Blues News 6/2010 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

Ensi vuonna uusiksi... Nathan & The Zydeco Cha Chas Billy Gibson Harmonica Hinds. Lou Pride Pertti Ñurmi Blues Photography Sveitsin Luzernissa vuosittain marraskuussa järjestettäviä bluesfestareita pidetään yleisesti ja ilmeisen oikeutetusti Euroopan parhaana bluesmassatapahtumana. Tällä sekä takasisäsivulla on esillä kuvallista antia viime marraskuun huikean hienoilta järjestyksessään 16. festareilta. Enemmittä puheitta paras
Vuoden 2008 lopulla he alkoivat valmistella selvästi kunnianhimoisempaa levyä, jonka nimeksi tuli "Welcome To The Haunted House". Vuoden 2007 loppuun mennessä poikien pääprojekti The Recuts oli kuopattu, mutta myös The Grande Boisin jatko näytti epävarmalta. Levy tallennettiin käyttämällä analogista neliraituria ja pojat soittivat kaikki instrumentit kahdestaan. Jatkossa voisi ehkä harkita stereovahvistinta ja -kaikua, muutenkin ajatuksissa on tehdä seuraava levy ihan oikeassa studiossa, isoilla soundeilla. Tosin Villen mielestä popmusiikin kirjoittaminen on helpompaa ja, ainakin toistaiseksi, tutumpaa. Jo jouluksi 2004 valmistui poikien ensimmäinen yhteinen cd "Blood, Sweat & Tears". Vuonna 1983 syntynyt Veikko on itseoppinut kitaristi, jonka aktiivisempi musiikin harrastus alkoi lukiossa Metallican ja Red Hot Chili Peppersin innoittamina. Ja jos ne läpäisivät hänen seulansa, niin ei muuta kuin myyntiin vaan. Cd:n painos alkaa nyt olla jo loppu, mutta jokunen kappale saattaa vielä löytyä ns. Soitin- ja laitteistopuolella pojat uskovat perusarvoihin; kitaroina Fender Stratocaster tai Squier Cyclone, vahvistimina Peavey Delta Blues tai Blues Junior. Kun pää oli näin saatu aukaistua, alkoi tarkempi perehtyminen tyyliin; Dick Dale, The Chantays, The Ventures ja The Beach Boys. Nyt käytettiin kuitenkin ensi kertaa hyödyksi nykyaikaista digitaalista äänitystekniikkaa. Hän on Markon ja Veikon mukaan bändille todellinen vahvistus loistavana bassottelijana. Myös tämä v. 1981) liittyi kokoonpanoon. Mutta ovatko nämä nuoret miehet sellaisia kauhukakaroita kuin miksi it seään kuvaavat, vaikka sekoittelevatkin perinteisten surfkitarasoundien lomaan niin bluesia kuin progeakin? The Grande Bois -yhtyeen tapaan Instrumentaalimusiikkia surfista äärettömyyteen Ensimmäisen levyn saamasta hyvästä palautteesta innostuneina pojat päättivät uusia urotekonsa ja äänittivät vuoden 2005 loppupuolella "Second Chance" -nimisen kakkosalbumin. Villen omatessa myös säveltäjäntaitoja bändissä on nyt kolme lauluntekoon pystyvää soittajaa. Tätä kirjoitettaessa on bändi triomuodossaan korkattu ja ensimmäinen keikka 8.8.2010 Vilppulankoski Blues & Jazz -festivaaleilla on onnellisesti takanapäin. Veikon mielestä parasta Markon kanssa työskentelyssä on ollut se, että kaikki on sallittua. Allekirjoittanut oli myös paikalla seuraamassa livemeininkiä, ja todettava on, että homma toimii. Suurimmaksi esikuvaksi nousi Markon edelleenkin raudanlujana pitämä Dick Dale, joka aikoinaan mullisti kitarasoundin konekiväärimäisellä tikkauksella ja rujon rankoilla vahvistinsoundeilla. Perinteinen ranta- ja lainelautameininki loistaa kuulemma poissaolollaan, kuvallinen ilmaisu on enemmänkin kauhuelokuvamaista. Veikko oli muuttanut Tampereelle opiskelemaan ja samalla aloittanut siellä uudet mielenkiintoiset bändikuviot; ensin Palava Maa ja myöhemmin myös Silhuetti. Jännityksellä siis odotellaan, miltä lopputulos tulee näyttämään. Kauhuelementit puskevat tällä hetkellä entistä enemmän pintaan eikä varmaankaan heitä kovinkaan kauas, jos tämä bändin tuorein musiikki kategorioitaisiin psycho-surfiksi. Siitä paikasta alkoi kova surf-biisien treenaus. Ville onkin ollut musiikkimiehiä jo pienestä pitäen soittaen ennen kouluikää pianoa, sitten ala-asteella rumpuja, kunnes siirtyi 12-vuotiaana basson varteen.Vaikka surf-genren tuntemusta ei juuri ole kertynyt, monipuolinen musiikillinen kokemus näkyy ja kuuluu kykynä mukautua sulavasti aina kulloinkin työn alla olevaan tyylilajiin oli se sitten poppia, powerrockia, heavyä, perinteistä lavatanssimusiikkia tai sitten 60-luvun kitarasurfia. Tarkemmin sanottuna vuoteen 1988, jolloin bändin rumpali ja isä, v. Pearl-merkkisistä rummuista muodostui Markon instrumentti jo 80-luvulla. Levyn kanteen kehitetty bändin nimi löytyi kauhuelokuvien maailmasta ollen Hämäläisen kertoman mukaan jonkinlainen voodoo-aiheinen taulu. tämä julkaisu löytyy jo allekirjoittaneenkin levyhyllystä. Poikien suunnitelmissa onkin tehdä nyt lisää keikkoja (mm.Yyterin Twist). Pojat päättivät, että muutama esiintyminen vuodessa voisi olla sopiva määrä, joten he käynnistivät sopivan basistin etsinnän. Kävin haastattelemassa poikia kuvauspäivän iltana ja kaikki olivat hyvillä fiiliksillä. Jarkko Ravi "Les enfants Terribles of Surf Music comes from Finland." Nämä sanat löytyvät TampereVilppula akselilta ponnistavan The Grande Bois yhtyeen nettisivuilla olevasta julisteesta. Tuo omaksi iloksi ja sukulaisten kauhuksi valmistettu puriste sisälsi pari omaa sävellystä, mutta pääosin sekalaisia lainakappaleita. Markon mukaan Dalella oli tuolloin Fender Companyn kanssa sellainen diili, että hän testaisi kitaroita ja vahvistimia tutkien niiden kestävyyttä. Sellainen löytyi lopulta Tampereelta, kun Silhuetti-orkesterin bassovelho Ville Sévon (s. Ville on soittanut bassokuviot uusiksi. Lisäinfoa ja maistiaisia löytyy luonnollisesti netistä: www.myspace.com/thegrandeboissurf. Psychosurfia T he Grande Bois -orkesterin historia juontaa juurensa kultaiselle 1980-luvulle. The Grande Boisin matkaa päätettiin kuitenkin jatkaa ja samalla keskittyä oman materiaalin tekemiseen. Jazz-Rytmeissä, Blues Newsissä ja Big Beat -lehdessä saaneella pitkäsoitolla lyövät kättä niin kauhuainekset, aggressiivinen surfrock, blues, garage kuin jopa proge. 1974 syntynyt Marko "Spuge" Hämäläinen havaitsi Rantasalmen kauppojen levylaareja penkoessaan Jon & the Nightriders -yhtyeen livekasetin "Live At The Whiskey A-Go-Go". Ostettuaan kasetin kuulemma lähinnä kansitaiteen takia, hän löysikin iloiseksi yllätyksekseen uuden mahtavan musiikkigenren surfin. Biisistä kuullaan videolla eri versio kuin mitä on levyllä, mm. Se oli jo selkeästi kunnianhimoisempi kokonaisuus. Lisälaitteista Veikon suosikki on tällä hetkellä Electro Harmonicsin Catethralkaiku ei siis mitään kamahifistelyä. 2009 ilmestynyt, Jaakko Tyhtilän kansitaiteella varustettu bändin virallinen ensijulkaisu toteutettiin soittamalla ja tallentamalla kaikki instrumentit itse. Uusia kappaleita on myös kasattu jo seuraavaa albumiakin varten, jota olisi tarkoitus ruveta työstämään heti kun soittajien aikataulut ja muut menot vain antavat myöten. Ilmestyttyään mukavia arvioita mm. Tyhmiä ideoita ei ole ja mitä tahansa päähän pälkähtävää voi kokeilla. Vuonna 2004 The Recuts -orkesterin etsiessä komppikitaristia löytyi Markon työmaalta nuori kitaristilupaus, mänttäläinen Veikko "Veke" Korhonen. Miehen tie vie Rantasalmelta Kotkan kautta Mänttään v. "Welcome To The Haunted Housen" jälkeen alkoi tehdä mieli myös keikoille elävän - 13 - 6 - 2010 ·. Näin he ajattelivat homman pysyvän hauskana ja tuoreena. Tuolla levyllä keskityttiin enemmän soundeihin ja jälki olikin paremman kuuloista kautta linjan yleisön eteen. The Grande Bois syntyi näin kuin itsestään, sivuprojektina muun bänditoiminnan ohella. Ja tulla pois kellarista myös siinä mielessä. Kerran Veikko ja Marko jäivät treenikämpälle kahdestaan jammailemaan ja siellä Veikko tapaili tuota alunperin the Chantaysien hittiä ja siitäkös riemu ratkesi kaikki Markon tuntevat voivat kuulla tässä kohtaa mielessään tämän hersyvän naurun. Ensitutustuminen surf-musiikkiin tapahtui Stevie Ray Vaughanin levyltä, Dick Dalen kanssa äänitetyn Pipelineinstrun myötä. Mutta ei lo-fi ole myöskään sinänsä poissuljettua; sekin voi kuulostaa tuoreelta, summaavat pojat ja allekirjoittanut on samaa mieltä. Myös USA:n surfguru, yli 30-vuotisen radiotoimittajan uran omaava Phil Dirt antoi Reverbcentral-nettisivustollaan levylle neljä tähteä viidestä. Jäsenet sopivat myös bändin toimimisesta "henkireikänä" muiden aktiivisempien yhtyeidensä ohella. Tällä hetkellä työn alla on myös El Meteor -kappaleesta tehtävä "lo-fi" -tyyppinen musiikkivideo. 1996, jonne tämä sittemmin perheen perustamisen myötä lienee lopullisesti jäänyt. hyvin varustetuista levykaupoista. Duosta trioksi paisuneen joukkueen matka kellareista parrasvaloihin on alkanut viimeistään nyt kolmannen pitkäsoitto CD:n ja keikkailun aloittamisen myötä
Ajan Sävel #42/1963 on lähtenyt ja sateen mukana lähtee terveiset ja pyyntö palata takaisin. Enpä huomannut kysyä, oliko säveltäjäksi merkitty Gummoe vai jotakin muuta, ehkä Pete hoitaa tarkemman informoinnin, jos katsoo sen tarpeelliseksi. Parhaiten pärjäsi Rivers, vaikka hukkasikin osan alkuperäistunnelmasta heittäytymällä tavoilleen uskollisesti turhankin riehakkaaksi. Myös paikka sopii; vaikka Lettermen-pojat olivat kotoisin kuka mistäkin, niin yhtye perustettiin Los Angelesissa ja aloitti Warnerilla, jonka alamerkki myös Valiant oli. Playboysien versio oli enemmän kuin pelkkä albumitäyte, heidän versionsa julkaistiin vuonna `66 singlenäkin, ja se nousi listoille, taisi olla yhtyeen viimeinen hitti. En tiedä, kertovatko listasijoitukset kaikkea Rhythm Of The Rainin suosiosta. Yleensähän Lettermen ajatellaan ylisiistiksi, perivanhoilliseksi ja persoonattomaksi 60-luvun yhtyeeksi, ja sellainen se havaintojeni mukaan enimmäkseen olikin, mitä vielä korostivat yliviihteelliset jousivoittoiset sovitukset. Ajallisestikin tämä vertaus täsmää, Lettermenhän oli tarinansa ensimmäisessä huippuvaiheessa juuri 60-luvun alussa. Gummoen omassa elämäkerrassa listataan 20 versiota, joista minulle tutuimmat ovat Johnny Rivers, Johnny Tillotson, Bobby Darin, Jan & Dean ja Gary Lewis & Playboys. - ph) Suuren hitin perään julkaistiin samanlaista tunnelmaa tavoitellut The Last Leaf, jossa sateen paikan ääniefektinä ja rakkausviestin kantajana sai syksyinen tuuli. Pistin sattumalta eräänä päivänä unilevyksi soimaan Lettermen-yhtyeen ensimmäisen LP:n A Song For Young Love vuodelta `61. Suurimman suosionsa sävelmä sai Englannissa vasta vuonna `90, kun Jason Donovanin cover nousi peräti top teniin. Korkeimmillaan levy oli tammikuun alussa `63, pääsyn ylemmäs estivät kovat ykköshitit Telstar (Tornadoes), Go Away Little Girl (Steve Lawrence) ja Walk Right In (Rooftop Singers). oli todellakin takuuvarma albumitäyte. Herkkää, herkkää, mutta niin vain kaikki palaset naksahtivat kohdalleen ja noista aineksista rakentui loistava levy. Yksi yhtyeen itsensä mielellään käyttämä mittari on BMI:n kymmenisen vuotta sitten laatima lista, jonka mukaan Rhythm... Keski-Euroopassa, etenkin ranskankielisellä alueella, menestys oli luokkaa parempi, samoin useissa Aasian maissa. oli sijalla 9. Rhythm... (Tämän tosiaankin poikkeuksellisen onnistuneen suomalaisversion tekijätiedot on tihrustettavissa sivun ylälaidan etikettikuvasta; kyseinen äänitehavinaisuus on kaivettu esiin Honey Aaltosen pohjattomista arkistoista. Olin aikaisemmin turhan tyly väittäessäni, ettei Rhythm Of The Rainia noteerattu Suomessa. Gummoen siisti laulu oli pääosassa, siisti taustakuoro täydentää tunnelman. Pikkuhitillä Come Back Silly Girl sekä sävelmä että varsinkin yhtyeen laulu oli kuitenkin ilmavampaa, lähempänä aikansa teinipoppia.Vielä paremmin erottui albumilta edukseen Glen Campbellin säveltämä nätti Dreamer, joka minun korvissani kuulosti aivan selkeältä Cascades-esikuvalta. Kansainvälisestikin Cascades menestyi hyvin, ei kylläkään Englannissa. päättyneen vuosisadan merkittävimpien laulujen listalla. Poika istuu - 15 - 6 - 2010 ·. Sikäläisille markkinoille levy oli ilmeisesti liian siisti ja liian amerikkalainen (siis liian hyvä?); korkeimmaksi sijoitukseksi jäi 38., mikä selittää sen, ettei levyä juuri Suomessakaan noteerattu. Otetaanpa heti komento takaisin tuon vertailukohdan osalta. On siis liioiteltua väittää, että Cascades olisi ollut jotenkin erityisen uraa uurtava yhtye, kyllä sille vertailukohtia 60-luvun länsirannikon yhtyeistä löytyi, luultavasti parempiakin kuin Lettermen. Billboardin listalla Rhythm Of The Rain nousi kolmoseksi (r&b-puolellakin top teniin), mutta Cascadesin pojat itse puhuvat mieluummin kakkossijasta, liekö Cashboxin peruja. Nätti levy, mutta vain follow-up ja sanoiltaan turhankin teatraalinen. Brittiversiota ei 60-luvulla tehty. Jostakin syystä uni ei tullut, joten jouduin kuuntelemaan koko kakkospuolen ja yllätyin sikäli, että peräti kahdella raidalla tarttui korvaan samantyylistä laulua kuin Cascadesilla. Enpä paljon ymmärrä tuollaisen listauksen päälle, mutta jotakin se totta kai kertoo.Toinen huomionarvoinen seikka on monet tehdyt coverit. Päätoimittaja kertoi nimittäin, että 60-luvun lopussa täällä julkaistiin Nuoren Voiman Liiton 10-raitainen 7 tuuman näytelevy (NV-1, jaettu Nuori Voima -lehden numeron 3/1969 liitteenä), jossa yhtenä raitana oli Fallen Rain, esittäjänä Tiitta Sipponen ja The Saturdists. Kyseessä oli tarkkaan ottaen puhdas kopio John Gummoen vanhasta nätistä sävelmästä kaiken lisäksi hienosti toteutettuna. Laulullisesti sitä voisi kuvata kepeähkön ilmavaksi länsirannikon doo wopiksi, jolle on vaikea keksiä selkeää esikuvaa tai vertailukohdetta
Jonkin aikaa me myös keikkailtiin Leppäsen Villen kanssa. Me oltiin normaaleissa duuneissa ja joka ukko oli ottanut vapaata sen kaksi viikkoa, mikä tietenkään ei sinällään haitannut yhtään, mutta me kelattiin, että auton vuokrat pitää ainakin pois saada. Siellä on tämän uuden levyn lisäksi tehty muun muassa Jaska Salmi & Sirkkeli -orkesterin blueslevy "Kokemäenjoen Blues", sekä vuonna 2008 ilmestynyt Rautavaara World Orchestran debyytti "Puukko" suurelta osin. Soittokavereita - Kolmoslevyllä musisoinnista vastaava Tekosyyttömät on loistava bändi. Sen tiimoilta tutustuin nykyisellään Turenki Recordsin kantaviin voimiin kuuluvaan Salmen Topiin, joka oli tähän aikaan vasta aloittanut Flamingolla ja musahommissa. Ei elämä voi tämmöisenä jatkua. Meillä oli jopa VR:n kanssa monivuotinen diili, että kun me soitetaan ravintolavaunussa, niin me saadaan ilmaiset matkat. Kantsii käydä tsekkamassa livenä, jos kohdalle osuvat. Sitten kun keikkoja ilmaantuu, niin harjoitteluajan järjestäminen on työlästä. Tommosella jätkäporukalla on koko aika nastaa, vaikka satais pieniä akkoja taivaalta ja kaikki menis päin helvettiä silloin sillä on vaan entistä nastempaa. Reissattiin ympäri Helsinkiä ja soitettiin joka kaupunginosan kohdalla joku tietty laulu; Töölönlahden rannassa "Onkimiehen blues" ja sitä rataa. Eihän sillä mitään rahaa edes ollut, kun se oli ihan kuutamolla koko ukko. Vaikka Kukko aloittaisi joskus väärästä sävellajista, niin se saa sen poikkeuksetta kuulostamaan hyvältä ja oikealta huikea soittaja, aivan kuin Miettisen Mirikin. Esiintymistilaisuuksien vähenemisen takia monet muusikot soittavat nykyään entistä useammissa eri kokoonpanoissa. Vein sen himaan, sain virkoamaan ja mulla on se kasvi edelleenkin muistutuksena. Työvoimatoimiston kautta mä työllistyin seuraavaksi tekemään musiikkia Mustion kesäteatterin "Kolmeen muskettisoturiin". Kysyin yhdeltä vanhalta nistiltä, että koska vetäminen oikein loppuu ja se sanoi että sitten kun naula kolahtaa arkkuun. Seuraavana päivänä saatiin kiinni joku muu tyyppi toimistolta ja se selitti, että tää kaveri on nyt vähän sekasin. Turenki Records on paljon parempi vaihtoehto kuin mikään monikansallinen iso yhtiö. Sitten kun me päästiin vuokratulla pakettiautolla sinne perille, niin kävi ilmi, ettei siellä mitään keikkaa ole. Se oli semmonen ryhmä josta jo Rumbakin teki juttua, mutta me ei päästy koskaan oikein mihinkään. Se oli kätevä keino siirtää rahaton orkesteri Lapin kiertueelle. Mulla on aina ollut huono onni levy-yhtiöiden kanssa ja tälläkin kertaa ilmeni ongelmia. Kolmosella oleva "Jukkapalmu" kertoo juuri noista ajoista. Se ajelu päättyi silleen, että olis voinut suoraan kävellä katsomaan Cowboysin keikkaa, mutta mä kyllä lähdin kotiin. Se on oikea pelimanni ja kerrassaan rempseä ukko, joka itse asiassa tulee seuraavalle RWO:n levyllekin. Miri hyppää luontevasti moodista moodiin ja silti sillä on polla täydellisesti kasassa. Ne syötti ja juotti meidät humalaan, eli se päivä meni ihan hyvin. Nykyisellään keikkakokoonpanoamme täydentää levylläkin vieraileva kitaristi Ilari Rintala. Muutamana vuonna oltiin myös Sodankylän Elokuvafestareilla esiintymässä ja soitettiin silloinkin myös matkat. Touhussa oli kuitenkin koko aika tietty amatööriys mukana ja ihmiset tykkäs meistä sen takia kauheesti. Kun Tekarit kävi mun studiolla äänittämässä omaa materiaaliaan, niin huomattiin, että yhteistyö saattaisi toimia hyvinkin. Kokoonpanoon kuului lyömäsoittimet, kitara ja maniska. Näihin aikoihin oli aluillaan myös kohtalaisen jyrkkä syöksylaskuni päihteiden maailmaan. Mä päätin ettei kolahda naula, mutta vetäminen loppuu. Olin vuosituhannen alkumetreillä todella huonossa kunnossa ja löysin roskalavalta jäätyneen jukkapalmun. Ne eivät oikein pystyneet markkinoimaan ja viemään eteenpäin meidän levyä, joten se jäi vähän niin kuin kellumaan koko homma. Suoritin kuitenkin kurssin loppuun, tapasin nykyisen avovaimoni ja muutenkin alkoi homma näyttää valoisammalta. Tanssiorkesterin jälkeen mulla oli muutama hiljaisempi vuosi bändihommissa kunnes kahdeksankymmentäluvun lopulla perustettiin Arosusi. Esimerkiksi Kuunkuiskaajilla on niin kova ammattitaito ja ne on avoimia kaikille ideoille, että heidän kanssaan ei ole ongelmia. Tää haamukiertue on jäänyt hyvin mieleen. Jätkät on kiinnostuneita siitä mitä mä teen ja haluavat vaikuttaa siihen, mutta ei kuitenkaan tukahduttaa mun omaa luovuutta ja omia ideoita. Heitin niille demoja matkaan ja jätkät sovitti biisit parhaaksi näkemällään tavalla.Tokihan niitä sitten yhdessäkin katsottiin, mutta periaatteessa homma meni noin. Eräs mukava pariskunta ilmeisesti sääli meitä niin paljon, että ne kutsui meidät himaansa. Se kertoi myös, että todennäköisesti näistä keikoista ei mikään pidä paikkaansa. Sitten mä aloin yhtenä päivänä funtsia, että eihän tää voi olla mun juttu. Meininki oli ihan niin kuin Peteliuksen ja kumppanien Trio Forrester/ Oikotuulet -sketsistä suoraan. Mahdollisuuksien mukaan myös Bill Hota & Pulversissa soittava viulisti Järvelän Kyösti tulee olemaan mukana. Siihenhän koko rokkenrolli perustuu. Capacalan kanssa julkaistiin hyvä levy nimeltä "Koiranelämää". Se saattaa aamupäivällä olla ensin Tangomarkkinoilla keikalla, hurauttaa sitten autolla jonnekin pitämään jotain kurssia ja sen jälkeen illaksi RWO:n keikalle. Ne oli ihan mielettömän makeita reissuja varsinkin takaisin tullessa, kun kaikki oli ihan päreissä. Mä vedin krääsää ihan holtittomia määriä ja hoidin itseni aina vain huonompaan seuraan ja aina vain huonompaan jamaan. Sateisen kesän takia se teatteri tosin teki konkurssin, mutta mä pääsin taas hyvin kiinni musiikkiin.Taisinpa myös olla kautta aikain ensimmäinen työllistämistuella toimiva säveltäjä tässä maassa. Ei oikein siinä vaiheessa jaksanut enää kuunnella mitään. Kaatopaikalta löydetty jukkapalmu - Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi mun toinen, Keystone Copsin kanssa tehty soololevy "Ruostuneet vanteet ja himmenneet lyhdyt". Capacala aloitti akustisena triona. Me tehtiin ihan perkeleesti keikkaa ympäri Suomea. Niinpä me palattiin Stadiin ja venattiin niin kauan, että se tyyppi tuli toimistoltaan ulos, koska se ei suostunut avaamaan meille ovee, ja pistettiin se maksamaan joku nimellinen korvaus. Soitettiin Capacalan piisejä ja vähän kaikkee. Vaikka me hetkellisesti oltiin sille tyypille raivona, niin kyllähän toi äkkiä rupes jo naurattamaan. Me oltiin Lido Salosen toimiston listoilla ja siellä oli semmonen jätkä, että mä en tiedä oliko se vetänyt liian paljon krääsää vai mikä sillä oli, mutta se myi meille haamukiertueen. Itse kuitenkin kaipaisin enemmän sellaista treenien tuomaa varmuutta. Me pystyttiin tältä pohjalta esiintymään ihan missä vain ja keikkailtiinkin paljon esimerkiksi junissa. Viimeksi kun oltiin keikalla, niin kiireisen päivän päätteeksi se lähti pari tuntia ennen keikkaa juoksemaan pitkän lenkin, saunoi sitten kunnolla ja otti pari bissee. Se järkkäs muka kahden viikon rundin, jonka ensimmäinen keikka piti olla Mäntyharjulla. Onneksi RWO:n soittajat ovat niin kovia ammattilaisia, että homma hoituu vähälläkin hiomisella. Soitettiin laivoissa, jokilaivoissa ja ratikassakin. Mun Chihuahua Studio on rakentunut viime vuosien aikana maaseudun rauhaan. Siellä tuntee olevansa himassa. Sitten hakeuduin työnvälitystoimiston kautta konepuuseppälinjalle, jonne pääsinkin. Seuraava vuosisadan puolikas - Mä oon todella iloinen päästyäni viimeinkin sellaiseen tilanteeseen, että taustalla on levy-yhtiö, joka oikeesti panostaa mun juttuun. Sakari Kukko on aivan loistava sehän on kuin spektri, joka loistaa soitollaan. Onhan asiassa vielä sellainenkin hauska piirre, että koko Turenki - 21 - 6 - 2010 ·. Niillä jätkillä on ihan oma juttunsa. Sillon mulle tuli ekan kerran muusta syystä kuin jonkun aineen takia hyvin epätodellinen olo. Meillä oli kaiken kaikkiaan aikas vapaata meininkiä; saatettiin välillä riidellä ja tapellakin lavalla, mikä oli ihmisten mielestä vaan hienoo. Normaali ihminenhän putoais siinä kohtaa, mut se oli valmis keikalle. Kaupungista kaupunkiin - Arosuden kautta muodostui Capacala ja sehän olikin sitten jo totista työtä. Helsinki-päivänä, jolloin Leningrad Cowboys järkkäs Senaatintorille sen ison shown, me soitettiin Riemuratikassa seitsemän tuntia putkeen. Arosudesta on pakko mainita elämäni ainoa haamukiertue. Siinä vieraili muun muassa Haaviston Olli ja Kiiskisen Timo ja sen tuotti Tom Nyman, joka nykyisellään toimii Rautavaara World Orchestran basistina.Vuonna 1994 ilmestyi sitten ensimmäinen soololevyni "Valheita ja totuuksia". Tämän lisäksi ne myös saa järkättyä kaikenlaisia juttuja. Capacala oli koko aika menossa ja me sauhuttiin monenlaista. Siinä hommassa tuhlaantuikin sitten seitsemän hyvää vuotta. Kaikki lähtee rakentavasti ja kaikesta keskustellaan. Vähensin käyttöö ja lopetin pikkuhiljaa kokonaan. Flamingo olikin varmaan hyvä koulu siinä mielessä, että näki mitä levybisneksessä voi tehdä ja mitä ei kannata tehdä. Päivittäinen rutiini teki hyvää, vaikka kyllähän mulle poissaolojakin taisi tulla
Tämä on helppo tehdä, löysätään e6-kieltä ja verrataan sitä oktaavia korkeampaan D-kieleen. Jätkät vain tarttuivat ideaan ja laittoivat levy-yhtiön pystyyn. Rollareiden "Honky Tonk Women" on hyvä esimerkki siitä, miltä open G kuulostaa. Mollisointujen ottaminen on tässä virityksessä myös mahdollista. Yksi vanhimmista virityksistä normaalin ohella on avoin G, (d-g-d-g-b-d). Herää kysymys, miksi virittää kitara normaalista poikkeavasti. Avoin D (Vestapol-viritys) on yksinkertaisesti sama kuin avoin E, mutta soi sävelaskeleen alempaa (d-a-d-fis-a-d). Kuten oheisesta haastattelusta käy ilmi, on Rautavaara kirjoittanut levyn materiaalia paikoittain nostalgisissakin tunnelmissa. Itse asiassa eräs helppo mollisointukuvio puuttuu tästä kirjasta. "Puukon" mä kustansin ihan kokonaan ja halusinkin tehdä sen niin. Kaiken kaikkiaan tämä Kolmonen on Markojuhani Rautavaaran näköinen kokonaisuus, josta kaikuu läpi koko hänen tähänastinen elämänsä. Drop D -viritys on käytössä myös klassista kitaraa soitettaessa, kun alun perin luutulle sävellettyjä teoksia soitetaan kitaralla. Esimerkiksi Jaska Salmen kanssa on taas blueslevy työn alla. Muilta osin mennään pitkälti "Puukon" hengessä, ja omien tekstien lisäksi ainakin jotain Kantelettaren juttuja on taas tulossa mukaan. Suomalaiset olivat toki ennen tätäkin levyttäneet, mutta siihen asti äänitykset oli käyty tekemässä Berliinissä tai Tukholmassa. Slide- ja slapsteelkitarat viritetään etupäässä aina avoimeen sointuun. Laulussa ei ole montaakaan riviä tekstiä, mutta se piirtää varsin tarkan tuokiokuvan ohikiitävästä hetkestä keväisessä Tukholmassa. Yleensä "open tuning" on duurisointu. Steve Ray Vaughan, Albert King ja Joanne Shaw Taylor. Vielä kun yksinkertaisesti svengaava piisikin toimii, niin asiat ovat kohdallaan. Levyllä musisoiva Tekosyyttömät kuulostaisi satsanneen enemmän soiton laatuun kuin määrään. E6-kieli voidaan virittää myös vieläkin alemmas, cis tai b, jota heavymetal-kitaristit mielellään käyttävät. Records lähti liikkeelle tsoukista, jonka mä heitin Salmen Topille. Nyt kun levy-yhtiöasiatkin ovat kuulemma ensimmäistä kertaa koko hänen uransa aikana hyvällä tolalla, niin mielenkiinnolla odotamme minkälaisia tarinoita seuraava vuosisadan puolikas tuokaan tullessaan. Viritysten lisäksi kirjassa on kuvattu myös neljä erilaista skaalaa (duuriasteikko, molliasteikko, pentatoninen duuri- ja pentatoninen molliasteikko) kullakin virityksellä ja 20 kyseessä olevaan viritykseen liittyvää sointua. Kakkos- ja kolmos-vaihtoehdot soivat kitarassa hyvin ja mollisointujakin voi ottaa. Tällä hetkellä on rakentumassa RWO:n seuraava levy "Iisakin kirkko". Keith Richards käyttää tämän virityksen 5-kielistä vaihtoehtoa eli hän on poistanut paksuimman kielen. Sen jälkeen tosin elettiin vähän laihaa vuotta ja vedettiin vyötä kireämmälle. Monesti jousisektiolla saadaan nostettua popmusiikin imelyysaste hampaita vihlovalle tasolle, mutta tässä tapauksessa Matteus Mykkäsen kerrassaan tyylikäs sovitus kruunaa laulun. Mä mietinkin, että meidän suku on ollut Suomessa tämmöstä levyteollisuuden käyttökauraa mukana joka kehitysvaiheessa. Viritys avoimeen E-molliin tapahtuu siten, että nostetaan a- ja d-kielen virettä yksi sävelaskel. Robert Johnson, Eric Clapton, Ry Cooder, Derek Trucks ja Rory Block. Sessiossa sen säestäjänä toimi Oskar Merikanto. Yksi helpoimmista ja paljon käytetyistä vaihtoehtovirityksistä on Drop D; tuunataan e6-kielen vire yksi sävelaskel alaspäin. Kun soitetaan mollissa, sille on olemassa ihan oma virityksensä. Monesti hän jättää itsestäänselvyydet sanomatta ja kuljettaa tarinaa harvoin, mutta täsmällisin viivan vedoin. Avauksena kuultava nuoruusaikojen muistelokin keinuu leppoisasti hänen hengessään. "Kolmonen" pitää nimittäin sisällään aiemmilta soololevyiltään tuttua, sopivasti folkahtavaa rokkia. Folkahtavaa kokonaisuutta sävytetään myös reggaella (Jukkapalmu), suoraselkäisellä kitararokilla (Laita vahvistin) ja Kyösti Järvelän rehvakkaan viulun kuljettamalla countrylla (Päästä pois). Tätä käyttää mm. Kiireettömästä svengailusta nousee useampaankin otteeseen mieleen herra nimeltä JJ Cale. Tätä käyttivät tai käyttää mm. Lauluille on jätetty hyvin tilaa hengittää, eikä melko runsaslukuinen vierailijakatraskaan niitä onneksi täyteen soita. Näin ollen virityksen matalin kieli on vireeltään g, ja otettaessa sointuja yhdensormen barrella, sointu on aina perusasemassa. Ensimmäinen "open tuning", jota tämä kirja käsittelee, on avoin E. "Kaupungista kaupunkiin" vie takaisin Capacalan savuttavaan keikka-autoon maailman myrskyihin kadonneen ystävän kanssa kiertämään. Kolmosen kannessa sukulaisineen poseeraava isoisäni Eino Rautavaara oli muuten ensimmäinen Suomessa levyttänyt laulaja. E-mollivirityksen ollessa kyseessä, duurisointu on helppo ottaa useallakin tavalla. Monet nykyiset blueskitaristit käyttävät tätä viritystä slidekitaraa soittaessaan, esimerkiksi Eric Clapton, Stefan Grossmann ja Jorma Kaukonen. Mun tuoreimmat tekeleeni ovat nyt jo noissa latauskaupoissakin. Myös kaikkee muuta hommaa piisaa ihan mukavasti. Viritys on siinä mielessä jännä, että sävelet muodostavat pentatonisen e-molliasteikon e,g,a,b,d,e. Englannin kielessä mollivirityksestä käytetään myös "cross-note tuning" -nimitystä. Syitä on monia: sointi on erilainen ja jotkut soinnut, riffit tai kokonaiset kappaleet, on vaikeaa tai mahdotonta soittaa normaalivirityksellä. Tuoreella soolollaan hän liikkuu huomattavasti juurevammissa maisemissa. Siinä kielet viritetään Eduurisoinnun säveliksi matalimmasta kielestä alkaen e6-b5-e4-gis3-b2-e1 (b tarkoittaa skandinaavista h:ta). Kun avoimilla kielillä soi E-duuri sointu, lapsi osaa heti soittaa yhden soinnun, e-ja b-kielillä voidaan soittaa pikkumelodioita normaalisti. A-duuri viidenneltä, Bduuri seitsemänneltä jne. Double-Drop D -virityksessä molemmat e-kielet viritetään deeksi. Esimerkiksi Skip James aikoinaan käytti tätä viritystä. Muut duurisoinnut saa kätevästi etusormen barrella tai slideputkella. Tällä virityksellä on turvallista aloittaa, sillä b- ja e-kielet jäävät ennalleen.Tämä on myös "lapsiystävällinen" viritys, jota käytän pikkuoppilaille. Puutteeksi voisi laskea sen, että mollisointu on hankalaa, mutta kuitenkin mahdollista ottaa. Sitä käytettiin jo 1700-luvulla ja erityisen suosittu se on ollut myös alkuaikojen (siis 1900 luvun) blueskitaristeilla. Siitä on hyvä jatkaa. MARKOJUHANI RAUTAVAARA III (Turenki CD-14200-2) (1) Aika kultaa/Espoo (2) Jos (3) Kaupungista kaupunkiin (4) Turkkilaisessa tupakkakaupassa (5) Wallander (6) Jukkapalmu (7) Päästä pois (8) Saniaissaari (9) Mutsi ei diggaa (10) Haitinalmikki (11) Laita vahvistin (12) Soittokavereita (13) Viimeisen virran soutaja Pari vuotta sitten ilmestyneellä RWO:n "Puukko"-debyytillä Markojuhani Rautavaara tarjoili muun muassa Kantelettaren tekstejä mielenkiintoisella tavalla hard rockilla ja jazzillakin maustettuna. Avoimen · 6 - 2010 - 22 -. Esimerkkinä mainittakoon suosikikseni kohonnut "Turkkilaisessa tupakkakaupassa". Eräs paljon käytetty poikkeus on kitaran virittäminen puoli sävelaskelta tai enemmänkin normaalitasoa alemmas, jolloin kielten venyttäminen helpottuu. Mikään lapsiviritys tämä ei silti ole, sillä sitä ovat käyttäneet ja käyttävät mm. Erja Lyytinen kappaleessa "Dreamland Blues". Lauluntekijänä Rautavaara on turhia selittelemätön. Normaalivirityksestä poiketen on olemassa kymmeniä erilaisia virityksiä, joista tämä kirja esittelee parikymmentä suosituinta. Nykyään kitarassa käytetään yleensä viritystä e6-a5-d4-g3-b2-e1. Siinä jo ennestään monipuolista äänimaisemaa laajennetaan muun muassa sitarilla ja tablalla. Muita tämän virityksen etuja on, että kokonainen sointu voidaan soittaa huiluäänenä ja se, että duurisoinnut soivat todella rikkaina. Äitini lauloi aikoinaan turkulaisen Rytmiyhtiön savikiekoille Sibeliuksen tunturilauluja, ja isän musiikkia on julkaistu vinyylillä ja tietty cd:llä. D-duuri tai D-molli soinnussa ei e-kieltä tarvitse sammuttaa ja sävellajin perussointu soi vahvana. Järjestys vain on erilainen. Hankaluutena on ehkä se, että sormitukset muuttuvat sooloillessa melko lailla normaaliin vireeseen verrattuna. Eija Jauhiainen Kitarakirjasto OPEN TUNINGS Jan Mohr ja Robert Klein Voggenreiter 2008 ISBN: 978-3-8024-0397-2 96 sivua, englanninkielinen, mustavalkoinen, hinta noin 15,00e Kirja käsittelee kitaran avoimia virityksiä. Kuulijalle tarjotaan juuri sen verran mielikuvia, että aukkokohdat saa kukin täyttää itse mielessään. Open A -virityksestä on olemassa kolme vaihtoehtoa, 1) sama kuin avoin G, mutta sävelaskelta korkeampaa, 2) e-a-cis-e-a-e, 3) e-a-d-e-a-e. Näiden viritysten yhteydessä suositellaan ohuen kielisetin käyttöä, sillä kaulan jännitys kasvaa, kun kolme tai kaksi kieltä viritetään normaalia kireämmälle. Tällöin on kuitenkin kyseessä normaaliviritys, sillä sävelten paikat pysyvät kaulalla samana
Kaikki sukulaiset asuvat edelleenkin Suomessa ja minulla on siellä neljäkymmentä serkkua, jotka kaikki tulee meidän keikoille kun Fatboy tulee Suomeen! Muutenkin on pakko heti sanoa, että meidän paras yleisö on Suomessa. Jotenkin vaan aika tuntuu nyt olevan sellainen, että tämä juttu näyttää toimivan moneen suuntaan. alkoivat soittaa Enviken Recordsiin ja kysyä, onko Fatboy tehnyt levyä. Mutta takana on kuitenkin vähän pitempi stoori. Siinä olikin vähän tekemistä, kun Weill ei kuitenkaan ole mitään ihan tavallista kolmen soinnun rokkia. Mahtavaa, yksinkertaista musiikkia. Hartaasti työstetty "In My Bones" (2008) olikin jo läpimurtolevy isompaan mediajulkisuuteen varsinkin yhtyeen kotimaassa Ruotsissa. Me esitimme niitä kappaleita kantriversioina. Se oli Riksteatternin iso tuotanto ja kiersi koko Ruotsin. Marko Suutarla (teksti) & Jyrki Kallio (kuvat) Kantriterapiasta päivän nimeksi atboyn esikoisalbumi "Steelhearted" tuntui ilmestyvän kuin tyhjästä vuonna 2004. Meillä ei alun alkaen ollut tarkoitus tehdä levyä ollenkaan. Iso projekti oli, kun soitimme vuoden verran 1998 Kurt Weillin Kolmen Pennin Oopperassa teatteribändinä. Muutimme vuonna 1969 Eskilstunaan, kun minä olin kuuden vanha pikkupoika. Enimmäkseen kävimme soittamassa rockabilly- ja kantrifestareilla sellaisissa paikoissa, joita tavallinen ruotsalainen ei tiennyt olevan olemassakaan. Suomessahan tuohon aikaan listoilla oli vaikka mitä, Teddy & the Tigersia, Johnny & the Dodgersia, Matchboxia jne. Täällähän oli jonkin verran liikehdintää 1970- ja -80 -lukujen vaihteessa, esimerkiksi Dalarnassa ja Eskilstunassa, mutta Tukholmassa ei silloin tapahtunut oikeasti mitään. Mutta ei sitäkään jaksa jumputtaa kymmentä biisiä peräjälkeen. Lokakuun lopussa yhtye pyörähti uuden "Overdrive"-albumin promokeikoilla Tampereella ja Helsingissä, joten oli hyvä syy kysellä hieman viimeisiä kuulumisia bändin kitaristilta ja musiikilliselta art directorilta Hannu Kiviaholta. BN: Fatboy on ollut jonkinlainen ilmiö roots/ rockabilly -maailmassa muutaman viime vuoden aikana, eikä vähiten siksi, että yhtye on onnistunut leikkaantumaan suuremmankin yleisön tietoisuuteen lyhyessä ajassa ja jopa helpon tuntuisesti. Korvaaja löytyi kuitenkin läheltä, koska Marcus Kallström on jo parin vuoden ajan tehnyt tuurauskeikkoja meidän kanssamme. Meillä on sellainen lentävä lause bändissä kuin "Rockabilly är rolig!". Ja Fatboy-soundikin syntyi heti ja ihan itsestään, se ei ole kehittynyt mitenkään vuosien varrella. Teitte pelkkää keikkaa melkein kymmenkunta vuotta. Hannu Kiviaho: Oikeasti me olemme rummuttaneet tätä samaa juttua jo viisitoista vuotta, eikä se ole mihinkään muuttunut koko aikana. Meillä oli Affen kanssa Eskilstunan ensimmäinen rockabillybändi vuonna 1981 nimeltään " Shakin Lee Taylor & Maniactors"(!). Täällä Ruotsissa tällainen musiikki on kuitenkin monelle niin "uutta". BN: Sinä itse olet syntynyt Suomessa. Ruotsissa ei ollut koko ilmiötä. Ihmiset, jotka näkivät meidät keikalla, Dalarnassa. Fatboy oli alkujaan meidän basistimme Affen (Alf Östlund) ajatus. Mutta totta kai sitten meidän vanha rockabilly-tausta alkoi paistaa läpi. Olimme lukiolaisina kesätöissä Alfa Lavallin tehtailla ja tutustuimme sitä kautta. Patrik kuitenkin kieltäytyi ja sanoi, että Fatboysta tulee liian iso juttu heille. HK: Olen syntynyt Kivijärvellä ja asunut Kinnulassa. Itsensä toistamiseen keskittyneelle rockabillygenrelle annettiin piristysruiske levyllisessä ajassa kiinni olevia, "moderneja", mutta samaan aikaan klassisen ajattomia kappaleita. Se oli jännää touhua, siinähän sai vähän näytelläkin. Radiosoittoon kelpaavat huippuluokan soundit ja häpeämätön flirttailu laatikon laitojen yli niin indiepopin kuin melodramaattisen iskelmänkin suuntaan tuotti tulosta: yhtye sai ystäviä sekä rootsdiggareista että laajemmista kansanosista. Alun perin me vain laitoimme hyvää ruokaa, joimme hyvää viiniä ja kuuntelimme kantria. Lopulta Envikenin Patrik Staffansson soitti meille ja sanoi, että melkein joka päivä joku kysyy Fatboyn levyä, ettekö te voisi tehdä sellaista. Vuoden 1995 tienoilla törmäsimme toisiimme uudestaan ja Affe pyysi mukaan meidän laulajamme Thomasin (Thomas Pareigis). Ajattelimme, että olemme sen verran vanhoja, että me vihdoin osaamme soittaa sitä: se oli ollut meidän kaikkien haaveena jo pitkään. Melko nopeasti kokoonpano vakiintui jokseenkin samaksi kuin nykyään, mukaan tuli Joakim Lindahl (kitara) ja Jan Lissnils (pedal steel). Rockabilly ei "vaadi" meiltä mitään, me voisimme tehdä vaikka kymmenen rockabillybiisiä tunnissa. Olihan täällä joku The Boppers, mutta se oli enemmän doowop-rock & rollia. Tällä hetkellä meillä on kolmas rumpali kierrossa, edellisellä levyllä soittanut Jörgen Wall joutui väistymään muiden kiireidensä takia. Me olisimme halunneet tehdä levyn Envikenille, koska meillä on yhteistä historiaa yhtiön kanssa, sehän sijaitsee myöskin FATBOY F Meillä on sellainen lentävä lause bändissä kuin "Rockabilly är rolig!" BN: Miksi ensimmäisen levyn julkaiseminen kesti niin kauan. Kun me soitimme Tukholmassa 15 vuotta · 6 - 2010 - 24 -. Alun perin meidän ajatuksemme ja unelmamme oli vain pitää hauskaa ja soittaa kantria. Monet ensimmäisen levyn biiseistä ovat peräisin ihan alkuajoilta, jostain vuosien 1995-97 tienoilta. Sen takia me teemme musiikkia omien sääntöjemme mukaan välittämättä rockabillytalibaneista. Mutta melkein heti alusta asti alkoi tulla myös omia biisejä. HK: Mehän aloitimme soittamalla covereita, Patsy Clinea ja Faron Youngia. Suomessa yleisö tuntee tämän meidän tyylisen musiikin parhaiten ja meidän musiikkimme menee syvemmälle perille
Siitä levystäkin on tulossa vielä uusi versio ulos, sehän on myyty loppuun jo pariin kertaan. Ei mitään heviyhtyettä, joka vetää parinkymmenen minuutin kitarasooloja. Kaikki kappaleet, mitkä levyllä kuullaan ovat joko ensimmäisiä tai toisia ottoja, korkeintaan kolmansia. Biisit kirjoitettiin nopeammin, ne treenattiin nopeammin ja levyä äänitettiin livenä 5 päivää Atlantiksessa. "In My Bones" -levyä tehdessä meillä oli vähän liian hauskaa... Noissa teidän kappaleissa on aika vahva vanhan suomalaisen iskelmän vaikutus, ainakin minun korvaani. Overdubia on käytetty, mutta mitään ei ole otettu pois äänityksistä. Meillä on yleisössä tosi nuoria, 15-vuotiaita tyyppejä, jotka ovat ostaneet koko elämäntyylin kerrasta: niillä on kaikki valmiina, frisöörit, tatuoinnit, kaikki. Vesalla oli pelkästään kantrilevyjä ja tapasin soitella ja diggailla niitä pienenä poikana. Kaikki kappaleet ei mene ihan sataprosenttisen samassa biitissäkään, mutta me emme halunneet alkaa tarkistamaan niitä millään linjaalimittarilla, niin kuin jotkut tekevät. Ei ollut deadlinea ja kun studio oli siinä vieressä, niin aina silloin tällöin askartelimme sitä. Duuribiisin tekeminen on pirun vaikeata! Se on iloinen asia, jos joskus tulee tehtyä vahingossa duuribiisi... Sanathan ovat Peggen. Janne oli rääkännyt stilikkaa pari kolme vuotta, ennen kuin liittyi meidän bändiin (Janne oli ainoa stilikansoittaja, jonka me tunsimme). Uudessa painoksessa on mukana uusia "vanhoja" biisejä eli kappaleita, jotka jäivät aikoinaan julkaisematta. Tuna lähetti meidän levyt ja videot Beckille ja asia oli sillä selvä. Olosuhteet olivat kyllä hyvät, joskaan ei nyt aivan niin ammattimaiset kuin tämän uuden levyn kanssa, joka äänitettiin Atlantis-studioilla. BN: Jeff Beck kävi myös Suomessa viime kesänä Porin Jazzissa ja keikkaa kehuttiin kovasti mm. pistetään torvisektio tuohon ja laitetaan haitari tuohon ja sitä rataa. Nukahtanut Royn ääneen. Toisin kuin me muut, jotka olemme soittaneet kaikenlaista punkista heviin. BN: Yksi asia, joka erottaa teidän musiikin muiden rockabilly-yhtyeiden musiikista, on juuri se, että kaikki kappaleet menevät mollissa (niin kuin tangossakin)! HK: Kyllä näin suurimmaksi osaksi on. BN: Toinen asia, joka minulle tulee mieleen teidän biiseistä, on Roy Orbisonin kulta-ajan tuotanto. Sisään pitäisi mahtua vähintään 700 henkeä, kuten joulukuun Tukholman keikalle Bernsissä Berzelii Parkissa. Marraskuussa me soitamme Jeff Beckin lämmittelijöinä Solna Hallissa, johon mahtuu 2000 ihmistä. Kun levyä tehtiin pari vuotta, niin matkan varrella tuli aina uusia ideoita. Myös laulu tehtiin livenä. BN: Teidän kaikilla levyillä on jotenkin poikkeuksellisen hyvät soundit. BN: Tänä päivänä tilanne on vähän toinen. HK: Kyllähän ne minun kauttani tulee, koska minä ja laulaja Thomas "Pegge" Pareigis teemme yhdessä musiikin meidän kappaleisiimme. Mutta samaan aikaan, kyllä se on myös koko bändin intressi, sillä kaikki Fatboyssa diggaa juuri suomalaista musiikkia, erityisesti vanhaa iskelmää. Ja kuuleehan lopputuloksesta, että siinä on enemmän "hermoa" ja varpaillaan olemista. Olemme tehneet sopimuksen Family Tree -levy-yhtiön kanssa ja levyn jakelun hoitaa Sony Music. Atlantis on Tukholman ainoa alkuperäinen 60-luvun studio. välissä, Janne myi Marshallit ja Gibson Les Paulin ja osti steelkitaran. Tällä kertaa me halusimme jotenkin muuttaa käytäntöä, tehdä kaiken nopeammin. Äitini veli, Vesa, joka oli merimies, asui joskus pari vuotta Eskilstunassa. HK: Oma kantri-innostukseni on lähtenyt tosi kaukaa menneisyydestä. Meidän stilikansoittaja Jan Lissnils soitti ennen Fatboyta sellaisessa hevirock-bändissä kuin Reptile Smile. Koko porukka soitti samassa huoneessa, lukuun ottamatta laulajaa ja basistia, jotka olivat lasiseinän takana. tässä aviisissa. HK: Edellinen levy "In My Bones" on myynyt yli 10 000 kappaletta. Ja sehän on tässä yhteydessä sanottava, että kyllä se on Thomasin ääni, joka on ollut ihmisille portti meidän musiikkiin. Tämän uuden levyn kanssa meillä on vähän enemmän muskeleita takana. Itse olen 47-vuotias ja vasta haaveilen, että ottaisin ensimmäisen tatuointini (naurua)... Miten saada vire päähän ja miten liikuttaa käsiä ja jalkoja ja vielä polviakin. Iso merkitys kantri-ilmeeseen on tietysti, että meillä on bändissä stilikka. BN:Vaikka teidät luokitellaankin rockabillyksi ja musiikissa on vaikutteita tusinasta erityyppisestä musiikista, niin kyllä tuo alkuperäinen kantri-ideakin sieltä vielä kuuluu. BN:Tuosta Suomi-yhteydestä on vielä pakko kysyä lisää... Tuleeko nämä kaiut sun kauttasi musiikkiin. Meille vaan on helpompi tehdä biisi mollissa ja se on lähempänä sydäntä. HK: Hassu juttu, mutta Jeff Beck valitsi itse Fatboyn lämmittelyaktiksi tuolle keikalle. Ensimmäinen levy myi jotain 6000-7000 kappaletta. Aiemminkin meillä on ollut äänityksissä laulaja porukan mukana, mutta laulu on sitten myöhemmin tehty uusiksi. kestää ainakin kymmenen vuotta ennen kuin sen oppii, sanotaan. Mutta niitä tehtiinkin pari vuotta. Nyt päätettiin, että ei tehdä sillä tavalla. Kun se bändi sitten lopetti joskus 90-luvun puolessa Peggeen. Tarkkoja lukuja minulla ei ole, koska levy myy edelleen. Idoli on vähän hankala sana, mutta sanotaan, että Royn ääni on vaikuttanut syvälle - 25 - 6 - 2010 ·. Sitten toisaalta meidän yleisössä on 70-75 -vuotiaita, jotka ovat olleet mukana rokkitouhuissa jo 50-luvulla. Oli sellainen 50-60 ihmisen joukko meidän ikäisiä tyyppejä, jotka kävivät meidän keikoilla. Tänä päivänä on sellainen tilanne, ettei tahdo oikein löytyä sopivan kokoista paikkaa, jossa soittaa. Ja sitä kautta hän on myös opetellut ja oppinut laulamaan, Peggehän ei ole koskaan laulanut tai esittänyt muuta musiikkia kuin rockabillya. Pegge on kertonut, että hän on pienenä poikana aina pistänyt Roy Orbisonin levyn soimaan, kun on ollut menossa nukkumaan. HK: Ei se ole mikään sattuma. Uuden levyn soundeista voi antaa paljon krediittiä Janne Hanssonille, Atlantis-studion omistajalle ja teknikolle. Haluttiin etsiä sellaista fiilistä, että kun soitetaan, niin kaikki tietävät, että soitto menee suoraan levylle. HK: Tänä päivän tilanne on toinen ja rockabilly-skene on kasvanut ihan mahdottomasti. sitten, niin tiesimme suurin piirtein ketkä ovat tulossa keikalle. Erityisesti siitä tavasta, jolla Thomas Pareigis tulkitsee noita lauluja. Sehän julkaistiin meidän oman levy-yhtiön toimesta. HK: Pari ensimmäistä levyä tehtiin meidän harjoituskämpällä, vaikka kannessa lukeekin komeasti että Jugglo Wallin studio. BN: Kriitikoille kelpaa ja levytkin myyvät. Sehän on ihan hirviömäinen soitin opetella soittamaan... Keikan promoottori Lars "Tuna" Olofsson sanoi, että Jeff Beck halusi rockabilly-yhtyeen lämmittelijäksi
HK: Kiitos! FATBOY Overdrive (Family Tree FAM013) (1) Bad News From Pretty Red Lips (2) Draggin The River (3) Bare Moon (4) Overdrive (5) Last Train Home (6) The Whole Damn Cow (7) What Would Elvis Do. BN: Kiitos haastattelusta ja lykkyä tykö maailmanvalloitukseen myös täältä Suomesta. Siinähän ei ole esimerkiksi oikeita laulusynkkiä tekstien kanssa ja siinä soittaa "väärä" rumpali. Uuden levyn ensimmäinen sinkkujulkaisu on "Bad News From Pretty Red Lips" ja samalla kappale, josta on tehty myös musiikkivideo levitykseen. Wildfire Willie, Mando Diaon Björn Dixgård ja muita vierailijoita. Se otto on äänitetty meidän harjoituskämpällä nollabudjetilla. Hänellähän oli hiljattain iso maailmanlaajuinen diskohitti, "Release Me", jonka esitti Agnes-niminen neitokainen. Koko kesän me pidimme sitten vapaata ja tässä syksyllä sitten käynnistettiin kone uudestaan. BN: Kerrotko vähän joistakin tämän levyn kappaleista... Loppuun sattuva kolmen mietteliään kappaleen putki tuntuu jo vähän liialliselta tunnelmoinnilta. Suuri osa siitä kuvamateriaalista on jopa neljä vuotta vanhaa ja peräisin sellaisesta illasta, kun kutsuimme vanhoja kavereitamme vierailemaan meidän keikalle. Levy-yhtiö on valinnut sen meidän seuraavaksi sinkuksemme ja siihen aiotaan tehdä sitten se oikea musiikkivideokin. Kappaleen nimi on sen verran pitkä, että on joka kerta mukava kuunnella, kun radioasema yrittää lausua sen nimen! "Bare Moonin" stoori on sellainen, että me teimme sen alun perin Bear Family -levy-yhtiön juhlalevylle. Paljon parempi, jos levyllä on kymmenen biisiä ja kun viimeinen on loppunut, niin tulee sellainen fiilis, että se olisi mukava kuunnella uudestaan! No, tänään luin juuri levyn arvostelun yhdestä ruotsalaisesta lehdestä, jossa levylle olisi annettu täydet pisteet, jos se olisi ollut pitempi. "Last Train Home" on tehty yhdessä toisen vierailevan lauluntekijän ja laulajan Kim Richeyn kanssa. Loput kolme ovat sitten jotain niiden väliltä. BN: Oliko se jo etukäteen päätetty että levylle tulee vain kymmenen kappaletta. Olimme sitten syyskuussa pääesiintyjinä soittamassa Bear Familyn juhlissa Saksassa. Sharon on ihan mahtava nainen, kärkinimiä biisintekijänä maailmassa. Eli yhden levyn, jossa olisi koostettu kappaleita meidän kolmelta levyltä. Sharonilla on paljon jännää kerrottavaa elämästään, kuinka hän näki 9-vuotiaana Elviksen esiintymässä kantribändin kanssa jne. Kim on nainen, joka on tehnyt biisejä esimerkiksi alternative country -artisti Ryan Adamsille, siis ei Bryan Adamsille! Last Train Home tehtiin yhdessä yhtenä päivänä Tukholmassa ja Kim lauloi oman osuutensa siihen Lontoossa. Sehän on aika vähän nykyaikana. HK: Meillä ei ole aikaisemmin ollut musiikkivideoita eikä tämäkään ole ihan oikea sellainen. Uuden levyn biisejä alettiin tehdä heti In My Bones -kiertueen jälkeen viime vuoden joulukuun lopussa ja ne olivat valmiina helmikuun lopussa. Tällä tosiaan voisi olla mahdollisuuksia Amerikassa, kuka tietää. Me rakastuimme biisiin niin, että vaihdoimme Bearin Bareen ja äänitimme sen uudestaan uudelle levylle. Nykyään Sharon asuu Tukholmassa. Kevään aikana olisi tarkoitus lähteä keikoille ainakin Saksanmaalle, levy ilmestyy siellä silloin. Nopea tuotanto ei erotu tässä kohdin mitenkään edellisistä, pitempään kypsytetystä levyistä. HK: Itse asiassa siihen meni paljon vähemmän aikaa. Siellä Bear Familyn 35-vuotisjuhlissa paikalla oli yhden amerikkalaisen levy-yhtiön edustaja. Vähiten kotonaan tuntuu olevan "The Whole Damn Cow", joka epäilyttävästi tuo mieleen jopa 90-luvun neoswingin sävelkulut taustalaulajineen kaikkineen. Katsotaanpa. Aloituskappale on valittu fiksusti, "Bad News" sisältää juuri ne samat elementit, joista aiempienkin levyjen rokit on kasattu. Hyvä aloitus, eikä loppukaan levystä tuota pettymystä: ero edellisiin on tyylillisesti vain nimellinen ja sounditkin ovat totuttuun tapaan komeita kautta linjan. Siinä on sopivasti pohjoismaista eksotiikkaa, sitä mollia. HK: Meillä oli parikymmentä biisiä, joita kokeiltiin treenikämpällä ja jos kappale ei toiminut, niin sitten siirryttiin seuraavaan kappaleeseen. Kuvissa näkyy mm. Minusta levy on jo melkein liian pitkä, jos se kestää 45 minuuttia. Totuttu on myös nopeiden ja hitaiden kappaleiden suhde: varsinaisia rockabillyksi luokiteltavia menokappaleita on mukana neljä ja täysverisiä balladeita puolestaan kolme. Keikalla me soitamme tämän oikeastaan ihan päinvastaisella tyylillä, kauhealla tempolla ja laulamme kuin venäläinen mieskuoro se on melkein punkkia jo. Biisin nimi oli tietenkin "Bear Moon". Tämä innostui ihan hirveästi, kun hän kuuli kappaleen "What Would Elvis Do?" ja haluaa nyt julkaista amerikanversion meidän levyistä. BN: Onko tällaisella musiikilla mahdollista menestyä muualla kuin Pohjoismaissa. Sharonin työskentelytapa on omintakeinen: hän ei soita mitään instrumenttia, vaan laulaa melodiat ja sanat suoraan nauhalle (Sharon Vaughnin tunnetuin kappale tämän lehden lukijoille saattaa olla kantriklassikko "My Heroes Have Always Been Cowboys". HK: Ehdottomasti, minun mielestäni. Tämä tällainen suosio on tietysti erittäin mu- kavaa ja tervetullutta, mutta meidän juttu jatkaa kulkuaan omalla raiteellaan joka tapauksessa. Se julkaistaisiin ensi vuonna ja siinä yhteydessä tehtäisiin kiertue Texas-New York-Los Angeles. Rokit ovat kappaleiden kärkipäätä, "What Would Elvis Do?" ironisine teksteineen täysosuma. Se on oikeasti ihan puhdas mainos levystä, joka on kasattu halvalla vanhasta materiaalista, johon meillä on ollut oikeudet. "Time´s Running Out" on levyllä sellainen aika synkkä, sanoisinko "suomalainen" biisi, joka on muuttunut sittemmin sovitukseltaan ihan täysin konserttitilanteessa. Kertosäe koukuttaa popin ystävän, mollisävyt luotaavat pohjolan kansan kaamosmieltä. Tähän kohtaan tarvittaisiin vähän ripeämpiä rytmejä. Muutenkin olen sitä mieltä, että levyt on levyjä ja keikat keikkoja samanlaisten sovitusten toistaminen yksi yhteen on tylsää. Sharon lauloi taustoja kaikille niille tyypeille, joista me tykätään kuten George Jonesille tai Faron Youngille. Miten se ensimmäinen kappale nyt menikään? · 6 - 2010 - 26 -. Ainoa kappale muuten, joka levyltä jäi soittamatta bändin Suomen keikoilla. Se on tietysti yksi näkökulma. "Memories Of Us" tehtiin yhdessä Sharon Vaughnin kanssa, joka vierailee myös Thomasin duettoparina. Orbisonpitoisuus nousee korkeimmilleen "Memories Of Us" -duetossa, jonka eksoottista kaihoa alleviivataan Tijuanan torvilla ja yleisellä melankolialla. (8) Time´s Running Out (9) Memories Of Us (10) Used Heart Toteutuuko Hannu Kiviahon toive siitä, että kuuntelija tahtoo painaa play-nappulaa heti kun niukasti vaille puolen tunnin mittainen levy päättyy. Etukäteen päätimme että levylle tulee kymmenen kappaletta. huom.) Jotkut kappaleet on sellaisia albumiraitoja, jotka ei taitu suoraan livesettiin. Visio oli, että introja lyhennetään, laulu pistetään käyntiin nopeammin ja että biisit on lyhyempiä. Myönteistä on, että yhtäkkiä tästä hommasta voi elääkin, ainakin hetkittäin. Sen verran kauan olemme tätä hommaa jo tehneet yhdessä. Alataajuuksia tanakasti rakentava basso/rummut -kaksikko, ilmavat kitaravallit, välialueen laastittavat hypnoottiset kitarariffit ja kaiken päälle eksynyt Thomas Pareigisin ääni kertomassa kohtalokasta tarinaa pahoja uutisia toistavasta kauniista uutistenlukijasta. Ja sinkkubiisiksi tämä kaveri haluaisi ehdottomasti juuri tämän kappaleen. Sharon on syntynyt Floridassa, muutti sittemmin Nashvilleen ja oli taustalaulajana studioilla. Julkaisu olisi joskus tammikuussa. BN: In My Bones -levyä tehtiin pari vuotta, mutta tämä uusi syntyi vuodessa. Toim. Samoissa juhlissa komppasimme myös Kim Lenziä. "Overdrivella" siinä ei ole rumpuja, Bear Familylla taas on rumpusovitus ja keikoilla me soitamme sitä kolmannella sovituksella rumpujen kanssa
- 27 - 6 - 2010 ·
Ja vaikka en ole julkaissut omaa uutta blueslevyä vähään aikaan, olen mukana Barrelhouse Chuckin uusimmalla albumilla." K im Wilson saavutti 1970-luvulla merkittävää mainetta Fabulous Thunderbirdsin laulajana/harpistina/johtohahmona. Kysymykseesi uudesta levystä voin sanoa, että se on tekeillä, mutta julkaisuajankohtaa en vielä uskalla ennakoida. Pohjoismaiden jälkeen kiertue jatkuu Yhdysvalloissa vuoden vaihteeseen. Sen verran kuitenkin pihtailtiin, Barrelhouse Chuck, Larry Taylor ja Billy Flynn että Wilson ei vielä ottanut huuliharppua esiin, vaikka kyllä lauloi. Rytmiryhmän tehtävä on pitää komppi kasassa, ja siinä Richard Inness sekä Larry Taylor onnistuivat erinomaisesti. Avauskappale oli heti räväkkää menoa. Kim Wilson on näkyvin ja kuuluvin esiintyjä, mutta Barrelhouse Chuck ja Billy Flynn saivat ainakin Helsingissä runsaasti soolotilaa. Olisi melkein helpointa listata ne merkittävät kokoonpanot, joissa hän ei ole vuosien varrella soittanut. Tämä Kim Wilson Blues All Stars -keikka osoitti, että koossa on joukko huippuammattilaisia. Tammikuussa katsotaan tilanne uudelleen jatkokeikkojen osalta. Ehdin vaihtaa pari sanaa Kim Wilsonin kanssa; ensinnäkin hän arvosti illan hienoa yleisöä ja sitä, kuinka moni oli tullut paikalle tiistai-iltana heitä kuulemaan. Kuultiin myös komea hidas blues "Stranded In St Louis", jossa Billy soitti hienon neljä kiertoa kestävän West Side -tyylisen kitarasoolon. Olin juuri silloin kirjoittanut muistiinpanoihini, että tämä bändi keskittyy musiikkiin, eikä esitä kikkoja tai flirttaile yleisön kanssa. Omien sanojensa mukaan Flynn soitti pelkästään viime vuonna 30:ssa eri kokoonpanossa. Hänellä on kokemusta niin pääartistina kuin taustoittajanakin. Larry "The Mole" Taylor tuli puolestaan suuren maailman tietoisuuteen Canned Heat -yhtyeen basistina heidän kulta-aikoinaan, ja on sen jälkeen ollut yksi kysytyimmistä tuon instrumentin soittajista eri kokoonpanojen studio- ja konserttiesiintymisiin. Ennen kuin keikka alkoi lähestyä loppuaan, Kim hemmotteli yleisöä pitkällä soolo-instrumentaalilla, jossa Innes oli osan aikaa mukana. Ei ollut sattumaa, että Muddy Waters kehui aikanaan Wilsonia ainoaksi harpistiksi, joka oivaltaa Walterin soittotekniikan. "Soolouran alku ei aikanaan miellyttänyt levy-yhtiötä. Hyvä hän on laulajanakin, ja oikeastaan muuttunut tässä lajissa vuosi vuodelta entistä paremmaksi. Joitakin se ärsyttää, mutta mielestäni se antaa lisäsärmää · 6 - 2010 - 34 -. Aika paljon Wilson soitti myös laulumikin kautta. Homma käynnistyi ilman sen kummempia seremonioita. Vaikka Helsingin keikka sattui tiistai-illalle, Birdland-klubi oli lähes ääriään myöten täynnä. Meno jatkui vahvassa Chicagoblues-hengessä. Koko bändi esitti vielä pari kappaletta ennen encorea, johon osallistuivat Wilson ja Taylor, joka puolestaan otti taas pystybasson käyttöön. Hän on soittanut lähes kaikkien Chicagon suurten bluesnimien kanssa, mutta on samalla niin ikään luonut omaa uraa. Heidän mielestään olisi pitänyt keskittyä vain Fabulous Thunderbirdsiin. Mutta tällainen pieni kosiskelu sallittakoon, varsinkin kun yleisö tuntui innostuvan entisestään. Erityisesti tässä kappaleessa korostui yksi Wilsonin tavaramerkeistä, hypnoottinen saman lyhyen harppukaavan toistaminen kerta toisensa perään. Barrelhouse Chuck omaa 30 vuoden kokemuksen pianistina. Vaikka kyllähän tämä kokoonpano Kim Wilsonin nimissä kulkee hän on tässä tapauksessa se, joka johtaa meininkiä lavalla. Ja olisiko ilta voinut hienommin päättyä kuin näiden duona esittämään Sonny Boy kakkosen hienoon "Nine Below Zero" -kappaleeseen. Niinpä en nytkään sellaisia jäänyt kaipaamaan. Ehkä siihen kategoriaan voidaan lukea myös hieman muista kappaleista poikkeava Chuck Berryn "Thirty Days". Tämän jälkeen Larry Taylor vaihtoi sähköbassoon, joka oli ulkonäöltään erehdyttävästi puoliakustisen kitaran näköinen. Kromaattiset soolot olivat sinänsä komeita, itse pidän kuitenkin enemmän diatonisesta harpusta. Mutta olen oppinut, että T-Birdsillä on kysyntää kesäfestareilla ja tapahtumissa, ja talvella panostamme blueskokoonpanoon. Kappaleessa "Early In The Morning" Kim luopui kesken kaiken mikrofonista ja lähti kiertelemään yleisön joukkoon puhallellen yllättävän kuuluvasti. Billy Flynn on yksi parhaista Chicago blues -tyylisuunnan kitaristeista. Hänellä oli valikoima harppumikkejä, joita käytti sähköiseen soittamiseen. Kim Wilson pitäytyi jatkossa diatonisessa harpussa, mutta vaihteli mikitystekniikkaa. Kim Wilson Blues All Stars Kokoonpano, jonka veroista harvoin näkee ja kuulee Suomessa! Harri Haka (teksti), Pertti Nurmi (valokuvaus) Helsinki 2.11.2010 muutenkin monipuoliselle harpistille. Rumpu- ja bassosoolot, ainakaan pitkät sellaiset, eivät mielestäni kuulu bluesiin. Tuossa roolissa hän jatkaa edelleen, ja on sen ohella esiintynyt omissa nimissään T-Birdsejä puhdasoppisempana bluesartistina sekä julkaissut viisi omaa albumia. Ja sitähän tuli seuraavaksi; Little Walterin "Oh Baby" oli täydellistä Chicagobluesia ja harppu oli Kimin käsissä kuin sulaa vahaa. Koska kyse on tasavahvoista bluesstaroista, ei tarvittu edes taustabändin kahden kappaleen lämmittelyä ennen päätähden saapumista lavalle. Mustaa yötä kesti lähes 15 minuuttia ja harppusoolojen lisäksi kuultiin pitkät Billy Flynnin slidekitara- ja Barrelhouse Chuckin pianosoolot. Kakkoskappaleessa "Black Night Is Falling" saatiin mukaan se kaivattu harppukin, tässä vaiheessa kromaattinen. Richard "Big Foot" Innes taas on varmaankin tällä hetkellä maailman paras bluesrumpali. Larry Taylorin pystybasso- ja Richard Innesin rumputyöskentely tekivät jo tässä vaiheessa vaikutuksen
- 39 - 6 - 2010 ·
Kuvat yllä: Sharon Lewis ja Tia Carroll, alla: Super Chickan ja Ronnie Baker Brooks, pikkuboksissa festarijohtajat Guido Schmidt ja Martin Brundler. Panoraamakuvassa piirtyvät Sveitsin Alpit Luzern -järven äärellä.