vuosikerta BN haastattelee: TUOMARI NURMIO JOENSUU RIIHIMÄKI DR. HELANDER Esittelyssä: LOUISE HOFFSTEN STONEY CURTIS BAND R&B-tenoristit, osa 24: JESSE POWELL Kaikuja kadunkulmista, osa 10: THE AD LIBS Pohjolan R&B-lumottaret, osa 3: EARTHA KITT, JEWEL BROWN & CHARLOTTE BUTLER/HEDLUND Teinipopin aatelisia, osa 14: TOMMY ROE SVEN ZETTERBERG SVEN ZETTERBERG. BN käy tapahtumissa / Konserttialbumien klassikoita: Star-Club BN lukee kirjallisuutta / Levytutkailut / Muddy Lee Makkonen 197301-15-04 ISSN 0784-7726 N:o 274 (4/2015) Hinta 6,80 € 48
10 s. 12 s. 2 • 4 2015 s. 4 s. 57 s. 46 s. 57 BN 4/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: BN 4/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: s. 14 s. 6 s. 12 s. 14 s. 4 s. 18. 52 s. 10 s. 18 s. 46 s. 52 s. 6 s
Hoffstenin bluesimpaa tuotantoa edustavat myös albumi ”Knäckebröd Blues”, joka on nimestään huolimatta englanninkielinen, ja uudella Memphisin matkalla 2005 äänitetty ”From Linköping To Memphis”. 50-vuotispäivänsä kunniaksi Hoffsten myös julkaisee mittavan kataloginsa jatkoksi uuden levyn, joka siis ilmestyy sopivasti Suomen-keikkojen alla. Levytyssession yhteydessä Hoffsten sai myös arvokkaan huomionosoituksen, kun hänet otettiin Memphisin kunniakansalaiseksi. Kingille, joka sai mainitun palkinnon vuonna 2004. Grand, Porvoo. syyskuuta 50 vuotta. Hänen kappaleistaan on myös tehty cover-versioita, joista suurimman menestyksen saavutti kantritähti Faith Hillin versio laulusta Bringing Out The Elvis – Hillin levyä, jolla kappale on mukana myytiin yli 10 miljoonaa kappaletta. Tavallaan on jopa varsin erikoista, että Hoffsten on pystynyt säilyttämään suosionsa ja luovimaan niinkin erilaisten tyylisuuntien kuten rockin, kansanmusiikin , jazzin ja bluesin välillä, laulaen niin ruotsiksi kuin englanniksi. Laadukkaalla levyllä kuullaan vierailijana muun muassa Billy Gibbonsia. Hoffsten ja Wentus tekivät toukokuussa menestyksekkään kiertueen Ruotsissa, jatkoa seuraa tänä syksynä kaksiviikkoisen Suomenja Ruotsin-turneen merkeissä. LOUISE HOFFSTEN LOUISE HOFFSTEN MIKKO PELTOLA Musiikillisesti Louise Hoffsten määrittelee itsensä ennen kaikkea laulajaksi, eikä halua profiloitua minkään tietyn tyylisuunnan edustajaksi. Kirjoittaminen onkin laulamisen ohella Hoffstenin luovuuden toinen osa-alue, ja tänä vuonna ilmestyi hänen toinen kirjansa ”En näve grus”. Savoy-teatteri, Helsinki 16.10. Hän on saanut lukuisia tunnustuspalkintoja, joista hän itse pitää ehkä merkittävimpänä kunniatohtorin titteliä kotikaupunkinsa Linköpingin yliopistossa. Karelia, Tammisaari 17.10. Bob Dylan puolestaan totesi noutaessaan Polar Music Prizen Tukholmasta Hoffstenin kiinnostavan häntä paljon enemmän kuin Ruotsin kuningas. Konsertit Suomessa: 15.10. Bluesin harrastajia kiinnostaa tietysti eniten Hoffstenin tuotanto juuri tuolla saralla; sieltä voidaan nostaa esiin esimerkiksi vuonna 1990 Memphisissä levytetty ”Message Of Love”, jossa Hoffstenia säestää Kim Wilsonilla vahvistettu Bonnie Raittin tuolloinen rytmiryhmä. Nimenomaan Memphisistä on tullut Hoffstenille tärkeä paikka, ja siellä on levytetty myös hänen uusin, pelkästään Elvis Presleyn tuotantoa sisältävä pitkäsoittonsa ”Bringing Out The Elvis”. Hoffsten yritti löytää apua rankkoihin koettelemuksiinsa eri tavoin, jopa hakeutumalla israelilaiseen nunnaluostariin juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Viime aikoina Hoffstenia on nähty usein bluesin parissa, varsinkin yhdessä uutta tuloaan tekevän Wentus Blues Bandin kanssa. Samoihin aikoihin Louise alkoi myös kaavailla tunkeutumista USA:n markkinoille, ja saikin lakonisesti nimetyllä kuudennella albumillaan ”6” jalansijaa myös rapakon takana; levyn kappaleita kuultiin muun muassa tuolloisen menestyssarjan Melrose Placen jaksoissa. Niinpä hänen tuotantonsa onkin erittäin monipuolinen. Sitkeä ja periksiantamaton Louise on osoittanut kerta toisensa jälkeen pystyvänsä nousemaan vaikeuksien kautta voittoon – piirre, joka löytyy monilta pitkään musiikin parissa työskennelleiltä, onhan koko musiikkibisnes ja erityisesti marginaalisempien tyylisuuntien asema jatkuvaa aaltoliikettä. Useaan otteeseen Polar Music Prize -gaalassa vieraillut Hoffsten on esiintynyt Dylanin lisäksi myös hiljattain edesmenneelle bluesin kuninkaalle B.B. • 4 2015 Ruotsin tunnetuimpiin artisteihin lukeutuva Louise Hoffsten täyttää 6. Vuosien varrella Hoffstenin taidot ja ura on noteerattu niin Ruotsissa kuin kansainvälisestikin. Pian tämän jälkeen Hoffsten ajautui kuitenkin yksityiselämässään todella rankkaan ajanjaksoon. Hänen avioliittonsa päättyi raastavaan eroon, ja muun muassa huimauksen ja tasapaino-ongelmien vuoksi tutkimuksiin hakeutuneella Hoffstenilla todettiin MS-tauti vuonna 1996. Vakavasta sairaudestaan huolimatta Hoffsten on jatkanut esiintymisiä, ja on tyytyväinen siitä, että nykyaikainen lääkitys ainakin hidastaa MS-taudin etenemistä, joskaan täydellistä hoitoa tähän sairauteen ei ole tällä hetkellä olemassa. Epäilemättä Hoffstenin kohdalla pätee sama tosiasia kuin useimmilla musiikille omistautuneilla ihmisillä – ilman musiikkia ei ole mitään. MS JA VAIKEAT VUODET Hoffstenin ura lähti Ruotsissa kovaan nousuun 90-luvulla erityisesti platinaa myyneen ”Rhythm & Blonde” -levyn (1993) myötä. Kirjassaan ”Blues” vuodelta 1998 Louise avautuu kertoen ongelmistaan, jotka hän kuitenkin lopulta sai selätettyä. Tuohon aikaan on mahtunut paljon poikkeuksellisia ja merkittäviä tapahtumia niin musiikin parissa kuin elämässä ylipäänsä
lokakuuta akteinaan mm. kerran järjestettävän Scandinavian Blues Partyn pääkonserttia Kokkolan Snellmansalissa 26.9. PETE HOPPULA Juurimusiikin osalta varsinaisen kesäfestivaalikauden elokuun viimeisenä lauantaina 29.8. Myöhemmin vahvistuvan klubiohjelmiston nimiä ovat ainakin Suomibluesin veteraani J. Nine Below Zero esiintyy myös Oulun Loka Blues -tapahtumassa 2.10. Big Creek Slimiä on mahdollista nähdä bändeineen myös 17. Leino sekä festivaalin ”maskotti”, alusta asti jokaisella kerralla mukana ollut Ville ”Lefty” Leppänen. Parissa vuodessa Ruotsissa todella isoon rooliin noussut Lisa Lystam on Suomessa varsin uusi tuttavuus, vaikkakin hän on jo muutamaan otteeseen käynyt myös täällä esiintymässä. Festivaalin avajaispäivän klubin (Bull Bar & Grill) estradille nousee 2.10. chicagolainen Lil’ Ed & The Blues Imperials, länsirannikon kulttikitaristi Junior Watson sekä ruotsalainen Trickbag. on mahdollista tarkistaa britti-rock’n’roll-legenda Johnny Spencen ja tämän luottosäestäjänä toimivan Doctor’s Orderin, Jo’ Buddy meets Funky Kingstonen, Ismo Haavisto Bandin sekä Honey B. Slimin lisäksi tapahtumaisäntä Jarmo Puhakan komennoima Slim Butler Trio. musiikillista repertuaariaan esittelevät vuorostaan Jaakko Laitinen & Väärä Raha, Timo Turpeinen & RootFood sekä brittiläisen pubrockin kymppikerhoon lukeutuva Nine Below Zero. SYYSBLUES JA MITEN SE KARKOITETAAN... 16 • 4 2015 SYYSBLUES JA MITEN SE KARKOITETAAN... yhdessä paikallisen Bluestonen kanssa. Elävän musiikin tarjontaa Jaakon veteen nakkaama kylmä kivenmurikka sen sijaan ei pysty onneksemme tänäkään syksynä lamaannuttamaan. WILKO JOHNSONIN PALUUTURNEE HUIPENTUU KOKKOLAAN Jo 22. Lokakuun viimeisenä viikonloppuna Vaasan Halloween Blues tarjoilee kotimaisia yhtyeitä klubeilla sekä kansainvälisen kattauksen päätapahtumassaan ravintola Centralissa lauantaina 31.10., jolloin esiintymässä nähdään mm. Lahti Blues & Roots -tapahtuman pääkonsertissa Lahden Seurahuoneella 10.10. Big Creek Slim Bandiä täydentää Suomen-keikoilla tanskalaiskitaristi Peter Nande. Familyn keikkakunnot. Viikonlopputapahtuman esiintyjiä ovat mm. Lisa itse on nostanut esille nimenomaan ruotsalaisten kokeneempien nimien, kuten Magic Samin klassisella ”West Side Soul” -levyllä soittaneen pianisti Slim Notinin merkityksen hänen omassa kehityksessään ja musiikissaan. yhdysvaltalaiset Henry Heggen, Chris Thomas King ja John Nemeth, kanadalais-ruotsalainen duo Kiralina Salandy & Per ”Slim” Notini sekä härmäedustajat Honey B. Kolin jylhissä vaaramaisemissa Lieksassa otetaan vastaan sekä syksyn väriloistoa että musiikinjanoisia vieraita Ruska Bluesissa 18.–20. Vaikuttaakin siltä, että Ruotsin bluespiireissä tietotaito siirtyy sukupolvelta toiselle samaan tapaan kuin aikoinaan esimerkiksi USA:n merkittävillä bluesalueilla Mississippissä, Louisianassa ja Chicagossa. Tapahtuman jatkoklubilla Corner Pubissa esiintyy lisäksi samana iltana Tomi Leino Trio, jonka jälkeen musisointia jatketaan vielä jamien merkeissä. tähdittävät nousevan polven ruotsalaislaulajatar Lisa Lystam, suomalaistuneen venäläiskitaristi-laulaja Konstantin Kovalevin luotsaama Firebugs Inc. Lähisukulaiseltaan J.B. Blues & Rootsin klubi-iltoja vietetään 8. ja 9.10. Viime vuonna debyyttialbuminsa ”When Money’s Runnin’ Out” julkaissut Lisa on vasta 23-vuotias mjölbyläinen, ja koko hänen Family Band -yhtyeensä edustaa nuorta ja kokeilunhaluista mutta samalla vanhaan rytmimusiikkiin perehtynyttä muusikkosukupolvea. Scandinavian Blues Partyn taustalla operoivan ojelmatoimisto DP Agencyn maahantuomana Suomeen saapuva Wilko Johnson keikkailee yhtyeineen (basisti Norman Watt-Roy ja rumpali Dylan Howe) myös Tampereen Klubilla (23.9.), Helsingin Savoy-teatterissa (24.9.) sekä Jyväskylän Lutakossa (25.9.). Lisäksi viikonlopun ohjelmaan sisältyy bluesaiheista paneelikeskustelua ja workshoppeja sekä erityinen basso-klinikka Rovaniemen Kirjastossa lauantai-iltapäivällä. Huttolta BIG CREEK SLIM. huipentavien Helsingin RootsEspan (esiintyjinä tanskalainen Fried Okra Band sekä kotimaiset Titty Bar Tim Blues Band, Trick Bag ja Saltwater Jinx), Korpilahden Satamabluesin (Sweet Jeena & her Sweethearts, Tomi Leino Trio ja Lumberjacks), Isokyrön Pukkilansaari Bluesin (Max on the Rox, Bluesroad ja NS-Blues) sekä Kymijoen suiston ”rockabilly-buumiaikojen” paikallisnostalgiaa huokuvan Kotkan ”Fiftarijuhlien” (The Rock Therapy, Alabama Shakers, The Crackerjacks, The Rock-Billy Trio, Point Pinkies ja Tommy & The Teenagers) jälkeen kotoinen ulkoilmastomme alkaa vähitellen siirtyä kohti arktisempia normiolosuhteita. 35 vuotta täyttävä Blues Live! -festivaali valtaa Jyväskylän katukuvan 1.–4. kertaa Rovaniemellä järjestettävässä Roots’n River Bluesissa. Family, White Knuckes Trio, R&Bulls ja The Wolf Pack. Päätapahtumassa Hotelli Pohjanhovissa 3.10. syyskuuta. Niin ikään tapahtumassa sekä Tomi Leino Trion kera että soolona konsertoiva sykähdyttävän tummasoundinen tanskalaisherra Big Creek Slim (alias Marc Rune) suorittaa samalla ensimmäisen kiertueensa maassa, vieraillen Jyväskylän lisäksi myös Helsingin Malmitalolla (7.10.), Tampereen Kulttuuriravintola Kivessä (8.10.), Vaasan O’Malleysissä (9.10.) sekä Helsingin Storyvillessä (10.10.). sekä viime vuosina kovia kokenut brittiläisen baari-rock’n’rollin kummisetä Wilko Johnson. Suomessa viimeksi vuonna 2004 nähty Lil’ Ed & The Blues Imperials palaa pitkästä aikaa maahan. Kalle Salonen Band, Tomi Leino Trio sekä Paulina’s Diner
2 -nimeä kantavan tapahtuman sekä sen esiintyjien Frankie & Loversin, The Bopcatsin, Rockin’ 45:n ja Mr. Juurevaa musiikkia on yllin kyllin tarjolla myös Helsingin Ravintola Kaisaniemessä 19.9. Johnny B.D., Mudville 56, Uncle John Trio, Luxury Liner ja Hilland Playboys. The Kinksiin ja The Byrdsiin rinnastettu psych rockakti esiintyy 6. 1989 käynyt newyorkilainen The DelLords suorittaa sekin kauan kaivatun paluun 24.9., jolloin tämä modernin roots-rockin airue kampeaa itsensä Tavastia-klubin alttarille. Vakaata suosiota myös Suomessa nauttiva yhdysvaltalainen Joe Bonamassa lienee harvoja blues-nimikkeen alla touhuavia nykysukupolven artisteja (s. Night Boppin’ Party Vol. joulukuuta – peruutettuaan ensin äänivaikeuksien johdosta edellistrippinsä heinäkuisilla Pori Jazzeilla. Edellisen kerran hän esiintyi samassa kiekkohallissa lokakuussa 2013. järjestettävässä Hilland Country Fest 2015 -tapahtumassa. Helsingin Virgin Oilissa juhlitaan Moon Kat’s Halloween Rock’n Roll Dance Partyn merkeissä. Aikaisemmin Järvenpään Puistobluesissa (2001), Helsingin Savoy-teatterissa (2009), Tavastia-klubilla (2010) ja Finlandiatalolla (2012) performoinut Bona yrittääkin seuraavaksi täyttää faneillaan jo toistamiseen Helsingin Hartwall Arenan 29. MUUTAMA YKSITTÄISKONSERTTIKIN Mustan musiikin rockimpaan laitaan asettautuva englantilainen Joan Armatrading ei ole vieras näky Suomessa. lokakuuta Järvenpään Scandicissa nähdään lavalla amerikkalainen 50-luvun sankari Joe Clay yhdessä kotimaisen The Toreadorsin kanssa. Tapahtumapaikoiksi ovat tällä kertaa valikoituneet Helsingin Kulttuuritalo (8.9.), Turun Logomo (9.9.) sekä Tampere-talo (10.9.). 1977), joiden keikkaliput tekevät kauppansa myös meillä ns. Tällä hetkellä artisti on valmistelemassa lontoolaisen MFC Chicken -yhtyeen kanssa pitkäsoittoa, jonka on määrä ilmestyä vuoden 2015 jälkipuolella. Snout & his Hogs of Rhythm ja sen vierailevana vokalistina ensimmäistä kertaa Suomeen Englannista saapuva rapeaääninen Sister Cookie. Toistamiseen on saapumassa Helsinkiin myös kalifornialainen The Allah-Las. Bändin lokakuun lopun keikkakalenteri näyttää seuraavalta: Helsinki, Tavastia 27.10., Tampere, Klubi 28.10., Kokkola, Corner’s Pub 29.10., Kemi, Ankkuri 30.10., Vaasa, Halloween Blues 31.10. Elämänsä vedossa olevaa, hiljattain uuden pitkäsoiton ”This Is The Sonics” julkaissutta klassikkoyhtyettä lämmittelee Urho Kekkosen kadun rockpyhätössä lupaava helsinkiläiskokoonpano The Toxics. Lisäksi Kuukatin Halloween-pirskeissä esiintyvät ranskalainen monilahjakkuus Don Cavalli (myös debyyttikeikallaan Suomessa), kotimainen The Rockin’ 8-Balls sekä Espanjasta saapuva DJ Moonwolf. Garage-rock’n’rollin ystäville avautuu taivas viimeistään 26. lokakuuta washingtonilaisen, 60-luvun alussa perustetun The Sonicsin saapuessa tuolloin uransa kolmannelle Suomenkäynnille Helsingin Tavastia-klubille. Suomessa muita keikkapaikkakuntia ovat Tammisaari (16.10.) sekä Porvoo (17.10.). 10. syyskuuta. Linjalla 2. Samana päivänä Lahden linja-autoasemalla elämöidään vastaavanlaisissa tunnelmissa 6th Attack At The Bus Station -tapahtumassa, artisteinaan venäläinen The HiTones sekä kotimaan haastajat Shoebox Revue ja Drivin’ Wheels. Antti Vuorenmaan johtaman, omia säännöllisiä klubeja, levy-yhtiötä sekä useita eri kokoonpanoja ylläpitävän Hilland-kollektiivin ensimmäisen oman festivaalin ohjelmistoon sisältyvät mm. Bonamassan levytyskaverina mainettaan kasvattanut losangelesilainen Beth Hart puolestaan suuntaa Suomeen ja Helsingin Savoyhin 4. New Yorkissa vuonna 1956 Vik-merkille levyttämistään kappaleista Duck Tail, Sixteen Chicks, Get On The Right Track ja Cracker Jack parhaiten muistettava, yhä vitaalissa esiintymiskunnossa oleva Clay (s. LIL’ ED & THE BLUES IMPERIALS. Huttoon ja Elmore Jamesiin. Itsekin levynkeräilijänä ja DJ:nä meritoituneen Cookien esikoissinkku Where’s My Money ilmestyi kesällä 2014 italialaisella Soulful Torino -levymerkillä. Pori Jazzissa -08 sekä Helsingin Savoy-teatterissa -10, minne sijoittuu myös hänen seuraava konserttinsa 6. Mm. Kitaristi-laulaja Hein ”Little Boogie Boy” Meijer ei ehkä vielä yllä Mayallin veroiseen konkarikategoriaan, mutta oman pitkän päivätyönsä tämä viihdyttävä bluesmuusikko on silti ennättänyt tehdä, sekä kotimaassaan Hollannissa että kansainvälisillä areenoilla aina Yhdysvaltoja myöten. Suomessa viimeksi v. syyskuuta. Jo 60-luvulla bluesuransa aloittaneeseen kalifornialaiseen Joe Louis Walkeriin voi taasen törmätä Tampereen Klubilla (14.10.), Helsingin Malmitalolla (15.10.), Rauman Posellissa (16.10.) sekä Turun Logomossa (17.10.). Muita Rock’n’Roll Nightin kiinnityksiä ovat kantria, rockabillyä ja bluesia sekoitteleva Carlos & The Bandidos Englannista sekä Whistle Bait, Shoebox Revue ja Hank & The Hooks Suomesta. ”Me, Myself, I” -kiertueellaan artisti esiintyy nyt ensimmäistä kertaa yksinään vain itseään kitaralla tai pianolla säestäen. Lil’ Ed & The Blues Imperials on pysynyt uskollisena sen 80-luvulla löytäneelle Alligator-levymerkille ja julkaissut yhtiön kautta 8 pitkäsoittoa, joista viimeisin, ”Jump Start” valmistui vuonna 2012. Vuonna 2010 parin vuosikymmenen mittaisen tauon jälkeen uudelleen aktivoitunut The Del-Lords koostuu perustajäsenistään kitaristi-laulajista Scott Kempneristä ja Eric Ambelista, rumpali Frank Funarosta sekä myöhemmin bändiin liittyneestä basisti Steve Almaasista. pidettävän avajaiskonsertin jälkeen seurue on tavattavissa eri puolella Pohjoismaita aina kuun loppuun saakka. ROCK’N’ROLLILLA SYYSMOLLI DUURIKSI Hyvinkään Check Inn -ravintola muuttuu rockabillyareenaksi 12.9. jäähalli-sfäärissä. syyskuuta. BLUESKONKARIT KIERTÄVÄT 50-vuotisjuhliaan kiertueen merkeissä viettävä ruotsalainen laulaja-harpisti Louise Hoffsten turneeraa yhdessä Wentus Blues Bandin kanssa. Rasvis-skenen jykevimmät hotellikemut tänä syksynä tarjoaa Rock’n’Roll Night #22. Black & 5000 Cadillacsin myötä. Revue-tyylisen tapahtuman housebändinä toimii pääkaupunkiseutulainen r’n’b-orkesteri Dr. 1955) aloitti uransa jo 70-luvulla Chicagon West Siden klubeilla – ja onkin siten eräs viimeisistä suorista linkeistä sähköisen slidekitaran keskeisiin artisteihin kuten juuri J.B. Suomessa Little Boogie Boyta säestävät Tampereella (3.9.), Vaasan O’Malleysissä (4.9.) sekä Helsingin Storyvillessä (5.9.) totuttuun tapaan basisti Jaska Prepula ja rumpali Mikko Peltola. Lontoossa majaansa pitävä Cookie ennätti jo kertaalleen vaihtaa klubikeikkailun perhe-elämään, mutta palasi kuitenkin takaisin musiikkitantereille vuonna 2012. Gretnassa, Louisianassa 1939) on jatkanut säännöllistä keikkailua läpi vuosikymmenten, mistä on pitkälti kiittäminen eurooppalaisia rockabillyfaneja, jotka nostattivat miehen uusintajulkaisujen ja festivaalibuukkausten avulla uuteen kukoistukseen 80-luvun puolivälistä alkaen. Helsingin Savoy-teatterissa 15.10. 70-luvun alussa sooloartistina pinnalle nousseen ja useampaan otteeseen Grammy-ehdokkaanakin olleen monipuolisen kitaristi-laulaja-lauluntekijän aikaisempia visiittejä on päästy todistamaan mm. Maan arvostetuimpiin levynkeräilijöihin ja tiskijukkiin lukeutuva Tapio ”DJ Moon Kat” Väisänen on päättänyt hänkin järjestää 50-vuotispäiviensä kunniaksi melkoiset rock’n’roll-iltamat, kun 31.10. 4 2015 • 17 oppinsa saanut kitaristi-laulaja Lil’ Ed Williams (s. Brittibluesin suurista suurin, John Mayall, ei malta hänkään miettiä eläkepäiviä vaan matkustaa syyskuussa Suomeen kolmen stopin pikku-kiertueelle
18 • 4 2015 THE AD LIBS THE AD LIBS PEKKA TALVENMÄKI Valtavirtausten (Beatlemania, Motown, soul...) varjossa on kautta vuosien esiintynyt hankalasti luokiteltavia levyjä, jotka ovat nousseet huippusuosituiksi ja jopa jääneet elämään jonkin tason klassikkoina, mutta joiden esittäjät eivät ole pystyneet pitämään asemiaan. Eroja vuoden ‘62 sinkkuihin on ainakin korvakuulemalta hankala löytää, mutta turha heittää huolimattomia arvauksia. Tuossa vaiheessa yhtye sai virallisen nimen The Creators, ensimmäinen single julkaistiin tammikuussa ‘62 ja pian sen jälkeen kaksi jatkoa Philipsillä. Esimerkiksi Gonzalesin diskografiateos listaa samaan pakettiin edellä mainittujen kanssa kolme singleä, levymerkkeinä Time, Hi-Q ja Dooto. Huonoa onneakin oli matkassa, ryhmä poukkoili merkiltä toiselle ja sen kokoonpano vaihteli rajusti. 40083 I’ll Stay Home (New Year’s Eve) Sha Boom Boom Epic 9605 Crazy Love Crossfire Creators oli ikävä yhtyenimi, koska lukuisat kaimat aiheuttavat päänvaivaa. T-Kay 110 I’ll Never Never Do It Again Boy He’s Got It Philips 40058 Yeah He’s Got It Boy He’s Got It instr. Porukan varhaisemmista vaiheista, kuten gospelista en ole tietoinen. Levytysura venyi lopulta lähes kolmenkymmenen vuoden mittaiseksi, mutta kuten sanottu, sekä tilastojen valossa että ihmisten mielissä Ad Libs on ja pysyy yhden hitin ihmeenä. Luotetaan John Isaac Taylorin muisteloihin, joiden mukaan T-Kay oli hänen tuntemansa Creatorsin ensilevy ja sillä hyvä.. 60-luvun alussa pojat tutustuivat John Isaac Taylor -nimiseen veteraanisaksofonistiin, joka kuuli heidän harmonisointiaan kotinsa lähellä sijainneella koripallokentällä ja kiinnostui heistä niin paljon, että pyysi heitä harjoittelemaan pari säveltämäänsä laulua ja sai heidät puhutuksi pienelle T-Kay -merkille. Esittäjälleen, New Jerseyssä syntyneelle The Ad Libs -yhtyeelle se jäi ainoaksi suureksi hitiksi. Viimeksi mainittu ei sovi kuvioon, koska sen esittäjä levytti länsirannikolla eikä Hi-Q sekään kuulosta oikealta. Sen sijaan vuonna ‘61 tehty Time voisi kuulostaa. Vuoden ‘65 alussa jenkkilistojen kahdeksanneksi noussut hyväntuulinen pöllytys The Boy From New York City oli epäilemättä yksi tällainen iloinen onnistuja. YHTYEEN SYNTYHISTORIA 50-luvun jälkipuoliskolla lauloi Bayonnessa New Jerseyssä katudoowopia viiden pojan (Hugh Harris, Danny Austin, John Alan (tai Allen, kumpi lienee oikea), David Watt Jr., James Wright) ryhmä, joka käytti itsestään nimikettä The Arabians. Singlen Do You Remember / There’s Going To Be An Angel a-puolen balladi ja b-puolen vauhtipala ovat mitä tyypillisintä New Yorkin doo wopia
4 2015 • 19 John I. Noihin aikoihin, luultavasti levytysten jälkeen tapahtui sellainen muutos, että David Watt joutui armeijapalvelukseen ja hänen tilalleen lähinnä basso-osuuksia laulamaan tuli The Roamers -nimisestä yhtyeestä Chris Coles. Levy oli kaikkien mielestä hitti jo syntyessään, vuoden ‘65 tammikuussa se nousikin top teniin sekä poplistalla että Billboardin uudelleen käyttöön ottamassa r&b-tilastossa. Singlejä kertyi vain neljä, kaikki Red Birdin Blue Cat -alamerkillä. Crossfire oli viimeisiä twistin jälkimainingeissa syntyneitä tanssivillityksiä tai paremminkin yrityksiä, listakelpoiseksi ei tuo tanssi enää ehtinyt. JATKOHITTI HAKUSESSA Hyvästä alusta huolimatta Ad Libs viipyi Leiberin ja Stollerin firmassa vain vuoden eikä se pystynyt toistamaan ensihittinsä tasoa. Samat sanat sopivat myös I’ll Never Never Do It Again -balladiin. Taylorin vanhakantainen, jazziin perustunut ajattelu, moderni suurkaupungin syke ja itse yhtyeen doo wop -tausta. Taylor vei yhtyeensä tuottajaurallaan hyvässä nosteessa olleen Bill Downsin puheille. Hän ryhtyi manageriksi ja päätti ensi töikseen keksiä porukalle uuden nimen. Blue Cat 102 The Boy From New York City (8./6.) Kicked Around kesällä ‘64 kovan hitin The Jelly Beans -yhtyeen kanssa levyllä I Wanna Love Him So Bad. Kun alkoi näyttää siltä, ettei puhdas miesharmonia johda mihinkään, päätettiin iskeä yhtyeelle naispuolinen solisti, Sen paikan otti Mary Ann Thomas, jonka pojat näkivät erään yhteisen esiintymiskeikan yhteydessä. J.I. Boy From New York Cityn salaisuus oli viisaampien mielestä se, että siinä risteytettiin sopivasti John I. Hitaissa levyissä ei ole moittimista, mutta parhaimmillaan Creators oli sittenkin vauhtipaloissa. Mary Annin värväämiseen oli kaksikin hyvää syytä. Ad-Lib -niminen klubi oli hänen kantapaikkojaan ja siltä pohjalta yhtye sai nimensä. John Alanin seuraavasta siirrosta en ole tietoinen, James Wright siirtyi The Spellbinders -yhtyeeseen, joka teki vuosina ‘65–‘67 tukun loistavia levyjä. Voi olla, minun korvissani kyseessä oli ”vain” hauska ja mukaansatempaava pomppotempoinen poplevy, jonka idea perustui muutenkin muodissa olleeseen kysymys/ vastaus -sanoitukseen. Tämä oli päässyt Red Bird -firmaan ja saanut jotka menestyivät vähintään yhtä hyvin kuin originaali ja kumpikin vei tavallaan tarinaa uusiin ulottuvuuksiin. Sanoitus on pelkkää entisten tanssien luetteloa, paketin pelastaa vain järisyttävä saksofoni. Tämä oli väliaikainen ratkaisu, sillä kun Watt (jonka sukunimi monissa lähteissä on myös muodossa Watts) palasi niin hän toi tullessaan hyvän ystävänsä, gospelyhtyeessä The Buds of Promise pääasiallisen kokemuksensa hankkineen Norman Doneganin. Downs vei Ad Libsit ensin pomomies George Goldnerin puheille. THE BOY FROM NEW YORK CITY John I. Creatorsien Crossfire on pieni pettymys esimerkiksi Orlonsin tai Dee Clarkin vastaaviin verrattuna. Ensin vuonna ‘78 The Darts teki lapsellisen version, joka kipusi brittilistoilla peräti kakkoseksi ja pari vuotta myöhemmin asiaan tarttui Manhattan Transfer, joka saavutti Grammy-ehdokkuuden ja historiansa suurimman hitin, korkein sijoitus Billboardin HOT 100:ssa oli 7. Taylorilla oli kehitteillä hyväntuulinen New Yorkin katupoikaa kuvaava laulu, jonka johtoääneksi tarvittiin tyttö. Tunnetuin raidoista on siisti, mutta tavanomainen I’ll Stay Home, jonka yhtye levytti myöhemmin pari kertaa uudelleenkin. Kun hän kuuli Boy From New York Cityn, hän ryntäsi välittömästi hakemaan paikalle Jerry Leiberin ja Mike Stollerin, jotka hekin innostuivat, sopimus tehtiin ja levytysvalmistelut aloitettiin saman tien. Sessio sujui hyvän yhteisymmärryksen vallitessa ja lopullinen versio saatiin purkkiin muutamassa tunnissa. Boy He’s Got It ja Crazy Love ovat malliesimerkkejä kunnon pöllytyksestä. Monista simppeleistä yksityiskohdista muodostui paketti, joka kuulostaa nykyäänkin tuoreelta. Soul Discography ilmoittaa Creatorsien kokoonpanoksi saman kuin edellä luettelin. Toinen vaihtoehto olisi ollut The Cheerios, joka puolestaan liittyi Cheerionimiseen kahvilaan. Pojat utelivat ”oo-aaoo-aa come on kiddie, tells about the boy from New York City” ja Mary Ann vastaili ”he can dance and make romance that’s why I fell in love with just one glance” ja muuta tilanteeseen sopivaa. Taylor pysytteli kaiken aikaa yhtyeen tukena, hän jopa vei heidät kotiinsa harjoittelemaan, kun muuta treenipaikkaa ei löytynyt. Ensinnäkin tyttösolistin vahvistamat poikayhtyeet olivat tavallaan nousussa (Ruby & The Romantics, The Essex, The Sapphires, Gladys Knight & The Pips...) ja toisaalta John I. Mary Ann ei paljon suostuttelua tarvinnut, näin oli yhtyeen tunnetuin kokoonpano valmis. TKay ja jälkimmäinen Philips noudattivat tuttua New Yorkin kaavaa, a-puoli oli hidas ja b-puoli nopea. Tässä vaiheessa John Alan ja James Wright olivat puolestaan häipyneet, joten Creators oli nelimiehinen. Tuo laulu oli The Boy From New York City, jonka Taylor oli sanojensa mukaan keksinyt seuratessaan kaupungin elämää kotitalonsa kattoterassilla. pianisti Leon Huff ja rumpali Pretty Purdie. Kappaleen kestävyydestä kertoo se, että siitä tehtiin myöhemmin kaksi versiota,. Kuoron ujellukset, bassolaulajan pau paut ja rämäkät fonisoolot ovat matemaattisen tarkasti kohdallaan. Artie Butler kutsuttiin sovittajaksi ja taustalla soittivat mm. Nätti, solistin suorituksen osalta jotenkin kolkontuntuinen, mutta kuoro pelastaa tunnelman plussalle. Jatkosingle ei kuitenkaan menestynyt odotetusti ja siksi Downs oli erittäin innostunut saadessaan käsiinsä tuoreen yhtyeen ja menestyskelpoisen laulun. Taylorin avustuksella syntyneet levytykset on tehty pääosin Brooklynissa ja niiden tuottajaksi on merkitty Gene Redd
Tämä olisi voinut olla pieni hitti, jos se olisi tehty ja julkaistu pari kuukautta aikaisemmin, ongelma vain oli se, että Slime oli samannimisen tanssin esittelylevy, joka tuskin olisi hyvin markkinoitunakaan aiheuttanut suurta villitystä. Jostakin syystä kuitenkin On The Corner puuttuu ja sen tilalla on Alvin Robinsonin Bottom Of My Soul, joka on merkitty Ad Libsien nimiin. Singlen 123 raidat levytettiin marraskuussa ‘65, jolloin Red Birdin tarina veteli viimeisiään Stollerin ja Leiberin myytyä (käytännössä lahjoitettua) osuutensa firmasta pois. Friends-osio ei tarjoa mitään olennaista uutta. Siinä julkaistiin edellä listatut kahdeksan singleraitaa tai niin ymmärtääkseni oli tarkoitus. Ensimmäinen kunnollinen Ad Libs -kokoelma oli vuonna 1996 julkaistu ”The Ad Libs And Friends” (Collectables 5742). Hyvin onnistuivat myös vanhalta doo wop -pohjalta tehty Oh-Wee... Dixie Cupsien neljä suurinta hittiä. Alkuperäinen tuplavinyylipari sisälsi vain raidat Boy From New York City, Down Home Girl ja He Ain’t No Angel eikä tilanne muhkealla cd-koosteella juuri kohentunut. Ensihitin tunnelmia tavoiteltiin muutamaan otteeseen, lähimmäs pääsivät vauhdikas katukuvaus On The Corner ja pari piirua raskaampi Down Home Girl. Molemmissa Mary Ann oli vetäytynyt kuoroon ja päävastuun laulupuolella hoiti joku pojista, mahdollisesti Hugh Harris. Toisaalta voi olla, että Red Birdillä ei kerta kaikkiaan tiedetty, miten suuren hitin jälkeen olisi pitänyt jatkaa. Ellie Greenwich ja Jeff Barry häipyivät hekin eikä George Goldnerista ollut yksinään jatkajaksi. Ilmeisesti kyseessä on tekevälle sattuu -vahinko, Collectablesin tapauksessa todella outo eikä asia ainakaan parane sillä, että kappaleen nimi on levykannessa väärin. Käsittämätön moka, mielestäni sitä ei voi selittää edes sillä, että Ad Libs olisi taustalla, koska siellä kuuluu olevan puhdas tyttöyhtye. Toinen sessio järjestettiin vasta maaliskuussa ‘65, jolloin äänitettiin single 114 ja On The Corner. Parhaat väläykset liittyvätkin niihin raitoihin, joihin maltettiin satsata jotakin muuta. Ad Libsien cover oli hitusen kevyempi, mutta ei sillä mitään onnistumisen mahdollisuuksia ollut. Ainoa alun perin hyllylle jäänyt raita on Leiberin ja Stollerin säveltämä, maaliskuussa ‘65 purkitettu The Slime, jossa on paljon Boy From New York Cityn aineksia, ennen kaikkea iloinen pomppotunnelma. ja sujuva Johnny My Boy. Leola & The Lovejoys oli levyttänyt tästä Ellie Greenwichin ja Jeff Barryn laulusta sielukkaan version Red Birdillä jo edellisenä vuonna. AD LIBS -KOKOELMAT Näyttää siltä, että suuren hitin imuun normaalisti kuuluvaa albumia ei Ad Libsin tapauksessa edes suunniteltu. ”Red Bird Story” -paketit olivat yhtyeen osalta niukkoja. 20 • 4 2015 114 He Ain’t No Angel (100./-) Ask Anybody 119 On The Corner Oo-Wee Oh Me Oh My 123 I’m Just A Down Home Girl Johnny My Boy 102:n ja 114:n välinen ammottava aukko selittyy sillä, että Ad Libs joutui (tai pääsi) lähes kaksi kuukautta kestäneelle Dick Clarkin johtamalle kiertueelle, jonka muita tähtiä olivat Dionne Warwick ja Del Shannon. He Ain’t No Angel oli jälkikäteen ajatellen hätäratkaisu. Kyseiset raidat. Yhtyeeltä ei jäänyt hyllylle albumitarpeisiin suunniteltuja täytepaloja, itse asiassa jälkikäteen julkaistut koosteet sisälsivät vain yhden varteen otettavan julkaisemattoman Ad Libs -raidan. Oma suosikkini on hitin b-puoleksi unohtunut leppoisa tyttölevy Kicked Around, jossa Mary Ann Thomas kuulostaa erehdyttävästi Essexien solistilta Anita Humesilta. Firma lopahti ja samalla päättyi luonnollisesti Ad Libsin uran tämä vaihe. Mukana on muutama Red Birdin perusjuttu, mm. Kolme muuten vähälle huomiolle jäänyttä hyvää raitaa on sentään mukana ja ne nostavat koosteen arvoa oleellisesti
Niistä edellinen julkaistiin vuonna ‘74 singlenä Owl 332. Miten lienee. Ad Libsin ainoa single oli totisempi, mutta ei menestynyt edes soulpuolella. Sitä vastoin Norman Donegan oli lähtenyt kyllästyttyään manageri Bill Downsin välistävetoihin raha-asioissa. Mainittakoon vielä, että samana vuonna julkaistulta koosteelta ”A Cappella All The Way” löytyy Ad Libs -esitykset Human ja New York... Listausten mukaan Ad Libs levytti Philipsille myös Back In My Arms Again -nimisen raidan, jota ei julkaistu. Philips 40461 You’re In Love Don’t Ever Leave Me Tässä vaiheessa Mary Ann Thomas oli taas mukana, samoin Irene Baker ja pojista Hugh Harris, David Watt sekä paluumuuttaja John Alan. Share 101 You’re Just A Rolling Stone Show A Little Appreciaton 104 Giving Up (34.) Appreciaton 106 Nothing Worse Than Being Alone If She Wants Him Giving Up on Gladys Knight & The Pipsin tunnetuksi tekemä surullinen balladi, jonka McCoy oli säveltänyt jo early soulin aikakautena. Seuraavana keväänä Ad Libs levytti yhden singlen Philipsille. Lähes kaikki ovat a cappellana laulettuja demoja sinkkuraidoista tai kakkosottoja. Taylorin kirjoittamaa leppoisaa kaupunkikuvausta, josta tuli myöhemmin suosittu Pohjois-Englannin klubeissa. Jostakin syystä ne eivät olleet suuria hittejä, tosin yksi syy on varmaankin se, että niiden ilmestyessä Billboardin musta lista oli lomalla ja Gladysin levyt olivat liian hyviä pophiteiksi. A-puolelle valittiin vahvatunnelmainen, mutta kömpelöhkö versio Tommy Huntin hitistä. Kahdeksan singleraitaa ja The Slime ovat tietenkin mukana ja loput ovat kyllä ”unreleased”-materiaalia, mutta mutta... Tuoreempi Ad Libs -kokoelma on kolme vuotta sitten julkaistu ”The Complete Blue Cat Recordings” (Real Gone Music RGM-0050). Eskee 10003 Human New York In The Dark Singlestä tunnetaan myös samana vuonna julkaistu A.G.P.-painos (100). Jälkipolvet muistelevat mieluummin John I. Vuoden ‘67 yritys tehtiin Memphisissä kovassa nousussa olleella American-studiolla. Levyssä oli selvä soulin tuntu. Niinpä Ad Libs oli ainoa, joka pääsi Giving Upilla listoille. Vanha Kent-kokoelma ”The Hurt Of The City” (087) sisältää nimittäin Junior Lewisin jäyhän version, johon on liitetty maininta ”unissued Scepter”. 4 2015 • 21 ovat Charmettes-yhtyeen Sugar Boy, pahasti aliarvostetun Roddie Joyn The La La Song ja Poetsin Merry Christmas Baby. Lewis oli Scepterillä vuonna ‘63, kun taas Gladys Pipseineen teki oman versionsa vasta seuraavana vuonna. Ad Libs ei ollut ainoa vanhaan doo wop -perinteeseen nojannut Philipsillä kokeillut yhtye. Alkuperäisesittäjä on jäänyt kuitenkin hieman epäselväksi. SOULIKAS 60-LUVUN LOPPU Ad Libsillä ei ollut vaikeutta löytää uutta sopimusta Red Birdiltä lähdettyään. Ne kuuluivat kyllä julkaistuilla sinkuillakin, mutta oikeastaan vasta näillä raidoilla paljastuu, miten hyvä yhtye loppujen lopuksi oli kyseessä. Sitäkin paremmin pärjäsi vanha kunnon Flamingos, joka nousi juuri noihin aikoihin listoille Boogaloo Party -revityksellään, It Keeps The Doctors Away oli vähintään yhtä hyvä. Solisti-Goodsonin osuus ei yllä lähellekään Gladysin suorituksen tasoa, myös turhan vahvaksi sovitettu kuoro vähän. Tuottajakseen Ad Libs sai Van McCoyn, levytykset tehtiin Nashvillessä ja niiden pohjalta ilmestyi kolme singleä. Gladysin Van McCoyn hoivissa tekemät balladit ovat monien (myös minun) mielestä hänen kaikkien aikojen parhaat levytyksensä. En siis tiedä, onko sillä mitään yhteyttä Supremesin samannimiseen hittiin. Mieskokoonpano on säilynyt suurin piirtein entisenä, ainakin sujuvalla, mutta persoonattomalla Think Of Me -mediumilla ykkösäänenä laulanut Hugh Harris ja David Watt olivat Soul Discographyn listauksissa mukana. Demojen joukossa on You’ll Always Be In Style, The Tide Has Turned, Strange Things, Come On And Help Me ja Santa’s On His Way, jotka eivät aikanaan päätyneet singlelle asti. Vanhat kotikulmien doo wop -opit olivat hyvin hallinnassa. Joukkoon mahtui yksi soulhitin poikanenkin. Soul Discographystakaan ei nyt ole apua, koska se jättää Giving Upin mainitsematta Lewisin kohdalla, vaikka on muuten tunnetusti pikkutarkka myös julkaisemattomien tapauksissa. Olin aluksi hyvinkin pettynyt, mutta kuunneltuani nuo a cappellat muutaman kerran jouduin antamaan periksi. Työt tehtiin New Yorkissa, mutta lopputulos on Detroit-henkistä puuroa, jossa laulajien todellinen osaaminen jää sivuseikaksi. Jo syksyllä ‘66 yhtye levytti Ollie McLaughlinin tuottaman singlen: Karen 1527 Think Of Me Every Boy And Girl Detroitissa vaikuttaneen radiomiehen McLaughlinin suurimmat ansiot soulin parissa liittyivät varmaankin Johnnie Mae Matthewsin ja Barbara Lewisin urien alkuvuosiin. Hänen 60-luvun puolivälissä perustamillaan, tyttäriensä mukaan nimeämillä Karen-, Carlaja Moira-merkeillä tehtiin kyllä hyviäkin levyjä ja tukku hittejä, mutta ne ovat jääneet enimmäkseen no jaa -osastoon, tanssilevyjä, varhaista vaisuhkoa funkin tapaista ja muuta vastaavaa. Olin ensikommenteista hyvinkin innoissani, ne lupasivat nimittäin 23 raitaa. Vuoden ‘68 lopussa Mary Ann Thomas oli taas häipynyt (ehkä äitiyslomalle) ja hänen tilalleen tyttösolistiksi tuli Linda Goodson. Yhtyeen tunnistaminen on hankalaa senkin takia, että Mary Ann Thomasin paikalla laahaavalla b-puolella lauloi ääneltään kolkonoloinen Irene Baker. Ad Libsin tahti 60-luvun lopussa oli suurin piirtein single vuodessa. Tekstiläpyskässä todetaan, että levy on julkaistu Ad Libsin kuolleiden jäsenten ja muutaman muunkin asiaan vaikuttaneen perushahmon muistolle. Ad Libsien singlestä jää siitäkin sekavahko kuva. Pienenä tiedonmuruna paljastetaan, että aikaisemmin mainittu nimivaihtoehto The Cheerios oli niin todellinen, että sitä käytettiin ensimmäisessä Blue Cat -sessiossa ja että Ad Libs otettiin käyttöön vasta julkaisuvaiheessa. Firma yhdistetään normaalisti puhtaaseen poppiin, mutta souliakin mahtui mukaan etenkin sen jälkeen, kun Bobby Hebb oli tehnyt Sunny-hittinsä. Ajattelin siis, että hyllylle jääneitä aarteita saadaan esiin
Muutamaa vuotta myöhemmin syntyi toinen Passion Recordsilla. Seuraava havainto on vasta vuodelta ‘77, jolloin on ilmestynyt single Right On -merkillä. Sitä sun tätä -osastosta voisi vielä poimia vuonna 1991 tehdyn tallenteen ”Live In Liberty State Park”, jolla Ad Libs lauloi vanhasta muistista kesyhkön The Boy From New York Cityn. Siksi en tiedä, oliko hän mukana Joey-nimisessä elokuvaprojektissa, jossa Ad Libs esiintyi muutaman muun konkariyhtyeen (Elegants, Teenagers...) kanssa. Passionista otettiin tarinan mukaan vain 1000 kappaleen painos, josta valtaosassa etiketit liimattiin vahingossa väärinpäin. 2 The Tide Has Turnes / instr. Jo 50-luvun Arabiansissa mukana ollut Danny Austin on elossa ja laulaa nykyäänkin kotikirkkonsa kuorossa.. Pääosa singleistä tuhottiin ja jäljelle jääneistä on vuosien varrella kehkeytynyt suuri keräilyharvinaisuus, oikeinpäin liimattuja painoksia ei taida olla muualla kuin sessioon osallistuneen porukan hallussa. Hugh Harris, Dave Watt ja Mary Ann Thomas ovat kuolleet. Nyt on pakko olla kriittisiä molempien nimien kohdalla. vers. Kyseessä on kuten arvata saattaa jo edellisen singlen b-puolella julkaistun Show... Olen nähnyt noilta ajoilta I Stayed Home -a cappellan, edelleen ihastutti yhtyeen taitava laulanta. Taylorin nimeä ei mainita, tuottajaksi ja sovittajaksi on merkitty Jack Perricone (tai Terricone?). Myös Jimmy Hollinger -niminen tulokas, hänkin Van McCoyn entisiä holhokkeja, oli tiettävästi noilla levyillä mukana, samoin Dave Watt, joka oli 70-luvulla noussut yhtyeen pomoksi Hugh Harrisin siirryttyä muualle. Taylorin sävelmä. Kaiken kaikkiaan Ad Libsien versio on hyvä, soulin näkökulmasta parasta antia yhtyeen tarinassa. Rosen väitetään olleen mukana myös joillakin 60-luvun levyillä, mutta siihen tietoon en usko. Love Me on hidas ja nihkeä balladi. Kun Ad Libs teki vuonna ‘88 viimeiset tiedossani olevat levynsä, oli Bartley palannut solistiksi. Kolmas Share-single on molemmilta puoliltaan kevyempää, melkein Motown-vaikutteista mediumsoulia. Se on olevinaan leppoisa, mutta jää turhaan junnaamaan. Solisti (edelleen Linda Goodson?) ei vakuuta, sen sijaan taustakuoro on erittäin ponteva. Se ei sisällä hyllyjen aarteita, vaan hyvän kattauksen Ad Libsin musiikkia neljännesvuosisadan ajalta, siis Boy From New York Citystä Johnnie Boyhin. 22 • 4 2015 ärsyttää. 1 & 2 Passion 1 Spring And Summer I Don’t Need A Fortune Teller Fortune Teller on John I. 3 Close To Me / instr. -raidan uusinta. Yhtye kävi silloin Englannissa ja sai hyvän vastaanoton, vaikka esimerkiksi Boy From New York City ei koskaan ollut siellä alkuperäisversiona listoilla. VIIMEISET VAIHEET Ad Libs jatkoi esiintymisiään ja jopa levyttämistä enemmän tai vähemmän säännöllisesti läpi 70ja 80-lukujen. Joitakin esiintymiskeikkoja Ad Libs teki, mutta ei levyjä. Vanhasta kaartista vain Hugh Harris ja David Watt olivat jäljellä. Right On 105 Dance With Me Children, pts. Nimensä merkki on joka tapauksessa saanut hänen mukaansa. Dave Watt oli mukana, samoin paluun tehnyt Mary Ann Thomas. Myersin hyväksyn, hän oli nimittäin Blues & Soulin 70-luvun alun kuvissa kakkostyttönä. Tytöistä Irene Baker on edelleen mukana, mutta hänen parikseen on tullut Rose Myers, lisäksi poikapuolta vahvisti uusi kaveri Arthur Robinson. Toisaalta McCoy on keksinyt taustasoitantaan mukavia pikku juttuja, erityisesti viulujen käyttö saumakohdissa tuo esitykseen eloa. Taylorin varta vasten perustamalle merkille. 2000-luvun julkaisuista kiinnostavin on numerolla Passion 1001 julkaistu 29 raitaa sisältävä kooste, jonka nimi on ”I Don’t Need No Fortune Teller”. Todennäköisesti Robinson tuli mukaan vasta 70-luvun alussa, sitä ennen yhtyeessä käväisi ainakin Share-levytysten aikaan vanha tuttu Norman Donegan. Dance With Me Children oli niin kuin nimestäkin voi päätellä tylsähköä diskoilua. Right Onja Passion-sinkkujen solisti oli Van McCoyn Vando-merkillä 60-luvulla levyttänyt Chris Bartley, joka muistettaneen parhaiten vuoden ‘67 top ten -hitistään The Sweetest Thing This Side Of Heaven. Singlen 104 b-puolen Appreciaton on Giving Upiin verrattuna tyhjäpäiväinen rynkytys. Kun totesin aikaisemmin, että Wattin sukunimi on esiintynyt myös muodossa Watts, niin huomasin tarkennuksena, että Soul Discography on käyttänyt aluksi Watts-muotoa, mutta muuttaa sen juuri 70-luvulle tultaessa muotoon Watt, olisikohan tässä ihan tutkittu totuus. Väitetään, että nuo viimeiset singlet tehtiin John I. Hauskaa tuntuu porukoilla olevan ja solisti on sekä äänen että kuvan perusteella Mary Ann Thomas. John I. 4 Santa’s On His Way I’ll Stay Home Dave Watt oli säilyttänyt johtajan roolinsa, hänet on myös merkitty tuottajaksi yhdessä Ray Blockin kanssa. Uusi poikajäsen oli Ray Block ja uusi tyttö Abby Grant. Solisti-Bartleyn laulussa ei ole isompaa moitittavaa. Ainoa mitä jäin kaipaamaan olivat Creations-levytykset. Vuonna ‘70 oli kokoonpano taas vaihtunut. 101:n a-puoli on nimensä mukaisesti naisnäkökulmalaulu, yllättävän sielukas sellainen.. Chris Bartley oleili 80-luvun puolivälissä Englannissa, missä hän teki joitakin levytyksiäkin. Johnnie Boy 1 I Stayed Home / a cappella vers. Muuten 90-luku oli jo hiljaista aikaa. Miessolistina toimi tässä vaiheessa Arthur Robinson, joka ei saanut sävyttömästä sävelmästä mitään irti. Uudistunut Ad Libs teki vuonna ‘70 yhden singlen: Capitol 2944 Love Me I Know All About You Lisäksi löytyy maininta hyllylle jääneestä raidasta One Guy One Girl. Kiusallisia nuo sekaannukset nimissä, mutta kaikenlaista sattuu, kun väki vaihtui kaiken aikaa, muistelijoita on useita ja heistä useimmat ovat kuolleet. Tuoreimmat uutiset ovat suruviestejä, kuinkas muuten. Molemmat olivat laulaneet 70-luvulla The Vintage -nimisessä yhtyeessä, jossa myös alkuperäinen Arabianskonkari James Wright oli käväissyt. Eräässä noiden aikojen valokuvassa esiintyy kaksi tyttöä, toisen nimi oli Ella Little ja toisesta löytyi vain etunimi Natalie. Samaten Arthur Robinsonin kerrotaan olleen jo 60-luvulla mukana, vieläpä solistina, mikä Hugh Harrisin vahvan aseman tietäen ei voinut olla mahdollista. Pakko uskoa, kun ei parempaakaan tietoa ole, sitä vain ihmettelen, missä kunnossa hän on 80-luvun lopussa ollut, hän oli nimittäin aloittanut oman muusikon uransa jo 30-luvulla. Uskaltaisinko luottaa väitteeseen, jonka mukaan Mary Ann Thomas oli 106:lla solistina. McCoymaiset jouset hallitsevat taustoja ja yhtye lauloi sujuvasti. vers. Levypussin kuvassa on mukana vain yksi tyttö, joka pääsikin itse levyllä pätemään, esitystä voisi melkein kutsua poikatyttöduetoksi. Passionista olen kuullut vain b-puolen. Vuosikymmenen lopulla on tosin julkaistu kaksi singleä, lämmittelyhenkinen Human / New York In The Dark (Stoop Sounds 513) ja joulumuistelo Santa’s On His Way, mutta kumpikin on tietääkseni uudelleenjulkaisu 60-luvun levytyksistä. Ad Libsin tapauksessa ristiriidat eri tietolähteiden välillä ovat valitettavasti tavallista pahempia. Kokoonpanosta on eri lähteissä hyvinkin ristiriitaisia tietoja (tai arvauksia)
Kuollessaan San Dimasissa Kaliforniassa 11. Itse hän silti rohkaistui takaisin keikkalavoille vasta 80-luvun alussa Los Angelesin harpistikollegoiden tuella. Jari Kolari & Pete Hoppula. Sen jälkeen muut soittimet saivat jäädä ja Dyer keskittyi täysin uudenlaisen vahvistetun harpun soittamiseen. Blind Pig -merkin 1996 uudelleenjulkaisema Murray-albumi (”Jukin’”, BPCD 5028) sisälsi neljä ennenkuulematonta kappaletta, joista yhdellä oli mukana huuliharppuineen myös George Smith. 65-vuotiaana 5.5.2015), ryhmän neljännen solistin Bobby Jonesin, kitaristien Kid Ramosin ja Kirk Fletcherin, basisti Ronnie James Webberin sekä rumpali Richard Innesin kanssa. Jukesin kanssa. Dyer teki ensimmäiset kaksi singleään 1979 Shakey Jake Harrisin Good Time -merkille. Johnny Dyer esiintyi myös Long Beach Blues Festivalilla yhdessä James Cottonin kanssa sekä useilla Mark Hummelin tuottamilla vuosittaisilla ”Blues Harmonica Blowout” -kiertueilla. Smith otti nuorukaisen siipiensä suojaan ja kaksikko alkoi esiintyä ”Father & Son” -duona aktiivisesti paikallisissa kuppiloissa. Vuonna 1983 oli vuorossa kokonainen albumi Murray Brothers -merkille (MB-1004) yhtyeensä L.A. Poika sai ensikosketuksen soittimeensa löydettyään pellon pientareelta vanhan huuliharpun seitsemän vanhana ja innostui puhaltelemaan sitä radiosta kuulemiensa suuruuksien (mm. 60-luvun puolella blues alkoi kuihtua myös Kalifornian auringon alla ja kuten Dyer on itse todennut ”Suurin syy oli samperin Motownin tuleminen kuvioihin mukaan ja kaikki romahti siihen jytinään”. ”LP-levymitoilla ” 10 euroa + pm. Jazz Gillum, John Lee Williamson) innoittamana. 4 2015 • 23 Kuusi numeroa vuodelle 2015 yhteensä 40 euroa osoitteessa: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Tuotteet nyt saatavilla FBS ry:n web-shopista: bluesnews.mycashflow.fi CD:t vain 15 euroa + pm. Johnny Otis, Jimmy Witherspoon, Lowell Fulson sekä T-Bone Walker. Heistä Smithin lisäksi etenkin Shakey Jake, Harmonica Fats sekä Rod Piazza olivat merkittävässä roolissa. 74-vuotiaana 2.11.2014) ja Randy Chortkoffin (k. levyille ”Hard Times – The L.A. 2 – East Meets West, Live At Moe’s Alley” (Mountain Top 1840, 2004), ”House Rockin’ And Blues Shoutin!” (Blue Witch 103, 2007) sekä ”Broadcasting The Blues!” (Southwest Musical Arts Foundation 04, 2008). Dyer perusti samoihin aikoihin myös Blue Notes -nimisen yhtyeen, jonka kanssa hän pääsi säestämään kaupunkiin tulevia vierailijoita, kuten J.B. marraskuuta 2014 Johnny Dyer oli saavuttanut 75 vuoden iän. Blues Anthology” (Black Magic 9016, 1992), ”Jump & Swing With Black Top” (Black Top 7007, 1997), ”Friday Night Live” (Pacific Blues PBRC 2001, 2000), ”Blues Across America – The Los Angeles Scene” (Cannonball 29207, 2000), ”Blues On My Radio” (Southwest Musical Arts Foundation 01, 2003), ”Blues Harp Meltdown, Vol. Vuonna 1958 Johnny päättikin suunnata mieluummin Losiin kuin monien muiden suosikkikaupunkiin Chicagoon. Burnsiden, Kid Ramosin ja Rick Holmstromin levyillä. Dyer ehti näppäillä myös kitaraa ja kolistella rumpuja monen muun nuoren tavoin, kunnes kuuli 50-luvun alussa Nashvillen radioasemalta uutta sähköistynyttä bluesia Little Walterin, Walter Hortonin ja Sonny Boy Williamson II:n esittämänä. Dyerin eno oli kehunut kirjeissään pojalle Los Angelesin hienoa nousevaa blues-yhteisöä, jossa vaikuttivat mm. Kitaristi Rick Holmstromin kanssa Black Topille 1994–95 tehdyt pitkäsoitot ”Listen Up” (BT-1101) sekä ”Shake It!” (BT-1114) nostivat Dyerin jo hiukan laajemman kuulijakunnan tietoisuuteen. Esiintymisiä kertyi lisäksi mm. Suomessa hän esiintyi ainoan kerran Rauma Blues -festivaaleilla heinäkuussa 2008 osana The Mannish Boys -kiertuekokoonpanoa yhdessä niin ikään hiljattain edesmenneiden Finis Tasbyn (k. Nämä kaikki mainitut ovat todella laadukkaita Chicagobluesin helmiä – esitettynä mukavalla West Coast -lisällä. Dyerin viimeinen ”oma” albumi oli vuonna 2004 Mark Hummelin kanssa tehty ”Rolling Fork Revisited” (Mountain Top 201), mutta mies ehti olla vielä mukana lukuisilla niin Delta Groove -yhtiön äänitteillä (Rod Piazza, The Mannish Boys, Pieter ”Big Pete” van der Pluijm) kuin myös mm. Huttoa, Jimmy Reediä ja Jimmy Rogersia. Taidon kartuttua Johnny pääsi jo teini-iässä keikkailemaan paikallisille klubeille hieman itseään vanhemman Smokey Wilsonin kanssa. Mies vetäytyi vuosiksi bisneksestä ja palasi siihen vasta nähtyään Muddy Watersin esiintyvän Troubadour-klubilla – ja huomattuaan bluesilla olevan vielä mahdollisuutensa. ”Onni suosi rohkeaa”, sillä Dyer tapasi lähes heti alueen harpistisuuruuden George ”Harmonica” Smithin, joka tosin tunnettiin tuolloin nimellä Little Walter Jr. Tilaa Blues News! BN-kauppakassi! Blue North -levyjä ! OMAA TUOTANTOA! JOHNNY DYERIN JOHNNY DYERIN Bluesharpisti-laulaja Johnny Dyer syntyi 7.12.1938 Stovallin plantaasilla Rolling Forkissa, Mississippissä – samassa paikassa, josta Muddy Waters lähti maailmalle muutamaa vuotta aikaisemmin. Barry Levensonin, Bill Stuven, Jake Matsonin, R.L
Suomessa hän oli saavuttanut Sata lev ytäht eä, 1957 Jet Magazine 17.3.1960 POHJOLAN R&B-LUMOTTARET POHJOLAN R&B-LUMOTTARET. 24 • 4 2015 Suomessa tavalla tai toisella 1950ja 60-luvuilla huomioitujen naispuolisten rhythm’n’bluesja blues-artistien kavalkadisarjan kolmas jakso (ks. edelliset artikkelit BN-numeroista 4/2014 ja 6/2014) pureutuu meillä niin levytystensä, tv-näyttäytymistensä kuin mediatempaustensa kautta hyvinkin tunnetuksi tulleeseen Eartha Kittiin, Suomessa toukokuussa 1962 Louis Armstrongin All Stars -kokoonpanon matkassa vierailleeseen Jewel Browniin sekä The Sherrys -tyttöyhtyeen jäsenenä Pohjoismaihin aikoinaan tutustuneeseen ja sittemmin pysyvästi Ruotsiin asettuneeseen Charlotte Butleriin alias Lotta Hedlundiin. Pöljien diskorenkutusten sijaan Eartha Kitt kuitenkin muistetaan vielä tänäkin päivänä ennen kaikkea itämaissävyisestä schlageristaan Uska Dara, jonka tammikuussa 1957 käynnistyneellä kolmen kuukauden Suomenlistakaudella hänen onnistui kammeta itsensä sinkkutilaston toiseksi korkeimmalle jakkaralle. Kolminkertainen Tonysekä kaksinkertainen Grammyja Emmypalkintoehdokas tunsi olonsa kotoisaksi yhtälailla niin teatterilavoilla, utuisissa yökerhoissa, tv-tuotannoissa kuin valkokankaillakin. Pianisti Olli Ahvenlahden johtaman suomalaiskvartetin seurassa Kirjurinluodolla diivaillut Kitt oli 61 vuoden iästään huolimatta yhä kuumaa valuuttaa showbisneksessä. PETE HOPPULA tuoreimmat hittinsä keväällä ja kesällä 1984 kotimaisten sinkkumyyntitilastojen sijalle 2 kavunneella kappaleella Where Is My Man sekä sijan 19 tavoittaneella, niin ikään mieskeskeisellä teemalla varustetulla I Love Men'illä. Hänet muistetaan myös ääninäyttelijänä eritoten Disneyn animaatiofilmeiltä. Pohjolaan Eartha Kittin maine oli kiirinyt jo vuosia ennen hänen ensivisiittiään Helsingin Kalastajatorpalla vuonna 1970 tai valtakunnan mediassa laajimmin huomioitua keikkaa Pori Jazzeilla 1988. EARTHA KITT – SEURAPIIRIEN LEMMIKISTÄ SKANDAALIDIIVAKSI Fyysiset standardit monipuolisen artistin taiteilijakuvalle antanut Eartha Kitt hallitsi laulajana omaan jäljittelemättömään tapaansa lukemattomat musiikkityylit yökerhojazzista kansanlauluihin, eikä siten epäröinyt levyttää urallaan aika ajoin myös sangen puhdasoppista rhythm’n’bluesia. Toki Kitt tullaan ikuisesti yhdistämään myös meillä vuoden 1953 esikoisalbuminsa ”RCA Victor Presents Eartha Kitt” jättihitteihin Santa Baby ja C’est Si Bon. Puuvillaplantaasilla Etelä-Carolinan Orangeburg Countyssä sijainneessa pikkukaupungissa lähellä Columbiaa 17.1.1927 syntynyt Eartha Mae Keith oli afroamerikkalaista ja cherokee-veriperintöä edustaneen Mamie Keithin sekä tiettävästi saksalaistaustaisen kylänmiehen jälkeläinen. Aikuisuuteen hänet kuitenkin kasvatti toinen nainen nimeltä Anna Mae Riley, jonka Eartha halusi pitkään uskoa olleen myös hänen biologinen äitinsä
Faustus” -nimisessä lavaproduktiossa. Ei liene kiistäminen, etteivätkö ulkonäöltään eksoottisen Eartha Kittin fotogeenisesti täydellisyyttä hiponeet raamit sekä keskivertojulkimoita provokatiivisemmat käytöstavat. cabaree-laulajana v. Kittin muita 50-luvun elokuvasuorituksia sisältyy amerikkalaisfilmeihin ”Mark Of The Hawk” (1957, yhdessä mm. Sammy Davis Jr.). Dunhamin porukassa hän sai tilaisuuden esiintyä myös Pariisissa, missä sikäläinen yökerho-omistaja nappasi parikymppisen neidon joksikin aikaa oman klubinsa palkkalistoille. Louis Blues” (1958, mm. Vuonna 1945 tähdenalku (joka oli muuttanut sukunimensä tässä vaiheessa Kittiksi) oli jo nähty Broadwaymusikaalissa ”Carib Song”. Kitt nähtiin mm. ”Shinbone Alley” (1957) sekä ”Jolly’s Progress” (1959). Sidney Poitierin kanssa), ”St. Nat ”King” Cole) ja ”Anna Lucasta” (1959, mm. 4 2015 • 25 Totuus alkoi valjeta viimeistään tytön kahdeksantena elinvuotena, kun aviomiehetöntä sinkkuelämää siihen saakka viettänyt Riley muutti asumaan uuden sulhonsa luokse, joka taas ei kaivannut kattonsa alle huomattavasti vaaleaihoisempaa ottolasta. Ensimmäisen teatteripääroolinsa Kitt sai v. Viimeksi mainitun myötä nousivat kansan tietoisuuteen myös menestyskappaleet Monotonous, Uska Dara ja C’est Si Bon. Vuonna 1943 Eartha liittyi jäseneksi tanssia, musiikkia, kabareeta ja näyttelemistä yhdistelleeseen mustaan Katherine Dunham Company -kiertueryhmään, jatkaen seurueen matkassa aina vuoteen 1948 saakka, jolloin hän myös vilahti pikaisessa cameo-roolissa John Berryn ohjaamassa Universal-yhtiön elokuvassa ”Cashbah”. Riley ei halunut luopua vanhemmuudestaan, mutta koska asumisjärjestelyt eivät tulleet enää kyseeseen, oli Eartha näin ollen passitettava seuraavaan kasvattiperheeseen New Yorkiin. Paluu Broadwaylle tapahtui vuosina 1954–55 esitetyn ”Mrs. 1951 julkaistussa italialais-ranskalaisessa komediassa ”Parigi È Sempre Parigi”. 1950 hartaalta ihailijaltaan Orson Wellsiltä ”Dr. Oikeaan äitiinsä hän pääsi tutustumaan vasta Anna Mae Rileyn kuoleman jälkeen. Eurooppaan hän tiettävästi reissasi sooloartistina ensimmäisen kerran aivan 50-luvun alussa, jolloin työkalenteriin lukeutui edelleen muutamia elokuvarooleja. Lisää teatteritoimeksiantoja mahdollistivat mm. Esiintyessään New Yorkin The Village Vanguardissa hänet vuorostaan bongattiin Broadway-musikaaliin ”New Faces Of 1952”. Patterson” -näytelmän dramaattisemmassa roolissa, josta Earthaa siunattiin ensimmäisellä Tony-ehdokkuudella. Vuoden mittainen näytösputki jatkui kansallisen kiertueen sekä 20th Century Foxin elokuvaversion (”New Faces”) merkeissä
pirteinä r&b-shuffleina esitetyt orkesterinumerot I’ve Got That Lovin’ Bug Itch ja My Heart’s Delight), neljällä bonusraidalla täydennetyllä debyyttialbumin uusintavedoksella ”That Bad Eartha” (1956) sekä mm. Esimerkiksi Yvonne Carrén tavoin myös Eartha kykeni omaksumaan kappaleita foneettisin keinoin sekä sen jälkeen tulkitsemaan materiaalia uskottavasti vaikkapa espanjaksi, japaniksi, saksaksi ja jopa ruotsiksi. 50-luvulle tultaessa Eartha Kittistä olikin jo muodostunut käsite musiikkiteollisuudessa, kun onnistuneet valkokangasja näytelmäroolit siivittivät hänet levytyssopimuksen tekoon. Pitkää päivää painaneella moniosaajalla riitti kaiken aikaa työtehtäviä myös yökerhoviihdyttäjänä. Huomionarvoinen tv-rooli lohkesi myös sarjasta ”I Spy”, josta Eartha niiasi itselleen Emmy-ehdokkuuden. 1953 kiipesi peräti sijalle 7 kokonaan USA:ssa sijoittumaton Under The Bridges Of Paris, alkujaan Vincent Scotton 1910-luvulla kirjoittama evergreen. 50-luvun viimeisen sinkkumenestyksen Kitt saavutti niin ikään Australiassa, jälleen joulumarkkinoille suunnatulla lauluyhtyetyylisellä kappaleella Nothin’ For Christmas (#18). Lisää hittimerkintöjä tarjosivat Yhdysvalloissa vuonna 1954 Lovin’ Spree (Billboard #20), Somebody Bad Stole De Weddin’ Bell (Billboard #16) sekä Australian listoilla sijalla 12 käväissyt vanha Cole Porterin Broadway-sävelmä Let’s Do It (Let’s Fall In Love). seikkailuleffassa ”Saint Of Devil’s Island” (1961) sekä traagisessa riippuvuushoitolaan sijoittuneessa draamassa ”Synanon” (1965). puhuttelevan Lullaby Of Birdland -slovarisovituksen sisältävällä ”Thursday’s Child’lla” (1957), joka ilmestyi parahiksi vauhdittamaan Kittin ensimmäisen samannimisen omaelämäkertakirjan myyntiä. Tämän jälkeen seurasi MGM-merkin ainokainen, svengaava ”Bad But Beautiful” (1962) sekä kolme brittijulkaisua EMI Columbian leivissä: jazzlaulu-klassikoista koostuneet ”The Romantic Eartha” (1962) ja ”Love For Sale” (1965) sekä Kööpenhaminassa taltioitu ”Live In Tivoli” (1963). 26 • 4 2015 ja niistä seuranneet toistuvat kohulööpit olisi edesauttaneet hänen nousuaan kohti julkisuuden polttavimpana hehkuvaa valokeilaa. Höpsö noveltyjoululaulu Santa Baby kelpasi myös briteille sikäläisen listan häntäpään noteerauksella #84, sen sijaan Englannissa v. Viidestä RCA-pitkäsoitosta Henri Renén kokoonpano hoiti säestystehtävät kaikkiaan neljällä: etnispainotteisella ”RCA Victor Presents Eartha Kitt’llä” (1953), iskelmällisellä ”Down To Eartha’lla” (1955, mukana mm. ”Bluesin isän” W.C. Lisäksi kalifornialainen GNP Crescendo julkaisi häneltä konserttitallenteen ”Eartha Kitt Live At The Plaza” (1965) ja Decca Records vielä joukon espanjankielisiä lauluja albumilla ”Sings In Spanish (Canta En Español)” (1965). 50-luku näyttäytyy Eartha Kittille erityisen vahvana kautena myös hänen LP-tuotantoaan tarkastelemalla. Ryhdyttyään keikkailemaan enemmän Euroopassa neljää kieltä puhunut sekä vähintään seitsemää sujuvasti laulanut Kitt kietoi levyostajat pauloihinsa lisäämällä englannin aksenttiinsa ranskalaisia sävyjä. Louis Blues” -albumilla studiokavereina häärivät Shorty Rogers orkesterijäsenineen. Vuonna 1960 oman tähtensä Hollywoodin Walk of Famelle saanut Eartha pääsi edelleen loistamaan myös filmiteollisuudessa, tehden puherooleja mm. Tämä ei kuitenkaan vähennä hänen ansioitaan lahjakkaana taiteilijana, erityisesti persoonallisena vokalistina. Seeco-merkin mambo-singlestä Tierre Va Tembla / Caliente vuonna 1952 startannut äänitetuotanto sai uuden purevan kierteen Kittin solmittua monivuotisen diilin RCA Victorin kanssa. Televisiossa vuosina 1966–68 rullannutta ”Batmaniä” Kitt kutsuttiin pelastamaan sarjan viimeisellä tuotantokaudella, kun Kissanaista siihen saakka esittäneelle Julie Newmarille oli löydettävä pikaisesti korvaaja. June Carrollin ja Arthur Siegelin kirjoittama ”New Faces” -leffamelodia Monotonous avasi pelin vielä varovaisten myyntilukujen saattelemana, mutta kaikilla seuraavilla vuoden 1953 sinkkujulkaisuilla päästiin jo kunnolla listahittien makuun: Uska Dara (Billboard #23), C’est Si Bon (#8), Santa Baby (#4), I Want To Be Evil (#22). Uusi sopimus vuonna 1959 Kapp-merkin kanssa poiki edelleen kaksi tasokasta, etno-jazzillisemmille linjoille jälleen palannutta LP:tä, ”The Fabulous Eartha” (1959) ja ”Revisited” (1960), joista jälkimmäisellä Kitt tosin tyytyi etupäässä versioimaan uudelleen omia aikaisempia RCA-suosikkejaan. Handyn elämästä kertoneessa vuoden 1958 Paramount-elokuvassa kuulluista big bandja dixieland-esityksistä kootulla ”St. 60-luvun lopun poliittiset tuulet johtivat kuitenkin sekä vaikutusvaltaa että kärkkäitä mielipiteitä omanneen Kittin ottamaan
v. Washingtonissa, DC:ssä hän taas hääri näkyvästi mukana ryhmittymässä ”Rebels with a Cause”, jonka missiona oli siivota paikalliset nuoret pois kaduilta pahanteosta sekä parantaa muutenkin lähiöalueiden elinoloja. Sodanja rasisminvastaisten toimien ohella Kitt touhusi myös Women’s International League for Peace and Freedom -yhteisössä sekä kunnostautui samaa sukupuolta edustavien avioliiton ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia parantavien lakialoitteiden keskeisenä puolestapuhujana.. Wilsonin käsialaa olevan Vid Kajenin. Ruotsalaiskuriositeetteihin kuuluu lisäksi Kittin kiistatta rokahtavin tallenne, vuonna 1956 RCA-singlenä ilmestynyt nuorekas jiver Honolulu Rock And Roll. Earthan aikaansaannoksia oli mm. 1960 amerikkalaisen Sanford Goldin orkesterin kanssa EP-levyn, jolla hän esitti kaksi ruotsiksi laulettua kappaletta, Åke Gerhardin kirjoittaman iskelmän Rosenkyssar sekä Henrik Blichmannin ja S.S. Seuraava skandinaavinen operaatio oli vuonna 1962 Kööpenhaminassa nauhoitettu ”Eartha Kitt At Tivoli”, jolla Kitt luotti etupäässä Santa Babyn, Love For Salen, I Want To Be Evilin ja C’est Si Bonin tapaisiin bravuureihinsa. Se kainostelemattomuus, jolla artisti oli osittain maineensa rakentanutkin, johti hänet useiksi vuosiksi kotimaansa mustalle listalle – ja ajoi silmänräpäyksessä koko loistokkaan uran ripeään laskukierteeseen. Johnsonin rouvan Claudia ”Lady Bird” Taylorin illallisvastaanotolla lipsahtaneen harkitsemattoman sodan vastaisen puheenvuoron jälkeen, menneensä lopulta liian pitkälle. 1970 sekä sen jatkeeksi pari saksan ja englannin kielellä laulettua ”rotestihenkistä” folk-neliviitosta. Vietnamin sotaa ja sitä kautta vallitsevaa amerikkalaisyhteiskuntaa voimakkaasti moralisoineet kommentit eivät aina herättäneet sympatioita maan konservatiivivetoisessa kansanosassa – ja pian Kitt saikin todeta, Valkoisessa Talossa Presidentti Lyndon B. Vuosikymmenen lopputaipaleen hän pyhittikin entistä leimallisemmin etnokulttuureille, mitä ilmensivät Caedmon-merkillä 1968 julkaistut LP:t, Grammy-ehdokkuudella huomioitu ”Folk Tales Of The Tribes Of Africa” sekä Moses Gunnin kanssa äänitetty ”Black Pioneers In American History”. Suomi: HMV TG 208 (78) – Somebody Bad Stole De Wedding Bell / Sandy’s Tune (1954) HMV TG 215 (78) – Let’s Do It (Let’s Fall In Love) / Santa Baby (1954) HMV TG 240 (78) – Lovin’ Spree / Under The Bridges Of Paris (1954) HMV TG 256 (78) – Freddy / Sweet And Gently (1955) HMV TG 290 (78) – C’est Si Bon (It’s So Good) / Uska Dara Oh! Those Turks (1956) Ruotsi: HMV X 7922 (78) – C’est Si Bon / Uska Dara (1953) RCA FA 6521 (45) – Honolulu Rock And Roll / There Is No Cure For L’amour (1956) Spark SP 5001 (45) – Hurdy Gurdy Man / Catch The Wind (1970) tämän tästä julkisesti kantaa ympärillään velloneisiin ilmiöihin. Jonkinasteinen suosikkilevy oli myös Ruotsissa Spark-merkin lisenssillä ilmestynyt Donovan-coversinkku Hurdy Gurdy Man / Catch The Wind vuonna 1970. 4 2015 • 27 POHJOISMAISILLA LEVYILLÄ 1953–70 Heti artikkelin alussa viitattujen kansainvälisten ja siten myös Skandinaviassa breikanneiden 50-luvun hittien jälkeen ensimmäisenä konkreettisena Pohjois-Euroopan valtaustoimenaan Eartha Kitt äänitti v. Ennen yli kymmenvuotista levytystaukoa ilmestyi vielä englantilaisella Spark-merkillä albumi ”Sentimental Eartha” v. 1966 perustettu Kittsville Youth Foundation, aatteellinen yhdistys, joka ajoi epätasa-arvoisessa asemassa olleiden Los Angelesin Wattsin alueen nuorten etuja. Asetelman valjettua Kitt näki parhaakseen jatkaa työskentelyä Euroopassa ja Aasiassa. Yhteiskunta-aktivismin harjoittajana Kitt oli jo tässä vaiheessa joka tapauksessa konkari, CIA:n tehoseurannassakin hän oli ollut omien sanojensa mukaan jo vuodesta 1956 lähtien
Brownin nuorekas olemus sekä kohensi muutoin ikääntyneen All Starsin lavaolemusta että toi sen ohjelmistoon mukaan tanssittavampaa rhythm’n’bluesia ja ajanmukaisia pop-numeroita. Kaikkiaan noin puolentoista vuoden ajan, parin kympin iltaliksalla seitsemänä päivänä viikossa esiintynyt Brown sai Rubysta lopulta tarpeekseen tämän rynnittyä eräänä yönä hänen pukuhuoneeseensa vaatimaan itselleen puolikasta 100 dollarin tipistä, jonka Jewel oli saanut eräältä klubin kanta-asiakkaalta. Samaan aikaan hän nettosi Houstonin klubeilla 50 dollaria yhdeltä illalta ja saattoi yöpyä omassa kotipunkassaan. Tarkempiin artistineuvotteluihin hän kutsui silti Jewelin sijaan hänen siippansa Eddie Curtisin, varmistaakseen naisen nuhteettomuuden. Tasokkaat, häpeilemättömän viihteellisiksi muovatut pop-r&b-kiekot Looking Back / I Ain’t Givin’ Up Nothing (If I Can’t Get Somethin’. JAZZ-TRUMPETIN VIETTELEVÄ KUTSU Kesä 1961 käynnistyi vauhdikkaasti, kun Brownille annettiin mahdollisuus – omalla tavallaan hyvin surullisen yhteensattuman kautta, Armstrongin pitkäaikaisen naissolistin Velma Middletonin menehdyttyä 43-vuotiaana kesken kiertueen 1961 Sierra Leonessa sydänkohtaukseen – valita tulevan työnantajansa joko Duke Ellingtonin tai Louis Armstrongin välillä. 30.6.1961 saattue siirtyi varsinaisille Newportin jazz-festivaaleille. 30 • 4 2015 kantautui kielteisempiäkin mielipiteitä. Jokaisen tienaamansa lantin hän kantoi edelleen kiltisti perheen yhteiseen kassalippaaseen. Sopuisaa keikkayhteistyötä jatkui 36 vuotta vanhemman Armstrongin kanssa aina heinäkuulle 1968 saakka. Vuosikymmenen vaihteeseen mahtui vielä lyhytikäinen avioliitto muusikko Eddie Curtisin kanssa sekä heidän poikansa syntyminen. Sännättyään ensin hoitamaan kotona Houstonissa erinäisiä käytännön asioita, laulajatar hyppäsi valmiiksi maksetulle New Yorkin lennolle ja sieltä samantien bussin kyytiin kohti Bostonia, missä hän suoritti ensimmäisen keikkansa Louisin kanssa Newport Jazz -festivaalien pitäjän George Weinin Storyville-klubilla. Lisäksi Jeweliä oltiin kosiskeltu Atlantic-merkille, mutta hän oli torjunut tämänkin tarjouksen. Hurjimpien veikkausten mukaan Armstrongin yhtyeen naissolistin pestiin oli ollut tarjolla jopa viitisensataa hakijaa. Joe Glaser oli kuitenkin käynyt kuuntelemassa Brownia klubikeikoilla ja tuli päivä päivältä vakuuttuneemmaksi löydöstään. Yleiseksi keikkakäytännöksi muodostui, että Jewel astui parrasvaloihin ensimmäisen setin loppujaksolla sen jälkeen kun tähti oli ensin esittänyt yleisön eniten toivomat klassikkonsa. Kaupungin parhaimpien studiomiesten kanssa äänitetty levy No You Can’t Kiss Me (No More) / Where Do I Go From Here esitteli 17 ikävuottaan valmiimman ja varttuneemman oloisen, voimakasäänisen r&b-laulajattaren. Middletonin ja Satchmon välit olivat olleet poikkeuksellisen läheiset eikä kukaan halunnut tieten tahtoen loukata Armstrongin tunteita. Louisin kanssa kun eivät holistit, narkkarit tai muut ongelmatapaukset työskennelleet. Luvattu keikkakorvaus 75 taalaa viikossa ei kuitenkaan kattanut edes matkakuluja, joten tyttö päätti kieltäytyä toistamiseen. Jewelin lauluvuoro kattoi yleensä reilun kourallisen soolonumeroita (St. Alusta selvittyään Brown otti ryhdikkäästi paikkansa niin yhtyeessä kuin Armstrongin luottokollegana ja ystävänä, kääntäen tilanteen osaltaan monivuotiseksi menestystarinaksi. Jatkoa seurasi Jack Rubyn ja Joe Slatinin 1959 perustamalla, alusta pitäen kyseenalaista mainetta nauttineella The Sovereign Clubilla Dallasissa, Teksasissa. Tästä vain paria vuorokautta myöhemmin (2.7.) orkesteri pönötti uusitussa muodostelmassaan tv:ssä, Ed Sullivan Shown vieraana. Levyttämään Jewel pääsi ensi kertaa vuonna 1956 Houstonin Duke-merkille. Lionel Hamptonin vaimo Gladys oli pyytänyt Brownia ottamaan yhteyttä heti valmistuttuaan high schoolista. jäsen, mutta Louisin All Stars -orkesterissa hän olisi sentään jo seitsemäs. Sitäpaitsi harvat uskalsivat spekuloida silläkään, kaipasiko tämä edes uutta naislaulajaa bändiinsä. Grant ihastui jamikumppaniinsa ja yhteistyötä harjoitettiinkin ammattimaisemmissa merkeissä läpi loppuvuoden. Kolikko kääntyi siis neworleansilaistrumpetistin puolelle. Jewel tekikin niin ja sai ällistyksekseen uuden tarjouksen orkesterinjohtajalta. Seuraavaksi Brown siirtyi T.J. Velma Middletonin (1.9.1917–10.2.1961) menettäminen oli riipaissut Satchmoa syvästi, eikä hänellä ollut hetkeen naislaulajaa kiertue-kattauksessaan. Vuonna 1957 Brown eksyi lomallaan Los Angelesissa pianisti Earl Grantin bändin keikalle Club Pigallessa. Curtis hoiti osuutensa ja järjesti vaimolleen jälleen uuden kruuna vai klaava -tilanteen – ja koska ratkaisu oli tehtävä pikaisesti, Brown päätyi järkeilemään vaihtoehtojaan nokkimisjärjestyksen kautta: Duken 17 miehen komppaniassa hänestä olisi tullut ryhmän 18. Vuonna 1962 Jewel ennätti vielä solmia soolodiilin Liberty-merkin kanssa, mistä syntyikin kaksi Clyde Otisin tuottamaa ja Belford Hendricksin sovittamaa singleä. Laulupalkkiot eivät olleet aluksi valtaisia, mutta tipeistä jäi sentään jonkin verran myös sukanvarteen. Jefferies -nimisen herran omistamalle dallasilaiselle The Chalet -klubille, missä hän tutustui Tony Zoppiin, Associated Booking Corporationin (ABC) haarakonttorin pomoon ja tulevaan Las Vegasin Riviera Hotellin ohjelmapäällikköön, joka kirjoitteli näihin aikoihin myös omaa ”Dallas After Dark” -kolumniaan The Dallas Morning Newsiin (Zoppi tuli erityisen tunnetuksi Jack Rubyn sielunmaailmasta ja strippikerhobisneksistä kertoneesta artikkelistaan, jota varten hän oli haastatellut juttunsa kohdetta vain muutamia päiviä sen jälkeen, kun tämä oli ampunut John F. Louis Bluesin, Georgia On My Mindin, All Of Men, Bill Baileyn, Can’t Help Lovin’ Dat Manin ja Lover Come Back To Men tapaisten evergreenien ohella uudempina kappaleina mm. Studiolevyjä parivaljakko ei yhdessä tehnyt, mutta Louis Armstrong All Stars -kokoonpanon keikkaäänitteillä samoin kuin useilla tvja radiotallenteilla heidän toimistaan on säilynyt runsaasti mallikkaita dokumentteja. Ottajia 23-vuotiaan Brownin paikalle olisi kyllä riittänyt. Lisäksi Duke ei pitänyt lentämisestä lainkaan kun taas USA:n Hyvän Tahdon jazzlähettilääksi kruunattu Armstrong kierteli alati ympäri maailmaa. vauhdikas swingboogie My Man, Harry Belafontelta lainattu hurjadraivinen rumbablues Did You Hear About Jerry sekä Tony Bennettin yökerhoslovari I Left My Heart In San Francisco) ennen lyhyttä taukoa, jonka jälkeen Louis siirtyi takaisin etualalle johtaen koko ryhmänsä When The Saintsin myötä loppuyhteislauluun. Kennedyn murhasta epäiltynä vangitun Lee Harvey Oswaldin hengiltä). Vähitellen kysynnän kasvaessa Jewelille alkoi kertyä säästöjä, joilla hän hankki vanhemmilleen paremman asunnon Third Wardilta – saman, missä hän asuu itse tänäkin päivänä. Armstrongin tapauksessa ABC:n väki oli selvästi varovaisempi. Zoppin yhyttäessä Brownin ABC:n perustaneen managerijulkimon Joe Glaserin pakeille päätyi hänen portfolionsa pian myös Louis Armstrongin ja Duke Ellingtonin tapaisten legendojen nähtäville. Kun manageriportaan ohella myös Armstrongin muusikkotoverit liputtivat Brownin puolesta, sai tämä kaipaamansa puhelinsoiton ja nopean kutsun saapua Dallasista New Yorkiin niin pian kuin mahdollista
Vuonna 1965 Sherrysin oli tyydyttävä edellisiä piskuisemman Roberts-yhtiön sinkkuun Slow Jerk / Confusion ja viimeisen äänitteensä Put Your Arms Around Me / Happy Girl he pusasivat v. elokuuta. Ennen hajoamistaan silloinen Sherrys-kokoonpano pyrki myös irtautumaan Joe Cookin talutusnuorasta, mutta uuden managerin palkkausyritykset johtivat lopulta vain siihen, että täysoikeudet Sherrys-brändiin omistanut ja niistä itsepintaisesti kiinni pitänyt Cook päätti kieltää yhtyeen nimen käytön jatkossa kokonaan. Koska ruotsalaislaulajan ja hänen vanhan luotto-orkesterinsa The Violentsin tiet olivat tässä kohdin jo erkaantuneet, Williams keksi etsiä käsiinsä vielä englantilaisen, kitaristi Little Mike Watsonin johtaman Hi-Grades -yhtyeen, joka uudelleenristittiin The Dynamitersiksi. Bändi oli palannut trioformaattiin jo ennen Guyden-LP:n ilmestymistä, Cookin sisaruksista nuorimman, Delphinen päätettyä irtautua kokoonpanosta ja mennä naimisiin. Manner-Euroopassa Sherrysillä kuitenkin riitti kysyntää viimeiseen saakka – ainakin Ruotsissa, missä he vierailivat peräti kahteen otteeseen vuosina 1965–66. POHJOLAN RETKET The Sherrysin ensimmäinen Pohjoismaiden seikkailu materialisoitui elokuussa 1965, kun kesäkiertueelleen lisäväriä New Yorkin Apolloteatterista metsästänyt Jerry Williams törmäsi bändiin. Viimeisellä Guyden-sinkullaan Monk, Monk, Monkey / That Boy Of Mine (#2094) neideillä ei ollut enää asiaa listoille ja levy-yhtiökin menetti vähitellen mielenkiintonsa jatkaa yrittämistä heidän kanssaan. Sukseentäyteiseen keikka-allakkaan lukeutui myös muutama piipahdus Suomen puolelle, merkintöjä on olemassa ainakin tanssilavaesiintymisistä Väkinäisissä 3. Joitain muitakin muutoksia kaiketi jäsenistössä tapahtui, mutta Joe Cook ei malttanut kuitenkaan luopua luomastaan aarteesta vaan usutti The Sherrysin sekä keikoille että levyttämään uutta materiaalia. Onnistuneen kesäkauden sinetiksi Sonet-yhtiö julkaisi Williamsilta, The Sherrysiltä ja The Dynamitersilta yhteis-EP:n (SXP-4076), jolla ryhmittymä tulkitsi studiossa keikkabravuurit Runaround. Yhtyettä vietiin samana vuonna myös New Yorkin Vim Recordsille, mutta sinkusta Now It's Twining Time / So Good (Vim 527) taisi ennättää tehtaalta ulos vain promopainos. 33 4 2015 • pyöritelleen The Olympicsin The Slopin (1959) sapluunoita. Mercury-diili vuonna 1964 lupasikin vielä hyvää, mutta edelleen Madara-White -tuotantoa ollut reipas girl group -laulukaksikko No No Baby / That Guy Of Mine (Mercury 72256) jäi ainokaiseksi mahdollisuudeksi tällä levymerkillä. 1966 painosmääriltään ja myyntiluvuiltaan sitäkin vähäpätöisimmille mutta 70-luvulla sentään Wigan Casinon brittiläisten northern soul -hörhöjen klassikoiksi arvottamille sinkuille JJ 1002/Hot 1002. elokuuta ja Luumäellä 7. Vuonna 1963 ilmestynyt, tauottomasta tanssiesittelyluonteestaan huolimatta varsin onnistunut sekä edelleen pääosin Medoran ja Whiten käsialaa ollut pitkäsoitto ”At The Hop With The Sherrys” ei saavuttanut sekään paikkaansa aikansa menestyneimpien albumien listalla, mutta saatteli joka tapauksessa tytöt aiempaa laajemmille kiertueille. Mainoksissa Sherrysiä luonnehdittiin nykypäivän mitassa hieman sovinistiseen ja vähätteleväänkin sävyyn ”kolmeksi suklaaihoiseksi tytöksi” – mutta tuskinpa Williamsin beat-showta pääasiassa katsomaan saapuneet suomalaiset sen perusteellisempaa esittelyä olisivat tästä lämmittelijäaktista osanneet tuolloin kaivatakaan. Ruotsissa suklaaihoisilla tytöillä sen sijaan ammatillista arvostusta riitti
Tukholman Hamburger Börsissä pidetyn konsertin jälkeen hän nimittäin tutustui suosionsa huipulla juuri tuohon aikaan patsastelleeseen ruotsalaisyhtyeeseen The Hep Starsiin, jonka ydinhahmoon, laulaja Sven ”Svenne” Hedlundiin Charlotte ihastui palavasti. Ennakkotietojen mukaan Svennen ja Lotan oli määrä esiintyä vuonna 1977 myös Suomessa Vaasan ja Kokkolan seudulla, mutta varmuutta näiden keikkojen toteutumisesta ei ole. Kaksikko intoutui myös ottamaan osaa, kaiketi Waterloon Euroviisuvoiton kannustamana, Ruotsin TV:n/ Radion Melodifestivalen-kilpailuun 1975 Anderssonin ja Ulvaeuksen säveltämällä kappaleella Bang En Boomerang, sijoittuen kolmanneksi. Duo aloitti ponnekkaasti kahdella albumilla ”Compromise” (1970) ja ”Tillsammans” (1971), jotka he julkaisivat omalla, CBS-Cupolin jakelussa olleella Romance-merkillään. Eläkkeelle tämä 71-vuotias, Eartha Kittin tavoin cherokeeverta (isoäitinsä puolelta) sisuksissaan kierrättävä 9-kertainen isoäiti ja 3-kertainen isoisoäiti ei näet ole ruotsalaismedian mukaan suunnitellut jättäytyvänsä vielä aikakausiin.. Vuonna 2000 duo teki paluun Melodifestivalen-kisaan, ruotsalaisräppärien Balsam Boysin (Gustav Eurén ja Stefan Deak) kanssa esittämällään kappaleella Bara Du Och Jag. Tätä nykyä Charlotte ja Sven asuvat EteläRuotsissa Smålandin Sävsjössä, mutta vuonna 2014 voimaan astuneen avioeron vuoksi eri osoitteissa, eivätkä he ymmärrettävästi myöskään keikkaile enää yhdessä. Lopullisesti Hep Stars kuopattiin 70-luvun alussa useiden soittajavaihdosten jälkeen. Saavuttuaan seuraavan kerran Ruotsiin hänellä oli mukanaan kolme lastaan sekä – saadakseen siunauksen tuleville aikomuksilleen – myös äitinsä, jonka hän toi Svenneä tapaamaan. Edelleen Sherrys pääsi äänittämään omat esityksensä This Little Boy Of Mine ja Lullaby Serenade seiskatuumalle Sonet T 7642. Sitä ennen tämän Hedlundien luotsaaman ryhmän tiedetään käyneen vielä ainakin kertaalleen näytillä myös Suomessa vuoden 1969 jälkipuolella. Heti Ruotsiin muutettuaan Hep Starsin uudeksi solistiksi kytketystä Charlottesta tuli sukunimeltään Hedlund vuonna 1969 eikä kulunut aikaakaan, kun tuore aviopari ryhtyi keikkailemaan ja levyttämään duona Svenne & Lotta (kansainvälisemmin muodossa Sven & Charlotte). Yhteistä kiertue-elämää he joka tapauksessa jatkoivat aina 2010-luvulle saakka. Jos oli entisten Hep Stars -miesten tulevaisuus ruusuinen, kyllä menestystä piisasi aivan riittämiin myös Svennelle ja Lottalle, Ruotsin lisäksi varsinkin Tanskassa. Vuoden 1966 vierailu osoittautuikin erityisen merkittäväksi Charlotte Butlerille, nyttemmin Walkerille (joka oli mennyt ensimmäisen kerran naimisiin v. Lotta Hedlundin toistaiseksi tuorein pitkäsoitto kantaa loogista otsikkoa ”Never 2 Late” (Hep House, 2014). Tämän jälkeen myös Amerikan Laurie Records prässäsi v. Laulun englanninkielisestä (ja ABBA:nkin sittemmin coveroimasta) versiosta Bang A Boomerang Svenne & Lotta kehittivät varsinaisen pohjoismaisen läpimurtohittinsä. Kaksi ensiksi mainittua julkaistiin lisäksi singlellä Sonet T 7640 ja loput katalogikoodilla T 7644. 1960 Thomas Walkerin kanssa ja synnyttänyt tälle kolme lasta vuosina 1960, -61 ja -62). 1966 oman nelifemmapainoksen (LR 3339) raidoista Runaround Sue ja The Wanderer. Läpi loppukiertueen Sherrysin seurassa viihtynyt ja heidän käytännön asioissaan autellut Hedlund sai kohta huomata suhteen muuttuneen siinä määrin vakavaksi, että amerikkalaisnainen oli valmis jättämään niin kasvattiyhtyeensä kuin kotimaansakin ja seuraamaan ruotsalaisavokkiaan kauas Pohjolaan. Hep Starsiin oli Lottan ohella liittynyt myös urkuri Benny Anderssonin lauluntekijäkaveri Björn Ulvaeus, mutta tämä kokoonpano ei jatkanut yhdessä elokuuta 1969 pidemmälle, Bennyn ja Björnin jo suunnitellessa uusia kuvioitaan kihlattujensa AnniFrid Lyngstadin ja Agnetha Fältskogin kanssa. 34 • 4 2015 Sue, Last Date, Midnight Special ja The Wanderer. Bennyn ja Björnin tuottamia levytyksiä seurasi runsain mitoin läpi 70-luvun ABBAmanageri Stig Andersonin hallinnoimalla Polar Music Internationalilla sekä vuodesta 1980 lähtien Sonetilla Secret Service -yhtyeessä vaikuttaneen Ola Håkanssonin tuotannollisessa hoivassa. Pian Sonetkiekkojen ilmestymisen jälkeen kolmikko vastaanotti Philadelphiassa uuden kutsun saapua Ruotsiin myös kesäksi 1966 – tällä kertaa aivan omillaan. Myös yhtyeen vanha Pop-Pop Pop-Pie -hitti julkaistiin ainakin Ruotsissa ja Tanskassa kuvakansisinglenä (London HL 9625) 1962 ja muutama kappale mahtui mukaan ruotsalaisvalmisteisille Juke Box -yhtiön kokoelma-EP:illekin 1966–67, mutta ainuttakaan Suomi-julkaisua ei heidän kohdalleen tietenkään sattunut. Molemmat kuitenkin työskentelevät yhä aktiivisesti musiikin parissa omilla tahoillaan
4 2015 • 35
Sankt Pauli ja Reeperbahn... Tämän jälkeen juuri Fascher tuntui häsläävän aina taustapiruna siellä missä liverpoolilaisnelikkokin sattui kaupungissa vaikuttamaan. Hampurin kuuluisin musiikillinen monumentti Star-Club avasi ovensa Reeperbahnin poikkikadulla osoitteessa Große Freiheit 39 lähinnä merimiehistä ja muusta sikäläisestä työläisväestöstä, Saksassa palvelleista amerikkalaissotilaista sekä muista hieman rajumpaan meininkiin tykästyneistä nuorista aikuisista koostuneelle kävijäkunnalleen 13. sinne veri veti muidenkin kuin sen erään jokaiselle suomalaiselle tutun laulaja-lauluntekijäparivaljakon. Klubin pyörittämisestä vastasivat saksalaismiekkoset nimeltä Manfred Weisslader ja Horst Fascher, joilla toden totta riitti silmää ajan musiikille paikan vähemmän fiineistä puitteista huolimatta. Musiikkimaailmasta jos mistä onkin leivottavissa vaikka millä mitoin kiinnostavia keräilykokonaisuuksia, joista yksi harvinaisen hyvä esimerkki on 12-tuumaisten LP-levyjen ensimmäisellä varsinaisella kuningaskaudella 60-luvulla suoranaiseksi ilmiöksi muodostuneet konserttialbumit. Hankintakohteita sopivasti rajaamalla harrastus saa uusia laajakatseisempia, hyvän päivän sattuessa jopa yleissivistäviä piirteitä – alkaen vähitellen muistuttaa luonteeltaan aihefilateliaa. Kelpasihan paikka estradiksi paitsi toiminnan avanneeseen ”Die Rock n’Twist-Parade 1962” -artistipaBILL HALEY BRENDA LEE. Eurooppalaisnäkökulmasta mikäpä olisikaan voinut olla klassisempi livelevyn äänityspaikka kuin Hampurin tarunhohtoinen Star-Club, johon tämän ensimmäisen katsauksen sisältö keskittyy. Juottolan nimeksi annettiin Star-Club (huom: samaan aikaan Lontoon Croydonin kaupunginosassakin toimi Star Club -niminen keikkapaikka kuten myös myöhemmin Kööpenhaminassa, jossa suomalaisyhtyeistä kävivät konsertoimassa ainakin Topmost elokuussa 1967 ja The Jormas Jim Pembroken kanssa maaliskuussa 1968) – ja sen esiintyjien tuli todella olla tähtiä. Toisaalta, eivätpä he siitä juuri luopuneetkaan, vaikka pidemmälle vuosissa edettäessä klubin ohjelmiston perusrungon muodostivatkin amerikkalaisja englantilaisbändien ohella myös saksalaiskokoonpanot. Entinen ammattilaisnyrkkeilijä ja yökerhon ovimies Fascher (s. Fascherin vision pohjalta tilat muuttuivat pian omaksi klubiksi. 1936) oli ajautunut 50-luvun lopulla Reeperbahnin yökerhokiemuroihin ja tutustunut The Beatlesiin heidän ilmaantuessaan Hampurin kuvioihin vuonna 1960. Eikä Star-Club puitteiltaan mikään pahin mahdollinen kellariräkälä ollut, vaikkei ehkä kaikkein hyvämaineisinkaan. huhtikuuta 1962. Studiotallenteelta harmillisen usein aistittavasta väkinäisen jännittyneestä tunnelmasta poiketen rehti lavaäänite on aina valehtelematon dokumentti. Artikkelisarjan tulevissa osissa vuoronsa saavat useat muut albumien kansista tutut ”diskoteekit” ympäri maailmaa, erityisesti tietenkin Yhdysvaltain mantereella. Usein viettelevää termiä ”Go Go” otsikoissaan viljelleet sekä vinhasti bailaavaa nuorisoa kansikuvissaan esitelleet livejulkaisut ovat säilyttäneet vetovoimansa vielä vuosikymmeniä kukkaisaikojensa jälkeenkin. LIVE AT THE STAR-CLUB! LIVE AT THE STAR-CLUB! PETE HOPPULA LIVENÄ STAR-CLUBILLA... Äkättyään autioksi jääneen vanhan Stern Kino -teatterin Fascher oli nähnyt paikassa mahdollisuuden jalostaa siitä vastaavanlaisen paheiden pesän kuin jo lähikulmilla suosiota saavuttaneesta Top Ten Clubista – tosin, jos vain mahdollista, nyt entistäkin siloittelemattomana. Tätä linjanvetoa omistajaherrat tuskin tulivat sen koommin katumaan. Se ei sääli eikä peittele artistin tai nauhoitustekniikan vajaavaisuuksia vaan tuo esiin muusikon todellisen työnjäljen niin hyvässä kuin pahassa. Mies koki nopeasti arvonnousua ympäristön nokkimisjärjestyksessä ja vuoteen 1962 mennessä hänellä oli jo hallinnassaan useampia St. Hieman kulahtaneet puitteet eivät kuitenkaan saaneet Weisslederin mielestä tarkoittaa automaattisesti halpojen paikallisten bändien buukkaamista. 36 • 4 2015 Levyjen keräilyn ei tarvitse välttämättä olla päämäärätöntä materian hamstraamista. Paulin toimitilakiinteistöjä. Myös hän oli saapunut Reeperbahnin punaisten lyhtyjen alueelle 50-luvun lopulla, työskennelläkseen ensin sähkömiehenä. Dortmundilainen Manfred Weissleder omasi samansuuntaiset taustat. Kun viranomaiset vaativat Weisslederiä rakentamaan varapoistumistien Paradieshof-klubilleen, hän otti tätä tarkoitusta helpottaakseen haltuunsa Stern Kinon
Jouduttuaan sulkemaan Indran meluhaittojen takia, Koschmider siirsi suojattibändinsä 48 keikkaillan jälkeen lokakuussa 1960 toiseen paikkaan, lokakuussa 1959 perustamaansa Kaiserkelleriin. Näistä Williamsiin ja Violentsiin palataan vielä artikkelin jälkipuolella. Viimeiset 7 keikkaansa (22.–28.11.) Beatles soitti ilman kotiinsa palautettua soolokitaristia, minkä jälkeen myös McCartney ja Best saivat lähtöpassit Saksasta 30.11. Suomalaisyhtyeistä Star-Clubin taikaa pääsi paikan päällä testaamaan tiettävästi vain Cay & The Scaffolds, jonka keikka ajoittui kesälle 1964, samaan aikaan mm. Keskiviikkona 31.12.1969 legendaariselle lavalle kömpi viimeisenä esiintyjänä urku-rummut -duo Hardin & York, jonka muodostivat Spencer Davis Groupissa aiemmin soittaneet Eddie Hardin ja Pete York. Viralliseksi syyksi kirjattiin, että rockyhtyeiden hankkiminen oli yksinkertaisesti käynyt kuppilalle liian kalliiksi. Kotimaahansa palattuaan Beatles sai huomata Merseybeatin huumanneen liverpoolilaiset, mukaan lukien myös tulevan managerinsa, levykaupan pitäjän ja musiikkitoimittajan Brian Epsteinin. elokuuta 1960 Indra Club -nimisessä strippibaarissa samaisen Grosse Freiheit -kadun varrella. Kingille, Little Evalle, Dee Dee Sharpille, Spencer Davis Groupille, Swinging Blue Jeansille, Screaming Lord Sutchille, Sam The Sham & The Pharaohsille, The Walker Brothersille sekä Vince Taylor & The Playboysille – käytännössä siis miltei jokaikiselle silloisen rockja popmaailman silmäätekevälle musikantille. Uutta yhtiötä etsiessään Beatles tuli tyrmätyksi mm. Viimeksi mainitussa esiintymisiltoja kertyi kaikkiaan 58. marraskuuta 1969 Star-Club kuitenkin ilmoitti lopettamisaikeistaan. Kaikkiaan Beatlet ja Sheridan työstivät yhdessä 15 kappaletta, joista twistiksi sovitetun vanhan ikivihreän Ain't She Sweet pääsi laulamaan Lennon ja Cry For A Shadow oli bändijäsenten oma rautalankapohjainen instrumentaali. Ensimmäiset Abbey Road Studion BILL HALEY ROY YOUNG & THE BEATLES LITTLE RICHARD. 4 2015 • 37 kettiin sisältyneille The Beatlesille ja aikaisemmin Top Ten Clubilla esiintyneelle brittipianisti-laulaja Roy Youngille, irlantilaiselle The Bachelorsille, eteläafrikkalaiselle Tex Roberg & The Graduatesille sekä toukokuusta 1962 eteenpäin kattaukseen liittyneille The Tony Sheridan Quartetille ja Gerry & The Pacemakersille – ajan saatossa myös mm. Lopulta Lennonkin matkusti takaisin Liverpooliin joulukuun alussa 1960, jättäen bändistä Hampuriin vain Stuart Sutcliffen, joka oli päätynyt suhteeseen saksalaisfriidun, Beatles-valokuvistaan tunnetun Astrid Kirchherrin kanssa. Viimeksi mainittu saatiin sovittua vielä yhdellä Sheridan-studiokeikalla, joka päätettiin hoitaa alta pois bändin kolmannen Hampuri-jakson keskivaiheilla (kappaleet Sweet Georgia Brown ja Swanee River äänitettiin 24.5.1962). Ruotsalaiskollegoita, kuten The Hep Starsia ja Jerry Williams & The Violentsia sekä viimeksi mainitun alkuperäisen rytmiryhmän sisältänyttä The Moonlightersia sen sijaan Star-Clubilla nähtiin selvästi useammin. Kramer & The Dakotasille, Johnny Kidd & The Piratesille, Chubby Checkerille, Fats Dominolle, Joey Dee & The Starlitersille, Bo Diddleylle, Chuck Berrylle, Ray Charlesille, Everly Brothersille, Brenda Leelle, Johnny & The Hurricanesille, Jimi Hendrix Experiencelle, Chicken Shackille, Creamille, The Cricketsille, Duane Eddylle, Wee Willie Harrisille, Ben E. Deccan taholta, kunnes tuottaja George Martin lopulta otti porukan huostaansa EMI:n Parlophone-merkille kesäkuussa 1962. Alkoi tiivis yhteistyö, jonka varhaisvaiheissa Epstein paitsi buukkasi nelikolle 7-viikkoisen työsopimuksen joitakin kuukausia myöhemmin avattavaksi kaavaillulla Star-Clubilla (13.4.–31.5.), myös teki kaikkensa etsiessään pakoreittiä voimassa olevaan Polydor-diiliin. Asiasta pillastunut Koschmider antoi ryhmälle irtisanomisvaroituksen ja käräytti viranomaisille vielä alaikäisen George Harrisonin. Sutcliffen erotessa bändistä vuoden 1961 alkupuolella keskittyäkseen taideopintoihinsa oli McCartney siirtynyt basson varteen. Viisihenkinen Beatles, rumpalinaan Pete Best, basistinaan Stuart Sutcliffe sekä kitaristi-laulajinaan John Lennon, Paul McCartney ja George Harrison asettuivat sijoilleen Hampurin punaisten lyhtyjen alueelle ja sopivat 3,5-kuukautisesta diilistä klubinomistaja Bruno Koschmiderin kanssa. Top Ten Clubille kohdistuneen toisen Hampurin trippinsä aikana (huhtikuun alusta heinäkuun alkuun 1961) nelikko sai ensimmäisen 1-vuotisen levytyssopimuksensa Polydor-merkillä, kun saksalainen tuottaja, orkesterinjohtaja ja lauluntekijä Bert Kaempfert istutti bändin Tony Sheridanin taustajoukoksi. Kuun lopulla yhtye meni kuitenkin hyväksymään, salaa kesken Kaiserkeller-putkeaan jatkosopimuksen kilpailevan Top Ten Clubin kanssa. tultuaan ensin pidätetyiksi kolttostensa johdosta päivää aiemmin. 15. LIVERPOOLILAISET TULEVAT! The Beatlesin ensimmäinen Hampurin esiintyminen oli tapahtunut jo miltei paria vuotta ennen Star-Clubia, 17. Gene Vincentille, Little Richardille, Jerry Lee Lewikselle, Bill Haley & The Cometsille, The Searchersille, Billy J. Seuraavina kahtena vuotena The Beatles kuitenkin palasi uudelleen ja uudelleen samoihin maisemiin. Sheridanin ja ”The Beat Brothersin” ensiaikaansaannos My Bonnie äänitettiin kesäkuussa 1961 ja julkaistiin paria kuukautta myöhemmin, saavuttaen heti Saksan Musikmarkt-listoilla sijan 32. The Cricketsin sekä Tony Sheridanin kanssa
Lainanumeroita yhtye löysi eniten Chuck Berryltä (Roll Over Beethoven, Sweet Little Sixteen, Little Queenie I’m Talking About You), Carl Perkinsiltä (Lend Me Your Comb, Matchbox ja Everybody’s Trying To Be My Baby, jolla kuullaan myös harvinainen rumpusoolo, jonka tosin hyydyttää – kaiketi ymmärrettävin perustein – taustalta kuuluva huudahdus "Shut up Ringo!") sekä Little Richardilta (Kansas City/Hey-Hey-Hey-Hey, Long Tall Sally). Lopulta Buk Recordsin Paul Murphy suostui ostamaan ja rekonstruoimaan isolla rahalla materiaalin sekä jopa perustamaan uuden tuotantoyhtiön Lingasongin julkaisuprojektia varten. ja 18.–31.12.1962) osuivat edelleen Star-Clubille, jolloin myös Ringo oli jo soittokunnan matkassa. Senaikaisen Beatles-keikkamyyjän Allan Williamsin mukaan nauhoja tehtiin noin kolmen tunnin edestä kolmessa tai neljässä eri sessiossa joulun ja uuden vuoden välillä. Beatles-promoottori Allan Williams taas on väittänyt Taylorin vieneen kappaleet heti tuoreeltaan Liverpooliin ja jättäneen ne studioinsinöörien editoitavaksi albumijulkaisua silmällä pitäen. Lainakappaleista huomattava osa päätyi kokolailla samaan tapaan sovitettuina studioottoina myös lähivuosien Beatles-albumien ”täyteraidoiksi” (mm. Star-Clubilla ikuistettujen 33 kappaleen tullessa ensi kertaa julkisuuteen niitä yritettiin lavastaa kevään 1962 tallenteiksi – ja näin vakuuttaa niiden syntyneen ennen Parlophone-levytyssopimusta. Fats Wallerin Your Feet’s Too Big, Jimmy Dorseyn orkesterin evergreen Besame Mucho, Marlene Dietrichin Falling In Love Again, Dorothy Lamourin 40-luvun suosikki I Remember You (josta Frank Ifield oli levyttänyt Englannissa uusintahitin v. Miltei kokonaan amerikkalaistaustaisista rock’n’roll-, r&bja pop-covereista koostunut Star Club -repertuaari sisälsi säilyneiden levytysten valossa vain muutaman Lennon-McCartney -originaalin, I Saw Her Standing There’n sekä balladin Ask Me Why. Taylor itsekin ”unohti” nauhat arkistokaappiinsa aina vuoteen 1973 saakka. Levyn ilmestyminen lokakuun alussa laittoi liikkeelle lumipalloefektin, jollaista eurooppalainen pop-yhteisö ei ollutkaan kuunaan nähnyt. Victor Feldman Quartetin ja Lenny Welchin A Taste Of Honey sekä Dr. Hankkeen keskeytyessä kelanauhat olivat kuitenkin hukkuneet, kunnes sama porukka oli sattumalta löytänyt ne 70-luvulla haltuunsa saamasta hylätystä toimistosta. The Olympicsin riehakas Shimmy Like Kate esitteli tässä kattauksessa liverpoolilaisniekat mod-freakbeateimmillään ja Perkins-raidoilla paiskottiin menemään lähestulkoon silkkana rockabillynä. Kertoman mukaan King Size Taylor yritti kaupitella saalistaan Epsteinille jo 60-luvun puolivälissä, mutta manageri ei nähnyt niillä kaupallista arvoa vaan tarjosi materiaalista säälistä parikymmentä puntaa. Jotakin maagista näissä harvinaisen rujosoundisissa mutta kiistatta musiikkihistoriallisesti merkittävissä nauhoissa silti piili – olihan kyseessä vielä nuoren ja kiukkuisen rock’n’roll-yhtyeen klassisen kokoonpanon ensimmäiset varsinaiset työnäytteet juuri sen omimmalla siihenastisella maaperällä, ilman aavistuksen häivääkään siitä hullunmyllystä, johon nelikon oli pian totuttauduttava. 1962), Arthur Alexanderin Where Have You Been All My Life sekä The Teddy Bearsin tyttöyhtye-herkistely To Know Her Is To Love Her. Jäähyväiskeikat sujuivat silti vähemmän innokkaissa merkeissä, sillä bändi oli vihdoin saavuttamassa aitoa nostetta kotimaassaan juuri ilmestyneen ja myyntilistoille kiivenneen Love Me Do’n myötä. Kaikki edellä mainitut olivat stereo-julkaisuja, vaikka alkuperäiset kelanauhat soivatkin monona. Todellisuudessa materiaali koostui useiden eri päivien tallenteista joulukuun viimeiseltä viikolta. Feelgood & The Internsin Mr Moonlight) ja tulivat ajan myötä tutuiksi myös yhtyeen lukuisista BBC:n radiolive-lähetyksistä sekä muilta bootleggeina julkaistuilta varhaisaikojen konserttiäänitteiltä. Joka tapauksessa, StarClub -aineiston tultua taas ajankohtaiseksi niiden kanssa lähdettiin jälleen tavoittelemaan Beatles-muusikoiden ja muun Applen johtoportaan kiinnostusta – yhä ilman vastakaikua. Oman Dominos-yhtyeensä kanssa samaan aikaan Star-Clubilla keikkaillut Taylor kertoi saaneensa Lennonilta suullisen luvan nauhoituksiin vastapalveluksena siitä, että hän oli rahdannut Beatle-musikanteille olutta lavalle heidän settiensä aikana. GENE VINCENT & THE BEATLES. Mukana setissä olivat myös Ray Charlesin Hallelujah I Love Her So sekä Gene Vincentin Be-Bop-A-Lula, joilla ei kuitenkaan laulanut soolo-osuuksia kukaan Beatlesjäsenistä vaan ensiksi mainitulla itse Horst Fascher ja jälkimmäisellä hänen veljensä Fred. 38 • 4 2015 nauhoitukset pidettiin 6.6.1962 ja Martinin tahdosta bändin rumpaliksi vaihtui elokuun puoliväliin mennessä uusi veijari, Rory Storm & The Hurricanesin Ringo Starr, joka osallistui siten 4.9.1962 pidettyyn varsinaiseen Love Me Do -sessioon. Sovitukset ja kappalevalikoimat kuitenkin paljastivat asiaan paremmin perehtyneille totuuden – ja nauhoitusta ryhdyttiinkin sen sijaan markkinoimaan vihonviimeisen Hampurin keikan varjolla, mikä ei pitänyt sekään täysin paikkansa. Lennonin, McCartneyn, Harrisonin ja Starrin estely-yrityksistä huolimatta alkujaan 26-raitainen tuplalevy ”Live! At The StarClub In Hamburg, Germany; 1962” ilmestyi ensin Lingasongin ja Saksan Bellaphonin yhteisjulkaisuna (BLS 5560) huhtikuussa 1977 sekä kuukautta myöhemmin Englannissa (Lingasong LNL 1/Smile SMIL 034 001-2). Beatlesin viimeiset Hampurin keikkakomennukset (1.–14.11. Koska saksalaisklubillakin uumoiltiin joulukuun 1962 esiintymisten saattavan jäädä tämän ryhmän osalta viimeisiksi, oli äänitekniikasta vastannut Adrian Barber päättänyt tallentaa – vaikkakin muusikko Ted ”King Size” Taylorin pyynnöstä – bändin materiaalia Philips RK14/EL3541 -kelanauhurillaan ja yhdellä stagen keskelle virittämällään mikrofonilla. Lähes itsestään selviä Beatles-keikkojen bravuureita olivat myös Buddy Hollyja/tai buddyhollymaiset numerot (Reminiscing sekä Tommy Roen Crickets-rumpukomppia oivallisesti hyödyntänyt Sheila), sen sijaan ainakin nykyperspektiivissä omintakeisempia valintoja edustivat mm. Kesäkuussa 1977 näki päivänloisteen myös Atlantic Recordsin kanssa yhteistyössä valmistunut amerikkalaispainos (LS-2-7001), jolla neljä alkuperäisversion kappaletta oli korvattu samasta lähteestä peräisin olleilla toisilla esityksillä
Lyhyistä ja pidemmistä tallennepätkistä koostunut materiaali piti myös sisällään Beatles-kappaleita, jota sillä ei tiedetty edes olevan. Lähinnä asiasta sai kuulla toistuvaa vinoilua King Size Taylor, jolla eräänkin kriitikon mukaan ”kesti 15 vuotta löytää joku riittävän ahne ja häpeilemätön tyyppi julkaisemaan tuotokset levyllä.” Tarina ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Joka tapauksessa nyt oli varmaa, että tämä useampaan otteeseen kadonnut, unohdettu ja vahingoittunutkin ”nauha joka ei suostunut kuolemaan” todella oli yhä olemassa ja mahdollisti viimein tutkijoille, Hans Olof Gottfridssonille (”The Beatles From Cavern To Star-Club” -kirjan [1997] tekijä) ja Richard Moorelle sen perusteellisen pöyhinnän. Vuonna 2008 media uutisoi jälleen uudesta rahastusyrityksestä, kun miamilainen Fuego-yhtiö tiedotti tehneensä julkaisusopimuksen brittiläisen tuottaja-promoottori Jeffrey Collinsin kanssa yhteensä 15 ennenkuulemattoman Star-Club -tallenteen julkaisemisesta. Record Collector -lehden numeroissa #441 (6/2015) ja #442 (7/2015) paljastettujen tutkimustulosten mukaan mm. JERRY, JERRY, JERRY, JERRY...! Jerry Lee Lewisin, rock’n’roll-maailman pahan pojan uran uumoiltiin jo olevan vähitellen takanapäin vuoteen 1964 saavuttaessa. Sony Musicn vuoden 1991 tupla-cd-edition myynnin katkaisi oikeudenkäynti julkaisuluvista, kun Beatles-organisaatio noteerasi jälleen tilanteen uuden ääniteformaatin myötä. Vaikka Beatlesin Star-Club-sessiot arvatenkin nostattivat kiinnostusta, jäivät ne kaupallisessa mielessä silti valovuosien päähän bändin virallisisten äänitteiden myyntiluvuista, saavuttaen 7-viikkoisella USA:n Billboard-listaretkellään parhaimmillaan Top200-albumilistan sijan 111. Viidestätoista esityksestä kahdeksalla (mukaan lukien Lovesick Blues ja Do You Believe) ei tiettävästi ollutkaan mitään tekemistä Beatlesin kanssa vaan asialla oli mitä todennäköisimmin King Size Taylor Dominoineen ja loput aidot Beatle-numerot (kera Tony Sheridanin vokalisoiman Moneyn) olivat jo pääosin bootlegeilla julkaistuja versioita samalta tutulta Lingasong-nauhalta. Tässä vaiheessa mm. Esim. Rankalla keikkarutiinilla itseään leivän syrjässä ja jotakuinkin järjissään pitänyt Lewis oli levyttänyt viimeiset Sun-sessionsa kesällä 1963 ja päättänyt virallisesti yhteistyönsä merkin JERRY LEE LEWIS STAR-CLUBILL A – YLEMMISSÄ KUVISSA THE NASHVILLE TEENSIN, ALHAALLA THE OUTLAWSIN KANSSA. vuonna 1985 vähemmän luvallisilla markkinoilla kaupiteltiin täysin editoimattomista Hampurin nauhoista koottua tuotetta nimeltä ”The Beatles Vs. Sekin valkeni, että toisistaan aikoinaan eritellyt kappaleet poikkesivat kaikilla tähänastisilla julkaisuilla alkuperäisen tallenteen kronologiasta. tuli viimeistään selväksi, että äänitteellä oli Star-Club -materiaalia kaiken kaikkiaan yli 300 minuutin edestä, nauhoitettuna neljälle erilliselle raidalle (kaksi kelan kummallekin puolelle). Puhtaita bootlegalbumeita tehtailtiin senkin edestä – ja edelleen mukaan mahtui myös ennenjulkaisemattomia nimikkeitä. Samassa yhteydessä bändiläisistä harvasanaisin, George Harrison astui tiedotusvälineiden eteen todeten King Size Taylorin aikaisemmat puheet julkaisulupauksista hölynpölyksi: ”Yksi jurrinen heppu äänittämässä laumaa muita juoppoja ei anna perusteita bisnesdiilille.” Toisaalla Harrison myös totesi Star-Club -nauhan olleen ”rupuisin äänite mitä on ikinä tehty heidän nimissään”, eikä hän kovin etäällä totuudesta noin sanoessaan ollutkaan. Ensimmäinen Star-Club -liven cd-painos ilmestyi Overseas-merkillä 1985. Tarina ei kerro, minkälaisiin puntalukuihin lopulta päädyttiin. Samoin lakituvassa setvittiin Lingasong-yhtiön vuoden 1996 cd-julkaisun kohtaloa, joka ratkesikin Apple-väen hyväksi: elossa olleet Beatlet saivat tämän jälkeen haltuunsa materiaalin kaikki käyttöja omistusoikeudet. Ronnie Hawkinsin versiota mukaileva ja Roy Youngin Hammond-sooloilema (joskin vain osittain tallentunut) rock’n’roll-revittely Red Hot, The Shadowsin Shazam sekä vielä yksi Carl Perkins -numero, Glad All Over. Vuonna 1977 Beatlesin hajoamisesta ei ollut vielä kulunut riittävän pitkä aika, jotta julkaisua oltaisiin pidetty aidosti kulttuuritekona. Collins kertoi saaneensa eräältä Star-Clubilla hänen alaisuudessaan työskenneeltä DJ:ltä nauhoituksia, joihin lukeutuivat mm. The Third Reich”. Gottfridssonin oma vanha olettamus, että nauhalla olisi neljä kokonaista settiä, osoittautui vääräksi. Kaikkiaan 43 esityksen joukkoon kätkeytyvät siten mm. Helmikuussa 2015 etusivun lööpit laadittiin taas uusiksi, kun alkuperäisten Star-Club -tuotosten nykyinen haltija ja vanhan Lingasongjulkaisun miksauksesta päävastuussa ollut 74-vuotias Larry Grossberg päätti säästää perikuntansa vaivalta ja laittaa aarteensa myyntiin vielä elinaikanaan – kuvitellen nettoavansa siitä vähintään 7-numeroisen summan. Vuonna 1981 ilmestyi Englannissa Audio Fidelity Enterprises -merkin ”Historic Sessions”, joka sisälsi kaikkiaan 30 Star-Club-kappaletta sekä uusintavedoksen bändin esikoissinglestä. Kappaleet ilmaantuivatkin kuultavaksi Fuegen verkkosivuille, tuottaen faneille ainoastaan uuden pettymyksen. Hank Williamsin Lovesick Blues ja George Harrisonin laulama Maurice Williamsin Do You Believe. 4 2015 • 39 Kuhina Star-Club -tuotosten ympärillä ei kuitenkaan ottanut laantuakseen. Mukana on myös muiden artistien (King Size Taylor & The Dominos, Cliff Bennett & The Rebel Rousers, Carol Elvin ja Tony Sheridan & Star Combo) äänitteitä. Vuonna 1979 amerikkalainen Pickwick uudelleentyösti aineistoa kaksiosaiselle ”First Live Recordings” -levyjulkaisulle, jolle oli kaivettu mukaan myös kappale Hully Gully – joka ei kuitenkaan ollut Beatlesin vaan niin ikään Star-Clubilla esiintyneen Cliff Bennett & The Rebel Rousersin levytys
Samalla kuitenkin tiedotettiin Jerryn uudesta levytysdiilistä Nashvillessä operoineen Mercuryn tuoreen tytäryhtiön Smashin kanssa. Star-Clubin simppeli äänityskalusto koostui Jerrynkin JERRY LEE LEWIS STAR-CLUBILLA. ”Don’t Knock The Rock”). Levy-yhtiö kituutteli viimeisillään ja sitä teki myös psyykkisellä tasolla Killer, joka keskittyi entistä hartaammin pillerien nappailuun ja itsetuhoiseen kännäämiseen. Lewis ja Smashin puolelta sopimuksen allekirjoittanut kolmekymppinen tuottaja Shelby Singleton siirtyivät viipymättä studioon. Killerin hiukset olivat sekä tummentuneet että pidentyneet sitten viime näkemän, ja ehkä miehessä näkyi muutenkin eletyn elämän jälkiä. TV-show oli silti vasta esileikkiä sille, mitä hampurilaisyleisö pääsi todistamaan livenä paria viikkoa filmatisointia myöhemmin. Hullu pianomies ei ollut Star-Clubilla ensimmäistä kertaa. Jerry Lee oli Hampurissa kuin kotonaan eikä tällä kertaa kiertueen taustamiehistöksi palkattu englantilainen Nashville Teens -yhtye (John Allen, kitara, Pete Shannon, basso, Barry Jenkins, rummut) säikkynyt liekeissä olleen maestronsa poltetta. JERRY LEE LEWIS ”Live” At The ”Star-Club” Hamburg (Philips P 14 546 L [mono]/842 945 PY [st.]) A: (1) I Got A Woman (Mean Woman Blues) (2) High School Confidential (3) Money (4) Matchbox (5) What’d I Say – Part I (6) What’d I Say – Part II B: (1) Great Balls Of Fire (2) Good Golly, Miss Molly (3) Lewis’ Boogie (4) Your Cheating Heart (5) Hound Dog (6) Lomg, Tall Sally (7) Whole Lotta Shakin’ Goin’ On (uusintajulkaisuja: Mercury-Philips [LP] 6336 634/TIME 6, 1980 [UK]/Bear Family [CD] BCD 15467 AH, 1989 [GER]/Rhino [CD] R2 70268, 1992 [US/GER]/Philips [CD] 980 895-2, 2003 [EU]/Bear Family [LP] BAF 18006, 2010 [GER]/”The Killer Live! 1964-1970”, Mercury-Hip-O Select [3-CD] B0016749-02, 2012 [US]) ”Live At The Star-Club Hamburgin” tuotannosta vastasi Saksan Philipsin jazz-yksikön päällikö Siggi Loch, joka on tarinoinut Joe Bonomon kirjan ”Jerry Lee Lewis: Lost And Found” (2009) mukaan ihastuneensa ajatukseen konserttilevyjen tekemisestä juuri Reeperbahnilla – siellä poikkeuksellisen usein vanhoja 50-luvun rokkihittejä soitelleiden, lähinnä englantilaisten nuorisoyhtyeiden innoittamana. Debyyttipestinsä hän oli suorittanut vajaata vuotta aiemmin (14.–20.5.1963) brittiläisen The Outlawsin säestyksellä. Syyskuun lopulla -64 ulos ajetussa ohjelmassa mies raivosi pitelemättömään tyyliinsä 50-luvun hittien lisäksi uuden Smashsinkkuraidan I’m On Fire. Irti päässeen pedon läsnäolon sai tuntea välittömästi nahoissaan myös jokaikinen muukin paikallaolija, kun Mean Woman Blues käynnisti tappotahtisen keikan, Star-Clubin vanhan pianon takaa kaikuneen tutun ”grrrrrr”-murinan siivittämänä: ”Mmmm, I got a woman mean as she can be...!” Ensimmäiseen päivän kahdesta setistä sulautuivat myös Down The Line, High School Confidential, kaksiosainen What’d I Say, harkittuina suvantokohtina esitetyt Hank Williams -kantrit You Win Again ja Your Cheatin’ Heart sekä rock’n’roll-hypnoosiin vajonneen yleisömassan ”Jerry, Jerry, Jerry, Jerry...!” -kannustushuudoilla käyntiin laskettu Great Balls Of Fire. Englannissa ja manner-Euroopassa mies oli silti yhä (vai tulisiko ehkä sittenkin sanoa jälleen) juhlittu maailmantähti, eikä alkuvuonna 1964 järjestetty kiertue ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Jerry palasi Englantiin maaliskuussa 1964 esiintyäkseen lukuisten keikkojen lisäksi Granada TV:n musiikkispesiaalissa ”Whole Lotta Shakin’ Goin’ On” (a.k.a. Toisen iltapuhteen antia olivat blues-vetoinen Matchbox sekä jälleen täydellä teholla riepotellut Good Golly Miss Molly, Money, Whole Lotta Shakin’ Goin’ On, Lewis Boogie, Hound Dog, Long Tall Sally ja I’m On Fire. 40 • 4 2015 kanssa 6.9.1963 – ja vaikka puulaakin pomo Sam Phillips jatkoi äänitereservinsä tyhjentämistä uusilla Jerry Lee -sinkkujulkaisuilla aina kevääseen 1965 saakka, eivät kiekot enää nousseet menestyksiksi. Sunnuntaina 5. Rock’n’roll ja sisään kasvanut röyhkeys eivät kuitenkaan olleet poistuneet hänen kehostaan eikä etenkään sydämestään. Ray Charlesin Hit The Road Jackista sekä Eddie Killroyn käsialaa olleesta Pen And Paperistä koostunut esikoissinkku ei menestynyt viimeisiä Sun-tuotteita kummoisemmin ja miltei yhtä kurjasti kävi vanhojen Killer-bravuurien uusintaversioista kyhätylle LP:lle ”The Golden Hits Of Jerry Lee Lewis”, joka tosin näyttäytyi kyllä myyntitilastoissa mutta vain vaatimattomalla sijalla 116. Soiton viimein laantuessa ja klubikansan jatkaessa yhä ekstaasinomaista huutoja aplodimetakkaansa klubin äänitysteknikot tiesivät napanneensa narulle jotain hyvin ainutkertaista. huhtikuuta 1964 paikassa koettiin kuitenkin sellainen puhuri, jollaista ei ollut aiemmin saanut aikaiseksi edes suurena ja mahtavana pidetty Beatles
Legendana on kerrottu itsensä George Harrisonin käyneen Violentsin koesoitossa vuonna 1962 saatuaan toviksi tarpeekseen Beatles-kuvioista. TV:n ”Hollywood A Go Go”ja ”Lloyd Thaxton Show” -ohjelmiin. Juridisista syistä albumi oli pitkään saatavilla ainoastaan Euroopassa (Saksan ohella mm. Sittemmin myös The Violents palasi 2000-luvulla takaisin bändikartalle ja jatkaa kaiketi edelleen eloaan satunnaisten esiintymisten merkeissä. 4 2015 • 41 keikalla mahdollisimman lähelle instrumentteja asetelluista monomikeistä sekä yhdestä yleisön sekaan viedystä stereomikistä, jonka tehtävänä oli taltioida paikan haltioitunutta tunnelmaa. Jerry itse kuitenkin tokaisee lakonisesti elämänkertakirjassaan ”Jerry Lee Lewis: His Own Story” (Rick Bragg, 2014), ettei Star-Clubin esitykset juuri poikenneet hänen lukemattomista muista saman aikakauden USA:n tai Euroopan keikoistaan. Esiintyessään hän ei juuri suonut erityisiä ajatuksia studioinsinöörien tai taustabändinsä suuntaan vaan yksinkertaisesti latoi menemään musiikkinsa viemänä – kuin olettaen muun maailman kyllä roikkuvan hänen kyydissään, jos niin oli tarkoitettu. Jerryn käsittelemä soitin kuulostaakin siltä kuin se saavuttaisi fyysisen hajoamispisteensä keikan kliimaksikohdissa. MYÖS RUOTSIN JERRY ISKEE APAJILLE Tukholman laitamilla Solnassa 15.4.1942 syntynyt Sven Erik Fernström muuntautui maailmantähden elkeet omanneeksi rokkisankariksi Jerry Williamsiksi liityttyään vuonna 1962 solistiksi kolmisen vuotta aikaisemmin perustettuun tukholmalaiseen rautalankayhtye The Violentsiin kitaristien Rolf Hammarströmin ja Hasse Rosénin, basisti Lennart Carlsmyrin sekä rumpali Johnny Landenfeldtin rinnalle. Alkuperäisen toimintakautensa The Violents päätti vuoteen 1966 mennessä, päästäen solistinsa Williamsin huikealle soolouralle albumin ”Action” saattelemana. Jerry Leen julkaisulla pianoraita vielä jälkimiksattiin – arvatenkin täysin tarkoituksella – vahvasti etualalle. Vielä oli matkaa vuoteen 1968 ja Jerry Leen todelliseen toiseen läpimurtoon kantri-listatähtenä Another Place, Another Time -kappaleen käynnistämän megahittien sarjan myötä. Jerryn ”Live At The International, Las Vegas” -LP:n brittipainoksen (1972) bonusraitana sekä Bear Family Recordsin vinyylija cd-uusintavedoksilla. Purkitetuista 16 kappaleesta albumille (jonka kansissa ei jostain syystä käytetty valokuvia Star-Clubilta vaan vuorokautta aikaisemmalta Berliinin Deutschlandhallen keikalta) huolittiin 13. Hollannissa, Ruotsissa ja (Suomea lukuun ottamatta) muissa Pohjoismaissa sekä jopa Uudessa-Seelannissa. Listasijoituksia yhä esiintyvä ja levyttäväkin Jerry ryhtyi haalimaan toden teolla 70-luvun puolivälistä lähtien. Lewis koki myös tulleensa huijatuksi palkkioiden maksussa väittäen jääneensä kokonaan ilman Star-Club -liven tekoon ja rojalteihin liittyviä korvauksia, uskoen siten Philips-yhtiön olevan yhä hänelle mojovia summia velkaa. Uusi Smash-LP ”The Return Of Rock” vuonna 1965 jalostui tuottaja Jerry Kennedyn käsissä mahdollisimman lähelle ”Star-Club -Lewista” – Top200:aan näillä eväin päästiinkin mutta vain sijalle 121. Birminghamin, Alabaman Municipal Auditoriumissa 1. Jerry ja Violents jopa kiinnitettiin uransa ensimmäisen ulkomaan-turneensa käynnistäneen Beatlesin Ruotsin-keikkojen lämmittelijäksi lokakuussa 1963 – tai lämmittelijäksi ja lämmittelijäksi, vielä toistaiseksi suhteellisen tuntemattomat liverpoolilaiset olivat vasta siirtymässä kansainväliseen tähtiluokkaan, jossa ruotsalaiskokoonpano tottakai jo omassa kotimaassaan operoi – joten tässä vaiheessa puntit taisivat sittenkin kääntyä vielä jälkimmäisen eduksi. Englannissa hän osallistui marraskuussa uuden kiertueen lomassa elokuvan ”Be My Guest” sekä tv-sarjan ”Ready, Steady, Go!” kuvauksiin (nyt entisisten Nashville Teens -muusikoiden ympärille kootun The Plebs -yhtyeen kanssa), palaten joulukuussa kotimaahansa näyttäytymään mm. Etenkin Ranskassa ja Saksassa huomattavia myyntilukuja nakuttaneen levyn tasainen suosio jatkui vielä läpi 70-luvun, kun siitä prässättiin heti uuden vuosikymmenen alussa uusia painoksia mm. Toisaalta, Jerryä taatusti kismitti levyn syrjäyttäminen kotimaansa markkinoilta, aikana jolloin hän juuri kipeimmin tarvitsi menestysalbumia. Verrattaessa Violentsin ja Jerry Williamsin keskinäisiä voimasuhteita Star-Clubilla, tähtiä taisivat siellä nimenomaan olla bändin jäsenet. Vähitellen Lewisin työelämässä alkoi tapahtua yhä enemmän myös positiivisia asioita. heinäkuuta Killer olikin edelleen tiukassa vedossa, eikä tämäkään kiekko herran viimeiseksi live-sellaiseksi jäänyt. Englannin ja Ranskan Philipsillä), mikä ei vähentänyt sen kulttimaineen kasvua globaalissa mittakaavassa. Muutoin dynaaminen Down The Line ei kelvannut alkuperäis-LP:lle tallenteen ensisekuntien aikaisten äänihäiriöiden takia, mutta esitys kuitenkin ilmestyi ranskalaisella Mercury-sinkulla ja myöhemmin mm. Toinen Smash-sinkku I'm On Fire raivasi tiensä sinkkulistoille, samoin Birminghamin, Alabaman keikalta irrotettu numero High Heel Sneakers. Levy huomioitiin mainiosti myös Suomessa, missä Williamsin tunnetuimmiksi kappaleiksi muodostuivat seuraavan vuoden aikana ilmestyneet Number One ja Dangerous Happiness. Lokakuussa 1964 mies pääsi pitkästä aikaa takaisin Amerikan televisioon, ensin ABC-kanavan ”American Bandstandiin” sekä sen jälkeen L.A. Julkaisuilta samoin pois jääneet You Win Again ja I'm On Fire ovat tiettävästi kadonneet kokonaan. Koska nyt myös amerikkalaiset hamusivat omille levylautasilleen Jerry Lee Lewisia pitelemättömänä live-persoonanaan, miestä äänitettiin kotimaassa kesällä 1964 konserttijulkaisua ”The Greatest Live Show On Earth” varten. Vuonna 1964 Hampurissa syntyi peräti kahden pitkäsoiton verran äänitteitä, joita julkaistiin Ruotsin Sonet-merkillä sekä Jerryn että Violentsin nimissä. Jerryn ja Violentsin ensimmäinen yhteinen julkaistu studioaikaansaannos, pirtsakka Darling Nelly Gray ilmestyi Sonet-merkin sinkkuna kääntöpuolellaan Nobody's Darling But Mine. THE VIOLENTS Live At The Star Club (Sonet SLP-42) -64 A: (1) Hello Josephine (2) Fly Away Little Birdie (3) Cheatin’ Baby (4) The Third Man Theme (5) Blue Suede Shoes (6) Dream Lover (7) Talk (8) Keep A Knockin’ B: (1) Carry Me Back To Old Virginny (2) It’s Been A Long Long Time (3) Star Club Boogie (4) A Mess Of Blues (5) Twilight Time (6) In The Mood (7) For You (uusintapainos: Sonet/Grand Prix GP 9913, 1967) JERRY WILLIAMS & THE VIOLENTS At The Star Club (Sonet SLP-45/STLP-45) -64 A: (1) Theme – Sweet Little Sixteen (2) Feelin’ Blue (3) No More Lovin’ (4) Corrine Corrina (5) I’m Fallin’ In Love Tonight (6) Twistin’ Patricia (7) C’mon Everybody (8) Darling Nelly Grey B: (1) Forty Days (2) Ave Maria No Morro (3) All Shook Up (4) What’d I Say (5) Be-Bop-A-Lula (6) Mean Woman Blues (7) Long Tall Sally (uusintapainos: "Live", Sonet/Grand Prix GP 10010, 1972) The Violentsin omalla Star-Club -livellä ei juuri rautalankaa luriteltu (vanhaa 3rd Man Theme -instrumentaalia lukuun ottamatta), vaan sillä esitettiin pääosin suoraviivaista mutta varsin. Kenties Harrisonin onneksi, naapurimaan rautalankasankarit eivät lopulta tarvinneet brittimuusikkoa riveihinsä. Lopputulokset olivat jälleen kerran kaikkea muuta kuin hifi-laatua, mutta ainakin realistisia. ABC:n ”Shindig”-ohjelmassa vuoden toiseksi viimeisenä päivänä. Varsinkin The Shadowsista vaikuttuneet muusikot olivat avanneet uransa Ruotsin Tio i Topp -listan viitossijalle nousseella Alpens Rosilla
Balladilaulajana Williams ja harmoniaosuutensa nytkin hienosti hoitava Violents ylittävät itsensä mm. Faktaa lienee silti se, että aivan kokonaan äänityksiä ei Star-Clubilla tehty vaan huonon äänitystason johdosta joitakin levyn kappaleita jouduttiin purkittamaan jälkikäteen samassa hengessä Tukholman Europafilm 1 -studiossa. Niiden tekoa ryhmä jatkoikin tiivistahtisesti parinkymmenen vuoden ajan. Ensimmäisen kerran yhtye roudasi kamansa Große Freiheit 39:n porteista sisään loppuvuonna 1961. Ainoa Johnny & The Hurricanesin virallinen 60-luvun Star-Club -live syntyi huhtikuussa 1964 ja julkaistiin noin vuotta myöhemmin, poikkeuksellisesti Yhdysvalloissa bändin omalla Atila-merkillä.. Yhtiön yleiseen tuotantopolitiikkaan palataan vielä yksityiskohtaisemmin artikkelin hännillä. PYÖRREMYRSKYJÄ JA ETSIJÖITÄ Ohion Toledossa 50-luvun lopulla perustettu Johnny & The Hurricanes kuuluu kiistatta rock’n’roll-instrumentaaliyhtyeiden suuriin pioneereihin. Kiertue-Hurricanesissa miehet luonnollisesti vaihtuivat kuin sukat eikä 60-luvun puoliväliin tultaessa kokoonpanossa tainnut enää olla mukana Parisia lukuun ottamatta muita originaalijäseniä. Skandinavian johtaviin kitarayhtyeisiin The Spotnicksin ohella kuulunut combo (tässä vaiheessa jäseninään Rune Persson, piano/urut, Tony Lindberg, kitara, Billy Gustafsson, basso ja Johnny Landenfeld, rummut) esiintyykin albumilla yhtä vakuuttavasti kuin melkeinpä mikä tahansa aikakauden parhaimmista brittitai jenkkiorkestereista. Yhä enenevässä määrin se viihtyi Euroopassa, missä Star-Clubin tapaisissa paikoissa osattiin vielä antaa arvoa vanhalle kunnon rock’n’rollille. Hurrikaanien uudenvuodenyön 1962–63 keikka myös äänitettiin, muttei julkaistu ennen 2000-lukua (”Live At The Star-Club, Volume I”). Äänenlaadultaan kuuluisampia Star-Club -julkaisuja selvästi tasokkaampi Jerry Williams -LP koostuu siinä määrin keskeisesti laulajan levytysmateriaalista, että sen voisi melkein kuvitella olevan keinotekoinen livetuote, yleisön kirkumisista ynnä muista välihuudoista huolimatta. Elvis-slovarilla I’m Fallin' In Love Tonight. terhakka versio Mike Berryn Talk’ista. 42 • 4 2015 sovinnaiseen keskitempoon tahdistettua laulettua rock’n’rollia sekä Fly Away Little Birdie’n ja For You’n tyylisiä mersey-henkisiä pop-rallatuksia. Seuranneet Red River Rock, Beatnik Fly, Reveille Rock jatkoivat bändin kullalla päällystettyä polkua. Levyn materiaali koostui Red River Rockin, Buckeyen ja Ja-Dan tapaisten omien hittien lisäksi tavanomaisista lauletuista twist-, rock’n’rollja r&b-numeroista kuten Mashed Potatoes, Forty Days jne. Sonet-levytysraitojen ohella pitkälti Elviksen silloisesta levytysja elokuvarepertuaarista nikkaroitua settiä piristävät mm. Menköön tämä nyt kuitenkin vain ruotsalaisen ammattitaidon piikkiin. ”Viva Las Vegas” -leffasta tuttu C’mon Everybody sekä hurmoksellinen mutta huolellisesti mietityn Roy Orbison’maisen sovituksen taakseen saanut Mean Woman Blues. Jerryn ajat uskottavana rock’n’rolltulkitsijana olivat totuuden nimissä vasta edessäpäin, mutta bändin omaan tuotantoon kuuluneella No More Lovin’illa sekä aina yhtä vallattomalla Darling Nelly Greyllä mies on kyllä jo täysin palkein omassa elementissään. Tenorifonistin ja liiderin Johnny Parisin (John Pocsick, 1940–2006) alkujaan nimellä The Orbits pyörittämä high school -bändi (mukana ensivaiheissa urkuri Paul Tesluk, kitaristi David Yorko, basisti Butch Mattice ja rumpali Bill ”Little Bo” Savich) harppasi opiskelijabileistä Billboard-tuotteeksi Twirl-merkin #23-instrohitillä Crossfire kesällä 1959. Lisäksi ”varoituksena” mainittakoon, että saksalaisen Star-Club -levymerkin oma vuoden 1965 Jerry Williams & The Violents -albumi ”Star-Club Show 5” ei koostu livemateriaalista vaan aikaisemmin Ruotsissa tehdyistä ja julkaistuista studiotöistä. Hallittujen stemmalaulujen ja hiottujen sovitusten lomassa Violentsin musiikista irtoaa tarvittaessa myös aiheeseen kuuluvaa särmää, vaikkeivät ruotsalaismusikantit mitään villeintä mahdollista paholaisen musiikkia esitäkään. Kappalekimaran parhaimmistoon lukeutuu mm. Levy-yhtiöltä toiselle 60-luvulla (Warwick, Big Top) loikkineen Johnny & The Hurricanesin onnistui lopulta kadottaa sävellysja julkaisuoikeutensa omiin vanhoihin hitteihinsä, joten heidän leipätyökseen muodostuivat kiertueet
Edna Bejaranon laulama esitys ylsi Top10-hitiksi Englannin ohella (#8) muissakin Euroopan maissa ja tavoitti jopa Billboardin sinkkulistat (#79), historian ensimmäisenä saksalaisyhtyeenä. LP:llä ”Star Club Show 1” (Star-Club 158 000) vuodelta 1964 tarjottiin beat-vetoiseen rock’n’rolliin panostaneen The Rattlesin studiolevytyksiä. Jälkikäteen ajatellen kiinnostavinta antia pikkulevyissä taisivat kuitenkin lopulta olla niiden paperikuoret, joiden harmaasävyisissä takakansifotoissa levyartistit esiintyivät usein juuri Star-Clubin Manhattan-kaupunkimaisemataustaisella lavalla kuvattuna.. LP-levyillä ”Star-Club Parade” (Philips 6558, Saksa), ”Twist Im Star-Club Hamburg” (Philips P 48 036 L, Saksa) ja ”Twist-Time Im Star-Club” (Ex Libris GC 371, Sveitsi). Pakollisten bravuuriensa ohella se esitti surutta mm. ”Sweets For My Sweet” -albumin materiaalia levitettiin 60-luvulla myös mm. The Searchers teki kuitenkin paljon asioita oikein – mistä osviittana toimivat heidän varhaiset singlensä, jotka ilmestyivät myös Yhdysvalloissa isoilla merkeillä, debyytti Mercurylla ja toinen Libertyllä. Kaiken kaikkiaan Star-Club Records ennätti valmistaa vuosien 1964–68 välillä 37 pitkäsoittoa sekä läjän sinkkuja. Jatkossa huomion Amerikan mantereella takasi jakeludiili Kapp Recordsin kanssa. Miljoonamyyntiin bändi ylsi vuoden 1970 versiollaan laulusta The Witch. TWIST-TIME IM STAR-CLUB Hampurilaisklubin artistikiinnityksiä markkinoitiin laajalti myös sen oman levy-yhtiön sekä fanilehden Star-Club Newsin puitteissa. Entäpä sitten The Searchers. Tämän kautta aikojen ensimmäisen saksalaisen Star-Clubille sopimuksella kiinnitetyn yhtyeen tiettävästi varhaisin maksullinen Star-Club -viikkokeikka järjestyi 21.–27.2.-63, jolloin muina yhtyeinä paikassa soittivat Gene Vincent yhdessä The Sounds Incorporatedin kanssa, The Travellers, The Dakotas ja The Searchers. Samanaikaisesti ilmestynyt läpimurto-LP ”Meet The Searchers” kiiruhti sekin kuukauden sisällä Englannin listalla sijalle 2 ja levyn Needles And Pins -sinkkuhitillä täydennetty USA-painos heinäkuussa 1964 Billboardin sijalle 22. Lisäksi bändin oletettuja Star-Club -äänityksiä sisältyi Yhdysvalloissa 1964 ilmestyneelle splitti-albumille ”The Searchers Meet The Rattles”. THE SEARCHERS Sweets For My Sweet – The Searchers At The Star-Club Hamburg (Philips P 48052 L) -63 A. Liverpoollähtöisen Merseybeatin perikuviin The Beatlesin sekä mm. Useimmiten Star-Club Records osattaneen yhdistää merkin julkaisemiin best of -tyylisiin LP-levyihin, joilla musisoivat – joskaan harmi kyllä, eivät livenä – jopa bluesjäärät John Lee Hooker ja Slim Harpo. Samoja raitoja päätyi myös vuoden 1965 saksalaiskokoelmalle ”Liverpool Beat” (Fontana 681 557 TL) kaikkiaan kolmen esityksen verran: laimeasti rokatun Sweet Little Sixteenin ja koheltavan Maybellenen rinnalla bändin debyyttialbumin Buddy Hollymainen harmonianumero Don’t You Know onkin Searchersin vuoden 1963 soundia edustavimmillaan. Etsijöiden syntytarina muistutti paljon Beatlesin vastaavaa. What Have They Done To The Rainja Sugar And Spice -menestyskappaleilla viimeistään paikkansa brittibändien kuninkuusluokassa varmistanut The Searchers jatkoi levyttämistä 80-luvun lopulle saakka ja esiintyy yhä sopivan tilaisuuden tullen John McNallyn komennossa. 4 2015 • 43 JOHNNY & THE HURRICANES Live At The Star Club In Hamburg, Germany (Atila ALP 1030 [US]) -65 A: I Should’ve Known Better / High Heeled Sneakers / Do You Love Me / Red River Rock / You Can’t Do That / Love Nest B: You Really Got Me / Jamalya [sic] / Beatnik Fly / Money / Time Is On My Side / Down Younder / Satin Doll (uusintajulkaisut: Star-Club LP 6435 056 [GER], 1980/”Live At The Star-Club, Volume II”, Atila ACD 1035 [GER], 1996) Soittajiston vaihtuvuudesta huolimatta selvästi ammattimiehistä koostunut bändi oli taltioimisen arvoisessa tikissä – ajan henkeen modernisoidulla ohjelmistollaan. Beatlesia, Kinksiä sekä High Heeled Sneakersin, Moneyn ja Do You Love Me’n kaltaisia tanssinumeroita. Cavernin, Iron Doorin ja muiden Liverpoolin klubien kautta Hampuriin itsensä keplotellut bändi aloitti ensimmäisen 128-päiväisen Star-Club -putkensa heinäkuussa 1962. McNallylla ja kumppaneilla ei kuitenkaan käynyt Saksassa aivan samanlainen flaksi kuin Beatlesillä vaan oman Pye-levytysdiilinsä he saivat myöhemmin kotiklubilla Iron Doorissa tehtyjen kelanauhoitusten perusteella. Varsinainen Searchers-mania käynnistyi silti kotitanhuvilta, kun ensimmäinen, The Driftersiltä lainattu Pye-singleraita Sweets For My Sweet ampaisi Britteinsaarten listaykköseksi elokuussa 1963. Aitoja Star-Club -livejä yhtiö julkaisi 45 kierroksen formaatissa ainakin The Searchersilta, Jerry Lee Lewisiltä sekä mahdollisesti myös Johnny & The Hurricanesilta. Merkittävimmät levysarjat kantoivat nimiä ”Star-Club Show” (uusia kitarabändejä) ja ”Star-Club Kings Of Beat” (rock’n’roll-legendoja). maaliskuuta. Muualta haalittua rock’n’roll-, r&bja beat-voittoista lisenssimateriaalia kuultiin lisäksi mm. (1) Sweets For My Sweet (2) Ain’t That Just Like Me (3) Listen To Me (4) I Can Tell (5) Sick And Tired (6) Mashed Potatoes B: (1) I Sure Know A Lot About Love (2) Rosalie (3) Led In The Game (4) Hey, Joe (5) Always It’s You (6) Hully Gully (7) What I’d [sic] Say (amerikkalaispainos: "Hear! Hear!", Mercury MG 20914/SR 60914, 1964 [puuttuu kappale Always It's You]/uusintajulkaisut: Star-Club [2-LP] 9198 150 [GER], 1964/Star-Club [2-LP] 6641 925 [GER], 1979 [bonusraitoina 3 Star Combon, 1 The Rattlesin ja 1 Sounds Incorporatedin kappale]/ Line [LP]SCLP 4.00186 J [GER], 1986) THE SEARCHERS/THE RATTLES The Searchers Meet The Rattles (Mercury MG 20994/SR 60994 [US]) -64 A: (1) The Searchers – Sweet Nothin’s (2) Shaking All Over (3) Sweet Little Sixteen (4) Don’t You Know (5) Maybelline (6) It’s All Been A Dream B: (1) The Rattles – The Stomp (2) Zip-A-DeeDoo-Dah (3) Bye Bye Johnny (4) Twist And Shout (5) Dream Baby (How Long Must I Dream) (6) Hello Tehokkaasti maailmalle levinneen Star-Club -livensä yhtye (levytyshetkellä kokoonpanolla John McNally, rytmikitara/laulu, Mike Pender, soolokitara/laulu, Tony Jackson, basso/laulu, Chris Curtis, rummut/laulu) äänitti kevään 1963 esiintymiskaudellaan 1. Duke Ellingtonin Satin Dolliin huipentuva albumi saattoi ehkä jäädä kaikilla mittareilla Jerry Lee Lewisin aikaansaannoksen jalkoihin, mutta jokin samankaltainen Star-Club -lumo on Johnny & The Hurricanesinkin levyltä aistittavissa. Little Richardilta, Ian & The Zodiacsilta, Ray Charlesilta, Fats Dominolta, Wayne Fontana & The Mindbendersilta, Jerry Lee Lewisiltä, Lee Curtis & The All Starsilta, The Walker Brothersilta, Dave Dee, Dozy, Beaky, Mick & Tichiltä ja The Pretty Thingsiltä. Gerry & The Pacemakersin, The Swinging Blue Jeansin ja The Fourmostin ohella kuulunut yhtye sai alkunsa 50-luvun lopulla laulaja-kitaristi John McNallyn perustamana skiffle-ryhmänä. Vuonna 1960 perustetun Rattlesin maailmanvalloitus lähti toden teolla käyntiin vasta muutaman livealbumijulkaisun jälkeen vuonna 1964, kun heidän versionsa Zip-A-Dee-DooDah -kappaleesta nousi listoille Englannissa
– Wilhelm-Tell-Overture (2) Leichte Kavallerie (3) The Rattles – Shimmy, Shimmy (4) Hippy Hippy Shake (5) Peter Nelson & The Travellers – Loop De Loop (6) The Searchers – Beautiful Dreamer (7) Sweet Nothin’s (8) Shakin’ All Over B: (1) Star Combo – C-Jam-Twist (2) Rip It Up (3) Keep A Knockin’ (4) Margie (5) Skinny Minny (6) What’d I Say Star-Club Parade (Philips 6558) -64 A: (1) Wayne Fontana & The Mindbenders – The Game Of Love (2) The Rattles – Baby That’s Rock And Roll (3) The Stomp (4) Zip-A-Dee-Doo-Dah (5) Hello (6) Cryin’, Waitin’, Hopin’, You Come Back (7) La La La B: (1) The Searchers – Sweets For My Sweet (2) Ain’t That Just Like Me (3) Listen To Me (4) Won’t Somebody Tell Me (I Can Tell) (5) Sick And Tired (6) The Liverbirds – Diddley Daddy THE RATTLES Twist Im Star-Club Hamburg (Philips P 48 068 L [GER]/ Philips BL 7614 [UK]) -63 A: (1) Baby, That’s Rock And Roll (2) The Stomp (3) Go To Him (4) Zipp-A.Dee-Doo-Da (5) Mached Potatoes (6) Hello (7) Cryin’, Waitin’, Hopin’ You Come Back B: (1) Sticks And Stones (2) Hippy Hippy Shake (3) Ain’t She Sweet (4) Johnny Be [sic] Good (5) Twist And Shout (6) Dream Baby (7) P.S. I Love You (uusintajulkaisut: Star-Club/Line [LP] SCLP 4.00189, 1986 [GER]/Repertoire [CD] IMS 7001, 1994 [GER]) THE RATTLES Twist-Time Im Star-Club Hamburg 1 (Ariola 70 950 IT) -64 A: (1) Bye Bye Johnny (2) That Is Rock And Roll (3) Everybody Loves A Lover (4) I’m Talking About You (5) Brown-Eyed Handsome Man (6) I Got To Find My Baby B: (1) Money (2) Then She Kissed Me (3) Sweet Little Sixteen (4) Roll Over Beethoven (5) Putty Your Hand (6) Memphis Tennessee (uusintajulkaisu: Ariola 200 866-241, 1979). Ohessa valikoitu luettelo Saksassa vuosina 1964 ja 1965 ilmestyneistä Ariolaja Philips-pitkäsoitoista: Twist Im Star-Club Hamburg (Philips P 48 036 L) -63 A: (1) Sounds Inc. Philipsin sekalaisilla midpricekokoelmilla julkaistiin tottakai myös Jerry Lee Lewisin Star-Club -raitoja, minkä lisäksi Searchersja King Size Taylor -materiaalia päätyi vinyylille ainakin Deccan ”Teenbeat”EP-levyillä. Toisaalta esim. Ehtoja kenttä-äänitteitä siis joko ilmestyi tai oli ilmestymättä erityisessä ”Twist-Time Im Star-Club” -sarjassa Saksan Ariolaja Philipsmerkeillä King Size Taylor & The Dominosin, toisen liverpoolilaisen, Mike Hartin luotsaaman bluespitoisen The Roadrunnersin, Glascowista Skotlannista tulleen Bobby Patrick Big Sixin sekä The Rattlesin ohella muutamien muidenkin saksalaisryhmien kuten The Batsin ja Big Göff & The Tigersin voimin. Ariola-yhtiö olisi hänen mukaansa feikannut tätä suosittua livesoundia studiossa härskeihin rahastustarkoituksiinsa. The Sounds Incorporated, The Searchers, The Rattles, Howie Casey & The Seniors sekä Jerry Williams & The Violents. Myös Philipsin yhdenmukaisesti otsikoimassa ”Twist-Time Im...” -kuvakansisinkkusarjassa prässättiin levyjä noin kymmenen nimikkeen verran huhtikuusta marraskuuhun 1963, artisteinaan mm. tuottaja Siggi Loch on vakuutellut omien produktioidensa kyllä syntyneen aidoissa olosuhteissa Star-Clubilla, mutta että esim. edellä mainitussa ”Lost & Found” -kirjassa on uskominen. 44 • 4 2015 Ilmeisesti live-levyinäkin markkinoidusta Star Club -tavarasta osa oli todellisuudessa tehtailtu Polydorin Hampurin studiossa, ainakin mikäli King Size Taylorin lausuntoja mm
1963 albumi ”At The Star-Club Hamburg” (CBS BPW 82000; uusintajulkaisu: ”Rock’n’Roll With...”, CBS [HOL] S 53253, 1973). (Ariola 71 430 IT) -65 A: (1) I’ve Been Watching You (2) All Around The World (3) I’m Late (4) Down In The Valley (5) She Said Yeah (6) You Make Me Happy B: (1) Sherry Baby (2) Shake, Shake, Shake (3) Sky Boat Song (4) Golly Golly What (5) Bad Boy (6) Clarabella KING SIZE TAYLOR & THE DOMINOS / BOBBY PATRICK BIG SIX Liverpool Beat – Star-Club (Ariola 71 764/65 IT) -65 A: (1) KIng Size Taylor & The Dominos – Heeby Jeebies (2) Oo Papa Doo (3) Wa Watussi (4) Let’s Dance (5) Broken Arrow (6) Lipstick, Powder And Paint B: (1) Bobby Patrick Big Six – Twistin’ The Night Away (2) Let The Four Winds Blow (3) Hello (4) African Waltz (5) Your Cheatin’ Heart (6) New Orleans Kauniiksi lopuksi on vielä syytä todeta, että livealbumimagneetin maineensa vakiinnutettuaan Star-Clubilla nauhoitettiin lukemattomien muidenkin kuin edellä sivuttujen artistien keikkoja, ja jälkeenpäin julkaistua materiaalia on ilmestynyt vuosien saatossa melkoiset määrät. Teemaan liittyvinä kuriositeetteina mainittakoon vielä novelistipoika Hubert Fichten LP ”Beat Und Prosa” (Philips 843 933 PY/Twen-Serie 56) vuodelta 1966 sekä Otto Ortweinin johtaman suositun frankfurtilaisen ammattilaisyhtyeen Fats & His Catsin useista Ray Charles -lainoista koostunut v. 4 2015 • 45 THE RATTLES Liverpool Beat (Ariola 71740 IT) -65 A: (1) Da Doo Ron Ron (2) Mr. Kahdessa eri osoitteessa samanaikaisesti järjestettyyn bändikimaraan oli kutsuttu myös Johnny Kidd & The Piratesin riveissä aikoinaan Hampurissa esiintynyt Johnny Spence, säestysyhtyeenään kotoinen Doctor’s Order. Moonlight (3) Tell Me What Can I Do (4) Spanish Harlem (5) My Gal Is Red Hot (6) Dizzy Miss Lizzy B: (1) Bo Diddley (2) Mashed Potatoes (3) Sunbeam At The Sky (4) Twist And Shout (5) What Do You Want With My Baby (6) Johnny Be [sic] Good KING SIZE TAYLOR & THE DOMINOS / BOBBY PATRICK BIG SIX Twist-Time Im Star-Club Hamburg 2 (Ariola 70 952 IT) -64 A: (1) King Size Taylor & The Dominos – All Around The World (2) Stupidity (3) Slippin’ And Slidin’ (4) Unchain My Heart (5) Bad Boy (6) Short On Love (7) Hello, Josephine (8) You Can’t Sit Down B: (1) Bobby Patrick Big Six – Wilhelm Tell Twist (2) Domino Twist (3) Fanny Mae (4) Roly Poly (5) The Dog (6) I’m In Love Again (7) Green Twist-Time Im Star-Club Hamburg 3 (RockAnd Beat-Bands Competition) (Ariola S 70 954 IT) -64 A: (1) The Bats – Dizzy Miss Lizzy (2) Farmer John (3) Sweet Little Rock And Roller (4) The German Bonds – Some Other Guy (5) I’m A Hock [sic] For You (6) Sweets For My Sweet (7) The Broom Town Band – Forellen Twist (8) Good Golly Miss Molly B: (1) The Four Randers – Go, Johnny, Go (2) Beautiful Dreamer (3) Hippy Hippy Shake (4) Big Göff & The Tigers – Just Falling In Love (5) I’ll Never Get Over You (6) Mean Woman Blues (7) The Phantom Brothers – Oh, Carol (8) Shakin’ All Over Rock And Beat Im Star-Club Hamburg (Ariola 70 982) -64 A: (1) The Rattles – Bye Bye Johnny (2) Everybody Loves A Lover (3) King Size Taylor & The Dominos – Unchain My Heart (4) Stupidity (5) The Four Randers – Beautiful Dreamer (6) Hippy Hippy Shake (7) Memphis Tennessee (8) Roll Over Beethoven B: (1) Bobby Patrick Big Six – Wilhelm Tell Twist (2) Roly Poly (3) The Bats – Dizzy Miss Lizzy (4) Farmer John (5) The Roadrunners – Beautiful Delilah (6) Roadrunner (7) Sweet Little Sixteen (8) Mashed Potatoes THE ROADRUNNERS Twist-Time Im Star-Club Hamburg 4 (Ariola S 71 225 IT) -65 A: (1) Rip It Up (2) You Can Make It If You Try (3) Little Ruby (4) Baby You Don’t Have To Go (5) Slow Down (6) That’s All Right B: (1) Beautiful Delilah (2) Long Tall Sally (3) Hoochie Koochie Man (4) You’d Better Move On (5) Roadrunner KING SIZE TAYLOR & THE DOMINOS Time Mit... Valitettavasti järjestäjätaho kuitenkin päätti viime metreillä, budjettivajeeseensa vedoten, tilata paikalle pelkästään laulajan ilman bändiään. Tarinan vihonviimeisenä sivujuonteena saa luvan toimia Star-Clubin 50-vuotismuistopippalot Reeperbahnilla 12.4.2012. Viimeksi mainittu levytti omien 60-luvun studioäänitteidensä ohella myös Peppermint Twististään tunnetun Joey Deen kanssa sekä yhden legendan mukaan pääsi jossain vaiheessa peräti jammailemaan erään Saksassa asepalvelustaan suorittamassa olleen herra Presleyn kanssa... Luottoryhmälleen lojaalina miehenä myös Spence peruutti osuutensa festivaaleilla, mutta suomalaisnäkökulmasta harmi oli jo päässyt syntymään: pieni vaikkakin asianomaisille taatusti kaksin verroin karvaammalta tuntunut palanen meikäläistä rock’n’roll-historiaa kun oli jäänyt jälleen kerran raapustamatta aikakirjoihin.
Noin lausui opetusministeri Marjatta Väänänen BN:n haastattelussa neljäkymmentä vuotta sitten (BN 3/75). Mark IV 4-001 Caveman I Got A Girl 1018 I Got A Girl Pretty Girl Judd 1018 Caveman I Got A Girl 1022 Shelia Pretty Girl Pientä sotkua aiheuttaa tieto, jonka mukaan Caveman ja I Got A Girl olisi julkaistu myös Trumpet-merkillä numerolla 1401, vieläpä ennen Mark IV:tä, joka yleensä mainitaan Tommyn ensimmäisenä levynä. päivänä 1942. Hän pääsi töihin mainostoimistoon, jonka naapurissa toimi nuori tuottaja ja levykauppias, NRC-merkin omistaja Bill Lowery. Iloisesta pompposoulista joka tapauksessa on kyse, sitä itseään olivat muutamat Tams-yhtyeen 60-luvun hitit tai Flamingos-yhtyeen riemastuttava It Keeps The Doctors Away vuodelta ‘66. Lisää plussaa purkalle löytyy lakritsienkin puolelta kevyestä soulista, josta tylsän popsoulin sijaan voi huoletta käyttää nimikettä purukumisoul. Itse en ymmärrä miten Flamingos olisi voinut olla Tommy Roen levyllä ainakaan, jos kyseessä oli Se Flamingos. Tommy Roe oli takavuosina alituiseen rockkirjoittajien hampaissa ja hänet leimattiin aina purkkariksi. BUDDYN JA CHUCKIN JALANJÄLJISSÄ Tommy Roe, virallisilta etunimiltään Thomas David, syntyi Atlantassa toukokuun 9. Entäpä nyt. Pretty Girl ja I Got A Girl ovat hieman kevyempiä,. Ehkä eksyin turhan kauas etsiessäni puolusteluja tälle esittelylle. Ei tämä nimike tietenkään tee oikeutta keveimmälle mustalle musiikille, ehkä sen takia näkyy joissakin teksteissä etenkin 60-luvun yhtyepuolella termi ”popcorn soul”, joka ei kuulosta yhtään sen paremmalta. Tuotakin määrettä on Tommy Roen musiikista käytetty ja myös purkka näyttää kääntyneen hänen kohdallaan voitoksi, parit esittelyt on nimittäin otsikoitu ”Father of bubble gum music”. Turha mies hän ei ollut senkään takia, että hän sävelsi suurimman osan materiaalistaan itse. Satins esiintyi lähinnä opiskelijatilaisuuksissa, eräänlaisena kohokohtana keikka yhdessä monista Buddy Holly -muistokonserteista. 50-luvun jälkipuoliskon high school -vaiheessa Tommy perusti ystäviensä Bobby Westin ja Mike Clarkin kanssa yhtyeen, joka sai nimen The Satins, koska pojat ihailivat mustaa Five Satinsia. Nykyään tilanne näyttää hieman tasoittuneen, purkka ei olekaan välttämättä kirosana. Perheestä ei ole muuta tietoa kuin että Tommy oli kahdesta veljeksestä vanhempi ja musikaalisuus oli isältä perittyä. Ensimmäinen single tehtiin vuonna ‘60 nimellä Tommy Roe & The Satins, Osbornen lähdekirjassa Rockin’ Records esiintyy myös muoto Tommy Roe & The Ramingos. 46 • 4 2015 TOMMY ROE TOMMY ROE PEKKA TALVENMÄKI Purkkaa ei pidä suosia. Samana vuonna Tommy tapasi paikallisen taustapirun Felton Jarvisin, joka oli juuri palannut laivastopalvelusta ja oli innokas etsimään uusia juttuja. Tommy Roen ensimmäisiltä yrityksiltä korostuu selkeät Chuck Berry -sympatiat, etenkin Tommyn itsensä kirjoittama Caveman on Berry-hakuinen hauska potkurokki. 70-luvulla hyväntuulinen musta pompottelu sai yleisen hyväksynnän The Driftersin hittien myötä ja Philadelphian soulista on helppo löytää valkoista purkkaa sivuavia aineksia, joita löytyy myös monista hyvistä kirotuista diskolevyistä, kuunnelkaapa vaikka Carol Douglasin Doctor‘s Orders, Sylvian Shoppin‘ Around tai Ruby Wintersin Bluer Days Ahead. Itse singlen etiketissä lukee vain Tommy Roe & The Satins. Muuta en tiedä kuin että single on olemassa, koska sen etiketti löytyi netistä. Levymerkki oli kotikaupungin Mark IV. Tutustuttuaan naapuriinsa Jarvis sai Tommyn ja Satinsit Judd Phillipsin perustamalle pienelle ja lyhytikäiselle Judd Recordsille, joka oli käytännössä NRC:n alamerkki. Jälkimmäisen Juddin esittäjän kohdalta löytyy maininta Tommy Roe And The Satins With The Flamingos, mikä tarkoittanee selvää virhettä, joko Flamingos tai edellä todettu Ramingos on väärin. Myöhemmin Tommy muisti korostaa, että alkuaikojen ohjelmistossa oli paljon aitoa juurimusiikkia perinteistä bluesia myöten. Tommy Roe lähti aidon rock & rollin jäljistä ja teki 60-luvulla 17 listalevyä, joista kuusi top ten -hittiä. Ahtaasti ajatellen se oli mitä oli, mutta itse näkisin asian mieluummin niin että jos ne kaikkein surkeimmat yummy yummit ja sugar sugarit hetkeksi unohdetaan, niin 60-luvun lopusta ja seuraavan vuosikymmenen alusta on helppo löytää paljon hyväntuulista popmusiikkia, johon halveksivan bubble gumin sijaan sopii positiivisempi ”sunshine pop”
Siinä ei ollut mitään vikaa, pirteä vihellysalku ja letkeä edellisessä olin erottavinani hitusen myös Buddy Holly -henkeä. Naapuriperhe muutti pois ja ikävissään Tommy kirjoitti tytöstä lapsellisen runon. FREIDA, SHELIA JA SHEILA Kun Tommy oli 12-vuotias, hänen naapurissaan asui perhe, jonka Freida-tyttäreen Tommy oli ihastunut. Niistä ilmenee, eyes and a pony tail”. Sheila soi ahkerasti myös Radio Luxemburgissa ja nousi brittilistoilla kolmoseksi. 4 2015 • 47 laulusuoritus, mutta kun se ei näyttänyt herättävän huomiota, single käännettiin radioasemilla ympäri. Niitä sai Tommy Roe kiittää uransa pikaisesta noususta. Hän jätti päivätoimensa General Electricin johdinjuottajana ja lähti kiertueelle. Myöhemmin on jokainen Beatles-yskäisykin kaivettu julkaistavaksi, joten eiköhän Sheilakin jostakin löydy (ks. Hittejä niistä ei tullut, mutta niiden siivellä meni kaupaksi muutama muukin Jarvisin hallussa olleista demoista, mm. Marvin Benefieldin saama erityiskohtelu selittyy sillä, että hän oli Tommyyn verrattuna konkari, ensimmäiset levyt hän oli tehnyt jo viisi vuotta aikaisemmin. Bill Justisin korjailema Tommy Roen Bradley-nauha. Felton Jarvis ei ollut tyytyväinen Sheilan ensimmäiseen versioon. Felton Jarvis käytti häntä toteuttaakseen ajatuksensa uudesta Elviksestä, molemmat kevään ‘62 levytykset olivatkin Elvis-kopioita. Myöhempiäkin versioita löytyy, henki ja taso heittelee kuulemissani tapauksissa laidasta laitaan. Myöhemmin siitä on tietenkin tullut erikoisuus ja se on julkaistu moneen kertaan eri kokoelmilla. Keväällä ‘62 hän varasi kolme tuntia sessioaikaa Bradleyn studiolta Nashvillestä ja lähti töihin Tommy Roen ja toisen holhokkinsa Marvin Benefieldin kanssa. tämän lehden s. Save Your Kisses oli suunnitelman mukaan a-puoli. Saman tien hän levytti tukun raitoja, joiden pohjalta julkaistiin muutama single ja pakollinen ”Sheila”-albumi. 60-luvun alussa, kun Tommy ja Satins olivat päässeet levyttämisen makuun, runo kaivettiin esiin, Freida muutettiin Sheilaksi ja levystä tehtiin ensimmäinen versio. Single julkaistiin Juddilla, huvittavinta oli, että kirjoitusvirheen takia etiketissä luki Shelia. 60-luvun jälkipuolen Design-halpamerkkikoosteilta löytyy myös The Room ja Foreman-nimiset Tommy Roelle merkityt esitykset. Asialla oli yhtye The Fabulous Four (höh?), jonka Sheila ei ollut häävi, sen sijaan singlen kääntöpuolelta löytyy yksi svenskipopin sympaattisimmista tulkinnoista, After All, jossa parasta oli se, ettei englannin kieli ruotsalaisartisteiltakaan aina niin sujuvasti taipunut. Se alkoi ilmeisesti myöhemmin tutuiksi tullein sanoin ”Sweet little Freida you know her if you see her, blue The Satins 1960, vasemmalta: Joe Lee Bush, Bobby West, Tommy Roe, Mike Clark. Studioon oli palkattu Nashvillen soittajaparhaimmistosta basisti Bob Moore, urkuri Floyd Cramer, rumpali Buddy Harman, kitaristi Wayne Moss ja Jarvisin ja Tommyn omasta tuttavapiiristä pianisti Ray Stevens ja kitaristi Jerry Reed, taustalaulussa avusti The Jordanaires. Sheila muutti Tommy Roen elämän täysin. Lisäliksat olivatkin tarpeen, sillä Tommy oli mennyt naimisiin ja perheeseen oli syntynyt tytär. Hän otti nauhan ja vei sen Bill Justisin täydennettäväksi. Sheila lähti liikkeelle ja tiputti Little Evan Loco-Motionin jenkkilistojen ykköspaikalta syyskuussa ‘62. Virallisempaa tietoa on Status Quon 70-luvun versio, jossa oltiin aika kaukana alkuperäistunnelmista, sekä teiniunelmien ykkösraiskaajan Leif Garrettin samoihin aikoihin laulama cover. En aio rasittaa lukijoita singlelistauksilla muuten kuin ensimmäisen vaiheen osalta. Myöhemminkin hän oli ahkera studiovieras ja levytti noin yhdeksän vuotta kestäneen ABC-kautensa aikana pitkälti yli 40 singleä ja muutaman albumin, joiden erikoisuus oli se, että singleraidat päätyivät vain erikoistapauksissa pitkäsoitoille. Tommyn lauluista levytettiin ensin Save Your Kisses ja kun se oli valmis, maksettu kolme tuntia oli lähes loppuun käytetty. Sessio sujui kangerrellen, Benefieldin osuus vei kaksi ja puoli tuntia. Itse esityksessä ei ollut mitään erikoista, se oli vain huolimattoman oloinen, kitaroinnin säestyksellä laulettu pikku rokki. Molemmat ovat raakileita, mutta eivät juuri häviä singleille päätyneille yritelmille. esim. Sen kiistaton juju on Buddy Hollyltä lainattu rumputuli, lähinnä tulee esikuvana mieleen Peggy Sue. Olkoon Sheila miten lapsellinen ja purukumimainen tahansa, se on levy, joka saa kuulijan hyvälle tuulelle, todellista sunshine poppia siis. On väitetty, että kyseessä oli oikea tyttöystävä, mutta ei kai noihin aikoihin vielä niin nuorena alettu, paremminkin Freida oli vain koulupojan ensi-ihastus. Jake Nyman ei mainitse tätä versiota Onnenpäivissään, joten sitä ei ilmeisesti julkaistu millään Beatlesien alkuperäisalbumilla. Jarvisin nimittäin onnistui myydä Benefield-nauhat ABC:lle, joka julkaisi ne Vince Everett -nimellä. Jarvis ei kuitenkaan antanut periksi. Enempää ei kannata hehkuttaa, koska en ole ollenkaan varma, voiko laulaja edes olla Tommy. Poikkeuksen muodostaa Beatles-tallenne, joka Tommyn muistelojen mukaan tehtiin hänen vierailunsa yhteydessä keväällä ‘63. Suomessa Sheilaa ei tietääkseni 60-luvulla levytetty, Ruotsissa kylläkin. Sheilasta vetäistiin nauhalle hätäinen kertaotos, joka epäonnistui taustan osalta eikä Tommy ollut laulupuoleenkaan tyytyväinen. Tulos julkaistiin ABC-singlenä muutamaa viikkoa myöhemmin. Olihan Hollyn musiikkia matkittu hänen kuolemansa jälkeen ennenkin, mutta Sheila on lajinsa klassikko. Noihin aikoihin oli Englannissa tapana tehdä jenkkihiteistä covereita , mutta Sheilan tapauksessa se taisi jäädä tekemättä. 30 – PH). Kummankin oli tarkoitus levyttää kaksi laulua, Tommylle oli varattu Ed Brucen säveltämä pikku laulelma Save Your Kisses ja moderni Sheila-versio, johon Jarvis oli suunnitellut uuden, Buddy Holly -tyyppistä rullaavaa rummutusta hyödyntävän sovituksen
ABC-Paramount 10329 Sheila (1.) Save Your Kisses. Sanoitus kertoo maalaispojasta, joka lähtee etsimään menestystä laulajana suureen kaupunkiin. Tähän väliin sopinee vielä muutama sana hitin imuun julkaistusta albumista: Sheila (ABC-PARAMOUNT ABC-432) A: (1) Sheila (2) Piddle De Pat (3) Little Hollywood Girl (4) Heart Beat (5) There Will Be Better Years (6) There’s A Great Day A Coming B: (1) Susie Darlin (2) Think About The Good Times (3) Look At Me (4) I Found A Love (5) Blue Ghost (6) Maybelline että Sheila jäi sattuman oikuksi, kaivattua jatkohittiä ei tullut. Tommy lauloi nimittäin teiniballadit nätin kaihoisasti, hetkittäin melkein unisesti, Susie Darlinin ohella siitä olivat mukavia esimerkkejä Town Crier, Rainbow ja Don’t Cry Donna. Siellä hän sairastuu, menettää äänensä ja palaa kotiseudulleen elämään loppuikänsä onnellisena entisen tyttöystävänsä kanssa. Englannissa meni paremmin. Naiivia kieltämättä, mutta lievästä teennäisyydestä huolimatta lopputulos on upea. Siksi listoille nousikin versio havaijilaisen Robin Luken sisarensa syntymäpäivälauluksi säveltämä pikkunätti Susie Darlin’, joka oli Luken originaalina ollut iso hitti jo vuonna ’58. Tommy vieraili, kuten edellä todettiin, Britanniassa keväällä ‘63 ja sen kunniaksi Folk Singer nousi listaneloseksi, pakollisen keskinkertaisen coverin teki Jimmy Justice. Säveltäjäksi on merkitty Merle Kilgore, mutta muistelen jostakin lukeneeni, että tarina on kansanlaulun pohjalta tehty. 48 • 4 2015 10362 Susie Darlin’ (35.) Piddle De Pat 10379 Rainbow Town Crier 10389 Don’t Cry Donna Gonna Take A Chance 10423 Folk Singer (84.) Count On Me Piddle De Dat oli selkeä Buddy Holly -henkinen jatke Sheilalle, siitä vain puuttui esikuvansa iloisuus. Tommyn cover oli hitusen pehmeämpi ja taustaltaan täyteläisempi ja pakko myöntää, parempi. Sen verran jenkit ymmärsivät hyvän päälle, että single nousi listojen häntäpäähän. Oma lukunsa on kaunis Folk Singer, jossa sekoittuivat persoonallisesti teinipopin ja folkin ainekset
Vuoden ‘64 listamerkinnät tulivat nimittäin puhtaalla rock & rollilla, listoille nousivat Chuck Berry -cover Carol (sija 61.) ja Rick Hallin säveltämä Come On (36.) sekä niin ikään Muscle Shoalsissa tehty Buddy Buien sävelmä Party Girl (85.). Buddy Holly -rumpu oli jätetty pois, tilalla yksitoikkoinen kolkuttava komppi ja yksinkertainen oli itse laulukin, vain itseään toistava tarina siitä, että ”sometimes everybody’s got the blues”. Vuosilta ‘64–‘65 on olemassa kolme albumia, joista kaksi on brittijulkaisuja. Ja kova hitti, se nousi peräti listakolmoseksi. Sen sijaan on covereita joka lähtöön. Yksi syy lähes kaksi vuotta kestäneeseen hiljaiseen vaiheeseen Tommy Roen uralla oli keväällä ‘64 alkanut asepalvelus, jonka aikana häneltä julkaistiin vain vanhaa materiaalia. EVERYBODY Tommy Roen kiertuekaverina Englannissa keväällä ‘63 oli Chris Montez ja lämmittäjäyhtyeenä The Beatles. Sheila itsessään riemastuttaa aina, mutta kokonaisen albumin kantavaksi raidaksi siitä ei ole. Suurin yllätys on I Found A Love, joka eroaa Falcons-originaalista sen verran kuin Tommyn äänen voima jää jälkeen Wilson Pickettin vastaavasta eli aika paljon. Matkalla hän sävelsi rennon ja simppelin kolkuttelun Everybody, joka levytettiin heinäkuussa ‘63 Rick Hallin johdolla Fame-studiossa Alabamassa. Eipä siitä ABC:n pomoille jäänyt käteen muuta kuin oikeassa olemisen ilo, rahapotin keräsivät muut. Niin väitti Tommy itse, mutta sopinee tuota ihmetellä. Yksi syy oli tietenkin Beatles-invaasio, mutta julkaisupolitiikkakin ihmetyttää. Parempaa adjektiivia en keksi kokonaisuuttakaan kuvaamaan, ainoa raita, joka erottuu positiivisesti, on energinen poppilaulu Standin Watch. Turhia täytecovereita on liian monta, niiden paikalle olisin toivonut ensimmäisten ABC-sinkkujen parhaita paloja. 49 4 2015 • Buddy Holly -soundi on aika hallitseva. Beatles oli noihin aikoihin jo kova nimi Britanniassa ja voisi kuvitella, että se oli vähintään tasaveroinen jenkkivierailijoiden kanssa, ellei enemmänkin. En tiedä oliko Tommy lentopelkoinen vai halusiko hän muuten vain rentoutua, joka tapauksessa hän matkusti takaisin jenkkeihin meritse. Sitä edustavat kahdelta ensimmäiseltä singleltä tutut raidat samoin kun Holly-coverit Look At Me ja Heart Beat. Seuraavana vuonna Tommy teki Roy Orbisonin ja Jerry Lee Lewisin kanssa uuden, vähälle huomiolle jääneen kiertueen Englantiin. Something For Everybody (ABC Paramount ABC-467) A: (1) Come On And Dance (2) Be My Baby (3) Taste Of Honey (4) That’ll Be The Day (5) Standin Watch (6) Why Do Wanna Make Me Cry B: (1) Nitty Gritty (2) You’re My Happiness (3) Dominique (4) Sensations (5) Switchie Witchie Titchie (6) I Wanna Be Your Man Nimi johtaa harhaan, levy julkaistiin niin myöhään, ettei Everybody-hittiä otettu mukaan. Paikalla oli muutama Muscle Shoalsin soittaja, mutta myös Tommyn vanhoja kavereita, tuloksena miehen normaalituotantoon verrattuna aktiivinen ja riehakas levy. Hyvä yritys silti, tekisi mieleni sanoa, mutta jääköön sekin sanomatta. Toinen tuliainen oli iloisempi. Energia puuttuu niin kuin kaikista Berrycovereista. Tehokas suoritus, lyhyesti sanottuna hyvä levy. Tommy teki työtä käskettyä, tulos oli hänen omien sanojensa mukaan ”Listen Tommy, that’s the worst piece of shit we’ve ever heard. Jälkimmäinen oli alkuperäisesityksenä vain pieni jenkkihitti vuonna ‘58, mutta menestyi erinomaisesti Englannissa Hollyn kuoleman jälkeen ja sillä selittyy Roen cover. Suurin positiivinen yllätys on söpö teinilaulu Little Hollywood Girl. Ensinnäkin Brian Epstein antoi hänelle parit kappaleet Beatlesien ensialbumia vietäväksi ABC:n herroille sillä mielellä, että ne auttaisivat mahdollisen sopimuksen teossa. Miksi pikkunätti sävelmä päätyi TV-sarjan nimikoksi, siitä minulla ei ole mitään käsitystä. Muu singletarjonta oli kirjavaa ja on turha jossitella olisiko siellä ollut parempia hittitarjokkaita, erityisiä onnistumisia ei joukkoon ainakaan mahtunut. Sittemminhän sävelmä on soinut välillä päivittäin samannimisen TV-sarjan (suomeksi Sydämen asialla) tunnarina, laulajana ymmärtääkseni se alkuvuosien komea poliisihahmo, joka on myös sarjan tuottaja. Atlantin takana vietti Tommy armeijasta vapauduttuaan muutaman kuukauden New Yorkissa ja muutti sitten syksyllä ‘65 Los Angelesiin, missä pitkä hittiputki alkoi. Hän viipyi Euroopan puolella jatkossa pitkiäkin jaksoja ja teki levyjä, tunnetuimpaan päähän sijoittuvat brittipophenkiset singleraidat Everytime A Bluebird Cries ja Diane From Manchester Square. You make your own music and let us be the talent scouts”. ”Sheila” oli hätäisesti koottu LP. Pari vuotta aikaisemmin tehtynä siinä olisi ollut hitin aineksia, mutta ei enää vuonna ‘64. Singlen kesto on 1:51, sinä aikana sana everybody toistuu 31 kertaa ja sekaan mahtui myös kahdeksansekuntinen bridgekolkutus. Tommyn toinen rock & roll -esikuva Chuck Berry on mukana vain Maybellinen verran. Pohjoismaista sinkkuja EP-tuotantoa 1960-luvulta. Mielenkiintoisimmat ovat tietenkin Dominique ja Be My Baby, yrittäkää ymmärtää, kun väitän, että kumpikaan ei ole huono, vaisu kylläkin. Aloitetaan Atlantin takaa. Jatkohittiä ei saatu aikaiseksi. Tommyn taustalla soitti noihin aikoihin isännältään nimen ominut kitarayhtye The Roemans, joka pääsi tekemään muutaman omankin singlen. Joka tapauksessa kiertue sujui hyvin ja sen päätteeksi Tommylla oli kahdenlaisia tuliaisia
Pikahaun mukaan The Tams levytti Tommyn sävelmät You Might As Well Forget Him ja Have Pity On Me, Billy Joe Royalille kelpasi King Of Fools ja Classics IV:lle Traffic Jam. Sweet Pea oli ensimmäinen yhteiskoitos ja sitä seurasi kaksi muuta isoa hittiä, mukaan mahtui myös puolitoista vuotta kestänyt melkein kuiva kausi. Lisäksi hänen sävelmänsä kelpasivat muillekin, lähinnä vanhoille Atlantan kavereille. Jo viisikymmentä vuotta sitten huomasin, että Tommyn hiteistä osa oli kertakaikkisen vastenmielisiä, esimerkkeinä suurmenestykset Sweet Pea ja Dizzy. Nimisävelmä on ainoa, joka toimii tuttuun Tommy Roe -tyyliin. Levyn julkaisussa on tainnut tulla kiire, koska vanhoja hittejä on mukana peräti kolme. 50 • 4 2015 Englannissa ei jenkkien valintoja hyväksytty. Everybody Likes Tommy Roe (HMV CLP 1704) A: (1) Everybody (2) Katy Did (3) Sensations (4) Standin Watch (5) You’re My Happiness (6) Janie (7) Kiss And Run B: (1) Gonna Take A Chance (2) Little Tomboy (3) Why Do Wanna Make Me Cry (4) Almost Grown (5) I Got A Girl (6) That’ll Be The Day (7) Switchie Witchie Titchie Everybody nousi Englannissakin top teniin, joten se oli itseoikeutettu avausraita. Siihenkään en uskalla ottaa kantaa, kuinka oikeutettu ”father of bubble gum pop” Tommy Roesta puhuttaessa on. Hän teki siitä demon, jota kävi esittelemässä Bert Bernsille toivoen, että tämä veisi sen Hang On Sloopyja Fevercovereillaan huipulle nousseen The McCoys -yhtyeen levytettäväksi. Lupaukseni mukaan jätän tarkat diskografiat pois, tässä vain hittimaininnat. Berns ei kiinnostunut, niinpä Tommy päätti käyttää sävelmän itse. Steve Clarkin aikana julkaistiin vain kolme albumia, kaksi ensimmäistä hittien mukaan nimettyjä. Yhtään positiivista yllätystä levyyn ei kuitenkaan mahdu. Hooray For Hazel, Jam Up Jelly Tight ja ennen kaikkea Heather Honey. Tommy Roe sävelsi Sweet Pean syksyllä ‘65 New Yorkissa asuessaan. Ne toisaalta nostavat tasoa, sanoisin jopa, että jos varsinaisia hittipaketteja ei oteta lukuun, niin ”Sweet Pea” on Tommy Roen paras albumi. Toiset taas, vaikka noudattivat samoja kaavoja, olivat hyväntuulisia ja niitä olen jaksanut kuunnella vielä eläkeläisenäkin, näitä olivat mm. Sweet Pea (ABC Paramount ABC-575) A: (1) Hooray For Hazel (2) Under My Thumb (3) Pretty Flamingo (4) Where Were You When I Needed You (5) Wild Thing (6) Sweet Pea B: (1) Party Girl (2) Everybody (3) The Folk Singer (4) Pleasing You Pleases Me (5) Kick Me Charlie (6) Sheila Versiot brittisävelmistä (A2 ja 3) eivät innosta, Tommyn voimaton ääni ei riittänyt. Syitä on turha pohtia sen enempää kuin muutenkaan näissä hommissa, jostakin vain tykkää ja toisesta ei. Tommy Roe Sings Ballads And Beat (HMV CLP 1860) A: (1) Just Another Boy In Town (2) Taste Of Honey (3) Oh How I Could Love You (4) Where The Four Winds Blow (5) It’s Hard To Say Goodbye (6) Wives And Lovers (7) What Makes The Blues (8) Heartaches And Teardrops B: (1) Carol (2) Be My Baby (3) Susie Q (4) Lotta Lovin’ (5) Break Up The Party (6) Combo Music (7) Come On (8) Dance With Henry Tämä paketti osoittaa ainakin sen, miten ahkera Tommy Roe studiossa oli, onhan puolet levystä sellaisia ABC-äänitteitä, jotka oli alun perin jätetty hyllylle. Hänen levynsä kyllä noteerasin läpi 60-luvun ikään kuin vanhasta muistista, olihan kyseessä yksi vanhoista teinipopparisuosikeistani. Coverit jätettiin pois ja tilalle laitettiin Tommyn ”omaa” musiikkia. Ei ihme, ettei singlehittejä saatu aikaan. Phantasy (ABCS-610) A: (1) Paisley Dreams (2) Plastic World (3) Melancholy Mood (4) Visions (5) Mystic Magic B: (1) Little Miss Sunshine (2) These Are The Children (3) Goodbye Yesterday (4) The Executive (5) The You I Need (6) It’s Gonna Hurt Me Sekavaa edelleen. Normaaliin Tommy Roe -kuvioon sekoitettiin rokkikitaraa, avaruushälyä, Mama’s & Papa’s -henkistä kailotusta, Monkees-hiteistä vohkittuja aineksia ja vähän pakollista hippi-ideologiaa. ABC 10762 Sweet Pea (8.) 10852 Hooray For Hazel (6.) 10888 It’s Now Winter’s Day (23.) 10908 Sing Along With Me (91.) 10945 Little Miss Sunshine (99.) Eipä noita kauheasti jaksa analysoida. albumitilastossa, Phantasy ei yltänyt edes TOP 200:aan, enkä. Jenkkijulkaisun covereiden paikalle laitettiin pari ylimääräistä rock & roll -raitaa, Chuck Berryn Almost Grown ja vuoden ‘60 I Got A Girl. PURUKUMIPOPIN ISÄ Omat kokemukseni 60-luvun lopun purkkamusiikkiin perustuvat vain siihen mitä radiosta kuulin, itse asiassa en halua edes arvailla mikä teki poplevystä purukumia. It’s Now Winter’s Day (ABC-594) A: (1) Leave Her (2) Moon Talk (3) Aggravation (4) Golden Girl (5) Misty Eyes (6) Have Pity On Me B: (1) Sing Along With Me (2) Long Live Love (3) Night Time (4) Cry On Crying Eyes (5) Sweet Sounds (6) It’s Now Winter’s Day Johan on kamala LP. It’s Now Winter’s Day pääsi parhaimmillaan sijalle 159. Juuri noihin aikoihin hän muutti Los Angelesiin ja teki siellä parin vuoden ajan töitä tuottaja Steve Clarkin kanssa. Edukseen erottuu kaihoisa It’s Now Winter’s Day ja toisaalta Sing Along With Me on yksi kehnoimmista koskaan kuulemistani jenkkipopkappaleista.. Se toki on merkille pantavaa, että Tommy sävelsi noihinkin aikoihin suurin piirtein koko levytysmateriaalinsa itse. Prosentti jäi alle 50:n, yhdestätoista singlestä viisi ylsi listoille
”Beginnings” oli kehno lopetus yhdeksän vuotta kestäneelle, britti-invaasiota, soulia ja ties mitä virtauksia uhmanneelle teinivaiheelle. Heather oli ”warm as the sunshine” ja levy onkin paras mahdollinen esimerkki hyvästä sunshine popista. Vinyylipuolen herkku on vuonna ‘69 julkaistu ”12 In A Roe” (ABCS-700), jossa on avautuvat kannet ja erikoisuutena raitojen väleissä pienet haastattelun pätkät. Kunnianosoituksena hän on saanut jo 80-luvulla Georgia Music Hall Of Fame -nimityksen ja myöhemmin paikan Rockabilly Hall Of Fameen. ja Stir It Up... Yksityiselämästä mainitaan, että hän asuu Hollywoodin hienostoalueella ja että vaimo on vaihtunut matkan varrella nuorempaan. Tuorein (”Memphis Me”) on parin vuoden takaa, mukaan näyttää mahtuvan myös pakollinen kartettava paketti vanhojen hittien uusintalevytyksiä. Dizzy aloitti Tommyn viimeisen hittiputken. Yksi niistä oli Dizzy, jonka Steve Barri hyväksyi levytettäväksi uuden singlen b-puoleksi, hittiä hän toivoi Tommyn yksinään säveltämästä kepeästä kulkurilaulusta Gotta Keep Rolling On. Hyvän version hän sen sijaan teki entisen Mr. Ehkä hän itsekin tajusi, että vetelä purkka (jos hänen musiikkinsa enää oli edes sitä) oli aikansa elänyt ja piti etsiä muuta. Beginnings (ABCS-732) A: (1) Beginnings (2) Lawdy Miss Clawdy (3) Why Cant’ll Be Me (4) The Way Things Are (5) Brown Eyed Handsome Man (6) Snowman B: (1) Indulge My Love (2) Back Streets And Alleys (3) Hide Daddy’s Whiskey (4) Your Touch Is The Best Thing In My Life (5) Beginnings (6) Stagger Lee Mitä Tommy Roe halusi ”Beginnings”-nimikkeellä aloittaa. Minä olen samaa mieltä. Jos cd-puolelta haetaan parhaat niin ne voisivat olla MCA:n 18-raitainen ”Greatest Hits” vuodelta ‘93 ja eurooppalainen Music Clubin ”Best Of” vuodelta ‘98.. Muut koosteet ovat samantapaisia, vain raitojen lukumäärä vaihtelee. Sen jälkeen mentiin alaspäin, kaikkein vähiten ymmärrän lepsua Stagger Lee -coveria. olivat Tommy Roen viimeiset hyvät levyt. We Can Make Music (ABCS-714) A: (1) We Can Make Music (2) The Greatest Love (3) Firefly (4) Evergreen (5) Traffic Jam (6) Pearl B: (1) Brush A Little Sunshine (2) King Of Fools (3) No Sad Songs (4) Close To You (5) Stir It Up And Serve (6) We Can Make Music Reprise Omia sävellyksiä on nytkin vähemmistö ja valitettavasti niissä Tommyn kynä on pahoin tylsynyt, vain Stir It Up And Serve It sisältää hitusen vanhaa mukavaa tunnetta. Tärkeämpää on säännöllisenä kaksi/kolme esiintymistä viikossa läpi vuosikymmenien jatkunut keikkailu, kantripuolella vanhoille teinipoppareille näyttää kysyntää riittävän. Dizzy (ABCS-683) A: (1) Heather Honey (2) Raining In My Heart (3) Cinnamon (4) A Dollar Worth Of Pennies (5) Stormy (6) Makin’ Music B: (1) Money Is My Pay (2) Proud Mary (3) Gotta Keep Rolling Along (4) Look Out Girl (5) Dizzy Mukana on vain viisi Tommyn omaa sävelmää. Hän lähti ABC:ltä vuonna ‘71 ja ehti sitä ennen saada listoille seuraavat singleraidat: ABC 11164 Dizzy (1.) 11121 Heather Honey (29.) 11247 Jam Up And JellyTight (8.) 11258 Stir It Up And Serve It (50.) 11266 Pearl (50.) 11273 We Can Make Music (49.) 11307 Stagger Lee (25.) Dizzya seurannut Heather Honey oli herttainen kesähitti. Toisaalta Tommy oli ystävystynyt Paul Revere & The Raiders -yhtyeessä soittaneen Freddy Felderin kanssa niin, että oli tehnyt hänen kanssaan muutaman yhteisen sävellyksen. Sen jälkeen Tommy lauloi osuutensa ja single oli valmis. Albumeja hän on levyttänyt vain muutaman. Dizzy jäi ensi sessiossa raakileeksi, siitä saatiin kasaan vain taustan perusteet. Bass Man -miehen Johnny Cymbalin purkkalaulusta Cinnamon. Mikään Tommyn albumi ei ollut varsinainen menestys, parhaiten pärjäsi vuoden ‘69 hittikokoelma, korkeimmillaan 25. Stir It Up oli vetelämpi, mutta vielä kohtalainen. Uusinnoista kiinnostuneille voin todeta, että lähes kaikki Tommyn albumit löytyvät nykyään cd-painoksina, enimmäkseen kaksi levyä/cd -kaavalla. Cymbalin originaali oli käynyt top tenin huulilla syksyllä ‘68, tosin salanimellä Derek. Mieluummin suosittelisin kuitenkin kokoelmia, joita on tarjolla kymmeniä erilaisia. Tommy itse on pitänyt sitä yhtenä parhaista levyistään ja kertoi olleensa pettynyt, kun menestys ei ollut tuon parempi. Nykyinen siippa on näyttelijätär Jozette Banzet, jonka suomalaiset muistavat ehkä parhaiten nättinä tyttönä 70-luvun TVsarjassa Rich Man Poor Man. En vieläkään ymmärrä miksi. ABC:llä oli tehty organisaatiomuutoksia, joiden seurauksena taloon oli saatu uutena tuottaja Steve Barri. 4 2015 • 51 ihmettele. Vertailu noiden kahden hyvin samankaltaisen esityksen välillä on mielestäni tasapeli. Edellinen on hauska terävästi sovitettu lastenlorupöllytys, johon Tommy kertoo saaneensa aiheen isänsä hoilottamasta hokemasta. Tässä vaiheessa Dizzy oli selvä valinta a-puoleksi ja ykköshitti siitä tulikin ensin jenkeissä ja saman tien Englannissa. Barri halusi singlen nopeasti ulos ja antoi Jimmie Haskellin tehtäväksi täydentää taustaan jouset. Se muu oli niin kuin monen muunkin teinipopaatelisen tapauksessa kantri, josta oli koko uran ajan, mutta erityisesti 60-luvun lopuilla esiintynyt pilkahduksia albumien täytepaloissa. Covereissa ei ole mitään erikoista, ei kai kukaan kuvittele, että Tommy olisi kyennyt kisaamaan CCR:n Proud Maryn tai Classis IV:n Stormyn kanssa. Jam Up... NIITÄ NÄITÄ Tommy Roe siirtyi MGM:lle vuoden ‘72 alkupuolella ja kuten todettu, hän vaihtoi kantrin puolelle. Edellä olen yrittänyt todistella, että parasta Tommy Roen uralla ovat olleet muutamat singleonnistumiset, albumeihin ei paukkuja riittänyt. DIZZY Tommyn ura kääntyi onnellisten sattumien kautta nousuun syksyllä ‘68. Coverit ovat pelkkää täytettä, onko turhempaa kuin Tommy Roen kaltaisen laulajan versio Bacharach & David -balladista Close To You. Taustan jousikoukero on kieltämättä mukava, mutta rumpukolkutus ja Tommyn äitelä laulu eivät. Viimeisten kahden ABC-vuoden aikana Tommy Roe levytti kolme albumia. Oma mielenkiintoni loppui tuossa vaiheessa, totta puhuen en ole kuullut ainuttakaan hänen ABC:n jälkeisistä levytyksistään enkä välitäkään kuulla. Sisältö on ok, levy on ”Greatest Hits” mutta samalla myös ”Best Of”. Listauksista näkyy, että hän on levyttänyt harvakseltaan ja saanut aikaan muutaman pikkuhitin c&w-listoille
Chitlin’s And Rice oli verevä boogie Jessen suoralla soololla. Neljästä kappaleesta As Long As You’re Satisfied tehtiin novelty-henkeen, jossa fonilla ei ollut sooloa. Fonin ääni oli puhdas ja tukeva. Bändi kannusti käsiä hakkaamalla biisien härskiä sanomaa, ja Jessen fonisoolotkin toistivat samaa tunnelmaa. Soolot olivat vahvoja ja jatsahtavia – ja valkonaama Doc Pomus osasi todella laulaa jumpbluesia. Orkesteri levytti kumpanakin vuonna bebopia. Jesse Powell oli enemmän tai vähemmän kiinteä osa Dupreen kvartettia, ja se levytti ensimmäisten joukossa Alertille 1946. Selvähän se, että Federalit nostivat Jesse Powellin tunnettuutta. Basien nuorena kuollut Texas-tenoristi Herschel Evans. Lauletut bluesit Leaving Tonight ja Love To Spare olivat siistimpiä kuin Fluffy Hunterin jutut, ja Jessen foni soi niiden mukaan korisemalla ja leveilemällä. Paikalliset pikkupajat, joita syntyi levykauppojen yhteyteen, halusivat osansa muusikon huomioarvosta. Illinois Jacquet oli jäänyt pois Count Basien orkesterin Kalifornian kiertueelta, ja Jesse pääsi hänen tilalleen samaan pulpettiin jossa Herschel Evans oli aikoinaan soittanut. Neljästä kappaleesta Going Down To The Bottom osoitti, että honkkaaminen oli hallinnassa. 52 • 4 2015 JESSE POWELL JESSE POWELL JUHA JAAKOLA Taas tuli eteen tenorisaksofonisti, josta Blues News ei ole tätä ennen tehnyt edes normaalia levyarviota. Marraskuussa 1948 Jesse oli taas Champion Jack Dupreen mukana Apollon sessiossa. Pariisissa tehtiin myös levytyksiä sekä McGheen bändillä että Kenny Clarken bändin kanssa. Jumping With Flap oli merkkinsä aloituskappale; Jessen kvartetti esitti honkahtelevan jumpbluesin jatsahtavalla sykkeellä (Flap’s 1). King-yhtiön tuottajat kutsuivat hänet marraskuussa 1951 sessioon, jossa Jessen studio-orkesteri koostui alan kovista nimistä laulusolistinaan Fluffy Hunter. R&B-tenoristit osa 24 R&B-tenoristit osa 24 TEKSASISTA ITÄRANNIKOLLE 1924–1945 Jesse Benny Powell (joskus ”Tex”) syntyi 1924 Teksasin Smithvillessä perheeseen, jossa isä soitti trumpettia ja äiti pianoa. Vuonna 1955 ilmestyi samassa sarjassa New Yorkers 5 -yhtyeen single (Danice 801),. Hänestä ei tule jatkossa tekstiä. Vajaan kolmen vuoden opiskelun jälkeen hän oli valmis ammattimuusikoksi, 18-vuotiaana. ”Flap” Hanford oli harvoja värillisiä levyfirman omistajia, ja hän sai Jessen levyttämään Flap’sja Danice/Danise -merkeilleen ennen 1950-luvun puoltaväliä. Toinen vuoden 1947 sessio oli marraskuussa Savoylle. Love Is A Fortune oli hitaahko blues, ja siihen Jesse puhalsi polveilevan välisoolon. Se oli koossa aluksi vain lyhyen ajan, sillä toukokuussa Jesse matkusti Ranskaan esiintymään Howard McGheen sekstetissä kansainvälisillä jazzfestivaaleilla. Vaikka Jesse oli työskennellyt jazzbändeissä, rhythm and blues irtosi häneltä vakuuttavasti. Jessen puuhista seuraavana vuonna ei ole tietoa, mutta lokakuussa 1953 hän oli jälleen Federal-sessiossa kvintetillä, joka säesti Dan Tayloria. Valitettavasti bändi ei levyttänyt sinä aikana yleisen levytyslakon vuoksi. OMA LINJA 1951–1954 Gillespien jälkeen Jesse Powell kokosi uudelleen oman bändin. Seuraava työpaikka oli Louis Armstrongin orkesteri vuosina 1943–44 ja sen jälkeen Luis Russellin bändi 1944–45. Levytyksistä en erota, kumpi heistä oli soolovuorossa, mutta Howard Ryen arvion mukaan tiukka Doc’s Boogie ja rullaava My Good Pott antoivat Jesselle soolon ensin. Heads meni selvemmin jazziksi. Omat instrumentaalit Hot Box ja Rear Bumper kulkivat lujempaa. Tuloksena oli neljä kappaletta (ilman Sonny Terryä); niitä en ole päässyt kuulemaan. Vuoden 1948 alkupuolella Jesse Powell oli kypsä perustamaan oman bändin. 1947 Alertin studiolla tehtiin jälleen yksi Brownie McGhee -levytys, jossa Jesse soitti tenorifonia. Levyt (Federal 12056 ja 12060) olivat liian rankkoja myydäkseen paljon, mutta varsinkin hypnoottinen Walkin’ Blues / Walk Right In, Walk Right Out on esiintynyt nykyään tiuhaan riskiblues-kokoelmilla. Nopeammat My Natch’l Man ja Walkin’ Blues tehtiin rujommalla tavalla. 1949 Jesse Powell liittyi Dizzy Gillespien bigbändiin ja soitti siinä vuoteen 1950 asti. Jessekin aloitti pianotunnit kuusivuotiaana mutta vaihtoi kymmenen ikäisenä alttosaksofoniin, koska sille oli paikka koulubändissä. Jesse ”Tex” Powell kuului Texas-koulukuntaan, missä foni soi lujaa ilman tunnehöttöä. – Toinen Jesse Powell, laulaja ja nykyisin ehkä tenoristiamme tunnetumpi, sopisi ikänsä puolesta meidän Jessen lapsenlapseksi. Danise-sarjaan levytettiin sekstetillä bebop-vaikutteiset True Blue ja Heads Up (Danise 108). Dupree-session jälkeen syyskuussa 1946 Jesse Powellille tarjottiin paikkaa, josta oli paha kieltäytyä. Hänen oma levytuotantonsa jäi suhteellisen vähäiseksi, mutta doowop-yhtye The Cadillacsin bändinjohtajana ja sovittajana hän jätti tuntuvan ja kuuluvan jäljen rhythm and bluesin maailmaan. Levyistä (# 12159 ja 12171) ei vain paljon puhuttu. Musiikkilaji oli tietysti bebop. Curley Russell All Stars säesti Doc Pomusia, ja tähtijoukkueen tenoristit olivat Ray Abrams ja Jesse Powell. Vuoden 1949 puolella tehtiin Apollolle toinen levytys, jonka vauhdikkain kappale Old Woman Blues kulki tukevasti takakenossa torvi edellä. 1940 hän lähti opiskelemaan musiikkia Virginiaan Hamptonin yliopistoon, jossa hän otti soittimekseen tenorisaksofonin. Vähän hitaammassa Bluessa Jessen foni souteli falsettiin asti ja honkkasi välillä tyylikkäästi. Hot Lips Page otti nuorukaisen bändiinsä, missä Jesse soitti 1942–43. Esikuvana oli mm. Fluffy oli aloittanut 1945 Buddy Banksin bändissä ja osoittanut olevansa vahva shouteri. R&B LÖYTYY 1946–1950 Alert oli Brooklynissa 1946 aloittanut levyfirma, joka levytti paljon Brownie McGheetä ja myös Champion Jack Dupreeta
Syksyllä Esther Navarro tuunasi tyyliä: taustat kovenivat ja säestäjäksi tuli Jesse Powell Orchestra. Levy saavutti Billboardin Most Played R&B by Jockeys -listalla sijan 11 aivan tammikuun 1957 alussa. Mutta sitten natsasi. Jesse puristi nopeaan Chanceen tiukan ja ylipuhalletun välisoolon. Vuoden 1956 aikana ilmestyi neljä singleä, ja The Cadillacs oli paljon kysyttynä esiintyjänä uransa huipulla. Navarro sai Jerry Blainen julkaisemaan ne uudella Josie-merkillä. Kun Jubileen ykkönen oli doowop-yhtye The Orioles, Josien vastaavaksi tuli The Cadillacs. Sitä vastoin vuoden lopulla markkinoille tullut joululevy (# 807) Rudolf The Red Nosed Reindeer meni kansaan, sillä vanhasta joulurenkutuksesta oli muokattu letkeä rhythm and blues -versio. Kun Jessen bändissä ei ollut baritonifonistia, soolon soitti todennäköisesti Jesse itse, eikä makeasti honkkaavaa sooloa tarvinnut hävetä. Listasijoituksia ei tullut, vaikka Gloria oli erinomainen suoritus. Ensimmäisinä valmistuivat ennen vuodenvaihdetta No Chance ja Sympathy. Yhtyeen tarkoin suunniteltu koreografia ja esiintymisten makeat asusteet tekivät Cadillacsista ”pakko nähdä” -jutun. Navarro kiinnostui porukasta mutta lisäsi siihen yhden laulajan ja muutti yhtyeen nimen. THE CADILLACS. Yksi single valmistui vielä vanhalla kokoonpanolla vuoden 1957 alussa. Ylinopeaan Sugar Sugar’iin Jesse Powell ei saanut kunnon otetta, vaan fonisoolo meni ihmettelyksi. Kieli poskessa tehty Speedoo (# 785) ylitti odotukset ja nousi Billboardin R&B Best Sellers -listan kolmoseksi helmikuussa 1956 ja pysytteli listalla 15 viikkoa. Jesse Powellin välisoolo oli tietysti joulun odotukseen sopiva ylipuhallettu veto. Vuoden 1957 kesän kynnyksellä yhtye oli kuitenkin jakautunut kahtia, molempien nimenä The Cadillacs, toisen myös The Original Cadillacs. Odotukset olivat nyt korkealla. Levy (# 773) julkaistiin jo tammikuussa 1955, ja se myikin hyvin, levyfirman kielellä ”a smash hit”. Se ei vain saanut levynostajia liikkeelle edellisten levyjen tapaan. Jälleen ylinopeasti soitettu Zoom näytti Jesse Powellin kyvyt puhaltaa välisooloon juoksutuksia yhtyeen takoessa käsiään. Levyistä ensimmäinen oli Zoom / You Are (# 792). Levy ylitti myös roturajan ja nousi Pop Top 100 -listalla sijalle 30. Joululaulun valinta ohjelmistoon taisi olla yhtyeen aikaisempia erimielisyyksiä lisäävä ratkaisu. Neljä Harlemin kaveria alkoi 1952/1953 laulaa yhdessä ja pääsi Shaw Agencyn tiukan tädin, sihteeri-tuottaja-lauluntekijä Esther Navarron syyniin. Gloria My Darling oli hivelevän nätti novelty, mihin Jesse teki siistin välisoolon; A-puolen Cha Cha Babyn soolo-osuuden soitti bändin pianisti. Kesällä 1954 uusi The Cadillacs levytti neljä kappaletta René Hallin combon säestämänä; kaksi kappaleista oli nopeita ja kaksi hitaita. THE CADILLACS 1954–1959 Jerry Blaine, Jubilee-merkin omistaja, perusti 1954 Josie-sivumerkin ”nopeampaa musiikkia” varten. Jesse myös otti vastuun sovituksista. Levy (# 812) myi silti vielä nätisti. 4 2015 • 53 jossa säesti ”Jessie Powell and Band”. Sen välisoolo tehtiin baritonifonilla. Seuraavan levyn (# 805) jumpblues That”s All I Need oli parasta pitkään aikaan, sillä Jesse veti soolossaan puhdasoppisen pohjakorahduksen, ja koko kappale oli kauniin tasapainoinen R&B-biisi. Seuraava kesällä 1955 julkaistu single oli heikompi, vaikkakin ylinopea räpellys Down The Road (# 778) teki hyvää tiliä. Levyä ostettiin enemmän kuin edellistä. Nyt rumpali antoi kunnon potkua, ja osa kappaleista esitettiin ylinopeina. Seuraavan singlen (# 798) Woe Is Me oli hitaampi, mutta Jessen foni soi jälleen ylipuhallettuna nautinnollista pitkää nuottia
Jesse Powell oli vielä mukana yhtyeen seuraavilla Coasters-imitoinneilla (# 857, 866 ja 870), joiden twist-rytmitys ei oikein istunut R&B -tenoristin fraseerausmaailmaan. THE CADILLACS. Näinä vuosina Jesse Powell säesti levytyksissä myös ainakin seuraavia: The Bobbettes (Mr. Ainoa vetävämpi kappale oli oma nopea Cross On The Green, missä Jesse näytti myös R&Bosaamistaan. Se ilmestyi helmikuussa 1956, ja Josie mainosti sitä ”suuren uuden rock and roll -bändin” työnä. Orkesteri oli raskas ja äänekäs, ja Rockissa matalat baritonifoni ja pasuuna tekivät uhkaavan vaikutelman. Seuraavissa äänityksissä oli isompi bändi, puhaltimina trumpetti, pasuuna ja Jessen tenorifoni. Tenorifoni teki jatsahtavan ja tunteikkaan soolon. He saattoivat olla Cadillacsien jäseniä, mutta siitä ei ole mitään kirjauksia. Levy (# 845) ilmestyi lokakuussa 1958 nimellä ”Jesse Powell & The Majors”. Kappale jäi kuitenkin hyllyyn ja tuli julki vasta cd-aikana. Jesse teki myös siistinoloisen välisoolon tenorifonilla. Menestystä oli vielä tulossa. Josien listalle ilmestyi vuoden 1958 alussa erikoinen levy (# 834), jonka tekijänä oli ”Jesse Powell with The Caddy's”. Atcolle aikaisemmin levyttänyt The Pearls siirtyi Josien katraaseen ja esitti Jesse Powellin ja Esther Navarron kirjoittamat kappaleet Oh, Baby ja String Along. Samalla kerralla lienee purkitettu myös Jesse’s Blues, hitaahko perinteinen bluesmelodia. The Cadillacs ei ollut Jessen ainoa yhtye Josiella, vaan 1958 hän levytti myös The Majorsin kanssa. Jessen soolo oli kurnuttava. Ensimmäinen levytys tehtiin todennäköisesti samalla kertaa kuin Jessen ensimmäiset Cadillacs-äänitteet vuoden 1954 lopussa. Näin myös tapahtui ja tuloksena oli Speedo Is Back (# 836), turha twistiksi väännetty hitin lämmitys. Lee), Linda Hopkins ja Big Maybelle/ Mamie Webster. Niistä tehty levy (# 782) menestyi kohtalaisesti. Fonisoolo oli siistin kiihkeä. 54 • 4 2015 Kumpikin puolisko levytti edelleen Josielle, mutta heidän tuotoksensa eivät olleet aikaisempaa parempia / myyvempiä. Tuolla kokoonpanolla tehtiin myös I’m All Alone, hitaahko blues, jonka Jesse lauloi taustalaulajien tukemana. Let’s Talkissa Jesse (tai joku muu) pisti lauluksi, eikä kappale siitä enää noussut. Yli viisiminuuttinen Can’t Help Myself oli Jessen kirjoittama keskivauhtinen blues, missä bändi paahtoi swing-ajan malliin ja Jesse myös lauloi. Levy oli yhtyeen viimeinen listahitti, kun se saavutti helmikuussa 1959 Billboardin Hot R&B Sides -listalla sijan 20 ja sitä ennen Pop-listallakin sijan 28. Ylärekisterissä soitettu tenorifonisoolo oli rauhallinen. Se oli jazzhenkeen rakennettu nopea kappale, missä kaikki puhaltajat sooloilivat, Jessekin jatsahtavasti. Sen kappaleella Ain’t You Gonna lauloi osa Cadillacseista Jessen ollessa neljäntenä laulajana. Siihen ja B-puolen kappaleeseen A’ Look A Here Jesseltä irtosi nasevan rosoiset fonisoolot. Jerry Blaine oli avannut myös uuden sivumerkin Port, jolle syksyllä 1958 kävi purkittamassa kaksi kappaletta bändi nimeltään The Goofers. Jesse Powellin yhteistyö Jerry Blainen firmojen kanssa päättyi 1960, jonka jälkeen hän levytti pienelle Fling-merkille kappaleet Kingfish Rock ja Let’s Talk It Over Baby (Fling 715). JOSIE, PORT, FLING 1954–1960 Josie halusi katsoa myös Jesse Powellin instrumentaalilevytysten markkina-arvon. Lopputyönään Jesse teki Blainen Jubileemerkille älppärin, joka sai nimen ”Blow Man Blow” (Jubilee JLP 1113). Esther Navarron mielestä kannatti kokeilla Coasters-yhtyeen tyylistä pelleilyimagoa, jolla seuraavan levyn (# 846) Peek-A-Boo levytettiin. Jesse soitti vain taustoja. Se oli viiden Louis Priman bändin soittajan yhtye, joka esitti pelleilymusiikkia. Levy (Port 70006) ilmestyi lokakuussa 1958. Oma kappale Riggin’ kehittyi jazzpitoisesta alusta aina vain kiihkeämmäksi ja honkkaavaksi R&B-biisiksi. Jaosta johtuvien sekaannusten vuoksi manageri Navarro, Jesse Powell ja levy-yhtiö tekivät vuoden 1958 alussa esityksen, että vanha The Cadillacs oli syytä muodostaa uudelleen. Jessen fonisoolot olivat rautaa; tenori jäkätti purevasti. Urkuvetoisen rytmiryhmän tukema Jesse soitti vanhan standardin Moonlight In Vermont tunteellisen vahvasti. Nimestä huolimatta levy sisälsi lähinnä standardeista stailattua viihdemusiikkia ja jatsimeininkiä. Kappale jäi hyllylle pölyyntymään. Jessen foni säksätti mukana. Kerroin jo Jessen ja Caddysien levystä (# 834), jonka toiselle puolelle sijoitettiin edellä kuvatulla kokoonpanolla soitettu instrumentaali Turnpike. He saivat vahvistukseksi Jesse Powellin, ja kappaleissa The Head Hunter ja Scotch In The Rocks annettiin palaa, jopa säkkipillin kanssa. Levyllä (# 790) kappale oli jaettu osiin 1 ja 2
Samoihin aikoihin Jesse teki älpeetä myös Kapp-merkille samanlaisen rytmiryhmän kanssa. ”It’s Party Time With Jesse Powell” (Tru-Sound TRU 15007) valmistui 1962, mutta sen maistiaissingle (# 407) oli myynnissä jo joulukuussa 1961. Parhaat palat löytyvät minun mielestä Federalkaudelta varsinkin Fluffy Hunterin seurasta ja Josie-kaudelta Cadillacsin alkulevyiltä ja Majors-levyltä. 4 2015 • Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi tärkeitä olivat: diskografiatiedot cd:n ”The Fabulous Cadillacs” (Hoodoo 263382) vihossa em. Cherry Hill Wobble oli yksinkertainen tanssibiisi ja Searching viulujen avulla makeutettu oma balladi. Cry To Me) ja vielä 1970 kitaristi Billy Butlerin Prestige-älpeellä. LEVYTYKSIÄ Jessen R&B-musiikki on haarukoitava yksitellen cd-kauden kokoomalevyiltä. Flap’sja Danisebiisejä on levyllä ”Rare R’n’B Honkers!” osa 2 (Pontiac CD-502). Cadillacs-levytykset on koottu tuplalevylle ”Zoom” (Jasmine JASCD 556) ja Champion Jack Dupree -biisit boksiin ”Early cuts” (JSP 77120). JESSE POWELLIN TYYLI JA MERKITYS Jesse Powell soitti teksasilaisen kantavalla äänellä, joka oli hyvin puhdas ja selkeä. Niitä on siroteltu Westsiden ja Sequelin levyille ”Groove Station” (WESA 823), ”Titanic” (WESM 539), ”Saxophony!” (NEM CD 748) ja ”Jumping At Jubilee” (NEM CD 749). Jessen omat levyt eivät ihmeemmin menestyneet, mutta Cadillacsien mukana hän sai lyhytaikaisesti maistaa suosion hunajaa. Vuodenlopun kolmessa sessiossa bändin rytmiryhmän kokoonpano vaihteli, mutta Jesse oli ainoa puhaltaja. Sitten jäljet katoavat. Lee (1957) ja Big Maybellen/Mamie Websterin Harlem Blues (1959). Sittemmin Jesse Powell siirtyi pienen LuMar -merkin tuottajaksi ja säesti bändinsä kanssa The Executive Four -yhtyettä singlellä Lu-Mar LU 201/202 vuoden 1965 paikkeilla. Jubileen LP:stä taitaa olla olemassa Japani-cd. Levy ”A Taste Of Honey (With A Dash Of Jazz)” (Kapp KL 1301) oli kaupoissa 1963 ja nimisingle jo heinäkuussa 1962. Muista vähistä kuulemistaan hänestä hyviä ovat Riggin’ (1953), Bobbettesien Mr. Tyyli oli nyt toinen, sillä materiaali oli pelkästään standardeja ja tyylilaji viihteellinen kevytjazz. Äänessä oli myös nätti vibraatto teksasilaisuudesta poiketen. singlet Danice 801 ja Josie 845, ja onhan siellä paljon muutakin tenorifonisti-Jesseltä. LP-levyjen kansitekstit Goldberg M: The 5 Dukes, internetissä (Flap Hanford) Rosalsky M: Encyclopedia of Rhythm & Blues and Doo-Wop Vocal Groups, Scarecrow 2008 (Pearls-Majors).. YouTubesta olen löytänyt mm. Jesse oli 1961 mukana Solomon Burken Atlantic-sessiossa (mm. KM-700). Fluffy Hunterit on Official-kiekoilla ”Rare Blues Girls On King” osat 3 ja 4 (CD 4503 ja 4504). Musiikintutkija Jan Evensmo katsoo Jessen onnistuneen tietenkin parhaiten Pariisin ja Gillespien bebop-levytyksissä ja suree hyvän jazzmiehen menetystä kaupalliselle R&B:lle. Hän kuoli New Yorkissa syksyllä 1982. Lauluääni ei tuonut esiintymiseen lisäarvoa. Pari pirteästi nilkuttavaa jazzstandardia, Take Five ja African Waltz, piristi tunnelmaa. Tuloksena oli vain yksi single (Johnson 122). Doc Pomusit ovat LP:llä ”Send For The doctor” (Whiskey, Women, and... 55 TRU-SOUND, KAPP, JOHNSON 1961–1982 Syksyllä 1961 Jesse Powell sai mahdollisuuden tehdä älpeellisen tanssittavaksi tarkoitettua rhythm and bluesia Tru-Sound -merkille. Hänen fraseerauksessaan oli paljon säveliä, joten bebop-tausta paistoi soitosta läpi. Älpeet ja monet singlekappaleista ovat edelleen vain vinyylillä. Porukan omista onnistuivat saarnaava Feelin’ No Pain ja vetävä Hot Stuff, ja vanha Malaguenakin tykitettiin uuteen asentoon. Elokuussa 1963 Billboard kertoi Jesse Powellin tehneen levytyssopimuksen Johnsonmerkin kanssa. R&B-tyylin falsettikiekaisuja, korahduksia ja pitkiä nuotteja oli hyvin harvoin käytössä. Tuloksena oli mehukasta tavaraa, vaikkakin muutama standardi oli tyrkätty mukaan
Näyttelykuvia Blues-Suomesta Näyttelykuvia Blues-Suomesta Puoli vuosisataa suomalaisen bluesharrastuksen sielunmaisemaa Puoli vuosisataa suomalaisen bluesharrastuksen sielunmaisemaa Lahden kaupunginkirjasto (Kirkkokatu 31) 1.–30.9.2015 Lahden kaupunginkirjasto (Kirkkokatu 31) 1.–30.9.2015 MOONKAT’S HALLOWEEN ROCK AND ROLL DANCE PARTY Virgin Oil Co., Helsinki Oct 31, 2015 with The Hogs Of Rhythm (UK) and His Hogs Of Rhythm (FIN) Don (FRA) (FIN) The Rockin’ Goofin’ Records record stall (ESP) (FIN) • Ennakot: Tiketti • Aika: klo 20-04 • Hinta: 25 eur • FACEBOOK -tapahtumasivu: http://urly.fi/s5p
4 2015 • 57 Alunperin Chicagosta kotoisin oleva Curtis Feliszak päätti ottaa etuliitteen itselleen sarjakuvahahmosta Kiviset ja Soraset, ja näin viime vuosisadan loppupuolella muodostetun yhtyeen nimeksi tuli Stoney Curtis Band. Kappaleet ovat edelleen hyvin kulkevia, muutamat kitarariffit jäävät melkeinpä tautina soimaan päähän. Taso on kauttaaltaan yllättävän kova ja sisältö sopivasti vaihtelevaa suoraviivaisesta ränttäbluesista vivahteikkaampaan ilmaisuun. Vuonna 2012 jatkuva keikkailu päätettiin taltioida jo toistamiseen ja tuloksena oli ”Live” (cd plus dvd, Blues Bureau BB 2086-2). Nimi viittaa siihen, että nyt sitten esitetään psykedeelisiä aineksia sisältävää ”happobluesia”. Niinpä saatiin taas odottaa vuoteen 2010, jolloin päivänvalon näki ”Cosmic Connection” (Blues Bureau BB 2076-2/Provogue PRD 73392). Seuraava levy valmistui edeltäjiään nopeammin: uusi ja toistaiseksi tuorein Stoney Curtis Band -tuotos ”Halo Of Dark Matter” (Blues Bureau BB 2090-2) ilmestyi markkinoille 2013. Mukana ovat edelleen triokokoonpanossa kitaristijohtajan lisäksi rumpali Charlie Glover ja basisti Colby Smith, jotka hoitavat omat osuutensa hyvin. Kokoonpano on jälleen kerran muuttunut ja nyt mukana ovat basson varressa Barry Barnes, rummuissa Jeff Tortora ja koskettimissa Michael Lardie. Albumin on tuottanut edellisten tavoin Mike Varney, joka on myös osallistunut esitettävien kappaleiden tekoon. Seuraava levy ”Raw And Real” (Blues Bureau BB 2059-2/Provogue PRD 72322) julkaistiin 2007. Alkuaikoina lähes pelkästään blues-covereita esittänyt bändi laajensi pian ilmaisuaan, kun mukaan otettiin melkoinen ripaus 60ja 70-luvun psykedeliaa. Aloitusraita Blues And Rock’n’Roll antaa melko hyvän kuvan siitä, mitä levyllä tullaan kuulemaan. KaI Leivo STONEY CURTIS BAND STONEY CURTIS BAND. kappaleet Last Train To Chicago ja Evil Woman (”Eevel woman you’re messing with my head”), jotka ovat säilyneet ohjelmistossa tähän päivään saakka. Siellä sekä Las Vegasissa kierrettiin klubeja ”voimatriona” rytmiryhmän vaihdellessa, ja Stoney Curtis alkoi saavuttaa mainetta psykedeelisenä bluesrock-kitaristina. Tästä kaverista kuullaan vielä paljonkin. Komppaajina ovat tällä kertaa basisti Steve Evans ja rumpali Aaron Haggerty. Varneyn tuotanto ei jätä paljoakaan toivomisen varaa – kaikki osat ovat loksahtaneet kohdilleen. Levyllä on useita kelvollisia biisejä, joista Curtisin omaa elämänfilosofiaa kuvaa ehkä parhaiten päätosraita Ridin’ Hard Livin’ Free. Toinen albumi oli 2002 myös omakustanteena julkaistu tuplalive ”Alive & Unleashed”, jonka kävin kuuntelemassa Spotify-palvelusta – itse asiassa ainoa yhtyeen levy mikä siellä on. Klassista triokokoonpanoa on vahvistettu ottamalla mukaan kosketinsoittimia. Kaikki 12 esitystä ovat Curtisin ja Mike Varneyn yhteistyötä. Tämä cd ei tosiaan sisällä mitään uutta vaan kaikki biisit ovat aiemmilta levyiltä tuttuja, sisältäen myös debyytin jo melkeinpä klassikoiksi muodostuneet Last Train To Chicagoja Evil Woman -esitykset. Vaikea sanoa, kuka on tämän päivän paras bluesrock-kitaristi (todella tyhmä tehtävänasettelu) – mutta varmaa on, että kyllä Stoney Curtis kärkisijoille kuuluu psykedeelisen blueskitaran mestarillisena käsittelijänä. Linjaksi oli nyt vakiintunut psykedeelinen bluesrock. Ensimmäinen oma albumi oli omakustanteena vuonna 2000 julkaistu ”Stoney Curtis Band”, joka sisälsi mm. Toivottavasti uutta cd:tä ei tarvitse enää odottaa vuosikausia. Aloitusura Pure Greed sisältää Curtisille tyypillisen tapaan koukuttavasti tajuntaan painuvan intron. seuraavat: Jimi Hendrix, George Thorogood & The Destroyers, Stevie Ray Vaughan, Robin Trower sekä Chicagobluesin ikonit; Buddy Guy, Muddy Waters ja Howlin’ Wolf. Curtis ei kuulu niihin, jotka pukkaavat markkinoille joka vuosi uuden levyn. Lisäksi debyytillä on versio tuttuakin tutummasta bluesklassikosta Sweet Home Chicago. Samalla kotipaikaksi muodostui Kalifornian Los Angeles. Varney kiinnitti Stoney Curtis Bandin talliinsa ja ensimmäinen albumi ”Acid Blues Experience” (Blues Bureau BB 2050-2/Provogue PRD 71602) ilmestyi vuonna 2005. Varsinainen onnenpotku Stoney Curtis Bandille oli tapaaminen Mike Varneyn kanssa. Vaikuttajiksi kitaristi/solisti Stoney Curtis on maininnut mm. 80-luvulta lähtien aktiivisena toiminut Varney on muusikko, levytuottaja, musiikkikustantaja ja impressaari, joka perusti Shrapnel Label Groupin, johon kuuluvat Shrapnel Records, Tone Center Records ja Blues Bureau International
Huikean äänialan ja tulkintakyvyn omaavan nuoren naisen musiikissa yhdistyivät Nina Simonen yhteiskunnallinen tiedostavuus, Fela Kutin poliittiset sanoitukset sekä afrobeatin rytmillisesti rikas maailma. Sekin, Beatlesin Day Tripper, oli sovitettu hyvin mielenkiintoiseen soul-kuosiin ja toimi mainiosti! LEE FIELDS Lee Fields teki festivaaliesiintymisensä myötä silminnähden odotetun paluun Pori Jazzeille. Vielä kun biisivalikoima hieman monipuolistuu ja nuori bändi löytää vielä enemmän sävyjä soittoonsa niin homma alkaa kukoistamaan. New Orleans -perinteistä festivaalilla vastasi Irvin Mayfield New Orleans Orchestra solistinaan monessa sopassa marinoitunut, kolminkertainen Grammy-voittaja Dee Dee Bridgewater. Isot pisteet jo nyt kuitenkin siitä, että keikalla ei kuultu kuin yksi cover-biisi. CANDI STATON Candi Statonin esiintyminen siirtyi Tedin teltasta päälavalle Beth Hartin peruttua esiintymisensä. Fields nautti tilanteesta ja otti tilanteen mestarillisesti haltuunsa. Todella lyhyen bändiintron jälkeen kuullut kolme biisiä vedettiin niin vastustamattoman funkyllä ja energisellä otteella, että teltan väkimääräkin alkoi pikaisesti lisääntymään. Nelihenkinen bändi oli asiansa osaava, joskin vähän persoonaton. Jo viime vuonna käyttöön palannut, jazzesiintyjille pyhitetty Lokkilava oli saanut vastapäätä seurakseen Ted Cursonin muistolle pystytetyn Tedin teltan. Pori Jazzien vuoden taiteilija, basisti Antti Lötjönen sekä niin ikään useissa kokoonpanoissa urakoinut Teppo Mäkynen pysyivät kiireellisinä ja näyttäytyivät useasti lavoilla. Jo ensisävelistä lähtien oli selvää, että itsevarma ja karismaattinen vokalisti hallitsee hommansa. ”Me teimme sen” -juhlanäyttely, joka valaisi monipuolisen materiaalin myötä festivaalin historiaa sen tekijöiden kautta. Samaa vedätystä kuultiin vielä encorena hempeänä balladina alkaneessa Honey Dove -kappaleessa. Ajoittain 7-henkisen bändin menoon olisi kaivannut hieman enemmän nyanssitajua, sillä energinen ja nuori bändi paahtoi välillä turhankin päällekäyvästi. Eniten sävelmiä kuultiin uusimmalta ”Emma Jean” -kiekolta. Keikan biisimateriaali rakentui lähes kokonaan viimeisimpien Truth & Soul -albumien varaan. Kivikasvoisista nuorista soittajista koostuva, 6-henkinen The Expressions -ryhmä loi erinomaisen, dynaamisen ja funkyn pedin Fieldsille, johon artistin oli helppo heittäytyä. Tarjontaa löytyi niin suomalaisista kuin ulkomaisista huippuartisteista (Teppo Mäkynen, Verneri Pohjola, Timo Lassy, Jukka Perko, Juhani Aaltonen, Vijay Iyer) aina amerikkalaislegendojen (Wayne Shorter, Stanley Clarke) kautta kiinnostaviin uudempiin nimiin (Theo Crocker, Melissa Aldana, manchesterilaistrio GoGo Penguin sekä monet muut). Loppua kohti keikan intensiteetti alkoi kuitenkin laskea. Statonia ennen päälavalla esiintynyt afrikkalaistaustainen, mutta nykyään USA:ssa asuva Somi, toi taas tuulahduksen tässä ajassa kiinni olevasta musiikista. Aktivoituminen takaisin musiikkikuvioihin alkoi 90-luvulla. Somin esitys oli monimuotoisuudessaan vaikuttava! JAZZIA JA MUUTA RYTMIMUSIIKKIA Jazztarjonta oli Kirjurin lavoilla monipuolista ja runsasta. Statonin voimakas ääni oli 75 vuoden iästä huolimatta edelleen hyvässä kunnossa. Lee Fieldsin & Impressionsin esiintyminen toimi erinomaisena päätöksenä musiikillisesti onnistuneelle 50-vuotisjuhlafestivaalille. Kirjurinluodolla oli tehty muutamia uudistuksia. Vuoden 1965 Little Sonny Knight & Cymbals -nimellä tehdyn ensilevytyksen jälkeen ura ei oikein ottanut tuulta alleen. Sonny Knightin suhteen ei tarvinnut pettyä. Siitä löytyy yhä samanlaista kiihkoa ja emotionaalista särmää kuin naisen parhailla soul-levytyksillä liki 50 vuoden takaa. Povaisin nuorekkaalle seitsemääkymppiä lähentelevälle Sonny Knightille hyvää tulevaisuutta alan ympyröissä. Näistä ensin mainittu oli varsin sielukas esitys. Alkuspiikkauksessa lupailtu ”real soul music” toteutui lähinnä keikan alkupuolella, kun nainen esitti southern soul -tyyppistä materiaalia yhdistellen uutta ja vanhaa tuotantoaan. Poppoo esitti uusimman yhteislevytyksensä mukaisesti viihdyttävän, huumorilla kuorrutetun kattauksen ”Crescent SONNY KNIGHT & THE LAKERS. Lisäksi kaksi taustalaulajaa toivat laulupuolelle mukavan harmonisen lisän. Lyhyt , hittien kautta läpileikkauksen naisen urasta esittelevä keikka oli viihdyttävä, mutta ei sen enempää! Itse artisti osoitti kuitenkin olevansa olemukseltaan ja ääneltään vireässä vedossa. Keikalla kuultiin myös Mac Davisin kynäilemä, Elviksen tunnetuiksi tekemä In The Ghetto (jonka myös Staton aikoinaan versioi onnistuneesti) sekä hieman yllättäen toinenkin Elvis-standardi Suspicious Minds. Keikan väkevintä tulkinnallista antia edusti kuitenkin loppuun säästetty ”Faitful Man” -cd:n nimibiisi, jossa Fields pisti lopullisesti kaiken peliin saaden yleisön hurmokselliseen vuorovaikutukseen. Artisti todisti olevansa kyvykäs ja varsin intensiivinen vokalisti. Keikan keskivaiheen Bee Gees -cover sekä naisen suurin hitti Young Hearts Run Free olivat keikan tasapaksuinta ja yhdentekevintä antia. Settilistaan viisaasti sijoitetut neljä balladia onneksi hieman tasapainottivat ja toivat kaivattuja suvantopaikkoja muuten hurjalla sykkeellä edenneelle keikalle. Suurin osa näistä esiintyjistä näyttäytyi perinteisellä Lokki-lavalla, joka tarjosi erinomaiset puitteet kyseisen musiikin kuuntelulle. Myös show-miehen elkeet olivat sopivassa määrin hallinnassa. Paluu levytysten muodossa tapahtui lopulta 2014, milloin ilmestyi The Lakers -yhtyeen kanssa tehty mainio ”I’m Still Here” -studioalbumi Secret Stash -merkillä. Seuraavassa katsausta Pori jazzin juhlavuoden musiikilliseen antiin. Sen kunniaksi oli Satakunnan museossa tarjolla mm. 64 • 4 2015 PORI JAZZ 2015 PORI JAZZ 2015 Pori Jazz vietti tänä vuonna 50-vuotisjuhliaan. Minneapoliksesta kotoisin oleva The Lakers -yhtye loihti taustalle 1960-lukulaisen soundin hammondeineen ja puhaltajineen. Pakollisiin hitteihin kuului myös vuoden 1971 Stand By Your Man, joka kääntyi lopulta taustalaulajan osuuden myötä Ben E. Kokonaisuudessaan festivaalin kävijämäärä osoittautui kuitenkin varsin komeaksi. Kolme vuotta sitten iltatilaisuudessa esiintynyttä 64-vuotiasta artistia oli vastassa täysi teltallinen sielunhoitoa odottavia soulin ystäviä. Katsojien vähyydestä kärsivät erityisesti torstaina ja perjantaina valoisaan aikaan siellä keikkailleet artistit. Kingin Stand By Me'ksi. Aluksi yleisön tuntui olevan jostain syystä vaikea löytää sinne. SONNY KNIGHT & THE LAKERS Mississippissä vuonna 1948 syntynyt ja Minnesotassa varttunut Sonny Knight on murtautumassa retro-soulin eturintamaan
1961 käynnistyvä tiivistahtinen jatkokertomus pääsee toden teolla vauhtiin kesällä 1971 perustetun Joensuun Popmuusikot ry:n sekä saman vuoden elokuussa ensimmäistä kertaa järjestetyn Ilosaarirockin, maan toiseksi vanhimman popfestivaalin syntyhetkiä käsittelevissä luvuissa. Perhe kuitenkin tuki omituisen näköisiä veljeksiä, jotka musiikillinen lahjakkuus pelasti. Pete Hoppula Mary Lou Sullivan, suom. Aluksi pientä helpotusta paineisiin tuoneesta nenän kautta imuroitavasta kemikaalista tuli jokapäiväinen suonen sisäisesti käytettävä pakkomielle. Näkemysten välillä luonnollisesti riittää skaalaa kuin albiino-Winterin tai hänen idolinsa Muddy Watersin pigmenttimäärän väliin. Iät ajat Kaakkois-Suomen musiikkielämässä kunnostautuneen ja aikaisempaakin kirjallista tuotantoa omaavan Heavy Tikkasen kerronta on asiapohjaista mutta samalla rennon jutustelevaa. Ensimmäistä kertaa Johnny hakeutui katkai. Kun Joensuun Popmuusikot ry:n 20-vuotisjuhlan aika koitti maaliskuussa 1991, tarjoutui kaupungin ikämiehille jälleen paikka näyttää osaamistaan sekä järjestäjäettä esiintyjätahoina. Täytyihän pojan päästä tutustumaan vastakkaisen sukupuolen tarjoamiin nautintoihin. Ilahduttavasti opukseen sisältyy myös runsain mitoin hyvälaatuista kuvallista dokumenttia, ja perustellulla syyllä kirjaa voisikin luonnehtia yhtälailla valokuvateokseksi. Kuuluipa kumpaan leiriin tahansa, tähän kirjaan on hyvä tutustua. Vuonna 2011 koettiin tapahtumahistorian ensimmäinen kerta, jolloin kaikkia festivaalilippuja ei myytykään ennakkoon loppuun. Mary Lou Sullivan on tehnyt melkoisen urakan rakentaessaan kaikenkattavaa tarinaa suosikistaan. Blues tuntuu olevan Winterin pääelintarvike – jopa ennen kaikkia mahdollisia päihteitä hänen pahimmalla heroiiniriippuvuuskaudellaan. Jussi Niemi: JOHNNY WINTER – RANKKAA MENOA (Johnny Winterin villi ja vaarallinen elämä) (Aviador, 2015) Texasilaiskitaristi Johnny Winter (1944–2014) on varsinkin bluespiireissä jakanut mielipiteitä enemmän kuin kahtia. Runsaasti kiitosta keränneet ulkoilmariennot kannustivat yhdistystä jatkamaan ponnistelujaan vuosi vuodelta laajamittaisemmaksi paisuneen festivaalin toteuttamiseksi. Kaiken kaikkiaan ”Ilovaarirock – Beatlessukupolvi populaarimusiikin pyörteissä” on opettavainen ja tutustumisen arvoinen kuvaus suomalaisesta musiikkiharraste-elämästä – kovaa duunia, koordinointitaitoa, jääräpäisyyttä sekä aina pientä hulluuttakin vaativan aatteellisen yhdistystoiminnan mukaista draamankaarta tällä kertaa kulkien. Alussa vedettiin viinaa, sieniä, kannabista tai muodikkaasti LSD:tä, mutta kun hänestä 70-luvun alussa tuli rock-tähti, lähti heroiinin käyttö käsistä. Kotikulmien yhtyeiden sekä joidenkin muualta Suomesta mukaan kutsuttujen bändien rinnalla alettiin Ilosaaressa nähdä myös kansainvälisiä menneiden vuosikymmenten tähtinimiä Pete Best Bandistä Swinging Blue Jeansiin, Tremeloesiin, Troggsiin, Manfredsiin ja Sladeen. Ensimmäisiä Ilovaarirockeja vietettiin kesällä 1996 vielä otsikolla ”Rockrieha 2”, ensimmäisen Ilosaarirockin viralliseen nimeen viitaten. Toisaalta esitystavaksi valittu kronologinen, jokaisen pienemmänkin yhdistysaktiviteetin toteava ”toimintakertomus”-tyyli saattaa käydä lukukokemuksena pidemmän päälle sangen kaavamaiseksi. Sittemmin Winter levytti pääosin bluesia. 66 • 4 2015 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA Hannu ”Heavy” Tikkanen ILOVAARIROCK – BEATLES-SUKUPOLVI POPULAARIMUSIIKIN PYÖRTEISSÄ (Grand Old Rockers of Joensuu ry, 2015) Joensuun seudun rockmusiikkihistoriaan avautuu uusi tarkastelukulma Hannu ”Heavy” Tikkasen n. Sen turvin GOR-aktiivit ryhtyivät puuhaamaan keikkamahdollisuuksia ennen kaikkea paikallisille 60ja 70-luvuilla perustetuille bändeille, joista monet herätettiin eloon vartavasten talkoohengessä junailtuja tapahtumia varten. The Yardbirds, Dr Feelgood sekä tuoreimpana saavutuksena tämän vuoden tapahtumassa hurmannut Suzi Quatro. Lisäksi 60-luvun yhtyeitä ei ole enää ollut, ymmärrettävistä syistä, tarjolla entiseen malliin. Sittemmin moninaisista irtosuhteista koitui Johnnylle sekä iloa että riesaa. Paikkakunnan ensimmäisen kitarayhtyeen The Fellowsin perustamisesta v. Satiaisiakin kun pesiytyi jopa albiinon alapään karvoihin. Sullivan ei myöskään halunnut jättää mitään arvailujen varaan, mikä lopulta oli itse päähenkilön toivomuskin. Perheen epäonneksi myös hänen pikkuveljensä Edgar syntyi albiinoksi, vaikka lääkärin mukaan mahdollisuus oli yksi miljoonasta. Eräällä tapaa Tikkasen julkaisu myös täydentää aikaisemmin ilmestyneitä Ilosaarirockin 30ja 40-vuotisjuhlakirjoja ”Rokin kolme vuosikymmentä” (Rysky Riiheläinen, 2001) sekä ”Ilosaarirock – 40 vuotta tarinoita” (Olli Sorjonen, 2011). Winter on kertonut avoimesti paitsi intohimostaan bluesiin ja kitaransoittoon, myös ankeasta lapsuudestaan, jolloin albiinoja pidettiin Texasissa lähinnä pilkattavina kummajaisina. Winter kertoo vapautuneesti ongelmistaan päihteiden kanssa. Jos ollaan tarkkoja, niin varsinainen rock-tähteys kesti uralla vain muutamia vuosia 70-luvun alkupuolelta sen puolivälin jälkeen. Vuosikausia tehtyjen haastattelujen myötä Winterin luottamus kirjailijaan tiivistyi, eikä hän epäröinyt kertoa arimmistakaan vaiheista elämässään. Sullivan ei jätä sammaloituneintakaan kiveä kääntämättä eikä kaihda epämiellyttävimpiä faktoja. Ulkomaisten artistien kiinnittämisessä omassa tärkessä roolissaan on viimeisten viiden vuoden ajan toiminut myös Wentus Blues Bandistä tuttu Robban Hagnäs, jonka promootiotyön ansiosta Ilovaarirockissa on pistäytynyt mm. Huumeiden käyttöä ei kirjassa peitellä. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että vanha kaarti olisi ollut aikeissa vetäytyä festarivastuistaan. Operoituaan pitkään tilakapasiteettiensa äärirajoilla oli myös Ilovaarien viimein aika myöntyä ohjelmistollisiin uudistuksiin. 140-sivuisessa tietoteoksessa, joka ei fokusoidu pelkästään otsikkonsa mukaiseen festivaaliin vaan kertoo niiden rinnalla myös yleisemmin Pohjois-Karjalan kansan monenkirjavista vaiheista bändija yhdistysrintamalla – twistja rautalanka-ajoista merseybeatin kautta 70-luvulle sekä sieltä edelleen edustamansa GOR ry:n varsinaiselle 20-vuotiselle toimintaperiodille. Winterin fanit sen ostavat tietenkin, mutta epäluuloisille se valottaa nimenomaan hänen intohimoaan bluesia kohtaan. Bluespuristien parissa Winteriä pidetään usein rockmuusikkona, mutta ihailijoiden mielestä hän on valkoisen (kirjaimellisesti) bluesin ehdotonta aatelia. Myöhemmällä teini-iällä isoisä jopa tuki Johnnya antamalla rahaa paikallisessa ilotalossa käyntiin. ”Onnenpäivät”-niminen nostalgiakimara oli menestys, ja koska Joensuussa koettiin olevan muutenkin tilausta myös keski-ikäiselle kuluttajaryhmälle suunnatuille rock-henkisille tapahtumille, sai viimein vuonna 1996 alkunsa uusi yhdistys Grand Old Rockers of Joensuu. Kaikista tunnusomaisista piirteistään Ilovaarirock ei silti ole antanut periksi, vaikka esiintyjävalikoimaa onkin viime aikoina hieman modernisoitu eikä paikallismuusikoitakaan ole nähty pääkonsertin lavalla takavuosien tapaan – nimittäin kansansuosiota, sitä tällä parikymppisellä tapahtumalla tuntuu yhä riittävän. Ilosaarirockin kasvaessa kasvamistaan ja muutettuaan 90-luvun alussa perinteisestä pitopaikastaan Ilosaaresta suuripuitteisemmalle Joensuun laululavalle, siirtyi myös järjestäjäorganisaatiossa valta vähitellen nuoremmille sukupolville. Toisten mielestä hän on armoitettu virtuoosi, toisten mielestä taas ärsyttävä tiluttelija, joka tunkee nuotteja joka tahtiin enemmän kuin niitä mahtuisi. Monituhatpäisen joensuulaissyleisön kansoittamat iltamat muodostuivat nopeasti ei pelkästään tietyn ikäluokan suosikkitapahtumaksi vaan ne keräsivät yhteen paikkakuntalaiset isoisistä lapsenlapsiin
Rude Mood on yksi variaatio lisää teemasta Guitar Boogie/Shuffle. Sen seurauksena hajosi myös hänen siihen saakka kaupallisesti menestynein yhtyeensä Johnny Winter And. Päätösura Lenny on sellainen, jota mielellään kuuntelee hyvän yön ”lauluna”. Hidas, kaunis ja seestynyt esitys saa mielen rauhoittumaan ja sen jälkeen on helppo nukahtaa. Tämä jos jokin on modernia bluesia ja Jimi Hendrixin haamu leijailee vetten yllä... I’m Cryin’ on tyylipuhdasta boogiea parhaimmillaan. Funkadelic on sellainen bändi, jota yleensä kuuntelee mielellään, joskaan sitä ei aina niin kaipaa. (Siitä tulikin mieleen, että miksei ”pohojalaasittaan”, sillä runsaista pick-up-autoistaan ja konservatiivisuudestaan tunnettu aava ja laakee Pohojanmaahan on selvästi ”Suomen Texas”?) Alkujaan vuonna 2013 ilmestyneen kirjan jälkisanoissa Niemi päivittää historiaa tähän päivään, mikä on tietenkin tarpeen. Omaperäisyys puuttuu ja näitä on kuultu ennenkin. Vaikka kirja on pullollaan faktatietoja, on se helppolukuinen (teksti tuntuu tosin tässä iässä vähän pieneltä, mutta eihän sitä muuten olisi saanut mahtumaan 300 sivuun). Musa-, Soundija Rytmi-lehdistä on ollut Johnny Winterin ihailija jo tämän ensimmäisen Columbia-levyn ajoista (’69) ja haastatellut rock-journalistina idoliaan useaan otteeseen. Vaikka ei olisi koskaan Johnny Winteriä kuullutkaan, sen lukukokemus voisi toimia kuin sukelluksena fiktiivisen, ristiriitaisen ja hauraan, mutta äärimmäisen lahjakkaan persoonan kummalliseen elämään. Ja kyllä se bändille sopisi. Kirjoittajalta oli nimittäin päässyt epähuomiossa unohtumaan Tompan ”Praise & Blame” -albumi, jonka Antti Vainio ruoti ansiokkaaseen tapaansa BN:ssä 5/2010. Eihän jokaista versiota Willie Dixonin sävellyksistä toki bluesina voi pitää. OIKAISU BN-numerossa 3/2015 väitettiin sivulla 55, ettei lehdessämme olisi koskaan julkaistu edes yhtä ainutta Tom Jonesin levyarviota, mutta näinhän asian laita ei suinkaan ole. On se myös totta että monien valkoisten esittämänä musiikista puuttuu se jokin mikä tekee siitä bluesia, vaikka kaikki teknisesti olisi ihan paikallaan. Onhan kirjasta kuullut toki pientä nurinaakin. Rytmin pikkujouluissa oli aina toistuva väittely Niemen ja päätoimittaja Jyri-Jussi Rekisen välillä: kumpi on kovempi Texas-blueskitaristi, Johnny Winter vai Stevie Ray Vaughan! Selvyyttä ei kai koskaan tullut, vaikka minuakin pyydettiin kiusalliseen välikäteen asiaa selvittämään. ”Rankkaa menoa” on, arveluttavasta nimestään huolimatta yksi vaikuttavimpia suomeksi käännettyjä muusikkoelämäkertoja. Totuutta (bluesia) täynnä oleva teksti, tumma lauluääni ja tremoloa tullvillaan oleva kitara on sellainen yhdistelmä, josta syntyy blues. Kitarasoolo on sitten Vaughania itteään, vaikkei tällä kertaa niin erikoista. Niemi on pyrkinyt käännöksessään rentoon puhekielimäiseen ilmaisuun haastatteluissa. 4 2015 • 67 BN-arkistojen helmiä: 1983 1983 STEVIE RAY VAUGHAN Texas Flood (Epic EPC 25534) -83 Love Struck Baby / Pride And Joy / Texas Flood / Tell Me / Testify // Rude Mood / Mary Had A Little Lamb / Dirty Pool / I’m Cryin’ / Lenny BN:n palstoilla on viime aikoina jossain määrin taitettu peistä siitä, mikä kuuluu lehden toimialaan. Riippuvuus päihteisiin oli jo tullut liian voimakkaaksi. Clinton/D. Nopea se on ennen muuta. Herää tietty kysymys, miten bluesin haluaa määritellä. blues” -dilemma, bluesin soittamiseen liittyvä ”tunne” sekä musiikinlajin kehittyminen ovat säilyneet Blues Newsin ikuisuusaiheina myös yllä olevan Tapani Takan BN-numeroon 5/1983 laatiman analyyttisen levyarvion julkaisemisen jälkeen. Yksi tapaus jossa tämä mysteerinen jokin mielestäni on löytynyt on Stevie Ray Vaughanin LP ”Texas Flood”. no, kyllähän me kaikki sen jo nyt toki tiedämme. Vaughanin versio Tell Me’stä puhaltaa kuitenkin ennakkoluulot roskakoppaan (jonne ne kuuluvat). Välillä haiskahtaa vähän Hendrixiltä mutta kopioinnilta Vaughan välttyy. suhoitoon jo ’71. Väittelyn (?) kohteena on ollut esim. Kirjan kääntäjä, Jussi Niemi, jonka me ”vanhan polven harrastajat” muistamme mm. En laske tuota miinukseksi. Jos joku tämän levyn raidoista ei kunnolla onnistu välittämään soittajien tunnetta niin se on tämä. Dirty Pool on sitten yksi levyn kohokohdista. Ensimmäistä raitaa voisi kai kutsua rockiksi tai ehkä boogieksi ja se muistuttaa Fabulous T-Birdsejä aika tavalla. Kuten arvion alkuosan tekstistä on aistittavissa, ei ollut mikään itsestään selvyys, että valkoista bluessoittajaa (etenkään sellaisen debyyttialbumia) oltaisiin kohdeltu edes mainettaan avarakatseisemmassa BN:ssä aina yhtä silkkisin hansikkain edes 80-luvulla, sitä edeltäneistä vuosikymmenistä puhumattakaan. Sen olisi tietysti voinut päivittää, mutta tiedothan ovat helposti löydettävissä. Niemi on tehnyt varmasti mieluisan, mutta rankan rupeaman käännöstyön parissa. Taylor perusteella. Buddy Guyn sävellys Mary Had A Little Lamb tuo mieleen vuosien takaisen Tony Joe Whiten hitin Polk Salad Annie jopa lauluääntä myöten. Myös seuraava raita sopisi T-Birdseille, mutta kitarassa on enemmän bluesotetta kuin avauksessa. ”Rajuu kamaa” ja aivan aitoa bluesia. Kuunnelkaa ilman ennakkoluuloja ja nauttikaa (älkää välittäkö suttuisesta miksauksesta)! Tapani Taka ”White man vs. Kyllä Vaughan on aika velho kitaristiksi ja lauluääni on sen verran tumma, että pikaisesti kuultuna voisi erehtyä ihonväristä. Mutta, Tapio Rautavaaraa lainatakseni: ”Tämä tarina on tosi”! Honey Aaltonen. Mukavastihan tämä keinuu, eikä, kuten yleensä, tarvitse heti kaivaa esiin Wolfin omaa tulkintaa. Näppärää kitarointia, eikä tunnekaan ole unohtunut. Hyvin paljon Otis Rushin Double Troublen (!) kaltainen blues on parasta mitä olen aikoihin kuullut (siis uusilla levyillä). Jos se on puoliksikin niin hyvä on se kuulemisen arvoinen. Toisaalta bluesissa on kyse tunteesta ja miksei sitä valkoinenkin mies voisi itsestään puristaa. Se on ehdoton suosikki, jota pystyn kuuntelemaan mielialasta riippumatta. Se koskettaa. Sinänsä ei mikään ihme, onhan Stevie T-Birdsien kitaristin Jimmie Vaughanin veli. Tältä LP:ltä löytyvä versio antaa siihen aihetta. Tell Me toimii omillaan nopeana 12-tahtisenaan. Howlin’ Wolfin piisien uudelleen lämmittelyihin minun on, a priori, hiukan vaikea suhtautua. Lähinnä on ollut kyseessä jonkinlainen puhdasoppisuusriita, eli voiko valkoinen mies esittää bluesia. Toimituskunta pahoittelee sattunutta. Tuntemiani levynkeräilijöitä (epäilyttävä piirre ihmisissä, Winterkin säilytti kaikki elämänsä aikana ostamansa levyt) on kuitenkin kismittänyt, että vaikka Niemi hehkuttaa kirjan lopussa olevan diskografian täydellisyyttä, puuttuvat siitä aivan viime vuosien julkaisut. BN 4/2015:n ilmestymisen aikoihin tasan neljännesvuosisata sitten helikopteri-onnettomuudessa (27.8.1990) 35-vuotiaana poisnukkuneen Vaughanin esikoispitkäsoitto ”Texas Flood” vakiinnutti sittemmin paikkansa yhtenä 80-luvun keskeisimmistä ja vaikutuksellisimmista bluesjulkaisuista, enää ilman sanan sijaa levyllä kuultavan musiikin tai muusikoiden ”puhdasoppisuudesta” – ja Stevie Raysta itsestään kasvoi... Ainakin luulen että Testify on heiltä peräisin säveltäjänimien G. Suomennoksen julkaisija Aviador on tehnyt kulttuuriteon, sillä tuskin tätä tullaan myymään jaritervojen ja sofioksasten lailla. Fabulous Thunderbirds ja Rolf Wikström. Sairaalareissu auttoi tilannetta, muttei ratkaissut ongelmaa. Texasin puhetapaa on kieltämättä hankala kääntää suomeksi, mutta joidenkin ”koppavien stadilaisten” mielestä sitaatit ovat kääntyneet liikaa hämäläisen puhekielen mukaan. Ikäväkseni on todettava etten ole kuullut Larry Davisin omaa versiota Texas Floodista. Diplomaattisesti yritin sanoa, että hyvät puolensa molemmilla, mutta entäs T-Bone Walker. Jollei bluesin haluta iät ja ajat pysyvän samanlaisena, se kehittyy tällaiseksi (muun muassa)
Bob Corritore on tyylikäs harpisti, joka on vuosien varrella saanut koottua toinen toistaan hienompia soittajaporukoita. soulia, r&b:tä, garagea, hidasta bluesia ja jazzia. Tämä soulja bluesrockvaikutteinen levy sai hyvän vastaanoton ja sen myötä jopa Grammy-ehdokkuuden. Molemmat ovat nähtävissä YouTubessa, jälkimmäisestä tosin vain osa... Kokeiluissa ei onneksi mennä äärimmäisyyksiin, joilla tarkoitan tässä sellaisia sävellyksiä kuin John Cagen äänetön pianoteos 4’33” tai urkuteos ASLSP (As Slow As Possible), jonka esitys alkoi vuonna 2001 Halberstadtin katedraalissa Saksassa ja päättyy vuonna 2640. Tyylisuunnat sekoittuvat sulassa sovussa keskenään ja lopputulos on useimmiten toimiva. Empty Bed Blues saa tässä Earl Hooker -tyylisen tulkinnan. Johnny Burginin oma sävellys Love Me Like I Want It on Magic Sam -vaikutteinen ja kulkee mukavasti Aki Kumarin huuliharpun täydentämänä. Varsinaista housebandia ei vuosien varrella muodostunut mutta soittajalista on sitäkin vakuuttavampi, mm. Muut soittajat ovat kaikki kotoisin länsirannikolta ja sikäläistä kärkiosastoa. Yhtään vaatimatonta kappaletta ei kuulla. Hip Linkchainilta lainattu Cold Chills on funkbluesin ystäville todellinen namupala. 68 • 4 2015 LEVY TUTKAILUT HENRY GRAY / BOB CORRITORE Sessions Vol. Muita vokalisteja ovat Robert Lockwood Jr., John Brim, Nappy Brown, Tail Dragger ja Dave Riley. Tämä albumi sisältää ottoja vuosilta 1996–2015 ja antaa edustavan kuvan lukuisista tyylisuunnista koostuen akustisista ja pääsääntöisesti sähköisistä tulkinnoista. San Francisco Bayn alueelta mukana ovat harpisti Aki Kumar, kitaristi Kid Andersen, basisti Vance Ehlers ja rumpali June Core. Se on levytetty Greaselandnimisellä studiolla San Josessa 3500 kilometrin päässä Chicagosta. Radiosta kuulemani Don’t Wanna Fight -ennakkopromon terävä kitarasoundi ja tarttuva funkrytmi yhdessä Brittany Howardin lauluäänen kanssa tekivät heti vaikutuksen. Yhtyeen keskushahmo on laulajakitaristi Brittany Howard, joka soittaa uudella levyllä myös vibrafonia. Sittemmin Burgin on julkaissut omissa nimissä onnistuneita levyjä, joista tuorein on tämä albumi. I’m In Love Again on puolestaan puhdasta New Orleansia, jossa Bobin harppu soi tyylilajin mukaisesti akustisena. Yhdistelmä toimii hyvin ja on taas kerran esimerkki siitä, että puhdasoppista Chicago-bluesia sen enempää kuin vastaavaa West Coastia kuullaan yhä harvemmin. Alabama Shakes’ien musiikki ei ole selkeästi bluesia, mutta se sisältää sen verran vahvoja blues/ rootsvaikutteita, että tämä levy on syytä noteerata myös BN:ssä. Totuus lienee, että hän jätti väliaikaisesti bluesin kokonaan syystä tai toisesta mutta palasi asiaan 2009 esiintyen edukseen Tail Draggerin levyjulkaisulla. Näiden tyyliltään aika perinteisten esitysten lisäksi levyltä löytyy paljon kokeellisempaa aineistoa. Toinen Grayn oma sävellys I’m Gonna Miss You tiivistää tämän levyn sanoman. Kappalevalikoima on mielenkiintoinen. Timo Kauppinen ROCKIN’ JOHNNY BURGIN Greetings From Greaseland California (West Tone WTR-1503) -15 Johnny Burgin tuli tunnetuksi ja sai kulttimaineen Chicagossa 1990-luvulla nuorena ja osaavana kitaristina, joka oli erityisesti Westside-tyylin tulkitsija ja jonka esikuvia olivat Magic Sam ja nuori Buddy Guy. Alkuvuosinaan bändi keikkaili lainakappaleita soitellen mutta kirjoitti siinä ohessa omaa musiikkiaan ja julkaisi debyyttialbuminsa ”Boys & Girls” vuonna 2012. Vuonna 2009 toimintansa aloittanut Alabama Shakes on kotoisin nimensä mukaisesti Alabamasta, Athensin pienestä musiikkikaupungista. ”Sound & Color” on edeltäjäänsä laaja-alaisempi sisältäen mm. Onnistuneiden klubikeikkojen ansiosta Johnny sai levytyssopimuksen Delmarkin kanssa, tuloksena kaksi loistavaa albumia. Intensiivinen hidas bluesballadi Miss You ja groovaava Shoegaze miellyttivät myös ensi kuulemalla. Kaikissa kappaleissa on kuitenkin musiikillisia koukkuja ja selvää yritystä luoda uutta. Toivotaan niin! Harri Haka ALABAMA SHAKES Sound & Color (Rough Trade RTRACD 750) -15 Alabama Shakes -yhtyeen albumi ”Sound & Color” teki huhtikuussa pienen ihmeen kiilaamalla viikoksi kaikki musiikkityylit kattavan Bilboard 200 -listan kärkeen. Sitten hän häipyi yllättäen maisemista eikä hänestä kuultu mitään kymmeneen vuoteen. Robert Lockwoodin The Western Horizon on sitä aidointa Chicagoa. Tämä oli omiaan lisäämään mystiikkaa artistin ympärillä. Neljästätoista raidasta kymmenen on ennen julkaisemattomia. Muut jäsenet ovat Heath Fogg (kitara), Zac Cockrell (basso) ja Steve Johnson (rummut). Esimerkiksi nimikappaleessa Sound & Color on pitkä vibrafoni-intro. Henry Gray soittaa pianoa kaikilla raidoilla samoin kuin Bob Corritore huuliharppua. Konstailematonta ja laadukasta musiikkia, jossa kokonaisuus on osiensa summa. 1: Blues Won’t Let Me Take My Rest (Delta Groove DGPCD169) -15 Tänä vuonna 90 vuotta täyttänyt Henry Gray on kiistatta bluespianon tärkeimpiä soihdunkantajia. Oudoin lienee yli kuusiminuuttinen Gemini, jonka lähes psykedeelinen äänimaisema on seos Ennio Morriconen mieleen tuovaa spagettiwestern-tunnelmaa, elektronisia efektejä ja laahaavaa rytmiä. Veikkaan, että Alabama Shakes’ien tulevaisuus on valoisa. Nimikappale on Henry Grayn oma sävellys, hidas Chicago-blues, jossa Henryn laulua ja pianoa täydentävät hienosti Bobin kupitettu harppu sekä Margolinin ja Johnny Rappin kitarat. Huuliharpisti Bob Corritore on 31 vuotta nuorempi mutta kaverukset ovat tehneet vuosien varrella monipuolista yhteistyötä muiden asiansa osaavien muusikoiden kanssa. ”Vol. Rullaavaa jumpia, shufflea ja syvää bluesia. Yhtyeen nimi lienee peräisin Gene Summersin vauhdikkaasta Alabama Shake -kappaleesta (1964), josta myös Teddy & Tigers teki aikoinaan oman versionsa. 1” antaa ymmärtää, että tälle levylle tulisi jatkoosa. Gray vastaa lauluosuuksista yhdeksällä kappaleella. Pari muuta omaa sävellystä ovat asiallisia, erityisesti Tribute To Big John Wrencher, Maxwell Street Marketin legendalle omistettu kunnianosoitus. Rockin’ Johnny Burginin kitarointi ja laulu. Tosin minun on edelleenkin vaikea sulattaa monille neosoul-laulajille tyypillistä falsettilaulua, jota myös Brittany Howard ajoittain käytti. Henry Gray on loistava pianisti ja laulaja, jolla ikä ei ole hidastanut menoa. Robert Lockwoodin laulu ja kitara tekevät kunniaa Robert Johnsonin klassikolle Ramblin’ On My Mind, joka on parhaimpia kuulemiani versioita tästä usein lainatusta kappaleesta. Willie ”Big Eyes” Smith, Bob Margolin, Kid Ramos, Bob Stroger, Chico Chism ja lukuisia muita tunnettuja nimiä. Loppupäätelmäksi jää, että ”Sound & Color” on musiikillisesti kunnianhimoinen albumi, joka paitsi miellytti, myös hämmensi ja haastoi pohtimaan oman musiikkimaun mahdollista ’jämähtäneisyyttä’
Carolyn kiroilee, joten vähän väliä spiikkien seassa kuuluu ”piip”. Päätöksenä kuultava mahtiballadi Let’s Go Get Stoned on yksi albumin parhaista raidoista. 26 vuotta sitten syntynyt luonnonlahjakkuus on kuin Luojan luoma täydellinen retro-teollisuuden mannekiini, joka koukutti vilpittömän tuntuisen olemuksensa, kiistattomien musikaalisten kykyjensä sekä kirjoittamiensa iskevien kappaleiden turvin universaalin kuulijakuntansa samaan tapaan kuin se oli saanut ensin lukemattomat levy-yhtiöt kiinnostumaan itsestään: netin välityksellä. Kappale kasvaa sähköisemmäksi soolon myötä. Periamerikkalaisen ryysyistä rikkauksiin -tarinan sankari ponnahti yllättäen astioiden tiskaajasta Columbia Recordsin levyttäväksi artistiksi vuonna 2014, mutta 50ja 60-lukujen vintage-tyyliin kertoman mukaan aidosti ihastunut laulajalauluntekijä ei kuitenkaan vaikuta pelkältä tuotantokoneistonsa rakennelmalta. Eija Jauhiainen SONNY LANDRETH Bound By The Blues (Provogue PRD466) -15 Slidesoiton uudistajana ja kehittäjänä Sonny on laajasti arvostettu maestro. Kitaran soundi on tuttua ja tunnistettavaa Sonnya. Kokonaisuutena miehen suoritustaso on kuitenkin siinä määrin aseistariisuvaa luokkaa, että armon on pakko antaa käydä oikeudesta. Se särmä mikä Bridgesin ”virheettömäksi” hiotusta musiikista vääjäämättä uupuu, antaa vastavuoroisesti näytönpaikan hänen lauluilleen – ja sitä kautta välittämilleen tunteille, sen sijaan että artisti pyrkisi itseoikoisesti ainoastaan tanssittamaan kuulijoitaan. Sen teossa on Sonnyä avustanut Billy Henderson. Sonny laulaa uskottavasti, vaikkei ääni ole rosoinen tai kurkkulaululla rouheutettu. Meksikolaistyylisellä Columbia Raza -raidalla trumpetteja on peräti kolme. Näissä on ilmavuutta, dobro laulaa kekseliäästi ja Sonnylle tunnusomaisesti edellisen biisirakenne ei ole aivan peruskaavassa. Olisi mennyt edes Tampa Redin nimiin. hyvin onnistunut rankemman puolinen versio Blind Willie Johnsonin biisistä Nobody’s Fault But Mine biisistä sekä levyn aloittava Palace Of The King. Vahvana esimerkkinä toimii vaikkapa lauluyhtye-gospelia henkivä Lisa Sawyer, oodiksi puettu muistelma laulajan äidin uskoontulosta New Orleansissa 60-luvulla. Yksi asia levyllä hieman häiritsee. creole-tunnelmainen Flowers sekä kuorotaustainen loppuhiljentely River. Mm. Jälkimmäinen on perusbluesin rakenteessa. Bridges kantaa vastuuntuntoisesti hänelle lastatut reinkarnaatio-vertaukset niin Sam Cookeen, Otis Reddingiin kuin Marvin Gayeenkin, lipsuen vain ajoittain liialliseen imitaatioleikkiin maailman parhaimpien laulajien kastiin rankattujen esikuviensa kustannuksella. Näihin hetkiin voinee laskea ainakin sinänsä tyylikkään Otis Redding -vivahteisen slovarin Pull Away sekä vahvoja Sam Cooke -maneereja hyödyntävät 12-tahtiset shufflenumerot Brown Skin Girl ja Twistin’ & Groovin’. Harri Haka LEON BRIDGES Coming Home (Columbia 88875 08914 1 [LP]/2 [CD]) -15 Hiljattain Billboardin R&B/Hip-Hop -albumilistan kärjen tavoittaneesta Todd ”Leon” Bridgesistä on vuoltu poptähteä nykymaailman oppien mukaan armottomalla webbipropagandalla kuluvan vuoden alkupuolelta lähtien. It Hurt’s Me Too on merkitty Elmore Jamesin kappaleeksi, vaikka se on vanhempi. Dust My Broomilla Sonnyn luuta ei pyyhi aivan perinteisimpiä slidekikkaratoja, joten vanha levy tutkailut. Levy on tehty triopohjalta ja se kuuluu. Monen muunkin naiskitaristin tavoin Carolyn soittaa kitaraa etupäässä sormillaan ilman plektraa. Kymmenestä biisistä neljä on klassikkoblueseja: Walking Blues, It Hurts Me Too, Key To The Highway ja Cherry Ball Blues. Naisen soitinvalikoima kattaa myös mandoliinin ja pianon, joita hän ei kuitenkaan tällä levyllä soita. Sonnyn apuna tuotannossa toimi äänittäjäja tuottajakonkari Tony Daigle. En ymmärrä miksi, sillä jos minä jotain kitaransoitosta tiedän, ei tyyleissä ole mitään yhteneväistä. Omaa tuotantoa on vain neljä kappaletta, klassikkocovereita ovat mm. Upeaa spirituaalista harmoniaa tulvivat myös mm. Oman yhtyeen lisäksi Wonderlandilla on myös muita projekteja, esimerkiksi kokonaan naisista koostuva southernrockbändi SiS De Ville. Levyn soundi on iso ja studiodubbauksia ei juuri kuule. Muidenkin sävellysten alkuperästä voisi taittaa peistä, mutta Vesa Walamiehen jutuista vanhoista BN:stä tai netistä löytyy pikkuvaivalla tietoa näiden kappaleiden kehitysteemojen historioista. Tämä on tehty Sonnyn luottokomppiryhmän David Ranson (basso) ja Brian Brignac (rummut) kera Louisianan Lafayettessa Comolandin studiossa. Pete Hoppula CAROLYN WONDERLAND Live Texas Trio (Bismeaux BRD9593) -15 Texasin Houstonissa vuonna 1972 syntynyt palkittu kitaristi-laulaja Carolyn Wonderland taisi tulla suomalaisille tutuksi vasta tänä keväänä Suomen-keikkansa yhteydessä, vaikka levytysura alkoi jo 1993 ja käsittää kymmenkunta albumia, joista ensimmäiset olivat omakustanteita. 4 2015 • 69 toimivat hyvin läpi kaikkien kappaleiden ja Aki Kumarin huuliharppu tuo lisäarvoa tälle levylle. Muutamilla raidoilla on mukana myös trumpetti, jota soittaa Carolyn itse. Levyn äänimaailma on tuttu: rummut ja basso puskevat voimakkaasti ja Sonnyn slide sekä laulu ovat keskiössä. Gibsonin Firebird on toki Sonnynkin käytössä kulunut merkkikeppi, mutta leimallisestihan se on Winterin slidekeihäs. Soittimia Wonderlandin triossa on neljä, sillä kosketinsoittaja Cole El-Saleh hoitelee basson vasemmalla kädellä ja niin bassokitaramaisella saundilla, ettei eroa aitoon basistiin huomaa. Tällaista julkaisua on ilo kuunnella ja suositella kaikille sähköisen kitarabluesin ja muidenkin blueslajien ystäville. Akustisvoittoisia vetoja ovat nimiraidan lisäksi The High Side. Loput biisit ovat Sonnyn käsialaa nimikappaletta lukuun ottamatta. Spotifyssa ja Soundcloudissa satojatuhansia soittokertoja kahmineet ”sinkku”-nostot, kuten vanhan liiton smooth soul -balladityyliä sopivasti modernisoidulla tatsilla lähestyvät Coming Home ja Better Man ovatkin tehneet tehtävänsä: Bridgesistä on kehkeytynyt musiikkipiirien ykköspuheenaihe juuri poistumatta nykyisiltä kotikunnailtaan Forth Worthista, Teksasista. Edellisen bluesiin painottuneen levynsä "The Road We're On" Landreth julkaisi 2003. Toistaiseksi miltei yksipuolisella kriitikkosuitsutuksella hellitty Bridges lienee hypetyksensä ansainnut, mutta olisiko debyyttipitkäsoitto voinut silti ylittää rimansa vielä hieman korkeammaltakin. Viimeiseen pilkkuun saakka sekä soundillisesti että visuaalisesti siloiteltujen retropuitteiden takaa paljastuu kaikesta huolimatta varsin tyypillinen nuoren nykypäivän aikuisen pääsääntöisesti rakkausaiheisiin keskittyvä singer-songwriter -julkaisu. Paksun ja murean kitarasoundin kyllästämä hidas instrumentaaliblues Firebird Blues on kunnianosoitus Johnny Winterille ja komea onkin. Myönnettävä on, Leon Bridgesin esikoinen lukeutuu kuluvan vuoden merkkiteoksiin nykysoulin saralla. Muutaman hitaan balladin lisäksi löytyy countryja gospelsävyjä. Jos tietää, että livelevyä ollaan tekemässä, kai sitä puhetta voisi vähän siistiä, mutta musiikki on kylläkin hyvää. Carolynia on joissakin yhteyksissä verrattu Steve Ray Vaughaniin. Pelkällä perustriolla (rummuissa Rob Hooper) soitettuja kappaleita on neljä, lopuilla kahdeksalla on mukana vierailijoita ja levy onkin koottu useista eri keikoista. Tyylilajitkin hieman vaihtelevat, pääpainon ollessa bluesrockissa
Tätä levyä voisi suositella kaikille hyvän bluesin ystäville. Levy sisältää 16 kappaletta joista vain yksi on lainabiisi – ja täytyy sanoa, että mielestäni Goluban ei saa Mel Londonin Messin’ With The Kidiin paljoakaan uutta viehätystä. Toinen instrumentaali Simcoe Street päättää levyn ja on toimiva keskitempoinen slideriffittely. Hansin kynäilemä Vicksburg Is My Home kääntyy eniten 50-luvun Chicagon suuntaan, tuoden näin jälleen yhden uuden ulottuvuuden levyn esityksiin. Heistä Mann kuuluu mm. Edellisen massiivisen ”Live In Concerts” -paketin arvio on luettavissa BN-numerossa #265. Blues News -lehdestä. Omaa ilmettä on mukana ja muutenkin bändi soittaa hyvin yhteen. Kai Leivo HENRIK FREISCHLADER Live 2014 (Cable Car CCR0311-45) -15 Jotkut artistit julkaisevat livelevyjä liian harvoin eli käytännössä eivät juuri koskaan. Jussi Ronkainen TOMISLAV GOLUBAN Blow Junkie (Menart/Spona 385601094522) -14 Kroatialaisen harpisti/laulaja Tomislav Golubanin käsittääkseni kuudes pitkäsoitto ei ainakaan miehen faneille tuota pettymystä. Goluban on huuliharpun taivuttelijana omaa luokkaansa jatkaen kunniakkaasti Sonny Terryn, Paul Butterfieldin, Slim Harpon, Kim Wilsonin ym. Freischlader soittaa hyvin kuten olettaa saattaa ja Morten Fuhrhop tarjoilee maukkaasti kosketinsoittimillaan. Yhteensä 11 tallenteesta löytyy kaksi instrumentaalia, mitkä ovat kepeästi kulkeva Orangitang Rag ja yllättäen myös traditionaali Hesitation (Blues). Key To The Highwaylla melodialinja soi sliden ytimessä. Stefan Grossmanin tavoin Davisin lukuisien opetuslasten joukkoon, ja hänet muistetaan muiden ansioidensa ohella etenkin vanhan Son Housen ymmärtäväisenä säestäjänä. levy tutkailut. Hansin kuusi omaa sekä Terryn ainoa (Gotta Keep Moving) tukevat samaa linjaa hienosti, kuten miehen Mississippi John Hurt -tyylinen aloituskappale Demons parhaiten osoittaa. Levy käy covereissa tyylillisesti läpi mennyttä maailmaa, William Hillin (Glory Of Love), Robert Johnsonin (Cross Road Blues), Memphis Slimin (Mother Earth) ja J.B. Sitten on kolmas ryhmä, joka tekee livelevyjä lähes liiankin usein. Kappaleista neljä on ”Night Train To Budapest” -levyltä ja loput ovat hänen vanhempaa tuotantoaan. Edellisistä poiketen uutukainen on ”vain” yhden levyn mittainen. Muuten cd sitten onkin tasoltaan vähintään hyvälaatuinen ja toimiva paketti. Edellisten konserttilevyjen tapaan tämäkin on taltioitu Saksassa ja siksi välispiikit ovat hänen äidinkielellään. Kyllä ainakin minulle Junior Wellsin esitys aiheesta on jäänyt mieluisimmaksi kuunneltavaksi. Saarnaajien normaalin tyylin mukaisesti hänen laulunsa oli aika usein aggressiivista ja karkeanoloista, mihin piirteisiin en ole erityisemmin mielistynyt. Periaatteessa kaikki palaset ovat kohdallaan, tosiasia vain on, ettei levy tarjoa mitään uutta verrattuna hänen aikaisempiin (live)julkaisuihinsa. 70 • 4 2015 sotaratsu on ilo kuulla. Hänen suurimmat ihailijansa varmasti levyn ostavat, mutta muut ehkä jäävät kaipaamaan sitä täkyä, joka helpottaisi ostopäätöksen tekemistä. Sonnyn ystäville tämä on suositeltava. Sisältö ei uudista Landrethin soundia, kitarointia tai laulua, mutta on varmaa jälkeä. Yle:n Teema-kanavalla, mikä ainakin aikaisemmin on näyttänyt tämän kaltaisia dokumentointeja. Yhtyeessä ovat mukana kitaristi Lovro Sicel, basisti Alexander Vesic, rumpali Igor Vukret ja yhdellä uralla ”tremolo”-kitaristi Nebojsa Buhin. Hansin tyyliuskollista harputtelua kuullaan muutamalla kappaleella, kuten miesten aikaisemmalta ”Delta Blues” -levyltä tutussa Delta Time’ssa sekä reippaan rempseässä I Got Money’ssa. Toivottavasti tuo filmi nähdään jo lähiaikoina esim. Tuo seikka hiukan hämää, enkä kaikkien näiden vuosien (ja livelevyjen) jälkeenkään ole asiaan tottunut. Soittopuolesta huolehtivat kitaristi Woody Mann ja pianisti Dave Keyes, joille molemmille on suotu runsaasti sooloilutilaa, sekä basisti Brian Glassman. Sen kärkihahmo on monien suomalaisenkin tuntema vokalisti Bill Sims Junior, joka on hyvänlaisesti omaksunut sokean Garyn laulutyylin ja samalla muokannut sitä jonkin verran pehmeämpään suuntaan. Lenoirin (Talk To Your Daughter) kautta Chuck Berryyn (Maybellene). goluban.com, missä on ote mm. Kaikki muut esitykset ovat hengellissävyisiä lauluja. Sellainen on myös Mean Old World, mikä on aivan eri teos kuin T-Bone Walkerin ja Little Walterin tunnetuksi tekemä blues-klassikko. Eipä ole siitä enemmälti tietoa kulkeutunut näille tantereille. Tuplasti studioversion mittainen Disappointed Woman ja liki 12 minuuttia kestävä päätösraita Desert Love toimivat varmasti paikan päällä kuunneltuna hyvin, mutta levyllä niiden mukana olosta en ole aivan vakuuttunut. Tosin Too Cool For Me, Disappointed Women, Keep Playin’ sekä She Ain’t Got The Blues löytyvät vuoden 2008 livetriplalta ”Henrik Freischlader Band”. Jonkin verran olen vuosien mittaan tutustunut tämänkin sankarin levytettyyn tuotantoon. Kaksi kitaraa, mukavaääniset miehet, sujuvan leppoisaa soitantaa ja sopivat kappalevalinnat ovat tehneet levystä varteenotettavan hankinnan ”kuistiosastosta” tykkääville. Riku Metelinen HANS THEESSINK & TERRY EVANS True & Blue (Live) (Blues Groove 2520) -15 Wienissä, Metropol-nimisessä kabaree-teatterimestassa livenä äänitetty ”True & Blue” on vanhojen kaverusten kolmas yhteinen julkaisu (aikaisemmat ovat ”Visions”, 2008 sekä ”Delta Blues”, 2012) – ja se tuo kyllä molemmilta miehiltä parhaita puolia esiin. Tällä kiekolla Davisia muistelee nelihenkinen pikkuyhtye. Siitä käy varsin pikaisesti selville, että hän oli erinomaisen taitava kitaristi, joka välillä soitti myös muita instrumentteja kuten banjoa ja huuliharppua. Henrik Freischlader voitaneen jo melkein liittää tuohon viimeksi mainittuun porukkaan, sillä kyseessä on hänen vuonna 2006 alkaneen uransa neljäs livelevy. Ellei tätä levyä halua ostaa, voi sen ja melkeinpä koko Golubanin tuotannon kuulla Spotify-palvelussa. Ohjelmistonsa koostui etupäässä hengellisistä lauluista, mutta ei hän millään tavalla vieroksunut maallisenkaan musiikin kuten suoranaisen bluesin esittämistä. Jari Kolari EMPIRE ROOTS BAND Music From The Film Harlem Street Singer (Acoustic Sessions ASC 220) -14 Vai on myös Reverend Gary Davisista (1896–1972) tehty oikein elokuva. Niille, jotka eivät häntä tunne, mutta blues ja slidekitarointi koukuttaa, voivat kernaasti aloittaa tutustumisen tästä. Toiset julkaisevat niitä sopivin väliajoin. jalanjälkiä olematta kuitenkaan pelkkä kopioija. Kappaleet ovat hiukan studio-ottoja pidempiä. ”Night Train” -albumin jäähyväiskiertueen keikoilta taltioitu livejulkaisu on tuttu ja turvallinen, vai pitäisikö sanoa yllätyksetön. Vaikka tiesin Golubanin maineesta harpistina, en arvannut hänen tekevän näin hyvää jälkeä bluesin saralla. Silmiinpistävää tai paremminkin tietysti korvin kuultavaa on miesten rauhallinen ja seesteinen tapa esittää kappaleita läpi levyn toinen toistaan mukavan rennosti tukien. Käykää myös sivulla www. Mukana ei ole yhtään lainanumeroa, ellei sellaiseksi lasketa Guitar Intro -instrumentaalijamia, johon on liitetty pätkä Máximo Diego Pujolin Septiembreä. Vaikka kappaleita on ainoastaan kymmenen,niin pituutta levyllä on yli 70 minuutin verran
Lisää selvitystä tästä ryhmästä saamme varmaankin silloin, kun ”Harlem Street Singer” saapuu nähtäväksemme. Tosin Robert Johnson -numero Stop Breaking Down herätti etukäteispelkoa, aiheetta tosin, sillä biisi on kokenut onnistuneen modernisaation ja hidas blues on toteutettu vahvassa Thunderbirds-hengessä. Syitä voinee etsiä korkeintaan ylitarjonnan tuottamasta kisauupumuksesta, sillä tasollisesti tämä amerikkalais-eurooppalainen yhteenliittymä pyyhkäisee kumoon huomattavan osan nykypäivän vertailukohteistaan. Esiteltävä tuotos on oikein omiaan kaikille niille, jotka pitävät hyvin tulkitusta vanhasta bluesista. Miehistö kun hoitaa tonttinsa varsin tyylikkäästi Chicagon ja West Coastin soundeja yhdistellen, eikä liene Fabulous Thunderbirdsitkään heille vieras nimi. Astetta rankempaa svengiä edustavat puolestaan mm. Vesa Walamies THE DOODADDIES The Doodaddies (Double Diamond DD 003) -14 Chicagon kultakauden blues-mestareilta inspiraationsa ammentava The Doodaddieskvartetti on kotimaassaan Australiassa erittäin suosittu. Kerrankin uppoouto bluespumppu, jota ei tarvitse moitiskella tarpeettomasta (rock)-revittelystä. Rytmiikkaa kampeavat liikekannalle basisti John Wilson ja rumpali Yugon Chobanoff. Luulo ei taaskaan ollut tiedon väärtti ja järkytys ei ollut aivan vähäinen kun kaiuttimista alkoi puskea siistiä, (s)ilotonta ja särmätöntä amerikan-rockia. Mississippin Sheikkien vakiojäsenet olivat laulaja-kitaristi Walter Vinson ja viulisti Lonnie Chatmon, jonka veli Armenter ”Bo Carter” Chatmon toimi sheikkinä vain satunnaisesti. hyvin rompsottava I Got To Go, edelleen Little Walterilta blokattu hyvin potkiva instrumentaali Shake Dancer, erinomainen jump-numero Tomorrow Night sekä todella rouhealla asenteella vedetty Walter Davis -kynäelmä Come Back Baby. Niin sanottua country bluesiahan tämäkin Deivertin kattaus pitää sisällänsä. Niistä Drop Down Mama ja Milkcow Blues lukeutuvat Unisen Jussin tunnetuimpiin lauluihin, mutta aivan samaa tasoa edustavat myös hänen kaksi muuta nyt kuultavaa teostaan Mailman Blues ja Special Agent. Blues on tästä touhusta kaukana ja biisit pysyttelevät kuin juntattuina keskikaistalla, joka tähtää radioaalloille. 1932, studiossa olivat heistä ainoastaan Walter ja Lonnie. Ainoastaan yhtä seikkaa tohdin kritisoida. Arviolevy tuli pyydettäessä ja jotakin tästä kaiketi pitää riipustella, vaikka levystä ei paljon sanottavaa olekaan. Kyse on tällä kertaa studiolivestä, minkä materiaali on pantu talteen vain muutamien tuntien aikana ja mihin ei ole jälkikäteen lisätty mitään päälle äänityksiä. Vallankin mainio levy! Mikke Nöjd KING KING Reaching For The Light (Hatman 2038) -15 Ja minä kun olin siinä käsityksessä, että Alan Nimmo ja yhtyeensä King King olisivat jotenkin rankka juttu. Mikke Nöjd JAI MALANO Rocket Girl (Rhythm Bomb RBR 5758) -15 Entisen The Royal Rhythmaires -vokalistin Jai Malanon soolouran avauspaukku yhdessä ranskalaiskomeetta Nico Duportalin johtaman Rhythm Dudes -yhtyeen kanssa omaa kaikki lähtötarvikkeet ohjusmaiselle karriäärille, mutta ainakaan vielä toistaiseksi esikoisalbumi ”Rocket Girl” ei vaikuta nostattaneen mitään erityisen valtaisaa paineaaltoa 40ja 50-lukuisen retro-rhythm’n’bluesin harrastekentällä. Nopean kokemuksen jonkin sortin blues-etiäisestä voi kokea Stranger To Love -esityksen alkumetreiltä, kunnes sekin kiihdyttelee hippulat vingahdellen rock-pop-maastoon. tuon Big Joen rallatuksen jollakin muulla otoksella, mutta siinä suhteessa kyse on lähinnä vain henkilökohtaisiin mieltymyksiin liittyvästä hienosäädöstä. Laulu Blood In My Eyes For You on merkitty paitsi Mississippi Shakesin niin myös Bo Carterin nimiin, mikä jälkimmäinen kirjaus tuskin pitää paikkansa. Matkan varrelta löytyy toki sivupolkujakin kuten erikoisesti rytmitetty ja jokseenkin levoton Love Me Like You Mean It, joka sortuu tarpeettomaan rypistelyyn. Rock-balladeja koitetaan useampaankin otteeseen: (Rush Hour, Lay With Me ja Take A Look), samoin vaudikkaammat numerot kulkevat kovin tuttuja ja turvallisia latuja. Burnsiden vakionumeroina, ja Deivertin omaa tuotantoa ovat Black Nanny ja Cuckoo Crowed. Karikkoiset blues-hiturit puuttuvat, mutta Won’t Throw It All Away jumpittaa leppoisalla otteella ja hidas shuffle Motherless World liitelee kevyen tyylikkäästi toteutettuna. Laulajana ja etupäässä mandoliinin soittajana toimivan pääartistin lisäksi mukana ovat kokeneet skandinaavit kitaristi Janne Zander, basisti Per-Arne Pettersson ja perkussionisti Fredrik Lindholm. Kun tämä teos levytettiin ensimmäisen kerran v. Pelkästään lainatavaran varaan rakennettu setti kiertää kalutuimpia siivutuksia kaukaa. Itse olisin voinut koostaa tämän produktion hieman toisella tavalla ja korvata esim. Näppäriä shuffleja sekä jumpeja on työstetty levylle useita, näistä esim. Erityinen ässäkortti on tietenkin Malano itse, joka erottuu edukseen möreällä Tiny Topsyn ja Big Maybellen mieleen tuovalla laulusoundillaan lukemattomista Ruth Brownja Etta James -linjan kilpasiskoista, etenkin Learn About A Manin ja Ain’t I A Messin tapaisilla valonnopeudella paahtavilla black rock’n’roll -numeroillaan – vaikka samalla hän häviääkin tulkinnassaan rinnanmitan perinteisemmillä jump-orkesterishuffleilla, jollaisiin myös levyn nimiraita lukeutuu. Hound Dog Taylorin ensimmäinen AlligatorLP, mutta tällaista hyvin tulkittua perinnemusiikkia on siitä pitävien ilo seurailla. Ryhmän eduksi on sanottava, että pahinta räkää ja rääpäisyä he eivät edusta vaan materiaali on melodista. Vesa Walamies BERT DEIVERT & COPPERHEAD RUN Blood In My Eyes For You (Rootsy.nu #) -15 Ruotsiin emigroitunut Bert Deivert on kumppaneineen saanut jälleen aikaiseksi oikein maukkaan keitoksen. Tell Me Why, I'm A Lonely Man – jolla kitara loistaa – ja instro Orange Soda ansaitsevat pelkkiä kehuja. Just Around The Corner yllättää melkeinpä poppismaisella otteellaan, letkeä biisi on hieno. Koko levyä vaivaa kiltteys ja tasapaksuus. Bert Deivert on mainio vokalisti, jonka taitavaa ja mielikuvituksekasta soittoa on ilo seurailla, ja erinomaisen hyvin on tällaisen musiikin keskeiset piirteet omaksunut myös hänen kolmijäseninen taustajoukkonsa. Jotakin kertonee sekin, että niinkään hedelmällisestä aiheesta kuin Crazy ei saada oikein mitään irti. Big Maybellen tylysti levy tutkailut. Estesin kaverin ja pitkäaikaisen työtoverin James ”Yank” Rachellin ohjelmistosta on napattu surkean tarinan kertova My Baby’s Gone, ja noilta monen monituisen vuosikymmenen takaisilta ajoilta ovat peräisin myös Son Housen synkkä Death Letter (Blues), Mississippin Sheikkien kaunis rakkauslaulu Blood In My Eyes For You ja Big Joe Williamsin nimiin kirjattu traditionaali Baby Please Don’t Go. 4 2015 • 71 Kysymyksessä ei ole mikään maailmaa mullistava uutuus, jollainen oli aikoinaan esim. Kaikkiaan 12 kappaleesta vallan neljä on peräisin maineikkaan Sleepy John Estesin jäämistöstä. Jäljellä olevista esityksistä Rob And Steal ja Poor Black Mattie tunnetaan vielä 2000-luvun alkuvuosina musisoineiden Mississippin miesten Paul ”Wine” Jonesin ja R.L. Mediumkomppi on kunniassa ja varsinaiset kaahailut uupuvat. Ryhmän voimahahmoiksi voitaneen nimetä huuliharpistin ja laulusolistin vakanssia mallikkaasti hoitelevan Dave Billingin, ja kuusikielisen kimpussa ahertavan sekä yhden laulun laulavan Dave Brewerin
Tilannetta paikatakseen Schooley perusti omia samanhenkisiä yhtyeitään, kuten The Revelatorsin ja The Hard Feelingsin, jotka molemmat pääsivät myös levyttämään sekä peräti Euroopan-kiertueille, mutta uusiksi Ramoneseiksi jos edes Untamed Youtheiksi niistä ei silti lopulta ollut. Levyn harvat ”pehmot hetket” mahdollistavat Louisiana-henkiset r&b-balladit Johnny Knows ja Let Me Be, vastaavasti räimeintä hölkkäbluesia nokitetaan pelipöydälle kiekon avauksena kuultavalla Malanon (monen muun raidan tavoin) omaa käsialaa olevalla You Made Me Love’lla, jolla laulaja tilittää naiseuteen liittyvistä stereotypioista ja sosiaalisesta paineesta. El Tren De La Costa on tuttu usean artistin esittämänä: Tiny Bradshawn klassikosta Train Kept A-Rollin’ työsti rockabilly-henkisen puskennan ensimmäisenä memphisläinen Johnny Burnette ja sen pohjalta 60-luvun alussa barcelonalainen Los Sirex -yhtye tulosti oman näkemyksensä jättäen samalla pysyvät puumerkkinsä espanjalaiseen rock’n’rolliin. John Schooley ei taida olla tässä suhteessa pekkaa pahempi, mies kun on muistanut rakentaa epämääräistä legendaansa missourilaisesta vuoristolaishörhöstä – blues-, bluegrassja gospel-intoilijasta etsimässä omaa ”risteystään”, joka sattumalta päätyi 90-luvulla Missourin Columbiaan. Burnsiden tai Hasil Adkinsin taustalla. The Sonicsin Cinderellan introa sekä em. Hänellä on samalla merkittävä rooli ”movida madrileñassa”, jota voisi luonnehtia suomalaisittain vaikka uudeksi aalloksi. 1961 edustanut Boo Hoo. Seutukunnan SE yhtye noihin aikoihin – siis aivan oikeasti – oli nuoren Deke Dickersonin johtama garagerock-ryhmä The Untamed Youth. Dickerson oli kuitenkin hajottanut kokoonpanonsa muuttaessaan itse Kaliforniaan. Luché Contra La Ley on puolestaan I Fought The Law espanjaksi toteutettuna. Kappaleet cd:llä ”Código Rocker” (saatavana myös vinyylinä) ovat pääosin Locon varhaistuotannosta, mutta mukaan on sujautettu myös jokunen vanha mutta mielestäni hyvin toteutettu rokkiklassikko. Oli siis aika elvyttää vanha haave omasta One Man Bandista räkkiharppuineen ja pelkistettyine basso/virveli/hi hat -rumpuviritelmineen. Levyn 12 kantripunkia, juntti-trashbillyä ja delta bluesia tykittävä sarjatuli sekä ärsyttää, naurattaa että hämmästyttää. Oneman-bändejä leimaa myös usein halu luoda myyttejä omasta henkilöhistoriastaan. Loco, kuten miestä piireissä kutsutaan, kuuluu barcelonalaisen rock’n’rollin pioneereihin. Banjolla sooloillussa heinähattuinstrumentaalissa Snowdrop taas on aistittavissa sielunyhteyttä meillekin tuttuun Dave Arcariin. Setin lopullinen happy ending on verhoiltu kuumaksi slidebluesinstroksi Doubleneck Drag, joka pusketaan kliimaksiinsa hyödyntämällä mm. Artistin näkökulmasta pelkkä ajautuminen tälle taiteenalalle on jo iso askel tietynlaiseen eksentriyteen – pakottavaan tarpeeseen olla esillä ja täyttää koko tila omalla itseydellään, joko huumorin, hämmennyksen tai silmittömän musikaalisen lahjakkuuden voimin. Suuresti eivät maailmanvalloitusta edesauttaneet edes takahikiä-keikat mm. Nyttemmin muusikoiden lintukotoon Teksasin Austiniin muuttanut John Schooley on kieltämättä melkoinen kummajainen ja poikkitaiteellinen persoona, mutta vähintään yhden kierroksen hänkin on BN:n sivuilla ansainnut. Nyt viiden vuoden jälkeen mies on saatu jälleen houkuteltua studioon. Linksterin vähemmän helliä kitarankäsittelyoppeja. Sen sijaan pidän hänen tavastaan kirjoittaa kappaleiden sanoja, jota huoletta kutsuisin runoiluksi. Siitä puolesta sanavalmis Jai Malanokin taitaa tietää yhtä sun toista. Memphisläisellä Goner-merkillä 1997 julkaistun soolosinkun jälkeen John Schooleyn uniikki matka on johdattanut hänet 2000-luvulla sveitsiläiselle ”persoonallisuuksiin erikoistuneelle” Voodoo Rhythm -merkille, joka onkin ennättänyt julkaista mieheltä ennen tätä oheista konserttitallennetta kaksi muuta vähintään yhtä omintakeista albumia, ”John Schooley And His One Man Band” (2005) ja ”One Man Against The World” (2007). Esityksestä huokuu vanha rytmikäs doo wop kaikilla herkuilla. Taustalaulun klaaraa Suomessa useasti vieraillut The Velvet Candels, jonka kanssa keinutaan myös Buddy Holly -tapaisessa melodiaviidakossa kappaleella Soy Una Cámara. J.M.Izquierdo JOHN SCHOOLEY The Man Who Rode The Mule Around The World (Voodoo Rhythm VRCD83) -14 ”Yhden miehen orkesteri”, sanasikermä, joka useimmiten herättää kuulijassaan joko riemua tai silkkaa kauhua. Jos ei ollut elo tasa-arvoista tai liian helppoa menneisyyden muusikkonaisilla, ei se sitä taida olla täysin vieläkään. Quiero Un Camión ei ole Sábino Méndezin oma kappale, vaikka cd:n takakannessa annetut tiedot niin antavat ymmärtää. Levyn raidoista esim. Vuonna 2010 hän vietti 30-vuotisen uransa juhlahetkiä julkaisten cd-boksillisen omaa tuotantoaan. Melkoista kovennettua rangaistusta saavat myös osakseen cover-poiminnat, G.L. Gary Davisin tuttua slidemelodiaa siteeraavan Poor Boy Got The K.C. yhtyeen kitaristi Mario Cobo. Los Mambo Jamboja Barcelona Big Band -yhtyeiden levyarvioissa. R.L. Voodoo Rhythmin levyetikettejä koristava lisämääre ”records to ruin any party” ei voisi olla pitämättä enää paremmin paikkansa, kun John Schooley rusauttaa introkappaleena toimivan Clawhammer Banjo Medleyn alkajaisiksi soitinarsenaalistaan ensimmäiset soinnuntapaiset ilmoille. Kyseessä on rykäisy vanhasta klassikosta Mama Don’t Allow, jonka Jussi Raittinenkin käänsi vuonna 1976 muotoon Muori ei siedä musaa tuvassaan. Pete Hoppula LOQUILLO & THE NU NILES Código Rocker (DRO 2564614813) -15 Tunnustan, etten ole koskaan kuulunut Loquillon (José María Sanz, s. El Crujir De Tus Rodillas taas vie kuulijan kitaristi Mario Cobon 90-luvun alun varhaiseen neobilly-tuotantoon, jolloin mies vaikutti yhtyeessä The Duckbills. Piratas lienee levyn kohokohtia. Make Some Time With You’llä taiteilija runkuttaa Bo Diddley -komppia punkrockina kuten Cub Koda -vainaa konsanaan. Crockettin Hasil Adkins -mielentiloissa paahdettu Look Out, Mabel sekä Marvin Rainwaterin ja Link Wrayn jo alkujaankin oman aikansa ”punkeinta” julkaisupolitiikkaa v. Blues -instrumentaalin tainnuttavaa yhden soinnun bluesia pohjustaa tuhti rumpumäiske, mutta yllättäen kitara alkaa soida Schooleyn käsissä miltei kuten sen ”pitäisi”. Pete Hoppula. Oman tärkeän tilansa ottaa haltuun myös osaava Rhythm Dudes, Duportalin terävän blueskitaran rouhiessa soppaan sekaan maukkaan irtonaisia soolojuoksutuksiaan. Moni-ilmeisenjulkaisun päättää mallikkaasti Luis Alberto de Cuencan runoon rakennettu jazzahtava Political Incorrectness. Tonteille hänet kutsui katalonialainen The Nu Niles -trio, jonka miehistö on jo monasti ennättänyt keinua Blues Newsinkin sivuilla mm. Rev. 1960) musiikin kannattajiin, enkä ole arvostanut häntä laulajana pätkän vertaa. 72 • 4 2015 levy tutkailut runttaava jump-hetkutus So Good To My Baby toimii Malanon puristuksessa kuitenkin erinomaisesti, eikä Big Mama Thorntonin vuoden 1953 mallin mukaista Hound Dog -versiointiakaan harmita tällä kertaa yhtään kuunnella. Osaahan mies näemmä vähän soittaakin! Cluck Old Henin vuoristolais-hillbillymaisemissa ilmestyy tanhupiiriin jostain kummasta mukaan myös viulu. The Nu Niles on osannut muovata ryppäästä onnistuneen kokonaisuuden, napukoita studiossa on ollut säätämässä mm. Tämän siivittämänä Loco kiersi ristiin rastiin Espanjaa Trogdolitas-ryhmänsä kanssa, mutta kiertueen jälkeen hän vihelsi pelin poikki ja laittoi pillit pussiin. Kaiken kaiuttimista tulvivan mölyn tuottaminen yhtäaikaisesti on vähintäänkin vaikuttavaa jossei välttämättä järin herkkää kuultavaa. Uransa 70-lopulla aloittanut Loco on ennättänyt nähdä ja kokea taiteilijaelämän hyvät ja huonot puolet. Tällä en tarkoita musiikillista suuntausta vaan Francon jälkeistä ajanjaksoa
Aivan pelkkää paahtamista levy ei kaikeksi onneksi ole, sillä pari rauhallisempaakin kappaletta on otettu mukaan. Homma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen sisältää Muddy Watersin musiikkia (8 kappaletta), toinen on Howlin’ Wolfia (7 kappaletta) ja kolmannessa osassa Bonamassa palaa 5 kappaleen ajaksi oman musiikkinsa pariin. Kun on aika ottaa iisimmin, myös se onnistuu häneltä. Sittemmin Uuteen-Seelantiin muuttanut upeaääninen ja kaiken kaikkiaan vaikuttavan oloinen nainen työsti ensimmäisen indiesoolojulkaisunsa ”Red Dirt Angel” vuonna 2008 ja jatkoi sen jälkeen tyylinsä etsintää ilmeisesti vain digimuodossa ilmestyneillä kiekoilla ”The Kitchen Table Sessions Vol. JOE BONAMASSA Ooh Yea – The Betty Davis Songbook (Provogue PRD 74552) -15 Mahalia Barnes on australialaisen rocklegendan Jimmy Barnesin vanhin tytär. Perhedynastian varjosta itsevarmasti omille jaloilleen pudonneen artistin levytyskappaleet ovat lähtöisin joko Neilsonin omasta tai toisena tuottajana sekä studioisäntänä Ben Edwardsin ohella toimineen kitaristi Delaney Davidsonin pensselistä. Riku Metelinen JOE BONAMASSA Muddy Wolf At Red Rocks (Provogue PRD 7457 2) -15 Eipä tässä muuta voi todeta kuin että Joe Bonamassa on kenties musiikkibisneksen ahkerin kaveri. Saman tapahtuu myös ennen Howlin’ Wolf -osuutta. Bändi svengaa hurjasti ja etenkin Rhodesilla on meno päällä. Riku Metelinen TERRY O'CONNEL & HIS PILOTS If You Give Me One More Try (El Toro ETCD 6060) -15 Nelisen vuotta toiminut ruotsalaiskvartetti on julkaissut aiemmin omakustannesinglen sekä albumin. Kappaleet versioidaan maltilla ja tunteella, alkuperäisiä kunnioittaen. Kaikki edellä mainitut ovat myös vastaanottaneet parhaan kantrialbumin palkintoja New Zealand Music Awards -äänestyksissä. Clarksdaleen, missä käydään Delta Blues -museossa katsomassa Muddy Watersin kotitaloa tai oikeammin sitä, mitä siitä tornadon jälkeen jäljellä on. Lopun Bonamassa-osuudesta ei pisteitä sitten anneta edes nimeksi. Avauskaksikko If I’m In Luck I Might Get Picked Up ja Steppin’ In Her I. Mainitaan menostelupaloista vaikka kovakierroksinen Say Yes, nasevasti iskevä stompperi Cool It, hirmukierroksinen nimiraita, ehkä nopeusennätyksiä rikkova Hot Rod Mama sekä kovameininkiset esitykset The Bomb, Your Hips ja Oh Baby Please, jotka kaikki ovat mallikelpoisia. Asiat on todellakin mietitty loppuun asti ja kaikki bluesrock-kliseet on heitetty takavasemmalle. 1 & 2”. Bonamassa soittaa kenties paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Mikäli Betty Davisin tai Tina Turnerin varhaiset levytykset ovat sydäntä lähellä, on Mahalia Barnes ehdottomasti tutustumisen arvoinen. He tapaavat myös nuoremman polven kitaristin Will Tuckerin, jonka kanssa Bonamassa jammailee hiukan. Kuva leikataan nykyaikaan ja väritkin tulevat vähitellen mukaan. Niistä Let My Sorrow Roam Free on hieno veto ja Cupid I Blame Me tallustelee kivasti ”KäteisJussin” bootsien jäljissä. Villeimmillään nelikko luo muistumia edesmenneestä Willie Lewisistä. Miller Shoes muodostavat sellaisen ässäparin, että heikompisydämistä alkaa hirvittää. Alussa Muddy kertoo hiukan, jonka jälkeen siirrymme Newportin festivaalille ja saamme nähdä mustavalkoisen pätkän Tiger In Your Tank -kappaletta. Napakka paketti biletysmeingillä ja hyvällä asenteella varustettuna, sitä tämä on. Erityisen tyylikkään siirtymän 60-lu. Walking Up The Road -kappaleessa vierailee isäukko Jimmy taustalaulussa ja saamme pienen hengähdystauon ennen lopun funkrutistusta Shoo-B-Doop And Cop Him. Espanjalaismerkillä debytoiva retkue luottaa vintage-soundiin ja rockabillyt on äänitetty monona. Koko kattaus on omaa tuotantoa ja poikkeamia hurjasteluun tuo näppärästi westernswingailevat siivut Put ’Em In A Pot ja Rag Top. Jokainen voi halutessaan skipata lopun, mutta olisi sen voinut poiskin jättää tai ainakin valita kappaleet hiukan toisin. Kiinnostavimmillaan daami on levyn nimiraidan tapaisilla Tarantino/Lynch -soundtrackien hengessä maalailevilla mollivoittoisilla r&b-esityksillä. Kyseessä on erittäin voimakasääninen laulajatar, ja se on tällä kertaa hyvin positiivisessa mielessä sanottu. Juuri kun olin saanut valmiiksi Mahalia Barnesin ”Ooh Yea (feat. Selkeitä balladeja ei ole mukana juuri ole. Tämä ei tosiaankaan ole mitään progea, kerronta on niin tiivistä että peräti puolet levyn kahdestatoista esityksestä on prässätty vinyyli-seiskalle. Jos suosikkeja pitäisi mainita niin todennäköisesti päätyisin juuri tuohon avauskaksikkoon. The Originals -osuudessa nautiskellaan muutaman minuutin verran Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin haastattelusta livekuvan kera. Ensimmäinen dvd pitää sisällään Red Rocks -konsertin. Taustajoukoista löytyy todella kovatasoisia heppuja, kuten kosketinsoittaja Reese Wynans, basisti Michael Rhodes, kitaristi Kirk Fletcher ja harpisti Mark Henderson. Kun on hetki on oikea, hän laulaa sydämensä kyllyydestä, niin että rappaus ravintolan katosta rapisee. Henderson tuuttaa komeasti ja tiukasti komppikitaristin roolissa pysyttelevä Fletcher lataa täysillä, kun sooloaikaa saa. Mikke Nöjd TAMI NEILSON Dynamite! (Southbound AA-34) -14 The Neilson Family Band -nimisen kanadalaisyhtyeen kiertueilla pikkutyttönä uransa aloittanut ja ryhmän peräti Kanadan sinkkuhittilistoille nousseille levytyksillekin osallistunut Tami Neilson ei ole eilisen teeren tyttö sen enempää laulajana kuin musiikintekijänäkään. Kakkoslevyllä tarjotaan tunnin dokumentti, jossa Bonamassa ja tuottaja Kevin Shirley matkaavat Chevrolet Bel Airilla mm. Seuraavana olevat In The Meantime ja He Was A Big Freak edustavat vain tyyntä myrskyn edellä -osastoa, sillä jatkossa pusketaan taas täysillä, ja niillä eväillä mennään loppuun asti. Vuonna 2014 syntynyt ”Dynamite” oli kuitenkin hänen todellinen läpimurtonsa kaupallisille ja kansainvälisemmille markkinoille. Kun Bonamassa on kitarassa ja äänityspöydän takana on istunut Kevin Shirley niin lopputuloksen varmaan arvaatte. Hendrixin Hey Baby (New Rising Sun) -kappaletta lukuun ottamatta kaikki on sitä tavanomaista Bonapastaa, joka ei Muddyn ja Wolfin osuuden jälkeen jaksa kiinnostaa sitten pätkääkään. Muddyn setistä suurimmat järistykset antavat Shake For Me ja Stuff You Gotta Watch, jolla torvisektio hoitaa taustalaulun. Tässä on tusina taiten rakennettua ja sielukkaasti tulkittua kappaletta. Tällä julkaisulla Bonamassa kunnioittaa Muddy Watersia ja Howlin’ Wolfia. On hienoa, että Bonamassa on päättänyt tehdä kunnianosoituksen vanhoille mestareille. Rockagram galleryssa on vielä kuvagalleria Red Rocksin konsertista. Levy on hyvin tiukkaa soulilla ja funkilla sävytettyä bluesrockia. Bändin toimintasektori on aika kapea, mutta vauhtia ei miehiltä kyllä puutu. 4 2015 • 73 levy tutkailut MAHALIA BARNES & THE SOUL MATES feat. Joe Bonamassa)” -levyn arvion ja alkanut kirjoittaa tästä tupladvd:stä, tipahti postiluukusta hänen sivuprojektinsa Rock Candy Funk Partyn uusi albumi. Wolfin setissä eniten miellyttävät Spoonful ja Killing Floor. Behind the scenes -osuudessa kerrotaan konsertin suunnittelusta ja bändin muusikotkin saavat sanoa muutaman sanan aiheesta. Myös avausraitana kuultava Walk (Back To Your Arms) rautalankamaisine pelkistettyine kitarasooloineen antaa laulajalle tilaa irtautua itselleen luontevimmasta kantrilinjasta kohti niin Peggy Leen tapaista yökerhojatsia kuin Roy Orbisonin eteerisiä sfäärejä
Big Shirley vilistää villinä boogie-woogiena, jolta ei meininkiä puutu ja Tip Of My Hat on ketterästi kompitettu hyväntuulinen medium. 74 • 4 2015 levy tutkailut Muilta osin on kattaus lavea. Levyjen kansia on yleensä koristanut kuva hemaisevista naisista. Mies vie meidät perusasioiden äärelle, eli siihen, mistä bluesista pitäisi olla kyse. Lisäksi saamme country-balladia (Road Still Drives The Same), keskitempoista amerikantylsyyttä (Dead Sea ja Seventeen, joista jälkimmäisen päättävä 1½ minuutin kitarasoolo on kyllä jokseenkin riittävä) sekä karmeaa funk-käpristelyä (Tied My Worries On A Stone). Mies on hätkähdyttänyt laajalti ja esim. Mainitusta toiminnasta käy esimerkkinä kiekon parhaimmistoon ponnistava My Doggy. Näyttämisen halua tyydytetään luonnollisesti ennen kaikkea kantrin eri osa-alueilla, honkytonkaavasta rockabillystä Teksasin western swingiin, hillbillyyn, bluegrassiin sekä nykypäivän Nashville-kantriin – välillä Tami intoutuu jopa jodlaamaan, kuinkas muuten. I Gotta Sing ja Why Why, Why), lievästi funk-hakuista vääntöä (You Answer Me ja If God Made Something Better) sekä ns. Kovasti yhtyettä koitetaan blues-muottiin asettaa, mutta mielestäni avara ”roots”-sapluuna olisi osuvampi. Koekuuntelu välttämätön ennen ostopäätöstä! Mikke Nöjd GHOST TOWN BLUES BAND Hard Road To Hoe (-14) Näitä amerikanpumppujahan piisaa ihan ruuhkaksi asti. Gary Mooren viihteellisiä balladeja kutsuttiin ammoin bluesiksi ja Nothin’ But Timen voisi helposti kuvitella hänen tekemäkseen.. Huomio kiinnittyy mm. Hookerin henki on vahvasti mukana. Dani Dorchin on yhdenmiehenbändi jossa kuullaan laulua, kitaraa, huuliharppua ja rumpuja (= hi-hat, virvelija bassorumpu). Materiaalin intensiivisyys hakee vertailukohteita jostakin ranskalaisesta Bo Weavil Blues Bandistä, aivan yhtä hyvin kuin kotomaamme Sultanseilta. Jatkon Conscious Too Long starttaa hitaana bluesina, mutta kiihdyttelee mielipuolisesti aina välillä. Esim. Melkoisesti toisistaan erottuvat myös albumin kolme sinänsä yksittäisteoksina vaikuttavaa duettokappaletta, joista nuoren Marlon Williamsin kanssa Everly Brothersien 60-luvun alun tuotantoa mukaileva Woo Hoo istuu kattaukseen kokonaisuuden kannalta vaivattomammin kuin paria vuosikymmentä myöhäisempiä Emmylou Harris & Rodney Crowell -tunnelmia lähestyvät Running To You Delaney Davidsonin rinnalla tai nyyhkyslovari Whiskey & Kisses kera Ben Woolleyn sekä läpi levyn upeaa steelkitara -äänimattoa kutovan uusiseelantilaisen sessiokonkari Red McKelvien. Pete Hoppula Reggae Gold 2014 (VP VPCD2489VP) -14 Ainakin jo 90-luvun puolivälistä lähtien on vuosittain julkaistu reggaegenren ajanhermolla oleva kooste nimellä ”Reggae Gold”. Vokalistina Dorchin on vähän heikko, laulu on tuskaista, paikoin se yltää maanisuuteen. Hedelmällisintä bändin toiminta on silloin kun he poikkeavat omalta pääkaistaltaan haistelemaan sivupolkujen kaikuja. Erään sortin rap-funk-gospel-sample Say Amen kulkee ja svengaa sekin mallikkaasti. Esim. Ääntä ja taitoa mimmillä siis riittää, mutta mikä ei voi olla häiritsemättä, on levyn materian tarpeettomuksiin yltyvä vaihtelevuus. Rujo This Far kuiseen pop-kantrimaailmaan Skeeter Davisin ja Connie Francisin jalanjäljille hän suorittaa balladin Cry Over You matkassa. Touhu ei latistu miksikään ketteryyskikkailuksi vaan Dani pyrkii (ja onnistuukin) kuulostamaan oikealta bändiltä. Bluesia, tai sen tyyppistä ratkaisua kuullaan kahdesti, nimittäin nimibiisillä, ennen kuin se alkaa rytistämään – sekä kappaleella Dime In The Well, joka kokee saman kohtalon. Eiköhän jo raaka, suorastaan armoton avaus-stompperi Build A Home kristallisoi pelin hengen – ja ne, joille peli on liian tylyä saavat etsiskellä muuta viihdykettä. Vaikuttaa siltä, että ainakin pääosin esitetykset ovat oman tallin tuotoksia. Solistin mukellus-pupellus -laulusta tulee mieleen Dr John, mutta Jussi-setä sentään tekee mielenkiintoisia albumeja. Cd:n aloittaa reippaasti Major Lazer Busy Signalin avustamana kappaleella Watch Out For This (Bumaye). Mukaan valikoituneista neljästätoista esityksestä voi karkeasti erottaa kolme päälinjaa: isosti tuotettua keskitempoista amerikanrockia (mm. Tällä kertaa valitut kappaleet edustavat enimmäkseen dancehall-meininkiä. Tämä kokoelma ei ole kenellekään välttämätön, mutta mikäli haluaa lyhyesti tietää, mitä reggaen dancehall-maailmassa tapahtuu, voi julkaisua jopa suositella. duettona tulkittu ja fonin vahvistama No Faith In Forever erottuu heti setistä edukseen, ja vanhahtava, melkoisen kulmikkaasti kompitettu oldtime-jazz My Baby Just Left Me Again herättää myös kuuntelijan mielenkiintoa. Kai Leivo OMAKUSTANTEET JIM GUSTIN & TRUTH JONES Can’t Shead A Tear (-13) Seitsenjäsenisen (kaksi naista ja viisi miestä) eteläkalifornialaisbändin debyytti-albumin saisi nopeasti kuitatuksi toteamalla: Jos pidät Bruce Springsteen -tyylisestä rockista niin tässä levy sinun makuusi. southern-tyylisiä puoliballadeja (Beauty For Ashes ja You Never Gave Up On Me). kotisivulta bongailtu keikkalista pullisteli varauksia aivan vuoden loppuun saakka. Priest on hyvässä vedossa esityksellä Holiday, joka on mielestäni levyn parasta antia cd:n päättävän Ramon Virgon Soul Providerin ohella. Esim. Aavekaupunkilaiset sijoittuivat International Blues Challengessä kakkosiksi 2014 ja he olivat mukana soittamassa tribuuttia kuningas-BB:n maahanpanijaisissa toukokuussa. Tälläinen ilmaisu alleviivaa miehen raakaa primitiivi-bluesia, jota hifistelijöiden sun muiden kultakorvien kannattaa vältellä. Kevyen puujalkailun jälkeen voinkin todeta, että en ollut (ainakaan tietääkseni) aiemmin israelilaiseen blues-näkemykseen törmännyt. Kiekon vauhtiuran arvonimen poimii puolestaan Show Me The Way, jonka hektinen komppi koettelee mielipuolisuuden rajoja. Danin loihtima musiikillinen kattaus kun on monipuolinen ja kiehtova, lisäksi hän on levyn materiaalin suhteen omavarainen. Setti on laaja – ja se kaiketi myös vaatii samankaltaista makua. Hurjasti rockaa myös Take Your Time, jossa siinäkin J.L. Levyn kaksitoista biisiä saattaa ja tuntuukin vähältä ja esittäjät vähemmän tunnetuilta (mm. 80-luvulla ehkä suosituimmillaan ollut, hieman soulsävytteistä reggaeta esittävä Maxi Priest (kuuntele vaikka Virgin-merkillä v. Okei, ollaan kilttejä. Fay-Ann Lyons, Etana, Assassin), mutta on joukossa myös jo vakiintuneita nimiä (Sean Paul, Jah Cure, Spice). Blame on loputtomasti (ja uhmaavasti) jauhava hidas boogie. Ei levy tokikaan pelkkää raivoa ja remellystä ole, kyllä hitaitakin blueseja löytyy, joskaan asenne tahi intensiteetti eivät kyllä putoa yhtään. 1988 ilmestynyt LP ”Maxi Priest”) näkyy olevan edelleen mukana kuvioissa. Mikke Nöjd DANI DORCHIN One Man Band (-14) Enpä ole vielä huonoa israelilaista blues-levyä kuullut. Mainittuja kukkulamaisemia ja Hookeria nerokkaasti yhdistelevä hidas blues Sad Sad Girl mutatoituu matkan varrella rujoksi stompperiksi. hänen raakaan ja raskaaseen fatpossummaiseen soundiinsa, joka toisaalta kohtaa hill country -tyyppistä ratkaisua ja joka tuntuu saumattomasti linkittyvän John Lee Hookerin nuorena miehenä viljelemiin kitaralikseihin
Lähes vetäytyvänä persoonana Kallenautio ei ole lähtenyt verkostumaan kaupallisen menestyksen toivossa eikä tinkinyt musiikillisista näkemyksistään suurempaa yleisöä tavoitellakseen. Judge Bonen tarinoiden kakkososaa odotellessa laitetaan ykkösosa soimaan vielä kerran. Sama pätee hänen kitaransoittoonsa, jossa jokaisella nuotilla on tarkoituksensa. Kappaleet pääosin ovat Kallenaution omia ja monesti niistä huokuu hänelle tyypillinen alakulo (blues). Joitakin satunnaisia hyppäyksiä suomirockin valtatieltä englanninkielisen rootsmusan sivupoluille hän on tehnyt, mutta nyt hommaan on ryhdytty tosimielellä, ei kuitenkaan vakavissaan. Minusta tämä on ylitsepääsemättömän hyvä levy ja tarjoilee isommat järistykset kuin monet Nurmion aikaisemmat albumit. Syy lienee hänen vaatimattomassa luonteessaan. Kallenaution bravuuri, Fleetwood Macin ohjelmistosta poimittu Jumping At Shadows on hieno Peter Green -tribuutti. Ja ennen kaikkea, mikäli myös suomalainen yleisö ostaisi heidän levyjään. sellaisissa yhtyeissä kuin Tube Screamers, Bar Room Preachers, Siberian Blues Huskies ja Oiling Boiling. Koska ”From The Shadows” on Kallenaution ensimmäinen oma levy, välittyy siitä eräänlainen omaelämäkerrallisuus. Levyn lopun kahta lainakappaletta voitaneen pitää ns. 1 (Sony 88875086542) -15 Tuoretta Nurmio-kiekkoa voisi melkein sanoa nostalgiatripiksi sikäli että Hoedownin avustamana hän palaa englanninkielisen alter egonsa kautta siihen juurimusiikin kirjoon, jota nuoruudessaan on kuunnellut. Monista kappaleista tulee mielikuva, jossa Judge Bone istuu kuistillaan kertomassa näitä tarinoita kylän lapsille. Aamuaskareita kuvaava Boogie In The Morning tuntuu heittäytyvän lähes härskiksi. Jay Kay soittaa sekä normaalivireistä että slidekitaraa ja rytmiryhmä Loikala & Litmanen näyttävät kuinka shuffle kulkee. Monet ovat sanoneet, ettei ”Tales Of Judge Bone” tarjoile vastaavanlaisia järistyksiä kuin Nurmion edellisjulkaisut. Levyn tuottaja Tomi Leino vastaa luonnollisesti huuliharppuosuuksista, mutta toimii myös rumpalina. Miksi Jay Kay ei sitten ole saanut suurempaa huomiota. Ei levy pyri pelkässä itsesäälissä rypemään, vaikka se tunnetusti olisi suomalaiseen melankoliaan viehtyneen yleisön mieleen. Tähänhän voivat tietenkin kaikki omalta osaltaan vaikuttaa! Äläkä Jouni enää lyö nyrkillä seinään, sillä kitaristin sormet ovat liian arvokkaat hajotettaviksi. Näkis vaan! Jaa, mut ne voi tulla porukalla (gang)... Enpä ole (vieläkään) huonoa israelilaista blues-levyä kuullut. No mutta, merkittävästä kitaristista nytkin on kyse! Jay Kay alias Jouni Kallenautio on jo vuosikymmenet ollut yksi maamme parhaita blueskitaristeja. sellaiset soul-bluesin mestarit kuin Bobby ”Blue” Bland ja James Carr, ”alakulon kuninkaat”. Eikä. Eihän tämä nyt liity tähän levyyn mitenkään vaan on suora lainaus Waldemar Walleniuksen syyskuussa ’74 Musassa julkaistusta kitaratähti Albert Järvisen ensimmäisen singlen arviosta. Sekaan mahtuu ronskisti reippaampaakin bluesin renkutusta. Hän hoitaa homman esikuvilleen uskollisemmin kuin muilla Judge Bone/ Judge Bean Jr -levytyksillä, joissa pääpaino oli pelkistetyssä eläimellisessä rujoudessa. Kokoonpano oli tuolloinen Bar Room Preachers. Joillekin se saattaa tuoda mieleen myös vaikkapa Canned Heatin tai toisille ZZ Topin, mutta jäljet sylttytehtaalle lienevät selvät. Jopa niin moneen kertaan kuultuun instrumentaaliin kuin Freddie Kingin San-HoZayin Jay Kay saa lyötyä oman leimansa. yksi suosikkiraidoistani Bonnie George Campbell on saanut aikaisemman Dylan-henkisen version sijasta viululla ryyditetyn letkeän sovituksen. Monet kappaleista ovat muuttaneet muotoaan, osa enemmän ja osa taas vähemmän. Aivan orkkismateriaalia levy ei sisällä, sillä osa kappaleista on levytetty aikaisemmin, muutamat pariinkin kertaan. 4 2015 • 75 levy tutkailut Behind ei suo armoa kuulijalleen sekään, ja samaan sukulaisuuskategoriaan istuu myös korkeasti oktanisoitu intensiiviblues Keep On Lying. Tyylitietoisesti Kallenautio kuitenkin välttää sortumasta suosikkiensa plagiointiin – ja tuskin siihen yltäisikään. Äänimaailma on Leinolle tyypillisesti mahdollisimman luonnonmukainen. Homeward Bound viittaa nimellään kotiinpaluuseen, se suuntaa musiikillisesti kohti syvää etelää ja Mississippiä. Ei paisuttelua eikä turhaa kikkailua. Tunnelma joka tapauksessa välittyy ja sanoitukset kuulostavat vilpittömän omakohtaisilta. Ja kun joku lapsista kysyisi, onko Judge Bone kappaleen Love In Laredo desperado Billy Boy, hän vain hymyilisi salaperäisesti, kääntyisi ja kävelisi pois. Honey Aaltonen KOTIMAAN KATSAUS TUOMARI NURMIO & HOEDOWN Tales Of Judge Bone Vol. Maltillisen vähäeleisellä, mutta tunnepitoisella (sielukkaalla, kuten nykyisin kuulee sanottavan melkein kenestä hyvänsä) laulullaan hän ei runno päälle ”tekonegroidilla” ärjymisellä vaan keskittyy kappaleen sisältöön. Bassoa levyllä soittavat Pete Loikala, Matti Vallius ja Kari Eskelinen, rumpuja Jupe Litmanen, Kari Haakana ja Mikko Peltola. Mikke Nöjd kolmannen kotimaisen ääntämisestäkään ole pahaa sanottavaa. Mukaan on haalittu tuttuja soittajia vuosien varrelta – kaikki suomalaisen bluesin eturivin muusikoita. Jo avauskappaleella, Eddie Gilesin Losin’ Boylla hämmästyttää kitaristikolmikko, Kallenautio, Esa Kuloniemi ja Ykä Putkinen. Kuten aikaisemmistakin Hoedownin (avustamista) levyistä, niin tästäkin suorastaan pursuaa suunnaton tekemisen riemu ja soittamisen autuus. Sen lisäksi hän on myös enemmän kuin uskottava laulaja. Silti vaikka välillä oltaisiin kaikkien näiden vuosien jälkeen (After All These Years) väsähtäneitä elämäänsä (Tired Of My Life), saattaa muutos olla kulman takana (Change Will Come). Laulupuoleen on kiinnitetty paljon huomiota ja Nurmio vokalisoi maltillisemmin ja paremmin kuin koskaan ennen. Bluessankareista (minulle) suurimmalle, John Lee Hookerille, lienee omistettu boogieinstrumentaali Hookin’. Onhan hän soittanut mm. Tätä kuunnellessa pakostakin alkaa miettiä, minkälaista jälkeä muut vanhan liiton kaverit, kuten esimerkiksi Dave Lindholm, saisivat Hoedownin avustuksella aikaan. Eipä ihme, sillä hänen laulajasuosikkejaan ovat mm. Osa elämän valttikorteista voi olla jaettu käteen, mutta ne voi silti hävitä. Joukosta löytyy Meatballseja (15.000 Heads), Judge Bone & Doc Hill -matskua (Train-Train-Train!, Bonnie George Campbell) ja The Barnhill Boyseja (Fare Thee Well, Buffalo’s Bone). Suomalaisella bluesilla ei olisi hätäpäivää, mikäli Jay Kayn kaltaisia musiikillisesti tinkimättömiä taiteilijoita olisi enemmän. Tunnelmaa terästää Leinon oikeaoppinen huuliharpunsoitto. Mm. Riku Metelinen JAY KAY & BLUES GANG From The Shadows (Blues Angels FI-KAO-15) -15 ”Turpiin tulee, jos et kehu”, uhosi itse tekijä ojentaessaan levyä minulle. Sokerina pohjalla nousee komean levyn todelliseksi kunkkuraidaksi hidas blues To The Mountains, joka muistuttaa House Of The Rising Sun -sävellystä, apinoinnista ei kuitenkaan ole kyse. Hän on pitänyt kiinni ihanteistaan: bluesista sen monissa muodoissa ja etelän väkevästä soulista. Jo alkumetreistä lähtien jää kuva, ettei uusia sovituksia ole tehty, ne ovat syntyneet kuin itsestään. Poikkeuksellista on, että hänen kitaransoittoaan ei levyllä kuulla. Käsittämättömän hieno kappale esittäytyy koruttoman karuna ja koskettavana, ja jokaisen BN:n vaikutuspiiriin pitäisi kuulla tämä. bonuksina, sillä ne on äänitetty jo viime vuosisadan viimeisenä vuotena Janne Haaviston studiolla. Tärkeimmäksi vaikuttajakseen hän on usein maininnut englantilaisen blueskitaran mestarin, Peter Greenin
Tyylilajia vihaaville on jo levyn otsikko varmasti vastenmielinen, mutta alan harrastajille sen pitäisi olla kotimaisten julkaisujen kohokohtia. Nimen on täytynyt olla samassa lento-onnettomuudessa kuolleen humoristisen rokkarin Big Bopperin keksimä, sillä eihän moista kukaan muukaan voisi keksiä (paitsi ne varsinaissuomalaiset). Demoäänitteen ongelmaksi muodostuu sen sisältämän musiikin tavattoman laaja tyylikirjo, eli mitään selkeää linjaa ei levyltä nouse. No, ajatellaan, että hän toivoo meidän EU-maiden eteläisten valtioiden nousua. Näistä käypäisinä esimerkkeinä toimivat mm. Jo heti levyn avaavaa nimikappaletta maustaa rockabillylle epätyypillinen slidekitara. Brittiläisen revivalja teddyboyrock’n’rollin 70-lukuisesta ytimestä ideologiansa naarannut Greased Lightning (Jari ”Harvey” Haavistola: laulu/basso, Harri Suhonen: kitara, Hannu ”Hande” Pussinen: rummut) ei turhia fiinistele musiikissaan, muttei toisaalta lurauta hommaa täysin lekkeriksikään. Tätähän voitaisiin pitää poliittisesti epäkorrektina, kun Yhdysvalloissa kiistellään vanhan Etelän ”kapinalipun” kieltämisestä julkisissa tiloissa. Kitarabreikit tosin tuovat kulmikkuudessaan mieleen Tom Waitsin pitkäaikaisen kitaristin Marc Ribotin. Kun siihen vielä lisätään rockeriksi kipittävä Lucky Day, samaan genreen mediumina sijoittuva American Dream sekä levyn loppua kohden yhä yleisimmiksi käyvät poprock-keitokset kuten Give Me All Your Money, The Fall From The Stars, Been This Way tai Red Road Calling, alkaa kuulija olla joltisenkin hämmennyksen vallassa. Gene Vincent & The Blue Caps -henkeä hyvällä maulla hivelevä Be Bop Dame sekä horror-rockin esi-isälle Screaming Lord Sutchille chuckberrymäisesti kättä lippaan vetävä Loony Til The End, jolla kuullaan myös fonistivieraan Jukka Vaajoensuun työskentelyä. Pete Hoppula BUCK JONES & HIS LONESTAR COWBOYS Rockabilly Train (Bluelight BLR 33175 1) -15 Joku saattaa muistaa vanhan vitsin siitä, kuinka monta countrylaulajaa tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu (Amerikassa tietenkin, sillä EU on ne täällä kieltänyt). Esim. bluesin ystävä voi kokea tämän parissa monta rattoisaa hetkeä – mutta mm. Yleisesti ottaen osumatarkkuus tuntuu olevan parhaimmillaan modernien keskitempoisten ja hieman funkkaavien blues-numeroiden kohdalla. Suosikkikappaleeni levyllä taitaa silti jo nimensä puolesta olla Pink And Honey. Trion ensimmäisen varsinaisen pitkäsoiton 15 esityksestä 6 on siirtynyt paperille Haavistolan iltapuhteina. poppaileva instro Happy, JJ Cale -tribuutti By The Fire ja rautalanka-instrumentaali Goliath muodostavat jo kovin lavean annin. tyylikäs Livin’ On Doe, näpsäkkä A Gig, keskitempoisena liikkuva It Ain’t Right sekä (vale)-laiskasti starttaava mutta pontevasti kiihdyttelevä Gone For Good. avaus-shuffle Why Don’t You Hear Me on hieno, puhumattakaan Otis Rushin mieleen tuovasta Her Love Ain’t True -raidasta. Teddyboy-tradition puolesta vimmatusti liputtavista originaaliesityksistä edukseen nousevat mm. Yhdysvaltojen eteläisten valtioiden (ja syystä tai toisesta englantilaisten rockabillyrevivalistien) suosimaan ”The South’s Gonna Rise Again” -hokemaan Jones tarttuu kappaleellaan The South’s Gotta Rise Again. Kannessa kerrotaan, että biisit (19 kpl!) ovat eri kehitysvaiheissa olevia aihioita, joihin jonkun artistin/bändin toivotaan tarttuvan. Kahdella viimeksi mainitulla urakoi pianistina Mr Breathless, joka on myös toiminut tämän peräti Saksaan saakka julkaistavaksi kiikutetun kiekon äänittäjänä ja miksaajana. 76 • 4 2015 CROSS-TIE BLUES BAND Still Shufflin’. Mikke Nöjd GREASED LIGHTNING You Gotta Rock With... Ei kuitenkaan syytä huoleen, sillä kyllä täältä mehuisaa blues-ratkaisuakin irtoaa. Rockabillykuviossa välillä tarpeettomankin paljon alleviivattua kontrabassoa ei tämän yhtyeen soinnissa kaivata vaan armotonta VR:n raidetta puksutetaan eteenpäin kangertelemattoman sähköbasso-rummut -komppiyhdistelmän kyyditsemänä. Hillbilly-tyyppinen Tattooed Girls Go Straight To Hell on tietenkin myös ajankohtainen, kun tatuointimuoti näyttää revenneen äärimmilleen. (Rebel Music RM 5016) -15 ”Pakko rokata on... ”Rockabilly Train” on ennen kaikkea hauska levy. Keep Rockin’ kulkee ronskisti Eddie Cochranin jäljillä, mutta heti seuraava, jo nimensäkin puolesta synkänpuoleinen Devil’s Boneyard on hypnoottisella vauhdilla etenevä country, jonka dramaattisuutta Kaasalaisen aavemainen kitara korostaa. Levyn otsikkoon viitaten – vanhaa sanontaa käyttääkseni: sehän toimii kuin junan vessa! Eipä ihme, että soitto kulkee, sillä rytmiryhmä/tuottajakaksikko, kontrabasisti Mika Railo ja rumpali Juha Takanen eivät huonoa jälkeä päästä käsistään. ja pakko twistata on”, rallatteli ”Rami” alias Tommi Korpela siinä Studio Julmahovin jotakuinkin legendaarisessa tvsketsissäkin – mutta niinhän se vaan taitaa joskus mennä. Silti, tuntuisi miltei itsepetokselta väittää, etteivätkö napakasti valitut lainanumerot olisi lopulta niitä kappaleita, joista tämänkin albumin peruskivet on muurattu, Flash Cadillac & The Continental Kidsin You Gotta Rock -nimikkoraidasta aina Dee Clarkin Bo Diddley -rytmiseen Hey Little Girliin, Roy Orbisonin armoa antamattomaan Problem Child -kierrätykseen tai Arthur Alexanderin debyyttisinkun strollerbluesiin Sally Sue Brown. Eiköhän tätä(kin) kiekkoa ainakin keikoilta saa. Sitä ei levykansi kerro. Jo sen otsikko kertoo, että mikäli kuvitettuja kimuleita kaipaatte: ”You know where find them.” Marttilalainen isoisäni olisi varmaan tulkinnut sen ”varsinaissuomalaiseksi huumoriksi”, mikäli olisi osannut englantia. Mutta kuka soittaa kappaleella cajun-tyyppistä haitaria. Vastaushan on yksi, kun ne muut (lukumäärää en muista) tekevät laulun siitä, kuinka hyvä se vanha lamppu oli. Sankariksi nousee kuitenkin kitaristi Perry Kaasalainen, jolta irtoavat niin ryöpsähtelevät kitarajuoksutukset kuin tyylikäs dobron soitto. Toki, esim. Demon kotikutoisuus viehättää omalla tavallaan, esim. Ja mikäpä siinä, Keski-Euroopassahan mukavasti kansainvälistä huomiota haalineen Greased Lightningin vannoutuneimmat ostajaja diggarikunnat taitavat jo tätä nykyä majaillakin. Monessa mukana olleen bändikonkarin Haavistolan (Silver Bullets, Cast Iron Arms jne.) karhea mutta omalla sympaattisella tavallaan kuuloaistia miellyttävä lauluääni ei sekään hötkyile ylimääräisten mutkien kautta – ja mikä tekniikassa hävitään se karismassa jälleen kerran voitetaan takaisin. levy tutkailut. laulusuorituksissa luulisi olevan skarppaamisen varaa verraten levyn puhelauluun. Vastaukseksi kelvannee edelleen yksi, sillä ne muuthan ovat saman sanan toistoa! Vitsailu sikseen, sillä Buck Jones, perinteisen rock’n’rollin pitkän linjan veteraani Suomessa, on tehnyt pitkästä aikaa uuden albumin – sekä vinyylinä että cd:nä julkaistun ”Rockabilly Train”. (omakustanne, KRCD-2015-01-31) -15 Yhtye on asettanut levynsä otsikon kysymysmuotoon, joten se antanee viitteitä julkaisun sisällöstä. Näin on nytkin! Levyn tunnelmat heittelehtivät moneen suuntaan. Siihen ei ole ottanut vielä kantaa edes Bluelight-yhtiön pomo, vaikka uhkasikin ne laskea. Päinvastoin kuin meillä Suomessa on totuttu uskomaan, rockabilly ei ole yksipuolista nakutusta vaan alkujaan moninaisista amerikkalaisen musiikin tyyleistä syntynyt yhdistelmä. Mutta visaisempi kysymys onkin, kuinka monta ”rockabilly”-sanaa tarvitaan täyttämään Buck Jonesin uusi levy. Ehkäpä hauskin laulu on kuitenkin Sweet Little Cherry Topped Rockabilly Cutie Pie, joka on kuin Ritchie Valensin ja Buddy Hollyn yhdessä viimeisellä lentomatkallaan säveltämä
Entäpä sitten twistaava vauhtipala 20% Alcohol tai kiekon vanhin äänite, vauhdikas Hip Shakin’: hiki lentää – eikä armoa anneta, saati pyydetä. John oli lähtöisin musikaalisesta Bluesahtavalla mollishufflella solistin osaan pääsee taustalaulajatar duetossaan Buck Jonesin kanssa. Liekö sitä ”varsinaisuomalaista huumoria”, mutta minua toki huvitti sisäpussissa näkyvä American Locomotive Companyn logo, jonka lyhenne tuo mieleen monelle tutun kotimaisen monopoliyrityksen nimen. Edellisten tyyliin lukeutuva, mukavan keinuva Drive Me Home on kitaristi Jenningsin levy tutkailut asemoitu What Can You Get Outside That You Can’t Get At Home taaplaa mainitun Elmore Jamesin hengessä. Little Willie John on ollut eräs suosikeistani siitä lähtien, kun miestä ensimmäisen kerran kuulin. Onkohan The Same Mistake Twice vielä hitusen kovemmalla paineella lastattu. Valokuvaaja Pasi Rytkönen ja suunnittelija Mika Liikari ovat ehkäpä ylittäneet itsensä hauskalla, Buck Jonesin ensimmäisen v. Rankkuus on aihe, mistä puhutaan jatkuvasti ja mihin lukemattomat nakkisormet pyrkivät. Koskahan Bluelight julkaisisi häneltä oman levyn. Hutton ja hänen Hawks -yhtyeensä julma slidekitaraklassikko ”Hawk Squat” kokee lopultakin uuden definitiivisen tulemisensa komeasti remasteroituna ja bonus-materiaalilla vahvistettuna. Koko komeuden kruunaa vielä komea kansi. Bonusmateriaalina tarjotaan vielä viittä vaihtoehtoista ottoa raidoista, jotka olivat jo alunperin albumilla. Biisien kasvamisen ja muovaantumisen seurailu on sinällään ihan rattoisaa puuhaa, mutta henkilökohtaisesti olisin riemastunut rutkasti enemmän vaikkapa muutaman ennenkuulumattoman liveraidan mukanaolosta. Vahvoja esityksiä levyllä kyllä piisaa – The Feeling Is Gone, Too Late ja Send Her Home To Me muodostavatkin blues-fanille suorastaan autuaan olotilan. Viime vuonna (2014) ”Hawk Squat” nimettiin myös Blues Foundationin Hall Of Fameen. Esim. HUTTO & HIS HAWKS WITH SUNNYLAND SLIM Hawk Squat (Delmark DE 617) -15 J.B. Pikku-John voitti myös Johnny Otisin järjestämän talent-kisan 1951 ja siitä innostuneena Otis ehdottikin King Recordsille pojan kiinnittämistä yhtiölle – mutta hepä valitsivat erään Hank Ballardin. Edelleen boogieUUSINTAJULKAISUT. Kitaristien lisäksi King-yhtiön Cincinnatin ja New Yorkin studioiden muusikoista kannattaa mainita ainakin rumpali Panama Francis sekä pianistit Sonny Thompson ja Ernie Hayes. Nimiraita on vauhdikasta jamihenkistä runttaamista, missä soittajat esitellään ja päästetään vuorollaan soololle. If You Change Your Mind, tai Too Much Pride esittäytyvät arvokkaasti ja erinomaisen rujoa slidetyöskentelyä sisältäen. Nopeahko blues Notoriety Woman on puolestaan velkaa Muddylle. Mies – tai kyllä hyvin voi sanoa myös poika – oli aikanaan merkittävä yhdysvaltalainen rhythm & blues -laulaja ja hänen tunnetuimpia hittejään olivat mm. Arkiston uumenista on kaivettu yksi uusi biisi: I’ll Cry Tomorrow on hidas, vankka ja tyylikäs blues. Junan kuuluttajana toimii tietenkin Honey Juhola. Levyn materiaali on (tai ainakin pitäisi olla) useimmille lukijoille tuttua, käsissä kun on suorastaan keskeinen Chicago-bluesjulkaisu. Pikku-Jussi oli kuuluisa niin pienestä koostaan kuin lyhyestä pinnastaankin ja siihen liitettynä vääränlaiset nautintoaineet saivat aikaan hankaluuksia, joita John alvariinsa kohtasi. Niinpä esim. Slidekitara oli Hutton työkalu, jota hän käsitteli tarvittaessa raakalaismaisen kovakouraisesti, tai vastavuoroisesti loihtiakseen siitä mitä herkimpiä sinisäveliä. Myös traagiseksi muodostunut vankilatuomio puukotuksesta oli erään sellaisen tapahtuman seurausta. lähes soulblues-kappaleella Uh, Uh Baby, hengästyttävällä Look What You’ve Done’lla sekä teemaansa Junior Parkerilta lainaavalla Until You Do’lla. Touhu vakuuttaa, eipä kai originaali-albumilta putoamiseen ole sen kummempaa syytä kuin LP:n kovin rajallinen soittoaika. Sanonta ”living fast life” sopi Little Willie Johniin pelottavan hyvin. Kauniin nimen omaava Honey Juhola omaa myös sensuellin äänen ja hänen fraseerauksensa saavat värinöitä aikaan. John saavutti 14 hittisingleä rhythm & blues -listoille, muutaman niistä päästessä myös pop-puolelle niin USAssa kuin Euroopassakin. Fever, All Around The World ja Need Your Love So Bad vain muutamia mainitakseni. Näillä esiintyvät myös foneissa mainittavasti Buddy Lucas ja Willie Jackson. Kuolinsyy jäi hieman epäselväksi, vaikka virallisesti kirjoihin lienee merkattu sydänkohtaus. J.B. Avantgarde-jazz -ympyröissä vaikuttaneen Maurice McIntyren valikoituminen äänitteen saksofonistiksi oli onnekas sattuma, tai pähkä-pöljä päähänpisto, joka tapauksessa miehen soitto istuu kokonaisuuteen ja myöskin värittää sitä. Sehän on tietenkin ”Alco”. Johnin maailmanvalloitus lähti silti käyntiin ja hän pääsi esiintymään myös Count Basien ja Duke Ellingtonin yhtyeiden kanssa. ’79 julkaistun levyn kantta mukailevalla kannella. Poikaa yritettiin sovittaa eri aikoina moneen muottiin, hyvällä tai vähemmän hyvällä menestyksellä, mutta yksi niistä tuli yrittämättä, hänen ollessaan ensimmäisiä todellisia teinitähtiä 50-luvulla. Termiä ”klassikko” sohitaan ja tarjotaan sinne tänne niin että koko termi on jo kokenut suoranaisen inflaation. Pitemmittä puheitta: Buck is back! Honey Aaltonen J.B. Tietysti hänen sielukkaan, pehmeän lauluäänensä tähden, mutta myös kanssaan esiintyneiden hienojen kitaristien, kuten Bill Jenningsin, Kenny Burrellin, Roy Gainesin, Mickey Bakerin, Skeeter Bestin, George Barnesin, Milton Hopkinsin ja Fred Jordanin vuoksi. Tälle 30 kappaleen kokoelmalle on saatu mahtumaan Little Willie Johnin monipuolisesta tuotannosta kattava otanta vuosien 1956–62 väliltä. Levyn päätösraidalla 99 Seconds To Strangetown palataan junatunnelmiin, sillä sehän etenee kuin Mexicon pikajuna, mutta keskellä pimeintä viidakkoa. Tämän levyn suhteen en kuitenkaan tingi sillä, oikeasti, tämä on KLASSIKKO! Mikke Nöjd LITTLE WILLIE JOHN Let’s Rock While The Rockin’s Good (El Toro R&B-122) -14 William Edward John eli Little Willie John menehtyi vankilassa vain 30 vuoden ikäisenä vuonna 1968. Perustivatpa he jopa oman gospel-yhtyeensä The United Fourin, joka saavutti mainetta paikallisen kirkon kuulijakunnassa. Hidas blues on kuitenkin se laji, missä ne punnukset oikeasti punnitaan. Burrellin, Jenningsin ja Westbrookin kitarointia kuullaan mm. Peruspumpun ohella on levyllä tuiki tärkeässä roolissa on Sunnyland Slim, joka pianonsa ja varsinkin urkujensa voimalla loi mainion grooven, joka entisestään tanakoitti ja monipuolisti bändisoittoa. Chicagon klubi-scenessä vaikuttaneen ryhmän albumia tehtiin aikanaan pitkään (hartaudesta en tiedä) – ulottuvathan kiekon äänityssessiot peräti kolmelle eri kalenterivuodelle (1966–68). 4 2015 • 77 kodista ja gospel-laulajaäitinsä opastuksella lapsikatras sai hienoa opetusta. ei lauluäänensä puolesta ollut mikään potentiaalinen shouter, mutta ohuella – ehkä jopa vähän kimakalla tyylillään, hän kykeni kyllä luomaan intensiiviydessään huippuluokan tulkintaa. Seitsemän esityksen sävellyskrdiitit on merkattu sekalaisesti Glowerin, McCoyn ja Toombsin nimiin, Johnin itsensä saadessa nimensä kymmeneen. hurja boogie Speak My Mind antaa jo viitteitä tulevasta. Hutton esikuvina mainitaan titaanit Muddy Waters ja Elmore James – ja jos oikein kieroksi ryhtyy niin ainahan voi mielessään kuvitella miltä tämä setti olisi heidän käsittelyssään kuulostanut
Eräs Little Willien komeimmista on kesällä 1956 tehty My Nerves, foniryhmän ja tällä kertaa loistavan Mikey Bakerin tuella. Muutamat Johnin esitykset tuovat mieleen Willie Dixonin sävellykset ja eräs niistä on jouluna 1959 äänitetty I’m Shakin’. Myös Little Richardin taustayhtye The Upsetters (se sama, jossa Jimi Hendrix vieraili hetken) toimi 50-luvun lopulla Little Willien keikkabändinä ja on mukana juuri näillä neljällä kappaleella. Aarno Alén WARREN STORM The Bad Times Make The Good Times (Ace CDTOP2 1441) -15 Ace on julkaissut 2 cd:n ja 44 kappaleen katsauksen swamp pop -konkari Warren Stormin tuotantoon 1964–1988. You Hurt Me alkaa tyylikkäällä hitaalla slowblueskitaroinnilla, soittajasta ei ole tietoa, kuten ei muistakaan levyllä mukana olleista. Silloisen folkja blues-intoilun myötä myös hän palasi takaisin äänitysstudioihin 1960-luvun alussa, mutta toisin kuin esim. Tasan vuotta aiemmin tehtyjä raitoja Write Me A Letter, New Thing, It Only Hurt A Little While sekä Do You Love Me voisi leikillisesti luonnehtia ”honey baby” -osastoon kuuluviksi, sillä Letterissä mies hokee huilun säestyksellä babya nippa 30 kertaa, pistäen viimeisessä vielä muutaman ”typyn” paremmaksi. Yleisesti sitä kutsutaan country bluesiksi, vaikka Henry kaupunkilaismies olikin. Koosteella on kaikkiaan 28 uraa. Alueellinen tähti hän kuitenkin oli Louisianassa sekä sen naapuriosavaltioissa. Millerin kokoama monirotuinen soittokunta toimi mm. Mies levytti J.D. Uskoisin, että tuo vuoden -56 alkuperäisäänite on kuitenkin paras. Meauxin tuotannossa tyyli muuttui New Orleans -soundista kohti swamp-poppia. Näistä Parrot-singleistä on mielestäni paras Cajun Honey / Think It Over. Kuultava musiikki on aika tyypillistä vanhan ajan maalaismallista bluesia. Esitysten enemmistö eli kaikkiaan 11 palasta edustavat Townsendin omaa tuotantoa, ja jostakin syystä koin niiden tulkinnat muiden tekemien bluesien muotoilua onnistuneemmiksi. Merkittävää Johnissa oli myös hänen kykynsä ilmaista lauluissaan surua ja tuskaa, johon jokainen kuulijakin pystyy samaistumaan. Mississippi John Hurt, Son House ja Skip James hänestä ei koskaan tullut mitään laajasti tunnettua revival-sankaria. Kappaleilla kuullaan Milton Hopkinsin kitarointia sekä poikkeuksellisesti ragtime-pianoa, josta vastaa Wilbert Lee Smith. Näistä Edsel julkaisi v -99 koosteen ”I Like That Alligator, Baby”. Looking Back ja Long Lost And Worried -nauhat olivat ehkä jääneet Meauxin haltuun viimeisestä Argo-sessiosta vai olivatko ne uusia äänitteitä. Louisissa, ja heidän sopimansa vastavierailu tapahtui kolmisen vuotta myöhemmin. 78 • 4 2015 levy tutkailut näytöstä. Meaux, joka oli rakentanut/hankkinut studion Houstonin seudulle. Siispä kokoelma alkaa Frogmanin bravuurilla Ain’t Got No Home, jonka hän levytti useaan kertaan. Samaa itkuviihteen makeilua ovat kesällä 1960 tehdyt Walk Slow, The Very Thought Of You sekä I’m Sorry. Niin kuitenkin tapahtui, kun Townsend jatkoi konsertointejaan miltei myöhäiseen kuolemaansa saakka. Muuhun laina-aineistoon lukeutuvat Willie Brownin väkevätunnelmainen M&O Blues ja St. Henryn musiikkia tulisi kuunnella singleiltä. Warren sai Prisoners Songilla kansallisen hitin 1958, mutta sen täysi hyödyntäminen jäi paikalliseksi. Storm oli armeijassa eikä valtakunnalliseen promootiokeikkailuun ollut mahdollisuutta. Johnin laulu on joka esityksessä aina top class, oli sitten kyseessä vaikka viulut ja Mantovani, kuten viihdeosaston kappaleissa Flamingo, So Lovely ja Autum Leaves. Louis Blues Live (Wolf 120.496) -15 Kun yli 70-vuotias Henry Townsend (1909– 2006) v. This Time on näistä paras. Vesa Walamies CLARENCE “FROGMAN” HENRY Baby Ain’t That Love Texas & Tennessee Sessions 1964–1974 (Ace CDLUX 016) -15 Kun Clarence Henryn sopimus Argon kanssa loppui, manageri löysi hänelle pian uuden kodin Parrot-merkiltä. Take My Love ja Rock Baby ovat teemaltaan 60-luvun helppoa rokkia, vaikka oman aikansa teinimusaahan nuo olivat. Normaalia tapaa noudattaen mukana on joitakin hyvin tuttuja klassikoita kuten useiden tulkitsemat Sloppy Drunk (Blues), 44 Blues, Going Down Slow ja Rollin’ And Tumblin’. Monien muiden aikalaistensa tavoin Henrykin oli päässyt levyttämään maailmansotien välisenä aikana. Seuraava pysäkki oli sitten Roulette, joka rohkeasti teetti suoraan albumin New Orleansissa. 1929, ja vuoteen -37 mennessä häneltä oli julkaistu kaikkiaan 17 musiikkiesitystä. Numerosta muodostui erityisesti teininuorison joukossa laulajan suosituin tanssikappale. Levyt on koottu ajatuksella ja Tony Rouncen kansitekstit haastattelun kera ovat valaisevia. Kun levyjen myynti oli olematonta, sopimus oli taas katkolla. Äänitteitä jäi kuitenkin aika paljon käyttämättä. Dial-merkin kaksi singleä ovat tyyliltään lähinnä countrysoulia. Muista ehkäpä Heartaches By The Number jäi päällimmäisenä mieleen. Siitä ja muista Clarence Henryn vaiheista kannattaa lukea Hoppulan Jarmon yksityiskohtaisesta jutusta BN 270:ssa. Kysymyksessä on nyt laajennettu painos vuoden 1981 LP-levystä. Siitä huolimatta Henry Townsendin suosio oli tuolloin mitä melkoisin, mikä on havaittavissa levyltä kuultavista runsaista suosionosoituksista sekä ajoittaisesta mukana rytmittämisestä. Siksipä tämäntyyppinen yli tunnin pläjäys on aika uuvuttava kokemus. Tuottajaksi saatiin Huey P. 1980 kävi Euroopassa, tuskin monikaan saattoi kuvitella, että hänellä oli vielä runsaasti elinja esiintymisvuosia jäljellä. Julkaisemattomat urat eivät juuri hurraahuutoja aiheuta. Take The Chains From My Heart oli Warrenille floppi, mutta valtava hitti Ray Charlesille, joka teki oman versionsa heti louisianalaisen jälkeen. Parrotilla julkaistiin vain viisi singleä. Itävaltalaisen Wolf-merkin keskeinen toimija Hannes Folterbauer oli tavannut Townsendin jo v. useiden Exello-, Zinnja Roccojulkaisujen komppiryhmänä musiikkityylistä riippumatta. Lisäksi tarjotaan vielä kaksi Buddy Killenin tuottamaa Dial-singleä sekä pari singleä 70-luvulta American Pla-Boy -merkiltä. Nyt Acen toimituskunta pistää vielä paremmaksi: he ovat löytäneet 8 julkaisematonta kappaletta. Jari Kolari HENRY TOWNSEND Original St. He soittivat vanhaa tiukkaa rock and rollia, josta kokoelmalla on näytteenä asiallinen luenta Slow Downista.. Kovin monet eivät tunnetusti välitä tällaisesta pienimuotoisesta musisoinnista, mitä esitetään enimmäkseen vain yhden akustisin instrumentein varustetun miehen voimin. Mistään musiikillisten taitojen vähäisyydestä häntä ei kyllä voi moittia, ja omia laulujakin hän sai vuosien mittaan aikaiseksi runsain määrin. Young Girl vuodelta 1957 on niistä parhaita esimerkkejä. Ensimmäisen kerran hänen taidettaan tallennettiin v. Millerille ja toimi myös pitkään tämän studioyhtyeen rumpalina. Syystä tai toisesta Parrotin 45000-sarjan sinkkuja ei ole saatu mukaan. Millerin ja Stormin tiet erkanivat 1962, jonka jälkeen Warren kokeili onneaan Shondellsin riveissä. Kenties hän ei ollut siihen riittävän eksoottinen, kun hän ei ollut koskaan häipynyt minnekään tietymättömiin ja kun hänellä ei ollut mitään erityisiä paheita. -77 hänen kotikaupungissaan St. Jo niihin aikoihin hän paitsi lauloi niin soitti sekä kitaraa että pianoa. Louisin seuduilla yleisesti tunnettu Cairo Blues. Veipä hitin metsästys Warrenin Nashvilleenkin Top Rankille ja New Orleansiin Dotille kovatasoisten soittajien säestettäviksi. Henryllä oli mukanaan vaimonsa Vernell, joka tällä kiekolla lauleskelee kahdella sen otoksella
60-luvun lopulla hittiä yritettiin uudestaan myös Prisoners Songilla, mutta psykedelian ja soulin hallitsemille listoille sillä ei tällä kertaa ollut asiaa. Seuraava varsinainen tapaus oli kuitenkin omakustanteena -75 julkaistu albumi ”I Admire You” (Marshall B-167/Java Record JRLP-001/Heartbeat CD HB 57). kantrahtava swamp pop Please, Mr Sandman ja Things Have Gone To Pieces, joka oli hupaisuuteen asti surulliseksi sanoitettu kantriballadi. mainio duetto Alton Ellisin kanssa kappaleella Wonderful World, josta kuullaan myös dubversio. Tuotantoratkaisut artisti jätti pitkälti Meauxin huoleksi, joten ajan henki kuuluu. Kymmenille ellei paremminkin sadoille reggae-kokoelmalevyille on mahtunut mukaan raitoja myös Marshallin pääosin hienosta urasta. Jos The Gipsy innoitti Sir Douglas Quintettiä myöhemmin, levytti Warren heidän kanssaan Your Kind Of Loven, joka ei tehnyt hänelle sitä, mitä She’s About A Mover teki Sir Douglas Quintetille. Pieniä paikallisia hittejä olivat mm. Man From Galilee / Give It Away (Bamboo 52). Henrylle ja Please Stay Coxsone Doddin Studio One -merkille. Love Got Me (Coxsone 7081) ja Lonely Room / You Mean To Me (Studio One SO-2080). Tämä duo lopahti lähinnä kait suosion puutteeseen, ja Cumberland päätyi tekemään muita duolevytyksiä mm. Yhteistyö Alvinin kanssa päättyi ja jatkui Enid Cumberlandin astuessa kuvioihin mukaan. Veto on asialinen. Larry saapui Kingstoniin 1957. Myöhemminkin Marshall on harrastanut itsetuotettuja levyjä Amanda-merkillä. Too Young To Love E. Vuonna -88 julkaistiin miehen oma levy ”Dance With Me Across The Floor” (Conqueror Records 25). Menestystä ei vain tullut, vaikka tuottajana oli edelleen Dodd ja sinkkujakin ilmestyi, mm. Levytysten lomassa Marshall työskenteli Studio Onen äänittäjän Sylvan Morrisin assistenttina. 1980-luvun puolivälissä Marshall levytti tuottaja Gussie Clarkelle ja -86 hän oli mukana taustalaulajana Junior Bylesin albumilla ”Rasta No Pickpocket”. Reggaeharrastajat eivät tietyistä ohessa mainituista syistä johtuen voi häntä kokonaan unohtaa. Olihan tuolloin jonkinlainen cajun revival menossa. työskentelyyn rakennustyömailla. lähteestä riippuen joko 1941 tai -45, Lawrence Park, Saint Ann Parish, Jamaika), joka on muuten parhaiten Wailers-yhtyeestä muistettavien Aston ja Carlton Barrettin serkku, on uransa aikana päässyt nauttimaan suosiosta ja unohduksesta. Jussi Ronkainen Larry Marshall (oik. Kai Leivo Reggae-artisteja levytysten valossa, osa 2: LARRY MARSHALL Yleisenä musiikkiterminä sanaa ”reggae” on käytetty vuodesta 1968 lähtien, ja tietysti on herännyt kysymys kuka ehti ensin. Coxsone Doddin hoivissa tehtiin kuitenkin parhaat palat. Warren soitti rumpuja muutamalla Freddy Fenderin singlellä. Warren ja Meaux metsästivät hittiä ja tämä on johtotähti kokoelmalla. Coxsonen jälkeen Marshall teki muutamia juttuja Carlton Pattersonin Black & White -merkille. Tämä on hyvä kokoelma hienolta artistilta. Myös tunnetun Prince Busterin kanssa syntyi pieniä menestyksiä: I’ve Got Another Girl ja Suspicion. Hittiä haettiin niin Henry ”Frogman” Henryn But I Do’n kantriversiolla, r&b-balladi My Heart Is Bleedinglla kuin Smiley Lewisin hieman funkahtavaksi sovitetulla Blue Mondaylla. Hitti ja kansallinen sekä kansainvälinen läpimurto jäivät saavuttamatta. Marshall on omakohtaisesti saanut tuntea jamaikalaisen musiikkibisneksen nurjat lait. Millerin jälkeen Storm aloitti yhteistyön Huey Meauxin kanssa. Kääntöpuolella oli rokahtava countrystandardi Honky Tonk Song. Levytysuransa Marshall aloitti -62. Ensi kertaa kappaleen nimessä termiä ”reggae” käytti hieman ontuvassa muodossa Maytals biisissään Do The Reggay. King. Vaihtoehdoiksi on tarjottu kahta singleä: Larry & Alvinin Nanny Goat / Smell You Crep (Studio One SO-2065) tai Beltonesin No More Heartaches / I’ll Follow You (Trojan 628). Steve Barrow ja Peter Dalton sisällyttivät ”Presenting Larry Marshall” -LP:n sadan välttämättömän reggae-levyn listalle ja se kannattaa korjata talteen – samoin kuin ”I Admire You”. 2000-luku on ollut hiljaista aikaa, mutta ehkä Marshall vielä joku päivä antaa kuulla itsestään kunnon rootsreggaen merkeissä. Tuloksena oli mm. Levytysvauhti hiljeni entisestään 90-luvulle tultaessa; maininnat saa ”Come Let Us Reason” (1993, King’s Music KMR-2) ja ”Throw Mi Corn” (1995, Original Music OMCD-29). Coxsone Doddin tuottamat parhaat levytykset vuosilta 1968–71 sisältyvät albumille ”Presenting Larry Marshall” (Studio One CM-LM 3149/Coxsone Records SOLP3354/Heartbeat CD HB 3508). Kitarassa on legenda Joey Long. ”I Admire You’n” dubversio (”I Admire You In Dub – King Tubb Meets Larry Marshall” (Motion Records FAST LP 004/CD 004) näki päivänvalon myöhemmin, mukana on mm. Tennessee Walzissa taas henkii Otis Reddingin menestystulkinnan vaikutus. Levy-yhtiösopimusten vuoksi Meaux julkaisi Warrenia myös Abel-nimellä: Crazy Cajun -merkin Ain’t It Weird ei kuitenkaan edesauttanut edes vakiintuneen fanikunnan ostopäätöstä. Levy on myös siinä suhteessa mielenkiintoinen, että se käy näytteenä King Tubbyn varhaisemmasta kaudesta. Ensimmäinen suurempi Jamaikan hitti Snake In The Grass sai alkunsa kiinalais-amerikkalaisen Justin Yapin tuotannossa -65, ja levytykset julkaistiin Justinin veljensä kanssa omistamilla Top Deckja Tuneico-merkeillä. Warrenin yhteistyö Meauxin kanssa päättyi 1982, mutta Meauxilla oli purkissa sen verran tavaraa, että julkaistavaa riitti vielä vuonna 1988 a-puolelta kantrahtavaan ja b-puolelta rokkaavaan singleen I’m Not Just Woman Hungry / You Need Someone Who’ll Be Mean To You asti. Mukana on tuttujen hittien lisäksi mm. Asiallinen versio oli auttamatta vanhanaikainen. Tiesitkö?. Samalla se on tarina hitin metsästyksestä. Meaux julkaisi Warrenin levyjä eri merkeillään. Ensimmäinen suosikki laulupuolelta oli tunnettu soul-artisti Ben E. Yhteistyö duona Alvin Leslien kanssa alkoi ja tuotti massiivisen Jamaika-hitin, pulppuilevan urkusoundin kuljettaman Nanny Goat (Studio One SO 0086), jota seurasivat mm. Jossain vaiheessa Marshall muutti Miamiin ilmeisesti leveämmän leivän toivossa. Cosimo Matassan studiossa Mac Rebennackin ohjauksessa tehty ensiyritys The Gipsy aloittaa kokoelman. Warren Stormin oma ääni ja tyyli kuuluu siinä missä tuotannon ajanmukaistamisyrityksetkin. Fitzroy Marshall s. Hieman psykedeelisyyteen taipuvat sanoitukset Sitting Here On The Ceilingtai My Far Away Cow -ralleilla, mutta musiikki ei sellaista ole – enemmänkin edellisestä tulee mieleen Dr Hookin 70-luvun countryhupailut ja jälkimmäisestä swamp pop -asuinen huumoriviisu. Tänään 78-vuotias Storm on paikallinen legenda ja yhä aktiivinen sekä soolona että Louisianan superbändi Lil’ Band O’ Goldin riveissä – mitä nyt rumpujen soittoa rajoittavat hieman selän kulumat. Laulaja esittää ajan hengen maustein musiikkiaan, josta kuuluu sekä hänen oma äänensä että paikallinen väri. Ajan soundeja oli ympätty mukaan ripaus. Warrenin ja Meauxin kohderyhmä oli paikallinen fanikunta vakiintuneine makuineen. Curtis Mayfieldin soul on aistittavissa nimikappaleen The Bad Times Make The Good Times tulkinnassa. Mies, joka on nähnyt ja kokenut ska’n, rocksteadyn ja reggaen synnyn ja kehityksen, ei koskaan ole saanut merkittävää rahallista korvausta urastaan laulajana, vaan on joutunut turvautumaan elantonsa eteen mm. Meauxin julkaisupolitiikasta kertoo omaa kieltään se, että Guitar Jr:n Family Rulesista 1965 tehty Warrenin versio julkaistiin vasta 1978. Kun Freddy sai ykköshitin Before The Next Teardrop Falls, Meaux kiinnitti Warrenin, Tommy McLainin ja Freddyn Columbian uudelle merkille Starflitelle. Watergate Rock. 4 2015 • 79 levy tutkailut J.D. Julkaisua voi suositella kaikille, joita kiinnostaa tietää mitä tarkoitettiin kun uutta jamaikalaissoundia alettiin nimittää reggae-musiikiksi. Keith Stewartin sekä Roy Bantonin kanssa
Kun yhtye annettiin tämän jälkeen muiden tuottajien hoitoon, Williams sai tarpeekseen ja siirtyi Mercuryn vastaperustetulle Blue Rock -merkille. Loistava alku oli edellä mainittu McKinley Mitchellin The Town I Live In. Landsin koulutettu ääni ei tainnut soveltua souliin. One-derful! Records (Secret Stash-CD-35.1) Diskografian mukaan One-derful julkaisi seitsemän vuoden aikana kaikkiaan 51 singleä. Johnny Sayles pääsi levyttämään ensimmäisenä. Betty Everett siirtyi Leanerien palvelukseen, kun Renee-merkiltä liisattiin Your Love Is Important To Me. Kun he saivat käyttöönsä McKinley Mitchellin toimittaman demoäänityksen vuonna -62, he päättivät perustaa levymerkin One-derful. Yhtiön henkilökunnasta mainittakoon vaikka tuottajat Monk Higgins (Milton Bland), Andre Williams ja Jimmy Jones. Kappaleesta kehkeytyi Leanerin dynastian mahtavin hitti. Vuonna 1950 he perustivat United Records Distribution -yhtiön, jonka erikoisalana oli levyjen jakelu. Yhtiön toimipiste sijaitsi osoitteessa 1827-29 South Michigan. Mary Silversilstä julkaistiin vain yksi single. Otis Hayes, Eddie Silvers, Jimmy Jones ja Larry Nestor. Myönnettäköön, että Sayles sortui välillä yliyrittämiseen, kun ääniala ei riittänyt. 80 • 4 2015 levy tutkailut “I Prefer It Rough”, kirjoittaa toimittaja Jake Austen tämän sarjan alkusanoissa. Andre Williams, joka liikkui vilkkaasti levymerkiltä ja työnantajalta toiselle, oli jonkin aikaa Leanerien leivissä. Hän päätti siinä vaiheessa myydä eteenpäin sopimuksen – ostaja oli muuten Berry Gordy, joka teki kaupasta mukavan tilin. Andre Williamsin löytönä voidaan pitää Alvin Cashia, joka oli muuttanut veljineen Chicagoon 60-luvun alussa. Levyhän on melkein puhdas instrumentaali (vain muutama puoliksi laulettu huudahdus on kuultavissa). Arkiston keloista kaivettu Maurice Dollisonin kirjoittama Thank You Love on ihan hyvä löytö. Berry Gordy oli yrittänyt hänen kanssaan muutaman singlen verran, mutta ei oikein tuntunut tietävän mitä tehdä hänen kanssaan. Andre Williams kutsui veljekset studioon ja kirjoitti tanssiin liittyvän kappaleen Twine Time. Clayn tuotanto oli aluksi aika kankeata r&b:tä, mutta jalostui myöhemmin balladisouliksi, jonka ehdoton kruunu on A Lasting Love. On aika hämmästyttävää, että hän ei saanut jatkoa menestykselleen, sillä jatkosinglet olivat yleensä erinomaisia. on selvästi parempi. Hyllyyn jäi Here Comes My Baby, joka olisi ollut julkaisemisen arvoinen, lähinnä hienon lauluyhtyetaustan vuoksi. George Leanerilla taisi olla sama ongelma. Yhtye levytti kappaleen Big Boy, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Saylesilla bluessävyt ovat kuitenkin lähempänä. Studiomuusikoiden kokoonpano vaihteli aina tarpeen mukaan, mutta usein olivat paikalla James Green (basso), Mighty Joe Young (kitara), Cash McCall (kitara), Otis Hayes (piano) ja Ira Gates (rummut). Minneapolisista peräisin oleva Secret Stash on tehnyt sopimuksen Leanerin suvun kanssa ja saanut käyttöönsä kaikki studionauhat. Otis Clay pääsi merkille Harold Burragen suosituksesta syksyllä -65 ja levytti säännöllisesti aina vuoteen -68 asti. Levyjen kuunteluarvosta näin 50 vuotta myöhemmin voi olla montaakin mieltä, mutta minä ainakin tulin hyvälle tuulelle, kun pitkästä aikaa kuulin Twine Timen. Häneltä julkaistiin kolme singleä, joista koostelle on päässyt vain Ordinary Guy. Leanereillä oli mahdollisuus päästä käsiksi isoihin rahoihin, sillä heillä oli sopimus myös Jackson Fiven kanssa. Robert Pruter on käyttänyt termiä hard-soul määritellessään Mitchellin ja Saylesin laulutyyliä. Se on sikäli yllättävää, sillä julkaisemattomien joukosta on löytynyt pari aivan erinomaista esitystä. Jokaiseen levyyn kuuluu 32-sivuinen lehtinen, jossa levytykset ja esiintyjät esitellään perusteellisesti. Tyttöduo The Du-Ettes kärsi siitä, että tuottajat yrittivät taivuttaa heitä MotownThe One-Derful Collection. Kolme kokoelmaa on jo julkaistu (2014) ja vielä kolme on tulossa tämän vuoden aikana. Parin singlen hän siirtyi isommalle Vee-Jaylle ja oli pian listoilla säännöllisesti. Kaupungin kaduilla nuoret tanssivat uutta muotitanssia (Twine). Aika ihmeellinen valinta, sillä What Is Love. Myös Beverly Shafferin ura jäi pariin singleen, jotka menestyivät vain paikallisesti. Se myi melkein miljoona kappaletta ja kun jatkoksi tuli muutama pikkuhitti, niin voidaan perustellustesti väittää, että Cash piti yhtiötä pystyssä. Arkistoihin jäi kuitenkin paljon materiaalia, joista on poimittu mukaan Whole Lot Of Lovin’. Kokoelmalla on kaikkiaan 25 uraa, joista 10 on julkaisematonta. Tekstiä ovat luoneet sellaiset alan asiantuntijat kuten Robert Pruter ja Bill Dahl. Meet Me Halfway ja Happy Times ovat kappaleita, jotka sopivat mainiosti Shafferin tyttömäiselle sopraanolle. Hän myöntää pitävänsä myös Chicagon muista levymerkeistä (Chess, Vee-Jay), mutta One-derfulin rupisessa soundissa on jotain ainutlaatuista. Nyt tietoa taitaa olla yllin kyllin. Lisänä on vielä muutama haastattelu. George Leaner ei aluksi innostunut Cashin kiinnittämisestä, koska hän ei osannut laulaa. Ei mitään hienostelua vaan täyttä rytinää. Kun Talvenmäen Pekka ensimmäisen kerran käsitteli aihealuetta 34 vuotta sitten (BN #68), joutui hän käännättämään tiedot japanilaisten levyjen kansista, koska informaatiota ei ollut muualla saatavissa. Yhtä hyvin ei käynyt Liz Landsille. Mar-V-Lus Records (Secret Stash-CD-35.2) Merkin diskografiasta löytyy vain 20 singleä, jotka julkaistiin kolmen vuoden aikana. Koko sarjassa on 147 äänitettä, joista 57 on aikaisemmin julkaisemattomia. Leanerien usko häneen meni jo pari singlen jälkeen. Samaan aikaan saivat alkuunsa Mar-V-Lusja M-Pac -merkit. Don’t Turn Your Back On Me / You Told A Lie on tyyliltään aika lähellä McKinley Mitchelliä. Se nousi keväällä -62 aina Top Teniin asti. Pari singleä julkaistiin, mutta ilman menestystä. George Leaner oli saanut tässä vaiheessa tarpeeksi levybisneksestä ja ajoi merkkejään alas. George ja Ernie Leaner olivat mukana musiikkibisneksessä jo 40-luvulla. Pienenä yksityiskohtana mainittakoon, että Landsin aviopuoliso oli parin vuoden takainen Stompin’-vieras Tommy Brown. Julkaisemattomista ovat kyllä ihan samaa tasoa For You My Love ja I Want A Man, jotka taatusti innostavat northernkansaa. Katutasossa oli jakelufirma ja yläkerrassa äänitysstudio. Myöhemmin 60-luvun lopulla olivat vuorossa Halo, Midas ja Toddlin’ Town. Vertailu Barbara Lewisiin on aivan paikallaan. Merkin naislaulajista tärkein oli Josephine Taylor. Lauluntekijöitä olivat mm. Hän kirjoitti ja tuotti Five Du-Tones -yhtyeen klassikon Shake A Tail Feather, jonka hillitön rymistely on mitä tyypillisin esimerkki merkin tuotteista. Charlyn kokoelma ”Windy City Soul” vuodelta -98 täydentää hyvin tätä koostetta, sillä päällekkäisyyksiä on suhteellisen vähän
Julkaisemattomat Stop, Call The Cop ja Hello Tommy osoittavat, että heillä oli myös omaa ilmettä. George Leaner lopetti M-Pac! -merkkinsä vuoden 1967 lopussa samoihin One-derfulin ja Mar-V-Lusin kanssa. Myös Benny Turnerin näytteet ilahduttivat. Kun katsoo merkin diskografian loppupäätä, siitä voi vetää johtopäätöksen, että Burragen korvaajaksi hankittiin Willie Parker. Hämmästelen suuresti, että koosteen toimittaneilta oli varaa jättää pois hänen kaksi singleään (7223 ja 7226), sillä niitä ei joka päivä tule vastaan – paitsi tietenkin YouTube-tarjonnassa. Burragen kuolema sydänkohtaukseen seuraavavana vuonna suhteellisen nuorena oli kova takaisku. Tai oikeastaan yritti tehdä, sillä omana henkilökohtaisena mielipiteenäni pidän paljon enemmän noista varhaisimmista äänitteistä. Yhtyeistä kannattaa mainita The Accents, jonka popahtava New Girl on oikeastaan soft soulia. (klo 22.00–) Ravintola Pikku Hanhi: PEPE AHLQVIST & JOEL AHLQVIST (vapaa pääsy) pe 9.10. Big Daddy Simpsonilta kuullaan yksi aikaisemmin julkaisematon äänite (Lonely Man), joka on rupista Chicago-bluesia. Vuoden -63 ensimmäisiä kiinnityksiä oli gospeltaustainen Dorothy Prince, jonka väkevää tulkintaa kuulemme kappaleissa Hey Mister ja Every Night. Aarno Alén PÄÄKONSERTTI la 10.10.2015 Solo Sokos Hotel Lahden Seurahuone (Aleksanterink. M-Pacilla Leaner teki hänestä soullaulajan. 020 1234 655) KLUBIT to 8.10. Yhtyeiden jäsen Miss Madeline levytti kuitenkin saman session aikana ihan kelvollisen Behave Yourself -kappaleen. Koosteelle on löydetty yksi julkaisematon (Change Of Heart). Lisäksi häneltä jäi hyllyyn materiaalia, josta kokoelmalta löytyy muutama näyte. (klo 21.00–) Ravintola Torvi: DOCTOR’S ORDER + special guests + jamit (4€) su 11.10. Nothern-fanit Englannista ovat löytäneet Joseph Mooren I Still Can’t Get Youn. Burrage levytti merkillä kaikkiaan 8 singleä, joista nyt kuulemme neljä näytettä. M-Pac! Records (Secret Stash-CD-35.3) Merkin diskografia päättyy numeroon 7237, siis yli 30 singleä julkaistiin. Burrage pääsi listoille vain kerran: Got To Find A Way käväisi listojen pohjalla syksyllä -65. 14) JOHNNY SPENCE & DOCTOR’S ORDER JO’ BUDDY meets FUNKY KINGSTONE ISMO HAAVISTO BAND HONEY B. 4 2015 • 81 levy tutkailut Lahti Blues & Roots 8.–10.10.2015 muottiin. Pari ulkoa liisattua kappaletta erottuu joukosta. Ciceron Blaken You’re Gonna Be Sorry on perinteisempää Chicago-soulia. Näihin on tyytyminen, vaikka Princeltä tuli lisäksi vielä kolme singleä. Hän oli levyttänyt Chicagossa jo useammalle yhtiölle (Cobra, Vee-Jay, Paso). Aivan merkin viimeisiä julkaisuja oli Ringleadersyhtyeen Let’s Start Over. FAMILY Liput ovelta: 25€ (vain käteinen) (22€ klo 19.00– 20.00) / Ennakkoliput: 22€ (alkaen 28.9.–) Keskusmusiikki, Sokos Hotel Lahden Seurahuone (kysy myös majoituspakettia, puh. Yritys ei ottanut ilmaa alleen. Merkillä oli myös toinen selkeä bluesartisti: Andrew Tibbs teki yhden session keväällä -63. Materiaali on kovin sekalaista. Ei kai M-Pac -materiaalia ole niin vain saatavilla muualla. Simpsonin äänitteillä kuultiin usein hänen vaimoaan Armetaa sekä huuliharpisti Middle Walteria. Mitään logiikkaa en löydä useamman merkin perustamiselle. Se oli jo aika modernia yhtyesoulia ja menestyi vain paikallisesti. Hän oli puhdasverinen soullaulaja, jonka tenori muistutti aika lailla King Floydia. Listassa on myös muutama gospelsingle, jotka ehkä kuullaan tulevalla Halo-merkin koosteella. Liiketoimintaa jatkoivat Ernie Leaner ja hänen poikansa Tony perustamalla yhtiön, jonka alamerkkejä olivat Halo, Midas ja Toddlin’ Town. (klo 22.00–) Ravintola Pikku Hanhi: Jatkojamit (vapaa pääsy) www.lahden-ryry.com ERNIE LEANER, FONISTI GENE AMMONS & GEORGE LEANER WILLIE PARKER ANDRE WILLIAMS BETTY CARTER JOSEPHINE TAYLOR. Hän oli pidetty isähahmo studiolla. Tyyli vaihteli rock & rollista bluesiin. Hiukan harmittaa se, että koosteen toimittaneet kehuvat vuolaasti jotain tiettyä uraa, jonka ovat kuitenkin jättäneet pois. Ehkäpä paras näistä on Things Ain’t What They Used To Be. Vaikka hän ei oikein sovi tyyliltään (uptown soul!) merkin imagoon, niin Angel ja Come Back Home jäivät mieleen joka soittokerralla. Leanerit yrittivät vielä vuoden 1967 aikana saada uutta nostetta nuorisoyhtyeillä Baby Miracles ja The Young Folk. Harold Burragea voidaan syystä pitää merkin ykköstähtenä. Parkerilta julkaistiin lyhyenä aikana neljä singleä
Born To Play Guitar (RCA) Slim Harpo .................................................................. Pied Piper – Follow Your Soul * (Ace/Kent) eri esittäjiä ................................................... Kicking Back * (Ace/BGP) Jay Kay & Blues Gang ...................................................... Dynamite! The Unsung King Of The Blues * (Ace) 2-CD The Texas Horns .......................................................... Ain’t It The Truth! The Ric & Ron Story Volume 2 * (Ace) eri esittäjiä ....................................... Into The Deep (Provogue) Henry Gray & Bob Corritore ............... Live In London 2014 (SPD/Concert Live) 2-CD Jackie Payne ...................................................................................... This Time For Real (VizzTone) Ronnie Earl & The Broadcasters ................................................... Coming Home (Columbia/Sony Music) Billy Price & Otis Clay ................................................................. Nyt paketti sisältää tuhdin 180 gr vinyylilevyn sekä mukana on myös sama CD:nä. Baby Ain’t That Love * (Ace) Joe Houston ........................................................................................ Upea kansi on legendaarisen Juho Juntusen käsialaa. Groove With A Feeling: Sounds Of Memphis... Grits & Gravy: The Best Of The Fame Gang * (Ace/BGP) The Fantastic Four ..................................................... Boom Town (Blind Pig) eri esittäjiä .......................... Levyä on saatavana kaikista kunnon levykaupoista, bändin keikoilta tai voit tilata sen suoraan Backbeat Recordsista puh. Father’s Day (Stony Plain) The Fame Gang ......................... Look Closer (Daptone) Lonnie Liston Smith & The Cosmic Echoes .............. Dore L.A. Soul Sides 2 * (Ace/Kent) eri esittäjiä ................... From The Shadows (Blues Angels) Sonny Landreth .................................................................... The Lost Motown Album * (Ace/Kent) Samantha Fish ...................................................................................................... Wild Heart (Ruf) Galactic ............................................................................................... Tällä levyllä liikutaan enemmän perinteisen bluesin ja roots-musan alkulähteillä unohtamatta kuitenkaan laittaa ne hieman uusiin vaatteisiin. I’m A King Bee 1957–1961 * (Jasmine) Clarence ”Frogman” Henry ........................................................ I’m Not Selling Out / I’m Buying In! * (Ace/Takoma) Tampa Red .......................... Blues Won’t Let Me Take My Rest (Delta Groove) Buddy Guy ........................................................................................... 1960–62 * (Jasmine) Leon Bridges ............................................................ Soul Emissaries – Super Funk * (Ace/BGP) eri esittäjiä ............ Wow, Wow, Baby! – Dolphin’s Of Hollywood, Volume 3 * (Ace) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) My Buddy Buddy Friends VINYYLI + CD Highwayn toinen levy vihdoinkin valmiina ja kaupoissa. In The Same Old Way * (Ace) Saun & Starr ....................................................................................... I Saw The Blues (Blue Dot) David Porter ........................................................................................ Into A Real Thing * (Stax) Tommy Ridgley & Bobby Mitchell ................................. Hank Ballard & The Midnighters ........ Blues Gotta Holda Me (VizzTone) Victor Wainwright & The WildRoots ......................................... Visions Of A New World * (Ace/BGP) Swamp Dogg ............................ Boppin’ By The Bayou – Rock Me, Mama! * (Ace) eri esittäjiä ................................................................. Let’s Go Again! Singles Coll. * (Ace/BGP) eri esittäjiä .................................................. 0400 884 256, kai.jauhiainen@gmail.com Hintaan 20 eur + pk. Joukosta löytyy tietysti funkja soulosastoa ja ripaus oikein kunnon rokkia ! Levyllä myös puhallinsektio ryydittämässä menoa. Bound By The Blues (Provogue) Nine Below Zero ......................................
Coffin Nails), pedal-steelisti Phil Morgan (mm. Tältä osin helpotusta lienee luvassa varsin pian, kun ryhmän yhdessä r&b-vokalisti Sister Cookien kanssa viimeistelemä FOLC-levymerkin sinkku sekä täysimittainen albumi ilmaantuvat saataville syksyn kuluessa. Mikä lie pidättänytkään levyn vapauttamista markkinoille, mutta hittojako siitä – 6-miehisen r&borkesterin musiikkihan on ajatonta kuin olla ja voi. Magic Sam -vainaan Feelin’ Good -henkisen kitarariffin ja perinteisen junakompin varassa punnertava blueshölköttely Big Black Train on solisti Benny Petersin omaa käsialaa ja kansimerkintöjen perusteella vaihtoehtoinen otto aikaisemmin vuoden 2007 pitkäsoitolla ”Hey Now!” ilmestyneestä versiosta – teksasilaiskalifornialaisen r&b-miehen Roscoe Hollandin kaksimielinen Stick Out Your Can taas juuri sitä vanhan koulukunnan terhakanletkeää jumpboogieta, josta Fly-By Niters opittiin parhaiten näillä kulmilla aikoinaan tuntemaankin. Elokuun 2013 albumijulkaisun ”Welcome To The Mainstream” jälkeen samainen tiimi (tuottajana Higham) jatkaa nyt seiskatuumaisen mitalla. Yhtiövalinta vaikuttikin oivalta – rockabillyn, garage-rock’n’rollin, surfin ja bluesräimeen keskellä tietään halkova seurue kun oli Wild-tallissa selvästi omiensa parissa. Bonnien synnyinmaasta tulevan The Starlitersin ja Youngin oman yhtyeen The Texas Blue Dotsin jäsenten voimin Austinin Jet-Tone -studioilla kesällä 2014 purkitetut kappaleet ovat vahvasti Teksasin lannalta tuoksahtavaa honkytonk-kantria, joista kaksikko pääsee keskenään selvästi sopusuhtaisempaan vireeseen sinkun b-puolen sähköisemmin, hieman Ronnie Dawson’maisen ronskein voimavaroin rokkaavalla rallilla We’ll Make It Somehow. Eräänä MFC Chickenin originelliyden takeena toimii epäilemättä myös bändin pianisti-urkurin tehtävistä vastaava Angus McPake, jonka garagerock-historia ulottuu 80-luvulle ja mm. Normitilanteissa lähinnä bassoa soittava Merkkiniemi hämmentää pakkaa entisestään liruttelemalla kappaleella banjoa. Shooting Stars, Tennessee Rhythm Riders) sekä viulisti Ben Walsh. Kuten nimestäkin voi pähkäillä, levyn a-puolella on suuntaviisari käännetty kohti psychobillymäisiä mielialoja. Pete Hoppula MFC CHICKEN Lake Bears Theme Song (vocal) / Main Title Theme From Lake Bears (instr.) (Dirty Water FDW-002) Britteinsaarten kummajaisia on myös MFC Chickeniksi itsensä ristinyt, rouheaa 60-lukuista äänivallia hyödykseen käyttävä rokkiorkesteri. paljon levyttäneeseen The Thanes -yhtyeeseen saakka. Pete Hoppula THE DANGEROUS CURVES I Cast A Lonesome Shadow / Mixed Up Confusion (Migraine BOP 021) Uutuudenkarheudestaan huolimatta Englannista saapuva The Dangerous Curves koostuu kaikkea muuta kuin ensikertalaisista. The Rimshots, Torment), kitaristi Steve Clarke (mm. 2012 ympärilleen äärettömän kovameriittisen soulr&b -yhtyeensä Kalle Salonen Bandin (Panu Syrjänen, Antero Priha, Teuvo Merkkiniemi, Hannu Pikkarainen), julkaistuaan huippuhyvät kriitikkoarvosanat saaneen esikoislevynsä ”Cat Slide” sekä ryhdyttyään operoimaan omaa klubiaan ensin Helsingin Bar Loosessa ja nyt kuluvana vuonna Nosturin yhteydessä sijaitsevalla Elmun terassilla. Alkujaan kolmehenkinen autenttista, rummutonta rockabillyä, kantria ja bluegrassia (tällä levyllä Hank Thompsonin ja Bob Dylanin sävelin) soittava kopla on laajentunut nyttemmin mieslukuun 5, laumanjohtajanaan vokalisti Bill Fadden ja muina jäseninään basisti Tony Biggs (mm. Nykyisenä päätyönään vuonna 2009 perustettua The Rhythmbusters -tiimiään kannattelevan Bill Faddenin hillbillytaustat sen sijaan ovat putipuhtaat, nousihan mies tämänhetkiseen arvostukseensa ennen kaikkea vuosia liidaamansa The Rimshotsin riveistä. Uutta pitkäsoittoa odotellessa Hammond-maestro on viimeisteillyt omakustanteisen singlen, jonka molemmat puolet kattava ”radio skugga” -hokemaa ärsyyntymiskynnykselle saakka jankkaava funkgroove-poljentoinen instrumentaali on jälleen huima näyte miekkosen soitannollisesta kypsyydestä. Seitsemän tuuman taivas! KALLE SALONEN Radio Skugga / Radio Skugga Part 2 (Mieletöntä Valoa! #) Pikkunaskalista lähtien urkuja soittanut Kalle Salonen nousi räjähdysmäisellä tavalla ainakin pääkaupunkiseutulaisen musiikkielämän parrasvaloihin miehen koottua v. Pete Hoppula THE CAEZARS Even The Graveyard’s Dead / Oh! Odette (Ambassador AMBA 45 001) 2010-luvun alussa rivinsä vakiinnuttanut The Caezars oli ensimmäinen brittiyhtye, joka pääsi levyttämään kalifornialaiselle, rujon autenttisista julkaisuistaan tunnetulle Wild Recordsille. Pete Hoppula BENNY & THE FLY-BY NITERS Big Black Train / Stick Out Your Can (Press-Tone PT 45-001) 90-luvun lopulla perustetun ja meilläkin päin ”suuruutensa päivinä” 2000-luvun alkuvuosina muutamaan otteeseen kiertäneen melbournelaisen Benny & The Fly-By Nitersin pidempään jatkunut levytyspaasto saa hienoista helpotusta vastikään julkaistuksi ilmoitetusta mutta hämmentävästi levyetikettinsä mukaan jo vuonna 2009 valmistuneesta sinkusta. Lisäelementeistään huolimatta tästä hyvinkin Salosen ja Pikkaraisen ”Cat Sliden” lanseeraamalle tyylille uskollisesta yhteissävellyksestä BN-toimittajan korvissa voiton vie karvan mitalla b-puolelle istutettu nopeatempoisempi sekä siten sooloiltaankin kenties ripauksen verran rehvakkaampi Part 2. Pete Hoppula BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä. Samannimisen elokuvan soundtrackiksi lavastettu sinkku riuhtoo kummatkin kylkensä suoraselkäisinä The Sonics -tribuutteina, mutta kyllä tenorifonisti-laulaja Spencer Evoyn ja kitaristi-laulaja Alberto Ziolin kipparoimalla bändillä luulisi olevan fikassaan vielä omaleimaisempaakin materiaalia. Useampien kaverien vanhoilla syntilistoilla lepää siis myös psychobillybändejä, joista vastaavanlaiset äärilaitahypyt suoraan hillbillyn pariin ovatkin olleet genrelle syystä tai toisesta tyypillisiä. Kääntösiivun rahtusen omaperäisemmän slovaritunnelmoinnin miltei ahdistavan mollipitoista äänimaailmaa verhoilevat puolestaan ne bluesin ja neobillyn yhteensopivimmat elementit, jotka lomittuivat usein hieman vastaavaan 4 2015 • 83 tapaan myös The Paladinsin 80ja 90-lukujen kultakauden hengentuotteilla. Amerikan-seikkailujensa jälkeen Keisarit kuitenkin palasivat koti-kuningaskuntaansa, ryhtyen Ambassador-levymerkin lähettiläinä studioyhteistyöhön kitaristi-laulajien Big Boy Bloaterin ja Darrel Highamin kanssa. Pete Hoppula SHAUN YOUNG & ROCKIN’ BONNIE Broken Hearted Boogie / We’ll Make It Somehow (El Toro 15.022) High Noon -solisti Shaun Youngin ja italialaisen naiskollegansa Rockin’ Bonnien (The Rot Gut Shots, The Mighty Ropers) sinkun kansiotsikko ”Texas Duets” informoikin tästä nelifemmasta olennaisimman. Salosen perus-combon lisäksi mukana häsläävät myös syntisaattoristi Niila Suoranta sekä sample-osuudet hoitava DJ Bunuel
www.erjalyytinen.com facebook.com/erjalyytinen twitter.com/erjalyytinen “… wild slide guitar heaven” Blues In The Northwest “… one of the best slide players” Classic Rock “Queen of the slide guitar” Get Ready to ROCK! “10/10” bluesdoodles.com NEW LIVE CD/DVD “LIVE IN LONDON”