Calea muistaen: ROCKY FRISCO & GARY ALLEN R&B-tenoristit, osa 13: CHUCK HIGGINS MUDDY WATERS levyllä ja lavalla ROCKIN’ JOHNNY BURGIN 197301-13-05 ISSN 0784-7726 BN visiitillä Delmark Recordsissa / Vinyylisinkku kunniaan! / Levytutkailut BN keikoilla ja festareilla / Muddy Lee Makkonen / Blues News from England. N:o 263 (5/2013) Hinta 6,80 € 46. vuosikerta RHIANNON GIDDENS JONNY LANG ERMA FRANKLIN BOBBY FREEMAN INA FORSMAN HELGE TALLQVIST THE MUTANTS Henkilökuvassa: VALTTERI PÖYHÖNEN J.J
?WWW.TEATRIA.COM. 38/36 € CHUCK BERRY 25.10.2013 Larry Graham & Graham Central Station Meheviä funk-rytmejä, napakkaa svengiä ti 26.11. klo 19, alk. Kasarmikatu 46-48 savoyteatteri.fi Liput (09) 310 12000 & Lippupalvelu. 42/40 € Normaali ennakkolippu 62,50 euroa. klo 19, alk. Osuuskauppa Arinan asiakasomistajaetuna 54 euroa (Oulun alueen Prismat). klo 19, alk. 34/32 € Marcus Miller The Renaissance Tour Kaksi Grammya voittanut multi-instrumentalisti ma 18.11. VIP-liput 92 euroa. TUU KE IKALLE OULUU N! Eddy “The Chief” Clearwater Aitoa chicagolaista West Side –bluesia ti 29.10. Lippupalvelussa Kalevan kestotilaajille 57,50 euroa
Mutta toki minulla oli monta duunia siinä sivussa, muun muassa maanmittaajana. vihdoin tulleen! No, lyhyessä sessiossa Cale sitten levytti ensimmäisen oman sinkkunsa Shock Hop / Sneaky, mutta minun nauhoitukseni jäivät lopulta julkaisematta. Tapana oli, että jos joku ei päässyt keikalle, hän itse hankki korvaajan. Vuoden 1958 lopulla muutin Pennsylvaniaan soittaakseni Clyde Stacyn bändissä, josta sittemmin tuli Rocky Frisco & Four Flames. Howard Edmondsonista tuli kuvernööri ja kieltolakia alettiin valvoa ensimmäistä kertaa Oklahomassa. Soitimme vähän kaikkea, mutta pääosin kuitenkin rock’n’rollia. Saimme kummatkin levydiilin Mercury-yhtiölle. ROCKY FRISCO NY KYPÄIVÄNÄ ”ROCKY CURTISS” MERCU RYYHTIÖN PROMOKUVA SSA – ”Viinaa vinkkauksella” (”Liquor by the wink”), kuten oli tapana sanoa. Olitteko ammattilaisia vai teittekö myös päivätöitä. – Itse asiassa keikoista sai ihan hyvän korvauksen, paremman kuin moni muusikko nykyään. – Levyn tekeminen oli hauskaa, mutta ei se mitään rahaa tai menestystä sinällään tuonut. Pöytien alla oli tätä varten aina kankaat, jotta pullon sai näkymättömiin. Millainen sessio oli tuo Al Sweatt with Johnny Cale and the Valentines: I Hate Myself (1958), Johnin ensimmäinen levytys. VILLE KOTIAHO Kosketinsoittaja Rocky Frisco (s. John oli hiljainen kaveri, mutta erottui selvästi muista opiskelijoista. Sen takia lähdinkin Tulsasta vuonna 1958. Pennsylvaniassa piti sitten opetella Frank Sinatra -kappaleita. – Bändien kokoonpanothan alati vaihtelivat. Suurimpina esikuvina oli ne tyypilliset: Chuck Berry, Fats Domino, Little Richard, Elvis. Tämä kaikki muuttui, kun J. CALE & ROCK Voisitko kertoa keikkailusta 1950-luvulla Calen bändeissä. Jos pulloja ei näkynyt, poliisit vain menivät menojaan ja homma jatkui taas. Levyllä Friscoa kuullaan niin Calen ensimmäisellä sinkulla (vuonna 1958) kuin viimeisellä pitkäsoitollakin (“Roll On”, 2009). S, 1958 ROCKY & ELVI - 21 - 5 - 2013 •. Hän tiesi mitä teki, se itseluottamus erottui jo silloin. – Sittemmin soitimme kummatkin Gene Crosen bändissä 1957 ja seuraavan vuoden aikana eri kokoonpanoissa. 1937) soitti John ”JJ” Calen kanssa 1950-luvun lopulla Tulsassa ja oli vuodet 1994–2004 JJ Cale Bandin kiipparistina, muun muassa Calen viimeiseksi jääneellä Euroopan kiertueella. John oli muistaakseni hissipoikana jonkin aikaa. J.J. Luulin läpimurtoni Y FRISCO, 1958 J.J. Lisäksi kesällä 1958 Cale soitti minut levtyssessioon mukaan. (John Weldon) Cale (5.12.1938–26.7.2013) on kirvoittanut muutamat hänen entiset yhtyekaverinsa, kosketinsoittaja Rocky Friscon sekä rumpali Gary Allenin muistelemaan Blues Newsille laulaja-kitaristi-lauluntekijän elämää ja saavutuksia sekä omia vaiheitaan legendaarisen muusikon rinnalla. Oklahomassahan oli silloin vielä kieltolaki, miten klubeja silloin pyöritettiin. Niin se meidän vanhan kaartin kanssa yhä pyörii. Miten alunperin tapasit Calen. Lisäksi settiin kuului jonkin verran esim. – Tapasimme ohimennen Tulsa Central High:ssa; minä valmistuin sieltä 1955, Cale 1956. Jos kytät oli tulossa sisään, keltainen valo oven yllä syttyi ja kaikki piilottivat pullonsa pöydän alle. – Kiersimme viikonloput lähikuntien klubeja ja opiskelijatansseja. Seuraavana vuonna Oklahoman kieltolaki päättyi, mutta sitten olinkin jo asettunut pohjoiseen. Toisaalta jos soitto tuli, niin sitten lähdettiin keikalle. Calen kanssa soitellessa bändin nimi oli Johnny Cale & the Valentines, kun Cale hoiti varauksen olimme the Valentines, ja jos minä hoidin, bändi olikin Rocky Curtiss & the Satellites. Hän oli myös ilmavoimissa, työskennellen lentokoneiden tekniikan parissa. Bob Willsin viisuja jne. CALE KOLLEGOIDEN SANOIN Rocky Frisco ja Gary Allen muistelevat vanhaa yhtyetoveriaan V iime kesänä edesmennyt J.J
Millaista oli kulkea Calen matkassa. Tyypilliseen tapaan Cale soitti meille, miten biisit menivät ja nauhoitimme ne pääosin live-ottoina. Tosin Calehan nauhoitteli biisejään useaan otteeseen siellä täällä, eri soittajien kanssa ja eri studioissa. – Se oli taianomaista aikaa. Millaisia kiertueet JJ Cale -yhtyeessä (1994 alkaen) olivat. Eric (Clapton) soitti Cocainen ja After Midnightin, Don White esitti Magnolian. Kappaleita jäi myös julkaisematta. Cale kulki aina parta ajamatta, - 22 - näyttäen kuin köyhältä pummilta, ja kirjautui hotelleihin nimellä Charlie Johnson. 1980-luvulla muutimme asuntovaunualueelta toiselle, pääosin Anaheimin ympäristössä. Senttiäkään en noiden vuosien aikana saanut laitettua väliin, kun Cale oli pöydässä. Toki hänellä oli joitain iän tuomia vaivoja, niin kuin meillä kaikilla, mutta ei kukaan tätä osannut odottaa. Mutta ruokaja juomalaskut hän maksoi aina. Kirjoittiko Cale lauluja jo 1950-luvulla. – Mahtavia. Bada bing! – Niin ja muuten, salaisuus hänen legendaariseen Tulsa-tatsiinsa oli alhainen verenpaine!. Soitimme Calen yhtyeen kanssa sittemmin joitain keikkoja aina vuoden parin välein. CALE & GARY ALLEN (oik.); VIEREISESSÄ KU VASSA ”J.J. Kyllähän sessiosta jäi paljon julkaisematonta yli. Millainen yhteinen taival sinulla ja Calella oli. – Esimerkiksi yksi hauska tarina oli kun ajoimme Calen kanssa maan halki Anaheimiin, missä hänen kaikki kitaransa ja vahvarinsa olivat varastossa. Johnilla oli yksi blues-instrumentaali nimeltä No Sweat, jota bändit ympäri maata yhä soittavat. Mikä merkitys Johnilla on ollut sinulle ja Tulsalle. – Soitin Calen bändissä levyillä ja studiossa vuodesta 1979, jatkuen oikeastaan siihen asti, kun hän palasi parrasvaloihin Claptonin kanssa tehdyllä ”Road To Escondido” -levyllä. Audie oli rahamiehenä kaiken taustalla, mutta varsinaisen levyttämisen, tuotannon tai minkään taiteellisen kanssa hänellä ei ollut paljon tekemistä. Calen lempparipuujalkavitsi oli kuitenkin siihen aikaan: Muusikkoporukka matkaa Disneylandiin, mutta kyltissä lukee “Disneyland left”, joten kaikki menivät takaisin kotiinsa. Nämä yhteiset nauhoituksemme tehtiin pääosin Nashvillessä, mutta osa myös Leon Russellin Paradise-studioilla. Nashvilleläinen Gary Allen lienee tunnetumpi Charlie Daniels Bandin alkuperäisenä rumpalina. Että purkissa se on siellä jossain. Hän ei julkaissut kovin paljon levyjä, joten onneksi julkaisemattomia kappaleita on ympäriinsä. – Soitin Johnille aina hänen syntymäpäivänään ja vaihdoimme kuulumisia, joten kyllä me toistemme tekemiset tiesimme. Sitä ei ole koskaan julkaistu, mutta nauhoitimme sen kyllä ja muutaman muun julkaisemattoman kappaleen muutama vuosi sitten Calen kotona. – Calehan oli Tulsasta, mutta minä tapasin hänet täällä Nashvillessä ensi kerran – ja matkasimme sitten länteen, mistä hän sittemmin osti asunnon San Diegon läheltä. – Nauhoitukset tehtiin Crazy Mamassa, koska soittajia oli siellä aina saatavilla ja läheisen Belmontin yliopiston opiskelijat tarjoutuivat aina auliisti laulamaan taustoja tai mitä milloinkin. Julkaisematonta materiaalia on varmasti paljon ympäriinsä ja kyllä kaikki keikatkin nauhoitettiin. Chad Hailey siellä istui äänityspöydän ääressä. – No, hän tuli Tulsaan, kokosi meidät ja levytimme David Teegardenin studiolla kolme päivää. – Crazy Mama oli Audie Ashworthin talo, jonka kellariin hän oli pystyttänyt studion. – Hänellä oli myös erinomainen huumorintaju. Akustisella pianolla soittaminen on vanhoille sormilleni jo liian raskasta, ja sähköistä kiipparia ei ollut, joten itse en lavalle noussut. Tiedätkö Johnin viimeisista vuosista. John ei tietääkseni koskaan lopettanut kirjoittamista ja nauhoittamista. Hän on paras vientituotteemme ikinä. Ehkä se oli hänen säveltämänsä. Kyllä häntä yhä rakastetaan ja hänet muistetaan täällä. Soitin useilla raidoilla vuosien varrella, julkaistuista olen mukana ”Shades”- ja ”Grasshopper”-levyillä sekä muun muassa vain kokoelmalevyillä olevalla livevedolla Wish I Had Me A Dollar. Millainen oli tuo Crazy Mama -studio, jossa Calen monet levytykset nauhoitettiin. CALE 64-VUOTIAA NA” (Rocky Friscon sill oisen vaimon taideteos vuodelta 1974 sai kertom an mukaan inspiraation sa Michael Leonardin The Beatles -aiheisest a v. Millainen oli Calen muistotilaisuus Santa Monican legendaarisessa McCaben musiikkiliikkeessä. Viimeisellä kiertueella 2009 en ollut, sen soitti Walt Richmond, erinomainen muusikko, joka on kiertänyt vuosia muun muassa Bonnie Raittin kanssa. Sittemmin Gary Allen itsekin soitti niin JJ Calen levyillä kuin keikoilla. Kyllähän hänen poismenonsa oli shokki meille kaikille. Yksi ehdoton huippukohta oli soittaa Carnegie Hallissa, samalla keikalla The Bandin kanssa vuonna 1996. Lynyrd Skynyrdin versio Call Me The Breezestä soi radiossa, Cale oli hiljaa ja jopa sulki radion kesken viimeisen säkeistön. 1968 piirroksesta ”When I’m Sixty-Four”) – Tilaisuus oli vain läheisille ja bändikavereille. – Hän oli hyvä ystävä, ja aina reilu soittajiaan kohtaan. Suunnilleen siinä heti aidan toisella puolella oli Disneyland. Kävimmekin siellä kerran, mutta John ei voinut sietää jonoja, joten lähdimme samantien pois. Myöhemmin hän perusti oman bändin, jonka basisti soitti Calen kanssa. Olin aina halunnut soittaa Euroopassa, ja se unelma toteutui Calen bändin matkassa 1994. Millaiset olivat “Tulsa And Back”-levyn sessiot, kun Cale palasi kotiin ensimmäistä kertaa 25 vuoteen. – John oli yksinkertaisesti aivan parhaista parhaimpia niin soittajana, työnantajana kuin ystävänäkin. Oliko kuolema yllätys. Calen ja Charlie Danielsin bändien jäsenistä koottu oma yhtyeeni, Push, levytti myös Audien luona. Hän ei sanonut sanaakaan ehkä 100 mailiin, mutta hymyili sitten yhtäkkiä leveästi minulle ja totesi: ”Noinhan minäkin sen tarkoitin soittaa!” Millainen Cale oli. • 5 - 2013 J.J. Calehan sitten nauhoitteli kotonaan lisää. Vaikka Audie oli Calen levyjen tuottaja, ei hän levytyksiin sekaantunut. David Teegarden, Van Winkle ja Eric soittelivat yhdessä jonkin aikaa. – Ei. Siitä oli varmasti hyötyä myöhemmin, kun hän työskenteli musiikkielektroniikan, rumpukoneiden ja sen sellaisten kanssa
Columbialla Arethan herättämä kiinnostus oli niin vahvaa, että kun mahdollisuus Ermankin kaappaamisesta firmaan tuli näköpiiriin niin homma toteutettiin pikavauhdilla. Äänessä ja tyylissä on paljon samaa kuin Arethalla, tulos vain kuulostaa ”siistimmältä”eli on vähemmän rosoinen ja niitä Arethalle ominaisia minua ärsyttäviä kiekaisuja on vähemmän. Lähipiirissä oli esimerkkejä (muitakin kuin Sam Cooke), jotka kannustivat entistä voimakkaammin siirtymään gospelmusiikista maalliselle puolelle ja listoilla juhli loistavia naispuolisia Ruth Brownin ja Dinah Washingtonin tapaisia esikuvia. Yleisilme on kevyempi kuin Arethan vastaavilla. Toiset väittävät, että C.L. Tiedä häntä, varhaisiin Motown-kokeiluihin päätyi joka tapauksessa Erma, mutta Chessin studiolla Chicagossa toteutetut koelaulut ja neuvottelut eivät johtaneet konkreettiseen sopimukseen. Mainittakoon vielä, että levystä näkemäni kuvan perusteella arvailin taustalla häärineiden vaikuttajien olleen Robert Mersey, Bob Halley ja Al Kasha, rutinoituja ja arvostettuja viihteen huippunimiä kaikki kolme. Täsmennetään sen verran, että alun perin Davis kuuli Arethan laulavan kirkossa ja halusi hänet levylle, mutta isä-Franklin ei missään tapauksessa halunnut päästää tätä syntiselle puolelle. Erman varsinaiset soulvuodet alkoivat vasta 60-luvun puolivälin jälkeen. Muutkin Erman keveistä, nopeahkoista esityksistä, kuten I Don’t Wanna..., sekavasti alkava, mutta loppua kohti upeasti jämäköityvä It’s Over ja Van McCoyn säveltämä vekkuli Abracadabra jäivät listojen ulkopuolelle eikä niiden hyvyyttä oikeastaan tajuttu ennen kuin 90-luvun uusintajulkaisujen yhteydessä. Columbia oli varakas ja sikäli moderni firma, että antoi artisteilleen mahdollisuuden myös albumien tekoon. (Toiseksi arvaukseksi voinee lisätä sen, että Erman nimiin merkitty mystinen Double L -julkaisu saattaa yhtä lailla olla silkka painovirhepaholainenkin. En ole varma kuinka paljon asioita on dramatisoitu, 18-vuotiaana Aretha joka tapauksessa karkasi tai ”karkasi” New Yorkiin. Sellainen julkaistiin myös Ermalta vuonna ‘62: Her Name Is Erma (Epic LP-3824) A: (1) Hello Again (2) Ev’rytime We Say Goodbye (3) What Kind Of Girl (Do You Think I Am?) (4) Don’t Blame Me (5) Detour Ahead (6) Time After Time B: (1) It’s Over (2) Never Let Me Go (3) Each Night I Cry (4) Saving My Love For You (5) Pledging My Love (6) The Man I Love Epic 9468 What Kind Of Girl (Do You Think I Am) Don’t Blame Me 9488 Hello Again It’s Over 9511 Each Night I Cry Time After Time 9516 Dear Momma Never Again 9559 Don’t Wait Too Long Time After Time 9594 Have You Ever Had The Blues I Don’t Want No Mama’s Baby • 5 - 2013 - 24 - Levy on kuulematta, mutta pääosin sen sisältö on tullut tutuksi myöhemmiltä uusintajulkaisuilta. Veikkaanpa, että paremmin asiaan vihkiytyneillä merkeillä single olisi noussut komeasti listoille, mutta Columbia oli liian jähmeä, samoinhan kävi tunnetusti Arethan muutamille hienoille yrityksille. Romantiikan nälkäisille voidaan puolestaan todeta, että Temptations-yhtyeen voimahahmoihin kuulunut Otis Williams kävi samaa koulua kuin Erma ja vaikka romanssista on turha puhua niin sen verran kavereita he olivat, että Otis saattoi useammankin kerran Erman koulusta kotiin. Vuoden ‘58 paikkeilla, jolloin Aretha oli laskujeni mukaan vauvalomalla, Erma pääsi Berry Gordyn kaveriportaaseen kuuluneen Billy Davisin puheille, tuloksena alustavat lupaukset levytyksistä ja kaksi mahdollista sävelmää (niinkin kovat kuin All I Could Was Cry ja You Got What It Takes, kuulostaa uskomattomalta). Yhtä kaikki, Erma oli loistava laulaja. wop -hiteistä. Pääpaino oli vahvasti lauletuissa, mutta sittenkin aika puuduttavissa balladeissa, jollaisia valtaosa Erman Epiceistä oli. Levy on numeron perusteella julkaistu vuonna‘64 tai ‘65, mutta levytetty – jos en väärin ymmärtänyt – jo pari vuotta aikaisemmin. Arethan jalanjäljissä 50- ja 60-lukujen taitteessa Aretha oli jo iso tyttö. 9610 Abracadabra Love Is Blind Hittejä ei tuohon nivaskaan sisältynyt, mutta hienoja levyjä ne lähes järjestään olivat. Muutamia ehdottoman hienoja esityksiä mahtuu toki mukaan, omina suosikkeinani mainittakoon Hello Again, Time After Time ja Carolyn-siskon säveltämä Each Night I Cry, mutta vaikka taso oli korkea, niin aika yksitotiselta tuo 60-luvun alun tuotanto albumiksi niputettuna kokonaisuutena kuulostaa. Erma nimittäin kiersi New Yorkiin saapumisensa jälkeen muutaman vuoden ajan hyvin tiiviisti Lloyd Pricen kanssa ja niistä yhteyksistä on peräisin tämä harvinainen single, jota ei kaikissa diskografioissa edes mainita. Ensiyritys What Kind Of Girl on hyvinkin rento, vauhdikas ja tarttuva popahtava kappale, hyvin toteutettu ja jämäkästi laulettu. todella vastusti Arethan aikeita, joita joudutti perhetuttuihin kuuluneen Sam Cooken valtaisa menestys ja toisaalta Aretha itse on eräässä haastattelussa maininnut, että tuo väite ei pidä ollenkaan paikkaansa vaan isä tajusi hyvin tyttärensä mahdollisuudet ja odotti vain sopivaa tilaisuutta niiden toteuttamiseen. Ermaa ei kuitenkaan laitettu siskonsa kilpailijaksi Columbialle vaan saman konsernin Epicille. Lloyd Pricen yhtyeen matkassa vuosina ’61–’66 esiintyneen Erman tiedetään osallistuneen myös. Siellä hän teki demon, joka johti sopimukseen Columbia-firman kanssa ja loppu onkin historiaa. Oleellista tässä kohden on, että Erma ei tyytynyt katsomaan sivusta siskonsa lähtöä, vaan suunnisti perään. Hätäisenä arvauksena voisin heittää, että Every Day on sama balladi, jonka Baby Washington levytti jo 50-luvulla, ainakin se sopisi Erman tyyliin, mutta arvaus mikä arvaus. Tämä on seikka, josta on olemassa kahdenlaista tietoa. Sitä ennen on kaivettava listauksista single: Double L 735 Every Day . Noin puolet sisällöstä tuli listatuksi jo singleinä, täyteraidoista kiinnittää huomiota coverit Saving My Love For You, Never Let Me Go ja Pledging My Love, kaikki juuri sellaisina siisteinä mutta voimakkaina tulkintoina kuin voi kuvitella
Don’t Catch... Jälkimmäinen on luonnollisesti mukaelma Jimmy Reedin Baby What You Want Me To Do’sta, jonka Ermakin tuli pian levyttäneeksi Shoutille, tosin melko erilaisena sovituksena. Shout 218 Big Boss Man Don’t Catch The Dog’s Bone 221 Piece Of My Heart (10./62.) Baby What You Want Me To Do 230 Open Up Your Soul I’m Just Not Ready For Love 234 The Right To Cry I’m Just Not Ready For Love Liikkeelle lähdettiin huomattavasti mustemmissa ja perinteisemmissä merkeissä kuin Epicillä, olihan kahdella ensimmäisellä singlellä mukana Jimmy Reedin klassikkoblues, molemmat taitavasti souliksi väännettyinä. Barbara Acklin ja Gene Chandler yhdessä ja erikseen olivat hekin pinnalla ja vielä muutama muu, kaiken kaikkiaan Brunswick oli noihin aikoihin yksi tärkeimmistä soulmerkeistä ja halusi lisää. Totista (?) yritystä Brunswickilla Kun Franklinin siskoksista puhutaan, muistetaan yleensä mainita, että sekä Carolyn että Erma olivat ahkerasti auttamassa Arethaa työntäyteisinä 60-luvun lopun vuosina. Singlet olivat onneksi takavuosina vakiotavaraa soulkauppiaiden listoilla. Lopputulos oli hyvin tyypillistä, hieman nuhruista, ainakin Motowniin ja Staxiin tottuneen korvissa vaikeatajuistakin ja kuten totesin, Erma ei tuohon systeemiin oikein istunut. Hän oli historiikkien mukaan mukana suuressa Englan- tiin suuntautuneessa musiikkiturneessa, jonka miespuolinen päätähti oli Wilson Pickett ja noista ympyröistä hänet pestattiin vahvassa nousussa olleelle Brunswickille. Välit Atlanticiin olivat kuitenkin vähän solmussa ja Berns olikin perustamassa omaa firmaa, joka sai nimen Shout. ’64 sijoituksella #124. Ei mollata enempää, olinhan siellä minäkin ja monenlaisia mokia sattui. ajanjaksona tekemiin sessioihin, laulaen toista sooloääntä ainakin tämän gospel-levytyksellä Amen (Monument 45-865/LP ”Lloyd Swings For Sammy”, MLP-8032/SLP-18032), joka nousi myös Billboard Hot 100:n bubbling under -hitiksi v. Neuvotteluissa oli vahvasti mukana Bert Berns, joka oli parina edellisenä vuotena noussut yhdeksi deep soulin ehdottomista valtiaista. Yhteisiä keikkoja saattoi olla, mutta kaiken kaikkiaan Erma eleli muutaman vuoden hyvinkin hissukseen Shoutilta lähdettyään. On liioiteltua väittää, että hän oli Brunswickille liian hyvä, pieni epätasapaino hänen levyillään joka tapauksessa val- - 25 - 5 - 2013 •. Carolynin osalta se pitääkin paikkansa, mutta Erman historiikeista ei oikeastaan löydy kuin kaksi varmaa mainintaa. Erman Shout-kausi jäi lyhyeksi Bert Bernsin kuoleman takia. Ensimmäinen yritys nousi mustalle listalle keväällä ‘69, mutta siihen se jäi, Erma ei pystynyt horjuttamaan Barbara Acklinin asemaa Brunswickin ykköstyttönä, vaikka oli tätä huomattavasti parempi ja persoonallisempi laulaja. ainoan listahitin, sovittajina olivat Willie Henderson, Sonny Saunders ja Tom Tom Washington ja itse Chi-Lites oli usein taustakuorona. Piece Of My Heartin farkkumainoscome backin jälkeen sen ympärille koottiin useitakin CD-koosteita, joista pikku maininnat tuonnempana. Originaali on originaali ja vaikka tästä aiheesta on tehty ainakin puoli tusinaa coveria, niin Erma on ykkönen, ainoa joka pääsee edes lähelle on Maxine Brown ”We’ll Cry Together” -albumin versiollaan. Ermakin teki johtopäätökset, keskittyi siviilitöihinsä ja esiintyi niiden ohessa taustalaulajana ja lavatapahtumissa sen verran kuin ehti. Vuonna ‘69 hän palasi levyttämään. Brunswick 55403 Gotta Find Me A Lover (24 Hours A Day) (40./-) Change My Thoughts From You 55415 Saving My Love For You You’ve Been Cancelled 55424 It Could’ve Been Me I Just Don’t Need You 55430 Whispers (Gettin’ Louder) I Get The Sweetest Feeling Erman levyjen taustalta löytyy koko Brunswickin perusosasto. Pehmeämpi The Right To Cry olisi ehkä omannut paremmat menestysmahdollisuudet, mutta hittiä ei siitäkään tullut. Hän oli Carolynin kanssa laulamassa taustaa yhdellä Arethan tunnetuimmista hiteistä, joka oli Respect. Shout jäi tuuliajolle ja vaikka se pidettiin Bernsin perheenjäsenten ja myöhemmin uusien omistajien voimin pystyssä 70-luvun puoliväliin asti niin totuus on, ettei siltä vuoden ‘68 jälkeen mitään tärkeää ilmestynyt. Eugene Record ja Carl Davis tekivät muutaman sävelmän, mm. Erma oli nimittäin ehtinyt kyllästyä sekä kiertämiseen että turhauttavasti toimineeseen Epic-touhuun ja mennyt ihan rehellisiin toimistotöihin. Pricen levyllä tosin ei kuulla itse solistin rinnalla muita tausta- tai duettovokalisteja, kuten ei myöskään sinkun kääntöpuolella Peeping And Hiding. Ettei vaan ollut se sama naistoimittaja, joka soitti Roy Orbisonin In Dreamsin ja heitti herjan Tom Jonesin tutusta laulusta. Nousun takasi suureen suosioon kohonnut Chi-Lites ja vaikka firman kirkkain tähti Jackie Wilson oli vähän alamaissa niin hänenkin singlensä nousivat yksi toisensa jälkeen listoille. Kakkossinglen a-puolella oli originaalilevytys Bert Bernsin tunnetun aisaparin Jerry Ragovoyn klassikkoballadista Piece Of My Heart. Vertailua Arethaan ei nytkään voi olla tekemättä ja jälleen Erma vetää minun korvissani pitemmän korren. Myös Erman sopimus oli umpeutumassa ja tässä vaiheessa Berns teki tarjouksen, jonka seurauksena Erma siirtyi Shoutille. eräisiin työnantajansa ko. puolestaan oli Carolynin säveltämä ja pari vuotta aikaisemmin levyttämä alun perin viihteellinen, mutta Erman versiossa rujoksi bluesiksi (?) vääntyvä hidas. Ihan itsestäänselvyys sopimus ei ollut. Janis Joplinista tulee mieleen lähinnä parin kymmenen vuoden takainen helsinkiläisessä paikallisradiossa kuulemani kommentti Erman levystä: ”Tämähän on tuttu, tämä on se Janis Joplinin kappale”. Open Your Soul oli selkeä jatke Piece Of My Heartille tai oikeastaan selkeä on huono sana, koska esikuvaansa verrattuna esitys on nimenomaan sekavampi, vaikka jykevät Ragovoy-ainekset hallitsevatkin. – PH) Piece Of My Heart Arethan sopimus Columbialla päättyi tunnetusti vuonna ‘66, jolloin Atlantic oli haukkana hänen kimpussaan ja teki kuningatarasemaan johtaneen sopimuksen. Lisäksi hän oli mukana, kun Aretha levytti keväällä ‘69 ”Spirit In The Dark” -albumin. Bernsin kuolema lienee syy siihen ettei Ermalta ilmestynyt Shout-vaiheessa omaa albumia. Hieno esitys, jonka kruunaa taustan kitarointi, kuka lienee soittamassa. Erma siis pestattiin, totta puhuen en oikein ymmärrä miksi, perustuihan firman laajeneminen nimenomaan Chicago-soulin ympärille ja siihen muottiin ei Erma täysin sopinut. Pricen hieman myöhemmin levyttämä ja vuoden ’66 puolella julkaistu single Double L 739 taas sisälsi kappaleen Every Night (jonka lyriikoissa lauletaan ”every night, every day...”), joten voisiko tässä olla syyllinen sekaannukseen. Ehdoksi sopimukselle hän asetti, että hän saa pitää työpaikkansa ja levyttää sen ehdoilla eli käytännössä iltaisin ja öisin
Niin kai se oli, että vain Chi-Lites pystyi tekemään täysipainoisia kokonaisuuksia, kaikilla muilla LP:t sortuivat ennen kaikkea kehnoihin covereihin. kuoli vuonna ‘84 ja Carolyn-sisko keväällä ‘88. Hän kuoli syöpään 7.9.2002, ja suru-uutinen kuitattiin turhan vähällä huomiolla alan lehdissä. Samaa nuhrua kuin koko Erman Brunswick-kausi, joten ei ihme, että hän teki taas oikeat johtopäätökset ja vetäytyi laulu-uralta, tällä kertaa lopullisesti. Ermankin levyllä on muutama huonosti valittu sävelmä ja toisaalta muutama loppuun kulutettu juttu, joihin ei mitään olleellista uutta löytynyt. Vuonna 2003 espanjalainen Vampi Soul toi markkinoille kolmella bonusraidalla täydennetyn Brunswick-pitkäsoiton uusintapainoksen ”Super Soul Sister", minkä lisäksi Englannissa ilmestyi vuonna 2009 Shout!/RPM -merkin kokoelma, joka puolestaan kattoi kaiken Epicille ja Shoutille levytetyn materiaalin, siis myös ”Her Name Is Erma” -albumin kokonaisuudessaan. Tiettyä keräilyarvoa levyllä on, mutta ei muuta, parhaat raidat ovat sitä paitsi olleet saatavilla sekä alkuperäissinkkuna että takavuosien Kent-kokoelmilla. Sellainen ilmestyi myös Ermalta: CD-julkaisut Soul Sister (Brunswick BL-754147) (1) Big Boss Man (2) Don’t Catch The Dog’s Bone (3) Piece Of My Heart (4) Baby What Do You Want Me To Do (5) Open Up Your Soul (6) Abracadabra (7) I’m Just Not Ready For Love (8) Don’t Have The Right To Cry (9) It’s Over (10) Never Let Me Go (11) Each Night I Cry (12) Saving My Love For You (13) Pledging My Love (14) Detour Ahead A: (1) By The Time I Get To Phoenix (2) Change My Thoughts From You (3) Light My Fire (4) You’ve Been Cancelled (5) For Once In My Life (6) Can’t See My Way B: (1) Hold On, I’m Comin’ (2) Saving My Love For You (3) Son Of A Preacher Man (4) Gotta Find Me A Lover (24 Hours A Day) (5) Baby I Love You Perin tyypillinen Brunswick-albumi. Erma halusi levyttää sen ja tekikin siitä demon, jonka hän vei Arethan kuultavaksi. • 5 - 2013 - 26 - Erma levytti urallaan vain kaksi albumia, joista molemmat on julkaistu sittemmin myös CD:nä. Elävistä esiintymisistä tärkein on Arethan kanssa tehty Etelä-Afrikkaan saakka ulottunut kiertue 70-luvun puolivälissä ja tietenkin surulliset kohtaamiset omaisten hautajaisissa, isä C.L. Voihan hyvinkin olla, että Aretha oli itsekin kiinnostunut tuosta hienosta laulusta ja päättänyt jo levyttää sen, mutta Erman sanojen sävy on hieman katkeran oloinen ja siitä saa sen käsityksen, että hänen demonsa oli innoittajana Arethalle. Single 55430 on sikäli humpuukia, että molemmat puolet samoin kuin hyllylle jätetty Higher Higher levytettiin Jackie Wilsonin hittioriginaaleissa käytettyjen taustojen päälle. Esitys on kuten arvata saattaa vähän nuhruisempi kuin 60-luvun alun Epic-versio ja hetkittäin Erma sortuu kiekumiseen, mutta Brunswick-vaiheen ykkösjuttu se silti on. Eräässä haastattelussa Erma kertoo toisesta erityissuosikkisävelmästään, joka oli Bobby Blandin kaihohitti Share Your Love With Me. Alla listaukset muutamasta tunnetuimmasta. (18) I Don’t Want No Mama’s Boy (19) Abracadabra (20) Love Is Blind (21) Never Let Me Go (22) Pledging My Love (23) The Man I Love (24) Saving My Love For You (25) Ev'rytime We Say Goodbye (26) Detour Ahead. Erman ura siis loppui käytännössä vuonna ‘70. Saving My Love For You oli Ermankin mielestä sitä mitä hän halusi (ei kai hän olisi sitä muuten kahteen kertaan levyttänyt), siis perinteistä bluesahtavaa juurisoulia tunkkaisemman chi-tyylin sijaan. Parasta antia ovat singleinä julkaistut raidat, joista niistäkään ei hurjia kehumisia löydy. Elämänsä 30 viimeistä vuotta Erma omisti perheelleen ja Detroitiin perustamalleen poikakodille. Vaikka Erma lauloi hyvin, niin ei tulos tietenkään voinut olla erityisen mielenkiintoinen. Omia levyjä hän ei enää tehnyt eikä vierailuista Arethan tai muiden levyillä löytynyt mainintoja. Brunswick oli varoissaan ja sen huomasi myös siitä, että albumeihinkin oli varaa panostaa. litsi. 90-luvun menestyksen jälkeen oli luonnollista, että erilaisia koosteita ilmestyi. Selkein poikkeus on mielestäni nätti ja vahvasti tulkittu Saving My Love For You, mutta sehän tulikin lainana itseltään Johnny Acelta. Pikkusisko vähätteli ja sai Erman menettämään kiinnostuksensa, mutta kuinka ollakaan, Aretha levytti sävelmän itse ja sai siitä ykköshitin. Piece Of My Heart (Epic 472 413 2) -92 (1) Piece Of My Heart (2) Hello Again (3) Every Time We Say Goodbye (4) What Kind Of Girl (5) Don’t Blame Me (6) Detour Ahead (7) Time After Time (8) It’s Over (9) Never Let Me Go (10) Each Night I Cry (11) Saving My Love For You (12) Pledging My Love (13) The Man I Love (14) Abracadabra (15) Love Is Blind Golden Classics (Collectables COL-CD-5453) -93 Super Soul Sister (Vampi Soul VAMPI LP/CD 029) -03 (1) By The Time I Get To Phoenix (2) Change My Thoughts From You (3) Light My Fire (4) You’ve Been Cancelled (5) For Once In My Life (6) Can’t See My Way (7) Higher & Higher (8) Hold On, I’m Comin’ (9) Saving My Love For You (10) Son Of A Preacher Man (11) Gotta Find Me A Lover (24 Hours A Day) (12) Baby I Love You (13) Whispers (Gettin’ Louder) (14) (I Get The) Sweetest Feelin’ Piece Of Her Heart: The Epic And Shout Years (Shout! SHOUT 50) -09 (1) Big Boss Man (2) Don’t Catch The Dog’s Bone (3) Piece Of My Heart (4) Baby, What You Want Me To Do (5) Open Up Your Soul (6) I’m Just Not Ready For Love (7) Don’t Have The Right To Cry (8) What Kind Of Girl (Do You Think I Am?) (9) Don’t Blame Me (10) Hello Again (11) It’s Over (12) Time After Time (13) Each Night I Cry (14) Dear Momma (15) Never Again (16) Don’t Wait Too Long (17) Have You Ever Had The Blues
- 27 - 5 - 2013 •
Kun armeija-aika loppui 1946, vanha soittokaveri kertoi menevänsä Los Angelesin musiikkikonservatorioon, koska veteraaneille maksettiin opiskeluajalta hyvä rahakorvaus. piireissä ehkä siksi, ettei hän tullut esiintyneeksi New Yorkissa eikä edes Chicagossa. Sen jälkeen Chuckin bändi sai nimen the Mellotones. JUHA JAAKOLA Indianasta Los Angelesiin 1924–1951 Charles Williams Higgins, meille kaikille Chuck, syntyi 1924 Indianan Garyssa saarnaajaperheeseen. Combolle ensilevytykset 1952–1953 Bändi harjoitteli liiton tiloissa, jossa he tapasivat Jake Porterin, uunituoreen Combo-levymerkin • 5 - 2013 perustajan. Fredin baritoninsoittotaidot olivat niin hintelät, että hän ei soittanut levytyksissä lainkaan, vaan baritonistemmat dubattiin tarvittaessa joukkoon Chuckin soittamina. Neljästä kappaleesta Pachuko Hop oli ainoa instrumentaali ja korosti siksi tenorifonin ohutta ja vapisevaa ääntä, joka kuulosti melkein altolta. Heikolla tekniikalla soittava paikallisen latinoväestön suosikki oli hankkinut kovan teoreettisen perustan musiikilleen, ja puutteista huolimatta tunnelma oli korkealla. Sitä varten bändi osti matkan varrella Pelastusarmeijan kirpputoreilta valkoisia paitoja, dollarilla kymmenen. Porter järjesti kiireesti uuden levytyspäivän helmikuun alkuun 1952, jossa saatiin nauhalle kaksi kappaletta, nopeahko instru Iron Pipe ja hitaahko blues Cotton Picker (Combo 14). Kymmenkunta kappaletta sisälsi hitaita blueseja, trendin vaatimia lattareita ja r&b:tä. Chuck soitti siinä trumpettia, tenorisaksofonia ja kitaraa, kaikkia vuorotellen. Jonas Bernholm otti hänen musiikkiaan Saxophonograph-levysarjaansa, joten Chuck saa osansa tässäkin sarjassa ja aivan aiheesta. Hän kiinnostui bändin soittamasta kappaleesta Pachuko Hop ja halusi levyttää sen. Opiskeluaikana kaverukset soittivat Club Alabamin aulassa kvintettinä. Makoisalta kuulosti Boyle Heights, jossa rumpali ja tenorifoni kuvioivat sujuvasti. Hän oli armeijan ilmavoimissa sodan aikana ja soitti sielläkin bändissä trumpettia. - 28 - JON MS, LEROY ULINE ADA PA S, IN G IG CHUCK H Talosta taloon 1953–1956 Joe Houstonin tapaan Chuck ei sitoutunut mihinkään levyfirmaan vaan teki äänityksen sille, joka halusi siitä maksaa. Muissa lauluosuus oli pääosassa: nopeahkon Motor Head Babyn lauloi vetävästi John Watson ja samanlaisen Love Me Babyn sekä hitaan bluesin Ain’t Gonna Leave You Baby Chuckin veli Fred Higgins. Bluesin lauloi Fred Higgins, joka käytti taiteilijanimiä Geechie Howard ja Daddy Cleanhead. Homma järjestyi, ja Chuckin työllisyys oli taas turvattu, vaikka ensi-iltayleisö naureskelikin saksofonistin taidoille. Seuraavat Combo-äänitteet tehtiin vuoden 1952 aikana, kun John Watson kuului vielä joukkueeseen ennen soolouraansa Johnny ”Guitar” Watsonina. Tällä systeemillä Mellotones kävi kesällä 1953 Aladdinin studiossa. Tärkeintä ei ollut levyttäminen vaan esiintymisten markkinoiminen. Isä soitti pasuunaa, joten poikakin sai trumpetin soittimekseen. Klubin omistaja halusi kuitenkin säästää kuluja ja ilmoitti palkkaavansa jatkoajalle vain trion: saksofoni, piano ja rummut. Äänitys tapahtui Porterin talossa vuodenvaihteessa 1951/1952. Combon heikot jakelukanavat tyssäsivät kuitenkin levikin länsirannikon ulkopuolelle. Siitä tuli silti Chuck Higginsin tunnetuin ja myydyin levytys. Pachuko Hop ja Motor Head Baby prässättiin ensin levyksi (Combo 12), ja se myi paikallisesti erittäin hyvin, koska Porter tyrkytti kiekkoa tiskijukille. Häntä ei ole juuri arvostettu ns. Bändillä oli maksettuna fanina toistasataakiloinen tytteli, joka kesken shown ryntäsi lavalle ja repi paidan Chuckin päältä. Hän oli konservatoriossa vuoteen 1951. Tenori uikutti edelleen mutta kykeni kunnon kuviointeihin; bluesissa tenoria ei kuulu juuri ollenkaan. Loput kaksi tulivat heti seuraavalle Combolle (Combo 13). CHUCK HIGGINS Kalifornian komeetta – R&B-tenoristit, osa 13 L änsirannikon tenoristiesittelyt päättävä Chuck Higgins oli erikoinen tapaus. Chuck päätti tehdä saman tempun. Yksi levy (Combo 38) merkittiin Johnny Watsonin nimiin. Muut neljä sinkkua (Combo 17, 25, 30, 48) olivat Chuckin ja Mellotonesin nimissä ja ilmestyivät 1952–1953. Vanhempi veli Fred soitti baritonisaksofonia ja lauloi, nuori John Watson oli pianossa ja myös lauloi, ja lopun rytmiryhmän muodostivat Eli Toney (basso) ja Joe Ursery (rummut). Chuck meni välittömästi saksofonia soittavan ystävänsä luo ja pyysi tätä opettamaan hänelle saksofoninsoiton kahdessa viikossa. Perhe muutti 1940 Los Angelesiin, jossa Chuck kävi yläkoulunsa
The Rooster oli niistä tiukinta menoa, kun Chuck nosti tenorinsa falsettiin. Viimeinen Kubeon sai jazzvaikutteita, ja bändin baritonisti Kenny Batts pääsi paljon esille. Siinä oli nyt komea baritonifonitausta. Duck Walk oli enemmän kitaristin (Chuck itse?) heiniä, ja tenorifoni pysyi taustalla. Tässä mielessä erittäin suuri merkitys oli John Dolphinin läpi vuorokauden auki olevalla levykaupalla, jonka kulmahuoneesta lähetettiin omaa radio-ohjelmaa, ja siinä soitettiin ja kehuttiin luonnollisesti Dolphinin levymerkkien tuotteita. Tämä oli se biisi, jonka Chuck teki Dootonelle Oh Yeah -nimellä uusiksi. Kun rock and roll valtasi markkinat, muut levyfirmat eivät enää edes tyrkyttäneet studioaikojaan, joten Combo jäi jäljelle. Levy (Combo / Co Co 174) on niin harvinainen, etten ole kuullut sitä enkä nähnyt edes kuvaa. Rock And Roll sai B-puolekseen vanhan Song Of Loven, nyt nimellä Beautiful Love (Money 214). Levyt (Dootone 361, 370, 376, 387 ja 396) tulivat markkinoille vuoden sisällä, ja kappaleista koottiin myös hyvin myynyt EP. Combo 108:sta tuli suoraan Caddy 108. Vuonna 1953 äänitetyt That Dubonnet Wine ja Song Of Love jäivät kuitenkin hyllylle, kunnes Dolphin myi Recorded In Hollywood -levymerkkinsä ja uusi omistaja julkaisi kappaleet ehkä jo 1954 (RIH 399). John Dolphin kuitenkin ammuttiin vuonna 1958, ja aika muuttui ympärillä muutenkin. Vuoden 1957 aikana Chuckin bändi purkitti Combolle neljä kappaletta, joista tehtiin kaksi singleä. Vuosikymmenen vaihtuessa ja twist-kuumeen alkaessa Chuck Higginsin bändi levytti Combolle joko yhdessä tai useammassa sessiossa kuusi kappaletta, joista syntyi kolme sinkkua. Viimeinen setti (Combo 176) tuotti kappaleet Jerky Junction ja Too Smart, jossa Chuck lauloi pirtsakan naislaulajan Paulinen kanssa dueton. Tenorisoolo sopi vielä hädin tuskin laulun väliosan täytteeksi (ellei sopivaa kitaristia löytynyt), 5 - 2013 •. Seuraava setti sisälsi kappaleet Pancho Villa ja Squiggley Wiggley (nimestä on teksteissä kolme eri kirjoitusasua). Vuonna 1956 Chuckin bändi oli jälleen Dolphinin studiossa, jossa syntyneistä kuudesta kappaleesta ainoastaan Rock And Roll kelpasi levylle. Seuraavan session Flip Top Boxiin Chuck puhalsi kiihkeän soolo-osuuden, kuten myös Johnny Flamingon scat-laulamaan Blacksmith Bluesiin. Bändi osallistui samalla Gene Forrestin sessioon säestäjänä (Aladdin 3224). Alanvaihdos 1961–1973 Kuten sanottu, levyttäminen ei ollut Chuck Higginsille päätarkoitus vaan levyt toimivat liveesiintymisten mainoksina. Combo kokosi 1960 myös LP:n vanhoista äänityksistä (Combo LP-300). Dolphinin seuraava levymerkki oli Lucky, jolle Higginsin Mellotones purkitti vuoden 1954 puolella kappaleet Candied Yam ja Greasy Pig, joka oli vanha Pachuko Hop uudessa asussa. Levyt (Specialty 532, 539 ja 541) tulivat ulos 1954–1955. Combolla taas 1957–1960 Chuckin bändi oli koko ajan Combolle uskollinen ilman sopimustakin. Eikä Combokaan jäänyt ilman levytyksiä, sillä ensimmäiset purkitettiin 1954 ja seuraavana vuonna neljä lisää. Fred Higgins alias Daddy Cleanhead lauloi Papa Charlien, ja foni oli kokonaan taustalla. John Dolphin tarjosi myös auliisti studiotilojaan Chuckin bändille. Ainakin kymmenen kappaletta äänitettiin 1955–1956, sillä materiaalista tuli viisi sinkkua. Kaikki Combot tulivat markkinoille 1960. Single (Lucky 005) tuli markkinoille jo samana vuonna. Sitten ollaan jo vähän arvailujen varassa. Loput tuotokset ilmestyivät aikanaan cd-levyllä. Hidas Song oli saanut herkän jatsahtavan fonisoolon; lauluosuudet veti todennäköisesti Carl ”Johnny” Green. Kaikki oli stailattu rock-henkeen ja fonit honkkasivat jälkimmäisissä mallikkaasti. Tiukinta tavaraa olivat Wetback Hop, Eye Ballin’, Gambling Woman ja varsinkin Oh Yeah. Sangen tyylikästä jälkeä tuli kappaleeseen Something’s Going On In My Room, ja One More Timen tenorisoolokin kipunoi hyvin. Bändiä vahvisti ajoittain pasuuna, ja baritonia soitti Jason Hogains. 1960-luvulle tultaessa vanhat r&b-tähdet olivat auttamatta pois muodista. Lauluyhtyeet olivat syöneet sen tilan, joka honkkareilla oli aikaisemmin ollut. Long Long Time oli ainoa hitaampi blues, jonka pianisti Frank Dunn lauloi. 1954 bändi kävi myös Specialtyn studiolla antamassa parastaan kolmessa sessiossa, joiden 12 kappaleesta syntyi kolme singleä ja loputkin tulivat ulos cd-kaudella. Singlen (Aladdin 3215) B-puolen Chuck-A-Buckissa Chuck soitti pelkästään baritonia, kuten senkin jälkeen aika useissa levytyksissä. Se tuli Caddy 105:n B-puoleksi, kun A-puolella oli Johnny Flamingon laulama nätti So Long Chuckin bändin rytmiryhmän säestyksellä. Levyt (Combo 140 ja 144) tulivat myyntiin 1958. Toinen single (Aladdin 3283) oli vaatimattomampi. Sen Chuck oli purkittanut jo Dolphinin Money-merkille, mutta sopuisana miehenä hän lupasi tehdä saman uudelleen myös Dootonelle. Varsinainen twist-sessio tuotti tietysti Pachuko Hop Twistin ja Baby Shoesin (Combo 170), joista jälkimmäisessä loistavat kitara ja honkkaava tenorifoni. Dootone-levymerkin kanssa Chuck teki jonkinasteisen sopimuksen, koska se uutisoitiin Billboardissa 9.4.1955. Blue Sax oli jälleen Pachuko Hop -inkarnaatio selvästi tukevammalla tenorifonisoundilla. Bändi osallistui myös The Holidays -yhtyeen sessioon. Kappaleeseen Roller Coaster dubattiin kaiken peittävää vuoristoradan meteliä niin, että musiikki jäi kakkoseksi. Muita pikkumerkkien äänityksiä olivat vuonna 1955 Rock ja Chop Chop (taas Pachuko Hop -muunnelma) R And B -merkille (R And B 1314) sekä Shotgun Wedding ja Groove Kicks-merkille (Kicks 6). Samana vuonna bändi pyöräytti pienelle Loma- - 29 - merkille nätit kappaleet Double Dip ja Betwixt And Between (Loma 706). Yhtä mamboa lukuun ottamatta kappaleet olivat laulettuja, ja ne esitti Fred Higgins, taiteilijanimellä Daddy Cleanhead. Fred Higgins ei ollut enää mukana laulamassa vaan lauluosuudet hoitivat pianisti Frank Dunn ja Chuck itse. 1958 PALI NIMEL M NES SEKÄ RU äänittämässä neljä kappaletta, joista Yak-A-Dack oli mainio boogie, ja Chuck teki nyt tyylikkään soolon. 9 –5 TÄ BO... Mainittakoon välissä, että Dick Huggin Caddymerkki liisasi vanhoja Combo-äänitteitä vuodelta 1955 ja muokkasi niistä kaksi singleä. Levyt prässättiin 1957. Singlet (Combo 67 ja 108) ilmestyivät 1954 ja 1955
Ace on koonnut cd:ille Combo-äänitteitä (”Blows His Wig!”, Ace CDCHD 1102), Dootone-kappaleita (”Rock’n’Rhythm And Blues”, Ace CDCHD 839) sekä Dolphin- ja Specialty-tavaraa (”Pachuko Hop”, Ace CDCHD 394). Siispä minun täytyy tehdä kuvaus Chuck Higginsin musiikista. Lähteinä mm. Spotifysta ja YouTubesta löytyy Chuckin musiikkia yllättävän heikosti. Chuck oli paikallinen Kalifornian ja lähiympäristön kyky eikä haikaillut itärannikon hunajaisille soittopaikoille. Muita hän ei liene edes kuunnellut. käytössä suhteellisen vähän. Siksi kansallisia hittejä ei tullut yhtäkään. Paras Pachuko Hop -versio oli Blue Sax (1954), legendaarinen oli Motor Head Baby (1952), hyvä oli Yak-A-Dack (1954), samoin Good Luck (1956), tiukka Oh Yeah! (1956) ja letkeä Too Smart (1975?). Omalla alueellaan ja nimenomaan latinotaustaisen väen parissa hän oli kuitenkin kova luu. BM-1303) on erinomainen läpileikkaus harvinaisuuksista ja sisältää Jim Dawsonin upean kansitekstin. Sooloissa oli järkeä ja makua saman ajan LA-tyyliä enemmän. Levytyksiä Chuckin älpeet ovat hankalia metsästettäviä ja osa singleistä mahdottomia löytää. Joe Houstonilla. Viimeinen on myös Specialtyn numerolla SPCD-2175-2. Chuck oli onnettoman heikosta foninäänestä huolimatta täysiverinen r&b-muusikko, jonka sävellykset ja soolot olivat ammattitaidolla tehtyjä eivätkä pelkkää kansankosiskelua. Saxophonograph-sarjan LP ”Yak A Dak” (Sax. Chuckista ei ole biografiakuvausta New Grove Dictionary of Jazzissa. Jan Evensmon soolografia History of Jazz Tenor Saxophone käy läpi kolme Dootone-kappaletta vuosilta 1955–1956 eikä sano niistä mitään tolkullista. Chuckin tärkeimmän kauden levytykset on luetteloitu kokonaan Blues Discographyssa, mutta Tom Lordin Jazz Discography ei ole niitä huolinut. Dawson Jim: Nervous Man Nervous, Big Nickel 1994 Dawson Jim: Saxophonograph BM-1303 kansiteksti Edellä lueteltujen cd:iden vihot Fancourt Les+: The Blues Discography 1943– 1970, Eyeball 2007 Hoppula Pete: Chuck Higgins -discography, http://koti.mbnet.fi/wdd/chuckhiggins.htm - 31 - 5 - 2013 •. Kappalevalikoima oli vaihteleva ja aivan toista luokkaa kuin esim
Bobby innostui saamastaan mahdollisuudesta, mutta muut pojat eivät; he olivat sitä mieltä, että ei siitä kumminkaan mitään tule. Bobby lähti ties mistä syystä ja on epäselvää oliko hän mukana yhtyeen kolmannella singlellä Bay Tone 101 You Don’t Understand Baby I Love You So • 5 - 2013 Levy on ilmeisesti julkaistu vasta vuonna ’58 sen jälkeen, kun Bobbyn menestyksekäs sooloura oli jo alkanut. Nauha jäi DJ:n laatikkoon ja sinne se ehkä olisi hukkunut. A-puoli on kaiken järjen mukaan sama balladi, jonka Bobby levytti uudelleen pari vuotta myöhemmin. Itse olen kohta viisikymmentä vuotta ihmetellyt, miten tuo onneton nylkytys pystyi nousemaan jenkkien top teniin muuten upeana hittisyksynä ’64. Onni oli sikäli myötä, että paikallinen musiikkivaikuttaja Dootsie Williams sattui kuulolle ja kun hänen Dootone-merkillään meni lähinnä Penguins-yhtyeen jättihitin Earth Angel ansiosta lujaa niin hän päästi Romancersitkin levyttämään, tuloksena kaksi singleä. ja hitin veroinen tanssiinkutsu K uten tiedämme, löytyy levykoosteiden teksteistä toisinaan mitä kummallisimpia sammakoita. Valtakunnallisia listasijoituksia ei tavoitettu, mutta tunnetusti länsirannikon musiikkielämä oli jotenkin sisäänlämpiävää, joten paikallinen suosio oli taattu. Bobbyn Vocaleers ei päässyt levyttämään, tai oikeastaan pääsi, mutta siinä välissä tapahtui asioita, jotka johtivat suureen läpimurtoon. Romancers esiintyi koulujuhlissa ja joskus paikallisissa klubeissa. Toisaalta tajusin, että ollaan Bobby Freemanista mitä mieltä hyvänsä, hänen aktiivinen levytysuransa kesti lähes kaksi vuosikymmentä, mukana muutama kova hitti ja mikä tärkeintä, albumiraitojen ja muun täytteen joukosta löytyy upeitakin suorituksia. Toinen niistä oli Do You Wanna Dance. Ei Bobby sellaista välttämättä käynytkään; jos kävi niin ei sieltä mitään hänen lauluunsa tarttunut. Tähän esittelyyn innostuin ensinnäkin siksi, että lopultakin pääsin kuuntelemaan edellä mollaamani hittiä kunnon äänitteenä vanhan nuhruisen keinostereon sijaan – ja kas kummaa, ei se niin huonolta kuulostanutkaan. DJ kiinnostui siitä niin, että päätti tehdä saman tien demon, jossa taustasoiton virkaa hoiti Bobbyn itsensä soittama piano ja naapurin pojan epätahtiin läpsyttelemä irrationaalinen bongorumpu. Romancers kaatui siihen, että pojista joku joutui sotapalvelukseen. Dootone 38I I Still Remember House Cat 404 This Is Goodbye Jump And Hop Do You Want To Dance... Bobby Freeman ei todellakaan ollut soulin suurmies, hänhän perusti maineensa tanssihitteihin, jotka olivat 50-luvulla mustan rock & rollin ja popin sekoitusta ja 60-luvulla – sanotaan nyt sitten vaikka soulia, ulottuihan tuhannen tanssin maan idea sinnekin. Kaiken lisäksi kyseessä on levykansien mukaan hänen oma sävellyksensä, joten tekstiläpysköjen tieto siitä ettei hän ollut mukana Bay Tonella on vähintään epäselvä. Bobbyn osuudesta yhtyeessä on toisaalta sellainen versio, että hän oli porukan perustaja, johtaja ja solisti, joissakin lähteissä hänet mainitaan ”vain” kakkostenorina. Joskus puhtaan tiedon puutteen takia, joskus taas epätoivosta, kun kehua pitäisi eikä mitään kehuttavaa ole. Tavallinenkaan koulu ei maittanut, sillä muistelojen mukaan hän jätti 14-vuotiaana high schoolin perustaakseen kavereidensa kanssa lauluyhtyeen, joka totteli nimeä The Romancers. Hyviä kaihoisia, soundeiltaan ohuita balladeja ovat molemmat a-puolet, mutta eivät erityisen persoonallisia. BOBBY FREEMAN ... Yksi viime aikoina silmiini osuneista kyseenalaisuuksista on ollut Tony Rouchen Bobby Freemanin C’mon And S-W-I-M -hittiä koskeva väite, jonka mukaan levy on soulin harrastajien hellimä klassikko. Noissa yhteyksissä yhtyettä sattui kuulemaan paikallinen radiotiskijukka, joka shown jälkeen kävi esittäytymässä ja pyysi poikia neuvotteluun toimistoonsa, joka oli samalla hänen työpaikkansa takahuone. - 32 - Bobby esiintyi Vocaleersien kanssa suurin piirtein samoissa kuvioissa kuin aikaisemmin Romancersien solistina. Perheestä ja nuoruudesta ei ole erityistietoja, ei edes gospelkoulun osalta. PEKKA TALVENMÄKI Uran alku Bobby Freeman syntyi San Fransiscossa 13.6.1940. Bobby lähti sovittuun tapaamiseen yksin, tosin joku naapurin poika oli oppaana ja henkisenä tukena. Näitä kuunneltiin Juhani Ritvasen kanssa takavuosina ja ihmeteltiin, voiko solisti todella olla Bobby, mutta ei siitä sen kummempaa selvää saatu, koska vertailukohtina olivat ne myöhemmät räväkämmät tanssilevyt. Aika varmana pidetään, että Bobby Freeman lauloi a-puolet, jotka olivat balladeja. Romancersista erottuaan Bobby kokosi uuden yhtyeen, vuosi oli ’57 ja porukan nimi The Vocaleers, jota ei missään nimessä saa sekoittaa itärannikolla vaikuttaneeseen kuuluisampaan kaimaansa. Muut jäsenet olivat Alvin Martin (tuoreen Soul Discographyn mukaan sukunimi oli Thomas ja hän oli pääasiallinen solisti), Woodroe Black, Tyrone Fench ja James Selbourne. Tiskijukka kyseli niitä näitä ja tivasi sitten olisiko Bobbylla mitään omia juttuja, johon Bobby päätyi laulamaan pätkän parista Vocaleersien kanssa harjoittelemastaan laulusta
Asemalla hän päätyi mainitun DJ:n juttusille ja kysyessään tältä olisiko mitään uutta ja nuorekasta tiedossa hän joutui kuuntelemaan Do You Wanna Dance -raakileen. Mainittakoon vielä monesti ihmetelty yksityiskohta eli Josie-singlellä lukee Do You Want To Dance, mutta kaikissa muissa versioissa ”wanna”. Jo Romancers-sinkkujen paremmat puolet olivat herkkiä balladeja ja Josielle niitä tehtiin tukku lisää. ...ja pakolliset jatkot Do You Want To Dance oli suuri tapaus. Teksteissä hehkutetaan sitä faktaa, että Bobbyn esitys oli ensimmäinen listoille päässyt - 33 - 5 - 2013 •. Oma suosikkini Josie-vaiheen nopeista on Mary Ann Thomas, joka on pikkunätti nopea teini-iskelmä ilman tanssipointtia. 70-luvulla tärppäsi vielä kerran, kun diskopehmoilija Barry Blue pääsi sijalle 7. Kakkossinglen Betty Lou... Single julkaistiin Josie-alamerkillä maaliskuussa ’58 ja siitä tuli valtaisa menestys, yksi nuorisomusiikin kulmakivistä niin kuin jossakin ylistyskirjoituksessa mainittiin. ’65.) On selvää, että iso tanssihitti painoi jatkossa. Mess Around on nimensä mukaan yksi tuhansista tansseista ja hukkui kaltaistensa massaan. Suuri hitti sävelmästä tuli vasta Cliff Richardin versiona (korkein sijoitus 2. Muutama ihan kelvollinen listasijoitus osui kohdalle, mutta ensihitin tasolle ei enää päästy. Siellä nuorikko lähti ostoksille, jolloin Palitz päätti käväistä naapurissa toimineella radioasemalla haistelemassa ilmapiiriä. Mieltymys romanttisiin sävelmiin oli peräisin lapsuudesta. Klassikkoasemasta kertoo, että sävelmä on esiintynyt peräti kuutena eri versiona jenkkien listoilla, Bobbyn originaalin top ten -hitin jälkeen sitä kokeilivat Del Shannon (korkein sijoitus 43.), Beach Boys (12.), Mama’s & Papa’s (76.), Bette Midler (17.) ja The Ramones (86.). Sen jälkeen Bobby levytti runsaan kahden vuoden ajan Josielle. Entäs sitten ne balladit. ellei onnellinen sattuma olisi taas tullut avuksi. Mutta originaalissa on sitä jotakin. Tässä kesällä ’60 päättyneen yrittämisen singlet, sijoitukset vanhaan tapaan muodossa (r&b/pop): Josie 835 Do You Want To Dance (2./5.) Big Fat Woman 841 Betty Lou Got A New Pair Of Shoes (20./37.) Starlight 844 Need Your Love (29./54.) Shame On You Miss Johnson 855 When You’re Smiling A Love To Last A Lifetime 863 Mary Ann Thomas (-/90.) Love Me 867 My Guardian Angel Where Did My Baby Go 872 Ebb Tide (-/93.) Sinbad 879 First Day Of Spring I Need Someone 886 Miss You So Baby What Would You Do 887 The Mess Around (-/89.) So Much To Do 889 She Said She Wants To Dance Put You Down 896 Little Girl Don’t You Understand Love Me 928 The Mess Around Little Girl Don’t You Understand (Huom: Josie 887 ja 889 julkaistu v. ’62 ja Josie 928 v. Jälkensä Betty Lou... Itse ainakin olen sitä mieltä, että poikavuosieni suursuosikin Del Shannonin suoritus on yksi hänen huonoimmista listalevyistään, enkä totta vie paljon perusta myöskään Rantapoikien tai Mammojen ja Pappojen versioista. Eri asia on, oliko noilla covereilla suurtakaan arvoa. Tulos oli, että hän osti demon oikeudet, vei nauhan Jubileelle ja teki Bobbyn kanssa sopimuksen. Kahdesta listaballadista Ebb Tide on kiinnostavampi. ’61, Josie 896 v. Poimittakoon erikoisuutena (?) She Said She Wants To Dance, joka on vain alkuperäistaustan päälle laulettu uudelleen sanoitettu Do You Want To Dance, ei erityisen näppärää. Kova suoritus, tosin ei kuusi versiota ihan kärkitulos ole, mutta lähellä sitä, kylmiltään muistan vain kaksi varmaa tapausta (Unchained Melody ja Stand By Me), joista pophittiversioita olisi ollut enemmän. New Yorkissa toimineen Jubilee-firman pomoihin kuulunut Mortimer Palitz oli avioitunut ja päätynyt häämatkalle San Fransiscoon. oli ihan vauhdikas ja tunnelmaltaan rento tanssi-rock, kiva levy, kaikin puolin hiotumpi ja jämptimpi kuin Do You Want To Dance, mutta hyvistä jutuista huolimatta on pakko todeta, että esikuvan ainutkertainen raakiletunnelma puuttui. vuonna ’62), johon perustuu osittain kappaleen tunnettavuus Suomessa asti. Bobbyn originaali huomattiin Englannissakin, mutta listoille se ei päässyt. Selitys on Bobbyn mukaan se, että ”wanna” on oikea muoto, Josiella vain jostakin syystä nimi kirjoitettiin väärin. Seuraavien vuosien Josie-hitit olivat kahta poikkeusta lukuun ottamatta joko puhtaita tanssilevyjä tai mustan rock & rollin tapaisia. kuitenkin jätti sikäli, että sitä käytettiin vuosia myöhemmin sekä erään kenkätehtaan markkinalevynä että jonkun halpisfilmin taustamusiikkina. Parasta on, että ”naapurin pojan” holtiton alkurummutus jätettiin singlelle sellaisenaan. Se jokin on alkuperäisen demon alkukantaisuus ja rentous, jota ei saatu peitetyksi, vaikka New Yorkissa taustaa täydennettiin. Niitä Bobby levytti paljon ja on pakko todeta, että hän teki ne yllättävän hyvin. Pehmolaulaja Johnny Mathis asui nimittäin naapurissa ja vaikkei hän mikään ehdoton esikuva ollutkaan niin tietenkin Bobby seurasi tähden tekemisiä ja imi siitä jotakin oppia. Freeman ei ollut suuri taituri, tulkinta oli jotenkin väritöntä ja tasapaksua, mutta hänellä oli hyvä tuntuma esittämäänsä materiaaliin, hän ei sortunut ylimääräiseen kiemurointiin vaan teki siistejä, tunnelmaltaan tasapainoisia versioita
Bobby oli kaiken aikaa varsin suosittu lavaesiintyjä ja haastoi välillä itsensä Chubby Checkerin itärannikon ykköstanssittajana. King-LP unohtui harvinaisuudeksi. King palasi asiaan vasta neljä vuotta myöhemmin, kun Swim oli tuonut Bobbyn takaisin pinnalle. ovat mainitusta ensimmäisestä King-sessiosta. Oli siis aika etsiä markkinoita muualta. Mitään uutta hyvää en enää keksi siihen mitä edellä totesin. Bobby on muistellut, että vaikka b-puoli ei valtakunnallisille listoille yltänyt niin paikallisesti se oli kova menestys ja viipyi mm. Yllättävä positiivinen yllätys on koko albumi, olisi sille varmaan paikka 60-luvun alussa löytynyt. Asiaan palattiin vuonna 2009, jolloin Ace julkaisi kaikki 18 King-raitaa CD:llä... Mainitun kaksikon ansiosta ilmestyi vuonna ’63 myös yksi single: Parkway 875 She’s A Hippy Whip It Up Baby 5 - 2013 •. Tulos oli siis laadukasta, mutta kuinka ollakaan, Shimmy Shimmy ei saanut jatkoa singlepuolella ollenkaan. Olisiko Kingillä voitu ajatella peräti hänen haastamistaan. Ainakin se poiki hyviä levyjä. Yhteensä Bobby levytti tuossa vaiheessa 18 raitaa, joista singleinä julkaistiin vain kaksi: King 5373 (I Do The) Shimmy Shimmy (-/37.) You Don’t Understand Me Shimmy oli mielestäni yksi 60-luvun alun riehakkaimmista tansseista. Taustalla soitti Kingin ammattitaitoinen studioryhmä ja erikoisuutena muistellaan, että itse Charles Brown oli pianistina joillakin raidoilla. On tietenkin mahdollista, että King pelkäsi jonkinlaista prosessia Josien taholta, mutta vahvistusta tälle oletukselle en löytänyt. Hieno, mielenkiintoinen ja uusia näkökulmia avaava CD. Chick-A- Dee ja There’s Gonna... Give My Heart A Break (Ace CDCHD 1232) (1) Please Stay By Me (2) Good Good Lovin’ (3) What Can I Do (4)Shimmy Shimmy (5) Come To Me (6) There’s Gonna Be A Change (7) You Don’t Understand Me (8) Please Please Please (9) Be My Little Chick-A-Dee (10) Turn Around (11) Please Give My Heart A Break (12) Fever (13) Miss You So (14) Baby Baby Baby (15) Bony Moronie (16) Love Struck (17) Somebody Somewhere (18) Goodnight Sweetheart - 35 - Koosteen täkynä on muutama Kingiltä alun perin kokonaan julkaisematta jäänyt raita, joista levyn avaajaksi on tyrkätty nätti mutta jähmeähkö rakkauslaulu Please Stay By Me. Oli miten oli, ensimmäisen session (niin kuin myöhempienkin) tekeminen oli täysipainoista. Listataan lisäksi saman tien vuonna ’65 julkaistu albumi: King 5953 Fever What Can I Do 5962 Be My Little Chick-A-Dee Somebody Somewhere 5975 There’s Gonna Be A Change Come To Me The Lovable Side Of Bobby Freeman (King LP 930) A: (1) Shimmy Shimmy (2) There’s Gonna Be A Change (3) Be My Little Chick-A-Dee (4) Please Give My Heart A Break (5) You Don’t Understand Me (6) Please Please Please B: (1) Good Good Lovin’ (2) What Can I Do (3) Come To Me (4) Fever (5) Love Struck (6) Somebody Somewhere Huomion kiinnittää covereiden suuri määrä. Singlehittiä toivottiin popahtavasta There’s Gonna Be A Change -rallista, jonka tilalle Shimmy Shimmy nostettiin pienen tiskijukkakierroksen innoittamina. Enemmän yllättää kaksi Donnie Elbertiltä otettua sävelmää (A4, B5), jotka molemmat Bobby lauloi arkisen tyylikkäästi, mutta Elbertin originaalit, varsinkin What Can I Do, ovat tunnetusti niin kovia levyjä ettei Bobbylla ollut mitään mahdollisuutta yltää samalle tasolle. Silloin julkaistiin jälkijunassa kolme singleä. Etenkin jälkimmäinen on mitä mainioin rytmikäs vauhtipala, jonka jättämistä hyllylle voi vain ihmetellä. Myös singlen b-puoli on erinomainen, kyseessä on balladi, mahdollisesti uudelleenlämmitys jo 50-luvulla levytetystä You Don’t Understandistä. valmis sopimus Mercuryn kanssa, homma kariutui viime hetkessä Walt Sommersin välistävetoon. C`mon And Swim Vuonna ’63 Bobbylle ja hänen taustamiehilleen oli tullut selväksi, että Kingillä ei aiottu julkaista tehtyjä levyjä eikä muutenkaan tukea Bobbyn uraa. Sama koskee tietenkin myös Feveriä ja Jaskan juttuja, kaikista Bobby teki hyvät täyteraidat ja kirkasti tanssihittien muokkaamaa imagoaan, mutta ei muuta. Tuttuja mainioita Shimmy-levyjä olivat myös Olympicsien Shimmy Like Kate ja Orlonsien vuonna ’64 hitiksi noussut cover, josta ikuisena Orlons-faninakin joudun toteamaan, ettei se pärjää alkuunkaan Bobby Freemanin originaalille. Fever ja James Brown -lainat A4 ja B4 tulivat talon sisältä. Hänen tuttavapiiriinsä kuului myös Philadelphiassa toiminut tiskijukkapari Tom Donahue – Bob Mitchell, jonka ohjelmissa hän oli vakiovieras. Shimmy Shimmy oli kesäkuussa ’60 pidetyn ensimmäisen King-session kannalta vain täytepala. Sisältö ja varsinkin jälkeenpäin keksitty typerähkö nimi tuovat mieleen, että Brook Benton oli 60-alun mustien viihdyttäjien ykkösnimi. Kesällä ’60 merkki oli kuitenkin jo vaihtunut, ei Cameoon eikä Mercuryyn vaan Kingiin, tuloksena viisi sessiota vajaan vuoden sisällä. pari viikkoa philadelpialaisen radioaseman ykkösenä. Bobbyn hitti oli vauhdikas ja hyväntuulinen ja pursui sopivasti nostalgiaa viitatessaan Betty Loun kenkiin, joilla Shimmy sujui sutjakkaasti
Bobby joutui Autumnilla samalla lailla taustamiesten pyöritettäväksi kuin aikaisemmin muilla merkeillä. Länteen päästyään Donahue ja Mitchell pystyttivät radiotoimintaan keskittyneen Tempo-nimisen firman, jonka esikuva heillä oli ollut jo Philadelphiassa. Kun shown jälkeen juttua pohdittiin, Sly väitti, että Bobby oli tehnyt tanssiessaan uintiliikkeitä. Hän tartutti San Fransiscon klubiväkeen swim-kuumeen, joka levisi TV-ohjelmien välityksellä ensin koko länsirannikolle - 36 - ja uintikelien lämmetessä ympäri valtakuntaa. Paeta on sikäli osuva sana, että tiskijukkaparia uhkasi noille ajoille tyypillinen payolaoikeudenkäynti. Viimeisessä encoressa Bobby ei keksinyt enää mitään järkevää, jolloin taustalla soittanut Sly Stone yhtyeineen alkoi improvisoida jykevää funkya ja Bobby lähti liikehtimään musiikin tahdissa saaden yleisön villiksi. Hän oli alallaan suosittu ja näytti korjaavan koko swim-potin, jolloin Donahue ja Mitchell päättivät, että nyt on tehtävä jotakin ja se jotakin oli single C’mon And Swim. Eräänä iltana hänet huudettiin kolmeen kertaan takaisin lavalle. Mitchell ja Donahue menettivät kiinnostuksena ja jättivät touhun Sly Stonen hoidettavaksi, mikä johti nopeasti koko merkin konkurssiin, mitä ei sellaisenaan kannata ihmetellä, koska Sly’lla oli muualla varsin tuottoisia projekteja menossa ja Family Stone alkoi sekin olla ajankohtainen. Siitä oli tehty sävelmäkin, jota ymmärtääkseni tarjottiin Mitchellille ja Donahuelle. Pienempien juttujen kehittelyä varten pojat perustivat vielä Autumn-nimisen levymerkin, jonka ensimmäinen artisti oli Bobby Freeman. Do You Wanna Dance muistettiin ja lisäksi Bobby oli säännöllisin välein käynyt lännessä esiintymässä. Bobby oli San Fransiscon klubiväen muistissa. elokuussa ’64 oli kova saavutus. Lukemieni dokumenttien ja näkemäni pienen filmipätkän perusteella Bobby Freeman oli vauhdikas lavamies, jolla oli taito ottaa yleisönsä. Kesti kuukausia ennen kuin swimistä tuli levymenestys. Itse tanssi ja levy eivät sinällään juuri eronneet normaalista ”land of 1000 dances” -tarjonnasta. Sen verran varmoja Donahue ja Mitchell kuitenkin olivat asiastaan, että päättivät julkaista singlen Autumnilla, jolla siitä tuli yksi loppukesän ’64 kovimmista hiteistä. C’mon And Swim oli, kuten arvata saattaa yhden kesän ja yhden hitin ilmiö. Huolimatonta touhua, sillä esimerkiksi albumeilta olisi löytynyt parempiakin vauhtipaloja. Todettakoon vain, että hän oli ehtinyt tuottaa Cougarille parit Warnerille liisatut singlet ja myös aloittaa oman uransa. Pakollinen jatkoyritys juuttui listan keskivaiheille ja Autumn-diskografia hyytyi viiteen singleen: Autumn 1 Let’s Surf Again Come To Me 2 C’mon And Swim (5.) C’mon And Swim - Part 2 5 S-W-I-M (56.) That Little Old Heartbreaker Me 9 I’ll Never Fall In Love Again Friends 25 Cross My Heart The Duck Hitille hätäisesti tehty jatkoyritys oli mitä oli, edeltäjän hauskuus ja rehevyys puuttui. • 5 - 2013 Pääpaino oli elävissä esiintymisissä, mutta Autumnin avauslevynä ehdittiin sentään julkaista naurettava uudelleenlämmitys Chubby Checkerin Let’s Twist Again -hitistä, twist vain korvattiin sanalla surf. Ankka oli ilmaantunut Swimin kannoille länsirannikon klubien suosikkitanssina keväällä ’65. Niin kävi myös viimeisen singlen Duckille. Mutta sanat: ”just like the dog but not so low, kind a like hully gully but not so slow” eli tyypillistä listausta 60-luvun alun mahtitansseista ja swimistä niiden muunnelmana. Single nousi top tenin tuntumaan. Suuri osa Swim-kunniasta kuuluu joka tapauksessa Sly Stonelle. Saman tien he perustivat oman tuotantotoimiston, nimeltään Cougar, joka toimi sikäli suuren Warnerin suojeluksessa, että kaikki vähänkin hitiltä haiskahtava oli sovittu ohjattavaksi sinne. Koska C’mon And Swim plus suurin osa Bobbyn Autumnille levyttämistä raidoista oli merkitty Slyn säveltämiksi,. Idean vohki eräs paikallinen tanssijatar, joka jäljitteli Bobbyn liikkeitä topless-esityksissään. Hän esiintyi syksyllä ’63 Viscaynes-yhtyeensä kanssa samoilla klubeilla kuin Bobby Freeman ja siitä alkoi pari vuotta kestänyt yhteistyö ja ystävyys. Slyn tarina olisi kertaamisen arvoinen, joten en pilaa mahdolliselta kirjoittajalta juurten tonkimisen iloa. C’mon And Swim on hänen sävelmänsä ja hän myös soittaa yhtyeineen taustalla. Toisaalta on pakko todeta, että ehkä oikeus sittenkin voitti, sillä Jackie Lee (eli Earl Nelson) on muistellut koko tanssin syntyneen hänen oivalluksestaan kadulla leikkineitä pikkutyttöjä katsellessa. Voi jopa olla, että aikaisemmin mainitut väitteet Bobbyn vierailusta Cameo-Parkwayn studiossa aivan 60-luvun alussa liittyvät tähän singleen. Nämä olivat aiheesta kiinnostuneita, mutta pahaksi onneksi Bobby oli pitkällä esiintymismatkalla ja kun sävelmän ykköstekijä Floyd Smith kyllästyi odottamaan, hän teetti singlen Mirwood-merkille, artistina Jackie Lee. Ei voi mitään, mitä enemmän C’mon And Swimiä kuuntelee, sitä paremmalta se kuulostaa. Fiilis kyllä on rento ja Sly Stonen vetämän soittoryhmän funk pureva. Autumnilla voitiin vain harmitella, kun oma jälkijunassa julkaistu otos jäi huomiotta. Itse en ole levyä kuullut eikä sitä pikaisen tarkistuksen jälkeen löydy edes miltään niistä lukemattomista Cameo-koosteista, joita muutama vuosi sitten julkaistiin. C’mon And Swim vietiin toivorikkaasti Warnerille, jossa se torjuttiin. Swim oli syntynyt. Hänen varhaistöitään sisältävältä ”In The Still Of The Night”-nimiseltä koosteelta löytyy nimittäin Swim-niminen raakile, jossa ei ollut tietoakaan niistä hyvistä asioista jotka Bobbyn hittisingleiltä löytyvät. Kehutaan nyt sen verran vaikken Slyn ihailijoihin kuulukaan, että Sly soittaa singlen yhtenä kohokohtana kuultavan, kovasti Booker T:n soundeja tapailevan urkubridgen. Asiat nytkähtivät eteenpäin, kun sekä Bobby että Donahue ja Mitchell päättivät ”paeta” itärannikolta San Fransiscoon. Tiedot levystä ovat sekavat eikä ole ollenkaan varmaa, milloin se on tehty. Itse asiassa tapahtui jo edellisenä vuonna, heti Bobbyn palattua San Fransiscoon. Chubby oli ykkösnimi, mutta Bobbyllakin meni hyvin. En ole ihan varma, mutta voi olla, että ensimmäisen swim-yritelmän teki Sly Stone. Sellainen olisi ollut mielestäni jyskyttävä I’ll Never Fall In Love Again, mutta tilaisuus oli jo menetetty. Hitti siinä menetettiin, mikä on sikälikin harmi, että mielestäni Bobbyn versio on paljon parempi kuin Jackie Leen originaali. Lisäksi Sly levytti listausten mukaan ihan oikean singlen I Just Learned To Swim / Scat Swim, mutta se tehtiin vasta kun Bobby oli päässyt omilla levyillään listoille. Keväällä ’64 sitten sattui ja tapahtui. Jos Billboardin r&b-lista olisi ilmestynyt, sijoitus olisi voinut olla vielä komeampi, koska levyn edellä poplistoilla oli vain yksi musta esitys (ykkösenä keikkunut Supremesien Where Did Our Love Go). Donahue ja Mitchell olivat järjestäneet paikalliselle Cow Palace -klubille Limbo Party -nimisen tapahtuman, johon itse Chubby Checker oli kutsuttu Bobbyn kilpailijaksi(?). Esityksen tasoa kuvaa se ettei raitaa hyväksytty albumille eikä sitä ole myöhemmillä koosteillakaan kuultu. Poplistan sija 5. Ei siis ihme, että hänestä tuli taas hetkessä suosittu vakioesiintyjä Friscon nuorisoklubeilla. Noissa yhteyksissä hän tutustui paikalliseen nuoreen kokeilijaan nimeltä Sylvester Stewart, joka vuosia myöhemmin nousi maineeseen nimellä Sly Stone
Bobby itse oli eri mieltä, kehui Ragovoyn maasta taivaaseen ja mainitsi Lomat parhaina koskaan tekeminään levyinä. Freeman) Touch 101 Everything’s Love Midnight Snack Sound-O-Riffic 1515 Tell The Truth Watch The One Who’s Talking (Bobby Freeman. Jos on niin siinä lisää mietittävää Sly & Family Stone -väelle. 1 (2) Do The Monkey (3) Good Lovin’ (4) Ya, Ya (5) Speedo (The Monkey Man) (6) I’ll Never Fall In Love Again B: (1) C’mon And Swim Pt. Sanoma on mitä on, nyt on pakko tanssia, kun ei vanhana kuitenkaan jaksa ja reiluun kaksiminuuttiseen saadaan mahtumaan toistakymmentä suosikkitanssia, niiden joukossa tietenkin myös swim. Sama hauskuus toistui raidalla 21, jonka alku antaa odottaa Oh Pretty Womania, mutta intron jälkeen lähteekin liikkeelle tuttu Lucille. 70-luvun alku meneekin puhtaan arvailun merkeissä. Autumnin repsahdettua Bobby pääsi ihan kovalle merkille Lomalle, joka Autumnin tavoin hoiti asioita Warnerin suojeluksessa. 90-luvun alussa julkaistun Sequel-CD:n teksti kertoo jatkuvasta aktiivisuudesta. Vähän nykivämpää, funkahtavampaa meno hänen levyillään kieltämättä oli, mutta turhan kiltiksi yleiskuva jäi. Päinvastoin, levy on Bobbyn uralla hyvin harvinainen, tunnelmiltaan melkein kuiskaava, yksinkertaisen taustan tukemana esitetty balladi. LP ei herättänyt ilmestyessään juurikaan huomiota eikä tuntunut kiinnostavalta myöhemminkään, kun se tuli vastaan jollakin Tukholman reissulla tai soulkauppiaiden listoilla. Kun häneltä kysyttiin miksei hän pitänyt puoliaan, vastaus oli tuttu aikaisemmista vastaavista tapauksista: ”Mitä se olisi hyödyttänyt?” C’mon And Swim oli niin iso hitti, että albumi oli pakollinen: C’mon And S-W-I-M (Autumn LP 102) A: (1) C’mon And Swim, Pt. Double Shot oli varsinkin Brenton Woodia harrastavan mielessä leppoisan, popahtavan, vähän nuhruisen soulin merkki eikä tuo mielikuva Bobbyn suorituksia kuunnellessa juuri muutu. julkaistu nimellä Sweet Bobby & Honey Boy) Kimray 81677 Elvis’ Goodbye Impressions 5 - 2013 •. Sitä vain ihmettelen, miksei Autumn 1:n Let’s Surf Again -puoliskoa nytkään saatu mukaan. Loma 2056 Soulful Sound Of Music Shadow Of Your Love 2080 I Got A Good Thing Lies Näistä 2080 on Ragovoyn tuottama, ensiyrityksen takana oli Hank Levine. Seuraava etappi oli Count Fiven (Psychotic Reaction) ja Brenton Woodin (Gimme Little Sign) hiteillä rahoiksi pistänyt JoeHoovenin ja Hal Winnin Double Shot, vuosi oli ’69: Double Shot 139 Everybody’s Got A Hang Up Oughta Be A Law 144 Susie Sunshine Four Piece Funky Nitty Gritty Junky Band 148 Can You Stand The Pressure Put Another Dime In The Parking Meter 152 Do You Wanna Dance, 1970 Society For The Prevention Of Cruelty To People In Love - 37 - Siinä kaikki, paitsi että eräältä Kentin koosteelta löytyy myös Do It -niminen Bobbyn tekele noilta ajoilta. Hyvää on viimeisten sinkkuraitojen puoliskot ja muutama hyllylle jäänyt yritys. Eikä tarvitse ihmetellä milloin levy on tehty, niin härskisti on bridgekohtaan saumattu pätkä rollareiden Satisfaction-kurlutusta ja sanoitukseen on ujutettu Four Topsien levyltä ajankohtainen fraasi I Can’t Help Myself. 2 (8) Walking The Dog (9) Work Song (10) Money (11) That Little Old Heartbreaker Me (12) S-W-I-M (13) Come To Me (14) I’ll Never Fall In Love Again (15) Friends (16) The Duck (17) Cross My Heart (18) Dance All Night (19) Ain’t That Loving You Baby (20) Every Dog Has Its Day (21) Lucille (22) Swing Me (23) Honest (24) S-W-I-M (25) That Little Old Heartbreaker Me Alkupuoli on LP sellaisenaan, joten ei siitä sen enempää. Kun vielä tuottajaksi tuli deep soulin mahtimiehiin kuulunut Jerry Ragovoy, näytti tilanne hyvältä. Onkohan Bobbyn viipyilevän laulun lomaan kommentoiva karkea mies Sly Stone itse. Kenties Bobby on lavakunnossa nykyäänkin, ainakaan en ole nähnyt surullisia uutisia vakavista sairauksista kuolemasta puhumattakaan. Niistä kiinnostaa erityisesti rämäkkä Dance All Night, joka on parhaita kuulemiani rytkysoul-levyjä. Kaiken kaikkiaan Ace on hyvä ja yhden kohdan Bobby Freeman -tarinassa kertova kooste. Lavalla kuusi minuuttia Swimiä on tietenkin ollut ihan OK, mutta ei levyllä. 2 (2) Walking The Dog (3) Work Song (4) Money (5) That Little Old Heartbreaker Me (6) S-W-I-M Koko kakkospuoli on tavallaan turha. Ragovoyn tuotokset tietenkin kiinnostavat enemmän, mutta valitettavasti Bobby oli turhan köykäinen solisti Ragovoyn syvän raastavaan ajatusmaailmaan, joten single 2080 tuskin on muuta kuin pikku erikoisuus. Komppilonksutus on jostakin vohkittu, vanhaa Louie Louie -klassikkoa lähemmäs en pohdinnassani päässyt. Loppupuolella on muutama pakollinen kakkosotto tai muuten vain vaihtoehtoinen versio. Muutama single listauksista löytyy, mutta tärkeämpää lienee mainita, että Bobby palasi San Fransiscoon ja esiintyi siellä monen vuoden ajan säännöllisesti. Arvattavaksi jää, olisiko tuo vauhdikas esitys menestynyt, jos sitä olisi ymmärretty kokeilla pikkumustana. Tässä vielä listaus 70-luvun alun singleistä, joillakin levyillä nimet puhuvat puolestaan: DCH 106 Chain Gang Love The Best I Can Avco 4593 Chain Gang Chain Gang 4600 I’m Shaft (You Ain’t Shaft) I’m Shaft (You Ain’t Shaft) (instr.) (molemmat julkaistu nimellä R.B. Coverit ovat korkeintaan välttäviä ja kun päätösraita on mitä on, jää b-puolelta ihmeteltäväksi vain singlenäkin julkaistu itsekeskeinen tarina sydäntensärkijästä. Sen sijaan kuluvan vuosituhannen alussa julkaistu CD tärppäsi heti: C’mon And S-W-I-M (Ace CDCHD 769) (1) C’mon And Swim (2) Do The Monkey (3) Good Lovin’ (4) Ya Ya (5) Speedo The Monkey Man (6) I’ll Never Fall In Love Again (7) C’mon And Swim Pt. Hitin kakkososa toistaa vain ykköstä. Bobby Freeman oli niiden onnettomien joukossa, jotka päätyivät kiertelemään merkiltä toiselle tekemään singlen siellä, toisen täällä saavuttamatta enää listapäivien tasoa. Bobby muisteli, että yleisö ei oikein tykännyt naistenmiesaiheesta eikä se sen takia singlenäkään menestynyt, vaikkei huono raita olekaan. Miksei tätä kokeiltu singlenä. Merkiltä toiselle ja unohduksiin Valtamerkit hallitsivat 60-luvun puolivälin ja lopun soulia niin tiukasti, että jos ei niiden kyytiin päässyt niin menestyksen toiveet olivat onnellisten sattumien varassa. Kiva temppu, mutta dynamiikka Bobbyn tulkinnasta puuttuu. Bobby ei koskaan saanut senttiäkään royalteja hiteistään. Myöhempinä vuosina klubikeikat ovat jatkuneet, mm. Ragovoy tuotti kuitenkin vain yhden singlen ja siihen homma käytännössä loppui. A-puolen helmi on ronski monkey-laulu Speedo
NORMAN DARWEN’s Blues News from England A s usual, the big event in the United Kingdom’s blues calendar in August 2013 was The Great British R&B Festival at Colne towards the end of the month. American acts in this year’s line-up were sparse, with only Joe Louis Walker as a headliner, and Lil’ Jimmy Reed further down the bill. The English Midlands were another focus for a lot of activity: the swamp fox Tony Joe White appeared in Wolverhampton, as did The Royal Southern Brotherhood, whilst Joe Bonamassa had several shows in Birmingham. 4th August brought the free event, ”Big Drum Day”, to Chorley, with percussion outfit from around Britain bringing the sounds of Latin America, The Caribbean and Africa to the small central Lancashire town. Road Dog’s Life (Delta Groove) Jonny Lang ................................................................ The Sauce (Backbeat) Sugarray Rayford ............................................................................................ Fight For My Soul (Concord/Mascot) Black Joe Lewis .................................................................................. Can’t Get Enough (Provogue) Kari Riihimäki ................................................................................................... Roadhouse Memories (Bluelight) LP/CD Allen Toussaint ........................................................................................................... Tomorrow (Eller Soul) T Sameli Rajala .......................................................................................................... The main events for September happened outside of London, for a change. Live At Rockpalast (1980) * (Repertoire) CD+DVD Toronzo Cannon .......................................................... The latter act played several shows across the British Isles. There are plenty of blues influences to be heard, as you might expect from an outfit that included Paul Jones and Tom McGuinness, both of The Blues Band these days. World Boogie Is Coming (Songs Of The South) Panssarijuna ................................................................ Dangerous (Delta Groove) The Rides .................................................................................................... Pioneering soul legend Ben E. The album – with many guests including Trojan Records veteran vocalist Freddie Notes, who turns in an excellent version of Satisfaction that can be found on YouTube – is accurately described as ”a Skatalites/Studio One take on The Rolling Stones”. ”The Blue Beat Explosion! Volume 2 Boogie In My Bones” (Sunrise SUNRCD012) by the great Laurel Aitken, if anything, is even better and comes very highly recommended, of course. This box set gathers together all Blind Boys of Alabama ......................................................... Cyril Neville ..................................................................................................................... Lovers of vintage Jamaican music are finding plenty to enjoy these days: Sunrise Records (www.secretrecordslimited.com) have just issued two excellent collections of Jamaican rhythm & blues material recorded in the late 50s and very early 60s: ”The Blue Beat Explosion! The Birth Of Ska” (Sunrise SUNRCD010) is credited to Prince Buster and features his own sides alongside his productions of such as Rico Rodriguez, Jackie Estick and many others previously hard to find. Black Wind Howlin’ (Ruf ) Fried Okra Band ............................................. Forgive Me (Elrob) LIL’ JIMMY REED BROOKS W ILLIAMS seven of the group's EP releases, each housed in a facsimile of the original seven inch sleeves. The Northern Soul Weekender at Skegness on 27th September boasted a very strong line-up, including 60s Motown stars Martha Reeves, Brenda Holloway and Chris Clark, the excellent Sidney Barnes, the ever popular Dean Parrish, one time member of The Flamingos, Tommy Hunt and 60s club veteran Geno Washington. This year's acts included Lil’Jimmy Reed, Bernard Allison, Rick Estrin & The NIght Cats, New York’s Blind Boy Paxton, Moreland & Arbuckle, rockabilly outfit Hot Rod Walt & Psycho Devilles, and Kelly Joe Phelps. Cane Sugar (Louisiana Red Hot) Smokin’ Joe Kubek & Bnois King ..................................................... Kelly Joe Phelps was also one of the American acoustic blues acts touring around the British Isles in September; the others were Kent DuChaine and Austin, Texas troubadour Steve James. A very handsome and extremely listenable release is ”The EP Collection” by sixties stars of the UK music scene, Manfred Mann (Umbrella Music BROLLYEPS). Despite the torrential rain, the drum and dance troupe Wassasou from Guinea in West Africa produced a stunningly good and extremely memorable show. The Phoenix City All-Stars had a launch gig for their excellent new album ”Skatisfaction” at The Jazz Café in north London at the end of August. I’ll Find A Way (Masterworks) The Blues Band ............................... King had an extensive tour in the company of veteran Jamaicanborn soul singer Jimmy James, playing at many more middle-of-the-road venues; Motown legends Martha Reeves & The Vandellas also had their own nostalgia tour. Dig The Savage Soul (Bloodshot) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – www.fennicakeskus.fi (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) - 43 - 5 - 2013 •. The South Florida singer/guitarist/songwriter John Emil Montagnino had nine UK dates on his September European tour. John The Conquer Root (Delmark) Climax Blues Band ......................... 1 (Pepper/ZYX Music) Dumpstaphunk ................................................................. Also on tour were Seasick Steve up in Scotland, New York outfit The Hitman Blues Band with dates across the country, the consistently strong Brooks Williams, and East Nashville singer and guitarist Phil Lee, with his own distinctive mix of blues, country and rockabilly. There’s World Outside My Door (Flatland) Honey Island Swamp Band .......................................... Around the same time, John Ellison, former lead singer with one time Atlantic Records act The Soul Brothers Six out of Rochester, New York, also had a brief UK tour, with six shows in three days! Vieux Farka Toure (www.vieuxfarkatoure.com), the son of Ali Farka Toure, the founder of the ”desertblues” style from Mali in West Africa, appeared in a one-off show at London’s very prestigious Queen Elizabeth Hall on 24th September. Electric Slave (Vagrant) Little Mike & The Tornadoes .................................................................... Songbook (Rounder) Barrence Whitfield & The Savages ............................................... It coincided with the release of his excellent new CD ”Mon Pays” by Six Degrees Records. The Monaghan ”Harvest Time” Blues Festival takes place in September each year in Northern Ireland, usually with a fantastic line-up. Haistoin Kerran Näätää (Joteskii Groteskii) LP Andy Poxon ................................................................................................................ Magic Honey (Ruf ) North Mississippi Allstars ..................................... Live At Rockpalast (1976) * (Repertoire) CD+DVD Delta Moon ........................................... Seasons (Bluelight) LP/CD Gene Taylor ............................................................................ Life Is A Song – Live, Vol. Dirty Word (Louisiana Red Hot) Samantha Fish ................................................................................ Among the British acts at Colne were such leading names as Bill Wyman’s Rhythm Kings, Ginger Baker’s Jazz Confusion, Paul Lamb & The King Snakes, and Nine Below Zero
Jarmo Santavuoren, Pertti Ñurmen, Alan Bridgerin, Rauno Selamaan, Timo Pöyhösen, Ville Kujalan, Pasi Rytkösen, Jyrki Kallion ja Jarmo Hoppulan kameroiden taltioimia mustavalkovedoksia sekä monien suomalaisten bluesmuusikoiden, kuten Sakari Helteen, Eero Ravin, Markku Malkamäen, Jarmo Poutiaisen, Pentti Varhaman, Lasse Maatalan ja Kari Kempaksen kotiarkistoista poimittuja valokuvia, levynkansia sekä lehtileikkeitä esittelevä kokoelma on ollut aiemmin nähtävillä Helsingin Musiikkitalossa huhtikuussa 2012 sekä Turun Museokeskuksen Brinkkalan Galleriassa vuodenvaihteessa 2012–13. Vantaalta ”Sielunmaisema” suuntaa seuraavaksi takaisin Helsingin puolelle ja Malminkartanon kirjastoon, minne näyttely siirtyy marraskuussa 2013. OMAA BN-TUOTANTOA! Blue North Recordsin uutuusalbumit saatavilla verkkokaupastamme (bluesnews.mycashflow.fi)! DAVE ARCARI & HELLSINKI HELLRAISERS: Whisky In My Blood (BNLP/CD012) Lisätietoja: www.bluesnews.fi Tsekkaa myös päivitetty ”Suomalaisen bluesin ja soulin äänite- ja yhtyeluettelo” verkkosivuiltamme: TITTY BAR TIM BLUES BAND: Milk Shaka (BNCD011) www.bluesnews.fi/suomiblues.htm ”SUOMI-BLUESIN SIELUNMAISEMAA” JÄLLEEN NÄYTILLÄ PÄÄKAUPUNKISEUDULLA! Finnish Blues Societyn kokoama ja toteuttama kuvakokoelma ”Näyttelykuvia Blues-Suomesta – Puoli vuosisataa suomalaisen bluesharrastuksen sielunmaisemaa” jatkaa kiertokulkuaan syksyllä Vantaan Hakunilan kirjaston (Kimokuja 5) galleriatiloissa 1. Kuun loppuun saakka avoinna olevaan näyttelyyn on vapaa pääsy, kirjaston normaalien käyttöaikojen puitteissa (ma-to klo 9:00– 20:00, pe klo 9:00–16:00, la 10:00–16:00, su suljettu). • 5 - 2013 - 44 -. Nyt nähtävillä oleva aineisto kattaa 15 taulukokonaisuuden otannan kotimaisen blueselämän vaiheista 1960-luvulta nykypäivään saakka, painottuen etenkin FBS ry:n sekä Blues Newsin omaan, miltei 50-vuotiseen toimihistoriaan. lokakuuta alkaen. Mm
Jutussa uumoiltuja suunnitelmia tuen lakkauttamisesta tulevaisuudessa ei ole. Mukana oli jälleen myös muutama äijä FBS:n ja Blues News -lehden edustajina (Kari Kempas, Aimo Ollikainen, Antti Kippola ja Jussi Ollikainen). Ehkä tässä voisi siteerata Chelsean nykyistä valmentajaa Jose Morinhoa: ”The better team lost”. Huhujen kanssa kannattaa aina olla varovainen. Joku epäili, ettei Miikka voi hitaana ehtiä paitsioon. Tuloksesta voi päätellä, että tänä vuonna pelasimme hyvin – tähdet kuten Pasi Rantanen, Antti Kippola, Vesa Salin, Eemeli Salin, Jussi Ollikainen ja Jesse Lehikoinen olivat kovalla pelipäällä: maaleja syntyi eikä peräpää vuotanut. Eipä ole huono tulos! Turnausareenoina toimivat Perttulan nurmi, jossa liiga ja hurmaavat mimmit pelasivat sekä Kankurin nurmi, jossa pelasi divari. Itse karkasin Helsinkiin ja Storyvilleen, koskapa siellä ”pelattiin” RootsEspan After Partya viiden valioliiga-tasoisen joukkueen voimin. FC Bluesin liigassa pelaava joukkue koostui tänäkin vuonna pääosin Puistobluesin (Järvenpää, Hyvinkää) ja Rauma Bluesin (Rauma) blues/rock -henkisistä järjestäjistä ja heidän lähiporukoistaan. 050 – 345 27 68 • 5 - 2013 Blues News -numeron 4/2013 Pihlajamäki Goes Blues -raporttiin (s. Club Graceland, TURKU - La 26.10. Mimmiliigassa oli puolestaan 10 joukkuetta ja sen voitti Kampin Piiri – taas kerran. Tänä vuonna isäntänä toimi Puistoblues; nokkamiehenä liehui Miikka Porkka ja vapaaehtoisjoukkue toteutti tapahtuman. Säätkin suosivat – no, sunnuntaina satoi, eipä silloin kenttä pöllynnyt. Rockfutis SM 2013 -turnaus Hyvinkäällä 31.8.–1.9.2013 Niin kävi kuten viime vuonnakin; heikko liha voitti hengen: Helsingissä järjestettiin RootsEspa ja Hyvinkäällä perinteinen Rockfutis SM 2013 – ja sinne minä sitten taas menin. Kaupunki on avustanut festivaalia sen käynnistämisestä saakka usean vuoden ajan. Meno oli entisensä. pm). Nautittiin virvokkeita ja onnistumisista sekä epäonnistumisista – ainakin muiden. Tarvitsemme edelleen laadukasta kulttuuria myös esikaupunkialueella. Miikka Porkkakin teki maalin, mutta se tuomittiin paitsioksi. Saatavana verkkokirjakaupoista! - 50 -. Bar Bulldog, RIIHIMÄKI dyn s, että... Lauantaina alkusarjan peleissä tapahtui ihme; FC Blues voitti lohkonsa (D), vaikka vastassa oli Zoom, AXR ja Nosturi/Rumba. Aimo Ollikainen Paidat: Hinta 15 euroa (sis. Niin, mutta maalit ratkaisevat! Perinteinen iltameno saattoi olla päivällisen nestehukan parantelua tuopillisella jos toisellakin. Walter’s Pub, SASTAMALA - La 9.11. Muuten, niitä tyylikkäitä turnauspaitoja on vielä myynnissä, ostakaa ja tukekaa Puistobluesia ja entisten nuorten liikuntaharrastusta. Kait pelattiin niin äärirajoilla, että joukoissa alkoi tapahtua harvennusta; pelimiehiäkin siirtyi kentän laidalle kannustusjoukkoihin. Ensi vuonna kisat järjestetään Tampereella (30.–31.8.2014). Perinteen mukaan joukkueet jakautuivat kolmeen sarjaan: Liigassa pelasi 16 joukkuetta, jonka voitti Poko Tampereelta ja Divarissa 8 joukkuetta, jonka voitti Moskovan Laturi. Kokonaisuudessaan viikonloppu Hyvinkään nurmilla oli antoisa ja väsyttävä. Kehäkukka, HÄMEENKYRÖ Kapinalliset – nuorisoelokuvia 1947–1963 Antero ja Sari Tirronen (Kustannus Ajaton, 2013) www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com puh. Jo’ Bud Muistathan myö y ev ikkauran juhlal 30-vuotisen ke st ai u AM 007) on julk ”Inside Out” (R ! syyskuussa 2013 LP:nä ja CD:nä Janne Anttila Organ Trio feat. Micke Björklöf & Blue Strip esiintyi muiden muassa näissä iltakemuissa (Hyvinkään Elojuhlat). Tämän ottelun FC Blues voitti. Toimitus postiennakolla, tilaukset sähköpostilla: jaana.fors@pp1.inet Otteluista ja tuloksista tarkempaa tietoa täältä: http://www.rockfutis.fi A 2013 FC BLUES VUOSIKERTA Oikaisu: RAM-BAM RECORDS keikkoja 2013: Jo’ Buddy & Down Home King III - Pe 11.10. Joukkueessa pelasi ainakin seuraavia hemmoja: Esa Asmi, Pasi Rantanen, Jussi Ollikainen, Hantte Mikkola, Kake Takala, Antti Kippola, Mica Ikonen, Tuukka Seppälä, Kari Kempas, Jesse Lehikoinen, Jari Nappi Lehto, Aimo Ollikainen, Kari Lehikoinen, Samuli Auvinen, Toni Ruuska, Jaakko Alaviuhkola, Pekka Patjas, Miikka Porkka, Valtteri Sarkkinen, Jarppi Leikko, Vesa Salin, Eemeli Salin sekä Timo Grönlund (kolme viimeksi mainittua ei ole mukana alla olevassa kuvassa). Järjestelyt toimivat moitteettomasti, vaikkei viimeiseen otteluumme (FC Blues – Tavastia) ilmestynyt tuomaria. Juttutupa, HELSINKI (klo 21) - La 16.11. Kehäkukka, HÄMEENKYRÖ Bluesterveisin, Ari Tolvanen, Helsingin kulttuurikeskus Jo’ Buddy & The Uplifters - To 17.10. Suistoklubi, HÄMEENLINNA - Pe 15.11. 42) liittyi virheellistä tietoa Helsingin kaupungin roolista tapahtuman tukijana. Koko turnauksessa FC Blues kärsi vain yhden tappion, mutta se oli se ratkaiseva pudotuspelien ensimmäinen ottelu sunnuntaiaamuna – ja sen jälkeen pelasimme sijoista 5-8. Oikein rökäletappion jälkeen jonkin verran puujalkaiseksi muuttunut porukka oli säälittävässä jamassa, kunnes puolustuksen tuki, periksiantamaton Antti Kippola alkoi piiskata laahustajia ja ohjata pelaamista – ja toinen ihme tapahtui: FC Blues voitti kaksi viimeistä otteluaan ja sijoittui viidenneksi. Harvassa paikassa kaikki joukkueet pääsevät samalle aukealle pelaamaan ja se hiukan latistaa menoa. Perusteellinen teos ajan ilmiöstä, joka muutti elokuvateollisuutta. Meni se päivä näinkin pitkäksi, mutta tokenin kuitenkin takaisin Hyvinkäälle palloilemaan. Palloa pelattiin hupimielessä tosissaan ja hampaat irvessä. Parikkalan Asema, PARIKKALA KIRJAUUTUUS! Groovy Eyes - Pe 18.10. Jo’ Buddy - La 12.10. Suurkiitos heille kaikille. Malmitalo, HELSINKI (klo 19-21) - La 19.10
VINYYLISINKKU KUNNIAAN! Uutuusneliviitosia BN:n syynissä THE PALADINS (Lux 02) Should Have Been Dreamin’ / Wicked Joskus onni on lähtöisin pienistä asioista. Paladinsin edellisen aktiivikauden päätyttyä bändin keulahahmo Dave Gonzales saikin keskittyä sangen pitkään Hacienda Brothersin ja Stone River Boysin tapaisiin sivuprojekteihinsa, kunnes vanhan hyökkäysketjun (kera basisti Thomas Yearsleyn ja rumpali Brian Faheyn) oli jälleen puettava esiintymishynttyyt niskaan kesällä -11. Pikkumustalla maistiaisella mies tykittää kauttaaltaan omaa (yhdessä bändin kontrabasistin Thivaut Chopinin kanssa kirjoittamaa) materiaaliaan, mutta cd:llä pakettia extramakeutetaan vielä mm. Bondsin New Orleans -hitin kääntöpuolelta löytynyt tuimarytminen mambo-irroittelu I Wanna Holler (But The Town’s Too Small) on jälleen yksi nappiin osunut lisä yhtyeen jo entuudestaan kuumaan repertuaariin. Jimmy McCracklinin, Jimmy Nolenin, Percy Mayfieldin sekä Titus Turnerin alkuperäistuotannolla. Pete Hoppula ESQUERITA (Norton 170) Hittin’ On Nothing / Letter Full Of Tears New Yorkiin viime lokakuussa iskenyt Sandyhirmumyrsky kohteli kaltoin Norton Recordsin varastorakennusta, joten tämän viimevuotisen seiskatuumaisen saatavuus on ollut heikoissa kantimissa. Ranskan uusin sekä mahdollisesti vaikuttavin haastaja koko nykyisessä genressä on laulaja-kitaristi Nico Duportal. tehnyt paljon säestyshommia lukuisten Amerikan sankarien kuten Big Jay McNeelyn, Wanda Jacksonin ja Duke Robillardin kanssa. Edellisten tapaan kitaristi Anders Lewenin käsialaa on myös loppumatkan krouville hallitun kie- - 53 - routuneesti luikerteleva instrumentaali-bossanova The Palooka Twist, jolla edellä mainitun ohella myös tenoristi Torbjörn Eliasson pääsee briljeeraamaan enemmän kuin keskeisessä pahantekijän roolissa murhaavilla fonisooloillaan. Sinkun kääntösiivulla puolestaan tahkotaan rujointa 50-luvun rock’n’rollin sukuista bluesia mitä olen hetkeen päässyt kuulemaan. Charlie Richiltä lainattu B-puoli toimii jo paremmin ja tämä huippuluokan kappale saa onnistuneen energisen tulkinnan. Nyt käsillä oleva sinkku on lohkaisu tuoreelta Crazy Times -merkin pitkäsoitolta ”Real Rockin’ Papa”. Tervetuloa takaisin, Monsieur Cavalli! Pete Hoppula NICO DUPORTAL & HIS RHYTHM DUDES (Crazy Times CTR-SP01) Real Rockin’ Papa / Melanie Nick Curranin ennenaikainen poistuminen keskuudestamme syksyllä -12 jätti 50-lukuista autenttisuutta tavoittelevan nuoremman polven rhythm’n’blues-kentän hetkeksi – tohtisinko sanoa syystäkin – tyhjän päälle. Rhythm Dudes -orkesterinsa kanssa kaveri on mm. Real Rockin’ Papa vilistetään Excello-tyyliin rokkaavana menopalana, Melaniella taasen sivalletaan viipale tempoa pois ja korvataan animaalinen raivo viehkosti valssaavalla r&b-shufflella. bluesrockin, psykedelian, punkin sekä jopa etnon pariin. Pete Hoppula DON CAVALLI & THE SONS OF MAN (VicTone SAV 201) King Jesus / Baby Boy Jokusen vuoden ehätti olla ”karkuteillä” myös ranskalainen Fabrice ”Don” Cavalli. Nyt tätä yhtiön kansikuvapojan sinkkua kuitenkin saa ja sen hankkimista voi voimakkaasti suositella, sillä kyseessä on paitsi ennen julkaisematonta materiaalia myös varsin herkullinen levy. JD McPhersonin ja kumppanien komennossa nousevan seuraavan amerikkalaisaallon vasta sovitellessa varovaisesti teksasilaisartistin jättämiä suurehkoja nappulakenkiä jalkohinsa ovat Manner-Euroopan sankarit pitäneet sillä välin pelipalloa liikkeellä, ja vieläpä varsin hyvällä sykkeellä. Hän on myös kiertänyt sekä omissa nimissään että kaikenkarvaisten roots-bändien rivikitaristina ympäri maita ja mantuja, levyttäenkin vuosien saatossa pari nyt jo loppuunmyytyä omakustannealbumia. Kääntöpuolen avauksella Palookavillen liiderisedät Moberg ja Lewen vuorostaan osoittavat paitsi siviilirohkeutensa myös ilmeiset uudistumishalunsa, tuikaten meiningin kertaraapaisulla palavaksi garage-go-go:ksi – ja vieden siten yhtyeensä musiikillisia laitoja lähemmäs mm. Hyper-maaninen gospelbilly-numero Hey Jesus tavoittaa eteläisen mustan kirkkotradition sekä kvartettigospelin hurmoksellisimmat äärilaidat tavalla, johon jopa fransmannin ei uskoisi tuosta vain taipuvan. Vuoden 1966 kesällä äänitetyt coverit Irma Thomasin ja Gladys Knightin orginaaleista ovat pianon, urkujen ja vapautuneesti kolaavan rumpalin suloisesti kuplivaa sekamelskaa, joka saa hymyn huulille kaikille vähemmän täyspäisen musiikin ystäville. pitkäsoittonsa ”El Matador” (Lux, -03) jälkeen tämä jo 80-luvun alkupuolella perustettu juurimusiikkitrio on rohjennut laiminlyödä studiovelvoitteitaan peräti vuosikymmenen ajan., eivätkä välissä ilmestyneet, sinänsä laadukkaat keikkajulkaisut ”Power Shake: Live In Holland” (Rounder,-07) sekä kitaristi Hollywood Fatsin tähdittämä ”Live – 1985” (TopCat, -08) ole olleet ainakaan tosifanille muuta kuin vasta laihahko lohtu. Hieman samaan tapaan vonkaavat Hammondit myös Yearsleyn runoilemalla lauletulla kääntöpuolella. Gary U.S. Marko Suutarla 5 - 2013 •. Viiden Voola-pisteen pikkulevy! Marko Suutarla THE BELLFURIES (Eastern Recording Company ERC 001) Bad Seed Sown / Rebound The Bellfuries heitti kesällä Ellinvuoren Rock’n’Roll Jamboreilla debyyttikeikkansa Suomessa ja sisällytti settiinsä takuuvarmojen vanhojen kappaleiden lisäksi myös uutta, tulevan levyn materiaalia. The Sonicsin mutta toisaalta myös piirun verran modernimman britti-pubirockin äärelle. Etsikkomatkansa mies huipensi vuonna 2012 ilmestyneellä ”Temperamental”-albumilla. Läntisen Amerikan 60-lukuisiin rantatunnelmiin johdattelevaa kitaranumeroa sävyttävät hillityn täyteläiset urut ja piano. Kaikilla saroillaan erittäin jäntevästi esittäytyvän Rhythm Dudes -kuusikon täydentävät pianisti Olivier ”Red”Cantrelle, tenori- ja baritonifonistit Arnaud Desprez ja Gilles Cagin sekä rumpali Pascal Mucci. Kyllä, San Diegon Hupun, Tupun ja Lupun svengi... Huolimatta siitä, että Joey Simone on huippuluokan kirjoittaja, uusista lauluista jäi vähän epävarma olo: vaikkei The Bellfuries ikinä mikään rymysakki ole ollutkaan niin uudet biisit olivat jo vähän liiankin seestyneitä. se on edelleen kertakaikkisen vastustamatonta. Tänä päivänä sellaiseksi luen tiedon siitä, ettei Kalifornian sankarikolmikko The Paladins olekaan vielä hylännyt meitä! 9. Peukut siis pystyyn, että uutuuslevy ohjautuu enemmän kääntöpuolen suuntaan. Tämä rockabilly-väenkin keskuudessa aikoinaan huomiota herättävän korkeita kannatuslukemia kirjauttanut ”luova mielipuoli” siirtyi sittemmin vaikeammin saavutettaville musiikillisille saarekkeille, mm. Yearsleyn oman Lux-yhtiön julkaisema, metkasti läpikuultavalle harmaalle vinyylille puristettu paluuneliviitonen käynnistyy, kuinkas muuten, tabuja rikkoen leppoisan groovailevalla instrumentaalilla. Tavaramerkikseen jalostunutta r&b-rokkenrollin ja ska-nytkeen ristitulitusta markkeeraa tällä EP:llä herttaisen kompin takaa iskevä Anders Lewen -tekele True Rudies Don’t Wear Guns. Positiivinen uusi tuttavuus! Pete Hoppula THE BEAT FROM PALOOKAVILLE The Beat From... (Sleazy SR 56) A: (1) I Wanna Holler (2) True Rudies Don’t Wear Guns! B: (1) Come Get Ur Lovin’ (2) The Palooka Twist Vaikka nyt lipsutaankin hieman ohi otsikon ja asetellaan levylautaselle sinkun sijaan neliraitainen seiskatuuma, on silti mukava tiedostaa, ettei Trickbaginsä kanssa bluespiirejä kautta rantain hurmaava Tommy Moberg ole täysin unohtanut vanhaa kasvattiryhmäänsä Palookavilleäkään. Jos avausraita jätti vielä epäilyksiä ilmaan, ei tätä tummanpuhuvaa mollivetoista r&b-balladia kuunnellessa ole enää sanan sijaa siitä, kuka sen esittäjäryhmänä kunnostautuu. Sama ongelma vaivaa sinkun nimikappaletta, sillä kepeä kantripoljento ei jää korvakäytäviä kiusaamaan. Nyt seikkailut on kuitenkin seikkailtu ja ristiriitaiset irtiotot takanapäin. Vanha magia on yhä tallella. Tasaiseen tahtiin, joskin enimmäkseen kotimaassaan Ruotsissa keikkaileva 7-henkinen rhythm’n’blues- ja ska-orkesteri ampuu täsmäkutejaan entiseen malliin, tällä kertaa espanjalaislevymerkin myötämielisellä kustannuksella. Aivan tuore tekijä ei Duportalkaan näillä areenoilla tietenkään ole
Aitoja kaikuja, muistoja South Siden synkiltä kujilta tuovat Arnold ja Musselwhite, jotka ovat aikanaan itse saaneet nähdä, miten Walterin harppu ”laulaa” – ja päässeet joskus myös soittamaan miehen kanssa. LEVY LURRIE BELL Blues In My Soul (Delmark DE 829) (1) Hey Hey Baby (2) Blues In My Soul (3) I Feel So Good (4) She’s A Good One (5) ’Bout The Break A Day (6) Going Away Blues (7) 24 Hour Blues (8) My Little Machine (9) I Just Keep Loving Her (10) T-Bone Blues Special (11) Just The Blues (12) South Side To Riverside (13) If It’s Too Late (14) Blues Never Die Lurrie Bellin paluu levytysrintamalle tuo artistin takaisin sekä tutulle levy-yhtiölle että musiikilliselle maaperälle. Kolmas oma tuotos on hidas blues Since I Been Loving You. Ainoan poikkeuksen tekevät muutamalla raidalla koskettia soittava Roosevelt Purifoy sekä yhdellä raidalla Scott Dirks taustalla huuliharpussa. The Rides on kahden vanhan ja yhden nuoren konkarin – Stephen Stills, Barry Goldberg ja Kenny Wayne Shepherd – muodostama yhtye ja kyseessä on kolmikon debyyttilevy. Siitä tulee mieleen, että bluesmies Michael Burksin matka katkesi liian aikaisin ja kappaleesta jää haikea tunnelma. Hyvä valinta on myös Bobby Blandin 70-luvulla levyttämä 24 Hour Blues, joka soulbluesina on uusi aluevaltaus niin Burksille kuin Alligatorillekin. Lisäksi kohokohtia ovat Burksin vahva laulu ja omat henkilökohtaiset kappaleet sekä tekstit. Stills ja Goldberg aloittivat jo 1960-luvulla, Shepherd taas syntyi vasta 1977. Tällä kertaa hankkeen isänä toimivan Mark Hummelin kanssa musisoivat harpistit Billy Boy Arnold, Charlie Musselwhite, Sugar Ray Norcia sekä James Harman. Levyn päättää hienosti Charlie Richin countrygospel Feel Like Going Home. Omista kappaleista puhaltajien kera soitettu South Side To Riverside -instrumentaali kulkee vahvasti Albert King -tyylisissä funkahtavissa tunnelmissa. Kari Kempas THE RIDES Can’t Get Enough (Provogue 17940) (1) Mississippi Road House (2) That’s A Pretty Good Love (3) Don’t Want Lies (4) Search And Destroy (5) Can’t Get Enough Of Loving You (6) Honey Bee (7) Rockin’ In The Free World (8) Talk To Me Baby (9) Only Teardrops Fall (10) Word Game Kuulin alkukesästä kappaleen Can’t Get Enough Of Loving You bluesministeri Esa Kuloniemen ohjelmassa ja olin heti myyty. Kyseessä on siis vahva kokonaisuus. (5) Cross Eyed Woman (6) Little Juke Joint (7) 24 Hour Blues (8) Valley Of Teras (9) Since I Been Loving You (10) I Want To Get You Back (11) What Does It Take To Please You (12) Feel Like Going Home Michael “Iron Man” Burksin viimeiseksi levyksi jäänyt “Show Of Strength“ oli viime vuoden parhaita julkaisuja. Valinnat siitä, mitä kappaleita ja keitä harpisteja albumille otetaan mukaan on paljolti makukysymys. Aina voi tietysti todeta jotain yllätyksettömyydestä sekä omien kappaleiden vähäisestä määrästä. Ylitse muiden nousee hidas blues Take A Chance On Me, Baby – ihmissuhdetilitys ex-partnerille. Se toi artistikuvaan lisää eri sävyjä. Näiden ylitse nousee kuitenkin cd:n tähtihetkiin kuuluva Bellin omakohtainen ja herkkä Blues In My Soul, joka henkii kypsää tunnetta. Tätä levyä ei voi liikaa kehua. Jari Kolari – Keep on Bluesin’ MICHAEL ”IRON MAN” BURKS Show Of Strength (Alligator ALCD 4951) -12 (1) Count On You (2) Take A Chance On Me, Baby (3) Storm Warning (4) Can You Read Between The Lines. Albumilta löytyy myös kaksi T-Bone Walkerin sävelmää. Levyn rajuinta tavaraa taas ovat hyökkäävä avauskappale Count On You sekä Jon Tivenin Storm Warning -kappaleen bluesrock-käsittely. Materiaali on kolmea omaa tuotosta lukuun ottamatta hyvällä maulla valittua Chicago-bluesia. Albert King, 60-luvun brittikitaran sankarit sekä southern rock -kitaristit. Levyn muusta materiaalista nousee esille myös What Does It Take To Please You – Burksin oma jump blues, 50-luvun tyyliin vanhalla Gibsonilla soitettuna. Lurrie Bell on kiekollaan erinomaisessa vireessä! J-P Berg REMEMBERING LITTLE WALTER (Blind Pig BPCD5154) (1) Mark Hummel – I Got To Go (2) Charlie Musselwhite – Just A Feeling (3) Billy Boy Arnold – You’re So Fine (4) James Harman – It’s Too Late Brother • 5 - 2013 TUTKAILUT (5) Sugar Ray Norcia – Mean Old World (6) Charlie Musselwhite – One Of These Mornings (7) Mark Hummel – Blue Light (8) James Harman – Crazy Mixed Up World (9) Sugar Ray Norcia – Up The Line (10) Billy Boy Arnold – Can’t Hold Out Much Longer (11) My Babe ”Remembering Little Walter” on hienosti ja tyylillä tehty levy harpistisuuruus Little Walterin kunniaksi. Lisäksi parilla raidalla kuullaan Marques Carrolin johtamia puhaltajia. Myös muiden kannattaa kuunnella levy näyttönä siitä, miten Walterin kappaleet soitetaan oikeaoppineesti taustoja myöten. Jos tämä levy ei olisi tullut arvioitavien joukkoon (kyttäsin listaa joka päivä), olisi se pitänyt rahalla ostaa. Osa heistä on vieraillut Bellin mukana Suomessakin. Mukana on lisäksi Kevin McCormick bassossa ja Double Trouble -veteraani Chris Layton rummuissa.. Kitaristin vahvasti Chicago-henkinen uutuus on häneltä erinomainen näyte kaupungin musiikkiperinteen täydellisestä sisäistämisestä sekä omasta taiteellisesta syvyydestä. Herroista Stills ja Shepherd soittavat kitaroita, Goldberg koskettimia. 24 Hour Blues -shuffle on taas omistettu, kuten koko levykin, sessioiden aikana menehtyneen Magic Slimin muistolle. Studiokokoonpano koostuu rumpali Willie Hayesistä, basisti Melvin Smithistä, Delmarkin vakiintuneeseen kaartiin kuuluvasta Roosevelt Purifoysta sekä harpisti Matthew Skollerista. Valitettavasti hieman petyin, syitä selitän myöhemmin. Tästä häikäisevä esimerkki on instrumentaali Blue Light. Mark Hummel on tunnettu siitä, että hän tykkää soittaa Walterit ”pilkulleen”. Toisaalta jos artistin kypsyys on sitä luokkaa, että sävelmät kääntyvät järjestään artistin itsensä näköisiksi tuotoksiksi sekä parhaimmillaan todella syvällisiksi tulkinnoiksi, on parempi olla vain nöyränä hiljaa ja nauttia kuulemastaan. Mihinkään itsestäänselvyyksiin ei lainojen suhteen ole onneksi sorruttu. Loistavia harpisteja ja taustamuusikoita, upeita kappaleita sekä hieno äänitys, jota live-tilanne vielä mukavasti korostaa. Huippuhetkenä esiin nousee Eddie Boydin tiivistä bluestunnelmaa välittävä hidas Just The Blues, jossa Bellin ”nariseva” vokalisointi, sielukas kitarointi ja Roosevelt Purifoyn maalaileva pianismi kohtaavat kiehtovalla tavalla. Omia kappaleita on syntynyt viiden raidan verran – vähemmän kuin aikaisemmille levyille, joten lainojen valinta ja sovitukset korostuvat entisestään. KIekon onnistumiseen on vaikuttanut myös oman bändin käyttö. Vahvan laulusoundin omaavan kitarataiturin bluesrock-pitoiseen tuotantoon on tämän levyn myötä tullut myös ripaus - 54 - soulbluesia, jump bluesia sekä gospel-henkeä ja country-balladia. Burksin vahvaan, omaperäiseen kitaratyöskentelyyn ovat vaikuttaneet mm. Vaikka harpistin osuus on ensiarvoisen tärkeää Little Walter -hengen saamiseksi juuri oikealla tavalla kuuluville, niin yhtä tärkeässä roolissa ovat myös taustamuusikot. Levyn avaavan räväkän Hey Hey Babyn lisäksi kuullaan T-Bone Blues Special, joka kääntyy vahvasti Chicago-bluesin suuntaan Matthew Skollerin harpun siivittämänä. Little Juke Joint -kappaleessa Burks kertoo kotiseutunsa katoavan perinteen merkityksestä itselleen. Näiden äänitteiden taustalla musisoivat June Core (rummut), RW Grisby (basso) sekä kitaristit Nathan James ja Little Charlie Baty. ”Remembering Little Walter” on MUST kaikille harpistifanille. Albumilla Belliä säestävät hänen luottomiehensä. Miehet ansaitsevatkin isot kreditit siinä missä päähuomion vievät harpistit. Toista laitaa edustaa James Harman, joka tekee valinnoistaan It’s Too Late Brother ja Crazy Mixed Up World tapansa mukaan omat sovitukset, muiden esitysten jäädessä sitten johonkin musiikilliseen välimaastoon. Loistavaa soitantaa kuullaankin levyllä paljon. Lauluhommia hoitaa jokainen vuorollaan, Stills rouhealla, Goldberg ja Shepherd hieman kirkkaammalla soundilla. Albumi julkaistiin postuumisti Alligator-merkillä ja se osoitti edesmenneen Burksin monipuolisuuden sekä eri tyylien hallinnan
Enemmistö kappaleista on isän ja tyttären säveltämiä. Tällä julkaisulla BlueShot ei tarjoa mitään uutta tai mieleenpainuvaa. Tutuista palikoista ja jollakin lailla vähän väkisin kasatun oloiselta tämä kuitenkin tuntuu. Kappaleista (6) ja (8) ovat bluesklassikko-osastoa, Search And Destroy on Iggy Pop -coveri, joka istuu kokonaisuuteen kuin vaniljasokeri pizzaan. Tätä voisi yrittää kuvailla sanomalla: pelimannit pelaa ja pitää lystiä. Ilmeisesti taustalauluissa on Beth Hart, mutta kun näissä promokansissa ei ole mitään informaatiota. Bluesrockiahan tämä kuitenkin oikeasti on. Herkkää harmoniaa ja sykkivää svengiä, jotka kyllä löytävät paikkansa ja ystävänsä pitkässä perimässä. I enjoyed collaborating on song writing and the creative process of making this album with my father, Edward Ehrhardt and think his guitar playing on the album is inspired. Tuo Can’t Get Enough Of Loving You jääkin levyltä parhaiten mieleen. Siitä todisteena ovat BN-numerossa 260 ollut norjalaisen Little Andrewin levyarvio ja nyt käsittelyssä oleva tanskalaisen BlueShotin neljäs levy. Suspicious Mind lainaa “hiukan”Riot In A Cell Block No 9 -kappaleen teemaa, ja ehkä juuri siksi tai siitä huolimatta en jaksa kappaleesta innostua. Pienin elein toteutettua swamp-bluesnumeroa (2) voisi kuvailla vaikka ketteräksi ja viulusoolo on kerrassaan tulinen. Vaughanin hautakivellä ja toinen jalka John Mayallin tontilla. En ole bändin aikaisempaa tuotantoa kuullut, joten vaikea sanoa, miten tämä sijoittuu niihin verrattuna. levy Layton on aiemminkin työskennellyt Shepherdin kanssa, McCormick on puolestaan ollut mukana CSN&Y -kokoonpanossa. Mutta ei tämä nainen ole pelkkää kaunista katseltavaa vaan osaa laulaa r&b:tä, funkia ja vähän bluesiakin. Yhden yllätysmomentin muodostaa (5), joka jyrää Canned Heat -mallisena isona boogiena. Turha tätä on lähteä suomentamaan: "My new album, “All In”, is a reflection of my sound and my personal story as a blues vocalist and songwriter. Se on lähinnä kolmen soinnun, Am-C-D, varaan rakentuva slovari, joka rauhallisen alun jälkeen kasvaa upeisiin mittoihin katketen sitten kuin veisellä leikattuna. kitarat slidellä ja ilman sekä mandoliini; kaikki myös laulavat) muodostama trio vain parilla siivulla vahvistuksia on omaksunut noitten kotiseutujensa eri perinnemusiikin tyylilajit läpikotaisin. Hyvänä esimerkkinä ryhmän toiminnasta esittäytyy raita (3), silkkaa instrumentaalista, hillitöntä tanhu-musaa. Päätähti Sena tosiaan laulaa kelvollisesti, mutta yritin hakea - 55 - tutkailut akselia Bessie Smith – Janis Joplin, ja tässä hän sijoittuu lähemmäs viimeksi mainittua. Bändin muodostavat kitaristi laulaja Torben Pape, rumpali Søren Ahlgreen sekä basisti Lars Danielsen. Tylsä punk-biisi ei tällä esityksellä parane, on ihan autotalliosastoa. Eija Jauhiainen GOLDEN TRIANGLE Swamp Blues (omakustanne) (1) Fresh Air (2) Standin’ In The Rain (3) La Bleue (4) Possessed (5) Big Basile (6) Jumpin’Judy (7) Captain’s Walk (8) First Stoplight (9) Mazurka (10) San Antonio Rose (11) Popcorn Blues (12) Fresh Air Reprise Louisianan lounais- ja Texasin koillisosien muodostamaa aluetta kutsutaan ”Kultaiseksi kolmioksi”, josta tämä pumppu on ottanut nimensä. Sittemmin hän perusti veljiensä ja parin serkkunsa kanssa The Rising Sons -nimisen yhtyeen, jolla he keikkailivat paikallisissa juhlissa, päästen myös radioon esiintymään. Toinen turhalta tuntuva valinta on Stillsin entisen soittokaverin jo moneen kertaan versioitu Rockin’ In The Free World. Äärimmäisen simppeliin riffiin pohjautuva bluesinomainen (8) lumoaa hypnoottisesti naputtelevalla rytmillään ja viulusoolosta irtoaa jälleen dramatiikkaa. Mikke Nöjd SENA EHRHARDT All In (Blind Pig BPCD5151) (1) Buried Alive (2) Cry To Me (3) All In (4) I Want To Get You Back (5) Cold Cold Feeling (6) Live And Learn (7) Man Up (8) Storm’s Coming (9) Baby Valentine (10) So Excited (11) Dreamin’ Or Dyin’ Minneapolisista kotoisin oleva Sena Ehrhardt oppi isältään bluesin perusteet. Shuffle etenee määrätietoisesti eikä revittelyihin sorruta lainkaan. Thanks again! Peace and blues, Sena Ehrhardt” Harri Haka BLUE SHOT Win Or Lose (BS004; omakustanne) (1) Long Gone (2) Win Or Lose (3) Misery (4) Suspicious Mind (5) Nasty (6) Rambling (7) Pride And Joy (8) Why Don’t You Call. Se, mikä jysähti kuulijaan jo ensikuuntelulla on helppous, tai oikeammin vaivattomuus, millä monia asioita sekoitetaan yhteen. Levyllä soi swamp sulassa solussa countryn ja bluesin kanssa, ja pakkaa sekoitetaan kansanmusiikin aineosilla, tex-mexillä, cajunilla sekä kreolin meiningillä. Levyn kolmas lainakappale You Gotta Move nousee avausraidan ohella levyn parhaimmistoon. Kolmen konkarimuusikon (Sam Broussard, mm. Vaughan -lainoineen on ihan okei, jää levystä kokonaisuutena hiukan vaisu maku. Röderin tulkitsema S.R. Aloituksena on rouhea deltablues, joka on autenttisuudestaan huolimatta bändin omaa tuotantoa. Sena Ehrhardt vastasi facebookissa pyyntööni kommentoida uusinta levyään. kitarat, slidet, banjo, David Greely, viulu ja Johnny Nicholas, mm. Silkkaa perinteen pelikenttää edustaa myös letkeän rennosti veivaava cajun-valssi (9). Mutta esikuviin verrattuna soitto menee useimmissa kappaleissa raskaamman rockin puolelle. Viulu vetää sooloa ja välillä askelletaan keltti-kaikujen tahtiin. Saattaa kuulostaa monenkirjavalta eikä tuossa ollut likikään kaikki osatekijät mukana, mutta paketti pysyy komeasti kuosissa ennen kaikkea tyylikkään toteutuksensa ansiosta. Isä Edward Erhardt soittaa kitaraa ja rytmiryhmän muodostavat komppikitaristi Harold Smith, basisti Dave Smith ja rumpali Steve Potts, kaikki asiansa osaavia. Sykähdyttävin kappale on kuitenkin Albert Collinsin tunnetuksi tekemä Cold Cold Feeling, hidas blues, jossa Senan ääni pääsee oikeuksiin ja kaikki soittajat ovat maltillisia ilman teennäistä tehostusta. Ja kuinka perinteestä tampataan pölyt pois, rikkomatta mitään vaan luomalla luontevasti uutta. Vaughanin Pride And Joy menee hyvän maun tuolle puolen aika pahasti. Hauskaa swing-henkeä ja swamp-touhuja yhdistelevä (4) on erään sortin bluesmuunnelma, fiilis on vahva ja samalla silti hauras. Riku Metelinen FRANK BEY with THE ANTHONY PAULE BAND You Don’t Know Nothing (Blue Dot 105) (1) You Don’t Know Nothing About Love (2) Ain’t That Loving You (3) Imagine (4) Town Without Pity (5) Still Called The Blues (6) Can’t Get The Time Of Day (7) Hard Times (8) Midnight And Day (9) Get Your Money Where You Spend Your Time (10) You’ve Got To Hurt Before You Heal Frank Bey aloitti laulamisen kotivaltionsa Georgian kirkkosaleissa eli gospelin parissa jo lapsena. Vaikka lopetusraita hienoine hammond-sooloineen ja S.R. Raita (7), instru myöskin, puolestaan johdattelee fiilikset jonnekin irkkujen tai kelttien maailmoihin. Goldberg lienee herroista vähiten tunnettu, ainakin minulle uusi tuttavuus, vaikka levyjä hän on tehnyt viitisentoista kappaletta vuodesta 1966 lähtien. Old timey -henkinen huoleton rallatus on paitsi hyväntuulinen niin myöskin korvaan tarttuva. Avaus on countrya ja kelttiä yllättävästi sekoitteleva balladi, mikä edustaa silkkaa vähäeleisyyden ylivoimaa. Mutta loput biisit sitten ovat sitä ”amerikan herkkua”, paikoitellen hyvinkin paljon Lynyrd Skynyrdiltä kuulostavaa. Vahvat tulkinnat ja äänirekisterin laajuus ovat Ehrhardtin vahvuuksia. Raita (10) on erikoinen liukuvanuottinen sävelmä, jossa kohtaavat country & western sekä swamp, hitaassa instrussa on herkkä tunnelma. Parhaimmillaan bändi onkin hitaissa tai keskitempoisissa kappaleissa, nimibiisin lisäksi (9), jonka senkin laulaa Stills. Otis Redding otti lahjakkaan 5 - 2013 •. Ehkäpä yhdeksi levyn kaikkein komeimmista esityksistä muodostuu raidasta (6). Jos esittäjää ei tietäisi, nimiraidan kohdalla erehdyksen vaara olisi suuri. I had the incredible opportunity of working with legendary Grammywinning producer, Jim Gaines, and he helped to bring out my best performances and the best performances of the musicians on the album. Noin puolet raidoista on uusia, muut covereita – eli jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain sinistä. Kiireettömässä esityksessä on voimaa ja lämpöä. Hyvä levy joka tapauksessa noista parista kauneusvirheestä huolimatta. Robert Johnsonin (nimiin laitettu) Rambling slidekitaroineen kyllä viehättää, mutta vierailevan laulajan Anna M. Väliosan Rolling And Tumbling -teema on yllättävä mutta tehokas. Perinteikkäiden ratkaisujen äärellä viihtyvät kokevat varmasti tämän parissa rattoisia kuunteluhetkiä. Bluesisti tänttäränttäilevä (11) puolestaan tulkitaan kreoliksi. (9) Trouble (10) You Got To Move (11) That’s It Pohjoismainen juurimusiikki on voimissaan. Tämä on laulajan toinen julkaisu ja vajaan kolmekymppisen naisen levykannet vetoavat ulkoasultaan piikkikorkoineen ja minihameineen potentiaalisiin miespuolisiin levyn ostajiin. Senan johtamassa yhtyeessä hän hoitaa lauluosuudet. Paljon hehkutettu kitaristi -isä on selvästikin saanut vaikutteita Texasista, erityisesti Freddie Kingistä. Kakkosraita on perus-shuffle, jossa seistään toinen jalka S.R
En oikeastaan osaa nimetä albumilta suosikkejani. Turhan usein englantilaisista sessiomuusikoista koostuva poppoo ei levyjä julkaise. Sinisiin sävyihin uppoudutaan lähes kokonaan ja keitosta maustetaan sopivasti rockilla. Laitettuani cd:n soimaan, Down Home Bluesin dobrolla soitettu intro ja sitä seurannut rosoinen slidekitara herättivät mielenkiinnon. Leaving Time pistää tossun vippasemaan lennokkaan boogien tahtiin. Suomessa bändi soitti triona ja esitti kappaleensa melko riisuttuina versioina, peruskokoonpano kun käsitti vain kaksi kitaraa ja rummut. Lopputulos on minun makuuni aivan täysin. Funkahtavaa osastoa edustavat The Letter ja tiukan komppikitaran myötäilemä A Fast One. Ilmiö toistuu Don’t Want You ’Round Me No More’n ja Don’t Quit Me Baby’n yhteydessä. Mutta iso vaihde kytketään päälle heti kakkosraidalla ja taso pidetään korkealla loppumetreille asti. Toimivan yksinkertaistettu tulkinta toi korostetusti esiin materiaalin vahvan perustan. Frank Bay ja Anthony Paule olivat mielenkiintoinen uusi tuttavuus ja levykin ihan kuunneltava, vaikkei kaikilta osin ihan omaan makuuni ollutkaan. Avausraita Together Again on kokonaissoundiltaan jylhän mahtipontinen ja sielukkuudessaan varsin mallikas suoritus. Päällimmäisenä oli - 56 - Bryce Janeyn viides levy, jonka kantta koristaa loppuun piiskattu Stratocaster. Tämä ei todellakaan lupaa hyvää... Ain’t That Loving You on kivasti cool, jatsiksi vedetty esitys ja vähän samaa lajia edustaa myös Can’t Get The Time Of Day, tuoden lisää Paulen kitaristitaitoja näytille. Fatman’s Game tuntuu laadukkaan materiaalin joukossa popmaisuudessaan täyterallilta. Selkein lisä lienee silti se, että nyt mukana on myös sousafonilla bassolinjat töräyttelevä ja pianoakin soittava Henrik Silver. Riku Metelinen KING BIZKIT Selling My Soul (King Bizkit K.B.R. Levyn ainoa ala-arvoinen esitys on turhanpäiväistä tiluttelua tarjoileva Flying High On Your Love, jonka olisi voinut ilman suurempia omantunnon tuskia jättää pois tai korvata jollain toisella. Monesti tuo vanha • 5 - 2013 sanonta ”less is more” pitää paikkansa, mutta välillä on hyvä antaa palaa oikein kunnolla ja sitä Clarke tekee tällä levyllä. Levyn aloittava hidas nimikappale You Don’t Know Nothing tuo heti kuuluville levyn parhaat puolet eli hienon tummaäänisen Frank Beyn, taitavan ja westcoast-tyylikkään kitaristi Anthony Paulen sekä taustalla operoivat basisti Paul Olquin ja rumpali Paul Revellin torvisektion kanssa. King Bizkit itse käyttää musiikistaan nimitystä ”heavy soul”. Alkuvuodesta tuli postia, jossa tiedusteltiin halukkuuttani arvioida hänen tuleva julkaisunsa. Vastasin viestiin myöntävästi ja paluupostissa tuli linkki levyn lataamista varten. Tiukkaa kitarointia sisältävä nimikappale ja coverosastoa edustavat ZZ Topin alkuperäistä kunnioittava Waitin’ For The Bus sekä Allman Brothersien Come And Go Blues nousevat suosikeikseni. Studiossa luovuus on päästetty enemmänkin valloilleen ja kuorrutetta on hieman runsaammin. Parin kappaleen jälkeen oli todettava, että kyllä tässä potkua on. CD2) -12 (1) Together Again (2) Leaving Time (3) ...Or Die Trying (4) Fatman’s Game (5) Don’t Want You ’Round Me No More (6) The Letter (7) Don’t Quit Me Baby (8) A Fast One (9) Selling My Soul King Bizkit on laulaja Richard Everittin vetämä bändiprojekti Brittein saarilta. ”High Noon”, ”Red River”, ”Rio Bravo”, ”Alamo” ja ”Guns Of Navarone”). Ne kaksi muuta ovat tuottaja Gregg Whiten kynästä lähtöisin. Erityisesti mieleeni ovat levyn slidekappaleet, joita on kiitettävän monta, lähes puolet levystä. (5) Curry Night (6) Ramdango (7) Behave Christine Behave (8) Collapso (9) False Information (10) The Snarl (11) 15 Ton (12) Talk (13) What If Olin arvioinut Mick Clarken ”Solid Ground”-albumin jokunen vuosi sitten (BN 235) ja sen jälkeen tyystin unohtanut hänet. Kaiken kaikkiaan mainio levy Everittin poppoolta. Jos Clarke olisi ”muutaman” vuoden nuorempi, hän todennäköisesti kiskoisi venettä tukka putkella ja hampaat irvessä kaakkoon Kenny Wayne Shephardin tai Joe Bonamassan tapaan. Lunnin laulu viehättää luonnollisella soundillaan. levy tutkailut nuorukaisen kiertueelleen mukaan avaamaan tilaisuuksia ja tämä vuosia kestänyt koulu teki hyvää niin pojan äänelle kuin esiintymisellekin. Clarke antaa veneen lipua virrassa omalla painollaan ja avittaa tarvittaessa sen verran, ettei paatti kopsahda karikkoon. Tiesin Clarken kovan luokan kepittäjäksi, mutta ihan näin tiukkaa levyä en odottanut kuulevani. Alun instrumentaali on todella kuuma peruna ja saattaisi olla vaikka tribuutti edesmenneelle Alvin Leelle. Kitara räimii ja laulunäänessä on (mallas?) viskin tuomaa karheutta, eli juuri niitä elementtejä joista pidän. Lopetuksena oleva akustinen What If poikkeaa hiukan levyn rajusta linjasta, mutta jos hempeily ei miellytä, niin kuuntelun voi aina keskeyttää edellisen raidan loppusointuihin. Sitä on nautinto kuunnella. Ehkäpä juuri tästä johtuen jälki on varsin laadukasta. Frank Beyn musiikki on paljolti Otis Reddingin ja Al Greenin tyylistä sekä Malacon soulia, höystettynä esim. Koska hän on edellä mainittuja hiukan iäkkäämpi niin mitään näyttämisen tarvetta hänellä ei ole. Keep on Bluesin’ – Jari Kolari MICK CLARKE Ramdango (Rockfold RF013) (1) Baked Potatoes (2) Helping Hand (3) Mojo Go (4) Who’s Educating Who. ”Selling My Soul’in” kappaleista seitsemän on Eveittin ja levyllä bassoa soittavan Jon Bowerin tekeleitä. Taito karttui, keikkaa pukkasi ja Frankista alkoi tulla uudessa kotikaupungissaan Philadelphiassa jonkun tason kuuluisuus. Kyseessä on hänen paras levynsä tai ainakin paras niistä, jotka olen kuullut. Albumin päättävä nimikappale on eteerisesti alkava, soulia ja bluesrockia miksaava teos, jonka sanoituksessa käydään läpi perinteistä bluestematiikkaa. Diddley bow ja maniska nousevat nyt paremmin esiin ja myös huuliharppua kuullaan runsaammin. Hän rakentaa laulut simppeleiden kivijalkojen päälle ja perinteisistä aineksistakin, mutta samaan aikaan hän ei myöskään arastele tuoda omaa näkemystään julki. Monissa räyhäkkäämmissä ja miksei myös hypnoottisen hitaissa raidoissa useilla muilla tulisi. Lopputuloksena onkin perinteikästä, mutta riemastuttavan persoonallista bluesia. Komeuden kruunaa Laurie Wisefieldin tyylikäs kitarasoolo. Kappalehan on tuttu samannimisestä elokuvasta ja sen on säveltänyt eräs elokuvamusiikin suuruuksista Dimitri Timkin (mm. Levyn materiaali on merkitty kokonaisuudessaan nokkamies Morten Lunnin kirjoittamaksi. Gene Pitneyn ensimmäinen hitti Town Without Pity esitetään instrumentaalina Paulen kitaran voimin. ”Ramdango” kiskaisi tuolin alta kirjaimellisesti. Riku Metelinen FRIED OKRA BAND There’s A World Outside My Door (Flatland OKRA-03) (1) Chicago Stage (2) I’m Going Down (3) One String Love (4) I Tried (5) Fake Okra Rag (6) Unpack (7) Hey A Da Hoh (8) Followed My Baby (9) Shopkeeper (10) Bo Diddley Baby (11) Holler For Help (12) Copenhagen Coppola Tanskalainen Fried Okra Band käväisi syyskuun puolivälissä soittamassa kolme keikkaa Suomessa ja sai innostuneen vastaanoton. Ehkä tänään ne olisivat Behave Christine ja nimikappale, huomenna taas jotkut muut. Olisiko levy kenties sittenkin kuuntelemisen arvoinen.... ”Game Of Life” on mahtavalla tavalla rento ja vanhanaikainen levy, josta välittyy irtonaisuus ja jäykistelemätön musisoinnin ilo. Lisää leffamusan tuntua saadaan Ray Charlesin tunnetuksi tekemässä Hard Times -kappaleessa, sillä se kuulostaa hiukan ”Yön Kuumuudessa”-sarjan tunnusmusalta. Kappaleet ovat kauttaaltaan tasokkaita. Varsin rouheaa kokonaisuutta keventävät mainiot instrumentaalit (1, 4, 8 ja 13). Bobby Bland- tai Johnny Taylor -vaikutteisella bluessoulilla (edelliseltä You’ve Got to Hurt Before You Heal ja jälkimmäiseltä Still Called The Blues). TT Tarkiainen BRYCE JANEY Game Of Life (GYR 082) (1) Down Home Blues (2) Kicked Like A Dog (3) Waitin’ For The Bus (4) In Your Kitchen (5) Game Of Life (6) Come And Go Blues (7) Goin’ Down To The River (8) Stone Cold & Crazy (9) In The Mood (10) Flying High On Your Love (11) Faithfully Postiluukusta tipahti paketillinen levyjä, jotka tulivat aivan yllättäen ja pyytämättä, kuten erään pääministerin faksi aikanaan. Frank vetäytyi musiikkibisneksestä 70-luvun lopulla ja palasi takaisin vasta 2000-luvun taitteessa, kun tämän levyn tuottaja Noel Hayes kuuli miestä ja sai houkuteltua hänet uudelleen lavoille. Ylituotetuksi lopputulosta ei kuitenkaan voi sanoa. Myös itse lukeudun noihin innostujiin, joten mukava ottaa tämä tuore lätty lähempään tarkasteluun. Vahvimpina vaikuttimina ovat olleet blues ja soul. Edellisen kiekon ilmestymisestä on jo parikymmentä vuotta. Noel järjesti miehelle keikkoja myös Bay Arealle ja niistä eräs on tälle uutuusjulkaisulle taltioitu live Friscon Biscuits & Blues -klubilla heinäkuussa 2012
Albumi on pullollaan vietteleviä melodioita, hillittyjä ja pelkistettyjä sovituksia. Tilaisuuden tullen on keikkailtu ja vierailtu studiossakin. Someplace Nice on kepeästi jatsahtava, unplugged-henkinen countryblues. Andresin kohdalla täytyy muistaa, että miehen tekemisissä on aina mukana aimo annos alt-bluesin ominaisuuksia. Tweed Funkin musiikiillisia kanssaveljiä ovat Bootsy Collins, Isaac Hayes, George Clinton, Sly Stone, James Brown ja The Meters. Ensimmäinen yhteinen levytys oli ”Bullfrog Brown With Steve Lury & Peeter Piik”. Tuorein yhteistyön hedelmä on CD-single, joka pitää sisällään kaksi Andresin säveltämää ja sanoittamaa kappaletta. Bragg on aina ollut erittäin monipuolinen laulaja-lauluntekijä, jonka hän todisti jo ensimmäisillä 80-luvun levyillään. eikun... Andresin ja Steven yhteydenpito on jatkunut tiiviinä kaikkien em. Holman jätti musiikkibusineksen v. 1972 ja alkoi elää ns. TT Tarkiainen ENRICO CRIVELLARO Mojo Zone (Electro-Fi 3411) -09 (1) Say No More (2) Sweet And Skanky (3) Last Night In Atlanta (4) Hubert (5) Casa Babylon (6) Blues For Larry Johnson (7) Midnight Blue (8) Guitar Rumba (9) Come On In This House (10) Cape Flats (11) Dano’Mite Freefeelin’ (Electro-Fi 3411) -12 (1) Blackout (2) Super Cooker (3) Chulahoma (4) Forever Free (5) One For Lucy (6) Popcorn Jack (7) T-Soul (8) Universal Rock (9) Hymn To King Solomon (10) Can You Dig It (11) In A Sentimental Mood (12) Mr. Kokonaisuus on kiehtova, koska tyyli on perinteitä kunnioittava, mutta kuitenkin avarakatseinen, sekoittaen mielenkiintoisella ja modernilla tavalla folkia, americanaa, kantria ja bluesia. Erityisesti Crivellarolla on ollut korvaa hienoille sovituksille, sillä hän on miettinyt kaiken toiseenkin kertaan ennen studioon menoa. Vierailevista muusikoista eniten tilaa saa Jimmy Voegeli kapakkapianoineen ja Hammond-urkuineen. Vaikkei folkmusiikista tykkäisikään, nuo yhtye-esitykset saavat kyllä mielenkiinnon pysymään yllä eikä puutumista tapahdu. Luryn ja Rootsin lisäksi levyllä ovat mukana Peter Piik (pystybasso) ja Raul Terep (rummut). ”Tooth & Nail” on tekijänsä näköinen ja lopputulos on asioiden summa. ”Mojo Zonen”parhaimmistoa ovat ehdottomasti raivoisasti rokkaava Sweet And Skanky ja hidas Blues For Larry Johnson, jossa näytetään, kuka on kovin Italiasta lähtöisin oleva kitaristi. Coverosastolla tehdään jälleen täysosumat: Earl Hookerin Universal Rock on silkkaa kitaran ilotulitusta ja Duke Ellingtonin In A Sentimental Mood on hidas hyvänyön toivotus, joka auttaa nukahtamaan raskaan työviikon jälkeen. Pelkkää mies ja kitara -musisointia levy ei ole, sillä mukana on muutama bändiraita. Comebackin mies teki v. Nokakkain miehet tapasivat saman vuoden lopulla Andresin tuolloisen bändin, Bullfrog Brownin Englannin kiertueella. Bragg on säveltänyt lähes kaikki levyn kappaleet ja ainoa poikkeus on Woody Guthrien I Ain’t Got No Home. En pysty nimeämään yhtään suosikkikappaletta, sillä pidän näistä kaikista aivan hirveästi. Tweed Funk tulee suurten järvien alueelta, Wisconsinin Milwaukeesta. Janiva Magness (”My Bad Luck Soul”, -99), Lester Butler (”So Lowdown” -03) sekä Mel Brown (”Love, Lost And Found”, -10). Willits Playboy Italiasta Padovasta, lähtöisin oleva ja nykyisin Los Angelesissa asuva kitaristi Enrico Crivellaro on lähestynyt meitä kahden levyn voimin. Toivottavasti saamme pian nauttia näiden veijareiden musiikista täyspitkän äänitteen muodossa. Hankkikaa molemmat ja päättäkää itse, minä en osaa sanoa! Riku Metelinen STEVE LURY & ANDRES ROOTS ROUNDABOUT (Roots Art #) (1) Someplace Nice (2) Spider In My Bed Brittiläinen Steve Lury ja virolainen Andres Roots tutustuivat toisiinsa vuonna 2006 erään internetissä toimivan bluesfoorumin kautta. Sanoituspuolella tuottaja Joe Henry on ollut apuna kahdella kappaleella (7 & 11). levy mieleen korostaa tulkintaa ähinällä, tai murinalla, mutta hän pitäytyy omana itsenään. TT Tarkiainen 5 - 2013 •. ”Mojo Zone”on julkaistu muutamaa vuotta aiemmin ja laitettiin mukaan verrokkilevyksi hiukan näkökulmaa tuomaan. Vaikka Enrico Crivellaro saattaa olla nimensä puolesta monille hiukan tuntematon, on hän kuitenkin pitkän uransa aikana ehtinyt soittaa aika monien tunnettujen artistien kanssa. tavallista elämää. Steve kävi jammailemassa bändin kanssa ja homman todettiin toimivan. Spider In My Bed on Chicago-bluesista ammentava sähköinen tykitys. Tällä kertaa on kuitenkin toisin. ”Freefeelin’”levyltä korvia hivelevimmät sävelmät ovat letkeä Super Cooker, Allman Brothers -tribuutti Forever Free ja rankka Can You Dig It. Vaan eipä rehvakkaammassa tarjonnassakaan mitään vikaa ole. Eri tyylilajit hallitsevat JD Optekar ja Eric Madunic nousevat soittajien rivistöstä vahvasti esille, viime mainittu päätösraidan solistinakin. Pääsolistina toimivan Steve Luryn laulu on rennon lupsakkaa ja harputtelunsa messevän muhevaa. Vaikka olenkin rautalangan ystävä ja pidän kitarakappaleista, niin monien kokonaan kitaransoittoa sisältävien levyjen kanssa iskee kyllästyminen yleensä alta aikayksikön. Eipä siis ihme, että joukkoon on suomalainenkin nimi eksynyt. Ratkaisu on toimiva. Hän tuskin on bluesin kaivattu uudistaja, mutta hänen ilmaisussaan on uuden ajan raikas tuulahdus. Kumpiko levyistä on sitten parempi, no sanotaan että... Hän ei revittele, tiluttele, vinguta eikä edes vonguta. Myös levyn coverkaksikko, Junior Wellsin Come On In This House ja Earl Hookerin Guitar Rumba, ovat loistavia. Heitä ovat mm. Levyltä löytyy niin jumpbluesia (1), soulbluesia (3), bluesrockia (5), soulia (6, 7) kuin funkyakin (2, 4, 8, 9, 10). Jälki on tavallisuudesta poikkeavaa, omaperäistä roots-musaa. Piik on Andresin kanssa vuosituhannen vaihteesta lähtien soittanut virolainen bassotaiteilija. Erityisesti mieltä lämmittää Followed My Babyn hulluutta lähentelevä perusbluestulkinta. Viimeisimmillä levyillään Bragg on mennyt syvemmälle tarinankertojan roolissaan, eikä tee poikkeusta tälläkään kertaa. Bragg sekoitti musiikissaan surutta folkia, punkkia ja protestimusiikkia luoden siitä toimivan kokonaisuuden. Uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen päätteessä perustettiin Tweed Funk, jonka kokoonpanossa ovat Smokeyn lisäksi mukana JD Optekar (kitara, laulu), Eric Madunic (basso, laulu), Jon Lovas (saksofoni), Kevin Klemme (trumpetti) ja Nick Lang (rummut). Riku Metelinen TWEED FUNK Love Is (Tweed Tone #) (1) Fine Wine (2) A Real Mother For Ya (3) Gettin Home (4) Dancemaker (5) Pick Em Early (6) Fragile (7) Smooth Taste (8) What Have I Done Wrong (9) All Over You (10) Sex Machine Joseph ”Smokey” Holman aloitti laulajan uransa jo 1960-luvun lopulla bändissä nimeltä Domestic 4. Enrico Crivellaro tekee kaiken tyylillä ja harkiten. Parin Wilco-yhtyeen kanssa julkaistun cd:n jälkeen hän on palannut perusasioiden pariin. Kitaristivelho Greg Koch on mukana muutamalla raidalla (2, 7, 10) pysytellen kuitenkin varovasti taustalla. Ne antavat mukavasti lisäväriä ja saavat lopputuloksen kuulostamaan todella maukkaalta. Keikalla innostuin erityisesti hitaammasta materiaalista ja levylläkin Copenhagen Coppolan ja Shopkeeperin kaltaisen venyttelyt luovat hyvän jännitteen. Hänet tunnettiin myös poliittisena äänitorvena, joskin hänen musiikillinen monipuolisuutensa jäi tuon asian varjoon. Ainakin näin voisi päätellä, sillä todella hienoa jälkeä hän on saanut aikaan. Kun kaikki osuu kohdalleen, tyylien sekoittaminen tuottaa uskomattoman hyviä levyjä. Nämä kaksi levyä ovat todiste siitä, että Enrico Crivellaro on pätevä kitaristi. ”Freefeelin’”on hänen viime vuonna ilmestynyt ja toistaiseksi tuo- - 57 - tutkailut rein julkaisunsa. Marko Aho BILLY BRAGG Tooth & Nail (Cooking Vinyl #) (1) January Song (2) No One Knows Nothing Anymore (3) Handyman Blues (4) I Ain’t Got No Home (5) Swallow My Pride (6) Do Unto Others (7) Over You (8) Goodbye, Goodbye (9) There Will Be Reckoning (10) Chasing Rainbows (11) Your Name On My Tongue (12) Tomorrow’s Going To Be A Better Day (13) Home Milkman of human kindness, tuo työväenluokan sanansaattaja, todellinen working class hero, Billy Bragg, on julkaissut uuden levyn. tapahtumien jälkeisten vuosien ajan. Onpa mukana suomensukuista väriäkin taustalaulaja Sara Moilasen myötä. Curtis Mayfieldin CurTom Recordsille siirryttyään nimi vaihtui Love’s Childreniksi. Intiimin ja rauhallisen tunnelman omaavan levyn äänitykset tehtiin tuottaja Joe Henryn kellarissa – ja kyseessä on ehdottomasti yksi Braggin parhaista. Tähän ei voi olla ihastumatta, vaikkei tietäisi miehen taustasta tai aikaisemmasta musiikista mitään. Miesten ajatuksetkin sopivat hyvin yksiin, joten yhteistyötä päätettiin jatkaa. 1994 bändinsä Marvelous Mack & The Pressure Release Band kera. ”Love Is” on rytmimusiikin historiasta ammentava monipuolinen kattaus. tai sitten..
Taas soittajat ovat kaikki huippuluokkaa, mutta laulajat eivät kuitenkaan pärjää John Primerille ja Barrelhouse Chuckille. Levyllä on yksi kummankin pääartistin oma sävellys, Primerin When I Get Lonely ja Corritoren Harmonica Joyride, upea harppujumppa. • 5 - 2013 Osavaltion vaihto ei ole vaikuttanut tyyliin vaan puhdasta Chicagoa tämä on alusta loppuun. Tunnistettava ääni ja pitkä kokemus antavat uskottavuutta sekä fraseeraukseen että rekisterien monipuoliseen hallintaan. Se ei silti tarkoita yksittäisen muusikon itsensä toistamista sen enempää keikoilla kuin levytyksissä. Oli miten oli, Howlin’ Wolf -suosikkini I’m Leaving You on hienosti versioitu Kim Wilsonin laulunäytös samoin kuin Chuckin vokalisoima Stockyard Blues, joka on Johnny Youngin ja Floyd Jonesin käsialaa. He voisivat näkemieni konserttien perusteella tehdä aiheesta kokonaisen albumin. Tähtitaustoittajista erinomaista työtä tekevät Barrelhouse Chuck, Billy Flynn, Bob Stroger ja Kenny Smith. All Starsiin kuuluvat edelleen maailman paras rytmiryhmä, basisti Larry Taylor ja rumpali Richard Innes. Taaskin kuullaan vain kaksi omaa sävellystä: Driftin’ From Town To Town ja K&C Boogie. Harri Haka. Samanlaisia olisi mielellään kuullut enemmän. Nykyisin artistit päättävät aika pitkälle itse, missä kokoonpanoissa ja mille levymerkeille oman musiikillisen panoksensa antavat. ”Driftin’From Town To Town”on kosketinsoittaja Barrelhouse Chuckin nimissä julkaistu levy. Tällainen ei menneinä vuosina olisi tullut kysymykseenkään. Vanhemmat alan harrastajat muistavat, että Muddy Waters joutui käyttämään salanimeä Dirty Rivers vuoden 1964 Otis Span -levyllä, kun Chess ei suostunut antamaan lupaa tallissaan olevan ykkösnimen käyttöön. Skeptikko voisi todeta, että näiden muusikoiden keski-ikä lähentelee 60 vuotta, mutta soittajat tässä lajissa ovat siinä iässä parhaassa vedossa. Kingseillä ei taida varsinaista vakiokokoonpanoa olla lukuun otta- - 58 - matta harpisti/laulaja Joe Nosekia ja toista laulajaa Oscar Wilsonia. Kim Wilson on persoonallisen vahva ja osaa olla samalla näennäisen rento. Nimenomaan nämä kaksi levyä ovat suoraviivaisinta ja selkeintä Chicagoa. Tämä kokemus kuuluu tämänkin albumin soitossa. Kun tällaisia levyjä julkaistaan näin lyhyessä ajassa, se vahvistaa uskoa Chicago- ja harppubluesin elinvoimaan. Omia kappaleita on ilahduttavasti kahdeksan.Tuuliselle kaupungille omistetut laulut ovat kuitenkin lainatut Money, Marbles & Chalk ja Too Late. Miksi tämän luokan artistit eivät sävellä enemmän itse. Toisistaan riippumattomilla levymerkeillä soittaa useampia samoja artisteja. Paksu soundi ja oivalliset taivutukset tekevät hänen harppuosuudestaan erittäin kuuntelukelpoisen. Kaiken kaikkiaan kolme hienoa levyä, joilla on paljon yhteistä, mutta ovat silti omia kokonaisuuksiaan. Päätähti vetää 50- ja 60-luvun tyylisesti upeita laulupiano- ja urkuosuuksia. Muddy Watersin ja Junior Wellsin house bandeissä, joita nuori harpisti Corritore kävi katsomassa pikkuisessa Theresa’s -klubissa Chicagon South Sidella. Harpistit ovat kaikki erinomaisia. Kaikissa Chicago blues ja huuliharppu ovat keskeisessä roolissa. levy tutkailut Chicago- ja harppubluesin nosteessa! JOHN PRIMER AND BOB CORRITORE Knockin’ Around These Blues (Delta Groove DGPCD159) (1) The Clock (2) Blue And Lonesome (3) When I Get Lonely (4) Cairo Blues (5) Leanin’ Tree (6) Harmonica Joyride (7) Little Boy Blue (8) Just Like I Treat You (9) Man Or Mouse (10) Going Back Home BARRELHOUSE CHUCK & KIM WILSON’S BLUES ALL-STARS Driftin’ From Town To Town (Sirens SR5021) (1) The Big Push (2) Driftin’ From Town To Town (3) I’m Leaving You (4) Stockyard Blues (5) Lucky Lou (6) Thirty Days (7) Flat Foot Sam (8) K&C Boogie (9) You Can’t Live Long (10) She’s Got A Thing Going On (11) Three Hundred Pounds Of Joy (12) Anna Lee (13) Time Is Tight THE CASH BOX KINGS Black Toppin’ (Blind Pig BPCD 5150) (1) Blues Falling Down On Me (2) Black Toppin’ (3) Trying Really Hard (To Try And Get Along With You) (4) Oscar’s Jump (5) Money, Marbles & Chalk (6) My Tinai (7) Too Late (8) Walking Blues (9) I Don’t Wanna Fight (10) Tom Cat Blues (11) Hot Biscuit Baby (12) Gimme Some Of That (13) Run Run Run Tässä kolme albumia, jotka ilmestyivät tänä vuonna lyhyen ajan sisällä. He kuitenkin selkeästi haluavat flirttailla muiden, toki läheisten, genrejen kanssa. Cash Box Kings on perusrakenteeltaan Chicago blues -kokoonpano. Joe Nosek on lahjakas puhaltaja, joka haluaa välillä soveltaa taitojaan maltillisesti uusiin suuntiin. Avauskappale on oma sävellys, mutta tyyli on kopioitu Rolling Stonesilta. Esimerkiksi nämä levyt ovat kaikki persoonallisia, ja huuliharpun ohella päävokalisti, kitara ja kosketinsoittimet ovat erityisesti John Primerin ja Barrelhouse Chuckin tapauksissa merkittävissä rooleissa. Sittemmin Bob muutti Arizonaan, missä hän jatkoi soittamista ja oman radioshown tekemistä, jossa levyjen soiton lomassa vierailevat blueslegendat jammailivat Corritoren kanssa. Yllättävä poikkeama levyn muusta linjasta on päätöskappaleen nuotintarkka kopio Booker T. Toinen hieno vokalisti on Kim Wilson kahdella lauluosuudella, mutta suurimmat näytöt hän antaa kahdeksalla kappaleella huuliharpun maailman parhaimmistoon kuuluvana mestarina. John Primerin kitarointi on tyypillistä South Sideä eli vähän rosoisempaa ja ei niin soulahtavaa kuin West Side. & The MG’s:in hitistä. Bob Corritore on työtä tekevä, omistautunut ja kun jättää laulun muille, antaa tilaa instrumentille. Erityisesti Robert Lockwoodin Little Boy Blue soi hienosti. Sen todistavat täydet salit ja festaritapahtumat siellä missä miehet liikkuvat. Kitaristi/laulaja Primer on esiintynyt lukuisissa legendaarisissa kokoonpanoissa, mm. Cash Box Kings osaa myös tyylisuunnan, mutta heidän julkaisussaan esiintyy muitakin vaikutteita niin kuin jäljempänä todetaan. Tärkeä rooli on myös muulla Kim Wilsonin All Starsilla. Kaikki vähänkään bluesia kuunnelleet tunnistivat Buddy Guyn ykköskitaristiksi John Lee Hookerin 1967 ”Urban Blues” -albumilla, vaikka nimeä ei mainittu vinyylin kansiteksteissä Vanguardin ollessa nokitusten Blueswayn kanssa. Enemmän omia voisi olla, mutta ei covereissa moitittavaa ole. Kitaristi Jeremy Johnson ja fonisti Sax Gordon täydentävät kokonaisuuden. John Primer ja Bob Corritore ovat mitä mainioin yhdistelmä tekemään ensimmäisen yhteisen levytyksen ”Knockin’Around These Blues”. Ja aiemmin mainituilla levyillä esiintyneet Kenny Smith, Billy Flynn ja Barrelhouse Chuck ovat taas mukana vierailevina tähtinä. Cash Box Kings on sisäistänyt hyvin tämän tyylisuunnan, mutta ei silti ole pahaa sanottavaa levyn Delta bluesista, jumpista ja rockabillystä. Jälkimmäinen on aika suora lainaus Little Walterin Off The Wall -kappaleesta. Elossa olevista bluesvokalisteista hän kuuluu kärkikastiin. Chuckin lisäksi edellä mainitun levyn muusikoihin kuuluu kitaristi Billy Flynn
Kanadalaiskontaktini pitävät minut tietoisena siitä, mitä maan juurimusiikissa tapahtuu, mutta tällä kertaa kyseessä on itselleni entuudestaan tuntematon kaveri. Hän oli Nanette Workman, jonka levyn tuossa edellä arvioin. Keep on Bluesin’ – Jari kolari 5 - 2013 •. Workman on ennenkin kunnostautunut Rollarikappaleissa, muistissa on erinomainen Loving Cup, eikä hän tälläkään kertaa epäonnistu. Toisen kappaleen aikana sukellamme syvälle sinisiin sävyihin, kun Adam Karchin dobrollaan ryydittävä Keb’ Mo:n Am I Wrong lähtee käyntiin. Sen sijaan John Prinen iki-ihana Angel From Montgomery menee hyvän yön tuolle puolen, siitäkin huolimatta, että Bélanger maalailee harpullaan aika komeasti. Aloitusraita on todella tiukka veto ja samanlaista herkkua tarjoilee myös Hurt My Heart. Molemmissa kappaleissa Guy Bélangerin harppu soi mainiosti. Miellyttävimmät esitykset ovat Eric Bibbin Put Your Foot Down - 59 - tutkailut sekä Lonnie Johnsonin Chicago Blues. Kyllä tätä kuuntelee ihan mielellään. Eihän kappalevalikoimassa ole yhtään huonoa tulkintaa, mutta jotain vain jää puuttumaan. Sen naislaulaja tuntui kumman tutulta, mutta ei asiaa tarvinnut kauaa pohtia, kun tunnistin hänet. Levyn päättävä Tommy’s Tune on miehen akustisella kitaralla tulkitsema kappale ja ihan mukava veto, joten kyllä ”pojalta” sellainenkin sujuu mallikkaasti. Tämän parissa viihtyy vielä usean hetken verran. Tyylejä levyllä on monia, eikä kyllästymään pääse. Soinnilliselta ilmeeltään albumi on tanakka ja erityisesti kitaroissa on rakastamaani rouheutta. Frank Marinon kitaroima ja Annik Jeanin avustama Wild Horses on aivan loistava. Robben-tuntemukset ovat aika odotettuja, sillä taustalla soittavat miehen entiset jäsenet, basisti Travis Carlton sekä rumpali Gary Novak, lisänä vielä Larry Carltonin kosketinsoittaja Jeff Babko. Työnsin levyn soittimeen ennakkoluuloisena. Kansikuvassa hajamielistä professoria muistuttavan Bob Walshin cd:ssä on jotain kumman tuttua. Hempeämpää puolta edustava When Love Leaves The Room nousee yhdeksi suosikeistani. Levyllä on paljon hienoja sävellyksiä ja tunnelmat vaihtuvat tiuhaan. Alku on hiukan hämmentävä, sillä Walshin ääntämiseen tottuminen ottaa aikansa. Riku Metelinen RANDY SCOTT Out Of The Blue (Favored Nations 2770) (1) Ramblin’ Man Blues (2) Whiskey From The Bottle (3) Nothin’ But A Thang (4) Can’t Quit On You (5) Never Enough (6) Mean-Hearted Woman (7) Don’t Call It Love (8) Kisses Like Cherries (9) Talking My Baby Down (10) Fire (11) Out Of The Blue (12) Hell To Pay (13) Tommy’s Tune Detroitin maisemista Kalifornian aurinkoon muuttanut kitaristi Randy Scott on osoittautunut varsin monipuoliseksi ja tyylikkääksi kitaristiksi, jota tämä miehen uunituore ja pääosin blues-rock linjaa edustava levy hyvin ilmentää. Mean-Hearted Womaniin Scott on saanut kaverikseen kitarasankari Albert Leen, ja siinä miehet käyvät leikillistä kaksintaistelua 6-kielisten kanssa. Rytmiä antaa Mélissa Lavergne laatikkorumpuineen (= cajon). Mietin, oliko se Eric Claptonin uutuus vai... Kun näillä aamuilla kankkunen ei kuulu sanavarastooni ja sunnuntaisinkin katson formulakisoja, niin eipä minulla taida olla levylle käyttöä... France D’Amour) (9) The Swamp Stomp (10) The Wild Bunch (11) Wide And Wild (12) People Get Ready (feat. Nanette Workman) (7) Merci Spence (8) Bulletproof Vest (feat. Karkeasti voidaan sanoa, että parittomilla numeroilla olevat raidat ovat instrumentaaleja. Tällä albumilla ei ole tarjolla mitään Kim Wilson -tyylistä kappaleesta toiseen jatkuvaa harpputuuttausta vaan silkkaa tunteiden paloa. Kuinka ollakaan, se sai soida kaikessa rauhassa alusta loppuun. Muusikoita levyllä on aika revohka, mainittujen kanssa yhteensä urkujen ja pianon lisäksi kolmet rumpalit sekä parit basistit, mutta hyvin eri kokoonpanot pysyvät silti kasassa. levy NANETTE WORKMAN Just Gettin’ Started (Bros 11101) (1) Just Gettin’ Started (2) It’s All Over Now (3) Hurt My Heart (4) Wild Horses (5) When Love Leaves The Room (6) What The Heck (7) Tell Somebody (8) Still Rainin’ (9) Memphis Jane (10) Young Blood (11) Isn’t That So (12) Man With A Heart (13) Georgia On My Mind Kuusi vuotta bluestrilogian ”Roots n’ Blues”, ”Vanilla Café” ja ”Mississippi Rolling Stone” jälkeen, kanadalainen pitkän linjan laulaja/lauluntekijä ja näyttelijänäkin kunnostautunut Nanette Workman on julkaissut uuden levyn. Komeiden uusien kappaleiden ja vanhojen helmien jatkumo on vastustamattoman muheva, suoraan sanottuna viihtyisä. Jonny Langia (8), Rolling Stonesia (2 ja 4) sekä Coastersia (10). Mutta jos siihen tai laulusoundiin ei kiinnitä liikaa huomiota, ei kumpikaan häiritse. Levyn aloittava tunnelmallinen instrumentaali Morning Lights kertoo faktaa siitä, mistä tässä on kyse. Nanette Workman seisoo omilla alligaattorinnahkaisilla bootseillaan tekemänsä musiikin takana. Koska varsinaista tunteen paloa ei tulkinnoista juurikaan löydy niin kannesta kanteen sitä tuskin tulee arvostelun jälkeen montakaan kertaa kuunneltua. Monipuoliselle bluessouthernrock-outlawkantri -akselille sijoittuvalle pitkäsoitolle on valittu omien sävellysten lisäksi mukaan mm. Riku Metelinen BOB WALSH There’s A Story Here (Bros 11203) (1) When You Comin’ Over (2) Move (3) There’s A Story Here (4) Put Your Foot Down (5) Chicago Blues (6) Can’t Sit Still (7) Black And Blue (8) Pretty Face, Pretty Lies (9) Angel From Montgomery (10) Alright, Okay You Win (11) She’s Complicated (12) Through The Blues (13) I Love My Job Kolmas tässä numerossa esiteltävä Bros-yhtiön kanadalaislevy on näillä leveysasteilla tuiki tuntemattoman Bob Walshin tuore julkaisu. Pretty Face herättää mielenkiinnon hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Kiekon harpisti on kovin tutun kuuloinen, ja kun asian tarkistin niin kyllä, jäljet johtavat sylttytehtaalle. Levyn ainoa negatiivinen asia on It’s All Over Now. Nanette soittaa pianoa ja Guy Bélanger hoitaa taustalaulun sekä harpun, Steven Segalin kompatessa kitarallaan. Levyllä on hiukkasen liikaa hetkiä, joina punainen lanka hukataan ja kuulijan ote musiikista herpaantuu. I’d Rather Be Blind, Crippled And Crazy -kappaleen svengi on suorastaan hillitön. Miehen kitaratyylit ja niiden monipuolisuus kuuluu laajasti myös kappaleissa, joissa aistin 60-luvun brittibluesia, Claptonia tai Greenia (Can’t Quit On You), mutta eniten Robben Fordia (Whiskey From The Bottle, Nothin’ But A Thang sekä Fire). Ja aika pian uudestaan. Adam Karch) Guy Bélanger on yksi Kanadan arvostetuimpia harpisteja. Levyllä on pari rullaavaa instrumentaalia, jatsahtava Talking My Baby Down sekä varsin raskassoutuista heavy-bluesia edustava nimiraita Out Of The Blue. Riku Metelinen GUY BÉLANGER Dusty Trails (Bros 11204) (1) Morning Lights (2) Am I Wrong (3) High Heels Crocodile (4) Don’t Touch That Dial (feat. Kappale on slidekitaroineen muuten oikein mainio, mutta kun se kuulostaa siltä kuin bändi ja rumpali soittaisivat aivan eri tahtiin. Guy Bélanger maalailee harpullaan sinisiä sävyjä ja puhkuu talon nurin tarvittaessa. Levyn toinen duetto, Sass Jordanin kanssa laulettu Memphis Jane, kannattaa myös mainita, sillä tarjolla on todella kovaa perusboogievääntöä. Kaikkien harppubluesin ystävien kannattaa ottaa tämä levy kuunteluun tai ainakin tarkkaan harkintaan. Ai niin, Guy Bélangerin viimeisin levyhän se oli. Vaikka meno on paikka paikoin maukasta niin hiukan rosoisempaa otetta ja tiukempaa tulkintaa olisin kaivannut. Laulettujen kappaleiden välissä on instrumentaaleita, mikä tuo vaihtelua kiitettävästi. ”Out Of The Blue”on rokkaavasta kitarabluesista pitäville ihan varteenotettava kuunneltava, mutta kyllä muidenkin kannattaa se katsastaa, mikäli eteen sattuu. Tämä on lähinnä sellaista musiikkia, jota voisin ehkä kenties sunnuntaisin tai kankkusaamuisin jaksaa kuunnella. Vanhan hyvän ajan tilutustakin kuuluu kappaleella Hell To Play. Breen LeBoeuf) (5) Dusty Trails (6) I’d Rather Be Blind, Crippled And Crazy (feat. Hänen äänessään on vuosien tuomaa rosoisuutta ja tulkinnoissaan hän pääsee kappaleen ytimeen
Ainoa mikä tärähtää korvaani on päälaulutonttia hoitavan Antonio Cabreran tapa lausua sana ”searching”, joka – pahaa aavistamatta – jää hyppimään miehen kielelle... (14) I’m Gonna Leave You (alt.) Lisää rokkareita itärajan takaa! Tämä nelikko ponnistaa kuuluville Moskovan moni-miljoonakaupungista ja hyvin ponnistaakin. Erään sortin rytmilliseksi billybluesiksi muotoutuva (2) on hieno ja esim. Raidalla (6) ei ole mitään tekemistä erään brittinelikon kanssa, kyseessä on varsin reipasotteinen vauhtipala. You Can Fly lienee The Dreamersin tunnetuin kappale jo yksistään siksi, että sen pohjalta on työstetty hampurilaisbaariin sijoitettu videotallenne, jonka on voinut bongata mm. Erikseen pitää mainita ryhmän ilmeikäs ja kyvykäs solisti Al Bandy. Pääpiruna levyllä häärii urkuri Sami ”Kanttori” Nieminen, joka on mukana peräti kolmellatoista levyn kappaleella. Niinpä umpi-tuttu (11) tempaisi räsymaton jalkojen alta tyystin ja kerrasta. Bändin käsialaa on myös boogiechillenmäisesti käynnistyvä rokkaus (10), joka painaa pumpun pettämisen uhallakin tappiin saakka ja yllättäen mukana soi myös huuliharppu. Naulaamon sisältö on pitkälti instrumentaalipainotteista, mikä tietenkin jamiklubin housebandille mainiosti sopiikin. Jos musisointi tästä paranee, niin jaksaako sitä enää kuunnella. Rennon raikkaalla sikermällä on oma potentiaalinen tilauksensa ja sen riimitys jää helposti mieleen. Tästä on hyvä kehittyä eteenpäin. Heistä viimeksi mainittu on nähty jonkun kerran esiintymässä myös Suomessa. Levyä on tehty akselilla Seinäjoki-Teksas useammassa sessiossa ja mittavan soittopoppoon tunnetuin nimi on Vaughan-Winter. Biisiin on asemoitu Brand New Cadillacin riffi ja asennetta tihkuva esitys yksinkertaisesti toimii. youtuben kautta. Raita (9) taitaa olla paketin kovin esitys, tätä stomppausta ei kyllä pysäytä mikään ja varsinkin raidan kitaraosuudet ovat rajuja. Jos taso on näin kova niin sikäläisiä alan bändejä kuulisi mieluusti lisääkin. (4):lla kuljetaan The Beach Boysin jalanjäljissä. Kaiken kaikkiaan cd on kiva paluu menneisyyteen olematta mitään ylitsepääsemätöntä vääntöä tai toisaalta jotain, missä olisi ollut jokin erityinen koukku. Debyyttikiekko turvautuu täysin bändin omaan materiaaliin. (3) Drive My Car (4) On Your Way Down (5) Just Lickin’(6) Lady Day And John Coltrane (7) Comin’ Home Baby (8) All Night Long (9) Brother Ray (10) Wichita Lineman (11) Hot Contents (12) Mitja T (13) Blues For Liberte (14) Same Old Blues Vain kivenheiton tai parin päässä (riippuu tietenkin heittovoimasta) Helsingin Kolmannella linjalla - 60 - sijaitsevassa Ravintola Libertessä on jo useamman vuoden ajan järjestetty sunnuntaisin Naulaamojamiklubia. Ainakin näin on uskominen, mikäli seuraa espanjalaisyhtyeitä ja heidän tekemisiään. Kiekko saadaan päätökseen haikealla balladisävyisellä slovarilla, jonka hoitaa Benito. Ei paha, mutta tilalle olisi voitu keksiä jotakin muuta vanhan tyylistä hamuilua eikä näin näkyvää kopiointia. Taustalta on aistittavissa rantapoikien tunnetuksi tuuttaama Get Around -klassikko. Monitaiturina Tuurala vastaa myös kannen hauskasta piirroksesta. Rytmikästä rajaseutufiilistä tarjoilee hieno (8) – ja rajaseudulla tarkoitan USA:n ja Meksikon rajaa, en Venäjän ja Kazakstanin tai Mongolian välistä. Katalonialaisnimet The Earth Angels ja The Velvet Candels ovat saaneet osakseen ansaittua suitsutusta niin rajojensa sisä- kuin ulkopuolellakin. (3) on nyt vaan hyvä biisi, jossa kaikki toimii. Hurskainen tuuttaa torveensa myös omalla suosikillani, pianisti-laulajan ja Liberte-klubin vakituisen äänimiehen Mitja Tuuralan esittämällä, vanhaan Stagger Lee -teemaan perustuvalla New Orleans -henkisellä pianoboogiella Mitja T. Melodisen napakympin muodostaa instru (7), joka liikkuu vallan pitelemättömästi. Kappaleen (5) kitaraosuuksista vastaa Santi Vasallan. Siinä missä yhtyeen katalonialaiset kamut sijoittavat juttunsa 50-luvun vintagepohjusteiseen doo wop -hehkutukseen, ovat andalusialaiset sovittaneet kulkunsa retrohenkisempään, ”American Graffiti” -elokuvan tyyliseen tunnusteluun. Jopa Beatlesin Drive My Carista on saatu aikaan urkuinstrumentaali. Nieminen & Litmanen -duosta parhaiten tunnetun Kanttorin soul/blues/jazz -soittoa tuskin tarvitsee kenellekään lehtemme lukijoista erikseen kehua. Vahvasti esillä ovat myös aina svengaava rumpali Sande Vettenranta ja kitaristi Petri Kautto, joka myös laulaa Gill Scot-Heronin Billie Holidaylle ja John Coltranelle omistetun Lady Day And John Coltranen ja Glen Campell -hitin Wichita Lineman. Izquierdo THE HITONES I’m Gonna Leave You (El Toro ETCD 6055) (1) I’m Gonna Leave You (2) Let’s Have A Ball (3) Please Come Back (4) I Hate Your Dog (5) Honey Hush (6) Hold Me Tight (7) Big Sur (8) My Little Baby (9) Electric Dreamer (10) I’m Walking Out (11) Whole A Lotta Shakin’ Goin’ On (12) Maybe (13) How Can You Say You Love Me. Taustatenoria hoitavan Carlos Garcían nimiinsä kirjaama So Hard puskee peliin puolinopean doo wop -hölkän, missä Gema on laitettu johtamaan mieskööriä. levy tutkailut THE DREAMERS 1963 (Música Fundamental #) (1) A New Chance (2) You Can Fly (3) So Hard (To Be In Love) (4) Little Lady With A dog (5) My Lonely World Doo wop -musiikki ei kuole koskaan vaan elää ikuisesti. Ottakaa ihmeessä selvää, mistä on kysymys – joko paikan päällä Naulaamossa tai ainakin levyltä kotona! Honey Aaltonen T SAMELI RAJALA The Sauce (Backbeat BBCDO18) (1) Buzz Me Baby (Waiting On Your Call) (2) You Just Gotta Cry (3) Whirlygig (4) It’s All My Fault (5) Trying To Get You Off My Mind (6) Saucefied (7) World In Your Soul (8) That Old Choking Kind (9) Can’t You See (10) Taildrag (11) So Glad You’re Here T Sameli Rajalan kaikessa rauhassa hautoma ja tekemä esikois-täyspitkä on lopultakin täällä, miehellähän on entuudestaan vuosien takaa minialbumi omissa nimissään. Raita (12) menee komeasti keskikastin rockerina, mutta raidalla (13) nitkutetaan siihen tahtiin, että varmasti ovat kaikki pellit auki. Starttikärpänen ei hämmästyksekseni ollutkaan punttia väpättävä kappale vaan matkaan suunnataan Benito Prieton väsäämällä, hitaan puoleisella balladilla, missä voisi kuvitella olevansa juuri edellä mainitun kulttielokuvan kulisseissa. Levyn sisältö on, kuten kappalelistaa silmäillessä voi todeta, hyvin monipuolinen. Tämän lisäksi yhtyeellä on taustallaan joukko muusikoita: Francisco López, kitarat, Angela Ortiz, basso, Fran Bañez, tamburiini, sekä edellä mainittu Antonio Cabrera, rummut. Vanhan R&B:n ystävä taas ei voi olla ilahtumatta saxofonisti Juho Hurskaisen huikeasta Joe Houston -renkutuksesta All Night Long. Hyvän coverin tunnistaa tietysti siitä, että siinä on kyetty lisäämään originaaliin jotakin omintakeista. Levyn toinen cover (5) versioidaan vahvasti (esikuvansa?) Johnny Burnette R&R Trion tyyliin. Mainitun Burnetten vaikutus pyrkii vahvimmin pintaan stydisti pudottelevalla, määrätietoisella omalla rockerilla (4). Laulupuolella kunnostautuu Luumu Kaikkonen parin Allen Toussaintin sävellyksen tulkitsijana ja ehkäpä eniten lehtemme lukijoita ilahduttavalla, Freddy Kinginkin esittämällä kappaleella Same Old Blues. Siellä keikkaviikonlopun tai keikattoman viikonlopun päätteeksi muusikot, soittajat, pelimannit tai muuten vain soittohaluiset ihmiset ovat voineet käydä purkamassa fiiliksiään ennen kun seuraava ankea viikko taas alkaa. Gema on ääneltään miellyttävä ja itse kappale on ehdottomasti kiekon kohokohta. Tyylisuunnaksi • 5 - 2013 kymmenvuotiaalle kokoonpanolle on muovautunut autenttisen mallinen rockabilly – ja kahden kitaran, rumpujen ja släppäys-basson voimin tehdään tiukkaa jälkeä. Liekö syynä verenperintö vai sikäläinen juomavesi – levyllä kun ovat mollivoittoiset melodiat kunniassaan. J.M. Villiä meininkiä lauhduttaa kiva fiilistelevä väliosa. Tästä matka kääntyy merellisiin maisemiin. Se koostuu sisarusparista Benito ja Gema Prieto, joiden mukana seuraavat Antonio Cabrera sekä Carlos García. Alusta asti hyvällä sykkeellä pumppaava orkesteri onnistuu vain nostamaan pulssiaan maaliviivan lähetessä. Nimibiisi kuullaan kahteen kertaan: avaus (1) on hurja alakulo-rocker, kun taas (14) on (d)esperanto-tyylinen swing-hupaelma, aika hauskakin. Naulaamoklubin dokumenttina on nyt julkaistu myös tämä cd, jolla ääneen pääsevät ahkerimmin jameihin osallistuneet musikantit. Andalusian Huelvasta pärähtää vuodesta 2009 lähtien pystyssä ollut lauluyhtye The Dreamers. Benitolla on hyvä tapa johtaa orkesteria, Geman herttaisuus on ratkaisevasti positiivista, Carlosin tenoritaustaosuudet ovat paikallaan ja Antonion raikkaan nuorekas lauluääni on aistikas. Mikke Nöjd KOTIMAAN KATSAUS NAULAAMO HOUSEBAND Studio Live! (5 By 5 Records 5BY5 1 30001) (1) 3rd Line Theme (2) Can You Hear Me
Rajoitetusti bluesvammaisille Kari Riihimäen levy on varmasti liian rock, mutta laaja-alaisemmille musiikin ystäville – eritenkin, jos musiikkimaku sattuu osumaan 60- ja 70-lukujen taitteeseen – suosittelen tutustumista. Tuota Pricen v. Mikään varsinainen blueslevy tämä ei ole, mutta kuten Led Zeppelinillä, Eric Claptonilla, Wishbone Ashilla ja muilla klassikkorockin edustajilla, kuuluu se blues olennaisena osana Riihimäenkin musiikin vaikuttimiin. Suotta, sillä hyvinhän homma hoituu bändin vähän rennommallakin otteella. kappaleen vihaajia), ei mikään voi mennä täysin pieleen. Fiiliksiä johdatellaan r&b’mäisiin tunnelmiin hemmetin nätillä (8). Ruttu on paras termi kitaraa hetkittäin suorastaan julmasti kurittavalle raidalle (6), joka iskee ja svengaa armotta. Toinen hituri (10) on hienosti svengaava boogie. Jamihenkinen biisi venyy lopulta massiivisiin mittoihin ja pituus tiputtaa hieman esityksen iskevyyttä. Laulu on tuskaista ja lopuksi koskettimet vievät biisin groovaileviin fiiliksiin. En tiedä, onko bändi enää aktiivinen, mutta ainakin Riihimäki paitsi vaikuttaa (ja myös vakuuttaa) olevan. Poikkeuksellisesti levy-yhtiön viimeaikaisesta linjasta poiketen sekä vinyyli että cd ovat sisällöltään samanlaiset, joten hankintapäätöstä ei tarvitse miettiä julkaisuformaatin mukaan. Vuoden paras soundtrack-levy aivan varmasti, ainoastaan se elokuva puuttuu. Laulusolisti J. Albumin päättävässä Man From Rio Granden haikeassa, mutta jylhässä spaghetti western -tunnelmissa naukkaillaan tequilaa Ennio Morriconen kanssa. Niin kitaristin levy kuin onkin kyseessä niin Rajala jakaa reilusti soolotilaa muillekin soittajille, esim. Tämä toiminta aiheuttaa levylle uhan tuntua ja nostaa tallenteen nopeasti keskikastia ylemmäksi. Hitaalta bluesilta (2) ei puutu raakaa kitaratyöstöä ja hitaasti pompsuttavassa basso-kuviossa on jotakin hypnoottista. Tällä ”Seasons”-levyllään hän osoittaa, että kanttia soolourallekin riittää. & Slow Motionin versio poikkeaa näistä rytmiikaltaan. Ennen vanhaan ehkä puhuttiin rhythm and bluesista, mutta nykyisin kun ei tiedä mitä se tarkoittaa, niin annetaan olla. Musertavan rankan riffin varaan ripustetulla biisillä kuullaan myös slideä. Wilson Pickett 60-luvulla ja Fabulous Thunderbirds jonkun luokattoman teinikomedian (”Porky’s Revenge” – jos muistan) soundtrackille 80-luvulla – mutta kaikki vallan mainioita versioita. Mutta kun levy lähtee käyntiin vanhalla suosikillani, Lloyd Pricen Stagger Leellä (tiedetään, että lehtemme vanhemmissa kirjoittajissa on myös ko. Kokonaisuus on paitsi harkittu, myös hallittu. Runsasilmeinen albumikokonaisuus tarjoaa soittaja Rajalasta monipuolisen kuvan ja mies tuntuu uiskentelevan eri fiiliksissä luontevan, jopa helpon tuntuisesti. Tässä on todellista paahtoa ja takaaajoa, jossa housut kastuu ja paita repeää varmasti! Janne Örnberg - 61 - tutkailut KARI RIIHIMÄKI Seasons (Bluelight BLR 33168 1 [LP]/33168 2 [CD]) (1) Seasons (2) Breakin’ Down (3) Do You Like It (4) Evergreen (5) Stand And Deliver (6) As We Speak (7) Crosswinds (8) Road Song (9) She Doesn’t Live Here Anymore Kari Riihimäki on tullut tutuksi aiemmin lehtemme levyarvioiden myötä Dogtown-yhtyeen kitaristina. levy -kytköksistään tuttu basisti Tommy Shannon. -58 r&b-listan ykköshittiähän ovat levyttäneet mm. & SLOW MOTION Oh My God It’s – Live! (omakustanne) (1) Stagger Lee (2) Hard Knock (3) Trying To Live My Life Without You (4)Rendezvous With The Blues (5) (6)Mess Around Levykansitekstin mukaan J. T Sameli Rajalan kiehauttama ”soossi” sisältää tulisia mausteita, jotka passaavat vallan erinomaisesti blues-tyyppiseen herkutteluun. Mutants johdattelee kuulijansa rytmimatkalle erilaisiin mielikuvamiljöisiin Afrikan viidakon ja Brasilian kautta New Yorkin Bronxiin. Siinä J. Voihan tämän näinkin tehdä, pohdin, ja erityisesti keikoilla, mutta aiempiin esityksiin sisältyvää hurmoksellista paloa siinä ei ehkä ole lähdettykään hakemaan. Levyn nopeimpiin numeroihin lukeutuva (5) jauhaa sekin jouhevaa boogieta collinsmaisessa maisemassa, kun taas (4) luo ultimaattisen Fat Possum -kokemuksen, punk-boogieta parhaimmillaan. Leppoisasti starttaa myös (11). Ihanan sohjoisesti jauhavaa fuzz-kitaraa ja mariachi-trumpettia. Aikaisempien vuosien pitkät ja maalailevat kappaleet loistavat poissaolollaan. Sen sijaan Otis Clayn Trying To Live My Life jää Ahon ilmeikkäästä laulusuorituksesta huolimatta vaisuksi verrattuna Clayn levytykseen. Cachara Rumblessa saakin sitten vatkata lanteensa sijoiltaan. raita (1) etenee Albert Collins -henkisesti ja tarjoilee heti miehen kipunoita iskevää kitaraa. & Slow Motionin ”sivutuotteena” tallennetut äänitteet kannattaa tsekata! Honey Aaltonen THE MUTANTS Mutacalypso Now!! (Jymp JYMP-070) (1) It Came From Orgazmo (2) El Mirador (3) KarateChild (4) Mutant Exotic (5) Cruzeiro Affairs (6) El Ray (7) Cachaca Rumble (8) Silver Surfer Returns (9) Man From Rio Grande No niin, no nyt! Uudella albumillaan instrumentaalikuusikko The Mutants palaa perusasioiden pariin. Herranpieksut – se on LIVE, joten J. Instruja on kaksi, näistä (3) pelaa reteesti groovaillen, ja armottoman kovan svengin seasta saavat äänensä kuuluville myös trumpetti ja koskettimet. Välillä sovitukset vyöryvät melko mahtipontisiksi, mutta tilannetta rauhoitetaan onnistuneesti herkemmillä hetkillä. Karate-Childin hurriganesmaiseen paahtoon lisänyansseja tuo levyllä vierailevan Antti Mentulan räkäinen huuliharppu. Aivan oma lukunsa hitaista on suoranaisen transsitilan saavuttava (7), Hendrix-johdannainen punk-ratkaisu polkee ja puskee aivan loputtomasti. Samelilla itsellään on ”vaarallinen” tyyli soittaa. The Animals 60-luvulla ja kotimainen Bullworkers 80-luvulla. Tosin pianisti Jussi ”Milkman”Heiskasen soolo tuo mukaan Professor Longhairille ominaisen soittotavan pervoa viehätystä. Vokaalisolistillista postia hoitelee Samelin itsensä ohella Dave Elmo Bailey. Kunnianhimoista, muttei välttämättä kaupallishakuista musiikkia kun tehdään aina liian vähän – tyylisuunnasta riippumatta. Yhdeksän taiten rakennettua ja sovitettua instrumentaaliraitaa pitävät kuulijan pihdeissään. Ja kulkee edelleen! Fabulous Thunderbirdsin laulusolisti/huuliharpistin käsialaa on myös Hard Knock. Kitarasta ryöpsähtää riffi, sointu, nuotti äkkiarvaamatta ja kuin sähköisku sormille napaten. Mikke Nöjd J. (Dr. Sähkökitara soi komeasti vanhan kunnon 70-luvun kitarasankareiden hengessä, Marshallin vahvistimien kautta! 70-luvun viitoittamana levy on tietysti julkaistu myös vinyylinä, vaikka sehän tuntuu olevan muotia nykyisin muutenkin. Rankkaa, mutta hieman eri vinkkelissä on taas (9), joka puskee funkimman ratkaisun puolesta. Kaksijakoinen Silver Surfer Return alkaa lainelautailulla kosmoksessa old school -Farfisan säestyksellä, mutta mutantoituu yllättäen puolivälissä psykedeliahappoiluksi – Ain’t that something. Meininki on nyt rujoa garage- ja funky-vyörytystä, jossa biisit on pidetty ytimekkään lyhyinä. Crosswindsillä vierailijana piipahtaa myös Viron slidekitaraylpeys Andres Roots. Albumin starttaavan, kiihkeästi pauhaavan It Came From Orgazmon ensitahdeista käy selväksi, että näillä miehillä on groove hallussa. Aho kunnostautuu kautta levyn, mutta Clarence Carterin Slip Away herätti jo kuun- telijassa pelkotiloja. Niinpä laulusolisteina vierailevat, kahta instrumentaalia lukuun ottamatta, Jukka Lamminen, Esa Eloranta, Tumppi Niemelä, Johnny Gustafsson, Pasi Laihonen ja PJ Rautiainen. Kappaleessa on selkeää yleisön näännyksiin riehutus -potentiaalia keikoille –Swamp blues a’la Los Mutants. & Slow Motion laajentaa näkemystä mainiosti rouhean swamp-rockin suuntaan ja viimeistään Hemppa Sihvosen (?) naseva huuliharppusoolo terästää esitystä. Feelgoodin rokkisovituksesta en sano mitään, ettei tule sanomista yhdistyksemme ”soulklaanilta”.) Levyn päätösnumeroa, Ray Charlesin Mess Aroundia, ovat levyttäneet mm. Vaikken nyt ihan pilkunviilaajaksi haluaisikaan ryhtyä, kuvailisin bändin musiikkia mieluummin rokkaavaksi soulbluesiksi – ihan vain musiikillispainotuksellisesti. J. Riihimäki on ollut osallisena kaikkien levyn kappaleiden tekemiseen, mutta laulumieheksi hän ei ole itseään laskenut. Pääasia että hankkii, sillä jos rumpalina toimii Anssi Nykänen, ei ostos voi mennä täysin pieleen! Honey Aaltonen UUSINTAJULKAISUT A ROAD LEADING HOME Songs By Dan Penn And Others (Ace CDCHD 1370) (1) Without A Woman – Ted Taylor (2) You Left The Water Running – Billy Young (3) I Tried To Tell You – The Entertainers (4) Break Up The Party – Linda Gail 5 - 2013 •. Huomion arvoinen seikka on sekin, että karikatyyliset hitaat bluesit suorastaan loistavat poissaolollaan ja vastaavasti siihen house-rockingiin ei haeta pontta rock-maastosta. & Slow Motion soittaa soulahtavaa bluesrockia. koskettimet ovat paikoin paljonkin esillä. Esim
Lenoirin, Jimmy Reedin kuin John Lee Hookerinkin musiikista ja levyllä niitä edustavat Lenoirin Talk To Your Daughter, Reedin What You Want Me To Do sekä ainakin Hooker-boogiesta käyvä John Lee Boogie. Vibes-yhtyeen levystä (19) alaotsikkonsa blokannut levy pitää painopistettä vauhtiralleissa ja mainittu raita on Little Richard -henkisyydessään yksi koosteen kovimmista esityksistä. ”Yli hilseen” -levy tarjoaa läjäpäin vauhdikkaita esityksiä, enkä minä nyt osaa nimetä näille sen kummempaa yhteistä nimittäjää. Penn on tehnyt yhteistyötä uuden vuosituhannen puolella monen countryyn kallellaan olevan artistin kanssa. Pennin ensimenestys lauluntekijänä sattui vuodelle -60. Mutta ei Penn ole täysin souliakaan unohtanut. Almost Persuaded kirjoitettiin June Conquestille, mutta päätyi loppujen lopuksi Linda Carrin levytettäväksi. Kappaleista kuten Without A Woman, You Left The Water Running, The Dark End Of The Street, Up Tight Good Man, Long Ago on kuultu parempiakin tulkintoja. Onhan I Tried To Tell You upea esitys, mutta tuskin Penn sai rahojaan takaisin, ei ainakaan levymyynnin perusteella. Se peräisin on Irman Rounder-albumilta, joka oli omistettu kokonaan Pennin lauluille. Myös kakkosvolyymi pitäisi ilmestyä, joten aiheeseen varmasti palataan vielä. Herkullisia osumia saavat osakseen myös Buzzy King haikailevalla fiftari-tyylisellä esityksellään (15) sekä todella nuorelta soundaava Bobby Sanders, joka kimeällä äänellään päästelee täysin estoitta ja riemastuttavalla innolla raidalla (13). Samaan sarjaan voidaan laskea Sweet Inspirations -yhtyeen gospelvaikutteinen balladi Oh! What A Fool I’ve Been. Eihän tämä mikään ”Bluesbreakers With Clapton” tai ”Hard Road” ole, ei lähellekään – mutta Mayall-faneille ja nostalgikoille silti oiva hankinta tai vähintään kuuntelemisen arvoinen. Keep on Bluesin’ – Jari Kolari DR. Sen verta tohdin veikata, että eivät taida nämä esitykset olla mitään keräilijöiden himoitsemia harvinaisuuksia, onpahan vaan tunnin setti mainiota musaa. Se avasi molemmille portit laajoille countrymarkkinoille. Vuonna 1964 alkanut levytysura (”Live At Klook’s Kleek”) jatkuu edelleen ja on mittavuudessa vähintään - 62 - John Lee Hookerin, Lightnin’ Hopkinsin, B.B. Ronnie Milsapin I Hate You oli tärkeä etappi sekä Pennille että Milsapille. FEELGOOD All Through The City (EMI 5099995804026) CD1 – Down By The Jetty: (1) She Does It Right (2) Boom Boom (3) The More I Give (4) Roxette (5) One weekend (6) That Ain’t The Way To Behave (7) I Don’t Mind (8) Twenty Yards Behind (9) Keep It Out Of Sight (10) All Through The City (11) Cheque Book (12) Oyeh! (13) Bonie Moronie / Tequila / – Malpractice: (14) I Can Tell (15) Going Back Home (16) Back In The Night (17) Another Man (18) Rolling And Tumbling (19) Don’t Let Your Daddy Know (20) Watch Your Step (21) Don’t You Just Know It (22) Riot In Cell Block No. levy tutkailut Lewis (5) Is A Blue Bird Blue – Dan Penn (6) Once More With The Feeling – Jeanie Fortune (7) The Dark End Of The Street – Roy Hamilton (8) (Almost Persuaded To) Give Him One More Try – Linda Carr (9) Come On – Tommy Roe (10) Oh! What A Fool I’ve Been – The Sweet Inspirations (11) Far From The Maddening Crowd – The Drifters (12) Up Tight Good Woman – Laura Lee (13) So Many Reasons – James & Bobby Purify (14) Do Right Woman, Do Right Man – Brenda Lee (15) Cheater Man – Esther Phillips (16) Long Ago – Bobby Patterson (17) I Can’t Stop – The Blues Busters (18) Rainbow Road – Percy Sledge (19) Zero Willpower – Irma Thomas (20) Tearjoint – Ted Roddy & The Tearjoint Troubadours (21) What’s Wrong With Right – The Hacienda Brothers (22) Better To Have It – Bobby Purify (23) I Hate You – Ronnie Milsap (24) Like A Road Leading Home – Albert King Dan Pennin kirjoittamista lauluista riittää ainesta useimpiin kokoelmiin. Toisaalta mukaan on päässyt oudompaakin materiaalia. Uusi ceedee on laadittu samalla kaavalla kuin edellinen: mukaan on otettu näytteitä myös soulin ulkopuolelta. Mainitaan vielä Gay Poppers -yhtyeen reippaasti liikkuva (17), joka väliosassaan alkaa kuulostaa soulilta. Conway Twittyn Is A Blue Bird Blue nousi silloin listoille. Tämän julkaisun anti on ainakin itselleni paljon enemmän kuin vain yksi yksittäinen levy, sillä mieheen liittyy omalta kohdaltani paljon muistoja sekä erityisesti nostalgiaa. Parin vuoden takainen ”Sweet Inspiration”-kooste saa nyt jatkoa. 1970-luvun kokeilevamman kauden jälkeen mies palasi 80-luvun alussa osin bluesjuurilleen. Mayallhan on pää”syyllinen” siihen, että ylipäätään aloin kuunnella bluesia, kun 60-luvun lopulla miehen ensimmäisiä levyjä sain käsiini. Aarno Alén OVER THE TOP DOO WOPS, Vol. James & Bobby Purifylla oli varaa piilottaa hittisinglensä I’m Your Puppet kääntöpuolelle hieno So Many Reasons. Kun mukana oli vielä taitavia muusikoita, kuten Christiaan Mostert (huilu ja foni), James Quill Smith (kitara), Soko Richardson (rummut) sekä parilla kappaleella hiukan turha taustalaulaja Maggie Parker niin kyllä kokonaisuus on ihan kelvollinen. 9 (23) Because You’re Mine (24) You Shouldn’t Call The Doctor (If You Can’t Afford The Bills) CD 2 – Stupidity: (1) Talking About You (2) Twenty Yards Behind (3) Stupidity (4) All Through The City (5) I’m A Man (6) Walking The Dog (7) She Does It Right (8) Going Back Home (9) I Don’t Mind (10) Back In The Night (11) I’m A Hog For You Baby (12) Checkin’ Up On My Baby (13) Roxette – Sneakin’ Suspicion: (14) Sneakin’Suspicion (15) Paradise (16) Nothin’ Shakin’ (But The Leaves On The Trees) (17) Time And The Devil (18) Lights Out (19) Lucky Seven (20) All My Love (21) You’ll Be Mine (22) Walking On. Kingin tai Muddy Watersin luokkaa. Levytysajankohdat sijoittuvat lajin kultakauteen, 50-luvun ehtoopuoleen. Näistä esimerkkeinä vaikka Hacienda Brothers ja Ted Roddy yhtyeineen. Dynamicksin (8) sekä tiukkaääninen Billy Kentin levy (9). Tämä ”Big Man Blues” on sen ajan tuotos, ja tunnettu alun perin nimillä ”Road Show” tai ”Road Show Blues”. Samana vuonna Jerry Lee Lewisin pikkusisko Linda Gail kokeili onneaan Break Up The Partylla, mutta ilman menestystä. Nimibiisin ohella levyn rajuinta ja vauhdikkainta menoa edustaa Ecuadors (10), raidalla soi erittäin tiukka kitara. Hän tuotti muutama vuosi sitten Bobby Purifyn erinomaisen albumin ”Better To Have It”. Mayallin ”vakava” blueskausi sijoittui noin vuosiin 1963–70 eli kitaristien Clapton, Green, Taylor kauteen. Penn uskoi niin paljon Entertainers-yhtyeeseen, että maksoi heidän studioaikansa. Myös Sharptones (1) on kovaa touhua ja Four Tones (4) on tomerine stomppereineen todella lennossa, Sonny Martinin jump (7) erottuu edukseen eikä menoa puutu Lapelseiltäkään, saati Starfires- tai Four Kings -ryhmiltä. Parin kuuntelukerran jälkeen olin hiukan pettynyt. Levyn tekovaiheessa vielä nuori 5-kymppinen Mayall oli virkeässä kunnossa, kuten esityksistä hyvin kuuluu. 1 (”Let The Old Folks Talk”) (El Toro ETCD 10.001 OTT) (1) Sock Hop – Sharptones (2) Ray Pearl – Jivers (3) Zippety Zip – Empires (4) Rock A Little Lucy – Four Scores (5) Cozy With Rosie – Vibraharps (6) Strollin’ – Hornets (7) How To Win Your Love – Sonny Martin (8) Moonlight – Dynamicks (9) Your Love – Billy Kent & Andantes (10) Say You’ll Be Mine – Ecuadors (11) Come On – Five Blacks (12) Goodness Gracious Baby – Upbeats (13) I’m On My Way – Bobby Sanders (14) Hold On – Peppers (15) School Boy Blues – Buzzy King (16) What’s The Word Thunderbird – Bobby & Buddy (17) You Better Believe – Gay Poppers (18) Big Mad Mollie – Lapels (19) Let The Old Folks Talk – Vibes (20) Josephine – Fabulous Flames (21) Mr • 5 - 2013 Dillon – Delacardos (22) So Much – Starfires (23) Waterproof – Scamps (24) Do Li Op – Four Kings (25) You’re Not Too Old To Rock & Roll – Deep River Boys Espanjanmerkin uutuuskokoelma paneutuu lauluyhtyeiden aina yhtä kiehtovaan maailmaan. Edes suurin piirtein hitaita edustavat raskassoutuinen uutuustanssiesittely (6) sekä konkariyhtye Scampsien (23). Hän tekikin siitä tyylikkään tulkinnan. Jiversin (2), Empiresin (3), Five Blacksin (11), Fabulous Flamesin (20), Delacordosin (21) sekä Deep River Boysin (25). Keskitempoa nopeampia hyväntuulisia pölhöbassoilevia esityksiä onkin mukana monta, esim. Irma Thomas teki maanläheisen version Zero Willpowerista RCS-merkille. Levytyshän on vuodelta‘59. Nyt kuultava tulkinta on hienostuneempi. Mayall on aina tykännyt niin J.B. Nyt kuulemme Pennin oman tulkinnan vuodelta -65. Varsinkin soulin puolelta mukaan on päässyt turhia valintoja. Mikke Nöjd JOHN MAYALL Big Man Blues (Blues Boulevard 2503069) (1) Why Worry (2) Road Show (3) Mama Talk To Your Daughter (4) A Big Man (5) Lost And Gone (6) John Lee Boogie (7) Reaching For A Mountain (8) Baby, What You Want Me To Do (live) (9) Mexico City (live) Melkein ”Sir”, mutta ainakin OBE, multi-instrumentalisti John Mayall (laulun lisäksi kitarat, piano, urut, harppu) on vaikuttanut eniten Brittein ja sitä kautta osin myös koko Euroopankin bluesboomin kasvuun 60-luvulla, eikä miehen Bluesbreakers-yhtyettä ole turhaan kutsuttu bluesin korkeakouluksi. Mainio kooste vauhtikaman ystäville. Doowopin ja lattarimusiikin leikkauspisteessä juhlivat mm. Esitykset ovat aikaisemmilta ajoilta tutuksi tullutta Mayall-”bluesia”, piippaavaa harppua ja totuttua, joskin hiukan vuosien saatossa tummunutta lauluääntä
1945. Goode DVD – The Georgie Scene (07.02.1975): (1) She Does It Right (2) Boom Boom (3) All Through The City (4) Roxette (5) Riot In Cell Block # 9 (6) I Don't Mind (7) (Get Your Kicks On) Route 66 – Old Grey Whistle (14.03.1975): (8) Keep It Out Of Sight (9) Roxette (10) She Does It Right (with Kid Jensen, 20.12.1975): (11) Back In The Night – Live At Kursaal (08.11.1975): (12) Going Back Home (13) I Can Tell (14) All Through The City (15) I’m A Hog For You Baby (16) Riot In Cell Block # 9 (17) Roxette (18) You Shouldn’t Call The Doctor (If You Can’t Afford The Bills) (19) (Get Your Kicks On) Route 66 (20) Back In The Night – Kuusrock Festival (19.07.1975): (21) She Does It Right (22) Roxette (23) Band Interview (by Matti Rosvall) Historian valossa vuonna 1972 perustettu Dr. Esitystyyli ei ollut kovin perinteikäs, vaan raa’an rokkaava, imien vaikutteita jopa punk -rockista. 1948, ja kun levyn vanhimmat esitykset (8, 22, 46) ovat vuodelta 1948 niin puutteen voi jotenkin ymmärtää; mutta silti. Jerry McCain on suurelle yleisölle suht tuntematon suuruus ja tuskin moni hänen kappaleitaan osaa edes nimetä. Feelgood (2) Everybody’s Carrying A Gun (Olympic version) (3) I’m A Hog For You Baby (Olympic version) (4) Time And The Devil (5) Lights Out (6) Everybody’s Carrying A Gun (Rockfield version) (7) Sneakin’ Suspicion (demo) (8) Malamut (9) Casting My Spell (10) Comin’ Home Baby (11) I’m Talking About You (12) My Girl Josephine (13) Small Gains Corner (14) (Get Your Kicks On) Route 66 (15) I’m A Hog For You Baby (16) Stupidity (17) She Said Alright (18) All Through The City (live) (19) Roxette (live ) (20) Boom Boom (live) (21) Keep It Out Of Sight (live) (22) Riot In Cell Block # 9 (23) Johnny B. Itse hän sanoo olleensa ensimmäinen – niinpä tietysti, mutta saattoi olla ainakin ensimmäinen levyttämään päässyt. Suomalaisittain mielenkiintoinen on YLE TV 2:n ”Iltatähti”-ohjelmassa alun perin esitetty pätkä Kuusrockin keikasta kesältä 1975. Lee Brilleauxin vetämä poppoo on aina ollut parhaimmillaan livenä nautittuna. Koska bändiä oli vaikea asettaa mihinkään musiikilliseen lokeroon, lanseerattiin se pubrock-nimikkeen alle. Eniten Snookyn soittoon vaikuttivat molemmat Sonny Boyt ja mies oli ensimmäisiä, joka soitti harppua vahvistimen kautta jo v. Samaa kitara-harppu -vaihtelua edustivat myös Little Walter ja Louis My- 5 - 2013 •. Olympic Studiosilla kesällä 1975 pidetty jamisessiossa on nauhalle tarttunut instrumentaaliversio jazzklassikosta Comin’ Home Baby, Edwin ja Alvin Johnsonin legendaarinen Casting My Spell On You sekä Green/ Johnson -parivaljakon originaali kokeellinen instrumentaatio Malamut. Jesse Fuller, Doctor Ross, Joe Hill Louis sekä siinä rajoilla alkuaikoina ollut Jimmy Reed. Joe Hill Louisilta kooste tarjoaa kaksi näytettä (She May Be Yours sekä Jack Pot) ja Rossilta yhden (Juke Box Boogie). Levyiltä on kuultavissa yhtä lukuun ottamatta kaikki merkittävimmät ns. ”Tohtori Höpöolon” ohjelmistoon kuului sankasti perinteisiä blueskappaleita. Feelgood on yksi pitkäikäisimmistä bändeistä. Myöskään dvd:llä ei tarjoilla mitään uutta, mutta tällä kertaa vuonna 1975 eri paikoissa taltioitu kuvamateriaali on katsottavissa kaikki tyynni samassa paketissa. Kolmas onkin sitten jo ”top class harpist”, pitkän uran niin vierailevana harpistina kuin oman yhtyeensä kanssa tehnyt Snooky Pryor (1921–2006). Silkkaa mannaa bändin faneille – kuten koko boxi. Lee Brilleaux (laulu, huuliharppu, slidekitara), Wilko Johnson (laulu, kitara), John B. Kokoelman aloittaa etelässä v. Levyn 50 kappaleesta 30 on bluesharpun kultaisilta vuosilta, aikaväliltä 1952–1955. Monen harpistisuosikki ”Wooping” Sonny Terry (Ride And Roll) ei sen sijaan tällä kertaa sitä kuulua huhuiluaan esitä. Snooky, Moody Jones sekä serkkunsa Floyd Jones toimivat pianisti Sunnyland Slimin taustayhtyeenä 40-luvulla. Mies sai surmansa ryöstön yhteydessä Chicagon hurjassa South Sidessa v. Snookylta on mukana myös kuuluisin oma sävellys Judgement Day. One Man Bandejä eli yhden miehen yhtyeitä on esiintynyt bluesympyröissäkin, mm. Aletaan hiukan harvinaisemmasta päästä eli juuri niistä vuoden -48 äänityksistä, joista kaksi (Walter Mitchellin Pet Milk Blues ja Robert Richardin Wigwam Woman) on peräisin Detroitin suunnalta. Jos McCain oli tuntematon hahmo niin sitä oli varmasti myös Papa Lightfoot. Toinen outous on Pete ”Guitar”Lewis, jonka Going Crazy oli melkoinen veto niin loistavalta kitaristilta. Aiemmin virallisesti julkituomattomista nauhoituksista mielenkiintoisimpia ovat kitaristilegenda Mick Greenin, basisti Phil Thompsonin ja rumpali The Big Figuren kanssa tehdyt taltioinnit. Lukuisa joukko coverbändejä siteeraa edelleenkin ahkerasti noita alkuaikojen klassikoita. Muutoin pidättäydytään tutummilla Dr. Feelgoodin aikanaan brittibändien eliittijoukkoon. levy tutkailut Blues – Slim Harpo (48) Highway My Friend – Howlin’ Wolf (49) Trust My Baby – Sonny Boy Williamson (50) Jumpin’ With Jarvis – Papa Lightfoot The Edge (23) Hey Mama Keep Your Big Mouth Shut CD3: (1) Dr. Lukuisten konserttivierailuidensa ja levytystensä ansiosta ehkä kuuluisin harpisti Euroopassa, Sonny Boy II eli Rice Miller ei enemmälti esittelyjä kaipaa. Kaiken kruunaa Matti Rosvallin lyhyt haastattelu. Seuraavia kolmea äänitystä voidaan pitää muutamassa suhteessa sangen harvinaisina: Kromaattisen harpun mestarin George Smithin Sharp Harp'illa yhtyeen vetäjä Champion Jack Dupree aiheutti aikanaan kummastusta. TT Tarkiainen JUST WAILING (Fantastic Voyage 157) CD 1: (1) Boogie – Little Walter (2) Chicken – Baby Boy Warren & Sonny Boy Williamson (3) Just Wailing – Louis Myers (4) I Wish You Would – Billy Boy Arnold (5) My Love Is Here To Stay – Sammy Myers (6) I Got Love If You Want It – Slim Harpo (7) Jimmy’s Boogie – Jimmy Reed (8) Snooky And Moody’s Boogie – Snooky Pryor & Moody Jones (9) Country Boy Blues – Pee Wee Hughes (10) Little Walter’s Boogie – Walter Horton (11) Worried All The Time – Howlin’ Wolf (12) Wine, Women, Whiskey – Papa Lightfoot (13) Sharp Harp – Champion Jack Dupree & George Smith (14) She May Be Yours – Joe Hill Louis (15) Junior’s Wail – Junior Wells (16) That’s What They Want – Jerry McCain (17) Easy – Jimmy DeBerry & Walter Horton (18) Blues With A Feeling – Little Walter (19) Come Back Baby – Doctor Ross (20) Be My Baby – Sunnyland Slim & Snooky Pryor (21) Going Crazy – Pete ”Guitar” Lewis (22) Pet Milk Blues – Walter Mitchell (23) Sugar Coated Love – Lazy Lester (24) Harmonica Jam – Hot Shot Love (25) Ride And Roll – Sonny Terry CD 2: (26) Juke – Little Walter (27) Mighty Long Time – Sonny Boy Williamson (28) I’m Leaving You – Otis Spann & Walter Horton (29) Judgement Day – Snooky Pryor (30) Juke Box Boogie – Doctor Ross (31) She Lived Her Life Too Fast – Forrest City Joe (32) Sleeping In The Ground – Sammy Myers (33) Floyd’s Blues – Floyd Jones & Snooky Pryor (34) Baby Tell Me Your Name – Sammy Lewis & Willie Johnson (35) Let Your Conscience Be Your Guide – Sonny Boy Williamson (36) Evening Sun – Johnny Shines & Walter Horton (37) Steady – Jerry McCain (38) I Ain’t Got You – Billy Boy Arnold (39) She Don’t Want Me No More – Jimmy Reed (40) Calling All Blues – Earl Hooker & Junior Wells (41) Walking By Myself – Jimmy Rogers & Walter Horton (42) I Got To Find My Baby – Little Walter (43) Jack Pot – Joe Hill Louis (44) Come On In This House – Junior Wells (45) Baker Shop Boogie – Willie Nix & James Cotton (46) Wigwam Woman – Robert Richard (47) Moody - 63 - ”Just Wailing” on erinomainen tuplapakkaus bluesharpistien iloksi ja samalla myös hieno läpileikkaus erityylisten harpunsoittajien tekniikoista. 1952 tehdyllä Willie Nixin kappaleella Baker Shop Boogie, juuri ennen muuttoaan pohjoiseen. Se ainoa puuttuva on modernin huuliharpun keulakuva John Lee ”Sonny Boy I” Williamson. Nuo eivät sinänsä tarjoa mitään uutta, ovatpahan vain nyt kerralla saatavilla. Setin mielenkiintoisin osa on kolmoskiekko, joka tarjoilee ennenjulkaisemattomia äänitteitä sekä singlejen b-puolia ja muita harvinaisuuksia. marraskuuta 1975 Kursaalissa dokumentoitu keikka. Voisi sanoa, että täydellistä Chicago-harppubluesia. Karun pelkistetty lavailme harkittuine vähäeleisine liikkeineen on sitä, mikä nosti Dr. Ns. 1951 tehty Mighty Long Time – ja sehän on bluesin historiaa, sillä mukana on toisena kitaristina Elmore James. Sparks (basso) ja The Big Figure (rummut) ovat ne miehet, jotka nostivat musiikillaan ja lavaolemuksellaan Dr. Vuosikymmenen lopulla äänitetyt Let Your Conscience Be Your Guide sekä Trust My Baby osoittavat miehen olleen edelleen äänellisesti vahvassa kunnossa. Mies laulaa harppumikkiin ja esitykset Wine, Women, Whiskey ja Jumpin’ With Jarvis ovat pelottavan raakoja. Feelgood -linjoilla. Yleensä esiintyjä käytti kitaraa, harppua kaulaan sijoitettavassa räkissä sekä jalalla poljettavaa bassorumpua, mutta lisänä saattoi olla monenlaista muutakin kilkutinta, jopa seitsemän erilaista soitinta. Feelgoodiin kärkinimien joukkoon 1970 -luvulla. Esille tuodaan etenkin Wilko Johnsonin taiteellista minää. Nyt hän esittää raidat That’s What They Want ja Steady, joista viimeksi mainittu on hänen maineikkaimpiaan. Boxin kaksi ensimmäistä cd:tä pitävät sisällään Dr. Tuolla nimellä kiertävä ryhmä on edelleen olemassa, siinä ei tosin ole mukana enää yksikään tällä cd-boxilla soittavista muusikoista. 50-luvun mustat bluesharpistit. Feelgoodin neljä ensimmäistä, United Artistsille tehtyä virallista levyä. Sonny Boyn oppipoika James Cotton on taas niin muodoin etelässä v. Sonny Boy vaikutti hetken myös Detroitissa ja siltä ajalta miestä kuullaan Baby Boy Warrenin kappaleella Chicken. Koosteella Snookyn harppua kuullaan kappaleilla Moody & Snooky Blues ja Floyd’s Blues sekä Be My Baby (Sunnyland Slim). Parasta kuvallista antia tällä kokoelmalla edustaa 9
Hiukan myöhemmin levytettiin albumillinen, josta poimittiin kakkossingleksi Beatles-laina Something. Hän pääsi sopimukseen Henry Stonen kanssa. Luvattua albumia ei julkaistu. Deepsoul-koosteille valitaan juuri tämä kappale, vaikka hän levytti useita samanveroisia lauluja. Robinsonia. Aarno Alén JAMES GOVAN Wanted – The FAME Recordings (Kent CDKEND 398) (1) Wanted: Lover (No Experience Necessary) (2) You Left The Water Running (3) Take Me Just As I Am (4) I Bit Off More Than I Can Chew (5) Just Like A Woman (6) Bye Bye Blackbird (7) You Get A Lot To Like (8) Your Love Lifted Me (9) Oh Baby What You're Doing To Me (10) I’ve Gone Too Far (11) Something (12) I Shall Be Released (13) Way Over Yonder (14) Stuck On Her (15) Jambalaya (16) That’s Alright Mama Otis Reddingin kuolema joulukuussa -67 aiheutti tietynlaista vipinää levy-yhtiöissä. Solomon Burken Price on liian kova pala, mutta Soul Children -cover (14) toimii paremmin. Vuosikymmenen lopulla Junior kiersi vuorostaan Earl Hookerin kanssa ja Come On In This House sekä Calling All Blues ovat siltä ajalta. Govan tekee siitä selvästi paremman tulkinnan, mutta myynti jäi olemattomaksi. Helpoimmin nuo äänitteet ovat tällä hetkellä saatavilla Soulcapen koosteella ”The Broadway Sound Sessions” (SSCD 7007). 50-luvun sielukkain bluesvokalisti oli mielestäni Junior Wells, mutta kyllä häneltä harpun soittokin sujui – ja siitähän on todisteena pesti Muddyn yhtyeessä 18-vuotiaana Little Walterin kadottua Juken suosion jälkeen omille teilleen. George Jackson kirjoitti - 64 - pari kohtuullisen hyvää laulua (4, 7, 8), Govan ei ollut kotonaan Hank Williamsin, Arthur Crudupin ja Bob Dylanin lauluissa. Nuorukainen oli nimeltään James Govan. Junior’s Wail on tehty juuri ennen Muddy-kautta 1953. Robinson sai toisen pikkuhitin kolmannella Alston-singlellään (You Got Your Thing On A String). Robinsonilla oli lauluyhtyetausta 60-luvun alusta. Robinson siirtyi Atcolle 1971, mutta äänitykset tehtiin edelleen Miamissa. levy tutkailut ers, kun joskus keikoilla vaihtoivat osia (näin olen kuullut kerrottavan) ja huiputtivat kuuntelijoita, jotka eivät huomanneet mitään. Chanteers levytti pari singleä Merurylle. Festivaalin johtaja Graziano Uliani muistelee häntä lämmöllä. Levyllä oli kuitenkin vain 11 uraa Altstonmerkiltä. Alun kolmikko onkin komeaa kuultavaa, sillä avauksen jälkeen on tarjolla on kaksi loistavaa Bpuolta. Otisin jättämä aukko oli iso paikattavaksi. Tosin Robinson levytti aika vähän ja tarinasta tulisi aika lyhyt. Baritonifonin röhähdyksien siivittämä intensiivinen groove tiivistää kaiken oleellisen genrestä kahden minuutin dynamiitiksi. Jackson & The Jackaels (16) Itchy Koo – Hank Blackman & The Killers (17) East L.A. Sitä se sitten onkin kappaleella Little Walter’s Boogie, jolla hän osoittaa kunnioitusta nuorelle kilpailijalleen. Keep on Harpin’ – Jari Kolari J.P. Samalla unohdettiin myös James Govan. Aarno Alén NEW BREED BLUES With Black Popcorn (Kent CDKEND 393) (1) When You See Me Hurt – Carl Lester & The Show Stoppers (2) Somewhere Down The Line – Little Johnny Taylor (3) Well I Done Got Over It – Bobby Mitchell (4) I’m Comin’ Home – Bobby John with Jimmy Thomas, Stacy Johnson & Vernon Guy (5) You Lied – Marva Josie (6) Don’t Knock It – Sinner Strong (7) I Ain’t Talkin’ – Pat Hunt (8) What Kind Of Man Are You – Dolores Johnson (9) Just A Little Bit More – The Idols (10) So Strange – Tony Gideon (11) You Ought To Love Me – Harold Burrage (12) Mr Lonely – Freddie North (13) Baby Please Don’t Go – Carl Edmondson with The Charmaines (14) Late In The Evening – The Fran-Cettes (15) Oo-Ma-Liddi – J.J. Tärkeäksi ensi levyksi valittiin Wanted: Lover. Valinta oli epäonnistunut. Hän oli Porrettan Soul Festivalin vakiovieraana vuosina 1993–97. Ritvasen Juhani arvioi Henry Stonen julkaiseman koosteen ”Classic R&b From The 60’s” (BN 217). Upeat balladit Please Accept My Call ja Can’t Find Happiness jäivät ilman ostavan yleisön huomiota. Laulajana Robinson ei kuulunut soulin ähky-sarjaan. Bobby Mitchellin verevä luenta on niin ikään jättihitin toinen puoli – alkuperäisenä Guitar Slimin The Things I Used To Do’n B-puolena kuitenkin. Todennäköisesti Govan esiintyy vieläkin viikonloppuisin Memphisin Beale Streetin klubeilla. Viisi seuraavaa raitaa mennään naislaulajien merkeissä ja jälki on joko tyhjänpäiväistä, väkinäistä puserrusta tai pa-. Hänellä oli tallissaan jo nouseva kyky Clarence Carter, mutta tämä paini hiukan eri sarjassa. Levy ei myynyt. Govan on kuitenkin parhaimmillaan lavalla. My Love Is Here To Stay / Sleeping In The Ground on Sam Myersin ensimmäinen ja pieneksi hitiksi Etelässä noussut single. Äänialaltaan hän liikkui tenori/ baritonialueella. Charly nappasi materiaalin itselleen ja täytti sillä albumin ”I’m In Need”. Marva Josien kohdalla tuleekin sitten pakollinen notkahdus ja aika paha sellainen. Myös gospelvaikutteisella (18) on ansionsa. Vuosikymmenen loppupuolella Robinson lähti soolouralle. Miami-soulilla oli menestyjänsä (muun muassa Latimore, Betty Wright, George & Gwen McCrae), mutta tämäntyyppinen onni ei kohdannut J.P. • 5 - 2013 Jostain kumman syystä J.P. ROBINSON What Can I Tell Her (Soulscape SSCD 7031) (1) Only Be True To Me (2) I’ve Got A Long Way Home (3) You Can Be A Lady (4) Love Is Not A Stranger (5) You Got Your Thing On A String (6) What Can I Tell Her (7) Doggone It (8) Please Accept My Call (9) Say It (10) Hot Love (11) Keep Holding On (12) If It Wasn’t For Tomorrow (13) Can’t Find Happiness (14) Don’t Take My Sunshine (15) Wall To Wall Love (16) George Jackson (17) The Price (18) How Much More Can She Stand (19) Keep Me Satisfied (20) Our Day Is Here J.P. Eräs suurimmista – taitava ja muuntautumiskykyinen Walter ”Mumbles” Horton (myös Big Walter, erotukseksi Little Walterista) oli Snooky Pryorin tapaan paljon käytetty sessiomuusikko. Reid-Clarke -parivaljakko taisi olla muissa tehtävissä, koska materiaali oli pääasiassa lainaa. Kun studioon saapui 20-vuotias nuorukainen, joka lauloi hämmästyttävästi Otisin tyyliin, Hall oli valmis kiinnittämään hänet merkilleen. – Solid Jackson (18) Cannibal Stew – Adolph Jacobs (19) Nobody Loves You Like Me – Etta James (20) This Little Letter – James Wayne (21) Why Oh Why – Austin Taylor (22) Baby We’re Through – Art Wheeler (23)Rockin’ Bed – Valerie Carr (24) I’m Hurted – Mamie Perry Paljon iskevämmin ei voisi tanssiblueskokoelma alkaa: Carl Lesterin ja kumppaneiden avausraita on parkettien täystyrmäys. Little Johnny Taylorin isoimman hitin Part Time Loven unohdetun kääntöpuolen kaivaminen päivänvaloon on oivaltava veto. Govan sai toisen mahdollisuuden vasta 80-luvun alussa, jolloin purkitettiin Broadway Sound Studiolla 10 kappaletta. Robinson oli parhaimmillaan balladi- ja keskitempomateriaalissa, mutta funkit (7, 10, 15) eivät toimineet. Kappaleen oli levyttänyt pari vuotta aikaisemmin Laura Lee. Vuonna 1953 tehty Just Wailing osoittaa edellisen kyllä hyvinkin olleen mahdollista, sillä sen verran taitavasti Louis harppuakin käsittelee. Levyt julkaistiin aluksi Stonen Alston-merkillä. Näistä julkaistiin aluksi vain single Jealous Kind / Uphill Climb. Studiossa toimivat tuottajina Brad Shapiro ja Steve Alaimo ja lauluntekijöinä Clarence Reid ja Willie Clarke. Levyn hyllyttäminen oli järkevää myös näin jälkeenpäin arvioituna. Robinson sopisi mainiosti Soulin pikkujättiläiset -sarjaan, sillä laulajalla on kiistatta ansionsa ja kaupallinen menestyskin mahtuisi otsikon raameihin. Tällä cd:llä Govan on parhaimmillaan ja sitä voin lämpimästi suositella. Toinen niistä instrumentaaleista, jotka jokaisen harpistin täytyy osata on Ivory Joe Hunterin I Almost Lost My Mind -kappaleesta mukailtu Jimmy DeBerryn ja Walter Hortonin Easy. Little Walterin neljä esimerkkiä ovat kaikki 50-luvun alkupuolelta: I Got To Find My Baby ja Blues With A Feeling (joka on valittu vuosisadan parhaimpien blueskappaleiden joukkoon) sekä lisäksi instrumentaalit Boogie (jossa mukana harpistien taustayhtyeistä paras The Aces) ja toisen levyn aloituskappaleena soiva, se kuuluisin ja kaikkien harpistien pakkokappale, JUKE! ”Just Wailing”on levy, jossa ei ole yhtään huonoa kappaletta, johtuen tietysti hienosta ja onnistuneesta kappalevalikoimasta, jota parikymmensivuinen vihkonen vielä loistavasti täydentää. Yllättäen Dylanin George Jackson on paras Atco-äänite. Debyyttisingle Only Be True To Me on kaunis balladi eikä levyn kääntöpuolikaan I’ve Got A Long Way To Go paljoa häviä. Vaikka mies soittikin harppua omilla levyillään niin nimeä hän teki Elmoren rumpalina 50-luvun lopulla sekä myöhemmin Anson Funderburghin bändin harpisti-laulajana. Nämä perustekijät antoivat hyvät edellytykset menestykseen. Levyllä tästä tarjotaan näytöt I’m Leaving You (Otis Spann), Walking By Myself (Jimmy Rogers) ja Evening Sun (Johnny Shines), joista jälkimmäisellä Hortonin soitto kuulostaa Little Walterilta. Levyn päättävällä Blue Candle -singlellä haetaan jo pehmeämpää soundia jousitaustojen avulla. Myös Rick Hall FAME-studiolla pohti asiaa. Robinson tunnetaan usein pelkästään What Can I Tell Her -hitistään. Nyt meille tarjotaan lisäksi kolme Atcosingleä (14-18) ja yksi Blue Candle -merkiltä (19, 20). Vika ei ollut Govanissa, vaan kehnossa materiaalissa
Helpotusta tähän 5 - 2013 •. Naislaulajien osastosta löytyy alkupään kiljujien vastapainoksi myös takuuvarmaa tavaraa kuten Etta Jamesin hieno (19), Valerie Carrin tyylikäs r&b ja Mamie Perryn lohduttoman upea (24). ”nuoriso”musiikkia saattoi kuulla vain livenä, kahviloiden jukeboxeista tai kauppojen musiikkiosastoilla sekä niiltä harvoilta levyiltä, joita joku sai vaivoin jostain hankittua. Edwardian-ajan (josta nimiväännös ”Teddy Boys”) tyyliin. Tony Gideonin rumbakieputtelu (11) nostaa kuitenkin jo mielialaa ja Chicagon monitoimimies Harold Burragen rokki nollaa tilanteen levyn sielukkaimmalla laulusuorituksella. Maailmansodan jälkeen nuorisokulttuuri, joka tanssi ja liikehti jazzin ja skifflen tahdissa sekä pukeutui ns. 60-luvulle saavuttaessa nuorisokulttuuri jakautui selvästi kahtia (Mods & Rockers), ja vaikka molempien ryhmien musiikilliset intressit pohjautuivatkin laajasti katsoen rhythm & bluesiin niin näkyvin ero saatiin pukeutumisella sekä... Pitkätukkaiset Rockersit sonnustautuivat lähinnä ”Hurjapäistä” tuttuun Brando-tyylin mustiin nahkatakkeihin ja bootseihin – ja murina, joka kuultiin heidän saapuessa paikalle lähti yleensä Triumph- ja Norton-moottoripyöristä. Ihan mukava kokoelma ja ajankuva 1960-luvun alun Chicago-skenestä noista kuitenkin syntyi 50 vuotta myöhemmin. & The MG’s (16) You Beat Me To The Punch – Mary Wells) (17) Mind Your Own Business – Lightnin’ Slim (18) When My Little Girl Is Smiling – The Drifters (19) Fortune Teller – Benny Spellman (20) Some Other Guy – Richie Barrett (21) Rhythm Of The Rain – The Cascades (22) Walk On The Wild Side – Jimmy Smith (23) Got To Have Some – Willie Mabon (24) El Watusi – Ray Barretto (25) Comin’ Home Baby – Mel Torme Wau! Kolmen cd:een ja 75 kappaleen edestä menneen ajan American rytmimusiikkia, joka tuli vavisuttamaan rajusti perinteisiä rakenteita Atlantin toisellakin puolen englantilaisessa yhteiskunnassa. Toisen nimimiehen, 2011 edesmenneen Lee ”Shot” Williamsin raidat ovat puolestaan tyylipuhdasta 1960-luvun alun ”Chicago-bluesia”. Lauluyhtyeitä sekoitteessa edustaa Ideals’ien varsin arvattavissa Olympics-kuvioissa operoiva (19); Ze-Majestics’ien tasapainoinen mambo ei harmonisointia sisällä. Marko Suutarla BOOGIE CHILLEN – Early Mods’ First-Choice Vinyl (Fantastic Voyage 156) CD 1: (1) Walkin’ The Boogie – John Lee Hooker (2) I Just Want To Make Love To You – Muddy Waters (3) Dust My Blues – Elmore James (4) Ain’t Got No Home – Clarence Frogman Henry (5) Who Do You Love – Bo Diddley (6) Susie-Q – Dale Hawkins (7) Reet Petite – Jackie Wilson (8) I’m A King Bee – Slim Harpo (9) Little Bitty Pretty One – Thurston Harris (10) Don’t You Just Know It – Huey Piano Smith (11) Willie And The Hand Jive – The Johnny Otis Show (12) I’m A Lover Not A Fighter – Lazy Lester (13) A Lover’s Question – Clyde McPhatter (14) Rumble – Link Wray (15) Parchman Farm – Mose Allison (16) Stagger Lee – Lloyd Price (17) Sea Cruise – Frankie Ford (18) Hey Little Girl – Dee Clark (19) So Fine – The Fiestas (20) Red River Rock – Johnny & The Hurricanes (21) One Way Ticket – Neil Sedaka (22) I’m A Hog For You – The Coasters (23) You Got What It Takes – Marv Johnson (24) Tell Me – Howlin’ Wolf (25) Work Song – The Cannonball Adderley Quintet CD 2: (1) Fannie Mae – Buster Brown (2) Shop Around – The Miracles (3) Just A Little Bit – Rosco Gordon (4) Gee Whiz Look At His Eyes – Carla Thomas (5) Kiddio – Brook Benton (6) Ooh Poo Pah Doo, Parts 1 & 2 – Jessie Hill (7) I’ll Go Crazy – James Brown (8) You Talk Too Much – Joe Jones (9) Let’s Go, Let’s Go, Let’s Go – Hank Ballard (10) My Girl Josephine – Bill Black’s Combo (11) Big Boss Man – Jimmy Reed (12) One Mint Julep – Ray Charles (13) Mother-InLaw – Ernie K-Doe (14) Mama Said – The Shirelles (15) Pills – Bo Diddley (16) Turn On Your Love Light - 65 - tutkailut – Bobby Bland (17) Come On – Chuck Berry (18) If You Gotta Make A Fool Of Somebody – James Ray) (19) Quarter To Three – Gary US Bonds (20) The Twist – Chubby Checker (21) Do-Re-Mi – Lee Dorsey (22) It’s Gonna Work Out Fine – Ike & Tina Turner (23) Gypsy Woman – The Impressions (24) Down In The Bottom – Howlin’ Wolf ) (25) It Will Stand – The Showmen CD 3: (1) Good Morning Little Schoolgirl – Don & Bob (2) Watch Your Step – Bobby Parker (3) You Better Move On – Arthur Alexander (4) Night Train – James Brown (5) Twist And Shout – The Isley Brothers (6) Hide And Go Seek – Bunker Hill (7) Zip-A-Dee DooDah – Bob B Soxx & The Blue Jeans (8) Let’s Stick Together – Wilbert Harrison (9) Lover Please – Clyde McPhatter (10) Chains – The Cookies (11) I Keep Forgettin’ – Chuck Jackson (12) Crossroads – Homesick James (13) I Need Your Loving – Don Gardner (14) Land Of 1000 Dances – Chris Kenner (15) Green Onions – Booker T. Levytyksiä miehen merkeillä syntyi muutamassa vuodessa kaikkiaan vain vähän yli tusina, eikä tuohon joukkoon hittejä mahtunut. Vielä kun melkein perään ilmoille kajahtaa Charmainesien maukkaan tärähtäneitä harmonioita sisältävä versiointi vanhasta Baby Please Don’t Go’sta, niin tarvittava vastamyrkky alkaa vaikuttaa. Kun tuohon vielä lisää Freddy Robinsonin urkuinstrumentaalit, Robert & The Rockin’ Robins’ien laiskanpulskean noveltyn ja Detroit Juniorin letkeästi groovaavan joulutwistin, niin yrityksen puutteesta ei Richard Stamzia ainakaan voi syyttää. Kentin Ady Croasdell ei ole onnistunut kaapimaan kokoon täysosumaa, mutta sen verran huippukappaleita on kuitenkin mukaan eksynyt, että 1960-luvun alun tanssibluesista kiinnostuneet voivat levyn turvallisin mielin hankkia. Vielä pitkälle 60-luvulle ns. Englannissa oli syntynyt 2. Radio oli täysin paitsiossa, sillä sieltä tuli vajaan tunnin lähetys viikossa, jolloin saattoi kuulla Perry Comoa, Frank Sinatraa tai tuurilla Elvistä. Hyvin kuvioihin sopivasti Stamz oppi musiikkibisneksen aakkoset uhkapeliaddikti Eli Toscanon Cobra-yhtiössä. Nämä ovatkin miehen melko omintakeisen kiemurtelevan kitaroinnin ansiosta ihan nautittavia esityksiä. Kokoelman kappaleet ovat pääosin ”turvallisilta” vuosilta 1960–64 ja sekalaisilta levymerkeiltä ympäri mannerta; kyseessä ei siis ole yhden levymerkin antologia monien muiden ”New Breed”-kokoelmien tapaan. Muutama pakollinen tylsä novelty (17, 18) mukaan mahtuu, mutta pääosin mennään kuitenkin plussan puolella. Miehen raidat ovat täysipainoista rhythm and bluesia, esimerkkinä vaikkapa paatoksellinen mollivuodatus (5) tai Acen tuoreelle ”New Breed” -kokoelmallekin päätynyt rokkaava (14). J.J. Muuten tuohon lokeroon ei tällä levyllä ole liiemmin tungosta, lähimmäksi päästään Willie Williamsin Howlin’Wolfin bändin kanssa purkitetuilla instrumentaaleilla. ”kulkuvälineillä!” Lyhyttukkaiset, ”siistit” Modit pukeutuivat parkatakkeihin, italialaistyylisiin pukuihin, v-aukkoisiin villapaitoihin ja ajelivat skoottereilla – eli Vespat ja Lambretat kansoittivat kahviloiden edustat. Naisvokalistien sarjassa Mary Johnsonin raidat ovat varsin raskasta kuultavaa; ei tätä kiljuvaa early soulia vapaaehtoisesti jaksa kuunnella. Flora D:n kaksi raitaa ovat ammattitaitoista, standardiratkaisuissa pitäytyvää rhythm and bluesia. Marko Suutarla FOXY R&B – Richard Stamz Chicago Blues (Ace CDCHD 1375 ) (1) Say You Love Me – Harold Burrage (2) Hello Baby – Lee ”Shot”Williams (3) Goin’Home – Mary Johnson (4) Way Out, Baby – Flora D (5) Please Love Me – Harold Burrage (6) Garlen’s Mambo – Ze-Majestics (7) Romeo Joe Pt 1 – Robert & The Rockin’Robins (8) The Buzzard – Freddy Robinson Orchestra (9) Lost Love – Mary Johnson (10) I’m Trying – Lee ”Shot”Williams (11) A Fool (For Hiding My Love From You) – Harold Burrage (12) The Hawk – Freddy Robinson Orchestra (13) Gittin’ Along (Green Onions) – Willie Williams (14) You Ought To Love Me – Harold Burrage (15) I’m Gonna Put You To Work – Tony Gideon (16) These Tears – Mary Johnson (17) Going Back Home – Willie Williams (18) Pretty Little Liddy – Harold Burrage (19) What’s The Matter With You Sam – The Ideals (20) Christmas Day – Detroit Junior (21) South Park Shuffle – Willie Williams (22) Just One More Time – Loretta Branch (Trio) (23) You’re Gonna Cry – Flora D (24) I Was Wrong – Harold Burrage (25) A Fool (For Hiding My Love From You) (alt. levy himmillaan jopa korvia raastavaa ”tulkintaa”. Cobralta periytyi myös monipuolinen pianistilaulaja Harold Burrage, jolta on mukana levyllä kuusi levynpuoliskoa ja yksi vaihtoehto-otto. Jacksonin Oo-Ma-Liddi ja Hank Blackmanin Itchy Koo ovat molemmat hyviä, suurin piirtein samalla kokoonpanolla äänitettyjä versioita Have Love Will Travel -teemasta, joten kappaleiden sijoittelu peräkkäinen ei ole välttämättä paras ratkaisu draaman kaarelle. Kun Eli Toscano häipyi tai häivytettiin muiden toimesta kuvioista, Stamz jatkoi levytyksiä yhtiön Roosevelt Roadin tiloissa. Saksofonisti Ken Mackintosh’n vuonna 1953 säveltämästä hitaasta skifflestä Creep tuli myös Teddyjen suosikki ja heidän toinen lempinimensä Creepers. take) – Harold Burrage Levyn kannessa poseeraava Richard Stamz on varsin vaikuttava näky ”Crown Prince of Disc Jockeys” -kostyymeissään; ”Soulsville, U.S.A:n” hallitsijan virka-asuun kuuluivat niin kärpännahkaviitta, kruunu kuin valtikkakin. Paljon paremmin toimii Loretta Branchin ainokainen, purkkiin jäänyt jatsahtava blues, jonka säestyksen kompurointi on ihan mielenkiintoista seurattavaa. Veijarimainen Stamz oli klassinen levyhäsläri, joka ehti häärätä vähän kaikenlaista urallaan: levymogulilla oli kokemusta ainakin tanssijana, stand-up -koomikkona, tiskijukkana ja Demokraattisen puolueen äänitorvena toimimisesta
Raskaaseen bluesiin kuuluvat Muddy, Elmore, Wolf, Homesick James sekä Lightnin’ Slim. Modien ja beatnikien suosiossa oli hienostunut, pehmeän cool moderni jazz, johon niin Mose Allisonin Parchman Farm kuin Willie Mabonin Got To Have Some istuvat hyvin, samoin kuin The Cannonball Adderley Quintetin esitys Work Song. Levy 2 (vuodet 1959–1961), painottuu soul(blues)iin ja balladeihin: Rosco Gordon, James Brown, Ray Charles, Bobby Bland, The Impressions jne. Red River Rock on kuin tietokonemusiikkia ennen aikojaan, ja jos ei ikivihreä niin ainakin kuuluisa. Entisten kumppanusten välit katkesivat tuohon kommellukseen, mikä sittemmin työllisti sikäläistä oikeusjärjestelmää. -37 syntynyt Billy Adams. Noin ylipäätään tällainen hieman 70 minuutin mittainen espanjalaiskooste esittelee lähinnä v. Vuoteen -61 mennessä Adams oli jo vakiinnuttanut itsensä sekä häntä uskollisesti seuranneen yhtyeensä (kosketinsoittajanaan ja kakkoslaulajanaan Alabamasta tullut Bill Yates) Etelä-Memphisissä operoineen Hernando’s Hideaway -klubin kestoaktiksi ja sieltä edelleen sikäläisen Home of The Blues -levymerkin kirjoille. Kakkos-cd:n parasta vocalgroup-kamaa on eittämättä The Miracles ja Shop Around. Boxin kolme levyä on jaettu musiikillisesti jollain kriteerillä kolmeen eri osioon, joskin jokaisesta niistä löytyy ”vaikka mitä”. Jo heti ensilevyllä (1-2) esittäytyykin ehta määrätietoinen r&b-laulaja, mutta naamavärkin väriin katsomatta, hitintekijäksi hänestä ei vielä ollut. Miehestähän sukeutui 1960-luvulla suoranainen maailmanluokan tähti, jonka kaihoisa Detroit City meni hyvin kaupaksi Suomessakin. Small Faces, Beatles, Who sekä Action. 2 (13) Buddies With The Blues (14) My Rockin’ Shoes (15) That’s Where I Want To Be (16) I’m Hangin’ Up My Rifle (17) Sweet Singing Sam (18) More That A Poor Boy Could Give (19) No Letter From My Baby (20) Lynchin’ Party (21) Hot Rod Volkswagen (22) Guitar Blues (23) Book Of Love (24) Lorena (25) Sailor Man (26) Island Of Love (27) That Mean Old Clock (28) The Day My Rainbow Fell (29) Brooklyn Bridge (30) Zig-Zag Eipä ole näilläkään sankareilla kovinkaan paljon yhteistä. Ryhmään ”oudot oodit”lukeutuvat Frogman Henryn Ain’t Got No Home, Ray Barreton El Watusi, Gary US Bondsin Quarter To Three, Bob B Soxxin Zip-A-Dee Doo-Dah sekä Jessie Hillin Ooh Poo Pah Doo, joka saavutti lähes millin myynnin Mardi Gras -juhlinnan yhteydessä. Instrumentalistit ja heidän kappaleensa alkoivat nousta suosioon ja erityisesti kitaristit, kuten: Freddie King, Eddie Cochran, Duane Eddy, Ventures sekä tietysti Shadows ja yhtyeen Apache olivat myös tulevien kitarasankareiden tarkan seurannan ja opettelemisen kohteina. ”Pelleryhmään” sopii hyvin myös The Clownsin Don’t You Just Know It. Tästähän Beatles-pojat tekivät myös varsin hyvän version. Mel Tormen Comin’ Home Baby tuo hyvinkin mieleen erään Kinksin kappaleen, Benny Spellmanin Fortune Teller ja Richie Barrettin Some Other Guy taas esim. Soul-bluesia edustaa mm. Vesa Walamies - 66 - BILLY ADAMS Rock Me Baby – The Sun Years, Plus (Bear Family BCD 17116 AH) (1) Had The Blues (Twist) (2) Looking For My Baby (Mary Ann) (3) Big M (4) My Happiness (5) Betty And Dupree (6) Got My Mojo Working (7) Trouble In Mind (8) Looking For Mary Ann (9) Reconsider Baby (10) Ruby Jane (11) Open The Door Richard (12) Rock Me Baby (13) Adam And Eve (In The Garden) (14) Dudley (The Do Right King) (15) Fee Bee (16) Memphis Twist (17) Send Me Some Lovin’ (18) I’m Like Poison Ivy (19) Raining In My Heart (20) Love Me, Love Me, Cherry (21) Just Look Over Your Shoulder (22) Same Thing (23) Just Plain Hurt (24) ’Til Your Memory Goes Away (25) Ruby Jane -2 (26) Trouble In Mind -2 (27) Reconsider Baby -2 (28) Love Me, Love Me, Cherry -2 (29) Big M -2 (30) Memphis Twist -2 (31) Billy’s Jazz Sam Phillipsin unelma mustan miehen lailla hoilaavasta valkoisesta nuorisoidolista ei haihtunut Memphisin ykkösmusiikkivaikuttajan mielen syövereistä vielä senkään jälkeen, kun hän oli jo päästänyt hyppysistään sekä Elviksen että monia muita edellisen vanavedessä Sun-merkille ajelehtineita artistilupauksia Sonny Burgessista Billy Lee Rileyhyn. Levyyn ja sen taustoihin liittyen, modsien ja rokkarien Brightonissa vuonna 1964 tapahtunutta mellakointia kuvataan hyvin elokuvassa ”Quadrophenia”. -35 syntyneen Bobby Baren kantrillisia ja iskelmällisiä taitoja hänen uransa alkuaikoina. Tällä kokoelmalla ei edellä listattuja esiinny, mutta vastaavia kyllä – ja boxin ikivihreiden sarjaan lukisin vielä mm. Sellaiseksi ei ikinä yltänyt myöskään Mississippissä v. Näköjään Bare ei ole vieläkään vetäytynyt eläkkeelle, sillä hän osallistui jonkinmoisella menestyksellä Norjan (!) viime vuoden euroviisukarsintoihin ja levytteleekin edelleen silloin tällöin. Levy 1 (vuodet 1952–1960) edustaa paketin blues- ja r&b-ryhmää. Isley Brothersien Twist & Shout on kova veto, eikä vähiten taustakokoonpanon ansiosta, jonka muodosti King Curtisin yhtye (kitaroissa Cornell Dupree, Eric Gale ja Trade Martin, rummuissa • 5 - 2013 Gary Chester, bassossa Chuck Rainey, pianossa Paul Griffin ja fonissa itse maestro King Curtis). Levyllä 3 (vuodet 1961–1962) pääosia näyttelevät tanssihitit. Minkäänlaista bluesia tällä kiekolla ei ole juurikaan kuultavissa, vaikka parin kappaleen nimet siihen suuntaan viittoilevatkin. Keep on Rollin’ – Jari Kolari BOBBY BARE VS. Ensin automekaanikon töidensä ohessa vain puolivakavissaan kantribändin mandolinistina soitellut mutta sittemmin rock’n’rollin läpimurron myötä yhä ammattimaisempaan rumpalin, orkesterinjohtajan sekä ajan saatossa myös tuottajan ja keikkapromoottorin rooliin mukautunut Adams toden totta omasi paitsi poikkeuksellisen negroidin laulusoundin, myös tinkimättömän intohimon mustaa r’n’b:ta ja bluesia kohtaan. Rosco Gordonin Just A Little Bit, josta myös Little Milton on tehnyt hienon sovituksen. Tyttöyhtyeitä kokoelmalla edustavat The Shirelles sekä The Cookies (jonka kappale Chains kuulostaa hieman tulevalta Supremesilta). Bill Parsons oli aika selvästi kollegaansa heikompi laulaja, jonka rokahtavia tulkintoja on kuultavissa n:oilla (10-12) ja (21-22). Clyde McPhatter, Chuck Jackson, Don Gardner & Dee Dee Ford. kerran jo v. Phillipsin mielenkiinnon aihetta kohtaan 1. Rock-boogien alle sijoittuvat John Lee Hooker, Jimmy Reed, Slim Harpo, Bo Diddley, Dee Clark, Lazy Lester, Chuck Berry, ja voi siihen pistää myös Johnny Otiksen Willie And The Hand Jiven, jolta nuoret kitaristit ihmettelivät Jimmy Nolenin kitarariffejä. Tästä, kuten monesta muustakin Kellerin kappaleesta on tehty myös Suomessa monia versioita. BILL PARSONS Buddies With The Blues 1956–61 (El Toro CD1059) (1) Down On The Corner Of Love (2) Another Love Has Ended (3) Darlin’ Don’t (4) The Life Of A Fool (5) A Beggar (6) The Livin’ End (7) Vampira (8) Tender Years (9) The All-American Boy (10) Rubber Dolly (11) Educated Rock And Roll (12) Sputnick No. Mikä sitten meni lopulta pieleen. Ongelmia aiheutti etenkin se, että esittäjäksi oli merkitty kappaleen osaksi sanoittanut ja säveltänyt Bill Parsons, vaikka todellisuudessa vokalisti oli Bobby Bare. Samaan jakoon kuuluvat samettiäänisen Brook Bentonin Kiddeo, josta John Littlejohn taas teki järisyttävän upean version sekä Turn On Your Love Light, jolla Bobby Blandin ura lähti uuteen nousuun. Briteissä bluesyhtyeiksi laskettiin Rolling Stones, Yardbirds ja Bluesbreakers, rokimpaa edustivat myöhäisempi Yardbirds, Pretty Things, Spencer Davis, Animals ja Kinks, modseja puolestaan mm. Dale Hawkinsin Susie Q:n, Link Wrayn Rumblen, Booker T’n Green Onionsin sekä Jimmy Forrestin Night Trainin, jonka levyllä esittää James Brown. Onneksi kundeilla oli ryhtiä ja kukaan ei kehdannut laulaa, joten he saivat sitten aikaan tällaisen rytkytyksen sekä siitä palkinnoksi miljoonahitin! Johnny & The Hurricanes keikkaili laajasti Euroopassakin 60-luvun alussa, mm. levy tutkailut toi Radio Luxemburg, jossa soitettiin yömyöhään niitä Amerikan ihmeitä – ja sen takia lähes kaikenlainen rytmimusiikiksi luettava musiikki puri nousevaan sukupolveen kuin häkä. Ennen HOTB:n jäämistä -63 selvästi itseään onnekkaampien Hi- ja Staxyhtiöiden jalkoihin ja pian kokonaan telakalle oli Adams ennättänyt merkkauttaa sen nimiin 2 sinkkua sekä tukun vuosina 1961–62 tehtailtuja, mutta julkaisematta jääneitä äänitteitä. Samaan ryhmään voi laskea myös Carla Thomasin ja Mary Wellsin, josta tuli uuden Motown-soundin ensimmäisiä tähtiä. Kyseisen teoksen levytys kipusi vuoden -59 alkupuolella Billboardlehden myyntitilaston yleisessä sarjassa peräti kakkoseksi asti. Wilbert Harrisonin Let’s Stick Together kuulostaa myös varsin tutulta ja sehän on sama kappale, jonka Canned Heat levytti ansiokkaasti muutama vuosi myöhemmin nimellä Let’s Work Together. Kyse on etupäässä omalla tavallaan viihdyttävästä kevytkantrista, jota välillä vaan ei mitenkään erityisen usein tulee kuunneltua, kun mielentila on sellaiselle otollinen. Koosteen hymyilyttäviin nimiin kuuluvat Sha-nana:sta, lauluyhtyeistä tai musikaaleista tutut kappaleet, kuten Reet Petite (Jackie Wilson), Lloyd Pricen versio erittäin suositusta Stagger Lee’stä, Frankie Fordin Sea Cruise ja kai siihen menee myös Buster Brownin hauskan mukava Fannie Mae. Heidän merkittävin kontaktinsa liittyy sotilasaiheiseen puhelauluun The All American Boy, mikä oli kaiketi saanut innoituksensa Elvis Presleyn 1950-luvun lopun elämäntilanteesta. -51 herättänyt Harmonica Frank Floyd tuotatti hänkin harrastajapiireissä vielä vuosikymmeniä myöhemmin ihonväriinsä liittyvää päänvaivaa, mutta eihän jo ensilevytystensä aikoihin viittäkymmentä lähennelleestä hillbillyvaarista koskaan teinityttöjen seinäjulistesankariksi ollut. Kakkosjulkaisulla (3-4) oli. Niinpä nuoriso imi ja ammensi kaiken mahdollisen kuulemansa, oli laji sitten gospel, blues, rock, pop, soul, twist, ska, boogie tai elokuva- ja tanssimusiikki. Riidan käsittelyn tarkasta lopputuloksesta en ole päässyt perille, mutta arvelen Barelle maksetun jonkinlaisia kipurahoja. R&B- ja doowop-laulajia levyiltä löytyy läjittäin, mm. Siltä osin tämä kokoelma onkin oiva ajankuva. Small Facesin. Hampurissa, jolloin heidän lämppärinä toimi myös eräs yhtye nimeltä The Beatles! Jack Kellerin reippaan rytmikäs poppispiisin One Way Ticket esittää myös itse mainetta saanut lauluntekijä, siloääni Neil Sedaka
Ei aivan. paikoittain jopa turhan pontevasti pääosan esittäjän rinnalla mölisevän tyttökuoron läsnäolona, mutta kyllä Adamskin yhä iskussa on. Muutos entiseen korostuu mm. 20-luvun evergreen (7) soljuu Betty & Dupreen luontevana jatkumona, saaden nyt vastinparikseen Adamsin kirjoittaman tomeran Jimmy Reed -shufflen (8). Huhtikuussa -64 syntyi 639 Madison Avenuen studioilla lisää valkoista r&b-rähinää. -63 olisi miekkosten kelloissa luullut jo tuohon aikaan kumisseen tyystin toisenlaiset äänet. Billy Adamsin kohtaloksi tuntui sinetöityvän jo kolmekymppisenä hänen kaltaiselleen lahjakkuudelle täysin ansaitsematon elämän mittainen tuntemattomuus. (10) Trying To Get To You (11) Never Be Anyone Else But You (12) I Can’t Help It (13) Sweeter Than You (14) Honeycomb (15) I Wanna Be Loved (16) Young Emotions (17) Unchained Melody (18) I’m Not Afraid (19) I’m Confessin’ (20) You Are The Only One (21) Half Breed (22) A Wonder Like You (23) True Love (24) Everlovin’ (25) Restless Kid (26) Young World (27) Proving My Love (28) Teen Age Idol (29) Everybody But Me (30) It’s Up To You hitusen paremmat rahkeet myös suosioon – kiekon levittyä Apt-levymerkin uusintaprässinä valtakunnalliseen jakeluun – mutta eikö mitä, kauas jäätiin kaupallisista tavoitteista nytkin. Ihan sujuvasti nekin ovat kuunneltavissa, ja on niillä ainakin sellainen ominaisuus, ettei niihin tarvitse eikä oikein voikaan paneutua syvällisesti. -84 edesmennyt laulaja katsonut enää aiheelliseksi hankkia itselleen uutta tilaisuutta levyttävänä artistina. Louisianan suo-katalysaattorin läpi ahdetulta kuulostaa myös debyytti-Sunille päätynyt Chuck Willisin v. Sääli, ettei 80-luvun alkuun mennessä musiikkielämästä pysyvästi vetäytynyt ja v. Yatesin pianon ruudittamaa blues-näkemystä tuo puolestaan esille kääntöpuolella julkaistu Mojo-mukaelma. Joskus hänen varhaisvuosiensa levytykset saattoivat lähennellä rockabillyä, mutta enimmäkseen ne ovat silkkaa teinipoppia. Eräät hänen tuotoksensa ovat miellyttäneet jopa piintyneitä mustien soundien ystäviä. Hän kun ei silloin taatusti esittänyt minkäänlaista rhythm and bluesia, eikä oikein kunnollista rock - 67 - tutkailut and rolliakaan. Sunilla pysyteltiin tiiviisti asian ytimessä. Myös 3. Useamman vuoden mittaiset tauot levynteosta tarkoittivat Adamsin yhtyeelle entistä kiireisempiä keikkaputkia klubiympyröissä, joista matkaan tarttui etenkin blue eyed soulin sävyjä. Runsaslukuisten sessiotöiden paino lepäsi yhä voimallisesti urkujen ja saksofonin piiskaamassa mustassa r’n’b:ssa sekä kiinnostavaa kyllä, nyt myös usein silkassa swamp popissa, kuten esim. Melodiat ovat kauniita, soitto soi rikkeettömästi ja Rickyn laulua voi moittia lähinnä vain ylenmääräisestä puhtoisuudesta. Kuten sekin, että Ricky Nelsonilla (1940– 85) oli kymmenisen r&b-hittiä vuosina 1957–63. Adamsin ja Bill Yatesin siirryttyä Sunille v. Muistan Juhani Ritvasenkin kerran tokaisseen, että myös hän kuunteli nuoruudessaan mielellään Rickyn vuoden -61 suurmenestystä Travelin’ Man. Sitä valitettavaa tosiasiaa tuskin pystyy jälkikäteen edes tämä hieno uusintajulkaisu kokonaan muuksi muuttamaan. Ironista kyllä, tällä löysähkössä Bill Black’s Combo -muotissa polkevalla instrumentaalirinkulalla Adams itse tuskin pääsee edes kuuluville, rumpalina kun näissä sessioissa toimi aiemmin niin Mar-Keysissa kuin Bill Blackin kokoonpanossakin vaikuttanut Gene Parker. Twistailun ja foni-urku -vetoisen instro-shufflen parissa viihtyivät pääasiallisesti myös muut HOTB-äänitteet. levy RICKY NELSON The Ballads Of... Ihan kuuntelukelpoista musiikkia Nelson kyllä sai aikaiseksi paljonkin. Sen kääntöpuoli Hello Mary Lou taasen viehätti bluesmies Lightnin’ Slimiä siinä määrin, että hän tekaisi hieman Rickyn jälkeen samasta aiheesta oman, nimellä Hello Mary Lee varustetun versionsa. Yatesin rujon r&bpianon partnerina pauhaa Lee Adkinsin käskyttämä garagekitara ja Adams itse raastaa kurkkuaan sekä Lowell Fulson -lainalla (9) että omatekoisella Ruby Janella kenties koko levytyshistoriansa tautisimmin lopputuloksin. Alkuvuoteen -66 sijoittuva neljäs Sun (11-12), kuten myös laulajan viimeinen julkaisu paikallisella Pixie-merkillä -69 (13-14) menevät jo selvemmin jäähdyttelyn merkeissä. Tuolloin ei toden totta ollut havaittavissa minkäänlaisia merkkejä tulevasta pitkätukkaisesta kantrirokkarista ja marihuanan suurkuluttajasta. Vesa Walamies 5 - 2013 •. aiemmin ennenjulkaisemattomat raidat (19-21) hyvin osoittavat. Tälle uutuudelle on koottu melkoinen joukko erilaisia hempeänsorttisia lauluja. Pete Hoppula Jotkut asiat tuntuvat aika omituisilta, vaikka ovatkin täyttä totta. Solistiparivaljakon yhteispeli tuotti neljän Sun-vuoden kuluessa peräti 7 neliviitosta, joista Adams vokalisoi neljällä (5-12) ja Yates kolmella (viimeksi mainitun soolokappaleet sisältyvät tämän omalle Bear Family -cd:lle ”Blues Like Midnight”). (Bear Family BCD 17212 AR) (1) Poor Little Fool (2) I’ll Walk Alone (3) Lonesome Town (4) I’m Feelin’ Sorry (5) Someday (You’ll Want Me To Want You) (6) You’re My One And Only Love (8) Don’t Leave Me This Way (9) Have I Told You Lately That I Love You. -58 hittisovitusta mukaileva (5)
DELMARK: 60 Years of Blues with tracks from Lurrie Bell, Eddie C. Over 65 minutes including “That’s All I Need” “I Need You So Bad,” “Two Trains Running,” “Come On In This House” and more. Illinois • Chicago, IL 60611 • (312) 222-1467 • (800) 684-3480 • jazzmart.com • delmark.com. Tracks include an unissued Junior Wells song from the South Side Blues Jam session featuring Otis Spann; Magic Sam from a 1968 live performance, a sneak preview of the full CD slated for November; an alternate take from the Little Walter Trio featuring Muddy Waters which has never been on CD, & much, much more! LURRIE BELL Blues In My Soul (829) STUDEBAKER JOHN’S MAXWELL ST. This album comes from a June 22, 1968 live concert recorded at the Avant Garde in Milwaukee. Delmark issued 1968’s Black Magic (Delmark 620) and there have been several posthumous releases of live recordings including the classic Live (Delmark 645). KINGS Kingsville Jukin’ (830) H NEW! TORONZO CANNON JOHN & SYLVIA EMBRY John The Conquer Root (831) Troubles (832) SHOP AT JAZZ RECORD MART – THE WORLD’S LARGEST JAZZ & BLUES SHOP! 27 E. To celebrate the 60th anniversary local multi-artist blues shows have been ongoing and this special CD package features previously unissued performances by blues legends and new songs from Delmark’s current line-up of exciting talent. Campbell, Toronzo Cannon, & much more! (917) Founded in 1953 by Bob Koester, Delmark Records continues to record jazz and blues under Koester’s leadership. MAGIC SAM Live At The Avant Garde (833) H NEW! Before Magic Sam scored with 1967’s West Side Soul (Delmark 615) his recorded legacy included a handful of sides for Cobra in the late ’50s, Chief in the early ’60s and a few miscellaneous 45s in the mid-’60s. But just when it looked like things were going to really take off for Sam he passed away on December 1, 1969 at the age of 32. It features Magic Sam, vocals, guitar; Big Mojo Elem, bass and Bob Richey, drums