N:o 252
(= 6 - 2011) Hinta 6,50
197301-11-06 ISSN 0784-7726
Bruce Iglauer, osa 2 Erik Valkama Hoodoo Sauna, osa 2 Boogie Circus Arnett Cobb Warren Smith Suomalaisyhtyeet EBC- ja IBCkilpailuissa Blues'n rootsia Ranskanmaalta Murtomiesten doowopia Antaa rumpujen puhua! Merkillistä meininkiä Blue North esittää!
12 European & Int. Joulukuussa 2011
Vaikka vuoden 2011 tiimalasissa viimeiset hiekanjyvät vähitellen hupenevatkin, ei vauhdintäyteisessä bluesja roots-musiikkimaailmassa ole vielä juurikaan näkynyt rauhoittumisen merkkejä. 19 Antaa rumpujen puhua! ............................ 2012: N:o 1/12: vko 09 N:o 3/12: vko 25 N:o 5/12: vko 43 N:o 2/12: vko 17 N:o 4/12: vko 35 N:o 6/12: vko 51
Ethän vain Sinä lue Roryn tavoin kaverin Blues Newsia?
Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, Jukka Anttila, Micke Björklöf, Harri Haka, Jarmo Hoppula, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Pokke Korhonen, Anne-Mari Korvenranta, Leif Laaksonen, Olli Laisalmi, Piia Leino, Miranda Lindqvist, Stuart Maxwell, Riku Metelinen, Teemu Myllylä, Pertti Nurmi, Matti Nuutinen, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Markku Pyykkönen, Juhani Ritvanen, Ari-Pekka Skarp, Marko Suutarla, TT Tarkiainen, Antero Tirronen, Teemu Töyrylä, Vesa Walamies Kansi: EBC 2012:n Suomen edustaja Ismo Haavisto (photo: Teemu Töyrylä) Painopaikka: ArtPrint Oy, Helsinki
Tilaa ikioma lehtesi www.bluesnews.fi -sivujen lomakkeella tai lähetä suoraan sähköpostia: aarno.alen@saunalahti.fi Myös vanhoja numeroita on yhä laajalti saatavilla Tsekkaa tarjonta BN:n verkkosaitilta!
-3-
6 - 2011 ·. Tämänhetkiset tilaajat eli FBS ry:n jäsenet saavat joka tapauksessa vielä ennen joulua postitse kirjeen, jossa ohjeistetaan jäsenyyden uudistamisesta. 2012: Maiju Lasola, puheenjohtaja Honey Aaltonen, jäsen Aarno Alén, jäsen Kari Kempas, jäsen Riku Metelinen, jäsen Kalle Mänttä, jäsen Pertti Nurmi, jäsen Aimo Ollikainen, jäsen Harri Suokas, jäsen Jukka Anttila, varajäsen Harri Haka, varajäsen Hallituksen toiminnantarkastajat: Vesa Walamies Pete Hoppula Pokke Korhonen, varahenkilö Hannu Nyberg, varahenkilö Blues News -lehden toimitussihteeristö: Maiju Lasola (vast. Viimeksi mainitun huikeaan ohjelmaan palataan BN:n numerossa 1/2012! Lehtialaa on viime kuukausina syystäkin puhuttanut niin Euroopan yleinen taloustilanne kuin kotimaan arvonlisäverotusta koskevat muutokset. 47 John Primer Malmitalolla .......................... 54 Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. 4 Erik Valkama ............................................... 49 Goofin' Rock And Roll Weekender ............ 37 Merkillistä meininkiä, osa 8 ...................... 35 Muddy Lee Makkonen .............................. Kahden upouuden Blue North -levyn sisällöistä löydät tarkemmat tuoteselosteet lehden sisäsivuilta, samoin alustavaa infoa huhtikuussa 2012 Helsingin Musiikkitalossa julkistettavasta bluesaiheisesta valokuvanäyttelystämme. Myös FBS ry:n väki on ollut pitkin syksyä jopa poikkeuksellisen toimeliaana ja tulevia hankkeita valmistellaan jo täyttä höyryä. 53 CD-tutkailut .............................................. 8 Hoodoo Saunan levyn tekoa, osa 2 ......... rates): 1/4 sivu mv (1/4 page b/w) 1/3 sivu mv (1/3 page b/w) 1/2 sivu mv (1/2 page b/w) 1/1 sivu mv (1/1 page b/w) 1/2 sivu väri (1/2 page col) 1/1 sivu väri (1/1 page col) 100 eur 130 eur 180 eur 290 eur 220 eur 350 eur
Pete Hoppula
Sisällysluettelo
Bruce Iglauer, osa 2 ................................... Puheenjohtajuuteen ja päätoimittajuuteen liittyvien tehtävänkuvien tarkistamisen ohella olemme vastanneet tähän haasteeseen yhdistyksen syyskokouksessa 26. 10 Boogie Circus & BluesRock Carneval ....... 38 Murtomiesten doowopia, osa 8 ................ 48 Mitch Kashmar levyllä ja Sulatossa .......... Toivottavasti tapaamme näissä samoissa merkeissä myös silloin!
Blues News
Blues- ja roots-musiikin lehti www.bluesnews.fi
44. huhtikuuta. 44 Scandinavian Blues Party 2011 ............... 22 Warren Smith ............................................ 15 Blues'n rootsia Ranskanmaalta, osa 1 .... 34 Muistoissamme: Bob Brunning ................. Seuraavalle kevätkaudelle ajoittuvat myös mm. 52 Blue North Records esittää! ..................... Blues Challenge 2012 .... Yhdistyksen ja lehden voi siis jo tässä vaiheessa luvata olevan tulevaisuudessakin sangen hyvissä ja turvallisissa käsissä! FBS:n laajuudessa operoivan talkookoneiston toimivuuden perusedellytyksenä on aika ajoin suoritettava sisäinen uusiutuminen. 35 Muita keskuudesta poistuneita ................. 50 Good Blues News .................................... Kaikki tämä peilautuu valitettavasti myös Blues Newsin arkeen ja pahimmassa tapauksessa lehden myyntihintoihin. Omalta osaltani tämä BN-numero jää viimeiseksi FBS ry:n puheenjohtajan ominaisuudessa, ja luovutankin nyt viestikapulan eteenpäin vilpittömän iloisena parhaalle mahdolliselle seuraajalleni, aikaisemmin artikkelipäätoimittajana, hallituksen jäsenenä sekä monien projektiemme aktiivivalmistelijana jo pätevyytensä moninkertaisesti todistaneelle Maiju Lasolalle. 26 BN harrastaa kirjallisuutta ........................ Toistaiseksi olemme täällä BN:n leirissä päättäneet pitää viimeiseen saakka kiinni kohtuullisesta kustannustasosta ja olla nostamatta taksojamme. Itse tulen kanavoimaan jatkossa omaa FBS-panostani etupäässä lehden tekemiseen, Blues Newsin päätoimittajana yhdessä ko.
tehtävään nimetyn toimitussihteeristön sekä tietenkin puheenjohtajuutensa ohella BN:n vastaavana päätoimittajana ahkeroivan Maijun kanssa. pt.), Pete Hoppula (pt.), Pokke Korhonen, Piia Leino, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Juhani Ritvanen Näissä tunnelmissa, Hyvä Lukija, haluan toivottaa mitä parhainta juurimusiikkivuotta 2012. marraskuuta muovaamalla uuteen uskoon myös FBS:n hallituksen sekä muun toimihenkilöstön koostumusta. vuosikerta - Since 1968 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa - Bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Layout, ilmoitusmyynti ja verkkosivut Pete Hoppula + 358 (0)50 340 2541 pete.hoppula@saunalahti.fi Artikkelipäätoimittaja: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com Toimituskunnalle ja ilmoituksen jättäjille: Tekstit ja ilmoitukset BN-numeroon 1/2012 oltava toimituksessa viimeistään 27.1.-12! Tilaa Blues News vuodeksi 2012: 38 euroa Tilaukseen sisältyy 6 lehden sekä FBS:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus pikkuilmoituksille. 18 Arnett Cobb .............................................. tammikuuta sekä Juurimusiikki ry:n kanssa valmisteltu, järjestyksessään toinen Stompin' At The Savoy -tapahtuma 13.15. Ohessa päivitetty miehityksemme ensi vuodelle kokonaisuudessaan: Finnish Blues Society ry:n hallitus v. Maksu tilillemme: 102 630 - 415 069 Huom: Ilmoita osoitteesi viestiosassa! Osoitteenmuutokset ja tilaukset: Aarno Alén (tai postilokeroon) + 358 (0)50 544 8399 aarno.alen@saunalahti.fi Ilmoitushinnat (ad. Mikäli tähän tullaan kuitenkin pakon edessä taipumaan, tiedotamme muutoksista luonnollisesti hyvissä ajoin. 14 EBC artistin näkökulmasta ....................... International ja European Blues Challenge -kilpailut, Blues Angels ry:n pääorganisoima ensimmäinen Ice Melting Blues Cruise 27.28. 16 Blues Magazine blueslehti Ranskasta .
Oli hetken hiljaista ja sitten yksi äitini ystävistä sanoi: "Mieheni pitää todella paljon jazzista." Hän yritti pitää yllä keskustelua, mutta jouduin selittämään, että blues on eri asia se mitä esimerkiksi B.B. Työskentelin itsekin Jazz Record Martissa aikoinaan ja kun asiakas saapui liikkeeseen, saatoimme sanoa hänelle, että tässä olisi levy, josta luulen sinun pitävän. Se on hirveän epävireinen. Yleisesti ottaen bluesilla on erityisen vaikeaa, koska vuosien ajan ostimme levymme kaupoista, joita ylläpitivät ihmiset, jotka rakastivat musiikkia ja työtään. Kun perustin levy-yhtiön ja olin julkaissut Hound Dogin albumin, kävin vierailulla äitini luona. Nykyisin myyjä vain rahastaa asiakkaan eikä tiedä musiikista mitään. Mediakenttä on nykyään hyvin erilainen ja tilanne on outo. Äitini oli pelaamassa korttia ystäviensä kanssa ja nämä kysyivät kohteliaasti, mitä teen työkseni. On muutama levy, joissa en välttämättä haluaisi nähdä nimeäni. Kerroin, että olin perustamassa levy-yhtiötä ja aioin levyttää bluesmuusikoita. Joten en siis haluaisi sitoutua pitämään koko Delmarkin katalogia saatavilla. Mielestäni artistia ja hänen mielipiteitään pitää kuitenkin kunnioittaa. Sitten on joitakin yksittäisiä kappaleita, jotka mielestäni olisivat voineet olla paremmin esitettyjä. Vanhassa Conan O'Brienin show'ssa nähtiin enemmän riippumattomia artisteja kaikista musiikin lajeista. Uskotko, että TV ja muut mediat huomioivat bluesin tulevaisuudessa. Yksi lapsenlapsista kuuli hiljattain haastatteluni radiossa. Se on ainoa kerta kun joku heistä on ollut kiinnostunut. Näin voi käydä monista syistä ja erityisesti, kun olen sitoutunut artistiin, ja hän haluaa lähteä sellaiseen taiteelliseen suuntaan, jonka en usko olevan oikea. Hänkään ei ole löytänyt jatkajaa. Internetin ansiosta julkisuus on lisääntynyt mittoihin, joita ei ennen ole nähty, mutta media on yhä tehottomampi ihmisten johdattamisessa musiikin, blogien, elokuvien ja nettisivustojen pariin. Mitä mieltä olet blueslevybisneksestä noin yleensä. Toivoisin, että minulla olisi suojatti ja jatkaja vähän samaan tapaan kuin itse olin Bob Koesterin suojatti. Tietoa on netissä yhä enemmän, ja samalla sanoma- ja muiden lehtien merkitys on yhä vähäisempi. Kauppiaat valitsivat levyt asiakkailleen ja he olivat ylpeitä myymistään tuotteista. Emme näe häntä keskustelemassa, koska hän ei ole hyvä sellaisissa tilanteissa, osittain kielenkäyttönsä vuoksi. Olin ylpeä työstäni. Katalogissa on joitakin muita parempia levyjä ja parhaat ovat yksinkertaisesti parhaita, ja ilman Delmarkia ei olisi Alligatoria. Show'ssa vierailivat mm. Kun Buddy Guy vierailee Tonight Show'ssa, näemme hänen soittavan, mutta hän ei koskaan istu sohvalla keskustelemassa. Nykyisin liikkeet ovat erilaisia ja musiikkia ladataan netistä ja ostetaan esimerkiksi Amazonilta. Mielestäni valitessaan uudelleen julkaistavia Delmarkin levyjä Bob ei ole aina tehnyt parhaita päätöksiä. Eikö lapsesi tai joku sukulaisistasi ole kiinnostunut. Blues elää nyt vaikeita aikoja. Musiikkiosuus oli show'n alussa ja lopussa, kun New Yorkissa kello oli jo 01.25. Mutta mielestäni ei ole montaa levyä, joista ihmiset sanoisivat, ettei niillä ole mitään kuuntelemisen arvoista. King tuntee varmasti myös Buddy Guyn käyttämän slangin, mutta hän ei puhu niin. Olen kotoisin Cincinnatin lähiöistä. Se oli ainoa tapa, millä saatoin saada heidät ymmärtämään, mitä tein. Toisaalta minusta olisi hienoa huolehtia Junior Wellsin "Hoodoo Man Blues'ista" ja Magic Samin "West Side Soul'ista", sekä levystä, joka on yksi suosikkini vaikka se jo vanha onkin nimittäin J.B. On mahdollista, että näin käy Alligatorinkin katalogille. King on nerokas; hän on se, joka keksi henkilön nimeltä B.B. En väitä, että kaikki minunkaan levyni ovat erinomaisia, mutta voin ylpeänä sanoa, että kaikki ne ovat kuuntelemisen arvoisia, ainakin kerran. Vielä eri puolilla maata on joitakin musiikkia rakastavien ihmisten ylläpitämiä liikkeitä, mutta niitä ei ole montaa. Äitini ystävät totesivat nähneensä tämän Tonight Show'ssa ja ymmärsivät heti; musta mies, blueskitara, laulaja. Meillä on sata televisiokanavaa, joilla joku American Idol -kilpailun voittaja saa julkisuutta, mutta vain neljä tai viisi myöhäisillan ohjelmaa, joissa on muusikkovieraita. Hutton LP:stä "Hawk Squat". Olen huolissani. Bluesin keulakuvat alkavat olla seitsemän- tai kahdeksankymppisiä, eikä heillä ole jatkajia ei ketään sellaista, jonka voisimme sanoa astuvan esille ja ottavan B.B. Hän ei kehunut minua, mutta hän totesi, että musiikki oli hyvää ja kysyi, mitä se oli. Menin naimisiin vasta 48-vuotiaana ja poikamiehestä tuli kertaheitolla isoisä. King. Hän ymmärsi, että jos hän haluaa olla enemmän kuin Chitlin' Circuitin artisti ja viihdyttäjä, hänen pitää oppia puhumaan oikealla tavalla,
siistiä kieltään ja antaa itsestään sellainen kuva, että hänet voi kutsua Tonight Show'hun ei vain soittamaan, vaan myös keskustelemaan show'n isännän kanssa. Bob on jo 77-vuotias, eikä hän ole terve. Huomasimme kuitenkin, ettei esiintyminen 23 miljoonan katsojan laajuiselle tv-yleisölle lisännyt myyntiä juuri nimeksikään. Kingin ja Buddy Guyn paikan sitten kun nämä ovat meidät jättäneet. Kysymys on siitä, minkä nimen voi mainita 10 tai 20 vuoden päästä, jotta saa 70-vuotiaan rouvan ymmärtämään, mitä blues on. Kukaan ei istu silloin kynä kädessä merkitsemässä muistiin esiintyneen artistin nimeä... Conan O'Brienin show oli suopea Alligatorin artisteille. Kun nyt kuuntelen Hutton levyä, ihmettelen miksi he eivät edes virittäneet pianoa. Jossain mielessä minä olen Bobin suojatti, mutta eri syistä johtuen en ole suuremmin kiinnostunut hänen katalogistaan. Ajat eivät koskaan ole olleet vaikeammat aloittaa uusi levy-yhtiö minkäänlainen levy-yhtiö. Ainoa tavoitteeni on ollut tehdä hyviä levyjä ja olen luonut jotakin, jonka haluan jatkuvan seuraavassa polvessa.Ystäväni, kolme Rounder Recordsin perustajaa myivät yhtiönsä, koska heillä ei ollut jatkajaa. Millaisena näet uusien levy-yhtiöiden tilanteen tulevaisuudessa. Kingin kaltaisia sankareita tarvitsemme esikuvia, jotka ovat loistavia muusikoita ja esiintyjiä sekä sen lisäksi hyviä keskustelemaan ja viestimään. B.B. He myivät yhtiön Concordelle toivoen, että Concorde pitäisi heidän kataloginsa levyt saatavilla. Jos joku artisti
-5-
6 - 2011 ·. Lapsemme ovat vaimoni lapsia ja kaksi heistä on jo aikuisia. En siis odota löytäväni suojattia ja jatkajaa omien sukulaisteni joukosta. Kadun varmaan myöhemmin sanojani, mutta sanon silti, että Delmarkilla on levyjä, joita en välittäisi pitää saatavilla. Kuljen Bob Koesterin varjossa ja olen aina sanonut, että
Bob avasi minulle ovia. Vaimoni tyttäret eivät ole lainkaan kiinnostuneita alasta. B.B. King soittaa. Tarvitsemme enemmän B.B. Koko Taylor, Lil' Ed, Eric Lindell, Holmes Brothers ja Shemekia Copeland. Tiedän, että Bob Koester olisi myös halukas myymään Delmarkin katalogin jollekin, joka jatkaisi sen julkaisemista. Bob availi ovia jo, kun minä olin vielä lapsi, ja hän on halunnut tehdä levyjä, mutta niiden laatu vaihtelee
Vastaus kaupassa voi tietysti olla, ettei levyä ole, koska kunnon levykauppoja ei enää ole. Odotin, että kuulisin bluesia, kun vain avaisin radion. Lisäksi
rock-asema WXRT:llä on tunnin bluesohjelma ja eräällä lähiöradiolla on tunti tai pari bluesohjelmaa viikossa, mutta asemaa on vaikea saada kuuluviin joissakin osissa kaupunkia, ja Scott Hammerin show ei ole kovin tunnettu.Yliopistoilla on lisäksi joitakin asemia, joiden teho on kuitenkin pieni. Barry Dolins, joka pyöritti festivaalia monta vuotta, on jäänyt eläkkeelle. Vanhemmat, aikuiset musiikin kuuntelijat pitävät aidosti cd-levyistä, eivät nettishoppailusta. Levykauppojen ihmiset ovat kertoneet minulle, että asiakkaat käyvät kysymässä levyjä, joita on juuri soitettu NPR:llä. Jos minulla olisi miljoona dollaria, avaisin todennäköisesti levykaupan täällä Chicagossa, ottaisin myyntiin laajan valikoiman levyjä ja palkkaisin hyviä, asiantuntevia myyjiä. Olisi hienoa, jos NPR:llä olisi tarjolla kunnon bluesohjelma, mutta siihen tarvitaan tekijä ja rahaa. Se lähettää uutisia ja puheohjelmaa ympäri vuorokauden. Sellainen palvelu houkuttelee uusia asiakkaita ja tekee asiakkaista uskollisia. Se on ainoa vaihtoehto, enkä ole siitä kovin onnellinen. Bluesia kuunteleva yleisö on liian vanhaa. Tänä vuonna (2011) huomaa, että budjettia on leikattu melko paljon, ja festivaalin buukkari on uusi. Kyllä, tilanne on vähän sama kuin zydecon kanssa; ihmiset pitävät live-konserteista, mutta eivät usko, että levyt antaisivat samanlaisen elämyksen.Tunnelma festivaaleilla on tietysti toinen. Mitä tapahtuu Chicago Blues Festivalille tulevaisuudessa. Olin järkyttynyt, kun muutin Chicagoon. Ei, en koskaan ole halunnut mukaan vähittäiskauppabisnekseen. Pelkään, että festivaalin uusi vetäjä saa paljon kritiikkiä, koska suuria nimiä ei festivaalilla nähty, mutta on muistettava, että hän joutui toimimaan paljon pienemmällä budjetilla. Asemaa voi kuunnella vain, jos on tilaaja ja maksaa siitä. Ihmiset käyvät kyllä festivaaleilla, mutta eivät osta levyjä. Mitä mieltä olet bluesradioasemista. Arvioisin, että USA:ssa on uskollisia bluesin ystäviä noin 50 000 ja silloin tällöin bluesia kuuntelevia ehkä noin 100 000 luvut ovat melko alhaisia, kun ottaa huomioon, että asukkaita on 300 miljoonaa. Mutta siihen aikaan ei radiossa soitettu bluesia. Ne tuottavat omaa, paikallista ohjelmaa ja valitsevat, mitä ne haluavat yhteisestä ohjelmatarjonnasta lähettää ja maksavat siitä osuutensa. Jos se olisi tavallinen festivaali, kuinka moni tulisi paikalle. Jos pääsymaksu olisi 10 dollaria, kuinka moni tulisi. Sitä ei ole ja se on minusta turhauttavaa. Mutta minulla ei ole miljoonaa dollaria, enkä osaa kloonata itseäni ja nukun muutenkin liian vähän. Nyt festivaalilla näkee paikallisia artisteja ja nimekkäitä muusikoita sekä kaikkea siltä väliltä.
· 6 - 2011
-6-. Nämä ovat ei-kaupallisia asemia, ja niillä oli joskus bluesohjelmaakin. Olisi hienoa, jos se olisi tavallinen radio. Radio tavoittelee nuorempaa yleisöä, se on kaupallista bisnestä. Bluesvillen satelliittiradioasema toimii Washington DC:stä käsin ja se on joskus hyvä, joskus huono. Lisäksi on joitakin muita radioasemia, jotka soittavat bluesiakin. Tosin hän kyllä toimii vielä neuvonantajana. Bluesia soittavan radioaseman kaupalliset mahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Mutta ihmisethän voivat aina tilata levyn Amazonilta, eikö. Minun pitäisi kloonata itseni, jotta ehtisin hoitaa sen. Bluesmusiikin osuus USA:n musiikkimarkkinoista on alle 1 %. Heistä on mukava pitää kädessään ja katsella konkreettista, uutta tuotetta ja kuunnella sitä. Joskus kanavan lauantaiaamun show'n viimeiset kymmenen minuuttia on omistettu musiikille, joskus ohjelmassa on live-esiintyjiä ja joskus soitetaan levyjä. on jo radiosoitosta tuttu, on tv-esiintymisestä silloin tukea. National Public Radio on erikoinen, sillä kaikki siihen kuuluvat asemat eivät lähetä samoja ohjelmia. Sillä vaikka levykauppoja sulkeutuu
jatkuvasti, yli puolet musiikista myydään cdlevyinä, ei nettilatauksina. Ja on mukavaa, kun levykaupassa myyjä ehdottaa jotain uutta levyä. Me emme tuhlaa rahojamme samalla tavalla kuin parikymppiset.Tiedämme jo, mitä olutta haluamme. On surullista, että Chicagossa on vain yksi, ei-kaupallinen bluesradioasema, joka kattaa koko kaupungin. Sitä voisi verrata eurooppalaisiin valtiollisiin radioyhtiöihin, kuten BBC:hen. Ennen vanhaan Tower Recordsilla jopa myyjä, jonka hiukset oli värjätty ja jonka nenässä oli rengas, tunsi myös blueslevyt. Hän on hieno persoona ja hän on yrittänyt todella kovasti saada aikaan hyvän festivaalin. Alligatorilla ei koskaan ole ollut omaa levykauppaa. Atlantassa, Los Angelesissa, San Franciscossa, Seattlessa ja monessa muussa paikassa kuulee radiosta enemmän bluesia kuin Chicagossa. Se, että festivaali on ilmainen, on merkittävä asia. Ohjelmaa kuuntelee eri radioasemien kautta yli 20 miljoonaa ihmistä, ja sillä on todellista vaikutusta. Täällä NPR on kuitenkin vain yksi vaihtoehto monien joukossa. Parasta mediajulkisuutta saamme itse asiassa National Public Radio -radiokanavalla, joka on yksityisin ja julkisin varoin rahoitettu, non-profit-organisaatio, joka palvelee useita radioasemia USA:ssa
Mielikuvitusta ei kuitenkaan ole käytetty paljoa; niiltä löytyy joukko Muddy Watersin, Robert Johnsonin, B.B. Robert Johnson vaikka hän muokkasikin muiden kappaleista omiaan ei saavuttanut myöhempää mainettaan muiden kappaleiden esittämisellä. Nyt kuka tahansa, joka tekee viikonloppukeikkaa lähikapakassa tai joka ei saa levy-yhtiön kanssa sopimusta, voi tehdä oman levyn omilla rahoillaan. Halusin myös vihjata jotakin suunnasta, johon yhtiö on tulevaisuudessa menossa. Kaupunki ei ole koskaan
Historiallisista syistä julkaisin Hound Dog Taylorin ottoja, jotka eivät ole ammattimaisesti miksattuja, sekä live-esiintymisiä. Ihan ok. En, en ketään ihan uutta. Osittain syynä tähän kappalevalintaan on tietysti se, että haluamme ihmisten ostavan myös niitä levyjä, joilla ne on alun perin julkaistu. Enkä halunnut levylle niitä kappaleita, jotka ovat mukana toisella juhlakokoelmallani. Sekä amerikkalaisten että eurooppalaisten joukossa olisi kuitenkin paljon potentiaalisia festivaalivieraita, jos he vain tietäisivät tapahtumista ja niiden ohjelmista etukäteen. Kun tulin aikoinaan Chicagoon olin siinä käsityksessä, että blues on surullista, ja minulle tehtiin pian selväksi, että bluesin avulla pääsee murheista eroon. Oletko kiinnittänyt viime aikoina uusia artisteja Alligatorille. Minusta on hämmästyttävää, kuinka hyvin blues puhuu puolestaan, kun vaan saamme ihmiset kuuntelemaan sitä sen ensimmäisen kerran. Sitten levy lähetetään minulle. Chicagon kaupunki ei ole mainostanut festivaalia kaupunkien rajojen ulkopuolella matkailutapahtumana. Kun kävin Southsidessä Florence's Loungessa kuuntelemassa Hound Dog Tayloria, yleisö piti hauskaa, nauroi, tanssi, joi, vastaili esiintyjälle ja nautti yhdessäolosta. Osa kappaleista on todella lähellä sydäntäni. Kingin ja Stevie Ray Vaughanin covereita. Heillä menee mielestäni jo nyt hyvin ja heidän musiikkinsa puhuttelee minua. Aiemmin festivaaleja oli monta. Mukana ovat J.J. Mutta se vaan tuntui niin hyvältä ratkaisulta. Haluan aina pitää yleisön ajan tasalla ja saada heidät innostumaan musiikista. Meillä on uusi pormestari ja kaupungin festivaaliorganisaatiossa on tapahtunut isoja muutoksia, ja toivon, että näemme myös suuren muutoksen näiden tapahtumien markkinoinnissa sekä mainonnassa. Jos vain saisimme ihmiset tulemaan live-konsertteihin ne ovat paras tapa käännyttää ihmisiä bluesfaneiksi.
ymmärtänyt tätä tosiasiaa. Useimmat ihmiset, varsinkin Euroopassa, ovat jo maaliskuussa tehneet loma- ja matkasuunnitelmansa kesäkuulle. Lopulta päädyin siihen, että sitä edeltää Eddy Clearwaterin kappale ja sen jälkeen on Elvin Bishopin ja Little Smokey Smothersin Roll Your Moneymaker. Ajatuksena oli esitellä kaikki tällä hetkellä Alligatorille levyttävät artistit, joten valittuja artisteja tuli siitä jo automaattisesti 19 ja kaksoiscd:lle tuli kaikkiaan 38 kappaletta. Digitaalisista äänityksistä voi tietysti säilyttää kaikki otot, mutta nauhoista tavallisesti säilytetään vain melko hyvä otto odottamassa vielä parempaa. On outoa, että bluesista, joka on niin suoraa ja helppoa ymmärtää, on vallalla sellainen käsitys, että se on monimutkaista ja vaikeaa, surullista ja vakavaa, ja että sen ymmärtämiseksi pitää lukea kirjoja, ja että sitä on vaikea tanssia. En ole mikään urheilufani ja olen aina ihmetellyt urheilusta kiinnostuneille ystävilleni sitä, miksi joku viitsii opetella ulkoa jokaisen joukkueen pelaajan nimen viimeisen 20 vuoden ajalta. Kokoelmalla on siis Alligatorin nykyiset 19 artistia, myös Lonnie Brooks ja Lil' Ed, jotka ovat levyttäneet Alligatorille jo pitkään. Muddy Waters
ei noussut maineeseen soittamalla Son Housen tai Robert Johnsonin covereita. Tämä on maan ainoa kaupunki, joka järjestää ilmaisia musiikkifestivaaleja. Laulu voi olla juuri ja juuri ok, mutta useimmiten se on todella onnetonta. Mielestäni on hienoa, että suurella yleisöllä on tilaisuus nähdä ja kuulla sellaisia esiintyjiä, jotka he tuntevat, mutta myös tuntemattomia nimiä. Olen saanut demoja myös Suomesta, mutta en pysty sinulle nimiä luettelemaan. Jos äänityksistä on kulunut 35 vuotta ja artisti on kuollut, materiaalin julkaisemiseen on ehkä parempi syy. Ne eivät kaikki kuulosta hyviltä, ja mieleni tekisi tehdä niistä parempia, mutta niissä on oikea tunnelma ja se on tärkeää. Ja huonoja harpisteja on paljon. Kun Elmore James aikoinaan meni studioon, oli live-äänityksistä tuloksena paljon ottoja. Haluan pitää ihmiset valppaina ja yritän valita kappaleita, joiden arvelen kiinnostavan kuulijoita. Pyydämme ihmisiä lähettämään korkeintaan neljä kappaletta. Joskus on tehtävä päätöksiä vaistonvaraisesti. Blues ei ole mikään akateeminen tieteenhaara, eikä kukaan tee muistiinpanoja. Aikomukseni ei ollut sisällyttää Elviniä ja Little Smokey Smothersia levylle, koska kappale on peräisin singleltä, eikä se mielestäni olisi osoittanut riittävää sitoutumista artistiin. Täällä käytiin kiivas sananvaihto yksityisen promoottorin ja kaupungin välillä, kun festivaaliorganisaatio ei vielä maaliskuussa osannut sanoa mitään esiintyjistä ja budjetista. Nykyisten artistieni kanssa päätämme yhdessä, mikä on paras esitys tai otto julkaistavaksi. Tämä pieni Chicago-setti levyn sisällä tuntui oikealta. Ajatuksena oli myös tarkoituksella valita artistilta uudempaa soundia verrattuna aiempiin 20- ja 30-vuotiskokoelmiin, vaikkakaan ei välttämättä uusinta kappaletta. Tavallisesti kun tehdään multitrack-äänityksiä, 2324 raidalle, käytetään se otto, johon ollaan tyytyväisiä, eikä säilytetä muita nauhoja. Onko sillä mukana ennen julkaisematonta materiaalia. Jokaista valitsemaani kappaletta kohden oli kymmenen muuta, joita en voinut valita. Nyt meillä on yhdistetty gospel- ja latinalaisamerikkalaisen musiikin festivaali ja countryfestivaali on yksipäiväinen, osa Taste of Chicago -tapahtumaa. Kappaleiden valinta levylle oli vaikeaa, erityisesti Hound Dog Taylorin kappaleen (kappale 23, Sitting At Home Alone) jälkeen oli vaikea löytää kappaletta. Ja jos sellainen saadaan, voi toiseksi parhaalle otolle äänittää laulun uudelleen. Kukapa tietää, vaikka nuo artistit olisivat 20 vuoden kuluttua kaikkein tärkeimpiä. Mutta vaihtoehtoisia tai hylättyjä ottoja ei ole paljon ja niiden julkaisemiseen pitää olla hyvä syy. Gray, Anders Osborne, Janiva Magness sekä artisteja, jotka ovat avartaneet bluesin rajoja. Minun mielestäni sen sijaan on tärkeää tietää, kuka soitti bassoa jollakin vanhalla vuonna 1959 julkaistulla levyllä... Teemme töitä nykyisten artistien kanssa. Blues on olemassa ihmisten viihdyttämiseksi. Muusikolla pitää olla oma visio, näkemys ja useimmat eivät sitä osoita. Minulla on joiltakin artisteilta jonkin verran julkaisematonta materiaalia. En halua julkaistakaan ottoa, jos artisti on sitä mieltä, ettei se ole riittävän hyvä.
-7-
6 - 2011 ·. Eivät ne kaikki huonoja ole, useimmat ovat keskinkertaisia. Heidän ottamisensa mukaan oli minusta hyvin tärkeää. Haluaisitko vielä lisätä jotain tähän haastatteluun. Useat artistit nimittäin haluavat nauhoittaa laulun jälkikäteen, koska silloin voi keskittyä vain laulamiseen. Nämä ovat budjettikysymyksiä kaupungilla ei ole rahaa. Kuuntelen kyllä jatkuvasti demoja, joita saan. Halusin esitellä mitä kaikkea erilaista musiikkia ja bluesin tyylejä olemme äänittäneet, Oli vaikea valita kappaleita cd:lle. Tänä kesänä festivaalilla juhlitaan Alligatorin 40-vuotista taivalta, ja olet juuri julkaissut kokoelmalevyn 40-vuotisjuhlan kunniaksi. Muusikot tuottavat nykyisin itse levynsä, mutta rehellisesti sanoen silloin, kun levyn tekeminen oli vaikeampaa ja kalliimpaa ja oli levy-yhtiöitä, ne toimivat jonkinlaisena suodattimena. Meidän pitää saada muutkin unohtamaan käsitys bluesista surullisena musiikkina, kertoa bluesista itseämme nuoremmille ja olla bluesin "saarnamiehiä". Kokoelman kaikki kappaleet on julkaistu aiemmin. Kattaako kokoelma koko Alligatorin tuotannon alusta alkaen. Tiedän, että festivaalille tulee ihmisiä muualta kuin USA:sta; Kanadasta, Euroopasta, Etelä-Amerikasta, mutta ei kovin paljon. Ainoastaan sen, että toivon meidän uskollisten, kokeneiden bluesfanien ymmärtävän, että bluesin tulevaisuudelle on erittäin tärkeää, että lopetamme keskustelun bluesista keskenämme ja yritämme sen sijaan saada muut ihmiset ne, jotka eivät vielä ole bluesfaneja tietoisiksi tästä musiikin lajista. Nauhat eivät nimittäin ole halpoja, hinta on noin 200 dollarin laatikolta. Toiseksi paras ei ole hyväksi artistin maineelle
Enhän mä silloin tiennyt, että se on englantia, vaan kutsuin sitä "laulukieleksi", Erik hymähtää. Raskaan sarjan treenaamisen kausi alkoi oikeastaan vasta intissä. Erik myöntää jopa metsässä kävellessään tai halkoja hakatessaan pyörittelevänsä työasioita. Kuuntelin Vaughanin biisejä sointu soinnulta ja pyrin pääsemään samaan. ja mun mielestä pitääkin
Scratchin aika
Erik muistelee Scratchin perustetun vuoden -93 paikkeilla, yhdessä basisti Markku Vainio-Pekan kanssa. Piia Leino (teksti ja kuvat)
Blueshenkilökuvia:
"Jos mä näen, että tässä on paikka bluesille, kyllä mä vedän sen siihen"
ERIK VALKAMA
Huom: artikkeli on julkaistu myös Blues-Finland.comissa.
K
anadassa asti suosiota saaneen Scratch-yhtyeen toinen perustaja Erik Valkama tunnetaan tällä hetkellä ehkä parhaiten Dingon uutena kitaristina. Mä olen kyllä tavannut kavereita jälkeenpäin ja tyypit on sanoneet, että se mun koulu oli aika hyvä... Enkä tietenkään uskaltanut kysyä opettajalta, että milloin me aletaan soittaa ihan oikeeta musaa... Parin vuoden jälkeen tuli täysi stoppi ja nuori muusikonalku lopetti kitaransoiton kokonaan. Ja sit se on yhtä taistelua keikan loppuun asti. Meni vuosia, ennen kuin tajusin, että hitto, sehän ei ite soitakaan niitä biisejä, saati että soittais niitä akustisella... Scratchin kanssa ovat keikkailleet monet edelleen
· 6 - 2011
-8-. Mä sytyin niihin heti. Sen jälkeen mä aloin vinkua sähkökitaraa ja kun sain sen, aloitin uudestaan soittotunnit. Osaan mä rentoutuakin, ja on mulla pari juttua, missä mä katson kyllä unohtavani noi täysin. Tiettyä perfektionismia on havaittavissa siinäkin, miten Valkama kertoo reagoivansa keikalla sattuneeseen virheeseen: Etenkin jos keikan alkupuolella sattuu joku moka, mitä yleisö ei välttämättä edes huomaa, niin mulle iskee kauhee masis. Tässä kohtaa Erikille oli jo selvää, että musiikki tulee olemaan hänelle leipätyö.
Vaughania sointu soinnulta, kahdeksan tuntia päivässä
Juttuhan meni niin, että mä ihailin aina Elviksen kuvia, kun sillä oli niissä yleensä kitara, akustinen siis. Hän korostaa, että kyse ei ollut osaamisesta. Ja on mulla sitten sellainen oma pieni ryytimaa, jota mä yritän välillä vähän hoidellakin, Erik tunnustaa.
arvostetut rumpalit, kuten esimerkiksi Hannes Pirilä, Ari Toikka, Risto Niinikoski, Juppo Paavola, Tomi Saarinen... Kun pelaan pojan kanssa futista ja painellaan pallon perässä kentällä, niin siinä ollaan kyllä kaikki kuusvuotiaita... Hän kertoo niin olosuhteiden kuin tilojenkin olleen hyviä harjoittelua ajatellen ja alkaneensa soitella myös pianoa tuona aikana, kitaransoiton ohella. Trioon kuului myös rumpali, joita bändin toiminta-aikana porukassa piipahti useampia. Pääsin Lampisen Arin tunneille joksikin aikaa, mutta sitten Boycott löi läpi ja Arilla alkoi kiireet. Mutsilla sattui olemaan jollain c-kasetilla peräkkäin Elviksen Baby I Don't Care ja Van Halenin You Really Got Me... Porilainen kitaristi Seppo Tyni antoi mulle tunteja kerran viikossa, ja mä treenasin aivan hulluna koko 90-luvun. Miehellä on kuitenkin takanaan pitkä ura, jota sävyttää vahva blues.Van Halen ja Elvis sytyttivät rakkauden musiikkiin Erikin ollessa 8-vuotias. Mä pongasin Stevie Ray Vaughanin oikeastaan vasta kuolemansa jälkeen, se kolahti kyllä lujaa ja heti. Uudelleen into oppimiseen syttyi, kun W.A.S.P., Dio ja muut vastaavat tulivat rytinällä julkisuuteen 80-luvulla. Sitten mä ajattelin, että okei, nää täytyy vaan nyt opetella. Ammattimuusikolla on harvoin hetkiä, jolloin mielestä saa täydellisesti pyyhittyä soinnut, uusien biisien raakileet ja keikkapäivämäärät. Vedin sellaisen johtopäätöksen, että suomenkielellä lauletaan, kun harjoitellaan ja opetellaan. Hän kertoo käyneensä jonkin aikaa klassisen kitaransoiton tunneilla, mutta ei voinut sietää tunneilla soitettavia kappaleita. Meillä taisi olla bändin toiminta-aikana ainakin 13 eri rumpalia... Siihen aikaan tuli helposti treenattua jopa kaheksan tuntia päivässä. Sitten kun on oppinut kunnolla laulamaan, siirrytään "laulukieleen". Se oli selkeesti vähän tuulinen paikka. Valkama kävi päällystöopiston, ja koska paikka muistutti hiukan sisäoppilaitosta, aikaa harjoitteluun löytyi toisella tavalla kuin puolustusvoimien ulkopuolisessa arjessa. Mä olin silloin aika vaativa työnantaja, Erik virnistää. Kyllä yleisöstäkin saattaa joku kommentoida jälkeenpäin, että soitit muuten väärin tossa..
Jamien isännöinnistä Valkama ei ole luopunut vieläkään, Tampereen Hullussa Porossa aloitellaan jälleen featuring club -iltoja.Yllättävää on se, että teemana on tällä kertaa suomalainen iskelmä. tai ainakaan kukaan ei oo sanonut, että "hei, älä tee tommosta..."
Jamien kautta useita pestejä kiertuebändeihin
Vuonna 2000 Suomen Puolustusvoimat asetti miehen valinnan eteen. Moni joutuu tekemään myönnytyksiä uransa edistämiseksi, vaikka poikkeuksiakin löytyy. Tampereella tietyt mestat on esimerkiksi maanantaina tupaten täynnä ja niitä keikkamestoja on aivan järjettömästi. Ei tarvitse kuin kuunnella Hurriganesin levyjä, sieltähän se syy löytyy.
Koskaan ei saa luovuttaa
Suomibluesin haastavuuden takana Valkama näkee suurimmaksi syyksi ihmisten vähyyden. Dave Lindholm ja Heikki Silvennoinen. Niin kauan mäkin aina pommitin... Siinä missä täällä soitetaan pari settiä illan aikana, siellä vedettiin keikka joka ilta ja yleensä viis kolmen vartin settiä...
aikaa muuhunkin.Vesa Karhun kanssa perustettu kokoonpano The Huligans on hänelle tärkeä. Rahalla tietty pääsee aina jonkun verran eteenpäin. Eihän tyhjille seinille oo kiva soittaa, Erik toteaa. Eiks toi ollut aika tyhjentävä perustelu. Siellä jengi jaksaa kuunnella ja tykkää live-keikoista.
Monta kertaa paikalle eksyneet kyllä jää silti kuuntelemaan ja diggailee, mutta ei ne välttämättä ajattele sitä, että ovat kuuntelemassa bluesia. Erik Valkaman uralta löytyy useitakin pidempikestoisia jaksoja jami-isäntänä. Dave on pitkän linjan mies, joka on painanut koko ajan omalla stailillaan ja välittämättä siitä, tuoko se leipää pöytään vai ei. Tehtiin noin sata keikkaa vuodessa, kolmasosa ulkomailla. Sitähän mä tosiaan apinoin sitten ja opettelin niitä sooloja pilvin pimein. Erikin listan kärki omista suomalaisista suosikeista syntyy nopeasti. Jameilla on ollut useampaankin kertaan tekemistä Erikin uran uusien suuntien kanssa. Eli ei vaan saa luovuttaa. Tietty onhan siinä rajansa siinäkin, mutta aika helposti se kyllä lähtee... Syynä pääosin se, että Turusta oli huomattavasti vaikeampaa saada töitä, ja keikoille lähtiessä matka vei turhan usein ensin junalla Tampereelle, missä keikkabussiin ja vasta sitten tien päälle. Tampereen Henry's Pubissa hän veti featuring clubia Lauri Porran ja Hannes Pirilän kanssa kokoamansa house bandin voimin. Toinen on Marzi Nyman, hän on Suomen lahjakkain muusikko. 2001, silloin Tampereelle. Sama homma kävi Tommi Läntisen kanssa, eli hän pyysi mut bändiin clubilla esiintymisen jälkeen. Oma tyyli on oma tyyli, oli kokoonpano sitten mikä tahansa. Pitkien välimatkojen lisäksi, keikkavaatimukset eroavat Suomesta selvästi. Niillä oli ihan hirveet määrät keikkoja ja silti läpimurtoa sai odottaa kymmenen vuotta. Dave Lindholm on selkeesti Suomen ainoa oikea blues-kitaristi. Me alotettiin Scratchin kanssa samoihin aikoihin Lauri Tähkän ja Elonkerjuun kanssa. Vaikka blues on sydäntä lähinnä, ei Valkama koe ristiriidaksi soittaa Dingossa, joka musiikinlajiltaan eroaa melkoisesti bluesista. Erik kehuu Kanadan kiertueiden olleen loistava koulu myös koko bändille. Erik arvelee, että blues merkitsee suomalaiselle keikkayleisölle monesti vain Mustang Sallya tai Sweet Home Chicagoa. Pitää kans muistaa, että kitaristikin tekee lavalla työtään, aina ei voi olla hyvä päivä. Solistit on kyllä diggailleet... Koko homman perustana Valkama haluaa korostaa sitkeyttä ja kovaa työtä. Ja koko ajanhan mä haaveilen siitä ihan oman musan teosta, Vesahan tekee pitkälti noi Huligansin biisit. soitin ja loppujen lopuksi pakotin ottamaan keikan!
Oma tyyli pysyy bändien vaihtumisesta huolimatta
Sen lisäksi, että Dingon kitaristin pesti on työllistänyt miehen jo kuusi vuotta, hänellä on vielä
-9-
6 - 2011 ·. Ikinä. Pelkästään keikkojen saaminen on tosi vaikeaa... Turhan iso osa illan aikana soitetuista kappaleista menee vähän ohi, koska yleisö ei vain tunne niitä.
Asettuminen Tampereelle helpotti työn tekoa
Valkama vaihtoi kotikaupunkia lyhyen Turussa vietetyn ajan jälkeen jälleen v. Ja sama homma taas Bomfunk MC:n kanssa, kun Ari Toikka pyysi mukaan... Pyritään siis aina saamaan keikka paikkaan, jossa on varmasti porukkaa. Erik kertoo opettelevansa juuri Kari Tapion biisejä ja sen jälkeen vuorossa on Agents.
Puhtaan bluesin soittamisella on Suomessa muutenkin vaikea elää. Scratchin kanssa keikkaillessaan ja muita musiikkiprojektejaan hoidellessaan Erik oli varsin luovasti käyttänyt kaikki lomat, virkavapaat sun muut pekkaset, joita puolustusvoimien palveluksessa oli mahdollista hyödyntää.Viimein mieheltä kysyttiin, että kumpi se Valkama nyt haluaa olla; sotilas vai kitaristi. Hän mainitsee Scratchin vuosien olleen kaikkineen hienoa aikaa, joskin myös välillä raskasta. Jengi ei siis käy viikolla yhtä paljon baareissa, eikä klubeilla keikoilla. Sen jälkeen Veeti buukkas meidät bändiksi kiertuelleen ja mä tein jonkun aikaa keikkaa Veetin kanssa myös duona. Joo, keikkaillaan vähän, mutta harkitusti. Vieraina nähtiin mm. rock'n'roll ja blues ja äärimmäisen hieno kitaransoitto. Ja tietenkin Alppu (Albert Järvinen). Soitan mä sitten Dingossa tai missä vaan, niin jos mä näen, että tässä on paikka bluesille, kyllä mä vedän sen siihen. Parasta jutussa on se, että nää klubit alkaa jo klo 18, ei tarvitse olla passissa koko yötä. Hänellä on aloitteleville bändeille ja kitaristeille vain yksi neuvo: Ei saa luovuttaa. Erik arvelee, että 50-luvun musiikki on edelleen se, mistä hän pitää eniten. Ja että SRV:n vaikutusta ei voi välttää. Bändi keikkailee harvoin, alle kymmenen keikkaa vuodessa, mutta uusi levy putkahti markkinoille viime vuoden syksynä. Pisin kiertue oli kuutisen viikkoa. Blues on Suomessa marginaalimusiikin roolissa ja kannattajia on yksinkertaisesti liian vähän. Mutta juuri nyt siihen ei tahdo olla aikaa. Meillä oli pieni suksee Kanadassa, tehtiin kolme eri rundia siellä, festareita ja sen sellaista. Jostain syystä Turusta puuttuu tietty keikkakulttuuri. Mulla on aina ollut tommonen perversio, että olen halunnut kokeilla iskelmähommaa. Se oli aikamoista menoa kyllä. Muutenkin olis hienoa, että olis enemmän aikaa treenata ja opetella oikeasti soittamaan, Erik lataa ja lisää vielä, että kitaristi ja muusikko ei ole koskaan valmis. Pitää vaan tarjota joka paikkaan itseään, ihan koko ajan.Tiukkaa häiriköintiä, jollei nyt ihan päivittäin, mutta niin kauan yritetään, kunnes tulee selkeä kyllä tai ei. Kontaktien hakeminen on pirun hankalaa. Tehnyt just niin kuin se ite haluaa. Kun mä kuulin Stevie Ray Vaughanin ekan levyn, niin sehän oli sitä rootsia... Ajattelin vaan, että kylläpä äijä soittaa yksinkertaisesti, mutta sairaan hienosti. Omien biisien säveltäminen ja sanoittaminen vaatii niin hirvittävän paljon... Erik valitsi kitaristin uran, muutti Turkuun ja alkoi saman tien isännöidä jameja nyttemmin jo ovensa sulkeneessa Bluestock-baarissa. Turun Downtownissa järjestetyn featuring clubin vieraaksi kutsuttiin vuorollaan myös Veeti Kallio. tulla sanomaan, jos on aiheellista. Tässä on kyllä joku kaava nähtävissä, naureskelee Erik
Yleisölle on luvassa energinen rytmikeitos pitäen sisällään takuuvarmaa tykitystä täysilaidalta ilman turhia taukoja, summaa Kaipiainen ajatuksiaan Boogie Circuksen tiimoilta. "Tohtorit" viettävät tällä hetkellä ansaittua keikkataukoa, mutta keväällä 2012 rymistellään taas täysillä eteenpäin. Tuo nimikin väännettiin paremmin suomalaisten suuhun sopivaksi (oikea englanninkielinen versiohan kuuluu BluesRock Carnival). Nyt tuo lavalta tuttu voimallisen tiukka bluesrockmeininki
Kyllä tukea tarvittaisiin asiansa osaavalta ja hommaansa paneutuneelta keikkamyyjältä. Boogie Circus nimen alla esiintyvät Doctor's Order ja Tap Jelly Blues Band. Järjestäjän tehtäväksi jää vain keikkapaikan tarjoaminen ja paikallinen markkinointi. Tap Jelly Blues Band näki päivänvalonsa jo vuonna 1994. Boogie Circus koostuu kahdesta pitkän päivätyön alalla tehneestä ryhmästä. Tähän ikään elettyäni on tullut koettua mitä on, kun parisuhde menee päin helvettiä, ja onpa siinä sivussa tullut podettua muutama krapulakin. Levyltä löytyy Tap Jelly Blues Bandin versio June Carterin kirjoittamasta ja Johnny Cashin tunnetuksi tekemästä klassikosta "Ring Of Fire" sekä bändin itsensä aiemmin Pepe Ahlqvistin kanssa levyttämästä JP Sivonenoriginaalista "Hangover Blues". Nuorempana en täysin ymmärtänyt kappaleen sanomaa, mutta elämää elettyäni siitä on tullut entistä läheisempi. Itse teemme asioiden eteen parhaamme, mutta kaikkeen eivät rahkeet riitä. Ei kai liene kovinkaan tavatonta, että bluesmies diggaa myös kantria. BluesRock Carnevalin vakiobändeinä nähdään kaksi tämän hetken kotimaisen bluesrockin
Tap Jelly Blues Band
Tap Jelly Blues Bandin uunituore cd-single "Ring Of Fire" / "Hangover Blues" on vahva näyttö bändin nykykunnosta. TJBB on ollut kovassa keikkaiskussa jo hamasta, vuonna 2010 tapahtuneesta re-unioitumisesta lähtien. Mietin jo tuolloin, miten se toimisi rockaavampana ja sähköisempänä versiona. "Ring Of Fire" on aina lukeutunut suosikkeihini. Kun vain saisi vastaavanlaista apua vielä keikkamyyntiinkin, niin homma alkaisi toden teolla pelittää. Olet tehnyt Anssin kanssa aiemminkin yhteistyötä. Hienoa työtä mies tekikin uuden singlen äänityksen ja osittain tuotannonkin osalta. Tuolta pohjalta syntyi ajatus Boogie Circuksesta. Lisäksi on tarjolla edustava joukko lisäesiintyjiä: Remu & Hurriganes, Doctor's Order (with Johnny Spence), Tomi Leino Blues Trio, Jo' Buddy & Down Home King III, Ismo Haavisto bändin kera tai soolona, Pepe Ahlqvist soolona tai TJBB:n solistina sekä bluesrock-henkinen DJ. Oli luonnollista kääntyä Tap Jelly Blues Bandin levytyssuunnitelmissa Anssin puoleen. TJBB:n alkuperäisestä kokoonpanosta mukana on Sivosen lisäksi Ipi Kaipiainen basson varressa. Parinkymmenen vuoden keikkakokemus näkyy ja kuuluu Jake's Blues Bandin varmaotteisena lavaesiintymisenä. Singlen on julkaissut varkautelaisen Anssi Huotarin vetämä Hym Hym Records. Jo tuolloin oli puhetta mahdollisuudesta tehdä töitä yhdessä jatkossakin. Hyvässä yhteisymmärryksessä ja kotimaisen bluesrockin edistämiseksi ryhdyttiin oitis tuumasta toimeen. "Hangover Blues" koki ilmentymisensä vuonna 2001 "Tap Jelly Blues Band feat. Ensisijaisesti ajatus oli markkinoida tuotteita ravintoloille, mutta toki isommatkin tapahtumat kiinnostavat, kertoo promoottori Ipi Kaipiainen ideoinnin taustoista. BluesRock Carnevalia markkinoidaan koko ajan kiivaasti keikkarintamalla. Loppujen lopuksihan musiikilliset raja-aidat ovat täysin keinotekoisia, jotain markkinamiesten keksimää pelleilyä. Jaken taustalla komppia pyörittävät Juha Yrölä (rummut, taustalaulu) ja Timo Salo (basso). 2000-luvun puolivälissä bändi ajautui telakalle ja kitaristilaulaja JP Sivonen siirtyi soolouralle. Alkuperäisjäsenten, Teppo Nättilä (basso, laulu) ja Arto "Archie" Hämäläinen (kitara), rinnalla on syksystä 2007 alkaen kannujaan kolistellut rumpali Kimmo Oikarinen. Uudelleen aktivoituminen tapahtui keväällä 2010. Doctor's Order on aloittanut toimintansa vuonna 1998. Pepe Ahlqvist" -levyllä akustisena versiona. Turinoimme levytysprosessista ja Tap Jelly Blues Bandin kuulumisista kitaristi-laulaja JP Sivosen kanssa. Jaken kanssa ajatus BluesRock Carnevalista tuli puheeksi keväällä 2011. Nyt on sitten tullut todistetuksi, että hyvin toimii. Rumpalin pallilla istuu nykyisin monissa liemissä keitetty Juha Korhonen.
ehdottomaan eliittiin lukeutuvaa ryhmää.TJBB:n ohella lavalle kipuaa toijalalainen Jake's Blues Band keulahahmonaan maukkaalla tavalla Jimi Hendrixin, Stevie Ray Vaughanin ja Buddy Guyn kitarakikkoja omaan tyyliinsä sekoittava kitaristilaulaja Jake Yrölä. Ideana on tarjota keikkajärjestäjille koko illan pakettia sisältäen bändien lisäksi äänentoiston, taustamusiikin, julisteet ja osittain markkinoinninkin. Bändit keikkailevat jatkuvasti myös omillaan, joten keikkajärjestäjien kannattaa olla yhterydessä hyvissä ajoin etenkin halutessaan mukaan nimiä tuolta lisäesiintyjälistalta, kertoo Ipi Kaipiainen BluesRock Carnevalin taustoista.
on saatu hyvin taltioitua levylle. Boogie Circus & BluesRock Carneval
TT Tarkiainen
P
ieksämäellä majaansa pitävä Finnish All Music & Media on lähtenyt tarjoamaan roots-musiikkia valmispakettiratkaisuina nimillä Boogie Circus ja BluesRock Carneval. Voimavaramme olisi paras kohdentaa soittamiseen, sehän se on muusikon perimmäinen tehtävä.Vuosien saatossa on kaikenlaisia businessveikkoja kohdalle osunut, toivoisin vihdoin tuollakin saralla hyviä suhteita ja
Doctor's Order
Jake's Blues Band
· 6 - 2011
- 12 -. Soolevyni "Bluegasm" (2007) äänitettiin Anssin studiolla.Yhteistyö toimi erinomaisesti ja olimme kumpikin kauttaaltaan tyytyväisiä lopputulokseen. BluesRock Carneval taas pitää sisällään niin ikään Tap Jelly Blues Bandin ja Jake's Blues Bandin. Keikkamyyntiinne kaipaisit lisää potkua...
Doctor's Orderin kanssa yhteistyö alkoi yhteisillä keikoilla, Nättilän Teppo oli tullut tutuksi vuosien saatossa muistakin yhteyksistä
Levyn loppupuolella "Voodoo Chile" tarjoaa kosolti lisätilaa stratocasturboinnille ja "While My Guitar Gently Weeps" maistuu läpisoitolta. Kansikuvan perusteella arvasin mitä tuleman pitää. Aihe suorastaan vaati lähempää tarkastelua välittömästi. Tältä pohjalta voisi kuvitella, että ilmeisesti tuo levy niin sanotusti kolahti. Suurin ero noihin herroihin verrattuna on kuitenkin laidbackin puute. Hardearly on leimallisesti enemmän kitaristi kuin laulaja, joten Jeff Beckin säveliä kelpaa luukuttaa. Musiikillisesti Hell´s Kitchen liikkuu jotakuinkin määrittelemättömillä seuduilla. Vanhahtavaan soundiin luottava kvartetti hoitaa hommansa tyylillä, ja harpisti Stephane Bergolinon maukas soitto nousee väistämättä päärooliin. Osumatarkkuus ei ole tuona iltana ilmeisesti ollut huipussaan, ja herran ideat tuntuvat menevän eri tahtiin sormien kanssa. Soitto toimii siihen malliin, että Awekin valinta Ranskan ykkösbluesaktiksi vuosina 2004 ja 2005 lienee ollut täysin perusteltua. Avausraita "Different Wires" herättää mielenkiinnon kovasti Mark Knopflerin ja JJ Calen suuntaan kumartavalla meiningillään. Kaikenlaiset kilkuttimet ja kolistimet värittävät komppimaailmaa kautta levyn ja bassosoundikin pysyy varsin muhevana. George Smithilta lainattua "Telephone Bluesia" lukuun ottamatta levyn materiaali on bändin omaa. Kunnianhimoa ei todellakaan ole levyä tehtäessä säästelty. Sen avauksena kuullaan kuinka alasimen kilkatuksen tahtiin mouruava läskibasso säestää epämääräistä voihkintaa. Kitaristi Thomas Hirsch astuu pitkähköjen soolojen myötä hyvin esiin ja osoittautuu monipuoliseksi soittoniekaksi.
Kitarasankareita
Seuraavaksi silmiini osui levy, jonka kannessa komeilee Fender Telecaster ja Roy Buchananin nimi. Äkkiseltään en saanut mieleeni ainoankaan sikäläisen bluesmuusikon nimeä, joten päätin loikata avoimin mielin mukaan hommaan ja tutustua tähän entuudestaan tuntemattomaksi jääneeseen osa-alueeseen. Tosin miinuksena mainittakoon, että
Päätin nousta takaisin maan pinnalle tarttumalla seuraavaksi Awekin "It's Rollin'" -levyyn. Miehellä on omaperäisyyttä ja hän osaa selvästi myös soittaa levyä kuunnellessa tosin toivoin, että hän osaisi myös välillä olla soittamatta, tai soittaa edes vähemmän. Myös Buchananin kanssa aikoinaan pari levyäkin tehnyt Billy Price käväisee laulusolistina. Sofaïn matalahko lauluääni venyy tunteikkaaseen ja kohtalokkaaseenkin tulkintaan. Sofaï And The Sweet Talkers tarjoaa paikoittain cajunsävytteistäkin, omaperäistä country/ folkrockia. Homman perustana soi pitkälti blues, mutta on siinä paljon muutakin. Tuttuja aineksia kuuluu sopivan runsaasti. Päätin jatkaa kitaramusiikin parissa ja nappasin pinosta Mr Hardearly & the Blues Thangsin "Still Alive & Well" -cd:n. Bändin yhteissoitto on yhtä aikaa rentoa ja jämerää, joten palaset ovat kohdallaan. Blues'n rootsia Ranskanmaalta, osa 1
Marko Aho
K
un minulle yllättäen tarjoutui tilaisuus sukeltaa ranskalaisen bluesin ja laajemminkin juurimusiikin maailmaan, niin suostuin totta kai sen enempiä harkitsematta. Tuo huomaamaton juoksutus herättää mielenkiinnon uudella tavalla, ja jatkossa musiikillisella kentällä seikkaillaan sitten laajemminkin. Ei siis muuta kuin ensimmäinen levy pinosta koneeseen ja menoksi!
Pajabluesia ja perusasioita
Tutkimusmatkani alkoi varsin lupaavasti.Valikoin puhtaasti kannen perusteella Hell's Kitchen -nimisen bändin "Dress To Dig" -cd:n ensimmäisenä soimaan. Nimiraita on akustiseen kitaraan nojaavaa funkia, jossa päällimmäisenä rytmisoittimena kuulostaisi olevan joku tulitikkuaskin kaltainen rapistin, soolovastuun kantaa trumpetti. Tällä tribuutilla versioidaan vino pino Buchananin ohjelmistosta tuttuja piisejä, sekä jokunen samaan henkeen kirjoitettu uusi ralli. Kansiteksteissä hän kertoo seitsemänkymmentäluvun puolivälissä kuulleensa ensi kertaa Buchanania ja olleensa täysiverinen fani ensimmäisestä introsta lähtien. Välillä touhu muistuttaa Tom Waitsia tai vaikkapa Nurmiota, mutta heti kohta taas jotain ihan muuta. Perinteikästä Awekin meno sitten onkin. Tom Principato pistäytyy parilla raidalla kitaraa soittamassa, mutta jää harmillisesti sivurooliin. Laulun ja kitaran liityttyä ilonpitoon uumoilin varovaisen innostuneesti, että tästähän taitaakin tulla jännää. Siihen saakka rumpuja soittanut jannu intoutui saman tien tarttumaan kitaraan ja on sillä tiellä edelleen. Kyseisen tribuutin takana on ilmeisen hyvin Buchananin tyylin sisäistänyt Fred Chapellier. Rentous jää puuttumaan ja piisi on toteutukseltaan häiritsevän rauhaton. Kieltämättä mielenkiintoinen tuttavuus tämä Eric Ter. Tutkimusmateriaaliksi sain pahvilaatikollisen cd-levyjä. Niistä ensimmäisenä käteen osui Eric Terin "Nu-Turn".Ter on soittanut levylleen kutakuinkin kaiken itse. Mainioksi ja perinteitä arvossa pitäväksi nelikoksi osoittautui myös seuraava tutustu-
· 6 - 2011
- 16 -. Erityisiksi ilon aiheiksi levyllä nousevat nopeammat svengipalat. Thierry Anquetil näyttäisi pikaisten tutkimusteni perusteella olevan jonkinlainen kitarasankari hänkin. kaa hieman jatsin puolella. Keikkasetissä on muun muuassa Stevie Ray Vaughania, jonka "Pride And Joy" lähtee vain vaivoin liikkeelle, sekä Howlin' Wolfia, Otis Rushia ja pari omaakin rallia.
miskohteeni Blues Eaters. Calemaisia tunnelmia tavoitellaan jatkossakin ja toki niitä saavutetaankin pitkin matkaa. Jo ensimmäisessä soolossa herra Hardearly käväisee piristävästi kuin vaivih-
Pistäytymisiä toisaalla
Sitten otin tarkasteluun muutaman levyllisen tyystin jotain muuta. Bändi ei edes pyri keksimään uutta, vaan pysyttelee vanhoissa, hyväksi havaituissa kaavoissa. Esimerkiksi "You Smell" tuo mieleen Santanan tuoreemman tuotannon ja "Gimme Love" tarjoaa pakolliset wah wah -funkit. Pelkästään jo Fred Kaplanin ja Derek O'Brienin kaltaisten nimien mainitseminen vierailijoina suuntasi odotukset perinteisempään suuntaan. Siinä määrin nyrjähtänyttä ja kieroa musiikkinsa on, että Hell's Kitchen tarjosi innostavan startin projektille. Heidän livelevynsä on nimeltäänkin "Sound Of The Fifties", joten vahvasti perusasioiden äärellä pysytellään. Perusteksasina kulkeva avausshuffle "I Play The Blues" todisti oikeaksi arvaukseni, että kitaraa tullaan kuulemaan ja rutkasti. Monet pienimuotoisemmat, lähinnä kitarapohjaiset rallit toimivat hienosti. Kolmesta lainakappaleesta mielenkiintoisin on ilman muuta "Cos We've Ended As Lovers". Siltä pohjalta ihmetyttääkin, että miten hänen Anquetil Projectinsa livelevyllä "Show Respect For Live" voi kitarointi olla monin paikoin suorastaan haparoivaa
Siinä missä muutama levy takaperin mentiin Rolling Stonesin tulkitsemisessa pahasti metsään, toimii Philippen räyhäkäs "You Can't Always Get What You Want" hienosti, vaikka kitaran virekin tuntuisi olevan vähän sinne päin. Siinä missä Ménardin ohjelmisto oli vahvasti rootsiin kallellaan, pitäytyy Pietri "Little Blues Story" -levyllään bluesissa. Pietrin tulkintana kuullaan nippu tradeja ja tuttuakin tutumpaa sävelaarteistoa. Marine Chuecos toimii pääasiallisena laulajana, soittaa kitaraa, pesulautaa ja muita perkussioita. Suurin osa materiaalista kuulostaisi studioliveltä, mutta muutamalla raidalla on äänessä useampikin Pietri. Antoine Chuecos soittaa kitaraa, harppua, lyömäsoittimia ja laulaa taustoja. Niinkin klassisia valintoja kuin "Rollin' And Tumblin'", "Dust My Broom" ja "That's All Right Mama" on levylle päätynyt. Kyseessä on ilmeisesti reenikämppänauhoitus, tai joku muu miksaamaton demo. Siinä vaiheessa kun Les Chics Types alkoi vääntää väkisin Stonesin "Miss You'ta" "Honky Tonk Womeniksi", olikin seuraava levy varsin pian jo kädessäni.
vaihtaa pian myöhempien versioiden räyhäkitarameininkiin. Se sai luomaan katseen kohti odottavaa levypinoa. "Dock Of The Bay" palauttaa elävästi mieleen taannoiset jamit, joissa itsekin hieman lottosin kyseisen kappaleen sointuja. Toivottavasti sanoma menee laajalti perille ja sivistystyö kantaa hedelmää. Vilkaisu kanteen kuitenkin pilasi senkin lieventävän asianhaaran haun. "Personal Jesus", "One" ja "Walk On The Wild Side" tulevat myös tulkituiksi puolivillaisina versioina. Tilutteluksihan se menee.
Yksien miesten orkestereita
Philippe Ménardin "Méméne part en live II" -levyllä käväisee pari vierailijaa, mutta muuten hän hoitaa musisoinnin yksin. Bonusmateriaalin puolelta löytyi myös tuttu mies, nimittäin Rory Gallagherille aiemmin tässä jutussa kumarrellut Fred Chapellier näyttää vierailleen kilpasoittamassa BPB:n keikalla. Philippe mainitsee esikuvakseen Rory Gallagherin, ja tämän setistä tuttuja lauluja on päätynyt levylle nytkin. Pietri aloittaa perinteisen työlaulun tapaan, mutta
...Ja kylläpä kuulosti AC/DC:n "Whole Lotta Rosie" hyvältä Alexx And The Mooonshinersin bluessovituksena. BPB tarjoilee southern-pohjaista bluesrockvääntöä, jossa asiat tehdään isosti. Kyseessä nimittäin on trio. Levyltä löytyy myös sukupuolenvaihdoksen läpi käynyt ja täten naisen suuhun paremmin sopiva "He's Tuff". Omassa materiaalissakaan ei esikuvia suuremmalti piilotella. Joissakin piiseissä on kokoonpanoa kasvatettu torvisektiolla tai naislaulajin ja koko ajan mukana seuraa vahva rock-asenne. Hänen tärkeänä vaikuttimenaan on ollut osoittaa uusille sukupolville, että nykyinenkin rock-musiikki pohjaa hyvin pitkälti bluesiin. Tässä vaiheessa "Ranskan matkani" on puolivälissä, joten lienee paikallaan pitää hieman taukoa ja esitellä loput etapit seuraavassa numerossa. Bändin oma tuotanto käsittää bluesia, ragtimea ynnä muuta juurevaa herkkua. Kitaroinnin ohessa rumpuja polkeva ja räkkiharppua soittava miekkonen on ilmeisen vikkeläsorminen kitaristi, eikä todellakaan pidä kynttiläänsä vakan alla. Musiikillisesti seikkaillaan bluesin ja rootsin välimaastossa ja tulkituksi tulevat niin "Gasoline Alley" kuin "Ride On Red'kin". Au revoir!
- 17 -
6 - 2011 ·. Myös Jérôme Pietri on saanut pari kaveria jeesaamaan, mutta hoitaa pääsääntöisesti musisoinnin omin voimin. Sen seasta tältä levyltä löytyvät Janis Joplinin "Mersu" ja Willie Dixonin "I Just Wanna Make Love To You". Fabulous Thunderbirdsin "True Love" meinaa kaatua siihen, että laulajatar Alexx yrittää kuulostaa liikaa Kim Wilsonilta. Myös Vince Taylorin "Brand New Cadillac" rullaa käsittelyssään hienosti. Leadbellyn nimiin merkityssä "Black Bettyssä" alleviivataan levyn teema selkeimmin. Sitten minäkin varsin mielelläni kuuntelen levyn vähän tarkemmin. Myös Hobo Blues voitaneen sijoittaa yhden miehen orkestereihin, vaikka se duo onkin. Esimerkiksi "Little Green" vie takaisin T-birdsien pariin kierrättämällä "Tear It Upia". Totta kai yhden mikrofonin äänityksiä voi tehdä, ja onpa niissä oma viehätyksensäkin, mutta mikrofonin paikka kannattaisi miettiä ensi kerralla vähän tarkemmin. Sitten vuorossa ollut Les Chics Types -ryhmän cd "Hey Ma B.O." pistikin jo alkumetreillä harkitsemaan vaikkapa Sofaïn pariin palaamista. En kuitenkaan antanut yhden kertosäkeistön fiilistäni pilata, vaan nautin Sofaïn tyylikkäästä meiningistä levyn loppuun saakka. Akustisempi materiaali rullaakin sitten huomattavasti paljon paremmin ja levyä kuuntelee varsin mielellään.
Rokkii
Levynipusta löytyi myös yksi dvd, joten ei muuta kuin kokkaamaan pikaisesti kulhollinen popcorneja ja elokuvailta käyntiin! Blues Power Bandin "Live Where The Action Is" on koostettu muutaman eri keikan materiaalista. Äänikuvassa etummaisena kolkkaavat kannut polkevat komppikitaran ja laulunkin armotta jalkoihinsa. Sitä ei onneksi sentään äänitetty.Varmasti tällekin bändille paikkansa on livekäytössä, mutta ei tätä oikein levyltä jaksa kuunnella. Hänen soitinarsenaaliinsa kuuluu tavallisten akustisten ja sähkökitaroiden lisäksi dobro, Weissenborn ja lap steel, joten slidea on tarjolla varsin runsaasti. Asiaan kuuluvat riffitkin ovat oikeilla paikoillaan, mutta soundipuoli mättää varsin vahvasti. Eihän sitä voi pelkästään ranskalaisten varassakaan nääs elää. Piiseissä ei ole mitään vikaa, päinvastoin ne kulkevat vaivattomasti paikoittain Black Crowesin tai vaikkapa Facesin mieleen tuoden. "Man In The Millionissa" bändi kuulosta yht'äkkiä Guns And Rosesilta vaikkakin akustiselta sellaiselta. Tämän oldies-henkisen kaksikon toinen osapuoli on nimittäin nainen. Mukaan mahtuu toki myös Ry Cooderin "Paris Texas". Levy päättyy väkevään kannanottoon "You Got To Burn The Rockschools Down", josta nimi kertoo olennaisimman. Tiedonjanoisena googletessani törmäsin heihin versioimassa "Anarchy In The U.K.'takin", eikä sekään kuulostanut edes pahalta.
Rokkia tarjoaa myös Old Billiesin mini-cd. Viimeksi mainitussa hämmästyin, kun koko levyn maukasta jälkeä akustisilla kitaroilla aikaan saanut Antoine jämähtää särösähkikseen tarttuessaan lähinnä turhanpäiväiseen kelailuun. Ukkoslinnut ovat bändille ilmeisen tärkeä esikuva. Kulmikkaan töksähtävä näkemys "Knockin' On Heaven's Doorista" sai epäilemään, että kyseessä olisi yhden miehen bändi, jossa rumpuja poljetaan jaloilla tai vaikkapa päällä. Joka tapauksessa mainion oloinen ryhmä tämä Alexx And The Moonshiners. Ensimmäisenä kuullaan rivakka boogie, myöhemmin on vuorossa funkimpaakin näkemystä, ja löytyypä levyltä ihan ehta hardrock-balladikin
Parin päivän kontrollikäynti testeineen maksaa Candyen mukaan 18 000 dollaria ja kuukausittain annettava syöpälääkepistos 7 000 dollaria. Kitaran, huuliharpun ja rumpujen soitonopetustakin löytyy. Honeytribe julkaisi esikoisalbuminsa "Torch" vuonna 2006. Lazy Buddies on Rennesistä kotoisin oleva ranskalaiskuusikko, joka aloitti musisoinnin kaveriporukassa vuonna 2005 ja soittaa omien sanojensa mukaan mielimusiikkiaan. Yhtyeen jäsenet ovat soitelleet aiemmin kyllä bluesiakin, mutta suuntautuneet nykyisin varsin selkeästi americanaan, johon on sekoitettu myös itämaisia vaikutteita. Tällä kertaa ne näyttivät liittyvän pääasiassa haastateltuihin artisteihin, kuten Candye Kaneen ja Liz McCombiin. Bessie Smithin ja Erja Lyytisen ohjelmistosta. "Blowin' In The Wind" on harpun opetuskappaleena ja rummuilla tapaillaan charlestonin rytmejä. Tähtiä levyille annetaan yhdestä viiteen (= sydämenkuva). Kotimaisia artisteja haluttiin ehkä vähän kannustaa arvioissa. Devon Allman on blueskitaristi, jonka isä on Gregg Allman ja setä Duane Allman. BM:ssa on myös "Surfin' blues" -sivu, jossa esitellään bluesiin enemmän tai vähemmin liittyviä nettisivustoja. Päätoimittajana on Claude Jandin ja avustajina on uusimmassa numerossa toiminut noin 40 henkilöä. Lehden avustajat ovat haastatelleet kymmentä artistia, joista valtaosa on ulkomaisia kevään ja kesän aikana Ranskassa konsertoineita nimiä. Ennen tilaamista kannattaa kyllä tutustua jutun alussa mainittujen muidenkin ranskalaisten blueslehtien verkkopalveluihin ja sisältöihin, niistä kun saattaa löytyä jopa BM:ää paremmin omaa makua vastaava lehti. Blues & Co:ta (www. Hän on vastikään eronnut. Haastatellut tässä numerossa ovat Candye Kane, Liz McComb, Steve Lukather, Eddie Campbell, Shakura S'Aida, Devon Allman, Ilene Barnes sekä yhtyeet Hobo Blues, Lazy Buddies ja No Blues. Albumeita on tehty kaksi, joista ensimmäinen vuonna 2008 ja toinen, "This Little Girl's Gone Rockin'" tänä vuonna. Devon ei kertomansa mukaan juuri tavannut Greggisäänsä ennen teini-ikää. Libanonissa ja Palestiinassa rauhan asiaa edistämässä. Timo Kauppinen
blueslehti Ranskasta
BLUES MAGAZINE
esimerkiksi osoitteessa www.lizmccomb.com tai YouTubessa. Tabulatuurein opetetaan aloittelevia kitaristeja soittamaan perinneblues "Nobody Knows You When You're Down And Out", joka on tuttu mm. Robben Fordin, Paul McCartneyn, Miles Davisin, Jeff Beckin, Eric Claptonin ja Larry Carltonin levyillä.Viime vuodet hän on ollut soolouralla ja julkaissut joukon omia albumeita, joista viimeisin on nimeltään "All Is Well That Ends Well". Levy on arvosteltu BM:ssa ja saanut sydämenkuvan (coup de coeur), mikä vastannee viittä tähteä. Musiikkiaan he kutsuvat arabicanaksi. Jos ranskan kieli on jotenkuten hallinnassa, lehden voi myös tilata lehden nettisivustolta. BM on lähes satasivuinen monivärinen lehti, joka ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Candyen mielipide USA:n nykyisestä terveydenhoitojärjestelmästä on syystäkin kitkerä. Mutta takaisin vielä BM:ään. Devon oli Honeytribe-bändeineen alkusyksystä kiertueella Saksassa, Itävallassa, Puolassa ja Belgiassa. Julkaisu vaikutti siinä määrin kiinnostavalta, että tarjouduin kirjoittamaan siitä esittelyn myös Blues Newsiin. Lehteä tehdään luultavasti samalta pohjalta kuin BN:ääkin, bluesdiggareiden vapaaehtoisvoimin rakkaudesta musiikkiin.
Haastatteluja vierailevista artisteista
Entä sitten lehden sisältö. "Jos olet köyhä ja sairastut vakavasti, on paras että vain vetäydyt koloosi kuolemaan kuin eläin." Vertaus tuo mieleen Eino Leinon runollisemman ilmaisun samasta asiasta: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Nyt on kuitenkin tullut aika palata soittohommiin ja uusi levy, "Space Age Blues" on ilmestynyt. Ja itsestään selvää on, että ennen mitään muuta lehteä kannattaa tilata suomenkielinen Blues News!
Muutakin löytyy
Blueslehdessä täytyy tietenkin olla myös levyarvosteluja ja niitä BM:n uusimmassa numerossa on noin 50. Albumeja on ilmestynyt muutama ja yksi hittikin (ranskaksi 'tube') on siunaantunut, nimeltään "Hela Hela".
K
äydessäni Ranskassa työmatkalla tarttui käteen lyonilaisesta lehtikioskista Blues Magazine (BM) -niminen lehti. Erillisiä teemaartikkeleita on myös muutama, mm. Liz McComb on Ohiossa syntynyt ja siellä edelleen pääasiassa asuva gospel-jazz-bluesartisti. Brown ("Down The Line", perinteistä deltabluesia), The Delta Saints ("The Delta Saints", monipuolista roots-musiikkia Memphisistä), Lonj
www.bluesmagazine.net bluesmag@bluesmagazine.net
Blues Magazine
· 6 - 2011
- 18 -. Lizin musiikkiin voi tutustua
Trio ("Somebody's In Trouble", primitiivistä bluesia Nantesista) ja Cotton Blues ("Back On The Road", bluesrokkia ja roots-musiikkia Bagnols sur Cezesta). Candyella ei ole sairausvakuutusta ja lysti maksaa USA:ssa maltaita. Lazy Buddies on saanut Ranskassa useita palkintoja ja on kovassa nosteessa. Stevellä on elämässään nykyisin runsaasti omakohtaistakin bluesia. Lizin monipuolisuutta osoittaa, että hänen trilogialevynsä "Soul, Peace And Love" sisältää runsaasti karibialaisia rytmejä. Devon kuvaa itseään Joe Bonamassan ja Derek Trucksin kaltaiseksi bluesin uudistajaksi ja aikoo tehdä ensin kiertueen USAssa sekä palata keväällä keikkailemaan Eurooppaan. BM:n melko vapaamielistä tulkintaa bluesista edustaa hollantilais-arabialainen yhtye No Blues. Steve Lukather tunnetaan Toton kitaristina ja huippuluokan studiosoittajana, joka on vieraillut mm. Sydämenkuvan saaneita äänitteitä olivat tällä kertaa mm. Lisäksi hänen äitinsä ja kaksi hyvää ystäväänsä kuolivat jokin aika sitten. Candye on jatkuvassa rahapulassa lääkehoitoa ja seurantakokeita vaativan syöpänsä johdosta. blues-n-co.org) on julkaistu vuodesta 1997 lähtien ja ABS Magazinea (www.absmag.fr) vuodesta 2003.Tässä BN:n lukijoille näytteeksi tietoa ja poimintoja BM:n viimeisimmästä numerosta. nettisivustolla www.lazybuddies. Onneksi syöpä ei häiritse tällä hetkellä Kanen ja hänen kitaristinsa, Laura Chavezin, keikkailua ja uusi "Sister Vagabond" -levykin on ilmestynyt. Liz kiertelee ahkerasti keikkailemassa Ranskassa ja muuallakin, mm. Keith Richardsin muistelmat ja Gene Vincentin Ranskan ajasta kertovat kirjat on arvosteltu, ja kirjallista puolta edustaa myös tekstianalyysi Willie Dixonin/Howlin' Wolfin kappaleesta "Back Door Man".
Täkyjä bluesturisteille ja blues-surffareille
BM:n festivaaliarvioiden ja tulevien tapahtumien mainosten perusteella voi hahmotella vuoden tapahtumakalenteria Ranskan-matkailusta kiinnostuneille bluesturisteille. Sen jälkeen Devon piti neljä vuotta taukoa keikkahommista ja omistautui Orion-pojalleen, koska halusi säästää tämän oman lapsuutensa "isättömyydeltä". Bill Haleyn "Rock Around the Clock" -klassikkokappaleen historiasta sekä naisbluesista (osa 3). Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin." Toivottavasti Candyelle ei käy niin. com, MySpacessa tai You Tubessa. Tätä nykyä Ranskassa tehdään ainakin neljää kokolailla samanhenkistä ranskankielistä blueslehteä, joista jo 60-luvulla perustettu Soul Bag (www.soulbag.presse.fr) on kiistatta kansainvälisesti tunnetuin. Keith B. Uusin numero (loka-joulukuu 2011) on järjestyksessään 62., joten jos ilmestymistiheys on pysynyt samana, ensimmäinen BM ilmestyi 1990-luvun puolivälin tienoilla. Yhtyeen jäsenten musiikilliset suosikit vaihtelevat melkoisesti ja ohjelmistoa on luonnehdittu sanoilla west coast swing, jump blues, 50-luvun musta rock'n'roll sekä rhythm'n'blues. Arvostellut kiekot ovat pääasiassa ulkomaisia, mukana toki myös kymmenkunta ranskalaisartistien levyä. Tällaisesta surffaussivusta voisi olla iloa myös Blues Newsin lukijoille. Candye Kane oli ollut keikalla Pariisissa, mutta valitteli keikkojen puutetta. BM arvioi levyn melko hyväksi (4 tähteä). Hyväntuulista rytmimusiikkia, johon voi tutustua bändin esim
Wynonie Harrisia samana vuonna sekä Dinah Washingtonia seuraavana, ja tenori sai niissä paljon soolotilaa. Selkä leikattiin, mutta epäonnistunut leikkaus piti vielä uusia. Vanhat bändikaverit haalittiin kasaan. Hampton pyysi uudelleen Arnett Cobbia liittymään joukkoon, ja nyt oli Texasin mies valmis. 1940-luvun toinen levytyslakko alkoi tammikuussa 1948, mutta bändillä oli levytysten ansiosta paikallisesti nimeä ja keikkoja riitti. Hamptonin aikainen kovan fonistin mainekin lisäsi keikkamenekkiä. Kun pitkä levytyslakko oli ohi v. "Flying Home No 2" oli erittäin suosittu levynä ja lavalla, ja sen ansiosta Arnett sai paljon soolotilaa. Arnett levytti v. 1944, orkesteri levytti ahkerasti, ja ensimmäisten joukossa oli hitin uusi versio "Flying Home No 2". R&B:n kehityksen kannalta hän on kronologisesti ensimmäinen tyyliä johdonmukaisesti soveltanut tenoristi. Esityksen kiihkeän tunnelman vuoksi Arnett sai vanhan lempinimensä "Big Red" lisäksi luonnehdinnan "The Wild Man of the Tenor Sax". Nyt oli Arnettin vuoro lennättää kuulijoita. 1941. Jo kouluaikana hän esiintyi tenorisaksofonistina paikallisissa orkestereissa ja viipyi sittemmin pitkään Milton Larkin(s)in joukoissa. Vanha, vuosikymmenen takainen pomo Milton Larkin(s) oli viimeisessä sessiossa mukana laulusolistina. Kesällä 1948 Arnettin jo aikaisemmin vihoitellut selkä kipeytyi pahasti, ja selkärangassa todettiin tuberkuloosin tyyppinen tauti. Juha Jaakola
Villi foni Texasista E
i yhtään juttua BN:ssä, ei edes levyarvioita, siis mikä veikko tämä on. Legendan mukaan hän ei lähtenyt Lionel Hamptonin orkesteriin, mutta neljä vuotta nuorempi bändikaveri Illinois Jacquet otti pestin vastaan v. Tosi tiukkoja puristuksia olivat Flying Home -teeman mukaelmat "Top Flight" ja "Still Flying". Pianon ja viulun jälkeen koululaisorkesterissa soittimeksi vaihtui saksofoni, joka miellytti eniten. Illinois'n soitossa oli falsettiääniä, mutta Arnett latasi melodisemmin. 1945, ja tenorisoolo oli pureva. Siitä seurasi pitkä toipuminen, minkä vuoksi bändi oli pakko hajottaa.
Uusi yritys 19501956 ja 19571959
Kahden vuoden kuluttua Arnett oli taas sen verran kunnossa, että uusi yritys oli mahdollinen. Apollo levytti vuoden 1947 aikana yhteensä 15 kappaletta, joista "When I Grow Too Old To Dream" oli kaksiosainen, yhteensä kahdeksan savikiekkoa. Ensimmäisenä oli "Walkin'With Sid" # 770, joka tuli markkinoille heinäkuussa 1947.
Viimeinen, "Cobb's Corner" # 792, tuli ulos vasta kesällä 1949. Tenoritähti oli eturivissä esim. levytyksessä "Rockin' in Rhythm" v. Hamptonin miehistö säesti levytyksissä mm. 1946 omissa nimissään ja bigbändin soittokavereiden kanssa Hamptonin levymerkille kaksi kappaletta ("Jenny", "Shebna"), jotka olivat vielä jatsahtavaa "jumpjazzia".
Oma bändi 19471948
Arnett otti lopputilin Hamptonin bigbändistä keväällä 1947 ja kokosi vanhoista kavereista sekstetin, jossa oli kolme puhaltajaa sekä
kolmimiehinen rytmiryhmä. Painijan näköinen tenorisaksofonisti, rhythm and bluesin nimimiehiä 1940- ja 50-luvuilla, kovan onnen sälli! Arnett on rankattu netissä kaikkien aikojen parhaiden saksofonistien joukkoon sijalle 63, joten kovan luokan fonistista on kyse. Arnettin soitossa oli lähes aina honkkausta ja falsettiääniä, mutta soolot olivat silti tyylikkään melodisia. Ohjelmistossa oli paljon Arnettin omia sävellyksiä, koska niissä oli hyviä melodioita. Arnett Cobb (oikea nimi Arnette Cobbs) syntyi 1918 ja kuoli 1989 Texasin Houstonissa. Hampton kertoo elämäkerrassaan, että Arnett oli lavalla muutenkin oikea showmies. Vain rumpali vaihtui, mutta vahvistukseksi saatiin baritonisak-
- 19 -
6 - 2011 ·. Jacquetin swing-aikaan poikkeuksellisen räväkkä soolo kappaleessa "Flying Home" aloitti jotakin uutta; tenorisaksofonista tuli vähitellen oikea soolosoitin, joka johti rhythm and bluesin kehittymiseen ja sai teini-ikäisten tunteet kiehumaan toisen maailmansodan jälkeisinä 15 vuotena.
ARNETT COBB
Lionel Hamptonilla 19421947
Illinois Jacquetin myyntiarvo nousi hetkessä niin, että hän lähti omille teilleen jo v. Hän soitti Hamptonin orkesterin ykköstenoristina lähes viisi vuotta. Arnett Cobb & His Orchestra ei soittanut enää swingiä, vaan tyylilaji muuttui rhythm and bluesiksi, jossa oli mukana bebopin henkeä. 1942. Bändin rutiineihin kuuluivat "baarikävelyt" yleisön joukossa, tenoristi kärjessä ja muut puhaltajat letkana perässä, ja koko ajan soitettiin kansan villitsemiseksi. Tarttuvimpia olivat "Cobb's Idea" (joka oli jo Hamptonin bigbändin ohjelmistossa), "Dutch Kitchen Bounce" ja "Go Red, Go".Vieläkin suositumpi oli standardista "When I Grow Too Old To Dream" muokattu irrottelu, jossa koko bändi hoilasi mukana
Kingin levyllä "Blues 'n' Jazz" MCA 5413. Yksi levy, "Live At Sandy's!" (Muse 5191), oli ehdolla Grammy-palkinnolle. Evensmon mukaan Arnett Cobb on yksi parhaista tenoristeista, joka 1940- ja 1950-luvuilla kuului kovimpien joukkoon myös jazznäkökulmasta arvioituna. Sen jälkeen 19531956 Arnett levytti Okehille, Mercurylle, Atlanticille ja Vee-Jaylle yhteensä 18 kappaletta, joista 16 on julkaistu singleinä ja osin mm. 1970- ja 1980-lukujen runsaista levytyksistä iso osa on liveäänityksiä ja vielä selvemmin jazzia. Sinä vuonna sekä seuraavina hän oli vakituinen vieras Ranskassa ja muualla Keski-Euroopassa levyttäen myös siellä useissa kokoonpanoissa, mm. Kainalosauvojen kanssa vaikeasti liikkunut Arnett oli erikoinen näky. Arnettin selvä tunnusmerkki oli myös mylvähdys, joka syntyi todennäköisesti hyvältä tuntuneen soolon jälkeen ennen seuraavaa sisään hengitystä. Levy on kyllä kovatasoinen. DVD:n ystäville on tarjolla vuoden 1985 live-esitys "Jazz Legends; Arnett Cobb" (Quantum QLDVD 6115).
Cobb-tyyli
Teksasilaisena Arnett oli omaksunut raa'an ja suoran soittotyylin, jossa mukana oli kuitenkin valtavirrasta poiketen mehevä vibraatto. Arnettin parhaina kausina Evensmo pitää 1940-luvulla Apollo-kautta, 1950-luvun alussa Okeh-kautta ja lopussa Prestigeä # 7184.
Lähteitä: Billboard, vuosikerrat 19471956 Birnbaum, Larry: Arnett Cobb, soul-wrenching sax, Down Beat April 1981 Evensmo, Jan: The Tenorsax of Arnett Cobb, 2011 (www.jazzarcheology.com/artists) Fancourt, Les ym.: The Blues Discography 19431970, Eyeball Productions 2007 Hampton, Lionel ym.: Hamp; An Autobiography, Robson Books 1990 Lord, Tom: The Jazz Discography, versio 11.0, 2010 Marion, J: Wildman of the Tenor: Arnett Cobb, 2004 (home.eathlink.net/~v1tiger/arnettcobb. Hampin mukana hän kävi Porissakin kesällä 1979 sinä sateisena iltana, kun lähdin jo heti konsertin alussa jameihin kaupungille. Raajarikkokautena Arnett kärsi selvästi fyysisistä kivuista, jotka eivät voineet olla vaikuttamatta soolojen jännitteeseen. Hän soitti tenoria tummalla ja paksulla, "hiekkaisella" äänellä, mutta herkissä balladeissa karkeus muuttui hyväilyksi. edition, volume 1, edited by B. Samaa tavaraa on myös CD:illä "Sax Appeal" (Vee-Jay NVD2-716) ja "R'n'B Wig Poppers" (Lucky CD-1001). Grammy tuli kuitenkin 1984 sessiotyöstä B.B. Rhythm and blues oli kyllä vaihtunut jazziin, mutta bluespohja paistoi silti soitosta läpi. Town Hallin konsertissa matkalla Eurooppaan. Perusteellinen teksti on luettavissa hänen uudella websivustollaan osoitteessa www.
- 21 -
6 - 2011 ·. Henki oli ruumista vahvempi. Tiny Grimesin, Eddie Chambleen ja Panama Francisin kanssa. Norjalainen musiikintutkija Jan Evensmo on käynyt läpi kaikki Arnettin levytetyt soolot vuosilta 19431960 ja tehnyt niistä soolografian. Kaikki on uudelleenjulkaistu myös CD:illä, kaksi viimeistä yhdessä nimellä "Blue And Sentimental" (Prestige 24122). Kernfeld, Grove 2002 Lisäksi jutussa mainittujen levyjen kansitekstit ja levyvihot
Levyillä
Arnettin ensimmäiset omat levytykset Hamptonajan lopulta 1946 vuoteen 1947 on koottu ranskalaisen Classics-sarjan CD:lle # 1071. Se kuului myös B.B. Kingin taustajoukoissa 1983 tehdyllä levyllä "Blues 'n' Jazz", jossa Arnettin foni istui blueskuvioihin saumattomasti ehkä vanha r&b-konkari innostui asiasta vähän liikaakin.
jazzarcheology.com/artists. Larry Birnbaum ja monet muut ovat verranneet Arnettin soittoa Ben Websteriin, joka saattoi kuulostaa hyvin hyökkäävältä, mutta kykeni herkistymään balladeissa aivan päinvastaiseen tunnelmaan. LP:llä "Atlantic Honkers" (Atl. Erittäin hyvä alkuajan poikkileikkaus on helpohkosti löytyvällä Proper-merkin yhden CD:n koosteella # 2070 "Arnett Cobb, The Wild Man From Texas", joka käsittää 24 kappaletta vuosilta 19471952/1953. 81666). Kun mies sai sauvat syrjään ja tarttui foniinsa, ei ollut pienintäkään epäilystä, etteikö hänellä, tutisevana raajarikkonakin, olisi ollut musiikillista sanottavaa. Vuodelta 1952 on tiedossa vain konserttiäänitys 27.6.1952, joka on CD:llä High Note HCD 7068. 1978 hän oli mukana Lionel Hamptonin juhlakonsertissa Newportissa ja kuului sen jälkeen Hamptonin orkesterin vakiovierailijoihin. html) The New Grove Dictionary of Jazz, 2. Levyllä "Very Saxy" (Prestige 7167, CD:nä # 30649) Arnett soittaa yhdessä kolmen muun huipputenoristin kanssa. Siitä huolimatta tuntuu ihmeeltä, että kolmenkymmenen vuoden ajan vaivalloisesti kainalosauvoilla liikkuen hän kykeni soittamaan täysipainoisesti kovatasoisissa kokoonpanoissa. Auto-onnettomuuden jälkeisen kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen Prestige sai houkuteltua (?) Arnettin osallistumaan jazzvoittoisten levytysten sarjaan, joita ovat "Blow Arnett, Blow" # 7151, "Smooth Sailing" # 7184, "Party Time" # 7165, "More Party Time" # 7175, "Movin' Right Along" # 7216, "Sizzlin'" # 7227 sekä "Ballads By Cobb", joka julkaistiin Moodsville-alamerkillä # 14. Valitettavasti sarjaa ei ole jatkettu, mutta sveitsiläinen bootleg-LP "Jumpin'The Blues With Arnett Cobb" (Jazz Circle jc-01) sisältää seuraavat 16 levytystä vuosilta 19501951. Musiikki oli karskia, mutta silkkaa jazzia; hengen paloa oli kyllä riittävästi
Dodds vaikutti etenkin San Franciscossa ja Chicagossa. Ja kuten monet tietävät, Earl Palmerin rummutusta kuullaan lukuisien artistien levytyksillä, esimerkkeinä Ricky Nelson "BeBop-Baby", Tommy Sands "Sing Boy Sing", Eddie Cochran "Nervous Breakdown", Jan and
· 6 - 2011
- 22 -. Äänittäjät olivat pelänneet, että resonanssi saisi neulan pomppimaan vahapinnalla. Gene Krupan suomalainen vastine oli Erkki Valaste.Valasteella oli erinomainen soittotekniikka, joka mahdollisti sen, että hän pystyi reagoimaan monipuolisesti improvisoiden kollegoidensa soittoon ja flirttailemaan musiikillisesti myös solistin sekä yleisön kanssa. Ensimmäinen rumpusetti esiteltiin Ludwigin myyntiluettelossa 1918. Soittaessaan hän oli avoin, energinen, hyväntuulinen ja voimakkaasti läsnä oleva. Krupa teki historiaa jo vuonna 1927, jolloin hän suoritti levytysdebyyttinsä. Krupa antoi suunnan modernille rumpujen soitolle, ja hän muun muassa jakoi tahdit symbaaleilla virvelin sijaan. Palmer soitti monilla Fats Dominon varhaisilla hiteillä, kuten "Fat Man", ja asetti niihin tanssittavan pulssin, kuten myös Lloyd Pricen "Lawdy Miss Clawdylla". Kehittäjänä toimi 1920- ja 30-luvuilla swingaikakauden ikoni Gene Krupa, jonka ansiosta lisärummut vähitellen vakiintuivat rumpusarjaan. Tällä kertaa ne ovat siis rummut. Duke Ellingtonin vieraillessa toisen kerran Suomessa bändin rumpali Sam Woodyard oli päihteiden sekakäytön seurauksena kiidätetty sairaalaan vähän ennen konsertin alkua. Doddsin ura alkoi New Orleansissa paraatirumpalina. Modernin jazzin tarkoilla rytmeillä ei ollut niin paljon käyttöä Chicagon, New Orleansin ja New Yorkin hikisillä rhythm and blues -klubeilla tai Louis Jordanin jyskyttävässä ja kiemurtelevassa jivessa. Jo 15-vuotiaana (v. Uransa aikana
Ylhäältä alas: "Baby" Dodds, Gene Krupa, Louie Bellson
Krupa soitti oman yhtyeensä lisäksi monien merkittävien artistien kanssa; esimerkiksi Benny Goodmanin, Tommy Dorseyn, Roy Eldridgen, Lionel Hamptonin ja Dizzy Gillespien, muutamia mainitakseni. Musta populaarimusiikki asetti enemmän painoa iskuttomalle tahdinosalle, ja vaikkakin rytmit olivat yksinkertaisempia kuin jazzissa käytetyt, korvautui niiden hienostuneisuuden puute voimalla. Antero Tirronen
ANTAA RUMPUJEN PUHUA!
Mahtava 50-luku, osa 3:
A
ina välillä tulen innostuneeksi jostakin asiasta niin paljon, että on alettava tutkia juttua hieman tarkemmin. Kekseliäästi soittajat olivat vaimentaneet rummun ääntä matoilla, ja Krupa oli pystynyt soittamaan niin lujaa kuin halusi. Konsertin puoliväliin mennessä Woodyard oli saatu kohtalaiseen kuntoon ja Valaste pääsi nauttimaan konsertin loppuosan katsomosta käsin. Rock'n'roll-musiikin rytmin on puolestaan tarjonnut rumpali, joka on vastannut tahdista raajat heiluen ja hikeä virraten. Ongelmasta kuultuaan Paavo Einiö hälytti Erkki Valasteen paikalle ja esitteli hänet maestrolle, joka hyväksyi ehdokkaan bändiinsä. 1938) Bellsonin erikoisuutena oli kahden bassorummun käyttö. Siihen kuului bassorumpu (8"x24"), virvelirumpu (3"x12"), kaksi symbaalia, yhdistetty bassorummun ja symbaalin pedaali sekä ontto puuputki.Warren "Baby" Dodds -nimistä rumpalia pidetään yleisesti yhtenä merkittävänä miehenä tällä alalla. 1950-luvun puolivälistä alkaen rock'n'roll -show'n eräänä keskipisteenä on ollut kimalteleva asetelma rumpuja ja lautasia. Rock'n'rollin nousun myötä osat vaihtuivat. New Orleansin ravintoloissa soittaneet rumpalit olivat tämän kehityksen edelläkävijöitä. Tämä kuuluu hyvin aikansa kulttuurituotteilta, rhythm and blues -levyiltä. Vielä "Tutti Frutilla" rytmi ei ollut sitä mitä sen olisi pitänyt olla. Bellson oli monipuolinen rumpali ja säveltäjä, joka toimi sekä bändijohtajana että sivumiehenä suurten artistien kanssa aina Duke Ellingtonista, Tommy Dorseysta ja Benny Goodmanista Lionel Hamptoniin ja James Browniin. Taitojen kartuttua hän liittyi jokilaivabändiin, mistä tie vei jazzyhtyeisiin. He muodostivat näistä elementeistä rumpusarjoja, joissa bassorumpua soitettiin jalkapedaalilla. Rockrumpalit saivat osakseen suurempaa kuuluisuutta kuin edeltäjänsä, enemmän rahaa ja tulivat lopulta jopa yhtä taitaviksi. Hän auttoi luomaan uuden kulttuurin ja teki paljon kehitystyötä yhteistyössä rumpuyhtiö Slingerlandin (viritettävät tom-tomit) ja symbaalivalmistaja Zildjianin kanssa (modernisoi hi-hatin). Krupan manttelinperijänä pidetään yleisesti Louie Bellsonia. "Herttualla" oli iso ongelma; mistä saada taitava rumpali pelastamaan tilanne. Kaksi vuotta myöhemmin hän voitti kymmenientuhansien rumpalien joukosta Slingerlandin kansallisen Gene Krupa -kilpailun. En ole mikään rumpali, vaikka 70-luvun lopulla rumpuja hieman paukuttelinkin. Muita 1940-luvun merkittäviä kehittäjiä olivat bebop-rumpalit Kenny Clarke ja Max Roach, joka viritti rumpunsa kireämmälle ja korkeammalle kuin aikaisemmin oli totuttu tekemään. Sen jälkeen Palmer yritti pysyä Richardin oikean käden tahdissa. Äänitys onnistui loistavasti. Rumputerminologian hienoudet eivät siis ehkä ole täydellisesti hallinnassa. Välittömästi ensimmäisen maailmansodan jälkeen rummutustekniikat alkoivat nopeasti edistyä. Clarke puolestaan kehitti tahditukseen "ding-ding-da-ding" -kaavan jonka hän soitti ride-symbaalilla. Krupan tyyli on välittömästi tunnistettavissa viidakkorytmisistä tom-tomeista ja räjähtävistä reunaiskuista. Virveli- ja bassorummun lisäksi hän käytti paria tom-tomia. Omien sanojensa mukaan hän oppi rock'n'roll-rummutuksen ytimen Little Richardin levytysten kautta. Myös rumpusarjaa muokattiin palvelemaan enemmän rock'n'roll-musiikkia.
Krupa, Roach, Palmer ja Valaste
Rumpusarja on kehittynyt täydellisesti sotilasyhtyeiden perusinstrumenteista bassorummusta, virvelirummusta ja lautasista. Aluksi nämä rumpalit olivat jazzmuusikoiden aliarvostamia, eikä kieltää voi sitä tosiasiaa, että jazzrumpalit olivat aiemmin kehittäneet rumpusarjaa ja soittotekniikoita. Mutta kun vanhoja levyjä kuuntelee uudestaan ja kappaleet ovat tulleet hyvin tutuiksi, niin yhtäkkiä huomaa, että alkaakin kiinnittää huomiota erilaisiin juttuihin kuin ennen. Miehet, kuten Earl Palmer, joka oli jazzrumpali (bebop), muokkasivat omalla tavallaan rhythm and bluesia rock'n'rolliksi. Tuota sessiota pidetään legendaarisena, koska se oli ensimmäinen kerta, kun levytyksellä käytettiin bassorumpua ja tom-tomia
Mantereen pitkätukkainen olemus ja intensiivinen työskentely rumpupatterinsa takana kiinnittivät heti Haka-kerhon jengin huomion ja antoivat kuppilan nuorisobändille takuuvarman tahdin. Heikki "Kuiva" Kuivalan yhtye ei ollut Mantereen ensimmäinen. Ja vielä lopullisessakin versiossa on kuultavissa kvartetin tahdin taputus. Jokainen hyvä muusikko on aloittanut jäljittelemällä omia ihanteitaan. Siinäkin on D.J. Olen kuullut, että Manu Mantere oli niin hyvä rumpali, että hän pystyi kolkuttamaan paljaalta kädeltä ihan mitä musiikkia tahansa. Monitaituri Mantere sopi bändiin kuin nakutettu. Kappaleen kruunaavat tietenkin Fontanan konekiväärimäiset virvelirummun päristykset.
Reijo "Manu" Mantere, rock'n'rollin uranuurtajia maassamme soittamiin kuvioihin. Jokainen rumpali kehitti oman tyylinsä, josta heidät pystyi tunnistamaan. Käyttöä niille ainakin oli. Kipaleen sovitusta oli hiottu jo pidemmän aikaa, ja ennen äänitystä Haleyn keikkarumpali Dick Richard oli ohjeistanut Gussakia muun muassa siitä, mihin kohtiin kappaletta Haley halusi virvelirumpuiskuja. Manu varmastikin piti harjoittelusta, ja nuorisokahvila Haka-kerho antoi tälle harrastukselle hyvät puitteet. Vuoden päästä kauppojen hyllyille ilmestyi "Rock Around The Clock", jonka alussa kuultavat Gussakin terävät virvelirummun reunaiskut olivat vaikeat toteuttaa, mutta ne johdattivat nuorison rock'n'roll-aikakauteen. Esimerkiksi Elviksen versio "Rip It Upista" on mielestäni parempi kuin Little Richardin alkuperäinen, ja Fontana avaa kappaleen tyylikkäästi hi-hatin ja virvelirummun iskuilla. Perkussionistilta vei peräti 31 ottoa ennen kuin laulu saatiin Elviksen haluamalla tavalla purkkiin. Esimerkiksi Bill Haleyn sessiorumpali Billy Gussak esittelee dramaattisen rumpusoolointron kappaleella "Crazy
Manu Mantere ja Haka-kerho
Kuka oli maamme ensimmäinen levyttänyt rock'n'roll-rumpali. Lisäksi Elvis oli pyytänyt the Jordanaresia taputtamaan hänelle rytmiä. He iskivät rumpuja kovaa ja raa'at, aggressiiviset efektit olivat usein jännittäviä, kuten tom-tomin ja lehmänkellon käyttö Dale Hawkinsin kappaleella "Susie Q". Rock'n'rollia hän opetteli levyjä kuunnellen ja soittamalla niiden mukana. Näiden ja monien muiden kappaleiden kautta Palmer tuli inspiroimaan tulevia rumpalisukupolvia. Erkki Valaste
Earl Palmer
Man, Crazy", josta muutoinkin muodostui Haleyn läpimurtolevytys kesällä 1953. Eikä ollut ihme, että levytuottajien leuat loksahtelivat pelkästä hämmästyksestä, kun he kuulivat Mantereen soittoa Musiikki Fazerin koe-esiintymistilaisuudessa keväällä 1960. Tämä tyyli, jossa kapuloita ei pidetä luonnollisella tavalla, on vaikeasti hallittava. Billy Gussakilla oli aina halu laittaa biiseihin mukaan jotain omaa, "Rock Around The Clockilla" mies jätti puumerkkinsä kappaleeseen vielä sen viime tahdeissa. Kun kuuntelee näitä levyjä, huomaa että Fontana piti homman mahdollisimman simppelinä. Tuohon aikaan ne maksoivat maltaita, ja merkki oli mitä todennäköisimmin saksalainen Lefima. Fontana on taitava rumpali ja merkille pantavaa on, ettei hän pyrkinyt sotkemaan Elviksen luonnollista soundia millään tavoin. Fontanan työskentelyä kuullaan Elviksen varhaisilta RCA-levyiltä alkaen. Fontana ja Elvis Arnie "Jennie Lee", Ritchie Valens "La Bamba", Shep Wooley "Purple People Eater", Edd Byrnes "Kookie, Kookie (Lend Me Your Comb)" ja Paul Anka "Dance On Little Girl". Mantere oli innokas kaveri ja kiinnostunut rummuista, siksi hän oli tosissaan ja ilolla opetellut soittamaan tätä hienoa instrumenttia. Siellä muotoutui nuorisoyhtye, jonka kanssa hän pystyi hiomaan taitojaan soittamalla kaikenlaista musiikkia. Mantereen ihanteita olivat ennen kaikkea Gene Krupa ja Buddy Rich. Hyvän rumpalin perustaitoja on myös se, että hän hallitsee rumpukapulat kaikissa asennoissa. Tämänkin taidon Manu osasi erinomaisesti. Elvis halusi kappaleesta nopean ja dynaamisen, ja tätä hän painotti erityisesti Fontanalle. Olipa kyseessä sitten jazz tai rock'n'roll, toimi homma erinomaisesti. Kun katsoo Mantereesta otettua kuvaa ja ennen kaikkea sitä, miten hän pitää rumpukapuloita kädessään, huomaa nopeasti, että hän oli perinteisen tyylin rumpali. Kun Jorma Kalenius sitten kertoi Mantereelle ideastaan perustaa rock'n'roll-yhtye, Mantere tiesi heti mitä hän halusi soittaa. Big Mama Thorntonin ensiversio "Hound Dogista" on väkevä, mutta erinomainen on myös Elviksen tulkinta. Tuminello ei kuitenkaan päässyt levyttämään kappaletta, vaan hänen osuutensa soitti Hawkinsin managerin poika Francis Lewis. Tätä näkökulmaa vasten tarkasteltuna kunnia kuuluu Reijo "Manu" Mantereelle. Kaveri, joka loi tuon soundin, oli nimeltään A.J. Hän tarjosi taustalle vahvan back beatin ja heittelee sopiviin paikkoihin maukkaita iskuja.Yksinkertaisen soittotavan Fontana oli oppinut jo aiemmin toimiessaan Louisiana Hayriden taustamuusikkona. Elviksellä on monia kappaleita joissa rummut tulevat hyvin esille, mutta niitä kaikkia on turha ryhtyä tässä luettelemaan. En tiedä minä vuonna Mantere rumpunsa osti, mutta 50-luvulla kuitenkin. Kun kyseessä on kuitenkin nuorison oma musiikki, ei mukaan voida ottaa vanhoja ammattimuusikoita. Näiden alkuperäisten rock'n'roll-rumpaleiden takaa-ajama soundi oli kovaääninen ja kaikuva, täynnä jännitystä. Kundien ainoaksi
D.J. Tämän lisäksi Manu sai iskevät rytminsä sopimaan erilaisten yhtyeiden
- 23 -
6 - 2011 ·. Elvis Presleyn rumpali pääsi toteuttamaan itseään paremmin. Levyiltä hän pisti tarkasti mieleensä erilaisia soittotyylejä, se oli hyödyllistä harjoitusta. Kun tällainen mies aloittaa rumpujen soiton, ei häntä saa helposti lopettamaan. Mutta kun sen osaa, niin voi olla varma, että virvelin soittotekniikka on huippuluokkaa. Koko esityksen ajan hän muutti laulun rytmistä painotusta painottamalla virvelirummulla ja symbaaleilla eri iskuja välillä sekä toista että neljättä, toisinaan vain neljättä. Tuminello. Ne muusikot, jotka rohkenivat esiintyä Haka-kerhon lavalla, joutuivat kovaan puntariin, jossa jyvät seulottiin akanoista. Siinä onkin kysymys, josta riittää mielipiteitä joka lähtöön. Hän oli ehtinyt kartuttaa taitojaan ennen kaikkea jazzia soittamalla. D.J. Fontanalla merkittävä rooli. Paikalla ollut kuunteluraati kyllä huomasi nopeasti pysyikö rumpali oikeassa rytmilajissa vai ei. Rock'n'rollia ei ollut välttämättä helppo soittaa
Rumpalin vasemmalla puolella on hi-hat, jota soitetaan vasemmalla jalalla. 50-luvulla rock'n'roll-rumpalit soittivat kovemmalla otteella kuin jazzarit.Tästä seurasi ongelma rumpusarjan liikkuminen ("hiipiminen") esityksen aikana. Lopulta ne kaikki päätyivät monialayritysten haltuun. Laite tunnetaan myös nimellä puolijalka. Yhtiö valmisti myös erityisen suuria tom-tomeja epätavallisen näköisillä jalustoilla. Modernia designia Speedfire-rumpusarjansa suunnittelussa käyttänyt yhtiö osoitti, että se seurasi viimeisimpiä trendejä. Tämän jälkeen se ei ole radikaalisti muuttunut. Myös symbaalijalustat ja niiden kallisarvoinen lasti kaatuivat usein liiankin kiikkerien jalkojen vuoksi. Nahan laatu vaihteli, jos siinä oli joku virhe, meni se helposti rikki. Tarjolla oli sellaisia merkkejä kuin Carlton, Ajax, Edgware, John Grey ja Autocrat. Kuoret laminoitiin erivärisillä muoveilla. Elviksen miljoonalevyltä käännetyllä "Takaan sen" kappaleella Mantere pääsee hieman väläyttelemään taitojaan, ja Kaleniuksen omalla kipaleella "Mä tahdon rokata" Manu paukuttaa menemään kuin vanha tekijä. Ja kuuleehan Mantereen rummutusta Hannu Nybergin julkaisemalta LP:ltä, jolta löytyy Jorkan ja Rock Devilsin harvinainen itse kustannettu lakkalevy kokonaisuudessaan. Englannissa Premier oli pitkään tärkein itsenäinen rumpujen valmistaja, mutta 50-luvulla musiikki-instrumenttien tukkukauppiailla oli omat rumpulinjat. Ne harvat brittimuusikot, jotka työskentelivät Atlantin ylittävissä laivoissa (kuten Tommy Steele), ostivat rumpusarjan tai muun instrumentin New Yorkista ja toivat ne mukanaan Englantiin. 1950-luvulla brittivalmistajia suojasi hallituksen voimaan asettama tuontisäännöstely, mikä esti amerikkalaisten rumpujen maahantuonnin. Suurin osa innovaatioista, joita valmistajat joutuivat rumpusarjoihinsa tekemään, tuli suoraan rumpaleilta. Kerrotaan, että jotkut rumpalit olivat köyttäneet bassorummun jalkapedaalin kiinni rumputuoliin. Ratkaisuna niiden päälle asetettiin erilaisia painoja. Ludwig (rumpuyhtiön perustaja) kehitti varvaspedaalin, josta tuli prototyyppi modernille pedaalille. Innovaatiot syntyivät tarpeesta; jos jotain ei ollut kaupallisesti saatavilla, kehittelivät rumpalit sen itse ja tarjosivat sitten ideansa rumpuvalmistajille.
Nahkakalvoista muovikalvoihin
Epäilemättä 50-luvun tärkein innovaatio rumputeknologian saralla tuli kuitenkin olemaan muovisten rumpukalvojen tulo markkinoille. Tuote osoittautui sopivaksi siihen, mitä myyntimiehellä oli mielessä uusien rumpukalvojen valmistusmateriaaliksi. Bassorummun pedaali esiintyi ensimmäisen kerran 1895 puisena versiona. Rumpusarjaan kuului myös kaksi symbaalia (myöhemmin useampia), jotka seisoivat omilla jalustoillaan.Yleisimmät olivat ride ja crash. Pulma ratkaistiin parempien tukien avulla ja lisäämällä bassorumpuun kiinnitettävän tom-tomin painoa. Monet väittivät, että amerikkalaisissa rummuissa oli mystinen ja parempi äänenlaatu. Lyötäessä niihin syntyi monia eri ääniä riippuen siitä, olivatko lautaset kiinni vai auki.Tälläkin apuvälineellä on pitkä historia. Tarinan mukaan vuonna 1955 Belli soitti bändeineen Chicagossa ja vieraili rumpuvalmistaja Bud Slingerlandin luona. Muutakin tärkeää teknistä kehitystyötä tehtiin. Vaikka äänityksen taso ei ole huippuluokkaa, korvaa tämän moninkertaisesti historiallinen materiaali. Nahkakalvoissa oli useita huonoja puolia, jotka olivat vuosikymmenien aikana tulleet käytännössä esille. Sodan jälkeen
Yllä Remo Belli (oik.) esittelemässä tuotteitaan Buddy Richille (vas.) ja Louie Bellsonille joskus 1960-luvulla, alla The Shadows rumpali Tony Meehan
· 6 - 2011
- 24 -. Paras tapa oli koota patteristo erityisen paksun maton päälle, jonka päällä tuoli oli. Tämä ihmeaine oli löydetty jo toisen maailmansodan aikana ja sitä oli käytetty tulenkestävänä filminä yöllisillä tiedustelulennoilla. Tunnettu merkki oli Lefima, joita käytettiin paljon Suomessakin soitinliike Arpiaisen maahantuomana.Verrattain lyhytaikainen mutta
innovatiivinen oli puolestaan Trixon-yhtiö, joka yllätti kaikki valmistamalla kananmunan muotoisen bassorummun, jota soitettiin kahdella pedaalilla. jääneeltä ROCK-EP-levyltä kuulee, kuinka hyvä rytmitaju 17-vuotiaalla Mantereella oli. Itse asiassa Mylarin historia on pidempi. Vasta 60-luvun alussa tuontisäännöstely poistettiin ja amerikkalaisia tuotteita alettiin tuoda Englantiin, mikä koitui monen valmistajan tuhoksi. Mutta Slingerland ja Ludwig torjuivat idean. Markkinat eivät aina välttämättä saaneet tarvittavaa määrää materiaalia. Merkittävin oli kaltevan symbaalinpitimen käyttöönotto.Tämä toi rumpalin ulottuville enemmän soittoaluetta. Ensimmäisen kerran se esiintyi 20-luvulla Amerikassa "low-boyna" ja "low-hatina", Ranskassa ja Englannissa se puolestaan tunnettiin nimellä "Charleston-pedaali". "Mean Woman Blues" ja muut toimivat olosuhteisiin nähden mallikkaasti.
Peruspaketti
Ensimmäiset rock'n'roll-rumpalit käyttivät tanssiorkestereiden rumpusarjaa, joka oli jo 50-luvun alussa kehittynyt omaksi instrumentikseen. Crash puolestaan on tarkoitettu soiton terävöittämiseen. Englannissa Premier yritti käyttää siannahkaa, mutta siitä puuttui vaadittava kimmoisuus. Tunnetuimmat amerikkalaiset rumpuyhtiöt olivat Ludwig, Slingerland, Gretsch ja Rogers. Innovatiivisin keksintö oli kuitenkin muovikalvo, jonka keksimiseen on liitetty useita nimiä.Yleisesti tämän tuotteen merkittävimpänä kaupallistajana on pidetty Remo Belliä. 50-luvulla ainoa kilpailu oli tullut Saksasta. Tuon vierailun aikana DuPointkemikaaliyhtiön myyntimies soitti Slingerlandille esitelläkseen heidän viimeisimmän kehittelynsä tuotosta, synteettistä materiaalia nimeltä Mylar. Rumpujen kuoret tehtiin puusta ja sääntönä oli; mitä paksummat kuoret sitä parempi ääni. Lopulta kehitettiin kolmijalka, joka kopioitiin studioiden mikrofonijalustoista. Ne korvasivat vanhat vasikannahkakalvot lopulta täydellisesti. Ride oli tarkoitettu jatkuvaan soittoon, perusrytmiin, joka kulkee läpi kappaleen. Hi-hat oli tärkeä keksintö, ja tätä kahden lautasen ihmelaitetta pystyttiin lyömään vastakkain jalkapedaalilla. Kuten varmaan tiedätte, rumpusarja koostui oikean jalan pedaalilla soitettavasta bassorummusta (22"), pienestä bassorumpuun kiinnitetystä tom-tomista (13"x9"), rumpalin oikealla puolella sijainneesta lattia-tom-tomista (16"x16") sekä virvelirummusta (5,5"x14"), joka oli asetettu rumpalin eteen omalle jalustalleen. Vuonna 1908 William F. Joskus virvelirumpuja tehtiin vaskesta tai kromatusta teräksestä
Mutta onko tämä tarina tosi. "Topsyn" julkaisun aikaan Cole johti Gene Krupa-Cozy Cole Rumpukoulua, mistä varmastikin valmistui myös uusia rock'n'roll-rumpaleita. Zildjianin ja perusti Azco-tuotantotehtaan Kanadaan. Mielenkiintoista on, että vanhan K. Englantilaisella Premierillä oli omat vastineensa symbaalirintamalla. Itse rock'n'roll-musiikin sisältä alkoi nousta esiin hyviä tekijöitä. Olen lukenut kappaleen säveltäjän Jerry Lordanin kertoman version, jonka mukaan kyseessä oli kädessä pidettävä kiinalainen rumpu, jota lyötiin puunuijalla. Rumpusarjatkin jatkoivat kehittymistään rumpaleiden tarpeiden mukaan. Englantilaiset pedaalit olivat yksiosaisia, kun taas amerikkalaiset oli tehty kahdesta osasta kantapää pysyi alustallaan, jolloin tarvitsi tehdä vain nilkkaliikettä. Remo jatkoi kestävien rumpukalvojen kehittelyä, ja yhtiön tarina jatkuu vielä tänä päivänäkin. Sandy Nelson syntyi Santa Monicassa, Kaliforniassa vuonna 1938 ja alkoi paukutella rumpuja seitsemän vanhana. Tällaisia olivat muun muassa Johnny & the Hurricanesin "Red River Rock" (-59) ja "Reveille Rock" (-59) sekä the Venturesin kesän 1960 hitti "Walk Don't Run". Valitukset muovin sopimattomuudesta vispiläkapulatyöskentelyyn kaikuivat pian kuuroille korville. Tosiasia on, että heidän monilla muillakin levyillään oli kuultu näyttäviä rumpukuvioita. Menestyksekkäin näistä pedaaleista oli Ludwig Speed King, josta tuli perusta uuden sukupolven raskaammille rumpupedaaleille. Näitä hienoja instrumentaalikappaleita tehtiin lukemattomia, ja erikoista oli, että hittilistoille nousi levyjä, joissa sooloartististina oli rumpali. Aiemmin on ollut puhetta the Shadowsin iskevästä "Apache"-hitistä. 1950-luvulla iso osa eurooppalaisista rumpaleista joutui soittamaan huonolaatuisilla lautasilla, jopa peltisillä. Näissä porukoissa yksilöt nousivat hieman enemmän esiin. Zildjian symbaaleille niiden erityisen sointilaadun, mikä on monille rumpaleille erityisen tärkeä asia. Epäpuhtaudet kuparissa antoivat K. Pelkkä soundi riitti nappaamaan nuorison huomion ja ylittämään kaikki kielirajat matkatessaan ympäri maapallon. Hänen kaksiosainen levynsä "Topsy" (Part 1 ja 2) nousi listojen kärkeen. Tämän jälkeen Sandy Nelson levytti tuotteliaasti Imperialille saaden lisää menestystä mm. Tuli näet selväksi, että monissa rock'n'roll -sessioissa käytetyillä lahjakkailla rumpaleilla
oli omia kikkoja. Itse asiassa Meehan soitti kuubalaista rumpua, jossa oli paksu perinteinen kalvo. Rogersin kalvoja Gretcshin sijaan, soittivat todellisuudessa samoilla Remo Weather King -rumpukalvoilla. Parhaat symbaalit teki vanha perheyritys Avedis
Zildjian Yhdysvalloissa. Mutta rock'n'roll-rumpalit tarvitsivat vahvempaa ja luotettavampaa materiaalia ja Mylar osoittautui vastaukseksi tähän ongelmaan. Aluksi jotkut rumpalit valittivat kalvoista. Meillä myydyissä rummuissa käytettiin pitkään perinteisiä kalvoja, mutta eiköhän noita muovikalvoja ole ollut saatavilla jo 50-luvulla. Vaikka muut olivat torjuneet idean, jäi se askarruttamaan Remo Belliä. Zildjianin lautaset tehtiin puolestaan Istanbulissa, Turkissa. Pian Gretsch, Rogers ja Slingerland rumpuvalmistajat ostivat kalvonsa Remolta ja painoivat niihin oman nimensä. Kysehän on the Shadowsin vuoden 1960 jymyhitistä "Apache". 1950-luvulla suosiota saivat Zyn-, Super Zyn- ja Krut-symbaalit.
Ilmehtijät ylhäältä alas: Sandy Nelson, Cozy Cole
Uudet nimet tulevat
1950-luvulla nuoret rumpalit alkoivat kehittää musiikkiaan tällä edistyneemmällä rumpusarjalla. Kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 1957, Remo oli perustanut Hollywoodiin rumpukaupan nimeltä Drum City. osti K. Zildjianin soundia tavoiteltiin, mutta valmistuksen siirryttyä Kanadaan, ne alkoivat kuulostaa amerikkalaisilta Avedis-lautasilta. Niillä kun soitettiin kovempaa kuin ennen oli ollut edes mahdollista. the Sleepwalkers ja Kip Tyler & the Flips) kautta sessiorumpaliksi ja lopulta sooloartistiksi. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että nahkakalvorummut tuottivat lukemattomia klassikkoja ja yhden myöhäisrokkiaikakauden vaikuttavimmista soundeista. Yksi tällainen oli Sandy Nelson, joka soitti monilla hiteillä; esimerkiksi the Teddy Bearsin kappaleella "To Know Him Is To Love Him", vuonna 1959 hänen rummutustaan kuultiin Gene Vincentin "Crazy Times" -albumilla. Suurin osa kuuntelijoista oletti Tony Meehanin käyttäneen tavallisia tomtomeja kappaleen alkuun luomassaan inkkarityylisessä rytmissä. Muovikalvo syntyi ja Remon yhtiö tarjosi valmistamiaan kalvoja kaikille muille rumpuvalmistajille. Eikä tietenkään voi unohtaa Duane Eddya ja hänen hienoja kappaleitaan, joissa myös rummut ovat hienosti esillä. Merkittävä kehittymisalue oli myös bassorummun pedaali. Jo 1930-luvulta lähtien kaikki huippujazzrumpalit käyttivät Avedisin symbaaleja ja kehittivät niitä yhteistyössä yhtiön kanssa. Havaittiin, että tämä epätavallisen kestävä, halpa ja säänkestävä materiaali tarjosi aiemmin saavuttamattoman sävelkorkeuden, sävyn ja koostumuksen. Jerry Lordanin mukaan Cliff Richard onnistui tehtävässä täydellisesti, eikä hän ole todellakaan väärässä. Ei voi kieltää, etteivätkö muutkin kappaleet aikoinaan nostattaneet kuuntelijoiden kulmakarvoja. Koska Tony Meehan ei pystynyt lyömään kaikkia rumpuja yhtä aikaa, tarvittiin Cliff Richardia pitämään rumpua Meehanin rumpujen yläpuolella ja soittamaan sitä koko raidan ajan. Ajan myötä myös symbaalien tuli olla kestävämpiä sekä vähemmän taipuvaisia säröilemään ja halkeilemaan. Esimerkiksi vuonna 1958 pitkän linjan muusikko Cozy Cole oli yksi tuollainen erikoinen menestyjä. Cole ei ollut enää mikään nuorukainen; hän oli aloittanut uransa Cab Callowayn bändissä ja vuosien varrella hän oli soittanut niin Benny Goodmanin, Artie Shaw'n kuin Louis Armstronginkin rinnalla. Heillä oli omat perinteensä, joista he ammensivat. Hänen suurimmat esikuvansa olivat Spike Jones ja Gene Krupa, ja teinivuosinaan Nelson liittyi autotallibändiin nimeltä the Barons. Englannissa vuonna 1958 Premier-yhtiö jatkoi tuotekehittelyään ja alkoi valmistaa muovikalvoa nimellä Everplay. Jopa jo ennen varsinaista rautalanka-aikaa, vuonna 1959 ryhmä loi the Drifters -nimellä Cliff Richardin ensimmäisille levyille kappaleet "Jet Black", "Drifting" ja "Chinchilla". Vaikka aluksi rock'n'rollia soittaneita väheksyttiin, koska tyylilaji oli raaempaa ja teknisesti vähemmän vaativaa kuin paras jazzmusiikki, alkoivat asiat muuttua vuosikymmenen lopulla. 50-luvun pioneerit olivat avanneet tien, jota pitkin oli helpompi kulkea. Enää eivät jazzrumpalitkaan voineet väheksyä heidän kykyjään. Suurimman kilpailijan K. Esimerkiksi vispiläkapuloilla rummuttaminen ei kuulostanut yhtä hyvältä kuin pehmeällä pinnalla. Ja 1970-luvulla tulivatkin sitten todelliset monsteripatteristot.
- 25 -
6 - 2011 ·. Tutkimuksissa havaittiin, että Turkissa valmistetut symbaalit oli valmistettu seoksesta, joka piti sisällään 80 % kuparia ja 20 % tinaa. Uusi kupari oli vaikeasti saatavaa joten turkkilaiset olivat kuorineet tilalle vanhaa kumipäällysteistä puhelinjohtoa. Samana vuonna Nelson levytti debyyttisoololevynsä "Teen Beat", joka myi yli miljoona kappaletta. Joka tapauksessa 1960-luvun alussa rock'n'roll-rumpalit nähtiin jo vakiintuneina hahmoina musiikkinäyttämöllä. Eräänä päivänä Remo yritti asettaa Mylar-materiaalia rummun kehälle esitelläkseen sitä liikkeessään. DuPoint alkoi tehdä polyesterifilmillä erilaisia kokeita. Rock'n'rollin nuorekas henki loi uuden tanssirytmin ja imagon. Vuonna 1968 Avedis Zildjian Co. Instrumentaaliryhmissä rumpalille annettiin näkyvämpi rooli kuin heillä aiemmin oli ollut. Biisi sai muotonsa vasta, kun siihen dubattiin kitaristi Barney Kesselin taiturointia. Jotkut rumpalit jotka väittivät suosivansa esim. Myös vuoden 1961 kipaleella "See You In My Drums" Tony Meehanin taitava rumputyöskentely tulee loistavasti esille. Kyseessä oli 10" virittämätön rumpu, jonka hän löysi EMI:n Abbey Road Studioiden perkussiovälinevarastosta. Sen ääni oli Lordanin mukaan ollut täydellinen. Yleisesti käytettiin kapuloita, mutta on kerrottu, että countrymusiikkia soittaneet rumpalit käyttivät kapulan ja vispilän yhdistelmää. kappaleilla "Let There Be Drums" ja "Drums Are My Beat". Laboe vaistosi "Teen Beatin" potentiaalin, ja instrumentaalin äänityssessioon osallistuivat Nelsonin lisäksi kitaristi Richie Podolor, pianisti Brian Johnston ja basisti Guybo Collins. Kun Art Laboe perusti Original Sound -levymerkkinsä, marssi Sandy miehen juttusille mukanaan demonauha omasta rummutuksestaan. Saman tien hän kuitenkin havaitsi, että kalvo todellakin toimi soittopintana. Monikaan rock'n'rollia soittanut rumpali ei enää käyttänyt kuin ani harvoin vispiläkapuloita. Tämän jälkeen Nelson ajautui useiden ryhmien (mm
Vaikka tuolloin käytiin kiivasta Korean sotaa, oli hänen palveluspaikkansa rauhallinen varuskunta San Antonion lähistöllä Teksasissa. Vain reilua paria kuukautta myöhemmin hän olisi poissa.
Mississippi Delta
Warren Smith syntyi 7.2.1932 Louisen kyläpahasessa Humphreysin piirikunnassa syvällä Mississippin delta-alueella. Piirikunnan valkoisen musiikkiperinteen edustajiin lukeutui hänen lisäkseen ainakin koulukaveri Al Hopson sekä kantrisäveltäjänä tunnettu Hank Cochran (19352010), jonka ura ristesi ohimennen Warrenin kanssa 60-luvun alkupuolella. Vaikka Warren Smith ei ole esiintynyt säännöllisesti enää vuosikymmeneen, vetää hän vanhalla rutiinilla sellaisen shown, ettei paikalla olleet tulisi sitä koskaan unohtamaan. Vaan tuskinpa kukaan paikallaolija osaa arvata, että tämä jää rockabilly-mestarin viimeiseksi esiintymiseksi. Smith tahkosi 50-luvulla Sun-levyfirmalle joukon rockabillyn mestariteoksia, mutta kaupallinen menestys jäi vaatimattomaksi. Turnerin sekatavarakaupan porstualla ja mainostamassa paikallista vaivaan kuin vaivaan tehoavaa ihme-eliksiiriä ("Tallyho, it sure is good, you can buy it anywhere in the neighborhood."). Pientä lohtua toi 60-luvun alkupuolella pari kantrihittiä. Ranskalaisen taustabändin kompatessa Warren paukuttaa klassikoita toisensa perään: "Ubangi Stomp", "That's All Right Mama", "Folson Prison Blues", "Blue Suede Shoes", "Rock'n'Roll Ruby", "Singing The Blues", "Baby Let's Play House", "I'm Moving On", "Big River", jne. Hänen vanhempansa erosivat Warrenin ollessa vielä pieni. Jarmo Hoppula
Rockabillyä sepäntyönä W
arren Smithistä on ollut BN:ssä aiemminkin pari artikkelia, mutta kun tuoreimmastakin on jo 20 vuotta, ei liene suuri synti palata vielä kerran hänen tarinaansa. Riley joutuu aloittamaan konsertin, sillä hänen on ehdittävä vielä samana iltana toiselle keikalle Englantiin. Eteläinen hillbilly oli luonnollisesti ensimmäinen ja voimakkaimmin Warreniin vaikuttanut musiikkilaji, ja Smithin perheessäkin kuunneltiin lauantai-iltaisin innolla Nashvillen "Grand Ole Opry" -ohjelmaa. Nopeasti ikinuori Arkansasin rokkari heittää oman vauhdikkaan, mutta lyhyen settinsä ja kiirehtii välittömästi tämän jälkeen lentokentälle. Siitä, tunsivatko kaverit mahdollisesti jo tuolloin toisensa ei ole kuitenkaan säilynyt viitteitä. Nahkatakkisia blouson noir -rokkareita, teddyboy-kansaa ja muita 50-luvun musiikkiin hurahtaneita galleja suuntaa määrätietoisesti kohti Faubourg Montmartre -kadulla sijaitsevaa Palace-teatteria, jossa olisi tiedossa un grand spectacle -pääesiintyjinä Amerikan maalta itse Billy Lee Riley ja Warren Smith. Boyd Gilmore (1907/10?1976), Joe Willie "Pinetop" Perkins (19132011), Eddie Burns (1928) ja Otis Spann (19301970). Kun "Ubangi Stomp" kuullaan vielä uudelleen, on rokkikansa saanut mitä on tullut hakemaan. Pojan kasvatuksesta vastasi tästä lähtien isovanhemmat, joilla oli maatila ja pieni kauppaliike. Pakollisten paikallisten lämmittelyaktien jälkeen lavalle nousee illan toinen sankari. 30- ja 40-luvuilla Belzonissa majailivat enemmän tai vähemmän vakituisesti myös kaverukset Sonny Boy Williamson ja Elmore James, eikä voi välttyä mieliku-
valta, etteikö nuori Warren olisi joskus vuosien 194748 tienoilla saattanut nähdä parivaljakon soittamassa O.J. Tosin Cash siirrettiin pian koulutusvaiheen jälkeen kuunteluasemalle
· 6 - 2011
- 26 -. Vasta 70-luvulla rockabillyn uusaallon myötä mies nostettiin legendan jalustalle, jolla hän yhä, yli 30 vuotta kuolemansa jälkeen, lujasti seisoo.
WARREN SMITH
Pariisi 1979
Marraskuun 24. kaupunginosan kapeilla kujilla levotonta liikehdintää. Mistään mahtipitäjästä ei silti ole kyse, sillä suurimmassa taajamassa Belzonissa on nykyään vajaat 3 000 asukasta ja koko piirikunnan väkiluku jää alle 10 000:n. Sattumalta myös samanikäinen Johnny Cash, tuleva ilmavoimien radiokuunteluexpertti, harjoitteli sähkötyksen alkeita näihin aikoihin San Antonion tukikohdassa. Sen sijaan Supremesista tunnettu Jean Terrell (1944) on aito Humphreysin kasvatti. Soul-kuningatar Denise LaSalle (1939) varttui Belzonissa, mutta on syntynyt naapurikunnan LeFloren puolella. Humphreysin halki virtaa useita Mississippiin laskevia pikkujokia, ja vahvan kalanviljelybisneksen ansiosta seutua onkin kutsuttu maailman monnikeskukseksi. armon vuonna 1979 nähdään Pariisin 9. Koulun jälkeen Warren värväytyi ilmavoimiin vuonna 1950. Reilut kaksi kolmasosaa väestöstä on mustia, joten ei ole mikään yllätys että täältä on lähtöisin useampikin blues-legenda, mm
Warrenin debyytti oli myynyt noin 70 000 kappaletta.Tämä rohkaisi jatkamaan samalla kaavalla; toiselle puolelle rock'n'rollia ja toiselle kantria. ulkoilmakonserttiin Memphisin Overton Parkin lavalla. Keikoilla hän valittelikin soittokavereille, ettei uskalla esittää kappaletta pelätessään uusien tekarien lentävän suusta! Levytystilaisuudessa Warrenin peruskokoonpanoa (Hopson, Van Story, Lott) vahvisti pianisti, joka on virallisesti tunnistettu Billy Rileyn bändistä lainassa olleeksi Jimmy Wilsoniksi. Helmikuussa -57 taltioitiin kolmas Sunkiekko. Paras sijoitus oli #2 parin
viikon ajan. Jostakin syksyn ohjelmasta on säilynyt live-nauhoitukset "Black Jack David", "Hound Dog" ja "Rock'n'Roll Ruby", joskin viimeinen jää tyngäksi hänen keskeyttäessään laulun jo ensimmäisen säkeistössä. Mitä nyt vähän pidetään pientä kivaa päällikön tyttären kanssa. Nimen lisäksi kappaleista ei muuta yhteistä löydy. Paras sijoitus oli #72. Tapahtumaan on liitetty tarina, jonka mukaan Burnetten räyhäveljekset Johnny ja Dorsey ilmestyivät paikalle kännipäissään öykkäröimään ja uhosivat vetää nössönä pitämäänsä Orbisonia turpiin. Sam Phillips keskitti nyt kaikki voimavaransa uuden löytönsä läpilyöntiin ja Warrenin hitinpoikanen hyytyi hiljalleen unohduksiin. No Smoochy varmisti oman pienen taivasosan palasensa nelisen vuotta myöhemmin soittaessaan The Mar-Keysien instruhitillä "Last Night" (Satellite 107). Joulukuussa Neal lähetti Warrenin yhdessä Carl Perkinsin kanssa lyhyelle kiertueelle Alabamaan. Miesten välille syntyi heti kärhämää, kun Jerry Leen mahtiego ei suvainnut jäädä muiden lämmittelyaktiksi, vaan pianotaitelija vaati päästä esiintymään illan viimeisenä.
Ei tullut rokkitähteä...
"Ubangi Stompin" varaan oli laskettu paljon, mutta lopulta sitä myytiin vain vajaat 40 000 kappaletta. Levyetikettiin merkittiin pokkana tekijäksi Smith, vaikka saman kappaleen oli ehtinyt ikuistaa aiemmin savikiekoille ainakin Cliff Carlisle (1939), The Carter Family (1940) ja T.Texas Tyler (1946). Tämä ei tuntunut haittaavan 19-vuotiasta Memphisin yliopistossa opiskelevaa Charles Underwoodia, joka kirjoitti samannimisen novelty rockabilly -numeron ja tarjosi sitä Warrenille levytettäväksi. Maaliskuun puolivälissä Warren oli mukana Ohion-Pennsylvanian alueelle suuntautuneella viikon kiertueella, jonka esiintyjälista oli kuin suoraan rockabillyn 'kuka-on-kukin' -kirjasta: Gene Vincent, Carl Perkins, Sonny James, George Hamilton IV, Sanford Clark, Buddy Knox, Jimmy Bowen, Roy Orbison, Eddie Cochran, Johnny Burnette, jne. Suurinta mielihyvää hänelle varmasti tuotti saada esiintyä kotiosavaltionsa Mississippin suuren pojan Jimmie Rodgersin muistopäivän juhlallisuuksissa 21.22.5. Myös levymyynnin puolella näytti hyvältä. Palattuaan Memphisiin hän esiintyi Dewey Phillipsin "Pop Shop" -ohjelmassa (WHBQ-TV). Elokuussa palattiin Sunin studiolle äänittämään uutta levyä. oli Elvis Presley rokannut syntymäkaupungissaan Tupelossa Mississippin-Alabaman maatalousnäyttelyn yhteydessä järjestetyssä konsertissa peräti 20 000 kuulijalle. Sanoitukseen on joskus yritetty lyödä rasistista leimaa, mutta melko viatonta meno on. Kyllä ne ennakkoluulot löytyvät lähinnä omien korvien välistä, jos tästä pahastuu. Smith vieraili teksasilaisen KRLDTV-aseman viikottaisessa "Big D Jamboree" -kantrishowssa Dallasissa. Kärjessä pysyi tiukasti Marty Robbinsin "Singin' The Blues" (Columbia 21545). Tosin ensin piti menovedellä lutrata sen verran, että saavutettiin tarpeeksi riehakas tunnelma studioon.Tuloksena oli yksi aidon rockabillyn merkittävimmistä klassikoista, varsinainen polttomerkki, josta hän ei koskaan tulisi pääsemään irti. Heinä-elokuuksi Bob Neal organisoi Smithille ja Orbisonille yhteisen parin viikon kiertueen ympäri Tennesseetä, Arkansasia ja Mississippiä. Mukaan otettiin uraansa vasta aloitteleva Jerry Lee Lewis, jonka ensimmäinen levy ("Crazy Arms", Sun 259) oli julkaistu muutamaa päivää aiemmin. Elokuun lopulla Warrenin uutisoitiin liittyneen "Big D Jamboree" -ohjelman vakituiseen esiintyjäkaartiin. Tämän jälkeen omat koirat purivat ja lujaa. Marraskuun puolivälissä Bob Neal järjesti Memphisin Malco-teatterissa 5-päiväisen konserttisarjan tähtinään Carl Perkins, Warren Smith, Roy Orbison ja Barbara Pittman. Tilanne rauhoittui vasta, kun Perkinsin veljeskaarti yhden miehen ylivoimalla heitti Burnettet ulos teatterista. Vain viikkoa myöhemmin Jerry Lee Lewisin "Whole Lot Of Shakin' Going On" (Sun 267) rynnisti listoille, ensin kantripuolelle ja seuraavalla viikolla Top 100:een. Single julkaistiin syyskuun lopulla ja sai 6.10. Ilman sen suurempia syyllisyyden tunteita Warren bändeineen tarttui aiheeseen. Underwoodin "Ubangi Stomp" vie kuulijan syvälle Afrikkaan hurjiin heimobailuihin. Kolme päivää myöhemmin samaisessa tapahtumassa esiintyneille Carl Perkinsille, Warren Smithille, Eddie Bondille ja Smiley Burnettelle riitti silti vielä 12.000 kuulijaa. "Black Jack David" puolestaan perustui ikivanhaan skottilaiseen kansanlauluun "The Gypsie Laddie", joka oli sovitettu kantrimuottiin. Kitaristiksi tuli entinen koulukaveri Al Hopson, basistiksi Marcus Van Story ja rumpaliksi Johnny Bernero. Samana päivänä se pääsi myös valtakunnalliselle Top 100 -listalle, jossa tosin jaksoi sinnitellä ainoastaan pari viikkoa. 23.6. Tosin myös Jerry Lee "Smoochy" Smith, Carl Perkinsin vanavedessä Jacksonista Memphisiin rantautunut pianisti on myöhemmin väittänyt olleensa mukana. tämän syntymäkaupungissa Meridianissa. Billboard-lehdessä tuoreeltaan niin myönteisen
arvion, että se hyväksyttiin levyesittelyissä Spotlight on C&W Records -kategoriaan. 26.9. Täyttä huutoa alusta loppuun. Kääntöpuolelle runnottiin rankka rock'n'roll-vauhtipala "Miss Froggie", jolla Warren ei säästellyt äänijänteitään. Keikkojen lisääntyessä Warren kasasi oman taustayhtyeen. Toukokuussa oli vuorossa pari baltimorelaisen dj:n Buddy Deanen ulkoilmakonserttia paikallisissa drive-in -teattereissa, joissa Warrenin lisäksi rokkasivat mm. Ja kuin kääntäen veistä haavassa Phillips nauhoitutti Jerry Leellä uudelleen kappaleet "Ubangi Stomp", "Rock'n'Roll Ruby" ja "So Long I'm Gone".Tosin näistä näki päivän valon ainoastaan ensin mainittu miehen -58 debyytti-LP:llä "Jerry
· 6 - 2011
- 28 -. Saksofonisti Earl Bostic oli jo vuonna 1954 tehnyt vauhdikkaan tanssiinstrumentaalin nimeltä "Ubangi Stomp" (King 4741). Selitys tähän voisi olla, ettei 17-vuotias Smith ollut vielä muusikkojen ammattiliiton jäsen eikä Sam Phillips täten uskaltanut kirjata häntä sessiotietoihin. Nämä on kuultavissa vuonna 2000 julkaistulla Dragon Street tuplaCD:llä "The Big D Jamboree Live Vol.1 & 2". "So Long I'm Gone" nousi touko-kesäkuussa 4 viikoksi Billboardin Memphisin alueen kantrilevyjen listalle, kohoten 10.6. Viimeksi mainittu tosin kyllästyi pian kiertuetouhuun ja hänen paikkansa otti nuori Jimmie Lott, joka edeltäjänsä tavoin oli ehtinyt soitella Elviksen varhaisissa studiokokeiluissa. peräti ykköseksi. Ainoastaan Billboardin Memphisin alueen kantrilevyjen listalla se näkyi 6 viikkoa joulu-tammikuussa. Carl Perkins, Jimmy Bowen ja Johnny Burnette. Roy Orbisonin kirjoittama "So Long I'm Gone" tasapainotteli jossain kantrin ja rockabillyn välimaastossa
Warren kokeili mm. Vasta kun Cash oli jättänyt Sun-yhtiön ja Lewisin ura ajautunut karille tunnetuista syistä, heräsi Phillipsin kiinnostus uudelleen muihin artisteihinsa. Parikseen se sai Hopsonin kirjoittaman kauniin balladin "I Fell In Love", joka tuo mieleen Elviksen vastaavat tuotokset.Yhteyttä ei ainakaan vähennä taustalle jälkiäänitetty Jordanaires-tyylinen mieskuoro. Levy julkaistiin joulukuussa -57, mutta myi vain noin 7000 kappaletta. Tosin on todettava, että useimmat näistä pohjautuivat pikemminkin Jerry Leen kuin Warrenin levytykseen.
Hän oli solminut avioliiton arkansasilaissyntyisen puhelinoperaattorin Doris Gannonin kanssa vuonna -57 ja sittemmin heille olivat syntyneet lapset Lisa ja Darren. "Ubangi Stomp" jatkoi 60-luvun puolella omaa elämäänsä monen etelän ja keskilännen garage-rock'n'roll-bändin keikkaohjelmistossa. Carl Mann, The Sundowners ja The Thunderbirds. Levylle asti sen vetivät ainakin The Velaires (Jamie 1211, 1962) ja The Trashmen (Argo 5516, 1965) sekä Englannissa Dean Shannon (HMV 1103, 1962). Johnny ja Vivian Cash tyttärineen asuivat lähistöllä Encinossa ja perheet pitivät tiiviisti yhteyttä toisiinsa. "Hank Snow Medley" oli varmaankin vain harjoittelukappale, johon sotkettiin säkeitä miehen kahdesta isosta hitistä "I'm Moving On" ja "The Golden Rocket", melodia kun on molemmissa valmiiksi lähes sama. Lopulta julkaisukynnyksen ylitti vauhditettu versio Slim Harpon rämebluesista "I've Got Love If You Want It" (Excello 2113), jossa kitaristit Al Hopson ja Roland Janes tyylittelivät vuoronperään yksinkertaista, mutta tarttuvaa sooloa. Sun-yhtiö keskittyi näihin aikoihin lähinnä Jerry Leen ja Johnny Cashin markkinointiin, eikä Phillipsillä ollut aikaa tai rahkeita muiden promotointiin. Samalla hän aikoisi palata takaisin puhtaan punaverisen kantrimusiikin pariin. "Goodbye Mr. Näistä "Miss Froggie" noteerattiin kesäkuussa torontolaisen CHUM-radioaseman soittolistalla (#45). Päin vastoin hän alkoi haikailla länsirannikon suuntaan, jonne oli jo aiemmin lähtenyt vanha yhtiökaveri Johnny Cash. Ehkäpä Warren olisi kannattanut siirtää sisarmerkille Phillips Internationalille. Bo Diddley -komppiin muokatulla rallilla hän lauloi keksineensä mainion äkkirikastumiskeinon; hankkimansa geiger-mittarin avulla hän aikoisi etsiä ison uraanilohkareen! Sam Phillipsin mielestä tämä ei ilmeisesti säteillyt tarpeeksi, koska esitys haudattiin arkistojen kätköihin. Sun-yhtiö ei enää muutenkaan ollut entisessä terässä. Love" oli kantrikitaristi Billy Byrdin ja Smithin yhteiseksi merkitty haikea balladi. Enää hänellä ei ollut omaa yhtyettä, vaan sessiossa soittivat studiomuusikot Charlie Rich (piano), Billy Riley (kitara), Sid Manker (kitara), Cliff Acred (basso) ja Jimmy Van Eaton (rummut). rockabilly-muottiin sovitettuna Tex Ritter-Aubrey Gass-Hank Williams -klassikkoa "Dear John". Tammikuussa 1959 Warren sai kutsun palata studioon. Viimeistään tämän olisi pitänyt olla hitti mutta kun ei, niin ei. Warren Smith, Scotty Moore ja Marcus Van Story Lee Lewis" (Sun LP 1230) sekä siltä lohkaistulla EP:llä (Sun EPA 109). "Tonight Will Be The Last Night" oli Ray Scott -nimisen paikallisen lauluntekijän kantrikipale. Näin hän ei ollut täysi tuntemattomuus tehdessään maassa kiertueen lännenelokuvista tutun ruoskasankari Lash LaRuen kanssa. Kevättalvella 1958 Warren palasi studioon työstämään Al Hopsonin hulvatonta sävellystä "Uranium Rock". (1959) 5125 Dear Santa The Meaning Of Christmas
Kalifornian kautta Nashvilleen
Sun-sopimuksen päätyttyä Warren perheineen muutti Los Angelesin seudulle Sherman Oaksiin.
- 29 -
6 - 2011 ·. Uutta levyä hinkattiin ahkerasti studiossa. Ehdottomasti levylle pääsyn arvoisia tuotoksia olisivat olleet rokkaava "I Like Your Kinda Love" ja tyylikäs cover Bob Lumanin alunperin levyttämästä countryrock-numerosta "Red Cadillac And A Black Moustache" (Imperial X8311). Kevättalvella -59 kohtalokkaan iltapäivänaukkailun jälkeen Sam Phillips erotti äkkipikaistuksissaan tärkeät apurinsa Bill Justisin ja Jack Clementin (kts. BN 2/11). Varsinainen mestariteos syntyi Don Gibsonin albumilta "Oh Lonesome Me" (RCA LPM-1743) lainatusta kappaleesta "Sweet, Sweet Girl", joka oli kuin tehty Warrenille. Top 40 -popasemille se oli liian kantria ja toisaalta liian rock-henkinen kantriasemille. Näihin aikoihin tallennettuja, mutta vasta myöhemmillä kokoelmilla julkaistuja versioita tekivät mm. Lewis-skandaalin jälkeen radioasemat olivat yleensäkin alkaneet karsastaa Sun-tuotteita. Marraskuussa saatiin ulos joulumarkkinoita varten tehty single: Warner Bros. Warrenin kolme ensimmäistä Sun-singleä julkaistiin myös Kanadassa Quality-merkillä. Levy ei saanut toivottua radiosoittoa. Näiden tilalle tuotantoportaaseen värvätyt Bill Fitzgerald ja Charles Underwood eivät kyenneet paikkaamaan edeltäjiensä jättämää aukkoa. Ensimmäiseksi koukkuun tarttui ison Warner Brothers -elokuvayhtiön kylkiäisiksi perustettu levyfirma. Kesän lähestyessä Warrenin Sun-sopimus alkoi olla katkolla, eikä hänellä ollut enää mitään intressiä saada siihen jatkoaikaa. Kaliforniassa Warren ryhtyi kalastelemaan uutta levytyssopimusta. Warrenin uralla seurasi vuoden kestävä levytystauko
Smithistä ei ollut lauluntekijäksi, joten Liberty joutui sopivan levytysmateriaalin hankinnassa turvautumaan ammattimiehiin kuten Harlan Howard, Ned Miller ja Hank Cochran.
Tunteisiin vetoavalla balladilla "Dear Santa" oli tarkoitus itkettää kuulijaa avioerolapsen joulutoivekirjeen muodossa. Lyhyeksi jääneen Warner-kokeilun jälkeen pelastajaksi tuli Liberty-levymerkki, joka oli kasaamassa omaa kantrimusiikille omistautunutta divisioonaa radio- ja TV-juontajana tunnetun Joe Allisonin johdolla. Tapahtumasta on jäänyt todisteeksi live-nauhoitukset "I Can't Stop Loving You" ja "Rock'n'Roll Ruby", jotka on cd-kaudella julkaistu Country Routes -merkin kokoelmilla. western swing -kuningas Bob Wills, Ray Sanders ja Shirley Collie. ABC-TV:n etsiväsarjan "77 Sunset Strip" (195864) tunnarilla, ja "Hawaiian Eye" (195963) oli samaisen kanavan toinen suosittu dekkarisarja. Miehen meriitteihin (säveltäjänä) kuului mm. Warren oli Libertyn kantritallin ensimmäinen kiinnitys. pian mm. Nämä mainittiin aikoinaan englantilaisen New Kommotion -lehden (#22, 1979) artikkelissa, josta ne on kritiikittömästi kopioitu myöhempiin listauksiin. Uudenvuodenaattoiltana Warren esiintyi Anaheimin Harmony Park Ballroomin lavalla yhdessä Johnny Cashin, Gordon Terryn, Linda Padgettin ja Johnny Westernin kanssa.Tammikuussa 1960 oli kalenterissa keskilännen preeriakaupunkeihin suuntautunut kiertue, jonka tähtiä olivat Cash, Bill Monroe, George Jones ja Carl Perkins. Paikalle oli koottu joukko länsirannikon kärkikaartin kantrimuusikoita: steel-kitaristi Ralph Mooney, viulistit Bobby Bruce ja Harold Hensley, pianisti Jim Pierce, basisti Don Duffy, rumpali Muddy Berry ja soittajien liiderinä häärinyt kitaristi Johnny Western. Keikkapuolella alkoi onneksi mennä paremmin. Melkoinen loikkaus Memphisin rockabillystä imellettyyn viihdemusiikkiin. hiljan pop- ja kantrilistojen kärkipäähän kohonnut Jim Reevesin "He'll Have To Go" (RCA 47-7643), ja tämän viitoittamalla linjalla oli tarkoitus jatkaa. Ja sama hempeily enkelikuoroineen jatkui kääntöpuolella. Warrenin osalta Warner-diili osoittautui virhearvioksi. Levy-yhtiö toimi lähinnä popmarkkinoilla, eikä tämä edesauttanut yhtään hänen pitkäaikaista haavettaan menestyä
kantrin saralla. Sinnikkäästi Warrenin tuotoksiksi kaikenkirjavissa discografioissa luetaan yhä myös kaksi muuta Warner-levyä; "Hawaiian Eye" / "Man And The Challenge" (WB 5113) ja "Midnight In Bethlehem" / "Little Bitty Baby" (WB 5118). Barker saavutti menestystä mm. LIberty (196064) 55248 I Don't Believe I'll Fall In Love Today (c&w #5) Cave In 55302 Odds And Ends (Bits And Pieces) (c&w #7) A Whole Lot Of Nothin' 55336 Call Of The Wild (c&w #26) Old Lonesome Feeling 55361 Why, Baby, Why - with Shirley Collie (c&w #23) Why I'm Walking - with Shirley Collie 55409 Five Minutes Of The Latest Blues Bad News Gets Around 55475 Book Of Broken Hearts 160 Lbs Of Hurt 55615 That's Why I Sing In A Honky Tonk (c&w #25) Big City Ways (c&w #41) 55699 Blue Smoke (c&w #41) Judge And Jury Ensimmäinen levytystilaisuus järjestettiin maaliskuussa -60 Hollywoodin Radio Recorders -studiolla. Totuus kaiketi on, että ne ovat Warren Barker -nimisen orkesterinjohtajan tuotoksia. Joulukuussa hänet nähtiin KTTV-TV:n maineikkaassa "Town Hall Party" kantrishowssa. Seuraa tekivät
· 6 - 2011
- 30 -
Muiden esittäminä hänen sävellyksiään oli menestynyt toki aiemmin. Levy-yhteistyön Shirley Collien kanssa kaavailtiin jatkuvan Hank
Duettokumppani Shirley Collie
Rokkarit posessa (vasemmalta oikealle): Will & Al Hopson, Jimmie Lott & Warren Smith
Cochranin uudella kappaleella "Willingly", mutta Warren ei ilmestynyt sovittuun nauhoitustilaisuuteen. Ehkäpä Liberty ei enää ollut kiinnostunut panostamaan kantrimusiikkiin. Pierce, Roy Drusky, Porter Wagoner ja Claude Gray. Ensimmäiset levynsä hän oli tehnyt nimellä Shirley Caddell. Pientä valoa näkyi vasta vuoden 1963 marraskuussa, kun single "That's Why I Sing In A Honky Tonk" onnistui nousemaan kantrilistoille neljän viikon ajaksi. Molemmat vuonna -62 julkaistut singlet (55409 ja 55475) jäivät myyntitilastojen ulkopuolelle huolimatta siitä, että tasossa ne eivät hävinneet yhtään edeltäjilleen. Kesällä julkaistu "Call Of The Wild" ei ollut enää edeltäjiensä kaltainen myyntimenestys, mutta saavutti sentään sijan #26 kantrilistoilla. Suuria jousiorkestereita tai taustakuoroja ei hänen Liberty-levyillään kuultu. Teksasista Warren jatkoi rundia Arizonan kautta takaisin Kaliforniaan, jossa oli toukokuun alkupuolella tiedossa isommat levytystalkoot. Tammikuussa 1961 markkinoille ilmestynyt "Odds And Ends (Bits And Pieces)" myi lähes edeltäjänsä tavoin ja nousi kantrilistalla sijalle #7. 50-luvun lopulla Shirley avioitui teksasilaisen radiojuontajan Biff Collien kanssa ja pari muutti Kaliforniaan. Myös se nousi kantrilistoille, joten hieman oudoksuttaakin, miksi hänet tämän jälkeen pudotettiin levy-yhtiön kirjoista. Elokuussa markkinoille tuli albumi:
The First Country Collection Of Warren Smith (Liberty LRP 3199/LST 7199)
A (1) Odds And Ends (Bits And Pieces) (2) I Fall To Pieces (3) Foolin' Around (4) Take Good Care Of Her (5) Pick Me Up On Your Way Down (6) Just Call Me Lonesome B (1) I Don't Believe I'll Fall In Love Today (2) Heartbreak Avenue (3) After The Boy Gets The Girl (4) I Still Miss Someone (5) Kissing My Pillow (6) I Can't Stop Loving You
Sisältö koostui ajan hengen mukaisesti parista omasta hitistä ja läjästä covereita muiden hiljattain tekemistä menestyskappaleista. Alkuperäisesittäjiä olivat mm. Sarjan voitti Buck Owens. 20.8.-64 Warren aloitti viikon kestävän kiinnityksen Las Vegasin Golden Nugget -kasinolla. ja 25.8.). Nyt ei enää minkään olisi pitänyt estää nousua tähtiin, mutta jokin vain meni pieleen. Warren pääsi kesän aikana esiintymään pariin otteeseen (30.7. Sunnuntaiaamuna 15.8.1965 Warren oli palaamassa keikkareissulta San Antoniosta Longview'hun, kun La Grangen lähistöllä hän
- 31 -
6 - 2011 ·. Siitä, toteutuiko kiertue, ei ole takeita, sillä samaisena perjantaina presidentti Kennedy ammuttiin Dallasissa ja tunnetusti koko Amerikka lamaantui muutaman päivän ajaksi. Nashvillen siirappiseen viihdekantriin ei sorruttu vahingossakaan. Levy olisi saattanut menestyä vieläkin paremmin ellei Ray Price, yksi Warrenin omista esikuvista, olisi tehnyt siitä cover-versiota nimellä "I Wish I Could Fall In Love Today" (Columbia 41767), joka seurasi kantrilistoille kuukautta myöhemmin nousten parhaimmillaan myös sijalle #5. Siinä missä Nelsonin ura oli hyvässä nosteessa, Warrenin kääntyi pahasti laskuun. Shirleyn ja Willien duetto (Liberty 55403) nousi Billboardin kantrilistalle maaliskuussa 1962 yltäen parhaimmillaan sijalle #10. Myytyjä keikkoja jäi tekemättä miehen kadottua ajoittain teille tietymättömille. Levy-yhtiö luotti edelleen ammattisäveltäjiin (Howard, Cochran), ja levytykset oli tehty huippumuusikoiden kanssa joko Nashvillessa tai Los Angelesissa. Levy julkaistiin heinäkuussa ja sai heti suopean vastaanoton. Helmikuussa -62 Warren aloitti yhdessä Marty Robbinsin, Sonny Jamesin ja Grandpa Jonesin kanssa keikkarundin Teksasissa ja huhtikuussa hän liittyi kahdeksi viikoksi Jimmy Deanin kiertueeseen. Patsy Cline, Buck Owens, Adam Wade, Don Gibson, Johnny Cash ja Rose Maddox. Aikakirjoihin se jäi Willien laulajauran ensimmäisenä listasijoituksena. sijalle parhaiden kantrialbumien sarjassa. ja 20.8.) Shreveportin "Louisiana Hayride" radioohjelmassa. Huhtikuun lopulla oli vuorossa 15-päiväinen kiertue länsirannikolla, mutta lopulta tiukka tahti otti veronsa. Mitähän mahtoi vanha punaniska ajatella, kun samana päivänä kaupungin toisella laidalla Convention Center täyttyi tuhansista kirkuvista likkalapsista, ja vain siksi, että siellä esiintyi joku Beatles-niminen, ensimmäistä kokopitkää Amerikan kiertuettaan tekevä engelsmannisakki. Shirley oli pirtsakka kolmekymppinen punapää Missourista, joka oli ehtinyt toimia mm. Kesällä -62 hän vieraili pariin otteeseen "Big D Jamboree" TV-showssa (ainakin 2.6. vakioesiintyjänä täkäläisissä "Brush Creek Follies" radio-ohjelmassa ja "Ozark Jubilee" TVshowssa. Yllättäen B-puolen "Big City Ways" näyttäytyi tilastoissa lyhyesti vielä tammikuun -64 puolella. Taustalla soitti sama sakki kuin vuoden takaisella ensisessiolla. Jotain enteenomaista laulussa oli, sillä seuraavana vuonna Shirleystä tuli rouva Nelson. 22.11.-63 Warrenin oli määrä aloittaa Kansasin Salinasta viikon mittainen keskilännen kiertue yhdessä Carl Smithin, Kitty Wellsin ja Johnnie Wrightin kanssa. Warren arvioitiin neljänneksi merkittävimmäksi uudeksi mieslaulajaksi. Uuden singlen lisäksi Radio Recorders -studiolla pistettiin purkkiin materiaalia tulevaa albumia varten. Toukokuussa -64 julkaistiin miehen viimeiseksi jäänyt Liberty-single "Blue Smoke". Listaviikkoja kertyi kaikkiaan 17 ja parhaimmillaan sijoitus oli #5. Joko levy-yhtiö sössi täydellisen tilaisuuden tai sitten mies oli vain liian vaikea tapaus nostaa konservatiivisen Nashville-johtoisen kantrihierarkian huipulle.
Alamäki alkaa
Johnny Cashin tavoin Warren oli alkanut käyttää amfetamiinia piristeenä pitkillä kiertueilla ja hänestä oli tullut pahemman luokan pilleristi. Tuottajaksi oli vaihtunut Tommy Allsup, mutta tyyli pysyi samanlaisena kuin aloittaessaan Libertyllä kolme vuotta aiemmin. Esitys on kuultavissa ainakin youtubessa. Menestys palkittiin myös Nashvillessä, kun marraskuun alussa Country Music Association (CMA) jakoi vuosittaisia musiikkipalkintojaan. Syyskuun alussa ensilevyn B-puoleksi tarkoitettu Harlan Howardin perinteikäs kantriballadi "I Don't Believe I'll Fall In Love Today" nousi Billboardin kantrilistoille. Warrenin ja Shirleyn duetto saavutti pientä menestystä, vaikka Jonesin vanavedessä samalla kappaleella olivat ehtineet juhlia aiemmin myös Hank Locklin ja sonnikaksikko Red Sovine & Webb Pierce (peräti kantrilistan #1). Kääntöpuolen "A Whole Lot Of Nothin'" oli puolestaan Hank Cochranin käsialaa. Jälkimmäisestä vierailusta on taltioitu live-esitys "Baby Let's Play House", joten ei hän sentään vielä täysin ollut jättänyt rockabillyä. Huhtikuussa hän lähti Teksasin kiertueelle, jonka muita tähtiä olivat mm. Vuoden alusta Warrenin asioita alkoi hoidella teksasilainen manageri Slick Norris, joka toimi myös Webb Piercen promoottorina. Yhtiön vaihtoon kun joutuivat myös Bob Wills ja Willie Nelson. Tämä tyylipuhdas honky tonk -numero oli myös lähtöisin Harlan Howardin sävelkynästä. Ned Millerin kirjoittamaa reipasta mainarirallia "Cave In" kaavailtiin aluksi uuden singlen A-puoleksi. Paras sijoitus oli #25. Marraskuussa -61 Warren nimettiin Nashvillen CMA:n vuotuisilla festivaaleilla vuoden parhaaksi uudeksi mieslaulajaksi (Most promising male artist). Vastaavan naissarjan voitti Loretta Lynn.Warrenin LP sijoittui jaetulle 8. Tällöin hänen paikansa sai teksasilainen deejay ja lauluntekijä, vielä kovasti siloposkinen ja hontelo Willie Nelson. Warren sai jonkinlaisen kurkkuinfektion, jonka vuoksi joutui perumaan kolme viimeistä esiintymistä sekä toukokuulle sovitun levytystilaisuuden. Välittömästi kekkerien jälkeen hän aloitti uuden kiertueen Webb Piercen kanssa Teksasin-Uuden Meksikon alueelle. Warrenin vahvaa honkytonk-baritonia tukivat vuorottain viulu- ja stilikkasoolot, komppia ylläpiti rullaava walkingbasso ja rummut. Seuraavaksi tuottaja Allison päätti koettaa duolla ja pisti Warrenin laulamaan yhdessä Shirley Collien kanssa George Jonesin vanhan vuoden -55 hitin "Why, Baby, Why" (Starday 202). Aluksi tukikohta oli Houstonissa, mutta pian kotipaikaksi vakiintui Longview Koillis-Teksasissa. Toivuttuaan sairastelusta hän jatkoi keikkailua harvakseltaan lähinnä Teksasissa, jonne oli perheineen muuttanut pysyvästi asumaan. Sittemmin kappaleesta on tullut kestosuosikki, ja sen on levyttänyt ainakin Bobby Bare (1962), Loretta Lynn (1965), Billie Jo Spears (1970), Conway Twitty (1973), Gilbert Ortega (1978) sekä Barbara Mandrell (1988).Warren itsekin palasi aiheeseen pari kertaa myöhemmin
Tapahtumasta tallennettiin live-albumi "Four Rock'n'Roll Legends" (Harvest SHSM 2024), jolle valittiin Warrenin setistä kappaleet "Ubangi Stomp" (kahdesti), "Rock'n'Roll Ruby", "Blue Suede Shoes" ja "I'm Moving On".
· 6 - 2011
- 32 -. Jerry Lee Lewis oli vetäissyt keväällä -68 komean comeback-hitin Jim Chesnutin kantrinumerolla "Another Place Another Time" (Smash 2146) ja Warrenin kanssa yritettiin samaa Chesnutin kappaleella "When The Heartaches Get To Me". Herrojen taustaryhmänä toimi englantilainen Dave Travis & his Bad River Band. Rainbowteatterin kaksipäiväinen Sun Sound Show oli yhtä teddyboy-kansan riemujuhlaa. Crazy Cavanin jyrättyä ensin viimeisetkin 50-luvun muisteloihin uinahtaneet pulisonkiveijarit hereille oli varsinaisen "mestarit lavalla" -kavalkadin aika. Lisää tavaraa äänitettiin kesäkuussa -77, mutta sitä ennen oli ehtinyt tapahtua muuta merkittävää. Tennesseen Hendersonvillessä lähellä Nashvilleä toiminut Sam McBeen Jubalyhtiö solmi Warrenin kanssa uuden levytyssopimuksen.Tuloksena oli kolme kantri-singleä, jotka hänen koko tuotannossaan edustivat puhtaimmin tyypillistä Nashville-soundia. Vapauduttuaan Warren aloitti uuden elämän, avioitui Jean-nimisen naisen kanssa ja he saivat pojan vuonna 1972. Englantilainen Charly-yhtiö onnistui hankkimaan julkaisuoikeudet Sun-yhtiön tuotantoon ja ryhtyi syytämään ulos Sun-kokoelmia sellaista tahtia, että heikompia hirvitti. Pienet vankilakeikat ei tunnetusti kantrimiehen mainetta pahenna, paremminkin päinvastoin. Vankilareissu koitui kohtalokkaaksi hänen avioliitolleen, sillä Doris-vaimo otti tänä aikana avioeron. Onnettomuuden seurauksena Warrenin selkänikama vaurioitui ja hänen päähänsä kohdistui useita vammoja. Huomattavasti parempi yritys oli isolla Mercury-yhtiöllä julkaistu single. Virallisen onnettomuusraportin mukaan hän oli sateisella tiellä menettänyt autonsa hallinnan, ja oli vain hilkulla, ettei törmännyt vastaantulevaan ajoneuvoon. Laatutuotannosta huolimatta single ei ollut mikään myyntimenestys. Kääntöpuolekseen se sai Harold Dormanin ja Wylie Gannin tuotoksen "Lie To Me", jonka oli ehtinyt levyttää hieman aiemmin jo Charley Pride albumilleen "Make Mine Country" (RCA LSP-3952). Joissakin kirjoituksissa on väitetty hänen istuneen kakkunsa Alabaman Huntsvillessä, mutta loogisemmalta tuntuisi, että kyseessä olisi ollut Teksasin osaval-
Rockabilly revival
70-luvulla virinneen vanhan rock'n'rollin uusinnostuksen myötä levy-yhtiöt varsinkin Euroopan puolella alkoivat työntää markkinoille jos jonninmoista kokoelmalevyä, joihin oli pakattu jo aikoja sitten unohtuneita 50-luvun ääniteaarteita. Keräilyharvinaisuus nykyään. Näin myös monet Warren Smithin aikoinaan arkistoon pölyttymään jääneet nauhat saatiin päivän valoon. Levyjen myötä heräsi kiinnostus saada vanha maestro vielä uudelleen palaamaan parrasvaloihin. Ei huonoja levyjä, mutta jotenkin melko mitäänsanomattomia. Kun tämäkin yritys hyytyi hiljalleen, jätti Warren musiikkihommat ja otti työpaikan longviewläisestä teollisuuslaitoksesta.
paukautti Pontiacinsa rytinällä pöpelikköön auto rusinaksi ja mies samoin. tion pahamaineinen Huntsvillen rangaistuslaitos, ns. Hän joutui makaamaan sairasvuoteessa lähes vuoden ja tämän jälkeen opettelemaan kokonaan uudelleen kävelemään.
Sen verran kovakalloinen kaveri hän kuitenkin oli, ettei antanut tämän lannistaa vaan, päätti palata lauluhommiin. Huhtikuussa 1977 mies lennätettiin aina Lontooseen asti comeback-keikalle. Skill (1966) 45-007 Future X She Likes Attention Mercury (1968) 72825 When The Heartaches Get To Me Lie To Me Jubal (1972-73) 172 `Til You Can Make It On Your Own Between The Devil And The Deep Blue Sea 272 I Don't Believe I'll Fall In Love Today Did You Tell Him 473 A Woman's Never Been As Gone One More Time Skill oli manageri Slick Norrisin oma pieni levy-yhtiö, jolla julkaistu levy saavutti huomiota korkeintaan kotiseudullaan Teksasissa, jos sielläkään. Kaupallisessa mielessä ne eivät olleet täysiä floppeja, vaikka valtakunnallisia myyntitilastoja ei hätyytelleetkään. Sveitsiläinen rockabilly-harrastaja Michel Cattin otti yhteyttä Warreniin ja houkutteli tämän joulukuussa -76 studioon tekemään uusia nauhoituksia. Osa levyjen materiaalista oli aiemmin julkaisematonta. 60-luvun lopulla Warrenin elämä alkoi olla alkoholi- ja pillerihuuruista sekoilua, joka huipentui apteekkiryöstöön. Huntsville Unit. 3000-päisen yleisön pällisteltäväksi estradille nousi vuorollaan Warren Smith, Buddy Knox, Charlie Feathers ja Jack Scott. Hän narahti kiinni ja sai 18 kuukauden vankilatuomion
Samoin kaavailtiin uuden levyn tekemistä Nashvillessä ranskalaisen Big Beatin piikkiin. Chuck Berryn B4 nousee levyn valopilkuksi, ja yllättäen niinkin loppuun kaluttu luu kuin B6 onnistuu kuulostamaan hyvältä. Vuoden -78 loka-marraskuussa Warren palasi Eurooppaan. Love
Myös Ruotsissa ilmestyi suunnilleen samansisältöinen LP nimellä "The Sun Story, Vol.7" (Spotlight SPO-132). Ainoana poikkeuksena on pakko mainita Freukkareiden ansiokas suomennos "Mbaqangaa" albumilta "Takamehtien Mekatähtiä" (1988). Nyt kiertuekumppanina oli toinen vanha Sun-seppä Ray Smith ja säestysbändinä toimi englantilainen Johnny & the Roccos. Sun-tuotanto on koluttu läpikotaisin useaan kertaan. Keskinkertaisuudesta huolimatta materiaali kelpasi kierrätykseen Euroopassa. Lisää on tullut samaa rataa, mutta kun Warrenin oma tarinakin ehti jo päättyä, niin annetaan myöhempien aikojen jutut olla. B-puolen rockabilly-numerot onnistuvat hieman paremmin. Keikkoja tehtiin ainakin Englannissa ja Belgiassa. Eli kaikki näytti Warrenin kohdalta valoisalta, kun hän tammikuun lopulla yllättäen tunsi voimakkaita rintakipuja ja hakeutui lääkärintutkimuksiin.Tämä vain oli liian myöhäistä. Burnette (1973), Billy Swan (1975), Danny Gatton & the Fat Boys (1975), The Nighthawks (1975), Hank Mizell (1976), Memphis Bend (1976), Alice Cooper (1977), John Prine (1979), Jim Colegrove & the Juke Jumpers (1979), Jim Dickinson (1980), The Slippers (1981) ja The Stray Cats (1981), johon on hyvä lopettaa. Warren Smithin kokoelmalevyjä on myöhempinä vuosina julkaistu melkoinen määrä. Suosituin on ollut "Ubangi Stomp", josta on sorvannut levylle oman näkemyksensä mm. Tapahtuman ehdottomaksi kuninkaaksi nousi kuitenkin Charlie Feathers, joka ähkyi, puhkui ja hihkui osuutensa läpi sellaisella hurmoksella, ettei vastaavaa oltu saarivaltakunnan rockabilly-kuvioissa aiemmin nähty. Vuonna 1980 siitä kasattiin Ranskassa lyhennetty 10-tuumainen "Memorial Album" (Big Beat BBR 0006) ja vuotta myöhemmin englantilainen Charly julkaisi täyspitkän LP:n midprice-sarjassaan nimellä "The Last Detail" (Charly CRM 2026). Hank C. Loppuvuodesta -77 Charly julkaisi Warren Smithilta kokonaisen LP:llisen vanhoja Sunlevytyksiä.
The Legendary Sun Performers (Charly CR 30132) UK 1977
A (1) Red Cadillac And A Black Moustache (2) Rock'n'Roll Ruby (3) Ubangi Stomp (4) Miss Froggie (5) Got Love If You Want It (6) So Long, I'm Gone (7) Uranium Rock (8) Dear John B (1) The Golden Rocket (2) I Like Your Kinda Love (3) Sweet, Sweet Girl (4) Tonight Will Be The Last Night (5) (Tell Me) Who (6) I'd Rather Be Safe Than Sorry (7) Black Jack David (8) Goodbye Mr. Yllättävän hyvin hän osuudestaan suoriutuikin, ottaen huomioon, ettei ollut esittänyt rockabillyä yli 15 vuoteen. Heinäkuussa 1978 hän matkasi vanhan soittokaverinsa Marcus Van Storyn kanssa Wisconsiniin esiintymään Milwaukeen levymessuille. A-puolen Liberty- ja Jubal-singleiltä tutut kantrikipaleet vedetään läpi vanhalla rutiinilla, mutta Carl Perkinsin A4 olisi voitu jättää tekemättä. Kaikilla on suunnilleen samat peruskappaleet, joten normaalille levynpyörittäjälle riittänee hyvin yksikin alla olevista kokoelmista: "So Long, I'm Gone" (Charly CD 94) UK 1987, 24 raitaa "Real Memphis Rock'n'Roll" (Charly CDX23) UK 1988 -tuplaLP, 28 raitaa "Warren Smith" (Charly/Sun LP 1048) UK 1989, 14 raitaa "Classic Recordings 1956-1959" (Bear Family BCD 15514 AH) Ger 1992, 31 raitaa "Uranium Rock" (AVI CDLM 5005) US 1995, 24 raitaa "Rockabilly Legend" (Charly CPCD 8119) UK 1996, 30 raitaa "Ubangi Stomp - The Very Best Of Warren Smith" (Collectables COL 6014) US 1999, 20 raitaa Liberty-tuotanto kokonaisuudessaan sekä bonuksena Skill-single löytyy CD:ltä: "Call Of The Wild" (Bear Family BCD 15495 AH) Ger 1990, 30 raitaa Warner Bros., Mercury- ja Jubal-singlet odottavat vielä uusintajulkaisuaan.
The Legendary Warren Smith (Lake County LPS 506) Swi 1978
A (1) Book Of Broken Hearts (2) That's Why I Sing In A Honkey Tonk (3) Heartaches By The Number (4) Blue Suede Shoes (5) I Don't Believe I'll Fall In Love Today (6) Between The Devil And The Deep Blue Sea B (1) Rock'n Roll Ruby (2) Ubangi Stomp (3) Folsom Prison Blues (4) Roll Over Beethoven (5) Medley: Movin' On-Rhumba Boogie-Golden Rocket (6) That's All Right Mamma (7) Red Cadillac And A Black Moustache Kappalevalinnoissa oli luotettu paljolti vanhan uudelleenlämmitykseen, valitettavasti. Englannin reissun jälkeen Warren innostui uudelleen keikkailemaan myös kotiseudullaan Teksasissa. Warrenilla oli
- 33 -
6 - 2011 ·. Lopuksi muutama esimerkki tarjonnasta. Samana vuonna sveitsiläinen Lake County julkaisi Dallasissa 197677 tehtyjä äänityksiä LP:llä:
itsekritiikki kohdallaan, sillä kertoman mukaan hän ei ollut levyyn lainkaan tyytyväinen. Vuosien varrella Warrenin parhaimmat rockabilly-numerot ovat päätyneet monen muun artistin ohjelmistoon. 31.1.1980 hän menehtyi sairaalassa sydänkohtaukseen. Seuraava Euroopan kiertue oli suunnitteilla huhtikuulle 1980. Lontoossa BBC teki myös joitain studiolivenauhoituksia John Peelin ja Stuart Colmanin radio-ohjelmia varten, mutta levyllä näitä ei tiettävästi ole koskaan nähty. Viimeisen kerran hän vieraili Euroopassa marraskuussa 1979 esiintyen Ranskassa
Nimi löytyy ensimmäi-
Aarno Alén SOVIJÄRVI RYTKÖNEN NIKKOLA Sen piti olla normikeikka 2
Jokaisen kitaristin nuottihyllyyn kuuluu teos "Skaaloja Sähkökitaralle erilaisin sormituksin"
Musiikkikaupoista tai suoraan kustantajalta ilman postikuluja. Parker. Kauppa oli pakko tehdä, koska Robey oli hävinnyt lakituvassa jutun Chessille oikeuksista Five Blind Boys Of Mississippiin ja Rev. Samoihin aikoihin toimi kaupungissa musiikkiryhmä Beale Streeters, joka sai nimensä kadusta, jonne kaupungin musiikkiklubit olivat keskittyneet. Eli tässä tapauksessa Robeyn kaupallinen vaisto ei olisi toiminut. Poverty ja That Did It). Kaikki muu tieto on kerätty lehdistä, kirjoista ja levynkansista. Fleabrain-rockabillybändin Ille Ratinen kertaillessaan katkeraa normikeikkataivaltaan Turkuun, Bluesberries-pumpun John Lee Ulmanen vastaavanlaisilla muistoilla odysseiastaan kohti Saarijärven aina yhtä vaikeasti tavoitettavaa Myllyblues-tapahtumaa, Doctor's Orderin Teppo Nättilä penkoessaan esiin erään levytyksensäkin lyriikoihin päätyneen absurdin silakkapihvi-aiheisen episodin lappalaisessa hiihtokeskuksessa sekä saman yhtyeen kitaristi Archie Hämäläinen tuodessaan julki yöllisiä ja ehkei-niin-selvinpäin suoritettuja kohtaamisiaan muuan toisen keikkapaikan kuolaavan verikoiran kanssa... King. Uskon kuitenkin niin, että äänitykset tehtiin vasta 1972 eli samana vuonna Ingramin kanssa. Edeltäjänsä "Sen piti olla normikeikka (1)" (ks. Toisaalta Bland ei mielellään anna laajamittaisia haastatteluja. Farley kertoo hyvin yksityiskohtaisesti Blandin pitkän levytysuran yksityiskohdat tuosta sessiosta aina vuoden 2008 Malaco-albumiin Blues At Midnight. Tämä käytäntö oli ajan tapa, eikä sitä ole kuulemma pahemmin harmiteltu. Tuon albumin rungosta kehittyi kuitenkin His California Album, joka viimeisteltiin vuonna 1973. Riemastuttavaa, joskin kieltämättä paikoin myös hämmentävää juuripainotteista luettavaa tarjoilevatkin mm. Ovh 24 euroa. Kun Robert Bland muutti vuonna 1945 Memphisiin 15-vuotiaana, elettiin kaupungissa muutoksen aikoja. Bob McGrathin Soul Discographyn merkintä 197073 on virheellinen. Viihde- ja musiikkialan työmyyrien ohella saavat nyt sanansa julki varsinaisten estradipersoonien ohella myös muut keikkakommelluksiin usein olennaisesti kytkeytyvät sankarit roudareista tiskijukkiin ja tapahtumajärjestäjiin. Luin kirjan muutamassa illassa kuunnellen samalla laulajan tuotantoa. Toinen, uskottavampi tarina kertoo, että summa oli 100 taalaa, josta Blandin musiikillinen johtaja Joe Scott otti 25 taalaa siitä, että viimeisteli raakileen esityskuntoon. Sen pitäisi olla 197273. 1960-luvun puolivälissä tilanne hiukan jo muuttui. Tämän ryhmän tuella Bland pääsi myös ensi kerran levyttämään joulukuussa 1951. Two Steps From The Blues on Texas Johnny Brownin idea, ja John KaSandra kirjoitti Ain't Nothing You Can Don. Alati kokoonpanoaan muuttavaan ryhmään kuuluivat Kingin ja Blandin lisäksi Earl Forest, Adolph Duncan, Johnny Ace, joskus myös Rosco Gordon ja Jr. Oy Paasilinna, ISBN 978-952-5856-34-7)
Esiintyville taiteilijoille saattuu ja tapahtuu, sehän tiedetään. Hän sai haastattelut vain Bobbyn pojalta Roddylta, Joe Hardinilta, B.B. Don Robey myi yhtiönsä toukokuussa 1973 ABC/Dunhillille miljoonalla dollarilla. Kingiltä, Benny Latimorelta, Willie Mitchelliltä sekä Malaco-pomolta Wolf Stephensonilta. Tietenkin Farleylla täytyy olla myös omakohtaisia kokemuksia Blandin musiikista. Duke-merkin loppuvaiheissa on mielenkiintoinen detalji. Farleyn tulkinnan mukaan If Loving You Is Wrong -albumi (DLPX-90) julkaistiin jo kaksi vuotta ennen Luther Ingramin ykköshittiä. Tämä tunnetaan kylmänä liikemiehenä, joka ei tiennyt musiikin teoriasta yhtään mitään. Robeyn oikea käsi Evelyn Johnson on kertonut, että Robey ei tuntenut nuotteja, ei osannut laulaa ja soitti vain radiota. Ujolle maalaispojalle ei koulu maittanut; hän oli päivisin töissä lähettinä ja iltaisin tutustui kaupungin musiikkielämään. Suositeltavaa opintomateriaalia etenkin jokaiselle keikkaelämän autuutta (toistaiseksi) romantisoivalle viihdyttäjänalulle!
CHARLES FARLEY Soul Of The Man Bobby "Blue" Bland
(University Press Of Mississippi, ISBN 978-1-60473-919-0)
On suoranainen ihme, että saimme odottaa kirjaa Bobby Blandista näin kauan. Huomasin jälleen, että Blandin vuosien 195966 tuotanto on ylivoimaista. Reippaimmat "tien päältä" hankitut muistot saattavat toki ajan saatossa hienokseltaan värit-
Pete Hoppula
· 6 - 2011
- 34 -. Joe Medwick kirjoitti kappaleet I Pity The Fool ja Farther Up The Road, kun taas Al Braggs kyhäsi laulut Lead Me On, Turn On Your Lovelight, Share Your Love With Me, Call On Me ja That's The Way Love Is. Vuosikymmenen loppupuolella hän tutustui Riley Kingiin, joka tunnetaan paremmin nimellä B.B. Toinen maailmansota oli ohi ja ilmassa oli toivoa paremmasta. Bland teki parhaat levynsä Dukelle Don Robeyn alaisuudessa. Aarno Alén & Pete Hoppula
harrastaa kirjallisuutta
sen kerran singlen Duke 300 (I Lost Sight Of The World) etiketistä. Vuonna 1958 hän otti käyttöön lauluntekijänä pseudonimen Deadric Malone. Asianmukaisen sallivalla toimituksellisella ottella sekä tinkimättömällä alapää-huumorilla ryyditetty parisataasivuinen, noin aukeaman mittaisiin artistikohtaisiin lukuihin pilkottu kirja esittelee vinon pinon eri taiteenlajien edustajia, jotka eivät välttämättä kerro valtayleisölle niminä tuon taivaallista, mutta joiden tarinat ovat sitäkin otollisimpia kehittymään tulevaisuudessa urbaanilegendoiksi saakka. posti@ediside.fi
(Kust. Johnson kertoo, että jotkut saivat vain 5 dollaria laululta. Onneksi yksityiselämään kuuluvat naisseikkailut ja ryypiskelyt jätetään vähemmälle huomiolle. Sen sai kokea myös tämän kirjan tekijä Charles Farley. Syynä tähän voi olla se, että Bland ei ole kovin kova nimi suuren yleisön silmissä, vaikka onkin melkein jumala alan harrastajien keskuudessa. Pearl Woods sai silloin nimensä useamman singlen etikettiin (mm. Lomittain levytyskokemusten kanssa Farley kertoo laulajan rajusta keikkaelämästä. arvio BN:stä #246) tavoin Mikko Soijärven, Olavi Rytkösen ja Joni Nikkolan toimittama artikkelikokoelma maalaa mitä hirtehisimmän tilannekuvan Suomenmaata uupumatta tarpovien artistisielujen seikkailuntäyteisestä arjesta. BMI:n rekisterin mukaan Robey/Malonella oli oikeudet 1200 lauluun 1970-luvun alussa! On vain huhuja todellisista säveltäjistä. Robert Ballingeriin. tyä ja asianomaisten nimetkin silloin tällöin muuttua, mutta hyvän keikkatarinan perusjuoni säilyy silti aina vakiona: vi***iksi meni sekin kerta eikä mitään opittu vieläkään! Aikaisemmista toilailuistaan ei ole juuri viisastunut myöskään käsillä olevan uutuusjulkaisun tekijätiimi, joka on päättänyt palata rikospaikalle vain vajaan vuoden huilitauon jälkeen. Kuten opuksen esipuheessakin todetaan, "mukava hotellimajoitus ja antelias keikkaraideri eivät yksinkertaisesti luo otollisia olosuhteita normikeikalle" ja kuten arvata saattaa, juuri tähän kansanosaan lukeutuu myös enemmistö kotimaisista roots-musikanteista. Muusikot tarjosivat hänelle lauluja
Kolmas firman hitti sen sijaan on mukana. Gene Gilbeaux Orchestra (14) Why Did You Get So High, Shorty (15) Television Blues Scat Man Crothers (16) I'd Rather Be A Rooster (17) Rock Me In Your Chair Duke Henderson (18) Situation Blues CD 2: (1) Oklahoma Blues Ellis 'Slow' Walsh (2) New Orleans Is My Home (3) Cool Down Joe Lutcher & His Orchestra (4) Jumpin' At The Mardi Gras (5) Sweet Pearline Ellis 'Slow' Walsh (6) Don't Wait 'Till I Die (To Say You Love Me) (7) Shuffle Off To Buffalo The Keys (8) Two Time Mama (9) The Four Brothers (10) A Stairway To The Stars (11) Hadda's Boogie Hadda Brooks (12) I Hadn't Anyone Till You (13) All I Need Is You, (14) The Man With A Horn (15) Vanity (16) It Hadda Be (17) Oh What A Face Sticks McGhee (18) You Gotta Have Something On The Ball
Boogaloo & his Gallant Crew
Brittien Decca-firma perustettiin jo vuonna '34 ja sen samanniminen "amerikanserkku" on muutamaa vuotta nuorempi. Toinen, paljon vaatimattomampi noteeraus osui Glen Campbellin kohdalle, kun "Turn Around, Look At Me" (# 1087) nousi sijalle 61, vaikka kääntöpuoli "Brenda" oli itse asiassa parempi puoli. Loput cd:n tarjonnasta lankeaa tämmöisten kiekkojen tavoin teinipopin (Bobby Grabeau, Postin pariskunta) ja doowopin (4 Young Men, Ebb Tones) suuntaan. Eikä myöskään firman suurinta (ja likipitäen ainoaa) hittiä, joka oli Tommy Deen nimissä julkaistu kalmanlaulu "Three Stars" (# 1057). Four Young Men on takuulla valkoinen yhtye jo nimestäkin päätellen, mutta niinpä vain senkin muuten aika tavanomaiseen doowop/ teinipop -ohjelmistoon hiipi Crestille ominainen novelty (30). Ebb Tones on vaikeasti määriteltävä, tumma- ja syvä-äänisen miekkosen johtama porukka, joko ikääntyneempiä tummia herroja etsiskelemässä uutta tulemista tai sitten valkoinen ryhmä matkalla oikeaan suuntaan. Lopputulos on tietysti arvattavissa eipä löydy katetta asiakkaan luottokortilta. Kelpo nais-r&b:tä, ja raidalla (14) on vähän gospelsävyjäkin. Ovelasti ryhmiteltyä levyä kuuntelee mielellään, mutta siitä minulla ei ole mitään takeita, onko tällä todella "Best Of" aika vieraaksi jääneeltä levymerkiltä.
Juhani Ritvanen
THE BEST OF CREST RECORDS (Crest CRCD 1000)
(1) Let Me Dream Classics (2) Talk About A Party Boogaloo & His Gallant Crew (3) Baby Ebb Tones (4) How Come My Dog Won't Bark Prince Partridge (5) Don't Ever Let Me Go Bobby Grabeau & Teenettes (6) I Want You Only Ebb Tones (7) Cops And Robbers Boogaloo & His Gallant Crew (8) If You'll Be True Dimples Harris (9) Just For Tonight 4 Young Men (10) Function At The Junction Smoki Whitfield (11) That's All Ebb Tones (12) Big Fat Lie Boogaloo & His Gallant Crew (13) Walk Away Bill & Doree Post (14) This I Do Believe Dimples Harris (15) Behind The Swinging Doors Smoki Whitfield (16) Valley High Bill & Doree Post (17) Don't Believe Him School Belles (18) Dust Off the Bible Ebb Tones (19) See Them Laugh 4 Young Men (20) Hen Party Prince Partridge (21) Clothes Line Boogaloo & His Gallant Crew (22) What Makes A Man Fool Around Ebb Tones (23) Don't Shoot Smoki Whitfield (24) You're The Prettiest One Classics (25) Mabel Was Prince Partridge (26) Valley High School Belles (27) Sweetheart Of Senior High 4 Young Men (28) Take A Hint Smoki
Whitfield (29) Hum Ebb Tones (30) You Been Torturing Me 4 Young Men (31) Back To School Back To You Bobby Grabeau & Teenettes
Britti-Ace on pureutunut sellaisella tarmolla USA:n länsirannikon levymerkkeihin, että on melkoinen ihme, jollei vuoroon ennemmin tai myöhemmin tule myös Sylvester Crossin Hollywoodissa vuosina 195562 pyörittämä Crest Records. Toki joukossa vilahtelee semmoisia rokkareiden palvomia tyyppejä kuin Eddie Cochran, Jerry Capehart, Jimmy Bowen ja kumppanit. Kyseessä oli joka tapauksessa tunnetun säveltäjän ja hitintekijän ensimmäinen listanoteeraus, ja siitä riittänee pulinaa mahdollisen Ace-koosteen vihossa. Boogaloon tavoin Partridge myös lauloi välillä, mutta noveltysävyt olivat silti vallalla, kuten raidalla (4), jolla mies ihmettelee kuinka hänen vihainen ja joka päivä näkemäänsä posteljooniparkaakin hätyyttelevä koiransa suhtautuu niin tuttavallisesti miekkoseen, jota sen ei pitäisi tuntea ollenkaan. Merkillistä meininkiä, osa 8
ulkopuolelle, sijalle 11. Miehen julkaisut ovat noveltylevyiksi määriteltyjä, aivan hervottomia jive talking blueseja, ja erityisesti "Clothes Line" olisi helposti voinut olla em. Kolmas likipitäen samaan sarjaan luokiteltava, mutta sentään ihan oikeasti laulavakin artisti on pitkän linjan vokalisti Smoki Whitfield, joka levytti jo kymmenen vuotta aikaisemmin Gilt-Edgelle käyttäen nimeä Smokey Joe Whitfield. Boogaloon alias Kent Harrisin kanssa. Mitään hätkäyttävää ei kuulla, mutta avausraita on erinomainen lauluyhtyelevy, ja Bill & Doree Postin säveltämä "Valley High" niin haikeannätti esitys, että olisi ansainnut menestystä laajemmaltikin kuin kenties paikallisesti. Mastereiden nykyisestä omistajasta minulla ei ole aavistustakaan, mutta singlejä ilmestyi aikoinaan vähän yli 100, enimmäkseen aika oudoilta nimiltä. Sen voi kyllä huoletta todeta, että (18) ei ainakaan ole perinteistä mustaa gospelia, vaan railakkaasti ja äärimmäisen sujuvasti vetäisty nopeatempoinen southern gospel, joka tuo lähinnä mieleen Blackwoodit ja kumppanit. Mutta koska tämä kelpo bootleg on varustettu "Best Of" -tittelillä, näiden herrojen levytyksiä ei luonnollisestikaan mukaan ole huolittu. Toinen liki vastaavanlainen velmu oli Prince Partridge, jonka levytyksiä liisattiin Atcolle, joukossa se kuuluisin eli tältä tipautettu kaksiosainen "Co-Operation". Täytyy tunnustaa, etten ole kuunnellut kappaletta vuosikymmeniin, mutta kiinnostuneet löytävät levyn varmasti esim. hitin kaltainen menestys. Naisväen tarinahetkestä kertova "Hen Party" on totta kai erittäin epäkorrekti ainakin nykymittapuulla... Kyseessä on tietysti r&bjukebox-tilastojen yhdeksänneksi yltänyt "Cops An Robbers" (# 1030), jonka mukelsi taiteilijanimeä Boogaloo käyttänyt länsirannikon monitoimihuseeraaja, alun perin Oklahomasta kotoisin ollut Kent Harris. Merkillä näköjään käväisi myös nykyisin vähän siellä sun täällä esiin putkahtava pianistilaulaja Dimples Harris, joka levytti jo vuosia aiemmin mm. tuubista. Apureiksi annettiin etiketissä Carol Kay ja The Teen-Aires, ja levy jäi vuonna '59 juuri roikkumaan kärkikymmenikön
SNEAKIN' AROUND THE LONDON RECORDS R&B STORY 19491951 (GVC 2030)
CD 1: (1) Sneakin' Around Rudy Render (2) The Gal I Love (3) Ain't Nothin' Shakin' Paul Bascomb (4) What Did Sam Say (5) I Didn't Want To See You Cry Anymore Ernie Andrews & The Drifters (6) The Dog, The Cat And Me (7) Mama's Clock Stopped Tickin' Duke Henderson (8) Worried And Blue (9) Pink Cadillac Paul Bascomb & His Orchestra (10) Don't Put My Bizness In The Street (11) So Many Beautiful Women (And So Little Time) Rudy Render (12) Will Power (13) Everybody Get Together The Treniers w. Crestillä taustoja soitti fonisti Freddie Simonin bändi, mutta kolkoimmalla raidalla (23) ei ainakaan fonia kuulla. Katujen keikari haluaa uuden viimeisen muodin mukaisen garderoobin illan bileisiin, ja sitäkös esitellään herrojen vaatehtimossa hartaasti. Britti-Deccaan minulla ei
· 6 - 2011
- 38 -. Mutta ei onnistunut, vaikka tyttöyhtye School Belleskin yritti
Londonille hän purkitti melko viihteellisiä laulukappaleita, vauhdikkaampia r&b-boogie-instruja edustaa vain (2*16). v. Tämä tupla esittelee USA:n Londonin varsin ylenkatsottua tuotantoa. (Regent 1022) (23) Atlanta Boogie Tommy Brown. Kirveestä tuli päähän... Jenkki-Londonista oli tarkoitus kehittää kilpailija muiden isojen firmojen r&b-osastoille ja tietysti myös ryminällä markkinoita vallanneille riippumattomille firmoille (vanhimpia olivat Savoy ja King), mutta lentävästä lähdöstä huolimatta yritys kuivui kokoon parissa vuodessa, viimeinen pisara taisi olla Atlanticille hävitty oikeusjuttu Brownien veljen Stick McGheen levytysoikeuksista. (Regent 1002) (13) Too Late Blues Big John & His Orch. The Johnny Otis Orch. Porukan mainetekoihin kuuluu alkuperäinen "Saturday Night Fish Fry" ja hitti "Broken Hearted" (Supreme 1535, sija 2 v. 22.11. (vcl. Renderin esitys on kunnon taustabändeineen ihan kelpo r&b:tä, mutta menestystä ei osattu hyödyntää mitenkään, vaikkei cd:n muissakaan näytteissä vikaa ole. (Regent 1009) (26) Our Father Loves His Son Mary Deloatch And Her Guitar (Regent 1023) (27) My Heart Tells Me Johnny Otis Orch. (Acorn 309) (9) Going To Canaan Patterson Singers feat. (vcl. Goldie Boots (Regent 1041) (11) Beer Bottle Boogie Marylyn Scott (The Carolina Blues Girl) with Johnny Otis Orch. Mel Walker With Little Esther) (Regent 1036) (15) The House Near The Railroad Track Tommy Brown (Regent 1030) (16) Move Out Sonny Bridges Orch. Bascomb oli arvostettu pitkän linjan fonisti, joka oli kunnostautunut mm. Joe Lutcher
ole minkäänlaista suhdetta, mutta jenkkifirma julkaisi alkuvuosinaan lähes kaikkea mahdollista, joukossa myös mustia jazz- ja tanssibändejä, Ink Spotsin ja Mills Brothersin kaltaisia suunnattoman suosittuja lauluyhtyeitä ja tietysti myös r&b:n isoisää Louis Jordania. The Johnny Otis Orch. Londonin terävästä startista vastasi lähinnä kabaree- ja yökerholaulajaksi luonnehdittu Rudy Render (s. Mel Walker) (Regent 1027) (12) The Rockabye Sirloin Burg & Orch. Tony Jenkins) (Regent 1037) (24) I'm Not Falling In Love w. Mutta toisaalta moni tuskin panee pahakseen, jos saa "kaupanpäällisinä" 40-luvun jive-henkistä musiikkia taidolla ja viihdyttävästi esitettynä.
Charles Thompson Orch. (Regent 1036) (22) Rock That Boogie Little Jimmy & His Orch. Mieshän esiintyi myös ties kuinka monissa TV-sarjoissa ja leffoissa, joista kuuluisin on takuulla "Hohto". (Acorn 300) (7) Little Red Hen Johnny Otis Orch. (Regent 1025) (12) Pay Day Blues Sirloin Burg & Orch. Velipoika Dudin kanssa perustettu oma yhtye levytti suhteellisen runsaasti. Taustan Drifters ei tietenkään ole SE yhtye. '49). Miehellä oli tuottoisa kiinnitys sotilaiden suosimaan klubiin, mutta sen hyytyessä alkoi olla tiukempaa. Kumpikin Decca perusti n. Erskine Hawkinsin orkesterisssa. (Regent 1022)
ROCKIN' ON ACORNREGENT Vol. (Acorn 301) (23) Dream Ben Smith Quartet & The Starlings (vcl. Kingin kuusi vuotta myöhäisempi cover joutui tyytymään palliin 14. Redd Lyte) (Regent 1017) (8) Sorry Woman Blues Danny Boy Cobbs w. (vcl. (vcl. No, eipä ollut levysoitintakaan... Liikanimensä laulutyylistä saanut Crothers ei ainakaan tällä kertaa laula scatia lainkaan, ja itse asiassa kuultavat kaksi näytettä ovat kutakuinkin satsin kovinta r&btä, ihan toista luokkaa kuin se onneton takavuosien cd. (vcl. Ykköslevyn lopussa törmätään vielä BR:stä unohdettuun Scatman Crothersiin (s. Yhä hengissä oleva Render kumminkin pärjäsi hyvien elokuvamaailman kontaktiensa (Debbie Reynolds, Joan Crawford) avulla, vaikka tuskin kukaan muistaa hänen piipahduksiaan leffoissa. Londonin artistivärväyksistä oli monien kohdalla vastuussa Louis Jordanin pitkäaikainen manageri Berle Adams, jonka onnistunein "kaappaus" taisi olla Biharin
veljeksille paljon levyttänyt suosittu boogiepianisti ja pätevä laulajatar Hadda Brooks. Toki paljon järeämpää tavaraa tarjoavat cd:n kaksi fonistia, Paul Bascomb ja Joe Lutcher, jotka lienevät myös vastuussa levytystensä lauluosuuksista. Devonia) (Regent 1016) (25) Frisco Johnny Crawford & Orch. 1 (Official CD 301)
(1) Killer Diller Gene Coy & His Killer Dillers (Regent 129) (2) Kipp's Blues Old Man Mose (Regent 1046) (3) Call Me Daddy Dimples Harris Trio (Regent 1045) (4) I'll Ride On A Cloud With My Lord Mary Deloatch And Her Guitar (Regent 1023) (5) Bye, Bye, Roberta "Fat Man" Robinson (Regent 1005) (6) Jiblets Hal Singer with Sir
- 39 -
6 - 2011 ·. (Regent 1000) (17) Sarah! Sarah! Martha Davis (Acorn 313) (18) Got To Go Back Again Four Barons (Regent 1026) (19) The Lord's Gospel Train Mary Deloatch (Regent 1042) (20) Jesus, He's A Friend Of Mine Moses Gospel Singers (Acorn 316) (21) Hangover Blues Johnny Otis Orch. Redd Lyte) (Regent 1017) (19) Teddy Bear Beale Street Gang (Regent 129) (20) Another Woman's Man Marylyn Scott (Regent 1024) (21) Christ Is Coming Patterson Singers (Acorn 302) (22) Strange Woman Mel Walker w. (Regent 1002) (13) Disgusted Blues Billye Williams (The Blues Girl) (Acorn 310) (14) I Dream Johnny Otis Orch. Onhan tämänkin tuplan raitoja uusittu aiemmin, mutta paljon oli "uuttakin" mukana. Monia satsin artisteja ei ole edes kelpuutettu uuteen Blues Recordsiin, aika käsittämätöntä, kun ajattelee keitä kaikkia mukaan on huolittu... '49 London-nimisen alamerkin, ja britti-Londonista profiloitui todella kummallistenkin jenkkilevyjen julkaisija. Kannattaa olla tarkkana. Satsin oudoimpiin nimiin kuuluva Eddie Walsh oli hyvin lauluhommatkin hallinnut rumpali, joka liittyi Johnny Mooren Three Blazersista omille teilleen lähteneen basisti Eddie Williamsin Brown Buddies -bändiin. Mel Walker) (Regent 1027)
Vol. 23.5. Lucky Thompson Orch. The Treniers ei vielä ollut maineensa huipulla, mutta tulevia on helppo ennustella näidenkin raitojen ja etenkin kännäysnoveltyn (1*14) perusteella...Hik! Identtisten kaksosten Cliff ja Claude nimellä Trenier Twins aloitellut perheyhtye ei koskaan yltänyt levyillään likikään samanlaiseen suosioon kuin live-esiintymisillään, ja nämäkin varhaistuotteet pitäisi nähdä. Nykyisin London-sinkut ovat huimaa keräilykamaa, ja vaikken ymmärrä lainkaan mitä itua on Acen London-koosteissa, niin se on helpompi tajuta, että monet jahtaavat mieluummin hyväsoundista Londonpainosta kuin alkuperäistä jenkkijulkaisua. Lucky Thompson Orch. '29, Terry Haute, Indiana), jonka alkuperäinen "Sneakin' Around" (London 17000) oli jättihitti vuonna '49. Mel Walker & The Bluenotes) (Regent 1016) (6) (I Found A) Sawbuck Johnny Crawford Orch. Nyt kuultavat näytteet osoittavat, että vähän hapuillen mennään materiaali vaihtelee r&b:stä popahtavampaan klubi(?)touhuun. Walsh rummutti, mutta laulusta vastasi Floyd Dixon. Listanoteeraus oli peräti 2., kun B.B. 2 (Official CD 302)
(1) Sophronia Jones "Fat Man" Robinson (Regent 1005) (2) I Want To Die Easy Mary Deloatch (Regent 1029) (3) Hard Hearted Man Billye Williams (The Blues Girl) (Acorn 310) (4) Lemon Squeezer Four Barons (Regent 1026) (5) Cry Baby Johnny Otis Orch. (Acorn 304) (14) Sawbuck Johnny Crawford & Orch. Doretha Everett (Acorn 302) (10) Straighten Him Out Marylyn Scott (Regent 1024) (11) Rockin' Blues Johnny Otis Orch. Vihon tekstit väsännyt Bob Fisher heittää huoletta samaan yökerhoviihdyttäjien läjään myös minun lähinnä shouterina pitämäni Duke Hendersonin. Seassa saattaa hyvinkin olla myös semmoisia yllätyksiä kuin Furnessin veljesten nimellä The Keys tekemät, jo ilmestyessään pahasti ajastaan jäljessä olleet äänitteet. '86), joka vaudevilletaustastaan punnersi jos jonkinlaisiin hommiin toimien mm. Miehellä oli tosin vähän turhan keveä ja korkea ääni sijoittuakseen shouterien jykevimpään kärkeen, mutta kyllä nytkin kuultavat raidat osoittavat, ettei mies mitään klubikamaa hymistellyt. Musiikki-Fazerin singlejä pursuneita alennuslaareja, joista en itse älynnyt poimia kuin Roy Orbisonin ja Del Shannonin kaltaisia "varmoja tapauksia". Londoneita myytiin Suomessakin, ja haikein mielin vieläkin muistelee mm. Toinen vastaavanlainen sankari oli Ernie Andrews, ja käsiini osuneen todellisen hämäräkiekon perusteella hän oli huomattavasti Renderiä enemmän suuntautunut viihde- ja jazz-maailmaan
mitä todistavat myös nyt kuultavat näytteet. You Johnny Otis Orch. (vcl. (Acorn 309) (9) You Must Bow Down Silvertone Singers * (10) How Blind Can You Be Falcons feat. (vcl. (Regent 1009) (15) Got It At The Savoy Al Cooper & His Original Savoy Sultans (Regent 1006) (16) Bread And Gravy Martha Davis (Acorn 313) (17) The New Gospel Street Mary Deloatch (Regent 1042) (18) Going To See My Baby Johnny Otis Orch. (Regent 1013) (26) Big Jubilee Lincoln Gospel Singers (Regent 1010) (27) Lonely Blues Mel Walker w. Slim Gaillardin rumpalina. (vcl. '10, k. (Regent 1030) (24) Matchbox Blues Old Man Mose (Regent 1046) (25) Red Cap Shuffle Johnny Crawford & Orch. Little Benny Jackson) (Regent 1013) (7) New Jump Al Cooper & His Original Savoy Sultans (Regent 1006) (8) Please Don't Leave Me Baby Danny Boy Cobbs w
Miesvokalisteista erottuu totta kai väkevä shouter Tommy Brown, jonka raakoja jyskeitä säestänee Griffin Brothersien bändi. Savoy pärjäsi hyvin usein erittäin vahvasti rokkaavilla instruilla, joista voisi mainita vaikkapa Savoyn mainoksessakin kehaistun Johnny Crawfordin bändin raidan (1*14), josta vähän myöhemmin tehtiin laulettu uusiointi (2*6). (2*26) on nimensä mukaisesti vanhakantaista
jubileelaulantaa. sellaisia levymerkkejä kuin Official (ties mikä versio nyt on kyseessä, näillähän on viivakooditkin...), Titanic ja Black Tulip.
Tears On My Pillow Ann King (18) Love At First Sight Jay Walkers (19) You Killed the Thrill In My Heart Bobby & Terri (20) A Tear Fell From My Eyes Daylights (21) Little Darlin' Imperial Gents (22) City Lights Cardboard Zepplin (23) MaryAnn Larry Weiss (24) Everlovin' (Baby Mine) Cousins (25) Another Mr Blue Bobby Loye Jr (26) Charm Bracelet Ed Read (27) Darling Goodbye Rusty Lane
Vol. Fonisti on ymmärtääkseni Johnny Hooks, etikettiin päässyt bändin johtaja Gilbert Holliday oli basisti. Redd Lyte) (Regent 1028) (3) I Got It Bad (And That Ain't Good) Allean Phillips (Regent 1040) (4) A Better Home Silvertone Singers * (5) Dreamin' Blues Mel Walker w. DeLoatchin "Kaljatynnyriboogien" ohella Dimples Jackson, Billye Williams ja Allean Phillips, jota arvellaan Annie Laurieksi ei lainkaan hullumpi veikkaus lauluäänen perusteella. Hitaammista raidoista täytyy mainita hieno tulkinta Etta Jamesin myöhemmin hitiksi nostamasta evergreenin tapaisesta laulusta "At Last" (3*11). Eddie Davis Orch. Eivät ykkös-cd:n näytteet pahinta kiekumista edusta, mutta harvemmin nämä korkealta kailottavat gospelnaiset jaksavat herättää muita tunteita kuin ärtymystä. Levytys on vuodelta '50, jokainen voi itse pohtia mihin sotaretkeen tämä mahtaa liittyä... Goldie Boots (Regent 1041) (11) At Last Gilbert Holliday (Regent 1044) (12) Jimmie's Blues Little Jimmy & His Orch. (Regent 1021) (23) You're For Me Allean Phillips (Regent 1040) (24) Chee-Bongo Blues Dimples Harris Trio (Regent 1045) (25) Helpless Mel Walker w. Näiden cd-levyjen toinen "kiintotähti" Mary DeLoatch alias Marylin (Marylin, EI Marilyn) Scott sai myös osakseen Jonas Bernholmilta vinyylin, eikä helposti tunnistettavalla äänellään sekä gospelia että maallista musiikkia esittänyttä artistia ole juuri muualla voinut tätä ennen kuullakaan. (vcl. Nais-r&b:tä edustavat kunnialla mm. Instrumentaaleilla kunnostautuvat totta kai fonistit, ja tännekin on ujutettu liuta mestarimiehiä, joita ei välttämättä mainita kuin diskografisessa osiossa (joka lienee pääosin BR:stä, vähänkin oudommista raidoista ei tietoja ole). (Regent 1011) (14) Head Hunter Johnny Otis Orch. John Hardee) (Regent 121) (22) Freight Train Boogie Johnny Otis Orch. (Acorn 301) (13) Sure Like To Run King Karl With Eddie Davis Orch. Johnny Otis Orch. 4 (Sparkletone SP 91004)
(1) Spotlight Dance Modern Ink Spots (2) A Broken Promise Montclairs (3) These Wedding Bells Barry Darvell (4) Dream Girl Spiedels (5) Heaven Sent Russ Damon (6) My Kind Of Love Charmers (7) In The Chapel In The Moonlight Kestrels (8) I Wanna Be Loved Ronnie Baker & Deltones (9) Billy Is The Boy For Me Daylights (10) Valerie Del-Rios (11) Getting Nowhere With My Baby Al Tieno (12) I Wanna Know Bill Baker & Del-Satins (13) School Bells Frank Fleming (14) Midnight Magic Man Franklyn Circle (15) She's My Girl Bobby Shafto (16) Cloudy Crystal Ball Karl Hammel Jr (17) When You Walk In The Room Lynn Terry (18) Here Comes Summer Whispers (19) Papa Said Cashmeres (20) Baby Baby Baby Sunshines (21) Make Me A Love Motions (22) The Girl From The Land Of A 1000 Dances Jimmy Curtiss & Regents (23) I Thank You Velveteens (24) The Angels Bring Me Dreams Ricky North (25) I'll Always Be Waiting Unisions (26) Made For Lovers Roy Jones & Shells (27) Gone But Not Forgotten Jimmy Curtiss
LAURIE VOCAL GROUPS LOST MASTERS & HIDDEN TREASURES Vol. fonisti Eddie "Lockjaw" Davisin hienon bändin kanssa röhisevä King Karl (Carl Davis) ja Little Jimmy, eli hurjilla jump-raidoilla kunnostautunut Kansas City Jimmy näitä kuunnellessa on helppo unohtaa Bill Haleyn olemasaolo... 3 (Official CD 303)
(1) Shindig Big John & His Orch. (Regent 1018) (26) I Don't Want You In My Arms Ben Smith Quartet (vcl. Pianistilaulaja Martha Davisilta Mr R&B julkaisi aikoinaan oman lp:n, joka ei minua niin hetkauttanut. Hienoa, että vihoillaan pärjäävien Acen ja Bear Familyn ohella vielä löytyy mm. (Acorn 300) (9) Lincoln Gospel Train Lincoln Gospel Singers (Regent 1010) (10) I Can't Tell You Now Falcons feat. Vol. Näin upeista levyistä olisi mukava jaaritella pidempäänkin, mutta olkoon tällä erää. (Regent 1011) (7) Thinking Of You Lover Boy Brown (Regent 1007) (8) Disc Jockey Boogie Hal Singer w. Lopputulos on kumminkin paljon karmaisevampi, ja tässähän Fat Manilla on "keskustelukumppanikin". Viimemainittu Savoylla hyvinkin vahvasti edustettu musiikinlaji jää ilman muuta vähemmistöön, ja minusta Patterson Singers olisi voitu heivata kokonaan. Myös santapaperiääninen Fat Man Robinson on shouter, ja harvemmin kuultu (1*5) on aiheensa puolesta jonkinlainen "Shake Rattle & Rollin" edeltäjä. Taitavana kitaristinakin tunnettu DeLoatch vastaa myös paketin gospellevytysten parhaimmistosta (kyllä vaan, nämä Officialit kehaisevat tarjoavansa bluesia, r&b:tä ja gospelia). (Acorn 304) (2) Cool And Easy Johnny Otis Orch. Seasta löytyy jos jotakin. 2 (Sparkletone SP 91002)
(1) Little White Gardenia Deans (2) Moonlight Becomes You Al Romeo (3) Pretty Little Girl George Smith (4) That's What I Get Spiedels (5) Come Into My Place Lee & Leopards (6) Leave Us Alone Del-Rons (7) A Very Special Birthday Cashmeres (8) Take A Break Rendezvous (9) No No Never Again Opals (10) Keep Laughin' Alteers (11) Open House In Your Heart Carl Bell & Novars (12) Why Does My Baby Cry Joe Tedora (13) Don't Let Him Take My Baby Dean Barlow (14) The Secret Yellow Brick Road (15) Phyllis Billy James & Stenotones (16) Lovely Lies Cal Raye & Class-airs (17)
Vol. Johnny Otis Orch. Tanakkaa menoa tarjoavat myös mm. (Regent 1028) (15) Mother Dear Mary Deloatch (Regent 1034) (16) Just The Blues Lover Boy Brown (Regent 1007) (17) Bad Man's Bounce John Hardee Quintet (Regent 121) (18) Good Time Blues Johnny Otis Orch. 3 (Sparkletone SP 91003)
(1) How I Wish I Was Single Again Four Epics (2) So Young So Sweet Marvels (3) Born Again George Smith (4) Stop Think It Over Leverette Sisters (5) Trying To Make It Lee & Leopards (6) I Cried Charmers (7) There Comes A Time Kestrels (8) It Breaks My Heart Rendezvous (9) Till There Was You Unisons (10) Words Can't Explain Alteers (11) Birth Of The Beat Carl Bell & Novars (12) Just To Be Near You Bill Baker (13) All By Myself Alone Frank Fleming (14) My Little Donna Yellow Brick Road (16) My Prayer Billy James and Stenotones (16) You You You Flamettes (17) Ritchie Gloria Dennis (18) Oh Babe Jay Walkers (19) The Slurp Dee & Zee (20) Love Truth And Fantasy Sunshines (21) I'm Startin' Tonight Bobby Loye Jr (22) The House of Cool Joe Ravel (23) All My Love Billy Vera & Contrasts (24) Walking Down That Lonely Road Cousins (25) Army Green Dale Brooks (26) We Belong Together Cal Raye & Class-airs (Belmonts) (27) He's My Dream Boy Marie Antoinette
Vol. Sir Charles Thompson Orch. (Regent 1018) (6) She's My Gal King Karl w. Redd Lyte) (Regent 1021) (19) It's All Right With Jesus Moses Gospel Singers (Acorn 316) (20) These Foolish Things Gilbert Holliday (Regent 1044) (21) Baby, Watch That Stuff John Hardee Quintet (vcl. Molemmat raidat ovat aikansa r&b:tä, ei niinkään doowopia, ja (2*18) on asiallinen purnaus tilanteesta, jossa juuri kotiutunut sotilas kutsutaan takaisin palvelukseen. 5 (Sparkletone SP 91005)
(1) Sing Me A Song Evolution (2) My Lucky Night Larry & Standards (3) Benny Sent Me Al Tieno (4) Johnny Charmers (5) Still L Short (6) I Didn't Want To Know Penny & Secrets (7) Barbara Essents (8) Eternity Leigh Bell & Chimes (9) So Loved Am I Ronnie Premiere (10) Sandy Svenne & Lotta (11) Walkin' In The Rain InBetween Set (12) Paul Riels (13) High School Year Book Steve Reynolds
Redd Lyte
Mel Walker
· 6 - 2011
- 40 -. The Robins (= The Bluenotes) loistaa poissaolollaan, mutta eivätpä näillä lauluyhtyeet muutenkaan juhli Falcons-raidoilla vielä on äänessä naissolisti. Kenties verotussyistä, tai ainakin Regentin kohdalla siksi, ettei päämerkillä yksinkertaisesti voitu julkaista niin paljon Johnny Otisin materiaalia kuin olisi hyllyltä löytynyt. Informaation vajavaisuuden takia yllä kaikki mitä levykansista löytyi...
Jotain tarkoitustahan varten Savoy nämä Acorn- ja Regent-kylkiäisensä perusti, minulla ei vain ole aavistustakaan miksi. Mutta Four Barons kuulostaa bassolaulajineen hivenen Robinsilta, joskin vihon diskografisista tiedoista selvisi, että kyseessä on pikemminkin The Larks äänessä ovat ainakin Gene Mumford ja Allen Bunn alias Tarheel Slim. Instrumentaaleja, hitaampaa laulettua bluesia asialla
useimmiten Mel Walker, jonkinlainen terästetty painos Johnny Acesta, ravakammasta materiaalista huolehti Redd Lyte, ja vaikka naislaulajista Little Esther on mukana vain yhdellä Mel Walker -duetolla (hieno 2*14), niin ääneen pääsee myös pianisti Devonia Williams. (vcl. Yllättävimmästä lauluyhtyetulkinnasta vastaa kumminkin Ben Smithin orkesterin taustalla nätisti hymisevä Starlings (2*23) upea hämyilevä esitys, ja tätä tuskin ovat lauluyhtyefanaatikot vielä löytäneet. Otis joukkioineen symbolisoi oikeastaan koko hienoa satsia. Tony Jenkins) (Regent 1037) (27) When I Say Goodbye Martha Davis (Acorn 314) Äänitteet 40- ja 50-lukujen vaihteesta, * = aiemmin julkaisematon. Muuten satsin gospelit ovat kohtalaisia, vaikkei raakaa hard gospelia kuulla lainkaan päinvastoin, esim. Old Man Mose kuulostaa vähän ikääntyneemmältä, ja salanimen taakse kätkeytyy kitaristilaulaja Mickey Cooper
Tunnetuimmat nimet varhaisvuosilta olivat Dion (& The Belmonts) ja Chiffons, mutta paljon muutakin julkaistiin, ja doowopin voimaan kilpailijoita pidempään uskoneen firman parempia julkaisuja on uusittu monin koostein. Muuten näitä kyllä kuuntelee, ja mukana on totta kai Dion-kopioitakin. Ihan kelpo kamaa silti, vaikkei Lauriella selvästikään Chiffonsista huolimatta osattu tummaihoisia artisteja käsitellä täällähän on pari entistä yhtyesolistiakin, Bill Baker (5 Satins ym.) ja Dean Barlow (Crickets jne), ja Lee & The Leopardsin kaltaisia mustia porukoita. 3
ovat sentään monta astetta parempia. Jopa "Runaround Sue" on päätynyt matkinnan kohteeksi, mutta parempiakin on kuultu kuin (3*21). Valkoisten yhtyeiden kanssa onnistuttiin paremmin, kuuluihan taustavoimiin mm. Tämänkin vihossa komeilevaa kuvaa täyteen ahdetusta Flashlevykaupasta on käytetty ties kuinka monella länsirannikon koosteella, ja taannoiset hienot blueskoosteet "Jericho Alley" julkaistiin surutta Flashmerkillä ja numeroinnilla. tutut ja luotettavina pitämäni nimet Barry Darvel ja Karl Hammel pettävät pahasti. Niistä piereskeleväsoundinen "The Slurp" on jonkinlainen mauttomuuden huipentuma. "omalla vastuulla" -levyjä. Onneksi vol. Vol. Vihoissa joo, näissä on tekstin tapaisetkin, lyhyet ja nimettömät, ja paljon turhan pientä kuvitusta ei Schlacks-Farber -tuotantoa olevasta sinkusta ("parempaa Spectoria kuin varsinaiset Spectorit") pukahdeta sanaakaan. Doowopinahan näitäkin markkinoidaan, ja vuosien takainen vol.1 olikin mitä mainioin levy. Cd-formaatti hämää edelleen, kun raitoja on toistasataa, niin ei siinä yksi Music Explosion tunnu paljon painavan saati Svenne ja Lotta, eikä (5*10) ole suinkaan satsin kehnointa antia, uskokaa pois... Sheryl Crowley * (14) Walking Down Swing Street Lorenzo Holden (15) Please Baby James Curry (16) Don't Mind Dyin' Jayhawks (17) Stranded In The Jungle (18) My Promise James Curry (19) My Devotion Sheryl Crowley (20) My Only Darling Jayhawks (21) Love Train (22) It Ain't To Play With! Sheryl Crowley (23) Flashy Maurice Simons (24) Blue Light (25) You Told Me Gus Jenkins (26) Gonna Hold On Frank Patt (27) Don't Forsake Me (Bop To De Lao) Buddy Cypress (28) I'm In Love With You Baby (29) You Going To Pay For It Baby Frank Patt (30) Ooh La Cha Cha Fabulous Preston Combo CD 2: (1) Mr Boogie Judge Davis * (2) Can't Sleep At Night (3) Sawmill Section (4) Hambone Mamie Jenkins (5) Jump With Me Baby (6) Darling I Need You Nip Roman (7) With These Words (8) Crying Over You Hornets (9) Tango Moon (10) Dead Poets (11) Vowels Of Love (12) Explain Yourself Judge Davis * (13) Ain't I Cried Enough Paul Clifton (14) I'm Hurted Mamie Perry (15) My Baby Waited Too Long (16) I'm Your Slave (aka How Long Will I Be Your Slave) Frank Patt % (17) You've Been Gone So Long Cubans (18) Indian Bop Hop Arrows (19) Annie Mae (20) Don't Go Baby Cubans % (21) Just A Minute Baby Frank Patt % (22) Drift On Gus Jenkins (23) Don't Have To Cry No More Frank Patt * (24) You've Been Gone So Long Cubans # (25) Oh Miss Dolly % (26) Can't You See % (27) Tell Me Will You Ever Be Mine (28) Are You Alright. 3 näistä siis on paras, mutta moniko alan harrastaja malttaa hommata vain sen.... Rupesin muuten funtsimaan, että jostainhan Laurien piti saada rahaa hirmuisen sinkkumäärän julkaisuun, eikä mieleen tullut myöhemmistä hiteistä kuin Royal Guardsmenin noveltypurkka Snoopysta ja Punaisesta Paronista. Kallista vinyyliä tämmöisten uusimiseen tuskin olisi haaskattu. jälkimmäiselle jättihitin, niin ei tuottanut näille keskinkertaisille tai kehnoille porukoille. Tarkistus osoitti, että ensivaikutelma pitää paikkansa. 3:n päättävää hienoa Marie Antoinette -vauhtiraitaa. Paul Clifton (29) I'm Your Slave (aka How Long Will I Be Your Slave) Frank Patt *# (30) Slow Down Gus Jenkins Äänitteet vuosilta 195558, * = aiemmin julkaisematon, # = kakkosotto, % = julkaistu muualla
THE FLASH RECORDS STORY (Ace CDTOP2 1309)
George "ei se Harmonica" Smith... esittäjien pop- ja rock-raitoja 60-luvun kehnommalta puoliskolta, niin ei se siihen jää eiköhän niitä saada myös "oikean kuuloisilta" nimiltä. Ja niin saadaankin, oikein olan takaa. Mikäli 60-luvun jenkkipop yleensä kiinnostaa, niin siitä vaan doowopin (valkoisenkin) ystävien on syytä harkita ainakin kahdesti.
Good Haskell Sadler (3) Hurry Hurry Baby Sidney Maiden & His Ramblers (4) Mambo For Dancers B. Siis levyjen hankkimista, ei pyllyjen sivelyä, joka on tahditonta etenkin, jos sen tekee omissa nimissään. Nämä uutuudet jos mitkä ovat ns. 5:lta voisi mainita The Charmersin haikailun (4; Laurie 3142, '62), mutta tämäkin sotapoikalevy on uusittu usein, eikä edes ole genren parhaita. James Curry & His Orchestra (12) Still Longing For You James Curry (13) I'll Be Seeing You James Curry & Orchestra w. Olisi pitänyt vaan tuumia pessimistisesti ja realistisesti, että jos joukossa on em. Voi pyllynsivellin, toteaisi varmaan kansalaisten suosikkimeppi isä Mitrokin, jos tämmöistä harrastaisi. 4 juuri kummempi tyttölevyt (6), (9) ja (23) ovat taas parhaimmistoa, mutta esim. Muuten hohhoijaa ja höh. '93 yhä saatavilla olevalle cd:lle Relic 7062. Eikä ole vol. Mutta nämä... CD 1: (1) I Got A Good Woman B. Kannessa ilmoitetaan, että (3*26) onkin itse asiassa The Belmonts. Niillähän
- 41 -
6 - 2011 ·. Schwartzin veljesten Laurie oli alamerkkeineen (Rust, Providence jne) yksi suurimmista riippumattomista firmoista, ja vuonna '58 alkanut menestystarina tuotti yli 600 singleä. Mustalta kuulostavan Cashmeresin räväkämpi (19) on tällä osalla ihan omaa luokkaansa, mutta nyt kun nämä taas tsekkasin, aloin epäillä saisiko näistä edes sitä yhtä kuuntelukelpoista levyä kasaan... Vol. Brown & His McVouts (2) Gone For
Vaikkei Charlie Reynoldsin levykauppojensa yhteydessä 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla pyörittämällä Flash-merkillä julkaistu laskutavasta riippuen kuin 31 tai 32 singleä, niin Los Angelesissa se oli suhteellisen tunnettu yritys, ja nykyisin huomio on ihan toista luokkaa kuin aikoinaan, jolloin alan isot ammattilehdet Cash Box ja Billboard hädin tuskin noteerasivat Flashin kahdesta hitistä huolimatta. Brown & His McVouts (5) Everything Is Wrong Sidney Maiden & His Ramblers (6) Do Right Mind Haskell Sadler (7) Counting My Teardrops Jayhawks (8) Blues For Monday Emanon '4' (9) Oh That Girl (10) The Devil's Cousin Jayhawks (11) Just A Night Girl Sheryl Crowley w. Teinipopin ystävälle voi pari raitaa löytyä (23). Näillä on ihmeteltävääkin, sillä George Smithistä on vihossa oikein kuva musta äijä siinä virnuilee, muttei takuulla se huuliharppumestari, minkä erottaa vaikeuksitta soundeistakin. 2 ja etenkin vol. Firman tuotantoa on uusittu kohtalaisesti, ja jenkkien Relic oli asialla jo vinyyliaikoina (BN 5/85), kohteena tietysti lauluyhtyekama, jota prässättiin v. Tehtiinhän silloin hyviäkin levyjä, muttei täältä löydy vastusta Tokensille tai Jay & The Americansille, ja vaikka joku sävelmä olisikin saattanut tuottaa esim. Silkkaa poppia, eikä edes Duprees-mallista, vaan näillä tähdättiin 60-luvun puolivälin hömpän suuntaan Vogues, Happenings, mitä niitä nyt olikaan. Aloitin kaiken lisäksi kuuntelun ihan väärästä päästä, eli osista 4 ja 5, ja kun nyt taas tarkastelee noita kappaleluetteloja, niin ihmetellä täytyy olivatko nämä todella niin kurjaa kuultavaa, ettei näistä saisi kasaan edes yhtä kelvollista cd:tä. Semmoiset cd:t kelpaavat, joilla on pari mätämunaa muuten hyvien raitojen seassa, mutta kun homma kääntyy päinvastaiseksi, niin turha on aikaansa haaskata. Siltä suunnaltako
on etsiskeltävä syytä Laurien musiikilliseen alamäkeen.... Enhän minä nyt sentään niin tollo ole, että ostaisin Laurie-sinkun, jonka esittäjänä on The Yellow Brick Road, The Cardboard Zeppelin, Evolution, The In Between Set, The Music Explosion tai The Shapes Of Things, mutta niin vaan piti nämä mennä hommaamaan. Mutta ei kahdelta ensimmäiseltä osaltakaan varsinaisia huippuja löydy, ellei sellaiseksi halua laskea vol. 70-luvun raitoja on vain yksi (tietysti 14), eikä 60-luvun jälkimmäiseltä puoliskoltakaan ole kuin pari. Samalta vuodelta ('65) oleva (2*9) on sekin Spectorjäljitelmä, mutta Ronettes-apinointi ei onnistu Opalsilta ollenkaan liekö kyseessä samanniminen Chicagon tyttöyhtye. alan mestari Ernie Maresca. Myös (6), (8) ja (20) menettelevät, lähinnä naissolistiensa ansiosta. Lee & the Leopards (14) What's Your Name Music Explosion (15) Last Night Wasn't There Shape of Things (16) On My Birthday Junior Five (17) I Feel Good All Over Harry Deal & Galazies (18) Lady Godiva Pooh & Heffalumphs (19) Cover Girl Carl Spencer (20) Adonis Terri Dean (21) Stoney Jamie Lyons Group (22) Carnival Girl Frank Cherval (23) Why Did It Have To Change Johnny Kapp (24) Linda Linda Gene Andrews (25) Look For A Star Nicky Combo (26) I'll Know Shane Fenton & Fentones (27) Sometimes I'm Happy Jo-Vals
Bill Baker
Eipä tässä voi syyttää kuin itseään
Hänen mielestään satsin paras on hidas örinäblues (1*6), ja kenties olisikin, ellei joku rupeaisi vääntämään taustalla itkua, joka kuulostaa lähinnä siltä kuin siellä oltaisiin tukehtumaisillaan nauruun. Jayhawkskuvassa siinä ainoassa näkemässäni on neljä nuorukaista, mutta ainakin alun perin heitä oli viisi; johtaja James Johnson, "Carl" Fisher, Cleo White, Rene Beard ja Carver Bunkum. "Dead" ei kumminkaan pärjännyt, vaikka julkaistiin vielä uudelleen 60-luvun alussa Reynoldsin Pull-merkillä. The Arrows vastaa omiin suosikkeihini lukeutuvasta suoraviivaisesta mulinasta (2*19), nätti sävelmä päihittää ilman muuta kaljamainokseen
The Jayhawks
Lorenzo Holden
· 6 - 2011
- 42 -. Miekkoset soittivat taatusti toistensa nimissä julkaistuilla kiekoilla, ja nämähän on julkaistu uudelleen ties kuinka usein, poikkeuksena sekasortoinen instrumentaalikohellus (1*4). Eikä pidä myöskään unohtaa Hollywoodin Vampiraa ja elokuvataiteen helmeä "Plan 9 From Outer Space"... '55 yhtäkkiä pyöritettävänään kaksikin kauppaa. Monen muun vastaavan tavoin Reynoldskin päätti perustaa oman levymerkin, nimenä luonnollisesti Flash. Milloinkas tämä herkkupala on muuten viimeksi nähty kotoisilla kanavillamme, joilla kyllä piisaa uusinnan uusinnan uusinnan uusintaa jos jostakin romanttisesta komediasta ja autonromutusleffasta, joita ei viitsi katsoa sitä ensimmäistäkään kertaa... Niillä kun on tapana huoltaa asiakkaan rahat parempaan talteen ja antaa sen hajonneen alle euron hintaisen muovinpalan tilalle ohjeen "osta uusi laite". Fisherin sooloilemat huterat ja vaappuvat balladit (7) ja (20) ovat nykyään keräilijäkamaa, nopeammista b-sivuista ei niinkään olla kiinnostuneita. "merkkihuollon" kanssa painiskellut tietää. Toimenkuvaan kuului mm. Tosiasiassa Reynoldsin nuorempi veli, valokuvaaja Patrick "Flash" Reynolds oli jo 30-luvun lopulla lyöttäytynyt yksiin Leroy Hurte -nimisen miekkosen kanssa, ja heidän yrityksensä kantoi komeaa nimeä The Flash Electronic Research Laboratories. Carl Fisherin vetämä Vibrations esiintyy oldies-tapahtumissa edelleen, tuoreessa "In The Basement" -lehdessä oli konserttiarvio tältä vuodelta. Hittiin Reynolds kompastui, kun hänen pakeilleen saapui viiden nuorukaisen ryhmä jonkinlaisena managerinaan miekkonen nimeltä Al Curry, joka sattui asumaan vastapäätä kaverusten treenipaikkanaan pitämää
kadunkulmaa. Tämmöisiä kuunnellessaan ei yhtään harmita olla puristin kirjoissa, eikä totta puhuen harmita muutenkaan... Jayhawks alkoi rakoilla varsin pian, ja kun selvisi, että yhtye oli ajan tavan mukaan hitistään huolimatta velkaa Reynoldsille, niin lähtö kävi sukkelasti. Pankaas paremmaksi, rokkarit! Kuten etenkin kakkoslevyltä näkyy, yritti Reynolds hartaasti toistaa lauluyhtyemenestystä, mutta nappulan puutteessa homma jäi "toivotaan toivotaan" -asteelle. Pianisti Lloyd Glennin suojatteina yhtye päätyi Aladdinille, ja saavutti sittemmin nimillä Marathons ja Vibrations korviketta teiniaikojensa menetyksille. Ja älyttiinkö siitä edes kysyä. The Poets tähtäsi noveltyllään "Dead" samoille markkinoille kuin TV-asemien myöhäisohjelmat, joissa mellastivat teinien iloksi (?) John Zacherlen ja
muiden juontajien kauhusankarit draculoineen, frankensteineineen, muumioineen ja vampyyreineen. Jayhawksoriginaali päätyi listasijalle 9, mutta suurimman potin korjasi kumminkin coverillaan The Cadets. Currylla tuntuu olleen kovasti ideoita, ja hänen pääasiallinen suunnitelmansa oli saada jalkansa Flash Recordsin ovenrakoon ja tehdä siitä "oikea" levy-yhtiö tuottajineen ja jakelujärjestelmineen. Charlie oli ehtinyt perustaa oman levykauppansa, ja kun valokuvaajaveli sairasteli ja lopulta kuoli, oli miehellä v. Kolmesta ensimmäisestä kakusta (1*1-6) vastasi kolmikko Bee Brown (rummut), Sidney Maiden (huuliharppu) ja Haskell Sadler (kitara). Merkittävämpää lienee se, että kummatkin mustat versiot päihittivät pop-listoilla Mercuryn valkoisen Gadabouts-yritelmän. Flash-puoti askarteli myös pienimuotoisesti levykaupan parissa tyyliin "osta halvalla, myy vähän kalliimmalla", minkä lisäksi yritys tarjosi mahdollisuutta tehdä omia levyjä. Lienee kumminkin syytä mainita, että Cleo Whitelle varhaislevytysten aiheuttama pettymys kävi niin koville, että hän dokasi itsensä hengiltä 22-vuotiaana. Ei Flashin doowoplevyissä mitään vikaa ole, pikemminkin päinvastoin kannuun jätetyt raidat olisi ilman muuta julkaistu vähänkin vakavaraisemmalla firmalla, mutta nyt turvattiin onnenkantamoisiin, joita ei herunut. Vihossa tällekin löydetään ties mitä merkityksiä, jotka eivät väärässä kulttuurissa varttuneelle niin vaan aukeakaan, ja Jayhawks-nimikin on kuulemma napattu ennen sisällissotaa Kansasissa ja Missourissa vaikuttaneilta, orjuutta vastustaneilta sisseiltä kyseessä ei siis suinkaan ole ajalle tyypillinen lintuyhtye. Hurten mukaan tätä käyttivät hyväkseen paikalliset kirkossakävijät ja bluesmuusikot jo 40-luvun alussa, ja paksussa vihossa on yksi aika eksoottinen etikettikuvakin. kaikenlaisten sähkövempainten, kuten radioiden ja levysoittimien myynti ja korjaaminen, siis yritys jollaisia Suomessakin toimi vähän joka kylässä vielä 70-luvulla, muttei toimi enää, vaikka tarve olisi huutava, kuten jokainen ns. Ryhmään muuten kuului sittemmin mainetta (ja mammonaa?) jazzvibrafonistina kerännyt Roy Ayers. Tuplalevyä seuraa 40-sivuinen vihko, johon Jim Dawson on tunkenut hirvittävän määrän nippelitietoa ja myös omia mielipiteitään. Oma suosikkini onkin suoraviivainen ja ravakka avausraita tällaisia ei enää levytetä, ei ole itse asiassa levytetty vuosikymmeniin. Mamie Jenkins
oli tekstin tapaiset, sielläköhän vedettiin mutkat suoriksi ja todettiin Reynoldsin perustaneen firmansa vanhaan valokuvausliikkeeseen, mistä muka nimi. Niistä kumminkin löytyi se hitti, hölmönkuuloisena noveltyna pitämäni "Stranded In The Jungle". Näitä ei varmasti koskaan saada kuultavaksi eikä liene väliksikään, tarpeeksi eksotiikkaa olisi itsensä ulos ostaneen Hurten Bronzemerkilleen levyttämissä raidoissakin. Yhtyettä johtanut Nat McCoy kokosi porukkansa San Diegoa kotisatamanaan pitäneen lentotukialus Hornetin kansimiehistä, ja perusti siviiliin päästyään bluesharrastajienkin hyvin tuntemat Sotoplay- ja Carolyn-merkit. Häntä arvostettiin soul-ympyröissäkin, mutta mahtoiko mies tunnustaa tätä hulppeaa varhaislevytystään... Mikään ihme tuo ei ollut, sillä Biharin veljesten suojatit olivat itse asiassa kova ryhmä, ja heidän tulkintansa on huomattavasti vetävämpi. Hurten nyrkkipaja julkaisi ensimmäiset aika kolhon kuuloiset versiot sellaisista r&b:n merkkipaaluista kuin Cecil Gantin "I Wonder" ja Joe Ligginsin
"Honeydripper", ja mies taisi hävitä omaisuutensa oikeudenkäynneissä mainitut levyt pian omineille isommille firmoille (Gilt Edge, Excelsior). Eniten taitaa potentiaalia olla Hornets-singlessä, jonka kumpikin sivu olisi tuurilla saattanut menestyä
Buddy Cypressin kiekkoon myös paketin paremmasta päästä, erityisesti tiukka r&b-jump (1*28); kääntösivu on synkeä westcoast-slovari, josta minun on vaikea löytää Dawsonin tavoin Jesse Belvinin
vaikutetta. Hornets-sinkku pääsee sentään 200 taalan luokkaan, mutta keräilijäpiireissä arvokkain Flash on kumminkin todellinen kadunkulmahörinä "Counting My Teardrops", jolle lätkäistään 300 taalan hintalappu. Näitä on näköjään julkaistu Japanissa, mutta taisivatpa olla myös muinaisilla Diving Duck -vinyyleillä. King -tyylisiä esityksiä. Tosin kyseessä olivat jukebox-listat, mutta silti Billboardin Hot 100 -tilastossakin korkein noteeraus oli 79., ei mikään väheksyttävä temppu mustalta artistilta noihin aikoihin. Johnny Ace -imitointi (1*12) onnistuu ihan mallikkaasti, vaikka raita taitaa olla äänentasoltaan paketin kehnoin. Pois taas on
jätetty Jenkinsin esittämät usein vähän köykäiset instrut, joiden levyttämistä mies jatkoi sittemmin omalla Pioneer International -merkillä ja muuallakin, kunnes lopetti musiikkihommat ryhdyttyään muslimiksi. Emanon 4 ei ole mikään teinipoikien doowop-ryhmä, vaan maanläheisen ja satsin parhaimmistoon kuuluvan omaperäisen singlen tekijät ovat luultavasti kuutamokeikalla oleva gospelporukka tai vakiintuneempi r&b-kokoonpano (Emanon = NoName takaperin). Porukan bassolaulaja Mel Alexander perusti sittemmin Kris-levymerkin, sekin bluesväelle tuttu (=?). Mamien single Flash 130 (2*14,15) on minun kirjoissani yksi firman parhaista, etenkin hyytävän kolea "I'm Hurted". Cypress on pyörinyt siellä sun täällä, eikä osannut päättää nimensä kirjoitusasua, oikeasti hän oli pianistilaulaja nimeltä Clarence Cyphers. Neljäsosan Flash-levyistä teki pianisti ja erittäin vahva laulaja Gus Jenkins vaimonsa Mamien kanssa, joka käytti myös sukunimeä Perry. Toki Reynolds julkaisi doowopin ohella myös "tavallista" r&b:tä, jota edustivat esim. Mutta hyvä näinkin... Vihon teksteissä ei juuri heru sympatiaa Currylle, mutta ei hän niin kehno laulaja ollut kuin Dawson väittää. Jayhawks-kiekkoa väitettiin jopa Los Angelesin paikallishitiksi, mutta Reynoldsin mukaan myynti jäi alle tuhannen kappaleen, mikä selittää jenkkien keräilykulttuurin ohella hyvin amatöörimäisen levyn himoittavuuden. Emanon 4, Judge Davis ja Nap Roman olivat ennakkoon aika outoja artisteja, ja sellaisina pysyivät tämänkin jälkeen. Olin muuten kuvitellut, että Patt oli kitaristina monilla Flashin levyillä, mutta tuskinpa vaan, koska ei BR:n mukaan soittanut edes omilla levyillään. Ehkä asiaa vaikeutti se, etten tältä istumalta muista nimeltä ainuttakaan Thomasin levyä saati sitä miltä ne kuulostavat, vaikka ne varmaan hallussa ovatkin. Kyseessä on nimellä Gus Jinkins ilmestynyt instru "Tricky" (# 115), joka nousi häkellyttävälle sijalle 2. perustuvan inkkarirytmisen kääntösivun (2*18), josta kumminkin hittiä odotettiin, sillä noveltyyn lainailtiin jippoja "Stranded In The Jungle'sta". Koostajan suosikki The Cubans on mukana peräti kolmella extraraidalla, joukossa vähän turhan päiten kakkosotto (2*24), mutta myös vasta Relicin julkaisema hieno balladi (2*26). r&b-listoilla vuonna '56. Pattin levytyksiä jäi näköjään hyllyyn, ja kakkos-cd:n lopussa kuullaan enemmänkin vähän keskeneräisen kuuloisia, mutta silti päteviä B.B. Ilmeisesti heidän mukanaan saapui Flashin riveihin toinen väkevä laulaja, blueskitaristi Frank Patt, olivathan miekkoset levyttäneet v. Romanin single lienee vähän köykäisempänä lauluyhtyevetoisena r&b:nä tarkoitettu nuorisolle, Davis taas kuulostaa vanhemmalta artistilta, ja ajatukset vievät jonnekin Louisianan suuntaan. Vaikkei näitä doowopeja kaksisesti myyty, niin hinnat eivät nykyäänkään ole huippulukemissa, selvä osoitus sekin siitä, ettei näissä mitään kovin poikkeuksellista ole. Taustamuusikot jäävätkin hämärän peittoon, mikä vain vahvistaa käsitystäni siitä, että maailman parhaita kitaristeja mahtuu puolitoista miljoonaa tusinaan. James Curry (ilmeisesti Jayhawks-manageri Al Curryn sukulaispoika) ja Sheryl Crowley. ykkös-cd:n päättävä tuherrus, ja Flashin toiseksi suurin hitti (ellei suurin) on jätetty ilman mitään selittelyjä pois. Crowleytä taas Dawson kehuu liki maasta taivaaseen, enkä ymmärrä millä perusteilla hän väittää Little Estheriltä vaikutteita ottanutta laulajatarta Ruth Brown -henkiseksi, olkoonkin että (1*22) on aika roteva renkutus. Yritin kovasti miettiä ketä miekkonen jäljittelee, mutta vasta vihosta se selvisi: Jesse Thomasia tietysti! No totta kai, kuinka minä en tuota hoksannut... Aviomies Gus ylitti budjettinsa palkaten taustalle puhalta-
jia, mutta ilmeisesti heidän osuuttaan ei ehditty harkita kunnolla, ja sovitus voisi olla paljon tiukempikin. '53 Specialtylle singlet salanimillä (Little Temple & His 88s, Honey Boy). Hieno pakettihan tämä on, ja Ace pärjää jo komeiden vihkojensa avulla, vaikka itse musiikki olisikin valtaosin entuudestaan tuttua. Etenkin jälkimmäisen "Bloodstains On The Wall" on klassikon maineessa. Nyt löytyi myös uutta kuultavaa.
Gus Jenkins
- 43 -
6 - 2011 ·. Silti, kyllä ihmetyttää, että satsille on huolittu esim. Fonistit Lorenzo Holden ja Maurice Simons varmaan soittavat monilla levyillä, onhan heiltä kelpuutettu mukaan pari aika turhan kuuloista instrumentaaliakin. Crowleyn ja Curryn duetto (1*13) sentään älyttiin jättää hyllylle ei sillä, että siinä mitään kummempaa vikaa olisi, mutta Little Estheriä ja Mel Walkeria olisi pitänyt matkia jo muutamaa vuotta aiemmin. Oma tyyli vain puuttui tykkänään, mies yritti vähän sitä sun tätä ja esim. Nyt olisi Ruth Brown -vihjailuille käyttöä, sillä Mamie Reynolds/Perry oli erittäin kovaotteinen ja tuhti vokalisti, kuunnelkaas vaikka (2*4)
Ja totta tosiaan joidenkin lähteiden mukaan tämä todella on se Majors, joka levytti varhaisen suosikkini "Á Wonderful Dream" vuonna '62 Imperialille. Jossain nettipalstalla vielä joku kehaisi, että BN on ihan kelpo lehti, kun siellä on kaikenlaisen sörsselin ohella tämmöinenkin hieno sarja kuin Murtomiesten doowopia... 42:n tunnetummista nimistä
L'Cap-Tans
voisi poimia Lee Andrews & The Hearts -yhtyeen raidan (2); tämä hieno balladi (Swan 4076) oli vuoden '61 levytyksenä vain pahasti ajastaan jäljessä, sillä omiakin hittejä tehnyt yhtye on selvästi kokeilemassa 5 Satins-linjoilla. Oli miten oli, "Crying" on hieno slovari, eikä siinä väännetä väkisin sellaista vollotusta, joka kuulostaa lähinnä hysteeriseltä naurukohtaukselta. Pikemminkin se, että tarjontaa on nykyään aivan tolkuttomasti. 42:lle on päätynyt Bo Diddleyn näppärä slovari, ja tämmöisiähän mies teki pitkän uransa
The Avons
Lee Andrews & the Hearts
aikana enemmänkin. Vol. Mitähän Talvenmäen Pekka sanoi asiasta Majors-jutussaan. Ink Spotsin ja Delta Rhythm Boysin kanssa, joten lauluyhtyekokeilut eivät olleet mitään uutta, ja tämäkin on kerrassaan hieno esitys. Mutta "Dynamite Group Series" oli ensimmäisiä kelpo koosteita, joilla välteltiin tunnetuimpien porukoiden ja levy-yhtiöiden tuotoksia, mokia ei juuri vastaan tullut, ja materiaali oli yli 90-prosenttisesti mustaa. Paljon on pidetty porua senkin taustayhtyeestä, nykyään lienee vahvimmilla The Impacts (BN 3-11), jota kumminkaan ei "My One Sincere" -raitaan ole yhdistetty. 43 tuntui ensikuulemalla näistä kolmesta vaisuimmalta, mutta kysehän on makuasioista ja loppujen lopuksi aika pienistä eroista. Cd:n komeinta vuosikertatavaraa edustaa Bobby Hall & The Kingsin (16), ties vaikka jonkun lukijan levyhyllyyn olisi päätynyt yhtyeen bootleg-cd:kin... Eiväthän nämä erotu lainkaan aiemmista osista, eli mitään merkkejä väsähtämisestä ei löydy siltäkään suunnalta. Tosin hän oli levyttänyt jo 40-luvulla hittejä mm. Yhden päällekkäisyyden hoksasin vahingossa, enkä tullut tarkistaneeksi oliko kyseessä selkeä moka vai ehkä eri otto. Group" -levytys (2). Nautittavaa kuultavaa on myös Arthur Lee Maye & The Crownsin tyypillinen westcoast-balladi "Truly". '55). Vaikka vastaavia saattaa olla enemmänkin, niin ei haittaa yhtään. Tosin nämä "with Group" -äänitteet ovat aina vähän kyseenalaisia, muitta tämä sarja on silläkin rintamalla pitänyt hyvin pintansa; ei näille ihan mitä tahansa enkelikuoroja ole kelpuutettu. Versatilesin surullinen (6; Atlantic 2004, '58) on aika kiehtova juttu, ja kymmenestä samannimisestä ryhmästä tämä eroaa siinä, että levytti myös nimillä Majors ja Performers. Tuntuu muuten, että sävelmästä tulee nykyään originaalia useammin vastaan eri versioita, enkä edes muista milloin olen koosteilla viimeksi törmännyt siihen tunnetumpaan "Soldier Boy'ihin", jonka esitti tietysti The Shirelles ihan eri sävelmä totta kai. Welchillä oli pitkä lauluyhtyehistoria takanaan, kun hänen lopulta onnistui iskeä hittiputkeen 60-luvun alkupuoliskolla, ja menestystä riitti 70-luvun puoliväliin, 60-luvun Cadence-levyt ("Since I Fell For You" jne.) olivat enimmäkseen aika viihteellistä tavaraa, mutta Welch kykeni myös ihan toisenlaisiin suorituksiin. Tummaäänisen Wini Brownin antiikkiraita oli jähmeydessään pieni pettymys, mutta L'Cap-Tans ja James Quintet kummasti kohensivat tilannetta, ja Marvellos-raidan (24; Theron 117, '55) mukana olo kohentaa levyä kuin levyä. Vaikka 44 cd:lle mahtuu reilut 1000 lauluyhtyekappaletta, niin eihän se ole vielä läjä eikä mikään, joten materiaalipula ei sarjan ryytymisen syynä ainakaan ole. Näiden kolmen ilmestymisestä on kumminkin vierähtänyt niin pitkä tovi, että jatkoa tuskin seuraa, joten samalla sanotaan jäähyväiset koko arviopakettipötkölle. Osalta 43 pistää silmään ja korvaan jazz-legenda Ella Fitzgeraldin versio Four Fellowsin hitistä "Soldier Boy" (Glory 234, sija 4 v. Yrittiköhän Ellakin laajemmille markkinoille.... Sinkkujen kääntöpuolilta saattoi löytyä herkkupaloja, ylivoimainen suosikkini niistä on "Congratulations Baby" löytyy jopa omasta hyllystä. Monille nykyisille julkaisuillehan yritetään epätoivoisesti haalia raitoja, joita ei aiemmin ole uusittu (js jotka olisivat saaneet jäädä uusimattakin ilmiö ei suinkaan koske yksinomaan doowopia...). Vol. Vol. vai oliko se sittenkin toisinpäin. Toisin oli takavuosina, ja vinyylin aikaan tämmöisen sekasotkukoosteen ilmestyminen oli Tapaus isolla t:llä. Näille taustaporukoille kävi usein samoin kuin muusikoillekin heitä ei mainita missään, kun taas säveltäjät, tuottajat ja sovittajat pääsivät levyetiketteihin sentään kohtuullisen usein. Ruletti pysähtyi tällä kertaa Flamingosin kohdalle, ties vaikka olisi oikeinkin. Murtomiesten doowopia, osa 8
DYNAMITE GROUP SOUNDS Volume 42 (DGS 142)
(1) Too Young Too Much Too Soon Bobby Smith & Spinners (2) A Night Like Tonight Lee Andrews & Hearts (3) Mr Dee-Jay Wanda Burt & Group (4) Hold Me Lover Versatones (5) A Girl To Call My Own Avons (6) You Do Something To Me Avalons (7) It's Me Knockin' Jeannie & Her Boyfriends (8) I Wonder Wonders (9) For Eternity Brian Brent & Cut Outs (10) You Know I Love You Bo Diddley & Flamingos (11) What'Cha Gonna Do Corvairs (12) Lover Will Wendel & Aktones (13) Truly Arthur Lee Maye & Crowns (14) Be My Girl (Woodpecker Song) Tony & Twiliters (15) Call Me Chord Spinners (16) You Never Knew Bobby Hall & Kings (17) I'll Get By (18) They Say Johnny & Thunderbirds (19) Tarnished Angel Fortunes (20) Can I Come In Phil Terrell & Group (21) Darling No You're Mine Impacts (22) May God Be With You Danderliers (23) Turn Him Down Emmet Lord & Group (24) Joyce Squires (25) Say That You Love Me Del-Chords (26) Goodnight Plurals Ella Mae Morse & Kool Kats (22) This I Do Believe Dimples Harris & Group (23) A Dream Is But A Dream Chester Fields (24) Counting the Days Big Bird & Sesame Street Gang (25) My Thoughts To You Chancellors (26) Why Should I Cry Manhattans
Juhani Ritvanen
Volume 43 (DGS 143)
(1) Lonely Lover Fabulous Five Flames (2) Someone To Love Vidaltones (3) Here In My Heart Wini Brown & Her Boyfriends (4) On The Sunny Side Of The Street Parisians (5) I Bow To You Earl Nelson & Pelicans (6) Crying Versatiles (7) Love Conquers All Limelighters (8) Have You Ever Met An Angel Valtones (9) Lisa Montclairs (10) The Greatest Wish Teen Kings (11) If I Give My Heart To You Four Bars (12) Please Believe I Love You Hi-Lites (13) My Rose Charters (14) The Bells Ring Out L'Cap-Tans (15) Bewildered James Quintet (16) Could This Be You Sinners (17) Put That Teardrop Back Berlin Perry & Gleams (18) I'll Make A Vow Crescents (19) Hey Norman Royaltones (20) Come On Baby Van Dykes (21) The Day We Fell In Love Ovations (22) Anna Bell Heptones (23) Soldier Boy Ella Fitzgerald & Group (24) You're The Dream Marvellos (25) That's The Way I Feel Marquees (26) Left With A Broken Heart Admirals
Volume 44 (DGS 144)
(1) Lambie Baby Van Dykes (2) My One Sincere Lenny Welch & Group (3) These Are The Things I Want To Share With You Syncopaters (4) Ding Dong Packards (5) Stay With Me Marquees (6) Cry Cry Cry Euniques (7) Bells In My Heart Ray Sawyer & Group (8) Going My Way Five C's (9) Spanish Love Swinging Hearts (10) Steps Of Love King Krooners (11) Listen My Love Cordials (12) Shoo Foot Soo Seniors (13) Glory Of Love Velvetones (14) Forever In Love Five Blacks (15) Ride On Tramps (16) These Four Letters El Pollos (17) The Bells Lavenders (18) Nationwide Stamps Ben White & Darchaes (19) Such A Fool Frank Erwin & Group (20) Cherry Rivingtons (21) Money Honey
Mahdotonta oli aavistaa, että puujalkavitsinä käynnistynyt juttusarja venähtää tämmöisiin mittoihin. Tasavahvalta levyltä on hankala noukkia esiin sen kummempia mokia
· 6 - 2011
- 44 -. Aikahaarukka saattoi yksittäisellä osalla venähtää reilusti yli kymmenen vuoden, ja mukana oli järjestään joku todellinen arkistojen aarre eli raita aivan 50-luvun alusta tai jopa 40-luvun puolelta. Vähän toki harmittaa, etteivät saksalaiset (?) julkaisijat saaneet viittäkymmentä täyteen, sillä en muista kuin pari yhtä muhkeaa tai jopa pidempää ketjua. Kaiken kaikkiaan laatusarja siis, olkoonkin että ulkonäkö on karu eikä teksteistä ole tietoakaan. Jenkit tosin kunnostautuivat Relicin ja ensimmäisen yksittäisiä yhtyeitä ja levymerkkejä esitelleen bootleg-aallon myötä, ja hienosti tehtyjä repro-singlejäkin julkaistiin satamäärin. Osalta 44 pistää silmään Lenny Welchin "w. Taustayhtyeitä on vuosikymmenten mittaan arvuuteltu hartaasti, ja "varmoina tietoina" on esitetty lähes kaikki mahdolliset ja mahdottomat Chessin kirjoilla olleet porukat ynnä muutama muukin. Omaa virallista levyä lienee kumminkin turha odottaa tältäkään porukalta, ellei Ace nyt sitten yllätä perusteellisesti..
Mutta paljon tällaisia aikoinaan levytettiin, ja minullakin on kelanauhoilla tämmöistä tavaraa ties kuinka paljon. Eipä vähän kireä balladi (4; Start 641) vuodelta '63 maailmaa mullista, mutta tällä cd:llä se piristää kummasti, ja seuraavana vuonnahan Dimensionille tehty "Opportunity" oli paitsi listahitti, myös vallan mainio levy. '72 julkaistulta singleltä P.I. 43 petraa kummasti edetessään. Vol. Vaikea
myös sanoa oliko joillakin porukoilla doowop-taustaa, sillä samannimisiä ryhmiä saattaa löytyä diskografioista 10 tai enemmän. Kaiken kaikkiaankin voi sanoa, että vol. Cd:n raidoille annetaan vuosihaarukka 196273, joka voi pitää paikkansakin. Cruisers kumminkin levytti jo 60-luvun alussa V-Tone-merkille... Tällaisista pikkuasioista dynamiittipötköä tietysti voi moittia, mutta harvassa ovat levysarjat, jotka selviävät näinkin vähällä...
The 5 C's
Carl Carlton
Little Mr Lee & the Cherokees
DYNAMITE SOUL HARMONY Volume 3 (DGSS 208)
(1) I Didn't Know The Inside Story Chubby & Turnpikes (2) New Girl In The Neighborhood Attractions (3) Different Girls Naturals (4) All That's Good Four Jewels (5) So What Carl Carlton & Group (6) Today I Kissed My New Love Arabians (7) This Is Magic Ballads (8) This Love Of Ours Sunlovers (9) Peek-A-Boo Creations (10) Will My Baby Come Back Little Mr Lee & Cherokees (11) Nothing But Promises Turnpikes (12) Find Me Attractions (13) Two Lovers Voice Masters (14) Boy And Girl Gin & Gents (15) Without You Norvells (16) Your Love Persians (17) Picture Us Bunny Sigler & Group (18) I Love You But You Don't Know Me Escorts (19) I Gotta Make A Move Tempos (20) Stop And Let Yourself Go Embracers (21) A Lonely World Billy & Hi-Liners (22) Baby Don't You Go Perfections
DGS:n kylkiäisenä ilmestynyt soulharmoniasarja tyssäsi paljon nopeammin, ainakaan minä en tiedä lisäjaksoja. Ellei melodia ollut todella tarttuva, niin pitkästymisen vaara oli ilmeinen, ja koko raita teki mieli kuitata uuvuttavana uikutuksena ja vikinänä. Cd:n parhaimmistoon lukeutuu myös Persians-raita (16; Capitol 3230), joka oli jopa pikkuhitti (sija 39 v. Valinnoistahan tämäkin
tietysti on kiinni, ja tälläkin kertaa vika on lähinnä keskinkertaisissa tai kehnohkoissa sävelmissä. En ole koskaan Carltonin levyistä juuri piitannut, ja (5; Lando 8527, '66) on kiekon kehnoimpia hetkiä, ja samalla yksi harvoista vähän nopeatempoisemmista raidoista. '68, mutta nämä levyt tuppaavat unohtumaan hartaaltakin harrastajalta. Nykyäänhän tämä on jo tarjolla siellä sun täällä, ja huvittaa, kun Delmarkin Bob Koester ruikuttaa, etteivät hänen lauluyhtyejulkaisunsa myy. Mahtaako näiden valtaosin hitaiden soulvääntöjen ystäviä löytyä Suomesta, kun maailmallakin taisi mennä heikohkosti.... Velvetonesin vuoden '57 Aladdinlevytys (13) päätyi jopa virallisille uusinnoille, ja niinpä tämä 5 Keysin "Glory Of Love" -hitistä Larry Darnell -menestyksen "I'll Get Along Somehow" -puheosalla terästetty hieno esitys on osan tutuimpia. kuin varsinaisia klassikoitakaan. 44 jäi siis joutsenlauluksi ainakin näillä näkymin, mutta vannomatta paras onhan näitä herännyt henkiin vuosien hiljaiselon jälkeen. Cd:n loppupuolelta kannattaa vielä mainita tanakka Tempos-juttu (19; Montel 955), ja yhtyeellä tuskin on mitään tekemistä valkoisen kaimansa kanssa. Sooloartistit, kuten Bunny Sigler ja lapsitähtenä aloittanut (Little) Carl Carlton, ovat toki tuttuja nimiä, ja kumpikin teki kohtalaisen menestyksekkään uran. Vaikea uskoa, että 5 C's -yhtyeen Chicago-raita (8) jäi aikoinaan hyllylle, sillä United-merkin levytys on todella upea kadunkulmaballadi. Minulla on tunne, että sävelmä on purkitettu jo aiemminkin, mutta kun en millään saa päähäni yksityiskohtia niin olkoon saatan olla väärässäkin. Tätä kamaa on kyllä tarjolla enemmänkin, markkinointikohteena ymmärtääkseni USA:n länsirannikon meksikolaisperäinen väestö, mutta ne levyt olen jättänyt omaan rauhaansa.
EXPLOSIVE DOOWOPS Volume 14 (DJ-CD 55112)
(1) Wrapped In Green Made For A Teen Gates (2) Little Wheel Arc-Angels (3) Cards Of Love Reminiscents (4) Sweet Baby Please Come Home Catalina Six (5) Church Bells May Ring Clientelles (6) Christopher Columbus Paramounts (7) Those Pretty Brown Eyes Terry Hull & Starfires (8) Never Let You Go Tempest's (9) One Love Mike Lawing & Dissonaires (10) Angel Love Premiers (11) Memories Mistics (12) Honor Roll Of Love Joyce Heath & Privateers (13) Let's Stay After School Velvet Keys (14) Be On The Lookout For My Girl Tex & Chex (15) That's The Way Values (16) Hide And Seek Astro-Jets (17) You Are Mine Billy The Kid & Supremes (18) Carrie Lou Termites (19) Vicki Statlers (20) I Won't Cry Allen George & Group (21) Music Music Music Barry & Bob & Stereos (22) Ichaban Josan Jeb Stuart &
- 45 -
6 - 2011 ·. 3523, ja ylipitkäksi venyvä päivitys The Cruisersin 60-luvun lopulla singlelle Gamble 4000 levyttämästä sävelmästä. Ja vaikkei tällä kertaa ole tarjolla tunnettuja hittiporukoita, niin kyllä niitä riitti 60-luvun loppupuoliskolla ja 70-luvun alussa: Intruders, Unifics, Manhattans, Delfonics, Whispers jne, ja tietysti todella kovat nimet Stylistics ja Moments, muutamia mainitakseni. Gospelin puolelta tulee takuuvarmasti Little Mr Lee & The Cherokees, ja vaikka heidän koruton levynsä (10) on kiekon parhaimmistoa, niin eihän siinä tietenkään ole häivääkään siitä vimmasta millä porukka levytti gospelia nimellä Hightower Brothers. Carlton oli alun perin Detroitista, vaikka saavuttikin menestystä Don Robeyn hoivissa Duke/Peacockin alamerkillä Backbeat. '72). United/States-mastereita perseensä alla vuosikymmenet ja varmisti siten, että kaikki kiinnostavat raidat taatusti kerettiin bootlegata. Phillyä
siis, Bobby Martinin ja Gamble-Huffin hommia. Persians levytti suhteellisen runsaasti koluten ainakin kahdeksan levymerkkiä, tuloksena peräti neljä soul-listojen noteerausta; suurin "Too Much Pride" (17.) syntyi ABC:lle (#11087) v. En löytänyt diskografioista raitaa (13), mutta soundeista päätellen tämä on se Anna-merkillekin levyttänyt Voice Masters. Siglerin (17) on v. Osan antiikkiraita (3) lienee 40-luvun äänite, ja herkkä hymistely on napattu todella hyväkuntoiselta savikakulta. Eiväthän näiden yhtyeiden taustalaulannat mitään doowop-harmonioita olleet, ja usein nämä hitaat ja vähän turhan koukeroiset sävelmät vedettiin korkealta sooloillen. Kumma, ettei täältä juuri Impressions-jäljitelmiä löydy, ellei sellaisena sitten halua pitää vaikka raitaa (8; Mutt & Jeff 18, '67), jonka soololaulaja pyrkii falsettiin ja on satsin parhaita vokalisteja. Tämmöisen läpikahlaaminen yhdellä rupeamalla on aika puuduttava urakka, etenkin kun varsinaiset tähtihetket puuttuvat. Ihmettelyyn ei juurikaan ole aihetta, sillä tämä 60-ja 70-lukujen yhtyemusiikki kuulostaa huomattavasti vanhentuneemmalta kuin 50-luvun doowop. Silloinhan yhtyettä pidettiin junioripainoksena Five Blind Boys Of Mississippistä. Rivingtonsin "Cherry" on ruosteisella äänellä sooloiltu versio ikivihreän tapaisesta slovarista, joten paapatuslevyillään ("The Bird's The Word") juhlinut yhtye on nyt vähän oudommilla linjoilla vai pitäisikö sanoa tuntemattomammilla. Semmoisista raidoista kuin nätti slovari (21; Barry 101, '61) ei löydy reposteltavaa, ja ainahan voi miettiä, tekikö se musta Ovations Goldwaxille yhtään näin hyvää levyä... En kumminkaan alkuunkaan luota cd:n tarjoamiin yksittäisten raitojen äänitysvuosiin, sillä nytkin vanhimmaksi väitetty raita (6) voisi hyvin vaihtaa paikkaa tuoreimman (9) kanssa. Mutta silti ei tällä ole mitään jakoa originaalin rinnalla. Cd:n ainoa naisyhtye on Margie Clarken johtama (?) Four Jewels, jolla on varsin pitkä levytyshistoria alkaen Bo Diddleyn tuottamasta Checker-sinkusta vuodelta '61. Pienenä kauneusvirheenä voidaan pitää Ella Mae Morsen Drifters-coveria (21), vaikkei tässä mitään moitittavaa olekaan ja levy on yksi hänen parhaitaan. Eivät tietenkään myy, kun ukko hautoi mm. Sävelmä ei kumminkaan ole Mary Wellsin samanniminen hitti
Mahtaisiko valkoinen yhtye muistella sellaisia raitoja kuin "Rama Lama Ding Dong" ja "I'm Not A Juvenile Delinquent". En missään vaiheessa tullut tarkistaneeksi paljonko lp:t ja cd:t lopulta menivät koko sarjat käsittäen päällekkäin, mutta yksi/yhteen -uusinnoista ei cd-kiekoilla ainakaan ollut kyse. Ymmärrän hyvin, että aluksi tämä taisi noveltyineen ja suoraviivaisine ralleineen kuulostaa enemmänkin rock & roll -levyltä, jolla varsinainen doowop oli jäänyt taka-alalle, mutta liekö tuosta lopulta haittaa. Baby Blue
ja Peggy Sue, eikä näiltä kovin syvällisiä kannata odottaakaan. Eivät sanoitukset järin suurta paneutumista ja syvää tunnelatausta vaatineet. 14 on niin selkeää halpatuotantoa, että arvelin jo sarjaa "kaapatuksi". Tex & The Chex oli sekayhtye. Selkeää jakoa ei soundeista kumminkaan voi päätellä, mutta pitkän linjan vokalisti Jeb Stuart ja vielä pidemmän uran tehnyt Steve Gibson & The Red Caps nyt takuulla ovat tummaihoisia. Ja minä kun luulin, että lukutaidottomuutta ei Suomessa esiinny... (8) kuulostaa päivänselvästi tyttöyhtyeeltä, mutta kyllä tässä taidetaan vain sovitella Frankie Lymonin saappaita. Ainoa naispuolinen solisti on Joyce Heath, jonka nätti, melodinen kivasti kurlutteleva ja hempeitä pianokuvioita tarjoava (12) on uusittu usein. Jos DGS ei osoittanut mitään lopettamisen merkkejä, niin tässä enteet olivat päivänselvät. Lynn & Bobby (26) Humpty Dumpty Jay Jay & Selectones (27) Do You Remember. Tämä häviää joka suhteessa Willowsin tanakalle vauhtihitille. Mitä vielä siellä tätä myydään hännänhuippuna samalla kuin sarjan edellisiäkin osia. Sanoituksissa kerrotaan kuinka "rakkauden kunnialistalle" kuuluvat mm. Muistan myös kuinka levy tuntui ensimmäisellä kuuntelukerralla (v. Kannessa on yhä jenkki-dollarihymynkuva, mutta muuten vol. Kun viime vuosina on tullut vastaan jos jonkinlaista koostetta tynnyrinpohjilta kaavittuine raitoineen, niin tämänkin arvo nousi kohisten. raidan (10; Best 1004, '62) kaltaisista esityksistä, se vain ihmetytti, että Gribin-Schiff -kirja määrittelee tämän Premiersin (niitä riittää) samaksi, joka levytti viisi vuotta aiemmin Julie Stevensin kanssa Johnny Otisin Dig-merkille, ja oli minun käsittääkseni musta yhtye tarkempia tietoja löytynee Acen Dig-julkaisujen vihoista... 2007?) pettymykseltä, mitä nyt on vaikea käsittää. Myös vaikkapa Astro-Jetsin (16; Imperial 5760) kuulostaa hörinöineen mustalta levytykseltä, kuten myös (24; Swami 552: '61) jäkättävine foneineen ja noveltymukellus (26; Guest 6021; '62). Ihan kelpo yhtyemusaa, ei mitään kiddie soundia, eikä näin hyvää levyä olisi takavuosien karmean kehnolle satsille huolittukaan. Mutta yleensä ottaen nuoruuden intoa, terhakkuutta ja vauhtia riittää, eivätkä nämä naapurinpojat turhia pinnistelleet ja miksi olisivatkaan. Olen muuten ällistyksekseni huomannut, että jotkut luulevat minun tykänneen mainitusta 17-osaisesta kammotuksesta. Group (23) Itty-Bitty Steve Gibson & Red Caps (24) Natural Born Lover Vets (25) Baltimore Epics feat. "Bonuksena" tarjotulla tekolive-esityksellä on erittäin ärhäkkä, korkeitakin ääniä surutta vetelevä solisti, ja basso röhisee sekaan menneiden vuosien hittien nimiä ja pätkiä sävelkuluista. Ei voi mitään, kyllä tätäkin sarjaa ikävä tulee.
Joyce Heath & the Privateers (eli Bill Frey ja Ronnie Lapinsky yhtyeestä The Tremonts)
Steve Gibson & the Red Caps, rummuissa instrumentaalihitistään "The Jam" sekä yhteistyöstään mm. Ehkä juuri siksi monet valkoiset doowop-levyt ovat vallan herkullista kuultavaa tosin esim. Edellisen (22: Shar 2) poikkeaa cd:n muista raidoista lievine karibialaisrytmeineen, ja Steve Gibsonin porukkaa on mahdoton tunnistaa samaksi, jonka kultaiset vuodet osuivat 40-luvulle. Yhtye pystyi
uudistumaan jokseenkin täydellisesti saavuttaen jopa pikkuhitin coveroimalla Rays-menestyksen "Silhouettes" (ABC 9856, sija 63 Hot 100:ssa, '57). Enkä millään suostu uskomaan, että rähisevän päätösraidan (Midas 1001) esittäisi valkoinen ryhmä. raidan (5) kaltaiset coverit ovat turhaakin turhempia. Niinpä esim. Ehkäpä edelliset mainiot osat olivat vielä turhan hyvin muistissa, nehän keskittyivät valkoiseen doowopiin ja vähän nopeampiin juttuihin. Vaikea on mennä ronkkimaan vikoja esim. Sikäli kyllä, että tämmöisille tuppaa mukaan hiipimään myös selkeästi 60-luvun puolelta periytyviä raitoja, jotka ovat jo lähinnä poppia (14), pahimmillaan brittimaustein. Mutta cd:n edetessä alkaa tuntua siltä, että täällä
on enemmänkin mustaa väkeä esim. Erottuupa niistä sentään esittävän yhtyeen sukupuoli, jota on soundeista välillä vaikea määrittää. Yleensä DJ-Jamboreen levyillä on ainakin jonkinlaiset vähän paksummalle pahvintapaiselle painetut vihot, joissa on etikettikuvia, joskus jopa fotoja yhtyeistä. Roy Buchananin ja Bob Dylanin kanssa tunnettu Bobby Gregg
· 6 - 2011
- 46 -. Toreadors
Saksalaiseksi tunnustautuu myös DeeJay Jamboreen julkaisema ja jo vinyylien aikaan alkanut "Explosive Doowops" -sarja
Toisin sanoen laulussa ja huuliharpussa Ontronen, kitarassa Tuomas Laajoki, bassossa Rauli Suuronen ja rummuissa Timo Tikkamäki. Jos alkuilta oli rennon rauhallista, nyt vuorossa oli sen täydellinen vastakohta eli
Could Cryn. Jatko sujui yhtä vahvana Robert Johnsonin Love In Vainissa, jossa Jarkka Rissanen liittyi seuraan kitaran kera. Trio. Tällä kertaa tapahtuma alkoi laajennettuna jo torstai-iltana Corner's Pubissa (sijaitsee hotellia vastapäätä torin toisella puolella), jossa Jimmy Z ja Slidin' Slim heittivät keikan. Soitanta alkoi uusimmalta levyltä tutulla From The Cradle To The Grave -kappaleella. Louise kosiskeli yleisöä hyväntuulisesti suomentamalla
Eero Raittinen
L'zy Bastards, vasemmalta oikealle: Matti Oja, Teijo Oikarinen, Joni Tiala
Louise Hoffsten, taustalla Robban Hagnäs
- 47 -
6 - 2011 ·
...BN käy konserteissa. Eero aloitti session ilman sähköä ainoana säestyksenään Jorma Välimäen tuubansoitto. Taisi olla jopa niin, että koko setin aikana esitettiin tasan yksi hidas kappale, joka antoi hitaammalle mahdollisuuden hengähtää. Bluesmatka Kokkolaan
Miranda Lindqvist (teksti ja kuvat)
Scandinavian Blues Party 2011
V
uotuisen Scandinavian Blues Party -tapahtuman järjestelyt olivat hiukan muuttuneet siitä kun viimeksi kävin (2008?). Todellinen aikamatka alkoi kuitenkin vasta alkuperäisen solistin, Anders "Antti" Sjöbergin, astuttua lavalle. Yksi kohokohdista oli, kun Olli Ontronen piipahti soittamassa huuliharppua Taj Mahal -versiota muis-
tuttavassa Move Up To The Countryssa. Aiemmin tapahtuma oli kokonaisuudessaan perjantaista lauantaihin Sokos Hotel Kaarlessa (lukuun ottamatta lauantai-alkuillan konserttia, joka pidettiin muissa tiloissa kuin hotellissa). Kokkola-teema jatkui myös seuraavan yhtyeen, Olli Ontronen & MS, kohdalla. Nelikko on tuttu Bluesology-kauden kuuden miehen kokoonpanosta. Sjöbergin lauluäänen voi yhtään liioittelematta rinnastaa luonnonvoimiin, minkä hän myös todisti Percy Sledgen When A Man Loves A Womanin tunnepitoisessa puserruksessa. Eero Raittinen johdatti rauhallisemmille urille Bob Dylanin Don't Think Twice, It's All Right -kappaleella. Tunnelma sen kuin parani, mikäli mahdollista, kun Eero lisäsi seokseen rytmitystä cajonrummulla. Silloin ajankohta oli lokakuun ensimmäinen viikonloppu, nyt se oli kuun toinen viikonloppu. Avausnumero oli todella vahva tulkinta Peggy Leen Fever-kappaleesta. Kitaraherkkua piisasi riittämiin! Ensikertalaiselle koko setti kuulosti korkealaatuisen hyvältä, mutta erityisesti No Time, Crazy Mama ja City Girls jäivät mieleen. Matti Oja soitti puoliakustista kitaraa ja Joni Tiala puolestaan orkesterikitaraa. Suosikkeihini kuuluu edelleen yhtyeen persoonallinen tulkinta Little Walterin Mellow Down Easysta. Minulta jäi se osuus kokematta, sillä saavuin kaupunkiin vasta seuraavana iltana.
särmikkään vauhdikas blues. Todella miellyttävä yllätys! Varsinaisten juhlallisuuksien alkua enteili tapahtumaa varten valkokankaalle kerätty kuvakavalkadi Wentuksista sekä heidän kanssaan vuosien varrella esiintyneistä vieraista. Teijo "Teitzi" Oikarinen osoitti omaavansa korvia hivelevän, pehmeän lauluäänen. Sitten olikin ainoan Wentusten kanssa kiertäneen naisen, Louise Hoffstenin, vuoro liittyä joukkoon. Osa kuvista herätti yleisössä hilpeyttäkin. Laulu kantoi takuulla salin takaosaan, vaikkei mikkiä ollut. Illan polkaisi käyntiin Eero Raittisen Trad. Tiesin, mitä odottaa, mutta olin silti hukkua tunnemyllerrykseen. Jossain vaiheessa Jorma vaihtoi tuuban kitaraan. Muddy Watersin Mannish Boyn, Elvis Presleyn Heartbreak Hotelin sekä Hank Williamsin I'm So Lonesome I
Kick Out Party Corner's Pubissa 7.10.
Kokkolalainen L'zy Bastards -trio aloitti rennon letkeästi omistaen koko setin JJ Calen musiikille. Joukkoon mahtui ennennäkemättömiä kuvia bändin alkuvuosista myöhempiin vaiheisiin. Kuvaesityksen aikana illan tähdet hiipivät paikoilleen, tuttuun tapaan Juho Kinaret laulussa, Robban Hagnäs bassossa, Niko Riippa sekä Kim Vikman kitaroissa, Pekka Gröhn kosketinsoittimessa ja Mikael Axelqvist rummuissa. Omista kappaleista korviini tarttuivat Name On The Paper ja Too Many Old Time Lovers.
Wentus Blues Bandin 25-vuotisjuhlakonsertti 8.10.
Reippaan kävelymatkan päässä sijaitseva Snellman-sali oli tupaten täynnä saapuessamme, mutta onneksi eturivissä oli vielä kolme istumapaikkaa vapaana. Hänellä oli myös kitara, mutta trion muut jäsenet hoitivat kitarasoolo-osuudet. Olin alkuun, totta puhuakseni, hieman epäileväinen, mutta leukani loksahti sananmukaisesti auki saman tien. Oikeastaan jokainen kappale trion esityksessä ansaitsisi erikoismaininnan, mutta se johtaisi siihen, että tästä artikkelista tulisi yhtä pitkä kuin raamattu. Lyhyen hengähdyksen jälkeen oli Kinaretin vuoro aiheuttaa tunneaallokkoa You're Gonna Make Me Cryn avulla. Calen tiesin ennestään vain nimeltä, joten tämä oli ensimmäinen kunnollinen kosketus miehen tuotantoon. Siitä jatkettiin sujuvasti Wind In My Hairiin, jossa kuuntelija sai ensimakua Juho Kinaretin komeista piipuista. Ilmoille kajahti No Beginner At The Blues -kappale tyylikkäine kitarasooloineen. Tyydyn kertomaan, että kolmikon ohjelmisto oli kovatasoisen monipuolinen loppuun asti sisältäen mm
Kuunnellessani soittoa huomasin, ettei miksaus ollut aivan kohdallaan. Mielestäni varsinkin Robert Johnsonin Sweet Home Chicago venytettiin itsepintaisesti ylipitkäksi jaaritukseksi. Vahvin esitys hänen kappaleistaan oli mielestäni edelleen Never Gonna BeYour Lady, jossa Antti Sjöberg palasi lavalle taustalauluun. Ei mikään untuvikko siis tämäkään parivaljakko! Konsertti koostui kahdesta setistä, jotka molemmat noudattivat jokseenkin samaa kaavaa. Molemmissa seteissä oli yhteislaulutuokio, joka ei oikein ottanut tuulta alleen. Sen tuomaa kokemusta ja tunnelmaa kuulee kiistatta laulusta sekä slidekitarasta. Primer otti sen jälkeen johdon, ja hetken päästä Leino vaihtoi huuliharppuun, jota sitten soitti pääsääntöisesti. Konserttiin mahtui huippuhetkiä sekä lieviä matalikkoja. Hän oli todella iskussa ja varastikin ajoittain parrasvalot. Olikohan syynä lievälle epäonnistumiselle liian virallinen konserttipaikka vai yleisön ujous. Smokey Suhonen tarjoili maukkaita sooloja maltilliseen tyyliinsä, kuten myös Long John Rantapuro bassossa. Menevä tyyli selkeästi puri, sillä olin kerran jäädä tanssijoiden jalkoihin. Juhlahumu päättyi, kun Wentus vieraineen kokoontui yhdessä esittämään Bob Dylanin I See My Light Come Shiningin.
SBP Sokos Nightclub Callessa 8.10.
Uusi kokkolalainen yhtye Drifting Filters oli jo lauteilla tullessani yökerhoon. En ehtinyt kuulla paljon, mutta he soittivat erittäin pätevää, tiukkaa rhytm'n'bluesia, joka upposi kuuntelijoihin. Honey Aaltonen piiskasi lähes mielipuolisesti tahtia. Siitä huolimatta oli antoisa bluesmatka!
Miranda Lindqvist (teksti ja kuvat)
Tuulahdus Chicagosta
JOHN PRIMER
lävä chicagoblues-legenda John Primer pistäytyi Suomikiertueellaan muun muassa loppuunmyydyssä Malmitalossa 5. Komposten -laulunsa nimen (eli Laulu Kompostista). Kuunnellessani näitä kappaleita totesin, että Leino on teknisesti parempi kitaristi, mutta Primer taas on sitä ehtaa chicagoa. Tapahtumarikkaan illan jäljiltä olin väsynyt enkä jaksanut loppuun asti. Tero Saarikettu soitti kitaraa ja Ari Heikkilä rumpuja. Sami Heinonen hoiti laulupuolen, basson sekä räkkiharpun. Eric Bibbin Don't Let Nobody Drag Your Spirit Downin aikana Pekka Gröhn ponkaisi pystyyn kuin vieteriukko ja antoi kyytiä koskettimille. Leinohan on monista yhteyksistä tuttu, joten häntä ei tarvitse tässä sen enempää esitellä. Lanshammar ja Winerö vuorostaan ovat kumpikin soittaneet Paul & The Blue Delivery -yhtyeessä sekä myös säestäneet lukuisia artisteja, kuten esimerkiksi Mud Morganfieldiä, James Harmania ja Big Joe Louisia. Sen tempauksen myötä unohdin reportterin roolin hetkeksi kokonaan. Ellen erehtynyt, kuulin monien
versioimaa Look Over Yonders Wallia sekä Mojo Boogieta ja Bob Dylanin To Be Alone With Youn. Loppujen lopuksi ilta oli erittäin maittava blueskokemus!
yllä Antti Sjöberg, alla Olli Ontronen
John Primer, huuliharpussa Tomi Leino
· 6 - 2011
- 48 -
...BN käy konserteissa. Uransa aikana mies on soittanut esimerkiksi Muddy Watersin, Magic Slimin ja Willie Dixonin kanssa, joten rautaista kokemusta kyllä löytyy! Häntä säesti pohjoismainen trio eli Tomi Leino (huuliharppu ja kitara) sekä ruotsalaiset Magnus Lanshammar (basso) ja Daniel Winerö (rummut). Erotin kuitenkin kappaleet Like Lovers Do sekä Have A Good Time. Ensin Tomi Leinon luotsaama trio, jossa Leino soitti kitaraa. Minäkin sain osani häkellyttävän bonuksen kera. Enimmäkseen esitettiin chicagobluesin klassikoita, kuten Muddy Watersin hitti Rock Me, Guitar Slimin The Things I Used To
E
Malmitalolla
Do ja Willie Dixonin Hoochie Coochie Man. Primer nimittäin moiskautti suukon päälaelle. Huippuhetkiin lukeutui ehdottomasti se, kun Primer soitti kitarasoolon jokaiselle eturivissä istuvalle henkilölle. Sen vuoksi Jimmie Lawson & Houserockers jäi kokematta. Tuttuun tapaansa Kari "Good Rockin'" Kempas antoi kyytiä soittaessaan huuliharppuaan. They Call Me John Primer ja Going Back To Mississippi vuorostaan olivat Primerin omasta tuotannosta. Huippuhetkiin kuuluivat myös Leinon harppuosuudet. lokakuuta. Vielä tässä vaiheessa ei ollut ihan mahdoton tungos, mutta tilanne oli pian toinen helsinkiläisen Tortilla Flatin tartuttua toimeen. Äänentoisto puuroutui hieman, mikä häiritsi konserttikokemustani
Mies on todella mielenkiintoinen tuttavuus ja kiva oli saada hänet menneenä kesänä vihdoin Eurooppaankin!
Mitch Kashmar Band Sulattofestivaali, Karkkila 5.8.
Mitch Kashmar pääsi esiintymään menneen kesän Sulattofestivaalien "Blues-illan" viimeisenä aktina yhdessä Tomi Leino Trion kanssa. Suuren maininnan saa taustaryhmän täydellinen säestys ja varsinkin Tomi Leinon tyylikäs kitarointi, joka muuntautui kappaleiden mukaan osoittaen suurta bluesmusiikin tuntemusta. Ryhmä saavutti nopeasti suosiota kotikaupunkinsa Santa Barbaran ympäristössä loistavana west coast -bändinä, ja nuori harpistiässä herätti huomiota vanhempien kollegojensa joukossa. Mitch on upea laulaja sekä huippuluokan bluesharpisti, ja kuten itse painottaa; west coast harp player. Vuonna 2005 ilmestyi "Nickels & Dimes" (DGPCD103) ja 2006 "Wake Up And Worry" (DGPCD109), joissa molemmissa Mitchin tukena on yhtiön ns. Samalla yhtyeelle avautui mahdollisuus levyn tekoon, josta oli tuloksena 80-luvun puolivälissä Pontiaxin ainoaksi jäänyt "100 Miles To Go" (Delta Groovelta 2010 elokuussa ilmestynyt uusintajulkaisuna parilla bonusraidalla lisättynä DGPCD140). Kokonaisuudessaan esitys oli huippuluokkaa ottaen huomioon, että keikka oli porukan ensiveto yhdessä. Kashmar on lahjakas biisinikkari ja mielestäni illan huippuvetoja oli toivomani Night Creeper, jolla Mitch soittaa harpullaan pelkästään ylärekisteristä komeita parin reijän sooloja. Merkillepantavaa Kashmarin levytyksissä on hänen omien sävellystensä suuri osuus, lukuun ottamatta tietysti
levyä "Crazy Mixed-Up World", joka sisältää yhdeksän Walterin laulua sekä kappaleet Cleanhead Vinsonilta ja George Smithiltä. houseband, joka on koottu Hollywood Blue Flames- ja Mannish Boys -muusikoista. Mitch Kashmar sopii hyvin pitkään listaan maassamme viime vuosina vierailleita huippuharpisteja, joista mainittakoon vaikkapa Steve Guyger, R.J. Mutta kyllä mieheltä luonnistuu niin Chicago kuin Walteritkin monen muun tyylin lisäksi, joita kannattaa ehdottomasti kuulostella miehen levyiltä. Pontiaxin kasvava maine siivitti yhtyeen muuttamaan Los Angelesiin parempien keikkamahdollisuuksien perään. Wolfin "Back Door Man"- ja "Spoonful" -levyillä sekä 70-luvun alussa myös Mayallin muutamilla älppäreillä. Abu Talib eli entiseltä nimeltään Freddy Robinson soitti Little Walterin bandissa 50-luvun lopulla ja mm. Leinon (kitara) ohella mukana olivat basisti Jaska Prepula sekä saksalaisrumpali Anders Bock. Lainabiiseistä kannattaa mainita Little Walterin Who, Bo Diddleyn Pretty Thing ja Sonny Boy Williamsonin 99. Välillä soitto on perinteistä Chicago-tyyliä,
ja toisaalla mennään lähelle William Clarken joskus jatsahtavia tulkintoja. Hänen omista biiseistään kannattaa mainita myös hidas Whiskey Drinkin' Woman rankkoine teksteineen. 1960 syntynyt Mitch Kashmar oli parikymppinen perustaessaan ensimmäisen yhtyeensä The Pontiax. Lista näyttää aika mielenkiintoiselta; John Lee Hooker, Big Joe Turner, Eddie 'Cleanhead'Vinson, Lowell Fulson, Jimmy Witherspoon, Pee Wee Crayton, Albert Collins, Luther Tucker, Pinetop Perkins, Roy Gaines ja tietysti harpistikaverinsa Musselwhite, Clarke ja Wilson. Kashmar heittäytyi soolouralle 90-luvun alussa ja teki saman vuosikymmenen lopulla loistavan Little Walter -tributen "Crazy Mixed-Up World", josta on tullut keräilijöiden harvinaisuus. Kashmarin laulu on miellyttävän täyteläistä ja harputtelu parasta a-luokkaa. Hieno bluestapahtuma kaiken kaikkiaan ja yksi lisä huuliharppufanaatikon livekokemuksiin.
Mitch Kashmar ja Tomi Leino Trio Karkkilan Pohjanpirtin Sulatto-bluesillassa
- 49 -
6 - 2011 ·
...BN käy konserteissa. Nickels & Dimes -levyllä operoivat kitaristeina myös Arthur Adams ja Abu Talib, joista viimeksi mainittu on varsin mielenkiintoinen tapaus. Levyn myötä Mitchin ja yhtyeen keikkamahdollisuudet paranivat edelleen ja lavat tulivat Eurooppaa myöten tutuiksi, kuten myös mahdollisuudet monien nimimiesten taustoittamiseen. Tomi Leino yhtyeineen säesti myös useita edellä mainituista heidän kiertueillaan. Yhteistyö ja keikkailu kitaristi Junior Watsonin kanssa poikivat myös levytyssopimuksen vastaperustetun (2004) Delta Groove -yhtiön kanssa, jolta on ilmestynyt tähän mennessä kolme Mitchin levyä sekä mainittu uusintajulkaisu. Mischo, Charlie Musselwhite, Rod Piazza, Mark Hummel, Sugar Ray Norcia, James Harman jne. Jari Kolari (esittely ja kuvat), Matti Nuutinen (keikkaraportti)
MITCH KASHMAR levyllä ja Sulattofestivaaleilla
K
alifornian kultarannikolla v. Alkuillan synkeiden sävyjen (Paul Oscher) jälkeen Mitch Kashmarin keikka sai aikaan liikehdintää jopa tanssilattialla. Kim Wilson, James Harman, Charlie Musselwhite ja erityisesti hyvä ystävänsä ja mentorinsa William Clarke kehuivat vuolaasti Kashmarin taitoja niin harpistina kuin laulajanakin
Nyt illan muuhun tarjontaan suhteutettuna bändin setti jäi valitettavasti hitusen verran pliisuksi. Pete Hoppula (teksti), Jarmo Hoppula (kuvat)
Graham Fenton, vierellä Rhythm Wheel Combon ässäkitaristi Eikka Rastas ominaista jive'n'swingiä, sekä astetta modernimmassa hengessä Stargazerstyyliin sykkivää jump-rock'n'rollia keskenään sommitellut ohjelmisto jätti sekin hienokseltaan kaipailemaan puhaltajia, joita lopulta nousi estradille kokoonpanon tueksi peräti kaksin kappalein (Hogs of Rhythm -yhtyeestä tutut Timo Tarkela ja Jukka Vaajoensuu) illan odotetuimman artistin, amerikkalaisveteraanin Roddy Jacksonin käynnistettyä oman settinsä Sugar Rayn ryhmän komppaamana. Goofin'Weekendereissä oli Genelle kuitenkin omistettu kokonaisuudessaan perjantaipäivä 14.10., jolloin jokaisen esiintyneen yhtyeen ohjelmistoihin sisältyi vähintään muutama Genen tunnetuksi tekemä tai aikoinaan tulkitsema kappale. BN 34/2005) oli kulunut aikaa parahiksi 15. Lahjakkaana ja ehdottoman viihdyttävänä, joskin toki kliseemäisyydessään jonkin verran mielipiteitä jakavana Vincenttulkkina vuosikaudet maailmalla vaikuttanut Fenton esiintyi Virgin Oilissa Rhythm Wheel Combon säestyksellä. Ja millaisen keikan Roddy tempaisikaan! "Valkoihoinen Larry Williams", suureksi tuntemattomuudeksi valtayleisölle ainiaaksi jäänyt mutta ikänsä Los Angelesin paikallisympyröissä
· 6 - 2011
- 50 -
...BN käy konserteissa
950-luvun rock'n'rolliin ja muuhun perinteisempään juurimusiikkiin erikoistunut levy-yhtiö Goofin' Records ei enää tätä nykyä tavattoman usein konsertteja ehdi järjestellä mutta silloin kuin se niin tekee, silloin todella tapahtuu! Helsingin Virgin Oil -juottolassa lokakuussa materialisoituneen kaksipäiväisen tapahtuman henkisenä isänä ja yhtenä keskeisenä juhlamotiivina toimi Gene Vincent tuo eräs rock'n'rollin suurimmista, jonka kuolemasta oli vierähtänyt tapahtumahetkellä tasan 40 vuotta, ja jonka ainoasta Suomen-visiitistäkin vuonna 1964 (ks. Sujuvasti Sugar Rayn soololevyille
Keep up the beat! Mystery Train Genen rooliin eläytymässä solisti Petri Mäntysalo
Rhythm Wheel Combon Masa Saloranta, rummuissa "Rudy" Ryynänen. Viime vuosina kiitettävän aktiivisesti alan tapahtumia kolunneiden rokkisetien vaivattomasti rullaavasta jivepohjaisesta rock'n'rollista oli lähes mahdotonta olla pitämättä joskin pieneksi puutteeksi voisi laskea kokoonpanosta yhä uupuvan saksofonin, joka olisi ilman muuta omiaan tuomaan lisätehoa bändin valitsemaan musiikkityylilliseen esillepanoon. Vincent-bravuureista ylitse muiden nostettakoon erityisen upeasti Blue Caps '56 -soundin Virgin Oilin vaativissa akustiikkaolosuhteissa tavoittanut "Blues Stay Away From Me". Myös Eikka Rastas sananmukaisesti loisti soolokitaristin tontilla eikä fonisti-perkussionistin pestiinsä tyynesti asettautunut Niko Ahvonenkaan päästänyt tällä kertaa mopediaan karkaamaan, vaan hoiti sekä soittovelvoitteensa että oman ainokaisen soolonumeronsa "What'd I Say" kunnialla himaan. Oma lukunsa oli tietenkin myös elämänmittaisen Vincent-tartunnan jo 60-luvulla itselleen hankkineen Matchbox-solistin Graham Fentonin huima tribuutti-show. lokakuuta mennessä päivälleen 47 vuotta. Läpipaistava hyvä fiilis stagella heijastui välittömästi myös katsomon sekä tanssiparketin puolelle, eikä tämän setin jälkeen juuri mököttäviä naamoja nähtykään poistuvan Virgin Oilin porteista jo hyvän tovin kohti aamun sarastusta kääntyneeseen syysyöhön. Oli myös hienoa saada olla todistamassa kitarahirmu Pekka Laineen vahvaa paluuta nuoruutensa rokkaaviin äänimaisemiin. Vaihtelevasti 80-luvun alusta lähtien toimineen ryhmän ykkössolistin tehtävät vastuulleen ottanut Masa Saloranta lukeutuu maan tyylikkäimpiin ja keikkaoloissakin varmaotteisimpiin vokalisteihin, jonka huoliteltua äänenkäyttöä on ollut aina ilo kuunnella. Omien Matchbox-kavereiden kotiinjättö oli puolusteltava päätös. Jotkut kosteahkoissa illanvietoissa päähän pälkähtäneet kuolemattomat ideat todella kannattaa toteuttaa niistä yhtenä konkreettisena esimerkkinä näyttäytyi perjantain huipentanut kotimainen "superkokoonpano" Spud'n'Nick & The Rough Shods. Lauantaina juhlintaa jatkettiin yleispiirteisemmällä "Rockin' Roots" -teemalla, mutta musiikkitarjonnan riehakkuuden suhteen ei asialla ollut ainakaan laimentavaa vaikutusta. Ilahduttavan runsaslukuinen (muttei likimainkaan loppuunmyyty) Virgin Oil -yleisö sai perjantaina ensimmäisenä katsastattavakseen kotimaisen konkariyhtyeen Mystery Trainin. Tuskinpa voisi minkään yhtyeen debyyttikeikka olla tätä vakuuttavampi! Taitavasti rakennettu setti kuljetti solistien Vesa Haajan ja Kekka Uiton johdolla kuulijansa halki rock'n'roll-historian merkittävimpien duo-tyylilajien Everly Brothersista Johnny & Dorsey Burnetteen sekä edelleen Don & Deweyn tapaiseen mustaan r&b-paahtoon. Entisestään lavatyöskentelyssään skarpanneen, vaikkakin hieman rutiininomaisesti lämmittelyvuorostaan suoriutuneen B. Tiettävästi uutta levyäkin valmisteleva yhtye pitäytyi vakiintuneessa sekä omaa 1980-luvun levytystuotantoa että rock'n'roll- ja rhythm'n'blues-standardeja yhdistel-
1
Goofin' Records Rock And Roll Weekender 14.15.10.
leessä keikkarepertuaarissaan eikä pettänyt odotuksia! Myös Graham Fenton teki sen, mitä häneltä uskallettiin odottaa. Innostunut keikka tarjosi monia mieleen iskostuneita huippuhetkiä, joiden onnistumisessa tehtävänsä huolella treenanneella taustabändillä oli oma painava sanansa. Suomessa rutiinitahtiin ramppaavan yhtyeen sinänsä hyvätasoisista keikoista on vähäisetkin yllätyksen rippeet kaikonneet jo aikoja sitten. Nyt Fenton oli lavalla kuin uudestisyntymänsä äärellä. Cupp & the Strapless Trion jälkeen esiintymistilan valtasi laulaja-kitaristi Patrick Reyfordin johtama brittiläinen ammattilaiskokoonpano Sugar Ray Ford's Swing Quartet, jonka jäsenistöön lukeutui myös 90-luvun jälkipuolella menestyksen hetkensä kokeneen Big Six -orkesterin soittajia. Aivan uusi tulokas kotimaisella roots-orkesterikartalla ei ole myöskään Rhythm Wheel Combo
Mykistävän äänivallin kitarastaan ja samanaikaisesti polkemastaan perkussioaparaatista luonut, nuhruiseen vankipyjamaan sonnustautunut ja mitä vääristyneimmillä tavoilla ääntelehtinyt montrealilaismies ei säästellyt esityksessään hikeä, alinomaa suupielistä tirskahdellutta sylkeä tai vinoutunutta huumoria, mutta kaiken tämän sinänsä riemastuttavan elämöinninkään
keskellä ei toimittaja voinut olla pohtimatta korostettujen novelty-elementtien liiallista tarkoituksenhakuisuutta. Spud 'n' Nick & the Rough Shods vuoden kotimainen "tulokas"!
ja pääsi aloittamaan oman paikoitellen hämmentävänkin performanssinsa. Poikamainen rokkihörhö anasti lavatapahtumat ensi hetkestä lähtien itselleen ja esitti yltiöenergisen osuutensa kuluessa suurimman osan 50-luvun Specialtylevymerkin kulttiklassikoistaan ("There's A Moose On The Loose"", "Juke Box Baby", "Hiccups" jne.) juuri sillä samalla jäljittelemättömällä hurmoksella kuin ammoinkin, täydentäen settiä covervalinnoilla Little Richardin kaltaisilta omilta esikuviltaan sekä muutamilla tuoreimmilla sävellyksillään. En epäile hetkeäkään, etteikö Bloodshot Bill olisi juuri sellainen höyrypää kuin esittää olevansa, mutta eritoten näin ilman muusikkokollegoiden tukea hän kyllä tekee tahtomattaankin itsestään kakkossarjan Hasil Adkins -plagiaatin, johon ansaan tämän mainion persoonan ei soisi liiaksi lankeavan. Tuhdista taustaryhmästään huolimatta Jackson myös hoiteli valtaosan sooloilusta vaihdellen tottuneesti instrumenttiaan saksofonista koskettimiin ja takaisin, poukkoillen samalla soitinvalinnan mukaan eri laulumikrofonien välillä. musiikin parissa touhunnut Jackson on elävä todiste siitä, että ikuisen nuoruuden takaava lähde on todella jossain olemassa. Kiistatta yksi ikimuistoisimmista keikkakokemuksistani vuosikausiin! Tapahtuman päätöshetkiä ei vietetty niitäkään jäähdyttelyn merkeissä, vaikka jonkin asteen tyylilajin ja tunnelman muutos toki koettiinkin täsmälleen sillä sekunnilla, jolloin kanadalainen yhdenmiehen orkesteri Bloodshot Bill sai viimein soitinarsenaalinsa kootuksi
Suoraan eristyssellistä vai hullujenhuoneelta. Ain't that Goofy enough for ya!
Lisää maan rockabilly-aatelia: B. Bloodshot Bill
- 51 -
6 - 2011 ·
...BN käy konserteissa. Mm. Arvosanan vahva 10- ansaitsevat Weekenderit jatkuivat vielä useamman tunnin seuraavankin viikon puolelle 16.10. Norton-yhtiöllä omaleimaista musiikillista näkemystään sekä yksinään että erilaisten kokoonpanojen (DingDongs, Tandoori Knights jne.) avustuksella levittänyt Bill on suoraa jatkumoa Hasil Adkinsille, Charlie Feathersille ja muille vähemmän sovinnaisille rockabillysankareille. Cupp & the Strapless Trio
"Moose definitely on the loose!" Roddy Jackson vauhdissa Sugar Ray Ford, taka-alalla järkälemäinen Bix Six -basisti Anders Janes, jonka vierellä kontrabassokin näytti pesussa kutistuneelta sellolta... järjestettyjen afterpartyjen merkeissä Hakaniemen ravintolalaiva Wäiskissä, hiljattain esikois-cd:nsä julkaisseen Uncle John Trion tahdittamana
Koko illan kestävässä blueskonsertissa tullaan näkemään useita kotimaisia bluesikkoja sekä yllätysvieraita, Ice Cream 12 Bar Bandin toimiessa "musichouse"bändinä! Eikä tässä vielä suinkaan kaikki hyvät uutiset jatkuvat Blues Newsin seuraavassa numerossa!
L
Ice Melting Blues Cruise!
Ensimmäinen bluesille omistettu risteily, Ice Melting Blues Cruise tammikuun 27. T. Laadukkaita, aktiivisia ja äänitteenteosta aidosti kiinnostuneita kokoonpanoja kuitenkin riittäisi roppakaupalla, samoin toivon mukaan myös kaupallista kysyntää. T. Pitäisiköhän minun, hyvät lukijat, luvata jokaiselle vielä pullo belgialaista olutta, jotta saisin teidät varmasti liikkeelle.... 100-prosenttisena livenä toteutetuista äänityksistä ja miksauksesta kantoi päävastuun bluesrintamalla monessa aiemmassakin yhteydessä urotekomerkintöjä tililleen hankkinut Kari Karpo.
Turpa kii ja tanssi!
Maisteri T. Eloranta) 11. Billy Boy Arnold) 8. Blue Northin vuoden 2011 panos Suomi-bluesin tukemiseen kattaa poikkeuksellisesti peräti kaksi hienoa pitkäsoittoa, jotka molemmat ilmestyvät joulukuun aikana.
tiin asianomaisella hartaudella kolmen täyden päivän ajan herttoniemeläisessä pommisuojassa. Lippujen hintojenkaan ei pitäisi olla este kenenkään osallistumiselle siitä pääjärjestäjä Blues Angels ry sekä yhteistyökumppani Finnish Blues Society ovat pitäneet huolen. Monille Blue Northin artisteille tilaisuus päästä levyttämään on ollut uran ensimmäinen, silloin tällöin myös ainoa. Levyn synnyttämiseen paneudut-
Kappaleet levyllä: 1. Kun rahat menneet on (-All My Money Gone-) (säv./san. (säv./san. & Lihan Tien areenat ovat tyypillisiä suomalaisen live-musiikin esiintymisbiotooppeja: pubeja ja pitserian nurkkia. bluesangels.fi. Säännöllisesti kuutisen vuotta samalla miehistöllä keikkailleen Maisteri T. Jukka "Ice Cream" Anttila
Good BLUES NEWS BLUE NORTH esittää!
piristyy. Turpa kii ja tanssi! (säv./san. päivänä on tästä hyvä esimerkki. Eloranta) 4. & Lihan Tie on näyttelijä Teijo Elorannan vuonna 2006 perustama, vauhdikasta ja hyväntuulista bluesia suomeksi esittävä bändi. huhtikuuta 2012, jolloin Blues saapuu Musiikkitaloon! Tuona päivänä klo 18.00 nimittäin tiloissa avataan 28.4. Taikavarpu (-Got My Mojo Working-) (säv./san. Ana Popovic, Siberian Blues Huskies, Jo' Buddy, Jake's Blues Band, Little Willie Mehto, Tone Kumpulainen + Jukka "Ice Cream" Anttila
ehdenteon, konserttitoiminnan sekä kansainvälisen bändivaihdon ohella FBS ry on myös julkaissut runsaasti musiikkia omalla Blue North -levymerkillään. Jokainen mukaan lähtevä risteilijä tuo kortensa kekoon, jotta bluesille pyhitetystä risteilystä kehittyisi perinne. Eloranta) 3. saakka jatkuva belgialainen näyttely "Bulles Jazz Blues Svengiä sarjakuvissa". Tällainen mielikuva korjaantukoon viimeistään 4. Häijy mamma (säv./san. Nti Dynamiitti (-She's Dynamite-) (trad.) 7. Hyvä ystäväni Jo' Buddy kertoi, ettei hänellä ole koskaan ollut niin paljon keikkoja kuin viime laman aikana. Tekijän itsensä mukaan, tekstien tulokulma saattaa olla aavistuksen viisto ja vastuun tulkinnoista hän haluaakin jättää hienotunteisesti kuulijalle... Ei välitetä mayojen ennustuksistakaan vaan nähdään tulevaisuus positiivisena. Paul deLay) 9. Ainakaan kellään Blues Newsin lukijalla ei ole lupaa jättää saapumatta Musiikkitaloon 4.4., sillä sarjakuvanäyttelyn kanssa yhtäaikaisesti julkistetaan samassa paikassa myös Finnish Blues Societyn foto- ja lehtileikearkistoista koostettu esitys "Näyttelykuvia Blues-Suomesta Puoli vuosisataa suomalaisen bluesharrastuksen sielunmaisemaa". Väitetään, että tämä useilla kansainvälisillä jazzja blues-festareilla kiertänyt mittava ja paljon kiitosta kerännyt kokoelma on saanut sarjakuvia lukevat kiinnostumaan jazzista ja bluesista sekä toisaalta blues- ja jazzmuusikot sarjakuvista. T. Hyväksi syyksi lähteä laivalle virkistäytymään kelpaa myös monille tavaksi tulleen tipattoman tammikuun päättäminen tyylillä! Kaikki siis mukaan, pallo on nyt teillä (...ja pullomeri laivalla)! Jos joku ei ole vielä tehnyt varaustaan, asian voi hoitaa pikimmiten pois päiväjärjestyksestä Viking Linen online-järjestelmän kautta verkkosivuilta www.vikingline.fi (käyttämällä koodia FKBLUES). Yhtyeen esikoisalbumille "Turpa kii ja tanssi!" (Blue North BNCD 009) poimittujen kappaleiden sanoitukset ovat kaikki Elorannan käsialaa. Eloranta) 5. Preston Foster) Kokoonpano: Teijo Eloranta laulu, huuliharppu Sammeli Palovaara kitara Heikki Laakso basso Juho Ranta rummut Pentto Solonen piano (1, 2, 4, 6, 8, 14) Hannu Risku piano (9)
Keikkatiedustelut: www.teijoeloranta.com teijo.eloranta@elisanet.fi Silmäys belgialaisnäyttelyyn "Bulles Jazz Blues"
· 5 - 2011
- 52 -. Toivotaan nyt tästäkin huolimatta myös maailman taloustilanteelle pikaista elpymistä. Tämä ei suinkaan kerro BN-tallin muusikoiden "kelvottomuudesta" vaan etupäässä valtakunnallisten levytuottajien yleisestä kiinnostuksen tasosta bluesinkin kattavaa "marginaalimusiikki"-genreä kohtaan. Miehet niin kuin mä (säv./san. Avajaisiltana myös Musiikkitalon klubisali on varattu bluesille. Teistä riippuu, tuleeko risteilystä kukaties parikin kertaa vuodessa toistuva bluesmaailman merkkitapahtuma. (joka tosin kai tunnetaan kotimaassaan paremmin nimellä Albert II - lat. Mikäli bändien ja artistien harjoittama omakustannejulkaisutoiminta jätetään pois laskuista, ei Suomessa taida toimia Blue Northin ohella tällä hetkellä ainuttakaan yksinomaan bluesiin erikoistunutta levy-yhtiötä. Anivarhain aamuisin (-Early In The Morning-) (trad.) 2. Musiikkitaloon näyttelyn tuo Belgian Suurlähetystö ja tilaisuuden avaa Belgian suurlähettiläs. Pois hän lähti (-Hate To See You Go-) (säv./san. Eloranta) 6. T. Ainakin bluesin tulevaisuus alkuvuonna 2012 näyttää jo valoisalta!
Pete Hoppula
M
istähän johtuu, että maailman taloustilanteen kurjistuessa bluesin tilanne sen kuin
Musiikkitalollakin tapahtuu!
Monella on ollut ennakkokäsitys, että Helsingin Musiikkitalo on rakennettu ainoastaan klassista musiikkia varten. Automaattinainen (-Hydromatic Woman-) (säv./san. T. Sä oot out (säv./san. Ice Melting Blues Cruise 27. 28.1.2012, Viking Line XPRS Esiintymässä mm. Hammasharjan pakkaan (säv./san. Eloranta) 12. Lisätietoja risteilyn järjestelyistä sekä ohjelmasta löydät puolestaan helpoiten osoitteesta www. Oonksmä mies. Mä toivon vaan (-I Wish You Would-) (säv./san. Bändillä on tiukan bilepumpun maine sekä tottakai myös runsain määrin uskollisia faneja, jotka kulkevat sen mukana keikalta keikalle. Nostakaamme hattua Belgialle; hieno maa juuri tällaistahan voi hyvin odottaa kansakunnalta, jossa on nykyisin hallituskin, yli 300 olutmerkkiä ja jopa kuninkaana itse Albert King... Lisäksi paikalle on lupautunut maamme oma Bluesministeri Esa Kuloniemi. T. Walter Jacobs) 13. Joe Hill Louis) 10. huom)
Näistä erityisen maukkaita ovat B.B. Myös norjalaisten taustajoukkojen toiminta pianoineen, haitareineen ja pesulautoineen ko. Ja erityisen koskettava on tulkinta Roy Acuffin kantrivedosta "Blue Eyes Crying In The Rain". Edellisessä BN lehdessä Johnny Pallari valitti sitä, että "vanhojen kaavojen toistelu bluesissa on hyve, kun taas heavybändit tähtäävät oman materiaalin tuottamiseen". Tätä levyä on parasta kuunnella, ja huolella! Pokke Korhonen Jochen Bens ja Michael van Merwyk musisoivat niin huomattavan, saumattoman tiiviisti yhteen. Mutta kyllä koko homman kirkas keskustähti on siis tuo vanha kunnon lettojen vetelys, Lazy Lester, joka rennon lespaavan laulamisen ja haukottelevan harpunsoiton ohessa hoitaa vielä myös noin puolella raidoista kitaristin tonttia, ja suht vakaalla kädellä. En halua nostaa ainuttakaan cd:n 13 kappaleesta toisensa edelle. Laulun ohella Willis hoitelee kitaran ja urut sekä raidalla 11 basson. Ei kai tässä muukaan auta kuin laittaa suohumppa jälleen kerran soimaan ja
CHICK WILLIS with special guest TRAVIS HADDIX Let The Blues Speak For Itself (Ben 10)
(1) Intro (Let Me Play My Blues) (2) Short-Haired Woman (3) Picture On The Wall (4) Just A Bad Dream (5) On Your Way Fishing (6) Crush On My Next Door Neighbor (7) My Fannie Mae (8) Don't Know What You Got (9) We're Going To Boogie (10) Worried AboutYou (11) Money Is The Name Of The Game (12) Since I Fell For You (13) Let Me Play My Blues
BIG DADDY WILSON Thumb A Ride (Ruf 1172)
(1) Thumb A Ride (2) Baby Don't Like (3) This Is How I Live (4) Anna Mae (5) Sweet Tooth (6) It Don't Get No Better (7) Who's Dat Knocking (8) Four Daughters And A Strong Loving Wife (9) Cold Is The Wind (10) Drop Down Here (11) Way Back Yonder (12) Brother Blood (13) If You Were Mine
ELVIN BISHOP'S RAISIN' HELL REVUE Live On The Legendary Rhythm & Blues Cruise (Delta Groove DGPCD144)
(1) Callin' All Cows (2) Whole Lotta Lovin' (3) Fooled Around And Fell In Love (4) What The Hell Is Goin' On (5) The Night Time Is The Right Time (6) Down In Virginia (7) Rock My Soul (8) Cryin' Fool (9) River's Invitation (10) Dyin' Flu (11) Tore Up Over You (12) It Hurts Me Too (13) Bye Bye Baby
Saksalaisen Thomas Rufin omaa sukunimeä kantava levy-yhtiö on milteipä vaivihkaa muotoutunut viime vuosien aktiivisimmaksi eurooppalaiseksi roots/blues -levyfirmaksi. Silti se menettelee levylautasellakin, vaikka ei aivan viime aikojen julkaisujen terävintä kärkeä hätyyttelekään. CD
LAZY LESTER You Better Listen (Bluestown BTR 1025)
(1) Rooster Blues (2) You Better Listen (3) Ethel Mae (4) If You Don't Want Me Baby (5) Scratch My Back (6) Courtroom Blues (7) Think It Over One More Time (8) O.J. Kitaristi Omlid hoitaa myös yhdessä basisti Jens Olav Haugenin ja rumpali Eskil Aaslandin kanssa pääosan taustabändin duuneista. Huippuvokalisti Finis Tasby esiintyy neljällä raidalla. Tämän johdattelun perusteella on ymmärrettävää, miksi Big Daddy Wilsonin uusi "peukalokyytialbumi" kantaa varmuuden vuoksi lisämäärettä "100 % acoustic music". Tämän todistaa upouusi Norjan poikien kanssa tehty cd "You Better Listen". Myös pari salamaniskua, nimittäin Salama-Slimin "Rooster Blues" ja Salama-Hopkinsin "Ethel Mae", on mahtunut mukaan. On ehkä oikeampaa ja reilumpaa puhua Big Daddy Wilson Triosta, koskapa kolmikko Big Daddy sekä hienostuneet kitaristit
Pitkän uran blues- ja rock-kitaristina tehnyt Elvin Bishop on julkaissut matkan varrella lukuisan joukon levyjä, joiden painopiste on viime vuosina siirtynyt jossain määrin takaisin bluesimpaan suuntaan. Nappy Brownilta lainattu päätöskappale tuo mieleen legendaaristen American Folk Blues -festivaalien lopetukset. Muutenkin koko levyn ylöspano on erittäin onnistunut, saundit ja sovitukset ovat lähes autenttisen oloiset, kuin takavuosien Excellon studiolta pöllityt. Kingin (2), Jimmy Reedin (6) ja Elmore Jamesin (12). Shuffle (9) Blue Eyes Crying In The Rain (10) Bright Lights Big City (11) The Same Thing Will Happen To You (12) When My First Wife Left Me (13) Paradise Stomp
tutkailut
ruveta pontikan juontiin... Hän on myös levyttänyt ja soittanut monien suuruuksien, kuten esimerkiksi Elmore Jamesin kanssa. Ja todella tyylillä äijät osansa pelaavatkin. Robert "Chick" Willis (s. Ne muodostavat keskenään harmonisen jatkumon ja ovat järjestään sävykkään lauluäänen omaavan Big Daddyn upeasti tulkitsemia, herkän kauniita ja sielukkaita tulkintoja, joilla molemmat kitaristit loihtivat hiveleviä sointuja akustisista soittimistaan. Komeita perinneralleja molemmat. "Thumb A Ride" on mainio jatkumo Big Daddyn parin vuoden takaiselle "Love Is The Key" -albumille. Lisäksi koko albumin tuotanto on heidän yhteistä käsialaansa. Suurin osa biiseistä on Willisin ja jonkun hänen sukulaisensa yhdessä väsäämiä (nimet ovat ainakin Tyler Willis ja Savannah Willis). com) käynnistävänä starttimoottorina ja vaikuttaa tätänykyä myös EBU:n presidenttinä. Varsinaiseksi ykkösvierailijaksi on ehkä ajateltu John Nemethiä, joka ei kuitenkaan pärjää Tasbylle. Musiikinteoreettinen tosiasia kuitenkin on, että heavy/rock/proge -bändeillä liikkumatila sävellyksiä tehdessä on valtavasti suurempi, progessa jopa raja-
· 6 - 2011
- 54 -. Tämä on siksikin hyvä, että laulu ei ole Elvinin vahvimpia puolia. Siinä on todellista menneen maailman suo- ja rämeromantiikkaa tarjolla oikein Olan takaa ja Elen edestä. Mitään uutta tämä levy ei sinänsä tuo esiin, on kuitenkin kelpo soitantaa vanhan liiton tyyliin. Pertti Nurmi taa vierailijoista mainita norjalainen kitaristi Kid Andersen, joka täydentää mainiosti Bishopin soittoa. Piti varmistaa levykannesta, että näin ei ollut laita. Tällaiselle matkalle kun joskus pääsisi... Levyn kappalevalikoima on tyylisuunniltaan monipuolinen. Ja kun materiaali on umpirautaa, biisit toinen toistaan vetävämpiä ja viihdyttävämpiä, niin eihän tässä voi tuloksena olla muuta kuin saatavan kova ja komea blueslevy. Herra kävi Kuopiossa pari vuotta sitten, ja juttelinkin hänen kanssaan. Paljon Willis on kuitenkin urallaan tehnyt; parikymmentä pitkäsoittoa vuodesta 1972 lähtien ja ensimmäisen singlen jo vuonna 1956. niin Slim Harpon, John Lee Hookerin kuin Jimmy Reedinkin standardihiteistä. Paikoitellen ja oikeastaan aika usein jompikumpi saksalaismuusikoista briljeeraa hienoilla slidekuvioilla (ainakin raidoilla 3, 6-8, 10). Kuin Pohjanmeren turskat olisi vaihdettu kertaheitolla Mississippin kissakaloihin. Samalla loistoristeilijällä oli mukana joukko bluesin ja rytmimusiikin tunnettuja nimiä. Avausraita on hauska New Orleans -renkutus, alun perin Blues Rockersin Excelloklassikko. "Moonchild" Haddix on mukana raidoilla 5, 6 ja 9, joista 6 on myös Haddixin sävellys. Yli kuusiminuuttisella Albert Collins -coverilla (10) kuullaan Bishopin hienoa kitarointia, mutta laulu ei vaan vakuuta. Jos satut pitämään Eric Bibbistä, tykästyt taatusti myös Big Daddy Wilsoniin. Willis on niin ikään nimetty The Blues Hall of Fameen, jonka lisäksi hän on saanut lukuisia muita huomionosoituksia. Valtaosa Rufin julkaisutoiminnasta on keskittynyt bluesrockiin ja/tai rockbluesiin, miten päin vain, ja onpa Rufin rosteriin kuulunut, kuten muistettaneen, myös oma Erja Lyytisemme. Tämä cd on livetallenne monipäiväiseltä risteilyltä Tyynellä valtamerellä lokakuussa 2010. 1934, ja jota ei pidä sekoittaa serkkuunsa Chuck Willisiin) sen sijaan on minulle ennestään tuntematon. Kiekolta tosiaan löytyy hienoja versioita, mm. Julkaisujen lukumäärä on tainnut kivuta jo pitkälle toiselle sadalle. Asiasta ovat erityisesti pitäneet huolen session tuottaneet vuonomaan omat bluesgurut Morten Omlid ja Jostein Forsberg. Antakaa itsellenne mainiot joululahjat; hankkikaa tämä joulurauhan viettoon mainiosti sopiva levy ja liittykää Euroopan bluesystävien, EBU:n, kasvavaan joukkoon. Parhaimmillaan tämän levyn musiikki olisi paikan päällä nähtynä ja kuultuna. Varsin mukiinmenevä on silti (6), jossa Nemeth laulaa Ray Charlesin ja Lisa Leu Leu Andersen vastaavasti Margie Hendrixin osuudet. Harri Haka
Lazy Lester on yhä voimissaan. Melkein voisi kuvitella alligaattorin henkäyksen leijuvan jossain ympärillä. Laulusolistien lisäksi kannat-
Valitsin tämän levyn arvioitavaksi Travis Haddixin perusteella. Bishopin Revuessa on mukana useita vierailevia artisteja. Lähes 80 vuoden iästä ei ole tietoakaan, kun tämä Louisianan swamp-bluesin perinnemestari vääntää jäljittelemätöntä tulkintaa niin vanhoista originaaleistaan kuin kollegoidensa ikiklassikoista. rallissa toimii kuin kotipolttoinen peräkylän jukejointissa 50-luvun deltalla. Vertaus on niin sattuva, että CD:n avausraidan käynnistyessä ensivaikutelmani oli, että Bibb on mukana Big Daddyn vieraana. Tässä ei siis missään tapauksessa ole kysymys mistään bluesin modernisoinnista, vaan soitanta on niin aitoa ja ehtaa kuin vain olla voi ja kehtaa. Siinä sivussa Tomppa on toiminut tuoreen eurooppalaisen bluesin ystävien yhteenliittymän, European Blues Unionin (www.bluesyou
Viimeisin kokoonpano teki levynjulkistamisjuhlakeikan Chicagossa ja on kiertänyt Ranskassa. Seuraavaksi kiristetään tahtia ja "Excuse Me For Scribbl'n" kiitää lähes koomisen humppakompin säestyksellä suoraan hilibili-listan kärkeen. En never ever ollut moisesta Whiteboy Jamesista kuullutkaan. Huomiota kiinnitetään myös Chicago-bluesin merkitykseen rock and rollin sekä lähes kaiken populaarimusiikin esikuvana ja vaikuttajana. Whiteboy ei oikein tuntunut sopeutuvan Etelä-Kalifornian aurinkoiseen rantapoika-meininkiin, vaan viihtyi paremmin varjoisilla bluesklubeilla. Kaliforniassa Comptonissa syntynyt James Page diggaili nuorempana mm. Chuck Berry ja Bo Diddley olivat tässä mielessä aikakautensa sanansaattajia, ja heidän kynänjälkensä saa myös ansaitsemansa huomion albumilla. Toinen pitkäsoittokin "Last Time Was The Last Time" ilmestyi vihdoin keväällä 2010. Juna, joka kulkee vääjäämättä ja ajallaan. Burnside) (2) State Street Pimp (Carl Martin) (3) Rob And Steal (4) Come Back Baby (Walter Davis, Lightnin' Hopkins) (5) Kid Man Blues (Carl Martin) (6) Keep On Truckin' (Blind Boy Fuller) (7) Cypress Grove Blues (Skip James) (8) Lula (9) Diddie Wah Diddie (Blind Blake) (10) Death Letter (Son House) (11) Special Agent (Sleepy John Estes) (12) Nongharn Blues
Aikaisempia esittäjiä sulkeissa. Erityiseksi suosikikseni on kohonnut n:on (11) kohdalle asetettu ja todella riipaisevasti tulkittu Estes-piisi, mikä kertoo levytysreissulla ollutta musikanttia vainonneista kovaotteisista junapoliiseista. Ja saakelin komeasti vielä soikin. Ainoan kriittisen kommenttini kohdista koosteen pituuteen, mikä on vain 45 minuutin luokkaa. Vesa Walamies
WHITEBOY JAMES AND THE BLUES EXPRESS Extreme Makeover (Rip Cat RIC 1105)
(1) Big Butted Women (2) Excuse Me For Scribbl'n (3) Stay Out Late At Night (4) Mean Mistreat'n Woman (5) Zerg, Shotgun, And You (6) The Big Man (7) Gold Brick Bar (8) Night Train Wine (9) Slowdown And Let Me Love You (10) I'm Ready (11) Trouble (12) Big Blue Train
Aina välillä sitä järkyttyy positiivisesti ihan petäjän takaa. Omakustanteet ovat usein monessa suhteessa vajavaisia tuotoksia, mutta nyt on esillä niin taiteellisesti kuin teknisestikin erittäin tasokas kokonaisuus. Alkujaan amerikkalainen Bert Deivert on melkoisen kansainvälinen maailmanmatkaaja. Heti harpun ensi rääkäisystä Whiteboy orkestereineen osoittautui mitä mainioimmaksi Amerikan perusmusiikin jakelijaksi. Kuten kappaleluettelosta voi nähdä, on tämä tuplalevy kunnianosoitus Chicagon merkittävimmille blueslegendoille. Myös biisit toimivat kertarykäisyllä. Ensimmäinen Living History -porukka teki laajahkon kiertueen Euroopassa mukaan lukien yksi esiintyminen Suomessa. Tässäpä meillä onkin täysi tusina varsin tanakkaa ja monipuolista perusmättöä Amerikan länsirannalta. "The (R)evolution Continues" kertoo aikajanalla tarinaa 40-luvulta vuosituhannen vaihteeseen. Ja tällä lätyllä Whiteboy James yhdessä Scott Abeytan (kitara), Blake Watsonin (basso) ja Max Bangwellin (rummut) kanssa soittaa ja laulaa aika monen bluesinkoittajan ja rokinkeittäjän suohon ja syöveriin. Ja jo vuonna 1992 ilmestyi yhtiön nimeä kantava debyyttilevy. Mutta ihan alkuun piti äijän taustoista ottaa vähän selkoa. Rupinen harppu ja niukan kolkko kitara vuorottelevat tyylikkäästi vakuuttavan tarinan iskennän kanssa. Levyähän täytyi ruveta oikein kuuntelemalla kuuntelemaan. Lisäksi kuuntelussa kuluivat Elvis Presley, Jerry Lee Lewis, Bob Wills ja jopa Spike Jones. Housebandin muodostavat Billy Flynn (kitara), Matthew Skoller (huuliharppu), Johnny Iguana (piano), Felton Crewes (basso) ja Kenny "Beedy Eyes" Smith (rummut). Sitten vedetään keinuvaa rokkenrollsoulia aivan Alvinin veljesten hengessä. Lätyn joka ikinen biisi toimii ja kaikki ovat, kahta vaille, omia komeita näkemyksiä tämän päivän bluesiskelmästä. Voisiko tällaisella porukalla juttu mitenkään epäonnistua. "Zerg, Shotgun, And You" -niminen hilpeä kantri voisi olla taas vaikka Junior Brownin verstaalta kotoisin. Aika mautonta, ajattelin. Kitaravetoinen rokki "Gold Brick Bar" on levyn peruskauraa. Myös seuraavalla raidalla "Mean Mistreat'n Woman" Whiteboyn ääni ja tyyli muistuttavat pelottavan paljon Dave Alvinin vastaavia. Kielisoittimista Deivert on erityisesti viehättynyt mandoliiniin, ja sen soittelussa hänen tärkeimmät esikuvansa ovat nykyisin jo edesmenneet Carl Martin ja Yank Rachell. Tämä Ike Turnerin "Stay Out Late At Night" onkin kuin Blastersin kataloogin paremmasta päästä pöllitty. sellaisia suuruuksia kuin Cab Calloway, Louis Jordan, Sam "Lightning" Hopkins ja Big Joe Turner. Billy Boy Arnoldin tulkinnat 40-luvun Lonnie Johnsonista (1), Tampa Redista (2) ja Sonny Boy ykkösestä (3) hivelevät korvia. Hyvää mutta kovaa. Mukaan on valittu tunnettuja ja vähän tuntemattomampiakin kappaleita ja niitä esittämään artistit, jotka kuuluvat kyseisen ilmansuunnan ehdottomaan eliittiin. Siellähän soi blues, kantri ja rokkenroll niin sulassa sovussa että. Ja yhden moisen huuruisen jami-illan jälkeen kuulemma perustettiin The Blues Expresskin. Special guest -osastoon kuuluvat lisäksi Buddy Guy, James Cotton, Magic Slim, Ronnie Baker Brooks ja Zora Young (instrumentteja ei tarvinne mainita). Soitto ja laulu on kauttaaltaan täynnä huippuhetkiä, ja on vaikea nostaa esiin mitään kappaletta ylitse muiden. Pian kundi vieraili mm. Yhtään heikkoa lenkkiä ei ole, ja mukana tulee vielä korkeatasoinen 36-sivuinen vihkonen, jossa kerrotaan Chicago-bluesin evoluutiosta sanoin ja kuvin. Musiikillista halkoa paukahtaa otsaan aivan arvaamattomista kansista. Bangkokin tuliaisia edustavat n:ot (4), (7) ja (12) ovat nekin aivan kuuntelukelpoisia, mutta verkkaisenoloisten tunnelmiensa myötä muista tulkinnoista selvänlaisesti poikkeavia. Sen jälkeen tämä raju nelikkö keikkaili enemmän tai vähemmän ahkerasti läpi 1980- ja -90-lukujen kiihkeän bluesbuumin. Ja vielä vislaa mennessään. Harri Haka
BERT DEIVERT Kid Man Blues (omakustanne)
(1) Goin' Down South (R.L. Osansa saavat Muddy Waters, Little Walter, Jimmy Rogers, Elmore James, Howlin' Wolf, Sunnyland Slim ja moni muu. Ja Blues Expressinkin luulin olevan jonkin sortin köyhän miehen versio idän pikajunasta. Näin hyvää musisointia seurailisin mielelläni vaikka puoli tuntia kauemmin. Bluespiireissä tuntemattomampi Avery on Samin serkku, joka asui tämän kodissa ja sai sieltä paljon musiikillisia vaikutteita, mutta keskittyi sittemmin soulin laulamiseen. Lisäksi levyn kansipahvissa keski-ikäinen kaljuuntuva äijänrohjake röhnötti nojatuolissa viiden viehkeän neitokaisen ympäröimä. Pokke Korhonen
THE BIG BANG Re-Ignited (Bigbangblues #)
(1) I Got A Woman (2) What I Know Now (3) Can't Tear It Up Enuff (4) Tell Me What Her Name Is (5) Everything's Gonna Be Alright (6) 40 Days And 40 Nights (7) Still Don't Have You (8) She's Coming Home
· 6 - 2011
- 56 -. Onhan näitä nähty ja kuultu. Tämän pakkauksen sisältö on äänitetty paitsi läntisessä naapurimaassamme niin myös USA:ssa, Thaimaassa ja Saksassa. Frontmaneina toimivat vuorollaan Billy Boy Arnold (huuliharppu ja laulu), John Primer (kitara ja laulu), Lurrie Bell (kitara ja laulu), Billy Branch (huuliharppu ja laulu) sekä Carlos Johnson (kitara ja laulu). Dixonin ikivanhaan sotaratsuun "I'm Ready" on saatu puhallettua yllättävän tuoretta näkemystä. Seuraava kiekkoa ei tarvinnut kuitenkaan odottaa kovin pitkään. Levyn päättävä "Big Blue Train" on sitten nimensä mukaisesti varsinainen VR:n painajainen. Tästä rosvobluusista tulee eittämättä mieleen Rick Estrin jaYön Kissat. Siitä
haaveillessa ei auta muu kuin kuunnella tätä loistojulkaisua yhä uudelleen ja uudelleen. Levyltä löytyy runsain määrin taidokasta soittelua, asiayhteyteen soveltuvaa lauleskelua, hyviä melodioita ja perinteitä kunnioittavaa suhtautumista. Mutta kaikkien perinnesoiton ystävien onneksi bändi koki ylösnousemuksen vuonna 2006. Samoin mukavan nykivä "Night Train Wine" ja raa'an harpun ryydittämä "Slowdown And Let Me Love You" ovat kovaa tasoa roots-rintamalla. Kaksi vuotta myöhemmin samainen tuottaja sai aikaiseksi, jos mahdollista, vähintään yhtä hienon tribuutin tuulisen kaupungin blueshistorialle. Jos jotain pitää erikseen mainita, niin Buddy Guyn tuore versio omasta vuoden -60 hitistään (11) on suorastaan järisyttävä. Mukaan kutsutuista lukuisista säestäjistä tunnetuimpia ovat pari vuotta sitten menehtynyt rumpalilegenda Sam Carr ja Skandinavian ylpeys Sven Zetterberg. sellaisten esiintyjien kuin Mighty Flyers, William Clarke, James Harman, Blasters, Johnny Dyer, Joe Houston, Little Charlie & the Night Cats, Top Jimmy ja Juke Logan keikoilla. Larry Skoller tuotti vuonna 2009 upean Chicago-bluesille omistetun levykokonaisuuden "Chicago Blues: A Living History". Nyt kuuntelussa oleva "Extreme Makeover" ilmestyi syksyllä 2011. Jokaisesta albumin kappaleesta voisi kirjoittaa pitkäänkin. Muddyn säveltämä, "bonusraidaksi" merkitty päätöskappale vetää asian vielä sopivasti yhteen. Pääartistin itsensä suosima tyylilaji on akustinen maalaismallinen blues, mistä minäkin kovasti pidän. Whiteboy James ja The Blues Express tekee selvää jälkeä ennakkoluuloista erinomaisella cd:llään "Extreme Makeover". Edellä olevassa vierailijaluettelossa jäi mainitsematta laulaja Mike Avery, joka versioi hienosti Magic Samin klassikon (13). Hän on jo vuosikausia asustellut Ruotsissa, missä hänelle on siunaantunut jälkikasvuakin. Sopii toivoa, että näilläkin leveysasteilla heidät nähtäisiin ja kuultaisiin, vaikkapa ensi kesänä. "Trouble" jatkaa taatulla tänttäränttä-linjalla. Levy rävähtää käyntiin rasvaisella rytmibluusilla "Big Butted Women", jossa sekä orkesterin sanoma että tyyli tulevat kerralla selviksi. Myös W. Ja biisikin on kuin ylijäämäveto American Musicilta. Jossain vuositu-
hannen vaihteessa jäi orkesteri kuitenkin telakalle puoleksi vuosikymmeneksi. No mikäpäs sen mukavampaa, kuin taas jälleen kerran sai huomata olleensa täysin väärässä ennakkoluuloineen. "The Big Man" edustaa vaihteeksi bluesimpaa laitaa orkesterin soitannossa. Ja tahtoi lavalle itsekin ihan hitosti
Michael James on liittoutunut entisten soittokumppaniensa Michael Rey Larsenin, Ted Larsenin ja Jeff Hayesin kanssa muistelemaan vanhoja aikoja. Valitettavasti vain Little Victorin itsensä laulu on paitsi jonkin verran aliäänitettyä niin myös merkillisen huolimattomasti äännettyä, minkä vuoksi sanoista selvän saaminen on melkoisen työn takana. Louisiana Redin tukijoukoissa. Mukaan saatiin kolme L.A. "I've Been A Fool" on puhdasta countrya ja levyn lopettava "Prairie Jelly" on ilmeisesti vitsi, jolla Duarte haluaa osoittaa kuinka helppoa on soittaa freejazzia. Editoinnissa/ levyn koostamisessa on sattunut pari pientä kuprua (muutama parin sekunnin tauko on joukkoon unohtunut), mutta annettakoon ne anteeksi. Instrumentit ja mikit ovat vintage-kamaa ja vahvistimet pieniä putkisellaisia. Tuskinpa hän sentään on laulanut harppumikrofonin tai peräti huuliharpun lävitse, kuten ainakin Papa Lightfootin on kerrottu tehneen, mutta joku merkillinen puutos hänen ääntelyään vaivaa. Käsillä oleva projekti "Back To Chicago" sai alkunsa ideasta herättää uudelleen henkiin bändin ja Dyerin yhteistyökuvioita. Pari ensimmäistä raitaa ovat reipasta bluesrokin rytkettä, kakkosraitaa (samoin kuin myöhemmin raitaa 6) on maustettu kivasti äkkinäisillä sävellajin vaihdoksilla. Jukes. Bändi soittaa omien kappaleidensa ohessa nipun huolella valittuja lainakappaleita. Se, mitä ehkä kaipaisi, olisi edes jokunen oma sävellys. Vaikka The Big Bang ammentaakin samasta lähteestä kuin Thunderbirds aikoinaan, on turhaa laittaa bändejä samalle viivalle edes tämän nykykokoonpanon kanssa, sillä nykymuodossaankin bändi on aika sitkeä pihvi pureskeltavaksi. Sen verran oikeaoppisesti he tulkitsevat näitä tuon ajanjakson Chicago-helmiä. Vesa Walamies
En muista, onko kyseistä kitaristi/laulajaa arvioitu aiemmin Blues Newsissa, mutta kovin suurta suosiota hän ei ole muissa maamme kriitikoissa herättänyt. 2003 naisystävänsä Sophien Kayn keralla, ja viime aikoina hän on kunnostautunut mm. Vaikka tyylilajeissa käydään vielä hardrockin puolella (7) ja seikkaillaan Chuck Berry -tyylisessä 1950-luvun rockissa (9), ei levyä kuitenkaan vaivaa hajanaisuus. Näin lahjakkailta muusikoilta uskoisi sen onnistuvan. Jos Derek Sherinian olisi kitaristi, niin tämä julkaisu kuuluisi ehdottomasti osastoon "kuusikielisen kuritusta". Johnny Dyer laulaa neljällä levyn raidoista ja lopputulos on odotetun huipputasoista. Kyseinen levy on Duarten yhdestoista. Musiikkiaan hän esittää laulamalla sekä kitaraa ja monesti telineeseen asetettua huuliharppua soittamalla, ja pääasiallinen tyylinsä on etenkin 50-luvulla vallalla ollut puoliurbaani Chicagon, Memphisin ja Arkansasin seutukuntien blues. Tällaista miellyttävän perinteistä mutta myös omia oivalluksia sisältävää kattausta voi kehua hyvänlaiseksi muttei aivan loisteliaaksi kokonaisuudeksi. Joka tapauksessa loistojulkaisu, jota voi tilata ainakin Elginsin kotisivulta www. Osansa on myös soittopeleillä. Monissa reunion-keikoissa päällekäyvä väkisin vääntäminen sekä näyttämisen pakko loistavat poissaolollaan. Victorin erityinen suosikkimelodia tuntuu olevan vanha "Rollin' & Tumblin'" -teema, mistä on kuultavissa parikin muunnosta, ja hänen boogiensa ovat ottaneet oppia mm. Eija Jauhiainen
DEREK SHERINIAN Oceana (MTR Promo 348)
(1) Five Elements (2) Mercury 7 (3) Mulholland (4) Euphoria (5) Ghost Runner (6) El Camino Diablo (7) I Heard That (8) Seven Sins (9) Oceana
CHRIS DUARTE GROUP Blues In The Afterburner (Provogue PRD 73542)
(1) Another Man (2) Make Me Feel So Right (3) Bottle Blues (4) Milwaukee Blues (5) Hold Back The Tears (6) Summer's Child (7) Searching For You (8) Black Clouds Rolling (9) Dontcha Drive Me
Kun levyn kannessa lukee "With special guest: Johnny Dyer", on aivan pakko ottaa selvää mistä on kysymys. Myös soitto sujuu esikuvien tyylille uskollisena, tärkeintä on kokonaisuus ja meno on juuri sopivan rentoa. Jukes". John Lee Hookerin, Junior Parkerin ja jopa Canned Heatin klassikoista. Harri Haka
LITTLE VICTOR Boogie All Night (El Toro ETCD 6048)
(1) I'm Gonna Let You Go (2) Boogie All Nite Long (3) Another Sleepless Night (4) Goin' Back To Memphis (5) Iraq Blues (6) Blind Man Boogie (7) Miz Mary Lee (8) Ida Mae Blues (9) Can't Get No Mail (10) Raggedy & Dirty (11) This Ole House (12) Swamp Twist (13) Run, Walk Or Crawl (14) I'm Low
Crazy (10) Born To Race (11) I've Been A Fool (12) Prairie Jelly
THE ELGINS Back To Chicago (Devil's Tale Music 037036)
(1) Ah'w Baby (2) Sad Sad Day (3) Sad Hours (4) She Loves Another Man (5) Tin Pan Alley (6) Tough Times (7) Layaway Plan (8) Can't Hold Out Much Longer (9) Don't Have To Hunt (10) Gypsy Woman (11) Anna Lee (12) Keep It To Yourself (13) Playhouse (14) Left Me With A Broken Heart (15) Seems Like A Million Years (16) Juke
Vaikka kuinka selailin erilaisia tietolähteitä ja suoritin lukuisia internet-hakuja, en onnistunut löytämään mistään ulkonäkönsä perusteella noin viisikymppiseltä vaikuttavan Little Victorin tarkkaa syntymäaikaa. Kaikki kuultavat soittajat ovat taitavia ja asianomaisen musiikinlajin erinomaisesti tuntevia. Duarte (s. Kitaristit, joita Duarte pitää esikuvinaan ovat Jimi Hendrix ja Stevie Ray Vaughan, ja se kuuluu myös soitossa. Tällä levyllä siihen kuuluvat Mark Bukich (huuliharppu, laulu), Mark Mumea (kitara), Fredrik Zahl Marken (kitara, laulu), Öyvind Stölefjell (piano, laulu) ja Bob "Pacemaker" Newham (rummut). Soundit ovat kohdallaan ja äänitys on hyvä. devilstalemusic.com. Sen asiantilan kohentamiseen hänen olisi syytä kiinnittää erityinen huomio. Mitään Booker T. Ehkäpä ne aiemmat levyt eivät ole olleet niin hyviä kuin tämä. Lopputulos on ällistyttävän puhdasoppista 40- ja 50-lukujen old school Chicago-bluesia. "Re-Ignited" saapui kuitenkin juuri lehtemme lähdettyä painoon, joten arvio oli pakko siirtää seuraavaan numeroon. With Me (9) Rack `Em Up (10) Juke Joint Jenny (11) Wait On Time (12) I'd Rather Go Blind (13) The Stakes Have Gone Up
Alun perin olin ajatellut niputtaa tämän levyn arvion Michael Jamesin levyn kanssa, jonka arvioin edellisessä numerossa. Mutta ei muillakaan lauluosuuksien esittäjillä ole syytä häpeilyyn. He julkaisivat vuonna 1984 Rod Piazzan tuottaman vinyylin "Johnny Dyer And The L.A. Ainoa coverbiisi, japanilaisten muusikkokamujen kynäilemä haikeasävyinen "Hold Back The Tears" on puolestaan valssi, joita ei blueslevyillä kovin usein tapaa. Eikä edes pidennetyllä kitarasoololla varustettu "Wait On Time" anna aihetta negatiiviselle palautteelle. Jukesin alkuperäistä jäsentä ja kaksi muusikkoa Norjasta. Valikoima pursuaa paljon tunnettuja kappaleita varsin tutun kuuloisina versioina. Varsinkin Duarten käyttämä legatomainen venytystekniikka on hyvin SRV:lta kuulostavaa. Fargo Blues Festivalilla viime vuoden kesällä bändiä avustamassa olivat kosketinsoittaja Bruce McCabe ja jonkun sortin paikallinen American Idol Jessica Langset. Lyhyesti ilmaistuna levy on kitarismin juhlaa suurella Koolla ja Jiillä. Pääasiassa tämä johtuu soittajien kyvystä sisäistää tämä tyylilaji ja välittää se esittämäänsä soitantoon. Mutta koska kyseessä on kosketinsoittaja, niin tämä laitetaan tietenkin "iloisesti hammondilla" -otsakkeen alle. Phillips ja Sherinian ovat kirjoittaneet paria poikkeusta lukuun ottamatta (6, 7 ja 9) levyn materiaalin ja vastanneet myös tuotantopuolesta. Jopa Jessica Langsetin laulama, herrojen falsettiäänillä ryydittämä "I'd Rather Go Blind " toimii ilman suurempia moitteita. Jonesin kaltaista hienotunteista tyy-
- 57 -
6 - 2011 ·. Aika usein hänen tulkintansa toivat mieleeni myös ranskalaisen Bo Weavilin kärkimiehen Matt Fromontin tyylittelyt, ja todennäköisesti nämä kaksi herraa eivät ole ollenkaan vieraita toisilleen. Kiinnostuneille tiedoksi levyä kannattaa kysellä bändin kotisivujen kautta bigbangblues.com. Setti lienee ollut aika pitkälti bändin vakiosetti. Sen verran sain sentään selville, että hänen sukunimensä on kaiketi Mcoggi ja että hän on kotoisin USA:n Memphisistä mutta on asustellut pitkähköjä ajanjaksoja muuallakin kuten Ranskanmaalla. Musiikissa, kuten kappaleissakin on ripaus Fabulous Thunderbirdsiä. Tony MacAlpine, Joe Bonamassa ja Steve Lukather) ja pontevasti jyräävään edelliseltä levyltä tuttuun rytmiryhmään (rumpali Simon Phillips ja basisti Tony Franklin). Musiikki kulkee rennon oloisesti ja tunnelma on vapautunut. Kolmonen, hidas 12/8 blues, tuo heti ensitahdeista mieleen jälkimmäisen noista esikuvista. Riku Metelinen
tapauksessa juuret juontavat 70- ja 80-luvuilla vaikuttaneeseen yhdysvaltalaiseen kokoonpanoon L.A. Suomessa hän käväisi ensimmäisen kerran v. Uudeksi nimekseen yhtye on ottanut The Elgins (todennäköisesti Chicagon kyljessä olevan kaupungin mukaan, eikä pidä sekoittaa samannimiseen Motownkokoonpanoon). Kokonaisuus on hallittu, eikä joukkoon mahdu yhtään suvantokohtaa. The Big Bang ei ole mikään köyhän miehen Thunderbirds, sillä heillä on aivan riittävästi omaa näkemystä ja tyyliä. Jos vaikutteiden antajia lähtisi luettelemaan, olisi lopputuloksena sodanjälkeisen Chicago-bluesin "kuka kukin on" -listaus. Poikkeuksellista tällä levyllä verrattuna Duarten aiempiin on se, että vakituinen bändi on korvattu studiomuusikoilla; nyt bassossa on Robert Watson ja rumpuja palikoi Aaron Haggerty. Jos SRV on lähellä sydäntäsi, pidät taatusti tästäkin. Aurinko on todennäköisesti paistanut kirkkaalta taivaalta ja bändi on ollut hyvällä tuulella. Tässä
Black Country Communionista (BN 250) tuttu kosketinsoitinvelho Sherinian luottaa järjestyksessä viidennellä soololevyllään muusikkopiireistä tutuiksi tulleisiin virtuoosikitaristeihin (mm. 1963 Texas) äänestettiin vuonna 1995 parhaaksi uudeksi kyvyksi maineikkaan Guitar Player -lehden vuosiäänestyksessä
Varsinkin BCC-levyt hankkineille levyä voi suositella. Ja onhan täällä vierailijana myös Sven Zetterberg, harpussa ja tunnistettavassa laulussa Big Mama Thorntonin väkevällä klassikolla "Ball And Chain". Notoddenfestivaalin puuhamies Jostein Forsberg harpussa (5) sekä Runar Boysen pianossa. Levyllä soittaa useita vieraita ja Ritan oma yhtye Backbone, jonka muodostavat Morten Omlid, kitara, Jens Haugen, basso ja Eskil Aasland, rummut. Levyn perusluonteen mukaisesti soittajissa on kantri/rockabilly-yhtyeen Fatboyn kantavia voimia; Marcus Källström rummuissa ja suomalaissyntyiset soittajat Hannu Kiviaho kitarassa ja Alf Östlund läskibassossa. Mikke Nöjd
FAARAO PIRTTIKANGAS Kuhmalahden Nubialaiset (Helmi 049)
(1) Kuka sinä olet (2) Saarnaa erämaassa (3) Unta se vain on (4) Se raapii maata (5) Käärmeen seurakunta (6) Myötätuuli (7) Onkalo (8) Ruorimies (9) Amede Ardoin (10) Kristalliarkki (11) Ninim Aiakora
Sellaisista bändeistä kuin Cosmo Jones Beat Machine ja Astro Can Caravan tuttu
· 6 - 2011
- 58 -. 15.4.1942, Solna) on ruotsalainen rocklaulaja. Loistava levy virsistä ränttään. Herran jestas, siitä on melkein 50 vuotta! Ja Jerry Williams on melkein 70, mutta laulu sujuu, melkein paremmin kuin silloin ennen. Juha Vainion miettein; tasaista on meno ja viihdyttävää ja Alright. Kun biisien sisältö on rajoittunut lähinnä loputtomaan sooloiluun, huomaa toisinaan toivovansa kaiken turhan soittopröystäilyn jättämistä treenikämpälle. Suora, tiivis, melodinen rocki (5) lataa suoraan Ganesfanin makuhermoon, lisää reipasta rockistouhua irtoaa kursailemattomalta (7):lta, samoin ravikompissa liitävältä "kuukkeli"-laululta (9). Jerryn versio "perutaan häät" -temantiikasta, "Cancel The Wedding "näkyy olevan Svensktoppen-listalla kärkipäässä. Levyn aloittava nimikappale "Chapels And Bars" on Ritan oma tuotos ja onkin mieleenpainuva gospelmainen melodia. Mikäli tämän tyylisestä musiikista pitää, niin levy varmasti antaa paljon ilon hetkiä. Olettaisin, että elettiin vuotta 1963; tuo Jerry Williams & The Violents -konsertti oli jotakin järisyttävää. Hyvällä riffillä ja hienolla huuliharpulla etenevä avaus toimii tehokkaana johdantona aiheeseen, ja biisillä on vielä nätti melodiakin. Tuoreenpuoleisen ja 60-luvun aikoja muistelevan jug band -kiekkonsa jälkeen hän on vaihteeksi tuonut esille monimuotoista ja osaksi myös sinisävyistä musisointia, mikä on tallennettu New Orleansissa pääosin sikäläisten soittajien säestyksellä. Ainakin ääni on tummempi ja madaltunut iän mukana. Jerry lauloi tai esitti vanhoja rockettirolli-kappaleita ennennäkemättömästi ja niitä hittejään, kuten "Dangerous Happiness", "Number One" ja "Twistin` Patricia". Esillä olevasta laaja-alaisesta kattauksesta jäivät mieleeni parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen etenkin versio Bobby Charlesin pikkuhitistä "Why Are People Like That?", Sugar Pie DeSanton tulkintana itselleni tutuksi tullut "Soulful Dress", Eric Bibbin osaksi tekaisema ja yllättävän bluesahtava "Don't Ever Let ...", Percy Mayfieldin tuttu "Please Send Me ..." ja hengellissävyinen päätöslaulu, mikä on merkitty Rick Viton nimiin mutta on ainakin melodiansa puolesta
Jerry Williams oikealta nimeltään Sven Erik Fernström (s. Lisäksi lainauspuolella on yksi Jessie Mae Hemphillin kappale "Lord I Feel Better", jossa soittaa viulua ja laulaa mukana Tuva Livsdatter Syvertsen. Björn Berge soittaa siinä kitaraa ja avustaa sielukkaassa laulutulkinnassa. Rita soittaa akustista kitaraa, ja hyvin soittaakin, laulaakin hyvin, ääntä on. Suurin osa kappaleista on Ritan omia tekosia, muutama laina on tullut mukaan (2, 9, 10). Meno on kuin mopoautolla talvipakkasessa. Allekirjoittanutta ei levyn loputon rummuilla kyllästetty kosketinsoittimilla revittely miellytä tämän enempää. Hieno biisi, ja kuulijalle annetaan vastuu loppulauselman antamiseen. Samalla tiellä tässä ollaan. Sarkastisella tekstillä väritetty (4) on omaksunut tiukkaan poljentoonsa myös vähän kantria ja eiköhän tekstin pointti ole kuitenkin erilaisuuden hyväksyminen. Puoleen tuntiin on puristettu tiivis paketti, jolta löysät on pudotettu pois. Eipä ole valittamista muissakaan sävellyksissä, tasokkaita ovat. Esitys äänitettiin sylttytehtaalla Mississippissä. (3) Soulful Dress (4) Blues Go Walking (4) I Done Made It Up In My Mind (6) Walk By Faith (7) As An Eagle Stirreth In Her Nest (8) Rain Down Tears (9) Get You Next To Me (10) Steady Love (11) Don't Ever Let Nobody Drag Your Spirit Down (12) Please Send Me Someone To Love (13) I Am Not Alone
Taannoinen Rauman-kävijä Maria Muldaur, omaa sukuaan D'Amato, on 68 vuoden ikäänsä nähden säilynyt sekä ulkonäöltään että ääneltään hämmästyttävän nuorekkaana. Eihän tämä tietysti ole mikään suoranainen blues- tai r&b-kooste, jollaisiksi sitä tuskin on tarkoitettukaan. Tämä on niitä levyjä, jotka edustavat lehtemme genren aivan kaukaisinta mahdollista äärilaitaa ja on bluesista niin kaukana kuin päiväntasaaja on Chicagosta. Ei huonosti rockivaarilta. Mukana ovat mm. Vähän raskaskätinen, tai ainakin jyräävä boogie (2) on tuhtiotteista touhua, jolle letkeä väliosa luo hienon, toimivan kontrastin. Näin kuulijalle tarjotaan rehevä, mullantuoksuinen roots-paketti, joka ennakkoluulottomasti sotkee keskenään niin bluesia kuin rock and rolliakin. Hän tuli tunnetuksi 1960-luvun alussa The Violents -yhtyeessä, mutta siirtyi sitten soolouralle. Meno gospeloituu, kun kappaleella "Holy Land" esiintyy Ritan kanssa Coahoma Community College's Concert Choir. Rita on Margit Bakkenin kanssa Norjan johtavia blues-naisia. Jos jollekulle muullekin bändi on vielä vieras, niin Hurriganes-Ronski GangDr Feelgood -akselilla mennään ja luistavasti mennäänkin. Aluksi raidan (3) kulmikas riffi ärsytti (vähän), mutta homma etenee kuitenkin niin vakuuttavasti, että pisteitä tällekin ropisee. Levyn aloittava kappale on suoraan rockabillyn laulukirjasta, "Blue Jean Bop". littelyä tai tarttuvia melodioita on turha odottaa, sillä tässä pusketaan kovaa ja korkealta. He esiintyvät kaksistaankin nimikkeellä Damer i Blues. Kuinka voi olla meno kipakkaa. Sitä pohditaan raidalla (6), joka on hyvin tömistävä, puoli-funk shuffle. Jerry Williams oli niin suosittu myös Suomessa, että hän jopa esiintyi Iisalmen kaupungintalolla, joka oli suosittu tanssipaikka. En jaksa lähteä ruotimaan biisejä sen enempää, sillä liki 50 minuuttia kosketinsoitinvetoista progressiivista fuusiobluesinstrumentaalimusiikkia (??) ilman sen suurempia tarttuvia hengähdystaukoja on aivan liikaa. Levyllä on monia todella tuttujakin kappaleita, jopa näin homekorville kuluneitakin (9, 13 tai 14), mutta eipä tuo haittaa. Aimo Ollikainen
aika selvä kopio klassisesta "Nobody's Fault But Mine" -teemasta. Maria ja kumppanit ovat kuitenkin jälleen kerran saaneet aikaiseksi tasokkaan ja kuuntelukelpoisen kokonaisuuden, jota sopii seurailla vaikkapa vaihtelun vuoksi. Sleepwellers ei taatusti ole kulmakuntansa trenditiedostavin kvartetti, mutta mitä tulee boogien rullaamiseen, niin täältä pesee. Ja sitten valot vaihtuivat värillisiksi ja "Ave Maria No Morro" aivan hämmensi. Hyvään keskisarjaan sijoittuu (8), joka sekin rokittelee mehevästi. Seasta ei suoranaisia balladeja irtoa, mutta muuta materiaalia verkkaisempi (10) pelaa vahvalla fiiliksellä modernia blues-otetta. Aimo Ollikainen
Olin kyllä kuullut kehuttavan tätä Sleepwellers-nelikkoa, mutta kiekon kuulemisen jälkeen minä vasta olinkin myyty, ja luonnollisesti bändin aiemmat julkaisut nousivat heti hankintalistalleni. Mukana on aika liuta muusikoita, vain (4) on esitetty pelkän pianon säestyksellä. Tämä on Jerrry Williamsin ensimmäinen studiolevy yhdeksään vuoteen. Riku Metelinen
Mukana on rouhevampaakin menoa, kuten kertomuksessa "My Hill Country Blues", jossa Rita matkaa Mae Hemphillin kanssa Clarkdalessa ja Memphisissä. Mitä se on se oikea blues. Jerryn uudella levyllä on laajasti ottaen rock and rollia; rockabillyä, twistiä ja "myöhäisteini"-hempeilyä. Jerry on keikkaillutkin Fatboyn kanssa. Vaikka oltiin tanssipaikalla, tuskin kukaan tanssi, ihmeteltiin vaan. Erilaisia levyjä tämä New Yorkin folk- ja protestipiirien kasvatti on saanut aikaiseksi niin paljon, että edes niiden lukumäärää en käy arvailemaan. Ja yksi Irma Thomasilta, "Don't Mess With My Man", vakuuttavasti esitettynä.
MARIA MULDAUR Steady Love (Stony Plain 1346)
(1) I'll Be Glad (2) Why Are People Like That. Uusin levy jatkaa samoilla linjoilla mihin edellisellä jäätiin. Vesa Walamies
KOTIMAAN KATSAUS
SLEEPWELLERS New Tricks For Old Bricks (SLEEPW 04)
(1) Travelling Man (2) Have A Little Fun (3) Dog's Night (4) Idiot As A Friend (5) Love On Leave (6) Sounds Like Blues (7) Mother Or A Daughter (8) Waiting For The Big Time (9) Google Me (10) One Less
JERRY WILLIAMS Alright (Sonet/Universal 060252784824)
(1) Blue Jean Bop (2) Your True Love (3) Cancel The Wedding (4) I'll Never Let You Go Little Darlin' (5) The Shape I'm In (6) Rebound (7) I Can't Sleep (Without You) (8) Pretend (9) Corinne Corinna (10) Rockin' Love (11) Sag, Drag And Fall (12) Small Town Hero (13) Since I Met You Baby (14) Peppermint Twist (15) These Pills (16) Two Sunsets
RITA ENGEDALEN Chapels And Bars (Bluestown BTR 1026)
(1) Chapels And Bars (2) Lord I Feel Better (3) My Hill Country Blues (4) He Walked Away (5) Sara's Kitchen (6) Last Talk (7) House Of Shame (8) She Rocked The Cradle Of The Blues (9) Don't Mess With My Man (10) Ball And Chain (11) Holy Land (12) Epiloque Bless The Hours
Tämä levy on Rita Engedalenin neljäs albumi
Sitten vaihtui kitaristi Olli Pekkolaksi ja orkesterin nimi The Ronski Gangiksi. Huh huh! Ja orkesterin perustamisestakin on aikaa kulunut vain vaatimattomat 43 vuotta. Ja se oli rokkia se. Muuten kiekko liikkuu jatsahtavalla lounge-osastolla, mutta tekee sen äärimmäisen tyylikkäästi ja viihdyttävästi. Mutta jos siltä tuntuu, niin mikä ettei. Bändin jäsenistä Konsta Eskelinen (2) ja Otto Eskelinen (7) ovat säveltäneet yhden biisin. Lähinnä Länsi-Uusimaan kulmilla on kesäisin musisoitu. Esimerkiksi Haten laulama "Whole Lotta Love" kulkee kuin kiskoiltaan karannut Martinlaakson paikallisjuna. Tiivistetysti voi sanoa, että käsillä kerrassaan mainio kooste, joka oivasti
- 59 -
6 - 2011 ·. Hieman ehkä vetää suupieltä virneeseen, kun "Seventeen"-rallilla äijä väittää olevansa 21 v. Vuonna 2005 ilmestyi sitten komea tuplakokoelma "Still Shakin' The Ronski Gang Anthology", jossa yhtyeen uraa on hienosti taltioitu. Enemmän kuin bluesilta, tämä levy kuitenkin kuulostaa kaustislaiselta meiningiltä, joten jälleen kerran herää kysymys; tulisiko tätä arvioida Blues News -lehdessä. Mm. pop-yhtyeiden Suomen mestaruuden voitettuaan nelimiehiseksi supistunut orkesteri pääsi viimein levyttämäänkin vuonna 1975 nimellä Ronski & Exotic. Sävellykset ja sanat ovat etupäässä bändin omaa tuotantoa, suurimmaksi osaksi Pirttikankaan, paitsi (3), jossa sävel on A.J. Mutta hyvin sekin toimii hengenvetopalana muuten sairaan kiireisen kouhkaamisen keskellä. eikun siis
kitaroita Kiffe Sjöblom ja Vesa Kääpä. Alkuperäisten konkareiden Ronskin (laulu), Haten (rummut) ja Misterin (basso) lisäksi upouudella rokkenrolltaltiolla "The Elevens" soittavat sahaa... Luulisi siis vähänkin perinteisiä arvoja kunnioittavan rokkiharrastajan ulvovan kuuta ja muita taivaankappaleita kuin sokea susi kadonneita hampaitaan. Instrumentaali-biisejä on kolme, ja niistä löytyy mielestäni levyn paras raita (6). Levyn päättää etiopialainen kansansävelmä, jonka jälkeen on tallennettu monta minuuttia tyhjyyttä. Pokke Korhonen
HELGE TALLQVIST & JUKKA GUSTAVSON BAND Plays Erik Lindström
(Rockadillo ZENCD 2140)
(1) High-Heeled Shoes (Ranskalaiset korot) (2) Muistatko Monrepos'n (3) Too Little Time (Liian vähän aikaa) (4) Armi (instrumental shuffle) (5) Etkö uskalla mua rakastaa (6) Dream Of An Island (Tahdon saaren) (7) Armi (instrumental jazz waltz) (8) Tell Me (Kuiskaa minulle) (9) Wind Will Take Away (Tuuli tuo, tuuli vie)
Helge Tallqvist on tämän lehden palstoilta hyvinkin tuttu bluesharpisti, jonka vuonna 2005 julkaistu sooloalbumi "Plays George Harmonica Smith" herätti ansaittua myös kansainvälistä huomiota. Muusikkoja levyllä on kahdeksan, mukana muutamia Pirttikankaan edellisistä kokoonpanoista. Kaikki kappaleet lienevät lukijakunnallemme tuttuja, vaikkeivat ihan pääharrastusalueeseen kuuluisikaan. Hammond-urkuja ja pianoa soittava sekä laulusolistina loistava Gustavson on vähintään yhtä paljon esillä kuin Tallqvist. Myös levyn materiaali putoaa kuin venäläinen kantoraketti Baikonurissa. Tosin levyn kansipahveissa komeilevat vain vanhan liiton karjut. Gustavsonin laulusuoritukset ovat nekin huippuluokkaa. Toisaalta Pirttikangas ei listasijoituksia tavoittelekaan, vaan tekee musiikkia mistä itse tykkää. On suorastaan hämmentävää huomata, kuinka mainio melodia lopulta piilee esimerkiksi pirteän beat-iskelmän (6) syövereissä. "Humbuggin' Me" tai "Rock'n'Roll" ovat ihan selkeitä hittejä, jos minulta kysytään. Ja Ronski Gangin uusi "The Elevens" albumi tekee ihan helevatun gutaa. Lindströmin kansakunnan kollektiiviseen muistiin iskostuneet sävelmät taipuvat suorastaan loistavasti tällaiseenkin käsittelyyn. Uutukaisellaan Tallqvist päätti vaihteeksi käydä kiinni vanhoihin kotimaisiin iskelmiin. Oikeastaan vain (4):n hurtti tuuttaus lienee riittävän raakaa. Eija Jauhiainen
THE RONSKI GANG The Elevens (Hand Picked Music HPM-112)
(1) All Night Long (2) Seventeen (3) Humbuggin' Me (4) Take It To The Limit (5) You're The One (6) Wicked (7) Rock'n'Roll (8) She's Looking Good (9) Six Days On The Road (10) Whole Lotta Love (11) All I Want
Pekka Pirttikangas on vaihtanut laulukielen englannista suomeksi ja samalla tyylinkin suomalaisempaan suuntaan. Ehkä tavoitteena on radiosoitto, eikä voi kuin toivoa, että tämä löytäisi tiensä soittolistoille. Vannoutuneille bluesfriikeille kiekko ei ole ihan täsmähankinta. Ja 2000-luvullakin on tehty keikkaa aina välillä, kun on muistettu, mutta todella harvakseltaan on orkesteria tosiasiassa lauteilla nähty. Ja löytyyhän lätyltä vielä kolmaskin kitaristi, nimittäin mies nimeltä Mikko Rintanen. Erinomaisessa vireessä ovat myös Ykä Putkinen (kitara), Matti Vallius (basso) ja Tomi Leino (rummut). No taitaa siellä pari lainaralliakin joukossa olla. Mies tuntuu suuresti nauttivan näiden biisien tulkitsemisesta. Jostain syystä äärimmäisen haikeaa tunnelmapalaa (5) ei ole käännetty englanniksi. Huomasin tämän, kun vahingossa en muistanut ottaa levyä pesästä pois. Ja aika läjä loistavaa perusränttätänttää oikealla periksi antamattomalla asenteella olikin jäänyt jälkipolville ihmeteltäviksi. Saundimaailma on tietenkin sen mukainen. Kunhan vain äijät kävisivät keikoilla edes vähän tiheämmin. Sitten vielä se Ronskin ääni, siitä ei paljoa enää rokin rääkkääminen parane. Mutta sitten vain jotenkin meno hiipui ja keikat vähenivät. Tuolloin muinaisella 1960-luvulla siis Sjöblomin veljekset Harry alias "Ronski" ja Hans alias "Hate" sekä Kai "Misteri" Eklund ja Kaj "Kajje" Lindström kera muutaman muun asiasta innostuneen nuoren miehen perustivat Karjaan kulmilla The Exotic -nimisen musiikkiyhtiön. Hillona silmässä kiekolta löytyi yksi aivan uusi studiobiisi ja 4 livevetoa vuodelta 2004 (arvio BN 212). Vuoteen 1983 mennessä oli plakkarissa neljä isoa muovista lättyä lisää. Eikä siihen syynä ole se, että savusaunassa, jossa tätä tarinaa kirjoitan, on rapiat 110 astetta löylyä. Helvatun hienoja rokkenroll-vetoja joka tapauksessa joka ainoa. Projektia kehiteltäessä konseptiksi valikoitui tehdä koko levyllinen Erik Lindströmin 1950-luvun ikivihreitä, jotka jazz-vaikutteineen soveltuivat tarkoitukseen mainiosti. Jossain 1980-luvun puolivälissä yhtiö jäikin ilmeisesti telakalle. Ja voi swiit ziisus, mikä meno ja maininki uudelta kiekolta kajahtaakin. Heti ensi tahdeista homma on tattis, morjens ja taju kankaalle. Muut rallit ovatkin sitten Ronskin heiniä ja toimivat joko täysillä tai kybällä. Aikansa veivattuaan ja mm. Gustavsonin vaihtelevat sovitukset yhdistettynä svengaavasti soittavaan bändiin ja Tallqvistin maukkaaseen harputteluun takaavat nautinnollisen kuunteluelämyksen. Ja löytyyhän levyltä yksi hiturikin, tai siis kai "You're The One" taitaa Ronski Gangin asteikolla olla jo lähes lälläriä. Ja samalla ruusterilla mennään tänäkin päivänä. Uusina kitaristeina livebiiseillä soittivat Haten poika Carl "Kiffe" Sjöblom ja Vesa Kääpä. Ratkaisua voi täydellä syyllä luonnehtia onnistuneeksi. Täytyy tosin tunnustaa, että ihan vähän jännitti, että mitäköhän sieltä on oikein tulossa. Gustavson on myös sovittanut kaikki kappaleet ja tehnyt osaan niistä englanninkieliset tekstit. Savolainen ei mielellään toista savolaista noki, mutta varsinkin laulettuja kappaleita vaivaa samankaltaisuus. Mutta mättö maistui ja rokettiroll soi edelleen. Ja mitkä saundit levyllä onkaan! Ne ovat niin tuhdit, kuin olisivat moukarilla sovitetut. Mutta yks hailee ja lassie. Musiikkikaupasta löytyvien soitinten (kitara, basso, viulu, haitari, koskettimet, saksofoni, klarinetti, rummut) ohella käytössä on myös sellaisia instrumentteja kuin taskutrumpetti, jouhikko, cumbus (banjoa muistuttava turkkilainen soitin) ja romut. alkaa uudelleen noin 17 minuutin kohdalla. Toimii kuin suolahappo suuvetenä. No ei sen väliä, pääasia onkin tuo ääntelypuoli. Meikäläinen ainakin kiljui riemusta, kun uuden Ronski Gangin lätyn käsiinsä sai. Vaan niin suuri on kunnioitukseni näitä rokkanrollin tosiveteraaneja kohtaan, etten tänä talvena enää pipoa käytä. Aika moni ns. Menomono kulkee kuin parhaissa nuoruusmuistoissa ja rokki on raakaa, mutta rentoa ja rehellistä. hevarikin olis moisesta artikulaatiosta ikionnellinen. Celsiusta siis. Kyllä kunnon rokkenroll aina hyvää tekee. Musiikki
Nyt täytyy riisua karvahattua oikein antaumuksella. Kolmessa vuodessa tehtiin kolme hienoa älpeetä. Että pääsisi oikeasti bailaamaan, kuin silloin ennen... Ovatkohan äijät vielä vedossa. Kovaa ja saaterinmoisella rytinällä. Kaikki biisit ovat uusia ja omia. Onneksi orkesterin taru ei tähän loppunut. Yhtään kitaristia ei kuvissa näy. Parhaiten levy toiminee poikaporukan sauna(ryyppy-)illan taustamusiikkina. Heti alkuun kannatta korostaa, että kyseessä on nimenomaan Tallqvistin ja takavuosien Wigwam-hahmon Jussa Gustavsonin yhteisprojekti. Nurmiolta kuulostava eksoottisesti nimetty "Amede Ardoin". 1990-luvulla käytiin kiertueella ainakin Gangin 25-vuotispäivien kunniaksi ja ehkä muutenkin. Sillä uskokaa tai älkää, The Ronski Gang on julkaisut uuden levyn 28 vuoden tauon jälkeen. Levyn musiikki on yhdistelmä bluesia ja niin afrikkalaista kuin suomalaistakin kansanmusiikkia. Johtava savolainen päivälehti vertasi tätä savolaislevyä Tuomari Nurmion tuotantoon, ja siltä se monin paikoin kuulostaa. Kappaleiden sanat olisivat saaneet olla mukana printattuna, koska niistä on vaikea saada selvää ja ilmeisesti niihin sisältyy myös jotain huumoria. Buchananin. Kohtuullisen rankan (4):n lisäksi esimerkiksi mainosti rullaava (9) lähtee suorastaan rokkamaan, kun kitaristi Ykä Putkinen pääsee kiinni soolo-osuuteensa. Joka tapauksessa pitää käyttää eri kriteerejä kuin Joe Bonamassan tai Ana Popovicin kohdalla. Ainakin itse tunsin nuortuvani muutaman kymmenen vuotta kiekkoa kuunnellessani. Ainoa blues-kappale on hyvin T. No korvilleni sain oikein kunnolla, kun en alan metsureihin täysillä luottanut. Hienostuneen tunnelmoinnin lisäksi bändi osaa tarvittaessa irrotella
Varsinkin urut antavat jatsillista leimaa. Aimo Ollikainen
J. Blues-kytkentäinen (2) on jo vieraampaa kamaa ja huuliharpun ryydittämä pomppukomppi iskee lujaa. Säästinpä todellisen yllärin vimpaksi; happo-rock-yhtye Steppenwolfin (3) pelaa ihan eri säännöillä kuin tähän asti. Ylikierroksilla porhaltava billy-kuosinen (10) on puhdasrotuista neo'a ja Stray Cats -henkinen jump kiteyttää ryhmän toimenkuvan täydellisesti. Mo'Helliä (Mika Vauhkonen) ei The Hollow Logilla kuulla, sen sijaan vähintään yhtä ryhdikästä muusikkotukea Phoenix saa levyn yhtenä tuottajana toimineelta kielisoitintaituri Andres Rootsilta sekä tämän tartolaiseen White Room -studioon mukanaan houkuttelemalta eestiläissoittajakunnalta. Bändin balladipuolta esittelee Chesterin nätti fiftarinumero (5). Roland Wilson on lähtöjään Detroitista yhtyeen nimen mukaisesti. Toki miehistön oma sävelkynä on myös ollut kovassa käytössä. Historiikista löytyy pari aiempaa kiekkoa, mutta nyt on kokoelman aika. Aimo Ollikainen
entisellään. Yllättävistä lainoista puheenollen; minä muistan pikkupoikana, kun Boney M -yhtye esitti raitaa (12). Mikke Nöjd
DETROIT IV (KC-007)
(1) Our Friends (2) Keep On Pushing (3) Hard Luck Story (4) I'm Cutting Out (5) One Way Out (6) Help The Child (7) I'm Crazy (8) The Great University Of Hard Knocks (9) I Want You Back (10) Sugar Sweet (11) Blue Season (12) Dream On (13) I Wouldn't Lay My Guitar Down
JUMPIN' LOW DOWN DUDES Story 1993-2011 (Jupiter Stroll 013)
(1) Se Jokin Sinulla On (2) Goin' To Chicago (3) Born To Be Wild (4) Lonesome Fella (5) No Salt On The Road (6) Eye Of The Tiger (7) Tearin' Memories (8) Dig That Rock'n'Roll (9) Dudes Blues (10) In The Heat Of The Night (11) The Rockers (12) Rivers Of Babylon (13) Drinkin' Beer
HOODOO SAUNA Pohjolan Blues (Sauna #)
(1) Kulkuri ja kissa (2) Saatana riehuu sisälläin (3) Kalevala (4) Paska Duuni (5) Nousin sieltä pois (6) Oulujoki-blues (7) Marleena (8) Yytee blues (9) Syy ja seuraus (10) Tiedän missä asun
Hyvä Sylvi, suomenkielistä bluesia, tästä minä tykkään. En tiedä minkälainen se on, mutta siinä soittavat ja laulavat Ari-Pekka Skarp (laulu ja harppu), Reijo Röntynen (kitara ja taustalaulu), Raimo Nykänen (basso ja taustalaulu) sekä Arto Nivala (rummut ja perkussiot). Allekirjoittaneen puntarissa albumin kohokohdiksi nousevat Fred McDowellin oppeja aggressiivisesti
tatteko miksi Märkähattu Karjapaimen surmasi Lemminkäisen. Jo aiemmilta äänitteiltä tutuksi käynyt mutta nyt entisestään jämäköitynyt "viskibassosoundi" on läpitunkeva ja mikä tärkeintä, myös uskottava. Nyt se sovitetaan neobilly-muottiin ja tulkitaan Junnu Vainion suomenkielisin tekstein. Tai oikeammin, määre on aivan liian ahdas tälle bändille, se kun voi tarpeen mukaan olla blues-painotteinen, tai jump-vaikutteinen. Yhtyeessä soittavat Roland Wilson (laulu, kitara, harppu), Martti Toivari (piano, urut, syntikka), Teijo Saarinen (basso) ja Christer Karjalainen (rummut). Eikä yhtään haittaisi, jos Tallqvist ja Gustavson tarttuisivat ottaisivat tulevaisuudessa käsittelyynsä vaikkapa Toivo Kärjen, Unto Monosen tai Rauno Lehtisen sävelaarteistoa. & SLOW MOTION You Win, You Lose (omakustanne-EP)
(1) You Win, You Lose (2) Nothin' But A Bitch (3) That's The Truth (4) Messed Up
On se hyvä, että nuoriso jaksaa, tuli mieleen, kun saatekirjeessä tätä nuorisoyhtyettä esiteltiin. Nyt sitä vain kieltäydytään menemästä Linnan juhliin, kun siellä voi olla lampaitakin. Isoa kitaraa, hyvää meiningiä, tämän jälkeen ei mikään ole
Tämä on nimenmukaisesti Detroityhtyeen neljäs levy, mutta ensimmäinen minun korvilleni. Väliäkö hällä, kuten teemaan sopii, on touhu hurjaa. Joo, koulussa luettiin. Kalevala kerrotaan kolmessa minuutissa, aika mallikkaasti. Brittain-kynäelmä (8) iskee jostakin jump-neo-pomppubilly-osastolta ja lujaa iskeekin. Bilemusiikkia jos olet etsimässä, älä etsi enää, vaan hoida tämä haltuusi. Allekirjoittajana oli bändin huuliharpisti/kitaristi ja lauluntekijä Hemppa Sihvonen, joka käsittääkseni saavutti jo kunniakkaat 60 ikävuotta!
· 6 - 2011
- 60 -. LR:n edellisjulkaisuilla olennaisena elementtinä toiminutta rumpali Mr. Jotakin perinteistä sanoituksiin on säästetty kun aamulla heräsin, vaimo läksi ja vei lapsetkin. Ennen kaikkea muutos kuuluu artistin huimasti itsevarmistuneessa, paikoitellen jopa avoimen hyökkäävässä laulutulkinnassa. Ei, tuo "Kulkuri ja kissa" ei ole se Tapio Rautavaaran tulkitsema tarina, vaan oma tummanpuhuva upeasti esitetty "perusblues", jossa kitara soi maukkaasti ja laulu soljuu miellyttävästi. Useimmat BN:läiset lienevät kuulleet raidan (1), "You've Got What I Like" -sävelmä oli jättihitti ja ikivihreä. Raita raidalta vaihtelevat säestyskokoonpanot kuten myös tavanomaisesta poikkeavat instrumenttivalinnat (levyllä soivat mm. Ja tuo "Yytee blues" on meille aika monelle tuttu, sanoo nimimerkki "Kokemusta on". Vaikka yhtyeen tyyli nimetään pelkistetysti jive-rock and rolliksi, ei määreen pidä hämätä. Täysin uudelleen ei Leightonin ole tarvinnut pyöräänsä keksiä, pienetkin tehokeinot saavat edelleen vankasti satavuotiseen deltablues-traditioon nojautuvan musiikin kuulostamaan yhtäaikaisesti myös raikkaan 2010-lukuiselta. Lemminkäinen julkaisi Pohjolan pidoissa etelän median tavoin, että Märkähattu Karjapaimen oli nuorena turmellut sisarensa ja "herjasi hevoset, tamman varsat vaivutteli"!. Hämmentävä linkitys toimii ja melodia on hieno. Raita (8) oli jättihitti 80-luvulla, ja kun tikru puetaan neobilly-kuosiin, niin johan pelittää. Richard Wolfe (omakustanne)
(1) Hollow Log (2) Bedroom (3) Crying (4) Jack Of Diamonds (5) Morning Train (6) The Cypress Grove (7) Down South (8) Po' Boy (9) Hobo (10) Streets Of Lohan (11) The Devil (12) The Death (13) Heaven
hyödyntävän nimiraidan ohella mm. Hän soittaa myös kitaraa parilla raidalla (1 ja 10) ja osallistuu taustalauluun (2 ja 5). Eräänlaiseksi jumpin, neobillyn ja down homen risteytymäksi muovautunut (9) nitkuttaa tehokkaasti eetteriin. On näissä lauluissa elämän makua, Kalevalaistakin. Mukana levyllä ovat myös entiset jäsenet Sasa Opacic ja Elmo Karjalainen viimeisellä kappaleella "One Way Out", joka onkin oivallinen kitaroiden rutistus päätöskappaleeksi. "Talking blues" -hengessä toteutetut, pääasiassa perinteisistä riimityksistä ja kappalejaoista itsensä irtisanovat laulut muodostavat albumin edetessä vaivatta hypnoosissaan pitävän, vahvaksi kokonaisuudeksi jäsentyvän bluesmatkan jota syventävät vielä entisestään cd-vihkoon painetut proosarunolliset taustanovellit kunkin kappaleen henkisiltä syntyjuurilta. Kaikki sävellykset ja sanoitukset ovat Ari-Pekka Skarpin tekeleitä. Raita (13) on kreditoitu Jimmy Witherspoonille, mutta onko tämä sama biisi, minkä William Clarke levytti. Antti Vainio
L.R. PHOENIX The Hollow Log Of Capt. Kerronnallisen bluesin kiistatta ilahduttavinta antia Herran vuonna 2011! Pete Hoppula
Pohjois-Karjalan perukoilla jo useamman vuoden viihtynyt britti LR Phoenix jatkaa uudella The Hollow Log -pitkäsoitolla kasvuaan alkuaikojen Mississippi Hill Country -tyylistä kohti omaleimaista "North Carelian Lake Country Bluesia". Vieraileva artisti ja taiteellinen tuottaja on Pepe Ahlqvist. Oulu-seutuinen yhtye on hiukan oudosti nimetty Hoodoo Saunaksi. Ollaan Oulujokibluesilla, ei Mississippillä kuten vanhaan traditioon kuuluisi. Niistä "One Way Out" on tutumpaa lajia, Sonny Boy Williamsonin kappale on saanut hiukan erilaisen tulkinnan, rockaavalla otteella soitetun. intensiivisesti laukkaava junalaulu "Morning Train", ainoastaan Phoenixin laulun ja oman kitaran varaan rakentuva spirituaalimainen slideslovari "Crying", samaa äänimaisemaa kontrabasisti Peeter Piikin avustuksella hyödyntävä tunteikas päätösraita "Heaven", Blind Lemon Jeffersonin teemaa lainaileva ja Martin Eessalun banjon somistama tummanpuhuva yhden soinnun bluesboogie "Jack Of Diamonds" sekä R.L. Sen tarkemmin ei mies kai itsekään halua kappaleidensa alkuperiä eritellä levyn kansilehdenkin mukaan kaikki esitykset kun ovat vain "joko hänen kirjoittamiaan, lainaamiaan tai varastamiaan." Ja sitä sanottavaa, lähteeseen katsomatta, miehellä todella riittää. kunnioittaa legendaarisen säveltäjän ja muusikon Erik Lindströmin mittavaa elämäntyötä. viola, juutalaisharppu ja 6-kielinen banjo) sekä luonnollisesti elostuttavat kiekon yleisilmettä että myös tuovat sopivaa "epätarkkuutta" muuten hitusen liiankin harkitun oloisiin sovitusratkaisuihin. Raidalla (7) siirrytään jykevään jumpiin, ja ehkä vähän yllättäen biisi soi alakuloa. Ilmeisen tuotteliaan Roland Wilsonin säveltämät kappaleet ovat tasalaatuisia, soitanta on tyyliltään vaihtelevaista, on rutistusta ja hienovaraisempaa jatsin suuntaan kallellaan olevaa menoa, kuten vaikka 7 ja 9. Useimmat kappaleet ovat omaa tuotantoa, säveltäjänä laulaja Roland Wilson, paitsi hitaan hurmaavan "Help The Child" -balladin on säveltänyt Kari Salli, Rolandin sanoihin. Kokonaisuudessaan aika miellyttävää musiikkia tarjoilee Detroit. Täsmäisku-, suorasuuntaus-billy-revittelyssä (5) ei ole mitään lisättävää, eikä poistettavaa, tämä tulee kuin laakapallo. Mikä lie syy ja mikä seuraus, mutta Hoodoo Saunalta kuuluu miellyttävä, tunnistettavasti kitara-vetoisen bluesvastan mäiske. Burnsiden suunnasta alkukimmoketta hakeva, miltei Tom Waitsmaisesti jyrisevä demoninen fieldholler "Down South". Muis-
Loimaan suunnalta ponnistava Jumpin' Low Down Dudes, alunperin ilman jumpin ' -etuliitettä, on ilahduttanut rockaavan kaman ystäviä jo pitkään. Makeutusaineena pohjalla; jätkillä on taipumusta tehdä todella yllättäviä covereita. Vain urat 5, 10 ja 13 ovat lainatavaraa
Näistä "järisyttävistä" paljastuksista huolimatta "Live In Hamina" on paitsi yksi suomalaisen rockin historian kartoittajia, myös ennenkuulumaton dokumentti vasta nousuaan tehneen, sittemmin maamme musiikkielämän jättiläiseksi nousseen Hurriganesin vaiheista. Haminaan palataan levyn lopussa yleisöreaktioiden myötä, sillä Haminan keikalla yleisö kun tuntui olevan riehakkaampaa ja paremmin nauhalle tarttunutta. Hurriganesin esiintyessä rähinöinti pysyi lähes olemattomana. Sen jälkeen esiintymisiä onkin riittänyt musiikkikuppiloissa säännöllisesti. Tärkeintä Hurriganesissa oli kuitenkin kokonaisuus, joka oli kaikenmaailman laskuoppeja uhmaten enemmän kuin osiensa summa. Bändin suosion salaisuus ei kuitenkaan ollut vain se, että musiikki oli riittävän yksinkertaista hölmömmänkin kuuntelijan ymmärrettäväksi. Kaikki paikalla olijat näkivät jo ennen ensimmäistäkään tahtia, että estradille saapui jonkinlaisia tähtiä. J. Big" ovat kaikki Helsingistä, "Lucille" ja "Sweet Little Sixteen" jälleen Haminasta, mutta "Roadrunner" ja "Blue Suede Shoes" taas Helsingistä. Ja tältä oikean rokkibändin tulisi kuulostaa, elettiin sitten millä vuosituhannella hyvänsä. Riehakkuuden palauttamisen lisäksi Hurriganes onnistui palauttamaan myös nuorison tanssilavoille, keräämään pääsylippunsa lunastaneet viikonlopun viettäjät VPK- ja työväentaloille ja keräämään koulubileet pullolleen väkeä. Kun papat jaksavat heilua, on siinä nuoremmilla vielä opiksi otettavaa. Asian eri puolia voi pohtia, mikäli kokee sen tarpeelliseksi, mutta paljon mielenkiintoisempaakin pohdittavaa voisi kuvitella olevan Hurriganesin kevään -73 ennen julkaisemattomia keikkatallenteita kuunnellessa. Nykyisinhän tämän bluesin, bluesrockin yms. Siellä voisi kokoonpanoa kuulla koko komeudessaan, sillä jostain oudosta syystä levyltä on kosketinsoittaja jäänyt kokonaan pois. Kyllähän tämän kaltaisten aarteiden panttaaminen mukamas kadonneina lähes neljän vuosikymmenen ajan on närästänyt itseni lisäksi monia muitakin aiheesta kiinnostuneita. Hurriganes onnistui palauttamaan keikkapaikoille sen riehakkuuden, jonka nuorempi yleisö luuli jääneen jonnekin menneiden vuosikymmenen hämäriin (sorry, Hannu Nyberg, tarkoitan siis Sinuakin nuorempaa yleisöä). Koska yleisö oli eri etäisyyksillä Haminassa ja Helsingissä, on "Got No Timen" jatkeeksi leikattu Haminan yleisön ääntä. & Slow Motion on erittäin viihdyttävä bluesyhtye. Sekaan sopivat vanhat rautalankamuistelot, swingihupailut ja raskaalla kädellä työstetyt jytäbluesit. Bändi oli raaka ja säälimättä päällekäyvä, mutta myös koreilevan näyttävä. Vaikka suurin osa tämän ep:n kappaleista on omia (poikkeuksena J.B. Eiköhän sitä nauhaa vielä olisi ollut enemmänkin jäljellä. Huijaus liittyy tähänkin julkaisuun. Tämähän on totuus, minkä pitäisi jokaisen oikean rokkibändin tiedostaa. "Keep On Knocking", "Slipping And Sliding/Little Queenie" ja "My Sweet Lily" ovat kaikki samalta Haminan keikalta, mutta "Got No Time" on jo seuraavan viikonlopun Helsingin keikalta. Sihvonen ja kitaristi Kalle Laine ovat aiemmin vaikuttaneet lehdessämmekin hyväksi havaitussa Mojo Hoop -yhtyeessä, mutta lähtivät vetämään Slow Motionia vuonna 2008. Huuliharppu mouruaa maukkaasti ja slidekitara naukuu ilkeästi, juuri niin kuin tämänkaltaiseen musisointiin sopiikin. & Slow Motion on tervetullut lisä maamme bbluesbändien harvenevaan joukkoon ja ennen kaikkea kuppilayleisöä viihdyttämään. Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin "Live In Hamina" kertoo karulla tavallaan miksi Hurriganes nousi verraten lyhyessä ajassa, vain muutamassa vuodessa, täysin tyhjästä maamme menestyksekkäimmäksi rokkibändiksi. & Slow Motion rokkaa tanakasti mutta letkeästi, tuoden välillä mieleen vaikkapa brittibluesin konkarit The Blues Bandin. Historiallinen julkaisu vai raakaa rahastusta. Huijaus on puoli ruokaa, on joskus tullut sanontatavakseni. Se oli mestarisuoritus niin bändiltä kuin äänittäjältäkin. Honey Aaltonen SF-UUSINTAJULKAISUT
Little Sixteen (10) Roadrunner (11) Blue Suede Shoes
HURRIGANES Live In Hamina 1973 (Love LXCD 677)
(1) Keep On Knocking (2) Slipping And Sliding/Little Queenie (3) My Sweet Lily (4) Got No Time (5) Hideaway (6) Sweet Sue (7) Perfidia/Mr. Luvassa oli aina jotain erityistä. Estottoman esiintymisen lisäksi se oli kuitenkin ennen kaikkea musiikillisesti kiehtova ilmiö. Päällimmäisenä huomio kiintyy vielä itse Jiin, eli Jakke Ahon ronskiin lauluun, joka kuulostaa vakuuttavalta. J. Hienosti toimittu, sillä kokonaisuus kuulostaa luontevalta. Mutta missäs loput kappaleet ovat. Mikäli Haminan live olisi julkaistu vinyylinä (mihin itse asiassa kappalejakokin taipuisi mainiosti), olisi 46 minuutin kesto ymmärrettävä. Levykannen mukaan kappaleet oli nauhoitettu Klaukkalassa, vaikka nähtävästi Kotkankin keikalta jotain jäi mukaan. Sen sijaan levyn pituus jää hieman painamaan hampaankoloa. Suuresta synnistä ei loppujen lopuksi ole kyse. Asiasta enemmän kiinnostuneille kerrottakoon vielä vaatimaton selvennys, jonka tarkistamisesta kiitokset lehtemme vanhalle avustajalle Esa Elgströmille. Kaikki äänitykset eivät kuitenkaan sieltä ole. J. Kitarasankari Albert Järvisen maine nousi tuolloin parissa vuodessa huippuunsa, mikä ei todellakaan hämmästytä tätä levyä kuunnellessa. Hyvin sekalaiseen ohjelmistoon mahtuu niin bluesin klassikoita kuin uudempiakin helmiä, kappaleita Otis Rushista ja Hound Dog Taylorista Fabulous Thunderbirdsiin ja Robert Crayhin. Ohjelmistoon mahtuivat käsi kädessä niin 50-luvun rockit kuin Freddie Kingin bluesit. Kyllähän levy taitaa olla kaupallinenkin menestys enkä yhtään ihmettele miksi, mutta ilman pienintäkään epäilystä nimeäisin tämän mieluummin historialliseksi kulttuuriteoksi. Levyä kannattaa tiedustella riittävän hyvin varustetuista levykaupoista tai mahdollisesti ainakin bändin omien nettisivujen kautta osoitteesta www.jslowmotion.com. Kuten tältäkin levyltä voidaan kuulla, Hurriganesin valtti oli tyyli, jolla se esitti remurokkinsa. "Live In Hamina 1973" sisältää edelleen varhaisimmat julkaistavaksi kelpaavat Hurriganesin keikkaäänitykset, ja kansikuvatkin taitavat olla kaikki Haminasta (tätä ei kai kukaan vielä ole viitsinyt tarkistaa, mutta
Haminan poika Petri "Pelle Miljoona" Tiili kyllä päälikannessa näkyy). Älkää kuitenkaan säikähtäkö, sillä Remu ei ole käynyt karjumassa uusiksi laulujaan, eivätkä suuresta maailmasta palkatut ammattimuusikot käyneet paikkailemassa virheitä. Näillä eväillä saatiin aikaan bändin ensimmäisen albumin "Rock And Roll All Night Long" A-puoli. Mutta että kaikki nämä vuosikymmenet meitä on siis huijattu uskomaan, ettei näitä nauhoja ole enää ollut jäljellä! Perkele! Rahastuksen piikkiin menköön se, että Haminan livekin saadaan kuulla vasta Hurriganesin 40-vuotisjuhlan kunniaksi. Ehkäpä tämä ikään kuin jatkaa "Rock And Roll All Night Longin" hieman epämääräistä informaatiota. Kun Hurriganes 70-luvun alkuvuosina nousi esiintymislavalle (vaikkei niille kaikille matalimmille edes tarvinnut nousta), onnistui se luomaan poikkeuksellisen tunnelman, illuusion jostain ennen kokemattomasta tilanteesta. Toivottavasti tulee itsekin törmättyä jollekin bändin keikoista. J. Välillä tuntuu siltä, että Järvisen soittoa olisi pitänytkin tallentaa vain ja ainoastaan livenä.Yhtä estottoman vapautuneeseen improvisointiin hän ei maineestaan huolimatta yltänyt studiossa. Ensimmäinen keikka oli jo heti tuoreeltaan komeasti Omar & The Howlersin kakkosbändinä. Esimerkiksi Bo Diddleyn "Roadrunner" kuului bändin ohjelmistoon jo paria vuotta aiemmin kun siitä tuli Hurriganesin suurimman menestyslevyn nimikappale. Hurriganes soitti musiikkia, jonka viihdyttävyys sai vapautuneesti liikkumaan, mutta sen aggressiivisuus oli myös omiaan vapauttamaan nuorisoa patoutuneista paineistaan. Vaikka joululahja- saati sitten isänpäivämarkkinat ovat tätä lehteä luettaessa auttamattomasti tältä vuodelta takanapäin, kuuluu tämä cd (saisipa vielä vinyylinä) jokaisen suomalaisen rockin harrastajan levyhyllyyn! Honey Aaltonen
TOMMIE MANSFIELD GROUP WITH JUSSI RAITTINEN (PSO/Rocket SPEL 302) 1972/2011
(1) Johnny B. "Hideaway", "Sweet Sue" ja "Perfidia/Mr. Kyse oli asenteesta jolla sitä musiikkia tehtiin. Turha tässä silti on valittaa, sillä itsehän näitä vinyylimittaisia äänilevyjä olen aina jaksanut ylistää. Big (8) Lucille (9) Sweet
Vuosisadan kulttuuriteko vai häpeämätön huijaus. Kuusikanavaisella mikserillä ajettiin koko bändi suoraan Revox-nauhurin kahdelle raidalle. No, annettakoon se anteeksi, mutta kyllähän näitä olisi saanut kaupaksi vaikka joka ikisen viisivuotisjuhlan yhteydessä. juurevan musiikin tekijät taitavat kaikki olla reippaasti keskiiässä, mutta onneksi bändien keikoilla näkee välillä myös menoa ihmettelevää nuorisoa. Tällä bändillä on nimittäin niin meininki kuin tyylitajukin hallussa. Se ei antanut periksi päivän muotivirtauksille, muttei myöskään turvautunut piehtaroimaan keinotekoisessa rock'n'roll-nostalgiassa. Kun Måsse Groundstroem ryhtyi keväällä -73 äänittämään Hurriganesin keikkoja livelevyä varten, ei kalusto ollut kaksinen. Vaikka kappaleluettelo saattaa näyttää hiukan linjattomalta, istuvat ne kokonaisuuteen ja ennen kaikkea saavat varmasti muutkin kuin tiukkapipoisimmat bluespuristit viihtymään keikalla. Hutton "That's The Truth"), sisältää keikkaohjelmisto paljolti lainatavaraa. Haminan lisäksi osa kappaleista on peräisin saman viikon perjantain ja lauantain Byggan keikoilta. Soitto-osuuksia ei ole leikelty kasaan useammasta eri sessiosta tai ainakaan melkein ei. Välillä bändi paahtoi lähes kaoottisella vimmalla, jopa niin kiivaasti, että maamme johtavan sanomalehden kriitikko nimitti sitä punkrockin esiasteeksi (eikä tietenkään negatiivisessa mielessä), mutta kyllä Remun, Cisse Häkkisen
ja Järvisen paletti pysyi myöhempiin punkbändeihin verrattuna tiukasti kasassa. Kyllähän se Haminan Työväentalo oli tarunhohtoinen keikkapaikka, mutta Helsingin vastaavalla, Byggalla, Hurriganes taisi tehdä vieläkin tiiviimmin keikkoja. Goode (2) Saint's Rock'n'Roll (3) Careless Love (4) Sweet Sixteen (5) Wabash Cannonball (6) Baby, Please Don't Go (7) Rock Around The Clock (8) Corrine, Corrina (9) Memphis, Tennesee (10) The Blind Man (11) Cotton Fields (12) Long Tall Sally (13) Tribute To Lloyd Green
- 61 -
6 - 2011 ·. Kun bändi lähetti vielä tämän arvioitavan levynsä mukana pari kuvallista dokumenttia keikoilta, oli helppo todeta miksi keikkaakin on riittänyt. & Slow Motion paahtaa perinnerockilla sävytettyä bluesiaan edelleen nuoruuden energialla, mutta luultavasti syvällisemmällä näkemyksellä kuin mihin parikymppiset pääsisivät. Mutta entäpä ne rahastukset ja huijaukset
Outoja ovat välillä nämä levytkin. Perin hiljaiseksihan tällainen kulttuuritekele pienen ihmisen vetää siispä pidemmittä jaaritteluitta itse asiaan! Tinkimättömällä SuomiPerkeleasenteella varustetun mutta lähtökohdiltaan sysimustan ameriikan rock'n'rollin syttymisherkin soihdunkantajamme, helsinkiläinen Lo-Lites on paketoinut tuoreimmalle julkaisulleen täyden basson kielisatsin verran rehvakasta otsikonmukaista ilonpitomusiikkia. Jerry Williamsin "Number One" saa lauluäänensä ihailtavan terhakkaana säilyttäneeltä Hakalalta tyylikkään 60-luvun alun viattomuutta huokuvan rauta(lanka)isen luennan. Eddy Bell & the Bel-Aires -yhtyeen vuoden 1961 originaaliesityksenä tunnettu "Knock Knock Knock" sen sijaan saa puhtaat paperit myös ankarassa BN-kriitikkopaneelissa. Muusikoiden koostumus oli silloin seuraavanlainen: Tommie Mansfield (sähkö-, steel- ja akustinen kitara), Jussi Raittinen (laulu, sähkö- ja akustinen kitara, piano ja kazoo), Seppo "Paroni" Paakkunainen (tenorisaxofoni ja viulu), Antero Jakoila (sähkö- ja akustinen kitara), Kaj Westerlund (basso ja piano) sekä Martti "Edward" Vesala (ei rummut vaan kitaran kansi). Seuraavana ei sitten liene luvassa tribuuttilevyä ovikellon soittamiselle, eihän. Aikkaa ei Tiger Twistin "kirous" ole kuitenkaan päästänyt koskaan täysin otteestaan ja aika ajoin ovat myös basisti AP Niemi ja rumpali Pale Martikainen saaneet totutella vanhan Tiikeri-suolan aiheuttamaan janontunteeseen. Tästä korvaukseksi pitäisi varmaan antaa arviossa jo tasoituspisteitä, mutta kun ei meidän lehdessämme ole (onneksi vieläkään sitä brutaalia tapaa) arvioida musiikkia pisteillä, niin eiköhän tästä mennä asiaan. Gooden henkilöitymä taisi soittaa vaikka väärinpäin. Vuosina 1940-81 elänyt Pekka Nurmi alias Tommie Mansfield oli psyykkiseltä rakenteltaan siinä määrin erikoinen persoona, että joku olisi saattanut pitää häntä jopa henkisesti jälkeen jääneenä. Alkuperäisessä kokoonpanossaan Teddy & the Tigers ryhtyi keikkailemaan uudelleen säännöllisemmin 2000-luvun jälkipuolella. Bändin ykköskäskyttäjän Miku Majurin vakaalla käsialalla kynäilty ilmeikkäästi strollaava nimikappale (joka muuten soi EP:llä prässivirheen johdosta ja siten kansitiedoista poiketen todellisuudessa vasta raitana B2) ei kalpene nimekkäimpien verrokkiensa rinnalla piiruakaan päinvastoin, levyn ensitälliksi kekattua Crazy Cavanin "Knock Knockia" on veivattu uusiokäytössä jo vähintäänkin riittämiin ja Pikku-Rikun sinänsä oivaltavasti Bo Diddley -rytmeille pyöräytetyn "Keep A Knockin'" -renkutuksen tilalle olisi yhden oluenhörppäysmitan pidemmän
Vaikkei BN:n jääräkaarti sitä ehkä myöntää haluaisikaan, ei Teddy & the Tigers liene täysin vieras sanayhdistelmä edes paatuneimmille lehtemme lukijoille. Lisäsoittajasta huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) 2010-luvun Tiikerilauma
PANSSARIJUNA (Joteskii Groteskii JOG-2)
A: (1) Ritsillä rinnalla ryövärin (2) Kuolleita dingoja B: (1) Puuvillatehtaan pihalla
No nyt on anteeksipyynnön paikka! Tällaista sitä sattuu, kun siivoilee kesän jäljiltä nurkkia. Sen ohella lähipiiri tunsi Tommien myös etevänä soittimien korjaajana ja rakentajana. Pete Hoppula
kuulostaa edelleen omalta ainutkertaiselta itseltään. Ja kun Tommiesta aika jätti, Jussi kirjoitti hänestä vuosina 1982-83 neliosaiset muistelmat Juhani Aallon päätoimittamaan Folk & Country -lehteen. Keväällä 2012 ilmestyväksi uutisoitua uutta studiopitkäsoittoa (sekä sen rinnalla julkaistavaa Janne Salmen kirjoittamaa "Tiger Story" -kirjaa) odotellessa on ääniteprojektin taustalla puuhasteleva Bluelight-merkki tuonut jo markkinoille ensimmäiset maistiaiset nyky-Tigersin iskukyvystä upein kuvakansin varustettuna vinyylisinglenä sekä niin ikään poikkeuksellisena 3-tuumaisena mini-cd:nä. Aivan junioreille ja tiukkalinjaisimmille itsensä kieltäjille kuitenkin tiedoksi, ettei Suomen 1970-luvun lopulla nurinniskoin kääntänyttä rockabilly-buumia olisi todennäköisesti päässyt koskaan tapahtumaan ilman alkujaan Fancy Dan -nimellä keikkailemaan ryhtynyttä keravalaistrioa, jonka tie managerinsa Kari Heimosen sekä sopivasti bändin nousukashetkillä perustetun levy-yhtiönsä Poko Rekordsin avittamana kulki lopulta sellaisen kokoluokan idoliasemaan, ettei maassa oltu tämän musiikinalan parissa sitä ennen tai sen koommin nähty. Se ei tietenkään tarkoita, etteivätkö ne olisi kiinnostavia! Panssarijuna (joka on kaikesta päätellen bändin tai duon nimi) edustaa todellista alternative bluesia: "raakaa suomenkielistä bluesia 30-luvun henkeen sähkö-
· 6 - 2011
- 62 -. Yhdistyksemme järjestyksessään toinen kunniajäsen Jussi Raittinen oli tavannut hieman itseään vanhemman Mansfieldin jo v. -61 erään kesäkiertueen yhteydessä. Vesa Walamies
harkinta-ajan puitteissa saattanut juolahtaa mieleen jännittävämpiäkin vaihtoehtoja. Tapahtumapaikkahan oli Helsingin Kulttuuritalo, missä American Folk Blues Festival -kiertueen jäsenet konsertoivat vuoden -67 lokakuussa. Vaikken Sirosen Ekin tapaan professorismiehiä olekaan, niin hajamielisyys näyttää vuosi vuodelta pahenevan. En tiedä onko musiikkimakuni saanut oudon maineen, mutta välillä tuntuu, että siihen luotetaan. Laulajakitaristi Aikka Hakalan luovittua itsensä muihin bändiprojekteihin tajusivat kaksi muuta kissaeläintä jo 80-luvun alussa, että elannon hankkimiseen saattaisi olla helpompiakin keinoja ja jättivät soittopuuhat tästä lähin suosiolla harrastuksen asteelle. Ilman hänen panostaan tuskin ensimmäistäkään Mansfield-tallennetta olisi koskaan tehty, kokonaisesta 13 piisin lp-levystä nyt puhumattakaan. Kuultava kattaus pitää sisällänsä laadukkaita versiointeja tutuista bluesin, folkin, kantrin ja varsinkin rock and rollin klassikoista, joiden täydennyksenä ja eräänlaisena huipentumana on viimeisenä komeileva pääsankari Tommien instrumentaali, mikä on omintakeinen soitannollinen kunnianosoitus hänen suurimmalle ihanteelleen, steelkitaristi Lloyd Greenille. Sittemmin ryhmää on liittynyt vahvistamaan myös neljäs vakiojäsen, kitaristi Ykä Putkinen. Jos suomalaisilla roots-levyillä olisi olemassa hall of fame, sellaisen jäseneksi voisi hyvillä syillä valita tämän Tommie Mansfield Groupin muistoikkaan koosteen. Tuo juttusarja on kyllä monessa suhteessa oikein ansiokas, mutta kaiketi korrektiussyistä siinä ei paljasteta lainkaan Tommien oikeaa nimeä. Niinpä jouduin tiedustelemaan sitä erikseen Aallolta, joka toki sen minulle ystävällisesti kertoi. Joku kitarafriikki voisi antaa minulla vastaavanlaisen tunnustuksen Tommie Mansfieldin näkemisestä ja kuulemisesta livenä. Joitakin 60-luvun jälkimmäisen puoliskon hajaäänitteitä lukuun ottamatta Tommien taiteellinen jäämistö rajoittuu tämän vuoden -71 syksypuolella tallennetun albumin antiin. Vaikka muilla otoksilla
on eniten etualalla Jussi Raittisen laulu, myös Mansfieldin soitto on selkeästi kuultavissa ja useasti esillä. Kääntöpuolen The Crickets -laina on sekin herkistelevine stemmalauluineen vanhaa kunnon Tigers-soundia kukkeimmillaan. Jo näiden herrojen nimet kertovat, että mukana oli silloin runsaasti taitavaa ja rutinoitunutta rootssoittajistoa. No mutta pahus soikoon, sehän on hiljattain Blues Newsissakin peräänkuulutettu tuliterä Lo-Lites-EP, jonka perimmäisestä teemasta ei kai liene enää kappaletietojen tankkaamisen jälkeen kellään suurempaa epäselvyyttä. Teddy & the Tigersin taru päättyi vajaan neljän vuoden aktiivijakson jälkeen kutakuinkin yhtä rivakasti kuin se oli aikoinaan startannutkin. Ennakkoluulot romukoppaan Teddy & the Tigers on yhä oikea, aikaansaava ja vakavasti otettava yhtye eikä suinkaan pelkkä nostalginen vitsi keski-ikäistyvän kansanosamme hämärästä "rokabili-nuoruudesta"! Pete Hoppula
TEDDY & THE TIGERS (Bluelight BLR 4499 7/3)
A: (1) Number One B: (1) More Than I Can Say
VINYYLI SOIKOON!
THE LO-LITES The Knock! (B-Top 003)
A: (1) Knock Knock (2) Keep A Knockin' B: (1) The Knock (2) Knock Knock Knock
Kop kop kukas siellä. Itsekään en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että hän osasi kunnolla lukea ja kirjoittaa, mutta kitaraa tämä Johnny B. Muista musikanteista huomioni kiintyi myös jazzin puolella mainetta niittäneeseen Paakkunaisen, joka kunnostautuu paitsi fonistina niin myös yllättävän pätevänä viulistina. Edellislevyjen tapaan humalluttavan tunkkaisilla lato(?)studiosoundeilla raikaava seiskatuumainen käsittää kolme laina-kopistusta sekä yhden omatekoisen. Nappivalinta levylle ja lopputuloskin jälleen taattua Lolita-jyystöä, jossa saadaan aikaiseksi myös muuta kuin vain pää kipeäksi pelkästä ovea päin juoksentelusta. Tutustumista seurasi ystävystyminen, ja sen myötä Jussi toimi reilut 10 vuotta Tommien musiikillisena ja muunakin tukijana. Vuoden -71 kesällä olin nimittäin sattumoisin ensimmäisen ja viimeisen kerran läsnä Turun Ruisrockissa, missä hänkin esiintyi. Panssarijuna-yhtye oli toimittanut arvioitavan levynsä jo viime keväänä ja ihan minulle jopa nimellä varustettuna, mutta johonkin levypinoon (lue: kasaan) sekin oli hukkunut. Tunnettu huuliharppumies Matti "Nudika" Nuutinen sanoi kerran pitävänsä erityisen merkittävänä seikkana sitä, että olen voinut seurailla itseään Little Walteria luonnossa
Kyllähän John Lee Hookerkin nousi loppujen lopuksi yhdeksi
maailman ihailluimmista bluestähdistä yhden soinnun tulkinnoillaan, vaikka moinen menestys hieman oudolta tuntuikin. Kaupallinen laskelmointi ei ole termi, jota käyttäisin tästä julkaisusta. 1 (20) The Midnight Creeper Pt. Sehän on taitolaji, jota olen ennenkin sortunut ylistämään ja joka herättää vuodesta toiseen hymyilyn sekaista kunnioitusta. Loppuun sijoitetut pakolliset Marie Adams -raidat (24, 25) ja Johnny isoin pophitti (25: R&B #3, Pop #9) paketoivat miehen Capitolkauden nippuun. No se oli hyvin päätelty totta kai! Honey Aaltonen P.S. Kierrätystä edustaa/ edistää myös vinyylialbumin kansi, joka on painettu (ainakin oma kappaleeni) nurinpäin käännetyn "Aikuisten tanssit" -vinyylikannen nurjalle puolelle! Mutta eihän se vielä niin karulta kuulosta kuin kannen tarjoama tieto siitä, että levy on taltioitu vanhassa teurastamossa. Tämä kvartettihan voisi saada huomiota paikallisessa bluesin merkkitapahtumassa. Levyn avaava "Waiting For The Train" ei ole suinkaan vanha jodlaavan jarrumiehen Jimmy Rodgersin bravuuri viime vuosisadan alkupuolelta, vaan Rambling Boysin oma kohtalokkaan sävyinen yhden (tietenkin) soinnun blues. Kuten usein tämän kaltaisessa bluesissa (tai bluesissa yleensäkin) laulujen sanoista on joskus vaikeaa, usein jopa mahdotonta saada kokonaan selvää. Ehkäpä siellä Rambling Boysia olisi ilo kuulla myös elävänä. Vaikka rytmi seuraavalla kappaleella vaihtuukin aloitusraidan Howlin' Wolf -tyyppisestä riffistä ränttäshuffleksi, säilyy tunnelma edelleen melkoisen karuna loppuun saakka. Onneksi vinyylikannen sisään on ujutettu oma sanaliitteensä. Marko Suutarla
ETTA JAMES Losers Weepers (Kent CDKEND 361)
(1) Take Out Some Insurance (2) I Got It Bad And That Ain't Good (3) Think It's You (4) Someone (5) Losers Weepers (6) Weepers (7) You're The Fool (8) Hold Back My Tears (9) For All We Know (10) Look At The Rain (11) Ease Away A Little Bit At A Time (12) The Love Of My Man (13) Tighten Up Your Own Thing (14) Quick Reaction And Satisfaction (15) Nothing From Nothing Leaves Nothing (16) Sound Of Love (17) The Man I Love (18) I Found A Love (19) W.O.M.A.N. Chessin masterit ovat joka tapauksessa vast'ikään EMI:n nielaisseen Universalin hallussa, ja siellä tuskin on intressejä tällaisen nappikaupan parissa askarteluun, hyvä jos saadaan
- 63 -
6 - 2011 ·. Käsittääkseni Rambling Boys on kotoisin Jyväskylän seudulta, joten heitetäänpä vinkki BluesLive!-festivaalin suuntaan. Kirjoitusvirhebongareille mainittakoon, että aloituskappaleen nimi on tosiaan kannessa kirjoitettu "Ritsillä".
RAMBLING BOYS (Ikuisuus/No Home 2011)
A: (1) Waiting For The Train (2) Every Time (3) Broke Down (4) How It Is B: (1) Threw Off (2) Numbers (3) First Time (4) Got To Move
Eräänlaiseen vaihtoehtobluesiin voidaan laskea varmasti myös Rambling Boys. Voisinpa melkein melko tarkkaan arvella kenelle tätä levyä suosittelisin, mutta enpä mene mainitsemaan nimeltä tietänevät sen itsekin. Rambling Boysin äänitteet on tallennettu nähtävästi ilman päällesoittoja, joten vahva jamihenkisyys on läsnä kautta levyn. kitaran kera", kuuluu mukana tulleen esittelylappusen kuvaus. Vuodet Don Robeyn Peacockilla 1950-luvun alussa poikivat Johnnylle omien levytysten lisäksi tuotantohommia, Big Mama Thorntonin edelleen käsittämättömän elinvoimainen (12) näistä tunnetuimpana. (20) Tell It Like It Is (21) Never My Love (22) I Never Meant To Love Him Äänitteet vuosilta 196973
Aiemmin BN:ssä arvioidusta Etta James -levystä "Who's Blue" (Kent 345) ei ole vuottakaan (BN 2/11), ja vaikka meidät jätettiinkin ilman tätä edeltänyttä kiekkoa "Call My Name" (Kent 360), niin kaipa brittifirma on hoksannut jonkinlaisen markkinaraon, tuskin se näitä ihan lämpimikseen tätä tahtia ilmoille tunkee, vaikka nykyään on vaikea olla varma mistään... En tiedä kuinka kiinnostuneita kuuntelijat sanoituksista ovat, mutta siitä voi ainakin tarkistaa, mikäli joku osa tekstistä jäi epäselväksi. Little Richardin ensilevytyksiä Peacockilla ei kuulla sopimussyistä, mutta kylläkin Johnnyn oma versio Kansas City -mukaelmasta "Hey-HeyHey-Hey", jonka Rikukin sittemmin levytti. Mutta vaikkei mistään "kotirouvien tiskausmusiikista" olekaan kyse, niin ainakin meidän kotonamme "pikkurouva" viehättyi levyn romuluisesta äänimaailmasta. No eihän niistä 30-luvun bluesäijistäkään aina (jos koskaan) saanut. Jälleen on kuitenkin katsottu aiheelliseksi koostaa koko miehen uraa käsittelevä kokoelma, jonka äänitteet sijoittuvat Otisin kultakaudelle, vuosille 19451958; toinen osa tulee sitten jatkamaan aihetta vuoteen 1968 saakka. Kokonaan toinen juttu on se, riittääkö tämä, sillä musiikki itsessään on parasta mahdollista länsirannikon rhythm & bluesia. Varsinaisesta "kokoperheenpicknickbluesista" kun ei tässäkään ole kyse. Se selittää myös kappaleiden suht' vähäisen määrän. Mukana on Otisin yksi varhaisimpia levytyksiä, takuuvarma versio iki-klassikosta "Harlem Nocturne" sekä ensimmäinen jymyhitti, Little Estherin ja Bobby Nunnin kanssa Savoylle tehty "Double Crossing Blues". Muutenkin levyllä on Otisille tyypilliseen tapaan paljon instrumentaaleja ja vierailevia laulusolisteja, Johnnyn itsensä toimiessa vokalistina runsaalla puolen kymmenellä raidalla. Täkyksi keräilijöille mukaan on naarattu neljä ennen julkaisematonta instrumentaalia 1950-luvun alkupuolen Peacock-vuosilta. Miehen tuotantoa onkin ansaitusti ollut hyvin saatavilla vuosien varrella, Acen ajantasaisessa katalogissakin erilaisia nimekkeitä on vajaa kymmenkunta kappaletta. Nelimiehinen Rambling Boys soittaa omaa, rupista ja rujoa bluesiaan juuri niin kuin itse haluaa. Johnnyn levytysura poukkoili levy-yhtiöltä toiselle, ja välillä syntyi tavaraa myös omalle Dig-levy-yhtiölle; Dig-levytyksistähän on Acella tarjolla myös kattavammat merkkikohtaiset kokoelmat. Hyvä koostehan tämä on, jos mielii hyllyynsä yhden kokoelman Johnny 194050-luvun tuotannosta. Melkoiseen taidekanteen pakattu vinyylisingle kertoo äänitysten tehdyn jo vuonna 2003, vaikka julkaisuvuosi on mainittu vuodeksi 2009. Kyllä tyly on soundikin! Rambling Boysin levyn kahdeksasta kappaleesta suurin osa kulkee yhden soinnun metodin hypnoottisuudella. Koosteen valinnoista ei juuri ole nokan koputtamista, edustavan kuvan-
han ne Johnny urasta antavat säädetyn tilan puitteissa; ehkä kuitenkin sinänsä mukavan pahaenteisestä "Midnight Creeper" -instrumentaalista olisi toinen puolisko riittänyt. Suomenkieliset sanoitukset kuulostavat kiinnostavilta, mutta niistä tuskin saa aina selvää. Ehkei tämä arvio sitten enää ole NIIN myöhässä. Tätä ei tule tulkita negatiivisena näkemyksenä, sillä kyllähän vaikkapa joku The Fugs oli mainio ryhmä. Rouvani (joka ei tosin Beefheartin ihailijoihin tunnu lukeutuvan) totesi kysäistessäni ohimennen hänen tuntemuksiaan soivasta levystä sen osuvan tarkalleen tämän kaltaisiin synkkiin syyspäiviin. Kuulemma tilanteisiin, missä alakulo on saada vallan ja istuu pohtimassa pimeän keittiön pöydän ääressä viskiä naukkaillen. Näillä sävellyksinä melko standardinomaisilla kappaleilla loistaa erityisesti Johnnyn luottokitaristi Pete "Guitar" Lewis, jota ei syyttä rankata rhythm & blues -kitaran huippunimiin. Molemmat ovat muuten Johnnyn omia kynäilyjä, joten lahjakkuutta riitti myös tällä saralla. Honey Aaltonen UUSINTAJULKAISUT
(12) Hound Dog Big Mama Thornton (13) Robey's Bounce* (14) Every Beat Of My Heart The Royals (15) Cattle Train* (16) So Fine The Sheiks (17) Like Shortnin' Bread* (18) Hey! Hey! Hey! Hey! (19) The Midnight Creeper Pt. Kitara riipii ankaria kuvioita ja Johnnyn iso bändi soittaa tiukasti yhteen, joten lopputulos on varsin nautittavaa kuunneltavaa. Pikemminkin puhuisin kierrätetystä luomubluesista sähkösoittimien ehdoilla. Mihinkään yltiöpäisiin tilutussooloihin bändi ei tietenkään sorru, vaan soitanta venähtää kuin itsestään, tuoden mieleen paikoitellen jopa Captain Beefheartin nyrjähtäneen bluesin. Kitara ei helise hellyttävästi, eikä huuliharppu taivuttele pikkunäppäriä kuvioita. Kuvaus kuulosti kirjaamisen arvoiselta, etenkin kun hän muisti lisätä siihen: "Paljon viskiä!" Uskoisin levyn tosin toimivan myös raittiille kuulijalle, mutta siitähän minun on mahdoton ottaa selvää... Hooker ei luonnollisestikaan "keksinyt" tuota yhtä sointua, vaan sehän on ollut tietenkin olemassa siitä saakka, kun joku ihmisen kaltainen olento on jotain musiikin kaltaista luonut. Paikoitellen, erityisesti säröisen sähkökitaran ansiosta, minulle tulevat mieleen vanhat kunnon undergroundblueshipit 60-luvulta. Mukana tulleessa mainoslappusessa oli liikuttava lause: "Tykkäät varmasti". Ehkäpä naisten bluesmaku onkin laajempi kuin monen miespuolisen alan harrastajan. 2 The Robins (7) Boogie Guitar (8) Wedding Boogie Little Esther, Mel Walker & Lee Graves (9) Ooby Doo (10) Miss Mitchell* (11) Rock Me Baby
Orkesterinjohtaja, laulaja, rumpali, vibrafonisti, levymoguli, kuvataiteilija, kirjailija, DJ ja kykyjenetsijä Johnny Otis on kiistatta rhythm & bluesin merkkihenkilöitä millä tahansa asteikolla mitattuna. 2 (21) Tough Enough The Jayos (22) Shake It Lucy Baby (23) Bye Bye Baby Johnny Otis & Marie Adams (24) Ma! (He's Making Eyes At Me) Marie Adams & Three Tons Of Joy (25) Willie And The Hand Jive *= ennen julkaisematon
JOHNNY OTIS The Johnny Otis Story Volume 1 Midnight At The Barrelhouse (Ace CDCHD 1312)
(1) Johnny Otis Signature (2) Good Old Blues (3) Harlem Nocturne (4) Double Crossing Blues The Robins & Little Esther (5) Midnight In The Barrelhouse (6) The Turkey Hop Pt. Muitakin klassikkojen ensiasteita kuullaan, The Sheiksin vuoden 1955 (16) jysähti isoksi hitiksi The Fiestasin toimesta muutamaa vuotta myöhemmin ja The Royalsien haikea (14) puolestaan tuotti Gladys Knight & Pips'lle yhtyeen ensimmäisen menestyksen. Kyllähän se 30-luvun perinnekin on mukana, mutta itse kuvailisin tätä vaihtoehtobluesiksi minimalistisin keinoin toteutettuna
Solotones-raidat ovat niin ikään vuoden 1955 Excello-satoa. The Prisonaires nimi oli kaikessa lakonisuudessaan osuva, sillä yhtyeen jäsenet olivat todellakin raskaan sarjan linnakundeja, joille Nashvillen osavaltion vankila järjesti levytysmahdollisuuden osana vankien yhteiskuntaohjelmaa. Muutama hajalaukaus osui liki kymppiin, ja moni sittemmin kovakin tähti (Otis Redding, Dee Clark, Don Covay, Joe Tex jne.) teki hulvattomia kiekkoja, mutta varsinainen haastaja Bunker Hill ilmaantui kuvioihin liian myöhään. Myöskään Modernajoilta päivitetty (19) ei onnistunut, ja mukana on sitten myös Bee Geesiä ja
Addrisi Brothersia. Menettelevät, jollei paremmasta ole tietoa, ja nousihan "I Found A Love" sentään sijalle 31 soultilastossa. Aika huima oli nimittäin Rikun muodonmuutos RCA:lle ja Peacockille pari vuotta aiemmin levytelleestä melko tavanomaisesta ja vähän jähmeästäkin r&b-laulajasta villiksi rokkariksi. Rikuhan rokkasi aina. CD:lle on ympätty Ettan likipitäen viimeiset oikeat soul-levyt, eli Gene Bargen sovittama ja Ralph Bassin tuottama albumi "Losers Weepers" (Cadet LPS 847; raidat 1-11), samojen herrojen työstämältä levyltä "Funk" (LPS 832, ei mitään tekemistä sen kanssa mitä nykyään funkina pidetään) viisi raitaa (13-17), lisänä jokunen singleura ja lopussa pari v. No, saahan yksittäisistä levyistä paremman katteen ja jokainen pääsee vuorollaan mässäilemään vihon teksteissä Ettan heroiini- ym. Tämän kokoelman Prisonaires-kappaleet ovatkin eri ottoja Sunin studiosessioista (kappaleet 22-28) sekä äskettäin löydetty livetallenne (kappaleet 1-12), joka ajoittuu jonnekin vuoden 1961 tienoille. ne pakolliset Muddy Waters-, Chuck Berry- ja Bo Diddley -uusinnat, joilla samat raidat on paketoitu taas kerran uuteen järjestykseen. Barge ja Bass ovat selvästi pyrkineet eroon 10 vuotta aikaisemmista jousitaustaisista Etta-levyistä, mutta ei tämä toimi. Juhani Ritvanen
THE PRISONAIRES Only Believe... Ettan "Losers Weepers" (Cadet 5676) on jaettu kahtia, ja sinkun b-kylki "Weepers" on sitten ähellystä teeman parissa, Garveyn mielestä todellista soul-laulannan huipentumaa. Tanakka rytmisektio ja vahvat torvisovitukset tekevät musiikista turhan raskasta, eikä Ettan laulutyyli auta yhtään. Hainkohan turhan kaukaa, onkos tämä itse asiassa paljon levytetty Ettan ikioma "I'd Rather Go Blind", josta ällistyttävää kyllä ainoa listahitti (liekö edes sama sävelmä?) on merkitty jollekulle Sydney Youngbloodille (sija 42 vuonna '90), ja Whitburnin mukaan tyypin kotipaikka on Saksan Heidelberg... Omapa on tappionsa... Onhan hassusti pulputtavassa "Bony Moroniessa" toki jotain hellyttävää, mutta kokonaisuutena nämä ovat erikoismateriaalia. Siltä suunnalta eli gospelista olisi myös löytynyt liuta miehiä, jotka olisivat panneet Rikun huippuaikoinaankin järjestykseen, siis penkin päähän nöösipoikien paikalle. riippuvaisuuksilla ja aprikoimaan vieläkö hänestä on palaamaan esiintymislavoille ja studioon tällä kertaa vuorossa on innokkaaksi faniksi osoittautuva Dennis Garvey. Valitettavasti nämä hurjimukset eivät rock & roll- ja r&b-harrastajissa saa aikaan kuin halveksuvia tuhahduksia, vaikkei levyn levyä ole kuultu. Jäljittelijöitä riitti pilvin pimein. Tässä nyt on kumminkin Specialtyhitti poikineen, "Send Me Some Lovin'" tietysti on heivattu, vaikka mieluummin minä sen olisin ottanut kuin vaikka vähän ontuvan raidan (26). Ymmärrettävää kyllä, mitään ei niistä mieleen jäänyt. Ei ole. Joskus vain epätäydellisyys on täydellisyyttä paljon kiinnostavampaa. Kokoelmaa on täydennetty kahdella Johnny Braggin muulla yhtyeellä, joissa molemmissa oli mukana myös Prisonairesin jäseniä ryhmien kokoonpanot elivät jäsenten kakun pituuden mukaan. Riku hääräsi 50-luvun alussa Atlantassa suuren oppi-isänsä Billy Wrightin kanssa. Pecockilla Rikua kompanneen Johnny Otisin orkesterin rinnalla, eikä mikään nollaporukka sekään. "Only Believe" on siis erikoismateriaalia, joka lienee tarkoitettu täydellisen Prisonaires-kokoelman keräilijälle. Livetallenteen äänenlaatu on ymmärrettävästi melko vaatimaton ja materiaali monenkirjavaa spirituaaleista rhythm & bluesiin. Kenelle tämmöiset sitten tarkoitetaan, kaikillahan nämä ovat. Kun lisäksi yhtyeen soundi on 10-20 vuotta jäljessä aikaansa nähden ja säestys niukkaa, niin näistä innostuminen vaatii kyllä jo jonkinlaista omistautumista vanhakantaiselle lauluyhtyesoundille. Jokunen jazz- ja viihdestandardi (2, 9, 17) on mukana ikään kuin vanhasta muistista, mutta muuten ei sävelmissä ole hurraamista, vaikka mukana ovat olleet mm. Ehkä huvennutta menestystä yritettiin tavoitella takaisin kunnon sävelmillä, muuten on vaikea ymmärtää semmoisten kappaleiden julkaisua singleinä kuin (12), (18) ja (20). Yritin hartaasti miettiä mistä levyn varsinainen sävelmä on pöllitty, niin tutulta se kuulosti. Theola Kilgore, Falcons/Wilson Pickett ja Aaron Neville ovat aika mahdottomia lyötäviksi, eikä Ettan versioissa erityistä vimmaa ja tunteen paloa olekaan. Vankilakundien taustasta kiinnostunut paikallinen lehdistö tajusi yhtyeen huomioarvon ja vaikka "Just Walkin' In The Rain" ei saavuttanutkaan listasijoituksia, niin Ebony-lehden mukaan sitä myytiin kaikkiaan 200 000 kappaletta. Pat kun ei rokannut koskaan, ei edes niillä parilla hienolla 60-luvun alun pop-levyllään. Sam Philipsille tuli kuitenkin pian kiireitä ihan toisen tyylisten artistien kanssa ja uutuuden viehätyksen karistessa yleisönkin kiinnostus hyytyi. Entäs tämä: "Little Richard Rocks!". Kovin vähän on vanhoilta vinyyleiltäkin kelanauhoilleni tarttunut. Marko Suutarla
By The Light Of The Silvery Moon (9) Kansas City (10) Rip It Up (11) She's Got It (12) Lucille (13) Heeby-Jeebies (14) Hey-Hey-Hey-Hey (15) Get Rich Quick (16) I'll Never Let You Go (Boo Hoo Hoo Hoo) (17) Little Richard's Boogie (18) All Around The World (19) I Got It (20) Jenny, Jenny (21) Good Golly Miss Molly (22) Baby Face (23) The Girl Can't Help It (24) Ooh! My Soul (25) Keep A Knockin' (26) She Knows How To Rock (27) Bama Lama Bama Loo (28) I'm In Love Again (29) Lawdy Miss Clawdy (30) Dew Drop Inn (31) Get Down With It
Prisonaires lienee tunnetumpi lauluyhtye kuin sen musiikillinen merkitys antaisi olettaa. The Marigoldsin neljä Excello-raitaa ovat tulleet vastaan ennenkin, tutuimpana R&B-listan kahdeksikko, calypsorytminen novelty "Rollin' Stone". Yhtyeen nimen mukaisesti solisti Bragg on näissä hyvin esillä, muun yhtyeen jäädessä enemmän taka-alalle. Rikers Islandin vankilasta oli vaikea hoitaa keikkoja, ja tuskin häntä muutenkaan kovin luotettavana pidettiin eiköhän tämä ollut perimmäisenä syynä siihenkin, että presidentti Obaman virkaanastujaisissa esitti kappaleen "At Last" Beyoncé, ei suinkaan Etta, jonka suurimpiin hitteihin levy kuului. Leon Bondsin sävelmäksi merkitty nimikappale oli Ettan viimeinen kohtalainen hitti (sijoitus 26, ja pop-listallakin häntäpään noteeraus). Bear
LITTLE RICHARD Rocks (Bear Family BCD 17138)
(1) Tutti Frutti (2) Ready Teddy (3) Slippin' And Slidin' (4) Long Tall Sally (5) Baby (6) Miss Ann (7) True Fine Mama (8)
Olen pitänyt BF:n "Rocks"-sarjaa teennäisenä "rahat pois" -tyylisenä ja BF:n imagoa nakertavana saman materiaalin kierrätyksenä, narutuksen kohteena tällä kertaa rock & roll -harrastajat. Eikä "Baby Face" myöskään ole koskaan oikein kolahtanut. Ihmetyttää vain, miksei Ace räväytä Ettalta saman tien ilmoille kunnon complete-boxia. Tietysti voi hommata kuluneiden kopioiden
· 6 - 2011
- 64 -. '73 Philadelphiassa äänitettyä raitaa, jotka julkaistiin vasta 90- ja 2000-lukujen uusinnoilla. Riku on ylivoimainen rock & roll -suosikkini, valkoisilla ja mustilla kilpakumppaneilla ei ole mitään jakoa. Cosimon pajan luottomiesten ryhmä toimi kuin rasvattua, ja jälki on ylivertaista esim. Vaikka "Just Walkin' In The Rain" olikin jonkin sortin R&Bmenestys ja myöhemmin valtaisa pophitti Johnny Rayn versiona, ryhmän tunnettavuus nykyään perustuu siihen, että se sattui levyttämään eräälle pienelle memphisiläiselle levymerkille. Sun-levytysten aikaan vuonna 1954 yhtye oli jo kokenut ryhmä, sillä keulakuva Johnny Bragg oli ollut kiven sisällä ja myös yhtyeen jäsenenä jo yli kymmenen vuotta. Raidat ovat maalaismaista doo-woppia, ja taustaorkesteri kilkuttelee sen verran suurpiirteisesti, että tästä on huoliteltu suurkaupunkilais-soundi kaukana. Kaikki Sunille levytetyt parikymmentä kappaletta on julkaistu mm. Pearl Woods (13,14), westcoast-veteraani Johnnie Morrisette (15) ja jopa Jamaikan ihme Jackie Edwards. Hittituotteen BF olisi saanut, jos olisi ympännyt tästä tuplan, kakkoslevynä tyhjä cd-r otsikolla "Pat Boone Rocks!". Specialtyjen taustat soittaneen N.O.-miesten studiobändin merkitys käy samalla entistä selvemmäksi. (Bear Family BCD 16893)
(1) When The Saints Go Marching In (2) In The Garden (3) Bony Moronie (4) Suppertime (5) Caldonia (6) Gentle Hands (7) Just Walkin' In The Rain (8) The Boastin' Texan (9) Message From Prison Warden Lynn Bomar (10) A Prisoner's Prayer (11) Only Believe (12) Señor Siskin (13) Rollin' Stone (14) Why Don't You (15) Don't Say Tomorrow (16) Rollin' Stone (17) Front Page Blues (18) Pork And Beans (19) Two Strangers (20) Love You, Love You, Love You (21) Juke Box Rock And Roll (22) It's You Darling, It's You (23) Baby Please (24) What'll You Do Next (25) There Is Love In You (26) Rockin' Horse (27) Two Strangers (28) Lucy You Know I Want You (1-12, 22-28 The Prisonaires, 13-16 The Marigolds, 17-22 The Solotones)
Familyn itsensä toimesta jo aiemmin. Ehkä siellä kehiteltiin musiikillisia ideoitakin, eikä pelkästään vaihdettu mielipiteitä huulipunien ja kynsilakkojen sävyeroista. Vaikka Etta muuten väittääkin, ettei heroiinin ja muiden tajunnanlaajennusaineiden käyttö vaikuttanut mitenkään hänen musiikkiuraansa, niin totta kai se vaikutti. Viimeistään 90- ja 2000-luvuilla Ettasta sitten kehkeytyi rock-väen lemmikki, seurauksena läjä grammyjä ja erilaisia valintoja, mutta suosio mustan väestön keskuudessa ja soulin harrastajien parissa oli mennyttä. Pari vanhempaa näytettä on mukana, raidat (15) ja (17), sopii vertailla... Ihan yhtä upea paketti paksuine vihkoineen tämä on kuin "normaalit" BF:tkin, ja vihosta voi tutkia mitä esim. Saas nähdä vieläkö Acella piisaa puhtia lisäjulkaisuihin
Silmät kiinni en pystynyt sanomaan artistin ihonväriä, yhtä ja samaa mössöä. On oikeastaan ihme, ettei näistä tullut suurempia hittejä. "I'll Be Your Everything" on se laulu, joka kelpasi Percy Sledgelle v. Avaus "Something Went Right" on näppärästi kirjoitettu ja toteutettu kokonaisuus. Taisi olla Rhinon julkaisu, ja cd on monien Rhinojen tapaan BN:ssä arvioimatta. Onni kääntyi, kun hän kyseli töitä Muscle Shoals Sound -studiolta. "You Can't Stop A Man In Love" taitaa olla Soulen tunnetuin laulu. Joku muotihaikailu, kuten (14) voidaan hyvin luokitella työtapaturmaksi. Kerrotaan, että siitä oli jo tulossa hitti, kun Bellin johto
käänsi markkinoinnin 5th Dimension -yhtyeen "One Less Bell To Answeriin". fonisoolot (asialla ehkä muiden muassa Willis Jackson?) ovat parhaimmillaan murskaavaa kuultavaa. Sikäli on hassua, että vuoden -72 pikkuhitti "Get Involved" (Fame 302) ei ole hänen käsialaansa, vaan sen kirjoitti George Jackson. Taustalle saatiin joskus studion oma rytmiryhmä (Hawkins, Bexkett, Johnson, Hood), joskus tultiin toimeen pienemmällä porukalla. (4) on yksi koosteen huipuista. Levyltä löytää lisäksi pari kohokohtaa ("Bend Over Bandwards" ja "A Man Can't Be A Man"), mutta muuten se jäi aika tasapaksuksi kuuntelukokemukseksi. Ja kun nyt asiaa tuumin, niin mahtoiko Ace r&b:n järkäleyhtyeen teoksia uusiessaan koskaan edes luvata complete-suoritusta. Kiekko on oiva potpuri r&b-porukan ehei, ei doowopia, ei likellekään ohjelmistosta, harras hymistely (11) muistuttaa jopa 40-luvun gospeljuurista, ja löytyyhän täältä vähän modernimpaakin melko suoraa gospelia (mm. Kun Percyn tulkinta on syvällinen, jää Georgen versio ulkokohtaiseksi luennaksi. Soule kirjoitti muutaman uuden laulun ja elvytti pari vanhaa. Soule-Woodford -pari kykeni kirjoittamaan melodisen tarttuvia kappaleita. George sai isältään jo 8-vuotiaana rummut. Parin vuosikymmenen tauon jälkeen Mark Nevers houkutteli Soulen takaisin musiikin tekoon. Myös siistimmällä baritonilla hommia hoidellut Eugene Tanner on etenkin myöhemmillä raidoilla paljon äänessä, ehkä siksi, että hänen kohdalleen osuivat yhtyeen King-hitit kuten "Dedicated To The One I Love" riittävän "siistiä" listoille.... Tämä single on sikäli erikoinen tapaus, että siitä tuli kantaa ottavana lauluna myös jonkinmoinen northernklassikko. Soule on ilmoittanut, että tällä levyllä hän laulaa luonnollisella äänellään. Tarina kertoo, että kappaletta harkittiin Wilson Pickettin singleksi, mutta "Don't Knock My Love" vei voiton. Sinne väliin joku vanha Little Richard -filminpätkä, niin voisi muutama muotoutumassa oleva musiikillinen maailmankuva muuttua... Juhani Ritvanen
THE 5 ROYALES Right AroundThe Corner (El Toro R&B 118)
(1) You Didn't Learn It At Home (2) School Girl (3) When You Walked Through The Door (4) Monkey Hips And Rice (5) When I Get Like This (6) Right Around The Corner (7) How I Wonder (8) Come On And Save Me (9) Get Something Out Of It (10) Messin' Up (11) Someone Made You For Me (12) Don't Be Ashamed (13) Devil With The Rest (14) Do The Cha Cha Cherry (15) Double Or Nothing (16) Don't Let It Be In Vain (17) The Real Thing (18) Tears Of Joy (19) Thirty Second Lover (20) I'd Better Make A Move (21) Miracle Of Love (22) My Sugar Sugar (23) Just As I Am (24) Tell Me You Care (25) Wonder Where Your Love Has Gone
Onpa upea levy, taas yksi sulka lisää härkätaistelijoiden r&b-lätsään! Kingäänitteistä (n. Faktoja en tähän hätään pysty tutkimaan, jokainen tsekatkoon itse mitä hyllystä 5 Royalesilta löytyy. Demonauhoja lähetettiin eri yhtiöille. Mukana on myös muutama todella raaka ja ravisuttava vauhtipala, joista cd:n "kakkostitteli" "Right Around The Corner" antaa vähän esimakua. Usein niiden kohtalona oli joutua albumien täyteraidoiksi. BF:n sitkeä toiminta panee uumoilemaan, että uusi sukupolvi sittenkin löytää tämmöiset klassikot. Nevers muistetaan näissä piireissä lähinnä Candi Statonin His Hands- ja Who's Hurting Now -albumeista. 195458) koottu sikermä sisältää muutaman heti tutulta kuulostavan esityksen, mutta myös monia ihan oudolta vaikuttavia. Mielestäni tämä runsaan tunnin kooste yllättää positiivisesti. tosin taidan olla viimeisiä, joiden mielestä mustan musiikin helmiä ei todellakaan tehdä Längelmävedellä tai Kihniössä, eikä edes Dublinissa tai herra paratkoon Liverpoolissa... (5) kelpasi William Bellille, (7) löytyy Mavis Staplesin mainiolta Only The Lonely -albumilta ja (9):n levytti Esther Phillips. (1) päätyi vain Tami Lynnin albumille. Yhdessä Terry Woodfordin kanssa Soule aloitti siellä demoäänitteiden teon. Kappaleen voi löytää Bobby Womackin ja Dobie Grayn albumeilta, singlehitti meni Carl Carltonille. -74. Se on niin viimeistelty, että Soule sai sen liisattua Bellille. El Toron r&b-sarja on osoittautunut kovemmaksi kuin ensin uskoinkaan saas nähdä mitä saadaan seuraavaksi. Soule ei itse päässyt paljonkaan levyttämään. Rocket
- 65 -
6 - 2011 ·. Hän lienee kumminkin kohde, kun moni soullaulaja aina James Brownia myöten ilmoittaa esikuvakseen 5 Royalesin. Teardrops Are Falling -levy on konserttiäänitys kesäkuulta 1983 vain muutamaa kuukautta ennen Smithin kuolemaa ja 100% bluesia. Sehän oli miehen viimeinen listahitti. Aarno Alén
GEORGE SMITH Teardrops Are Falling Live In 1983 (Electro-Fi 3423)
(1) Intro by Spider (2) Teardrops Are Falling (3) Love That Woman (4) Key To The Highway (5) I'm A Man (6) Crazy About You Baby (7) Big Boss Man (8) Juke (9) Goin' Down Slow (10) Woke Up This Mornin' (11) Harp Stomp Äänitetty Chuy's-klubilla, Tempessä, Arizonassa heinäkuussa 1983
Saada uusi, ennen kuulematon äänite George "Harmonica" Smith'lta on todellakin ennenkuulumatonta, upeata, odottamatonta, ja yllätti itseni täysin. Näistä demoäänitteistä Soulscapen Garry J Cape on laatinut tämän 26-uraisen koosteen. Mies itse kuulostaa olevan julmetun kovassa iskussa, mikä ei itselleni suurempi yllätys ole. Minun oli puolestaan vaikea mieltää musiikiksi ollenkaan sitä mökellystä, minkä saivat aikaan ne vähämieliseltä vaikuttaneet lylleröt, jotka keuhkosivat posket ja leuat hetkuen pieksevänsä narttujaan ja ampuvansa jokaisen, jonka naama ei miellytä. Usein sunnuntaisin studiolla oli hiljaisempaa. Wilsonin version voi tarkistaa ainakin miehen mahtavalta boxilta. Joten sekin sujui, mutta eipä tule toista mieleen r&b-jätin ohjelmistosta. Yhtyeen kitaristi Lowman Pauling sävelsi melkoisen osan porukan materiaalista, ja tältäkin levyltä selviää miksi monet myöhemmät kepittäjät, kuten Steve Cropper, nimeävät hänet suureksi esikuvakseen. Juhani Ritvanen
GEORGE SOULE Let Me Be A Man (Soulscape SSCD 7027)
(1) Cross My Heart (2) Let Me Be A Man (3) Walking In Water Over Heads (4) So Glad You Happened To Me (5) What I Don't Know What Hurt Me (6) You Can't Stop Man In Love (7) How Many Times (8) Better Make Use Of What You Got (9) Catch Me, I'm Falling (10) I'm Only Human (11) Let It Come Naturally (12) Love At First Sight (13) You Make The World I Live In (14) You Can Always Get It Where You Got It (15) There's More Where You Got It (16) Sitting On The Top Of The World (17) Right Where You Left Me (18) If You Really Love Him (19) It's Just A Matter Of Time (20) Shoes (21) It Don't Take Much (22) I Can't Help It (23) 24 Hours A Day (24) My World Tumbles Down (25) After The Feeling Is Gone (26) Poor Boy Blue
GEORGE SOULE Take A Ride (Zane ZNCD 1024) -06
(1) Something Went Right (2) I'll Be Your Everything (3) Take A Ride (4) Shoes (5) Find The Time (6) My World Tumbles Down (7) Bend Over Backwards (8) Come On Over (9) Get Involved (10) Trust (11) Wait And See (12) A Man Can't Be A Man
Alan harrastajat ovat varmasti törmänneet George Soulen nimeen. Aika monessa etelän soulin singlen etiketissä löytyy Soule kappaleen kirjoittajan kohdalta. Buddy Reed ja Jerry Smith olivat George Smithin muusikkotuttuja jo 70-luvun alun "No Time For Jive"- ja "Tough Dude" -levytyksistä lähtien ja Reed, Tarsha sekä Rotolli taas toisilleen tuttuja Rocket 88's -yhtyeestä. Ainakin semmoinen mielikuva jäi, että alkuvaiheessa jotain heivattiin siksi, että cd:n mojovan a la carte -raidan (4) mukaan nimetty jenkkien "Monkey Hips & Rice" -cd oli saatavilla. Yllättäviä sen sijaan ovat taustayhtye Rocket 88'sin ja erityisesti kitaristi Buddy Reedin osuudet. tilalle tuoreemmat, mutta ei siitä isoja markkinoita synny. Itse en ole sitä juuri koskaan arvostanut, vaikka se on tullut vastaan usein kokoelmilla. Siitä on tosin jokunen vuosi, kun kävin musavideokanavalla kurkkaamassa mitä nuoriso kuuntelee, ja masentavalta näytti. Atlanticin Jerry Wexler oli yksi tilaajista. Jotain kumminkin pitäisi... Ainakin pari eri laulusolistia erottuu, päävokalisti oli kaiketi käheähköllä äänellään välillä vähän kankeastikin tahkonnut Johnny Tanner; näistä ei aikoinaan oikein selvyyttä tullut. Yksittäisiä raitoja voisi kehuskella loputtomiin, mutta nostetaanpa nyt framille ne harvinaisuudet, eli lähimmäs doowopia päätyneet kokeilut joku (18) kävisi vielä yhtä lailla gospelista, mutta (21) on kelpo doowop-slovari. Soule levytti ensimmäiset singlensä Tamm- ja La Louisianne -merkeille, mutta ilman menestystä. Vaikka 50-luvun alkuvuosien Apollohiteille kivikovat taustat takonut fonisti Charlie "Little Jazz" Fergusonin bändi on pudonnut kelkasta, niin kyllä Kingin studiobändeistä paikkaajia löytyi, ja esim. Silmät auki sitten erottui, että Soul Expressin kundien kehittelemä suomennos termille r&b pätee edelleen; "ryntäät ja berse". Valtaosa on avausraidan kaltaista jämerää keskitempoista ja järkähtämätöntä runttausta tai väkevää,
hidasta ja alkuvoimaista r&b-murinaa. Kun Don Covay käväisi studiolla, he kirjoittivat yhdessä (20):n Brook Bentonille. Teini-ikäisenä hän löysi r&b:n ja pääsi deejayksi paikalliselle radioasemalle. Parhaina vuosinaan Soule kirjoitti kymmeniä lauluja ja teki niistä demonauhoja eri levy-yhtiöille. Syytä olisi. 16). 70-luvun loppupuolella Soule vetäytyi musiikkialalta, mutta ehti kirjoittaa vielä siinä vaiheessa Johnnie Taylorille bluesahtavan "Poor Boy Bluen". Ei vingu eikä vongu, mutta upeita kuvioita yllin kyllin. Get Involved -uusintakaan ei innosta
Tässä tapauksessa firman 20-vuotisjuhlinnan (19912011) merkeissä tai oikeammin sen siivellä uudelleenjulkaistaan Larry Garnerin JSP:lle vuonna 1991 tekemä ensialbumi ns. Monet ovat varmaankin miehen tuotantoon törmänneet ja tietävät mistä on kyse. JSP:n tuottajamoguli John Steadmanin uusioversioon kirjoittamat tyhjänpäiväisyydet herättävät kysymyksen, miksei Stephen Coleridgen alkuperäisjulkaisun huomattavasti kiinnostavampia kansitekstejä kopioitu saatteeksi mukaan. Voisi tosin kuvitella, että useimmilla faneilla se levy on hyllyssä jo entuudestaan, joten harvinaisemmat raidat olisivat sikäli puolustaneet paikkaansa. Pertti Nurmi
Rhino helpottaa Joulupukin työtaakkaa julkaisemalla varmasti moneen pakettiin
LARRY GARNER Double Dues (JSP 8832 = JSP 244) 1991/2011
En ole aina oikein ymmärtänyt JSPlevy-yhtiön julkaisupolitiikkaa. Kaikille meille, joilta nämä laulut jo hyllystä löytyvät, on kokoelmasta tehtailtu nykytrendien mukainen deluxeversio. Tässä kuitenkin kuullaan melko lailla vimmaisempi luenta aiheesta. Usein Larry saattaa alkajaisiksi bändin vain myötäillessä puoliksi rupatella ja tarinoida rauhallisesti, minkä jälkeen tempo kasvaa ja kappale kääntyy laulusäkeiden puolelle. Mukana tulee kyllä kohtalaisen paksu kansivihkonen, mutta siinäkin on vain kaikkien levyjen etu- ja takakannet skannattuina, sekä Steven lyhykäiset kiitokset. Persaukisesta bluesmiehestä kertova tiivistuntoinen, hidas "Broke Bluesman", rämebluesin sanansaattaja "California Sister", milteipä Southern Souliin kallistuva "Dreaming Again" sekä albumin päättävä Reggaeta hipova "Past 23" ilmentävät Larry Garnerin valtavaa monivivahteisuutta. Pitkähkön linjan bluesmuusikko Larry Garnerilla on juurensa Louisianan Baton Rougessa ja Silas Hoganin kaltaisissa rämebluesartisteissa. Turha niitä on ruveta tässä kaivelemaan, koska ne eivät liity millään lailla aina miellyttävään Larry Garneriin, joka on parinkymmenen vuoden mittaisesta urastaan huolimatta valitettavan vähälle huomiolle jäänyt perinnetietoinen, moderni ykkösluokan bluesartisti. Jos alkuperäisversio on jäänyt
RAM-BAM RECORDS Keikkoja
Jo' Buddy (One Man Band) - Ma 19.12.Clazz, TALLINNA - To 12.1. Kahdeksaantoista piisiin mahtuu pari Steven pojan, Paul Martin Woldin omaa lauluakin, sekä tällä kertaa basistina vierailevan Amy LaVeren tulkitsema "Never Been Sadder". Larry Garner jättää aina hyvän mielen niin lavalla kuin levyllä kuten tässä. Paulin tekeleistä löytyy vahvaa hengenheimolaisuutta Kris Kristoffersonin 1970-luvun tuotantoon, joten niitä kuuntelee mielellään välipaloiksi. Siihen sisältyy dvd, jossa on puolitoistatuntinen livekeikka sekä puolen tunnin dokumentti "Bringing It All Back Home". Keikalla kuultavista lauluista toinen, "Whiskey Ballad", päätyi Steven viimeisimmälle levyllekin. Musiikillisesti levy on tutun vahvaa Chicagoa Smithin yhteiseltä ajalta Muddyn kanssa sekä sen jälkeistä West Coastia. Ajan hammas ei ole syönyt sitä oikeastaan lainkaan. Pallilla istuskeleva Rotolli taas on monilla lavoilla kannuksensa hankkinut rumpali. Benelux-kiertue TBA - Pe 27.1.Ice Melting Blues Cruise, Viking Express, HKI-TALLINNA Jo' Buddy w/ The Domestic Bumblebees (SWE) - Pe 6.1. 88's-harpisti "Bullet" Bill Tarsha osoittaa viidessä kappaleessa (3, 5, 7, 10, 11), ettei ole mikään turha mies hänkään harpun kanssa pelatessaan. Toivottavasti saisimme kuulla vastaavia enemmänkin no haaveillahan aina saa! Omassa listassani levy hyppäsi suoraan vuoden levyjen listaan, ja on autiosaarimatkallekin ihan varteenotettava valinta! Keep on Bluesin' Jari Kolari
SEASICK STEVE Walkin' Man (Rhino 825646634026)
(1) Dog House Boogie (2) Cheap (3) Started Out With Nothin (4) Diddley Bo (5) Thundebird (6) Happy Man (7) Cut My Wings (8) Treasures (9) St Louis Slim (10) 8-Ball (11) Don't Know Why She Love Me But She Do (12) Walkin Man (13) You Can't Teach An Old Dog New Tricks (14) Fallen Off A Rock (15) The Banjo Song (16) Never Go West (17) My Donny (18) Prospect Lane (19) Xmas Prison Blues (20) That's All (21) Dark
ja sukanvarteen sopivan kokoelmalevyn. Corona Bar, PIEKSÄMÄKI - Ke 19.1.-Su 22.1. Smith kertoo leikillään jonkun pyytäneen häneltä Little Walterin kappaletta "Juke". Rehvakkaamman meiningin vastapainona kuullaan runsaasti myös rauhallista tunnelmointia. Viime mainituista vahvaa näyttöä antavat levyn kolme viimeistä kappaletta; "Goin' Down Slow", "Woke Up This Mornin'" (joissa Bullet Bill Tarsha tekee vahvan duunin Smithin vetäessä väliin hiukan henkeä) sekä "Harp Stomp" -instrumentaali, jossa molemmat harpistit tuuttailevat vuorotellen ja väliin vähän lomittainkin. Lyriikoihin kannattaa siksi kiinnittää erityistä huomiota. Molemmat ovat hyviä vetoja. Smith toteaa, ettei tunne sitä, eikä ole kuullut yhtään Walterin levyä mutta koitetaan... Tai ei oikeastaan, onhan CD:llä myös uudet digipak-kannet sekä kansitekstit. Uudelleen masterointi tuo muassaan jonkun verran selkeämmät ja kirkkaammat soundit ja ehkä enemmän läsnäolon tunnetta, mutta siinä kaikki. Rocketroom #31 @ Debaser Medis, TUKHOLMA Lisäinfoa: www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com p. 050 - 345 27 68 Jo' Buddy & Down Home King III: "Jo' Buddy's Rockin' 45" "Curley Mae Rock" / "Yo' Mine All Mine" (RAM45S71) Vinyylisingle on ulkona!!! Koekuuntele molemmat puolet: www.myspace.com/yobrojo
MUISTATHAN TILATA BLUES NEWSIN MYÖS VUONNA 2012!
Tarkemmat ohjeet tämän lehden sivulta 3 tai verkkosivuiltamme: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm
· 6 - 2011
- 66 -. Dokumentissa kierrellään Steven mukana Amerikassa ja siinä on mielenkiintoinen osio muun muassa Three-String Trance Wonder -kitaran historiasta. ja sitten mennään; next to Walter, ja kyllä Walterin "Crazy About You Babykin" kertoo, että aika läheltä Pikku Wallua on seurattu. Teardrops Are Falling on hieno BLUES-levy ja sen julkaiseminen on tosi kulttuuriteko. Kappaleet ovat usein rennon lakonista itsetilitystä, verkkaista poljentoa ja melodisesti rentouttavia. Tokihan aiheeseen vihkiytymätön kuluttaja löytää piisikohtaiset tiedot skannattuja levynkansia tiirailemalla, mutta melko työlästä se on. Niin tässäkin. JSP ja John Steadman tekivät komean pienen mittakaavan uroteon julkaistessaan nuorehkon Garnerin kesällä 1991 New Orleansissa taltioidun ensialbumin. re-masteroituna. "Shut It Down" on erinomainen esimerkkitarina tällaisesta hitaasti etenevästä herkkupalasta. Hänellä ei ollut tuolloin oikeastaan muuta käyntikorttia kuin edellisvuonna äänitetty mainio Larry Garner & The Boogaloo Blues Bandin nimellä julkaistu C-kasetti "Catch The Feeling" (kuvassa oikealla). "Walkin' Man" on ainakin deluxepainoksena näyttävä pakkaus, josta infomaatiota löytyy hämmästyttävän vähän. Itse pääasia, eli musiikki, on tietty sitä Stevelle luonteenomaisen karua bluesia. Ennen julkaisemattomia helmiä ei sekaan ole eksynyt, mutta esimerkiksi nuo Level Devilsin kanssa tehdyn "Cheap"-levyn raidat (2, 10) eivät liene suurelle yleisölle turhan tuttuja. Tuskin on sattumaa, että Steven suureen suosioon nostaneelta "Started Out With Nothin'" -levyltä on päätynyt eniten materiaalia mukaan. Korviini on kantautunut yhtä sun toista muutakin Steadmanin julkaisumenettelytavoista. "Cheap" tarjoaa todella rouhealla asenteella pikattua pörinäbluesia ja "8-Ball" on sikäli mielenkiintoinen, että se esittelee Steven yllättävänkin perinteisen sähköbluesin parissa. Sille on niputettu lauluja Seasick Steven kaikilta viideltä pitkäsoitolta. Marko Aho
(1) Scared Of You (2) No Free Rides (3) Buster (4) Shut It Down (5) Dreaming Again (6) The Taxman (7) Broken Bluesman (8) Tale Spreaders (9) California Sister (10) Past 23
hankkimatta, "Double Dues" kannattaa korjata tällä kertaa talteen. CD:n avaava "Scared OfYou" ja verokarhua välttelevä "Taxman" ovat vastavuoroisesti alusta loppuun huomattavasti reippaampaa menoa. Ehkä nekin haluttiin "re-masteroida". Mikäli Seasick Steve on vielä tuntematon nimi, niin tästä kokoelmasta on kätevää aloittaa miehen tuotantoon tutustuminen. Käsittääkseni tämä on ensimmäinen virallinen livevideo Steveltä ja vieläpä varsin oivallinen. Larry Garnerin levytysmateriaali on lähes poikkeuksetta omaa käsialaa ja hänen blueseissaan on aina sanottavaa ja sanomaa
Chuck Berry Live At Toronto '69 * (Gravity) DVD Chuck Berry Rocks * (Bear Family) Big Pete Choice Cuts (Delta Groove) The Blues Band Best Of * (Repertoire) 2-CD The Blues Band Few Short Lines (Repertoire) Roy Brown Good Rockin' Man * (Fantastic Voyage) 2-CD Roy Buchanan Live At The Rockpalast * (Made In Germany Music) DVD James Burton The Early Years * (Ace) Toronzo Cannon Leaving Mood (Delmark) The Cash Box Kings Holler And Stomp (Blind Pig) Ernie K Doe Here Come The Girls * (Charly/Snapper) 2-CD Slim Harpo Rocks * (Bear Family) Wynonie Harris Jump Mr Blues * (Fantastic Voyage) 3-CD Howlin' Wolf Smokestack Lightning * (Universal) Etta James Loosers Weepers * (Kent) Etta James The Dreamer (Verve) Kilborn Alley Four (Blue Bella) Barbara Lynn A Good Woman The Complete Tribe & Jet Stream Singles 1966-1979 * (Kent) Maisteri T & Lihan Tie Turpa Kii Ja Tanssi! (Blue North) John Mayall Live In Germany '88 * (Gravity) CD/DVD John Mayall In The Shadow Of Legends * (Store For Music) DVD Maysa Motions Of Love (Shanachie) Nick Moss Here I Am (Blue Bella) Johnny Otis Story Vol 1 * (Ace) Johnny Pallari No Apologies (omakustanne) Popa Chubby Back To New York City (Provoque) Heikki Raine Mystery Train (Harmony Brother) Seasick Steve Walkin' Man Best Of * (Rhino) Helge Tallqvist & Jukka Gustavson Band Plays Eric Lindström (Rockadillo) 13 featuring Lester Butler 13 Featuring Lester Butler * (Floating World) Irma Thomas Soul Queen Of New Orleans * (Charly/Snapper) 2-CD various artists Blues Line Finland (Blue North) various artists Doo Wop 1950-1960 * (Fantastic Voyage) 3-CD various artists Jumpin' The Shuffle Blues * (Fantastic Voyage) 3-CD various artists Soul Togetherness 2011 (Expansion) Sharrie Williams Out Of The Dark (Electro-Fi) Betty Wright & The Roots The Movie (Curve)
Mukana yhteistyössä: Fennica Records www.fennicakeskus.fi (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia)