vuosikerta BN haastattelee: MATT ”GUITAR” MURPHY TOMMY HUNT JIMMY BURNS LARRY McCRAY JOE BONAMASSA TOMI LEINO TRIO LAZY MOOSE BN kertoo elämäntarinoita: CLARENCE ”FROGMAN” HENRY, osa 1 R&B-tenoristit, osa 19: FREDDIE MITCHELL Kaikuja kadunkulmista, osa 7: THE VAN DYKES JOANNE SHAW TAYLOR 197301-14-05 ISSN 0784-7726 BN käy tapahtumissa / BN lukee kirjallisuutta / Muddy Lee Makkonen Halpaa bluesia, osa 4 / BN-arkistojen helmiä: Jamaika / Levytutkailut. N:o 269 (5/2014) Hinta 6,80 € 47
20/18/12 €. Bluesland Productions Proudly Presents: en e t e , s nin d She ars ol ye “ “ InaForsman with HelgeTallqvist Band Savoy-teatteri ke 26.11.2014 klo 19.00 Kasarminkatu 46-48, Helsinki Osta lippu Lippupalvelusta: liput alk
Muutamia vuosia myöhemmin Taylor solmi levytyssopimuksen Ruf Recordsin kanssa, ja yhteistyön tuloksena ilmestyivät cd:t ”White Sugar” (ks. Me olemme hyvin erityylisiä soittajia. – Minun pitäisi ehdottomasti saada mukaan Johnny Cashiä, Muddy Watersia, Rolling Stonesia, Ella Fitzgeraldia, Stevie Ray Vaughania ja Sinatraa. Musiikillisesti“The Dirty Truth” on sekoitus bluesia, rockia ja soulia. En voi vain istua alas ja ryhtyä hommiin. – Harjoittelu! Esikuvilta täytyy tietenkin ottaa vaikutteita, mutta ei kannata yrittää tulla samanlaiseksi. Tosiasiassa kaikki levyni ovat erilaisia. Ehkä vielä jotain muutakin.... Näistä ”White Sugar” on muuten Rufin historian eniten myynyt esikoisalbumi. Olen erityisesti nauttinut Pohjoismaissa soittamisesta, joten toivoisin pääseväni takaisin ensi vuonna. Onko sinulla jotain suosikkikappaleita omassa tuotannossasi, joita tykkäät soittaa. Eikä pidä aliarvioida paniikin voimaa... Musiikin kuuntelu on tärkeää ja täytyy kuunnella artisteja laajalti, eikä jämähtää vain yhteen genreen. Levytimme myös kaiken melko nopealla aikataululla, joten meillä ei ollut mahdollisuutta puuhastella liikaa päällekkäissoittojen kanssa. – En ole sellainen muusikko, että voisin sanoa tekeväni laulun tänään. Samantha Fish kehui Joanne Shaw Tayloria (ks. Joanne Shaw Taylorin uusi levy ”The Dirty Truth” on nähnyt päivänvalon, entä mitä muuta hänelle kuuluu nykyään. Ne voivat käydä raskaiksi ja aina ei tule arvostaneeksi sitä elämäntapaa ja sitä, että saa matkustaa. En ajattele asiaa liikaa, pyrin vain tekemään omat juttuni mahdollisimman hyvin. Minusta on hassua, että meitä verrataan toisiimme, sillä emmehän me kuulosta lainkaan samalta. On tärkeää löytää oma tyylinsä ja persoonallisuutensa. – Minulla ei oikeastaan ole paljoa sanomista siihen, minne kiertueet suuntautuvat, mutta soitan mielelläni missä päin vain. – Kiertueet ovat sekä siunaus että kirous. Täytyy kuitenkin muistaa, että levytin ”White Sugar”- ja ”Diamonds In The Dirt” -albumit 4-6 vuotta sitten. – Soitan mieluusti livenä ja osittain sen takia, koska silloin onnistun mielestäni paremmin. Suosit siis edelleen livenä äänittämistä. Hänellä on koko paletti hallussaan, hän on lahjakas laulaja, säveltäjä, kitaristi ja esiintyjä. Olen ehkä saanut hiukan enemmän huomiota, koska olen nainen. Laulujen aiheet taas voivat olla joko fiktiivisiä tai omaelämäkerrallisia. Johtuisiko kenties hiusten väristä tai... aivan tarpeeksi. Onko siitä ollut apua tai haittaa, että olet nainen melko miesvaltaisella alalla. – Levyn kymmenestä kappaleesta yhdeksän on minun kynästäni ja yhden kirjoitin Kevin Bowen kanssa. – Levy on nimeltään “The Dirty Truth”. JOANNE SHAW TAYLOR P ariin otteeseen Suomessakin vieraillut englantilainen Joanne Shaw Taylor oli Eurythmicsin Dave Stewartin löytö. Olet paljon kiertueella. Voisin soitella istuessani taloni kuistilla jossain syvässä Etelässä. Sam on loistava muusikko. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että olen siinä onnellisessa asemassa, että saan tehdä työkseni sitä mitä rakastan. Halusin palata takaisin tuohon raakaan alkuvoimaiseen soundimaailmaan, joka minulla oli tuohon aikaan, joten Jim Gaines oli oikea valinta tuottajaksi. – Kun tiedän, että levyn pitää valmistua viikossa niin siinä on inspiraation lähdettä • 5 - 2014 ota minua yhtä vakavasti kuin miespuolisia kollegoitani. BN 264), mutta mitä mieltä Joanne on kilpasiskostaan. Toivottavasti jotkut pitävät musiikistani siinä missä toiset taas eivät pidä. Edellisestä Suomen keikastasi on vierähtänyt hiukan aikaa. RIKU METELINEN Sinulta ilmestyi uusi levy, kertoisitko hiukan siitä. Monet myös muistavat Taylorin soittaneen Annie Lennoxin taustalla kuningatar Elisabetin juhlissa 2012. Minusta hän on yksi parhaista ja minulla on onni kutsua häntä hyväksi ystäväkseni. Olisiko sinulla jotain neuvoja aloitteleville kitaristeille. Toivottavasti soitan vielä silloin, mutta vain itselleni. BN 246), ”Almost Always Never” (ks. BN 257) sekä ”Songs From The Road” -sarjassa julkaistu live-cd/dvd. – ...Ehkä meitä verrataan toisiimme pelkästään siksi, koska olemme naisia. Äänitin sen Tennesseessä ja tuottajana oli Jim Gaines, jonka kanssa tein ensimmäiset kaksi pitkäsoittoani. Aiot siis esiintyä vielä 90-vuotiaana kuten B.B. Hän huomasi lahjakkaan nuoren kitaristin ja pyysi Taylorin mukaan sivuprojektiinsa D.U.P.iin. Maailmassa on paljon hyviä artisteja, joilta voi ottaa niin paljon vaikutteita kuin vain pystyy. Se on saatavana cd-version lisäksi myös vinyylinä. Studiossa oli todella rento tunnelma ja luulen, että Jim sai puristettua parhaat versiot kappaleista. King. Olen kolmekymppinen enkä osaa edes kuvitella, mitä seuraavat 60 vuotta tuovat tullessaan, puhumattakaan kiertueista. Mikä saa sinut kirjoittamaan musiikkia. – Pidän kovasti Samanthasta. Milloin saamme nähdä sinut uudestaan täällä. – Teimme kaiken aika pitkälti samalla tavalla, koska halusin palata takaisin pelkistettyyn soundimaailmaan. Olen kasvanut muusikkona ja uudella levyllä on oma yksilöllinen fiiliksensä. Tiedän myös kokemuksesta, että jotkut eivät -4- – Se riippuu illasta, sanoisin että Watch ‘Em Burn ja Diamonds In The Dirt ovat tämän hetken suosikkini. BN 235), ”Diamonds In The Dirt” (ks. Levytät harvoin covereita, kuinka oli tällä kertaa. jaksaa käydä kiertueella niin paljon kuin hän käy, ja mielestäni hän on oikeassa sanoessaan, että jos hän lopettaisi, hän kuolisi. Nautitko kiertueista ja soittamisesta. Toimitteko studiossa myös samalla metodilla kuin kahden ensimmäisen levyn kanssa. – Oikeastaan sekä että. Myös lastenlapsieni viihdyttäminen kitaralla Etelä-Ranskassa sijaitsevan talon puutarhassa voisi olla kivaa. – GEEZ! Toivottavasti en...! Minusta on ihanaa, kun B.B. Entä mitä musiikkia valitsisit autiolle saarelle. Minulla täytyy olla hiukan painetta niskassa, jotta saan kirjoitettua kappaleita
Fraseerauksensa hän sanoo löytäneensä puhaltajilta, ei kitaristeilta. Howlin’Wolfin bändi soitti West Memphisin 8. Myöhemmin blueskitaristeista hän arvosti lisäksi Albert Collinsia ja Albert Kingiä sekä jazzimiehistä Wes Montgomeryä, Pat Martinoa ja Pat Methenyä. Monet olivat tarpeeksi taitavia jotta voivat soittaa, mutta ei heillä ollut hajuakaan vaikkapa eri tahtilajeista, 3/4, 6/8 ja sen tyyppisistä asioista. Hän jäi sitten vain kotikulmilleen pyörimään. Hän eksyi kerran keikkamatkallaan ja ei sen koommin lähtenyt mihinkään kauemmas. Hänellä ei taimia oikein ollut, mutta se ääni! Miehen ääni oli kuin vaskitorvi tai jotain. Mutta minä kyllä pidän reissaamisesta! Mutta on paljon kavereita, jotka ovat ihan hukassa vieraissa paikoissa. Mutta mielestäni pitää ensin olla tietty ymmärrys perusasioista. 2000-luvun alkupuolella hän oli mukana vakiojäsenenä yhtyeessä Geneva Red & The Roadsters, soittaen siten myös ryhmän vuonna 2000 ilmestyneellä pitkäsoitolla ”In The Red” (Full Cyrkle). Sitä ennen Parker tutustutti Ike Turnerin JUNIOR PARKER Soitettuaan jonkin aikaa siellä täällä, muun muassa Clarence Hinesin bändissä, Matt ja Junior Parker perustivat vuonna 1951 oman yhtyeensä, jolle Matt antoi nimeksi The Blue Flames. – Howlin’ Wolfiin tutustuin ennen kuin häntä vielä tunnettiin, ja opetin hänelle taimin. - 10 -. Tietysti oli paljon kavereita, joilla ei ollut hajuakaan ja silti heistä tuli kuuluisia. Miten se olisi voinut jäädä huomaamatta, enpä tiedä, ei siellä siihen aikaan yöstä enää ketään muutakaan ollut... Minä soitan yhä, mutta en usko että veljeni pystyy enää. Hän oli todella taitava soittaja ja monipuolinen kitaristi. – Paljon on soittajia, jotka eivät halua matkustaa. Minä myös järkkäsin Jr Parkerin Wolfin bändiin. mutta eipä näiden epeleiden kanssa! – Soittajiahan oli moneen junaan. En tiedä soittaako hän vielä, hänellä oli infarkti samoihin aikoihin kuin minullakin ja hänen infarktinsa oli ilmeisesti rankempi kuin minun. Mutta jos minä opetin kavereita, minä opetin miten minun mielestäni homma menee. Hän kuitenkin kuunteli paljon myös paikallisia puhaltajia, kuten Gene Ammonsia, Sonny Stittia ja Arnett Cobbia. Monella Chess-levyllä kitaraa ja bassoa soittanut Reggie Boyd opetti aikanaan kitaransoiton syvempiä saloja niin Mattille kuin Howlin’ Wolfille ja Otis Rushillekin. Vedimme muun muassa Moanin’ At Midnight ja minä kehitin siihen sen bassokulun. Lähes nelikymppinen Howlin’ Wolf hallitsi nuorta yhtyettään isän elkein haluten olla bändinsä ainoa pomo, ja siihen kyllästyneinä Parker ja Murphy lähtivät bändistä jo vuonna 1950. ha ha ha! – Junior Parkerilla oli hyvä taimi ja tuntuma, mutta monien kanssa oli niin, että kun soitettiin 12 tahdin bluesia niin hepä soittivat 13 tai 14, ellei oltu tarkkana. Myöhemmästä huonosta maineestaan huolimatta, hän oli mielestäni ihan hyvä tyyppi. Ikävä juttu. Vielä haastattelua tehtäessä elossa, mutta ilmeisen heikossa kunnossa ollut Floyd Lee Murphy menehtyi 27.3.2014. Eihän se tietysti ollut minulta pois, enkä minä kokenut olevani jotenkin parempi, se ei vaan ollut minun juttuni. Johnny ja Oscar Moore. Bobby ”Blue”Blandin ja Rufus Thomasin levyillä ennen muuttamistaan Chicagoon 1956. Soitetaan 2, 4, 8, 12, 16... Silloinhan hän soitti vain pianoa. kadun kaikissa kuppiloissa, Black Fish Lakessa ja läheisissä kaupungeissa, muun muassa Arkansasin Hughesissa, Little Rockissa ja Stuttgartissa. Seuraavana vuonna bändiin liittyi muun muassa harpisti Junior Parker. Sitten Matt lähti yhtyeestä ja pikkuveljensä Floyd (s. hän vielä näki myöhemmin keskittyvänsä vain jazziin. Mattille tärkeitä artisteja ovat he, jotka yrittävät aina kehittyä ja viedä musiikkia eteenpäin. 1935) tuli kitaraan, soittaen muun muassa Sun-yhtiön Mystery Train- ja Feelin’ Good -raidoilla. Hän hankki sitten kitaran ja toi sen mukanaan, yrittäen kopata joitain juttuja soitostani, mutta hän oli kyllä silloin vielä ihan pihalla kitaran suhteen. Soitimme kerran myöhään Juniorin luona, niitä Howlin’Wolfin blueseja. Seuraavan vuoden alussa nauhoitettiin Junior Parkerin ainoa Modern-single eli Bad Women Bad Whiskey / You’re My Angel. Lisäksi velipoika soitti vielä mm. Niin kuin veljeni Floyd. BOBBY BLAND HOWLIN’ WO LF • 5 - 2014 Howlin’ Wolfiin, ja Ike soitti niin Wolfin kuin Junior Parkerinkin bändissä välillä. Hän asuu nykyään siis Rockfordissa, jotain 100 mailia Chicagosta pohjoiseen. Hän halusi oppia soittamaan kitaraa kuten minä. ja saatte olla varmoja, että seuraavalla kerralla kukaan ei soita 13 tai 14 tahtia! Ha ha ha! Tämä on bluesia. Murphy on opiskellut soittoa paitsi levyiltä ja muilta soittajilta niin myös nuoteista ja jazz-soiton oppaista. – Ike Turnerin kanssa soittelimme paljon West Memphisin ja Arkansasin suunnalla. Eipä ne siitäkään oikeuksia minulle suoneet. Robert Lockwood Junior kuulemma näytti teini-ikäiselle Mattille T-Bone Walkerin käyttämät ysisoinnut. Levy myi paikallisesti hyvin ja oli kohtalainen hitti Memphisin tienoilla. SOITTAJAN URA URKENEE Vuonna 1948 jo lähes nelikymppinen Howlin’ Wolf muutti West Memphisiin (Arkansas) ja päätti perustaa ensimmäisen yhtyeensä. Joskus sitä piti vaan olla niin että hei kaverit, menköön nyt tämän kerran, mutta seuraavat 12 mun silmät on sun selässä... Hän soitti yhtä sointua juuri siihen asti, kun hän oli valmis vaihtamaan. Monet tietysti dissasivat sitä, mutta minun mielestäni se on täysin ok! Esimerkiksi John Lee Hooker. Kitaristivaikuttajana bluesin saralla T-Bone oli tietysti ohittamaton, mutta lisäksi Mattin soitosta kuului Tal Farlow sekä esim. Ensimmäisenä hän palkkasi parikymppisen Murphyn, joka ei ollut bändeissä aiemmin soittanut
Memphis Slimin kanssa he levyttivät Unitedille 1952–54 noin 30 kappaletta, joista monet olivat instrumentaaleja. Sen jälkeen Memphis Slim muutti Eurooppaan - 11 - 5 - 2014 •. Hän liittyi Memphis Slimin yhtyeeseen ja sitten levyttämään United-yhtiölle. Murphy soitti noina vuosina myös mm. Slim kuulemma sanoi, ettei hän sen koommin ilman kitaristia oikein osannut ollakaan. Tässä sessiossa Matt Murphyn kanssa äänitettiin Drifting From Town To Town ja Junior Parkerin laulama Love My Baby. Modern-levyyhtiö ei kuitenkaan julkaissut näitä raitoja sinkkuina, mutta ne päätyivät myöhemmin erinäisille kokoelmalevyille. Memphis Slim (John ”Peter”Chatman) ei ollut aiemmin kitaristeja (eikä harpisteja) sietänyt, vain parissa hänen aiemmassa sessiossaan oli ollut kitaristi mukana. Soittelimme yhdessä todella pitkään, tosin ei ihan yhtäjaksoisesti. Murphy ei näistä sessiosta juuri tienannut, eikä hänelle kirjattu kappaleiden sovittajan kredittiä, minkä Murphy sanoo olleen tärkeänä bisnesoppina myöhemmin elämässään. Bändissä soitti lisäksi mm. Sitä etsi paikkaa, jossa saisi paremman liksan ja keikkaa piisaisi. Murphy paitsi soitti kitaraa myös sovitti kappaleita, jotka ovat Delmarkin julkaisemilla levyillä ”Memphis Slim U.S.A.” ja ”The Come Back”. Matt oli Junior Parkerin mukana myös memphisläisten soittajien avoimessa yhteisössä, jota on myöhemmin kutsuttu nimellä The Beale Streeters. Chicago tuntui sellaiselta. King ja Bobby ”Blue”Bland, Johnny Ace, Rosco Gordon ja Earl Forrest. Mattin liittyessä Richard ”Tuff” Greenillä oli ollut The Rocketeers -yhtyeensä jo muutaman vuoden, eikä se Mattin mukaan ollut enää niin suuressa suosiossa. Levytykset olivat vain sessioita, ei sillä ollut merkitystä keitä siellä soitti. ja Otis Rush. Kingiin, ja toisaalta sanoo uransa aikana levyttäneensä niin monien kanssa, että suurinta osaa hän ei edes muista. CHICAGOON Vuonna 1952 Murphy muutti St Louisin kautta Chicagoon. saksofonisti Lorenzo Smithin ja rumpali Charles Talbotin yhtyeissä. – Niin, kiertelin, kunnes muutin lopulta Chicagoon joskus siinä 1940-50-luvun vaihteessa. – Joo, Memphis Slim etsi minut käsiinsä, halusi minut bändiinsä. – Kaikista soittokavereistani parhaimpia olivat Billie Stepney ja John Calvin... Tuff Greenin luona seinät kuulemma vain peitettiin peitoilla nauhoituksia varten. Palattuaan takaisin Murphy jatkoi vielä Memphis Slimin kanssa ja levytti Vee-Jaylle kahden vuoden ajan (1958–59, ja lisäksi yhden session vuonna 1961, ennen kuin Memphis Slim muutti Ranskaan), tuloksena mm. Hank Crawford. The Sparks ei koskaan levyttänyt, mutta oli kuulemma hyvin suosittu keikkayhtye. CHESS-LEVYT JA EUROOPAN KIERTUE Murphyn uralla 1960-luvun tärkeimpinä virstanpylväinä olivat Chess-sessiot ja “American Folk Blues” -kiertueelle pääseminen vuonna 1963. Olihan minulla jazz-taustaa ja laajempi kokonaiskäsitys kitarasta ja musiikista yleensä. Kiertämiseen kyllästynyt Murphy perusti kuitenkin The Sparks -nimisen kokoonpanon, jossa soittivat rumpuja Billie Stepney, tenorisaksofonia John Calvin ja bassoa paukutti Sam Chatmon. ja pyysi Murphyn mukaansa. LP ”Memphis Slim At The Gate Of Horn”. Soitettuaan Memphis Slimin kanssa kolmeneljä vuotta, vuoden 1955 lopulla Murphy meni armeijaan, ja vietti noin puolitoista vuotta Englannissa. Hän pyöri Lontoossa muun muassa Curly Claytonin kanssa. Matt ei kuitenkaan juurikaan tutustunut B.B. Tuff Greenin orkesterin menetettyä useamman soittajan auto-onnettomuudessa, Murphy päätyi hänen joukkoihinsa. Kaipa minä olin kitaristina sopeutuvaisempi kuin moni muu. Noista kavereista todella pidin. Mutta ajat olivat muuttuneet ja toisaalta Murphy oli ilmeisesti poikkeus. Eri lähteiden mukaan tähän porukkaan kuuluivat myös B.B. Bobby ”Blue” Blandin ensimmäiset levytykset kuitenkin tehtiin ”Tuff”Greenin kotona äveriäässä Etelä-Memphisissä tammikuussa 1952
– John Belushi etsi minut käsiinsä, ja todella halusi minut. Kertoman mukaan Willie Dixon kuunteli Murphyä korvat höröllä ja teki tusinan kappaleita hänen soittamistaan jutuista: – Niin, Willie Dixon varasti toki. Gregory, joka liittyi Cottonin kokoonpanoon vuonna 1975, kertoi soittokokemuksistaan näin: – Liityin Cottonin bändiin syyskuussa 1975, kun Little Bo jäi eläkkeelle soittohommista. sikin kiertueen järjestäjät Horst Lippmannin ja Fritz Raun uransa ehkä jopa tärkeimpinä henkilöinä. – Cottonin bändin kanssa kiertäminen oli hauskaa, mutta välillä matkat olivat pitkiä. BLUES BROTHERS Zaitchik-veljesten keikalla New Yorkissa 1978 Matt tapasi John Belushin ja Dan Aykroydin ensimmäistä kertaa ja lähti heidän matkaansa, koskaan takaisin palaamatta. Hänellä oli matkassa kaksi kitaraa, golfkassi, keilapallo ja Bullworker-harjoituslaite. Matt ei ole koskaan erikoisemmin pitänyt nauhoittamisesta, ja erityisesti Chess-yhtiön nauhoitukset saattoivat kestää kymmeniä ja kymmeniä ottoja. Bändi oli todella innoissaan nauhoituksista. Meistä tuli hyvät ystävät ja kunnioitimme toistemme asennetta harjoitteluun. Matt oli kova golfari ja hänellä oli yksinumeroinen tasoitus. Gregoryn blues jazz -trioon. James oli hyvä pomo ja minulla on paljon hyviä muistoja jameista ja juhlista, joissa olimme. Belushi oli mies minun kulmauksessani. Siinä bändissä soitti urkua Shelton Laster, rumpuja Emmit Spencer ja Gregory hoiti saksofonin ja laulun. Siitä kokoonpanosta muotoutui sitten David ”Lefty” Forsterin perustama Shaboo All-Stars, • 5 - 2014 - 12 -. Toisaalta ideana oli mielestäni alusta lähtien tehdä elokuva. Ja tiedän että Matt ja minä haluaisimme mahdollisuuden remiksata koko albumi, koska meidän mielestä se voisi kuulostaa paremmalta. – Matt piti aina kunnostaan hyvää huolta. Kerran pitkän Chessstudiosession jälkeen Matt kuulemma joutui kolariin nukahdettuaan rattiin. Willie Dixon rekrytoi Murphyn Chessyhtiön sessiokitaristiksi vuosikymmenen vaihteessa. Hänen tulinen soittonsa saikin kehuja lehdistössä. Ensimmäinen pienoinen kansainvälinen läpimurto oli kun Murphy pääsi mukaan toiselle “American Folk Blues” -kiertueelle 1963. Itselleni nuo kaksi filmiä taitavat olla ainoat oikeat elokuvaroolit. Jossain on yhä ainakin tunti instrumentaaleja, jotka nauhoitettiin ja ei sitten koskaan julkaistu. Basisti Charles Calmese ja rumpali Kenny Johnsonhan ovat sittemmin jo kuolleet, kaipaamme heitä suuresti. Bändin managerina oli David ”Lefty” Foster ja Gary John, jotka olivat connecticutilaisen Shaboo Innin omistajia. Hän pyysi myös Murphyn bändiinsä ja paikallisten keikkojen jälkeen ryhmä lähti kiertueelle. Vuonna 1977 Cottonin bändissä koskettimia kilkuttanut Mike Zaitchik perusti Bostonissa oman yhtyeensä The Zaitchik Brothers. Murphya haastatellessani hän mainit- – James oli tsekkaillut soittoani Sonny Boyn, eli Rice Millerin, matkassa, ja olihan meillä silloin levykin, joka oli myös minun nimissäni. Uusi vuosikymmen avasi Murphyn uralla jälleen uuden lehden, sillä 1970-luvun Matt vietti James Cottonin yhtyeessä, levyttäen kolme erinomaista levyä ja kiertäen Yhdysvaltoja ja Kanadaa ristiin rastiin. kaikki huippusoittajia! Se oli huippua! Belushi kertoi Murphylle, että Blues Brothers -elokuva toisi bluesille ja Murphylle ennen kokematonta näkyvyyttä, ja siksi Murphynkin pitää tulla myös valkokankaalle mukaan. Mutta se hessu, joka myöhemmin soitti Bad To The Bone varasti todella paljon The Come Back -levyltämme. Ja se bändi, se soitti kuin unelma. Mutta hän jatkoi harppunsa tuuttaamista, ja hänestä tulikin sitten aika tekijä! Saksofonisti George T. Matt ja minä kummatkin toimme settiin instrumentaalejamme, joita soitimme aina keikan alussa ennen kuin kuin James tuli lavalle. Olivat bluespuristit mitä vaan mieltä Blues Brothersista, Murphylle se oli pelkästään positiivinen käänne ja suuri noste uralle. Mutta olin kyllä soittanut Cottonin kanssa jo kauan aiemmin, samalla suunnalla kuin Ike Turnerin, mutta silloin hänen soittonsa oli vielä aika luokatonta, joten minun piti opettaa taimia hänellekin... ha haa... – John Belushi ja Dan Aykroyd sen Blues Brothersin keksivät, ja mielestäni he halusivat oikeasti tehdä jotain bluesille, viedä asiaa eteenpäin. Ikävä kun hän oli niin koukussa huumeisiin eikä päässyt irti. Murphy soitti muun muassa Chuck Berryn (1960), Muddy Watersin (1961) ja Sonny Boy Williamsonin (Rice Miller) nauhoituksissa, ja myöhemmin myös Koko Taylorin ensilevyllä (nauhoitettu 1965–69). OMA YHTYE JA SHABOO Pian ensimmäisen Blues Brothers -elokuvan jälkeen Matt liittyi George T. Hän ei juonut, ei käyttänyt huumeita ja harjoitteli soittamistaan joka päivä. Jos hän olisi yhä elossa, minusta olisi tullut rikas mies! – Mahtavaahan se oli soittaa tuossa bändissä. Duck Dunn, Steve Cropper, Paul Shafer... Olisi mahtavaa löytää masternauha, sillä mielestäni ne ovat merkittävä pala tämän erinomaisen livebändin historiaa. Siellä oli monia yhteisiä sooloja, joita ei kunnolla miksattu. – Chess-yhtiöllä ne laittoivat minut ensin levyttämään Chuck Berryn kanssa, mutta hänpä ei siitä pitänyt. Olimme 47 viikkoa tien päällä tuon vuoden aikana, soittaen 4-5 iltaa viikossa. Chuck vain soitti niitä samoja vanhoja likkejään samassa sävellajissa, ja lähti sitten litomaan. Olin bändissä vuoden ja lähdin marraskuussa 1976 perustaakseni oman yhtyeeni. ”Live And On The Move” nauhoitettiin kolmen peräkkäisen illan aikana Shaboo Innissä. Mattin kanssa olimme tavanneet jo aiemmin kun bändini Home Cookin’ avasi useita Cottonin bändin keikkoja. Hänellä oli suuri vaikutus omaan soolotyyliini. Matt hoiti bändin sovitustyön niin että valittu materiaali sopi Jamesin esitykseen. Kun minä tulin mukaan, valmistelut ”Live And On The Move” -livelevyä varten olivat jo käynnissä. Matt on selkeästi paras ja monipuolisin kitaristi, jonka kanssa olen koskaan soittanut. Murphy soitti kiertueella Muddy Watersin, Sonny Boyn ja Memphis Slimin taustalla ja lisäksi omat nimikkoinstrumentaalinsa Matt’s Guitar Boogie sekä toisen kitaravetoisen kappaleen Jamboree. Bändin jäsenien välillä ei ollut mitään kitkaa ja matkasimme tiiviinä perheenä. Tarkista vaan niin huomaat, että se on totuus. Meitä oli kuusi soittajaa, kiertuejohtaja/soundimies ja yksi lavamies. Puhallinsektio, kiippari..
Floyd Jr ja minä soitimme ambulanssin, mutta hän ei halunnut mitään apua. Shaboo All-Stars piti tukikonsertin Bostonissa, se oli todella surullista. Virran viemää... Näin kertoi Baron Raymonde: – Olin paikalla kun hän sai ensimmäisen infarktinsa, soitimme Mohecan Sun -kasinolla Connecticutissa. 1980-luvun lopulta lähtien Blues Brothers Band sitten todella lähti lentoon, kiertäen lähes joka vuosi Eurooppaa ja Japania. Siinä ohessa 1994 Matt soitti muun muassa yhdellä Kim Wilsonin levyllä. Lisäksi hän esiintyi viime kesänä Eric Claptonin DVD:lläkin julkaistulla Crossroads-festivaalilla, yhdessä mm. Vuonna 1986 he myös soittivat yhdessä Chicagon blues-festivaalilla. Kuulemma antoi hänelle syntymäpäivälahjaksi vahvarin ja golf-mailasetin. Sittemmin netissä mainostettiin ”Best Foot Forward” -nauhoituksia, mutta siitäkään ei lisätietoa ole herunnut. Mutta halusin antaa yleisölle parhaani. Vuonna 1996 syntyi kelpo jatko-osa ”The Blues Don’t Bother Me!”, jonka levytyksen Baron Raymonde järjesti Northlake Studiossa, New Yorkin osavaltiossa. Steve Cropperin kanssa. Mutta minä taidan olla vain ajopuu, joka menee minne virta vie. Hän oli myös todella suosittu Kanadassa, missä soitimme usein. – Soitin 1997 asti, sen jälkeen teimme yhteistyötä vain silloin tällöin. Vuonna 1990 Matt vihdoin julkaisi oman levyn, ”Way Down South”, niin ikään Antone’syhtiölle. ha ha ha! Vuonna 2012 Matt vihdoin valittiin Blues Hall Of Fameen. James Cottonin bändissä hän teki comebackin vuonna 2010 Chicago Blues Festivaaleilla ja soitti myös yhden keikan Oaklandissa 2013 ja viimeksi Mystic Blues Festivaaleilla kesäkuussa 2014. Toisessa kitarassa tällä mainiolla albumilla on Floyd Murphy. Joo, olenhan minä Suomessa soittanut! Ja innolla odotan, koska pääsisin taas sinne takaisin. Kerrothan kavereille siellä. Helsingistä. Kun hän soitti viimeisen biisin viimeistä ääntä, hän ei pystynyt enää ottamaan käsiään irti kitarasta. Jos voit auttaa niin arvostaisin sitä todella. Chicagossa tietysti vaikka kuinka monet kävivät vierainamme. George Colemanin, Sonny Stittin ja Hank Crawfordin seurassa. Ensimmäisen kerran jälkeen hän kai luuli, että kaikki oli ok, mutta ei ollut. – T-Bone Walker oli hänen ensimmäinen, niin minullekin. Keikka oli pian Mohecan Sun Allstars -livelevyn äänitysten jälkeen (kesäkuussa 2001). – Joitain kuukausia myöhemmin hän sai toisen infarktin Floridassa, ja se olikin sitten paljon pahempi. Muistan ajatelleeni, että kunpa itse pystyisin tuohon tuossa iässä. Hän oli erittäin hyvä bebop-muusikko itsekin ja oli kuulunut Jack McDuffin yhtyeeseen Pat Martinon kanssa. Hän soitti tajuttoman hyvin, kuten yleensä. Hän ei jostain syystä enää ollut kiinnostunut, ilmeisesti Blues Brothersin kiertueiden takia. Soitimme Amsterdamin ja Rooman bluesfestivaaleilla ja San Remon musiikkitapahtumassa. Muista mitä sanoin!. Vuosituhannen vaihteessa Matt muutti eteläiseen Floridaan, Miamin läheiseen Kendalliin, missä hän yhä asuu – vaimonsa Kathyn ja kissojensa ja koiriensa kanssa. Hauskaa oli ja kunnon hotellihuoneet, mutta toisaalta Matt oli myös tarkka, että hommat hoidetaan ammattimaisesti. Toisin kuin 2002 aivohalvauksen saanut Floyd, Matt kuitenkin opetteli vielä soittamaan ja palasi blueslavoille 2008: – Minun infarktini osui oikealle puolelle, veljelläni enemmän vasemmalle. Jos olisin silloin heti lopettanut soittamisen ja hoidattanut vaivani, olisin kai selvinnyt säikähdyksellä. Oli raskasta rundata vuodesta toiseen. Hän ei koskaan saanut korvausta Memphis Slim -nauhoituksista, ja myöhemmin kiertueella, kun ihmiset toivat hänelle levyjä nimmaria varten, hän kirjoitti vain niihin, joista oli maksun saanut. Kesäkuuusa 2001 nauhoitettiin jälkimmäisen bändin livelevy. Torontossa Rushin rumpali soitti meidän kanssamme, Charlottessa taasen Lynyrd Skynyrdin Artimus Pyle. Viimeisin Mattin oma julkaisu on vuodelta 2011, ”Last Call At 40 Watt Club In Athens, Georgia”, joka tosin on nauhoitettu jo vuonna 1986. Hän ei juonut, mutta ei häntä muiden juominen häirinnyt. Ihmiset Italiassa kun kyselivät, miksei Matt tuo Blues Brothersia Italiaan. Soitimme myös B.B. Samalla tämän kunnianosoituksen saivat sopivasti myös “American Folk Blues Festival” -promoottorit Horst Lippmann ja Fritz Rau (joka kuoli elokuussa 2013), harpisti Billy Boy Arnold sekä lauluntekijä Doc Pomus. No toivoisin, että pääsisin tekemään jotain parempaa kuin tuo. Memphis Slimin Cool Down Baby on yksi varhainen poikkeus, mutta soololevyillään hän onneksi myös lauloi. Ei se ollut oikein mitä haluaisin. Vaikeimmat asiat soitossa tehdään ehkä vasemmalla kädellä, ja minulla kävi tuuri. Lisäksi hän oli soittanut mm. Pari vuotta myöhemmin he levyttivät Antone’sissa konserttialbumin James Cottonin kanssa. Lopuksi vielä, Matt pyysi levittämään sanaa siitä, että hän on elossa ja yhä valmis keikoille: – Mistä soittelet. Mutta John Belushi maksoi todella hyvin. Ymmärrän toki, että sinä et näitä organisoi, mutta kun sinä olet siellä ja minä täällä... Blues Brothers Band palasi yhteen ja lähti maailmakiertueilleen sen jälkeen, kun olimme soittaneet Italian televisiossa. Niin ja Montrealin jazz-festivaaleilla. – Mattin bändissä oli aina hyviä jazzin soittajia. Vielä vuonna 2000 ilmestyi ”Lucky Charm” Roesch-yhtiölle. Syy siihen, että Matt ei koskaan lyönyt läpi samalla tavalla kuin niin monet kollegansa, on varmaan siinä, että hän ei ole juurikaan laulanut. Vuonna 2001 lopulla Matt sai kuitenkin aivohalvauksen ja pian toisen. John Belushi oli aina todella ystävällinen hänelle. Näiden ohessa vuonna 1985 Murphy teki Antone’s:issa • 5 - 2014 Memphis Slimin kanssa livelevyn. - 14 - Tämän vuosikymmenen alkuvuodet Matt on kiertänyt lukuisia bluesfestivaaleja, pääasiassa tuntemattomampien bluesyhtyeiden kanssa. Kiersimme myös Europpassa. Kiertueella hän kuitenkin kierrätti useaakin laulajaa, joista harva oli niin karismaattinen, että olisi tuonut jotain lisää bändin soundiin. Sitten myöhemmin liityin itse Rod Stewardin bändiin. Piti olla ajoissa paikalla, piti ajaa itse, ei mitään sekoiluja. sinä olet siellä missä hommat hoituu! Ha ha ha! Haluaisin tulla taas Suomeen, ja kiertää Skandinaviaa. AIVOHALVAUS JA COMEBACK Matt soitti uudelle vuosituhannelle Blues Brothers Bandin kanssa ja muun muassa Shaboo All-Starsista vuosituhannen alussa muodostuneen Mohecan Sun Allstarsin matkassa. Vuonna 2011 oli kyllä huhuja uusista nauhoituksista nimellä ”Passing The Torch”, mutta niistä ei ilmeisesti tullut lopulta mitään. Hän rakasti Djangoa, George Bensonia, Wes Montgomeryä. Viime vuonna Matt soitti ainakin Sax Gordonin mainiolla jump blues -levyllä sekä JC Crossfiren singlellä Sunflower Mississippi Blues, josta Matt itse ei oikein piittaa: – Single JC Crossfiren kanssa... – Matt oli erinomainen bändin vetäjä. Lisäksi veljenpoikansa Floyd Junior järjesti Rotown-yhtiölle levytysdiilin ja 13 kappaletta nauhoitettiin vuonna 2012, mutta ne ovat nyt pölyttymässä jossain hyllyllä, odottamassa Mattin kitararaitoja. Myös Mohecan Sun All-Starsin kanssa 2011 oli kuukauden kiertue. Kingin klubilla Memphisissä ja House of Bluesissa. Vaikka vei kyllä aikaa päästä siitä yli niin huomasin kuitenkin pystyväni yhä soittamaan
Olen kiitollinen Jumalalle siitä, mitä hän on tehnyt puolestani. Bluesmiehistä - 17 - – JB: James oli ”The Man”. Monikaan ei pääse näkemään ja kokemaan sitä mitä me olemme päässeet. – TH: Roy Hamilton oli idolini. – TH: Ihmiset, joilla on paljon rahaa, eivät ole niin onnellisia. Näin hänen esiintyvän ehkä vain kolme kertaa – aina Chicagon Regal-teatterissa. Kingin. – JB: Kun tulimme veljieni kanssa Chicagoon, meitä kutsuttiin nimellä ”country square”... – JB: Esimerkiksi Chicagon West Sidessa yhä asuvan Otis Clayn tunsin paremmin. Monikaan ei tiedä, että hän soittaa kitaristina Little Miltonin Chessille levyttämällä Feel So Bad -singlellä. Purvis Spann, DJ ja manageri, jolla oli oma radioshow, toi kaupunkiin James Brownin lisäksi usein myös muita artisteja kuten Aretha Franklinin, Ike ja Tina Turnerin ja B.B. – TH: He’s my man. Joe Robinson tunnettiin myös Mickey & Sylvia -duon Sylvian aviomiehenä. Sekoitus hyvää ja pahaa, mutta se ei ole koskaan suututtanut minua. – JB: Minäkin olisin voinut olla suurempi tähti, mutta en kadu. Jimmy, teit myös aikoinaan joitakin singlejä. Olen saanut tehdä paljon enemmän kuin odotin ja nähdä monia paikkoja. Levytin myös Bobby Rushin kappaleen Gotta Have Money. Olen kuullut hänen poikaansakin, mutta hän ei ole isänsä veroinen laulaja. Ajattelin, että voisin olla yhtä hyvä kuin alan huiput. Varhaisvuosien jälkeen asiat vain paranivat Scepter Recordsin, B.J. suurimman vaikutuksen tekivät Muddy Waters ja Lightnin’ Hopkins. – JB: Tunsin Willie Smithin. Minun poikani asuu Torontossa Kanadassa ja hänellä on oma bändi. 5 - 2014 •. En suostunut ja minulle vihjailtiin, että urani voi päättyä siihen. Jimmy Mayes kävi Suomessakin Muddy Watersin rumpalin Willie Smithin kanssa. Minua kehuttiin ja se sai minut ajattelemaan ja haluamaan viihdyttäjäksi. – TH: Elämäni on ollut hyvä. Esiinnyin kotona äidilleni ja hänen ystävilleen, jotka tulivat kylään. Minulla on hänen levynsä 1950-luvun alussa tehdystä You Never Walk Alonesta alkaen. Omaelämänkertani ”Only Human, My Soulful Life” ilmestyi Englanissa vuonna 2008. Purvis on edelleen elossa, mutta hänellä on Alzheimerin tauti. Oletteko itse kirjoittaneet omista uristanne. Tommy, olet kokenut paljon urasi varrella. Joku näistä voisi sopia seuraavalle levylleni. Hän soitti pianoa ja kitaraa. Kappaleet The Walk, I Got To Know ja Think ovat hänen hittejään. Olin myös Clyde McPhatterin pojan Vanin konsertissa Bostonissa. Hänen äitinsä on Ruth Brown. – JB: Samoja kuin Tommyn, mutta minä sain vaikutteita myös blueslaulajilta ja -kitaristeilta. Hän oli mahtava, mutta hänen managerinsa ei onnistunut saamaan hänelle nimeä, ja hän kuoli nuorena. Kun tein Humankappaletta, ajattelin häntä. Myös Curtis Mayfield käytti häntä studiossaan. Tein oman show’n. Asioista voi olla eri mieltä ja silti olla ystäviä seuraavana päivänä. Hän on mahtava muusikko. Näin Jackie Wilsonin Regalteatterissa ja naiset repivät vaatteita hänen päältään – ihan niin kuin Tommyltäkin. Major Lance oli myös suuri tähti Regalissa. – TH: Minä olen. Sama juttu kitaristi Phil Upchurchin kanssa. Tein yhden singlen Lenny Kravitzin sedän Al Rokerin levy-yhtiölle ja toisen Dispolle. Minulle naurettiin, kun sanoin, että aion mukaan showbisnekseen. Entä sinun vaikutteesi, Jimmy. Jos ei polttanut ruohoa, ei kuulunut ”perheeseen”. Itse asiassa siitä on noin 50 vuotta kun hän julkaisi ensimmäisen oman singlensä. – JB: Osa niistä on 70-luvulta, osa 60-luvun lopulta. Veljeni Eddie esiintyi joissakin hänen show’issaan vuosina 1962–64. – TH: Niihin aikoihin mafialla oli sormensa pelissä monessa. – TH: Aloitin laulamisen noin 9-vuotiaana. Sen tuotti Barry Despenza, joka kirjoitti Tyrone Davisille hitin Can I Change My Mind. Tommy, teit ensimmäiset levysi Scepterille. Hänhän oli Chessin sessiomuusikko, eikö niin. Minä tulen toimeen päivästä toiseen. Kävin paikallisissa teattereissa katsomassa esityksiä aina kuin mahdollista, hiippailin takahuoneeseen ja näin esiintyjien palaavan lavalta virnistellen. Hänellä on isänsä ääni. Myös Jackie Wilsonin poika Tommy Brooks Wilson esiintyy ja on tehnyt tribuuttishow’n isälleen. Keneltä olet saanut lauluusi vaikutteita, Tommy. Kun olet yhteydessä häneen, sano terveiset hänen isältään. Kerran kadulla minua lähestyi kaksi italialaista kaveria, jotka sanoivat pomonsa haluavan jutella kanssani. Pidin myös Jimmy McCracklinin äänestä. Musiikilla on suuri merkitys ihmisten elämässä. Olen iloinen siitä, että minut on valittu tähän osaan. Jimmy Mayes kirjoitti viime vuonna urastaan kirjan ”The Amazing Jimmy Mayes: Sideman To The Stars”. Hänellä oli hyvää ruohoa... Esiinnyimme yhdessä 1950-luvulla koulujen record hop -tansseissa. Jotkut haluavat tulla lääkäreiksi tai asianajajiksi – minä halusin laulajaksi ja se on ollut elämäni tarkoitus. Olivatko ne r’n’b:tä tai soulia. NUORUUSVUOSIEN SANKARIT Tommy, milloin ryhdyit laulamaan. Olen kokenut pettymyksiä, mutta jos se katkeroittaisi, siitä ei seuraisi mitään hyvää. Thomasin, Roy Hamiltonin, Dee Dee Warwickin, Chuck Jacksonin ja The Shirellesin myötä. Donny Hathaway soitti pianoa yhdellä singlelläsi. Mitä mieltä olet James Brownista. Se on ällistyttävää. – TH: Olemme kaikki käyneet sen tien aikoinaan. – JB: Hän soitti mille tahansa levy-yhtiölle, joka maksoi sessiosta. En ole vihainen kenellekään. TOMMY HUNT Olemme Jimmy Mayesin kanssa Facebookystäviä ja kun hän huomasi Stompin’ at the Savoyn mainoksesta, että olet tulossa Suomeen, hän pyysi minua sanomaan terveiset sinulle Tommy. Varttuessani kuulin bluesia ympärilläni, mutta pidin monenlaisesta musiikista. Joe Robinson, joka tuotti levyjä jossain päin New Jerseytä, ja jolla oli yhteyksiä mafiaan, halusi tehdä sopimuksen kanssani. – TH: Olin onnekas, kun sain nähdä joitakin huippuesiintyjistä ennen heidän kuolemaansa. Jos kuuntelee Vania silmät kiinni, voisi kuvitella laulajan olevan Clyde. Kieltäytyjiä oli tapana kutsua nimellä ”square”. Kaikki eivät voi olla huipulla. Kukaan ei saanut minua muuttamaan mieltäni. Oliko levy-yhtiö kytköksissä mafiaan, kuten väitetään. Vaikka olisi vihainen tai surullinen, kun istuu alas, ottaa drinkin ja pistää levyn soimaan, löytää taas oman itsensä. Kiitän luojaani joka päivä uudesta päivästä, sillä koskaan ei voi tietää milloin ei enää herää
Kävin usein lapsena hänen luonaan ja hänellä oli tapana viedä minua mukanaan klubeihin. Hän kertoi minulle Tommy McClennanista ja kappaleen lickit ovat peräisin McClennanilta. Hän pyysi minua sinne soittamaan kanssaan seuraavana maanantaina. Se on minulle vaikeaa ja vaatii työtä. – JB: Kyllä, mutta levybisnes ei ole enää samanlaista kuin ennen. – TH: Niillä oli kaikilla omat hämärät bisneksensä. En kuitenkaan ollut lähdössä mukaan rahan vuoksi, sillä minulla oli silloin hyvä työ, josta ansaitsin 900 dollaria viikossa. Kun soitan Buddy Guy’s Legendsissä, he tulevat joskus jammaamaan kanssani. Nostimme Johnnyn kanssa Smoke Daddy -klubin kartalle. Saitko levyn jakelun hoidettua. Viime aikoina en ole ollut kovin ahkera. Curtisillahan oli 1970-luvulla Curtomstudionsa Chicagossa. Ongelma on siinä, etten ole löytänyt inspiraatiota uusien kappaleiden tekemiseen. Olen esiintynyt veljeni kanssa myös Chicago Blues -festivaalilla. Iän myötä sitä helposti menettää sen nälän, joka pitää vauhdissa. – JB: Levy-yhtiöhän sai vapaasti itse arvioida, koska investointi oli katettu. Meillä oli tapana juhlia syntymäpäiviä yhdessä. Eddie Kirklandiin. Hän oli mahtava kitaristi. – TH: Isäpuoleni Jelly (Paul Lindsey ”Jelly”Holt) oli rumpali ja hänellä oli yhtye nimeltä The Four Blazes, joka esiintyi monissa Chicagon Downtownin klubeissa. He soittivat sitä oikein. Pidän sikäläisestä ruoasta: se muistuttaa papuineen paljon sitä, jota mustat tekevät. Se ei siis menestynyt niin hyvin kuin olisi voinut. LEVYNTEKOUUTISIA ”Leaving Here Walking” -cd:llä on myös omia kappaleitasi. Demetria myös. Helen lopetti koulun kesken mennäkseen naimisiin Curtisin kanssa. – JB: Kyllä vain, levytän taas lokakuussa. Hän kertoi myös, ettei palkkio ole suuri: 20 dollaria sekä ruoka ja juoma. Minä en koskaan kyennyt siihen. MUUTOSTEN TUULET PUHALTAVAT Jimmy, musiikki on muuttunut paljon siitä, kun aloitit uraasi 1950- ja-60-luvuilla. Mutta tällainen siitä sitten tuli. Monet pitävät siitä. Studion nimi Curtom tulee Curtisin ja Eddie Thomasin nimistä. Olen syntynyt lauantaina 27.2.1943 ja hän, vanhin sisarentyttäreni 28.2.1943. Kävin usein 60-luvulla Gate of Horn -klubilla katsomassa Odettaa, näin Big Bill Broonzyn, Josh Whiten, Big Joe Williamsin. Curtis ja minä kävimme samassa parturissa ja jäätelöbaarissa. Carolyn oli hänen tyttöystävänsä niihin aikoihin. Kävin usein Eddien luona Detroitissa ja tutustuin hänen kauttaan Detroitin bluesartisteihin, mm. United oli varmaan ensimmäinen levy-yhtiö, joka oli afroamerikkalaisessa omistuksessa. Jimmy, olet tehnyt cd:n Quique Gómezin ja Luca Giordanon kanssa. McDaniel on The Four Blazes -yhtyeen kitaristin Floyd McDanielin poika. Levykauppoja on vähemmän ja asiat ovat muuttuneet. • 5 - 2014 – JB: Lauluun Miss Annie Lou sain idean veljeltäni Eddie Burnsilta. Paikkojen omistajat eivät halunneet päästää lapsia sisään, mutta Jelly sanoi, että esittäisin vain yhden kappaleen. Olin ensin haluton levyttämään kappaletta, koska se ei ollut minusta riittävän ”bluesy”. Olet tehnyt cd:n myös veljesi Eddien kanssa. – JB: Kyllä, Bob Koester voisi kertoa monta tarinaa. – JB: Kyllä, se on suunnitelmissa. – JB: Kyllä, tunsin myös hänen liikekumppaninsa ja olen yhä heihin yhteydessä. Basistini E.G. – JB: ”Leaving Here Walking” -albumilla on myös Curtis Mayfieldin kappale Gypsy Woman. Boogie Chillen mukailtuna. En pienenä edes tunnistanut kaikkia niitä artisteja, joita klubeilla näin, mutta heidän joukossaan on varmasti ollut Cab Calloway, Duke Ellington, Billie Holiday ja monta muuta. Dick Shurman tuottaa sen Delmarkille. Mukana on sama bändi kuin konsertti-cd/dvd:llä ”Live At B.L.U.E.S” lukuun ottamatta rumpalia. – TH: Lopulta kun menin kysymään maksua hitistäni Human, levy-yhtiö laski, että posti-. Better Know What You’re Doing on vanhempi kappaleeni ja sen vaikutteet ovat peräisin John Lee Hookerilta lukuun ottamatta rytminvaihdoksia. - 18 - Ja uusi cd on siis työn alla. Tunsin myös hänen ensimmäisen vaimonsa Helenin. – JB: Kyllä, mutta bluesia on ollut aina. Kävin high schoolia Curtisin kanssa ja vierailin usein hänen kotonaan. Enemmän minua kiinnosti se tapa, millä Rockin’Johnnyn bändi esitti Chicago-bluesia. Viimeisin cd:si on ”Stuck In The Middle”. – JB: Kyllä, silloin 1990-luvulla. Se sai hyvät arvostelut, mutten onnistunut markkinoimaan sitä niin kuin olisin halunnut, koska vaatii rahaa saada levy lehtiin ja mainoksiin. Siitä se vedätys aina alkoi. Vera Taylor oli vanhimman sisareni tytär. Delmark Records julkaisi The Four Blazesin levyn ”Mary Jo” (DE-704), jonka materiaalia ilmestyi alun perin United-merkillä. Oletko kirjoittanut cd:lle uusia kappaleita. – JB: Kyllä, ”Snake Eyes” -cd:n Delmarkille. Se ei oikeastaan ole olleenkaan bluesia vaan musiikkia, jota olen aina halunnut tehdä. Juttelin hänen kanssaan juuri viime viikolla. – JB: Sanoivat, että heidän pitää ensin saada katetta investoinnilleen muusikkoon, ennen kuin maksavat rojalteja. Olen syntynyt päivää aikaisemmin kuin Vera. Huijasivatko kaikki levy-yhtiöt rojalteissa 1950-60-luvuilla. 1950- ja 60-luvuilla soitettiin folkmusiikkia, mutta se oli bluesia akustisesti soitettuna. – JB: Kyllä, tuotin sen itse omalle levymerkilleni. Big Joe ja vanhin siskoni pystyivät juomaan viskiä kuin maitoa. – TH: Se oli varoitusmerkki ja silloin kannatti perääntyä, jos ei halunnut tapella. – JB: Kyllä, teimme ”Chicago 3011 Studios Sessions” -cd:n Chicagossa ja olen kiertänyt heidän kanssaan Espanjassa ja Italiassa. Curtis oli samanikäinen kuin minä, mutta hän taisi lopettaa koulun saatuaan ensimmäisen hittilevynsä. Olen esiintynyt paljon Espanjassa. Levyllä oli mukana myös Eddie C. Olet saanut palkintojakin ensimmäisestä Delmark-cd:stäsi ”Leaving Here Walking”. Olen esiintynyt paljon Eddie Taylor Juniorin sekä Tim ja Larry Taylorin kanssa. Campbell, Billy Branch, Bob Stroger ja moni muu chicagolainen muusikko. Niihin aikoihin Delmark teki sopimuksen Big Joe Williamsin kanssa. Se on yksi parhaimpia cd-levyjäni, mutta se ei ole bluesia. – JB: Niin oli. En pidä uuden bändin kouluttamisesta, ja se muuttaa aina soundia. – TH: Ei voi olla totta! Muistan, että yhtyeen kitaristilla oli tapana opettaa minua kun olin lapsi. Eddie Thomas hoiti keikkavarauksiani kaupungissa ennen päätymistään Curtisin liikekumppaniksi. Kun hän oli esiintymässä 5011-klubilla West Sidessä Tail Draggerin kanssa, hän kertoi minulle juuri silloin avatusta Smoke Daddystä. Lisäksi olen levyttänyt The Flying Saucers -nimisen bändin kanssa. Tein levyn Rockin’ Johnnyn bändin säestyksellä. Olin ajatellut myös sovittaa uudelleen joitain vanhoja kappaleitani. – Edesmenneen Eddie Taylorin vaimo oli sisarentyttäreni
En ole sittemmin käynyt noissa maissa, mutta meillä oli silloin hauskaa. – Nautin todella siitä kiertueesta Venäjällä ja Turkissa. Perhe muutti 1970-luvun alussa Saginawiin, Michiganiin lähelle Detroitia parempien työllisyysnäkymien houkuttelemana. Emme halua kieltäytyä mistään työtilaisuudesta. – Matkustaminen ja aikaero väsyttävät. Siskon ohjeita noudattaen hän perehtyi bluesin ”kuninkaallisiin”: B.B. • 5 - 2014 - 20 -. Niillä pidetään hauskaa ja mukana on hyviä bändejä. Kuinka usein yleensä käyt kiertämässä Euroopassa. LARRY McCRAY L arry McCray syntyi 5.4.1960 Magnoliassa, Arkansasissa. Kiertueitamme ovat hoitaneet ohjelmatoimistot Saksasta ja Tanskasta käsin. Saamme uusia ystäviä ja opimme uusia asioita. Olisi hienoa, jos tilaisuuksia olisi enemmän, mutta meillä on paljon muitakin keikkoja. Muistelen, että tapasimme Pietarissa Efes Blues -festivaalilla joitakin vuosia sitten. Olenhan minä aiemminkin matkustanut, mutta se on raskaampaa nykyään. Larry McCrayllä on kaikki mahdollisuudet nousta seuraavaksi isoksi nimeksi. Seuraava, Mike Vernonin tuottama levy ”Delta Hurricane” avasi ovia ja Larry pääsi kiertueelle mm. Olen tavannut heitä silloin tällöin ja olimme kaikki mukana Legendary Blues Cruisella Kansas Citystä. Levydebyytti ”Ambition” julkaistiin vuonna 1990 (Virgin/Pointblank Records). – Ei ketään yksinoikeudella. Jos sinulla ikinä on tilaisuus siihen, kannattaa lähteä jollekin noista risteilyistä. Mutta rakastan edelleen musiikkiani ja kiertue-elämää. Veljiensä kanssa perustamassaan bändissä Larry pääsi esiintymään paikallisissa klubeissa. KARI KEMPAS Miten voit. Kingiin, Freddie Kingiin ja Albert Kingiin. Tähän mennessä studioalbumeja on julkaistu seitsemän, Virgin-, Atomic Theory-, House of Blues-, DixieFrog- ja Larryn omalla Magnolia-levymerkillä. Onko sinulla Euroopassa joku, joka hoitaa kiertuebuukkaukset. Kitaransoiton alkeet Larry oppi sisareltaan Claralta, joka oli esiintynyt jo 1960-luvulla Arkansasissa The Rockets -yhtyeen kanssa. Lucky Petersonin, Warren Haynesin, Sista Monican, Bernard Allisonin, Larry Garnerin, James Cottonin, John Primerin, Derek Trucksin ja House of Blues -yhtiön tribuuttilevyillä. Taitava kitaristi-laulaja esittää traditionaalista bluesia sekä bluesrockia, johon hän yhdistää vaikutteita eri tyyleistä saaden soittonsa kuulostamaan tuoreelta ja omaperäiseltä. Teemme mielellämme yhteistyötä kenen tahansa kanssa. Larry Garner, Sherrie Williams ja Sax Gordon olivat silloin myös kiertueella mukana. Minusta on mukava tulla festivaaleille, missä kaikki on uutta: emme tunne ketään ja kuviot ovat uudet. Sessiomuusikkona Larry McCray on ollut mukana mm. – Yleensä varmaan kolme tai neljä kertaa vuodessa. Albert Collinsin kanssa
Eräs serkkuni oli kaupungin sähköasentaja ja Shah teki töitä vartijana silloin kun ei keikkaillut. Shah on vanha kaverini ja mahtava tyyppi. – En, ”Ambition” oli ensimmäinen levyni ja sitten tulivat ”Delta Hurricane”, ”Born To Play The Blues”, ”Believe It” ja ”Larry McCray”. Pidän kaikesta musiikista, joka on hyvää ja vilpitöntä. – Kyllä, olin juuri studiossa hänen kanssaan. Lisäksi hän laulaa taustoja, mistä on myös apua. Julkaisen sen Magnolia-levymerkilläni. Toivon, että yleisö pitää meistä niin, että saamme tilaisuuden tulla myös Suomeen uudelleen. – Pidän muun muassa Little Miltonista, Ray Charlesista, B.B. Levytitkö jotain jo ennen Virginin Point Blank Recordsin aikoja. Tapasin Gary Mooren, jolla oli niihin aikoihin Albert Collins ja Albert King usein vierailevina artisteina, ja pääsin tutustumaan kumpaankin. Myös basistisi Noel Neal Baton Rougesta on soittanut kanssasi jo pitkään. Olen iloinen, että meidät on hyväksytty. – Se hoituu jakelijan kautta, joka myy kaikkea mahdollista, mutta on riittävän suuri saadakseen levyni myös kauppoihin. – Pidän Michael Burksista, Chico Banksista, Carl Weathersbystä, Lonnie Brooksista ja Lucky Petersonista. Blues-genren ulkopuolella yksi suosikkikitaristeistani on Warren Haynes. Pidän myös Sugar Bluen voimakkaista sovituksista, vaikkei hän olekaan kitaristi. – Totta kai, eri puolilla maata. Ulkopuoliselle se voi olla tyly ja ilkeä. – Yhden Lansingtonissa Michigan State -yliopistossa, jossa tehdään ohjelmaa WKARpaikallistelevisiolle. Mikä on viimeisin äänitteesi. Esiinnymme useimmiten Michiganista Minnesotaan ja siitä etelään ulottuvalla alueella. Levy alkaa olla siis lähellä valmistumista. Miten olet hoitanut omien levyjesi jakelun. – Haluan kiittää kaikkia, jotka ovat antaneet tukensa tälle musiikille jo pitkään. Menin Chicagoon ensimmäisen kerran vuonna 1986 ja soitin Chicago Blues -festivaalilla Lazy Lesterin kanssa. Nuori, vahvasti nouseva kitaristi Marquise Knox on myös hyvä. Siitä alkaen saimme jonkin verran hyväksyntää siinä kaupungissa. Olisi hienoa, jos yleisö saisi tilaisuuden seurata kehitystämme, ja suosittelisi meitä muillekin. Itärannikolla oli aikaisemmin paljon keikkamahdollisuuksia. Nyt olen yksi kundeista ja olen siitä kiitollinen, koska Chicago on upea suurkaupunki. Mutta keikkoja on vähemmän kuin ennen. Kierrätkö paljon muualla Jenkeissä. Äänitimme Gregg Allmanin I Ain’t No Angel-, Lynyrd Skynyrdin Needle And The Spoon-, Bob Segerin Night Moves-, Doobie Brothersin Listen To The Music- ja Crosby, Stills, Nash & Youngin Love The One You’re With -kappaleet. Olet varmaan esiintynyt monien vanhemman ikäpolven artistin kanssa vuosien varrella. Tunnen aika monta paikallista muusikkoa Detroitista: Thornetta Davisin, Sherrie Williamsin, kitaristi Perry Hughesin. Silloin riitti kun ajoi pitkin Highway 95:tä, sai noukkia parin tunnin ajomatkan välein keikkoja. – Kyllä vain. Tosin Kaliforniassa harvemmin, ehkä vain pari kertaa vuodessa. Entä suosikkikitaristisi. Viimeksi mainitusta teimme bluesshufflen. Olemme soittaneet yhdessä niin pitkään, ettei meidän tarvitse edes puhua enää. Viisi kappaletta on jo valmiina, seitsemästä puuttuu vielä lauluni ja soolokitarani. Jos minulla olisi samanlainen ääni kuin yhdelläkään heistä, osaisin tosiaan laulaa. Entä Detroitin suunnalla. Alalla on paljon kilpailua ja isoja egoja. Kaikilla menee huonosti. Mutta se täytti tarkoituksensa ja pääsimme sen ansiosta keikoille. Kingistä ja Johnny Adamsista. Olet tehnyt levytyssessioita myös muun muassa John Primerin ja Billy Branchin kanssa. Kunhan aikaa kuluu riittävästi ja sinut ja nimesi opitaan tuntemaan, on mahdollista päästä mukaan kuvioihin. Kenet mainitsisit suosikkivokalisteinasi. – Kyllä, olisin halunnut jatkaa yhteistyötä Pointblankin kanssa, mutta se ei markkinoinut artistejaan vaan enemmänkin omaa levymerkkiään. Lisäksi pidän paljon Larry Carltonista, vaikka hän soittaakin enemmän jazzia. – Kyllä, suosikkejani olivat ainutlaatuiset Albert King ja Albert Collins. Käymme myös Itärannikolla – esiinnyimme juuri New Hampshiressa, New Yorkissa, Connecticutissa ja Rhode Islandilla. Hän on saamassa nimeä – ja kuulostaa laulaessaan vanhemmalta kuin on. Video löytyy YouTubesta. Katse riittää kertomaan, mitä haluan hänen tekevän. Olen tekemässä cover-levyä kaikkien aikojen rock’n’roll-suosikeistani. Haluaisitko vielä sanoa jotain Blues News -lehden lukijoille. Uusi levyni on vielä kesken ja aion saada sen valmiiksi kun pääsen kotiin. Heillä oli tapana heittää herjaa keskenään. Sovitatko itse kaikki kappaleesi. – En ole julkaissut mitään kuuteen tai seitsemään vuoteen. Heillä on kaikki parhaat laitteet ohjelmien lähettämiseen, joten siellä on hyvä tehdä tällaisia kokeiluja. – Kyllä, ilman muuta, mutta rumpaliveljeni auttaa minua myös paljon. Ei enää. - 23 - ALBUMIDISKOGRAFIA Ambition (Virgin/Pointblank/ Charisma, 1990) Delta Hurricane (Virgin, 1993) Meet Me At The Lake (Larry McCray & The Bluegills ; Atomic Theory, 1996) Born To Play The Blues (House of Blues, 1998) Believe It (Magnolia, 2000) Blues Is My Business (Dixiefrog, 2001) Triple Fret (Bernard Allison, Larry McCray, Carl Weathersby & Lucky Peterson; JSP, 2005) Live On Interstate 75 (Dixiefrog, 2006) Larry McCray (Magnolia, 2007) 5 - 2014 •. Levylle tulee 12 tai 13 kappaletta ja tunnet varmaan niistä jokaisen entuudestaan. Yhtiöllä oli kymmenen artistia, eikä se markkinoinut yksittäisiä artistejaan. Oletko tehnyt live-äänityksiä tai -videoita. Magic Slim oli myös hyvä ystäväni. ARKEA KEIKKAILUN JA STUDIOTÖIDEN MERKEISSÄ Oliko sopimuksesta Pointblank Recordsin kanssa hyötyä keikkojen ja kiertueiden saamisessa. – Soitin Johnny Bassetin kanssa, joka oli tärkein mentorini, sekä Detroit Juniorin, Little Sonnyn, Detroit Fatsin ja Harmonica Shah’n kanssa
– JI: Uusi levy meillä on suunnitelmissa tehdä ensi vuoden puolella. – ON: On tietenkin mahtavaa, että Suomessa on paljon rootsfestivaaleja, niin bändien kuin yleisönkin kannalta. – Kaikki yhdessä: Lazy Moose Bar & Grill tuolla Atlantin toisella puolella! 5 - 2014 •. Me ollaan monesti päästy noihin keikkapaikkoihin myös uudestaan. – ON: RootsEspa oli kanssa nasta tehdä. Soitimme pääasiassa hänen kappaleitaan, siltä hänen uudelta levyltään. – JI: Se kuvataan ja miksataan livenä. KEIKOISTA – JI: Keikkaa myös tehdään paljon, aina kun se vain on mahdollista. Se ilmestyy todennäköisesti vielä tämän vuoden puolella. Hyvä esimerkki on Haatasen Ville, joka vuodesta toiseen on jaksanut järjestää talkooporukan kanssa Kaavi Bluesia. – ON: Meidän genre on ehkä enempi rockblues, kuten Honey Aaltonen sen demoarviossaan määritteli. Meillä ei ole keikkamyyjää, eli me hoidetaan se itse. – ON: Rockpalast olisi aika kova sana... - 25 - Entä mikä olisi unelmien keikkapaikkanne. Se asenne, jolla me hommia tehdään, on poikinut tilaisuuksia oikein hyvin. – JI: Olimme silloin 2013 Kaavi Bluesissa ja kesällä teimme Howard Glazerin kanssa kier- tueen. Hän latasi sen studion koneelle iTunesiin ja se asettui siihen Lazy Lesterin ja Led Zeppelinin väliin. Sää oli hyvä, fiilis oli korkealla ja levyt teki myös kauppaansa kiitettävästi. siis ei kuitenkaan volyymit täysillä! – OI: On mukava huomata, että tilanteessa kuin tilanteessa kun antaa kaikkensa niin yleisössä on mielenkiintoa aina riittänyt. TULEVAISUUS JA SEURAAVA LEVY Julkaistaisiinko se sitten vinyylinä. – OI: Olisi kiva päästä jatkossa myös muille kuin bluesfestareille. Olemme myös etsimässä ulkomaisia kontakteja, jotta pääsisimme keikoille Eurooppaan ja kenties joskus kauemmaksikin. Siihen on tulossa kaksi tai ainakin yksi uusi kappale. – ON: Sanotaan, että oikein mukavasti niitä on ollut. Olemme huomanneet, että on paljon jengiä, jotka eivät kuuntele bluesia. On henkilöitä, jotka jaksavat järjestää tilaisuuksia. – OI: Sanoisin, että on jollain tapaa rohkeampaa kamaa. – OI: Sen huomaa keikoilla, että vaikka yleisöä ei välttämättä ole kauhean paljoa niin soitetaan silti täysillä. Kuvataan ihan muutamalla kameralla. – OI: Siitä on varmasti ollut meille hyötyä, kun pääsimme sinne soittamaan. Paikka lavastetaan sitä tilannetta varten. – ON: Meillä on varmaan jo viisi kappaletta valmiina... – JI: ... Miksaus hoidetaan ihan analogiselta pohjalta. Ja ne uudet ovat rouheampia kuin nuo levyllä olevat. Se masteroitiin Virtalähde Masteringissa, jossa Jaakko teki hyvää työtä. – ON: Videokuvauksia ollaan tässä suunnittelemassa. Kun meillä on vähän moderniin sävyyn miksattu levy niin siitä tuli hyvin omankuuloinen. Kysyntää on ollut yllättävän paljon. Leinon Tomilta. Siellä on sooloja ja lauluosuuksia, jotka äänitettiin jälkeenpäin, mutta pohjat on soitettu livenä. Meidän keikoilla niiden silmät on auenneet, että ei se kaikki ole sitä shuffletyylistä kamaa. Siis periaatteessahan toi esikoinenkin tehtiin aika pitkälti niin. ei ehkä seuraavaksi, mutta sen jälkeen sellainen analoginen tallenne, soitettaisiin kaikki livenä. Analogiapajojakin löytyy mm. Omasta mielestäni on ollut kauhean hienoa soittaa Oskarin ja Jyrkin kanssa, kun ei jääty sen levyn jälkeen tuleen makaamaan vaan aloimme heti miettiä, että mitä seuraavaksi. – ON: Levy tehtiin Daviden ja Erjan treenikämpällä Munkkivuoressa. – JI: Ollaan mietitty, että tehtäisiin jossain vaiheessa... – Kaikki yhdessä: Ehdottomasti! – ON: Ajattelimme julkaista jo seuraavan levymme myös vinyyliversiona. Ne keikat menivät tosi hyvin. Lisäksi oli muutama cover, jotka tulivat matkalla mukaan. Silloin kun Daviden kanssa istuttiin ekaa kertaa yhdessä, vein hänelle sen demon. – OI: Davide sanoi, että tässä on teidän ”tyylisuunta” aakkosjärjestyksessä... Eli taltioitaisiin tätä meidän rouheaa soitantaa mahdollisimman autenttisena. – ON: Tarkennus asiaan..
Vaikka matka piteni huomattavasti jatkoi Clarence vielä täältäkin käsin pianotunneilla käyntejä parin vuoden ajan. Longhair puolestaan oli ollut vuosia suosittu live-esiintyjä New Orleansissa ja hänkin oli vuonna 1950 saanut aikaiseksi oman listahitin kappaleella Bald Head (Mercury 8175, R&B-listan #5). Ehkä seuraava pieni tarinatuokio tuo siihen lisäselvyyttä. Aluksi hän kuunteli mm. Ryhmän vakituisena pianistina toimi. Count Basien, Artie Shaw’n ja Erskine Hawkinsin tyylistä big band jazzia, mutta pian sankareiksi nousivat kotikaupungin blues-pianistit Fats Domino ja Professor Longhair (Roy Byrd). Siskon kyllästyttyä soittoharjoituksiin ruinasi pianosta innostunut 8-vuotias pikkuveli äidiltään lupaa jatkaa tämän tilalla. Vuonna 1953 hän sai levytyssopimuksen länsirannikon Imperial-yhtiön kanssa ja teki tälle vuosikymmenen aikana kaikkiaan 17 singleä. Myöhemmin koulunsa kykyjenetsintäkilpailussa hän suvereenisti imitoi Longhairiä intiaaniperuukki päässään. Musikaalisuus oli perua isältä, joka soitteli omaksi huvikseen kitaraa, huuliharppua ja vähän pianoakin. Landry High Schoolin kouluorkesteriin. Merkittävämpi musiikillinen askel oli pääsy L.B. Sisar Lizzie kävi Miss Jonesin pitämillä pianotunneilla ja nuorempi Clarence livahti aika ajoin mukaan. Lupa heltisi kun opetus maksoi vain 50 centtiä tunnilta. Näiden makuun Clarence pääsi radion ja levyjen kautta. ”Sammakkomiehen” pari isoa hittiä ovat yleisesti tunnettuja, mutta muuten hänen pitkä uransa on jäänyt vähemmälle huomiolle. Soittokunnassa ei kuitenkaan tarvittu pianistia vaan Clarencelle - 26 - lyötiin käteen vetopasuuna. JARMO HOPPULA NUORUUS VASTARANNALLA Clarence Henry syntyi 19.3.1937 New Orleansissa. Samassa porukassa vaikutti pari vuotta vanhempi Bobby Mitchell, joka kävi tuolloin high schoolin viimeistä luokkaa. Vaikka laulajaveteraani on ollut jo parisenkymmentä vuotta ”eläkkeellä” on hänet voinut vielä viime aikoinakin bongata kaupungin jokakeväisten jazzjuhlien lavalta tai vaikkapa TV:n mainiosta ”Treme”-sarjasta. Tästä alkoi hittiputki, joka tulisi jatkumaan lähes tauotta aina 1960-luvun puoliväliin saakka. 15-vuotiaana Clarence sai vanhemmiltaan luvan ostaa oma piano. Lisäksi tuli ulos muutama levy New Orleansin pikkuyhtiöillä 1960-luvun alussa. (Markku Pyykkönen esitteli Mitchellin tarkemmin BN:n numerossa 3/97.) Jossain vaiheessa Clarence liittyi Mitchellin taustayhtyeeseen pasunistiksi ja varapianistiksi. Domino oli tehnyt ensilevynsä The Fat Man (Imperial 5058) syksyllä 1949 ja siitä oli tullut välittömästi maanlaajuinen myyntimenestys (R&B-listan #2). 7th Wardin alueella keskikaupungilla. Perhe asui aluksi ns. Mitchell oli jo rutinoitunut muusikko, joka oli vuonna 1950 perustanut kavereidensa kanssa Toppers-lauluyhtyeen. Päästäkseen New Orleansin puolelle hän joutui käyttämään lauttaa, joka ajoi säännöllistä reittiä Algiersista Canal Streetin päässä olevaan laituriin. Neiti Jonesin opetusmateriaali käsitti lähinnä klassista musiikkia, eikä missään tapauksessa bluesia tai boogie woogieta. CLARENCE ”FROGMAN” HENRY C larence ”Frogman” Henryn hyväntuulinen ja rennosti rokkaava piano-blues on soinut New Orleansissa yli puoli vuosisataa. Vielä alaikäinen Clarence onnistui pujahtamaan proffan keikalle Algiersin lähistöllä Gretnassa toimineeseen Pepper Pot -klubiin ja tällä oli unohtumattoman vaikutus • 5 - 2014 nuorukaiseen. Isä Clarence Senior työskenteli L&N-rautateillä ja äiti Ernestine hoiti kotona lapsikatrasta, johon kuului lisäksi veli John ja neljä sisarta. Soittokokemusta hän sai aluksi säestämällä gospel-kuoroa Algiersin Second Baptist -kirkossa, mutta tämä loppui nopeasti, kun seurakunnan sokea mutta tarkkakorvainen pastori oli kuulevinaan soitosta syntisen bluesin vivahteita. Vuonna 1948 Henryt muuttivat esikaupunkialueelle Algiersiin Mississippi-joen etelärannalle (paikalliset kutsuvat vastarantaa nimellä West Bank). Soittimella oli hintaa 610 dollaria, ja ehtona oli että poika kustantaisi itse hankinnan käymällä koulun jälkeen iltatöissä
Hän oli jo lähellä onnistua, kun 17-vuotiaan swamp pop -rokkarin Bobby Charlesin (oikealta nimeltään Robert Guidry) See You Later Alligator (Chess 1609) saavutti pientä menestystä talvella 1956 (R&B-listan #14 viikon ajan). Hän oli tuolloin vain 15-16-vuotias juniori ja vasta hiljan aloittanut pasuunan soiton. Eiköhän New Orleansin vanhemmat ammattimuusikot hoitaneet studiotyöt. Canal Street, New Orleans PAUL GAYTEN kokeneempi Gabriel Fleming. Argo (1956–1958) 5259 Troubles, Troubles Ain’t Got No Home (r&b #3, pop #20) 5266 Lonely Tramp I’m A Country Boy 5273 It Won’t Be Long I Found A Home 5305 I’m In Love Baby, Baby Please 5 - 2014 •. Näihin aikoihin Clarence kävi päivätöissä huoltoasemalla New Orleansin puolella. Parannusta seurasi Pascal ”Pops” Marcellon värvättyä hänet vakioesiintyjäksi Eddie Smith Combon kanssa Gretnassa sijaitsevaan Joy Loungeen. Saatuaan koulun päätökseen kesällä 1955 Clarence pisti pystyyn oman trion, jonka kanssa ryhtyi keikkailemaan Algiersin baareissa kuten The Fat Man ja Bill’s Chicken Shack. Aviovelvollisuuksien vuoksi Clarence ei ehtinyt sovitulle keikalle ja suutuspäissään Mitchell erotti hänet yhtyeestä. Yhtiössä seurattiin kateellisena kilpailevien levymerkkien Imperialin, Specialtyn ja Aladdinin vuollessa tuohta louisianalaisartisteillaan. Chess piti näkemästään ja käski järjestää levytyssession mitä pikemmin. Kotimatka Algiersin lautalle kulki Canal Streetiä, ja matkan varrella sijaitsi kuuluisa Brass Rail -yökerho, jonka housebändiä johti Paul - 27 - Gayten. Kun erään kerran yleisö ei millään malttanut lähteä kotiinsa Clarence sai päähänsä alkaa laulaa sattumalta mieleen tullutta riimiä ”You ain’t got no home or place to roam”, jatkaen tarinaa sitä mukaa kun keksi siihen uusia sanoja. Hän esitti tuttuja hittejä kuten Ray Charlesin I’ve Got A Woman (Atlantic 1050, R&B #1 keväällä 1955) ja yleisö piti kuulemastaan. Eräänä tällaisena iltana muut bändikaverit yllyttivät Clarencen toimimaan korvaavana laulusolistina. Kauaa ei pesti Mitchellin yhtyeessä enää kestänytkään. Clarencen teini-ikäinen tyttöystävä oli tullut raskaaksi ja seurasi ns. Samalla reissulla Gayten vei hänet katsomaan Clarencen keikkaa. Toimitusjohtaja Leonard Chess lensi elokuun lopulla New Orleansiin valvomaan Bobby Charlesin levytystilaisuutta (No Use Knocking / Laura Lee, Chess 1638). Nyt valkeni, mihin suuntaan hänen kannattaisi jatkossa panostaa. Epäonneksi tällöin suosionsa huipulla ollut Bill Haley levytti kappaleesta oman rock’n’roll-versionsa (Decca 29791), joka syrjäytti Charlesin R&B-vetoisen originaalin markkinoilta ja nousi valtakunnallisissa myyntitilastoissa Top 10:een. Levy-yhtiössä oltiin jo kauan haaveiltu omasta Dominosta, joten uusi löytö päätettiin tarkastaa paikan päällä. Vitsinä syntynyt idea tuntui toimivan ja myöhemmin hän muokkasi tästä oikean kappaleen. Nuoren pianistin Fats Domino -tyylinen kappale Ain’t Got No Home teki Gayteniin vaikutuksen ja hän teetti siitä koelevyn, jonka lähetti Chessille Chicagoon. Paikka oli suosittu juottola, joka oli varsinkin viikonloppuisin täpötäynnä. Tämä kannatti, sillä Gayten palkkasi Clarencen ja Eddie Smithin yhtyeen soittamaan Brass Railissa maanantai-iltaisin, jolloin oli hänen oman orkesterin vapaapäivä. Bobby Mitchell oli töissä supermarketissa, jonka vuoksi hän saapui keikoille usein myöhässä. Keikkaliksat eivät vielä päätä huimanneet – 5-7 taalaa per ilta. On arvelujen varassa soittiko Clarence yhdelläkään Imperial-levytyksellä, mutta tuskin ainakaan ensimmäisillä vuoden 1953 singleillä, kuten joissain painetuissa lähteissä on väitetty. LEVYTYSSOPIMUS CHESSIN KANSSA 1950-luvun puolivälissä Chicagon Chess Records oli yksi maan tärkeimmistä blues/R&Blevyjen tuottajista, mutta New Orleansin seudulta se ei ollut saanut aikaan yhtään merkittävää hittiä. Yhtye joutui soittamaan pitkiä iltoja, jotka venähtivät aina aamutunneille asti. haulikkohäät. Clarence rohkaisi mielensä ja poikkesi esittäytymässä. Tätä aukkoa paikkaamaan Chess palkkasi arvostetun orkesterinjohtajan Paul Gaytenin, jonka tehtävänä olisi etsiä New Orleansista uusia kykyjä ja toimia tuottajana näiden levytystilaisuuksissa
B-puoli oli rauhallisen tyylikäs, joskin sanoitukseltaan vanhoja kliseitä toisteleva blues. Heinäkuussa 1958 julkaistu single I’m In Love / Baby Baby Please oli paria edeltäjäänsä vahvempi yritys. Laadusta huolimatta tämäkin katosi markkinoille työnnettyjen satojen ellei tuhansien rock’n’roll-levyjen joukkoon. Laulajan valitellessa ettei hänellä ollut valmista levytysmateriaalia kiirehdittiin paikalle Bobby Charles (Guidry), joka oli kirjoittanut kaksi Fats Dominon tuoreinta hittiä, Before I Grow Too Old (Imperial 5660) ja Walking To New Orleans (Imperial 5675). Bobby Charlesin kahden listasijoituksen lisäksi vain pari Paul Gaytenin omaa instrumentaalinumeroa nousi myyntitilastoihin. Clarencen combo esiintyi mm. Chess - 29 - ilmoitti tälle suorasukaisesti, että Cosimon studio olisi varattu seuraavaksi päiväksi. Leonard Chessillä oli mielessä tuottaa jotain samantyylistä kun hän ja Paul Gayten saapuivat loppukesästä 1960 jälleen New Orleansiin. Enempää levyjä hän ei tällä vuosikymmenellä tehnytkään. Chess ei kuitenkaan ollut enää halukas julkaisemaan uutta singleä, joten nämä jäivät odottamaan parempia aikoja. Vielä lokakuun lopussa hän lähti Teksasin kiertueelle Jimmy Reedin ja Sil Austinin orkesterin kanssa, mutta tähän yhden ainoan hitin vetovoima päättyi. Välittömästi Apollon jälkeen Clarence nousi koneeseen lentääkseen Länsi-Intian saaristoon kahden viikon kiertueelle yhdessä Bull Moose Jacksonin ja Lewis Lymon & The Teenchordsien kanssa. Keikkoja sentään riitti. Rebennack (eli Dr. 5 - 2014 •. Fats Dominon Blueberry Hill oli suunnattoman suosittu Jamaikalla ja Clarence joutui esittämään sitä keikoilla illasta toiseen. Vuoden 1959 aikana Clarence kävi studiossa vain kerran ja tällä reissulla taltioitiin taustakuoron tukemana kappaleet Never Never ja Oh Mickey. Ain’t Got No Home jäi Chess-yhtiön ainoaksi isoksi New Orleans -hitiksi 1950-luvulla. Vaikka molemmat kappaleet olivat Gayten-Henry -tuotantoa olisi ne yhtä hyvin voineet tulla Domino-laulukirjasta. Puhaltimista vastasivat Nat Perrilliat (tenorisaksofoni), Edgar ”Big Boy” Myles (vetopasuuna) ja Dalton Rousseaux (trumpetti), pianoa soitti nouseva kyky Allen Toussaint, kitaristeina toimivat Roy Montrell ja Justin Adams, basistina Peter ”Chuck” Badie sekä rumpalina John Boudreaux. Näin Imperial ehti monesti nappaamaan potentiaalisen hitin Chessin nenän edestä. Muuten ei ole selitettävissä vitivalkoisen teksasilaisen rockabilly-yhtyeen tuominen keskellä Harlemia sijaitsevaan teatteriin. joka oli tehnyt nelisen vuotta aiemmin pikkuhitin You’re Mine (MGM 11428). Pari suuntasi Ranskalaiskorttelissa sijaitsevaan Court Of Two Sisters -ravintolaan, jossa Clarence soitti iltakeikkaansa. Chessin hierarkisessa organisaatiossa Gayten havaittuaan lupaavalta vaikuttavan artistin joutui ensin tekemään koenauhan, lähettämään sen Chicagoon hyväksyttäväksi, ja vasta sitten päästiin suunnittelemaan varsinaista äänitystilaisuutta. Bartholomew oli puolestaan saanut Imperialilta vapaat kädet ja löydettyään uuden kyvyn pystyi heti aloittamaan tämän kanssa levynteon. Ensimmäistä kertaa hänen levyllä puhallinsektion ohella myös kitaristi pääsi selkeästi esille. Toisena kappaleena äänitettiin niin ikään Bobby Charlesin kynästä syntynyt R&B-balladi Just My Baby And Me. Keikkailu West Bankin puolella ei aina ollut vaaratonta puuhaa. Fats Domino oli edelleen yksi musiikkimaailman keulanimistä ja tämän vanavedessä joukko Louisianan swamp pop -artisteja (Cookie & The Cupcakes, Phil Phillips, Rod Bernard ja Jivin’ Gene) olivat saaneet valtakunnallisestikin merkittäviä hittejä. I Don’t Know Why oli helposti tunnistettava sävelmä, johon tehty viihteellinen sovitus toi mieleen swing-kauden croonerit. Spec’s Moulin Rouge -klubilla Gretnassa vuorotellen Kid Thomasin dixieland-orkesterin sekä Frankie Fordin ja Mac Rebennackin rock’n’roll-yhtyeen kanssa. Jatkossa esiintymistilaisuudet keskittyivät kotikaupunkiin New Orleansiin ja lähiseudulle, jossa hänellä edelleen riitti suosiota. Yhdessä Charles ja Gayten väsäsivät nopeasti romanttisen balladin I Don’t Know Why I Love You, But I Do. Ainoa merkittävämpi tapahtuma koko vuonna oli Chuck Berryn kanssa tehty kiertue. Täälläkään hän ei päässyt esikuvansa varjosta eroon. Eniten menestyslevyjä onnistui työstämään Imperial, jonka paikallisena edustajana toimi Dave Bartholomew. TAKAISIN PINNALLE Vaikka Clarence ei ollut tehnyt Chessille yhtään levyä pariin vuoteen, ei häntä yhtiössä oltu unohdettu. Argo (1960–1961) 5378 (I Don’t Know Why) But I Do (r&b #9, pop #4) Just My Baby And Me 5388 You Always Hurt The One You Love (r&b #11, pop #12) Little Suzy 5395 Lonely Street (r&b #19, pop #57) Why Can’t You 5401 On Bended Knees (pop #64) Standing In The Need Of Love Studioon koottiin joukko kaupungin parhaita muusikoita. Rokkaavammalla A-puolella oli kuultavissa pientä Coasters-tyylistä moniääniakrobatiaa Clarencen päästellessä falsetto-äännähdyksiään. John) on kertonut elämänkertakirjassaan ”Under A Hoodoo Moon”, kuinka erään esiintymisen aikana Moulin Rougessa oli syntynyt ampumavälikohtaus, joka saatiin rauhoitettua vasta poliisien tultua paikalle. Vuonna 1958 Gayten siirtyi Chessin promootiomieheksi Kaliforniaan, jolloin Clarence menetti tärkeän taustavoiman
Toussaintin kirjoittama Live It Right, jolla matkittiin Ernie K-Doen hittejä, sekä Charlesin swamp pop -henkinen Your Picture. Keväällä 1961 Chess sai solmittua lisenssisopimuksen englantilaisen Pye-yhtiön kanssa levyjensä jakelusta Britteinsaarilla. ja pysyi siellä seuraavat 16 viikkoa. Ainakin Brenda Lee ja Fats Domino levyttivät kappaleesta omat versionsa ja onnistuivat siinä – pakko myöntää – Clarencea paremmin. Paras sijoitus oli #4. Esiinnyttyään kesäkuussa Buddy Deanen TVshowssa Baltimoressa yhdessä Linda Scottin, • 5 - 2014 - 30 -. Nyt tuli kiire etsiä tilalle toinen takavuosien suosikkikappale ja sellainen löytyi Mills Brothersien vuoden 1944 menestyslevystä. Clarencen singlestä tuli myös Englannissa suuri hitti ja se eteni saarivaltakunnan listoilla aina sijalle #3 asti. You Always Hurt The One You Love oli jos mahdollista vieläkin iskelmällisempi esitys. But I Do oli ollut niin suosittu, että pelkästään jo sen maine veti perässään myös seuraavan singlen myyntitilastoihin. You Always Hurt The One You Love keikkui Billboardin listoilla 10 viikkoa ollen Hot 100 -poptilastossa parhaimmillaan sijalla #12 ja R&B-puolella #11. En Tiedä Miksi -nimellä tunnetun käännöksen oli sanoittanut Sauvo ”Saukki” Puhtila. Tämä poiki myös kaksi suomenkielistä iskelmäversiota, tulkitsijoina Lasse Nupponen (HMV TJ 234) ja Rauni Pekkala (Manhattan MAN 65). But I Do tunnettiin Suomessakin, kun Akkuteollisuus Oy julkaisi Pye-merkillä siitä sekä kolmesta seuraavasta Clarencen singlestä täkäläiset painokset. Jousiorkesteria ei sentään tungettu taustalle, kuten oli monesti tähän aikaan tapana. Dick Clarkin suositussa ”American Bandstand”-TVohjelmassa. Toisen singlehitin jälkeen Chess kasasi nopeasti LP-levyn: You Always Hurt The One You Love (Argo LP-4009) 1961 A: (1) But I Do (2) I Want To Be A Movie Star (3) Oh, Why (4) Your Picture (5) Live It Right (6) Never, Never B: (1) You Always Hurt The One You Love (2) Little Suzy (3) I Love You, Yes I Do (4) Steady Date (5) Just My Baby And Me (6) Oh, Mickey Albumin yleisilme oli erittäin popahtava, suorastaan viihteellinen. R&B-vaikutteet ilmenivät lähinnä vain puhallinsoitinten vahvalla esilläololla. Asiaa auttoi, että vanha bändikaveri Bobby Mitchell oli tehnyt tästä oman tulkintansa (Imperial 5440) jo vuonna 1957. Äänitys suoritettiin kiireessä kiertueiden lomassa Chicagossa, ja Allen Toussaint lennätettiin New Orleansista tekemään sovitustyö sekä johtamaan studio-orkesteria. Hittien myötä Clarencella oli jälleen vientiä. Myös mukaan kelpuutetut vuoden -59 levytykset Never Never ja Oh Mickey olivat piristävä lisä. Kääntöpuolen letkeästi svengaavan Little Suzyn oli kirjoittanut jälleen Bobby Charles. Menekkiä edesauttoi Clarencen esiintyminen pitkäperjantaina 31.3. Billboard, joka seurasi muidenkin maiden musiikkimarkkinoita, raportoi hyvistä listasijoituksista lisäksi Uudessa-Seelannissa (#1), Irlannissa (#2), Norjassa (#3), Ruotsissa (#10) ja Etelä-Afrikassa (#4). Uusi single sai odottaa julkaisua aina joulukuulle asti, mutta markkinoille päästyään siitä tuli myyntimenestys kevättalvella 1961. Vanhoja ikivihreitä edusti Bull Moose Jacksonin vuoden 1947 menestysballadi I Love You, Yes I Do. Alunperin Clarencen oli ollut määrä levyttää I’m A Fool To Care -niminen 1940-luvun kantrisävelmä, mutta Joe Barry ehti edelle ja teki siitä (Jin 144/Smash 1702) samana keväänä Top 30 -hitin. Pyen ensimmäiset Chess-julkaisut olivat Clarence Henryn But I Do (Pye Int. Rokkaavammaksi kokonaisuus olisi saatu, jos sekaan olisi otettu vuosien 1956–58 tuotantoa, vaan ei. Ilmeisesti levy-yhtiössä haluttiin suorastaan karsia Clarencen vanhaa R&B-imagoa. Levyn etukannessa ei mainittu edes häneen yhdistettyä ”Frogman”-lisänimeä. New Orleans -soundi jylläsi tähän aikaan muutenkin vahvasti, sillä Ernie K-Doen Mother-In-Law (Minit 623) onnistui samana keväänä kiipeämään aina listaykköseksi asti. Myös Englannissa single pärjäsi hyvin ja nousi sijalle #6. Kappaleista puolet oli Bobby Charlesilta, josta oli tullut Clarencelle lähes hovisäveltäjä. Muutenkin kansikuvan vaalea nuoripari hämäsi uutta ostajakuntaa; jotkut erehtyivät luulemaan laulajaakin valkoiseksi. Tätä edelsi vielä Chessin päätös vaihtaa A-puolen nimeksi But I Do, jotta sitä ei sotkettaisi toiseen I Don’t Know Why -nimiseen lauluun. Muutama valopilkku oli sieltä täältä poimittavissa, mm. 7N.25078) ja Etta Jamesin At Last (7N.25079). Kyseessä lienee ainoat Suomessa prässätyt Chess-levyt 60-luvulla. R&B-tilastoissa se noteerattiin korkeimmillaan sijalle #9. Levy nousi Billboardin Hot 100-listalle 20.2
Tammikuun lopulla, ennen varsinaista kiertuetta, Bobby Vee pyörähti vielä Skandinaviassa promootiovisiitillä, jolloin hän kävi pikaisesti myös Helsingissä (ja ällistytti suomalaisia kertomalla härmäläisistä sukujuuristaan). Tuottajana toimi Huey Meaux, jonka yhteistyö Clarencen kanssa ei tulisi jäämään tähän. Paikalla olleiden mieliin jäi hänen hyväntuulinen ja rento esiintymistapansa sekä aina pianon päällä jököttänyt maskotti, vihreä lelusammakko ”Mr. Floyd Cramer (piano) ja Boots Randolph (saksofoni) pistää epäilemään, olisiko kyseessä sittenkin ollut Nashville. 1960-luvun edetessä uuden nuorisosukupolven korvissa hänen levynsä alkoivat kuulostaa jäänteiltä edelliseltä vuosikymmeneltä. Syksyllä julkaistun singlen kääntöpuolelle varattiin twistaajille vauhdikkaampi tanssinumero Come On And Dance. Mutta Frogman ei antanut tämän masentaa itseään, Ranskalaiskorttelin turistirysissä riitti soittokeikkoja illasta toiseen... Kuitenkaan myyntitilastoissa levyä ei noteerattu R&B-puolella lainkaan ja Hot 100:ssa se jäi sijalle #64. Mafia-kytköksistä tunnetun musiikkimoguli Morris Levyn tuottamassa tapahtumassa esiintyivät myös mm. Sinänsä se ei ollut kiinni taustalla soittaneista muusikoista. FROGGIN’ ‘ROUND THE WORLD Joulukuussa 1961 Clarence oli komeillut Cash Box -lehden kannessa vastaanottamassa brittiläistä kultalevyä. Tarina jatkuu. Muita tähtiä olivat Brenda Lee, Bobby Vee, The Shirelles, Jerry Lee Lewis, B.B. Englannissakin sijoitus oli vaatimaton #42. Elo-syyskuun vaihteessa Clarence oli mukana New Yorkin Brooklyn Paramount -teatterin 12 päivää kestäneessä ”Murray the K’s Boss Holiday Show” -konserttisarjassa. ... Nyt näkyi myynnissä jo hiipumista, eikä tästä muodostunut enää läheskään yhtä suurta hittiä kuin kahdesta aiemmasta. päättyen tuoreimpaan levyyn A Little Too Much. - 31 - Kotimaassakin A Little Too Much nousi vain pop-tilastojen häntäpäähän. Long Lost And Worried oli tyylikkään sovituksen saanut Mac Rebennackin balladi ja Looking Back Nat ”King” Colen muutamaa vuotta aiemmin tunnetuksi tekemä kaihoisa muistelulaulu. Sam Cooken ja Fabianin kanssa hän suuntasi Kaliforniaan, jossa oli 25.6. Levyllä olisi ollut laadulliset edellytykset menestyä hyvinkin, mutta New Orleans -soundi ei ollut enää huudossa pop-markkinoilla. 9.–25.2. Loka-marraskuu meni reissatessa Dick Clark’s Caravan -kiertueella, jolle osallistuivat myös Chubby Checker, Paul Anka, The Shirelles, Duane Eddy ja Linda Scott. Materiaalia oli jälleen ammennettu vanhojen pop-sävelmien maailmasta. King, Gene McDaniels ja The Ventures. Viimeinen Chess/Argo -single äänitettiin helmikuussa 1964. Viisi päivää myöhemmin hän vieraili toistamiseen ”American Bandstand” -ohjelmassa. Heinäkuussa ilmestynyt single Lonely Street oli paluuta perusasioiden ääreen, eli taas vedettiin puhtaalla Domino-soundilla. Argo”. Clarencen ongelma Argo-kauden lopulla oli, ettei hän pystynyt tai edes halunnut keksiä mitään uutta vaan jatkoi tutulla linjallaan. Edes oppi-isä Fats Domino ei saanut vuoden -64 aikana kuin pikkuhittejä. Clarencen lyhyt setti alkoi rokaten kappaleella Ain’t Got No Home, jatkui hiteillä But I Do ja You Always Hurt... Jackie Wilson, Etta James, Jerry Lee Lewis, The Vibrations ja Ral Donner. Tällä kertaa haaviin jäivät vuoden 1952 Pearl Bailey/Louis Armstrong -klassikko ja The Ink Spots -lauluyhtyeen miljoonamenestys 1930-luvun lopulta. Kiireinen vuosi päättyi Chicagon Medinah Temple -teatterissa toisena joulupäivänä alkaneeseen viikon showhun, jossa Clarencen lisäksi lavalle nousivat Brenda Lee, Dion, Johnny Tillotson ja Freddy Cannon. Paljon ei tarvinnut Henryn hävetä kahdella Top 10 -menestyksellään ja Orlandollakin oli plakkarissa yksi kärkikymmenikköön noussut listalevy, Bless You (Fontana H 330). Marras-joulukuussa -62 hän suuntasi kiertueelle Uuteen-Seelantiin, jossa But I Do oli ollut iso hitti vuotta aiemmin. Liekö Paramount-kekkerien ansiota, että lokakuussa julkaistu uusi single saavutti hyvän vastaanoton New Yorkin suunnalla. Amerikkalaistähtiä säesti brittiyhtye The Ravens, ja lämmittelyakteina nähtiin mm. Kun soittajiksi mainitaan mm. Nyt puhalsi hurrikaanin voimalla uudet tuulet valtameren takaa Englannista. Esimerkiksi seuraavalla, toukokuussa -62 ilmestyneellä singlellä Dream Myself A Sweetheart / Lost Without You soitti arvostettu Wardell Quezerguen orkesteri. Argo (1962–1964) 5408 A Little Too Much (pop #77) I Wish I Could Say The Same 5414 Dream Myself A Sweetheart Lost Without You 5426 The Jealous Kind Come On And Dance 5448 It Takes Two To Tango If I Didn’t Care 5480 Long Lost And Worried Looking Back Hyvin onnistuneesta kiertueesta huolimatta Frogman ei enää saanut hittejä Englannissa. suuri ”Alan Freed Spectacular” -konsertti Los Angelesin Hollywood Bowl -ulkoilmateatterissa. Talvella 1962 kalenterissa olikin Britteinsaarten kiertue yhdessä Bobby Veen ja Tony Orlandon kanssa. Siitä viis, yllättävän New Orleans -tyylistä tavaraa oli saatu aikaan. Tilastokirjoihin jäivät merkinnät #57 Hot 100-listalla ja #19 R&B:n puolella. The Springfields (Dusty ja pojat), Jimmy Crawford sekä Suzy Cope. esiinnyttiin Englannissa kaikkiaan 15 eri paikkakunnalla ja kaikkialla konserttisalit olivat loppuunmyytyjä. Kiertueen tähti oli Vee, joka oli vuoden 1961 aikana saanut neljä Top 10 -hittiä Englannin listoille ja viides, Run To Him (London HLG 9470) jyräsi siellä parhaillaan. Bobby Charlesilta eivät hyvät sävellykset loppuneet, mutta jostain syystä Clarence ei onnistunut saamaan ihan kaikkea irti R&Bballadista The Jealous Kind. Parhaat päivänsä kappale näki vasta 1970- ja 80-luvuilla, jolloin siihen tarttui useampikin nimiartisti. Bobby Charlesin swamp pop -balladi On Bended Knees ja vanhaan gospel-numeroon perustuva Standing In The Need Of Love muodostivat mainion parivaljakon. 5 - 2014 •. Vuonna 1963 levytystahti hiljeni ja ulos tuli vain yksi hyvin vähälle huomiolle jäänyt levy, It Takes Two To Tango / If I Didn’t Care. Konserttien lomassa Clarence nauhoitti TV-esiintymiset ohjelmiin “Thank Your Lucky Stars” (lähetys 17.2.) ja ”Beat” (lähetys 8.3.). Levyn tuottajana oli toiminut entinen Sun/Phillips International -mies Bill Justis ja äänityspaikaksi on väitetty Memphisiä
Asiat saivat uuden käänteen vuoden ’64 alussa, jolloin Rondalis Tandy kumppaneineen vapautui armeijapalveluksesta. Takakannessa komeilee tämän pikaesittelyn kohde The Van Dykes, jonka balladi No Man Is An Island on lajinsa suurimpia klassikoita. THE VAN DYKES S KASARMEILTA STUDIOIHIN Nyt esiteltävä Van Dykes ei ollut ensimmäinen lajissaan, sillä oli nimittäin peräti kolme levyttämään päässyttä kaimaedeltäjää. Kingille levyttänyt Temptations muutti nimensä Van Dykeksi vuonna ’58 ja saavutti 60-luvun alussa kaksi pikkuhittiä, Gift Of Love Donna-merkillä ja vanha King-levytys The Bells Are Ringing De Luxella. Millään noista kolmesta yhtyeestä ei tiettävästi ollut mitään yhteyttä No Man Is An Island -yhtyeeseen, jonka viralliseksi perustamisvuodeksi ilmoitetaan ’64, mikä levytysten osalta pitääkin paikkansa, mutta esivaiheet alkoivat jo pari vuotta aikaisemmin. Miten paljon doowop-aineksia souliin sen kultavuosina mahtui, on makuasia, mielestäni huippuryhmistä esimerkiksi Drifters ja Impressions hukkasivat ne 60-luvun puolivälin huitteissa lähes kokonaan. Samoin kävi Motownin kärkiporukoille Monitorsia ehkä lukuun ottamatta. Parhaiten doowopin säilyttivät souliin siirtyessään The Jive Five ja The O’Jays, joista edellistä pidetäänkin soulful doowopin ykkösyhtyeenä, ainakin se on kansikuvaporukkana takavuosien loistavalla ”Lost Soulful Doowop Treasures” -koosteella. Siellä hän pääsi jäseneksi Eddie Nixonin, Wenzon Mosleyn ja James Maysin muodostamaan yhtyeeseen. Hän etsiytyi monista musiikillisista yhteyksistä tunnettuun Fort Worthiin. Kyseessä oli siis varhainen yhtyeharmonioihin perustuva soul, jonka pohjalle rakentui sekä myöhempi yhtyesoul että soul yleisestikin, olivathan useimmat arvostetut soulartistit yhtyeiden kasvatteja. Vuosikymmenien takaisen Solid Smoke -LP:n kansiteksti kertoo, että jo tuossa vaiheessa käytettiin Van Dykes -nimeä, joka oli johtaja Tandyn keksintö. PEKKA TALVENMÄKI - 32 -. Lisäksi löytyy Gonzalesin diskofiilikirjan mukaan vuodelta ’62 yksi Atlanticsinkku, jonka levyttäjäksi on merkitty eri The Van Dykes. Hänen kolme kaveriaan palasi kotiseuduilleen, kun taas Tandy jäi Teksasiin etsimään mahdollisuuksia musiikin parissa. Deccalla vaikutti 50-luvun lopussa kolme singleä tehnyt Van Dykes, joka ei saanut listamerkintöjä. Siellä palvellut isänsä kirkossa perusteellisen gospelopin saanut Rondalis Tandy perusti kolmen toverinsa (Charles Puryear, Lafayette Williams ja Lawrence Spikes) kanssa kvartetin, joka esiintyi lähinnä joukko-osaston illanvietoissa ja vastaavissa pikku tilaisuuksissa. Motivaatiota nimen käyttöön sopii kyllä ihmetellä, sillä aikaisemmin todetuista kaimoista varsinkin Kingille levyttänyt ryhmä oli varsin tunnettu ja arvostettu, itse asiassa erittäinkin upeasti laulanut yhtye, jonka suosio valitettavasti jäi paikalliseksi, mutta pikkuhitti The Bells Are Ringing oli ja on komea levy lajissaan. Yhtyeen juuret löytyvät Fort Hoodin varuskunnasta Teksasista. Tämän porukan soundi oli Tandylle mieleen, se kun pohjautui vankasti gospel-henkiselle doo wopille ja huipulla olleen Impressions-yhtyeen esiku- • 5 - 2014 oulful doowop on harvoin esiintynyt, osin harhaanjohtavakin termi, jota jotkut asialle vihkiytyneet harrastajat ovat käyttäneet kuvaamaan 60-luvun alun mustaa yhtyemusiikkia erotuksena ”dum dum doo wah” -linjalla jyllänneelle valkoiselle vastineelle
Single julkaistiin sellaisenaan Bellin Mala-alamerkillä vuoden ’65 lopussa ja siitä tuli kuin tulikin hitti. Basementin tietojen luotettavuudesta en mene takuuseen, artikkeli nimittäin väittää Eddie Nixonin laulaneen jo alkuperäisessä Fort Hood -kokoonpanossa, mikä ei voinut olla mahdollista, jos Rondalis Tandyn haastatteluihin yhtään on luottamista. Toisella puolella oli laahaavan hidas balladi. Rondalis oli ehdottomasti Impressions-linjan mies ja kun hänen äänensä tuntui soveltuvan yhtyeen soundiin paremmin, hänestä tuli ykkössolisti ja porukan johtaja. Tämän vuoksi Eddie Nixon erosi ja ryhmä jatkoi triona. Tandy lauloi sen lähes yksinään kiihkeänkankealla falsetilla, joka oli huomattavasti kolkompi kuin Curtis Mayfieldin vastaava. Muutaman vuoden takaisen In The Basement -lehden numerossa olleen pikku artikkelin mukaan singlen parempi puoli oli nimeltään Nothing’s Bad As Being Lonely. Pelkistetyn taustasoiton hoiti The Rays -niminen trio, jonka soitinvalikoimaan kuului vain urut, kitara ja rummut. Rondalis Tandy sävelsi ne (tietenkin Never Let 5 - 2014 •. NO MAN IS AN ISLAND Hue-single näytti jäävän nollille, mutta onnekas sattuma puuttui peliin. Sopu uuden kvartetin sisällä joutui heti koetukselle, koska Eddie Nixon oli saman kategorian laulaja kuin Rondalis Tandy eli falsettimiehiä. Uusi Van Dykes esiintyi Fort Worthin klubeilla ja talenttitilaisuuksissa ja tapasi niissä merkeissä paikallisen tuottajan Charles Stewartin. No Man Is An Island, joka oli a-puolen tapaan Tandyn sävellys, oli persoonallisempi, hidas balladi, jolle ei selkeää Impressions-esikuvaa löydy. Itse asiassa, vaikka Charles Stewart on muistellut ihastuneensa lauluun ensi kuulemalla niin ei ollut ollenkaan varmaa, kuinka vahvasti hän uskoi nimen- omaan Tandyn tenoriin. Numeroa ei mainita eikä sitä löydy myöskään tuoreesta Soul Discography -raamatusta, mutta 6500 on helpoin arvaus. Rondalis Tandyn ja James Maysin vuorolaulanta on sekin ihan suoraan Impressions-kuvioista napattu. Samalla hän sai esitellyksi tuotoksiaan ja kuinka ollakaan, Utal kiinnos- - 33 - tui No Man Is An Islandista niin paljon, että päätti julkaista sen omalla merkillään. Ensi vaiheessa No Man Is An Islandia ei vielä noteerattu, se oli b-puoli. Kyseessä oli varsin askeettinen rakkauslaulu, joka niin kuin lähes kaikki Tandyn kirjoittamat balladit pohjautui hänen omiin rakastumiskokemuksiinsa. Vahvaääninen James Mays oli, jos en väärin ymmärtänyt, enemmän hänen makuunsa, sitä todistaa ainakin se, että Mays sai levyttää Huelle omankin singlen. Hän omisti pienen Hue-levymerkin, jolle levytettiin yksi single. Hue 6501 I Won’t Hold It Against You No Man Is An Island I Won’t Hold... Sieltä oli peräisin myös tunnusomaisen korkea ääni, jonka ansiosta Rondalis joutui toisinaan jopa tyttökuoroa vahvistamaan. Se jos mikä tehtiin puhtaaseen Impressions-muottiin, jo sävelmä tuo mieleen edellisvuoden hitit I’m The One Who Loves You ja Talkin’ About My Baby. Taustan yksinkertaisuus oli sekin Tandyn idea, hän halusi sillä korostaa sekä sävelmää että varsinkin omaa soolo-osuuttaan. oli tosiaan matriisinumeroiden perusteella alkuperäinen a-puoli. van mukaisille harmonioille. Bell-firman pomo Larry Utal oli sattumoisin käymässä Fort Worthissa ja Charles Stewart pääsi hänen puheilleen. Luonnollisesti se sai Malalla jatkoa, tuloksena yhteensä kuusi singleä, joista viimeinen julkaistiin vuoden ’67 lopulla: Mala 520 No Man Is An Island (24./94.) I Won’t Hold It Against You 530 I’ve Got To Go On Without You (28./109.) What Will I Do 539 Never Let Me Go (25./-) I’ve Got To Find Me A love 549 You Need Confidence (24./-) You’re Shaking Me Up 566 A Sunday Kind Of Love I’m So Happy 584 Save My Love For A Rainy Day Tears Of Joy Kaikki singlet noudattivat lähes samaa kaavaa. Gospelpohja oli todella vahva, opit 12.2.1943 Owensborossa Kentuckyssa syntynyt Tandy oli, kuten jo edellä todettiin, saanut pappi-isänsä kirkossa. Eddie ja Rondalis päätyivät tietenkin kiistoihin siitä kumpi oli solisti ja lisäksi siitä minkä tyyppistä materiaalia ohjelmistoon kelpuutettiin
Sikäli kehut kyllä ovat paikallaan, että Rondalis Tandy lauloi vielä 80-luvullakin persoonallisen vahvasti, mutta kun äänestä oli kadonnut se kiihkein särmä niin lopputulos oli pykälän verran pehmeämpi ja siksi miellyttävämpi. Mistään pikkujutusta ei ollut kyse, sillä Van Dykes oli - 34 - vuosina ’66–’67 yllättävän suosittu täyteartisti kaikkein kovimpien soulartistien kiertueilla. Sen kyllä huomaa helposti, että esikuva ei suinkaan ollut Johnny Ace vaan Impressions, jonka vuonna ’62 tekemää coveria Van Dykes ja etenkin Tandyn laulu kunnioittaa. Muut balladit toistavat esikuvansa kaavaa. Juurten tonkijat ovat taannoin päässeet nauttimaan myös Marv Johsonin alun perin hyllylle jääneestä hieman vaisummasta versiosta. Oikeus Van Dykes -nimeen oli Rondalis Tandylla, mutta ilmeisesti kolmikko kokoontui silloin tällöin lauleskelemaan ja mahdollisesti joitakin satunnaisia esiintymisiäkin järjestyi sitä mukaa kuin porukan johtohahmoksi kohonnut Garrett sai niitä sovituksi. Normaalistihan 60-luvun soulkappaleet, varsinkin kun kyseessä oli Motown tai Stax hoksataan ensi tahdeista viimeistään kolmen potkun jälkeen, mutta No Man Is An Island yllättää kerta toisensa jälkeen. Ja tuleehan sieltä Tandyn falsetti ja komea balladi – tarkoitan vain, että lukemattomista kuuntelukerroista huolimatta en tunnista kappaletta introsta. Singlen b-puolelle jäi yhtyeen varhemmista levytyksistä kuulakkaan kaunis balladi Tears Of Joy, jota joissakin lukemissani mielipidekirjoitelmissa on väitetty Van Dykesien parhaaksi levytykseksi, ja mikäs siinä, Impressionsien People Get Ready -hitistä sävyjä vohkinut sävelmä on kaunis ja Tandyn laulu pykälän verran hillitympää kuin esimerkiksi No Man Is An Islandissa. Hänet saatiinkin houkutelluksi vierailulle Texasiin, tuloksena ilmestyi vuonna ’84 albumi: Return Engangemet (Marquee MQ 9000) A: (1) You And I (2) Licence To Kill (3) Just A Little (4) Such A Fool B: (1) Tears Of Joy (2) Could It Be You (3) If You Want Me (4) Put It In Aikaisemmin mainitsemani In The Basement -lehden artikkeli käyttää surutta levystä määrettä superb. Hieno balladi sekin oli ja on, mutta tiskijukkien käsittelyssä single kääntyi ja Never Me Go kipusi listoille. Charles Stewart vaikutti hänkin vielä Forth Worthissa ja tuli mukaan siinä vaiheessa, kun alettiin miettiä mahdollisuutta kerran vielä pojat -henkiseen levytykseen. Vähän sekavammalta lopputulos kuulostaa, mutta ei Van Dykes juurikaan Temptationsille hävinnyt. Haastatteluissa Tandy on kertonut kyllästyneensä totaalisesti siihen, että hän joutui hoitamaan kaikki kiertueisiin ja levytyksiin liittyneet rutiinit yksin. Kehut liittyvät soulin tenoreita esittelevään juttuun, jossa ylistetään muutenkin kaikkea mahdollista, luultavasti siksi, että saatiin samalla markkinoitua aiheeseen liittyvää mielestäni korkeintaan keskinkertaista koostetta. Kaikki ovat hienoja esityksiä. Kuten todettu, Curtis Mayfield oli hänen esikuvansa, mutta ei sitä oikein laulusta huomaa. No Man Is An Island ei sijoitusten perusteella ollut sen kummempi hitti kuin muutkaan, mutta oli se silti levy, josta Van Dykes muistetaan. Sikäli se poikkesi hitusen normaalikaavasta, että Tandy hoiteli laulun lähes sataprosenttisesti yksin, muilla balladeilla James Mays sai sentään huokailla pieniä sivuosia. James Maysin osuus korostui sinkkujen nopeammilla puolilla, eniten You’re Shakin’ Me Up -raidalla, jossa hän oli selkeästi solistina. Se on Motownilta napattu Norman Whitfieldin säveltämä medium Save My Love For A Rainy Day. Hieno esitys nousi ansaitusti listoille, mutta ”normaalia” Tandykaavaa noudatellut I’ve Got To Find Me A Love oli ehkä sittenkin alun perin tarkoitettu ykköspuoleksi. Joitakin esiintymisiä kotipuolessa vielä hoidettiin, mutta lopullinen lepsahdus tapahtui Tandyn muutettua Kaliforniaan laskujeni mukaan 70-luvun alussa. Tandy oli pakko saada mukaan. Persoonallinen hän joka tapauksessa oli ja se selittää myös listasijoitukset. Yksi raita listauksesta ansaitsee vielä erikoismaininnan. Yllättävin on Never Let Me Go -versio. Alun perin sävelmän levytti Temptations loistavalle ”With A Lot O’Soul” -LP:lleen syksyllä ’66, mutta singlenä sitä ei koskaan Gordyn tallissa julkaistu. Sillä välin vanhoista kavereista James Mays, Wenzon Mosley ja Lafayette Garrett ylläpitivät kuntoaan Texasissa. Nuo nopeammat palat muistuttavat itse asiassa paljon enemmän Impressionsista kuin balladit ehkä juuri siksi, että Maysillä oli niissä samanlainen kakkossolistin rooli kuin Fred Cashillä esikuvaporukassa. Tandy löysi pikahälytyksellä varamiehiksi Mosleyn Lawrence-veljen ja tämän Lafayette Garrett -nimisen kaverin, mutta heistäkin Lawrence jänisti ja niinpä Tandy ja Garrett joutuivat hoitamaan kiertueen loppuun kahdestaan. Yhtye esitti sitä hyvällä menestyksellä keikoillaan ja niin siitä päätettiin tehdä levytys. Mays ei missään nimessä ollut suuri taituri eikä persoonallisuus. Tandy lauloi soolon myös You And I -balladilla,. Lännessä Rondalis Tandy esiintyi satunnaisesti sooloartistina ja keräämiensä pikku yhtyeiden solistina sekä soultapahtumissa että gospelpuolella, varsinaisen elantonsa hän ansaitsi valoteknikkona Paramountin filmistudiolla. Me Go’ta ja A Sunday Kind Of Lovea lukuun ottamatta) ja ne myös rakentuivat hänen ultrakorkean tenorinsa varaan. UPOKSIIN JA UNOHDUKSIIN Van Dykesin tarina soulin huipulla loppui koko lailla töksähtäen vuonna ’68 tilanteessa, jossa asiat näyttivät hyvinkin suotuisilta. Itse ihmettelen aina uudelleen levyn introa. Se on äärimmäisen pelkistetty, mutta silti juhlava ja pysäyttää odottamaan jotakin spesiaalia. Hieno versio tehtiinkin, mutta en oikein osaa sijoittaa sitä paremmuusjärjestykseen lukuisien muiden hienojen tulkintojen rinnalle Johnny Acen originaalista puhumattakaan. Pojat olivat hyvin buukatulla laajalla kiertueella, jonka vetonaulana oli Four Tops ja kovia areenoja oli tiedossa. Van Dykesien osalta kehut kerää Tears Of Joy, joka kirjoittaja Greg Burgessin mielestä on parempi kuin alkuperäinen. Kurtsin falsetti oli pehmeä ja joustava, kun taas Tandyn laulu oli jäykkää, kovaa ja hetkittäin ärsyttävästi kiekuvaa. Tulos ei tietenkään ollut se mitä oli ajateltu, siksi yhtye käytännössä hajosi noiden keikkojen jälkeen. Samanlaisia karkean ilmeettömiä baritoneja • 5 - 2014 löytyy Chicagon yhtyeistä lukemattomia, lähinnä noista nopeista Van Dykes -raidoista tulee mieleen samoihin aikoihin huipulle nousseen Esquires-yhtyeen pöpperöinen soundi. Juuri ennen Apollo-turneeta James Mays ja Wenzon Mosley ilmoittivat lyövänsä hanskat tiskiin ja palasivat kotiin perheittensä luo. Tempparioriginaalissa soolon lauloi Eddie Kendricks, joten Rondalis Tandyn falsettiveto coverissa tuntuu ihan kotoiselta
Laulu on hymistelevä, sekava ja moniääninen, Tandy taitaa olla ainakin hempeimmissä kohdissa eniten esillä ja kuulostaa minun korvissani jos ei ihan Smokeyltä niin ainakin tämän seuraajalta Billy Griffiniltä. Van Dykes sai omansa, tosin yllättävän myöhään, vasta keväällä ’67. Plussan puolelle menee kevyt pomppomedium Licence To Kill, joka on luullakseni ollut lavalla varma yleisön lallatuslaulu, sekä nätti Such A Fool, jonka tehoa vähentää venytys ylimittaiseksi. Tätä pikku mokaa lukuun ottamatta levy on parempi kuin Bell-LP (myös soundeiltaan) ja Van Dykes -soulin ystävälle ainoa oikea. Pakollinen cd-muistelo on toki sekin olemassa, ilmestynyt ”Tellin’It Like It Is”-nimisenä Sundazed-merkillä (SC 6164) vuonna 2000. Sävelmässä on jotakin tuttua ja pienen pinnistelyn jälkeen tajusin, että ydinkohtaan on vohkittu palasia Smokey Robinsonin upeasta Who’s Sad -balladista. Tellin’ It Like It Is (Bell 6004) A: (1)No Man Is An Island(2) What Will I Do (3) Tears Of Joy (4) I’ve Got To Find A Love (5) Hey Mr Lonesome (6) Never Let Me Go B: (1)I’ve Got To Go On Without You (2) I Won’t Hold It Against You (3) You’re Shakin’ Me Up (4) I’m So Happy (5) You Need Confidence Tästä ei paljon kommentoitavaa löydy, koska sisältö menee lähes yksiin singlediskografian kanssa. Hyvä LP, mutta selvää on, että noihin aikoihin ei tämäntyyppisellä julkaisulla ollut suurtakaan kaupallista arvoa. Solid Smoke -kooste on vuodelta ’82 ja taattua laatutavaraa, ei vähiten siksi, että kannessa on laaja lähinnä Rondalis Tandyn kertomisiin perustuva historiikki. Tandy oli vanhassa johtavassa roolissaan molempien levypuoliskojen avausballadeilla. James Maysin olin tunnistavinani muutamalla raidalla samanlaisena kakkosmiehenä kuin 60-luvulla. Miracles kävi muutenkin mielessä. ”The Van Dykes are back – combining past with present”, noin mainostaa LP:n takakansi. VAN DYKES -ALBUMIT 60-luvun puolivälissä oli jo itsestään selvyys, että pienetkin singlehitit saivat peräänsä al- - 35 - 5 - 2014 •. No Man Is An Island (Solid Smoke SS-8016) A: (1) No Man Is An Island (2) What Will I Do (3) I’ve Got To Go On Without You(4) I’ve Got To Find A Love (5) You Need Confidence (6) I Won’t Hold It Against You (7) Tears Of Joy B: (1) A Sunday Kind Of Love (2) I’m For Real Baby (3) Hey Mr. bumin. Raitoja on 15 eli Solid Smoke -koosteen 14 uran lisäksi on mukana edellä kaipaamani I’m So Happy. Vastaavanlaisia yhden levyn mittaisia paluuyrityksiä tekivät monet muutkin vanhat yhtyeet 80-luvulla ja yleensä yhtä keskinkertaisin tuloksin. Lonesome (4)You’re Shaking Me Up (5) Doing The Best I Can (6) Save My Love For A Rainy Day (7) Never Let Me Go jossa hän kuulosti jos mahdollista vieläkin pehmeämmältä ja siirappisemmalta, melkeinpä köyhän miehen Russell Thompkinsilta; tähän mielikuvaan vaikuttaa tosin vahvasti hämyisiä Stylistics-balladeja matkinut sävelmä ja sovitus. Surullisempana faktana todetaan niin ikään netin palstoilta nappaamani tieto, jonka mukaan Wenzon Mosley kuoli vuoden 2010 lopussa. Hyvää oli Rondalis Tandyn osuuksien lisäksi se, että sovituksissa ei menty älyttömyyksiin. Pikkunätti Hey Mr. Pitäisikö tämä tulkita niin, että Van Dykesilta ei ole olemassa yhtään hyllylle jäänyttä materiaalia. Erikoisuutena on pakko mainita, että taustakirjoituksen on laatinut doo wopin ja yhtye-r&b:n erikoistuntija Marv Goldberg, joka on myöhemmin täsmentänyt, että tämä esittely on ainoa soul-kirjoitelma, jonka hän on koskaan tehnyt. Lonesome on ainoa täyteraita ja vuoden ’67 sinkkupuoliskot Sunday Kind Of Love ja Save My Love For A Rainy Day eivät vielä ehtineet mukaan. Toisaalta on melkein kuin kiusaksi jätetty singleraita I’m So Happy pois. Valitettavasti presentiä on vähän liikaa. Nykyään hän on hengissä ja ilmeisen hyvässä kunnossa, tuorein häneen liittynyt vinkki on nimittäin hänen esiintymisensä kahden blondin kainalossa erään autonäyttelyn mainoskuvassa, merkkikaarat ovat kyseisen kuvan tekstin perusteella hänen intohimonsa. Mukaan on kelpuutettu kaksi alun perin hyllylle jäänyttä esitystä (Doing The Best I Can ja I’m For Real Baby) ihan vain sitä varten, että kanteen on asiasta kiinnostuneille saatu printatuksi ”includes previously unissued material”. Pian LP-julkaisun jälkeen Rondalis Tandy palasi länteen ja jatkoi elämistään vanhoin kuvioin. Pääasiallisin solisti oli nähdäkseni kolme neljäsosaa sävelmistä laatinut Lafayette Garrett, jonka vaisuhko laulu ei kuulosta ollenkaan mielenkiintoiselta ainakaan niillä kolmella raidalla, joilla lipsuttiin tylsiin, pahimmillaan diskohenkisiin nytkyttelyihin
• 5 - 2014 - 36 -. Se sai nimen Derby ja erikoistui rhythm and bluesiin. Orkesteri levytti jo tammikuun puolivälissä; Freddie sai soolovuoron kappaleessa Babalu, mikä sujui ihan mallikkaasti. Syntymäpaikaksi on todettu Floridan Orlando, mutta vuosi oli 1918 tai 1922; luotettavin lähde ei puhu siksi vuodesta mitään. Kun perhe muutti New Yorkiin Freddien ollessa 13-vuotias, hän saattoi aloittaa saksofonin ja klarinetin opiskelun. Vaatimaton ja ujo mies muuttui lavalla riiviöksi, jonka ulosanti oli suoraa tykitystä. Hän soitti jo lapsena bluesia pianolla Tampassa. Freddie Mitchell oli suoraselkäinen r&b/r&rtenoristi, joka ei kumartanut vasemmalle viihteeseen eikä oikealle jazziin (pakollisen big band -vaiheen jälkeen), vaan fonista tuli yksinomaan asiaa. Freddien levyn uskaltaa aina panna soimaan summassakin, sillä joka kappale kulkee! JUHA JAAKOLA FLORIDASTA NEW YORKIIN Freddie Mitchell oli mystinen mies. Bändi teki 1946 kaksi singleä Urab / Urban -levymerkille. Aikamoinen aloitus keltanokalle Hendersonin maineikkaan orkesterin klooni esiintyi vuoden Roseland Ballroomissa ja Chicagossa ja teki sinä aikana yhden levykeikan ja radioäänityksiä. Oman combon kanssa keikkaileva Freddie Mitchell sopi mainiosti Derbyn talonbändin vetäjäksi. DERBYN TALON MIEHENÄ Larry Newton oli jo hankkinut kannuksensa levybisneksessä, kun hän päätti perustaa uuden indie-firman kesällä 1949. Kun ajat huononivat ja kitarat valtasivat estradeilla ykköspaikat, Freddie siirtyi yksinkertaisesti taksikuskiksi eikä lähtenyt hinkkaamaan standardeja viulujen säestyksellä. Vuoden loppupuolella hän liittyi Ovie Alstonin bändiin ja pysyi sen mukana nelisen vuotta. Freddiestä tuli vähitellen yhtiön A&R-mies ja tuottaja. FREDDIE MITCHELL R&B-ten oristit osa 19 T ästä minä pidän. Maaliskuussa 1942 orkesteri hajotettiin, ja Freddie siirtyi takaisin Carterin orkesteriin sekä siitä Louis Armstrongin ja Hot Lips Pagen leipiin. Vuonna 1940 hän soitti jo paikallisissa klubeissa ammattimaisesti. Tammikuun alusta 1941 hän liittyi Benny Carterin orkesteriin (tuskinpa 18-vuotias olisi päässyt huippuorkesteriin, joten Freddie oli siis syntynyt 1918). Vanha mestari Fletcher Henderson kokosi myös tammikuussa orkesteria Roselandin klubikiinnitystä varten, ja Freddie Mitchell valittiin siihenkin
MERCURY, GEM, BRUNSWICK, CORAL, JUBILEE Freddie alkoi saada keikkoja muiden yhtiöiden levytyksissä, joten hän lopetti Derbyllä kesällä 1952. Nyt alkoi löytyä se Mitchell-tyyli, joka oli tyypillistä Derby-aikana. Hitit loppuivat. Niistä The Beatle ja Mainliner ovat helpoimmin löydettäviä ja kertovat erilaisesta Mitchellistä. Alan Freed otti levyn ohjelmansa yhdeksi tunnussäveleksi. Suosion paiste oli makeaa. Niinpä Derby korjasi nimen levyetikettiin alkuperäiseen asuun, ja siinä tohinassa levyn myynti lässähti lyhyeen. Levyt tulivat markkinoille heinäkuussa ja lokakuussa 1952, mutta arviot olivat lievästi pettyneitä. Bändiin kuului neljä puhaltajaa (trumpetti, pasuuna, tenori- ja baritonifoni) sekä rytmiryhmän piano, basso ja rummut. Bebopahtavassa seurassa foni soi juoksutuksilla ja käytti reilusti rekisterin ala- ja yläpuolelle meneviä ääniä. Rummut takoivat kovaa ja pianisti soitti yhden sormen lurituksia Lionel Hamptonin tapaan vasemman käden boogiekuvion koristeeksi. Freddie Mitchell oli Derbylle nyt niin arvokas kiinnitys, että huhtikuussa 1950 hänen sopimustaan jatkettiin viideksi vuodeksi. He olivat usein vahvaäänisiä shoutereita, mikä sopi hyvin bändin tuhtiin taustaan, Honey Brown ja Sammy Cotton - 37 - heistä tiukimpia. Kappaleina olivat Freddien kynäilemät Moon Dog Boogie ja Cold Heat. Hän oli ollut ehkä jo 1951 entisen pianistinsa Joe Blackin Coral-äänityksissä, mutta Atlantic alkoi käyttää häntä enemmän sessiomuusikkona tammikuusta 1952. Lokakuun alussa se kipusi best selling -tilaston neloseksi. Seuraava sessio lienee ollut myös heinäkuussa ja tuotti kappaleet Doby's Boogie ja Hog Head. Siksi hän palkkasi kesällä 1951 Eddie Wilcoxin tekemään Derbylle poptyylisiä sovituksia ja johtamaan Bette McLaurinin uuden levytyssession. Boogie sai nimensä Clevelandissa toimivan Alan Freedin radioohjelmasta ”Moondog House”. Kappaleista prässätty levy (Derby 713) tuli elokuussa myyntiin ja nousi heti Billboardin R&B -listoille. Dinah Washington, Ravens, Rosco Gordon, Jimmy Witherspoon, T-Bone Walker, Fats Domino, Louis Jordan ja Freddie Mitchell. Mitchell-levytyksiä tuli ulos yhtenä nauhana, viisi levyä peräkkäisillä numeroilla. Studiossa tehtiin oma versio joululaulusta Jingle Bells, tietenkin boogiena. Freddie itse puhalsi väliin yksinkertaisia osuuksia, joissa lopun vibraatto oli oudosti ristiriidassa runnovan pääsanoman kanssa. Sessioista ei ole mitään kirjauksia, ei kappaleista eikä esiintyjistä. Vaikka matriisinumerot ovat omituisessa järjestyksessä (niitä numeroitiin ehkä alussa sadasta lähtien), kesäkuun äänityksiä lienevät olleet The Derby ja Slider sekä Doc Pomusin laulutaustoiksi tehdyt Kiss My Wrist ja Traveling Doc. Freddie Mitchell soitti Wilcoxin orkesterissa rivimiehenä. Big Joe Turneria, Ray Charlesia, Ruth Brownia ja LaVern Bakeria. Alkuvuodesta 1952 Freddie Mitchellin bändi teki viimeiset omat levytykset Derbylle. Heinäkuun alussa Freddie oli mukana pianistinsa Joe Blackin levytyksessä, jossa valmistui kuusi kappaletta. Tyylissä oli yhtymiä swing-ajan Glenn Millerin sovituksiin. Vuorollaan levyttämässä kävivät Big Sheba, Eunice Davis, Sarah ”Fatwoman” Dean, Honey Brown, Bette McLaurin, Walter ”Sandman”Howard, Joyce Davis ja Sammy Cotton. Kyllähän ne vielä myivät, mutta liika oli liikaa. Tulkinnat olivat tuhteja; pianon kilkutus ja pasuunan mörinä olivat poissa. Lokakuun lopussa Freddie Mitchellin bändi lähti levittämään boogien ilosanomaa kiertueelle Keskilänteen, mutta sitä ennen piti purkittaa joulumyytävää. Larry Newton taisi ajatella, että Derby oli luisumassa liikaa vain värillisen väen musiikkiin. Kaikki svengasivat, ja Freddien tenorifoni teki hyvät soolot. Levylle (Derby 793) tuli myös swingstandardi String Of Pearls, ja se julkaistiin toukokuussa 1952. Levynumeroita vertaamalla seuraava sessio lienee ollut vielä vuoden 1949 lopulla. Levy myi mukavasti. Billboard kehui varsinkin lujasti paasaavaa tenoria. Derbyn jatkeeksi Freddie Mitchell valitsi kesäkuussa 1952 Mercuryn, jonka kaksi sessiota tuottivat kappaleet Delicado, Perfidia, Later Gator ja Blue Coal eli kolme lainaa ja yksi oma. Derby aloitti kesäkuussa 1949, ja Freddie Mitchellin bändi oli ensimmäinen studioasiakas. Slider ja Derby olivat samankaltaisia keskivauhtisia jumpblueseja, joissa oli selvä jatsahtava ote. Freddie alkoi etsiä laulutähtiä monipuolistamaan Derbyn tarjontaa. Hän säesti mm. Honey Brownin Rockin’ And Jumpin’ oli jo vuonna 1951 silkkaa rock and rollia ja sai Billboardissa erittäin hyvät pisteet. Nuo kaksi ensimmäistä kappaletta poikkesivat tyyliltään aika paljon seuraavista, joten lopullinen tyyli oli vielä hakusessa. Vuodenvaihteessa 1949 / 1950 bändi kävi äänittämässä jälleen kolme boogiea: Idaho Boogie, Easter Boogie ja Airmail Boogie. Tuloksena olivat tanakat rytkytykset Indiana Express ja Pony Express, joiden taustoihin tuli uutuutena pasuunan matala mörinä. Delicado myi kuitenkin sangen hyvin. Niistä koottu Derbyn esikoinen (Derby 711) oli markkinoilla jo heinäkuun alussa ja sai mm. Ikivihreän Easter Paraden säveltäjä Irving Berlin tykkäsi hyvin huonoa siitä, että hänen sävellyksensä nimeäkin oli väännelty. Raskas rumpukomppi ja mörisevä pasuuna olivat päivän sanaa, varsinkin Hamptonin orkesterin bravuurin Airmail Specialin boogietuksessa. Standardi Auld Lang Syne pantiin samaan muottiin, mutta niiden ohella mentiin lattarilinjalle kappaleilla Frenesi ja Freddie’s Calypso. Maaliskuun 1952 Billboard-jutun mukaan rhythm and bluesin huipulla olivat mm. Keväällä 1953 Freddien bändi teki Mercuryn kanssa symbioosissa olevalle Gem-merkille session nimellä Blues Express Orchestra 5 - 2014 •. Toukokuun jutun mukaan valkoiset suosivat r&b-esiintyjistä eniten Lynn Hopea, Earl Bosticia, Freddie Mitchelliä, Jimmy Forrestia, Eddie Chambleeta ja Sonny Thompsonia. Se toi kappaleisiin oman erikoisen tunnelman. Derby oli saanut jo kolmannella levyllään menestyksestä kiinni Freddien ansiosta. Se pääsi levylle ensin, mutta Idaho ja Easter muodostivat oman levyn (Derby 733), joka nousi huhtikuussa 1950 Billboardin R&B-listan seitsemänneksi. Syksyllä Wilcox kiinnitettiin pysyvästi, ja Freddien asema firmassa oli laskemassa. Viikon päästä hän piti Clevelandin Areenalla ”Moondog May-Time Ball” -konsertin, jossa esiintyi myös Freddie Mitchellin bändi. Cash Box -lehdessä ylitsepursuavat kehut
Freddien omat Seaweed ja Rock Junction olivat rentoja kappaleita, joissa rumpali jäi aikaisempaan verrattuna taka-alalle. Record Hop” Freddie Mitchell oli vielä paljon esillä (Three Bad Men, Gumbo Rock, Swizzle Time, The Street). Kesällä 1953 Freddie siirtyi Brunswick/ Coralille. ALAN FREED Olen jo usein kertonut Alan Freedin siirtymisestä New Yorkiin, viimeksi Big Al Sears • 5 - 2014 -jutussa (BN 267). Pienen merkin levy ei saanut - 38 - ansaitsemaansa myyntimenestystä, vaikka Billboardkin otti sen arvioihinsa. Preachin’ oli nimensä mukainen komea r&b-saarna, ja Bpuolen Three Strikes You’re Out oli vielä nopeampi r&r-henkinen ryminöinti, jossa Freddien foni kirkui falsetissa ja rumpali piiskasi bändin takapotkulla tiukkaan svengiin. Freddie Mitchell kokeili onneaan vielä Jubilee-merkin kanssa joskus 1954/1955. Pitchin’ Pennies oli hyvä mutta tasainen; siitä ei noussut pinnalle mitään erityistä. ABC-Paramount tuli olemaan Freddien loppu-uran levy-yhtiö. Tammikuussa 1959 vanha kettu Herb Abramson keksi tehdä Triumph-merkilleen stereona session, jossa Freddie Mitchell soitti vieraansa King Curtisin kanssa ”sax battle” -tyyliin vuorovedolla. Moon Dog Boogien ansiosta Freddie Mitchell oli lähes itseoikeutettu jäsen Alan Freedin Rock’n’Roll Bändin fonisektiossa. Niissä oli standardien tyylitelmiä ja omia originaaleja, joista kiehtovimmalta tuntui Freddie’s Boogie: jylhä rhythm and bluesin mallinäyte kaikilla herkuilla. Levylle (Jubilee 5175) valittiin ensimmäiset. Sen tuloksena syntyi mainio single (Rock’n’Roll 609). Kappale Blowin’ Off Steam oli ylinopea, kiihkeä ”kamppailu” kahden mestarin kesken, ja lopputulos. ROCK’N’ROLL, ABC, TRIUMPH, SPOTLIGHT JA HEN GATES Keväällä 1955 Freddie teki levytyssopimuksen Roost-merkin kanssa. Sopimus tehtiin loppuvuodesta 1956, ja lämpimäissingle (ABC 9778) oli markkinoilla tammikuussa 1957. Sen täytyy olla äärimmäisen harvinainen, koska johtavissa diskografioissa kappaleiden nimet ovat väärin, joten tuskin kukaan on levyä nähnyt. Moon Dog Boogie sai aluksi siistimmän asun nimellä Rock And Roll Boogie (ilman räkäistä loppua ja rujoa rummutusta), ja se oli näkyvästi mukana filmissä ”Rock, Rock, Rock”. Rajuin tulos oli kappale Honkin’ Away, jossa ylinopean, raa’an rumputaustan päälle ladottiin kaikki r&b-puristeet. Kahdessa levytyksessä purkitettiin kahdeksan kappaletta, joista syntyi neljä singleä. Seuraavana keväänä Jet-juorulehti kertoi, että Baker oli haastanut bändin oikeuteen, koska hän joutui yksin maksamaan 700 taalan hotellilaskun ulkomailla. Neljän kappaleen session tuloksena oli versio standardista Poinciana, oma Pitchin’ Pennies ja kahden surkean laulajan taustat. Loppuvuodesta tuli ulos seuraava (ABC 9881), ja nyt alkoi arvostelukyky pettää. Kun Big Al Sears vaihtui syksyllä 1957 King Curtisiin, myös Freddie vaihdettiin Count Hastingsiin. Se oli myynnissä maaliskuussa 1957. Pääsiäisestä 1955 lähtien hän soitti orkesterissa ja sen kolmella ensimmäisellä äänilevykoosteella. Freddie heilutti foniaan, ja Freed huuteli väliin kannustuksia. ja säesti Joan Shawta. Senkin toisella puolella oli lämmitys Hot Icesta, kun toinen Caravan Boogie oli uusi originaali; Freddie soitti korisevalla soundilla. Levy sai Billboardissa kehuja. Se ei päässyt enää Billboardin arviointilistoille. Seuraava single (ABC 9803) hyödynsi jo vanhaa materiaalia, koska Easter Parade ja Freddie’s Calypso tehtiin uusiksi. Bändin kolmannella LP-levyllä ”GoGoGo – Alan Freed’s T.V. Rock’n’Roll Boogie tuli myös singlenä markkinoille (Coral 9-61749). Elokuussa 1953 Freddien bändi lähti LaVern Bakerin kanssa kolmen kuukauden kiertueelle Eurooppaan, lähinnä Saksaan ja Italiaan. Buddy’s Bounce oli Hot Icen uusintaversio, mutta Flash oli vuonna 1949 Derbylle tehty Pony Express sellaisenaan! Viimeinen ABC-single ilmestyi vasta 1961
TAXI MITCHELL Hajallaan ovat Freddien levytykset. Viimeinen aito Freddie Mitchell -single oli Spotlight-merkillä (S-2000) joskus 1960-luvulla. Myös singlenä niitä julkaistiin (Remington). Spanish Onions ja Herb Abramson -äänitteet ovat onneksi YouTubessa. Kappaleiden nimet väännettiin uusiksi, usein korvaamalla ”boogie” sanalla ”rock”. Siksi Freddien bändin musiikki oli vielä 1956–57 rokkifaneillekin juuri sopivaa. Alkuvuodet 1949–1950 on koottu Classics-levylle (Cl. Fonin äänessä oli selvä ylipuhallus, ja tahdin loppuun tuli äreä lasku tai hauraan tuntuinen vibraatto. Freddie teki itse tarttuvia melodioita ja osasi poimia swingkauden hiteistä standar- LEVYTYKSIÄ Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi tärkeitä ovat olleet Dave Pennyn tekstit Officialin kannessa sekä Westsiden ja Classicsin vihoissa sekä Ray Simmondsin teksti cd:n ”King Curtis Soul Groove” vihossa. FREDDIE MITCHELLIN TYYLI JA MERKITYS Freddielle oli tyypillistä melodian käsittely tunnelman kohotuksena eikä perinteisenä soolona. Mutta sitten hän lataa ankarat kehut yhdessä King Curtisin kanssa tehdylle kappaleelle Blowin’ Off Steam (1959) ja pitää sitä r&b-tenorisaksofonismin huippuihin kuuluvana. Noista löytyy myös osa Mercuryn ja Rock’n’rollin äänitteistä. Sen soulahtava Spanish Onions on kopioitu 2000-luvulla uudelle sinkulle, koska se on niin hyvä. Alussa pianistilla oli iso osa boogieteeman kehittäjänä, mutta vähitellen tenorifoni otti sen roolin. Se ilmestyi kuitenkin vasta paljon myöhemmin Red Lightning/Musidisc -merkin Curtis-koosteella. 5034). Freddien työt loppuivat myös, joten hän siirtyi ratin taakse ajamaan taksia. Brunswick-äänitteet on cd:llä ”Let's Get The Party Rockin’” (GVC 2025) ja Gem-äänitteet bootlegillä ”The Best Of Gem Records” (GRCD-0200). 1960-luku koetteli kaltoin rhythm and blues -veteraaneja. Derby-merkki meni nurin 1954, jonka jälkeen sen masterit kiersivät jobbarilta toiselle. Em. Hänen kuolinvuodekseen on esitetty arviona joko 1995 tai 2010. Curtis soitti myös toisella kappaleella, joka sai Curtis-koosteella nimen Soul Groove. Silloin tällöin hän heitti keikan ja esiintyi nyt nimellä Taxi Mitchell. Hyvin harvinaisen Spotlightin B-puolen kappale oli The Prowler, jota en ole kuullut. Muut session kappaleet olivat Freddie Mitchellin yksin soittamia. Loppuja Derbyjä on cd:illä ”The Derby Records Story” (Acrobat 3001) ja ”Blues And Boogie” (Righteous Psalm 23:42 2) sekä LP:illä ”The Derby” (Whiskey, Women, and.. Bändin sovituksissakin oli lainoja swingkauden suosikeista. Noilla Hen Gates -haamulevyillä soitti kyllä muitakin kuin Mitchellin bändi, ja ne on tyylistä helppo erottaa. Sarah Vaughanin LP:n (Royale 18129) B-puolella soitti Mitchellin bändi in cognito. - 39 - 5 - 2014 •. Musidisc-LP (Musidisc 1334) sisälsi myös kolme, yksin Freddie Mitchellin soittamaa kappaletta, joita nyt pidettiin/ markkinoitiin King Curtisin nimissä. Preachin’ (1955) saa yllättäen kiitosta. Loppuja olen löytänyt Westside-cd:ltä 539, Moonshine-LP:iltä 111 ja 112 sekä singleinä Derby 767 ja 807, Mercury 8246, ABC 9778, 9803, 9881 ja 10215 ym. deja tai melodioiden osia bändinsä käyttöön. Kaksi muuta session levytystä ilmestyivät 1964 singlenä (Columbia DB 7296) urkuri Lou Bennettin nimissä ja ”King Curtis tenoristina”. KM 712) ja ”Rock’n Roll” (Official 6021). oli mahtava. Niinpä Freddie Mitchellin boogiekappaleista koottiin parikin LP:tä. Kukaan ei näytä tietävän hänen myöhemmistä vaiheistaan. Freddie teki Blast Recordsin kanssa levytyssopimuksen tammikuussa 1963, joten single saattaa olla vuodelta 1963. Musiikintutkija Jan Evensmo ei ole kovin monta Freddien kappaletta kuullut, mutta kuulluista Delicado ja Later Gator (1952) ovat hänestä siedettävimpiä. Rumpali alkoi jo 1950 korostaa menoa vahvalla takapotkulla, ja 1952 potkua tuli täysillä. Kappaleita hyödynnettiin myös rokkikansan tarpeisiin kokoamalla älppäreitä, joissa ”Hen Gates and his Gaters” soitti rock’n’rollia, itse asiassa 5–7 vuotta aikaisemmin tehdyillä äänitteillä (Masterseal, Plymouth, Paris International). Tenoristi oli siis todellisuudessa Freddie Mitchell
• 5 - 2014 - 40 -
15/12 € Juurimusiikin ilta Root Food Yhtye sukeltaa syvälle bluesin alkulähteille ja välillä keinuu kantrin tai funkin laineilla. klo 19, alk. 15 € a The Band -ilt Hoedownin ja Jukka Gustavsonin seurassa Suomalaisen juurimusiikin etujoukot hyökkäävät The Bandin ainutlaatuisen materiaalin kimppuun! Ti 2.12. To 27.11. klo 19, alk. Ti 25.11. To 23.10. klo 19, alk. klo 19, alk. 15 € Ilkka Rantamäki Northern Way Uutta jazzrock-tuotantoa tulevalta Letters From Dark Country -levyltä sekä ajattomalta Cat Houselta. 15 € - 41 - Ninni Poijärvi Valovoimainen musiikin monitaituri julkaisi pitkään odotetun neljännen soololevynsä tänä syksynä. 12 € Liput 09 310 12000 ja Lippupalvelu Ala-Malmin tori 1, malmitalo.fi 5 - 2014 •. klo 19, alk. Terry USA Hanck &Frostbites The Ilmiömäisenä, rokkaavana saksofonistina ja väkevänä, kaikkensa antavana laulajana tunnettu Hanck täytti tänä vuonna 70 vuotta — ja vain paranee vanhetessaan! Ti 28.10
Heti alkuun oli selvää, että FBS sai aktivistijoukkoonsa arvokkaan lisän. Sakari oli aina paikalla esittäen hyviä huomioita, kommentteja ja ideoita ryhtyen hetimiten sekä viipymättä hänen osalleen langenneisiin/langetettuihin toimenpiteisiin. Sakari Sohlberg kuului heihin, joiden mukana afroamerikkalainen musiikki kulki nuoruuden ajoista aivan viimeisiin päiviin saakka. Esittäydyimme ja keskustelimme jonkin aikaa. – Kuten arvata saattaa, FBS:n aktiivitoiminnassa mukana olo edellyttää parhaimmillaan (ja pahimmillaan) hyvää huumorintajua vähän oudommissakin kiemuroissa, hyviä hermoja, laajamittaista ymmärrystä erilaisten hieman ’erikoisten’ ihmisluonteiden kirjoa kohtaan sekä aktiivista tarttumista asioihin, jotta jotain konkreettista saadaan aikaiseksi. Ryhdyin tutkimaan kaksoisnumerossa 8-9 julkaistua vuoden 1970 jäsenluetteloa. Siis hyviä yhteistyötaitoja kaikkinensa eri ulottuvuuksilla. Valitettavasti emme enää sen jälkeen tavanneet. Tämän lisäksi Sakari toimi yhdyssiteenä musiikillisen annin puitteissa myös järjestäen HSAY:n jäsenille mahdollisuuden osallistua edulliseen kollektiivihintaan FBS:n järjestämiin Stompin’at the Savoy -festivaaleihin. Saapunut tieto hiljensi hallituksen jäsenet. Niihin hän kutsui pariinkin otteeseen FBS:n edustajia kertomaan yhdistyksemme toiminnasta. Tuo yhteydenotto oli FBS:n näkökulmasta mieluinen ja niinpä Sakari tuli yksimielisesti valituksi FBS:n hallitukseen syyskokouksessa 2013 aloittaen hallitustyöskentelynsä vuoden 2014 alusta. Niin sanotulla organisaatiotasolla FBS:n ensikosketukset Sakarin kanssa liittyvät hänen aktiiviseen toimintaansa Helsingin SuomiAmerikka Yhdistyksessä (HSAY). Sieltä Sakari löytyi n:o 111 kohdalta, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että hän oli ryhtynyt Blues Newsin tilaajaksi jo vuoden 1968 puolella. • 5 - 2014 Nämä kaikki ominaisuudet Sakarilla oli hallussaan. Kun aloin tehdä lähtöä, hän ilmoitti toivovansa, että seuraavaan kohtaamiseemme ei mene näin pitkää aikaa. Myös huhtikuussa 2014 järjestetyn Stompin’ at the Savoy -festivaalin moninaisiin järjestelyihin Sakari osallistui kevään aikana aktiivisesti. Ei siis ollut järin yllättävää, että hän otti yhteyttä kesällä 2013 ilmaisten kiinnostuksensa lähteä mukaan FBS:n aktiiviharrastustoimintaan hallitustasolla. Festareita valmistellut pienryhmä kokoontui kevään kuluessa FBS:n pj:n luona lukuisia kertoja. Vesa Walamies. Tapasin Sakarin FBS:n tämän vuoden kevätkokouksessa. Sakari Sohlbergin muistoa kunnioittaen, Maiju Lasola Finnish Blues Society ry Blues News - 42 - Viime vuoden loppupuolella sain tietää, että FBS:n hallituksen uudeksi jäseneksi oli valittu Sakari Sohlberg. Sakari oli pitkäaikainen FBS:n ja Blues Newsin ystävä. Paitsi FBS:n jäsenyyden kautta, myös monin muin tavoin on käynyt ilmi se, että Sakarin elämässä musiikilla oli erittäin tärkeä osansa. E lokuun alussa FBS:n hallituksen tietoon saatettiin suruviesti; hallituksen jäsen Sakari Sohlberg oli menehtynyt yllättäen ja äkillisesti sairauskohtaukseen Yhdysvaltoihin suuntautuneella lomamatkallaan. Tällä saralla yhteydet FBS:n kehittyivät siten, että Sakarin monimuotoinen musiikkiharrastus sai hänet muutamia vuosia sitten ideoimaan myös blues-roots -teemaa Amerikka-yhdistysläisten tapaamisiin. Alkuvuodesta 2013 Sakari oli jälleen yhteistyö-asialla, kun hän pyysi FBS:lta ’konsultointiapua’ kesäkuussa 2013 Helsingissä järjestetyille Amerikan Päiville, joilla juhlittiin myös 70 vuotta täyttänyttä SAYL:a. Menneenä keväänä Sakari osallistuikin aktiivisesti myös pienryhmätyöskentelyyn FBS:n viestintään liittyen. Sakarin asiantuntemus paitsi musiikin, myös tiedotuksen saralla – päätyö tiedotuspäällikkönä VTT:lla – oli FBS:lle monin tavoin tärkeää. Lisäksi silmiini osui eräs hänen vanha myynti-ilmoituksensa. Hän solahti mukaan tähän ’eriskummalliseen, kirjavaan joukkoon tummaan’ ennennäkemättömän sujuvasti. Viimeistään lyhyeksi jääneen hallituskautensa aikana meille kaikille selvisi se, että hän oli mies paikallaan – sanansa mittainen mies, josta tuli varsin nopeasti tärkeä osa yhteistyötä tekevää, luovan hullua tiimiä. Kuten monet meistä tietävät, ao. Tämän ohella Sakari loi aktivistien joukkoon tärkeää lisäarvoa myös persoonallaan. Vielä kesäkuun lopulla hän ehti ennen lomaansa ja lomamatkaansa lähettää omasta aloitteestaan alkujaan laaditun, useissa pienryhmäpalavereissa yhdessä kypsytellyn ja sen pohjalta työstämänsä FBS:n uuden viestintästrategian hallituksen jäsenille pohdittavaksi sekä alkusyksyn kokouksissa edelleen kommentoitavaksi ja kehiteltäväksi. Samassa yhteydessä Sakari kertoi, että hän oli tavannut minut edellisen kerran niinkin varhain kuin vuoden -70 keväällä pidetyssä FBS:n ensimmäisessä yleisessä kokouksessa, toisin sanoen miltei 44 vuotta aikaisemmin. yhdistys on jäsenmäärältään (vajaat 3 000) suurin Suomi-Amerikka Yhdistysten Liiton (SAYL) jäsenyhdistyksistä. Pienpalaverin puitteissa tavattiin, ja FBS:n ’konsultointiapu’ liittyi tietenkin Amerikan Päivillä suomalaisten bändien voimin esitettävään live-musiikkiin; Sakari kyseli avoimin mielin keskustellen vinkkejä ja yhteystietoja hyvien artistien saamiseksi esiintymään tapahtumaan. Aiheina olivat lähinnä entisten aikojen tapahtumat, kuten kuka oli esiintynyt missäkin 1960- ja 70-lukujen taitteen konsertissa ja miltä hänen musisointinsa oli kuulostanut. Sakari toi siis asiatasolla FBS:n hallitustyöskentelyyn erittäin arvokkaan lisän. Hänen FBS:n jäsennumeronsa 111 kertoo tämän ystävyyden alkaneen jo vuonna 1968. Edellä mainittuihin liittyen FBS:n väki oppi toki tuntemaan Sakaria. Nimi vaikutti tutulta, mutten aluksi millään muistanut, missä olin siihen törmännyt. Ja kaikesta päättäen tuo kiinnostus seurasi häntä pikkupojasta aina elämän loppuun asti. FBS:n hallituksen jäsen hän oli vuoden 2014 alusta lähtien
Hänen levyjään löytyy mm. Millie oli tehnyt Jamaikalla moniakin levyjä, jotka olivat menestyneet siellä mukavasti, mutta Englannissa hän oli tuntematon suuruus. 1968, tuoden kirjoituksessaan asiantuntevasti esiin myös kytkökset New Orleansin musiikkiperimän suuntaan. Twistillä koko maailman kyllästyttäneen Chubby Checkerin levyjen tahdissa limbottiin meidänkin lavoillamme, ja televisiossa järjestettiin oikein Limbon Suomenmestaruuskisat. ABC-Paramount-, Argo-Cadet- ja Groove-merkeillä. My Boy Lollipop ei ole kovinkaanautenttista Bluebeatia, vaan melko englantilaismainen, mikä tekikin siitä suositun. Sen menestys on piristävä ruiske Ska-musiikin harrastukselle. Saatavissa on nyt jo paljon LP-levyjä, joiden tilaukset onnistuvat paremmin kuin 45-kierroksisten. Hetken näytti siltä kuin Skan menekki alkaisi laskea, mutta sitten ilmestyi Johnny Nashin Hold Me Tight, joka on suurin Ska-menestys sitten Millien Lollipopin. Limbossa käytetty musiikki muistutti Skata jonkin verran, mutta oli vielä paljon banaalimpaa. Tästä on hyvänä osoituksena birminghamilaisen ja taatusti valkoisen Locomotive-yhtyeen melkomoiseksi hitiksi muodostunut levy Rudi’s In Love. Melkoisesti muunneltuna pääsi länsi-intialainen musiikki tai pikemminkin länsi-intialaisen tanssin eräs erikoispiirre muutaman kerran listoille uuden muotitanssin, Limbon, muodossa. Bluebeatin tai Skan tai Rocksteadyn – miten vain – luonteenomaisia piirteitä on melkoisesti. Levyt olivat kaikki singlejä, vasta viime vuosina alettiin tehdä LP-levyjä. Hän on laulanut viihdeballadeja, Rockia, Soulia ja nyt Bluebeatia. Tätä en lukisi ohjelmantekijöille miksikään munaukseksi, sillä milläpä meillä voisikaan oppia erottamaan kaikkia vivahteita ja tyylejä toisistaan. Radionkin tuki on toistaiseksi jäänyt muutamaan Englannin listalla nähtyyn yllätyshittiin. Vuonna 1963 oltiin jo niin pitkällä, että asiantuntijat odottivat Bluebeatin läpilyöntiä. Väitteeni tueksi muistutan, että vuoden suosituinta Ska-levytystä, Johnny Nashin levyä Hold Me Tight, luultiin radion Pop-sävelessäkin pitkään Country & Westerniksi. Jos Suomesta kaiken tämän jälkeen löytyy Skan ystäviä ja tuntijoita, on heidän kiinnostuksensa varmaan herännyt muita teitä. Rocksteady on nuorempi muunnelma Skasta ja sen voi tunnistaa hitaammasta rytmistä ja joistakin muista piirteistä, mutta ainakaan minä en pysty kuin arvaamaan mikä on mitäkin. Veikkailtiin tekisikö ensimmäisen hitin Prince Buster, Jimmy Cliff, englantilaistunut Jackie Edwards vai joku muu. Hyväuskoinen ostaja, joka luottaa mainoksiin levykauppojemme laajoista valikoimista saakin poistua tyhjin käsin liikkeistä ellei myyjä sitten ole narrannut häntä ostamaan jotain Harry Belafonten levyä. Bluebeat on kuulemma melkein sama kuin Ska. Johnny asustaa Jamaikalla, eikä ollut esiintynyt pariin vuoteen. Guns Of Navarone/SKATALITES, Last Train To Skaville/ETHIOPIANS, 007 (Shanty Town)/DESMOND DEKKER & ACES, Rock Steady/LAUREL AITKEN, Train Tour To Rainbow City/PYRAMIDS ja muut ovat viimeisten kahden vuoden aikana nousseet pop-listoillekin. Riittää varmaan kun muistamme, että Ska ja popia ja Calypso folkia. - 43 - 5 - 2014 •. Aseistukseen kuuluu lisäksi pesulautoja, pillejä, kilistimiä ja kelloja. Ska, Bluebeat ja Rocksteady eivät ole synonyymejä, vaikka kaikkia kolmea käytetäänkin länsi-intialaisen neekeripopin yleisnimityksenä. Hyvin selvä, hakkaava rytmi saadaan aikaan osin tavanomaisilla soittimilla, osin länsi-intialaisille niin rakkailla conga-, bongo- ja tunnyrirummuilla ja muilla kansansoittimilla. Hänellä on oma levy-yhtiö, joka ensiksi julkaisi Hold Me Tightin. Lollipop oli hänen toinen kiekkonsa Fontanamerkillä, joka julkaisi ensimmäisen Englannin kamaralla toimintansa aloittaneenSka-levymerkin, Islandin, levyt. CALYPSO taas on kansanmusiikkia ja se erotellaan trinidadilaiseksi ja jamaikalaiseksi Calypsoksi. Jos kerhoommekin kuuluu alan harrastajia, niin hävetkööt, kun eivät ole lähettäneet juttua lehteemme. Kysyntä oli nyt kymmeniä tuhansia tuhansien asemasta, mutta se ei vielä oikeuttanut tilastoihin. USA:ssakin sitä myytiin valtavia määriä. Varsinkin Huey ’Piano’ Smithin vanhoja menestyspiisejä voisi helposti luulla Bluebeatiksi. Tämän vähemmistön musiikkinälkää ravittiin alusta alkaen Jamaikasta tuoduilla levyillä. Useimmat Ska-artistit levyttävät pienille levymerkeille, joiden tuotteita on vaikea hankkia. BN-arkistojen helmiä: 1968 Oi sinä iloinen ja aurinkoinen JAMAIKA SKA eli BLUEBEAT jos mikään on Suomessa tuntematon negroidin musiikin muoto. Nyt Skan menekki kohosi huomattavasti, mutta uusia listalevyjä saatiin odottaa turhaan. Waldemar Wallenius, Blues News 3/1968 Jukka Wallenius kantoi päätoimittajan vastuunsa ja laati ensimmäisen ska-aiheisen Blues News -artikkelin lehden kolmanteen numeroon v. Vähitellen jotkut brititkin alkoivat kiinnostua tästä musiikista, jonka myyntiluvut yleensä pysähtyivät parhaidenkin kiekkojen kohdalla muutamaan tuhanteen kappaleeseen. Myös Englantiin muuttaneiden joukossa oli levytyskelpoisia laulajia, joiden tyyli ei tosin pysynyt yhtä aitona, luultavimmin levy-yhtiöiden painostuksesta. Tuskinpa sekään on pelkkä sattuma, että useimmilla kuulemillani levyillä lauletaan korkealla ja terävällä äänellä. Se tuli pinnalle vuoden 1955 seutuvilla ja on yhä pääsuuntaus Jamaikalla ja muuallakin. Lisäksi Ska muistuttaa selvästi New Orleans -tyylistä Rockia ja R&B:tä. Ensialkuun jenkit luulivat, että Millie on englantilainen poika (!), mutta kun tiedot korjattiin ja Millie havaittiin kaiken lisäksi värilliseksi, nousi levy myös R&B-listoille. Viime aikoina on Ska tullut jo melko suosituksi Englannin ”alkuasukkaiden” keskuudessa. Prince Buster, jamaikalaisten suosikki, jolla on sata singleä takanaan, nousi talvella 1967 samanaikaisesti USA:n ja Englannin listoille kappaleilla Ten Commandments, joka oli ollut saatavilla jo muutaman vuoden muutamalla eri levymerkillä, ja Al Capone, joka aloitti Englannissa menestyksekkäiden Ska-esitysten sarjan. Johnny Nashin ura on pitkä ja monipuolinen. Ei ainakaan levyiltä, sillä tukkufirmat eivät ole erehtyneet tuottamaan maahan montaakaan Ska-kiekkoa. Laulut ovat iloisia ja humoristisia, usein tunnetuista sävelmistä mukaeltuja ja asiaan kuuluu, että vokalisti murtaa englantia niin pahasti länsi-intialaisittain, että huonostikin kieltä taitava sen huomaa. Alkuvuodesta 1964 nousi NME:n tilastoon Ezz Reco & The Launchersien King Of Kings, jonka ohi kuitenkin parin viikon kuluttua rynnisti Millien My Boy Lollipop. Länsi-Intiasta on muuttanut Englantiin työnhakuun hyvinkin paljon väkeä, joka kaipaa kovasti kotisaartensa musiikkia
Äskeinen kommentti otsikon havaitusta oikeellisuudesta soveltuu sisällön puolesta myös kokoelmaan... Jälkimmäiseltä pakkaukselta taasen löytyy ainakin yksi esitys, mikä on nimetty väärin ja kaiken lisäksi äänitetty muualla kuin Detroitissa. Tyylillinen skaala on laveanlainen ulottuen Elmoren, Sonny Boyn, Muddyn ja Wolfin voimallisista aikuistulkinnoista Willie Mabonin hupailu-bluesin kautta silloisen nousevan polven edustajien Little Walterin, Junior Wellsin, Magic Samin, Buddy Guyn ja Otis Rushin kiihkeisiin taiturointeihin. Ensimmäisen tutkailun kohde on jokunen vuosi sitten ilmestynyt... Sen alkuvaiheissa vuoden 1950 paikkeilla hän oli jo vahvassa vedossa, ja kun tultiin 60-luvun puolelle, Walterin loistokkaan uran tähtihetket olivat ohitse. Yli 50 vuotta vanhojen äänitteiden uudelleen julkaisemisesta ei yleensä tarvitse maksaa minkäänlaisia tekopalkkioita, ja monenlaisen merkittävän aineiston löytäminenkään ei ole erityisen hankalaa. Sonny Boy kakkosen bravuuri Eyesight To The Blues on äänitetty Mississippin Jacksonissa ja Howlin’Wolfin väkevätunnelmaiset Moanin’ At Midnight & How Many More Years. CD 2: (1) Muddy Waters – (I’m Your) Hoochie Coochie Man (2) Sonny Boy II – Keep It To Yourself (3) Howlin’ Wolf – Smokestack Lightnin’ (4) Junior Wells – I Could Cry (1961 version) (5) Magic Sam – All Your Love (6) Willie Mabon – Poison Ivy (7) Elmore James – Cry For Me Baby (8) Otis Rush – I Can’t Quit You Baby (9) Sunnyland Slim – Woman Trouble (10) Little Walter – Juke (11) Jimmy Reed – Ain’t That Loving You Baby (12) Howlin’Wolf – I Asked For Water (She Gave Me Gasoline) (13) Bo Diddley – Pretty Thing (14) Sonny Boy II – All My Love In Vain (15) Junior Wells – Cut That Out (16) Buddy - 44 - Guy – This Is The End (17) Willie Mabon – I’m Mad (18) Eddie Boyd – Third Degree (19) Willie Dixon – 29 Ways (20) Jimmy Rogers – That’s All Right (21) Freddy King – That’s What You Think (22) Floyd Jones – Early Morning (23) Junior Wells – Two-Headed Women (24) Little Walter – My Babe (25) Muddy Waters – Just Make Love To You Kakkoskiekko on tietysti suuresti samanmallinen edeltäjänsä kanssa. Ihan rikkeetön kokoelma ei siis ole tämäkään, mutta en käy väittämään, ettei se olisi oikein nimetty. Kaihoisaa laulutyyliä edustavat ansiokkaasti maineikkaat pianistit Eddie Boyd ja Otis Spann, ja koko kattaus päättyy tyylikkäästi Floyd Jonesin surullisenoloiseen matkustusvalitukseen. Näkemyksemme oikeellisuutta voivat aiheesta kiinnostuneet arvioida esimerkiksi tutustumalla kohta kommentoitaviin halpasamplereihin tai niiden kaltaisiin julkaisuihin. (22) Buddy Guy – Try To Quit My Baby (23) Otis Rush – Double Trouble (24) Junior Wells – I Could Cry (1957 version) (25) Floyd Jones – On The Road Again • 5 - 2014 Kovin on hyvää musiikkia ja tärkeitä klassikkoja pullollansa tämä ykköspyörylä. Itse asiassa häntä voidaan pitää koko Chicago-bluesin kulta-ajan henkilöitymänä. Ja nyt ovat Wolfin ja Sonny Boynkin osuudet chicagolaista tuotantoa. VESA WALAMIES Monien kuten myös itseni mielestä 1950-luku oli sinisten sävelten kulta-aikaa, ja silloin levytetty Chicago-blues lähisukulaisineen muodostaa tämän musiikinalan kaikkein suurimman aarteiston. on pantu talteen Tennesseen Memphisissä, mutta laatunsa puolesta ne sopivat sujuvasti tähän joukkoon. Kaikki muut pyörylän palaset ovat taattua klassikkoluokkaa, Sunnyland Slimin naisvalitusta Woman Trouble ja Willie Dixonin temppukokoelmaa 29 Ways myöten. THE ESSENTIAL CHICAGO BLUES (Not Now Music 2CD 352) -10 CD 1: (1) Sonny Boy Williamson II – Eyesight To The Blind (2) Willie Dixon – Walkin’ The Blues (3) Muddy Waters – I’m Ready (4) Otis Rush – Groaning The Blues (5) Buddy Guy – Sit And Cry (The Blues) (6) Junior Wells – Junior’s Wail (7) Otis Spann – It Must Have Been The Devil (8) Howlin’ Wolf – Moanin’ At Midnight (9) Bo Diddley – Say Man (10) Sunnyland Slim – Shake It Baby (11) Eddie Boyd – Five Long Years (12) Magic Sam – Easy Baby (13) Little Walter – You’re So Fine (14) Willie Mabon – I Don’t Know (15) Jimmy Rogers – Walking By Myself (16) Jimmy Reed – The Sun Is Shining (17) Elmore James – Make My Dreams Come True (18) Freddie King – Country Boy (19) Muddy Waters – Trouble No More (20) Bo Diddley – I’m A Man (21) Howlin’ Wolf – How Many More Years. DEFINITIVE DETROIT BLUES (Not Now Music 3CD 097) -13 CD 1: (1) John Lee Hooker – I Got Eyes For You (2) Calvin Frazier – Sweet Lucy (3) Eddie Burns – Where Did You Stay Last Night. (4) Doctor Ross – Thirty Two Twenty (5) Baby Boy Warren – Forgive Me Darling (6) Eddie Burns – Hello Miss Jessie (7) Paul Williams – The Hucklebuck (8) Eddie Kirkland – Mistreated Woman (9) L.C. Huonoja puolia taasen ovat mukaan valittujen esitysten vaihtelevat taiteelliset ominaisuudet, liitetekstien puutteellisuudet sekä erinäiset merkilliset lipsahdukset. HALPAA BLUESIA, osa 4 H alpojen blueslevyjen tulva on viime aikoina vain entisestään lisääntynyt. Green – Going Down The River (10) Big. Arvelen, että niin tekemällä jotkut voivat ihastua kovastikin tämänmoisiin soundeihin. Tällaisten koosteiden tyypillisiä positiivisia piirteitä ovat huomattavan edullinen hintataso ja aivan kohtuullinen äänenlaatu. Koko tämän tuplan keskeisin artisti on Little Walter, joka omien kappaleidensa lisäksi soittelee harppuaan myös Muddy Watersin, Jimmy Rogersin ja Floyd Jonesin joukoissa. Ja jos niin ei käy, mitään suuria rahasummia ei ainakaan ole hankkeeseen tärväytynyt. Vähänlaisesti bluesillisia ominaisuuksia sisältäviksi nimeän Willie Mabonin kaksikon, Bo Diddleyn Pretty Thing’in ja Freddie Kingin iskelmällisen suorituksen That’s What You Think. Sellaisten tuottaminen kun on nykyisin melkoisen vaivatonta. Kuten jäljempänä kerrotaan, esimerkiksi oleellista Chicago-bluesia sisältäväksi nimetylle kokoelmalle on otettu mukaan pari tallennetta, jotka eivät ole sortiltaan minkäänlaista bluesia. Jos ei oteta huomioon Bo Diddleyn popahtavaa kehotusta Say Man ja Freddie Kingin jo nimensäkin mukaisesti kantrahtavaa Country Boy’ta, klassikko-osaston ulkopuolelle jäävät vain Willie Dixonin omintakeinen Walkin’ The Blues ja Sunnyland Slimin Shake It Baby
Maceo – Worried Life Blues No. Kympin kohdalle on asetettu One String Samin toinen yritelmä, mitä sitäkään en jaksa monia kertoja seurailla. Pohjanoteeraus taasen saavutaan varsinkin 70-luvulla jonkinlaista kulttimainetta nauttineen One String Samin valituksen My Baby Ooo kohdalla. Muilta osin kiekko ei erityisemmin poikkea edeltäjistään, ja r&b-tuuttaustakin on kuultavissa parilla esityksellä. Ykkösosan kahdeksan ensimmäistä esitystä kertovat, ketkä olivat tuolloin Detroitin viisi tärkeintä bluesmiestä. -54 piipahtanut Sonny Boy kakkonen. Myös Big Maceon toinen näyte, melodinen Big City Blues, on sekin chicagolaista tekoa. Heiksi nimeän tietysti legendaarisen John Lee Hookerin sekä myös Eddie Burnsin, Doctor Rossin, Baby Boy Warrenin ja Eddie Kirklandin. Green – Remember Way Back (7) Doctor Ross – Industrial Boogie (8) Sonny Wilson – The Rainy Day Blues (9) Eddie Kirkland – It’s Time For Loving To Be Done (10) One String Sam – I Need 100 Dollars (11) Brother Bill Hairston – Alabama Bus (12) Wild Bill Moore – We’re Gonna Rock (13) Henry Smith – Good Rockin’ Mama (14) John Lee Hooker – Prison Bound Blues (15) Kitty Stephenson & Todd Rhodes – Make It Good (16) Eddie Kirkland – That’s All Right (17) Calvin Frazier – Lily Mae (18) Baby Boy Warren – My Special Friend Blues (19) Robert Henry – Something’s Wrong With My Little Machine (20) John Brim Combo – Mean Man Blues (21) Walter Mitchell – Stop Messin’ Around (22) Slim Pickens – Notoriety Woman (23) Bobo Jenkins – Baby Don’t You Want To Go (24) Little Miss Sharecropper – I’ve Tried (25) John Lee Hooker – Love Money Can’t Buy Kolmannen osan kattaus on siinä mielessä kaikkein laaja-alaisin, että sen varhaisimmat äänitteet ovat peräisin jo vuodelta 1938 ja tuoreimmat on tallennettu 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Louisiana Redin tuon ajan tuotanto osoittaa, että hän oli jo nuorna miesnä varsin kelvollinen Muddy-tyylinen bluesin vääntäjä. Monenlaisia kiinnostavia palasia on mukana myös tällä osalla. Näemmä chicagolainen John Brim’kin comboineen käväisi Detroitissa ja levytti siellä laulun Mean Man Blues, jolla on pääosassa hänen silloinen vokalisti-, rumpali- ja harpistivaimonsa Grace. Merkillistä kyllä niidenkin myyntiluvut suorastaan kalpenevat Paul Williamsin suurhitin The Hucklebuck saavutusten rinnalla. Toki eroavaisuuksiakin on, ja niistä merkittävin on detroitilaisten tallenteiden selvähkösti laajempi tyylillinen kirjo chicagolaisiin verrattuna. Paikkakunnan kaikkein eniten blueslevyjä myynyt muusikko on hyvinkin tämä John Lee, jolla oli joitakin aivan erinomaisesti kaupaksi menneitä levytyksiä kuten Boogie Chillen ja I’m In The Mood. Yksi tämän koosteen kaikkein koskettavimmista lauluista on 50-luvun kansalaisoikeustaisteluihin liittyvä Veli Bill Hairstonin jämerä Alabama Bus. Lisäksi vanhakantaisen maalaisbluesin osuus on nyt merkittävän suuri, kun sen edustajia on kuultavissa vähintään puolen tusinan artistin verran. Fowler – Red Hot Blues (7) Playboy Fuller (= Louisiana Red) – Gonna Play My Guitar (8) Alberta Adams & T.J. - 45 - 5 - 2014 •. Detroitin kuudesta olennaisesta blues-vaikuttajasta ovat mukana kaikki muut paitsi Eddie Kirkland ja Doctor Ross. Detroitissa kun silloin julkaistiin paitsi sähköistettyjä blues-esityksiä niin myös melkoisesti vanhantyylistä maalaisbluesia, jatsahtavaa yökerhomusisointia ja monenlaista r&b-rytkytystä. Omalla tavallaan erikoisia ovat myös loppupuolelta löytyvät ja kahdella huuliharpulla soittelua sisältävät Robert Mitchellin ja Robert Richardin osaksi kaoottiset tuotokset. Jotkut artistit levyttivät ja jopa majailivat niihin aikoihin näillä molemmilla paikkakunnilla, ja kyseisissä kaupungeissa tehdyissä sinisävelisissä äänitteissä löytyy paljon yhteisiä piirteitä. Boogie (16) Detroit Count (= Robert White) – Hastings Street Opera, Part 1 (17) Sylvester Cotton – Ugly Woman Blues (18) Andrew Durham – Sweet Lucy (19) L.C. Tuottaja Joe Von Battlen nimiin merkitty esitys on taasen sortiltaan lähinnä puhetta ja sekavaa soittamista. Greenin Remember Way Back on muunnos paikkakunnalla suositusta Good Morning Little Schoolgirl -teemasta ja Doctor Rossin Industrial Boogie on puolestaan saanut runsaasti vaikutteita John Leen Boogie Chillen’istä. Jostakin merkillisestä syystä blues-tallenteet viehättävät niistä pitäviä vuosikymmenestä toiseen. Green – When The Sun Is Shining (20) One String Sam – My Baby Ooo (= My Babe) (21) Baby Boy Warren – Sanafee (22) John Lee Hooker – No More Doggin’ (23) Walter Mitchell – Pet Milk Blues (24) Robert Richard – Root Hog (25) Washboard Willie – Washboard Blues, Part 1 Kun ajatellaan asioita 40- ja 50-lukujen bluesmusiikin kannalta, Chicagoa ja Detroitia voidaan pitää eräänlaisina sisarkaupunkeina. Kakkoskiekolla astuu esille kahden mainion levytyksen voimin Detroitin kuudes keskeinen bluesmies nimeltään Bobo Jenkins. 2 (oikeammin Just Tell Me Baby) (11) John Lee Hooker – It Hurts Me So (= It Hurts Me Too) (12) Playboy Fuller (= Louisiana Red) – Sugar Cane Highway (13) Robert Henry – Old Battle Ax (14) Little Miss Sharecropper (= LaVern Baker) – Take Out Some Time (15) Joe Weaver – J.B. Esimerkiksi L.C. Musiikilliselta tasoltaan tämän osion parhainta laatua edustaa Baby Boy Warrenin loistokas Sanafee, jolla häntä avustaa Detroitissa v. Fowler – Say Baby Say (9) Detroit Count – Hastings Street Opera, Part 2 (10) Andrew Durham – Hattie Mae (11) Eddie Burns – Dealing With The Devil (12) Sampson Pittman – Highway 61 Blues (13) Sylvester Cotton – Sak Relation Blues (14) John Lee Hooker – Bumble Bee Blues (15) Johnny Howard – Natural Man Blues (16) Baby Boy Warren – Nervy Woman Blues (17) Henry Smith – Lonesome Blues (18) Sam Kelly – Ramblin’Around Blues (19) Robert Richard – Wig Wearing Woman (20) Calvin Frazier – Rock House (21) Wild Bill Moore – Burnt Toast (22) Bobo Jenkins – Ten Below Zero (23) Calvin Frazier – I’m In The Highway, Man (24) Big Maceo – Big City Blues (25) John Lee Hooker – I Do Like I Please CD 2: (1) Baby Boy Warren – Bad Lover Blues (2) Eddie Kirkland – No Shoes (3) John Lee Hooker – Rock Me Mama (4) Joe Von Battle – Lookin’ For My Woman (5) Bobo Jenkins – Nothing But Love (6) L.C. Tuo yksinkertaisen riffin toistamiseen perustuva instrumentaali nimittäin komeili viikkokausia USA:n valtakunnallisen r&b-listan kärjessä ja oli eräs vuoden -49 todellisista huipputuotteista. Aika moniin näiden kahden kokoelman tulkinnoista tutustuin jo aikapäiviä sitten, mutta sopivan mielentilan sattuessa niiden soiminen on yhä oikein paikallaan. Kokonaisuutena jo nämä 25 äänitettä antavat varsin valaisevan kuvan valitusta aihepiiristä, vaikka niihin sisältyvä Big Maceon levytys onkin aivan väärin nimetty ja todellisuudessa Chicagossa levytetty. CD 3: (1) John Lee Hooker – Please Take Me Back (2) Eddie Burns – Papa’s Boogie (3) Calvin Fazier – She’s Double Crossing Woman (4) Johnny Howard – Dark Night Blues (5) Baby Boy Warren – Somebody Put Back Luck On Me (6) T.J
Berns ei kuitenkaan ollut täysin sidottu Atlanticiin, vaan teki töitä myös muille merkeille ja artisteille, mainittakoon niistä vaikka Garnet Mimms, Isley Brothers, Freddie Scott, Erma Franklin, Drifters ja Jimmy Radcliffe. Yllättäen Bacharach arvostaa erittäin korkealle yhteistyön Gene Pitneyn kanssa. Dionne teki aluksi demoäänitteitä. Ja tämä oli siihen aikaan, kun kaikki muusikot ja taustalaulajat olivat vielä samaan aikaan studiossa! Greenberg ei ollut tyytyväinen tulokseen ja sijoitti laulun singlen I Smiled Yesterday b-puolelle. Bacharach muistelee myös lämmöllä yhteistyötä Elvis Costellon kanssa 1990-luvulla. Levytys onnistui hyvin, mutta Bacharachin mukaan Greenberg ei suostunut markkinoimaan levyä, koska Hunt liehitteli jonkun Shirelles-yhtyeen jäsenen kanssa, vaikka eli kiinteässä suhteessa toiseen naiseen. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta hänen myöhempään musiikkituotantoonsa. Aarno Alén JOEL SELVIN Here Comes The Night (Counterpoint, 2014, ISBN: 978-1-61902-302-4) Kirjan pitkä alaotsikko on ”The Dark Soul Of Bert Berns and The Dirty Business Of Rhythm & Blues”. Atlantic oli juuri menettänyt Ray Charlesin ABC:lle ja Bobby Darinin Capitolille. Austin Taylorin Push Push ja Hoagy Landsin Lighted Windows olivat Bernsin ensimmäisiä singlejulkaisuja. Hittien kirjoittaminen alkoi vuonna 1957, jolloin hän sai vaatimatonta huomiota kirjoittamalla Warm And Tender -kappaleen Johnny Mathisille. Yhtiö oli palkannut listoilleen Solomon Burken. Dionne Warwick sai pian sopimuksen Scepterin kanssa. Se kertoo tuottaja Bert Bernsin toiminnasta New Yorkin 50- ja 60-luvun musiikkibisneksessä. Jossain vaiheessa 60-luvun alussa oli kuvioissa mukana myös Bob Hilliard, joka sanoitti ainakin muutaman Drifters-hitin. BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BURT BACHARACH Anyone Who Had A Heart – My Life And Music With Robert Greenfield (Atlantic Books, 2013, ISBN: 978-0-85789-801-2) Burt Bacharach (s. Sitä on helppo suositella, jos on vähääkään kiinnostunut tuon aikajakson musiikista. • 5 - 2014 Tuoreimmasta tuotannosta Bacharach ylpeilee projektista Ronald Isleyn kanssa. Bacharach pyrki täydellisyyteen, sillä laulusta otettiin kaikkiaan 32 ottoa. Myöhemmällä uralla sanoitusapuna toimi kolmas (?) vaimo Carole Bayer Sager. Yhtiöllä oli meneillään aika kuiva kausi hittien suhteen. Jarmels-yhtyeen A Little Bit Of Soap keväällä -61 oli sikäli merkittävä asia, että se oli Bernsin ensimmäinen topten-hitti. Bacharach rakensi melodioita ja sovituksia. Wexler oli tuottanut yhden session countrypohjaista materiaalia Burken kanssa, mutta halusi tämän jälkeen Bernsin apulaisekseen. Cry To Me oli tämän yhteistyön ensimmäinen hedelmä ja se jatkui aina vuoden -67 välirikkoon asti. Omat lukunsa on Twist And Shoutista, Brill Buildingistä, Them-yhtyeestä sekä Bang- ja Shoutmerkkien perustamisesta. 1928) on sikäli vaikuttava lauluntekijä ja sovittaja, että olisin toivonut, että hänen omaelämäkertansa olisi keskittynyt enemmän musiikkiin kuin elämään. Berns innostui 40-luvun lopulla mambo-musiikkiin ja vietti jonkin aikaa Kuubassa 50-luvun puolivälin jälkeen. Ensi single oli Don’t Make Me Over. Tämän takia lääkärit eivät luvan- - 46 - neet hänelle pitkää elinaikaa. Berns yritti myös omaa uraa laulajana joko omallaan nimellään tai Russell Byrdinä, mutta tajusi pian, että lauluntekijänä ja tuottajana hänellä on paremmat mahdollisuudet. Yhteistyö Dionne Warwickin kanssa alkoi vuonna -62. Siitä olisi tullut ilmeisesti niin pitkä, että se kannattaa selata Bacharachin kotisivuilta. Kirjassa kuvaillaan tarkasti, että Only Love Can Break A Heart oli kirjoitettu nimenomaan Pitneyn äänelle. Yhteistyö johti Pitneyn kanssa moniin hitteihin. Kaipailin kirjan loppuun jonkinlaista valikoitua diskografiaa. Leivän syrjään levybisneksessä hän pääsi 1960, kun Mellinin musiikkikustantamo palkkasi hänet 50 dollarin viikkopalkalla lauluntekijäksi. Sanoitusta varten hän tarvitsi kumppanin. Onneksi deejayt ymmärsivät hyvän päälle ja käänsivät levyn ympäri. Tärkeä elementti uran kehityksen kannalta oli toimiminen Marlene Dietrichin maailmanlaajuisten konserttien kapellimestarina. Kun Bacharach sai 50-luvun lopussa työhuoneen Broadwayn Brill Buildingissä, alkoi varsinainen hittien tehtailu. Aarno Alén. Ehkäpä amerikkalaisia lukijoita kiinnostaa enemmän hänen neljä avioliittoaan ja hevosharrastuksensa, mutta mahtuu 282 sivuun sentään jonkin verran musiikkiasiaa. Sen sijaan Vee-Jayn Calvin Carter innostui laulusta ja kutsui Bacharachin New Yorkiin levyttämään sen Jerry Butlerin kanssa. Pääosassa tarinassa ovat Bernsin lisäksi Atlanticin johtohahmot, mutta kylmän pelin muita osapuolia olivat mm. Kirja on täyttä asiaa. Bacharach sai klassisen musiikin koulutuksen, mutta oli enemmän kiinnostunut jazzista. Morris Levy, Florence Greenberg ja George Goldner. Bacharach kertoo, että äänitys oli ensimmäinen, jossa hän sai täyden vastuun tuotannosta. Kirjassa on monta mielenkiintoista tarinaa. Bert Berns (1929–67) sairasti nuorukaisena reumakuumeen, joka vaurioitti hänen sydäntään. Vielä tärkeämpää oli se, että Atlanticin tuottaja Jerry Wexler otti yhteyttä ja ehdotti yhteistyötä. Tunnetuin näistä oli ilman muuta Hal David. Kirjan lopussa on mainio Rob Hughesin laatima diskografia, jota selaamalla on helpompi tajuta Bernsin merkitys New Yorkin 60-luvun musiikille. Scepter-pomo Florence Greenberg kelpuutti It’s Love That Really Counts -kappaleen Shirelles-yhtyeen käyttöön, mutta hylkäsi Make It Easy On Yourselfin. Samana vuonna tuli jo pari isompaakin hittiä: Magic Moments (Perry Como) ja The Story Of My Life (Marty Robbins). Albumi ”Isley Meets Bacharach” oli sikäli epäonninen, että sen valmistumisen aikoihin Dreamworks kaatui Universalin syliin ja markkinointi jäi olemattomaksi. Carla Thomas toi pientä lohtua, mutta sen jälkeen Atlantic oli vajaan vuoden ilman isoa hittiä. Samoihin aikoihin studiossa oli myös Tommy Hunt, jolle Bacharach kirjoitti I Just Don’t Know What To Do With Myself -kappaleen
Tavallisuudesta poikkeaa ainoastaan kaksi melko kuuluvaaan rooliin nousevaa vierailevaa saksofonia. On ymmärrettävää, miksi legendan vanhin poika haluaa kunnioittaa isäänsä ja pitää yllä hänen muistoaan. 11 (2014 Record Store Day Release) (453 Music, 12” EP) A: (1) Come Together (2) Hard To Handle B: (1) Why Do They Act Like That. Keuhkoputkentulehduksen riehuessa parhaimmillaan (tai oikeastaan pitäisi sanoa pahimmillaan) makaan sängyssä kuunnellen tätä sielukasta levyä. Kun suljen silmäni, voin nähdä Muddy Watersin laulavan. Mighty Flyers on lähes entisessä kokoonpanossa. Hetken mietittyään asiaa Earl kysäisi kummankin mielipidettä ja sai molemmilta herroilta myöntävät vastaukset. Tämän julkaisun perusteella Muddy voi olla ylpeä pojastaan ja tavasta, jolla hänen perintöään toteutetaan. (2) 2 Eyes Full Of Tears Bobby Rush tekee tällä levyllä yhteistyötä kalifornialaisen Blinddog Smokin’ -yhtyeen kanssa. Kaikki julkaisut ovat olleet laadukasta kuunneltavaa, niinpä nytkin on lupa odottaa monipuolista bluesharppuosaamista, luotettavaa laulua ja tiukkaa bändityöskentelyä. Yhtyeen jäsenten ohella mukana on paljon nimekkäitä vieraita, tuhti torvisektio ja lukuisia taustalaulajia. Pelkästä Muddy Watersin versioinnista levyllä ei ole kysymys, sillä Mud tuo mukaan oman karismansa, sielunsa, tulkiten isänsä musiikkia tavalla, johon muut eivät välttämättä pystyisi. Ja hyvä niin, sillä kuka olisi halunnut best of Muddy Waters -tyylistä julkaisua, en minä ainakaan. ”Son Of The Seventh Son”- ja ”On The Verge”-albumien julkaisujen jälkeen alkoi Severn Recordsin David Earlin puhelin soida ahkeraan ja sähköposti alkoi täyttyä viesteistä, joissa kaikissa ehdotettiin Mud Morganfieldin ja Kim Wilsonin yhteisprojektia, jossa he versioisivat Muddy Watersin musiikkia. Tällä kertaa täytyi kuitenkin tehdä poikkeus ja siirtää tämä levy pinon ohi, sillä kyseessä saattaa kenties olla yksi kuluneen vuoden tärkeimmistä julkaisuista. LEVY ROD PIAZZA & THE MIGHTY FLYERS Emergency Situation (Blind Pig BPCD 5160) (1) Neighbor, Neighbor (2) Emergency Situation (3) Milk And Water (4) Frankenbop (5) Bad Weather Blues (6) Gambling Woman (7) Sleeping In The Ground (8) Tricky Woman (9) The Clock (10) Ya-Ya (11) Colored Salt Rod Piazza viettää tänä vuonna 47-vuotistaiteilijajuhlaa, jos lähtöpisteeksi katsotaan ensilevyn julkaiseminen. Normista poikkeavat 50-luvun doowop-tyyliin vedetty slovari The Clock ja Lee Dorseyn Ya-Ya, jossa lauluosuuden hoitaa Henry Carvajal ja joka on levyn ainoa harputon kappale. Rush (10) Too Much Weekend (11) undocumented track: Sittin’ Here Waitin’ BOBBY RUSH Upstairs At United, Vol. Jostain kumman syystä heidät on miksattu kauhean alas. Riku Metelinen BOBBY RUSH with BLINDDOG SMOKIN’ Decisions (+ bonus-DVD) (Silver Talon STF-393) (1) Another Murder In New Orleans (2) Decisions (3) Bobby Rush’s Bus (4) If That’s The Way You Like It I Like It (5) Funky Old Man (6) Love Of A Woman (7) Stand Back (8) Skinny Little Women (9) Dr. Harri Haka MUD MORGANFIELD & KIM WILSON For Pops (A Tribute To Muddy Waters) (Severn CD 0064) (1) Gone To Main Street (2) Just To Be With You (3) I Don’t Know Why (4) I Want You To Love Me (5) Still A Fool (6) My Dog Can’t Bark (7) She’s Got It (8) I Love The Life I Live (9) Blow Wind Blow (10) Nineteen Years Old (11) I Want To Be Loved (12) Trouble No More (13) I Just Want To Make Love To You Pyrin arvioimaan levyt yleensä saapumisjärjestyksessä ja arviolevyjeni pino oli tässä vaiheessa jo kohtalaisen korkea. Tuo onkin ainoa miinus, joka levyllä on. Makuasia, mutta tätä en välttämättä pidä plussana. Yleisön pyynnöstä, tai oikeastaan vaatimuksesta, he ovat tehneet levyn yhdessä. Herää tietenkin kysymys, että minkähänlaista jälkeä Jimmie Vaughan olisi saanut aikaan, jos hänet olisi sessioihin pyydetty. Mud Morganfield kuulostaa yllättävän paljon samalta kuin isänsä parhaimpina aikoinaan. Tuloksena on kuitenkin 5 - 2014 •. Albumeita on ilmestynyt tämä mukaan lukien 27, melkoisen kunnioitettava ura tähän mennessä siis. Coverit on sinänsä valittu tyylikkäästi eivätkä ne edusta aivan tutuinta standardiosastoa. Kolme edeltävää albumia tehtiin ilman basistia Honeyn hoitaessa basso-osuudet vasemmalla kädellään koskettimien alarekistereistä. ”Emergency Situation” on asiallinen levy ja looginen jatke Rod Piazzan tähänastiselle levytysuralle. Taustabändiksi valittiin alansa parhaimmistoa; rumpali Robb Stupka, basisti Steve Gomes, pianisti Barrelhouse Chuck sekä kitaristit Rusty Zinn ja Billy Flynn. Muddyn musiikista levylle valittiin tunnettujen kappaleiden lisäksi myös hiukan tuntemattomampaakin materiaalia. Mud Morganfield ja Kim Wilson ovat henkilöitä, jotka eivät suurempia esittelyjä kaipaa. Kim Wilson harppuineen ryydittää menoa mukavasti, vaikka onkin miksattu aivan pintaan. Parhaimmistoa ovat Sam Myersilta lainattu Sleeping In The Ground ja Jimmy Rogersin Tricky Woman. Rodin vaimo Miss Honey soittaa pianoa, Henry Carvajal kitaraa ja David Kida rumpuja. Mainio rytmiryhmä Gonzales – Kida ei ole arvalla valittu ja hoitaa oman osuutensa juuri niin kuin pitää. Aiemmin nelihenkisen yhtyeen täydentää uusi tulokas, basisti Norm Gonzales. Miss Honey soittaa kasikaseja klassisen koulutuksen ja parhailta bluespianisteilta saadun inspiraation antamalla varmuudella. Vaikka paikka paikoin Mud laulaa kovaa ja korkealta, niin silti voidaan - 55 - todeta, ettei omena ole kauas puusta pudonnut. Rod Piazza loistaa yhtä lailla kromaattisessa kuin diatonisessa huuliharpussa ja lauluääni miellyttää korvaa. Nopeatempoisissa kappaleissa, kuten esimerkiksi My Dog Can't Bark tai Trouble No More, en juurikaan huomaa eroa. ”Emergency Situation” ei tuota pettymystä eikä toisaalta yllätäkään. Rodin omia sävellyksiä on ainoastaan kolme (2, 4 ja 11), joista kaksi on instrumentaaleja. Tämä on niitä levyjä, jonka jokaisen Muddy Waters- ja Kim Wilson -fanin tulee hyllyynsä hankkia jo senkin takia, että tarjolla on kenties parasta Chicago-bluesia pitkään aikaan. Äänimaailma on tuttuakin tutumpaa Rod Piazzaa ja tyyli samanlainen yhdistelmä Chicagoa, länsirannikkoa ja jumpia, johon on vuosien varrella totuttu. Etsimälläkään ei levyltä löydy yhtään musikaalista virhettä. Carvajal on erinomainen kitaristi, joka on selvästikin kuunnellut edellä mainittujen tyylisuuntien TUTKAILUT mestareita. Barrelhouse Chuck heittää muutaman maukkaan soolon, mutta kitaristikaksikon panos jää hiukan vaatimattomaksi
Love Of A Woman on kaunis, yksinkertainen blues, joka mukailee tuttua Sittin’ On Top Of The World -teemaa. Vuorollaan sekä fonisti että kitaristi kommentoivat sielukkaasti tulkitsevaa Rushia ja tämä esitys pistääkin selvästi paremmaksi tuosta aiemmasta versiosta. Levyn ja yhteistyön avainkappale on tuottaja Donald Markowitzin ja Blinddog Smokin’-yhtyeen solistin Carl Gustafsonin kirjoittama Another Murder In New Orleans. Levykauppapäivän - 56 - (1) Hornet’s Nest (2) All I Wanted To Do (3) As The Sun Goes Down (4) Stick A Fork In Me (5) Don’t Let Go (6) Love Enough (7) Ramblin’ Soil (8) Ride On, Baby (9) Soul City (10) I’m Gonna Walk Outside (11) Not In Kansas Anymore (12) Keep The Faith Luulisi kun kyseessä on näinkin kokenut luu kuin Joe Louis Walker, että levyltä löytyisi jokin linja eikä kokeiltaisi vähän joka sorttia. Joten kiinnostuneet, ottakaa tämä erinomainen tuote talteen kun sitä vielä saa. Harputtelun ohella myös hammondit pääsevät sooloilemaan. Kiekon blueseimmat sävyt irtoavat down home -hengessä svengaavalta Love Enough’ilta sekä I’m Gonna Walk Outsidelta – perinteikkäältä, rajuhkolta, hitaalta bluesilta, jolla slidekitara juhlii. Räppääminen ei sinällään ole Bobby Rushille mitenkään outoa mutta kappale Dr. Synkkäaiheinen kappale on varsin tyylikkäästi toteutettu, tarttuvakin. Funkimpaan ja humoristisempaan vaihteeseen päästään seuraavalla raidalla, jolla Bobby ja Carl sanailevat sattumuksista Bobby Rushin keikkabussissa. Why Do They... Keep The Faith astelee kovin samanmoisessa maastossa, mutta seasta irtoaa gospelin tunnelmaakin. Tällä Santanan mieleen tuovalla kappaleella Bobby jää parine kehuineen miltei statistin asemaan. Parhaimmistoon sijoittuu myöskin nätti hituri As The Sun Goes Down. Synkissä sanoissa on kuitenkin runsaasti huumoria. Ainakin Crimestoppersin New Orleansin osasto on ottanut kappaleen omakseen. Rock on pinnassa myös Ramblin’ Soul -funkkauksella, joka on varsin kiivastahtinen ja agressiivinen. levy tutkailut julkaisu. -kappaleella Bobby on (näennäisesti) hempeimmillään/haavoittuvimmillaan. Levyn filosofinen nimikappale Decisions on uudelleenmuokkaus Bobbyn aiemmin tuottaja Jimmy Vanleerille levyttämästä Makin’ A Decision (Can Be Hard) -kappaleesta. Soul City tähtää rytysoul-maastoon ja Not In Kansas Anymore on isosoundista, repivää Amerikan-rockia. Yleensä nuo painokset ovat varsin rajoitettuja ja ideana on, että niitä myydään tuona päivänä vain levykaupoissa. Muhkeat torvet siivittävät tämän vauhdikkaan funkyn menoa kuten myös seuraavalla, lennokkaalla jamesbrownmaisella Funky Old Manilla, jolla tuntumaa lisää vielä maceoparkermainen fonisooloilu. Käsitelty levy on tämänkeväisen, Yhdysvalloista lähtöisin olevan ns. Bobby Rush panee parastaan ison yhtyeen säestyksellä pienen studioyleisön edessä. If That’s The Way... Tässä ollaan vakavan asian tiimoilta liikkeellä ja siihen on saatu kiinnitettyä huomiotakin. Stand Back poikkeaa tyypillisestä Bobby Rush -tarjonnasta eniten • 5 - 2014 ollen Blinddog Smokin’ -yhtyeen kitaristin Robert ”Chalo” Ortizin soittotaidon ylistystä. Tekijät halusivat Bobby Rushin esittävän tämän New Orleansin synkkiin murhatilastoihin huomiota kiinnittävän laulun. Esitys sinänsä on erinomainen. Vahva melodia ja letkeästi keinuttava medium-asteen svengi kohtaavat esityksellä kivasti. Koekuuntelijalle toivotan pitkää pinnaa! All I Wanted To Do edustaa sen mallista Walkeria kuin mistä minä olen oppinut pitämään. tuo esiin vakavamielisen, elämänmenosta huolissaan olevan Bobby Rushin. Radiokuuluttajana toimii Big Llou Johnhson, jonka oma ”They Call Me Big Llou” (Goldenvoice Audio, 2011) on ihan suositeltava levy. Tuo klassikko-. Mukana olivat ainakin kitaristi Lou Rodriquez ja basisti Walter Hamilton. Levy kun siirtyy lähes vuoristoratamaisesti tunnelmasta toiseen ja kuulijalla on täysi työ pysytellä kyydissä mukana. B-puolella siirrytään Bobbyn omien kappaleiden pariin. Kiekon aloittava Beatles-kappale vedetään huuliharppuvetoisena instrumentaalina Bobbyn lopun Come Together -mutinoita/ karjuntaa lukuun ottamatta. Mainioon funkiin menoon tuovat lisäytyä vielä vierailevien artistien kuten fonisti Mindi Abairin, harpisti Billy Branchin sekä kitaristien Sherman Robertsonin ja Carl Weathersbyn soolot. Jos tuossa tuli moitetta niin kyllä tällä(kin) levyllä hetkensä on. Juhani Laikkoja JOE LOUIS WALKER Hornet’s Nest (Alligator ALCD 4959) jälleen varsin onnistunut ja melko tyypillinenkin Bobby Rush -levy, jolla hänen persoonansa tulkintoineen ja huuliharppuineen on vahvasti esillä. Jagger–Richards -kynäelmä Ride On Baby taas menee toisesta laidasta yli, tämä on ihan silkkaa poppia. Osa näistä muusikoista säesti Bobbya kosketinsoittaja Paul Brownin johtamassa yhtyeessä jo viime vuoden Porretta Soul -festivaaleilla. Bobby suostui lopulta ja mukaan saatiin vielä Doctor John pianoon ja lauluun. Paikka sijaitsee Nashvillessa, Tennesseessä. Carl Gustafsson on mukana sanailemassa. Vuoden 2000 Waldoxy-cd:ltä ”Hoochie Man” tutulla 2 Eyes... Kaikki esitykset on äänitetty analogisesti yhdellä otolla ilman myöhempiä korjailuja tai lisäyksiä. on uusi versio vanhasta I Like It -kappaleesta (”Hoochie Man”, 2000). Bobby Rushin bluesimpaa puolta (ilman torvia) edustaa ansiokkaasti hänelle tyypillisen, tuhdimman kokoisia naisia ylistävän sanoituksen omaava Skinny Little Women. Napakasti svengaava Otis Reddingin Hard To Handle sujuu myös mallikkaasti. Vastaukset ovat taattua bobbyrushia. Rush on tuotannoltaan varsin moderni rapesitys. Iloisen yllätyksen mies tekee tyylikkäästi toimivalla Don’t Let Go -esityksellä, jolla on doowoppailumeininkiä enemmän kuin vain siteeksi. Bobby epäröi aluksi, koska ei halunnut tuoda esiin nimenomaan New Orleansia, sama surkeus kun pätee lukuisiin muihinkin kaupunkeihin. Heti alkustartti on pelottava, nimibiisi jyrää rockia huikealla happo-asenteella rytistäen. Jos jotain jää, niitä voi tilailla myöhemmin myös netin kautta. Meno on verevää ja soundit upeita. Levyn päättävä, kreditoimaton Sittin’ Here Waitin’ on akustisen kitaran ja bändin säestyksellä esitetty Bobbylle varsin tyypillinen folkfunk. Toisena levynä arvioitava 12-tuumainen 45-kierroksen nopeudella soiva EP on äänitetty livenä yhtenä helmikuisena päivänä kuuluisan United-levyprässäämön yläpuolella olevassa tilassa. Eikä Bobby Rush olisi Bobby Rush ellei hän olisi tehnyt kappaleella Too Much Weekend uusiksi Detroit Juniorin Call My Jobin. Levyn mukana seuraava bonus-DVD sisältää kappaleesta tehdyn videon, Doctor Johnin ja Bobby Rushin lyhyet haastattelut sekä laajan kuvagallerian videon tekemisestä. Toinen saman kaartin esitys on miehen ruokailutottumuksia kuvaileva shuffle Stick A Fork In Me. Kappale on olevinaan radio-ohjelma, jossa tohtori Rush vastaa kolmen eri nuoren miehen kunkin tyylillään räppäämään kysymykseen omista naishuolistaan. Mikke Nöjd ELVIN BISHOP Can’t Even Do Wrong Right (Alligator ALCD 4963) (1) Can’t Even Do Wrong Right (2) Blues With A Feeling (3) Old School (4) Let Your Woman Have Her Way (5) No More Doggin’ (6) Everybody’s In The Same Boat (7) Dancin’ (8) Honest I Do (9) Bo Weevil (10) Hey-Ba-Ba-Re-Bop Itse asiassa Elvin Bishop oli Chicago-bluesin uuden amerikkalaissukupolven pioneeriryhmän Paul Butterfield Blues Bandin alkuperäiskitaristi, ennen kuin Mike Bloomfield liittyi ryhmään ottaen oitis jo sen ekalla LP:llä (1965) itselleen soolokitaristin tontin
Lajissaan Jones osoittautuu kaikin puolin kelvoksi artistiksi, jonka mutkattomasti toimiva perussoul on helppo kuvitella päännyökyttäjäksi myös niille kotimaisille festareille, joille tämäntyyppistä musiikkia yleensä huolitaan. ”444” ei ole parasta Yöhaukkojen tuotantoa, mutta varmaan juuri sitä, mitä yhtyeeltä nykyään niin levyiltä kuin konserteissakin saa kuulla. Ehkä tiivistäminen on tehnyt hyvää, sillä käsillä on harvinaisen verevä live-albumi, jonka myötä oli hauska uusia tuttavuutta Petersonin kanssa. 1970-luvun puolivälin linjakkailla radioystävällisillä soololevyillään Bishop saavutti uutta suosiota, ja mieheen viimeistään tuolloin yhdistynyt sympaattisuus viehättää myös tällä rennolla, tosin myös epätasaisella albumilla. Blues Medley tarjoaa kaikille sähkölaudan puremille roiman annoksen kitara-instru- 5 - 2014 •. Levyltä ei blueshelmiä löydy, mutta muuten reipashenkisiä ja yhtyeen tyylille ominaisia kappaleita kylläkin. Ja kas, tällä tuoreella levyllään Bishop myös versioi itse tuon samaisen bravuurin (2), tällä kertaa sekä laulajana että slidekitaristina. Miehen paluusta en hänen uraansa satunnaisesti seuranneena osaa sanoa muuta kuin että ei kai hän ole missään vaiheessa poissa ollutkaan. Jari Kolari WILLIE JONES Fire In My Soul (Cherry Red/Shout! SHOUT 82) (1) The Road From Rags To Riches (2) Fire In My Soul (3) Without Redemption (4) Your Lies (5) Don’t Mean A Damn (6) Janie, Turn It Over (7) Rollin’ And Smokin’ (8) Shut Up And Drive (9) Keep Your Head On (10) Troubled World (11) Scar B4 I Bruise (12) Add It Up (13) In The Wind (14) Reasons (15) A Fool Can Always Break Your Heart - 57 - tutkailut Debyyttialbumi vuonna 1936 syntyneeltä artistilta. Smooth Sailing astelee vieläkin syvemmälle funkrämeeseen, funkkaus on suorastaan röyhkeää. Äänenä Jonesin vanhan ajan afrotenori viittaisi enempikin r&b-balladeihin, joita ei levyllä kuitenkaan juuri kuulla. Ensimmäisen albumin tuottanut Jon Tiven on tehnyt samaa duunia aina Alex Chiltonista Wilson Pickettiin. Nighthawks ja pääosan esittäjä Mark Wenner ovat aina pitäneet huolen siitä, että niin levyillä kuin konserteissakin esitetään ainakin yksi Howlin’ Wolfin, Sonny Boyn ja/ tai Muddy Watersin kappale. levy albumi toi laajempaan tietoisuuteen monia genren sittemmin loputtomiin soitettuja klassikkoja, kuten Little Walterilta poimitun palan Blues With A Feeling. (4) You’re Gone (5) Honky Tonk Queen (6) Got A Lot Of Livin’ (7) Crawfish (8) Price Of Love (9) High Snakes (10) Nothin’ But The Blues (11) No Secrets (12) Louisiana Blues (13) Roadside Cross Tämä uunituore, kesäkuussa ilmestynyt Nighthawksin levy jatkaa yhtyeen jo niin tutuksi tulleella rock-blues-roots -linjalla, tarjoten siltä saralta kaikille vähän kaikkea. Ansioksi kuitenkin lisättäköön oitis se, ettei Jones yritä pukata rytkepaloihin mitään luonnotonta growlia vaan tulkitsee aina selkeästi ja tarkoituksenmukaisesti, ennemmin tekstien tarinoihin kuin tunteiden paloon pitäytyen, sanattomia huudahduksia ja melismoja pidätellen. Nykyisen The Nighthawksin muodostavat ainoa alkuperäisjäsen, harpisti Mark Wenner, basisti Johnny Castle sekä kitaristi Paul Bell, jotka ovat liihotelleet Markin matkassa 2000-luvun alusta lähtien sekä nelikon täydentävä, parisen vuotta sitten ryhmään liittynyt rumpali Mark Stutso. Willie Jones esittää perinteisen ajatonta, aineksiltaan retroa soulia. Jos tämä setti ei vielä riitä niin isomman ruokahalun omaaville on tyrkyllä muhkea 3 dvd:n + 2-cd:n paketti ”Live At The 55 Arts Club In Berlin”. levyillä paljon tunnettuja kappaleita (Moneymaker, Hound Dog, Help Me, Big Boss Man jne.), joten halpaan sitä menee vähemmästäkin. Detroitilainen soullaulaja Willie Jones levytti ensimmäisen kerran r&bryhmä The Royal Jokersin solistina vuonna 1955, kertovat miehen kotisivut. Itse kiinnostuin yhtyeestä 70-luvun alussa, kun jenkkiläinen tuttavani, tietäen bluesintoni, lähetti minulle viisi ”blues”-älppäriä, jotka sattumalta olivatkin juuri kyseisen eli ”Yöhaukkojen”ekat levyt. Hitaana balladina starttaava Trouble on vankka blues-balladi. Biisi pelaa välillä tosi hiljaa, välillä se paisuttelee todella lujaa. legendaaristen länsirannikon Canned Heatin ja Tek- sasin Fabulous Tunderbirdsin kanssa. Omaksi suosikikseni nousee kuitenkin toinen vanha sotaratsu (9), jonka cajuniksi sovitettu poljento toimii vastustamattomasti. Blueslevyä odottaville ehkä pettymys, Nighthawks-musiikista pitäville sen sijaan ei. Jenkit pitänevät tällaisesta rootssekoituksesta ja onhan levy sinällään ihan kelpo äänite. Toinen hituri, Johnny ”Guitar”Watsonin Ta’ Ta’ You on alakuloa soiva moderni blues, jolle annetaan paikoittain kunnolla piiskaa. blues-levy, mutta silti olen aina suurella mielenkiinnolla odottanut heidän seuraavan albuminsa ulostuloa. Keskitempoista materiaalia rytmitetään aina Bo Diddley -jaoista rullaavaan shuffleen. Toisena mallina miehen mukavasta kitaroinnista kannattaa kuunnella kappale Got A Lot Of Livin’. Mainittavimpina Living The Blues, jolla harpun raakalasmainen purevuus on tyypillistä Wenneria. Arto Pajukallio LUCKY PETERSON I’m Back Again (Blues Boulevard 250357) (1) I’m Back Again (2) Smooth Sailing (3) Trouble (4) Blues Medley (5) Giving Me The Blues (6) Ta’Ta’You (7) It Ain’t Safe (8) I’m Ready (9) Who’s Been Talking (10) I Believe I’ll Dust My Broom (11) The World Is In A Tangle ”I’m back again”, julistaa bluesin entinen ihmelapsi Judge Kenneth eli tuttavallisemmin ”Lucky” Peterson. Bishop tietää rajoituksensa laulajana, ja osaa kitaristinakin tuoda esiin parhaat puolensa, kuten esimerkiksi (8) osoittaa maukkaasti sovitettuine kitarastemmoineen. Toisin sanoen, a) bändi on pitkäikäinen, pystyssä yli 30 vuotta, b) joku sen perustajajäsenistä on edelleen remmissä (Fito de la Parra, Kim Wilson, Mark Wenner), c) kussakin yhtyeessä soittanut on lukematon määrä muusikoita ja d) he esittävät pääosin bluespohjaista musiikkia. Jos USA jaetaan karkeasti kolmeen osaan, itä, länsi ja Texas niin Itärannikon Nighthawks kuuluu tavallaan samaan kastiin esim. Don’t send me e-mail! Send me a female! Arto Pajukallio THE NIGHTHAWKS 444 (EllerSoul 1405) (1) Walk That Walk (2) Livin’ The Blues (3) 444 A.M. Harva yhtyeen lähes kolmestakymmenestä julkaisusta on omaan makuuni ns. Bishop myös väläyttelee hyväntuulista huumoria, kuten osoittavat (1) ruohoratsioineen ja tunnustuksellinen (3). Hieman rasittavaksi funkyrytkeeksi sovitettu esitys kiinnostaa kuitenkin lähinnä kuriositeettina. Tällä levyllä se on upean maalaismaisesti tulkittu Muddyn Louisiana Blues. Kahdella raidalla kitaroi Steve Cropper (2) ja (13), yhdellä vierailee Pixiesin Black Francis (6) ja solistifrendinä kuullaan soulmamma Bettye LaVettea (3), joka Jonesin signeeraamista menestyksekkäästi suositteli. Tai tarkennettakoon, ne soitetaan enempi isosti kuin intiimisti, kuten (12), jonka kauneusvirheeksi laskettakoon soinnillisesti aivan toisesta maailmasta karannut kitarasoolonräpellys. No, annetaan anteeksi, kaveri ei tiedä bluesista mitään ja olihan ko. Peterson ja kolme taustamuusikkoansa pistelevät parastansa ja I’m Back Again etenee jouhevasti tamppaavana shufflena, jolla soi erittäin svengaava urku-groove. No jo vain. Nimikappale 444 edustaa rokkaavaa rockabillyä, jonka rokit esittää pääosin taitavaksi osoittautunut kitaristi Bell
Gilly Blues (4) Black Woman Gates (5) Tallahatchie (6) Fulton Blues (7) Devil Got My Woman (8) House Negro Blues (9) Black Rag (10) Catfish Blues (11) That Will Never Happen No More (12) Lynch Blues (13) Maggie Walker Blues (14) Fat Duck’s Groove (15) Better Way (16) Esta Loco Amerikkalainen perinnemuusikko Corey Harris on näköjään hänkin jo 45-vuotias. Veikeästi funkkaavalla Thump And Bump -instrumentaalilla soolo-osuudet jaetaan pääartistin ja Audley Freedin kesken. Nimen mukaisesti studioäänitykset on tehty yhden päivän aikana hyvin pitkälti kertaotoilla ja livenä. Tuohon ikään mennessä hän on ehtinyt esiintyä pari vuosikymmentä etupäässä vanhanmallista bluesia tulkitsevana laulaja-kitaristina. Ns. Suomessakin hän on konsertoinut useaan otteeseen. Mikke Nöjd ROBBEN FORD A Day In Nashville (Provogue PRD 7432 2) (1) Green Grass, Rainwater (2) Midnight Comes Too Soon (3) Ain’t Drinkin’ Beer No More (4) Top Down Blues (5) Different People (6) Cut You Loose (7) Poor Kelly Blues (8) Thump And Bump (9) Just Another Country Road Useaan otteeseen palkittu ja kehuttu kitaravirtuoosi Robben Ford palaa ”A Day In Nashville” -levynsä myötä juurilleen syvään Etelään. Oli pienoinen yllätys huomata, että hän on jatkuvasti kehittynyt muusikkona. Nämä live-tilanteissa tallennetut Better Way ja Esta Loco ovat siinä. Maalisuoran avautuessa käydään Elmoren aarrearkulla. Lainakappaleiden osuus on sopiva, ja ne eli Skip Jamesin (7), Robert Petwayn ja kumppaneiden (10) ja Blind Blaken (11) ovat saaneet osallensa oikein tyylikkäät muotoilut. Hyvä laulaja ja taitava kitaristi hän on ollut jo nuoresta pitäen, mutta oli ilo havaita, että hänen tulkinnallinen otteensa on entisestään vankistunut. Hunt on jo sen verran vakiintunut artisti, ettei hänen tarvitse kokeilla vain kokeilemisen vuoksi; hienot kappaleet, huimat sovitukset sekä voimakas laulu yhdistettynä hänen pianonsoittoonsa riittävät kyllä. Slideputki liitää, suorastaan hurjastelee otelaudalla ja komppi on pelottavan tehokas. sotaratsu-osaston avaa I’m Ready, eikä terhakkaasti groovaileva veto ole huono. Peterson saakin näppärine sormineen aikamoisen menon aikaiseksi. Blues Newsissä hänestä on aikaisemmin kirjoiteltu neljän levyarvion ja muutaman konserttiselvityksen verran. Huntin kuudes studioalbumi on kokoelma kappaleita, joilla hän kunnioittaa uransa aikana saamiaan vaikutteita. Koko bändin maukkaasta, memphisläisestä sielukkuudesta ammentavasta soundista pääsee osalliseksi heti avusraidalla, jolla pääosassa ei ole Robbenin kitara vaan tunnelma ja tarinan kerronta. Kyseinen soitin on vahvasti esillä pehmeästi funkahtavalla instrumentaalilla Top Down Blues. Maalaismallinen blues saattaa silloin tällöin kuulostaa jokseenkin puuduttavalta, mutta jälleen kerran Corey on hyvin onnistunut välttämään sen sudenkuopan. ”The Beautiful Bones” -kiekolla hän yhdistelee surutta mm. modernia r&b:tä sekä gospelia vanhaan rhythm and bluesiin. Kivan pinkeäksi groovattu funkkeri It Ain’t Safe on sentään vähän hitaampi tempoltaan, vaikka ei laahaa tämäkään. levy tutkailut mentaalia, jossa lähtölaukan suorittaa vanha kunnon Hideaway. Svengi on huikea ja tulkinta tavoittaa herkkyydessään sävelmästä jotakin hyvin, hyvin oleellista. Levy käynnistyy uhmakkaalla pianon ja torvien eteenpäin puskemalla kappaleella, jota seuraa maukkaalla slidekitaroinnilla terästetty Golden Hour. Levyn ytimekkään määrätietoisella päätösrykäisyllä kuullaan sentään vielä lisää slide-herkkuja. Huntin sielukkaan laulun ja pianonsoiton lisäksi levyltä nousevat esiin John Jacksonin messevä kitaransoitto sekä Mark Jordanin Hammond-työskentely. • 5 - 2014 Liiallisen oluen juonnin vaaroista kertova Ain’t Drinkin’ Beer No More viittaa New Orleansin suuntaan Greenin mainion vetopasuunan ryydittämänä. TT Tarkiainen KELLEY HUNT The Beautiful Bones (88 Records EER 1046) (1) This Time (2) Golden Hour (3) Let It Rain (4) Release and Be (5) When Love Is At The Wheel (6) Simplify (7) The Beautiful Bones (8) Gates of Eden (9) I’ve Got A Good Feeling (10) I Want You There (11) Miracle (12) The Sweet Goodbye Pitkän linjan rhythm and blues -pianisti-laulaja Kelley Hunt on julkaissut uuden levyn. Ennen tähän koosteeseen tutustumista en ollut pitkiin aikoihin kuunnellut Coreyn musiikkia. Luut on löydetty, kutsukaa tohtori Brennan paikalle. Just Another Country Road on hienosti kulkeva rhythm’n’blues-shuffle, leppoisan lupsakka päätös antoisalle päivälle Nashvillen studiolla. Rennon meiningin takeena toimivat kokeneet soittokaverit: Audley Freed (kitara), Ricky Peterson (koskettimet), Wes Little (rummut) sekä erityismaininnan hyvän grooven luomisesta ansaitseva Barry Green (vetopasuuna). Mukana ei ole mitään turhaa tai tarpeetonta, levyn kaikki kappaleet puolustavat paikkaansa. Countrya kiekolla ei kuulla vaan verevää ja sielukasta bluespohjaista meininkiä senkin edestä. Fordin mainiosta laulusuorituksesta ja vahvasti bluessävyisestä kitaroinnista pääsee nauttimaan heti seuraavalla Midnight Comes Too Soon -sävelmällä. Who’s Been Talking on jätti-mega-klassikko ja se saa osakseen todella sykähdyttävän version. Lopun pitkä hiljainen vanutusvenytys laskee kyllä pisteitä. Ne antavat musiikille sen verran extranostetta, että käsissäni on ehkä kenties yksi vuoden parhaista julkaisuista. Mutta eipä jää kierroksissa jälkeen raivoisa Giving Me The Blues, joka etenee kuin juna kiskoillaan. Tässä levyssä on tunnetta ja tunteiden paloa. Erilaisia albumeja Corey on saanut aikaiseksi ainakin tusinan verran, ja Martin Scorcesen filmissä ”Feel Like Goin’ Home” hän kunnostautuu paitsi artistina myös kertojana. Kuultavat melodiat ovat miltei kauttaaltaan korvia ja mieltä viehättäviä, Corey soittaa paitsi akustista vakioinstrumenttiaan niin myös banjoa ja sähkökitaraa, ja soolonumerojen lisäksi mukana on ymmärtäväisen harpistin ja välillä jopa kokonaisen keskikokoisen yhtyeen värittämiä luomuksia. Seuraavaksi meille tarjoillaan pari hidasta - 58 - pianovetoista kappaletta, joilla Hunt sukeltaa syvälle sinisiin vesiin. Voisi luulla, että kyseisistä aineksista ei mitään järjellistä saa aikaan, mutta toisin on. Siinä missä ”Gravity Loves You” nojasi tiukasti jump blues -perinteeseen, on tällä kertaa lähdetty aivan uusille urille. Uutuuden alku on vakuuttava. Kysymyksessä on alkujaan USA:ssa kaksi vuotta sitten julkaistun cd-levyn eurooppalainen painos. Riku Metelinen COREY HARRIS Fulton Blues (Blues Boulevard 250360) (1) Crying Blues (2) Underground (3) J. Hänen edellisensä ”Gravity Loves You” ilmestyi 2011, joten oli jo aikakin tehdä jotain tuoretta. Blues Boulevard -merkin tyypillisen tavan mukaan loppuun on asetettu kaksi bonus-äänitettä. Esityksissä yhdistyvät kaikki Kelley Huntille tyypilliset vahvuudet: loistavat melodiat, vahva draamantaju ja hienot sovitukset. Cut You Loose (Ricky Allen, James Cotton) sen sijaan kulkee mallikkaasti funk/jazz -sävyisenä iloitteluna. Peterson on kehissä, todistettavasti. Soul-vaikutteita sisältävä Different People on syntynyt Robbenin ja Michael McDonaldin (Steely Dan, The Doobie Brothers) yhteistyön tuloksena suurta yleisöä miellyttämään, kiekon tyhjänpäiväisin otos. Maceo Merriweatherin Poor Kelly Blues kulkee raskassoutuisesti bluesin perinnettä kunnioittaen
Jostakin syystä heidän musisointinsa on kuitenkin miltei kauttaaltaan niin jäykkää ja väkinäisen oloista, ettei sitä jaksa pitkiä aikoja keskittyneesti kuunnella. Kameratyöskentely on hyvää, vaikkakin yleiskuvaa saisi olla enemmän. Minua eniten miellyttävät Tube Snake Boogie, My Head’s In Mississippi, Jesus Just Left Chicago ja Chartreuse. Hiukan bluesin makua saamme Freddie Kingin ohjelmistosta lainatulla kappaleella I Loved The Woman, jossa ääneen pääsee Dusty Hill. Kyseessä on herran kolmas levy, aiemmin ovat ilmestyneet ”Still Life” 2003 ja ”Zeeland”2008. Heidän edellisistä live-dvdjulkaisuistaan ”Almost Now” (ks. Molemmat numerot toimivat pienoisena hengähdystaukona bändille. levy tutkailut voi katsoa koko keikan putkeen saamatta migreenikohtausta. Sellaisia ei kuitenkaan valitettavasti voi juurikaan suoda tälle uutuudelle. Hyvää kannattaa tietysti odottaa, mutta tuollainen äänitystahti on kyllä anteeksiantamattoman pitkä! Kaikeksi onneksi he julkaisevat elävää musiikkia paikkaamaan pitkäksi venähtäneitä levytystaukoja, tosin eipä näitä livelevyjulkaisujakaan ole liian usein ilmestynyt. Riku Metelinen DELTA BOYS Rough & Easy (Groove Stew 1301) määrin latino- ja viihdeaineksia sisältäviä rallatuksia, että niiden tarpeellisuus on tässä yhteydessä todella kyseenalainen. Jo useamman vuoden Jimi Hendrix on kuulunut ZZ Topin ohjelmistoon ja tällä kertaa settiin on päätynyt Foxy Lady. Allman vaikutusta lienee sävellystyylin lisäksi se, että koskettimet ovat kohtalaisen hyvin esillä. Mielenkiintoisinta antia ovat raidat 8 ja 9, joissa kolmikkoa avustamaan saapuvat kitaristi Van Wilks sekä Dupreen Hammond B3 -velho Mike Flanigin. Sikäläisten muusikoiden bluesahtavia tuotteita on silloin tällöin esitelty myös tässä lehdessä. Jimmy McGriffin -instrumentaali Kiko on todellinen mellow down -kappale. ”La Futura”-levyltä mukaan on pääsyt pari kappaletta (6, 7 ja 12). Herrat Horst Lippmann ja Fritz Rau ideoivat ja toteuttivat monivuotiset American Folk Music Festival -kiertueet, joiden merkitys eurooppalaiselle blues-harrastukselle on ollut ja yhä on aivan keskeinen. Jokunen actionhetki jää huomaamatta, mutta muuten kaikki on kunnossa. Zeeman on soolouransa ohessa esiintynyt Susan Tedeschin ja Allman Brothers Bandin kera ja jälkimmäisen vaikutus paistaa läpi useallakin biisillä. BN #234). Ja taitaahan jopa bluesissa erinomaisen olennaiseen asemaan kohonneen huuliharpun valmistuskin olla käynnistynyt haitarinteon sivutuotteena juuri germaanien keskuudessa. Heidän soittotaitonsa on aivan kelvollista luokkaa, ja sinisävyistä ohjelmistoaan he ovat maustaneet mm. Vesa Walamies JON ZEEMAN Down On My Luck (Membrane #) (1) I’m Wrong (2) Down On My Luck (3) Hangman’s Bride (4) I Love Everybody (5) Waitin’ For The Storm (6) I Got News (7) Money (8) Got The Gun (9) Can’t You Hear Me (10) So Bad (11) Better Off Dead Jon Zeeman on minulle ja varmaan monelle muullekin uusi mutta positiivinen kitaristituttavuus. BN #241) oli sisällöltään lähes kuin ”Live From Texas” (ks. Saksanmaalla on myös majaillut joitakin maineikkaita bluesin sankareita kuten Champion Jack Dupree ja Louisiana Red. Käsittääkseni Zeeman ei ole aiemmilla levyillään laulanut, mutta ihan mallikkaasti se tällä levyllä sujuu. Levy pitää sisällään bluesraitojen lisäksi rokahtavaa ja hieman funk-tyylistäkin menoa. gospelilla, kantrilla ja vanhan ajan iskelmillä. Mutta onneksi karvalaatikoita ei tarvitse katsoa yhtä kappaletta kauempaa. 70-luku karvanoppaescortteineen oli ja meni, eikä Explorermallin vaihtuminen Bo Diddleyn laatikkoon tee kitaroista yhtään paremman näköisiä. Kiipparisteja levyllä on peräti kaksi, Tom Regis ja Bob Taylor. Nopeat leikkaukset ja muut kikkailut loistavat poissaolollaan, ja tällainen vanhan liiton mies - 59 - (1) I Saw The Light (2) Let Me Play With Your Poodle (3) Memory Pain (4) (She’s) Love Crazy (5) Over The Hill (6) Kind Of Man (7) Your Mind Is On Vacation (8) Swing Along (9) You Can’t Judge A Book (By The Cover) (10) Blues Is A Woman (11) Bluelight Boogie (12) Shine (13) Can’t Get No Loving On The Telephone (14) I’ll Fly Away (15) When You’re Smiling (16) If The River Was Whiskey (17) Someday (18) Glory Of Love Myös blues-musiikin saralla saksalaisten panos on ollut huomattavan suuri. Versio on hieman siloitellumpi rouheaan originaaliin verrattuna. Netin mukaan hän on Skandinaviassakin ahkerasti keikkaillut, en tiedä liekö ihan Suomessa asti. Vesa Walamies JAMES ARMSTRONG Guitar Angels (Catfood CFR-20) (1) Grandma’s Got A New Friend (2) Healing Time (3) Take It To The Limit (4) Guitar Angels (5) Moving To Nashville (6) Goodbye Kiss (7) Bank Of Love (8) Saturday Night Women (9) Blues Ain’t Nothin’ (10) Runaway Train (11) Guitar Angels (radio version) 5 - 2014 •. Legs-kappaleen ajaksi soittimet vaihtuvat äklöiksi ”villakoira”-kitaroiksi. Monet niistä kuten vaikkapa eräät tuoreet Blind Lemon -kiekot ovat saaneet osallensa varsin myönteiset kommentit. Bändin kahden viimeisen studioalbumin ”La Futura” ja ”Mescalero” välissä taisi kulua liki 10 vuotta. Sävellykset ovat Zeemanin omia, lukuun ottamatta raitaa (4), joka on peräisin Johnny Winterin ”Second Winter” -tuplalta. Yhtyeen Delta Boys muodostavat varttuneessa iässä olevat harpisti Gerd Corke ja kitaristi Michael van Mermyk, jotka molemmat toimivat myös vokalisteina. Rumpuja paukuttelee George Lilly ja bassoa hoitelee kolmella biisillä tytär Zoe, muilla Phil McArthur. ZZ Top on vedossa ja teille, jotka ette kesän keikoille ehtineet, toimikoon tämä dvd pienoisena lohtuna. Kuten alussa mainitsin, kyllä tätä levyä kehtaa kuunnella. ZZ Top on viimeisinä vuosinaan sortunut soittamaan lähestulkoon aina niitä samoja kappaleita. Musiikillista koulutusta Zeemanilla on ihan yliopistotasolta, ensimmäinen tutustuminen tapahtui klassisen pianonsoiton kautta. Aika usein tällainen Sonny Terry & Brownie McGhee -tyyppinen duetointi toimii hyvänlaisesti, mutta tätä kaksikkoa suosittelen täydentämään yhtyettään jonkinlaisilla lisävahvistuksilla. Puolet tämänkin kiekon kappaleista löytyy noilta edellä mainituilta, mutta onneksi on myös muuta materiaalia. Blue Jean Blues olisi saanut olla mukana vaikka tylsän Flyin’ High -kappaleen tilalla. Eija Jauhiainen ZZ TOP Live At Montreux 2013 (DVD) (Eagle Vision EREDV 1040) (1) Got Me Under Pressure (2) Waitin’ For The Bus (3) Jesus Just Left Chicago (4) Gimme All Your Lovin’ (5) Pincushion (6) I Gotsta Get Paid (7) Flyin’ High (8) Kiko (9) I Loved The Woman (10) Foxy Lady (11) My Head’s In Mississippi (12) Chartreuse (13) Sharp Dressed Man (14) Legs (15) Tube Snake Boogie (16) La Grange (17) Tush Bonus Material: interview with Dusty Hill & Billy Gibbons on the Montreux Jazz Festival ZZ Top levyttää nykyään aika harvakseltaan
Levyillään on toki aina omaa materiaalia ollut, mutta yleensä kera runsaiden lainojen. Vierailet Johnnyn viimeiseksi jääneellä postuumisti syyskuun alussa ilmestyneellä "Step Back" -levyn kappaleella Sweet Sixteen. Ensimmäisenä jättää pois tupakan, sitten alkoholin, tosin oikeasti en ole siitä vielä luopunut, seuraavaksi jää pois punainen liha ja paneroitu ruoka ja sillä lailla tarina jatkuu. Elämäntapansa huomioon ottaen on ihme, että Johnny eli 70-vuotiaaksi. Joe laulaa sielukkaammin kuin koskaan, tulkinnoissa on tunnetta ja syvyyttä. Jo lähes 15 vuoden ajan studiolevyjä on pukannut vuosittain. Matkasin Nashvilleen kirjoittamaan lauluja, väsäsin niitä kaupungin parhaiden lauluntekijöiden kanssa. Tuottaja Kevin Shirleyn ja Bonamassan musiikillinen liitto on kuin taivaissa solmittu. Väriä tuovat monipuolinen sointimaailma ja muun muassa jousiorkesterin ja etenkin torvikaksikon maukkaat kuviot. Kuningaskappaleita on Joen sävelkynästä irronnut ennenkin, mutta tällä kertaa kaikki on uutta ja omaa. Kaikki livet on julkaistu sekä kuvallisina että kuvattomina versioina ja kaikissa mahdollisissa olomuodoissa; tupla- ja/tai tripla-LP:einä, tupla-cd:einä, dvd:einä ja Blue Raynä. Koko sessio oli alusta loppuun hyvin inspiroitunut. Kaikki menee, kunnes jäljelle jää vain blues.” Uuden oman studiolevyn lisäksi soittoasi kuullaan 63-vuotiaan englantilaisen kitaristin Bernie Marsdenin (ex-Whitesnake, exPaice, Ashton, Lord) uudella soololevyllä. Joen ura on ollut jatkuvasti nousujohteista sekä suosion että levytysten tason suhteen. Stevie Ray Vaughanin ja Delbert McClintonin bändeissä sekä lukemattomilla sessioilla. Vuodesta 2006 lähtien Kevin on tuottanut ja masinoinut kaikki Joen julkaisut. Emme olleet studiossa samaan aikaan. Joe matkasi kuuluun kantrikaupunkiin piisejä väsäämään, ja niitä syntyikin kunnon kattaus. Hän kuitenkin eli huomattavasti pidempään kuin albiinot yleensä. Riemukkain esimerkki on Living On The Moon’in villi kitarasoolo, jossa hän niin sanotusti antaa mennä ja laittaa oikein kunnolla räimien ja roimien. – ”Bernie on hyvä ystäväni, yhteistyötä on ollut ennenkin, hän on muun muassa vieraillut soittamassa konserteissani. JOE BONAMASSA Different Shades Of Blue (Provogue PRD 7441, LP/CD) (1) Hey Baby (New Rising Sun) (2) Oh Beautiful! (3) Love Ain’t A Love Song (4) Living On The Moon (5) Heartache Follows Wherever I Go (6) Never Give All Your Heart (7) I Gave Up Everything For You, ’Cept The Blues (8) Different Shades Of Blue (9) Get Back My Tomorrow (10) Trouble Town (11) So What Would I Do Amerikkalaisen kitaristi-laulaja Joe Bonamassan edellinen studiojulkaisu ”Driving Towards The Daylight” oli täydellinen bluesrockalbumi. Kahden vuoden ”studiotauon” aikana ilmestyi Wienissä äänitetty akustinen livetupla, Rock Candy Funk Party -jamittelukokoonpanon studiolevy ja livepaketti, Beth Hartin kanssa studioalbumi ja livetupla sekä taukoilun kruununa toissapääsiäisviikon neljä Lontoon ”Tour De Force” -konserttituplaa. Bernie pyysi minut mukaan ”Shine”-levylleen, olin silloin Lontoossa ja menin Abbey Road -studiolle äänittämään kitarasoolot levyn nimikappaleelle.” Johnny Winter kuoli heinäkuussa. Kuinka hyvin Johnnyn tunsit. Kokonaisuus on värikäs ja monipuolinen. I Gave Up Everything For You puolestaan on tarina siitä, kun ikää tulee ja joistain asioista joutuu luopumaan. Hänen versionsa Bob Dylanin Highway 61 -kappaleesta on aina ollut oma suuri suosikkini – sliden soittonsa siinä on silkkaa murhaa, rakastan sitä esitystä.” Teppo Nättilä - 60 -. Sen sijaan olin erittäin murheissani, hän oli kitaristisankarini ja yksi suurista innoittajistani. Tarvittaessa on malttia ottaa iisisti ja soittaa niukemmin, ja kun tilanne iskee, niin sukkelampikin soitto taittuu ja aina tyylillä ja hyvällä maulla. Jimi Hendrixiltä lainattua reilun minuutin mittaista avausinstrumentaalia lukuun ottamatta kaikki sävel- ja sanoitusmateriaali on tällä kertaa originaalia yhdessä Nashvillen parhaiden lauluntekijöiden kanssa tehtyä. Tämä on tyypillinen levyni siinä mielessä, että se on aika monipuolinen. Äänitin oman osuuteni Vegasissa, samalla kun tein uutta levyäni. Suomessa monasti – viimeksi vuosi sitten lokakuussa Hartwall-areenalla – konsertoinut taitaja on julkaissut tähän astisen uransa upeimman albumin, joka on mestariteos kaikilta osin. Sen tekeminen oli todella hauskaa. Tein laulun yhdessä ystävieni Jerry Flowersin ja Jeffrey Steelen kanssa. Uutena miehenä mukaan tuli kosketinsoittaja Reese Wynans (joka on aiemmin soittanut mm. Kaikilla levyilläni kitaraa soittaa ja laulut laulaa Joe Bonamassa, kaikki levyt taas tuottaa Kevin Shirley, se on diilimme ja se toimii.” Kerro hieman joistain levyn lauluista. levy tutkailut BN-PUNTARISSA JOE BONAMASSAN UUTUUSLEVY SEKÄ ARTISTI ITSE... Se on yksi omia suosikkejani albumilla, ja sitä ollaan jo livenäkin esitetty hyvällä menestyksellä. Turhiksi ne osoittautuivat. Näin äänityshommat hoituvat tänä päivänä.” – ”Kun kuulin uutisen poismenostaan, en ollut yllättynyt, se ei ollut shokki, koska viimeksi kun Johnnyn näin, hän oli aika huonossa kunnossa. ”Driving Towards”oli kuitenkin niin kovan luokan studio-onnistuminen, että ainakin omat odotukseni olivat melkeinpä epäinhimillisen korkealla. Levytyssessio oli muutaman edellisen albumini tapaan Vegasissa ja kesti totutut kymmenen päivää. – ”Toki hänet tunsin, en kuitenkaan erityisen hyvin, vaikka soitankin hänen uudella levyllään. Heartaches Follows Wherever I Go on puolestaan jossain määrin omaelämänkerrallinen kappale, ei kuitenkaan pelkästään, tarinoitahan lauluissa vain kerrotaan. Se on kaunis bluesballadi, josta kieltämättä kunnia kuuluu paljolti Jamesille, jonka kanssa laulun tein. Eli me Bonamassa-fanit emme ole päässeet riutumaan emmekä etenkään köyhtymään kivan materiaalin ja mukavan ostettavan puutteessa. Uudenlaisia ja yllättäviä kitarajuttuja kuullaan paljon. Nyt oli kuitenkin hiljaisempaa, mutta ainoastaan oman studiolevyn osalta. Uutta saatiin odottaa yli kaksi vuotta, mikä on Joen tapauksessa poikkeuksellisen pitkä aika. Tiukkaa blues- ja bluesrock-pohjaista hommaa höystetään ja rikastetaan monenlaisin maustein ja etenkin soul-vaikuttein. Ennakkoon oli jopa epäilyjä, että miten mahtaa käydä. Michael Rhodes ja Carmine Rojas soittavat bassoa, Anton Fig rummuttaa, Lenny Castro soittaa perkussioita, Lee Thornburg ja Ron Dziubla puhaltavat, mukana on myös jousia, niistä vastaa The Bovaland Orchestra ja taustoja laulavat Doug Henthorn ja Melanie Williams. Soittajat ovat edellisiltä julkaisuilta tuttuja ja osa heistä muistetaan myös livebändistäni ja konserteistani. Kanssani kappaleita tekivät Jeffrey Steele, James House, Jonathan Cain, Jerry Flowers ja Gary Nicholson. Olen levyyn erittäin tyytyväinen , suorastaan ylpeä siitä. Robben Fordin tyyli oli esikuvana sitä sävellettäessä.” – ”Oh beautiful! -kappaleen rakenteellisena esikuvana oli sellaiset klassikot kuin Oh Well tai Young Man Blues. – ”Ystäväni James House kirjoitti sanat kappaleeseen Different Shades Of Blue, ja tuumasin, että siinäpä loistava nimi albumille. Kitarat soivat makoisasti ja monipuolisesti. Joe itse kertokoon nyt uudesta levystään ja sen sessioista: – ”Tuumasin, että olen faneilleni velkaa levyn, jolla on pelkästään uutta, omaa originaalimateriaalia. Tällä levyllä tuotanto on – jos mahdollista – entistäkin mielikuvituksekkaampaa, ja sovitusten idearikkautta ei voi kuin hämmentyneenä hämmästellä. Tämä oli myös hyvin terapeuttinen kokemus, kun huomasin, että homma toimii, ja että pystyn tekemään kokonaisen levyn originaalimateriaalilla.” • 5 - 2014 – ”Blues on aina ollut ja tulee olemaan tärkeä osa musiikkiani, ja sitä se on tälläkin levyllä. – toim.).” – ”Kevin Shirley toimi tietenkin tuottajana. Ensin lauletaan iisisti melkein accapella-tyyliin ja välillä soitetaan lujaa. Juurevan ja sielukkaan homman taustalla on yhä murea ja mehevä blues koko rikkaudessaan
Tommy Castro on saanut palkintojakin tarmokkaana bluesesiintyjänä, mutta jää auttamatta rannalle kun Joe Bonamassan kaltaiset soittoniekat valtaavat Gary Moorelta vapautuneen isojen joukkojen vinkubluesviihdyttäjän valtaistuimen. Ensi kerralle uusi resepti, pliis Tommy. Rendezvous lienee puolestaan saanut ainakin jonkinlaisia vaikutteita Greenin Albatrossista. Nimikappale kertoo tietenkin juuri heistä. Syksy on kääntynyt jo lopuilleen eikä vuoden parhaimpia levyjä ehkä pitäisi vielä nimetä, kun ei tiedä mitä mukavaa loppukuukaudet tuovat tulleessaan. Riku Metelinen TOMMY CASTRO & THE PAINKILLERS The Devil You Know (Alligator ALCD 4958) (1) The Devil You Know (2) Second Mind (3) I’m Tired (4) Center of Attention (5) The Whale Have Swallowed Me (6) When I Cross The Mississippi (7) Mojo Hannah (8) Two Steps Forward (9) She Wanted To Give It To Me (10) Keep On Smilin’ (11) Medicine Woman (12) That’s All I Got (13) Greedy Rockin räyhäkkyydellä revittelevässä vinkubluesissa ei ole mitään vikaa: onhan se parhaimmillaan orgastista kun herkkäkäskyinen sähkökitara soi kovaa ja korkealta ja kauniisti. Yhdentyyppiselle jazzille hämyisä ja vähän avaruuksiakin maalaileva kerronta on tyypil- 5 - 2014 •. Käytännössä siis vähemmälläkin pärjää eikä aina tarvitse käyttää äänensärkijää. Kitaristina Berdon on tyylitietoinen sekoitus Ronnie Earlia, Robben Fordia ja osin Peter Greenia. Levyn ainoa outolintu on lähes ilman säestystä laulettu Come Home Drunk. Esikuvikseen ja vaikuttajikseen Armstrong mainitsee isänsä James Armstrong Seniorin lisäksi Mike Rossin, Joe Louis Walkerin ja Coco Montoyan. Muutaman kuuntelukerran jälkeen kiekko aukeni hitusen ja siihen pääsi edes jollain tavoin sisään. Lopputulos pirstaloituu suorastaan skitsofreniseksi, kun mies ei tunnu tietävän yrittääkö olla yhden hengen Led Zeppelin vai singlen kierrosnopeudella soitettava soulalbumi. Bändin muodostavat laulajaharpisti Jamie Symons, basisti Ray Goddard, rumpali Dave Burgess ja kitaristi Mark Watson. Seuraavilla raidoilla lunastetaan ne lupaukset, jotka musiikille alussa asetettiin. Riku Metelinen BERDON KIRKSAETHER & THE TWANG BAR KINGS Latenighters Under A Full Moon (Roller Records 08) (1) Go Cat Go (2) Cool Cats On The Move (3) Conrad’s Bar Bounty (4) Rendezvous (5) Jumping The Night Away (6) Midnight Haze (7) Another One Going Down (8) Take It Away (9) Pitstop By The River (10) Walk And Your Feet Will Follow (11) Latenighters Under A Full Moon Kun levy on kokonaan instrumentaali eli laulun voimaan ei voi tukeutua, ja kun tyylikin on päävoittoisesti jazzy niin lähtökohdat kuuntelulle ovat aika vaikeat. Aivan pelkkää harpputuuttausta levy ei ole, sillä menoa kevennetään kromaattisen harpun avulla. Teille, joille Fabulous Thuderbirdsin ensimmäiset neljä albumia merkitsevät jotain elämää suurempaa, suosittelen (lue: vaadin) tutustumaan tähän bändiin. Musiikillisesti hän seisoo neljän tien risteyksessä, jossa esikuvat luonnollisesti kohtaavat. Harppuvetoisista bluesjulkaisuista puhuttaessa ”For Love” on kuitenkin yksi vuoden parhaista, takuuvarmasti. BN #268) levyllä. Vaikkei levyllä kuulu yhtään ”oikeaa” Chicago-bluesia, oikeastaan ei yhtään bluesia niin sellainen tunne kavereista jäi, että heiltä luonnistuisi kyllä sinisetkin sävelet. Johnny Copelandin Blues Ain’t Nothin’ toimii uusiokäytössä hyvin, mutta levyn yllättävin veto on tulkinta vanhasta Eagles-laulusta Take It To The Limit. Arto Pajukallio DEVIL’S KIOSK For Love (omakustanne) (1) Jelly Roll (2) Star Bright (3) Slice Of Cake (4) Blue Horizon (5) King (6) Now Baby (7) Come Home Drunk (8) Don’t Care (9) You Kill Me (10) Problems Kun etsitään uusia ja mielenkiintoisia blues/ roots -bändejä, ei välttämättä kannata suunnata Englantiin puhumattakaan Amerikasta, sillä sieltä neulan löytäminen heinäsuovasta on lähestulkoon mahdotonta. He eivät ole kopioineet esikuviaan vaan ovat ottaneet muutaman askeleen eteenpäin ja siirtyneet samalla kultaiselta keskitieltä tuuman verran koilliseen. Monet eri sukupolvien soittajat saavat monenlaista suloa omaan vinkubluesiinsa, mutta Tommypolo tuntuu jäävän vimmatun yritteliäisyytensä vangiksi. Ääntä ja tempoa riittää, myös soinnillisia ja soitannollisia kiteytymiä löytyy, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Ei varmaankaan ollut yllätys, että heidän jälkikasvustaan tuli muusikko. levy Los Angelesista lähtöisin olevan James Armstrongin ura lähti käyntiin kymmenen vuotta takaperin levyllä ”Sleeping With Stranger”. Omien sävellysten joukosta löytyy kaksi lainakappaletta. Annanpa vinkin: monipuolinen afroamerikkalaisen perusmusiikin mikstuura ja se persvaosta silmäripsiin värisevä vinkublueskitara löytyvät näistä arvosteluista Badlandsin albumilta ”Trampled Under Food”. Turhaa pingottamista ja otsa rypyssä soittamista ei tältä levyltä löydy etsimälläkään. ”Latenighters Under A Full Moon” osoittautuikin aluksi hankalaksi rastiksi. He sekoittavat perinteeseen myös 60- ja 70-lukujen brittibluesia. Musiikkia ryyditetään tiukan puhallinryhmän avulla. Go Cat Go menee lähinnä Earlin puoleen, Robben Fordin suuntaan kääntyy Conrad’s Bar Bounty. Vieraita luetellaan toistakymmentä, etunenässä Marcia Ball, Tab Benoit, (marraskuussa Suomeenkin saapuva) The Holmes Brothers, sattumoisin jo mainittu Joe Bonamassa, sekä harpisti Magic Dick (haa, hengissä hänkin siis). Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista kappaletta ei ole mukaan päässyt. Myös Mark Watson heittää muutaman varsin maukkaan kitarasoolon. Devil’s Kioskin soundi sisältää vaikutteita 40- ja 50-lukujen vanhoilta bluesmestareilta. Tuota poikkeusta lukuun ottamatta ”For Love” on loistava julkaisu. Levy alkaa varsin rennon oloisesti ja hyvin positiivisissa tunnelmissa mennään loppuminuuteille asti. Ehkä raflaavasti ja musiikillisesti rajoitetusti sanottu, myönnän, mutta Castro liikkuu noilla ankarasti kilpailluilla saroilla eväillä joilla taitonsa eivät taida päästä oikeuksiinsa. Levy on norjalaisen laulaja, lauluntekijä, tuottaja mutta erityisesti kitaristi Berdon Kirksaetherin hengentuote ja jo sellaisenaan mielenkiintoinen kuunneltavaksi. Aloitusinstrumentaali antaa sellaisen adrenaliiniruiskeen, että siitä toipumiseen tarvitaan jotain miestä vahvempaa sekä kättä pidempää – molempia tietenkin runsaasti. Monien nykypäivän nuorempien kitaristien olisi hyvä kuunnella tämä cd ja todeta että less is more. Tiukkaa kitarointia ja maukasta menoa Armstrong tarjoilee koko rahan edestä. - 61 - tutkailut Tämä levy on tehty rakkaudesta bluesiin. Hän on musiikillisesta perheestä lähtöisin: hänen isänsä soitti jazz-kitaraa ja äitinsä lauloi bluesia. Berdonin kanssa kappaleilla soittavat basisti ja kosketinsoittaja Stein Tumert, rumpali Olaf Olsen sekä satunnaisesti fonisti Øyvind Sørby ja urkuri-pianisti Leo Volskiy. Runaway Train oli kovin tutunkuuloinen kappale ja hetken mietittyäni asiaa muistin kuulleeni sen Dauniellen (ks. Mutta siirtäkäämme katseemme Australiaan, josta tulee Devil’s Kiosk
Miehen aikaisempaa tuotantoa tunteville tämä kolmas levy ei yllätyksiä tuota, muille sen sijaan on tarjolla maittavaa kitarabluesia, west coastia, django-jazzia, ragtimea, rokkibluesia, funkya ja lattarimaisteista salsaa. Soarsin musiikillisia vaikuttajia ovat mm. Caleen. Tästä parhaita näyttöjä ovat Pee Wee Craytonmainen Makes No Sense sekä Savin’ All My Lovin’. Christian Bourgoinin rumpuja sekä Little Leslien harppua lukuun ottamatta Denis Viel on soittanut kaikki muut instrumentit. Levy päättyy slide-instrumentaaliin. Itse voisin ajatella kuuntelevani kyseistä levyä myös loppukesän tummenevassa illassa mökin kuistilla istuen, Latenighters Under A Full Moonin hämyillessä jossain taustalla. Runsaan vierailijajoukon bluesosastoa edustavat Joe Bonamassa nimikappaleessa, joka on tuplabasarijytinä. Albumilta huokuu leppoisa ja välitön tunnelma, mutta mitään maanjäristyksiä se ei tarjoa. Sears on erikoistunut monenlaisten, myös omatekemiensä, kitaroiden soittamiseen. Mark Feltham, jonka huuliharppu luo bluesmaista tunnelmaa hardrockmaisempiinkin raitoihin ja Cherry Lee Mewis, joka laulaa perinteistä brittibluesia edustavan raidan (8). The Road Has Got Me Down’illa taas pedal steel naukuu, harppukin hiukan puhisee ja bootsit kopisevat lattiaan – tällaista on sitten countryn kauheus. Kaikki olivat artisteilta, joista en ole aikaisemmin kuullutkaan. Lisäksi vierailijoita ovat mm. Häntä on usein verrattu mm. No, Soarsin musiikkiarkusta tämäkin on silti kotoisin, mutta samaa tuttua vauhdikasta Roomful-menoa se on, johon hienot, vaihtelevat kitara- sekä Terry Hanck’mäiset fonisoolot kuuluvat itsestäänselvyytenä mukaan. Aloituksena Denis Viel tarjoilee meille pienimuotoista, mutta omalla tavallaan maukasta slidekitarointia, jota Little Leslie ryydittää harpullaan. Parhaiten kai hänet tunnetaan Whitesnaken perustajajäsenenä. Hän on myös kirjoittanut levyn kappaleet. Toisessa lainassa Reefer Man liikutaan fonien osalta Cab Callowayn maisemissa, kitaran kääntyessä ajallisesti rokin ja rockabillyn suuntaan. Viper edustaa hienosti Djangon aikakautta kitaran, klarinetin ja trumpetin luodessa tyylikkäästi aikalaista tunnelmaa. Menee sinne vuoden parhaiden julkaisujen joukkoon. Riku Metelinen TRAMPLED UNDER FOOT Badlands (Telarc TEL-34493-02) (1) Bad Bad Feeling (2) Dark Of The Night (3) Don’t Want No Woman (4) Mary (5) Badlands. Huonoja kappaleita ei tarjota jatkossakaan, mutta se jokin vain puuttuu. ”Shine” on siinä mielessä kaksijakoinen, että osa biiseistä menee genreen blues/bluesrock ja osa taas on kuin suoraan Whitesnaken laulukirjasta, varsinkin kun solistivierailijana • 5 - 2014 on entinen bändikamu Dave Coverdale. Bonamassan kanssa Marsden on tehnyt viime aikoina muutakin yhteistyötä. T-Bone Walker, Muddy Waters, Wes Montgomery, Django Reinhardt, Guitar Slim sekä vähän toiselta laidalta myös Tito Puente, Miles Davis ja Hank Williams. Tästä levystä on vaikea sanoa mitään suuntaan tai toiseen, mutta kuunnelkaa ja tehkää omat päätöksenne. Niistä muutamassa on ollut apuna viime vuonna edesmennyt Barry Mell, jolle albumi on omistettu. Jari Kolari listä ja siitä näytteenä kuullaan Another One Going Down sekä Pitstop By The River. Levyllä on vain kaksi coveria, joista T-Bonen Mean Old World on versioitu enemmälti Peter Greenilta tutuksi tulleista hitaista kitarasooloista. Nautintoa olisi myös varmasti nähdä pojat jossain hämyisessä kellarijazzbaarissa. Kenties joku räväkkä covervalinta olisi saattanut piristää tunnelmaa. Olen kuunnellut tämän levyn jo muutaman kerran, mutten oikein osaa päättää, meneekö se osastoon ihan kiva tai vain kohtalainen. Mikäli joku miettii, mitä BFW tarkoittaa, niin se tulee sanoista Best Friend’s Wife. Levyn paras kappale on hidas Unrequited Love ja mielenkiintoisin on instrumentaali Westfalia Blues. Kun levyn osaa asettaa instrumentaalina omaan ympäristöönsä niin siltä osin se on ihan kuunneltava kokonaisuus. JP voitti IBC:ssä myös Albert King Awardin eli lupaavimman kitaristin palkinnon. 1951) CV on niin pitkä ettei se edes tälle sivulle mahtuisi. Eikä ulkopuolisen tuottajan käyttämisestäkään olisi ollut haittaa. Jari Kolari BERNIE MARSDEN Shine (Provogue PRD 7418 2) (1) Linin’Track (2) Wedding Day (3) Walk Away (4) Kinda Wish She Would (5) Ladyfriend (6) Trouble (7) Who Do We Think We Are. Levyllä omaa tekoa edustaa kaksikielinen Cigar Box -kitara kappaleella Way Back Home, dobroa ja slidea kuullaan Thorn In My Sidessa. Eija Jauhiainen JP SOARS & THE RED HOTS Full Moon Night In Memphis (Soars High Prod. (8) Bad Blood (9) Shine (10) Dragonfly (11) You Better Run (12) Hoxie Rollin’ Time (13) NW8 Bernie Marsdenin (s. Levy on äänitetty legendaarisella Abbey Road -studiolla ja ilmeisesti siitä johtuen Who Do We Think We Are kuulostaa hieman Beatlesilta. Leppoisasta soittotyylistään ja tarinoita kertovista lauluistaan tunnettu Denis Viel on jo kymmenen vuotta musiikkibisneksessä ollut muusikko. Ry Cooderiin, Ray Lamontagneen ja jopa J.J. Albumi alkaa akustisesti, mutta hetken kuluttua jyrähtää uudelleen sovitetun Leadbellyn aikoinaan esittämän Linin’ Trackin myötä. levy tutkailut yllättävä veto niin mukavan keinuvan rytminsä kuin upean kitaransoiton ansiosta! Jos en tuntisi niin veikkaisin päätösraidan Missin’ Your Kissin’ olevan Roomful of Bluesin tuotantoa. Lattarimaistiaisen tarjoaa Lil’ Mamacita, ja ainakin itselleni se oli - 62 - DENIS VIEL Sunset Blues (DV 2013, omakustanne) (1) Sunset Blues (2) Always Bad (3) Take It Easy, Take It Slow (4) Unrequited Love (5) Westfalia Blues (6) I’m Leaving You (7) Driving Slow (8) Fill In The Echo (9) BFW (10) The Offer (11) Life Is Good Postiluukusta tipahti alkusyksystä pino kanadalaisia levyjä. Take It Awayn avaus soljuu kivasti kitaran ja fonin sointuessa mainiosti yhteen, kunnes foni intoutuu päästelemään “rumia” törähdyksiä, rikkoen kappaleen flow’n. Soololevyjä bändityöskentelyjen lisäksi on ennestään 17. Vai olisiko kunnianosoitus. Vaikka kyse on hevihemmon levystä, on ”Shine” bluesmaisempi kuin osasin odottaa. Koko levy on purkitettu kolmessa päivässä, mutta kuten usein on todettu, liika hierominen vie pois kaikki särmät – ja kuka nyt sellaista jaksaisi kuunnella. Tyylit vaihtuvat esitys kerrallaan, mutta tartuntapintaa on äärimmäisen vähän. SHP004) (1) Full Moon Night In Memphis (2) Back To Broke (3) Makes No Sense (4) Somethin’ Ain’t Right (5) Mean Old World (6) Savin’ All My Lovin’ (7) Reefer Man (8) Way Back Home (9) The Back Room (10) Thorn In My Side (11) Viper (12) The Road Has Got Me Down (13) Lil’ Mamacita (14) Missin’ Your Kissin’ Levyn nimikappale Full Moon Night In Memphis on miehen muistelo vuoden 2009 International Blues Challenge -kilpailusta, jonka parhaan yhtyeen palkinnon JP Soars & Red Hots voitti
Muutamaa niistä on levyn tuottanut Rob Szabo ollut avustamassa. Ei siksi, että hän voitti vaan siksi, että hänet tunnetaan paremmin sähkökitaran soittajana ja palkinto myönnettiin hänelle akustisesta ”A Natural Fact” -levystä. Omien kappaleiden lisäksi mukana on Muddy Watersia (4), Robert Johnsonia (11), Creamia (7) ja Allman Brotherseja (9), joista kaksi viimeksi mainittua ovat varsin yllättäviä valintoja. Albumin nimestä huolimatta artistin ei tar- Shake Your Bags! Trick Bag -yhtyeen uutuusalbumi ”Shake Your Bags” on ilmestynyt! CD-kiekko täynnä tanakkaa rytmimusiikkia hintaan 17,- (sis. Hän liukuu tyylistä toiseen ja onnistuu asiassa moitteettomasti. Kappaleet ovat kaikki omaa tuotantoa. Hänen rinnallaan veljien solistinen laulu uhkaa väkisin jäädä alakynteen, niin messevästi kuin jo (3) kulkee. (1) There’s Something Goin’ On (2) What I Believe (3) Get Used To It (4) We’re Goin’ Out Tonight (5) Let Me Prove It To You (6) It Ain’t the First Time (7) Lookin’ For Trouble (8) Whatever You’re Doin’ (9) Ain’t Nobody Like You (10) Older (11) Can You Feel It. Ei tätä ole luotu analyysejä ja syvällisempiä pohdintoja varten vaan kyse on puhtaasti sen tuottamasta hyvästä fiiliksestä, joka säilyy pitkään. Kappaleen huikea groove vie mukanaan. Eli kitarat, bassorummun ja hi-hatin, kaikki samalla kertaa! Aikaisemmin varsin sähköistä bluesia tarjoillut Hill on hypännyt kultaiselta keskitieltä sivuun ja uponnut kaulaansa myöten suonsilmäkkeeseen. Levyn musiikki uhkuu uusiutuvaa energiaa. Kakkosraidalla tarjoillaan sitten murrettuja värejä, särökitaraa ja tiukkaa harpunsoittoa. Tyylin ja genren muutos on onnistunut, sillä ”Solo Recordings”on varsin originelli ja mainio levy. Viidennellä pitkäsoitollaan Strongman on taas palannut sähköisen soittimen pariin. Kanadalaisten kitarablueslevyjen pinossa oli myös Steve Strongmanin tuorein julkaisu. Biisijärjestykseltään iskevästi aloitetun albumin alkupuoli tarjoilee maukkaita rootspaloja toinen toisensa jälkeen, mutta loppua kohden rima pääsee väkisin valumaan ei vakavasti, mutta havaittavasti. Lainanumeroista Hill on saanut puristettua sangen originellit ja siksi myös mielenkiintoiset versiot. Muutamassa kohdassa tuntuu, että Steve Hill suorastaan pahoinpitelee esittämäänsä musiikkia, hiukan samalla tapaa kuin esimerkiksi Black Keys. Tätä lukiessanne ”Solo Recordings, Volume 2” on jo ilmestynyt. Viime mainittu erosi perhepoppoosta tämän albumin jälkeen. No, kukapa meistä ei haluaisi juuri tuota samaa. Sovituksessa yhdistyvät John Lee Hooker ja Tom Waits. Kyseessä on kuitenkin kolmen valkoisen amerikkalaissisaruksen muodostama yhtye. Varsin monipuoliselta ja mielenkiintoiselta levyltä käy esiin Steve Strongmanin suurin vahvuus, joka on ha?nen muuntautumiskykynsa?. Se on monin paikoin rujoa, repaleista, tunteellista, suoraan sanottuna... Koskettimet, eritoten urut ja asialla Mike Finnigan, soivat keskeisesti myös tällä albumilla. Toiseksi löydöksi täytyy nostaa Nick, jonka kitarointi on omiaan palauttamaan kuulijan koko genren lähtöruutuun: näinhän se menee! Hänen selkeästi komposoidut ja fraseeratut soolonsa, hieno soundinsa ja sormivibratonsa, sekä kaikenkattava tyylitajunsa kelpaavat lajinsa malliesimerkiksi. Ja tässä pointti: jatkettu Schnebelinin sisaruskunta kuulostaa aikuisten äijien yhtyeeltä, ja Danielle löydöltä vahvaäänisenä ja perinnetietoisena rhythm & blues -shouterina. Hänen tilalleen otettiin kannuihin Jan Faircloth sekä kiipparisti Mike Sedovic. Danielle Schebelen laulaa ykkössolistina ja soittaa bassoa, Nick Schnebelen vastaa kitarasta ja laulaa, ja pikkuveli Kris hoitaa rummut ja myös laulaa. Arto Pajukallio STEVE HILL Solo Recordings, Volume 1 (No Label NLR-112) (1) Ever Changing World (2) Love Got Us Blind (3) Out Of Phase (4) Honey Bee (5) Coming Back To You (6) King Of The World (7) Politician (8) Gotta Be Strong And Carryon (9) Ain’t Wasting Time No More (10) The Ballad Of Johnny Wabo (11) Preaching Blues (12) Granted Kanadalaista Steve Hilliä voisi tämän levyn yhteydessä kutsua vaikka yhden miehen orkesteriksi, sillä hän soittaa kaikki soittimet itse. Maukas slidekitaroitu There’s Something Goin’ On avaa pelin vakuuttavasti. Riku Metelinen STEVE STRONGMAN Let Me Prove It To You (omakustanne) pienoinen ihme. Jopa niin paljon, että kappale voisi aivan hyvin olla Lindholmin kynästä lähtöisin. Mikäli Dave Arcari on sydäntä lähellä niin Steve Hill on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaveri. hillittyä kaaosta. Levyn parhaimmistoa edustavat aloitusraidan ohella leslie-kitaroitu nimikappale, Can You Feel It. Päätösluentana tartutaan rohkeasti James Brownin klassikkoon (13), jossa Daniellen äänenkäyttö pitää näkemyksen lennossa. Moniin viime aikoina kuulemiini särökitaraa täyteen pumpattuihin (heavy)bluesrocklevyihin verrattuna ”Let Me Prove It To You” on mielekäs poikkeus. sekä akustisella kitaralla ryyditetty John Lee Hooker -tyylinen Older. Kappaleessa Strongman kertoo vanhenevansa tulematta silti vanhaksi. levy tutkailut (6) You Never Really Loved Me (7) Pain In My Mind (8) I Didn’t Try (9) Desperate Heart (10) Down To The River (11) Home To You (12) Two Go Down (13) It’s A Man’s Man’s Man’s World Välittömästi alkutahdeista kolahtavan ja tarttuvan avausbiisin perusteella voisi luulla kyseessä olevan jonkun laatuluokan mustan laulajattaren huippumuusikoiden kanssa tekemän soulblueslevyn. Oli miten oli niin tämä levy ei todellakaan jätä kylmäksi. Yksi niistä on Out Of Phase, jolla Hill kuulostaa aivan Dave Lindholmilta. Heti (1) räjäyttää pankin, ja viimeistään kitarasoolon melodisesti ylös nousevassa dimisointukuviossa kitaran ystävä pissii hunajaa. Schebeleneiltä on lupa odottaa jatkossa paljon. Verevien bluesrypistysten ja eksoottisten rytmien seassa Hill tarjoilee maistiaisia myös herkemmästä puolestaan. postikulut)! Tilaukset sähköpostilla osoitteeseen trickbags@gmail.com Huom! Levy myynnissä myös mm. Tällä levyllä tasapainoillaan perinteisen delta bluesin ja urbaanin betonilähiöbluesin välissä. Muutama, sanotaanko hengähdystauko, levyllä siis on. Jopa niinkin kulunut kappale kuin Honey Bee on nykymuodossaan toimiva. Hän voitti viime vuonna Juno Awardseissa parhaan albumin palkinnon, mikä oli monien mielestä - 63 - www.facebook.com/TrickBag1 5 - 2014 •. Fennicassa ja tietysti keikoilla. Danielle on myös täysin asiallinen basisti enkä sano moitteen sijaa Krisin rummutuksesta
Pääkallolippu liehuu pahaenteisenä myös keskitempoisella Get Me To The Doctorilla, jolla luottoavustaja Ensio Takamäki on hänkin jälleen elementissään munnareineen. Eihän sitä tiedä kuinka monta albumia alati rundaava Willie vielä ehtii tehdä (itse asiassa - 64 - Loikatessaan viitisen vuotta sitten toden teolla yhteistyökelkkaan Doctor’s Order -trion kanssa, ilmoitti vanha herra Spence aikovansa tehdä jatkossa musiikkia vain ja ainoastaan suomalaisten hengenheimolaistensa välityksellä. Hiukan ihmetyttää Guy Be?langerin mukana olo (7), koska Strongman on itse varsin pätevä harpisti ja Be?langer taas... Brittirock’n’rollin sankaribasisti on tämän lausunnon jälkeen osoittanut olevansa sanojensa mittainen mies – ja koska tiimipeli lekuriketju Nättilä-Hämälänen-Oikarinen rinnalla on vieläpä sujunut ennakko-odotuksiakin lutvikkaammin, tuskin enää edes vannoutuneimpien Pirates-hihhulien joukosta löytyy kyseenalaistajia mestarin päätökselle. Ja mikäpä ei, polkustarttihan tuottaa tulosta heti kertarykäisyllä. Toisena ikikantona on aktivoitunut niin ikään outlaw -liikehdinnän pioneereihin kuulunut Billy Joe Shaver, toisessa tapauksessa Gary Nicholsonin kanssa (9). no, sanotaan että parempiakin löytyy. ”Kickstart Your Mojon” tapauksessa vertailuanalyysit varhaisempiin Johnny Spence -levyihin nähden ovat kokolailla tarpeettomia. Delbert McClintonin 2000-lukuisella Blues About You Baby -lainalla. Minulle hän oli uusi tuttavuus, kunnes Ylen Radio Savo alkoi soittaa My Babe -biisiä. Kappale on tietenkin Willie Dixonin vanha ikivihreä ja vaikka McBride tituleeraa itseään singer/songwriteriksi niin lainatavaraa tällä tallenteella on kaikki muukin. Martina McBride on valittu kolme kertaa Academy of Country Musicin vuoden naislaulajaksi, joten on hän varmaan parempiakin albumeja tehnyt. Tosin kaikissa näissä kahdeksassa kappaleessa toiseksi tekijäksi kreditoidaan albumin tuottaja Buddy Cannon. Se jälkeen albumeita on tullut toistakymmentä kappaletta. Kouraisevimmin tämän tekee Shaverin aavemaisen kohtalokas (11), joka tiivistää ikääntyvän lännensankarin tuntoja, tosin ilman että ajaton Willie kuulostaisi tiensä päähän ehättäneeltä oldtimerilta. Levy on harvinaisen lyhyt, vain 39 minuuttia. Hara Saanion soittamaa boogie woogie -pianoa taas kuullaan pumppaamassa lisäadrenaliinia jo valmiiksi rotevaan äänivalliin mm. Nyt tämä tohtoristason merirosvopursi lipuu omissa vesistöissään jo kolmannen yhteisen pitkäsoiton johdattamana – kovasti kehupainotteisten tuulten avittaessa matkantekoa. Eija Jauhiainen WILLIE NELSON Band Of Brothers (Legacy 88843019212) • 5 - 2014 (1) Bring It On (2) Guitar In The Corner (3) The Wall (4) Whenever You Come Around (5) Wives And Girlfriends (6) I Thought I Left You (7) Send Me A Picture (8) Used To Her (9) The Git Go (10) Band Of Brothers (11) Hard To Be An Outlaw (12) Crazy Like Me (13) The Songwriters (14) I’ve Got A Lot Of Traveling To Do Uutinenhan ei ole se, että keväällä 81 täyttänyt omaehtoisen kantrin lettipää ikoni on taas tehnyt kelvon levyn, vaan siinä, että pitkästä aikaa maestro kunnostautuu tuotteliaana säveltäjänä. Kappaleista erottuvat musiikintekijän instrumenttirakkautta tilittävä (2) ja humoristinen naissankarin tilitys (5), jota pidemmälle Willien ei kannata lähteä kantrille tyypilliseen sanaleikkien ja kielikuvien maailmaan, kuten hieman teennäiseen loppuriimittelyyn sortuva (13) varoittavaisesti muistuttaa. levy tutkailut uusi livelevy on jo ilmestymässä), mutta jos tämä jäisikin miehen viimeiseksi studioalbumiksi, palattaisiin sitä ihmettelemään. Suosittelen tyttöjen kesäisen saunaillan taustamusiikiksi. Tahtilaji on yhä täyttä höyryä eteenpäin, jarruihin kajoamatta – kulkuväline tosin on tällä kertaa tarkentunut, ainakin mikäli levyn panimo-miljööseen sovitettua kansitaidetta on uskominen, ’57 Harley Davidson Panheadiksi. Monessa biisissä leikitellään lauluntekijän romanttisella mytologialla, aihemaailma joka ei vain tyhjene. Tällä kertaa ainoana laulutulkintojen jakajana käväisee partakantriäijä Jamey Johnson soulgospelin tahtiin (9). Joihinkin se ei vain tartu. Arto Pajukallio JOHNNY SPENCE & DOCTOR’S ORDER Kickstart Your Mojo (Goofin’ GRCD 6183) (1) Kickstart Your Mojo (2) Keep My Motor Running (3) Get Me To The Doctor (4) Up Jumped The Devil (5) Blues About You Baby (6) Voodoo Thing (7) Restless (8) Going Back Home (9) Rockin’ My Life Away (10) Crazy Personality (11) Roll On (12) Let It Rock vitse yrittää todistaa meille mitään. Nelsonin levyillä ei tavata harrastaa stemmoja tai kuoroja, mutta usein duettovierailijoita senkin edestä. Spencen käsialaa olevalla aloitusraidalla voimallisesti tuoksahtavan mojon läsnäolon pystyvät Doctor’s Order -noviisitkin vainuamaan aina korttelien päähän. Riku Metelinen MARTINA MCBRIDE Everlasting (Vinyl Recordings SROSE001CD) (1) Do Right Woman, Do Right Man (2) Suspicious Minds (3) If You Don’t Know Me By Now (4) Little Bit Of Rain (5) Bring It On Home To Me (6) Come See About Me (7) What Becomes Of The Brokenhearted (8) I’ve Been Loving You Too Long (9) Wild Night (10) In The Basement (11) My Babe (12) To Know Him Is To Love Him Kansasissa 1966 syntynyt Martina McBride julkaisi ensilevynsä vuonna 1992. Omatuotantoisilla uusilla lauluillaan Spence kiihdyttää yllytyshullua helsinkiläiskokoonpanoaan, jos mahdollista, jopa aiempaa rock’n’rollimpaan suuntaan. Johnny & The Jailbirds -teddyboykoplan Roll On on niin ikään alkuperältään yhtyeen 2000-luvun tuotantoa, 80-lukuista. Albumin ydinviesti samoin kuin kaikki ne temput, joilla lopputulos on käytännössä saavutettu kun ovat pitkälti entisellään: sedät takovat krominkiiltävää rock’n’rolliaan kuten tähänkin asti, liiat hempeilyt ja filosofoinnit tarkoituksella sivuuttaen. Hän on toimittanut meille levyllisen takuuvarmasti toimivaa tavaraa. Laulujen isyys ei käy korville minään eroina, vaan samoin kuin koko albumi on Willielle tyypillisesti tyylillisesti ja soinnillisesti eheä, ovat sitä myös yksittäiset kappaleet, asiansa pelkistetysti kertovat trubaduurilaulut. Kolmas onnistunut raita on In The Basement, joka on niin ikään duetto Kelly Clarksonin kera. Taitaa olla siihen vielä liian nuori, hyväkäs. Missä on se inhimillinen väsymys, jota vuosilta edellyttäisi. Willien laulu soi puhevolyymillä, kuin korvan juuressa, ja itse hän tapailee legendaarisen nailonkielisen Trigger-kitaransa synkopoivilla akordeilla useimmat soolotkin. Western swingisti humpahtava (8) sekä samankaltaisuuden tilitys (12) kuuluvat myös levyn kevyempään perusytimeen. Ja sitten se vanha virsi: kun tehdään uusiksi vanhaa kamaa, pitäisi sen olla erilaista tai parempaa kuin originaali. Piratesspiritismin eräänlaisena huipentumana soiva maaninen Crazy Personality saattelee yhteenliittymän miltei järkimaailman tuolle puolen. Eihän tämä huono levy ole, mutta kaikki cd:n biisit on coveroitu moneen kertaan ja tällä levyllä ne on sovitettu popahtavaksi musakiksi, poikkeuksina tuo My Babe sekä raita (5), jolla duettokaverina toimii Gavin DeGraw. Sointi on siis pelkistetty ja perusmallikkaan intiimi. Amerikan maassa hän on kovinkin suosittu, yli 14 miljoonaa myytyä levyä. Albumin Etta James- ja Aretha Franklin -lainat ovat parempia alkuperäisinä
Kaikki merkit siis viittaavat siihen, että bensatankkiin säästyi sittenkin tilkkanen menovettä myös seuraavalle rundille. Kiekon instru-osiosta vastaa tiukasti twistaava Susikoski Walk. Soittajien fyysiset juuret on ripoteltu eri puolille Suomea ja musiikilliset taustatkin ovat varsin kirjavat. Tyylitajuisesti vedetty Teksas-vaikutteinen shuffle avaa levyn ja tekee heti selväksi, että tämä ryhmä on tosissaan liikkeellä. Äärimmäisen tiukasti etenevä Bead Of Bones naputtaa - 65 - tutkailut naksuttavaa shufflea ja biisi kulkee (oikeammin liitää) lujaa. Viitataanko tässä kenties Mauri Sariolan klassiseen rikostarkastaja Susikoskeen. Orkan suorituskyky paahtaa niin kiihkeänä mutta hallittuna, että hengitys salpautuu kuulijaltakin. Uljasta kolmiäänistä mieslaulua sisältävä Devil’s Shoes viittaa swamp-bluesin suuntaan, Nieminen vokalisoi soolo-osuudet hienoisen jazzahtavasti. Se on vielä jämäkämpi kuin omasta hyllystäni löytyvät edeltäjänsä, sekä hyvässä että pahassa. -91 hölkkärockabilly Up Jumped The Devil, kuten myös Jerry Lee Lewisin 80-luvun alun julkaisukaudelta bongattu Keep My Motor Running sitävastoin kelpaavat allekirjoittaneenkin ajoviihteeksi mitä parhaimmin. Muistattehan sitten minun varoittaneen: Tämä ei jää vielä tähän! Pete Hoppula OLD CROW MEDICINE SHOW Remedy (Ato 16-5-14 241) (1) Brushy Mountain Conjugal Trailer (2) 8 Dogs 8 Banjos (3) Sweet Amarillo (4) Mean Enough World (5) Dearly Departed Friend (6) Firewater (7) Brave Boys (8) Doc’s Day (9) O Cumberland River (10) Tennessee Bound (11) Shit Creek (12) Sweet Home (13) The Warden Jos vaikkapa mustalaispunkkia vetävä Gogol Bordello tai irkkumusaa mekastava Flogging Molly ovat Suomessa tunnettuja ja suosittuja, niin miksei myös Old Crow Medicine Show, niin ikään isolla kokoonpanolla energistä perinnepohjaista musiikkia suoltava poppoo. Save Me on jazz-sävyinen iskusävelmä, radiohittiainesta. Kiekon keskivaiheille jemmatut tutummat cover-palat, originaalivokalistiinsa Johnny Kiddiin iäksi iskostunut Restless, Wilko Johnson-Mick Green -parityönä aikoinaan syntynyt ja sellaisena myös pysyvä Going Back Home sekä DO:nkin keikkaohjelmistossa iät ajat roikkunut Rockin’ My Life Away luovat prätkäetapille lievähkön henkisen suvantovaiheen, mutteivät tokikaan anna reissufiiliksen latistua. Komppi kulkee mallikkaasti Oskarin moni-ilmeisen tyylikkään kitaroinnin koristellessa koko keitoksen. No ehkäpä siksi, että OCMS:n tyylilaji nojaa Woody Guthrien ja kumppanien työläisfolkiin, jota esitetään paitsi raivokkaalla energisyydellä, myös bluegrassiin viittaavalla korkealla ammattitaidolla. pääseekö Spence apukuskiensa kanssa tälläkään yrittämällä vihonviimeiseen määränpäähänsä. Americanan punkvaikutteinen uussukupolvi tulee Nashvillesta ja jyrää hyssyttelijät! Arto Pajukallio KOTIMAAN KATSAUS SLEEPWELLERS Extended Play (Edultron SLEEPW-06) (1) Woman Online (2) Flashback (3) Susikoski Walk (4) Workday (5) Bed Of Bones (6) Sharp Shit (7) Over 12 Bars Of Blues Tämän arvion voisi aloittaa ei kenties niin kamalan omaperäisellä huomautuksella siitä, kuinka käsittelyn alla olevalla ryhmällä on kyky tiivistää esittämänsä aihe napakkaan formuun. Rotevasti rockaavan Workdayn taustapiruna häärii joku Richard Stanley, josta minä, Honey Aaltonen eikä Korhosen Pokke olla ikinä kuultukaan. Mutta... Sharp Shit on varsinainen täsmälaaki, kierroksissa pesee ja koko pöytä putsataan puti-puhtaaksi. Useampi slovari ja dynamiikka tekisivät terää. Flashback on puolestaan Dr Feelgood -mallista jytinää (liikkuu-liikkuu) ja ankara meno ei armoa suo. Seitsenhenkisen ryhmän laulajat vetävät kovaa, korkealta ja mieluusti stemmoissa. Jo useaan otteeseen lehdessämme (aiheesta) kehuttu Sleepwellers tekee täsmällisen tarkkaa työtä uudella ”pikkukiekollaan”. Rumpuja ei ryhmään kuulu, mutta akustisia kielisoittimia koko kattaus ja niillä sahataan armon käsitettä tuntematta. Sanomaltaan synkähkö hidas trioliblues Six Feet Underground on hakenut vaikutteita niin Teksasin partaniekoilta kuin brittibluesistakin. Steal My Bluesin tempovaihtelut tekevät kappaleesta sävykkään monivivahteisen, kitarasoolon aikana fiilis räjähtää yläilmoihin. Tällä kertaa huomio kiinnittyy jo toiseen kappaleeseen, jonka OCMS viimeistelee Bob Dylanin neljänkymmenen vuoden takaisesta pohjatyöstä. Päätösraita on eteerisen kitaran kaikessa yksinäisyydessään 5 - 2014 •. Mikke Nöjd LAZY MOOSE When Trouble Was Born (Lazy Moose LZM001) (1) Row With My Gin (2) Get A Grip (3) Six Feet Underground (4) Devil’s Shoes (5) Steal My Blues (6) Save Me (7) Lily’s Blues (8) Riding With The Gringos Vasta pari vuotta kasassa ollut Lazy Moose on kovaa vauhtia kipuamassa kotimaisten bluesrocknimien kärkikastiin. Päätösraita on ”blues”-viittauksineen silkkaa hervotonta lystinpitoa ja ripeä eteneminen on taattu nytkin. Suuresta Dylan-rakkaudestaan huolimatta bändi silti pitää Hank Williamsia viime vuosisadan suurimpana kantrin tekijänä. Levyllä on hengästyttävä tahti ja se vain petraa lopun häämöttäessä. Voin kyllä aistia levyn alussa moottorin käynnistyvän, mutta sen sammumista en. Hidastempoinen Lily’s Blues on vahvasti Stevie Ray Vaughan & Double Troublen mieleen tuova, sortumatta kuitenkaan suoranaiseen kopiointiin. Raskaaseen riffiin rakentuva Get A Grip on kitarafillien osalta syvä kumarrus Albert Kingille, efektien siivittämä rock-painotteinen soolo taas on puhdasta Howard Glazeria. Kaikesta huolimatta yhteissoitto kulkee aivan kuin veljeksiltä, jotka ovat kotoisin samasta bluesin kyllästämästä ”Jorpakkojoen” mutkasta. Rennolla rentturomantiikalla kevyelti sipaistua ryhmää ei tahtoisi mieltää liian akateemiseksi, mutta ehkä he ovat sen verran hyviä ja vaativia, että karkottavat sen mutkattomimman kaljankittauskohkauksen ystävät. Omien biisien lisäksi bändi tapaa poimia ohjelmistoonsa valikoituja vanhoja helmiä. Melkoiset loppukliimaksit tarjoaa myös pitelemättömänä loppulaukkana rytyyttävä Berry-klassikko Let It Rock. levy taustaa puolestaan omaa Colin Jamesin ponnekkaasti rokkaava Voodoo Thing. ”Remedy” on yhtyeen viides isommalle levymerkille tekemä studioalbumi (ne ensimmäiset omakustanteiset voi kuulemma unohtaa). Avaus Woman Online antaa jo viitteitä siitä mitä tuleman pitää ja letkeä boogie rocker vie kuulijan nopeasti mennessään. Eka kerta oli yhdentoista vuoden takainen hitti Wagon Wheel, tämä toinen kimppakreditointi puolestaan nätti ja tarttuva (3). Monille bändi toiminee parhaimmillaan pieninä annoksina, koko albumi saattaa suorastaan uuvuttaa äärimmäisellä latautuneisuudellaan. Oskar Nieminen (kitara, laulu), Osku Isosaari (basso, taustalaulu) ja Jyrki Iivanainen (rummut, taustalaulu) soittavat sielukkaan antaumuksellisesti rehdin reipasta reissarihenkeä unohtamatta. 50-luvulla toviksi keskikastin rock’n’roll-julkkissarjaan kivunneen sekä sittemmin upean mutta lopulta valitettavan lyhyeksi jääneen comebackin tehneen Ronnie Dawsonin mestarillinen v
Ryhmä soi agressiivisesti, päällekäyvästi, mutta samalla suoraselkäisyydellä se lumoaa, tai oikeammin saattaa kuulijansa, lähes transsinomaiseen olotilaan. Siitähän hänellä on runsaasti kokemusta jo 60-luvulta, jolloin hän toimi viitisen vuotta täkäläisiin kärkiyhtyeisiin kuuluneen Topmostin laulajana. Aineksia on vaikka mihin. Eihän tuo tietystikään haittaa, vaikka vähän yllättääkin. Pääasia on kuitenkin miesten jouheva, toisiaan tukeva yhteistyö, jota voi kuvata ainoastaan termillä ”saumaton”. TT Tarkiainen CHRISTIAN-CHARLES DE PLICQUE & JARKKA RISSANEN Live In Finland! (Angel House International AHCD 4) (1) Wade In The Water (2) Good Mornin’ Miss Brown (3) Fishin’ Blues (4) Ever I Get To Heaven (5) Up Above My Head (6) Don’t Mind People Grinnin’ In Yo’ Face! (7) Will The Circle Be Unbroken (8) The Savior Is Waiting (9) Sweet Home Chicago De Plicquen ja Rissasen uusi kimppalevy onkin yllättäen vanha, live-äänitys kun on jo vuodelta 1988. Vaikka ulosanti Sultanseilla onkin äärimmäisen pelkistetty, jopa riisuttu niin oma viehätyksensä näissä kyllä on. Ja kuin todisteena tapahtuneesta seuraa mukana puolentusinaa live-esityksiä, joilla yhtye säilyttää tinkimättömän pystypäisen ja suoraryhtisen asenteensa esittämällä bluesinsa napakasti ja maanläheisesti. Ajatus 80-minuuttisesta ja vielä instrumallisesta primitiiviratkaisusta saattaa tuntua ehkä jopa pelottavan tuhdilta baagelsilta. Biisilistan tarkistaneet pistivät varmasti merkille, että setti jakautuu sujuvasti blues(mm. levy tutkailut Drive (14) Funkyshitboogie (15) No Place To Go (16) Tombstone Blues (17) The End Boogie (18) 29th Street Boogie (19) Houserockin’ (20) Fast One (21) Rockabillytrash (22) Jammin’ (23) Seeka’s Blues (raidat 13–19 = live) avaama instrumentaali, joka fuusioi hienosti jazz-, blues- ja countryrockia. Bluesissa, kuten elämässä laajemmaltikin tarkasteltuna kun on röpöä. Mikke Nöjd • 5 - 2014 GUGI Isot Opit Elämän (Bark Boat Music BBM-101) (1) Rakkauden synty (2) Kuollaanko aikuisuuteen. minulla on käynyt pariinkin otteeseen niin, että musan tauottua on tullut mieleen aatos: ”Joko se nyt loppui?”. 1947) on säännöllisestä työelämästä irtautumisen jälkeen palannut levynteon pariin. Se, että biisit ovat tallentuneet kohtuullisen pitkällä aikavälillä ja se, että kokoonpanokin on välillä ehtinyt muuttua, ei aiheuta menossa mitään notkahduksia. Toki ymmärrän (tavallaan) niitäkin, joille Sultansien energiaa pursuavat ja luunkovat, nöyristelemättömän hullut esitykset ovat pelkkää mökää. Täältä pystyy umpikuurokin hokaamaan, että Sultanssoundi tulee soittajista, ei studion kellarista eikä miksauspöydän säätimien seasta. Kaikki muut laulut ovat Suvi Isotalon kantrahtavaa nelosta lukuun ottamatta joko osaksi tai kokonaan Gugin omaa tuotantoa. Vesa Walamies THE SULTANS More House Rockin’And Other Boogies (Ektro-108) (1) Houserockin’ (2) Hometown Blues (3) Broken Amps Boogie (4) No Place To Go (5) Groundhog’s Boogie (6) Doom Blues (7) Magic Blues (8) Drive (9) House Blues (10) Rock On (11) Texas Shuffle (12) The End Boogie (13) - 66 - Primitiivibluesin pohjoinen ulottuvuus viettää pian kaksikymppisiään, mutta yhtyeen fanit pääsevät herkkukattauksen ääreen jo etukäteen. Se on hienoa. Viime aikoina on musiikkitaivaalle ilmaatunut nuoren polven muusikoita (Lazy Moose, Ina Forsman, Saara Lehtomäki...), jotka suhtautuvat rootsmusiikin perinteen ylläpitämiseen hartaalla vakaumuksella. Näistä esityksistä kuusi eli tasan puolet on enimmältä osin aika tuttuja lainakappaleita. Ammattimaisin ottein hän on perustanut uuden levymerkin, hankkinut taustalleen melkoisen joukon osaavia muusikoita ja saanut aikaiseksi aivan kelvollisen viihde-cd:n. Alusta asti on ollut pyrkimyksenä soittaa bluesia, mutta ei liian siististi. Joten ennen kuin aloitan levyn vuolaan kehumisen, kipaiskaa levypuotiin ja hankkikaa Sultans-cd niin ei kenenkään tarvitse yksin ulvoa kuutamolla. Silti jokaisen kannattaa ainakin kokeilla oman kantikkuutensa kestävyyttä, sen sijaan, että jättäytyy johonkin suvantoon soutamaan ja huopaamaan. Kompitusta vasten nojaa passelisti säröisä kitara, joka jauhaa riffiä riffin perään, antamatta kuulijalle hetken (mielen-) rauhaa. Will The Circle Be Unbroken ja Up Above My Head) kesken. Tällaisen kattauksen bluesillinen anti tai rootsillinen sisältö ovat tietysti aika vähäistä luokkaa, mutta omassa musiikillisen aikuisviíhteen sarjassaan kyseessä on vähintään tutustumisen arvoinen pakkaus. Liiteteksteissä Gugi kertoo soololevyn valmistamisen olleen salainen haaveensa, minkä toteutumisesta hän kiittelee suurta joukkoa avustajiaan ja läheisiään. Yhtyeen kehityskaari on selkeä. Kaksikon tuotos on oikea ”less is more” -periaatteen riemuvoitto, jolla moni-ilmeikäs solistimme pistelee lupsakalla tyylillään ihan parastaan – kun taas Rissanen resonaattorikitaroineen osoittautuu erittäin notkeaksi säestäjäksi, joka sujuvasti siirtyy tunnelmasta toiseen. Oikeastaan ainoat miinusmerkit tulevat De Plicquen runsaasta yleisökontaktista. Napakka biitti niittää väsymättä, käyden tasaisesti kuin vuosikertatraktori. Kannesta löytyy kyllä diskofiilistely-tietoja sekä laajahko yhtyeen toimenkuvaa valottava haastattelu. Sekä vielä se, että Sultansien vanhoja vinyylijulkaisuja ei yksinkertaisesti ole saatavilla – ja tämä on ollut kylmä fakta jo pitkään. Pääartistin itsensä suorituksissa ei ikä juurikaan tunnu, ja näin huolella ja hyvin tuotettua kokonaisuutta on ilo seurailla. Fishin’ Blues, Sweet Home Chicago) ja gospel-numeroiden (mm. Aivan levyn häntäpäässä löytyvien esitysten mukana seuraa yllätys: Sultans onkin trio! Uutena elementtinä on mukana kontrabasso,. Intensiiviset luennat eivät vajoa tylsyyteen, vaikka paikoin tutut numerot saattavat moisen pelon herättääkin. Soittokokemus voi kuitenkin olla kuulijan kuulovinkkelistä täysin päinvastainen, esim. Lazy Moosestakin tulemme vielä kuulemaan paljon positiivista. Mainio kiekko tämä kuitenkin kaikkinensa on ja ansaitsee oman paikkansa miesten aiempien levyjen ketjussa. (3) Hän (She) (4) Ollaan kuin ennenkin (5) En saa suo mielestäin (I Can’t Stop Loving You) (6) Kaikkensa antanut mies (7) Yön finaaliin (8) Loisto rakkauden (The Glory Of Love) (9) Sain yön (Love Hurts) (10) Särkyneen toiveen katu (The Boulevard Of Broken Dreams) (11) Sydämeni tyhjä huone (I Ragazzi Nell’ amore) (12) Isot opit elämän Musiikkineuvos ja Suomen Universalin entinen toimitusjohtaja Vasilij ”Gugi” Kokljuschin (s. Touhu on toteutettu läpikotaisin konstailematta, ilman kuulijaa jujuttamatta ja niin, että omalle näkemykselle ollaan pysytty uskollisena. Yhtye on tehnyt isompia (33 rpm) ja pienempiä (45 rpm) levyjä, joiden yhteisenä nimittäjänä ovat paitsi poikkeuksellinen rajuus ja rujous, myös pitäytyminen tiukasti perusasioissa. Musiikillisesti levy on, sujuvine tyylisekoituksineen, täysosuma. Mies tekee biisien väliin pitkiä spiikkauksia, mikä kotisohvakuuntelussa alkaa useamman soittokerran jälkeen lievästi ärsyttää. Toivoa sopii, että hänen uransa musiikin tekijänä ja tulkitsijana ei olisi vielä likikään lopussa
Tinkimättömästä asenteesta pidetään edelleen tiukasti kiinni. Vaikka sähkökitaran rouhimalla äänimaailmalla mennään, ovat vaikutteet jostain John Lee Hookerin ja Charley Pattonin maisemissa. Viimeisen henkäyksensä hän veti 24.11.1985. Pisimpään hän viihtyi Malacolla, jonne hän levytti kaikkiaan 14 albumia vuodesta 1984 lähtien. Jo seisominen tuotti vaikeuksia, ja vuotta myöhemmin hän joutui vuodepotilaaksi. Wah-wah -kitaroinnin siivittämä Kiitti J on kunnianosoitus Keith Jarretille. Jos näin on, hyvän työn Suomen kapealle jazzgenrelle on big brother tehnyt. Mutta tätä kiekkoa kuuntelemalla käy varsin selväksi, että elimistön rappeutumisesta huolimatta Joe Turner jaksoi hyvin laulaa ja muisti lukuisien viisujensa sanoitukset erinomaisesti vielä yli seitsenkymppisenä. No mutta olinhan minä ollut valitsemassa hänen vetämänsä Cosmo Jones Beat Machinen kappaletta Witches Bush vuosikymmen sitten yhdistyksemme julkaisemalle blueskatselmukselle ”Blues News Is Coming”. Lee joka omalla, oudolla tavallaan vain korostaa homman pelkistettyä ulkomuotoa, samalla kun se vain lisää ryhmän svengiä entisestään. Honey Aaltonen - 67 - Tämmöinen satsi on pantu talteen vuoden 1983 lokakuussa, ja siitä ainakin pitäisi löytyä Big Joe Turnerin lopullinen musiikillinen testamentti jälkipolville. Hän oli silloin monin tavoin kuluttavaa elämää viettänyt 72-vuotias laulaja, jolla oli muiden vaivojensa ohella riesanaan jatkuvaa hoitoa vaatinut diabetes. Ville Herrala (kontrabasso) ja Mika Kallio (rummut) ovat musiikillisessa iloittelussa mukana täydellä sielulla ja sydämellä. Levy kuuluu itsestäänselvyytenä jokaisen oikeaa bluesia diggaavan kokoelmiin. Tyyliltään Malacon levyt olivat 5 - 2014 •. Teemun vilkas ja virkeä soittotyyli on tullut tutuksi monissa eri yhteyksissä, tällä kertaa oman trion kanssa. Ja muistakaa soittaa lujaa! Mikke Nöjd TEEMU VIINIKAINEN TRIO Hit It! (Prophone PCD 146) (1) Hit It! (2) Things Ain’t What They Used To Be (3) 5 AM (4) Kiitti J (5) Intro (6) VP (7) Directions (8) Prology Teemu Viinikainen kuuluu ehdottomasti kotimaisen – ja miksei globaalimminkin ajatellen – jazz-kitaristien eliittiin. Kolmannen soittajan mukanaolo johdattelee bändin löytöretkeilemään kohti aivan uusia strobosfäärejä – kuitenkin niin, että homma ei millään muotoa pehmene (siis muutu lällyksi). Vaikka hippikaverini ovat kovasti kehottaneet tutustumaan Pirttikankaan tuotantoon, on perehtyminen jäänyt korkeintaan puolitiehen. TT Tarkiainen FAARAO & KAKSPÄINEN NARTTU (Karkia Mistika KARMI-054, 7” single) A: (1) Siwan kassit (2) Jumisen raitti B: (1) Oi kuolema Aloitetaanpa vaihteeksi negatiivisen subjektiivisesti. Niinpä hänen sävykäs baritoninsa soi yhä voimallisena tämän levyn kaikilla lauletuilla esityksillä. levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT BIG JOE TURNER Live 1983 (Floating World FLOATM 6212) (1) Hide & Seek (2) Corrina, Corrina (3) Chains Of Love (4) Honey Hush (5) Shake, Rattle & Roll (6) Early In The Morning (7) Roll ’Em Pete (8) Around The Clock Blues (9) Cherry Red (10) Somebody’s Got To Go (11) Lee’s Walk (12) Walkin’ With Mr. Lieneekö isoveli Maken takavuosien armoton Hurriganes-diggailu vaikuttanut instrumenttivalintaan. Etenkin Duke Ellingtonin Things Ain’t What They Used To Be toimii triosovituksena hienosti. PS: Faarao ja Kakspäinen narttu kuulemma julkaisevat pitkäsoiton jo loppuvuodesta (ehtiiköhän tämä numero ulos ennen sitä?), joten odotellaan tulevaa. Toisaalta, nythän levy on kuunneltava aina uudestaan ja uudestaan lyriikoiden hahmottamiseksi. Kun tämäkin 7” single on pakattu komeasti värikkäisiin pahvikansiin ja sisäpussiin, ei kai sanaliite olisi hirvittäviä lisäkustannuksia tuonut. Vannoutuneet fanit ovat faaraon kuitenkin pyramidin huipulle nostaneet (pelkäänpä puristisempien bluesdiggareiden nyrpistävän nenäänsä), joten olin enemmän kuin otettu, että tämä Pirttikankaan uuden kokoonpanon vinyyli päätyi juuri minun kuunneltavakseni. Kuten aiemminkin olen valitellut näiden ”nuorisoyhtyeiden”yhteydessä, on ikääntyvällä kuulolla (siis olemattomalla) välillä vaikea saada sanoista selvää. Vesa Walamies LITTLE MILTON Sings Big Soul (Kent CDKEND 413) (1) Misty Blue (2) A Nickel And A Nail (3) A Rainy Night In Georgia (4) Can’t Trust Your Neigbour (5) What Our Love Needs (6) A Man Needs A Woman (7) Caught In The Act (Of Gettin’ It On) (8) You Left A Goldmine For A Golddigger (9) That’s The Way I Feel About ’Cha (10) Gonna Have A Murder On Your Hands (11) I’d Rather Go Blind (12) Strugglin’ Lady (13) This Time They Told The Truth (14) Mr And Mrs Untrue (15) Lovable Girl (16) I Had A Talk With My Baby Last Night (17) The End Of The Rainbow (18) We’re Gonna Make It Little Milton teki mittavan levytysuran: se alkoi Sun-merkillä 1953 ja päättyi Telarcille 2005. Lauluilla Cherry Red ja Somebody’s Got To Go hänellä on lisäksi seuranaan kaverinsa ja taannoinen kilpakumppaninsa Eddie ”Cleanhead” Vinson. Pakko tunnustaa, että Faarao Pirttikankaan kulttisuosio on jäänyt itseltäni hieman epämääräiseen valoon. Mitään uutta ja erikoistahan tällainen kattaus ei tietysti tarjoile, mutta historiallisen merkityksensä ohella näillä näytteillä on todellakin tarjottavanaan yllättävän paljon myös puhtaasti taiteellista antia. Aloitusraita Siwan kassit (hittiainesta, sanon minä) on kallellaan John Leen Dimples-teemaan ja kakkospuolen Oi kuolema jo nimensä puolesta tuo mieleen Pattonin dramaattisen Oh Deathin. Teemu on kasvanut hankasalmelaisessa maalaismiljöössä, jossa epäilemättä on ollut aikaa ja omaa rauhaa mietiskellä sekä treenata kitarakuvioita. Pirttikankaan blues kun ei ole siitä siistimmästä päästä. Sen sijaan Jumisen raitilla pyyhälletään sen verran lujaa, että tiukkaa teki pysyä kyydissä. Muutoin ”Hit It!” on ehtaa soittamisen iloa ilmentävää Viinikaista. Soitinrepertoaarin laajenemisen voi kokea myös niin, että luuytimestä puristetaan nyt mehut ja keitetään siitä kiljua – heh! Sultans-cd on hengästyttävä elämysmatka bluesin syövereihin ja takaisin. Vaikka Faaraolla on nyt uusi trio Kakspäinen narttu, jossa soittavat hänen lisäkseen Pekka Käppi ja Juhana Nyrhinen (informaatio rajoittuu tähän), ovat eväät edelleen tutun, vaikka eivät ehkä turvallisen kuuloiset. Toinen levyn lainakappaleista on Joe Zawinulin Directions, johon sähköisyyttä luovat erinäiset kitaraefektit. Kaksi viimeistä otosta ovat tenoristi Lee Allenin johtaman yhtyeen soittamia instrumentaaleja, joiden niidenkin jälkeen ilmaantuu lyhyehköksi aikaa esille illan tähtisolisti säestäjineen. Vaikkei Big Joe Turner jaksanutkaan enää ikämiehenä laulaa seisaaltaan, hänen musiikkinsa pysyi pystyssä tähän viimeiseen sessioon saakka
syyskuuta yläkerran studiovahvuuteen noudettu Cosimo Matassa sai onneksi elää pitkän ja toivoakseni hyvän elämän, sekä mikä tärkeintä – myös julkista tunnustusta New Orleansin r&b- ja rock’n’roll-historiaan jälkensä jättäneistä uroteoistaan. levy tutkailut lähinnä bluesia, mutta mukaan mahtui myös jonkin verran soulahtavaa materiaalia. Toinen Drifters-laina Sweets For My Sweet on pirteä ja Don’t Go jäi ihme kyllä ilman listasijoitusta, vaikka on yhtyeen 70-luvun alun paras tuote. Löydettiinpä mies myös kertaalleen Blues Newsin jututettavaksi, kun avustajamme Jukka Mäkinen tavoitti hänet taannoisella New Orleansin retkellään (ks. Acen tiimi on valinnut tälle koosteelle soulia otsikon mukaisesti. Albumin nimi tavallaan viittaa Miltonin 60-luvun Checker-albumiin ”Sings Big Blues”, jonka hän teki soul-kautenaan. Wright, James Carr, Bobby Womack, Etta James, McKinley Mitchell, Mighty Sam ja Mitty Collier, ei Miltonilla ole mitään mahdollisuuksia yltää samaan. Gamble-Huff -pari ei ehtinyt itse studioon, jossa homman hoiti Ugene Dozier. Bacharach-David -laulusta Make It Easy On Yourself ei juuri huonoja tulkintoja ole kuultu. Useimmilla NOLAmateriaalin ystävillä on taatusti tuoreessa muistissa esim. On aika merkillistä, että yhtye pääsi ensimmäisen kerran levyttämään omalla nimellään vasta huhtikuussa 1967. Koosteen suurin ongelma on se, että se sisältää pelkästään lainamateriaalia. Näistä onnistui parhaiten Staples-cover Why (Am I Treated So Bad). Äänitteet julkaistiin useimmiten sellaisilla merkeillä kuin Atlantic, Scepter ja Wand, mutta ryhmää käytettiin myös poppuolella (Them, Jimi Hendrix, Elvis Presley). Totuus on kaiketi se, että se olisi tarvinnut enemmän omaa materiaalia ja kunnon tuottajan. Nyt käsiteltävä kokonaisuus on laajempi ja se keskittyy singlejulkaisuihin. Philip Mitchellin bluesahtava Gonna Have A Murder On Your Hands oli avauskappale Miltonin Malaco-debyyttialbumilta ”Playing For Keeps”. Dan Penn taisi hermostua tarjottuun materiaaliin ja kirjoitti yhtyeelle pari kappaletta, jotka olivatkin session parhaat. Myös tyylikäs I Don’t Want To Go On Without You ansaitsee kehut. Kun riman ovat asettaneet korkealle tasolle esityksillään sellaiset nimet kuin O.V. Kakkospuolen loppupuolelta jäi mieleeni hyvä Dave Crawford -sävelmä Change Me Not. Banks-Hampton -parin kirjoittama Caught In The Act sopii Miltonille mainiosti. Urat 7-11 kakkoslevyllä ovat tyypillistä Philly-tuotantoa: tarttuvia, mutta helposti unohdettavia. Proper-merkin 7 vuoden takaiset ”The Cosimo Matassa Story” -boksit,. Kun 17-vuotiaana lukiolaisena kuulin ensi kerran Little Milton -klassikon We’re Gonna Make It (Checker 1105), olin todella innoissani. Ykköslevyn loppupuolen ihmettelyni aihe on se, että parhaat kappaleet on piilotettu sinkkujen b-puoliksi: Where Did It Go, Am I Ever Gonna See My Baby Again ja You Really Didn’t Mean It ovat kaikki erinomaisia taidonnäytteitä Cissy Houstonin kyvyistä. Ichiban julkaisi 20 vuotta sitten koosteen ”The Best Of The Sweet Inspirations” (ks. - 68 - Taitojensa puolesta yhtye olisi ansainnut paremman menestyksen. Atlantic-pomoilla oli jonkinlainen pakonomainen tarve lähettää artistejaan ensin 60-luvun lopussa Etelän studioille ja myöhemmin 70-luvun alussa Philadelphiaan. Varsinkin kun pitää muistaa, että nämä ovat albumin täyteuria, joihin ei ole pahemmin panostettu: ne ovat läpiluentaa, ei juuri muuta. Näistä pari nousee muiden yli. 88-vuotiaana 11. BN 3/2010). Ykköslevyn urat 1-6 on Jerry Wexlerin New Yorkissa tuottamia. arvio BN #151). Heitä käytettiin ahkerasti New Yorkin levytys- • 5 - 2014 studioissa. Nyt koosteen lopuksi kuultava versio vaikuttaa lähinnä lämmitetyltä pakkopullalta. Aarno Alén THE SWEET INSPIRATIONS The Complete Atlantic Singles Plus (Real Gone Music RGM-0263 OPCD-8853) CD 1: (1) Why (Am I Treated So Bad (2) I Don’t Want To Go On Without You (3) Let It Be Me (4) When Something Is Wrong With My Baby (5) That’s How Strong My Love Is (6) I’ve Been Loving You Too Long (7) Oh! What A Fool I’ve Been (8) Don’t Fight It (9) Do Right Woman – Do Right Man (10) Reach Out For Me (11) Sweet Inspiration (12) I’m Blue (13) To Love Somebody (14) Where Did It Go (15) Unchained Melody (16) Am I Ever Gonna See My Baby Again (17) What The World Needs Now Is Love (18) You Really Didn’t Mean It CD 2: (1) Crying In The Rain (2) Everyday Will Be Like A Holiday (3) Sweets For My Sweet (4) Get A Little Order (5) Don’t Go (6) Chained (7) (Gotta Find) A Brand New Lover, pts 1 & 2 (8) At Last I’ve Found A Love (9) That’s The Way My Baby Is (10) Them Boys (11) Flash In Pan (12) This World (13) Light Sings (14) Evidence (15) Ghange Me Not (16) Ain’t Nothing Gonna Change (17) I’ve Been Inspired To Love You (18) Little Green Apples – Think – Something (medley) (19) Make It Easy on Yourself Kun Doris Troy ja Warwickin siskokset Dionne ja Dee Dee lähtivät soolouralle, muodostivat Cissy Houston, Estelle Brown, Sylvia Shemwell ja Myrna Smith taustalauluryhmän, jolle myöhemmin annettiin nimi Sweet Inspirations. Kaikki ovat lainamateriaalia. Bluesahtava balladi on erinomainen, pienimuotoinen herkkupala ilman turhaa paisuttelua. Aarno Alén CRACKING THE COSIMO CODE – 60s New Orleans R&B And Soul (Ace CDTOP 1402) (1) Jessie Hill – Ooh Poo Pah Doo (2) Eddie Bo – I Got To Know (3) Earl King – Trick Bag (4) Blazer Boy – New Orleans Twist (5) Chris Kenner – Something You Got (6) The Party Boys – We Got A Party (Part II) (7) Reggie Hall – The Joke (8) Danny White – Kiss Tomorrow Goodbye (9) Barbara Lynn – Second Fiddle Girl (10) Willie West – You Told Me (11) The Tick Tocks – I’m Gonna Get You Yet (12) Berna-Dean – This Is The City (13) Oliver Morgan – Who Shot The LaLa (14) Dave Bartholomew & His Orchestra – The Monkey Speaks His Mind (15) Ronnie Barron – Did She Mention My Name (16) Lee Dorsey – Get Out Of My Life, Woman (17) June Gardner – 99 Plus 1 (18) Willie Tee – Teasin’You (19) Robert Parker – Barefootin’ (20) Aaron Neville – Tell It Like It Is (21) Earl King – Poor Sam (22) Johnny Adams – Release Me (23) Eddie Bo & Inez Cheatham – Lover & A Friend (24) Joe Haywood – Play A Cornbread Song For Me And My Baby Voinee puhua jo kohtalon ivasta, että miltei prikulleen tämän nyt esiteltävän Ace-cd:n ilmestymisuutisen julkaisuhetkellä saimme lukea myös sen alkuperäisen pääarkkitehdin edesmenosta. Tämän kohtelun sai osakseen myös Sweet Inspirations. Aivan samoin George Jacksonin Strugglin’ Lady on kelpo valinta. Urat 7-12 on äänitetty Memphisissä. Tämä on yksi parhaista. Siksipä oma kiinnostukseni kohdistuu muutamaan hiukan oudompaan uraan. Sinänsä Malaco-tuotannossa ja Miltonin laulussa ei ole mitään vikaa. Aivan lopussa on vielä kolme julkaisematonta äänitystä. Kvartetin ainut toptenhitti Sweet Inspiration on reipas vauhtipala, kun taas Oh! What A Fool I’ve Been on avausraidan tasoinen balladi. Kakkoslevyn alussa on muutama Tom Dowdin New Yorkissa tuottama ura. Tämän jälkeen kävi matka kohti Philadelphiaa, mutta ilman Cissy Houstonia, joka oli lähtenyt soolouralle. You Left A Goldmine For A Golddigger on tyyliltään lähellä Tyrone Davisin pomppouria. Sekin oli kätketty singlen b-puolelle. Ansioituneen sessioisännän 60-luvun levytyskatalogia setvivästä www.cosimocode.com -diskografiasivustosta nimensä mukaillut kokoelma ei ole ensimmäinen Cosimo-kooste laatuaan
Paljoa enempää intoa ei saa puristettua myöskään Reggie Hall The Joke -noveltyynsä, vaikkei kappale täysi vitsi ollutkaan vaan kelpasi Rip-pikkumerkiltä itsensä Chessin julkaisusarjaan v. Dominon hovituottajan Dave Bartholomew’n saatua NO:n toimijakentälle kilpailijoikseen uusia kykyjä mm. Chris Kenner letkeili Toussaintin tuotannossa jättihitin I Like It Like That, mutta tässä yhteydessä kuultava alkuperäinen Something You Got menestyi paremmin Wilson Pickettin coverina. George ”Blazer Boy” Stevensonin pirtsakka twist-rallatus (4) sekä Dave Bartholomew’n makea kierrätysversio hänen omasta hykerryttävästä ihmisluonnon kuvauksestaan (14). Cd:n ainoan valkoisen solistin, eritoten Dr. Jessie Hill (1), Barbara Lynn (9), Lee Dorsey (16), Willie Tee (18), Robert Parker (19), Aaron Neville (20) sekä toinen kaupungin suvereeni kultakurkku Johnny Adams (22). Jonkin aikaa hedelmää mukavasti kantanut Dover ei kuitenkaan saanut jälleenjakelijoiltaan korvauksia ajoissa ja yritys kaatui suurten tuotantokustannustensa alle v. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että tyylisuunnan aloitti Jerry Butler Impressions-yhtyeen kanssa levytyksellä For Your Precious Love. Pete Hoppula CHICAGO SOUL – The Early Years (History of Soul SOUL001) CD 1 – 1950–1961: (1) Harold Burrage – Hi Yo Silver (2) The Spaniels – Play It Cool (3) The Four Tops – Could It Be You (4) Jerry Butler w. 1968. 1955. Allen Toussaintista, Wardell Querzerguesta, Harold Battistesta ja Eddie Bo’sta, sekä vanhan J&M-studiobändin korvauduttua vähitellen nuoremmilla soittajilla jalostui samaa tahtia myös Cosimon nauhakatalogi alati soulimpaan sekä orastavasti myös funkimpaan suuntaan. Ace-kattauksen musiikkivalinnat eivät niin ikään ole sieltä vieraammasta päästä. Yrityksen puutteesta sen sijaan ei pääse syyttämään taannoisen Suomen-vieraan Willie Westin jokseenkin kaoottisilla falsettikiekauksilla terästettyä r&b-groovailua (10). On aivan oikein, että mukaan on valittu paljon yhtyeen äänityksiä niin Abner kuin ABC-merkeiltä. Paikoitellen laadultaan ailahtelevan materian seasta kohottautuvat esiin myös mm. Samaten Butlerin soololevyt ovat tyylilajin historiaa. Shirley & Leen, Huey Smithin, Frankie Fordin sekä Jimmy Clantonin toimiessa levytysvelhon kaupallisuusarvon vankimpina puolestapuhujina. Vaikuttavaa äänijälkeä saavat aikaiseksi myös Eddie Bo ja Inez Cheatham hitaasti mutta iskevästi lyllertävällä funk-duetollaan (23). Hitit jatkoivat silti tulemistaan. Louisianan seudun myyntiennätyksiä pistivät lisäksi uuteen uskoon mm. Studiotoiminnan lisäksi Cosimo operoi myös paikallisten pienmerkkien (kuten mm. 1952 Lawdy Miss Clawdylla ja lopullisen valttikortin iski Tutti Frutillaan pöytään Little Richard v. Läpi 1950-luvun Cosimon kättenjälki toimi New Orleansissa synonyymina Midaksen kosketukselle – edellisten ohella mm. 40-luvun puolivälin huitteilla äänitystoimintansa aloittaneen Matassan pakan ensimmäinen ässäpari löytyi, kun hän pääsi ensin purkittamaan Roy Brownin Good Rockin’ Tonightin 1948 ja sen jatkeeksi vuotta myöhemmin Fats Dominon miljoonahitiksi paisuneen Fat Manin. Kiekolla on mukana vain yksi entuudestaan julkaisematon raita, löysäillen ja jopa NO-mittarilla melkoisessa epävireessä jammailtu vaihtoehto-otto The Party Boysin Ron-levytyksestä (6). The Impressions – For Your Precious Love (5) Billy Stewart – Billy’s Blues, Part 2 (6) Betty Everett – I’ll Weep No More (7) Harold Burrage – Satisfied (8) The Sheppards – Never Felt This Way Before (9) The Impressions – Senorita I Love You (10) Sugar Pie DeSanto – I Want To Know (11) Harold Burrage – Crying For My Baby (12) Major Lance – I’ve Got A Girl (13) Jerry Butler – He Will Break Your Heart (14) The Sheppards – Tragic (15) Mary Johnson – These Tears (16) Etta James & Harvey Fuqua – If I Can’t Have You (17) The Impressions – Say That Love Me (18) Dobie Hicks – Where Is She (19) Little Milton – So Mean To Me (20) Joyce Davis – Stop Giving Your Man Away (21) Etta James – Waiting For Charlie To Come Home - 69 - tutkailut (22) The Starlets – Better Tell Him No (23) The Impressions – Gypsy Woman (24) Dee Clark – Your Friends (25) The Vibrations – Oh Cindy (26) The Sheppards – Forgotten (27) The Daylighters – Oh What A Way To Be Loved (28) The Chaunteurs – New Rockin’ Baby (29) Ted Taylor – Be Ever Wonderful (30) Mitty Collier – I Got Get Aways From It All CD 2 – 1962: (1) McKinley Mitchell – The Town I Live In (2) Betty Everett – I Got A Claim On You (3) The Impressions – I’m The One Who Loves You (4) Walter Jackson – I Don’t Want To Suffer (5) Sugar Pie DeSanto – Ask Me (6) Ted Taylor – Can’t Take No More (7) Harold Burrage – Master Key (8) McKinley Mitchell – I’m So Glad (9) Betty Everett – Your Love Is Important To Me (10) Jerry Butler – Make It Easy On Yourself (11) Cicero Blake – Could This Be Love (12) The Fascinations – Mama Didn’t Lie (13) The Dukays – Nite Owl (14) The Impressions – Can’t Work No Longer (15) Etta James – Something’s Got A Hold On Me (16) Gerald Sims & The Daylighters – Cool Breeze (17) The Radiants – Father Knows Best (18) Jerry Butler – Message To Martha (19) The Five Du-Tones – The Flea (20) The Dutones – The Bird (21) Dorothy Prince – I Lost A Love (22) Etta James – Pushover (23) Betty Everett – Please Love Me (24) Jan Bradley – We Girls (25) The Impressions – Little Young Lover (26) Gene Chandler – Tear For Tear (27) The Five Du-Tones – Please Change Your Mind (28) Mitty Collier – Don’t Let Her Take My Baby (29) Dorothy Prince – Why Not Tonight (30) The Radiants – One Day I’ll Show You (31) Billy Stewart – Fat Boy (32) Major Lance – Delilah Tämän koosteen urat 1-3 antavat hiukan harhaanjohtavan kuvan Chicago-soulin synnystä. Ja kakkoslevyllä kuultava M-Pac-äänite Master Key on kyllä ehtaa soulia. Billy Stewart teki mainion Billy’s Blues -kappa- 5 - 2014 •. Voihan tuon Harold Burragen avausuran valinnan perustella ehkä sillä, että laulajasta kehkeytyi vuosien saatossa yksi Chicagosoulin isähahmoista. Aaron Nevillen musiikkia julkaisseen Par Lo Recordsin sekä Robert Parkeria edustaneen Nolan) taustalla tarjoamalla Dover-yhtiönsä kautta erityisiä levytyksen, prässäyksen ja jakelun kattaneita ”avaimet käteen” -paketteja. Wardell Q:n tuotannossa syntynyt riipaiseva bluesballadi Kiss Tomorrow Goodbye nosti myös Danny Whiten hetkeksi alueelliseen suosioon Frisco-merkillä 1963, muttei tehnyt hänestä vielä valtakunnan tason julkimoa. Walking To New Orleans) kasvattivat edelleen saldoa, mutta mojovia Billboard-suosikkeja saivat aikaiseksi myös esim. John -yhteyksistään tunnetun Ronnie Barronin tyylikäs slovari (15) on sekin muistiin merkinnän arvoinen. Earl Kingin Trick Bag sekä Oliver Morganin leikkisärytminen Who Shot The LaLa. Hyvin perustein valikoima pitää sisällään myös vuosikymmenen suuria r&b-hittejä, joita tällä useimmiten varhaisemmista saavutuksistaan huomioidulla äänitysketulla tottavie riitti vielä vuosia myöhemminkin. levy jotka niputtivat yhteen kaikkiaan parisen sataa muutamassakin eri Ranskalaiskorttelin osoitteessa aktiivikautensa aikana sijainneessa J&M Recording Studiossa luotua äänitehelmeä. 1962. Dominon myöhemmät Imperial-julkaisut (mm. Lloyd Price nokitti v. Cosimo Matassan oman ristimänimen tulivat vasta seuraavat vuodet tai oikeammin vuosikymmenet nostamaan nykyiseen tarunhohtoiseen statukseensa. Samalla hiipui myös J&M:n studiotoiminta – kuten tämän seurauksena hetkeksi aikaa lähes koko NO-r&b:n kukoistus muutenkin. Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa Matassa oli yhä peleissä mukana. Vaikka nuo levytykset on tehty Chicagossa, on aika kaukaa haettua väittää niitä souliksi
Myös ”Live In Finlandin” tilastot vahvistavat tätä tulkintaa, ilmoittaen 2-näytöksiseen tapahtumaan osallistuneen vain vaivaiset 300 onnekasta sielua. ”Live In Finland” -teoksen (Mikael Huhtamäki, Gummerus, 2013) liiteosion mukaan vuoden 1966 AFBF:ssä oli lippunsa lunastaneita n. Aliarvostetuin miesyhtyeistä oli kuitenkin vuosia Chessille levyttänyt Radiants, jonka debyyttisingle (Father Knows Best / One Day I’ll Show) on yksinkertaisesti upea. Live My Life (Blind Pig) Ruthie Foster ................................... Come Back Baby (Delmark) Dave Alvin & Phil Alvin .................................................................. Songs From The Road (Ruf) CD+DVD various artists ........ Cold World (Daptone) Johnny Spence & Doctor’s Order ................................. When Trouble Was Born (LZM) Mark “Muleman” Massey ........................... For Pops (Severn) Lucky Peterson .................................................... levy tutkailut leen jo vuonna -56, mutta suureen suosioon hän nousi vasta 10 vuotta myöhemmin. Snake Soup (Traphill) Sugar Ray & The Bluetones ................................................. Tyttöyhtyeiden menestykset olivat vielä vähissä. 700, joka vaikuttaa tähänastisista arvioista luotettavimmalta. Pete Hoppula Linsey Alexander ................................................................... The Sheppards oli yksi kaupungin lauluyhtyeistä, joka pystyi hienosti sopeutumaan doowopin puolelta (Island Of Love) souliin (Tragic, Forgotten). Ske-Dat-De-Dat – The Spirit Of Satch (Concord) Sena Ehrhardt .................................................................................. Kickstart Your Mojo (Goofin’) Stillblues ............................................................................................... Ura jatkui Chessin leivissä. Temperature Rising (Jazzhaus) Grady Champion ...................................................................... Betty Everett sai laajempaa mainetta vasta vuonna -64 VeeJay-äänitteillään. Sen sijaan Sam & Daven ja kumppaneiden v. Edellisen tarkan havainnon tehnyt FBS ry:n hallituksen varapuheenjohtaja Harri Suokas muistuttaa lisäksi, että Gloria Howardin eli La Bommien ruotsalaisesta Knäppupp-EP:stä runoili edesmennyt T.J. Fall For You (J&T/BMG) Albert King ............................................................................. Pohjolan R&B-lumottarien seikkailuihin pureudutaan jälleen tarkemmin BN:n joulukuun numerossa. Live Bootleg Series, Volume 12 * (Friday Music) Johnny Winter .................................................................................. 1967 Kultsan konsertin huomattavan vähäinen yleisömäärä on verrattain hyvin aistittavissa tilaisuudesta säilyneiltä ja Ylen Elävästä arkistosta löytyviltä filmitallenteiltakin. Cobralle, One-derfulille ja Renelle. Joyce Davis siirtyi souliin gospelin puolelta ja se kuuluu hänen esityksessään Stop Giving Your Man Away. Gronowin mukaan paikalla oli kummallakin kerralla yli 1 000 henkilöä, mitä voi kyllä pitää tuon ajan standardissa jo melkoisena lukuna, vaikka toki Kultsalle olisi mahtunut väkeä vielä enemmänkin (kaikkiaanhan paikkoja on noin 1 400). Toinen vahvaääninen solisti oli Dorothy Prin- ce, jonka I Lost A Love on hienoa kuultavaa. Näistä on mukana näyte joka merkiltä, paras ehkä Cobra-single I’ll Weep No More. Common Ground (Yep Roc) Marcia Ball .............................. sivun kuvassa samalla katalogikoodilla varustettuna Metronome-sarjan julkaisuna! Tässä tapauksessa on oletettavaa joskaan ei likimainkaan sataprosenttisen varmaa, että levy olisi itse asiassa ilmestynytkin täällä Härmässä molempina versioina. The Complete Atlantic Singles + * (Real Gone Music) Johnny Winter ................................. A Blues Tribute To Creedence Clearwater Revival (Cleopatra) various artists ............................... Promise Of A Brand New Day (Blue Corn Music) Ismo Haavisto ....................................................................... Mm. The Starlets sentään onnistui Better Tell Him No -singlellään. Live (Warner Bros.) 2-CD The Contours ......... Tuo teksti kannattaa itse kunkin ehdottomasti lukaista, mikäli kohdalle sattuu. Yhtyeuran jälkeen Sims siirtyi tuotantopuolelle Carl Davisin avuksi. Yhtyeen Checkersingle Oh Cindy on kuitenkin sävellykseltään, sovitukseltaan ja toteutukseltaan kerrassaan upea. The Son Of A Bluesman (Jazz Village) The Duke Robillard Band ............................................... Samoin Mitty Collier teki jo vuosia ennen kaupallista läpimurtoaan laatutavaraa. Calling All Blues! (Stony Plain) Philip Sayce .............................................................................................. Aarno Alén BN täydentää ja kommentoi! Muutama sananen BN:ssä 4/14 julkaistuun ”Pohjolan R&B-lumottaret”-kirjoitukseen: Vuosien 1966–67 American Folk Blues -festivaaleista jutussa todettiin, etteivät nämä Helsingin Kulttuuritalon tapahtumat olleet varsinaisia yleisömenestyksiä, mihin käsitykseen ovat vuosien saatossa useat läsnäolijatkin tyytyneet. One Step Ahead Of The Blues (Icehouse) Little Willie Mehto ............................................. Just A Little Misunderstanding (Motown 1965–1968) * (Kent) Dr. Georgia Gibbsin osalta lienee paikallaan viitata pieneen ristiriitaisuuteen koskien suomalaispainoksista savikiekkoa Seven Lonely Days, joka artikkelin diskografialaatikossa ehdotetaan Mercury B 642:ksi, mutta joka kuitenkin näkyy ko. Live In The ‘70s * (Rockbeat) Freddie King ...................................................................... Mean Blue Train (Lake Water) Leela James ....................................................................................... Living Tear To Tear (Severn) The Sweet Inspirations ...... Influence (Mascot) Naomi Shelton & The Gospel Queens ????????????????????????????????????. Step Back (Megaforce) Mike Zito & The Wheel ..................................... vuoden 1967 AFBF:ssä mukana ollut BN-konkari Vesa Walamies totesi eläneensä tässä uskossa pitkään myös itse, kunnes aiheesta oli syntynyt keskustelua eräässä Yleisradion blues-teemaisessa radio-ohjelmassa Pekka Gronowin kanssa tammikuussa 1990. Live & Loud 1968 * (Rockbeat) Lazy Moose ....................................................................... Different Shades Of Blue (Mascot/Provogue) Danny Bryant .................................................................... Gerald Simsin vetämä Daylighters oli aavistuksen verran modernimpi tyyliltään. Etta James siirtyi Chessille heti 60-luvun alussa ja oli merkin kestomenestyjiä koko vuosikymmenen. John .............................................. Can’t Even Do Wrong Right (Alligator) Joe Bonamassa .................................... Sugar Pie DeSanton I Want To Know on levytetty länsirannikolla, mutta sen päästessä Chessin jakeluun levystä tuli hänen suurin menestyksessä. Sitä ennen hän oli jo levyttänyt mm. Mainittakoon vielä, että Vesan muistikuvien mukaan vuoden -72 Finlandia-talon ja vuoden -81 Kulttuuritalon AFBF-konserteissa oli kansaa likipitäen tupien täydeltä. Koosteen suurimman yllätyksen tekee kuitenkin The Vibrations, jota olen pitänyt tähän asti toisarvoisena tanssirytkeen levyttäjänä. Bootleg Whiskey (Malaco) Gary Clark Jr .................................................................................. Koosteen 28-sivuisen oheistekstin on toimittanut Chicago-soulin suurin asiantuntija Robert Pruter. Simsin aikana yhtye teki ilman menestystä useita hienoja levyjä (Oh What A Way To Be Loved, Cool Breeze). The Tattooed Lady And The Alligator Man (Alligator) Elvin Bishop ......................................................... Ottihan Mercury-materiaalin lisensoinut Ruotsin Metronome haltuunsa koko skandinaavisen Mercury B -sarjan juuri tässä vuoden 1954 taitekohdassa. Koosteella on (minulle) muutama outo ura, jotka kannattaa esitellä. Malin jo BN:ssä #155 (5/1995) artikkelissa ”Divarien Helmiä, osa 17”. There Ain’t No Coolin’ (Mountain Ash) • 5 - 2014 - 70 - Mud Morganfield & Kim Wilson ?????????????????????????????????????????????????????????. Sweet Dreams: Where Country Meet Soul * (Ace) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Fredrikinkatu 38, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia)
Levyn tekemisen aikoihin Charlies on ollut ehkä kovimmassa vedossaan. They played rough & loud. Tuolloin englantilainen New Musical Expressin toimittaja Andy Gray kirjoitti, että Tasavallan Presidentin ja Wigwamin – molemmat tuolloin jo kovasti ylistettyjä – olisi nimenomaan Charliesilla ollut mahdollisuus lyödä itsensä läpi jopa Britanniassa. Ennen tätä puolivahingossa tehtyä levyään oli Charlies tehnyt edellisenä vuotena lahtelaisessa, Suomen tuolloin vaatimattomammaksi mainitussa Microvox-studiossa singlen Myöskin tyttö iloinen / Don’t Try Me, jotka ovat päätyneet bonusraitojen joukkoon tälläkin julkaisulla. (Osassa painoksesta on bändin itsensä kopiokoneella tekemä liite. Levy oli luonnollisesti edeltäjänsä kaltainen ”menestys”, vaikkei ihan yhtä harvinaiseksi jäänytkään. Ehkä vuosikausien kiinnitys Sleepy Sleepersissä on saanut aikoinaan aikaan epäilyjä, mutta aiheetta. Hänenhän olikin tarkoitus olla basisti! Lehtisen monimuotoiset bassokuviot eivät kuitenkaan karkaa käsistä. levy SYVÄANALYYSISSÄ SYKSYN SUOMI-UUSINTAJULKAISU! CHARLIES Musiikkia Elokuvasta Julisteiden Liimaajat (Shadoks Music 163) (1) Taiteen kritiikistä (2) Rautavaimo (3) Don’t Go Out (4) There’s Nothing Through With Public Ladies Without Skirt In Sunrise On Horseback Band (5) Don’t Catch A Cold (6) Sunshine Supergirl (7) Don’t Try Me* (8) Myöskin tyttö iloinen* (9) Rock Me Baby* (10) I’m So Glad* (11) Easy* (12) We Used To Know* (*= bonuskappaleita) “No helvetti”, toteaisi varmasti kaikille lehtemme lukijoille tuttu Pepe Ahlqvist tämän levyn nähdessään! Maailmanluokan huuliharpistina ja vaikuttavana kitaristilaulajana tunnettu Pepe kun aikoinaan lahtelaisessa Charliesissa ollessaan tunnettiin nimellä Pertti ”no helvetti” Ahlqvist. Tehkää lopuksi mitä haluatte. Aiemmat suunnitelmat klassisen koulutuksen saaneiden muusikoiden kanssa olivat juuri kariutuneet, joten hän päätti ottaa riskin: elokuvaan tulisikin Charliesin musiikki. Paikallinen maine oli kuitenkin sen verran kova, että bändi pääsi ensimmäisen Ruisrockfestivaalin (’70) ensimmäiseksi esiintyjäksi. Epämääräisten kommellusten jälkeen hän päätyi kuulemaan Charliesia. Vuonna ’70 ilmestynyt Charliesin ”Julisteiden Liimaajat”on edelleen yksi suomalaisten keräilylevyjen ns. Tuolloin se oli pitkä aika. Pitkä Lehtisen kulttimaine basistina ei ole sekään tuulesta temmattu. They looked like men, not popstars. Noihin aikoihin kotimaisten rokkilevyjen painokset olivat erittäin pieniä, mikä selittää niiden harvinaisuuden. Ehkä, mutta tuolloin Helsingin ulkopuolelta tulevien bändien oli vaikea saada maanlaajuista huomiota. Niin musiikillisesti kuin näyttävyydessä. Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirja kuvaa Charliesia suomalaisen heavyrockin edelläkävijänä ja onhan sitä pidetty myös aikansa tyypillisenä progressiivisen rockin edustajana. Ja onhan niitä muitakin. No nyt kun on taas mahdollista, on vihdoin korkea aika päivittää näkemyksiä tästäkin suomalaisen jytäbluesin klassikosta – ja vieläpä bonuskappalein höystettynä! Oliko Lahden lähistöllä Kausalassa 60-luvun puolivälissä kitaristi Eero ”Ebro” Ravin ja basisti Kari ”Longdrink” Lehtisen (myöhemmin kotimaisesti Pitkä Lehtinen) perustama Charlies 70-taitteessa Suomen rankin bändi. Well, I didn’t!” Ei siis ihme, että välillä hieman ”haasteellisena” yhteistyökumppanina tunnettu Lindholm tuli myöhemmin Pitkä Lehtisen kanssa erinomaisesti toimeen yhteisissä projekteissa. Paitsi että Ebro Ravi oli Hendrix-kiharoissaan, aurinkolaseissaan, pitkine takkeineen, Gibson-kitaroineen ja Marshall-vahvistimineen savuke suussaan huomiota herättävä ilmestys, myös yksi maamme kovimmista kitaristeista – samalla viivalla jo tuolloin huippuina pidettyjen Jukka Tolosen, Hasse Wallin ja Albert Järvisen kanssa. Could I ask for more. Pelkällä bassolla ja kitaralla esitetty lyhyt neloskappale (liian pitkä nimi) kuulostaa taas tyylikkäästi Peter Greeniltä. Vuorenmaa lupasi bändille, että jos he tekevät musiikin hänen elokuvaansa, hän julkaisee sen levynä. Mikäli sellainen joltain löytyy, ottaisin kopion kiitollisuudella vastaan.) Levy äänitettiin, kuinkas muutenkaan, kuin taas Microvoxissa. Tämän Charliesin debyyttilevyn ensipainoksen (painos oli kuulemma vain 300 kpl) hinta lienee nykyisin jossain tonnin paikkeilla (Suomalaisten äänilevyjen hintaopas tosin ilmoittaa ”vain”700 euroa, mutta tuskin sitä sillä hinnalla mistään löytää), joten kyllä vieläkin kaduttaa pihtailuni 80-luvun alussa. Kun viisi kappaletta oli saatu äänitetyksi, totesi Vuorenmaa, että ne jo riittävät. aatelisia, siellä Eeron ja Jussin kahden ensimmäisen, Kalevalan ”People No Namesin”, Apollon, Elonkorjuun, Ferrisin ja Sessionin joukossa (kolme viimeksi mainittua on muuten tämä hullu saksalaislafka Shadoks Music julkaissut uudestaan jopa vinyylinä). Tuolloin Suomen armeija onnistui rikkomaan bändien kokoonpanoja joko vaihtelevasti tai pysyvästi. Pääkaupunkiseudulla oli totuttu pitämään Remu Aaltosen, Albert Järvisen ja Lido Salosen Kalevalaa, joka tietenkin soitti myös samassa Ruisrockissa, kovan oloisena ryhmänä, mutta saivatko hekin vaikutteita Charliesilta. Honey Aaltonen - 71 - 5 - 2014 •. Pitkä Lehtisen muistoa kunnioittaen! PS: Charlies teki vielä ’70, aluksi omakustanteena, mutta lopulta Love Recordsin julkaiseman albumin ”Buttocks” (LRLP 20). Mutta silloin kun Pepe liittyi nuorena poikana vuonna ’73 Charliesiin, oli bändillä takanaan jo lähes kymmenvuotinen ura. B.B. Neljä viimeistä kappaletta ovat ennen julkaisemattomia, ehkä jopa treenikämpällä nauhoitettuja äänitteitä. Silloin tuli keräilijöille jopa hieman hymyiltyä: mitä kalliimpi levy, sen harvinaisempi, mikä taas johtunee sen surkeasta sisällöstä kun ei ole aikoinaankaan kellekään kelvannut. Blueskitaristina hän saattoi olla jopa kollegojaan vivahteikkaampi, mistä on hyvä osoitus tältä levyltä vaikkapa lähes seitsenminuuttinen Rautavaimo. They played the music I love. Jopa bändin ulkoinen olemus näytti karismaattiselta – hieman Jimi Hendrix Experiencen malliin. Lahden seudulla huomiota herättänyt power-trio oli kasvanut kvartetiksi, kun laulaja/rumpali, sittemmin myös huuliharpisti Wellu Lehtinen oli luovuttanut rumpupallin teini-ikäiselle, mutta lahjakkaalle Ari ”Kusti” Ahlgrenille ja keskittynyt solistin rooliin. Ja bändihän teki! Koko albumin toisen puolen täyttävä yli 18 minuuttinen Sunshine Supergirl basso- ja rumpusooloineen on komea osoitus Charliesin soittovalmiudesta. Jopa umpistadilaiseksi mielletty Dave Lindholm kirjoittaa kansiteksteissä näkemyksensä: ”Charlies was the first big Finnish rock band for me. Aloituskappale oli ollut olemassa jo aiemmin, mutta Vuorenmaa halusi siihen ”ajankohtaisen tekstin”. Charliesin aikoina, jolloin bassonsoitonkin sallittiin olevan rönsyilevää, Pitkä oli aloittanut soittajanuransa 60-luvun rautalankavillityksen aikana soolokitaristina, mutta Ravin tavattuaan tutkailut totesi valinneensa instrumenttinsa väärin. Kun vielä japanilaiset keräilijät 80-luvulla innostuivat niistä, nousivat hinnat räjähdysmäisesti. Levyllä toisena vokalistina on myös aiemmin (ja myöhemminkin?) vaikuttanut Juha Saali, joka itse asiassa laulaa useamman kappaleen kuin tuolloin nähtävästi varusmiespalvelustaan suorittanut Wellu Lehtinen. Mutta se on jo aivan toinen tarina... Hurjan olemuksensa ja äärimmäisen äänenvoimakkuuden myötä Charlies sai myös ”hirviöbändin” maineen. Se oli astetta progressiivisempi kuin ”Julisteiden liimaajat”, vaikkakin pitkälti samoissa tunnelmissa mentiin. En ostanut parillasadalla markalla. Charliesissakin tuuraajia riitti aina vuosittain. Hinta-arviokin on ”vain” jossain 300-500 euron paikkeilla. Tarjous josta ei ainakaan tuolloin voinut kieltäytyä! Studioaika oli sovittu seuraavaksi aamuksi Lahden Microvoxiin, jonne bändi lupautui tulemaan paikalle. Hän lykkäsi Wellu Lehtisen käteen Kiinan puhemies Mao Zedongin Pienen punaisen kirjan suomennoksen ja sanoi, että vedä tästä kohdasta. Vaikutteita tuli kuitenkin Bluesbreakersin, Creamin, Hendrixin, Mountainin ja Ten Years Afterin tapaisilta bluesrockin esittäjiltä tai Jethro Tullilta (tälläkin levyllä We Used To Know Tullin tuolloin tuoreelta ”Stand Up” -klassikolta), joten itse käyttäisin mieluummin kansallista jytäblues-termiä ajalta jolloin popmusiikki jaettiin raa’asti purkkaan ja jytään. Ahlgren mättääkin rumpuja paikoitellen kuin Led Zeppelinin Bonzo Bonham nuoruudessaan. Kingin (tai Big Bill Broonzyn tai Big Boy Crudupin, kuten kansiteksti hienostuneesti muistuttaa) Rock Me Babyssä Kingin kitarariffiä kuljettaakin hurjalla tempolla basso. Esimerkiksi bonuskappaleissa Creamiltä lainatussa, alkujaan Skip Jamesin tekemässä I’m So Gladissä, Pitkä soittaa Creamin Jack Brucea maukkaammin. ”Musiikkia Elokuvasta Julisteiden Liimaajat” syntyi ikään kuin sattumalta (niin levyn nimi kuin kansikaan ei voisi olla paljon vähempää ostohalua herättävä), kun pienen budjetin elokuvaa tehnyt T-J Vuorenmaa tarvitsi siihen musiikkia. Wellu teki työtä käskettyä, joten Taiteen kritiikistä sai uuden muotonsa. En tiedä mitä niille on tehty, mutta äänentoistonsa puolesta ne eivät häviä vähääkään studioäänitteille – ehkäpä jopa päinvastoin! Joka tapauksessa tämä cd (vinyylipainos on kuulemma myyty loppuun saman tien) on osa suomalaisen rockin historiaa ja osoitus siitä miten tasokkaita bändejä (jopa Lahdessa, heh heh) maassamme on jo lähes puolivuosisataa sitten perustettu
klo 20 Savoy-teatteri, Helsinki Roots rock-yhtye The Blastersista maailmanmaineeseen nousseet Dave Alvin ja Phil Alvin The Guilty Ones -yhtyeineen esittävät Savoyssa oman tuotantonsa lisäksi Chicago-soundista tunnetun blueslegenda Big Bill Broonzyn musiikkia. klo 21 Tavastia, Helsinki Liput palvelumaksuineen alkaen 39,50 €, Tiketti ja Lippupalvelu ”Se ÄÄNI – kun Beth Hart laulaa kellot pysähtyvät, sydän tanssii ja niskakarvat nousevat pystyyn!” www.bethhart.com eventsclub.fi. Liput palvelumaksuineen alk. 46 € Savoy-teatterin lippukassalta ja Lippupalvelusta. Savoy ei peri palvelumaksuja. Marraskuun huippukeikat! DAVE ALVIN & PHIL ALVIN with the guilty ones Ma 3.11. h t e BHart Ti 11.11