonia niin on ihan luonnollista, että niitä kuullaan toisinaan keikoillakin. Tarkoituksena oli kerätä bändi säestämään Mick Lewisiä tämän Suomen keikalle. Se kiroili siellä takahuoneessa, että tällaista ”nikunakua” joutunut miksaamaan yhdeksän bändiä ja kaksi päivää. Lankkuun ollaan oltu Tomin kanssa todella tyytyväisiä: ensinnäkin hän on pirun taitava ja hallitsee tonttinsa niin että itsekin joutuu olemaan tarkkana pysyäkseen perässä, mutta ennen kaikkea hän on luotettava ja muistaa biiseihin treenatut koukut. Bändin juttuun kuuluu tehdä omanlaista musiikkia, jota meistä kaikista on mukava soittaa... • 4 - 2014 Olette luonnehtineet musiikkianne rhythm & blues vaikutteiseksi rockabillyksi, jossa on vahvasti 80-luvun neobilly-vaikutteita. Se oli haastavaa, mutta upea kokemus ja saatu jälkeenpäin paljon kehuja myös Gizzelleltä itseltään. E spoolainen The Toreadors, niin triona kuin fonilla tai harpulla vahvistettuna kvartettina, lienee jo tuttu monille rouhean rock and rollin ja rockabillyn kuuntelijoille. Keväällä bändiltä ilmestyi heidän toinen levynsä, ”Wild And Furious”, jonka arvostelu on luettavissa Blues Newsin edellisessä numerossa. Triohan on siinä mielessä haastava kokoonpano, että kukaan ei voi vetää puolilla valoilla vaan kaikki joutuvat soittamaan koko ajan. Keikan jälkeen tuli sellainen olo, että eiköhän kundit jatketa. Maaliskuussa oltiin Genovassa ja Italiassa ollaan soiteltu vähän kaikenlaisissa tilaisuuksissa: pienissä klubeissa ja isoilla fes- - 10 - tareilla. Yhdysvaltalaisen rhythm & blues -artisti Gizzellen säestyspesti viime vuoden lokakuussa Hyvinkäällä sai varmasti viimeisetkin epäilijät uskomaan, että Toreadors hoitaa keikkansa tosissaan. – TV: Iisalmen Rockin’ By The River -festareilla tuli sellainen fiilis, että ollaan neobilly-bändi tänään, koska oltiin pitkästä aikaa triona keikalla ja miksaaja laittoi släpit kaakkoon. Lewishän on siis tämä 70-luvulla perustetun brittiläisen rockabilly-bändi Whirlwindin kitaristi. – TV: Tarkoitus oli treenata uusia biisejä ja nauhoitella samalla niistä treenidemoja. Noh... Vaikutteita kappaleisiin on haettu laajasti rootsmusiikin aromirikkaasta mullasta, kuten tulette kohta lukemaan. Teillä on ollut paljon keikkoja paljon myös ulkomailla. – TD: Täysin erilaisissa. Enpäs usko, että harrastelija voisikaan olla vuosia Nightwishin tasoisen bändin kelkassa. – TD: Minä laulan ja ränkytän kitaraa ja Tomi (Valasvuo) länkyttää kontraa. elokuuta. Sitä ei paljon hierottu ja lopputulos onkin paljon suoraviivaisempi ja rouheampi kuin se eka levy. Kyllähän sitäkin sitten jälkimiksausvaiheessa hierottiin studion puolella.. – Tomi Valasvuo: Ei ollut mikään ihan helppo se Gizzelle-keikka, kun hän halusi ne kappaleet soitettavaksi yksi yhteen levyjen kanssa. itse hän sen släpin miksasi niin pintaan, mutta hymyssä suin heitettyä huultahan se oli. – Tommy Dahlström: Toreadors perustettiin triona kesällä 2009. Minkälainen kokoonpanonne on. Johnny Kiddin & Piratesin kappaleita soitetaan jokaisella keikalla. Eka, ”Johnny Can’t Dance” -cd, tehtiin studiossa ammattilaisen valvonnassa ja sen julkaisi englantilainen Major Bill -levy-yhtiö. Kaksi keikkaa: toinen Hyvinkäällä ja toinen Helsingissä. – TD: Perheellisinä miehinä ollaan pyritty, ettei olisi kuin keikka per kuukausi, mutta siitä ollaan lipsuttu. Se tapahtui vähän ennen Gizzellen säestyskeikkaa Hyvinkään Rantasipi-hotellissa... JANNE ÖRNBERG Milloin ja miksi Toreadors perustettiin. Vastavuoroisesti Italiasta on tulossa elokuussa Roll Drive -niminen, alkuaikojen Beatles-tyylistä kamaa soittava bändi meidän vieraaksi. Mutta siis meillä on trio-kokoonpano, jota täydennetään tarpeen ja mahdollisuuden mukaan fonilla ja harpulla. Itseni suurin suunnannäyttäjä on Eddie Cochran, niin kitaristina ja laulajana kuin artistina. Se tehtiin käsittääkseni täysin eri metodilla ja eri olosuhteissa kuin kaksi vuotta sitten ilmestynyt esikoinen. Tämä toka tehtiin omin nokkinemme Tomin olohuoneessa. – TD: Se miksaaja oli sellainen kundi, joka on ollut Nightwishin mukana kuusi vuotta äänimiehenä. Kyllähän sen kuulee, ettei sitä ole missään huippustudiossa tehty, mutta mä olen tyytyväinen just siihen rosoisuuteen. – TD: Tänä vuonna enemmän ulkomailla kun Suomessa. Meillä on yksi tuttu Italiassa, joka on meitä buukannut sinne. Sitten ollaan Turku Kustomissa saman kuun puolivälissä ja onpas tuossa yksi hieno keikka tulossa vielä Helsinkiin, RootsEspa-tapahtumassa 30. Me ollaan oltu alusta asti ja Marko ”Lankku” Lamminmäki tuli noin vuosi sitten remmiin rumpaliksi. Teiltä ilmestyi keväällä uusi cd-levy, ”Wild And Furious”
Mutta mepä tehtiin ja tehdään jatkossakin: kansia myöten itse ja myydään itse keikoilla. – TV: Levylle on meidän mielestä kuitenkin hyvä saada pari sellaista biisiä, mitkä jengi tuntee. Kyllä siinä sählättiin paljon. – TD: Sitten sieltä löytyy yksi surf/mariachi -tyylinen instrumentaali, La Muerte Del Toro – härälle surullisesti päättyvä tarina. Minä puolestani pohdin mitä tuohon päälle voisi vetää. 50- 60-luvuilta. Ei paljasteta biisin nimeä vielä, ettei yllätys mene pilalle. Levyn viimeinen biisi, Trouble Man, on hyvä esimerkki tällaisesta biisintekometodista. Tuorein cover on tainnut olla Shakin’ Stevensin Diddle I ekalta levyltä. Niin kuin Tarkela sanoi silloin Italian-keikalla, että tämähän on jamaikalaista rhythm & bluesia. Charles Cheffieldin It’s Your Voodoo Working on niin upea originaali, ettei siitä paremmaksi voi vetää, joten tehtiin siitä hieman utuisempi versio. Siinä vedettiin Bo Diddleyn I Can Tell ska-kompilla. – TD: Uutta materiaalia on ja syksyllä olisi tarkoitus pyöräyttää numero kolme ulos. Sen biisin skittariffi oli pyörinyt päässä pitkän aikaa ja vihdoin se saatiin tehtyä biisiksi. Miten coverit valikoitui levylle. Esim. Rajoitteina on tietenkin, että mun äänen pitää riittää niiden vetämiseen. Onko seuraava levy jo suunnitteilla. – TD: Elinehto on ja on ollut aina, että tehdään omia biisejä. Sen Teppo Nättilä taisi radio-ohjelmassaan soittaakin. Eihän se tietenkään mitään tyylipuhdasta surffia ole, kuten jotkut voisi saivarrella, koska siinä on läskibasso ja Lankku soittaa lattariakin välissä, mutta meidän viuhkaan mahtuu tyylejä swingistä ska’han ja vaihtelu virkistää. Siinä se sitten yrittää änkyttää niitä tekstejä ja ränkyttää kitaraa. – TV: Pysyy mielenkiinto yllä sekä soittajilla, että yleisöllä, kun vetää vähän erilaisia juttuja. Yritetty ottaa niihin kuitenkin oma lähestymistapa, ettei vedetä yksi yhteen originaalin kanssa. Knockin’ On Your Dooriin haettiin ihan tietoisesti ska-komppia ja Italiassa se putosi porukkaan ihan täysin. – TD: Esim. Biisejä on jo tehty ja kovaa vauhtia tehdään lisää. Ska-komppihan on niin kuin boogie woogie -pianon oikea käsi. Yksi kappale on sellainen minkä meidän rumpali on halunnut vetää uusiksi omalla tyylillä ja tämä ko. Muutama kappale meni tosin Jungle Recordsille myyntiin. Tomilta tulee kauhea kasa sanoituksia, mutta kimpassa me ne pähkäillään ja muokataan. – TV: Ska-hommalla kiusattiin ihmisiä jo ekalla levyllä. – TD: Sitten keikoilla on kateltu yleisön reaktioita biiseihin. Jälkeenpäin saatu ”ammattimiehiltä” huutiakin, ettei niitä levyjä voi noin tehdä. – TV: Syksy on ehkä hieman optimistista julkaisun kannalta, mutta viimeistään ensivuoden alkupuolella. Ollaan puhuttu, että tehdään B-puoli tälle keväällä ilmestyneelle, kun siihen ei tullut kuin seitsemän kappaletta. – TV: Lankulle sanotaan, että rupea soittamaan jotain ja Tommylle pistetään eteen sanat mitä hän ei ole koskaan nähnytkään. © Tomi Valasvuo THE TOREADORS vasemmalta: TOMI VALASVUO, MARKO LAMMINMÄKI, TOMMY DAHLSTRÖM Välillä kysyttiin keskellä yötä neuvoja ekan levyn äänittäneeltä Pete Lapintieltä, joka sillä ekalla soitti pianoakin parilla biisillä, että mitä nyt tehdään. kappale on sellainen mitä useat ovat sanoneet ekan levyn parhaaksi. Itse asiassa se on edelleen yksi parhaiten keikoilla toimivia biisejä. Coverit on pääasiassa jotain omia suosikkeja - 11 - 4 - 2014 •. Miten kappaleet valikoituivat levylle
– Roy Fish: Se on aika pitkälti fiiliskysymys, uuden kaverin etsiminen ja että sopiiko hän bändiin. arvio sivuilta 72–73) julkaistiin juuri oikeaan saumaan. Etsittiin, mutta ei oikein löytynyt sopivaa. – Big Pjotr: Meillä oli aina aikaisemmin ollut liidilaulaja ja jotenkin se vaihde oli vaan jäänyt päälle. Siitä ryhmästä olen jäljellä ainoastaan minä. ei samaan aikaan tietenkään!” – Big Pjotr Ehrstedt • 4 - 2014 - 12 -. Jos nyt löytyisi solisti niin olisiko paikka avoinna. – Juuso: Ai että nyt sulla alkaa jo lauluhommat sujua.... – Big Pjotr: Sanotaan, että jos tulisi vaikka Lee Brillon reinkarnaatio niin voisin ehkä siinä tapauksessa väistyä. Kuulijakunta kasvaa kovaa vauhtia, joten debyyttialbumi ”Shake Your Bags” (ks. Mä olin aiemmin laulanut taustoja ja jos ei laulajaa ollut niin olin jotain laulanut. Se oli uusivuosi 2012, kun heput häippäsi ja pari kuukautta meni ennen kuin tää kokoonpano syntyi. © Maiju Lasola RIKU METELINEN Kuinka kaikki sai alkunsa. – Roy Fish Loikala: Bändi perustettiin 2009. Nykykokoonpanossa minun lisäkseni soittavat kitaristi Kari ”Roy Fish” Loikala, basisti Juuso Haapasalo ja rumpali Mane ”Mad” Kovero. Pitkä matka on kuljettu ja esikoisalbumi on vihdoin nähnyt päivänvalon. – Big Pjotr Ehrstedt: Mä tulin mukaan melkein alussa bändiin, oliko seuraavana syksynä, komppikitaristin ja taustalaulajan hommiin. Kun laulajaa ei löytynyt niin vapaaehtoisen pakon sanelemana otin homman vastaan. T rick Bag on Inmatesin ja Piratesin hengessä tanakan rytmibluesin ja raa’an rock’n’rollin sekoitusta soittava bändi. Paljon on miehistön muutoksia vuosien aikana ollut ja tällä kokoonpanolla ollaan soitettu noin puolitoista vuotta. Musiikillisesti bändi sijoittuu kotimaisen juurimusiikin kenttään jonnekin Doctor’s Orderin ja Melrosen välimaastoon. – Roy Fish: Se oli semmoista vääntöä ja hakemista, kun me etsittiin laulusolistia, jota ei sitten oikein löytynyt ja lopputulos oli, että Pjotr alkoi sitten laulaa. ”Meidän musa kuulostaa parhaalta autossa ja kännissä... – Big Pjotr: Se voi olla että ei, koska tämä ryhmä on niin hitsautunut yhteen, tosin tää on vieläkin opettelua. Bändin tavoitteena on oman jutun eteenpäin saaminen, niin keikkapuolella kuin medioissakin. Ajateltiin Vellu Hyötyläisen kanssa, että pitäisi saada rock’n’roll-bändi kasaan
Jotkut on sanoneet, että auttaa asiaa, jos on jonkun toisen suositus, ja jotkut on sanoneet, että levystä on apua. englanniksi käännetty Baddingin Ja Rokki Soi. – Roy Fish: Levy äänitettiin analogisessa studiossa. Liika hierominen vie kaiken särmän pois. Koska meidän laulukieli on englanti ja haluttiin tuo hieno biisi ohjelmistoon ilman, että pitäisi laulaa suomeksi. Keikkamyynti olis ihan kokopäiväistä duunia, mutta kun on päiväduunit ja muut. Mutta olisi se hyvä, jos tuonne maakuntiin joutuu lähtemään, että saisi edes bensakulut korvattua. ja Leslie! Keikkatilanne ei pääkaupunkiseudulla ole hyvä. Toisaalta on myös toi nimikysymys, kun kukaan ei meitä oikein vielä tunne. – Roy Fish: ...öö, siis täh. Vanhempi sukupolvi ei lähde keikoille ja nuoriso kuuntelee toisenlaista musaa. Ei tehdä 1:1-versioita. – Roy Fish: Mutta ei me tätä rahan takia tehdä. Semmoinen on tullut vastaan, että tää meidän musa, vaikka on hyvin pubiystävällistä, niin ei vedä yleisöä. – Big Pjotr: Jotain demoja olimme tehneet treenikämpällä. – Big Pjotr: Muutamia biisejä jäi pois, mutta ne tulee ehkä seuraavalle levylle. Se tehtiin pätkissä osittain, kun ei oltu kaikki paikalla. Siinä on pääasiassa Karin biisejä. Kahdessa päivässä äänitettiin kitarat ja rummut. – Roy Fish: Levyllä on yhdeksän omaa biisiä, kaksi coveria ja yksi käännösbiisi, siis suomesta la © Maiju Laso © Maiju La sola Jos homma toimii, miksi hyvää konseptia pitäisi väkisin muuttaa. Eli tämä Matin ja Tepon kirjoittama vuoden 1973 Syksyn Sävel. Miksaus oli lähinnä sitä, että jos joku juttu ei toiminut, niin piti aloittaa alusta. Teimme sen tietenkin luvan kanssa. Siellä on se Hound Dog Taylorin Gimme Back My Wig, jonka ei edes pitänyt tulla levylle. Meillä oli Helsinkipäivänä keikka Narinkkatorilla, mutta varsinaiset levynjulkkarit pidetään Ravintola Juttutuvassa 21. – Roy Fish: Meidän piti silloin 2010 tehdä levy, mutta siinä tuli miehistön vaihdoksia ja se sitten vaan yksinkertaisesti jäi. mitä siitä nyt sanoisi. – Big Pjotr: Kyllä siinä nälkä tulee, jos tällä meinaa leipänsä tienata. – Big Pjotr: Niin, kyllä niitä enemmänkin saisi olla. – Big Pjotr: Jos on tuntematon bändi, joka soittaa vain omaa materiaalia, niin se on aika haastavaa hommaa niin yleisön kuin bändinkin kannalta. – Big Pjotr: Meillä oli EP suunnitelmissa, mutta se jäi, kun laulaja vaihtui ja kaikki oli totaalisesti erilaista. – Big Pjotr: Soitettiin semmonen maksimissaan kolme ottoa per biisi. – Big Pjotr: Hän on myös miksannut tän levyn. Mikä oli lainakappaleiden valintaperuste. – Big Pjotr: Hyvä idea, sillä meidän musa kuulostaa parhaalta autossa ja kännissä. Tehtiin siinä alussa muutamia nauhoituksia, että osasi karsia heti alusta lähtien tietyt maneerit pois. – Juuso: Me ollaan aika pitkälti livebändi ja sen varmaan tuosta levyltäkin huomaa. – Big Pjotr: Se on vaan niin, en ole vielä oikein liidilaulajan hommiin tottunut, kun en ole sitä varsinaisesti koskaan tehnyt. Pääasia kuitenkin on, että halutaan tuoda omaa musaa esille. – Big Pjotr: No... Joka keikalla aina joku kysyy levyä ja nyt meillä on sellainen tarjota. Nauha pyöri siinä samalla ja ajateltiin, että antaa sen olla, palataan aiheeseen myöhemmin. Mistä idea moiseen. – Juuso: Meinaatsä, että Riku ajaisi autoa kännissä kuunnellen meidän levyä. Mentiin sunnuntaina - 13 - studiolle ja aloimme soittaa jotain, ihan vaan että saadaan paikat notkeiksi. – Roy Fish: Oli vissiin 16 biisiä, jotka taltioitiin ja valittiin niistä mielestämme parhaat. – Roy Fish: Tää meidän rumpali Mane sitä touhusi enemmän. – Big Pjotr: Ehkä siellä olisi voinut olla enemmänkin kosketinsoittimia, kunnon Hammondit... – Big Pjotr: Sitten lopuksi äänitettiin soolot ja laulut. Se varmasti herättää huomiota keikoilla. Opettelemista on paljon, että oppii kuulemaan nauhalta omaa lauluaan. Tulkaa kaikki paikalle runsain joukoin! 4 - 2014 •. Kun tuo studio löytyi niin oli selvää, että tehdään suoraan pitkäsoitto. Tämä studio ja muut löytyi hänen kauttaan. Ole hyvä, kuuntele vaikka autossa kotimatkan aikana. – Roy Fish: Mä olen aikaisemminkin tehnyt noita käännöksiä ihan harrastepohjalta. – Juuso: Pääasiallinen idea oli, että omaa matskua levytetään. Olette soitelleet kauan ja esikoinen tulee vasta nyt, miksi näin. – Roy Fish: Mr Breathless, jonka studiolla levy äänitettiin, soittaa koskettimia siinä yhdellä raidalla. – Roy Fish: Sitä ei kauheasti kyllä kuulu siinä, mutta sen varmaan huomaisi, jos sitä ei olisi. – Big Pjotr: Se on aikaisemmin jäänyt vain yritykseksi. – Juuso: Monet paikat ottaa kyllä bändejä, jos lähtee pizza- ja kaljapalkalla. – Roy Fish: Ei sitä kauheasti kyllä hierottu. – Juuso: Mä oli silloin sairaana ja soitin bassot myöhemmin. Omat biisit oli se johtotähti. elokuuta. Millä tavalla kappaleet valittiin. Can’t Find My Way Out on sellainen hidas kappale ja Kari oli tehnyt siihen demoon jo urkumaton ja ajateltiin, että koskettimet sopisi siihen hyvin. Keikkamyynti on ollut aika pitkälti meikäläisen harteilla. – Big Pjotr: Ne on keikkabravuureita. – Big Pjotr: Ei, ei, ...siis tarkoitin joko tai, ei samaan aikaan tietenkään! Asia ymmärretty, mutta puhutaanko hiukan tästä levystä. Se on aika rouhea versio. – Roy Fish: Aika vaikeaa se on keikkoja saada. Covereista me ei valita niitä kaikkein kuluneimpia ja lisäksi me sovitetaan ne hiukan uusiksi. Otettiin se sitten mukaan, kun se oli aika vapaalla kädellä rapattu. Joissain saattoi olla joku moka, jonka takia ne jäi pois
Kymijoen deltaalueelta, tarkkaan ottaen Kouvolasta, tulee Still Blues. olisiko ollut -79. Sitä ennen oli varmaan ehkä kerran • 4 - 2014 vuodessa kun soitettiin. Hänelle sopii parhaiten järjestely, että me teemme asiat omalla tavallamme ja hän tulee keikalle aina kun ehtii. Tässä vaiheessa herrat kaivavat tuliaisia laukusta, uuden levynsä: – OK: Meillä alkoi olla omia biisejä sen verran paljon, että oli tarve laittaa ne levylle. Haluttiin kuitenkin tehdä hiukan erilaiset versiot noista lainoista, ja kyllä niistä tuli aika tavalla meidän näköisiä. Etenkin se Ray Charlesin kappale Lonely. – OK: Tosin jenkkilässä on sama tilanne. OK: Ihan ekan kerran ollaan kimpassa soitettu jossain bändissä ammattikoulussa... - 14 - – OK: Vaikka ollaan bluesbändi niin ne omat biisit hakee sen omanlaatuisensa muodon eivätkä ole aina niin tunnistettavia. – PT: Osmo Seppälä soittaa levyllä urkuja ja olisihan se kiva hänetkin keikoille ottaa, mutta noiden Hammondien roudaaminen on oma juttunsa. Kun mukana on esimerkiksi banjo niin monille saattaa tulla joku muu musiikin tyyli mieleen. – OK: Käytännössä kyllä. Siis hankala levyhän se oli tehdä, mutta lopputulokseen olemme tyytyväisiä. Itse diggaan banjoa tosi paljon ja miksei se sopisi hyvin myös bluesiin. Alussa oli kuten muillakin, soitettiin pelkkiä coverbiisejä, mutta sitä mukaa kun omia biisejä syntyi, otettiin niitä keikkaohjelmistoon. Mutta Willie Dixonin ja Howlin’ Wolfin biisit sopii meille. En ole muuten Winterille koskaan lämmennyt, paitsi just tuon levyn takia. Heti seuraavana päivänä menin levykauppaan ja ostin ”Hard Again” -levyn, jota kuuntelen nykyäänkin. Kappaleissa nyt ei ollut kauheasti miettimistä, omat olivat pääosassa. Siis olette olleet samalla kokoonpanolla alusta asti. Pitkän linjan bändi tarjoilee omaa tuotantoa ja versioi perinteistä bluesia omilla mausteilla höystettynä. RIKU METELINEN Tarina kertoo, että rytmimusiikki olisi rantautunut Suomessa juuri Kymijokilaaksoon. Tuo välimatka aiheuttaisi ongelmia treenien yms. Se on aivan loistava, kuten seuraavakin. Kouvolassa on perinnemusiikki tänä päivänä hyvin esillä. Kun ne paperitehtaatkin on ajettu alas niin meitä työttömiä, joille blues maistuu, on siellä jonkin verran. Lähinnä Kouvolan ympäristössä ollaan soiteltu ja keskimäärin yks keikka on ollut kuukaudessa. Hän ei saanut omille levyilleen aikaiseksi vastaavanlaista menoa. Okei, lähtökohdat bluesin tekemiselle ovat kunnossa, mutta kuinka kaikki sai alkunsa. – PT: Niinhän ne sanovat. Meidän tiet sitten lähti vähän eri suuntiin. K ymijokea sanotaan Suomen Mississippiksi, koska jazz ja blues ovat kuulemma rantautuneet ensimmäisenä amerikkalaisten merimiesten mukana Kotkan satamaan. 70-80-luvun taitteessa näin Muddy Watersin konserttitaltioinnin ja se rysähti kovaa. suhteen. – PT: Coverbiiseiksi valittiin sellaiset, jotka toimivat parhaiten ja joita on kiva soittaa. – PT: Piti saada jotain tuttua niille, jotka mahdollisesti ostaa tän levyn. Siitä se sitten lähti rullaamaan. Heiskasen sävellykset ja sanoitukset ovat jo sitä luokkaa, että mielellään niitä tekisi useammankin. Muutama putosi matkan varrella pois ja ne tulevat ehkä toivottavasti seuraavalle levylle. Heiltä on juuri ilmestynyt uusi levy ”Snake Soup”. – PT: Tuo on totta. Siinä kävi niin, että Heiskanen oli menossa naimisiin ja me järjestettiin sille polttarit. Hän suorastaan vainoaa meitä! Aina, kun löytyy joku kappale, joka toimii, ja kun katsoo, kuka sen on tehnyt, niin krediiteissä on Willie Dixon. Paljon työttömiä, mutta he eivät jostain syystä kuuntele bluesia, ne vaan räppää. – OK: Siis sieltä jos mistä pitäisi jotain tullakin. Entäpä bändin historia sitten. Still Bluesin muodostavat kitaristi-laulaja Harri Heiskanen, rumpali Pete Tähtinen ja basisti Ossi Kytö. Hän on mukana lähes jokaisella keikalla ja ottaisimme hänet bändiin mielellämme, mutta kun hän asuu Hämeenlinnassa. OK: Joo, se Johnny Winterin tuottama levy. – OK: Neljästä lainakappaleesta kolme on jostain kumman syystä Willie Dixonin kynästä lähtöisin. PT: Meikäläinen kuuli ekat bluessävelet ihan pienenä, kun isä kuunteli Louis Armstrongia. Heiskanen löysi Stevie Ray Vaughanin ja halusi perustaa bändin. Ei kerrottu mitään asiasta, kamat roudattiin etukäteen, vietiin mies Porvooseen ja muutama minuutti ennen h-hetkeä kerrottiin, että nyt olis keikka. – OK: Howlin’ Wolf oli se, mikä meikäläiselle toi bluesherätyksen, ja pidän hänestä yhä. Kun kadulle menee kävelemään niin ei paljoa synkemmäksi voisi muuttua. OK: Ensimmäinen keikka meillä oli vissiin 2008. Nykyään omia biisejä on suurin osa. Coverbiisit nyt on tietysti coverbiisejä ja niissä on oma särmänsä, mutta omat biisit on kuitenkin se levyn suola. PT: Heiskanen oli opetellut muutaman biisin ja halusi tutut kaverit komppaamaan. Wathénin Mika, joka soittaa tällä uudella levyllä harppua ja dobroa, on meidän ”neljäs jäsen”
Vastaus oli, siihen ei sitä laiteta ja sillä hyvä. Oli jotain rytmipuolenjuttuja, joissa toinen osapuoli ehdotti, että voisiko jonkun kohdan korvata jollakin rytmisoittimella. Nyt tehtiin kaikki itse. Tuli siinä sellainen pieni ”tappelu”, kun yhdelle kelpaa lähestulkoon kaikki ja sitten on kaksi - 15 - puupäätä, joille ei kelpaa mikään. Muistan kun joskus vuosia sitten penkoi jotain levylaatikkoa jossain pienessä divarissa niin sieltä saattoi oikeasti tehdä löytöjä. – OK: Mietittiin tietenkin julkaisua vinyylinä, mutta se olisi tullut aivan liian kalliiksi cd-levyyn verrattuna. Kävikö mielessä julkaista ”Snake Soup” vinyylinä. – PT: Siinä mielessä on ollut helppoa, kun meillä on Ossin kanssa aika lailla sama näkemys rytmipuolesta. Se olisi aika vaikea soittaa, jos olisi basistin kanssa sukset ristissä. – PT: Meikäläinen on vieläkin vinyylikaudessa. En aina ymmärrä sitä, kun nykyään toitotetaan sitä, että pitäisi tuoda jotain uutta. Ei sitä ihan kotinikkari tee. Sieltä sitten saattoi löytyä jotain hyviä levyjä. Tuo on totta. STILL BLUES vasemmalta: HARRI HEISKANEN (kitara/laulu), PETE TÄHTINEN (rummut), OSSI KYTÖ (basso) Avenue. Kyllä siinä sähköpostin välityksellä keskusteltiin asioista muutaman kerran. Sama koskee myös Jimmie Vaughania. Mulle on tärkeää se, että jos ei ole välttämättä kuullut alkuperäistä, niin ei lähde ainakaan hakemaan samanlaista sovitusta. Toisin on tänä päivänä, ei cd-aikana löydy oikeastaan mitään. Tänä päivänä kaikki on niin paljon helpompaa, kiitos internetin; tietoa saa, kun viitsii hakea ja musiikkia pääsee kuulemaan. – PT: Välillä sitä joutuu toimimaan bändin Martti Ahtisaarena... Ollaan soitettu yhdessä niin kauan, että tiedämme mitä haluamme. 4 - 2014 •. Blueshan meinasi unohtua jo kertaalleen, mutta onneksi tuli tämä brittibuumi ja kaverit veivät mustan musiikin takaisin Amerikkaan. Ei sitä kovin helposti tunnista samaksi kappaleeksi. Joskus taas ihan päinvastoin, mutta kunnioitamme toistemme mielipiteitä. Se säilyy silloin tuoreempana. Masterointikin olisi tuottanut hiukan päänvaivaa ja olisi pitänyt harkita turvautumista ammattilaiseen. Mä luotan Ossin mielipiteeseen, jos sieltä tulee joku ehdotus, että tehdäänkö joku asia toisin, niin hyvin usein tehdään. – OK: Stevie Ray Vaughan on hyvä esimerkki, kyllä hänen soitostaan kuulee sen, että hän on paljonkin kuunnellut niitä vanhoja staroja, vaikka hänellä on oma tunnistettava tyylinsä. Ainoa mikä siinä kärsii, on se löytämisen riemu. – PT: Olenkohan edes koskaan kuullut sitä alkuperäistä versiota. – OK: Silloin nuorena kun sai viikkorahaa niin tiedossa oli, mitkä levyt ilmestyivät ja kerran kuussa suunnistettiin levykauppaan. Vanhoja perinteitä täytyy pitää yllä. Siis kun pyörä on kerran jo keksitty niin miksi se pitäisi keksiä uudestaan. Siihen tulee silloin oma leima. Vaikka tiesin vastauksen etukäteen niin kysyin silti. – OK: Jos Pete sanoo että ei, niin silloin asiasta ei enää neuvotella
Laitettiin se ihan sellaisenaan mukaan. Kirjauduin joskus, olisiko ollut StoneCloudiin tai johonkin vastaavaan kuitenkin, laitoin meidät sinne ja olimme ihan ihmeissämme, kun sitä kautta tuli keikkapyyntö. reverbnation.com/stillblues tai myspace.com/ stillblues. Minä en siihen hommaan koske. On mukana hiukan uutta virvelisoundia ja muuta. Olisi mukava käydä vähän isommallakin alueella, mutta Lappeenranta-Lahti -alueella ollaan lähinnä keikkoja tehty. Niin ja olihan meillä keikka Helsingissäkin, Kansallisteatterin Lavaklubilla. – OK: Kyllä tässä oli enemmän tekemisen meininki ja matkan varrella tuli paljon ideoita. - 16 -. – OK: Nyt ollaan muutamat treenisessiot pidetty tuon levyn tekemisen jälkeen ja tuntuu, että ollaan taas menty tuuman verran eteenpäin. – PT: Olen kerännyt reissuiltani lyömäsoittimia, mm. Molemmista levyistä täytyy nostaa esiin lyriikat, kun jätkä lähti suunnilleen pystymetsästä niitä tekemään. – OK: Se esikoinen tehtiin siltä pohjalta, että arkistoidaan noi omat biisit. Levyarvio löytyy sivulta 74 ja bändin musiikista pääsee nauttimaan vaikka osoitteista www. – OK: Se on oikeastaan se ongelma, kun ei ole keikkamyyntiä, paitsi mitä nyt heput yrittää myydä. • 4 - 2014 – OK: Se viimeinen biisi Enough Is Not Enough tehtiin niin, että lähetin demoversion Mikalle ja hän soitti siihen harpun. niin hyvin, ettei sille tarvinnut tehdä mitään. – PT: Hyviä treenejä on ollut ja keikoille pitäisi sitten lähteä. Kun se tehtiin itse niin en sanoisi, että se on soundillisesti huono, mutta... Heiskasen ensimmäiset tekeleet. – PT: Se levyn kansikuva on muuten otettu siellä. Diggaan hänen sanoituksistaan. Siellä on mm. Etenkin tuolla perkussiopuolella on aika jänniä juttuja. – PT: Meillä ei ollut laulajaa, ja jonkun piti laulamaan ruveta ja Heiskanen ryhtyi siihen hommaan. sanotaan, että soundeiltaan ”Garage Blues”on paljon rujompi kuin ”Snake Soup”. Vaikka oli arki-ilta eikä väkeä ollut paljoa, niin meininki oli aika hyvä. – OK: Siellä ekalla levyllä on tyylillisesti hemmetin hienoja biisejä. Homma toimi © Harri Tähtinen Debyyttialbuminne ”Garage Blues” ilmestyi 2010. Alkuun Heiskanen ei edes osannut laulaa kunnolla, mutta hän otti laulutunteja ja laittoi sen puolen kuntoon. Muutama sana keikkatilanteesta. En oikeastaan soita niitä vaan käytän lähinnä efekteinä. On kaksi asiaa, keikkamyynti ja autokuskin homma, niihin minua ei saa. Pohjois-Afrikasta. Jos verrataan teidän levyjä toisiinsa... – PT: Debyytin kanssa kun tuli idea taltioida omia biisejä niin mietittiin, että miksei tehdä levylle asti samalla kertaa, kun sen pystyy kotikonstein tekemään. Se eka oli lähinnä dokumentti siitä hetkestä. Tämän uuden levyn kohdalla meillä oli fiilis, että nyt ruvetaan tekemään levyä. Kokonaisuutena se oli ehkä enemmän bluesin oloinen levy. Aika rientää ja herrojen on aika astua junaan, joten pistämme haastattelun pakettiin. Niin kuin jos joku biisi ei toiminut, niin mitä sille voisi tehdä
Missä tämä uusin levy on äänitetty ja miten se poikkeaa ensimmäisestä. Matthew siihen, että: ”Esko, let’s make a game plan.” Sitten vaan pistettiin paperille ranskalaisilla viivoilla, mitä pitää olla tehtynä ennen studioon menoa. Ihan kohta ilmestyy toinen levysi. 2007 tai -08 aloin tekemään ensimmäisiä live-vetoja ”mies ja kitara” -meiningillä suomeksi. tehdyllä musiikkivide JANNE ÖRNBERG Olitko tehnyt musiikkia jo ennen ”Elämäniloa” -levyä. – Helsingin Albertinkadulla Mattin ja Esa Jussilan Wolfborder Studios -nimisessä pienessä kellaristudiossa, Max Laineen vastatessa äänityksestä. Yritän hahmottaa abstrakteja möykkyjä joita käsittelen laulujeni kautta. Teetkö mieluummin keikkoja yksin vai bändin kanssa. Halusin päästä enemmän niin sanotusti vereslihalle niissä lauluissa. Matt toimi tuottajana ja kitaristina. – Levyllä on kappaleita viiden vuoden ajalta. Joten vastaus kysymykseesi on, että tällä hetkellä mieluummin bändin kanssa. Lisäksi mukana on nyt Petri Määtän kuulasta Telecaster-soundia jokaisessa kappaleessa. – Aiemmin minulla on ollut sellainen äkkiväärää instrumentaalimusiikkia esittänyt bändi kuin Rodeo 37, jossa soitin kitaraa. Black Magic Sixin laulaja/kitaristi Jukka Taskinen sattui istumaan samassa pöydässä ja hän soitti Rami Helinille – siltä istumalta sovittiin se studio ja parin päivän päästä oltiinkin jo Herttoniemessä Jürgen Hendlmeierin Kick Out The Jams! -studiossa. Bändi värittää sitä minun tarinaa, kun taas soolokeikoissa joutuu vastaamaan musiikin presentaatiosta ihan yksin. Kappaleet ovat hyvin henkilökohtaisia, mutta musiikkihan on tunne-elämän ilmaisua ja asioiden romantisoimista itselle ymmärrettävään muotoon – möröt paperille niin ne menee pois. Kerro levyn kappaleista. Se aloitettiin jo Kuopiossa -98. 4 - 2014 •. Mies dLin sta otettu vertaukse lau o rto holmiin, mutta ke lse n va luäänensä vain ole kuuslainen kuin se on. Juurien käsittelystä tuli sellainen ahaa-elämys, että tässä me ollaan osana isompaa tarinaa. 2002 julkaisin ensimmäisen kolmen biisin demon omalla nimellä ja lähetin sen Radio Mafian Apteekki-ohjelmaan, jossa se valittiinkin kuukauden demoksi, mutta silloin lauloin vielä englanniksi. Missä vaiheessa ajatus ensimmäisen levyn tekemisestä heräsi. Bembölessä tehtiin pohjat isommassa studiossa. Rami toimi äänittäjänä ja Jürgen hoiti masteroinnin. Matt toimi tuottajana ja kitaristina ja muutenkin sellaisena taiteellisena tukena. konseptiltaan mm Re ve Lo n 70-luvun taittee Elo ja n cordsin julkaisuihi Dave maan fraseerausta on e its Lindholmiin. Sisältääkö se yhtä henkilökohtaisia lauluja. Siihen aikaan mahtuu erilaisia, hyvin ikäviäkin elämänvaiheita, joista ammensin kappaleiden sanoitukset. – Yksi sunnuntai sitten Vaasankadun Pub Heinähatussa kiroilin, että pitäisi löytää studio. Löytyy uutukaiselta yksi hieman Serge Gainsbourghiltakin vaikutteita saanut kappale. Huhtikuussa 2013 kirjoitin kaksi ensimmäistä biisiä tällä otsikolla ja kesän jälkeen pidin mökillä yksinäni kirjoitussession ja vuoden vaihteessa fokusoitui levyn maailma. – Alkusysäyksen antoi ystäväni Tero Rapo ja kymmenisen vuotta Suomessa asunut kalifornialainen musiikin monitoimimies Matthew John Jr. Syys inen to an sa ilmestyy Eloma ailma n albumi, ”Sinä ja mu asa on ma”, josta esimakua sta lee pa tu Outo lintu -kap olla. Halusin kokea ne omaksi enkä minkään sivupersoonan tekemiksi. Käsittääkseni ne ovat hyvinkin henkilökohtaisia. 2010 jäin vuorotteluvapaalle ja soitin Mattille, että miten se levy tehdään. Mattin vaimon, Pirjon kanssa ollaan vanhoja kavereita ja Matt sitten potki perseelle ja sanoi, että tee se levy nyt. Ekalla levyllä oli mukana Alvar Gullicshen perkussioissa, mutta muuten sama soittoporukka. Ensimmäisellä keikalla vedin pelkästään kolme biisiä, mutta siitä jäi hyvä fiilis ja halu tehdä sitä juttua. – ”Sinä ja mun maailma” -levyn nimi on tavallaan otsikko ja siitä aihepiiri ja löyhä määritelmä levyn materiaalille. Seesteistä in tti rra ve sisältänyttä levyä ja 60 . Tehtiin lista mahdollisista tyypeistä mitä levylle haluttiin ja saatiinkin onnekkaasti ensimmäiset valinnat. Sitä pyöritettiin -02 asti siellä ja jonkun aikaa täällä Helsingissäkin. – Tällä hetkellä, 2011 studiosta lähtien, olen esiintynyt enimmäkseen bändin kanssa ja – vaikka nämä levyt onkin nimellisesti minun soolo-levyjä niin en ikinä ole näin demokraattisesta ja toisia kunnioittavassa porukassa soittanut. Musiikillisesti tämä uusi levy on enemmän bändilevy, koska ollaan yhdessä tuumailtu sovituksia ja muutenkin sitä musiikillista maailmaa. Tarkastelen siinä ympäristöä ja suhdetta muihin ihmisiin, mutta - 17 - myös menneitä sukupolvia ja omia juuriani. ESKO ELOMAA © Santtu Särkäs Mollivoittoista folkpoppia muutamilla duurisoinnuilla Juurekasta juurettomuutta #2: K aksi vuotta sitten ilmestyi laulaja/laulun an ma Elo tekijä Esko lbumi ”Elämäniloa”, isa iko es neen joka sai varsin innostu ediim kk sii vastaanoton mu pia op lkp fo assa. Elliott Smithin ja varsinkin viime vuonna edesmenneen Jason Molinan herkässä mutta kuitenkin voimakkaassa tulkinnassa näen yhtymäkohtia omaan musiikilliseen ilmaisuun. Englannin kielellä esiintyessä alkoi tuntumaan, että tulee liikaa sellainen alter ego, joka esti itsensä likoon laittamista
Vuonna ’65 Sweets pääsi levyttämään, tosin soulista ei ollut kyse vaan paremminkin pehmeähköstä, vähän ajastaan jälkeen jämähtäneestä tyttöyhtyepopista, tuloksena vain yksi single: Valiant 711 Mama Saw Me Richest Girl Levyn tuottivat De Vorzon ja Chandler, jotka pari vuotta aikaisemmin olivat nostaneet Cascades-yhtyeen listojen kärkeen siisteillä, surullisen melodisilla sävelmillään. Vanhojen brittilehtien haastatteluissa ykköskysymys on ollut miksi Felice perusti uransa lähes täysin Diana Rossin jäljittelyyn ja Felice joutui puolustuskannalle selittäessään, että hän ei apinoinut ketään, hänellä vain oli luonnostaan lähes saman kaliiberin sopraano kuin Supremessolistilla. Mahdollisuudet parempaan kariutuivat toisaalta mainittuun Diana Ross -epäilyyn, toisaalta siihen, että vähäinenkin menestys nousi Felicen hattuun ja hän itse pilasi toiveet paremmasta yksinkertaisesti luulemalla itsestään liikoja. Parhaimmillaan Felicen levyiltä löytyy persoonallisuuttakin ja Dianan jäljittely ja Motown-hakuisuus onkin mielestäni laitettava lähinnä taustamiesten piikkiin. Groovy 103 Think About Me Knowing That You Want Her • 4 - 2014 - 18 -. Jos yhteyksiä Diana Rossiin haluaa väkisin etsiä niin tältä sinkulta niitä parhaiten löytää. Florianin ääni oli luonnostaan hieman hennompi ja piipertävämpi kuin Dianan ja Groovyn vähän pörröisissä sävelmissä hänen laulusaan oli esikuvansa piirteitä,ja tunnetta lisäsi sävelmien ja sovitusten kevyt Motownmainen puuroisuus. Felicen huippukausi oli lyhyt. S ekä 60-luvun soulväki että jälkipolvet ovat kohdelleet Felice Tayloria kaltoin väittämällä häntä vain kopioitsijaksi. Felice (eli tuolloin vielä Florian) on jälkikäteen muistellut, että siskojen kanssa laulaminen ja levyttäminen ei oikeastaan ollut ollenkaan kivaa, ainakaan se ei tarjonnut hänelle mahdollisuutta siihen, mitä hän halusi eli omaan uraan itsenäisenä solistina.En tiedä kuinka aktiivisesti hän etsi omia polkujaan, vuoden ’66 keväällä hän joka tapauksessa teki ensimmäisen soolosinglensä, joka ilmestyi vielä nimellä Florian. Hän levytti pari vuotta kestäneellä soolokaudellaan vain seitsemän singleä, joista kaksi kipusi listoille, vieläpä niin, että jenkeissä siunaantui yksi hitti ja Englannissa toinen, nekin eri levyillä. Turha tässäkään kohtaa on Floriania liikaa syyttää, samantapaista ja pahempaakin ”kopiointia”harrastettiin noihin aikoihin varsinkin Chicagossa. PEKKA TALVENMÄKI KALIFORNIAN TYTTÖ Felice, oikealta etunimeltään Florian syntyi Whitburnin mukaan Richmondissa Kaliforniassa 29.1.1948. Yksi osoitus harrastuksen totisuudesta oli Norma- ja Darlene siskojen kanssa perustettu yhtye, joka käytti itsestään nimeä The Sweets. Supremesilla oli tunnetusti noihin aikoihin menossa vähän lepsumpi vaihe, joka ilmeni turhan popahtavissa sävelmissä ja Dianan normaalia lapsellisemmassa, tyttömäisemmässä laulussa. Oma kokemukseni perustuu Mama Saw Me -puoleen, joka oli mitä tyypillisin pikkukiva teinilevy, solistina laulaneen Florian Taylorin nihkeän sopraanon siitä tunnisti helposti. Ei siis ihme, että Florianin singlestä kiinnostuttiin jopa Chessillä niin, että se julkaistiin myös chi-painoksena numerolla Cadet 5546. Osatotuuksia molemmin puolin. Varhaisnuoruuden musiikkiharrastuksista tiedetään vain, että hän pääsi jo 60-luvun alkupuolella esiintymään kuoroissa sekä koulutapahtumissa että myös taustatyttönä paikallisissa sessioissa. Ihan hyvä hyötysuhde siis
jätettiin julkaisematta ja annettiin ikään kuin matkaevääksi Englantiin esiintymään tulleelle Felicelle ja siellä järjestettiin julkaisu Presidentillä. President-merkki aiheuttaa pientä hämminkiä, joten kerrattakoon, että Keenen Mustangilla meni vuonna ’67 jo heikosti, tarkkaan ottaen firma meni nurin mainitun vuoden kesällä. B-puolista ei tarvitse puhua, koska ne olivat kaikissa kolmessa tapauksessa a-puolen taustan sisältäneitä instrumentaaleja. Itse en tuota oikein tajunnut, koska Supremes oli samaan aikaan listojen kärjessä yhdellä Dianan sielukkaimmista soolotulkinnoista Love Is Here And Now You’re Gone ja ainakaan noiden kahden levyn tapauksessa mitään väärinkäsityksen vaaraa ei pitänyt olla. Saakoon Barry ansaitsemansa kehut, levy on jäänyt mieleeni yhtenä noiden aikojen mukavimmista yllätyksistä. oli ja on leppoisa, pikkunätti ja hetkittäin kaihoisakin jumputus, jossa parasta oli Felicen kiltti sopraano ja levystä huokuva rakastuneen tytön positiivisuus. Ei siis ihme, että hän sai levyttää vain kolme singleä, joihin hänen uransa käytännössä päättyi. Kent 483 I Can Feel Your Love Good Luck 488 Captured By Your Love New Love President 220 Suree – Surrender All I Want To Do Is Love You 4 - 2014 •. Tekeekin mieleni väittää, että singlen 3026 parempi puolisko on b-puolen instrumentaali. Mustangin konkurssin jälkeen oli edessä uuden levyfirman etsintä. Kun puhutaan Motownvaikutteista ja Diana Rossista, niin tarkoitetaan ennen kaikkea singleä I’m Under The Influence Of Love. -levyllä on sävy erilainen kuin edeltäjällään ja ero on juuri siinä, että Felicen naukuva laulu tuo ärsyttävästi mieleen jonkun tusinaSupremesin. Paljon sitä Luxemburgissa soitettiinkin, mutta sijoitus ei vastannut levyn tasoa, kyseessä oli nimittäin hyvin simppeli ja hetkittäin vastenmielinenkin renkutus, jotakin samaa siinä oli kuin monien brittityttöjen noiden aikojen jollotuksissa. Oli miten oli, It May... - 19 - ULOS KUVIOISTA Kaikki hyvät asiat Felicen uralla osuivat vuoteen ’67. Kun Felice Taylorilta kysyttiin Diana-kopioinnista niin hän kielsi koko jutun, mutta ei siitä mihinkään pääse, I’m Under... Kaikki kolme on viety vahvasti Barry Whiten nimiin ja mies itsekin arvosti noita nuoruutensa sävelmiä aika lailla ainakin siitä päätellen, että hän teetätti molempien Mustangien a-puolista 70-luvun alussa uudet versiot Love Unlimited -yhtyeensä kanssa ja molemmat nousivat myös listoille. Sen takia I Feel... Erityisesti muistan noissa yhteyksissä kuulleeni useammankin kerran tiskijukan loppuspiikin ”no no, she wasn’t Diana Ross, she was Felice Taylor”. Siitä kehkeytyi Felicen ensimmäinen ja ainoa jenkkihitti, singlen keveyttä ja popmaisuutta kuvastanee se, että sijoitus Hot 100:ssa oli hitusen parempi kuin mustalla puolella. Tulos ei ollutkaan hassumpi, sillä single nousi brittilistoille peräti sijalle 11. Monien mielestä historian kannalta olikin tärkeintä se, että kyseessä oli yksi Barry Whiten ensimmäisistä aikaansaannoksista, hän kun oli myös säveltäjä Paul Politin kaverina. Sellainen löytyikin, nimittäin Kent, joka noihin aikoihin oli sanotaanko raskaan ja suttuisen soulin tekijän maineessa, joten valinta tuskin oli Felicen kannalta kovin luonteva. IT MAY BE WINTER OUTSIDE Vuoden ’67 alussa soitettiin Radio Luxemburgin soul-ohjelmissa aika ahkerasti Felice Taylorin singleä It May Be Winter Outside. Otetaanpa tähän väliin ruhtinaallinen pätkä Felicen singlediskografiaa: Mustang 3024 It May Be Winter Outside (But In My Heart It’s Spring) (44./42.) Winter Again (Bob Keene Orchestra) 3026 I’m Under The Influence Of Love Love Theme (Bob Keene Orchestra) President 155 I Feel Love Coming On Coming On Again (Bob Keene Orchestra) Mustangit ja President tehtiin nopealla aikataululla, kaksi jälkimmäistä heti vuoden ’67 alussa. Se muistutti sekä sävelmänä että sovituksena tuon ajan kesympää Motown-liukuhihnaa, kruununa Four Topsien Reach Out I’ll Be There -klassikosta vohkitut taustakuviot. Single ilmestyi Bob Keenen Mustang-merkillä ja sen tuotti pomo itse yhdessä Barry Whiten kanssa. Vaikka sävy edellä oli aika negatiivinen, niin minulle jäi se käsitys, että varsinkin Barry Whitella olisi ollut halu jatkaa ja että tulos olisi ollut kelvollinen, mutta turha tuota on enempää arvailla. Mustang meni siis nurin, mikä selittää levytysten vähäisen määrän ja sen, ettei Felice saanut mahdollisuutta albumin tekoon
Kentillä oltiin sen verran viisaita, että single jätettiin kokonaan julkaisematta Atlantin takana. Toisaalta arviota helpottaa tieto, jonka mukaan Felicen singlen sovitti Equalsien johtohahmo Eddie Grant ja mainitun yhtyeen jäsenet olivat muutenkin taustalla. Siinä kaikki. Presidentistä väittää tuore Soul Discography, että se olisi levytetty jo vuonna ’67, mutta tuohon en oikein usko. B-puolia en ole kuullut, Soul Survivor -lehden kolmosnumerossa kerrottiin kolmisenkymmentä vuotta sitten, että kyseessä oli sama esitys kahdella eri nimellä, sanoitus alkoi riimillä ”good luck new love”. 483:n a-puoli on sekavampi ja puuroisempi, saattaisi kelvata northern- kansallekin. Itse singlestä ei paljon kertomista ole. Tarkempia yksityiskohtia ei kerrota, oma arvaukseni on, että Sweetsejä käytettiin Goldenin levyjen taustalla. B-puolen pompottelu kestää kuuntelua puhtaana Motown-kopiona, mutta a-puolen pelleilystä en saanut mitään selvää. Todettakoon lopuksi, että Felicen lähdettyä hänen sisarensa sinnittelivät läpi 60-luvun lopun Sweets-yhtyeessä. Mainitsemani Soul Survivor -lehden numerossa todettiin Felicen paluusta kotimaahan: ”Propably the success she had in England went to her head and when she returned to the States she believed she was a star”. Siihen viittaa ensinnäkin singlen numero, Equals-yhtyeen numerolla 222 julkaistu Softly Softly oli listoilla marraskuussa ’68. leet muutamat muutkin, kuten Felicen uraa alkuun saattanut Barry White. Tuo kommentti ei ole ainoa lajissaan, samankaltaisin arvioin ovat Feliceä muistel- • 4 - 2014 - 20 -. Pääpaino oli taustahommissa, mutta vuodelta ’69 löytyy vielä maininta seuraavasta Nate Fortierin ja Tim Lawsonin tuottamasta singlestä: Soultown 105 Satisfy My Baby Something About My Baby Samassa yhteydessä viitataan Sandy Goldeniin, joka levytti noihin aikoihin Fortierin ja Lawsonin holhouksessa. Luotan enemmän siihen, että levytys tehtiin Felicen vieraillessa Englannissa seuraavan vuoden syksyllä. Paras raita on ilman muuta Vernon Jonesin säveltämä ja Maxwell Davisin sovittama Captured By Your Love, pikkunätti medium, jonka lauluosuutta ei ihan souliksi tohdi kutsua, mutta joka on silti laulullisesti Felicen parhaita suorituksia
- 21 - 4 - 2014 •
1930-luvulta lähtien Euroopassa vakituisesti pyörinyt sekä Suomeenkin useampaan. ja 4. Etta Jamesin, Ruth Brownin tai LaVern Bakerin tapaisten genren suurnimien loistaessa poissaolollaan niin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa kuin Tanskassakin, keikkatantereilla ja levylautasilla tuli täällä paremmin tutuksi joukko ”kakkosketjun” tähtiä, joita monia yhdisti varsin lyhyeksi tai suosiossa mitattuna marginaaliseksi jäänyt ura omassa kotimaassaan. 16-henkisen orkesterin kanssa Turussa v. Naislaulajien konsertoinnit vasta harvinaista herkkua menneiden vuosikymmenten Suomessa olivatkin, oli sitten kyse minkä tyylisestä afroamerikkalaisperusteisen musiikin lajista tahansa. PETE HOPPULA LEVYTÄHTIÄ JA YLLÄTYSVIERAITA Syvennyttäessä kotimaisten 1950- ja 60-lukujen singlehittilistojen antiin käy vääjäämättä ilmi, kuinka vähän mustalla rhythm’n’bluesilla oli sinne tuohon(kaan) aikaan asiaa. Suomessa naisvokalistien panos kun kutistui tältä osin ainoastaan Ella Fitzgeraldin jazzstandardiin Lullaby Of Birdland (sijoitus #12 Rytmi-lehden ”Mitä Suomi soittaa” -listalla toukokuussa 1955), Eartha Kittin Uska Daraan (listapaikka #2 tammikuussa 1957) sekä jamaikalais-brittiläisen Millien My Boy Lollipopiin (Suosikin listalla kolmantena elokuussa 1964). Plattersia, sen paremmin kuin muitakaan amerikkalaisia laulu- tai doowop-yhtyeitä ei kuitenkaan maassa The Delta Rhythm Boysia, The Deep River Boysia ja The Golden Gate Quartetia lukuun ottamatta päässyt ennen 1970-lukua livenä kokemaan, jos kohta laajemmassa mittakaavassa edes silloin – tai myöhemminkään. V aikka eri puolilla Pohjoismaita, erityisesti Ruotsissa, tarjoutuikin aika ajoin mahdollisuuksia sekä kuulla että satunnaisesti myös nähdä elävänä aitoja kansainvälisen tason rhythm’n’blues-, bluesja soul-artisteja 1950- ja 1960-luvuilla, muodostui tästä joukosta prosentuaalisesti jopa yllättävän pieni osa naispuolisista laulajista. 1949 nähty Velma Middleton (toisen kerran 1962), samasssa paikassa helmikuussa 1953 ”Norman Grantz’s - 22 - Jazz At The Philharmonic” -tapahtumassa Suomen-debyyttinsä tehnyt Ella Fitzgerald (2., 3. kerran Helsingin Kulttuuritalolla huhtikuussa 1963, huhtikuussa 1964 ja maaliskuussa 1965, kaikki Tommy Flanagan Trion kanssa sekä vielä v. 1933 ensimmäisen kerran maassa poikennut viihdyttäjä-tanssitaiteilija Josephine Baker, Louis Armstrongin yhtyeen solistina Helsingin Messuhallissa v. Varsinaisesta massahysteriasta he eivät taatusti päässeet näilläkään leveysasteilla nauttimaan, mutta yhtä kaikki, juuri heidän kauttaan saatiin sentään meilläkin edes jonkinlainen konkreettinen tuntuma oikean rhythm’n’bluesin sykkeeseen. Hieman seulaa laventamalla saadaan edellisten seuraksi vielä naissolisti Zola Taylorin vahvistaman The Platters -laulukvartetin maailmanlaajuiset hitit Only You (Suomessa #5 tammikuussa 1957) sekä Twilight Time • 4 - 2014 (#13 elokuussa 1958). 1975 edelleen Kultsalla Count Basien orkesterin kanssa), Lionel Hamptonin Big Bandin mukana Helsingin Konservatorioon syyskuussa 1953 matkannut Annie Ross sekä Linnanmäellä kesällä 1963 ja 1964 huvipuistoyleisöä viihdyttänyt Anita O’Day olivat huomionarvoisia poikkeuksia artistikentässä, jossa useimmiten jazzia tai rhythm’n’bluesia saattoi päästä kuulemaan oikeastaan vain ruotsalaiskatalyyttien, kuten Alice Babsin, Siw Malmqvistin, Mona Grainin, Monica Zetterlundin sekä Rock-Olgan (oik. Luku jää vähäiseksi sittenkin, jos summaan ynnätään mukaan aiheen ydinfokuksessa olevien afroamerikkalaisten taiteilijoiden lisäksi myös valkoihoiset mutta enimmäkseen ”mustaa musiikkia” esittäneet amerikkalaiset tai muualta Euroopasta tulleet henkilöt. Birgit Jacobssonin) välityksellä
1949 tehdystä filmistä ”Burlesque In Harlem”. Tämä ”Bostonin vastaus Lena Hornelle” oli noussut julkisuuteen VELMA MIDDLETON, JACK TEAGARDEN (vas.) ja LOUIS ARMSTRONG HELSINGIN MESSUHALLISSA 1949 vuoden 1949 levytyksellään Gotta Love You ’Til I Die The Four Notes of Rhythm -yhtyeen taustoittamana. Aihetta hienokseltaan sivuaa myös detroitilaisen eksoottisen tanssijan ja laulajan La Bommien, oikealta nimeltään Gloria Howardin niin ikään Jet Magazinessa tiiviisti seuratut seikkailut helsinkiläisissä yökerhoissa 1954–55. 18-vuotias Millie Small saapui Suomessa aiemmin syksyllä maan kolmanneksi myydyimmäksi singleksi noteeratun Barbie gazine 2 2.9.1955 4 - 2014 •. Suomalaisissa yökerhoissa piipahti amerikkalaisen Jet Magazinen mukaan myös kotimaassaan pientä skandaalinkäryäkin siviilielämän sotkuillaan aikaansaanut laulaja ja näyttelijä Pat Rainey. Vähintään yhtä hämäräperäinen hahmo oli Linnanmäen Peacock-teatterissa ainakin 16.7.1959 esiintynyt Lillian Angel. Lintsillä ja Kulttuuritalolla hurmannut sekä samassa yhteydessä puolituntiseen tv-lähetykseenkin © Jet Magazine 12.8.1 954 - 23 - © Jet Ma taltioitunut Ottilie Patterson, kesällä 1966 maata kiertänyt brittiartisti Dana Gillespie sekä amerikkalainen folkbluesjulkimo Odetta (ensiesiintyminen Linnanmäellä kesäkuussa 1964, seuraavan kerran elokuussa 1965 sekä sen jälkeen Messuhallissa elokuussa 1968, Kultsalla B.B. esiintyneen Sibeliukselle tämän kotona Järvenpään Ainolassa – ja vastaavasti Sibelius on omistanut erään yksinlauluistaan, Solituden juuri Andersonille. Kingin lämmittelijänä lokakuussa 1973 ja Pori Jazzeilla Errol Dixonin aisaparina heinäkuussa 1976) sitä vastoin tulivat meille härmäläisillekin ajan saatossa sangen tutuiksi persooniksi. otteeseen eksynyt philadelphialaislaulaja Marian Anderson (1897–1993) sai puolestaan sekä gospel- että klassisen musiikin ansioistaan – ja ehkäpä osittain myös skandinaavisen sukunimensä avittamana – ”Literus et Artibus” -kultamitalin Ruotsin silloiselta kuninkaalta Gustav Adolfilta syksyllä 1952. Andersonin tiedetään mm. 50-luvun puoliväliin tultaessa median ryvettämä artisti päätyi viettämään yhä enemmän aikaa Euroopassa, vaikkakaan hän ei koskaan saanut täyttä oleskelu- ja työlupaa vanhalta mantereelta vaan joutui palaamaan aika ajoin takaisin Yhdysvaltoihin, jonne hän myös vakiintui jälleen pysyvästi 60-luvun alkumetreillä. Chris Barber Jazz Bandin riveissä lokakuussa 1963 Helsingissä mm. Syitä suomalaismiesten villiintymiseen voi etsiä esim. Keravan Paviljongilla näyttäytyi lehtiilmoituksen mukaan 1.6.1957 ”amerikkalaisen 8-miehisen Neekeriorkesteri Georg Smithin” säestyksellä ”Lontoon televisiotähti Mahla Davis”, jonka tv-ansioista ei edes aina tietäväinen internet osaa antaa minkäänlaista lisäosviittaa. La Bommien tyylinäytteitä sisältävästä v. Suomessa Anderson yhdistyy ennen kaikkea Jean Sibeliukseen, johon hän oli tutustunut kiertuesäestäjänään toimineen suomalaismuusikko Kosti Vehasen kautta vuonna 1933. Ruotsissa taiteilija ennätti myös levyttää musiikkia maaliskuussa 1959 ilmestyneelle EP:lle ”La Bommie” (Knäppupp KNEP 72)
Lisäksi hän esiintyi playbackinä puolituntisessa tv-ohjelmassa ”Millie Show”. Lokakuussa 1967 kaupunkiin saapui myös edellisiäkin tyhjemmille Kultsan seinille musisoineen kovatasoisen ”Soul Time” -pakettirevuen jäsen Linda Carr, jonka musiikillisista meriiteistä alettiin saada meilläpäin tarkempaa käsitystä vasta aikakausia jälkeenpäin. Messuhallissa Ford-autonäyttelyn yhteydessä pidetyssä konsertissa pirtsakkaa bluebeat-artistia säesti The Islanders tenorifonisti Seppo Rannikon kera. © Jarmo Santavuori © Iskelmä/PP-Press Gaye -coverin My Boy Lollipop saattelemana Helsinkiin joulukuussa 1964. Jossain määrin Pohjoismaissa saivat julkisuutta myös muutamat muut tummat naisvokalistit, jotka kyllä omasivat vankan levytys- ja esiintymishistorian synnyinkulmillaan, mutta uskaltautuivat silti jossain vaiheessa uraansa rantautua fyysisesti kylmään Pohjolaan sekä niin ikään levyttää täällä uutta, kotimaassaankin julkaistua ja siellä jopa menestynyttä studiomateriaalia. Viimeksi mainitun aikaansaannokset nivoutuvat elimellisesti yhteen myös Suomen rock’n’rollhistorian neitseellisiin alkuvaiheisiin. Esimerkiksi jazz-laulajatar June Richmond (1915–1962) oli hankkinut mainetta mm. Onneksi sentään Yle oli jälleen tilanteen tasalla, tallentaen koko konsertin ja lähettäen siitä marraskuussa 1967 kymmenen RILINDA CARR KULTTUU 67 19 LLA TALO kappaleen tv-koosteen ”Soul Show”, joskin itse ohjelmassa keskityttiin ymmärrettävästi vain artistiryhmän menestyneimpien nimien Sam & Daven sekä Arthur Conleyn osuuksiin. Tässä artikkelisarjassa tarkemmin tulevat esitellyiksi jo vuonna 1947 Suomessa ensimmäisen (vaikkakin tiettävästi ainoan) kerran pistäytynyt amerikkalaislaulaja Maxine Johnson sekä vuosikymmentä myöhemmin saapunut saksalaishaastaja Yvonne Carré, joiden molempien vierailuohjelmaan lukeutui myös lyhyet studiovierailut kotimaisten ammattimuusikoiden säestyksellä. Kahden ensimmäisen Suomeen saakka buukatun American Folk Blues Festival -pakettishown (Helsingin Kulttuuritalolla lokakuussa 1966 ja 1967) ohjelmistoissa naisenergiaa tarjosivat harvalukuiselle yleisölleen Sippie Wallace (1966) ja Koko Taylor (1967). Millien kolmas, kaikkiaan 16 esiintymiskohdetta kattanut lavaturnee ajoittui elokuuhun 1966, jälleen The Vanguardsin säestämänä. Jimmy Dorseyn, Les Hiten, Cab Callowayn ja Andy Kirkin yhtyeiden matkassa KOKO TAYLOR HELSINGIN KULTTUURITALOLLA 1967 • 4 - 2014 - 24 - © Jet Magazine 30.8.1962. Sähkökitaroineen yksinään lavalle astelleen gospelkuningatar Sister Rosetta Tharpen soolokeikka ”The First Annual Helsinki Jazz Festival” -tapahtumassa Messuhallissa 6.10.1964 jopa nauhoitettiin Yleisradion toimesta, mutta visiitti jäi silti sekä valtavirralle että vasta joitakin vuosia myöhemmin systemaattisemmin yhteisöityneelle mustan musiikin harrastajakunnalle vielä täydeksi kuriositeetiksi. Kansainvälisen suosion laannuttua pian esikoishitin jälkeen palasi Small Pohjolaan uudelleen heti kesällä 1965, kiertäen nyt – yhdessä tulevan reggae-sankarin, 17-vuotiaan Jimmy Cliffin kanssa – laajemmalla säteellä Suomen maakuntien tanssilavoja, tällä kertaa taustallaan norjalaisyhtye The Vanguards. Paavo Einiön loka-marraskuun vaihteessa 1967 järjestämien neljänsien Hel- sinki Jazz Festivalien tähtivokalistina toimi vuorostaan Sarah Vaughan, joka nähtiin seuraavan ja viimeisen kerran maassa Pori Jazzeilla 1984
Arnold sekä Dionne Warwick. Los Angelesista Italiaan emigroituneet Petersin laulaja-näyttelijäsisarukset Edith ja Joyce pääsivät ääneen 10-tuumaisella LP:llä ”Midnight Cocktail” (Rytmi) vuonna 1957, tulkiten mm. Alma Cogan, Dusty Springfield, Lulu, Cher ja The Vernons Girls – sekä vastaavasti USA:sta mm. Edellisten lisäksi Englannissa listoilla näyttäytyneistä rhythm’n’blues-kytkennäisistä tummaihoisista naisartisteista tai -yhtyeistä Suomessakin nautti edes jonkinlaisesta jollei suosiosta niin tunnettuudesta joko listasijoitusten, maassa julkaistujen/yleisemmin saatavilla olleiden levyjen tai heistä kirjoitettujen lehtijuttujen sekä satunnaisten radio- ja tv-näyttäytymisten valossa ainakin Banana Boat Songilla vuonna 1957 pinnalle noussut nigerialais-brittiläisen perheen kasvatti Shirley Bassey, Dinah Washington, Aretha Franklin, Betty Everett, Mary Wells, Dee Dee Sharp, Little Eva, The Shirelles, Gladys Knight, The Supremes, The Ronettes, Martha Reeves & The Vandellas, Nina Simone, Tina Turner, P.P. kaksi LaVern Bakerin London-EP:tä sekä yksi Ruth Brownin AtlanticEP. Vaaleahipiäisemmistä r&b- ja soul-materiaalia esittäneistä kanssasisarista nimeään saivat säännöllisemmin esille Britannian suunnalta mm. Summertimen, Lullaby Of Birdlandin sekä I Can’t Give You Anything But Loven tapaisia jazz-ikivihreitä sekä joitakin italoiskelmiä, mahdollisesti kotimaisten muusikoiden komppaamana. Sittemmin Ruotsiin muuttaneen Richmondin ainoat omissa nimissään julkaistut sooloäänitteet syntyivät Tukholmassa Svend Asmussenin orkesterin avustuksella vuonna 1951 sekä Pariisissa Quincy Jonesin yhtyeen kanssa vuonna 1957. Suomalaisten import-kiekkojen kohdalla voidaan sentään lohdullisesti todeta, että äänitepuolella täällä pohjoisen ”takapajulassakin” oltiin vielä jossain määrin r&b-kelkan kyydissä jo 50-luvun jälkipuolella. Hieman myöhemmin Ruotsissa ilmestyi vielä em. kappaleella Bei Mir Bist Du Schon), tyttökvartetti The Chordettes sekä vuoden 1954 UK:n listaykkösillä This Ole House ja Mambo Italiano 50-luvun alun Suomessakin suosittujen afrokuubalaisrytmien myötä taatusti huomioitu Rosemary Clooney. Lena Horne, Betty Johnson sekä viihdeorkesterilinjoilla liikkuneet Julie London ja Janice Harper. 4 - 2014 •. - 25 - Bessie Smithin yksittäisraita Alexander’s Ragtime Band (Parlophone) sekä Big Mama Thorntonin v. Vastaavista jazzin, bluesin ja r&b:n välimaastossa operoineista laulajattarista saavat BN-numerossa 5/14 ansaitun palstatilansa etenkin Ruotsissa hyvin tuloksin työskennelleet amerikkalaiset Ernestine Anderson ja Donna Hightower. 1956 Karusell-kiekko Hound Dog / Mischevious Boogie, jonka taustoista Hannu Nyberg kirjoitteli tarkemmin Divarien Helmiä -artikkelisarjassaan BN-numerossa 4/93. Pohjoismaissa prässättyjen ”import”-tuontijulkaisujen määrällisessä vertailussa niin Ruotsi, Tanska kuin Norjakin pesivät Suomen moninkertaisesti – ja tottahan tähän tarjontaan mahtui myös jonkin verran autenttista naislaulajien esittämää amerikkalais-r&b:tä. elokuvamaailman kautta usein puheenaiheeksi päässyt Doris Day, Johnny Guitarista laulanut Peggy Lee, Louis Priman luottoduettokumppani Keely Smith (esim. Billie Holidayn, Sarah Vaughanin ja Mahalia Jacksonin äänitteistä. Laulaja menehtyi sydänkohtaukseen 47-vuotiaana Göteborgissa. Vinyylisinglekaudelle vuoden 1958 jälkeen siirryttäessä oman julkaisuvuoronsa saivat jazzlauluosaston konkareista aiemmin listattujen ohella mm. sekä esiintymällä Pat Raineyn tavoin musikaalikomediaelokuvissa kuten ”Reet, Petite And Gone”(-47) ja ”The Dreamer”(-48), mutta ylitettyään Atlantin vuonna 1948 sekä löydettyään uudesta asuinpaikastaan Ranskasta aviomiehen, ei hän enää palannut valtoihin, vaan jopa luopui USA:n kansalaisuudesta ajan myötä. Erikoisempiin suomalaisvalmisteisiin seiskakaseihin lukeutuivat myös esim. Vaikkei tässä tarkastelussa ollutkaan mahdollista hyödyntää jokaisen maan kattavia ääniteluetteloita, rinnastettuna silloiseen miesartistitarjontaan voi edellisten tapaisten levyjen todeta jääneen silti kaikkialla Skandinaviassa kokolailla alakynteen. Ruotsalaisvalmisteisiin vuoden 1959 julkaisuihin sisältyivät mm. Ilmeisen pieniä ja kaiketi lähinnä pääkaupunkiseudulle levitettyjä painoksia oli saatavilla savikiekkoina mm. Mikäli suhteutetaan Suomessa (tai muissa Pohjoismaissa) tarjolla olleiden/myytyjen äänitteiden määrää niiden r&b-pitoisuuteen, selvän etumatkan edellisiin kuitenkin muodostivat amerikkalaisdaamit Damita Jo ja Georgia Gibbs, joista kumpikin sai maistaa annoksensa suurmenestyksestä sekä kotimaassaan että Euroopassa, vaikkeivät tainneet Atlanttia esiintymistarkoituksissa koskaan ylittääkään. artistien splitti-EP, niin ikään Atlanticmerkillä
kahden kuukauden kiinnityksen Los Angelesin Club Oasiksessa 1949. 1950 hänet em. Austinissa, Teksasissa 5.8.1930 syntynyt Herbert ja Latrelle (Plummer) DeBlancin lapsi osoitti laulajankykyjä jo nuorena tyttönä. Austinissa Damita suoritti myös collegensa, mutta yliopistoon hän kirjautui Santa Barbarassa. Myös seuraavan singlen Until The Real Thing Comes Along / Anytime, Anyplace, Anywhere • 4 - 2014 (#523) julkaisseen Discovery Recordsin r&bosaston päällikkönä työskennellyt Adams ei kuitenkaan pystynyt hyödyntämään löytöään kovin pitkään. Vuonna 1954 avioituneen kaksikon liittoa kesti vuoteen 1958 saakka, mutta jäsenyyttään Red Capsissä Damita venytti aina vuoteen 1960, jolloin hänen onnistui viimein napata itsenäinen levytyssopimus Mercurymerkin kanssa. klubilta bonganneen DJ:n Joe Adamsin myötävaikutuksella. Poikkeuksena muihin artikkelin hahmoihin Damita Jo ei tiettävästi koskaan esiintynyt Pohjois-Euroopassa (jos ylipäätään Yhdysvaltojen ulkopuolella) ja oli kaiken kaikkiaan suhteellisen suosittu artisti myös Yhdysvalloissa, mitä todistaa tämän monipuolisen uran luoneen artistin laaja julkaisudiskografiakin. Ensimmäisen kerran Damita levytti Red Capsin kanssa huhtikuussa 1951. Debyyttisinkkunsa Believe Me / Here I Am (Discovery 521) Damita pääsi tekemään v. DAMITA JO Laulajan uransa ohella myös näyttelijän ja koomikon roolissa viihtynyt Damita Jo DeBlanc tuli tunnetuksi pelkillä etunimillään, mistä syystä hänet usein listataankin henkilöhakemistoissa kirjaimen J kohdalle. Lisäksi RCA oli julkaissut hänen ja Big John Greerin dueton Lonesome And Blue toukokuussa 1952. Neljällä Suomessa julkaistulla import-sinkullaan Damita Jo oli myös eräs maassamme parhaiten ”saatavilla” ollut tummaihoinen r&b-laulajatar, jonka edelle kiri Suomi-sinkkujen ja/tai -savikiekkojen määrässä edellä sivutuista vain Ella Fitzgerald, Eartha Kitt, Sarah Vaughan sekä Georgia Gibbs. Levymerkin taru päättyi pian, mutta Damitan ei. Damita oli kuitenkin julkaissut runsaasti musiikkia omissa nimissään jo Red Capsin RCA-kaudella (marraskuusta 1952 loppuvuoteen 1955) sekä keikkailla jonkin - 26 - verran sooloartistina. Toinen maailmansota vei perheen Santa Barbaraan, Kaliforniaan, missä Damitan isä työskenteli merijoukoissa. Toisaalta, vain kaksi Top20-hittiä Billboardissa oli tähän nähden silti tavattoman vähän. Etupäässä ABC-Paramount -yhtiön kirjoilla 1956–61 puuhastellut Red Caps säästi silti kiitettävästi näytönpaikkoja vielä Damitallekin, joka sai yhtyelevytysten ohella myös sooloilla bändin säestyksellä kaikkiaan kolmella omalla. 1951 tuotoksilla hankittu. Paikkaansa Damita puolustaa tässä "vilttisarjassa” myös sikäli, että juuri hänen versionsa kappaleesta Dance With Me Henry taisi olla meillä Suomessa 1960-luvun alussa se kaikkein tunnetuin, kenties Georgia Gibbsin 50-luvun savikiekkoversion ohella. Tällä The Raysin ensiksi levyttämällä Top40-hitillä ei tosin toiminut johtolaulajana Damita sen paremmin kuin Gibsonkaan, vaan vierailevaksi solistiksi oli esitykselle lainattu Nate Nelson The Flamingos -yhtyeestä. Neidin seuraavat seisakkeet olivat Taxco- ja Recorded in Hollywood -yhtiöt, joskin valtaisaa sukseeta ei vielä näidenkään firmojen v. RCA Victorin julkaisemat debyyttisession tuotokset Sidewalk Shuffle ja I’m To Blame eivät jääneet DeBlancin ja Gibsonin viimeksiksi yhteistyön hedelmiksi. Gibsonin ja vuodesta 1943 lähtien levyttäneen (Five) Red Capsin seuraava sekä samalla viimeinen Billboard-pop -noteeraus oli doowop-balladi Silhouettes (#63) vuonna 1957. Side Austiniin kuitenkin säilyi DeBlancien käydessä kyläilemässä seudulla sukulaistensa luona. Billboardin Hot100 -sijoituksen #20 tavoittaneella Jessie Mae Robinsonin kappaleella I Went To Your Wedding (1952), jonka menestyksen katkaisi Patti Pagen peräti listaykköseksi noussut versio. Oasis Clubilta äkkäsi Damitan vuonna 1951 oman The Red Caps -yhtyeensä riveihin myös losangelesilainen kitaristi Steve Gibson. Keikkailun nainen oli aloittanut jo 40-luvun jälkipuolella, merkiten aikakirjoihin mm. Red Caps -äänitteillä useimmiten statistin rooliin tyytynyttä Damitaa kuullaan liidaajana mm
Parhaimmillaan kappale ylsi Billboardin pop-listan bubbling under -kastissa sijalle 105. Kingin Stand By Me -verrokille I’ll Be There (Mercury 71840, Billboard Hot100 #12/R&B #15). Matka Mercury-yhtiön artistina tuotti myös vuonna 1961 aikaisemmin mm. Russ Morganin, The Andrews Sistersin sekä Bill Haleyn levyttämän äänitteen Dance With A Dolly (With A Hole In Her Stocking), sinkkuvastinparinaan Etta James -laina Dance With Me Henry (joka oli sekin feminiini muunnelma Hank Ballardin ja The Midnighters -yhtyeen pikkutuhmasta v. 1961 albumilla ”Damita Jo with Steve Gibson & The Red Caps: The Big 15” (ABC-Paramount 378/S-378). 1955 menestyksestä Work With Me, Annie). 1955 hittiversion cover ollutkaan yhtään pöllömpi. Siviilielämän puolella puolestaan rinnalle löytyi uusi kumppani, arvostettu jazz-, pop- ja soul-promoottori James ”Biddy” Wood – ja pariskunta sai myös jälkikasvua. Ruotsi: Karusell P 237 Disillusioned Lovers / How Will I Know (-59) Mercury EP 60.324 ”I’ll Save The Last Dance For You”(-61) (I’ll Save The Last Dance For You / Forgive / Keep Your Hands Off Him / Hush, Somebody’s Calling My Name) Mercury EP 60.360 ”Dance With A Dolly” (-61) (I’ll Be There / Love Laid Its Hands On Me / Dance With A Dolly / Dance With Me Henry) Philips EP MCE 126 076 ”Tennessee Waltz” (-62) (Tennessee Waltz / The Window Up Above / Dance Him By Me / Las Vegas) Suomi: Mercury 71760 Keep Your Hands Off Of Him / Hush, Somebody’s Calling My Name (-61) Mercury 71840 I’ll Be There / Love Laid Its Hands On Me (-61) Mercury 71929 I Built My World Around A Dream / I Didn’t Know I Was Crying (-62) Tanska: Mercury 71690 I’ll Save The Last Dance For You / Forgive (-61) Mercury 71793 Do What You Want / Sweet Georgia Brown (-61) Mercury 71840 I’ll Be There / Love Laid Its Hands On Me (-61) Mercury EP B 60360 ”I’ll Be There” (-61) (I’ll Be There / Love Laid Its Hands On Me / Dance With A Dolly / Dance With Me Henry) - 27 - 4 - 2014 •. Pop-listojen top-sadan heikommalle puoliskolle nousi myös vuoden 1961 äänite Keep Your Hands Off Of Him (Mercury 71760, Billboard Hot100 #75), eikä Priscilla Bowmanin ja Jay McShannin alkuperäisen v. ABC-singlellä sekä v. Ensihitillä ratsastanut LP ”I’ll Save The Last Dance For You” (Mercury 20642/60642) ilmestyi myös 1961 ja sitä seurasivat livejulkaisu ”Damita Jo At The Diplomat” (Mercury 20703/60703, -62), kantricovereista koostunut ”Sing A Country Song” (Mercury 20734/60734, -62) sekä jazz-standardilinjoilla liikkunut ”This One’s For Me” (Mercury/Wing WC 16333, -63). Myös Do What You Want näyttäytyi samalla listalla 11 viikon ja I'll Be There 1 viikon ajan. Sen sijaan, sääli kyllä, Suomessa kohtalaisen pienipainoksiset Mercury-sinkut eivät myyntitilastoja suoranaisesti heilutelleet. Laulun oli kirjoittanut Stand By Me’n tavoin King itse – yhdessä Ollie Jonesin, Jerry Leiberin ja Mike Stollerin kanssa. Suurimmat kaupalliset menestyksensä Damita Jo hankki 1960-luvun alussa Shelby Singletonin tuotannossa kahdella vastauslevyllään, vuoden 1960 kappaleella I’ll Save The Last Dance For You (Mercury 71690, Billboard Hot100 #22/R&B #16) haasteena The Driftersin Save The Last Dance For Me’lle sekä vuonna 1961 syntyneelle tyylikkäälle Ben E. Damita Jo – pohjoismaiset julkaisut 1959–62 Single Dance With A Dolly (With A Hole In Her Stockings) / Dance With Me Henry (The Wallflower) (Mercury 45-B 1003, -61) ilmestyi sekä Suomessa, Ruotsissa että Tanskassa. Levyn a-puoli viihtyi Ruotsin Radio Nordin Topp20:ssä kaikkiaan 13 viikkoa. Vaikka Damitan lopullinen läpimurto jäi pitkälti toteutumatta yksittäisistä onnistumisista huolimatta, ainakin Ruotsissa sekä eräiden lähteiden mukaan niinkin erikoisissa maailmankolkissa kuten Puerto Ricossa hän kohosi listasankarittareksi. Enemmistö edellä mainituista sinkkuraidoista päätyi vuosina 1961–62 Mercuryn import-julkaisusarjoissa Pohjoismaihinkin – ja näin ollen myös Suomeen
1980-luvun hajahuomiosta mainittavimmiksi noussee artistinnimellä Miss Damita Jo Black Masters -merkillä v. Raskaan big band -turneejakson jälkeen nousevan tähden onnistui löytää sijaa useista radio-ohjelmista kuten Your Hit Parade, Melody Puzzles ja The Tim & Irene Show. Ensimmäiset seitsemän elinvuottaan Frieda kuluttikin kolmen sisarensa kanssa orpokodissa, jonka vuosijuhlissa musikaalista lahjakkuutta osoittanut lapsi lauloi jo soolo-osuuksia. 1936 kymmenen kuukauden kiertueelle Hudson-DeLange Orchestran jäsenenä, jolloin hän jo käytti itsestään taiteilijanimeä Fredda Gibson. Ajanjakso oli muutenkin lennokasta: 9.5.1967 Austinin pormestari ja kaupunginvaltuusto nimesivät kyseisen päivän ”Damita Jo Day’ksi”ja ristivät lisäksi kadun oman kylän laulajattaren mukaan. Vuonna 1968 ilmestyi sekä USA:n että Englannin markkinoille myös ensimmäinen kokoelma-LP ”The Irresistable Damita Jo” (Sunset SUS-5198 [USA]/ SLS 50048E [UK]). 1967 Billboardin Easy Listening -osaston Top40:een. Tommy Dorseyn, Hal Kempin, Artie Shaw’n ja Frankie Trumbauerin yhtyeissä. 13-vuotiaana Frieda auditoi ja sai paikan Bostonissa toimineesta Plymouth-nimisestä vaudeville-teatterista. 1950 Coral-yhtiölle tehdyllä Ellen Barton -coverilla Worcesterissa, Massachusettsissa venäläisjuutalaiseen perheeseen 17.8.1919 syntynyt Frieda Lipschitz menetti isänsä ollessaan vain 6 kuukauden ikäinen. 1940). Ray Charlesin, Count Basien ja Lionel Hamptonin rinnalla. Lähetysten lomassa hän myös keikkaili tien päällä mm. Tätä kautta laulajalle kuitenkin avautui uusi inspiroiva kanava viihdyttää GEORGIA GIBBS molemmin puolin kiinni myös keikkapestit mm. Aivan vuosikymmenen lopuksi hän työskenteli Atlantic Cityssä, jälleen ensisijaisesti laulajana, mm. Vuosikymmenen puolivälistä lähtien laulajatar omisti harvenevat konserttitilaisuutensa gospel-musiikille, julkaisten vielä v. Tämän jälkeen seurasi kuitenkin eräänlainen reilun vuoden mittainen aikalisä, jonka aikana artisti kokeili rahkeitaan ensin pienehkön hollywoodilaisen Melic-merkin kahdella sinkulla v. Yhdeksästä Epic-sinkkujulkaisusta (1965–67) nousi jälleen Yhdysvalloissa pieneksi hitiksi vuonna 1966 tehty Jacques Brel -cover If You Go Away (Epic 10061, Billboard Hot100 #68), jota oli pohjustanut pitkäsoitto ”This Is Damita Jo” (Epic LN 24131/BN 26131) v. Vuonna 1943 Fredda Gibsonista kuoriutui Georgia Gibbs. Vuonna 1963 Damitalla oli joka tapauksessa yhä vauhti päällä. Vuonna 1942 oli vuorossa Artie Shaw, jonka Victor-merkin äänitteellä Absent Minded Moon hän alkoi jo tehdä itseään tunnetuksi laajemmallekin yleisölle. Nimimuutoksen taustalla oli kiinnitys Jimmy Duranten ja Garry Mooren radio-ohjelmaan The Camel Caravan, jonka vakioesiintyjänä laulajatar jatkoikin aina vuoteen 1947 saakka. 1965. Studiosessioiden merkeissä hän mm. Myös RCA:n Camdenmerkki ilmaantui kuvioihin julkaisemaan ex-tähdeltään pitkäsoiton ”Go Go With Damita Jo” (CAL-900, 1965), ennenkuin tämä sai allekirjoitettua seuraavan merkittävän levytyssopimuksensa Epic Recordsin kanssa. 1983 julkaistu Theme Song For Cope ’83 (#BW0001) sekä kannanottokappaleen The Color Of Your Skin Makes No Difference levyttäminen niin ikään 1983 osana Baltimoren kunnallista koulutusohjelmaa. 1964, sitten chicagolaisen Vee-Jayn neliviitosella I’m Waiting For Ships That Never Come In / Hurt A Fool sekä LP:llä (”Damita Jo Sings”, LP/ LPS-1137) v. Lisäksi todettakoon, että laulaja Janet Jackson – sattumalta omilta keskimmäisiltä etunimiltään ja ”alter egoltaan” Damita Jo – siunasi vuoden 2004 albuminsa ”Damita Jo’ksi”, mitä kaikkea voinee pitää myös tietynlaisena tribuuttina Damita Jo DeBlancille.. Vuonna 2009 Austin Music Memorial valitsi Damita Jon postyymisti kunniajäsenekseen. osana Danny Kayen ja Sid Caesarin komediaesityksiä. 1985 albumillisen hengellistä materiaalia, kunnes siirtyi vähitellen eläkepäivien viettoon. Redd Foxxin ohjauksessa aluksi kiertueilla ja vuodesta 1977 lähtien myös valtakunnallisessa televisiosarjassa naurattanut Damita oli keski-iässä uuden alun edessä. Levytysten osalta tulevaisuus ei tarjonnut sekään liian kirkasta valoa tunnelin päähän vaan uusien sopimusten karatessa kätten ulottumattomiin turhautunut artisti totesi parhaaksi keskittyä jatkossa illallisklubikeikkoihin. Keuhkotaudista kärsinyt Damita Jo kuoli 68-vuotiaana Marylandin Baltimoressa joulupäivänä 25.12.1998. pääsi lyöttäytymään yhteen Billy Eckstinen (Love Is A Ball / Gather Your Dreams) ja Brook Bentonin (Baby, You’ve Got It Made / Stop Foolin’, joista ensimmäinen Billboardin pop-listan sijalla 111 ja jälkimmäinen sijalla 108) kanssa. Varhaisia levytysmahdollisuuksia tarjosivat bändinjohtajista sekä DeLange, Kemp (If It's Good v. Leivän syrjässä häntä pitivät 1930- ja 40-lukujen • 4 - 2014 - 28 - kansaa myös komediennena. If You Go Away saavutti myös Billboardin adult contemporary -sarjassa sijan 10. Lisäksi syntyi kolme uutta Mercury-soolosinkkua. Majestic Recordsin solmittua Gibbsin kanssa diilin 1946 käynnistyi myös tasainen soololevytysten virta, joka kuitenkin poiki ensimmäisen varsinaisen hitin vasta v. Myös Epic-sinkut Walk Away ja Yellow Days kelpasivat v. 1939) että Trumbauer (The Laziest Gal In Town v. Muutto Bostoniin johdatti nuoren laulajan myös Raymor Ballroomin esiintyjäksi ja v. Vuonna 1970 Damita synnytti toisen lapsensa, mutta perheonnen katkaisi vain kolmea vuotta myöhemmin tyttären kuolema sirppisoluanemiaan. Vanavedessä seurasivat loput Epic-LP:t ”Midnight Session – Live At Basin Street East” (LN 24202/BN 26202, 1966) ja ”If You Go Away” (LN 24244/BN 26244, 1967) sekä Bang Bang -yhtiön yksittäissinkku We Won’t Say Goodbye / Operator (#FM 4103). 1965. Viimeisen pop-albuminsa ”Miss Damita Jo” laulajatar purkitti Nashvillessä 1968 (Ranwood 8037), jonka lisäksi paremmin kantriäänitteistään tunnettu merkki toi maailmalle kaikkiaan seitsemän Damita-sinkkua seuraavien kolmen vuoden periodilla
Iskelmäsektorilta edellisten seuraksi nousivat Billboardiin vielä Sweet And Gentle (#12) sekä Goodbye To Rome (Arrivederci Roma) (#51). Viimeksi mainitun luenta Andrews Sistersin vuoden 1943 originaalista Shoo Shoo Baby 4 - 2014 •. Sujuvasti pop-iskelmistä tangoon, lattareihin, jazziin, swingiin, rhythm‘n‘bluesiin sekä ajan myötä myös rock‘n‘rolliin arsenaaliaan levittänyt Gibbs valtasi v. 1951 singleillään Billboardin Top25:n peräti neljästi, v. 1950 myös Play A Simple Melody, saavuttaen sijan 25. Vuonna 1953 tarjosivat jälleen juhlan aihetta neljä uutta Top30-osumaa, joista parhaiten pärjäsi kantrilaulaja Bonnie Loun tuore hitti Seven Lonely Days, raivaten tiensä aina Billboardin sijalle 5 saakka. Georgia Gibbsin persoonallisempi tyyli alkoi kuitenkin tulla vähitellen esiin, samoin hänen uransa vahvistui askel askeleelta. Tämän jatkeeksi poplistoille sinkaisi v. 1952 hän toisti saman tempun kolme kertaa – kappaleen Kiss Of Fire kohdalla ykkössijan arvoisesti. Vuotta myöhemmin laulaja palkittiin kolmella listahitillä, joilla hän pääsi osoittamaan erityisiä avujaan balladien tulkkina. Gibbsin tuotannon läpinäkyvän laskelmoitu cover-painotteisuus oli muovaamassa hänestä uhkaavaa vauhtia mustan rytmimusiikin ”vesittäjää”, jota korosti levyjen kelpaamattomuus r&b-hittitilastojen puolelle, selvästi leimallisemmin kuin esim. Tulevat julkaisut päästivät irti satakielen, jonka monipuolisuudelle ei ollut valkoisessa naislaulajakentässä juuri haastajia. Cavalcade of Starsissa ja All Star Revuessa valoivat perustaa levytyssopimukselle Mercury Recordsilla 1951, jonka jälkeen peli olikin jo selvä. vastaavalla tavalla mustaa musiikkia popularisoineen Ella Mae Morsen tapauksessa. Vuoden 1956 henki toisti tuttua kaavaa, josta todisteina toimivat nyt vartavasten Gibbsille kynäillyt Rock Right (#36) ja Kiss Me Another (#30), Tony Bennettin lähes samalla hetkellä julkaisema Happiness Street (#20) sekä jälleen miltei yhtäaikaisesti alkuperäisversion kanssa markkinoille päästetty LaVern Baker -laina Tra La La (#24). GEORGIA GIBBS If I Knew You Were Comin' I'd've Baked A Cake (Billboard Hot100 #5). Rock’n’roll oli kuitenkin valtaamassa sille vääjäämättä kuulunutta tilaansa, eikä Georgia Gibbs voinut tai tuskin edes halunnut jäädä siitä leikistä paitsi. Vuosikymmenen puolimatkan krouvi muodostui tähdelle huikeaksi onnistumistarinaksi, jossa pääosia näyttelivät juurikin nuorisoa parhaillaan villinneet uudet rokkaavat puhurit. Vuosien 1949 ja 1950 tv-esiintymiset mm. Edeltäneisiin hiljaisvuosiin ei voinut olla vaikuttamatta kiistatta lahjakkaan ja imitaatiokykyisen, mutta samalla äänenkäytöltään jo ”vanhempaan koulukuntaan” trenditietoisempien kriitikoiden keskuudessa luokitellun laulajan ihkaoman soundin puuttuminen. LaVern Bakerin Tweedle Dee'stä (#2), Etta Jamesin Dance With Me Henry'stä (#1), Louis Jordanin I Want You To Be My Baby'stä (#14) ja Louis Brooks & his HiToppersin 24 Hours A Day'stä (#74) riitti kaikista - 29 - ammennettavaa myös Gibbsille, joka kuittasi lainamateriaalilla mojovat tienestit sivu suun ”race records” -kastissa kamppailleilta kollegoiltaan
Levytyksiä sentään syntyi vielä Rouletten jälkeenkin Kapp Recordsilla 1959, Imperialilla 1960 (LP ”Something’s Gotta Give”), Epicillä 1963 (LP ”Georgia Gibbs’ Greatest Hits”) sekä uran huipennuksena Bell-yhtiöllä 1965–66. Vuosikymmenen häntäpäätä lähestyttäessä Georgia Gibbsin hekuma pop-kentällä alkoi vähitellen nuutua, vaikka uusi levytyssopimus RCA Victorin kanssa pitikin hänet alati esillä äänitemaailman uutisissa. Suomessa artistin import-levyjä ei tiettävästi julkaistu enää vuoden 1956 jälkeen, ja kaiken kaikkiaan olemassa olleistakin vain vuoden 1954 EP ilmestyi vinyyliformaatissa, ruotsalaisvalmisteisin kansin varustettuna. Georgia Gibbs itse eli pitkän elämän, menehtyen leukemiaan New Yorkissa 9.12.2006, 87 vuoden iässä. Sen sijaan Suomessa ja muissa Pohjoismaissa Morsen tunnettuus ei mitä luultavammin ikinä yltänyt likimainkaan Gibbsin tasolle, vaikka tämän ensihitti Cow Cow Boogie (1942) meillä sittemmin saavuttikin suosiota Laila Kinnusen mainiona vuoden 1959 käännösversiona. Kuuden viihdeorkesteritaustaisen singlen (joista listoilla käväisivät yllättäen Let Me Cry On Your Shoulder, #132 ja Let Me Dream, #37) lisäksi Bell kustansi artistinsa jäähyväisalbumin ”Call Me” (#6000) v. 1950- ja 60-lukujen vaihteen amerikkalaisyleisölle Georgia Gibbs säilyi läheisenä myös toistuvien tv-esiintymisten kautta, näistä tärkeimpänä varmasti The Ed Sullivan Show, jossa tähti vieraili kymmenkunta kertaa vuosien 1957–60 aikana. (jonka myös Gibbs levytti v. Gibbsin ja Gervasin liittoa kesti aina vuoteen 1990 ja viimeksi mainitun kuolemaan saakka. Georgia Gibbsille vuoden 1956 merkkipaaluja olivat myös Mercury-albumit “Song Favourites Of...“ (MG 20114) ja “Swingin’ Her Nibs With...“ (MG 20170), joista ensimmäinen koostui juuri rokkaavammasta r&b-materiaalista ja jälkimmäinen huolella tuotetuista jazz- ja swing-standardeista. Laulajan rokkaavamman tuotannon onnistuneimpia hetkiä edustivat mm. Vuonna 1960 laulaja nai arvostetun ulkomaan kirjeenvaihtajan ja elämänkertakirjailijan Frank Gervasin. 1944) kuitenkin listattiin myös r&b-listan ykköseksi joulukuussa 1943; pop #4) ja Buzz Me r&b-kakkoseksi tammikuussa 1946 (pop #15). Honkytonk-henkiset Silent Lips (#68) ja I'm Walking The Floor Over You (#92) jäivät vuoden 1957 ainoiksi Billboard-rankkauksiksi, 1958 Gibbs nousi vielä kertaalleen Top40:een (myös Ruotsissa ja Tanskassa) Roulettella julkaistulla hömppälaululla The Hula Hoop Song (#32). Avioparin perhe-arki • 4 - 2014 lapsineen veti nyt intressejä ymmärrettävistä syistä toisaalle. Eddie Fontainen alkujaan levyttämä lennokas Fun Lovin’ Baby (1957) sekä Jesse Stonen käsialaa oleva strollaava lauluyhtye-numero You’re Doing It (1958). Georgia Gibbs – pohjoismaisia julkaisuja 1952–60 (valikoitu luettelo) Ruotsi: Metronome B 613 (78rpm) So Madly In Love / Kiss Of Fire (-52) Metronome MEP 13 ”Her Nibs Miss Georgia Gibbs” (-54) (My Blue Heaven / If I Had You / Somebody Loves Me / He’s Funny That Way) Mercury B 45-670 I Love Paris / Under Paris Skies (-55) Mercury B 45-680 24 Hours A Day (365 A Year) / Goodbye To Rome (-56) Mercury B 45-684 Rock Right / Happiness Street (-56) Mercury B 45-692 Kiss Me Another / Fool Of The Year (-56) Mercury B 45-713 Silent Lips / You've Got To See Mama Ev’ry Night (-57) Mercury B 45-722 The Sheik Of Araby / I Am A Heart, A Heart, A Heart (-57) Mercury EP 60.056 ”Rock, Rock, Rock” (-58) (Tra La La / Morning, Noon And Night / Silent Lips / Pretty Pretty) Sonet EP SXP 3036 ”The Hula Hoop Song” (-58) (The Hula Hoop Song / Keep In Touch / The Hucklebuck / Better Loved You’ll Never Be) California CEP 318 ”Georgia Gibbs” (-60) (Loch Lomond / So In Love / Seven Lonely Days / The Stroll That Stole My Heart) Suomi: Metronome B 613 (78rpm) So Madly In Love / Kiss Of Fire (-52) Mercury B 642 (78rpm) Seven Lonely Days / If You Take My Heart Away (-54) Metronome MEP 13 ”Her Nibs Miss Georgia Gibbs” (-54) (My Blue Heaven / If I Had You / Somebody Loves Me / He’s Funny That Way) Metronome B 668 (78rpm) Ballin’ The Jack / Dance With Me Henry (-55) Mercury B 664 (78rpm) You’re Wrong, All Wrong / Tweedle Dee (-55) Mercury B 670 (78rpm) I Love Paris / Under Paris Skies (-55) Mercury B 672 (78rpm) Sweet And Gentle / Blueberries (-55) Mercury B 680 (78rpm) 24 Hours A Day (365 A Year) / Goodbye To Rome (-56) Tanska: Mercury B 45-704 Tra La La / Morning, Noon And Night (-56) Sonet T 7035 The Hula Hoop Song / Keep In Touch (-58) Sonet EP SXP 3036 Georgia Gibbs/Valerie Carr: ”Four Tops From USA” (-59) (The Hula Hoop Song / Keep In Touch) - 30 -. R&B-hittien valkoiset pehmennökset olivat arkipäivää ja taattuja taalakoneita levyyhtiöille, mutta niiden lisäksi Gibbs usutettiin versioimaan silloin tällöin myös Great Balls Of Firen (1957) tapaisia aikakauden rock’n’rollmenestyksiä – kieltämättä ainakin edellä mainitun kohdalla lähes tragikoomisin seurauksin. 1966, jonka eräänä helmenä Georgia päivittää oman Kiss Of Fire -tangohittinsä rehvakkaasti go go -aikakaudelle Oh, Pretty Woman -introa lainaavalla uusiosovituksella. Uralle mahtui myös oma tv-varietee Georgia Gibbs And Her Million Record Show NBC-kanavalla 1957. Georgia asui tästedes puolet vuodesta miehensä ammatin johdosta Italiassa, jättäen siksi aikaa keikkakiireet taakseen
1957, mutta esityksen toivottiin saavan nyt uutta nostetta sen soitua 50 sekunnin ajan elokuvan Iskelmäketju (1959) taustalla. Teini-iässä Yvonne (oik. Ensimmäisen ”elokuvaroolinsa” Carre sai Kim Novakin saksalaisena äänenä leffan ”Picnic” (USA 1955) dubatussa versiossa v. Iskelmäsinkun Yaas (Romanian Gipsy Melody) / Day O (The Banana Boat Song) (Columbia MY 26) Carré levytti Erkki Ertaman sekstetin kanssa. Pohjoismaita Carré kutsuu yhä, Saksan ja Sveitsin jälkeen ”kolmanneksi kotimaakseen”. Samoihin aikoihin Carré vilahti myös Hermann Leitnerin ohjaamassa v. Sekä Jürgensin että Carrén saavutukset näyttelijöinä jäivät lopulta vaatimattomiksi. Pariisin Palais de Chaillotissa ”Folies Bergères”-revyyn englanninkielisessä versiossa yhteistyössä saksalaisen big band -johtajan Kurt Edelhagenin kanssa. Carren tapauksessa tulevat tilaisuudet typistyivät tv-produktioihin, joista ainoa draamalliseksi puherooliksi luokiteltava löytynee Ekkehard Böhmerin filmiltä ”Karusell” (Länsi-Saksa 1968). Yvonnen Novak- ja Bardot-suoritukset julkaistiin myös vinyylisingleillä Odeon- ja Columbia-merkkien toimesta. Hieman myöhemmin hänelle oli luvassa lisää kiinnityksiä mm. Erkki Ertamaa ja Erik Lindströmiä lämmöllä muisteleva laulaja tapasi vierailla Pohjolassa kultakaudellaan vuosittain. säveltäjä-kapellimestari Egon Kjerrmania sekä kollegoitaan Alice Babsia, Bibi Johnsia ja Siw Malmqvistia, tanskalaista pianistia ja säveltäjää Bent Fabricia, norjalaista laulajatarta Wencke Myhrea sekä Suomessa mm. Ajan saatossa hän myös tuli pitämään lupauksensa. 1958 elokuvassa ”Lilli – ein Mädchen aus der Großstadt (Lilli ei pelkää ruumiita)” yhdessä itävaltalaislaulaja Udo Jürgensin kanssa. Lontoon Churchill’s Clubilla, joskin alaikäisenä ainoastaan sunnuntaisin. 1957. YVONNE CARRÉ Yvonne Carrën kohdalla rhythm’n’bluesin käsitettä kieltämättä lavennetaan melkoisesti, sillä musiikillisesti valtaosa daamin tuotannosta oli niin kaukana afroamerikkalaisuudesta kuin vain olla ja saattaa. Hannu Nyberg kirjoittaa ”Rokista rautalankaan” -teoksessaan (1984), että noin vuonna 1960 kaikki PSO:n ylijääneet savikiekot osti muuan 4 - 2014 •. Finnrock ei kuitenkaan tavoittanut minään painoksena sen enempää rockista kiinnostuneita teinejä kuin varttuneempaa jazz-väestöäkään. Levyjen ilmestyessä Saksassa 1957–58 Miss Carré itse oli kuitenkin jo hankkimassa uutta arvokasta studiokokemusta Euroopan toisella laidalla. Aivan tarkkaa tietoa kaikkien Suomen-käyntien määrästä ja ajankohdista ei ole, mutta mitä ilmeisimmin Suomi-yhteys sai alkunsa Helsingissä vuonna 1957, jolloin juuri Lindström ja Ertama auttoivat neitiä levyttämään kaksi savikiekkoa ammattilaiskokoonpanojensa säestyksellä. 1961. tilalla Erkki Ertaman säveltämä ja yhtyenimen The Finnrollers taakse kätkeytyneen studiokoplan swingjazzia ja rock‘n‘rollia fuusioinut instrumentaali Finnrock, joka oli hakenut inspiraationsa The Treniersin ”The Girl Can‘t Help It” -elokuvassa (1956) soineesta renkutuksesta Rockin‘ Is Our Business, “rock everybody!“ -huutoineen päivineen. Ruotsissa mm. Polvenkorkuisena tanssi- ja pianotunnit aloittaneen Yvonnen lavadebyytti näyttelijänä koitti jo 4-vuotiaana paikallisesssa Tuhkimo-esityksessä. Nuori laulaja sai nyt vallata estradin mm. Opinnot jatkuivat tämän jälkeen Lontoon College of Musicissa ja keikkailut Edmundo Rosin orkesterin matkassa. Yhtä kaikki – suomalaisessa r&b-levytyshistoriassa tätä Bermudassa espanjalais-ranskalaiselle äidille ja turkkilais-kaukasuslaiselle isälle 20.10.1939 syntynyttä mutta Saksassa varttunutta eksoottista laululintua ei voi mitenkään sivuuttaa. Myös tämä kappale oli puristettu alunperin savikiekolle (Columbia MY 31) v. Seuraavana vuonna häntä kuultiin valkokankaalla huulisynkkaamassa äidinkielellään Birgitte Bardotin lauluosuuksia. Jürgensin avain suosioon oli hänen kirjoittamansa iskelmä Reach For The Stars, jonka Shirley Bassey lauloi maailmanlaajuiseksi hitiksi (Norman Newelin englanninkielisin käännöstekstein) v. Joitakin vuosia myöhemmin hän oli ilmoittanut vanhemmilleen muuttavansa isona Sveitsiin ja matkustelevansa sitten kansainvälisenä tähtenä ympäri maailmaa. Seuraavan julkaisun (MY 27) paraatiposkella, retevällä r‘n‘b-tulkinnalla philadelphialaiskitaristi Frank Virtuen kappaleesta Rollin‘ An‘ Rockin‘ puolestaan rokkaili Erik Lindströmin - 31 - johtama orkesteri. Yvonne Klaus) ryhtyi opiskelemaan klassista laulua ja pääsi esiintymään Lontoon Palladiumiin hyväntekeväisyyskonsertin siivellä. 14-vuotiaana hän tienasi jo kesälomarahoja ison orkesterin solistina tulkiten lähes mitä tahansa Carmenin aarioista musikaalihitteihin. Viimeksi mainitun levyn vuonna 1959 ilmestyneen vinyylipainoksen (Columbia 45-MY 53) kääntöpuolella julkaistiin alkuperäisen saksalaisfoxin Warum Kannst Du Mich Nicht Lieben, Sag
1958, jolle laulajatar nauhoitti Lindströmin orkesterin kanssa kolme uutta kappaletta, kaikki entuudestaan suomenkielisinä versioina tuttuja Lindströmin säveltämiä (ja Carrén englanniksi kääntämiä) iskelmiä: No, My Heart = Itke mä en, La Petite Midinette = Pikku midinetti, Tell Me Why The Roses Bloom No More = Etkö uskalla mua rakastaa. Lisäksi Yleisradion kantanauhalta löytyy vielä Yvonnen tiettävästi vuonna 1958 suomeksi laulama Taivas On Sininen Ja Valkoinen, josta yksi versio (niin ikään suomeksi laulettuna) sisältyy Carrén vuoden 1965 saksalaisalbumille “Volkslieder Aus Aller Welt“. amerikansuomalainen liikemies ja kuljetti ne Yhdysvaltoihin. Suhteutettuna Carrén muuhun tuotantoon, vasta 18-vuotias laulajatar kuulostaa esityksellä ikäistään varttuneemmalta ja jopa ällistyttävän huolellisesti r&b:n tehokeinot sisäistäneeltä artistilta. 0630-15552-2/-4) v. Monista julkaisumuodois- • 4 - 2014 taan huolimatta oikeastaan mikään Carrén äänitteistä ei saavuttanut Suomessa järisyttävää suosiota, minkä johdosta kaikki hänen täkäläiset julkaisunsa ovatkin jo tätänykyä melkoisia outolintuja myös kotimaisilla keräilymarkkinoilla. 1992, ”Kun Rock And Roll Tuli Suomeen 1: Anna Pois” (Fazer Finnlevy CD/C-kas. 2014. Suomessa Yvonne Carré on kertonut kohdanneensa myös erään itselleen tärkeän kansainvälisen merkkihenkilön, Michael Cainen – joka lienee ollut kuvaamassa tapahtumahetkenä elokuvaa ”Billion Dollar Brain (Miljardin dollarin aivot)”. Samoihin aikoihin asteli kuvioihin myös tuleva aviomies, säveltäjä-muusikko-tuottaja Frank Valdor (s. Sittemmin Rollin’ An’ Rockin’ on sentään uudelleenjulkaistu kokoelmilla ”Mä Tahdon Rokata”(Clean 10 HNLP-1960) v. 1957 sekä EP-levyllä ”Yvonne Carre”(Columbia MYEP 709) v. 1937), joka toimikin jatkossa orkesterinjohtajana miltei kaikilla Carrén äänitteillä (alkaen Grammoclub Ex Libris -firman 1961 tuottamasta sinkusta Chérie Noire / Balikou). Rahdissa matkasi Atlantin yli 600 kpl Finnrockia, samoin taatusti koko joukko Yvonne Carrén Rollin’ An’ Rockin’ia. Seiskakasin lisäksi Rollin’ An’ Rockin’ julkaistiin myös Norlophon-yhtiön soivana (ja Erik Lindströmin yhtyeen kuvalla varustettuna) postikorttina v. Savikakkuja ei saatu myydyksi yhtään paremmalla menestyksellä USA:ssakaan, vaan levyjen kerrotaan päätyneen etupäässä miehen ammuntaa harrastaneen tyttären maalitauluiksi. Kotona Saksassa Yvonne aloitti yhteistyön tuottaja Horst Fuchsin kanssa, mikä johti v. 1996 sekä ”SuomiHits: Vuosikerta 1957” (VLMedia VWCD-4657) ja ”Nuori Rytmi! – Suomirockin Salattu Historia, Osa 2”(VLMedia VLCD-1374) v. Jälkeenpäin tähtinäyttelijä on kertaillut tuohtuneena kokemuksiaan Suomessa, joutuen kuulemma töidensä lomassa mm. 1959 yhden singlen poikineeseen levytysso- - 32 - pimukseen Ariola-yhtiöllä. Turussa ja Porvoossa kevättalvella 1967. Myös Lindströmin pro-ryhmä tekee taustalla uskottavaa, vähintäänkin ajan eurooppalaisstandardit täyttävää jälkeä. joukkotappeluun helsinkiläishotellin aulabaarissa sekä uhmaamaan terveyttään kuvauksissa hyppimällä jäälohkareelta toiselle hyytävällä Itämerellä. Harry Palmer -nimistä yksityisetsiväksi ryhtyvää entistä salaista agenttia Ken Russellin ohjaamassa ja Den Deightonin romaaniin perustuvassa britti-trillerissä näytellyt Caine viivähti muissa päärooleissa esiintyneiden Karl Maldenin ja Ed Begleyn tavoin Helsingin lisäksi mm. Vuonna 1959 Yvonne pääsi julkaisemaan ensimmäisen levynsä myös Englanissa, tosin mystisellä taiteilijanimellä Rosita Rosano, taustallaan. Vaikka myyntimenestystä ei saavutettukaan, oli Rollin’ An Rockin’illa silti omat meriittinsä
Offenbach takaa). Hampurin Reeberbahnilla Delhi-Palacessa. Pepiton menestyksen laajetessa Aasian puolelle Carré teki saksalaisartistina historiaa suorittamalla kiertueen myös Japanissa. Myös muut levyn 12 kielellä (mandariinikiinasta hepreaan, turkkiin, kreikkaan, arabiaan sekä suomeen) esitetyt laulut olivat perua aikaisemmilta kiertueilta – ja vastaavasti sen suosio avitti Carren uusien turneiden suunnittelua eri puolille maailmaa. säveltäjäaliaksien Gigi Gatino ja J. Klubikansaa Carré villitsi mm. Espanjassa hän saavutti ostavan yleisön Tanilla, Japanissa taas oli kertoman mukaan kova sana paikalliskielellä mongerrettu Sayonara Nippon. 1976–77 pari singleä RCA:lle tehneessä Manfreds Message -yhtyeesssä sekä oli toinen osapuoli suomalaisvinkkelistäkin nimensä puolesta mielikuvitusta kutkuttavassa duossa Honey B, jonka ainoa sinkkujulkaisu Cantagallo-merkillä v. Samoilla kulmilla Star-Clubilla soittaneiden nuorten Beatles-muusikoiden kerrotaan tietenkin pistäytyneen syksyllä 1961 hänen luonaan nimmaria ruinaamassa, syynä laulajan Decca-levytysputken (kymmenkunta sinkkua vuosina 1961–63) käynnistänyt Pepitokappale, joka keräsi mukavaa huomiota koko läntisessä Euroopassa sopivasti puhjenneen cha-cha-cha -tanssibuumin ansiosta. Keski-Euroopassa taiteilijalla riitti kiireitä sekä tv:ssä että mm. Maailma kuitenkin muuttui. Kotimaansa ohella hänet nähtiin mm. LP:n etnis-iskelmällistä linjaa noudattelivat myös muut pariskunnan - 33 - 60- ja 70-lukujen vaihdevuosien julkaisut sekä Europa-, Somerset- että Hippo-merkeillä, mukaan lukien albumi ”Yvonne Carré Singt Music For The Jet-Set" (Hippo), joka peilasi oivallisesti artistin tauotonta kosmopoliittielämäntapaa sekä tiukkaa hotelli- ja yökerhopainotteista keikkatahtia yksityiskoneen kuljettamana. Sävelmä päätyi Carrén debyyttialbumille ”Volkslieder Aus Aller Welt”, joka julkaistiin v. USA:ssa samainen levytys näki päivänloisteen Tone-Craft -yhtiön tuotteena 1955, yhtyenimellä Frank Virtuoso & The “Virtues“. Hilton-hotellikiertueilla, minkä lisäksi hän esiintyi myös Australiassa, Etelä-Afrikassa sekä hieman myöhemmin Afrikan itäisissäkin osissa, mistä tarttui matkaan swahililainen rakkauslaulu Malaika. Melodisc-merkin single (Queer Things / Little Boy) ja EP “A Little Bit Of Spice“ koostuivat etupäässä amerikkalaisen Ruth Wallisin kirjoittamista ja alunperin hänen itsensä 50-luvun alkupuolella USA:ssa Wallis Original Record Corp.- ja DeLuxe-merkeillä julkaisemista kappaleista. Itämaan kokemusten innoittamana syntyi loppuvuonna 1962 myös Carrén toinen rokahtavampi äänite Geisha Twist. 60-luvulle saavuttaessa televisiosta oli muodostunut olennainen uranedistämisväline nyt myös komediennena kunnostautuneelle Yvonnelle. Saksalaiselle ääniteteollisuudellekin Carrélla oli vielä sanottavaa, sillä hän lauloi v. 10-vuotinen uurastus alkoi siis tuottaa vähitellen tulosta – ja Carré pääsi toteuttamaan ansioillaan toisen lapsuudenhaaveensa, oman talon ostamisen Sveitsin vuoristosta, Zug-järven rannalta. Alusta pitäen Yvonnen salainen ase oli hänen mukautumiskykynsä esittää kappaleita foneettisesti mutta kuitenkin riittävän uskottavasti lähestulkoon millä tahansa kielellä. Sveitsin, Alankomaiden, Itävallan ja Pohjoismaiden viihdelähetyksissä. Diskojen myötä vanhat hotellikeikat ja kabareet jäivät vähitellen historiaan. sitäkin jännittävämmän kuuloinen “San Juan Rhythm Boys“. Lopputuloksena oli jälleen huomattava kansallinen hitti v. Carre pyrki jalostamaan keikkasettiään sekoittaen siihen osasia niin klassisesta musiikista, oopperoista ja musikaaleista, evergreeneistä, samba- ja steppitanssinumeroista rock’n’rollin kautta edelleen souliin ja discoon. 1965 Valdorin hallinnoimalla Europa-levymerkillä Saksassa sekä kansainvälisenä painoksena Somerset-yhtiön toimesta nimellä “World Wide Folk Bag”. Eräässä Japanin turneen aikaisessa tv-lähetyksessä esiintymiskaveriksi osunut Kyo Sakamoto oli antanut Yvonnelle kotiinviemisiksi sekä edelleen saksaksi käännettäväksi läpimurtokappaleensa Sukiyaki. Mainittakoon vielä detaljina, että myös Rollin’ And Rockin’in alkuperäisversio (Frank Virtuoso Rockets) ilmestyi Englannissa samaisella Melodiscillä v. 1956. 4 - 2014 •. 1963. Frank Valdorin tekemäksi merkitty laulu itse asiassa muistutti sävelmältään hyvin paljon Rollin‘ And Rockin‘ia. Lisäksi Carré vilahtelee erilaisissa tehtävissä Frank Valdorin lukemattomilla lounge-tanssilevytyksillä, milloin cameo-vokalistina, milloin laulujen tekijänä (mm. 1978 koostui tv-sarjan Sindbad tunnusmelodiasta kääntöpuolellaan jälleen Aasian markkinoille kurotellut diskorallatus Yokohama-Boy. Studio- ja esiintymisaktiviteetit mitä luultavimmin viimeistään 90-luvulle tultaessa lopettanut Carré viettää nykyisin hyväkuntoisen oloisena peruseläkeläisen arkea Sveitsissä Frank-miehensä kanssa – sekä valmistellen hartaasti elämänkertakirjaansa “Ice Cream, Cognac And You”
Jeffersonin alueella viljeltiin puuvillaa ja musta väestö toimi vuokraviljelijöinä, kuten Frank. Leen jälkeen Frank ja Mittie saivat vielä kaksi tyttöä, nuorin Mary syntyi 1909. Kuva hänen sukutaustastaan kuitenkin muuttui tuoreen elämäkerran myötä. V uosikymmenen vaihteessa Big Bill Broonzysta julkaistiin kaksi elämäkertaa. Listaan on myös lisättävä pääsy sattuman kautta vuoden 1938 From Spirituals To Swing -konsertin blues-edustajaksi ja siitä kehittynyt ura varhaisen valkoisen yleisön folk-liikkeen yhtenä mustana keskushahmona. Se näkyi roolina yhtenä bluebirdbluesin ja Chicagon bluesyhteisön keskeisistä hahmoista, samoin varhaisen torvivetoisen ja sähköisen bluesin luojana 1940-luvulla. Frank ja Mittie muuttivat Jeffersonin kunnan Vaugine-nimiseen pikkukaupunkiin, jonka väestöstä n. Mikä siis muuttui Big Billin tarinassa. Avioliitto Mittien kanssa kesti 40 vuotta. Elämänkerturi Riesman löysi Big Billin kirjeenvaihdon hollantilaisen naisystävän Pim van Isveldin luota. JUSSI RONKAINEN MISTÄ MIES ON KOTOISIN. 2/3 on tänäkin päivänä mustia. Näin oli mahdollista saada yhteys elossa oleviin sukulaisiin ja haastatella heitä. Big Bill syntyi 1903 ja sai nimekseen Lee Conly Bradley. Billin isä Frank Bradley syntyi ilmeisesti Etelä-Carolinassa sisällissodan aikana. Peruskuva kehityskaaresta mustan yleisön akustisen countrybluesin tähtenä on kiistaton. Big Bill kertoi 1956 tanskalaisyleisölle nimekseen William Lee Conley Broonzy, josta siis toinen etunimi oli oikea ja kolmas lähes oikea. Perhe oli siis yli puolet pienempi kuin Bill mainitsi elämäkerrassaan. Frankin ensimmäisen vaimon lapsia perheessä oli kaksi, joista vanhempi, Andrew syntyi 1882. Riesmanin mukaan perheellä oli vuoden 1900 väestötiedoissa seitsemän lasta. Maa oli valkoisten omistuksessa. Saman vuoden elokuussa hän nai Anna Lou Sparksin. Anna Loun kohtalosta ei ole selvyyttä ja Frankin varhaisvaiheistakin on useammanlaista tietoa. Hän ei omistanut juuri mitään vaan asui vuokralla lukuisten muiden tavoin. Vuoden 1900 verotietojen perusteella Frank kuului alueen köyhälistöön. Kirjeenvaihdosta kävi ilmi Billin arkansasilainen perhetausta. – LAPSUUS JA NUORUUS Big Bill kertoi olevansa Mississippistä kotoisin ja syntyneensä 1893. Lisäksi Bilillä oli keskeinen rooli eräänä ensimmäisistä bluesin tuojista Eurooppaan. Vuoden 1910 väestötietojen • 4 - 2014 - 34 -. Frank meni toisen kerran naimisiin 1889 lopussa Mittie Belcherin kanssa New Gasconyssa Arkansasissa. Frank muutti Jeffersoniin itäiseen Keski-Arkansasiin viimeistään 1882. Armoitettuna jutunkertojana Big Bill rakensi ja muunsi tarinaansa kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopivaksi ja naulasi omaelämäkerrallaan ”Big Bill Blues” sen pääpiirteet jo 1955. Jälkimmäinen Bob Riesmanin ”I Feel So Good” muutti melkoisesti kuvaa bluesin jättiläisen elämästä ja persoonasta
Levytyksiltä käy selville Billin kitaransoiton monipuolisuus ja laulun varmuus. Hän opetti Billille lauluja, joista osa oli bluesia, osa reelejä, hengellisiä lauluja ja muuta bluesia varhaisempaa musiikkia. Billin mukaan soitto toi maatöitä paremman elintason Jeffersonissa. Toisella yrittämällä Bill sai levysopimuksen Paramountilta ja ensilevytys House Rent Stomp / Big Bill Blues tallennettiin loppuvuodesta 1927 ja julkaistiin seuraavana kesänä. Hänet kastettiin 12- tai13vuotiaana ja hän harkitsi saarnaajan uraa. Levytyksen myötä levyalan vedätykset tulivat Billille tutuiksi. Billin mukaan Gertrude toi ruokatauolla vettä juotavaksi, mutta vei rahat ja totesi, ettei Bill saa kirkollisista esiintymisistä mitään kotiin tuotavaa. Ei ole tärkeää, oliko Jerry-eno todellinen henkilö tai nimitys useille paikallisille pelimanneille. Kappaleet ovat varmasti soitettuja kulkevia ragtime-vaikutteisia bluesralleja, joista edellinen on instrumentaali. Billin Vuoden 1920 lopulla Bill meni naimisiin Gertrude Embreyn kanssa. Tätä tuki kappaleen When Do I Get To Be Called A Man sanoitus, joskin se levytettiin 1955 Britanniassa. Andrew, Billin vanhin veli, asui 1920-luvun alussa Chicagossa ja toimi rautateillä makuuvaunun portieerina. Kirkko oli mustan yhteisön keskus ja se näkyi Billin elämässäkin. Saman muistikuvan antoi Mississippi Sheiksin kitaristi Houston Stackhouse. LAMA, HOKUM JA HALPAMERKIT Taloustilanne heikkeni 1929 syksyn pörssiromahduksen vuoksi ja se näkyi levymyynnissä. Samaan aikaan mm. Loppukesästä 1929 Bill solmi paremman levytyssopimuksen artistinimellä Willie Lee Broomley ja allekirjoitti sopimuksen Willie Lee Broonzy nimellä. Billin mukaan isä oli farmari. Bill lähti junalla Chicagoon. Tuloksena oli 1930 alkaen joukko kulkevia ralleja kuten Somebodys’ Been Using That Thing, Selling That Stuff ja Papa’s Gettin’ Hot. Billiä säesti John Thomas. Valinnassa auttoi tahtomattaan valkoinen pomo, joka tarjosi kesken työpäivän 50 dollaria sekä uuden viulun Billille ja soittokumppani Louis Carterille uuden kitaran soittokeikkoja vastaan. Tämä suostutteli Billin vaihtamaan viulun kitaraan ja opetti alkeet. Tuki uudessa ympäristössä oli jo valmiiksi, samoin oman kertoman mukainen työ rautateillä. Väestötietojen mukaan Bill (Lee) oli koulussa 1910 ja 1920 tiedoissa Frankin ja Mittien kolme nuorinta lasta, Bill mukaan lukien, osasi lukea ja kirjoittaa. Hokumista tuli muoti-ilmiö. Sodasta kotiutetut mustat olivat uhka etelän rotuerottelujärjestelmälle ja sodan jälkeen asenteet rotuerotteluun kovenivat, mikä näkyi mm. Tähän saumaan Melrosen tallissa toimi Georgia Tomin johtama Famous Hokum Boys, jossa soitti Bill Broonzyn lisäksi kitaristi Frank Brasswell. Useimmat Billin seuraavista julkaisuista tehtiin näihin alennussarjoihin. Esiintymiset tapahtuivat lähinnä vuokrajuhlissa. Ensimmäisen SLIM & BILL GAITHER, MEMPHIS uvulla 0-l 93 ~1 Y NZ OO BIG BILL BR - 35 - 4 - 2014 •. Bill kertoi elämäkerrassaan enonsa Jerry Belcherin tärkeimmäksi musikaaliseksi vaikuttajakseen ja opettajakseen lapsena. Soittajat olivat keskellä. Hänen ensimmäinen soittimensa oli omatekemä viulu ja esiintymisiä oli mustien keskuudessa, mutta myös paikallisten kaksisuuntaisilla piknikeillä. Bill sai lapsuuden ympäristössä vahvan musikaalisen pääoman lauluissa ja soitossa. Vuoden 1920 tietojen mukaan Frankista oli tullut sekatavarakaupan myyntimies. Bill kertoi Alan Lomaxin haastattelussa 1947 ja muistelmissaan olleensa armeijassa ensimmäisen maailmansodan aikana ja palvelleensa tuolloin myös Euroopassa. Riesmanin mukaan on todennäköisintä, ettei Bill käynyt armeijaa. CHICAGOON JA LEVYTTÄMÄÄN mukaan Frank oli muuttanut perheineen puolen kymmenen kilometrin päähän Plum Bayoun kylään. Vuonna 1923 Gertrude haki eron Billistä, koska ”mies oli jättänyt vaimonsa 1921”. Täytyy huomauttaa, että kappaleen ajo on kova. Gertrude oli ”naapurintyttö”Plum Bayosta. Frankin ammatti oli muuttunut sekatavarakaupan kantajaksi – outo ammatti, paitsi ehkä plantaasikaupassa. Tarinansa mukaan hän tutustui Papa Charlie Jacksoniin 1924 viulunsoittotaitonsa vuoksi. Kaksimielisen sanoituksen teki Tampa Red paikallisesta hokemasta ja Georgia Tom sorvasi sävelmäksi muunnelman Papa Charlie Jacksonin Shake That Thingista. Pariskunnan välit heikkenivät Billin mukaan rahan vuoksi – Gertrude halusi miehensä töihin rautateille. Kertomansa mukaan Billin palkkio ensikertalaisena oli puolet kokeneemman Thomasin palkkiosta. Eropapereissa ei ole mainintaa lapsesta, josta Bill kertoi tarinoissaan. Uskonnon merkitys oli vahva mustissa maatalousyhteisöissä 1900-luvun alkupuolella. Kitaroinnin varmuudesta näytteeksi käy Saturday Night Rub, joka on Frank Brasswellin kanssa soitettu ragtimeduetto. Billin mukaan hän kävi usein soittamassa ystävineen paikalliselle plantaasinomistajalle, joka antoi myöhemmin Billille ensimmäisen kitaran. Tätä henkilöä ei löydy väestötiedoista. Jos levyllä oli pianoa, sitä soitti Georgia Tom. Näihin aikoihin Bill joutui valitsemaan kirkon ja maallisen musiikin välillä. Armeijassakaan mustat eivät siten olleet tasavertaisia valkoisten kanssa, mutta maailmankuva muuttui. Tampa Redin ja Georgia Tomin (Tom Dorsey) kehittelemä hokum blues löi läpi It’s Tight Like That -rallilla vuonna 1928. Valinta oli tehty. Bill ja John Thomas tekivät toisen levyn Paramountille, mutta menestys ei ollut kummoinen kummallakaan 78:lla. Yhtiöt kehittivät alennuslevyt, joita sai 24 sentillä. Jälkimmäisen levyn ykköspuoli Down In The Basement aloitti Billin lukuisten junalaulujen sarjan. Heikossa taloustilanteessa hokum bluesin hupaelmat ja kupletit kaksimielisyyksineen myivät hyvin. Hänen kauttaan Bill tutustui Paramountin tuottajaan Mayo Williamsiin, joka oli yksi levytetyn mustan musiikin uranuurtajista. Bill kertoi koulutuksestaan erilaisia tarinoita. Hän oli liian nuori eikä armeijan papereista löydy mitään Billiin tai Leehen viittaavaa. Kohtelu oli erilaista kuin kotikonnuilla kovan rotuerottelun etelävaltioissa – toisaalta mustia sotilaita ”pojiteltiin” ja heillä teetettiin kovia suorittavia töitä. lynkkausten lisääntymisenä. Charlie Patton, Willie Brown ja Son House tai Mississippi John Hurt saivat $50 julkaistusta levypuolesta. Bill sai 25 dollaria julkaistua levypuolta kohden. Bill teki vaimonsa tahdon mukaan. Ilmeisesti 1928 tai seuraavana vuonna Bill tutustui levytuottaja Lester Melroseen, joka oli Chicagon rotulevyjen tuotannon avainhenkilöitä. Erityisesti Euroopassa palvelleiden kokemukset asemastaan muuttuivat. Levyartistina Papa Charliella oli suhteet Chicagon vilkkaassa musiikkielämässä. Bill soitti jonkin verran Chicagon alkuvuosinaan. tarinointia selittänee hänen vanhemman veljensä, 27-vuotiaan Jamesin, palvelusajat sekä ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneiden etelävaltioista kotoisin olleiden mustien tarinat armeijasta ja Euroopasta. Nämä olivat tilaisuuksia, joissa lavan puolet oli jaettu mustalle ja valkoiselle yleisölle
Nyt hän sai levyttää soolona ja ne julkaistiin nimellä Big Bill. Niistä julkaistiin vain osa ja nekin eri nimillä: duoesitykset Bill and Sliminä ja Western Kidinä, Hokum Boysina ja Big Bill Johnsonina. Uudelle yhtiölle tehdyt ensilevytykset tehtiin keväällä 1934 Chicagossa, ensilevytysten jälkeen taas kotikaupungissa. Vuoden 1930 väestötietojen mukaan Bill asui Chicagon West Sidessa, työskenteli metallityöläisenä, oli naimisissa 25-vuotiaan Annien kanssa ja heillä oli kuusivuotias poika Ellis. Billin kannalta huomionarvoisia olivat Hip Shakin’ Strut ja Hokum Stomp, joista käy selville erinomainen kitaratyöskentely. Levytykset julkaistiin eri nimillä: Big Bill Johnson, Slim Hunter, Johnson and Smith, Steele and Johnson, Hunter Brothers ja Missisippi Sheiksin menestyksen vedossa käytössä oli myös Chicago Sheiks. Yhdysvaltojen talous alkoi elpyä 1932, mikä näkyi myös levyteollisuudessa – ihmiset ostivat yhä levyjä. Seitsemällä häntä säesti banjisti Steele Smith. teemaa mukavasti varioiden. Väestötiedoissa Bill oli William Lee Broomsey -nimellä, joka on sama kuin Melrosen sopimukseen kirjoitettu. Samassa sessiossa Bill soitti lisäksi viulua yhdessä Memphis Nighthawks- ja Alabama Rascals -nimiä käyttäneen jazzkokoonpanon kanssa. Sisarusten yhteydenpidosta ei juuri ole jäänyt jälkiä dokumentteihin tai sukutarinoihin. Riesman lainaa musiikkihistorioitsija Marshall Wyattia, jonka mukaan heidän levyttämänsä Rukus Juice Blues sai sanoista riisuttuna ja nopeammassa tempossa 1935 Bob Willsin western swing -käsittelyssä nimen Osage Stomp. Sessiossa tallennettiin kolmetoista esitystä. Seuraava sessio oli viimeinen Paramountille. Hän sai välittömästi vastaukset ja tähän päättyi Billin lähes kaksi vuotta kestänyt levytystauko. Famous Hokum Boysin kokoonpano levytti halpalevysarjaan kymmenen siivua muutaman päivän sisällä. Tämä oli Braswellin ja Billin viimeinen yhteinen sessio, jonka jälkeen Braswellistä ei ole tietoja. Billin Andrew-veljen lisäksi vanhempi sisko Mattie oli muuttanut Chicagoon. © Michael van Isveldt Collection kerran kokoonpano levytti New Yorkissa 1930 keväällä. Willsin Osage Stomp muistuttaa myös Memphis Jug Bandin 1934 levyttämää reipasta Rucus Juice And Chittlin’ -instrumentaalia. Tuottelias vuosi 1930 päättyi levytysten osalta vielä Indianan matkaan, jossa tallennettiin 17 raitaa kahdessa päivässä. Levytykset eivät juuri edistäneet Billin menestystä, mutta toivat lisää varmuutta studiotyöskentelyyn. Bill elätti itsensä lamavuosina jatkaen päivätöitään, ilmeisimmin metallimiehenä. Tästä pitäen Bill soitti enimmäkseen pianistien kanssa duona. Näillä levytyksillä mukana oli aina piano ja muita soittimia. Melrose levytti Billiä ja Frank Braswelliä Indianassa keväällä 1930. Vasta vuoden 1953 Euroopan kiertueella Ranskassa Billiä tallennettiin soolona. Seuraava Melrosen maratoonisessio oli syksyllä samana vuonna. Aiheena olivat tietysti seksi, mutta myös kieltolaki ja alkoholiteemat siinä missä absurdimpikin hassuttelu. Muutama raita oli levytetty jo aiemminkin ja uusina olivat Shelby County Blues, Bull Cow Blues sekä Long Tall Mama. Valtaosa oli hokum bluesia. Yhteistyö kuului käsitteeksi muodostuneessa bluebird-blues -soundissa. Kitaristina Bill osoitti olevansa rautainen ammattilainen ja hänen tyylinsä tunnusmerkit muusikkona alkoivat näkyä, vaikka kahden 1920-luvun countrybluesin jättiläisen Blind Blaken ja Blind Lemon Jeffersonin vaikutus kuului yhä vahvasti. Avioon pari oli astunut 1921. Erityisesti Bill teki yhteistyötä Wasboard Samin ja Jazz Gillumin kanssa. Lama söi myös Billin levytyksiä. Bluebird julkaisi Billin omissa nimissä parikymmentä levypuoliskoa, mutta tarjosi hänelle töitä studiossa sessiokitaristina. Olisiko kaksinnaiminen ollut syynä nimen muutokseen ja etäisyyden ottoon verisukulaisiin – tiedä häntä. Osa kappaleista oli aiemmin levytettyjä, mutta omia tuotoksiaankin Bill pääsi tallentamaan, esimerkkinä Too Too Train Blues. Viimeisimmässä kiteytyy myös Billin sormipikkaustekniikka. Peukalo komppaa ja rytmittää synkopoituja yläkielten juoksutuksia ja ragtimekitaroinnin vaikutus on vahva. Sopimus kesti lähes vuosikymmenen. Kevään sessiot saivat jatkoa kesällä ja Bluebird-kauden vahvat esitykset muotoutuivat. Melrose siis käytti Billiä sessiokitaristina. Kolmessa päivässä äänitettiin 25 esitystä. Syntymäpaikaksi oli merkitty Mississippi. Se pidettiin keväällä Graftonissa ja sisälsi kaksi Billin omaa sävellystä (Hour Your Want It Done / Station Blues). Melrose lähestyi vuoden1934 helmikuussa rotulevymarkkinoita hallinneita RCA Victoria sekä Columbiaa ja kertoi, että tarjolla on blueslahjakkuus valmiina vastaamaan heidän r&b-markkinoidensa tarpeisiin. Bill soittaa ragtimetyylisissä kappaleissa kitara- BIG BILL äitinsä MITTIE BELCHER BRADLEYN ja nuorimman siskonsa MARY BRADLEY DOVEN kanssa 1940- ja 50-lukujen vaihteessa • 4 - 2014 - 36 - Maaliskuussa samana vuonna Melrose järjesti Billille kolmepäiväisen levytyssession New Yorkissa. Näissä käytettyjä sanoitus- ja sovitusideoita Bill kierrätti repertuaarissaan vuosikymmeniä. Jonkin aikaa tämän jälkeen Paramount meni konkurssiin. Tuloksena oli I Can’t Be Satisfied / Grandma’s Farm, joissa Billin lauluntekotaidon vahvistuminen kuuluu. Leroy Carrin ja Scrapper Blackwellin menestyskonseptia varioitiin siis Bluebirdillä ja vuoden 1946 lehtihaastattelussa Bill mainitsi Leroy Carrin parhaaksi kuulemistaan blueslaulajista . Näillä raidoilla Bill kuulostaa luontevalta niin kitaristina kuin laulajanakin. Kieltolain päättyminen joulukuun alussa 1933 muutti myös musiikkibisneksen Yhdysvalloissa. Plektratekniikkansa hän oli onnistunut kehittämään erinomaiseksi ja tunnistettavaksi. Bill soitti lähes kaikilla Samin yli 150. Tallennuksen sai Billin ensimmäinen rotujen välisiä suhteita käsittelevä laulu Police Station Blues. Bill soitti kappaleet joko sormisoittona tai plektralla. Merkittävintä olivat neljä sooloesitystä. Bill sai sopimuksen RCA Victorin halpayhtiöltä Bluebirdiltä. Vuoden 1931 alussa hän levytti Graftonissa viimeisen sessionsa Georgia Tomin kanssa: tuloksena puolenkymmentä raitaa. Valtaosa kappaleista oli jo aiemmin tallennettuja hokum-blueseja tai sitten muunnelmia aiemmin levytetyistä sävellyksistä uusin sanoin. The Banker’s Blues oli prototyyppi Key To The Highwaylle. Tämä kuuluu myös levyiltä: niissä on auktoriteettia niin soitossa kuin laulussakin. Alkuvuodesta Bill vieraili viimeisen kerran studiossa Richmondissa ja tallensi Gennet/Superior/Champion -merkeille 12 esitystä. Billiä ryhdyttiin markkinoimaan uudella nimellä: Sammy Sampson
Bumble Bee Slimiä, Casey Bill Weldonia ja Meriline Johnsonia eli ”Yas yas girliä” sekä teki heille lauluja. Tuotteliaana lauluntekijänä ja säveltäjänä Billin tuloista osa muodostui tekijänoikeusmaksuista. Ink Williams kokosi bluesin puolella kunnostautuneiden MacCoyn veljesten, Charlie mandoliinissa ja Joe kitarassa, ympärille Harlem Hamfats -yhtyeen. Tuolloin tallennettiin Sweetheart Land / It’s A Lowdown Dirty Shame. Sähkökitara oli 1930-luvun uutuussoitin. Etäisyys on Googlen mukaan n. Ensi kerran se kuuluu Big Billin levyllä 1938 maaliskuun 1. Hänen ja Melrosen pitkää yhteistyötä varjostivat Billin kannalta epäedulliset 1930 ja 1934 solmitut sopimukset, joissa Melrose sai puolet tekijänoikeusmaksuista tuottajan tulevan puolikkaan lisäksi. Bill ei liiton pelisääntöjen vuoksi voinut soittaa kitaraa sessiossa. Sam oli kotoisin Jacksonista Tennesseestä, joka sijaitsee koilliseen Memphisistä, kun Billin syntymäpaikka Arkansasin Vaugine sijaitsee lounaaseen Memphisistä. Hän levytti artistina vähintään kolmetoista savikiekkoa vuodessa lähes vuosikymmenen ajan ja studiokitaristina levytysten määrä oli kaksinkertainen. Se on usein mainittu ensimmäiseksi kaupalliseksi sähkökitaraäänitteeksi, mutta ainakin western swingissä Bob Dunn soitti lapsteelillä jo 1935 ja Light Crust Doughboysin Muryel ”Zeke” ERNEST ”LITTLE SON” JOE LAWLARS, BIG BILL BROONZY, LESTER MELROSE, ROOSEVELT SYKES, ST. Sam soitti liikanimensä mukaisesti pyykkilautaa rytmisoittimena ja lauloi. Väestötiedoista ei löydy vahvistusta asialle. Hän soitti kitaraa myös lähes kaikilla Gillumin levyillä. Washboard Samin ja Jazz Gillumin lisäksi Bill säesti mm. Samalla sooloesiintyjien suosio laski mustan yleisön keskuudessa ja pienten yhtyeiden suosio kasvoi. Vielä on ymmärrettävä, että Melrose eli freelancerina eikä kuukausipalkkalaisena ja harva bluesartisti sai tuolloin ollenkaan tekijänoikeuskorvauksia. SONNY BOY WILLIAMSON I & BIG BILL BROONZY n. Tampan asunto oli suuri, siinä oli huone harjoitteluun ja pari huonetta majapaikkaa vailla olevien kaupungissa vierailevien muusikoiden yöpaikaksi. Jazz Gillumin oikea nimi oli William McKinley. Näkökulmaksi tekijänoikeusasiaan on hyvä huomioida, että Bluebirdin levyt myytiin 35 sentin kappalehintaan eikä tuosta jäänyt juurikaan jaettavaa, jos tekijänoikeuskorvaukseksi ajattelee esimerkiksi 1% myytyä levyä kohden. Setänsä kasvattama Gillum oppi ensin harmonin soiton ja sitten huuliharpun. päivän sessiossa. Chicagon musiikkielämä muuttui 1936. Bill kertoo omaelämäkerrassaan, että 1903 syntynyt Washboard Sam oli hänelle puoliksi veli isän syrjähypyn kautta. Gillumin laulutapa oli rento, hän pääsi nuottiin yleensä pinnistelemättä ja harpun soitto oli pakotonta, helpohkoa. Uskonnollinen setä rankaisi ottolastaan bluesin soitosta, mutta poika elätti itsensä puotiapulaisena ja katusoittajana jo murrosiässä. Hänen äänensä oli vahva ja hän käytti usein sanoituksia korostavaa vibratoa. Billille jäi siis neljännes omien kappaleidensa tekijänoikeuskorvauksista. Keskeiseen osaan sen soundissa nousivat puhaltimet. Etunenässä olivat Leroi Carrin ja Scrapper Blackwellin piano–kitara -duo ja Chicagosta tuli tämän uuden tyylin moottori. Tämä oli Barnesin ensimmäinen kaupallinen levytys. Keskeisessä asemassa oli Tampa Red vaimoineen. Pianossa olivat alan parhaimmistoon kuuluvat Black Bob, Joashua Altheimer, Roosevelt Sykes ja Mempis Slim. Kitaran ohella Bill soitti ajoittain myös viulua string band tyylisillä levyillä. Hän syntyi ilmeisesti 1904 Indianolassa Missisippissä ja jäi varhain orvoksi. Lester Melrose ja Ink Williams toimivat suuria yhtiöitä joustavammin. 1948 - 37 - 4 - 2014 •. Samin levytyksillä soittivat paljolti samat muusikot. Erityisesti Melrosen suhteet muusikoihin auttoivat levytysten teossa. Billin levyt myivät hyvin, hän oli saavuttanut levyjä ostavan yleisön suosion ja he tiesivät mitä odottaa Billin levyistä. Billin kitaralikit täydensivät ja vastailivat Samin lauluun ja soolot tukivat yleensä lauluteemaa. 400 km nykyteitä pitkin. Big Bill Broonzylle tämä oli hyvää aikaa ja hän oli Melrosen toiminnan keskiössä. LOUIS JIMMY ODEN, WASHBOARD SAM (etualalla) 40-luvulla © Yannick Bruynoghe © Yannick Bruynoghe levytyksellä parinkymmenen vuoden aikana. Melrose maksoi Tampa Redille järjestelyistä ja Tampan vaimo Francis kokkasi muusikoille. Kitaristina ei kuitenkaan ollut Bill, vaan nuori 16-vuotias valkoinen George Barnes, joka oli liittynyt muusikkojen liittoon jo 12-vuotiaana. Levytyksiä Gillum teki seitsemisenkymmentä 1930- ja 1940-luvuilla. Heidän hittinsä Weed Smokers Dream (Why Don’t You Do Now) oli valtava sekä lukemattomia kertoja versioitu paremmin tunnetulla nimellä Why Don’t You Do Right. MUSTAN YLEISÖN MAKU MUUTTUU Nousukausi loi uudet levymarkkinat 1930-luvun puolivälissä. Liikanimi tuli ilmeisesti muodikkaan jazz-pukeutumisen myötä. Jazzvaikutteet tulivat uudella tavalla bluesiin. Bill esitteli 1934 kymmenkunta vuotta Chicagossa asuneen Gillumin Melroselle. Vertailun vuoksi Billin ääni oli pehmeämpi eikä hän turvautunut juurikaan vibratoon laulun tehokeinona. Tunnetuin versio on ilmeisesti Peggy Leen tulkitsema ja Benny Goodmanin yhtyeen säestämä
Billin sähkökitaraa on kuultavissa myös 1941 Washboard Samin sessioissa kappaleilla, joiden komppi enteilee rock and rollin syntyä. Seuraavana vuonna hänellä oli jo muita töitä eli taituri siirtyi urallaan eteenpäin. Hän tahtoi Robert Johnsonin tähän tehtävään, mutta Robert oli kuollut. Vuonna 1902 perustettu 208 oli ensimmäinen värillisten muusikoiden osasto. Riesmanin mukaan Billin kitarointiin tuli uusia ulottuvuuksia Lil Greenin säestyksen myötä. Rotuerottelu näkyi ammatillisessakin järjestäytymisessä. Liitolla oli työttömyyskassa ja kuolinapu lähisukulaisille. Billin syyskuussa tallentamassa sessiossa käytettiin sähkökitaraa. Kappale oli kantaaottava, sillä sanoituksessa Bill haaveili olevansa rikas, Yhdysvaltain presidentti ja hieman arkisempia asioita, joilla ei rotuerottelun aikana ollut ihonvärinväliä. Sekä Gillumin että Billin tulkinnat ovat kulkevampia uptemponumeroita kuin alkuperäinen. Billin versio tallennettiin seuraavan vuoden keväällä. 1941 VALKOISEN YLEISÖN ETEEN Syksyllä 1938 Columbia -levy-yhtiön valkoinen tuottaja John Hammond etsi perinteisen bluesin esittäjää järjestämäänsä mustan musiikin konserttiin Carnegie Halliin. © Stephen Deutch Campbell 1937 ”normaalilla” sähköistetyllä kitaralla kuten jazzin puolella Count Basien riveissä Eddie Durhamkin. Billin isä kuoli 1930 ja kertomansa mukaan Bill osti äidilleen kodin 1939 tuettuaan häntä taloudellisesti aiemminkin. Billin tekijänoikeusmaksuista Melroselta on jäljitetty kymmenen ja ne ajoittuvat kesästä 1940 kesään 1948, mikä ei tarkoita etteikö muitakin oltaisi voitu suorittaa. Billin ja sisarusten yhteydenpito oli molemminpuolista. Bill kiersi Lil Greenin kanssa tuolloin myös Texasissa. Niinpä Billin käyttämä sointuvalikoima laajeni ja hän alkoi soittaa sähkökitaraa. Sähkökitaran käyttö Billin levyllä oli osoitus ajan hengen haistamisesta sekä ennakkoluulottomuudesta. Bill levytti ehkä tunnetuimman kappaleensa Key To The Highway keväällä 1941. Melrose merkitsi tekijänoikeudet Billin nimiin. Lilin ja Billin yhdessä kirjoittama Lilin ensimmäinen hitti Romance In The Dark vuodelta 1940 on tunnettu myös Dinah Washingtonin ja Nina Simonen versioina. Tehtävään palkattiin Big Bill Broonzy. Hän sai hyvän vastaanoton niin konserttivierailta kuin leh- • 4 - 2014 distöltäkin. Pari kuukautta myöhemmin Jazz Gillum sovitti tästä 8-tahtisen version Key To The Highway -nimisenä vain hieman sanoja muutellen ja Bill oli session kitaristi. Hammond sai kuitenkin palkattua sokean huuliharpisti Sonny Terryn maalaisbluesin esittäjäksi, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli yhä täyttämättä. Hyödynsaajaksi Bill merkitsi siskonsa Mattie Buafordin, mutta muutti 1958 vuoden alussa hyödynsaajaksi viimeisen vaimonsa. Suurin osa Billin sisaruksista muutti Little Rockiin ja siirtyi maatöistä erilaisiin kaupunkityöläisen ammatteihin. Alkuperäisversion nimellä Keyboard Wizard Supreme teki floridalainen Charlie Segar alkuvuodesta 1940, tosin 12-tahtisena. © Frank Driggs Collection SIMEON HENRY, BIG BILL BROONZY, LIL GREEN ja RANSOM KNOWLING Houstonissa, Teksasissa n. Kappaleesta tuli käännekohta Billin uralla. Lisäksi Lil teki jo mainitusta Why Don’t You Do Rightista suuren hitin 1941, kitarassa oli Bill. Omaelämäkerrassaan Bill oli erittäin kiitollinen Hammondille, jonka ansiosta uusi, laajempi yleisö aukesi. Valtaosalla muusikoista ei ollut henkivakuutusta. Nuori Barnes soitti saman kuun lopussa seuraavan session Billin kera ja oli varsin käytetty Melrosen tallin muidenkin artistien levyillä 1938. Bill meni naimisiin varsin pikaisesti 1941 kesällä texasilaisen Rose Allenin, lempinimeltään Texas Rose, kanssa. $800). Yleisö oli hänelle suurin siihen mennessä, se oli valkoinen rotuerottelun aikana ja paikka oli arvostettu konserttisali. Billille oli myös jäänyt saamisia sessioiden kitaroinnista, koska liittoon kuulumattomalle niitä ei tarvinnut maksaa. Missä välissä ero Annien kanssa tuli, on auki. Billin mukaan hän sai erityisen suuret korvaukset 1939 purkitetuista I COME TO SING -ryhmä Chicagossa n. Lilin esittämät kappaleet olivat jazzahtavia, popahtavia sekä suuremmalle yhtyeelle sovitettuja. Hänellä oli tärkeä rooli Lil Greenin nousussa valtakunnalliseksi tähdeksi ja heidän ystävyytensä säilyi senkin jälkeen, kun Lilin tähti hiipui. Arkansasin valkoinen yleisö rotujen mukaan jaetuissa tansseissa oli ollut arkinen tämän rinnalla. Jäsenmaksu ei ollut aivan halpa ($50, nykyrahassa n. Syitä liittymiseen oli useita: kyseessä oli suurin värillisten osasto maassa ja se ajoi samoja taksoja soittajille klubista riippumatta. From Spirituals To Swing -konsertissa hän esitti soolona uuden laulun Just A Dream. 1952: STUDS TERKEL, WIN STRACKE, BIG BILL BROONZY & LARRY LANE - 38 -. Sen tyyli poikkeaa Barnesin soitosta ja on lähempänä Billin soittotapaa, mutta Dixon & Godrichin Blues & Gospel Records 1902–1943 kuten Chris Smithin Big Billin discografia jättää sessiotiedoissa mahdollisuuden muullekin soittajalle. Billin mukaan hän sai Melroselta ensimmäisen tekijänoikeusmaksun ja se antoi mahdollisuuden äidin asunnon ostoon. Bill soitti myös vuosien 1939 ja 1940 From Spirituals To Swing -konserteissa. Keväällä 1939 Bill liittyi muusikoiden liittoon Chicagon paikallisosasto 208:aan. Tuuraajaksi Hammond halusi Blind Boy Fullerin, jota hän yritti tavoittaa käymällä henkilökohtaisesti etelässä todetakseen, että Fuller oli vankilassa
Perheiden illanviettojen jamittelun lisäksi Bill esiintyi myös opiskelijoille. Bill ei levyttänyt kesästä 1942 kevääseen 1945. Tosin palkka oli $150 kuussa, kun kapakoissa Bill teki kertomansa mukaan n. Useat muusikot mainitsivat hänet auttavaisena ja kannustavana. Sodan jälkeen kansalaisuusoikeuskysymys nousi liberaalin vasemmiston joukossa esiin. Bill sai kutsun mukaan ja ensimmäinen esiintyminen oli kesällä 1946. Pistokeikkoja hän teki Chicagon klubien värilliselle yleisölle jatkuvasti. Hänen isäntinään ja vierailun järjestäjinä toimi joukko pitkän linjan jazz-harrastajia. Billin hieman kitkerät kertomukset Melrosen tekijänoikeusmaksuista näyttävät liittyvän ennakkomaksuihin, joita Bill sai. Niillä Melrose piti Billin saatavilla, sillä ennakoista syntyi velkasuhde. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen yhdysvaltalaiset jazzyhtyeet olivat tuttuja vieraita useissa Euroopan suurkaupungeissa ja kiertueorganisaatiot olivat olemassa myös bluesille. Levytykset alkoivat 1949 alussa, mutta seuraavana vuonna ei levytyksiä ollut. Näin Billin elämä käytännössä jakautui värillisen ja valkoisen yleisön kesken. Ympäristö oli Billille uusi, sillä Iowassa on vähän värillistä väestöä. Billin ohjelmistoon tuli enemmän rotukysymystä käsitteleviä lauluja, josta ehkä merkittävin on Black, Brown, And White. Jälkimmäinen oli viimeisiä kaupallisia levytyksiä Memphis Slimin kanssa, joka oli nyt mustan yleisön nouseva tähti. Columbialle Bill teki kahdeksan raitaa kahdessa eri sessiossa vuodenvaihteen 1946 ja 1947 molemmin puolin. $400 viikossa esiintymisillään. Bill järjesti tulokkaille keikkoja ja käytti suhteitaan myös levytysasioissa eikä katsellut nenänvartta pitkin aloittelijoita kuten Muddy BIG BILL BROONZY & MUDDY WATERS UUDELLE YHTIÖLLE JA VANHALLE MANTEREELLE Melrosen asema Chicagon blueslevybisneksen keskiössä heikkeni sodan jälkeen ja Billkin huomasi sen. Samoin Billin esiintyminen muuttui. People’s Songs syntyi uudenvuodenaattona 1945 New Yorkin Greenwich Villagessa Pete Seegerin asunnossa. Samaan aikaan Bill soitti keikkoja South Siden kuppiloissa, mutta niiden tuotot olivat heikkoja. päivänä 1951 Bill laskeutui Brysselin lentokentälle. Heidän repertuaarissaan piti olla peltohuutoja, työlauluja, hymnejä sekä gospelia. Lomaxille Bill kertoi olleensa 1943 työssä Merchandise Martissa, joka oli suurtavaratalo, valmistuessaan 1930 maailman suurin rakennus. Ilmeisesti myös Billin vaimo kävi päivätöissä. Lenin yllätykseksi Bill otti paikan vastaan ja hänestä tuli Lenin ystävä ja kollegapiirin jäsen. Näin Memphis Slimin ja Billin yhteistyö alkoi. Tämä tapahtui 1951 keväällä. Billillä oli uusi melko vaaleaihoinen naisystävä. Tauko johtui muusikkojen liiton levytyskiellosta, jossa oli kyse jukeboxilevyjen tekijänoikeuspalkkioista. Afroamerikkalaista musiikkia hootenannyissa esittivät Leadbelly, Josh White sekä Brownie McGee ja Sonny Terry. Hän hoiti vielä Washboard Samin session säestystehtävät ennen kuin siirtyi New Yorkin Town Halliin Alan Lomaxin järjestämään konserttiin. BIG BILL BROONZY, CHARLES BELCHER & ELGIN EDMONDS 21 Clubilla Chicagossa 40-luvun lopulla - 39 - © Yannick Bruynoghe Waters, Jimmy Rogers tai Little Walter. Come To Sing -kiertueella Bill oli tutustunut valkoiseen Iowan Amesin yliopiston opettajaan Len Feinbergiin. Yhtäältä hänellä oli vanha musta yleisö, jolle Bill levytti ja esiintyi yhtyeen kanssa, toisaalta uusi valkoinen yleisö oli konserteissa ja hän esiintyi soolona tai osana ryhmää akustisesti osin uudella materiaalilla, joka käsitti vanhaa countrybluesia sekä perinteisiä lauluja. Mikä Billin tarinan ja totuuden suhde on, jää epäselväksi. Laulutilaisuuksia alettiin kutsua hootenannyiksi. Yliopiston kautta Bill tutustui Win Stracke -nimiseen jazz- ja blueskeräilijään. Farmitöitä Len ei löytänyt, mutta opiskelija-asuntolan vahtimestarin töitä hän sai järjestettyä. Perusteluna oli lääkärin lausunto, jonka mukaan Bill sairastuisi kapakoiden tupakansavusta ja saattaisi kuolla. Soittotöitä ei ollut kuin satunnaisesti ja Lil Greenin kiertueilla. Amesissa ollessaan Bill otti eron Texas Rosesta. Liikkeen synnyssä oli mukana ennen sotaa syntyneen varhaisen folk-liikkeen aktiiveja. Hänestä tuli vakiohahmo ja valtakunnallisesti ilmestyvissä lehdissäkin huomioitiin Billin esiintymiset suurten kaupunkien parhaimpiin kuuluvissa konserttisaleissa, joissa Come To Sing Hootenanny -konsertteja pidettiin. Ensimmäiset levytykset Bill teki Memphis Slimin kanssa ennen levytyslakkoa. Esimerkiksi Billin I’m Gonna Move To The Outskirts Of Town / Hard Hearted Woman myi puolessa vuodessa 1944 yli 52 000 kappaletta eikä tämä ollut ainoa yli kymmenen tuhannen myyntiin yltänyt levytys Billiltä. Siitä huolimatta vanhat levyt myivät. Jokaisella oli kokemusta valkoiselle yleisölle esiintymisestä. Vuonna 1948 Billillä ei ollut levytyksiä, joten siirtyminen suurelle Mercurylle oli helppo, kun From Spirituals To Swingin yksi järjestäjistä John Hammond toimi yhtiön varajohtajana. He puuhasivat mahdollisimman laajapohjaista esiintyjäkaartia, jonka tarkoitus oli synnyttää Yhdysvaltoihin kansanlaulupohjainen laululiike. Chicagon bluesyhteisössä Billille muodostui merkittävä asema. Jossain suhteessa Billin väite, että hän sai enemmän rahaa soittamalla ravintoloissa, voi pitää paikkansa, muttei enää 1940-luvun alkupuolella. Varsinaisena kutsujana oli legendaarisen Hot Club de France -klubin 1932 perustanut Hugues Panassié. Panassié oli 4 - 2014 •. Winillä oli hyvät yhteydet Ranskaan ja kesäkuun lopussa Amesin Daily Tribunen etusivun uutinen kertoi Big Billin lähtevän Ranskaan. Vuonna 1946 Bill esiintyi enemmän valkoiselle yleisölle kuin koskaan aiemmin. Billin paljon käyttämä ja arvostama pianisti Joshua Altheimer kuoli vuoden 1940 lopulla ja tilalle oli saatava uusi soittokumppani. 1950 Bill lähestyi Leniä kirjeitse ja kyseli, voisiko Len järjestää Billille töitä jollain farmilla. © Yannick Bruynoghe Just A Dreamista ja Done Got Wisesesta. Jokainen edellä mainituista on avoimesti antanut tunnustusta Big Billille. Heinäkuun 18. Noihin aikoihin Billin parhaiten kaupaksi käyneet levyt myivät tuhansia kappaleita kuukaudessa. Billin mukaan ennakot olivat sen tyyppisiä, että Melrose kirjoitti Billin nimiin shekin ja pyysi tätä hakemaan vaikkapa viskipullon ja tuomaan lopun käteisenä takaisin, jolloin Billie ei saanut oikeastaan ennakkoa. Keikat olivat yleensä pianistin kera. Alan Lomaxille Bill kertoi 1940-luvun puolivälissä, ettei hän tuon ajan levyistä saanut edes auton hintaa
Levytyssessio oli merkittävimpiä Billin uralla, sillä siitä tuli hänen käyntikorttinsa Euroopassa. South Bound Trainilla tai You Changed’lla on Billin jalan poljentaa, ei se erotu kompista, • 4 - 2014 LONTOOSSA 1952 kuten pelkän basson ja Billin oman kitaran säestämillä kappaleilla. Neljän tallennetun raidan joukossa oli Jaqueline, joka oli Billin tunnustus Pariisiin jääneelle lemmitylle. Toukokuussa 1952 Bill palasi esiintymään ensimmäisellä Euroopan jazz festivaalilla Frankfurtissa. Joukossa oli nyt ensimmäistä kertaa julkaistu rasismia käsittelevä Black, Brown And White Blues, jonka Alan Lomax oli tallentanut, mutta tämä versio pääsi levitykseen vasta 2003. Osalla kiertueesta mukana ollut Alan Lomax teki pitkän nauhoituksen Billin Pariisin hotellihuoneessa toukokuussa. Hän selitti myös bluesin historiaa mainiten reelit, peltohuudot ja spirituaalit sekä sen, ettei pelkällä bluesilla elä enää mainiten nykyisen leipäpuunsa. vaikutusvaltainen jazzauktoriteetti, joka näki bluesin jazzin perusjuurena ja edeltäjänä. Kuivuuden vuoksi sato epä-. Mukana kiertueella oli vanha soittokumppani pianisti Blind John Davis. Kiertueen päätyttyä vuorossa oli parin päivän levytyssessio Voguelle Pariisissa, missä tallennettiin 25 raitaa Billin valkoiselle yleisölle I Come To Sing -kiertueilla aiempina vuosina esittämää materiaalia. Muutama esiintyminen oli myös Marokon puolella ja kirjeessään Win Strackelle Bill mainitsi keikan Islannissa. Whiten kiertue kattoi Ranskan lisäksi Britannian ja osan Skandinaviaa. Kappaleet Bill oli poiminut sieltä ja täältä. Hetimiten hänellä ja Washboard Samilla oli levytyssessio Chessille. Britanniasta Billin kiertue jatkui Belgian kautta Pariisiin, - 40 - josta tuli hänen tukipisteensä puoleksi vuodeksi. Billin ei tarvinnut turvautua konsulin kyytiin. Billin yleisö oli pääosin valkoista, muttei kokonaan. Billy Boy Arnoldin mukaan sunnuntaisin Moore’s Loungessa oli blues-muusikoiden jamit, joissa Bill kävi säännöllisesti ja oli niiden keskiössä. Hey, Hey ja John Henry. Kappaleet oli selkeästi suunnattu enemmän valkoiselle yleisölle. Big Bill ei ollut ensimmäinen musta bluesartisti Euroopassa. Pienin nimittäjä oli se, että Bill pystyi esittämään niitä yksinkin. Ilmeisimmin hapan oli maistunut Billille normaalia paremmin ennen keikkaa ja juopumus oli näkynyt ja kuulunut. Näitä julkaistiin uudessa 7 tuuman eli 45 kierroksen formaatissa. Kiertue käsitti 26 kaupunkia 29 päivässä. Vielä 1954 joulukuussa Bill vannoi kirjeessä rakkauttaan Jaquelinelle. Kotona Chicagossa Bill palasi jälleen West Siden kapakoihin. Taustalla oli vain Ransom Knowlingin basson säestys. Siinä tallennettiin neljä raitaa Melodisc-yhtiölle. Taustalla saattaa olla Jaquelinen tekemä abortti, joka johti lapsettomuuteen. Euroopan kiertue päättyi rahapulaan, sillä Billille ei tilitetty luvattuja palkkioita sovitusti. Bill valitti ystäväksi muodostuneelle Strackelle rahapulasta ja Win järjesti kotimatkan rahoituksen. Billin eri henkilöiden kanssa käymästä kirjeenvaihdosta selviää, että Jaquelinelle oli kerrottu jotain Billin kotioloista ja eräässä kirjeessä Jaqueline kertoi, että isä aikoi tappaa Billin, jos hän ikinä palaa Ranskaan. Pohja suosiolle Britanniassa oli luotu. Samalla Bill jatkoi suhdettaan ranskalaiseen ystävättäreensä Jaquelineen. Samoin I Come To Sing -esiintymiset jatkuivat ja Billin asema folk-liikkeessä vahvistui. Ne julkaistiin sopimussyistä Chicago Billin nimellä ja sopimuksen Bill allekirjoitti William Johnsonin nimellä. Keikka-arviot olivat pääosin kiittäviä, mutta olipa joukossa hieman hapankin palaute Edinburghin esiintymisestä. Hän esiintyi Lontoossa kaksi iltaa Kingsway Hallissa varauksettoman kiittävät arviot saaneissa konserteissa. Levytyssession jälkeen vuorossa oli kiertue Brittein saarilla. Heidän keikkansa Belgian puolella Antwerpenissä tallennettiin. Lehdistössä Billiä enemmän palstatilaa sai samaan aikaan Britanniassa näyttäytynyt gospellaulajatar Mahalia Jackson. Hän kertoi kirjeissään oppineensa kirjoittamaan vasta vanhemmalla iällä Iowan opiskelijoiden avulla. Joukossa oli kuitenkin aivan eri konseptilla tehtyjä numeroita. Eurooppa ja Pariisi kutsui kuitenkin jo joulukuussa. PAINOPISTE VALKOISEEN YLEISÖÖN Huhtikuussa Bill palasi kotiin Chicagoon. Muddy Waters sai ensipuffin samassa haastattelussa. Panassié varmisti Billin kiertueen tiedotusta järjestämällä Melody Makeriin etusivun jutun “kuuluisasta chicagolaisesta blues shouterista”. Laulujen lisäksi monipolvinen keskustelu kattoi myös Lomaxille rakasta rotuerottelua, jonka osalta Bill oli avoimempi kuin aiemmin. Samoissa esiintymisissä käytiin läpi, kuinka roiseja kappaleita Bill sai esittää. Kiertue kattoi aluksi Pariisin, sitten Britannian ja paluun Ranskaan, jossa keikkojen lisäksi oli myös viimeinen levytys Voguelle. Keikoilla Bill kävi niin Chicagon klubeissa kuin I Come To Sing -ryhmän kanssa. Knowlingin lisäksi saksofonistit Oett Mallard ja Bill Casimir sekä rumpali Judge Riley sekä pianossa joko Memphis Slim tai Bob Call purkitettivat nämä raidat – ja jos esim. Billin rahavaikeuksista Win ei saanut kertoa muille. Euroopan maaperää ja mahdollisia tuloja Bill kartoitti kirjeenvaihdolla ennakkoon. Panassié järjesti Billin taustalle muutaman ranskalaisen muusikon: Guy Lafitte saksofonissa, André Persiany pianossa ja Georges Hadjo bassossa sekä afroamerikkalaiset Merrill Stepter trumpetissa ja Wally Bishop rummuissa, ja hän seurasi joukkoa osan kiertueesta. Lontoossakin järjestyi levytyssessio. Mukana oli radioesiintymisiä, joita folk-liikkeen kautta siunaantui, vaikka mccarthyismi jarrutti heidän mielestään vasemmistolaista folk-liikettä. Bill palasi Ranskaan 1956, mutta pari ei tavannut enää toisiaan. Keväällä 1954 Billin perhe joutui Little Rockissa taloudellisiin vaikeuksiin. Näitä seuranneissa haastatteluissa Bill loi myöhemmin stereotyyppistä kuvaa bluesista ja sen esittäjistä: on oltava köyhä musta ja kotoisin Mississippin maaseudulta – jazz oli kaupunkien juttu. Neljä keikkaa Bill teki Saksan puolella. Billin veli oli käyttänyt äitinsä asuntoa takuuna maanviljelyn laajentamiseen. Värillisen yleisön suosion vähennyttyä Bill panosti countrybluesiin ja folk-pohjaavaan materiaaliin. Toisena Euroopan kävijänä bluesin saralla oli Josh White, jonka vierailu osui 1950 kesään ja oli osa Eleanore Rooseveltin hyväntahdon kiertuetta Euroopassa. Sessio oli Billin viimeinen afroamerikkalaiselle yleisölle suunnattu levytys. Seuraava Euroopan vierailu oli jo lokakuussa. Hieman yli kahden kuukauden Euroopan kiertueen jälkeen Bill palasi laivalla Yhdysvaltoihin. Bill oli kuitenkin laatinut Alan Lomaxille yhdeksän sivun muistelun 1940-luvun puolivälissä. Billin uudet sessiot Mercurylle olivat pari kuukautta Pariisin levytysten jälkeen ja osa kappaleista oli samoja, esim. Asema suosittuna esiintyjänä ja arvostettuna hahmona säilyi. Häntä ennen vanhalla mantereella oli käynyt Leadbelly 1949, jonka vierailu oli suuntautunut Pariisiin ja Britanniaan. Lempi kuitenkin rakoili. Yhtyesoitto tuotti varsinkin ranskalaisille aluksi hieman ongelmia, koska Bill lisäsi kappaleisiin säkeistöjä, joita ei sovittu tai harjoiteltu etukäteen
Bill kävi belgialaisen Yannick Bruynoghen kanssa kirjeenvaihtoa Euroopan matkojen välillä. Yannickien tuttava Jean Delire filmialalta oli kiinnostunut bluesmuusikon filmaamisesta. Sisällön painotuksiin ja rakenteeseen vaikuttivat Billin kokemukset, mutta myös keskustelut Alan Lomaxin ja muiden valkoisten jazz-, blues- ja folk-harrastajien kanssa niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa. Tanskalainen Storyville Recordsin omistaja 4 - 2014 •. Bill ei ollut ensimmäinen afroamerikkalainen muusikko, jonka muistelmat julkaistiin. Lähes 17-minuuttinen tallenne löytyy YouTubesta osoitteesta www. Britanniasta kiertue jatkui viikon verran Belgiassa, josta Bill siirtyi Hollantiin. Billin soittokavereiden lista kun on monin paikoin bluesin kuka kukin on -luettelo. youtube.com/watch?v=okkkLyRSy0Y. ELÄMÄKERTA JA JÄLLEEN EUROOPAN KIERTUE Kesäkuussa 1954 Bill sai apukokin työn Circle Pines Centerin kesäleirillä Länsi-Michiganissa. Suhde valkoiseen naiseen oli Billille ja useille yhdysvaltojen mustille miehille merkittävä asia, ei pelkästään sukupuolten välisen vetovoiman vuoksi vaan myös siksi, että rotu- ja sukupuolten välinen valtamekanismi kääntyi siinä värillisen eduksi. Bluesmuusikkona Billin lähestymistapa oli kuitenkin uusi. Brittibluesin isä Alexis Korner oli kova Big Billin fani. Bill pääsi ensi kerran Britannian televisioon kaupallisen kanavan Downbeat-ohjelmassa, jolloin hän esitti kappaleet Keep Your Hands Of It ja Trouble In Mind. Yannick ymmärsi Billin verrattomat tarinankertojan lahjat ja kannusti häntä kirjaamaan elämänkokemuksensa paperille. Kirjeenvaihdosta näkyy, että Bill oli toivottu ja melko usein nähty vieras sukulaisten luona. Elokuva näytettiin ensin Belgian tv:ssä, mutta Britannian tv:n esitys oli merkittävä. Yannick muokkasi vaimonsa Margon kanssa materiaalin kirjan muotoon. Barber suunnitteli Billin ja Donganin yhteislevytystä, mutta Bill sai taustalleen brittiläisiä jazzmuusikoita. Yhtä kaikki skifflebuumi siivitti myös Billin menestystä. Riesmanin elämäkerran perusteella Big Bill Blues sisältää varsin väljästi totuutta ja paljon osatotuuksia sekä erilaisia stereotyyppisiä tarinoita, mutta toisaalta Billin kokemuksia. Britanniassa ilmestyi useita elämäkerran arvioita ja Billin haastatteluja. Yannick tunsi brittiläisen musiikkikriitikko Stanley Dancen, jolla oli yhteydet ja keinot saada kirja käännetyksi ja julkaistuksi Britanniassa. Hollannin turneen eräs illanviettokin on tallennettu ja näin kuva kiertue-elämästä on selkeämpi. Bill esittää neljä kappaletta vastaanottavaiselle yleisölle ja leopardikuvioista takkia kantava nainen flirttailee kontaktia karttavan Billin kanssa. Samaan aikaan skiffle oli lyönyt Lonnie Doneganin johdolla ja Chris Barberin siiven suojassa läpi. Se oli uuden yhteistyön ensihedelmä ja teki Billiä yhä tunnetummaksi liberaalin vasemmiston piirissä, joka oli Folkwaysin markkinoinnin kohderyhmä. Joulukuun alussa Bill saapui Brysseliin. Kiertue oli menestys. Hollan- - 41 - nissa joka illalle oli konsertti ja lisäksi oli sekä tv- että radioesiintymisiä. Maailma oli tuolloin yksiselitteisesti miesten maailma. Tuloksena oli Jaques Boigelotin käsikirjoittama filmi Low Light And Blue Smoke: Big Bill Blues. Moe Aschin Folkway julkaisi radiosession parhaat palat tarinointeineen ja soittoineen. Se sai hyvät arviot ja voitti hopeakarhun lyhytdokumenttien sarjassa Berliinin filmifestivaalilla 1957. Näin kävi pitkän kirjeenvaihdon yhteydessä ja ilmeisesti kesätyö joudutti materiaalin kertymistä. He tutustuivat ensivierailulla. Kaikki majoitusliikkeet eivät kirjanneet värillisiä asiakkaita, vaikka heille oli etukäteen varattu huoneet ja asiat olivat muutoinkin järjestyksessä. Tarinassa Bill saapuu pieneen klubiin, jossa New Orleans -tyylinen yhtye on lopettamassa esiintymistään. Tätä hollantilaisten illanviettäjien oli vaikea niellä. Jutustelussa Bill selitti myös Yhdysvaltojen rotukysymystä varsin pessimistisesti: ”maailma on aina valkoisen miehen maailma”. Kirja toimi myös valkoiselle yleisölle johdantona bluesin maailmaan. Brysselin jälkeen Billin kiertue jatkui Pariisiin, siitä Saksaan ja pariksi viikoksi Tanskaan. Hän näki kertovansa totuuden Mississippistä ja bluesista. Matkaa ennen säännölliset esiintymiset Chicagossa ja Come To Sing -ryhmän kera jatkuivat. Elokuussa 1955 Bill palasi Britanniaan. Uudelleen muokattu materiaali suunnattiin valkoiselle yleisölle. ammattiyhdistykset käyttivät. Häntä edelsi useiden jazzmuusikoiden muistelmia aina Jelly Roll Mortonista ja Louis Armstrongista alkaen. Kyseessä oli Kalamazoon lähellä sijaitseva maanviljelyosuuskunta, jonka leirejä mm. onnistui ja äiti oli joutua takaisin peltotöihin ilman asuntoa. Pari aloitti suhteen. Melody Maker lehti nosti rasismin esiin ja anteeksipyyntöjen kera ongelma hellitti. Olihan Bill elävä linkki hänen yhtyeidensä kopioimien levyjen ja elävien muusikkojen välillä. Hän kun oli aito asia ja skiffle taas paljolti amerikkalaisen musiikin kopiointia kotikutoisia soittimia myöten. Billkin kutsuttiin hätiin ja joillain keinoilla ongelma ratkesi onnellisesti. Esimerkiksi Eric Clapton, Ray Davies ja Keith Richards ovat maininneet sen muuttaneen heidän musiikkimakunsa – se oli musiikkivideo ennen musiikkivideoita. On muistettava, ettei naisen asema ollut 1950-luvulla sitä mitä se on nyt Pohjoismaissa. Hollannin keikalla hän tutustui kolmatta kymmentään elävään Pim van Isveldiin, joka oli hullaantunut Billistä. Ensipainos Big Bill Bluesiksi nimetystä muistelmakirjasta julkaistiin 1955 Ranskassa, mutta se oli kaupallinen fiasko. Samoihin aikoihin Bill ja Pete Seeger esiintyivät sekä Chicagon yliopiston salissa että radiossa. Korner näki myös brittiläisen rasismin, jonka Bill kohtasi siinä missä moni muukin värillinen muusikko
Melody Makerin viimeisessä haastattelussa Bill toivoi taloudellista apua ja samalla kehui juuri Euroopan kiertueelle lähteviä Brownie McGheetä ja Sonny Terryä. Huhtikuussa Bill palasi Chicagoon ja Rosen luo. Syöpä levisi yhä aggressiivisesti. Neljä päivää tukikonsertin jälkeen 1.12.1957 Chicagossa avattiin Old Town School of Folk Music -oppilaitos, jossa opetettiin kansanmusiikkia. Se, miten Bill kuvitteli selviävänsä kolmiodraamasta eri mantereilla, ei ole tiedossa. Tuoreeseen perheeseen kuului myös Pimin vanhempi poika Jeroen. Seurauksena oli runsaasti Billin kuntoa seuranneita ja hänen merkitystään käsitelleitä artikkeleita. Esiintyjät koostuivat Billin ystävistä bluesyhteisössä ja Come To Sing -liikkeen folk-liikkeessä. Näistä äänitteistä julkaistiin Folkwaysilla lp ”Big Bill Broonzy And Pete Seeger In Concert”, joka on ainoa Billin konserttitaltiointi yhdysvaltalaisen yleisön edessä. Nämä olivat useita vuosikymmeniä lähes ainoita saatavilla olleita tallenteita Billin esiintymisistä eurooppalaisen yleisön edessä. WFMT eli Chicagon klassinen ja folkmusiikkiradio tallensi satoja konsertteja. Bill esiintyi jälleen Chicagon klubeilla ja folk-konserteissa sekä radiossa valkoiselle väestölle. Kesäkuun lopulla 1956 Bill nousi Queen Elisabethin kannelle ja matkusti viiden kuukauden Euroopan kiertämisen jälkeen kotiin. Näitä valkopaitaisen Billin esityksiä on myös YouTubessa. Bill kiersi - 42 - 58 © Ajan Säve l 43/1958 Bruynoghesien kanssa Chicagon klubeja ja Yannick otti tuolloin paljon kuvia, joita on näkynyt eri bluesjulkaisuissa Riesmanin kirjaa myöten. Bill pystyi tämän jälkeen puhumaan vain kuiskaamalla. Bill oli näyttänyt Pimille 1951 erotodistuksen Rose Allen Broonzysta eli Texas Rosesta ja Pim uskoi, että Bill oli vapaa mies. Pari kiersi Britanniassa. Nyt hän kiersi afroamerikkalaisen Borther John Sellersin kanssa. He olivat tapailleet muutaman vuoden. päivänä 1956 syntyneen Arnold Michael van Isveldtin. Billin kiertävän elämäntyylin vastakohtana Rose oli asunut samassa osoitteessa 1930-luvulta ja oli vielä 20 vuotta myöhemmin töissä samalla työnantajalla Hotel Lincolnissa. Hautajaiset olivat sekä bluesettä folkyhteisön kuka on kukin -tilaisuus ja läsnä oli myös useita Billin perheenjäseniä. Ystävät järjestivät Billille tukikonsertin kulujen peittämiseksi ja WFMT oli mainostamisen avainroolissa. Bill sai töitä opettajana sekä oppilaitoksen markkinoijana. Arkkua kantoivat Win Stracke, Muddy Waters, Ransom Knowling, Studs Terkel, Chet Roble, Brother John Sellers, Tampa Red, Sunnyland Slim ja Otis Spann. Stefan Grossman löysi nauhan Seegerin ladosta ja entisöi sen. Hän esiintyi Brownie McGheen ja Sonny Terryn kera WFMT-radiossa. Bill oli jo Britanniassa kertonut Melody Makerille aikovansa avioliittoon hollantilaisen tytön kanssa. Samoihin aikoihin Bruynoghesin pariskunta tuli vierailulle Chicagoon ja Low Light And Blue Smoke -filmin ensi-ilta Yhdysvalloissa pidettiin Old Town School of Folk Musicin tiloissa. Siellä Bill tapasi jällen Pimin ja ensi kertaa heidän yhteisen poikansa, joulukuun 4. Big Bill Broonzyn uskomaton 55 vuoden maallinen taival oli päättynyt.. Bill vieraili Circle Pines -keskuksessa, jossa Pete Seeger ikuisti hänen esiintymisensä 16-milliselle ääntä tallentavalle filmille. Sonnyn kanssa Bill oli tuttu jo From Spirituals To Swing -konsertista ja molempien kanssa hän oli ollut folk-liikkeen konserteissa. Folkmuusikot keksivät laajentaa yleisöään collegekonserteilla, joilla he tavoittivat myös murrosikäiset ja nuoret aikuiset. Heillä oli esiintyminen myös Lontoossa, Aleksis Kornerin ja Cyril Daviesin perustamalla Barrelhouse and Blues Clubilla, joka erikoistui muuhunkin afroamerikkalaiseen musiikkin kuin jazziin. Leikkauksessa poistettiin keuhkosta syöpä ja osa äänihuulista. Pim oli liittynyt Billin seuraan jälleen kiertueen alussa. Se oli yksi virstanpylväs brittiläisen bluesyhteisön synnylle. Ehkä Rose halusi vakiinnuttaa suhteen, kun kuuli Billin suhteesta Pimiin. Bill jatkoi kuitenkin kirjeenvaihtoa Pimin kanssa ja eli samalla varsin vakaata avioliittoa Rosen kanssa. Rose oli tasan vuoden Billiä nuorempi ja kotoisin Georgiasta. Palattuaan Chicagoon Billillä oli edessä suuri keuhkoleikkaus. Samassa kirjeessä Bill nimesi itsensä Pimin puolisoksi. Verven julkaisema lp-paketti sisältää Billin omia esityksiä sekä häneen tulkintojaan uraansa vaikuttaneiden muusikoiden kappaleista. Vasta Michaelin syntymän jälkeen Pim sai tietää, että Bill oli avioitunut kahden eri Rosen kanssa. Billin viimeinen julkinen esiintyminen oli tammikuussa 1958 Old Town School of Folk Musicin tiloissa. Pariisissa pidetyn konserttisarjan jälkeen Bill suuntasi ainoalle Italian käynnilleen. Miksi Bill nai Rosen tässä tilanteessa, ei ole tiedossa. Vuodenvaihteessa tieto Billin tilasta saavutti Britannian jazzyhteisön avainhenkilöt. Elokuun 15. Britanniasta kiertue jatkui Amsterdamiin. Kesää kohden Billin voimat heikkenivät ja kesällä häneltä leikattiin aivoista kasvain. Rose jatkoi töissä, mutta blueslaulaja Bill ilman ääntä oli rahavaikeuksissa sairasmaksujen kanssa. Bill nähtiin myös tv:ssä Six-Five Special -ohjelmassa. © Yannick Bruyno ghe © John Glass PETE SEEGER & BIG BILL BROONZ Y 1957 Karl-Emil Knudsen järjesti konserttiäänitykset, jotka Storyville julkaisi EP-sarjana, lp:nä ja lopulta cd:nä. Pim oli antanut pojalle tahtonsa • 4 - 2014 BIG BILL & ROSE LAWSON BROONZ Y 19 mukaisen nimen ja sivunnut Billin toiveet, jotka tämä esitti kirjeessä. päivä Bill kuoli ambulanssissa matkalla sairaalaan. Hän säesti Mahalia Jacksonia yhdessä pianisti Mildred Fallsin ja Weaversin kanssa. Lopputuloksena oli viiden lp:n paketti ”The Big Bill Story”. Bill jatkoi samaa avoimuutta suhteestaan Hollannissa. Rose oli hänen kanssaan. Helmikuussa 1957 Bill matkusti jälleen kiertueelle Eurooppaan. Ennen operaatiota pitkäaikainen valkoinen ystävä Studs Terkel tallensi häntä Universal Recordin studiossa. ELÄMÄN EHTOO Kesällä 1956 Bill meni Rose Lawsonin kanssa naimisiin Chicagossa. Sellers esitti sekä maallista että hengellistä materiaalia. Esiintymiset valkoisen yleisön edessä jatkuivat. Maaliskuussa järjestettiin useampi tukikonsertti. Bill vieraili myös Chicagon yliopistossa järjestetyssä Circle Pinesin tukikonsertissa maaliskuun puolivälissä. Tarkoitus oli nauhoittaa Billiä, koska ei ollut tietoa, viekö leikkaus hänen äänensä
Ne valottavat Billin kehitystä soittajana ja laulajana sekä yli 300 oman laulun tekijänä. Kova juttumies ja näköjään parantumaton naistenmies loi oman tarinansa kuhunkin elämäntilanteeseen sopivaksi, kuten pelimies tekee. Kauan toivotun reunionin pelättiin jäävän kokonaan toteutumatta Philin sairastuttua hengenvaarallisesti parisen vuotta sitten. Suomalaisillekin tuttu ex-Blaster, kosketinsoittaja Gene Taylor ahertaa myös levyllä tärkeänä vastuunkantajana. -53) kanssa. Philiä karheampaan ja pidättyväisempään äänenkäyttöön luottava Dave lähestyy junttaavalla Southern Flood Bluesilla miltei Dylanmaista sähköistä bluesboogieta ja You’ve Changed’lla eteläistä swamp-rockia. Hieman yli 300-sivuinen kirja jakautuu 18 päälukuun, jotka on otsikoitu sisältöä mukaillen. -38 pianoboogie Truckin’ Little Woman taas hurjastelee jyrkimmätkin mutkat suoriksi levyn Blasters-orientoituneimpana rock’n’roll-kiihdyttelynä. Kyllä kappale rokkaa yhtälailla edelleen. Bob Riesman: I FEEL SO GOOD – The Life And Times Of Big Bill Broonzy (The University Of Chicago Press, 366 s., 2011) Bob Riesmanin 2011 julkaistu elämäkerta Big Bill Broonzysta on perusteellinen. Levyn ronskeimmat irtiotot osuvat etupäässä tutun räiskyviä sähkökitarasoolojaan jakelevan pikkuveljen lauluvuoroille. Listan paalupaikkaa sekä cd:nä että vinyylinä ilmestynyt kiekko piti hallussaan kahden viikon ajan kesäkuun lopulla. Molemmilla sankareilla on kyllä riittänyt kiireitä muutenkin. Sivumäärällä mitattuna painopiste kirjassa on valkoisen yleisön ja folkyhteisön osuus Billin elämässä. Levytyksiä Bill teki julkaisi yli 990 äänitettä. Jussi Ronkainen DAVE ALVIN & PHIL ALVIN Common Ground: Dave & Phil Alvin Play And Sing The Songs Of Big Bill Broonzy (Yep Roc YEP 2384, LP/CD) (1) All By Myself (2) I Feel So Good (3) How Do You Want It Done. Veljekset sekoittelevat versioonsa palasia sekä Big Billin v. Alussa on Peter Guralnickin alkusanat, lopussa epilogi, luettelo Big Billistä filmillä, valikoitu diskografia, lähdeviitteet sekä hyvä hakemisto. Billin elämäkerran lähdepohja on laaja haastatteluineen, lehtiartikkeleineen, kirjoineen ja kirjeenvaihtoineen sekä tietysti levytyksineen. Davesta kasvoi omille poluille livettyään eräs USA:n johtavista roots-lauluntekijöistä, Philin pitäessä omien soolotöidensä ohella myös Blasters-brändiä ansiokkaasti esillä. Jaolle lienee syynä edellisen runsaampi lähteistö. Puoliakustisesti letkeilevä avausraita kiteyttää samantien Blasters-fanien odotukset. Vaikeiden vaiheiden yli kuitenkin selvittiin – ja se sai myös veljekset miettimään elämänarvoja uudelta kantilta. Pienenä nurinana henkilöhakemisto voisi olla tarkempikin. Eräs rock’n’rollin ellei peräti rockabillyn prototyypeistä, rehvastelevan kitaraboogieriffin päälle v. Hämmästyttävän monivaiheisen elämän elänyt Big Bill antoi itsestään kuvan arkkityyppisenä bluesin esittäjänä, mitä hän ei aivan ollut. Tomorrow’n kepeä swingshuffle-ratkaisu on nastaa kuultavaa, vaikka itseäni viehättää silti enemmän Broonzyn 1. Ken tietää, ehkäpä vanhat riitapukarit kohtaavat toisensa lavalla vielä jonain päivänä Suomessakin. -37 piano-kitara -hokumralli vääntyy puolestaan veljesten kimppalauluna löysätempoiseksi Louisiana-bluesiksi. -32 tapetoitu How You Want It Done ei sekään juuri alkuperäissovituksestaan poikkea, tosin ei ole tarpeenkaan. Mutta osaa se Philkin. Levytysten analyysit ovat mielestäni varsin hyviä. Bill ei kuitenkaan ollut kertomansa mukaisesti Mississippistä kotoisin ollut bluesmiehen arkkityyppi, vaikka lapsuus Arkansasissa ei paljon tainnut poiketa naapuriosavaltion mustan väestön peruskuvioista. Tätä kirjoittaessa ”Common Ground” jatkaa oleiluaan Billboardin bluesalbumien Top10:ssä jo kahdeksatta viikkoa, sijalla 3. Alkujaan dixieland-henkinen v. Kirja on siis käyttökelpoinen tietojen tarkistukseen. Kirja on erittäin suositeltava bluesin kehityksestä kiinnostuneille sekä tietysti Big Bill Broonzyn tuotannon ystäville. -55) – vakuuttaen olevansa nyt yhteisellä maaperällä isoveljensä Philin (s. Yhteyden Smithiin saa Blues & Rhythm -lehden kautta. Säestystukea heille tarjoavat Daven luotettavat Guilty Ones -bändikaverit rumpali Lisa Pankratz ja basisti Brad Fordham sekä osalla raidoista kaiken kokeneet studioketut Bob Glaub (basso) ja Don Heffington (rummut). Los Angelesissa työstetyn kiekon keskiössä on luonnollisesti sekä yhdessä että vuorollaan soololaulava sekä kaikista kielisoittimista vastaava veljeskaksikko. Riesmanin kirja riisuu Billin tarinan, mutta mielestäni hänen elämänsä mutkat ovat valloittavan monipolvisia. Hän on myös toimittanut niistä ohjelmia mediaan. Pete Hoppula - 43 - 4 - 2014 •. Keski-iän saavuttaneiden pelimannipersoonien eläväisessä Teksas-traditiota syleilevässä käsittelyssä etäisyys Broonzyn bluesmaailmaan säilyy turvallisen tuntuisena, mutta henkinen kontakti laulun ja alkuperäislaulajan kanssa on silti käsinkosketeltavaa luokkaa. Levyn menestyksen myötä Dave ja Phil Alvin ovat myös rohkaistuneet yhteiselle kiertueelle. Siihen tarvittiin viime kädessä vain tarpeeksi hyvä yhteinen rakkauden kohde – ja tietysti kaikkien palasten oli kohdattava toisensa oikeanlaisena yhtälönä, oikealla kellonlyömällä. (4) Southern Flood Blues (5) Big Bill Blues (6) Key To The Highway (7) Tomorrow (8) Just A Dream (9) You’ve Changed (10) Stuff They Call Money (11) Truckin’ Little Woman (12) Saturday Night Rub ”Onhan meillä omat erimielisyytemme, mutta Big Bill Broonzysta emme koskaan kinastele”, muistuttaa tuoreessa haastattelussaan Dave Alvin, The Blasters -yhtyeen 70-luvun lopulla perustaneen sisaruskaksikon nuorimmainen (s. Riesman tuntee Chicagon blues- ja folkyhteisön hyvin ja on tutkinut sitä sekä julkaissut siitä kirjoituksia. Riesman oli kirjannut oikeastaan vain Robert Jr Lockwoodin suuhun kriittisen kommentin Billistä ja tämän härkäpäisyydestä sekä haluttomuudesta oppia uusia kitaratekniikoita, kun muutoin maininnat ovat kiittäviä jopa tuittupää Little Walteria myöten. Merkittävä bluesin kehittäjä, Chicagon bluesyhteisön keskushahmo sekä bluesin valkoiselle yleisölle tuoja hän oli. Teos on siksikin ajankohtainen, että pitkään Billille tehtyyn kunnianosoituslevylistaan tuli hiljattain täydennystä. Tässä suhteessa Billin asemasta Chicagon bluesyhteisössä olisi ehkä voinut saada vanhoista haastatteluista enemmän irti. Pitkä ja vahva asema bluesyhteisössä varmasti hioi Billin särmiä, mutta olisiko niin, ettei muita näkökulmia Billin henkilöön ollut. Se oli kuitenkin lyhyempi ajanjakso kuin nuoruus ja Chicagon bluesyhteisön osuus. Mikäli elämäkertaa tarkempia diskografiatietoja kaipaa, on Chris Smithin 103-sivuista Hit The Right Track – The Recordings Of Big Bill Broonzy -diskografiaa vuodelta 1996 näemmä yhä saatavissa varsin edullisesti. Stuff They Call Money, alunperin heläkkä v. kerran -51 levyttämän puhallinvetoisen jumpin laiskanroteva askellus. Mustat ottivat vähän valokuvia ja kirjasivat arkeaan ylös, mikä on todettu lukuisissa muissakin bluesartistien elämäkerroissa. Billin soittotekniikasta on saatavilla useampia opetus dvd:tä soittoanalyyseineen esimerkiksi varsin laadukkat Ernie Hawkinsin ”Ragtime And Blues Guitar Of Big Bill Broonzy” ja Woody Mannin ”The Guitar Of Big Bill Broonzy”. Vuoden -30 Hokum Boys -tuotannosta poimittu päätösinstrumentaali pitäytyy niin ikään esikuvansa linjoilla, palauttaen tribuutin samalla avausraidan semiakustisiin tunnelmiin kitaran, dobron, simppelin vispilärumpukompin ja kontrabasson säestyksellä. Sen julkaisi Chicagon yliopistopaino, mikä kertoo laadusta. -41 pianokuorrutteisesta originaalista että tämän ja Washboard Samin 10 vuotta myöhäisemmästä Chess-uusinnasta. Philin solistisessa komennossa ja samalla hyvinkin broonzymaisessa hengessä liikkuvat myös laiskanvetreä I Feel So Good, 20-luvun pianovetoista ragtime-kautta ilmentävä Big Bill Blues sekä monasti muulloinkin coveroidut ja ehkä siksi kovin innottoman oloiset shufflet Key To The Highway ja Just A Dream. Billy Boy Arnold julkaisi tribuuttilevyn ”Sings Big Bill Broonzy” 2012 ja Dave sekä Phil Alvin oman kunnianosoituksensa ”Common Ground” tänä vuonna. Kesti kuitenkin miltei kolme vuosikymmentä katkaista vihanpito niin pitkäksi aikaa, jotta ensimmäinen yhteinen täysimittainen studioalbumi sitten Blasters-kiekon ”Hard Line” (-85) oli mahdollista toteuttaa. Riesman peilaa faktojen antamaa todellisuutta Big Billin omaelämäkerrassaan Big Bill Blues ja Alan Lomaxin haastatteluissa antamiin kuviin
Ei menty enää normaalia bluesvauhtia, vaan tahti kiihtyi; foni soi ylipuhallettuna, läheltä falsettia ja komeilla juoksutuksilla. John Greer päätti koulunsa Langstonissa ja soitti todennäköisesti paikallisissa orkestereissa. Onnistuneet levytykset johtivat siihen, että Bull Moose lähti soolouralle kesällä 1948. Wineola oli vetävästi laulettu ja äreästi soitettu blues. Toinen instrumentaalikappale sai suureellisen ja enteellisen nimen Rockin’ With Big John. Bull Moose Jackson ja Big John Greer, molemmat Lucky Millinderin orkesterin kasvatteja. R&B-ten oristit osa 18 tiet erosivat, kun Henry lähti Detroitiin opiskelemaan yliopistossa. Tämä teema levytettiin myöhemminkin, mutta ne eivät päässeet lähellekään ensimmäisen kerran imua.. Hän kulkeutui vähitellen New Yorkiin ja liittyi siellä 1945 Lucky Millinderin orkesteriin. Tämä kaveri, Henry Glover, vaikutti merkittävästi Johnin elämään. Tyyppiä edustivat mm. Vapaalla he soittivat paikallisissa klubeissa Duke Garretten combossa. JUHA JAAKOLA HENRY GLOVERIN KAVERIKSI 1923–1948 John Marshall Greer syntyi 1923 Arkansasin Hot Springsissä perheeseen, jossa äiti oli paikallisen seurakunnan kuoronjohtaja. Langston High Schoolissa hän ystävystyi vuotta ylempänä opiskelevaan kaveriin, joka • 4 - 2014 soitti trumpettia. Henry Glover laajensi repertuaariaan trumpetin soitosta sovittamiseen ja säveltämiseenkin. Kykyjennuuskija Bobby Shad sai vainun uudesta tulokkaasta ja sopi heti lonkalta levytyssession vasta perustamalleen merkille Sittin’In With. Kun Big John Greerillä on näyttöjä myös laadukkaasta oman fonin soitosta, tirkistellään seuraavassa hänen elämäänsä nimenomaan fonistina. Heidän bändeissään oli erinomaisia tenoristeja, jotka hoitivat soolo-osuudet, joten johtaja saattoi keskittyä laulamiseen ja yleisön huvittamiseen. Tonight’s The Night laulettiin ja soitettiin enemmän jatsahtavasti, mutta instrumentaali Hey Bruz alkoi jo kuulostaa r&b-tyyliseltä. Sen tenoristi Ben Jackson, Bull Mooseksi nimitelty, pääsi kerran tuuraamaan laulajaa ja sai heti yleisöltä niin hyvän vastaanoton, että laulamisesta tuli vähitellen hänen päätyönsä. Kun Henry muutti collegeen Huntsvilleen, hän pyysi Johnin mukaan koulun konserttibändiin. Sen jälkeen - 44 - John oli todennäköisesti New Yorkissa jo loppukesästä 1948. Puuttuva tenoristi (ja laulaja) piti korvata pikimmiten. Olipa nimi levyfirman keksintö tai ei, mutta nyt alkoi kulkea. Henry Glover kehui vanhaa kaveriaan Millinderille niin kauan, että johtaja antoi kutsua John Greerin paikalle. Kvintetti, johon Johnin lisäksi kuului normaali rytmiryhmä, purkitti neljä kappaletta, joista kaksi oli Johnin tekemiä. John ja Henry kuuluivat tietenkin koulun bändiin; John lauloi ja puhalsi tenorisaksofonia. VAPAANA TENORISTINA JA MILLINDERIN ORKESTERISSA 1948–1949 O ikeiden R&B-tenoristien lisäksi 1940- ja 1950-lukujen estradeilta löytyi myös fonisteja, jotka muuttuivat enemmän laulajiksi kuin puhaltajiksi
Sama malli oli seuraavassa jutussa Long Tall Gal, mutta viimeinen hidas novelty meni ilman tenorisooloa. Seuraava Wynonie-sessio tapahtui lokakuussa Lucky Millinderin orkesterin taustatuella. Kaikki neljä kappaletta olivat laulettuja, mutta vain kahdessa oli tenorifonisoolo. Tenorifonin osuus oli niissä mitättömän pieni. Kappaleessa If I Told You Once oli myös lauluosuus ja taputusten kannustamat hyvät soolot. Big John osallistui siihenkin. Session päätyttyä Big John keräsi oman porukan kasaan ja teki Rhythm Rockersien sessiossa vielä yhden kappaleen; rumpaliksi tuli taas Art Blakey. Marraskuun 1949 Victor-sessiossa paikalla oli studiomuusikoita, mutta se tehtiin Millinderin nimissä. Tenorifonia ei niissä juuri kuulunut. Vain kaksi kappaletta valmistui, mutta ne olivat sitäkin kovemmat. Viimeiseksi purkitettiin Big Johnin oma Rockin’ With Big John. Se oli Big Johnin viimeinen kerta Millinderin orkesterin levytyksissä. Big John oli uskollinen Victor-merkille ja kävi kesällä taas sessiossa muutamien millinderiläisten kanssa. Sen seuraava levytyssessio oli aivan vuoden 1949 alussa RCA:n Victor-alamerkille. Samaa sessiota jatkettiin vielä kahdella Millinder-kappaleella ilman Wynoniea. Millinderin orkesteri levytti jälleen kesäkuussa 1949 kolme kappaletta, joissa Big John ei laulanut, vaan oli fonistien rivissä. R&B-sarjan markkinointi oli paljon vaimeampaa kuin Popularin, eikä Big Johnin levystäkään kertamainosta enempää kuultu. Hänen taustabändiinsä kuuluivat aina parhaat r&b-tenoristit, koska tenorifonisoololla oli tärkeä osuus laulunsäkeistöjen välissä. Kolme laulettua kappaletta valmistui. OMILLAAN JA VIELÄ FONISTINA 1950–1951 Vuoden 1950 alkajaisiksi Big John teki levytyksen Victorille Millinderin orkesterista poimittujen kavereiden kanssa. Wynonie Harris levytti ahkerasti ja oli myös Kingin miehiä. Niinpä John Greerkin keräsi orkesterista viisi kaveria, sai rumpaliksi nousevan kyvyn Art Blakeyn ja kitaristiksi Al Caseyn, ja huhtikuussa 1949 tehtiin ensimmäinen Victor-levytys nimellä ”Big John Greer And His Rhythm Rockers”. Tuloksena oli kaksi nopeaa, Big John’s A-Blowin’ ja Red Juice ja kaksi hitaampaa tunnelmabiisiä. Makeampi novelty Little Girl Don’t Cry teki kansaan sellaisen vaikutuksen, että se nousi Billboardin R&B Juke Box -listalla sijalle 15, tosin vain viikoksi. Billboard antoi siitä marraskuussa 1948 tasaisen hyvän arvion ja kovan tason pisteet. Parasta antia ja fonitykitystä tuli biiseihin Let It Roll Again, The Jumping Jack ja Clap Your Hands; Big John lauloi niissä vahvalla tyylillä ilman hempeilyä. Big Johnin levyillä oli sen verran menekkiä, että hän alkoi tehdä vuoden 1949 lopulla myös omia keikkoja klubeissa ja tanssipaikoissa. John Greer oli sessiossa pelkästään laulajana; neljästä äänitetystä kappaleesta kaksi meni Johnin laulamina. Oh Babe nousi pian Billboardin R&B Juke Box -listan seitsemänneksi. Lucky Millinder oli vapaamielinen muusikoittensa omien levytyskuvioiden kanssa ja salli orkesterin kavereiden tehdä omissa nimissään sessioita jopa Victorille. Se sai nyt isolla orkesterilla uuden tulkinnan, missä Big Johnin foni soi suoremmin, ilman juoksutuksia. Ensimmäiselle savikiekolle (Sittin’ In With 510) valittiin Wineola ja Rockin’ With Big John. - 45 - If I Told kelpasi levylle (Victor 22-0045) yhdessä vanhemman noveltyn kanssa. Hitaamman noveltyn kanssa se tuli levylle (Victor 22-0066), josta ei paljon kuultu. Big John lauloi Annisteen Allenin kanssa noveltyn I’ll Never Be Free, joka onnistui hyvin, koskapa se nousi Billboardin R&B Juke Box -listalla sijalle kahdeksan vuoden 1951 alussa. 4 - 2014 •. Coveri Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Dee kulki hienosti taputusten kannustamana ja tenorifonin oikealla r&b-otteella. Blues Is Coming To Town, I Want To Love You Baby ja Put It Back olivat taattua jumpbluesin aatelia. Se oli myynnissä aivan vuoden 1950 lopussa. Nyt kappaleet olivat vauhdikkaampia kuin RCA:n aikoina. Heinäkuun 1950 levytykseen kutsuttiin siis Big John Greer yhdessä Buddy Taten kanssa. Drinkin’ ja Gal otettiin ensimmäisenä levylle (Victor 22-0023), mutta se sijoitettiin vasta perustettuun R&B-sarjaan, kun Millinderin levytykset olivat Popular-sarjassa. Rockin’ Jenny Jones oli letkeä jumpblues ja session paras. Kappaleet Mr. Victor-merkillä uskottiin hitaisiin, joten ne tulivat markkinoille ennen nopeitten sinkkua (Victor 22-0104). Millinder oli hänen managerinsa, ja hän oli mukana vielä ison orkesterin levytyksissä ja joskus esiintymisissäkin. Rockin’ jäi hyllylle kahdeksi vuodeksi ja prässättiin vasta 1951. Millinderin orkesteri oli siirtynyt vuoden alusta Kingin talliin. A-Blowin’ oli muunnelma Rockin’ With Big John -teemasta ja kulki kuin juna karskien tenori- ja pasuunasoolojen ryydittämänä. Se teki keväämmällä kaksi levytystä, joissa Big John oli puhaltajana ja laulajana. Näytöt oli annettu, ja Millinderin orkesterissa riitti työsarkaa. Hitaissa ei ollut fonisooloa. Red Juicessa oli myös lauluosuus, mutta rumpali ja tenorifoni tekivät siitä herkkupalan. Tonight ja Bruz ilmestyivät seuraavana vuonna otsikolla ”Big John Greer and his Quartet”(Sittin’ In With 518), mutta levy ei enää ylittänyt arviointikynnystä. Coveri Teardrops From My Eyes oli minusta vielä parempi
Siihen mahtui lyhyt tenorifonisoolo, mutta muut kappaleet olivat kuivempia. Boogiepitoinen Woman Is A Five Letter Word oli mukava ralli, jonka soolo lienee myös Thomasin. Se lisäsi tietysti Big Johnin tunnettuutta. Syyskuun sessiossa studiobändi teki linjan mukaisesti neljä novelty-kappaletta, joista tarttuvin oli Have Another Drink And Talk To Me. Toisena valmistui nätti balladi Got You On My Mind, ilman tenorifonisooloa. Strong Red Whiskey kulki kepeämmin ja sai hyvän fonisoolon, mutta sen soitti todennäköisesti Joe Thomas. Kaksi nopeaa jumpkappaletta ja kaksi hitaampaa oli ohjelmassa. Sen kanssa mentiin joulukuussa 1950 Victorille levyttämään normaalit neljä kappaletta. Big John kokosi oman bändin. Niissä ei ollut mitään erikoista, mutta laulajan kurkku oli varmasti session jälkeen verillä. Sarahin laulamat neljä noveltykappaletta menivät varovaisesti hipsutellen, eikä niiden tenorifonisooloissa r&b maistunut. Se alkoi vähitellen upota kansaan, ja maaliskuussa levy nousi Billboardin listoille. Bloodshot Eyes oli tylyä tekstiä, jota tenorifoni räkytyksellään korosti, ja niinpä se otti sijan kuusi Billboardin R&B Juke Box -listalla. Kaksi muuta kappaletta menivät tunnelmoiden. Joskus loppuvuodesta Big John osallistui H-Bomb Fergusonin levytykseen uudelle Atlas-merkille tenoristi Charlie Singletonin bändin joukoissa. Got Yoy On My Mind napattiin heti levylle (Victor 20-4348) ja saatiin myyntiin jo marraskuun alussa. Vuoden 1951 viimeinen Big John -levytys Victorille tehtiin joulukuussa osana Howard Biggs -sessiota. Firman linjan mukaisesti kaikki olivat laulettuja ja hitaammasta päästä. Toinen hitaista ympättiin kuitenkin vanhan Rockin’ With Big Johnin kanssa samalle levylle (Victor 22-0137), mutta vanhempi sai uuden nimen Big Rock. Kesällä Victorin johto päätti lopettaa R&B-sarjan, joten Big John Greer siirtyi Popularin puolelle, kun musiikki alkoi muutenkin muistuttaa enemmän viihdettä. Musiikki oli vahvaa r&b:tä, ja tenoristit jakoivat todennäköisesti soolovuorot niin, että Big John sooloili kahdessa hitaammassa. Vuosi 1951 alkoi taas Wynonie Harrisin session merkeissä. Sitä myytiin jo heinäkuussa 1951. Näin H-Bomb sai hyvän näppituntuman Wynonie Harrisin sessioissa käytetyistä jipoista. Lokakuussa Big John Greer and his Rhythm Rockers teki viiden kappaleen Victor-session, jossa materiaali oli Howard Biggsin ja Joe Thomasin kynäilemää, kuten usein tämän jälkeenkin. VICTORIN JA GROOVEN LAULAJANA 1952–1955 Loppuajasta Victorilla ei kannattaisi enää paljon puhua, koska Victor teki Big Johnista. Niistä • 4 - 2014 nopein oli Clambake Boogie, mutta sen fonisoolon soitti bändin toinen tenoristi Harry Johnson. Tällä kertaa studiobändissä oli vain yksi tenoristi, Big John. Ensimmäiselle Popular-levylle (Victor 204293) pääsi Drink And Talkin’ lisäksi I’m Savin’ All My Loving, ja ensimmäistä kertaa Victor maksoi siitä oman mainoksen, joka ilmestyi - 46 - Billboardissa kolme kertaa. Ainoa tenorifonisoolo saatiin biisiin I Want Ya, I Need Ya. Samassa kuussa Sarah McLawler teki levytyskeikan Kingille, ja Big John sai kutsun studiobändiin. Billboard lyttäsi sen levypuolen (Victor 22-0108) arviossaan aivan tuheroksi. Korkeimmillaan se oli Juke Box -listan kakkonen huhtikuussa ja pysyi kymmenen joukossa 21 viikkoa. Just Like Two Drops Of Water oli samaa kaliiberia, ja siihen Big John puhalsi pitkän ja hakkaavan fonisoolon. Heidän hilpeä rallinsa You Played On My Piano koettiin RCA:ssa sen verran kaksimieliseksi, että se uskallettiin julkaista vasta 1953. Se meni Big Johnin osalta kokonaan lauleskellessa, mutta duettoparina oli Delores Brown. Huhtikuussa Big John Greer kävi Victorilla purkittamassa kolme kappaletta
Ylipäätään tenorifonisoolot olivat hyviä, koska niitä puhalsivat mm. KINGIN VIIMEISET 1956 Kun sopimus RCA:n kanssa päättyi, Henry Glover tuli taas pelastavaksi enkeliksi. BIG JOHN GREERIN TYYLI JA MERKITYS Big Johnin soittotyyliä voi sanoa bigbändin rivisoittajamaiseksi: tenorifonissa oli perusääni tai lievä ylipuhallus, ja varsinaisia r&b-jippoja rekisterin ylä- tai alapuolelle hän käytti hyvin harvoin. Joulukuun 1953 sessio oli jo Groovelle ja sisälsi ärhäkän Bottle It Up And Go, mutta Big John oli vain laulajana. Big John oli aina ollut viinaan menevä, mutta noina aikoina ottaminen muuttui ongelmaksi. Peter Grendysa luonnehti, että vaikka Big John oli vain yhden hitin ihme, hänen - 47 - merkitystään ei voinut mitata hittimäärällä. King-äänitteet 1956 löytyvät vain singleillä (King 4878, 4941, 5006 ja 5057). No joo, olihan siellä räväkät I’m The Fat Man ja I’ll Never Let You Go, mutta ne jäivät poikkeuksiksi. Henry Glover oli ensimmäisessä trumpetistina, joten ehkä hän vaikutti siihen, että Big John sai kutsun bändin tenoristiksi. Neljästä kappaleesta riemukkain oli Nosey Joe, missä Big Johnin tenori antoi honkaten parastaan. Big John’s A-Blowin’ (1950) näyttää, että Big John on vahva ja hyvin pätevä svengaaja. Lucky Millinderin, Wynonie Harrisin, Bull Moose Jacksonin ja Annisteen Allenin äänitteet ovat Classics-CD:illä ja mm. ANNISTEEN ALLEN nyt valtaosin balladeja suoltavan laulajan, ilman fonia. Sam The Man Taylor, Al Sears ja Budd Johnson, mutta Big John sai vain katsella vierestä. Juhani Ritvanen kirjoitti Bear Family -boksin pohjalta kuusisivuisen artikkelin Blues Newsiin 135 (3/92), joten sieltä löytyy enemmän ritvasmaisia kommentteja Big Johnin lauluesityksiin. Seuraava Baby I’m Doin’ It oli enemmän laulettu, mutta siitä tuli Billboardin listahitti heinäkuussa sijalla kahdeksan. Mikään noista singleistä (King 4828, 4941, 5006 ja 5057) ei noussut pinnalle. Materiaali muuttui vahvemmaksi, rokahtavaksi. Hän ei enää kyennyt pitämään lupauksiaan esiintymisistä, joten hommat hiipuivat. Juhanilta puuttuivat uran alku- ja loppupään singlet. Nosey Joe (1952) on todella krouvi ja kova. Seuraava oli pelkkä laulukeikka. Vuonna 1952 oli kaksi Victor-sessiota, ja 1953 oli vielä kolme lisää. Got You On My Mindin suosio näytti, mistä raha tulee. Kun levytysura kesti vain kahdeksan vuotta, sinä aikana ei suurta muutosta tuntunut tapahtuvan. Vuoden 1954 alusta RCA perusti r&b-musiikille oman Groove-alamerkin, jolle Big John nyt siirtyi. Rehevä jumpkappale Yes I Know antoi Big Johnin tenorille tilaa äreään sooloon. Tammikuussa Big John soitti ja lauloi; instrumentaali Record Hop kulki rokaten, eikä fonisoolossakaan ollut moittimista. Soolotilaa oli ehkä kappaleessa Can’t Stand It Any Longer, joka jäi hyllyyn. Tammikuussa tehdyt neljä kappaletta olivat komeaa r&b-materiaalia. LEVYTYKSIÄ Bear Familyn kokoama kolmoisboksi ”Rockin’ With Big John” (BCD 15554) sisältää kaiken RCA:n ajalta 1949-1955. Toukokuun kappaleista Down By The River kulki parhaiten, ja Big Johnin tenori oli vielä yrmeämmässä iskussa. Bull Moose Jackson levytti Kingille helmikuussa 1952 ja pyysi vanhan kamun Big Johnin mukaan. Hän oli silloin King-yhtiön tuottaja ja tarjosi Big Johnille vielä mahdollisuuden. Vuoden 1953 puolella entinen Millinderin laulusolisti Annisteen Allen oli myös Kingillä levyttämässä kahteen otteeseen. Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Dee (1949) on hänestä laatuisa honkki. Musiikintutkija Jan Evensmo ei ole kuullut Sittin’ In With -äänitteitä, mikä on harmi. Marraskuussa tehtiin neljä kappaletta, joista instrumentaalit Midnight Ramble ja Duck Walk osoittivat, että foni alkoi uupua. Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi mainittakoon erityisesti: Peter Grendysa: Big John Greer, Bear Family -boxin vihko 4 - 2014 •. Tenoristiakin vielä tarvittiin muissa taloissa. Big John muutti joulukuussa 1956 takaisin Hot Springsiin, teki siellä pientä keikkaa trion kanssa ja kuoli 1972, vain 48-vuotiaana ja täysin unohdettuna. Sittin’ In With -äänitteet 1948 ovat savikiekoilla (SIW 510 ja 518) ja hajanaisesti kokooma-cd:illä. Rockin’ With Big John/Big Rock (1949) osoittaa, että hänessä oli potentiaalia paljon enemmän kuin myöhemmin näkyi. SIW 518 löytyy myös netistä BeBop-Winon postauksesta 9.9.2012. King-vaihe lopussa oli selvää luopumista jo 32-vuotiaana. R&B-tenoristina hän ei noussut huippukastiin, mutta laulajana ja lauluntekijänä hänestä jäi isompi jälki. Minusta parhaat palat olivat heti alkuvaiheessa Sittin’ In With -merkille pienellä bändillä. 1954 oli yksi levytys ja 1955 kolme, joista viimeisessä Big John saattoi itsekin soittaa fonia. If I Told You Once (1949) on voimakkaasti suositeltu. Spotifyssa. Vuonna 1956 oli kolme King-sessiota. Omien kykyjen aliarvostamista (tai tunnustamista) oli se, että omallakin bändillä levytettäessä muut hoitivat fonisoolot
Näiden aikojen tuotoksista koostettiin viime vuonna tupla nimeltään... Levytystä myytiin kuudessa kuukaudessa noin 75 000 kappaleen ja yhteensä ainakin 100 000 savikiekon verran. E n ole suinkaan ainoa, joka on pitänyt levymerkkiä OKeh esittelemisen arvoisena blues-ilmiönä. 1916 nimeään kantaneen levy-yhtiön. Minkäänlaista selkeää musiikillista linjausta tällaisesta kokonaisuudesta ei löydy, mutta tuskin sellaiseen on edes pyritty. Vanhahtavaa peltohuutelua edustavat kunnialla n:ot (2), (11), (15) ja osaksi myös (17). Heinemann ei suinkaan ollut erikoistunut mustan väen musisointiin, mutta sillä sektorilla hän saavutti suurimmat menestyksensä. Näiden molempien levyjen kappalelistausta olen jonkin verran täydentänyt selventävillä merkinnöillä, mitkä olen kaivanut esille eri lähteistä. CD 2: (1) Mississippi John Hurt – Stack O’ Lee Blues (2) Big Bill Broonzy – When I Been Drinking (3) Brownie McGhee – Double Trouble (4) Bertha ”Chippie” Hill – Pratt City Blues (5). -26 osti haltuunsa OKehin. E. THE OKEH BLUES STORY (One Day 2CD 220) CD 1: (1) Mamie Smith – Crazy Blues (2) Blind Lemon Jefferson – Black Snake Moan (3) Sonny Terry – Blowin’ The Blues (4) Lonnie Johnson – Wrong Woman Blues (5) Roosevelt Sykes – ’44’Blues (6) Georgia Bill (= Blind Willie McTell) – Scarey Day Blues (7) Champion Jack Dupree – Warehouse Man Blues (8) Victoria Spivey – T.B. Hänen silloin esittämänsä soittonumerot Guitar Blues ja Guitar Rag julkaistiin hieman myöhemmin tunnuksella OK 8109, ja niiden katsotaan aloittaneen miespuolisten blues-artistien esiinmarssin. Viisi niistä alkaa O-kirjaimella, ja siihen joukkoon sisältyy OKeh Records. VESA WALAMIES Ensimmäisen maailmansodan aikoihin saksalaissyntyinen Otto K. Itsenäisenä toimijana OKeh Recordsin taival kesti vain noin kahdeksan vuoden ajan. Yksittäisistä artisteista huomioni kiintyi Lonnie Johnsoniin, joka oman teoksensa Wrong Woman Blues ohella soittelee kitaraansa myös Victoria Spiveyn ja Texas Alexanderin taustoilla. Kysymyksessä ei ole kaikkein varhaisin blues-äänite, mutta ensimmäisenä suoranaisena blues-hittinä sitä voidaan hyvin perustein pitää. Englantilainen kirja The Guinness Who’s Who Of Blues, mikä ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1993, kattaa kaikkiaan yli 800 nimeä tai nimikettä. Tämän levymerkin panos on merkittävä myös maalaistyyppisen bluesin dokumentoinnissa. Sen tyylillinen skaala on kuitenkin • 4 - 2014 vuosien mittaan laajentunut melkoisesti, ja OKehin suoranainen blues-vaihe kattaa oikeastaan vain vuodet 1920–41. Heinemann onnistui muuttamaan USA:han, missä hän perusti v. Sellaisia kun ovat ainakin uria uurtaneet Crazy Blues ja Guitar Rag, Blind Lemon Jeffersonin käärmevalitus, Victoria Spiveyn sairaskertomus sekä Roosevelt Sykesin, Willie Newbernin ja Mississippin Sheikkien tekemät tuttujen teemojen ensilevytykset. Yhteenliittymän seurauksena Okehista tuli Columbian eli nykyisen CBS:n alamerkki, mikä edelleen on jonkinmoisessa käytössä. Vuoden -23 marraskuussa nimittäin OKehin väen eteen asteli kitaroineen tummaihoinen muusikko nimeltään Sylvester Weaver. Varsinaisen äänilevyjen julkaisutoiminnan hän käynnisti kahta vuotta myöhemmin. Tuotteitaan hän ryhtyi markkinoimaan levymerkillä OKeh, minkä taustalla ovat miehen nimien etukirjaimet. Silloin 1920-luvulla bluesin kaksi muuta keskeistä levymerkkiä olivat Paramount ja Columbia, joista viimeksi mainittu v. Vuonna 1920 OKehilla ilmestyi vaudevilletyylisen Mamie Smithin ja hänen säestysyhtyeensä Jazz Hounds Crazy Blues, mikä meni erinomaisesti kaupaksi. Vaudeville-mallisia äänitteitä, joiksi luen numerot (1), (10), (12), (14), (16), (18) ja (20), on 20-luvun tuotteille tyypillisesti mukana runsain määrin. Jälkimmäinen noista instrumentaaleista muuntui sittemmin western swingin saralla kunnostautuneen valkonaaman Leon McAuliffen toimesta muotoon Steel Guitar Rag. Blues (9) Sylvester Weaver – Guitar Rag (10) Mary Copeland – Penetrating Blues (11) Alger ”Texas” Alexander – Levee Camp Moan Blues (12) Irene Scruggs – Sorrow Valley Blues (13) Dennis ”Little Hat” Jones – Rolled From Side To Side (14) Eva Taylor – Irresistible Blues (15) Snitcher Roberts (= James ”Stump” Johnson) – Low Moaning Blues (16) Rosa Henderson – Every Woman’s Blues (17) Uncle Bud Walker – Stand Up Suitcase Blues (18) Alberta Hunter – Your Jell Roll Is Good (19) Charlie McCoy & Bo Carter – That Lonesome Train Took My Baby Away (20) Sippie Wallace – Walkin’ Talkin’ Blues (21) Peter Chatman (= Memphis Slim) – Miss Ora Lee Blues (22) Papa Freddie (= Freddie Spruell) – Muddy Water Blues (23) Peter Cleighton (= Peter “Doctor” - 48 - Clayton) – Something Going On Wrong (24) Hambone Willie Newbern – Roll And Tumble Blues (25) Mississippi Sheiks – Sitting On Top Of The World Kovin on klassikkopitoinen tämä ensimmäinen pyörylä
Muutamia asia- ja nimivirheitä löytyy, esimerkiksi Stickan Anderson (po. Kirjalle ei ole yrityksistä huolimatta löytynyt kustantajaa, niinpä se on ilmaiseksi ladattavissa netissä osoitteessa www.visualmedia. Sellaisia eivät kuitenkaan ole Carrie Edwardsin Fattening Frogs ... Pääosa kirjasta on erilaatuisia muisteluja ulkomaan artisteista, joiden kanssa Ana on ollut tekemisissä tavalla tai toisella. Kirjassa hän tosin kertoo toimineensa taustalaulajana. Valokuvia olisi kaikin mokomin voinut olla enemmänkin. Handyn ja hänen jazz-yhtyeensä vuonna -22 tallennuttama näkemys miehen omasta suurklassikosta St. 1935) tunnetaan parhaiten managerina, joka vuosikymmenten mittaan toi Suomeen yhden jos toisenkin artistin ja toimi alalla myös ulkomaiden markkinoilla. Sivulla 35 Ana kertoo 70-luvun alussa levy-yhtiökauppojen johdosta tulleensa turhaksi henkilöksi Finnlevyssä ja joutuneensa paniikkiin työtilanteensa puolesta. En suosittele varaamaan reilua kahta ja puolta tuntia näiden kahden levyn yhtäjaksoiseen seurailuun, mutta kohtuullisissa osissa nautittuna niistä voi löytyä huomattavan paljon paitsi historiallisesti niin myös taiteellisesti antoisaa aineistoa. Voin vakuuttaa, että jälkimmäisellä ei ole mitään tekemistä viskin kanssa. On hyvä, että musiikin historiaa tallennetaan managerienkin näkökulmasta. Nuorten tanssihetkestä kerrotaan sen olleen aina suora lähetys, joskin musiikki oli playbackinä. Hän on monipuolinen puuhamies, jonka toinen suuri rakkaus musiikin ohella on urheilu, lähinnä jääpallo ja maahockey sekä muut joukkuepelit. Kuitenkin Cat Stevensin kohdalla mainitaan hänen osuutensa tvnauhoituksessa sujuneen ilman pulmia – toisin kuin Jimi Hendrixin. C. Tomi Lindblom: ANTTI EINIÖ - Rokkia ikä kaikki (omakustanne 2014, 106 s., kuvitettu) Antti ”Ana” Einiö (s. Ei täysin looginen aikajana. Veljensä Paavon ehdotuksesta Ana perusti oman firman: ”Käynnistin ensimmäisen oman konserttiyhtiöni, Artistit Oy:n, vuonna 1968”. C. ja Waymon ”Sloppy” Henryn Canned Heat, mitkä eivät juurikaan muistuta Sonny Boy kakkosen ja Tommy Johnsonin samannimisiä klassikoita. Pienikokoisen laulaja-kitaristi Little Buddy Doylen (21) säestäjäksi on merkitty harpisti Big Walter Horton, mitä vastaan en käy väittämään. Levytysura jäi kuitenkin vain 3,5 singlen mittaiseksi, se oli nimittäin alkanut jo aiemmin Four Catsin esityksellä Nyt limbo soi vuonna 1963, jolla Einiö selosti limbokilpailua. 1 (Sam Jones) & David Crockett – A Woman Get’s Tired Of One Man All The Time (14) Blind Willie Dunn’s (= Salvatore Massaro alias Eddie Lang) Gin Bottle Four – Blue Blood Blues (15) Blues Birdhead (= James Simons) – Mean Low Blues (16) Sara Martin – Achin’ Hearted Blues (17) Ed Macon & Tampa Joe – Tickle Britches (18) Gladys Bentley – Worried Blues (19) Bo Carter – Ants In My Pants (20) Ada Brown – Evil Mama Blues (21) Little Buddy Doyle & Big Walter Horton – Hard Scufflin’ Blues (22) Carrie Edward – Fattening Frogs For Snakes (23) Waymon ”Sloppy” Henry – Canned Heat (24) Margaret Johnson – If I Let You Get Away With It Once You’ll Do It All The Time (25) Booker ”Bukka”White – Parchman Farm Blues - 49 - 4 - 2014 •. Itse asiassa itsellänikin oli eräitä ajatuksia manageri Jorma Weneskosken suhteen, mutta hän ikävä kyllä kuoli jo heti kohta projektin alkuvaiheessa, ei tietenkään minun syystäni, ja juttu loppui siihen. Niinpä artisti ei mennyt mihinkään ilman mukillista Dubonnetia, jota päivän mittaan oli toimitettu hänen huoneeseensa peräti viisi litraa. Muita yleisesti tunnettuja blueseja ovat John Hurtin melodinen murhamiesballadi Stack O’ Lee Blues, Broonzyn avomielinen When I Been Drinking, Chippie Hillin ylväs Pratt City Blues, Memphis Minnien monimerkityksinen Me And My Chauffeur Blues, Dora Carrin vuoden -25 varhaislevytys pianistien suosimasta Cow Cow Blues’ista ja Booker ”Bukka” Whiten vahvatunnelmainen Parchman Farm Blues. Ihan kelvollinen tulkinta tuokin on, vaikka mieluiten kuuntelenkin sen laulettuja versiointeja. Kakkoskiekon etukäteen ajatellen kiinnostavin osanen oli trumpetisti W. Jos tuo vuodelle -39 tehty kirjaus pitää paikkansa, kysymyksessä on Hortonin (1918–81) ensilevytys. Louis Blues. Handy – St. Stikkan), Adventures (-rers), Rale Vikström (W-), Dizzy Miss Lizzykin on muodossa ”Dizy”. Kultsaa ei nimittäin oltu edes alettu suunnitella vielä tuolloin. Itse en viskiä ole juonut sitten vuoden 1966, Dubonnetia kuitenkin 1981. Heistähän lukee aivan mielikseen joskaan uudemmat artistit eivät allekirjoittanutta välttämättä jaksa kovin kiinnostaa. fi. Itselleni Ana tuli ensiksi tutuksi television Nuorten tanssihetken kautta, jota hän juonsi 1961–67. He esiintyivät nimittäin samassa ohjelmassa. Louis Blues (9) Birmingham Jug Band – Giving It Away (10) Dora Carr – Cow Cow Blues (11) Rosetta Crawford – Lonesome Woman Blues (12) Esther Bigeou – Panama Limited Blues (13) Stovepipe No. Pahin asiavirhe on kun Einiö kertoo Scandian studion sijainneen vuonna 1953 Kulttuuritalon alakerrassa Sibelius-Akatemian vanhassa konservatoriossa. Vaudeville-naisten osuus eli n:ot (4), (10), (11), (12), (16), (18), (20), (22) ja (24) on tällä pyörylällä vallan yhdeksän otoksen mittainen. Pikkumarinoistani huoCHER limatta kannattaa ehdotANTTI EINIÖ, SONNY & tomasti tutustua! Hannu Nyberg lainen © Iskelmä/Heikki Savo Caldwell ”Mississippi” Bracey – You Scolded And Drove Me From Your Door (6) Blind Boy Fuller – When You Are Gone (7) Memphis Minnie – Me And My Chauffeur Blues (8) W. Sammy Davis Jr:n vierailusta paljastetaan, että tuolloin Sammy ei millään suostunut luopumaan savukkeista eikä viskistä. Näin hänet itsekin lavalla kerran täydessä vauhdissa. Suomenmestaruuksiakin ehti kahdessa ensimmäisessä kertyä roppakaupalla. Erityisen ikimuistettava hetki oli kun Einiö aloitti levylaulajan uransa ohjelmassa loppukeväällä 1964 esittämällä ensisinglensä Dizzy Miss Lizzy / Farmer John kunnon lavashowlla höystettynä, erityisesti jälkimmäinen biisi iski tajuntaani välittömästi, Kun biisi voitti vielä samana iltana Radion Kahdeksan kärjessä -ohjelman niin hittihän siitä tuli ennätysnopeasti ja Einiöstä lavatähti
Tuo bluessävelmä, jonka soittaa huuliharpulla Ville Mehto, ei ole peruskaavaan rakentuva, vaan molliblues, jonka ensimäinen ja viides aste on mollissa ja neljäs duurissa. Lisäksi esitellään skaalat, joihin kappale perustuu ja joita voi käyttää omassa soolossa. Biisi on rakenteeltaan A-B-A, josta B-osa on jätetty nuotintamatta, mutta vihjeet sen soittoon löytyvät kirjan lopusta. Mukana ovat luonnollisesti blues ja shuffle, mutta myös karibialaisia rytmejä löytyy. 2 CD:tä, 127 s., kielet: suomi, ruotsi ja englanti, hinta 38,50e) Wikipedian mukaan improvisointi tarkoittaa esityksen luomista esittämishetkellä. Sävellykset muutamaa kansansävelmää lukuun ottamatta ovat tekijöiden omia. Tarkastellaanpa lähemmin kappaletta Happy Walk, jossa tuo soinnutus on. Yhteydenotot sähköpostitse: pete.hoppula@saunalahti.fi maiju59@hotmail.com Tarkemmat kontaktitiedot löytyvät lehden sivulta 3. Melodiasoittimien valikoima on vaihteleva ja kaikki on kirjoitettu c-vireisesti, joka taustojen kanssa soitettaessa voi vähän vaikkapa alttosaksofonistia rassata. Barokin aikana säveltäjä teki nuotit ”osimoilleen” ja sekä soolosoittaja että säestäjä lisäsivät siihen oman panoksensa. Sitä käytetään erityisesti musiikin alalla, mutta se on yhtä lailla tärkeä myös monissa muissa yhteyksissä, kuten näyttelemisessä tai viihdyttämisessä. Mozartin ja Beethovenin konsertoissa on niin kutsuttu kadenssi, jossa muusikko improvisoi konserton teemojen pohjalta. Bach oli tunnettu suuresta improvisointitaidostaan. Tuo edellinen oli lainaus Wikipediasta ja väittäisin, että esim. Myöhemmin nuo vapaamuotoiset osiot nuotitettiin ja improvisaatio klassisessa musiikissa painui unholaan. taidemusiikissa improvisointi on hyvinkin sattumanvaraista. Yleensä improvisointi liitetään jazziin ja bluesiin, mutta musiikissa sitä on tehty kautta aikojen. Lisäinfoa Blues Newsin toimituspäälliköltä sekä vastaavalta päätoimittajalta. Tämä opus, joka on paras mitä tähän ikään mennessä olen tutkinut, sisältää 16 erityylistä kappaletta ”karaoke”-taustoineen. Mikäli vastauksesi on kyllä, odotamme yhteydenottoasi 31.10.2014 mennessä. Annika Gummerus-Putkinen ja Katri Rehnström: SÄVEL ON VAPAA! TONEN ÄR FRI! FREE YOUR PLAYING! Opas improvisointiin (Idemco Oy, 2014, ISMN 979-0-9001696-4-8; sis. modernissa jazzissa tai modernissa ns. Tässä teoksessa käsitellään sitä, mitä termillä improvisointi, ”soittaa hatusta”, yleensä tarkoitetaan rytmimusiikissa, eli soittamista ilman sen suurempaa etukäteissuunnittelua pysyen kuitenkin sointurakenteen suomissa rajoissa. Veikkaisin ainakin osan biiseistä syntyneen siten, että sointukulun päälle on improvisoitu melodia, joka on sitten nuotinnettu. Loppupuolelta kirjaa löytyy kuuntelusuosituksia, tiivis jazzin historia, sointu- ja rytmioppia sekä sanasto. Blues-, jazz- ja rockmuusikolle sen sijaan improvisaatio on jokapäiväistä leipää ja itsestäänselvyys, mutta kaikilla tilanne ei näin kuitenkaan ole. Spontaaniudestaan huolimatta improvisointi ei kuitenkaan ole sattumanvaraista toimintaa. Mainittakoon lopuksi, että monet kirjan biisit ylittävät keskinkertaisen radiohitin tason. Soinnut on myös purettu arpeggioiksi ja tyhjää nuottiviivastoa löytyy oman soolon suunnittelua varten. Myöhemmin sävelletyissä esim. - 50 -. Jokaisesta tyylistä on lyhykäinen esittely ja opinpahan senkin, että ”aku ankka” -soinnutus eli I-VI-IV-V joka menee C-duurissa: C-Am-F-G7 on virallisesti ”Rhythm Chord Changes”. Improvisoidun teoksen uudelleen esittäminen samanlaisena muuttaa myös sen luonteen ainutlaatuisesta improvisaatiosta toistoksi. tällaista pientä). Siis hieman harvinaisempi versio. J.S. Eija Jauhiainen • 4 - 2014 Blues News ja FBS ry kuuluttavat: Hyvä graafisen suunnittelun ammattilainen, olisitko kiinnostunut osallistumaan yhdistyksemme toimintaan BNlehden taittajan ominaisuudessa. Toisaalta transponoidut stemmat olisivat lisänneet aikamoisesti kirjan paksuutta (kätevää jos ne löytyisivät netistä). Perusmelodian lisäksi on nuotinnokset sooloista, riffeistä ja muista taustakuviosta, jotka kyseiseen tyyliin sopivat. Kirjoja improvisoinnista on tehty kautta aikojen ja oikeastaan tehokkaita opuksia pystytään tekemään vasta nykyaikana, jolloin nuottikuvaan saadaan liitetyksi korvinkuultava musiikki. Ainoa pikkuseikka kirjassa (ja monessa muussa vastaavassa) on nuottikuvan viimeistely, jonka voisi tehdä tarttumalla hiirellä kahdeksasosanuottien palkkeihin ja yhtenäistää nuottikuvan (kun nuotit menee ylöspäin osassa palkki on suorassa, osassa taas suuntautuu ylöspäin ym
ANTERO TIRRONEN THE MARCELS alkuperäiskokoonpanossaan: RONALD MUNDY, FRED JOHNSON, RICHARD F. Todellisuudessa Marcelsin tarina alkoi vuonna 1959, kun Pittsburghissa, Pennsylvaniassa baritoni nimeltä Richard Knauss ryhtyi kasaamaan omaa lauluyhtyettään. The Marcels oli jo 60-luvun alussa niitä harvoja lauluyhtyeitä, jotka herättivät huomiota meidänkin maassamme. Vaikkei Bricker paikkaa saanutkaan, kehaisi hän ryhmän managerille Jules Kruspirille laulavansa paljon paremmassa ryhmässä. Sanoin heille, että jos he pääsisivät omalla kustannuksellaan New Yorkiin, äänittäisin heitä. Heidän tarinansa on uskomattomimpia mitä tulee doo wop -musiikin historiaan. Pidin heidän soundistaan, mutta koska he asuivat Pittsburghissa, ei minulla ollut aikomusta ryhtyä levyttämään heidän kanssaan. Kundit harjoittelivat Woodstrun Avenuella Pittsburghissa ja he kaikki olivat vielä kirjoilla Oliver Alleghy high schoolissa. Ne vetosivat teineihin, jotka pitivät popista, mutta halusivat kuitenkin musiikin kuulostavan rock’n’rollilta. KNAUSS, GENE J. Hänen suurena ideanaan oli kerätä yhteen superyhtye kaupungin parhaista laulajista. Ehkäpä ohikulkijat palkitsevat meidät edes jollakin kolikolla.” Ja niin he tekivätkin – ja matka jatkui aina kirkkaiden valonheitinten alle. Heillä oli niukasti rahaa, ja koska töitä oli vähän tarjolla, oli heidän vaikea hankkia pöytään jokapäiväistä leipää. Toivoin tämän viestin hillitsevän heidän intoaan lähettää uusia demoja. Mennään illalla kadunkulmaan ja aletaan laulaa siellä oikein joukolla. 1 KAUPUNGISTA NÄYTTÄMÖILLE Lauluyhtyeiden alkutarinat ovat aika tavalla yhteneväisiä, niinpä tämäkin juttu voisi mennä jotakuinkin tähän tapaan: Suuren kaupungin laidalla asui köyhiä nuorukaisia. He tarjosivat saman käsittelyn kappaleelle Heartaches, joka oli Guy Lombardon menestyslevy 30-luvulta. Tarmo Talvio on käynyt lyhyesti läpi ryhmän tarinaa vuonna 1971 artikkelisarjassaan ”Hassut lauluyhtyeet”. BRICKER, CORNELIUS HARP OHJUSVAUHDILLA HUIPULLE New Yorkissa pidettiin ryhmän soundista, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että he olisivat olleet valmiita kutsumaan heidät äänitysstudioon. Samaan aikaan kun Bricker harjoitteli Marcelsin kanssa, kävi hän koe-esiintymässä ryhmälle nimeltä The Dynamics. Marcels harjoitteli monien 50-luvun parhaiden lauluyhtyeiden, kuten Harptonesin, Spanielsin, Cadillacsin, Little Anthony & The Imperialsin ja Del-Vikinsin kappaleita. Mutta kun he kuulivat Cornelius Harpin laulavan, tiesivät he, että hänet oli pakko saada ryhmään. Suurinta päänvaivaa nelikolle aiheutti riittävän kiinnostavan soololaulajan löytäminen. Juhani Ritvanen on puolestaan arvostellut pari The Marcelsin kokoelmapitkäsoittoa 80-luvulla. Noiden vuosien jälkeen on yhtyeestä tullut uutta tietoa ja haastatteluja, joten lienee paikallaan päivittää heidän tarinaansa. Sekä mustista (Johnson, Mundy, Harp) että valkoisista laulajista (Knauss ja Bricker) koostunut kokoonpano otti nimekseen Marcels, mikä oli nimitys Corneliuksen suosimalle aaltomaiselle hiustyylille. Niistä ensimmäinen oli suunnattoman suosittu doo wop -versio Rodgersin ja Hartin klassikosta Blue Moon. Koska Marcelsilla ei ollut omia sävellyksiä, oli nauhan ainoana tarkoituksena vakuuttaa yhtiön tuottajat ryhmän laulutaidosta. Lopputuloksena oli toinen iso hitti. Pian seuraksi liittyivät kakkostenori Gene J. Onneksi Cornelius hyväksyi tarjouksen. En kuullutkaan heistä 4 - 2014 •. Jules Kruspir piti kuulemastaan ja hän äänittikin ryhmän harjoituksista demonauhan, jonka lähetti Colpix Recordsiin. Kunnes yksi heistä keksi: ”Tiedättekö mitä. Annetaan Colpixin A&R-johtaja Stu Phillipsin itse kertoa asiasta: ”The Marcelsin manageri Jules Kruspir oli jo kuukausien ajan - 51 - lähettänyt minulle demonauhoja ryhmältään. Heillä oli vain pari jymyhittiä vuonna 1961. Molemmat äänitteet olivat hillittömiä sekoituksia R&B:tä, rock’n’rollia ja perinteistä poppia. Kruspirin mielenkiinto heräsi ja hän halusikin kuulla mistä oikein oli kyse, saapuen eräänä päivänä Johnsonin kotiin seuraamaan bändin treenejä. Niinpä he pohtivat kovasti miten käy, jos he eivät saa mistään työtä. 960-luvun alun suuriin menestyksiin lauluyhtyemusiikin saralla kuului epäilyksettä The Marcels. Ensin mukaan saatiin bassolaulaja Fred Johnson. Bricker sekä ykköstenori Ron ”Bingo” Mundy
Pientä kiistelyä on aiheuttanut se, kumpi niistä päätyi levylle. Ehkäpä kuuntelijoiden ajatukset kiinnittyivät heidän bassolaulajansa mukavan möreään - 52 - Kotimaamme tilastopalstoilla The Marcelsien levyjä ei liiemmin näkynyt, ei edes menestyslaulu Blue Moonia ainakaan kymmenen parhaan joukossa. Sen sijaan pojat ehdottivat ikivihreää kipaletta nimeltä Blue Moon. Heidän näkökulmasta katsottuna ”doo wop oli Yhdysvaltain värillisen väestön musiikkia, jossa ensimmäisenä huutaa solisti ja sitten huutavat muut kuorossa. En nyt ala penkomaan asiaa perinpohjin, totean vain, että löytyy niitä The Marcelsin tavalla toteutettuja versioita joitakin ja vieläpä ihan kotimaisella kielellä laulettuja, mikä allekirjoittaneen mielestä on vain hyvä asia. Vuonna 1935 se oli ollut ykköshitti alttosaksofonisti Glen Graylle. Tämä taas löi Colpixin väen ällikällä, sillä ennakkotilauksia alkoi tulvia ovista ja ikkunoista heti samana aamuna. Pianisti Bert Keyes onnistui harjoittelemaan ryhmän kanssa ja kolme kappaletta valittiin äänitettäväksi. LEVYTUOTTAJIEN VETONAULA Arvatenkin Blue Moon toi ryhmälle kultalevyn, kuvassa vasemmalla manageri JULES KRUSPIR ja oikealla tuottaja STU PHILLIPS pitkään aikaan mitään, kunnes he tupsahtivat toimistolleni helmikuussa 1961, jolloin koko New Yorkin liikenne oli poikki todella pahan lumimyrskyn vuoksi. Minulla ei ollut sydäntä käännyttää heitä oveltani. Ja miten ihmeessä olisi näkynytkään, kun esimerkiksi Iskelmä-lehden levyarvostelijat pyrkivät tekemään kaikkensa, ettei heidän levynsä menisi kaupaksi markkinoillamme. Joka tapauksessa kappale sai studioon poikenneen Colpixin uuden mainosmiehen, Danny Winchellin, pään pyörälle. Rauli Badding Somerjoki. Sinistä kuuta on tulkittu ja levytetty kotimaassamme useankin laulajan toimesta. He olivat käyttäneet matkaan kaikki säästönsä ja joutuneet vielä talsimaan lumipyryssä kymmeniä kilometrejä. Neljässä viikossa Blue Moon oli sekä pop- että R&B-listan ykkösenä! Laulun tenho vetosi levynostajiin ja niin koettiin sellainenkin ihme, että The Marcels onnistui tyrmäämään Elvis Presleyn Surrenderin listaykkösen paikalta 27.3.1961. Toisen oton käynnistyessä oli aikaa enää vain kolme minuuttia. Legendan mukaan myös tiskijukka oli seonnut biisin soundista ja soittanut sitä peräti 26 kertaa yhden yön aikana. Koska kolmen tunnin sessiolla pitäisi syntyä neljä julkaisukelpoista äänitettä, piti meidän löytää nopeasti vielä yksi kappale.” Phillips pyysi Marcelsia laulamaan Heart And Soulin, mutta he eivät tunteneet sitä. ääneen, mikä antoi lauluyhtyeen esityksille sangen persoonallisen sävyn. Nopeatempoinen ja hauska bom ba ba bom -aloitus oli tehokas keino nostamaan laiminlyötyjen bassolaulajien kunnioitettavuutta. Onneksi Colpixilla ymmärrettiin tulevan kassavirran päälle. Ongelma oli vain se, että sessiosta oli jäljellä enää kymmenen minuuttia heidän alkaessa äänittää kappaletta. Nopean harjoituksen jälkeen ensimmäinen otto saatiin nauhalle. Jos laulua ei olisi täällä tunnettu niin minkäköhän takia jouluna 1961 Porin entinen painija tango-Eikka meni Kukonpoikien kanssa vääntämään sen käsivarsiheitolla kertalaakista purkkiin ja vieläpä tyylikkäästi. Hän marssi nauhakopio mukanaan WINS-asemalle DJ Murray ”The K” Kaufmanin ohjelmaan, joka pyöri koko yön eetterissä. Blue Moon jatkoi voittokulkuaan ympäri maailmaa: #1 Englanti, #2 Uusi-Seelanti, #4 Australia, #5 Ruotsi ja Tanska, #6 Belgia, #7 Hollanti sekä Top 10 -sijoitukset Israelissa, Norjassa, Espanjassa, Etelä-Afrikassa ja Ranskassa. Del Shannonin Runaway klikkasi puolestaan Marcelsin ykköspaikalta 24.4.1961. Eikä heillä edes ollut listoillaan lauluyhtyettä nimeltä The Marcels! Phillips joutuikin selittelemään esimiehilleen salaista sessiotaan. Itse kappaleen olivat säveltäneet Richard Rodgers ja Lorenz Hart jo vuonna 1933 ja monien mutkien kautta hidas balladi sai lopulta tutun nimensä Blue Moon. Maksoin session omasta taskustani ja parin päivän päästä (15.2.) RCA:n Studio oli varattu. No tämä sopi Phillipsille. Levytyssopimus allekirjoitettiin ja yhtiö sai sinkun Blue Moon / Goodbye To Love (Colpix 186) ulos aivan helmikuun viimeisinä päivinä ja välittömästi Billboardin sivuilta saatiin lukea arvostelu: ”Tässäpä on villi ja villainen rock’n’roll -veto tunnetusta klassikosta. Mahtava sovitus kruunaa kipaleen mahdollisuudet!” Arvostelu oli hyvä enne, mutta silti levyn menestys tuli täytenä yllätyksenä Colpixille. Mutta kyllä niitä Marcelsien(kin) levyjä meillä myytiin, vaikkei niitä listauksissa näkynytkään. Hirvittävää kuunneltavaa!” Tällaisille kirjoituksille pitäisi näin jälkeenpäin pystyä nauramaan, mutta helppoa se ei aina ole. Kaiken muun hyvän lisäksi on todettava, että itse laulu on kokonaisuutenaan varteenotettavaa rockiskelmää, jossa on mukana kiitettävästi doo wop -vaikutteita. • 4 - 2014 Siitä ei saatukaan aivan täydellistä, kun kello löi keskiyön merkiksi ja sessio oli ohi. Heidän sovituksensa oli täysin uudenlainen ja ennenkuulumaton
Niistä vahvimmat olivat That Old Black Magic ja One Last Kiss. Yhtye ehti studioon vielä kerran ennen vuoden vaihtumista. Ne kaikki olivat hienoja versioita toisten esittämistä menestyskappaleista. No joo, uskokoon ken haluaa, minä en ainakaan. Lo- kakuussa laulettiin nauhalle kappaleet Don’t Cry For Me This Christmas, Merry Twist-mas ja Twistin’ Fever, joista kaksi ensiksi mainittua julkaistiin joulumarkkinoilla (Colpix 617). Maaliskuun puolivälissä Marcelsilla oli toinen sessio ja siellä syntyi jälleen kuusi uutta helmeä, kuten Over The Rainbow, Sweet Was The Wine ja Teeter Totter Love. Mielenkiintoista on, että The Marcels oli paljon kopioitu lauluyhtye. - 53 - 4 - 2014 •. Filmi sai Suomessa nimen Illasta Aamuun ja se näytettiin ensi kerran helsinkiläisessä elokuvateatteri Edisonissa 29.12.1961. Eikä mennyt aikaakaan, kun ryhmä pudotettiin Colpixilta. Heinäkuussa 1961 levy-yhtiö laittoi ulos Marcelsin ensimmäisen LP-levyn nimeltä ”Blue Moon”. on puolestaan levyttänyt laulun pariinkin eri otteeseen. Lauluilla yhdistyvät ihanteellisesti perinteiset lauluharmoniat ja uudenlaisen tahdituksen tasapaino. Tällä kertaa nauhalle saatiin kappaleet My Melancholy Baby ja Really Need Your Love. Näillä esityksillä pääsivät lauluyhtyeen humoristiset kyvyt jälleen oikeuksiinsa ja niinpä niistä olisikin voinut muodostua melkoisia menestyksiä, mutta ei homma niin mennyt, levy jäi porisemaan Hot 100 -listan ulkopuolelle. Ne julkaistiin yhtyeen seuraavana pikkukiekkona (Colpix 624) ja a-puolelle asetettu My Melancholy Baby toi yhtyeelle sen viimeisen listamenestyksen (pop #58) maaliskuussa 1962. Ennen lokakuun sessiota ryhmä koki jälleen yhden takaiskun, kun Bingo Mundy lähti ryhmästä. Tosiasia näet on, että porukka esiintyy leffan loppupuolella laulaen ajanjaksoon sopivan joululaulun Merry Twist-mas. Purkkiin saatiin myös kappaleet My Love For You, Flowerpot sekä All Right, Okay, You Win. Ennen kuin elokuva ehti teattereihin Yhdysvalloissa, käväisi ryhmä kuitenkin pariin otteeseen studiossa. Huhtikuussa äänitettiin viisi kappaletta lisää, joista seuraavana singlenä julkaistiin Porgy ja Bess -klassikko Summertime kääntöpuolellaan Teeter Totter Love (Colpix 196). Filmillä ryhmä nähdään uudessa kokoonpanossaan ilman Knaussia ja Brickeriä, jotka olivat lähteneet yhtyeestä riitauduttuaan manageri Kruspirin kanssa. Pojat pistävät toimeen sellaisen hurlumhei-ilottelun, ettei paremmasta väliä, ja ennen kaikkea ne antoivat vahvan osoituksen The Marcelsin laululahjoista. Syyskuussa äänitettiin vanha standardi Heartaches. Ekalla kerralla vuoden 1971 LP:llä ”Synnyin Rokkaamaan” (Love LRLP 39) kuullaan hidas, Elviksen tavalla toteutettu versio, mutta toisella kerralla vuoden 1974 LP:llä ”Näin Käy Rock & Roll” (Love LRLP 100) löytyy muiden kipaleiden joukosta The Marcelsin tyylinen tulkinta. Vaikkei heillä ollut omia lauluja, jotka olisivat menestyneet, juju piilikin siinä, että he onnistuivat uudistamaan ikivihreitä klassikoita tekemällä niistä oman tyylisiä versioita. Yhtye koki suurimman menetyksensä vuoden 1962 lopussa, kun keulahahmo Cornelius Harp jätti yhtyeen. Levytysura jatkui kahden julkaisun verran pittsburghilaisella Kyra-levymerkillä vuonna 1964. He tähdittivät yhdessä Dionin ja Chubby Checkerin kanssa elokuvaa Twist Around The Clock, joka oli tuottaja Sam Katzmanin uudelleen lämmitetty versio vuoden 1956 Rock Around The Clockista. Sovituksessa painottui Fred Johnsonin bassoääni ja se pompotteli marraskuussa upeasti poplistan sijalle 7 ja R&B-listan #19. Tämän jälkeen Alan Johnson lähti jättäen yhtyeen veljensä Fred Johnsonin käsiin. Monessa lähteessä kerrotaan, että The Marcels esittäisi elokuvassa menestyskappaleensa Blue Moon. Kvartettiin kuuluivat tästä eteenpäin soololaulaja Walt Maddox, baritoni Richard Harris, ykköstenori Uusi kokoonpano syksyllä 1961: Allen Johnson, Ronald Mundy, Walt Maddox, Fred Johnson ja Cornelius Harp. Vaikka monet kriitikot pitivät Marcelsin Summertimea parhaana koskaan äänitettynä ryhmäharmoniaversiona vanhasta Gershwin-klassikosta, ei se yltänyt kuin poplistan sijalle 78 ja Englannissa sijalle 46. Häntä ei korvattu välittömästi ja keikoilla heillä oli monia sijaislaulajia. Integroidusta ryhmästä tuli kokonaan musta, kun uusiksi laulajiksi pestattiin Fred Johnsonin veli Allen (baritoni) ja tenori Walt Maddox. Billboardin arvioija piti levystä: ”Mahtava standardi on kääräisty ryhmän huvittavaan bomb de bomb -tyylittelyyn ja rokkaavaan biittiin.” Helmikuussa 1962 julkaistiin sinkku Twistin’ Fever / Footprints In The Sand (Colpix 629). Levy-yhtiö jatkoi kuitenkin vanhempien varastoon laitettujen äänitteiden julkaisemista vuosien 1962 ja 1963 aikana. Molemmilla levyillä kappaleen kirjoitusasu on Oi kuu -muodossa ja teksti on Jarkko Laineen laatutyötä. Se piti sisällään 12 helmi- ja maaliskuussa äänitettyä raitaa. SELLULOIDI SOI Koska Colpix Records oli Columbia Picturesin tytäryhtiö, pääsi The Marcels esiintymään tuona kesänä myös filmikameroiden eteen
TAKIT NAULAAN JA PALUU Marcels levytti seuraavan kerran vasta 1973. Mistähän nämä tiedot ovat lähtöisin. Tällöin Pittsburghissa järjestettiin oldies-klubilla nimeltä Villa Madrid vanhan Marcels-kokoonpanon nostalginen konsertti. Ryhmä jatkoi esiintymistä joka sekin väheni vuosien saatossa. • 4 - 2014 SINGLEDISKOGRAFIA The Marcels: Blue Moon / Goodbye To Love (Colpix 186) 1961 Summertime / Teeter Totter Love (Colpix 196) 1961 You Are My Sunshine / Find Another Fool (Colpix 606) 1961 Heartaches / My Love For You (Colpix 612) 1961 Merry Twist-Mas / Don’t Cry For Me This Christmas (Colpix 617) 1961 My Melancholy Baby / Really Need Your Love (Colpix 624) 1961 Footprints In The Sand / Twistin’ Fever (Colpix 629) 1962 Hold On / Flowerpot (Colpix 640) 1962 Friendly Loans / Loved Her The Whole Week Through (Colpix 651) 1962 All Right - OK You Win / Lollipop Baby (Colpix 665) 1962 Lonely Boy / How Deep Is The Ocean (888 101) 1963 That Old Black Magic / Don’t Turn Your Back On Me (Colpix 683) 1963 I Wanna Be Your Leader / Give Me Back Your Love (Colpix 687) 1963 One Last Kiss / You Got To Be Sincere (Colpix 694) 1963 Comes Love / Your Red Wagon (You Can Push It Or Pull It) (Kyra) 1964 How Deep Is The Ocean / Lonely Boy (Kyra 101) 1964 Tell Me / Letter Full Of Tears (Chartbound 009) 1967 Betty Lou / Take Me Back (Baron 109) 1973 In The Still Of The Night / High On A Hill (Queen Bee 47001) 1973 Peace Of Mind / Crazy Bells (Owl 324) 1974 I’ll Be Forever Loving You / A Fallen Tear (Monogram 112) 1975 Sweet Was The Wine / Over The Rainbow (Monogram 113) 1975 Two People In The World / Most Of All (Monogram 115) 1975 The Fabulous Marcels: Lucky Old Sun / (You Gave Me) Peace Of Mind (StClair 13711/Rocky 13711) 1975 The Marcells: Blue Moon / Clap Your Hands (When I Clap My Hands) (All Ears 810085) 1978 Walt Maddox & The Marcels: A Letter Full Of Tears / How Do You Speak To An Angel (Super M 203073) 1982 Blue Moon / Clap Your Hands (When I Clap My Hands) (Super M 304027) 1983 (= uusintajulkaisu All Ears -kiekosta) - 54 -. Walt Maddox oli porukasta sitkein. Sinkun In The Still Of The Night / High On A Hill julkaisi Queen Bee -levymerkki (47001), mutta mitään suurta menestystä sillä ei saavutettu. Elokuvista puheenollen on aiheellista mainita, että leffa, jossa The Marcelsin musiikkia ainakin kuullaan on Robert Blaken tähdittämä Moottoripyöräcowboy (Electra-Glide In Blue, 1973). Että se siitä Wikipediasta ja sen luotettavuudesta. Palataanpa takaisin elokuvien maailmaan. Clair -merkillä ei ollut kuitenkaan riittävästi tuohta, jotta levyä olisi saatu markkinoitua. Vuoden suurin juttu tapahtui 14.1.1973. John Landisin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa kauhuklassikossa Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf In London, 1981). Eipä näkynyt kumpaistakaan kaveria koko leffassa, enemmänkin siinä keskitytään pilailemaan brittipoppareiden kustannuksella. Marcelsin kappale Most Of All soi taustalla, kun Blake pukeutuu ylennyksen saatuaan uuteen virka-asuunsa ja hänen takanaan seinällä nähdään myös oikein raameihin laitettu kuva yhtyeestä. Muita päätä lyhyempi moottoripyöräpoliisi Wintergreen (Blake) unelmoi etsiväksi ylenemisestä. Kaikkitietävässä Wikipediassa kerrotaan, että vuoden 1964 rantakomediassa Bikini Beach esiintyisi kaksi Marcelsin laulajaa, Gene Bricker ja Cornelius Hart. Piti oikein etsiä elokuva hyllystä ja katsoa se läpi. Sattumien kautta unelma toteutuu. Marcelsin kulta-aika kesti oikeastaan vain kaksi vuotta, mutta Maddoxin, Harrisin, Herndonin ja Fred Johnsonin ryhmät veivät lauluyhtyemusiikin soihtua eteenpäin lähes kahden vuosikymmenen ajan. Blue Moon on kuulunut monen filmin ääniraidalla. Sen hohto kuitenkin himmenee, kun hän törmää valheiden maailmaan, jossa osansa on niin hipeillä kuin korruptoituneilla kollegoilla. Ja onpa yhtyettä nähty tämänkin jälkeen esiintymässä vaihtelevilla kokoonpanoilla erilaisissa oldies but goodies -konserteissa. Sen jälkeen Ron Mundy ja Dick Knauss jatkoivat laulamista The Memories -yhtyeen riveissä. Hän vei oman yhtyeensä, Walt Maddox & The Marcels, studioon vielä kaksi kertaa 80-luvun alussa. Clair 13711/ Rocky 13711). Vuonna 1975 Cornelius Harp saatiin houkuteltua mukaan uudelle julkaisulle, joka ilmestyi nimellä The Fabulous Marcels (St. William Herndon ja bassolaulaja Fred Johnson. Samana vuonna julkaistiin Monogramilla kolme sinkkua Marcelsin vuoden 1961 LP:n kappaleista. Niinpä se katosi nopeasti keräilijöiden unelmamaahan. Heidän pitäisi olla Frankie Avalonin taustalaulajina kappaleella Gimme Your Love Yeah Yeah Yeah kuin myös Little Steve Wonderin taustalla kipaleella (Happy Feelin’) Dance And Shout. The Marcelsin versio soi mm. Pienellä paikallisella St
Koko hoidon kruunasi upeaääninen Ina Forsman, jolla takuuvarmasti on kykyä pärjätä kansainvälisilläkin estraadeilla. Ensi tahdeista lähtien kävi selväksi, että Erja oli tullut kotikonnuilleen valloittamaan yleisön iloisen rehvakkaalla esiintymisellään. Rytmiryhmä (Harri Ala-Kojola, rummut ja Iiro Kautto, basso) toimi mainiosti harpisti Tallqvistin ja kitaristi Jonne Kulluvaaran lirutellessa herkkujaan kompin päälle. 4 - 2014 •. Kakkoskitaristi Davide Floreno pääsi näyttämään vahvasti Chicago-vaikutteisia taitojaan parin nautinnollisen soolon verran. Lisäksi kuultiin monikansallista Robbie Hill & The Blue 62’s -kokoonpanoa sekä omaperäisellä tavallaan musisoivaa ryhmää Jari Rättyä & Käärmekeitto. Kauniin kesäisen sään hellimä ennätyksellinen määrä yleisöä sai kymmenen euron pääsymaksulleen täyden vastineen. Yhtyeen lavailme oli todella tiukka ja keulakuvana toiminut Forsman esiintyi yleisönsä varmasti ottavana diivana laulaen upeasti. Illan kruunasi perinteiset päätösjamit, joissa lavalla häärivät ainakin Lazy Moose Blues Band, Howard Glazer, Helge Tallqvist, Davide Floreno ja Dave Forestfield. Sen kummemmin lavalla keikaroimatta bändi keskittyi viihdyttämään bluesväkeä musiikillisella annillaan. Lauantain pääesiintyjä oli maailmalla mainetta niittänyt Erja Lyytinen bändeineen. Juhlavuoden kunniaksi festivaali oli laajentunut nelipäiväiseksi juurimusiikki-iloitteluksi. Glazerin kitarointi oli vahvasti 1960-luvulta vaikutteita saanutta. Sen sijaan lähes tunnistamattomaksi naamioitu Rollari-klassikko Jumpin’ Jack Flash ja Richie Havensin Freedom lämmittivät auringon ohella yleisön valmiiksi tuleviin esityksiin. Sellaistahan se meininki on tuolla Kaavilla – Suomen Woodstockissa. Miestä onkin alettu koillissavolaisissa bluespiireissä kutsua tapahtuman epäviralliseksi kummisedäksi. Kuosmasen hersyvät välispiikit ja herkät tulkinnat klassikoistaan Kappale Kauneinta Suomea ja Pieni Sydän saivat paatuneimmankin kaksikon uskottavuutta esiintyjänä bluesfestareilla epäilleen kuulijan sydämen sulamaan. Parivaljakon blueseinta antia olivat slideputkella siivitettyjen sikarilaatikkokitaroiden voimin esitetty - 55 - Rock’n’Roll (Led Zeppelin), Upin voimallisesti tulkitsema Goin’ Down (Freddie King) ja yhteislauluhenkeä herätellyt Rautainen Blues (Lippo Koivujuuri). kesäkuuta Kaavin kirjastossa avatulla valokuvanäyttelyllä kuluneilta kymmeneltä vuodelta. Laulajana Howard ei omaperäisyydellään häikäissyt, positiivinen ja iloinen asenne tekivät kuitenkin lavailmeestä varsin kelvollisen. Kaavilaisten blueskarkeloiden eteen ankarasti puurtanut Ville Haatanen hehkutti tyytyväisyyttään avoimesti. Aikaisemmista vuosista poiketen Kaavi Bluesin ohjelma ei päättynytkään lauantai-iltaiseen jammailuun vaan juhlavuoden kunniaksi oli sunnuntaina luvassa vielä Kaavin kirkossa järjestetty mieliä rauhoittava gospel-konsertti ála Jarkka Rissanen & Dave Forestfield – ”Olipa kivvoo”, totesi Saku Kuosmanen oman settinsä lopuksi. Lauantaiehtoon päätteeksi esittelivät Iloharjulla duona soittaneet Jarkka Rissanen ja Dave Forestfield vankkaa roots-osaamistaan. Katsojat saivat tutkailla Erjan otteita lähietäisyydeltä mimmin ponkaistua yleisön sekaan soitamaan. Howard Glazer esiintyi Kaavi Bluesissa jo kolmatta kertaa. Erjalta kuultiin viimeisimmän levynsä ”The Sky Is Crying’in” tapaan lähinnä tyylikästä slidekitarointia. Säestäjänä detroitilaisella bluesäijällä oli tonttinsa mallikkaasti hoitanut Lazy Moose Blues Band (kitaristi Oskar Nieminen, basisti Osku Isosaari ja rumpali Jyrki Iivanainen). Miehen omat kappaleet jäivät pelkistetysti esitettyinä hieman valjuhkoiksi. Vaikuttavimman ja vakuuttavimman suorituksen Kaavilla teki Ina Forsman & Helge Tallqvist Band. Perjantaiilta jatkui Iloharjulla ylivieskalaisen Casey’s Casen ja antaumuksella Muddy Watersin muistolle esiintyneiden Ismo Haaviston (laulu, kitara, huuliharppu), Andres Rootsin (kitara), Peter Piikin (basso) ja Matias Partasen (rummut) tahdittamina. Ennakkoon yllättävin esiintyjävalinta oli kuopiolaisduo Sakari Kuosmanen & Upi Heikkinen. Hatunnoston arvoinen kulttuuriteko oli miehen suostuttua esiintymään Kaavin vanhainkodissakin samaisena iltana. © TT Tarkiainen © TT Tarkiainen TT TARKIAINEN SEAN TAYLOR Juhlavuoden huipentuma oli lauantainen pääkonsertti, jonka aloittajana toimi edellisillan tapaan Sean Taylor. Musiikillisesta annista vastasi Little Willie Mehto ”There Ain’t No Coolin’”-levynsä virallisella julkistamiskeikalla. Avausvuoron Kaavin torilla oli saanut nuori brittiläinen trubaduuri Sean Taylor. Illan juontajana toimineen Olavi Rytkösen mukaan illan ehdoton yleisön suosikki oli ”The Täytekakkukahvit”. K aavi Bluesia vietettiin armon vuonna 2014 jo kymmenennen kerran. Ville avustajineen on loihtinut pienimuotoisesta kyläjuhlasta alkunsa saaneen tapahtuman valtakunnallisesti merkittäväksi festivaaliksi. Monipuolisena muusikkona tunnettu Taylor säesti itseään elektroakustisella kitaralla. Perjantaina juhlinta jatkui laadukkaiden musiikkiesitysten ja kakkukahvien merkeissä. Juhlavuoden kunniaksi avausnumerona kuultiin jylhä kansallishymni Finlandia. INA FORSMAN Kaavi Blues 2014 käynnistyi torstaina 5. Miri Miettisen (rummut) ja Roger Innissin (basso) muodostama komppiryhmä toimi lennokkaaná varmasti. Ohjelmisto koostui Inan ja bändin nimikkolevyltä tutuista helmistä sekä joukkoon mausteeksi sirotelluista sielukkaista makupaloista. Erja lauloi ja soitti rennon vapautuneesti, selvästi nauttien esiintymisestä. Ajoittain liiallisenkin särön ryydittämä Gibson SG ulvoi psykedeelisiäkään sävyjä kaihtamatta. Esityksen musiikillinen moniilmeisyys tarjosi jokaiselle jotain
spirituaalisen jazzin legenda, saksofonisti Pharoah Sanders, ethiojatsin ykkösnimi, vibrafonisti Mulatu Estetke sekä moderneja urbaaneja vaikutteita jatsiinsa yhdistelevä Marc Cary Focus Trio. Välillä taas liikuttiin modernimmassa jazz-rockissa sekä liki hissimusiikkiin luokiteltavassa jazz-lounge-osastossa. 60 000, vaikka Kirjurilla musiikki soi vain kolmena päivänä. LaVette on nimenomaan tulkitsija, joka laittaa itsensä aina täysillä likoon. Yhtäläisyyksiä äänensävyssä saattoi löytää mm. Nemeth esittikin Taten tunnetuksi tekemän Stop-kappaleen. Porissa aikaisemminkin vieraillut kontrabasisti trioineen olikin oiva valinta loppuhuipennukseen. LaVette osoitti olevansa hyvässä lavakunnossa niin ääneltään kuin olemukseltaankin. kaksi Grammy-palkintoa. Souliin kallellaan olevat John Németh ja Bettye Lavette paikkasivat blueshenkisyydellään kuitenkin vajetta. Bortnick taas komppaili tiukkoja, funkantavia rytmikitarakuvioita. Nyt esim. © Kari Rosenberg P GEORGE CLINTON © Kari Rosenberg ori Jazzissa puhalsivat tänä kesänä uudet tuulet. Blues-sävyt tulivat lähinnä miehen pätevän kuuloisen harputtelun kautta. Setin alku ja loppu sisälsi myös ehtaa bluesia. Kolmikon lämminhenkinen esiintyminen ja virtuooosimainen osaaminen sai yleisön lämpenemään. Carlton on tyylikäs kitaristi, jolta ei soitosta ideoita puutu. Lokkilavan päätöskonsertista vastasi Christian McBride Trio. Keikan materiaali pohjasi vahvasti miehen uusimman, vahvasti soulpainotteiseen ”Memphis Grease” -albumiin. LARRY CARLTON © Kari Rosenberg JAZZIA, BLUESIA JA FUNKIA FUUSIOKITARISTEJA Festivaaliyleisö pääsi Kirjurin konserttien yhteydessä myös nauttimaan kahdesta maineikkaasta jazz-fuusiokitaristista. Varsinaisia huippukohtia ei keikasta oikein irronnut. Kokonaismäärä oli n. Soittajien vuoropuhelu - 56 - TIMO KÄMÄRÄINEN olikin saumatonta ja nautittavaa kuultavaa. Kolmen päivän aikana siellä näyttäytyivät mm. Ladyn karisma kantaa hyvin niin Porin kuin Chicagonkin isoilla lavoilla. keikan aluksi laulu meni auttamatta kireän kuuloiseksi. Carlton osoitti olevansa ykkösluokan kitaristi, jonka soitanta kantaa loputtoman pitkälle. Németh osoitti olevansa hyvä vokalisti. Kokonaisuus oli pitkälti rakennettu Kirjurinpuiston kolmen lavan varaan. Ensimmäinen puolituntinen mentiin jazz-funk -osastossa.Tämän jälkeen siirryttiin Curtis Mayfield -tribuutin kautta reggaen, afrobeatin ja New Orleans -rytmiikan maailmoihin. Vuosituhannen alkuun ajoittuneen uuden tulemisensa jälkeen LaVette on voittanut mm. Bettye LaVetten esiintyminen Porissa oli hänen toinen Suomen-vierailunsa. Muutokset olivat festivaalin historian suurimmat. Porin tämän vuoden blues-tarjonta oli viime vuosia vaatimattomampaa. Kitaristin tiukkaa nelihenkistä Uberjam-bändiä leimasi vahva jamihenkisyys. John Scofieldin keikka intiimimmillä Lokki-lavalla oli tunnelmaltaan tiiviimpi. Samalla lipulla yleisö sai nautittavakseen tuhdin, jo iltapäivällä alkaneen ja yömyöhään kestäneen kattauksen rytmimusiikkia.Väkeä oli paikalla enemmän kuin kertaakaan viimeiseen viiteen vuoteen. Biisilista sisälsi muuten lähes kokonaan vain omia sävellyksiä. Loppua kohden homma kuitenkin parani. Muistoja herättävä vanha areena palveli tarjonnaltaan erityisesti jazziin suuntautuneita kuuntelijoita. Kolmella puhaltajalla täydennetty bändi loi tanakan pohjan artistin suosimalle funkahtavalle soulille. Olen nähnyt LaVetten kahdesti aiemmin. Musiikillisesti jäin kaipaamaan omaleimai- • 4 - 2014 suutta ja karheutta. Erityisesti pitää mainita nuori pianisti Christian Sand, jolle povataan loistavaa tulevaisuutta muusikon taipaleellaan. Artistin nyanssirikas vokalisointi tulee parhaiten esille riisutuissa balledeissa, joissa hänen ei tarvitse liikaa ponnistellä rock-henkisen bändinsä kanssa. Vaikka tyylilajit vaihtelivat niin Carltonin ensiluokkainen soitanta kutoi kuitenkin paketin mukavasti kasaan. J-P BERG & ARTO PAJUKALLIO Paljon kiitosta keräsi Lokkilavan palautuminen festivaalikäyttöön. Larry Carltonin mitä moninaisin tausta studiokitaristina tuli esille hänen päälavan keikkasettinsä yhteydessä. Scofield keskittyi Telecasterillaan hyvin jäsenneltyihin ja idearikkaisiin soolokuvioihinsa. Esiintyjänä vähäeleinen, mutta tyylikäs Németh luotti musiikkinsa ja tarinankerrontansa voimaan. Kaikille näille esityksille oli tyypillistä rytmiryhmän notkea poljento, jamihenkisyys, kitaroiden hyvin jäsennelty vuoropuhelu ja nyanssitaitoinen soitanta.. Erityisesti Scofieldin ja toisen kitaristin Ovi Bortnickin yhteistyö oli napakan kuuloista ja hienosti toisiaan täydentävää. Syl Johnsonin sekä Howard Taten suuntaan. Funkin ystäviä varmasti kiinnosti George Clintonin Parliament/Funkadelic -kokoonpanon nykyvire. Molempien artistien soitosta voi poimia runsaasti bluessävyjä. Kaikki keikat ovat olleet täysipainoisia esityksiä. Musiikillisesti ei suurempia irrotteluja kuultu vaan tunnin setti sujui tasaisen varmoilla linjoilla. Jazzkitaristihan on soittanut yli sadalla kultalevyllä ja yhteystyökumppaneista löytyy niin jazzväkeä kuin pop- ja rock-tähtiä useilta vuosikymmeniltä. Hän loihti myös tietokoneellaan erinäisiä looppeja elävöittämään kokonaisuutta. Keikalla hän mainitsikin, että kymmenen vuoden takaisen visiitin jälkeen hänen urallaan on tapahtunut paljon. SOULIA BLUESMAUSTEIN John Németh esiintyi London Grease -bändinsä kera pääalavan vieressä sijainneella nurmilavalla
Sääli etteivät kitaristit päässeet soittamaan yhdessä, ja ikävä, etteivät Tolosen herkät maalailut lyyrisine huiluineen ole saaneet jalansijaa fuusiopainotteisessa kunnianosoituksessa. Tiemmä laulajalauluntekijä on aikoinaan heittänyt Porissa intiimin puhuttelevan si- 4 - 2014 •. © Kari Rosenberg helimesta aikataulut ja monet selitykset. Itse ruinasin tyhjentyvän kännyni latauksen erään myyntipisteen alle, kiitos siitä tytöt ihanaiset! Tässä ilmainen vihje vastaaville järkkäreille: junailkaapa ensi vuodeksi joku kännyparkki, jonne voi lantista jättää luurinsa lataukseen, tai mieluummin sponsoriksi jokin firma, joka ilmaiseksi pumppaa elinvirtaa jatsikansan luureihin. Harmi, että keikalle ei ollut varattu enempää aikaa. Hyväksykäämme, että Pori Jazz on yleisfestivaali, jonne aikuisen ihmisen on hyvä tulla kuuntelemaan musiikkia, joka joskus kuului rockfestivaaleille, mutta ei enää Suomessa, ei pitkiin aikoihin ja moniin kulttuurimurroksiin. Tulevathan ne viinikauppiaatkin jo vilttikansalle lekojaan esittelemään! BLUES NEWSIÄ VAI EI BLUES NEWSIÄ © Kari Rosenberg BETTYE LAVETTE Kädessä pitämääsi lehteä ja sen linjanvetoja ajatellen Pori Jazz 2014 tarjosi siis alustavan peruslatingin soulia ja rhythm & bluesia, myös lantioita notkistanutta funkia ja vähän tuoreempiakin mustan rytmimusiikin ilmentymiä. Päällekkäisyydestä pääsi kärsimään kauempana sijainnut Lokkilava, jonka intiimi vanhan ajan Kirjurinluodosta muistuttava pikniktunnelma helli nautinnollisiin kuunteluhetkiin hiljentymistä. Anteeksiantamatonta! On kohtuutonta edellyttää että Pori Jazz olisi niin juppiutunut, että ilman modernia puhelinta ei pärjäisi. Myös pubeissa ja ravintoloissa tapahtui, ja toiset löytävät yhä omaa festivaalielämystään niiden isojen tapahtumien ulkopuolelta. King -fraseologiaa kierrättäneine biiseineen. KUN STARAT EIVÄT TUIKI Mutta silti: voi kun Suzanne Vega ei olisi niin tiukasti rajoitetun musiikillisen ilmaisuasteikkonsa ja sointipalettinsa vanki, artisti, jolle dynamiikka taitaa olla kirosana. Ja entä kun akku loppuu. Setin aluksi kuultu Funkadelicin Standing On The Verge -biisin koukuttava kitarariffi loi tarttuvat alkusävelet reilun tunnin kestäneelle keikalle. Kitaristi Michael Hampton sai oman kohokohtansa Funkadelicin Maggot Brainissa. Parliament-klassikoista kuultiin edellisen lisäksi ainoastaanGive Up The Funk. Edellisestä vierailusta oli vierähtänyt jo 15 vuotta. Ilmiö on huomionarvoinen, ja John Scofieldin kvartetti yksi kesän kohokohdista. Samalla lavalle sananmukaisesti kiemurteli P-funk -kulttuuriin perehtyneille tuttu hahmo Sir Nose. PORI KÄNNYKKÄ 2014 Yleisjärjestelyistä täytyy mainita ratkaiseva muutos: ohjelmalehtisissä ei enää ollut selvitystä kaikista artisteista. Lähinnä seremoniamestarina toiminut hyväntuulinen 73-vuotias funkin pioneeri fiilisteli ja piiskasi persoonallista joukkiotaan antaumuksella. Parliament/Funkadelic -ryhmä oli nykyiselläänkin vakuuttavassa kunnossa. Soitto kulki, niin kuin monella muullakin kitaristivetoisella ryhmällä jopa niin, että tänä vuonna laadukkainta yleisilmettä johtivat nimenomaan kitaristit eivätkä puhaltajat tai kosketinsoittajat. Nyt pidettiin itsestään selvänä, että jokainen kuulija tutkii älypu- - 57 - Ikävä kyllä Raoul Björkenheimin tulivuorikitarointi jäi päällekkäisyyksien takia kuulematta, mutta nuorempien kotimaisten kollegojen kunnianosoitus Jukka Tolosen varhaisvuosien kitaramusiikille soi huomionarvoisesti. Tosin joskus joutuivat Lokkilavan artistitkin kommentoimaan isommilta estradeilta heidän tonteilleen kummunnutta musiikillista tykitystä. Se blues, mitä itse ehdin kuulla torstaiperjantai -vierailuni akselilla, oli todellakin Larry Carlton parine B.B. Oli tyylilaji ja näyttämö mikä hyvänsä, Kämäräiselle on hyvä antaa säestyksetöntä tai ainakin rytmitöntä tilaa, jotta musiikillisista oivalluksista ja teknisistä virtuoosipurkauksista koostuva ilotulituksensa saa ampua kahleetta. Cafe Jazz ja Klubi tarjoilivat pienimuotoisesti perinteikästä pikkuyhtyejazzia, ja hyvä niin, Keski-Porin Kirkkokin Rajatonta. Festivaalia ei enää halua kuvitellakaan ilman ilmaista Jazzkatua, jonka vilinässä on mahdollista kuulla mielenkiintoistakin musiikkia, tällä kertaa mm. nousukiitoon suuntaavaa Ile Kallio Rock Bandia puhaltajineen. Isojen sisätilatapahtumien puute nakertaa yleisilmettä. J-P Berg Noinhan ne Pori Jazzin suuret muutokset menivät, kuten kollega J-P tuossa vieressä totesi. Clinton on toki nähty Imatran Big Band -festivaalilla muutama vuosi sitten. KOTIMAISTA KITAROINTIA JOHN NÉMETH (vas.) P-FUNK George Clinton marssitti P-Funk -imperiuminsa Poriin jo toisen kerran. Lisää pökköä pesään löi Flash Lightin funkyt tahdit. Silti tuostakin tarjonnasta puuttuivat yhtyeitten kokoonpanot, eli monen soittajan nimi jäi pimentoon. Tuona aikana muutama alkuperäisjäsen on ehtinyt siirtyä yläkerran orkesteriin. Omasta puolestani lisäisin jotta vierekkäisten isojen Päälavan ja Nurmilavan vuorottelu toimi kokonaisuutena varsin hyvin. Nytkin jo hillitömäksi lavabailuksi kehittynyt show jäi harmittavan lyhyeksi. Asialla olivat hieman taka-alalle jättäytynyt Risto Toppola, hienosti vetänyt Teemu Viinikainen, sekä tämänkin ääneen ihastelema joka-genrenhuippu Timo Kämäräinen
Lajissaan Pettarit tarjosivat viihdyttävän ja näyttävän show’n. Vuosien tuoma rutiini sekä näkyy että kuuluu ja hyvät omat kappaleet kulkevat jouhevasti. Arto Pajukallio Kirjurinluodon lauantain ohjelmistoon sisältyi mm. kesäkuuta. Huippubändin soitto jäi kiusallisesti kuin alivalottuneeksi. Tapahtuma oli kuin pienehkö festivaali; viisi tasokasta ja eri tyylistä yhtyettä soittamassa 20 minuuttia kukin. Biisit ovat klassikkoja, bändi ytimekäs, esitykset kohdallaan, ja sovitukset kekseliäine puhallinratkaisuineen puhuttelevia. Torstain loppukilpailun tuomaristossa olivat Finnish Blues Societyn Aimo Ollikainen, Bluesministeri Esa Kuloniemi, Puistobluesin edustaja Timo Happonen sekä Järvenpään Sykettä ja Sinfoniaa -yhdistyksen Anu Uhlenius. brittiläinen jazz-sensaatio ZARA McFARLANE • 4 - 2014 T änä vuonna tuntuvat festivaaleilla nousseen pääosaan uudet viranomaissäännökset; piknik-konsertteihin ei saa tuoda omia juomia. Tänä vuonna minua ajoi Puistobluesiin jo torstaina (26.6.) ensimmäisen kerran järjestettävä European Blues Challenge 2015 -kilpailun Suomen karsinta, joka suoritettiin Järvenpään Blackpool-ravintolassa. Toivottavasti suksee mahdollistaa senkin, että ensi vuonna Pori Jazzin päälavoilla kuullaan vaihteeksi taas hieman ehtaa bluesia. Laulutaiteilija Micke Björklöf soitti kitaraa ja huuliharppua, kitaristiässä Ville Leppänen osallistui laulutoimintaan kovastikin. Festivaalin huipensi pääkonsertti lauantaina 28. Suuri kiitos klubi-vastaaville Jarppi Leikolle ja Lari Saarnikolle. Se että Dylan yleensä lauloi melodioita ja leikitteli kappaleillaan eikä vain sylkenyt niitä kuin tunnistamattomaksi halveksittuina möykkyinä saattoi olla monille kuin joululahja, mutta ei mikään merkittävä taiteellinen voitto. Sinertävä MICKE BJORKLOF & BLUE STRIP Rav. Ikävä kyllä tällainen kosketus puuttui tyystin siististä ulkoilmavedosta. Täytyy myöntää, että ei ollut helppo tehtävä tuo tuomarointi. Lena & The Slide Brothers on tuoreahko kokoonpano, vaikkakin sen soittajat ovat veteraaneja; laulava basisti Lena Lindroos omaa hienon äänen ja on säihkyvä esiintyjä, eikä kitara-osastossakaan ole valittamista – Matti Kettunen kitara ja laulu, Ville Leppänen kitarat ja laulu, jo toisessa kokoonpanossa tässä kisassa, sekä itse Juha © Pertti Ñurmi säkeikan, jolla avasi sekä kappaleita että omia kipeitä tuntojaan. Määre ei tee duosta sen parempaa tai huonompaa. Ja kun vielä tuota bluesin heijastumaa peilailen, niin brittiläisen Pet Shop Boysin ironisen ikonisen tanssibeatin voisi nostaa bluesin täydelliseksi vastakohdaksi historialtaan, estetiikaltaan ja musiikilliselta sisällöltään. Muut taiturit ovat: Timo Roiko-Jokela perkussiot ja vibrafoni, Seppo Nuolikoski basso ja laulu, Teemu Vuorela rummut. Onneksi se ei minua liikuta, koska olen raivoraitis ja vahvahkossa uskossa. AIMO OLLIKAINEN EBC 2015 -KARSINTA Kevään aikana Finnish Blues Society ry, Blues News -lehti ja Puistoblues kuuluttivat kisaajia mukaan tähän koitokseen. Näistä loppukilpailuun valittiin viisi kokoonpanoa ja esikarsinnan suorittavat European Blues Unionin suomalaiset aktiivijäsenet. Sanojani en ole päässyt syömään. Moisesta kelpasi Pori Jazzin olla ylpeä, vastaavasta Dylanista olisin itsekin ilahtunut, ja kyllähän musiikin pohjalla sätki perimä, joka hyvinkin oli kuiskinut aikansa blues newsiä. Mistä puheen ollen: lava pidettiin pimeänä Dylanin vaatimuksesta, mutta viereisillä screeneillä bändiä ympäröi värikäs valoshow. EBC-tapahtuman ensimmäinen esiintyjä oli vaihtojen helpottamiseksi Micke Bjorklof (Björklöf) & Blue Strip, koskapa heillä on lavalla jos jonkinlaista soitinta ja vitkutinta sekä viisi taitavaa soittajaa. Kilpailuun ilmoittautui määräaikaan mennessä 18 esiintyjää. DUMARIN TUJAUS PAREMMAN LUPAUS © Pertti Ñurmi Dylanin jälkeen aloitti naapurilavalla Dumari Hande Nurmio Spugeineen ja Blosareineen, ja avot, soundi oli selkeämpi, sävykkäämpi ja puhuttelevampi. Blackpoolin EBC-karsinnassa - 58 -. Kun pitää kuulemma lähestyä henkilökohtaisesti, niin tunnustan nähneeni häneltä vuoden 1978 ”Street Legal” -rundilla Göteborgissa tarunhohteiseksi nostetun keikan, jolloin jouduin toteamaan etten parempaa tule herralta varmaan koskaan kokemaan. Sille kun olisi aikuisfestareilla kysyntää. Vaikka kevään aikana olimme pitäneet muutaman palaverin, oli tunnelma järjestäjätaholla hiukan hontelo, mutta kaikki meni hyvin ja yleisöä oli runsaasti paikalla. Mielestäni paljon puuttui myös Bob Dylanista, jonka henkilöys ja taiteellisuus nostettiin taas mytologisiin mittoihin, kuten tapana on. Joskus laulaja on laulavinaan, soittajat soittavinaan, mutta oliko tämä eka kerta, kun näimme ennakkoon valaistun show’n kalpean näennäisesityksen, vitsailtiin
Yhtyeen soitanta on kaikin puolin nautittavaa, jopa näinkin isolla lavalla ja ilman mitään tehokeinoja. Kilpailun tauottua ylituomari Pertti Nurmi laski pisteet ja voittaja julistettiin, joka on Micke Bjorklof (Björklöf ) & Blue Strip. Johtohahmo Edvard Seger soittaa kitaraa, Jussi Busk bassoa ja Thomas Grönroos rumpuja. eri muotoihin. Puistobluesin yhteydessä oli myös monia muita klubitapahtumia ja niissä tasokkaita esiintyjiä, mutta valitettavasti en muihin eksynyt. Mighty Four on myös ollut kehissä jo vuosikausia, ja heidän meno on hulppeaa rockettirollia ja rytmibluesia, jota tosin mikrofonit pyrkivät häiritsemään. Onhan meillä vielä Status Quo, jonka edellisestä kohtaamisestani on ihmisikä, jollei enemmänkin. Muut asiansa osaavat soittajat ovat: Maxwell Street Mike Kurkiin laulu ja kitara, Andy Sunna piano, Smoke Pipe Pehkonen rummut ja Free Mason Ruuhimaeki basso. Soittokavereina hänellä on yhtyeessään monessa mukana oleva kitaristi Olli Haavisto ja Petri Hakala mandoliinissa. Uusi kappale Easy Baby olikin jo minulle tuttu; Aija ja Esa Kuloniemi esittivät sen EBUn kokouksessa Riikassa huhtikuussa. Aija lauloi myös ainakin minun odottaman Bumble Been. Perinteistä Chicagon suunnan bluesia esitti Titty Bar Tim Blues Band. Yhtyeen johtohahmo Timo ”Titty Bar Tim” Heikkilä laulaa, soittaa kitaraa ja huuliharppua minun korvaani kovasti miellyttäen. Puistobluesissa Heritage Blues Orchestra oli 9-henkinen kokoonpano, joka ammentaa nimensä mukaisesti mustan musiikin juurilta. Taitavasti kitaralla komppaava Eric Bibb on lempeä-ääninen laulaja. Salpausselälle menimme ja Bill oli näkemäänsä tyytyväinen; nuoret harjoittelivat pienessä mäessä. Kitaristi Volker Stifler oli taitava ja myöskin pätevä laulaja. Puistobluesin alusviikon kelit olivat vaihtelevat ja huonohkotkin, mutta lauantaina pääkonsertin pitopaikka Vanhankylänniemi oli lämmin ja leppoisa. Ja nyt he olivat Puistobluesissa. Yhdistyksen puheenjohtaja Miikka Porkka totesi, että bändit olivat hyviä, bluesia paljon, mutta yleisöä vähän. Litmanen rummuissa. Kuultiin montaa makupalaa, kuten St. Loistava yhtye kaikin puolin. Tykkäsin ja nautin kovastikin tästä jousin vahvistetusta isosta orkesterista. James Infirmary, Big Legged Woman ja Hard Times. Maria Hänninen lauloi upealla äänellään soittaen myös kitaraa. British Standard soitti nimensä mukaisesti 60-lukuisia brittibluesin helmiä – hyvin ja viihdyttävästi. Yhtyeen laulaja ja pianovelho Harri Saanio on ilo korvalle ja tiukka työskentely silmällekin. Esitysten lomassa kuuluttaja Teppo Nättilä piti tunnelmaa yllä hauskoilla ja asiallisillakin juonnoillaan. Keikan jälkeen Bill Sims muisti, että noin 8 vuotta sitten talvella kävimme Lahdessa keikalla ja Bill halusi nähdä mäkihyppyä. Sieltä ne tulivat – Caroline, Rockin’ All Over The World ja Whatever You Want ja tietenkin You’re In The Army Now. Hän esitti oman kappaleensa Leave Me. MARIA HÄNNINEN, AIJA PUURTINEN & ERJA LYYTINEN - 59 - 4 - 2014 •. Yhtye aloitti tutulla Peter Gunn -teemalla ja soitti muitakin instrumentaaleja tömäkästi. Kuunneltuani näitä viittä taitavaa yhtyettä samana iltana, tuntui vääryydeltä valita niistä vain yksi edustamaan Suomea ensi maaliskuussa Brysseliin EBC2015-kilpailuun. Yhtye soitti asenteella, huumorilla ja vakaumuksella. Tuohon menoon sopii mainiosti Jukka Gustavsonin urut ja sielukas laulu. Muut soittajat olivat miellyttävä Vincent Bucher huuliharppu, sympaattinen ja taitava Kenny ”Beedy Eyes” Smith rummut ja perkussiot, Bruno Wilhelm tenorisaksofoni, Michel Feugère trumpetti, Jean Gobinet trumpetti, Didier Havet tuuba ja pasuuna. Yhtyeen laulusolistit Chaney Sims, Bill Sims Jr. Erja Lyytinen oli vielä Elmore James -tunnelmissa, koskapa hän lauloi ja kitaroitsi, tunnetulla tyylillään, kaksikin Elmorea; Person To Person ja The Sky Is Crying. Muut soittajat ovat samaa huippulaatua; Arto Hämäläinen kitara, Ari Berghäll kontrabasso ja laulu, Kimmo Oikarinen rummut ja taustalaulu. Muut jäsenet ovat: Andrew Bown koskettimet, kitara, laulu; John ”Rhino” Edwards basso, laulu; Leon Cave rummut. Ensimmäisenä solistina Aija jatkoi yhtä tutulla kappaleella I Just Want To Make Love To You. Tämän huikean yhtyeen repertuaarissa soi koko mustan musiikin kirjo gospelista bluesin PÄÄKONSERTTI Pääkonsertin avausesiintyjä oli nykyään Suomessa asuva Eric Bibb ja The North Country Far akustisena. Lopuksi leidit tunnelmoivat yhdessä Precious Lordia -gospeliaanisesti ja sitten ryttyyttivät Etta Jamesin Tell Mama -kappaletta tosissaan. Yhtyeen nykyisen kokoonpanon perustan muodostavat perustajajäseniin kuuluvat Francis Rossi sekä Rick Parfitt, soittaen kaksin kitaroin -taktiikalla. ja Junior Mack esiintyivät antaumuksellisesti ja viihdyttävästi. Robben Fordiin olen törmännyt aikojen saatossa levyjen kautta, mutta en hänen veljiinsä. Vaikken tuosta harpusta ja sen soittamisesta ole vuosienkaan saatossa oikein päässyt kärryille, Markin soitto tuntui ammattimiehen touhulta, paremmalta kuin tuo laulutaiteilu. Jotain täytyy tehdä! Ainakin blues-kansan pitää tukea tätä erinomaista festivaalia, jota pyöritetään täysin talkoovoimin! © Pertti Ñurmi © Pertti Ñurmi STATUS QUON RICK PARFITT Suomen blues-leidit Erja Lyytinen, Aija Puurtinen ja Maria Hänninen esiintyivät Järvenpäässä Riku Niemi Orchestran solisteina. Tämän The Ford Blues Band -yhtyeen kantavia voimia ovat rumpali Patrick Ford ja huuliharpistilaulaja Mark Ford
Yleisön suosikiksi nousseella Nealilla ei ollut kuitenkaan asiaa poistua takavasemmalle ilman encorea. Loppuillan, tai oikeammin alkupikkutuntien päättäjäksi oli ohjelmallisesti fiksusti sijoitettu Marjo Leinonen Huff ’n’ Puff -orkesteri. Café Sali -kuppilassa esiintyi alkuillan soolospotissaan aina mainio Ismo Haavisto One Man Band. Alligator, Telarc ja tuoreimpana Blind Pig sekä lisukkeina parit Booga Music -omakustanteet. PERTTI NURMI KENNY NEAL & DARNELL NEAL Muutamien edellisvuosien tavoin tälläkin kertaa Rauma blues käynnistyi klubittelun merkeissä jo perjantai-iltana. Harvapa Rauma Bluesin yleisöstä taisi tietää, että nyt Suomessa ensi kertaa vierailleella Kenny Nealilla on 1980-luvun loppupuolella alkaneen uransa varrella syntynyt parisenkymmentä albumia. Henkilökohtaisesti en ole tosin koskaan päässyt sinuiksi tällaisten herkkiä blueskorviani jomottavien brass-yhtyeiden musiikin kanssa. Levymerkkeinä ovat olleet mm. Louisiana-vieraiden välissä illan kolmantena aktina esiintynyt tuhti tumma jenkkileidi Deitra Farr toi eurooppalaisen säestysbändinsä tukemana toisenlaisia tuulahduksia tuulisena tunnetusta bluespääkaupunki Chicagosta. Keikan jälkeen Kenny Nealin cd:t kävivät todella vilkkaasti kaupaksi osoituksena kansan saaneen mitä ilmeisimmin sitä mitä oli tilannut.. © Pertti Ñurmi DEITRA FARR & ENRICO CRIVELLARO © Pertti Ñurmi J ärjestyksessään 29. Keikan viimeiseksi vedoksi tarkoitetulla hillittömällä funky-instrumentaalilla Nealin koko huikaiseva, tiiviisti yhteen muovautunut kvartetti, velipojat Frederick (koskettimet) ja etenkin Darnell Neal (basso) sekä rumpali Bryan Morris päästelivät kukin vallattomat soolot. Noh, teemanhan pitikin olla Louisiana ja New Orleans. Micken ja kumppaneiden vauhdikkaaseen lavaspektaakkeliin liittyi mukaan aiemmin päivällä Raumalle saapunut ja suomipoikien kanssa vähintään • 4 - 2014 yhtä vauhdikas Kenny Neal, jonka kera melskattiin villejä huuliharppu- ja kitaramittelöitä. TV-sarjan ”Treme” myötävaikutuksella maailmanmaineeseen noussut torviorkesteri Rebirth Brass Band on yksi New Orleansin musiikkiperinnön vankkoja ylpeydenaiheita. Näistä jälkimmäiset ottivat siis varaslähdön ja onnistuneen kenraaliharjoituksen seuraavan illan pääkonserttikeikalleen. Toisena areenalle noussut monilahjainen multi-instrumentalisti Kenny Neal on syntyisin New Orleansista ja siivittänyt aina musiikissaan vahvoja Louisianan räme-elementtejä. Viimeistään tässä vaiheessa Kukkoareenan yleisö hämmästeli miehen monipuolisuutta. Se sai jatkokseen musiikillisia kunnianosoituksia Guitar Slimille – Things I Used To Do, Ivory Joe Hunterille – Since I Met You Baby sekä Nealin ehkäpä isoimmalle tai sanotaanko ainakin ensimmäiselle esikuvalle Jimmy Reedille. Lauantain vastaiseen aamuyöhön asti jatkuneet klubikarkelot vietettiin sitten RB:n menneiden vuosien perinteisenä jatkopaikkana tutussa Kalliohovi hotelli-ravintolassa, jossa lauteilla ahersivat Jo’ Buddy & Down Home King III sekä Micke Bjorklof & Blue Strip. Menneen kesän Rauma Bluesia voisi kutsua temaattisesti ”melkein Louisiana-New Orleans” -kattaukseksi, kun lauantaisen (13.7.) pääkonsertin viidestä esiintyjäryhmästä kolmella voidaan katsoa olevan vankka liittymäpinta tuonne Ameriikan raitin kuumankosteille eteläisille seutukunnille. Nimensä mukaisesti paikasta ei saanut muuta syötävää kuin kahvipullaa iltakahdeksan jälkeen, joten klubikierros suuntautui muhkeista ruoka-kattauksistaan tunnettuun Buena Vistaan, jossa jättipasta-annoksen kyytipoikana nautittiin Wiley Cousins Trion hikisenä rokkaavasta juurimeiningistä. Rauma Blues alkaa vakiintuneena kesäblues-instituutiona uhkaavasti lähestyä kunnioitettavaa keskiikää. New Orleansin Mississippi-jokimutkan koukeroista. ”I was raised up on Jimmy Reed” -huudahdus juonsi I’m A Blues Man -tilitykseen, joka taipui vaivihkaa maineikkaisiin Reed-bravuureihin Baby What You Want Me To Do, Goin’ To New York ja Got Me Dizzy. Se käynnistyi Don’t Mess With My Toot Toot -zydecona, joka taipui tuota pikaa Jambalayaksi, ja jo kohta yleisön kanssa hoilattiin villinä When The Saints Go Marching In. Niiden jälkeen Honest I Do siivitti eläväisen ja nopealiikkeisen Nealin huuliharppuineen ja langattomine mikkei- - 60 - neen yleisön sekaan. Miehen lauantai-illan Kukkoareenan keikka kajahti liikkeelle komeasti Hoodoo Moon -kuutamotaivastelulla samannimiseltä Alligator-albumilta. Monisoitintaituri ehti välillä vaihtaa Telecasterinsa kissalautakitaran, muttei vauhdinpitonsa lomassa kavahtanut tulkita tunnevoimaista balladia You’ve Got To Hurt Before You Heal miehen ensimmäiseltä Blind Pig -albumilta ”Let Life Flow”. Pääkonsertin käynnistänyt ja aiemmin kesällä Suomea vuoden 2015 European Blues Challenge -kisaan edustamaan valittu Micke Bjorklof & Blue Strip ammentaa monimuotoiseen musiikkikirjoonsa ilmiselviä vaikutteita mm
Hale’s Pleasure Railway on kitararointifanien ja tyylicocktailien ystävien tavaraa, sellaisena antoisa ja yllättäväkin.” – ”Hale’s Pleasure Railway” -levyarvio, Pertti Avola, Helsingin Sanomat - 61 - 4 - 2014 •. © Pertti Ñurmi REBIRTH BRASS BAND © Pertti Ñurmi Chicagon bluesmamma Deitra Farr on vieraillut Suomessa ainakin 1990-luvun loppupuolen April Jazzissa. Parin hieman turhan pitkän alkulämmittelyksi leivotun groove-instrumentaalin jälkeen lavalle perin vaikeasti kavunnut (lue: autettu) Deitra sai pikkuhiljaa komian äänensä auki. Soitossa on paljon Chet Atkinsia. 1967), joka oli eräs 1960-luvun ja 70-luvun alkupuolen kaikkein toimeliaimmista blues-aktivisteista. Joka tapauksessa hän silminnähden nautti tiiviisti musiikin mukana jammailevalta yleisöltä saamastaan lämpimästä palautteesta ja suosionosoituksista. Vesa Walamies Hale’s Pleasure Railway And Further Adventures Torstaina 25.9.2014 klo 19.00 Kanneltalo, Klaneettitie 5, Helsinki www.kanneltalo.fi Ville ”Lefty” Leppänen – kitarat ja laulu Tero Mikkonen – rummut JP Mönkkönen – basso ”Leppäsen pedaali- ja lap steel -kitarat sekä strato- ja telecasterit ovat etualalla rumpujen ja basson luodessa jännittäviä taustoja. Lyhyen ja kohtalokkaaseen aivokalvontulehdukseen päättyneen elämänsä aikana hän tehtaili lukemattoman määrän erilaisia musiikkikirjoituksia, oli mukana tuottamassa monia äänilevyjä ja mikä tärkeintä, sai Neil Slavenin avustuksella aikaiseksi ns. Kysymyksessä on tarkasti ottaen vuosina 1942–74 elänyt Mike Leadbitter (kuvassa Juke Boy Bonnerin kanssa v. Hän taisi esittää vain yhden, mutta sitäkin tunnetumman bluesstandardin, Worried Life Blues. Deitra Farrin muhkean sävykäs ja syvä lauluääni oli mielestäni yllättävän vahvassa kuosissa ja kaiken kaikkiaan paljon paremmassa jamassa kuin hänen muu fyysinen olemuksensa. Hieman diivan elkeitä omaavalla Farrilla oli tällä kertaa säestäjinään miellyttävä italialainen huippublueskitaristi Enrico Crivellaro sekä Itävallasta virtuoosimainen Hammond B3-taituri Raphael Wressnig ja mainio puhallinkaksikko Sebastian Grimus (sax), Werner Wurm (pasuuna). Yleisöä olisi Rauma Bluesissa suonut olevan enemmän paikalla, minkä tapahtuman isännät Tunnu Pärssinen ja Iiki Lehti myös vahvistivat. Kirja on edelleen kunniapaikalla kodissani, ja tuskin mihinkään muuhun julkaisuun olen koskaan tutustunut yhtä perinpohjaisesti. Muutoin Farr lauloi lähes yksinomaan omia kappaleitaan kahdelta ainokaiselta sooloalbumiltaan (”The Search Is Over”, ”Let It Go”): Bad Company, Search Is Over, ja southern soul -vivahteiset How Much Longer sekä koko keikan monimerkityksellisesti päättänyt My Turn, My Time. Toivotaan siinä suhteessa parannusta ensi vuonna, jolloin Rauma Blues ’86 -organisaatio viettää siis 30-vuotisjuhliaan, ja jolloin pääsemme varmasti todistamaan arvonsa mukaista, laadukasta kesäbluestapahtumaa. Omaa tekstiäni korjailen sen verran, että toki tutustuin Janis Joplinin tuotantoon ensimmäisen kerran noin 45, en 35 vuotta sitten. Vuonna -63 hän perusti yhdessä kumppaninsa Simon Napierin (1939–90) kanssa ensimmäisen merkittävän englantilaisen blueslehden Blues Unlimitedin. Välillä tulevat mieleen myös jopa Jeff Beckin fuusioviritelmät. Deitra Farr muistettaneen myös Mississippi Heat -yhtyeen vokalistina. Tuolloin Johnny Rawlsin kera, joka toimi myös kitaristina hänen ensimmäisellä kahdesta JSP-cd:stä. uuden testamentin eli diskografiakirjan Blues Records 1943–66. Tuo teos ilmestyi vuonna -68 ja oli kaltaisilleni erinomaiseksi avuksi bluesin ihmeelliseen maailmaan tutustumisessa. MICKE BJORKLOF & BLUE STRIP Southpaw Steel’n’Twang Kanneltalossa BLUESIA SNOBBAILLEN Kesänumeron 3/14 arkistojen helmiä -kirjoituksessa viitataan alkuperäisen tekstin mukaisesti Mike Ledbitteriin
Kolmikon verevän vetävä ohjelmisto koostui tutuista rock- ja bluesrock-kappaleista perusbluesiakaan unohtamatta. kello 22.00 startanneella iltaklubilla. Mayaa säestivät Juha Kallio (kitara) ja Olli Tuomainen (kitara, saksofoni, huilu). Avausvuoro lankesi perjantaina kuopiolaisten Sasse Savolaisen ja Brother Andyn muodostamalle duolle. Festivaalijärjestelyistä päävastuun kantaneet Ipi Kaipiainen ja Auvo Laaksonen myhäilivät tyytyväisyyttään mielessään jo uudet metkut tuleville vuosille. S avonsolmun Beach & Blues Partyja juhlittiin 17. Lee Dorseyn säveltämä bändin nimikkoralli kuultiin niin ikään. Tulevalle aviomiehelleen Maya omisti raspikurkkuisen tulkinnan Percy Sledge -klassikosta When A Man Loves A Woman. Lena ja Matti esittivät bändin kanssa tehdyiltä ”Turn It On”- ja ”Shine Your Light”-levyiltä tuttuja originaaleja höystettynä valikoiduilla lainakappaleilla. Viidentenä lenkkinä kokoonpanossa oli Kitton yhteistyökumppani Australian vuosilta Danny Oakhill (koskettimet). Keski-Savolaisessa bluestapahtumassa seutukuntaa edustivat rautalampilaissyntyinen Maria Hänninen (laulu, basso) ja YaYa-yhtyeensä varkautelaislähtöinen kitaristi Jaku Havukainen. Oululaisneitokainen johdatti kuulijat musiikillisille juurilleen esittämällä juurevasti Janis Joplinin levyiltäkin tutut kappaleet Me And Bobby McGee, Piece Of My Heart ja Turtle Blues. Ennakkoa oli kylläkin otettu keskiviikkona iltatorilla Pepe Ahlqvistin ja VooDuon voimin sekä torstain bluesklubilla Music Bar Coronassa, jossa esiintyi The Clay Bay Wolvesista tuttujen muusikoiden muodostama Papa’s Paradise (kitaristi-laulaja Pekka Kortelainen, basisti Kari Palokas ja rumpali Juha Laitinen). Wigwam, Lapinlahden Linnut, Mistakes). Tanssistagella vipinää aikaan saanut Maria Hänninen & Ya-Ya coveroi päivän teeman mukaisesti Janis Jopliniakin Move Overin verran. Klubiillan päätti hollantilainen Little Boogie Boy kera kotimaisen rytmiryhmän (bassossa Jaska Prepula ja rummuissa Mikko Peltola). kertaa perinteisin menoin Pieksämäellä heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. Yleisön vielä hiljalleen valuessa paikalle aloitti ”The Voice Of Finland” -skaban kautta julkisuuteen ponnahtanut Maya Paakkari settinsä. Bändin keulakuvina toimivat ruotsalaistunut PERFECT BLUE SKY aussineito Jane Kitto (lau© Kake Kiirikki Tapahtuma avattiin perinteiseen tyyliin perjantaina 4.7. Make Lajusen (rummut) ja Sakari Rautiaisen (basso) myötä Big Buddyn ohjelmisto oli nytkähtänyt huomattavasti bluesimpaan suuntaan. Juonnot ja välispiikit hoiteli omaan messevään tyyliinsä Teppo ”Jiihaa” Nättilä. Kansainvälistä meininkiä kirjaimellisesti ja kaiken kaikkiaan. Tämänkin kokoonpanon ohjelmisto muodostui tuttuakin tutummista bluesrevittelyistä rennon reippaalla otteella ja kireällä Fender Telecaster -soundilla siivitettynä. Varsinaisiin Joplinmuisteloihin siirryttiin lauantai-illan pääesiintyjän myötä, kuuluihan Perfect Blue Skyn miehistöön Janisin kanssa Big Brother & The Holding Companyssa soittaneet Dave Getz (rummut) ja Peter Albin (basso). • 4 - 2014 MATTI KETTUNEN & LENA LINDROOS lu, kitara) ja läntisen naapurimaamme kitaristieliittiä edustava Pontus ”Pna” Andersson. Lopuksi kuultiin soolosuoritus aiheesta Mercedes Benz. Sasse & Andy virittivät kuulijakuntaa bluestunnelmiin leppoisilla blues-, folk- ja countryklassikoilla. Rumpuja triossa paukutti monitaituri Jan Noponen (mm. Taivaansinen sävyistä bluesia ei kuultu vaan päällimmäisenä Perfect Blue Skyn lavailmeessä loistivat hippi- ja progevaikutteet. Oman kiitoksensa ansaitsee Hotelli-ravintola Savonsolmun aina ystävällinen ja palvelualtis henkilökunta. Kotimaisista esikuvista ansaitun kunninaosoituksen sai osakseen jazzahtavan iskelmämusiikin parissa ansioitunut Carola Standerskjöld Paakkarin versioidessa © Kake Kiirikki TT TARKIAINEN - 62 -. Esityksen kohokohtia olivat Albinin tulkitsema Big Brother & The Holding Companyn ensilevyltä tuttu tykitys Blindman ja Kitton jopliaanisesti laulama Piece Of My Heart. Tämänvuotinen Savonsolmu Beach & Blues Party päättyi lauantain päätösklubilla Full Moon Rock’n’Roll Bandin rehvakkaan räyhäkkääseen keikkaan. Karhumäen pojat (Bearhill Boys) taakseen jättänyt Hemmo ”Big Buddy” Hirvonen esitteli Savonsolmussa uuden triokokoonpanonsa. Erääksi festivaalin kantavaksi teemaksi muodostui Janis Joplin – sekä kotimaisten että kansainvälisten artistivieraiden toimesta. Bändin setti muodostui Muddy Watersin, Elmore Jamesin ja Hound Dog Taylorin levyiltä tutuista blues-standardeista Hirvosen keskittyessä lähinnä slidekitarointiin. Lauantain pääkonsertin hieman epäkiitollinen avausvuoro lankesi kaksikolle Lena Lindroos (laulu, basso, kitara, piano) ja Matti Kettunen (kitara ja muut kielisoittimet). Pieksämäellä passataan – ja tavataan taas Winter Bluesin merkeissä! kappalettaan Herrojen Kanssa Pellonlaidassa
Mukana ovat parhaat mahdolliset tuon ilmansuunnan artistit, joista jokaisella on esikuvansa ja vaikuttajansa. Illan kaikki esiintyjät esittivät läpi konsertin huippuosaamista. Siinä saivat kaikki pääartistit ja myös taustabändi omat soolo-osuutensa. Branch on erittäin tekninen harpisti, jonka soitossa on silti tunnetta ja sielukkuutta. Omaksi nimikkokappaleeksi on muodostunut They Call Me John Primer. Erityismaininnan ansaitsee vielä Matt Skoller, joka kuuluttajatehtävien lisäksi hoiti hyviä harppu- ja lauluosuuksia. HARRI HAKA © Jermu Korhola Keikan aloittivat kosketinsoittaja Johnny Iguana ja rumpali Kenny Smith stompilla Chicago Breakdown, Big Maceo Merriweatherin alkuperäinen. Chicago Blues: A Living History oli hieno avaus Suomen blueskesään ja oli yksi parhaimmista, ellei paras livetapahtuma maassamme kuluvana vuonna. Tällä keikalla hän soitti viidestä eri asemasta (aik. Se mikä kitaroinnissa hävittiin, saatiin korkojen kanssa takaisin tunnepitoisessa laulussa. Yhteispotretissa Helsingissä, vasemmalta: BILLY BOY ARNOLD, KENNY SMITH, JOHN PRIMER, JOHNNY IGUANA, FELTON CREWS, BILLY - 63 4 - 2014 • BRANCH, MATTHEW SKOLLER, BILLY FLYNN, LURRIE BELL, CARLOS JOHNSON. ”Superyhtye” on kärsinyt käsitteenä inflaation, mutta tälle joukolle se sopii erinomaisen hyvin. positiosta). Seuraavana joukkoon liittyi ehkäpä illan odotetuin esiintyjä, Billy Boy Arnold. Billy jatkoi lavalla kun seuraava kitaristi, Lurrie Bell esitti hänen kanssaan historiallisen, alun perin vuodelta 1979 olevan sävellyksen Tear Down The Berlin Wall. kappaleissa Born In Chicago, Hoodoo Man Blues, Hate To See You Go ja One More Mile. Se ei haittaa menoa ja hän jos kuka osaa ottaa yleisönsä. Toista kertaa Suomessa esiintyneen bändin perusideana on kertoa Chicagobluesin historiaa 1940-luvulta tähän päivään. Lurrie jatkoi Otish Rushin klassikolla My Love Will Never Die. Tässä vaiheessa mukaan olivat liittyneet kitaristi Billy Flynn ja kuusikielistä bassoa soittava Felton Crews. Primer ja Arnold muistelivat kaiholla vanhaa kunnon Theresa’s-klubia, jossa heidän lisäksi moni Chicago-blueslegenda on esiintynyt. Johnny Iguana vaihtoi keikan aikana flyygelistä urkuihin (Roland VK-7), kun Branch pääsi vauhtiin mm. Encorena kuultiin teemaan sopivasti ja muistutuksena Chicago-bluesin vaikutuksesta myöhempiin musiikkityylisuuntiin Muddy Watersin The Blues Had A Baby And They Named It Rock’n’Roll. Varman rauhallinen laulaja ja huuliharpisti esitti todella tyylikkäästi kappaleet My Little Machine (Sonny Boy I), She’s Love Crazy (Tampa Red) ja tunnetuimman oman sävellyksensä I Wish You Would. Iguana on persoonallinen pianisti, joka flirttailee jazzinkin puolella. Pitkä ja hidas blueskappale hienoine laulu- ja kitaraosuuksineen sai illan raikuvimmat aplodit. Kitaristi Carlos Johnson on persoonallinen vasenkätinen soittaja, joka soittaa oikeakätistä kitaraa väärin päin. John Primerin oma osuus koostui rennosta laulusta ja maukkaasta kitaroinnista, osittain slideputkella maustettuna. Kenny jatkaa hienosti edesmenneen isänsä Willie Smithin jalanjäljissä. Branch ja Johnson esittivät vielä yhdessä oikeaan osuvan kappaleen The Blues Will Never Die. Mutta yhtä lailla jokainen heistä on luonut oman menestyksellisen uran omalla persoonallisella tyylillään, tinkimättä alkuperäisestä genrestä. K esäkuussa Kultsalla esiintynyt kokoonpano on levyttänyt ja kiertänyt maailmaa pienillä artistimuutoksilla vuodesta 2009. Huuliharppuvirtuoosi Billy Branch astui lavalle ja soitti hienot taustat Johnin Muddy-coveriin Sugar Sweet
Lyhyen esiintymisajan vuoksi ei heidän tummaihoinen naissolistinsa (jonka nimen jo unohdin) oikein tainnut päästä oikeuksiinsa. Tässä vaiheessa väkeä oli saapunut paikalle jo kiitettävästi. ”Pakolliset encoret”saattavat joissain tapauksessa olla hyvä juttu, mutta jos ilta menee niiden takia poskelleen niin ehkä kenties asiaa olisi pitänyt miettiä etukäteen. Jotain kertoo sekin, kun bändi soitti encoren järjestäjien pyynnöstä. Kolmikkoa avusti perkussionisti Cajon mielenkiintoisella rytmilaatikollaan. Ne muutamat kappaleet jotka he ehtivät soittaa, tunnelmaa piti yllä © Riku Metelinen Torstai-illan aloitti Wicked Suspenders, joka kärsi pienoisesta yleisökadosta. Toisena lavalle astui kolmimiehinen HoneySuckers, jonka setti sisälsi pelkkää lainamateriaalia. Lopun Creedence-kaksikko antoi sen viimeisen silauksen. Aikataulun venymisen vuoksi heidän settinsä jouduttiin katkaisemaan kesken, jotta illan pää- tai ainakin odotetuin esiintyjä West Coast Blues ehtisi tehdä jotain muutakin kuin vain roudata kamat lavalle. Hiukan sanotaanko... Arpaonni suosi torstaita. Scandinative Blues Band Anne Pion & Pioneers Kozmic Company American 26.7. Liki tyhjälle torille esiintyminenkö vai suoraan lavalle paistanut aurinko vei bändiltä sen parhaan terän, sillä hiukan vaisu maku heistä jäi. Kuin jokapojan toivelaulukirjasta ollut setti sisälsi mm. Lopetuksena slidekitaralla soitettu kaksikko Walkin’ Blues ja Can’t Get That Stuff olivat täydellinen ässäpari. RIKU METELINEN WICKED SUSPENDERS • 4 - 2014 WEST COAST BLUES - 64 - Puutori Blues – koko ohjelmisto: 23.7. Kappale sai illan parhaat aplodit eikä suinkaan turhasta. Vaikka pieni kiire painoi niskassa, ei se juurikaan soitossa kuulunut eikä lavaolemuksessa näkynyt. Kosketinsoittajana paremmin tunnettu Judo Jalava kunnostautui myös harpun soittajana. Doorsia, Deep Purplea jne. heidän tyylitaitoinen kitaristinsa. Nelipäiväisen tapahtuman tarjonta oli runsas ja sen mielenkiintoisimman päivän valinta oli yhtä vaikeaa kuin jäätelötötterön valinta kioskilla. Lisääkin olisimme halunneet kuulla, mutta kun 23.00 piti tulla hiljaisuus niin se siitä huvista sitten... Saimme kuulla mm. Heiltäkin encore irtosi kun järjestäjät kysyivät asiaa. Kolmen erityylisen solistin ansiosta homma rullasi eteenpäin hienosti, eikä lyhyen setin päätteeksi tarvinnut kosiskella encorea, sillä yleisö suorastaan vaati sitä. T urkulainen Puutori Blues -festivaali järjestettiin tänäkin vuonna ja pienten vaikeuksien jälkeen. You Belong To Me ja sitä seurannut The Thrill Is Gone avasivat pelin. vasemmalla kädellä soitettu The House Is Rockin’ aloitti setin. Bändin soitossa oli aivan liikaa fridunaa skikunaa. HHH:n settiin kuului musiikkia koko rootsgenrestä. Seuraavana sai vuoron Jackdaws, jonka harpisti oli tapahtuman hengen mukaisesti pukeutunut mustaan asuun, lierihattuun ja aurinkolaseihin. Tuntui siltä, että asia voidaan laittaa lämmittelyn piikkiin, että kyllä meno siitä vielä paranee. Gimme Some Lovin’ oli ainoa edes hiukan positiivisia tunteita nostattanut kappale. Poppa Joe King Simple Rock Väinö Tuonela & Kerettiläiset Honey B & T-Bones Vaakku Blues Band Detroit © Riku Metelinen Kolmantena vuoron sai yllätysesiintyjä HHH-roots band, tuttavallisemmin Hämäläinen, Heinonen ja Hautaviita. Pikemminkin päinvastoin, sillä tieto asiasta tuli festivaalia edeltäneellä viikolla ja erään esiintyjän toimesta. Kitaristi Mika Simonen jäi kuitenkin mieleen mainiolla ”less is more” -soitannallaan. Wicked Suspenders HoneySuckers HHH Roots Band Jackdaws West Coast Blues 25.7. Bruce Springsteeniä (I’m Going Down), Lynyrd Skynyrdiä (Simple Man) ja Blackfootia (Highway Song). Lion Eyes Smokey Room The Original Hardway Private Practice 24.7. Aina ajankohtainen Trains Don’t Stop Here Anymore nousi setin kohokohdaksi. Vähäisen soittoajan takia he joutuivat karsimaan setistä muutamia kappaleita ja ikävä kyllä valituiksi tulivat kaikki hitaat sävelmät. Ilmeisesti puskaradio oli tehnyt tehtävänsä. Niin yleisön kuin minunkin mielestäni bändi oli mielettömän tiukka. Oli hienoa kuulla tapahtuman saaneen jatkoa, tosin liiallisesta markkinoinnista ei tapahtumaa voida syyttää. Hiukan jäi harmittamaan tuo aikataulun pettäminen niin bändin kuin yleisönkin puolesta.. Kun coverlinjalla mennään, on tehtävänä vain ja ainoastaan saada kappaleet sen verran mielenkiintoisiksi, että ne jaksaisi kuunnella. I Got To Move soitettiin varsin mielenkiintoisena versiona. Huuliharpulla terästetty Mercedes Benz rikkoi jään heti
Hänen räväkkä avauksensa kitaristi Monster Mike Welchin kanssa näyttää suuntaa missä mennään. Robert Johnsonin kaveriksi mainittu isoisä oli bluesmies ja myös isoäiti haldasi blueskitaran salat. Terryllä on pari aiempaakin julkaisua, joista en osaa sanoa mitään, mutta tällä uutuudella mies tekee kunniaa mississippiläis-deltalaisille juurilleen. Niinpä Terry pikkuhiljaa palasi muusikkouden piiriin. Tähän asti ilmestyneistä MB:n levyistä jokaisella mukana olleista laulaja Finis Tasby ja rumpali Richard Innes eivät esiinny tällä julkaisulla. Tunnistettavin punainen lanka on laulaja Sugaray Rayford kymmenellä raidalla. Yhdessä tämä kaksikko tottelee esiintyjänimeä BLu ACiD (juuri noin kirjoitettuna). Erityinen kappale on I Idolize You, jossa laulusta vastaa Candye Kane. Edelleen heidän poikansa eli Terryn isä oli muusikko. Kitaristina Terry esiintyy äärimmäisen pelkistetyllä tyylillä soittaen simppelisti – tai sen kuuloisesti – pyrkien tiivistämään biisistä ja riffistä sen kaikkein olennaisimmat osatekijät. Kantavia voimia levyllä ovat edellä mainittujen lisäksi kitaristit Kirk ”Eli” Fletcher ja Franck ”Paris Slim” Goldwasser. Levyn tuottaja ja Mannish Boysin mentori Randy Chortkoff soittaa huuliharppua ja saa yhden lauluvuoron. Jan Mittendorp, Black & Tan -levymerkin pomo ja cd:n tuottaja sekä toinen kitaristi on nyt joka tapauksessa tehnyt tuollaisen ratkaisun, koskapa levyn solisti kuulemma tokaisi suustaan tasan nuo sanat äänityssession päätteeksi. Jota sivumennen kuullaan levyllä yllättävänkin vähän, kun otetaan huomioon, että miehen liikanimi on ”Harmonica”. Mies soittaa kitaraa ja laulaa ja yllätys-yllätys, puhkuu myös huuliharppua. Niin väitetään nytkin. Terryn lauluääni on aika kolho, joka toimii tällaisen materiaalin parissa varsin hyvin. Asiasta voi olla montaa mieltä. 4 - 2014 •. Tällä kertaa oli tarkoitus mennä pienellä peruskokoonpanolla ilman vierailevia tähtiä, mutta lopulta palattiin entiseen formaattiin... Levy on kertoman mukaan toteutettu purkittamalla ensin yksin Boo Boon vokaalija munnaritulkinnat ja sen päälle säädetty Mittendorpin sekä toisen kitaristin Mischa den Haringin soitto ryyditettynä erilaisin rytmi- ja koneohjelmoinnein. Oikeastaan harpun käsittelystä voisi käyttää samoja määritelmiä. Noh, tätä tuotetta on saatavana myös 500 kappaleen minipainokseen rajoittuvana ja aukeaviin kansiin pakattuna värillisenä vinyylikiekkona. Se olisi huomattavasti makeampi omistaa kuin tämä cd-rimpula. Boo Boo ei todellakaan ole mikään varsinainen huuliharppuvirtuoosi eikä maailmoja syleilevin vokalisti, mutta aina hänestä vaan huokuu omalla karulla tavallaan kiehtovaa maanläheistä donquijotemaista valtavirtaan pyöriviä tuulimyllyjä vastaan taistelevaa ka- - 65 - rismaa. Boo Boon mainostetaan myös aina esittävän ainoastaan ja vain omia ja omiin elämänkokemuksiinsa perustuvia stooreja Mississippin Deltalta. Harri Haka BOO BOO DAVIS What Kind Of Shit Is This. Niin tai näin, levyn sisältö on viitekehykseltään aika paljolti sellaista ”fatpossumaista” rupista rutistusta ja tahkoamista, ryminää ja veivausta kuin mitä odottaa, jos Boo Boo Davis on tullut tutuksi aiemmilta liki cd per vuosi suolletuilta seitsemältä Black & Tan -julkaisuiltaan vuosilta 2002–2010. Hänen tarinansa – tai muisti – alkavat ilmeisesti kuitenkin ehtyä, kun cd:llä on vaivaiset kahdeksan kappaletta, jotka vievät vaivaisella 35 minuutin kestollaan muistumat vinyylialbumiaikakauteen. LEVY THE MANNISH BOYS Wrapped Up And Ready (Delta Groove DGPCD 165) (1) I Ain’t Sayin’ (2) Everything’s Alright (3) Struggle In My Hometown (4) Wrapped Up And Ready (5) It Was Fun (6) I Can Always Dream (7) I Idolize You (8) You Better Watch Yourself (9) Something For Nothing (10) Can’t Make A Livin’ (11) The Blues Has Made Me Whole (12) I Have Love (13) Troubles (14) She Belongs To Me (15) Don’t Say You’re Sorry (16) Blues For Michael Bloomfield Mannish Boysin odotettu seitsemäs albumi ilmestyi kesäkuun puolivälissä ja etukäteen spekuloitiin peruskokoonpanoa sekä vierailevien artistien lukumäärää ja mahdollisia nimiä. Kitarassa on pienen kulttimaineen saavuttanut Laura Chavez ja naisenergiaa täydentävät taustalaulajat Cynthia Manley ja Jessica Williams. Kim Wilson soittaa huuliharppua tyylikkäästi kolmella kappaleella. (Black & Tan B&T 040) (1) Sorry Baby (2) If You Ain’t Never Had the Blues (3) Explicit (4) Somebody’s Fool (5) Let Me Love You Baby (6) Plane Station (7) Bring Back My Baby (8) What You Got on Your Mind (9) Back In The Woods (10) The Rope (11) Love Me All Night Long (12) Blues On My Mind (13) Bye Bye Baby ”Mitäs paskaa tää nyt sitten on?” Ristisitkö sinä oman levyuutuusjulkaisusi noin. Innesin paikan on ottanut samaan huippuosastoon kuuluva Jimi Bott, joka edeltäjänsä tavoin soittaa kaikki levyn rumpuosuudet. Pikkunaskali pääsi isänsä ja ukkinsa matkassa näkemään ja kokemaan housepartyjä ja jukejointteja. Kingiä herkällä korvalla. Campbell ja pianisti Fred Kaplan. ”Wrapped Up And Ready” ei tuota pettymystä ja levyn päättää komeasti kahdeksanminuuttinen instrumentaali, jolla Fletcher, Goldwasser ja Welch tekevät kunniaa Mike Bloomfieldille. Pertti Nurmi TERRY HARMONICA BEAN Catfish Blues (Wolf 120.937 CD) (1) I Want To Tell You What The Reason Is (2) How Many More Years (3) Shake Your Money Maker (4) Catfish Blues (5) Back Door Man (6) Kind Hearted Baby (7) Freight Train Blues (8) I’m Going Back Down South (9) Try Me One More Time (10) I’m Worried ’Bout My Baby (11) I Just Wanna Make Love To You (12) I Wanna Know Who Will Be Your Sweet Man When I’m Gone Vuonna 1961 syntynyt Terry ”Harmonica”Bean on mississippiläismuusikko jo kolmannessa polvessa. Hienon tuulahduksen Chicagosta tuo Steve Freund, joka kitaroinnin lisäksi saa lauluvuoron (11). Syynä Tasbyn poissaololle on heikentynyt terveys. Esiintyviä taiteilijoita on yhteensä 26 ja raja perusbändin ja vierailijoiden välillä on veteen piirretty viiva, enkä näe mielekkääksi lähteä heitä tässä arviossa erittelemään kumpaankaan joukkoon kuuluviksi. Joissain piireissä tuo kaiketi humoristiseksi tarkoitettu lohkaisu edistää myyntiä, joissain piireissä välttämättä ei. Terryn veljet tahtoivat myös soittajiksi, niinpä mies päätyi aina baseball-ammattilaiseksi saakka, kunnes ura katkesi liikenneonnettomuudessa. Kakkoskappale on jumpbluesia, jossa kitaristi Kid Ramos palaa ilahduttavasti pitkältä sairaspoissaololta. Muista yhden raidan esiintyjistä mainitsemisen arvoisia ovat teiniharpisti Jacob ”Walters”Huffman (8), ilmei- TUTKAILUT sen teksasilainen laulajatar Trenda Fox (10) sekä luottoharpisti Bob Corritore (12). Bottin rytmiryhmän täydentävät basisti Willie J. Rayfordilla on oma persoonallinen laulutyyli, mutta levyn läpi tulee selväksi, että hän on kuunnellut B.B
Tätä on moni yrittänyt ja lähes poikkeuksetta siitä on muodostunut kitaristien kompastuskivi, Primer hoitaa kuitenkin pisteet kotiin ja soolottelu on vaikuttavaa. Kannessa kerrotaan edelleen, että Terry esiintyy myös bändin keralla, mutta siitä ei nyt tällä kertaa näytettä saatu. Ja se kultamedaljongin toinen puolisko menee Guitar Slimin jättihitille (9). Ihan pikaisesti taustoista: Daunielle on kotoisin Memphisistä, jossa avasi ääntään • 4 - 2014 pikkutyttösenä jo 70-luvulla, elikkä hän ei ole enää mikään eilisen teeren tyttönen. Kestosuosikkini Elmore Jamesin (8) runttaa tosissaan, kompin kulkiessa junan lailla vastustamattomasti. Catfoodilla on toki aiempaa kokemusta myös naisbluesartistien julkaisuista kuten Barbara Carr, Jackie Johnson ja Key Key, joista kahden viimeksi mainitun cd:n tuottajina toimi maineikas Jim Gaines, kuten nyt Dauniellen tapauksessa. Mikke Nöjd CHUCK E. Vaan hyvin runnoo mennessään myös rakki-koira Taylorin (4). Keskeisimpään blues-kaanoniin lukeutuu tietysti myös Robert Johnson -mukaelma (5) ja selvää jälkeä tehdään tälläkin osastolla. Primerin nyanssirikasta kitarointia kuunnellessa menettävät tuhannet tumpelot nakkisormi-kitaristit taas yöunensa pitkäksi aikaa. Käyttäisin ehkä sinällään huonona vertauksena Etta James vs. Eniten ja molemmilla levyillä minua vaivaa paikoittainen kompromisseihin ja kosiskeluunkin satsaaminen, etenkin kappaleiden sovituksissa. Originaalia en keksinyt, mutta guuglettamalla tuli monen moista lasten/vauvan hoito-ohjetta. com. Hänet valittiin viime vuonna kaupungin parhaaksi naisvokalistiksi. Itseäni kiinnostavana nyanssina Annikan cd:n päättää B.B. Laadukkaita laulajia he molemmat ovat ilman muuta. Levy todistaa ainakin sen, että asenne ratkaisee. Annikan cd:llä ovat myös kitaristit paljon runsaammin esillä, varmaan koskapa heitä on monta matkassa. Koko paketin nimibiisiksi yltänyt iki-aikainen Otis Rush -klassikko (3) esitetään majesteettisesti, suorastaan veret seisauttavasti. Uusiomateriaalia ei levyltä löydy, mutta Primer on rakentanut varsin makoisan coctailin monista eri blues-tyyleistä. Oikeastaan sama määre pätee koko levyyn. levy tutkailut (1) Sweet Man (2) My Little Sister (3) You Can Make It If You Try (4) Big Fat Woman (5) Love In Vain (6) Don’t You Hear Me Crying For You (7) If I Could Hold You In My Arms (8) Standing At The Crossroads (9) Things I Used To Do (10) Corinna (11) Long Distance Call Biisilistan tavanneet hoksaavat varmasti Terryn viihtyvän hyvinkin tuttujen teemojen kimpussa ja helposti syntyy jälleen ajatus äänitekierrätyksen tarpeellisuudesta. Kultamitali jaetaan tasan kahden eri esityksen kesken. Muusta levyn materiaalista erottuu muita heikompi Albert King -kyhäelmä (10), joka on puettu funksterin vaatteisiin ja kuulostaa kovin sekavalta ja levottomalta. Uutuus-live on luontevasti omistettu ”todellisten” bluesbrothersien Morris ja Nick Holtin muistolle, joiden seurassa nyt esillä oleva John Primer teki keikan jos toisenkin. Tina Turner, missä mielikuvassani saattaa olla piilovaikuttamassa mm. WEISS Red Beans & Weiss (ANTI 87340-1, 2-LP/CD). Valitettavasti kansivihkot eivät kerro heistä oikeastaan mitään konkreettista infoa, vaan sisältävät valitettavan yleisen käytännön mukaisesti vain pelkistetyt hymistelyt levyllä mukana olleille soittajille sekä muille tuttaville, kumminkaimoille ja Jumalalle. Nuori John Primer ansaitsi aikoinaan kannuksiaan kuninkaallisen Muddy Watersin bändissä ja oppimestaria kunnioitetaan kolmen esityksen verran (1, 7 ja 11). Molemmista neidoista löytyy toki nykynormaalisti tietoa netistä, jonne ohjaan kaikki kiinnostuneet: www.daunielle.net ja www.annikachambers. Annika on puolestaan Texasin Houstonista, ja hänen laulajattaren karriäärinsä on ilmeisen selvästi lyhyempi. Burnside -sävellyksessäkään (8) mitään vikaa ole. Reippaan kitaroinnin ryydittämä avaus pelaa tyylikkäästi vankkana hitaana bluesina. Muddyily-osaston parhaaksi nousee (7), suorastaan musertavalla voimalla ja vimmalla tulkittu hidas slideblues. Mikke Nöjd DAUNIELLE (Catfood 019) (1) Runaway Train (2) Early Grave (3) Damn Your Eyes (4) I Got A Voice (5) Biloxi (6) Higher And Higher (7) Fallen Bird (8) Nobody Cared (9) Romeo And Juliet (10) Goodbye Kiss ANNIKA CHAMBERS & The Houston All-Stars Making My Mark (Montrose #) (1) Move (2) Barnyard Blues (3) Jealous Kind (4) Lik ’er (5) Trust Me (6) Down South (7) That Feel Good (8) Put It Where You Want It (9) Guitar Boy (10) Love’s Sweet Sensation (11) It Hurts Me To My Heart (12) Let’s Get Down To Business Kaksi uutuus-cd:tä kahdelta tummalta laulajattarelta. Kannessa on originaaliesittäjän lisäksi listattu, mitä blues-styleä kukin raita edustaa. Terry kun vetää yhden miehen showtaan täydellä höyryllä, aivan kuin hän esiintyisi loppuunmyydyllä stadionilla, siis yhden miehen biletystä parhaimmillaan. Kingiltä lainattu Let’s Get Down To Business, jonka alkuperä löytyy Kuninkaan legendaarisen upealta vuoden 1969 ”Live & Well”-albumilta. Sanomattakin lienee selvää, mutta sanotaan nyt silti, että John Primer on jälleen tehnyt erinomaisen blues-levyn. Dauniellen kappaleet ovat lähes poikkeuksetta hidastempoisia tai balladeja, kun taas Annikalla ovat pellit auki monellakin raidalla. Dauniellen tulkitsema Etta James -bravuuri Damn Your Eyes. Molempien kohdalla on ymmärtääkseni kyseessä ensimmäiset omat levytykset. Primer soittaa halutessaan hurjaa runttua, mutta osaa myös muuntautua mitä herkkätatsisimmaksi fiilistelijäksi. Välillä melkein tuntuu kuin liplattaisi ruotsinlaivalla tai euroviisujen kimmellyksessä, esimerkkeinä Dauniellen Biloxi, Fallen Bird ja Nobody Cared tai Annikan Down South ja Guitar Boy. Neidoiltamme löytyy yhtymäkohtia ”Lone Star” -osavaltioon, kun Dauniellen cd on julkaistu Texasissa päämajanaan pitävälle Catfood-merkille, joka on tullut luultavasti parhaiten tutuksi lukuisista soulblues-artisti Johnny Rawlsin albumeista. Pertti Nurmi JOHN PRIMER & THE TEARDROPS You Can Make It If You Try! Live (Wolf 120.833) - 66 - Viimeiseen pisaraan. Samaten isohkot puhaltajilla ryyditetyt taustabändit koostuvat ehdottomista ammattilaisista. Dauniellen tunnepitoisissa, sävykkäissä tulkinnoissa kuuluu korvissani pitempi elämänkokemus verrattuna Annikan enemmän rokkaavan mahtipontiseen vitaliteettiin. Valitettavasti maaginen Teardrops-kokoonpano elää enää muistoissamme, mutta onneksi yhtyeen muistoa vaalitaan sen kaikista legendaarisimman ketjun soolokitaristin toimesta. Vähän vieraampi esitys on Jr Parkerin nasevasti napakka ja turhia krumeluureja välttelevä (6). Levyn onnistuneimmaksi esitykseksi lasken kuitenkin numeron (10), joka on sukkelasti sujuva shuffle. Se kun oli sattumoisin kaikkien aikojen ensimmäinen musta Blues-LP:ni, jonka ostin itselleni synttärilahjaksi vuonna 1970. Eikä sovi suuremmin moitiskella päätösnumeroakaan, josta tehdään hyvä versiointi, mutta biisi on yksinkertaisesti liian kaluttu luu. Nuorempien bluesin tekijöiden sävellyksiä esittelee Stevie Ray Vaughanilta blokattu (2), joka on varsinainen täsmäisku ja liikkuu kuin laakapallo. Itse biiseistä voisi mainita vaikkapa Howlin Wolf -bravuurit (2 ja 5), jotka ovat luonteeltaan hyvinkin tanakoita, Robert Johnsonin ohjelmistosta poimittu (6) toimii pikkailu-versiona, eikä kissakalalaulussa (4) sen paremmin kuin melkoisen muodonmuutoksen kokeneessa R.L
Bändi jammailee sellaisella intensiteetillä, että jo ennestään pitkät biisit venyvät parhaimmillaan tai pahimmillaan, ihan miten vaan, yli 10-minuuttisiksi. Tai mitä niitä paremmuusjärjestykseen laittamaan – hyviä kun ovat kaikki. Honey Aaltonen ROCK CANDY FUNK PARTY Live At The Iridium (Provogue PRO 7433 7, 2-CD + DVD) CD 1: (1) Octopus-e (2) Work (3) We Want Groove (4) Heartbeat (5) New York Song (6) Spaztastic CD 2: (1) Ode To Gee (2) Dope On A Rope (3) Best Ten Minutes Of Your Life (4) Steppin’ In It (5) Mr. Koko ryhmä tuntuu olevan mukana tyylillä, kunhan vain soitetaan. Sisäkanteen on levyfriikkejä ilahduttamaan painettu kaikista kappaleista kuvitteelliset savikiekkoversiot hienoine ANTI-, Infinitum Nihil- ja Chuck E. Weiss on harvinainen aarre. Ei ehkä ihan ensimmäisenä tulisi mieleen, että Joe Bonamassa lähtisi soittamaan jazzia tai funkkia, mutta... Varmaankin juuri siksi levyltä välittyy niin leppoisa ja välitön keikkatunnelma ja yleisö heittäytyy täysillä mukaan meininkeihin. Hänestä näkee, kuinka hän nauttii olostaan lavalla saadessaan olla ”vain” one of the boys. Heillä ei ole mitään näyttämisen meininkiä, he eivät mitenkään pingota vaan antavat musiikin soljua hiljalleen eteenpäin ja viedä kuulijan mennessään. Weissin romuluisen persoonallinen musiikki nojaa pääosin bluesiin, vanhaan rock’n’rolliin ja vähän jazzinkin puolella piipahdetaan. Jos ostat vain yhden levyn tänä vuonna, valitse tämä. Tämä on paketti, joka pursuaa kerta kaikkiaan upeaa soitantaa ja aivan mieletöntä fiilistä! Lopputulos on mestarillisen sävykäs. Nauhoituksesta saattaa kuulla, ettei pienessä ja intiimissä klubissa ole ollut yleisöä sellai- - 67 - PETER FUNK Slidewalk (Blind Lemon CD 1303) (1) Doin’ My Time (2) Walking Blues (3) Bull City Rag (4) Steel Guitar Rag (5) The Journey (6) Cell Phone Baby Blues (7) Slidewalk (8) Moana Chimes (9) Fishing Blues (10) Down By The Sally Gardens / Monkey Let The Hogs Out (11) Kohala March (12) Rollin’And Tumblin’(13) At A Georgia Camp Meeting (14) Waiting For Louise (15) Tell Me, Mama (16) Bye And Bye Saksalainen Blind Lemon Records on jälleen tuonut esille sikäläisen kitaristi-laulajan, joka on muulle maailmalle varsin tuntematon mutta kyvyiltään ja tietämykseltään tunnustusten arvoinen. Rumpalina alkoi Weissinkin musiikkiura, kun hän 60-luvun lopulla pääsi säestystehtäviin mm. Lightning Hopkinsin, Willie Dixonin, Dr. Vaikka en ole suuresti jazz-funkin ystävä, niin tällaista intensiivistä livetaltiointia kuuntelee ja katselee ilokseen. Viidentoista viime vuoden aikana niitä on ilmestynyt peräti neljä, joista tämä saattaa osoittautua jopa parhaimmaksi. Kokoonpanossa soittavat Bonamassan lisäksi rumpali Tal Bergman, kitaristi Ron DeJesus, basisti Mike Merritt, kosketinsoittaja Renato Neto sekä perkussionisti Daniel Sadownick. Vesa Walamies ANDERS OSBORNE Peace (Alligator ALCD 4956) (1) Peace (2) 47 (3) Let It Go (4) Windows (5) Five Bullets (6) Brush Up Against Me (7) Sentimental Times (8) Dream Girl (9) Sarah Anne (10) I’m Ready (11) My Son 4 - 2014 •. Clean (6) One Phone Call DVD: lisäksi Behind The Sceens -dokumentti Rock Candy Funk Party on yksi Joe Bonamassan lukuisista sivuprojekteista. Soittajana hän suosii slide-tekniikan ja teräsrunkoisten instrumenttien käyttämistä, minkä kertoo myös tämän tuotteen alaotsikko ”the sound of blues & steel guitar”. Hillitön mexiconhumppa taas pärähtää käyntiin Hey Pendjejon alkaessa ja mukaan on sovitettu oikeaoppisen kuuloiset mariachitorvetkin. Tämä päätyisi ”vuoden parhaat” -listani kärkeen, elleivät ne nykyisin julkaistaisi aakkosjärjestyksessä. Välillä taas päädytään tarpomaan Louisianan rämeiköitä Dr. Pakko myöntää, että ollaanpa pääosin muista kuin musiikkiyhteyksistä tutusta Deppistä mitä mieltä hyvänsä, niin itse olen hänen kanssaan täsmälleen samaa mieltä. Nyt Weiss jää auttamatta sinne loppupuolelle, mutta listalle joka tapauksessa! Chuck E. Ainut seikka, mihin soisin hänen jatkossa kiinnittävän huomiota, on mukaan otettavien bluesien valinta. levy tutkailut sessa mittakaavassa kuin livejazz-taltioinneissa massiivissa konserttisaleissa yleensä on tapana. Weiss tunnetaan (jos nyt edes tunnetaan) ehkä vain Tom Waitsin ja Deppin vanhana kaverina. Varsinkin Walkin’ Blues ja Rollin’ & Tumblin’ ovat niin ylen määrin laajalti levinneitä teoksia, että aika harva kaipaa niiden uustulkintoja. Homma toimii hyvin kuvallisessa muodossa, mutta tunnelma välittyy myös cd-versiolta. Joillekin kuten itselleni myös Henry ”Ragtime Texas” Thomasin Fishing Blues on erinomaisen tuttu rallatus, mutta aivan noiden kahden ikiklassikon tasoa se ei sentään kuluneisuudessaan ole. Kitaristina hän on tietysti mestarismies, joka muun ohella saa kovapintaisista soittimistaan esille yllättävän lämminhenkisiä sävyjä, eikä hänen laulutaitojaankaan sovi moittia. Kansikuvasta päätellen Peter Funk on iältään noin nelikymppinen. Weiss -etiketteineen. Riku Metelinen A: (1) Tupelo Joe (2) Shushie (3) Boston Blackie (4) That Knucklehead Stuff B: (1) Bomb The Tracks (2) Exile On Mainstreet Blues (3) Kokamo (Boy Bruce) C: (1) Hey Pendjejo (2) Dead Man’s Shoes (3) Old New Song D: (1) The Hink-A Dink (2) Oo Poo Pa Do In The Rebop (3) Willy’s In The Pee Wee House ”Chuck E. Tietty rentous kuuluu myös hänen soitossaan. Johnin voodoo-hengessä. Hieman yksinkertaistaen Funkin ohjelmisto voidaan jakaa neljään osaan, mitkä ovat a) omat, usein pelkää soittoa käsittävät teokset, b) tuttujen blues-klassikoiden versioinnit, c) havaijilaista alkuperää olevat musiikkiesitykset ja d) entisten aikojen viihdesävelmien muunnokset. Valitsittepa sitten kumman vain, tulette hankkineeksi ehkäpä vuoden levyn – makutottumuksista riippumatta. Se on mieletön!” Noin vapaasti käännettynä mainostaa Johnny Depp tätä albumia sen kansitarrassa. Kaksikko mainitaan levyn avustavina tuottajina ja Depp kunnostautuu muutamalla kappaleella rumpalinakin. Musiikillisesti tyyli on 70- ja 80-lukujen jazz-funk. Bonamassa on niin tyylitaitoinen kaveri, että häneltä onnistuu myös hiukan bluesrockgenren ulkopuolelle sijoittuva musiikki. ”Red Beans & Rice” on julkaistu, kuten kappaleluettelostakin voitte päätellä, komeana 45 kierroksen tuplavinyylinä (joka sisältää myös cd:n). Monenlaisia hillittömyyksiä on ripoteltu pitkin levyä. Johnin ja Muddy Watersin kaltaisten suuruuksien taustalle. Weiss on tehnyt pitkän uransa aikana toinen toistaan mainiompia albumeita. Maltillista levytystahtia pitävä (jos sitä nyt voidaan edes tahtina pitää) Chuck E. Sähköisiä vahvistimia hänellä ei ainakaan näissä näytteissä ole tukenaan. Taustalla mölyää myös Carlos Guitarlos. Avausraita Tupelo Joe tyrmää välittömästi tupelojoe-hokenemisineen ja maanisena rock’n’rollina, kun taas heti perään mennään tunnelmasta toiseen Shushien jazzbluesin myötä. Onhan tämä tietenkin myös normaalina cd:nä julkaistu. Tyylipuhtainta bluesia edustaa yllättäen levyn ainoa lainakappale, Rolling Stonesin Exile On Main Street Blues, joka alkaa 30-lukuisella pianosäestyksellä ennen kuin koko bändi puhaltimineen lähtee mukaan. Mutta tämä pikku huomautus ei ollenkaan muuta miksikään sitä, että Peter Funk kelpaa esiteltäväksi miltei minkälaisessa blues- ja roots-tapahtumassa tahansa
Moniko heistä on oikeasti riittävän originelli ja kiinnostava, se onkin sitten aivan toinen asia. Lainaosastolta Bob Dylanin “Blood On The Tracks” -albumilta blokattu Meet Me In The Morning ja John Lee Hookerin Meet Me In The Bottom ovat saaneet aivan uudenlaiset mielenkiintoiset sovitukset. Lunta on kuitenkin sen verran vähän, että valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon. Seuraava Spoken For on saman - 68 - (1) Do Not Make A Sound (2) Meet Me In The Morning (3) The Ticket (4) Do Not Take It With You (5) So Glad You Are Mine (6) Long Way Back To New Orleans (7) Glass Ceiling (8) Meet Me In The Bottom (9) As The Years Go Passing By (10) The Hucklebuck (11) Set The World On Fire Kitarabluesin, bluesrockin ja etenkin hiukan rankemman sellaisen esittäjiä tuntuu nousevan esiin kuin sieniä sateella. Osa levyn materiaalista puolustaa paikkaansa kunnialla, mutta joukossa on aivan liian monta sellaista kappaletta, joita ei yksinkertaisesti vain olisi pitänyt julkaista. Vaihtoehdot ovat seuraavat: joko lähden rakentamaan lumiukkoa pihalle tai palaan Osbornen levyn pariin. Tosin onko 13 minuuttia sitten sopiva mitta, sen päättäköön jokainen itse. Congo Square -sävelmän sukulaissielussa (6) avustajana toimii Sonny Landreth. Samaa täytyy tietysti sanoa eräästä parhaista nykyhetken taustakokoonpanoista – Watson, Kaplan, Taylor, Innes. Jotkut heistä ovat hyviä, jotkut kenties jopa erinomaisia. Tuovatko vierailijat sitten lisäarvoa levylle vai ovatko he mukana vain herättämässä mahdollisten ostajien mielenkiintoa. Asiaa tukee myös kansikuva ja sen tuoma viesti: siitä saitte! Materiaalista olisi saanut aikaiseksi ihan kelpo ep:n, mutta kokonaisuutena tämä on sekava ja kehno. Frank Sinatran levyttämä The Hucklebuck. Carlos Del Junco on ottanut paljon vaikutteita), Richard Newell eli ”King Biscuit Boy”, nuori Steve Marriner, Bharath Rajakumar sekä kyseisen levyn Raoul Bhaneja. Slim Harpo -teemaisella nimikappaleella (2) etenkin Watson esiintyy edukseen. Kappaleella Tired Raoul osoittaa, että tämäkin rasti on kuunneltu hienosti. Hurjastelun aloittaa Raoul ja sitä jatkaa Billin eräs entisistä kitaristeista, Holmstrom, antaen vuorollaan hienon työnäytteen omista taidoistaan. As The Years Go Passing By -kappaleen sovitusta tehdessä lienee Johnsonin ajatuksissa ollut Stevie Ray Vaughan, sillä hänen versionsa Tin Pan Alleystä tulee väkisinkin mieleen. Suosikeikseni levyltä nousevat nimikappale, The Ticket sekä mm. Vaikkei ”Set The World On Fire” ihan maailmaa liekkeihin saa, on se kuitenkin kelpo debyyttialbumi ja mielenkiinnolla jäämme odottamaan Johnsonin seuraavaa siirtoa. Raoulin oman yhtyeen (Darren Gallen, kitara; Tom Bona, basso; Terry Wilkins, rummut) tukena levyllä on myös kaksi erillistä vierailevaa kokoonpanoa. Levyllä on neljä instrumentaalia. Kun kyse on levystä niin tarkoitan tietenkin kansikuvaa. Tulisesti alkava avausraita kertoo heti sen, mitä levy pitää sisällään. Harpisteille kuitenkin ehdottomasti must! Jari Kolari BRENT JOHNSON Set The World On Fire (Justin Time JUST 253-2) Myyntipakkaus on hyvin oleellinen osa tuotetta. Eikä alkukaan lupaa hyvää. Kallistun ehkä juuri ja juuri ensin mainitun kannalle. Riku Metelinen LITTLE BOOGIE BOY BLUES BAND It’s All In The Blues (Happy Clam #) (1) Darlene (2) Go Ahead On (3) Please Don’t Let Our Good Thing End (4) Nickel And A Nail (5) I’m A Love You (6) Just Like I Treat You (7) Nothing Takes The Place Of You (8) Tryin’ To Find My Baby (9) Jukin’ @ The Juke Joint (10) What It Is (11) Hello Good Lookin’ (12) Fill It Up!. Mutta mitä muuta tässä voi sanoa, jos mukana on vain neljä kunnollista sävellystä. Kappaleet (3) ja (4) lupaavat jotain, mutta vain hetkeksi. Lopputulos: levy laitetaan odottamaan aikaa parempaa. Kun kansi on suomeksi sanottua surkea, se ei nostata suuria toiveita sisällön suhteen. Tunnelmaa onneksi kevennetään sopivasti Hammondeilla. Toussaintin kuuluisuus on esitetty Butterfieldilta tutulla tavalla torvisektioneen kaikkineen, muista ei nyt sen enempää mainintaa. Aina kun kuulee kromaattisen harpun niin mielleyhtymiltä George Smithiin ei voine välttää. Pienoista falsettilaulua sisältävä kakkosraitakaan ei saa tunnelmaa nostettua yhtään ylemmäs. Keskisormea näyttävä pikkutyttö ei ole mikään paras mahdollinen kuvitusidea. 40-luvun swingbluesia edustavalla (7):lla harpun ohella vuorottelevat Watson sekä Kaplan ja Larry Taylorin läskibassokin läpsyttää mukavasti. Tämä yhtyeen uusin ja järjestyksessä viides julkaisu ”Hollywood Blvd” on yhdessä kiekon ”Blue Midnight: A Live Tribute To Little Walter” (BTM) kanssa ehdottomasti heidän parasta antiaan Chicago-bluesin saralta. Amphetamine on hurja William Clarke -kopio. Jatkossa ei lupauksia lunasteta, ja seuraavat ilonhetket sijoittuvat levyn loppupuolelle. Tarttuvan melodian omaava Dream Girl erottuu joukosta edukseen, mutta sekään ei yksin pysty pelastamaan mitään. Albumilla on kahdeksan Raoulin sävellystä sekä neljä coveria, Bobby ”Blue” Blandin Someday, Allen Toussaintin Get Out Of My Life Woman, The Staple Singersin Why I Am Treated So Bad sekä traditionaalinen In The Shadow Of The Pine. Ilman noita muutamaa tyylillisesti ”väärää” kappaletta levy olisi noussut kategoriaan loistava, nyt ehkä vain 9-. Herkullisen verkkainen luenta ja intensiivinen fraseeraus luovat kappaleesta koskettavan ja kiihkeän. Usean kuuntelukerran jälkeen voin vain todeta, että tässä levyssä ei ole mitään erikoista tai omaperäistä. Brent Johnson on yksi edes jonkin verran mielenkiintoista musiikkia tarjoileva kitaristi. Hyppään suosiolla aloituskaksikon ohi ja jatkan siitä mihin viimeksi jäin. Mikäli hyllyssä on Anders Osbornen mentävä reikä niin tällä levyllä sitä ei kannata paikata. Vaikka Brent Johnson on ihan pätevä kitaristi niin hiukan apuvoimia hänellä on ollut. On vapunpäivä, tuuli paukuttaa peltikattoa ja ulkona sataa lunta. Tästä jää sellainen kuva, että Osbornen on pitänyt tehdä levy ja hän on sen tehnyt. Hänen tuoreella esikoisalbumillaan on seitsemän omaa sävellystä ja neljä lainakappaletta. Riku Metelinen RAOUL AND THE BIG TIME Hollywood Blvd (Big Time BTRCD006) (1) Nothin’Gonna Take Me Down (2) Hollywood Blvd (3) Someday (4) High Roller (5) Amphetamine (6) Get Out Of My Life Woman (7) Left Coast Fred (8) Why Am I Treated So Bad (9) Tired • 4 - 2014 (10) Spoken For (11) Curtis Charm (12) In The Shadow Of The Pine Kanadasta löytyy muutamia loistavia (blues-) harpisteja, kuten Tommy Reilly (pääosin kyllä klassisen musiikin taitaja, mutta jolta mm. Alvin Youngblood Hart vierailee parilla raidalla (2, 3 ja 8). levy tutkailut ryhmän swingaava länsirannikon humppa ja siinäkin tietty ovat kaikki palaset nautinnollisesti kohdallaan. Viidellä kappaleella (2, 4, 7, 9, 10) Junior Watson, Fred Kaplan, Richard Innes sekä Larry Taylor ja kolmella (1, 5, 8) Rick Holmstrom, Stephen Hodges ja Jeff Turmes. Näistä Someday on alkuperäisen kauniin hempeä laulukappale Frank Goldwasserin hienolla pikkauksella. Liki 7-minuuttinen raskaasti eteenpäin kulkeva nimikappale minuutin mittaisine feedbackintroineen on yhtä luotaantyöntävä kuin lautasellinen ruispuuroa voisilmällä varustettuna. Osa kappaleista (7, 9 ja 11) on sen kuuloisia kuin ne olisivat ”Three Free Amigosin” ylijäämäraitoja. Muutamalla raidalla on vielä lisänä Rusty Zinn, Frank Goldwasser sekä Curtis Salgado. Viimeinen hidas instru Curtis Charm on kahden loistavan harpistin, Curtis Salgadon ja Raoul Bhanejan leikkimielistä kaksintaistelua
Rockabilly-revivalin suurmestarin parasta ennen -päivämäärän säveltäjänä voi epäillä ehkä olevan jo ohi, mutta viimeinen käyttöpäivä on takuulla vielä kaukana edessäpäin. Tästä huolimatta kyseessä on keskimääräistä parempi Setzer-levy. Ensimmäinen Rockabilly Riot -levy oli tribuutti Sun-artisteille (2005) ja viimeisin hyvätasoinen kokoelma 2011–12 maailmankiertueen konserttien parhaimmistoa sisältävä ”Live From The Planet” (ks. Ränttiksen poika tarjoaa lähinnä kahta pientä paria ja ristiässää – Little Boogie Boyn kädestä löytyy värisuoraa. Jokaisen omasta musiikkimausta riippuu, mistä tämän monipuolisen keitoksen kappaleista pitää. Brian Setzer on poikkeuksellisen etevä kitaristi, joka osaa yhdistää luontevasti rockabillykuvioihin jazz- ja kantrivaikutteita. Riku Metelinen BRIAN SETZER ROCKABILLY RIOT! All Original (Surfdog 56648) (1) Let’s Shake (2) Rockabilly Blues (3) Vinyl Records (4) Lemme Slide (5) Nothing Is A Sure Thing (6) What’s Her Name (7) Calamity Jane (8) The Girl With The Blues In Her Eyes (9) Stiletto Cool (10) I Should’a Had A V-8 (11) Blue Lights, Big City (12) Cock-A-Doodle Don’t - 69 - tutkailut Brian Setzer, 55, on julkaissut tällä vuosituhannella kiivaaseen tahtiin rockabilly- ja swingalbumeita eri kokoonpanoilla. Vaikka kokonaan lainamateriaalin varassa olevat levyt ovat usein suonsilmäkkeitä ilman pohjaa niin tällä kertaa tutut kappaleet on saatu toimimaan uusilla sovituksilla hyvin. ”Boo Hoo Hoo”-levyn kuuntelin tasan kerran, joten oli luonnollista suhtautua Rennisonin soololevyynkin melkoisella varauksella. Mikäli ”Boo Hoo Hoo” ei säväyttänyt tuumankaan vertaa niin miten olisi tämä levy. Preeriasusien kasvattama Pecos Bill vangitsi konnia lassoamalla, kesytti myrskytuulen hevosekseen ja käytti kalkkarokäärmettä ruoskana. Vaikka edellä jo hieman mielistelin soul-yrmyjä, niin tähän virkkeeseen on todettava; mestari Jimmy Reedin (5) selvisi lahjomattomasta viivelähtötestistä. Täytyy todeta, että ”Boo Hoo Hoo” -levyyn verrattuna ”See The Sky About To Rain”on pirteä ilmestys. Kaikeksi onneksi No Sinnerin raskaista sävelistä ollaan siirrytty aivan toisenlaisen musiikin pariin, nimittäin nyt tarjolla on kantria. Albumin yleisilme on vaihteleva. BN 267) solistina. Kestääkö kuulijan notredamelainen rujo pokerinaama Meijerin alati virnistelyyn taipuvaisen iloluontoisen ”kaikki peliin” korttihetteikön. levy RänttäSimojen (Magic Slim et all) oppi- ja ottopoikana tunnettu vekkuli hollantilaispelimies Little Boogie Boy (Hein Meijer) viittaa uudella ”It’s All In The Blues” -levyllään pokerin muodikkaaseen maailmaan. Toivottavasti Colleen Rennisonin tuleville levyille saadaan sitten myös orkkismateriaalia. Esikuvien vaikutus on kuultavissa kappaleissa What’s Her Name (Eddie Cochran) ja Blue Lights, Big City (Buddy Holly). Musiikkia hän on kyllä tehnyt aikaisemminkin, sillä silloin kun hän ei ole ollut kameran edessä, hän on ollut vancouverilaisen No Sinner -bändin (ks. Tein pienen Spotify-vertailun RänttäSimon jälkikasvun (Shawn Holt) uuteen albumiin ja joudun heiluttamaan uhmakkaasti kapinalippua Puistolan suuntaan. Setzer itse on luonnehtinut levyä moderniksi neobillyksi. Timo Kauppinen RESTLESS Seconds Out... Blues-Finlandin pääkallopaikan haltija Pasi Tuominen tuppaa arvioissaan edellyttävän levyttäviltä artisteilta itseväsättyjä kappaleita. Päällisin puolin kaikki on kunnossa, tosin parissa kohtaa kyllä kaipaisi hiukan rankempaa otetta. Meijerin kalossit ja kellot jäisivät siten korttipöytään ja miehelle itselleen aukeaisi pohjolan tumma yö, jossa vain mahdolliset rakovalkeat kepeksiä lämmittävät. Tiedän kyllä, että moni ankara kainuulainen kuivankäppänä soulkorttihai pelaisi nämä kädet loppuun asti. Rockabilly Riot -levyillä soittajat vaihtelevat, tällä uusimmalla mukana ovat pianisti Kevin McKendree, basisti Mark Winchester ja rumpali Noah Levy. Kappaleita on valittu mm. Boogie Boyn omia tekeleitä eivät parrakkaat naiset laulaisi. Taustajoukoistakin löytyy tuttuja nimiä kuten Steve Dawson kitarassa ja Daryl Havers kosketinsoittimissa. Siitäkin huolimatta, että tässä ei ole riittävästi countrya heinähatuille ja kenties vähän liikaa minulle, niin mitään varsinaista huonoa kiekolla ei ole. BN 1/14). The Girl With The Blues In Her Eyes on selkeää kantria stilikkoineen, Autonostolaulu I Should’a Had A V-8 kuulostaa osittain irkkurallilta. Boogie Boylla suhdeluku on omien eduksi 7 – 5. Julkaisun kiinnostavuutta lisää se, että kaikki kappaleet ovat Setzerin uusia sävellyksiä. Yksi suosikeistani on letkeä What’s Her Name, jossa on kaikuja Summertime Blues’in melodiasta ja Something Else’n breikeistä. Kantri on perinteisesti ollut amerikkalaisten hommia, mutta kuinka se kanadalaisilta onnistuu. Rockabilly Blues on myös nopea kappale, jossa kitaran ohella soolotilaa saavat basisti ja rumpali. Hän avaa peliään kohti avarampia aloja – Etelään Big Jack Johnsonin/Frank Frostin avopokerin suuntaan. (Bluelight BLR 33172 2) (1) Black Kane (2) She Was My Baby (He Was My Friend (3) There I Was Gone (4) Abracadabra (5) The Future’s So Bright (I Gotta Wear Shades) (6) She Used To Love Me (7) Bam Bam (8) Judge McGraw (9) Cry Baby Blues (10) Brown Sugar (11) The Woman Is Mine (12) I’m Going Home 4 - 2014 •. Villin Lännen tiedustelija Calamity Jane (1852–1903) oli oikea historiallinen henkilö, joka lapsuuden aikaisissa sarjakuvalehdissäni oli Pecos Billin (ehkä eli, ehkä ei) kaveri. Ainakin allekirjoittaneelle se toi huomattavasti enemmän positiivisia fiiliksiä. Sympaattisten laulajien suo on maailman laajin letto, mutta Meijerille niin luonteva hymypatsastelu muokkaa versioista – sanotaan nyt vilpittömiä. Tunnelma on rento kautta linjan ja musiikki kuljettaa venettä mukavasti eteenpäin. Sen avausraita ja ensimmäinen single-lohkaisu Let’s Shake on suoraviivaista rock’n’rollia. Robbie Robertsonilta, Leonard Cohenilta ja Neil Youngilta. Kieltämättä souljäärien hautajais/hääkappaleisiin kuuluvat (4 ja 7) ovat sangen bluffiakin huutavia vetoja. Hyytiäinen COLLEEN RENNISON See The Sky About To Rain (Black Hen BHCD-0074) (1) All La Glory (2) White Freightliner (3) Whiskey, Whiskey (4) Oleander (5) Why Don’t You Try (6) Fancy (7) Blue Wing (8) Stage Fright (9) Coyote (10) The Fool Is The Last One To Know (11) My Crew (12) See The Sky About To Rain Näyttelijänä (mm. Päätöskappale Cock-a-doodle Don’t on Setzerin kantripikkausnäytöstä nopeine juoksutuksineen. Setzerin edelliseen studioalbumiin (”Brian Setzer Goes Instru-MENTAL”, 2011) verrattuna tämä levy on selvä parannus, mutta Rock This Town’in tai Runaway Boys’in kaltaiset klassikot siltä tuntuvat puutuvan, eivätkä hitaammat kappaleet yllä esimerkiksi Sleepwalk’in tulkinnan tasolle. Ainakin tässä tapauksessa se sujuu aika hyvin. Setzerin kitarasoolot kappaleen keskellä ja lopussa ovat taidokkaita, ja Little Richard -tyylinen piano täydentää hienosti. Jimmy Reedin cover-kaveroinnissa on vain yksi ehto ja pakote – viiveiden on oltava kohdillaan. Ne ovat tämän ajan pastissivetoisia sekakäyttöblueseja, joita kuunnellessa ei ehkä kannata jäädä pohtimaan ”onko tässä mitään omaa”, koska se olisi vähän sama asia kuin odottaa koillis-hämäläisen paperitehdaskaupungin mustanmakkaranmyyjän levittävän myyntipaikalleen palasen Tammelan torin asfalttia. elokuvista Down River ja What Goes Up) paremmin tunnettu kanadalainen 25-vuotias Colleen Rennison on julkaissut ensimmäisen soololevynsä. J. Kuriositeettina mainittakoon honky tonk -kappale tytöstä, jota kutsutaan Calamity Jane’ksi
levy tutkailut OMAKUSTANNEKULMAUS MÁTYÁS PRIBOJSZKI BAND Treat ERIC STECKEL Dismantle The Sun (1) Zydecola Boogie (2) Real Good Man (3) Food Junkie (4) Farmer John (5) Soul Shadows (6) Love Is Fake (7) Three Kisses Of Love (8) Goobie Boogie (9) Treat (10) Gonna Take You Home (11) My Little Angel (12) She Put A Spell On Me (1) Mississippi River (2) Day Drinkin’ (3) Empty Promises (4) Love Me Or Leave Me (5) Last Night (6) Outlaw (7) Highway Bound (8) Found Out The Hard Way (9) Sugar Sweet (10) From Your Blue Eyes To Mine Unkarilainen Mátyás Pribojszki on mainio harpisti ja pystyvä laulumies. Vaikkeivät tuoreet äänitteet kääntäisikään munaskuita ympäri niin mikäli Steckelin varhaistuotantoa oleva ”High Action”-levy tulee vastaan, sen hankkimista on syytä vakavasti harkita. Kymmenvuotiaana hän kykeni tulkitsemaan mm. Ikä ei miehiä ainakaan paina, siitä todisteena avauskolmikko, joka osoittaa ruista löytyvän ranteesta. Riku Metelinen - 70 - Kotimaisen Bluelight-labelin kautta uutuutensa julkaissut englantilainen neobillyklassikko osoittaa olevansa oikeinkin ketterässä terässä. Tuotteen iskelmällisyyden huipentumaksi nimeän kertomuksen Three Kisses Of Love, mikä on peräisin Bee Gees -yhtyeen ohjelmistosta. Rento on otteiltaan myös The Woman Is Mine. Ehkäpä vielä notkeampi mediumherkistely on fiftarihenkeen nojaava She Used To Love. Michael Burksin sävellys Empty Promises versioidaan alkuperäisen hengessä. Näistä palasista noin puolet edustaa afroamerikkalaista musiikkiperinnettä, ja niistä varsinkin kolmoseksi asetettu Food Junkie on sortiltaan oikein tukevasti tulkittu blues-numero. Siinä mielessä levy oli pienoinen pettymys, että mitään erikoista tai aikaisemmasta poikkeavaa ei Steckel tarjoile tälläkään kertaa. Esimerkiksi jossakin Blues Live! -tapahtuman konsertissa on tuskin omiaan esittää laulujen Soul Shadows ja Love Is Fake kaltaisia hempeilyjä. Albumilla mennään samoissa tummasävyisissä ja raskaanpuolisissa tunnelmissa kuin ”Feels Like Home” -kiekolla. Sävellys- ja sanoitustaitojakin näillä herroilla on hallussaan, ja ainakin omissa korvissa vokalistin englannin kielen ääntäminen kuulostaa aivan kelvolliselta. Lopusta löytyy vielä jemma-instro, jolla liidiä vetää hieno tremolo-kitara, nätti siivu tämäkin. Johnny Legend nautti jo suomalaisen rockabillyboomin aikoina 70-luvun lopussa epämääräistä kulttisuosiota, mutta yllättävän hyvin hänen maineensa tuntuu olevan yhä alan harrastajien muistissa. Lopuissa esityksissä on kuitenkin siinä määrin rokahtavia, popahtavia ja viihteellisiä piirteitä, että niitä seuraillessani vaivuin välillä omiin ajatuksiini. Heiltä kun ei huteja tarvitse. Lavaesiintymistä olivat piristämässä pari niukkoihin asuihin sonnustautunutta pimua, jotka näyttivät rutkasti enemmän strippareilta kuin go-go-tytöiltä. Hänen yhtyeensä koostuu neljästä varsin osaavasta muusikosta, jotka soittavat koskettimia, kitaroita, bassoa ja rumpuja. humorissävytteinen The Future’s So Bright kisaa hyvällä sykkeellä. Rollari-kierrätys Brown Sugar ei sekään säästele kierroksiaan. Tähän kelpaa kyllä nostaa rinnalle country-tyylittelyä oivaltavasti hyödyntävä Cry Baby Blues. Te kaikki, joille Oli Brown, Walter Trout tai David Grissom ovat mieltymyksen kohteita, kannattaa Eric Steckeliin ehdottomasti tutustua. Mutta kyllä heiltä todellakin myös bluesit ja boogiet onnistuvat. Hänen ensilevytyksestään on kulunut vasta 11 vuotta, ja julkaistuja albumeja on vuosien saatossa kertynyt seitsemän. Ja määrätietoisuudesta puheen ollen, tylyotteinen Judge McGraw pursuaa asennetta. No miksi ei! Tämä ”Rockabillyn Rasputiniksikin” nimetty, jo 70-luvulla pitkästä (nykyisin myös harmaasta) parrastaan tunnettu vanha irstailija käväisi Suomessa sekä esiintymässä että levyttämässä Bluelight Recordsin kutsusta. Varsinainen yllätys oli kuitenkin se, että Legend sai suomalaissoittajiston tukemana aikaan erinomaisen rokkilevyn. Onko totta. Alakulo-mediumilla I’m Going Home piisaa fiilistä ja tunnelmaa. Ei tämä varsinaisesti huono julkaisu ole, vaan pikemminkin päämäärätön ja yllätyksetön. Skaalan yltäessä naputtavasta neobillystä Black Kane, laid-backia hyödyntävän rockerin She Was My Baby kautta kertakaikkisen kirikompilla hengästyttävään There I Was Gone’en. Suoran tykityksen ohella kannattaa kiinnittää huomiota äärimmäisen tyylikkääseen ja notkeasti liikkuvaan Lew Lewis -lainaan Abracadabra. mitenkäs tuon nyt tiivistäisi: Helkutin hyvä levy! Mikke Nöjd JOHNNY LEGEND & His Fightin’ Finn-A-Billies I Itch! (Bluelight BLRLP/BLRCD33173 2) A: (1) I Itch (Like A Sonuvabitch) (2) Mexican Love (3) Fifth And Main (4) I’m Loaded (5) Wild Love (6) My Baby Ditched Me B: (1) One Way Or Another (2) 3-D Daddy (3) Standing Here Like A Clown (4) Witch Doctor (5) You’ll Forget About Me (6) Scarecrow (CD-versiolla B3 & B5 korvattu kappaleilla I’d Rather Be A Bum ja Sad Story) En edes tiennyt aikoinaan kalifornialaiselle Rollin’Rock -pikkumerkille levyttäneen Johnny Legendin olevan vielä hengissä. Toivottavasti vain Mátyás ja kumppanit osaavat ottaa riittävästi huomioon eri yleisöjen odotukset ja toivomukset. Kappale omistetaankin Iron Manille itselleen. Taustavoimina häärivät vanhat ketut, kitaristi Sami Roine ja kontrabasisti Mika Railo. Farmer John on uusi mukaelma Don & Deweyn originaalilevytyksestä, mitä täkäläinen Antti ”Andy”Einiö ja ruotsalaiset Heps Starsit versioivat voimallisesti 60-luvun puolivälissä. Vesa Walamies • 4 - 2014 Viime syksynä Suomessa vierailleen Eric Steckelin viimeisin levy on käsittelyssä vähän jälkijunassa. Syynä on jälleen kaltaisilleni sopimaton liiallinen laaja-alaisuus. Hmmm... Jos Bluelight tuntuu luottavan näihin miehiin kuin vuoreen, niin näin voivat tehdä levyn ostajatkin. Hassunniminen Bam Bam rockeroituu jännästi kulmikkaalla, silti määrätietoisesti etenevällä kompituksellaan. Freddie, BB ja Albert Kingin kappaleita sellaisella intensiteetillä, josta moni kitaristi saattoi vain haaveilla. Monipuolinen kappalevalikoima on varmaankin eduksi keikkoja tavoiteltaessa. Sävellykset ovat miehen omia paria poikkeusta (3 ja 9) lukuun ottamatta. Mel Londonin Sugar Sweet ei sekään ole hassumpi versio ja Steckel pääsee esittelemään taitojaan slidekitaran varressa. Eivätkä panokset vielä lippaasta loppuneet, esim. Steckell oli jo nuorena kitaristilupaus, joka soitti bluesia tunteella. Mikä sitten on vikana, kun en oikein osaa innostua tämän koosteen sisällöstä. Edellä mainittujen lisäksi myös levyn hitaat kappaleet Last Night ja Highway Bound erottuvat edukseen
Välillä nuotitus kulkee myös mollissa, mutta melankolia sijansa saakoon. Vakioksi näyttää muodostuneen kaksi vaihtoehtoista kappaletta kummallakin. Kun rumpupallille on vielä saatu suomalaisen rock’n’rollin pikkujättiläinen, Melrosesta tuttu Jami Haapanen, ei lopputulos voi olla onnistumatta. Soundit ovat kohdallaan, slidekitara soi edelleen hyvin ja taustaryhmä hoitaa hommansa moitteettomasti, mutta Lyytisen laulu ei tärisytä selkärangan välilevyjä. Toinen mainitsemisen arvoinen esitys on Tavastialla taltioitu Dust My Broom, joka toimii loistavasti. Kiekon ainoaksi coveriksi päätynyt Hats Off To Larry on tietenkin todella hieno biisi, mutta olisiko kuitenkin jo vähän kuluneen sorttinen. Suurin osa kappaleista on joko Legendin itsensä tai hänen kaverinsa (?) Pete Ciceron väsäämiä ja tuntuu se kirjoituskynä pysyneen edelleen terävänä. Mutta Amerikassa kaikki näyttää kuvan perusteella olevan suurempaa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta se sisältää versioita hänen tuotannostaan. Lopputulos on helppoa kuunneltavaa etenkin vähemmän puritaanisille blues-diggareille. Säröisestä sähkökitarasta irtoaa tulista riffiä sarjatulella, melodiat ovat kunniassa ja biitti, se ei todellakaan laahaa. Levyn ehdottomasti mielenkiintoisin kappale on Erja’s Contribution To Jazz, joka on modernisoitu versio Jamesin Elmore’s Contribution To Jazz -levytyksestä. Riku Metelinen LITTLE WILLIE MEHTO There Ain’t No Coolin’ (Mountain Ash #) (1) Low Down Woman (2) Jungle Baby (3) Hard Headed Woman (4) Jupiter Woman (5) Burger King (6) There Ain’t No Coolin’ (7) Big Annie (8) If I Can,t Have You (9) She Drives Me Crazy (10) In Your Kitchen (11) One More Time (12) Could You Love Me (13) Faithful Man Yhden miehen yhtye kitaralla ja harppuräkillä on aina onnistuessaan ihailtava yhdistelmä, joka vaatii artistilta koordinaation lisäksi tyylitajua. Miehistöllä on kyky loihtia uusia tarttuvia rockabillyralleja, jotka liikkuvat herhiläisen tavoin ja jotka lisäksi erottuvat selkeästi toisistaan. Lienevät noita vanhan ajan panomiehen karvoitukseen pesiytyneitä ötököitä. Kuten jo johdannossa totesin, on paketti lujasti nipussa. Levyn nimeksi ”The Sky Is Crying” on tylsähkö valinta ja itse olisin ristinyt kiekon esim. Vaikutteiltaan cd on monipuolinen, John Lee Hooker, Mississippi John Hurt, Sonny Terry, Sonny Boy Williamsonit ja Shakey Horton tulevat päällimmäisinä mieleen. Johnnyn tapauksessa toivottavasti eivät kiivenneet partaan saakka. Little Willie Mehto on harjaantunut lajissa live-keikoilla, mutta studiolevytys on vielä astetta vaativampi. Yksittäisten raitojen esittelyn sijaan koitan asettaa kuvakulman hieman laajemmaksi. Kommentoidaan nyt kuitenkin muutamia esityksiä. LP:n kakkospuolen kappaleista doo wop -henkinen Standing Here Like A Clown ja country-henkinen You’ll Forget About Me ovat cd:llä vaihtuneet I’d Rather Be A Bumiin ja Jack Scottin Sad Storyyn. Siinä sitä taas pähkäilemistä ostosvalintaa tehdessä. Tosiasia vain on, että tämänkin jälkeen ”Grip Of The Blues”säilyy edelleen suosikkinani Lyytisen tuotannossa. Mikäli levyn ostaneista edes murto-osa päättää tutustua kappaleiden alkuperäisversioihin voidaan sanoa, että julkaisu on tehnyt tehtävänsä. Esimerkiksi Blondien One Way Or Another kulkee mainiosti myös rockabillysovituksena. Rockailevan selkäruodon saa levylle kasattua raidoista My Love Is For You, Still In My Car, Falling In Love Again, Sweet Talker ja Hit Me. Yhtyeen touhuihin aiemmin tutustuneet tietävät, mikä on homman nimi: hengästyttävätempoista rockabillyä tiukalla asenteella ja potkivalla biitillä varustettuna. Kumpi parempi, vai ostaako molemmat. Kaikki se, mikä Elmore Jamesin musiikissa on vetoavaa – raakuus, energia ja intensiteetti, jolla hän musiikkiaan tulkitsi, loistaa poissaolollaan. Tällä levyllä Mehto tarjoaa kuultavaksi 13 itse sävellettyä kappaletta, joka sinänsä on jo hatunnoston arvoista. Mutta siihen nähden, että levyn tarkoitus on esitellä Elmore Jamesin musiikkia niille, jotka eivät ole hänestä kuulleetkaan, on paketti luvattoman köykäinen. Taitavat hormonit edelleen hyrrätä siihen malliin, että asenne ja ääni ovat kuin nuorella miehellä. Erilaisia kikkoja ja likkejä käytetään elävöittämään kokonaisuutta. Itse päädyin vinyyliin, vaikka tuo Bum jäi vähän kaivelemaan. It Hurts Me Too’n uusioversio on periaatteessa turha (lue: ”Grip Of The Blues” -albumin versio on parempi) eikä uudet vaatteet saanut Got To Move miellytä lainkaan. Huuliharppu on se juttu, joka tekee tästä levystä loistavan. Avauksen Honky Tonkin’ liikkuu heti siihen malliin, että alta pois. levy odottaa, vaikka moneen suuntaan sähläisivätkin. Svedut släppää! Äläkä s-i-n-ä putoa kyydistä. Alkaako sabluuna kuitenkin jo toistaa itseään, pitäisikö ryhmän uudistua, tai jotenkin pyrkiä laajentamaan repertuaariaan. Siispä nupinat sikseen, parempi vain asemoida itsensä kaiuttimien lähietäisyydelle ja antaa bändin paahtaa. Vaikka tuottajana toiminut Davide Floreno on tehnyt hyvää työtä, saattaisi Lyytinen hyötyä ulkopuolisesta, riittävän kriittisestä tuottajasta. Pienen yllätyksen suo myös Marti Bromin keralla tulkittu laid-back -duetto Wonderin’. Mikke Nöjd KOTIMAAN KATSAUS ERJA LYYTINEN The Sky Is Crying (Tuohi THC 001CD/LP) (1) Person To Person (2) Baby Please Set A Date (3) It Hurts Me Too (4) Erja’s Contribution To Jazz (5) The Sky Is Crying (6) Got To Move (7) The King Of The Slide Guitar (8) Sho’ Nuff I Do (9) Something Inside Me (10) Hand In Hand (11) Dust My Broom (live) Erja Lyytisen jo keväällä ilmestynyt levy on omistettu Elmore Jamesin musiikille. No miksi ei! Honey Aaltonen JOHN LINDBERG TRIO Dig It! (Enviken 334 43496) (1) Honky Tonkin’ (2) My Love Is For You (3) Take A Chance (4) Let Me Follow (5) Dig It! (6) Still In My Car (7) Falling In Love Again (8) Wonderin’ (9) Sweet Talker (w. Nykyiseen kiusoittelevaan tapaansa Bluelight julkaisee vinyyli- ja cd-levynsä hieman eri sisällöllä. Hämmentävää, että Johnny Legendin ulkoisesta olemuksesta huolimatta hän tuntuu olevan jopa kovemmassa vedossa kuin nuoruudessaan. Musiikillisessa mielessä moitittavaa ei siis liiemmin ole ja - 71 - tutkailut levy varmasti tarjoaa suurelle yleisölle paljon hyviä hetkiä. Nimikappaleen kutina selvinnee takakanteen kuvatuista mönkiäisistä. Marti Brom) (10) Hit Me (11) V8 Rodeo (12) Hats Off To Larry Svedut släppää! John Lindbergin rockabilly-trio jatkaa liput liehuen tasan siitä, mihin edellinen albumi jäi – ja miksi ihmeessä toimivaa tsettiä pitäisi tarpeettomasta lähteä säätämään. Nopeusrajoituksia ylenkatsova Dig It! nousee silti vauhtiosaston selkeäksi johtotähdeksi. Huu- 4 - 2014 •. Mehto käyttää laskujeni mukaan neljän eri sävellajin diatonista harppua ja yhtä kromaattista. Nappiin osuvista taustalauluista vastaavat aina kunnioitusta herättävä Boppin’ Pete ja iki-ihana Miki Lamarr. Monien bluesfanien mielestä on varmaankin astuttu liian monta askelta kohti mainstreamia. Kuten kappaleiden nimistä voi jo päätellä, ei mistään tavanomaisista lemmenlurituksista ole kyse. ”Elmore James – The King Of The Slide Guitar’iksi”tai sitten yksinkertaisesti ”Tribute To Elmore James’iksi”. On tietysti hienoa, että edellisen monien mielestä ”pop-levyn”jälkeen on Lyytinen palannut bluesin pariin ja muistaa edesmennyttä suuruutta näinkin laajassa muodossa
Kantri on nyt levinnyt Hangosta Petsamoon (ja Tampereelle!), joten eiköhän pidetä kiinni alkuperäisestä sanomasta: ”Viekää minut baariin (taas), siellä on mun isätkin!” Honey Aaltonen TRICK BAG Shake Your Bags (Trichord-Levy TRIK013) (1) Downtown Tram (2) Absolutely Crazy (3) Need Weed (4) Flame, Light And Fire (5) Knee. Runsaasti positiivista huomiota kerännyt tuoreempi suomikantriyhtye Huojuva lato esittää solistinsa Suonna Konosen johdolla Freukkareiden pitkäaikaisen bassotaiturin Jussi Kinnusen, alkujaan ”Anjovissalaatilla” olleen Moskova-Petuski All Night Longin. Viisikon rytmiosan muodostaa kitaristin, rumpalin ja basisti Seppo Kylänpään väkevä trio, mikä luo tanakasti svengaavan pohjan ns. Janne Örnberg KANTRIBUUTTI – Freud, Marx, Engels & Jung 30 vuotta (Maaseutumusiikki MSM 21) (1) Pekan ja Pillin poika – Aho, Kojo & Kononen (2) Viileää viiniä ja lämmin kesäyö – Riikka Rauhala & Katja Härkin (3) Pakko päästä kaupunkiin – Hannu Sainio (4) Hukkareissu – Dortmunder (5) Moskova-Petuski All Night Long – Huojuva lato (6) Pekan ja Pillin poika (repriisi) – Aho, Kojo & Kononen Siitä on siis jo kolmekymmentä vuotta kun Freud, Marx, Engels & Jung aloittivat toimintansa. Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat lukea Hustle Fuzz -haastattelun Blues Newsin numerosta 1/2014. Leppoisan kaupunkikaipuun jälkeen Dortmunder lataa Mikko Saarelan luontoaiheiseen Hukkareissuun tanakkaa rokkimeininkiä melkein Dr. ”Hittihökkeliltä” on myös Hannu Sainion esittämä Pakko päästä kaupunkiin, Arto Pajukallion käännös Jimmie Dale Gilmourin kappaleesta Tonight I Think I’m Gonna Go Downtown. Pikemmin päinvastoin, kun nämä lämpimät kesäyöt vihdoinkin saapuivat (ja valkkaria on jääkaapissa). Toisaalta 80-luvulla FMEJ oli enemmän kuin piristysruiske sen aikaisessa musiikkielämässämme dingojen, yökkien ja eppujen valtakaudella. Katja Härkin ja Riikka Rauhala tulivat mainituksi jo aiemmassa numerossa ”Maaseutumusiikin Tulevaisuus”-kokoelman yhteydessä. Levyn aloitus- ja avainkappale on Suonna Konosen, Marko Ahon ja Tapsa Kojon lämminhenkinen kertomus siitä kuinka Freud, Marx, Engels & Jung vaikutti, tai jopa muutti heidän elämäänsä. Samaa voi toki sanoa näistä muistakin, sillä niitä tutuimpia FMEJ-hittejä ei ole lähdetty levyttämään. Suomibluesia parhaimmillaan, tällaista meininkiä on aina ilo kuunnella. Sehän nyt on ”vain sitä juoppokantria”. ”Ilman Freukkareita suomirockin historia olisi ollut paljon tylsempi ja kuivempi. Erityisen miellyttävää on harpputyöskentely kappaleilla She Drives Me Crazy ja One More Time. Kitara toimii levyllä myös hyvin. Luokitellaanpa Hustle Fuzzin musiikki sitten englantilaisittain mod- tai yhdysvaltalaisittain soul jazziksi niin perse alkaa keinua saman tien – ja sehän se tärkeintä onkin. Kappale oli kovasti epämääräistä kohua herättäneellä Kari Peitsamon ja FMEJn yhteislevyllä ”Amerikkalaisia unelmia”. Little Willie kuuluu ensinmainittuihin. Harri Haka HUSTLE FUZZ Hustle Time (Goofin’ GRLP 61217) (1) Hustle Fuzz (2) Hanky Panky (3) Booty Chase (4) Palm (5) Demolition Ball Boogaloo (6) La Mort D’un Connard (7) Hold Your Fire (8) Fuzz (9) Spoonful Of Mustard (10) Tomato & Beer (11) Cosmic Shaft (12) Tamara Hold your fire! Kotibilejazzin sanansaattajien levy on vihdoin valmis ja sitä saa niin cd- kuin LP-formaatissa. Kansiteksteistä ei ilmene, onko levy tehty suorana ottona. levy tutkailut liharppu on soitin jota joko osaat tai et osaa. Yhdistyksemme puolesta haluan lähettää onnittelut ja totta kai voimme olla ylpeitä siitä, että bändin harjoitustilana toimi jonkun aikaa oma toimistomme ”Läävä”. Kuivempaa se olisi taatusti ollut, sillä vaikka onhan muki maassamme maistunut aina suohonlaulaja Väinämöisestä reteeseen Irwin Goodmaniin, saivat Freukkarit jo alusta alkaen poikkeuksellisen tiukasti säilyneen juoppobändin maineen! Vaikka Freud, Marx, Engels & Jung ovat vuosikymmenten aikana tehneet lukuisia levyjä, lukemattomia keikkoja, hittejä ja huteja tai syyllistyneen monenmoisiin kommelluksiin, heidän merkittävin tekonsa on kiistämättä countrymusiikin outlaw-osaston juurruttaminen suomalaiseen rockmusiikkiin. Voisihan Pekan ja Pillin poika olla kannanotto sukupuolineutraalin adoptio-oikeudenkin puolesta, mutta kun Freukkarien voimakaksikko, ”kantritohtori” Pekka Myllykoski ja Arto ”Pilli” Pajukallio ovat tunnetusti heteromiehiä, ovat Suonna, Marko ja Tapsa selvästi itse adoptoituneet. Viehättävien laulajattarien Viileää viiniä ja lämmin kesäyö ei ole vähentänyt viehkeyttään kuluneina kuukausina. Erityismaininnan ansaitsee mielestäni Henri Jokinen, joka poimii ennakkoluulottomasti teemoja ja tunnelmia • 4 - 2014 erilaisista ääripäistä, niin Wes Montgomerylta siinä missä James Burtonilta, uskottavasti ja yhteensopivasti – siinäpä vasta kitaristi minun makuuni, siinäpä vasta kitaristi. Finger pickingista pullonkaulaan tarjolla on hallittua fraseerausta. soolosoittimille: Lou Donaldson -tyyliselle fonille ja Jimmy Smith -koulukunnalle uskollisesti soiville Hammond-uruille. Feelgoodin hengessä. Uskon, että onnistumisen mahdollisuudet ovat suuret, sillä ”Hustle Time” -albumilla meininki on yhtä hurmoksellista kuin mitä voisi kuvitella olleen aikoinaan ja parhaimmillaan 60-luvulla legendaarisella Klooks Kleek -klubilla Lontoossa. Pitkän linjan yhtyettä kunnioittaa myös Maaseutumusiikki tuoreella julkaisullaan ”Kantribuutti”. Monenlaista yritystähän oli jo ollut Raittisen Jussista ja Kari Kuuvasta Kari Tapioon, mutta kun Pekka Myl- - 72 - lykoski ja Mikko Saarela ryhtyivät kääntämään raadollisia tarinoita suomeksi, upposivat ne monen yllätykseksi tähänkin maaperään. ’99, mutta hittipotentiaalistaan huolimatta jäi turhan vähälle huomiolle. Sen enempää kriitikot kuin kuulijatkaan harvoin kiinnittävät huomionsa bändin musiikkiin. Tarinat teidän on itse kuunneltava! Levyn päättävä ”repriisi” on akustinen vaihtoehtoversio avauskappaleen teemasta. Suomikantrista nyt puhumattakaan...”, julistaa levyn sisäkansi. Ensimmäisestä lauseesta voi olla tietysti montaa mieltä, sillä olihan suomalainen rockmusiikki ollut kiinnostavimmillaan jo 70-luvun puolella. Perkussiot ja kromaattinen harppu viittaisivat miksauksiin, missä ei tietenkään ole mitään moitittavaa. Siitä huolimatta on jäänyt tunne, ettei Freud, Marx, Engels & Jung kohtuullisesta menestyksestään huolimatta saanut sitä arvostusta, mikä sille kiistämättä kuuluisi. Yhtyeen kunnianhimoinen missio on palauttaa groovaava yökerhojazz sen alkuperäisille lähteille: klubeille. Kappaleet ovat etupäässä yhtyeen kitaristin, Henri Jokisen tai fonistin, Juho Hurskaisen nimiin merkattuja, liideri/rumpali Severi Koivusalon ja urkuri Jussi Reunamäen krediittien jäädessä yhteen. ”Hustle Time” -levyllä kuuluu ihailtavasti osaaminen, näkemys ja niiden yhdistäminen soittamisen riemussa. Jokainen heistä kertoo vuorollaan, kuinka country saapui vuonna ’86 Kuopioon, Tampereen Kalevaan ja Helsingin Vallilaan ja kuinka heistä tuli ”Pekan ja Pillin poikia”. Mutta itse asiaan, ettei Maaseutumusiikissa taas epäillä, etten olisi edes kuunnellut levyä. Vaikka yhä Pekan ja Pillin poikia ollaankin, ovat sekä sanat että melodia erilaiset. Niiden tekijöillä ei tietenkään ole niin suurta merkitystä, koska tämän kaltaista musiikkia esittäessä soittajien vuorovaikutuksella toisiinsa on suurempi merkitys kuin itse teemoilla. Alkujaan tämä kappale ilmestyi Freukkarien Texasissa äänittämällä ”Hittihökkelillä” v
levy tutkailut Deep Sea Diver (6) Get Down Pretty Baby (7) Cheque Book (8) So Play That Rock And Roll (9) Can’t Find My Way Out (10) Last Ride (11) Gonna Get Old With You (12) Give Me Back My Wig – hangover version Heti alkuun on sanottava, että tämä levy tuli nyt aivan väärälle henkilölle arvioitavaksi, sillä eihän tällaista rullaavan rytmibluesin ja tiukan rock’n’rollin sekoitusta sisältävää levyä olisi missään tapauksessa saanut antaa Pirates-, Inmates- ja Dr Feelgood -musiikista pitävälle. Guitar Martin on kypsytellyt ja haudotellut levyään melko pitkään, sillä varhaisimmat äänitykset ovat jo vuodelta 2009. Eikä ihme, sillä taustallahan häärivät basisti Mikko Löytty ja Rumpu Rauteva. Ensin mainittu tuo mieleen Blind Willie Johnsonin ja loppuvuosien J.B. Jälkimmäisen kiihkeässä slidebluesissa ollaan jossain Robert Johnsonin ja Charley Pattonin jalanjäljillä – kunnes mukaan heittäytyy vielä huuliharpisti. Ilmankos lopputulos kuulostaa maukkaalta, monilla mausteilla kyllästetyltä ja harkiten kuumennetulta. Sellaiseksikin se kuulostaa poikkeuksellisen repäisevältä näinä ammattitaidossaan paikoitellen tylsyyksiin sortuvien bluesin soittajien aikana. Bändi luottaa voimasointuihin ja tiukkoihin riffeihin, joiden toimivuus on omaa luokkaansa. Sähkökitaran lisäksi Guitar Martin on selvästi mieltynyt akustiseen kitaraan, mihin taiteilijanimikin viitannee. So Play That Rock And Roll, play it all night long... Kitaramerkki Martinin soittimethan ovat aina olleet akustisten kitaroiden aatelia. Itse levyhän on jopa vuoden parhaita kotimaisia blueslevyjä – tai paremminkin pitäisi sanoa ”roots”-levyjä, sillä se sisältää paljon muutakin kuin bluesia. Yllättäen Saranpää näyttää itse hoitaneen tämänkin instrumentin. Näin ollen kehujakin on vaikea vältellä. gospelia ja vanhaa (oikeaa) countrya – ja tietysti iso kauhallinen rock-asennetta. Laulajana Big Pjotr onnistuu hyvin, kotiläksyt on tehty huolella ja mikäli parantamisen varaa jonkun mielestä on, se korjaantunee tulevien keikkojen tuoman kokemuksen myötä. Jonkinlaiseksi hengenheimolaiseksi voisi kuvitella 70-luvun alun Ry Cooderin. Downtown Tram tempaisee mukaansa ja seuraavat kappaleet lunastavat ne lupaukset, jotka aloitusraita asetti. Yleensä kitarataituri Sister Rosetta Tharpen nimiin merkatusta This Trainistahan Willie Dixon aikoinaan muokkasi myös Walterin My Babe -hitin. Vuosien varrella moni soittaja on tullut ainakin puolitutuksi, mutta tehnyt myös hyvää musiikkia. So Play That Rock And Roll -kappaleen intro ei ole ainoa yhtymäkohta Ganesiin, sillä Can’t Find My Way Out on kovin tutun kuuloinen, ja tarkkakorvainen löytää yhtymäkohtia Hurriganesin Gypsy Girl -sävellykseen. Englanninkielisen tekstin lisäksi kappale on saanut Hurriganesilta lainatun intron. Saattaa olla, että ”Lonesome Bullfrogin” swamp-henkinen kansi pääsee helposti livahtamaan ohi tavanomaisempiin blueskansiin tottuneelta ostajalta (esittäjän nimikin on aika pienellä), mutta älkää päästäkö sitä ohitse. Levy on äänitetty livenä studiossa vanhan liiton meiningillä ilman turhia päällekkäisäänityksiä tai tuotantokikkailuja. Rodgersin lisäksi myös vanhalta bluessuosikiltani Lightning Hopkinsilta on mukana peräti kaksi (Jakehead Boogie, Black Cat) kappaletta, jotka luonnollisesti ihastuttivat. Itseeni suurimman vaikutuksen tekivät Saranpään akustiset kappaleet, jo nimensä puolesta hengellisyyteen viittaava Across The Holy Water ja syntiseltä deltabluesilta kuulostava Tell Me Why. Tässä on yksi parhaista tänä vuonna kuulemistani kotimaisista julkaisuista. Vaikka yleensä suhtaudunkin arviolevyihin positiivisesti, se johtuu ainoastaan siitä, etten tunne minkäänlaista motivaatiota kirjoittaa huonoista levyistä. Ja kun traditionaaliksi merkatun The World Is Going Wrongin on alkujaan levyttänyt vuonna ’31 The Mississippi Sheiks (Vesa Walamies korjannee, jos olen väärässä) ja yli 60 vuotta myöhemmin Bob Dylan, en voi olla nostamatta hattua (jos sellainen olisi) Guitar Martinille persoonallisesta ja ajankohtaisesta valinnasta. Oliko tämä joku ”amerikanuutuus”. Isolla vaihteella mennään, mutta ylisuorittamiseen tai liian nopeatempoisiin sovituksiin sortumatta. Debyytiltä löytyy luonnollisesti keikoilta tuttuja kappaleita, mutta yhtye on saanut aikaiseksi myös vahvoja, kautta linjan hienosti rullaavia sävellyksiä. Tätä levyä 4 - 2014 •. Kosketinsoittajana kunnostautuu Matti Kari, joka on myös huolehtinut levyn miksauksesta. Paha mennä sanomaan, kuka teeman alun alkujaan kehittänyt, mutta Tharpen hengellisyydessä mennään nyt. and play it LOUD! Riku Metelinen GUITAR MARTIN Lonesome Bullfrog (omakustanne) (1) The World Is Going Wrong (2) Deep Elem Blues (3) T-For Texas (4) Temperature (5) Blues Fingers (6) Across The Holy Water (7) Southern Cannonball (8) Lonesome Bullfrog (9) Weary Blues (10) Jakehead Boogie (11) Black Cat (12) Tell Me Why (13) This Train Aina se Aaltonen kehuu niitten kaveriensa levyjä, on syyte johon olen välillä törmännyt. Saranpään omat sävellykset ovat vähemmistössä, niistäkin ensimmäiset tulevat vasta vähän ennen levyn puoliväliä, mutta ne ovat sitäkin harkitumpia. Mietin tovin ja toisenkin mitkä kappaleet nimeäisin suosikeikseni sillä lopputuloksella, että levyn ässäpariksi muodostuvat So Play That Rock And Roll ja Flame, Light And Fire. Jopa Little Walterin Temperature, jota epäilin jo liian usein kuulluksi, on saanut tuoreen ja rennosti rokkaavan käsittelyn. Kitaransoiton lisäksi Martinin laulu on poikkeuksellisen uskottavaa ja rytmiryhmä svengaa pakottomasti, muttei laiskasti. Kokonaisuudesta jää mielikuva, että kaverit ovat soittaneet studiossa omaksi ilokseen ilman pakottavaa tarvetta saada aikaan jotain. Seuraavaksi tunnelmaa kohotetaan hiukan rauhallisemmalla kappaleella. Levy päättyy gospelin merkeissä. Asiassa piilee se vaara, että levy saattaisi jopa kolahtaa. Koska en tee tätä työkseni, miksi kirjoittaisin epämieluisista levyistä. Mihinkään autenttiseen - 73 - countrybluesiin ei kuitenkaan tähdätä, vaan genreä on maukkaasti modernisoitu. Karkeimmillaan on jopa lehteämme syytetty Lyytisen Erjan nostamisesta perusteettomaan menestykseen (suuri on ollut usko lehtemme vaikutusvaltaan – ei kai Hesarilla, iltapäivälehdillä tai televisiolla ole mitään merkitystä). Kvartetin tyyli on lähempänä brittiläistä pub- ja katurockia kuin perinteistä rock’n’rollia. Bluesin, sekä akustisen että sähköisen, lisäksi mukaan mahtuu mm. Levyn ainoa miinus tulee siitä, että kosketinsoittimet ovat kadonneet lähes kuulumattomiin. Countryn isähahmoilta, Hank Williamsilta (Weary Blues) ja Jimmie Rodgersilta (T-For Texas ja Southern Cannonball) poimitut lainat on sovitettu uusiksi, mutta perinteitä kunnioittaen. Lenoirin akustiset levytykset. Blues Fingers on ripeä countrykitarailottelu ja nimikappale vie jonnekin Louisianan suotunnelmiin. Hyvä niin! Guitar Martin on tehnyt hienon ja monipuolisen, mutta perinteisyydestään huolimatta myös omaperäisen levyn. Kappaleet ovat selvästi serkuksia, sillä hyvin samantyylisissä sameissa vesissä molemmissa soudellaan. Levyn miksannut Mr Breathless on tehnyt hyvää työtä sijoittaessaan kitarat eri kanaviin. Kuten varmaan arvasittekin, niinhän siinä kävi, että levy räjäytti pankin. Levyn avaava lyhyt, mutta kirpakka sähkökitaraintro saa jo heristämään korvia. Mikäli Trick Bag kotikaupunkiisi tulee, niin keikkaa ei tämän levyn perusteella kannata missata. Mutta nyt on poikkeuksen paikka! Ei mitään dramaattista, sillä en tarkoita että lyttäisin Guitar Martinin levyn, vaan ettemme ole Martti ”Guitar Martin” Saranpään kanssa ”vanhoja baaritiskituttuja”. Lainoja on mukana kolme, Mickey Juppin erinomainen Cheque Book, Hound Dog Taylorin aina ajankohtainen Give Me Back My Wig sekä Ruohosen veljesten Ja Rokki Soi
Levyn neljästä kenties turhan tutusta lainakappaleesta Still Blues on onnistunut puristamaan itsensä kuuloiset versiot. Suosikkeja on vaikea nimetä, koska pidän näistä kaikista. Rähjäistä, varhaisen Hypnomenin mieleen tuovaa soundimaailmaa tukee myös kiekon kansipahvien liikuttavan omakustannnetyylinen mustavalkografiikka kauhu- ja scifi-leffoista imuroituine piirroksineen. Tuon asian tietää Still Bluesin kolmikko, jotka ovat valinneet todellisen ässäraidan levynsä alkuun. Zombiarmeijaa johtava laulusolisti ja kitaristi Sam on arkielämässä Sami Huotilainen, jolla on aikaisempia meriittejä mm. Honey Aaltonen STILL BLUES Snake Soup (Traphill THR002) (1) Snake Soup (2) I’m Ready (3) Grape (4) 300 Pounds Of Joy (5) Good Morning Coffee Time (6) Backdoor Man (7) Ride My Horse (8) Lonely Avenue (9) FaceBoogie (10) Enough Is Not Enough (demo mix) Mielenkiintoisen aloituskappaleen voimaa ei pidä koskaan aliarvioida, sillä ensivaikutelman voi tehdä vain kerran. Vanha viidakon sanonta on, että pyörä on kertaalleen keksitty, eikä sitä kannata yrittää keksiä uudestaan. Eikä laulujen aiheeksi olla pelätty ottaa myöskään parisuhteen karikoita kuvaavia tekstejä (Jätesäkkishow, Taas voisit lopettaa) – ja kun taas on saavutettu riittävän rento olotila niin Hinnat ovat kohdillaan. Pete Hoppula TOHTORI LOUNAMO Tyhmyys On In (Rocket ROK-145) (1) Huvipursi-boogie (2) Aitoo tavaraa (3) Katoan yöhön (4) Jätesäkkishow (5) Rautapäärystypää (6) Nautin nautin (7) Terassilaulu (8) Päiväperho (9) Taas voisit lopettaa (10) Comeback (11) Tyhmyys on in (12) Hinnat on kohdillaan Tämä kvartetti on tehnyt sen perustavanlaatuisen oivalluksen, että hurttia rock and rollia ja rankkaa rytmibluesia voi (– ja pitää) esittää suomeksi eikä humoristinenkaan aspekti ole pahasta. Selvästi vielä ominta linjaansa kiikaroiva bändi on joka tapauksessa lupaavalla tiellä. Koska omaa laadukasta ja mielenkiintoista materiaalia herroilta löytyy niin jäämme mielenkiinnolla odottamaan heidän seuraavaa siirtoaan. Jones (4) You Can Have My Husband (But Don’t Mess With My Man) Tottahan suomalaiskuppiloissa on 40- ja 50-lukujen tyylisen rhythm’n’bluesin tahdissa päässyt ennenkin silloin tällöin humaltumaan. ”Tyhmyys On In”todistaa, että rujo rytmimusiikki istuu oivallisesti kalevalaiseen ilmaisuun ja varmasti tämä on tarkoitettu nautittavaksi livenä parin-kolmen oluen kera. Swayn tapaiset, jo entuudestaan luita myöten kalutut coverit ansaitsisivat ilman muuta taakseen hieman kunnianhimoisempaa sovitusmoraalia – johon näiden soittajien uskon kyllä vakaasti myös halutessaan pystyvän. Tämänkin levyn perusteella on jälleen kerran • 4 - 2014 todettava, että kotimaisten roots-julkaisujen taso on erittäin korkea. Vaikka bändillä on riittänyt omaperäisiä ideoita, kieltämättä perusasiat ovat pysyneet samoilla linjoilla debyyttialbumin kanssa. Pääosassa ovat kuitenkin heidän omat sävellyksensä, jotka ovat kautta linjan hirveän hyviä. Tyylillisesti ilmeisen laajareviirisen keikkasetin purkaminen kattavasti vain kuuteen näytteeseen jättää vielä jälkeensä kaksijakoisia - 74 - tuntemuksia. Raakasointisesta muutama vuosi sitten ilmestyneestä ”Garage Blues” -kiekosta ollaan astuttu eteenpäin pari askelta seitsemän peninkulman saappain. Kovaotteinen kolmen soinnun rytinä hakee kaikupohjaa englantilaisilta esikuvilta Dr Feelgood ja Pirates, aivan yhtä hyvin kuin kotoiselta Hurriganes-yhtyeeltä. levy tutkailut kannattaa ujommankin bluesin..., tarkoitan rootsmusiikin ystävän rohkeasti kysyä levykauppojen myyjiltä. Sekä 10-tuumaisena mini-LP:nä että (edellisen sisältä käsittääkseni löytyvänä) cd:nä julkaistu 16,5-minuuttinen livetaltiointi ei tietenkään ole äänentoistoltaan hifiä – kaukana siitä. Vaikka bändi on toimiva trio niin banjo, dobro sekä harppu antavat tarvittavat lisämausteet erinomaisen lopputuloksen aikaansaamiseksi. Iskelmälliset taustat eivät lienekään Zombiesille mikään tarkoin vaiettu salaisuus, pehmeämpää äänenkäyttöä raadolliseen psychosurf-autotallikolinaan yhdistävä Huotilainen nimittäin tuo bändille juuri sen kipeästi kaipaamaan omaleimaisuuden. Etenkin Hande Nurmion Lasten Mehuhetken riffiä siteeraava versio The Coastersin Little Egypt’istä on kerrassaan hykerryttävä päähänpistos. Mikke Nöjd TINA BEDNOFF & THE COCKTAILERS (Bluelight BLR 45107 2, CD-EP) (1) Ding Dong Daddy (2) Since You Came Along (3) Mr. Zombiesin muu kopla koostuu kitaristilaulaja Jakke Kauppisesta, rumpali Teppo Karhusta sekä basisti Oskari Haavistosta – joka, kuten nimestään arvata saattaakin, lukeutuu samaan maineikkaaseen muusikkosukuun yhdessä Marko ja Ismo Haaviston kanssa, ollen tarkemmin sanottuna Markon poika. Rajaamisen paikkojakin silti varmasti löytyisi. Mika Wathén heittää banjollaan rennon soolon ja ehtii juuri pois alta, kun Harri Heiskanen saapuu kitaroineen paikalle. Tuo on totta, mutta sitä voi ja kannattaa parannella, aivan kuten Still Blues tällä levyllä tekee. Loppukesästä 2013 lähtien todennäköisyysprosentit kuvattujen kaltaisiin riemunhetkiin kuitenkin petraantuivat jättiharppauksen. Kuunnelkaa vaikka banjolla maustettu, hukan John Fogertyä lainaava Ride My Horse ja maukkaita rytmikoristeita sisältävä, juureva ja rempsea?sti eteneva. jo 15 vuoden ajan keikkailleesta Atacaman sade -tanssiyhtyeestä sekä instrumentaaliryhmästä Ronnie & his Twangin’ Little Fellow. Kakkosraidalla pelataan sitten ehkä liiankin varman päälle, mutta en anna asian haitata, sillä seuraavana oleva Grape nostaa tunnelman taas kattoon. Levykäyntikorttia koostettaessa on toki ymmärrettävää, että sille pyritään niputtamaan osasia mahdollisimman laajasti bändin koko repertuaarista. Osmo Seppälän Hammond-urkuhöystö antaa myös kappaleiden kululle hienoa hillittyä etunojaa. Rennosti eteenpäin rullaava nimiraita herättää mielenkiinnon heti. Omanlaistansa elämänfilosofiaa valotetaan monelta katsantokannalta mm. laulujen Aitoo tavaraa, Katoan yöhön, Terassilaulun ja Tyhmyys on in voimalla. Laulettua Agents-osaston ”Finnbeatia”tai puritaanista amerikansurfia veivaavat kilpailijat kun eivät tästä maasta hevin lopu. Instrumentaaleilla miehet osoittavat vaivatta soittajan kykynsä, mutta myös lauluraidoilta pilkistävät omat napakymppinsä. Riku Metelinen SAM & THE ZOMBIES On Stage (Longplay SAMZOM1, 10” LP/CD) A (1) Soviet Space Program (instr.) (2) She’s My Witch (3) Boogie Bop Dame B (1) El Cullerwo (instr.) (2) Sway (3) Little Egypt Lahden seudulta tulevasta nelihenkisestä garage- ja instrumentaalijoukkiosta ei olla vielä roots-piireissä ihmeemmin hiiskuttu, mutta tämän kesäkuussa ilmestyneen esikoislevyn myötä puheensorina epäilemättä heidänkin edesottamuksistaan tulee pian voimistumaan. Omasta elämänpiiristä (?) ammennetut aiheet kertovat mm Lotto-potista haaveilusta (Huvipursi-boogie), moottoripyöräilystä (Rautapää-Rystypää; ilmeisesti joidenkin prätkämallien lempinimiä) tai moottoripyörän kera matkustamisesta. Good Morning Coffee Time, niin ymmärrätte asian
Noista tapahtumista on säilynyt ainakin kolme eri yhteyksissä julkaistua äänitettä. Poissa on tietenkin Cosimon studion Tilaa Blues News! Finnish Blues Societyn jäsenyys sekä BNlehden vuositilaus (6 nroa) hintaan 40 euroa osoitteessa: www.bluesnews.fi/tilaaminen 4 - 2014 •. Naisen yksiselitteisesti sanoen tyylikkäästä esiintymisestä ei haista sen paremmin koulukirjamaisuutta, kömpelöitä imitaatioyrityksiä kuin räävittömiä rekisterin ylityksiäkään. 1987) levytti vuosina 1928–35 Tennesseen Memphisissä ja Mississippin Jacksonissa viitisentoista musiikkiesitystä, pääosan niistä itsekseen ja joitakin myös kahden säestäjän kanssa. Mielestäni ne kuuluvat ilman muuta Memphisin seudun maalaismallisen bluesmusiikin ehdottomaan parhaimmistoon. omaa Rootsinkeksijät-trioaan luotsaavan kosketinsoittajan Ville ”Tohtori”Tolvasen muodostama Cocktailers taitaa hommansa, se ei liene monellekaan yllätys. Ei, ei hän toki uudestisyntynyt Etta James ole, mutta tärkeintä onkin tunnistaa omat rahkeensa – ja sitä kautta vahvuutensa. Jos haluat tutustua Robert Wilkinsin hengellisiin tulkintoihin tai vaikka saada selon siitä, millaiseksi hän oli muuttunut maallisten päiviensä jälkeen, suosittelen lämpimästi tähän uutuuteen tutustumista. Silloin 1960-luvun puolivälissä Robert Wilkins oli vielä oikein hyvässä kunnossa ja vedossa. Sen sijaan melkoisen ohoh!-reaktion saa aikaiseksi herrakolmikon edessä kimaltava solistitar, näissä kuvioissa vielä verrattain tuore kasvo, Tina Bednoff. Muut esiteltävän cd:n palaset, loppuun sijoitettua noin viiden minuutin mittaista haastatteluosuutta lukuun ottamatta, sisältyvät samoin jo 60-luvulla julkaistulle kiekolle ”The Old World’s In A Hell Of A Fix” (Biograph BLP 12027). Näistä tallenteista kootut lp:t on arvi- oitu kahteen kertaan Blues Newsin palstoilla, ja niitä löytyy lukemattomilta vanhan bluesin kokoelmilta. Bändi valmistaa sekä omasta että lainamateriaalista rakentuvaa mikstuuraansa konkaribaarimestarin ottein, maltillisesti – ei orjallisesti vanhoja reseptejä toistaen vaan niitä oivallisesti makuisekseen drinkiksi sekoitellen. Niitä tämä auktoriteettia uhkuva laulajatar hyödyntää esimerkillisesti. Viimeisen kerran hänen taidettaan - 75 - tutkailut tallennettiin ilmeisesti v. Esikoisjulkaisun neljän kappaleen viesti on saletti. Molemmat asiat toteutuivat. Vuoden 1940 paikkeilla Wilkinsin puoliso Ida Mae sairastui vakavasti. Mikä silti vieläkin hienompaa, Bednoff on myös oikein pätevä, rennon tatsin omaava ja kokonaisvaltaisesti soittajanpaikkansa täyttävä kitaristi, jonka luontevan oloista sooloilua samoin kuin komppityöskentelyä on vilpitön ilo kuunnella. Hän lähetti kirjeet molemmille, ja vastaus tuli hänen kaipaamaltaan henkilöltä. Esimerkiksi hänen tunnetuin teoksensa, klassinen That’s No Way To Get Along, pysyi melodiansa osalta yhä mukana ohjelmistossa, kun sen tekstitys oli muutettu tuhlaajapojasta (The Prodigal Son) kertovaan raamatulliseen muotoon. Vesa Walamies LARRY WILLIAMS Get Ready Baby! – The Chess Collection (Sleazy SR-10-08, 10" LP) A: (1) Lawdy Mama (2) Like Gentleman Oughta (3) Everyday I Wonder (4) Baby Baby (5) My Baby’s Got Soul B: (1) Fresh Out Of Tears (2) Get Ready (3) I Wanna Know (4) Oh Baby (5) I Hear My Baby (6) My Baby’s Got Soul (alt.Take) Larry Williamsin Specialty-levytyksiin on eittämättä tallentunut tuhti annos mustan rokettirollin keskeisintä rytyytystä ja Short Fat Fannie, Bony Moronie ja kumppanit ovatkin kiitettävästi olleet saatavilla eri formaateissa läpi vuosikymmenten. Yhtyeen liittyminen Bluelight-tiimin jäseneksi on kohtalaisen varma ennusmerkki siitä, ettei positiivisissa tunnelmissa käyntiin polkaistu levytysputki tule jäämään vain tähän ainokaiseen EP-julkaisuun. Robert Wilkins – Memphis Gospel Singer” (Piedmont PLP 13162), minkä sisältö kattaa tämän julkaisun n:ot (1-8). Joitakin vuosia myöhemmin hän ryhtyi jopa erään hengellisen yhteisön saarnaajaksi eli ”ministeriksi”. Chessille vuosina 1959–1961 levytetyt viisi singleä olivat kaupallisesti floppeja, mutta yhtäkaikki kuranttia ja monipuolista tavaraa, joten Sleazy on tehnyt kiitettävän liikkeen puristaessaan kaikki sinkut yhdelle korealle kymppituumaiselle vinyylille. Se kun edustaa tuotantotapansa puolesta tuttua erinomaista Bear Family -laatua, ja on Wilkinsin musiikillisen loppu-uran osalta yksinkertaisesti kaikkein antoisin äänilevy. Eipä sillä, totuttua matalammassa äänialassa viihtyvän Bednoffin karheassa vokalisoinnissa on kuitenkin kautta linjan jotakin tavattoman kiehtovaa. Mies sai kenkää Specialtyltä ja edessä oli levy-yhtiön vaihto. Mitään älyttömän radikaalia linjanmuutosta ei näissä levytyksissä aiempiin Specialtyihin nähden ole. BN:ssä säännöllisesti eri yhteyksissä vierailevien Tortilla Flat -äijien Honey Aaltosen (rummut) ja Juha Rantapuron (kontrabasso) sekä mm. levy verran, kun maahamme sikisi uusi muttei sittenkään tyystin puskista ilmestynyt alan kokelas. -71 Adelphi Recordsin väen toimesta. Vuonna 1964 monella tavoin ansioitunut musiikkimies Dick Spottswood löysi Memphisin puhelinluettelosta kaksi Robert Wilkinsiä. Pete Hoppula UUSINTAJULKAISUT REVEREND ROBERT WILKINS Prodigal Son (Bear Family BCD 16629 AH) (1) Jesus Will Fix It Alright (2) Thank You, Jesus (3) Just A Closer Walk With Thee (4) Do Lord Remember Me (5) Here Am I, Send Me (6) The Prodigal Son (7) Jesus Said If You Go (8) I’m Going Home To My Heavenly King (9) Old Time Religion (10) I Wish I Was In Heaven Sitting Down (11) It Just Suits Me (12) The Gambling Man (13) Biographical statement Laulajakitaristi Robert Timothy Wilkins (s. Silloin tehdyistä äänitteistä koottiin albumi ”Rev. Havaintojeni mukaan Reverend Robert Wilkins esiintyi eräiden poikiensa keralla Memphisissä vuosina 1968 ja -69 pidetyillä country blues -festivaaleilla. Toisin on ollut laita edellä mainittuja klassikkoja kronologisesti seuraavien Chess-äänitteiden kanssa. Iän kertyminen oli jonkin verran karhentanut hänen lauluääntään, mutta Robertin soitto oli vuosien mittaan vain entisestään vankentunut ja sulavoitunut. Robert rukoili hänen puolestaan ja lupasi samalla, että jos hänen vaimonsa ja kahdeksan lapsensa äiti paranee, hän esittää vast’edes vain hengellisiä lauluja. Vakuuttavimmin mukavuusalueelleen nelikko asettuukin juuri omatuotantoisilla kappaleillaan, New Orleans -vetoisella Since You Came Alongilla ja latautuneella bluesslovarilla Mr Jones – onhan totuuden nimissä sinänsä rehvakkaasti tulkitut Wynona Carr- ja Irma Thomas -bravuurit käytännössä saavuttamattomia rasteja aivan kelle tahansa. Nuo silloiset tuotokset julkistettiin cd-muodossa 1990-luvun alkupuolella, ja niiden arvio löytyy Blues Newsin numerosta 146 eli 2/94. Se ei kuitenkaan katkaissut Robertin uraa sen enempää muusikkona kuin yrttilääkkeiden kauppiaanakaan. Maallisia sanoituksiahan hän ei enää silloin voinut päästää suustaan, mutta vanhoista lauluistaan mies ei ollut aivan kokonaan luopunut. 1895 tai -96, k. Spottswood toi Wilkinsin pikaisesti uudelleen julkisuuteen ja levytti häntä jo samana vuonna omalle Piedmont-merkilleen. Näin on siitä huolimatta, että ensimmäisessä sessiossaan hänellä ei ollut käytettävissään edes kunnollista soitinta. Williamsin hyvässä myötätuulessa porskuttanut ura Art Rupen hoteissa sai karun lopun, kun paha poika narahti huumebisneksistä vuonna 1959
Kakkoslevy on voittopuolisesti early soulia ja mukana on muutama hempeä, lähes teen age dream- tason näyte, hienoimpina esimerkkeinä Ed Townsendin Cherrigate ja H.B. Aivan ilman kotikaupungin apua ei raidoilla mennä, pianofilleissä on tuttuja juttuja, siellä täällä sytkytellään tutulla New Orleansin välimallin kompilla ja heti avauksessa uudelleen tulkitaan Paul Gaytenin sävelmää. Joka tapauksessa joudun perumaan vanhan manaukseni, että Preston ei ole koskaan saanut aikaiseksi mitään kelvollista. Billy Prestonin Volcano on jännä esitys, ei niinkään äänenmurroksen kourissa kamppailleen 14-vuotiaan ”laulajan” ansiosta vaan siitä huolimatta, esityksen hohto perustuu omaperäiseen sovitukseen. Barry Whiten Tracyn mielenkiintoisin pointti on se, miten örisijä-Barry aloitteli uraansa kopioimalla Ray Charlesia. Lyhyesti sanottuna kyseessä on mielenkiintoinen ja korkeatasoinen paketti, joka sijoittuu koko ”History Of Soul” -sarjan kärkipäähän. Ykköslevy ei ajallisesti poikkea siitä merkittävästi, sillä aikahaarukka 1955–61 johtaa sikäli harhaan, että laskujeni mukaan vain yhdeksän raitaa on 50-luvulta ja niistäkin viisi vuodelta ‘59. Artistilistassa on joitakin myöhempien vuosien huippunimiä ja täydennyksenä vankkoja peruspuurtajia. Marko Suutarla SOUL ON THE WEST COAST 1 (History Of Soul SOUL008) CD 1 – 1955–1961: (1) Strange Feeling – Sugar Pie De Santo (2) Try Love – Coolie Jackson (3) Am I Still Your Fool – Lenny Johnson (4) I Hope You’re Satisfied – Betty & Dupree (5) My Pretty Baby – Johnny Morisette (6) In The Doorway Crying – Hank Ballard (7) You’re A Little Too Late – Danny Owens (8) What Have I Done Wrong – Sailor Boy (9) Troubles – Joe Simon (10) You Got My Nose Open Baby – Joy Hamilton (11) Darling If You Must Leave – Ted Taylor (12) Gettin Hip – Otis Redding (13) Volcano – Billy Preston (14) Here Comes The Fool – Donoman & Lakettes (15) I Got A Feeling – Dolores Gibson (16) How Does It Feel – O’Jays (17) One More Kiss – Johnny Guitar Watson (18) Stop Right Here I Got Love – Bobby Gimble (19) Tin Pan Alley – Ray Agee (20) Baby Please – Markeets (21) Cherrigale – Ed Townsend (22) – What Made You Change Your Mind – Vibrations (23) She’ll Be Gone – Betty O’Brien (24) I Won’t Be Your Fool – Little Joe Hinton (25) I Won’t Cry No More – Eugene Jefferson (26) Someday You’ll Need My Love – Betty Willis (27) Laid Off My Job Too Long – Tommy Youngblood (28) I Tried To Understand – Little Johnnie Taylor (29) I Can Tell – Lena Calhoun (30) Doreetha – Golden Tones CD 2 – 1962: (1) That’s All Right – Benny Curtis (2) Don’t Ever Leave Me – Bob & Earl (3) I’m With You All The Way – Dorothy Berry (4) Look At Me – Dobie Gray (5) You’re Too Much – Betty & Ray • 4 - 2014 (6) Shed No Tears – Lowell Fulson (7) Carrying A Torch – Wynona Carr (8) Baby You Got What It Takes – Vernon & Jewels (9) That’s Where It’s At – Simms Twins (10) You Crack Me Up – Jimmy Norman (11) Hard Times – Jackie Ross (12) Thirty Miles Of Railroad Track – Hammond Brothers (13) Taking Care Of Business – Betty Harris (14) Troubles On My Mind – Ikettes (15) I Can’t Waste My Time On You – Bob Starr (16) Gotta Have A Thing Going On – Billy Watkins (17) Don’t Freeze On Me – Jessie Mae (18) Make It Now – Benny C Oliver (19) How Deep Is The Ocean – Bobby Valentino (20) My Man He’s A Loving Man – Lela Martin (21) Time Has Brought About A Change – Eugene Church (22) He’s Down On Me – Betty Green (23) It Hurts Too Much To Cry – H.B. Ykköslevy sen sijaan on vahva sekoitus Los Angelsin mustia tyylejä bluesista ja r&bstä tai mustasta rock & rollista doowopiin ja puhtaaseen viihteeseen. Tekstiläpyskä kehuu Getting Hip -raitaa Otis Reddingin ennen läpilyöntiään tekemien kokeilujen helmenä, mutta kai se on makuasia, minä olisin valinnut aivan toisin. Parasta antia ovat loistavat naispuoliset artistit, enkä nyt tarkoita tuttuja suosikkejani Brenda Hollowayta, Betty Harrisia tai Jackie Rossia. Barnum (24) Little Cupid – Cora Bennette (25) She Told Me Lies – Marvellos (26) Tracy – Barry White (27) Baby – Wally Trash & Dollets (28) I’ll Give My Life – Brenda Holloway (29) I Lost The Best Thing I Ever Had – Ted Taylor (30) Soothe Me – Sam Cooke Los Angeles ei 60-luvun soulissa ollut ainakaan suuren yleisön silmissä läheskään samanlainen keskus kuin vaikkapa Memphis, Detroit, Chicago, New York tai New Orleans eikä sillä ollut omaa tunnistettavaa soundia ellei sellaiseksi lasketa kolkkoutta, jäykkyyttä ja vanhanaikaisen mustaa ilmettä. Hyvää tavaraahan tämä kaikkiaan on ja tasavahvasta materiaalista nousee helposti esiin puolenkymmentä huippuraitaa. Williamsin ääni on oma itsensä, mikään huippulaulaja mies ei ole, mutta kovalla intensiteetillä peliin heittäytyvä energinen vokalisti kuitenkin. levy tutkailut maaginen akustiikka ja ultrasvengaava studiojengi; nämä lienee tehty Chicagossa Chessin miehityksellä. Lähes samalle tasolle nousee harvinaisemmasta materiaalista Lena Calhounin raastavan alakuloinen I Can Tell. Kakkoslevy keskittyy vuoteen ‘62, joka oli tunnetusti eräänlainen early soulin puhkeamisvuosi. Hämmästyttävän moni artisteista oli syntyisin idästä tai etelästä ja ajautunut lapsuudessaan tai nuoruudessaan länteen leveämmän leivän toivossa. Omaksi ykköseksi kymmeniköstä suodattuu miehelle epätyypillinen aavemainen balladi My Baby’s Got Soul, vaikka muitakin vahvoja ehdokkaita titteliin on. Suoraviivaista rock and rollia on päivitetty popja soulvärillä, paikoin jopa silkalla gospelillakin ja tyttökuorot koristavat sovituksia. Kummaltakin levyltä paljastuu sekä laulajien että soittajien korkea taso. Suuria soulhittejä tehtiin länsirannikolla vain muutama eikä sinne oikein osata liittää lajin kuninkaita tai kuningattaria eikä soulin historian kannalta keskeisiä studioita ellei sellaiseksi lasketa Sam Cooken SAR-firmaa, jolta levyn kokoaja on viisaasti valinnut vain kolme näytettä. Koko paketin hienoimman suorituksen esittää urallaan varsin vähälle huomiolle jäänyt, Soul Discographyn mukaan vain neljä singleä levyttänyt Betty O’Brien, jonka She’ll Be Gone on vastustamaton siirtymäkauden levytys. Suuren yleisön kannalta huomio kiinnittyy kolmen tulevan miespuolisen tähden varhaislevytyksiin. Pekka Talvenmäki PATTI LaBELLE AND THE BLUEBELLES The Complete Atlantic Sides Plus (Real Gone RGM-0237 OPCD-8839) CD 1: (1) Danny Boy (2) That’s How Heartaches Are Made (3) Down The Aisle (4) One Phone Call (5) Where Are You (6) Patti’s Prayer (7) Groovy Kind Of Love (8) All Or Nothing (9) Who Can I Turn To (10) You Forgot How to Love (11) Unchained Melody (12) Ebb Tide (13) He (14) Try To Remember (15) People (16) Yesterday (17) More (18) Over The Rainbow (19) I'm Still Waiting (20) Family Man CD 2: (1) Always Something There To Remind Me (2) I Don’t Want To Go On Without You (3) Take Me For A Little While (4) Tender Words (5) Dreamer (6) Oh My Love (7) I Need Your. Musiikissa ero kuitenkin kuuluu. Artistikaarti koostuu huippunimistä. Mutta tosiasia on, että Los Angeles oli kulta-aikanaan 50-luvun lopussa todella vahva mustan musiikin keskus ja tämä historia-osa yrittää todistaa, että noiden huippuvuosien jäljet näkyivät ja kuuluivat myös soulin kultavaiheissa. Toinen havainto liittyy syntyperäisiin nuoriin enkelikaupunkilaisiin, jotka aloittivat uransa lännessä, mutta saavuttivat myöhemmän maineensa ja menestyksensä muualla, esi- - 76 - merkkeinä vaikkapa Brenda Holloway ja Sugar Pie DeSanto. Tämä ilmiö näkyi Los Angelesin aikaisempien suuruusvuosien mustassa musiikissa, mutta oli yllättävän hallitseva vielä 50- ja 60-lukujen taitteessakin. Varsinkin ykköslevyn perinteisessä osastossa on todella kovia raitoja, jotka kiinnostavat jopa enemmän kuin ”helpommat” ja tutummat kakkoslevyn tuotteet. Barnumin It Hurts Too Much To Cry
Don Covay on selvästi löytänyt apinointivaiheen jälkeen oman äänensä Comin’ Down With The Blues -kappaleella. Patti LaBellen menestyksen vuodet sattuivat 80- ja 90-luvuille, jolloin hän levytti MCA:lle liudan hittejä. Aarno Alén DR. Äänitys on tehty Town And Country Clubilla, Kentish Townissa 21.6.1989. Vakuuttavinta jälkeä tekee kuitenkin jo ykköslevyllä kunnostautunut Mary Ann Fisher, jonka Seg-Way -single Give on tämän koosteen kohokohta. Tuossa vaiheessa Walvyn oli tehnyt vasta muutaman keikan Lee Brilleauxin vetämän poppoon kanssa. Tuntemattoman Lloyd Simsin (I Want To Know) äänessä on McPhatteria, kun taas Little Fran- 4 - 2014 •. Myös Marie Knightin To Be Loved By You erottuu edukseen. Checkers-yhtyeen House With No Windows ei ole ehkä soulia, vaikka yhtyeen solistilla David Baughanilla on erittäin sielukas ääni. Furyltä kannattaa mainita pari vahvaäänistä naissolistia. Pidemmän päälle kuunneltuna se rasittaa. Keskisuuria merkkejä, joilla oli hiukan laajempi katalogi, olivat Juggy Murrayn Sue sekä Bobby Robinsonin Fire ja Fury. Kun katsoo tuottajalistaa (Jerry Wexler, Tom Dowd, Bert Berns, Bob Finiz, Richard Rome, Chips Moman, Dan Penn, Don Davis, Curtis Mayfield, Jerry Williams Jr.) niin voidaan vain todeta, että tuolla porukalla tehtiin yleensä sekä laatua että menestystä. Yksi yhtyeen listahiteistä oli Take Me For A Little While. Näistä parempi on balladi Till Your Love Is Mine. Gloria Lynnen vastine Gene McDanielsin hittiin oli nimeltään You Don’t Have To Be A Tower Of Strength, kun taas Ann Cole vastaili Etta Jamesille Don’t Stop The Wedding. Myöhemmin hänen lauluilmaisuaan värittivät ylä-äänikiekaisut sekä kireys. Tällä levyllä ja Dr. ”Live In London” on julkaistu hieman typistetymmässä muodossa videonakin, kannattaa tsekata. 50-luvun loppuun mennessä New Yorkista oli tullut r&bmusiikin keskus. Mukaan on valittu muutama iso tähti (Ray Charles, Little Willie John, Jackie Wilson, Isley Brothers, Ike & Tina Turner ja Solomon Burke), mutta näytteet heiltä ovat onneksi sieltä harvi- - 77 - tutkailut naisemmasta päästä. Runsas viihdemateriaalin käyttö ei myöskään ilahduta. Niistä vastaavat pääasiassa naiset. Pari mainiota vastauslevyä on mukana. Kip Andersonin uran alkuvaiheilta on poimittu pari esimerkkiä. levy Love (8) He’s My Man (9) Wonderful (10) How You Can Throw My Love Away (11) Dance To The Rhythm Of Love (12) Pride’s No Match For Love (13) He’s Gone (14) (1-2-3-4-5-6-7) Count The Days (15) Forget It (16) Never For Me (17) Loving Rules (18) Suffer (19) When Joe Touches Me (20) Trustin' In You Yhtye levytti viiden vuoden aikana 40 laulua Atlanticille. I’ve Learnt My Lesson on hänen ainut singlensä, mutta taatusti kuulemisen arvoinen. Ike & Tina löysivät duona menestyksen reseptin juuri Sue-merkillä. Myös orastava soulmusiikki nousi kukoistukseen heti 60-luvun alussa (tosin sitä ei silloin vielä kutsuttu tällä nimikkeellä). FEELGOOD Live In London (Grand CD38) (1) Best In The World (2) Hog For You Baby (3) King For A Day (4) You Upset Me Baby (5) As Long As The Price Is Right (6) Roxette (7) Homework (8) She Does It Right (9) Baby Jane (10) Quit While You’re Behind (11) Back In The Night (12) Milk & Alcohol (13) Shotgun Blues (14) Mad Man Blues (15) See Ya Later Alligator (16) Band Intros (17) Down At The Doctors (18) Route 66 (19) Goin’ Back Home (20) Bony Maronie/ Tequila (21) Lee Thanks (22) Let’s Have A Party Gordon Russellin jälkeen Dr. Ohjelmisto tuolla keikalla muodostui Dr.Feelgoodin tutuista keikkaklassikoista. Mikseivät mene klassisen musiikin konserteissa purnaamaan muusikoille heidän soittavan aina samoja Beethoven-juttuja! Ei tarvitse olla kouluja käynyt muusikko soittaakseen rock’n’rollia. Niissä hän laulaa herkästi tunnelmoiden. Charlesin kanssa jo 50-luvulla, mutta sooloura jäi valitettavan lyhyeksi. Täydellinen kappaleluettelo ja tietoa merkin muista julkaisuista löytyy osoitteesta www. Palstatila ei anna myöten tarkempaan erittelyyn, mutta haluan silti mainita kolme levyä, jotka omalla asteikollani ovat autiosaaritasoa: Hoagy Landsin My Tears Are Dry (MGM 13041), Walter Rhodesin I Workship The Ground You Walk On (Mascot 129) ja Billy Lewisin Heart Trouble (Fire 1925). Meininki on lavalla kova, hiki tulee jo pelkästään kuunnellessa. historyofsoul.net. Suorastaan pettynyt olen tusinaan Bert Bernsin tuottamaan uraan. Mutta onhan levyllä rutkasti ilonaiheitakin. Feelgoodin nykyilmeessäkin (Steve Walvyn, Phik Mitchell, Kevin Morris ja Robert Kane) tuo on selkeästi havaittavissa. Ylimääräisenä bonuksena näillä Fury/Fire -näytteillä on usein Jimmy Spruillin kitara, jota kuullaan esim. Kokoelmaan alussa kuullaan viisi liveäänitystä. TT Tarkiainen LONELY AVENUE Soul From New York City (History Of Soul SOUL005) Toisen maailmansodan jälkeen muutti etelästä joukoittain muusikoita työnhaun perässä New Yorkiin. Se häviää puhtaasti sekä Evie Sandsin originaalille että Jackie Rossin versiolle. Täytyy vain rakastaa sitä ja sen soittamista”, summasi Brilleaux aikanaan musiikillista ideologiaansa. Sarah Vaughan siirtyi jazzin puolelta hiukan kevyempään tyyliin (Smooth Operator). Kuulemme heti kunnon rutistusta. Harrison Brothersien Please Don’t Hurt Me -kappaleella. Walwynin myötä lavailme muuttui ryhdikkään rockaavaksi. Näistä ilmeisesti paras on Let Love Go By, josta helposti tunnistaa laulajattaren tummanpuhuvan äänen. Mary Ann Fisher lauloi R. Jackie Wilsonin ykköshitti on ujutettu harvinaisuuksien sekaan. Olihan kaupungissa satoja musiikkibaareja, klubeja ja yökerhoja. History Of Soul -merkin toimituskunta on koonnut 62-uraisen koosteen, joka on pääosin siirretty singleiltä yksinkertaisesti sen takia, että monet näistä äänitteistä on julkaistu aikaisemmin vain tässä formaatissa. Entiset Ikettes-jäsenet Dolores Johnson (What Kind Of Man Are You) ja Eloise Carter (I Need You) on pistetty levypuoliskojen aloituskappaleiksi eikä syyttä. Kaupallinen hyötysuhde oli ilmeisen heikko, sillä vain pari pikkuhittiä oli tuloksena. Berns sai hoidettavakseen pääosin viihdestandardeja, mutta oli mukana sentään pari kelvollista laulua, paras ehkä All Or Nothing, joka sekin hajoaa jo kertosäkeessä. Paikalliset levy-yhtiöt metsästivät sieltä kykyjä. On liikaa tuttua materiaalia, tosin pääosin hyvää, mutta miksi ihmeessä esim. Isleyn veljesten varhainen RCA-äänite St Louis Blues on upea tulkinta. Patti LaBellen kohdalla se ei vain toteutunut. ”Jotkut kriitikot valittavat ja vaativat bändiämme uudistumaan. Kitaristin lempityökalu on Fender Telecaster, aivan kuten originaalikepittäjä Wilko Johnsoninkin. Clyde McPhatterin ja Jackie Wilsonin vaikutus näkyy useassa kappaleessa. Walvyn todistaa olevansa oikea mies kitaraniekan vakanssille ja istuvansa bändin ilmeeseen kuin nenä päähän. Kuultu näyte Put On My Shoes on vakuuttava. Helen Bryant kouliintui Ray Charlesin taustalla. Varhaisin äänite on vuodelta -54. Feelgoodin kitaristin pestin otti vastaan Steve Walwyn, joka edelleenkin vaikuttaa bändin miehistössä. Baby Washington levytti ennen Suekauttaan pari singleä ABC:lle. Osa on pelkkää viihdettä, mutta kappaleissa Down The Aisle ja One Phone Call Patti LaBelle osoittaa kykynsä laulajana. Aarno Alén DOWN IN THE BASEMENT Soul From York City: 2 (History Of Soul SOUL019) Heti aluksi täytyy todeta, että kakkososa on selvästi edeltäjäänsä heikompi
Lisäksi hankittiin muutama laatikko vodkaa ja lähdettiin kierrokselle etelän radioasemille. Sen sijaan framille olikin parkkeerannut pullaposkinen kieltenhiplaaja Duke Robillard. Conleyn Take Me ja In The Same Old Way ovat pikkuklassikoita. Lavalla ei näkynyt ollenkaan sitä suurinta sankaria Jimmie ”Jimbo” Vaughania. Levyt äänitettiin edelleen Fame-studiolla, mutta julkaistiin Atlanticetiketillä. Se syntyi pienen pakon edessä. J. Nappy Brownin taustoilla laulanut Jimmy Barnes teki omalle pikkumerkilleen vakuuttavan balladin No Regrets. Jos sattuu omistamaan ”Fame Studios Storyn” sekä Acen suhteellisen tuoreet julkaisut Hughesilta, Conleylta ja Carterilta niin mitä tästä jää käteen. Sitten iski suuri järkytys. Sormensojottajan vieressä taasen pitkätukkastelee pullanhimostaan tunnettu nykyinen bluesammattilainen. Vuonna 1990 Mikkelin Dinosaurockin festariareenalle nousi Fabulous Thunderbirds. Kerrottakoon, että kyseessä on tätä nykyä akateemisesti arvostettu professoritason kielentutkija, joka on kitaransoitannollisella harrasteurallaan jättänyt jo tiukkaotteisimman bluesinsoittamisen mm. Levyä prässättiin 2000 kappaletta. Runsaan radiosoiton avulla saatiin lopulta jakelusopimus Vee-Jayn kanssa. Hänen Sue-singlensä Love Is A Nightmare on saavuttanut mainetta northernpiireissä. Aarno Alén BN:n Bluespedia! Tutustu suomalaisen bluesin/soulin äänite-, artisti- ja yhtyetietokantaan osoitteessa: www.bluesnews.fi/suomiblues.htm • 4 - 2014 - 78 -. Hyytiäinen tavaa yleisöä. Seuraavaksi heilahti keskisormi ja samalla sekunnilla Iisalmen Sanomien kuvaaja otti kuvan, joka tuli olemaan osa niin lehden festariraporttia kuin myöhempien aikojen bluesperinnettä. Kenen ”keskari” kuvassa heilahtaa. bluegrasshenkisen kaikukoppahiplailun tieltä. Ei juuri mitään! Aarno Alén STEP INSIDE MY SOUL Rare ’70s And Modern Soul (Cree CCD 1202 AH) Polydor pyrki 70-luvun soulmarkkinoille vaatimattomin eväin. H.B. Mutta ihmettä tekee Wynonie Harris soul-kokoelmalla. Hughesin tuotanto on esitelty yksityiskohtaisesti BN:n numeroissa 241 ja 245. Ystäväni Juhani Ritvanen kritisoi aikanaan Acen julkaisupolitiikkaa. Tunnustan, että tämä runsaan tunnin annos 70-luvun lopun soulia oli minulle liikaa. Myös James Barnett, Terry Woodford ja Art Freeman kävivät studiossa, mutta heidän singlensä ei kiinnostanut os- SUOMIBLUESIN VILPITTÖMIÄ TÄHTIHETKIÄ, osa 1 Suomalainen blueskulttuurihistoria on täynnä sattuvia anekdootteja, jotka puskevat vuosikymmenten takaa värittämään oman aikamme bluesturinatuokioita ja jäärätupailtoja. Tilanne muuttui vasta vuonna -66, kun Hall sai merkilleen Arthur Conleyn ja Clarence Carterin. Aarno Alén THE COMPLETE FAME SINGLES Volume 1: 1964–67 (Ace CDCH2 1391) Rick Hall perusti Fame-studionsa jo vuonna -61, mutta samanniminen levymerkki sai alkunsa vasta vuonna -64. Jos hankkisit nämä äänitteet singleinä, joutuisit latomaan esiin ison pinon euroja tai taaloja. Hall hyllytti nauhan, mutta hänen apulaisensa Dan Penn uskoi niin vahvasti kappaleeseen, että sai puhuttua esimiehensä ympäri. Merkin markkinointi oli myös minimaalista, joten ei ollut ihme, että suurempaa kaupallista menestystä se ei saanut. Todellinen syy kehnoon tulokseen taisi olla kuitenkin heikko materiaali. Steal Awayn lisäksi Hughesin suurimpia hittejä olivat Neighbor, Neighbor ja Why Not Tonight. Koosteen parhaasta suorituksesta vastaa uudelleenkoottu Checkmates, Ltd. No menköön, sillä hänen ainut Atco-singlensä Tell A Whale Of A Tale ei tule vastaan ihan joka päivä. Samoin Carter sai tuulta purjeisiinsa Tell Daddy ja Thread The Needle -hiteillään. Mosely-Johnson -duon varhaisvaiheen yhtye Mojoba tarjoaa aluksi mukavan balladin Say You Will, jonka ansioita ovat hyvä melodia ja Sam Mosleyn kohtuullinen tulkinta. Jimmy Hughesin alkupään singlet oli julkaistu Jamie-Guyden -jakelussa, mutta Steal Away ei enää kelvannut heille. Ainut single Pass The Feeling On ei kuitenkaan menestynyt. Tässä vaiheessa astui kuvaan Atlanticin Jerry Wexler. Keikkaa oli odotettu suurella hurmahenkisellä intohimolla mikkeliläisissä nuorten miesten bluespiireissä. Hughes ei tästä juuri hyötynyt, mutta Conley ja Carter olivat jo seuraavana vuonna listojen kärjessä. Barnumin kirjoittama ja tuottama All Alone By The Telephone kestää useamman kuuntelun. Driftersyhtyeessä vaikuttanut Johnny Moore käytti soolourallaan nimeä Johnny Darrow. Tuohon aikaan bluesväessä oli vielä herroja, joiden pallien putoamisesta oli kulunut vähemmän kuin 10 vuotta. Sooloääntä laulaa todennäköisesti Sonny Charles. Minäkin ihmettelen tämän sarjan tarpeellisuutta. Merkin alkuaikojen tähti oli kiistämättä juuri Jimmy Hughes, sillä häneltä on kaikkiaan 22 näytettä tarjolla. Bear Familyn alamerkin Creen toimittaja Bob Abrahamian löytää koosteen kaikista 18 urasta hyviä puolia, mutta minä innostuin vain muutamasta kappaleesta. Ja se riittää minulle. Levyn loppupuolen helmet (jos niitä on) jäivät minulta vaille huomiota. Hyvät naiset, herrat ja pehkoukko: tässä tulee ensimmäinen suomibluesin vilpitön tähtihetki. Tämä on aloitusosa Acen toimittamaan kolmeosaiseen sarjaan, joka sisältää jokaisen Fame-singlen molempine puolineen. The Reason Why -yhtyeen laulusolisti kuulostaa epäilyttävästi Willie Hutchilta, jonka nimi löytyy Step Inside My World -singlen etiketistä kirjoittajana. Hän ehdotti, että Hughes, Conley ja Carter saisivat hänen merkillään parempaa markkinointia ja jakelua. Molemmilla oli levytysuraa jo takanaan, mutta vasta Fame-merkillä tuli tuloksia. Sussex-merkin mentyä nurin löysi Creative Source uuden kodin Polydorilta. Osa niistä on toki keksittyjä, mutta kuten Sherlock Holmes tuppasi tylyttämään Dr Watsonia ”totuus peittoaa aina tarinan”. Sillä ei ollut omaa studiota eikä tuottajia, joten se hankki tuotteensa satunnaisesti eri lähteistä. Hall antoi mahdollisuuden myös Dan Pennille, jonka Close To Me / Let Them Talk on kieltämättä tyylikäs, mutta auttamattoman vanhanaikainen. levy tutkailut kie Edwards (Troubles) kuulostaa enemmän Wilsonilta. Steal Away nousi top 20:een kesällä -64. Näillä kokoelmilla ei ole kuin kuunteluarvoa. Tuottaja Mike Stokes yritti saada yhtyeensä Enchantment lentoon Polydorilla, mutta se onnistui vasta UA:lla 1977, jolloin se nousi listan kärkitilalle It’s You That I Need -laululla
Täällä hän on tehnyt kolme LP:tä, joista kaksi Fleetwood Macin porukan kanssa. How about Five Long Years at first. Kävi heti selvästi ilmi, että kaappi seisoo siellä missä Eddie määrää. Valitettavasti vaan Safari Clubin yleisö ei pahemmin tuntunut piittaavan musiikista ja ruokailuvälineiden kilinä peitti välistä melko tarkoin Eddien musisoinnin. Onneksi hovimestari vakuuttui lehtikortin ja pitkän selittelyn jälkeen, että kuultava musiikki kiinnosti huomattavasti ruoka-annoksia enemmän. Kysymyksessä oli todella sama Eddie Boyd, josta esimerkiksi Paul Oliver kirjassaan Conversation With The Blues lausuu kauniita sanoja. Siitä syystä hänen systemaattinen haastattelemisensa on vaikeaa. Safari Club muutti pian ilmoituksissaan kirjoitustapaa, Eddystä oli tullut Eddie. Kaikkein pahinta on vielä, että joudun soittamaan täällä seitsemän yötä viikossa. Luovuin yrityksestä parin kerran jälkeen, kun olimme jo lapsuusvuosia käsitellessämme joutuneet aiheesta sivuun. Of course I can play those numbers you mentioned. Erikoislaatuisin tilaisuuksista oli epäilemättä Ressussa eräänä iltapäivänä pidetty blues-konsertti, joka varmasti oli laatuaan ensimmäinen tässä maassa. – Sitäpaitsi minulle sanottiin, että Safari Club on jazz-kerho. Kyselin Eddieltä, olisiko hän halukas soittamaan Safari Clubin jälkeen sellaisissa paikoissa, joissa hänen musiikistaan pidettäisiin enemmän. Heti alussa oli syntynyt kahinaa paikan omistajan kanssa, joka oli kiinnittänyt Eddien paikan nimeen sopivan ihonvärin takia. Niin sitten Eddie esiintyi toukokuun alkupuolella muutamassa konsertissa ja jameissa sekä Helsingissä että Turussa. – Kyllä hän on neekeri ja soittaa pianoa. Oheinen lainaus on ote laajemmasta haastatteluartikkelista (BN #10 = 2/1970), jossa käsitellään lisäksi laulajan levytyksiä, hänen nuoruusvuosiaan Mississippissä ja Memphisissä sekä menestyksen päiviä Chicagossa 50-luvulla. Juttua riittää hänellä loputtomiin. Soitto Safari Clubiin ei tuottanut kovinkaan hyviä tuloksia: – Teillähän on esiintymässä herra nimeltä Eddie Boyd. Kaikki artistia käsittelevät BN-kirjoitukset on koottu lehtemme verkkosivuille osoitteeseen www.bluesnews.fi/bluestahdet_eddieboyd.htm. Siksi siellä oltiin hyvin innokkaita esittelemään ruokalistaa. Eddie saapui paikalle puoli yhdentoista tienoilla. Mahtaakohan hän olla amerikkalainen neekeripianisti iältään noin 55 vuotta. Siitä lähtien hän onkin vaikuttanut rapakon tällä puolen, lukuun ottamatta syksyä -67, jonka hän vietti kotimaassaan. Onneksi Eddiellä oli aikaa ja monilla ihmisillä halua antaa Eddielle tilaisuus näyttää kykyjään hänelle paremmin sopivassa ympäristössä. Täällä hän on esiintynyt useimmissa Länsi-Euroopan maissa sekä Puolassa. Suomeen saavuttuaan aluksi lähinnä olosuhteiden pakosta hotelliyökerhossa ”tangokansaa” viihdyttäneelle blueslegendalle tarjoutui ennen kaikkea juuri Matti Laipion ansiosta keikkoja myös muualta, 70-luvun alkupuolella varsin paljonkin. Samaa ei voi valitettavasti sanoa rumpali Mick Fleetwoodista, joka on kuulemistani rumpaleista vihonviimeisiä, kertoilee Eddie, joka sentään on ehtinyt soittaa melkoisen muusikkojoukon kanssa. En eläessäni ole esiintynyt ilmapiiriltään näin masentavassa paikassa. Iästä on vähän vaikea sanoa, kertoi hovimestari puhelimessa. Well, that’s nice. Onnekseen tämä afroamerikkalaisen musiikin ystävä tiesi agentin, joka oli välittänyt Eddien tähän kultapossukerhoon esiintymään. Parhaimmillaan Eddie on hitaahkossa bluesissa, jossa hän tekee ihmeen kaunista jälkeä oikealla kädellään. Euroopassa Eddie on viihtynyt hyvin. – Siitä voit olla varma. Yleisö on pitänyt hänestä. Sen huhtikuisen yön kuluessa hän esitti suuren joukon levytyskappaleitaan melkoisella antaumuksella. BN-arkistojen helmiä: EDDIE BOYD 1970 Helsingissä avattiin kevättalvella komea yökapakka, Safari Club, joka ensimmäisissä ilmoituksissaan mainosti esiintyjänään olevan sellaisen herran kuin Eddy Boyd. Jos soittamani musiikki ei kelpaa, olen kyllä valmis lähtemään, kertoili katkeroitunut Eddie. USA:ssa runsaat toistasataa levypuolta tuottanut levytysura on myös jatkunut vanhan mantereen puolella. Valokuvista tunnistin hänet helposti. Rumpali ja kaima Eddie Hunton ja basisti Pentti Tiensuu olivat säestäjän asemassa. Eddien tarinoita saatte varmasti kuulla vielä useasti. – Hän vaati minua soittamaan tangoa ja kaikenlaista muuta tanssimusiikkia. Agentti sentään tiesi Eddiestä vähän enemmän. – Peter Green on hyvä muusikko. Sanoin hänelle, että olen ollut ammattimuusikkona melkein 40 vuotta. – You know my records. Sen huomasi soitostakin. Ennen kaikkea Eddie on kuitenkin laulaja, jolla on todella iso ääni. Heti kun hommat täällä alkoivat, paljastui että tämä on kyllä kaikkea muuta. – Soittaako hän bluesia. Suomessa Eddie on kuin kala vedessä. Ensimmäiset numerot eivät olleet mitään kovin ihmeellistä musiikkia. Hänellä ja basisti John McViellä on mainio blues-taju. Safari Club ei ole mikään tavallinen paikka ainakaan hinnoiltaan, joiden kovuudella yritetään ilmeisesti saada takaisin sisustukseen käytettyjä tuhansia markkoja. Ei hän ihmeemmin viihtynyt Safari Clubissa, jonka henkilökunta ja yleisö eivät pahemmin arvostaneet Eddien saavutuksia. Eddie tyytyi soittelemaan melkoisen mekaanista boogie woogie’ta, jossa samat fraasit toistuivat jatkuvasti. Nyt asia vaati jo tarkistuksen. Eddie viihtyi hyvin. Parin tuollaisen kappaleen jälkeen kävelin pianon luo: – I guess you are that Eddie Boyd who has made such great numbers as Five Long Years, Third Degree and Twenty-Four Hours. 13. Silloin näet hänet kiinnitettiin sen vuoden American Folk Blues Festival -ryhmään, joka syksyllä kierteli ympäri Eurooppaa. Mukanaan hänellä oli värillinen rumpali ja ilmeisen suomalainen basisti. Hymy levisi Eddien kasvoille. – That’s great. Tuosta ei voi olla eri mieltä. Muutto yli Atlantin Ratkaiseva muutos Eddien elämässä tapahtui vuonna 1965. Onhan joka ilta paikalla aina sellaisiakin ihmisiä, jotka pitävät musiikistani, mutta suurin osa yleisöstä on kuitenkin juopuneena mankumassa tangoa tai jotain muuta vastaavaa. Eddie tuli ja ihastui maanosaamme. Laipio toimi myös keskeisenä puuhamiehenä, kun FBS julkaisi Boydin LP:n ”Brotherhood” omalla levymerkillään vuonna 1975. Niin se sitten alkoi. – You see, I'm a small man, but I have very big voice. Herrat aloittivat soiton. Hänen Safari Clubin ulkopuolella tapahtuneet esiintymisensä ovat onnistuneet mainiosti. Nimi tuntui tutulta, olihan olemassa Eddie Boyd -niminen bluespianisti. – Siitä minulla ei ole aavistustakaan, totesi hyvin musiikkia tunteva hovi, joka jo siinä vaiheessa oli nähnyt ja kuullut Eddien esiintyvän pari viikkoa. Ihmisenä Eddie on erittäin ystävällinen. Esimerkiksi blues-historioitsijalle Eddie on oikea kultakaivos varsinkin Chicagon vuosiensa osalta, sillä hän on liikkunut valtavan joukon kanssa tuon kaupungin muusikkoja. heinäkuuta 2014 tuli kuluneeksi 20 vuotta Eddie Boydin kuolemasta Helsingissä. Se ei ole mikään ihme, sillä ihmisenä Eddie on varmasti kaikkein parhaita. Hän näet aikoo pysytellä lähiaikoina tiiviisti Suomen tuntumassa. - 79 - 4 - 2014 •. Matti Laipio Matti Laipion Helsingin Safari-klubilta ”löytämä” Eddie Boyd (1914– 1994) suoritti ensiesiintymisensä Blues Newsin sivuilla keväällä 1970. Kansa pyysi tangoa Väliajoilla Eddie kertoili kokemuksistaan Suomessa. Juttua tulee solkenaan. Could you still play those songs