vuosikerta BN haastattelee: MR. BN käy tapahtumissa / Tyttöyhtyeet, osa 8 / Blues Hall of Fame Halpaa bluesia, osa 5 / Levytutkailut / Muddy Lee Makkonen 197301-15-05 ISSN 0784-7726 N:o 275 (5/2015) Hinta 6,80 € 48. SIPP DANI WILDE DON CAVALLI THE SOUNDS JUSSI NIEMI Henkilökuvia diskografioiden takaa: LENNY WELCH R&B-tenoristit, osa 25: EDDIE DAVIS & JOHNNY GRIFFIN FRIED OKRA BAND FRIED OKRA BAND
10 s. 32 s. 15 s. 36 BN 5/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: BN 5/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: s. 20 s. 4 s. Muita BN-levyjä ! Kuuden numeron kausitilaus 40 euroa: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Tilaa Blues News!. 20 s. 18 Uusi Blue North julkaisu BNCD013 MAISTERI T. 12 s. – ”VOODOO-MIES” Uusi Blue North julkaisu BNCD013 MAISTERI T. – ”VOODOO-MIES” SAATAVILLA NYT BN:N VERKKOKAUPASTA! SAATAVILLA NYT BN:N VERKKOKAUPASTA! bluesnews.mycashflow.fi bluesnews.mycashflow.fi CD:t vain 15 euroa + pm. 4 s. 10 s. 15 s. 12 s. 2 • 5 2015 s. 18 s. 32 s. 36 s
En osaa oikein vastata tuohon, koska useimmiten tuntuu siltä, että olen soittanut vuosissa enemmän kuin olen ylipäätään ollut elossa. kertaa järjestetyn RootsEspan jälkimainingeissa. Yhdessä soittaminen. Ja Thomas Crawfurd on lisäksi kouluttautunutkin rumpaliksi ja soitonopettajaksi.” Bändihistoriasta kysyttäessä tanskalaiset kaivavat jonkin aikaa muistilokeroitaan, selvästikään he eivät ole viime vuosina juuri miettineet, koska ja kuinka he ovat yhdessä soittamisen aloittaneet. Viimeisimmän visiittinsä tanskalaiset tekivät elokuussa 2015 RootsEspa-kinkereihin Helsingissä. FRIED OKRA BANDIN SYNTYTAUSTOJA Kööpenhaminasta kotoisin olevan Fried Okra -trion omintakeinen, uniikiksi ja hypnoottiseksikin kutsuttu musiikki on saanut vaikutteita mm. tiedostettujen blues-juurien yhdistymisenä tanskalaiseen verenperintöön, jonka tuloksena on hallittu, energisen yksinkertainenkin riffigroove-lyriikkakeitos. Oli siis jo aika BN:n nimissä jututtaa näitä varsin vaatimattomia kavereita. Kauan, jokainen meistä. Ei sitä ole tärkeää mitata vuosissa. Bänditarinoita kirjoitettaessa ensimmäinen luonteva kysymys (BN:n lukijoille ehkä entuudestaan hieman tuntemattomampien ryhmien osalta) koskeekin usein sitä, minkälaisista musiikillisista taustoista soittajat tulevat ja miten moinen kokoonpano on oikeastaan syntynyt. Bändiltä ilmestyi kesällä 2015 järjestyksessä neljäs pitkäsoitto, ”Back Into The River”, joka on alan eurooppalaisissa lehdissä ja muissa medioissa saanut osakseen varsin myönteisiä arvioita. 12 ikävuoden paikkeilla aloin ymmärtää, mikä kitara oikein on, soittamaan aloin toden teolla 14-15-vuotiaana. Ei ole ihme, että kuulijaa saattaa alkaa kiinnostaa se, miten tämä kaikki on muotoutunut. 4 • 5 2015 FRIED OKRA BAND FRIED OKRA BAND T anskalaisiin juurimusiikin kärkiyhtyeisiin nykyisin lukeutuva Fried Okra Band on visiteerannut Suomessa jo muutaman kerran parin viime vuoden aikana. Neljä albumia kahdeksan vuoden kuluessa julkaissut Fried Okra on herättänyt runsaasti kiinnostusta suomalaisten juurimusiikin ystävien keskuudessa. Bändin musiikkia voi luonnehtia em. Nykyisin, kun olemme kaikki 40 ikävuoden hujakoilla, ei oikeastaan tunnu lainkaan merkitykselliseltä se, olemmeko soittaneet 12, 17 tai kuinka monta vuotta. Bändi vieraili Suomessa ensi kertaa syksyllä 2013 (Down Home Kivi, Tampere, Ghettoblues, Helsinki), jonka jälkeen kutsu kävi kevään 2014 Stompin’-festareille Helsinkiin ja syksyn 2014 BluesLive!-festareille Jyväskylään. Viimeisin vierailu ajoittui menneelle loppukesälle, ja lisävisiittejäkin tältä monista muista erottuvaa, omaa musiikillista polkuaan määrätietoisesti tallaavalta yhtyeeltä on jo toivottu. Keskustelua käytiin elokuussa 7. MAIJU LASOLA Fried Okra Band on kahden kitaristin ja rumpalin muodostama kolmikko; Morten Lunn (laulu & kitara, diddley bow), Thomas Foldberg (kitara & huuliharppu) ja Thomas Crawfurd (rummut & mandoliini). Hänen mielestään vuosilla ei sinänsä ole merkitystä soittamisen jatkumossa, taitoa toki karttuu ajan myötä, mutta tietyssä pisteessä kaikenlaiset aikajänteet haipuvat taka-alalle: ”Joskus tapaan nuoria, jotka kysyvät kuinka monta vuotta olemme soittaneet. Bändin laulaja-kitaristi ja keulakuva Morten Lunn kertoo kaikkien soittaneen jo kauan, nuoresta iästä eli hieman päälle 10-vuotiaasta lähtien. Kaiken koossa pitävänä voimana toimii ryhmän jäsenten kiistaton soitannollinen osaaminen, mutta myös rohkea oman soundimaailman etsintä ja noudattaminen, erilaisia kokeilujakaan kaihtamatta. Pohjois-Mississippin mäkialueen mestareiden raa’asta ja riisutusta äänimaisemasta. Enkä sano tätä mitenkään ylvästellen, olemmehan vielä suhteellisen nuoria, näissäkin ympyröissä
Kuten ’I see the clock hanging upon the wall, I see the clock hanging upon the wall, It’s been hanging there so long I can’t see you – your face at all.' Viimeinen riimi kääntää koko paletin ja heti upotaankin kellohavainnosta seinällä rakkauslaulun tunnelmiin. Että teemme juttua yhdessä, eikä kukaan sanele lopullista tulosta valmiiksi, se tuntuu aidosti luovalta. Siitä pelkistetysti musiikissa on kyse, tunnelmien luomisesta ja ilmentämisestä, tunteiden herättämisestä. Ihastuin heti sen soundiin ja päätin siltä seisomalta alkaa opetella enemmän. Usein näkee soittajia, jotka ovat lavalla vain tehdäkseen jonkinlaisen vaikutuksen muihin, useimmiten soittajakollegoihin. Se näkyy ja kuuluu, onhan näitä tällaisia kitaristeja esimerkiksi. Tottakai menimme paikalliseen musiikkikauppaan ja siellä hetken mielijohteesta poimin mandoliinin seinältä ja aloin näppäillä. 6 • 5 2015 tämä kokoonpano, kaksi kitaraa ja rummut, antaa meille enemmän mahdollisuuksia sukeltaa syvemmälle myös rockin eri territorioihin ilman, että sotkeudumme liikaa klassiseen bluesrockiin. Joskus tietysti haluaisi ehkä päästä helpommalla, että joku toisi valmista tai valmiimpaa tavaraa pöytään. Enemmän värejä.” Foldberg valaisee vielä Crawfurdin osaamisen laajuutta kertomalla, että tämä on koulutettu muusikko, joka soittaa myös esim. Mortenin sanoin: ”Kaikki saavat heti käsityksen, kun sanotaan että ne ovat rakkauslauluja. Kuulijat saavat sitten päättää itse mitä ajattelevat musiikistamme.” Thomas Crawfurd painottaa myös bändin filosofiaa siitä, että he yrittävät tietoisesti olla soittamatta ikään kuin toisille soittajille tai muusikoille. Vastaus on se, että soitan aina avoimesta D:stä. Trio työstää materiaalia eteenpäin äänittämällä uudesta kappaleaihiosta useita versioita treeneissä, eri tavoin soitettuna, erilaisissa moodeissa. Emme halua sanoa, että biiseissä on mielestämme ainakin osin syvyyttä ja tummia kulmia. Se on se pointti. Ja tällä levyllä on jokaiselta myös sävellyksiä, kaikki eivät ole saaneet alkusysäystään pelkästään minulta.” Okran kappaleiden lyriikat ovat siis yleensä Morten Lunnin käsialaa. pianoa, kitaraa ja bassoa. Thomas Crawfurd tuo esille myös yhteisvoimin etenevän luomisprosessin tärkeyden bändin dynamiikan kannalta: ”Tuo on aika iso juttu, että työstämme materiaalia yhdessä. Jep, mandoliini tuo lisää väriä palettiimme ja on tosi hyvä lisä säröisille kitaroille.” FOBIN MUSIIKKI SYNTYY YHTEISTYÖNÄ Thomas Crawfurd kertoo FOBin kappaleiden kehittyvän pääosin Mortenin tekemistä biisiaihioista. Meidän mielestämme bassottomuus antaa särmää soundiimme. Mutta ei, parempi näin, tällaiset jutut myös ikään kuin sitouttavat bändin jäseniä yhteiseen juttuun.” Mortenin mukaan myös tuore uutuusalbumi syntyi edellä kerrotulla tavalla: ”Kaikki kantoivat kortensa kekoon, se on aidosti jokaisen kontribuution tulosta. perinteisistä blues-sanoituksista, mutta toteaa samaan hengenvetoon, ettei se tainnut oikein olla hänen juttunsa: ”Toisaalta olen kyllä viehättynyt vanhojen blues-biisien tavasta toistaa pari kertaa samaa lausetta ja kolmannella lauseella vetää homma yhteen ja samalla ihan uudelle ulottuvuudelle. Hän kertoo joskus olleensa varsin viehättynyt ns. Me teemme ja soitamme musiikkia, johon pyrimme luomaan tunnelmia ja sisältöä. – ”Yhden uuden soittimen opettelu käy häneltä tuosta vain, heh. Että materiaali on yhteistä, eikä vain yhden päästä lähtöisin. Kukin kuuntelee äänityksiä kotonaan ja ideoi tuotosta tahollaan eteenpäin kunnes löytyy yhteisymmärrys lopullisesta muodosta. Tunnen saavani itsestäni enemmän irti ja ilmentäväni enemmän itseäni sen sijaan, että yrittäisin soittaa samalla tavalla ja yhtä hyvin kuin niin moni muu aiemmin.” Thomas Crawfurd komppaa kitaristikollegaansa tähdentämällä, että pieni kolmen hengen kokoonpano jättää enemmän mahdollisuuksia ja tilaa instrumenttivaihtoehdoille kuin isompi ryhmä. Pidän siitä tavasta todella, ensin toisto ja sitten päästään asiaan, joka muuttaa kokonaan ensimmäisten lauseiden luomaa kuvaa. – ”Me emme soita tehdäksemme vaikutuksen mahdollisilla taidoillamme kehenkään. Bändi yritti tuolloin kysyttäessä kuvata lyhyesti ja ymmärrettävästi levyn sisältöä. Jotkut tietysti sanovat, että tuohan on kovin tavallinen asia blues-genressä. Usein aika yksinkertainen alkuidea biisistä, ajatus josta voi lähteä eri suuntiin. Olimme Norjassa keikkareissulla ja tapoimme aikaa kaupungilla ennen illan vetoa. Mielestäni avoin D on erinomaisen ’soinen’ – se pakottaa ja haastaa minut ns. Crawfurd toteaa edelleen, että bändin jäsenten tuntiessa toisensa hyvin, heidän on Foldbergin kanssa helppo lähteä kehittelyyn mukaan Mortenin tekstin pohjalta ja biisin luonteen alkuluonnehdinnan jälkeen. Yksinkertaisesti. Kuinka vain, me pidämme siitä – ja yksi syy bassottomuuteen on tietysti se, että mahdumme tällä kokoonpanolla ja kalustolla vanhaan 240 Volvooni keikkareissuilla, hah! Jotkut ovat kyllä toisaalta kysyneet keikan jälkeen, että mistä se bassosoundi sitten oikein tulee, kun bändissä ei bassoa ole. Rakkauslaulu-luonnehdinta bändin musiikista syntyi Mortenin mukaan edellisen albumin ”There’s A World Outside Of My Door” myötä (Flatland Records, 2013). Se kuljettaa meitä kohti Mississippi hill countryn raakaa juke joint -äänimaisemaa, josta me kaikki niin paljon pidämme! Soittivathan esimerkiksi Hound Dog Taylor, The Jukes ja moni muu ilman basistia. Tykkään kovasti.” Keikoilla Morten varsin usein kertoo yleisölle, että bändi soittaa ainoastaan rakkauslauluja. – ”En ehkä olisi alkanut soittaa mandoliinia FOB:ssa, jos se olisi suurempi bändi. Uskon, että jokaiselle soittajalle tuo hyvää fiilistä se, että kukin voi tietyllä tavalla ”omistaa” osan bändin biiseistä. tavanomaisemman viritysmukavuusalueen ulkopuolelle. Uuden musiikin luomisvaiheessa Lunn tulee tyypillisesti treeneihin uusien lyriikoiden kanssa. Sanomme vain, että olemme blues-hemmoja, jotka soittavat rakkauslauluja. Toin jutun mukaan Okraan, ja näin pystyn antamaan muutakin kontribuutiota bändin tekemisiin kuin rytmiä. Ei väliä, onko kyse slidesta tai soinnuista, soitan aina avoimesta D:stä. Kiteytys saattaa herättää hilpeyttä ja kummastustakin yleisön keskuudessa heidän kuultuaan paitsi bändin meneviä tanssibiisejä, myös hypnoottisia, syvälle tunteisiinkin ulottuvia soundeja ja elämää luotaavasti mietiskeleviä sanoituksia. Hänellä on silloin myös jo joku ajatus kappaleen tunnelmasta, jota sitten näppäilee kitaralla. Musiikin tekemisestä musiikin vuoksi.” Morten komppaa vieressä ja. Lyriikat tulevat Mortenin mukaan osin peilaten jollain lailla omia kokemuksia, osin siitä miten hän näkee maailman ja ihmiset, osin sanoitukset ovat täysin kuvitteellisia. Homma on siis, Mortenin sanoin, usein aika hidas prosessi, joka alkaa ensimmäisestä varsin ”primitiivisestä” treeniversiosta
Toki meillä on musiikillisesti kaikilla oma taustamme ja juttumme, mutta myös todella paljon yhteistä. kokemusta, ja se kyllä valaisi ja opetti viimeistään, että kyse ei ole ennustettavista rutiininomaisista kappaleista. Kaikenlaista on yhdessä nähty ja koettu, hyviä yhteisiä hetkiä on ollut bändin jäsenten mukaan rutkasti, sekä ihmisinä että muusikkoina. Esimerkiksi minulle on tosi helppoa istua rumpujen takana ja katsoa Mortenin selkää, liikkeitä ja tiedän heti, mitä hän on tekemässä seuraavaksi. Emmekä myöskään ajatelleet lopputuloksen kaupallista puolta.” Tanskalaiset kertovat myönteisin äänenpainoin levyntekoprosessista. 8 • 5 2015 Fried Okra Band -diskografia: This Is Your Chance, France Baby! (Gateway Records, 2007) Black Cherry (Gateway Records, 2009) There’s A World Outside My Door (Flatland Records, 2013) Back Into The River (Target Records, 2015) Thomas Crawfurd täydentää: ”Teimme sen uudella tavalla. Erityisesti näissä soittotilanteissa bändin jäsenten keskinäinen ymmärrys muodostuu todella tärkeäksi.” KEIKKAILULLA JATKETAAN Viimeisin levy on niin tuore, että FOBilaiset eivät juurikaan ole ehtineet musiikintekomielessä miettiä tulevia. Ulkomaillakin bändi on jo siis vieraillut, keikkailtu on Suomen ohella mm. Toivotaan siis, että tämä edelleen kovassa nousukiidossa oleva ja juurimusiikkiyleisöä ilmiselvästi miellyttävä tanskalaisakti nähdään Suomessa uudelleen vaikkapa jollain vuoden 2016 festarilla. Luemme sujuvasti toisiamme lavalla, ja se on tärkeää. Pyrimme löytämään oman tämän päivän soundimme. hampaat irvessä -tavoite. Thomas Crawfurd painottaakin keskustelussa paitsi bändin jäsenten suurin piirtein samansuuntaisia musiikkillisia mieltymyksiä, myös henkilökemioiden toimivuuden tärkeyttä. Ja kun ollaan soitettu niin pitkään yhdessä, on tekeminen nykyisin aika helppoa. Me emme itse halua karsinoida musiikkiamme tai levyjämme tiukasti johonkin tiettyyn hiekkalaatikkoon. Saksankin suuntaan on tähyilty, ja kiinnostusta ylipäätään lisätä ulkomaan keikkoja toki löytyy, Tanskan keikkamarkkinat kun ovat lopulta suhteellisen suppeat. Noah ehdotteli niissä tilanteissa ratkaisuja ja siten pääsimme etenemään kaikkia tyydyttävään lopputulokseen. Crawfurd kiteyttää jälleen: ”Jotenkin tuntuu vahvasti siltä, että jaamme tämän touhun yhdessä ja meillä on jokin, sanaton, sopimus siitä mihin suuntaan tässä askellamme. Morten ja Thomas Crawfurd toteavat melkeinpä yhteen ääneen bändin jäsenten olevan tyytyväisiä prosessiin ja lopputulokseen. Noah on Tanskassa myös varsin tunnettu rock-muusikko, ja hänen taustansa vaikutti levyn soundeihin, annoimme hänen puuttua tiettyihin soundiratkaisuihin, väännellä nappulat. Hän paneutui työhön täysillä. Keikkoja on toki buukattu ajassa eteenpäinkin, seuraavana isompana olivat tätä kirjoitettaessa vuorossa esiintymiset kotimaassa Copenhagen Blues Festivaleilla ja Crossroad Boogie and Blues Festivaleilla syyskuussa, unohtamatta tietenkään loppuvuoden buukkauksia mm. Se on musiikkia, emmekä halua olla sidoksissa mihinkään määriteltyihin raameihin, se on luovuuttakin kahlitsevaa.” HENKILÖKEMIA TOIMII On tunnettua, että bändihommissa soittajien keskinäiset välit ovat ajan oloon erittäin merkityksellisiä. Pohjois-Mississippin hill country -bluesbiisit ovat rakenteeltaan yksinkertaisia, mutta jos niitä oikein kuuntelee, ne ovat voimakkaasti sidoksissa sanoituksiin. Noah teki meihin vaikutuksen, olemme tyytyväisiä hänen työhönsä. Halusimme tehdä asioita täysin oman mielemme mukaan. Yritimme irrottautua kaikista ennakko-odotuksista ja ajatuksista musiikin suhteen. Ei niitä voi ennustaa, eikä ajatella, että ne ovat alusta loppuun vain 8tai 12-tahtisia tms. www.friedokraband.dk. Levy tehtiin Noah Rosanesin studiossa, viidessä päivässä, kuusi tuntia kerrallaan. Yritimme tehdä musiikkia, joka kuulostaisi tämänhetkiseltä FOB:lta ja ilmentäisi mahdollisuuksien mukaan meidän tunnelmiamme näiltä osin, ilman sitoutumista joihinkin musiikillisiin raja-aitoihin tms. Jossain kohdin olimme jumissa jonkun biisin kanssa, löimme vain päätämme seinään, emmekä päässeet eteenpäin. Kemian tulee toki toimia, että hommista ylipäätään tulee jotain, se on tosi keskeinen juttu.” Morten heittää asian huumoriksi tokaisten: ”Meistä Thomas Crawfurd on se kiva tyyppi ja me olemme sitten Thomas Foldbergin kanssa ne hankalat ja vihaiset tyypit!” Yhteinen historia toki yhdistää entisestään, esimerkiksi vuosien mittaiset yhteiset kokemukset jo Blues Brothers Experiencen ajoilta ovat hitsanneet miehiä yhteen. Näen hänen selästään ja takapuolestaan, hah, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mukana on muutama biisi, jotka ovat todella erilaisia aiempiin verrattuna. Elleivät bändin jäsenet tule juttuun keskenään, alkaa se ennen pitkää hiertää yhä enemmän ja vaikuttaa sitten lopulta yhteiseen tekemiseen eli soittamiseenkin. Toivomuksia bändin saamisesta uudelleen Suomeenkin on jälleen esitetty, mm. Mojoon. Morten täsmentää: ”Noah (jonka Crawfurd tunsi jo entuudestaan hyvin) on erittäin valistunut muusikko. Hän tähdentää heidän tunteneen toisensa kauan aikaa, ja olevan varsin onnekkaita, että tulevat keskenään toimeen niin hyvin: ”Kuten kaikki, olemme kukin omanlaisiamme, mutta koska tunnemme toisemme niin hyvin, ei ongelmia ole ollut. Sama juttu, jos bändiä kutsutaan rock-bändiksi. Kenny Brownin (R.L. Mutta emme myöskään kieltäneet itseltämme, ettemmekö voisi tehdä asioita tuolla tai tuolla tavalla pelkästään siksi, että olisimme erilaisia. Ihmisillä on mahdollisesti tiettyjä, joskus aika ahtaitakin ennakko-odotuksia, jos joku bändi kutsuu itseään blues-bändiksi. Itävaltaan, Wienin Americana Festeille ryhmä reissaa jälleen lokakuun lopulla. Burnsiden kitaristi) kanssa soittamisesta meillä on mm. tämän jutun kirjoittajalle RootsEspassa. Norjassa, Itävallassa ja Latviassa. Uuden levyn soundit ovatkin ehkä hitusen rouheammat kuin aiemmilla parilla levyllämme, joku voi kuulla niissä mahdollisesti liikaakin rockia.” Crawfurd jatkaa: ”Kyllähän helposti voi pudota niin sanotusti kahden tuolin väliin. Erilaisuus ei siis ollut millään muotoa ns. Joistakin biiseistä ei tosiaankaan voi ennustaa sinällään, mitä on tulossa
09 8567 3456 Modernin tangon huippuyhtye Gotan Projectin sivuprojektina syntynyt, loistavana live-esiintyjänä tunnettu Plaza Francia yhdistelee tyylikkäästi tangoa ja elektronista popmusiikkia. Tervetulopaketti 22 €: eventsclub.fi tai p. klo 19.30 Savoy-teatteri, Helsinki www.plazafrancia.tv Liput palvelumaksuineen 46 / 41 €, Lippupalvelu ja Savoy. To 29.10. Savoy ei peri palvelumaksua. Laulaja Catherine Ringerin (Les Rita Mitsouko) tulkitsemat sävelmät kertovat rakkaudesta, intohimosta ja sydänsuruista.” CATHERINE RINGER (Les Rita Mitsouko) MÜLLER & MAKAROFF (Gotan Project) “ BluesNews_5-2015_Plaza_Francia_210x297.indd 1 16/09/15 10:12
Onko vuoden takaisesta International Blues Challenge -voitosta ollut apua urallasi. Malaco on iso levyyhtiö ja sen tuotteet tunnetaan kaikkialla. Milloin teit ensimmäisen sooloalbumin. Pääsin silloin finaaliin ja olin siitä otettu. Sipp -taiteilijanimen ottanut Castro teki omalle Baby Boy -merkilleen. Vuonna 2013 löysin Vicksburg Blues Societyn. Se oli varhaisin maistiaiseni viihdyttäjän elämästä, keikkailusta ja kiertämisestä. 12 • 5 2015 ”Minun vastuullani on rakentaa pohjaa bluesin saralla. – Tilanne on tällä hetkellä hyvä. Hän oli ainoa, jonka mukaan vanhempani uskalsivat minut päästää. – Minulla on uusi kosketinsoittaja ja basisti. Raumalla kesällä 2015 Mr. – Joillakin studiolevyilläni soitan suurimman osan instrumenteista itse ja joillakin käytän omaa bändiäni, sillä he tuntevat sovitukseni, koska keikkailemme yhdessä. Se on bluesmaailman soulimpi puoli, kuten olemme sitä joskus kuvailleet. Meillä on hyvä kombinaatio soulbluesia ja traditionaalista bluesia. Sipp keikkailee bändinsä kanssa ympäri maailmaa. Castro aloittikin ennen kymmenettä ikävuottaan. Teimme monta hienoa gospel-kiekkoa kuten ”Time Out” ja ”Against Da Grain”. SIPP M agnoliassa, Mississippissä 25.8.1976 syntynyt Castro Mantale Coleman on ehtinyt jo paljon. Olin juuri valmistunut collegesta ja se oli ensiaskeleeni itsenäisyyteen esiinnyttyäni kaikkien noiden muiden gospelyhtyeiden kanssa. Malaco Records, etelän soulbluesja gospel levy-yhtiö, on julkaissut tänä vuonna hänen cd:nsä ”The Mississippi Blues Child”. Olen siis tuntenut Malacon omistajan Tommy Coach Juniorin pitkään. Keitä ovat bändisi muut muusikot. Sen jälkeen tein soololevyn nimeltä ”Praise Party” indiemerkille. KARI KEMPAS & PIRJO SALMINEN Olet ollut kiireinen viime aikoina. IBC:ssä vuonna 2014 vanhempi veljeni soitti koskettimia, mutta hän ei työnsä vuoksi voi lähteä mukaan kiertueille. Ryhdyin luomaan ja tuottamaan omaa musiikkia. Tapahtumia on paljon ja olemme jo esiintyneet niistä monella kuten Chicago Blues -festivaalilla, Jackson Rhythm’n Blues -festivaalilla ja Mainen North Atlantic Blues -festivaalilla. – Kyllä, ehkä seitsemän tai kahdeksan levyä eri gospelryhmien kanssa. Olemme tyytyväisiä levyn saamista hyvistä arvioista ja Malacon panoksesta sen esittelyssä. Ensilevytyksensä bluesartistina Mr. Saitko Malacolta apua tai ohjeita levyn tuottamiseen. Muutuin taustahahmosta ja säestäjästä itsenäiseksi artistiksi. Memphisissä järjestetyn International Blues Challenge -kilpailun ykkössija Vicksburg Blues Societyn edustajana irtosi vuonna 2014. Tutkin, miltä mahdollisuudet blueskuvioissa näyttävät. Lisäksi hän ryhtyi tekemään töitä Blackberry Recordsille studiomuusikkona mm. Silloin voiton vei Selwyn Birchwood ja olemme hyviä ystäviä. Rakkaus musiikkiin ja sen kuulijoilleen antama inspiraatio ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin raha. – Itse asiassa ajattelin, että levy on paras tapa aloittaa uudella uralla ja päästä pinnalle. Ensimmäinen yhtyeeni oli The True Believers McCombista Mississippistä. Millainen bluesin tilanne on nyt Yhdysvalloissa. He pystyvät luomaan kappaleeseen oikean tunnelman. Teitkö levyjä jo aiemman gospelurasi aikana. Olemme siitä kiitollisia. Sitten tein sopimuksen Malaco Recordsin kanssa ja uusi levymme ”The Mississippi Blues Child” on myynyt hyvin. – Esiinnyin yleisön edessä ensimmäistä kertaa 7-vuotiaana, kun äitini vanhin sisar otti minut mukaansa kiertueelle. Se toimi hyvin. Meillä on melko hyvä keikkatilanne ja viitisenkymmentä viikonloppua tästä eteenpäin on jo buukattu. Levy-yhtiö saa hoitaa markkinointipuolen.. Radiosta kuulin omia kappaleitani ja minua haastateltiin radiokanaville. Albumi ”It’s My Guitar” on kokonaan omatekoinen soittoineen ja miksauksineen. Osallistuin uudelleen seuraavana vuonna keikkailtuamme ensin kilpailujen välisen ajan bändini kanssa ja voitimme. Käytätkö studiomuusikoita vai omaa bändiäsi Malacon äänityssessioissa. Pitkästyin ja päätin tehdä erilaista musiikkia. Sen jälkeen asiat ovat sujuneet hienosti. Tutustuin Memphisissä uusiin ihmisiin ja solmin suhteita. Samoihin aikoihin hän suoritti myös debyyttinsä näyttelijänä James Brown -elokuvassa ”Get On Up”. Rumpali Timothy Henderson on opettaja ja jalkapallovalmentaja, eikä hänkään voi olla mukana kiertueilla niin paljon kuin toivoisimme. Aloitin The True Believersissä vuonna 1995 ja teimme ensimmäisen levyn Blackberry Recordsille, viimeisimmän julkaisi Malaco. Olin itse asiassa mukana kilpailussa ensimmäisen kerran vuonna 2013, kun olin tehnyt bluesuraa vain puolentoista kuukauden ajan. Miten päädyit muusikoksi. – Olen ollut hyvin työllistetty ja voitolla on varmaan siinä osuutensa. Opit tulivat perheen piiristä: isä ja äiti sekä täti olivat gospelmuusikoita ja esiintyivät ympäri etelävaltioita The Starlightsja The Mellownettes -yhtyeidensä kanssa. – Malaco tarjosi apua, mutta olen ollut niin kauan kuvioissa, että tunnen sen läpikotaisin ja teen mieluummin mahdollisimman paljon itse. SIPP MR. Siitä lähtien olen soittanut bluesia. The Williams Brothersin, The Texas Boysin, Rance Allenin ja Yolanda Adamsin kanssa. Ensimmäinen hittini oli All My Blessings. Kappale soi radiokanavilla ja rojaltejakin tuli. Milloin aloitit esiintymisen. Nousujohteinen bluesura on auennut muutamassa vuodessa ja Mr. Malacolla on paljon kokemusta ja tällä uudella levyllä olemme saaneet nimeä sekä bluesettä soulmusiikin puolella. Suuret artistit, kuten Bobby Bland, Johnnie Taylor ja Floyd Taylor ovat kuolleet, ja tehtävä jäi Mississippi Blues Childille.” MR. Sipp esitti vauhdikkaan ja taitavan bluesshow’n, joka tempaisi yleisön mukaansa. Olemme innoissamme. – Esitin gospelmusiikkia 22 vuoden ajan ja sitten pidin kahden vuoden tauon keskittyäkseni perheeseeni. Castron oma ura käynnistyi hänen vuonna 1996 perustamassaan The True Believersissä, jossa hän alkoi tehdä omia kappaleita ja myös laulaa niitä. Takana on 22 vuoden ura gospelmuusikkona ja lukuisia levytyksiä eri gospelryhmien kanssa. Siksi teimme vuonna 2013 levyn nimeltä ”It’s My Guitar”
Sen vingutuskauden jälkeen perinteinen rock nousi taas joksikin aikaa laajamittaisempaan suosioon. Innostuin myös Bob Dylanista ensimmäisten joukossa Suomessa 60-luvun puolivälissä. Tunnin pituiseksi sovittu haastattelu venyi kuin huomaamatta puolitoistatuntiseksi ja minun on aika päästää Rock-Jerry ja Sounds treenaamaan. Äänitys tehtiin studiolivenä kuten aikoinaan Akkustudiolla. Esimerkiksi Hoagy Carmichaelin 30-luvun hittikappale Lazy River ei ole aiemmin kuulunut kokoonpanon repertoaariin. Amerikkalainen juurimusiikki ja varsinkin afroamerikkalainen rytmimusiikki teki Järnströmiin syvän vaikutuksen jo 50-luvulla, joten oli luontevaa ottaa levylle mukaan hänen kestosuosikkinsa, Big Mama Thorntonin Hound Dog. Oli tietenkin loogista, että tuli seuraava aalto, joka oli rautalanka ja sen hiivuttua tuli taas seuraava aalto jne. Alussa nuoret soittivat kellarissa ja ammattilaiset voimistelusalissa, puolen vuoden päästä asetelma oli muuttunut toisin päin. Myös kansallissäveltäjä Sibelius on päässyt Soundsin käsittelyyn kappaleessa Tribute To Sibbe. Pitää ottaa ensin shokki ja sitten pystyy vasta käsittelemään sen, Esa Helasvuo tuumailee. Lisäksi Jaakko Salo hääräsi siellä studiossa meidän mukana, muistelee keväällä 1964 Soundsiin liittynyt Helasvuo. järjestetään Helsingin Ravintola Dubrovnikissa. ABOUT ROCK-JERRY Uudella levyllä on kuusi instrumentaalia ja viisi Rock-Jerryn lauluesitystä. JERRY & THE SOUNDS SYKSYLLÄ 1962. Soundsilla riittää silti ymmärrystä silloisten ammattimuusikkojen vähättelevälle asenteelle nuoria bändejä kohtaan. Ammattilaiset pelkäsivät soittotaidottomien koulupoikien vievän heidän elantonsa, vaikka oikeasti nuoret olivat vain iloisia päästessään ylipäätään keikoille. Scandian innoittavassa ja nuorekkaassa ilmapiirissä Sounds pääsi levyttämään myös ensimmäistä kertaa omia kappaleitaan. Sitten tuli Wigwamit ja Pressat, mutta ne eivät enää niin sytyttäneet. Tänä syksynä Soundsin levytyshistoria saa uuden luvun viidenkymmenen vuoden levytystauon jälkeen. – Me seistään tässä, ihan kuin keikoillakin, kamat on tuossa ja ne vuotaa kanavien läpi sen minkä vuotaa, Söderblom summaa äänityssessiota. – Walking bass sopii siinä hyvin kokonaisuuteen, ja juuri se kokonaisuus miellyttää. – Soundsin metodi on alusta alkaen ollut hyvin ennakkoluuloton ja kokeileva. – Nehän sen rautalangan keksi haukkumanimeksi. Laurila ja muut ammattikitaristit teki niitä omia rautalankoja ja meillä oli puolestaan heille oma nimitys – shit-a-rist, Söderblom muistelee poikamainen virne kasvoillaan. Sounds toimii yhä nykyäänkin demokraattiselta pohjalta ja jokainen saa tuoda omat ideansa esille, mutta toisaalta demokratian hengessä myös enemmistön mielestä huonot ideat ammutaan nopeasti alas. Fazerin aikana levytettiin Brahmsia ja Scandian aikana myös Bach pääsi käsittelyyn, Söderblom naurahtaa. – Meidän ääniteknikkona Scandialla toiminut Jouko Ahera oli aivan loistava ja antoi meille vapaat kädet toteuttaa sitä meidän musiikkia. – Jotain pitää saada rikki joka kerta. Ei ammattilaisuus ole mikään tae hyvälle ja juuri ne aiemmin mainitsemani väärät äänet on soittamisen suola. Yleisradiolta oli jo pyydetty lainaan vanhoja mikrofoneja ja nauhoituspöytiä, mutta ideasta luovuttiin sen osoittauduttua liian vaikeaksi järjestää ja äänitys toteutettiin lopulta modernisti digitaalisessa muodossa. Ja kyllähän jo historiakin velvoittaa Soundsia kokeilemaan ja tekemään hieman erilailla kuin muut ovat aikaisemmin tehneet. Helasvuo ei silti väheksy tovereitaan. – Nykyään esimerkiksi Idolsissa kannustetaan, mikä on hyvä asia, mutta silloin kun näin Levyraadissa Maunolan haukkuvan meitä niin kyllä tuli paha mieli. – 1959–60 rock oli voimissaan, mutta -61 olin jo pelkkä Jerry. Jos Maunola, jolla oli huono maku olisi tykännyt biisistä, niin silloin vasta olisi kannattanut huolestua, Kaj Järnström huomauttaa. Laulukappaleet valikoituivat levylle samalla metodilla kuin instrumentaalit – pikku hiljaa hiomalla. Ekman muistuttaa vielä, että ”Live At The Arcada Studios” -levyn julkaisukeikka 30.11. Nykyään tilanne on onneksi toisin ja esimerkiksi blues ja bluegrass voivat täällä oikein hyvin. – Me ei mielellään puhuta meidän musiikista rautalankana – ei silloin eikä nykyisinkään. Hänen ansiostaan Emma ja ne muut kuulostavatkin niin hyviltä kuin ne nyt kuulostavat, Söderblom muistelee. Isä oli samaa mieltä, että tosi ikävästi puhui, Söderblom kertoo vuosikymmenten takaisesta kritiikistä. Kappale on tunnelmallinen pop-balladi, jossa on vahva suomalaisranskalainen vire. 5 2015 • 21 – Kranck ei ehkä ihan täysin ymmärtänyt sitä meidän musiikkia, hän pysyikin aina äänitysten ajan tarkkaamon puolella, mutta hän oli taitava. Äänitysstudiota etsittäessä yksi kriteeri oli mahdollisuus tehdä levy analogisesti. Sitten seurasikin pitkä musta aikakausi, kun juurimusiikkia ei ainakaan valtavirrassa suosittu. Se on liian suppeasti luokittelevaa. Uudella levyllä Soundsin ennakkoluulottomuudesta voidaan nostaa tarkasteluun Helasvuon sävellys Kesän maku, jonka hän teki elokuvaan vuonna 1975 ja sen levytti silloin Pepe Willberg. Toinen muuttunut asia oli, että toisin kuin 60-luvulla Kranckin tai Aheran toimiessa ääniteknikkoina, nyt äänimiehiä oli useampia – äänitys nimittäin toteutettiin oppilastyönä. Jakelijaksi levylle on saatu Warner Music Finland. – Mietin että millaisen version olisin halunnut tehdä tästä kappaleesta, jos olisin osannut silloin -59 sanoa tuottajasedille, että turpa kiinni, me tehdään tällainen! Mutta siis eihän minulla silloin ollut rohkeutta sanoa niin ja toisaalta ei myöskään sellaista näkemystä. Fazerin konttoripuoli sen sijaan vaikutti nuorista miehistä hyvin jäykältä ja siirtyminen Harry Orvonmaan johtamalle Scandialle antoi enemmän vapautta. Pitkän ja kunniakkaan uran ammattimuusikkona tehnyttä Helasvuota lukuun ottamatta muut Soundsin jäsenet eivät miellä itseään ammattilaisiksi. Toisinaan kehumme toisiamme, Järnström velmuilee. DEMOKRATIAA JA VÄÄRIÄ ÄÄNIÄ Uudelle levylle valittujen kappaleiden perusrunko oli jo valmiina studioon mentäessä, mutta erilaisten variaatioiden kokeilu piti homman mielenkiintoisena soittajille. Vaikka Järnström valitsi jo 60-luvulla muusikkouden sijaan opiskelun, ei hän silti koskaan ole jättänyt kokonaan esiintymistä. Peterkin soittaa siinä hyvin bassoa, koska itse valitsi kappaleen. Halusin kuitenkin tuoda kappaleeseen jonkin uuden ja oman näkökulman, joten päädyttiin vetämään se lopulta mollissa, Järnström kertoo. – Olen sanonut tämän ennenkin: on kahdenlaista makua – hyvää ja huonoa. – Silloin voi luottaa kokonaan vain omiin tuntosarviin, kun ei tarvitse välittää siitä mitä on koulussa syötetty oikein ja väärin soittamisesta. Kysyin isältänikin, että eihän tuo ollut kauhean kivasti sanottu. Me soitetaan kitaramusiikkia ja rockia 50/50, Ekman lisää. Silloin -74 ja -75 tein myös kaksi albumia (”I’m In Love Again” ja ”Eezie Now”), toisella niistä oli Albert Järvinen kitarassa. Vääristä äänistä Sounds sai palautetta jo 60-luvulla, kun Levyraadissa arvovaltainen ammattimuusikko Mauno Maunola ryttäsi Emman antaen sille kouluarvosanan viisi ja toivotti vielä perään kappaleelle lyhyttä ikää. Ajattelin kun ensimmäistä kertaa kuulin Soundsia -63, että mitä paskaa tämä nyt on, kunnes tajusin että hei, tällaista ei ole koskaan ennen tehty! Vääriä ääniä, mutta juuri ne äänet tekivät siitä niin hyvän ja tuoreen kuuloisen. ”Live At The Arcada Studios” -levyn kappaleiden treenaaminen alkoi helmikuussa ja toukokuussa ne äänitettiin Ammattikorkeakoulu Arcadan studiossa Helsingin Arabianrannassa
Mortonin päätyminen Red Birdille johtui siitä, että hän oli Ellie Greenwichin vanha koulukaveri. Useat kirkkaimman tähtiluokan ryhmät on käyty läpi omissa perusteellisissa artikkeleissa ja levyarviopuolella on varsinkin Juhani Ritvasen ja Jari Toivosen toimesta esitelty alaan liittyviä kokoelmia. Kertomansa mukaan hän ei juuri ymmärtänyt itse musiikin hienouksista mitään saati, että olisi osannut laulaa. Niiden esittelyä oli tarkoitus jatkaa vielä yhden osan verran, mutta aie ei toteutunut, koska noihin aikoihin ei yhden hitin ihmeistä ja vastaavista kerta kaikkiaan ollut kovin helppo löytää uraan liittyviä yksityiskohtia, ei edes diskografioita kokoonpanotiedoista puhumattakaan. Iso hitti vaati jatkoa ja sai sen, kulttilevyksi kohonneen Leader Of The Packin. Viimeisessä osiossa tarkasteltiin huippunimien varjossa levyttäneitä yhtyeitä. Oleellisinta oli, että mennessään studioon hänellä ei omien sanojensa mukaan yleensä ollut hajuakaan mitä oli lähdössä tekemään. Nyt tarkasteltavat yhtyeet ovat jääneet arvioiden ulkopuolelle siksi, että ne eivät koskaan saaneet levyttää omaa albumia eikä muistelukokoelmaan ole muutenkaan ollut materiaalia. Me. Taustamiehistä tärkeimpiä oli salaperäinen George ”Shadow” Morton, jonka ensimmäinen suuri näyttö oli edellä mainittu Remember. Red Birdin voima oli siinä, että alkuun päästyään se pystyi keräämään talliinsa nousevia kykyjä sekä artisteiksi että taustalle. THE BUNNIES / THE GOODIES Aloitetaan New Yorkista Red Bird -merkiltä. Tämä Jerry Leiberin, Mike Stollerin ja George Goldnerin perustama firma valtasi Phil Spectorin tallilta tyttöyhtyemusiikin ykköspaikan maineen kesällä ‘64, jolloin ensin Dixie Cupsin hempeä Chapel Of Love ja heti perään ShangriLasin kohtalokas Remember (Walking In The Sand) olivat lajinsa kärkilevyjä, edellinen jopa listaykkönen. Viiden vuosikymmenen takaiset tyttöyhtyeet ovat toki jatkokertomukseni jälkeenkin olleet hyvin esillä BN:ssä. 22 • 5 2015 TYTTÖYHTYEET, osa 8 TYTTÖYHTYEET, osa 8 PEKKA TALVENMÄKI 6 0-luvun tyttöyhtyebuumia esiteltiin jatkokertomuksena BN:n numeroissa 56–61. Lukemistani lähteistä sain sen käsityksen, että Morton teki Remember-demon sattumalta studioon hankittujen Shangri-Lasien kanssa ja vei sekä laulun että yhtyeen Red Birdille. Viimeksi mainitun voi kuka tahansa todeta kuuntelemalla hänen ”laulamansa” version kappaleesta Dressed In Black. Tässä kohtaa tulee mukaan esittelykohteemme, jonka Goodies-nimi usein esiintyy harhauttavasti myös muodossa The Goodees. Morton on jäänyt pahoin esimerkiksi Jeff Barryn ja Ellie Greenwichin varjoon tyttöyhtyemusiikin huippusäveltäjistä ja tuottajista puhuttaessa, mutta totuus on, että kapinalauluja Out In The Streets ja Give Us Your Blessing lukuun ottamatta kaikki Shangri-Lasin tärkeimmät levyt syntyivät hänen oivalluksistaan. Hänen oma laulu-uransa jäi pariin pieneen yhtyekokeiluun. Nyt kun tilanne on näiltä osin ratkaisevasti helpottunut, päätin palata aiheeseen ja esitellä muutaman ryhmän, joille oli yhteistä levytettyjen raitojen vähäinen määrä, mutta jotka silti ovat nauttineet kiistatonta arvostusta alan harrastajien keskuudessa tai olivat muuten vain kiinnostavia. Alan Betrockin kirjassa ”Girl Groups – The Story Of A Sound” on mielenkiintoinen, ilmeisen liioiteltu kuvaus Mortonista, hänen päätymisestään Red Birdille ja työskentelytavoistaan
Mitään tietoja ryhmän tai sen yksittäisten jäsenten tekemisistä en Blue Cat -singlen jälkeen löytänyt. Shangri-Lasin versio on totisempi, muttei välttämättä parempi. Muut jäsenet olivat solistina mainittu Paulette Holland sekä Carmen Santiago. Bunniesin kokoonpanoksi ilmoitetaan Marianne Gesmundo (solisti), Sue Gelber sekä sisarukset Maureen ja Diane Reilling. Erään lähteen mukaan esillä oli vahvasti nimi The Southern Belles, mutta Goodies oli kuitenkin lopullinen valinta. Siinä tärkeimmät Goodiesyhtyeestä. Alkuperäinen Crystals hajosi, LaLa Brooks siirtyi länteen muiden tyttöjen jäädessä New Yorkiin perustamaan perhettä tai norkoilemaan. Aika yleinen käsitys on ollut, ettei yhtyettä ollut olemassakaan, vaan levyillä lauloi Ellie Greenwich joko keinotekoista duettoa itsensä kanssa tai epämääräisen kuoron avustamana. Tuskin Mortonin lauluista Bunniesin versioina olisi suuria hittejä tullut, se jokin puuttui. Sen perusti Brooklynissa syksyllä ‘60 Benny Wells ja sen muodostivat Wellsin 17-vuotias siskontytär Barbara Alston ja tämän ystävät Mary Thomas, Myrna Giraud (jonka sekä etuettä sukunimestä löytyy monia versioita) ja tuolloin vasta 15-vuotias Dee Dee Kennibrew. Jälkiviisaana on helppo arvata, että tarina oli sen verran heppoinen, ettei Shangri-Laskaan olisi siitä hittiä tehnyt. Erityisesti solisti Mariannen laulusta puuttui ratkaiseva voima ja persoonallisuus. Tytöillä oli heidän omien muistelojensa mukaan The Five Jotakin -tyyppisiä nimiehdotelmia, Crystals valikoitui levytysten alkaessa Batesin pienen Crystal-tyttären mukaan. THE BUTTONS / THE BUTTERFLYS The Butterflys, jonka nimi teksteissä esiintyy turhan usein väärässä muodossa Butterflies, oli Red Birdin yhtyeistä salaperäisin. Puutteet näkyivät, kun yhtye lopulta sai tehdä oman levyn vuoden ‘64 lopussa, single julkaistiin Blue Cat -alamerkillä. Singlen b-puolella oli Mortonin itsensä säveltämä Boom Boom, joka luultavasti oli ten paitsi että Myrna Giraud lopetti vuoden ‘61 lopussa mentyään naimisiin ja alettuaan saman tien perheen kasvatuksen. Pelkän korvakuulon perusteella on hankala tehdä varmoja johtopäätöksiä. Sanoitus sisältää fraasin”he’s a rebel without a cause”, jonka piti alkujaan olla kappaleen nimi, mutta kun single julkaistiin, käytettiin lystikkäämpää Dum Dum Ditty -nimeä, joka tuli tytön sydämen jyskytyksiä kuvaavista sanoista ”and my heart goes dum dum ditty”. Epäselvää on, kuinka paljon Ellie ja Jeff muuttivat Mortonin ideaa Leader Of The Packia hiottaessa. Eli niin kuin Morton itse on todennut ”maybe she didn’t have the talent, but she had the sound”. Alun perin kyseessä oli vain Shangri-Lasin tarpeisiin tehty Bunnies-demo, mutta se päätettiinkin julkaista singlenä, jolloin yhtyeen nimi muutettiin. Yhtye levytti yhden, vuoden ‘64 alussa ilmestyneen singlen: Ember 1100 Huckleberry Finn Absence Makes The Heart Grow Fonder sekin alun perin tarkoitettu ShangriLasille, mutta kun heidän esityksensä jäi albumitäytteeksi, julkaistiin Goodies-versio singlenä. Se kuitenkin on mielestäni selvää, että levyjen juju oli sovituskikkailujen lisäksi Shangri-Lasin solisti Mary Weissin kohtalokkaanoloinen laulu. Hän teki demon Bunnies-tyttöjen kanssa ja vei sen Red Birdille. Valinnan kohde oli New Yorkin Queensissa toiminut The Bunnies, jolla ei tietääkseni ollut mitään tekemistä samoihin aikoihin Roomate-merkille levyttäneen kaimansa kanssa. 5 2015 • 23 nestyksen takia Shangri-Lasille tuli vientiä ja seuraaviin kokeiluihin Morton tarvitsi uuden tyttöryhmän. Kyseessä oli tyypillistä tyypillisin aikansa tyttöyhtye, joita vanhaa rumaa sanontaa käyttääkseni mahtuu kolmetoista tusinaan. Hän oli intohimoinen moottoripyöräilijä ja halusi hetken päähänpistosta tehdä levyn, jossa oli motskariefekti. Ratkaiseva muutos tapahtui loppukesällä ‘62, jolloin Phil Spector siirsi He’s A Rebel -projektin Los Angelesiin. Wellsin kaveripiiriin kuului sävellyshommia harjoitellut Leroy Bates, jonka sisarpuoli Patricia Wright otettiin mukaan viidenneksi jäseneksi. Blue Cat 117 Dum Dum Ditty Sophisticated Boom Boom Dum Dum Ditty kuulosti heti ilmestyessään vanhanaikaiselta ja sitähän se olikin. Dum Dum Ditty oli yhdentekevän hauska pompottelu, mutta kuten sanottu niin paljon ajastaan jäljessä, että sillä ei ollut mitään menestymisen mahdollisuuksia. Jutun juoni on siinä, että Bunnies kuvitteli demon tehtyään, että he saavat myös levyttää laulun, mutta näinhän ei käynyt. Tyttöyhtyeopin perusteisiin kuuluu, että vaikka The Crystals teki suurimmat hittinsä Los Angelesissa niin se oli juuriltaan tyypillinen New Yorkin yhtye. Parilla raidalla solisti voi todellakin olla Ellie, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että yhtye oli olemassa ja että sillä oli mielenkiintoinen henkilöhistoria. Ellie Greenwich on ottanut itselleen suuren osan kunniaa Leader Of The Packin synnystä, mutta Mortonin omien sanojen mukaan idea oli hänen. Crystals teki ensimmäiset levynsä New Yorkissa edellä todetulla kokoonpanolla muu. Hänen tilalleen Uptown-singlelle tuli myöhemmin kantavaksi voimaksi kohonnut ja nykyäänkin ajankohtainen LaLa Brooks. Kyseessä oli Tommy Boycen kumppaneineen säveltämä rallatus, joka oli tehty ensin ikään kuin He’s A Rebel -henkeen eli tyttö rakastuu muiden mielestä renttuun. Samoin kävi seuraavallakin kerralla, kun Give Him A Great Big Kiss annettiin Shangri-Lasille. Mitenkähän olisi käynyt, jos Goodiesin sijasta olisi julkaistu Shangri-Lasin lopulta albumitäytteeksi jäänyt hieman jäyhempi versio. Hän oli mennyt naimisiin eikä hänellä ollut mahdollisuutta muuttaa länteen. Seuraavana vuonna aloitti Brooklynissa The Buttons -niminen yhtye, johon kuuluivat alkuperäisistä Crystalseista Mary Thomas ja Myrna Giraud. Erityisesti Mary Thomasista mainitaan, että hän suuttui pahanpäiväisesti Spectorin tempauksesta. Pienen hämmästelyn jälkeen Leader Of The Back hyväksyttiin ja loppu on historiaa. Kyseessä oli säveltäjänsä näköinen, aika epämääräinen, New Yorkin katusoundeja kuvaava tuote, joka perustui tyttösolistin kujeilevaan kerrontaan ja taustatyttöjen nimihokemaan
Tässä kohtaa on pakko mainita, että Gee Baby Gee on levytetty myös suomeksi nimellä Niin poika niin. Sekä Crystals että Ronettes olivat tehneet siitä otokset jo Phillesille, mutta kumpaakaan ei mestari suostunut julkaisemaan. Vuosi oli ‘62, paikka Jersey City ja kokoonpano Alma Brewer, Diane Taylor, Charles Thomas ja sisarukset Maxine ja Elyse Herbert. Esittäjätyttö oli muistaakseni nimeltään Sini ja hänen tulkintansa oli ihan hauska. THE JELLY BEANS Verrattuna kahteen edellä käsiteltyyn Red Bird -yhtyeeseen The Jelly Beans oli tunnetumpi, sen kesällä ‘64 top ten -hitiksi levyttämä I Wanna Love Him So Bad on ilman muuta peruslevyjä lajissaan. Vaikka jostakin Googlekommentista nappaamani väite Ronettesien kaikkien aikojen parhaasta levytyksestä on liioittelua, niin tosi hieno heidän esityksensä oli. Samoin poikapuolisen piristäjän Charles Thomasin rooli on jäänyt epäselväksi. Butterflys-levytyksistä paras on ilman muuta I Wonder. Levy itsessään on kylläkin aika mitätön ja vähemmän hauska kuin Bobby Freemanin samanniminen hitti. alkaa mieslaulajan iloisella pikku pörpötyksellä, johon tytöt liittyvät tehokkaalla THE BUTTERFLYS. Bpuolella taisi olla vähemmän onnistunut Da Doo Ron Ron. Jelly Beansin alkuvaiheista on yllättävän vähän kerrottavaa. 24 • 5 2015 Pikakuuntelun perusteella Ember 1100 oli hyvin tyypillinen, vähän ohuesti sovitettu itärannikon tyttöyhtyelevy, a-puoli ns. Mary Thomas palasi levylle vuonna ‘67, kun hän levytti Dee Dee Kennibrew’n ja Barbara Alstonin kanssa Michelle-merkille Crystalssinglen Ring-A Ting-A Ling. Yhtye kuukahti siihen, että Leiber ja Stoller kyllästyivät jo vuonna ‘65 koko touhuun. On todellakin melko hankala arvioida, mikä oli Ellie Greenwichin osuus laulupuolella. Kansikuvassa on tuttuja kasvoja, mutta niin nuoria ja nättejä, että kyseessä on varmaankin 60-luvun alun promofoto. Goodnight Baby on minun korvissani tuntunut aina jotenkin yli-imelältä, sen sijaan Gee Baby Gee on hyvää peruskamaa. Ryhmä levytti Kama Sutralle yhden singlen (Sweet Talkin’ Willie / The Back) ja ”Sweet Talkin’ Teri” -nimisen surkean ja sekavan albumin. Saattaa olla, että hän toimi aluksi vain jonkinlaisena juoksupoikana, mutta otettiin ensimmäisille levyille ilmettä tuomaan. Seuraavana vuonna Mary käväisi Teri Nelson Group -yhtyeessä. Butterflys oli siis olemassa, mutta sen osuus Butterflys-levyillä on nykyäänkin epäselvä, kukaan asiasta tarkemmin tietävä ei taida olla enää muistelemassa. Sävelmä on vanhaa Spectoria. Syytä on vaikea käsittää varsinkaan Ronettesien osalta. pikkuhauska ja b-puoli tasapaksu medium. Hänen tyttömäisessä, mutta silti persoonallisessa äänessään oli sitä jotakin. Hän tuotti Jeff Barryn kanssa Butterflyksi kastetun yhtyeen kaksi singleä: Red Bird 10-009 Good Night Baby (51.) The Swim 10-016 Gee Baby Gee I Wonder Soul Discography kuittaa Butterflysin jäsenet Red Bird -levyillä puolihuolimattomasti: Mary Thomas, Ellie Greenwich, Myrna Giraud ynnä muita. Myös I Wonderista on väitetty, että Ellie oli solisti ja Swim on sen verran kahjo, että solistista ei saa tolkkua. on tyylikäs levy lajissaan. Myöhemmistä vaiheista tiedän sen verran, että I Wonder ja Gee Baby Gee julkaistiin vuonna ‘69 singlenä SSS International 784, mutta mistään en löytänyt vinkkejä siitä, oliko esittäjäksi merkityllä Blue Angels -yhtyeellä mitään tekemistä Butterflysin kanssa. Onni kuitenkin hylkäsi yhtyeen vain kahden singlen ja kesken jääneen albumiprojektin jälkeen. Näkemissäni kuvissa Jelly Beansin tytöt vaikuttavat jotenkin vanhemmilta kuin monet kilpailijasisarensa, mutta kuvat valehtelevat, yhtye sai alkunsa samanlaisena high school -kokeiluna kuin monet muutkin. Tämä Buttons oli mielestäni parempi kuin Brooklynin Buttons, ainakin mainittu You Set... 70-luvun alussa lähes alkuperäinen Crystals koottiin revivalkiertueelle ja siinä porukassa Mary Thomas oli mukana, mutta ei enää yhtyeen käydessä Dee Dee Kennibrew’n johdolla Euroopassa vuosikymmenen puolivälissä, ei myöskään 80-luvun lopussa ilmestyneellä ”Greatest Hits” -koosteella, jossa vanhat bravuurit pistettiin vielä kerran uusiksi. Itse Swimin idea oli Ellien, hän toi tuon länsirannikolla suureen suosioon nousseen tanssivillityksen New Yorkiin. Laulullisesti Jelly Beans oli hyvä porukka, ei vähiten solistinsa Elyse Herbertin ansiosta. He saivat vuonna ‘63 manageriksi Bill Downsin, joka tunsi Steve Venetin ja tämä vei tytöt Red Birdille. Viimeksi mainittu oli muita pari vuotta nuorempi enkä ole varma oliko hän mukana ihan ensikokeiluista asti. Dixie Cups teki oman albumitäytteeksi jääneen versionsa, mutta Butterflys oli parempi. Butterflys ei päässyt samaan osittain siksi, että Red Birdillä ei pyrittykään Spectortasoisiin taustoihin, mutta hyvä versio silti. Jeff Barryllä ja Ellie Greenwichillä oli valmiina sopiva sävelmä ja homma käynnistyi huippuonnistumisella kesällä ‘64: Red Bird 10-003 I Wanna Love Him So Bad (9.) So Long 10-011 The Kind Of Boy You Can’t Forget Baby Be Mine (51.) I Wanna... Buttonsille löytyy diskografioista myös samaan aikaan levyttänyt (paras esimerkki Arlen-merkillä julkaistu You Set My Soul On Fire) kaima, joka kuului samaan kategoriaan, tuottaja oli Phil Spectorin vanha kaveri Marshall Leib. Edellisestä todettiin 90-luvulla ilmestyneen ”The Ad Libs & Friends” -kokoelman teksteissä yksiselitteisesti, että Ellie hoiteli koko levytyksen yksinään. Oma havaintoni on, että sekä Goodnight Babyn että Gee Baby Geen solisti kuulostaa kovasti Ellieltä. Suuria salaisuuksia ei Jelly Beansin historiaan mahdu, mutta koska pikaisessa esittelyssä BN:ssä 4/79 oli kokoonpanon kohdalla puutteita niin tässä uusi yritys. Ember-singlen tuotti, jos en väärin ymmärtänyt, Steve Venet, joka oli nousemassa vahvaksi tekijäksi ja hän myös vei Buttonsit Red Birdille
Luultavasti tytöt alkoivat olla parhaassa naimaiässä, mitään musiikkiin liittyvää heistä ei enää kuultu. Jelly Beansin tarina loppui Eskee-singleen. Edellisessä Charles Thomasin pörpöttely on entistä enemmän pääosassa, bridgeosassa liikaakin. ja Whisper... olisi ollut vielä parempi, sympaattinen tytön kujertelu poikaystävälle. Vuotta myöhemmin tuo iloinen pöllyttely oli jo ajastaan jäljessä varsinkin, kun Jelly Beansin cover ei sisältänyt mitään uutta. Kyseiset kappaleet olivat Chapel Of Love, Here She Comes, Ain’t Love A Funny Thing, Whisper Sweet Things, Goodnight Baby ja Do Wah Diddy. Leiber ja Stoller olivat kyllästyneet George Goldnerin uhkapelihölmöilyihin, myivät osuutensa pilkkahintaan ja jättivät Goldnerin pilaamaan firman asiat. Teknisesti se kyllä oli parempi, olivathan nuo Raindropsin jutut aika puuroisia ja hiomattomia. sijalla Billboardin HOT 100:ssa syksyllä ‘63. LP-sessiosta jäi hyllylle kuusi raitaa, jotka julkaistiin vuosia myöhemmin, parhaiten Red Bird Storyn kakkoslevyllä. Ensihitin kaltaista imua ei kakkossinglen a-puoleen saatu, niinpä se ei päässyt listoille ollenkaan. Muista Here She Comes on harvemmin kuultu Ellie Greenwichin laulu, jonka levytti alun perin The Darlettes Dunes -merkille. Goodnight Baby:lle täytyy kuitenkin antaa plussa, hiomattomanakin se on parempi kuin Butterflys-versio. Yleensä kaikki Red Birdin vuoden ‘65 sotkut on pistetty johtoportaan riitelyn piikkiin. Hauska levy joka tapauksessa ja jos tämä olisi saatu singlelle I Wanna Love Him So Badin imuun niin kuka ties listoille olisi päästy. The Kind Of Boy You Can’t Forget oli outo valinta singleksi sikäli, että Ellie Greenwichin ja Jeff Barryn edellisenä vuonna tekemä demo oli jo julkaistu Raindrops-yhtyeen nimissä singlenä ja se oli käynyt peräti 17. Eskee 1001 You Don’t Mean Me No Good I’m Hip To You Singleä mainostetaan nykyään northernsuosikkina. Baby Be Mine oli matriisinumeron perusteella kakkospuoli, mutta siitä tuli radioasemilla suositumpi. Whisper... Levykansitekstit kertovat, että THE JELLY BEANS. Johtoportaassa todettiin, ettei Jelly Beans ole firmalle tärkeä ja yhtye heitettiin pellolle. Red Birdiltä lähdettyään Jelly Beans jatkoi triona. Ain’t Love... Charles Thomas pysyi kuviossa mukana ainakin sen perusteella, että kun yhtye vuonna ‘66 pääsi tekemään singlen Eskee-merkille, niin hän oli säveltämässä molempia puoliskoja. Jelly Beans oli top ten -hittinsä ansiosta nokkimisjärjestyksessä kolmas ja se aloittikin LP:n teon vuoden ‘64 lopussa, levyn työnimeksi oli sovittu ”Baby Be Mine”. 5 2015 • 25 ”down down shoo be doo” -hokemalla ja sitten ääneen pääsee solisti-Elyse. Noista kolme on turhankin tuttuja. Muilla raidoilla on raakileen tuntua. Takavuosina oltiin yleisesti siinä käsityksessä, että mainitun miespäristelyn hoiti Jeff Barry, mutta tämä tieto on vuosien varrella osoittautunut vääräksi ja kunnia pienestä, mutta levyyn olennaisesti kuuluvasta yksityiskohdasta on annettu Charles Thomasille. Tuo selitys lienee pätevä Jelly Beansienkin tapauksessa, mutta omat sotkunsa ovat voineet aiheuttaa muutkin kokit, hommaahan olivat pyörittämässä Ellien ja Jeffin lisäksi sekä Steve Venet että jonkinlaisena Jelly Beansien pomona itseään pitänyt Charles Thomas ja manageri Bill Downsillakin taisi olla sanansa sanottavana. Oli miten oli, Charles Thomas totesi kesken kaiken, että ei tämä näin voi mennä ja lähti. Saman tien häipyi Diane Taylor luullakseni perhesyiden takia. Positiivinen yllätys oli myös mielestäni parempi b-puoli, vähän laahaavasti etenevä I’m Hip To You, joka sekin on sitä itseään. Se oli hyvin tavanomainen kiltti ja hempeä tyttölevy vailla tuoreita ideoita, joten siitäkään ei ollut isoksi hitiksi. Tällöin tarkoitetaan mahdollisesti a-puolta, joka on tarttuva, mukavan kolkutuksen varaan rakennettu medium. Kesken homman syntyi riita, en tiedä mistä. Lopputulos on keinuvasti etenevä, hyväntuulinen ja Red Birdin normaalitasoa jämerämmin sovitettu tyttölevy parhaasta päästä. Singlen b-puolelle jäänyt jäähyväislaulu So Long on sekin ihan kelpo esitys, poikabasso möyryää ja tytöt huhuilevat taustalla solistin hoilatessa ilkikurisesti ”se on so long, mikset käyttäytynyt kunnolla”. Red Bird oli sikäli vanhanaikainen firma, että vain suurille tähdille (Dixie Cups, ShangriLas) annettiin albumimahdollisuus. Vanhoista hapatuksista oli päästy eroon, sillä esitys oli selkeästi soulia. olivat uusia juttuja, mahdollisesti tarkoitettu Jelly Beansien kolmannelle singlelle. Charlesin Thomasin bassottelua en erota, mutta muuten esitys on valmiin kuuloinen. Singlen tuottivat Frank Owens ja Syd Shaw
Sue meni nuorena naimisiin ja hänen tilalleen tuli Patty Miller, joka kävi samaa Shaw High Schoolia kuin muutkin tytöt. Suuria menestyksiä ei Titelmanin kohdalle koskaan osunut, onnistumisista tärkein oli Cinderellas-singlen puoliskot, jotka hän sai myös tuottaa Barry Mannin kaverina. THE SECRETS Itärannikon johtava valkoinen tyttöryhmä sekä levytysten määrän että hittien kannalta oli The Angels. Tytöt suostuivat ja onnistuivat esiintymisissään niin, että heistä kiinnostui paikallinen kykyjen etsijä Redda Robbins, joka oli Bocky & The Visions -nimisen yhtyeen manageri. Joidenkin pikku onnistumisen ansiosta hänet hyväksyttiin säveltäjien kaikkein pyhimpään eli Brill Buildingiin. Jos kovuuden mittana pidetään omaa albumia, sen pahimmat uhkaajat olivat Reparata & The Delrons ja The Pixies Three. Jos jonkun mielestä edellä luetellut nimet ovat vääriä niin on pakko myöntää, että näin voi olla. Kolmoskorista löytyy muutama tärkeä yhtye, joista tässä käsitellään Philadelphiassa levyttänyt The Secrets. Collecting Phil Spector -kirja liittää hänet 60-luvun alun The Spectors Three -yhtyeeseen, tarkemmin sanoen niin, että varsinainen kokoonpano oli Annette Merar, Warren Entner, Russ Titelman, mutta levytyksissä ei viimeksi mainittu saanut olla mukana vaan hänen tilallaan lauloi ties mistä syystä ammattimainen studiolaulaja Ricki Page. Sittemmin on tullut selväksi, että mitään Cinderellasia ei ollut olemassakaan, vaan ”yhtyeen” muodostivat vuoden ‘63 Cookiesit Dorothy Jones, Earl-Jean McCrea ja Margaret Ross. Kaikki tytöt olivat syntyneet kesällä ‘43, High School -laulelut osuivat siten aivan 60-luvun alkuun. Sen jälkeen Titelman jäi New Yorkiin ja teki sävelmiä, joita hän kävi esittelemässä tärkeille tuottajille. Ne jäivät elämään, ja kun niitä vuosia myöhemmin yritettiin korjata, oli lopputulos entistä sekavampi – varsinkin, kun naimisiin menon jälkeen uudet ja vanhat sukunimet menivät sekaisin. Esiintymiset olivat kouluhippatasolla eikä yhtyeellä ollut sellaista nimeä, jota edes kukaan jäsenistä olisi myöhemmissä haastatteluissa muistanut. Charles Thomasin väitetään jatkaneen musiikkihommissa, mutta hänellä oli niin paljon kaimoja alalla, että on mahdotonta ruveta arvailemaan mitä hän itse asiassa on tehnyt. Tämä ansaitsee maininnan siksi, että Bocky pääsi levyttämään tulevien Secretsien vanavedessä ja tiettävästi Secrets oli hänen levyillään THE COOKIES. Cynthia Weil ei näissä yhteyksissä kaipaa esittelyjä, sen sijaan Russ Titelman kiinnostaa enemmän. Eräs löytämäni vinkki viittasi The Manhattansiin, mutta ainakin diskografioiden penkominen johti puhtaaseen hutiin. Cookiesin tarinaan muuten ei ole tässä kohden mahdollisuutta puuttua, sehän oli perustettu jo vuonna ‘54 ja kokenut 60-luvulle ehdittäessä vaikka mitä. Mitään järkevää syytä Cinderellas-nimen käyttöön ottoon en ole keksinyt, ellei sillä sitten etsitty mahdollisuuksien paranemista radioasemilla. Laulullisesti esitys poikkesi tyypillisistä Cookies-levyistä, jotka olivat hitaampia ja mietiskelevämpiä, ja joissa – vaikka poika/ tyttöjuttuja olivatkin – oli yleensä myös hitunen muuta sanomaa kuin pelkkä ”I love you”. Tie ylöspäin alkoi vuonna ‘62, kun entinen koulukaveri Tom King pyysi tyttöjä esiintymään The Starfires -nimisen yhtyeensä kanssa Clevelandin ympäristöön buukatussa Twist-turneessa. 26 • 5 2015 joku heistä kuoli väkivaltaisesti 70-luvun alussa, mutta yksityiskohtia ei mainita. Jo vuosikymmeniä sitten kehotettiin alan lehdissä vertaamaan Cinderellasin levyä Cookiesin vastaaviin ja huomaamaan, että 1026:lla solistina oli varmaankin Cookiesin Dorothy Jones. 1026:n puoliskot eivät kuitenkaan olleet Kingin ja Goffinin sävelmiä vaan etiketistä löytyy pari Weil & Titelman. Please... Baby Baby on yksi parhaista kuulemistani Spector-kopioista, vauhdikas, tukevan vallin sisältävä rullaus, jonka kruunaa rämäkkä 13 sekuntia kestävä fonisoolo. Bpuolen Please Don’t Wake Me kuitenkin sisältää eräänlaisen sellaisen: ”älkää herättäkö silloin olen uneksimassa”. ei ollut Spectorkopio enkä keksi sille muitakaan esikuvia, se oli vain loistava lajinsa edustaja – eikä ihme, eihän Carole Kingin ja Gerry Goffinin holhouksessa juuri huonoja levyjä tehty. Yhtye aloitti tyypillisenä kouluporukkana ja sen alkuperäisjäsenet olivat Karen Gray, Josie Allen, Carole Raymont ja tuntemattomaksi jäänyt neljäs tyttö, josta muistetaan vain etunimi Sue. THE CINDERELLAS Red Birdiltä siirrytään toiselle johtavalle New York -merkille Dimensionille, jonka ykkösyhtye oli tunnetusti The Cookies. Kun yhtye tuli huipulle vuonna ‘63, esiintyi Billboardissa nimivirheitä. Cookiesin mukana olo selittää pitkälti toisen ihmettelyn aiheen eli sen, että 1026 oli erinomainen single. Jos kyseessä todella oli Manhattans niin väärä Manhattans, väärä Charles Thomas tai molemmat. Secrets ei suinkaan ollut syntyjään Phillystä vaan tytöt olivat kotoisin Clevelandista Ohiosta. Spectors Three oli kaiken kaikkiaan lyhytikäinen yritys. Kesällä ‘63 julkaistiin jonkin verran ihmettelyä herättänyt single, jonka esittäjäksi oli merkitty The Cinderellas: Dimension 1026 Baby Baby (I Still Love You) Please Don’t Wake Me Ensimmäinen ihmettelyn aihe oli itse yhtye
Kuten aikaisemmin totesin, yhtyeellä ei alkuun ollut varsinaista nimeä. Syy oli yksinkertaisesti se, että mustissa yhtyeissä oli keskimäärin paremmat laulajat ja toisaalta valkoisten yhtyeiden levyt sovitettiin yleensä jotenkin lapsellisemmiksi. THE SECRETS. Secrets oli hyvä valkoinen yhtye, mutta parhaatkaan valkoiset eivät yltäneet mustien esikuviensa tasolle. Philips 40146 The Boy Next Door Learnin’ To Forget 40173 Hey Big Boy The Other Side Of Town 40196 Here He Comes Now! Oh Donnie (He Ain’t Got No Money) 40222 He’s The Boy He Doesn’t Want You Singlet julkaistiin nimellä The Secrets. -kailotusta sisältänyt a-puoli ja sanoitukset, joissa kerrottiin ihastuksesta naapurin poikaan tai yläluokkien jalkapallotähteen. Angels oli huipulla eikä sen menestystä sotkettu oman talon kilpailijalla, toisaalta vääntö Pixies Threen kanssa kääntyi Pixisien eduksi, he saivat levyttää enemmän. Kun vielä Mercury hidasteli uuden sopimuksen kanssa eikä luvatusta albumista saatu varmuutta, päädyttiin siihen, että Secrets hajosi vuoden ‘65 alussa. Mandra ja White pelasivat varman päälle. Samalla turneella oli The Supremes tekemässä läpilyöntiään. Ei niin, että he olisivat väittäneet Mandran ja Whiten petkuttaneen, taskuun jäi vain turhan vähän, kun omasta osuudesta piti maksaa esiintymispuvut ja muu rekvisiitta. Noista kolmesta Secrets oli mielestäni paras, koska sillä oli osaava, joskaan ei erityisen persoonallinen solisti Karen Gray, sopivaa jykevyyttä taustalle tuonut matalaääninen Carole Raymont ja terävä hoilottaja Josie (tai Jackie?) Allen. Sekin on hyvä muistaa, että Tom King ja hänen Starfiresinsa päätyivät 60-luvun puolivälissä jenkkirokin huipulle The Outsiders -nimisenä, top ten -hitti Time Won’t Let Me oli hyvä levy lajissaan. Ja niin kuin tytöt muistelivat:” Kun 80 % palkkioista menee taustamiehille, jäljelle jää 20 % yhtyeelle ja kun se jaetaan neljään osaan ja siitä osuudesta kuitataan vielä kiertueella mukana ollut oma soittaja (kosketinsoittaja Dennis Chandler) niin ei siitä paljon netoksi jäänyt”. Secretsien sinkut olivat sataprosenttisen tyypillisiä vuosien ‘63–’64 tyttöyhtyelevyjä. Tytöt muistelevat, että koko ensimmäiseen sessioon oli varattu aikaa vain reilu puoli tuntia, jota ei ollut varaa ylittää, koska itse Paul Anka oli odottamassa vuoroaan. Matkan alussa Supremes oli lämmittäjä ja Secrets kuului tähtiosastoon, mutta kesän lähestyessä osat vaihtuivat ja uudet soundit valtasivat koko tyttöyhtyemusiikin. Kaikissa oli vauhdikas, terävää rumpalointia ja terhakkaa dum-dee-shoo-be-doo tms. Sopimus tehtiin Mercuryn Philips-alamerkille ja runsaan vuoden kestänyt ura huipulla oli valmis alkamaan. 5 2015 • 27 laulamassa taustalla. Yhtyeen laulussa oli hyviä palasia, jotka tuottajapari sai hienosti loksahtamaan kohdalleen. Kääntöpuolelle laitettiin hitaampi ja melodisempi rakkauslaulu, joista ainakin Oh Donnie ja The Other side Of Town kertoivat He’s A Rebelin esikuvan mukaan vanhempien karsaasti katsomasta köyhästä syrjäkaupungin pojasta. Levystä tuli iso hitti, mutta silti se on mielestäni heikoin raita koko Secretsin diskografiassa. Kuultuaan ja varsinkin nähtyään uudet tulokkaat Madara ja White teettivät demon säveltämästään Boy Next Door -laulusta ja veivät sen Mercurypomojen kuultavaksi. Kiertueet menettivät hohtonsa ja hotellielämä kyllästytti. Se, että menestys jäi odotettua vaisummaksi, johtuu osittain Mercuryn politiikasta. Secrets-tytöt väsyivät perusteellisesti huipulla olemiseen. Heleän helaa helaa -soundin ykkösyhtye The Angels on luonnollinen vertailukohde, samoin Mandran ja Whiten hoivissa levyttänyt ”paikallisvastustaja” The Pixies Three. Lisäksi rahapolitiikka meni vähän vinksalleen. Levyt tehtiin huolellisesti ja taustalla soitti yleensä Phillyn ykkösmuusikoita, nimeltä mainitaan etenkin Leon Huff ja rumpali Bobby Gregg. Pääosa puolesta tunnista käytettiin b-puoleksi jääneen Learning To Forgetin hiomiseen ja mielestäni se onkin ensisinglen parempi puolisko, eksoottisempi ja sielukkaampi, jos tuollaista sanaa uskaltaa valkoisesta tyttöyhtyeestä puhuttaessa käyttää. Suuresta oivalluksesta ei voinut olla kyse, sillä kaimoja oli ennestään; onneksi ne olivat enimmäkseen miesporukoita, joten suuremmilta sotkuilta vältytään. Danny & The The Juniorsin ja The Sherrys -yhtyeen kanssa. Ajat olivat vuonna ‘64 muutenkin ratkaisevasti muuttuneet tai ainakin muuttumassa. Secrets joutui kokemaan sen laajalla Bandstand-kiertueella, johon se pääsi keväällä ‘64. Syksyllä ‘63 levytetty Boy Next Door lähti liikkeelle Loco-Motionin kuviolla ja kun Angelsin My Boyfriend’s Back oli tuoreessa muistissa, taustakohellukseen otettiin siitä tuttua tunnelmointia. Erään live-keikan yhteydessä tyttöjen huomio kiinnittyi Sonnet-nimiseen pianoon, jonka takia he käyttivät jonkin aikaa nimeä The Sonnets, mutta levytysten alkaessa otettiin käyttöön Secrets. Karen ja Josie olivat löytäneet elämänkumppanin ja se joudutti heidän haluaan vetäytyä musiikkikuvioista pois. Redda Robinsilla oli yhteyksiä Philadelphiaan, erityisesti parivaljakkoon Johnny Madara & Dave White, joka oli ehtinyt tehdä kovia hittejä mm
Idän Girlfriends oli valkoinen ja syntyi Brooklynissa New Yorkissa. Syyt ovat aivan ilmeiset. Girlfriendsillä ei ollut varsinaista historiaa, mutta jos kaivetaan, niin joudutaan aloittamaan vuodesta’54, jolloin Richard Barrett perusti Dreamers-yhtyeen. THE TAMMYS Edellä tuli jo todetuksi valkoisten tyttölevyjen tietynlainen lapsellisuus mustiin verrattuna. Onkohan syytä muistuttaa, että Los Angelesissa vaikutti 50-luvun lopulta alkaen toinenkin Gloria Jones, joka teki myöhemmin merkittävän sooloja säveltäjäuran mm. Colpix julkaisi vuonna ‘64 kokoelma-albumin ”Groovy Goodies”, jonka kansitekstissä kehuttiin Jimmy Boy niin kuin pitikin. 90-luvulla hänen kerrotaan. Levykansirunoilija Harry Young ei ilmeisesti ollut kuullut Chantays-yhtyeen loistavaa kitarainstrumentaalia Wayward Nile väittäessään eräässä tekstissä, että Egyptian Shumba on paras koskaan tehty Egyptiin liittyvä poplevy. Sen muodosti vuonna ‘61 neljä 16-vuotiasta koulutyttöä, joista vain solisti (?) Lydia Dagin nimi on tiedossa. Jatkoa seurasi ensin Playgirls-nimellä ja sitten Blossomsina, josta kasvoi Darlene Loven johdolla koko länsirannikon johtava enkelikuoro. KAHDET TYTTÖYSTÄVÄT The Girlfriends -yhtyeen vuoden ‘63 lopussa levyttämä My One And Only Jimmy Boy on kiistatta yksi Spector-kopioiden helmistä. Nykyään, kun henkilöhistoriat on pengottu tarkasti, uskallan todeta, että mainittu kolmikko oli mukana vielä keväällä ‘63, kun Crystals levytti viimeisiä isoja hittejään. Keinoreipas ajatus, mutta sanoisin silti, että Girlfriendsin suoritus on söpö ja kujeileva, ja kun heidän laulusuorituksestaan ei löydy isompaa moittimista niin mieluummin sitä kuuntelen kuin Hylandin originaalia. Näin väitetään, mutta Ikettesien levydiskografiasta hänen nimeään ei löydy, oliko hän siis vain satunnaistuuraaja. Silloin kun koulupoikina aloitimme harrastustamme, emme voineet kuin ihmetellä miten noin upea levy ei koskaan päässyt listasijaa 49. DCP 1139 Shy Guy No Matter What You Do To Me Omen 15 Here I Am I Feel A Thrill Coming On Seuraava havainto on vuodelta 1993, jolloin Secrets-nimellä ilmestyi promokasettina raidat Rock And Roll Melody ja Never Too Old To Rock. No, tuosta ei kannata riitaa repiä, siisti instrumentaali ja rämäkkä laulettu vauhtipala painivat tietenkin Egypti-kytköstä lukuun ottamatta ihan eri sarjoissa. Hyvä esimerkki on The Tammys -yhtyeen joulukuussa ‘63 levyttämä Egyptian Shumba, josta tuli 90-luvulla kulttilevy ”Return Of The Pharaohs” -nimisen projektin yhteydessä. Muista löysin ainoastaan etunimet Carol, Betty ja Francine. Pitää pitkälti paikkansa, mutta jotakin pientä tyttöjen muisteloista sentään löytyy. Jackie-puoli on kuulematta, joten siitä ei sen enempää. Uuden yhtyeen tuottaja oli David Gates, joka oli myös säveltänyt ensimmäisen singlen molemmat puolet: Colpix 712 My One and Only Jimmy Boy (49.) For My Sake 744 I Don’t Believe In You Baby Don’t Cry Takavuosina, kun tiedot Girlfriendsin kokoonpanosta olivat epäselvät, oli vallalla käsitys, jonka mukaan Jimmy Boyn solisti olisi ollut David Gatesin holhouksessa muissa merkeissä levyttänyt Dorothy Berry. Mistään en löytänyt selitystä kahdelle singlelle, joiden esittäjäksi Gonzalesin Discofiili ilmoittaa nimenomaan nyt tarkasteltavan Secretsin. Syksyllä ‘64 levytetty toinen single on jäänyt harvinaisuudeksi, jostakin syystä siitä vaietaan ja pidetään yllä myyttiä Girlfriendsistä yhden levyn ihmeenä. Jos en väärin ymmärtänyt, kasetti liittyi johonkin Clevelandissa järjestettyyn revival-tapahtumaan, jossa Carole Raymont oli mukana. Siinä kaikki mitä tiedän – paitsi, että Carole Raymontin osalta löytyi suru-uutinen, hän kuoli 16.6.2010. Gloria Jones ja Nanette Williams. sukunimen Jackson. Nanette Williams oli lähtenyt Blossomsista jo vuonna ‘57, mennyt naimisiin ja ottanut olleen mukana Shirelles-henkisellä revivalkiertueella, johon osallistui myös Gloria Jones. Ensinnäkin Patty ja Carole jatkoivat muiden jäsenten mentyä naimisiin duona, joka käytti itsestään nimikettä The Memories. Tietenkin sekin vaikutti, että muutokset popmusiikissa olivat nopeita ja koko tyttöyhtyebuumi oli jo painumassa upoksiin. Ilmestyessään Shumba ei ollut listamenestys, mitäpä mahdollisuuksia sillä olisi ollut britti-invaasion kourissa. Niin näppäriä kuin useimmat Spector-kopiot olivat, niin ani harvoin niistä tuli varsinaisia menestyksiä, tarjontaa oli liikaa ja kansa ymmärsi aidon päälle. Nykyään tämä oletus on kumottu ja jos solistia ylipäätänsä uskalletaan veikata niin mainitaan ykkösehdokkaana Gloria Jones. Sen jäseniä olivat mm. Tyttöjen vanha ystävä ja taustasoittaja Dennis Chandler ehdotti, että kun te tytöt olette kerrankin koolla niin tottahan te voitte laulaakin, ja noissa merkeissä tapahtui muutamia muisteluesiintymisiä. Jos yhtään sanoitusta ymmärsin, idea oli se, että tytöt lähtivät rannalle tarkoituksenaan iskeä poikia bikineissään, mutta pukuhuoneessa iski ujous ja suunnitelma kariutui siihen. Taustoista ei ole tietoa, jostakin he vain putkahtivat tuottaja Paul Vancen tietoisuuteen ja tekivät hänen johdollaan yhden singlen. Tarkistin varmuuden vuoksi yhden hienoimmista alan kokoelmista (”60 Spectacular Sound Gems From The Sixties”), ja sen raidoista vain kaksi oli Billboardin HOT 100:an yltäneitä. korkeammalle. Jimmy Boy on täydellinen Spector-kopio äänivalleineen ja törähtelevine fonisooloineen. For My Sake on aivan toista maata, hillitty ja kaihoisa balladi, joka sekä sovitukseltaan että laulultaan paranee loppua kohden. Vuonna ‘63 hän palasi kuvioihin perustamaan Spectorin komentoon kyllästyneen Gloria Jonesin kanssa uutta yhtyettä, joka sai nimen The Girlfriends. Pioneer 71833 Four Shy Girls Jackie Four Shy Girls on vastaus Brian Hylandin kesän ‘60 Itsy Bitsy...eli kotoisasti vain Pikku pikku bikinissä -hittiin. Vuonna ‘62 Blossoms tavallaan hajosi, kun Darlene Love, Gloria Jones ja Faneta Barrett siirtyivät enemmän tai vähemmän päätoimisiksi laulajiksi Spectorin joukkoihin. Varmempaa tietoa on koulutapaaminen, joka jos kyseessä oli 30-vuotisjuhla, osui aivan 90-luvun alkuun. Epäselvyyksiä on vuosien varrella liittynyt myös toisen, itärannikolla vaikuttaneen Girlfriendsin kokoonpanoon – pahimmillaan tyttöystäväyhtyeet olivat diskografioissakin iloisesti sekaisin. Sävelmässä on pieniä palasia vanhasta Crystals-laulusta He Hit Me, mutta muuten ei Spector-kopiosta kannata puhua, hyvä raita joka tapauksessa. Ei tullut, hitti jäi Girlfriendsien ainoaksi. Samalla mainittiin sen menestys ja todettiin, että lisää on tulossa. Myöhempien vuosien varmat tiedot liittyvät Carolyn Willisiin, joka oli vakiojäsen Honey Cone -triossa 70-luvun alussa. Motownilla ja joka tuli suuren rock-yleisön tietoisuuteen auton kuljettajana siinä surullisessa kolarissa, jossa hänen aviomiehensä Marc Bolan kuoli. Kolmanneksi jäseneksi saatiin Carolyn Willis, jonka aikaisemmat meriitit liittyivät The Ikettes -yhtyeeseen. 28 • 5 2015 Hajoamisen jälkeinen aika on yleensä kuitattu lauseella ”nothing happened”
Shumban myöhemmin saamasta huomiosta oli se mukava seuraus, että RPM julkaisi vuonna 2001 kaikki kahdeksan Tammys-raitaa Lou Christien hittejä sisältäneen cd:n liitteenä. Tammysin perustamisvuosi oli 1962, ainakin suunnilleen. 7.4.1947) Orleanista New Yorkista. En tunne Lou Christien elintapoja ja moraalia, mutta tuntuisi, ettei noin poikkeava levy voi syntyä selvin päin. Tammys-levyllä ei ole mitään tekemistä Ronnie & The Relatives (myöhemmin Ronettes) -yhtyeen samannimisen kappaleen kanssa. United Artists 632 Take Back Your Ring Part Of Growing Up 678 Egyptian Shumba What’s So Sweet About Sweet Sixteen Veep 1210 Hold Back The Light Of Dawn Gypsy 1220 Blue Sixteen His Action Speaks Louder Than Words Tammysin ensimmäiselle singlelle oli suunniteltu Twyla Herbertin ja Lou Christien sävelmät Cheaters Never Win ja Silver Leaves It’s Snowing, mutta mihin lie aie kariutunut, näistä lauluista ei myöhempien vuosien tonkiminen tuonut esiin muuta kuin nimet. 29.12.1944) ja Catherine (s. Jos Shumbaa ei lasketa, on teinitytön epätoivoa tihkuva Hold Back The Light Of Dawn yhtyeen paras esitys. Lou Christien säveltämä Take Back Your Ring ei noussut listoille, mutta oli ainakin tyttöjen omien muistelojen mukaan kova hitti itärannikon radioasemilla. Tammys ei ensisinkkua tehtäessä ollut vielä yhtyeen virallinen nimi, työnimikkeenä oli taustamiesten itsekkään ajattelun tulos The Twy-Lous. Parasta oli esityksen keskelle ympätty kaihoisa monologi. Shumba on vaikeasti kuvailtava, se on kuultava ja koettava. Tammysin ura jatkui vuoden ‘64 jälkeen taustakuorona. Hurjavauhtisten valkoisten tyttöyhtyelevyjen joukossa Shumba kuuluu mielestäni kärkikolmikkoon Angelsin Wow Wow Ween ja Shangri-Lasin käsittämättömän purevan Wishing Wellin kanssa. Enkelitehtävistä huikeimmat mieleen jääneet onnistumiset olivat liian rohkeana aluksi hyllytetty Outside The Gates Of Heaven ja vauhdikas Guitars And Bongos. Vuoden ‘63 alussa Christie kiinnitti Tammys-tytöt vakituisiksi taustaenkeleikseen ja osallistui myös heidän omien levyjensä tekoon, esimerkiksi Egyptian Shumba oli hänen sävellyksensä. Christie-raidat olivat tietenkin pääosassa, mutta silti levylle RPM 330 annettiin vähän harhaan johtavasti nimi ”Egyptian Shumba”. Sen soundi oli kireähkö ja suoraviivaisen yllätyksetön, selkein mieleen tuleva kuvaus voisi olla Reparata & Delronsin ja Murmaidsin risteytys. Tammys levytti taustahommiensa ohessa muutaman raidan, julkaistuksi päätyi löytämieni listausten mukaan vain neljä singleä ja niistäkin jälkimmäinen Veep on epävarma, numero sille löytyy, mutta perässä on merkintä ”unissued”. Kun muistetaan JFK:n kuolema, niin on selvää, että tuollaisen revityksen julkaiseminen vuoden ‘63 lopussa oli täysin järjetöntä. Harjoitteluvaiheessa tytöt käyttivät itsestään nimeä The Charnelles ja innoittajana oli naapurikaupungin poika Lou Christie, jonka Amy-sisaresta tuli heidän opettajansa ja managerinsa, ja joka myös järjesteli tytöt Loun taustalle. Sen sijaan on helppo tajuta, miksi se herätti 90-luvulla vanhoja erikoisuuksia kaivelevan uuden sukupolven kiinnostuksen. Rämäkkä Part Of Growing Up on parempi, ainakin se sopii paremmin tyttöjen nasaaliin tyyliin. Shumba oli harvinainen, ties millaisesta älyväläyksestä syntynyt onnistuminen. Christien levyille oli ominaista paitsi miehen itsensä joskus ärsyttävän nasaali laulu myös taustalle sovitetun tyttötrion nenäkäs ja aggressiivinen jäkätys. Myös joitakin esiintymiskeikkoja vielä tehtiin, mutta sivutoimisesti, siviilityöt ja perheiden perustamiset tulivat etusijalle. Sen kuvio tuo mieleen Delronsin hitin Whenever A Teenager Cries, myös sovituksessa on varsinkin bridgekohdassa vissiä jännitettä. Shumban ja muut UA-levytykset sovitti Gary Sherman, Veep-vaiheessa Tammysin sovittajaksi tuli Alan Lorber. Tammys ei jatkanut Shumban linjoilla vaan osoittautui kiltiksi ja kesyksi yhtyeeksi. 15.12.1946) Owens Oil Citystä Pennsylvaniasta ja Linda Jones (s. Lou Christien Amy-sisko ja tuottaja Twyla Herbertin tytär Shirley. Erikoistäkynä tarjotaan vaihtoehtoinen, kitaroinniltaan pureva, mutta laulultaan teknisesti suttuinen yritelmä Egyptian Shumbasta sekä kaksi Ritchie & The Runarounds -nimellä julkaistua raitaa, joilla Tammys on vahvasti taustalla. oli päinvastainen tapaus, surullinen teinilevy, jossa laulu lipsui hetkittäin iloisesti ohi nuottien. Itse levy on haikea eroballadi, joka ei herätä erityisajatuksia. Voisi kuvitella, että Shumban 90-luvulla saama julkisuus olisi tuonut yhtyeen revival-keikoille, mutta mitään mainitsemisen arvoista ei siltäkään rintamalta löytynyt. 5 2015 • 29 Tammysin muodosti kolme itärannikon tyttöä, sisarukset Gretchen (s. Lopputulosta voisi kuvata sellaisilla sanoilla kuin ylienerginen, räävitön tai hillitön, mukaansa se joka tapauksessa tempaisee vähintään samalla tavoin kuin Lou Christien parhaat raidat. THE TAMMYS. Ensimmäisillä hiteillä (Two Faces Have I, The Gypsy Cried...) taustalla lauloivat mm. Gypsyssä oli hitunen nimikkeen vaatimaa eksotiikkaa, mutta kireähkö laulu vie osan hohdosta. B-puolen Sweet Sixteen... Yhtyeen synty ja oikeastaan koko olemassaolo nivoutuu 60-luvun alun suosikkipojan Lou Christien huippuvuosiin. Sama ärsyttävä piirre vaivaa Blue Sixteen -raitaa, jonka sanoituksen ja kuoron shang-a-lang -hoilotuksen välillä on ristiriita
Artistien ja blues-vaikuttajien lisäksi Blues Foundation on listannut nettisivuillaan klassiset blueskappaleet, albumit ja kirjat. Tänä vuonna tuon kunnian saivat Tommy Brown, Eric Clapton ja Little Richard. Kaikkiaan Blues Foundation on nimennyt BHF:een yli 350 bluesartistia tai muuta musiikkimaailman ammattilaista. Listalla on noin 130 artistia ja vuosittain nimetään aina muutama lisää. Mestarisarjasta löytyy äidin puolelta suomalaiset sukujuuret omaava Sven Zetterberg. Suomen ’hallissa’ on kaksi ”suurta” bluesartistia: Pontus J Back ja Penti Whitey Glan. Esiintyviä artisteja on luettelossa noin 130, joista yli 90% on mustia. Myös vaihtuvia näyttelyitä on ohjelmassa. Vuosien mittaan suuri osa bluesin merkkihenkilöistä on hallipaikkansa jo saanut. Mielelläni olisin löytänyt BHF:sta esimerkiksi Eddie Boydin nimen. Näistä luetteloista voi vaikkapa tarkistaa, ovatko kaikki merkittävät klassikkolevytykset jo tuttuja. John Lee Hooker, Howlin’ Wolf, T-Bone Walker, Muddy Waters, Charley Patton, Robert Johnson, B.B. Sen tunnetuin toiminto on vuosittaisten Blues Music Awardja Keeping The Blues Alive -palkintojen jakogaalat. Googlatessa voi törmätä toiseenkin Blues Hall of Fame -nettisivustoon (www.BluesHallofFame.org), jolla ei näytä olevan yhteyttä Blues Foundationin BHF:een. KBA-kunnianosoituksen ovat saaneet osakseen mm. Ne ovat myös hyviä tietolähteitä, jos on vasta perehtymässä bluesiin. Painotus on vahvasti yhdysvaltalaisissa artisteissa ja musiikissa, mutta myös ulkomaalaisia palkitaan. 30 • 5 2015 BLUES HALL OF FAME (BHF) Blues Foundation on vuonna 1980 perustettu järjestö, jonka tehtävänä on säilyttää tietoa bluesin historiasta, tuoda esiin ja palkita alan merkkihenkilöitä ja huippusuorituksia, tukea alan koulutusta ja tutkimusta – sekä varmistaa, että bluesilla on valoisa tulevaisuus. Näihin luokkiin valittuja voi tarkastella myös osavaltioittain ja maittain. Ehdotuksia voi tehdä kuka tahansa ja kontrolli on löysää. Memphisissä toukokuussa avattu BHF sijaitsee kaupungin keskustassa osoitteessa 421 South Main Street. King, Little Walter ja molemmat Sonny Boy Williamsonit. Jollei ole, voi katsella valokuvia Blues Foundationin nettisivustolta. BHF:n ei-muusikoista mainittakoon esimerkkeinä Leonard Chess, Ahmet Ertegun ja Peter Guralnick. Blues-käsitteen melko tiukasta määrittelystä johtunee, ettei Ali Farka Touréa tai Jimi Hendrixiä ole ainakaan vielä kelpuutettu tähän joukkoon. Myös R&B:lle, rockabillylle, kantrille ja eräille muillekin rytmimusiikin lajityypeille on olemassa omat konkreettiset tai virtuaaliset pyhättönsä. Rockin vastaavan kunniagallerian, Rock’n’Roll Hall of Famen ensimmäiset jäsenet nimettiin vuonna 1986 ja se avasi ovensa yleisölle Clevelandissa Ohiossa vuonna 1995. Harvalukuiseen BHF:n ’valkonaamojen’ ryhmään kuuluvat mm. BHF on oivallinen käyntikohde, jos on mahdollisuus vierailla Memphisissä. Sitä ennen se oli ollut vain Blues Foundationin ylläpitämä listaus merkittävistä bluesmuusikoista ja muista bluesmusiikin saralla ansioituneista henkilöistä. Finnish Blues Society (kansainvälinen toimija 2010) ja BN-lehden pitkäaikainen valokuvaaja Pertti Nurmi (taide ja valokuvaus 2015). Syy Suomen listan lyhyyteen ja yllättävyyteen on Great Blues Artist -kategorian erittäin vapaamieliset valintaperusteet. Johnny Winter, Stevie Ray Vaughan, Dr. Laajempi valikoima kuvia löytyy Googlen kuvahaulla (esimerkiksi muusikko Eliza Nealsin kuvakokoelma). BHF:n perustamisvuonna 1980 nimetyksi tuli 20 legendaarista artistia, mm. Listalta puuttuvia artisteja voi jokainen tahollaan miettiä. John, Paul Butterfield, Mike Bloomfield, Bonnie Raitt, Charlie Musselwhite ja Eric Clapton. Tällä statukseltaan epämääräisellä sivustolla luokkia on neljä: legendaariset (legendary), mestaritason (master) ja suuret (great) bluesartistit ja -yhtyeet, sekä blueslähettiläät (ambassadors, eli muut kuin artistit). Näytteillä on bluesmuusikoille kuuluneita soittimia ja esineitä, valokuvia, julisteita, kirjoja, multimedia-esityksiä ja musiikkivideoita. Nettisivustolla on nähtävissä pääasiassa artistien musiikkivideoita ja kunniakirjoja. blues.org) ja Wikipediasta. Euroopan maista kahdeksan on edustettuna, eniten nimiä on Englannista ja Ruotsista. Listaus löytyy Blues Foundationin nettisivuilta (www. ROCK’N’ROLL HALL OF FAME (RHF) Rock’n’roll Hall of Famella on paljon samoja piirteitä kuin BHF:lla, paitsi että mittakaava on BLUES HALL OF FAME, MEMPHIS, TN M emphisissä Tennesseessä avattiin Blues Hall of Fame toukokuussa 2015. BLUES HALL OF FAME BLUES HALL OF FAME TIMO KAUPPINEN
Ahmet Ertegun (Atlantic Records) ideoi ja perusti yhteistyökumppaneineen säätiön vuonna 1983 ja ensimmäiset jäsenet RHF:een nimettiin vuonna 1986. Kaikkiaan RHF:een on nimetty 312 jäsentä, joista yhtyeitä on 113. Lisätietoja löytyy netistä (rhythmandblueshof.com) ROCKABILLY HALL OF FAME (RBHF) Rockabilly Hall of Fame on organisaatio ja nettisivusto, joka perustettiin 1997 levittämään tietoa varhaisen rock’n’rollin ja rockabillyn historiasta. ROCK’N’ROLL HALL OF FAME, CLEVELAND, OH. Nurinaa syrjinnästä on kuulunut lähinnä progressiivisen ja raskaan rockin edustajilta. Viimeinen aakkosissa on ZZ Top (2004). laaja soitinkokoelma. Kyseessä ei ollut mikään jäykkä pönötysgaala vaan korkeatasoinen ja rento konserttitapahtuma, jossa viihtyivät hyvin niin palkitut kuin tavallinen blueskansakin. Hän on kerännyt suuren määrän aineistoa, jota on esitelty kiertävänä näyttelynä. Vaikka Finnish Blues Hall of Fame on vielä perustamatta, meillä on sentään jo Blues Lovers ry:n Jemma-palkinnot, Ou’ Blues ry:n Mojot sekä Finnish Blues Awards. Valittujen joukosta ei bluesmuusikoita juurikaan löydy. RHYTHM & BLUES HALL OF FAME (RBMHF) Uusin tulokas Hall of Fame -kuvioissa on 2010 perustettu organisaatio The Official Rhythm & Blues Music Hall of Fame, joka on omistautunut R&B-, gospel-, jazzja hiphop-musiikin ja -kulttuuriperinnön vaalimiseen. CMF:n jäsenet voivat olla yksilöitä tai yhtyeitä, ja jäseniä oli 2014 kaikkiaan 124. Viimeksi mainittu Davide Florenon ideoima tapahtuma pidettiin ensimmäisen kerran maaliskuussa 2015 Helsingissä. Vahvin ehdokas museon sijoituspaikaksi näyttäisi olevan Detroit. Ensimmäinen museorakennus avattiin vuonna 1967 ja se toimi vuoteen 2000 saakka. Tällä laajalla ja aktiivisella nettisivustolla ei ole yhteyttä Jacksonissa Tennesseessä sijaitsevaan pieneen museoon, jolla on komea nimi: International Rock-A-Billy Hall of Fame Museum (www.rockabillyhall.org). Laajaa musiikkimakua kuvataan joskus sanonnalla ”Abbasta Zappaan” ja se sopii hyvin myös RHF:een, jonka nettisivuilla (www.rockhall.com) on aakkosellinen luettelo jäsenistä. Noin 80 laulajaa, muusikkoa tai alan vaikuttajaa on otettu RBMHF:n jäseniksi vuosina 2013–2015. Sen tehtävä on samantapainen kuin BHF:lla: perinteen säilyttäminen, merkittävien artistien ja vaikuttajien palkitseminen, tiedon levitys ja tutkimus. Nimettyjen joukossa on myös huomattavan paljon bluesmuusikoita, mm. RBMHF:n puuhamies on entinen koripalloilija, nykyinen yrittäjä LaMont ’Showboat’ Robinson Clevelandista. Ensimmäiset jäsenet CMF:een nimesi Country Music Association vuonna 1961, jolloin tuon kunnian saivat Jimmie Rodgers, Fred Rose ja Hank Williams. Muddy, Wolf, B.B., Albert ja Freddie, T-Bone Walker, Robert Johnson, John Lee Hooker, Bessie Smith, Little Walter, Elmore James, Jimmie Reed ja Buddy Guy. jazzille, klassiselle musiikille, lattarimusiikille, bluegrassille, tanssimusiikille, gospelille, irkkumusiikille ja jopa polkalle. Clevelandiin Ohioon avattiin RHF ja museo vuonna 1995. Ensimmäinen on Abba (nimetty 2010) ja toiseksi viimeinen Frank Zappa (1995). Kanadassa, Uudessa-Seelannissa ja Englannissa. kaikki Beatles-jäsenet, Eric Clapton, Paul Simon, David Crosby, Jeff Beck, Peter Gabriel ja Lou Reed. 5 2015 • 31 paljon suurempi ja toiminta selvästi enemmin kaupallisesti suuntautunutta. Tällaisia artisteja ovat mm. Kaikkiaan sivustolla on listattuna organisaation toimihenkilöiden ja fanien toimesta yli 5000 entistä tai nykyistä artistia, lauluntekijää tai muuta alan merkkihenkilöä. Rock’n’roll tulkitaan RHF:n yhteydessä hyvin laajasti, siten että se sisältää klassisen rock’n’rollin lisäksi kaiken sen musiikin, jota 1960-luvulla alettiin kutsua popiksi ja myöhemmin rockiksi. Lisäksi on kansallisia tai osavaltiokohtaisia ’halleja’ mm. Tänä vuonna jäseniksi pääsivät Ringo Starr, The 5 Royales, Lou Reed, Stevie Ray Vaughan & Double Trouble, Paul Butterfield Blues Band, Bill Withers, Joan Jett & The Blackhearts sekä Green Day. MUITAKIN MUSIC HALL OF FAMEJA ON PALJON Kun Wikipediasta hakee sanoilla ’music halls of fame’, saa nähtäväkseen pitkän ja sekavan luettelon. RHF:n ensimmäiset jäsenet vuodelta 1986 olivat Chuck Berry, James Brown, Ray Charles, Sam Cooke, Fats Domino, Everly Brothers, Buddy Holly, Jerry Lee Lewis, Little Richard ja Elvis Presley. Artistien ja muiden merkkihenkilöiden nimeämisseremoniat on järjestetty vuodesta 2013 lähtien. Tässä Clevelandin ”guggenheimissa” käy paljon turisteja ja RHF:n nettisivut ovat laajat ja varsin edustavan näköiset. Nimetyksi voi tulla kahdestikin, sooloartistina ja yhtyeen jäsenenä (tai kahden eri yhtyeen jäsenenä). Kritiikkiä on saanut osakseen myös se, että ehdokasasettelun tekee pieni joukko säätiön sisäpiiriläisiä ja lobbaamisenkin väitetään olevan yleistä. RHF:n museo Clevelandissa on näyttävä pyramidimainen rakennus, jossa on seitsemän kerrosta näyttelyille, konserteille, luennoille, arkistoille, toimistoille jne. Arkkitehtonisesti edustava uusi rakennus avasi ovensa vuonna 2001. Suomen ainoa varsinainen musiikkimuseo lienee Turun Sibeliusmuseo, jossa on mm. Varsinaista museorakennusta ei vielä ole, mutta lahjoituksia museota varten on alettu jo kerätä. Lisätietoa löytyy CMF:n nettisivustolta (countrymusichalloffame.org). COUNTRY MUSIC HALL OF FAME (CMF) Jos otaksutte, että kantrin kunniagalleria ja museo sijaitsevat Nashvillessa Tennesseessä, niin olette täysin oikeassa. Suomessa vastaavia kevyen musiikin merkkihenkilöiden kunniagallerioita ei ole, jollei sitten vuodesta 1983 alkaen jaettujen Emma-palkintojen voittajaluetteloa sellaisena pidetä. Lisäksi kättä on väännetty julkisuudessa esimerkiksi The Monkees -yhtyeen merkityksestä tai sen puutteesta. RHF:ssa on neljä luokkaa: esiintyjät, ei-esiintyjät, varhaiset vaikuttajat ja sessiomuusikot (sidemen). Nettisivusto (www.rockabillyhall.com) sisältää mahtavan kokoelman linkkejä eri artistien nettisivuille, ajankohtaisiin tapahtumiin, uutisiin, rockabillykappaleisiin (kuunneltavissa), valokuviin jne. Uudet jäsenet RHF:een nimetään vuosittain juhlallisessa gaalassa. Rockin juurille annetaan siten arvoa, ja vapaamielisesti noteerataan myös soul (Aretha Franklin, Otis Redding, Supremes ym.), kantri (Jimmie Rodgers, Hank Williams ym.) ja jopa jazz (Miles Davis, Billie Holiday ym.). Musiikkiin ja muusikoihin liittyviä museoita ja taiteilijakoteja meiltä toki löytyy. Sen päämaja on Nashvillessä ja se on nimennyt noin 400 jäsentä, joista ensimmäinen oli Gene Vincent vuonna 1997. Hall of Fameja löytyy mm
Suosikkiyhtye oli The Harptones ja erityisesti tenori Willie Winfield. 32 • 5 2015 LENNY WELCH LENNY WELCH PEKKA TALVENMÄKI K ahdeksan vuotta sitten ilmestyi Lenny Welchin 60-luvun alkupuolen levytyksiä esitellyt cd. Lenny lauloi terävästi, ikään kuin naukuvasti ja ylsi parhaimmilleen komeassa loppunousussa. päivänä 1938 (parissa lähteessä syntymäpäiväksi on merkitty 13.5.). Kun levy tuli tuolloin puheeksi Juhani Ritvasen kanssa, hän totesi, että siitä on pikimmiten saatava arvio seuraavan BN:n Ace-palstalle. SYNTYI, KÄVI KOULUA, LAULOI... B-puolta pidettiin ilmeisesti parempana, koska toinen single oli molemmin puolin herkempi ja hitaampi. Vibranaires pääsi levyttämään kaksi singleä After Hours -merkille vuonna ’54, tosin jälkimmäinen julkaistiin mukavuussyistä nimellä The Vibes. Cadence oli noihin aikoihin vielä puhtaasti valkoinen merkki, sen tähdistä suurimmat olivat Everly Brothers ja tyttöyhtye The Chordettes sekä myöhemmin popsuosikki Johnny Tillotson. Asiassa oli kuitenkin se mutta, että Pleis halusi vain Leonin, ei koko yhtyettä ja niin kävi, että Leon teki soolosopimuksen, samalla etunimi sai muodon Lenny. Kun myöhemmin kysyin, että mitäs nyt niin Juhani vastasi, että joo, se oli vain pika-arvio, ei se estä isomman jutun tekoa. Siviiliin päästyään Thomas kokosi yhtyeen uudelleen, mutta heikohkolla menestyksellä. He teettivät demon, jonka hyväksyttyään Bleyer pestasi Lennyn talliinsa. Kun The Vibes -yhtyeen bassolaulaja Jimmy Roach joutui vuonna ’55 sotapalvelukseen, houkutteli Bobby Thomas Joe Majorin hänen tilalleen. Pari vuotta myöhemmin yhtyeen nimi vaihtui muotoon The Vibranaires. Kääntöpuolen arvaa jo nimestä balladiksi. Tässä. Se tapahtui Lennyn muistelujen mukaan vahingossa, kun sopimustekstiin lipsahti huolimattomuusvirheen takia väärä nimi. Harrastukseni on keskittynyt 60-lukuun, myöhempiin vaiheisiin ei mielenkiinto oikein riittänyt. Asbury Parkin ykkösyhtye oli The Vibranaires, jonka Bobby Thomas oli perustanut The Crooners -nimisenä vuonna ’48. Lenny Welchin varhaisvaiheissa ei näytä olleen mitään erikoista. Tässä se isompi juttu nyt tulee, ei kuitenkaan läheskään täydellisenä. Hän hoiti ainakin epävirallisesti Lennyn managerin tointa ja hänen ansiostaan syntyi sopimus Cadence-firman omistajan Archie Bleyerin kanssa, välittäjinä toimivat lainoppinut Shelly Kravitz ja tiskijukka Gordie Baker. Juttunsa Welch joka tapauksessa ansaitsee jo lähes 50-vuotiseksi kehittyneen levytysuransa takia. Lenny levytti Deccalle kaksi singleä vuonna ’58: Decca 9-30637 Rocket To The Moon My One Sincere 9-30829 The Last Star Of Evening The Blessing Of Love Rocket... Lenny Welch oli laskujeni mukaan merkin ensimmäinen musta artisti. Lennyn lähtöä helpottivat pienet lisäongelmat ryhmän sisällä. Thomas suunnitteli hankalan nimen tilalle nimeä The Cadillacs, mutta se ei onnistunut, koska eräs New Yorkin Harlemissa muodostettu kilpailija ehti ensin tunnetuin seurauksin. Tämä yhtye oli koulujuhlissa ja muissa pikku tapahtumissa suosittu, mutta ei päässyt levyttämään. oli vauhtipala, joka sävelmänä tuo mieleen Good Rockin’ Tonight -klassikon. Puolitoista vuotta myöhemmin Vibes joutui uudelleen kokoonpanovaikeuksiin, jolloin siihen siirtyivät Leon Welch ja William Penha. Vibes kävi tyypilliseen 50-luvun tyyliin esittäytymässä levypomoille melko kehnoin tuloksin, kunnes vuoden ’58 alussa Deccalla tärppäsi. Hän, oikealta etunimeltään Leon, syntyi Asbury Parkissa New Jerseyssä toukokuun 15. Koulu, pakolliset kirkkolaulut ja orastava doo wop kuuluivat peruskuvioihin. Lopputuloksen kruunasi pitkä fonibridge. Diskografiatiedot ovat suurin piirtein hallussa, mutta matkan varrella kävi ilmi, että Welch on levyttänyt paljon enemmän kuin osasimme kuvitella. Bobby Thomasia odotti armeija ja Joe Morris oli perheineen muuttamassa New Yorkiin. Firman A&R-vastaava Jack Pleis kiinnostui Leonin korkeasta äänestä, elettiinhän vielä hyvien tenoreiden vahvoja aikoja ja vaikkei Leon ihan Clyde McPhatterin tasoinen kultakurkku ollutkaan niin lähelle päästiin. Ensimmäisen levynsä hän teki vuonna ´58 ja tuoreimmat näkemäni havainnot ovat muutaman vuoden takaa. Minä yritin toppuutella, että eikö saman tien voitaisi katsella, saataisiinko Welchistä aikaan laajempikin esittely. MENESTYKSEN MAKUUN Lennyn perhepiiriin kuului entinen nyrkkeilijä Coley Wallace, joka toimi 50-luvun lopulla viihteen monitoimimiehenä. Korkein toivein alkanut, reilut neljä vuotta kestänyt Cadence-vaihe tuotti muutaman hitin, mutta ei ollut ihan sitä mitä sekä Bleyer että varsinkin Lenny itse odottivat. Juhani totesi, että mikäs siinä, mutta numeron #225 ”Acen keräilyeriin” hän kuitenkin oli tehnyt cd:stä arvion. Lenny lauloi korkealta ja kovaa ja sekava kuoro mekasti taustalla. Samaan aikaan harjoitteli paikallisessa High Schoolissa Joe Majorin perustama The Mar-Keys, jonka jäseniin kuului 16-vuotias Leon Welch
Ebb Tiden b-puolella oli vanhahtava doo wop -henkinen balladi, ikään kuin ujeltaen laulettu Congratulations Baby, jota monet pitävät Lennyn parhaana levynä. Se kuului mielestäni silloin ennen lajissaan siedettävimpiin, koska se oli tavallista parempi ”Beatles-sävelmä”. Lennyn versio oli mielestäni korkeintaan keskinkertainen, mutta sekin riitti pudottamaan Arthur Prysockin huomattavasti vahvemman tulkinnan kokonaan pois listoilta. Siisti pikku balladi sekin oli, mutta jäi vailla menestystä, listoille ei päässyt myöskään Louis Jordanilta lainattu Three Handed Woman. Lenny oli säveltämässä myös toisen singlen herkempää Darlin’-puolta. 5 2015 • 33 ylisurullinen, uskottavuuden rajoilla liikkuva The Old Cathedral. ’56) ihmeenä ja siinä yhteydessä ei puhuta sen enempää Beatlesista kuin Lenny Welchistä, vaan asia kuitataan lauseella ”wrote Herb Alpert’s hit Taste Of Honey”. Beatlesin ensimmäisille albumeilleen lainaamat sävelmät olivat takavuosina vakiokysymyksiä rockväen tietokilpailuissa. Menestys antoikin odottaa itseään vielä pitkään. Niin myös Juhani Ritvanen, jonka Autiosaarilistalta esitys löytyi, Juhanin käyttämä laatusana oli herkullinen. visailussa hyväksyttiin Chainsin alkuperäisesittäjäksi Cookie, alan harrastajan mielessä Cookie ja Cookies olivat sentään kaksi aivan eri asiaa. Käänteen parempaan tarjosi It’s Just Not That Easy, joka oli iloinen pomppomedium, mukava sekoitus puhdasta poppia ja orastavaa itärannikon soulia. Vai oliko sekään originaali. Ei Lenny ihan itkutasolle päässyt niin kuin Clyde McPhatter 50-luvun klassikoissaan, muuten tunnelma oli sama. Sittemmin sävelmä on jäänyt elämään haaleana ikivihreänä, soulin puolelta tulee ensimmäisenä mieleen J.R. Ebb Tidelle on joissakin listoissa kirjattu r&b-sija 7., liekö peräisin Cashboxin puolelta. Hyvän, joskin erittäin neutraalin version Lenny tekikin, mutta oli silti pettynyt, koska hänen oma sävellyksensä, nätti ja kaihoisa I Need Someone jäi b-puoleksi. 1428 A Taste Of Honey The Old Cathedral 1439 Since I Fell For You (?/4.) Are You Sincere 1446 If You See My Love (?/92.) Father Sebastian Eddy Arnoldin kantrimenestys You Don’t Know Me oli Archie Bleyerin suosikkilaulu ja hänellä oli päähänpinttymä menestyksestä myös poptai jopa r&b-puolella. Taste Of Honeyn joutumiseen Beatlesin ensialbumille ei sisälly mitään salaperäistä. Minä olen hänen kanssaan samaa mieltä, se oli singlen parempi puoli. Lennyltä sujui kyllä nopeampikin materiaali, siitä hyvänä osoituksena jumpraita Mama Don’t You Hit That Boy, jossa hän kuulosti enemmän Clyde McPhatterilta kuin koskaan. Ei Taste Of Honey sekään kovin helppo ollut. Lenny Welchin Cadenceja julkaistiin Englannissa vain sattumoisin ja Taste Of Honey oli yksi valituista. Korjataan varmuuden vuoksi, että vertailu McPhatteriin taitaa imarrella Lennyä, jonka ääni oli surullisempi ja kuulakkaampi, ehkä jotakin McPhatterin ja Johnny Nashin puolivälistä. Tuosta tuskin suurta väittelyä syntyy. Lennyn esitys oli perussiisti ja kiihkoton eikä sisällä sellaisia ansioita, joiden perusteella ymmärtäisin sen päätymisen esikuvaksi Beatlesin levylle. Baileyn kuusiminuuttinen versio albumilla ”Love & Conversation”. Nyttemmin on Beatlesin lainaamia sävellyksiä julkaistu kokoelmilla ahkerastikin, mutta tuskin Pässikoskella 60-luvulla tiedettiin, että Devil In His Heart oli alun perin The Donays -yhtyeen Brent-singlen b-puoli. Vika ei ollut miehessä vaan kuulijan korvissa, minä kun en noita latinalaishenkisiä tanssipaloja ole koskaan ymmärtänyt. Ebb Tiden hienoja listasijoja ei nimittäin saatu ensi yrittämällä vaan vasta vuonna ’64, jolloin se julkaistiin huippuhitin Since I Fell For You imuun. Itse muistan närkästyneeni pahanlaisesti, kun Rockradion tms. Olisi näin hyvän levyn luullut pärjäävän, oltiinhan jo vuodessa ’62, mutta ei. Vasta vuosien päästä tajusin, ettei kyseessä ollut Lennon & McCartney ja että Lenny Welch oli jo vuonna ’62 tehnyt alkuperäisen. Single 1399 sisälsi molemmin puolin minulle käsittämätöntä Lennyn herkkään tyyliin sopimatonta sekoilua. Oma suosikkini on Taste Of Honeyn b-puolen diskografiaa, sijoitukset muodossa r&b/pop. Erään albumikannen tekstissä kerrotaan, että laulun säveltäjät Bobby Scott ja Ric Marlow olivat saaneet innoituksen Rita Tushinghamin tähdittämästä elokuvasta ja sävellystyön tehtyään levyttäneet ensin instrumentaalin ja vasta sen jälkeen sanoitus kirjoitettiin Lenny Welchiä varten erikseen. Se ei tullut merimiesten mukana amerikoista, vaan Paul McCartney osti singlen ihan rehellisesti kotikaupunkinsa levykaupasta. Suuri yleisö tunsi toki laulun, olihan se vuonna ’56 kova pophitti Jerry Valen levytyksenä, mutta Bleyer halusi asialle mustan artistin. Sen pohjalla on vanha tarina nuoresta miehestä, joka kyynelehtii kirkon ulkopuolella sillä aikaa, kun tyttö on vihittävänä täysin väärän miehen kanssa. Entäpä A Taste Of Honey. Olen kuullut Beatles-version viimeksi noin 50 vuotta sitten ja (aktiivisesti) unohtanut, joten tyydyn uskomaan muiden kommentteja, joiden mukaan se yritti noudattaa tunnelmiltaan ja sovitukseltaan originaalia. Kysymysmerkit ovat ajalta, jolloin Billboard ei noteerannut r&b-listaa. Jazz-pianisti Bobby Scott löytyy Whitburnin kirjasta yhden hitin (Chain Gang v. Cadence 1373 You Don’t Know Me (28./45.) I Need Someone 1386 Darlin’ Three-Handed Woman 1394 I’d Like To Know Darlin’ 1399 Changa Rock Boogie Cha Cha 1416 It’s Just Not That Easy Mama, Don’t You Hit That Boy 1422 Ebb Tide (?/25.) Congratulations, Baby THE VIBES
Esitys löytyy Heliodor-merkillä julkaistulta samannimiseltä EP:ltä, jonka muut raidat ovat tuttuja singleiltä. Hän joutui nimittäin sotapalvelukseen Since I Fell For You”n aikoihin ja palattuaan siviiliin hän joutui vain toteamaan musiikkimaailman muuttuneen. A Taste Of Honey (Ace CDCHD 1139) (1) You Don’t Know Me (2) I Need Someone (3) Darlin’ (4) Three Handed Woman (5) I’d Like To Know (6) Changa Rock (7) Boogie Cha Cha (8) Mama Don’t You Hit That Boy (9) It’s Just Not That Easy (10) Ebb Tide (11) Congratulations Baby (12) A Taste Of Honey (13) The Old Cathedral (14) Since I Fell For You (15) Are You Sincere (16) You Can Have Her (17) Stranger In Paradise (18) I’m In The Mood For Love (19) If You See My Love (20) Father Sebastian Siinä ovat kaikki singleraidat julkaisujärjestyksessä ja lisäksi muutama albumitäyte. Ilmeisesti niitä ei ollut, koska Archie Bleyer oli tarkka mies. 34 • 5 2015 dise (3) Are You Sincere (4) It’s Just Not That Easy (5) I’m In The Mood For Love Menestyssingle ohjasi pitkälti kappalevalintaa viihteelliseen suuntaan, mutta onneksi mukaan otettiin muutama popahtavampi onnistuminen singlelitanian alkupäästä. Since I Fell For You jäi tuossa kommentoimatta kokonaan. Erityiskehut vielä päätösraidalle, joka singlenä jäi Lennyn armeijakomennuksen ja Bleyerin eläkkeelle jäämisen takia huomiotta. Aloitetaan neljävitosista, sijoitukset ovat poplistoilta: Kapp 648 My Fool Of A Heart I’m Dreaming Again 662 Darling Take Me Back (72.) Time After Time 689 Two Different Worlds (61.) I Was There 712 Run To My Lovin’ Arms (96.) Coronet Blue 740 Rags To Riches I Want You To Worry (About Me) 751 What Now My Love You’re Gonna Hear From Me 761 Please Help Me I’m Fallin’ Just One Smile 778 If You Love Me Really Love Me Once Before I Die Archie Bleyer myi Cadencen Andy Williamsille vuonna ’64 ja vetäytyi eläkkeelle. Hän ei tehnyt turhia toivotaan toivotaan -kokeiluja vaan päätti etukäteen, mitä seuraavalla singlellä tapahtuu ja ainakin Lennyn tapauksessa yksittäisessä sessiossa levytettiin yleensä vain päätetyt kaksi singleraitaa. Paremmatkaan tenorit eivät soulrintamalla pärjänneet ja vanhanaikaisempi viihde oli latistunut monien halveksimaan easy listening -kategoriaan. Sen Lenny on levyttänyt aivan 60-luvun alussa. Turhaa hymistelyä Lennykin saa, sillä kuten nuoruuskuvioista todettiin, hän oli vain yksi monien joukossa. Itse en muhkeaa Top 10 -sijoitusta oikein ymmärrä. Oman hohtonsa se Lennyn esitykseen toi, mutta ei se kaikkea selitä, parempiakin versioita löytyy. Vastaava jenkkipaketti ilmestyi jo vuonna ’96 ”Anthology”-nimisenä Taragon-merkillä (TARCD-1013) SITÄ SUN TÄTÄ KAPPILLE Kapp oli 60-luvun harrastajille epämääräinen laajarepertuaarinen merkki. Niistä tärkein tässä kohdin on Harptonesin 50-luvun levytys, jonka Lenny muistelee toimineen varsinaisena innoittajana. Tarkennetaan vielä, että Ace ei ollut ensimmäinen Lennyn Cadence-vaiheeseen keskittynyt kokoelma. CADENCELP ja CD Archie Bleyer oli vanhan liiton miehiä ja sen takia Cadencella julkaistiin albumeja vain varman päälle, ts. Varsin hyvä albumi siis, erityisesti tuntemattomaksi jääneen levykansikirjoittajan laatima teksti ilahduttaa, turhanpäiväisen hymistelyn lomaan on saatu asiallista asiaakin. Sitkeästi Lenny joka tapauksessa Kappille levytti, kolmen vuoden aikana ilmestyi kelpo nivaska sinkkuja ja kolme albumia. Ainoa tiedossani oleva Cadence-levytys, jota ei ole julkaistu singlenä tai alkuperäisalbumilla, on tanssilaulu Pony Time. Nettikauppiaiden listoilla levy on myynnissä yleensä Columbian uusintapainoksena CS 9230. Alkuperäinen Cadence-painos oli pieni ja se on siksi jonkinasteinen harvinaisuus. JFK:n kuoleman aiheuttama apatia varmaan jotenkin vaikutti, olihan jenkkilistoilla vuoden ’63 lopussa muutenkin paljon ”epätavallisia” ja epähauskoja levyjä. Lenny Welchillä ei ollut vaikeuksia saada Cadencelta lähdettyään sopimusta Kappille. Varsinaisia kehuja ja suosituksia ei arvioon sisältynyt. Tavoitteet olivat toinen juttu. Ei Lennyn esityksessä mitään vikaa ollut, Buddy Johnsonin klassikkosävelmä vain oli jotenkin puhki levytetty. Oma näkemykseni levystä ja Lennystä ylipäätänsäkin on paljon positiivisempi. Suosion jujuksi on arvioitu esimerkiksi Arthur Prysockin versiosta puuttuvaa muutenkin harvoin kuultua aloitussäkeistöä. Cadenceen keskittyvä cd on vuodelta 2007, Juhani Ritvasen pika-arvio on luettavissa BNnumerossa 225. Since I Fell For You (Cadence CLP-3068) A (1) Since I Fell For You (2) A Taste Of Honey (3) Ebb Tide (4) You Can Have Her (5) I Need Someone (6) Mama Don’t You Hit That Boy B (1) You Don’t Know Me (2) Stranger In Para. Kun vielä todetaan hempeältä puolelta Ruby & The Romantics sekä soulyhtyeistä kankean miehekäs The Hesitations ja helpommin ymmärrettävä The Unifics, on äärilaidat mainittu. Missä ovat julkaisematta jääneet hyllyjen aarteet. Lenny Welchin ura oli muutenkin katkolla. niitä julkaistiin vain suurilta tähdiltä. Edessä oli uuden sopimuksen etsiminen. Toinen ehkä turhankin vahvasti esillä oleva seikka on A Taste Of Honey; sekä levyn otsikoinnilla että tarkalla, kieltämättä mielenkiintoisella Beatles-muistelolla kosiskeltiin tietenkin brittiostajia. Vihon tekstit kirjoittanut Tony Rounce muistuttaa aluksi, että Asbury Park ei ollut turha pikkukaupunki, koska Bruce Springsteen on samoilta kulmilta kotoisin, mutta Pomo ei kuitenkaan ollut paikan ensimmäinen julkkis; se kunnia kuuluu Lenny Welchille. Lenny Welch ei sellaisiin kuulunut, hänen ainoa albuminsa julkaistiin vasta kun Since I Fell For You -menestyksen takia oli ikään kuin pakko. Father Sebastian on viehkeästi keinuen etenevä, mutta sanoiltaan surullinen medium, joka oli ilmestyessään mahdollisimman pahasti ulkona ajan virtauksista. Juhani oli arviossaan yllättävän vaivautunut, luokitteli Lennyn yksipuolisesti popja viihdelaulajaksi, käytti sentään määrettä komeaääninen. Firman suurin tähti oli pianisti Roger Williams, toinen mieleen tuleva on kantrimies Jack Jones
Sen sijaan Just One Smile oli Pitneyn esityksenä hitti. Voin olla pahastikin väärässä, kun veikkaan kappalevalikoiman ja kahden kuulemani näytteen perusteella, että tämä on kolmesta Kappista viihteellisin ja heikoin. Albumi "Rags To Riches" on kuulematta, joten tässä vain kappaleluettelo: Rags To Riches (Kapp KL 1481) A (1) Rags To Riches (2) Please Help Me, I’m Falling (3) I Love You So Much It Hurts (4) What Now My Love (5) What Will I Tell My Heart. Standardien lomaan mahtui sentään onnistumisiakin, Carole Kingin säveltämä The Right To Cry ja Kooper & Levine -pala I’m Over You ovat molemmat komeita, joskin vähän ylisovitettuja rakkausballadeja, eo. -raidan meno on ihan ehtaa Gene Pitneytä, mitä nyt Lenny itse on vähemmän terävä kuin Pitney. Suosikkitilastojen perusteella ei juuri ketään. Lennyn levyjä tuottivat Tom Catalano ja Mike Berniker, sovittajana oli yleensä joko Bert de Coteaux tai Alan Lorber. Sinne Lenny siirtyi suurin toivein Kappilta. Molemmista jäi positiivinen mielikuva, hyvin tuotettuja ja sovitettuja, luotettavan yllätyksettömästi laulettuja, siis easy listening -viihdettä parhaimmillaan. AHKERAA YRITYSTÄ JA PIKKU MENESTYSTÄ Kaupalliseksi pettymykseksi jäänyt Lennnyn Kapp-sopimus raukesi vuonna ’68. Kokonaisuus on kuten ensimmäisellä Kappilla tasaista hyvin tehtyä viihdettä, kysymys on vain siitä ketä kiinnostaa. Ääni ei enää ollut poikamaisen korkea, pikemminkin säröisen karhea, mutta perustenorit eivät todellakaan olleet muodissa. Säveltäjien joukosta löytyy sekä Carole King (B2), Barry Mann (A3) että Teddy Randazzo (A5), mikä osaltaan osoittaa, että Kapp panosti Lennyn uraan. Mukaan on mahtunut arvostettuja firmoja jopa soulin puolelta ja taustamiehistöistä löytyy kovia nimiä. No, Nash kuuluu suosikkeihini, joten minä en valita. Albumeja ilmestyi kolme, kuten edellä todettiin. Ääni on samantyyppinen, mutta eihän Nash näin puhdasta viihdettä levyttänyt muutamaa 60-luvun alun albumia lukuun ottamatta. Noihin aikoihin termi ”middle of the road” eli MOR oli jo vakiintunut kuvaamaan soulin ja popviihteen väliin sijoittuvaa musiikkia ja sitä suuntausta listahitit Darling Take Me Back, Two Diffrerent Worlds ja Run To My Lovin’ Arms edustivat harvinaisen tyylikkäästi. Hän sai tuottajakseen kovia chi-vaikuttajia Gerald Simsiä ja Carl Davisiä myöten ja sinkkujen taustat soitti Riley Hamptonin orkesteri. (6) You Can’t Be A King (With A Frown On Your Head) B (1) You’re Gonna Hear From Me (2) Just One Smile (3) Time (4) A Cottage For Sale (5) I Want You To Worry (About Me) (6) People, Places And Things Levyn tuotti Hy Grill ja sovitti Glenn Osser. Seuraava etappi oli pienessä nousussa (mm. Sen jälkeen hän on kierrellyt merkiltä toiselle pystymättä vakiinnuttamaan asemiaan. listauksen parhaimmistoa ilman muuta. 5 2015 • 35 5 2015 • 808 The Right To Cry Until The Real Thing Comes Along 827 Love Doesn’t Live Here Anymore Let’s Start All Over Again 854 I’m Over You Coronet Blue Liikkeelle lähdettiin tosimielellä. Rags To Riches aloitti entistä viihteellisemmän, ja pakko sanoa latteamman vaiheen. Tutuista sävelmistä sekä Born Free, This Is My Song että Release Me ovat hyvin laulettuja ärsyttämättömiä täytteitä. Muista raidoista erottuu tietenkin Ivory Joe Hunterin klassikko I Need You So, josta Lenny teki selkeän, tyylilleen ominaisen hieman pateettisen version. Aloitetaan Mercurystä. Muutama turha standardi on otettu mukaan ja tason nostajina ovat edellä todetut singleraidat B3 ja B5. Johnny Nash tulee vieläkin mieleen esikuvana ja Run... Mercuryllä oli noihin aikoihin vahva soulbuumi päällä eikä Lenny pystynyt soul-artistina kilpailemaan sellaisten tähtien kuin Jerry Butler tai Gene Chandler kanssa. Two Different Worlds (Kapp KL 1457) A (1) Two Different Worlds (2) Run To My Lovin’ Arms (3) Not You (4) Time After Time (5) My Fool Of A Heart (6) I Need You So B (1) Darling Take Me Back (2) I Was There (3) Where Are You (4) Coronet Blue (5) I’m Dreaming Again (6) There Goes That Song again Edellä kehuttu pikkuhittikolmikko on LP:n runko. Lenny! (Kapp KL 1517) A (1) Born Free (2) If You Love Me Really Love Me (3) This Is My Song (4) That’s The End Of My World (5) Until The Real Thing Comes Along (6) Let’s Start All Over Again B (1) Love Doesn’t Live Here Anymore (2) I Believe In You (3) I’m Over You (4) Release Me (5) The Right To Cry Melkein jokaiselle melkein jotakin. Mercury 72777 Darling Stay With Me Wait Awhile Longer 72811 He Who Loves Tennessee Waltz 72866 Halfway To Your Arms You Can’t Run Away Ei menestystä. Maxine Brown) kiitänyt New Yorkissa vaikuttanut CUR ja hittikin löytyi pienen yllätyksen muodossa.. En ymmärrä itsekään miksi Johnny Nash soi mielessäni esikuvana. Sävelmiltään ja taustoiltaan Lennyn levyt olivat tyypillistä, vähän nuhruista Mercuryä ja ainakin a-puolten balladit olisivat menneet täydestä Jerry Butlerin albumitäytteinä. Pakko oli mennä tarkistamaan onko Pitney itse levyttänyt Run...-balladin, mutta ei osunut kohdalle. Kokemukseni perustuvat ensimmäiseen ja kolmanteen. Niinpä tuloksena on ollut hyviä levyjä ja pieniä hittejä, mutta listauksissa näkyy vain liuta sinkkuja, ainuttakaan albumia Lenny ei enää tehnyt. Lenny lauloi komeasti, mutta koska puhtaaksi perusviihteeksi laskettava materiaali oli hyvän alun jälkeen etusijalla, niin tuskin perusteelliseen arviointiin on aihetta
Kakkossinglen a-puoli jatkoi samalla viihteellisellä linjalla, b-puolen medley on jäänyt minulta väliin, oli ehkä niin tylsä, että Ritvanen ei iljennyt nauhoittaa sitä. Kuulostelin uteliaisuuksissani viimeksi mainittua ja totesin, että se ei ole vanhan toistoa vaan ilmeisesti ihan uutta materiaalia siltä pohjalta mitä Lenny on lavoilla ja laivoilla esittänyt. Jaloilleen päästäkseen hän toimi usean vuoden ajan taksikuskina New Yorkissa, musiikkipuolen ja muut viihdehommat hän oli päättänyt katkeruuksissaan lopettaa kokonaan. I’m Sorry sujui Lennyltä paremmin, mutta erityisen vakuuttava ei laahaavanoloinen esitys ollut. jolla Lenny esiintyy kunniavieraana. on kuin onkin laahaavaksi viihdesouliksi taivutettu piano/ jousitaustainen vanha Neil Sedaka -hitti. Sunday Kind Of Loven Lenny lauloi korkealta ja terävästi, mutta siirappiset sovitukset saivat lopputuloksen kuulostamaan ökköviihteeltä. Levyttämään pääsy ei konkarille ollut itsestään selvyys, mutta uuden vuosituhannen puolella sekin onnistui. Roulette 7092 Such A Night I’m Sorry Atco 6894 A Sunday Kind Of Love I Wish You Could Know Me 6915 Goodnight My Love Fancy Meeting You Here, Baby Mainstream 5545 Since I Don’t Have You (92./-) Right In The Next Room 5554 Eyewitness News (71./-) I Need You More (Than Ever Now) 5560 A Hundred Pounds Of Pain The Iguana 5561 When There Is No Such Thing As Love The Minx Fig 101 Six Million Dollar Woman I Thank You Love Oltiin jo 70-luvulla ja omissa kokemuksissani alkaa olla enemmän aukkoa kuin aitaa. Sävelmät ovat pääosin turhan tuttuja, taustat kesyä tussuttelua ja Lenny itse kuulostaa voimattomalta. My Way, Smoke Gets In Your Eyes, Only You, You Send Me... Yksittäisistä raidoista nimilaulu on omaa luokkaansa, mutta ei sekään minkäänlaista loveen lankeamisen kipinää sisällä. Elävää Lennyä kuuntelisin mielelläni näinkin, mutta levyllä ei kiitos.. Ääni on entisestäänkin madaltunut ja kun pienintäkään revitysyritystä ei löydy, jää suurimaksi ilonaiheeksi tieto siitä, että Lenny oli saamassa paluumahdollisuuden. Toinen, tärkeämpi tallenne on lokakuulta 2011, jolloin Lenny esiintyi Asbury Parkissa järjestetyssä nostalgiatapahtumassa. Ensinnäkin vanhasta Kapp-albumista ”Lenny!” on olemassa uusintalataus. Standardiversiot A Sunday Kind Of Love ja Since I Don’t Have You eivät nekään erityisemmin innosta. Enin osa Lenny Welchin 2000-luvun esiintymiskiertueista on suuntautunut risteilyille, sekä love boat -hengessä Karibialle että laajemminkin Eurooppaa myöten. Enemmän live-Lennyä kaipaaville todettakoon, että Platters-yhtyeeltä on olemassa vuonna 2007 Orlandossa nauhoitettu tallenne. Pääesiintyjiin kuului myös The Moments, jonka jäsenistä William Brown oli paikkakunnan kasvatteja, aloittanut aikanaan vuonna ’56 perustetussa The Uniques -nimisessä yhtyeessä. Seuraava, maallinen yritys tehtiin vuoden 2005 lopussa: It’s All About Love (Figskee FS 10012) (1) Dancing Naked (2) Slow (3) Heaven Next To Me (4) Sexy (5) We Never Gave Up (6) Stay The Way You Are (7) No One’s Gonna Do It Better Than Me (8) Your Secret’s Safe With Me (9) Wait’ll I Get My Hands On You (10) We Thing Seiskaraitaa lukuun ottamatta olen kirjoittanut kaiken aikaa itselleni kommentiksi ”laiskavauhtinen, vetelästi laulettu, latteahkosti sovitettu balladi”. Kääntöpuoli on soulin kannalta mielenkiintoisempi. Siis myös Dancing Naked ja Sexy ovat vaisuja hitaita, vaikka nimien perusteella voisi kuvitella muuta. oli modernimpi, niin kuin ymmärtääkseni Mainstreamillä muutenkin, listamenestyksiä ei siksi kannata kauheasti ihmetellä. Hitti oli tosiaan aikamoinen yllätys, Breaking Up... Myös uusintajulkaisurintamalta on melko tuoretta kerrottavaa lähinnä MP3-merkeissä. Joissakin muisteloissa on väitetty, että myös Lenny Welch ja Joe Morris olisivat laulaneet tuossa Ronald Colemanin johtamassa kokoonpanossa. Precious Lord Take My Hand (Jerusalem Rivers Prod./JRP Media #) (1) Good News (2) He (3) I Believe (4) I Want Jesus To Walk With Me (5) Just A Closer Walk With Thee (6) My Tibute (7) One Love (8) Precious Lord Take My Hand (9) Take Me Higher (10) The Words Of My Mouth Ikääntyneiden ex-tähtien gospelyritykset ovat lähes poikkeuksetta jättäneet kuulijaansa vaivautuneen olon, niin tämäkin. Since... En ymmärrä, vaikka Lenny lauloikin tyylilleen uskottavan vakuuttavasti. Tuoreen haastattelun mukaan Lenny on käynyt jopa Itämerellä. Voiko olla, että hän on piipahtanut Turussa tai Helsingissä, koska mainitsee käyneensä erään retken yhteydessä Tukholmassa ja Pietarissa saakka. Tunnelma on leppoisa ja Lenny lauloi rennon karheasti, minulle tuli hänen osuudestaan positiivisena vertailukohteena mieleen Major Lance. Vuonna ’77 julkaistun Fig-singlen (myös Big Tree -mekrin painos #16107) I Thank You Love -puolta on väitetty Lennyn parhaaksi esitykseksi soulin kannalta eikä syyttä, tyylikäs sweet soul -balladi se onkin, vaikkei erityisemmin erotu kymmenien kaltaistensa joukosta. Nopeampi Such A Night alkoi olla Lennylle jo liian nopea, kankeaksi käynyt laulu ei kuulosta järin kodikkaalta. Mommy... Morrisin osalta väite voi pitääkin paikkansa, mutta Welchin tapauksessa en siihen usko, se kylläkin tuntuu luontevalta, että kokeneempi Vibes oli aloittelevan Uniquesin esikuva. 36 • 5 2015 Commonwealth United 3004 Breaking Up Is Hard To Do (27./34.) Get Mommy To Come Back Home 3011 My Heart Won’t Let Me To Be Loved/Glory Of Love Tuottajana CUR:lla toimi Billy Davis ja sovittajana Charlie Calello. Big Apple 702 Just What I Need Don’t Start 01 You Picked A Fine Time / 702 on vuodelta ’77, tuottajana edelleen DeCoteaux. Ajankohtaisin näkemäni dokumentti on videopätkä vuodelta 2012, siinä muhkeat viikset kasvattanut Lenny laulaa Since I Fell For You’ta rauhalliseen tyyliin hienostopaikassa, liekö Las Vegas, jonne hän on päässyt esiintymään useammankin kerran. Viime vuosien aikana tilanne ei ole muuttunut ainakaan huonompaan suuntaan. VIELÄ HENGISSÄ Tuntuu kieltämättä hullulta puhua Lennyn nykytekemisistä ja aloittaa 80-luvun alkupuolelta. Silloin Lennyllä meni huonosti paitsi omalla uralla myös taloudellisesti. Komeasta tenorista ei todellakaan ollut jäljellä muuta kuin muisto. Levyt tehtiin soulin hengessä ja taustalla hääri niinkin kova kaveri kuin jo ensimmäisiltä Kapp-vuosilta tuttu Bert DeCoteaux. Parhaimmilleen soultunnelma nousi Rose Marie McCoyn säveltämällä mediumilla A Hundred Pounds Of Pain, tosin tuskaisa nimike lupaa enemmän kuin levy tarjoaa. Parasta levyllä on taustasoitanta, oikeita soittajia on ollut paikalla seitsemän miehen verran, mikä merkitsee pientä ryhtiä kokonaiskuvaan. Hän oli nimittäin perustanut lainarahalla oman levyfirman, joka kaatui heti alkuunsa. Iloinen asia on tietenkin myös se, että Lenny oli terveenä ja levytyskunnossa. Lisäksi löytyy 20-raitainen Cadence-aikojen kokoelma ”Lenny Welch’s Best” sekä 10raitaiset koosteet ”Songs You Wanna Hear” ja ”Lenny Welch Sings Love Songs”. Roulette-singlen coverit ovat sitä mitä nimien perusteella voi olettaa. Lenny lauloi kuten jo gospelalbumilla voimattoman karheasti, hetkittäin lähes kuiskaten. 01 on puolestaan vuodelta ’83, Lennyn oma tekele ja listausten mukaan levystä löytyy sekä pikkusingle että maxi. on vuosikymmenet kuulunut suosikkeihini Jerry Butlerin originaalina ja David Ruffinin jämeränä coverina, ja myöntää täytyy, että pidän myös Lennyn laahaavammasta versiosta. Yritys on kyllä hyvä, alkutussuttelu on sujuva ja Lennyn laulussa on hetkittäin tarvittavaa kaihoa, jota turhan äänekäs enkelikuoro valitettavasti peittää. Rose Marie McCoy on merkitty tuon hyväntuulisen diskolonksutuksen säveltäjäksi. Mieli koheni, kun hän muutti vaimonsa kanssa Los Angelesiin ja pääsi siellä uuteen alkuun saatuaan muun muassa joitakin pieniä filmirooleja, samalla myös paluu lavoille alkoi kiinnostaa. Ensin ilmestyi vuonna 2002 gospelalbumi
5 2015 • 37
BN 252) vieressä Johnny oppi tenorin R&B-metkut. Nyt Jesse Stone lauloi sen (hän osasi säveltää paremmin kuin laulaa), ja Eddie Davis veti sen perään kerta kaikkiaan rupiset värssyt, paljon Frank Culleyta tylymmät. 1946 hän perusti oman combon. Seuraava levytys oli Lucky Millinderin orkesterissa toukokuussa 1944. Bewerly Whitea. Griffin on rankattu netin kaikkien aikojen fonistilistalla sijalle 42 eikä Davis ole rehellisesti sanoen pekkaa pahempi sijallaan 98, joten turhan hyvät tenoristit päästettiin rhythm and blues -ympyröistä lähtemään. Tyyliltään yhtä tylyt kaverukset levyttivät paljon yhdessä 1960-luvun alussa. Toukokuussa 1945 Savoyn studioon kokoontui kova sessiobändi säestämään Miss Rhapsodya, Viola Wellsiä. Jesse Stone keräsi huhtikuussa RCA:n studiolle nimekkään joukon soittamaan kolme kappaletta. M.F.T. Tenorifoni oli siinäkin taustalla. Musiikki oli post-swingiä. Cootie Williams otti miehen bändiinsä 1942, jonka jälkeen työnantajina olivat Lucky Millinder, Louis Armstrong ja Andy Kirk. R&B-tenoristit osa 25 R&B-tenoristit osa 25 AIKA ENNEN R&B:TÄ Edward ”Eddie” Davis syntyi New Yorkissa 1922 ja opetteli itsekseen tenorifonin soittotaidon 1930-luvun lopulla. Cole Slaw oli hänen kirjoittamansa, mutta Frank Culley oli levyttänyt numeron jo tammikuussa. The Night Before Judgement Day oli gospelhenkistä menoa, ja Eddie Davisin tenorisoolo alkoi olla jo sitä itseään: lujaa tuuttausta, pitkää säveltä ja juoksutuksilla höystettyä kuviointia. Boogie osoitti, että Eddie Davis oli myös R&B-mies, sillä tenorifoni soi sopivan paksusti pyörivän boogiekuvion päällä. Eddie oli omillaan levyttämässä pianisti ja laulaja Ace Harrisin sessioissa 1945 ja 1946. Eddie ”Lockjaw” Davis teki 1940-luvun lopulla kovan luokan R&B:tä, mutta tasaantui sittemmin soittelemaan jazzillisia keittokirjoja. – Jim Wynnin bändissä länsirannikolla seikkaili toinen tenoristi Eddie Davis, mutta hän ei ole tässä aiheena. Muissa kappaleissa oli imelä swingvire. Hän levytti Hampin mukana useasti 1945–1946. klarinetti, oboe ja alttosaksofoni. Sama homma oli myös hupailussa Do It Now.. John Arnold ”Johnny” Griffin III syntyi Chicagossa 1928. 38 • 5 2015 EDDIE DAVIS & JOHNNY GRIFFIN EDDIE DAVIS & JOHNNY GRIFFIN JUHA JAAKOLA S arja on kaikkien ällistykseksi aloittamassa jo viidettä vuottaan, joten juhlan kunniaksi avataan kahden maailmanluokan jazztenorisaksofonistin nuoruuden tekoset R&B:n puolella. DAVISIN SESSIOKEIKAT Eddie Davis oli ensimmäisen kerran mukana kahdessa levytyssessiossa tammikuussa 1944, kun Cootie Williamsin bändi purkitti 12 kappaletta. Rumpali Sid Catlett kokosi samana vuonna sessioporukan, johon Eddien lisäksi kuului boogiemestari Pete Johnson. Lionel Hampton otti hänet 1945 suoraan koulusta orkesteriinsa ja kehotti poikaa vaihtamaan tenoriin. Tuon jälkeen Eddie esiintyi vain oman bändinsä kanssa, kunnes 1949 innostui jälleen sessiohommiin. Arnett Cobbin (ks. Nyt siirryttiin asiaan. Lähes kaikkien mukana hän myös levytti. Wynonie Harris teki tuolloin läpimurtonsa kappaleella Who Threw The Whiskey In The Well. Kun Joe Morris lähti Hamptonin orkesterista, hän houkutteli Johnnynkin mukaansa 1947. Koulussa hänen soittiminaan olivat mm. Vuoden 1946 alussa Andy Kirkin orkesteri levytti Deccalle ja säesti mm. Se kävi niin hyvin, että vajaan vuoden kuluttua aloittamisesta hän pääsi kokeilemaan jammailua Monroe's Uptown Housen lavalla. Laulusolistina oli mm. Eddie ”Cleanhead” Vinson, joka teki ensimmäisen levyversionsa Cherry Red Bluesista. He’s My Baby antoi kuitenkin Eddie Davisille vuoron esitellä voimasoittoaan. Johnny ”Little Giant” Griffin aloitti soitannollisen uransa Lionel Hamptonin ja Joe Morrisin tenorifonistina samoihin aikoihin ja hakeutui ’puhtaan’ jazzin pariin vasta 1950-luvun puolessa välissä. Vaikka mukana oli bluesia, iso orkesteri soi raskaasti swing-otteella. Johnsonin pianonsoiton ja boogieteeman varaan tuo Manorin sessio perustuikin, mutta kappaleessa Sherry Wine Blues pääsi Eddie Daviskin vetäisemään R&B-tyylisen soolon
Bändi pääsi levyttämään pienelle Haven-merkille jo toukokuussa 1946. Tyylinä oli jumpboogie, ja raakaääninen laulusolisti varasti ajasta aika osan, mutta silti Eddie näytti taas R&B-hauistaan. Bebopiakin tuli vaihteluksi ja yksi Eddielle harvinainen balladi. Cleanhead Vinson piti kolme King-sessiota elokuussa 1949 ja kutsui vanhan bändikaverin Eddie Davisin mukaan. Materiaalina oli bebopia, balladi, lattari ja standardinovelty. King-sessioiden jälkeen Eddie näyttää joutuneen valitsemaan, mitähän tekisi isona: onko ura mehevämmän rhythm and bluesin puolella vai perusjazzissa, ja jazz voitti. Bändi oli foni ja kitaralla vahvistettu rytmiryhmä, pääosin Cleanhead Vinsonin väkeä, ja laulajana Carl Davis. Loppuvuoden 1947 aikana uusi bändi pääsi JOHNNY GRIFFIN. Kaksi blueskappaletta julkaistiin, ja etikettiin tuli ”Featuring: Eddie Davis, Tenor Sax”. Kaikki neljä kappaletta olivat bebopia, mutta nopeimman Lockjaw’n fonisoolo oli melko roiskaisu. (Eddieä sanottiin myös Foxiksi, koska hän oli nopea liikkeissään.) Seuraavat sessiot tehtiin 1947 ja ehkä 1948 Continentalja Lenox-merkeille kvartetilla. Siksi epäilen, että tämä levytys tapahtui edellisen jälkeen. Eddie Davis sai paljon tilaa ja käytti sen kuuluvasti: tenorifoni ulvoi varsinkin kappaleissa I’m Weak But Willing, Featherbed Mama ja No Good Woman Blues. Kolme kappaletta meni R&B:n tyyliin, parhaana I'm Gonna Eat You With A Spoon. Siinä oli tenorifonin lisäksi kitaralla vahvistettu rytmiryhmä. Savoy tarjosi studiotaan seuraavaksi ennen joulua 1946 kahta sessiota varten. Eddie jatkoi epäjazzillista fonismiaan, vaikka bebopilla edelleen mentiin. Toinen setti oli siistimpää perusjazzia. Levyt ilmestyivät Lenox-merkillä. Eddien uskottavuus jazztenoristina alkoi saada säröjä. Epämääräinen, Domino-merkillä julkaistu levytys tehtiin 1949 tai 1950. Mutta kovempaa oli tulossa. Se aloitti bebop-bändinä, joten sovitukset olivat jazzia. Nopea Foxy alkoi vähitellen kiehua ja foni meni falsetissa pitkiä pätkiä aivan Big Jay McNeelyn hengessä. Muukin setti, Black Pepper, Jumpin’ With Maxie-Waxie ja Randy’s Boogie oli John Acean boogiepianon ja Eddien riipivän tenorifonin herkuttelua. En ole päässyt kuulemaan. Studioon koottiin näyttävä porukka, viisi puhaltajaa ja kolmen rytmiryhmä, jossa Shadow Wilson istui rummuissa. Vinsonin tyyli oli nyt lähempänä R&B:tä kuin koskaan aikaisemmin, vaikka pientä bebop-vivahdetta oli mukana. Henry Glover lauloi härskin Mountain Oysters, johon Eddie Davis runnoi fonistaan hämmästyneitä änkytyksiä. Ensimmäinen sessio oli tuhdimpaa tavaraa, josta nopea Hollerin’ And Screamin’ sai Eddien puhaltamaan fonistaan R&B-mallisia korahduksia ja kirkaisuja. 5 2015 • 39 Kesäkuussa Eddie oli mukana Singin’ Fats Thomasin National-levytyksessä. GRIFFININ LIUKU R&B:HEN Johnny Griffin oli mukana Lionel Hamptonin orkesterissa 15 kappaleen levytyksissä (soolo-osuus vain kahdessa) ja useissa nauhoitetuissa radiolähetyksissä. Morrisin bändissä oli kolme puhaltajaa ja nelimiehinen rytmiryhmä. Foni soi vielä äreästi, mutta R&B oli jo takana. Eddien seurana oli kitaralla vahvistettu rytmiryhmä ja laulaja. Vain yksi single (Regent 1011) prässättiin. Vanha Nellie Lutcher -bravuuri He’s A Real Gone Guy meni nyt kokonaan R&B:ksi ja komeasti. Kaksi Roost-merkille 1952 tehtyä omaa sessiota olivat puhdasta jazzia. DAVISIN OMAT LEVYTYKSET Eddie Davis kokosi oman kvintetin joskus alkuvuodesta 1946. Samalla otteella tehtiin Leapin’ On Lenox ja Ravin’ At The Haven: tenorifoni raakkui ja veti pitkää nuottia, ja välillä bändi antoi lisäimua hakkaamalla käsiään. Cleanhead Vinsonin King-sessioiden väliajalla elokuussa 1949 Eddie Davis purkitti kaksi kappaletta Bill Doggettin trion, trumpetin ja baritonifonin säestämänä, ja R&B -uran katarsis oli saavutettu. Singlen toiselle puolelle tehtiin Huckle Boogie, jonka Bill Doggett hoiti Eddieä paremmin. Levy (King 4321) julkaistiin marraskuussa 1949 ilman isompaa meteliä. Sittin’ In With -merkki järjesti Eddie Davis -session 1948, kun levytyslakko oli päättynyt. Aloituskappale Happy Birthday kertoi, että rhythm and blues -tunnelmaa haettiin tosissaan. Helmikuussa 1950 Birdland-merkki purkitti neljä Eddie Davisin studiobändin esitystä. Toukokuussa 1952 hän liittyi Count Basien orkesteriin ja sulautui lopullisesti jazzväkeen, R&B-henkisen äreän fonisminsa kanssa. Eddie sai välittömästi lisänimen ”Lockjaw”, joka joskus myöhemmin lyhennettiin ”Jaws”. Toisen tenoristin Shifty Edwardsin kanssa soitettu duetto kappaleessa Sure Like To Run oli kohokohtana. Niinpä ensimmäinen levy Lockjaw / Afternoon In A Doghouse (Haven 800) myi sievoisesti ja herätti huomiota. Maaliskuussa 1949 Eddie Davisin studiokvintetti purkitti Regent/Savoylle neljä kappaletta, joissa oli laulusolistina King Carl eli Carl Davis. LOCKJAW PÄÄTYY JAZZIIN Vuonna 1951 Eddie Davis osallistui muiden sessioihin mutta ei levyttänyt omalla bändillä. Joe Morrisin kelkkaan hän lähti lopullisesti toukokuussa 1947, 19-vuotiaana. Huhtikuussa 1947 jälleen kvintetiksi palannut bändi levytti Apollo-merkille neljä kappaletta. Jazzillista väkeä, mutta tulos oli silkkaa R&B:tä, vaikka bebop vilahteli joskus. Niinpä bändin nimenä oli ”Eddie Davis And His BeBoppers” ja musiikkityylinä edelleen bebop. Bändiä oli vahvistettu trumpetistilla, joka oli Fats Navarro, ja pianistina istui Al Haig
Atlanticin väki oli todennut, että bebop on epävarmempi sijoitus kuin R&B, ja niinpä linjaa tarkistettiin. Muihin kappaleisiin tuli tavanomaisempia tulkintoja, ja myös Johnnyn tavaramerkki ylinopea juoksutus purkitettiin. Johnny Griffinin soitossa oli vanhaa riemua enää ajoittain, ja yhden kappaleen hän joutui istumaan taustalla. Levyt menestyivät hienosti, sillä Rock nousi Billboardin R&B Best Seller -listan ykköseksi ja Drinkin’ neloseksi. B-puolen Mad Moon sai bebop-taustalleen samanlaista fonikohtelua. Ensimmäisellä levyllä (Atl. Niistä julkaistiin kuitenkin vain kuusi kappaletta. Toisen levyn (Atl. Toinen, Easy Riff, pääsi syksyllä 1948 äänitetyn The Applejackin seuraksi uudelle levylle (Atl. Myös tätä levyä myytiin runsaasti. JOHNNY GRIFFIN (toinen vas.) & JAZZ-LAULAJA BABS GONZALES (toinen oik.) NAUTTIMASSA AMSTERDAMIN ILOISTA... 40 • 5 2015 levyttämään Manor-merkille kuusi julkaistua kappaletta (erään tiedon mukaan jo 1946). Joku on sanonutkin, että Johnny sekoitti musiikissaan R&B-ainekset bebop-kulkuihin. Levyä myytiin vielä edellistäkin paremmin. Atlanticin linjan muutos näkyi selvästi toukokuun 1949 sessiossa, kun Morrisin bändi levytti Beans And Cornbread, vahvaan takapotkuun nojaavan rytkyjumpin. Johnnyn soolo haki tosissaan R&B:tä, mutta välistä versoi bebop-juonteita. Joulukuussa bändi kävi studiossa ainakin kolme kertaa, kun vuoden 1948 levytyslakon vuoksi materiaalia piti saada varastoon. JOHNNY GRIFFIN. Sama toistui marraskuun sessiossa. Levyä mainostettiin kovasti jo huhtikuussa 1948, ja siitä tuli Joe Morrisin ensimmäinen paikallinen myyntimenestys. Manorin äänitteet jäivät hyllylle, kunnes Morrisin bändin Atlantic-levyjen hyvä menekki sai Manorin julkaisemaan omistaan kolme savikiekkoa loppuvuodesta 1948 alkaen. Hakematta tulee mieleen Hamptonin orkesterin oppi-isän Arnett Cobbin tapa soittaa samaan aikaan. Senkin pitkään tenorifonisooloon Johnny puhalsi kaikkia R&B-jekkuja matalista ja korkeista äänistä pitkiin nuotteihin ja honkkaaviin loppuihin. 866). Johnny ei ollut enää bändin kellokas, joten hän lähti Joe Morrisilta vuoden 1950 puolella. Foni aloitti äreästi, veti vastoin beboptaustaa äkillisen korahduksen ja falsetin perään, tyypillisintä R&B-tavaraa. Toinen levylle päässyt tuotos oli taas aivan toisesta maailmasta. Morrisin bändikin lähti levyttämään lokakuussa 1949, mutta yhtiö vaihtui nyt Deccaksi. Applejackissa sooloili bändin baritonisti, ja Johnny istui taustalla. Syksymmällä Johnny Griffin kävi ensimmäistä kertaa yksin Betty Maysin Abbey-äänityksessä jazzin merkeissä. Kuinka ollakaan, Johnny Griffin pääsi sooloilemaan vain yhdellä levylle otetulla kappaleella. Tia Juana, jonka luonnehdinta oli ”Rhumbop”, oli pelkkää bebopia lattarirytmillä. Easy oli erilainen, sillä Johnny soitti puhdasta bebopia, vaihtoi sen R&B-henkiseksi ja hetken päästä jälleen puhtaaseen bebopiin. Johnny Griffinillä (?) oli kovaa yritystä coverissa Drinkin’ Wine Spo-Dee-O-Dee ja originaalissa All She Wants To Do Is Rock. Kaksi bebop-pitoisempaa kappaletta julkaistiin myöhemmin. Ensimmäinen Fly Mister Fly oli selvästi suunnattu Johnnyn esittelyyn, eikä kohde missannut tilaisuutta. Parasta R&B-meininkiä häneltä syntyi Jax Boogien soolossa. Jumpin fonisoolossa oli taas äreää honkkausta kuten Manorin ensimmäisissä. Morrisin bändillä ei ollut jatkuvaa sopimusta Atlanticin kanssa, joten se teki keikan Kingille Wynonie Harrisin säestäjäksi huhtikuussa 1949; toinenkin tenorifonisti oli mukana. 859) The Spider oli Johnnyn idea, ja se oli lähes täynnä matalia korahduksia, falsettia ja suoraa tuuttausta. Manorin settiin kuului myös keskivauhtinen novelty Bam-A-Lam-A-Lam, jonka Joe Morris lauloi. 855) oli Lowe Groovin’ ja Jump With Me, kaksi bebop-pohjaista jumpkappaletta. Joulukuussa 1948 Morrisin bändi, jossa oli nyt myös pasunisti, kävi purkittamassa viisi kappaletta, jotka olivat valtaosaltaan boogiea. Lokakuussa 1947 perustettu Atlantic -levyyhtiö haki kiihkeästi hyviä bändejä levytettäväksi, ja Joe Morrisin bändihän oli sellainen
Aloitus For Dancers Only muisteli Jimmy Luncefordia ja toinen Flyin’ Home tietysti Lionel Hamptonia / Illinois Jacquetia. EDDIE DAVISIN JA JOHNNY GRIFFININ TYYLI JA MERKITYS ”Tylyn linjan” tenoristeilla oli kuitenkin erilainen R&B-tyyli. Diskografian mukaan hän osallistui kuitenkin 1959 Roy Brownin viimeiseen King-sessioon, mutta tenorifonilla ei ollut siinä sooloa. R&B” Jonas Bernholm arvosti Johnny Griffiniä niin paljon, että kokosi Morris-kaudelta älpeellisen rhythm and blues -saksofonistien sarjaansa ”Saxophonograph”. Johnnyn soolo Flyin’ Homessa lainasi Jacquetin R&Btuuttauksia. Johnny Griffinin parhaat ovat Fly Mister Fly ja Boogie Woogie Joe (”erinomainen honkkaaja”!) sekä Juke Box Blues 1947, Jax Boogie 1948 sekä Tia Juana ja Portia’s Boogie 1949. ”Mr. LEVYTYKSIÄ Maailmanluokan tenoristien musiikki on hyvin tallessa ja saatavilla. Eddie Lockjaw Davisin musiikki on cd:llä Classicsin ”Chronological”sarjassa ”1946–1947” (Classics 1012) ja ”1948– 1952” (Classics 1382) ja Johnny Griffinin levytykset vastaavasti Joe Morrisilla ”1947–1949” (Classics 5057). Pidän Eddie Davisin parhaana R&B-kautena Lenox-, Sittin’ In Withja Regentäänityksiä 1947–49 ja Johnny Griffiniltä vastaavasti Joe Morris -kautta 1947–48. Kummankaan levytykset eivät myyntiluvuissa nousseet listoille, Griffinin Wynonie Harris -säestyksiä lukuun ottamatta. Elokuussa 1951 Johnny Griffin osallistui vanhan bändikaverin ja oppi-isän Arnett Cobbin Okeh-sessioon. Davisin ja Griffinin merkitys jazzille on selviö, mutta R&B:n kehitykseen he pääsivät vähemmän osallisiksi. Trumpetisti Humphrey Lyttelton arvioi tyyliä ’julkeaksi’ (’insolence’). Johnnya on luonnehdittu maailman nopeimmaksi tenoristiksi, ja juoksutukset olivat tosi kiperiä. Vapauduttuaan palveluksesta 1953 hän asettui Chicagoon ja levytti siellä huhtikuussa (LP:n mukaan New Yorkissa 1954) Okeh-merkille neljä kappaletta. Eddie Lockjaw Davisin foni raapi äänellään ja soolot kiehuivat, mutta R&B-muodin mukaisia asteikon alituksia ja ylityksiä hän teki vähän. Musiikintutkija Jan Evensmo on tietysti lääpällään kahden mestarin tuotoksista, mutta 1940-luvun loppuosalta kehuja saavat Eddie Davisin Lockjaw vuodelta 1946, But Beautiful 1947, Jumpin’ With Maxie-Waxie 1948 ja Notoriety Woman, koko Jesse Stone -sessio sekä viimeinen Eddie Vinson -sessio 1949. 5 2015 • Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi mainittakoon: Masters of jazz saxophone, toim. Dave Gelly, Balafon 2000).. 5 2015 • 41 JOHNNYN LIUKU TAKAISIN JAZZIIN Vuoden 1950 ainoa merkintä on, että hän soitti rumpali Jo Jonesin porukassa. Myöhemmin 1950-luvulla Johnny Griffin soitti Art Blakeyn bändissä ja liittyi Thelonius Monkin kvartettiin, joten jazz vei hänetkin. Cd:t löytyvät Spotifysta. The Blues Discography listaa jopa yhden Eddie Davis -sinkun (King 4321) ahtaaseen blueskategoriaansa. 1951 Johnny astui armeijan palvelukseen Havaijille ja soitti siellä armeijan bändissä. Kokonaisuus oli erikoinen, sillä taustabändi soitti osittain swingiä, osittain mainstreamia, ja kappaleissakin oli paljon vanhaa. Eddie Davisin Lenox-kaudesta on LP ”Kickin’ And Wailin’” (Continental CLP-16001). Johnny Griffin taas veti korahduksia, falsettia ja pitkää säveltä perinteisellä tavalla, kun fonin ääni oli muuten melkein normaali. Soittimena oli baritonisaksofoni, eikä sille ollut levytyksessä soolotilaa. Muu materiaali oli perusjazzia. Eddie Cleanhead Vinsonia on samassa sarjassa 1947–1949 (Classics 5042) ja Jesse Stone / Charles ”Chuck” Calhounin kootut Bear Familylla (BCD 15695 AH). Johnny Griffinin Morris-kaudelta on LP ”Fly Mister Fly” (Saxophonograph BP-504) ja 1950-luvun alun Okeh-kaudelta ”Okeh Jazz” (Epic EG 37315)
Kappaleenhan hän esitti yleensäkin ilman säestystä. Kirjasta käy hyvin ilmi se tosiasia, että Gallagher oli nimenomaan muusikko, kitaristi ja esiintyjä, ei mikään seuramies. Levyluettelossa on listattu Gallagherin koko tuotanto livelevyt ja dvd-julkaisut mukaan lukien. Varsin myöhään Gallagherin musiikkiin hurahtaneena olen monista asioista samaa mieltä Aitakarin kanssa, ja mielipiteistähän ei tunnetusti kannatta kättä vääntää. htm. 44 • 5 2015 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA RICHARD SHADE GARDNER: Finding Son House – One Searcher’s Story (omakustanne, 2015) Son Housen ”löytäjiä” riitti 1964 tapahtuneen uudelleen-aktivoitumisen jälkeen. Näiden lisäksi Gardner esittää paljon muita omia aktiviteettejaan, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän väljästi Soniin. Rakennus on sittemmin purettu. Musiikki oli siis hänelle kaikki kaikessa. Kirjan seuraksi täytyy tietenkin hankkia Guinnessia. Hän on tehnyt hienoa työtä kahlatessaan läpi useita lehtiartikkeleita sekä aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Hän ei kuitenkaan ollut tuolloin aktiivinen musiikintekijä. Tähän liittyneet episodit hän on kirjannut teokseen, kuten hankkeen muistolaatasta Sonin entiseen kotitaloon. Varsinainen tapaaminen saa kuitenkin varsin lyhyen kuvauksen. Taustamusiikiksi kannattaa ottaa pari Gallagherin studiolevyä ja mikä tahansa hänen livejulkaisuistaan. Hänet jopa päästettiin kuuntelemaan Ylen Kulttuuritalolta taltioima konsertti vuodelta 1976. Kirjasta taas suosittelen vain äärimmäisille Son Housen diggareille. Mikäli tiedonjano ei tule tyydytetyksi tämän kirjan avulla eikä halua kahlata läpi englanninkielisiä teoksia, kannattaa etsiä käsiinsä vuoden 1995 Vanha ja Uusi Musa -lehden nro 3, jossa on Kai Engrenin kirjoittama Gallagher-artikkeli, tai BN #230 vuodelta 2008, jossa on allekirjoittaneen juttu aiheesta. Näkemyksiä ilman muuta voi ja pitääkin vertailla. Riku Metelinen. Ongittuaan yhteystiedot hän sopi puhelimitse Sonin vaimon Evien kanssa tapaamisen. Gallagher-aiheisia linkkejä on listattu paljon, joita kannattaa käyttää apuna mahdollisen lisätiedon hankinnassa. Hänellä ei ollut skandaaliavioliittoja tai riitaisia bändikavereita ja päihteiden käyttökin kaiketi pysyi kohtuullisissa rajoissa. Alun perin Aitakarilla oli ajatuksena kääntää Jean-Noël Coghenin kirja ”Rory Gallagher: A Biography”. Jussi Ronkainen HENRI AITAKARI: Rory Gallagher – Musiikki ja elämänvaiheet (omakustanne, 2015) Rory Gallagher (1948–1995) oli Irlannin ensimmäinen maailmanmaineen saavuttanut rockkitaristi. Gallagher oli otsikoissa vain musiikkinsa takia. Itsekin kitaristina Aitakari lähestyy aihetta kitara edellä, menemättä kuitenkaan liian syvälle, mikä tässä tapauksessa on mielestäni eduksi. Ihmisenä herkkä ja syrjäänvetäytyvä, mutta soittaessaan todellinen ”susi lampaan vaatteissa”. Lopussa on valikoitu diskografia, jonka sijaan suosittelen tutustumista Stefan Wirzin kokoamaan kattavaan ja kuvitettuun Son House -ääniteluetteloon verkkosivuilla www.wirz.de/music/housefrm. Hänen ominta aluettaan oli juuri lava, jossa hän sai esittää suuresti rakastamaansa musiikkia. Henri Aitakarin kirjoittama, omakustanteena julkaistu 100-sivuinen teos kertoo Gallagherin tarinan pienimuotoisesti, kirjoittajan omilla kommenteilla varustettuna. Gardnerille ja Sampsonille valkeni myös Evien kautta, etteivät he olleet ainoita nuorehkoja valkoisia bluesin harrastajia, jotka olivat halunneet löytää ja tavata vanhan Sonin. Monista muista ”kitarasankareista” poiketen Gallagher ei välittänyt rahasta tai maineesta, hän halusi vain soittaa ja kirjoittaa kappaleita. Jälkimmäinen lehti on ainakin helpommin löydettävissä. Kirjailija kertoo lisäksi, että kärsivällinen vaimo oli toivonut vierailijoilta jotain Sonille, eivätkä he olleet oivaltaneet toivetta oikein. Mielestäni on hyvä, että hän luopui ajatuksesta ja päätyi kirjoittamaan omin sanoin Gallagherin elämästä ja musiikista. Gardner selvitti, että Son oli yhä hengissä. Richard Gardner vieraili ystävänsä Mark Sampsonin kanssa Son Housen luona huhtikuussa 1981. Gardner ja Sampson ajoivat Rochesterista Detroitiin, tapasivat dementoituneen Housen, ottivat valokuvat muistoksi ja Evien ennakkoon esittämästä pyynnöstä huolimatta antoivat Sonille kitaran käteen. Tosin mitä uutta tai ennen lukematonta hänen yksityiselämästään olisi voinut enää kirjoittaa. Kuvia ei taloudellista syistä ole mukana, ei edes levynkansia, mikä on ikävä asia, vaikkakin täysin ymmärrettävä. Kirjan pääpaino onkin juuri musiikissa sekä levyissä ja yksityiselämä on jätetty vähemmälle. Kokoelmalevyistä on listattu vain ne oleellisemmat. Son toisti tässäkin yhteydessä Grinning In Your Facen, yhden keskeisistä lauluistaan. Soitosta ei tullut mitään, mutta ääni oli yhä tallella. Hän peilaa itseään Son Housen tapaamiseen ja tämän vaiheisiin. Gardner on toiminut Rochesterissa paikallisen radioaseman bluesohjelman isäntänä pitkään, myös 1980-luvun alussa, ja tietenkin hän teki ohjelman vierailustaan idolinsa luona. Son House eli elämänsä pisimmän jakson samalla paikkakunnalla Rochesterssa New Yorkissa. 20 vuotta hänen kuolemansa jälkeen on julkaistu ensimmäinen kotimaisella kielellä laadittu kirja hänen elämästään. Kirjanen on nopealukuinen ja sisältää joka luvun alussa lainauksia Son Housen tuotannon sanoituksista, mikä tuo hieman lisää sivuja ohueen sisältöön. Tämä 79-sivuinen kirjanen on Gardnerin kunnianosoitus ihailemalleen artistille, jota hän pitää countrybluesin isänä. Noiden seikkojen valossa olisi ollut turha lähteä edes etsimään, sillä tuskin mitään mielenkiintoista olisi löytynyt. Syyt, miksi juuri Guinnessia, selviävät opuksesta. Tapaamista hän pitää elämänsä yhtenä keskeisenä käännekohtana. Blueslegenda oli kuitenkin Gardnerin mukaan ilahtunut vieraistaan, jotka taisivat tuoda vaihtelua arkeen. Pääosassa kirjassa on Gardner
5 2015 • 45
Kun Earl Hookerin ja Junior Wellsin soittokappale Calling All Blues aikoinaan ilmestyi, se oli virheellisesti merkitty Elmore Jamesin nimiin. Mutta monenlaista hyvää musiikkia näihin tuotoksiin sisältyy runsain määrin, ja sehän on pääasia. -75 poistui keskuudestamme, Living Blues -lehden perustaja ja silloinen päätoimittaja Jim O’Neal kunnioitti hänen muistoaan monisanaisesti ja erinomaisen ylistävästi. Londonin viimeiset yritelmät nimiltään Mel-Lon ja Age häipyivät nekin markkinoilta jo v. Niihin lukeutuvat ainakin Howlin’ Wolfin kysely Who Will Be Next, Muddy Watersin klassikot Sugar Sweet ja Manish Boy, joista jälkimmäisen työstämiseen osallistuivat myös Bo Diddley ja Muddy itse, sekä Willie Mabonin vuoden -54 hitti Poison Ivy. Kuten edeltä on havaittavissa, Chiefin pääartistit olivat Elmore James, Earl Hooker, Junior Wells ja Magic Sam. Elmorehan ei koskaan saanut aikaiseksi huonoa levytystä, ja enimmäkseen aivan mallikasta työtä tekivät noihin aikoihin myös Junior Wells ja Magic Sam. Chief Records oli vuosien 1957–61 välisenä ajanjaksona toiminnassa vain vajaan viiden vuoden verran, minkä jälkeen Chief ja sen sisarmerkki Profile kaatuivat vero-ongelmiin. Sellainenhan on itse asiassa myös Elmore maineikas It Hurts Me Too, minkä Tampa Red levytti jo useita vuosia häntä aikaisemmin. Mutta bluesin ystävien tietoisuudessa hän on pysynyt pitkään. 46 • 5 2015 HALPAA BLUESIA, osa 5 HALPAA BLUESIA, osa 5 VESA WALAMIES M onenlaisten halpojen levyjen valmistamisessa ja julkaisemisessa ei ole ollut havaittavissa minkäänlaisia laantumisen merkkejä. Lisäksi jäljempänä esiteltävältä Chief-tuplalta löytyy ainakin kaksi virheellistä artistikirjausta, ja Buddy Guyn & Jr. Sellainen maininta on myös tämän tuplan takakannessa, mikä siis on vain puoliksi oikea kirjaus. (13) Junior Wells – Two Headed Woman (14) Magic Sam – Do The Camel Walk (15) Earl Hooker – Rockin’ With The Kid (16) Junior Wells – You Sure Look Good To Me (17) Elmore James – Cry For Me Baby (18) Junior Wells – Messing With The Kid Ennen levytuottajaksi ryhtymistään tummaihoinen Mel London (1932–75) oli kirjoitellut joitakin hyvin menestyneitä bluesja r&b-lauluja. Jo 1960-luvulla etenkin Chief-levytykset kohosivat arvostettuun asemaan, ja kun Melvin R. Esimerkiksi Chiefin tarinan selvittelijä Michael Heatley tuo painokkaasti ja ns. Samaan kaartiin kuuluvat jo 1920-luvulla hoiloteltu Stranger’s Blues eli I’m A Stranger sekä muiden muassa Big Joe Turnerin suosima Wee Baby Blues eli You Sure Look Good To Me, ja löytyypä Magic Samin instrumentaalinkin Do The Camel Walk taustalta vanha (Steel) Guitar Rag. Kyseinen Rory ei kuulu sankareihini, ja tuota Wellsin renkutusta en korkealle arvosta. -64. Edelleenkin niiden liitetekstit ovat yleensä varsin suppeat ja myös muutoin puutteelliset. Siirrymme Chicagoon. Sittemmin tuota lipsahdusta on yritetty korjailla siten, että sen esittäjäksi on muutettu Earl Hooker. Näin on siitäkin huolimatta, että aivan kaikkiin Wellsin Chief-tuotoksiin en ole erityisen ihastunut ja että Magic Sam melkoisen suurelta osin vain muotoili uudelleen aikaisempia Cobra-levytyksiään. Wellsin yhteiskoosteella on eräs äänite, millä ei ole mukana kumpikaan näistä herroista. Heistä varsinkin kitaristi Hooker kuului Londonin käyttämiin vakiosoittajiin. Lillian Offitt oli Earl Hookerin yhtyeen tuolloinen laulusolisti, ja muut tällä pyörylällä kuultavat vokalistit Bobby & Lucy, Frank Butler ja Melvin Simpson ovat sortiltaan etupäässä Londonin studiossa käväisseitä täyteartisteja. Hänen vuonna -57 alkaneet levyhommansa eivät olleet pitkäikäisiä. London v. Sittemminhän Leiber & Stoller tekaisivat Coasters-yhtyeelle toisen Poison Ivy’n, mikä siis on eri teos kuin Londonin samanniminen hengentuotos. THE CHIEF BLUES STORY (One Day 2CD 237) -14 CD I: (1) Earl Hooker & Junior Wells – Calling All Blues (2) Elmore James – It Hurts Me Too (3) Magic Sam – My Love Is Your Love (4) Junior Wells – I’m A Stranger (5) Melvin Simpson – I Love My Baby (6) Lillian Offitt – Oh Mama (7) Bobby & Lucy – It’s Nothing (8) Frank Butler – I Can’t Believe It (9) Earl Hooker – Universal Rock (10) Magic Sam – You Don’t Have To Work (11) Elmore James – The Twelve Years Old Boy (12) Lillian Offitt – Will My Man Be Home Tonight. Näin on yhä asianlaita Internetin esiinmarssista huolimatta varsinkin bluesin kaltaisen perinnemusiikin kohdalla. Tuoreen aineiston ohella London toi esille myös tuttujen klassikkojen uusintapainoksia. Eikä ole erityisemmin muuttunut tällaisten tuotteiden laatutasokaan. suurta yleisöä mielistellen esille Junior Wellsin levytyksen Messin’ With The Kid kuulumisen Rory Gallagherin vakio-ohjelmistoon. Toinen instrumentaali Universal Rock taas on vakiintuneesti merkitty Hookerin ja Wellsin yhteisesitykseksi, vaikka kysymyksessä on todellisuudessa Hookerin notkeasti sooloilema taidonnäytös.
Historiikkien kertoman mukaan Amos Wells Blackmore eli Junior Wells oli syntynyt v. Miten muutoin on selitettävissä se tosiasia, että Earl Hookerin Universal Rock on merkitty Junior Wellsin nimiin, vaikka sillä ei ole kuultavissa sen enempää laulua kuin huuliharpun soittoakaan. Elmorelta on mukana kolme erittäin vaikuttavaa tulkintaa, Earl Zebedee Hooker tuo edelleen ansiokkaasti esille loisteliaita kitarataiturointejaan, harpistina muusikonuransa aloittanut Junior Wells esittäytyy tässä yhteydessä pelkkänä vokalistina ja Magic Sam osoittaa Blue Light Boogien myötä tutustuneensa myös Louis Jordanin ohjelmistoon. levytettiin Juniorin kuulu Delmark-albumi ”Hoodoo Man Blues”. -36 ja siirtyi tuuliseen kaupunkiin v. -48 ja miehen levytysura käynnistyi siellä viisi vuotta myöhemmin. Ymmärrettävistä syistä tämä kakkoskiekko on kovasti edeltäjänsä mallinen. Aika monesti olen saanut sen vaikutelman, että tällaisten halpa-samplerien kokoajat eivät vaivaudu edes kuuntelemaan lävitse tuotteittensa sisältöjä. Juniorin soitossa kuuluu selkeästi esikuviensa Sonny Boy ykkösen ja Little Walterin vaikutus, ja hänen noiden aikojen musiikkinsa on todella juuri esiteltävän tuplan nimen mukaista puhdasta ja raakaa bluesia. Pysymme yhä enimmäkseen Chicagossa, missä Buddyn ja Juniorin yhteinen taival alkoi 1960-luvun puolivälissä ja päättyi vasta miltei kolme vuosikymmentä myöhemmin. Koko tämän kattauksen aloittava Guyn tulkinta Little Brother Montgomeryn teoksesta First Time I Met The Blues on niin hurja luomus, että vastaavanlaiseen suoritukseen ovat yltäneet vain hyvin harvat blues-artistit. Hänen varhaistuotantoaan, mikä on laadultaan aivan kelvollista mutta ei mitenkään poikkeuksellisen puhuttelevaista, edustavat n:ot (5) ja (11) eli Try To Quit You Baby ja This Is The End. Charlie (12) Elmore James – Elmore’s Contribution To Jazz (13) Junior Wells & Earl Hooker – Lazy Mule (14) Lillian Offitt – The Man Won’t Work (15) Junior Wells – I Could Cry (16) Magic Sam – Every Night About This Time Toinen kiekko on anniltaan lähinnä edeltäjäänsä täydentävä. Junior Wellsin varhaistuotanto, mikä julkaistiin alun perin States-merkillä, tallennettiin vuosina 1953–54. CD II: (1) Messin’ With The Kid (2) When My Left Eye Jumps (4) Stone Crazy (5) Eagle Rock (6) Sit And Cry (The Blues) (7) Lord, Lord (8) You Sure Can’t Do (9) So All Alone (10) Slop Around (11) Little By Little (12) I Got My Eyes On You (13) Universal Rock (14) Junior’s Shuffle (15) I Could Cry (16) Out Of Sight (17) I’m A Stranger (18) Let Me Love You Baby (19) Galloping Horses A Lazy Mule (20) The Things I Used To Do Junior Wells (1, 3, 5, 7, 9, 11, 15, 17), Earl Hooker (13), Junior Wells & Earl Hooker (19), Buddy Guy (2, 4, 6, 8, 10, 12, 16, 18, 20), Buddy Guy & Junior Wells (14). Kaksikon viimeinen yhteinen aikaansaannos on vuoden -93 äänityksiä sisältävä ”Live At Legends”, mikä esiteltiin BN:n numerossa 174 eli 6/1998. Myös päätöskappale The Things I Used To Do on konserttiäänite, mutta tuosta Guitar Slimin klassikosta on Buddykin onnistunut saamaan aikaiseksi aivan mallikaan versioinnin.. Näiden molempien muusikkojen vuotta 1965 edeltävä levytyshistoria jakaantuu kahteen toisistaan poikkeavaan ajanjaksoon. Huonoiten kotikuunteluun soveltuvat pitkänpuoleiset live-numerot (14) ja (16). BUDDY GUY & JUNIOR WELLS Pure Raw Blues (Not Now Music 2CD 546) -14 CD I: (1) First Time I Met The Blues (2) Hoodoo Man Blues (3) The Treasure Untold (4) Junior’s Wail (5) Try To Quit You Baby (6) Tomorrow Night (7) Skippin’ (8) ‘Bout The Break Of Day (9) Ten Years Ago (10) So Tired (11) This Is The End (12) Come On In This House (13) Broken Hearted Blues (14) You Don’t Care (15) Blue Monday (16) You Sure Look Good To me (17) Woman’s Blues (18) The Things I’d Do For You (19) Get Up Get Down (20) Two-Headed Woman Buddy Guy (1, 3, 5, 7, 9, 11, 13, 15, 17), Junior Wells (2, 4, 6, 8, 10, 12, 14, 16, 18, 20), Buddy & Phil Guy (19). ”Davy” Crockett vetäisee oikein tyylikkään slovarin, Melvin Simpson pyytää epätoivoisesti naistansa yrittämään ja ymmärtämään ja Lillian Offitt valittelee loppupuolella suureen ääneen miehensä laiskuutta. ”Davy” Crockett – Did You Ever Love Somebody. Vuosina 1957–58 Buddy Guy sai tehdä muutaman äänitteen, mutta julkaistaviksi niistä hyväksyttiin silloin vain neljä alkujaan Artistic-merkillä ilmestynyttä otosta. Yhä elossa oleva George ”Buddy” Guy puolestaan syntyi Louisianassa Lettsworth-nimisellä paikkakunnalla v. Muista artisteista G. Loput kuusi ovat vuosien 1957–60 Chief-tuotantoa, mihin en ole erityisemmin mieltynyt. Muutto Chicagoon tapahtui v. Tällä levyllä tuohon osioon kuuluvat Wellsin neljä ensimmäistä palasta. Enemmistö tämän kiekon Guy-osuudesta on peräisin juuri tältä loistokkaalta Chesskaudelta. Aivan täydessä kukoistuksessaan hän ei vielä niihin aikoihin ollut, mutta kun oli päästy vuoteen 1960, studioissa riehui taidokas ja energinen bluesin voimamies. Elmore James ja Muddy Waters, edustavat minulle hänen kaikkein parasta antiaan. Hänen silloiset äänitteensä, joilla säestäjinä toimivat mm. Varsinkin Buddyn When My Left Eye Jumps ja Stone Crazy ovat todella erinomaisia levytyksiä. -57. Niistä viimeisin on peräisin vuodelta -79, ja tuolla ärsyttäväksi kokemallani soul-sähellyksellä hänellä on soittokumppaninaan veljensä Phil Guy. -65, jolloin mm. 1934 joko Tennesseen Memphisissä tai Arkansasin West Memphisissä. Loppupuolen live-näytteet Blue Monday, Woman’s Blues sekä Get Up Get Down ovat sortiltaan etupäässä soittotaitoja korostavia luomuksia. 5 2015 • 47 CD II: (1) Elmore James – Coming Home (2) Magic Sam – Blue Light Boogie (3) G. Sen taiteellisesti antoisimmat osuudet ovat edelleen peräisin Wellsin States-kaudelta ja Guyn Chessvuosilta. Varsin luultavasti nämä miekkoset olivat soitelleet yhdessä satunnaisesti jo 1950-luvun loppupuolelta lähtien, mutta heidän tiivis kumppanuutensa käynnistyi varsinaisesti vasta v. Niin, ja takakannessa Guyn & Wellsin yhteiseksi liveesitykseksi merkitty n:o (15) nimeltään Blue Monday on todellisuudessa pelkästään Buddy Guy -vetoinen instrumentaali. (4) Earl Hooker – Blues In D Natural (5) Melvin Simpson – Try To Understand (6) Junior Wells – The Thing’s I’d Do For You (7) Elmore James – Take Me Where You Go (8) Lillian Offitt – Shine On (9) Junior Wells – Lovey Dovey Lovey One (10) Earl Hooker – Rockin’ Wild (11) Magic Sam – Mr. Buddy oli Chessin veljesten palkkalistoilla vuoden 1960 alkupuolelta vuoden -65 puoliväliin saakka, ja nimenomaan silloin hän oli mielestäni parhaimmillaan
Nyt on kuitenkin palattu ainakin osittain juurille. Charles Wilsonilla on takanaan jo neljännesvuosisadan mittainen, parikymmentä albumia kattava levytysura, alkaen Ichibanilla v. Akustisesti alkava avausja nimikappale vie ajatukset synnyinseuduille Louisianaan. Kingin Ghetto Woman, Brook Bentonin Kiddio, Jimmy Reedin Baby What You Want Me To Do, Elmore Jamesin The Sky Is Crying sekä Sonny Boy ykkösen ja Tommy McClennanin ohjel. Things Ain’t What They Used To Be on albumin bluesahtavin kappale. Stop Breaking Down (Wolf 120.834) -15 Kun Eddie Taylor vanhempi kuoli hieman yli kuusikymppisenä 25.12.1985, hänen samalla nimellä varustettu poikansa oli vain 14-vuotias. Wilsonin harppu sekä Guyn kitara ja laulu osuvat nappiin. Hänen musiikkinsa on tyypillisesti painottunut soulbluesiin sekä makuuhuone-seksismi-soul -genreen. Vuoden Top20-kamaa – Ei paha! Pertti Nurmi MIGHTY SAM McCLAIN & KNUT REIERSRUD Tears Of The World (ACT 9033-2) -15 Mighty Samin ja Reiersrudin edellinen levy ”One Drop Is Plenty” jäi jostain syystä aika vähälle kuuntelulle. Tractionilla, mainitulla CDS:llä, Severnillä, Delmarkilla sekä miehen omalla Wilson-merkillä. Rumpali ja tuottaja Tom Hambridge sävelsi 12 albumin 14:stä kappaleesta, 5 niistä yhdessä Buddy Guyn kanssa. Kunniakasta katalookinumeroa #001 kantava Charles Wilsonin happamanmakea bluesalbumi sekä suursuosikkini Travis Haddixin kooste-cd ”It’s My Time Now” ovat levymerkin ensimmäisiä tuotoksia. Sanomattakin on selvää, että kitarointi tässä on parasta mahdollista. Tämä uutuus on ihan toista luokkaa. Sellaisia ovat mm. Reiersrud on kirjoittanut levylle muutaman namupalan. Ikävä kyllä täytyy todeta, että yhteistyö loppui tähän, sillä Mighty Sam kuoli syövän uuvuttamana kesäkuussa. Nyt se on käynnistänyt Blues Critic -nimeä kantavan merkin, ja itse asiassa Soul Blues Music kulki takavuosina myös nimellä Blues Critic Media. Siksipä cd pitää sisällään miltei yksinomaan modernia bluesia seassaan toki muutamat shufflet ja soulahtavammat välipalat. Hän toteaa oheistekstien lopuksi: ”Because no one sing these songs like Mighty Sam McClain.” Aarno Alén EDDIE TAYLOR JR. Jos albumilla on vain pari keskinkertaista esitystä niin silloin kyseessä on hankinnan arvoinen levy. Ihme on, jos ”Born To Play Guitar” ei saa Grammyja ja kaikkia muita mahdollisia palkintoja. Hänen ensimmäinen cd:nsä ilmestyi jo 1990-luvun puolella, ja nyt on vuorossa miehen ainakin seitsemäs albumi. Kovasti edeltäjiensä mallinen tämäkin julkaisu on. 1991, minkä jälkeen hän on sukkuloinut melkoisen tehokkaasti levymerkiltä toiselle. Sam on jostakin löytänyt TK-kitaristi Willie ”Little Beaver” Halen pari kappaletta, joista Tears Of The World aloittaa tyylikkäästi albumin. Eckolla on ollut tuotoksia puolisen tusinaa ja sittemmin cd:itä on ilmestynyt mm. Vierailevia artisteja on useita. Haddix on cd:n tuottaja (Wilsonin ohella), hänen kynästään ovat lähtöisin levyn kaikki, usein nokkelat lyriikat omaavat kappaleet, ja lisäksi hän on soolokitaristi vastaten albumin lähes jokaisesta soolospotista. Samoin Buddy Guyn laulu on tunnistettavaa ja falsetti kuulostaa yhtä tuoreelta kuin uran huippuhetkinä. Reiersrud myös esittelee levyllä monipuolisesti kitaristin taitojaan. Toinen Hale-laulu I Wish I Had A Girl Like You on tyypillistä 70-luvun materiaalia. Pienenä nyanssina huomioni kiinnittyi Haddixin paikoin yllättävän takkuilevaan kitarointiin (esim kappaleella Sweet & Sour Loving), jossa mielestäni olisi ollut paikallaan vetää otto uusiksi. Muuten levy pitää sisällään alkuperäistä West Siden bluesmeininkiä sekä raskaampaa rokkikamaa. 51) jälkeen hänen ylivoimaisesti Bluesein albuminsa. Parhaiten se tulee esille kappaleessa Living In The Key Of G. Juniori ei ollut ajatellut minkäänlaiseksi bluesmieheksi ryhtymistä vaan hänen mielessään olivat lähinnä räppärin ja dj:n hommat. Mutta kun isä jätti jälkeensä melkoisen maineen ja lukuisia kitaroita, nuorempi Eddie alkoi opetella bluesin soittamista ja laulamista. Harri Haka CHARLES WILSON Sweet & Sour Blues (Blues Critic 001) -15 Jenkkilän Ohiossa päämajaansa pitävä, Southern souliin ja soulbluesiin keskittyvä cd-postilevymyyntifirma Soul Blues Music (www.soulbluesmusic.com) on levymyynnin ohella pyörittänyt pitkään ja aktiivisesti omaa CDS-levy-yhtiötään. BN 6/99, s. Miksi tässä on nyt sitten tarjolla tiukka bluesalbumi. Ei haittaa, vaikka Mighty Sam on kierrättänyt useita lauluja 90-luvun Audioquest-kaudelta. 48 • 5 2015 LEVY TUTKAILUT BUDDY GUY Born To Play Guitar (Silvertone/RCA/Sony Music 512037) -15 Buddy Guy on yksi Chicago-bluesin tärkeimmistä kitaristeista – ja B.B. Enemmistö sen sisällöstä on muiden artistien tunnetuiksi tekemiä lauluja. Mielenkiintoisin soittokaveri on harpisti Kim Wilson, joka ottaa sen roolin, josta pitkäaikainen soittokumppani Junior Wells vastasi vuosien mittaan. Joka tapauksessa tämä on kuulemistani reilusta tusinasta Charles Wilsonin albumista kymmenen vuoden takaisen Delmark-cd:n ”If Heartaches Were Nickles” (ks. Siksi, että se on toteutettu tiiviissä yhteistyössä juuri Travis Haddixin kanssa. Joss Stone versioi tyylikkäästi Buddyn kanssa Brook Bentonin ja Dinah Washingtonin klassikon Baby You Got What It Takes. Pohjoisirlantilainen monipuolinen veteraani Van Morrison osallistuu laulajana B.B.Kingille omistetulle gospel-kappaleelle Flesh & Bone. Guy on siirtynyt vuosien varrella persoonallisesta ja tunnistettavasta Stratocaster-soundistaan aavistuksen rokahtavampaan ja välillä psykedeeliseen suuntaan. Tätä menoa on kappaleissa Too Late ja Kiss Me Quick. Wilson itse laulaa hienosti ja tukeva puhallinsektio siivittää hienostuneesti häntä sekä Haddixia. Toinen tribuutti on Muddy Watersin kunniaksi tehty Thick Like Mississippi Mud. Kakkoskappaleella Wear You Out Billy Gibbons tekee hyvän dueton sekä laulajana että kitaristina. Gospelmaisia sävyjä saanut Que Sera, Sera on taatusti lähempänä Sly & The Family Stonen tulkintaa kuin alkuperäistä Doris Dayn näkemystä. Robert Johnsonin 32–20 Blues ja Stop Breaking Down, Slim Harpon I’m A King Bee, B.B. Tässä levyssä on samaa sydämet pysähdyttävää tunnelmaa kuin ehkä Buddyn parhaalla albumilla ”A Man And The Blues”. Kappalevalikoima on parempi ja Reiersrudin tuotanto on ensiluokkaista. Tai huippuhetkiähän edelleen eletään. Knut Reiersrud menetti ystävänsä. Jewel on hauras balladi ja Apples (Don’t Fall Far From The Tree) tarttuva menoraita. Too Proud ja Somebody Help Me kestävät kyllä uusinnan, varsinkin kun niihin saatu uusia sävyjä. Kingin poismenon jälkeen tunnetuin ja tunnustetuin blueskitaristi. Tosiasiallisesti cd:n olisi voinut nimetä vallan hyvin Charles Wilsonin ja Travis Haddixin yhteisalbumiksi, niin vahva on Travisin panos
Chicagosta lähtöisin oleva Jay on tunnettu räiskyvistä kitarasooloistaan, mutta myös innokkaana bluesmusiikin ystävänä – vaikka levyllä siitä saakin vain pari haaleaa kuulokuvaa. Yleensä olen pitänyt hänen tulkinnoistaan, ja erityisesti olen arvostanut hänen toimintaansa Chicago-bluesin perinteiden tyylikkäänä jatkajana. Vesa Walamies LAROME POWERS Stepping Out (Malaco WCD 2850) -14 BILLY SOUL BONDS Cat Daddy (Malaco WCD 2851) -15 Larome Powers a.k.a. Jäljellä oleva nelikko on merkitty joko Eddien omiksi teoksiksi tai hänen muokkaamikseen klassikoiksi, mutta aika tutun kuuloisia nekin ovat. Livetilanteessa myös tällaiset soundit saattaisivat olla varsin tenhoavia, mutta kotikuunteluun ne eivät erityisemmin sovellu. Joe Tex) kanssa. Omassa kategoriassaan levy on kieltämättä aika kovaa – taitavasti ja hyvin, sanoisin jopa hengästyttävästi esitettyä kamaa. Trendisoundit ja mediumbiitti on kunniassa myös tällä levyllä. Bluesrocker-laulaja ja -kitaristi Gordon soittaa monenlaisia kitaroita, slidea sekä dobroakin eikä todellakaan säästele nuotteja, josta heti aloituskappale The Stinger antaa osviittaa. Sen maalaileva äänimaisema ja hitusen vaikertava laulu piirtävät verkkokalvoille kuvia led-valoin koristellusta ilmalaivasta. Aikojen kuluessa olen tutustunut Eddie Taylor Juniorin musiikkiin runsaanpuoleisesti. Mikke Nöjd JAY GORDON & BLUES VENOM Woodchoppers Ball (Shuttle Music SHU 14115) -15 Nyt mentiin kyllä metsään ja syvälle, kun axeman Jay Gordon nappaa ”kirveensä” ja lähtee nuottisavottaan. Kahta loppuun sijoitettua vuoden 2012 live-tallennetta lukuun ottamatta esitykset ovat tuoretta studiotuotantoa. Ongelmaksi levyllä muodostuu materiaalin samankaltaisuus, kiekon päätyttyä siitä ei ole jäänyt oikein mitään mielikuvaa. Joistakin syistä tämä kiekko ei kuitenkaan ole edeltäjiensä veroinen. Lisää sähinää tulee Wintermäisellä Chainsaw Boogiella, jollaa mies lataa slidella menemään. Menoa irtoaa myöskin Whose Foolin’ Who -esityksestä. 5 2015 • 49 mistoihin kuulunut Whiskey Headed Woman. Kohta jo ilmaantuvat Thomas Crawfurdin rummutkin, joten joukkue on täysilukuinen! Soitto rullaa heti startissa hyvin. Kaikki tapahtuu leppoisassa medium-tempossa ja kunnon rykäisyt samoin kuin balladit puuttuvat setistä. Itse asiassa koko kooste jättää jälkeensä aika vaisun vaikutelman. Phillip Walkerin ja Albert Collinsin kanssa ja Walkerin rinnalla syntyi myös albumi ”Jaywalking” Blue Ace Recordsille. Balladeista Here Puppy Wuppy soi nätisti surumielisenä, slovaripuolella potin korjaa kuitenkin komea ihmissuhdedraama Cheaters. Huomattavasti parempi kokonaisuus on esim. Entinen meno jatkuu kappaleella Blues Venom, ja jos en tietäisi niin luulisin Gretschin varressa olevan Buddy Guyn. Sävyltään positiivisempi My Kind Of Woman sen sijaan yllättää olemalla terhakkaa amerikanrokkia ramoneskuoroineen kaikkineen. Omintakeisesti ontuen loikkivan rumpukompin päälle rakentuva Who Is It For on paikoittain jopa uhkaava tilitys. Isompia hilipateja ei maniskalla tarvitse pilpottaa vaan pelkkä vähäeleinen komppauskin riittää piristämään levy tutkailut. Tyyliltään junttaavampi Don’t Go North saa peräänsä hitaan I Never Felt Lostin. Jari Kolari FRIED OKRA BAND Back Into The River (Target 1514CD) Levy starttaa pörisevällä tremolokitaralla. Olemukseltaan tukevoituneen pääartistin laulu ja soitto ovat jotenkin voimattoman oloisia, eivätkä säestävät muusikotkaan yllä mihinkään huippusuorituksiin. Biisimaakari on Bondskin, hänen ohellaan on sävelkynäänsä käytellyt George Jackson. Fried Okra Bandin on mainostettu soittavan eräänlaista (tasamaan?) hill country bluesia. Joskin tallikaverinsa Powersin Bonds pesee kirkkaasti mitä tulee moni-ilmeikkyyteen ja materiaalin vaihtuvuuteen. eteläisen soulin piirissä jo 70-luvulla vaikuttaneen Billy Soul Bondsin historiasta löytyy albumeja jo varsin kunnioitettava nippu. Vielä kannattaa mainita muita jämäkempi – jo nimellään sykähdyttävä Blues Shack. Mediumkompittelusta irtoaa mm. Larome on kunnostautunut erityisesti biisintekijänä ja tällä hänen kolmannella albumillaan mies on joka raidalla ainakin osatekijä Levyn musiikki on sinällään helppoa kuultavaa, modernia puhallinvahvisteista soulia, jossa seassa vähän funk-fiilistä ja trendibiittiä. Perinteisesti soundaava Cat Daddy esiintyy kyllä selkeästi edukseen, samoin muuta materiaalia sirkeämmin pompsuttava Get Her With My Twitter, jolla soi muuten yllättäen kitarasoolo. Jos Buddy Guy, Johnny Winter, Jimi Hendrix tai vaikka Stevie Ray Vaughan kiinnostavat niin tässä pojille ja miksei tytöillekin levyllinen taidokasta kitaraherkkua. Stay No More saa hyvän lisän rumpali Crawfurdin mandoliinista. Malaco-levyjen Pohjoismaiden jakelusta huolehtii ruotsalainen Smokestack Blues (www.smokestackblues.com). Juniorin isälleen omistama ”A Tribute To Eddie Taylor – Looking For Trouble” (Wolf 120.890). Maistuvimmillaan meno on vanhanaikaisemmalta kuulostavilla Let’s Get It On Tonightilla sekä I Need Your Sugarilla. Moni varmaan tykkää tällaisesta kitarahirmuttelusta. Seuraavalla Hobo Hiltonilla niitä lenteleekin sitten taivaan täydeltä, ja täytyy sanoa, että soitanta on miehen 14 levyn kokemuksella todella taitavaa ja hengästyttävän mallikasta, tykkää tällaisesta tai ei. Morten Lunnin laulettua toteavaan tyyliinsä ensimmäisen säkeistön liittyy sopivasti häröinen soolokitara mukaan – Thomas Foldberg, otaksun. Much Right Man, Every Time My Neighbour Walks His Dog ja I Owe You One. Bluesin haikuja kuullaan Robert Johnsonin kappaleella Travelling Riverside Blues, tosin sisältäen hengästyttävää pikkausta lähes Son Houselta tutulla intohimoisella tyylillä. Olisiko kaupungin kaduille siirretty hill country blues vaikka hill street bluesia. Flatland Groove lienee kannanotto siihen aiheeseen. Gerald Robinson syntyi Mississippissä 1952 ja jo 70-luvulla hän teki yhteistyötä monien soul-nimien (mm. Samanlaista ”Talvista” menoa on myös Elmoren Stranger Blues. No, mediumi-satsista voi mainita esimerkkeinä vaikkapa raidat Knockin’, If You Cheat On Your Woman tai Saturday Night. Mukana triossa on Sharon Butcher (basso) sekä Ric Daly (rummut), muutamissa Rich Wenzel (B3) ja Rich Gordon (rummut). Ns. Ehkei sentään... Tällä levyllä Jay osoittaa kunnioitusta Collinsille kappaleella Message To Collins, mutta en kyllä tiedä millaista sanomaa tässä miehelle lähetetään, tyyli kun ei ole ollenkaan sitä tutun ”jäätävää” Collinsia. Avausraidan ainekset on ammennettu bluesista ja bluesia se onkin, mutta tarkempi määrittely on parasta jättää tekemättä. Jay on keikkaillut mm. Vielä sen verran esityksestä voi mainita, että harpussa sillä puhkuu Mario ”Ramirez” Valens, Richie Valensin nuorin veli. Levyn vahvuus löytyy sen rennosta laid back -fiiliksestä ja rennon letkeästä tulkinnasta, miestä voisi pitää tavallaan 70-lukulaisen Bobby Blandin hengenheimolaisena. Heti levyn alkumetreillä vakuutun siitä, että arviointi ei tule olemaan vastenmielinen urakka – eikä urakka ensinkään. Groove on kulkevaa ja taatusti tämän soidessa aamuradiossa ei kukaan kiskaise eloveenoja väärän kurkkuun. Lähimmäksi balladia taipuu I Could Never Give You Up. Verkkaisen harkitsevaisen kitaran tahtiin starttaava I Can’t Help You Out kerää ensimmäisen minuutin aikana hyvän jännitteen, joka purkautuu väistämättömästi lähestyvään tärskyyn ja bändi heittää pökköä pesään
What’s Wrong kruunaa reilun puolen tunnin annoksen tasamaan groovea. Edellisten, sähköisten levyjen jälkeen hän on tehnyt täyskäännöksen ja siirtynyt akustisemmille laitumille. Rauhallisuus on läpi levyn eräs sen merkillepantavimmista piirteistä ja Son House -tyylinen Hummingbird on oiva valinta aloittaa nämä soitannat. Jo seuraavassa kappaleessa on käytössä jälleen kitara, vieläpä useampikielinen. Huomiota ansaitsevat myöskin Tommyn vahvat mediumit, joita voisi kutsua vaikka moderniksi r&b:ksi, jollei termillä olisi niin paha haiku. Jos jotakin esikuvia arvaisi niin nallekarhumaisesti laulettu melankoliablues fiilistää siihen malliin, että voisi hyvin olla Robert Crayn tekemä. Whitest Boy In Town buugeilee sen viemänä komiasti. Marko Aho DANI WILDE Songs About You (Bri-Tone #) -15 Soulbluesin kruunaamaton kuningatar Dani Wilde on julkaissut uuden levyn. Kappaleissa mennään laulumelodia edellä ja soolot ovat hyvin niukkoja. Pesulautabassolla vedetyn Roy’s Gangin soolo luiskahtaa tyylikkäästi jorpakkoon ja Dan Magnusson seurailee tuttuun tyyliinsä rummuilla perässä niin että kaseikot vain paukkuvat. Tuo ei ehkä ollut se kaikkein paras valinta, sillä Dixon ei suuremmin irrottele. Sähkötöntä tunnelmaa tarjoavat niin ikään kantrahtava Right On Time ja levyn päätteeksi kylmiä väreitä aiheuttava Heart Full Of Scars. Wilde on pienimuotoisissa kappaleissa paremmin kotonaan kuin hän koskaan tulisi olemaan kitaravetoisissa äänensärkijällä kyllästetyissä rockblues-numeroissa. Tätä levyä ei voi soittaa taustamusiikkina, sen kohdalla täytyy pysähtyä ja kuunnella. Blake on ”mainettaan” parempi harpisti ja hänen tyylitietoisuutensa tulee hyvin esiin miehen tavasta varioida kappaleita. On hienoa, että hän on näin kypsällä iällä löytänyt yleisönsä ja ennen kaikkea vapauden tehdä mitä itse lystää. Miehen edellinen albumi palkittiin Saksassa vuoden blueslevynä. ”Songs About You” on rehellinen ja intiimi laulukirja, jossa kantri, blues ja gospel ovat sulassa sovussa. Piristeeksi voitaneen laskea myös Lunnin soittama diddley-bow. Siitä käy vakuudeksi miehen esittämät napakat ja verevästi napsuttavat funk-numerot Ain’t No Maybe, What Did I Do sekä suorastaan loisteliaasti nykivä Higher & Higher. Lopuilla kuudella ovat soitimella mukana Fred Kaplan (piano), Dick Innes (rummut), Larry Taylor (basso) sekä Nathan James (kitara). Pieni rosoisuus ei olisi ollut lainkaan pahasta, ja esimerkiksi That Ain’t Love ja Open Road olisivat toimineet paremmin hiukan rankemman kitaran ryydittämänä. Hitaampaa bluesilmaisua sisältävät karvakuonoteemaiset Dog Gonna Play ja Swamp Dog. She’s So Good To Me vatkaa ja vemputtaa hyvänä modernina jumppina. Musiikillisesti tarjolla on jälleen sähköistä, isosti soitettua räimintää ja hiljaisempaa akustista tunnelmointia. Riku Metelinen SEASICK STEVE Sonic Soul Surfer (There’s A Dead Skunk DSRCD0036) -15 Seasick Steve on ryhtynyt basistiksi! Ilmankos John Paul Jonesin nimeä ei levyn kannessa näykään. Matkapahoinvointi-Marko Aho TOMMY SCHNELLER Cream Of The Crop (Cable Car CCR 0311-43) -14 Uusi saksofonilevy ei todellakaan ole ihan mitään jokapäiväistä herkkua, mutta sellaisen on ihmeteltäväksemme loihtinut saksalainen Tommy Schneller, jolta löytyy puoli tusinaa omissa nimissä julkaistuja albumeja sekä huikea määrä levyjä, joilla hän ei itse esiinny pääartistina. Tuottaja Stuart Dixon on saanut aikaan komeaa jälkeä ja taustajoukoistakin löytyy sellaisia kovan luokan muusikoita kuten rumpali Fergus Gerrand, basisti Roger Inniss, pianisti Janos Barrista ja kosketinsoittaja Greg Coulson. West Coast Blues” Blaken loistavasta tyylitietoisuudesta. Ei maar, Steven basso on yksikielinen pesulaudasta väsätty kapistus, jota hän kurittaa slidellä raapien. Papa’s Boogie kaikuu kaukaa 30-luvun vaihteesta, johon Kaplanin käsittelyssä on tullut vaikutteita myös Pinetop’s Boogie Woogiesta. Ten Times Man on raskassoutuinen riffittely, sen päälle Whacky Shack nostaa väkisin hymyn huulille. Jo aikojen alusta laulut ovat syntyneet kärsimyksestä ja surusta. Vaikka pidän yhä edelleen Wilden parista edellisestä pitkäsoitosta niin hänen uusi tyylinsä miellyttää minua kovasti. Sille tielle lähdettäessä vaarana olisi, että putoaa suonsilmäkkeeseen. Lopuksi Fried Okra Band pistää vielä kitarat pörisemään ja sliden ulvomaan. Simppelissä, komppivaihteluin maustetussa instrumentaalirokkauksessa on pidättelemätöntä tenhovoimaa. 50 • 5 2015 äänimaisemaa. Mikke Nöjd AL BLAKE Blues According To Blake (Soul Sanctuary 826) -13 Tämä täysakustinen levy on loistava läpileikkaus niin prekuin post-war-bluesistakin ja uusi osoitus miehen, Al ”Mr. You Don’t Seem To Care on alakuloballadi, jonka intro muistuttaa pahasti Little Wingiä. Laulun lisäksi Wilde itse soittaa akustista kitaraa jättäen sähkökitaran Dixonin harteille. BN 264) viitoittamaa tietä. 60-luvun loppumetreillä syntynyt Tommy ei ole honkkeri, pikemminkin tekemisiä sävyttää tyylikkyys ja hillitty meno. King, esim. Näin on tässäkin tapauksessa. Mukana on edeltäjien tapaan mielenkiintoisia vierailevia musikanttejakin: Ben Miller soittaa munniharppua rehvakkaassa kesähitissä Summertime Boy ja Luther Dickinson slidekitaraa parilla raidalla. Jump-menoa irtoaa Cream Of The Crop -siivultakin, mutta nyt mennään ihan trad.-kaavalla. Isn't It New kulkee liki poppismaisessa sävelessä, mutta maalaileva esitys on hieno. Levy siis jatkaa parin edellisen singlen Love Hurts ja Loving You (ks. Kaksikko kuitenkin kurvaa tuotapikaa takaisin baanalle ja hoitaa kappaleen kunniakkaasti maaliin. Monet muusikot ovat kirjoittaneet parhaat teoksensa, kun heidän elämänsä on ollut rempallaan. Eihän Wilde ole koskaan kauhean blues tai rock ollut, ja mielestäni on hienoa, ettei hän ole lähtenyt kilpasiskojensa Samantha Fishin tai Joanne Shaw Taylorin tavoin tarpomaan bluesrocksuolle. Kaikkien houserocking-kiekkojen seassa tuntuu Tommyn leppoisa meno tuoreella tavalla raikkaalta. Toinen etsimättä mieleen tuleva nimi on B.B. ”Sonic Soul Surfer” noudattelee pitkälti Steven aiemmilta levyiltä tuttua kaavaa, eikä se ole huono kaava ollenkaan. Wilde on onnistunut usein lainamateriaalin kanssa, mutta tällä kertaa kaikki 11 esitystä ovat omaa tuotantoa. Ainoastaan bonusraitaa jäin kaipaamaan. Bluesharpun osalta Old Time Boogie on yksi levy tutkailut. Tarkin osuma tulee kuitenkin Your Somebody Else -raidalle, jossa on tyylikästä kiireettömyyttä ja vahvaa fiilistä. Ei tämä nyt kumminkaan mikään nollatempolevy ole. Oldiehenkinen herkistely In Peaceful Dreams tulkitaan Steven banjon ja Georgina Leachin viulun voimin karun kauniisti. 70 vuotta tammikuussa 2016 täyttävä Blake hoitaa neljällä kappaleella hommat itsenäisesti, joko harpun tai kitaransa säestyksellä. Seasick Steven muinoin Blues Newsin sivuillakin käsitelty tarina on tarinana omaa luokkaansa. Seasick Stevelle tunnusomaisesta räväkämmästä materiaalista jo mainittujen Roy’s Gangin ja Bring It Onin ohella esiin nousevat duon remellystä aidoimmillaan edustava Sonic Soul Boogie ja Barracuda ’68, jolla myös Dickinson vierailee putkineen. Edelleen Super Hero pistää jumpiksi, vaikkei tempo kovin korkeaksi nousekaan. Isoimman suosion aikoihin Seasickia taidettiin jopa tuottaa, mutta parhaiten homma toimii näin omaehtoisen luomuna
Myös maallisempi musiikki, soul, r&b ja erityisesti blues tulivat Davidille vahvasti kuvaan mukaan perustettuaan oman yhtyeensä collegessa. ”Blues According To Blake” on loistava levy ja miehen upeasta tuotannosta nostan sen lähes kakkoseksi, ykköseksihän ei voi mikään päästä – enää!!! Jari Kolari LIGHTHOUSE Lighthouse (Moody Maraccas MoM005) -15 Lighthouse-nimellä toimivan uppsalalaisen bändin ydin muodostuu aviopari Linda ja Mats Brandemarkista. Tällä debyyttilevyllä molemmat laulavat joko yksin tai duona. Varsinainen monitaituri on levyllä soittava Johan von Feilitzen. Levy on varsin kypsä tuotos, vaikka se on avioparin ensimmäinen yhteinen levy. Kappaleet on kirjoittanut joko Linda Brandemark yksin tai Mats Brandemark yhdessä mandoliinia soittavan Gunnar Hoferbergin kanssa. Kokemusta artisteilta kuitenkin löytyy useamman vuoden ajalta ja kahdelta mantereelta. Bändin nykyversiossa tuon ajan soittajakunnasta ovat mukana enää Richard Hagel ja Thomas Hesse, homma kuitenkin toimii samalla intensiteetillä ja intuitiolla kuin nuorempana. Parhaimmillaan tämä levy olisi ajaessa moottoritiellä kesäiltana vuoden 1967 Ford Mustangilla kohti auringonlaskua. ”Live Im Jovel” on nauhoitettu Jovel-klubilla, Münsterin kaupungissa, Saksassa vuonna 1980. Edelleenkin aktiivisesti keikkaileva ja parin vuoden välein levyjä levyttävä Peewee Bluesgang oli 35 vuotta sitten kovassa iskussa. Ruotsalaisella nettisivuilla yhtyeen tyyliä sanotaan americanaksi, olisko se sitten suomeksi sitä amerikanherkkua. Lähinnä tulee mieleen Susan Tedeschi & Derek Trucks. Albumilla on erilaisia kokoonpanoja triosta sekstettiin, ja mukana on muutamia isompiakin nimiä, kuten pianisti Jim Ehinger (Albert Collins, Bonnie Raitt), rumpali Carlton Campbell (Campbell Bros.), Jason Moynihan (Buddy Guy) sekä Buffalon oma harpisti Jeremy Keyes (The Electras). Musiikin ohella kiellettiin syntinä myös tupakointi, alkoholin nauttiminen ja levy tutkailut. Ainoa lainakappale on traditionaaliksi merkattu Ramblin’ On My Mind, josta esitetään Eric Claptonilta haiskahtava versio. Gospel on herkkä balladi aiheenaan vastauksen etsiminen elämän syvimpiin kysymyksiin. Nopea tykitys I’m On The Lonely Road on etenkin laulun ja urkujen osalta silkkaa John Mayallia. Levyn aloittava Lindan kirjoittama Passing Me By ja parivaljakko Mats & Gunnarin kynäilemä Inside Out edustavat tuota poppispuolta, loput yhdeksän biisiä ovat sitten enemmän tai vähemmän kantrivaikutteisia, No U-Turn ihan bluegrassia. 5 2015 • 51 niistä raidoista, joilla Walter Hortonilta opitut salat muotoutuvat soittajan käsittelyssä omanlaisekseen. If’in You Hear Me'ssä taas on käytetty pohjana sitä Diddleyn tuttuakin tutumpaa teemaa – ja sama meno jatkuu Jimmy Reed -tyylisenä kappaleella Too Early In The Morning. Doing Me In, Doing Me Wrongilla mukaillaan Mannish Boy -teemaa, mutta täydennettynä kiireellä ja vinkunalla kuten muinoin Muddyn ”After The Rain” -levyllä. Gospel innoitti nuorukaista jopa niin paljon, että hän äänitti oman kirkkolevynsä jo 12-vuotiaana ja opetteli siinä sivussa soittamaan pianoa, fonia sekä kitaraa. Historian eräästä parhaista ja kuuluisimmista ”rokkenrolleista”, Rock Me’stä, olemme saaneet kuulla Crudupin alkuperäisestä v. Vähän kaukaa haettuna Hammond B3:lla ja fonilla ladattu Shoes To Shine kuulostaa jotenkin kuin Pink Pantherilta. Alkukuulemalta musiikki vaikuttaa popilta, mutta useamman kuuntelukerran jälkeen alkaa countryvaikutteita löytyä. Selviä musiikillisia yhtäläisyyksiä kyseisiin suurmiehiin löytyy kylläkin. Slow Blues on brittivaikutteinen hidas blues, jossa pääasiallisesti äänessä on Hessen nuorelta Peter Greeniltä kuulostava kitara pikkunäppärällä pianosoololla höystettynä. John Lee Hooker on kitaraboogie Chicagon tyyliin viitaten musiikillisesti enemminkin Freddie Kingin ja Magic Samin kuin Hookerin suuntaan. USAssa, Hollannissa ja Saksassa ja levyttänyt aiemmin nimellä Big Road & Mobben. Kitaran puolelta samaa näyttää levyn kolmesta lainasta ensimmäinen, Slim Harpon King Bee: kappale on sama vanha tuttu mutta esitys Blakea. Jari Kolari SONGHOY BLUES Music In Exile (Transgressive TRANS192) -15 Mitä sanoisitte jos musiikin esittäminen kiellettäisiin. Mats on myös kierrellyt mm. Eija Jauhiainen PEEWEE BLUESGANG Live Im Jovel (Sirena SIR2097) -12 Saksalainen PeeWee Bluesgang on soittanut sähköistä citybluesia jo liki neljänkymmenen vuoden ajan. Rivakkaa pianoboogiea esitellään Boogie Down The Streetin verran. Kun on kysymys maassamme ennestään tuntemattomista artisteista, lienee pakko tehdä vertailu johonkin vanhaan ja tuttuun. Chicagoja brittibluesista ammentava musisointi on täyteläistä ja kuulijaystävällisesti nautinnollista. Lindan heleä ja Matsin melkein Lee Hazelwoodin tasoinen bassolaulu sointuvat hyvin yhteen. Kitaristi-laulaja David Michael Miller on tutustumisen arvoinen muusikko, vaikka tämän levyn tai mahdollisesti livekeikankin muodossa, jos sellainen jossain osuisi eteen. Raita sopisi hyvin vaikka Blues Brothers -leffan teemamusiikiksi. Biiseillä kokoonpano hieman vaihtelee, samoin kuin myös live-esiintymisissä. Levyn muut sävelmät ovat kitaristi Thomas Hessen käsialaa. Levyn kolmas laina ja samalla päätösraita on aina yhtä jumalainen Hortonin Easy, jonka mies vetää niin sielukkaasti ja tunteella, että kannattaa sulkea silmät ja heittäytyä sävelten vietäväksi. Tämä absurdi tilanne on ollut todellisuutta Malissa vuodesta 2012, jolloin Al-Qaidaa lähellä olevat ääri-islamistit ottivat väkivalloin hallintaansa osan Pohjoisja Keski-Malia. Lighthouse on varsin nuori bändi, perustettu 2014. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen ryhmä. Edellisen lauseen keksin ihan itse, myöhemmin luin saman netistä. Linda on keikkaillut kitaristina Kanadassa, Ranskassa ja Saksassa sekä julkaissut neljä soololevyä nimellä Linda Malmström ja muutaman kiekon Dragon Dolls -yhtyeen riveissä. Kaikkien mahdollisten kielisoittimien lisäksi hän hoitelee koskettimet, rummut ja taustalaulun. Muut tällä kiekolla mukana olevat muusikot ovat Richard Hagel (laulu), Rüdiger Schilling (rummut), Heribert Grothe (basso) ja Stefan Janke (koskettimet). 1944 Bluebird-versiosta lähtien monia upeita versioita ja tämä Blaken esitys nousee heittämällä ihan sinne kärkipäähän. Levyn avaava I Don’t Need Somebody Else alkaa hempeällä pianointrolla päätyen varsin pian miehekkään laulun ja räyhäkän slidekitarasoolon siivittämäksi ränttä-tänttäshuffleksi. Davidin musiikillinen ura alkoi gospelkuorossa jo lapsena ja siitä onkin perua miehen vahvan tumma lauluääni, joka on kuultavissa hienosti kyseisellä levylläkin. Suosikeikseen mainitsemiensa Muddyn, Reedin tai Diddleyn kappaleita ei levyllä kuulu, sillä kaikki esitykset ovat miehen kynästä lähtöisin. Levyn avaavassa All The Blues To You’ssa vallitsee kivan rauhallinen ”mood” ja kappale menee triona esitettynä akustiselle osastolle. TT Tarkiainen DAVID MICHAEL MILLER Same Soil (Food For The Soul #) -15 ”Same Soil” on Buffalosta lähtöisin olevan David Michael Millerin toinen oma levy ja pitää sisällään akustista bluesia, gospelia vähän soulia funkylla höystettynä sekä Amerikan bluesrokkia. Jos taas vauhtia kaipaat niin hyppää kyytiin, Got Them Blues on siitä oiva malli, menoa ja meininkiä löytyy moneen lähtöön
Vuonna 2012 teloitettiin kivittämällä avoliitossa elänyt pariskunta. Norjasta puolestaan tulee kitaristi Rune ”Papaslide” Nordvikin luotsaama Papaslide, jota on ehditty jo nimittää yhdeksi Skandinavian kovimmista bluesyhtyeistä. Sittemmin on miehemme emigroitunut Italiaan. Komppiryhmä groovaa kursailemattoman taidokkaasti. 1997 ”A Go Go” -levyltä tuttu lievästi funkpitoinen oma sävellys Hottentot, jolla mies on syntikkakitaroineen itseoikeutettuna pääasiallisesti äänessä. Yksitoikkoista, hypnoottista peruspoljentoa väritetään improvisoiduilla soolokitarakuviolla, ja Songhoy Bluesin tapauksessa myös toistuvilla riffeillä. Allen Woody yllättää taitavana kontrabasistina. 52 • 5 2015 levy tutkailut muiden naisten paitsi äidin tai sisaren seurassa olo. Keski-Malista, Gaosta ja Timbuktun lähistöltä kotoisin olevat nuoret kitaristit Aliou, Garba ja Oumar Touré pakenivat myös Bamakoon, missä Aliou ja Oumar olivat aiemmin jo opiskelleet yliopistossa. Haynesille annetaan toki vaihtelun vuoksi soolotilaa. Kannattaa korjata talteen myös yhtyeen ensimmäinen, vuonna 2011 ilmestynyt cd ”What We Livin’ For...?” (MIG 00572). Tässä suhteessa Songhoy Blues muistuttaa naapurimaa Nigerin Bombino -yhtyettä, jota Black Keysin Dan Auerbach on auttanut läntisille markkinoille. Näppärästi kiertävä shuffle Back To Mother Earth kallistuu voimallisesti kohti popmaisemia. Gov’t Mule esiintyy alkuperäisessä kokoonpanossaan: Warren Haynes (kitara), Allen Woody (basso) ja Matt Abts (rummut). JOHN SCOFIELD Sco-Mule (Provogue PRD 449) -15 Gov’t Mule ja jazzrockkitaristi John Scofield tekivät yhteisen konserttikiertueen Yhdysvalloissa vuonna 1999. Levy on saanut hyvät arvostelut ja bändi on esiintynyt myös kansainvälisillä areenoilla, mm. Kai Leivo GABRIEL DELTA Brothers (Banksville 101400) -13 Buenos Airesista, Argentiinasta syntyisin oleva Gabriel Delta jäi blues-koukkuun B.B. Tästä saa jo vähän käsitystä missä mennään – enkä pidä Winteriä mitenkään huonona valintana, kun mietitään mitä lainabiisejä otetaan mukaan. Scofieldin efektoitu ja Haynesin juurevampi kitara vuoropuhelevat tyylikkäästi Matrazzon hakiessa synikastaan universaalempeja soundeja. Instrolla Climax liidetään jo Carlos Santanan soundeilla, Happiness on selvää perusrockia ja kiekon pakollinen puoliballadi Skyless Angels on blues-sävyistään huolimatta sekin poppia. Okei, helposti rockblueskategoriaan römpsähtävällä levyllä kuullaan myös vinkua, mutta kiekko saa paljon anteeksi vankan biisimateriaalinsa tähden. Perinteisempään aavikkobluesiin verrattuna kappaleet ovat usein nopeatempoisempia ja modernimpia, eikä perinteisiä afrikkalaisia soittimia juuri käytetä. Mm. Sen jälkeen mies on mieltynyt niin Memphisin kuin Chicagonkin koulukuntien materiaaliin. Kappaleiden pituudet vaihtelevat yhdeksästä kahteenkymmeneenkahteen minuuttiin. Timo Kauppinen FREDDY & THE PHANTOMS Times Of Division (Target CD1403) -15 PAPASLIDE The Deepest Pain (MIG 20132) -15 Tanska musiikkimaana ei välttämättä sano paljoakaan. Levy starttaa komeasti isolla blues-soundilla varustetulla mediumilla Time For Goodbye, jota vielä puhallinosasto iskukykyisesti tukee. Lisäksi mukana on kosketinsoittaja Dan Matrazzo. Avausraitana toimii John Scofieldin v. Levyn kappaleista esimerkkeinä mainittakoon avausraita Soubour, jossa on selkeä toistuva riffi, ja Zinnerin mukaan nimetty Nick, joka muistuttaa etäisesti Canned Heatin On The Road Again -kappaletta. Monet alueen asukkaat ovat lähteneet sisäiseen maanpakoon pääkaupunki Bamakoon tai muualle maan eteläosiin, missä Ranskan armeijan tuella on saatu ääri-islamistien eteneminen pysäytettyä. Mikke Nöjd GOV’T MULE FEAT. Omien kappaleiden lisäksi mukana on lainatavaraa Albert Collinsilta, Mark Knopflerilta ja peräti kolme biisiä on hiljattain edesmenneen Johnny Winterin kynästä. Sanoituksia on vaikea kommentoida, koska pääkielenä on songhoi. Songhoy Bluesin kummisetänä ja yhtenä kitaristina on puolestaan toiminut Nick Zinner Yeah Yeah Yeahs -bändistä New Yorkista. Hyvää bluesmusiikkia tehdään nykyisin ympäri maailmaa. Flow-festivaaleilla Helsingissä viime kesänä. Sitten lienee tuottaja alkanut haaveilla kultalevyistä, levyllä nimittäin tapahtuu selkeä notkahdus. Ilman puolivälin harharetkiä oikeinkin hyvä levy, mutta skip-nappula auttaa. Kyse ei kuitenkaan ole kahdentoista tahdin ja kolmen soinnun bluesista vaan pikemminkin yhden soinnun boogiemaisesta muinaisbluesista. Osaamista ja tyylitajua tältä ryhmältä löytyy roppakaupalla. 70-luvulta mieleen on jäänyt Ache, Gasoline ja sen jälkeen vaikkapa DAD. Etenkin lievästi psykedeliaväritteinen bluesrock on tänä päivänä suosittua: sitä nämäkin levyt osaltaan todistavat ja tekevät korville hyvää. Nordvik on taitava slidekitaran käsittelijä ja homma kulkee hyvin hieman ränttähengessä. Hammond-urut peruskokoonpanon lisäksi tuovat ajoittain mieleen jopa varhaisen Deep Purplen psykedeliasävyin, mikä tuntuu olevan osa nykypäivän trendiä. Onneksi joku tarttuu ruoriin ja levyn kurssi saadaan vielä korjattua: täsmäblues It’s Time Of Revolution ei vierasta jump-sävyjä, No More Time For You kelaa peltikitaran liidaamana iskevää modernia downhomea ja päätöksen Painter pelittää silkkaa Texas-boogieta. Tämän tupla-arvion tanskalaispoppoo, Freddy & The Phantoms ei esitä sekään tyylipuhdasta bluesia vaan kyseessä on hajanaisin bluesvivahtein tulkittua raskaanpuoleista rockia. Tämä albumi ei yllä aavikkobluesin klassikoksi, mutta kyseessä on kuitenkin melko monipuolinen ja tasokas julkaisu, joka sopii vaikka tutustumislevyksi mikäli aavikkoblues on jäänyt täysin testaamatta. ”Music In Exile” on Songhoy Bluesin ensialbumi, joka sisältää yksitoista alkuperäiskappaletta. aavikkobluesia, jossa malilaista perinnemusiikkia (Ali Farka Touré ym.) on maustettu länsimaisilla bluesja rockvaikutteilla. Songhoy-nimi on peräisin suurta osaa Malia 1400ja 1500-luvuilla hallinneesta valistuneesta Songhoi-kansasta, jonka jälkeläiset elävät edelleen Keski-Malissa. Tyylikkäästä toteutetusta esityksestä tulee vääjäämättä mieleen Robert Cray. Bamakossa mukaan pestattiin rumpali Nathanaël Dembelé ja niin Songhoy Blues oli syntynyt. Kuulostaa äkkiseltään puuduttavalta, mutta nämä kyllä toimivat ja kestävät kuuntelun useampaankin kertaan. "Sco-Mule" pitää sisällään yksitoista instrumentaaliesitystä. Damn Love For The Bluesilla ilmaantuu soundiin jo vähän happoa, mutta Gary Moore -henkinen esitys kyllä toimii. Kingin musiikin viettelemänä. Wayne Shorterin Tom Thumb. Hyvä levy tämä bändidebyytti kuitenkin on. Blues Everywhere vetää broomaillen boogieta edeten kuin juna kiskoillaan. Sukunimestään huolimatta kaverukset eivät ole sukua keskenään, eivätkä myöskään sukua legendaarisen afrikkalaiskitaristi Ali Farka Tourén kanssa. Näitä levyjä kuunnellessa huomaa, että blues ei enää pitkään aikaan ole ollut emomaa Yhdysvaltojen tai vähän myöhemmin brittien etuoikeus. Kuluvan vuoden tammikuussa julkaistiin kahdelta Georgian keikalta koostettu kaksi ja puolituntinen tupla-cd. Musiikki on ns. Malin keskiosissa näyttää olevan Touré-nimisiä kitaristeja kuin Frankeja Kaurismäen Calamari Union -elokuvassa. Muistan 60-luvulta Savage Rosen, Burnin’ Red Ivanhoen ja teinityttöjen silloisen suosikkiyhtye Lollipopsin, joiden tuotannosta kahta kappaletta on versioitu onnistuneesti Suomessa Hurriganesin ja Honey B & The T-Bonesin toimesta
Tosin mistään aivan tuoreesta nimestä ei ole kysymys, sillä häneltä on ilmestynyt aikaisemmin kolme studiolevyä sekä kokoelma ”My Side Of Story”. Monipuolisena kitaristina Kern pitää huolen, että myös levyllä kuullaan erilaisia tyylejä – lähtien miehen omasta aloitusraidasta Greenville Missisippi Blues. Sen sijaan parissa kappaleessa vieraileva John Primer soittaa varsin maukkaasti. Teema vedetään kahdella kitaralla unisonona ja puolivälissä kappale muuttuu bluesshuffleksi. James Brownin johtaman JB’s-yhtyeen ohjelmistosta tuttu Pass The Peas avaa kakkoslevyn rajusti funkaten. Instrumentaalissa Cotton Pickin’ veivataan vuoropuheluna rokkaavaa kitaraa sekä foniryhmän tööttäilyä. Walvyn otti Gordonin paikan 90-luvun taitteessa ja on pitänyt sen noin neljännesvuosisadan. Tämä ”Broken Chains” on vaikea tapaus. Suosikkiraidoikseni nousevat Wired And Tired sekä instrumentaali Strollin’ With Sasquatch. Mikäli Kim Wilson -tyylinen loputon tuuttaus alkaa rasittaa niin tässä olisi tarjolla hiukan toisenlaista menoa. Mainiota be-bophenkistä kitarointia sisältävä Devil Likes It Slow on kiekon positiivisin yllättäjä. Sen sijaan että Collin olisi lähtenyt versioimaan vanhoja sataan kertaan kuultuja kappaleita, hän on ryhtynyt itse säveltämään ja levyn kaikki 12 kappaletta ovat hänen omiaan. Omat kappaleet ovat hyviä, ja kun coveritkin versioidaan onnistuneesti, ei levystä ole huonoa sanottavaa. Lievästi Albert King -tyyliseksi funkyjytinäksi voisi luokitella kappaleen Handcuffed To The Blues, mikä ei kylläkään ole mikään ansio tälle aika tyhjänpäiväiselle esitykselle. Kaikki Feelgoodin fanit tietenkin muistavat bändin perustajan Wilko Johnsonin, lähes yhtä moni hänen seuraajansa Gypie Mayon ja moni myös Gordon Russellin 80-luvun alusta lähtien. Collinin edellinen julkaisu ”American Art” ilmestyi pari vuotta sitten. Omalla. Astetta kepeämmin rymistellään Haynesin ja Dickey Bettsin yhteistyön hedelmällä Kind Of Bird. Monista valkoisista rockpuolesta vaikutteita hörppivistä kitaristeista poiketen Christian Collin on vanhanliiton mies modernilla otteella. Hän on ollut lämmittelijänä sellaisille nimille kuin B.B. Siinä hän esittää Elmoremaista liuttelua Eden Brentin pianon tukemana, mutta loppua kohti versiointi muuttuu räväkämmäksi. Allen Woodyn basso paukkuu ja murisee muhevasti kitaroiden keinuessa kompin päällä. Aina samat kappaleet samassa järjestyksessä, on yleinen tuomio. Feelgoodia on monien muiden veteraanibändien tavoin moitittu yllätyksettömäksi. Mainiota kitaroiden dialogia kuullaan perinteisesti jazzahtavalla Birth Of The Mulella. Pitkästä urakastaan huolimatta hän on jäänyt noita edeltäjiään vähemmälle huomiolle – ja täysin suotta! Dr. Jo avausraita One And Only saa jalan naputtamaan. Mielenkiintoinen on myös levyn ainoa akustinen esitys The River. Albert Collins on eräs Prattin suosikeista ja hänen kappaleistaan levylle on napattu ”jääkylmä” Lights Are On, But Nobody’s Home. Riku Metelinen KERN PRATT Broken Chains (Gigtime #) -15 Mississippin Deltalta kotoisin oleva Kern Pratt yrittää pitää yllä alueensa vanhoja musiikillisia perinteitä, lisäten sinne tänne sekaan uudempia sävyjä, joita väliin tulee kyllä hiukan liikaakin. Hän oli myös mukana ”Martin Scorsese Presents The Blues: A Musical Journey” -dokumenttisarjan ”Godfathers And Sons” -osiossa. Doing It To Death (James Brown) funkaa georgeclintonmaisen parlamentaarisesti. Kaikeksi onneksi lainakappaleiksi ei ole valittu niitä kaikkein tunnetuimpia sävellyksiä, sillä niistä olisi vaikea tai pitäisikö sanoa mahdoton saada irti mitään uutta ja mielenkiintoista. Bluesin lisäksi Kernin valikoimaan kuuluu niin jazz, soul kuin hiukan funkympikin musiikki. Levyn nimikappale jammailee takapotkuisen rockaavasti. Juuri siitä syystä levyn tunnelma säilyy korkealla ja homma kantaa alusta loppuun asti. Rob Stone on sen verran pätevä harpisti, että levyä voi suositella myös kaikille harppubluesin ystäville. Soulia reippaalla sykkeellä edustaa Peggy Scottin & Jo Jo Bensonin vuoden 1969 hitti Soulshake. Riku Metelinen STEVE WALWYN Instinct To Survive (Baby Grand 02) -15 ”Kuka Steve Walwyn?”, saattaa joku kysyä, vaikka olisi nähnyt hänet keikalla tuhansien muiden suomalaisten tavoin. Tämän levyn sessioissa on käynyt soittamassa varsin kovatasoista porukkaa, kuten saxofonisti Eddie Shaw, pianisti Henry Gray ja kitaristi John Primer. King, Sheryl Crow, Robert Cray, James Cotton ja Los Lobos. En saanut levyyn oikein kosketusta ja siihen verrattuna ”Spirit Of The Blues” on paljon sinisempi ja kypsempi levy. Sekava kokonaisuus, vähän sitä ja osin tätä ilman yhtenäistä linjaa. Vaikka välillä saamme nautittavaksemme hiukan tymäkämpääkin menoa niin homma pidetään tiukasti hanskassa, eikä brassailuun sorruta missään vaiheessa. Tässä on tusina taiten rakennettua ja sielukkaasti tulkittua kappaletta. Feelgoodin järjestyksessä viides kitaristi (mikäli lyhykäisellä pestillä ollut Johnny Guitar lasketaan kolmanneksi) ja virkavuosiltaan ehdottomasti pitkäaikaisin. Setin päättää afrorytmiikasta ammentava, yli 20-minuuttinen versio Mongo Santamarian sävelmästä Afro Blue. TT Tarkiainen ROB STONE Gotta Keep Rollin’ (Vizztone VTMQ10013) -14 Chicago-bluesharpisti Rob Stone on minulle entuudestaan tuntematon kaveri. Soitannollisesti meininki kylläkin jää laimeammaksi. Huuliharpisti Luc Bormsin tukema Elmoren It Hurts Me Too on puolestaan lähempänä akustista Sonny Terry-Brownie McGhee -tyylistä bluesia. 5 2015 • 53 levy tutkailut kulkee bossanovan tyyliin vahvan rytmiryhmän tukemana. Vaikka osaavantaitavia muusikoita kiekon täydeltä kuullaankin niin ei levyä voi edes kovin kuunneltavaksi kehua. Vaihtoehtoiset versiot kappaleista Hottentot ja Kind Of Bird kuullaan rouheampina miksauksina kuin ykköslevyllä. Kappaleen kaiutettu slidekitara saa kylmiä väreitä aikaan joka ikinen kuuntelukerta. Mukavasti keinuva Don’t Leave Me Baby suo vierailevalle Kenny Nealille vuoron astua lavalle. Levy svengaa paikka paikoin todella paljon, vaikka kitaristi Chris James ei suuremmin irrottele. Christian Collin on kuitenkin poikkeus, joka vahvistaa säännön. Aikamoisia velikultia nämä miehet, jotka eivät jätä yleisöään kylmäksi. Levyltä ei löydy kahta samankuuloista kappaletta, vaan jokainen on tyyliltään erilainen. Se on kuitenkin se, mitä yleisö odottaa ja sitä yleisö saa (Muddy Watersia ei enää kukaan moittisi siitä). Hän on raikas tuulahdus nykypäivän kitarabluesgenressä joka tekee nykypäivän musiikkia, entisaikojen suuria nimiä unohtamatta.. Steve Walwyn on silti päättänyt vielä aikuisikään tullessaan näyttää, että pystyy hän muuhunkin kuin soittamaan Feelgoodin vanhoja hittejä. Seuraavat numerot, Player’s Game ja A Woman Like You, saavat mausteensa Matthew Skollerin harpusta. Kappaleessa on hiukan Stevie Ray Vaughania maustettuna Eric Galesillä ja yhdistelmä toimii. Steve Walwyn on maassamme tiiviisti vierailleen Dr. Unenomainen ja utuinen Mark Knopfleria ja Claptonia yhdistelevä Dead Man Walking nousee suosikikseni. Jari Kolari CHRISTIAN COLLIN Spirit Of The Blues (C-Train #) -15 Hyvät, lahjakkaat ja mielenkiintoiset uudet blueskitaristit ovat nykyään harvassa, etenkin jos puhutaan valkoisista blueskitaristeista. Materiaali on puoliksi omaa ja puoliksi lainaa, kuten Wonderful Time (Sonny Boy Williamson I), Wait Baby (Little Johnny Jones) ja Move Baby Move (Billy ”The Kid” Emerson)
Sweet Louise (joka olisi voinut olla Stupidityn tapaan Solomon Burken laulukirjasta) tai nimikappale Instinct To Survive olivat bändin parin vuosikymmenen takaisella ”On The Road Again” -albumilla, mutta ei niitä liiemmin ole keikoilla kuultu. Georgeclintonmaisen parlamentaarisesti funkaava Turn Loose on tehty yhteistyössä vanhan bändikaverin, nykyisin soolouraansa keskittyvän Daryl Hancen kanssa. Swampbluesia ja vanhaa autotallirockiakin on kuunneltu. TT Tarkiainen DANI NEL-LO Sax-O-Rama (Buen Ritmo BR021CD) -14 Dani Nel-lo (s. Feelgoodin levyjäkään nykyisin kovin tiiviisti ilmesty. Rock’n’roll ja rhythm and blues ovat tietenkin edelleen mukana Steven levyllä, mutta eivät pääosassa. Nel-lon osalta pestiä kesti vuoteen 1997 asti ja saldona oli kahdeksan albumia. ”Sax-O-Raman” suhteen minulla ei ollut minkään tyyppisiä ennakko-odotuksia. Toisaalta taas vaikkapa instrumentaali Dream On... Kesäinen pop’n’roll Call On Me taas tarttuu väkisinkin korvaan ja Steven hienosti soittama lattarikitara korostaa sen riemukkuutta. J.M.Izquierdo THE LUCKY LOSERS A Winning Hand (West Tone 1504) -15 Dallasin lady Cathy Lemons pääsi nuoruudessaan lavalle niin Stevie Ray Vaughanin kuin Anson Funderburghin ja Darrell Nulischin kanssa. Korvaani miellyttää se, että ”Sax-O-Rama” on täyteläisesti soiva äänite. The Hurricane alkaa JJ Greyn ”mies ja kitara” -soolosuorituksella muuttuen bändin mukaan tulon myötä hempeäksi country-balladiksi. Katalonialaisen Nel-lon ura käynnistyi vuonna 1985, jolloin mies liittyi barcelonalaiseen rock’n’roll-bändi Los Rebeldesiin. Olisiko siis luvassa jotain yhtä ytimekästä ja henkeä salpaavaa irrottelua. Homma puskee tiukkaakin tiukemmalla instrumentaali-rhythm’n’blues/ rock’n’roll -otteella. Levyn kaikki kappaleet ovat JJ Greyn omaa tuotantoa, yhtä lukuun ottamatta. Tic Tac Toe miksaa onnistuneesti country-rockia ja soulia muhevalla lauluäänellä höystettynä. Yllättävää, että kun Walwyniltä syntyy näin mainioita kappaleita, ei Dr. Kaikki sen soittimet kuuluvat selkeästi ja niille jokaiselle on varattu riittävästi tilaa olla esillä. Maukkaiden torviarrien siivittämä A Night To Remember on silkkaa rhythm’n’bluesia. Yhtä lailla mallikkaasti kulkee elämän makuista kerrontaa sisältävä Every Minute. Toinen on mukavatempoinen J. Musiikilliseen ilmeeseen levy-yhtiön vaihto ei ole vaikuttanut. Rhythm’n’bluesia ja soulia sopivasti sekoittava avausraita Everything’s A Song kuulostaa sopivan vanhahtavalta, kuin suoraan Sam Cooken tai Otis Reddingin ohjelmistosta. Aika näyttää, kuulemmeko näitä livenä! Honey Aaltonen JJ GREY & MOFRO Ol’ Glory (Provogue PRD 450) -15 JJ Grey & Mofro tuo sielukkaalla musiikillaan auringon paisteen ja kesän lämmön pörräävine kimalaisineen pilvisen ja kolean päivän keskelle. Cd on kunnianosoitus Nel-lon omille suursuosikeille King Curtis, Lee Allen ja Sam Butera. Steve Freund vierailee nimikappaleella tutun mukavasti, vaikka esitys onkin muuten tyhjänpäiväinen viihdejumputus, kuten aika monet levyn raidoista. 54 • 5 2015 levy tutkailut ”Vértigo” (2005), ”Noir” (2010) ja ”Dani Nel-lo & The Anxovi AllStars – Tesoro Recordings” (2011) ja uutukainen ”Saxo-A-Rama” (2014). Vaikka heti avauskappaleella Instinct To Survive Steve pääsee vaihteeksi rääkkäämään slidekitaraa rankalla otteella John Lee Hooker -tyylisessä boogiessa, on valtaosa levyn kappaleista kuitenkin seesteistä ja melodista rockia. BN:n sivuilla Nel-lon nimi on noteerattu mm. Toisena kuullaan erinomaisen jazzmainen Suicide By Love, jolla Cathyn pehmeän keimaileva lauluääni pääsee eniten oikeuksiinsa. Onnistuneesti niiden väliin on ehtinyt rosoisempaa osastoa: kitararemellys Toad In The Hole. kitaristivelho Mario Cobo ja toisinaan mukana matkassa kirmaava kitaristi Dani Bardès, rumpali Anton Jarl ja basisti Santi Ùrsul. Rouvani suosikkeja olivat pateettisuuteen taipuvat pianovetoiset Feel Like Breaking Down ja Never Want To Let You Go. Sofistikoituneeseen ilmaisuun on vaikutteet haettu soulista, bluesista, countrysta ja rockista. Tämänkaltainen musiikki on sitä mitä mielestäni Lemonsin kannattaisi tehdä jatkossakin. Levyn kappaleet on äänitetty kolmen eri session aikana. 1967) on keikistellyt jo hyvän aikaa spanski-rhythm’n’blues/rock’n’roll -kuvioissa, vaikkei hän vielä mikään ikäloppu olekaan. Sooloalbumeja Nel-lo on julkaissut vuosien varrella neljä:. Räjähtävästi alkava Hold On Tight pohjautuu vahvaan blueskitarariffiin JJ:n antaessa kaikkensa laulusuorituksessaan. Tämän jälkeen matka jatkui ensin Nel-lo y La banda del Zoco -yhtyenimellä muutaman albumin verran. Feelgoodin faneille, mikäli arvostatte hyviä sävellyksiä ja ennen kaikkea komeaa kitaransoittoa. tuo mieleeni suursuosikkini Peter Greenin. Niistä vanhimmassa (2014) levyllään hän ottaa jopa säveltäjän, sanoittajan ja laulusolistin vastuun, mutta kitaran lisäksi soittaa myös pianoa ja mandoliinia. Itse en oikein lämpene duo-laululle mutta Cathyn ja Philin äänet sopivat sen verran hyvin yhteen, että se jopa menettelee – ajoittain. Cd:n pärähtäessä käyntiin on konsepti heti selvä. Feelgood ole hyödyntänyt niitä vaan tyytynyt soittamaan aina vanhat klassikot. Taustaryhmässä on mukana Los Mambo Jambon henkilökuntaa, mm. ”Ol’ Glory” on monipuolinen ja kertakaikkisen hieno levykokonaisuus. Lanen eli Jimmy Rogersin What Have I Done, jolla taustat sekä Berkowitzin harppu soivat upeasti sitä vastoin vokalistien esitys ei vedä vertoja ”meidän” Inan ja Helgen vastaavalle. Tosin ei Dr. Päätöskappaleen Sacred Land ensimmäisellä osalla heittäydytään jopa kelttiläisiin tunnelmiin. Steve Walwynin levy on luonnollisesti suositeltava teille muillekin kuin pakkomielteisille Dr. Parhaiten levyltä erottuu edukseen kaksi kappaletta. The Lucky Losers -levyn toinen laulaja, itärannikolta lähtöisin oleva mutta nykyään myös Bay Arealla vaikuttava Phil Berkowitz osoittautuu erinomaiseksi harpistiksi ja lauluntekijäksi. Ainoana linkkinä olivat muistissa olleet hikeä säästämättömät Los Mambo Jambon keikat. Mainetta ja mammonaa tahkonnut katras oli omana aikanaan merkittävä osa maansa musakuvioita. Toussaintin imelä What Is Success ei mainintaa muuten ansaitsisi, mutta siinä on mukana nuori nouseva kitaristihirmu Ben Rice (”paras kitaristi” IBC 2014 -kilpailussa), josta tulemme kuulemaan varmasti vielä lisää. Sittemmin nuorta laulajatarta houkutteli Kalifornia eli San Francisco, missä Cathy onkin ehtinyt viihtyä jo 25 vuotta ja saanut aikaiseksi myös muutaman oman levyn. Bändi kuopattiin ja uutta hedelmää mies alkoi työstää 40/50-lukujen tyylistä rhythm’n’bluesia esittäneessä kokoonpanossa Tandoori Le Noir siirtyen sen jälkeen teatterimaailman viemäksi ja julkaisten noirja burlesque-pohjalta erinäisiin teatteriproduktioihin. Lisäoppia Lemons sai päästessään mukaan John Lee Hookerin kiertueelle. The Island taas on sinisilmäsoulia parhaimmillaan. Barcelona Big Bandin ja Los Mambo Jambon levyarvioiden yhteydessä. Menevästä 14 kappaleen ryppäästä voisi mainita vaikkapa sellaiset esitykset kuten Twist City, 60 Monos, Ciao King, 4Saxos4, Strollin’ With The King tai hempeä Demassiado Lejos. Heti toinen kappale Sign Of The Times olisi voinut kelvata vaikka Bruce Springsteenille – eikä tämä ole vitsi. Mikä parasta, äänite ei sisällä pitkäveteistä jaarittelua puoleen eikä toiseen vaan sen rytmijuna puksuttaa innokkaasti alusta loppuun asti saaden tämän tyylisuunnan uskolliset kuulijansa kiinnostumaan kuulemastaan. Kiihkeän Motown-henkisesti rytmitellään kiekon nimikappale ja Brave Lil’ Fighter. ”Ol’ Glory” on Floridan Jacksonvillea tukikohtanaan pitävän bändin ensimmäinen levytys Provogue-merkille, aiempi sopimus oli Bruce Iglauerin Alligatorille
Ehkei voi sanoa, että Barrencen ja kumppanien eväät olisivat nytkään täysin marinoimattomiksi jääneet – siinä määrin väkevää rock’n’roll-lientä joukkio jälleen pakkokaataa alas kuulijan kurkusta – mutta toivoa silti täytyy, ettei tulevalla marraskuisella Suomen-visiitillään kattauksen meno olisi sentään aivan näin yhden muotin varassa. Pete Hoppula THE CADILLAC JACK REVUE The Beat Goes On (omakustanne) -14 The Cadillac Jack Revue oli aivan tuntematon bändi minulle, mutta internetin ihmeellisenä aikakautena tiedon löytäminen ei ole vaikeaa. Sessioissa on pistäytynyt Janiva Magness, joka laulaa levyn kolmessa lainakappaleessa, jotka ovat Sonnyn ja Cherin The Beat Goes On sekä Percy Mayfieldin Baby Please ja Strange Things. Levyn nimikappale on rupisesti rokkaava instrumentaali, jolla pääosaa vetävät Buhrmann kitaroineen ja huuliharppuun hönkäilevä Palmer. Väliin mahtuu myös kokoonpanon ”Dig Thy Savage Soul” -niminen vuoden 2013 julkaisu chicagolaisella indieyhtiö Bloodshot Recordsilla, jonka vaihtoehtoispainotteista äänitekatalogia värittävät lisäksi mm. Vaikutteita on imetty bluesista, countrysta ja rock’n’rollista. Jari Kolari BLUESVILLE STATION Rolling Stock (Rough Rider BSTN07) -15 ”Rolling Stock” on Australian Kultarannikolta kotoisin olevan Bluesville Stationin seitsemäs virallinen levy. Räjähtävimmin Savages-jantterit saavat sanomansa perille mm. Riku Metelinen tehty kolmen kappaleen rypäs Long Hard Road, Baby You Got What It Takes sekä Cry No More osoittavat parhaiten miellyttävä-äänisen Berkowitz-Lemons -duon parasta yhteislaulua. Muutos tällä tavoin brutaalimpaan, paikoittain punkista miltei grungeksi taittuvaan suuntaan tuntuu silti jopa Whitfieldin tapauksessa harvinaisen uhmakkaalta ratkaisulta. Tuplakitarointia parhaaseen Jacksonvillen tyyliin kuullaan runsaasti. Kyllä tätä mielellään kuuntelee kerran jos toisenkin työmatkaa autolla ajaessaan. Olisi kiva tietää kuka harputtaa kappaleissa, mutta sitä kansilehden kopio ei kerro. Seuraavana oleva The Beat Goes On lävähtää sitten täysillä. Bradin lisäksi aktiivisesti kotimaataan kiertävässä bändissä soittavat aikamiehen ikään ehtineet Paul Holmberg (rummut), Mark Buhmann (kitara) ja Scott Dymock (basso). What Will I Do esittelee Brad Palmerin räyhäkkää slidekitarointia. Hidas countrybluesballadi Shooting Sister Blues kertoo karun tarinan tosielämästä. Kitaristi-laulaja Jack Beckerin lisäksi bändissä soittavat rumpali Tom Williams, kosketinsoittaja Bob Kelly sekä rumpali Bob Trumpy. Lisäpotkua löylyihin tuovat vielä trumpetisti Hitomi Taguchi ja urkuri-pianisti Ricky Nye. No, sen aika näyttää, mutta vuoden levyjen listalle on monia paljon positiivisempia levyjä tyrkyllä. Myös yhtyeen vakituinen kitaristi Marvin Greene on niillä kuultavan merkittävässä osassa, kuten Berkowitzin purevan möyryävä harppukin. Vaikka kappaleilla on omat hetkensä niin en silti osaa sanoa, onko The Cadillac Jack Revue lintu vaiko kala – ja tuleeko levyä jatkossa kuunneltua vähän vaiko ei lainkaan. En koskaan tykännyt alkuperäisestä tai sen suomennoksesta, mutta tämä versio toimii. Tyylillisesti ”Rolling Stock” edustaa southern-meininkiä tyypillisimmillään. No, kyllähän sitä ehkä osattiin odottaakin, vaikka edellisestä julkaisusta on pitkä tovi vierähtänyt. Slidekitaroitu Somethin’ By Somethin’ lainaa hiukan Mellow Down Easyn melodiaa, mutta tuskin siitä kannattaa heitä käräjille haastaa. Tällä uudella levyllään Helander palaa jälleen syKOTIMAAN KATSAUS. Edellä mainittujen lisäksi suosikeikseni nousevat harpulla ryyditetyt Texas ja The Stomp. HELANDER Country Boy (Bluelight BLR 33174 1/2 [LP/CD]) -15 Pitkän linjan bluesmies Tohtori Ilkka Helander on palannut jälleen levyttämään. Poikkeuksen linjasta tekee kahdeksan ja puolen minuutin mittainen instrumentaali Gran Chicama, joka tuo mieleen Santanan viihteellisemmän tuotannon. Yhtye luukuttaa vanhakantaista bluesilla höystämäänsä autotallirockia häpeilemättä ja yrittää kuulostaa innostavalta. Wanda Jacksonin, Rosie Floresin, Justin Townes Earlen, Andre Williamsin, Ryan Adamsin, Wayne Hancockin, Detroit Cobrasin ja Waco Brothersin hengentuotteet. Levyn aloittava Cadillac Shuffle käy korkeintaan introsta tai lämmittelykappaleesta, joka ei tunteita nostata. Kuunneltava levy, mutta mikäli solistien tekemiset kiinnostavat enemmän, kannattaa myös tsekata molempien aikaisemmat julkaisut (Cathy: ”First Take”, ”Dark Road”, ”Lemonace”, ”Black Crow” / Phil: ”Louis’ Blues”, ”High Time”, ”The High Rollers”, ”All Night Party”). Uutukaisellaan Barrence ampaisee edeltäneelle tuotannolleen ominaisen black rock’n’rollja soul-riuhdonnan sijaan toiselle mielikki-karsinalleen, autotallirockin pariin. TT Tarkiainen DR. 5 2015 • 55 levy tutkailut BARRENCE WHITFIELD & THE SAVAGES Under The Savage Sky (Bloodshot BS 230 [LP/CD]) -15 Bostonin ikuinen villivekara Barrence Whitfield kera raakalaislaumoineen ei osoita aikuistumisen merkkejä, vaikka kulttimainettakin laajempaa arvostusta niin rock’n’rollkuin r&b-areenoilla nauttiva Savages on ollut olemassa jo 80-luvun alkupuolelta lähtien. Jack Becker mumisee Leonard Cohen -tyylisesti ja Janiva Magness irrottelee oikein kunnolla. ”Rolling Stock” ei ole maailmoja mullistava kuuntelukokemus. Eihän levy varsinaisesti ole huono, mutta periaatteessa siinä ei ole mitään erikoista tai omaperäistä. Nykyisessä koostumuksessaan (alkuperäisjäsenten kitaristi Peter Greenbergin ja basisti Phil Lenkerin ohella ryhmään kuuluvat fonisti Tom Quartulli sekä rumpali Andy Jody) bändi on tosin kuluttanut toistensa naamatauluja vasta viitisen vuotta, alkaen espanjalaisen Munsterlevymerkin pitkäsoitosta ”Savage Kings” (2011). Ei ainakaan positiivisia. Laulujen aiheet liikkuvat tyyliin sopivasti autoissa, naisissa ja tien päällä liikkumisessa. Jo kauan sitten edesmenneen ”huutaja”kollegansa Kid Thomasin The Wolf Pack -remellystä, Mercy Babyn tanakkaa 50-luvun Louisiana-bravuuria Rock And Roll Baby, Eddie Snown Sun-jumpbluesia I’m A Good Man sekä ohiolaisen Timmy Willisin alunperin vuonna 1970 ilmestyneen I’m A Full Grown Manin garagesoul-versiointia lukuun ottamatta Savages ei tällä kertaa mustempia juuriaan haikaile vaan viskoo täpötäydellä kauhalla kiukaalle ennen kaikkea (nykypäivän) The Sonicsilta henkivää mutta lähinnä yhtyeen omaa tuotantoa edustavaa reipasta ”nuorisomusiikkia”. sellaisilla etupäässä Greenbergin käsialaa olevilla ruutitynnyreillä kuten The Claw, Incarceration Casserole ja Katy Didn’t, mutta pidemmän päälle ennen kuitenkin juuri monipuolisuudellaan mielenkiintoa ylläpitäneiden rämäpäiden sointi kääntyy totuttua yksitotisemmaksi. Onpahan vain kelpo osoitus kengurumaan poikien osaamisesta ja palavasta soittamisen halusta. Musiikillista herkkua tarjoillaan kitaristi-laulaja Brad Palmerin kynästä lähtöisin olevan boogiepitoisen bluesrockin muodossa. Kytkös Sonicsiin ei toki ole Barrencen tapauksessa suuri uutinen – onhan mies revitellyt legendaarisen washingtonilaisyhtyeen kappaleita levyille ennenkin, minkä lisäksi Sonics ja Savages ovat myös viihtyneet kevään 2015 ajan yhteisellä Yhdysvaltain kiertueella. ”A Winning Hand” on sekoitus New Orleansin R&B:tä ja West Coast -jumpia ripauksella Chicagoa sekä hieman liikaa americanaa
Välillä tosin muusikoita on tipan verran enemmän. Moittimista ei ole muissakaan soittajissa. Kuten ennenkin, Bluelight on taas tehnyt jäynää ostajille. Tuottajana toimineen Haaviston ja Bluelightin vakiobasistin Railon lisäksi on Esa Kuloniemi soittamassa niin slidekitaraa kuin mandoliinia (onko tämä Esan levytysdebyytti maniskan kanssa?) ja lyömäsoittimista vastaavat vuorollaan Topi Kurki ja Leevi Leppänen. Ja helvetti, ylitsepääsemättömän tuntuisesta urakasta huolimatta komeasti Pena puhaltaa. Luonnollisesti se on myös tälläkin levyllä. Helander soittaa yllättäen itse myös huuliharppua reippaaksi menopalaksi sovitetulla Charly Pattonin Green River Bluesilla, mutta on osannut pyytää puhkumistoimeen muitakin. Bluesdiggarien mielestä hän oli jotain viihdejazzia, John Coltranea palvovien jazzareiden mielestä jotain hissimusiikkia. Leikkaukset ovat maltillisia ja tällaisen vanhan liiton miehen mieleen. Vanha yhtyetoveri Little Willie Mehto on varmaankin ollut selvä valinta, mutta kolmella kappaleella harppua soittaa itse Charlie Musselwhite! Olin vähällä kirjoittaa, että Mussuhan tuuttaa paremmin kuin koskaan, mutta päätin jättää, koska hänen faniensa mielestä hän on aina huippu. Haavisto on myös ollut levyn tuottajana, mikä kuuluu erityisesti akustisten soittimien hienossa taltioinnissa. Eipä tule monia fonisteja mieleen, joita voisi kuvitella Bostic-tribuutin tekijöiksi kuin Pentti Lahti (s. Honey Aaltonen BEN GRANFELT BAND Live, 20th Anniversary Tour (Sprucefield 250370) -15 Ben Granfeltilla on takanaan runsas 50 vuotta, joista 40 vuotta kitaranvarressa, 30 vuotta muusikkona ja 20 vuotta sooloartistina. ”Country Boy” on ehkä Helanderin tyylikkäin levy (tähän mennessä), vaikka lainakappaleilla mennään suuremmalti osin. Pitkälti samassa hengessä mennään Helanderinkin levyllä. Asia ei tietenkään haittaa, mutta olisihan se ollut mukava saada mukaan vanhempaakin tuotantoa. No Haaviston Ollihan se oli tietenkin! Tohtori on ministerin ja muiden oppineiden kanssa saanut aikaan hienon levyn, jonka pitäisi kelvata kaikille bluesin ystäville – rokki nimittäin loistaa poissaolollaan. Muutamista konserttitaltioinneista poiketen livetunnelmaan pääsee suht helposti. 56 • 5 2015 vemmin bluesjuurilleen, mikä tuskin ainakaan kuuntelijoita lehtemme lukijakunnassa haittaa. Vaikka olettaisi, että kyseessä olisi läpileikkaus Granfeltin urasta niin näin ei ole. Pari kappaletta Helander tulkitsee yksinään ja muutaman duona joko kontrabasisti Mika Railon tai slidekitaristi Olli Haaviston kanssa. Muutamassa kappaleessa Karhu päästetään irti, ja kun kitarat on oikeaoppisesti miksattu eri puolille, on helpompaa kuulla, mitä kumpikin tekee. Viimeksi mainitussa piti tosin tarkistaa, että kuka soittaa noin helvetin hienoa slidekitaraa. Musicland ja Instrumental Madness ovat oivia esimerkkejä kaksikon työnjaosta. Kyseessä on varmasti vuoden kotimainen livejulkaisu. Kappaleet ovat peräisin Granfeltin viimeisimmiltä levyiltä (”Handmade”, ”Melodic Relief”, ”Sum Of Memories” ja ”Kaleidoscope”). Vaikka pääpaino onkin Granfeltissa niin jokainen bändin jäsen saa sopivasti aikaa niin kuvallisesti kuin soitannollisestikin. Sodanjälkeisen Suomen ”amerikanherkut” olivat harvassa, mutta Earl Bostic onnistui tekemään vaikutuksen tanssihaluiseen nuorisoon. Päinvastoin levy tutkailut. Niin soundi kuin fraseerauskin kuulostavat pelottavan paljon esikuvaltaan. Nyt ollaan perimmäisten arvojen takana. Cd:llä on kolme kappaletta (The Dream, GTR Tech sekä Check Up From The Neck Up), joita dvd ei sisällä. Pentti Lahti oli minuun nähden tietenkin edelläkävijä. Toki vinyyli on näyttävämpi, mutta haluaako kuunnella mieluummin Leroy Carrin How Long Bluesin (LP) vai Big Boy Crudupin Mean Old Friscon (CD) tai Robert Johnsonin Malted Milkin (LP) vai Mike Bloomfieldin Hey Foremanin(CD) on jo makuasia. Pelkästään laitefriikeille tarkoitetussa bonusosuudessa esitellään kitarat, vahvistimet ja pedaalit. ’40 ja elää edelleen). Kaksi kappaletta cdja vinyyliversioilla poikkeavat toisistaan. Riku Metelinen PENTTI LAHTI & MOSABACKA BIG BAND Stuck On Bostic (MBB 2015, omakustanne) -15 Kaksi ihailemaani saxofonistia samalla levyllä! Eivät tosin fyysisesti, mutta musiikillisesti, kun vanhemman polven Earl Bostic (1912–65) on saanut arvoisensa kunnianosoituksen nuoremmiltaan. Innoittajana ja esikuvana on ollut Muddy Watersin klassikkolevy ”Folk Singer” 60-luvun alusta, jolla häntä säestivät akustisin soittimin kontrabasisti Willie Dixon, rumpali Clifton James ja yllättäen akustiseen kitaraan tarttunut Buddy Guy. Pitkää uraa juhlistetaan massiivisella tupla-cd:n ja dvd:n paketilla. Suomessa ei taida olla montaakaan bändiä, jossa kaksi kitaraa täydentää näin mojovasti toisiaan – mainioilla soundeilla, kunnon rokkivibraatolla ja puhdasvireisillä venytyksillä. Liimaannuin kuin tuolloin ikipitäväksi mainostettuun Bostic-liimaan. Taustalla häärii Mosabacka Big Band, johtajanaan Markku Renko, mikä luonnollisesti vielä takaa hienon lopputuloksen. Seuraavana päivänä ryntäsin ostamaan Viiskulman (tai tuolloin vielä Laivurinrinteen) levykaupassa näkemäni Guston julkaiseman kokoelman ”Earl Bostic: 14 Hits”. Earl Bostic kuuluu nähtävästi sekä itseni että Pentti Lahden mielestä maailman parhaimpiin alttofonisteihin. Lieneekö ollut Flamingo, 50-luvun alun rhythm and blues -listan ykköshitti Amerikassa, joka julkaistiin myös Pohjoismaissa. Jos suosikkikappaleita pitää nimetä niin kahvikupin mittaisen miettimisen jälkeen lopputulos on seuraava: Melodic Relief, Bright Lights And Dreams, Faith Hope & Love, monivuotista suosikkiani Going Homea unohtamatta. Aika kuluu kuin siivillä eikä puutumista tule edes pidempien kappaleiden kanssa. Minulle Bostic oli aikoinaan tosin vain hassu nimi Digeliuksen levyhyllyssä. Välispiikit on jätetty mukaan myös cdlevyille, kuten kuuluukin jättää. Kannattaa mennä bändiä kuulemaan, jos ja kun he kaupunkiin saapuvat. Paluuta ei ollut, etenkään kun 80-luvun puolivälissä Charly ja Sing alkoivat julkaista uudelleen Bosticin vanhoja King-levytyksiä. Henkilökohtaisesti en pysty sanomaan kummat olisivat onnistuneempia. (Jospa tavaratalojen hisseissä kuulisikin jotain vastaavaa, niin ajelisin ylös ja alas pitkin päivää – lasissani tietenkin dry martin, jota täyttelisin kuvitellussa yläkerran baarissa.) Harvempi kai muistaa Coltranen olleen oppipoikana Bosticin bändissä 50-luvun alussa, jolloin freejazzista tuskin edes haaveiltiin. Toivottavasti tuo on vain tekninen vika, joka koskee vain minun arviokappalettani ja että myytäviin levyihin asia on korjattu. Muutamaan väliin on laitettu pienoinen haastattelupätkä. Kuvakikkailua on myös harrastettu, mutta vain hiukan ja sekin on tehty hyvällä maulla. Kaikki toimivat. Mitä tämä on. Ainoa asia mistä täytyy sanoa, on kappaleiden välissä oleva parin sekunnin tauko, sellainen kuin kotipolttoisissa cd-levyissä on. Hän huhupuheiden mukaan kuuli Bosticia jo teini-iässä 50-luvun puolivälissä, kun paikallinen uimahalli soitti nuorisomusiikkia. Soundit ovat erinomaiset ja ohjaus on varsin onnistunut. Saksassa taltioitu keikka on kaunista katsella ja hienoa kuunnella. Dvd:n bonuksena mukaan on laitettu ”Handmade”-levyn promovideot. Pariin kertaan Granfeltilla nousee näyttämisen halu pintaan, mutta ei kuitenkaan liiaksi ja homma pysyy hyvän yön tällä puolen. Paitsi kitarat, myös erityisen hienolta kuulostava kontrabasso soivat mureasti vielä vanhoissakin korvissa. Pieni yllätyksellisyys kappaleissa olisi ollut paikallaan, ja kenties joku uusi sävellys tai joku räväkkä ennen kuulematon lainakappale olisi puolustanut paikkaansa. Joka tapauksessa heille levy on tietenkin pakkohankinta. Joskus kolme ja puoli vuosikymmentä sitten tulin ostaneeksi Kalevankadun levykaupasta hassun kokoelmalevyn ”25 Years Of Rhythm And Blues”, joka päättyi Bosticin versioon Harlem Nocturnista
Klubin puolella Southpaw Steel’n’Twang osoitti olevansa hieno kantrin ja bluesin tykittäjä ja soiton täyttävän hienosti ns. Myös Wentus Blues Band palasi lavoille Rieskabluesisa pirteänä rokkija blueskombona. Levyn kansi on hauska mukaelma (hauskahan on levyn otsikkokin ”Stuck On Bostic” – liimaan liittyen) Earl Bosticin albumista ”Bostic For You”. Kun A Pale Wind Comin’ lävähtää ilmoille, se kaappaa kuulijan mukaansa. Parhaat vastaukset palkitaan – tai sitten ei. Lahti on kuitenkin lähtenyt toteuttamaan levyä ison orkesterin, big bändin, kanssa. Alkuperäisessä King-painoksessa kuva on kuulemma väärin päin (Bosticin torvi oikeassa kädessä, kuten myös puvuntakin taskuliina on oikealla). 5 2015 • 57 Twiikin sointi on koskettimien varassa liikkuvaa deep-groovea, jonka elementit ovat lähtöisin 70-lukulaisesta mustasta hienostuneemmasta soulista ja valkoisesta funkista. Kyllähän jonkun Flamingon intro on niin Hollywoodia, että piti ensimmäisellä kuuntelukerralla tarkistaa kansista mikä kappale on kyseessä, mutta komeasti niin sovitus kuin orkesterin soittokin toimii. Sinällään kummallista, etteivät Pentti Lahden kaltaiset vanhan ajan musikantit ole saaneet enempää huomiota maamme valtamediassa, jossa kaikenlaisten nightwishien menevät ja tulevat solistitkin ovat etusivujen otsikoissa. Jorma Riihikoski J. Curtis Mayfield, Terry Callier ja rokin puolelta Little Featin tyyneys ja melodisuus. Mieleen tulevat esim. Vuosien saatossa he ovat saaneet paljon vaikutteita ja löytäneet oman tyylinsä. JOENSUU RIIHIMÄKI Greetings From The Edge Of The World (Running Moose/Puuma PUUCD32) -15 Aloituskappaleen voimaa ei pidä vähätellä – ja sen asian tietävät myös Sami Joensuu ja Kari Riihimäki sijoittaessaan levynsä startiksi varsinaisen ässäraidan. Honey Aaltonen P.S. Dylan -numero Tomorrow Is A Long Time on hidas esitys ja Eric Burdonin You're On My Mind balladoi popimmalla puolella. Robert Johnsonin When You Got A Good Friend erottuu edukseen tanakamman komppinsa ansiosta. Todellisia mestareita tulee enää harvakseltaan, mutta onneksi heitä on jäljellä. hyvin sykkivän avausraidan A Little Bit More sekä balladin Towards The Heat. Ja vaikka Pena välillä on vähillä joutua orkesterin jalkoihin, niin ei hän silti jää. Työ on ollut kokonaisvaltaista ja ainakin minua tulokset niin lavalla kuin levyllä vakuuttavat. Kappaleiden sanat on painettu mukaan ja syystä, sillä niissä on tavanomaista enemmän näkökulmaa ja musiikkiin sopivaa lyyrisyyttä. Mikäli pidätte Earl Bosticista, Pentti Lahden soitosta tai muuten vain hienosta musiikista, niin kuunnelkaa nyt ainakin tämä levy. Levyn raidoilla on vierailijoina vain muutamia soittajia. Twiik on tehnyt jo pitkään musiikkia ja vaikuttanut erilaisissa studioprojekteissa Englantia ja Tanskaa myöten sekä Chicken Grass -kokoonpanossa. Calelle niin mielestäni huomattavasti enemmän yhtymäkohtia löytyy Electric Blues Duo -kaksikkoon sekä Chris Smitheriin kuin Jee Jee Caleen tai Claptoniin. Soitto on orgaanista ja analogista Twiikin itsensä vastatessa lähes kaikista instrumenteista. Vaikka monien mielestä kyseessä on loppuun piiskattu matto niin miehet saavat kappaleen lentoon ja lopputulos on mielenkiintoisempi kuin voisi kuvitella. Vahvasta kokonaisuudesta voisi nostaa esille mm. Kaksikkoa äänitteellä täydentävät Moilu Moilanen (rytmikoristeet), Anna Kivinen (taustalaulu), Aapo Romu (sello) sekä Tumppi Vähä-Pesola (urut), antaen sille mukavan lisämausteen. Parhaiten uutena tuttavuutena kuitenkin puri juuri tämän taiteilija/yhtye Twiikin täydellistä kesämusaa lähennellyt soitto tapahtuman alussa aurinkoisella pihalavalla. Omia biisejä on mm. ajatonta musiikkia, että pieni esittely on paikallaan. Lainamateriaalista B.B. Vahvasti nousee esiin myös Jimi Tenorin hitaat koskettimien hallitsemat modernimmat levytykset tai vaikkapa Jukka Gustavsonin sielukkaimmat suoritukset. Suurin osa oli toteutettu ”pikkubändillä”, mikä tuolloin tarkoitti viidestä seitsemään soittajaa. Näinpä sekä Danube Waves ja Dark Eyes kuuluvat Pentti Lahdenkin Bostic-ohjelmistoon. Mukana oli myös pari taustalaulajaa ja perkussionisti peruskokoonpanon täydentäjänä. Matka etenee Dylanin ja J.J. Riku Metelinen TWIIK Chicken Movements (Catrack CATT-001LP) -13 + 7" single: Nothing Shakes / Faithfull To George Ylivieska yllätti heti ensimmäisenä viikonloppuna täällä nyt alkaneen oleskeluni aikana. Haluaako joku kommentoida. Vaikka esikuvat ovat selvät ja levy saattaa osittain olla velkaa Oklahoman kuiskaajalle J.J. Root-instrumentaali, joka soi jotenkin 60-lukulaisesti, biisi on nättikin, mutta nollatempossa se hyytyy. Omassa Sing-painoksessani se on kuitenkin oikein päin (vasemmassa kädessä ja puvun etutasku vasemmalla puolella). LP on julkaistu jo 2013, mutta on niin onnistunut ja sisältää sitä ns. Edelleen popin syrjää nakertaa Love Doesn't Make Any levy tutkailut mitään väkisin vääntämistä tai pakottavaa tarvetta yrittää todistaa kenellekään mitään. (omakustanne) -15 Kristiinankaupungin puuhamies on jälleen pukannut uutta äänitettä. Levystä huokuu tietty tekemisen maku, mutta ilman. Levy on selkeästi kahden kauppa coverien ja oman materiaalin kesken. pitseriannurkat ja minitanssitilat. Viimeiset pari vuotta on sitten tuunattu tätä Twiikprojektia. Se saattaa jakaa mielipiteitä: tuoko iso kokoonpano Bosticin klassikoihin lisää potkua, vai jyrääkö se liikaa soolosoittimen yli. kuin Bosticin kotimaassa, nousivat Suomessa suosioon täkäläiseen yleisöön vetoavat slaavilaiset ja mollivoittoiset, mutta tanssittaviksi sovitetut kappaleet. Kingille kreditoitu Rock Me (Baby) on tullut jo liian usein vastaan, eikä tämä nouse muiden versioiden yläpuolelle. Tutustumisen Twiikkiin voi aloittaa vaikkapa keväällä julkaistun singlen Nothing Shakes urkuirroittelun youtubettamisella. Välillä on väännetty muutakin kuin tahkoa kotimaisemissa PohjoisSuomessa ja musiikkipuoli on ollut jäissä. LAHTINEN BLUES BAND Blues From The Living Room... Siitä alkaa runsaan puolen tunnin mittainen matka halki Amerikan Keskilännen pölyisten teiden, niittyjen ja peltojen. Calen raivaamalla sekä Albert Leen ja Mark Knopflerin viitoittamalla tiellä. Rieska-Blues oli pirteä illanvietto Myllynrannassa hienossa jugend-taloon rakennetussa ravintolakokonaisuudessa. Vastaus on jokaisen kuulijan korvien välissä. He ovat onnistuneet jättämään puumerkkinsä tekemäänsä musiikkiin, josta hyvänä esimerkkinä vaikka levyn lainaraita, Dylanin All Along The Watchtower. Touhua leimaa kotikutoisuus ja perussympaattisuus – ei sen enempää -– kovin persoonallista tai omalaatuista ei työstö ole. Ainoa hiuksenohut negatiivinen asia levyllä on taustalaulu, joka on miksattu aavistuksen liian alas. Mainio video, jossa mies näyttää kykynsä eri soittimien kimpussa. Kuuntelun jälkeen se tulee kuitenkin ostettua. Kaksikko ammentaa vaikutteita amerikkalaisesta juurimusiikkiperinteestä ja isolla kauhalla. Vaikka Earl Bostic ei saanut varsinaisia listahittejä montaakaan, hän oli etuoikeutettu artisti saadessaan tehdä 50ja 60-luvun alussa kokonaisia albumeita, joita myytiin tuolloin hyvin. Itse asiassa Twiik asemoituu hienosti uuteen suomalaiseen soul-aaltoon Tuomon, Huban, Nicole Willisin ja Eternal Erectionin rinnalle – ja se onkin esittäytynyt alan Funky Elephant -festareilla. Tilaisuudessa sain käsiini Twiikin eli Tapio Wiikin albumin ja uuden singlen. ”Bandin” muodostavat Mikko Josefsson, Jenny Lahtinen ja Kalle Teir. Kaikesta kuulee, että Joensuu ja Riihimäki ovat toimineet musiikin parissa pitkään
Melko moni levyn kappaleistakin tuntuu olevan Good Rockin’ Kempaksen valitsemia, sillä niitä on hänen esittämänään kuultu jo vuosikymmeniä levyn nimikappaleesta alkaen. Alligator Man modernisoi old timeytä ja tarttuvasta rallista irtoaa myös countrya ja rockabillyä. (Mutta mistä pirusta ne alkuperäiset löytäisi. Melodisuutta korostaa Pete Tavisen hieno taustalaulu. 58 • 5 2015 levy tutkailut Sense ja Lonesome Hobo on omaksunut Dire Straits -tyylin. Kun on intohimoista halua, kunnianhimoa ja näkemystä, hommassa onnistuu. Onneksi levy on julkaistu vinyylikoossa (mukana toki myös cd), jotta kansitaiteesta saa selvää. Olisi toivonut hänen soittoaan kuulevan useammallakin kappaleella kuin vain päätösraidalla I’m Going Home (joka EI ole se Ten Years Afterin Woodstockissa hehkuttama klassikko). B.B. Mikke Nöjd. Jos ei keikka satu ihan heti kohdalle, voi aina kuunnella levyä. Rapsakka ränttä-tänttäblues House Cleaning Blues päättää nautinnollisen kuuntelukokemuksen. Reedin My Buddy Buddy Friends ja Tolbert Israelin Big Legged Woman ovat Kempiötä lyömättömimmillään. Levyn avaava My Name Is... Kingin rokkaavan Bad Case Of Love olisin jättänyt levyttämättä (anteeksi vaan), sillä siihen ei edes alkuperäisartisti ole saanut myöhemmin puhallettua samaa hurmosta kuin alkuperäislevytyksellä – saati sitten kukaan muu! Edes rouhea slidekitara ei tuo siihen kaivattua särmää ja rivakka tempo saa sen kuulostamaan lähinnä hätäiseltä. Tämä on tietysti yhtyeellä voimavara, mutta minkäänlaista musiikillista linjaa ei levyltä löydy. Jotta lukijat pääsevät tästä yhtään kärryille niin kerrotaan että esim. Winners And Losers luo rytmiikallaan aidon oloista New Orleans -tunnelmaa. Biisin rytmikäs, laulettu loppuosa on tavattoman nätti. Hänen (ja miksei minunkin) vanhan suosikkinsa Charley Musselwhiten levyiltä kai aikoinaan löydetyt A.C. Kaikki 13 kappaletta ovat originaaleja. Ain't My Pretty Baby on vallan kelvollista rootsia ja soolonumero Poor Boy boogiepohjaista bluesia, Get It Right puolestaan pyrkii funkkis-ilmaisuun. Oikeaa soundia hakiessani huomasin lopulta, että minullahan onkin pystyssä täysverinen äänitysstudio”, kommentoi äänityksen, miksauksen ja masteroinnin itse hoitanut Hemmo tekosiaan. Kun miehellä on musikaalisesti näinkin lahjakas ystäväpiiri ei jälki voi olla muuta kuin loistavaa. Pitkäaikaisen bluesin harrastajan mielestä joku Junior Wellsin Messin’ With A Kid tai Lloyd Pricen hitti Stagger Lee on kuultu miljoonaan kertaan, mutta 80-luvulla bluesherätyksen saaneita Sugar Rayn Norcian Someday, Someway tai Fabulous Thunderbirdsin One’s Too Many voivat kuulostaa tänä päivänä nostalgisilta. She Gave The Dog A Bone rokkaa georgethorogoodmaisesti slidekitaran siivittämänä. Levyn pääteokseksi noussee kuitenkin kokeellinen progejazz-päkkyrä Long Two Weeks (Short For A Month), jolle en keksi muuta vertailukohtaa kuin Albert Järvisen vuonna 1974 levyttämä sävellys Freezing – Like Crying – Playing. Perusbändinä toimii Big Buddy Trio: Hemmo Hirvonen (laulu, kitara), Sakari Rautiainen (basso, akustinen kitara, mandoliini) ja Ossi Nykänen (rummut). Materiaalia riittää moneen lähtöön: New Orleans -rytmeistä (Winter’s Song) vähäeleiseen poppiin (People At The Station ja Cards On The Table) ja modernimpaan rockiin (Electricitet). TT Tarkiainen REPORTERS Reporters (Kuu KUURECO 05) -15 Kolmijäseninen Suomi-yhtye on kokoonpanona melko tuore, mutta soittajilla on takanaan mittava jazz-tausta. Jollei se sitten ole ”hyvä musiikki”, mikä määritteenä on jokseenkin laaja. Olen jo yrittänyt käydä läpi kaikki blueskokoelmalevyni!) Kaiken kaikkiaan mukavan levyn kuorruttaa suosikkitaiteilijani Juho Juntusen kansi, joka tosin poikkeaa hänen tunnetusta selkeälinjaisesta piirrostyylistään. Hienoa torvisektio/kitara/basso -riffittelyä kuullaan melodisella mollibluesilla Nothing’s Changed But Everything. Kohtalokkaasta huono-onnisuudesta kertova nimikappale on hidas mollisävyinen blues ja boogiepoljentoinen She’s Kinda Hot pistää jalan kunnolla vipattamaan. esittelee artistia Mississippin Deltalta tutun countrybluesin tyyliin pääsanomanaan: ”Ei syytä huoleen, Big Buddy on täällä!”. Yllättäen laulusolistin pestin on ottanut – jos ei Suomen teknisin, niin ainakin Suomen paras ja kovin huuliharpisti Good Rockin’ Kempas. Do The Dege Dee Dee ui nykivästi kohti reggaen maisemia, mutta muuntuu progeksi. Brother Andy Liukko kunnostautuu ryhdikkäänä harpistina. Joukon jatkona vierailee soolokitaristina vielä Jarkka Rissanen, joka osoittaa jälleen kerran olevansa enemmän kuin mies paikallaan. Reportersista on moneksi, valitkaa nyt kuitenkin joku linja – taidosta se ei ainakaan ole kiinni. Mikke Nöjd HIGHWAY My Buddy Buddy Friends (BackBeat BBLP 001) -15 Mitä helvettiä tästä sanoisi?! Juurihan esittelin Highwayn edellisen levyn (ai jaa, taitaa siitä olla kolmisen vuotta), ja taas uutta puskee päälle. Reporters on tavattoman hieno orkesteri, joka ei kumartele genrerajoja vaan loikkii ilkamoiden niiden yli. ”Vuokrasin tyhjän tilan ja hommasin joitakin vanhoja äänityslaitteita ihmetellen mitä niillä voisi tehdä. Alkuperäisjäsenistöstä mukana on enää bändin perustaja, rumpali Kai Jauhiainen ja kosketinsoittaja Timo Vesajoki, joka huolehtii myös bändin basso-osuuksista Hammondillaan. Ennen kaikkea hämmentää, että bändin pitkän linjan soittajistosta kokoonpano on ehtinyt vaihtua lähes kokonaan. Home Bound Train kulkee countrysävyisesti antaen tilaa Hemmon sielukkaalle lauluäänelle. Naisäänenä sävelmällä kunnostautuu Maria Vesamäki. Musiikillisesti monipuolinen ja onnistunut on tämä saarijärveläisen rytmimusiikin lähettilään Hemmo Hirvosen julkaisu. Mutta keikkapaikalla se toimii varmasti yleisön tanssinumerona. Jälleen on koekuuntelu suositeltavaa toimintaa. Ville Ojasen viulu, Perän piano ja Toni Kytölän pasuuna ovat täydellisiä dixielandmaustajia kappaleella Ballad Of Bob John Glade. Ehkä parhaiten Highway toimii Kempaksen varsinaisilla mukavuusalueilla. Kokoonpano siirtyy vaivattomasti ja helpon kuuloisesti musiikillisesta viitekehyksestä toiseen. Toivottavasti Highwayn toiselle kokoonpanolle ei käy yhtä nihkeästi kuin edelliselle, sillä bändillä on varmasti annettavaa kotimaamme elävää musiikkia suosivissa kuppiloissa. Reggae ja blues yhdistyvät raidalla Cool Lover. Make Up Your Mind shufflettaa perinteisen chicagolaisesti läskibasson ryydittämänä. Jari Perän piano sekä Ville Lähteenmäki saksofoneineen korostavat mielleyhtymää. Hieman vanhahtaviin sävelmaisemiin palataan vielä lupsakkaalla Cuckoo’s Nest -rallilla ja lähimmäs BN-toimenkuvaa osuu mainio piano-boogie Waitin’. A Bad Case Of Blues on räyhäkkä bluesrock, jolla Hirvosen kitara, miehekäs laulu ja Jukka Tappolan Hammond-urut soivat täyteläisesti. Highwayn ensimmäinen levy sisälsi pitkälti silloisen solistin Timo Turpeisen kappaleita, mutta nyt mennään lainatavaran turvin. Osa saattaa tuntua liiankin tutuilta, mutta sehän on lähinnä kuulijasta kiinni. Texasiaanisesti svengaava instrumentaali Däng! tuo mieleen Clarence ”Gatemouth” Brownin edesottamukset. Uusia muusikoita ovat kitaristit Tero Holopainen ja Samuli Lepola, molemmat nuoremman polven soittajistoa. Ystävien kera tehty työ on kannattanut, lopputulos on erinomainen. ”Bad Luck Hoodoo” on itselläni ehdottomasti listan kärkipäässä vuoden levyä valittaessa. Honey Aaltonen BIG BUDDY Playing With Friends Bad Luck Hoodoo (Hemmo 01, omakustanne) -15 Hemmo ”Big Buddy” Hirvonen on työstänyt levyään pitkään ja hartaasti
Taustalla soittavat muusikot ovat bluesin skandinaavisia kärkinimiä. Pete Hoppula. Taiteilijanimi tuolloin oli Frankly Irrational. Periferia on miettinyt asioita kahteen kertaan, siis kappalevalintoja, niiden sovituksia ja soundeja. Rumpali Mikko Peltola takaa lennokkaan rytmin, ruotsalainen basisti Lars Näsman soittaa tyyliin sopivat bassoriffit ja Jonne Kulluvaaran funkahtava kitarakomppi sopii kuin nenä päähän Tykopaatin tulkinnan alle. Formatoidun ja raffinoidun autotunetetun tuotteistamisen aikakaudella tällekin silti löytyy paikkansa. TT Tarkiainen MILLION DOLLAR TONES One Mile / Crazy Nature (cd-single) (Snowflake #) -15 Ryhtiään askel askeleelta kohentava Million Dollar Tones on noussut rytinällä lupaavasta 2000-luvun alun rockabillyaktista maan kovatasoisimpien autenttiseen 50-luvun soundiin pohjaavien r&b-orkestereiden kaartiin. Tämän rinnalla Legendary Stardust Cowboy ponnistautuu konservatoriosoittajien kastiin. Jo’ Buddy & Down Home King III, Groovy Eyes, Pietarin Spektaakkeli, Firebugs). Ensimmäinen albumi, ”Juomaripoika” (Joku Roti Records) julkaistiin vuonna 2007. Lienee luonnollista, että mies haluaa kokeilla rapin ja bluesin yhdistämistä alan osaajien kanssa. Tätä ponnistusta on pakko arvostaa, vaikka lopputulos on kontrolloimatonta meteliä ja hälyä. Jenkkiläinen Cauliflower Ass kuulostaa trumpetilta ja Bob huhuilee sitten siinä sivussa omia juttuja kitaraa rämpyttäen. Valkoisen teksasilaisartistin Eddy Dugoshin ja tämän The Redtops -yhtyeen vuoden 1958 outolintu One Mile on hallittua näyttöä finskijoukkueen tyylitajusta ryhmän suosimalla ns. Tykopaatti hallitsee sanojen rytmityksen vankalla taidolla, kuulostaen jopa melodiselta puheelta. Sitävastoin avaruusaikaan siirretty Hottentotti-laulu on lähes yhtä veret seisauttava kuin Tuomari Nurmion versio. yhtyeissä Irrationals, Alavala, Joku Roti Mafia ja Hobo News. Guitar Ponyn toimesta ensimmäinen omakustannerockabillysinkku Baby ,You’re Gone ja kai tässä mennään samalla kaistalla kohti digitaalisuutta. Räppäyskielen vaihtuessa suomeksi vakiintui nimeksi Tykopaatti. Yhtye ei ole aiemminkaan versioinut niitä tuttuja rautalankaklassikoita vaan se on aina etsinyt levytettävää materiaalia aivan muualta – löytänyt hienoja kappaleita ja tehnyt niistä itsensä näköisiä versioita, esimerkkeinä vaikkapa Against The Wind tai Myrskyluodon Maija. Rumpujen soiton hän aloitti 10-vuotiaana ja hieman myöhemmin syttyi kiinnostus rap-musiikkia kohtaan. Tässä mennään aivan uudessa genressä dumbabilly ja soittotaitoo ei oo! Vuonna 1975 Suomessa julkaistiin J. Lisäksi Tykopaatti on ollut osallisena mm. Levyllä kuullaan lisäksi versiot Honky Tonk Manista, Rocking Daddystä ja Flying Saucer Rock’n’Rollista. Eritteitä levitellään kaikkiin suuntiin ja levyn kannessa on koira, joka tuuttaa niitä kummastakin päästä. Levyn lopussa tosin jo kysellään, että vieläkös olet valmis kuuntelemaan lisää tätä shaittia eli ihan hulluko olet. Pientä tarkkaavaisuutta ja hoksottimia tosin vaaditaan niiden tunnistamiseen ja vastaanottamiseen. Eivätkä he petä tälläkään kertaa. Ensimmäiset englanninkieliset omat riimit tuolla saralla syntyivät vuonna 2003. Ted Lörssön splittaa cd:llä Kukkakaalipyllyn ja Bobin kanssa. paahto-osastolla, peitoten originaaliversion tyylipuhtain 2-0 -lukemin. Nuoresta rokkikukosta on ainakin näiden näyttöjen valossa varttumassa odotustensa veroinen, uskottavaa tulkintavoimaa omaava artisti, jonka edesottamuksista ei tarvitse myötähäpeää tuntea. Paraikaa MDT on työstämässä debyyttipitkäsoittoaan, josta aiemmin kesällä järjestettyä Hollannin minikiertuetta silmällä pitäen julkaistu promosingle antaa jo pontevaa osviittaa. Hammondit ovat paljon esillä ja välillä niillä runtataan oikein kunnolla. Hangin’ Loose alkaa tyyliin sopivalla, monotonisen yksioikoisella lauluosuudella. Jorma Riihikoski PERIFERIA Deal With It (PRFRCD0020, omakustanne) -15 Instrumentaaliyhtye Periferian tuore albumi on järjestyksessään heidän kolmas levynsä. Koska olen rautalankamusiikin ystävä ja tunnetusti muutosvastarintainen, olin hiukan skeptinen tämän levyn suhteen. Bobin mentori on Legendary Stardyst Cowboy, tosin sanoituksissa mennään ryyppäämisen ja epätoivon vimmalla sellistä selliin. Bobilla on kuitenkin jonkinlaista osaamista soitossa ihan kotipolttoisiksi tarpeiksi. Sen jälkeen toinen kitara on vaihtunut Hammond-urkuihin. Viehätyin kuitenkin sen verran tästä hulluudesta, että kuuntelin toisenkin kerran ja tein arvion. Kaiken kruunaa Helge Tallqvistin kromaattinen harppu. Jo alkutahdeista lähtien kuitenkin huomasin, ettei heidän musiikkinsa ole lainkaan huonontunut muutoksen jälkeen vaan pikemminkin monipuolistunut. Tedin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi rockabilly-covereita säestyksenä vain kummallista taustahälinää kuten Train Kept A Rollin’, joka lienee taltioitu paikallisjunassa kännykän mikillä. Merkille pantavinta yhtyeen nykyisessä olemuksessa on solisti Antti Pajulan entisestään itsevarmistuneet vokalistiset elkeet. Rap-tulkinta onkin sitten jo aivan omaa luokkaansa. Totta on, ettei bändillä liikaa suomalaisia kilpakumppaneita heidän omimmalla maaperällään edes ole – mutta vaikka olisikin, saisivat kollegat kyllä silti paiskia tosissaan töitä, mikäli mielisivät tämän Riihimäen suunnalta tulevan 7-henkisen kokoonpanon soittotaidoissa tai lavasuosiossa päihittää. James Bond -tunnareiden coverointi sen sijaan ei ole koskaan ollut niitä omaperäisempiä ideoita ja siksi Tomorrow Never Dies olisi voinut ehkä sittenkin jäädä tekemättä. Kappalejärjestyskin on varmaan tarkkaan harkittu, sillä Kahden keikan teema on laitettu avausraidaksi. Kahden fonistin (Ari Toivonen & Petri Rinta-Opas), pianistin (Ville Tolvanen) ja kitaristin (Albert Hallikainen) keskinäinen työnjako soolo-osastolla on ottanut sekin yhteisten keikkamailien kertyessä huimia harppauksia kohti alan kansainvälistä eliittiä. Poirot ja MacGyver. Riku Metelinen TALLQVIST MET TYKOPAATTI Hangin’ Loose (cd-single) (Q-Records QCD 1008) -15 Tyko Haapala tunnetaan osaavana ja monitaitoisena rumpalina (mm. 5 2015 • 59 levy tutkailut CAULIFLOWER ASS AND BOB / TED LÖRSSÖN Present A CD That Will Be Loved By Generations (Wheelchair Full Of Old Men GARGLE-00½) -15 No voi Huu-Haa, valtakunnan kautta! Tässä sitä nyt tarjotaan, aivan vallatonta innovatiivista äänitealan lähihistoriaa. Jos löysässä hirressä roikkuminen on näin mukavaa ja rentoa, täytynee kokeilla. tv:stä tuttuja kappaleita, edellä mainitun Kahden keikan (Ein Fall Für Zwei) lisäksi esim. Suurta halpistuotanto-rock’n’rollin juhlaa ITEkontekstissa. Taatusti parasta primitiivistä lo-fi-kulttuuria alta riman ja reippaasti. Yhtyejäsenten omaa tuotantoa olevalla Crazy Naturella puolestaan hivuttaudutaan pelottomasti Little Richardin Ooh My Soulin ja Slippin’ And Slidinin hengessä mielipuolen päänsisäisiin aatoksiin, mutta tällä kertaa sekä edeltäjäänsä että esikuviaan hieman laahaavammalla ja muutenkin astetta holtittomammalla otteella. Seuraavana vuonna ilmestyi ”Luopioisten Luja” ja kolmas levy, ”Bäk In Bisnes” viime vuonna. Rumpalina Tyko Haapala on kunnostautunut lähinnä roots-musiikin saralla. Mukana on jälleen mm. Liian usein ei tämä neljän naisen muodostama ryhmä albumeita tee, sillä heidän edellinen julkaisunsa ”Applause” ilmestyi vuonna 2008. Bob on tehnyt omaa juopunutta hölmöyttään jo vuosituhannen alusta lähtien ja saanut nyt cd:n jakajaksi Tedin Suomesta käsin
Tämä albumi tehtiin silloin Kent-levymerkille. Vanguardilla tuli myös hyvää jälkeä, oma ykkösvalintani autiosaarelle on ”It’s My Life Baby”. Kakkososalta löytyy kolmas kansan suursuosikki Good Rockin’ Tonight vallan kolmena versiona, eräiden muiden esitysten vaihtoehtoisia ottoja ja vielä joitakin aiemmin julkaisemattomia lauluja kuten Wynonie’s Unis. Äänenlaadusta päätellen nämä ovat suoraan miksauspöydästä eivätkä mitään ckasettibootlegejä. Kaikki tämä materiaali on kaivettu esille levymerkkien King ja DeLuxe arkistoista. Levymerkki Rockbeat näyttää löytävän hyvälaatuisia live-tallennuksia vuosien varrelta. (Ace CDTOP2 1124) -15 Shouterien kuninkaaksi kutsuttu Wynonie Harris (1915–69) sai vuosina 1945–52 USA:n r&b-listan kärkikymmenikköön yhteensä 16 levytystään. Vietnamin sota kosketti rankasti tuolloin mustaa väestönosaa ja se tiedostetaan Johnny Otisin kirjoittamassa This War Ain’t Right -manifestissä. Ensimmäiselle kiekolle on sijoitettu 23 vuosien 1947–50 tuotosta. Nauhoittimien ja ääninauhojen käyttäminen yleistyi ainakin race recordsien osalta vasta 50-luvun alkupuolella. Peräti kuusi tupla-cd:n kuudestatoista kappaleesta on näitä, joista ei ole juurikaan kerrottavaa. Mukana eivät siten ole aivan kaikki Wynonien hitit, koska esim. Useasti kuitenkin liiallinen modernisointivaatimus pilasi lopputuloksen. Jorma Riihikoski JUNIOR WELLS The Blues Is Alright! Live! (Rockbeat ROC-3310) -15 Junior Wells (1934–1998) oli yksi parhaista Chicago-bluesin kulta-aikojen huuliharpisteista ja laulajista. Tällä kertaa siihen ei ole sorruttu, vaan Otisit tyytyvät kunnioittamaan downhome-tunnelmia. Kun hän lauloi Roy Brownin Lollipop Mama’n tai Louis Priman Oh Babe’n, hänen tulkintansa olivat monien (kuten itseni) mielestä huomattavasti alkuperäisesityksiä parempia. Platta on ihan mukava bluesalbumi perusmeiningeillä eli triosoittoa yksinkertaisilla rakennekaavioilla. Voimiensa päivinä Wynonie Harris oli paitsi erinomaisen vahvaotteinen tulkitsija niin myös tavattoman persoonallinen artisti. On hienoa, että tälläisia unohdettuja 70-luvun alun kokonaisuuksia tulee esiin. Jos siis Wynonie Harris on sinulle outo r&btähti tai mikäli tarvitset hänen tuotantoaan aikaisempaa selkeämmässä ääniasussa, tähän uutuuteen kannattaa ilman muuta tutustua. Pitää vielä mainita, että Junior Wells ja Buddy Guy on varmasti kaikkien aikojen paras harpisti/kitaristiyhdistelmä, vaikkei viimeksi mainittu tässä esiinnykään. Levyn turhakkeina pidän taustoittajien lämmittelykappaleita molempien settien alussa. 60 • 5 2015 levy tutkailut JUSSI SYREN & THE GROUNDBREAKERS Bluegrass SInger / The Banjo Song (cd-single) (Home of Bluegrass HOBG-002) -15 20-vuotista taivaltaan kuluvan vuoden marraskuussa uuden täysimittaisen albumin muodossa juhliva Jussi Syren & The Groundbreakers on täydellinen esimerkki siitä, mihin päättäväisyydellä ja tiukalla työmoraalilla varustettu yhtye voi jopa täällä kaukana pohjolan perukoilla edetä, vaikkei sen edustama musiikinlaji valtakunnan tasolla kaikkein mediaseksikkäimpään lokeroon asettuisikaan. Tämän tuplan osalta kyse on nimenomaan vanhojen äänitysten teknisen tason kohentamisesta. Niistä kolme ylsi peräti ykkössijalle asti. Greenin nuoruus Teksasissa ja vuodet länsirannikolla kuuluvat ja puristusta löytyy omissa lauluissa. Kyseisen herran saavutukset saatettiin Blues Newsin lukijoiden tietoon jo vuosikymmeniä sitten etenkin Juhani Ritvasen toimesta, ja vuosien mittaan kaikki hänen tärkeät tallenteensa on julkaistu uudelleen useilla levymerkeillä. Groundbreakersin Tauri Oksala on tällä saralla henkilökohtaisestikin maailmanluokkaa – joten banjistilegendojen tyylien medleynomaisen esittelyn ohella on hän ilman sanan sijaa oikeutettu nostamaan stetsoniaan myös itselleen. Levytysura kesti yli 40 vuotta ja sisälsi useita huippukausia. Junior oli voimissaan ja taustalla oli kohtalainen bändi puhaltimineen. Sittemmin taso vaihteli mutta ei koskaan ollut tyydyttävää huonompi. Tässä vaiheessa siis nostalgisoitiin muutakin kuin vanhaa rokkia ja 70-luvun alussahan Johnny Otis levytti myös hienon 13-osaisen sarjan ”Great Rhythm’n’Blues Oldies” -kiekkoja (löytyvät Spotifystä) veteraanitähtien kanssa. Näin on siitäkin huolimatta, että minulle esim. Silloin elettiin klassisen rokin taitekohtia ja blues sai kyytiä, mutta monta hienoa albumia julkaistiin myös blues-tagin alla. Cd-singlen toinen poiminta The Banjo Song lienee yksi jollei ensimmäisistä niin joka tapauksessa harvoista rehellisistä tribuuttikappaleista banjon soittajille. Niin vain on silti Groundbreakerskin julkaissut säännöllisesti uusia pitkäsoittoja ja keikkaillut sen minkä on ehtinyt, aina suuressa Amerikassa saakka. Tulevalta merkkipäivälevyltä lohkaistun sinkkumaistiaisen avaa Groundbreakers-liideri Syrenin musiikki-orientoituneen elämäntavan motiiveja valottava Bluegrass Singer. ”Tässä sitä ollaan mitä ollaan eikä muuksi enää muututa”, on asialleen totaalisesti omistautuneen artistin sanomana uskottavuuskertoimeltaan kokolailla maksimaalista luokkaa. Tämä on yksi kokonainen keikka Slo Veterans Hallissa, paikkakuntana San Luis Obispo Kaliforniassa, huhtikuussa 1994. -45 ja Bloodshot Eyes edustaa vuoden -51 satoa. Delmarkilla syntyi albumikokonaisuus ”Hoodoo Man Blues”, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista blueslevyistä. neljä otosta laulusta Crazy Love eli Love Is Crazy oli jonkin verran liikaa. Pete Hoppula sued Blues. Alun perin kreikkalaisia sukujuuria omaava Johnny loisti 40ja 50-luvuilla, mutta otti 60-luvulla lukua Los Angelesissa ja palasi tuotantoon taas 60-70-lukujen vaihteessa. Alkuvaihe sujui hienosti Statesja Chief-levymerkeillä. Ja Elviksen sinällään aivan kelvollinen Good Rockin’ Tonight on täysin vailla Wynonien versioinnin jykevyyttä ja puhuttelevuutta. Vuoteen 1951 saakka Wynonien ja hänen säestäjiensä suoritukset tallennettiin äänilevyjen muotoisille asetaateille, joiden laatu ei monesti ollut erityisen hyvä. Shuggie Otis taas teki isänsä tuottamana seuraavina vuosina kaksi edelleen modernilta kuulostavaa sooloalbumia, joiden arvostus kriitikkopiireissä on noussut huippuunsa. Johnny Otis nähtävästi radikalisoitui 60-luvun kahinoissa ja L.A.:n Wattsin alueen surullisen kuuluisissa rotumellakoissa. Johnny Otis on osallistunut myös useimpien raitojen laatimiseen ja hänen soittonsa bassossa ja rummuissa on elegantin tehokasta. Greenin soitossa taas on teksasilaista helppoutta T-Bone Walkerin ja Lightnin’ Hopkinsin malliin. Tässä varmaan pyöritellään Johnny Otisin nauhakellareiden perimmäisiä nurkkia. Levymessuilta muuten osui keväällä kassiin Johnny Otis Show’n näiltä samoilta ajoilta peräisin oleva tuplavinyyli ”Live At Monterey”, jolla lämmitetään terhakasti 50-luvun tavaraa. Mutta kun Wells on UUSINTAJULKAISUT WYNONIE HARRIS Don’t You Want To Rock. jättimenestys Who Threw The Whiskey In The Well oli listojen kärjessä v. Slim Green levytteli jo 50-luvulla Otisin Digmerkille ja Cats from Fresno -nimellä tehdyt raidat löytyvät myös Acen vanhemmalta cd-koosteelta ”Dig These Blues”. Vesa Walamies GUITAR SLIM GREEN with JOHNNY & SHUGGIE OTIS Stone Down Blues (Ace CDBGPM 287) -70/-15 Johnny ja poikansa Shuggie toimivat tuottajina ja myös soittavat Guitar Slim Greenin albumilla, joka on alun perin tehty vuonna 1970
Myös toinen laina Just Can’t Forget About You on levyn parhaimmistoa. Kappaleet ovat pitkähköjä, keskimäärin kahdeksan minuutin luokkaa, mikä on tyypillistä elävälle musiikille, mutta tässä tapauksessa toimii kotisohvallakin. Jasmine Records on nyt julkaissut oivan tupla-cd-kokoelman näitä pääasiassa Meksikossa levytettyjä ja julkaistuja albumeja bonusraitoineen. Kappaleet tekijöineen on merkitty kansilehdykkään niin huolellisesti kuin tällaiselta halpiskokoelmalta vain uskaltaa toivoa. Just Another Lonely Night on erinomainen esitys, mutta sekin jäi vaille kaupallista menestystä. Sarjan aloitti The Satintones 2010 ja viiden vuoden aikana Ace on julkaissut mm. Ja juuri näistä kansilehdistä luin, että Bill Haley jopa isännöi Cometseineen omaa tv-showta, nimeltään ”Orfean A Go Go” – tämä kielii ainakin jotain porukan suosiosta Mexico Cityssä. Junior Wells oli lajinsa virtuoosi ja vaikka tämä on osittain vanhan kertausta, on dokumentti tapahtumasta huippuja suvantohetkineen maukas kokonaisuus. Maaliskuussa -67 listoille nousi The Whole World Is A Stage aina topteniin asti. Se oli ihan kelvollinen balladi, mutta jäi ilman listamerkintää. Vastaus on, että Haley Cometseineen profetoi niin sanotusti vieraalla maalla levittäen uuden vetävän tanssityylin, twistin, ilosanomaa Latinalaisessa Amerikassa. Johnny ”Guitar” Watsonilta on peräisin rivakka Looking Back, ja koko kattauksen päättää seesteinen versio T-Bone Walkerin suurklassikosta Stormy Monday (Blues). Laskin, että näitä 25 uraa on ollut työstämässä yhdeksän eri tuottajaa/tuottajaparia! Siinä taisi jäädä yhtyeen kehittäminen aika vähiin. Kun tuottajapari häipyi H-D-H -trion kanssa vastaperustetulle Invictus-merkille, oli Clay McMurrayn vuoro yrittää. Jo silmäys tuotteen kappalelistaukseen valaisee merkittävästi sen sisältöä. Kun Peter Green vuonna 1970 koki henkisen romahduksen, mistä hän ei koskaan kunnolla toipunut, maailma menetti hänessä todellisen mestarikitaristin. Yhtyeen esiintymisiä seuraili tuolloin innokas hollantilais-fani Tom Huissen, joka onnistui äänittämään sen suorituksia yksikanavaiselle kelanauhurilleen ainakin viidessä eri paikassa. Motownin omistaja Berry Gordy oli ostanut merkin itselleen jo 1966 lähinnä saadakseen studiokapasiteettia lisääntyneen tuotannon takia. Freddie Kingin levytystuotannosta on napattu mukaan tunteikkaat valitukset Have You Ever Loved A Woman ja Someday After Awhile sekä sähäkät instrumentaalit The Stumble ja San-Ho-Zay. Gordy antoi kuitenkin viisaasti Wingaten toimia itsenäisesti aina vuoteen 1969, jolloin Fantastic Four siirtyi Motownin Soul-alamerkille. muoti-ilmiöiden pariin. Kuten arvata saattaa, tällainen tuotos on mennyt hyvänlaisesti kaupaksi niin Britanniassa kuin useissa muissakin Euroopan valtioissa. Toisen cd:n introjen jälkeen kuullaan tavaramerkkikappale Messin’ With The Kid ja jatkona In My Younger Days. Oma sävellys Broke And Hungry avaa Juniorin osuuden. Onneksi brittien Ace tarttui haasteeseen ja teki sopimuksen Universalin kanssa. Tässä vaiheessa suunniteltiin albumin julkaisua. Albumilta voi poimia pari herkkupalaa: romanttinen balladi If This World Were Mine on alkuperäistä tulkintaa parempi. Ne olivat tietysti John Mayall’s Bluesbreakers ja Fleetwood Mac, joiden keskeiset jäsenet soittivat yhdessä tuon vuoden helmikuusta toukokuuhun eli vain noin kolmen kuukauden ajan. Koosteen urat 1-12 ovat tuolta hyllytetyltä albumilta ja loput 13 bonusuraa pääosin julkaisemattomia. Keep Your Hands Out Of My Pockets ja Little Red Rooster, jossa hauskuuttajana toimii Juniorin kukonkieunta ja sudenulvonta. Noihin aikoihin Peter Green oli tavattoman hyvässä vedossa, nykyterminologiaa käyttäen monesti aivan liekeissä. Vesa Walamies THE FANTASTIC FOUR The Lost Motown Album (Kent CDTOP 434) -15 Kun Motownin oikeudet omistava Universal lopetti Motown-arkistojen perkaamisen, tyrehtyi uusintajulkaisujen toimittaminen joksikin aikaa. Loput otokset ovat omintakeinen näkemys Tommy Tuckerin hitistä High Heel Sneakers sekä Mayallin kaksi omatekoista bluesia. Ja noiden kahden soittokappaleen aikana kaikki muut muusikot Mayallia myöten jäävät kauas hänen taka-alalleen. Levylle annettiin numero Soul SS-722, mutta viime hetkellä sen julkaisu peruttiin. Monista Mayallin albumeista en enemmälti välitä, mutta tämän kiekon hankintaa suosittelen lämpimästi kaikille hyvän valkoisen bluesin ystäville. hienot koosteet Contoursja Spinners-yhtyeiltä. Fantastic Four levytti kaikki menestyskappaleensa pienelle Ric Tic -merkille, jonka omisti Ed Wingate. Laulu ja huuliharppu ovat sitä samaa, jota kuultiin vuosikymmenien varrella, tosin lisääntyneellä yleisönkosiskelulla ja showmeiningillä maustettuna. Aarno Alén BILL HALEY & THE COMETS In Mexico, Twist Español (Jasmine JASCD 800) -15 Bill Haleyn ja hänen Cometsiensa meriitit ovat kiistattomat, enkä tässä niitä ala suotta kertaamaan. Silloin nimittäin Macin johtohahmo Peter Green, alkuperäiseltä sukunimeltään Greenbaum, ja sen rytmiryhmä John McVie & Mick Fleetwood kiertelivät keikkapaikasta toiseen Mayallin kumppaneina. Entäs kokoelman kappaleet sitten. Sen yhteensä 13 raidasta nimittäin valtaosa eli kaikkiaan kymmenen on peräisin mustien kitarasankareiden ohjelmistoista. Sitä seuraavat tuttuakin tutummat kappaleet, mm. Mayall sai vain vähän aikaa sitten nuo historialliset tallenteet haltuunsa, ja nykytekniikan avulla niistä on saatu valmistettua aivan kuuntelukelpoinen ja pituudeltaan reilusti yli 70 minuutin mittainen kooste. Bonusurista parhaita ovat Johnny Bristolin tuottama How Big Is Your Heart, balladi Loving You (Is Hurting Me) ja I Shall Not Be Moved. Gordy valitsi tuottajiksi James Deanin ja William Weatherspoonin, joiden ensimmäinen single oli I Feel Like I’m Falling In Love Again. Pitkäsoiton nimeksi tuli ”How Sweet He Is” laulusolisti ”Sweet” James Eppsin mukaan. Otis Rushin bravuureita edustavat iki-ihanat All Your Love, Double Trouble, So Many Roads ja I Can’t Quit You Baby. Yhtyeen kohtalona oli joutua kakkossarjan tuottajien työvälineiksi. Eräs olennainen syy Fleetwood Macin perustamiseen oli mitä luultavimmin se tosiasia, että nämä kaksi vahvaa persoonaa eivät vuoden -67 kesällä yksinkertaisesti enää mahtuneet samaan kokoonpanoon. Wells oli myös innostunut soulista ja funkista. Yksi esikuvista oli James Brown, jonka Give It Up Or Turn It Loose kuuluu pakettiin. 5 2015 • 61 levy tutkailut kehissä, alkaa tapahtua. Kyllä näistä hohkaa sellainen ammattimiesten varma. Sen sijaan on mielenkiintoista kerrata, mitä äijä touhusi sen jälkeen, kun rockin ensimmäisen aallon tyrsky oli laantunut ja hittihanat Yhdysvalloissa tyrehtyneet 50-luvun lopussa – ja ennen kuin 60-luvun lopulla Euroopasta alkoi sadella työtarjouksia. Mayall toki hoitaa itse kaikki lauluosuudet ja soittaa välillä painokkaasti niin huuliharppua kuin koskettimiakin, mutta siitä huolimatta koko kattauksen selvä johtohahmo on pitkiä soolo-osuuksia kitarastaan esiin loihtiva Green. Viimeinen hitti oli I Love You Madly syksyllä -68. Kolmannen singlen b-puolelta löytyy tarttuva I’m Gonna Carry On. Englannista löytyi silloin sentään vielä kaksi tärkeää ja suosittua bändiä, joiden ohjelmistojen selvä enemmistö koostui sinisten sävelten muotoiluista. Harri Haka JOHN MAYALL’S BLUESBREAKERS Live In 1967 (Forty Below FBR 008) -15 Kun oltiin tultu vuoden 1967 puolelle, suurin osa Britannian entisistä bluesja r&b-yhtyeistä oli Rolling Stonesia myöten hylännyt musiikilliset lähtökohtansa ja siirtynyt psykedelia-rockin ym. Tutkittavaa näyttää riittävän, vaikka vaikuttaa siltä, että pian ollaan siirtymässä 70-luvulle
Joten: twist, twist, twist! Janne Örnberg BILLY HANCOCK with CHARLIE FEATHERS Havin’ A Rockabilly Rave Up! (Turkey Mountain #) -15 Live-taltiointi on vuodelta 1978. Billy Hancock on sittemmin muuttanut Washington DC:stä Nashvilleen. Sinänsä hassua, että Billy Hancockin ”Hey! Little Rock And Roller” -levyn takakannessa selitetään, että Euroopassa oli Stray Catsin suosion vuoksi haussa uusia rockabilly-artisteja. BB:n käsittämätön, sydämellinen ja valloittava vuorovaikutus yleisönsä kanssa Just A Little Love -kappaleella. Näiden päälle on vielä (paikoin) leivottu Bert DeCoteauxin tyylikkäät puhallinja jousisovitukset. Rumpaliksi valikoitui Tex Rubinowitzin Bad Boys -kokoonpanon rumpali George Norris. Kolmen päivän kuluttua on syntymäpäiväni, olen silloisen Stokkan musiikkiosastolla ja olen säästänyt vähäisiä rahojani yhden Blues-LP:n ostamiseksi. Billy Hancockilla oli tuolloin säännöllisesti keikkoja Psyche Delly -klubilla Tennessee Rockets -bändinsä kanssa, mutta tällä cd:llä hänellä oli vieraana itsensä rockabillyn kuninkaaksi julistanut Charlie Feathers. ”Live & Well”, ykköspuolella viisi ”live”tallennetta, kakkospuolella sama määrä studioäänitteitä. KING Live & Well (Bear Family 18013; alkup. 62 • 5 2015 mutta sofistikoitunut svengi. ”Havin’ A Rockabilly Rave Up!” on äärimmäisen hieno cd kaikille juurimusiikin ystäville. No, Billy oli genressä liikkeellä jo aikaisemmin, 60-luvun jälkipuolelta lähtien. Näiden albumeiden kuuntelun jälkeen on transsissa, kyynelet virtaavat. Hän on soittanut myös Robert Gordonin, Link Wrayn ja monien muiden kanssa. Levyä on saatavilla mm. Olin alkanut tilata legendaarista Blues Unlimited -lehteä edellisvuoden vaihteessa, joten osasin arvailla jotakin... Charlie ei keikoillaan tukeudu säntillisiin 4/4-tahteihin vaan jutustelee ja muistelee. Tämän rinnalla kaikki ja kaikkien myöhemmät yleisölallatukset ovat olleet pelkkää kosiskelua ja teeskentelyä. Kahtena vaihtoehtona kuuntelen Stokkan kapulakuulokkeilla Freddy Kingin loistavaa ”My Feeling For The Blues” -LP:tä sekä B.B. Kansitekstien mukaan Billy halusi kaiken kuulostavan autenttiselta, etenkin kaiun suhteen, ja mallina toimi Sun-studion soundi. cdbaby.com -putiikin kautta sekä mahdollisesti myös hyvistä kotimaisista juurimusiikkiliikkeistä. Kingin ”Live & Well” -albumia. Autiosaari kutsuu...! Pertti Nurmi levy tutkailut vahvasti esiin. En voisi olla hänen kanssaan enempää samaa mieltä. Charlie saapui keikalle poikansa Bubban kanssa (kitara) ja Billy soitti basso-osuudet. Kaksi jumalaisen hienoa kitarainstrumentaalia, My Mood ja Friends, niin kuin vain Kuningas ne voi esittää. Ne muutamat laulukappaleet Haley lurauttaa espanjaksi: Chubby Checkerin Slow Twistin’ kääntyy vaivattomasti Twist Lentoksi ja meillä Suomessakin mm. ”Completely Well” jatkaa siitä, mihin edeltäjänsä kakkospuoli ja sillä soittanut järisyttävän svengaava säestysbändi meidät jättää, tuloksena yhdeksän toinen toistaan huikaisevampaa tulkintaa. The King is gone, mutta, The Thrill is NOT Gone. Charlie Feathers on taltioinnissa elementissään ja esittää vakuuttavasti tunnetuimmat kappaleensa. Esitysten joukosta löytyy omien originaalien lisäksi pirteää lattarimeininkiä, kansainvälisiä iskelmiä ja jazz-standardeja – kaikki sulavasti twistiksi väännettynä. Feathersin tyyli ja persoona tulevat hyvin esiin hänen omassa osuudessaan. Hidasta balladibluessfääriä edustavat liikuttava kaipuumelodia What Happened, B.B.:n jo 50-luvulla taltioima jumalainen Key To My Kingdom sekä, huhhuh... Tutut nikottelut ja murinat pääsevät B.B. Billy myös kertoo ällistyneensä, kuinka innostunut vastaanotto keikalla oli. Koko levyllä soundit ovat erinomaiset, myös Charlien akustinen kitara on hyvin kuultavissa hänen setissään. standardeista Don’t Answer The Door, Sweet Little Angel, I Want You So Bad sekä aivan mieletön LP:n päätös Why I Sing The Blues. Vauhdikkaalla kymmenminuuttisella You’re Mean -revityksellä kaikki bändin jäsenet saavat vuorollaan omat spottinsa ja sen päälle B.B.:ltä ansaitsemansa huomionosoitukset – mielikuvituksellisen mieletön svengi! Cryin’ Won’t Help You -kappaleen B.B. tässä välissä pitää huokaista, Kingin alkuperäisversio jättimenestyksestä Thrill Is Gone. Gerald ”Fingers” Jemmottin mielikuvituksellinen bassopössöttely jaksaa aina vaan hämmästyttää ja ihastuttaa, peesissään Hugh McCrackenin modernit rytmikitaran kuviot, Paul Harrisin ilmava koskettimiston käsittely ja Herbie Lovellen synkopointi. Bluesway 6031) -69/-15 Completely Well (Bear Family 18015; alkup. Mainitaan nyt malliksi vaikkapa Duke Ellingtonin Caravanin herkullinen twistsovitus. Kiitos Bear Family. Samalta vuodelta oleva konsertti-LP ”Four Rock and Roll Legends (Charlie Feathers, Buddy Knox, Warren Smith, Jack Scott) – Live In London” on hyvä sekin, mutta tiivis klubitunnelma tekee tästä nyt kyseessä olevasta äänityksestä ainutlaatuisen. Kingin 90-vuotispäivän (16.9) jälkeen, jota Kuningas ei koskaan nähnyt. Eivät ne ole standardeja, ne ovat hohtavia helmiä! Jos joku pääsee käsiksi Blues Newsin numeroon #10 niin lukekoon sieltä Timi Varhaman silloin ajantasaiset superlatiivit levystä. Upeat versiot B.B.:n ns. Charlien tulkinnat ovat myös hyvin lähellä hänen originaalilevytyksiään. päivään 1970 (!). Varsinainen cd koostuu kahdesta setistä. Niistä kuusi on B.B.:n sävellyksiä, osa jo aiemmin levytettyjä, osa uusia. Billyn mukaan Feathers kertoi kyseessä olleen hänen ensimmäinen matkansa Mason Dixon -linjan pohjoispuolelle. Kyllä tämän kokoelman kuunteli helposti muutamaankin otteeseen, mutta totuuden nimissä täytyy myöntää, että viihdyttävyydestään huolimatta en usko henkisen pääomani kasvaneen pykälääkään. Hancockin oma osuus on aivan omaa luokkaansa: hengästyttävän tyylikästä, erinomaiset soundit, tinkimätön asenne – yksi parhaista live-julkaisuista, mitä olen kuullut. Mutta ei twistin toisaalta tarvitse suurta taidetta ollakaan, pelkkä viihdyttävyys riittää. Billyn motiivina vieraan kutsumiseen oli se, että vain harva, poislukien todelliset harrastajat, olivat kuulleet Feathersista pohjoisessa. Bluesklassikko Confessin’ The Blues, käsittämätöntä jos tämän jälkeen joku ei tunnusta bluesia. Eino Grönin vetämänä tuttu twistaava Patricia kulkee alkuperäiskielellään Cielito Lindona. Freddyn vuoro tulee ”vasta” seuraavana vuonna 1971. He harjoittelivat Billyn olohuoneessa, ja molemmat kaksi konserttia myytiin loppuun. Laulajalla on totaalinen ote yleisöstään ja megalomaaninen into sekä pauhu välittyvät hyvin. levytti RPM-merkille jo vuonna 1956, mutta tässä se saa täysin uuden, tunnistamattoman, modernisoidun lähes funk-sovituksen. Synttärivalintani ja kaikkien aikojen ensimmäisen mustan bluesalbumini valinta osuu jälkimmäiseen. Sen sijaan, siirrän ajatuksen maaliskuun 1. Bluesway 6037) -69/-15 Nämä kaksi vinyylialbumia (oikeammin, niiden alkuperäisversiot) ovat bluesharrastukseni, musiikkimakukehitykseni ja levykeräilyhulluuteni syvenemisen kannalta niin monumentaalisen merkityksellisiä, ettei ole tarkoituksenmukaista edes yrittää välittää niiden sisältämän musiikin tuottamia mielihyvän tuntemuksia. Cometsin soittoa pääseekin ihastelemaan runsaasti, sillä suurin osa kappaleista on instrumentaaleja. Jaakko Penttinen Kuukauden uusintajulkaisu:. Enää loppulauseen paikka: Kirjoitan tätä kolme päivää B.B
Hayden Thompson, jonka kaksi viimeisintä hienoa albumia Bluelight on julkaissut, oli kuitenkin todennut Scottille, että jos haluat tehdä vielä yhden kunnon levyn, mene Suomeen – Go east, ol’ man! Kun lihapullaongelma tuli ratkaistua, Scott suostui lähtemään. Niitä hän ei täältä itäisestä periferiasta uskonut saavansa... AIna tekemisiään tarkkaan valvonut ja itsekriittisyytensä äärimmilleen vienyt Scott kokee varmasti uuden julkaisun myötä sikäli helpotusta, että herra saa vihdoin ”luvan kanssa” täydentää keikkaohjelmistoaan omalla 2010-luvun materiaalilla, niiden iänikuisten mutta toki aina yhtä kiivaasti toivottujen klassikoidensa rinnalla. Tältä ajalta ainoaksi merkittäväksi kantrisinkkuhitiksi kasvoi v. John Andersonin hittinä tunnettu maltillinen I Just Came Home To Count The Memories sekä Gene Watsonin v. Merkittävää oli myös se, että Burning Bridges poislukien kaikki menestyskappaleet olivat Scottin itsensä kirjoittamia. Red Foleyn ja Ernest Tubbin aikoinaan kantrihiteiksi levyttämillä Tennessee Saturday Nightilla ja Hillbilly Feverillä tai Hank Williams -klassikolla Honky Tonk Blues) luo hitusen turhankin voimakkaan kontrastin laulajan ja säestettävien välille. Ehkäpä albumin hämmentävin suoritus, David Lynch’mäisen laahustavaksi blues-jamiksi puettu Elviksen Trouble kertoo omalla tavallaan jotakin tunnelmista noina elokuisina studioiltoina Hollolan peltomiljöössä: "If you’re lookin’ for trouble, you came to the right place..." Pete Hoppula (& Honey Aaltonen). Viikkojen neuvotteluiden jälkeen – kun oli tiedusteltu erikoisruokavalioista tai allergioista, kävi ilmi, ettei italialaistaustaiseen perheeseen syntynyt Scott syönyt muuta kuin spagettia ja lihapullia. Esiintymisiä näille päiville saakka etupäässä Detroitin hoodeilla jatkanut Scott tuli alkujaan kuuluksi ennen kaikkea italoverensä terästämästä matalasävyisestä laulutavastaan, josta uutuuslevyllä on ajan hammas jo purrut syvimmän teränsä. Hän ei luottanut Venäjän naapurimaan soittajiston ammattitaitoon, ei tyylitajuun, eikä ainakaan täkäläisen keittiön sapuskoihin. Aikaa, rahaa ja hermojakin koetelleen projektin taustoista antaa ohessa kuvauksensa lehtemme aina tilanteen tasalla oleva kohureportteri Honey Aaltonen: ”Kun Bluelight ilmoitti Jack Scottille haluavansa tehdä levyn, ensimmäisen yli viiteenkymmeneen vuoteen, oli palaute nihkeä. MOONKAT’S HALLOWEEN ROCK AND ROLL DANCE PARTY Virgin Oil Co., Helsinki Oct 31, 2015 with The Hogs Of Rhythm (UK) and His Hogs Of Rhythm (FIN) Don (FRA) (FIN) The Rockin’ Goofin’ Records record stall (ESP) (FIN) • Ennakot: Tiketti • Aika: klo 20-04 • Hinta: 25 eur • FACEBOOK -tapahtumasivu: http://urly.fi/s5p levy tutkailut Kuukauden roots-kulttuuriteko: JACK SCOTT Way To Survive (Bluelight BLR 33176-1/2 [LP/CD]) -15 Ontariossa, Kanadassa 1936 syntynyt Giovanni Domenico Scafone Jr. ”Way To Surviven” äänitystilanteen ainutkertaisuutta ei pysty edes oikein asettamaan ymmärrettäviin raameihin – eikä usemman vuoden vaatinut viimeistelytyö, lihapullineen kaikkineen, taatusti ollut levy-yhtiölle sen toimintahistorian helpoin ponnistus, eräänlainen onnistunut eloonjäämistaistelu näin ollen sekin. 1997 honkytonk-surkuttelu, jonka opetuksen mukaan ”exän kuvan katsominen liian usein ja eiliseen katsominen ei ehkä ole terveellistä, mutta se auttaa pitämään muiston elossa ja on yksi keino selvitä elämässä eteenpäin.” Kenties aihe on Scottillekin musiikkinsa kautta erityisen läheinen. Levy-yhtiöt muuttuivat pienemmiksi, vähitellen omakustanteisiksi – ja julkaistut LP:t olivat lähinnä keikkataltiointeja tai sekalaisia koosteita eri vuosikymmenten varrella nauhoitetuista studioylijäämistä. Englannissakin huomioitiin 30 parhaan sinkun joukkoon 4 levytystä 1958–60. Uudet sessiodiilit Top Rankin ja Capitolin kanssa 60-luvun alussa poikivat lisää kassavirtaa Burning Bridgesin (#3) ohella kaikkiaan neljän Hot100 -suosikin verran. Scott ei selvästikään ollut kiinnostunut lentämään Eurooppaan. Scottin itsensä (kertoman mukaan jo 50-luvulla) kirjoittaman hölkkäpalan Live Love And Like It (vain cd-painoksella) ohella tuorempaa kantrimateriaalia edustavat mm. saattoi jo tovin kuvitella päässeensä hyvin ansaittujen eläkepäivien viettoon häntä pitkään työllistäneen ”taiteilijaminänsä” Jack Scottin roolista, mutta eikö mitä – kiitos suomalaisen periksiantamattomuuden, eräs rock’n’roll-genren suurimmista ja myös menestyksekkäimmistä 1950ja 60-lukujen taitteen äänistä on jälleen kiinni tositoimissa. Karismaattinen ääni on kuitenkin yhä läsnä, joskin ohentuneena ja varovaisempana. 1974 kappale You’re Just Gettin’ Better. Tulevat vuodet laulaja jatkoi yhä aktiivisena musiikkityöläisenä, mutta ajan mukaisesti siirtyen kantrin ja kantripopin pariin. Parhaimmillaan Bluelight-ryhmän yhteistyö hedelmöi rehellisesti seesteisenä kantrina esitetyillä numeroilla (mm. Seuraavana vuonna syntyi mm. Näitä vuosien tuomia tepposia ikäänkuin alleviivaavat vielä lisää taustalla parastaan pistävä Bluelightin sataprosenttisen suomalainen ”A-tiimi”, jonka voimallinen ote eritoten rockabilly-tempoisemmilla kappaleilla (mm. 1964. Ei liene siten oikeudenmukaista vertaillakaan nykypäivän Scottia miehen puolta vuosisataa nuorempaan versioon. Yhteensä hän hankki 41 kuukauden aikana (1958–61) 19 Yhdysvaltain sinkkuhittiä – Beatlesia, Elvistä, Fats Dominoa ja Brenda Leetä lukuun ottamatta eniten kuin kukaan muu levyttänyt artisti. Kantrimusiikin parissa varttunut laulaja ja lauluntekijä käynnisti soolouransa ABC-Paramount -levytyssopimuksen myötä 1957 ja jatkoi siitä eteenpäin Carlton-merkille 1958, hankkien samalla varhaisimmat kansalliset hittinsä Leroy (#11), My True Love (#3) ja With Your Love (#28). Albumin ainoa uusintavedos Scottin menneisyyden levytyksistä on uhmakkaan italo-doowopahtavasti kiemurteleva Wiggle On Out, jonka kantribilly-poljentoinen alkuperäisversio ilmestyi RCA:n Groove-sisarmerkillä v. Äänitykset tehtiin lopulta elokuussa 2013 Hollolan Petrax-studiossa, jossa vaativaa maestroa oli odottamassa muusikkojen ja tuottajien ohella myös oma keittiö kokkeineen...” Vuonna 1964 edellisen virallisen pitkäsoittonsa, listoille kivunneen klassikkoballadin mukaan nimetyn ”Burning Bridges” -LP:n julkaissut Scott tunnetaan paitsi kanukkijuuristaan, myös yhtenä ensimmäisistä (”rajajoen toisella puolella” sijainneen) Detroitin seudun valkoisista rock’n’roll-tähdistä. ontariolaisen folk/ folkrock -laulajakollegan Gordon Lightfootin heleän kaunis 60-luvun puolivälin popkantri Ribbon Of Darkness, Don Gibsonin 70-luvun alun viimeinen oma kantriykköshitti Woman (Sensuous Woman), Ral Donnerin täydellisesti Scottin laulutyyliin istuva You Don’t Know What You’ve Got sekä ainoastaan LP-editiolle sisältyvä Jimmy Pricen pianojohdatteinen herkkä slovari I’m Afraid To Love You), joilla vauhtiraitojen jyräävä kontrabasso-rummut -syke (Mika Railo-Janne Haavisto) luovuttaa ymmärtäväisesti tilaa tasapainoiselle taustakuorolle, Pekka Gröhnin upeasti soiville koskettimille, useimmiten hieman toisenlaisista musiikkikuvioista tunnetun Timo Kämäräisen maukkaalle soolokitaralle sekä Olli Haaviston aina luotettavalle steelille. Vuonna 1992 duettoversio Burning Bridgesistä Carroll Bakerin kanssa tavoitti vielä Kanandan kantritilastoissa sijan 55. Top10 -balladi Goodbye Baby ja rock’n’roll-mies vakiinnutti statuksensa myös valtakunnan aatelissa slovaritulkitsijana
erässä lyödään levyn kansimerkintöjen mukaan tiskiin peräti 18 ensi-iltajulkaisua, joista heti avausraita, Eunicesta, Louisianasta tulleen Peto (!) Marlowin (alias Joseph Peter Bergeron) ja The Rhythm Kingsin Rock And Roll Beat on sellainen tälli että alta pois. 11 kappaletta, 2. Millerin Zynn-yhtiölle v. LEVYKIERROS SUISTOMAAN KAUTTA! ... Al Ferrierin tummanpuhuva mollirumba Indian Rock’n’Roll J.D. Rock’n’rollin vallattua sijaa mukaan taistoihin ilmestyivät myös Floyd Soileau (Jin/Swallow), Luke Thompson (Hammond), Jake Graffagnino (Carl), Hilton McCrory (Hilton) ja monet, monet muut, yleensä vain kourallisen verran levyjä aikaansaaneet nyrkkiyhtiöt. Viimeksi mainitun levytti ansiokkaasti myös muuan Tommy Todd J.D. 64 • 5 2015 ...By The Bayou! Muina kakkoslevyn nostoina toimivatkoon Mickey Gilleyn cajun-rock’n’roll-henkinen Goldband-harvinaisuus I Ain't Goin' Home, viime aikoina jälleen aktivoituneen San Antonion kasvatin Jim Oertlingin vuoden 1964 rockabilly-”hitit” Old Moss Back ja Back Forty (Hammond Records) sekä mystisen Perry La Pointe & The Orange Playboysin brutaali shuffle B.O. Rock Huey Meauxin Crazy Cajun -merkiltä vuodelta 1960. Jokaisella Ace-sarjan osalla on tarjolla jämptit 28 raitaa, joista noin puolet ovat (ainakin cd:llä) ennenjulkaisemattomia, monet toki vaihtoehto-ottoja mutta on mukana myös melko läjä kokonaan kuulematta jääneitä aarteita. Minkäänlaista perimätietoa ei ole yhtä valokuvaa lukuun ottamatta tihkunut myöskään heleä-äänisestä Tony Perreausta, jonka parista J.D. nuorekkaan rosoisesti rokkaava Nathan Chenevert The Sparks-yhtyeensä kanssa Floyd Soileaun Swallow-merkin v. ”By The Bayou” -koosteilla tyypillisten törkyotoilla ja studioharjoitelmilla täytettyjen ”for fans only” -julkaisujen vaarat on siis suht onnistuneesti vältetty, mutta tosidiggareille kiekot tarjoavat vielä muutakin riemun aihetta: Brittiläinen Flyright-levy-yhtiö ja Bruce Bastin suorittivat 70ja 80-luvulla valtaisan työn kaikkiaan 58-osaisen ”The Legendary Jay Miller Sessions” -LP-projektin parissa. Demoäänitteitä ei pakkauksiin ole juurikaan kelpuutettu. Millerin entisestään kasvanut kiinnostus hyviä myyntilukuja tahkonneisiin bluesmiehiin kuitenkin hiivutti myös Pedon uranousun Excellolla 50-luvun jälkitaipaleella eikä uusia sinkkuja enää syntynyt. Erään vanhan Flyright-LP:n otsikoksikin päätynyt Bert Bradleyn & The Louisiana Cajunsin leppoisa hölkkäkantrirock The Girl In The Tight Blue Jeans ilmestyi alkujaan laulajan omakustannemerkillä Bradley v. John Fredin & The Playboysin Jewel-merkillä v. Tätä nykyä jo kymmenenteen osaansa kiirehtinyt cdjatkumo on monessa mielessä ansiokas ja odotettukin, mutta se on myös vastaanottanut kritiikkiä. osalla 13) lukeutuvat mm. 1965. Millerin vaihtoehtoisten studio-ottojen jäämistöstä. Ronnie Bennettin tasaisen jykevä Jin-merkin debyyttisinkkuraita Just You Wait And See vuodelta 1960 hehkuu samaa prototyyppimäistä Louisianan rock’n’roll-ydinnestettä kuin mm. Dolly Partonin setä ”Little Billy Earl” alias Robert Owens päättää koosteen rotevalla Goldbandille purkittamallaan billyraidalla Whose Baby Are You, jonka hieman myöhemmät sukupolvet muistanevat kanadalaisen Ray Condo & His Hardrock Gonersin mainiona vuoden 1986 uusioversiona. Nimimerkin taaksehan kätkeytyi tietyistä kaupallisperusteisista uravalinnoistaan usein parjattukin muusikko, mm. osalla yht. hajoavan keskimassan yläpuolella ylvästelevät mm. Mitä pidemmälle järjestysnumeroissa edetään, tuntuu kuin vain yhä tasokkaampia aikoinaan hyllytettyjä uusia esityksiä astuisi mukaan karkeloihin. Boppin’ By The Bayou – More Dynamite (Ace CDCHD 1380) Boppin’ By The Bayou – Made In The Shade (Ace CDCHD 1415) ”Boppin’”-putken 3. Hienoja esityksiä ovat myös Toddin iisitempoisempi ennenjulkaisematon strollnumero I Got A Great Big Love sekä varhaisen Johnny Hortonin hengessä rullaava hillbillytekele I'll Be There. Burnetten 70-lukuisena versiona muistettava Tag Along. Millerin Crowley-äänitteistä ennen menehtymistään auto-onnettomuudessa ennen varsinaisen Excello-diilin syntymistä. Bee Arnold -nimellä Goldbandille levyttänyt Arnold Broussard kuului myös Louisiana-rockabillyn pioneereihin. J.D. Sarjan ensimmäinen ja toinen osa on omistettu valkoisille cajun-rokkareille. Uutta taustainfoa ei artistista sen sijaan ole vieläkään tarttunut brittiyhtiön tai Saddlerin plakkariin. Miller -töistä kuullaan Eddie Cochran’mainen bluesrocker Kissin’ Kin – eikä niin ikään onnistuneen Charlie Feathers -tyylisen rockabilly-raidan She’s Coming Back Again Millerin studiossa tehneestä Wally Jefferystä (a.k.a. Tanakoita yksittäisraitoja hieman hövelin, noin aikahaarukkaan 1957–61. 1959 aikaansaannoksella Don’t Say No. Puritaaneja on tunnetusti mahdotonta täysin miellyttää, mutta musiikillisella laadullaan nämä monin osin kokonaan ennenkuulemattomista arkistomateriaaleista rakennetut lätyt jaksavat kyllä silti hämmästyttää. Koosteen entuudestaan tuntemattominta päätyä pitää pystyssä mm. 1964 julkaistulla hurjalla Boogie Children (Walking With Frankie) -jurnutuksella. ”Boppin’ By The Bayou Againilla” loistaneen Wally Jefferyn rockabillyraitaa (Oh Yeah) My Love Is True väitetään niin ikään ennenjulkaisemattomaksi, mutta alkujaan tennesseeläisellä Do-Ra-Me -merkillä v. Hilton Recordsille levyttänyt Vince Anthony & The Blue Notes (Watch My Smoke) sekä foni/piano -pohjalta raikkaasti New Orleans -tyyliin rokkaava Hammond-merkin kiinnitys Bonnie Fussell & The Jives (Too High Class), molemmat vuosimallia 1959. Fabulous Thunderbirdsinkin hitiksi levyttämä Claylel ”Rocket” Morganin You're Humbuggin’ Me tai saman herran tuotannosta löytyvä, Pohjoismaissa kenties paremmin Hank C. Ennenjulkaisemattomiin uriin (1. Millerin (Excello/Zynn ym.) ja George Khouryn (Khoury’s) toimesta. Boppin’ By The Bayou (Ace CDCHD 1345) Boppin’ By The Bayou Again (Ace CDCHD 1355) Valtaosa suistoseudun ”nuorisomusiikista”, niin mustasta kuin valkoisesta, julkaistiin 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Eddie Shulerin (Goldband), J.D. “Again”-osalle jemmattu Gene Terryn Goldband-arkistotärppi Fine Fine Fine kuulostaa 60-luvulle merkityistä äänitystiedoistaan poiketen pikemminkin 70-luvulla purkiteltulta. Pisin ajallinen poikkeama on Lawrence Walkerin ja tämän Wanderin’ Aces -bändin hilpeän kaksimielinen cajunswing-esitys Keep Your Hands Off It (Birthday Cake Boogie) vuodelta 1953, toiseen suuntaan lipsutaan esim. Wiley Jeffersistä). englantilaisen Now Dig This -lehden asiantuntijat ovat valitelleet hankkeen pääkoordinaattorina toimineen Ian Saddlerin huolimattomuusvirheitä: joillakin osilla sekaan on livahtanut väärille artisteille merkittyjä kappaleita ja useita julkaisemattomiksi merkittyjä raitoja on oikeasti ollut saatavilla jo pidemmän aikaa. eli pikakatsaus Ace Recordsin “By The Bayou” -kokoelmasarjaan, osa 1 Englantilaisen Ace-puulaakin mittavan uudelleenjulkaisukatalogin kokoelmapuolen tyylikkäintä antia on viime aikoina edustanut erityinen Louisianan rock’n’rollille, rhythm’n’bluesille, bluesille ja swamp popille omistettu ”By The Bayou” -sarja. 1959 ilmestynyt kappale on jo ennättänyt sisältyä jopa eräälle Acen omallekin aikaisemmalle tuotteelle. Lazy Lesterin Excello-levytyksillä soittanut Pee Wee Traham, alias Jericho Jones/Johnny Blaine/Johnny Rebel. Mm. Nyt tämä keräilijöiden jo aikapäiviä sitten divarilaareista talteen poimima katalogi on tulossa pikkuhiljaa jälleen saataville – cd-formaatissa tosin, mutta remasteroituna ja oheistietoanniltaan vähintään kelvollisiin kansiin puettuna. Al Ferrierinkin levyttämä Some Other Time on eräs miehen vakuuttavimmista J.D. 1958
Kolmen kappaleen mies on myös useita rockabilly-klassikkojakin purkittanut Rocket Morgan. Clifford ”Pee Wee” Trahamin alkuperäistä kunnioittava Lonesome Sundown -cover I’m A Mojo Man on kuulemisen arvoinen suoritus sekin. Mainitulle Columbialle pääsi onneaan kokeilemaan Mobilesta, Alabamasta tullut – todistajanlausuntojen mukaan etenkin hameväen mieleen ollut Frankie Lowery, jonka alunperin J.D. Rokkaavan aloituksen suorittaa eräs ”Boppin’...”-osien vakkareista. 5 2015 • 65 tonta liittoa kuultiin Goldband-studioilla Lake Charlesin Church Streetillä vielä 60-luvun alussakin, jolloin nyt vaihtoehto-ottona tarjoiltava Hank Williams -cover Kaw-Liga sai alkunsa. Vaikkei Acella olekaan tingitty julkaisuperiaatteista, ei kokoelma kuitenkaan nouse kiinnostavuudeltaan aivan sarjan kärkisijoille. vaihtoehtoinen otto Larry Williams -henkisestä rokkikappaleesta Teenagers) ennen tämän siirtymistä Imperialille vuonna 1958. Millerin omalle lyhytikäiselle Rocket-merkille v. 1960 tehty Bobby Charlesin Good Lovin’ oli hieno näyte hepun varhaiskaudelta. Millerille että George Khourylle levyttänyt cowboy-laulajatähti Tex Ritterin veljenpoika Gordon Ritter julkaisi musiikkiaan sekä Louisianassa että Teksasissa etupäässä Rick Johnson -nimellä. Sekä J.D. Vuoden 1958 rockabilly Eenie Meenie Minie Mo on hillbillyja kantrimiehen tuotannon menevintä sarkaa. Vähemmän tiedetään mm. La Louisiannen artisteja edustavat cd:llä tuntematon cajun-rokkari Burnell Martin itsekkäästi nimetyllä Burnell’s Boogiellaan (1960) sekä jälleen Jim Oertling onnistuneella Johnny Horton -tyylisellä Louisiana Gamblerillään (1965). Vince Anthonyn ja The Blue Notesin pirteä piano-foni-pöräytys Sneakin’ Home on peräisin numeroimattomalta v. Elsie Wilkesin teksasilaiselle Hitt-merkille v. Myös monenlaisessa auto-, drive innja huoltisbisneksessä mukana olleen Dayward Pennyn tyylitelty rekkakuskikantri I’m Coming Home on syntynyt 60-luvun ensimmäisen puolikkaan lopulla La Louisiannella. Millerin ja Shulerin valvonnassa syntyneiden raitojen ohella tällä kokoelmalla annetaan tilaa myös La Louisianne -studiota pyörittäneen Carol Rachoun sekä Viking Recordsin pomon Charles ”Dago” Redlichin äänittämille ja tuottamille Louisiana-pikkumerkkien julkaisuille. Miller sattui myös olemaan Charles Redlichin lanko, syntyivät monet Vikingäänitteet (mm. Taitoa ja tyylitajua sen sijaan löytyi Nolan Joseph ”Joe Carl” Duplantisilta. Vuoden 1962 Montel Michelle -äänite T.V. Eteläisten tanssilavojen pidetty rock’n’roll-akti nousi hetkeksi myös swamp popin keskusalttarille. Johnnie Allanin) yhä samassa tutussa osoitteessa Louisianan Crowleyssä. John Fredin ja The Playboysin puhallinvetoinen hölkkä Down In New Orleans on vastaavasti levyn tuoreinta ja samalla mod-groovaavinta syrjää vuodelta 1964, jolloin varsinaisen swamp pop -buumin kulta-ajat alkoivat jo olla takanapäin. Kertoman mukaan menestyneeksi liikemieheksi varttunut ja siinä ohessa vain huvikseen musisoinut Jeffrey ”Guitar Jeff” Broussard on yksi kokoelman ”oikeista” levyartisteista. ”By The Bayou” -sarjan ensimmäinen kosketus aiheeseen tuo jälleen julki joukon aikaisemmin julkaisematonta materiaalia. Cleveland Crochetin Hillbilly Ramblers oli Goldband-merkin suuria cajun-aallon sankareita 50-luvun lopulla. 1958 tehty Made In The Shade soundaa paljolti Carl Perkinsin Columbia-ajan levytyksille, v. Tietenkin matkassa on edelleen Warren Storm, joka on saanut mukaan kolme vahvaa näytettä. Koska J.D. Millerin yhtiön tai yhteistyömerkin kirjoilla. Samaan jemmaan oli päässyt ”unohtumaan” myös Chessille levyttäneen Bobby Charlesin Crowleyssä äänittämiä nauhoja (mm. Heidän käsissään paikallisissa tanssihalleissa muovautunut keskitempoinen musiikki lanseerattiin jälkeenpäin swamp popiksi. Levyn julkaistujen kappaleiden parhaimmistoon lukeutuvat myös vuoden 1958 rokkailut Millerin omalla Rocko-merkillä: Tommy Strangen hurja Jerry Lee -henkinen pianolaskettelu Nervous And Shakin’ All Over sekä Doug Charlesin & The Boogie Kingsin (laulajanaan Skip Morris) ideakas oma pianor&b Talk To Your Daughter. Laulajat kuten Bobby Charles, Jimmy Donley, Jivin’ Gene, Warren Storm, Johnnie Allan ja Joe Barry imivät näitä vaikutteita kuin sienet. Gene Dunlap oli louisianalaisen radiossa ja paikallis-tv:ssä säännöllisesti esiintyneen sekä 50-luvun puolivälin jälkeen Louisiana Hayriden katraaseen liittyneen Dunlop Brothers -sisarusryhmän jäsen. Valitettavan vähäisellä valtakunnallisella menestyksellä lopulta siunatut rockabillysankarit Al Ferrier ja Johnny Jano saavat hekin hienot spottihetkensä, eikä koko swamp pop -genren kenties vaikuttavin laulaja Warren Storm jätä hänkään omaa tilaisuuttaan hyödyntämättä – vaikkeivät nyt tarjolla olevat Fats Domino -tyyliset palat, ennenjulkaisematon Come Back To Me Baby sekä alkujaan 70-luvun Flyright-LP:llä ilmestynyt I’m A Little Boy Looking For Love kaverin jykevintä antia ehkä olekaan. Ryhmän ytimessä huseerasi persoonallinen laulaja ja haitaristi Vorris ”Shorty” LeBlanc (1922–65), jonka rajoja murtavaa cajunin ja kantripopin siloittelemaPriimaa jälkeä on myös Ken Lindseyn strollaava Crazy Dreams. Show on silti mallikelpoista kitaravetoista Chuck Berry -apinointia. Millerin äänittämöllä. Gene Kingistä ja hänen Mecaton Bandistään. Samaa Berry-henkistä kurvailua tarjoilee myös Port Arthurista Teksasista tullut ja yökerhobisneksessä operoineen isänsä Diamond-levymerkille musiikkia tehnyt Bobby Wheeler, jonka levyetiketissä B-Bops -nimiseksi ristitty säestysryhmä koostui Link Davisista ja tämän bändiläisistä. Ennen hajoamistaan uusi porukka sai aikaiseksi vuoteen 1960 mennessä 3 sinkkua Millerin Zynn-merkillä, mutta kuka sen jäsenistä hönkii ehtaa rasvaista Louisianan blues-huuliharppua r&b-shufflen You’re Too Hot To Handle soolosäkeessä. Floyd Soileaun Jin/Swallow -sisarmerkin Rodin tai Carol Rachoun Tammin) sinkkuraidat, joiden materiaali oli syntynyt edelleen lähinnä J.D. Koosteen iso hitti on Breaking Up Is Hard To Do, joka nosti kirjoittajansa ja tulkitsijansa Jivin’ Gene Burgeoisin toviksi koko maailman tietoisuuteen vuonna 1959. Houman, Etelä-Louisianan kasvatti siirtyi vuonna 1959 Joe Barryn muutamaa vuotta aiemmin perustaman 9-henkisen The Dukes Of Rhythmin kippariksi. 1959 Hilton-sinkulta. Sarjan toistaiseksi viimeiselle valkonaamoille varatulle ”Made In The Shade” -kiekolle on riittänyt ”ainoastaan” 8 ennenjulkaisematonta esitystä – ja kokonaan uusienkin raitojen määrä on kutistunut vain pariin, sangen vähäpätöiseen unknown-artistin swamp popja cajun-äänitteeseen J.D. Myös laadullista hajontaa sekä lajityypille luonteenomaista itsensä toistamista esiintyy nyt aiempaa enemmän. ”Made In The Shadella” pääosan anastavat Flyright-älpeiltä ”tutut” uusintajulkaisut sekä astetta erikoisemmat Etelän pikkuyhtiöiden (mm. edellisosilta tutun Vince Anthonyn ja tämän ilmeisesti edelleen koossa olevan Blue Notes -ryhmän makoisa New Orleans -rytmitetty Viking-raita Clarabel vuodelta 1960. Oklahomasta tullut hillbillylaulaja Johnny Bass oli eräs 80-luvun alun Flyright-albumien lanseeraamista löydöistä. John Fred Gourrier oli hänkin Baton Rougen swamp poppareista menestyneimpiä Judy In Disquiseineen. Ehkäpä Crowleyssä viihtynyt Lazy Lester, joka oli varmuudella mukana ainakin Peto Marlowin rohjoisella Girls Girls Girls -rokilla, tosin tuolloin vain perkussionistin roolissa. Tämän jälkeen Wheelerin matka johti The Coastaleers -nimiseen ryhmään, jonka levyttäneeseen jäsenistöön kuuluivat jonkin aikaa myös Winterin veljekset Johnny ja Edgar. Herran toinen poiminta, tyylipuhtaana rhythm’n’bluesina raikaava Cry Your Heart Out ilmestyi Viking-merkillä vuonna 1960 salanimellä Donnie Williams. Fred joka tapauksessa laulaa komeasti ja esitys svengaa hieman Mongo Santamarían/Georgie Famen Yeh Yehin tai sesti ennen kaikkea Clarence ”Gatemouth” Brownin suosittua Okie Dokie Stompia. Montelmerkille v. Tällä cd:llä sukulaisherrojen yhteistyön antia on mm. Millerille levyttämä hölkkärockabilly Little Girl sai sittemmin isolla yhtiöllä uuden elämän hieman muokatuin lyriikoin. Alku on silti vakuuttava. 1960 Hitt-tuotos Because I Love Her on jo kolhompi twist-vaihteella päälle puskeva rytkytys. Miehen työnäytteet, kelvolliseen keskikastiin sulautuvat mutta hitusen puolivalmiin oloiset semivauhdikkaat hölkät Don’t Move Too Slow ja Boppin’ It eivät kuitenkaan saaneet tekoaikanaan armoa minkään J.D. Saman kohtalon sai kokea toki kyllä muuten runsaanpuoleisesti levytysmahdollisuuksia jo 50-luvulla kahminut Mickey Gilley, jonka My Baby's Cheatin’ On Me on erittäin hyvä, Ferridayn ”kakkosmiehelle” tyypillinen varhainen rock’n’roll-numero. Miller -studioilta sekä kiekon päättävään Warren Stormin ja ”The Miller House Bandin” jännittävään swingboogieinstrumentaaliin Crowley Stomp – villiin studiojamiin, jolla ammennetaan luonnolli. Swamp Pop By The Bayou (Ace CDCHD 1397) Etelä-Louisianan ja Teksasin kaakkoisosien valkoisen cajun-nuorison levysoittimissa pyörivät Fats Dominon, Smiley Lewisin ja Huey Smithin r&b-levyt. J.D. Menestyksen toivossa levytyssopimuksen jälkeen Nashvilleen muuttanut Lowery ei kuitenkaan saanut uraansa nousukiitoon vaan palasi pian maitojunalla takaisin Alabaman klubimaisemiin. Goldbandillä niin ikään v. 1957 päätynyt rehvakas Jump And Shout ei teknisyydellä päätä huimaa, mutta nuorekas into on tarttuvaa. Käsittämätöntä miten paljon erinomaista materiaalia Millerilläkin on ollut varaa jättää kellariinsa maatumista odottamaan. 1960 julkaistun Huey Smith & The Clowns -tyylisen Hear Love Knockinin esittävä pehmeäsoundinen Jay Richards on samoin tuttu nimi ”Boppin’”-koosteilta, kuten myös paremmin rock’n’roll-levytyksistään muistettava Tommy Strange, jonka balladit Lonely Lonely Heart ja What Am I To Do juontavat taas juurensa J.D. Millerin studiokätköihin
The Story Of Sonny Boy Slim (Warner Bros.) John Cleary ........................................................................................................ s/t (The DooDaddies) Fried Okra Band ............................................................................ Ainoan levynsä Rocket-merkillä v. Into The Wild Blues (Chops Not Chaps) The Strypes ................................................................................ Kulttuurihistorioitsija ja Blood and Fire -levy-yhtiön perustaja Barrow edustaa reggae-piireissä suunnilleen samaa mitä Mike Leadbitter aikoinaan bluesin saralla: arvostettu tutkija ja kriitikko, joka yleensä tietää mistä puhuu, vaikkei häntä aivan Jumalan asemaan kannatakaan korottaa. Reaching Out: Chess Records At Fame Studios * (Kent) eri esittäjiä ............... Go Go Juice (FHQ) Shemekia Copeland ................................................................... Back Into The River (Target) Dr Helander ............................................................................... Country Boy (Bluelight) LP/CD Highway ........................................................... Myös tämä julkaisu kestää useamman kuuntelun. Nimikappale on varmasti yksi kaikkien aikojen hienoimpia ”yrtinpuolustus”-lauluja. Ensimmäisten levyjen tuottajana toimi Joe Gibbs. Tulee vahva tunne siitä, että tätähän kuuntelisi ihan mielellään – vaikka vähän enemmänkin. Saapa siis nähdä tulevaisuudessa, mihin suuntaan miehen ura kulkee – genren luultavasti pysyessä edelleen roots-reggaena. Crosseyed Heart (Universal) Roy Rogers ......................................................... noin 1956) on yksi pidemmälle ehtineiden reggae-harrastajien suosikkeja, joka ei vielä oikein kunnolla ole saanut suurta yleisöä puolelleen. ensimmäisiin lukeutunut Burn Babylon loistaa poissaolollaan, vaikka kyseessä on ehkäpä yksi Walkerin tunnetuimpia esityksiä, pienoinen klassikko jo ilmestyessään. Levyn julkaisemisen jälkeen Walker sai uutta puhtia uralleen. Walker tuli laajempaan tietoisuuteen 70-luvun puolivälissä, jolloin häneltä julkaistiin ensimmäiset taltioinnit. Hienoimpana tuloksena yhteistyöstä oli Walkerin ensimmäinen albumi ”Lamb’s Bread” (Greensleeves GREL 119/Shanachie SH-47002), jonka Brown tuotti ja legendaarinen King Tubby miksasi. Nämä levytykset vuosilta 1975–79 ovat saatavilla kokoelmalla ”Nutin Na Gwan” (Crazy Joe JGECD 008). Songs From The Road (Ruf) CD+DVD Gary Clark Jr .................................................... Pete Hoppula S ylford Walker (s. Varsinainen tapaus oli 2014, jolloin pieni Walkyahwalk-merkki julkaisi albumin ”Time Has Come”, jonka kymmenestä raidasta yli puolta voi pitää vähintään hvätasoisina ellei loistavina. North Of The Great Dive * (GABC) Barrence Whitfield & The Savages ..................... Bonnie Raitt ............... Under The Savage Sky (Bloodshot) Johnny Winter ............................................... Lost Time (Yep Roc) Lauri Ankerman & The Ankermen .......... Live And Still Kickin’! (Powerhouse) CD+DVD Eero Raittinen with The White Knuckles Trio ............................... Mu(i)stelmia Tieltä Live (Running Moose) LP Eugene Hideway Bridges ....................... Live At Suisto (Turenki) Nathaniel Rateliff & The Night Sweats ................................................................ Vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa elävä, ilmeisen runsaasti yrttejä nauttiva Walker on viime vuosina aina silloin tälloin saanut joitakin sinkkuja ulos, vailla suurempaa huomiota. Ellei ”Lamb’s Bread” olisi aikoinaan ollut niin kova juttu, voisi hyvinkin kuvitella Walkerin parhaiden päivien olevan vielä edessä. Hold On A Little Bit Longer (Armadillo Music) Canned Heat ............................................................... Albumin myötä roots-reggaen ystävät toki huomioivat melko tuoreen tulokkaan. Levyltä kuitenkin löytyvät mm. Find A Way To Care (Forty Below) Tom Principato ............................................ Vuosina 1977–78 Walker teki tiivistä yhteistyötä Glen Brownin kanssa. Kaksi erinomaista joskin laimeasti myynyttä sinkkua Eddie Shulerille nimellä Bee Arnold tehneelle sukunimikaimalle Arnold Broussardille kävi vielä köpelömmin: Saatuaan viimeisteltyä lisää julkaisukelpoista tavaraa Millerin studiossa ja pohjustettuaan jo julkaisudiilinkin Nashvillessä kaveri menehtyi auto-onnettomuudessa juuri ennen povattua läpimurtoaan. Johnnie Allanin Jin-jakson musiikkia on julkaistu Acella siinä määrin runsaasti muutenkin, että näillä kokoelmilla mies on – huolimatta keskeisestä merkityksestään swamp popin levytyssaagassa sekä myöhemmässä alan tietokirjallisuudessa – jäänyt lapsipuolen asemaan. Kai Leivo Reggae-artisteja levytysten valossa, osa 3: SYLFORD WALKER ...By The Bayou!. Outskirts Of Love (Alligator) Robert Cray ............................................. s/t (Stax) Keith Richards ........................................................................ Esim. 4 Nights Of 40 Years Live (Provogue) 2-CD+DVD Guy Davis .......................................................................................................... Miller -nauhoitteella. Little Victories (Virgin EMI) Hans Theessink & Terry Evans ........................................................... Hillityn charmikkaan äänen omannut teksasilainen Johnny Bersin pääsi hänkin tekemään pari kelpo sinkkua Jin-merkille (nyt kuultava pop-rokahtava I Ran Around on vuodelta 1960) ja ikuisti itsensä myös yleisempiin historiankirjoihin rekrytoidessaan nuoren Johnny Winterin bändiinsä The DialTonesiin, collegeopintojen pariin karanneen ryhmän alkuperäisen liiderin ja perustajan Johnny Royn tilalle. Live In Germany 2010 * (Blaricum) 2-CD eri esittäjiä ......................... Kokomo Kid (M.C.) The DooDaddies ....................................................................................... 1958 aikaiseksi saanut lafayettelainen Guitar Jeff (Jeffrey Broussard) pehmorokkailee koosteen raakilemaisimmalla J.D. Steve Barrow piti ”Lamb’s Breadin” kappaleita pieninä mestariteoksina. Ensimmäisen aallon suosituista swamp poppareista ei ole syytä sivuuttaa myöskään Gene Terryä, jonka esimerkkikappale on vaihtoehtoinen versio 70-luvun alussa julkaistulla Goldband-sinkulla ilmestyneestä nopeahkosta balladista What Can I Do I Still Love You. Lapsuutensa Walker oli viettänyt maaseudulla, kunnes yhdeksän vuoden ikäisenä perhe muutti Kingstoniin. Dave & Phil Alvin .............................................................................................. Let Me Love You – Live Albuquerque 1989 * (BRR) Stevie Ray Vaughan feat. Näytteenä soiva demomainen bluesyritelmä Deedle Dee Deedle Dee ei tosin vala uskoa siihen, että ainakaan tämän esityksen perusteella mitään elämää suurempaa olisi päässyt hänen kohdallaan koskaan tapahtumaankaan. Walker oli jäädä levynsä jälkeen unohduksiin, mutta Barrow julkaisi vuonna 2000 albumin uudelleen nimellä ”Lamb’s Bread International” (Blood & Fire, tuplavinyyli SVLP 3392/BAFCD 033), jolla mukana on Welton Irien samaan rytmiin perustuvat deejay-versiot kappaleista. Muutamia sinkkuja julkaistiin, kuten South East Music ja Chant Down Babylon, joka pääsi markkinoille Tapper Zukien Stars-merkillä Brownin tuottamana. Kaikki eivät tosin ole mahtuneet mukaan. Taustoista vastaa Joe Gibbsin Professionals-yhtye. All Aboard! 25 Train Tracks Calling At All Musical Stations * (Ace) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) tahtilajiltaan nopeutetun Brook Bentonin Kiddion tapaan. Viimeisin sinkku on Prince Allan kanssa vuonna 2015 tehty Rootsman Connection, jonka tuotantopuolesta vastaa Leon Cameron. Book Of Testament ja Golden Pen. Unlock The Lock: The Kent Records Story 1958–1962 * (Ace) eri esittäjiä ....... True & Blue (Blue Groove) Stevie Ray Vaughan .................. My Buddy Buddy Friends (Backbeat) LP+CD John Mayall ......................................................................... Jeffin muusikonura jatkui silti, mutta ilman todellisia onnenpotkuja. Vuoden 1959 sinkkujulkaisu, tylsähkö parin soinnun shuffle The Convict And The Rose on sentään huolittu mukaan
King, Chuck Berry, Bo Diddley jne.). Kappale groovaa ilmavasti ja pääosassa soiva kitara antaa uruille ja fonille tilaa muutenkin kuin säestyselementtinä. Ehdaksi 60-lukuiseksi go-go’ksi James Bond -välikierteineen päivineen on taas jalostunut Hank Williamsin Ramblin' Man. Yhtyeen reilun parin vuoden mittaiselta kypsyttelyjaksolta poimitaan nyt odotettua satoa, joka ei välttämättä yllätä mutta eipä tosiaan petäkään. syyskuuta 2015 täyttänyt artistilegenda Jerry Lee Lewis on saanut myös BN:ssä suhteellisen runsaasti palstatilaa, alkaen oheisesta numerossa 2/1973 julkaistusta levyarviosta. Vai mitä on sanottava nimistä: Tony Ashton, Andy Brown, Delaney Bramlett, B.J. Blomqvistin (1947–2006) käsialaa ollut ensimmäinen laajempi Jerry Lee Lewis -artikkeli ilmestyi Blues Newsin numeroissa 2 & 3/1976. Tutusta vauhdista huolimatta tällä tuplalla ei ole sitä sähköisyyttä, mikä on vangittu joihinkin Jerryn 60-luvun alun live-äänityksiin (ja mikä aina herättää meikäläisessä nostalgisia tunnelmia). Jo 90-luvun alussa The Skylarksin toimesta englanniksi kääntynyt ja tuolloin myös levytetty I Miss You eli Sounds-hittinä näissä piireissä paremmin tunnettu kansansävelmä Kaipaan sua on epäilemättä suosittu keikkabravuuri, mutta vinyylille puristettuna se jaksaa kantaa uutena, jokseenkin levottomana ja ylikierroksilla paahdettuna versiona vain vaivoin. Näin ollen myös Fanatic IV:n esikois-EP:n nimisiivulla twistataan niin maan perkeleellisesti, ennen kaikkea Bobby Fuller -vainaan muistolle. Ykköseksi nousee epäilemättä Rory Gallagher, joka raidalla Jukebox käsittelee bottlea tavalla, mistä Elmo-vainaa ei aikoinaan osannut edes uneksia. Laineen vetistä kitararyöpytystä ihastellessa on kuulijalta kastua kainalot siinä missä muutkin strategiset paikat. Kas kun hänen laulunsa ei ole niitä moni-ilmeisimpiä ja samaa on sanottava ukon pianonsoitosta. Fanatic IV:n keikkasetin helmiin alusta pitäen kuulunut esitys lienee paljolti velkaa yhdelle kokoonpanon henkiselle oppi-isälle, Billy Lee Rileylle. Isosta biitistä, isolla sydämellä – siitä on The Fanatic IV:n musiikki tehty. Tuloksena on varsin nokkela surf a go go -kappale. K.W. Pete Hoppula BN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä BN-arkistojen helmiä: 1973 1973 5 2015 • JERRY LEE LEWIS The Session (Mercury SRM 2-803) -73 Mikäli tämä tuplaälppäri lepäisi yksinomaan Jerryn harteilla, en sitä varmasti olisi jaksanut yhtä mittaa kuunnella läpi. Lehden silloisen päätoimittajan Juhani Aallon (1946–2006) nihkeäsävyisen vastaanoton selittänee paitsi lopulta ylivoimaiseksi osoittautunut vertailu Lewisin 50ja 60-lukujen huippuäänitteisiin, myös rivien välistä huokuva lievä turtuminen jo moniin aikaisempiin samalla metodilla 70-luvun alussa tehtailtuihin ”The London Sessions” -projekteihin (Howlin’ Wolf, Muddy Waters, B.B. Sittemmin aiheeseen on tartuttu lehden sivuilla kaikkiaan parisenkymmentä kertaa levyja konserttiarvioiden sekä historiikkien muodossa.. A-puolen Dragger Joessa jousikaiku lätisee vetisesti ja moottorit ulvovat, kuten näillä Baskimaan surffareilla aina ennenkin. Hypnomen-roolinsa kanssa varmasti ikuisesti jollei naimisissa niin jonkin asteen platonisessa suhteessa elävä Laine näpäyttää nykypäivän pullamössövinguttelijoita plektransa terävimmällä kärjellä lennokkaasti hot rod -surffaavalla Trapster-instrumentaalilla. Eksploitaatioelokuvien maailmasta graafisen ilmeensä napanneen neliviitosen voisi kuvakannen perusteella kuvitella sijoittuvan myös musiikilliselta anniltaan jonnekin groovaavan 70-lukuisen soundtrack-taiteen ja salamyhkäisten agenttiteemojen välivyöhykkeelle. BN 2/2014) kalkkiviivoilta. Eräälle helsinkiläiselle surf-rock’n’roll-nelikolle (Kekka Uitto, Pekka Laine, Miikka Siira & Jupe Litmanen) käsite merkitsee järkähtämätöntä uskoa amerikkalaiseen 60-luvun alkupuolen ”teen beat” -aaltoon, jonka keskiössä kirmasivat ennen muinoin niin Bobby Fuller Fourin, The Trashmenin tai The Astronautsin tapaiset aikansa cooleimmat ”poikabändit” kuin myös Los Angelesin Whiskey-A-Go-Go:n kaltaiset keikkapaikat sekä tv:n musiikkiohjelmat kuten Where The Action Is, joissa sananmukaisesti sattui ja tapahtui. Uutta kappaleessa sen sijaan on, että trio on paisutettu kvintetiksi: rummut, kitara, basso ja nyt myös saksofoni sekä Hammond-urut. Juhani Aalto Kunnioitettavat 80 vuotta 29. Rytmiä ja riemua riittää jaettavaksi myös villisti vatkaavasta Bobby Petersonin kvintetin vuoden 1960 originaalista Irresistible You, jonka myös croonereiden kunkku Bobby Darin hieman myöhemmin levytti. Levyä pitää pystyssä mukaan haalittu brittimuusikkojen kerma, jota on saatu koolle tosi edustava joukko. Ja vielä kun kappaleetkin, jolleivät sitten ole vanhoja tuttuja, niin rullaavat muuten vain taattuja latuja. Janne Örnberg THE FANATIC IV Go Where The Action Is / Trapster / Ramblin’ Man / Irresistible You (El Toro ET-15.071) Fanaattisuutta on moneen lähtöön. Aivan näin pitkälle bändi ei kuitenkaan ole ollut valmis harppaamaan. Liekö kyse levy-yhtiön vai bändin omasta viitseliäisyydestä, että b-puolella on päädytty kierrättämään parin vuoden takaisen ”Insane!”-albumin kappaleita. Eikä kyseessä ole edes mistään leikkaamon lattialle jääneistä ennen julkaisemattomista kappaleista vaan ihan samat, jo em. Entäpä sitten b-puoli, joka on kahdella kappaleellaan periaatteessa ihan all right, mutta ruuti ei selvästikään ole riittänyt a-puolen kekseliäisyyteen. 5 2015 • 67 Seitsemän tuuman taivas! THE LONGBOARDS Dragger Joe / Drag Beat / Beach Bus (El Toro ET-15.070) Old school -surfin ja drag racingin maailmasta vaikutteita ammentava The Longboards ilahdutti kesälomalaisia napakalla, kolme heidän omaa sävellystään sisältävällä seiskatuumaisella. albumilta tutut Drag Beat ja Beach Bus soivat tällä pikkumustalla. Itse Jerry on niin laulajana kuin pianistina iän myötä hieman rauhoittunut. Perin tylsää kierrätystä, jonka a-puoli vain nippanappa pelastaa. Kitarasankarien Gallagherin ja Leen ohella kiitosta saa kuitenkin myös pääartisti itse, ennen kaikkea Sun-vuosista jalostuneen soittotekniikkansa johdosta. Pianon soittoon on tullut enemmän harkintaa, ja mukaan mahtuu jo hieman mutkikkaampia kuvioita monotonisen pimputtamisen ja liuku-gimmickien lomaan. Sitä vastoin pikkukiekon kääntöpuoli, leuka pystyssä Laika & The Cosmonauts -perintöä vaaliva instrumentaali Fist’O’Feline asianmukaisesti surisevine urkuineen ja suorastaan kimppuun käyvine kitaroineen on sellaista piiskausta, ettei paatuneella blueskriitikollakaan ole aiheeseen vastaan panemista. Parhaimman mausteen keittoon antavat tietysti kitaristit. Cole, Tony Colton, Drew Croon, Matthew Fisher, Petr Frampton, Rory Gallagher, Pete Gavin, John Gustafson, Chas Hodges, Joe Jammer, Kenny Jones, Mickey Jones, Mick Kellie, Albert Lee, Alvin Lee, Kenneth Lovelace, Brian Parrish, Pete Robinson, Steve Rowland, Ray Smith, Gary Taylor, Klaus Voorman, Gary Wright. Pete Hoppula SAM & THE ZOMBIES Fist’O’Feline / I Miss You (SamZom 2) Surfia, suomalaista beat-iskelmää sekä lähinnä 60-luvun varhaisvuosilta kantautuvaa rock’n’rollia sangen oivaltavasti varioiva lahtelaisyhtye jatkaa uudella singlellään pitkälti edeltäneen omakustannetallenteensa ”On Stage” (ks. Kakkostilan vie Albert Lee, joka uurastaa mukana jokaisella kappaleella (välillä myös pianon äärellä)
klo 20.30 THE CIRCUS He Plays Jazz. 44,50 € KAMASI WASHINGTON MA 30.11. eventsclub.fi THE EPIC NYT KAUPOISSA Liput palvelumaksuineen alk. But Not As You Know It.” – Nuo Magazine KAMASIWASHINGTON.COM @KAMASIWASHINGTON /KAMASIWASHINGTON /KAMASIW @KAMASIW BluesNews_5-2015_Kamasi_Washington_230x297.indd 1 16/09/15 09:51