Blues News 6/2012 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

vuosikerta KIM WILSON JOHNNY WINTER JAMES HARMAN KELLY RICHEY EDDIE HOLLAND Henkilökuvassa: DAVE LINDHOLM MICKEY BAKER in memoriam 1925?2012 Maahantuojat puhuvat: ROBBAN HAGNÄS & PEKKA JOHANSSON R&B-tenoristit, osa 8: KING CURTIS Bluesin hahmoja levytysten valossa, osa 23: BLIND BOY FULLER Kaikuja kadunkulmista, osa 1: THE KINGS Muistoissamme: JUHANI RITVANEN 1948?2012 197301-12-06 ISSN 0784-7726 Blues News from Chicago & England / BN käy keikoilla / Street Corner Symphonies JR-toiveuusintoina: J. N:o 258 (6/2012) Hinta 6,50 ? 45. Ritvanen autiolla saarella, Country Gospel, Clarence Carter ym.
Nordic Trinity . The Martin Harley Band (GB) . Whistle Bait . Mr. Big Blue . Nina Mya . Keystone Cops (FIN) feat. Marko Haavisto ? Jouni Saario Duo . Dave Lindholm & Äkäslompolo Traditional Band . Esa Pulliainen C-Combo . Kuru feat. Verneri Pohjola . Blue Stone . Örjan Mäki (SWE) . Honey B & T-Bones Ted Russel Kamp (FIN, USA) . Heikki Salo ja Tulipalo, . Sweet Jeena and Her Sweethearts . Herd & Aili Ikonen . Breathless ? Juha Takanen Duo . Severi Koivusalo Quartet ? ? www.yllasjazzblues.net www.yllas.fi Lisätietoja: www.yllasjazzblues.net www.yllas.fi. Saara Soisalo
Joulukuussa 2012 BLUES NEWS Blues- ja juurimusiikin lehti www.bluesnews.fi 45. Kallio) ....... Pirinen . 48 -3- Street Corner Symphonies ........................................ näyttelypaketti jatkaa länsirannikon stopin jälkeen turneetaan taas uusiin maisemiin heti alkuvuoden -13 aikana... 60 Blues News from England ......................................... 2) Valitse kolme parasta vuonna 2012 näkemääsi live-esiintyjää (nimeä siis kolme yksittäistä, joko koti- tai ulkomaisen artistin/yhtyeen keikkaa, ei toisin sanoen kokonaista festivaalia tyyliin Puistoblues, vaan esim. se jääköön vielä yllätykseksi! Niin ikään luottokelpoista faktaa on myös FBS:n ja Juurimusiikki ry:n yhteishankkeena nyt jo kolmatta kertaa järjestettävä Stompin. 18 Juhani Ritvanen muistoissamme ........................... 55 BN käy festivaaleilla: Blues Live! 2012 .................. 40 Eddie Holland .............................................................. 5.?7. -projektista ehätettiin jo mainita edellisessä BN-numerossa. Turun Brinkkalassa parhaillaan avoinna olevasta ?Näyttelykuvia blues-Suomesta. 32 JR in memoriam: Country Gospel ........................... 20 Juhani Ritvanen autiolla saarella .......................... tässä yhteydessä on kuitenkin syytä mainita vielä erikseen vain 35-vuotiaana syövän nujertamana keskuudestamme poistunut superlahjakas laulaja ja kitaristi Nick Curran (20.8.1977?6.10.2012). Itselläni oli ilo tavata tämä karismaattinen Austinin, Teksasin asukki vain pikaisesti muutamaan otteeseen, vaikka hän ennättikin vierailla Suomessa verrattain usein eri kokoonpanojen matkassa vuoden 2001 ensivisiitistään lähtien, pariin kertaan myös tässä lehdessä suunvuoron saavan Kim Wilsonin Fabulous Thunderbirds -yhtyeen riveissä. Mutta sitten niihin iloisempiin puheenaiheisiin: Blues- ja roots-sektorin aktiviteeteista ei voi todellakaan sanoa olevan pulaa nyt käynnissä olevan talven sekä (toivon mukaan) jo kohta pikku- hiljaa starttaavan kevään edetessä. mutta minne . Lisäksi samaan pakettiin kuuluu itseoikeutetusti JR:n v. marraskuuta) puolestaan kirjattiin lopputulemana, että FBS:n hallitus jatkaa v. 45 Muddy Lee Makkonen (V. eikä Ranskassa eläkepäiviään viettänyt exkitaraässä suinkaan jäänyt ainoaksi marras-joulukuun aikana yläkerran soittokuvioihin siirtyneeksi musiikkialan vaikuttajaksi. 2013: N:o 1/13: vko 09 N:o 3/13: vko 25 N:o 5/13: vko 43 N:o 2/13: vko 17 N:o 4/13: vko 35 N:o 6/13: vko 51 6 - 2012 ?. Uskomme kuitenkin, että olemme saaneet näistä nyt käsillä olevista aineksista kokoon erittäin monipuolisen ja viihdyttävän lukupaketin. Murheellisiin, osittain Juhaninkin BN- ja henkilöhistoriaan kytkeytyviin viimeaikaisiin tapauksiin on luettava myös Mickey Bakerin hiljattainen kuolema . 14 Kelly Richey .................................................................. 57 BN käy keikoilla ........................................................... Tässä aviisissa jatkamme ystävämme muiston kunnioittamista kaikkiaan 20-sivuisella artikkelikokonaisuudella, johon sisältyy kolmentoista henkilön laatimien erillisten kirjoitusten ohella myös 10 sivullista Juhanin vuosien saatossa kynäilemiä artikkeleita, levyarvioita sekä keikkakatsauksia uudelleen toimitettuina toiveuusintoina. BN toivottaa kummallekin ryhmälle mitä parhainta onnea ja menestystä tuleviin koitoksiin! FBS:n omaan syysohjelmaan perinteisesti kuuluvassa sääntömääräisessä yhdistyskokouksessa (24. Samassa tilaisuudessa päätettiin myös, että allekirjoittaneen kakku BN:n toimituspäällikkönä saa luvan jatkua, ja jatkua, ja jatkua... Lopuksi, BN haluaa julistaa lukukauden huipennukseksi kaikille avoimen 2-osaisen vuosiäänestyksen: 1) Valitse mielestäsi kolme parasta vuonna 2012 hankkimaasi uutta kotimaista sekä ulkomaista levyä (siis 3 kpl kummassakin kategoriassa). 11 James Harman ............................................................ 13 Dave Lindholm ........................................................... J. varjoista takaisin valoon ............. Tilaukseen sisältyy 6 lehden sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille. Ilmoitushinnat (ad. 63 Etukansi: Mickey Baker © Serge Jacques / Versailles Records, Ranska, 1963 Painopaikka: Lönnberg Paino Oy, Helsinki Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. 52 Kaikuja kadunkulmista, osa 1: The Kings ............. & TBones. kuulapää turisee ..................................4 Johnny Winter . 34 JR in memoriam: Honey B. -92 koostama ?Aution saaren lista. Tulokset (sekä palkitut) julkistetaan helmikuussa BN:n numerossa 1/2013. Eli ?Paperboy. 58 Blues News from Chicago ......................................... Lähetä sitten vastauksesi perjantaihin 18.1.2013 mennessä joko e-mailitse osoitteeseen pete.hoppula@saunalahti.fi tai vanhan hyvän ajan malliin etanapostina: Blues News, PL 257, 00531 Helsinki. huhtikuuta -13 pidettävän tapahtuman ohjelmisto on tarkoitus julkaista aivan lähiaikoina, joten muistathan, hyvä lukija, seurata silmä tarkkana myös netti- ja/tai facebook-sivujemme kautta ilmestyviä ajankohtaistiedotteita! Samoin jo tutuiksi käyneitä kevään ennemerkkejä blues-maailmassa ovat myös International Blues Challenge -kisat Yhdysvaltain Memphisissä (29.1.?2.2.) sekä European Blues Challenget, tällä kertaa Ranskan Toulousessa (8.?9.3.). Näistä kaikista ikävistäkin uutisista pyrimme raportoimaan säännöllisesti bluesnews.fi -verkkosivujemme välityksellä . Reed Puistobluesissa 30.6.). = paras). hänen viidestäkymmenestä silloisesta suosikkilevystään (kaikille kuulolla oleville levy-yhtiöiden edustajille vain vinkiksi, että ko. kappalevalikoimasta saisi jo sellaisenaan harvinaisen mojovan r&b- ja rock?n?roll-kokoelmalevyn!). Edelleen todettakoon, että vaikka joulukuinen numeromme ilmestyykin nyt peräti 76-sivuisena erikoispainoksena, olimme silti pakotettuja siirtämään laajahkon spesiaaliteeman johdosta poikkeuksellisen paljon muuta valmista tekstiaineistoa (eritoten levyarvioita) julkaistavaksi vasta ensi vuoden puolella. . 46 R&B-tenoristit, osa 8: King Curtis ............................ vuosikerta / Volume 45 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö / Managing Editor: Pete Hoppula (pete.hoppula@saunalahti.fi) Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: Tekstit ja ilmoitukset BN-numeroon 1/2013 oltava toimituksessa viimeistään 25.1.-13! Blues Newsin vuositilaus 2013: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Hinta 40 euroa. rates) vuodelle 2013: - 1/4 sivu mv (1/4 page b/w) 110 eur - 1/4 sivu väri (1/4 page color) 130 eur - 1/2 sivu mv (1/2 page b/w) 190 eur - 1/2 sivu väri (1/2 page color) 230 eur - 1/1 sivu mv (1/1 page b/w) 310 eur - 1/1 sivu väri, muut sivut paitsi takakansi (1/1 page color, except the back cover) 350 eur - 1/1 sivu väri, takakansi (1/1 page color, the back cover) 370 eur Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Aarno Alén, J-P Berg, Norman Darwen, Harri Haka, Pete Hakonen, Pete Hoppula, Jyrki Ilva, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Pekka Johansson, Arto Junttila, Jyrki Kallio, Pauli Kallio, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Timo Koskinen, Timo Kulmala, Esa Kuloniemi, Pekka Laine, Matti Laipio, Piia Leino, Miranda Lindqvist, Riku Metelinen, Seppo Niinikuru, Pertti Nurmi, Hannu Nyberg, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Ville Pirinen, Markku Pyykkönen, Jorma Riihikoski, Olavi Rytkönen, Pasi Rytkönen, Veli-Pekka Salmi, Jarmo Santavuori, Rauno Selamaa, Dick Shurman, Erkki Sironen, Clas-Olav Slotte, Heikki Suosalo, Marko Suutarla, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Antero Tirronen, Timo Varhama, Vesa Walamies, Janne Örnberg Blues Newsin ja FBS:n loppuvuosi on ollut jälleen niin kiireen täyteinen kuin uutisrikaskin, sekä positiivisessa että jossain määrin myös negatiivisessa merkityksessä. Jo viime numerossa jouduimme suruksemme kertomaan lehtemme kiistatta legendaarisimman ja ansiokkaimman toimittaja-toimitussihteerin Juhani Ritvasen poismenosta. & T-Bones 1987........... 37 MIckey Baker on edesmennyt .................................. Ja nyt joulun/uudenvuoden viettoon! Pete Hoppula Sisällysluettelo: Kim Wilson . 42 Bluesin hahmoja, osa 23: Blind Boy Fuller ............ IBC 2013:ssa Finnish Blues Societya edustaa Ismo Haavisto Band ja EBC:ssa on vastaavasti viemässä Suomea Euroopan- sekä maailmankartalle Honey B. 30 JR in memoriam: Clarence Carter ........................... Listaa nämä levyt paremmuusjärjestykseen (1. 61 Levytutkailut ................................................................ 9 Robban Hagnäs ja Pekka Johansson .................... -13 yksimielisesti toiselle kaudelleen valitun Maiju Lasolan puheenjohtamana seuraavalla miehityksellä: Honey Aaltonen (varajäsen), Aarno Alén, Harri Haka, Kari Kempas (varajäsen), Riku Metelinen, Kalle Mänttä, Pertti Nurmi, Aimo Ollikainen, Erkki Sironen ja Harri Suokas. On oletettavaa ja melkolailla selvääkin, että ko. at the Savoy -kaupunkifestivaali Helsingin ytimessä sijaitsevassa Savoy-teatterissa
Olin aina valmis siirtymään eteenpäin. Nythän vinyyliä myydään taas, mikä on hyvä asia, ja monet ihmiset myös levyttävät omissa kotistudioissaan, mikä voi olla loistava tai toisaalta erittäin huono asia (naurua). Mutta sillä alkuperäisellä kokoonpanolla oli asenne kohdallaan. Toivottavasti hän jaksaa pysyä streittinä. Itse en ole juonut enää 26 vuoteen. En kuitenkaan voi laajentaa reviiriä, sillä kulut nousevat liian suuriksi. Basistina hän osasi yhden jutun todella hyvin. Tajusimme ehdottomasti luoneemme uuden bluesnäyttämön . Preston elää nyt St. Keith oli sielukas kaveri ja hänellä oli erittäin hyvä musiikkimaku. Todella ikävä juttu. Siis, kaveri tuhosi elämänsä huumeilla! Meidän oli viimein vaihdettava basistia, koska Keith muuttui niin epäluotettavaksi, eikä Fran (Christina) tullut enää hänen kanssaan toimeen. Miehen rinnakkaiselämä tinkimättömänä bluesartistina . Uskoakseni meillä jokaisella T-Birdsien alkuperäisestä kokoonpanosta oli samanlaisia kokemuksia takanaan. Perustajabasistinne Keith Fergusonin kohtalona oli kuolla unohdettuna ja heroiiniriippuvaisena maksan vajaatoimintaan. Kaltaisemme bändin ei ole enää mahdollista päästä isolle levy-yhtiölle, mutta riippumattomien suunnalla valinnanvaraa on paljon. Louisissa ja hänellä menee ymmärtääkseni hyvin. Seuraavalla veijarilla, Ronnie James Weberilla, oli erittäin paha alkoholiongelma. Myöhemmin oli kuitenkin aikoja, jolloin en halunnut tavata häntä ollenkaan. Toista oli 1980-luvun hulluina vuosina. Olen kuitenkin henkilökohtaisesti sitä mieltä, että pitkässä juoksussa dokaamisesta ja muusta hörhöilystä on haittaa.. Slimia, Slim Harpoa . Myös Tavastian yleisömenestys ja kuulijakunnan korkea nuorisopitoisuus tuotti iloa. Jos sinulla on jotain uniikkia sanottavaa, ei kuvioon välttämättä tarvita isoa levymerkkiä viemään myynnistä 90 prosenttia päältä pois. Sen ajan tekemisten tarkasteleminen on joskus hieman nolostuttavaa, vaikka kirjoitin tuolloin joitain hyviä biisejä kuten Wait On Time. Mutta kaikkea hyvää Ronnielle, hän on kuulemma toipunut ja työskentelee täysillä, mikä on hieno juttu. Ainoa keino on lähteä kunnon kiertueille joko kotimaahan, Eurooppaan ja muualle maailmaan. na levyttämistämme kappaleista oli peräisin hänen levykokoelmastaan. Mutta eteenpäin mennään vaikka mikä olisi ja keikkojen suhteen tilanne on todella hyvä. Olen ollut havaitsevinani pienempien klubien katoa, mikä ei vaikuta omaan tilanteeseeni, vaikka . kuten ei häirinnytkään, pitkään aikaan. Mutta lopulta Prestonkin ajautui suuriin vaikeuksiin. Jimmie (Vaughan) oli kuitenkin ollut jo pitkään poissa bändistä ennen kuin minun oli pantava Preston kilometritehtaalle. Yhtenä päivänä musamaikka vei minut pois luokasta, työnsi syliini baritonitorven ja sanoi; ?Soita!. Kuulapää turisee ? Haastattelussa KIM WILSON A lan mahdollisesti johtava huuliharpisti ja erinomainen vokalisti liidaa menestyvää bändi-ikiliikkujaa sen ainoana alkuperäisjäsenenä vuodesta toiseen. Kuinka luonnehtisit häntä? . Meillä oli kahdesti viikossa pakollista musiikinopetusta sellaisilla bataattia muistuttavilla nokkahuilun tapaisilla (okarina). Ne kamat olivat koko ajan niin säröllä, että hänen soitostaan oli usein lähes mahdotonta saada tarkemmin selvää. Mutta hän oli upea siinä yhdessä stailissa . Vaihdoin paikkakuntia ja bändejä. Ainakin minun tilanteessani kaikesta on nykyisin myös helpompi neuvotella verrattuna entisaikoihin, jolloin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin allekirjoittaa se ison levy-yhtiön perussopimus. Uskon, että tilanne ei ole vielä kunnolla selkiytynyt sen suhteen, millaisiksi ihmisten kulutustottumukset lopulta muuttuvat. Tajusitteko silloin olevanne muutoksen airuita? . ensin Yhdysvalloissa ja sitten maailmanlaajuisesti. Jopa hänen lakimiehensä olivat narkkareita. Kun vuosia myöhemmin tapasin Fergusonin, en ollut tuntea häntä. Kyllä, meillä tuntuu olevan huono karma basistien suhteen, hahaa! Ei sillä, että olisin itsekään ollut mikään pulmunen. Ronnie on todella hyvä soittaja... Miltä musiikkibisnes vaikuttaa nyt . 6 - 2012 rakastankin klubikeikkoja erityisesti puhtaaseen bluesiin keskittyvän soolobändini kanssa. Klubeista leivän repiminen on vain todella kovaa työtä nykyisin. siis entiset bändikaverinsa! Hänellä oli paljon niljakkaita narkkarisiipeläisiä, jotka yllyttivät Keithin siihen, mutta se ei ole mikään puolustus. Hän tuhosi itsensä ja kuoli nuorena. . Vietimme paljon aikaa pakettiautossa, mutta se ei tuntunut missään koska olimme koko ajan niin sekaisin, hahaa! Ainakin minulle tuli ensimmäistä albumianne kuunnellessa tunne, että nämä kundit ovat vanhoja sieluja nuoren miehen nahassa. . Asun Etelä-Kalifornian Orange Countyssa ja klubikeikkailu on kannattavaa, mikäli toimin ympäristön kaupungeissa, kuten San Diegossa, Los Angelesissa, San Franciscossa, tai ehkä Arizonan Phoenixissa ja Nevadan Las Vegasissa. sementoi lopputuleman: Kim Wilson kuuluu nykypäivän bluesaateliin. Vetopasuunalla. Kun noin kuusi vuotta myöhemmin päädyin Austiniin, jossa perustimme Fabulous Thunderbirdsin, minulla oli jo valtavasti eri bluesartistien taustamuusikkona hankittua kokemusta. T-birds breikkasi 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. jos he hoitavat hommansa. Sain siihen opetusta ala-asteella Detroitissa. He kaikki olivat hyvin jalomielisiä minua kohtaan. Pääsin välittömästi vetopasunistiksi koulun orkesteriin ja minulla oli soolo Mary Had A Little Lambissa (suom. Maijal? oli karitsa). Poikkesimme useimmista alan bändeistä myös siinä, että aloitimme heti ankaran keikkailun . Onneksi hän selviytyi. Meillä kaikilla oli omat ongelmamme. Pidin hänestä todella paljon, enkä olisi halunnut tehdä sitä. mikä on muuttunut verrattuna 1980-lukuun? . Mutta me muut emme maindanneet, kunhan se ei häirinnyt musiikkia . Perinteisiä vähittäismyymälöitä ei tahdo enää löytyä cd- ja vinyylilevyille, vaan homma keskittyy internet-lataamiseen. Vuoden kuluttua säestin Eddie Taylorin kaltaisia blueslegendoja. Tilanne alalla on hyvä ja huono. Mies oli pelkkää luuta ja nahkaa. Se oli pelottavaa nähtävää, haavaumia ympäri kehoa... Radiosoittoa on mahdollista saada enää internet- ja satelliittiasemilla, joiden ilmestyminen alalle on sinänsä hieno juttu. Hyvää tässä mullistuksessa on myös se, että nyt meillä artisteilla on mahdollisuus suurempaan kontrolliin. En kuitenkaan usko, että olisimme pystyneet tekemään hittilevytyksiämme hänen kanssaan, sillä Keith Fergusonia ei voinut kutsua kovin evolutiiviseksi soittajaksi. siis lainkaan . Alun perin se ei ollut tietoista, yritimme vain soittaa ja esiintyä. Jo 1970-luvulla perustettu instituutio siis elää ja voi hyvin, mistä kunnia lankeaa 61-vuotiaan Wilsonin näkemykselle ja johtajantaidoille. josta tuli yksi tavaramerkeistämme. Lightnin. Emme kopioineet esikuviemme levytyksiä pilkuntarkasti, vaan esitimme siitä oman versiomme. En kuitenkaan koskaan vetänyt pollea. Prestonin riippuvuus oli tiedossa. Surkeinta oli, että hän haastoi meidät sen jälkeen oikeuteen . Olin ehtinyt tosiaan työskennellä jo 18-vuotiaasta saakka Eddie Taylorin, George ?Harmonica? Smithin ja Albert Collinsin kaltaisten mestareiden kanssa, joten olin saanut todella nopeasti paljon arvokasta tietoa ja kokemusta. ja hänellä oli erittäin hyvä maku. Eikä minua haittaa bänditovereiden ryyppääminen . Ne olivat upeita aikoja, opin häneltä paljon. Itsekin ryyppäsin rankasti ja nappailin paria muuta ainetta. Nykyisin kyllä soitan myös kitaraa. 17-vuotiaana aloin soittaa huuliharppua ja laulaa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin olinkin jo bändissä. Studiotyö on vähemmän stressaavaa, kun ei tarvitse välittää niskaan hengittävästä pukumiehestä sekuntikelloineen. Niinpä tein työtä käskettyä ja sain siitä heti äänen. puhumattakaan sessiokeikoista . Ei minun tarvitse olla siihen osallisena. Hän oli vannoutunut pienen vahvistinkaluston käyttäjä. Oli aika kysellä kuulumisia ja mietteitä tältä amerikkalaisen yritteliäisyyden perikuvalta. ESA KULONIEMI Millä instrumentilla aloitit musisoinnin? . oman skenen, mutta vasta sitten kun se jo oli tapahtunut. Eikös hänelläkin ollut heroiiniongelma? . Suurin osa alkuaikoi- -4- Niin, tehän jouduitte lopulta antamaan hänelle kenkää... Preston Hubbardin myötä polvi ei kauheasti parantunut, vai mitä. Kokeilin myös vähän kitaraa, mutta en innostunut siitä silloin. Paitsi yleisön kestosuosikkina, osoitti Fabulous Thunderbirds elokuun kahdella Suomen keikalla olevansa kovimmassa iskussaan aikoihin. Hengailimme Keithin luona, joimme olutta ja kuuntelimme hänen valtavasta sinkkukokoelmastaan vanhaa Louisianan blueskamaa
-5- 6 - 2012 ? © Jyrki Kallio ?Tajusimme ehdottomasti luoneemme uuden bluesnäyttämön . oman skenen, mutta vasta sitten kun se jo oli tapahtunut.?
Mukautuminen aikaeroon on siis yksi juttu. . Oletko jollain dieetillä? . Ei haastatteluja iltapäivällä. Luonnollinen. Monet valkoiset laulajat vaihtavat ?bluessoundiin?, mutta minun ääneni on sama puhuessa ja laulaessa. 6 - 2012 -6-. En usko, että on mitään muuta toimivaa tapaa. Mutta se valoi minuun rohkeutta ja uskoa jatkaa eteenpäin. En tavallaan halunnut tuottaa hänelle pettymystä. Bonnie Raitt ja monet muut ovat kehuneet lauluani, mutta työskentelen asian kanssa edelleen. Ongelmana Eurooppaan tulemisessa on aina se, että vaikka eletään jo alkuiltaa, niin ääni elää vielä aamua. On mahdotonta kehittyä musiikillisesti, tulla paremmaksi soittajaksi ja artistiksi, jos fokuksena on saada pää sekaisin. Olen aina käyttänyt samaa metodia. Sitten on joitakin todella hyviä laulajia, joilla vain ei ole bluesiin vaadittavaa ulosantia ja tulkintakykyä. Muddy Waters antoi minulle aikanaan paljon itseluottamusta kehumalla lauluani, enkä ottanut sitä vakavasti, sillä tiesin, etten ollut valmis. Minulla havaittiin kaulavaltimon ahtauma. Tarkoitukseni on pudottaa vielä lisää, kunhan pääsen takaisin kotiin tämän rundin jälkeen. Tällä iällä on oltava tarkkana. Kerropa hieman bluesin laulamisesta. . Ensinnäkin; ennen keikkaa ollaan hiljaa. Useimmat valkoiset eivät kiinnitä huomiota laulamiseen, vaan luovuttavat jo kättelyssä. Tajusin vain mikä on tärkeää ja lopetin. Olet laihtunut huomattavasti sitten viime näkemän. Syön nykyisin pääasiassa raakaravintoa ja harrastan liikuntaa. Ei minun tarvinnut mennä mihinkään AA:han tai muuta. Ja parilla viimeisellä levyllä olen ollutkin aika ok. Äänen hallinta on koko ihmisiän kestävää, jatkuvasti huomiota ja huoltoa vaativaa prosessia. Todella laulamaan oppiminen vie vuosikymmeniä. Vaikka kuuntelisit ja tekisit hommaa kuinka paljon. Sama pätee myös huuliharpun soittoon ja laulunkirjoittamiseen. Kuinka huollat ääntäsi?
Huudat vain biisin nimen, lasket tempon ja taas mennään. . Mutta ei se niin mene. Myös uusi kosketinsoittajanne toi piristävää lisäulottuvuutta sointiin. Ruskeita kuten GA-40, GA-20 jne. Gibsoneissa on todella hyvä botne ja ne kyykkäävät mukavasti. On paljon musikaalisempaa avata koko äänikaista ja kyetä muuntelemaan sitä miten haluaa. Asuin välillä Detroitissa osaaikaisesti noin puolitoista vuotta. Udellaanpa lopuksi hieman maestron työvälineistä. . Tavastian keikan kohokohdaksi nousi jälleen kerran miehen virtuoosimainen säestyksetön huuliharppusoolo. Vahvistimia minulla on todella paljon. Käytän yleensä kahta styrkkaria. Mutta ne ovaalinmuotoiset 6 x 9 -tuuman kaiuttimet voivat olla painajaismaisia. Punajalavan kuoritee ja rohtosalkoruusun juuresta valmistettu yrttilääke ovat kumpikin hyviä äänihuulia kosteuttavia rohtoja. Kerro jotain uudesta uudesta kiekostanne! . Levy tehtiin David Earlin studiossa Marylandin Annapolisissa ja mukana oli jokaisella raidalla uusi kosketinsoittajamme Kevin Anchor. Usealla raidalla on myös perkussioita ja kyseessä on todella luomutuotanto. Vahva kiekko. Kuulin huhuja Eminemin mukanaolosta, pitääkö tämä paikkansa? . Kyllä, mutta tempot osoittautuivat hänelle hieman liian hitaiksi, eikä räppääminen sujunut odotettuun malliin. Olen nyt palannut takaisin Kaliforniaan, mutta olen nähnyt paljon asioita. Tervetuloa kuuntelemaan ja katsomaan! Studiossa käytän erittäin vanhoja Gibsonin styrkkareita. Joskus käytän vanhaa Masco-etuvahvistinta, joka on totta puhuen niin epäkäytännöllisen iso ja vaivalloinen hässäkkä kytkeä, että en roudaa sitä mukana. © Jyrki Kallio Juon paljon puhdasta vettä enkä mitään muuta. Ei sokeria, ei dieettikokista, ei kahvia eikä missään tapauksessa mitään kurlausaineita. Toivon, että hotelli on lähellä keikkapaikkaa. Lämmittelen ääntäni suihkussa, sillä höyry auttaa äänen avaamisessa varsinkin, jos on flunssa. Mutta ei sellaisen kanssa voi mennä isolle lavalle. Saatan tehdä myöhemmin joitain ehdotuksia, siis rakentavia ehdotuksia tukemalla ihmisten vahvuuksia. Kun vertaan näitä kavereita itseeni saman ikäisenä tajuan heidän olevan paljon kypsempiä ja paljon pidemmällä. Liian monet harpistit ovat yksiulotteisia ja upottavat signaalinsa valtavaan säröön aivan kuin sillä olisi jotain tekemistä tonen kanssa. omistavan luokan ahneus, Yhdysvaltain ulkopolitiikka ja tulevat presidentinvaalit. Ykköskoneet kotona Etelä-Kaliforniassa ovat vanha vuoden 1959 punainen Fender Bassman ja Fender Concert sekä nykyisin myös ruskeanaamainen Fender Pro Amp tai aivan uusi boutique-vahvistin nimeltä Meteor. Kiertuehommissa käytän yleensä kahta Fender Hot Rod DeVillea tai DeVillea, mutta niin että -7- minulla on edessä keikasta riippuen pari kolme erilaista ?hyvennintä. Aina silloin tällöin käytän Shuren Green Bullettia, tai EV:n dynaamista 630-mallia. Millainen on mielestäsi hyvä harppusoundi? . Pidän myös Fenderin Vibro Champeista. Ja laulajana toimiminen todella auttaa. Huuliharppu on eräänlainen saksofoni ja samalla 6 - 2012 ?. En halua liikaa säröä, sillä saan halutessani ruvelle minkä tahansa mikin ja vahvistimen yhdistelmän. Soundin pitää olla puhdas silloin kun haluan. Asiaa saattaa auttaa merkittävästi se, että nämä juniorit eivät tuhlaa aikaansa päihteisiin, vaan viettävät tervettä elämää. Kamoista Vaikka molemmat nykykokoonpanon kitaristit ja uusi kosketinsoittaja ovat solistisesti vahvoja, olivat Kim Wilsonin laulu ja instrumentalismi todellinen kokonaisuuden kruunu. On olemassa joitain reseptivapaita lääkkeitä kuten Mucinex, joka poistaa limaa äänihuulista, jos on kröhä päällä. Käy selväksi että hän on Obaman kannattaja.) Muut nykyisen Fabulous Thunderbirdsin jäsenistä (Johnny Moeller ja Mike Keller kitarat; Randy Bermudes, basso; Jason Moeller, rummut ja Kevin Anchor, koskettimet) ovat sinua suunnilleen puol- ta nuorempia. On vaikeaa löytää vanhoja alkuperäisiä kaiuttimia varaosina, mutta ne juuri ovat se juttu noissa myllyissä. Mikään ei voita vanhaa putkivahvistinta. Kun tähän bändiin tulee uusia jäseniä, en ala välittömästi saarnata heille mitä haluan. Ryhmä on hitsaantunut erittäin tiukkaan kuosiin. Olemme nyt soittaneet kimpassa kaksi vuotta, ja homma alkaa todella toimia . Nationalilla on myös hyviä komboja. Pidän 12-tuumaisista kaiuttimista ja minulla on myös pari ruskeaa Gibsonia, joissa on 15-tuumainen hägäri. Uudella levyllä on kappale Do You Know Who I Am, josta saamme paljon palautetta. Vie aikansa ajaa bändi sisään. Niinpä ajatuksesta luovuttiin. On elettävä tässä ajassa. Suosikki-harppumikkejäni ovat hyvät peruskidemallit kuten Astatic T-3. ?On The Verge. En halua tukkia luovaa flow?ta. Musiikki on pidettävä tuoreena, ja vaikka minulla on paljon vastuuta laulajana, niin annan heidän toteuttaa omaa juttuaan. Numerot keikalla seurasivat toisiaan miltei tauotta. Ihmisillä ei ole vaikutusmahdollisuuksia tulevaisuutensa suhteen. (Tämän jälkeen Wilson pitää pitkän palopuheen aiheena mm. Huuliharpuissa käytän 10-reikäistä Hohner Marine Band -mallia. Kaikki tietävät muutenkin mitä haluan ja mistä en pidä. Joo, meillä ei ole mitään suunitelmallista settilistaa vaan menen fiiliksen mukaan. Kun vanhoissa koneissa kaikki on haurastunutta, niin jos ämyri pamahtaa, niin mistäs saat uuden kartion. Saan näistä nykykamoista melkein saman soundin ja ne mahtuvat vaikka taskuun. Olen tehnyt kaiken mahdollisen tutkimustyön harpistien eteen ja käyttänyt tuhansia dollareita oikean soundin etsimiseen. kuten Kinder AFB+ -kierronpoistojärjestelmä ja Kinder Mid Bass Cut. Minulla on mukanani myös pieni Vicks-höyryhengitin. ilmestyy Severn-merkillä joko tämän vuoden lopussa tai alkuvuodesta 2013. Se on hyvin soul- ja rhythm & blues -vaikutteinen kokonaisuus. ei sillä, etteikö se olisi toiminut jo alusta pitäen
Olen itsekin muuttanut soittotapaani vielä muutaman viime vuoden aikana. Niinpä lähetän ne saman tien Filiskolle viritettäviksi. (Chrysalis, 1997; kokoelma) valikoitu albumidiskografia: High Water (High Street, 2001) Girls Go Wild (Takoma/Chrysalis, 1979) What?s The Word (Chrysalis, 1980) Butt Rockin. Tunteella. Liian moni on konemainen, aivan kuin kyse olisi vain tekniikasta ja kaiken pitäisi olla jämptisti juuri kohdallaan. Se oli todella hauska sessio! . For Trouble (M.C., 2003) Kenen kanssa haluaisit vielä soittaa? . Hän osaa tiivistää ja kapseloida harpun rungon todella upeasti. Joe Filisko modaa kaikki harppuni. albumidiskografia: Powerful Stuff (CBS/Epic, 1989) Tigerman (Antone?s, 1993) Walk That Walk, Talk That Talk (Epic, 1991) That?s Life (Antone?s, 1994) The Essential (Chrysalis, 1991; kokoelma) Snuff Johnson feat. Filisko on ainutlaatuinen. Ennen vanhaan etsin aina tuolin, jonka päälle sijoitin harppuni. Nyt Hohner valmistaa uutta Marine Band Crossover -mallia, jossa on bamburunko, joka soundaa todella hyvälle ja jossa on erittäin hyvät soitto-ominaisuudet. Olen mukana suunnilleen puolella raidoista. Lisännyt jotain siihen tekniikkaan mikä minulla jo oli. Mutta olen edelleen valmis, jos kutsu kuuluu! Osallistuin vastikään Mark Knopflerin uusimman ?Privateering?-albumin tekoon. Muddy Waters, James Cotton, Jimmy Rogers, Eric Clapton, Bonnie Raitt... Tehtaalla ne viritetään kuitenkin liian tasaan ja soinnut soivat taivutettaessa hieman epävireisesti, mikä käy hermoilleni. Se ei ole silloin improvisointia. Pilkuntarkkuus ei ole hyvä tapa elää. Kyse on tuoreesta aseenteesta, luomuajattelusta. Niinpä mikkiständiin ruuvattava Cadillac Pete -harpputeline on osoittautunut hyväksi sijoitukseksi. The Fabulous Thunderbirds ? The Best Of... Ihan oikeasti . Nyt voin sujuvasti sekoitella asioita niin että kukaan ei pysty sanomaan mitä teen. Hän on nero siinä lajissa ja vielä kaiken päälle erittäin kova soittaja. © mwvisual.com ihmisäänen kaltainen. Huuliharppua on hallittava kuin lauluääntä. (Chrysalis, 1981) T-Bird Rhythm (Chrysalis, 1982) Tuff Enuff (CBS/Epic, 1986) Hot Number (CBS/Epic, 1987) Portfolio (EMI, 1987; kokoelma) Painted On (Tone-Cool/Artemis, 2005) Live (Sanctuary/CMC International, 2005) Thunderbirds! (omakustanne, 2009) On The Verge (Severn, 2013) KIm Wilson . sillä en kykene siihen edes itse. Entä huolto ja modaus? . Joint (M.C., 2001) Different Tacos (Country Town, 1997; kokoelma) Lookin. Olen saanut soittaa suurten idolieni kanssa ja ollut mukana sadoissa levytyssessioissa. 6 - 2012 Tacos Deluxe (Benchmark, 2004; kokoelma) -8-. Kim Wilson: Hot Stuff: The Greatest Hits (Epic, 1992; kokoelma) Will The Circle Be Unbroken (Black Magic, 1997) Wrap It Up (Sony Music, 1993; kokoelma) My Blues (Blue Collar, 1997) Roll Of The Dice (Private Music, 1995) Smokin. Sitten aloin funtsata, että tuossahan on ollut tätä ennen aika monta ihmisahteria
Niin... Kumarassa kulkeva valkohapsi on säilyttänyt musiikissaan olennaisen omasta tyylistään, ja laulussa on yllättävää voimaa, mitä hento kädenpuristus ei lainkaan viestinyt. Nyt Winter vannoo olevansa päihteistä kuivilla ja nauttivansa elämästä ilman avustavia aineita. Varjoista takaisin valoon Ei ole aivan itsestään selvää, että Winter ylipäätään on elävien kirjoissa ja puuhaamassa uusien projektiensa parissa. Kontrasti on melkoinen miehen hämmentävän hauraaseen ulkomuotoon nähden. Tarvitset hyvän managerin, hyvän lakimiehen, hyviä PR-ihmisiä. Nyttemmin soitossa ja laulussa on jälleen varmuutta. Sinun tulee ympäröidä itsesi loistavalla tiimillä. Winter ei myönnä, että olisi missään vaiheessa kokenut uransa olevan lopussa tai itsensä liian huonokuntoiseksi jatkamaan keikkailua. . Enkä milloinkaan edes harkinnut lopettavani. Winterin laajaa levyvalikoimaa läpikuunnellessa nousee parhaiten esiin varhainen ?The Progressive Blues Experiment?, joka on selkeästi tyyliltään erilainen. Kun kävi selväksi, että toimintani oli tuhoisaa sekä uralleni että henkilökohtaiselle elämälleni, lopetin. Olen aina nauttinut kiertueilla olosta, huolimatta siitä, millaisessa kunnossa olen ehkä ollut. Kuuntele kaikkea mahdollista ja palaa menneeseen oppiaksesi myös siitä. Osaa bluesdiggareista tuttuakin tutumpien bluesklassikoiden ?winteröinti?varmasti miellyttää, osaa saattaa jo moneen kertaan coveroitujen hittien kuuntelu puuduttaa. Se on aina tuntunut minusta samaan aikaan sekä oudolta että suurelta kunnialta. jollain tavalla koen myyneeni itseni joksikin aikaa rockille, mutta jälkeenpäin ajateltuna tajuan, että olen saattanut antaa monille nuorille soittajille sysäyksen tutustua urani ensiaskeliin, mitkä ovat tietenkin bluesissa. Teen yleensä noin 140 keikkaa vuodessa ja rakastan jokaista minuuttia. Haluaisin ajatella, että suurin antini bluesille on ollut se, että olen aina pysynyt uskollisena bluesin juurille. Vaikka mies vähätteleekin rooliaan esikuvana, hänellä on kuitenkin sananen sanottavana nuoremmille menestystä tavoitteleville muusikoille: . Olen ollut todella onnekas pystyessäni jättämään asiat, jotka ovat olleet minulle vahingollisia. Tämän albumin levyttämisen jälkeen Winterin tyyli muuttuu, eikä vastaavaa myöhemmistä enää löydy. . Paul on upea ystävä ja erittäin etevä muusikko. Piste. ?Rock-vaiheeni oli kaksiteräinen miekka.? Uusimmasta ?Roots?-albumista ja sen toteutustavasta kuulija muodostanee melko nopeasti oman mielipiteensä. Bluesin kalpea legenda JOHNNY WINTER Y ksi bluesin juurevimmista kitaristeista vieraili maassamme lokakuussa. Kaksi keikkaa Suomessa tehnyt Johnny Winter vakuutti yleisönsä lavalla, huolimatta siitä, että mies esiintyy nykyään pääosin istualtaan. 90-luku lienee ollut Winterille aallonpohja, mikä valitettavasti näkyi myös suoraan hänen senaikaisissa lavaesiintymisissään. Tällä hetkellä olen täysin raitis ja nautin siitä. Järin innokas Winter ei erilaisten riippuvuuksien hämärtämästä elämänjaksostaan ole puhumaan, mutta vastaa kuitenkin esitettyihin kysymyksiin ja tunnustaa varauksetta kitaristinsa Paul Nelsonin pelastaneen hänen henkensä. . Artisti itse vaikuttaa hieman haluttomalta nostamaan itseään jalustalle tai yleensäkään esikuvaksi. . Minä rakastan tuota albumia ja kyllä, pitää paikkansa, soittotyylini muuttui sen jälkeen. Riippuen urasi vaiheesta, liiketoiminta on osa sitä. Ottaen huomioon, että artisti on noussut jaloilleen monitahoisen päihderiippuvuuden jälkeen, vaikuttaa miehen vastaus tiedusteluun hänen tämänhetkisestä tilastaan ulkopuolisen korviin jopa hieman romantisoidulta. . Se on asia, joka on pitänyt minut voimissani niin vaikeiden kuin hyvienkin aikojen läpi. Joten voisi sanoa, että rockvaiheeni oli eräänlainen kaksiteräinen miekka, Winter filosofoi. Niin tai näin, ei liene perusteetonta väittää Winterin löytyvän lukemattomien (blues)kitaristien listalta tyylillisenä oppaana ja idolina. Sillä ei ole merkitystä, mitä mahdollisesti kävin läpi, minussa on aina ollut halu soittaa. Viimeisimmästä Japanin kiertueestani julkaistiin myös DVD. -9- 6 - 2012 ? © Megaforce Records PIIA LEINO. Kävin oikeastaan rock-kauteni läpi silloisen managerini Steve Paulin kera ja kun palasin Alligator Recordsille, palasin myös ensirakkauteni, bluesin, pariin. Ja siinähän minä olen sittemmin pysynyt, Winter valaisee syitä levyillä kuuluvaan tyylinmuutokseen.
Hänen vastauksistaan voi päätellä uusimman albumin, ?Rootsin?, esiintyjäkavalkadin valinnankin suoritetun yksimielisyyden vallitessa ja selvällä työnjaolla. . Hän toteaa vain yksinkertaisesti soittavansa musiikkia, jota on aina rakastanut ja haluavansa pitäytyä sen puhtaimmassa muodossa. Sanojensa painoksi Winter vannoo pysyvänsä tässä linjassa kuolemaansa saakka. . Marko Aho) Nelson kertoi parivaljakon viimeisimmästä löydöstä, 60-luvulla Texas Pop Festivaleilla kokonaisuudessaan nauhoitetusta keikasta. Ihastuin konseptiin heti ja kun olin valinnut biisit, Paul valitsi oikeat muusikot levylle. ?Rootsilla. oli jo mukana Derek Trucks, hän on loistava nuori soittaja. Blues on minulle pitkälti tunnetila ja erityisen tunnepitoinen musiikinlaji. Sen parhain ominaisuus on se, että sen on mahdollista kuulostaa Stratolta, mutta tuntuma on Gibsonin, Winter kehuu lempi-instrumenttiaan. s ddy Water hnny Winter & Mu James Cotton, Jo . -albumille edellistä enemmän artistivieraita Pitkän uran tehneenä Winter on nähnyt maailman ammatillisen musiikin tekemisen ympärillä muuttuvan, mutta ei katso sen muuttaneen omaa suhtautumistaan mitenkään. Musiikki tulee monista eri lähteistä ja tähän mennessä olemme saaneet valmiiksi kahdeksan kokonaisuutta. Nelson ennakoi kommenteissaan tämän tulevan julkaistavaksi poikkeuksellisesti yhtenä kokonaisuutena. . Kokeilin sitä, rakastuin siihen ja olen käyttänyt sitä siitä saakka. Tämä projekti on osoittautunut hyvin menestykselliseksi minulle ja olen todella tyytyväinen lopputuloksiin. Winter kertoo saaneensa ensikosketuksensa soittimeen kitaranvalmistaja Mark Erlewinen ilmaannuttua aikoinaan backstagelle mukanaan kyseinen malli. . 6 - 2012 - 10 -. Työstämme juuri ?Roots 2?:a, jonka Paul myös tuottaa. Ja materiaalia on vielä vaikka miten monen tekemiseen, Winter lupaa. Muuttumaton elementti Winterin tyylissä on vuosikymmeniä mukana kulkenut Lazer. Olen suunnitellut pyytäväni Joe Bonamassaa mukaan johonkin tulevista projekteista. Se tulee sisältämään vielä enemmän yllätysvieraita, Winter hehkuttaa. Winter on haastatteluissaan maininnut, ettei ole juurikaan kiinnostunut nykypäivän musiikista tai edes yritä pysyä kartalla uutuuksista. Itse asiassa kitaristini ja tuottajani Paul Nelson valitsi artistit ja minä levytettävät kappaleet noin viidessätoista minuutissa. Näemme sitten..., Winter vihjaisee. Winterin fyysisestä ja psyykkisestä paranemisesta kertoo myös rivakkaan tahtiin Nelsonin kanssa toteutettu useampien bootleg-albumien sarja. Blues-finland.comissa julkaistussa haastattelussa (kirj. Minä vain rakastan soittaa sitä, hän tiivistää. Winter vaikuttaa nyt hyvin motivoituneelta työntekoon ja innokkuus on tuonut sujuvuutta myös projektien etenemiseen. Kappaleiden valinnassa pyrimme siihen, että emme toista samoja. Ei, uskon pysyväni ikätovereideni joukossa vielä toistaiseksi. Mutta entäpä tuleva ?Roots 2?, olisiko tällä albumilla näytönpaikkaa useammalle nuorelle kyvylle? . © Timo Kulmala Winter lupaa ?Roots 2
Robbanin kanssahan mä olen tehnyt yhteistyötä pitkään, joten homma toimii, kehuu Johansson. . Tämän myötä Winterille oli mahdollista tarjota kahta keikkaa Suomessa . Hän näkee ensisijaisen tärkeänä sen, että tekniset asiat lavalla ja lavan takana ovat kunnossa, äänimiehet osaavat asiansa jne. Pitkä pinna pitää olla, mutta tietty kun on . Ei ne purnaa pikkuasioista ja joustavatkin monessa. Yleensäkin nuo artistit, joiden kanssa on tullut toimittua, ovat jo sitä vanhempaa ja kokeneempaa sakkia. Raha ja tekniikka on ne, joista ollaan tarkkoja. Hänen mielestään bluesmusiikin alueella niissä ei ole mitään sellaista isompaa, mistä kannattaisi edes puhua. Hagnäs päätti ottaa yhteyttä Pekka Johanssoniin, joka innostui asiasta haluten järjestää keikan myös Turussa. Yksityiskohtia varten on sitten sopimukset olemassa ja niiden mukaan mennään. Kyllähän mä tiesin, mitä sieltä oli tulossa ja tein myös parhaani, että kaikki olisi kunnossa. Teknisistä asioista he olivat todella tarkkoja, mutta niistä vaatimuksista tuli tiedot jo melkein puoli vuotta ennen keikkaa, eli aikaa soittokamojen hankkimiseen oli runsaasti. Se on niin esiintyvän artistin kuin myös tapahtumajärjestäjän kannalta kaikkein oleellisinta. 6 - 2012 ?. Winter-maahantuojien puheenvuoro: © Clas-Olav Slotte ROBBAN HAGNÄS JA PEKKA JOHANSSON K okkolan Scandinavian Blues Party -festivaali vietti tänä vuonna 20-vuotisjuhlavuottaan ja järjestäjätaholla virisi tahto tehdä tapahtumasta jotain suurempaa kuin aiemmin. Kun on noin pitkään ollut tien päällä niin kuin esimerkiksi Johnny Winter, niin nehän on raittiita kaikki ja haluavat vain, että kaikki toimii ja on siistiä ja saa voileivän, kahvia ja pullovettä, tiivistää Hagnäs. Hagnäsin mukaan artistille jo se, että näkee takahuoneessa olevan kaikki, mitä on toivottu, on viesti siitä, että keikkapaikalla muutkin asiat tulevat toimimaan. Isoimmat jutut on yleensä erilaiset vahvistimet ja rummut, joita harvemmin tuodaan ulkomailta mukana, Johansson muistelee. - 11 - Hagnäs romuttaa kuvitelmat starojen omalaatuisista keikkaraidereista. Pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniinsa ja nykyiseen Winterin keikkamyyjään, Steve Hechtiin, Robban Hagnäs oli ensimmäisen kerran yhteydessä jo yli vuosi sitten. Tarjous jätettiin, mutta seuraavan vuoden toukokuuhun mennessä asia ei ollut edennyt juuri lainkaan. Toisin kävi tässä tapauksessa, hän hymähtää ja kertoo saaneensa lentojen aikataulut ja ylipäätään kaupungin, minne bändi on lentämässä, tietoonsa vain pari päivää ennen ensimmäistä konserttia. itsekin nähnyt paljon, niin osaa vähän ennakoida, naurahtaa Hagnäs. . Mähän odotin siis paljon enemmän (vaatimuksia) siltä puolelta tässä asiassa, mutta he olivat erittäin helppo ryhmä. Välillä joudutaan improvisoimaan vielä loppumetreillä, taiteilijoiden kanssahan tässä ollaan tekemisissä ja tien päällä, kaikki muuttuu koko ajan. Ja jos on, kyseessä on pikemminkin satunnaisten bändien halu tehdä leikkimielistä pilaa koko aiheesta. . ja niin kävi, että Winterin koko Euroopan kiertue rakentui kuin rakentuikin kokkolalaisen bluestapahtuman ympärille. PIIA LEINO Sekä Hagnäs että Johansson kehuvat molemmat Winterin porukkaa harvinaisen helpoiksi vieraiksi. Hagnäs sanoo tottuneensa siihen, että isot artistit vaativat paljon enemmän informaatiota ja tarkkoja etukäteistietoja kiertueen yksityiskohdista
hotellihuoneiden, ruoan ja bensojen . Ensinnäkin keikat pitää osata sijoittaa oikeanlaisiin paikkoihin. Kyllä niissä tapahtumissa, joita mä lähden tekemään, on konserttiaspekti hyvin vahva, hän alleviivaa. . Joku kymmenen euron lippu on ulkomaalaisesta artistista ihan naurettava hinta, koska se ei kata edes kuluja. Johnny Winterin tapaisen kanssa on se hyvä puoli, että kyseinen artisti tunnetaan muuallakin kuin bluesdiggareiden keskuudessa. pääsylippujen hinnasta vain on aina yhtä kova kamppailu, mitä lippu saa maksaa. . Käytäntö on mennyt sellaiseksi, että musaa tarjotaan ilmaiseksi tai hyvin halvalla ja se ei enää palvele oikein ketään. Ei siinä oo varsinaisia faktoja, mitkä määrittäisi, kenet kannattaa ottaa. Sen kummemmin bluesia kuin muutakaan musiikkia ei saisi myydä alehintaan. Paikat, joissa tällaisia voi järjestää, ovat vain kovin harvassa. Yleensä vastaan tulee tilojen ahtaus . ja se, että paikkaa ei alunperin ole oikeastaan suunniteltukaan livemusiikkia varten. Artistin tunnettuus ja laatu on toki yksi mittari, mutta kun niitä hyviä löytyy tuntemattomammistakin. Hän toivoo maksavassa yleisössä selkeää asennemuutosta, minkä myötä keikkalipun hinnaksi pitäisi jo perusoletuksena hyväksyä vähintään elokuvalipun hinta. Eli tapahtumien järjestämisen lisäksi yhdistystoiminnasta muotoutuisi jatkuvaa, sosiaalista toimintaa, joka pitää bluesin elossa Suomessa. Johansson painottaa, että hyvin toimiva yhdistys tekee sujuvasti yhteistyötä mahdollisimman monen tahon kanssa: toisten yhdistysten, paikallisten ja ulkopaikkakuntien tapahtumajärjestäjien, bändien ja tietenkin musiikkidiggareiden kanssa. Keikkojen markkinoinnissa on monesti se ongelma, että mainosbudjetit eivät ole suuria. Hän haastaa ravintoloitsijoita satsaamaan perus äänentoistolaitteisiin, jotka ovat saatavilla aina. Viimeistään klo 22 pitää ilta alkaa. Mutta eihän tässä pääasiana ole se etujen hakeminen, mä olen aina halunnut viihdyttää ja sen takia viihdyn itse niin esiintyvänä taiteilijana kuin keikkajärjestäjänä. Se on ehdoton. Johansson allekirjoittaa saman ja toteaa omalta osaltaan, että ei lähde edes järjestämään keikkaa, jossa aloitusaika venyy seuraavalle vuorokaudelle. . Etukäteen tapahtumista tehty aktiivinen tiedottaminen on perusta minkä tahansa yksittäisen keikan tai festivaalin onnistumiselle. © Katri Kiero / Mustikkamaa Design Blues-skene kaipaa asennemuutosta Blueskonserttien ja festivaalien järjestämisen tulevaisuudennäkymät vetävät molemmat miehet vähän vakaviksi. Isona . Kaiken muun hinta nousee . Tarkkanahan näissä pitää olla, mitä lähtee järjestämään, toteaa Johansson. Hagnäs huomauttaa ymmärtävänsä hyvin sen, että homman tulisi olla aina edes jollain tavalla kannattavaa kaikille, koska se takaa toiminnalle jatkuvuuden. En tule koskaan järjestämään keikkaa, jossa showtime on klo 24. asiassa tapahdu. Hänen mielestään nuoremman väen into rockabillyyn ja bluesiin on se asia, mihin pitää nyt asettaa toivoa, sillä nuorta verta tarvitaan sekä järjestämään tapahtumia, että soittamaan ko. samaa kieltä. Hyvätasoisia ja laadukkaita bluesartisteja on maailma täysi, mutta miten saat tuntemattomamman täällä läpi ja median ja ihmiset kiinnostumaan, se on äärimmäisen haastavaa, Johansson luettelee. . Tärkeimpänä yhdistyksen toiminnassa hän näkee niiden roolin toimia informaation jakajina. Hagnäs toteaa jämäkästi, että koko blues-skenen tie alkaa Suomessa olla loppusuoralla, ellei parannusta ko. Melkein 90 prosenttia niistä, jotka on mukana yhdistyksissä, on itsekin jotain soittajia ja muusikoita. Näinhän sen ei tarvitse olla, me tarvitaan enemmän kaikenlaisia ihmisiä mukaan, miettii Hagnäs. Parhaimmillaan hän näkee yhdistystoiminnan siten, että kaupunkiin saapuvalla bändillä/artistilla tai musiikinystävällä olisi heti henkilöt, esimerkiksi paikallisen yhdistyksen 15?20 aktiivista jäsentä puolisoineen ja kavereineen, joihin olla kontaktissa. Varsinkin bluesväki tulee ennen kaikkea nauttimaan musiikista, vaikka siinä ohessa niitä virvokkeitakin nauttisivat. Johanssonin mukaan näiden puutteessa ei välttämättä ole kysymys enää rahasta, pientä asennemuutosta sen sijaan tarvittaisiin. Löytyykö yhdistystoiminnasta pelastus? Hagnäs näkee yhdistyksissä ainesta puhaltamaan uutta vireyttä blueskentälle ja kehottaakin kehittelemään uusia, toimivia konsepteja. Hagnäsin kertoma on karua, mutta hyvin tuttua kuultavaa. Eli tällaiset uppoaa sitten vähän muihinkin, kun tuo bluesyleisö valitettavasti on Suomessakin edelleen suhteellisen pieni. Johansson toteaa myös, että kun tietoa on jakamassa asiaan vihkiytyneitä ja itse siitä innostunutta porukkaa, informaatio kulkee kaikkein tehokkaimmin oikeille ihmisille ja oikeanlaisena. . Hagnäs puhuu vakavasti aikaisempien aloitusaikojen puolesta, jo siitä syystä, että se mahdollistaisi aivan uudella tavalla yleisön saapumisen keikoille myös arkipäivisin. Silloin on hyvä, että asioista sovittaessa osapuolet puhuvat ns. Jonkinlaista etua järjestelyihin ja sopimusneuvotteluihin hän katsoo syntyvän käytännössä siitä, että hän tuntee omakohtaisesti myös kentän, jolla artistit toimivat. . Ja vielä niitä vaan on sitkeitä ravintoloita, joissa livemusaa on tarjolla useita kertoja viikossa ja se on mun mielestä hienoa! Se on rankkaa, mutta vielä on niitä sissejä, jotka luottaa siihen. Pekka Johansson plusmerkkisenä asiana Hagnäs näkee sen, että suomalainen yleisö blueskeikoilla on kaikenikäistä, toisin kuin Saksassa tai muualla Euroopassa, missä väki on selvästi vanhempaa. Mä olen kai sitten jotenkin se puuttuva linkki artistin ja tapahtumajärjestäjien välillä, kun ymmärrän molempia osapuolia, hän hahmottelee omaa rooliaan projekteissa.. Meidän pitäisi myös nostaa enemmän noita nuoria bändejä esille täällä, Hagnäs muistuttaa. Molemmat tapahtumajärjestäjät kehottavat yhdistyksiä myös laajentamaan jäsenpiiriään hyvin erilaisiin ihmisiin. . musiikkia. . Hän heittää vertailuun sen, että moni kuitenkin maksaa mukisematta baarissa oluestaan seitsemänkin euroa. Tapahtumajärjestäjät toivovat isoa muutosta myös keikkojen aloitusaikoihin, suomalaisessa ravintolakulttuurissa bändit kun aloittavat usein ensimmäisen settinsä vasta puoliltaöin, joskus jopa myöhemmin. Ja onhan meillä myös hyviä konserttipaikkoja, jossa yleisön ja artistin on miellyttävä olla. Johansson ennakoi, että tulevaisuudessa on nähtävissä muutos suuntaan, jossa yksittäiset keikat vähenevät ja tilalle tulee tapahtumia, joihin on otettu kolmekin bändiä esiintymään illan aikana. Jos keikka/ tapahtuma järjestetään paikassa, jonka omistaja ei hoida markkinointia, silloin tällaisia tiedottavia tahoja tarvitaan erityisen paljon. - 12 - Tapahtumajärjestäminen on ainaista riskien ottoa Koska tapahtumien järjestämisessä on pohjimmiltaan kyse liiketoiminnasta, se asettaa projektin parissa työtään tekeville myös taloudellisia paineita. Yhteydenotot kiertueita ja festivaaleja suunnitellessa kulkevat molempiin suuntiin: ulkomaiset agentit ottavat yhteyttä ja kyselevät mahdollisuuksista tehdä kiertue Suomessa ja suomalaiset tapahtumajärjestäjät saattavat tiedustella, olisiko joku tietty (ulkomainen) artisti mahdollista saada esiintymään. Loppujen lopuksi jää promoottorin päätettäväksi, minkä artistin kanssa riskin uskaltaa ottaa. . Se on suoranaista artistin häpäisemistä, että keikkalipun hinta voi olla kolme euroa!, jyrähtää Johansson. Winterin tunnettuusluokassa olevien artistien kohdalla ongelma ei ole aivan niin paha, mutta pienempien bändien kohdalla ollaan heti tilanteessa, että pääsylipusta ei saisi pyytää juuri enempää kuin kympin. 6 - 2012 ?Sen kummemmin bluesia kuin muutakaan musiikkia ei saisi myydä alehintaan. Se on suoranaista artistin häpäisemistä, että keikkalipun hinta voi olla kolme euroa!?
Ystävystyin erityisesti Bob ?The Bear. Ensimmäistä kertaa ottaessani yhteyttä, Harman ei tiennyt edes tulevansa pohjoiseen keikalle. Pengottiin samoja vanhojen nelivitosten levylaareja ja ollaan oltu siitä asti hyviä kamuja. Jos vielä 1990-luvulla siellä koettiin ikimuistoisia hetkiä Roots?n River Bluesin All Stars -jameissa, lauantaina 6.10. Billy F. Lopulta väsyin kuitenkin istumaan ?toimistopöydän. © Veli-Pekka Salmi Roots?n River Bluesissa vieraillut JAMES HARMAN puhuu Canned Heatistä ja ZZ Topista R ovaniemen Pohjanhovi on säilyttänyt bluestaikansa. Canned Heatin kaverit löysivät minut soittamassa 1970-luvulla Floridassa. Tuon bändini heti tänne, kun promoottorit maksavat tarpeeksi. Itselläni on hyvä levykokoelma, mutta harvalla ihmisellä oli yhtä isoa kuin Bobilla ja hänen veljellään Richardilla. Olin juuri seuraavana päivänä lähdössä kiertueelle, joten Billy lähetti kappaleet minulle hänen Foamboxstudiostaan ja minä tein osani Scared Cat -studiossa Kalifornian Oceansidessa. Gibbonsin seuraaminen tosin ei ole helppoa, mutta olen työskennellyt hänen kanssaan niin pitkään, että ymmärrän jonkun verran hänen aivoituksiaan. Olen taiteenharrastaja ja keräilijä ja yksi keräyskohteeni ovat jääpiikit 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta, jolloin niitä tarvittiin, ennen jääkaapin tuloa. Monissa jääpiikeissä on joku slogan maalattuna puiseen osaan ja niitä minä kerään. Hän sai juuri oman soololevynsä ulos. Nathan Jamesistä vielä: Paitsi, että hän on oikea käteni Jenkeissä, hän on myös helvetinmoinen artisti. on loistava albumi. takana. Toistaiseksi täytyy kiertää sooloartistina, mutta onneksi olen pystynyt luomaan verkoston ja saanut taakseni parhaat blueskollit. Suosikkini Euroopassa ovat Tomi Leinon trio ja Trickbag Ruotsissa. . Conradhan muutti kaksi ja puoli vuotta sitten rakkauden perässä Los Angelesista Suomeen ja näyttää kotiutuneen tänne hyvin. Tein työtä käskettyä ja Heartache In Blue oli yksi niistä. . Esiintyjinä olivat Irving Louis Lattin, James Harman sekä Henry O´ Band ja tunnelma nousi mukavasti illan loppua kohden. Hiten (1943?1981) kanssa. Olen ollut niin monilla ZZ Topin levyillä. Kitaristini Nathan Jamesin kanssa kuunneltiin biisi ja minulle selvisi, mitä halusin soittaa ja se oli siinä. Harman asetteli mikkitelineensä eteen baarijakkaran ja sen päälle pienen matkalaukun. Parasta en osaa valita, mutta oma suosikkini on What?s Up With That 1990-luvun albumilta ?Rhythmeen?. Harman keikkailee Amerikassa aiemmin mainitsemansa Nathan Jamesin kanssa, mutta Suomessa häntä ei ole tämän yhtyeen rinnalla vielä nähty. . Varma hän ei ollut myöskään, oliko aiemmin Lapissa vieraillut. . Yleensä lennän Houstoniin levyttämään ZZ Topin kanssa, mutta tällä kertaa, ei ollut aikaa. Se on pitkä rupeama. Ajankohtaisin Rovaniemen Rootsien vieraista oli kuitenkin huuliharpisti-laulaja James Harman, joka puhaltaa harppua ZZ Topin uusimman ?La Futura. Halusin takaisin eteen laulamaan ja harppu tuli kuvioihin mukaan aivan itsestään. Useista sinkuista ja ahkerasta Amerikan kiertämisestä huolimatta James Harmanin ura ei saanut oikein tulta alleen, mutta onneksi vuosien varrella, kanssamuusikot ovat avittaneet. . Vaikka Harman tunnetaankin ensisijaisesti blueslaulajana, niin yhtä voimakkaasti häneen yhdistetään tänään myös huuliharppu. ?What You Make Of It. Kävin kauppaa ja ostin monia suurenmoisia levyjä veljesten kanssa. Niiden keräily ja niiden kuuntelu oli ensirakkauteni. Solmitut ystävyyssuhteet ovat myöhemminkin vieneet Harmanin uraa eteenpäin ja tuoneet voita leivän päälle, tuoreimpana esimerkkinä ZZ Top, jonka levyillä James on vieraillut huuliharpistina säännöllisesti. . Kaikki alkoi siitä, kun tapasin Billy F. Aloitin kotona Alabamassa pianotunneilla nelivuotiaana ja löysin itseni ekana isäni Hohner Marine Bandin pianistin penkiltä. Läpi 1960-luvun soitin myös urkuja ja pianoa, kun minulla oli iso torvibändi ja tein paljon r&b- ja soul-juttua. En todellakaan muista, koska vuosittain tulee kierrettyä 28 maassa ja paikat ja maisemat vaihtuvat niin nopeaan. Mutta vain jonkun verran, sillä mies on omanlaisensa ja osin täysi mysteeri kaikille. Haluan myös tietää, löytyykö James Harmanin ZZ Top -levytysten joukosta yhtä ylitse muiden? . Vaikea sanoa. Gibbonsin valovuosia sitten levykaupassa. Minun osuuteni levytyksestä vei tunnin ja Heartache-biisin soitto viisi minuuttia. Meillä on Billyn kanssa paljon - 13 - yhteisiä harrastuksia, levyjen keräilyn lisäksi mm. nopeat autot, villit naiset ja tietenkin blues. Viimeisin näyte James Harmanilta on Heartache In Blue ZZ Topin ?La Futura. Iltapäivisin soitettiin usein collegekonsertteja ja illalla lämppäröitiin Canned Heatiä. Muutettuaan Atlantaan pari vuotta myöhemmin, hän pääsi jo levytysten makuun ja 1960-luvun lopulla hän levytti eri puolilla Amerikkaa yhdeksän singleä. Aina kun kaverit tulevat kylään, he näkevät nuo vanhat jääpiikit ja jossain vaiheessa joku keksi alkaa kutsua minua Icepick Jamesiksi. Itse en mainosta enää itseäni sillä nimellä, muttei siitä tunnu eroonkaan pääsevän. James Harmanin 40-vuotinen bluesmuusikon ura alkoi Panama Citystä, Floridasta. Uskon, että olen aikaisemminkin käynyt Pohjois-Suomessa, mutten vuosiin. Lumen ja jään asukkina, lappilaisena, takerrun ensimmäisenä tietenkin hänen lempinimeensä Icepick James, ja kysyn mistä Icepick (= jääpiikki) tulee? . Kuten tavallista, Billy pyysi soittamaan huuliharppua useampaan lauluun. Samalla lailla he poimivat Albert Collinsin Teksasista. He ehdottivat meille molemmille muuttoa Kaliforniaan ja lupasivat vauhdittaa uraamme siellä. He tekivät paljon hyvää eteeni. . Yleisöä ei kosiskeltu vaan musiikin annettiin puhua, vaikka olisi luullut, että Harmanilta olisi irronnut myös muutama tarina kerrottavaksi runsaslukuiselle lappilaisyleisölle. Haastatteluun hän kyllä suostui, tosin pitkän suostuttelun jälkeen. Olen tehnyt keikkaa myös basistina ja rumpalina. . Kun hän avasi taikalaatikkonsa, sieltä löytyi pieni pyyhe, biisilista, vesipullo sekä huuliharppuja, joita hän vaihtoikin kuin kalamies uistinta. Kun hän löi jalkaa, show nytkähti liikkeelle ja juna oli raiteillaan. He pyysivät minua ja Albertia keikoilleen. Nathan James & The Rhythm Scratchers Delta Groove -merkillä. Jos et vielä ole kuullut, kannattaa hankkia levy heti! 6 - 2012 ?. Pohjanhovissa tämä mustan rytmimusiikin nallekarhu päätti viikon Suomen kiertueen Tomi Leino Trion kanssa napapiirille. Vaikka pieni väsymys näytti kiertolaista painavan, homma hoitui rutiinilla. -albumin kappaleella Heartache In Blue. ARTO JUNTTILA Harmanilla on takanaan bluesia vuodesta 1962 lähtien. Kunniamaininnan muusikoista saa erityisesti viimeksimainitun Henry O´Bandin rumpali Conrad Isidore, jonka energistä soittoa oli ilo kuunnella ja katsella. Muhkeaääninen 16-vuotias laulaja valeviiksissään astui isojen miesten saappaisiin ja pääsi kaupungin rhythm & blues -piireihin. nautittiin tiukasta ja viihdyttävästä bluespaketista. -kiekolla. Urallaan Conrad on ehtinyt soittaa muun muassa Jimi Hendrixin, Peter Greenin, Joe Cockerin ja ennen muuta Memphis Slimin kanssa hienolla ?Blue Memphis. Se ei kuitenkaan ollut hänen ensimmäinen instrumenttinsa. . Olen soittanut varmaan yli sata keikkaa Canned Heatin kanssa vuosina 1970?1975. -kiekolla: . Ei
Mä kuuntelisin luontoa ja laulaisin mukana!? © Riku Metelinen DAVE LINDHOLM. ja melkein 60 levyä ?En ottaisi mitään levyjä autiolle saarelle. 60 vuotta..
Inventiven. Mutta on oikeasti vaikea sanoa, kuka olis se kaikista paras bluesmies, koska joku tykkää jostain, joku taas toisesta. Siihen päälle vielä pari messevää boksia ja nippu kokoelmalevyjä. Siihen mä voin yksinkertaisesti sanoa, et Rock?n?Roll Bandiä ei olis ollu ilman Hurriganesia. Kappaleita Dave on tehnyt niin suomeksi kuin englanniksikin, aina tarpeen ja fiiliksen mukaan. Laulaminen ei ole hänen sanojensa mukaan kielestä kiinni, on vain ymmärrettävä sitä kieltä, jota käyttää. Mä tykkään siitä kovasti. Juuri hän. Eikä toi oo mikään uus ilmiö, sitä on ollut aina. Kokeillaan nyt pari vuotta, ja jos mä en oo stara, niin ruvetaan tekee jotain muuta. Se oli nuorena aika nopea kitaristi. Niin kauan kun mä oon eläny, ni on ollu ihmisiä, jotka on sanonu ?mä rupeen nyt joksikin?. © Riku Metelinen Olimme sopineet haastattelun Tampereelle Wanhaan Mestariin, jonka paikalliset muistavat nimellä Tammelan Voima. Vuosien saatossa soololevyjä on ilmestynyt nopeasti laskien 30 kappaletta ja bändilevyjäkin ainakin 20 kappaletta. John Lee Hookerin ?Urban Blues. Ei kenellekään tule mitään ihme herätystä tyylin... Bluesjutuista noi Albert Kingin keikat on jääneet mieleen, ja Fleetwood Macin nää alkupään jutut silloin 60?70-lukujen taitteessa. hei nyt mä oon hyvä (naurua). Esimerkiksi joku Buddy Guy soittaa tänä päivänä upeasti. Little Walter? . Vuoden 2011 Emma-gaalassa hän sai ?Erikois-Emman?. Meillä oli kaverin kanssa silloin v. Vuonna 2006 Davelle myönnettiin Valtion Säveltaidepalkinto 35 vuotta kestäneestä menestyksekkäästä urastaan, ja vuonna 2009 hän sai Juha Vainio -palkinnon saavutuksistaan sanoittajana. Vaikka soitettiin marraskuussa, niin kaikilla oli kesäfiilis. Buddy Guyn keikka Puistobluesissa v. Ei silloin 70-luvulla ollu vielä tollasta ajattelua. Hän ei yritä keksiä pyörää uudestaan. B. Dave ei ole tehnyt kompromisseja tai laskelmoituja urasuunnitelmia. Silloin 25-vuotiaana tuskin uskoin, että edes elän näin kauan. Silloin 10 vuotta takaperin sanoit jossain haastattelussa olevasi nuori ja lupaava blueskitaristi. Oletko kenties kehittynyt yhtään? . Oikeastaan en huomannut mitään eroa missään. Mä en edes viettänyt sitä. Siinä ei turhaan tuhlattu aikaa. Tämä reunion-kiertue -05 taisi kestää kauemmin... . Hän on vakiinnuttanut asemansa tärkeänä lyyrikkona, persoonallisena laulaja/lauluntekijänä ja originellinä kitaristina. Koska se innostutti tekemään tollasta... Häntä luonnehdittiin näin: ?Aito bluesmies, suomalaisen bluesin ja rockin peruskallio?. 31.3.2012 suomalaisen juurimusiikin suuri mies täytti pyöreät 60 vuotta. Näytöt olivat vahvat jo ensimmäisillä Love Records -levyillään. Mä en osaa laittaa niitä mihinkään järjestykseen, se on mieltymysjuttu. Makuasioista ei pitäisi kiistellä. -levyllä (1967), se soitti silloin jo mielettömän tyylitajuisesti ja hienosti. . Mutta sittenhän sen kuulee, turha siit on enempää puhuu, et mitä se on. Täytit keväällä 60 vuotta, miltä nyt tuntuu? . Se oli kyl nasta tehdä, siellä oli paljon jengiä, jotka oli kuullu sitä livenä, ehkä pelkästään kerran. Siis tämä, joka julkaisi alkuvuonna sen Dave L. Silloin kun mä täytin 50, niin oli isommat juhlat, joita mä en kyllä ite järkännyt. Mun mielestä se riittää tommosista jutuista. Iso osa asiassa on se, et Pave ymmärsi studioista jo tuohon aikaan paljon. Kieli ja tyyli on vaihtunut, jos siltä on tuntunut. Mies on aina soittanut ja sanoittanut fiiliksellä, tehnyt laskelmoimatta musiikkia, juuri sellaista kuin hänestä on sillä hetkellä tuntunut. on mielestäni tänä päivänäkin yksi parhaita kotimaisia levyjä. Dave alkaa selailla saamansa Blues News -lehteä, jossa Pave Maijanen kehuu Davea kitaristina. Pave kehuu teikäläistä, mitenkä arvostat häntä basistina? . Useat hänen levyistään on äänitetty studioissa suorilla otoilla, nopeasti ja suurempia muokkauksia välttäen. Aikaansa nähden se oli aika poikkeuksellinen yksilö, koska se ymmärsi myös muiden soittoa. John Lee Hookerin keikat tietenkin. Tämän jälkeen useat sooloalbumit ja suomirockin kulmakivet kuten Rock?n?Roll Band, Bluesounds, Canpaza Gypsys, ja viimeisimpänä muttei vähäpätöisimpänä Dave L. Me ollaan sen Trion kanssa tekemässä uutta levyä. Sanotaan, että tulee enemmän tyylitajua. Mutta ne, jotka on nyt hyviä, niin kyllä ne on ollu sitä nuorempanakin. Vaikka Daven ura on monimuotoinen, se on kaikilta osiltaan tinkimätön ja johdonmukainen. Mä en tarkoita niitä, jotka haluu vaan laulaa tai tulla kuulluksi, niin niiden tilanne on aika ankee, koska ei siinä oo sen kummempaa pohjaa. aika rohkeeta kamaa. 1975 kädenvääntöä siitä, kumpi oli parempi, Rock?n?Roll Band vai Hurriganes, oliko I?m Gonna Roll rankempi kuin Crazy Days. Kaveri hehkutti Ganesia ja meikäläinen Rock'n' Roll Bandiä. . ihan rock?n?rollia. Tää uus levy alkaa olla jo loppusuoralla. Entä se materiaali, kenen kappaleita levytitte? . 2006 on ollut ehkä kovin näkemistäni, entäs sinulla? Parilla keikalla tuli käytyä, myönnetään. . Inventive, ovat monipuolistaneet kuvaa hänestä bluesin ja rockin mestarina. Arvoisat lukijat: Dave Lindholm! RIKU METELINEN . Se on hyvä muusikko, jo silloin (1975), sillä oli hallussa musiikillinen näkemys asiasta. Sillisalaattia miehen elämäntyö ei kuitenkaan ole, sillä tyylistä tai toteutuksesta riippumatta kaikki kuulostaa aina Dave Lindholmilta. Miksi hänen pitäisikään, koska vanhan kaavan mukaan tehdyt jutut tuntuvat toimivan edelleen. Pitkästä urasta pistää vahvasti esiin yksi asia. No joo, se jostain syystä sattui onnistumaan. Jos ajatellaan tän päivän nuoria, niin nehän voi ottaa vaikutteita vaikka minkälaisesta musasta. Se oli kauhean hauskaa aikaa, mut siinä oli tärkeetä se kun sai originaalibändin. Sen takia esmes Bluesounds ei voi tehdä vastaavaa. - 15 - 6 - 2012 ?. Siis eihän se ihan perusrockia ole se Rock?n?Roll Bandin levy, mut siellä on se fiilis kuitenkin. ?Everybody Needs Dancemusic Sometimes. No joo, nyt alkaa olla jo siinä vaiheessa, että ton voi sanoa jo täysin vilpittömästi. Joo, siis kaikki kappaleet on omia ja ihan uusia. Sitä paitsi se on sellasta... Tää meni niin äkkiä tää 10 vuotta. B. Se oli oikea hetki ja nimenomaan hetki, koska jos ajattelee, et eka keikka oli vappuna ja syyskuussa oli vika. Haastateltava saapuu vartin myöhässä ja pahoittelee sitä, että studiossa venähti oletettua kauemmin. . Sori, että vähän kesti. K itaristi, laulaja ja lauluntekijä Dave Lindholm (oikealta nimeltään Ralf-Henrik, väliviivalla) on ollut keskeinen voimahahmo suomalaisen juurimusiikin saralla neljän vuosikymmenen ajan. Hei, laita sinne, että mä oon nähny jopa Bukka Whiten livenä, ja tän harpistin... . Siis ne jotka on soittajia. Toihan on se vanha B.B. King -juttu, mutta se on mun mielestä aika osuva. Sanotaan et poptähdillä alkaa tän ikäisenä olla jo vaikeeta, kun on jutut aika vähissä, mut bluesäijillä se ei ole sitä. Paul Butterfield Blues Band oli myös hyvä ja Albert Collins oli ihan huikea
Eikä me hierota liikaa, ei tehdä 15 ottoa, se on kaks tai kolme ja se on yleensä siinä. Mä olen soittanut sitä viime aikoina aika paljon. Silloin kun ollaan levyä tekemässä, niin se on vakavinta, mitä voi tehdä. Suomessa niitä on vissiin kolme, Rovaniemellä on yks, Juicella oli yks ja... Entä sävellykset yleensä, onko niiden kirjoittaminen helpompaa/vaikeampaa kuin ennen? . (miettii hetken) mä teen eri jutut eri tavalla. Niinkuin tän trion kanssa me soitetaan ne biisit, mä saatan ehkä mumista siinä jotakin, mut ne soitetaan ensin. Entä kenellä olisi ollut kanttia myös toteuttaa se. Se on vanha Levin-luuttukitara vuodelta -35, mä löysin sen Nuutisen pajasta. siinä vaiheessa, kun se iski, Dylanin vaikutuksesta kylläkin. Levyllä Lindholmeja ovat olleet avustamassa mm. Sit semmonen viis minuuttii sen jälkeen, kun mä oon kirjoittanut ne sanat, mä alan laulaan. Mulla saattaa olla joku idea valmiina, mut mä en kirjoita sanaakaan, ennen kuin studiossa on kaikki valmiina, et kuinka monta säkeistöä siihen . Juuri siitä syystä levy on cover-painotteinen. Dave on tehnyt julkaisulle kolme uutta sävellystä, Calle kaksi. Callen säveltämällä erityisen ironisesti nimetyllä raidalla Is This A Blues At All. Eikä se käytännössä vaadi kuin yhden biisin tai vaikka vaan yhden biisin idean. Siellä se roikkui seinällä ja mä kysyin, et mikä toi on. Se ei oo kovin harvinainen, mut 8-kielisiä mä en oo kyl nähny, mut 6-kielisiä kylläkin. Ei tarvii mitään muuta. Se on mun suunnittelema, mut Nevalainen sen rakensi. Mutta ei siinä oikeastaan ollu vaihtoehtoja, se muuttui ihastuksen jälkeen rakkaudeksi ja sitä se on nyt. Sanotaan, et ilman sen suurempaa, ei siitä tarvi tehdä mitään draamaa, mut tosiasia on, et tuskinpa istuisin tässä ilman Dylania. Perusrytmiblues, slidekitaroitu Golden Man puskee päälle hillittömän grooven kera. Siis... Mä kuitenkin päädyin siihen, et tässä on sentään volume, et pystyy soittaan tarvittaessa hiljempaa. Duke Ellingtonin harvoin kuultu Rocks In My Bed kuulostaa slidekitaroineen todella hienolta. yli kymmenen vuotta vanhoja. Syy siihen on se, et mä haluun pitää kaiken elävänä ja eri ihmisten kanssa tottuu tekeen eri tavalla. Ja mä ymmärrän broidia jostain syystä aika hyvin, et mitä se nyt suunnilleen tekee. Tämä on lukijoiden toive. Sanotaan, että se koko levytyssessio oli niinkuin... No ensinnäkin tää bändilevy tehtiin vuosi sitten... kesällä ja syksyllä. Joskus oon soitellu niitä yksikseni. Joillain bändeillä on tevasti. Ei siinä ole kuin Strato ja Marshall, siinä kaikki. Entäs se pisaranmuotoinen soitin sitten? . Mä luotan musiikkiin ja yritän tehdä sitä mahdollisimman hyvin. sekä Calle Lindholmin kanssa ?The Blue CD?, ja nyt pukkaa jo kolmatta levyä ulos. . Periaatteessa Stratoa mä soitan kaikista eniten. Dave soittaa kitaraa ja Calle alttosaksofonia sekä klarinettia. Tekee kaiken niinku sillai, et se tuntuu luontevalta eikä tartte selitellä mitään. Silloin ei ole mitään hätää. Siis se on Flying Finn -miehen valmistama. Se idea juontaa juurensa niinkin kauas, kun mä soitin Sliippareissa, niin mä mietin sellaista kitaraa, kun siellä soitetaan kuitenki kybällä koko ajan, et täs soittimessa olisi vaan katkaisija... Nuutinen selitti jotain siitä. Mä sanoin et pistä kielet siihen, niin mä otan sen. Aluks oli vähän hankalaa tottua siihen, kun siinä on kahdeksan kieltä, mut nyt se menee jo luontevasti. Jos soittaa tavallisella 6-kielisellä akustisella, niin se tuntuu jotenkin köyhältä. En mä tiedä... Levyn musiikillista sisältöä ajatellen se toimisi varmasti vielä paremmin vinyyliltä kuunneltuna. Se menee enempi niin, et sit kun tulee juttu, joka sytyttää ja sit tulee ahaa, nyt on tän aika. Jos aloitus oli yllättävä, niin sitä on myös lopetuksena oleva vanhan vankilalaulu Stewball. Levylle on taltioitu juurimusiikin koko kirjo jazzista bluesiin, tunnelmat vaihtuvat kappaleesta toiseen. sanotaan... Mä en ole niitä pahemmin häirinnyt, ne on vaan pyörineet mukana. Mutta kuten sanoin, ei mulla ole mitään määrättyä tyyliä, ne tulee olosuhteiden mukaan. Me tehtiin tän trion kanssa se eka levy myös samalla tavalla. Ulkopuolinen tuottaja olisi saattanut pilata levyn ja sen intiimin tunnelman, mutta veljesten itsensä tuottamana lopputulos on pienimuotoinen ja pelkistetty, erittäin toimiva kokonaisuus. 6 - 2012 tulee. Julkaisua on turha kutsua alituotetuksi, sillä kaikki ylimääräinen on vain jätetty pois, ja nykyajan kermakuorrutetun pastan joukossa tämä on todella harvinaista herkkua. Sinut on nähty soittavan viulun muotoista kitaraa, kertoisitko siitä hiukan? . Se riippuu paljolti siitä, minkälaisten ihmisten kanssa ollaan tekemisissä. Siis et tee demoja lainkaan? . 12-kielisestä mä en tykkää. Mä olin kuunnellu sitä koko ikäni, mut ei se ollu iskeny sillä tavalla, että mä olisin niinku ite ruvennu soittamaan. niinku on/off. Kappaleessa veljekset herkistelevät oikein kunnolla. Kenelle olisi tullut mieleen lisätä esitykseen bluespitoinen kitarasoolo. Se vaan julkaistiin silloin keväällä, johtuen erinäisistä typeristä syistä, jotka ei ollu musta kiinni. Nyt huomas et tää sopis tähän ja tää sopis tähän, et ne tuli niinkuin mukaan. B. Tää broidin kanssa tehty levy, niin siinä ei ollut oikeastaan paljoa tekemistä. Tuskin kenelläkään muulla! Yllättävää ei ole se, että Calle laulaa bluesia, yllättävää sen sijaan on se, että Dave laulaa jazzia. Kummaltakin homma sujuu ilahduttavan luon- - 16 - . Se on vähän niin kun pistäisi kuivaan heinään tulitikun. Mulla saattaa olla joku kuva, et minkälainen siitä voisi tulla, mut se saattaa muuttua matkan varrella. Joskus, tosin hyvin harvoin, lopputulos on just se mitä mä ajattelin, mut yleensä se kyllä muuttuu jonkun verran. Minkälainen suhde sinulla on levyyn sinänsä? Onko se juuri sen hetken tallenne? CALLE & DAVE LINDHOLM The Blue CD (TUM Records TUM-A 002) (1) Rock My Soul (2) Take The Suti And Do The Jump (3) Sometimes Things Go Wrong (4) Magnolia Blues (5) Golden Man (6) Don?t Throw Your Love Away (7) Summer?s Gone (8) Rocks In My Bed (9) Danger Zone (10) Is This A Blues At All? (11) Annie?s Lover (12) Stewball Veljekset kuin ilvekset, omaa sukua Lindholm, ovat purkittaneet todella makoisan levyllisen musiikkia, joka on tuulahdus menneiltä vuosilta. Levylle on omien sävellysten lisäksi tallennettu sitä musiikkia, mitä Dave ja Calle kuuntelivat nuorina. Että kehtaa elää ja kuolla. Lauluosuudet jaetaan jokseenkin tasan. On siellä jotain, mut ne vaihtelee. Siis ne alkuperäiset ideat. Asiaa tukee se, että albumi on vain keskivertovinyylin mittainen. Idea on, et se on kuitenkin hirveen yksinkertainen, siinä on yks mikki ja äänenvoimakkuus, siinä kaikki. Periaatteessa mulla on olemassa joitain kappaleita jo. Aiheethan on tietenkin olemassa etukäteen. Joskus on jotain juttuja, jotka mä saatan tehdä jo valmiiksi. Olen mä joskus tehnyt aika valmiitakin demoja, mistä näkee missä suunnilleen mennään. Ei se ole niin sidottu siihen hetkeen, koska eihän ne biisitkään tule sekunnissa. Nyt esimerkiks tän uuden levyn kanssa, niin siellä on pari biisiä, jotka on ainakin... Mutta nyt en ole tehnyt pitkään aikaan mitään demoja. Kun menet studioon, niin onko sinulla joku valmis kuva, miltä tuleva levy kuulostaa tai... . Toi 8 on just sopiva määrä, mä luulen et 8 kieltä on parasta, mitä voi löytyä. Kirjava lintu- ja Karuna-yhtyeistä tuttu Juha Kujanpää. Aloituksena oleva accappellana heitetty Rock My Soul on todella yllättävä valinta, mutta todiste vain siitä, että veljeksillä on kanttia ryhtyä hommaan. Erinomainen on myös versio Searchersien listaykkösestä Don?t Throw Your Love Away. Mietitkö koskaan musiikkia duunina, vai huomasitko vaan, että näin tässä on käynyt? . Ne on vaan hiukan muuttuneet, koska ei ole ollut sopivaa ryhmää tehdä ne. Pitää tehdä sellasta, mikä tuntuu tärkeeltä ja mikä tulee luonnostaan. Kappaleet on toteutettu näiden klassikoiden hengessä. Ei siitä sen enempää. Niinkuin tän uuden levyn mä soitin kokonaan Stratolla. Vaikka se on aluks vaan ihan pieni, niin se syttyy koko läjä. Sinulla on pitkä ura, onko siellä jotain suosikkeja? . Klarinetilla ryyditetty Magnolia Blues luo tiheän tunnelmaan keimailevan keinuvan rytmin kera. Siellä on biisikohtaisesti joitain juttuja. Mä olen tehnyt niin koko ikäni, et mulla ei ole tollasten juttujen kanssa mitään pulmia. Olet aika tuottelias, tänä vuonna on ilmestynyt kaksi levyä, ?Dave L. Siis kun sillä oli se oma paja, ei Kitarapaja. Eli kaikki oli siinä valmiina, mä kuuntelin ne, tein sanat ja lauloin ne. Bluesissahan se on usein niin, et sanat keksitään lennossa. Inventive. Suurin osa biiseistä oli tosi tuttuja entuudestaan eikä ne uudetkaan olleet kovin monimutkaisia. Otto Donnerin ja Edward Vesalan kanssa soittanut basisti Ulf Krokfors, Agentsien rumpali Heikki Sandrén sekä mm. Lyhyt soittoaika onkin levyn ainoa negatiivinen asia. Riku Metelinen. Eikä niissä mitään sanoja ole ollut, niitä oon laulellu millon kiinaksi ja millon muilla kielillä (naurua). Kun on tullut kaksi englanninkielistä levyä ja kolmaskin jo tuloillaan, niin milloin on suomenkielisen levyn vuoro? . Mukana oli tosi hienot soittajat, joiden kanssa ei tarvinnut ruveta säätämään. mennään syvälle sinisiin vesiin. Jazzia taas ovat Daven laulamat oma Summer?s Gone ja Ray Charlesin ohjelmistosta tuttu Danger Zone. vähän pidemmät jamit. Siis voin sanoa, et ne on melkein valmiita jo, mutta se ei oo tuntunut millään muotoa ajankohtaiselta. Eikä se tarkoita sitä, et olisin lopettanut sen tekemisen, ei missään nimessä. Mukana ei ole yhtään huonoa versiota, on vain toinen toistaan kirkkaampia timantteja. Tämän levyn parissa aika ei käy pitkäksi. ?The Blue CD?on sielultaan ehjä kokonaisuus, jota ei ole turmeltu liiallisella hieromisella
Siinä sivussa mä teen tietenkin uutta musiikkia. Monta kymmentä vuotta, ja se eka livelevy on vuodelta -74. mukana oli Mikko Löytty sekä Jani Auvinen. Mutta tän vuoden puolella se pitäisi julkaista. Ensin oli ?Lillan?, ?Kerran?, ja Bluesounds teki livelevyn ja Rock?n?Roll Band. . Niitä tuotteistetaan liikaa. Me ollaan ehditty tehdä aika erilaista musaa. Ja nyt on melkein ohi koko syyskuu... Mut henkilökohtaisesti se on yks parhaita ja muutenkin se ohjelmisto tuntui sopivan siihen hyvin. Ei tässä mitään joulumarkkinoita tuijoteta, nehän on melkein menneet jo. Soitettiin muuten SF Bluesin kanssa Hey Joe, koska se sopi siihen hetkeen. Se medley oli yks, mitä mä en olis halunnut siihen mukaan. Me soitettiin muutama keikka siinä alkuperäiskokoonpanossa eli minä, Hessu (Silvennoinen) ja Pepe (Ahlqvist) 10-vuotisjuhlavuoden kunniaksi, - 17 - Itse varmaan valitsisin jonkun Britney Spearsin tai Spice Girlsin levyn. Ne keikat oli ihan ok. Ehkä Bluesoundsilta jotain ja Rock?n?Roll Bandiltä jotain, katsotaan nyt. Keikkasetti valitaan niin, että se sujuu. . Se olis pitäny julkaista ajat sitten. Mut ideana on saada tää uus levy ulos vielä tän vuoden puolella. julkaistiin toista kertaa CD:nä, niin siinä oli livemateriaalia bonuksena. . Mut tää jätkä oli onneks sen verran sitkee, et se sai mut lopulta kuuntelemaan sen nauhan. Mut ihmetyttää, kuinka niin suurella koneistolla aikaansaadaan niin tyhjänpäiväistä musaa. Loppuvuonna aloitetaan hieromaan tota keikkasettiä nippuun. Noiden levyjen lisäksi otetaan mukaan muitakin, semmosta sopivaa kamaa. Se on tarpeeks monipuolinen ja riittävän lyhyt. Tää homma menee kädestä suuhun. Mä olin ihan ihmeissäni, et mitä hittoa, täs on ihan Las Vegas -fiilis. Tän Trion kans meidän piti aloittaa livehommat syyskuussa, mut asiat vaan venyi ja vanui, et se ei vaan onnistunut. Se riippuu kans vähän päivästä. Tässä vaiheessa roolit vaihtuvat hetkeksi ja Dave alkaa kysellä minulta suosikkejani hänen tuotannostaan sekä jutella livelevystään Remu Aaltosen ja Juice Leskisen kanssa: . Mä kuuntelisin luontoa ja laulaisin mukana! Kun Bluesoundsien ?Black. Se on mun mielestä yks parhaita livejuttuja. Mä saan tehdä niitä levyjä, mistä mä tykkään, ja onneks saan valita sellaisia yhteistyökumppaneita, joita haluaa. Mun mielestä se on ihan karmea! Mä toivoin vaan, et Albert ei tulis potkiin mua yöllä jalkaan. Eikä se tullut, et kai sillä on hyvä huumorintaju. Mutta ei Hurriganesia noin vain soiteta ja kyllä mä oon sen aina tienny. © Pasi Rytkönen SF Blues perustamisvuonnaan 2002 joitain hyviä biisejä ja joillain vähän enemmän. Mutta ehdotonta suosikkia tai parasta kaikista ei ole. Monet haluaa lisätä siihen kaikkea ja pilaa sen, koska se on kuitenkin hyvin yksinkertainen kappale. Tuossa ensi vuoden alussa, luultavasti helmikuussa, aloitettaisiin sitten livekeikat, koska mä luulen, etten mä tee tammikuussa mitään. Noita on aika monta. Se alkaa tosi rennosti ja päättyy vähän kiihkeemmin. Mä olen ennenkin vastannu tohon kysymykseen, että en ottaisi mitään levyjä sinne. Se on vaan sääli, et se on jäänyt vähän pienelle huomiolle. Mut niitä nyt käy joskus tämmösissä jutuissa. Mä en edes tiennyt, et sitä nauhoitettiin. Mutta onneksi ei ole noita pulmia. Ei varmaan moni ole tässä maassa tehnyt livelevyjä. Muuten Jukka Gustavson, Mikko Kuustonen ja Eero Raittinen oli meidän mukana kahdella vikalla keikalla Pakkahuonella ja Savoyssa. Täytyy sanoo, et se toimi todella hyvin. Mulle riittää nykyään se, et on vielä jonkinlaisia ideoita... Ai niin, se oli myös. Sillä ekalla ja tällä uudella levyllä on monia hyviä biisejä, jotka varmasti toimii hyvin livenä. et on vielä jonkinlaista näkemystä eikä turhaudu siihen, et pitää vaan soittaa vanhaa. Siellä on varmaan 5000 ihmistä, ja se on niitä harvoja kertoja, kun yllättyy positiivisella tavalla. Siinä on tosi upeat soundit, se on sellainen avara ja kirkas. . toi on sitä psykologista ajattelua, vois toimia. Akustisilla keikoilla mä soitan myös vanhaa materiaalia, joskus todella vanhoja kappaleita. Et ei oo mitään ?kolme tuntii iloista livesoittoo?. Myös se lopun Hurriganes-medley, jonka soitatte kolmistaan, on hieno. . Mä oli vähän skeptinen sen suhteen, et siellä tuskin on mitään sen arvoista. On jotain kappaleita, joita mä en soita, koska niihin ei saa enää sellaista otetta. 6 - 2012 ?. Ihan vaan sen takia, kun ne ovat niin huonoja, poispääsyn keksisi hyvin nopeasti... . Mä olin siitä tosi innoissani. Entäs tämän nykyisen bändin keikat? Minkä levyn valitsisit autiolle saarelle? . Mulla ei oo hajuukaan, miten se on tehty ja kuten sanoin, mä en tiennyt, et se on edes äänitetty. No joo... Johtuuko se siitä, ettei ne pysty saamaan livenä irti sitä juttua? Tosin mun kohdalla täytyy muistaa se, et täs on aika pitkästä urasta kyse. Joo, ne Ruotsin radion äänitykset. Viimeisimpänä on tämä ?In English?. Entä SF Blues? . Hyvänä esimerkkinä vaikka Otto Donner, jonka kanssa on ollut aina hieno tehdä. Noiden heppujen kanssa (Klasu ja Dino) on ollut kauheen luovaa tehdä. Mä sanoin, et se on Remusta kiinni ja Remu sanoi, että pistetään vaan. Musta tuntuu, että mä oon melkein tehnyt eniten livelevyjä tässä maassa. Ainoo, mikä oli hiukan tylsä, oli tää Tammerfest, kun soitettiin kolmelta iltapäivällä tossa rannassa. Se ei ollu mikään paras mahdollinen aika bluesbändille. Se meni yllättävän hyvin, koska sitä on vaikea pitää kurissa. Tää housebändin kitaristi tuli sanoon mulle kiertueen päätyttyä, et olis tämmönen livenauha, et julkaistaanko
© Sonya Ziegler Girls & Guitars, osa 7: KELLY RICHEY C incinnatista, Ohion osavaltiosta kotoisin oleva Kelly Richey on yksi ahkerimmin kiertäviä naispuolisia blueskitaristeja. Teini-iässä levysoitin ja levykokoelmani olivat kaiken keskipisteenä. Sinusta on sanottu, että olet kuin Stevie Ray Vaughan vangittuna naisen ruumiiseen. Otin myös lapsena pianotunteja. 6 - 2012 - 18 - kuluttanut sen melkein pois. Marraskuun lopulla viidenkympin merkkipaalun saavuttanut Kelly tekee yhä lähes 300 keikkaa vuodessa. Kiertuebändissään hänellä on vain rumpali sekä basisti. Hyvän kitarabluesin ja Stevie Ray Vaughanin musiikin ystäville Kelly Richey on tutustumisen arvoinen henkilö. Käytän niitä stereona. Alussa oli tietysti mustien gospel, jota kirkkomme kuorossa lauloimme. Vahvistimina minulla on kaksi Fenderin putkivahvistinta, 1965 Fender Princeton Reverb sekä Fender Deluxe Reverb, uusiotuotantomalli. Minulla on Fenderin Stratocaster vuodelta -65, jota olen käyttänyt 80-luvulta lähtien. Välissä minulla on kaksi Ibanezin Tube Screameriä, joita käytän sarjassa. -listalle, jättäen taakseen sellaisiakin arvostettuja kuusikielisen soittajia kuin Rory Block, Joe Louis Walker ja Arlen Roth. Voidaan sanoa, että musiikki oli isossa roolissa perheessämme. Mitä Stevie Ray sinulle merkitsee? . Vartuin tuon musiikin parissa. Kun sain sitten ensimmäisen kitarani, olisinko ollut tuolloin 15-vuotias, niin löysin Jimi Hendrixin, Led Zeppelinin, Rolling Stonesit, Heartin sekä Fleetwood Macin. Hän on ollut kiertueella monien nimekkäiden artistien kanssa kuten mm. Minusta hän on muusikoiden muusikko eli siis hyvin taitava kitaristi, loistava esiintyjä kuten veljensäkin oli. Entä musiikilliset esikuvasi? Kertoisitko hiukan soittimistasi? . Winterin veljekset, Little Feat ja James Brown. 80-luvun puolivälissä hänen noustessaan pinnalle, ihailin häntä suuresti. Lisäksi käytän Voxin Wah-Wah- ja Volume-pedaleita. Stratocasterisi näyttää yhtä paljon maailmaa nähneeltä kuin Stevie Rayn tai Rory Gallagherin Stratocasterit. . Vuosien saatossa olen todennut sen jo täysin palvelleeksi. Se oli silloin uudenveroinen, sitä ei ollut paljoa käytetty. Tänä päivänä, yli 30 vuotta myöhemmin, otelaudassa ei ole juurikaan ruusupuuta jäljellä, koska olen . Rakastan vanhaa kitaraani. Hän soitti pianoa kirkossamme ja minä lauloin kuorossa. Olen saanut häneltä paljon vaikutteita, etenkin oikean käden tekniikan osalta, mutta myös tonen suhteen. Entä mitä ajattelet hänen veljestään Jimmiestä? . Hänen levyistään suositeltavia ovat livejulkaisujen lisäksi ehdottomasti kaksi viimeisintä studiojulkaisua. RIKU METELINEN Tiiviin Kanadan kiertueen yhdestä harvoista välipäivistä onnistumme löytämään ajankohdan haastattelulle. Hän pääsi truefire.com -sivuston ?Top 100+ Gifted Guitarists You Should Know. Äitini oli klassinen pianisti, joten hän oli ensimmäinen, jolta sain vaikutteita. Minulla on kahdeksan kitaraa. Kolme Fender Stratoa, yksi Gibson Les Paul, yksi custom electric. Minulla on kaksi delaytä, Line 6 DL4 sekä Boss DD-20. Kelly on tehnyt pitkän levytysuran, peräti 13 levyä, jos mukaan lasketaan myös uusin livekokoelma. Hänen tuotannossaan etenkin konserttialbumit ovat tehneet allekirjoittaneeseen suuren vaikutuksen. Tuoretta livelevyä odottelin, mutta se ei tietenkään ehtinyt saapua ajoissa haastatteluajankohtaa ajatellen, mutta ei anneta asian haitata. Aloitetaan ihan alusta, kuinka tulit kiinnostuneeksi musiikista? . Pidän hänestä edelleen paljon. Eräs kitaransoiton opettajistani tutustutti minut Freddie Kingin ja Roy Buchananin musiikkiin. . Vuonna 2004 valmistutin replican siitä, jotta saisin soittaa loppuelämäni -65-stratollani. Ostin sen eräältä muusikolta, joka piti Gibsoneita parempina kuin Fendereitä ja halusi siksi myydä sen pois. Tekniikasta ja laitteista kiinnostuneiden kannattaa vierailla YouTube-sivustolla osoitteessa: www.youtube.com/user/kjrichey Montako kitaraa sinulla on?
Vaikka Stevie Ray Vaughanin, Jimi Hendrixin ja Led Zeppelinin jalanjäljet ovat havaittavissa, niin lopputulos on kuitenkin asioiden summa ja kuultava musiikki esittäjänsä näköinen. Suhdettani Stratocasteriini voidaan verrata vaikka avioliittoon. Olen usein sanonut, että ?se soittaa itseään yhtä paljon kuin minä soitan sitä?. King on liki 90-vuotias ja keikkailee yhä. Aiotko jatkaa yhtä kauan? . Se on loistava sekoitus bluesia yhdistettynä moderniin huippuluokan musikaaliseen herkkyyteen. Millaisena näet bluesin tarjonnan nykyään? . Nautitko vielä siitä? © Sonya Ziegler guitar, jonka on valmistanut Germann Guitars, yksi Taylorin akustinen kitara, Godinin elektro-akustinen kitara ja klassinen Ovation-kitara. KELLY RICHEY Live: 1996?2011 (Sweet Lucy Records) (1) Hey Joe (2) The Longest Road (3) Is There Any Reason (4) Crossroads (5) Sister?s Gotta Problem (6) City Between The Lines (7) Just A Thing (8) Brick (9) The Blues Don?t Lie (10) Mean Old World (11) My Baby?s Gone Crazy (12) Talk?s All Over Town (13) Walkin. Se äänitettiin viime vuonna erään videokuvauksen yhteydessä. Mielestäni se on yksi parhaita tulkintojani aiheesta. Tälle uudelle levylle on sisällytetty parhaat palat keikkataltioinneiltani 15 vuoden ajalta. . Rakastan sitä vuorovaikutusta, jonka saan soittaessani yleisön edessä. Tästä levystä on hyvä aloittaa Kelly Richeyn kuuntelu ja kaveriksi kannattaa hankkia (ainakin) ne kaksi viimeisintä studioalbumia. Se on rankkaa puuhaa, mutta kuitenkin pakollista, koska rakastan soittamista ja uuden yleisön saavuttamista. B.B. As It Should Be (2003) Speechless (2006) Live At The Thirsty Ear (2007) Carry The Light (2008) Finding My Way Back Home (2012) Live: 1996?2011 (2012) DVDt: Kelly Richey Live (2003) Guitar Instruction Manual & 2-DVD Set 6 - 2012 ?. Jokaiselle on varmasti oma käyttötarkoituksensa. Sinä kuitenkin pärjäät näillä nykyisillä soittimillasi? . Pidän livelevyistä ja mielestäni bändit tekevät niitä aivan liian harvoin. Niin, ja tiedoksi teille kaikille, joiden suuri rakkaus Hey Joe on, niin se löytyy kolmelta muultakin Kelly Richeyn livealbumilta. Albumidiskografia: Sister?s Gotta Problem (1994) The Blues Don?t Lie (1995) Live At Tommy's On Main (1996) Eyes Of A Woman (1997) Dig A Little Deeper (1998) Live (1999) Sending Me Angels (2001) Live... En ole koskaan pystynyt vangitsemaan live-esiintymisen magiaa studiossa. -cd:n. By Myself Kelly Richeyn tuore julkaisu on läpileikkaus hänen urastaan, ja se julkaistiin paikkaamaan vanhojen vaikeasti saatavien livelevyjen jättämää aukkoa. Albumilla kuullaan materiaalia kaikilta aikaisemmilta livejulkaisuilta, kolme kappaletta jokaiselta, ja bonuksena on yksi ennen julkaisematon kappale. Levy etenee lähes kronologisesti taaksepäin, nykyhetkestä uran alkuvaiheille. Aloituksena on kiekon ainoa ennen julkaisematon raita Hey Joe, ja koska te kaikki tiedätte, mitä mieltä kappaleesta olen, ei aiheesta sen enempää. Levylle on kasattu livejulkaisujen parhaimmat raidat, ja kuten usein kokoelman kohdalla, niin tässäkin tapauksessa valinnoista voidaan olla mieltä jos toistakin. Tietenkin! Olen tällä hetkellä etsimässä ohjelmatoimistoa, joka saisi järjestettyä keikkoja Eurooppaan. Olen ollut vuosien saatossa kolmesti kiertueella Tanskassa. Olen huomannut monien bluespuristien sekä myös uusien kuulijoiden löytävän uusia artisteja, kuten mainitsemani Junior Kimbrough tai R.L. Minusta nykyään on tapahtumassa kasvua sekä laajentumista. Ei kauhean paljoa verrattuna esimerkiksi Joe Bonamassaan. Stratocasterillani on suora vaikutus soittooni, se on jotakin jonka olen omaksunut. Se nimittäin ei oikein toimi. Jäikö jotain sitten uupumaan. Päätin julkaista kokoelman, joka sisältää yleisön suosikkeja noilta levyiltä sekä uuden version Hey Joe -kappaleesta. Kaikilla soittajilla asia ei ole niin. Hänellä on varmaan 200 kitaraa, luuletko että hän tarvitsee niitä kaikkia? . Sitä energian määrää ei korvaa mikään. Pidän studiotyöstä ja kappaleiden levyttämisestä, mutta kysymyksessä on kaksi erilaista lähestymistapaa ja kaksi erilaista tavoitetta. Entä millaista musiikkia kuuntelet nykyään? . Turha tässä on lähteä ruotimaan, olisiko joku toinen kappale ollut parempi vaihtoehto kuin se valituksi tullut, tai olisiko jollakin toisella levyllä oleva versio ollut parempi kuin tälle levylle päätynyt - 19 - versio. By Myself. Black Keys, Jack White, Junior Kimbrough, R.L. Burnside ja viimeisimpänä löysin Rick Holmstromin ?Hydraulic Groove. Saan paljon kyselyjä juuri noista levyistä. Tähän päivään mennessä olen tehnyt 13 levyä, mukaanlukien 4 livekiekkoa, joista kolme on ollut poissa markkinoilta jonkin aikaa. Luulen, että hän oikeasti käyttää suurinta osaa niistä, ellei peräti kaikkia. Burnside. Juuri siksi tapanani on julkaista livelevyjä aina muutaman vuoden välein. Ymmärrän mitä tarkoitat. Huomasin, että olen paljon muutakin kuin kitaristi ja esiintyjä. En oikeastaan ole koskaan pitänyt matkustamisesta. Ei tästä oikein mitään negatiivista sanottavaa ole. Pääasia on se, että kokonaisuus on kunnossa, antaen kuvan Kelly Richeystä ja hänen musiikistaan. Levyn kappaleista maaginen Crossroads toimii vielä tänä päivänäkin upeasti. Kaikesta huolimatta olen nyt sinut sen asian kanssa, että kitaran soittaminen on urani keskipiste, jonka kanssa kykyni sekä vahvuuteni tulevat parhaiten esille. Entä näemmekö sinua koskaan Euroopassa? . Sitä ei pysty studiossa saavuttamaan... On hienoa, että sinulta niitä ilmestyy riittävän usein. . Omar & The Howlers -laina Tears Like Rain olisi saanut olla mukana. Soundit ovat hyvät ja kaikki olennainen välittyy kuulijalle. Jos totta puhutaan, en usko että se on edes mahdollista. Olen yhtä kitarani kanssa, hyvin kirjaimellisesti. Sinulta ilmestyi juuri uusi albumi ?Live 1996? 2011?, kertoisitko hiukan siitä? . Olen avoin ja aktiivinen asian suhteen, yritän solmia uusia kontakteja, jotka mahdollistaisivat tämän. Saan usein pyyntöjä soittaa erilaisissa paikoissa ja toteutamme niitä aina mahdollisuuksien mukaan. Miksi livekokoelma, eikö sinulla ollut materiaalia studiolevyä varten? . Heidän lähtökohtansa on luonnollisesti ollut perinteinen blues, mutta he ovat tuoneet siihen jotain uutta ja erilaista. Sinulla on pitkä ura ja kuten sanoit, olet ollut tien päällä paljon. Kelly onnistuu saamaan niinkin kuluneesta aiheesta irti mielenkiintoisen version. Minulla on muutakin tarjottavaa maailmalle. Ainoat miinukset ovat Thirsty Earin keikalta valitut kaksi instrumentaalikappaletta tai oikeammin niiden sijoittaminen peräkkäin. Minulle riittää hyvin tuo vanha Strato, toinen varakitara ja yksi hyvä akustinen kitara. Sain paljon uusia kontakteja ja ne toivottavasti poikivat positiivisia asioita jatkossa. Olisi todella mielenkiintoista soittaa Euroopassa. Haluaisin kiertää ja nähdä koko maailman. Kyllä, minä tulen soittamaan ikuisesti! Vuonna 2010 otin muutaman askeleen taaksepäin, vain tutkiakseni hiukan itseäni, kuka olen ja missä menen. Löysin aivan uusia puolia itsestäni. City Between The Lines on aina kuulunut suosikkeihini, kuten myös Walkin. Tämä vuosi on mennyt aika tarkkaan Kanadan kiertueella, olen saavuttanut siellä vihdoin jalansijaa. Maineeni perustuu aika pitkälti keikoilla soittamiseen, teen vieläkin parhaimmillaan noin 255 keikkaa vuodessa. Siitä lähtien, kun aloimme keikkailla Kelly Richey Bandin kanssa 90-luvulla, olemme soittaneet yli 3700 keikkaa, olemme ajaneet yli 850,000 mailia ja kaikki tuo lähes non-stoppina
Pullan ?Ryhmy ja Romppainen. Muistan yhä, kuinka hyllyjen välissä tutkimme milloin lääkärikirjan kuvitusta, tai nauroimme Juhanin lempikirjailijan, Armas J. Salon) kotialbumeista. . Monet olivat ne Nurmikemujen järjestämät keikat Rajamäellä ja Nurmijärvellä, joissa tapasimme. Yksi mieleenpainuvimmista oli Honey B. Kuva on peräisin Pekka Talvenmäen arkistosta, vasemman laidan nuoruusfotot puolestaan J. Niiden lomassa Blues News tarjoaa myös uusintajulkaisuina muutamia näytteitä Juhanin sanoinkuvaamattoman upeasta artikkelituotannosta vuosikymmenten varrelta. Muistoja Juhanista Tuttu ääni menneisyydestä, Juhani Ritvanen, puhuu radiossa ?Bluesin maailmassa. En ole vieläkään unohtanut Juhanin lainausnumeroa 12, joka löytyi hyvin monesta hyvinvarustetun kirjaston kirjan lainauslapusta. Siellä Juhani oli vakituinen kävijä, joka luki viikottain ison kasan kirjoja. Muistoissani näen edelleen ohjaustangossa roikkuvan ruskean nahkasalkun. Musiikkiin liittyviä muistoja Juhanista ei 60-luvulta oikein tule mieleen, mutta jotenkin liittäisin häneen sellaisia artisteja kuten Del Shannon, Roy Orbison ja The Righteous Brothers. & T-Bonesin keikka Nurmijärven Venlassa, josta Juhani niin lennokkaaseen tapaansa kirjoitti BN:ään. Näiltä portailta se alkoi. Juhani oli silloin vähän riskimpi meitä ja olikin aika haka kuulantyönnössä. Kun sitten itse aloitin koulunkäynnin ja opin lukemaan, aloin käydä Rajamäen kirkon alakerrassa olleessa Alkon henkilökunnan kirjastossa. Meidän isämme olivat työkavereita ja siksi mekin saimme käyttää kirjastoa. Vielä opiskeluaikoinaankin Juhani polki kotoaan pienellä vihreällä pyörällään kirjastoon. -ohjelmassa, jonka olen kuullut ennenkin, joskus vuosikymmeniä sitten. Olen tuntenut Juhanin hyvin kauan, vaikkemme mitään läheisiä ystäviä olleetkaan. Ritvasen sekä Eija Koivusen (os. 6 - 2012 - 20 -. päivänä 2012 on saanut monet hänen ystävänsä, kollegansa ja hengenheimolaisensa muistelemaan sekä kunnioittamaan edesmennyttä ohessa julkaistavien kirjoitusten välityksellä. Rhythm?n?Bluesin, Juhani Ritvasen poismeno 64 vuoden iässä lokakuun 1. NYK:n 3B luokkakuvassa keväällä '62. En kyllä ole varma siitä, oliko hän jo silloin itse mukana sen tekemisessä. Kun sitten joskus 60-luvun lopulla olimme molemmat viinatehtaalla kesätöissä, muistan kuinka Juhani toi sinne Blues News -lehtiä, joita en ollut ennen edes nähnyt. Talvenmäki tyttöjen varjossa kakkosrivissä... JR Bobby Rydell -kampauksessaan takarivissä opettajan vieressä, P. Ensimmäinen muistoni hänestä on vuodelta 1955. Meillä oli sellaiset naapuritalojen poikien kesken järjestetyt urheilukilpailut, joihin kaverini kutsui Juhanin vahvistukseksi joukkueeseemme. Joskus myöhemmin Juhani sai myös minut irtonumeron ostajasta vakiotilaajaksi. Oma heräämiseni Bluesiin käynnistyi joskus 70-luvun alkupuolella, mutta taisi olla vasta 80-luvulla, kun taas olin tekemisissä musiikiasioissa Juhanin kanssa. -teoksia. MUISTOISSAMME: JUHANI RITVANEN 1948?2012 S uomen Mr
Juhanin osalta se merkitsi täydellistä antautumista. Samalla viimeinenkin myötätunto brittilevyjä kohtaan oli kadonnut. Talvenmäki ja Veikko Dunderfelt) tutkivat Billboardin Hot 100 listaa lukuvuoden päätöspäivänä 1965. Samoin tyttöpuolella minun suosikkejani olivat pitkään Motownin tähdet, kun taas Juhani oli löytänyt todella kovia laulajattaria, Mitty Collieria, Irma Thomasia ja Barbara Lynniä. Abivuotena tuli eteen pohdinta tulevaisuudesta. Juhani kertoi joskus matikan tehtävien lomassa, että äiti oli toivonut hänestä lääkäriä, mutta se ei tuntunut houkuttelevalta. 70-luvulla pieni sievä käsitti 25 singleä eikä sen suuremmaksi pitänyt kasvaakaan, mutta sen verran lipsumista tapahtui, että levyjä oli lopulta yli viisikymmentä, Juhanin erityissuosikkeja kaikki. Armeija sotki sekä opintoja että musiikkiharrastusta. Herman's Hermitsillä on kaksi singleä Top 10:ssä, siitä totiset ilmeet... - 21 - © Timo Koskinen Juhani Ritvanen in memoriam kuulosti hyvältä. Levyistä riitti juttua entistä enemmän, intoa lisäsi viereiseen Vallen baariin hankittu jukebox, jonka liepeille mentiin notkumaan aina tilaisuuden tullen. Sitä seurasi joukko tyttöyhtyehelmiä, joiden yhteydessä saatiin esille myös esittäjien valokuvia ja silloin alettiin tajuta, että levyn hyvyyden ja esittäjän ihovärin välillä oli tietty yhteys. Juhani olikin siellä aika vauhdissa, kun istuimme jossain yläkerran pöydässä, josta ei lavalle edes näkynyt. Kesällä kuulin Juhanin sairastuneen vakavasti ja joutuneen sairaalaan. Vaikka sain kuulla aina välillä Juhanin ystäviltä hänen voinnistaan, tuli facebook-sivulle ilmestynyt tieto hänen poismenostaan yllätyksenä. Juhanin merkittävä panos Blues Newsin sivuilla on silti aina nähtävissä, kun vain ottaa jonkin lehden vanhoista numeroista luettavakseen. Seppo Niinikuru Ystäviä oppikoulusta lähtien © Timo Unhola Aloitin oppikoulun Nurmijärven Yhteiskoulussa vuonna ?59. Tietenkin hän lopulta tajusi satoihin nauhoihin ja kymmeniin tuhansiin raitoihin kasvaneen systeeminsä hankaluuden, mutta silloin oli liian myöhäistä. Erityinen paras kaveri hän ei ollut, tosin muistan käyneeni tokaluokkalaisena hänen kotipihallaan hyppäämässä korkeutta ja työntämässä kuulaa. oli niin ehdoton, että vain kaksi kertaa hän antoi periksi (Dusty Springfieldin I Only Want To Be With You ja Procol Harumin A Whiter Shade Of Pale). Muistan hyvin, kun olimme syyskuun alussa luokkaretkellä Turussa. Ritvanen, P. Tehtiin ensin matematiikan tehtävät ja saksan käännökset ja sen jälkeen puhuttiin levyistä. Levyistä puhuminen tarkoitti aluksi sitä, että kirjattiin omia listoja. Wrightia. Me 3B-luokan pojat otimme välituntipaikaksemme NYK:n vanhan puolen portaikon, jossa sählättiin ja juteltiin niitä näitä. Juhani oli saanut 15-vuotislahjakseen nauhurin (se Telefunken, joka myöhemmin sai lempinimen ?ruksutin?), ja ainoa mersey-levy, joka hänen nauhoiltaan koskaan löytyi oli Searchersien Sweets For My Sweet. Manista, joka oli minunkin lempilevyjäni, innostuin. FBS:ään sentään liityimme tammikuussa ?69 ja kun itse vapauduin intistä, Juhani oli ehditty valita yhdistyksemme rahastonhoitajaksi ja hän oli myös aloittamassa kaikkien tuntemaa kirjoitusuraansa BN:n puitteissa. Tässä kohden on syytä muistaa, että Juhanin jyrkät mielipiteet eivät varsinaisesti olleet periaatteellisia. Hän oli kaiken aikaa askelen edellä meitä muita. Raskaan sarjan miehet Bobby Blandin ja Little Miltonin Juhani keksi samoihin aikoihin. Luennoilla istuttiin, väliajoilla juteltiin levyistä ja vapaa-aikoina kierreltiin isojen kauppojen levyosastoja ja divareita. Kun opettajamme Pulla penkkaripäivän kahvipöydässä uteli ajatuksiamme, hän totesi varmasti, että ei teistä pojista insinöörejä tule, Juhanista tulee tutkija ja Pekasta opettaja. Yliopistoon päädyimmekin ja aloitimme syksyllä ?67. Otis Redding ja Solomon Burke olivat Juhanin suuret suosikit. Juhani istui suurimman osan matkasta vieressäni eikä puhunut mistään muusta kuin Mary Wellsistä, Miraclesista ja Martha & The Vandellasista. Minulle nuo kiertelyt merkitsivät levykeräilyharrastuksen alkua, kun taas Juhani oli päättänyt, että hän satsaa nauhoituksiin. Niin hän tekikin. Tilanne muuttui syksyllä ?61, kun saksanlukijaluokkamme oli kutistunut niin, että jäljellä oli vain seitsemän poikaa. Kun me vuoden ?66 kieppeillä olimme tajunneet, että Memphis oli johtava soulkaupunki ja Stax sen ykkösstudio, Juhani hehkutti jo Goldwaxia, James Carria ja O.V. Hänen kirjallisesta nokkeluudestaan olimme saaneet nauttia jo koulussa, erityisesti muistan Marvin Gayetä käsitelleen aineen keskikoulussa ja soulia ylistävän saksankielisen harjoitelman lukiossa. Puistobluesissa Juhani oli monet vuodet vakiomyyjänä yhdistyksen tiskillä, ja siellä tuli aina käytyä hänen kanssaan juttelemassa. Juhani oli saanut ullakkohuoneeseensa uuden radion ja kuunteli nuorten musiikkiohjelmia, vähäisten kotimaisten ohessa myös Radio Nordia ja Luxemburgia. Saman tien loppukesällä ?63 iski Motown. Hänen tokaisunsa ?Englannista ei Helen Shapiron hittien jälkeen tullut mitään mielenkiintoista. Samalle luokalle osui Juhani Ritvanen, joka oli aluksi vain mukava poika suuressa porukassa. Viimeinen tapaamisemme musiikin merkeissä taisi olla Blues Newsin 40-vuotisjuhlissa Gloriassa. Hän ei analysoinut levyjä eikä hyvyyteen tai huonouteen tarvittu muuta syytä kuin että levy oli hyvä (tai helkkarin hyvä, joka oli Juhanin superlatiivi), jos se Herrasmiehet (Hannu Rosenström, J. Noihin aikoihin aloitimme myös kouluajan loppuun kestäneen tavan jäädä odottamaan linja-autoa päivän päätteeksi koululle. Päädyimme noille ajoille tyypilliseen kaavaan: joko polille tai yliopistoon matematiikkaa lukemaan. Brittipop oli huonoa siksi, että se kuulosti huonolta, siinä kaikki. Motownin rinnalle ja edelle nousi nopeasti soul. Sen hän osti yhteisellä laskutikun ostomatkallammme syksyllä ?64, kun rahaa oli jäänyt sopivasti yli. Juhani oli ylivoimainen kirjoittaja, mutta muutenkin monipuolisesti huippulahjakas, 6 - 2012 ?. Lopullisen sysäyksen Juhanille antoi Sam Cooke, ja vaikka ensi-ihastus siltä rintamalta oli tanssihitti Twistin. Juhanin listalevyt olivat tyypillistä teinipoppia, amerikkalaista lähinnä, selvimmät poikkeukset englantilaiselle puolelle olivat Helen Shapiro ja Jimmy Justicen versio Drifters-hitistä When My Little Girl Is Smiling, joka oli muistaakseni Juhanin mielestä ainoa esitys, jossa valkoinen cover löi mustan originaalin. Juhanin ?levy, jonka jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Juhanilla ei todellakaan koskaan ollut omaa levykokoelmaa paitsi se ?pieni sievä?, jonka ensimmäinen vaihe oli Fazerilta hankittu kymmenen singlen satsi. oli syksyllä ?62 ilmestynyt Crystalsien jenkkiykkönen He?s A Rebel. Välitunneilla hän kertoili suosikeistaan, ja kun hän kertoi tykkäävänsä Rick Nelsonin Travelin. Juhanille se alkoi pienestä taskulehtiöstä, johon hän merkitsi viikoittain oman top teninsä, noin vuoden ?63 alusta hän siirtyi top 30:een, mihin antoi mahdollisuuden lisääntynyt innostus, monet uudet radioasemat ja tolkuton määrä hyviä levyjä, elettiinhän aikoja, jolloin brittiinvaasiosta ei vielä tiedetty mitään. The Night Away, niin Sam oli laulajana ihan eri luokkaa kuin entiset valkoiset suosikkipojat
Toinen syy oli täyspäiväiseksi kasvanut kiinnostus musiikkiin ja BN:n tekemiseen. Sitä muistelkoon joku muu. Vain liikunta tökki. NYK:n alaluokkien kuulantyöntömestaruuden hän voitti hyvän tekniikan ansiosta, mutta juoksemista ja varsinkin pallopelejä hän inhosi. Parina viime vuotena jouduin surukseni toteamaan hänen heikentyneen terveytensä, positiivisena muistona viimeisistä vierailuista jäi eräänlainen paluu sinne mistä aloitimme. Illan mittaan kaksi siististi pukeutunutta nuorta miestä esittäytyi minulle, kaiketi etupäässä siksi, että olin jo miltei vuoden verran avustanut BN:ää. Sitä varten tarvittiin mm. Kuuden vuoden lykkäyksen jälkeen olin vihdoin mennyt vuoden -74 helmikuussa suorittamaan asepalvelusta Keuruun varuskuntaan. Päätoimittajat vaihtuivat minusta Timi Varhamaan, Juhani Aaltoon, Risto Kuokkaseen, Pertti Nurmeen, Aimo Ollikaiseen, Sami Ruokankaaseen, Pete Hoppulaan ja Maiju Lasolaan, mutta kaikkien meidän vankkana tukenamme lehden tekemisessä uurasti Juhani Ritvanen. Vuosien mittaan yhteistyömme jatkui ja ystävyytemme syveni. Vuoden -70 toukokuussa pidettiin Helsingin Kulttuuritalossa yleinen kokous, missä valittiin Finnish Blues Societylle kuusijäseninen hallitus, vaikka yhdistys ei silloin ollut vielä edes rekisteröitynyt. kilpailukunnossa; hänen vuosien varrella hankkimansa mustan musiikin tietomäärä ja varsinkin sen monipuolisuus oli minun suppeasta näkökulmastani katsottuna aivan käsittämätön. Juhani Ritvanen in memoriam esimerkiksi värienkäyttäjänä piirustustunneilla hän oli rohkea ja omaperäinen. Tapasimme muutaman kerran vuodessa sekä BN:n merkeissä että tietokilpailutapahtumissa, joissa Juhani oli ylivoimainen silloin kun oli ns. hän kuittasi lauseella ?ääh, ei taida edes gradu tulla koskaan valmiiksi.. Järjestin silloin Timi Varhaman kanssa Lahdessa Blues Newsin menestyksekkään tukikonsertin, minkä tuloilla maksettiin kuutosnumeron painatuskulut. FBS:n ja BN:n kulmakiveksi luonnehdittu JR oli siis muun ohella myös yhdistyksemme virallinen perustajajäsen. Samaisen vuoden -70 loppupuolella Juhani tiedusteli minulta hieman epäröiden ja arkaillen, josko hänkin voisi kirjoitella jotakin Blues Newsiin. Luonnollisesti rohkaisin häntä, eikä tuosta keskustelusta kulunut pitkääkään aikaa, kun edessäni olivat jo käsikirjoitukset hänen kahdesta esikoisartikkelistaan. Kirjoittelimme, soittelimme puhelimella, vaihtelimme levyjä sekä tapasimme monissa FBS:n kokouksissa ja muissa tilaisuuksissa. Vaikka olenkin asunut enimmän osan BN:n ilmestymisajasta Keski-Suomessa, Juhani piti minut hyvin ajan tasalla yhdistyksen ja lehden tilanteista. Jopa kolme lastani oppivat tietämään isänsä erikoisen musiikkiystävän, josta he aluksi käyttivät nimitystä Ritvasen setä. Erityisellä lämmöllä muistelen erästä tapahtumaa. Kuuntelimme nimittäin usein Juhanin lempiraitoja laajasta ?Teen Age Dreams. Monista eri syistä varusmiehenä oleminen oli minulle erinomaisen raskasta ja vastenmielistä.. -sarjasta, josta hän suunnitteli jatkokertomusta BN:ään, mutta haaveeksi jäi, osittain terveystilanteen vuoksi, osittain siksi, että sarja ehti laajeta hallitsemattoman laajaksi. Pekka Talvenmäki Juhani Ritvasen muistolle Tapasin Juhani Ritvasen ensimmäisen kerran jo vuoden 1969 elokuussa. Heistä varsinkin ensiksi mainitun opin aikojen kuluessa tuntemaan oikein hyvin. Seuraavan vuoden alkupuolella BN:n ja FBS:n toiminnot olivat sitten jo siirtyneet Pirkanmaalta pääkaupunkiseudulle. Hän innosti ja yllytti, keksi juttujen aiheita, auttoi materiaalin ja kuvien valinnassa, kirjoitti puhtaaksi, taittoi... Muutin Vääksyyn syksyllä ?74, mutta välillämme vallinnut yhteys ja ystävyys ei katkennut. Omalta osaltani voin vain todeta, että Juhani oli mukana kaikessa mitä reilun neljänkymmenen vuoden aikana BN:n sivuille tein. Herrat ilmoittivat nimikseen Juhani Ritvanen ja Heikki Suosalo ja kertoivat olevansa mustan, tai pikemmin kuten silloin oli tapana sanoa, neekerimusiikin ystäviä. Osaselitys oli sisäelinsairaus, joka oli ilmennyt sitkeänä tulehduksena jo 60-luvun alussa ja joka uusiutui entistä vakavampana. perustamissopimus, minkä allekirjoittivat 23.9.1970 lisäkseni varapuheenjohtaja Matti Laipio ja rahastonhoitaja Juhani Ritvanen. Vastasin, että siltä näyttää, johon Juhani, että hänestä ei ikinä tule opettajaa ja ennen kuin ehdin kommentoida ettei myöskään kravattilaskijaa vakuutusyhtiöön, pankkiin tai firmaan. Kysymykseni ?entäs väitöskirja ja yliopistoura?. Ne julkaistiin BN:n numerossa 12 eli 1/71, ja siitä lähtien häntä ei todellakaan tarvinnut houkutella juttujen laadintaan. Taittohommiin Juhani ryhtyi saman vuoden lopussa ilmestynyttä n:oa 15 tehtäessä, ja sen jälkeen hän hoiti merkittävän osan lehtien koostamisesta aina vuoden 2011 jälkimmäiselle puoliskolle saakka, siis noin 40 vuoden ajan. Eniten ihmettelin, että hän ei osannut uida, vaikka asui parin sadan metrin päässä Etelä-Suomen parhaasta uimarannasta. 70-luvun alussa tapahtui ratkaisevia käänteitä. Juhani totesi kerran luentotauolla, että sinusta tulee sitten opettaja, vai. Näin kävi
sekä luonnollisesti konsertit. Myös niihin liittyy unohtumattomia hetkiä, esimerkiksi Riban ja Mickey Bakerin harmonisointi illalla Kouvolan kadunkulmassa tyyliin ?they all sang on the streetcorner.. Malinin, Rokki-Maken ja kumppaneiden seuraan. Bakerin jazzpäiville esiintyjäksi. Olimme Riban kanssa molemmat kesätöissä 60-luvun jälkipuoliskolla Rajamäen Alkon pullotuslinjalla. Miehen ensimmäisten juttujen valossa mekin luulimme, etta Juhani on samalla lailla doowop-friikki kuin me olimme Muddyn, Wolfin ja kitara-Kingien lumoissa, mutta Juhani osoitti jatkossa, etta häneltä löytyy skaalaa vaikka mihin, jopa tenorijazziin. Se oli harvinaista siihen aikaan, kun bluesin kuuntelu oli harrasta puuhaa kuin herätysseurat. Kun 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla järjestettiin äänestys BN:n parhaasta kirjoittajasta, hän voitti sen ylivoimaisesti. Nyt silmäni pysähtyivät heti mustaan alareunaan ?Juhani Ritvanen in memoriam?. Siellä keskustelu siirtyi musiikkiin ja fyysisesti siirryimme yhä useammin Riban ?Kiljuvan kiven. Näin ei ollut 40 vuotta sitten. Juhani oli ?Nurmijärven mafiaa?, johon lisäksensä kuului mm. Ensimmäisenä tsekkaan aina kannesta, mitä mielenkiintoista sisältä löytyy . musiikki, erityisesti blues. Iltaa jatkettiin Mickeyn kanssa saunassa. ja mistä musiikkiarteesta Juhani tällä kertaa irroittelee sanataidettaan. Itse muistan mm. seikkailut Kouvolassa, jonne FBS oli avustanut Jazzliittoa tuottamalla Mickey ?Guitar. Tuon asiantilan hän myönsi moneen kertaan ja käytti välillä itsestään nimitystä Juhani ?Two Steps From The Blues. BN:n juttujen perusteella tuo tietämys vain syveni vuosien varrella. Vapaa-ajan kommelluksista Juhanin seurassa riittää varmasti monia tarinoita. sekä Hojas-soittajat. Kodin sijainnin johdosta Juhanilla oli tärkeä rooli jatkossa, kun toimitus siirtyi johdossani Käpylään tyttöystäväni asuintalon vinttikammariin, josta koneella kirjoitetut, yhteen leikatut ja liimatut sivuaihiot siirtyivät Matkahuollon hoivissa Juhanille, joka sitten kiikutti ne paikallisen lehden painettavaksi. Sivun 22 ylälaidassa JR kotonaan 70-luvulla sekä FBS:n toimistolla "virkatehtävissä": BN:n 10-vuotisjuhlissa vuonna -78 (takarivissä toinen oik.) sekä SAMY/FBS ry:n hallituksen jäsenpotretissa v. Ymmärtämäni mukaan Juhani harras tavoite oli saada saatettua sarjansa sadanteen osaansa, mistä jäi lopulta puuttumaan 18 kirjoitusta. Me hyvän mustansävyisen musiikin ystävät, jotka yhä jatkamme maallista vaellustamme, kaipaamme häntä ja kunnioitamme suuresti hänen ainutlaatuista persoonaansa. Vesa Walamies Kiljavan kirkas eminenssi Viinasta se kaikki alkoi. kiva nähdä, että hän on yhä aktiivi . Nyt hän teki käytännössä koko elämäntyönsä Blues Newsin lukijoiden valistamiseksi. Olin Juhanin kanssa kosketuksissa erityisesti 70-luvulla, jolloin opin tuntemaaan hänet työasioissa yleensä jämptinä, mutta vapaalla varsin rentona henkilönä. todellinen vaihtoehto pintajournalismille. Riba oli riemukasta seuraa. Nyt harmittaa niin hitosti, kun kukaan ei enää vastaa. Heikki Suosalo Juhani Ritvanen teki elämäntyönsä BN:n lukijoiden hyväksi Jos Juhani Ritvanen olisi elänyt suuremmalla kielialueella, hänestä olisi todennäköisesti tullut maailmanlaajuisesti tunnettu r&b-asiantuntija. Etenkin 80-luvulla hänen osuutensa lehtemme tekemisessä oli niin keskeinen, että sen nimi olisi hyvin perustein voitu muuttaa muotoon Ritvasen Sanomat. Mikään puhdasoppinen bluesin harrastaja Juhani ei koskaan ollut, vaikka hän kyllä piti paljon myös sinisistä sävelistä. Hän oli tunnetusti mieltynyt 40- ja 50-lukujen mustan r&b:n ohella etenkin doowop-musiikkiin. -86 (kesk.). Heti alusta lähtien hän oli kuin kävelevä tietosanakirja, jotain minkä hän sittemmin osoitti jutuissaan uudelleen ja uudelleen seuraavien kymmenien vuosien varrella . Itse olin kerran 70-luvun alussa Kouvolassa zydeco-asiantuntijana. Joskus levynhakureissut ulottuivat ulkomaille asti, ja kerran Riba joutui käymään Tukholmassa kahdella peräkkäisellä risteilyllä samalla laivalla, kun ensimmäisellä visiitillä rahat loppuivat eikä luottoa herunut. Vaikka 70-luvulta lähtien asuimme eri paikkakunnilla, niin pidimme tiiviisti yhteyttä toisiimme. Pelkästään osoitelappua silmäilemällä totesin, että lehden oli lähettänyt reservin vänrikki Juhani Aleksander Ritvanen. Lehden tekijänä Juhani nautti ja nauttii yhä Blues Newsin lukijakunnan laajamittaista arvostusta. suomalaiseen asemaravintolakulttuuriin. Juhanin myötä poistui suomalaisesta musiikkielämästä niin tietäväinen kuin myös huumorintajuinen persoonallisuus, jollaisia harvoin tähän maahan syntyy. Matti Laipio Kiitos, Juhani! Uutinen vanhan BN-toverin poismenosta tuli Tokioon yllättäen BN 257:n kannessa. Tutun BN:n kolahdus postilaatikkoon täällä kaukana on aina iloinen asia. Jo tuolloin hänellä oli suomalaisessa mittakaavassa valtava tietämys omasta mielimusiikistaan. Hänen juttunsa auttoivat meitä muita ymmärtämään mustan musiikin laajan skaalan ja arvostamaan sen kaikkien genrien antia. Tässä astuu kuvaan mukaan Juhani Ritvanen, hiljakseen hykertelevä boheemi matemaatikko, jonka tiedot koko mustan musiikin skaalasta olivat aivan omaa luokkaansa. Jään eniten kaipaamaan puhelinkeskustelujamme, joissa musiikin lisäksi puhuimme oikeastaan ihan mistä tahansa, kuten sisäsiisteistä poliitikoista, Suomen viimeaikaisista hulppeista urheilusaavutuksista, erään läntisen naapurimaamme doping-historian ohuudesta, Suomen jalkapallomaajoukkueen urotöistä yms.; toki kuitenkin eniten musiikista. Riban merkitys musiikkitoimittajana on valtava. Vaikkei hänestä kehkeytynytkään mustan musiikin harrastuspiirin ulkopuolella mitään kulttitoimittajaa, niin en löydä hänen rinnalleen Suomesta musiikin alalla ainoatakaan yhtä ylivoimaista oman alueensa asiantuntijaa ja kirjoittajaa. soulin sanansaattaja Aarno Alén . jne. Ritvanen. enpä olisi silti uskonut, että niitä kertyi yli 4000! Monenmoisten detaljien hallinnan lisäksi Juhanilla oli alusta lähtien kyky nähdä musiikki laaja-alaisesti, hyväksyä muiden kapeat makunäkemykset ja olla tuputtamatta omiaan väkisin. Itsekin lähdimme vähän myöhemmin satunnaisille turneille levittämään mustan musiikin ilosanomaa muihin Etelä-Suomen kaupunkeihin. Meillä oli lukuisia hulppeita hetkiä, sillä Riba oli mestari löytämään arjestakin hersyviä ja koomisia yksityiskohtia. Siellä Mickeykin sai kosketuksen Juhanin kanssa mm. Kirjoitin viikottaista palstaa popmusiikista kotikaupungin päivälehteen ja yllätyin suuresti, kun erään tällaisen blues-saarnan jälkeen sain kirjeen Vesa Walamieheltä. Uusien doowop-artikkeleiden laatiminen ja julkaiseminen olisi mitä oivallisin tapa antaa arvoa hänen työlleen. Nyt Juhanikin on siis poistunut hengenheimolaistensa Veikko Soramäen, T.J. Luin jutun sivulta 19 ja meilasin siltä istumalta puheenjohtajalle esittääkseni osanottoni. Kun kuulin, etta seuraavassa numerossa olisi mukana valittuja näytteitä Juhanin hengentuotteista ja joidenkin veteraanien muistoja miehen mittavalta uralta mustan musiikin esitaistelijana Suomessa, lupasin, etta minäkin mielelläni kirjoittaisin rivin pari Juhanista. Muistot menevät 45 vuoden taakse. Osoittautui, että naapurikoulun nörttipoika olikin vielä kovempi blues-fanaatikko. Kun sain tietää JR:n terveydentilan heikkenemisestä, halusin lyhyehkön Platters-kirjoitelman myötä osallistua hänelle tärkeän ?Bring Back Those Doowops?-sarjan jatkamiseen. Riba sentään päätti viisaasti pidättäytyä tutuissa ja turvallisissa r&b- ja soul-kuvioissa. Harrastus syveni: tulivat Blues News -lehti ja radio-ohjelmat . Hänen tietonsa meni syvälle, hänellä oli tosiasiat ja luvut kohdallaan ja faktapaljoudesta huolimatta teksti oli elävää, oivaltavaa ja varsin usein hauskaakin... kodin yläkertaan, jossa vanhalla kelamankalla nimeltään Ruksutin kuuntelimme soulia, rhythm & bluesia ja doowoppia nauhalta; minä vielä oppipoikana. Seuraavana vaiheena olivat jonkinmoiset kerhokokoontumiset eli nurmijärveläisten soulintoilijoiden illan- ja yönistujaiset, joihin rupesi tulemaan väkeä kauempaakin; ja jopa ihan oikeita eläviä luennoitsijoita. Itse asiassa, lasken paljon Juhanin ansioksi, että BN on tänään niin laaja-alainen ja eri makusuuntia hyväksyvä, että sitä on ilo lukea joka kerta. sivu ylläpitäjänsä tavoin nykyisin jo kulttimaineen saavuttaneesta ?viikkolista?-vihkosta, päiv.1.6.1963.. Alalaidassa FBS-jäsen nro 252:n klubikortti sekä 1. Siitä sitten tutustuttiin paremmin pääkaupungissa, vaikka Vesa oli asunut Lahdessa aivan lähellä ja koulutkin olivat aivan rinnakkain. Eipä aikaakaan, kun löysin itseni Vesan kämpiltä Alppilassa avustamassa BN:n toimituksessa. Juhani Ritvanen in memoriam Iloni oli mitä melkoisin, kun komppaniani kirjuri aivan yllättäen jakoi minulle BN:n numeron 29 eli 5/74. Olin aloittanut opiskelut Helsingissä, ja kauppatieteiden ohella syvennettiin innolla tietoja, taitoja ja kokemuksia monesta muusta asiasta ml. Tämän osalta oltiin vast?ikään päästy pintaa syvemmälle, ostettu ensimmäiset Chess-levyt, mutta jo valmiita esiintymään asiantuntijana muille. ?Onhan se Clapton kova kitaristi, mutta kuulisitpa Buddy Guy?ta
Eipä kait muuta kuin että se sattuu olemaan vain yksi poimimani lainaus (Keräilijän apuneuvot, BN 2/2012, s. Uskomatonta myös, että kaikki nämä vuodet tällainen velmu pysyi aina ?Juhanina?, ei koskaan Jussi tai Juha tai Juppe tms. Vai olenko väärässä. Ne ryydittivät ja ruudittivat hänen asiantuntevasti ja asiasisältöisesti korkealaatuisia kirjoituksiaan ja hengästyttävän hämmästyttävää asiantuntemustaan, joiden komposiitista muotoutui vuosien saa- © Pertti Ñurmi Joka kerta Juhani kontribuoi mukaan oman juttunsa, joka kerta hän sai sananvalinnoillaan meidät muut kiemurtelemaan naurusta, ja joka kerta hän samalla opetti meille jotain uutta. Juhani oli aina hyväntuulinen . 6 - 2012 muista oliko ?kirjoituspalkkioksi. Joka tapauksessa parempi myöhään kuin ei milloinkaan (puolijulkinen) kiitos sinne minne se kuuluu. Lähestyttiin 1970-luvun puoliväliä, jolloin Blues Newsin ja Finnish Blues Societyn pesäpaikkana toimi Helsingin Telakkakadulla sijainnut ensimmäinen varsinainen toimitilamme, jota myös kauniisti tai ainakin kuvaavasti ?lääväksi?kutsuttiin. Joka tapauksessa Jussille kyllä kelpasi tuollainen mukava pikkulisuke jo tuolloin aikoinaan pienten BN:n kirjoituspalkkioiden päälle. En ole juurikaan arvannut mainostaa julkisesti tätä YYA-toimintaamme, koskapa ei tiedä vaikka seurauksena olisi ollut sittemmin saavutettujen opintosuoritusten mitätöinti, viitekehyksenä vaikkapa juuri parhaillaan julkisuudessa ruodinnan alla olevan kohudosentti J. Tuolta läävältä on myös oheiset sivun ylälaidan kuvat lokakuulta 1975. Todetaan nyt vielä varmuuden vuoksi, ettei Telakkakadun © Pertti Ñurmi © Pertti Ñurmi ?Hannu-Pekka Hänninen on ainoa tietämäni urheiluselostaja, joka kykenee arvioimaan mäkikisoissa hypyn pituuden 30 metriä pieleen.. Myöhemmin kaverit kertoivat, että hänelle tuli itse asiassa vähän vaikeuksia asian suhteen. kyseessä oli tosin meteorologian pääaineopintojeni kylkiäisenä tuoma sivuaine. En nyt . Minulla . Kuten viime BN:n Juhanin muistokirjoituksessa todettiin, hän oli laatinut ensimmäisen lehtikirjoituksensa vuoden 1971 ykkösnumeroon, kun oma ensimmäinen kirjoitusräpistykseni ilmestyi puolestaan Blues Newsissa 4/1971. Kuten taululla olevasta tekstistä havaitaan, Jussi on myös kirjannut kohteliaan viestin jollekin toiselle BN-aktivistille, joka voisi ystävällisesti roudata kuvan levypaketit postilaitoksen kuljetettavaksi, ettei hänen tarvitsisi tehdä yksinään kaikkia niitäkin hommia. Hän oli kirjallisen lahjakkuuden ohella myös matemaattisesti erittäin lahjakas tapaus, toisin kuin minä, vaikka olin myös päätynyt opiskelemaan matematiikkaa samaiseen opinahjoon. Mitä ihmettä tuolla lausahduksella on tekemistä BN:n tai Juhani Ritvasen muistelojen kanssa. sovittu Jussin noihin aikoihin suosima gini+piimä -grogijuomayhdistelmä vaiko jotakin muuta yhtä palkitsevan herkullista. 21) niistä tuhansista nokkelista, innovatiivisista ja hauskoista ajan hermolla olevista kielikukkasista, joita Juhani viljeli reilun 4000 BN-artikkelinsa ja/tai -levyarvionsa lomassa neljän vuosikymmenen saatossa. Asiayhteydestä irrotettuna po. toisin kuin Jussilla . ja erityisen hilpeä, kun otettiin kuppia. Koska olen asunut suurimman osan elämääni poissa Suomesta, viimeiset 25 vuotta pysyvästi, en ole varma, jos vaikka tilanne muuttui myöhemmin. Minulle hän oli aina sama Juhani, mustan musiikin kävelevä tietosanakirja. lainaus (jonka kanssa olen muuten tasan samaa mieltä) tuntuu ihan absurdilta, mutta Jussilla oli ilmiömäinen kyky sitoa mitä kummallisimpia aivoituksiaan ja aforismejaan täysin luontevan jouhevasti kirjoitustensa kerronnan lomaan ja vahvistamaan niiden sanomaa. Matikan cum laude -vaiheessa oli joka tapauksessa edessä itselleni hankalan haastavan henkilökohtaisen harjoitustyön tekeminen, josta en tainnut ymmärtää hölkkäsen pöläystä edes otsikosta. Juhanin kanssa vuosikymmenet lehden tekoa tossa hänen kuolematon, legendaarinen maineensa BN:n kaikkien aikain ylivoimaisesti nokkelimpana, suosituimpana, arvostetuimpana ja kiitetyimpänä kirjoittajana. Tutustuin nuorena kollina 1970-luvun alussa itseäni viisi vuotta vanhempaan Juhaniin ?löydettyäni. Bäckmanin opinnäytteiden aitous. Hän todella tykkäsi viimemainitusta harrastuksesta, mutta niin myös me kaikki muut siihen aikaan. Kavereita kun oltiin, niin Jussi ratkaisi probleeman (ja tarvittavat yhtälöt) ruutupaperille alta aikayksikön, taisiko olla kahvikupposen lomassa Porthanian kaffilassa. Ehkä se liittyi hänen valitsemaansa elämäntyyliin (vakinaisen) työyhteisön ulkopuolella, ehkä taustalla olivat terveyshuolet, joihin artikkeli BN 257:ssa viittasi. Uskomatonta ehkä, mutta sinä aikana kun olimme läheiset, hän ei koskaan puhunut näistä. Niissä selvästikin tyytyväisen oloinen edesmennyt sankarimme naattii päivän työnsä tuloksista siemaillen hyvin ansaitsemaansa ja ilmeisesti edellä mainitsemaani virvottavaa nestettä. Ja hieno ystävä aina kun tavattiin. Kiitos, Juhani! Timo Varhama © Pertti Ñurmi Juhani Ritvanen in memoriam - 24 -. orastavan musiikkiharrastukseni kautta tämän eriskummallisen Blues News -lehden. Kyseinen BN 1/1971 oli myös ensimmäinen minulle tuoreena uutena lehden tilaajana postin kotiin kantama Blues Newsin numero. Samaisessa BN:n viime numeron muistelossa kerrottiin ylioppilas-Juhanin matematiikan opiskeluista Helsingin yliopistossa
Arvostin Jussia siis jo silloin, melkein 30 vuotta sitten ?liki legendaarisena? henkilönä, joten voinette vain arvata, että tuo ?liki. Tuo varsinainen taittotyö oli hyvin pitkälti . Meidän vuosikausia jatkunut systemaattinen kahdenvälinen työskentely BN:n tuotantoketjuna oli parhaimmillaan ja ehkä pahimmillaankin kuin vanhan avioparin välinen viha-rakkaussuhde. Tosiasiallisesti nimittäin BN-100-juhlanumerosta, siis kesästä 1986, aina Juhanin valitettavan surulliseen sairastumiseen, kesällä 2011, Blues Newsin taittoproseduuria voi kuvata vaikkapa eräänlaisena "Kahta en vaihda", taisi Juhanikin silloin tällöin lehteä tehdessään tuumailla. Vanha uskollinen "Mäkki"-tietokone oli yksi . muutti Kallion Suonionkadulle, tiloihin jotka toimivat bunkkerinamme, lehtivarastonamme ja kokoustiloinamme yhä edelleen 30 vuotta myöhemmin. Seitsenvuotisen (1983?89) päätoimittajuuskauteni alkuvuodet lehden teko eteni, kuten totesin, vanhaan malliin leikkaa+liimaa -systeemillä. Ei ollut kerta eikä kaksi kun Jussi kiroili pitkien, rönsyilevien puhelinkeskustelujemme lomassa, miten hän nostaa vanhan Macin esiin ja palaa tekemään duuninsa sillä. Joka tapauksessa viime numeron muistokirjoituksessa käytetty ilmaus Jussin ?hitusen jääräpäisistä. numeronsa kesällä 1986, päätimme toteuttaa ja julkaista massiivisen 100-sivuisen lehden. Bernholmin. Sattuvasti juuri samaisena vuonna 1982 hänen julkaisemallaan Arbee Stidhamin Crown Prince -albumilla oli julkaistu Juhani Ritvasen ansiokkaasti ja asiantuntevasti laatimat levykansitekstit, kuten käy ilmi myös toisaalla tässä muistelukokonaisuudessa. Juhani oli toiminut BN:n ?leikkaa+liimaa? -taittaja/koostajana käytännössä suurimman osan 1970-luvusta. luonteenpiirteistä olisi pitänyt kirjata pikemminkin muotoon ?helvetin jääräpäinen?. Mutta juuri tuo persoonallinen itsepäisyys ja uppiniskaisuus sekä niiden rinnalla hersyvä välitön hyväntahtoisuus ja hänen tajuttoman nokkelaa huumoriaan myötäilevä naurunhekotus tekivät Jussista niin rakastettavan ihmisen kuin mitä hän oli. R&B. Suurin kanto kaskessa oli alkumetreillä kuitenkin Juhanin muutosvastarinta, mikä oli sinällään ymmärrettävää, kun mies oli toiminut omalle tyylilleen ja työtavoilleen uskollisesti lähemmäs kaksikymmentä vuotta. Jussin heiniä ja hän teki sitä Kallion pommisuojaläävän etuhuoneessa pitkälle 90-luvulle, eli siihen saakka kun hänelle hankittiin tietokonelaitteisto uudentuvia taittohommia varten. Kun BN saavutti järjestyksessään 100. BN:n seuraavassa numerossa (BN 5/1986) uudistimme lehden sisältöä kuvaavan informatiivisen kolmossivun, jolloin se ensimmäistä kertaa itse asiassa muistutti sellaista kuin millainen se on tänä päivänä. Blues Newsin 20-vuotisjuhlanumeron (BN 4/1988) synnyttämiseen liittyvästä infernaalisesta katastrofista on kerrottu lyhyesti aiemminkin mm. 40-vuotisjuhlanumerossa BN 4/2008 (s.13). Tässä kivijalassa tehtiin työtä ja valettiin vankkaa pohjaa BN:n tuleville vuosikymmenille, useinkin hyvin rennoissa tunnelmissa... Olen ollut ymmärtävinäni, että Juhanin monimuotoisista Tukholmaan suuntautuneista ns. levynhankintamatkoista tulee enemmänkin turinaa tähän muistokatsaukseemme. Jutut kirjoitettiin kirjoituskoneella noin 10 senttiä leveään palstaan ja tällaiset soirot liimattiin noin A2-kokoisille taittopohjille offset-menetelmällä edelleen painettaviksi, missä yhteydessä taittoarkit pienennettiin ja lehti sidottiin lopulliseen A4-kokoonsa. En ala tietenkään perkaamaan vanhaa tarinaa enää sen yksityiskohtaisemmin kuin toteamalla, että herra taittovastaavamme onnistui silloisilla citytoilailluillaan totaalisesti kadottamaan jonnekin tietämättömiin jo valmiiksi taittamansa lehden kaikki paino-originaalit, minkä lopputulemana juhlanumeron teko jouduttiin käynnistämään scratchista kokonaan uusiksi. Tulostin tuolloin omat juttuni printterillä, jolla pystyi tekemään niinkin edistyksellisiä asioita kuin liuhureunan tasauksen sekä valitsemaan erilaisia fontteja. Kun itse astuin Blues Newsin päätoimittajan saapikkaisiin vuoden 1983 alusta, tämä sama prosessi jatkui. päätoimittaja totta tosiaan käskytti häntä uusiolehden tuotantoprosessissa. ja se toinen taas.... Juhani läävällä sentään katto vuotanut ? olletekin kun se sijaitsi kivijalkakerroksessa. Seuraava juurikanto kaskessa oli noin vuosikymmen myöhemmin siirtyminen Mac-maailmasta PC-ympäristöön, mikä sekin oli täysin ymmärrettävää, mutta se on sitten jo toinen tarina. Vilpitön hatunnosto Juhanille tästä jo liki legendaariseksi luonnehdittavasta työstä.. Siinä pötköttävät Juhanin kanssa edesmennyt vannoutunut bluesin ystävä Vexi Soramäki (kesk) sekä ?kannat kattoon?Hanski Nyberg (vas). Valokuvien työstö ja prosessointi oli oma lukunsa ja painettu lopputulos oli luvalla sanoen vaatimaton. Kirjoitin kaikkien aikojen ensimmäisessä pääkirjoituksessani (BN 1/1983) mm. Lehden kasaus tapahtui toki Jussin toimesta edelleen liimaamalla paperiliuskoja taittoarkeille. Mutta tuokin haava arpeutui huomattavan nopeasti ja yhteistyö lehden teon ja toteuttamisen sekä musiikkiharrastuksen parissa jatkui hamaan tulevaisuuteen! Edellä mainitun BN-100-juhlanumeron jälkeen ja 80-luvun loppua lähestyttäessä Blues News alkoi pikkuhiljaa ja pienin askelin lähestyä digitaalista toteuttamisaikakautta. Silloin oli ystävyysyhteistyö-avunantosopimus Jussimme kanssa todella rankalla koetuksella. Turun Kårenilla tapasimme myös itse Herra R&B:n eli ruåtsalaisen Route 66 -levymerkin mogulin Jonas ?Mr. käytännössä kokonaan . lisämääre on poistunut sanavarastostani jo aikapäiviä sitten. Samaisena vuonna 1983 lehtemme ja yhdistyksemme siirtyi uusiin toimitiloihin, eli ?läävä. Voitte vain arvata, miten ?nätisti. Digitaalisuuden alkumainingeissa tekstejä tuotettiin, kirjoitettiin ja tulostettiin Macintosh-laitteistolla, jolloin tekstien ulkoasu oli entistä konekirjoitusjälkeä paljon siistimpää, vaikka taittotapa oli aika pitkään kuitenkin vielä entinen. Minulla oli työni kautta henkilökohtaisesti mahdollisuus viedä digitoitumisprosessia eteenpäin, ja sa- malla oma kiinnostukseni lehden taittamista kohtaan kasvoi vahvasti. Sivun 24 vasemmassa alanurkassa oleva Jussin kuva on tuolta pienryhmämatkalta, jollaisella ymmärrettävästi myös nälkä yllättää jossain vaiheessa, ja eväitä nautittiin sen mukaisesti turkulaisessa porttikonkissa. Tältä tapahtumarikkaalta retkeltä olisi paljonkin tarinaa, mutta ehkä siteeraan vain BN:n numerossa #3/82 ollutta JR:n matkaraporttia: ?...tilaisuutta on vaikea kuvata sanallisesti, mutta jotain varmaan kertoo sekin, että meillä toimituksessa on vankka blues-r&b-tunnelma vielä tänäänkin, tiistaina kolme päivää konsertin jälkeen.. Suunnilleen suora siteeraus oli, että hän tekee entisin keinoin neljä lehteä samassa ajassa kuin tietokoneavusteisesti yhden, ja väittämä piti luultavasti jopa paikkansa. seuraavaa: ?...Juhani Ritvanen jaksaa vuodesta toiseen oman ehtymättömän kirjoitusintonsa ohessa vastata BN:n pääasiallisesta ulkoasusta. Hieman samanhenkinen musiikkimatka tehtiin sittemmin toukokuussa 1982 Soomen Turkuun ihmettelemään R&B-artisti Rosco Gordonin silloista lavakuntoa ja -karismaa. Mutta kun Jussi sitten pääsi aikaa myöten sinuiksi hänelle hankitun oman henkilökohtaisen Maccinsa kanssa (kuvattuna ohessa) ei paluuta entiseen enää ollut. Kyseisessä numerossa taisimme käyttää ensimmäistä kertaa tekstin tuottamiseen osittain muutakin kuin perinteistä kirjoituskonetta (tietävätköhän nuorimmat lukijamme edes, mikä on kirjoituskone). Siksipä jätän vain maininnaksi ikimuistettavan Tukholmaan alkuvuodesta 1982 tekemämme BN-?ryhmämatkan?, jonka viitekehyksistä antanee pieniä viitteitä oheinen hotellihuoneessani otettu levollinen kuva
En millään pysty muistamaan lukua tarkkaan, mutta parhaimmillaan 2?3 kertaa vuodessa ja joka reissun jälkeen päätin, että sai olla viimeinen kerta hänen kanssaan . Olisin henkilökohtaisesti toivonut, että lukijakuntaa olisi informoitu hänen sairaudestaan lehden sivuilla edes jollain tavoin, jotta lukijat olisivat voineet halutessaan lähettää Juhanille vaikkapa vain paranemistoivotuksia, niin kuin tapana on. Olin raapustellut ensimmäisiä pidempiä bluesmatkajuttujani BN:ään, joiden leikkaa & liimaa -taittotouhuun minua veitikkamaisesti opastit. Radio-ohjelma ?Bluesin maailmasta. Toin varmuuden vuoksi mukanani musiikkia, ettei sinulle tulisi aika pitkäksi. Muutenkin saatoimme aiheuttaa silloin tällöin lievää yleistä pahennusta, mutta ei sen kummempaa. sai minut sanattomaksi. Kerran tosin oli eräs matkailija jätettävä rappusille istumaan voimien ehdyttyä, mutta poliisit päästivät hänet putkasta vielä samana päivänä ja löysipä hän vielä hotelliinkin. Ensimmäinen reissuni Ritvasen kanssa meni muuten hyvin paitsi, että käytyämme Jonas ?Mr. FBS:n reipas delegaatio Tukholmassa 13.2.1981, kuvassa vasemmalta Jorma Riihikoski, Veikko Soramäki, J. Kiljavankiveltä sen paketin taisin saada, täynnään hurjan huumorisi maustamia kirjoituksia. mutta sitten taas mentiin. Ahmin suvereenia tietoa sisältäviä kirjoituksiasi ja opin paljon, erityisesti rhythm & bluesista eri alalajeineen, samoin gospelista. Niistä onnistuin 1980-luvulla äänittämään kaseteille useita helmiä. Tapasin sinut ensimmäistä kertaa yhdistyksen toimistossa eli Läävällä kesällä 1984. En tiedä, kuinka yleisessä tiedossa vallinnut kuvio oli edes BN:n pitkäaikaisten lukijoiden parissa. 6 - 2012 paikallisyhdistyksen kokouksen jälkeen ymmärsin tilata Blues Newsin. Kyllähän sitä kaikenlaista tuli vuosien mittaan yhdessä höyryttyä, mutta keskityn nyt kuitenkin ulkomaanmatkailuumme, jota harrastimme 1975?92 Tukholman suuntaan kaksisteen tai joskus isommalla porukalla varmaankin noin 25 kertaa. Se todisti, että olit sekä tunteella että verbaliikalla täysin mukana mustan juurimusiikin tyrskyissä. Silmät avaava oli myös se kerta, kun suotta epäilin John Lee Hookerin diskografian 1950-luvun alun irrallisen Chess-session ajoituksen olevan pielessä: ?Ei kai kukaan heinäkuussa noin pahasti voi yskiskellä?. Vastauksesi Noissa tilanteissa, ?nimenomaan hötkyily kuuluukin asiaan.... Muistaakseni aivan ensimmäisissä numeroissa oli huima sanontasi ?tässä kappaleessa menee selkäpii hiirenkorvalle?. Vastasit absolutistille luurin toisesta päästä: ?Et oo tainnu herätä heinäkuussa ojan pohjalta...? Viime vuoden elokuussa toivoin sinun tulevan mukaan BN-väen yhteiselle musiikkimatkalle Tukholmaan, mutta sain tietää, ettet jaksa lähteä enää sellaiseen touhuun. Otit ilmiömäiseen muistiisi perussuosikkieni nimet ja pian lähetit Nurmijärveltä kasetin, johon olit keräillyt minulle tuntemattomien George Perkinsin kaltaisten mestareiden souljärkäleitä. En tiennyt sinun olleen jo tuolloin vakavasti sairas. Nyt on ikävä sinua, senkin velikulta! Erkki Sironen En Finne igen! Tutustuin Juhani Ritvaseen jokseenkin tasan 40 vuotta sitten. Alkuvuosina Ritvanen kävi Ruotsissa myös Heikki Suosalon kanssa. Matkoillamme oli tasan kolme funktiota, A: juominen, B: levyjen hankinta, C: juominen. Kaikki kappaleet olit varustanut perustiedoilla ja osuvana otsikkona oli ?Raakkujia ja örisijöitä?. Hänen sairastuminensa ja sittemmin poismenonsa tuli ymmärrettävästi yllätyksenä Jussin lukuisille BN-lukijoille ja -faneille. saksofoni -kisaamisten yllyttämänä. ?Mitä muuta tahansa kuin musiikkia!?, oli yllättävän näpäkkä pyyntösi sängyn pohjalta, ja opin taas jotain uutta elämästä. Myöhemmin tajusin sen olleen eräänlainen ?tervetuloa joukkoon tummaan? -huomionosoitus. Tämän kokoelman teit lämmöllä keltanokalle jatkojohdatukseksi syvemmälle musiikinlajin saloihin. Mitään niin sanotusti moraalisesti arveluttavaa emme kumpikaan koskaan harrastaneet, jos sellaiseksi ei lasketa yhden kerran porukan käyntiä pornoelokuvissa. Juhani Ritvanen in memoriam 80/20-prosessina: Jussi teki siinä valtaosan eli ainakin 80% lehden sisältämien juttujen perustaittotyöstä ja allekirjoittanut sitten jäljelle jäävän ehkä 20%, viimeistelemällä lehden lopulliseen ilmeeseensä painoon toimitettavaksi. Ritvanen, Tuija Luoma-aho sekä Hannu Nyberg, leikisti sammuneena... - 26 -. Tiesit toki mielimusiikkisi arvon, mutta silti osasit arvostaa venkoilevaa ystävääsi. Parikymmentä vuotta sitten käväisin Pertti Nurmen kanssa katsomassa sinua helsinkiläisessä sairaalassa. Porukan katselunautintoa häiritsi kuulemma erään jäsenen kova kuorsaus. Minulle hän oli alusta lähtien pelkkä Ritvanen . On joka tapauksessa upeaa, miten Juhanin vanhoista, oikeista sydänystävistä ainakin Aarno Alén, Timo Koskinen ja Pekka Talvenmäki jaksoivat vierailla hänen sairasvuoteensa äärellä käytännössä jopa päivittäin. Yksi merkittävä Blues News -aikakausi on nyt historiaa, kun lehden tärkein vaikuttaja ja uutterin työntekijä Legenda Juhani Ritvanen on poistunut keskuudestamme. Pertti Nurmi Ritvanen! © Jarmo Santavuori Annoit rakastamallesi musiikille niin paljon, että en voi muuta kuin kunnioittavasti nostaa hattua. Pelkästään Blues News -juttujesi määrä on monta kertaa enemmän kuin olisin saattanut kuvitella. Ensikosketukseni sinuun tuli keväällä 1975, kun teinipoikana Finnish Blues Societyn Jyväskylän Pirteä blues-diggari BN:n 40-vuotisjuhlissa Helsingin Gloriassa 19.9.2008. . toi pari kertaa vuodessa äänesi kuuluville arvostamasi musiikin ohella. syystä, että soitellessaan minulle hän aina esittäytyi ?Ritvanen hyvää päivää?. Yritin puolustella down home bluesiani sanomalla: ?Eihän R&B:ssä ole muuta kuin torven tööttäystä ja Roll, Daddy, Roll! -tyyppisiä lyriikoita sun muuta hötkyilyä ?. Olit luonnollinen voittaja myös näissä väännöissä. Mutta et tehnyt asiasta numeroa, koska olin varmaan vain yksi lukuisista tulokkaista, joita epäitsekkäästi opastelit. Pari vuotta tuon jälkeen otit minuun yhteyttä puhelimella, vähän ennen radio-ohjelmasi tekoa, koska arvelit minun kielimiehenä tietävän, miten Louisianan kaupunki Baton Rouge äännetään englanniksi. Noihin aikoihin pyrin laajentamaan musiikkimaailmaani bluesista myös deep soulin puolelle. Itse lehden sisällön tuottamiseen osallistuivat tottakai erinomaisen ansiokkaasti BN:n kymmenet ja kymmenet kirjoittajat. Syksystä 2011 alkaen tuo referoimani 80+20 = 100 prosessi on siirtynyt käytännössä kokonaisuudessaan Pete Hoppulan harteille. Juhani oli upea persoona ja olen ikävöinyt haikealla kaipuulla kimpassa tekemistämme sekä sanailujamme ja kinastelujamme, jotka aina päätyivät konsensukseen, mitä se sitten kulloinkin mahtoi tarkoittaa. Jo viime keväänä oli odotettavissa, ettei Juhani enää toivu työkuntoon. Kaikki matkat tehtiin Viking Linella. tai ?Taitto/layout?, ja niiden alla meidän nimemme, tarkoitti siis käytännössä tätä prosessia. Huomautan kuitenkin, että ainoana minä en todistettavasti ollut siellä mukana, kun halusin vielä käydä Åhlensin halpalevyt läpi. Soimaan itseäni, kun kävin tapaamassa häntä sairaalassa kovin harvakseltaan menneenä keväänä ja kesänä, mille runsas matkustaminen antoi oivan tekosyyn. BN:n kolmossivulla neljännesvuosisadan ajan lukeneet puffit ?Tämän lehden kokosivat. Vaikka tuotin sinulle pettymyksen ranskattomuudellani, otit asian huumorin kannalta: ?No ei siitä ääntämisestä pidä turhia huolia kantaa, eihän näitä ohjelmia amerikkalaiset kuuntele...? Vaikka suurin osa 1990-luvusta vei minua ulkomaille, ei yhteydenpito sinuun täysin katkennut. Soittelin sinulle silloin tällöin puhelimella, joskus mukamas George Jacksonina (?Älä Eki turhaan yritä, kyllä mä sun äänes tunnen!?), joskus BN:ssä viljelemiesi huuliharppu vs
Kun tiedustelin prosessin hintaa hän vastasi että eihän se nyt mitään maksa ja palasi takaisin ?harrastamaan vesipalloa?, eli naukkailemaan iloisesti Vinettoa ja vettä Soramäen Veikon kanssa. Touhussa Ritvasen takin hiha oli repeytynyt irti, mutta vaimoni ompeli sen kuntoon. Näitä tarinoita riittäisi matkan varrelta mennen tullen, mutta lopuksi muistelo Ritvasen viimeiseksi jääneestä matkasta vuodelta 1992. Ritvanen oli viety jonnekin ensiapuun, josta hän hämärästi muisti karanneensa, jolloin rahat ja liput sisältänyt salkku (jos ei sitten jo aiemmin ollut kadonnut) oli jäänyt sinne. Sinne tuotiin myös toinen kaveri junasta, joka kaiken lisäksi oli varastanut Ritvaselle jääneen yhden levykassin, jonka oikea omistaja sai takaisin tiedettyään mitä levyjä se sisälsi. kohtaamisia En tuntenut Ritvasta läheisesti, mutta laskujeni mukaan tapasimme vuosien varrella ainakin kuudesti ja lisäksi keskustelin hänen kanssaan monesti puhelimessa. Noiden kohtaamisten perusteella sain hänestä kuvan aina ystävällisestä, silmäkulmapilkkeisestä velikullasta, FBS-läävän kotitontusta, joka päivysti toimiston puhelimessa ja opasti reiluun tyyliinsä asiassa kuin asiassa. Ritvanen, alempana myös JR, teki Blues Newsista helposti lähestyttävän. Ensimmäinen kontakti ja samalla debyyttivierailuni Suonionkadun kuuluisaan kellaritilaan ajoittuu 1980-luvulle, bändimme haparoiviin alkuvaiheisiin. Ilmoitin, etten halua putkaan ja lähdin hotellille päin. Varsinkin miehen levyarviot olivat hillitöntä luettavaa ja nauroin niille usein vedet silmissä, puhumattakaan hänen laatimistaan hervottomista kuvateksteistä. Puhdasta neroutta! Kerran Juhani vieraili YLE:n ?Ulvovat sudet? -ohjelmassanikin osana FBS-lähetystöä, johon kuuluivat myös Pertti Nurmi ja Aimo Ollikainen. Silloin elettiin Radiomafian aikaa ja siis 1990-lukua. Radiopersoonana Ritvanen oli selkeäsanainen ja piirun pari kirjoittajaminäänsä asiallisempi. Waldemar Wallenius muisti Blues Newsin 40-vuotisvuotisbileissä Gloriassa pitämässään 6 - 2012 ?. Juhani Ritvanen in memoriam Rhythm & Blues. Hän pääsi kuitenkin jollain konstilla Turkuun menevään laivaan, mutta nautti laivajunassa Helsinkiin tullessaan liikaa tuliaisia ja joutui perillä aseman putkaan. Soitin FBS:ään ja kysyin mahdollisuutta mainostaa omakustanne-ep:tämme Blues Newsissa ja ehkä järjestää myös osittainen jakelu lehden kautta. Mutta JR osasi myös vetää oikealla hetkellä kevennysnarusta. Hänen rhythm?n?bluesia ja doowoppia käsittelevät, täyteen infoa pakatut juttunsa viestivät asioiden perinpohjaista tuntemusta. Ritvanen loi läsnäolollaan ravintolatilaan hilpeän tunnelman. Myöhemmin hän kirjoitti BN:ään yhden hillittömimmistä keikka-arvioistamme. Parhaiten minä tunsin Ritvasen kirjoittajana, lajissa, jossa hän oli upea yhdistelmä todellista alan connoisseuria ja gonzoilijaa. Päivän valjettua Ritvanen kertoi menneensä suurlähetystöön (tai konsulaattiin?) ja saaneensa jonkinlaisen maksumääräyksen laivaa varten. Sinne häntä ei kuitenkaan arvattavasta syystä olisi haluttu päästää, eli omin sanoin kerrottuna ?joutui tirauttamaan pienet itkut. Pakko myöntää, kyllä Ritvasen kanssa oli paljon hauskempaa! Hannu Nyberg JR ja minä . Kesäyö sujui kuitenkin mukavasti jollakin rakennustyömaalla yövartijalta piilossa pysyen. Bernholmin luona Ritvanen heittäytyi laivasta pinnaamansa kananmunat syötyään jalkakäytävälle jalat pystyssä seinää vasten lepäämään. Puhelimeen vastasi naureskeleva Ritvanen, joka sanoi että kyllä se kuule järjestyy; roudaapa mainosvedos tänne. Rohkaistuneena astelin läävään, jossa JR tutkaili hetken tuomiani materiaaleja ja totesi että kyllähän näistä saadaan mainos aikaiseksi. Poistuin todella kiitollisena paikalta. Seuraava kohtaaminen oli nurmijärveläisessä Venla-juottolassa, jossa Honey B. Kyseessä oli päiväreissu ja kaikki meni melkein hyvin perillä puoleen päivään asti, jolloin totesin, että jos tarkoitus oli päästä takaisin laivaan, niin sinne oli parasta lähteä saman tien. Ritvanen kertoi käyneensä illalla hotellilla, Kung Carl Stureplanilla, mutta häntä ei päästetty sisään. Sen jälkeen hänellä ei ollut aivan tarkkaa kuvaa tapahtumista, mutta päätellen yllään olleesta sairaalan kaavusta ja laastareista kasvoissa hän oli sammunut jonkun auton konepellille ja pudonnut siitä maahan. Pääsimmekin Slussenille menevään metroon ja jopa pois oikealla asemalla. Ilmoitin Ritvaselle, että seuraa ja lähdin kävelemään asemahallissa bussien suuntaan. Aamulla löysimme toisemme eräästä cut out -levyliikkeestä. Pari reissua myöhemmin kävi niin, että tulimme viime tipassa laivalle ja Ritvanen jäi kielloistani huolimatta terminaaliin kirjoittamaan kortteja. Otin laivaan mukaani suurimman osan Ritvasen levykasseista ja tapahtui tietenkin niin, että Ritvanen jäi rannalle. Eikä ollut bussipysäkilläkään, josta päättelin hänen olevan jo terminaalissa. Seikkailu jatkui yöllä jossain puistossa suomalaisten juoppojen nuotion äärellä ja ties mitä hörpiskellen. Sen saattoi puolestaan päätellä siitä, että taskusta löytyi parkkisakkolappu. ennen kuin armoa heltisi. Nykyisin käyn pari kertaa vuodessa Tukholmassa, funktiot B ja C ovat tällä iällä jääneet kylläkin vähemmälle. & T-Bonesilla oli keikka. Tilaisuudessa oli Ritvasen ohella muitakin tarunhohtoisia paikallisäijiä, joista mainittakoon ainakin Niinikurun Seppo ja keikan järjestäneen Nurmikemut ry:n puheenjohtaja, nyt jo edesmen- - 27 - nyt Hojas-kitaristi Markku Malkamäki. Noin 30 metriä mentyäni käännyin sanoakseni Ritvaselle jotakin. Suureksi hämmästyksekseni miestä ei näkynytkään ja en löytänyt häntä koko hallista. Ei ollut sielläkään, eikä laivassa, eikä tullut. Myöhemmin mies kertoi minulle menneensä Slussenilla johonkin piiloon paukuille. Jonkin matkan mentyäni päätin kuitenkin hakea miehen mukaan, mutta paikalla ei enää ollut kuin munankuoret
Minusta JR:ssä toteutui täysillä eläminen ja asialleen omistautuneisuus . Kaikella lämmöllä meitä valkonaamoja kohtaan, mutta olemme b-divisionaan tuomittua korvikeväkeä . Olin pitänyt nöösinä 1950-luvun puoltaväliä jonkinlaisena kovan menon alkupisteenä. Ritvanen kuului siihen samaan kirjoittajien joukkoon kuin Charlie Gillet, joka pysyvästi vaikutti käsitykseeni populaarimusiikin olemuksesta ja sen historiasta. mitä tulee musahommiin. Hänen intohimonsa oli juuri sellainen musiikki, joka puhutteli itseäni matkalla syvemmälle rytmimusiikin saloihin. Kun kuulin Jussin kuolemasta, mietin ihan artistinimien kautta hänen vaikutustaan musiikkimakuuni. En osannut kuvitella, että Blandista tulisi parissa vuodessa . Vieläkään. Niin kovaa kamaa, ettei voi käsittää. Tajusin, että musta musiikki on kaiken alku ja juuri. En tiennyt mikä Amos oli miehiään, mutta musansa rokkasi. yksi suursuosikeistani. osin myös Ritvasen myöhemmän Blandia esittelevän radio-ohjelman ansiosta . siis aito bluesmieheys. Ymmärtääkseni Ritvasella ei ollut juuri ketään lähiomaisia, joten hautajaisjärjestelyistäkin huolehti merkittäviltä osin Finnish Blues Society . Musiikista puhuttaessa tuli aika nopeasti selväksi, että herran tietämys oli lähes pelottavalla tasolla. hänen todellinen perheensä. Esa Kuloniemi - 28 -. Ensimmäinen kirjastossa kaiketi koulun hyppytunnilla selailemani BN-numero sisälsi mm. Ihmeellinen aviisi oli tietenkin Blues News. Minusta tuli lehden aktiivilukija ja Juhani Ritvasesta minulle tärkein opas mustan musiikin maailmaan. Ritvanen oli lehden muiden kirjoittajien tapaan fanaatikko, mutta lempeä ja huumorintajuinen sellainen. ykkösosan Ritvasen Bobby Bland -artikkelisarjasta, joka ei tuolloin vielä jaksanut kiinnostaa (?Bobby BLAND??). Siksi Juhani Ritvanen oli yksi suurista suomalaisista musiikkikirjoittajista. Ja ahkera kuin mielipuoli: ziljoona palstametriä ilosanomaa niille, jotka kuuntelivat. Tiedän, että meitä kuulolla olleita on aika monia. Jollakin oldies-kokoelmalla olin törmännyt Amos Milburnin musiikkiin ja pitänyt kuulemastani. Kokemus oli hämmentävä mutta miellyttävä. Ja mikä parasta: kun oma maku laajeni, Ritvasen vinkit pitivät edelleen kutinsa. Juhani Ritvasen kirjoituksissaan harjoittama eräänlainen käänteisapartheid tuntui perustellulta ja tiukkalinjaisuudessaankin sallivalta. Niin, eikö meidän jokaisen pitäisi elää onnellisina tehden juuri niitä asioita mitkä ovat kiinnostavimpia. Aina tärppäsi. Liityin 1980-90-luvun taitteessa muutamaksi vuodeksi BN:n kirjoittajakööriin ja tapasin guruni joitakin kertoja ?livenä?. vuodenvaihteessa -82/83 ilmestyneessä © Pertti Ñurmi, 2008 puheessa Juhani Ritvasta, joka monissa lehden kriisivaiheissa piti aviisia lähes yksin pystyssä. 6 - 2012 tiukasti jo vuosikymmeniä. muistikuvia blues-yhteisön reunalta Kun ryhdyin pohtimaan, mitä Juhani Ritvasen BN-jutut ovat itselleni merkinneet, minulle tuli väistämättä mieleen Benedict Andersonin tiedemaailman puolella lanseeraama käsite ?kuviteltu yhteisö?. Yksittäisistä rhythm and bluesin alalajeista doowop taisi olla se, jossa Ritvasen opastus oli kaikkein osuvinta. Teini-ikäisenä 1950-luvun diggarina olin varovaisesti hakeutumassa aidon asian ääreen. Hänen maailmaansa mahtui valtavasti hienoa musiikkia, parasta musiikkia. Ensyklopedinen muisti ja faktatietämys oli kuitenkin vain yksi ulottuvuus kirjoittaja Juhani Ritvasessa. Vaikka BN:n ja FBS:n ympärillä on toki aina pyörinyt myös oma sisäpiirinsä, monille meistä ulkopiiriläisistä kutakuinkin ainoita yhdistäviä ja yhteisöllisyyttä luovia tekijöitä ovat olleet lehti, siinä julkaistut kirjoitukset sekä tietenkin kirjoituksissa käsitelty musiikki. Suurelta osin Ritvasen juttujen ja hänen esittelemiensä äänitteiden ansiosta minäkin saatoin jo teini-ikäisenä tuntea kuuluvani laajempaan paikalliset rajat ylittävään mustan musiikin harrastajien yhteisöön, jolla oli omat jaetut kokemuksensa ja uskomuksensa. Oma ensikosketukseni Ritvasen teksteihin ajoittuu 80-luvun alkuun. Jussin juttuja lukemalla tajusin, että todellinen atomimegaräjähdys oli tapahtunut jo ennen sitä. Tiedän, että minun maailmani olisi aivan toisenlainen ilman Ritvasta. Huonoja vitsejäkin on jo nyt ikävä. Pekka Laine Ritvanen . tätä musiikillista ydinmehulistaa voisi jatkaa loputtomiin. Tajusin heti, että lista on aika murskaava. Ritvasen letkeät ja maailmanluokan asiantuntemuksella kirjoitetut jutut ja levyarviot johdattivat esimerkiksi tällaisten taiteilijoiden ja levymerkkien pariin: Wynonie Harris, Roy Brown, Percy Mayfield, Nappy Brown, Big Joe Turner, Ann Cole, Ivory Joe Hunter, Charles Brown, Bullmoose Jackson, Big Maybelle, Ruth Brown, Jimmy & Joe Liggins, Specialty, Savoy, Aladdin, Modern, Atlantic, King-Federal, Duke-Peacock . Suljen silmät ja näen maestron suositusten pohjalta ostettujen levyjen kansia: The Five Royales, The Ravens, The Clovers, Billy Ward & The Dominoes, Du Droppers, Lamplighters, Five Keys, The Larks, The Falcons ja The Orioles. Töölön kirjastossa hyppysiin osui lehti, jonka kannessa kyseisen Milburnin lärvi oli. Hän oikeasti ymmärsi ja rakasti musiikkia, josta kirjoitti. Hänestä näki heti, että päätös jättää porvarillinen perusmeininki muiden huoleksi oli tehty iät ajat sitten ja boheemilinjassa kaikkine mausteineen oli pysytty . Oikea Ritvanen oli todella hauska, partaveitsen terävä ja persoonallinen hahmo. Jäin silti BN:n ja Ritvasen kanssa koukkuun melkein välittömästi, ja esim. Oli kyse sitten gospelista tai etelän soulista. Juhani Ritvanen in memoriam Juhani Ritvanen, suuri suomalainen musiikkikirjoittaja Törmäsin Juhani Ritvasen kirjoituksiin juuri oikeassa iässä, joskus 1980-luvun alussa
Tai no, ehkä miettisin vielä kerran tai kaksi, jos minulla mekkaloisi joku surullisenkuuluisista New Orleansin määkijöistä tai britti-?r&b:n?inhoista sanansaattajista. Musiikkilehtien sivuilla vuosien saatossa vähitellen yleistynyttä kohteliasta ja ympäripyöreää hymistelyä niistä oli turha etsiä. Kaikki pahat puheet blues-puristeista kannattaa Ritvasen kohdalla unohtaa: Vaikka hänen mielenkiinnollaan oli joissakin kohdin selkeät rajat ja ehkä myös sokeat pisteensä, miehen eklektinen musiikkimaku kattoi valtavan alueen. Ajan myötä nämä Ritvasen juttujen herättämät haaveet alkoivat tietysti käydä toteen, toiset nopeammin, toiset hitaammin. Ritvasen itsensä tapasin livenä lopulta vain kerran, viitisentoista vuotta sitten, ja silloin oltiin isommassa porukassa, jossa ei ollut tilaisuutta jutella kahden kesken. Nolan Strong & The Diablosin, Rochell & The Candlesin, Barbara Lynnin, Mitty Collierin, Gloria Walker & The Chevellesin tai edes Jackie Wilsonin levyjä (niin, tosiaan, tämmöistä se oli noihin aikoihin ennen kuin YouTuben ja Spotifyn kaltaiset palvelut tekivät elämän helpoksi!). BN on tietysti aina ollut jopa suomalaisen musiikkijournalismin näkökulmasta enemmän tai vähemmän marginaali-ilmiö, mutta Ritvasella ja hänen kirjoitustyylillään on uskoakseni silti ollut laajempaa vaikutusta moniin muihin kirjoittajiin myös blues-harrastajien piirin ulkopuolella, joko suoraan tai epäsuorasti. Joe Texiä mukaillen: Jos olisin rhythm & blues -levy, olisin halunnut tulla Juhani Ritvasen arvioimaksi. viime vuosikymmenellä julkaistu suomalaisen populaarimusiikkikirjoittelun antologia ?Pakko vatkaa?noteerannut Ritvasta lainkaan. Ritvasen mieltymykset olivat ilmiselvästi vakiintuneet melko varhain, eikä hän kovin herkästi tinkinyt niistä. levyjen vaihtelun sekä BN-tekstien tiimoilta. Leikkimielisyys ja huumori nousivat puhelimessakin herkästi pintaan, eivätkä puhelumme olleet yleensä montaa hetkeä kestäneet, kun me jo yhdessä nauroimme isoon ääneen jollekin. Humoristisena ja veitikkamaisena tahdon minä aatetoverini ja kirjallisen esikuvani Juhanin muistaa. © Pertti Ñurmi Juhani Ritvanen in memoriam ?On vain rauha. Ei kiirettä . Ritvasen tekstien välittämällä innostuksella ja löytämisen riemulla on useiden mustan musiikin alalajien kohdalla ollut todennäköisesti ratkaiseva vaikutus siihen, että niitä harrastetaan Suomessa läheskään nykyisen kaltaisessa laajuudessa. Vaikken kuulunut millään lailla Ritvasen lähipiiriin, miehen sairasteluista oli kuitenkin rivien välistä tihkunut sen verran tietoja, ettei hänen poismenonsa lopulta tullut aivan täydellisenä yllätyksenä. Ei kipua . Se ulottui varhaisista KUMU:n eli Kuolleen Musiikin Yhdistyksen toimialaan kuuluvista r&b-lauluyhtyeistä, r&b-shoutereista ja gospel-kvarteteista 50-luvun doowopin ja rock & rollin kautta 60-luvun alkupuoliskon teinipoppiin, tyttöyhtyeisiin ja soulmusiikkiin asti, joskus pidemmällekin. Vaikka hänen tekstiensä välittämän asiantuntemuksen ja näkemyksen määrä oli huima, ne eivät koskaan olleet pelkkää puisevaa faktatiedon vyörytystä, vaan mukana oli aina myös huumoria ja persoonallista pohdintaa, jotka herättivät ne eloon. Toisaalta hän oli yleensä johdonmukainen ja suorapuheinen, minkä ansiosta hänen tekstejään oli helppo tulkita ja arvostaa, vaikkei aina olisi ihan samaa mieltä ollutkaan. Lueskelin Ritvasen, Talvenmäen, Suosalon, Elosen, Toivosen ja muidenkin juttuja yhä uudestaan, ja haaveilin siitä, että pääsisin jollain keinolla kuulemaan esim. vastaukset ovat tästä eteenpäin kokonaan oman mielikuvituksen varassa. Jyrki Ilva Juhani Ritvasen muistolle Ajatus siitä, että tulevissa BN-lehdissä ei enää ilmesty uusia Juhani Ritvasen kirjoituksia tuntuu oudolta. Niitä kirjoituksia oli paljon ja ne piti lukea tarkkaan. Huikean tietotaidon ohella Juhanin juttujen suola oli niissä esiintyvä naseva huumori. En tavannut Juhania koskaan henkilökohtaisesti, mutta puhelimitse pidimme ajoittain tiiviistikin yhteyttä mm. Vaikutelmaksi jäi, että hän todella tykkäsi saada palautetta omista jutuistaan. Olisi toki ollut hienoa, jos hän olisi yhä jaksanut takavuosien malliin kirjoittaa levyarvioiden lisäksi myös kunnianhimoisempia juttuja, mutta hänen oma äänensä kuului myös tilapäiskirjoitelmissa. Muistan, että harmittelimme joskus ystäväni kanssa yhdessä sitä, ettei esim. Silti tuntuu vaikealta ajatella, että usein erityisen hyvää musiikkia kuunnellessa mieleen tulevan kysymyksen ?mitähän Ritvanen tykkäisi tästä?. Ei tuskaa. On vain loputon rauha.? Mikke Nöjd - 29 - 6 - 2012 ?. Mutta myöhemmin tuli kyllä meilailtua silloin tällöin, sekä BN-juttuihin liittyen että välillä muutenkin. näytenumerossa (uudelleen)julkaistu Sam Cooke -tarina osui jo kannaltani aivan oikeaan saumaan. Tilasin vähän kerrallaan itselleni kaikki tuolloin saatavilla olleet vanhat BN-numerot. Olen itse sen verran niuho pilkunviilaaja, että kieliopillisesti kehnot, oikeinkirjoitukseltaan horjuvat ja kielikuviltaan kliseiset jutut tuppaavat väistämättä ärsyttämään, mutta Ritvasen kohdalla tällaisista ongelmista ei ollut pelkoa. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin se, että Ritvasella oli oma tyylinsä, jonka ansiosta hänen juttunsa oli helppoa tunnistaa ennen kuin edes tuli vilkaisseeksi kirjoittajan nimeä. Harmittaa, etten lähettänyt sitä useammin. Vaikka Ritvanen kirjoitteli loppuvuosinaan lähes yhtä pötköä arvioita usein jopa vieraannuttavan obskuureista kokoelmalevyistä, kirjoittajana hän oli alusta loppuun erinomainen, ja hänen tekstejään luki yleensä mieluusti silloinkin, kun aihe ei ehkä sinällään olisi jaksanut innostaa. Hänestä jäi sähköpostin välityksellä erittäin mukava ja avulias kuva, ja joskus sain myös CD:llä materiaalia suunnittelemaani juttua varten
isot kuorot kiinnosta alkuunkaan. Jo varhaisessa vaiheessa selvisi, että levynkerääjää minusta ei tule. Gene Chandler (Vee-Jay 416) Tämä näyttää menevän sittenkin 60-luvuksi, mutta minkäs teet.... toim: Juhani viittaa belgialaisen The Cousins -yhtyeen alunperin levyttämään ja sittemmin mm. Omilla viikkolistoillani nämä levyt eivät tosin kovinkaan jyllänneet, koska sijoitukset olivat kiinni siitä, montako kertaa olin kappaleen kuullut... säveltäjiä, tuottajia jne... Vai löysinkö hakuammunnalla . Dion (Laurie 3110) 10) Funny . Liekö ollut jonkinlainen ennakkoaavistus. Siellä on joka tapauksessa kirjaimellisesti kymmeniätuhansia kappaleita, joita en edes tiedä omistavani saati sitten että pystyisin niiden laadusta jotain sanomaan... verrattoman asiantuntevalta vaikuttava nimimerkki ?More American Hits?, joka sittemmin paljastui BN:n vanhimpien lukijoiden hyvin tietämäksi Tarmo Talvioksi...) löytyi välillä tiedonmurusia, ja tietysti noita ulkomaisia asemia kuunneltiin yömyöhään. vuodelta 1960.) Joskus 70-luvun puolivälin tuntumassa tuli erilaisten uusintajulkaisujen kautta lopullisesti kuvaan r&b (enkä tosiaankaan tarkoita sitä ällistyttävää pässikoskelaista muunnosta, jonka mukaan r&b = rollarit & beatles; ks. passelissa iässä. Muutenkin mielikuvani harrastuksen alkuvaiheista ovat aika hämärät. Muita kun ei vielä listalla komeillut... jos jotain unohtui (ja niin takuulla kävi) niin sitten unohtui. Juhani Ritvanen in memoriam BN AUTIOLLA SAARELLA, osa 2 Haaksirikkoisena: Oheinen kirjoitus on julkaistu alunperin Blues Newsin numerossa #134 (2/1992) Juhani Ritvanen V ähän ällistyin, kun luin uuden sarjamme avausosasta antaneeni Pekka Talvenmäelle aikoinaan Radio Luxemburgin ja Radio Nordin taajuudet. sekä gospel ovat jääneet vähemmälle, vaikka olenkin erittäin hyvin selvillä siitä, että kenties kaikkein hurjimmat mustan musiikin levyt löytyvät nimenomaan gospelin parista; ongelmana on vain ollut ja on yhä kovatasoisten levyjen saanti . En ole kuunnellut nauhojani kohta kahdeksaan vuoteen käytännöllisesti katsoen ollenkaan, hyvä kun ehdin nauhoittaa. Lisää pitää siis yhä saada. minulla ei ole aavistustakaan, paljonko äänitteitä nauhoillani on, ja ns. Vasta 60- ja 70-lukujen vaihteessa jouduttuani mukaan . ja sitten päässä naksahti: onkos se nyt sitten muka paras Motown-levy!. Lainasin jopa pinokaupalla country blues -levyjä Laipion Matilta ja taisinpa tilailla niitä itsekin ulkomailta. Crystals (Philles 106) 6) My Song . Tein listan varttitunnissa . Memphis Eddie Peeltä minulla on vain Globe 103... Doowopiin tutustuin jo 60-luvulla nurmijärveläisen harrastajaporukan saatua nauhoja Tarmo Talviolta . Niinpä 60-luvun loppupuoli sujui soulin merkeissä . Minä kun en muista tuollaista ollenkaan. Ehkä rima oli liian korkealla. Tähän olisi yhtä hyvin voinut päätyä You?ll Lose A Good Thing tai (Until Then) I?ll Suffer, mutta yritetään seurata Pekan periaatetta: yksi levy/artisti! 4) The World Is Yours . nauhakirjanpito laahaa liki 50 rullaa myöhässä. gospelin nimellä kun on tehty valtavasti myös huterampaa tavaraa; minua eivät esim. Sam Cooke (RCA 7701) Ehei, ei tietenkään A Change Is Gonna Come vaan tämä uhkea romantisointi... 8) The Price . En tosin tiennyt, että se oli neekerilevy... Top 20 -listalla mustia artisteja 4, seuraavana vuonna 7 ja vuonna -64 jo 16. Muutamassa kuukaudessa minulle kuitenkin selvisi, ettei moinen ole minun aluettani, ja nauhoissa riitti siivoamista... Vieläkö ihmettelette, etten erityisemmin tunne sympatiaa brittilevyjä kohtaan...? Jotain kertoo musiikkimaun kehityksestä viikkotilastojeni perusteella lasketut vuoden 20 suosikkilaulajaani. ja ykkösnimiä. Vallen baarissa Nurmijärvellä soitettiin jukeboxista Pat Boonen Speedy Gonzales?ia; yläluokkien isot likat veivasivat meidän ällistellessämme Clyde McPhatterin Lover Please?a... Luxemburg soitti pikkutunneilla sellaisia eksoottisia artisteja kuin Otis Redding, Mitty Collier ja Solomon Burke, jotka kuulostivat kerrassaan kiehtovilta. sekasotkun, missä on kaikkea mahdollista sulassa epäsovussa. Johnny Wright (RPM 443) Eläimellinen levy, ja Ike Turner soittaa musertavan kitarasoolon. 5) He?s A Rebel . merkinneeksi etiketeistä muistiin edes levynumeroita saati muita tietoja . Jäivätpä kuitenkin kohokohdat (?) talteen, ja yksi ensimmäisiä BNjuttujanihan käsitteli Blind Boy Fulleria... Näin ratkesi Motown-kysymyskin kertaheitolla... Tuossa silmänräpäyksessä päätin sittenkin tehdä ns. Iskelmä-lehdestä (jonka yleisönosastolle kirjoitti mm. niin musta kuin valkoinenkin . Minäkään en soita itse enkä ymmärrä musiikin teoriasta mitään, joten valintani perustuvat paljolti tunnelmaan, ei välttämättä niinkään tekniseen taituruuteen. Enpä tainnut olla selvillä He?s A Rebel?iä laulaneiden The Crystals -tyttöjenkään ihonväristä siinä vaiheessa, kun levystä tuli suuri suosikkini ja ns. En ole levyä sen koommin kuullut, mutta muistaakseni siinä oli jotain samanhenkistä mölinää. levysoitintahan ei ollut eikä pitkään aikaan tullutkaan. Nauhoituksissa on lisäksi se hyvä puoli, ettei tarvitse säilytellä kehnoja b-puolia tai lp-raitoja eikä myöskään tuplauksia eri vinyyleillä; haittoja tietysti on heikomman äänentason lisäksi muitakin, minä kun en koskaan tullut esim. Yksi 60-luvun väkevimmistä soul-rutistuksista. 9) Runaround Sue . Kuukauden verran homma oli muhimassa, eli pistin nimiä paperille sitä mukaan kuin mieleen muistui. Johnny Ace pärjäsi niin myyntitilastoissa kuin minunkin listallani paremmin verrattuna Ruth Brownin levyyn So Long, josta My Song itse asiassa on muokattu... 7) Teenage Sonata . Paremmuusjärjestykseen asettelu on edelleen suunnaton ongelma, eihän näitä voi vertailla . sisäänpääsy sujui kivuttomasti, mahtoiko johtua siitä, että jo aivan 60-luvun alussa ihastuin radiossa kuulemaani mahdollisesti saksalaiseen renkutukseen nimeltä ?Kiliwatch?. Myös kaksi seuraavaa sijaa menivät samaisille Englannin ?pitkätukille?. Puolen vuoden tilaus maksoi Nurmijärven R-Kioskissa 48,60 mk, mikä oli silloin PALJON rahaa... Rock & roll . Homma on nyttemmin karannut käsistä . Olin ns. Eikä lehteä tietysti alkanut kuulua kuukausimääriin (tulihan se sitten lopulta, lentopostissa ja reilun vuoden...), ja arvatkaapa ottiko pannuun, kun ensimmäisen saamani numeron (14.3.1964) listoilla oli ykkösenä I Want To Hold Your hand, levy jota inhosin. Kun oli n. Mitään yhtäkkistä siirtymistä mustan musiikin puolelle ei minun kohdallani tapahtunut. Siihen ikään kuin liu?uttiin huomaamatta. Enhän minä tiennyt, että kyseessä oli lähinnä musiikki-bisneksen ammattilaisten julkaisu; mutta olihan siinä sentään ne tärkeät myyntitilastot. Kuinka ollakaan, paperilla oli vasta reilut 30 singleä. bluesista ei tuolloin välitetty, muista mustan musiikin muodoista puhumattakaan. Brown Dots (Manor 1170) Milloin ilmestyy Brown Dotsien CD-boxi?? 2) Queen Of Diamonds . BN 6/91...), ja Mr R&B mullisti sitten koko homman. Radiota tietysti kuunneltiin . kiehtoivat paljon enemmän. Sitten alkoi aika loppua ja jouduin tositoimiin. lopullinen silmien (no, korvien) avaaja. Vuoden -64 alkupuolella oltiin sentään jo aika hyvin juvioissa sisällä. Ei enää voi puhua harrastuksesta, tämä on elämäntapa. Autiosaaren TOP 50 Aikomukseni oli fuskata ja keskittyä 60-luvun souliin . olen hyvää vuosikertaa 1948, joten musiikin nälkä oli 60-luvun alussa todella suuri. Barbara Lynn (Jamie 1295) Barbaran levyissä on sitä jotain... Ensimmäinen huomiotani herättänyt neekerilevy taisi olla Suomessakin hyvin suosittu Ray Charlesin Hit The Road Jack. vanhan Leadbitter/Slavenin; puutteita toki on, esim. teinipoppia tietysti . Mistäs minä ne sitten sain. Roy Brown (King 4761) 3) (Don?t Pretend) Just Lay It On The Line . HYVIÄ levyjä nämä silti takuulla ovat: 1) At Our Fireplace . sitähän Pekankin lista lähinnä sisälsi. - 30 - Harrastusalueeni on nimittäin siksi laaja, että siltä on jotakuinkin mahdoton koota minkäänlaista mielekästä ?yhteislistaa?, ainakaan jos levyt pitää vielä asettaa paremmuusjärjestykseen. Jenkkilevyt olivat roimasti parempia kuin englantilaisten Liverpool-porukoiden, ja niinpä tilasin informaation tarpeessa joskus -63 (?) amerikkalaisen Billboard-lehden. Maxine Brown (Nomar 106) 11) Duke Of Earl . Johnny Ace (Duke 102) Siinä kaksi klassikkoa . 50 nimeä koossa niin lopetin, enkä sen koommin asiaan palannut. En muista erityisiä suosikkeja kotimaisten artistien joukosta, joskus harvoin kuulemani ulkomaiset ja varsinkin amerikkalaiset levyt . Johnny Hallydayn menestyksekkäästi coveroimaan eurooppalaishittiin ?Kili-Watch (Cha Cha Rock). Ja nythän on päivänselvää, ettei kelanauhojeni sisältöä vastaava vinyylimäärä mahtuisi järjellisiin tiloihin. (. Motownilla meni tietysti hyvin. 6 - 2012 silloisen FBS:n toimintaan ryhdyin kaivelemaan juuria. Huomasin kuitenkin mittiväni, pitäisikö Marvelettesien He?s A Good Guy ottaa mukaan... Solomon Burke (Atlantic 2259) Burkelta olisi ehdokkaita piisannut. Tarkistuskuunteluja en tietenkään tehnyt... Vuonna 1962 oli ko. Jonkin sortin hulluuttahan tämä on. Toisen maailmansodan jälkeistä bluesia on sitten kertynyt vuosien mittaan tasaisesti jopa niin, että olen suhteellisen tyytyväinen siihen, miten ?kokoelmani? kattaa esim
Crests (Coed 511) Olenko minä ainoa, joka tästä tykkää. Pekkahan totesi oman listansa päätteeksi, että huomenna se olisi jo ihan eri näköinen, ja voin vahvistaa, että siinä kuulitte totuuden sanat. Blues . Ei tämä yhtä arvokas lopetus listalle ole kuin ensiksi aikomani, mutta hyvähän tämä silti on . Amos Milburn (Aladdin 3018) Kappalevalinta taisi ainakin yllättää. LaVern Baker & Jimmy Ricks (Atlantic 2090) Kaksi hienoa laulajaa ja erinomainen sävelmä ? mutta onkos tämä sittenkään se kaikkein paras duetto. Entä joko nyt löytyisi tehtävään aikaa myös haasteen kaksi vuosikymmentä sitten Juhanilta vastaanottaneella Pertti Nurmella. Tulevat BN-numerot sen kertovat... Lisäksi mainittakoon, että BN:n verkkosivuilta (alaosoitteessa www.bluesnews.fi/juhaniritvaneninmemoriam.htm) on luettavissa Juhanin jo 29.8.1976 laatima, mutta vasta hänen poismenonsa jälkeen löytynyt varhaisempi Top 50 -listaus, joka arvatenkin poikkeaa melkoisesti vuoden 1992 versiosta: Vuoden 1976 otannassa ykköspallille oli tuolloin kohotettu myöhemmin sijalta 22 löytynyt The Crests -yhtyeen Molly Mae, kun taas kakkos- sekä kolmosruutujen haltijoiksi oli valikoitunut kaksi vuoden 1992 ?bubbling under. Edellisestä muistan ajatelleenikin, että Top 20 -kamaa . Listoillekin nousi toinen puoli... 23) Please Mr Jailer . Olisiko kenties viimein aika elvyttää perinne ja kannustaa loputkin Blues Newsin nykyiset ja entiset aktiivit pohtimaan omien merkityksellisten/merkillisten levyjensä keskinäistä paremmuutta. Rick Nelsonin Travelin' Man . Malin (BN 5/1992), Tarmo Talvio (BN 1/1993), Timo Pöyhönen (BN 2/1993), Vesa Walamies (BN 3/1993), Jari Toivonen (BN 4/1993), Jari Kolari (BN 5/1993), Martin Easterbrook (BN 5/1994), Erkki Sironen (BN 6/1994), Mikke Nöjd (BN 2/1995), Jarkko Ravi (BN 5/1995) sekä Heikki Suosalo (BN 2/1997). Malin arvioivat taannoin saman Jackie DeShannon -LP:n, mutta kumpikaan ei oikein näytä tajunneen, kuinka mehukas levy tämä oikein on! 45) You?re The Boss . Dominoesin kilpakumppaneina olivat Tommy Brownin Weepin. Nurmen kanssa puhelimessa ja tämä kyseli, onko mukana yhtään TBone Walkeria. Kalin Twinsin teinipophitti When sekä Jack Scottin rockabillyklassikko Geraldine. BN-toimitus 6 - 2012 ?. ja Otisin ?The Great Otis Redding Sings Soul Ballads?, mutta olkoon. Kokoelmien ja uusintajulkaisujen suhteen saatte hyvän kuvan mieltymyksistäni lukemalla arvioitani ja tsekkaamalla "Vuodet parhaat" -osaston BN:stä ? sitähän on julkaistu vuoden ensimmäisessä BN:ssä muistaakseni v. -79 lähtien. Kuten näkyy, oli yhteisiä levyjä Pekka Talvenmäen kanssa peräti kolme. Kirjoitin omani puhtaaksi viime yönä, ja jo parin tunnin nokosten jälkeen olisin valmis tekemään erinäisiä muutoksia . Elvis Presley (RCA 7908) Olisihan se pirun noloa törmätä jossain etelämeren autiolla saarella Elvikseen yhtään hänen levyään... Rick Nelsonin Travelin. ja Lindallahan oli albumilla toinenkin vastaava. Ensi kerralla tuskin on yhtään, sillä vuoroon astuu Pertti Nurmi, mikäli suinkin kiireiltään kerkiää . Mikäli olisin tehnyt sen soul-listan, niin Bland-edustus olisi ratkennut kappaleiden Cry Cry Cry ja Ain?t Doing Too Bad välillä. 19) Heart Trouble . Bobby Bland (Duke 310) Heh-heh... Jackie Dee (Liberty 55148) Pekka Talvenmäki ja T.J. 48) Rest For The Weary . Kyllä näiden pitäisi kai olla toisin päin, mustaa musaahan tässä ollaan harrastavinaan... 17) Rock The Joint . Tässä lienee näille sopiva väli... 22) Molly Mae . Billy Lewis (Fire 1025) Tämä ekstaattinen valitus vain paranee vuosien mittaan; Diamond Joen Moanin. Veikkaisinpa muuten, että listan mukaista nauhaa olisi vallan kiva kuunnella; eri asia sitten, miltä se kuulostaisi vaikka vuoden veivaamisen jälkeen... Entä missä ovat suuret suosikkini, kuten esim. Garnet Mimms, Roscoe Gordon, Ted Taylor, Wynonie Harris, Johnny Adams, Barbara Lewis, Mercy Dee jne. jne. Kuten ehkä näkyy, en ihan kuolemanvakavasti hommaa ottanut. Minusta tämä vuoden -48 r&b-ykkönen on upea levy!! Vaikka kyllähän Amosilla niitä riitti. 13) Lotus Blossom . jne.. ei pärjää alkuunkaan. Wynona Carr (Specialty 575) 24) If I Had Listened . Baby Washington (Sue 104) Tämä koleasti ja kohtalokkaasti laulettu iskuballadi saa varmaan jotkut ihmiset hyppimään pitkin seiniä . Frank Lucas (ICA 001) Jumalauta, jo toinen 70-lukulainen! Tämä on yksi hypnoottisimmista levyistä, mitä olen kuullut. 38) Oh Let Me Dream . tarkoitus on tehdä ns. Puistoblues-BN:n kunniaksi myös tähän ihan oikea blues-lista. Minun asianihan ei tässä ole haasteita pidemmälle esittää, mutta olisi kiva saada mukaan joku jo varsinaisen kirjoittelunsa lopettanut BN-konkarikin. Vieläköhän esimerkiksi The Orlonsin Don?t Hang Up on Tarmo Talvion mielestä maailman paras levy...?! Juhani Ritvanen Niinhän siinä lopulta kävi, ettei Nurmen Pertti, muiden kiireidensä keskellä, ennättänyt sittenkään pakkaamaan Aution saaren levymatkalaukkuaan. ja sukunimi (olkoonkin salanimi...) on perinteikäs, onhan se sama kuin Glorialla tuolla aikaisemmin. Juhani Ritvanen in memoriam 12) Bewildered . Gospelaires (Peacock 1832), Paw?s In The Kitchen . alkukimmokkeensa saanut sarja jatkui Pekka Talvenmäen (BN 1/1992) ja Juhani Ritvasen jälkeen lehden silloisen päätoimittajan ja FBS:n puheenjohtajan Aimo Ollikaisen vastaavalla selvityksellä numerossa 4/1992. Tähän mennessä 14-osaiseen sarjaan ovat omat luettelonsa laatineet myös T.J. Gloria Walker & The Chevelles (Flaming Arrow 36) 26) Move Me Baby . Bunker Hill (Mala 451) 43) Party Time . Jesse Belvin (Cash 1056) 42) Hide & Go Seek . -autiosaarinoteerausta, Bobby Blandin Cry Cry Cry sekä Barbara Lynnin You?ll Lose A Good Thing. Sen sijaan esim. 80-luvun soul, zydeco ja cajun ovat edustettuna täsmälleen oikeassa mittakaavassa. Ehdoton levy: tyttökuoro, doowop-yhtye bassoineen, huilu, näppärä sävelmä, ja rytmiikka kuin Nel Sedakan singleltä . eikä päässyt kuin r&btilastoon! Onko tätä varsinaista kukkasta vieläkään näkynyt Blandin albumeilla. Lenny Welch (Cadence 1422) Kertokaa minulle, miten vuoden -64 viihdepopin b-kyljelle on päässyt aivan herkullinen doowopballadi. Ann Cole (Baton 232) Minä olen yöihminen, siitä syystä kahden edellisen järjestys. 35) String Along . Rochell & The Candles (Challenge 9158) 34) Each Day . Ray-O-Vacs (Kaiser 384) Kaksi edellistä siksi, ettei menisi ihan lällärihommiksi... 44) Strolypso Dance . Listaa moisista en rupea tekemään . minusta tämä on ykkönen Babyn muutenkin laadukkaassa tuotannossa. 15) Love Sublime . No, kaipa heiltä löytyy tavaraa sitten niiltä pariltakymmeneltä albumilta, jotka mukaan saa ottaa. samoin Juhanin valinnoiksi jopa hieman yllättäen mm. Jimmy Witherspoon & The Lamplighters (Federal 12156) 27) Long John Blues . Guitar Slim (Specialty 482) Kulunutko. No ei tietenkään, mutta siitä juolahti mieleeni tämä levy... (krh...hmmm...) ja annos vetävää westerniä tai olkoon sitten vaikka kantria. Kai tämä pannaan uusiksi vaikka vuoden päästä? No niin... Native Boys (Combo 120) 39) Congatulations Baby . Minulla ei ole oikeastaan kuin hämärä mielikuva näistä raidoista, mutta muistan niiden hätkäyttäneen perusteellisesti, kun kirjoitin niistä (BN:t 5/89 & 2/89). Roy Hawkins (RPM 440) 25) Please Don?t Desert Me Baby . kaikista on BN:ssä vuosien mittaan kirjoitettu. 29) The Bells . Matriisinumeroiden perusteella nämä olisivat muka samasta sessiosta?? 40) The Things That I Used To Do . Man täytyi jättää matkasta... sääli. 50) Midnight Bells Are Ringing . mutta en tee... Julia Lee (Capitol 1376) Kuten riitti Juliallakin. James Reed (Rhythm 1775) Palataanpa päiväjärjestykseen. Del-Vikings (LP-raita levyltä ?Record Session?, Mercury MG 20353) 36) Jump, Shake & Move . Larks (unissued/LP Relic 8014) Mutta kun sinne saarelle nyt mennään, niin täytyy olla vähän seikkailumieltä. Sitä sietää miettiä, vaikka Marvin & Tammi -levyt jäävätkin kauas kauas taakse... 46) . And Screamin? joutui antamaan tietä . Linda Hayes (Hollywood 1032) 21) What?s The Matter . Olipa mukana myös ohessa ?säälitelty. Ja kuten kerroin, minä en levyjä kerää enkä niin ollen pysty edes sanomaan, mikä olisi hyvä LP; huonot raidathan olen jättänyt nauhoittamatta. Ns. Dinah Washington (Mercury 8148) 28) For Your Love . Jaa mikäkö tästä putosi. Vieläkö joku väittää, että tässä ihan yksisilmäisiä ollaan? 49) His Latest Flame . Kerrassaan häikäisevä levy, joka saa vielä värinää tällaisen vanhan äijän selkäpiihin. 14) The Clock . Alkujaan BN-numerossa 5/1990 julkaistusta Markku Heinosen selvityksestä ?Kolme levyä autiolla saarella. oikeista LP:istä voisi mainita Blandin kiekon ?Two Steps From The Blues. Enpäs kerro, pistän sen seuraavalla kerralla ykköseksi... Saunders King (Rhythm 302) 32) You Know It Ain?t Right . Vähän soul- ja 60-lukupainotteinen listasta tuli siitä alkuperäissuunnitelmasta johtuen, nyt kärsivät pahasti - 31 - blues, r&b, doowop, teinipop, gospel, miksei jopa ska ja erityisesti tyttölevyt ja -yhtyeet. Olkoon, tämä on yhä niin raju levy, että pakko se on mukaan ottaa. Sam & Bill (Joda 100) Ei kai noissa mitään selittelyjä tarvita . James Quintet (Derby 726) ja Partners . ei autiolla saarella kovin monia tämänkaltaisia kestä... 20) Our Love?s Forever Blessed . And Cryin. single (ja 78 rpm) ovat edelleen äänilevyn ainoat oikeat muodot. Dominoes (Federal 12114) Itkulevyjen sarjan voitti kuin voittikin tämä Clyde McPhatterin sooloilema klassikko, jolle Lowell Fulsonin muutamaa vuotta myöhemmin tekemä ?cover. Joe Hinton (Back Beat 537) 33) Each Night . Olisi ansainnut paikan ylempääkin... 41) Beware . Jimmy Preston (Gotham 188) 18) Is It Real . ja Ada Rayn I No Longer Believe In Miracles. 30) Let?s Straighten It Out . Jackie Walker (Dot 15552) Taitaa olla nätein koskaan kuulemani levy! Jackie on muuten mies, joten tyttösoundin kerääjät voivat rauhoittua. 16) Roughest Place In Town . Nolan Strong & The Diablos (Fortune 518) Siinä kaksi varsin erilaista esitystä aliarvostetuilta lauluyhtyeiltä, joilta löytyisi muitakin ehdokkaita. 37) Good Thing Man . Latimore (Glades 1722) Olikos tämä sittenkin 70-luvun kestävin esitys? Siltä tuntuu. 31) S.K. T-Bone Walker Jr (Midnite 101) Lista oli jo valmis, kun keskustelin P. Jim Reeves (RCA 7557) Siinä yhteisrintamassa gospelia, mukavan irtonaista ja svengaavaa ?jazz-iloittelua
Villi gospel-vaikutteinen esitys rajuine puolifalsetteineen ei kuitenkaan mahtunut edes Hot 130:een. DukePeacock -firmaa ei C & C Boysien kehno menestys hetkauttanut sinne eikä tänne, olihan firma tottunut tuottamaan laatutavaraa, joka ei mennyt kaupaksi, ja kaiken lisäksi Duken asemaa kohensivat lähes samanaikaiset yllättävät Top 20 -hitit: Bobby Blandin Ain?t Nothing You Can Do ja Joe Hintonin Funny. Ilmeisesti firma kuitenkin oli odotellut parempaa menestystä, koska oli kelpuuttanut C & C Boysit mainoksiinsa edellämainittujen tähtiensä lisäksi. Sen sijaan Clarencen ja Calvinin agenttifirma Buffalo Booking Agency asetti heidät mainoksissaan realistisesti samanarvoisiksi kuin The El Torros ja Buddy Guy, joten sillä taholla ei juuri odoteltu C & C Boysien hittejä tekevän. En tiedä, saivatko pojat Dukelta potkut vai lähtivätkö vapaaehtoisesti, mutta v. Pojat käyttivät nimeä C & C Boys (tai myös Clarence and Calvin), ja tällä nimellä julkaistiin sitten heidän kaksi seuraavaa levyäänkin, joista jälkimmäistä on syytä käsitellä tarkemmin. Eräs tämän hetken minua eniten kiinnostavista soullaulajista, väkevä-ääninen persoonallisuus Bobby Womack sävelteli tuolloin kappaleen It?s All Over Now. Seuraavina vuosina Clarence paiski lujasti töitä, sävelteli soulin kuninkaalle Solomon Burkelle sekä Etta Jamesille, ja levytti säännöllisesti, mutta levyt Snatching It Back, Funky Fever jne. eivät nousseet listojen kärkeen, vaikka Clarencen nimi alettiinkin jo tuntea. No, sittemmin levystä teki täyden plötskön version laulu- ja soitinyhtye The Rolling - 32 - Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Blues Newsin numerossa #12 (1/1971) Stones, ja vaikka muualla maailmassa moista esitystä ihasteltiinkin suut ammollaan, ei levy päässyt tuona brittikuumeen aikana pykälää 26 ylemmäs Amerikan listoilla, liekö sitten johtunut siitä, että paljon parempiakin versioita oli ollut tarjolla. 6 - 2012 joskus v. Rileyn countryhitti Harper Valley P.T.A. Juhani Ritvanen in memoriam CLARENCE CARTER H eti alkuun läväytettäköön sellainen tyrmäävä asia, että tässä jutussa ei paljoa kerrota Clarencen syntymäajasta, nuoruusvuosista, ensimmäisestä innostuksesta musiikin maailmaan eikä merkillisestä ja mutkikkaasta tiestä levytysstudioon. Slip Away, puolinopea ja puoliksi balladinomainen kappale saavutti kultalevyn kuten myös jatkolevytys Too Weak To Fight. 1963 paikkeilla tehty You Stole My Heart / Hey Marvin (Duke 358). Levy kipusi ykköseksi Amerikan lisäksi myös Englannissa, mikä oli melkoinen yllätys myös Clarencelle itselleen, joka väittää menestyksen johtuvan levyn sanoista. Tietääkseni on Clarencelta ilmestynyt seuraavat LP:t: This Is... Suuri muutos tapahtui Clarencen urassa, kun Calvin loukkaantui vakavasti autoonnettomuudessa, ja Clarence ryhtyi levyttämään Rick Hallin Fame-merkille. Kolmas levy on ainoan (?) Suomessa olevan kiekon omistajan, jäsen H. (Atlantic 8192, 1968) The Dynamic... Suosalon sanojen. Womackista huolimatta täysin tuntematon eikä levy-yhtiökään ollut niitä kakkein suurimpia, jäi levyn saavutukseksi Billboardin Hot 100:ssa kunniakas 94. (Atlantic 8238, 1969) Patches (Atlantic 8267, 1970) Ensimmäinen levy sisältää Clarencen Atlanticalkuaikojen pienet menestykset ja Slip Awayn. 1965 tehty levy Step By Step on kuitenkin julkaistu Atcolla. Joidenkin tietojen mukaan C & C Boys ovat tehneet harharetken myös Fairlane-merkille, mutta levyä ei ole tiedossani. Talvio tietää, niin hävetköön, kun ei ole juttua kirjoittanut. JUHANI RITVANEN Koska ainakin 50% BN:n lukijoista ilmeisesti pyörittelee mielessään kysymystä kuka peevelin Clarence Carter, niin kerrottakoon, että hän on yksi niistä soul-laulajista, jotka aivan kuin erään rakkaan Yleisradiomme jo vuosikausia soulin kuolemaa toitottaneen pop-toimittajan kiusaksi, toinen toisensa jälkeen tunkevat Amerikan ja Englannin listojen kärkeen. Varsinaisen jymyhitin Clarence sai sitten 1970 syksyllä, kun hän levytti Chairmen of the Board -yhtyeen LP:ltä löytämänsä kappaleen Patches. Too Weak To Fight on säästetty toiselle LP:lle. Ja jotteivät Clarencen elämänvaiheetkaan aivan jäisi käsittelemättä, niin mainittakoon, että hän tuli sokeaksi vuoden vanhana. Ensilevy lienee ollut Calvin Thomasin kanssa . Toisaalta on levyllä myös Light My Fire sekä J.C. (Atlantic 8199, 1969) Testifyin. I?d Rather Go Blind, joka tipauttaa Chicken Shackin toiseksi. Levy on muuten lievästi blues- tai ainakin r&b-vaikutteinen, mukana on esim. Ensimmäisen levytyksen sävelmästä teki The Valentinos (Sar 152), ja koska yhtye oli soololaulaja B. Syynä on lähinnä se, etten kyseisiä asioita tiedä. Clarencen levyt lienevät kuitenkin jokseenkin tuntemattomia Suomessa, sillä emmehän me täällä edistyksen kehdossa mokomista listoista piittaa. Jos jotakuta jäi vaivaamaan se, ettei tiedä Clarencen syntymäaikaa, niin valokuvista voi päätellä, että onpahan poika selvästi vanhempi kuin Jackson 5:n Michael ja toisaalta ilmeisesti nuorempi kuin veteraani James Brown, jonka olisi taas kerran aika keksiä jotain uutta. sija. Sitten levyttivät kappaleen C & C Boys (Duke 379). Jos joku muu kuin T. Levyt Tell Daddy ja lievästi bluesvivahteinen Road Of Love julkaistiin sittemmin Atlanticilla, ja lienevät olleet pienehköjä paikallisia menestyksiä. Mielestäni paras kuulemani Carter, hienostunutta mediumsoulia oleva The Feeling Is Right menestyi jo heikommin. Uudestaan julkaistu Looking For A Fox oli sitten jo melkoinen hitti, vaikka se onkin tyypillinen nopeahko soulrynkytys, ei huono muttei toisista samanlaisista erityisesti erottuvakaan. Ilmeisesti Clarence oli kovasti yrittänyt löytää sitä kikkaa, joka iskisi hänen levynsä myyntilistoille, ja löytyihän se lopulta: ihmeellinen lyhyt nariseva tai pikemminkin kärisevä kurkkuäännähdys sopivassa kohdassa levyä, ja kun Clarence kehitteli idean pitemmälle ja taitavammin kuin aliarvostettu soulballadilaulaja Freddie Scott, oli menestys selvä
Tekstistä hyvin ilmenneestä tinkimättömästä näkemyksestään JR piti kiinni elämänsä loppuun saakka, herättäen kommenteillaan joskus katkeraakin nurinaa ja vasta-argumentointia Louisianan seudun laulutyylin ystävien keskuudessa. 2 (Ace CH 181), 1986 A: (1) Rock Around The Clock (2) I?m Just A Fool To Care (3) Crazy Green Lizard (4) You Ever Miss A Good Woman (5) Someday Mother (6) Old Time Rock?n?Roll (7) Lawdy Miss Clawdy (8) Every Time I Hear That Mellow Saxophone B: (1) Mickey Mouse Boarding House (2) I Can?t Stop Crying (3) Let?s Rock (4) So Glad That You?re Mine (5) June Teen (6) Don?t You Hear Me Calling You (7) The Girl That I Married (8) Rich Woman Esittäjät: A1, 5, B2, 8: Lil Millet A2, 6, B3: Art Neville A5: The Monitors A7, B5: Robert Parker A8: Roy Montrell B1, 7: Big Boy Myles B6: Dave "Fatman" Williams Äänitteet vuosilta 1955?59. Waldemar [Wallenius ] esitti taannoisessa Soundissa minun väittäneen, ettei New Orleansissa koskaan k u k a a n osannut laulaa!!! Ehei, ei suinkaan. 1:ltä. Tai melkein mitä tahansa Earl Kingin levyä. Tony Joe Whiten sävellys Willie And Laura May Jones, josta ilmeisesti tulee Clarencen seuraava single Englannissa. Clarence omistaa Alabamassa Montgomeryssä äitinsä hoiteleman Soul Food -nimisen kapakan, ja haaveilee yökerhon avaamisesta. Patches-LP sisältää sitten nimimelodian lisäksi muitakin countrytyylisiä kappaleita, mukana on mm. Heitä ei ikävä kyllä tällä albumilla kuulla, ja muutama Familyn vuosisadan alkupuolella levyttäneen kuuluisan alkuperäisen country-yhtyeen jatkoksi, kun kerran myös vaimo on lauluihmisiä ja perillinenkin kuulemma tulossa. 14.1.1936 syntynyt ja edelleen satunnaisesti esiintyvä Clarence Carter valmistui Alabaman osavaltion yliopistosta Montgomerystä tieteiden maisterina elokuussa 1960, pääaineenaan musiikki. Love, jossa Clarence juttelee alussa minuuttikaupalla väittäen, että lehmät ja moskiitot pitävät rakastelemisesta, ja laulaa sitten lopuksi vanhan tutun Dark End Of The Street, eikä huonosti laulakaan. Lil Milletin raita Vol. Myös Mylesin toinen raita nousee B-kyljen parhaimmistoon, vaikka onkin huomattavasti kankeampi. Lavalla seisominen räikeässä valaistuksessa tekee tähtäämisen helpoksi. En minä ole moista väittänyt, olenpahan tosin sanonut, ettei USA:ssa todennäköisesti hevin löydy toista kaupunkia, jossa levyttämään olisi päässyt moinen liuta määkijöitä ja sortuvaäänisiä raakkujia. Hän oli kuulemma ujo artisti, joka ei tavoitellut kirkkaita parrasvaloja. Ymmärrän hyvin miksi. Candin levyistä lienee isoin hitti tähän mennessä ollut Stand By Your Man, ja Suomessa on kerran (ilmeisesti vahingossa) soinut I?m Just A Prisoner, jonka myös Clarence esittää Patches-LP:llä. Clarencen viimeinen USA-julkaisu It?s All In Your Mind on taas soul-voittoisempaa musiikkia kuin countryvivahteinen Patches. Vuosikymmenen edetessä hänen uransa kuitenkin taantui selkeästi disco-aallon myötä. Patches myös Grammy-palkittiin parhaana r&b-kappaleena vuonna 1971, kasvattaen siten entisestään Carterille jo aiempien miljoonahittien Slip Away ja Too Weak To Fight myötä kertynyttä kansansuosiota. 1965 Atlantic-Atcolle. Vuonna 1967 käynnistynyt soolotaival Famella ja Atlanticilla johdatti Carterin 1970-luvun alkumetreillä Patches-kultalevyn myötä Englannin singlelistan sijalle 2 sekä Billboard-noteeraukseen #4. Ernie K-Doe määkii yhtä kammottavasti kuin lp:n A-puolellakin. Ernie taisi elämänsä aikana onnistua vain kerran, ykköshittihän Mother-In-Law -kiekosta tuli vuonna 1961 (Minit 623). Mutta niinhän pitääkin olla, B1 nimittäin kertoo elämästä bordellissa... Muuten kakkossivu on melkoisen keskinkertaista, osittain jopa kehnoa musiikkia. Tähän mennessä jo nelisenkymmentä albumia julkaisseen laulajan viimeisen pitkäsoitto "Sing Along With..." ilmestyi vuonna 2011. Juhanin historiallisen ensimmäisen BN-artikkelin jälkeen ovat lehdessä samaan aiheeseen uskaltautuneet tarttua . Juhani Ritvanen in memoriam mukaan vähintäänkin kaksimielinen, huippuna kappale Doin. Clarence ei ilmeisesti halua jäädä muita huonommaksi, vaan naureskelee esim. Naureskeluhan on kovin yleistä soul- ja blueslevyillä. Parkerin molemmat urat ovat instrumentaaleja, sinänsä ihan kelvollisia, mutta eivätpä ne massasta erotu. N.O.-balladi A2 on sekin kuunneltava. Lähinnä N.O.-spesialistien tavaraa tämä tuntui olevan. Juhani Ritvanen Esimerkkinä vain yksi monista Juhanin New Orleans -vokalistikuntaa paikoin tiukkasanaisesti, mutta enimmäkseen rehdin perustellusti ryökyttäneistä levyarvioista. Kaikkea hullua sitä on tullut tehdyksi, hommata nyt Milletin 78-kierroksinen... Milletkin on möhlimättä pahemmin. tai alunperinhän se taisi olla Sonny Daen . ja hänen sanoillaan oli tilanteessa kuin tilanteessa aina oma tärkeä painoarvonsa, vaikka sen kuuleminen/lukeminen saattoi joskus hieman kipeää tehdäkin... LP-sarjan ykkösosaa (?Specialty New Orleans, Vol. 1?, Ace CH 165) JR käsitteli BN-numerossa #100 (4/1986) selvästi helläkätisemmin, mutta antoi kyllä silloinkin sanan säilän lentää ennen kaikkea Lil Milletin kappaleen Hopeless Love tullessa esittelyvuoroon: ?Mutta Erniekin [K-Doe] alkaa kuulostaa huippuvokalistilta, kun rinnalle vedetään Lil Millet. Sopiikin toivoa, että Clarence pysyisi soulin ja ehkäpä bluesinkin parissa, sillä näille aloille hänellä mielestäni on paremmat lahjat kuin countrylaulajaksi. Onhan tietenkin mahdollista, että hän jo nyt valmistelee tietä perustaakseen uuden Carter Specialty New Orleans, Vol. Artisti piti silti yhä pintansa 1980- ja 1990-luvuillakin Ichiban-merkillä julkaistuilla soulblues-kappaleillaan kuten Strokin' ja Doctor C.C. 1990- ja 2000-luvuilla Carter on saavuttanut jalansijaa myös hiphop-yleisön tietoisuudessa, ja paloja hänen vanhoista levytyksistään onkin päätynyt sämplättyinä useille alan menestysjulkaisuille (mm. Run-D.M.C. Juhanin spekulointien suuntaisesti hän tosiaankin julkaisi duettokaverinsa Calvin Scottin kanssa ensisinglensä (I Wanna Dance But I Don?t Know How / Money & Woman) Fairlane-merkillä vuoden 1960 jälkipuolella. Tietämättömyysteemaa jatkaneen vuoden 1962 Fairlane-levyn I Don?t Know (School Girl) / Goodnight Irene jälkeen parivaljakko siirtyi ensin Duke-yhtiön kirjoille neljän singlen ajaksi, sitten Muscle Shoalsiin FAMEmerkille ja sieltä edelleen v. Tai vaikka tältä albumilta Ernie K-Doen surkeaa ääntelyä A4:ltä. Eikä Lil Millet oikein vakuuta B2:llakaan, vai mitä? Mutta kyllä N.O.:ssa levytti todella huippuluokan vokalistejakin, mainittakoon nyt vaikka esimerkkeinä Irma Thomas, Aaron Neville, Johnny Adams, Roy Brown ja Smiley Lewis. Our Thing. levyllä Bad News idioottimaiseen tyyliin hah-hah-hah. ainoastaan lehden konkarikirjoittajat, Heikki Suosalo, Pekka Talvenmäki, Aimo Ollikainen sekä Aarno Alén. Niin että sillei. Kitarasoolo on varsin murhaava. Ihmisiä on ammuttu vähäisemmistäkin syistä kuin tällaisen määkinän päästelystä ...? BN-toimitus 6 - 2012 ?. hyödynsi Carterin kappaleen Back Door Oheinen levyarvio on julkaistu alunperin Blues Newsin numerossa #102 (6/1986) näistä enimmäkseen aikoinaan hyllytetyistä äänitteistä olisi saanut hyllyllä pysyäkin, ei siitä päästä yli eikä ympäri. Niin, 50-luvulla lp:n urista julkaistiin Specialtysinkuilla vain B7?8 ja A8. Olihan Erniellä toki kolme muutakin listalevyä, mutta muistini mukaan niissäkään ei ole hurraamista. Eri soul-naurajista mainittakoon Joe Tex, joka on kehitellyt kahtakin tyyliä: lyhyt katkerahko he-ha tai lysti kikatus mhymhy-khi-hi, sekä Joe Simon, joka esittää levyllä Funny aivan hillittömän kähinän kjäehkhähhä. Kuuntelemalla miehen ääntelyä B6:lla ymmärtää hyvin Rupen aivoituksia. A-puolella on enemmän hyviä hetkiä. ja hekin vain levyarvioiden muodossa . Specialtyn omistaja Art Rupe oli kuulemma kirjoittanut Dave Williamsin nauhakotelon päälle, että Williamsia voi käyttää sessiopianistina. Kuuntelepa Waldemar esim. Ja mikä ettei, kyllähän ne tämän lp:n paremmasta päästä eittämättä ovat. Ikävä keräilijän kannalta vain, että ainakin A8 ja B7 ovat esiintyneet albumeilla ennenkin; Milletin ja The Creoles -yhtyeen B8 on sekin saattanut esiintyä, itselläni on kuitenkin savikakkunauhoitus. Juhani oli silti Juhani . Vai sanoisinko jäykempi. Montrellin mehukkaasta A8:sta oli jo puhetta, ja myös A1 ja - 33 - Santa puhallinosuuksia levytyksellään Christmas In Hollis). Oman ravintolan ruoat eivät ole kelvanneet Clarencelle enää sen jälkeen, kun hän meni naimisiin soul-laulajatar Candi Statonin kanssa, joka kuulemma on loistava kokki. Mylesin B7 on äänitetty yhtyeen The Shaweez kera ja on tyypillistä räväkkää vauhtiN.O.:ta. Mukana on myös Box Topsien Soul Deep näppärästi esitettynä, sekä biologisesti hieman epäilyttävältä tuntuva Makin. mutta rehevää menoa silti. Lisäksi Ritvanen itse arvioi kourallisen Carter-albumeita 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. BN-toimitus Coasters-tyylinen A3 ovat varsinaisia sähinäpaloja. A1 ei muuten ole se Haleyn laulu
Kappaleet ovat varsin kauniin tuntuisia, mikä suurelta osalta johtuu siitä, että Washington säestää itseään harpuntapaisella dulceola-nimisellä soittimella. Blind Lemon Jefferson ja Blind Boy Fuller, jotka kyllä jäävät valjuiksi Willien rinnalla, olkootpa miten arvostettuja nimiä hyvänsä. Levyn toinen puoli sisältää haastatteluja ja toisella puolella ovat Willien lisäksi mukana mm. 1 (Blues Classics BC-17) Sanctified Singers, Vol. Näin Williestä tuli Blind Willie, ja koska noihin aikoihin sokea neekeri ei kelvannut muuhun kuin musiikin esittämiseen, lähti Blind Williekin kiertelemään ja laulamaan, aluksi kaikenlaisia lauluja, myöhemmin vain hengellisiä, kuten ovat hänen v. 1927 sitä . Sunnuntaisin hän soitti kitaraansa Jumalanpalveluksissa sikäläisessä Mount Olive Babtist Churchissa. Vuoden 1930 jälkeen ei Willie enää saanut kutsua levytysstudioon, ja niinpä hän yritti ansaita leipänsä katulaulajana Beaumontissa Texasissa. Kuvittelitte Washington Phillipsin lauluäänen. 2 (Origin Jazz Library OJL-13) Sanctified Singers, Vol. Isäpappa George oli maanviljelijä, ja kun Willien äiti kuoli pojan ollessa pieni, rupesi George katselemaan uutta emäntää farmille. Löytyihän sellainen, mutta uudella vaimollapa oli muitakin miehiä, ja Georgen kanssa tuli tietysti riitoja. Blind Willien lauluääni on kyllä aivan omaa luokkaansa. God Moves On The Water -kappaleella kuullaan ilmeisesti hänen luonnollista ääntään, joka sekin on varsin karhea ja särmikäs, mahtaneeko johtua siitä, että laulajalla oli neliskulmainen pää. Seuraavassa nimittäin esitellään seitsemän gospel-LP:tä, joiden äänitykset ovat enimmäkseen 20-luvun lopulta ja 30-luvun alusta. Tulos oli joka tapauksessa Chartesin sanoja lainatakseni ?intensiivinen, erittäin rytmikäs monista aineksista kokoonpantu sävelaiheen toisto, joka on loistava vastakohta raa?alle ja karkealle lauluäänelle?. Kerran sitten äitipuoli ilmeisesti jäi riidassa pahasti häviölle, nappasi kiukuissaan lyijyvesiastiaan ja roiskautti veden Willien kasvoille. Pilalle meni tosin vain Willien kitara ja joitakin huonekaluromuja, mutta talo tuli täyteen sammutusvettä. Kokoelmilla kuullaan Denomination Blues, Pts 1 & 2 (BC-18, rautaa), I Had A Good Mother And Father (OJL-12), Take Your Burden To The Lord (OJL-13), Lift Him Up That?s All (RL-304) sekä A Mother?s Last Word To Her Daughter ja I?ve. Willien LP XTRA 1098 on siinä mielessä humpuukia, että häneltä kuullaan vain viisi kappaletta. Tarina ei kerro, saiko äitipuoli kiukkunsa puretuksi, mutta 7-vuotias Willie sokaistui. Willie oli kuitenkin levoton nukkuja . Laulu on kertomus Samsonista ja Delilahista, mutta poliisi tuli ja nappasi laulajan talteen syytettynä mellakkaan yllyttämisestä. Johnsonit levittivät sanomalehtiä märälle vuoteelle ja nukkuivat seuraavan yön talossa. Tällä kertaa se tapahtui siten, että Willien talo otti ja yritti palaa. Vuonna 1947 vanhan jazzin harrastajat huomasivat Willien kyvyt, ja joitakin vanhoja levytyksiä julkaistiin jazz-sarjoilla. Gospel-laulajista sen sijaan yleisin tieto on ?no information available. 1 (Origin Jazz Library OJL-12) In The Spirit, Vol. Charters yrittänee sanoa sen tosiseikan, että äijän levyt ovat hiton hyviä. Kovin persoonallinen Washington lienee ollut Etelä-Texasista, levyt ainakin on tehty Dallasissa. Juhani Ritvanen in memoriam COUNTRY GOSPEL Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Blues Newsin numerossa #12 (1/1971) S uotavaa, mutta ei ehdottoman välttämätöntä olisi lukaista ennen tämän lukemista vielä kertaalleen viime BN:n gospel-juttu, erityisesti kohta 1900-luku. Huhutaan, että laulaja oli Blind Willie Johnson. Sama laulu oli jo aikaisemmin koitunut Willielle kohtalokkaaksi, hän nimittäin kohtasi v. 2 (Blues Classics BC-18) Singing Preachers And Their Congregations (Blues Classics BC-19) Esiintyjät ja kappaleet käyvät ilmi jatkossa, joten jokainen voi selvitellä sieltä levyjen kokoonpanon, mikäli kiinnostusta riittää. JUHANI RITVANEN Gospelin kuningas 1920-luvun blueslaulajista on yleensä säilynyt joitenkin olennaisia tietoja: ryyppäili kengänkiillokkeita ja hiusvesiä, sammui säännöllisesti kesken esiintymistään, kuoli nuorena tai tuli hulluksi, luultavasti molempia. Yleensä käytetään musiikista nimeä country gospel ja esiintyjistä ?sanctified singers?, jotka jääkööt kääntämättä, koska en keksi nasevaa suomennosta. Aikansa pyöriskeltyään Willie joutui likomärälle patjalle, lähti aamulla kadulle laulamaan ja kuoli viikon kuluttua keuhkokuumeeseen. Blind Willie käytti Chartersin mukaan kitarassaan kolmea eri viritystä: E-B-G-D-A-E tai slide-viritys E-Cis-A-E-A-E ja vielä avoin E-viritys E-B-Gis-E-B-E. Ehkä tuo sanoo jollekin jotakin, meikäläiselle ei kyllä yhtään mitään. tiedättehän tyypin, joka kieriskelee ympäriinsä, kasaa peitot mykkyrään ja herää ehkä sängyn alla. Näin oli eräässä esitteessä jopa tuon ajan gospel-kuninkaan Blind Willie Johnsonin kohdalla. Bluestutkija Samuel Charters on kuitenkin vuosien mittaan onnistunut tonkimaan tietoja tästä raakaäänisestä mörisijästä, jonka LP:llä ?Bluesin mestareita? olevaa levyä God Moves On The Water jotkut ehkä ovat jo ällistelleet. Blind Willie syntyi Texasissa lähellä Templen kaupunkia n. Willien LP:tä RBF 10 ei ilmeisesti ole vielä Suomessa yhtään kappaletta (vai onko?), joten siitä ei sen enempää. Muut mörisijät, raakkujat ja narisijat Kuvitelkaapa sitten raastinraudan karheaa nenäääntä, joka toisinaan tuntuu tulevan sordiinon läpi ja on muuten kuin pehmeää margariinia. 6 - 2012 laulaessaan tulevan vaimonsa Angelinen, jolle kuuluu naisääni joillakin Willien levyillä. 1927?1930 levyttämänsä 30 kappaletta. Huhujahan on aina hauskempi lukea kuin tosiasioita, joten kerrotaanpa seuraava juttu: Vuonna 1929 lauloi sokea gospel-laulaja Dallasin tullikamarin edustalla kappaletta If I Had My Way I?d Tear The Building Down eli ?jos mieleni mukaan tekisin, tuon tönön akas repisin?. Ja sitten Willielle kävi kuten niin monelle muullekin: juuri kun hän oli saamassa arvoistaan tunnustusta, tuli viikatemies. elikkä ei oo tietoja. 1900. Tämän musiikin yleisiä piirteitä selvitettiin juuri BN 11:ssä, joten mainittakoon vain, että tyyli on varsin kaukana siitä, mitä harrastavat Suomessa tunnetuimmat hengellisen neekerimusiikin esittäjät Mahalia Jackson, Golden Gate Quartet ja oopperalaulaja Paul Robeson, joka hoksasi, että spirituaaleilla lohkeaa tuohta. Esiteltävät kokoelmalevyt ovat: Nearer My God To Thee (Roots RL-304) Southern Sanctified Singers (Roots RL-328) In The Spirit, Vol. Monilla levyillä Blind Willie vielä syvensi mörinäänsä, ja kaiken huipuksi Charters väittää Willien laulaneen joillakin levyillään myös takana olevan naisäänen. Uskokoon ken haluaa. Willie on melko hyvin edustettuna tämän jutun kokoelmalevyillä, mukana ovat Sweeter As - 34 - Kantrigospelin kruunupäitä soittopeleineen: Blind Willie Johnson ja Washington Phillips (alla) The Years Roll By (OJL-13), You?ll Need Somebody On Your Bond (RL-304), Go With Me To That Land (RL-328), God Moves On The Water (BC-17) ja Take Your Burden To The Lord (BC-18)
Juhani Ritvanen in memoriam Gospel-yhtyeet Got The Key To The Kingdom (RL-328). Esitteestä ja levytyksistä annettujen tietojen perusteella odottaa kuulevansa Rooseveltin laulua ja kitarointia sekä Uaroyn tamburiinia, mutta kappaleessa When I Lay My Burden Down (OJL-13) kuullaan useita lauluääniä, enkä kyllä ikinä usko, että kitarasta ja tamburiinista lähtee sellaisia ääniä kuin levyllä kuullaan... pyykkilauta, huuliharppu ja mukavasti törisevä jug eli ruukku. Elder Curry seitsemän hengen lauluryhmineen kertoo vuoden 1929 flunssasta levyllä Memphis Flu (OJL-13). Edward W. Tunnetuin gospeltyttö lienee kuitenkin jo v. Nugrape Twins esittää rauhallisemmin There?s A City Built Of Mansions (RL-328). -kulta-aikana raahattiin jokainen tuon alueen vähänkin lauluja soittotaitoinen neekeri johonkin paikalliseen levyfirmaan levyttämään bluesia. Levyjä I Wouldn?t Mind Dying (BC-18) ja Honey On The Rock (OJL-12), jolla valittavan laulun ja kitaran lisäksi kuullaan soitinta, joka vaikuttaa lehmänkellon ja kulkusen risteytykseltä. - 35 - Vauhtityttäret Two Gospel Keys olivat katulaulajia nimeltään Emma Daniel (kitara) ja Mother Jones (tamburiini). Hyvä mies hänkin. ?race recordings. Blind Willie Davis oli kotoisin Mississippistä, ja ilmeisesti 1920-luvulla, ns. Levyt I Want My Crown (RL-328) ja Ain?t No Grave Can Hold My Body Down (RL-304) on äänitetty v. -levyltä tuttu Barbecue Bob levyllä RL-304. 1942 Silent Grove Baptist Churchissa, joka sijaitsee tietenkin . Bates. Tuloksena oli myös toinen kokoelmien When The Saints... Bluesmiehet Duckett ja Norwood esittävät I Want To Go Where Jesus Is (OJL-12), joka muistuttaa Mississippi John Hurtin kappaleita. Bluesmiehet gospel-hommissa Joku on väittänyt, että etupäässä blueslaulajina tunnetut miehet esittävät gospelia paremmin kuin gospel-laulajat. Jopa Blind Lemon Jeffersonkin innostui pistämään vauhtia päälle. I?ll Be Rested (BC17) sitten yllättää fantastisen rytmikkäällä kitaralla ja tamburiinilla sekä erityisesti Blind Willie Johnson -tyylisellä laululla, jota myötäilee toinen korkeampi ääni. Samaa katulaulajatyyppiä on aikoinaan kovin suosittu ?Guitar Evangelist?, Rev. Blind Willie Davis ei hyväksynyt tuota syntistä musiikkia ollenkaan ja lähti tältä bluesalueelta Chicagoon levyttämään gospelia Paramount-yhtiölle. Myös bluesia esittänyt Lil McClintock päästelee kappaleet Sow God Seeds ja Mother Called Her Child To Her Dying Bed (BC-17) vauhdilla läpi turhia taukoja pitämättä. Rajuimpia yhtyeitä sen sijaan on McIntosh ja Edwards, joiden arvellaan olleen Mississippistä tai Tennesseestä. (RL-328), toisen esittää ?Story Of The Blues. Levyjä melkoisesti: In That Day (RL-328), Sweet Heaven Is My Home ja It?s All Right Now (RL-304), I?ll Go Where You Want Me To Go (BC-17) ja Just Look (BC-18). Sister Cally Fancyn esitys Hold To God?s Unchanging Hand (OJL-13), Mother McCollumin When I Take My Vacation In Heaven (OJL-12) ja Jesus Is My Air-OPlane (OJL-13), Sister O.M. Mokomaa tanssikappaletta He Arose From The Dead (RL-304) hän ei kuitenkaan kehdannut julkaista omalla nimellään, vaan käytti salanimeä Deacon J.L. 1926 Okeh-merkille levyttänyt sokea pianistilaulaja Arizona Dranes, jonka levyistä pidän myös melko lailla, eikä vähiten vauhdikkaan ragtime-pianon takia, joka tuo kyllä mieleen saluunan eikä kirkkoa. niin, aivan oikein, Clarksdalessa, Mississippissä. Utah Smith on sitten niitä miehiä, joiden esityksiä ei sanoilla kuvailla. Kiihtyvällä levyllä Sinner?s You?ll Need King Jesus (OJL-13) kuullaan Williamin raakkumista ja kitarointia, Verseyn outoa narinaa ja vahvarytmistä tamburiinia. Erityisesti huuliharpun ystäville on Elder Wilsonin Stand By Me (BC-17), jolla kuullaan kolmea harppua, ja muutenkin ovat yhtäläisyydet samannimiseen soul-kappaleeseen kovin pienet. Gospel-tyttäret Gospelin kuningattarena pidetään yleisesti Bessie Johnsonia, jonka kurkkuääntä kuullaan levyllä The Great Reaping Day (RL-328). Blind Mamie Forehand lauleskeli Memphisin kaduilla aviomiehen säestäessä kitaralla. Rev. Kappaleilla I Don?t Feel At Home In This World Anymore (BC-17) ja You?ve Got To Move (RL-328) on vahva meno. Merkillisen dueton esittävät William ja Versey Smith. Bukka White vetelee tuttuun ronskiin tyyliinsä kaihtaen turhia kiemuroita soitossaan levyt Promise True And Grand (OJL-13) ja I Am In The Heavenly Way (OJL-12), joilla on mukana B.W. Levy on jostain syystä suurimpia suosikkejani kokoelmien kappaleista. Täysin tuntematon Luther Magby osoittaa levyllä Blessed Are The Poor (BC-17) erittäin varmaa ja hallittua otetta laulussaan, ja kun säestyksenä kuullaan vielä hiukan yllättävää yhdistelmää urut ja pyykkilauta, on tämäkin kappale suosikkieni joukossa. Blind Gussie Nesbit esittää soul-laulua (Canaan Land) ja slideä (Pre Religion), jotka ovat levyllä BC17. Uskallan olla eri mieltä, mutta bluesmiehet kyllä usein ylittävät gospeleillaan omat blueskappaleensa. Clayborn, Your Enemy Cannot Harm You (RL-328) kiihtyy loppua kohti, mikä on varsin tyypillistä näille gospel-levyille. 1955 paikkeilla tehtyjen levytysten jatkoksi. Alfred Karnes on yllättäen valkoihoinen, mutta ei se haittaa menoa kappaleella I Am Bound For The Promised Land (OJL-12). -LP:llä oleva Papa Lightfootin vallan raivokas esitys. Roots-levyjen tuoreimmata äänityksestä vastaa soul-veikko Bozie Sturdivant. Ikävä kyllä Laughing Charlie ei ole mukana. Meno on rajua mekastusta, säestyksenä mm. Take A Trip ja koko levysatsin huippuesitys, rajuvauhtinen todellinen hurmoshuuto ja -kitarointi Two Wings ovat BC-18:lla. Levyjen sanat ansaitsisivat oman kirjoituksensa. Vetävämpiä kappaleita esittää Blind Joe Taggart sekä yksin että duettona Emma Taggartin kanssa: I?ll Be Satisfied (RL-328), Religion Is Something Within You (RL-304), The Storm Is Passing Over (OJL-12), God?s Gonna Separate The Wheat From The Tares (BC-17), säestyksetön I Wish My Mother Was On That Train (BC-17) ja Mother?s Love (RL-04). Ikävä kyllä mies on kuollut, joten lisää ei ole tiedossa näiden v. Loppuvaiheessa odottelin jo mukaan säkkipilliä ja tuohitorvea, kuitenkin turhaan. Roosevelt soitteli kaduilla 12-kielistä kitaraa ja tamburiinia helisteli velipuoli Uaroy, joka oli siitä merkillinen gospel-laulaja, että vain hänen toinen silmänsä oli sokea. Ehkä soul-veikko ei ole aivan sopiva nimitys Bozielle, mutta levyillä kuullaan joka tapauksessa hymistelyä, jolla Isaac Hayes nykyisin lyö rahoiksi, ja Bozie heittelee sekaan komeita falsetteja, jotka kylläkin ovat lähempänä Del Shannonia kuin Smokey Robinsonia. Hiukan yllättäviä ovat Blind Roosevelt Gravesin kolme levyä. Take Your Burden To The Lord (BC-17) alkaa keskeltä kappaletta, laulajat muistuttavat lähinnä naisduoa The Gospel Keys ja soittopelejä riittää. Brown kertoo Titanicista (Sinking Of The Titanic, RL-304). Samoin intoutui Skip James: Be Ready When He Comes (RL-304) ja Jesus Is A Mighty Good Leader (OJL-12). Richard ?Rabbit. Kummatkin Saints-versiot ovat varsin mukavia, mutta eivät jaksa erityisemmin hätkähdyttää, koska kappaleesta on paljon vahvempiakin levytyksiä, mainittakoon tässä eräällä Libertyn ?Legendary Masters Series. Miehellä lienee jotain tekemistä Mississippi Jook Bandin kanssa, tai sitten Origin-levyjen esite on liittänyt Rooseveltin nimen alle aivan asiaankuulumattoman tiedon kyseisen yhtyeen pianistin kotipaikasta. Then We?ll Need That True Religion (BC-17) on monotonisesta säestyksestä huolimatta mukava kappale, kuten myös The Gospel Train Is Coming (RL-328). Blind Willie Davisin Rock Of Ages (OJL-13) on mahdollisesti 1800-luvun alun gospel-lauluja. Oma ehdokkaani kuningattareksi on kuitenkin Sister Mary Nelson. Levyllä The Royal Telephone (RL-304) on aivan esitteen mukaisesti kaksi tuntematonta naisääntä ja säestykstä ei ollenkaan, mutta se kolmas karjuva ääni, jonka siis pitäisi kuulua Marylle, on kyllä jossain Little Miltonin ja Blind Willie Johnsonin välimailla. Mary oli siis varsinainen kultakurkku. Levyillä Take A Stand (OJL-12), The Latter Rain Is Fall ja The 1927 Flood (OJL-13) kuullaan hurjaa vuorolaulantaa, joka tuo mieleen kovin alkukantaisen raakakopion Sam & Davesta. Elder Richard Bryant laulajineen (How Much I Owe For Love Devine, OJL-13 ja Watch Ye, Therefore, You Know Not The Day, OJL-12) ja Holy Ghost Sanctified Singers (Thou Carest Lord For Me, OJL-13 ja Sinner, I?d Make A Change, OJL-12) ovat Memphisissä levyttäneitä porukoita. Johnson -tyyliin naisääni. 6 - 2012 ?. Terrelin Gambling Man (BC-18) ja Willie Mae Williamsin Don?t Want To Go There ja Where The Sun Never Goes Down (BC-18) ovat naisille tyypillisiä menestyviä kappaleita
Rev. D.C. Brother George oli sitten salanimellä esiintyvä Blind Boy Fuller, joka on isommankin jutun arvoinen. Mainittakoon, että jotkut kutsuvat itärannikon bluestyyliä hiukan liioitellusti Fullerin tyyliksi, ja että Brownie McGhee käytti aikoinaan nimeä Blind Boy Fuller n:o 2. Levyt on usein äänitetty kirkossa. Jari Salo, Kari Kempas sekä J-P Berg. BN-toimitus Oheinen levyarvio on julkaistu alunperin Blues Newsin numerossa #38 (2/1976) A: (1) Love To Love You Baby B: (1) Full Of Emptiness (2) Need-A-Man Blues (3) Whispering Waves (4) Pandora?s Box (5) Full Of Emptiness Tämänkertainen tipusemme on tummasta väristään huolimatta liverrellyt vuosikausia Euroopassa, ja lp:n äänityspaikka onkin mustan musiikin nykyinen Memphis, München. A-puolen ainoa kappale kestää etiketin mukaan lähes 17 minuuttia, ja ripeänä tyttönä Donna kerkeää saada ainakin kaksi mojovaa ja pari. Vuonna 1927 tehty Jonah In The Belly Of The Whale (RL-304) ylitti 100 000 myydyn levyn rajan, ja hyvin menestyivät myös With His Stripes We Are Healed (RL-304), He?s The Saviour For Me (OJL-12) ja Nothing To Do In Hell (BC-19). Omiakin LP:itä tehnyt Rev. C.C: Chapman pitää myös vauhtia yllä levyllä On My Way (BC-19). Täysi markkinatunnelma uudempine ranskalaisine torvimusiikkeineen on levyllä I?m So Happy (BC-19), jonka esittää Elder Lightfoot Solomon Michaux. Gospelkappale Jonah In The Wilderness (RL-328) on sitä kiihtyvää tyyppiä. Henryn blueslevyistä mainittakoon Yazoo L 1018:lla oleva alkukantainen Railroadin. Yksin hän esittää Some Happy Day (OJL-13) ja Oh Death (OJL12), jota kehutaan ehkä parhaaksi countrygospelduetoksi, eikä aivan syyttä. Masalin jalomielisesti lahjoitti yhdistyksellemme, ja joka on jo kuukausien ajan somistanut karun toimistomme seinää. Kelsey on ehkä levyjen hurjin huutaja. Hinta, äänen laatu ja hankintavaikeudet huomioon ottaen nousevat etusijalle BC:t, joista 19 siis on kirkkogospelia. Suosituksena mainittakoon vielä, että musiikkimaultaan kovin nirso jäsen Tapio Saukkonen on ilmoittanut pitävänsä BC:istä. Juhanin teksteissä korostuvat heti debyyttikirjoituksista lähtien toimittajan kummatkin kiistattomat tavaramerkit: sekä hänen poikkeuksellisen luontevasti sanoiksi puettu terävän sarkastinen huumorintajunsa että määrätietoisesti ja arastelemattomasti julkituodut musiikkimaulliset kannanotot. Kuten kirjoituksen alkupuolella käy ilmi, oli gospel-teemaa jo käsitelty alustavasti edeltäneessä BN-numerossa 3/1970 (#11), Juhani Virkin laatiman artikkelin ?Gospel . Thomas on vähän tunnettu blueslaulaja. McGee ja Rev. kuvassa suunnilleen yhtä seksikäs kuin kalliolle paiskattu ja siihen härskiintynyt lahna, niin kyllä tässä tiettyjä aavistuksia lp:n sisällöstä on kerennyt kehkeytyä. - 36 - Juu tuota, taas on tosiaan tehty tikusta asiaa, vaikka The Elchordsin Peppermint Stick havaittiin jo 18 vuotta sitten lyyriseltä sisällöltään sopimattomaksi. puitteissa. Muutoin 1970- ja 1980-luvuilla gospelia sivuttiin lähinnä levyarvioissa sekä muutamien keikkaraporttien yhteydessä, jollei Juhanin itsensä niin sitten jommankumman hänen lähimmän ?hengenheimolaisensa?, joko Heikki Suosalon tai Jari Toivosen toimesta. Kaikkiaan 20-osaiseksi yltäneen levyarviosarjansa ?Gospelia kokoelmilla. Levytys tuntuu tehdyn nopeudella 75?80 kierrosta tai sinnepäin. Joku Sam Butler, ehkä sama, on levyttänyt myös kappaleen Poor Boy Blues, jota kuitenkaan en ole kuullut, mutta Yazoon esitteen mukaan on mukana taas ?mean, mean guitar?. Julkaistaanhan eräältä tunnetulta ja arvostetulta bluesmieheltä LP toisensa jälkeen, vaikka mies osasi kappaleet It Hurts Me Too ja Dust My Broom eikä sitten juuri muita. Tässä esitelyjä levyjä ei tietenkään saa Suomesta, mutta jos kiinnostaa niin tilausohjeita ja ulkomaisia osoitteita on BN 8?9:ssä. Kuriositeettina mainittakoon, että erään pianofirman kykyjenetsijän löytämä Bo Weavil Jackson käytti v. 1926 levyttäessään myös nimeä Sam Butler. Some, ja vihjeenä jollekin yritteliäälle maahantuojalle Henryn ikioman LP:n numero: OJL-3. Tämä tuskin pitää paikkansa, vaikka voihan päihdyksissäkin saarnata. F.W. Boy?lla. Levy on ollut yhtä kovaa valuuttaa kuin D-markka, ja kun vielä taannoisen soul-listaykköseksikin jumputelleen Fly Robin Fly:n esittäjä Silver Convention koostuu kolmesta pesunkestävästä gretchenistä, niin alkaa ihmetyttää, missä viippyy edistyksellisten piiriemme jyrkkäsanainen julkilausuma moista salakavalaa ja häikäilemätöntä soluttautumista vastaan. 6 - 2012 Elder Otis Jones ja seurakunta pitävät yllä hillitöntä vauhtia levyllä Holy Mountain (RL-328), säestyksenä erilaisia kilistimiä ja läpsyttimiä. Kelsey Mississippi John Hurtilla lienee ollut moniin kappaleisiinsa sekä blues- että gospelsanat, ja Praying In The Old Camp Ground sekä Blessed Be The Name (RL-304) muistuttavatkin kovasti hänen blueslevyjään. Henry ?Ragtime Texas. Juhani Ritvanen in memoriam Pastorihuutajat Rev. McGee on paljon levyttänyt kirkonmies, joka pääsi levylle Arizona Dranesin suosituksesta. Hän toimi opettajana Oklahomassa ja pastorina metodistikirkossa, kunnes v. En suosittele erityisesti mitään levyistä musiikillisesti toisia parempana, käyttääkseni Billboardin arvostelutyyliä on jokainen levy hyvä sille, joka siitä tykkää. 50-luvun vaihteen kirkkolevytykset Where?s The Lion In The Tribe Of Judes, Heaven Is Mine, Little Boy ja Tell Me How Long ovat BC-19:llä. Rev. Levyllä Sign Of The Judgement (BC-18) kuullaan myös pesulaudansoittaja Oh Rediä. Sam Butler laulelee hirvittävän rahinan seasta kappaleen Christians Fight On RL-328:lla. Jos miehet eivät olleet sama mies, niin sitten he olivat eri miehiä. Vanha mestari Charlie Patton on myös esittänytpastori-isältään oppimiaan gospeleita. Burnett osoittaa levyllä Put Your Trust On Jesus (RL-328) olevansa vahva huutaja ja örisijä. . Rice edustaa Alabaman jazztyyliä, mikä ilmenee siinä, että levyillä No Night There ja Sure Foundation (OJL-12), I?m Pressing On (OJL-13) ja Testify (BC-19) on mukana kaikenlaisia torvia VPK-tyyliin asti. Rev. Oli miten oli, tämän lp:n julkaisi USA:ssa Casablancayhtiö kunnioittaen tapausta Billboardissa peräti väriliitteellä, jonka K. Syyksi väitetään sitä, että kappaleet ovat samantapaisia. Rev. Patton esitti gospelia niin paljon, että huhutaan hänen joskus olleen puolipäiväsaarnaaja. F.W. Rimson saarnaa ja laulaa levyillä Living Water ja Believe On Me (BC-19). Deacon L. riemukasta melua. Heaven Is My View (RL-328) on siitä mielenkiintoinen kappale, että kitarointi muistuttaa kovasti Bukka Whiten soittoa neljä vuotta myöhemmin levytetyllä Po. Ritvasen ja Pyykkösen lisäksi 1990- ja 2000-luvuilla mustan hengellisen musiikin informaationnälän taltuttamisesta ovat pitäneet lehdessä huolta mm. J.C. Vaikka jotkut voivatkin väittää Donnan olevan ko. Shinaultin kappale Lord, I Come To Thee (BC-19) muistuttaa sotaväen iltahartautta, mukana on jos jonkinlaista mörisijää ja määkijää. Sotaväkitunnelmaa korostaa vielä se, että homma menee uusiksi eli seuraava BC-19:n levy on I Cannot Live In Sin, jota ei lauleta yhtään sen kummemmin. Loppukaneetti Country gospelin uusintajulkaisuja ilmestyy varsin vähän verrattuna countrybluesiin. Levyä ei liene Suomessa, mutta Henry oli kova poika viheltämään ja meneehän Roger Whittakerkin kaupaksi. Smokey Hogg esittää rauhalliseen tyyliinsä He Knows How Much We Can Bear (BC-18) ja Lightnin? Hopkins lähes yhtä rauhallisesti Needed Time (BC18). 1918 siirtyi jäseneksi kovavauhtisesta jumalanpalvelusmusiikistaan tunnettuun Church of God in Christiin, löi saarnateltat pystyyn Chicagoon ja oli valtaisa menestys. Niin olivat hänen levynsäkin. Tämä ehkä pitääkin paikkansa kirkkolevytyksiin nähden, mutta DONNA SUMMER Love To Love You Baby (Oasis OCLP 5003), 1975 ei ole mikään kunnon syy. Juhani käynnisti Blues Newsissa 2/1987, päättäen sen numeroon 6/2010 (väliin lukeutui myös muutamia Markku Pyykkösen, heti Juhanin jälkeen BN-historian kenties aktiivisimman gospel-kirjoittajan laatimia osia). Vahvaa meteliä on myös Oh Lord, I?m Your Child (BC-19). Bertha Leekään ei aivan selvin päin studioon lähtenyt, vaan vaati viskipaukut hermojen rauhoittamiseksi ennen levytystä. Kirkonmiehet Oman sarjansa gospelissa muodostavat pastorit, jotka saarnaavat varsin vahvalla tyylillä, seurakunta hihkuu sekaan aamenta ja pastori hallelujaa tai päinvastoin, ja lopulta irtoaa raju laulu. Kaikki kunnia Bukkalle, mutta mielee hiipii ajatus, että Bukka olisi kuullut Samin kitarointia
Naiset löytävät sen miesten kautta, tai sitten ei?. Sävelmä on tarttuvaa purkkaa, joka venyy ja venyy lässähtäen lopulta paukkumatta. Päätössiivuna nautitaan vielä kertauksen vuoksi toinen pala pötköstä Full Of Emptiness, ja sitten ollaan tosiaan tyhjää täynnä. ?Donna, Donna, Donna the Primadonna. Toki tämä täytyi nauhalle ottaa, vaikka tilaa tärväytyikin ainakin kahdeksan doowop-uran verran. (vihje suomalaisen version sanoittajalle) keräävät voimia seuraavaa ponnistusta varten, puskee orkesteri tyynnyttävän yksitoikkoista riffiä . Laineitten liplatus on B3:n . 30 metrin päässä sijaitsevaan pesulaan hieman toista vuotta. Todettakoon tuon konsertin tiimoilta vain se, että huipentumaksi voidaan katsoa acappellana esitetty ?Iloinen poika ja iloinen tyttö?. Väliaikamusiikki (?) taisi olla ravintolan henkilökunnan valitsemaa, sillä Clash ei oikein tunnu sopivalta blues-konsertin tunnelmanvirittäjäksi. Yhtyettä vaivasi suomalaisille aloitteleville ja miksei varttuneemmillekin porukoille ominainen vika, älytön volyymi. Sitäpaitsi tämä on niin inspiroiva lp, että oli pitkästä aikaa oikein ilo kirjoittaa levyarvio. Juhani Ritvanen N urmijärveläinen musiikkiyhdistys Nurmikemut on viime aikoina järjestänyt suhteellisen runsaasti kiintoisia konsertteja paikallisissa ravitsemusliikkeissä. Aprikoin nimittäin, onko vihdoin 21 vuoden päästä saatu vastine The Toppers -yhtyeen veikeälle joskin hieman tumalle bluesille Baby Let Me Bang Your Box (Jubilee 5136), vai onko kyseessä Kreikan mytologian kertauskurssi Pandoratylleröstä, joka uteliaisuuttaan meni ronkkimaan jumalilta saamaansa lipasta päästäen valloilleen kaikki mahdolliset taudit, tuhot ja onnettomuudet. Ja selvisihän tuo ilman Linguaphone-levyjäkin, että jälkimmäistä teemaa tapailtiin. Sitä joudutaan ehkä odottelemaan, kestihän pyykkien vienti n. huom: eipä kelvannut tarra BN #106:een, Juhanin pääsylippu sen sijaan kyllä...) . Ja Donna-merkillä julkaistiin sentään 60-luvun alussa hyviä levyjä. Sillä aikaa kun Donna ja ?vaavi, jota hän rakastaa, rakastaa. Donnan muita mahdollisia avuja en aseta kyseenalaiseksi, mutta laulunlahjoja on lp:n Bpuolesta päätellen siunaantunut varsin niukasti. Juhani Ritvanen in memoriam Juhanin sivaltava, usein ronskin huumorin siivellä julkituotu kritiikki pääsi toden teolla valloilleen hänen ottaessaan käsittelyyn musiikkia omimpien suosikkityyliensä ulkopuolelta. ?Viiniä viiniä rakkaalle?, jatkuivat lyriikat, joten yhtye osoitti hyvää realiteettien tajua. Seuraavana kuultava ?blues?on diskohumppa, jossa Donna on hieman yllättäen miehenpuutteessa . Myös näistä tullaan julkaisemaan lähitulevaisuudessa otteita Blues Newsin verkkosivuilla. BN-toimitus Honey B. on kuvattuna oikein sievä pieni oranssinvärinen palmu. & T-Bones Nurmijärvellä 25.6.1987 JUHANI RITVANEN © Stefan Bremer / EMI-Parlophone keskinkertaista orgasmia. samaa sävelkulkua toistetaan tuomalla soittimia kerta kerralta lisää, ja kaipa tässä paisuttamisessa jotain symboliikkaa piilee. Enkelikuoro muistuttaa aina orkesteriosuuksien päätteeksi, että seitsemännessä taivaassa ollaan, ja siinähän tuo olennaisin sen normaalin voihkinan, ähellyksen ja sopotuksen lisäksi olikin. Niinhän siinä yleensä käy, kun handelissa piipahtaa. Tai mitä niistä, mukavasti helkkyivät myös kaljapullot. Väliajalla raiskattiin mm. Itselle ei loppujen lopuksi jää kuin pari suullista ja nekin vain, jos pitää todella kiirettä. Eihän sekään kyllä soulia ollut. eikun omin päin kansalaisopiston ja kirjaston 6 - 2012 ?. Musiikkisuunta oli kallellaan rockiin ja kantrirockiin, ja koska en näistä juuri mitään ymmärrä, täytynee jättää yhtyeen esityksen arviointi hieman ylimalkaiseksi. Sen verran olin saavani selville, että kyseessä on kehityskelpoinen porukka, eivät monet tunnetummatkaan nimet juuri sen kummemmin esiinny. Kuten mies itsekin yllä toteaa, Donna Summer -levyarvion laatiminen tuotti hänelle mitä suurinta riemua, vaikkei kuuntelukokemus sinänsä mitään varsinaista rhythm?n?bluesin ilojuhlaa tainnut ollakaan. Monien mielestä Ritvasen kuolemattomimmat letkautukset syntyivät hänen lisäillessä omia huomioitaan ja täsmennyksiään taitto/ladontavaiheessa muiden toimittajien kirjoituksiin tai artikkelien kuvateksteihin. In The Sand) (Red Bird 10 008) vuodelta -64. Anarkistiopettaja Niinikuru alkoi olla vauhdissa, ja tekstiä tuli arviopaperilleni solkenaan: ?Kuinka moni mies tulee selvin... sinänsä nätti sävelmä, nerokas oivallus, jonka tuoreus kieltämättä hieman kärsii, jos sattuu muistamaan The Shangri-Las -hitin Remember (Walkin. Lähes kaksi tuntia ja muutama mallasjuoma myöhemmin päästiin asiaan. Donna nimittäin kertoo varoittavana esimerkkinä siveille neitosille, että jos avaa ovensa kaikenmaailman miehenkutaleille niin voipi avata Pandoran lippaan. Ottakaapa opiksenne, tytöt: ovi tiukasti reikeliin, jos joku huhuilee postiluukusta vaikkapa tuon kuolemattoman säkeen ?rakastan rakastan sinua vaavi. Ties vaikka olisi joskus käyttöä propagandatarkoituksiin. Kakkospuolen alkuun on lykätty pötkö, joka alkaa valjusti, jatkuu valjusti ja loppuu valjusti. (rohkeasti vaan, suomentajat, en aio hankkia copyrightia). Etukäteen kiintoisimmalta tuntui Pandora?s Box. Nurmikemujen tarran . ?Viiniä viiniä minulle?, lauloi Orbus esityksensä alkupuolella, ja solistilla olikin viininpunainen kitara. Vielä kun olisi erottanut sanat. Mutta yleisöllä meni kovaa kummassakin, ja sehän on toinen pääasia... Nurmikemujen antaman vapaalipun turvin linnoittauduin aluksi ns. Ja Orbuksesta: ?Länsimurteisiin kuuluva Klaukkalan murre helkkyi ihanasti Suomen valoisassa kesäyössä?. Tuosta tilaisuudesta jäi arvio tekemättä, koska Jämpti-Jaana alias Hukkapätkä, tunnetaan myös monilla muilla nimillä, vaati ehdottomasti saada värkätä omakätisen arvion. lauloi Dion aikoinaan, mutta tuskin oli serenadi tälle tytölle tarkoitettu. toim. Edellisen kerran osallistuin syntymäpäiväni kunniaksi (heh-heh?) järjestettyyn Freud, Marx, Engels & Jung -konserttiin. baarin puolelle, missä odoteltiin hetken aikaa mallasjuomien parissa. Salin puolelle rynnistettiin klo 19.25, ja odottelu jatkui yhä edelleen mallasjuomien voimin. No, siitä tarkemmin, kunhan Pikku Purtilo saa kynäilyvaiheen päälle (viime päivinä on ollut univaihteen vuoro, vaihteeksi...). Jos oli Froikkarien konsertti Rajamäen Jukolassa onnistunut, niin samaa voi sanoa Honey B. & T-Bones -tilaisuudesta Nurmijärvellä Ravintola Wenlassa. lahjoitti juttua varten anarkistiopettaja Leena Niinikuru, minkä jälkeen taustamusiikki - 37 - Oheinen kirjoitus on julkaistu alunperin Blues Newsin numerossa #106 (4/1987) vaihtui Lou Reediksi. Sam & Dave -klassikko I Thank You, mutta tekoon syypäitä ei pöydässämme tunnistettu, ei edes pyritty. Freak-out sekosi tässä encore-numerossa joko tahattomasti tai tahallaan, ja uutta lyriikkaa syntyi: ?he polttivat kahvin ja joivat tupaa-kan?. Jos jotain meriittejä pitää hakea, niin vastaapa tuo ainakin kappaleen nimeä, ja kestoaikakin on nasevasti 2.22. Keskustelua syntyi pöydässä. Anarkistiopettaja Niinikuru: ?Blues on perinteisesti maskuliininen ilmiö. mitähän juukelia tuolla ykköspuolella oikein puuhailtiinkaan. Tilaisuus julistettiin avatuksi klo 21.24. Lämmittelybändinä oli nurmijärveläinen, tarkemmin sanoen klaukkalalainen Orbus. Markiisikankaat heiluivat terassin puolella, kun rumpali yritti takoa kuulijoiden selkäytimet tohjoksi. Mutta onhan tässä lp:ssä toki positiivisiakin piirteitä: takakannessa esim. toivottavasti ohessa (. Vahinko vain, että molemmat paikat ovat hieman pieniä, joten järjestäjille eli Nurmikemuille näistä keikoista ilmeisesti tulee tappiota. Niin helkkyi
Doku osui lähemmäs, veikkaus oli 418 ja oikea vastaus 413. Neljäs kappale oli Watch Your Step, mutta ei sen enempään Ted Hawkinsin kuin Bobby Parkerinkaan sävelmä sikäli kuin selvää saimme. Wine Spo-Dee-O-Dee ei paljon alkuperäistä kunnioittanut, Stick McGhee olisi kääntynyt haudassaan ja ottanut toisetkin, jos olisi kuullut... Shake Your Moneymakerin S. Naisilla ei ole sellaista tarvetta kertoa musiikin keinoin miesten pirullisuudesta, koska he puhuvat aiheesta muutenkin. Eipä osannut itse Honey B.:kään sanoa sävelmän alkuperää, kun kävin tilaisuuden jälkeen kysymässä, mutta syynä saattoi olla ympäristön hälinä ja ehkä heikosti muotoiltu kysymys. Yhtyeen lavaesiintyminen oli yhtä mukaansatempaavaa kuin ennenkin. Ehkä sen, että miehet myös luonnostaan tajuavat jotain paremmasta musiikista... Papereihini on ilmestynyt aika runsaasti syvällisiä kommentteja, mm. Juhani Ritvanen in memoriam järjestämiin tilaisuuksiin. kuumensi paikalla olleiden miespuolisten katsojien tunteita (ja muutamien vääntelehdinnästä päätellen myös housuja) kiipeämällä pöydälle. Taidanpa käydä useamminkin katsomassa, kunhan hollille osuu. Takaisintulo suoritettiin Rajamäkeen taksilla, ja merkittävin tapahtuma tältä osin oli se, että Doku hurautti asuntonsa ohi; lieventävänä asianhaarana mainittakoon vasta vajaan kuukauden asustelu tällä kulttuuriseudulla. 6 - 2012 - 38 - Acknowledgements: Doku Laikkoja, Leena ja Seppo Niinikuru, Aarno Alén P.S. & T-Bones saapui lopulta lavalle, eikä näitä kiintoisia keskustelunaiheita ehditty kehitellä pidemmälle. En ole koskaan kuulemma ollutkaan. Sniff... & MG?s. Veikkaukseni levynumerosta (Sar 126) meni rankasti pieleen, oikea on Sar 152. Valentinos-hitti (ei siis Rolling Stones-) It?s All Over Now sai kenties alkuperäiselle uskollisimman tulkinnan koko ilta mukaan lukien, melkoinen yllätys. Baker (s. Valitut Palatkin jäävät, kunhan päästään kaupungin riemuihin. Honey B. pyyhki otsaansa jo kolmannen kappaleen jälkeen. aiheutti hirvittävän reaktion: koko kapakka notkuu seisaallaan, monet vielä pöydillä. Onneksi toisessa kantapaikassa eli A-kerholla (siis näköalaravintola Alppimaassa) ei oltu yhtä tarkkoja, siellähän musta silmä kuuluu ikään kuin kanta-asiakkaan perinteiseen kuvaan silloin tällöin, eikä henkilökuntakaan aina ole ns. pekkaa pahempi... Honey B. En vain muista mitä. MICKEY BAKER Rock With A Sock (Bear Family BCD 15654), 1993 McHouston ?Mickey. Ohjelmistossa oli sitten viime näkemän kyllä tapahtunut selvä muutos, kuten T-Bone Ed spiikissään myönsikin. Helsingin Kaivopuistossa tähtinään Ruth Brown, Floyd Dixon, Preston Love ja Chuck Norris 1980, Rosco Gordon Turun Kårenissa 1982, Nappy Brown Helsingin Tavastialla 1983, Järvenpään Puistoblues 1983 ja 1985, James Cotton Tavastialla 1983, Little Willie Littlefield Tavastialla 1984, Johnny Copeland Tavastialla 1984, Mighty Flyers Tavastialla 1985, Jyväskylän Blues Live! 1990, Fats Domino Lahdessa 1991, Drink Small Keravalla 1991, Pori Jazz 1991, Eddie Bo ja Wayne Bennett Keravalla 1992 sekä Magic Slim Tavastialla 1992). BN-toimitus. No, en kerennyt. Hukkapätkä teki nimittäin ensin päksit. & T-Bones näyttää tosiaan tulleen huipulle jäädäkseen. Opastus: ?Selvän saaminen = toimittamista.? Epäilevä huomio: ?Niin kauan kuin ?seurustelen? Hukkapätkän kanssa en saa selvää. 15.10.-25, Louisville, Kentucky) lienee tullut useimmille tutuksi kitaroinnistaan lukemattomilla 50-luvun r&blevytyksillä; hänhän kuului mm. BN sai myös kritiikkiä: ?Blues ja BN on yhtä maskuliininen kuin Albanian armeija. Naisen hellä kosketus puuttuu tyystin Blues Newsistä?. Mukana oli entistä enemmän rockia, josta esimerkkinä saatiin viidentenä kuultu Hurriganesien Get On. Tässä vaiheessa vasta nurmijärveläisyleisö lämpeni, täällä lähes Hämeen rajoilla kun kerran ollaan. Rock-pitoiset kitarasoolot upposivat todella vastaanottavaiseen maaperään, samoin kuin Honey B.:n ?pöytäshow. Terveisiä Kristiina Hylehille, ja kiitos kehuista! Ei niitä BN:lle(kään) liikaa satele... Muiden ansioidensa ohella Juhanin onnistui myös viedä Blues Newsissa julkaistut keikka-arviot, hykerryttävine gonzo-tyyleineen, aivan uudelle ja ennenkokemattomalle reportterisuoritustasolle. Kaikkiaan Ritvanen ennätti ruotia uniikkiin tyyliinsä reilut parisenkymmentä keikkaa vuosina 1980?1992 (ulkomaalaisista artisteista mm, ?Los Angeles R&B Caravan. Lieneekö sanoissa yksi syy siihen, että blues vetoaa enemmän miehiin kuin naisiin?. Loppumatka sujui keskustellessani taksikuskin kanssa entisen osuusliike Ahjon nykytilasta. Santo & Johnnyn Sleep Walkin kestäessä vaihdoin ensimmäistä kertaa illan mittaan lipittelystä lirittelyyn, ja palatessani olikin jo aika lopetella. Onnistunut ilta, siitä oli varmaan koko katsojajoukko yhtä mieltä, ja Honey B. Naisellinen opastus by anarkistiopettaja Niinikuru: ?Tee het päksit.. Encoren Rocket To The Moon jälkeen yhtye huudettiin uudestaan lavalle, ja jatkoa seurasi. Jossain välissä oli anarkistiopettaja Leena Niinikuru saanut paperille seuraavan aforismin bluesin sanoituksista: ?Sanoitukset purkavat miesten pettymyksiä naisiin nähden. Ehkä tuurilla krapulaista.. Help Me esitettiin omalaatuisella ?Sonny Boy II meets Booker T. Ainoa kauneusvirhe Cold Cold Feelingissä oli mielestäni murskaava moderni vingutussoolo, mutta tarkoitus tuskin olikaan kopioida T-Bonea nuotilleen. Elmoren jonkun ?Broom?-version aikana alkoi yleisön miespuolinen osa käydä todella kuumana, syynä Honey B.:n ?lankeaminen. Joo, voihan sen noinkin ilmaista. seuraavassa kappaleessa. lattianrajaan. Drinkin. Rock Boogie (20) Chloe * (20) Ghost Of A Chance * (22) The Man I Love * (23) Bobi * (24) Hello Stranger * (25) My Love * (26) Woe, Woe Is Me * (27) Can?t Get You On The Phone * (28) I?ll Always Want You Near * 5?8: Big Red McHouston & his Orch., vcl Larry Dale 9?13: Larry Dale 19: Bill Hendricks & his Orch. feat. Mickey (Guitar) Baker 24?28: Mickey & Sylvia Äänitteet vuosilta 1952?58 * = aiemmin julkaisematon . Yhtye näytti olevan hyvässä vedossa, ja avasi settinsä kahdella instrumentaaliboogiella. Niitä seurasi Jr Parkerin Man Or Mouse, mikä innoitti minut ja Doku Laikkojan muistelemaan originaali-sinkun Duke-numeroa. Elonen taisi murhata levyarviossaan, eikä kappale minustakaan oikein toiminut, vaikka yleisön valtaosalla meni yhä kovempaa. No, ei ihan. Anarkistiopettaja: ?MI-NU-A EI AI-NA-KAAN PER-KEL-LE KU-SE-TE-TA!?. My Baben jälkeen seurasi illan ensimmäinen hidas. Oheinen levyarvio on julkaistu alunperin Blues Newsin numerossa #142 (4/1993) T-Bonen Cold Cold Feeling alkoikin suorastaan upeasti, ja minusta Honey B. Ja naisen käden hellä kosketus todella puuttuu aika tyystin BN:stä, mutta ei ehkä tekijöistä; taannoin oli itselläni niin komea musta silmä, etten päässyt edes B-klinikalle eli Ravintola Bistroon. Vast.: Seppo Niinikuru ja muutama eläkeläinen?. Katsoin parhaaksi istahtaa melko pian ja ryhtyä varjelemaan olutpulloani tai lähinnä sen sisältöä. Mitäpä tuohon sanoisi. Miksi muuten muidenkin rauhanliikkeiden kuin Albanian armeijan mieluisin sana on taistelu?. Ehkä siihen vielä palataan tämänkin lehden palstoilla. Mickeyn lapsuus ja nuoruus eivät tainneet olla erityisen onnellista aikaa; isäänsä hän ei koskaan tuntenut, ja äiti oli enimmän aikaa lusimassa, (1) Guitar Mambo (2) Riverboat (3) Love Me Baby (4) Oh Happy Day (5) Where Is My Honey (6) I?m Tired (7) Stranger Blues * (8) I Wish I Knew (9) Down To The Bottom (10) You Better Heed My Warning (11) Midnight Hours (12) Please Tell Me (13) Shake Walkin? (14) Greasy Spoon (15) Bandstand Stomp (Ho Ho Ho) (16) Rock With A Sock (17) Old Devil Moon (18) Guitarambo (19) Spinnin. lauloi hienosti! Hiki alkoi nousta pintaan jo kuulijallakin, Honey B. Nykyään rakkain harrastus on Valittujen Palojen luku, en suinkaan minä. Sam ?The Man? Taylorin ja Panama Francisin kanssa siihen New Yorkin studiomuusikoiden kermaan, jolta ei töitä puuttunut. Valitettavasti minulta jäi hankkimatta parin vuoden takainen Bear Familyn julkaisema Mickey & Sylvia -tupla, mutta ehtiipä tuon vieläkin. Mutta eikö Albanian armeijassa ole uljaan Enverin muistoksi taistelemassa myös naisia. Vuonna -55 hän lyöttäytyi yksiin nuoren laulajattarenalun Sylvia Vanderpoolin kanssa, muttei suinkaan siksi, että lauluparit kuten Shirley & Lee olivat suosittuja r&b-piireissä: ei, Mickeyhän oli ensisijaisesti kitaristi eikä laulaja, ja tarkoitus oli muodostaa duo tyyliin Les Paul & Mary Ford. Sellaista ei toki aivan syntynyt, mutta Mickey & Sylvia -levytys Love Is Strange (Groove 0175) osoittautui kuitenkin muhkeaksi hitiksi saaden seurakseen ison joukon muita levytyksiä. esitettiin lähes Stax-soundilla... Ai että ei esitetty. Suomen kielen sanat lyhenevät lyhenemistään. Walking The Dog eli ?Koiraa kusetan. seuraava: ?Helppohan sinun on näitä juttuja tehdä, kun kaverit kirjoittaa puolet.? Luonnollinen vastaus: ?Mutta kun ei saa käsialasta selvää.. -tyylillä, ja Honey B. No, Doku ei uskaltanut veikata mitään. & T-Bones suostui yleisön riemuksi soittamaan vielä puoli tuntia ylimääräistä, ja kehoitus ?everybody get on your feet
-52. Burnette takavuosina soitteli. mutta, yhtä kaikki, taitavana kirjoittajana hänen onnistui silti pitää lukijan mielenkiintoa ja intensiteettiä yllä alkusanoista hamaan loppuvirkkeeseen saakka. Oheinen tekstiesimerkki toimikoon samalla alustuksena Matti Laipion seuraavan aukeaman muistoartikkelille marraskuussa 2012 Ranskan Toulousessa kuolleen Mickey Bakerin kunniaksi. 5 Satins v. Onkkeli joka tapauksessa...), joka omisti kapakan, ja ensimmäisen kosketuksensa musiikkiin ja sen avulla tienattavaan rahaan Mickey sai kipaistessaan pikku maksusta valitsemassa jukeboxista kappaleita niille asiakkaille, jotka eivät viitsineet tai kyenneet itse mölytoosan äärelle. Bakeria ei kuitenkaan mainittu etiketissä, eikä Tricky'ä sitten kuulla tällä koosteellakaan. Sen sijaan jo numerossa #126 (s. Mickey osoittautui tuolloin hyvin sympaattiseksi mieheksi, ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen, kun juttu iltamyöhällä kääntyi Wynonie Harrisiin; silloinhan r&b:n uusintajulkaisuista ei vielä ollut tietoakaan, ja Mickey ei ollut kuullut Harrisin nimeä edes mainittavan yli viiteentoista vuoteen... Aamuyöstä Mickey sitten kuuli kadulla hoippuvien asiakkaitten viheltelevän kuulemiaan blues-kappaleita, ja jo silloin hänelle selvisi, missä musiikin salaisuus piili: levyjen soundi ratkaisi, konsertit ja lavashowt olivat ehkä toisia muttei häntä varten. Ennen pitkää Mickey joutui orpokotiin, josta kuitenkin karkasi 12-vuotiaana suunnaten St. miehen tunnetuimpiin kuuluvalla Quiet Whiskey?llä (King 4685). Mickey Baker on ehdottomasti yksi r&b:n suuria legendoja, ja siksi näiden hänen omien levytyksiensä saattaminen tavallisen harrastajan ulottuville on erittäin tervetullut teko. Vanhimmat raidat ilmestyivät Savoymerkillä (Savoy 867) v. Bailey ja pianisti Ernest Hayes. ei mitään ongelmia.. Hänet merkittiin oikein etikettiin (MGM 12418) raidalla (19); onkos tämä se sama kappale, jota ruotsalaisten ylpeys Hank C. Ehkä (3) vielä nippa nappa käy jonkinlaisesta r&b:stä, mutta (4) on sentimentaalinen laulelma, jota on aika vaikea kuvailla. Oli miten oli, nämä ovat erittäin vankkaa bluesia (tai rhythm & bluesia), Dale laulaa uljaasti, Bakerin kitara soi yhtä uljaasti, ja taustalla soittavat lisäksi mm. Loppuikohan meiltä ns. Päätösraita on puolestaan herkullinen heitto doowopin maailmaan. ?Mielenkiintoinen?, lienee vähintä mitä tästä levystä voi sanoa. Kitara soi joka tapauksessa todella terävästi ja napakasti, tyypilliseen Mickey Bakerin tapaan, vaikka Dalekin tiettävästi oli kitaran varressa. tenorisaksofonisti Hal Singer, ja vaikka (1) onkin vielä suhteellisen tavanomainen lattarirytminen instrumentaali, niin kääntöpuolen hitaalla, vähän Night Train?ia rytmitykseltään tapailevalla bluesilla (2) Bakerin pureva tyyli on jo selvästi tunnistettavissa. No, likipitäen. Hendricksin levyn A-sivuna oli Tricky, ilmeisesti se sävelmä, jonka pianisti Gus Jenkins nosti pop-listoille viikoksi vuonna -56 (Flash 115)! Kitarahan Jenkinsin levylläkin soi, joten luulisi soineen myös Hendricksin coverilla (?). Aikoinaan hyllytetty (11) taitaa olla sama kappale, jota olen ihmetellyt Johnny Acen tuotannossa (Flair 1015 vuodelta -52), eli Midnight Hours Journey, nyt tosin Dalen sävellyksenä. Seuraavat kuusi raitaa ilmestyivät Rainbowmerkillä numeroinaan 288, 299 ja 303. Musiikki alkoi kuitenkin kiehtoa yhä enemmän, ja kun rahat eivät riittäneet trumpettiin, nuorukainen joutui tyytymään loppuunsoitettuun kitaranrämään. pullollisen anislikööriä. Stranger Blues on vanha tuttu standardi, nyt Dalen nimiin vietynä, ja tämä on erityisen väkevä esitys. Hyvä! Toinen Savoy-single (874) oli omituinen kokeilu; Mickey laulaa ja soittaa kitaraa, muuta säestystä ei ole. Varsin korni on myös Mickeyn tulkinta, mutta minä tykkään tästä... Sitä en muista itsekään (eikä myöskään Heikki Suosalo; mahtaisikohan Laipion Matti...?) miksi . -56 (Ember 1014) laulaen hulppeasti nuotin vierestä. Ja mistä ne lätyt yleensä siihen keksittiin. oikea myynti?. Larry Dalen nimissä julkaistua kappaletta. Kaksi ensimmäistä singleä ovat komeaa instrumentaali-rhythm & bluesia, jossa Bakerin kitara ja Warren Luckeyn tenorisaksofoni ottavat soolopaikat. Vuonna -51 Baker oli palannut takaisin New Yorkiin, ja soitettuaan hetken aikaa calpyso-yhtyeessä hän päätyi klubibluesia laulaneen Billy Valentinen hommiin ja ensimmäiseen levytyssessioonsa. Kitaristisuuruuden seikkailuista Juhanin kanssa vuonna 1974 (FBS ry:n järjestämien keikkojen ja/tai keikkamatkojen yhteydessä) on jaksettu tarinoida musiikinharrastajapiireissä yhä uudelleen ja uudelleen aina näille päiville asti. Nättiä musiikkia... Panama Francis, Haywood Henry, Sam Taylor, Lloyd Trottman, Jack Dupree ja kumppanit. Ennen pitkää hän törmäsi kapakaan, jossa Pee Wee Crayton soitti mm. nautittuamme lätyt mansikkahillon, kermavaahdon ja kahvin kera . Mutta (19) on joka tapauksessa napakka rock & roll. Seuraavat neljä raitaa ovat minusta aivan turhanpäiväistä jatsahtavaa hämyilyä. Homma selvisi: ?Paskat! Jos tuo kaveri käärii muhkeat rahat soittamalla tuollaista, niin kyllä siihen pystyn minäkin . Parin kolmen vuoden aikana hän otti varsin epämuodollisia tunteja mieheltä nimeltä Rector Bailey eli käytännössä opetteli kaikki tämän tietämät soittokikat. Mickeyn ensimmäinen yhtye oli Jimmy Neely?s Incomparables, joka yritti imitoida Charlie Parkeria. Rahaa ei moisesta herunut, ja Mickey suunnisti Kaliforniaan. Hyllylle nämä RCA:n Vik-merkille tehdyt luritukset jäivät, enkä ihmettele. Bakerin mieltymys lattarirytmeihin tulee esiin myös aiemmin julkaisemattomilla Mickey & Sylvia -raidoilla (eikö näitä ollut tuplallakaan?), sillä (26) kuulostaa kovasti siltä suomeksikin levytetyltä ilmeisesti trinidadilaiselta kansansävelmältä, joka tunnetaan myös nimellä Shame And Scandal In The Family! Muutenhan nämä Mickey & Sylvia -raidat ovat duolle aika tyypillistä mukavaa mustaa poppia, (24) ja (25) hempeämmän sorttista ja (27) sitten nopeampi ralli, jossa tiputellaan näppärästi ajan nuorishittien nimiä. Kovin paljon noita levytyksiä ei Leadbitter/ Slavenin mukaan kertynyt, ja tällekin on otettu mukaan pari mm. Mickeyn kasvatti eno (tai setä. Niin, totta kai Baker soitti myös joillakin Wynonien levyillä, mm. Taustalla murisevat Sam Taylorin tenori- ja Pinky Williamsin baritonisaksofoni todella äreästi, Dale laulaa vahvasti ja Bakerin kitara on repiä korvat päästä. öh... Seuraavat kahdeksan raitaa tuotti Danny Kessler RCA:n Groove-alamerkille vuonna -54, ja vokalistiksi on Ladbitter/Slavenissa kaikille ilmoitettu Larry Dale; Bear Familyn vihon mielestä raidoilla (5)-(8) ei laula kukaan... Juhani Ritvanen in memoriam syynä tehokas yhdistelmä alkoholismi/kleptomania. Parilla uralla innostutaan ölähtelemään ja hihkumaan, mutta instruja nämä periaatteessa ovat. yritin lähteä ravintolasta öiseen Kouvolaan pannumyssy päässä. Erityisesti levyn nimikappale on räväkkä. Tie vei edelleen New Yorkiin, minne Mickey saapui 17-vuotiaana yritellen onneaan huijarina, sutenöörinä ja biljardihaina. Ja tämä jätettiin hyllylle! No, teemahan oli toki tuttu ja usein kuultu. sellaiset suuret ja arvostetut r&b-firmat kuin Savoy, Atlantic, RCA, King jne. JR:n levyarviotekstitkin paisuivat usein täyden artikkelin mittoihin, sisältäen siten tolkuttoman määrän arvokasta detaljitietoutta ja musiikillista analyysiä, posketonta huumoria, täysin asiaankuulumattomia sivuheittoja sekä hersyviä omakohtaisia muisteluita . Kolmas Rainbowsingle oli ihan toista maata, lattarivaikutteista paljon kevyemmin ja viihteellisemmin soitettua musaa molemmin puolin. Omituisen välihypyn muodostaa Bakerin piipahdus Bill Hendricksin orkesterin vierailevana tähtenä joulukuussa -56. Rock & Rolliako. Maine kasvoi nopeasti, ja 50-luvun puoliväliin mennessä Baker oli New Yorkin työllistetyin ja hyväpalkkaisin studiomuusikko, jonka palveluja käyttivät mm. Vannomatta kuitenkin paras... Eräänlaisen kultti-statuksen saaneelle Kouvolan asemaravintolan lihapulla-annokselle on jopa sittemmin ennätetty ehdottaa uutta tuotenimeäkin kuulujen nauttijiensa, Ritvasen ja Bakerin mukaan... BN-toimitus 6 - 2012 ?. Mies äityy runonlausuntaankin... Neljä seuraavaa raitaa purkitettiin Larry Dalen nimissä, ja ne on taidettu muutama vuosi sitten julkaista uudelleenkin Detourin (vai oliko se Moonshinen?) kokoelmilla. Rankka esitys, rhythm & bluesia vuoden -54 malliin. Levyillä on erittäin tanakka soundi, vaikkei taustalla ollut näiden herrojen lisäksi kuin basisti Jimmy Lewis, rumpali Dave ?Specs. Mukana ovat myös Ram Ramirezin soittamat urut, jotka Mickey kuitenkin onnistuu hukuttamaan varsin tehokkaasi kitaransa alle, vaikka Ramirez yrittää sooloakin. Mickeyn kanssa soitti mm. Vahinko. Louisiin ja sieltä edelleen Chicagoon ?gangstereita katsomaan?. 44) ilmestyi samasta pukki-sessiosta peräisin ollut toinen kuva, jossa Juhanin mukaan Mickeyn ja Sylvian välissä poseeraa ?Pertti Paasio keskellä virallista lausuntavaahtoa...? aamusaunassa tyhjentämässä mm. Siitä teki version mm. Bear Familyn tapaan mukana on runsaasti kuvitettu 26-sivuinen vihko; ohessa toivon mukaan näyte vuosikertavalokuvista. Juhani Ritvanen Juhanin loppumattomalta tuntunut ulosanti jaksoi hämmästyttää BN:n lukijoita vuosikymmen toisensa perään. Rohkenen olla eri mieltä, kyllä niillä selvästikin joku laulaa, ja raidoilla (5) ja (8) saattaa mylvivä vokalisti hyvinkin olla Mickey itse. Mickey Baker on asunut vuosikaudet Ranskassa, missä hän on levyttänyt runsaasti vähän jatsahtavimmissakin ympyröissä. Mutta hänen uransa r&b-musiikin kuumana aikana oli kiinnostavuudessaan sitä luokkaa, että tuleva elämänkertaromaani lienee lukemisen arvoinen. Sitä Mickey tuskin sentään muistaa mainita, kuinka parikymmentä vuotta sitten tarjosimme hänelle Suomen keikalla gourmet-aterian eli Kouvolan asemaravintolan lihapullat ja kävimme hotellin - 39 - Ei mahtunut BN #142:n sivuille tämäkään jouluaiheinen ?vuosikertafoto?, Juhanin hartaasta toiveesta huolimatta... Kovaa jälkeä kovalta miehistöltä. Baker soittaa akustista kitaraa ja urilla on mukana myös bongorumpali Ray Barretto. Mutta silti... jne. Baker oli siis ennen kaikkea studiokitaristi, mutta teki siinä sivussa muutaman oman levynkin, ja niitä tarjoaa kuultavaksi tämä Bear Familyn tuore kooste. suurta hittiään After Hours. Hempeähkö Bakerin kynästä lähtöisin oleva (8) olisi soveltunut mainiosti jollekin nuorelle doowop-yhtyeelle, Mickeyn (?) yritys sankaritenorina on aika koomisen kuuloinen
Valitettavasti tapaamista ei koskaan järjestynyt. 1993 julkaisemalle Baker-kokoelmalleen (BCD 15654). Tähteyden loisteessa Mr. Baker muistoartikkelin kirjoittajan seurassa vuonna 1974. McHouston ?Mickey?Baker syntyi Louisvillessa, Kentuckyssa 15. marraskuuta 1951. Hittilevy noihin aikoihin tiesi myös kiertueita, jotka noihin aikoihin olivat useimmiten monien hittiartistien kaupungista toiseen liikkuvia paketteja. Aluksi Mickey nautti hittiartistin elämästä ja siihen liittyvästä elämäntyylistä, joka hänellä meni tosin välillä överiksikin. Mickeyn äiti ei kyennyt huolehtimaan lapsestaan, joten aluksi hänet ottikin hoiviin eno, jonka kapakassa Mickeyn tehtävänä kerrotaan olleen lanttien syöttäminen jukeboksiin. Hän joutui kuitenkin 11-vuotiaana orpokotiin, mutta karkaili sieltä useita kertoja päätyen15-vuotiaana New Yorkiin. Nämä raidat olisivat ihan hyvin sopineet unohtuakin, ellei Bear Family olisi poiminut niitä v. 1956. Mickeyn kertoman mukaan idea kappaleeseen oli peräisin Bo Diddleyn laulusta ?Paradise?, josta Mickey & Sylvia muokkasivat oman versionsa. 1950 levyttäneen ja sen jälkeen useille yhtiöille levyjä tehneeseen Sylvia Vanderpooliin, joka tuli hänen kitaraoppilaakseen. Pelkästään v. lokakuuta 1925 kiertelevän valkoisen pianistin ja mustan tytön aviottomana lapsena. Hänen lapsuuttaan ei todellakaan voi kuvata onnelliseksi. Big Joe Turnerin, Big Maybellen, LaVern Bakerin, Ruth Brownin, Chuck Willisin ja Wilbert Harrisonin levytyksissä, mutta myös Woody Hermanin ison orkesterin useissa sessioissa. Ennen sitä hänen soittonsa ryhdisti lukemattomia, myös valkoisten artistien levytyksiä: Runaround Sue (Dion), Baby. Esitys nousi r&b-listojen kärkeen ja myös pop-listoilla melkein huippukymppiin. 6 - 2012 Studioura alkoi marraskuussa 1951 Palattuaan New Yorkiin hän soitti aluksi calypsoyhtyeessä, jossa Charles Brown -tyylinen laulaja/ pianisti Billy Valentine kuuli häntä ja pyysi hänet Deccalle tekemiinsä kolmen kappaleen levytykseen. Historiallinen päivä oli 5. Työnantajina olivat mm. Studiotyössä menestymisen yhtenä edellytyksenä on ollut kyvykkyys sopeutua monenlaisen musiikin tekemiseen. Savoy, King, Okeh, Atlantic, Decca, RCA ja monet pienemmät yhtiöt. Tuolloin käynnistyi New Yorkissa 1950-luvulla yhden eniten levytyksiä tehneen studiomuusikon ura. Vuosikymmenenen puoliväliin mennessä Mickeyn osaamista tarvitsivat lukuisat levy-yhtiöt sessioissaan. 1955 saaden nimensä julisteeseenkin orkesterin kolmen tenoristitähden tavoin. Seuraava levy-yhtiö oli RCA:n alamerkki Groove, jolle tehdyistä levytyksistä ?Love Is Strange? ilmestyi v. Pian Mickey ja Sylvia päättivät lyöttäytyä yhteen tuolloin suursuositun duon Les Paul & Mary Fordin innoittamina. Mickey & Sylvia tekivät ensimmäisen yhteisen levynsä Atlanticin Cat-alamerkille siirtyen v. Jazz-muusikkona kitunut Baker päätti tuolloin muuttaa musiikillista suuntaustaan. . Lukuisten kitaristien kitaristi MICKEY BAKER on edesmennyt V aikka Mickey Bakerin näkyvin saavutus oli Sylvia Vanderpoolin kanssa tehty singlehitti ?Love Is Strange?, Mickey & Sylvia-duo oli silti vain väliepisodi hänen pitkällä urallaan. Ruth Brownin ja Big Joe Turnerin taustoja 1950-luvun alussa. Ensimmäiset keikkansa Mickey soitti pianisti Jimmy Neelyn Incomparables-yhtyeessä, mutta be-bopia esittäneen kokoonpanon työtilaisuuksien vähyyden takia hän matkasi Kaliforniaan vuonna 1950. Siellä tämä rotevaksi korstoksi varttunut nuorukainen puuhasi kaikenlaista lipsuen välillä myös lain väärälle puolelle. New Yorkissa Mickey kiinnostui musiikista haaveillen aluksi trumpetistiksi, mutta päätyi kuitenkin kitaristiksi ottaen tunteja Rector Bailey -nimiseltä Brooklynissa asuneelta muusikolta, joka teki Harry Van Wallsin kokoamassa studioyhtyeessä mm. Tuolloin hänen nimensä kirjoitusasuksi oli jo tullut Mickey ?Guitar. Studiotöiden ohessa Mickey oli myös mukana Alan Freedin Rock?n?Roll Shown orkesterissa v. Vakavampaa oli kuitenkin se, että hän huomasi ansioidensa vähenevän kiertueilla. Yksi heistä oli Frank Zappa, joka kuulleessaan tuntevani Mickeyn ilmaisi vakavan halunsa tavata hänet. Sen Mickey myös hallitsi, vaikkakin hänen myöhempi maineensa on tullut ensisijassa hänen r&b-levytyksistään. 1954 hän oli mukana mm. Baker. Muiden artistien nimissä tehtyjen levytysten lisäksi Mickey äänitti jo v. Toinen oli urku-combon kanssa tehty, toisella taas Mickey lauloi hempeästi - 40 - Mickey Bakerin oma artistiura koki käänteen hänen tutustuessaan trumpetisti Hot Lips Pagen yhtyeessä v. Marraskuun 27. Jutellessamme kerran asiasta hän tosin muisteli tienanneensa kiertueilla bruttona suunnilleen yhtä paljon kuin studiomuusikkona, mutta kiertueilla kulut (majoitus ym.) olivat paljon suuremmat kuin kotona New Yorkissa. Oppaita kitaristisukupolvelle Kaikkien muiden töidensä lisäksi Mickeylta riitti tarmoa tehdä myös kitaran soitto-oppaita (Mickey Baker?s Easy 9 Chord Guitar System, kaksiosainen Mickey Baker?s Complete Course In Jazz Guitar ym.), joista monet varsinkin 60-luvun kitaristit ammensivat oppejaan. Siellä hän hän koki valaistumisen kuullessaan Pee Wee Craytonin soittoa arvioiden pystyvänsä soittamaan yhtä hyvin kuin tuolloin suosittu ja hyvin tienannut Crayton. päivänä kuollut Baker oli yksi kaikkein aikojen merkittävimmistä kitaristeista, jonka panos on ollut myös merkittävä rock-kitarismin kehittymiseen. MATTI LAIPIO © Pertti Ñurmi säestäen itseään akustisella kitaralla. 1952 ensimmäiset omat savikiekkonsa Savoylle. 1955 pienelle Rainbow-merkille, joka julkaisi kolme duon singleä. Zappa myös tunsi selvästi Mickeyn saavutuksia, sillä tehdessäni Frankille kiertueviihteeksi kasetillista r&b:tä hän halusi sille ehdottomasti mukaan Wilbert Harrisonin Savoysinkun Don?t Drop It, jolla Mickeyn kitarointi on hyvin vahvasti esillä. Mickeyn ura jatkui New Yorkissa vuoteen 1962, jolloin hän muutti Pariisiin
Yksi hänen vakituisimmista soittokumppaneista oli niin ikään Pariisiin asettunut Memphis Slim. Ranskassa Mickey myös laajensi musiikillista osaamistaan opiskelemalla säveltämistä ja musiikin teoriaa kreikkalaisen säveltäjän Iannis Xenakisin johdolla. Se päästi Mickeysta pedon irti, Hän tööttäili jatkuvasti, karjui muille autoilijoille ja pujotteli kaistalta toiselle. Heitä olivat mm. Juttua piisasi sen verran, että aurinko oli jo ehtinyt nousta, kun Mickeyn tuolloinen ranskalainen Sylvie-vaimo rynni parvekkeelle ja määräsi istunnon lopetettavaksi. Vuonna 1974 Mickey kävi kahdesti Suomessa esiintyen Tavastialla 25. Huvittavin noista jatkoista oli Eddie Burnsin kanssa. Delegaatiollamme riitti muutenkin vipinää, varsinkin kun saatoimme käydä vapaasti konserttien lisäksi harjoituksissa ja soundcheckeissä. Kanssakäymiseen Mickeyn kanssa olin tuonut Finlandia-nimistä juomaa. I Don?t Know -mies, pianisti Willie Mabon ja Detroit-bluesin edustaja Eddie Burns sekä tietysti täällä jo asunut Eddie Boyd. Helsingin Vanhalla keväällä 1972 Helmikuun 27. Niinpä sitten kun Mickey vei minut Cornbread-hitin aikanaan tehneen tenoristi Hal Singerin luokse, paikalle tupsahtivat myös Willie Mabon ja Memphis Slim. Tilaisuus oli kuulema mieliinpainuva, sillä Mickey piti näet vierailleen pitkän luennon Sibeliuksesta, jonka musiikkia hän ilmeisesti hyvin tunsi. 1970-luvun puolivälisssä yhteydenpito Mickeyn kanssa hiipui. Vanhalla kuultiin myös FBS:n toimialaan kuuluvia artisteja. Seuraukset tuosta iltapäivästä konkretisoituivat seuraavana vuonna, jolloin Barclay-yhtiö julkaisi lp:n ?McHouston Baker: Mississippi Delta Blues?. Albert ja Freddie King, ?Gatemouth. Jarmo Santavuori oli ansiokkaasti búukannut huoneet samasta hotellista, missä kaikki festivaalien artistitkin asuivat. Ja kas vain, siltä löytyi mm. Charlie Pattonin, Son Housen ja Robert Johnsonin kappaleita. Elämysautoilua Pariisissa Seuraavan kerran tapasin Mickeyn Pariisissa tammikuun lopulla 1973, jolloin siellä neuvoteltiin Vietnamin sodan tulitauosta Pohjois-Vietnamin ja USA:n kesken. Yllättävästi Baker myönsi, ettei ollut koskaan kuullutkaan Son Housesta tai Charlie Pattonista ja teki muistiinpanoja kuulemistaan levyistä. Heidän kanssaan syntyi vilkas keskustelu musiikkibisneksen epäkohdista, royalty-huijauksista, kappaleiden kustannusoikeuksien varastamisesta ym. © Jarmo Santavuori Sittin. Viimeiset duon levytykset ilmestyivät 60-luvun alussa heidän perustamallaan Willow-merkillä, josta Sylvia sai hyvää harjoittelua myöhemmälle menestykselleen levy-yhtiöiden pyörittämisessä aviomiehensä Joe Robinsonin kanssa. ?Käteisellä maksettu?, Slim jyrähti Mickeyn potkiessa minua pöydän alla. Onneksi Slim ei ollut pitkävihainen ja vei vielä yöllä sipulikeitolle Pariisin vanhoille halleille. - 41 - Bluesin juhlaa ja Finlandiaa Seuraava tapaaminen oli kesällä 1973 Montreuxissa, jonka festivaaleille matkusti arvovaltainen FBS:n valtuuskunta (Aalto, Santavuori, Varhama, Laipio). Tuolloin taisi olla Montreuxin kaikkien aikojen vahvin blues-tarjonta, sillä paikalla olivat tuhdin New Orleans -paketin lisäksi myös mm. Syykin oli selvä. Hän työskenteli 60-luvulla niin muusikkona, sovittajana kuin tuottajanakin ranskalaisissa levy-yhtiöissä tehden monenlaista musiikkia soittaen usein myös monien Euroopassa työskennelleiden amerikkalaisten jazz- ja bluesmuusikoiden kanssa. marraskuuta 1974 Pariisissakin täystyöllistettynä Mickeyn muutettua Pariisiin hänen osaamiselleen löytyi heti paljon kysyntää. Sen hyväksikäyttöön löytyi onneksi aika, jonka vietimme Mickeyn huoneen parvekkeella jutellen niitä näitä. Minimaalisilla harjoituksilla ei muistaakseni kovin viimeisteltyä show?ta saatu aikaan. Kieltämättä elämysmatkailua, joskin turhan konfliktihakuista. Illalla kyyti oli paljon maltillisempaa Memphis Slimin Rolls Roycessa. Tein tosin pahan etikettivirheen arvellessani Rollsia liisatuksi. Parin perustamia olivat All Platinum- ja Sugar Hill-merkit. Mickeyn omissa nimissään USA:ssa tekemistä levytyksistä mainittavin oli Atlanticin v. Mickey oli muuttanut etelämmäksi Toulousen läheisyyteen, missä hän asui loppuelämänsä uuden vaimonsa, laulajatar Marie-France-Drain kanssa. (Päivämäärätiedot Mickeyn käynneistä Mikael Huhtamäen maaliskuussa 2013 ilmestyvästä ulkomaisten artistien vierailuista Suomessa 1955?1979 kertovasta kirjasta ?Live in Finland?/Gummerus) 6 - 2012 ?. päivänä 1972 Vanhalle saapui Mickey Baker. Miehillä oli paljon kärkevää sanottavaa tästä aihepiiristä. Mennessäni Mickeyn kyydissä takaisin hotelliin kadut olivat jo ruuhkaisia eikä liikenne sujunut hyvin. Käydessäni 1980-luvun puolella Pariisissa, kaupungin Minitel-puhelinluettelosta löytyneet McHouston Bakerin nimellä olleet kaksi numeroa eivät olleet enää käytössä. Bakerin jatkoilla hupia tarjosi ensisijassa silloinen FBS-aktiivi Jussi Rinne voimisteluesityksillään. Baker kävi meillä kotona seuraavana päivänä. Soittelin hänelle mm. Tuolloin toisessa setissä hänen taustallaan soittivat silloin Helsinkiin saapuneen José Felicianon bändin pianisti ja basisti. Marraskuun lopulla hän teki täällä tv-nauhoituksen Memphis Slimin kanssa sekä soitti Konservatoriossa, jossa pidetyssä konsertissa esiintyi myös turkkilais-ruotsalainen etno-jazzia soittanut Sevda. kitaralle ja orkesterille tehdyn sarjamuotoisen teoksen ?The Blues Suite?. Vanhalle ensi kertaa Suomeen © Rauno Selamaa Helsingin Vanhalla Ylioppilastalolla oli 70-luvun alussa runsaasti monenlaisia aktiiviteetteja, kiitos talon silloisen ohjelmapäällikön Christian Moustgaardin. Boogie (Buzz Clifford, Blue Moon (Marcels), Soldier Boy (The Shirelles) jne. Mickey & Sylvia jatkoi myös levyttämistään siirtyen Groovelta RCA;n toiselle alamerkille Vik?ille ja RCA Victorille,. huhtikuuta. Brown, Canned Heat ja Little Milton sekä Mickey ja Slim. Vaikka levy oli aika viihteellinen, se oli silti toteutukseltaan laadukas ja tarjosi parempaa soittoa kuin useimmat rautalankakauden julkaisut. Memphis Slimin kanssa YLE Studio 2:ssa Helsingissä 27. Standardikappaleita etupäässä vain läpisoitettuina. Vanhan konsertteja seurasi aina jatkot toisessa kerroksessa, jonne talo varasi asianmukaisia virvokkeita. Joka aamu Vietnamin valtuuskunnan autokolonna kiisi hotellini ohitse. Tuolloin Pariisissa asui useita, nyttemmin jo edesmenneitä mustia artisteja, jotka tuntuivat olevan tiiviissä yhteydessä toisiinsa. Konsertin toinen yhtye oli Eero Raittisen kokoama joukko, josta muistaakseni myös Bakerin säestäjät olivat peräisin. Tuolloin nupullaan olevan rautalankamusiikin hengessä tehdyllä lp:llä oli Mickeyn omien kappaleiden lisäksi lukuisia ikivihreitä. Näin myös tapahtui. 1959 julkaisema ?The Wildest Guitar?, joka oli monipuolinen näyttö Mickeyn kyvyistä. country blues -levyjä. Helsingistä matka vei viikonlopuksi Kouvolaan, jonka kokemuksista on edesmenneen Juhani Ritvasen kuvaus. Sibelius-luento Pariisissa Täällä ollessaan Mickey kuuli vaimoni olevan parin ystävättärensä kanssa tulossa talvella Pariisiin. ?Meille syömään!. Sen tuloksena hän laajensi sävellystensä skaalaa kirjoittamalla myös konserttimusiikin rakenteisiin nojaavaa musiikkia, mm. Hän näet joutui soittamaan Stand By Me?n ainakin viiteen kertaan, koska jatkoväki halusi laulaa kertosäettä kuumeisesti
Varsinkin hitaalla You-puolella Eddien suoritus oli kypsä, jopa persoonallinen, esityksessä oli muutakin hyvää kuin uskottava jäljittely. Muita vuoden ?58 alussa levytettyjä raitoja olivat Action Speaks Louder Than Words, Bashful Kind, Rain And Thinder ja Happy Days, joista kahden jälkimmäisen levytyspaikka ei ole tiedossa. Action... Motown, tarkemmin sanoen Tamla oli perustettu, Gordy oli myös alkanut kerätä ympärilleen lahjakkaita autokaupungin soittajia ja oma studio oli työn alla. Marv Johnson ja Eddie Holland olivat tunnetusti Tamlan ensimmäiset artistit, mutta kun ensimmäinen single, Johnsonin Come To Me (101) näytti. Kävi kuitenkin niin, että hänen ystävänsä oli saanut mahdollisuuden koelauluun erään paikallisen taustamiehen toimistoon ja ystävä pyysi Eddietä mukaan henkiseksi tueksi. Kun ystävä oli näyttönsä antanut, isäntä pyysi myös Eddietä esittelemään taitojaan . Missään tapauksessa en olisi osannut kuvitella, että Eddie Hollandilta olisi saatu kokoon kahden CD:n paketti, joka pistää uudelleen arvioitavaksi miehen koko laulu-uran. Noihin aikoihin hän oli vielä hyvissä väleissä Robert Westin kanssa ja tuotti mm. Näin todella olikin. Ensimmäiset yritykset tehtiin Mercuryn studiolla New Yorkissa, tuloksena muutama raita, joista singlelle päätyivät seuraavat kappaleet: Mercury 71290 Little Miss Ruby You (You You You) Seuraava etappi Holland-veljesten tarinassa on kesällä ?58 Robert Westin Kudo-merkillä julkaistu single: Ruby oli versio Jordanaires-yhtyeen suositusta kantrilaulusta ja You puolestaan Jackie Wilsonille alun perin sävelletty tyypillinen täytelaulu. ja tulos oli, että kaveri huitaisi hudin, mutta Eddie sai käteensä suosituskirjeen näytettäväksi vanhemmille ja nousevalle tuottajagurulle Berry Gordylle. Gordy kiinnostui Eddiestä, koska tämä osasi laulaa sopivasti suurta tähteä Jackie Wilsonia jäljitellen. Oltiin vuoden ?58 alussa, jolloin Motownia ei vielä oltu perustettu. Hän lauloi matalalta ja karkeasti, ensimmäisenä varhaisista Motown-miehistä tuli minulle mieleen Sammy Ward. Molemmat puolet julkaistiin 80-luvun lopun Relic-albumeilla. Niiden teksteissä tyydyttiin a-puolen osalta naureskelemaan Brianin etunimen virhettä, sen sijaan bpuolesta todettiin, että tarkan Motown-kuuntelijan korvissa laulaja kuulostaa enemmän Eddieltä kuin Brianilta. EDDIE HOLLAND M otownin jäämistöt yllättävät kerran toisensa jälkeen. 6 - 2012 - 42 - Levyn kummallisuus on se, että sen esittäjäksi merkittiin Briant Holland & The Band. Samalla saadaan mielenkiintoista tietoa hänen varhaisista tekemisistään . mikä tarkoittaa, että 27 vuoden takainen BN-esittely (numerossa 97) joudutaan päivittämään. PEKKA TALVENMÄKI Vuodet ennen Motownia Eddien syntymäaika on joissakin lähteissä ollut virheellinen, liekö sekaantunut pikkuveli Brianin vastaavaan. aikaisemmin mainitun Fidelitones-yhtyeen singlen. Suurimmaksi yllyttäjäkseen Eddie mainitsee musiikkihullun opettajansa, joka määräsi jokaisen oppilaansa kuulumaan jonkin sortin yhtyeeseen tai orkesteriin ja vaati jatkuvaa harrastusta. Eddien nuoruusyhtyeeksi mainitaan usein The Fidelitones, mutta uuden levyn teksteissä hän kumoaa tämän tiedon. Eddie lauloi singlen molemmat puolet, syy Brianin nimen käyttöön oli se, että Eddie oli niin ujo ettei kehdannut ottaa levyä nimiinsä. Varmaa tietoa levyn tuottajasta ei ole, mutta Berry Gordy on helpoin arvaus. yhtyeessä puhumattakaan siitä, että olisi päässyt niiden mukana levyttämään. Fidelitones-arvailut lienevät peräisin siitä, että Brian-veli mainitaan yleensä tuon yhtyeen sekavissa 50-luvun lopun kuvioissa. Oikea päiväys oli 30.10.1939 ja paikka Detroit. Ehkä ei, sen sijaan isompi fakta on BN:ssä 2/12 Andantes-esittelystä unohtunut tieto, jonka mukaan Louvain Demps oli hänkin Rayber Voicesissa ennen kuin Brian Holland ja Robert Bateman tulivat mukaan ja kokoonpano ikäänkuin vakiintui. Molemmat puolet ovat letkeitä ja vasta 18 vuotta täyttäneen Eddien laulu yllättävän ilmeikästä, ainakaan hän ei pettänyt Gordyn toiveita uskottavasta Jackie Wilson -imitaatiosta asiaan kuuluvia oh-oh-oh-oh -voihkaisuja myöten. Ruffinin levytys oli raaempi ja nopeampitempoinen kuin Eddien tai Darinin esitykset. Happy Days tuli pari vuotta myöhemmin tunnetuksi Marv Johnsonin kepeämpänä hittiversiona. Itse musiikki oli esimerkiksi Mercury-singlen rinnalla harvinaisen rujoa ja kulmikasta, eikä asiaa tietämätön voi mitenkään tajuta, että laulaja voisi olla Eddie Holland. Siitä kerrottakoon spesiaalitietona, että taustalla lauloi Rayber Voices -kuoron esimuoto. Raymona Liles oli mukana, samoin Alma McKnight -niminen tyttö. Tiettävästi Happy Days ja Rain And Thunder ovat ainoat säilyneet raidat, joissa Alma oli mukana. Kiinnostavaa. Äiti lauloi kotona viihdelauluja niiden levyjen innoittamana, joita hänen veljensä jatkuvasti toi lahjaksi. Eddie ei itse asiassa ollut erityisen kiinnostunut musiikista ammatillisessa mielessä, hän aikoi tilimieheksi haaveenaan oman toimiston perustaminen. Motownin singleboxien teksteissä mainitaan, että Louvaine hylkäsi mahdollisuuden laulaa suositussa Bobby Smith & The Dream Girls -yhtyeessä voidakseen olla vakituisesti Hitsvillen käytettävissä. Kudo 667 In Nature Boy Shock Veljekset Eddie ja Brian Holland, Dozier Lamont ja The Supremes sekä työnsä äärellä että ihan muuten vaan... . Musiikillisista juurista tärkein oli kirkkogospel, jonka pariin Eddie joutui pakotettuna lähes päivittäin. Kevyempiä vaikutteita edustivat äiti ja tämän veli. Hän ei koskaan laulanut missään ?virallisessa. Single sinällään on tietenkin historiallisesti mielenkiintoinen, mutta musiikilliset ansiot ovat no jaa -tasoa. Marv Johnsonin varjossa Näin päästiin vuoden ?59 alkuun. tuli tunnetuksi 60-luvun alussa David Ruffinin versiona, mutta jos Eddien demo jätetään huomiotta, ensimmäinen levyllä julkaistu Action... oli Bobby Darinin niin ikään vuonna ?58 levyttämä albumitäyte
Syy lienee se, että Johnson oli ilmaisultaan joustavampi, popahtavampi ja helppotajuisempi. (5) Gotta Have Your Love Parin hyvän singleraidan varaan rakennettu albumi jäi jotenkin vaisuksi. Ensimmäiset yritykset olivat hapuilevia kokeiluja ja niissä Eddien kaverina oli yleensä joko Mickey Stevenson, veli Brian tai molemmat, myöhemmin Eddien parina mainittiin muutaman kerran myös Norman Whitfield. Motown-singlet ovat enimmäkseen tuttuja ja moneen kertaan kuultuja, eikä UA:kaan mitenkään hankala ole ainakaan sinkkujen keräilijöille ollut. Tämä käy ilmi tuoreelta kaksois-CD:ltä, jolla on kuultavissa kaikki mahdollinen ja melkein mahdotonkin Eddien laulu-uran vaiheilta. It Moves Me . Johnson teki UA:lle monta kovaa hittiä, mutta Eddie ei ainuttakaan, vaikka materiaali oli samankaltaista, osittain samaakin. Loogista sinänsä, koska levy oli tehty kaupungin parhaassa studiossa UA:lla. Myös Eddien ensimmäiset singlet tehtiin ja julkaistiin UA:lla, tosin historiallinen Tamla 102 -numero jäi ensipainokseen. Väitin takavuosien BN-esittelyssä Eddien laulua mitäänsanomattomaksi, enkä totta puhuen ole vieläkään oppinut noista UA-raidoista erityisesti nauttimaan, Marv Johnson oli kerta kaikkiaan pykälän verran parempi. Eddien nopeat raidat olivat jotenkin tönkköjä ja hitaat laahaavia. Takaisin kotiin Gordyn ja UA:n sopimus oli tiettävästi kolmevuotinen, mutta kun Eddie Hollandin singlet eivät ottaneet menestyäkseen, UA purki diilin hänen osaltaan, jolloin Eddie pääsi jatkamaan uraansa Motownille. for?. - 43 - Eddien ainoa Motown-LP julkaistiin pian ensihitin imuun keväällä ?62: Eddie Holland (Motown 604) A (1) Jamie (2) True Love Will Go A Mighty Long Way (3) If It?s Love (4) What About Me (5) It?s Not Too Late B (1) If Cleopatra Took A Chance (2) Take A Chance On Me (3) Last Night I Had A Vision (4) A Little Bit Of Lovin. Vuosien ?63??64 sinkuista löytyykin monta erinomaista raitaa, joista myös koko firman kehitystä on mukava tarkastella. Omat suosikkini ovat jykevä jyskytys Candy To Me, Four Topsien ja muidenkin covereina tutut Brenda ja Darling I Hum Our Song ja ennen kaikkea upea sujuva I Couldn?t Cry If I Wanted To, joka mielestäni päihitti puhtaasti Temptationsien version, ei siis ihme, että viimeksi mainittu jäi hyllylle. Tärkein syy Eddien laulu-uran loppumiseen Motownilla oli kuitenkin siirtyminen kokonaan sävellyspuolelle tunetun Holland-Dozier-Holland -kolmikon lenkiksi. Onnellinen sattumakin tuli avuksi. Yhtiön ensimmäisen ison hitin (Money) laulanut Barrett Strong ei pystynyt uusimaan menestystään ja leipääntyi muutenkin koko touhuun niin, että päätti lähteä. Eddie katseli touhua sivusta, mutta jos en väärin laskenut niin ensimmäinen H-D-H -kolmikon yhteistyön helmi oli jo mainitun vuoden kesällä julkaistu Lamont Dozierin levyttämä nätti Dearest One. Koska omat levyt eivät Jamien jälkeen ottaneet menestyäkseen, Eddie rupesi katsomaan Brianin ja Lamontin työtä aina vain totisemmin ja tajusi, että ne olivat rahallisesti tuottavampia kuin laulupuoli ja innostui kaiken aikaa enemmän. Kolme täytepalaa (A2, B4 ja B5) ovat samaa massaa kuin singleiltä poimitut muut raidat. Selvää on, että jos LP olisi julkaistu, se olisi ollut aivan toista luokkaa kuin 604. Hän levytti silloin paljon muutakin materiaalia, joista ilmiselvästi oli tarkoitus julkaista toinenkin LP, mutta se jäi tekemättä, koska oltiin jo H-D-H -kolmikon rajuimmassa nousukiidossa. The Singles: (1) Little Miss Ruby (2) You (3) In Nature Boy (4) Shock (5) Merry Go Round (6) It Moves Me (7) Because I Love Her (8) Everybody?s Going (9) Magic Mirror (10) Will You Love Me (11) Why Do You Want To Let Me Go (12) The Last Laugh (13) Jamie (14) Take A Chance On Me (15) You Deserve What You Got (16) Last Night I Had A Vision (17) If Cleopatra Took A Chance (18) What About Me (19) If It?s Love (20) It?s Not Too Late (21) Darling I Hum Our Song (22) Just A Few More Days (23) Baby Shake (24) Brenda (25) I?m On The Outside Looking In (26) I Couldn?t Cry If I Wanted To (27) Leaving Here (28) Just Ain?t Enough Love (29) Candy To Me (30) If You Don?t Want My Love Tämä on tietenkin levyparin pakollinen puolisko, kuten nimikin osoittaa. Pian hän kuitenkin menetti paikkansa Marvin Gayelle, joka oli komeampi, nuorekkaampi, monipuolisempi ja ilmeikkäämpi ja jonka varaan oli paljon helpompi rakentaa ?nuoren amerikan soundia?. The Complete Recordings 1958?1964 (Ace CDTOP2 1331) CD 1 . Hyvä kokonaisuus tuosta syntyy varsinkin, kun parhaat raidat löytyvät CD:n loppupuolelta: 6 - 2012 ?. Periessään Barrett Strongin paikan Eddie oli Jamie-hitin myötä Motownin ehdoton ykkönen miespuolisena solistina. Yleinen käsitys on ollut, että Berry Gordy pakotti Eddien lopettamaan laulu-uransa ja keskittymään säveltämiseen, mutta tämä ei Eddien omien muistelojen mukaan pidä paikkaansa. Kaiken kaikkiaan Eddien kolmevuotisen levytysuran listaus Motownilla näyttää seuraavalta: Motown 1021 Jamie (6./30.) Take A Chance On Me 1024 You Desrve What You Got Last Night I Had A Vision 1030 If Cleopatra Took A Chance What About Me 1031 If It?s Love (It?s Alright) It?s Not Too Late 1036 Darling I Hum Our Song Just A Few More Days 1049 I?m On The Outside I Couldn?t Cry If I Wanted To 1052 Leaving Here (?/76.) Brenda 1058 Just Ain?t Enough Love (?/54.) Last Night I Had A Vision 1063 Candy To Me (?/58.) If You Don?t Want My Love Listasijoitukset kuten ennenkin muodossa (r&b/ pop) ja kysymysmerkit ovat vuodelta ?64, jolloin Billboard ei julkaissut erillistä r&b-listaa. hitiltä, Gordy päätti julkaista jatkopainokset United Artistsin kautta. Toki Eddiekin yritti muuttaa (= modernisoida) tyyliään. Tässä Eddien kahden UA-vuoden singlet: United Artists 172 Merry Go Round It Moves Me 191 Because I Love Her Everybody?s Going 207 Magic Mirror Will You Love Me 280 Why Do You Want To Let Me Go The Last Laugh UA 280:n b-puolta lukuun ottamatta Berry Gordy itse sävelsi ja tuotti kaikki puoliskot. Kepeähköistä Jackie Wilson (tai paremminkin Marv Johnson) -tyyppisistä pompotteluista päästiin pikku hiljaa eroon ja sävelmien ja sovitusten parantuessa lauluun alkoi löytyä sekä ilmettä että syvyyttä. Syitä on helppo arvailla. Ei pomo tietenkään Eddien ajatuksen muutosta pahakseen pannut, löytyihän tarinan mukaan jo neljännellä H-D-H -sävelmällä (Martha & The Vandellasin Come And Get These Memories) se juju, josta Gordyn kerrotaan todenneen, että tässä se nyt on, ?the sound I?ve been lookin. Sijoitukset eivät todellakaan hätkähdytä. Hän oli säveltänyt itselleen kepeähkön Jamie-nimisen rallin, josta oli tarkoitus tulla hänelle seuraava singleyritys, mutta se aie jäi aikeeksi. Jamie annettiin yhteisellä sopimuksella Eddien levytettäväksi, tuloksena miehen ensimmäinen ja suurin hitti vuoden ?62 alussa. Suurin mielenkiinto kohdistuukin neljään ensimmäiseen raitaan, joissa esitellään vuoden ?58 Mercury ja Briant Hollandin nimissä julkaistu Kudu. Eddie itsekään ei ollut tyytyväinen sen enempää sävelmiin kuin albumiin yleensäkään, vaan totesi tehneensä sen mitä käskettiin ilman varsinaista innostusta. Loistava uutuus-CD Kuten edellä totesin, niin Eddien sinkkujen taso nousi selvästi vuosina ?63??64. Lamont Dozier oli tullut Motownille keväällä ?62 ja oman laulu-uransa ohessa hän toimi alusta alkaen Brian Hollandin menestyksekkäänä kynäilijäparina
Vanhasta katkeruudesta Berry Gordya kohtaan ei ole merkkiäkään ainakaan sen perusteella, että Eddie kehuu pomoa vuolaasti uuden CD:n teksteissä tyyliin ?kiitos Gordy, että teit sen mahdolliseksi?. - 44 - CD 2 . Suurimpia hittejä olivat Why Can?t We Lovers, jonka lauloi Dozier, sekä Brianin tulkitsemat Don?t Leave Me Starving For Your Love ja Slipping Away. Lamont Dozierille tuo Holland-Dozier merkitsi menestyksekkään soolouran alkua. ja myönnettävä on, että vaikka itse aluksi hymähtelin koko touhulle, niin vuosikymmenten kuuntelussa Invictus-tuotteiden taso on pikku hiljaa alkanut tuntua aina vain paremmalta ja sekaan on mahtunut yksittäisiä helmiäkin. Osa näistä esityksistä päätyi muiden tähtien levytettäväksi ja niihin osuu myös uutuuslevyn paras ja mielenkiintoisin anti. Viisi ensimmäistä raitaa ovat vuoden ?58 demoja, Action... Happy Daysin levytti Marv Johnson ja hauskan cha-chan Herman Griffin. Motownin demo yms. Happy Daysin levytti Marv Johnson ja hauskan cha-chan Herman Griffin. Motownin demo yms. hyllymateriaalista poimin kehuttaviksi vain minua itseäni erityisesti kiinnostavat tapaukset. Marvinin levytykseen vaihdettiin vain nimi ja siihen liittyvä hokema ja tausta pistettiin kokonaan uusiksi, tuloksena todellinen Motown-jyske, johon sopii iskevästi luokkatoverini, sittemmin parissa BN:n alkuvuosien numerossa avustaneenTimo Unholan kuvaus ?basso jytää ja valo vilkkuu?. Marvinin singlelle kaavailtu Pretty Little Angel Face, temppareiden täyteraidaksi ajateltu Love Is What You Make It, parit Four Tops -albumitäytteet sekä tuttu Take . Itse levyhän julkaistiin nimellä Holland & Dozier, missä Holland tarkoitti veli Briania. Eddie Holland ei Motown-vuosiensa jälkeen ole tiettävästi laulanut levyillä. annettiin, kuten aikaisemmin totesin, Bobby Darinille, kakkonen oli tarkoitettu Jackie Wilsonille, samoin ehkä kolmonen. Mukana on kaksi ehdottomiin suosikkeihini kuuluvaa juttua, joiden Eddie Holland -alkuperästä minulla ei ole ollut tietoakaan. Invictuksen tuotanto on viime aikoina saatu melko hyvin CD-uusintoina esiin, joten Suosalon Heikin jo BN:ssä 17 tekemä katsaus voisi ansaita päivityksen, mutta älkää pelästykö, tämä ei ole lupaus. Invictuksen erikoisuuksiin kuului muutama nimellä Holland-Dozier julkaistu raita, joissa lauluosuuden hoiti joko Lamont Dozier tai Brian Holland. Eddie Holland muisteli, että kyseessä oli tyypilliset yhteisten tuokioiden jatkeena tehdyt demot, joista todettiin, että ne kuulostivat niin hyviltä, että ne voitiin julkaista sellaisenaan eikä uhrata varsinaisten tähtien levytettäväksi. Ei Eddie tietenkään David Ruffinille pärjää, mutta hänen surullisessa esityksessään on silti vissiä herkkyyttä. Tämä originaalin originaali on hieman hätäisempi, mutta mielenkiintoa lisää taustalta selkeästi erottuva Four Tops. Seuraava yllätys on You?re Sweeter As The Days Go By, joka ei ole se samanniminen Motown-laulu, vaan alkuperäinen demo Marvin Gayen syksyn ?63 hitistä You?re A Wonderful One. Tulos oli listakirjojen perusteella ällistyttävän hyvä . Tämä koskee nimenomaan raitaa 24, mutta yllätys on kaksinkertainen, sillä raita 21 (Too Late To Cry) on sama sävelmä eri nimellä. ja jos ei muita ollut, niin ensiversion teki joku kolmikosta, yleensä Eddie. Vielä suurempi yllätys on rakkauslaulu I Like Everything About You, erityissuosikkini, josta olen vuosikymmenien ajan pähkäillyt, kumpi teki paremman version, Four Tops vai Chuck Jackson? Enää ei tarvitse ihmetellä, Eddie on ykkönen. Ei Eddie tietenkään David Ruffinille pärjää, mutta hänen surullisessa esityksessään on silti vissiä herkkyyttä. Osa demoista jäi raakileiksi ja sellaisina ne soivat tällä levylläkin, joskin paikoitellen on tehty loistavaa työtä ja jälki paranneltu lähes normaaliksi. Tämä originaalin originaali on hieman hätäisempi, mutta mielenkiintoa lisää taustalta selkeästi erottuva Four Tops. Seuraava yllätys on You?re Sweeter As The Days Go By, joka ei ole se samanniminen Motown-laulu, vaan alkuperäinen demo Marvin Gayen syksyn ?63 hitistä You?re A Wonderful One. Osa näistä esityksistä päätyi muiden tähtien levytettäväksi ja niihin osuu myös uutuuslevyn paras ja mielenkiintoisin anti. Viisi ensimmäistä raitaa ovat vuoden ?58 demoja, Action... singlelle se päätyi Kim Westonin versiona vuonna ?65. Sisältöä lukiessa kiintyy huomio raitoihin Come On Home ja What Goes Up Must Come Down, joilla ei ollut Eddie Hollandin kanssa muuta tekemistä kuin että hän oli studiossa pelleilemässä, kun demoja tehtiin ja sai nimensä kolmanneksi säveltäjäksi. CD 2 . Mukana on kaksi ehdottomiin suosikkeihini kuuluvaa juttua, joiden Eddie Holland -alkuperästä minulla ei ole ollut tietoakaan. Kuten tunnettua, H-D-H -trion sopimus päättyi vuonna ?67 ja kun Gordyn tarjoama uusinta ei miellyttänyt, kolmikko lähti yhtiöstä, samalla käynnistyi monta vuotta kestänyt oikeusriita. Myös sellaisia sävelmiä tehtiin, jotka olisivat olleet Eddien laulamana sataprosenttisen julkaisuvalmiita, ja arvattavasti ne olisikin julkaistu, jos edellä kaipaamani toinen oikea albumi olisi saatu ulos. It?s You That I Need nousi syksyllä ?67 listoille Temptationsien synkän dramaattisena versiona, jossa David Ruffin oli mielestäni parempi kuin koskaan. Alunperin sävelmä oli levytetty jo vuonna ?63, artistina Marvin Gaye. Rare & Unissued: (1) Action Speaks Louder Than Words (2) Bashful Kind (3) Rain And Thunder (4) Happy Days (5) I?m So Glad I Learned To Do The Cha Cha (6) True Love Will Go A Mighty Long Way (7) Gotta Have Your Love (8) A Little Bit Of Loving (9) Love Is What You Make It (10) Day Dreamer (11) So Great Is My Love (12) Twin Brother (13) Twin Brother (14) Welcome Back (15) It?s You That I Need (16) I?m Greatful (17) Heart Broken Heart Breaker (18) You?re Sweeter As The Days Go By (19) It?s Best To Be Sure (20) Happy Go Lucky (21) Too Late To Cry (22) Pretty Little Angel Face (23) Take Me In Your Arms (24) I Like Everything About You (25) Jamie (stereo) (26) Leavin. Hyvä levynimike Sweeter As The Says Go By annettiin pari vuotta myöhemmin muiden käyttöön, omat versionsa tekivät ainakin Frank Wilson ja Chris Clark. Muutakin löytyy, mm. Kun kehittelyn arvoinen idea TV:tä katsellessa, korttia pelatessa tai baaripöydän ääressä notkuessa syntyi, siitä tehtiin aika nopeasti demo, jonka lauloi se tallin tähdistä, joka sattui olemaan studiossa . hyllymateriaalista poimin kehuttaviksi vain minua itseäni erityisesti kiinnostavat tapaukset. Myös sellaisia sävelmiä tehtiin, jotka olisivat olleet Eddien laulamana sataprosenttisen julkaisuvalmiita, ja arvattavasti ne olisikin julkaistu, jos edellä kaipaamani toinen oikea albumi olisi saatu ulos. (MAR 054), joka vastasikin Motown-vuosien osalta aika hyvin nimeään, suurin heikkous oli Marginalille tyypillisesti hieman nuhruinen äänenlaatu. Tämä koskee nimenomaan raitaa 24, mutta yllätys on kaksinkertainen, sillä raita 21 (Too Late To Cry) on sama sävelmä eri nimellä. Kun kehittelyn arvoinen idea TV:tä katsellessa, korttia pelatessa tai baaripöydän ääressä notkuessa syntyi, siitä tehtiin aika nopeasti demo, jonka lauloi se tallin tähdistä, joka sattui olemaan studiossa . Hänen originaalinsa ei ole tullut julkisuuteen, sen sijaan kuulemme nyt Eddie Hollandin laulaman demon, joka on lievästi sanottuna erilainen kuin temppareiden raju hittivuodatus. Niiden repostelu jääköön, sen sijaan poimin sympaattisen Twin Brother -laulun, joka oli sikäli harvinainen, että sen säveltämiseen osallistui Smokey Robinson. Brian oli näkyvästi esillä mm. Viimeiset kolmisenkymmentä vuotta pojat ovat eläneet vanhoilla meriiteillään, bonuksena vaikkapa pakolliset Hall Of Fame -jutut 90-luvulla. annettiin, kuten aikaisemmin totesin, Bobby Darinille, kakkonen oli tarkoitettu Jackie Wilsonille, samoin ehkä kolmonen. Osa demoista jäi raakileiksi ja sellaisina ne soivat tällä levylläkin, joskin paikoitellen on tehty loistavaa työtä ja jälki paranneltu lähes normaaliksi. joillakin Supremesien 70-luvun puolivälin levyillä. Yhteisissä tuumailutuokioissa he kehittelivät sävelmiä firman tähtien (Chaimen Of The Board, Honey Cone, Laura Lee, Freda Payne...) laulettavaksi. Marvinin levytykseen vaihdettiin vain nimi ja siihen liittyvä hokema ja tausta pistettiin kokonaan uusiksi, tuloksena todellinen Motown-jyske, johon sopii iskevästi luokkatoverini, sittemmin parissa BN:n alkuvuosien numerossa avustaneenTimo Unholan kuvaus ?basso jytää ja valo vilkkuu?. Aivan 60-luvun lopussa Dozier ja Hollandin veljekset perustivat uuden Invictus-yhtiönsä, jolla he jatkoivat työskentelyään samoin ideoin kuin Motown-vuosinaan. Rare & Unissued: (1) Action Speaks Louder Than Words (2) Bashful Kind (3) Rain And Thunder (4) Happy Days (5) I?m So Glad I Learned To Do The Cha Cha (6) True Love Will Go A Mighty Long Way (7) Gotta Have Your Love (8) A Little Bit Of Loving (9) Love Is What You Make It (10) Day Dreamer (11) So Great Is My Love (12) Twin Brother (13) Twin Brother (14) Welcome Back (15) It?s You That I Need (16) I?m Greatful (17) Heart Broken Heart Breaker (18) You?re Sweeter As The Days Go By (19) It?s Best To Be Sure (20) Happy Go Lucky (21) Too Late To Cry (22) Pretty Little Angel Face (23) Take Me In Your Arms (24) I Like Everything About You (25) Jamie (stereo) (26) Leavin. 6 - 2012 Me In Your Arms -rymistely, josta kukaan ei tunnu muistavan, kelle se oli tarkoitettu... Uutta ja uskottavan kuuloista pohjatietoa saa vannoutuneinkin Motownin harrastaja yllin kyllin. It Moves Me ei suinkaan ole ensimmäinen yritys koota Eddie Hollandin levytyksiä yhteen pakettiin. Marginal julkaisi vuonna ?97 31 raitaa käsittävän CD:n ?The Complete Eddie Holland. Hänen originaalinsa ei ole tullut julkisuuteen, sen sijaan kuulemme nyt Eddie Hollandin laulaman demon, joka on lievästi sanottuna erilainen kuin temppareiden raju hittivuodatus. Here (stereo) Tältä levyltä paljastuu Motownille ja varsinkin H-D-H -triolle ominainen työskentelytapa. ja jos ei muita ollut, niin ensiversion teki joku kolmikosta, yleensä Eddie. Hollandin veljekset puolestaan palasivat free lancereiksi Motownille. Hyvä levynimike Sweeter As The Says Go By annettiin pari vuotta myöhemmin muiden käyttöön, omat versionsa tekivät ainakin Frank Wilson ja Chris Clark. Muutakin löytyy, mm. Alkuperäinen versio (12) oli pikkunätti ja kepeähkö, mutta kakkoskoetuksessa tempoa hidastettiin ja tarinaan saatiin syvyyttä, tuloksena upea balladintapainen. Sanoituskin on hauska: kaksoisveli on kova naistenmies ja petkuttanut kaikkia kaupungin tyttöjä, jotka eivät uskalla lähteä ujon kertojan kanssa treffeille, koska eivät tiedä kumpi veljeksistä on kumpi. Vielä suurempi yllätys on rakkauslaulu I Like Everything About You, erityissuosikkini, josta olen vuosikymmenien ajan pähkäillyt, kumpi teki paremman version, Four Tops vai Chuck Jackson? Enää ei tarvitse ihmetellä, Eddie on ykkönen. It?s You That I Need nousi syksyllä ?67 listoille Temptationsien synkän dramaattisena versiona, jossa David Ruffin oli mielestäni parempi kuin koskaan. Alunperin sävelmä oli levytetty jo vuonna ?63, artistina Marvin Gaye. Marvinin singlelle kaavailtu Pretty Little Angel Face, temppareiden täyteraidaksi ajateltu Love Is What You Make It, parit Four Tops -albumitäytteet sekä tuttu Take. Lapsellista, mutta hyvä raita silti. Musiikillisen annin lisäksi uutuuden hienous perustuu siihen, että Eddie itse on saatu kertomaan esityksistä ja niiden taustoista. Here (stereo) Tältä levyltä paljastuu Motownille ja varsinkin H-D-H -triolle ominainen työskentelytapa
Tarinan mukaan näkökyvyn heikkeneminen aiheutui entisen tyttöystävän suutuspäissään heittämistä kemikaaleista, mutta todellisuudessa kyse taisi olla pikemminkin jostakin pahalaatuisesta tulehduksesta. Vuoteen 1928 mennessä hän oli jo täysin sokea. Ainakin myös tuo Härkäkaupungin Punainen on alkujaan herra Longilta peräisin. Vuosina 1935?40 Fullerin musisointia levytettiin peräti yli 120 tallenteen verran. Se tapahtui niinkin kauan sitten kuin vuonna 1971, ja alaotsikolla ?Kepeitä Rytmejä Carolinasta?varustettu artikkeli on eräs legendaarisen Juhani Ritvasen ensimmäisistä BN-kirjoituksista. VESA WALAMIES Ulkoisilta puitteiltaan Fulton Allenin elämäntaival oli valitettavan tuttu ja tavallinen. Blind Boy Fullerin kanssa oli studioissa vain toisia kitaristeja, harpisteja ja pesulaudan rapsuttelijoita, joiden keralla tai itsekseen hän sai yleensä aikaiseksi huomattavan maalaismallisia tunnelmia. Soittamaan ja laulamaankin nuori Fulton oppi lähinnä omin päin ja vanhempia muusikkoja tarkkailemalla. Noina aikoina hän oli nimenomaan USA:n itärannikon mustien keskuudessa erinomaisen suosittu. Daddy Koosteen sisältö kattaa koko Fullerin noin viiden vuoden mittaisen levytysuran. Sittemmin lisää mainetta ja kunniaa ovat tälle teräsrunkoisen kitaran suosijalle tuoneet mm. kuuntelemalla Blind Blaken levyjä sekä soittelemalla kitaravirtuoosi Gary Davisin kanssa. Levyttämään hän pääsi ensimmäisen kerran v. Kutakuinkin kaikki hänen tallenteensa löytyvät englantilaisen JSP-merkin kahdelta neljän cd:n mittaiselta ja erittäin kohtuuhintaiselta pakkaukselta. Jos Blake esitti blueseja, rageja ja erilaisia kansanomaisia rallatuksia, Fullerilla oli noiden viimeksi mainittujen viisujen sijasta ohjelmistossaan useita hengellisiä lauluja kuten Thomas A. Woman Blues (18) Sweet Honey Hole (19) Jitterbug Rag (20) Untrue Blues (21) Big Leg Woman Get?s My Pay (22) Rattlesnakin. 2 ja joka kolmisen kuukautta esikuvansa menehtymisen jälkeen levytti teoksen Death Of Blind Boy Fuller. Vuosina 1907?41 eläneellä Fulton Allenilla eli Blind Boy Fullerilla ja kollegallaan Arthur ?Blind. Johnson ei päässyt paikalle, koska hän oli silloin jo kuollut. Fullerin tulon taas ehkäisi vankilatuomio, minkä hän oli saanut ammuttuaan (!) vaimoaan jalkaan. Blaken lähestymistapa oli yleensä kepeänoloinen, kun taas Fullerin laulu ja soitto olivat monesti sortiltaan hyvinkin kovaotteisia ja energisiä. Vanhempi mies ei tainnut levyttää juurikaan muita sukupuolielämään viittaavia lauluja kuin Diddy Wah Diddy, mutta Allenin jäämistöstä sen aihepiirin sanoituksia löytyy runsain määrin. Näistä esityksistä sellaisia eivät liene vain Dorseyn nelonen, Sylvester Weaverin Boots And Shoes, jug band -taustainen Step It Up And Go ja valkoisen Bill Carlislen tekaisema Rattlesnakin. Molemmissa niistä hänet on varustettu tyylikkäällä päähineellä. Heidän tilallaan esittäytyivät Big Bill Broonzy ja Sonny Terry. Kun oltiin ehditty 40-luvun puolelle, Fullerin terveydentila oli jo kovasti huonontunut. Heidän on kerrottu olleen ankaria juomamiehiä ja kuolleen nuorina suurelta osin holtittomien elämäntapojen seurauksena. Dorseyn eli Georgia Tomin melodinen Precious Lord. Ja onhan Blaken tavoin myös Fuller esitelty Blues Newsissä aiemmin. Miehen tuotantoon tutustumiseen ja siitä maistelemiseen on taasen tällainen tiivistelmä oikein omiaan. Edeltäjänsä ja esikuvansa Arthur Blaken tavoin myös Fulton Allenin musiikki voidaan tyylillisesti jakaa kolmeen osaan. -38 New Yorkissa kuuluisan ?From Spirituals To Swing. Blakella on useita yhteisiä piirteitä. Toinen niistä on - 45 - JR:nkin aikoinaan ihastelema hienostunut lierihattu, mutta käytti hän näköjään myös kansanomaisia lippalakkeja. Myös nykypäivinä Blind Boy Fuller on bluesin ystäväin hyvin tuntema merkkihahmo. Aktiiviaikoinaan he liikuskelivat runsaasti USA:n itärannikolla, vaikka Arthur Blake luultavasti oli lähtöisin etelämpää kuin Pohjois-Carolinassa syntynyt Fuller. Joku voi tietysti pitää numeroiden (9), (10), (13) ja (22) kaltaisia lauluja teksteiltään alatyylisinä, mutta omanlaisensa viehätys niilläkin on. Itse pääsin tutustumaan Blind Boy Fullerin uria uurtaneeseen taiteeseen jo 1960-luvun puolella, ja vuosien mittaan sen puhuttelevaisuus on vain lisääntynyt. 6 - 2012 ?. Blind Blakesta ei ole löytynyt kuin yksi markkinointikuva, mutta Fullerista sellaisia on valmistettu ainakin kaksi. Niistä jälkimmäisellä on mukana myös joitakin hänen työtovereitaan ja seurailijoitaan. Kun sikäläiset tupakkatehtailijat halusivat hemmotella työväestöjään, he ajattivat Fullerin komealla henkilöautolla tehdasalueelle sekä panivat hänet istumaan pääoven eteen ja esittämään työvuorojen vaihtuessa musiikkiaan. Valtaosa niistä julkaistiin vain vähän aikaa äänittämisen jälkeen. Daddy. Naimisiin hän meni teini-ikäisenä ja teki sekalaisia töitä, kunnes 20-luvun puolivälin paikkeilla alkoi sokeutua. Eroja oli myös soittokumppaneissa. -35 eli kolmisen vuotta Blaken viimeisen session jälkeen. Samassa yhteydessä manageri ja kykyjen etsijä J.B. Long keksi miehelle taiteilijanimen Blind Boy Fuller, mikä aiemmista arveluista poiketen ei siis ole mikään kansan keskuudessa syntynyt nimitys. Hän oli syntynyt Wadesboro-nimisellä paikkakunnalla 10.7.1907. Perhe oli köyhä ja monilapsinen, eikä hänen tiedetä saaneen juuri minkäänlaista muodollista koulutusta. Tapani Luotola kertoili tämän vuoden alkupuolella eräiden bluesmiesten erikoisista kutsumanimistä, ja samaan joukkoon kuuluvat myös Fullerin soittokaverit George Washington eli Bull City Red ja Floyd ?Dipper Boy. Kun John Hammond vanhempi järjesti v. Bluesin hahmoja levyjen valossa, osa 23 BLIND BOY FULLER P erusasioiden selvittelyt jatkuvat. Fulton Allen kuoli kotonaan Durhamissa verenmyrkytykseen ja elimistön rappeutumiseen 13.2.1941 vain 33-vuotiaana. Häntä muisteli pikaisesti varsinkin oppipoika Brownie McGhee, joka lyhyehkön aikaa käytti itsestään nimeä Blind Boy Fuller No. Apua ei löytynyt siitäkään, että hän otti ohjelmistoonsa runsaasti lisää hengellistä aineistoa. Elanto löytyi musiikista, mitä Fulton opiskeli lisää mm. Häntä vaivasivat etenkin munuaisongelmat, mitkä mitä luultavimmin olivat seurausta ylenmääräisestä alkoholin käytöstä. Blind Blaken skaala oli siinä suhteessa oleellisesti laajempi, kun hänen kokoonpanoissaan oli mukana paitsi banjisti Gus Cannonin tapaisia perinteisten mustan väen soittimien taitajia niin myös lähinnä kaupungeissa suosittuja pianisteja ja monenlaisia puhaltajia. Tämä kokoelma pitää sisällänsä lukuisia Fullerin klassikoita, mitkä yleensä ovat vähintään osaksi myös hänen omaa tuotantoaan. Niistä edellinen antoi Fulleria mukaillen erään albuminsa nimeksi ?Get Your YaYas Out?, ja Jorma Kaukonen on kumppaneineen 70-luvulta lähtien vedellyt tuon tuosta tämän mustan mestarin toista samanhenkistä toimintalaulua Keep On Truckin?. BLIND BOY FULLER Get Your Yas Yas Out (Snapper 039), 2007 (1) Catman Blues (2) Rag Mama Rag (3) Lost Lover Blues (4) Precious Lord (5) Shake It Baby (6) When You?re Gone (7) Boots And Shoes (8) Homesick And Lonesome (9) I Want Some Of Your Pie (10) Get Your Yas Yas Out (11) Step It Up And Go (12) Weeping Willow (13) Trucking My Blues Away (14) Funny Feeling Blues (15) Pistol Slapper Blues (16) Heart Ease Blues (17) Jivin. Hehän olivat molemmat runsaasti levyttäneitä ja heikkonäköisiä mustia blues-artisteja, joilla kumpaisellakin oli ohjelmistossaan melkoisesti myös muita kuin sinisävelisiä esityksiä. Erinomaisia esityksiä on mukana lukuisasti, ja tulkintojen yleinen taso on korkeaa luokkaa. Council. valkolaisyhtyeet The Rolling Stones ja Hot Tuna. Muitakin eroavaisuuksia heidän tulkinnoissaan oli. Blakea pidetään yleisesti Fulleria parempana kitaristina, mutta toisaalta laulajana hän ei ollut nuoremman miehen veroinen. -konserttinsa, sinne oli tarkoitus kutsua Robert Johnsonin tavoin Blind Boy Fuller
6 - 2012 - 46 -.
DOOBIE TWISTERS ROOMFUL OF DOOBIES: LIVE AT KLUBI Uusi tymäkkä livelevyllinen turbobluesia ja boogieta ! www.doobietwisters.org - 47 - 6 - 2012 ?
Alkuvuodesta 1953 bändi pääsi jo levyttämään. Tenorisoolot olivat yksinkertaisia, joten fonisti oli ilmeisesti joku muu. King Curtisin bändi soitti useimmiten Paradiseklubilla. Kun soul-musiikki kukisti r&b:n, Curtis oli täysillä mukana. Tenorisoolot olivat ilmavia, ja soitto alkoi vaikuttaa jo valmiilta. King Curtisin nimissä kummittelee Fort Worthissa joko v. Näissä oli sähäkkää menoa; jälkimmäisen lauluosuus oli Melvin Danielsin. 6 - 2012 - 48 - R&B-fonistit osa 8. 1952 tai 1953 pidetty sessio, joka jäi silloin julkaisematta eikä kappaleitakaan nimetty. Iso bändi soitti neljä kappaletta, jotka olivat boogieja jumpbluesia. Curtis, nyt Ousley, sai pitkän pyytämisen jälkeen alttosaksofonin 11-vuotiaana. Tammikuussa 1952 hän oli mukana Houstonissa Hummingbird-merkin levytyssessiossa, josta ei kuitenkaan julkaistu mitään. KING CURTIS ? Nuori haastaja Teksasista K ing Curtis ehti osallistua varsinaiseen r&b-aikaan kymmenkunta vuotta, vaikka hän oli nuorin esittelemistäni tenoristeista ja viimeinen r&b:n suurista nimistä. Keltanokan taidot nostivat hänet pian New Yorkin tenoristikaartin haastajaksi, ja vuodesta 1958 lähtien hän oli jo huipulla. RPM:n sessiossa äänitettiin neljä kappaletta, joista Boogie In The Moonlight ja I?ll Be There prässättiin singleksi (RPM 383). Olen lopettanut Curtis-esittelyn tuohon saumaan, koska hänestä riittää aihetta enempäänkin, eikä soul ole enää tämän sarjan rhythm and bluesia. King Curtis on saksofonistien kaikkien aikojen parhaiden nettilistalla sijalla 25, joka on selvästi r&b-fonistien kovin sijoitus ja kuvastaa Curtisin monipuolista taidokkuutta. JUHA JAAKOLA Teksasin perintö 1934?1954 Curtis Montgomery syntyi v. Seuraavana vuonna hän aloitti tenorin soittamisen ja opetteli kouluorkesterissa soittamaan myös baritonia. Fort Worthissa oli parempi yläasteen koulu, joten Curtis Ousley muutti sinne ja hankki samalla bändikokemusta iltaisin. 1952, hän matkusti New Yorkiin setänsä luo ja osallistui Apollo-teatterin amatöörikilpailuihin. Hän voitti kaksi kisaa. Curtis palasi Fort Worthiin loppuvuodesta ja omaksui taiteilijanimen King Curtis, joksi fanit häntä kutsuivat. Hän alkoi työskennellä yhdessä laulajapianisti Melvin Danielsin kanssa. 1934 Teksasin Fort Worthissa, mutta hänet adoptoitiin pian Ousleyn perheeseen, joka eli lähellä Mansfieldissä. Kesällä 1954 Curtis oli mukana Joan Shawn . Kun koulu loppui v. Danielsin laulamat kappaleet olivat meneviä blueseja, ja Curtis ujutti bopahtaviin sooloihinsa myös honkkia ja falsettia. Samana vuonna Curtis oli pääosassa King Curtis Quintet -nimellä äänitetyissä Savoyn alamerkin Gemin singlellä julkaistuissa kappaleissa Tenor In The Sky ja No More Crying On My Pillow (Gem 208)
Meno oli r&b:n juhlaa, ja EP-levy (RCA EP4196) saikin komean nimen ?The Battle For The Beat?. Vuosi 1958 nosti King Curtisin huipulle ja vähitellen Sam The Man Taylorin ohi. Samalla hän opiskeli lisää saksofonin soittoa yksityisopettajien kanssa. Doc Pomusin bändi, jossa King Curtis ja kitaristi Mickey Baker olivat mukana, esiintyi 1950-luvun puolivälissä New Yorkin Musicale Clubilla, ja noita esityksiä säilyi Pomusin pienellä nauhurilla äänitettyinä. Laulaja Bob Kentin bändi levytti vuoden lopussa Prestigen alamerkille Par, ja Curtis oli sessiossa tenoristina. Toinen oli Billboardin mukaan vaatimattomampi boogieblues. Ensimmäisellä New Yorkin matkallaan Curtis pääsi mukaan lyhyelle r&b-kiertueelle, jolla oli soittamassa myös hänen lapsuuden idolinsa Lester Young. King Curtis asettui vuonna 1954 asumaan lopullisesti New Yorkiin. Sen jälkeen hän liittyi Lionel Hamptonin kiertuekokoonpanoon tenoristiksi. Kolmen kuukauden kuluttua orkesteri tuli New Yorkiin, ja Curtis jäi sinne. Keltanokka New Yorkissa 1952?1955 Kuten edellä oli puhetta, Curtis vietti loppuvuoden 1952 New Yorkissa. 1957. Singlen (DeLuxe 6157) kaksiosainen jumpblues Wicky Wacky kiehui taas pakattua tunnetta ja lopussa tenori honkkasi. Solomon Burken sessio. Siis Samin tyyli tuli tavanomaiseksi, koska hän oli tehnyt niin paljon, ei siksi että hän olisi tavanomainen. Kovatasoinen oktetti purkitti neljä kappaletta, joista jumpbluesit Movin. Siitä sai alkunsa ketju, johon tulivat kuulumaan Apollo ja RCA sekä lukuisa määrä muita levy-yhtiöitä. Kolmas kappale Rush Hour julkaistiin vasta cd-aikana. Kingin sessio oli v. 1957 levyttämään Atlanticin Atcolle. Levytyssessioiden bändin ydinpariksi valikoituivat King Curtis ja Mickey Baker. Maaliskuussa 1958 yhtye äänitti kappaleen Yakety Yak, jonka soolossa Curtis käytti änkyttävää jäkätystä. On ja Rockabye Baby valittiin singlelle (Groove 160). kiertueella Bermudalla. Big Connieta, Varetta Dillardia, Roy Gainesia ja Mickey & Sylviaa sekä teki yhden oman singlen. Hän soitti ensin parissa tanssiorkesterissa ja yleni jäseneksi Buck Claytonin ja Charlie Shaversin jazzbändeihin. Session muut kappaleet Open Up ja I?m With You ilmestyivät myöhemmin LP:llä. Marraskuisen Apollo-session tuloksena oli single (Apollo 507), jonka kappaleet King?s Rock ja Dynamite At Midnight olivat mahtavia vetoja: edellisessä tenori kehräsi leijaillen, mutta Dynamitessa foni surffasi ja jäkätti kättentaputusten kannustamana. Tuo jäkättävä äänen katkominen tuli King Curtisin yhdeksi tavaramerkiksi Atlantic-aikoina. hänet soittamasta Manhattanin baarissa trionsa kanssa ja ohjasi hänet studiotyöhön. Neljä kappaletta purkitettiin sekstetillä ja kaikki julkaistiin v. Elokuussa 1955 Curtis kertoi haastattelijalle soittaneensa jo noin 30 levyllä. Apollon työt alkoivat heinäkuussa 1955 The Sparks of Rhythm -yhtyeen levytyksellä, ja sitä seurasi mm. Kingin sessioissa hän säesti Sonny Thompsonia, Billy Valentinea ja Washboard Billiä ja teki vielä kaksi omaa singleä. Sammy Pricen Savoy-sessioita oli kaksi ja niiden lisäksi työnantajina olivat ainakin Apollo (myös oma single), Duke ja Ember. Atlanticista tuli pääasiallinen työnantaja; sen sessioiden talonbändiin kuuluivat King Curtis ja. Kaksi singleä syntyi Groovelle. Vuonna 1956 King Curtis oli saanut jo sen verran nimeä, että studiotöitä alkoi tulla enemmän. Bearin eli Teddy McRaen bändin sessio joulukuussa 1955, jossa tenoria soittivat Sam The Man Taylor ja King Curtis. 1956 tai 1957. Bändi levytti 1954/1955 yhden singlen (After Hours 107). King Curtisin nimissä on 1953 tehty Monarchlevytys (Monarch 702). Curtisin tenorissa oli pidäteltyä tunnelatausta tihkuva vibraatto, joka nousi nopeammassa kakkospuolessa falsetiksi. Levy (Atco 6116) nousi hittilistan ykköseksi, myi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja teki King Curtisista legendan levybisneksessä. - 49 - Curtis oli yhtyeen levytyksissä lähes säännöllisesti vuoteen 1961 asti. Vuoden 1957 studiotöistä mainittakoon Curtisin osallistuminen Sammy Pricen kolmanteen sessioon Savoylle, Washboard Billin, Bubber Johnsonin, Titus Turnerin ja Billy Valentinen sessiot Kingille sekä Chuck Willisin ja Walter Spriggsin sessiot Atlantic/ Atcolle. RCA teki lokakuussa 1957 Leroy Kirklandin johdolla session, jossa 11-miehisen orkesterin tenoristisolisteina olivat King Curtis ja vanhempi konkari Count Hastings. Purkitetut kappaleet olivat Night Before Battle, Royal Tenors, The Count And The King ja Battle Royal. Pitkään luultiin sen olevan Curtis Ousleyn tuote, mutta tämä King Curtis olikin laulaja Eddie Curtis, jolla oli sama taiteilijanimi. Studiotöitä on tarjolla 1955?1956 King Curtisin omien sanojen mukaan Jesse Stone ?löysi. Toinen single (DeLuxe 6142) oli veikeä yhdistelmä country and westerniä kappaleessa Steel Guitar Rag ja tunnelmallisen hidasta bluesia nimeltään The Stranger. Curtis näyttää kyntensä 1957? 1958 Lauluyhtye Coasters siirtyi New Yorkiin v. Tenoriosuudet olivat rutiinilla vedettyjä. Kappaleista Korea Korea ja Oh Baby prässättiin single (Par 1303), josta kuulemani ensimmäinen kappale oli (Curtis Ousleyn kirjoittama) verevä jumpblues. RCA:n Groovelle hän oli säestämässä mm. Atlanticin Bob Rolontzin sanoin: ?Curtis oli kekseliäämpi kuin Sam, ja tietyssä vaiheessa, kun on tehnyt 200 levyä, on vaikea kuulostaa erilaiselta kaikissa seuraavissa. Curtisin tulevaisuuden kannalta merkittävä yhteys Atlanticiin alkoi Tibbs Brothersin sessiolla toukokuussa 1956. Edellä mainitut King Curtisin omat levytykset alkoivat RCA:n sessiolla maaliskuussa. Mutta kun häntä oli kuultu niin paljon, Curtis toi tuoreen tyylin ja soinnin.? Studiotöitä tuli niin paljon, että Curtis saattoi osallistua päivän mittaan neljäänkin levytyssessioon. RCA:n ensimmäinen oli Mr
LaVern Bakerille, Ruth Brownille, Clyde McPhatterille, Big Joe Turnerille ja Chuck Willisille eli Atlanticin/Atcon kermalle. Levy ?The New Scene Of King Curtis. Kolme kappaletta diskattiin. Kahden marraskuisen Triumph-merkin äänityssession tuloksina syntyneet kappaleet Count Your Blessings ja Didn?t He Play jäivät odottamaan 1980-luvulle asti ilmestymistä LP-levyllä (Red Lightnin. vanhoista standardeista Honeysuckle Rose, Stompin. (Prestige 7223). (TRU 15001) oli materiaaliltaan hyvä (valtaosa Curtisin melodioita), mutta Curtis oli laulajana tavanomainen. King Curtisin bändin keikka Smalls Paradisessa kesällä 1961 nauhoitettiin ehkä promotarpeisiin. Kun nauhat löytyivät, niistä koottiin LP ?Live In New York. Tenorin ääni oli herkkä, ja siinä oli paljon vibraattoa. Molemmat olivat jumpblueseja, joissa tenori murisi, jäkätti ja kiehui pakattua tunnetta. (Mount Vernon 119). Kitara sai yllättävän paljon soolotilaa. Curtis lauloi puolet ja soitti tenoria ja saxelloa muissa. Toinen Tru-Sound -kiekko oli nimeltään ?Old Gold. Curtis soitti levyllä myös kitaraa ja lauloi. Välitöinä King Curtis kävi RCA:n studioilla vääntämässä älpeellisen twistiä mm. Buddy Holly sai King Curtisin Uuden Meksikon sessioonsa vain tosi suuresta rahasta. Atco alkoi äänittää myös King Curtisin oman bändin kappaleita. Musiikkina oli jumpblueseja ja lattareita tasaisesti. ABC:n sessiosta tuli single (ABC 10,133), jonka kappaleet olivat King Neptune?s Guitar ja Beatnick Hoedown. Aikaisemmasta sessiosta Heavenly Blues ja Restless Guitar pantiin singlelle (Atco 6152). Singlelle (Atco 6135) tulivat vanha standardi Castle Rock ja Chili. Castle Rock kiehui, ja lattari Chilissä jäkättävä tenori vuorotteli baritonin kanssa. Curtis soitti myös kitaraa. Toisen näkemyksen mukaan levy valmistui vasta v. (TRU 15006) ja sisälsi mm. Soul Groovessa jo tenorit kisasivat keskenään, mutta Blowin. Bändi lauloi, ja Curtisin soolo kakkosessa oli mahtava. ?Trouble In Mind. Olen kertonut niistä sarjan osassa 3, Sam (The Man) Taylor, BN 253. LP-kausi alkaa 1959?1960 Kuninkaallisia kohtaamisia: yläkuvassa Sam Cooken rinnalla, keskimmäisessä King Colemanin. . Bändissä istui Sam The Man Taylor neljällä kappaleella, joista Free For All ja Hot Saxes esittelivät hyvin molemmat tenoristit. Didn?t He oli koottu Curtisin useiden ottojen parhaista sooloista, mutta muissa lauluosuudet hallitsivat ja tenori jäi taustalle. Vuodesta 1957 King Curtis osallistui Alan Freed Rock?n?Roll Big Bandin konserttisarjoihin, joita myös levytettiin. vanhaa r&btavaraa: Night Train, Honky Tonk, Hucklebuck, Soft jne. oli yli kuusiminuuttinen taistelu kahden erilaisen r&b-tenoristin välillä. 1959 Atco katsoi ajan kypsäksi LP-levyn tuottamiseen King Curtisin musiikista. Joidenkin tietojen mukaan hän teki v. 1960 kvartetilla Mount Vernon -levymerkille LP:n, jonka nimi oli ?The Soul Of King Curtis. Levyn ?The Twist!?musiikki oli vauhdikasta, soitto teknisesti taidokasta ja soolot meheviä, mutta poppiahan se oli. Neljäs Tru-Sound -LP tehtiin helmikuussa 1962 ja sai nimen ?Doing The Dixie Twist. Kaksi jäi julkaisematta. Toisen, heinäkuun session tuloksena olivat Ific ja You Made Me Love You (Atco 6124). (TRU. Bluesin taivaallista tunnelmaa korosti harppu; jälkimmäinen jumpblues tihkui tiivistettyä paloa. Atco-sopimus päättyi tähän. Everestille tehtiin myös single (Everest 19406), jossa toisena oli Jay Walk, tulevan Soul Twistin alkuaihio. Muillakin yhtiöillä King Curtis kävi äänittämässä. (TRU 15008) äänitykset. King Curtis vaihtoi genreä, siirtyi Prestigelle huhtikuusta 1960 ja aloitti välittömästi uuden jazz-LP:n teon. 1963, jota pidän todennäköisempänä. R&B-kausi päättyy 1961?1962 Prestigelle muodostettiin alamerkki Tru-Sound roots?pitoisempaa musiikkia varten, ja King Curtis sai kunnian aloittaa sarjan. Syyskuisen - 50 - session LP ?Soul Meeting. tehtiin aivan vastaavalla tavalla ja tyylillä (Prestige 7222). Syyskuussa kolmen kovan tenoristin kopla, King Curtis, Jimmy Forrest ja Oliver Nelson, levyttivät Prestigelle viisi jazz-kappaletta; LP sai nimen ?Soul Battle. Sam The Man Taylor (ts), Mickey Baker (g), Henry van Walls (p) ja Panama Francis (dr). Musiikki oli jatsahtavaa. Edellinen oli samasta muotista kuin aikaisemmat, mutta You Made oli tunnelmallisen hidas novelty erittäin kauniilla loppuvibraatolla. Kahdessa sessiossa purkitettiin 9 kappaletta, joihin lisättiin pari vanhaa sinkkupuolta ja LP ?Have Tenor Sax, Will Blow? (Atco LP113) oli valmis prässättäväksi. Toisen session Write Me A Love Letter oli A-puolena Capitolsin singlellä (Triumph 601). Molemmat olivat jumpblueseja. Kappaleissa oli Close Your Eyes, Misty, Sweet And Lovely jne. Kaksi jätettiin taas hyllylle. Kolmas sessio oli joulukuussa. Nat Adderley (cnt) ja Wynton Kelly (p). Kansitekstin mukaan Curtis teki levyn parhaan soolon. Välissä King Curtis levytti Everest-merkille hitaita balladeja älpeellisen nimeltään ?Azure? (Everest LP5121). Materiaali oli lähes kokonaan Curtisin kynäilemää ja jazzia, jota voisi kuvata hardbopiksi. Nelson soitti enimmäkseen alttoa. King Curtis soitti tosissaan, ja sovittaja kehui Curtisin tykänneen balladien esittämisestä. Kovatasoiseen miehistöön kuuluivat mm. (JSP 1091). At The Savoy jne. 6 - 2012 Vuoden 1959 alussa oli taas kaksi Triumph-sessiota, joista jälkimmäisessä King Curtis soitti tenoria Freddie Mitchellin kanssa. Nautinnollisia olivat King Curtisin ja toisen tenoristin Noble Wattsin vuoropuhelut. LP-väännön ohessa tehtiin myös kahdessa muussa Atco-sessiossa single-materiaalia. Vuoden 1962 puolella saatiin päätökseen kolmannen LP:n ?It?s Party Time. Curtis teki taustoja mm. Musiikki sisälsi jazzia, standardeja ja r&b-pitoisiakin kappaleita. Sessiossa äänitettiin kaksiosainen Soul Groove ja Blowin. (RCA LP-2494). Curtis käytti kaikkia r&b-jippoja, ja Night Train sai kunnon honkit. Huhtikuussa 1961 äänitettiin 10 kappaletta, osin bluesia ja r&b:tä, ja Curtis esiintyi nyt etupäässä laulajana. Off Steam, jotka julkaistiin vasta 1970-luvulla. RL0074). Vanha Joe Liggins -bravuuri The Honeydripper tuli kaksiosaisena singleksi (Atco 6143). tuli ulos New Jazz -sarjan numerolla 8237. Helmikuussa 1958 syntyivät en- simmäisen singlen (Atco 6114) otot Jest Smoochin? ja Birth Of The Blues. Sonny Jackson -salanimellä syntyi vanhoista standardeista single (Sue 744). ja tenorin taustalta löytyi viuluja ja kuoro..
Louis Blues, Muskrat Ramble jne.) sovitettiin taas twisteiksi, mutta jatsahtavalla otteella. (JSP 8812) kesä 1961, ?Sax In Motion. Nat ?King. (Whiskey, Women and ?KM-713), The Coasters: ?20 Great Originals. Oikeanpuoleisessa kuvassa tarinan sankarin vierellä Otis Redding (vas.) sekä ?Mister Atlantic?, Ahmet Ertegün. - 51 - 6 - 2012 ?. Vuonna 1965 vanha suola alkoi janottaa, ja hän siirtyi takaisin Atlanticin Atcolle loppuelämänsä ajaksi. King Curtisin elämä päättyi väkivaltaisesti elokuussa 1971. 15009). Tyylinmuutos tuotti viimein Enjoy-merkille kappaleen Soul Twist, joka nousi helmikuussa 1962 listaykköseksi. Toukokuussa 1962 hän solmi levytyssopimuksen Capitol-yhtiön kanssa ja levytti kolmen vuoden aikana yhteensä 71 kappaletta. 1956 ilmaisukeinoihin tulivat mukaan muriseva kurlaus ja änkytyksen kaltainen jäkätys, katkottu ääni. Balladeissa ja vastaavissa hitaammissa kappaleissa ääni pehmeni ja vibraatto laajeni. Curtisin foninkäsittely oli erittäin taitavaa ja soolot olivat monipuolisen taidokkaita sekä melodisesti että rytmillisesti. (Atlantic K30057), Eddie Kirkland: ?It?s The Blues Man!. -älpeellinen 1958?1967, ?Live In New York. 5-6, 2001?2008 Fancourt Les+: The Blues Discography 1943?1970, Eyeball Productions 2007 Grendysa Peter: Blow Man Blow! Bear Familyn King Curtis -boxin liite 1992 Lord Tom: The Jazz Discography, vers. Uunituore ?Wail Man Wail!. (Acd CDCHD 1184) Alan Freed Rock?n?Roll Big Band 1957?1958, ?Soul Battle. 1957 on samoin, mutta vuoden 1959 Curtis-Mitchell -kamppailu Blowin?Off Steam on r&b-tenorismin huippua. Lopputulos oli tyylikkäämpi ja r&b-pitoisempi kuin RCA:lla. Viimeinen Tru-Sound -palvelus oli Eddie Kirklandin säestäminen levyllä ?It?s The Blues Man!? (TRU 15010) joulukuussa 1961 ja maaliskuussa 1962; taitavaa perusbluesia ja r&b:tä ilman Curtisin sooloja. (Official 9139) vuosilta 1952-1958, ?Honkers And Bar Walkers 2? (Delmark DD-452) vuoden 1956 Rush Hour, ?Hot Sax, Cool Licks. 1960-luvulla levytetystä musiikista ei ole vielä hänen arvioitaan. Levytyksiä King Curtisin musiikkia on saatavana hyvin cdmuodossa. Mukana oli myös pasuuna, jota soitti vanha Ellington-mies Britt Woodman. Lisää Enjoy-levytyksiä tehtiin keväällä. (Tru-Sound 15010). Tärkeimpiä lähteitä Billboardin vuosikerrat 1952?1961 Carpenter Russell: Chronicles Of King Curtis, PublishAmerica 2004 (epäkronologinen ja sisältää virhetulkintoja) Evensmo Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. Niihin kuului myös vanhoja r&b-numeroita, kuten Honky Tonk, Night Train ja Tanya, mutta tyyli oli jo muuttunut. (Acrobat 4230) vuosilta 1960?1961,?Soul Groove?(MIL 6110) Red Lightnin. 1920-luvun standardit (Basin Street Blues, St. Colen kanssa studiossa. (Ace CDCHD 614) Tru-Soundit 1961 ja 1962. Muiden kanssa: ?A Stompin. Curtisin ja Count Hastingsin vuoropuhelu RCA:n levyllä v. Hän meni hätistämään narkkaria pois Manhattanin talonsa portailta, jolloin tämä iski puukon Curtisin rintaan. King Curtisin tyyli ja merkitys King Curtis soitti tenorisaksofonia musiikin vaatimalla tavalla. Noin v. Jumpblueseissa fonin ääni oli suhteellisen korkea ja kireä ja siinä oli erikoinen sisäinen vibraatto, joka muistutti jännitetyn rautalangan värinää; tunnelataus oli kova. (Prestige OJCCD-325-2) Oliver Nelsonin ja Jimmy Forrestin kanssa 1960. Vinyyleinä: Doc Pomus: ?Send For The Doctor? (Whiskey, Women and?KM-700) ja ?It?s Great To Be Young. (Sony A 686301) RCA:ta 1961, ?Trouble In Mind/It?s Party Time?(Ace CDCHD 545) Tru-Sound ?LP:t 1961?1962, ?Old Gold/Doing The Dixie Twist. 11.0, 2010 Lisäksi mainittujen vinyylien ja cd:iden kansitekstit ja levyvihot; jutun historiaversio mukailee Dave Pennyn näkemystä Wail Man Wail -cd:n vihossa kesäkuulta 2012. Yllä: kuninkaallisia kohtaamisia, osa 2 . Vuoden 1956 Varetta Dillardin One More Timen soolo on hyvä. (Fantastic Voyage FVTD088) on kolmen cd:n paketti vuosien 1952?1961 parhaasta materiaalista, 96 biisiä. (Ace CDCHD 757) Atco-vuosilta 1958?1959,?Soul Meeting?(Prestige 24033-2) 2 LP:tä vuodelta 1960, ?Azure, Everest-sessions. On sanottu, että hänen soittotapaansa jäljiteltiin myöhemmin 1970- ja 1980-luvuilla niin paljon, että voitiin puhua jo King Curtis -tyylistä. Musiikintutkija Jan Evensmo pitää vuoden 1953 RPM-session kappaleista ja erityisesti Hey Hey Little Girlistä. Good Time. Muita: ?King?s Rock, 1950s Recordings. Tru-Sound -vaiheen päättyminen on myös tämän jutun kronologinen päätepiste. Referaatti loppuvuosista 1962?1971 King Curtis oli tehnyt yhdeksän vuotta omia levyjä ilman yhtään hittiä, vaikka kykyjä riitti
Niissä lauloi mm. The Four Knights (28) River Stay Away From My Heart . The Dixieaires (24) It Takes A Long Tall Brown Skilled Gal . STREET CORNER SYMPHONIES B ear Familyn uusin sarja esittelee mustan lauluyhtyekulttuurin kehitystä 15 levyn voimin. jonkun yhtyeen koko tuotantoa esitteleviltä albumeilta ja joko alkuperäisiltä tai bootlegeinä julkaistuilta pikkulevyiltä. The 5 Red Caps (5) Sentimental Reasons . Varhaisin esimerkki heillä on Orioles-yhtyeen It's Too Soon To Know. The Scamps (19) After Awhile . Syynä olivat uudet, itsenäiset levy-yhtiöt, jotka levyttivät arvelematta vanhojen ja vakiintuneiden levy-yhtiöiden syrjeksimää materiaalia. Myös balladeja levytettiin runsaasti, sillä Ink Spotsien ja Mills Brothersien menestys valkoisilla markkinoilla oli ollut todella hyvä. puertoricolaisia ja erityisesti italialaisten siirtolaisten vesoja. Myös Robins-yhtyeen ensihitillä on vahva r&b-meininki. Willie Dixon soitti bassoa Big Three Triossa ja jatkoi myöhemmin Cobra- ja Chess-merkeillä Chigaco-bluesin tärkeänä taustavaikuttajana. The Rockets (23) Go Long . The Syccopators (29) If It?s So Baby . Monet yhtyeet toimivat eri nimillä maallisella ja hengellisellä puolella. Tyylilaji on tullut perusteellisesti esiteltyä 82-osaisessa sarjassa Bring Back Those Doowops. The Jubalaires (10) I Sold My Heart To Junk Man . Materiaali oli usein hyvinkin bluespitoista, ja tekstit sen mukaisia; suunnattiinhan levyt samalle yleisölle kuin blueskin. Jos siis jossain osuu vastaan lauluyhtyesingle, jolla - 52 - on vaikkapa sellaisia kappaleita kuin Big Leg Mama, Drinkin' Moonshine, Lemon Squeezin. Syynä oli tietysti se, että mustien yhtyeiden musiikki oli vähitellen saavuttanut suosiota myös valkoisten ja erityisesti nuorison keskuudessa. Daddy tai Gonna Feed My Baby Poison, niin ei ole juuri pelkoa, että musiikki olisi valkoisille tarkoitettu. Lähinnä kai doo wopilla ymmärretään 50-luvun jälkimmäisellä puoliskolla tehtyjä yhtyelevyjä. Tosin muutamat yhtyeet olivat jo tässä vaiheessa omavaraisia. The Robins (30) I?ve Been A Fool . Kappalelistaus kertoo sen, että he joutuivat usein turvautumaan 20- ja 30- luvun viihdehitteihin. Tässä ykkösosassa hän lauloi Jubalaires ja Dixieaires-yhtyeissä, jatkoosissa jossain muualla. Juhani kirjoitti BN47:ssä seuraavasti doowopin kehityksestä. Mukava poikkeus on mainio Syncopators-yhtye. The Orioles (21) Recess In Heaven . The Four Blues (25) You?re Heartless . Ja single (Derby 726) on vuodelta -49! Minulla ei ole mitään syytä epäillä etteikö vastaavia olisi levytetty tuolloin paljonkin, mutta vaikea niitä on todella saada kuultavakseen. 50-luvun alkuvuosina monet yhtyeet esittivät rhythm & bluesia siinä kuin sooloartistitkin. Ja mustien kilpakumppaniensa tavoin ne levyttivät useimmiten pienille levymerkeille.. The Delta Rhythm Boys (9) I Know . Deek Watson & His Brown Dots (6) Play Jackpot . The Four Vagabonds (15) Ol. Vankempaa tavaraa löytyy esim. Yhdeksästä kuulemastani urasta kahdeksan on hitaita ja hillittyjä, mutta se yksi onkin jotain sanoinkuvaamatonta. Paw's In The Kitchen on tyrmistyttävän raaka, karkea ja estoton jump-kappale, todella alkukantaista menoa. Lyriikat ovat kuitenkin suorastaan sensaatiomaisen edistykselliset, sillä niissä kerrotaan kuinka pappa tekee kotonaan keittiöhommia mamman viettäessä aikaansa tanssikapakassa ryypiskellen giniä. The Melody Masters (13) I Wonder, I Wonder, I Wonder . The Four Aces (14) P.S. Poikkeuksena muutama orastava r&b-tyylin esitys. The Cats ?n. Bill Dahl on valinnut yleensä . Oikein hyvä esimerkki tuon ajan musiikin uudelleenjulkaisijoitten mausta on yhtye nimeltä James Quintet. On kuitenkin huomattava, että ne 50- ja 60-lukujen vaihteen valkoiset yhtyeet, joista todella voi käyttää doowop-ryhmien nimitystä, olivat usein myös vähemmistöryhmiin kuuluvien laulajien muodostamia. -39; yhtye oli jo neljän vuoden ajan levytellyt ajalle tyypillisiä ?swing?- ja ?jive?-kappaleita. 40- ja 50-lukujen vaihteen yhtyeiden tuhdimpaa materiaalia on myös hankalampaa saada kuultavakseen, sillä bootleg-albumeilla ja EP-levyillä on enimmäkseen hitaampia kappaleita, joihin amerikkalaiset kerääjät ovat ihastuneita. The Shadows Tätä runsaan kymmenen vuoden jaksoa voidaan pitää alan tyylin juurien esittelynä. The Ink Spots (2) I Miss You So ? The Cats And Fiddle (3) Till Then . Suurimman osan näistä jutuista kirjoitti Juhani Ritvanen. The Charioteers (27) Wrapped Up In A Dream . Tyylisuunnan kulta-aika oli heidän mielestään 50-luvun jälkimmäinen puolisko. Lehdessämme Tarmo Talvio kirjoitti 70-luvun alussa kolmiosaisen sarjan Hassut lauluyhtyeet. Jammer Three (12) My Baby . The Deep River Boys (22) Loch Lomond . Useimmat tyytyivät pelkästään kitarasäestykseen tai eivät tarvinneet säestystä ollenkaan. Myös monet vaihdokset yhtyeissä on seikkaperäisesti selvitty. The Cats And The Fiddle, The Four Aces ja The Big Three Trio kirjoittivat itse kappaleensa ja soittivat myös niillä. Mainittakoon vaikka Caleb ?J.C.. Gospel, pop-balladit, blues, jazz ja r&b olivat sulautuneet yhteen muodostaen ainutlaatuisen tyylisuunnan. Jokainen yhtye yritti vielä luoda omaa persoonallista soundiaan, ja näin ilmeisesti syntyivät harmoniakehitelmät, joista doo wopin varmasti tunnistaa. Soololaulajalla, bassolla ja taustaporukalla oli omat kuvionsa, joita kukin toteutti innolla. . Ginyardin yhtyeet. Eipä siis mikään ihme, että joskus kovalla paatoksella tehdyt äänitteet pakkaavat naurattamaan. Vuosikymmenen loppupuolella alkoi ilmaantua myös monia valkoisia doowop-ryhmiä, jotka kukoistivat erityisesti 60-luvun alussa. Dusty Brooks & His Four Tones (7) Atom And Evil . The Basin Street Boys (11) I Cover The Waterfront . Lainaukset häneltä tästä eteenpäin kursiivilla: Toisen maailmansodan jälkeen alkoi mustien lauluyhtyeiden uusi kausi aivan kuin bluesinkin kohdalla. The Big Three Trio (20) It?s Too Soon To Know . Se on mielestäni hiukan harhaanjohtavaa, sillä Gribin ja Schiff lähtevät alan opuksessaan siitä, että doo wop syntyi 40-luvun lopulla. Bill Johnson and His Musical Notes (17) I?m All Dressed Up With A Broken Heart . Ink Spots kompastui tuohon voitokkaaseen balladityyliinsä lähinnä vahingossa v. The Mills Brothers (4) I Learned A Lesson, I?ll Never Forget . 6 - 2012 näytteeksi hittejä. 40-luvun lopun yhtyeitten esityksissä saattaa erottaa selviä vaikutteita bluesista ja jump-comboista noiden gospel- ja jazzvivahteiden ohella. Tosin on huomattava, että esim. Se levytti National-merkille vain yhden session. The Four Tunes (26) A Kiss And A Rose . The Golden Gate Quartet (8) Just A-Sittin. Sarjan ensimmäinen näyte on 30-luvun lopulta. Ehkäpä siis nyt käsiteltävän sarjan toimittaneen Bill Dahlin näkemys on sittenkin perusteltua. Man River . Hän kuunteli myös nyt käsiteltävän sarjan levyt, mutta ei pystynyt sairautensa vuoksi saamaan tekstiä aikaiseksi. Juhanin kirjoittamana tästä arviosta olisi tullut aivan toisenlainen. AARNO ALÉN Volume 1: 1939?1949 (Bear Family BCD 17279 AR) (1) If I Didn?t Care . The Five Bars (18) Solitude . Poikkeuksena oli The Golden Gate Quartet, joka liikkui samalla nimellä aidan molemmin puolin. Tämä ykköslevyn materiaali on pääosin viihteellistä, mutta viihdyttävää. And A-Rockin. The Ravens (16) Don?t You Think I Ought To Know . Dahl esittelee joka kappaleen yksityiskohtaisesti. Siinä Tarmo vetää tyylin juuret aina 30-luvun Ink Spots ja Mills Brothers -äänitteisiin. Dixieaires-yhtyeen taustalla on r&b-combo. I Love You . Mustat lauluyhtyeet eivät saaneet kovin helpolla uutta materiaalia lauluntekijöiltä
The Beavers-yhtyeen ura jäi suhteellisen lyhytaikaiseksi, mutta he levyttivät sinä aikana useita kauniita balladeja, joista (3) on hyvä esimerkki. The Cap-Tans (7) If You See The Tears In My Eyes . Näistä mainittakoon esimerkkeinä vaikka Savoylle levyttänyt Marshall Brothers, RCA:n Heartbreakers ja Derbyn King Odom Four. Muutama erikoisuus tulkoon mainituksi. Volume 2: 1950 (Bear Family BCD 17289 AR) (1) Count Every Star . The Four Buddies (13) Old Fashioned Love . 1950. Vanhan koulukunnan yhtyeet, kuten Mills Brothers, Delta Rhythm Boys ja Jubalaires olivat vielä voimissaan ja luomiskykyisiä samoin kuin sodan jälkeen pinnalle nousseet Ravens ja Orioles. The Marshall Brothers (13) That?s What The Good Book Says . The Cats and The Fiddle (16) I Don?t Mind Being All Alone . The Clovers (6) Chief, Turn The Hose On Me . The Mills Brothers (25) My Heart Cries For You . The Blenders (18) I?ll Never, Never Let You Go . Steve Gibson & The Red Caps (11) I?ve Got No Time . Joku heistä soitti yleensä kitaraa. The Heartbreakers (18) My Dear . Yhtyeen johtohahmoja olivat Johnny Tanner ja kitaristi Lowman Pauling, joka useimmiten kirjoitti yhtyeen kappaleet. My Heart Cries For You oli sinänsä nätti Percy Faithin ja Carl Sigmanin säveltämä kappale, jolla Guy Mitchell pinnisti aina poplistojen kakkoseksi. The Victorians (22) I Gotta Go Now . Samassa sessiossa se levytti myös ensimmäisen maallisen kappaleen (25). The Ravens (22) Mr. The 5 Larks (26) Young Girl . The Three Riffs (10) I?ll Never Love Anyone Else . Se poiki useita vastauslevyjä. Cap-tans-yhtyeen tiedoissa törmäsin nimeen Harmon Bethea. The Masterkeys (23) Please Believe In Me . Ilman sitä Sultans-yhtye ei olisi varmaankaan laulanut Lemon Squeezin Daddya. Blues . Pian tämän jälkeen yhtyeen nimi oli The "5" Royales, viitonen tosiaan lainausmerkeissä. Nimen vaihtoon vaikutti varmaan myös toinen samanniminen yhtye, jonka Charles Sutton oli perustanut. Siksipä heidän valintansa esittää Big Joe Williamsin Baby Please Don't Go oli aika outo tapaus, mutta esitys kieltämättä toimii. Four Buddies -yhtyeen I Will Wait oli vuoden helmiä, jonka löysi myös ostava yleisö: se nousi r&b-listan kakkoseksi vuoden -51 keväällä. Näin Juhani kirjoitti Larks-yhtyeestä (BN 116): Apollo 1177 julkaistiin nimellä The 5 Larks joulukuussa -50, ja single oli totaalinen floppi. Toinen tenorivetoinen yhtye, The Clovers, aloitti uransa myös v. The Colemans (17) Gone (My Baby?s Gone) . The Flames (27) Who Was There To Blame . The Clovers (5) Will You Be Mine . The Striders (15) Do You Love Me . Pienen Rainbow-merkit rahkeet eivät riittäneet, mutta kun yhtye seuraavana vuonna pääsi Atlanticille, oli edellytykset myös kaupalliselle menestykselle valmiit. Dahl on valinnut Apollo-merkiltä kuusi näytettä (9, 11, 14, 20, 25, 29), mikä on mielestäni liikaa. Whispers-yhtyeen I?ve Got No Time on toki tyylikäs ja Rivals-yhtyeen bassolaulaja Ira Mumfordin esitys vauhdikas, mutta miksi johtavalta Savoy-merkiltä on mukana vain pari esitystä. The J a a e t t ä m i t e n kä s tämä kuva sitten liittyy artikkelin teemaan tai otsikkoon. The Larks (9) Shouldn?t I Know . Orioles tunnettiin yleensä balladeista. King Odom Four (29) Rival Blues . The Four Tunes (14) Cool Saturday Night . Atlantic-merkin pomo Ahmet Ertegun ei halunnut viihdestandardeja yhtyeen levytettäväksi. Siksipä hän kirjoitti itse vuoden molemmat hitit (4, 31). The Ravens (8) My Reverie . The Rivals (30) A Dream Is A Wish Your Heart Makes ? The Jubalaires Vuosikymmenen alussa elettiin selvää murrosvaihetta. The 4 Deep Tones (24) How Blind Can You Be . Earl Warrenin korkeaa soolotenoria täydentää omilla osuuksillaan käheä baritoni, basso örähtelee sekaan omia mietteitään ja pari miekkosta hymisee taustalla tukien minimaalista säestystä, josta oikeastaan erottuvat vain rummut ja läpi kappaleen hienovaraisesti soitettu kitara. 6 - 2012 ?. Delta Rhythm Boys nappasi heidän tuotannostaan toisen balladin (7), joka on mielestäni vuoden huippuja. Beavers toki lauloi Lionel Hamptonin isolla Rag Mop -hitillä, mutta eivät saaneet siitä merkintää etikettiin omalla nimellään vaan siinä luki The Hamptones. The Dominoes oli Billy Wardin johtama yhtye, jonka bassoalat lauloi Bill Brown ja korkeat äänet Clyde McPhatter. The Falcon feat. The Dominoes Bill Dahl on tehnyt mielenkiintoisen havainnon. Useimmat yhtyeet olivat lähtöisin itärannikolta. Vahvoja keskuksia olivat Washington D.C., Baltimore ja Virginia. Uutena ilmiönä vahvistui tyylisuunta, joissa yhtyeiden soololaulajina toimi korkeaääninen tenori. Steve Gibson and The Original Red Caps (30) May That Day Never Come . Kumiseva äänitys, säestyksenä ainoastaan Bunnin kitara, ja yhtyeen soundi omalaatuinen yhdistelmä jubilee-laulua ja poppia. The Dozier Boys (20) As Long As I Live . The Four Knights (20) Little Small Town Girl (With The Big Town Dreams) . The Carols (24) Nevertheless . The Varieteers (28) Rain Is The Teardrops Of Angels (29) Would I Mind . The Cap-Tans (16) Lemon Squeezing Daddy . The Beavers (4) Do Something For Me . näin minusta on tuntunut jo toistakymmentä vuotta eli jokseenkin siitä lähtien kun ensi kertaa kappaleen kuulin, joten kyseessä ei voi olla tilapäinen mielenhäiriö, pikemminkin kaalin totaalinen pehmiäminen on edennyt jo vuosikaudet... Volume 3: 1951 (Bear Family BCD 17281 AR) (1) Sixty-Minute Man . The Sultans (17) Heartbreaker . The Shadows (19) She?s Gone . The Clovers (32) I Am With You . Näistä kaikista oli suhteellisen lyhyt matka New Yorkin studioihin. Minusta tuon ensisinglen kappaleissa on kuitenkin jotain hämmentävän vetoavaa ja herkkää, ne ovat kaikessa naiiviudessaan ja popahtavuudessaan vastustamattoman hellyttäviä . Kakkoslevyn avauksella on kuitenkin pääosin äänessä tenori Louis Heyward. Shouldn't I Know on tyypillinen 50-luvun alun alkuvuosien r&b-balladi, joka on paljon velkaa The Oriolesien hempeille tuotteille. The Ravens (2) Turkey Hop, Part 1 . The Swallows (6) Baby Please Don?t Go . The Mello Moods (12) Who?ll Be The Fool From Now On . Johnny Otisin ja Robinsien esitys on tukevaa r&b:tä. Se julkaistiin melkoisella kiireellä, ja Atlanticin johto lähetti useimmat Cardinals-singlet sittemmin sovittaneen pianisti Jesse Stonen etukäteen Baltimoreen valmentamaan yhtyettä, jottei aikaa tärväytyisi hukkaan varsinaisessa äänitystilaisuudessa, joka pidettiin New Yorkissa maaliskuussa -51. Näistä on kakkoslevyn alkupuolella useita esimerkkejä. Ravens muistetaan yleensä bassolaulaja Jimmy Ricksistä. seuraavaasti (BN 70): Heti ensimmäinen Cardinals-single oli hitti. The Delta Rhythm Boys (8) At Night ? The Orioles (9) Jumping Jack . Toisessa Ravens-näytteessä (21) Ricks on selkeämmin äänessä. The Hollywood?s The Four Flames (11) Where Are You (Now That I Need You) . Johnny Otis Orchestra; vocal by The Robins (3) I?d Rather Be Wrong Than Blue . The Four Aces (28) Lover Come Back To Me . No eipä juuri mitenkään, paitsi että tällainen nyt sattui löytymään cd-sarjan 4. osan kansivihkosesta. Kadunkulmassa joka tapauksessa ollaan ja kyllähän kaikenlaisista kosteista leikeistä taidettiin monissa doowopkappaleissakin laulaa... - 53 - Blenders (21) I Guess You?re Satisfied . The Four Blue (21) I Don?t Have To Drive No More . Hän joutui käymään pitkän tien menestykseen, sillä vasta 60-luvun lopulla tämä koheltaja nousi listoille Maskman & The Agentsyhtyeensä kanssa. Gospelin puolelta ponnisti mukaan The Royals. He levyttivät 30-luvun puolella nimellä Royal Sons Quintet. Bobby Nunn with The Robins (14) I?m Afraid . Toinen vuoden menestyjä oli Clovers. The Royals (26) Honey Chile . Yhtyenimistä taisi olla pulaa, sillä Falcons (25) ei ole suinkaan se Detroitissa 60-luvun alussa menestynyt ryhmä. Levyllä on äänessä viehättävä naisvokalisti Golden Boots. Vuoden yhtyelevy oli ehdottomasti Dominoesien Sixty-Minute Man, joka aloitti nuo pikkutuhmat tarinat. He pääsivät syksyllä -51 levyttämään gospelia Apollon studiolle. The Five Keys (3) Sweet Slumber . Goldie Boots (25) Give Me One More Chance . The Rhythm Kings (23) Just In Case You Change Your Mind . The Dominoes (5) When You Come Back To Me . The Four Dots (19) Walkin? And Whistling Blues . Heistä lisää myöhemmin. Juhani kirjoitti Cardinals-yhtyeestä mm. The Drifters (27) I?ll Try To Forget I Loved You . The Cardinals (10) Wine . Ensisinglellä Brown oli äänessä Chicken Bluesissa, kun taas McPhatter hoiti Do Something For Men. Ja siltä se oikeastaan kuulostaakin. The Four Buddies (4) Don?t You Know I Love . Jälkimmäisestä tuli hitti ja siitä alkoi uuden tenorilaulajan menestys, joka johti myöhemmin Drifters-yhtyeeseen ja vielä myöhemmin soolouralle. The Whispers (12) I Will Wait . The Orioles (7) Gotta Find My Baby . Ertegun onnistui saamaan studioon Frank Culleyn rytmisektion ja tuloksena oli modernia r&b:tä, joka selvästi poikkesi valtavirtatarjonnasta. Useiden yhtyeiden kokoonpano oli vielä perinteinen kvartetti, äänialoina kaksi tenoria, baritoni ja basso. Billy Bunn and His Buddies (15) Asking . Länsirannikolta ei ole mukana kuin Hollywood Flames, Robins, Victorians ja Drifters, joka ei ole kuitenkaan se maineikas Atlanticille levyttänyt kokoonpano, vaan Otis Renen Excelsior-merkille levyttänyt yhtye. The Dominoes (2) The Glory Of Love . The Four Tunes (31) Fool, Fool, Fool
The Four Tunes (16) The Last Of The Good Rocking Men . The Clovers (7) But I Forgive You . The Orioles (15) Let?s Give Love Another Chance . The Four Blazes (19) Don?t Be Angry . Royals tuli taloon Johnny Otisin suosituksesta. The Vocaleers (4) Baby Don?t Do It . The Checkers (24) Serve Another Round . The Crows (8) Nadine . The Royals (23) Lovie Darling . The Wanderers (19) I Wanna Know . 6 - 2012 seen). Glover kehotti häntä muuttamaan tyylinsä Charles Brownin suuntaan. The Mel-O-Dots feat. Alan Freedin löytämä Moonglows oli tehnyt ensilevynsä lyhytaikaiselle Champagne-merkille. Rytmikäs ja tarttuva esityshän tämä on , mutta ehkäpä nokkelat lyriikat sittenkin olivat se juju. Vee-Jay-merkin toinen single oli Spaniels-yhtyeen Baby It's You, jossa oli äänessä tenori Pookie Hudson. The Swallows (13) You?re Part Of Me . Fergusonin yhtye. Toinen nuorukainen Steve Cropper taas omaksui Lowman Pauling Jr:n vähäeleisen kitaransoittotavan, tosin ne erottuivat paremmin vasta yhtyeen King-äänitteissä. - 54 - Alueena Chicago oli nousussa lauluyhtyerintamalla. The Enchanters (23) Flame In My Heart . Baritoni Harvey Fuqua oli yhtyeen keulakuva, josta tuli myöhemmin arvostettu taustahahmo ja tuottaja. The Orioles (3) Baby It?s You . Soittajat ovat ammattimiehiä: Ben Webster soitti tenorisaksofonia levylläkin, muista mainittakoon kitaristi Skeeter Best. The Spaniels (4) White Cliffs Of Dover . Billy Bunn and His Buddies (6) One Mint Julep . Tuo laulu minttuviinaryypystä kuulostaa erinomaisen tuoreelta vielä 60 vuoden takaa. Juhani tuskaili Dahlin valintoja sairasvuoteellaan. The Four Knights (12) Beside You . The Harptones (12) Golden Teardrops . Alkuvuonna hän levytti Dominoesien kanssa, mutta oli jo keväällä juuri perustetun Drifters-yhtyeen keulahahmo. Vann Walls and The Rockets (31) I Can?t Believe . The Cardinals (24) I Had A Love . Soololaulaja Ginyard hoitaa osuutensa vakuuttavasti käytellen pikku kikkoja ilmeikkyyden lisäämiseksi.. Äänite myytiin MGM:lle. Tyylillisesti yhtye oli aika kaukana perinteisteistä doo-wopista. Ensimmäinen yhtye pistettiin uusiksi Lucille-kappaleen jälkeen. Balladi You're Mine on sävelmältään hieno ja toteutus huikea tenorin ja bassolaulajan yhteistyönä: klassikko jos mikä! New Orleans ei ole lauluyhtyekulttuurin kehtoja. The Swallows (30) Big Leg Mama . Ilmeisesti hän ei pitänyt tietyistä viihteellisistä esityksistä. Windy Cityn levymerkit Chance, Chess ja Vee-Jay keräsivät studioilleen uusia lauluyhtyeitä kaupungista ja lähiseuduilta. Vaikutteet tulivat vielä miesyhtyeiden puolelta. Myös Buccaneers yritti vanhalla kaavalla, tosin ilman suurempaa kaupallista menestystä. Kappalehan on silkkaa r&b:tä! Tyyli muuttui täysin, kun ryhmä muutti Mercurylle ja leadääneksi nousi tenori Tony Williams. Tuottaja Joe Davis löysin Crickets-yhtyeen ja vei heidät studiolle joulukuussa -52. Royales, joka kahdella singlellään piti r&b-listan kärkisijaa hallussaan kahdeksan viikkoa. Dahl on kuitenkin löytänyt sieltä yhden esimerkin eikä ollenkaan hassumman: Spiders-yhtyeen You're The One on kyllä puhdasta r&b:tä. The Four Buddies (14) Don?t Cry Baby . Mutta Harlemissa myynti sujui. Volume 5: 1953 (Bear Family BCD 17284 AR) (1) Money Honey . The Five Crowns (27) Rockin?Daddy-O . Kesällä kasattiin McPhatterin ympärille uusi ryhmä, jonka kanssa tehtiin onnistunut Money Honey -single. Toinen vuoden menestyjä oli ?5. Ei tuo Drifters-vaihekaan lähtenyt kitkatta käyntiin. The Dominoes (2) The Wheel Of Fortune . The Crickets (10) Too Much Loving (Much Too Much) ? The ?5. The Buccaneers (21) Just Walkin. Mutta kuka yhtyeen ystävä tunnistaa sen tästä Federal-äänitteestä, jossa sooloa lauloi basso Herb Reed. The Diamonds (21) Can?t Do Sixty No More . Kingin studiolle pääsi myös Swallows. The Clovers Vuoden kärkinimi oli ehdottomasti Dominoes. The Larks (11) That?s The Way It?s Gonna Be . Olisin mielellään nähnyt kokoelmalla Clyden itkuklassikon Bells. The Five Keys (25) One More Time . The Five Sharps (31) Ting-A-Ling . The Ravens (10) Hold Me . Freed vei joukkonsa sen jälkeen Chance-merkille, josta oli tuloksena Baby Please. Rug Cutterilla laulaa Floyd McDaniel, joka teki comebackin 1990-luvun Delmark-albumillaan. Tähän tapaan Juhani kirjoitti Vocaleers-yhtyeestä (BN 136): Komea levyhän Be True on. Aikaisemmin keväällä julkaistu That?s What You?re Doing To Me on sekin erinomainen esitys, vaikka ei menestynyt kaupallisesti niin hyvin. Joe Duncanilla oli omalaatuinen, savuinen ja hieman käheä tenori, jota hän käytteli tehokkaasti vaikkei läheskään niin taiturimaisesti kuin jotkut kilpailevat soololaulajat. Vocaleers-soundin täydensi Herman Duncan toistamalla falsetissa kaikki Duncanin säkeet, yhtye tyytyi muuten myötäilemään hyvin rauhallisesti ja bassokin oli pari säettä lukuunottamatta vaatimattomasti taka-alalla. Sooloja ei esitetä, vaan yhtye painaa laulunsa yhtämittaisesti alusta loppuun. Jostain syystä Dahl on valinnut mukaan viihdemäisemmän vaihtoehdon (17). The Flamingos (13) Good Lovin. The Four Jacks (17) Make Me Thrill Again . The Heartbreakers (28) Later . Sävelmä on nopeahko ja varsin jykevä, samoin kuin yhtyeen tulkinta; taustalaulussa vallitsee tuo vanhakantainen "duud-duu-duu" -henki. The Moonglows (6) Is It A Dream . Ehkäpä tuottajat tajusivat jo silloin mikä merkitys on kappaleen introlla. Länsirannikolta oli nousussa uusi ryhmä nimeltä Platters. Tämä oli viimeistä piirtoa myöten race-levy, jollaisella ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia valkoisille markkinoille. The Hornets (32) You?re The One . Savoy kiinnitti Wanderers-yhtyeen, jonka laulusolistina oli myöhemmin soolouralla kunnostautunut Ray Pollard. Mielestäni yhtyeen myöhemmät äänitteet olivat selvästi laadukkaampia. Vuoden ykkösnimi oli ehdottomasti Clyde McPhatter. The Sultans (20) A Beggar For Your Kisses . Se oli perustettu jo 1940 ja oli tyyliltään aavistuksen verran jazzahtava. The Castelles (16) Marie . Myös Clovers onnistui erinomaisesti. Billy Ward and His Dominoes (18) We Could Find Happiness . The Marylanders (18) Rug Cutter . . Tuottaja Henry Glover ei ollut alkuunkaan tyytyväinen Junior Denbyn laulutulkintaan. The Platters (27) I ? The Velvets (28) Baby, Come Back To Me . Monet tutkijat ovat nähneet soulin juuret näin pitkällä. Nuori James Brown imi vaikutteita Johnny Tannerin gospelperäisestä laulutyylistä. In The Rain . Clyde McPhatter oli siinä gospelmaisen rajulla tulkinnallaan elementissään, mutta pitää nostaa esiin myös Billy Wardin ja Rose Marksin osuus kappaleen kirjoittajina. Tämä tepsi: yhtye sai pari pikkuhittiä. Jubileelle levytti Della Simpsonin vetämä Enchanters, joka ei ole ensimmäinen tyttöyhtye r&b-saralla, mutta mielenkiintoinen ilmiö joka tapauksessa. Clyde McPhatter and The Drifters (2) Crying In The Chapel . The Prisonaires (22) Get It . Yhtyeen Sixty-Minute Man oli kesällä uskomattomat 10 viikkoa listan kärjessä. Ricky Wells (26) You?re My Inspiration . Volume 4: 1952 (Bear Family BCD 17282 AR (1) Have Mercy Baby . The Royals (9) Rock Me All Night Long . The Clovers (14) (Now And Then There?s) A Fool Such As I . The ?5. The Dominoes (30) Stormy Weather . Se oli sikäli omavarainen, että laulupuolen lisäksi yhtye hoiti soiton (rummut, kitara ja basso kuului varustuk- . The Du Droppers (20) Dear Ruth . Olen aina ihaillut Flamingosien Golden Teardrops -laulun toteutusta; tunnistan sen ensi sekunnista. The Coronets (9) You're Mine . Samalla muuttui myös yhtyeen nimi. The Flairs (25) My Saddest Hour - The Five Keys (26) Hey Now . Billy Bunn, Serenanaders, Four Knights ja Four Tunes tarjoavat kovin ylitunteelliset tulkinnat, joiden juuret olivat edellisiltä vuosikymmeniltä. Modernimpaa ilmaisua edustavat sellaiset yhtyeet kuten Vocaleers, Swallows ja Royals. Levy-yhtiörintamalla oli myös muutoksia. Indiemerkit (Atlantic, Apollo, Jubilee, Red Robin, King/Federal, Savoy ja Specialty) valtasivat alaa isommilta levy-yhtiöiltä; reilusti yli puolet tämän levyn näytteistä on näiltä pikkumerkeiltä. The Cardinals (3) Be True . The Four Flames (29) That?s What You're Doing To Me . Yhtyeiden oli myös helpompi päästä levyttämään näille kuin koputtaa isojen levy-yhtiöiden oville. Syd Nathanin vetämä King/Federal kiinnitti Dominoesien lisäksi muita laatuyhtyeitä. Royales (5) That?s When You Heartaches Begin . The Du-Droppers (22) I?ve Lost . Four Tunesien humoristinen (?) Marie oli syksyllä kultalevyn saanut jättihitti. The Serenaders (8) Every Beat Of My Heart . Kappaleen tunnemme paremmin Gladys Knightin tulkintana. The Vocaleers (7) Gee . Royals pääsi menestyksen makuun vasta hiukan myöhemmin, kun laulusolistiksi tuli Hank Ballard. Studiossa oli taustalla Charlie ?Little Jazz. jolla tätä myytiin. The Spiders Nyt vanhan koulukunnan yhtyeet olivat jo aika vähissä. Tämä kirjoitti heille Every Beat Of My Heartin, joka ei ihmeemmin menestynyt. The Five Echoes (29) Nobody?s Loving Me . Royales (11) A Sunday Kind Of Love . Yhtyeeltä oli useita näytteitä Sequelin taannoisessa Jubilee-sarjassa. Chicagon suunnalta tuli mielenkiintoinen Four Blazes -yhtye. The Checkers (5) Baby Please . Taustalla Cosimo-studion bändi (rummuissa Earl Palmer ja fonissa Lee Allen) ja äänessä on pääosin Chuck Carbo. Näin Juhani kirjoitti Du-Droppers-yhtyeestä (BN 115): Ei "I wanna know" loppujen lopuksi ole niin kovin ihmeellinen tai erikoinen levy ole. The Robins (15) My Girl Awaits For Me . Be True on äärimmäisen hidas balladi, ja tämä bluesviritteinen levytys on kauttaaltaan surumielinen ja haikean tunnelmallinen. The Four Tunes (17) These Foolish Things Remind Me Of You
Heidän kotikaupunkinsa oli Baltimore, Marylandin osavaltiossa. lokakuussa. Heidän tarinansa alkaa vuodesta 1950, jolloin he alkoivat harjoitella Baltimoren keskustan kadunkulmissa ja kilpailla paikallisissa kykykilpailuissa. Ongelmia oli varmaankin monenlaisia. Kitaristi Leon Smith lähti ja jäljelle jääneet jäsenet alkoivat esiintyä ja levyttää Tämä kuva taitaa olla jälleen sitä kuuluisaa "BN-laatua"... Vasemmalta: James Arthur, Richard Holcomb, Gilbert Wilkes, - 55 Rudolph Chew, etualalla Adolphus Holcomb, vuosiluku n. (Jax 314) julkaistiin heinäkuussa. I Love You Baby kääntöpuolellaan Why. Nauhalle laitettiin neljä raitaa, joista maaliskuussa julkaistiin Bad Girl / Rickey-Do, Rickey-Do (MGM K55006). Kannattaa myös muistaa, ettei maamme musiikkilehdissä ollut minkäänlaisia juttuja doowop-yhtyeistä ennen kuin Ritvanen alkoi kirjoittaa niistä järjestelmällisesti Blues Newsissa. Eräänä päivänä hän päivitteli asiaa isäni kuullen ja sai tietää, että äitini toimi opettajana Taideteollisessa korkeakoulussa. Siellä näin, kuinka tätä paperitaittoa tehtiin käsityönä. Heidän onnekseen kummastakaan julkaisusta ei kuitenkaan tullut hittilistojen vetonaulaa. No, ainakaan Shadin veljekset eivät tienneet, että kunkkukundeilla oli samaan aikaan ulkona kaksi levyä. Kun ne eivät ottaneet tuulta alleen, Jax päätti julkaista myös kaksi muuta purkkiin jäänyttä kipaletta marraskuussa (Jax 320). 2. Molempien kappaleiden leadlaulajana toimi Bobby Hall. Kivenheiton päässä on maan pääkaupunki Washington D.C., muita lähellä olevia isoja kaupunkeja ovat Philadelphia ja tietenkin New York. Tällä kertaa arviot antoivat arvosanan hyvä. Kitara aloittaa ja soi läpi esityksen terävästi, rummut ja basso soivat vankasti taustalla ja fonistikin puhaltelee asianmukaiset töräytykset oikeille paikoille ja vieläpä taidolla. Niinpä hän talkoohengessä retusoi huonolaatuisia valokopioita niin, että etikettien kontrastit tulivat paremmin esille useammassakin lehdessä. Itse tutustuin Ritvaseen Tehtaankatu 2:n toimistolla 70-luvun lopulla. Niinpä kundit äänittivät hätäisesti yhden kappaleen Fire In My Heart ja kääntöpuolelle laitettiin nauha-arkistosta kaivettu You Never Knew (Harlem 2322). ja ?Vol. 1960.. Oh, Why. 1970-luvulla ryhmä pääsi kokoelma-albumeille ?Baltimore & Washington Groups, Vol. oli ostovinkki Philadelphian alueella. Alkusyksystä 1953 pidettiin toinen Jax-sessio. Heti alusta alkaen tenori Bobby Hall vie persoonallisella laulutavallaan ja muu porukka pysyy hyvin kyydissä. Levyn kääntöpuolella on erinomainen tuohon aikaan blues balladiksi luokiteltu sävelmä, joka on koruttoman kaunis ja jonka päävokalisti laulaa kerrassaan mainiosti. Yhtyeen harmonia on asianmukainen, herkkä ja tunnelmallinen. Ilmeisesti Hallilla oli jotain eripuraa ja muut ryhmäläiset olivat siirtäneet hänet rivimiehen rooliin ainakin joksikin aikaa, jos hänen vielä teki mieli laulaa kunkuissa. Olivatpa järjestelyt ryhmässä mitkä tahansa, eivät ne edistäneet ryhmän asioita. Todettakoon heti tähän alkuun, ettei tämäkään tarina olisi ollut mahdollinen ilman Marv Goldbergin tietoja. Baby Be There, Love No One, You Made Me Cry sekä klassikko Sunday Kind Of Love. Kaksi ensiksi mainittua julkaistiin ryhmän seuraavana sinkkuna (Jax 316) syyskuussa 1953. (Roadhouse LM 1002 ja 1003) ja sittemmin Collectables on uudelleenjulkaissut joitakin pikkulevyjä. ANTERO TIRRONEN Kysyttäessä, mitkä Ritvasen kirjoituksista ovat jääneet eniten mieleen, niin JR:n luoman ?Bring Back Those Doowops. The Kings olisi joka tapauksessa kuuntelemisen arvoinen porukka, mikäli joku kokoaisi heidän tuotannostaan oman kokonaisen CD:n. Ei luulisi olevan mahdoton tehtävä . Levyttävien ryhmien määrässä mitattuna Baltimoren alue oli kuitenkin ihmeellisesti hiljentynyt vuosina 1952?53. The Kings pyrki omalta osaltaan murtamaan tätä hiljaisuuden kehää. Siten uskon, että itseni lisäksi monet muutkin saivat tilaisuuden muuttaa käsityksiään 50-luvun kulttuurisista ilmiöistä Amerikassa. Haluaisin kertoa vielä erään aikaan liittyvän muistikuvan, joka liittyy JR:n käsin taittamiin BN-lehtiin. Lauluyhtyeen oli määrä mennä todella pitkälle ja he esittivät klassista mustaa musiikkia. Eräs tällainen oli painojälki, joka aika ajoin vaihteli paljonkin. -palstan kautta kiinnostukseni lauluyhtyemusiikkia ja sen esittäjiä kohtaan syveni. 1953. Mutta kilpailukin oli kovaa, sillä samaan aikaan arvioitiin levyt niin The Midnightersilta, Roy Brownilta kuin Smiley Lewisilta. Harlem-julkaisut jäivät yhteen levyyn, mutta MGM panosti Ramblersiin ja vei ryhmän uudelleen studioon helmikuussa 1955. Kauppalehdissä sinkkua ei arvioitu, mutta heinäkuussa balladi Why? Oh, Why. Artikkeli, johon on tehty joitakin täydennyksiä, pohjautuu nimittäin muutoin miehen tekemiin haastatteluihin. nimellä The 4 Kings. Syyskuussa 1954 he äänittivät muutamia raitoja MGM:lle nimellä The Ramblers. Syynä tähän mahdollisuuteen oli MGM:n ilmoitus tehdä paluu R&B:n saralle useiden artistien yhtäaikaisilla julkaisuilla ja yksi niistä oli The Ramblersin Vadunt-Un-Va-Da Song / Please Bring Yourself Back Home (MGM K11850). Baltimoren alueella oli ollut merkittävä asema lauluyhtyeiden historiassa vuosina 1946?1951, tällöin siellä muodostettiin ja esiintyi lukuisia menestyneitä ryhmiä, joista voitaisiin mainita The Orioles, The Trumpeteers ja The Swallows. Loppukesästä -54 Leon Smith palasi ryhmään ja pojat päättivät jälleen kokeilla nimen vaihdosta. Tehokasta ja tarttuvaa vauhtipalaa vie eteenpäin nopeatempoinen rytmi. Samaan aikaan, kun ryhmä odotti MGM-kiekon julkaisua, laittoivat Jax-yhtiön omistajat liikkeelle tiedotteen: uusi Harlem-levymerkki aloittaa toiminnan syyskuussa 1954 ja yksi sen ryhmistä olisi Bobby Hall & The Kings. A-puolen kipale luokiteltiin vuonna 1953 jump-bluesiksi, mikä kuvaa erinomaisesti, millaisesta musiikista on kyse. Tällöin ryhmä voitti kykykilpailun Baltimoren Good Hope Hallissa. Sattumalta katsomossa oli Jax-levymerkin omistaja Morty Shad. The Kingsin ensimmäinen Jax-sessio pidettiin touko-kesäkuussa 1953 ja se tuotti yhden sinkun verran materiaalia. Ei ollut nopeaa hommaa, vaan kärsivällisyyttä ja taitoa vaativaa. Tätä kaikkea sekä lisäksi intoa Juhani Ritvasella riitti. Keltanokkien alku The Kings on Yhdysvaltojen itärannikon lauluryhmiä. Juttujen yhteyteen JR liitti levyetikettejä, joista hän otti valokopioita. Niissä ongelmaksi muodostui huono kopiojälki. Tällä kertaa purkkiin saatiin neljä kappaletta . Ajatus omien laulujen levyttämisestä syntyi parin vuoden harjoittelun jälkeen, mutta unelma konkretisoitui vasta v. Ramblersin toiveet pitkästä levytysurasta uudella, isolla levymerkillä olivat ennen aikaisia. Vain Ramblers-kiekko sai osakseen kauppalehtiarvion ?tyydyttävä. Tämän jälkeen ryhmän kokoonpanossa tulikin muutoksia. 3. Ajat olivat aika hiljaiset puolen vuoden verran eikä uusia Jaxsessioita ilmaantunut. Kaikuja kadunkulmista, osa 1: THE KINGS ? Baltimoren kuninkaat L auluyhtye The Kingsin musiikki on peräisin siirtymäaikakaudelta, jolloin lauluryhmät etenivät perinteisistä rhythm and blues -harmonioista rock?n?rolliin. Tammikuussa 1954 julkaistiin sinkku (Jax 323) jolla kunkut kysyivät Do You Want To Rock. Levyn mukavasta vastaanotosta Ryhmän perustajajäsenet olivat Adolphus Holcomb (tenori), Bobby Hall (tenori), Richard (Raymond) Holcomb (baritoni), Gilbert Wilkes (basso) sekä kitaralla säestyksestä vastannut Leon Smith. Heidän esikuvinaan olivat The Ravens ja paikallinen The Orioles. Ennen aikaan taittaminen ei ollut niin helppoa kuin nykyään. Menestys ei ollut sen parempi. Kääntöpuolella oli laulu You Never Knew. Sellainen pieni muutos oli tapahtunut, että tällä sinkulla sooloili Adolphus Holcomb Bobby Hallin sijaan. he kun tekivät monia levyjä
Sen jäsenet olivat Adolphus Holcomb (laulu), Raymond ?Ray Nato. He pyysivät sopimuksensa irtisanomista ja sen saatuaan he suuntasivat kohti Phillya. Tällaisia olivat mm. Holcomb (rummut), Theodore Eastep (urut) ja Donald Allen (kitara). Don?t Go / Love Is Something From Within (Gone 5013) katosi kaupoista ilman sen suurempaa menestystä. Niinpä hän suostui ehdotukseen. Mellin Music ei kuitenkaan saanut asiaa eteenpäin ja sekin läpilyönnin mahdollisuus valui käsistä. Omakustanteella onneen Lookie-sinkun jälkeen The Kingsin levytykset loppuivat kuin seinään. RCA:lla työskennellyt Eddie Heller sattui olemaan paikkakunnalla, kun The Kingsillä oli keikka. Se mikä yllätti, oli, ettei yksikään julkaisuista yltänyt hittilistoille. Ajat hiljenivät muutoinkin ja kitaristi Leon Smith lähti ryhmästä v. Mutta mitä ihmettä, kirjallisten diskografioiden mukaan kyseessä olisi eri porukka kuin esittelyssä oleva The Kings. Ballen neuvotteli sopimukseen option tulevien Gotham- ja 20th Century -levyjen painamisesta. Mainospuolen johtoon tuli Harry Fink ja myyntiosaston johtotehtävät sai hoitaakseen Sterling Devers. Onneksi keikkoja kuitenkin riitti: he esiintyivät Apollo-, Royal- ja Howard-teattereissa sekä useilla klubeilla kuin myös kotikaupunkinsa Baltimoren paikallistelevisiossa Buddy Dean Show?ssa. Hämärämpi juttu on vastaantullut Batonjulkaisu vuodelta 1957, jolla kuullaan kappaleet Let Me Know ja monille tuttu Clyde McPhatterin hitti Long Lonely Nights (245). Kokoonpanoon kuuluivat tuolloin Adolphus ja Richard Holcomb, Gilbert Wilkes, Robert Hall, Leon Smith ja John Rush. Sopimus raukesi siis puolessa vuodessa eikä rojaltien määrä viiteen osaan jaettuna paljon päätä huimannut. Ensimmäisellä sessiolla äänitettiin kuusi kipaletta, joista lohkaistiin lokakuussa 1955 sinkku God Made You Mine / The Good Book (Gotham 316). 6 - 2012 - 56 - Bump / I Want To Know julkaistiin tällä kertaa Max Cooperin Lookie-levymerkillä. Niistä julkaistiin vain kaksi: Your Sweet Love ja Troubles Don?t Last. Heller osti välittömästi masternauhan Galelta ja kipale julkaistiin RCA:lla marraskuussa 1958 kääntöpuolellaan Till You (RCA 47-7419). Joulukuussa tuli arviot ja Elephant Walk sai leiman ?hyvä?. Nyt levy saikin aikaan liikehdintää eikä mennyt aikaakaan, kun Mellin Musicin edustaja New Yorkista otti yhteyttä Galeen. Ei edes Bubbling under -osastoon. Mutta eipä olekaan, vaan pienen nettitutkailun jälkeen yhtyeeksi paljastuu heidän esikuvansa The Ravens. Kauppamiehenä Gale onnistui saamaan RCA Victorin kiinnostumaan äänitetyistä Kings-kipaleista. Korvaus yhdestä myydystä sinkusta oli nimittäin vaivainen 1 sentti. Vuosi vaihtui uudeksi eikä kuninkailla ollut uutta julkaisukanavaa. Gothamin ja 20th Century Recordsin pomo Ivin Ballen oli myynyt levyjenpainamistehtaansa Quaker Plastic Research -yhtiön Al Pitnerille. Pitner oli hypännyt oman yrityksen toimitusjohtajaksi toimittuaan Paramount Record and Pressing -yhtiön johtajana. Ehkä tuuliajolla olo oli liikaa, koska John Rush ja Bobby Hall lähtivät ryhmästä. Bobbyn tilalle tuli tenori James Arthur. Tätä levyä painettiin myös Etelä-Amerikan markkinoille, mistä löytyy ainakin chileläinen painos ?Paso del Elefante? / ?Hasta Que te Conoci?. Tammikuussa 1959 Gale myi lisää mastereita RCA:lle. Oh Summer Love The Unknowns -yhtyeeltä Feltstedille, Punckanilla The Quaternotesilta RCA Victorille, ja The Cricket Call Jim Faradaylta Deccalle. He olivat äänittäneet kipaleen Argo Recordsille, joka puolestaan liisasi sen Batonille. Sitten alkoikin ryhmän ura olla sitä myöten selvä. Surrender, kääntöpuolellaan Hold Me (Jay Wing 5805), ilmestyi kauppoihin syyskuussa 1959 ja sai jälleen mukavan vastaanoton. 1960-luvulle tultaessa kuninkaiden levytysura oli kestänyt jo 7 vuotta, mutta levytyksellistä läpimurtoa ei ollut tapahtunut. Menestystä kiekko ei juurikaan saanut osakseen ja muut äänitetyt kappaleet jäivät nauha-arkistoon. Hän ehdotti levyn julkaisemista Epicillä, jos Gale jakaisi sen tekijänoikeudet. Jalo Recordsin kautta hän julkaisi omien artistiensa levyjä kuin myös liisasi mastereita muiden levymerkkien julkaistavaksi. The Kingsin 19 vuoden mittainen levytysura käsitti ainakin 21 sinkkua 16 eri levymerkille. RCA:lla siihen ei ollut kiinnitetty juurikaan huomiota, joten Gale tarjosi sitä julkaistavaksi Jerry Schwingin Jay Wing -levymerkille, jonka kanssa hän oli aloittanut yhteistyön jo vuotta aikaisemmin. Levyjä ei enää tullut, mutta ryhmä sinnitteli kasassa rautaisen esiintymistaitonsa turvin lähes 80-luvulle saakka. Siellä toimi Gotham Records, joka olikin ollut loppukesästä 1955 kiitettävästi lehtien palstoilla tekemänsä yrityskaupan johdosta. Uusia levytyksiä ei tullut ja esiintymisetkin harvenivat vuosi vuodelta. Mutta hiljaisuuden verho avautui vuonna 1972, kun ryhmä pulpahti pinnalle vielä hetkeksi täysin uudistuneena. Hän oli jo aiemmin perustanut oman Jalo Recordsin, mutta marraskuussa -56 hän perusti vielä oman jakeluyhtiönkin nimeltä Southeast Distributing. Nauhalle oli laitettu neljä kappaletta ja Gale sai myytyä nämä Hallin nauhat Peacock Recordsin Don Robeylle, jolle myös Hall sai levytyssopimuksen. Hänen tilalleen tuli Rudolph Chew. Sinkku (RCA Victor 47?7544) laitettiin ulos niinkin myöhään kuin kesäkuussa. Myytyjen nauhojen joukossa oli myös kappale nimeltä Surrender. Niinpä Adolphus ?Little Hooks?Holcomb perusti oman Century-levymerkin, jolla he julkaisivat sinkun Count Your Blessings / How To Start A Romance (Century 1300). Bump-i-dy Uusi manageri vie RCA:lle Levytyspuolen menestymättömyys sai kuninkaat pohtimaan tulevaisuuttaan. Helmikuussa 1960 Gale tuotti vielä yhden session kunkuille. Mystinen levy joka tapauksessa. Vuonna 1956 Jack Gale työskenteli Charlestonissa, South Carolinassa WTMA-asemalla. Tämä tapahtui siis keväällä 1963 ja pian he myivät tuotteensa newyorkilaisen tiskijukan pyörittämälle Little Rick -merkille. Galen mielestä tämä oli pikku juttu, mikäli The Kings pääsisi livahtamaan Epicin artistikaartiin. Tämän toisen yhtyeen nokkamiehenä toimi Joe Van Loan. Tähänhän voi olla tietysti vitsinpoikanen piilotettuna, jos Joe ryhmineen oli lainassa Argolta eli olisikin The Ravens. Tehtaan myytyään Ballen uskoi pystyvänsä pyörittämään paremmin levy-yhtiöitään. Tähän hän satsasikin kovasti. Se sai hyvän vastaanoton arvostelijoilta, mikä ei kuitenkaan juuri näkynyt levymyynnissä. Kuuntelun perusteella kyseessä voisi olla sama porukka. Esittäjäksi kiekolle annetaan The Kings, mutta Baltimoren kuninkaiden diskografiassa levyä ei tunneta. Jos he haluaisivat menestyä, olisi heillä oltava kunnon manageri. Niinpä he kääntyivät tiskijukka Jack Galen puoleen. . Mutta ehkä tämä ei yllättänyt itse kuninkaita, koska heille laulaminen ja esiintyminen oli vain harrastus. Uudistunut porukka, joka kulki nyt nimellä Little Hooks & The Kings, halusi jälleen päästä tositoimiin, mutta omilla ehdoillaan. Musiikki oli heille rentoutumista palkkatyön raadannasta ja kaverusten yhteistä hauskanpitoa.. Hän tuli katsomaan ryhmää tositoimissa ja olikin tyytyväinen näkemäänsä. 1962. huolimatta MGM:llä ei oltu tyytyväisiä ja tuottaja sulki ryhmältä tien studioon. Meno Gothamille Taas lauluryhmä oli kulkenut umpikujaan, nyt yhden levymerkin sijasta kahdella. Ehkäpä juuri nämä uutiset saivat The Kingsin suuntaamaan matkansa kohti Philadelphiaa ja koe-esiintymistä Ivin Ballenille. Elokuun 17.päivänä 1955 The Kings solmi puolen vuoden mittaisen levytyssopimuksen Gotham Recordsin kanssa. Instrumenteista päätellen tyyli oli hieman muuttunut, mutta sinkku Give The Drummer Some More / I Don?t Want To Leave You, But I?ve Gotto Go (Enjay 103) meni ilmeisen hyvin kaupaksi, koska United Artists uudelleenjulkaisi sen (50932) kesäkuussa 1972. Siinä se sitten oli. Nimi oli muuttunut muotoon Little Hooks with Ray Nato & The Kings. Yhtiö oli ainoa laatuaan osavaltiossa ja se jakeli toimintansa alusta lähtien lähes kymmenen levymerkin tuotteita jälleenmyyjille ja jukebox-operaattoreille. Gale omisti myös oman levykaupan Charlestonissa sekä pyöritti paikallista Folly Amusement Park -huvipuistoa. Kyseessä oli Don Julianin ja The Larksin aloittaman Jerk-huuman innoittama äänite Jerk Train / Something Money Can?t Buy (Claridge 303). Hän nimittäin palkkasi uutta henkilöstöä, jotka olivat hankkineet kannuksensa levybisneksessä työskentelemällä Mercury Recordsilla. Pojat olivat turhautuneet Shadin veljesten toimintaan. Gale oli siis merkittävällä tavalla verkottunut mies joten ei ollut mikään ihme, että The Kings pyysi häntä managerikseen. Ensimmäinen Kings-sinkku Jalo-yhtiöllä oli Angel / Come On Little Baby (203), joka näki päivänvalon kesäkuussa 1958. Vuonna 1957 nelihenkiseksi kutistuneet kuninkaat tekivät yhden sinkun newyorkilaiselle George Goldnerin Gone-levymerkille. He eivät tehneet musiikkia täyspäiväisesti (mutta kyllä täyspäisesti) vaan he kävivät päivätöissä. The Kings esitti äänittämänsä laulun Elephant Walk, johon kuului myös erityinen kappaleen nimeä vahvistava tanssinumero. Tämän jälkeen sinkku kiinnosti vielä Chess Recordsia, joka laittoi levyn (Chess1867) ulos elokuussa 1963. Seuraava Pikku Koukun ja kuninkaitten levy ilmestyikin vasta marraskuussa 1965. Seuraavana vuonna bassolaulaja Gilbert Wilkes sai tarpeekseen ja hänen tilalleen tuli baritoni Theodore Eastep. Myös soolouralle siirtynyt Bobby Hall oli kääntynyt ennen muita kuninkaita Jack Galen puoleen. Sittemmin hänen ohjelmansa oli alkanut kuulua myös Baltimoressa. Norsut tallasivat hyvin ainakin Baltimoressa, jossa siitä tuli pienoinen paikallinen hitti. Kiekko julkaistiin numerolla Little Rick 909
King -koulukuntaisena kitaristina ja liki Sam Cooken veroisena laulajana. Näillä ominaisuuksillaan hän briljeerasi mallikkaasti myös Freetimehurvittelupaikan nurkkaan sijoitetulla matalalla esiintymislavalla. Alunperin pääesiintyjäksi kiinnitetty ja sovittu huuliharppuvelho Jerry McCain jänisti lentomatkustamista aiemmin samana syksynä sattuneen USA:n ?9/11. Väittämän mukaan tällä kertaa oli ehditty jopa pitämään jonkunmoiset treenit ennen varsinaisen julkisen yhteissoiton käynnistämistä. Hideaway Bridges tunnetaan erinomaisena B.B. Sharrien vakiorepertuaariin ilmiselvästi kuuluva rankka perusblues Jealousy sai mustasukkaisuuden kuulostamaan hänen tulkitsemanaan todella varteenotettavalta taudilta. Turha pelko, sillä Sharrie onnistui tihkuvan kiihkeällä ja paikoitellen suorastaan rokkaavan vauhdikkaalla esiintymisellään siinä nopeasti. J yväskylän syksyisen kulttuurielämän valopilkku, jokavuotinen Blues Live! -festivaali, järjestettiin varmalla ja vakiintuneella otteella 4.?7.10. Myös siihen asiantilaan toivon kohennusta. Vesa Walmies Eugene ?Hideaway. Keikan alkupuolen funk-hikipala I?m So Blue ensin mainitulta albumilta, sekä samaisen levyn nopeatempoinen nimikappale setin loppupuolella pistivät ja pitivät paikalla olleen tanssikansan hikisenä Freetimen spottivalojen hehkussa. McCainin poisjäänti pänni minua tuolloin suunnattomasti myös sen takia, kun olin kirjoittanut tähän BN-aviisiin aikamoisen seikkaperäisen esittelyn McCainista (ks. Hieno keikka totta tosiaan. Sharrie Williamsin olin nähnyt, kuullut ja kokenut Efesin pilsneribluesfestarilla Pietarissa v. 2007, josta mielenmuistumat eivät olleet laisinkaan huono viitekehys suunnata kohti syksyistä Jyväsky- - 57 - Sharrie Williams lää. itseoikeutetusti, sanoisin . Heidän perinnetietoisia, mutta samalla myös riittävän omaleimaisia tulkintojaan oli nautinto seuralla. Jukka osoittautui sympaattiseksi laulajaksi ja erinomaisen päteväksi kitaristiksi, joka välillä soitti myös telineeseen asetettua huuliharppua ja polki jaloillaan stomp-boxia. Vertailin uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta Hideawayn reilun tusinan esityksen kattanutta keikkakattausta hänen levytuotantoonsa. Miehellä on meriittinään seitsemän CD:tä, joista ensimmäistä (?Born To Be Blue?, Blueside) lukuun ottamatta kaikki on julkaistu brittiläisellä Armadillolla reilun 10 vuoden kuluessa. jos sellaista ylipäätään tarvitaan . Ei liene yllätys, että BluesLiven keikkasetistä noin puolet oli soitettu myös San Antonion stagella. BN 4/2001) houkuttimeksi blueskansalle saapua BluesLiveen. Jamie & Jukka Mäkinen Blues Live 2012 todisti ilahduttavaa jälleennäkemisen riemua, kun Hideawayn taustabändiksi oli kutsuttu . Erääseen järjestelyihin liittyvään olennaiseen seikkaan haluan kuitenkin kiinnittää huomiota. Hideawayn hienon setin jälkeisen tauon perään ei ollut mikään maailman yksinkertaisin tehtävä voittaa hyvin lämmitetty, mutta virvokkeiden ehkä turruttama yleisö takaisin puolelleen. soisi olevan sen verran hillittyä, ettei sen ylitse tarvitsisi vierustoverilleen huutaa. Komea oli myös Hideawayn yksin soolona esittämä tunnelmaballadi I?m Falling In Love. Minä en suoraan sanoen erityisemmin tykännyt näiden älykköjen korostetun kireistä ja kovista soundeista, eikä heistä edes Sharrien pitkäaikainen ja levyiltä tuttu kitaristi Lars Kutschke kuulu likikään suosikkeihini. Valtaosaltaan nopeahkotempoisten ja funksävytteisten laadukkaiden esitysten sekä shufflejen, kuten I Got The Blues, lomassa kuultiin satunnainen rauhallinen hidas perusblues kuten Wish Somebody Told Me. -terrori-iskun säikäyttämänä. Tuollainen korjaus olisi sitä paitsi erinomaisen helposti eli pienellä säädöllä hoidettavissa. Lauantai-illan musisoinnit aloitti tamperelainen aviopari Jamie Ann ja Jukka Mäkinen. Tuoreimmalta albumilta kuultiin myös sen nimikappale, tiivistunnelmainen Out Of The Dark, CD:n avausraita Can?t Nobody, rauhallinen omakohtainen tilitys Although I Sing The Blues sekä lisäksi mielestäni aika vaatimaton selvittely Need More Money, joka toki liittyy saumattomasti amerikkalaiseen tematiikkaan . Vaimonsa kunnostautui eloisana esiintyjänä ja ammattitaitoisena vokalistina. Kaksikon ohjelmisto oli viehättävä sekoitus erilaisista itselleni läheisistä ainesosista kuten bluesista, gospelista ja kantristakin. Jostakin syystä, kenties vaihtelun vuoksi, suoranaisen bluesin osuus oli pääkonsertissa valitettavan vähäinen. ja ?Man Without A Home?. On ehkä huomionarvoista ja yllättävääkin, ettei uusimman, viime vuonna julkaistun CD:n ?Rock And A Hard Place. oli sitten kyse musiikista tai mistä hyvänsä. Sharrieta säesti kolmesta eurooppalaisesta muusikosta (gtr, keyb, bs) sekä huomiota herättävän pienikokoisesta, mutta tanakasti takoneesta mustasta jenkkirumpalista koostunut Wiseguysnimeä (miksikähän) kantava yhtye. Heillä ei ollut kuitenkaan mahdollisuuksia torpedoida Sharrie Williamsin intensiivisen lavakarisman aikaansaamia myönteisiä fiiliksiä, joiden myötävaikutuksella Blues Live 2012! saatettiin onnistuneeseen päätökseen. Paikalla olisi suonut olevan runsaammin väkeä jakamassa laatumusiikkielämyksiä. Pertti Nurmi ...BN käy festivaaleilla © Pertti Ñurmi © Pertti Ñurmi Eugene "Hideaway" Bridges. Pianisti Harri Saanio, kitaristi Kari Johansson, basisti Juha Haapasalo ja rumpali Arto Taskinen suoriutuivat keikastaan suorastaan komiasti. Rivakan menon ja melskaamisen tiimellyksessä lensivät jopa keikkakorkokengät lavan nurkkaan. Sharrien ohjelmisto rakentui pitkälti hänen kahdelle Electro-Fi -CD:lleen, ?I?m Here To Stay? (2007) sekä viime vuonna julkaistu ?Out Of The Dark?. Soitot ja laulut käynnistyivät torstaina, perjantaina oltiin jo hyvässä vauhdissa, huipentuma oli vuorossa lauantaina, ja sunnuntai oli varattu jäähdyttelyille. © Pertti Ñurmi BLUES LIVE! 2012 VESA WALAMIES & PERTTI NURMI Pääkonsertti on viime aikoina pidetty ravintola Freetimessa, mikä on bluesia ajatellen merkittävästi edeltäjäänsä ja tanssijoiden suosimaa Jyväshovia parempi tapahtumapaikka. Aivan keikan lopuilla tarjoiltiin sitten, kuinkas muuten, Sam Cooken veto Moving And A Grooving. Albumeista yksi on ?live. sama kotimainen laatuyhtye Boogie Machine kuin hänen edellisellä vierailullaan. materiaalia taidettu kuulla ainuttakaan. Niistä tuoreempi, 11 vuoden takainen visiitti oli aikanaan itse asiassa eräänlainen vahinko tai korvike. Yhtyeiden soiton ylettömälle volyymille ei kaiketi ole mitään tehtävissä, mutta väliaikamusiikin . -tallenne Teksasin San Antoniossa muutaman vuoden takaa. Bridges oli Blues Livessä kylässä nyt kolmatta kertaa, mutta aiemmista vierailuista oli kulahtanut jo reippaat kymmenen vuotta (1999, 2001). Lähes kaikki keikan kappaleet löytyvät studioversioina kolmelta Armadillolta, ?Coming Home?, ?Jump The Joint
King * (Hip-O) 10-CD) Laura Lee ........................................................................... Miku Majuri (laulu ja kitara), Jate Haro (sähköbasso) ja Harri Nieminen (rummut) . Blues On Fire (Cleopatra) Turchi .................................................................................................... B.B. Come Along (CrossCut) Bob Brozman ......................................................................................... ............................................................................... Run With The Wolf (Blues Bureau Int.) B.B. Sessions * (Kent) Eric Gales ............................................................................ Rolling With The Punches: The Allen Toussaint Songbook * (Ace) various artists ............................................................................ Meno jatkuu varmasti kuten eräässä heidän bravuurissaan hawailaisittain lauletaan: Tukewana! Vesa Snygg sekä Satelliitti-yhtye on melkoisen harvinainen tapaus. Raw Sugar . Alive At The Deep Blues Fest (Alive) various artists ........................................ Mystery Train) ja kitaristi Eero Vaajoensuu (mm. Crossover Records: 1975?79 L.A. Rinnalla Masalla on superkova poppoo, fonisti Juho Hurskainen, rumpali Jupe Litmanen, kitaristi Tuomas Metsberg ja basisti Ari Berghäll. Kent 30: Best Of Kent Northern Soul 1982?2012 * (Kent) various artists .......................................................................................... www.fennicakeskus.fi (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) - 58 -. The Willie Dixon Story * (Proper) 4-CD Mukana yhteistyössä: Fennica Records . Leppävirran rokkiperhettä tukee oivallisesti etelän monen kokoonpanon tehokaksikko, rummuissa Jani Ahtiainen (mm. Not Alone (VizzTone) Ian Siegal & The Mississippi Mudbloods ????????????????????????????????????????????????. Näin ollen rytmiravintolan iltamissa on käytävä vaikka pitkänkin matkan päästä, kun niitä vielä on. Real Gone Recordsin Eddie Laakso on klassisen rock´n´rollin toiminnallinen edistäjä. Edmondsilla oli ääni kunnossa sekä selvästikin vauhtivaihde päällä ja Telstareineen hän kyllä ajoi swengillisen tanssikansaa loppuun. Juutuubista voi tsekata vaikka pikku-Rikun Ooh My Soulin!:in näiden äijien versiona, niin pääsee jyvälle, miksi BN:n miehenkin liekkikenkä alkoi illan tässä vaiheessa kieputella twist-askelta ja keilapaidan hihat hulmuta kuin muorivainaan välihameet pyykkinarulla. Illan jo käännyttyä sunnuntain puolelle saatiin täyslaidallinen ehtaa brittiläistä rock?n?rollia Cliff Linsey Alexander ............................................................ Tyylikäs setti sai tanssilattialle jo ensimmäisen tungoksenkin aikaiseksi. Ainakin tämän kirjoittajalle oli illan kolmas akti se kolahtavin. King .................................... Fire Red Moon (Blind Pig) Gary Clark Jr. & The Blues Shacks .................................................................. The Fame Recordings * (Ace) . Myös käännökset olivat mittatilaustyötä ja sovitukset istuivat paikalleen ruhjomatta. Candy Store Kid (Nugene) Josh Smith ............................................................................................. Road Ends In Water (Devil Down) Tommie Young .............................................................................. Nimittäin 50-luvun rockin menokipaleita ei paljon suomeksi laulettuna kuule. Taiteilijanimen Vesa Snygg takana myhäilee pitkän linjan tekijämies Salosta, Masa Saloranta. Soitto kulki taidolla ja pilke silmäkulmassa yhdistellen surffia, rockabillyä ja rhythm & bluesia rennon letkeästi. Hän on ottanut haasteen vastaan ja kas, hommahan toimii kuin mikäkin. Järvenpään syysyöhön tepasteli hikistä ja hyväntuulista juhlaväkeä. Been There Done That (Delmark) Gwyn Ashton .......................................................................................... Olipahan taas bileet, jokohan kohta taas uudestaan? Lucky Peterson ......................................... Kokoonpanon tuore debyyttilevy on juuri valmistumaisillaan ja keikkakauppa käy jo ensi kesän tapahtumiin asti. Kun yhdistetään Little Richard, Larry Williams, Bunker Hill, Big Al Downing ja muut rytyveljet kompaktin rocktrion iskevyyteen, on tuloksena sellainen suora että tuntuu. Fire In The Mind (Ruf ) Craig Chaquico .............................................................................. Don't Give Up On Me (CrossCut) Sugar Blue ......................................................................................................... Bändi on puoliksi perheyritys, sillä laulusta ja saksofonista vastaa Miss Bettie aka Saara Lehtomäki ja pystybassosta hänen isänsä Jari Lehtomäki (talven katkaisevan LadyBug-festivaalin primus motörhead...). 3 Skulls And The Truth (Blues Bureau Int.) Martha High & Speedometer .................................................... Blak And Blu (Warner Bros.) Arthur ?Big Boy. 2 * (Kent) various artists ........................ Blues On Solid Ground (Blues House Productions) Gary Primich ................................................................................ Silver Bullets, Earl & The Slimline, The Primates). REAL GONE -bileet Järvenpään Swengissä 29.9. © Olavi Rytkönen ?Take a Rockin. Live (Blues Bureau Int.) CD+DVD Hidalgo?Nanji?Dickinson ........................... My Baby Left Me * (Fantastic Voyage) 2-CD Albert Cummings ..................................................................................... Live At The 55 Arts Club, Berlin (Blackbird) 2-CD+DVD John Primer ........................................................ Kaikki olivat selkeitä originaalin rockin osaajia, mutta silti jokainen lähestyi aihetta omasta tulokulmastaan. Iltayhdeksältä tilaisuuden sai kunnian korkata Bettie & The Handsome Trio. Supreme Soul Diva * (Backbeats) Li?l Ronnie & The Grand Dukes ................................. Kun joku normitanssiorkesteri versioi rokkiklassikoita suomeksi, on tyypillisin seuraus pahanlainen vesittyminen. Lo-Lites (ylimmässä kuvassa) pääkaupungistamme on saanut osakseen jo aikamoisen kulttisuosion, eikä syyttä. Just A Little Bit More... Välillä Cliff veti henkeä rautalangan soidessa ja taas mentiin. 6 - 2012 © Olavi Rytkönen OLAVI RYTKÖNEN Richardin ja Johnny Kidd & The Piratesin hengessä. Mittavan laulajanuran omaava englantilaisrokkari Cliff Edmonds oli Telstars -bändinsä (Jeff Tuck, Brad Dalloston, Andy Wren) (alemmassa kuvassa) kanssa rakentanut vauhdikkaan setin, joka alkoi suorastaan perinteikkäällä Pirates-lähtölaukauksella Please Don?t Touch. Crudup ......................... Syyskuun lopun iltamat Järvenpään Swengissä olivat hyvä esimerkki linjakkaasta tapahtumatuotannosta. Ladies and Gentlemen...Mr. Rocket with...? ...BN käy keikoilla R avintola Swengi on merkittävä juurimusiikin menomesta, ja niinpä suunnitelmat sen purkamisesta modernin liikerakentamisen tieltä saavat kylmät väreet kulkemaan cooleimmankin rootsdiggarin selkäpiissä. se on Lo-Lites se ja nimi mieleen nyt, jos ei vielä ole. Illan kattaus sisälsi neljä tasokasta orkesteria. Nyt ei sellaista tarvinnut pelätä vaan niin Chuck Berryn kuin Buddy Hollynkin kipaleet kulkivat kuten pitääkin. (Old Pal) 2-CD Ann Rabson w/ Bob Margolin ????????????????????????????????????????????????????????????????????????????. Live (Blues Bureau Int.) CD+DVD Doug Deming & The Jewel Tones .............................. Levyfirman pyörittämisen ohessa on mies pistänyt pystyyn mojovat bileet jos toisetkin. Radiogram (Fabtone) B.B. Soul Overdue (Freestyle) Jay Jesse Johnson ................................................. Manhattan Soul, Vol. Tässä remmissä aito mustan 50´s-rockin särmikkyys todella menee perille eikä vauhdista huolimatta touhu luiskahda höseltämiseksi. ?Gotta Strange Feeling (EllerSoul) Dan Penn .................................................................................. No Regrets (Oarfin) Stoney Curtis Band ......................................................... What?s It Gonna Take (VizzTone) Darren Fletcher .............................. Shreveport Soulstress * (Backbeats) various artists ................................................................................. Live (Beeble) Pat Travers ........................................................................................................... Vaikka materiaali perin tuttua olikin, ei kiikkustuolinostalgia päätössetin tunnelmia kuvastanut. Sen perään vuorottelivat vanhan lappusilmä-Johnny Kiddin, Shadowsin ja monen muun kantasankarin biisit
Faithful Man oli samaa sarjaa ja bändi osoitti kykynsä tiivistää sovituksen olennaiseen etelän soulin napakymppiin. aletaan vihdoinkin laajemminkin ymmärtää. Kulttuurikeskus Poleenissa soitettu keikka oli Mitch Kashmarin tämänkertaisen, vajaan viikon mittaisen Suomen-kiertueen ensimmäinen. Hän on ikään kuin saanut kasvaa rauhassa Charles Bradleyn ja Sharon Jonesin kyljessä ja varjossa. Tästä ei Chicago-meininki parane! Innokkaan yleisön vaatimuksesta kuultiin encorena kromaattisella harpulla vedetty huikea instrumentaali. ja ennen kaikkea Mitch Kashmarille sekä Tomi Leino Triolle. ryhmissä näkynyt, että takana on pitkä yhteinen lavakokemus. Funkymmassa James Brown -lainassa Money Is King Fields näytti, että rytmikkäät lava-askeleet, sielukas ärjyntä ja hikinen groove on hallinnassa kategoriassa ?ikä reilusti yli 60-vuotta?. Ikimuistettava klubi-ilta Tavastialla on siis lopullinen arvio, enkä seiso varmasti yksin sen takana. Tervetuloa uudestaan vaikka Funky Elephant -festareille samaan saluunaan ensi keväänä! 6 - 2012 ? ...BN käy keikoilla E nnakkoasetelmissa maanantai-iltaa veikattiin paikallisväestön tuntijoiden joukossa yleisömäärältään melko huonoksi illaksi blueskonsertille keskisavolaisessa pikkukaupungissa. Paikalle ilmaantui kuulijoita yllättäen puolisen sataa, jota voi pitää yleisömenestyksenä Pieksämäen mittakaavassa. Soitto on aina varmaotteista, ajan mukaista ja sielukasta. Brown -funk lyhyellä kaavalla ja vahva soulkarisma, mutta muitakin sarkoja kynnetään tajulla ja taidolla. Lee Fields on levytellyt harvakseen viimeisen kymmenen vuoden aikana amerikkalaisille soulfunkkiin erikoistuneille pikkumerkeille kuten BDA, Desco, Soul Fire ja Truth & Soul. Samalla energiataso oli huipussaan. Ehkäpä Pieksämäen arvo ?Savon sinisenä helmenä. Enpä ollut miehestä paljon kuullut ennen kuin huomasin tiedon keikasta Tavastian nettisivuilta. Coverina kuultiin myös Ohio Playersin helmi Here Today, Gone Tomorrow. tituleerattu pääkaupunkiseudun yleisö on ottanut tämän tyylilajin avoimin sydämin ja ryhmin vastaan. Tämän tasoisia bluesnautintoja ja akrobaattista soitantaa pääsee täällä periferiassa nauttimaan kovin harvoin. © TT Tarkiainen MITCH KASHMAR & Tomi Leino Trio in action Pieksämäki 29.10. TT TARKIAINEN mi kuin se legendaarinen junan vessa, intou-tuipa rumpali Bock jopa ajoittain hauskuuttamaan yleisöä näyttävän näköisellä ja sirkushenkisellä palikka -akrobatiallaan. Setti päättyi maanmainioon versioon Little Walter -klassikosta Everything?s Gonna Be Alright. Bändi ei juurikaan esittänyt soolo-osuuksia vaan tyytyi antamaan pelikentän Fiedsille, joka välillä antoi äänensä ja hienojen melodioiden tehdä työn. Soittajien otteista kuitenkin on näissä - 59 - Looking At The Cover) sai yleisön innolla taputtamaan mukana, takapotkuinen afroamerikkalainen rytmi vaan tuotti muutoin kieroille savolaisille hieman vaikeuksia. Pilven reunalta esitystä seuranneen kromaattisen harpun mestarin ei todellakaan tarvitse hävetä oppipoikansa suoritusta. Säestyksestä vastasi tuttuun tyyliinsä varmaotteinen Tomi Leino Trio: Tomi Leino (kitara), Jaska Prepula (basso) ja Andreas Bock (rummut). Ensimmäisen setin alkuvartti oli sekä yleisön että bändin lämmittelyä. Välissä kuultiin melko läjä Fieldsin kahden viime levyn kappaleita. Paikan luonteeseen kuuluen tilaisuus oli konsertti, jossa yleisö istui vakaasti paikallaan. Uusi levykin Willisin kanssa heiltä on tulossa. Lee Fields osoitti hienoa nyanssien tajua läpi keikan menettämättä hetkeksikään intensiteettiään. Alusta lähtien Mitch ja Tomi soittivat soolojaan vuoron perään, kumpikin varsin maukkaasti ja tyylipuhtaasti. Joukon keski-ikä oli reippaasti yli viidenkymmenen, mutta ilahduttavasti joukossa oli joitakin teininuorukaisiakin. Kiitos nykyiselle bluesiin myötämielisesti suhtautuvalle Pieksämäen vapaaaikatoimen johtajalle . Fieldsin lavakarisman ja pukutyylin voitte käydä toteamassa YouTubessa tuosta kappaleesta Tavastian eturivistä kuvatulta tallenteelta. Wish You Were Here kertoi sen isä-poika -tarinan, joka oli silkkaa raastavaa southern soulia syvimmillään. Heiltä hoituu vastaansanomattomasti soul, funk ja raastavampi southern soul. Bodiddleymäisellä viidakkokompilla varustettu Can?t Judge A Book (By © Heikki Suosalo LEE FIELDS & THE EXPRESSIONS Tavastia-klubilla 14.11.2012 JORMA RIIHIKOSKI O lisiko voinut parempaa paikkaa olla paikalla ja seurata kunnon soul-showta kuin pimenevässä marraskuun illassa sopivasti kansoitetulla Tavastia-klubilla Helsingissä. Voisikin sanoa, että tämä nuori ja ?hipstereiksi. Sen avasi Willie Dixonin sävelopuksesta . Komppiryhmäkin toi-. Yleensä bändeissä on joku selvä johtohahmo, joka johtaa ja käskyttää muuta porukkaa. Pakollinen väliaika jakoi esityksen kahteen vajaan tunnin mittaiseen settiin. Ensimmäisen setin helmiä olivat Early In The Morning -klassikko ja Mitchin omakohtaisesti kokema alkoholin huuruisesta aviosuhteesta kertova Whiskey Drinkin? Woman. Toinen näytös oli bluesia parhaimmillaan. Samaisen kappaleen esitti muuten myös David Bowie soul-kautensa avaukseksi, vuoden1974 kiertueelta tallennetulla David Live -levyllä. Lee Fieldsillä on pitkä, mutkikas ja katkonainen musiikkiura takanaan alkaen jo 60-luvulta. Ladies osoitti, että Fields osaa vakuuttaa naiset charmillaan ja tyylillään. Niin oli nytkin. Suomestakin löytyy vastaavia vakuuttavasti asiansa osaavia bändejä. Hänen tehokkain aseensa on rullaava J. Sharon Jones ja Charles Bradley ovat kumpikin käyneet Suomessa pariinkin otteeseen. Torvisektio, kosketinsoittaja, kitaristi ja rytmiryhmä. Funkahtavat Nickels And Dimes ja I?m An Evil Man antoivat basisti Prepulalle mahdollisuuden näyttää taitojaan nelikielisen potkiessa vahvasti. Samalla musta soulmusiikki on tullut entistä helpommin saavutettavaksi erilaisten striimattavien pilvipalveluiden kautta. napattu Too Many Cooks. Vastaanotto oli riehakas ja tulinen. Mustan musiikin lehdessä tämä kannattaa kyllä huomioida ja ottaa vastaan positiivisena uutisena. Sharon Jones myi keväällä Tavastian loppuun, joten nyt paikalle saapunut nuori ja innokas yleisö ei ollut yllätys. Uskon myös, että tämä konserttitarjonta lisää kysyntää ainakin pääkaupunkiseudulla. Heti perään kuultiin Mitchin hyvän ystävän ja opastajan William Clarken ohjelmistosta tuttu Greasy Gravy. Pienen ennakkoselvittelyn jälkeen paljastui, ettei tätä tapahtumaa voi jättää väliin. Uppoaa tämä tyylilaji myös vanhempaan omaan ikäpolveeni ainakin livetilanteessa, joka on todistettu myös Pori Jazzin soul-keikoilla, mutta Tavastialla tämä kansanosa oli tällä kertaa aliedustettuna. Fieldsillä on säestäjäryhmänä valkoinen soulyhtye, joka on Soul & Truth -levymerkin talonbändi. Nähtävästi New Yorkista tuleva ryhmä vastaa samanlaisia kokoonpanoja, jotka ovat olleet Charles Bradleyn ja Sharon Jonesin mukana. Lähinnä tätä genreä on vaikka Didier Selinin luotsaama Soul Investigators, jonka näin juuri heittävän Nicole Willisin kanssa rankan ja juurevan setin Lost in Music -tapahtumassa Tampereella. Soulia ja funkkia on soitettu levyiltä Helsingin klubeilla jo Acid Jazzin ajoista 1990-luvulta. Soul-väellehän käsin kosketeltavan retrovinyylin omistaminen on aina ollut sydämen asia. Omia levytyksiä on kertynyt harvakseen ja eri tyylilajeissa. tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua keittokirjasta . Tuntuu kuitenkin, että nuori sukupolvi arvostaa elävänä koettuja klubi- ja festarikokemuksia. Keikasta muodostuikin reilusti yli tunnin mittainen ilotulitus, joka palkittiin yleisön vaatimaan encoreen, joka oli varmaan kaikille tuttu Bobby Hebbin Sunny
Andy McKaie is enjoying his retirement from Universal Music, but he?s been working on "Muddy Waters Vol. The Water Hole on the west side had a brief moment of aspirations in the summer fo 2012 with a gala opening and a visit by the touring 44s featuring Kid Ramos (whom we wish the best as he battles cancer), but it only lasted for two weeks before ownership pulled the plug, and it?s back to occasional much more modest blues shows. On a personal note, the Howlin. stage of his discography), and he roped me in to write a long essay about B.B. At least Willie and Pinetop Perkins went out in a blaze of glory via their shared Grammy; it was the last year they would have had a decent shot, because the consolidation of the Traditional and Contemporary award categories has pretty much ended any chance for such a traditional project to prevail over the more popular blues rockers. and the end of its long-running Monday night south side blues jams is a big loss. (Hint: great holiday gift idea!) A condensed four CD version is also available. I?ve also been working with Ace toward a CD from the Richard Stamz archives, and look forward to annotating a live Fenton Robinson CD for Black Magic which comes from 1984 material, much of which appeared on a video issued by Old Swingmaster. I know I?m missing a lot that deserved mention; hopefully this column will appear more regularly again and I can do a better job of keeping up. I do want to note the passing of Ernest Lane, who at least lived to see his cover story in the last issue of Juke Blues but not the subsequent Living Blues article (Speaking of LB, Scott Barretta confirmed my identification of Ben Wiley Payton, who?s featured in the current issue, as the guy west side Chicago club-goers in the mid ?70s knew as Ben Ofjoy). King?s recording career for the 10 CD career retrospective "Ladies And Gentlemen... The artists I remember as the young hotshots like Eddy Clearwater, Eddie C. Meanwhile, we should renew our appreciation for the Old School standard bearers such as Bob Stroger, James Cotton (who has a new Alligator CD in the works), Billy Boy Arnold (who?s been doing a number of well-received Bill Broonzy tributes), Jody Williams, etc. My apologies to the overlooked. Meanwhile, happy bluesing to all!. Campbell, Syl Johnson, Lurrie Bell, Dave Specter, Kate Moss, Bob Stroger, Zora Young, Sharon Lewis, Grana Louise and others and notably fun remarks by Bob, Bruce Iglauer and Michael Frank, and next year will be the label?s 60th anniversary, a truly remarkable accomplishment. That?s all I know about it now. On the club front, most of the major venues are continuing apace. 3" (two CDs, much of it from Newport and the ?Sings Big Bill. Bob had a wonderful surprise 80th birthday party on October 20 with music by Eddie C. It?s only available via Amazon, for slightly over $100, but I recommend it highly to any fan with that much income. 2012 was the leanest it?s ever been in terms of amenities, concessions, talent budget, etc., but there?s always plenty to enjoy, perhaps more so when someone obscure gets a well-deserved shot at some exposure for a worldwide audience. 6 - 2012 Williams, whose passing was merciful and whose recorded legacy is prodigious.. I?m not going to provide much detail about the 2011 or 2012 Chicago Blues Festival between my fading memories and a number of articles elsewhere. Campbell?s CD "Spider Eating Preacher" on Delmark (condolences to Eddie and others on the recent passing of his longtime running buddy, Oscar?Bo Dudley?Coleman). Two new upscale venues are the City Winery at 1200 West Randolph (very close to where the original Silvio?s and other historical blues clubs once operated), and Viper Alley in north suburban Lincolnshire. BLUES NEWS from Chicago © Pertti Ñurmi DICK SHURMAN Milton Hopkins in Helsinki, Finland with B.B. King". King?s Orchestra, on October 17, 1972 I t?s good to be back in the News Dispatch biz, but impossible to recall the details of everything that?s happened in the fifteen months or so since the last update. It was also fun hearing Chris Strachwitz (on hand as part of the Lightnin. tribute) and Bob Koester, harrumphing about the modern sounds they were hearing at the Fest and elsewhere. I enjoyed seeing and hearing Milton Hopkins (with Jewel Brown) and Texas Johnny Brown again as part of a Lightnin. Mr B.B. Wolf Smokestack Lightning set I mentioned in my last dispatch was in fact released and has won most of the blues awards for Historical Release; thanks to whoever voted for them! The status of Volume 2 is uncertain. I?m hatching another production project which has me very excited and honored, but I?ll save that for next time. Campbell, Jimmy and Syl Johnson, Magic Slim and Lonnie Brooks (who?s been spending a lot of time in Alabama and is shopping a CD recorded in Nashville and produced by Tom Hambridge) have suddenly turned into the Old Guard! I also want to say goodbye to my longtime friend Lee ?Shot? . The closing of Artis. Hopkins tribute, and Kenny Smith, who?s really making a serious move since the death of his father, did a terrific job organizing and spearheading a Saturday night tribute to his departed elders, built around Mud Morganfield. Lurrie Bell did one of several nice sets showcasing in part his gospel CD, which does well at fulfilling a long-held dream of Lurrie?s and his late wife Susan Greenberg. Space has also provided a lot of excellent evenings of blues and other genres. The City of Chicago is still coordinating the event. The one 2012 headliner who was a real draw was Mavis Staples; her set was outstanding as usual and I continue to believe that her current band of Rick Holmstrom, Jeff Turmes and Stephen Hodges is the best I?ve seen behind her. Of course the ranks of Chicago Blues Elder Statesmen have been diminished severely with the deaths of Willie Smith, Honeyboy Edwards and Hubert Sumlin. I also produced Eddie C. The 2013 Fest is scheduled - 60 - for June 6-9, which means that Thursday has been restored so it?s a four day event again. So instead of trying to play catch-up, we?ll just hit a few highlights/lowlights and make it mostly a status report. Too much of the news has been the continuing loss of many beloved artists. Buddy Guy?s daughters are now managing Legends and there have been some changes there, but it continues as an anchor. Buddy continues to thrive, with his book (with David Ritz, who also has a nice Bettye LaVette book titled A Woman Like Me out; pictured above) When I Left Home and a recent Kennedy Center Honors Award to add to his trophy case
All three collections are well worth checking out for those interested in Jamaican music. The Carlisle Blues Festival in the far north of England was the big event for November. Also scheduled on the bill were rockers Al Ferrier, Narvel Felts, and Charlie Gracie! 6th October marked the 75th birthday of singer, harmonica man and bandleader Shakey Vick, a true blues boom veteran and a long time champion for the blues in Britain. Her repertoire consists of blues and soul numbers, and she tends to play shows in the south of England, appearing at several venues during October. Pearson-Thomas lives in London though she was born in Long Beach, California, in the late 60s. He has continued to issue low-key albums occasionally, but although he is now in his 80s, he has attracted a lot of attention due to the recently released album, entitled ?Roll On Roll On? (Hornbeam 2012) and credited to ?Tom Paley?s Old-Time Moonshine Review?, the name under which he and his band have been touring around Britain. The Royal Southern Brotherhood . ?Trojan Presents The Producers. Check out their CD ?I.C. Born in Uxbridge in Middlesex in February 1941, he was a huge influence on many of the blues boom guitarists,(he was working with a younger Jimmy Page in the early 60s) had played with Eddie Cochran and Gene Vincent when they toured Britain in 1960, and recorded several blues and rhythm & blues sessions later in the decade, Tommy Hunt with The Velvet Candles a.k.a. These days, Otis is the blues! Among new releases were two live albums. The excellent young Texas guitar-slinger Hamilton Loomis (www.hamiltonloomis.com) issued ?Live In England. (Trojan SPECXX2086) provides up tempo and often very soulful sounds from the years 1968 to 1970, and ?Trojan Presents Mod Ska. He celebrated the occasion with a show at the Chipppenham Hotel in London. The National Harmonica League?s hosted the festival ?Harmonica 2012. Otis really does play like B.B. in Bristol towards the end of the month. BLUES NEWS from England NORMAN DARWEN T © Tommy Hunt here were many touring American blues acts in October. used to when he was young. American singer Lisa Mills was also on the bill and both acts has several other gigs across the UK. Jack White of The White Stripes had a five date tour of Britain early in November. There were several very well-received shows during October. Original member of The Flamingoes, singer Tommy Hunt (also a big name on the northern soul scene) appeared at the Hemsby Rock & Roll weekender with Spanish doo-wop revivalists The Velvet Candles in support. ?Trojan Presents Boss Reggae. (MainGate MGRCDA103), a very contemporary sounding collection of real blues tracks that could have been recorded in 1965. He enlisted the help of Sugar Ray Norcia & The Bluetones, Brother Roy Oakley, Greg Piccolo, Monster Mike Welch and Doug James and the result is a set that sounds like the blues good and proper. (Ham Bone Records HB106CD), a very fine example of his loose, funky style and including a good example of just what he learned first-hand from Bo Diddley. This is always a must-attend fixture for harmonica fans from Britain and beyond, and on the bill this year were blues harp ace Joe Filisko with his regular guitarist Eric Noden. The headliner was Larry McCray, who brought his own band across the Atlantic. (Diving Duck 5184), and be sure to look at www.harmonica.co.uk. Session guitar supremo Big Jim Sullivan died on 2nd October 2012. Featuring vocalist Rob Brown and guitarist Dom Brown backed by some crack session musicians, this is well worth investigating by those who enjoy the classic British blues sound. The very under-rated Jerome McMurray has been quiet of late but this American singer, a longtime resident of the north-west of England, played at Bolton Beer Festival in mid-October, with a set that ranged from Bob Marley to Chuck Berry. Tom Paley, a member of the hugely influential folk revival band The New Lost City Ramblers in the 50s and early 60s, has been living in England since 1965. Special. Blues-rockers Walter Trout and Popa Chubby both had shows (Chubby headlined the Frome Blues Festival), as did the rather less frequent visitor from New York, The Kirsten Thien Band. There were many acoustic based acts on tour: in the middle of October, Kent DuChaine began one of his marathon tours stretching into early December, Catfish Keith returned for his annual round of British gigs, (Little) Toby Walker returned to cement his popularity, and Florida?s Ben Prestage also flew in for gigs. A new album from Otis Grand (www.otisgrand.com) is always a cause to celebrate, but he really excels on the stunning ?Blues ?65. The energetic Reverend Peyton?s Big Damn Band also had shows, and the Woody Guthrie influenced singer songwriter Otis Gibbs from Wanamaker, Indiana appeared in Scotland, as did the quirky Pokey LaFarge & The South City Three. (Trojan SPECXX2088) also includes some R?n?B material (it opens with Owen Grey?s great ?Mash It!?) and some vintage ska, covering 1960 to 1984. The New Flamingos - 61 - among them Georgie Fame, Alexis Korner (uncredited), and Dave Berry. Possibly the album of the year. (Trojan SPECXX2087) covers the years 1962 to 1967 and includes several fine covers of R&B material among the first rate ska numbers. (Remedy Records DOMB003; www.remedyrecords.co.uk). She can also be heard as joint lead vocalist on one track by the father and son led band Blue To Brown on their album ?Blue To Brown. (JazzHaus JHR057), showing the band's live sets at full strength and to their greatest advantage. Trojan Records (www.trojanrecords.com) continued with their reissues of vintage Jamaican music with a trio of Various Artists, 40 track double CD compilations. Hans Theessink also continued his solo tour across Britain. UK resident Americans who played shows around the island included veteran soul singer Geno Washington and the blues-rocker from Detroit, Marcus Malone. Multi-instrumentalist Cassie Taylor, daughter of bluesman Otis Taylor but an excellent, and slightly different, blues woman in her own right, toured Britain with her band The Soul Cavalry featuring Jack Moore, son of the late blues-rock guitarist Gary Moore, with whom Cassie worked many times. Cassie's fine debut album "Blue" (Hypertension HYP 11276; www.hypertension.de) is being re-promoted to coincide with the tour. Singer Kathleen ?Kat. Power blues trio The Brew (www. thebrewuk.com) has now changed its name to The Brew UK to avoid confusion with another band, and under this new name the band has released the powerhouse ?Live In Europe. Devon Allman, Mike 6 - 2012 ?
Club Liberté, HELSINKI (+ Wiley Cousins & Kingfish Willie) Groovy Eyes - Ma 31.12. Ian Siegal & The Mississippi Mudbloods continued their Anglo-American collaboration with several shows. Grandpa Banana (see www.grandpabanana. com), a founding member of US group The Youngbloods who has recently recorded an album with Barry Melton on lead guitar entitled ?Even Grandpas Get The Blues. Born in Edinburgh, Scotland in 1930, he worked for many years in jazz bands but was an accomplished blues and boogie-woogie pianist, who worked with many US bluesmen, including recording with Memphis Slim, Jimmy Witherspoon and Eddie ?Cleanhead. in 1967. . Also available is ?The Best Of Bill Wyman?s Rhythm Kings Volume 2. also had several UK dates during November. Former James Brown tenor saxophonist Pee Wee Ellis toured around Britain as a member of the four-piece Ginger Baker's Jazz Confusion band and desert-blues outfit Tinariwen appeared in the capital city. Sidi Toure from the north of Mali, is a singer and guitarist influenced by Songhai folk music and, quite noticeably at times, by Ali Farka Toure?s blues-styled playing. Buddy & the Uplifters - La 22.12. Enigmatic guitarist Shuggie Otis appeared for two shows at the Jazz Cafe in north London, drawing mixed though generally slightly favourable reviews. Club Liberté, HELSINKI Jo. Vinson. Chris Stamp, who was born in London in 1942, died on 24th November 2012. he began recording in 1969 . Also on tour were Alligator act J.J., Grey & Mofro, New Jersey blues-rockers The Billy Walton Band, and The Buddy Whittington Band from Texas. Soul legend Bobby Womack had two prestigious dates at The Forum in London towards the end of November. He has two albums out on the American label Thrill Jockey Records. He was manager of rock group The Who in the 60s, and founded Track Records, which was responsible for breaking Jimi Hendrix through to the general public; the label?s first release was ?Purple Haze. keikkoja: DJ Frankly Jo? - La 22.12. have been receiving lots of attention from the specialist and the mainstream press, and they flew in for several British shows in November. Telakka, TAMPERE - To 27.12. plus guests Paul Jones and Kim Simmonds, among others. He made his UK debut in November, with two low-key gigs in London. Check out www.thrilljockey.com A couple of new releases from stalwarts of the British blues scene: Ric Lee?s Natural Born Swingers have the CD ?Put A Record On. Storyville, HELSINKI (klo 23-) www.ram-bam.com rambam.mail@gmail.com puh. Find out more at www.johnfairhurst.com. Pianist Stan Grieg died on 18th November 2012. This group is led by Ten Years After?s drummer Ric Lee (he also sings . Telakka, TAMPERE - To 27.12. North Carolina born soul veteran Lee Fields . Excellent material for UK blues lovers (www.riclee.co.uk). 345 27 68 HUOMIO! BLUE NORTH RECORDSIN LEVYJULKAISUJA YHÄ SAATAVILLA, RAJOITETUSTI! BN suosittelee mm.: Gary Primich & Friends: Gary, Indiana (BNCD 008), 15 e / Maisteri T. well) and includes veteran English pianist Bob Hall, plus younger singer/ guitarist Danny Handley and bassist/ singer Scott Whitley . (Repertoire REP5278) which presents a wide variety of material recorded between 1997 and 2011 by the group led by the former Rolling Stones bass guitarist (www.billwyman.com), with line-ups including the likes of Eric Clapton, George Harrison, Mick Taylor and Georgie Fame, among others. Zito, Cyrille Neville, Charlie Wooten on bass and drummer Yonrico Scott . 050 . (Fast Western FWCD002). Well worth checking out. John Fairhurst is based in the north-west of England, and has recently released a fine, gritty five track EP on his own label. & Lihan Tie: Turpa Kii Ja Tanssi! (BNCD 009), 15 e / Titty Bar Tim Blues Band, Tuff Times & SupraFonics: Blues Line Finland (BNCD 010), 15e Tarkemmat toimintaohjeet osoitteesta: www.bluesnews.fi Voit myös tilata tuotteita suoraan verkkokaupastamme: bluesnews.mycashflow.fi - 62 -. Bridges. had a one-off show in London on 10th November, followed by an appearance in Dublin, Ireland the next night. Popular acoustic blues acts Toby Walker, Catfish Keith, Brooks Williams, and Kent DuChaine all toured, and also in the country were Mud Morganfield and Eugene ?Hideaway. He has a distinctive take on the blues, nicely rough-hewn and driven along by his National steel guitar playing. 6 - 2012 Slim Butler?s Inner Blues ?Lappilaisen bluesin merkkipaalu!? (Marko Niemelä, Lapin Kansa) ...it has all the hallmarks of a classic blues record, from the strong and catchy songs... (Duncan Beattie, Blues Matters, UK) ...ehdottomasti paras blueslevy, mitä Lapissa on koskaan julkaistu... (Arto Junttila, Väylän Pyörre) ...pieni sensaatio... (Esa Kuloniemi/Bluesministeri, Radio Suomi) ...levy on varsin nautittava kokoelma soulahtavaa bluesia ja bluesrockia... (Pertti Avola, Helsingin Sanomat) Osta omasi Let?s bluuuues! Fennica Records (Helsinki) Stupido-Shop (Helsinki) Musiikki-Mestarit (Rovaniemi) Musiikkikirjasto (Rovaniemi) Koskikapakki (Rovaniemi) Musiikki-Kullas (Oulu) http://homebraend.com Download mp3´s or buy cd: www.cdbaby.com RAM-BAM RECORDS
Kokoonpanosta täytyy ehdottomasti mainita vielä rumpali Willie ?Big Eyes. Roomful of Bluesin, Fabulous Thunderbirdsin ja Mannish Boysin kanssa. Harpun osalta kappaleella - 63 - voi kuulla yhteneväisyyttä myös Pepe Ahlqvistin soittotekniikkaan. Mississippi Heat on hieno yhtye, täynnä loistavia muusikoita. Olisi konsertti saanut päättyä siihen, muttei Mr. Lurrie Bellin, John Primerin ja Billy Boy Arnoldin laulusuorituksiin. Pierre Lacocque itse on soittimensa ehdotonta eliittiä ja hän on kehittänyt omanlaisensa saundin, jossa perinteisten Pikku- ja Iso-Walterien ja Cottonin lisäksi kromaattinen soi upeasti suoraan 2000-luvulle. John Primer, Lurrie Bell). Myös loistava rytmiryhmä on ollut kautta vuosien yhtyeen tavaramerkkinä, samoin kuin ensimmäisen levyn ?Straight From The Heart. (8) Blues Matrix (9) Goin. (1992) rumpalilaulaja Robert Covington jälkeen panostaminen naisvokalisteihin (Deitra Farr, Katherine Davis, Zora Young sekä Inetta Visor). Parhaimmillaan Kid on ollut neljällä sooloalbumillaan ja kahden levyn tähänastisella Los Fabulocos -projektilla, joka keskittyy amerikkalais-meksikolaiseen rokkaavaan musiikkiin. Mainio bluesrumpali Chico Chism hoitaa kannuosuudet koko koosteella. Teini-iässä hän mieltyi bluesiin ja on tehnyt vaikuttavaa työtä mm. Lavalla kekkuloi pieni musta mies ja häntä säesti kuusi valkoista, todella ammattitaitoista soittajaa, eli yhtye Expressions (kaksi torvea, basso, kitara, sormiot ja rummut). James Brown on poistunut lavoilta, joten paikka olisi auki, mutta liekö sinne enää enemmälti pyrkijöitä? Ainakin minä ja Tavastiallinen porukkaa tykkäsi tästä vanhakantaisesta menosta. En tuntenut entuudestaan montaakaan keikalla soitetuista kappaleista. Pierre on myös sujuva sanaseppo, sillä hän on säveltänyt tusinan levyn 14 kappaleesta ja suhde on lähes sama kaikilla yhtyeen kymmenellä albumilla. Levy alkaa vauhdikkaasti kappaleella Granny Mae, joka jyskyttää kuin Pohjanmaan pikajuna harpun vauhdittamana ja Izerin iskiessä tarinaa. Look-A-Here, Baby ja vauhtia löytyy tässäkin. Myös uutuuslevy on tasapainoinen, joskaan ei mielestäni aivan Heatin parhaita. Kid Ramos vetää halutessaan raakaa kitarointia, mutta nyt hän kulkee kultaista keskitietä eikä yritä ottaa pääroolia. Sama koskee Bob Corritorea joka oivaltaa harpun tyylikkään, mutta silti profiloidun osuuden. Parasta tällä (mm. Nämä äänitteet on tehty Phoenixissa 1990?2000 -lukujen taitteessa neljässä sessiossa, joissa on mukana legendaarisia laulajia. Lee voinut vastustaa taputuksia ja tuli vielä lavalle hiukan antikliimaksisiin tunnelmiin. Blues (14) Easy To Please ?Delta Bound. on 20 vuotta olemassa olleen Mississippi Heatin kymmenes levy, jatkaen samoilla linjoilla edellisten kanssa . - Jari Kolari LEE FIELDS & THE EXPRESSIONS Faithful Man (Truth & Soul TS018, LP/CD) (1) Faithful Man (2) I Still Got It (3) You?re The Kind Of Girl (4) Still Hanging On (5) Intermission (6) Wish You Were Here (7) Who Do You Love (8) Moonlight Mile (9) It?s All Over (But The Crying) (10) Walk On Thru That Door Olen pudonnut kyydistä. Bob Corritore vieraili ensi kertaa Suomessa keväällä Tail Draggerin harpistina Stompin. About You (10) Nappy?s Drifting Blues Bob Corritore on parhaimman luokan huuliharpisti ja Kid Ramos kuuluu kitaraosaston ykkösluokkaan. Ramos sairastaa harvinaislaatuista syöpää ja tämän levyn kaikki myyntituotot menevät Kidin kuntouttamiseen. Itse olen kallistunut kyllä enemmän miehisen äänimaailman puoleen ja levyillä vierailevien solistien, esim. Lee Fields on itse vain osallistunut 6 - 2012 ?. Itseäni miellyttävät myös hitaat bluesimmat kappaleet, joissa Pierre pääsee oikein maalailemaan kroomaattisen upeilla saundeilla, kuten My Mother's Plea, jolla Billy Satterfieldin on vuoro osoittaa kitaristin taitojaan. Tällaisella kokoonpanoilla ei voi epäonnistua. (2) Long Time Coming (3) Aw Shucks (4) Possum Up A Tree (5) Natural Ball (6) I Held My Baby Last Night (7) Baby Don?t You Tear My Clothes (8) Snakes Crawl At Night (9) Talkin. Kolmosessa kajahdetaan New Orleansin maisemiin, mikä nyt oli helppo arvata, kun kappaleen nimi on New Orleans Man ja haitarikin niin haikiast. Mitään kompromisseja musiikin laadun suhteen ei tietenkään ole tehty. Kid Ramos peri musiikkijuuret oopperalaulajavanhemmiltaan. puhisee. Enpä ollut aikaisemmin koko nimeä kuullut! Mutta menin. Käännekohta tulevan harpistivirtuoosin musisointiin tapahtui, kun hän kuuli Walter Hortonia campuksella pidetyssä konsertissa ja siitä intoutuneena alkoi kuunnella sekä tutkia tarkemmin myös muita kylänsä huippuja kuten Little Walteria, Junior Wellsia, James Cottonia ja Carey Bellia. Heatissa on alusta lähtien ollut aina loistavia kitaristeja niin vakiokokoonpanossa (alkuperäisjäsen Billy Flynn, Carl Weathersby, James Wheeler, nykyiset Giles Corey ja Billy Satterfield) kuin vierailevina tähtinäkin (mm. Tuli ja runttasi ainoan lainakappaleen, Bobby Hebbin balladin Sunny. Levyn on julkaissut brooklynilainen yhtiö Truth & Soul, ja tuottaneet sen omistajat Jeff Silvermania ja Leon Michelsia, jotka myös ovat olleet mukana kirjoittajien joukkueessa, joka on rustannut useimmat kappaleet. To St. Louis (10) Trouble In His Trail (11) Mr. Osa näistä on julkaistu aiemmin ilmestyneillä albumeilla. Smithin poika Kenny ?Bleedy Eyes? Smith, joka on Pierren lisäksi yhtyeen vanhin jäsen (liittynyt v. bluebeatmusic.com -verkkokaupasta saatavilla olevalla) levyllä on pääartistien lisäksi Nappy Brownin laulu ja Henry Grayn pianonsoitto. 1997), ja jonka soittamisesta saamme varmasti nauttia vielä vuosia. Monipuolisuutensa, naisvokalistiensa sekä erinomaisen harpisti Pierre Lacocquen ansiosta Mississippi Heat on orkesteri, joka sopisi hienosti myös Suomen kesään... Keep on Bluesin. Pointtina on joka tapauksessa saada Kidin sairaanhoitoon tukea. Ostin sieltä kuitenkin tämän uusimman levyn ?Faithful Man?, jopa LP-muodossa, vaikkei autossa ole enää vinyylien soitinta. Bob on bluesin monitoimimies, joka kiertueiden ohessa pitää omaa nettisivustoa ja juontaa viikottaista radio-ohjelmaa. Näissä huippusessioissa lauluosuuksia esittävät Nappy Brown, Chief Schabuttie Gillame, Big Pete Pearson ja Henry Gray, joka lisäksi soittaa pianoa neljällä raidalla. Joo, samoja kappaleita Tavastialla kuultiin, tosin muitakin, levyversioita jykevämmässä muodossa. Orkesteri The Expressions oli taitava käyttämään dynamiikkaa, kuiskaavaa laulajaa säestäen ja päätyen gospeliaarisen räyhäämisen rynkyttävään taustaamiseen. Aarno Alen kysyi, jotta olenko menossa jotakin Lee Fieldsiä kuuntelemaan Tavastialle. At The Savoy -tapahtumassa. Soitto oli jo alkanut, kun saavuin kilpailupaikalle. eli monipuolisen, taitavan, ja 50-luvun Chicago-pohjaisen bluessuuntautuneen musiikin parissa. Chris ?Hambone?Cameron naputtelee levyllä luunappuloita hitaan riipivällä Padlock Bluesilla sekä raidalla What?s Happening To Me? Trouble In His Trail muistuttaa teemaltaan Sonny Boyn Trust My Babya. Kid Ramosille kaikki toivovat toipumista, samalla kun tätä kuunnellessa tietää saavansa kuultavaksi laatumusiikkia. Harri Haka MISSISSIPPI HEAT Delta Bound (Delmark DE 823) (1) Granny Mae (2) Look-A-Here, Baby (3) New Orleans Man (4) My Mother?s Plea (5) Don?t Let TUTKAILUT Me Be Misunderstood (6) Padlock Blues (7) What?s Happening To Me. LEVY KID RAMOS / BOB CORRITORE The Phoenix Blues Sessions (SWMAF 10) (1) No More Doggin. Israelissa syntynyt mutta mm. Belgiassa nuoruutensa viettänyt Pierre Lacocque muutti teininä Chicagoon perheensä kanssa ja alueen rikas musiikki, niin blues kuin soulkin innosti nuorukaista myös aktiiviseen soittamiseen. Nimikappaleen Faithful Man esitys oli todella rankka ja hyytävä. Mistreater (12) Lemon Twist (13) Sweet Ol
no, koska minulla on paljon aikaa . Niitä Estrinin varsin näppäriä ja sattuvia sanoituksia on levyllä mukava rypäs, samoin soittopuolelta niin häneltä kuin Andersenilta kuullaan lukuisia hienoja sooloja. ei ole mikään kennel-blues vaan kettumaisesti (siis koiramaisesti tietty) toimiva kaveri, todeten ?olkoon leidi sitten vanha tai nuori, lihava tai laiha . Keinuttava rytmi punoo veikeän, mutta samalla surusävyisen Fix This?n tyylikkääksi kokonaisuudeksi. ja muistuttaa myös aika tavalla Murharyhmän tunnusmelodiaa, osavasti siksi, että onhan Estrin itse kuin ilmetty ?Mike Toreno. Jari Kolari runsas. Hieno on tunnelma myös raidalla Great Big Old House, joka etenee leppoisilla fiiliksillä pohtien ajan kulkua sekä kaiken katoavaisuutta. Levy päätetään Sadder Days?in kiireettömiin ja maalaileviin tunnelmiin. Sävyt muuttuvat vielä astetta tummemmiksi Worry?lla, jonka rytmillisyys porskuttaa hyvällä sykkeellä. Kappale kertoo, kuinka asiat ovat Lucky You, mutta minulle Hard Luck ja sitä rataa. ei ole oikein bluesia eikä 50-luvun rokkenrolliakaan, vaan jonkunlainen fuusio näistä ja vähän muustakin. Angela Strehlillä ja Tracy Nelsonilla on yli kymmenen vuoden tausta yhteisistä esiintymisistä ja muitakin naistähtiä nähtiin samoissa seteissä. The Blues (2) Bring Me Your Love (3) Two Bit Texas Town (4) River Deep Mountain High (5) Blue Highway (6) It Won?t Be Long (7) Walk Away (8) Mighty Love (9) Jesus, I?ll Never Forget (10) Oh Happy Day - DVD:llä lisäksi It?s All Over Now Baby Blue Robert Cray voitaneen sujuvasti lukea kuuluvaksi bluesin harvalukuisten supertähtien joukkoon. Takana on pitkä ura, mikä toivottavasti myös yhä jatkuu pitkään. Laadukkaita albumeja mies on tuottanut iloksemme ison nipun. Callin. Faneilla tämä kaiketi jo on. Mikke Nöjd ROBERT CRAY BAND Nothin But Love (Provoque 377) THE BLUES BROADS Live (CD & DVD) (Delta Groove DGPCD154) (1) (Won?t Be) Coming Home (2) Worry (3) I?ll Always Remember You (4) Side Dish (5) A Memo (6) Blues Get Off My Shoulder (7) Fix This (8) I?m Done Cryin? (9) Great Big Old House (10) Sadder Days (1) Livin. Muutenkin Nightcats-fanit saavat olla rauhallisin mielin yhtyeen tulevaisuudesta, sillä uskon sen jatkavan edelleen varsin sinisävyisin sävelin. Keep on Bluesin. Kidiltä kuullaan jälleen . tuo kivaa lisäväriä. levy tutkailut yhden kappaleen tekemiseen. all good!. Cray ei vedä downhome-jyystöä eikä työstä jyräävää rock-bluesia, vaan linja pysyttelee vahvoin soul-sävyin väritetyissä medium-blues -tunnelmissa. Konsepti on selvä heti avauksesta lähtien, kun keskitempoinen ja alakuloinen (Won?t Be) Coming Home käynnistyy. Varmaan. minun myös, kerroit et menetit rakkaasi, hei kaveri, liity kerhoon?. Biisi on pitkä (ei haittaa), Cray tunnelmoi sekä laulullaan että kitarallaan voimallisesti, ja sävelmän herkkyyttä vielä alleviivataan tyylikkään hienovaraisesti sovitetuilla jousilla. Ainokaiseksi coveriksi on valikoitunut Bobby Parkerin Blues Get Off My Shoulder, josta muistan ainakin Bobby Blandin hienon luennan. Ainoa täysin ulkoinen laina on Rolling Stones -balladi Moonlight Mile, joka ilmestyi viulu-taustoin albumilla ?Sticky Fingers? (1971). Movin?Slow on hauska kappale. Levyjen biisimateriaali on usein alakulon värittämää, ja kappaleilla juhlivat hienot melodiat, jotka antavat myös sijaa tehokkaalle laulutulkinnalle. tästä chicagolaisesta kyttäporukasta kertovasta 80-luvun tv-sarjasta. Charlie Batyn lähtö yhtyeestä pelotti hieman ? mites tästä eteenpäin. siis liikun hitaasti. Eipä tässä nyt sen kummempaa tekoa, kunhan vain steppailen sinne tänne?. yksi ainoa väärä käännös ja... Sokerina pohjalla, tämä uusi cd kuulostaa oikein poikkeuksellisen hyvältä. Kokeneena kehäkettuna Cray tietää ja tunnistaa omat vahvuutensa. I?ll Always Remember You sijoittuu sekin soundillisesti levyn bluesimpaan antiin, puhaltimin vahvistettu esitys soljuu vakuuttavalla balladilinjalla. Perinteikästä ja maukasta soul-menoa homekorville ja muillekin. Aimo Ollikainen RICK ESTRIN & THE NIGHTCATS One Wrong Turn (Alligator ALCD 4950) (1) D.O.G. Kid Andersen on kuitenkin osoittautunut varsin päteväksi ?paikkaajaksi?. Muutamilta osin sen kappaleet sopisivat vaikka sirkukseen tai musikaalin taustaksi. Jos tähän menessä kuulija ei ole vakuuttunut Andersenin taidoista niin tässä Kid taikoo kyllä soittimestaan sellaista nykymuotoista Otis Rushia, että levy on jo melkein tämän yhden kitarasoolon ansiosta kannattava ostos. (2) Lucky You (3) Callin. Biisi sopii Craylle niin justiinsa, että sopii ihmetellä, miksi mies ei ole levyttänyt tätä jo aiemmin. Annie Sampson vakiinnutti paikkansa vierailijana ja silloin syntyi nimi-idea Blues Broads. Varsinaisesti ?yhtye. Siitä kuitenkin on kysymys, kun neljä alan huippulaulajaa, Angela Strehli, Dorothy Morrison, Annie Sampson ja Tracy Nelson kokosivat kvartetin Blues Broads (väljästi suomennettuna bluesmuijat). Kokemusta muijilla riittää, jokainen on tehnyt pitkän uran musiikkibisneksessä niin levystudioissa kuin konserttilavoilla. on täysiverinen jazz-instrumentaali, jolla basisti Farrell esittää urkunäytöstä. Yllätysmomentin muodostaa raita Side Dish, terhakka rockeri mennä vipeltää kovaa kyytiä ja väliosan jump?mainen kättentaputtelu vain petraa lopputulosta. Erittäin tasokas kiekko, minkä myötä Crayn toivoisi löytävän uusiakin ystäviä. . All Fools ja kerronta etenee, miten kaikki menee päin persmäkee ja Estrin kutsuu mukaansa kaikki samanlaiset surkimukset. ?Kerroit et sydämesi on särkynyt . Vankka biisi on erittäin tyylikäs ja melodia on Craymaiseen tapaan lähes tuhlailevan - 64 - Bluesin ja liitännäisten musiikkilajien superkokoonpanoja on nähty ja kuultu viime vuosina useampia. Harvinaisempaa on ollut, että tähdet ovat kaikki naisia. One Wrong Turn ja nimestäkin jo arvaa, mistä kappaleessa kerrotaan . 6 - 2012 terävä-äänistä, iskevää komppia ja Estriniltä ulvovaa bluesharppua. Zonin. Asiaankuuluvana fonistivieraana kappaleella soittaa Terry Hanck. Kun mainistin Estrin laulussa olevan aitoa tunnetta ja tuskaa niin kappaleessa Broke And Lonesome on sen nimeen sopiva kaikki tuska läsnä. Legend Of Taco Cobbler on Andersenin mallisuoritus Shadows -henkisestä rautalanka-instrumentaalista meksikolaisväritteisesti soitettuna . All Fools (4) (I Met Her On The) Blues Cruise (5) Movin. Lucky You on mukava viidakkorytminen veto, johon Estrinin huippuinnokas ?nyky-Walter-harppu. Slow (6) One Wrong Turn (7) Desperation Perspiration (8) Zonin? (9) Broke And Lonesome (10) You Ain?t The Boss Of Me (11) Old News (12) Legend Of Taco Cobbler Olen aina suurella mielenkiinnolla odottanut Nightcatsien uuden levyn ilmestymistä, mutta tämä ?One Wrong Turn. levyn eräänlaiseksi pääteokseksi. Hänet tunnetaan ehkä parhaiten Edwin Hawkinsin Oh Happy Day -kappaleen päävokalistina. Kyllä oli keikka hyvä ja niin on myös tämä levy. Kiekko vaati muutaman kuuntelukerran, ennen kuin avautui, osoittautuen lopulta varsin kompaktiksi pakkaukseksi sen sekalaisuuksista huolimatta. ?One Wrong Turn. Veli on kuulemma aloittanut levytyshommissa jo vuonna 1969, ja vielä kehissä ja tälläisessa iskussa. ?Saatat ihmetellä, miksi liikun hitaasti . Minun kirjanpidossani nousee kuitenkin raita I?m Done Cryin. Tällä raidalla ollaan lähinnä tuttua Nighcatsin musiikkia. Estrin on kromaattisen kanssa elementissään ja Kid Andersen antaa ensimmäisiä näyttöjä Batyn loistavana paikantäyttäjänä. Rick Estrin on eräs Sonny Boy II -tyylin parhaista taitajista ja tästä hän antaa hienoa näyttöä kappaleella Old News. Levyllä on korvaantarttuvia, jämäkästi esitettyjä kappaleita useitakin, kuten Wish You Were Here, Still Hanging On ja Walk On Thru That Door. syntyi pari vuotta sitten, kun Dorothy Morrison tuli mukaan kuvioihin. oli aluksi lievä pettymys. Reippaasti levyn aloittava D.O.G
Juhani ?Legenda? Ritvasen yksi viimeisiksi jääneistä arvioista BN:ssa 2/2012, s. Aika turhaa minusta enkä ihan heti keksi, mitä tässä halutaan julistaa. Levystä lähetettiin toimituksellemme alunperin oheen kuvattu ?promotional copy not for airplay. Sain lisävalaistusta bongatessani kyseisen?Essence?-albumin hiljattain postilaatikkooni kolahtaneesta Bob McGrathin Soul Discography Vol. Smithille, sillä hän menehtyi yllättäen viime vuoden syyskuussa, ja näin ollen ei valitettavasti ehtinyt saada nähdä/kuulla levyä valmiina. Mandevillien koti oli hyvin musikaalinen ja taiteellinen, jossa soi klassinen Stravinsky, oman kylän Muddy Waters sekä Hank Williams -countrykin. Kitaristi/taidemaalari-isänsä puolelta Liz sai opetusta niin laulamisen kuin maalaamisenkin saralle. Näyttelijä-äiti taasen vei nuorta tytärtään monenlaisiin konsertteihin ja tapahtumiin sekä rohkaisi häntä ottamaan musiikki- ja tanssitunteja. Ruth Brownille ominaista hykerrystä luulen kuulevani Smokin? Hot -kappaleella, Junior Parkerin Next Time You See Me saa osakseen aikamoisen omituisen vaudeville-versioinnin, mutta I Believe To My Soul on puolestaan uskollinen Ray Charles -alkuperälleen. Lisää Marion Jamesin keittokirjan bluesreseptiä edustavat hidastempoinen Blues Recipe sekä Mr. Blues, joka taipuu jo enemmänkin funk-kaavan puolelle, samoin kuin sitä seuraava I Know A Good Thing. Kodin perimänä on myös perheen yhteiset lomamatkat etelään (suuntana mm. Kyseisen Excello 2280 -sinkulan etiketti on kuvattu CD-kansipahvin sisäposkeen, ja itse CD:n levykeskiö ratsastaa grafiikallaan Excellon vaaleansinisessä värimaailmassa. levy tutkailut LIZ MANDEVILLE Clarksdale (Blue Kitty Music #) (1) Roadside Produce Stand (2) Mama & Daddy Blues (3) No Fear / Everything (4) Walking & Talking With You (5) A Soldiers Wife (6) Clarksdale / Riverside Hotel Blues (7) Bye Bye Blues (8) Sweet Potatoe Pie (9) 4:20 Blues (10) Sand Baggin. -kansitekstein varustettu CD-esipainos. Hassua minusta. Tracy Nelson on ollut musiikkikuvioissa 60-luvulta alkaen ja mukaan on mahtunut bluesia, rockia sekä country & westernia. Huomionarvoista paikalla oli, että moni kaupunkiin saapunut muusikko piti siellä majaa aikanaan (mm. CD ja DVD menevät hieman eri järjestyksessä ja DVD:llä on ylimääräisenä kappaleena Annie Sampsonin laulama 7-minuuttinen Dylan-klassikko. Parhaat osuudet levyillä kuullaan Angela Strehlin ja Deanna Bogartin ollessa äänessä. Thomas Hospital?, jonne Bessie Smith tuotiin v. Sen myötä kaupungin saluunat, kuten BLUES, The Kingston Mines, Bill?s Blues ja Blue Chicago tulivat Lizille tutuiksi. Niin yhtyeen kuin levyjensäkin tyylit vaihtelevat traditionaalisesta bluesista swingiin ja rokkiin, ripauksella Appalakkien bluegrassia ja Southern Gospelia. Kyseistä levyä varten Liz tahtoi herätellä alkuperäisen intohimonsa nuoruutensa bluesia kohtaan, valiten kohteekseen Clarksdalen ympäristön ja siellä erityisesti varsin ?blues-merkittävän. etsikää netistä. CD-uutuuden kappaleista on reippaasti yli puolet kokonaan tai osittain Marion Jamesin itsensä käsialaa, mikä on aina hieno ja kunnioitettava aikaansaannos. siis sattuvasti Pohjoista Soulia . Levyn tekoon chicagolainen Liz sai apua pitkäaikaiselta hyvältä ystävältään Willie ?Big Eyes. Blues Broads kosiskelee selvästi laajaa yleisöä ja tätä tallennetta voisi luonnehtia kaikille kelpaavaksi, helpoksi populaarijuurimusiikiksi. Harri Haka MARION JAMES Northside Soul (EllerSoul 1201) (1) I Fell (2) Smokin Hot (3) Corrupted World (4) Crushing My Heart (5) I?m Just What You?re Looking For (6) Next Time You See Me (7) Blues Recipe (8) Mr. -uutuus. Vaughanin veljesten kanssa lisäsivät mainetta entisestään. Ensin rahistaan vajaan minuutin verran Willie Dixon -klassikkoa, joka on räätälöity kuulostamaan mukamas autenttiselta 50-luvun Chicago-soundilta. Crushing My Heart ja Candy edustavat hidasta bluesahtavaa jatsia (tai jatsahtavaa bluesia), ja What You?re Looking For -raitaankin pätevät samat adjektiivit, mutta rivakammassa muodossa. New Orleans, Memphis sekä erityisesti Clarksdale), jotka antoivat nuorelle Lizille vahvan intohimon perinteitä ja bluesia kohtaan. 80-luvun lopulla laulaja, kitaristi ja pesulautamimmi perusti ensimmäisen kokoonpanonsa The Supernaturals, ja sitä seurannut nykyinen The Blue Points on kauimmin koossa pysynyt naismuusikon johtama yhtye Chicagossa. on myös omistettu ?Big Eyes. Jokaisella on omat tähtihetkensä ja tyylipainotukset ovat etukäteen arvattavissa edellä kuvattujen historiatietojen valossa. Heti perään seuraa 6-minuuttiseksi venytetty soulfunk-versioitu I Just Want To Make Love To You, ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, senkin perään päräytetään vielä puoliminuuttinen rupiääninen Make Love To You -riffi. 1937 kuuluisan auto-onnettomuutensa jälkeen ja jonka leikkauspöydälle hän sitten menehtyi. Levyllä tästä tarjotaan muistokuvia kappaleella Clarksdale/Riverside Hotel Blues, jossa jytkeä tausta ja mukavan irtonainen piano näyttelevät lähes pääosia. Lizin laulussa on monta ulottuvuutta, ja mielestäni hän on parhaimmillaan silloin kun ei revitä ?yli. Smithilta, joka myös esiintyy albumilla, niin rumpalina kuin harpistinakin. Taustalla sekä soittopuuhissa häärivät lisäksi fonisti Eddie Shaw ja kitaristi Nick Moss. (11) My Mama Wears Combat Boots ainoa gospel-esitys, joka on crossannut jenkkilistojen ykköseksi. on naisbluesin parhaimmistoa ja kiertueet mm. Miten lie leidimme viettänyt aikaansa nuo välivuosikymmenet, sitä ei tämä tarinoitsija tiedä . Laadukkaan, parilla puhaltajalla tukevoitetun bändin soitto, samoin kuin Jamesin syvältä rinnuksista kumpuava leidi-soulblues etenevät miellyttävän vaihtelevatempoisesti soulin, R&B:n ja bluesin vesistöissä. Häntä kutsutaan Texasin blueskuningattareksi, johtuen pitkästä urasta osavaltiossa sekä yhtenä Antone?s-klubin ja levymerkin alullepanijoista. Levyn loppua en ihan sulata. toisena Walking And Talking With You, jolla Lizin hienon yksinkertainen kitarointi saa myös tunnustusta. Hänen debyyttialbuminsa ?Soul Shake. The Riverside Hotellin. Mama Daddy Bluesilla Lizin pesulauta naputtaa tunnusomaisia saundejaan ja 6 - 2012 ?. Vaan eipä hätiä, sillä kyseinen CD oli myös painoviallinen ja suurelta osin kuuntelukelvoton. Tässä esittelemäni yksilö on paketoitu lakonisiin pahvikansiin, joissa esiintyy vain Marion Jamesin sekä itse levyn nimi . 2010 samaisella Ellersoul-levymerkillä kuin tämä ?Northside Soul. Lisäksi Mario n-leidillä on 10 vuotta vanhempi, silloisen Hypnotics-yhtyeensä kanssa Appaloosa-merkille, samaten Nashvillessa tehty CD. Kuvittelisi artistin ja levy-yhtiön nimenomaisesti haluavan tuotteitaan soitettavan eetterissä. Blues (9) I Know A Good Thing (10) I Believe To My Soul (11) Candy (12) Man Siz Job (13) I Just Want To Make Love To You Nashvillen kotipaikakseen tunnustava Marion James ei ollut minulle tuttu ennen hänen vuosi sitten hankkimaani ?Essence?-CD:tä, joka oli julkaistu v. Annie Sampson on niin ikään pitkän linjan ja monen tyylilajin läpikäynyt laulaja. Tämä levytys ja kuvaus tallennettiin konsertissa Mill Valleyssä Kaliforniassa marraskuussa 2011. Soittajat ovat tuntemattomampia lukuun ottamatta nuoremman polven naisartistia Deanna Bogartia, joka vierailee pianistina, fonistina ja lauluosuuksissa. Albumi on kokoelma useampia tyylisuuntia ja naisten yhteenlaulu toimii hienosti. meille pohjoisille musiikin kuluttajille. Pertti Nurmi - 65 - Tämä levy on Mandevillen viides ja ensimmäinen uudella Blue Kitty Music -levymerkillään ja kun julkaisu kuuluu kategoriaan ?blues?ja on nimeltään ?Clarksdale?, niin se saa automaattisesti ainakin oman kiinnostukseni heräämään. Sonny Boy Williamson II, Howlin? Wolf, Muddy Waters, Robert Nighthawk ja Houston Stackhouse), ja Ike Turner kuulemma sekä kirjoitti että esitti siellä ensimmäisen kerran Rocket 88:n. Paikkaan liittyy myös toinen hyvinkin olennainen tapahtuma, sillä hotelli oli aikaisemmin mustalle väestölle suunnattu ?G.T. mutta myös aika paljon muutakin tyylittelyä . 1966. ?Clarksdale. Angela Strehli on oma suosikkini tässä kokoonpanossa. eli rykäise nuotteja turhan kovaa kuuluville. Willien harpputyöskentelystä saadaan nauttia parilla kappaleella, ja levyn aloittava reippaan rullaava bluesboogie Roadside Produce Stand on niistä ensimmäinen . 2:sta (ks. Kävi ilmi, että CD oli alun alkaen levytetty ja julkaistu Nashvillessä Soul Food -nimisellä levymerkillä jo seitsemän vuotta aiemmin. Kun siirrymme vielä liki 30 vuotta ajassa taaksepäin, paljastuu Jamesin uran alkumetreiltä legendaarisella Nashvillen (kuinkas muuten) Excello-levymerkillä julkaistu ja mitä ilmeisimmin jollain mittapuulla arvioitu hittilevytys That?s My Man, kun kappaleen hehkutetaan olleen Billboardin Top 10 -hitti v. 21)
Davisin pitkäaikainen soittajakumppani, musta alttosaksofonisti Willie Pollack on ainoa nimeltä mainittu säestäjä. Sinällään suht tavanomainen ja kaavamainen, mutta toisaalta täysin hyväksyttävä ?Still Take It or Leave It. Itselläni on kolme aiempaa CD:tä, ja niistä vain yksi löytyy em. . Nuorehkot valkoihoiset kaverit soit- - 66 - tavat ja laulavat 40-luvun lopun ja 50-luvun alun Chicago-bluesin tyylisuuntaa ja onnistuvat siinä ällistyttävän hyvin! Edellisellä levyllä oli vierailijana Johnny Dyer, mutta nyt norjalais-yhdysvaltalainen kokoonpano tulee toimiin omillaan. Heidän instrumenttinsa ja mikrofoninsa ovat vintage-tavaraa. Kuriositeettina voisi mainita, että tuore Robert Ford & Bob McGrath 1971-2000 Blues Discography (Eyeball, 2011) listaa ainoastaan neljä Eb Davisin albumia. Itse en silti ihan näin jyrkästi kategorioisi Liziä rokkimimmiksi, pikemminkin rytmimuusikko sopisi paremmin hänen cv:hensä. Pääroolissa on Öyvind Stölefell, joka laulaa seitsemässä kappaleessa, soittaa pianoa kahdeksalla raidalla ja paikka paikoin kitaraa sekä huuliharppua. Rytmiryhmän (Gus Gotsis, rummut sekä Mike Bailey ja Ron Berry, basso) toiminnasta ei löydy moitittavaa siitäkään.. Merkillepantavaa on vielä se, että rytmiryhmä puuttuu eli koko paketti hoidetaan ilman bassoa ja rumpuja. Maailma on täynnä Little Walter-, Otis Spannja vastaavia kopioijia, joista osa on sinänsä hyviä. Elgins on edellisistä poiketen aitoakin aidompi alkuperäiseen post war-bluesiin sitoutunut kokoonpano. 2 (Devil?s Tail #) (1) Muskadine Blues (2) Cryin. ja hypetys ?nainen ja kitara. Shame (3) Your Evil Ways (4) Joe Louis And John Henry (5) Sad Hours (6) Sweet Lovin. levy tutkailut laulukin on varsin kaunista, basso jumsaa laiskanpulleasti ja Big Eyesia kuullaan taas isosti rumpujensa takaa. täsmäisi tällä kertaa artistiin itseensä kuin hyttyset Pohjolan kesään. Keep on Bluesin. 4:20 Blues on jo aika syvällä Muddya tai Big Bill Broonzya. Toinen kitaristi ja bändin puhemies on Mark Mumea, joka hoitaa samalla Elginsin tiedotustoimintaa . . Pääharpisti on Alberto Vigliarolo, joka vakuuttaa samoin kuin jokainen kokoonpanon soittaja ja laulaja. A Soldier?s Wife on kappale, jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä minkään, ei ainakaan mihinkään lehtemme tyyliin kuuluvan kanssa, mutta myös tämä espanjalaishenkinen balladi näyttää yhden uuden puolen Lizistä ja hänen kauniista laulusoundistaan. Kotimaisillekin festareille Liz Mandeville olisi kova sana . Fredrik Zahl Marken hoitaa kitaran lisäksi yhtä lukuun ottamatta loput lauluosuudet. Greyhound Band -kvartetin koostumuksesta ei kerrota hihanuoteissa muuta kuin että se oli ollut kasassa koko 90-luvun. Monet levyistä ovat arvattavasti pienimuotoisia ja luultavasti vaatimattomiakin ?live?-tallenteita. Sellaisia ovat albumilla Blues Town, kotikonnuille juontava Memphis Tennessee sekä Love To Sing The Blues, jotka kaikki hän on tallentanut jo aiemmillekin albumeilleen. Deutsche Rock Music Verein -niminen instituutio on valinnut Eb Davisin Euroopan vuoden 2008 parhaaksi R&B-vokalistiksi kunnianosoituksena miehen pitkään jatkuneelle tuotteliaalle uralle. Jari Kolari EB DAVIS & The Greyhound Blues Band You Can Still Take It Or Leave It (Blues Boulevard 250311) (1) Young Fashioned Ways (2) Lightning Bug (3) Honey Hush (4) Juice Head Baby (5) Reconsider Baby (6) Blues Town (7) Can?t Getta Sleeping (8) Bright Lights, Big City (9) Memphis Tennessee (10) I Love To Sing The Blues (11) You Can Help Yourself (11) The Barroom Blues Eb Davis on Eurooppaan 80-luvun alussa pysyvästi muuttanut ja sen jälkeen pääsääntöisesti Saksassa asustanut musta bluesvokalisti. -albumi toimii prosessissa ihan kelvollisena käyntikorttina. Pertti Nurmi THE ELGINS Vol. Omia sävellyksiä Davisiltä ei ole syntynyt järin runsaasti. Levykansissa ei ole mainintaa, josko levy on ollut aiemmin saatavilla jollain muulla nimellä ja/tai levymerkillä. Ne kaikki sisältävät Berliinissä 90-luvulla tehtyjä studioäänitteitä. Woman (7) What?s The Matter (8) Blues Before Sunrise (9) My Little Machine (10) School Days On My Mind (11) Tough Times (12) Chicago Blues (13) Don?t Have To Hunt (14) Things Have Changed (15) Ethel Bea (16) I?m In Love (17) You?re Gonna Need My Help Elginsin toinen albumi jatkaa samoja linjoja kuin esikoinen. Peruskokoonpanoltaan nelijäsenisessä ryhmässä ovat hyvin esillä tyylikäs kitarointi (James ?Ang?Anderson) sekä vahva huuliharputtelu (Nelson Keaton). Neljännellä albumillaan Kingsnakesit puhuvat vahvasti perusarvojen puolesta eikä pikkupumppu sorru mihinkään pullisteluun. Niillä meriiteillä tätänykyä 67-vuotias Davis jatkanee karriääriään etupäässä Berliinissä, muualla Saksassa sekä Keski-Euroopassa. Esim. Davisilla on omat tyylikkäät webbisivut (www.ebdavis.com), joilta halulliset voivat poimia lisäinformaatiota ja ilmeisesti myös hankkia hänen hengentuotteitaan. Pääasiassa uudelleenjulkaisua harjoittavan Music Avenue/Blues Boulevardin ?uutuus. Lavalla huseeraavat myös basisti Darryl Wright, pianisti Leandro Lopez-Varady ja kolmella kappaleella (5, 7, 10) slidekitaristi Donna Herula. Mandevillen ominta tyyliä hakiessa voisi helposti päätyä kappaleeseen Sweet Potatoe Pie, sen verran kokonaisvaltaisesti ja sujuvasti tämä 50-luvun rokkityylinen numero on esitetty (mukaan lukien Eddie Shaw?n hienosti ja tyyliuskollisesti truuttaamat fonisoolot). Kyseessä on laadukas yhteenhioutunut kokoonpano, josta heijastuu perushyvä, jäsennellyn saumaton tekeminen. Taitava, tyylikäs veto ilman sen kummempia krumeluureja. Liz Mandeville on monipuolinen muusikko, kitaristi, laulaja ja esiintyjä, minkä voi tälläkin levyllä hyvin todeta. sisältää Eb Davisin ja hollantilaisen Greyhound Blues Bandin Hollannissa tallentamaa vuosikertamusiikkia helmikuulta 1999. 6 - 2012 blues-discografiasta. Tosin samaan hengenvetoon voi todeta, ettei tässä sinällään luotu mitään mullistavaa uutta eurooppa-amerikkalaista blueshistoriaa. Eb Davis on vallan hyvä-ääninen, klassisen koulukunnan bluesvokalisti, jolle istuvat blueslaulajien eliitistä niin Muddyn kuin vaikkapa shouterien kuten Big Joe Turnerin tai Eddie Vinsonin matsku, esimerkkeinä Young Fashioned Ways, Honey Hush tai Juice Head Baby. Ainoa kritiikin aihe, jos sellaista haluaa hakea, on että Elgins tekee tässäkin covereita ilman yhtään omaa sävellystä. Stereoefektejä ei ole vaan kaikki on tehty monona.Tämä levy ei miellytä modernin rock-bluesin harrastajia mutta ne jotka ymmärtävät hyvien vuosikertojen päälle pitävät tästä varmasti! Harri Haka THE CHICAGO KINGSNAKES Blue Mosaic (Music King MK 60659) (1) Take Your Time (2) Come Back Home (3) Blues Gone Uptown (4) Tell The Truth (5) Sick And Tired (6) So Cold In Chicago (7) Hip The Gip (8) Stop Drop And Roll (9) Lefty (10) You Don?t Want My Lovin? (11) Mary Jane (acoustic) (12) Mary Jane (electric) Näemmä myös Chicagon kaltaisessa suurkaupungissa elää käärmeitä, ainakin tällä tavoin vahvasti musikaalisia käärmeitä. Tämän itse asiassa jopa kuulee. Gospel-perehtyneisyyttään ja -taitojaan Liz esittää accapella-versiolla kappaleesta No Fear/ Everything. Hän on levyttänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana kertoman mukaan kaiken kaikkiaan peräti parisen tusinaa CD:tä, joista tuskin monikaan on päätynyt tänne Suomen perukoille. Tällaista kuuntelisin mieluummin livenä vaikka kirkossa, levyllä ei jotenkaan pääse mukaan. Vahvistimet ovat putkisellaisia. Studio-olosuhteet ovat alkeelliset niin kuin ne olivat aikanaan levykauppojen ja radioasemien takahuoneissa. Näillä taidoilla sellaiseenkin olisi edellytyksiä mutta nyt mennään mainitun ajan legendojen kappaleilla. John Lee Williamsonin, Walter Jacobsin, Maceo Merriweatherin, John Brimin ja monen muun mestarin sävellykset saavat arvoisensa tulkinnan
Tämä arvioitava levy on vuodelta 1998 ja julkaistu nyt siis uudelleen. BRIDGES Born To Be Blue (Hatman 2029) (1) If You Don?t Wanna Love Me (2) Little Boy Blue (3) Tears Of A Fool (4) Born To Be Blue (5) Learn How To Let You Go (6) Aching Heart (7) Good Times (8)(My Only Reason For Working) Ain?t No Reason No More (9) Dr. J.B. juuri sellaista, jota kansikuvan perusteella osasin odottaakin. Levyn toinen countryblues on kuuluisan Hopkins-serkun laulukirjasta poimittu rauhallisen lakoninen I?m Leaving You. Sekä laulajatar että bändi ovat vauhdikkaimmillaan levyn keskivaiheen jatsahtavilla raidoilla Cry Me A River ja I?m Shakin?. Kingin bluesorkesterin luotettavana rytmikitaristina käytännössä koko 1970-luvun, jolloin B.B. Jos haittapuolia etsii, niin niitä on liian ilmeinen B.B.King -imitointi (10) sekä tuo Sam Cooken loppuunkulutettu Good Times. Samaan kastikategoriaan ovat luettavissa myös kitaristi Milton Hopkins ja laulajatar Shirley Brown. Blues-kappaleissa Knopflerilla on apunaan 6 - 2012 ?. Levyn päättävä toinen Cooke-coveri sen sijaan toimii. Parhaaksi palaksi nousee 12/8 -tahtilajissa kulkeva hidas Aching Heart. Eija Jauhiainen MARK KNOPFLER Privateering (Mercury 3708118) CD 1: (1) Redbud Tree (2) Haul Away (3) Don?t Forget Your Hat (4) Privateering (5) Miss You Blues (6) Corned Beef City (7) Go, Love (8) Hot Or What (9) Yon Two Crows (10) Seattle CD 2: (1) Kingdom Of Gold (2) Got To Have Something (3) Radio City Serenade (4) I Used To Could (5) Gator Blood (6) Bluebird (7) Dream Of The Drowned Submariner (8) Blood And Water (9) Today Is Okay (19) After The Beanstalk Mark Knopfler goes blues! Dire Straits -yhtyeen entiseltä kitaristivelholta ei ole totuttu odottamaan bluesia, eikä Mark Knopflerin seitsemäs sooloalbumikaan varsinainen blues-levy ole. vieraili Suomessa ainakin kolmeen eri otteeseen. Jewel Brown lienee Hopkinsin ikäluokkaa eli arvatenkin kahdeksissakymmenissä oleva laulajatar, tai sanoisinko entinen laulajatar. poliisin ammattia, kunnes musiikki vei voiton. Persoonallisesti swamp tunnelmia ja Thunderbirds-menoa yhdistelevä hidas blues Come Back Home on sekin hieno. -tyylistä perinnebluesia (2*2), bluesrockia (2*4), R.L. ja kukapa ei tarvitsisi. Mikke Nöjd MILTON HOPKINS & SHIRLEY BROWN (Dialtone DT0024) (1) Jerry (2) Can?t Get Enough Of You (3) Daddy Daddy (4) The Whale Has Swallowed Me (5) Evening Breeze (6) There?s A Light (7) Cry Me A River (8) I?m Shakin. Hän pääsi tekemään ensilevytyksensä Don Robeyn maineikkaalle Duke-merkille vuonna 1955 (kappaleet Where Do I Go From Here ja You Can?t Kiss Me No More). Sittemmin tarina kertoo hänen toimineen koko 1960-luvun Louis Armstrongin orkesterin vokalistina ja lopettaneen aktiiviuransa v. Aluksi Bridges kokeili mm. 1971, jäätyään huolehtimaan ikääntyneistä, huonokuntoisista vanhemmistaan. Edellisen hengenheimolainen, jumpkappale So Cold In Chicago todistaa pienimuotoisuuden ylivoimaa. (9) Back To The Shimmy (10) I?m Leaving You Now (11) How Can I Lose (12) Tater Tots Teksasin Austinissa operoiva Dialtone-levymerkki on tupsautellut viimeisten vajaan 10 vuoden aikana suht tasaiseen tahtiin parisen tusinaa pienimuotoista CD-tuotosta, jotka eivät jo pelkästään lähtökuopistaan johtuen ole voineet nostattaa minkäänlaista hypetystä tai kansannousua. Vuosi Memphis Blues Caravanin riveissä riitti ja Bridges julkaisi tämän debyytin neljätoista vuotta sitten. Kappaleista suurin osa on miehen itsensä kirjoittamia, poikkeuksena (7) ja (12), jotka ovat Sam Cooken kynästä lähtöisin. Vai mitäpä mieltä ollaan artisteista kuten Joe Doucet, Earl Gilliam, Hosea Hargrove, Ray Reed tai Little Joe Washington. tutuksi esiintymislavalta toimittuaan B.B. Levy sisältää slidekitarabluesia (1*3), Eric Bibb/Staffan Astner -parivaljakon mieleen tuovaa folk-bluesia (1*5), puhebluesia (1*8), Rollin?n?tumblin. Niistä Evening Breeze on nimensä mukainen kuulakas, rauhallinen tunnelmointi, Back To The Shimmy kaavamainen R&B-rypistys ja levyn päättävä Tater Tots pienimuotoisen tehokas shufflehölkkä. Näillä eväillä on Teksasin ikäihmisten pienimuotoinen duettohengentuote paketissa. Pertti Nurmi EUGENE ?HIDEAWAY. levy Mainituista perusarvoista kannattaa nostaa esille vaikkapa kappale Lefty. heidän sitä ehkä edes tietämättä . Burnside -vaikutteista hypnoottista rämebluesia (2*5), hidasta rumba-bluesia (2*6), Jimmy Reed -shufflea (2*9) ja mandoliinilla maustettua maalaisbluesia (2*10). Albumin muut kappaleet ovat sitten tutumpaa Knopfleria: irlantilaisvaikutteisia balladeja, melankolista folkkia ja aikuisrockia. Levyn bluestarjontaa voi luonnehtia monipuoliseksi ja tyylikkäästi toteutetuksi. Tälläinen menee niin helposti rock-bluesiksi, vaan tälläpä kertaa ei. Toinen vaaranpaikka on hidas tänttäränttäily Sick And Tired, joka muodostuu loppuaan kohden jamihenkiseksi. Kitaransoiton esikuvaa ei myöskään - 67 - tutkailut ole vaikea arvata, kyllä sieltä B.B. Eniten siihen vaikutti, kun Big Joe Turner löysi hänet ja palkkasi bändiinsä kitaristi-laulajaksi. King paistaa vahvasti läpi. Vahvassa elmorejamesmaisessa broomailuasussaan. Rytmi- ja sessiokitaristin taustastaan johtuen myöskään Milton Hopkins ei ole mikään räiskyvä tai vahvasti esiintunkeva solisti, vaan hänen antinsa on lähinnä perusvarmaa, kuivakkaa kitarointia höystettynä siellä täällä muutaman säkeen mittaisilla sooloilla. Albumin tunnetuin muusikko on bändissä soittava laadukas saksofonisti Kaz Kazanoff. CD käynnistyy lattarirytmeissä ja heti perään saadaan vastapainoksi albumin melkeinpä ainoa hidas blues Can?t Get Enough. Hopkinsin serkku. Hän on tullut ainakin joillekin suomalaisille . Lenoirin uskonnollinen, alunperin 1960-luvun puolivälistä periytyvä countryblues Whale Has Swallowed Me on aika yllätttävä kappalevalinta tällaisessa kontekstissa, mutta toisaalta gospel on Jewel Brownin ominta maaperää, ja uskonlevitystä edustavat rivakammassa tempossa kappaleet There?s A Light ja How Can I Lose. Can You Tell Me (10) Somebody Loves You (11) Good Thing (12) A Change Is Gonna Come Vuonna 1963 syntynyt Eugene ?Hideaway. Tuottaja Mike Vernon hoitaa perkussiopuolen. Biisit tuskin ovat sattumalta valittuja, sillä Bridgesin lauluääni muistuttaa paljolti Cookea, etenkin kappaleella Good Times. Toimivia shufflenumeroita löytyy useampia: avaus on soinneiltaan jännästi ?kuiva?, mutta svengaa erittäin rennosti, myös Tell The Truth on melodinen, näppärän riffin varaan rakennettu esitys. CD:n kolme instrumentaalia ovat kaikki Milton Hopkins -käsikirjoitusta. Korostettakoon, että välissä on vierähtänyt 40 vuotta, jona aikana ?jalokivemme? on eittämättä haalistunut esiinnyttyään ainoastaaan satunnaisesti. kitarointi on B.B.:ltä opittua, ja siitä CD:n nimibiisikin kertoo: ?B.B.King and Lucille, please lend me your ears, you see the blues has been a part of my life, just about long 25 years, since the age of five, I knew I was born to be blue?. Levyllä on peruskauran lisäksi soulahtavia (2) ja jopa popahtavia (5) biisejä. ?Sukurasitusta?Gibson S330:ia veivaavalta mieheltä löytyy, sillä isä Hideaway Slim oli myös kitaristi (sittemmin saarnamies) ja äiti sukua Tina Turnerille. Bridges tosin soittaa peukaloplektralla, mutta puhdas efektitön ja lähinnä ylärekisterissä tapahtuva ?kuiva. Mukana on tällä kertaa kuitenkin runsaasti bluesvaikutteisia kappaleita, minkä vuoksi on aihetta esitellä tämä levy myös BN:n lukijoille. Modernimpaa otetta tarjotaan keskitempoisella You Don?t Want My Lovin?lla, oikein nätti balladi. Levyn oudoksi linnuksi nousee hyvämenoinen kevytfunk-instru Hip The Gip, joka ei laatuominaisuuksistaan huolimatta tahdo sopia joukkoon. Raidalla Blues Gone Uptown koetaan eräänlainen bluesin ja jazzin yhteensulautuma, hälyisä kööri ja scat-laulu tiputtavat pisteitä rankalla kädellä. Lopussa saadaan Mary Jane -teemasta kaksi toisistaan kovasti poikkeavaa luentaa. Bridges vieraili lokakuussa toistamiseen Jyväskylässä. Ehkä levyn huipentuma on kuitenkin littlewaltermainen perus-Chicago-työstö Stop Drop And Roll, joka sekin on erittäin mallikkaasti toteutettu. Levy on perusbluesia . Hopkins on sattumoisin Teksasin countryblueslegenda Lightnin. Akustisella raidalla luotetaan minimalismin tenhoon, kun sähkönäkemyksessä taas käräytetään virtapiirit päreiksi musertavalla voimalla etenevällä boogiella. Takuuvarmaa perustyöstöä sitä tarvitseville . Bridgesin lisäksi laulussa on myös George Chandler (tosin ei mainita millä raidoilla) ja kosketinsoittaja James Hallawell. Ei ole siis ihme, että levyllä kuullaan päällimmäisenä vanhanoloisia gospelvoittoisia mustan naisen laulutulkintoja
Levylle on omien kappaleiden lisäksi päätynyt mm. Stompperilta löytyy monenmoista vinkeää soittopeliä ja niitä käytetään taiten läpi koko levyn. Korvia laittoi höristelemään myös (3),slidevetoisine akustisine hill-county menoineen. on muuten luistavinta funkkia piiitkäään aikaan! Myös junakomppisiivulla (10) osoitetaan, että kyllä lähtee! Meininki on vallan hirmuinen ja jälleen soi matkassa tuo akustinen slide. Vahva ja tuoreen kuuloinen perinneblues -kiekko, jota kyllä kehtaa suositella. Taidanpa tarjota tätä seuraavaksi Walamiehen Vesan talouteen tutkailtavaksi... Mikke Nöjd ALBERT CASTIGLIA Living The Dream (Blues Leaf BL 9849) (1) Living The Dream (2) The Man (3) Freddie?s Boogie (4) Directly From My Heart To You (5) Sometimes You Win (6) Public Enemy #9 (7) Lovin. Myönnetään, että levyllä on hyviä hetkiä (3, 5 ja 8), mutta myös paljon suonsilmäkkeitä. Monipuolisuutta levyllä ilmentää lennokas (2), New Orleans -tyylinen rumba akustisine kitarasooloineen. Cup (8) Fat Cat (9) I Want Her For Myself (10) Walk The Backstreets (11) Call Me When You Need Me (12) Parchman Farm Vuonna 2004 ensilevynsä julkaisseen Albert Castiglian uusi tuotos ?Living The Dream. Esimerkiksi kappaleet 9 ja 10 eivät toimi lainkaan. Mutta yksi loistava kappale ja pari kohtalaista eivät vielä riitä syyksi siihen, että levyn jaksaisi kuunnella vielä tulevaisuudessakin. Tällainen varjoisan päivän, köyhän miehen Jeff Healey -tyylinen tiluttelu ei pidemmän päälle kanna. Kitaristina Castiglia on ihan okei, eikä hänen sävellyksissäänkään ole mitään vikaa, mutta...Heikoin lenkki on hänen äänensä. Kivasti kloksuvan kapakkapianon liidaama (4) puolestaan rullaa suoraan boogie woogien syövereihin. On makuasia, kumman kappaleista pitää enemmän. folk-bluesista. Landaun On A Mountain jolkottaa yksitoikkoisesti eteenpäin kuin susilauma ja kuuluu myös levyn parhaimmistoon. Levy on keikkunut myyntilistojen kärkipäässä Keski-Euroopassa ja Suomessakin se kävi sijalla 7. Varsinainen ylläri on kuitenkin (8), eräänlainen downhome-funk jota puhaltimet tukevoittavat . Proge-kitaroinnin ystävät pitänevät Robbenin hitaasta elektroakustisella kitaralla esittämästä kappaleesta Older Today. Selviä huteja ei tältä ammattimiesten tekemältä levyltä löydy. Levyn päättävä pikkaileva tunnelmointi pohdiskelee vahvoissa folk-fiiliksissä. Kahdesta matkaan valikoituneesta lainasävelmästä Jimmy Rogersin (5) on kyllä toteutukseltaan komea, mutta kaikkineen turhan monasti kaluttu luu. Omasta mielestäni Landau vetää tällä kertaa pidemmän korren. Koko paketti on kuin kulmista pyöristynyt kuutio, johon ei oikein saa otetta tavalla tai toisella. Robben Ford onnistuu parhaiten hitaammissa kappaleissaan. Cup, jossa pääosassa on Sandy Mack harppuineen. Knopfler on muutenkin parhaimmillaan tunnelmapaloissa, kuten Dream Of The Drowned Submariner, jossa hukkunut sukellusvenesotilas uneksii meren syvyyksissä tytöstään. Levyn nimikappaleen Privateering viittaa yksityisomistuksessa oleviin laivoihin, jotka sodan aikana kutsuttiin puolustustehtäviin sotalaivojen tueksi. on hänen viides albuminsa, kun mukaan lasketaan Graham Droutin kanssa levytetty ?The Bittersweet Sessions?. Freddie Kingiä (3), Little Richardia (4) ja Mose Allisonia (12). Vaikka periaatteessa lähtökohdat ovat kunnossa, niin jotenkin tämä on kuin eilispäivän lehti, jonka uutiset on jo kertaalleen luettu. Lonnie Johnsonmaista sorminäppäryyttä mieleentuova (9) on puolestaan . Landaunkin musiikillinen tyylikirjo on laaja, ja omia yhtyeitä ja levyjä löytyy melkoisesti. Bändin muut jäsenet ovat Jimmy Haslip (basso) ja Gary Novak (rummut), kokeneita muusikoita hekin. Kyseessä on siis lähes superkokoonpano, jolta on aihetta odottaa laadukasta ja innovatiivista otetta bluesiin. Täyttyvätkö odotukset. Tällaisia levyjä mahtuu lähes 12 tusinaan. 5), ja ainoana coverina mukaan on kelpuutettu Bob Dylanin Too Much Of Nothin?. Kappaleiden sanoitusten skaala on kiitettävän laaja. Levyn bluestarjonnan helmiä ovat mielestäni väkivahvasta GMC Cannonball -rekasta kertova bluesrock I Used To Could sekä kauniit hitaat bluesit Miss You Blues ja Bluebird. Neil Young -vaikutteinen Nazareth on akustinen balladi, jossa on kaunis sähkökitarasoolo. Ja sitä tämä laulavan kitaristin levy myös edustaa. Knopflerin ensi huhtikuussa alkava kiertue on tulossa Helsinkiin kesäkuussa. Tarjolla on bluesia, rokkia ja poppiakin maittavana fuusiona, ja laatu on tasaisen hyvää kauttaaltaan. Levyn parasta antia on ehdottomasti Paul Butterfieldin Lovin. Dylan-henkiseen akustiseen Sometimes You Win -kappaleeseen Albertin ääni sopii kaikista parhaiten. Newarkissa, New Jerseyssä vuonna 1950 syntynyt Jonny innostui jo hyvin varhaisella iällä ns. Robbenin esittämä albumin avaava keskitempoinen blues ei vielä lunasta lupauksia, mutta Landaun kynäilemä nimikappale rokkaa jo kirpeämmin ja kiinnostavammin. Sävellystyöt on jaettu kitaristien kesken fifty-sixty Robbenin hyväksi (eli 4 vs. Kappaleen kertoja ei kuitenkaan vaikuta sotaiselta, vaan toteaa seilaavansa mieluiten omaan tahtiinsa nauttien kauniiden naisten seurasta ja Madeira-viinistä. Ilman mukanaolevaa sähköbasistia voisi levyn sijoittaa jonnekin maailmansotien väliseen aikaan. Lähes jatsimaisia tempoja tavoitteleva (1) svengaa vallan hillittömästi pikkupumpun kourissa. Paljon harvemmin sen sijaan saa kuultavakseen Muddy Watersin (11):n, joka kohtuullisen korkeine kierroslukuineen on äärimmäisen vakuuttavaa blues-työstöä. levy tutkailut Fabulous Thunderbirds -yhtyeestä tuttu harpisti Kim Wilson, joka saakin kiitettävästi soolotilaa ja tuo kaivattua särmää Knopflerin muuten kovin siisteihin kappaleisiin. Omissa nimissäänkin hän on julkaissut jo reilut 20 pitkäsoittoa. 6 - 2012 instrumentaali. Soinnillisesti samoihin maisemiin asettuu myöskin rytmikäs (6). Melankolisen sarkastinen (7) soi hitaana bluesina, erikoisuutenaan urkusoolo. Sitä ennen fanit voivat kuunnella tätä levyä, joka kuuluu artistin soolotuotannon kärkipäähän. Timo Kauppinen JUKE JOINT JONNY Pure And Simple (Blues Leaf BL 9848) (1) Come On Up (2) Joline (3) Going To Mississippi (4) Moma Lion (5) Thats Allright (6) Dry Well Blues (7) Unlucky In Love (8) Edgewood (Funk-e-nuff-fo-u) (9) Alameda Tickle (10) Juke Joint Boogie (11) Going Down To Main Street (12) Changes Kuunnellessa Juke Joint Jonnyn cd:tä tuli etsimättä mieleen, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. Kitara on kaikissa kappaleissa hyvin esillä, jopa siten, että sooloja on sijoitettu kappaleiden loppuihinkin. Se jotenkin tökkii ja etenkin pitkissä pätkissä kuunneltuna on suorastaan - 68 - rasittava. Sympatiaa saavat osakseen myös Keski-Lännen rekkamiehet svengaavassa kappaleessa Corned Beef City ja kovaa työtä tekevät lammasfarmarit (?eat, work and sleep?) kappaleessa Yon Two Crows. Levyä voi suositella varsinkin taidokkaan kitaramusiikin ystäville. Timo Kauppinen. Miles Davisin, Joni Mitchellin ja George Harrisonin levyillä. Ehkäpä hänen pitäisi harkita akustisen levyn tekemistä seuraavaksi? Riku Metelinen RENEGADE CREATION Bullet (Redwing LC23498) (1) All Over Again (2) Bullet (3) On A Mountain (4) Nazareth (5) People Like Me (6) Too Much Of Nothin? (7) Greedy Life (8) High And Low (9) Older Today (10) Saint And Satan Renegade Creation on kahden pitkän linjan huippukitaristin, Robben Fordin, 60, ja Michael Laudaun, 54, johtama kokoonpano, joka on julkaissut aiemmin vain yhtyeen nimeä kantavan esikoislevyn (2010). Robben Ford tunnetaan blues-jazz-rock -kitaristina, joka on soittanut mm. Levyn helmi on yli 6-minuuttinen tunnelmapala Greedy Life, jossa on rauhallisten kitarasoolojen ohella myös tarttuva riffi ja sopivasti poweria. Michael Landau on kotoisin Los Angelesista ja tehnyt yhteistyötä Robben Fordin kanssa jo pitkään eri yhteyksissä
on omistettu Calvin ?Fuzz?Jonesin muistolle (1926?2011), joka menehtyi hiukan ennen albumin julkistamista. Keep on Bluesin . ja se muu on osaava kitaristi sekä taustaryhmä eli basso, rummut ja Chicagossa myös piano. -59 versiolla soittanut Luther Tucker. Kappalevalikoima on harkitun tasapainoinen ja monipuolinen, tuoden Walterin tuotantoa hienosti esille. At The Riverside Mark Hummel, itä-rannikon poika muutti jo lapsena Los Angelesiin, jossa sai näppärästi ensikosketuksen mustaan musiikkiin vanhempiensa hankkimien meksikolaisten lastenhoitajien kuunnellessa paikallisia radioasemia poikaa vahtiessaan. ?I Just Keep Lovin. Tässä v. Hummel on taas kerran tehnyt erinomaisen levyn, Top 10 -kamaa. Rumpalina toimii Renen paikallinen kaveri Charles Malnuit ja levyn toisena kitaristina italialainen ?Guitar. -47 äänitetty I Just Keep Lovin. Helge Tallqvist & Groovy Eyes ?Plays George ?Harmonica. Loistava nouseva ja laskeva kromaattisen tone, johon oikeanlaisen kaiun mukaantuominen on yksi taidon osoitus. Seuraava Walter on alun perin v. (2007) päättyi, eli tarjolla on edelleen erittäin hyvin perinteitä kunnioittaen ja taitavasti tehtyä 50-luvun Chicago bluesia, johon on sekoitettu muutamia loistavia covereita omien sävellysten sekaan. Kun harpisti on pääosissa niin levy painottuu tietysti blues-harppuun ja useimmiten kolmikkoon Little & Big Walter sekä Sonny Boy Williamson. Hiukan yllättäen parilla kappaleella on rytmejä myös Big Bill Broonzylta. Steady Rollin. Levyn instrumentaalit Walter Boogie, Easy ja Don?t Get Around Much Anymore nousevat jälleen kerran suureen arvoon! Blues mielletään usein valitteluna ja surkuttelumusana, mutta ainakin Jimmy Rogersin Walking By Myself?n sävy on iloinen. on vähintään oikeutettua. Rhythm Fourissa pöytään on katettu kitaristi Colin Perry, rumpali Ben Cassie ja pysty-basisti Costa Zafiropoulos sekä vierailevina pianisteina Slim Dubis ja Martin Gagnon. Levyn ensimmäinen coveri on huuliharpun mestarin Walter Hortonin kuuluisia kappaleita, jollain tavoin aina niin synkeän tuskainen Hard Hearted Woman. Perrier tapasi Muddyn kotikylässään pidetyssä konsertissa v. 1974 (levy ?Muddy Waters . 1980 yhtyeensä The Blues Survivors oli selvää, että muusikot tunsivat kyseisten bluusikoiden musiikin läpikotaisin. Mark korosti eritoten kitaristin ja rumpalin osalta melodian, temponvaihtelun, pienten kikkojen ja koukkujen tärkeyttä, osaakseen taustoida hänen Walter-vaikutteista soittoaan. Him (Tribute To Little Walter)?, ruotsalaisten ?Horton?s Briefcase (Tribute to Walter Horton)?... -84 äänitetyssä kappaleessa rumpalina toimii Francis Clay, joka Lutherin tavoin soitti Little Walterin bändissä, samoin kuin parilla kappaleella mukana oleva alkuperäinen The Aces -mies, Dave Myers. Sonny Boy Williamson on eräs niistä harpisteista, jonka soiton tunnistaa noin ensimmäisestä nuotista, ja vaikka hänen Keep Your Hand Outta My Pocket vedetään lähes nuotilleen, niin silti siihen on saatu juuri se pieni omaleimaisuus, joka tekee kappaleesta yhtyeen oman. Muistetaan vielä tietysti ?meidän oma. Näistä It Was A Dream esitetään silti tietysti täydessä Chicagon hengessä, toisessa (I Been Hollerin?) kuuluu vahvasti jopa Lonnie Johnsonia. Leivällä ei yksin elä ja blueslautaselle tarvitaan vähän muutakin . Samaan voi laskea myös Jimmy Rogers Trion kanssa v. Idea tulevaan Tribute-levyyn syntyi Renen tavattua suurimman harpistisuosikkinsa Big Walter Hortonin v. Kaksi muuta sävellystään, levyn nimikappale Tsunami sekä askeleen Jimmy Reediin tyylilliseen suuntaan kääntyvä Crazy ?Bout That Thing kuuluvat silti samaan Little Walter -pakettiin harpun osalta. Passion eli Intohimo olisi sana, jos yhdellä termillä tahtoisi määritellä bändin soittotavan. ?Tsunami. Mainitaan nyt sentäs kitaristi Rusty Zinnin kanssa esitetty Little Walterin ensimmäinen levytys, Ora Nelle -yhtiölle v. ?Tsunami? jatkaa hienosti siitä, mihin bändin 1. Smith?. Konsertin jälkeen Rene pääsi juttelemaan Portnoyn kanssa ja siitä lähtien miehet ovat olleet hyviä ystävyksiä. Margolin valittiin tarkoituksellisesti kyseiselle levylle ja lisäksi Portnoy neuvoa antavaksi taustatueksi, sillä Perrier oli keikkaillut Legendary Blues Bandin kanssa ja miehet tunsivat hyvin, miten Hortonit tulee esittää. Kun high school -aikoihin muut kundit halasivat kitaristeiksi niin Mark mieltyi harvinaisempaan harppuun, kuultuaan Sonny Terryn ja Brownie McGheen levyjä sekä nähtyään heitä ja James Cottonia Ash Grove?ssa. levy ?Friday Night Fatty. Her (8) Big Leg Mama (9) Evans Shuffle (10) My Kinda Baby (11) Worried Life Blues (12) Rockin. Harpistina Rene Perrier on ihan huippua mutta, mutta, mutta... kuten sanotaan ?äänellään se Harakkakin laulaa?, niin siltä osin hänen tulkintansa eivät totta vieköön iske. Seuraavana oleva omatekoinen Bluesy jatkaa samoilla linjoilla toistellen Hortonin kaikuja Walter?s Boogie -mukaelmana. Perustaessaan v. Ray Scona (Guitar Ray & The Gamblers). Instrumentaalilla Rocker harppu on tietenkin isossa osassa, mutta tähän kappaleeseen liittyen myös rumpali Cassiella os suuri rooli. Jari Kolari 6 - 2012 ?. Tämä levy on siitä tietysti mitä parhainta näyttöä, painottuen jo levyn nimen mukaisesti yhden suosikkinsa Little Walterin omiin tai muuten tutuiksi tekemiin sävellyksiin, muutamaa kappaletta (Evans Shuffle, Worried Life Blues sekä Rockin?At The Riverside) lukuun ottamatta. Omien reilun tusinan äänitteen lisäksi Hummel on ollut merkittävässä osassa tuottamassa lukuisia harppubluesin kokoelmalevyjä, kuten laajaa huomiota saavuttaneet Blues Harp Meltdown -konserttien taltioinnit, joista kappaleet (1) ja (3) on napattu mukaan. 1950 alkujaan tehdyn That?s Alright?in, koska alkuperäisversiossa Little Walter soitti mukana. Vahvasti Walterin puoleen menevät myös Bharathin omat sävellykset, joista Second Son sekä levyn päättävä Instrumental ovat hienointa kunnioitusta miehelle. Mark muutti Friscon Bay Arealle 70-luvun alussa ja Boogie Jaken kanssa v. ?Billy Boy Arnold Sings Sonny Boy?, George ?Harmonica. 1980 ja tahtoi jotenkin kunnioittaa hyvää ystäväänsä. Calvin . 1976 tehdystä ensilevytyksestään lähtien myös miehen tyylisuunta oli selvä eli pure Chicago-blues. From Sun To Sun uppoutuu sekin Hortonin laulukirjan syövereihin. Jerrystä tuli myös Renen mentori. perusblues. Smith ? ?Blues With A Feeling: Tribute To Little Walter?, Dennis Gruenling . Nykyisistä yhtyeistä näin autenttiseen ja rehelliseen perinteiden vaalimiseen ja tietysti ammattitaitoiseen - 69 - soittamiseen yltää ainoastaan myös juuri toisen levynsä tehnyt The Elgins. PURPLE CAT Tribute To Big Walter (omakustanne) (1) Southern Woman (2) Little Boy Blue (3) Don?t You Lie To Me (4) Tin Pan Alley (5) Walter Boogie (6) Clownin (7) Walking By Myself (8) West Wind (9) Easy (10) Hydramatic Woman (11) Hello Central (12) Don?t Get Around Much Anymore Ranskalainen Rene Perrier on eräs hienoimmista esimerkeistä, miten taitavia ja tyylitietoisia blues-harpisteja Euroopasta löytyy. Jones ja Bob ?Steady Rollin. Samoin on laita levyn toisen Sonny Boyn kappaleen, Keep Our Business To Yourself. Juke oli aikanaan jokaisen itseään kunnioittavan harpistin tason mittari, mutta nykyään se voisi ihan hyvin olla myös Walterin Blue Lights. Tässä instrumentaalissa on kaikki ison kappaleen ainekset. Kaikki luetellut ovat ehdottomia hankintoja harpistifaneille, kuten tämäkin Mark Hummelin uusin levy. tutkailut BHARATH & HIS RHYTHM FOUR Tsunami! (Regal Radio RRR-002) (1) Tsunami (2) From Sun To Sun (3) Hard Hearted Woman (4) Bluesy (5) Keep Your Hand Outta My Pocket (6) It Was A Dream (7) Blue Lights (8) Take Me Back (9) That?s Alright (10) I Been Hollerin? (11) Rocker (12) Crazy ?Bout That Thing (13) Second Son (14) Keep Our Business to Yourself (15) Instrumental Bharath & his Rhythm Four on ehdottomasti eräs Kanadan parhaista bluesyhtyeistä. Live In Antibes?), ja istuessaan ihan eturivissä, sai tapittaa tarkasti mitä ja miten silloinen Muddyn harpisti Jerry Portnoy soitti. täyttä rautaa, sinisävelten harmoniaa koko pakkaus. Guitar Raysta kannattaa mainita pitkäaikainen rupeama Otis Grandin kanssa, joka kuuluu myös miehen sinivoittoisesta soitosta. Vaikka levyllä on vain neljä Hortonin sävellystä sekä muutama alkuperäinen, joilla hän on itse ollut aikanaan soittamassa (Southern Women, Walking By Myself, Hello Central), niin kyllä levyn kutsuminen ?Tribute To Big Walter?ksi. samoin kuin orkesterin edellinen CD ovat must-hankintoja 50-luvun Chicago-bluesin ja erityisesti harppubluesin ystäville. Margolin sekä Guitar Ray vuorottelevat ja jakavat hyvin kitaraosuuksia keskenään, ja niin rumpali Malnuit kuin vanhan ajan ammattilainen, basisti Fuzz Joneskin pääsevät louskuttamaan mukavasti sekaan, erototen Joe Hill Louisin Hydramatic Woman?issa. Her, jonka duo esittää kerrassaan upeasti. Kyseisessä konsertissa soittivat myös Bob Margooolin (kuten kanssamuusikot häntä kutsuvat) sekä Calvin Jones. levy Kunniaa Valttereille! MARK HUMMEL Blue And Lonesome: Tribute To Little Walter (Rockinitus 1005) (1) My Kind Of Baby (live) (2) Blue & Lonesome (with Luther Tucker) (3) Roller Coaster (live) (4) Can?t Hold Out Much Longer (5) It?s Too Late Brother (6) I Got To Find My Baby (7) I Just Keep Lovin. 1956 tehty Take Me Back, rauhallinen ns. Fuzz . Samaa reippaan iloluonteista menoa tarjotaan myös siinä ?louskutus?-kappaleessa Hydramatic Woman. Näissä molemmissa lauluosuudet hoitaa Guitar Ray ja saisi puolestani hoitaa vaikka koko levylläkin. ?Tribute To Big Walter. Lockwoodin kanssa juuri Little Walterin taustalla. Huonoa sanottavaa ei oikeastaan ole mistään muustakaan esityksestä . Levyn ehdotonta huippua on nimiraita Blue And Lonesome, jossa huikaisevan upeaa kitarointia esittää levyn alkuperäiselläkin v. Luther on Eddie Taylorin ja Jimmy Rogersin kanssa mielestäni merkittävin taustakitaristi Chicagossa, unohtamatta miehen loistavaa yhteistyötä kitaristi Robert Jr. Soittajien valinta tukee täysin Hummelin tarkoitusta soittaa Walteria ja mies itse näyttää, miksi hän on eräs nykyisistä blues-harpun mestareista. Levyn kaltaisia vastaavia harppu-tribuutteja on julkaistu viime vuosina aika mukavasti
With Elmo Part 2 (13) Out On The Road (14) studio talk (15) Goin. Pahnan pohjien sijasta blues-slideputkikitaroinnin kuninkaallisen pojan, elikkä Elmore James Juniorin järjestyksessään neljäs CD on nimittäin vallan mainio Chicago-perinnettä vaaliva luomus. tai minkä hyvänsä kaupungin . tuntuu milteipä ironiselta nimeltä albumille, jonka julkaisemista ei oikeastaan osaa kuin ihmetellä. Pertti Nurmi VANCE KELLY & His Backstreet Blues Band Tell Me Why . Muusikon ura on siis jossain mielessä ollut nousujohteista, jos noihin edellä mainittuihin seikkoihin peilataan. on tästä mainio ja tervetullut todiste, ja siltä osin harvinaisen kohdalleen osuva nimi laatulevylle. Kelly versioi mm. Home (16) I Can?t Hold Out Se mitä Jimmy Mayesin kohdalla tuli sanottua edellä, täytyy ottaa heti takaisin. Smithin ja muista Chicago-staroista kasatun paketin rumpalina, kun rumpalilegenda-Smith itse keskittyi solistin rooliin. Jimmy Mayes ei ole siten mikään sooloartisti vaan ?vain. ja pikkuhiljaa alkaa tuntua, että pohjanpahnat alkavat paljastua. Rumpali Jimmy Mayes kävi Suomessa ja Raumabluesissa kesällä 2011 Willie ?Big Eyes. Vuodelta 1973 on löytynyt kaksi raitaa, joista Tramp on tosi vaatimaton versiointi Lowell Fulsonin kulkuriteemasta ja El Funky kokolailla yhtä tötterö funkysoul-yritelmä. Vuonna 1987 Mayes oli sentään päätynyt/ päässyt legendaarisille Chessin studioille, ja lopputulemana oli aiempien vuosikymmenten hengentuotteita huomattavasti pehmompaa soulia esimerkkeinään Something About You I Like sekä Substitute For You. Junior Parkeria, Denise Lasallea/Z.Z. Elmore Juniorin kaksi edeltävää CD:tä on esitelty aiemmin J-P Bergin (?Baby Please Set A Date?; BN 3/2010) ja Pete Hoppulan (?Daddy Gave Me The Blues?; BN 3/2008) toimesta. Kelly kuitenkin tyytyy julkaisemaan tasaisin väliajoin keskinkertaisia albumeja sekä veivaamaan keikoilla kuluneita blues-, soul- ja rock-standardeja. Artistin uutuuskiekko on lyhyt ja sekalainen läpileikkaus kitaristin tähänastisesta urasta. Lisäksi nuo uudet Prince/Hendrix -vedätykset eivät lupaile hyvää Kellyn levytysuran jatkolle. J-P Berg ELMORE JAMES JR. & The Broomdusters Blues Band Old School Lover Chicago Blues Session Vol. Kitaristin bluesimpaa puolta esittelevä v. on mukana kolme kappaletta (4, 8, 9). Sweet Home Chicago CD:n puolimatkan krouvissa ei oikeuta muuhun kommenttiin kuin ?hohhoijaa?. In (14) Highway Here I Come (14) Mustang Sally (15) Hey Joe Vance Kellyn mainio 1990-luvun debyyttikiekko ?Call Me?palkittiin aikoinaan Living Bluesin toimesta parhaana nykybluesjulkaisuna. -kiekolta. Samalta CD:ltä on mukana vielä kaksi sävelmää (5, 12). Hämmästyttävää kyllä, miehen parhaimmistoon kuuluvalta kakkoslevyltä?Joyriding On The Subway? ei ole yhtään kappaletta! Vuoden 1998 sessioista on tarjolla kaksi raitaa. 79 (Wolf 120.827CD) (1) Messing With The Kid (2) Something About You I Like (3) Bright Lights Big City (4) Substitute For You (5) Tramp (6) Sweet Home Chicago (7) Love Trap (8) The New Monkey Shine (9) Going To New York (10) El Funky (11) Baby What You Want Me To Do (12) Mumblin. 81 (Wolf 120.829CD) (1) What?s Wrong (2) Third Degree (3) She Put Me To The Test (4) Mr Blues Is Gone (5) studio talk (6) Greenville Smokin. Näihin sisältyy muutama tuore esitys. Jopa aina luotettava kitaristi Billy Flynn kuulostaa nyt kovin epävarmalta ja poissaolevalta. Laulaminen on rumpaleille tunnetusti hankalaa muun bändin rytmiikan ohjaamisen ohessa. Mayesin tapauksessa asia vielä korostuu, kun hän ei ole kovin kaksinen vokalisti. Tämän ja muun jo kerrotun lopputulemana pidän tätä yhtenä koko . Reedin blueshölkät ovat järjestelmällisessä yksinkertaisuudessaan niin haastavia, että lopputuloksista tulee useimmiten oletusarvoisesti torsoja. Suuri osa kiekon kappaleista ei taatusti kuulu artistin?Best Of? -listauksen alle. Vuosina 2000 ja 2001 mies sai kunniaa parhaana viihdyttäjänä Chicago Music Awardsin toimesta. 2008 ?Bluebird?levyn ainoa näyte on kokoelman edustavimpiin otoksiin kuuluva rullaava I Stay Mad. Kuten edellä kirjoitetusta varmasti jo selvisi, tämä on aika turha julkaisu. Näistä jämäkkä Bad Taste On My Mouth päätyi ?Hands Off. CD:lle on kasattu materiaalia pitkältä aikajänteeltä vuosilta 1968?2012. Yli 40 vuotta kattavan Jimmy Mayesin musiikillisen läpileikkauksen vanhimmat äänitteet on haudattu CD:n loppuun. (13) Sock It To Me Drummer Taas mennään Wolfin Chicago Blues Sessioissa pykälä eteenpäin . Foot Loose & Fancy Free on taas kelvollinen hidas blues. Albumin muut raidat ovat siis aiemmin julkaistuja. Herää luontevan oikeutettu kysymys, mitä ne itse asiassa edes tekevät koko Chicago-sarjassa, kun kerran eivät ole Chicagoa eivätkä Bluesia. Näistä Mustang Sally on aivan turha valinta tällaiselle ?Best Of. Ne ovat ehkä hänen levytysuransa pohjanoteeraukset. on taatusti viimeisiä, ellei tosiasiallisesti viimeinen, vanhan koulukunnan Chicagon . Taiteellisessa mielessä jälki on kuitenkin ollut likipitäen päinvastaista. 6 - 2012 pitkäkestoisen WCBS-sarjan heikoimpana osana. ?All My Best. Vuosituhannen vaihteessa Etelä-Chicagon kuppiloiden vakinimeä vietiin jo Eurooppaan kiertueelle. Bobby Bland -laina Love Of Mine kestää jo sentään paremmin kuuntelua. Elmore James Jr. levy tutkailut Chicago Blues Sessions! JIMMY MAYES All My Best Chicago Blues Session Vol. 80 (Wolf 120.828CD) (1) Twenty Four Hours (2) Wall To Wall (3) Foot Loose & Fancy Free (4) Doing My Own Thing (5) Members Only (6) I Stay Mad (7) Purple Rain (8) Drivin. -kokoelmalle. Biisivalinnoissa olisi voinut olla enemmän ajatusta mukana. ?Old School Lover. Blandia. - 70 - Debyyttialbumilta ?Call Me. His Best 15 Songs Chicago Blues Session Vol. Mies itse on toiminut CD:n tuottajana. Keikkapaikat ovat tuon jälkeen siirtyneet etenevässä määrin ?Windy Cityn. Nimensä mukainen vajaa pariminuuttinen Mumblin?-boogaloomölinä sekä Funky Broadway -teemaa tapaillen etsiskelevä Sock It To Me Drummer -elämöinti ovat perua ja purkitettu vuoden 1968 New Yorkissa. Parin vuoden takainen (2008) Love Trap on hauskan maagisella tavalla ja hekumoivien tyttölaulajien eteenpäin polkemana johdattelu rakkauden ansaan, yhteen niin monista. Vaikka Mayes kuinka olisi soittanut aikanaan blueslegenda Jimmy Reedin säestäjänä, ei se tarkoita, että hänellä olisi riittäviä eväitä lähteä levyttämään Reedin ties moneenko kertaan läpipoljettuja standardeja. Harvinaisempaa antia ovat kaksi vuoden 1987 äänitettä (13, 14). keskustaan ja pohjoispuolen turistiystävällisemmille klubeille. Valitettavasti tuon levyn pienestä hittibiisistä Wall To Wall saadaan kuultavaksi live-versio viisi vuotta myöhemmin ilmestyneeltä ?Live At Lee?s Unleaded. Wheel (9) Tell Me Why (10) Love Of Mine (11) Bad Taste On My Mouth (13) You Steppin. Uutuuksiin kuuluvat tusinaversiot Hendrixin Hey Joe ja Princen Purple Rain -kappaleista. Sen perään tulee pelastukseksi mielestäni CD:n paras ja milteipä ainoa kelvollinen esitys. -kiekolle ja Twenty Four Hours pari vuotta myöhemmin julkaistulle CD:lle ?What Three Old Lady?s Can Do?. Hommaa vesittävät ärsyttävät diskanttisoundit sekä pintaan miksatut halvan kuuloiset koskettimet. (7) studio talk (8) Old School Lover (9) You?re The One (10) No One To Love Me (11) studio talk (12) Steppin. Mielestäni tosin aikamoista kökköä nämäkin. Wolf-merkille uskollisesti levyttävän kitaristin parhaimmat tallenteet ovat edelleenkin hänen uransa alkupuolelta. Levy sisältää vaihtelevantasoista materiaalia vuosilta 1987?2011. Kyvykkäänä tulkitsijana ja mainiona kitaristina hänellä voisi olisi potentiaalia vaikka mihin. Hilliä, Johnny Tayloria ja jo edellä mainittua Bobby ?Blue. Miehen ihkaensimmäinen, vuonna 2005 silloisen Broom Dusters Blues Bandinsa kanssa Solid Gold -levymerkillä julkaistu albumi on puolestaan tainnut jäädä katsastamatta BN:ssa.. nyt osassa 79 . rumpali, vaikka onkin näemmä toiminut sekä soololaulajana että laulaja/rumpalina vuosien saatossa. Mukana CD:llä on toki monia muitakin puhkikuluneita sävelmiä. slideputkikitaristeja. CD:n tuoreimmat, kuluvana vuonna äänitetyt raidat, Messing With The Kid sekä kolme Reediä, Bright Lights, Big City, Going To New York ja Baby What You Wanna Me To Do ovat kaikki jo aikapäiviä sitten loppuun asti poltettuja sätkiä. Vaatimatonta keitosta ei pelasta perin ponneton ja aneeminen taustabändi, vielä vähemmän sen vaatimattomat stemmalaulut
Levyn vaikuttavin kappale lienee kuitenkin kaihoisa, melankolinen ja jylhä Ashes Fall Down. sekä vaaleampi kollegansa Illinois Slim. Tämä on kuitenkin kohtuuton vertaus, onhan Fatboyn musiikki sentään alkuperäistä, vivahteikasta ja Thomas Pareigiksen lauluääni maaginen. levy Elmore Jr. ei ole 73 vuosirenkaansa saattelemana enää mikään juniori, ja on (tai oli) lähtökohdiltaan varmaankin aikamoisen erikoista ja toisaalta haastavaa tehdä seitsemän vuotta sitten, 66-vuotiaana, ensimmäinen oma bluesalbumi. Turinoinnit sopivat kuin siskot makkarakeittoon . Kuulostaa nimittäin kummasti vanhalta japanilaiselta iskelmähitiltä Sukuyakilta... Little Angel (Songbird Prod. Captain Bloodissa palataan jonnekin 80-luvulle ja aikaan jolloin kaikessa soi, ei blues, vaan disco. Jim Di Spirito ovat luutimassa tälläkin kertaa. Vai onko kappale siltikin levyn kolmas cover. Kitaroissa vuorottelevat toisen Chicagon merkkipaalun jälkikasvu, Eddie Taylor Jr. Sekstetin kuudes jäsen on rumpali Marcus Källström. Musiikillisesti Fatboy on uudella levyllään kyllä edelleen selvästi tunnistettavissa, mutta osittain on lähdetty rohkeasti uusille urille. Vaikka albumin soundit ovat jälleen kerran erinomaiset ja kappaleet vievät kuuntelijan läpi uusien mystisten maisemien, se ei mielestäni ole aivan parasta Fatboyta. Ja kaltaiseni kaappidiscohileen kirjoittamana tuosta on turha etsiä sarkasmia. Laulaja Thomas Pareigis soittaa myös akustista kitaraa ja Alf Östlund pystybassoa eli fatboyta. albumia ovat monet odottaneet vesi kielellä jo kolme vuotta. Levyn kansikuva pääkalloineen ja yhtyeen jäseniä esittävine voodoonukkeineen kuvastaa musiikin uutta suuntaa. Sanoituksissa vilahtelee autiotaloja, demoneita ja susia, mutta näiden pelottavien elementtien vastapainona on myös ruusunnuppuja ja muuta romanttista ainesta. HOUSTON Rockin. Levy sisältää myös kauniita balladeja, kuten Give Me Something To Look Forward This Time, joka tosin ei mielestäni yllä samalle tasolle kuin esimerkiksi ?Overdrive?-kiekon lumoava mexibilly Memories Of Us. Nappivalinta levyn lopetukseksi on upea, vanhojen western-leffojen sävyillä maalaileva Lonesome Desperado. BN:n lukijat päässevät tutustumaan Elmoren ajatuksiin jossain ensi vuoden numerossa Luzernissa tehdyn haastattelun välityksellä. Pertti Nurmi BLUE CATS Best Dawn Yet (Bluelight BLR 33165 1/2, 10. SBCD 1001) (1) Gotta Lot Of Rhythm In My Soul (2) Rockin? Little Angel (3) Blue Tattoo (4) Barely Hangin. Säestäjistä ?Duke. Joka tapauksessa Blue Catsin laulaja Clint Bradley osoittaa kappaleessa hallitsevansa suvereenisti myös Marty Robbins -tyylisen westernballadi -fraseerauksen. Janne Örnberg FATBOY Love Creole (Razzia 221) (1) I Don´t Wanna Get There (2) Love Creole (3) Boom Boom Boom (4) Radio Fatboy (5) Walk Your Way (6) Give Me Something To Look Forward To This Time (7) Cut Me Down (8) New Suit (9) Ashes Fall Down (10) Cold Cold War (11) The Wolf Is At The Door (12) Just My Luck - 71 - tutkailut Kitaristi Hannu Kiviaholla vahvistettu ruotsalainen rockabilly-yhtye Fatboy julkaisi neljännen albuminsa ?Love Creole. Hyvä levy tämäkin kyllä on, ja toivottavasti sen avulla Fatboy löytää paljon uusia ystäviä Pohjanlahden molemmilta puolin. Timo Kauppinen TRACEY K. Herkullisen näköinen, mutta entäpä sisältö. Osa kappaleista on rockabilly-rytmein höystettyä melodista poppia jopa siinä määrin, että mieleen tuli hetkellisesti The Baseballs -yhtye. (?) Albumin kaikki kappaleet, lukuun ottamatta kahta Jimmy Rogersin Chicago-klassikkoa (You?re The One, Out On The Road), Eddie Boydin tunnettua 3rd Degree -kuulustelua sekä CD:n päättävää, isältä lainattua I Can?t Hold Out?ia, ovat lähtöisin Elmore Juniorin omasta ajatusmaailmasta ja kynästä. räväkästi rullaavassa Norton Spiritissä. Joissain kohdin pystybasisti Steve Whitehousen itsetarkoituksellisen oloisesti nakuttava beisi tosin hieman ärsytti, mutta sen kuulemma kuuluukin nakuttaa, joten se siitä. Kahdestatoista kappaleesta vain kaksi on coveria, joista kumpikin puolustaa paikkaansa kokonaisuudessa. 2-LP/CD) (1) Billy Ruffians (2) The Norton Spirit (3) Turn My Back On You (4) Blue Prairie (5) My Dark Dark Mind (6) Badon Hill (7) Long Road Home (8) Captain Blood (9) Burnette (10) Following Ahab (11) Secret Agent Man (12) Lonesome Desperado Mikäli olen kuulemani ja lukemani oivaltanut oikein niin tätä ko. Itse sain käsiini vieläpä vinyylisen tupla-10" -albumin. (2010) ovat saaneet osakseen kriitikoilta ansaitusti hehkutusta, onhan yhtye onnistunut yhdistämään tuoreella tavalla rockabillyä, kantria ja iskelmää. Uuden levyn kappaleet ovat kaikki Hannu Kiviahon ja Thomas Pareigiksen säveltämiä, osassa niistä tosin mukana kolmas tekijä yhtyeen ulkopuolelta. Soundien monipuolisuuden takaa melkoinen soitinarsenaali: Hannu Kiviaho (sähkökitara, baritonikitara, nylon-kielinen kitara, 12-kielinen kitara ja Wurlitzer-piano), Jan Lissnils (pedal-steelkitara ja Hammond-urut) ja Joakim Lindahl (sähkökitara, akustinen kitara, banjo). Junior ei voi luonnollisesti olla isänsä veroinen tähtitieteellisen karismaattinen blues-artisti, mutta ei kait kukaan tohdi sellaista kuvitella edes kosteissa yöunosissaan. Niin tai näin, hän on rempseän mukaansavievä blues-vokalisti, joka hoitelee lisäksi elmomaiset slidekitarariffitykset sekä lyhyet slidesoolonsa täysin tyylikkäästi. Alan todellakin ymmärtää, miksi tätä on odotettu. Ensi vuoden maalis-huhtikuinen Wienin Blues Spring -tapahtuma tullee toimimaan Elmoren seuraavana Euroopan esiintymisfoorumina. Komeinta vuosikertaperinteelle vihkiytynyttä slidea ja sitä kyydittävää Elmoreoriginaaleille ominaista alarekisterin kitarointia tarjoavat CD:n kappaleet (6), (8), (10) ja (15). Elmoren Luudanlakaisijabändi on miehitykseltään puoliksi sama kuin Wolf-edeltäjällä ?Please Set A Date?, eli niin fonisti Edward C. On 6 - 2012 ?. Waude! Nokkelimmat lukijamme osaavat päätellä, miten neljän levyraidan (5, 7, 11, 14) taakse kätkeytyy jonkun sorttista studiorupattelua, ja yhteiskestoltaan nämä vajaat 10 minuuttia kestävät pörinät paljastavat porukalla olleen studiossa hyvät fiilikset. Williams kuin basisti-rumpali parivaljakko Carl Norington . Ruumisarkkuja ja verisiä zombeja ei onneksi sanoituksista löydy. Haramdasin pianonsoitto on sen sijaan paikka paikoin omituisen hakoteillä. Parilla raidalla (9, 13) kuullaan lisäksi nimeltä mainitsematonta huuliharpistia. syyskuun lopulla ja juhlisti sitä Skandinavian kiertueella, joka ulottui Suomeenkin. Aiemmat levyt, ?Steelhearted?(2004), ?In My Bones? (2008) ja ?Overdrive. Mahtaisiko tuo olla Billy Branch... Sitä vaivaa lievä epätasaisuus ja ehdottomia huippukappaleita en siltä tällä kertaa löytänyt. sattumoisin tykkään siskonmakkarakeitosta . Billy Furyn Turn My Back On You on nasevassa rokkaavuudessaan hatunnosto 50-luvun lopun ja 60-luvun alun brittisoundille. Johnny Riversin go-go-klassikko Secret Agent Man on taas reivattu kolliryhmän itsensä näköiseksi jytkytykseksi. Tästä joukkueeesta taitaa fonisti Williams olla levyn ahkerin solisti tuuttaillessaan komian soljuvasti kuin isäpapan luottofonisti J.T. Brown -vainaa aikoinaan originaali-Elmon levytyksillä. etenkin kun yksittäiset tarinanpätkät taipuvat lutjakkaan luontevasti aina niitä kutakin seuraavaan CD-raitaan. Eurooppalaiset esiintymislavat ovat avautumassa Elmore Juniorille komiasti, kun hän esiintyi viime marraskuun puolivälissä vanhan mantereen parhaalla eli Sveitsin Luzernin bluesfestarilla. Siis siitä lähtien, kun sana näiden englantilaisten modernin rockabillyn sanansaattajien uusista studiosessioista lähti liikkeelle. Soundit ovat huippuluokkaa ja kitaristi Carlo Edwardsin riffittely on tyyliteltyä, kuin Cliff Gallupilla aikoinaan, jopa rajuimmissa paloissa, kuten esim
En tiedä, onko naapurissa asuvalta Brian Setzerin ex-vaimolta kysytty vinkkejä valintoihin tai olisiko kenties pitänyt kysyä.... Jetfires (5) Ridin? Ridin. Rock And Rollin? Stone (5) A Woman?s Touch (6) Hot Rod (7) I Still Miss Someone (8) Do I Move You (9) Tear Stained Letter (10) Pink And Black (11) Take You To The Movies Tonight Dave Briggs lukeutuu niihin rock & rollin harmaisiin eminensseihin, jotka eivät ole takarivissä soitellessaan tehneet suurta numeroa itsestään. Pete Trion ja brittiläisen Blue Catsin kanssa. Aikuisempaa ammattilaista kuullaan viidellä Charadesin kanssa tehdyllä raidalla, joista varsinkin Del Shannonin Palasiksi hajoan (I Go To Pieces) todistaa Olan hallitsevan suvereenisti myös rautalankaosaston. Levyn parasta antia on mielestäni silti edelleenkin Olan taustabändinä toimivan Freewheelersin kanssa tehdyt raidat, kuten vaikkapa täysin uutta materiaalia edustava Soldier Of Love. On The Backside Of Your Heart (6) A Whole Lotta Lonesome (7) Cryin?Over You (featuring James Intveld) (8) Hard Times Ahead (featuring Marti Brom) (9) Dream Lover (10) Stupid Cupid (11) Storm Clouds (12) Just A Little Too Much (13) Funnel Of Love (14) Turning Away Sain taas uuden nipun arviolevyjä. The Lo-Lites (4) Fourty Night . In (3) I Forgot To Remember To Forget (4) Rockin. Onkin siis hienoa, että miehen saavuttaessa viidenkymmenen vuoden iän, on Bluelight Records tyrkännyt ulos mainion läpileikkauksen Olan muusikko-urasta. Levy on leppoisa sekoitus uutta ja vanhaa rockabillyä höystettynä ripauksella kantria. Avustamassa ovat olleet mm. Mr. The Moontones (15) Rocking Belly . On totta, ettei levy tarjoile unohtumattomia klassikoita tai synnytä uutta maanjäristystä, mutta Minun mielestäni Tracey K. Houston hoitaa homman kotiin riittävän hyvin. Riku Metelinen DAVE BRIGGS Backbeat Boogie (omakustanne) (1) Backseat Boogie (2) Cuttin. En lähde vertailemaan esityksiä alkuperäisiin tai muihinkaan versioihin, se on mielestäni aivan turhaa. Mukana on myös joitakin vierailijoita, kuten Micke Björklöf ja Lefty Leppänen (7). Levy sisältää aikamoisen sielukasta juurimusiikkia. The Avengers, Shotgun ja Flying Saucers, jotka kaikki myös Suomessa hyvin tunnetaan. Aivan kevyin perustein ei hommaa lähdetty toteuttamaan. Levytystä varten lähdettiin Bayou-studiolle Nashvilleen taltioimaan musiikki analogiselle nauhalle, ja kansikuvasessiota varten pikkusiskolta lainattiin tyyliin sopiva nahkatakki. Mystery Train (2) Mary Jane ? Jussi Syren & The Groundbreaker (3) Keep A-Knockin? . Näihin meriitteihin nojaten olikin jo korkea aika saada mieheltä oma soololevy. Albumi esittelee Briggsin monipuolisuutta toki laulajana, mutta ennen kaikkea kitaristina rockin, rockabillyn, kantrin ja bluesin suvereenina hallitsijana. Over You (15) Lovesick Clown (16) It Hurts Me (17) Lovers Jamboree (18) I?m Ready (19) Slap That Bass (20) Everybody?s Dancin?(21) Drivin?Wheel (22) Sydän paholaisen (Heart Full Of Soul) (23) En peittää - 72 - voi (Tender Feeling) (24) It?s All Because Of You (25) Pan American Man (26) I Ain?t Goin. Ja hitaammpaakin tunnelomointia on tarjolla, kuten lopetuskappaleessa I?m Your Shadow. Todella räyhäkkää on lopulta meno tarkasti merkityn kaupungin kuvauksessa The Town (7). Suosikeikseni nousi muutaman kuuntelukerran jälkeen Johnny Cashin herkkä I Still Miss Someone -balladi sekä aikamiehen sielukkuudella tulkittu Nina Simonen aivan upea Do I Move You? Janne Örnberg KOTIMAAN KATSAUS LUMBERJACKS Lumberjacks (Hokahey HHR1201) (1) Going Home (2) King Alcohol (3) You Don?t Love Me (4) I, Me & Myself (5) I Get Suspicious (6) Cherry Pie (7) The Town (N62 52,396 E 24 12.388) (8) That?s Allright (9) Someday (10) Lasting Kind (11) I?m Your Shadow Viisi vuotta toiminut pohjalainen yhtye Lumberjacks on julkaissut ensimmäisen levynsä, jonka kaikki kappaleet ovat omaa tekoa. Mies hallitsee uskottavasti koko paletin kantrista bluesiin ja rockabillystä kuusikymmenlukuiseen poppiin. Sydäntä lämmitti kuulla pitkästä aikaa varsinkin uran alkuajoilta poimittuja levytyksiä Lonestarsin, Boppin. Flatbroke Trio (8) Judy . Ainakin lähtökohdat ovat kunnossa. Studiossa on pistetty pystyyn kelpo rokkikekkerit ja saatu aikaan kulkeva ja svengaava lopputulos. No tietenkin. Pääsäveltäjät ovat laulava basisti Miikka ?Chef?Kivimäki ja laulava kitaristi Urmas ?Big Hand. No, on täällä nopeampaakin tempoa, kuten Cherry Pie urkusoundein höystettynä. Kyllä vain, mutta oli joukossa jotain muutakin, nimittäin rockabillyä. Paremmin kantrilevyistään tunnettu Tracey K. Eihän näillä korteilla voi yksinkertaisesti hävitä. Myös jälkipolvi pääsee esille, sillä Briggsin itsensä säveltämällä vaaraa huokuvalla Hot Rod . Lisäksi mielestäni on tarpeellista mainita kiertuekitaristin vakanssi ainakin Lowell Fulsonin, Scotty Mooren, Sleepy LaBeefin ja Frankie Fordin taustalla, ihan vain muutamia nimetäkseni. Tortilla Flat (7) My Only One . Pestejä erilaisista bändeistä mainittakoon mm. Oo Wee 55 (6) Satur?ly Night Club . . Kuten esittäjälistasta huomataan, asialla ovat olleet juurimusiikin pitkän linjan yhtyeet. Niemi. Muut soittajat ovat Janne Käpylä (rummut ja laulu) ja Jarkko Salo (koskettimet ja laulu). 6 - 2012 -instrumentaalikappaleella soolokitarassa kuullaan maestron omaa poikaa. Mitäs luulisitte pinossa olevan. Lainapuolelta löytyy monien mielestä ehkä kenties turhan usein kuultuja numeroita. Molemmilta on mukana sävellyksiä ja he myös laulavat. Arthur Alexanderin iki-ihana klassikko saa vihdoinkin arvoisensa uudelleentulkinnan, joka on kauniin rouhea niin kuin kokoelman nimi ja Rock-Olan ääni, joka tuntuu iän myötä vain parantuvan. Toivotan omasta puolestanikin Olalle rautaista jatkoa ja onnea merkkivuoden johdosta. Janne Örnberg Rock And Roll All Night Long ? A Rockabilly Tribute To Hurriganes (Goofin. Nowhere (27) You Don?t Know Me Rock-Ola on eräs parhaista suomalaisista rock´n´rolltulkitsijoista, jonka tuotantoon jokainen juurimusiikin harrastaja on varmasti törmännyt jossain vaiheessa elämäänsä. Kenties, kenties... Ehkä asiaan enempi perehtyneiden mielestä levyn sisällön olisi voinut koostaa toisinkin, mutta allekirjoittaneesta tutut ja turvalliset kappaleet toimivat jälleen. Houston on tehnyt vaihteeksi rockabillyalbumin. Marti Brom ja James Intveld. Breathless & Rockin. Aloituskappale Home näyttää suuntaa, keskitempoista rullaavaa menoa, maukkaalla kitaralla maustettuna. Kokoelma paljastaa, kuinka monipuolisesta tulkitsijasta tässä itse asiassa on kyse. Kappalemateriaali on kauttaaltaan mukavaa, mutta parhaat melodiat löytyvät levyn loppupuoliskolta. Sanoituksissa on käytetty tuttuja blues-tyylin kielikuvia, vaikka King Alcohol se laittoikin äijän ryömimään, ei naiset! Aika monipuolinen on tämä Lumberjacksporukan tuotos. Berryman & Bullet (11) An Awful Crime . Naiskitaristien levyjä. Mukana on mm. Tres Paradoxales Edellisessä numerossa olleessa Texas Oil -jutussa oli maininta tämän vuoden ehkä kunnianhimoisimmasta projektista eli Hurriganes-tribuuttialbumista. Nyt tuo levy on vihdoin julkaistu. Täytyisi tarkistaa nämä metsurit elävänä lavalla, ei välttämättä metsässä... Aimo Ollikainen ROCK-OLA Beautiful Rough . Best Of... (Bluelight BLR 331622) (1) Promised Land (2) Soldier Of Love (3) Almost 12 O?Clock (4) Rock The Barn (5) Yesterday Is Gone (6) Remember Me (7) San Francisco (8) Palasiksi hajoan (I Go To Pieces) (9) Two Faces (10) For The Good Times (11) The Way You Look Tonight (12) Blues From A Broken Heart (13) I Got No Time (14) Cryin. Laulu on vahvaa, sekä yhteen että sooloosuuksien kohdalla. Jaksan kuunnella Funnel Of Lovesta vielä yhden version, enkä ole kyllästynyt edes Dream Loveriin tai Stupid Cupidiin. Hiukan harhaanjohtava on levyn lisänimi ?A Rockabilly Tribute?, sillä kokoelmalla on. Kuitenkin Briggs on ollut aktiivisesti kitaran varressa jo 60-luvun puolivälistä alkaen. Paradox (12) Shorai Shorai . Kitarablueslevyjä kenties. Tres Paradoxales (9) Kinky Reggae . levy tutkailut (5) Knockin. He ovat aikaansaaneet kerrassaan hienoa jälkeä. Cast Iron Arms (10) Sweet Sue . GRCD 6174) (1) The Phone Rang . Wanda Jacksonia (10 & 13), Buddy Knoxia (11) ja Bobby Darinia (9). Greased Lightning (13) Indian Woman ? The Sun Connection (14) It Ain?t What You Do
Pekka Myllykosken gospeltulkinta puolestaan kertoo ihan muista johdatuksista kuin ensin luulisi. Osa kappaleista on Magic Sam -klassikoita ja tuttuja standardeja, mm. Tapahtuman housebändinä on toiminut Black Bay Zydeco Stompers, joka tänä kesänä päätti julkaista myös singlen Suomen maaseutumusiikkiyhdistyksen ja Blues Loversin yhteistyönä. Lauluosuudet ovat ehkä kuitenkin tämän julkaisun parhaita paloja. kuulostaa hyvin tutulta. Siinä missä Sihijuoma saa höyhenisen pään sekaisin, saa varmasti tämä kitaraboogiekin tanssilattialle päätyneiden. Niinkin erikoiset kappalevalinnat kuten Judy, Kinky Reggae tai Satur?ly Night Club saavat uuden (ja entistä ehomman) elämän tällä levyllä. Tekniikka on ihmeellistä ja tietotekniikka varsinkin, sillä jotain mystistä on masteroinnin aikana tapahtunut. Kunhan hyväksyy sen tosiasian, ettei tuon ajan nauhuriäänityksistä saa parhaallakaan remasteroinnilla synnytettyä hifi-tasoista äänentoistoa. Tortilla Flat kuulostaa siltä kuin olisi soittanut osuutensa kellarissa ja äänitys olisi tapahtunut seinän läpi. ?Muista en, mutta muistelen...?, niinhän ne taitavat keski-ikään päätyneiden muistikuvat usein menevän. 2, 7 ja 11. Tässä setissä on joukko covereita, joista näkyvimpinä alkuperäisesikuvina ovat Kingit Freddie ja BB (kolme kummaltakin) sekä Albert Collins (kaksi kappaletta). Instrumentaalit ovat tällä levyllä poikkeuksellisen isossa roolissa, vaikka Magic Sam oli erityisen hyvä blueslaulaja, joka edusti siihen aikaan modernia lievästi soul-vaikutteista Chicagon West Side -tyylisuuntaa. Levyn päätöskappale on monen itseään asiantuntijana pitämän aliarvioima, koska se on mukamas loppuunkulutettu. Ahon ja vierailijana pistäytyneen Andres Rootsin kovalla kitarakädellä kurittama ripeä instrumentaali kun pyörii jossain countryboogien ja rock?n?rollin häilyvässä välimaastossa. Naapurisopua kertoo luonnollisesti iänikuisesta naapurien välisestä kyttäilystä, jossa rauhantahto on kauempana kuin lähi-idän luvatulla maalla. tuskin jättää ketään kylmäksi. Sitä ennen hän levytti 50-luvulta alkaen singleille päätyneitä klassikoita, joista on parille albumille koottuna käytännössä koko Samin alku-uran studiodiskografia. Kaikki mahdollinen Magic Samin musiikillinen jäämistö on kaivettu esiin, mutta postuumisti julkaistujen live-tallenteiden äänellinen laatu on jättänyt toivomisen varaa. levy edustettuna lähes koko kotimaisen juurimusiikin kirjo. Nyt juomalle on tehty jopa ihan oma mainossävel Sihijuomaboogie. Ja asiallahan on luonnollisesti Dortmunder! Ai että mikä ihmeen Dortmunder. Mielenkiintoiseksi asian tekee tietenkin se, ettei yhtään raitaa ole versioitu Hurriganes-tyylillä. Minimalistinen Sweet Sue ja pirteä My Only One kertovat siitä aitoudesta, jolla levyn kappaleet on versioitu. Yhtään huonoa tai edes keskinkertaista esitystä ei ole mukaan päässyt ja jokainen niistä puolustaa paikkaansa hyvin. Tämä tarina on vain tosi. Noita asioita ei välttämättä edes huomaa, ellei niitä tiedä. Ainoa asia, josta pitää hyppysellinen noottia antaa, ovat nuo kolme Hurriganesin cover-osastosta poimittua kappaletta. Onneksi meillä on kohtuullisen laaja arkisto 6 - 2012 ?. Flatbroke Trion kaiku on kadonnut kokonaan. Kyllähän siinä jo korvatkin varmasti sihisivät. Itse olisin valinnut mukaan vain Hurriganesin orkkismateriaalia. Bändit vaihtuvat ja tyylit vaihtelevat kappale toisensa jälkeen. Tämä tarina ei ole opettavainen, koska se on jo myöhäistä. ?Ei tässä enää tolkkua oo siis, nyt malttia ja hold your horsees?, olisi toivottavasti muunkin vanhemman polven edustajan kommentti nykyajan menolle, mutta kun... Pirkanmaan Bluesyhdistys Blues Lovers on järjestänyt Louisiana Cajun Party -tapahtumaa jo parin kesän ajan. Vierailijoina levytyksellä ovat Ismo Haavisto ja mm. M ja Rytmijäte -yhtyeen, josta sittemmin muodostui tämä Dortmunder. Freddie Kingin San-Ho-Zay avaa tämän setin ja se kulkee Samin soittamana hienosti. Muutenkin kitarointi on läpi levyn maagisen tasokasta ja edellä mainitun tuulisen kaupungin kaikkien aikojen parhaimmistoa. Hienoa on myös se, että Get On ja Bourbon Street on jätetty rauhaan, ja versioita on rohkeasti ja kuvia kumartamatta lähdetty tekemään myös Hurriganesin vähemmän tunnetusta materiaalista. Tosin rankan Bo Diddley -tunnelman lumoissa kulkeva Keep A-Knockin. Omia suosikkikappaleita en pysty nimeämään, koska kaikki ovat mieluisia. Riku Metelinen DORTMUNDER Sihijuomaboogie (Suomen maaseutumusiikkiyhdistys SMYCD-12) (1) Sihijuomaboogie (2) Naapurisopua (3) Gospellaulu johdatuksesta (4) Muinoin DORTMUNDER (SMYDG-03) (1) Hold Your Horses BLACK BAY ZYDECO STOMPERS (BLCD-0001) (1) Instrumental Disorder (2) Evil Woman Kaikkihan muistavat Aku Ankan suosiman sihijuoman (tai tuntevat ehkä jonkun vastaavan nautintoaineen), josta tuli melkoisen makoisa olo. Pelkästään undergroundcountryn hengessä ei tyydytä operoimaan, vaikka eiköhän tämä maanalaisesta maaseutumusiikista edelleen käy. Ismo Haavistohan tunnetaan bluespiireissä ansioituneena huuliharpistina ja kitaristina, mutta Black Bay Zydeco Stompersin mukana hän pääsee toteuttamaan itseään myös zydeco-haitarin taitajana. Toivottavasti Mustalahden cajunpaartit uskaltaudutaan järjestämään jatkossakin... Kingin I?ve Got Papers On You Baby. Eihän 60-luvulla ollut käytössä nykyään yleisiä huippuresoluutioisia jokamiehen tallennusvälineitä. Luulin, ettei mitään uutta Magic Samia enää arkistoista löytyisi, mutta tänä vuonna julkaistiin tämä konserttitallenne, joka on äänitetty Mandrakes-nimisessä klubissa Berkeleyssa Kaliforniassa 11.7.1969, viisi kuukautta ennen artistin kuolemaa. Sweet Home Chicago ei koskaan kulu loppuun ja tässä on yksi esimerkki hienosta versiosta. Magic Samin musiikin ystäville ja laajemmallekin yleisölle, joka pitää laadukkaasta, hyvällä meiningillä varustetusta bluesista, tämä on erinomaista kuunneltavaa. Luultavasti ovat siis jääneet esittelemättä. Marko Aho kehitteli (käsittääkseni) monesti lehdessämme noteeratun Jytäjemmarien jonkinlaiseksi keikkailevaksi ?sisarkokoonpanoksi. Levyllä mennään Tres Paradoxalezin instrumentaaliversioista Jetfiresin rockabillyyn ja Jussi Syrenin bluegrassista Tortilla Flatin bluesiin. Kaikki kappaleet versioidaan suurella kunnioituksella alkuperäistä kohtaan, vaikkakin jokainen esitys on luonnollisesti esittäjänsä näköinen. Berryman & Bulletin kappaleesta puuttuu kuulemma muutama sointu alusta. Jos Magic Sam olisi elänyt pidempään, hän olisi todennäköisesti noussut suuren yleisön arvostuksessa samaan kastiin kuin vaikkapa Buddy Guy. ?Rokki raikui ja korvat soi, ne vinkuu edelleen.... Valitettavasti/toivottavasti nykynuoriso on ottanut opikseen, kun eivät osaa kuitenkaan mitään rokkia soittaa! Dortmunderin bonussingle, Pekka Myllykosken tulkitsema Hold Your Horses on Ahon kulutusyhteiskuntaan ironisesti (kuinkas muutenkaan) kantaaottava countrylaulu. Bullfrog Brownista tuttu slidekitaristi Andres Roots. Äänenlaatu ei tälläkään kertaa ole paras mahdollinen, mutta musiikki sen sijaan on Samia parhaimmillaan. Erityisesti musiikin pariin syystä tai toisesta päätyneiden ja juuttuneiden. Eihän se Tampereen Mustalahti nyt niin pelottava paikka voi olla. Taustamuusikoina toimivat basisti Bruce Barlow ja rumpali Sam Lay, joista viimeksi mainittu on tehnyt merkittävän bluesuran mm. Little Walterin, Paul Butterfieldin ja monen muun legendan kanssa. Kieltämättä minutkin nämä Suomen maaseutumusiikkiyhdistyksen touhut välillä (useimmiten?) yllättävät, sillä huomasin nämä levyt jossakin epämääräisessä pinossa vasta jokin aika sitten. Viime vuonna piti itsekin mennä paikalle (tai tietysti toissakesänäkin), mutta joitakin estoja oli taas tiellä. Suurin osa niistä on Magic Samin tuotantoa tunteville tuttuja juttuja ja odotetun hienosti vedettyjä. ja toivottavasti itsekin sinne kaiken uhalla uskaltautuisi. Honey Aaltonen UUSINTAJULKAISUT MAGIC SAM Raw Blues! Live 1969 (Rockbeat 3110) (1) San-Ho-Zay (2) All Of Your Love (3) You Don?t Love Me (4) You Were Wrong (5) Mama, Talk To Your Daughter (6) I Need You So Bad (7) I Feel So Good (8) Strange Things Happening (9) Tremble (10) That?s All I Need (11) I Don?t Want No Woman (12) I?ve Got Papers On You, Baby (13) Looking Good (14) You Done Lost Your Good Thing Now (15) Just Pickin? (16) Hide Away (17) Sweet Home Chicago - 73 - tutkailut Chicago-bluesin ehkäpä paras kitaristi ja laulaja Magic Sam, oikealta nimeltään Samuel Maghett (1937?1969) ehti ennenaikaisesta kuolemastaan huolimatta julkaista kaksi loistavaa albumia Delmark -levymerkille. Harvemmin kuultu on B.B. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä missä tulee turpaan..
The Five Fabulous Demons (20) I Promise You (I Won?t Mention Your Name) . Eddie Kirk (24 )What Makes You So Tough . Betty Everettin kolmelta ensimmäiseltä singleltä mukaan on mahtunut yksi raita kustakin. Willie Wright & His Sparklers (23) Let Me Walk With You . Watson (16) I?m A Cool Teenager . Eihän tämä huono kooste näinkään ole, mutta tiukemmalla seulalla olisi voinut olla parempikin. Marko Suutarla Cobra Records Singles Collection (Fuel 2000 Records 302 061 934 2) CD 1: (1) I Can?t Quit You . Watsonin ja The ?5? Royalesien näytteet ovat täyteraitoja . Ike Turner?s Kings Of Rhythm feat. omintakeisessa naukuvassa falsetissa on kieroa vetovoimaa. 22-vuotiaan Buddy Guyn ensilevytykset ovat kypsiä näyttöjä; notkean kiihkeä ääni ja terävät kitarakiemurtelut ovat täysin valmista tavaraa. Betty Everett (6) Hidden Charms ? Charles Clark (7) Sit And Cry (The Blues) . Duke Jenkins (2) Look Watcha Done . Betty Everett (17) (I Know) You Don?t Love Me . Tommy Hodge (18) All Your Love (I Miss Loving) . Harold Burrage (6) My Love Will Never Die . Otis Rush (2) Rock And Roll Boogie . James Duncan (13) Geneva . Eugene Church (14) Why Did We Have To Part . Taiteellisen tason takaajana oli tietenkin itse Willie Dixon, joka hyväksyi Toscanan ehdotuksen ja hyppäsi (hetkeksi) pois epätyydyttävästä yhteistyöstään Chessin veljesten kanssa. Kannuksensa uusi yhtiö sai heti ensi yrittämällä Otish Rushin I Can?t Quit You Babyn iskiessä rhythm & blues -listoille aina sijalle kuusi saakka. Kelly Brothersien Kingpins-nimellä tehty uusinta The Charmsien vanhasta Two Hearts -hitistä (6) on väkinäinen ja Billy Connin musta pop väärässä kokoelmassa. olleet hyvin saatavilla. 6 - 2012 julkaisulta. The Clouds (3) Have A Good Time ? Shakey Horton (4) Fine Girl . Clarence Jolly (16) Don?t Treat Me Right . hengen. Tässä ollaan vielä kaukana kitaroiden dominoivasta, yksioikoisesta ghettobluesista. Bluesiinkin on tarjolla monta kulmaa. King/Federal on varsin otollinen kohde unohdettujen tanssilevyjen kaiveluun, sillä katalogi pitää sisällään paljon muutaman sinkun julkaisseita tuntemattomuuksia. Harold Burrage (13) All Your Love . Harold Burrage (18) My Love . Yksi tuplan kohokohdista on majesteetillisen Hidden Charmsin ensilevytys tulkkinaan muuten täysin pimentoon jääneen Charles Clark. Rokkaavan rhythm & bluesin järeämmässä päässä Clarence Jollyn Don?t Leave Me ryskää selvää jälkeä. Magic Sam (9) Betty Jean . ?uusgenren. Perään pötkähtävä Donnie Elbertin Wild Child pitää tasoa yllä . Viime vuonna edesmenneiden merkkimiesten Lee ?Shot?Williamsin ja Eddie Kirklandin raidoilla on tarjolla teeman mukaisesti sytkyttävää urbaania tanssirytmiä. Jimmy Kellyn ja kumppaneiden (2*11) sen sijaan on melkoinen kummajainen tässä joukossa; tämä kuulostaa kyllä ihan silkalta valkoisten koulupoikien autotalliroketilta. Vaikka tuplan ulkoasu on melko vaatimaton ja sisävihkokin tietoineen niukka, niin pääasia eli musiikki on enemmän kuin kohdallaan: komea ja monipuolinen kokoelma ajalta, jolloin bisnesvaisto, tunne ja rautainen ammattitaito kohtasivat Chicacon West Sidessa ainutlaatuisella tavalla. Marko Suutarla. Gloria Irvingin lattarikompilla nuljahteleva I Need A Man antaa sekin mukavan lisän muuten aika miehiseen esiintyjäkaartiin. Buddy Guy (8) All My Whole Life . Lee ?Shot? Williams (4) Send Me A Picture, Baby . Lee Williams & The Moonrays (19) You?d Better Come Home . El Pauling & the Royalton (17) Wild Child . Guitar Crusher (10) It Hurts Inside . on alun perin lanseerannut. Kärkikolmikkoon voisi nostaa vielä Johnny Otis Bandin vanhan laulusolistin Mel Williamsin, joka yllättää mainiolla New Orleans -tunnelmaisella rhumbabluesilla (4). Kuka lie paikallinen Reijo Kallio, joka viheltelee hykerryttävät vastausriffit Williamsille. Otis Rush (11) Little Chickie . levy tutkailut . Jäljellä on vielä puolet tuplan 36:sta raidasta. tietenkin erinomaisia sellaisia. Tuttuja tekijöitä on toki muitakin. Dolph Prince (9) Why Oh Why . Lula Reed (22) Your Letter . No vastaushan on tietenkin Cobra. Näin ainakin itselleni, vaikka kyseessä saattaa tietenkin olla vain ?pieni on kaunista. Johnny ?Guitar. Näissä ja Shakey Hortonin kappaleessa ääntelee harppukin, joka muuten on näissä levytyksissä harvinaisempi vieras. Hämärämies Eli Toscanon operoima pikkumerkki kun toimi vain muutaman vuoden (1956?1959), mutta ehti silti jättää jälkeensä ison kasan omaperäistä, paikoin ylittämätöntäkin Chicago-soundia. Buddy Guy (16) Tell Me Darling - 74 - Mikä se on se kaikkein kovin Chicagon bluesmerkki, alkaa C:llä. Rush onkin Cobra-saundin monumentaalinen peruskivi, jonka levytykset ovat perustellusti ?aina. Mitä olisikaan Otis Rushin järisyttävä My Love Will Never Die ilman alakuloisesti ujeltavia saksofoniosuuksia. Standardiratkaisuihin perustuva valkoinen doo-wop (19) ja tummemman kuuloinen, mutta yhtä kaikki persoonaton (18) venyttävät New Breed -käsitteen rajoja. Hal Hardy (2) I?m Tore Down . Mel Williams (5) Let?s Have A Good Time . The King Pins (7) All Around The World ? Little Willie John (8) You?re Gonna Drive Me Crazy . Magic Sam (14) Double Trouble . Harold Burrage (4) Three Times A Fool . The Calvaes (5) You Eat Too Much . Omat kokoelmansa Westsiden 2000-luvun alun Cobra-levytysten sarjassa saivat myös toinen keskeinen Chicago-nimi Magic Sam ja myöhemmin soulin puolellakin kunnostautunut pianisti Harold Burrage. -efekti. Jimmy Kelly & The Rock-A-Beats (12) Call Me If You need Me . Bobby & Expressionsien (11) sopii paremmin levyn teemaan, mutta on turhan sekavaa ja yksitoikkoinen junttausta. Vampisoulin samasta lähteestä koottu R&B Hipshakers-sarja (BN 5/2011) saanee jatkoa vielä tänä vuonna. Tällä koosteella armon ovat saaneet jopa lauluyhtyeet, toisin kuin Capricorn Recordsin 90-luvun tuplalla. Magic Sam (14) Lonely Lonely Village - The Calvaes (15) Don?t Leave Me . Omissa muistiinpanoissani levyn huippuhetki osuu kuitenkin puolen välin tienoille, El Paulingin eli Lowman Paulingin Cool Teenager on nimeään myöten viileä synkistely parhaasta päästä, tosin tuttu sekin Ace:n omalta . Itse törmäsin siihen ensimmäisen kerran tasan kymmenen vuotta sitten tämän CD:n ykkösosan ilmestyessä. Edelleen onnistujiin voidaan laskea yllättävän blueseissa maisemissa viihtyvä Eugene Church ja ilmavasti synkistelevä Dolph Prince. Vähemmän kiinnostavaa tavaraa on tällä kertaa poimittu lauluyhtyepuolelta. Ainakin sarjan kaksi ensimmäistä osaa onnistuivat tätä uutukaista paremmin tiivistämään ko. Lula Reedin vuoden 1962 keskitempoinen stomper (21) on yllättävän jykevä esitys niin laulun kuin soitonkin osalta . The ?5. Herb Hardesty (15) Gangster Of Love . Harold Burrage (10) It Takes Time . The Hi Tones (6) Two Hearts . Eivät nämä ihan Chicagon laululintusen myöhemmälle, sofistikoituneemmalle tuotannolle pärjää, vaikka My Love on kyllä lajissaan erittäin hyvä mollisävelmä. Otish Rush (7) It?s You Baby . Freddy King (3) When You Move, You Lose . Otis Rush (15) This Is The End . Guitar Shorty (17) Stop For The Red Light . Mukana on ?puhdasta?bluesia, mutta myös doowoppia, rhythm & bluesia ja mustaa rock?n?rollia. Kitaraa on tietenkin tarjolla paljon, mutta matkan varrella tärkeitä nyansseja sovituksiin lisäävät niin saksofonit kuin pianokin. Otis Rush (5) Ain?t Gonna Cry . Vuosikymmenen kuluessa termi on vakiintunut harrastajien keskuudessa tarkoittamaan 1950?60-lukujen vaihteen tanssimusiikkia, joka on liian sekaveristä lokeroituakseen bluesiksi, mutta riittävän mustaa rhythm & blues -nimekkeen alle. Magic Sam (3) She Knocks Me Out . Gloria Irving (10) The Duke Walks . Burragen kokoelma tosin on jo pidemmän aikaa ollut melko hankala hankittava ja kovissa pyynnöissä. Mitä sitten jää käteen, jos nuo kolme Cobran ahkerinta levyttäjää on tullut jo fiksusti hommattua levyhyllyyn. The Clouds ja The Calvaes monipuolistavat mukavasti tarjontaa, varsinkin The Calvaesin lattaritunnelmointi (1*14) miellyttää korvaa. Betty Everett CD 2: (1) Shake It . Billy Conn (21) Say Hey Pretty Baby . Vanhemman polven artisteista ääneen pääsevät Walter Horton ja Sunnyland Slim, joiden esitykset ovat luonnoltaan pari piirua vanhakantaisempaa bluesia. Teddy Humphries Kukahan termin ?New Breed R&B. Tästä näkövinkkelistä A-divisioonan Freddy Kingin, Little Willie Johnin, Johnny ?Guitar. Duke Jenkins (11) Little Girl ? Little Willie Foster (12) Messed Up . Donnie Elbert m(18) I?m So In Love . Freddy King on tällä kertaa enempi taustoilla, soolot varastaa saksofoni. Royales (11) Slooptime USA . Otis Rush hänen lyhyeksi jääneen uran äänitallenteita, joilla voimme nauttia poikkeuksellisen lahjakkaan bluesmuusikon tuotannosta. Harri Haka King New Breed R&B, Volume 2 (Kent CDKEND 373 ) (1) Love Man . Sunnyland Slim (8) Fishin?In My Bond (9) I Need A Man . Shakey Jake (13) East Baby . Bobby & The Expressions (12) Stop Talking To Your Child (Mother-In-Law)
Mystery Train Tres Paradoxales Jussi Syren & Cast Iron Arms The Groundbreakers The Lo-Lites Berryman & Bullet Mr. Breathless Jetfires Oo Wee 55 Tortilla Flat Flatbroke Trio Goofin. -shop: Hämeentie 46, Helsinki www.goofinrecords.fi Greased Lightning The Sun Connection The Moontones