Blues News 6/2013 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

Eddy ”The Chief” Clearwater / Levytutkailut. N:o 264 (6/2013) Hinta 6,80 € 46. vuosikerta HARRISON KENNEDY BOO BOO DAVIS FERRIS (WHEEL) MARTIN LANG SAMANTHA FISH POKEY LAFARGE Henkilökuvissa: ILE KALLIO JUSSI HUHTAKANGAS SAMI ”KANTTORI” NIEMINEN JUSSI ”JO’ BUDDY” RAULAMO R&B-tenoristit, osa 14: EDDIE CHAMBLEE BN FESTAREILLA: Lucerne Blues Festival Rock’n’Roll Night 20 Roots’n River Blues Halloween Blues Blues Live! 2013 197301-13-06 ISSN 0784-7726 Blues News from England / Seitsemän tuuman taivas! / Muddy Lee Makkonen BN käy keikoilla: Chuck Berry vs
klo t o l a 22– Katso THE D m EL RA ossa: YS vie rainee SUNNUNTAI 13.4. ’ N I P TOM S 2014 AT THE . huhtikuuta 2014! Savoy-teatteri, Kasarmikatu 46-48, Helsinki LIPUT: 35 € | LAPSET (ALLE 15 V.) 15 € | LA KLUBILLE JA SU MAXWELL STREET MARKETILLE VAPAA PÄÄSY! ENNAKKOLIPUT TULEVAT MYYNTIIN TAMMIKUUSSA 2014 (www.savoyteatteri.fi / www.lippupalvelu.fi). klo 11–17: n! MAXWELL STREET MARKET Vintage-henkinen markkinatapahtuma Savoyn aulatiloissa sekä elävää musiikkia ravintola Katsomossa! 12.–13. m m ä s s e e k ukana syk M NORTH e h T & BB /FIN) A S ERIC BI U ( Y FAR COUNTR T & His N /FIN) U S H E / Y A M S M TO GOS (U N I M A L NEW F SA) U ( S N R U JIMMY B (DK) D N A B KRA FRIED O S (ES) E L D N A LVET C E V E H T ”Club Del R ay” 12 Ravin .4
26 Jussi ”Lester Peabody” Huhtakangas .................... Seuraavaksi fyysinen näyttelymme jatkaa seikkailuaan Pirkanmaalle, Ylöjärven pääkirjasto Leijaan (20.1.–21.2.2014). International Blues Challengeen (21.–25.1.2014) suuntaavalle Black River Bluesman & Bad Mood Hudson -duolle että Latvian Riikassa järjestettäviin neljänsiin European Blues Challenge -kisoihin (11.–12.4.2014) Suomen edustajana osallistuvalle Ina Forsman & Helge Tallqvist Bandille. 54 Etukansi: Eddy ”The Chief” Clearwater, Savoyteatteri, Helsinki 29.10.2013 © Pertti Ñurmi Blues Newsin ilmestymisaikataulu v. vuosikerta on kaikilla mittapuilla huikea saavutus, mutta kuten monet viimeaikaiset musiikkilehtimaailmankin uutiset ovat osoittaneet, minkään painotuotteen tulevaisuutta ei voi rakentaa pelkän arvokkaan menneisyyden varaan. 14 Ile Kallio ........................................................................ 2014: N:o 1/14: vko 09 N:o 3/14: vko 25 N:o 5/14: vko 43 N:o 2/14: vko 17 N:o 4/14: vko 35 N:o 6/14: vko 52 6 - 2013 •. Tilaukseen sisältyy 6 BN-lehden sekä FBS ry:n jäsenyyden lisäksi vapaa julkaisuoikeus tekstimuotoisille pikkuilmoituksille sekä Blues Newsissa että verkkosivuillamme. 20. 28 Eddie Chamblee – R&B-tenoristit, osa 14 ............. Blues Newsin pian vuodenvaihteen jälkeen käynnistyvä 47. Samasta aineistosta laadittuun digitaaliseen versioon on voinut lisäksi tutustua Helsingin keskustan Kirjasto 10:ssä. Vuonna 2014 kiristyvä budjettitilanne näyttäytyy toimituskuntamme suuntaan ennen kaikkea siten, että olemme suruksemme pakotettuja luopumaan jatkossa muodollisesta kirjoituspalkkiojärjestelmästämme. Edellä todetun kompensaationa tulemme nimittäin siirtymään ensi vuonna kokonaisuudessaan neliväripainotekniikkaan – jonka tarjoamat uudet mahdollisuudet ovat, ainakin toivoakseni, nähtävillä lehtemme ulkokuosissa jo heti alkukeväällä. 35 Blues News from England ......................................... Aina yhtä odotettuja pääkirjoituksen puheenaiheita ovat myös tuoreet kuulumiset Finnish Blues Societyn sääntömääräisestä syyskokouksesta (30. tammikuuta pidettävien näyttelyavajaisten yhteydessä tultaneen kuulemaan myös elävää musiikkia. Vakainkin instituutio voi tulla hetkessä tiensä päähän, kuten maamme tähän asti vanhimmaksi populaarimusiikkijulkaisuksi itseään luonnehtineelle, v. 20 Martin Lang ................................................................. vuosikerta / Volume 46 Ilmestyy 6 kertaa vuodessa / Issued bi-monthly Julkaisija / Publisher: Finnish Blues Society (FBS ry) PO Box 257, 00531 Helsinki, Finland Vastaava päätoimittaja / Editor-in-chief: Maiju Lasola maiju59@hotmail.com + 358 (0)50 356 4102 Toimituspäällikkö / Managing Editor: Pete Hoppula (pete.hoppula@saunalahti.fi) Toimituskunnalle ja ilmoitusten jättäjille: Tekstit ja ilmoitukset BN-numeroon 1/2014 oltava toimituksessa viimeistään 24.1.-14 FBS ry:n jäsenmaksu ja Blues Newsin vuositilaus 2014: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm Aarno Alén (tai postilokeroon) aarno.alen@saunalahti.fi + 358 (0)50 544 8399 Hinta vuodeksi 2014 on 40 euroa. Eräs uusimmista ponnistuksistamme on noin kerran kuukaudessa (lähinnä internetin kautta pdf-formaatissa) ilmestyvä nelisivuinen ilmaisjakelulehtinen ”Kaikessa soi blues”, johon BN-toimitus valikoi harkintansa mukaan otannan lähikuukausien kiinnostavimpia ajankohtaissähkeitä, uutuusjul- kaisu- ja keikkatiedotteita sekä mahdollisesti palstatilan niin salliessa jopa lyhyitä erillisartikkeleita, -arvioita ja henkilöesittelyjä. 12 Boo Boo Davis ............................................................ 52 Levytutkailut ................................................................ rates) vuodelle 2014: - 1/4 sivu mv/väri (1/4 page) 130 eur - 1/2 sivu mv/väri (1/2 page) 230 eur - 1/1 sivu mv/väri, muut sivut paitsi takakansi (1/1 page, except the back cover) 350 eur - 1/1 sivu mv/väri, takakansi (1/1 page, the back cover) 370 eur Ilmoitusmyynti / Advertising sales: pete.hoppula@saunalahti.fi + 358 (0)50 340 2541 Tässä numerossa avustivat: Honey Aaltonen, Marko Aho, Aarno Alén, JP Berg, Norman Darwen, Ben Furman, Johan Hagström, Harri Haka, Timo Happonen, Jarmo Hoppula, Jouni Hyytiäinen, Juha Jaakola, Eija Jauhiainen, Jonna Jauhiainen, Hara Järvinen, Pauli Kallio, Teemu Kauppi, Timo Kauppinen, Kari Kempas, Jari Kolari, Juha Kärkkäinen, Riku Metelinen, Pertti Nurmi, Mikke Nöjd, Aimo Ollikainen, Arto Pajukallio, Ville Pirinen, Jussi Raulamo, Jorma Riihikoski, Jussi Ronkainen, Pasi Rytkönen, Veli Pekka Salmi, Pirjo Salminen, Niklas Sandström, Erkki Sironen, Marko Suutarla, Pekka Talvenmäki, TT Tarkiainen, Matti Tieaho, Vesa Walamies, Janne Örnberg Painopaikka: Lönnberg Paino Oy, Helsinki Koska tätä kirjoittaessa hiekka vuoden 2013 tiimalasissa on ennättänyt huveta aivan viime lukemilleen saakka – eli on siten hyvinkin todennäköistä, että BN:n kuutosnumero saavuttaa kaikki lukijansa vasta joulun ja uudenvuoden välipäivinä, lienee paikallaan jättää tällä erää myös perinteiset joulurauhan julistukset, pukinkontit ynnämuut hempeilyt sikseen ja keskittyä vaihteeksi tiukkaan uutistykitykseen. Ilmoitushinnat (ad. 22 Pokey LaFarge ............................................................. – FBS:n omatuotantoiseen kevään -14 live-tarjontaan voit puolestaan tutustua luomalla katseen viereiselle sivulle... marraskuuta) sekä tietenkin sen jälkeisistä pikkujouluista (yhdistyksen hc-aktiiveille paljastettakoon, että Kempaksen Kari selviytyi tänä vuonna voittajaksi Harri Suokkaan käsialaa olevassa legendaarisessa blues-tietokilpailussa!). Varajäseninä toimivat jatkossa Honey Aaltonen ja Riku Metelinen. 44 BN käy tapahtumissa ................................................ 31 Ferris (Wheel) ............................................................... Vastaavasti lukijoille meillä on kerrottavanamme huomattavasti lohdullisempia uutisia. Kyllä näiden mallibluesikanttien vanavedessä kelpaa tällaisen ujommankin suomipojan taas näyttää luottavaisin mielin naamaansa tuolla maailman turuilla! Pete Hoppula Sisällysluettelo: Harrison Kennedy ......................................................... Lopuksi haluan vielä toivottaa itseni, yhdistyksen ja Blues Newsin puolesta säkkikaupalla onnea ja menestystä sekä FBS:n lähettiläänä Yhdysvaltain Memphisiin 30. 45 Seitsemän tuuman taivas! ....................................... Marras- ja joulukuussa tämä jo sangen laajalla säteellä maata kiertänyt ”Sielunmaisema”-valokuvaplanssikokoelma on ollut nähtävillä Helsingin Malminkartanon kirjastossa. 42 Uudet Suomessa saatavilla olevat blueslevyt ..... 42 -3- BN lukee kirjallisuutta ............................................... BN-lehden toimituspäälliköksi olivat arvon kokouslaiset näemmä nimenneet jälleen kerran saman hiipparin kuin edellisvuonna, vaikka sankari itse kärvistelikin kyseisenä hetkenä kotona flunssan kourissa vällyjen alla (kiitokset vain luottamuksesta!). Joulukuussa 2013 BLUES NEWS Blues- ja juurimusiikin lehti www.bluesnews.fi 46. 4 Jussi ”Jo’ Buddy” Raulamo ...........................................7 Samantha Fish – Girls & Guitars, osa 9 ................. Lisäksi samoissa Leijan tiloissa toteutetaan tammikuun lopulla järjestyksessään toinen Roots Winter -tapahtuma. 1934 perustetulle Rytmille on näillä kellonlyömillä ikävä kyllä käymässä. Mutta voi pojat, kylläpä sitä tiedotettavaa nyt riittääkin! Alkuperäisessä teemassa kuitenkin vielä sen verran pitäytyäkseni en voi olla juuri tänä vuodenaikana miettimättä Charles Dickensin klassista Joulutarinaa, jonka vertauskuvallisista saituri Ebenezer Scroogen sekä hänen ylityöllistetyn ja vähätuloisen alaisensa Bob Cratchitin henkilöhahmoista tulee paikoittain löytäneeksi tietynlaisia yhtymäkohtia myös kotimaista musiikkimedia-alaa vähitellen yhä enemmän dominoiviin kaupallisiin jättitoimijoihin sekä FBS:n tapaisiin aatteellisiin talkooyhdistyksiin – siis niihin, jotka jaksavat pitää sinnikkäästi ja ylpeänä päätään pinnalla, vaikka talous-, jaksamis- ja ajankäyttöhuolet kuinka lyttäisivät mieltä painuksiin eikä rohkaisevaa kannustusta tunnu aina liikenevän edes omilta taustajoukoilta. 43 Muddy Lee Makkonen ............................................... 16 Sami ”Kanttori” Nieminen......................................... Usein toistuva uutisotsake alkaa myös olla ”Näyttelykuvia Blues-Suomesta”. Toisin sanoen jokainen lehdessä tästä lähtien julkaistava tekstinpätkä ja artikkeli tullaan valmistelemaan, toimittamaan sekä myös taittamaan sataprosenttisen vapaaehtoisena, korvauksettomana harrastetoimintana. BN:lle ekonomisten uhkatekijöiden läsnäolo on ollut tuttua kauraa käytännössä historiamme alusta lukien. Itse kokousasioissa noudatettiin jo tutuksi käynyttä kaavaa: FBS:n toimintasuunnitelma, talousarvio sekä jäsenmaksu (= 40 euroa) vuodelle 2014 hyväksyttiin, yhdistyksen hallituksen puheenjohtajaksi sekä BN:n vastaavaksi päätoimittajaksi vuosimallia 2014 valittiin yksimielisesti Maiju Lasola – ja hallituksen jäseniksi aakkosjärjestyksessä Aarno Alén, Kari Kempas, Kalle Mänttä, Pertti Nurmi, Aimo Ollikainen, Sakari Sohlberg sekä Harri Suokas. Kuten jo kuluneen syksyn aikana on ollut havaittavissa, Blues Newsin ympärillä on tehty kaiken aikaa monenlaista muutakin pientä kehitystyötä
Hän lähetti minulle sähköpostia ja kertoi Bonnie Raittin kysyneen häneltä, kuka on nyt ”hot” bluespiireissä. – Aiomme Ericin kanssa tilaisuuden tullen tehdä jotain yhdessä. – Se on tapani saada ihmiset rentoutumaan ja samalla kertoa itsestäni ja taustastani. Saada yleisö tuntemaan olonsa hyväksi ja unohtamaan hetkeksi muun maailman. Persoonallinen artisti teki syksyllä viikon mittaisen kiertueen Suomessa ja on palaamassa maahan jo tammikuussa 2014 Saariselän Tunturiblues-tapahtuman pääesiintyjäksi. – Kyllä, mediajulkisuus on osa tätä bisnestä. Suuret levy-yhtiöt saavat paremmin myytyä kitarasankareita. Äidilläni oli tapana sanoa: ”Kerro totuus ja seiso suorana!” – Eric auttoi myös minua. Olet tehnyt joitain levyjä hollantilaiselle Black & Tan -yhtiölle, eikö niin. Eric kertoi vastanneensa kahdella sanalla: ”Harrison Kennedy”. Nuorena kehittyneet taidot musiikin kirjoittamisessa ja tarinankerronnassa ovat vuosien varrella tuottaneet lukemattoman määrän omia kappaleita. Olen tulossa Suomeen keväällä heidän kanssaan ja sitä ennen teemme kiertueen. Myös Euroopassa Dixie Frog Recordsilla on ihmisiä, jotka tuntevat alan ja ymmärtävät yksityiskohtien päälle. Olen työskennellyt ja kirjoittanut kappaleita Guy Davisin ja Grover ”Dr”Burtin kanssa. – Voin esittää peltolaulun ja viedä sen pisteeseen, josta voin jatkaa kappaleella, joka kertoo siitä, mitä maailmassa tapahtuu, mihin yleisö voi eläytyä ja minkä se voi ymmärtää. Se on kuin jonkinlainen hengellinen elämys maallisessa muodossa. Näen ja lähestyn bluesia samasta lähtökohdasta. Hän on muuttanut vanhempiensa kanssa ensin Detroitiin ja sieltä Kanadan Hamiltoniin. Monet nuoret ovat hyvin kiinnostuneita siitä musiikkityylistä, jota esitän. Se on mahtavaa. Pitkän tauon jälkeen laulaja aloitti soolouran bluesmiehenä ja on tehnyt levyjä tasaiseen tahtiin muun muassa kanadalaiselle Electro-Fi -merkille. – Ei oikeastaan kovinkaan paljoa: bluesia on mukana kaikissa, kuten gospeliakin, koska olen tullut musiikin pariin kirkon kautta. Poikkeaako se jotenkin aikaisemmista ElectroFi:lle tekemistäsi levyistä. Kun haastattelin Eric Bibbiä, hän kertoi Dixie Frogista ja sanoi, että hän on itse tuottanut levynsä, mutta yhtiö hoitaa sen myymisen ja jakelun. Musiikki on kuitenkin kaikkien äidinkieli. Kokemattomalle artistille se on vaikeaa. Minun kaltaisillani esiintyjilläkin on tilaisuutensa tulla ja kertoa, mistä bluesissa on kysymys. – Niin voi sanoa, mutta en kanna siitä kaunaa: minähän olen nyt Suomessa esiintymässä kaikesta huolimatta. Mutta kaikkein paras levy-yhtiö, jolle olen levyttänyt, on Electro-Fi Records. On mukava kuunnella tarinoita, joita kerrot kappaleiden välissä esiintyessäsi. 70-luvulla Harrisonia pyydettiin aikansa superkokoonpanon Chairmen of the Boardin riveihin. Saitko International Blues Challenge -menestyksesi ansiosta enemmän julkisuutta ja keikkoja. – Kyllä, muutaman. HARRISON KENNEDY Sielukas tarinankertoja KARI KEMPAS – Minusta on hienoa, että olen saanut tilaisuuden tulla Eurooppaan esittelemään tämän musiikinlajin juuria nuoremmalle yleisölle – ja havaita, kuinka innostuneita he ovat olleet! – Tavallisesti esiintymislavoilla nähdään big bändejä, kuullaan jump bluesia, rockbluesia tai Chicagobluesia – ja yleisö alkaa sen johdosta luulla, että siinä on kaikki. Sitähän blues oli – vaikken minä sitä sillä nimellä tuntenutkaan. Kotipiirissä opittu blues ja gospel niin laulun kuin soittamisen alueilla ovat auttaneet häntä maailmalla. Nuoret varmaan etsivät tietoa Youtubesta, internetistä ja kirjastoista. Se saa ihmiset puhumaan esiintyjästä ja se taas tuo keikkoja. Oletko tekemässä uutta levyä. lokakuuta ja USA:ssa 15. Jos esiintyjä itse uskoo tekemiseensä, myös yleisö uskoo esiintyjään. On kunnia tehdä töitä heidän kanssaan. Ilman muuta, he omaksuvat tietoa kuin sienet. Minulla on iän tuomaa kokemusta, jota voin hyödyntää. – Jos bluesia soitettaisiin radiossa, kaikilla olisi helpompaa – jopa promoottoreilla, joiden ei tarvitsisi yrittää vakuuttaa keikkajärjestäjiä siitä, että musiikki on hyvää ja kuuntelemisen arvoista. Miten 12-tahtinen blues on saanut alkunsa. On hyvä jutella ihmisille mistä laulut kertovat ,sillä tavalla he pystyvät helpommin ymmärtämään itselleen vieraita asioita ja tapahtumia . Minusta ihmiset ilmaisevat itseään, laulavat ja kertovat itseään koskettavista asioista ja tapahtumista kaikessa kansanmusiikissa. On hienoa saada kutsu ei-englanninkieliseen maahan. Ei rockbluesissakaan mitään pahaa ole, mutta minusta on hienoa, jos yleisö minua kuunneltuaan alkaa miettiä, mistä kaikki on saanut alkunsa. BN haastatteli Kennedyä Jyväskylän Blues Live! -festivaalin yhteydessä.. Hän on auttanut monia. Mielestäni ihmisten ei pitäisi hävetä taustaansa ja historiaansa. Se on viimeisin ja siinä on mukana kaikkea kokemaani. lokakuuta. © Harrison Kennedy H arrison Kennedyllä on pitkä ura takanaan. – Uusi cd:ni ”Soulscape” ilmestyi Euroopassa Dixie Frog Recordsilla 8. • 6 - 2013 Harmittaako se, ettei tätä musiikinlajia näe tvkanavilla tai kuule radiosta. Musiikki ei tunne rajoja, ihonväriä tai rotua – ja minä voin todistaa sen. He ottavat riskejä ja uskovat asiaansa. -4- Sehän on hienoa. Mutta se on tehtävä uskottavalla tavalla
Ihmisiä on työttöminä, lomautettuina. Se oli loistava neuvo. Nuorempana en ymmärtänyt, että maiden välillä on raja, mutta nyt on toisin. Ovatko Chairmen of the Boardin jäsenet vielä aktiivisia. Tajusin varmaan silloin, että pystyn keksimään lauluja sillä tavoin. Laulut rakentuvat kuten keskustelu – laulaminen on kommunikointia yleisön kanssa. Sellaista se on joka puolella. Detroitissa todennäköisesti sanotaan samoin minusta. – General Johnson Chairmen of the Board -yhtyeestä sanoi minulle, että minun pitää kirjoittaa massoille, mikä tarkoittaa, ettei saa käyttää kieltä, jota ei ymmärretä. – Pidän kaikenlaisesta musiikista eri puolilta maailmaa, mutta olen kasvanut kuunnellen sellaista bluesia, jota kuulimme tänään esityksessäni. Yleisöä ei saa puhutella alentuvasti eikä toisaalta myöskään nostaa yleisöä jalustalle. Millaista oli asua Kanadan Hamiltonissa verrattuna Detroitiin. – Kyllä. Näin jälkikäteen ajatellen ryhdyin kirjoittamaan lauluja paperille 18-vuotiaana, mutta oikeastaan se alkoi jo paljon aiemmin. Kuunteleminen oli minulle nuorena hyvin tärkeää, oli tärkeä kuulla, mitä joku sanoi. Saatamme Dannyn kanssa vielä tehdä jotain. Sen tyyppisen musiikin parissa tunnen oloni mukavaksi ja luonto on suonut minulle äänen, jota voin käyttää laulaessani. Lapset juoksentelivat ympäriinsä ja miehet pelasivat pelejä: heittivät rengasta ja tikkaa. Opin häneltä paljon. Löysin kerran sukulaisteni tekemän levyn, jossa he soittelivat keskenään kitaraa ja huuliharppua, mutta en koskaan nähnyt kenenkään saavan musiikin esittämisestä maksua. – Tuntui kuin olisi seisonut jättiläisten hartioilla. Ihmiset taputtivat ja nauroivat, ja sain heiltä kolikoita. joten katsotaan. – Itse asiassa minua pyydettiin tekemään albumi jo kun vielä keikkailin Chairmen of the Boardin kanssa, 1970-luvun alussa. Edustan myös laillisesti bändiä. Olen tavannut paljon mukavia ihmisiä Yhdysvalloissa. Siitä haluttiin jonkinlainen yhteiskunnallinen kannanotto, folk-bluesia, jotain uutta. Danny on Georgiasta ja hän tekee myös bluesia. – Olen kuulemma oppinut kuuntelemalla. – Meitä on enää jäljellä kaksi: minä ja Danny Woods. Soiko musiikki kotonasi kasvuvuosinasi. Esität gospelia ja bluesia. Kaupunkien välillä on pitkä ajomatka ja ihmiset puhuvat Yhdysvalloissa eri lailla, hassusti. Se opetti minulle paljon. Milloin ryhdyit tekemään omia kappaleita. Se oli uskalias veto aikoinaan. Oli varmaan hieno kokemus päästä mukaan Chairmen of The Board -yhtyeeseen. Kanada on vähän sosialistisempi kuin Yhdysvallat, meillä on terveydenhuoltojärjestelmä eikä kaikesta tarvitse taistella ja ihmiset huolehtivat toisistaan. Hänellä on mahtava ääni... Se on traditionaalinen tapa oppia – monissakin kulttuureissa. Joten kyllä, se oli minulle kuin yliopisto. Se on demokraattisen puolueen ansiota. Se oli ”History Of Music”. Niitä oli lopulta kourallinen. Setäni lauloivat kotonani kuorossa. – Toinen on Kanadassa ja toinen Yhdysvalloissa. Loistavia gospel-laulajia on paljon. He don’t know his cigarette ashes are falling on the floor. Se on myös syy siihen, että useimmat kappaleeni kertovat uskosta ja totuudesta. L NNY WOODS, GENERA ARD, vasemmalta: DA DY CHAIRMEN OF THE BO NE KEN N SO RRI HA S, DIE CUSTI NORMAN JOHNSON, ED -5- 6 - 2013 •. Olemme kuitenkin molemmat julkaisseet tässä välissä omia levyjä. Kuten monissa maailman maissa Kanadassakin on sosiaalipoliittinen ohjelma: niistä, jotka eivät pysty pitämään itsestään huolta, huolehditaan ja muut maksavat siitä. Levysi ja musiikkisi puhuttelevat ihmisiä ympäri maailmaa. Laulu oli tapa olla ja viettää aikaa yhdessä – kokoonnuimme viikonloppuisin, laitoimme ruokaa ja kävimme puistossa. Äitini patistellessa minua, keksin laulun ja sanat siihen: ”There is uncle Clifford sitting on a chair. Chairmen of the Boardin jälkeen aloitit oman soolourasi. Psykedeelistä folkia. Opitko laulamaan kirkossa vai kotona. – Kun olin 7-vuotias, äitini kutsui juhlissa minut alakertaan laulamaan. Osa tietysti kertoo inhimillisistä tragedioista, ihmiselämästä. – Kyllä, talouden tila ja maailman tapahtumat vaikuttavat kaikkialla ja minua kiinnostaa, mistä missäkin maassa käydään keskustelua: mitä Suomessa tapahtuu. That’s what drinking would do, ashes are falling all over you.” Se oli bluesia. – Kyllä, musiikki oli aina läsnä. Ihmiset eivät aina ole toimijoita vaan heille tapahtuu asioita: he ovat alttiita luonnonvoimille, hirmumyrskyille ja muille niin Euroopassa, Aasiassa kuin USA:ssakin. Jokaisessa maassa on hyvät ja huonot puolensa. En tuntenut yhtään laulua, eikä minulla ollut aavistustakaan mitä laulaisin. Äitini lauloi ja soitti paljon. Hän oli viisas mies
Olisi mukava, jos saisin heidät mukaan kiertueelle. Sonny Terry oli varmaan yksinäinen ja viettäessään aikaa kanssani huuliharppua soitellen, hän varmaan tunsi olevansa taas kotona. He kehottivat meitä pysymään poissa paikalta. äriä tai rotua ”Musiikki ei tunne rajoja, ihonv dilläni oli ta– ja minä voin todistaa sen. Hän soitti bluesia, jazzia ja kaikkea. Muistaakseni James Brown rauhoitti tilannetta ja lehdet julkaisivat kuvan, jossa hän halaa Nixonia. Uudella cd:lläsi on muitakin muusikoita, eikö niin. Hän halusi palvelusta 50 senttiä ja viini maksoi noin kolme dollaria. Olisi mukava tulla takaisin. Oli hyvä, että ääneni oli saanut levätä ja nyt se on vahva. Se oli täynnä viiniä! Kun olin soittanut hänelle edelliskerralla oppimani, hän kysyi mistä olen kotoisin. Kanadassa on vahva bluesskene. Pidin harppua oikeassa kädessä, koska samalla tavalla sitä pitelivät myös Floridassa asuva serkkuni George sekä detroitilaismuusikko Ashley Carpenter. © Jarmo Hoppula, IBC 2011 – Chairmen of the Boardin jälkeen jätin musiikkibisneksen ja palasin Kanadaan. Uusia kykyjä ja uusia lähestymistapoja on tulossa. Meillä oli kuitenkin sopimus ja meidän oli sen vuoksi pakko mennä soittamaan, vaikka sympatiamme olivatkin protestoijien puolella. Hän vastasi tekevänsä sen mielellään seuraavana lauantaina, kunhan tuon pullon viiniä mukanani. Brownie hermostui vähän: pelkäsi, että he joutuvat minun vuokseni vankilaan ja ajoi minut ulos. Sain töitä kemian tehtaasta, sillä olin opiskellut alaa. – Lonnie Johnson kävi kotonani ja minua nolotti kertoa sedälleni, että pidin hänen kitaransoitostaan enemmän kuin sukulaisteni. Koska olin liian nuori menemään viinaostoksille, jäin seisoskelemaan kaupan eteen ja pyysin jotain alkoholistia hakemaan minulle pullon. Samalla soittelin iltaisin itsekseni klubeilla. Toivottavasti kuulemme sinua uudelleen Suomessa. – Kyllä, Sonny Terry ja Brownie McGhee asuivat kotikaupungissani ehkä kuukauden ajan ja näin heitä. – Toronton Blues Society on yksi vahvimmista. Yhtenä päivänä kysyin Sonny Terryltä, voisiko hän antaa minulle oppitunnin. Koputin lauantaina Sonnyn oveen, hän avasi, kiitti viinistä ja näytti minulle yhden soittokikan. Se lähti sujumaan ihan mukavasti. Kingille ja Django Reinhardtille. – Tunnen mukana olevat kaverit jo lapsuudestani. B.B. Istuimme siinä jammaamassa Sonny Terryn kanssa, kun Brownie käveli sisään ja näki 16-vuotiaan kakaran kännissä kuin käki. Mainitsit soittaneesi myös James Brownin kanssa. – Kyllä, ja kerran kun olin keikalla hän tuli lavalle happipullonsa kanssa. Toivoisin vain, että bluesia soitettaisiin enemmän radiossa. Soitimme keikan, mutta stadionilla oli yleisöä tuskin nimeksikään, joten emme saaneet palkkaammekaan sinä iltana. Heillä oli illalla keikkakin. – Niin minäkin toivon. Stadionin ulkopuolella oli joukko ihmisiä boikotoimassa konserttia. Hän antoi minulle pusun poskelle ja lähti. Kuulin sen vasta myöhemmin. Justin Dunlop on 22-vuotias sosiologi ja hän soittaa bassoa. Se suututti ihmisiä. Hän antoi vaikutteita monelle muusikolle, mm. Hänellä oli mahtava bändi: Maceo Parker ja kaksi rumpalia. Englantilainen Keith ”Nappy” Lindsay, punatukkainen kikkarapää, soittaa koskettimia, lusikoita ja haitaria. Äi iso suorana!” pana sanoa: Kerro totuus ja se Mel Brown asui myös Kanadassa. Kunnioitan James Brownia paljon. Sitten minusta tuli esimies. Hän oli mahtava kosketinsoittaja ja kitaristi. Hänellä on myös omia jazzbändejä ja oma radio-ohjelma. Hän käski minun opetella sen ja sanoi, että jos haluan oppia lisää, voisin tulla takaisin seuraavana lauantaina ja tuoda taas pullon viiniä. Hän pyysi minua laittamaan pullon kaappiin. Opin sen ja menin seuraavalla viikolla takaisin. Olin silloin 16-17. Muistelisin, että Andrew Galloway, Electro-Fi:n johtaja, oli niihin aikoihin Mel Brownin autonkuljettaja. Bluesyhdistyksiä on Yhdysvalloissa rannikolta rannikolle ja tapahtumia kyllä järjestetään. Kuulin, että olet tavannut Sonny Terryn. En enää koskaan mennyt sinne takaisin. Hän oli liikemies, mutta ihmiset eivät tiedä kaikkea, mitä siinä oli taustalla. Minusta tuli ensin työntekijöiden liiton edustaja ja vein 12 000 työläistä lakkoonkin kaksi kertaa. Kesällä keikkailen pääasiassa Ranskassa. Oliko Kanadassa noihin aikoihin muita bluesartisteja. Lonnie oli mahtava ja tyylikkään näköinen. Hän vastasi arvanneensa sen siitä miten soitin. Eli James Brown on minulle velkaa 2 000 dollaria. Sen jälkeen päätin palata päätoimiseksi muusikoksi ja ensimmäinen levyni oli nimeltään ”Sweet Taste”. © Kari Kempas Albumidiskografia MALMITALO, HELSINKI 2.10.2013 • 6 - 2013 -6- Hypnotic Music (Invictus, 1972) Sweet Taste (omakustanne, 2004) Voice + Story (Black & Tan, 2005) High Country Blues (Electro-Fi, 2007) One Dog Barkin’ (Electro-Fi, 2009) Shame The Devil (Electro-Fi, 2011) Soulscape (Electro-Fi/Dixie Frog, 2013). Selitin, että setäni ja kaikki muutkin sukulaiseni soittivat huuliharppua. Kerroin olevani Kanadasta, mutta että minulla on serkkuja Mississippissä. – Olimme esiintymässä Jacksonvillessä Floridassa niihin aikoihin kun Richard Nixon oli presidentti. Minulla ei ollut aavistustakaan, kenen kanssa he esiintyivät
Se onkin loppumaton inspiraation lähde. Millaista musaa soititte ja millaista oli keikkailu tuohon aikaan. Se oli pitkä mutta antoisa ilta. länsiafrikkalaisesta meiningistä. © Jyrki Kallio TIMO KAUPPINEN tuleva musiikillinen gumbo ruokkii aina nälkääni. Sama innostus johti loputtomalle tutkimusmatkalle siihen, mistä rock’n’roll-ilmiö sai alkunsa ja mihin se johti. Samoihin aikoihin oli mahdollista nähdä kotikaupungissani Tampereella livenä monia hienoja artisteja, jotka olivat ammentaneet samoista lähteistä, jotka oli itselläkin juuri työn alla. Bileiden ääni ja liikkuva kuva myös tallennettiin. Harris, The Five Blind Boys of Mississippi & Alabama, The Dixie Hummingbirds, The Caravans, The Five Royales, Little Willie John, Ray Charles, Ted Taylor, Joe Hinton, Roscoe Robinson, Sam Cooke, O.V. Lähes kaikilla kokeilemillani kavereilla tuntui olen kova keulinta päällä noihin aikoihin. Oli pari pikku rundiakin sekä Ruotsissa että täällä. Hän tuntee tradition ja hyödyntää sitä tavallaan. Suurimpia varhaisia innoittajiani kitaristina olivat Elmore James, ’Big Boy’ Crudup, Link Wray, Eddie Cochran, Cliff Gallup, Scotty Moore, Grady Martin, Chuck Berry, Bo Diddley, Les Paul, T-Bone, Pete ’Guitar’ Lewis, Django, Charlie Christian, Tiny Grimes, Teddy Bunn, Muddy, Gatemouth Brown, Guitar Slim, Johnny ’Guitar’ Watson, B.B. Painopisteeni on tällä hetkellä ehkäpä vähemmän nykybluesissa, koska tuntuu, että suuret persoonat saralla alkavat harveta, mutta diggaan kovasti nuoremman polven kollegani Nathan Jamesin meiningistä. Wright, The Staple Singers, Donny Hathaway, Curtis Mayfield, Al Green... Nykyisiä suosikkilaulajiani ovat Harrison Kennedy, Tad Robinson ja Ruthie Foster. Juhlavuoden tähän asti mieleenjäävimpänä kokemuksena oli saada kaikki levyllä esiintyvät aktiivikokoonpanoani sekä vierailijat Wiley Cousins ja Jarkko Helin sekä DJ Boogie Chiller mukaan samalle julkkarikeikalle Tampereen Klubilla 27.9. Milloin tulivat bändikuviot mukaan. Sain niistä rutkasti uskoa jatkaa ja alkaa jalostaa omaa juttuani. Viime vuosina levyjä on syntynyt varsinkin rumpali Down Home King III:n (Tyko Haapala) kanssa: ”Grits & Rattles” (2006), ”Whole Lotta Things To Do” (2008) ja ”Everything’s Gonna Be Alright” (2010). – Kiitos paljon! Vuosi alkoi pääasiassa katusoiton merkeissä ja jatkui kesän edetessä klubi- ja festarikeikkarintamalla erittäin aktiivisena. Lauloin Long Tall Sallyn ja Tear It Upin. JUSSI ”JO’ BUDDY” RAULAMO 30 vuotta rytmimusiikin ilosanomaa J ussi Raulamon 1980-luvulla alkaneeseen uraan on sisältynyt monenlaista bändi- ja sooloviritelmää. Samoin henkinen kotini sijaitsee New Orleansissa ja sieltä -7- – Little Richard jysähti ja oli eka ketä imitoin, sitten tuli Johnny Burnette, Jerry Lee Lewis, minkä jälkeen päätin olla oma itseni ja laulaa omalla äänelläni. Kaksi ekaa vuotta treenasin kaiken vapaa-aikani niiden juttuja ja pistin kaikki rahani levyihin. Yksi pitkäaikaisimmista kokoonpanoista on rytmiorkesteri Groovy Eyes, jonka kanssa Jussi on tehnyt kaksi albumia, ”High Flyin’ But No Foolin’” (2000) ja ”Tuberadio Broadcast” (2003). Lisätietoa Jussin saavutuksista löytyy hänen verkkosivustoltaan www.ram-bam.com. Miten on juhlavuosi mennyt. Samoin olen diggaillut pitkään mm. Piano oli vielä silloin pää-instrumenttini ja kitara tuli kuvioihin vasta 16-vuotiaana, kun oli vihdoinkin varaa hankkia sellainen. Koen olevani vapaa kaikista keinotekoisista genrerajoista. Ketkä mielestäsi ovat kiinnostavimmat uudet artistit ja musiikilliset ilmiöt. – Tammikuussa 1983 tein 1. Nimi viitannee Eddie ’Cleanhead’ Vinsonin vanhaan biisiin. Kaverilla on oma juttu kasassa ja toivon hänelle parasta! Kun aikanaan aloittelit uraasi, millainen musiikki sai sinut innostumaan soittohommista. Mutta eräänä iltana toukokuussa 1985 6 - 2013 •. Kokeilin monia rytmiryhmiä, mutta tuohon aikaan rennon svengaavaa visiotani oli mahdoton odottaa rytmiryhmiltä täällä Pirkanmaalla. Jussi Raulamon tunnistettava kitarasoundi on tehnyt vaikutuksen myös Suomen rajojen ulkopuolella ja hänen ulkomaisten soittokumppaneidensa lista on hengästyttävän pitkä. Uusin Jo’ Buddy -levy on ”Inside Out”, jonka arvio löytyy tämän lehden sivulta 61. Mitkä ovat olleet sen kohokohdat. Aluksi onnittelut Blues News -lehden puolesta pitkästä ja merkittävästä urasta suomalaisen rytmimusiikin kivisellä tiellä. Usein palaan myös alkuuni, eli Little Richardin Specialty-tuotantoon, mistä aloitin rytmimusadiggailuni 13-vuotiaana. Pian olinkin bändin vakilaulaja, mutta odottamattomista syistä se hajosi, just kun oltiin päästy hyvään vauhtiin. Jossain vaiheessa tajusin, että Louis Jordan on kaikkein merkittävin yksittäinen linkki mm. rhythm’n’bluesin, rockin, skan, funkin ja rapin synnyssä ja kehityksessä, mihin tulee myös usein palattua. Näin juuri huikean malilaisen sähköisen ngoni-kielisoittimen mestarin Bassekou Koutaten bändeineen Tampereen Jazz Happeningissä, yksi rokkaavimmista keikoista ikinä! Samoin Jamaica- Kuuba-osasto on aina lähellä sydäntäni. Millaista musiikkia kuuntelet itse nykyisin. One O’Clock Humph oli ensimmäisiä yhtyeitä. – Kuuntelen kaikkea, mitä hyllystä löytyy eri aikakausilta ja mitä kaipaan minkäkin tilanteen fiiliksiin. King, Ike Turner... Olen kuunnellut ja hyödyntänyt viime aikoina paljon etenkin gospelia ja siltä seudulta ponnistavia suuria laulajia ja lauluyhtyeitä. keikkani vierailevana laulajana koulukaverini Jouni Jorosen City Shakers -bändin säestyksellä. Päätin sen jälkeen ottaa kitaraa haltuun, että pystyisin säestämään itseäni ja pian myös liidaamaan omaa bändiä. Sielukas laulu ja laulajat vapautuneella groovella on eniten mun juttuni: R.H
Samalla duo avasi ovet laidbackiin pelkistysmaailmaan. Miten päädyit soittamaan ulkomaisten muusikoiden kanssa. – Soitin 1. Hauskoja opettavaisia kokemuksia kaikki. Kaveri ei ollut juurikaan rummuttanut aikaisemmin, mutta mulla oli sellainen fiilis, että kaverissa olisi potentiaalia. Mulla oli ollut vastaavia duokeikkoja jo vuosia kahden aikaisemman Down Home King -rumpalin kanssa. – Keväällä 1990 One O’Clock Humphin ekalla Hesan keikalla Myyryläisen Mika Bluelight Recordista tuli esittäytymään ja tarjoamaan levytyssopimusta. BluesLovers ry:n jameissa, vasemmalta: TYKO HAAPALA, JUSSI RAULAMO, JUKKA MÄKINEN Milloin ja miten omien levyjen teko osaltasi alkoi. Muistin samalla, että mulla on ollut kymmeniä laulujani stand by -tilassa, mitkä eivät sopineet Groovy Eyesin eikä duon ohjelmistoon. Oletko keräillyt vanhoja levyjä. Poikkeuksena tietysti jo 20-vuotias Groovy Eyes, joka on edelleenkin aktiivinen ja mielestäni nykyinen kokoonpano toimii paremmin kuin koskaan. Sen jälkeen olen julkaissut erinäisten kokoonpanojeni hengentuotteet RamBamilla ja hyvinkin vaihtelevalla menestyksellä. Perustit myös levy-yhtiön (Ram-Bam Records). Tyko oli sen trion viimeinen rumpali. Mikä tähän johti. Ekat klubikeikkani ulkomailla soitin keväällä 1989 Austinissa Teksasissa The Griswards -yhtyeen riveissä ja juuri , ROOTS -KLUBI KANTIS GOES RRY FINÉR HA la al ke oi , HELSINKI 2009. Miten päädyit duosoittoon ja mistä nuo kaverit löytyivät. Aluksi Kingfish Willie tuurasi Tykoa duokeikoilla. Kello oli noin 1 yöllä, kun päästiin alkuun siellä kämpällä, josta tuli bändille nimi siltä Cleanhead Vinsonin LP:ltä, joka oli hyllyssäni. Levy julkaistiin vinyylisinkkuna helmikuussa 1991 ja nousi välittömästi Suomen singlelistalle sijalle 4. Ja kyllähän siinä matkan varrella on kaikenlaisiin friikkeihinkin törmännyt. Ketkä heistä ovat vaikuttaneet sinuun eniten. Sillä oli kaikki ne Louis Jordan- ja Professor Longhair -LP:tkin kotonaan. Päästiin alkuun noiden rallien sisäänajolla ja pian homma toimi niin hyvin, että alettiin keikkailla. Se oli menoa siltä osin, mitä kesti itselläni 13 vuotta ja kolme vuotta muulla bändillä jälkeeni. Sinulla on ollut useita bändihankkeita urasi aikana: Cajun du Nord, Tiny Tones, Groovy Eyes, Crawfish Kings, Helge Tallqvist Band jne. Keikkailin jo kesällä 1985 myös piano-kitara -boogie woogieduona Salhojankadun Pubissa Jorosen Jounin kanssa. Kaikessa musassa on sisään- ja ulosmenokanava, ja siinä mielessä kaikki toi etelän juttu on vaan eri aikakausien elävää synteesiä ihmisiä yhdistävistä ja puhuttelevista jutuista. Meidän yhteissoitto synkkasi välittömästi ja päätettiin jatkaa kahdestaan. Mulla oli sellainen elämäntilanne, että olin juuri eronnut ja ex-vaimon organisoima Tiny Tones jäi siitä telakalle. Olen palvellut niissä aikani ja jatkanut sen jälkeen jälleen omillani. Jouduin ikävään verovelka-ulosottohelvettiin. – Kingfish Willie (Ville Lehtovaara) taasen tuli kuvioihin SupraFonics-bändistä, Tykolla alkoi olla keikkakiireitä The Irrationals-bändinsä kanssa ja rupesin miettimään muita vaihtoehtoja. Eihän siinä mitään, ja samana syksynä oli sitten studio varattuna, äänittäjänä Tolkin Timo Stratovarius-bän- • 6 - 2013 Olet tehnyt jo vuosia yhteistyötä kahden eri rumpalin kanssa (Down Home King III ja ’kalojen kuningas’ Kingfish Willie). distä. Ja siinä samalla duon yhteissoitto hioutui telepatian asteelle. Ja yhtenäkin yönä paikan sulkemisaikaan mietittiin, mitä tehtäis tipeillä. Vinyyli-LP:t ja -singlet on edelleen pääformaattini kuuntelu- ja keräilymielessä. AULANKO BLUES, HÄME ENLINNA 2005, vasemmalla KIM WILSON EENLINNA LUES, HÄM AULANKO B LESTER malla LAZY 2006, vasem © Per tti Ñurmi – Ainahan ihmiset ovat kiinnostuneet jostain, ite oon vaan sattunut perehtymään syvän etelän musaan. Päätettin ottaa taksi alle ja vähän sightseeingia pirssillä ympäri kaupunkia, niin kauan kun rahaa riitti... Nimenomaan Groovy Eyesissä aloin tienata leipääni muusikkona enkä ole sen jälkeen muita ansiohommia tehnyt. © Jyrki Kallio Willien kanssa mulle rytmiryhmäksi. MISSISSIPPI BLUES BO AT FESTIVAL, RAV.LAIVA WÄISKI, HE LSINKI 2007 Lindqvist Olet perehtynyt ilmeisen hyvin ’mustan etelän’ musiikkiin. © Miranda tapahtui ihme, kun raahasin ystäväni Pylväsen Petrin treenikämpille kesken hänen yo-lakkiaisbileittensä. Sitten Bluelight liisasi meidät isolle Sony Musicin Epic-merkille, joka johti kahteen vinyylisinkkuun sekä ”Mambo Gumbo”-lp/cd-albumiin. Musamme oli alusta alkaen New Orleans -pohjaista rhythm & bluesia, ska-, soul- ja zydecomaustein. Tehtiin Freddie Kingin What About Love sekä Wilson Pickettin Don’t Let The Green Grass Fool You. Poke päästi meidät aina jonon ohi suoraan soittotoimiin ja saatiin palkaksi talon juomia ja yleensä hirveä määrä tippiä tuon ikäiselle. Lisäksi olen tehnyt DJ-keikkoja siinä sivussa jo vuosia Frankly Jo’ -nimellä, joten hyvään hyötykäyttöön kokoelmani aarteet ovat päässeet. kerran ulkomailla katusoittajana kitaraa ja trumpettia InterRail-matkalla ympäri Keski- ja Lounais-Europpaa kesällä 1986. – Perustin oman levy-yhtiön ex-vaimon kanssa kesäkuussa 2000, kun ei löytynyt julkasijaa ekalle Groovy Eyes -albumille. Olen keräillyt intohimoisesti levyjä yhtä kauan kun soittanut kitaraa. – Siis nimenomaan Down Home King III (Tyko Haapala) oli se rumpali, jonka kanssa olen duoillut nyt jo 9 vuotta. Olet varsin tunnettu Suomessa bluesharrastajien keskuudessa, mutta ehkä vieläkin suurempi ’profeetta’ ulkomailla. Hullujen hommaahan tää on. Paikkaan oli 21 vuoden ikäraja ja me oltiin 18-vuotiaita. Sen jälkeen kokoonpanojeni pitkäsoittojen julkaisutahti on ollut keskimäärin 2–3 vuoden välein. Muita vaihtoehtoja ei tullut mieleeni ja makselin niillä verorästini. Samoihin aikoihin iski verottaja. Country, blues, gospel, rock’n’roll ja soul on mulle ihan samaa jatkumoa. En näe ihonvärejä. Olin seota, mutta tuolle duolle oli tuossa tilanteessa helpompi saada keikkoja kuin Groovy Eyesille, joten istuin päivät pitkät puhelimessa ja buukkasin kalenterit täyteen. Soitin kitarat Timon Mesa Boogie -vahvariräkin läpi. Voisitko kommentoida niitä. Down Home King III:n kanssa tekemiesi levyjen esitelehtisissä osoitat arvonantoa suurelle määrälle viime aikoina edesmenneitä vanhemman polven blues-, rhythm & blues-, rock’n’roll-, rockabilly-, soul- ja gospelartisteja. Mistä olet hankkinut tietosi näistä musiikinlajeista. Pian itse asiassa Laineen Tommi ehdotti, että ne vois tulla -8- © Tapsa Nero o © Tapsa Ner – Yhteistyöni lähes jokaisen kanssa on alkanut odottamatta
Hän on mies, jonka Diz & The Doormen -yhtyeen LP ”Bluecoat Man” oli porttini New Orleansin R&B:n ihmeelliseen maailmaan. Gene keikkaili nuorena mm. Itsebuukkaaminen ja promoaminen on oikeastaan ainoa keino pysyä hengissä. III, DOWN HOME JO’ BUDDY & LENGE, AL CH S UE L BL INTERNATIONA MEMPHIS 2011 KING II” O ”DOWN HOME JO’ BUDDY & JUPP Ä 2011 YL SK VÄ JY E!, LIV PAAVOLA, BLUES -9- 6 - 2013 •. Laulusi ovat luonteeltaan usein iloisia ja tanssittavia. Se kokemus oli todella hieno ja antoi varmastikin lopullisen niitin jatkaa musisoimista täysillä. Lätyn pitäisi tulla ulos vuonna 2014 jollakin brittilevymerkillä. Olen digannut puhaltimista ja puhalllinsektiosta siitä lähtien, kun kuulin Little Richardia ja Louis Jordania. Ja mikä hienointa, hänellä on lievästi sanottuna muutama tarina kerrottavana. Haluan nostattaa ihmisten mielialoja kappaleillani ja jakaa toivoa musallani. Antaa vahingon kiertää. – Joo, käytin Salora Riviera 100 -putkiradiota kitaravahvarina 15 vuotta 1993–2008, mikä auttoi soundini identifioitumisessa. Olet vieraillut useamman kerran myös musiikkisi alkulähteillä Yhdysvalloissa. Se helpottaa huomattavasti koko hommaa. Keikkailet ahkerasti ja laajalla alueella Suomessa. Millaisia muistoja sieltä on jäänyt. Mulla oli 80-luvulla kaiken muun ohessa muutaman vuoden mittainen swing- ja be-bop -jazziin syventymiskausikin, jolloin soitin myös trumpettia muutaman teinivuoden Dizzy Gillespien ja Miles Davisin innoittamana. ja jossain vaiheessa päädyin keikkailemaan Lontoossa asuvan New Orleans -pianon mestarin Diz Watsonin kanssa. lähdetty. Ylä- ja alamäet kuuluu luonnollisesti tähän hommaan. Rick Holmstrom ei ole kiitoksiaan säästellyt soundivaikutteistaan. Soundi kuulostaa tosihyvältä, melkein kuin olisi jossain entisaikojen Mississippin alueen juke jointissa. Ja yleensä Beneluxin keikkojen ajomatkat sujuu kuin siivillä Genen uskomattomia tarinoita kuunnellessa. – Laskin, että yhteensä 9 kertaa olen vieraillut maassa. Bändeissäsi ovat usein mukana myös fonit. Niiltä tyypeiltä saatu kannustus kantaa hedelmää vahvasti vielä tänäkin päivänä. Saimme juuri uuden yhteisen albumin äänitykset päätökseen. Fonisteista innostuin valtavasti mm. Tärkein neuvo, mitä heiltä sain on ”Do your own thing!” ja siitähän tässä hommassa loppujen lopuksi onkin kyse. Ja muutaman vuoden päästä kuulin, että Gene oli siirtynyt soolouralle ja muuttanut Belgiaan. Siltä kaudelta on muistona eka elämään jääny sävellykseni High Fly, joka avaa Groovy Eyesin debyyttipitkäsoiton. Lähes kaikki ovat jo nukkuneet pois. – Kun alotin nämä hommat, en odottanut suuria. Silloin kun väki tanssii on kaikki kohdallaan. – Kiitos! Pitää paikkansa. Sitten meni tovi ja marraskuussa 2003 sain Kim Wilsonilta kutsun tulla T-Birdsin koesoittoon bändin Ilmajoen keikalle. Itse asiassa silloin Gene muisti tavanneensa mut 90-luvun alussa The Blasters -yhtyeen Tampereen keikan jälkeen takahuoneessa ja seuraavan kerran törmäsimme jälleen Tampereella keväällä 1995, kun lämpättiin One O’Clock Humphilla The Fabulous Thunderbirdsejä. Johnny Hodgesista, Lester Youngista, Illinois Jacquetista ja Charlie Parkerista. Tunnen sen niin. Leikki on kestettävä, kun siihen on © Tapsa N © Pertti Ñu rmi ero Uusin ’ulkomaalaislevysi’ lienee Gene Taylorin kanssa tehty ”Roadhouse Memories” (2013), jossa kitaransoittosi mielestäni nostaa levyn tasoa. Käytät erikoisen näköisiä putkiradiovirityksiä, jotka eivät varmaan ole niitä kaikkein tavanomaisimpia. pula Miten yhteys Gene Tayloriin syntyi. En tavoittele mitään muuta kuin sen, mikä soi milloinkin sisälläni. Jos en laulaisi, ei kitaroinnistani tulisi myöskään mitään, koska laulan sisälläni niitä nuotteja samalla kun soitan. Erittäin hienoja muistoja kaikki ja mikä parasta, ehdin nähdä, tavata ja jopa jammata monien esikuvieni kanssa elävinä ja hyväkuntoisina. Siellä samalla soitin ekan kerran myös Genen kanssa. Päättäväisyyttä tarvitaan ja liikkeessä on hyvä pysyä, ettei taudit pääse niskan päälle. Vaikka Blues News ei ole mikään kitaratekniikkalehti, omaperäisestä kitarasoundistasi on pakko kysyä. Ja on myös syytä pitää menopelit toimintakunnossa, ettei jää matkan varrelle ja saa hoidettua kaikki keikkatoimitukset kunnialla. Millaista keikkailu on kaltaisellesi muusikolle nykypäivänä. Musani lokeroidaan useimmiten bluesiksi, mikä on ok, mutta kuitenkin koen etenkin nykyään olevani vapaa tiukoista genreluokituksista ja sanomani on aina ollut optimistinen, ”Everything's gonna be alright!” Joskus keikan pituuteen saattaa vaikuttaa, etten voi lopettaa ennen kuin olen saanut eloa koko taloon. Tämäkin lienee peräisin mustasta rytmimusiikin perinteestä. Göteborgilainen Jim’s Combo esittää Elevator Boogie’tani keikoillaan ja ystäväni Johnny Moeller ilmoitti juuri, että opettelee Everybody’s Got The Right -ralliani The Moeller Brothers -kokoonpanonsa keikkaohjelmistoon. Ja joku sanoi, että jos selviytyy tästä lamasta niin selviytyy mistä vaan. T-Bone Walkerin, Big Joe Turnerin ja Louis Jordanin kaltaisten suuruuksien bändeissä. Jos kuuntelet tarkkaan kitarasoundiani, se on suora lauluni jatke. Haluan hyödyntää kaikesta, mitä olen läpikäynyt, ja pidän mieleni auki. Se mikä lämmittää nykyisin, on kun saan silloin tällöin kuulla, että kitarasoundejani jäljitellään ja kappaleitani esitetään etenkin Ruotsissa ja USA:ssa, mm. Olen ollut todella onnekas, kun en ole joutunut perumaan yhtään keikkaa koko urani aikana minkään sairauden takia, ainoastaan yhden autorikon takia. Haluan olla oma itseni ja toimia vaistoni varassa enkä halua kuulostaa muilta aikalaisiltani. Millaista soundia tavoittelet ja missä määrin laiteratkaisut ovat omaa keksintöäsi. Kuten äitini sanoi mulle lapsena, ”jokainen on oman onnensa seppä.” Omatoimisuus ja omavaraisuus on kaiken a ja o. Big Jay McNeelyn, Louie Bluien, Eddy Clearwaterin, Oliver Morganin, TJ Wheelerin, Lynwood Slimin, Junior Watsonin, The Fabulous Thunderbirdsin, Lee Oscarin, Chris Thomas Kingin, Paul Senegalin, Black Voicesin, Lazy Lesterin, Seasick Steven, Rick Holmstromin, Sven Zetterbergin, Nathan Jamesin... Olen sen jälkeen saanut soittaa monien alan huippujen kanssa, mm. Enkä odota vieläkään niin ei tule turhia pettymyksiä. Sen jälkeen olen soitellut 4-5 erilaisella myllyllä, kunnes löysin kesällä 2012 5 w Swartin (Space Tone), mikä on parassoundisin purkkini ikinä. Duolevyilläsi kappaleet ovat poikkeuksetta omia sävellyksiäsi ja niin aidon kuuloisia, että niitä on lähes mahdoton erottaa 1950- ja 1960-lukujen JO’ BUDD Y & DOWN HOME III, DOHENY BLU KALIFORN ES FESTIVAL, IA 2007 © Jarmo Hop silloin bändin laulaja-harpisti Stanley Anderson antoi mulle Jo’ Buddy -taiteilijanimen. – Kiitos, omaan korvaani kuulostaa kuin olisin soittanut kännissä, vaikka en juo! Niin kauas kun muistan, joku tyyppi kysyi Belgiassa yhden yhteiskonserttimme jälkeen samaa. Aika pian sen jälkeen ryhdyttiin tekemään keikkoja yhdessä, välillä Suomessa ja välillä Benelux-maissa. Pidemmän päälle on myös järkevää pitää itsensä pelikunnossa ja on hyvä olla joku muukin henkireikä musan ohella. 1929) kanssa keikkailemaan Groovy Eyesin säestyksellä – ja se on funkiuden korkeakouluni. Lennän jälleen Belgiaan helmikuussa ja tehdään siellä pikku Benelux-rundi. Työ opettaa tekijäänsä ja toistojen määrä ratkaisee. Erittäin mukava kaveri, mestarillinen showmies ja huikea muusikko. Siitä lähtee just riittävästi meteliä ja se on helppo roudata, mahtuu vaikka matkalaukkuun. Kokoonnumme noin kerran vuodessa hänen ja jamaikalaisen perkussionisti Tony Uterin (s. Teen kaikki järkevät keikat mitä vaan saan, ei ole vaihtoehtoja
Tunnen sen niin.” – Olen vetänyt pelkästään omia biisejäni sekä levyilläni että keikoillani vuodesta 2001. Sitten naksahti ja päätin tehdä 30-vuotisjuhlalevyn, josta puolet purkitettiin Leinon Tomin Ikkalan Supra Sonic Studiossa ja loput eli isompien kokoonpanojen Groovy Eyes ja Crawfish Kings rallit taltioitiin Tampereella Messukylän työväentalon (Red Barn II) kahviossa. © Jyrki Kallio ”En tavoittele mitään muuta kuin sen, mikä soi milloinkin sisälläni. Ja yllätyksekseni You Made My Dream Come True -balladi jäi purkkiin soundcheckistä samoin kuin Pete ’Guitar’ Lewis:ille ja © Mika Lehtovaara vastaavista alkuperäisteoksista. Levy syntyi studiolivenä, lukuun ottamatta paria vierailijaraitaa. Mutta loppupeleissä teen mitä teen ja kuulostan miltä kuulostan. - 10 -. Olin varannut ajan Down Home King III:n kanssa studioon. • 6 - 2013 Ne äänitti Jukka Mäkinen. Saatiin naulattua kaksi biisiä niin hyvin, että rupesin miettimään, että noita aikaisempia vinyylisinkkuja lojuu muutenkin jo ihan liikaa myymättä varastossa. Handy, Thomas A. Haluan vaan olla oma itseni ja tehdä parhaani niillä lahjoilla, mitä olen saanut. Useimmiten biisit syntyvät varoittamatta, olen viime aikoina työstänyt aika monta valmiiksi autoa ajaessa. Oman materiaalin teko näyttää onnistuvan sinulta aika vaivattomasti. Jokaista rallia soitettiin niin monta ottoa, että ne alkoi kuulostaa hyvältä. Jos kuuntelet tarkkaan kitarasoundiani, se on suora lauluni jatke. Kuten kaikilla levyilläni, en miettinyt mitään biisikokonaisuutta tai järjestystä liian tarkkaan ja valkkasin ne aika randompohjalta. Toinen hyvä juttu, jos jonkun biisin lyriikka ei oikein tahdo nousta lentoon, on lähteä metsäkävelylle. Esimerkiksi Elevator Boogie ja Curley Mae Rock tekeytyivät auton ratissa muutamassa minuutissa. Yleensä kaikki naksahtaa paikoilleen viimeistään kun pääsen kävelyn flowiin. Oltaisiin tehty vinyyli-EP, mutta viime tingassa hänelle olikin tapahtunut perinteinen eli tuplabuukkaus. Ihan selviytymismielessä, sekä haasteena itselle ja muille. Esim. – Sen lopullinen idea lähti oikeastaan vahingossa. Muistin, että mehän ei oltu purkitettu vielä mitään tuoreella The Uplifters -triollani, joten käytin studioajan heidän kanssaan. – Suurimpia lauluntekijä-säveltäjäesikuviani ovat W.C. Se lopullinen versio onkin sitten koko Groovy Eyes -session viimeinen otto. En ole yrittänyt kuulostaa keltään muulta kun itseltäni. uuden levyn Po’ Jo’ ja Blind Love syntyivät alunperin pianolla. Big Boy’s Stroll, (omistettu ekalle blues-esikuvalleni Arhur ’Big Boy’ Crudupille) toimi jonkinlaisena Messukylän sessioden intro- ja outrorallina, eli alotettiin ja lopetettiin jokainen päivä sillä, mutta aina eri sävellajeista ja sillä miehityksellä ketä milloinkin oli paikalla. Päästin kaverin tekemään keikkansa. Dorsey, Duke Ellington, Thelonious Monk, Louis Jordan, Percy Mayfield, Doc Pomus, Chuck Willis, Willie Dixon, Chuck Berry, Bo Diddley, Jimmy Reed, Lightnin’ Hopkins, Earl King, Allen Toussaint, Lowman Pauling, Jimmie Rodgers, Hank Williams, Jimmy Donley, Charlie Rich, Dan Penn, Arthur Alexander, Donny Hathaway, Bob Dylan, J.J. Olen ollut musiikillisesti syvällä pelissä suurimman osan elämääni. so TERS (TOMMI LAINE, bas JO’ BUDDY & THE UPLIF ömäsoittimet) t/ly mu rum A, AR VA & VILLE LEHTO Miten juhlajulkaisusi ”Inside Out” teko sujui ja kuinka itse kommentoisit tätä levyä. Ystäväni Kim Wilson kertoi hiljattain, että oli soittanut levyjäni sokkona kollegoilleen ja ne olivat menneet halpaan ja arvanneet, että tulen Louisianasta tai jostain sieltä suunnalta. Kaikki sujui rennoissa tunnelmissa. Cale, Tom Waits... Onko sinulla sillä saralla joitakin esikuvia. Joudun ajamaan pitkiä matkoja yksin, eikä välillä ole mitään muutakaan tekemistä, niin saan ajan kulumaan nopeammin. Sävellän nykyään joitain ralleja myös pianolla, mm
The Sonics: Boom (LP, Etiquette) – Ykkös-Sonicsalbumini, garagerockin juhlaa. Oli upeaa saada tavata Mavis muutama vuosi sitten. Jussi Raulamo autiolla saarella Blues News on käynnistämässä uudelleen Aution saaren levyt -artikkelisarjaansa, jossa kukin ”haaksirikkoinen” saa tehtäväkseen listata rajallisen määrän itselleen rakkaimpia tai muuten vain musiikkiuraansa/harrastukseensa eniten vaikuttaineita äänitejulkaisuja matkan varrelta. Oli hienoa saada aikaiseksi tällä kertaa tällainen kokonaisuus ja LP:kin pitäisi ehtiä joulumarkkinoille. Jimmy Cliff: Since Lately / I’m Free (single, Island) – New Orleans-R&B goes Jamaica. Jimmy Donley: koko tuotanto – Swamp popin kuningas, mestarillinen laulaja-lauluntekija, jonka tenho ei häviä koskaan. 6 - 2013 •. Louis Jordan: Decca-tuotanto – Polttoainetta joka suuntaan. Ralli äänitettiin viimeisen session päätteeksi. Bear Family:n neljän CD:n boksi sisältää mielestäni kaikkien aikojen hienointa N.O.-musaa. En ole koskaan saanut enempää kylmänväreitä kenenkään muun laulajan toimesta. Tällä hetkellä reilut toistasataa biisiäni on levyttämättä, joten ahkera täytyy olla, että ehdin purkittaa ne ennen eläkeikää. Mitä voimme odottaa sinulta jatkossa. Tinariwen: Amassakoul (CD, World Village) – Suosikki-nykybluesia, Saharan aavikolta Malista. Smiley Lewis: koko tuotanto – Suosikki-New Orleans -mieslaulajani. Lisäksi mulla on Hammond Organ Trio Jorosen Jounin ja ”Luomu Sika” Olli Ahosen kanssa. Tottakai! Se on Redin muistolle, jonka poljennolla yritän imitoida hänen kävelytyyliään. Kiitokset haastattelusta. - 11 - Tuomari Nurmio ja Kongontien Orkesteri: Tango Manifesti (CD, Pyramid) – Parasta suomitangoa sitten Virran Olan – Handen & orkesterinsa ainutlaatuisen kierolla tavalla toteutettuna! Link Wray: 1950-60-lukujen tuotanto – Äänivallikitaroinnin kuninkaan parhaat vuodet! Ehdin nähdä hänet livenä kaksi kertaa, massiivinen vaikuttajani. The Five Royales: Apollo- & King-tuotanto – Eniten arvostamani R&B-lauluyhtye, jonka soundi ei koskaan kadottanut yhteyttään gospeliin. On myös levytyssuunitelmia Kalifornian suuntaan paikallisten kollegojeni kanssa. Upliftersin kanssa tehdään lähiaikoina pitkäsoitto sekä Groovy Eyesiakin pitäisi jossain kohtaa taltioida lisää. Tom Jones: Spirit In My Room (CD, Island) – Walesin tiikerin uusin ja kerrassaan loistava lätty, mistä aistii eletyn elämän joka solulla, ehdoton suosikkilevyni viime vuosilta. Syl Johnson: Twinight-tuotanto – Kaikkien aikojen tanssisoulia. Tom Waits: Rain Dogs (LP, Island) – Mestariteos! Viilentää ja lämmittää samaan aikaan. musiikin arrautua omalla painollaan ja kaikenlaista voi aina sattua. Little Willie John: King-levytykset – Kaikkien aikojen suosikki-r&b-laulajani. Jazz At The Philharmonic: The Beginning (CD, Charly/Le Jazz) – Ratkiriemukasta teurastusta totaalisen svengin voimalla! Les Paul, Nat King Cole, Illinois Jacquet yhdessä, mukana myös yleisön äänekkäät reaktiot. S.E. Neroutta! Hank Williams: koko tuotanto – Countryn merkittävin jalostaja, jota myös imitoin kovasti teininä. Sister Rosetta Tharpe: Decca-tuotanto – Varhaisin kimmokkeeni gospelin maailmaan. Snooks Eaglin: Out Of Nowhere (LP, Black Top) – Nuoresta iästäni johtuen en koskaan nähnyt Jimi Hendrixiä livenä, mutta näin Snooksin kahdeksan kertaa. BN:n lukijoiden puolesta rohkenen toivoa, että jatkat rytmimusiikkisi ilosanoman levittämistä ainakin vielä toiset kolmekymmentä vuotta! – Livekeikkatoimituksia, omia sekä sidemanlevytyksiä mm. Charlie Christian: Live Sessions At Minton’s Playhouse (LP, Musidisc/Jazz Anthology/Vogue) – Hienoin sähkökitara-livealbumi ikinä! The Dixie Hummingbirds: Prayer For Peace (LP, Peacock) – Inspiroivin bändi, jonka olen koskaan nähnyt livenä, LP:llä Ira Tuckerin johtama elämää suurempi lauluyhtye uransa huipulla. hänen ”piikkilankasoundinsa” esitelleelle Ritvasen Jussille omistettu Barbwire Rider. Joten ainakaan tekemisen puutteen ei pitäisi lähivuosina yllättää – ja tekemällähän ei työt lopu! Entä tulevaisuudensuunnitelmat. muutakaan. Ja Down Home King III:n kanssa voisi tehdä vaikkapa livelevyn. The Staple Singers: Vee-Jay -tuotanto – Chicagon downhome-gospelia parhaimmilaan, mistä olen ammentanut todella paljon. Little Victorin kanssa, mitäpä – Kiitos itsellesi – ja kaikille, jotka jaksoivat lukea tämän. Jo’ Buddyn tämänhetkinen Top 30 näyttää seuraavanlaiselta: Little Richard: Specialty-tuotanto – Alkuräjäykseni! Johnny Burnette Rock’n’Roll Trio: s/t (LP, Coral) – Ensimmäinen rockabilly-albumi, mikä kolisi teininä. Ted Taylor: Be Ever Wonderful / Since You’re Home (single, Peacock) – Kaikkein aikojen #1 vinyylisinkkuni! Lester Young: The Aladdin Sessions (LP, Blue Note) – Lester parhaimmillaan. Näissä sessioissa jätin paljon sattuman varaaan. Beny Moré: kaikki – Ylivertaisin kuubalaislaulaja, suuri idolini. Guitar Slim: Story Of My Life / Letter To My Girl Friend (single, Specialty) – Äänivallikitaroinnin pioneerin maagisin levytys, Ray Charles pianossa. Tärkein muusikko-oppi-isäni monipuolisuuden avartajana. Sain häneltä jopa yhden oppitunnin. Tää on muuten eka pitkäsoitto kahdeksaan vuoteen, missä soitan single string -kitarasooloja. Clarence Gatemouth Brown: Alright Again (LP, Rounder) – That’s it! Ensimmäinen Gatemouth-LP:ni. Mahtava maanläheisen aurinkoinen tyyppi. Ei ihme, että Rick, Jeff ja Stephen viihtyvät hänen säestysbändissään edelleen loistavasti. Professor Longhair: Crawfish Fiesta (LP, Alligator) – New Orleansin funk-pioneerin ikimuistoinen jäähyväislevy. Merkittävä esikuvani, ylimaallisen rentoa varhaistuotantoa. Rogie: Palmvine Guitar Music (LP, Cooking Vinyl) – Kun pistän levyn soimaan, tunnen kuin taivas laskeutuisi hetkeksi maan päälle. Jimmie Rodgers: koko tuotanto – Laulaja-lauluntekijä-countrymusiikin pioneerin levytykset ovat edelleenkin täyttä asiaa, eka kuulemani blueslaulaja. Sain juuri puhelun ystävältäni Sven Zetterbergiltä, joka kysyi onko Red’s Walk -raita sukua Louisiana Redille, kun hän kuulee siinä niin paljon yhteistä mentoriamme. En suunittele mitään liian tarkkaan, annan ns. Ollaan purkitettu jo muutamia sessioita kaikenlaista, countrysta free jazziin. Sen jälkeen en ole ollut entiseni ja tämä levy kuvaa parhaiten sitä ajankohtaa, jolloin kohtasin hänet ekoja kertoja kotikulmillaan New Orleasissa
Taustalla soittavat Yonrico Scott ja Charlie Wooton. Äitini puolestaan lauloi kirkkokuorossa. Teimme äänitykset Los Angelesissa, legendaarisessa Dockside Studiossa. Mukana on myös paljon vierailijoita, kuten Paul Thorn, Johnny Sansone ja Bo Thomas. Pääsin jammailemaan hänen kanssaan. mukana muutamia hiukan kevyempiäkin kappaleita. Olen todella ylpeä uudesta levystäni. Toivottavasti toiveesi toteutuu, sillä näkisin sinut mieluummin Rollareiden keikalla Lady Gagan ja Sheryl Crown sijasta. Olisi todella suuri kunnia päästä soittamaan Tom Pettyn ja John Hiattin kanssa. – Lapsena kuuntelin paljon isäni kitaransoittoa. Kuuntelin jopa AC/DC:tä. – Tuo on aika paha kysymys...! On olemassa niin monia, joiden kanssa haluaisin soittaa. Kitara on valmistettu punasaarnista (swamp ash wood), joka sopii erinomaisesti rakennusmateriaaliksi. Soinnillisesti se on raskaampi kuin mitä olen aikaisemmin tehnyt, mutta on siellä - 12 - – Oh...! Niitä on kertynyt nurkkiin jonkun verran vuosien varrella. Onko suosikkisoittajien listalla vielä joku, jonka kanssa haluaisit päästä soittamaan. Bluesiin tutustuin myöhäisessä teiniiässä. • 6 - 2013 – ”Black Wind Howlin’”-kiekon tuotti Mike Zito, kuten debyyttialbuminikin. © Alfons Mae s RIKU METELINEN Aloitetaanpa aivan alusta. SAMANTHA FISH Girls & Guitars, osa 9 © Terry Moran (Native Orleanian Fine Photography) Tällä kertaa esittelyssä on Kansas Citystä kotoisin oleva nuoremman polven kitaristilahjakkuus Samantha Fish. Uskoisin fanieni pitävän albumista kovasti. Entäpä sitten musiikilliset vaikutteesi. Nyt odotus on palkittu, kun ”Black Wind Howlin’” vihdoin ilmestyi. Kitaraan siirryin pari vuotta myöhemmin, jolloin aloitin myös laulamisen. – Sain vaikutteita aika monelta taholta, ensinnä tulivat rockbändit, kuten Tom Petty & The Heartbreakers ja Rolling Stones. Pidän kovasti John Hiattin ja Tom Waitsin tapaisista laulaja-lauluntekijöistä. Aloitin soittamisen 13-vuotiaana, rummuilla. © Alfons Maes Sinulta ilmestyi juuri uusi albumi, puhutaanko hetki siitä. Vuonna 2011 ilmestynyt ”Runaway”sai runsaasti huomiota alan julkaisuissa. Burnside ja Junior Kimbrough. Hänellä oli tapana soitella ystäviensä kanssa. Keith Richardsin kanssa olisi myös mahtavaa päästä samalle lavalle. Tunnelma siellä oli niin hyvä, että todennäköisesti tulen levyttämään samassa paikassa jatkossakin. Siinä on Kleinin humbucker-mikit ja minua varten erityisesti tehty f-aukko, joka on kalan muotoinen (naurua). Kertoisitko hiukan Delaneystä. Blues Music Awards 2012 -gaalassa Samantha Fish voitti parhaan uuden artistin palkinnon. Se on hyvin kaunisääninen soitin. Suuren yleisön tietoon hän tuli päästyään Ruf Recordsin leipiin. – Se on Telecaster-tyylinen customsoitin. Euroopanrundilla kolmikko pistäytyi myös Suomessa viime vuoden keväällä, jolloin Cassie Taylorin tilalla oli Victoria Smith. Olen varsinainen keräilijä niiden suhteen. Kitaristien kohdalla soitinten määrä kiinnostaa aina... Olin ajatellut kirjoittaa hänestä jo pidemmän aikaa, mutta odottelin hänen uutta levyään julkaistavaksi. Kaula on vaahteraa ja otelauta ruusupuuta. Kotonamme kuului usein musiikki: joskus rock and roll, bluegrass tai americana. Stevie Ray Vaughan arvatenkin. Bluesin puolella vaikutteet ovat olleet sieltä raskaammasta päästä. Pidän siitä niin paljon, että päätin teettää toisen samanlaisen. Pidän myös Stogie Box Bluesin valmistamasta sikarilaatikkokitarasta ja öljykanisterikitarastani. Vauhdittaakseen Fishin uraa Ruf lähetti hänet Dani Wilden ja Cassie Taylorin kanssa ”Girls with Guitars” -kiertueelle. – Buddy Guyn nimen voin vihdoin pyyhkiä pois listalta. – Aloitin kuuntelemalla hänen musiikkiaan ja lopulta rakastuin hill country blues -artisteihin kuten R.L. Vetoan perustuslain viidenteen lisäykseen, minulla on oikeus kerätä niitä! Minulla on muutamia suosikkisoittimia, joista tärkein työkaluni on Delaney, jota käytän paljon. Kuinka tulit kiinnostuneeksi musiikista
Voit päätyä oikealle tai väärälle puolelle milloin tahansa. Olin silloin ”Girls with Guitars” -kiertueella Suomessa. Kannattaa käydä katsomassa kotisivullani (www.samanthafish.com) tulevien keikkojen tilanne. Itse asiassa hän on astunut vaarallisen paljon Joanne Shaw Taylorin tontille. Eihän sitä koskaan tiedä, minne ilmestyn soittamaan. Samantha Fishiä on usein verrattu Joanne Shaw Tayloriin. Aivan silkkaa tukka putkella -paahtamista albumi ei ole, sillä mukana on kaunis Bonnie Raitt -tyylinen Over You, tiukka delta blues Let’s Have Some Fun sekä letkeä kantrirock Last September. © Steffen Nitzsche viime kesänä ja olen ollut yhdeksännessä taivaassa siitä lähtien. Mike Ziton kitaroima kakkosraitakin kulkee mainiosti. En sano, että se on oikein, se voi pahimmillaan olla hyvin epäoikeudenmukaista. Voit päät hansa.” tai väärälle puolelle milloin ta SAMANTHA FISH Black Wind Howlin’ (Ruf 1195) (1) Miles To Go (2) Kick Around (3) Go To Hell (4) Sucker Born (5) Over You (6) Who’s Been Talking (7) Lay It Down (8) Let’s Have Some Fun (9) Heartbreaker (10) Foolin’ Me (11) Black Wind Howlin’ (12) Last September Samantha Fishin kauan kaivattu kakkosalbumi on tavallaan suoraa jatkoa siitä, mihin debyyttialbumi meidät jätti. – Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa. Musiikkiteollisuus voi olla syrjivää ja epäoikeudenmukaista. Nykyisistä artisteista myös Black Keys, Jack White ja Gary Clark Jr. Levyn kovimmiksi vedoiksi nousevat aloitusraidan ohella Foolin’ Me ja wah wah -kitaroitu Sucker Born. Särökitaraa tosin olisi saanut olla hiukan vähemmän. Hän kirjoittaa myös hienoja kappaleita. Ihmisenäkin hän on oikein mukava. Hän on todellinen ässäkitaristi ja hänellä on hyvin uniikki ääni. Kun kollega on kääntänyt äänensärkijäänsä levy levyltä isommalle, on Fish tehnyt samoin. Rolling Stonesin ”Sticky Fingers”, mutta jos kysyt asiaa huomenna, vastaus olisi joku aivan muu. – Joanne on aivan loistava. Samantha Fishin debyyttialbumi ”Runaway” ei varsinaisia tsunamiaaltoja allekirjoittaneessa nostattanut, mutta tähän uutukaiseen olen pienistä puutteista huolimatta tyytyväinen. Se riippuu siitä, millaisten ihmisten kanssa olet tekemisissä, millaisessa tilanteessa olet, jne. Tällä levyllä Fish on oma vauhdikas ja vetovoimainen itsensä. Entä minkä levyn valitsisit mukaasi autiolle saarelle. Menemättä liikaa yksityiskohtiin, minusta siitä on ollut joskus apua, mutta se on ollut ajoittain myös riesa. Minä vain teen mitä teen ja yritän keskittyä siihen. Vaikka alku lupaa hyvää niin välillä punainen lanka hukataan, sillä tunnelma on muutamassa kohtaa hiukan turhankin raskas. Onko siitä ollut apua tai haittaa, että olet nainen melko miesvaltaisella alalla. Melodialtaan jykevästi rockaava Miles To Go avaa levyn. – Mahdollisesti... Nimiraita ja Lay It Down edustavat levyn raskainta ja samalla puuduttavinta osastoa. Mikä on oma mielipiteesi kilpasiskosta. Jos joku hylkää musiikkini sen takia, että olen nainen niin sille ei voi sitten mitään. tänään ja tällä hetkellä se on... – Hhmmnn... Kun ajatellaan nykymusiikkia, löytyykö sieltä mitään mieluista. Riku Metelinen - 13 - 6 - 2013 •. Rakastan Suomea, siellä on kaunista ja paljon mukavia ihmisiä. Kokonaisuutena se on debyyttiä moniulotteisempi, rankempi ja uskaltaisiko sanoa – aikuismaisempi. Jos se, että olen nainen, myy musiikkiani, ok, hyvä... Pidän hänen lähestymistavastaan musiikkiin, hänessä on aitoa särmää. Levyn ainoa lainakappale, Howlin’ Wolfin Who’s Been Talking versioidaan Johnny Sansonen harpun avustamana kelvollisesti. – Viime aikoina olen kuunnellut paljon Grace Potteria. rjivää ja epä”Musiikkiteollisuus voi olla sy yä oikealle oikeudenmukaista. Lukijoiden toiveena tiedustelen, onko Suomen keikkaa näkyvissä. Hän on todella tiukka laulaja. Eteenpäin on menty, tosin raskaampaan suuntaan. ovat soineet ahkeraan. En aloittanut kitaransoittoa, koska olen nainen
Ensimmäisen Euroopan visiittinsä Davis teki vuoden 2000 keväällä, jonka jälkeen hän on ollut tuttu näky Euroopan – myös Suomen – eri kolkkien esiintymislavoilla. Kokoonpano on herättänyt huomiota. 7-vuotiaana hän innostui rumpujen soitosta, mutta koska oikeita rumpuja ei ollut käytettävissä, homma hoitui sianihratölkkien avulla. Vuonna 1972 oli aika jälleen perustaa perheorkesteri yhdessä S.L. Louisiin, jonka musiikkiympyröihin Boo Boo sukeltautui CLUB LIBERTÉ, HELSINKI 4.10.2013 tkus”...ja siksi minun täytyykin ma oa, taa toiselle puolelle maapall osti jos haluan soittaa bluesia aid kuuntelevalle yleisölle.” • 6 - 2013 - 14 - innolla tutustuen nyt paremmin myös oikeisiin rumpuihin. Kingin kanssa... – Taivallus bluesin tiellä jatkui. Empiirisiä lisätodisteita tästä saatiin herran viimeisimmällä Suomen vierailulla lokakuun alussa 3.–4.10.2013 Helsingissä. Arjen ja soittamisen lomassa Boo Boolle ei liiemmin jäänyt aikaa esimerkiksi sellaisten elämän kuriositeettien kuin lukemisen tai kirjoittamisen opetteluun. Ei siis ollut yllätys, että perheenjäsenistä muodostetun orkesterin nimeksi tuli The Lard Can Band. BOO BOO DAVIS Juuret puuvillapelloilla, kuinkas muuten! K uten useimmat BN:n lukijat tietänevät, Suomessakin suhteellisen usein vieraillut, Mississippin Drew’sta kotoisin oleva James ”Boo Boo” Davis (s. Little Aaron Mosbyn kanssa perustettu varsin kysytty bändi esiintyi muun muassa Little Walterin, Sonny Boy Williamsonin ja Little Miltonin kanssa. aka S.L. Monessakin mielessä näyttää siis vahvasti siltä, että Boo Boo on edelleen voimissaan. Trion jälkeen stagelle kapusivat vielä Marjo Leinonen ja Dalindéo. Elämää tien päällä – mantereelta toiselle Kuten yleisö saattoi Club Libertén(kin) keikalla huomata, Boo Boo Davisin jo vuosia jatkunut yhteistyö Jan Mittendorpin ja John Gerritsen kanssa elää ja voi hyvin. Mainittakoon eräänlaisena sivujuonteena (!), että tämä kokoonpano esiintyi muun mussa erään tuolloin nuoren ja tuntemattoman B.B. Kokonaista kahdeksantoista vuotta kului Davis Brothers Bandin soittaessa viikonloppu-housebandina paikallisella Tabby’s Red Room -klubilla. Davis ja kitarasta pikkuveli John, sisko Claran myös osallistuessa isänsä ohella lauluosuuksiin. 4.11.1943) on yksi omakohtaisesti puuvillapelto-taustan omaavista bluesin taitajista. Delta säilyi sydämessä, vaikka nuorukaisen tie vei 1960-luvunjälkipuolella pohjoiseen St. MAIJU LASOLA © Maiju Lasola Esimakua miehen tulevista taivalluksista saatiin Mississippin Deltalla kuulla harpun ja laulun puitteissa jo pojan ollessa 5-vuotias. Jo pitkään eli noin kuutisen vuotta Boo Boo on keikkaillut ja levyttänyt tutun hollantilaisen kaverikaksikon kanssa trio-kokoonpanossa; kitaristi Jan Mittendorp ja rumpali John Gerritse ovat Boo Boon keralla taanneet jo monille kuulijoille varsin tunnistettavan ja takuuvarman, mutta silti omanlaisensa soundielämyksen. Davisin ja Johnin kanssa. Club Libertén Internazionale-illassa ensimmäiseksi esiintyneen Black River Bluesman & Bad Mood Hudsonin jälkeen Boo Boo esitti Jan Mittendorpin ja John Gerritsen kanssa varsin vastaanottavaiselle yleisölle todella mukaansatempaavan, ajatukset vuosikymmenten taakse suoraan Deltan juke jointeihin vievän, intensiivisen setin. Tie bluesin poluille johti usein tällekin musiikkilajille tyypillisesti lähisukulaisten soittoharrastuksista; muun muassa John Lee Hookerin ja Elmore Jamesin kanssa bassoa ja kitaraa soitelleen isänsä Sylvester Davisin johdattelemana. Yhtyeessä laulusta vastasi isä Sylvester Sr., bassosta veli Sylvester Jr. Vuosikausia jatkunut tiivis keikkatahti ei ole aiheuttanut tukosta myöskään levytyspuolella; takana on viisi albumia vuonna 1998 perustetulla, blues- ja rootsmusiikkiin erikoistuneella hollantilaisella Black & Tan -levymerkillä. Mukava olikin esiintymisten tauolla kuulla esimerkiksi erään hitusen päälle kaksikymppisen, Boo Boosta mitään etukäteen tietämättömän Dalindéo-fanin huokailevan Boo Boo Davisin & co:n setin jälkeen ”voi kiesus, voi kiesus, mikä bändi, hyvä, että tulin tontille etuajassa...” – Itsekin esityksestä nauttineena, mutta myös nuoren miehen moisen hypetyksen innostamana oli pakko esittää Boo Boolle pari kysymystä aatoksistaan ja tuoreimmista kuulumisistaan
Muistan hyvin, kun nämä nyttemmin legendat tulivat kotiimme treenataakseen ja jammaillakseen isäni kanssa. Ja nyt suorastaan rakastamme tätä kokoonpanoa. Ja minusta tuntuu, että pystyn tavallaan koskettamaan musiikillani ihmisiä, saan heidät oikeasti tuntemaan jotakin. Päinvastoin, hän näkee jokaikisen esiintymisen voivan olla itsessään huippuhetki. – Suurimmat vaikutteeni tulevat kyllä lapsuudesta, kun kuuntelin isäni ja hänen vanhojen blueskavereidensa soittoa. - 15 - 6 - 2013 •. Se on myönteisessä mielessä simppeli ja kaikki saavat varmasti riittävästi tilaa soittamiselleen. USA:ssa blues tuntuu nykyisin olevan vain yksi viihdemusiikin muoto, yksi tapa myydä drinkkejä keikkapaikoilla. Mutta itse asiassa tänä päivänä ei ole olemassa kovinkaan montaa artistia, joka pystyy oikeasti laulamaan bluesia niin kuin sitä pitäisi laulaa. Musiikkini, levyni, kappaleeni perustuvat omaan elämääni. Mielelläni tulisin kyllä taas Suomeenkin. Boo Boo Davis -albumidiskografia East St. Levytysinnon iskiessä studioaikaa on buukattu pariksi päiväksi aikataulujen niin salliessa vaikka kesken keikkatourneen. – Euroopassa ihmiset näyttäisivät osoittavan enemmän kunnioitusta bluesia, bluesin traditiota kohtaan. rytmisoittimen puutteesta huolimatta toimivaa rennossa riehakkuudessaan. Toisaalta, miehen mielestä tietynlaisia eroavaisuuksia ihmisten kiinnostuksessa ja asennoitumisessa bluesiin kyllä löytyy riippuen siitä millä mantereella milloinkin soitetaan. Ei mitään turhia kommervenkkejä ja krumeluureja. Kaikki lauluni pohjautuvat jollain tavalla omiin elämänkokemuksiini. Levyjen äänitykset on tehty yleensä livenä studiossa, ilman turhia päällekkäisäänityksiä. Boo Boo kertoo kuitenkin pitäneensä lähes kaikista esiintymisistä kaikenlaisilla keikkapaikoilla ja areenoilla, eikä löydä vuosien varrelta mitään erityisiä ’highlightseja’. © Maiju Lasola CLUB LIBERTÉ, HELSINKI 4.10.2013, vasemmalta: JAN MITTENDORP (kitara), JOHN GERRITSE (rummut), BOO BOO DAVIS (laulu/huuliharppu) karttuneen kokemuksen tuoman saumattoman yhteistyön lisäksi myös bassottomuudellaan; eikä vähiten siksi, että meno on ao. Rivakka keikkailutahti ja kiertueella olo ei tunnu kuitenkaan rasittavan Deltan kehäkettua. Seuraava tourneeni ajoittuu huhti-toukokuulle 2014. Davisin & co:n äänijälkeä sekä livenä että levyllä pidetään myös varsin tunnistettavana, omana soundimaailmanaan. Sen jälkeen, kun aloin saada keikkamahdollisuuksia Euroopasta, olen joutunut matkustamaan todella paljon, mutta se ei todellakaan haittaa, pidän siitä. Louis (Black & Tan Records, 2001) Can Man (Black & Tan Records, 2002) Snake (Black & Tan Records, 2004) Drew, Mississippi (Black & Tan Records, 2006) Name Of The Game (Black & Tan Records, 2008) Ain’t Gotta Dime (Black & Tan Records, 2009) Undercover Blues (Black & Tan Records, 2011) Boo Boo on elänyt bluesin piirissä koko ikänsä ja jo edellä kävi osin ilmi se, mistä hänen musiikillinen perintönsä kumpuaa. – Pidän esiintymisestä, soittamisesta ja laulamisesta ja minusta on aina mukavaa tavata uusia ihmisiä. Isänihän tosiaan oli muusikko ja soitti useiden niin sanottujen blueslegendojen kanssa. – Olen tyytyväinen jokaiseen levyyni, pidän niistä kaikista. Mehän soitamme kaikkialla, jonne vain kutsu tulee! Kun on pitkä ura takana, varmastikin monenlaisine kokemuksineen, voisi olettaa, että se sisältäisi joitain erityisiä huippuhetkiä. Kun menemme studioon, me vain aloitamme soittamisen ja teemme kappaleet siinä paikan päällä. – Aloin soittaa Janin kanssa vuonna 1997, hän on ollut tässä mukana siitä lähtien. En oikein osaa sanoa, en tiedä. Helsingin esiintymisten jälkeen ryhmän tiivis tahti jatkui Euroopan syksyisten teiden päällä; Suomesta Boo Boo, Jan ja John suuntasivat keikoille Hollantiin, Saksaan, Belgiaan, Kreikkaan ja Espanjaan. – Ai millaisena näen bluesin tulevaisuuden. John taas tuli mukaan kuutisen vuotta sitten. Bluesin tuntua, tunnetta, tunnelmaa tulee aina olemaan, se pysyy. Maailmassa on miljoonia hyviä bluesin soittajia, mutta ei kovinkaan montaa hyvää blues-laulajaa. Tässä mielessä Yhdysvalloissa on todella vaikeaa saada kunnollisia keikkoja ja siksi minun täytyykin matkustaa toiselle puolelle maapalloa, jos haluan soittaa bluesia aidosti kuuntelevalle yleisölle. Itse asiassa meillä on levytyssuunnitelmia ensi vuotta (2014) ajatellen, jos vaikka jotakin... – Ja matkustaminenkin on helpompaa pienellä kokoonpanolla! Boo Boo on saanut paitsi live-esiintymisestään, myös levytyksistään kohtalaisen myönteistä palautetta. Kun basisti taannoin lähti, päätimme jatkaa triona, ilman basistia. Mutta tyydyttääkö jälki tekijäänsä ja toisaalta, onko levytysten joukossa omaa suosikkia. Jonkinlaiset lähtökohtaiset luonnonlahjat täytynee omata, Boo Boo -soundikin tulee toki miehestä itsestään, mutta kaikilla musiikin tekijöillä olettaisi lisäksi olevan ainakin joitain esikuvia, joilta ammentaa vaikutteita omaan tuotantoonsa. Asetelma kertoo mielestäni aika yksiselitteisesti kaiken mahdollisen soittamisen eroista Euroopan ja USA:n välillä
Jos tuon levyn kuuntelee nykyään niin Claptonin soitosta huomaa, että kyllä hän on kova. Kolmantena tuli kuunneltua tosi paljon alle 10-vuotiaana. Kun Hard To Handle jyrähtää käyntiin, tuntuu kuin maa järisisi allani. Aika oli silloin kypsä ja se napsahti heti. Tämä levy on tehty silloin, kun Clapton oli saavuttanut musiikillisesti jonkun ison portaan. Kehitys ei ole loiva ylämäki, jota kuljetaan vaan se menee portaittain. Nyt hän on palannut juurilleen tuoreen Ile Kallio Big Rock Bandin myötä. Siitä jäi semmoinen korvamato, että tuollaisen äänen kun joskus saisi aikaan. Siinä on kauhea imu ja itsevarmuus. RIKU METELINEN kappaleena kuuntelemme Old Time Rock’n’Rollin, jonka jälkeen siirrymme Art Cafe Babyloniin kahvikuppien äärelle. Se oli todella harvinaista herkkua silloin. He kaikki veivät rockmusiikin aivan uusille urille. Olin kahdeksan, kun kuulin Beatlesien All My Lovingin ja se oli jotain ihan muuta kuin mitä olin siihen mennessä kuullut. Olin kuullut, että kyseessä olisi todella tiukka combo, mutta tämä ylitti kaikki odotukseni. Hurmerinnan Sami asui • 6 - 2013 - 16 -. Samaan aikaan tuli myös Rolling Stones, Kinks ja Animals, joita © Riku Metelinen Tapaan Ile Kallion Kirkkonummella, ja ennen kuin siirrymme haastattelun pariin, saan kuulla muutaman näytteen Big Rock Bandin promokäyttöön taltioidusta cd-levystä. Kitara oli hänen fyysinen jatkeensa. ILE KALLIO on rock! K otimaisen musiikin monitoimimies Ile Kallio on ehtinyt tehdä pitkän uransa aikana lähes kaikkea Hurriganesista mainosmusiikkiin. Ile Kallio Big Rock Band: bluesrockia ilman jazz-ääniä Ajattelitko musiikkia duunina vai ajauduitko muusikoksi. – Siihen samaan rysähti ”Blues Breakers With Eric Clapton”, joka oli lopullinen niitti sille, että aloin soittaa kitaraa. Toisena Ile laittaa soimaan People Get Readyn ja alkaa kertoa bändistä. Mä katsoin sen ohjelman ja siitä jäi sellainen fiilis, että voi kun joskus pääsisi stagelle kitaran kanssa ja jengi tykkäis. Hän ei soittanut kitaraa vaan hän oli se kitara. Siinä oli jotain todella massiivista. – Oli varmaan kesä -65, kun telkkarista tuli Rollareiden Pariisista taltioitu keikka. He kaikki olivat nousseet maineeseen ja huumaantuneet omasta mahtavuudestaan. Vuodesta 1995 lähtien hän on levyttänyt Kaija Kärkisen kanssa. Hän ei sitä varmaan tunnusta, mutta jos levytyssessioiden aikana olisi päässyt Claptonin pään sisälle ja kysynyt kuka on kovin, hän olisi vastannut että minä. Ainakin mä ite oon huomannut, että mulla se menee noin. Mulla oli nuorena onni, että näin noi kaikki livenä (Fleetwood Mac, Johnny Winter, Deep Purple, Blind Faith), pois lukien Hendrix. Olen niin musiikin lumoissa, että vähintään puolet hänen kertomistaan asioista menee tyystin ohi. He vaikuttivat siihen, että mä treenasin ja soitin tosi paljon kitaraa. Eka sellainen soolokitararaita, joka kolahti, oli Buddy Guyn First Time I Met The Blues. Ei tarvitse ihmetellä, miksi Lontoossa seinät ja metroasemat oli silloin täynnä ”Clapton is God” -kirjoituksia! – Claptonin jälkeen tuli Peter Green, Richie Blackmore, Jimmy Page ja Johnny Winter sekä Jimi Hendrix, joka oli aivan toiselta planeetalta. – Juuret juontuvat minulla kuten varmaan niin monella muullakin Beatlesiin. Vaikka Kallio jokunen vuosi takaperin oli sitä mieltä, että boogiekiintiö tuli täyteen Hurriganesvuosina niin tosiasia vain on, ettei tiikeri mihinkään juovistaan pääse. Erään luokkakaverini isobroidi soitti sen meille, tyyliin kuunnelkaas pojat vähän musiikkia. Aloitamme haastattelun pienellä kertauksella siitä, miten kaikki sai alkunsa. Claptonilla on tuolloin loksahtanut palaset kohdalleen
Mutta kuten kuulit noista näytteistä niin tässä on semmoinen voima mikä livesoitoista tulee, että mä haluaisin tehdä livealbumin. Siinä on vaikutteita bluesista, soulista ja rock’n’rollista, mutta ei jatsista. Siitä tulee semmoinen oma extrapaine siihen bändin klangiin, et mä oon ihan fiiliksissä siitä. Onhan noita maailmassa tehty paljonkin, niinkuin se Bruce Springsteenin ja E Street Bandin vuodet 1975–1985 kattava loistava viiden vinyylin liveboksi. ja Freddie) ovat hyviä. – Tehtiin lista kappaleista ja annettiin Panulle kotiläksyksi, että näihin pitäisi saada torviarrit. Se kiinnostaisi mua tosi paljon. Animalsilta otettiin Sam Cooken Bring It On Home To Me. Päätin kuitenkin, että menen sitten lukioon, koska olin vakaasti päättänyt, että musta tulee arkkitehti. Siinä toi kaikki lyhykäisyydessään. Hän ei tajunnut ollenkaan sitä juttua, mutta parin vuoden kuluttua Samilla oli paljon pidemmät hiukset kun mulla. Tosi nastaa saada tässä iässä kasaan tommonen rykmentti, ois harmittanut kiikkutuolissa, jos tätä ei ois tullut tehtyä. – Stevie Wonderilta on Higher Ground, josta tehtiin erittäin maukas ränttätänttäversio. Patrick laulaa sen vaan niin mielettömän hyvin, että se toimii jo senkin takia. – Setissä on People Get Ready, jonka kuuntelimme, se otettiin Jeff Beckiltä ja oli laulajamme Patrickin idea. Valittiin mukaan semmoisia kappaleita, jotka merkkaa jollekin jotain ja jotka sopisi tähän sabluunaan. Mä vaan halusin soittaa kitaraa ja olla bändissä. Sinulla on uusi loistava bändi, kertoisitko hiukan siitä. Mä tiesin, ettei sinne mennä leikkimään, se on totista työtä ja siihen pitää antaa kaikkensa. Muddy Watersista Mitä kappaleita sitten valitsitte. Treenattiin sitten niitä biisejä ja kun me oltiin ekan kerran treenikämpällä niin että torvisektiokin oli paikalla ja ne rupes tuuttaamaan niitä riffejä, se oli kyllä hillitön fiilis. Torvisektio oli Okon idea. Tykkään kovasti Panun tavasta tehdä duunia, kun se on niin perinnetietoista. Se on kaukana siitä Stevie Wonderin alkuperäisversiosta, joka on niin rankka, että sitä on turha lähteä kopioimaan. Kun aletaan soittaa jazz-ääniä tollaseen bluesrockmusaan niin mennään tosi helposti sivuraiteille. Lopputulos oli, et soitetaan vaan hyviä kappaleita. ihan siinä meidän naapurissa ja me käytiin usein läheisellä kentällä pelaamassa fudista. Mä sanoin, että tarvitsen pari päivää miettimisaikaa ja mä tosiaan mietin kovasti. Joskus muutaman keikan olen ollut vierailevana kitaristina bändissä, jossa on ollut torvisektio. Toisaalta kun ollaan hyvässä paikassa, kamat on mikitetty, moniraitaa äänitetään ja siellä on yleisö paikalla, niin se tuo ihan oman vapautuneen systeemin siihen soittamiseen. Silloin pikkujätkänä rakensin legoista paljon taloja. Katsellaan mihin päästään, matsku on läjässä ja nyt ruvetaan kertomaan maailmalle, että tässä ollaan. Onko levyä mahdollisesti suunnitelmissa. Olin soittanut pari jamikeikkaa hänen kanssaan, mutta en tuntenut häntä sen enempää. Se antaa aivan väärän vivahteen, väärän mausteen siihen musaan. Toinen vaihtoehto vois olla, että menisimme isoon studioon, vaikka Finnvoxin B, laitettais kamat rinkiin ja vedettäis se siellä. Niin ja Beatleseilta on Come Together ja Long And Winding Road, joka on erittäin hieno, mutta vaikea kappale saada toimimaan. Pienen tiukkaamisen jälkeen sain tietää, et kyse oli Hurriganesista. Toukokuussa -75 Remu soitti mulle ja kysyi, että soitanko mä vielä kitaraa, kun yks bändi olis kitaristia vailla. Mutta niin niitä syntyy. Mä en voi kyllin kehua Patrick Erikssonia, hän on ihan loistava. Piirsin niitä ensin millimetripaperille ja rakensin niitä sitten legoista. Semmoinen... Sami oli myös katsonut sen keikan ja mä sanoin hänelle, et voi kun olis joskus samanlainen tukka kun Keith Richardsilla oli, ja Sami vastas et minkä takia. Asia kiinnosti tosi paljon, joten oli aika helppo antaa periksi. Lisäksi on yksi ZZ Topin biisi, Old Time Rock’n’Roll ja Ain’t No Love In The Heart Of The City. Mä tiesin, että Patrick (Eriksson) on loistava laulaja. Bluesalbumista puhuttaessa – Kuuntelin bluesia suhteellisen paljon. Tavallaan se, miltä ne biisit soundaa niin ne kuulostaa meiltä, ne on meidän näkemys niistä. sanotaanko ZZ Top -tyylinen. Siinä on ihan oma svenginsä. Me ollaan treenattu 1,5 tunnin setti ja koko ajan tulee lisää ideoita, mitä voitaisiin ottaa siihen mukaan. Albert oli kuulemma lähtenyt, mutta Remu ei kommentoinut lähtöä sen enempää. Tavattiin sitten Panu ja mietittiin mitä soitetaan. Jos niitä tulee jatkossa niin katsotaan niitä sitten. Panu on tosi puhdasoppinen näiden arrien suhteen. – Ollaan totta kai mietitty, että jossain vaiheessa voitaisiin mennä studioon. Muddy Watersin ja Buddy Guyn lisäksi esimerkiksi kuninkaat (Albert, B.B. Se lähti viime kevättalvella, kun Okko Laru, mun luottorumpalini vuosien varrelta, soitti mulle ja sanoi suunnilleen näillä sanoilla, ”Me ollaan tossa Patrickin kanssa mietitty, että sun pitää pistää bändi pystyyn.” Vai niinkö ootte miettineet, sehän kuulostaa hyvältä, teitte päätökset mun puolestani. Ei sitä siihen aikaan mietitty, että tuleeko musta joskus jotain. Ei tehdä omia biisejä. Ajattele mikä työ siinä on ollut, ja mikä työ on ollut setviä, mitä otetaan ja mitä ei oteta. Ne on moniraitaäänittäneet kaikki hemmetin keikat. Mä menin hakemamaan sit Samia pelaamaan. Tavattiin sitten Okko, Patrick sekä minä ja keskusteltiin vähän enemmän, et minkä tyylinen bändi ja mitä musaa soitetaan. Okko tunsi Syrjäsen Panun, joka on tenorisaksofonisti ja todella huippumuusikko. Kun hänellä on irlantilaistausta niin englanti on hallussa. – Sen nimi on Ile Kallio Big Rock Band. - 17 - 6 - 2013 •. Se on tosi tärkeetä, vaikka meillä kenelläkään ei oo mitään jatsia vastaan, mutta se on niin oma taiteenlajinsa. Patrickilla on todella hyvä soundi ja hän on todella uskottava kun hän laulaa ne kappaleet. – Silloin -75 keväällä mä kävin lukiota iltaoppikoulussa, kun olin pitänyt pari vuotta ”virkavapaata” koulusta 15-vuotiaana. Panu teki työtä käskettyä ja hyvää työtä tekikin
Totesin, että Hehkua kehtaa esitellä. Ne kerrat, kun olen hänet lavalla nähnyt niin hän on parhaimmillaan aivan maailmanluokan kitaristi. Kun Jussin bändi saapui lavalle, oli iso yllätys kun Albert käveli stagelle Gibson 335 kainalossaan. Näillä kahdella vahvistimella mä oon pärjännyt. Mä toivon, että tästä tulee pitkäaikainen projekti. Kaiken lisäksi Remu rupesi vielä vittuilemaan tyyliin ”kuinka sä meet kalaan tommosille vesille, ethän sä osaa ees uida”. Mä soitan slideä aika harvoin, mutta siinä kappaleessa se toimii ja kuuntelen sitä vielä tänä päivänäkin mielelläni. Ensinnäkin, ”pieni iso torvi” tarkoittaa sitä että pieni laite, mutta ääntä lähtee, ja toinen syy oli se, että Little Big Horn oli se paikka, jossa intiaanit kukisti Kenraali Custerin. Hän kyseli, että olemmeko tulossa Kaijan (Kärkinen) kanssa Pori Jazziin ja haluaisinko esitellä yhtä vahvistinta, jossain musaliikkeessä, semmonen lyhyt tunnin juttu. – Kitaroita on... Multa meinas palaa hih that’s it.” kahville... Maarit ja Maijasen Pave laulaa siinä taustoja. Sitten näistä vanhoista mestareista, sanotaan vaikka Robert Johnson, ei ole koskaan mulle kolahtanut. – Kun Matchless ilmestyi niin ne soitti Kitarapajasta mulle, että olis tarjolla hyvät laitteet, tämmöinen • 6 - 2013 aan tyyliin ’kuinka sä ”Remu rupesi vielä vittuilem le, ethän sä osaa ees meet kalaan tommosille vesil at ja mä komensin ne uida’. Heikki, Albert ja Dave – Silvennoisen Heikki on livenä parhaimmillaan. Samoin albumin viimeinen kappale, joka on tämä...(miettii taas). Hänen soittonsa on äärimmäisen hienoa ja artikuloivaa. Esimerkiksi ton Big Rock Bandin promokeikan mä - 18 - soitin Hehkulla ja näyttää pahasti siltä, että siitä tulee mun ykkösvahvistin. akustisia taitaa olla kymmenen ja sähköisiä on kahdeksan. Entä omat soolot. Albert Järvisen kanssa olimme hyviä kavereita, keskustelimme usein kitaransoitosta ja soiteltiinkin paljon yhdessä. Albert Järvinen, joka oli just pari päivää aikaisemmin saanut vapautuksen intistä, oli heidän vierailevana kitaristinaan. Hän on todella taitava. Kappaleeseen liittyy hauska tarina. Sillä mä oon soittanut suurimman osan levyistä ja keikoista. Hän oli hyvä jätkä, silloin kun oli selvin päin. Se oli sit yks otto ja that’s it. Ostin about -94 Kitarapajasta Matchlesssetin, jossa on 30 W nuppi ja 4 x10”kaappi. Toinen heistä alkoi rakentamaan Bad Cat -merkkisiä vahvistimia. Viina ei hänelle sopinut lainkaan, hänen olisi pitänyt pysyä pullosta irti. Se tuli Ray Charlesin kautta. Se oli sit yks otto ja pieni kahden hepun perustama jenkkipaja kun Matchless on ne valmistanut. Dave Lindholm on todella hieno muusikko ja loistava musiikintekijä. Jos se styrkkari on ihan paska niin enhän mä voi ryhtyä tollaseen. – Ganes-tuotannosta voisi tietysti mainita vielä yhden, Oh Baby Doll. – Nyt on hauska juttu sinänsä, että viime kesänä viikkoa ennen Pori Jazzia mulle soitti Jari Leskinen (kitaristi, Pori Jazzin tuottaja ja äänialan ammattilainen – toim.). Multa meinas palaa hihat ja mä komensin ne kahville. Sillä toisella levyltä, ”Get Out”on sellainen kappale kun... Blues on mulle tärkeä juttu. Olin pitkään sitä mieltä, että Dave on Suomen paras Peter Green -kitaristi. Kitarapaja on mun luottoliike, ja ne kitarat mitä mulla on, mä oon paria lukuun ottamatta ostanut sieltä. Kysymyksessä olisi uusi porilainen vahvistin nimeltään Hehku, joka on aivan upea laite. Hän on todella taitava kitaristi. Mä hankin Bad Cat 30 W -combon, jossa on kaksi 10” kaiutinta. Muutamia vuosia myöhemmin Matchlessin valmistus loppui, kun nää kaverukset riitaantuivat. Jari sanoi, että hän on tutustunut laitteeseen ja se on hyvä. Se on onnistunut sovitus ja todella hieno hetki, siinä on kaikki kohdallaan. (miettii hetken) Like A Lady, joka on tanakka esitys. Kaija tykkäsi siitä ja mä tein siitä sitten kappaleen. Vuonna 1990 tein Koffille Light Beerin mainokseen El Condor Pasan ja se toimi niin hyvin, että ne ehdottivat, että siitä voisi tehdä kokonaisen kappaleen, jota he voisivat jakaa ravintoloissa. Meillä oli broidin kanssa Pera & The Dogs ja sen ”Dogfood” -albumin päätösraita I Can See Clearly Now on yksi suosikeistani. Se on semmoinen bluessävytteinen juttu, joka oli vaan pyörinyt päässä. Olin Kulttuuritalolla katsomassa Muddy Watersin konserttia, olisiko ollut 1970, jonka lämppärinä oli Jussi Raittinen Blues Band. Parin päivän miettimisen jälkeen keksin, et siitä tulee Little Big Horn. Studiossa broidi oli laulanut koko päivän, hänellä oli ääni ihan loppu ja silti päätti laulaa tuon. Ehkä vika oli mussa, kun en tutustunut niihin tarpeeksi. Mä suunnittelin sen niiden kanssa ja sille piti antaa nimi, kun ne on aina Hehku-jotain. Mutta tämä Matchless oli aivan loistava setti, vaikka siihen kytki kitaran kuin kitaran niin se toi sen kitaran parhaat puolet esille, mikä on loistavan vahvistimen ominaisuus. Tunnelma on just oikea ja kitararaita on mielestäni onnistunut. Mä olin ihan kipsissä siinä, vaikka tiesin tarkkaan, mitä mä haluan. Sen seurauksena mun piti tietysti saada oma Hehku. Bluesalbumi on mulla sellainen pitkäaikainen haave, en tiedä toteutuuko se koskaan, mutta nyt olisi bändi, jonka kanssa se olisi helppo tehdä. Sovittiin sitten asiat niin, että heput ottaa minuun yhteyttä ja että mä tsekkaan sen vahvistimen ensin – ja jos se on okei niin lupaan esitellä sitä. – Unohdin noi soololevyt kokonaan! Ekalla on puolet hyviä kappaleita ja puolet vähemmän hyviä. Tää keikka jäi tosi vahvasti mieleen. Mutta sitä ei voida tehdä, kun ollaan vielä lähtökuopissa, koska se antaisi meistä väärän kuvan. Big Rock Band ei ole vain bluesbändi. Mä kokeilin sitä vahvistinta ja se paljastui todella erinomaiseksi. Mun korva ja Marshall eivät koskaan kohdanneet. Bluesrock on hieno termi soittamallemme musiikille, koska se sisältää bluesin, rhythm and bluesin, rock’n’rollin ja soulin. Olimme Finnvoxissa tekemässä sitä ja tarkkaamossa oli lasin takana äänittäjä Eki Hyvönen, Remu, Cisse ja Otto Donner sekä Atte Blom. Hän soitti niin järkyttävän hyvää kitaraa, et koko Muddy Watersin bändi tuli takahuoneesta sinne seinustalle kuuntelemaan, et mitä tää oikein on, joku valkoinen heppu, joka vetää ihan maailmanluokan tavalla. Kaijan kanssa me ollaan tehty kymmenen albumia ja sieltä parhaimpia on ehkä ”Sade”-albumilta kappale Menen Tähän Tuuleen. Mulla on kaksi styrkkaria, joilla mä oon soittanut sähköiset keikat vuodesta -95 lähtien. Mä oon aina sanonut, että ”Irock” oli sellainen kisällityö. Sitten siellä yhdessä musaliikkeessä soittelin kaikenlaista ja kerroin juttuja. Ne toi mulle näytille yhden 15 W combon, joka vaikutti aika makeen näköseltä, sen ulkoasu oli hyvin retrotyyppinen ja se näytti tosi hyvin valmistetulta. Mä katsoin niiden nimiä ja siellä oli semmosia intiaanityyppisiä kuten Totem ja Night Owl. Entä suosikkikappaleet omasta tuotannosta – Hurriganes-tuotannosta sanon, että ”Tsugu Way” -albumilla sellainen vanha biisi kun Walking The Dog, jossa mä soitan slideä. Minkälaisia laitteita käytät nykyään. Mä menin sinne ja testasin ne ja se oli siinä. Se on vähän sukulainen Matchlessille ja Voxin AC30 filosofialle. Dave on hyvä tällä rock- ja bluesosastolla, jonka lisäksi hänellä on se suomenkielinen ”davemusa”, joka on hemmetin hienoa. mä tykkäsin tosi paljon, hänen laulusoundissaan oli jotain, joka puhutteli mua. Albert oli todella kovassa iskussa silloin ja soitti elämänsä keikan, koko hänen olemuksena huokui sellaista mieletöntä vapautta. Se on loistava putiikki, ne pitää huolen, että soittimet on hyviä. Sanoin sitten Ekille, että eiköhän ruveta hommiin. Onhan hän loistava studiossakin, mutta musta tuntuu, että myös hänellä tulee livetilanteessa tietty ekstraenergia ja vapautuneisuus, mitä soitto kaipaa. Mulla on ollut pari Marshallin settiä aikoinaan, mut mä en oo koskaan tehnyt sinunkauppoja niiden kanssa. Mä olin hiukan skeptinen asian suhteen, kun en tunne laitetta ja mä oon tehnyt aika vähän ton tyylisiä juttuja. Jos olisi ollut joku ulkopuolinen tuottaja niin hän olisi varmaan sanonut muutamasta, että ne ei pääse levylle ellei niille tehdä jotain
Gibsonilta oli ilmestynyt tosi laadukas Heritage-sarja, joita tuli 10 kappaletta Suomeen. Mä olin vuotta aikaisemmin ostanut Kitarapajasta Gibsonin Les Paulin. Sillä on hyviä biisejä, kuten esimerkiksi Kitara Soi. Se levy oli julkaistu Ranskassa, joku DJ oli sen blokannut sieltä, enkä mä tiennyt koko asiasta mitään. Mä sain sen plektran Peter Lercheltä yksissä bileissä. Se on vaan mun filosofiani, kun olin siinä bändissä silloin, kun se juttu tehtiin. Omien bändien kanssa ollaan joskus soitettu Ganesin musaa ja on meillä nytkin pari kappaletta setissä. Seuraava levy ”Rock And Stones” tuli vuonna 1982. Mä sekosin Les Pauliin ja siihen tilutukseen aika totaalisesti. Oliko se Tornado. Mä olen vähän huono kuuntelemaan vanhoja levyjäni. Kingin (Roy Hawkinsin ja Rick Darnellin kirjoittama – toim.) The Thrill Is Gone! Mutta nyt mun pitää lopettaa, sillä lista on aika loputon, kun alkaa miettiä kuinka paljon hienoa musiikkia on tehty. Etenkin sen levyn päätösraidalla... Mä olin ihan persaukinen siihen aikaan. Ne on ihan jees, mutta kun mua on pyydetty soittamaan heidän kanssaan niin olen tietenkin otettu ja ylpeä, että mua kysytään mukaan, mutta olen aina kieltäytynyt kohteliaasti. Luulen, että olen muka menossa koko ajan eteenpäin ja olen niin kiinni tässä hetkessä. Pakollinen autionsaaren levy. Mä tiesin, et sieltä tulee ehkä pari satalappusta, ja koska Hurriganes-ajat oli takanapäin, ei ollut odotettavissa mitään isoja rahoja. En osaa sanoa mikä se järjestys on. Siitä oli aikaa, kun se levy oli julkaistu ja seuraavana vuonna tuli ne Teosto-korvaukset, jotka tulee pari kertaa vuodessa. Sitten tän ”jutustelun” jälkeen hän antoi mulle sen plektran. Se on sellainen itseironinen kappale ja tehty ihan Billy Gibbonsin hengessä. Finlandia-hymnin ja Bonnie Raittin tunnetuksi tekemän I Can’t Make You Love Me’n, joka on hänen esittämänään maailman kaunein kappale. Onko olemassa joku kappale jonka olisit halunnut säveltää. Sillä levyllä mä soitan Les Paulia niin perkeleesti. Hendrixin Little Wingin olisin halunnut säveltää, etenkin sen kitaraintron. Juha Nuutinen valitsi niistä kolme mielestään parasta yksilöä, ja mä sain valita niistä kolmesta ekana. Ne on todiste siitä, että Hurriganes oli tärkeä bändi. (miettii) © Niklas Sandström Stingray. Hurriganes-tribuuttibändeistä – Onhan se hienoa, että semmoisia on. Ile Kallio -albumidiskografia Hurriganes: Crazy Days (1975) Hot Wheels (1976) Tsugu Way (1977) Hanger (1978) Seven Days, Seven Nights (1983) Hurrygames (1984) Live In Stockholm 1977 (1996) Soololevyt: Irock (1977) Get Out (1980) Rocks And Stones (1982) Tänä Yönä (1986) Ile Kallio & Vierailevat Solistit: Kirjeitä (2007) Rock On Rock – The Best Of 1977–1993 (2008) Pera & The Dogs: Dogfood (1979) The Dogs: Radiator (1980) Kaija Kärkinen & Ile Kallio: Sade (1995) Lupaus (1996) Suuri Salaisuus (1997) Noitavoimaa (1999) Kaikki Oikeudet (2000) Kymmenen Laulua (2002) Kuka Saa Kyyneleet (2004) Sodassa Ja Rakkaudessa (2005) Saman Taivaan Alla (2008) Köyhän Naisen Paratiisi (2012) - 19 - 6 - 2013 •. Pari vuotta myöhemmin tuli se suomenkielinen levy, ”Tänä Yönä”. Olisin myös halunnut säveltää Peter Greenin instrumentaalit eli Supernatural ja Albatross. Kyllä noilla jo pärjäisi. Stingray oli ollut kuukausia Radio Monte Carlon, joka on Etelä-Euroopan johtavia radioasemia, jokapäiväinen tunnari. Long And Winding Road, joka on Paul McCartneyn yksi hienoimpia kappaleita. – Yksi ei riitä, saanko mä valita useampia. White Room on ilman muuta yksi niistä. Beatlesin ”Revolver” ainakin, Hendrixin ”Axis Bold As Love” Creamiltä ”Wheels Of Fire”ja Bonnie Raittin tuplalive ”Road Tested”. Se on mulla vieläkin keräilylaatikossa. (miettii todella pitkään) niitä on monta. Kappaleeseen liittyy hauska tarina. Levyn viimeinen kappale on taas instrumentaali, eli tämä Kaleidoskooppi, joka on aika erikoinen, mutta onnistunut. Soitin heti Teostoon, et nyt on varmaan tapahtunut virhe ja mä oon saanut jonkun toisen rahoja. – Voi, voi... Mä muuten soitin sen kappaleen soolon metalliplektralla, joka oli tehty 50 pennin kolikosta. Hän oli niin humalassa, etten mä tajunnut mistään mitään. Sain kuulla, että ne oli mun. Niin ja sitten vielä yksi, B.B. – Joo. Se oli hänelle tosi tärkeä esine. – Just se. Hän tuli hirveessä tuiterissa selittämään mulle jotain. Kappale on tätä ”soitanpa nyt turhat äänet pois” -osastoa. Mä olin kovin ihmeissäni, kun sieltä tuli seitsemäntuhatta markkaa. Kuuntelinkin toissa päivänä ajellessani hyvän Creamin kokoelman, jossa oli kaikennäköisiä kappaleita ja White Room on yksi kolmen parhaan joukossa Creamin tuotannossa
Piirimestaruusmitaleja tosin tuli ja Helsingin piiri oli sentään kova. – ”Eihän se Bond mikään minun idoli ole, mutta se urku-soundi oli kyllä mahtava ja niihin aikoihin aloin diggailemaan Hammond-soundia todella paljon ja hommasin himaan pianon, mutta pidin silti kitaran pääinstrumenttina”, Nieminen muistelee nuoruusvuosiaan ja jatkaa: ”Vasta kolmikymppisenä aloin kelailemaan, että miksen voisi itse alkaa skulaamaan urkuja. Alun perin kitaristina aloittanut urkuvirtuoosi on tuttu ainakin Nieminen & Litmanen -duosta, joka esiintyi 2006–07 myös TV:ssä Ruben Stiller Shown ja Joonas Hytönen Shown studiobändinä. Rahaa minulla ei ole, mutta silti olen onnellinen mies.” © Anne Kuutamo Niemiselle musiikillinen herääminen tapahtui -73, kun hän kuuli ensimmäistä kertaa Chuck Berrya. Pienen maanittelun jälkeen onnistuin houkuttelemaan ”Kanttorin” Blues Newsin haastatteluun. JANNE ÖRNBERG on aina haaveillut. Kingin ja John Lee Hookerin myötä, vaikka kertoo käyneensä läpi myös pakollisen John Mayall -kautensa. Goode, Memphis Tennessee jne. Ne kaikki alkoivat kiehtoa tosissaan teini-iässä, vaikka niitä oli kuultu piltistä asti. Siitä syntyi tähän päivään asti kestänyt tutkimusmatka juurimusiikin meheviin multiin. Nyt vastapuolen kahvion pöytää istuu hyväntuulinen ja välitön seuramies, jonka kanssa tavanomaiseen jäänsärkemiseen ei aikaa tuhlaannu vaan keskustelu alkaa saman tien soljua kuin itsestään. Minä olen, vaikka se tarkoittaakin sitä pahuksen laatikon ainaista kantamista paikasta toiseen. Liikanimi ”Kanttori” on varsin kuvaava Niemisen kohdalla, sillä mies on eräs käytetyimpiä ja tyylitajuisimpia Hammond-urkureita mitä Suomenniemeltä löytyy. Pian uteliasta miehenalkua alkoi kiinnostaa ravintolamuusikkona työskennelleen isänkin levykokoelma, josta löytyi jazzin ihmeellinen maailma: Wes Montgomery, Jimmy Smith, mutta myös vanhat iskelmät ja Olavi Virta. Jazzista Nieminen laajensi kuuntelurepertoaariaan luontevasti bluesin puolelle B.B. Ne istuivatkin minulle sen verran hyvin, että soittamisesta tuli täysipäiväinen ammatti, kun myös sitä keikkaa alkoi pukata ihan tosissaan erilaisissa kokoonpanoissa.” Nieminen harrasti nuorena miehenä musiikin lisäksi intohimoisesti myös yleisurheilua, sydänlajinaan korkeushyppyä. SAMI ”KANTTORI” NIEMINEN Muusikon arkea ja maailmanrauhaa U seimmat Suomalaisen juurimusiikin ystävät ovat varmasti törmänneet ainakin nimenä Sami ”Kanttori” Niemiseen. – ”Ei minulle mitään SM-mitaleja tullut. Oma ennätys oli 213.” Nieminen teki kuitenkin päätöksen ja valitsi musiikin. Tätä hän ei kadu ja kertookin: ”Rahaa minulla ei ole, mutta silti olen onnellinen mies.” – ”Kun ajattelee tätä palettia ylipäänsä niin kuinka moni ihminen voi olla siinä ammatissa, josta hän • 6 - 2013 - 20 -. Lisäksi voitin kerran Suomen-ennätysmiehen ja vielä hallitsevan Suomen mestarinkin. Hän oli tuolloin pikkupoikana saanut isältään joululahjaksi Berryn kokoelmalevyn, joka sisälsi kaikki nuo legendaariset klassiset 50-luvun hitit: Roll Over Beethoven, Johnny B. Toki olen tehnyt myös vaikka mitä muuta duunia matkan varrella, ihan päivätöitäkin 10 vuotta, mutta kuitenkin... Yhtenä merkittävänä kokemuksenaan Nieminen pitää Graham Bondin musiikkiin tutustumista 18-vuotiaana ja kertoo tuon brittiläisen eksentrisen Hammond-virtuoosin soiton tehneen vaikutuksen. Helposti yli sadan keikan vuositahtia jyräävä mies on lisäksi suomalaisen istrumentaalirockin kulmakiviin kuuluvan The Hypnomenin pitkäaikainen jäsen. Se oli sellaista harrastelua”, muistelee Nieminen vaatimattomasti, mutta jatkaa mietteliäänä: ”Jaa.
Seuraavana vuonna jamit siirtyi Dubrovnikiin, mutta siitä se Viranomaiset silloin syntyi. Minä olen, sa, josta hän on aina haaveil ksen laatikon vaikka se tarkoittaakin sitä pahu toiseen.” ainaista kantamista paikasta hämmästykseksi Lasse Mårtenson ilmoitti julkisesti, ettei hyväksy levyä, eikä sen koommin konserttiakaan. Kyseessähän oli kuinka ollakaan Lasse Mårtenson -tribuutti-ilta. Nyt suunnitteilla on jo järjestyksessä neljäs pitkäsoitto, joka tullee tuttuun tyyliin sisältämään muutamia tarkoin valittuja vierailijoita ja Niemisen omia sävellyksiä. Se syntyi samoista soittajista, jotka toimivat isäntäbändinä ravintola Sävelen sunnuntaijameissa, joskus 2003. – ”Tai sitten ihan jotain muuta. Vähän viiveellä se sitten syntyi, kun innostuimme aloittamaan Hypnomen-keikan Mocambossa kahdestaan. Mies itse muistelee duon syntyä: – ”En tarkalleen muista mistä idea sai alkunsa, mutta muistelisin sen juontavan Hypnomenin kanssa tehtyyn rundiin Ruotsissa. Levyn myötä järjestettiin myös tribuutti-konsertti. Niemisen mukaan kokoonpano kuitenkin elää, koska tuuraajia joudutaan käyttämään melko usein perusmiehistön jäsenten omien keikkojen johdosta. Harvassa Euroopan kaupungissa pääsee sunnuntaisin narikan hinnalla kuuntelemaan suomalaisia huippumuusikoita. Dubrovnikin sunnuntaijamien loppuminen jätti tyhjiön, jota paikkaamaan syntyi -06 alkanut Liberten Naulaamo-klubi. Ulkomailla kaksikko on vieraillut aina Venäjää ja Yhdysvaltoja myöten. Naulaamo-klubilla on myös saanut moni yhtye alkunsa, kuten vanhaa suomenkielistä jazz-iskelmää esittänyt, nyttemmin jo hajonnut Neiti Saana & Nuori Rytmi, jossa myös Nieminen oli mukana. Bluesahtava jazzballadi 1960-luvun alusta. Kyseiset jamit ovat tänä päivänäkin suosittu kokoontumispaikka juurevan livemusiikin ystäville, mutta myös soittajille itselleen. Artistit, kuten Marjo Leinonen, Paleface, Johanna Iivanainen, Pauli Hanhiniemi, Samuli Putro, Veeti Kallio jne. Jatkosta Nieminen on salaperäisen vaitonainen, mutta paljastaa velmuileva pilke silmäkulmassa sentään jotain: – ”En nyt tässä yhteydessä paljasta tulevista suunnitelmista, ettei mene yllätys pilalle tai jos suunnitelmat menee pieleen niin ei hävetä, kun ei etukäteen rehvastele. Seuraavana vuonna Nieminenkin huomasi soittavansa kyseisessä yhtyeessä. Aktiivisimmallaan oltiin 2004–07. Seitsenhenkinen ryhmä, jossa vaikutti mm. Kaikkien suureksi ylipäänsä niin ”Kun ajattelee tätä palettia siinä ammatiskuinka moni ihminen voi olla lut. arvio BN-numerosta 5/13). © Pasi Rytkö nen © Pasi Rytkönen ASSA 12.10.2013 INGIN JUTTUTUV NEN HELS NIEMINEN & LITMA Alkuaikojen kokoonpanoista Nieminen kertoo: – ”Olihan niitä kaikenlaisia rock-, blues- ja afrobändivirityksiä ja esimerkiksi Tuure Kilpeläisen kanssa meillä oli 90-luvun alussa sellainen soulbändi, joka kuitenkin keikkaili lähinnä opiskelijabileissä. Aina on kuitenkin löytynyt mies tontille kuin tontille. En ollut ennen kuullut heidän musiikkiaan ja siitä se idea pikku hiljaa kypsyi, että pistetään Jupen kanssa Hammond-urut ja rummut -kokoonpano. nykyisiä Martti Servo & Napanderin jätkiä. Ensimmäinen pidempiaikainen kokoonpano oli The Elevators, jossa soitin pääasiassa kitaraa, joissain kappaleissa jo urkujakin, mutta varsinainen kosketinhahmo bändissä oli Harri Granath eli Moody Muukkula. kunnioittivat Mårtensonin pitkää ja merkittävää uraa tulkinnoillaan. Heistä Nieminen ja Kaikkonen ovat olleet alusta asti mukana. Tämä keikka oli vuonna 2001. Soittajina kuullaan tietenkin Naulaamo Housebandia, mutta myös monia aktiivisimmin klubilla soittaneita vierailijoita, kuten mm. Levylle on valittu klubilla kestohiteiksi nousseita bravuureita, mutta myös hieman yllättävämpää materiaalia. Minkäänlaista lopettamispäätöstähän me ei olla tehty, joten se on edelleen olemassa oleva bändi, vaikkei keikkaa olla pitkiin aikoihin tehtykään”, Nieminen tuumailee samalla kahvikuppiaan huuleillen. Siellä muusikot voivat rentoutua, ottaa ehkä oluen, tavata kollegoita ja hieman soitellakin. – ”Eihän listasta puutu kuin Kojo”, Nieminen naurahtaa sydämellisesti, mutta vakavoituu nopeasti: ”Kyllähän sekin taisi käydä kerran, kun olin itse toisaalla keikalla.” Liberten jameissa soittavat tällä hetkellä vakituisesti Niemisen lisäksi Luumu Kaikkonen, Iiro Kautto ja Sande Vettenranta. Juho Hurskaista ja Mitja Tuuralaa. Vuosien varrella klubilla on nähty esiintyjiä aina Kari Tapiosta lähtien. Sanotaan näin, että tulevaisuuden suunnitelma on maailmanvalloitus ja sen jälkeen kaikkien pakottaminen maailmanrauhaan.” Valikoitu diskografia The Elevators – Linoleum (1997) The Hypnomen – Watusi 99 (1999) The Hypnomen – Trip With Satan (2000) Knucklebone Oscar –Songs From My Heart (2001) The Hypnomen – Andromeda Airport (2002) Nieminen & Litmanen – Nieminen & Litmanen (2004) The Hypnomen – Crystal Skies (2004) Nieminen & Litmanen – More Adventures With Nieminen & Litmanen (2006) kokoelma – Kaikki Paitsi Mårtenson On Turhaa (2006) Marjo Leinonen & Viranomaiset – Uusi Päivä (2006) The Hypnomen – Dreaming Of The New Dawn (2007) Nieminen & Litmanen – Third (2011) Naulaamo Houseband – Studio Live! (2013) - 21 - 6 - 2013 •. Vuonna 2006 Nieminen toimi Hammondeineen Tempo Di Island -nimisen komppiryhmän ytimenä Lasse Mårtensonin musiikkia sisältäneellä tribuuttilevyllä. Tämä seikka tietenkin harmitti tekijöitä, mutta toisaalta toi melkoisesti ylimääräistä julkisuutta. Se oli sellaista loungekamaa.” The Elevatorsin tultua tiensä päähän liittyi Nieminen -98 Knucklebone Oscarin kokoonpanoon. Kitaristillamme, Pekka Laineella, oli mukana ruotsalaisen legendaarisen Hansson & Karlsson -duon CD-levy bussissa. Myöhemmin levytimme biisin Jonna Tervomaan kanssa.” Siitä lähtien duokokoonpano ”Nieminen ja Litmanen” on keikkaillut menestyksekkäästi niin pienissä klubeissa kuin Puistobluesin ja Ilosaarirockin kaltaisissa isoissa tapahtumissa. Tuolloin hän tutustui tulevaan pitkäaikaiseen soittokollegaansa Jupe Litmaseen, joka kuului samaan aikaan myös Hypnomeniin. Vedettiin sellaista 60-70-lukujen rhythm & bluesia ja soulia suomeksi. – ”Sitten soitin Marjo Leinosen Viranomaisetbändissä. Loppukesästä ilmestyi Naulaamo Housebandin CD (ks. Ei voi tietää, ei koskaan voi tietää, kun työ on vielä kesken”, Nieminen lisää hymyillen ja naputtaa sormellaan kahvion pöytää kuin sanojensa pontimeksi. Vain yksi biisi sillä ensimmäisellä kerralla ja se oli Marraskuu
Tapasin Dave Waldmanin ja Rockin’ Johnnyn Lincolnshiren kirjakaupassa, jossa he soittivat yhdessä. Dave Waldman on koko Chicagon kaupungin paras. Rummuissa oli Steve Cushing. © Bob Corritore Missä olet syntynyt. Ajattelin, että Daven täytyy tietää jotain, mitä minä en tiedä ja ymmärrä. Se tapahtui ensimmäisen college-viikkoni aikana, kun en vielä tuntenut ketään ja nämä kaverit näyttivät minun silmissäni kuuluvan piireihin. Dave oli sittemmin se, joka opetti minulle huuliharpun soiton perustekniikat. Eddie C. • 6 - 2013 - 22 - DAVE WALDMAN, MARTI N LANG & BOB CORRITO RE. Silloin ajattelin, että minun on aloitettava opettelu uudelleen aivan alusta. Monet tulivat kuuntelemaan Davea nauhureiden kanssa ja yrittivät sitten matkia häntä. Bändissä oli kaksi kitaraa ja rummut, ei bassoa. Tiesin siis, että näillä kavereilla oli meneillään jotain poikkeuksellista. Daven esimerkin ansiosta yritin kehittyä aina paremmaksi. KARI KEMPAS (Helsingissä helmikuussa 2013) © Matti Tieaho – Soittelimme Johnnyn kanssa, kun Dave käveli sisään ja sanoi, että soittoni kuulosti aika hyvältä. Johnny oli tutustunut Daveen noin vuotta aiemmin kuin minä. Halusin soittaa bluesia, mutta en tiennyt miten sitä soitetaan. – Olen kotoisin itärannikolta, Connecticutista. Campbell, Tail Dragger, Sam Lay ja kaikki muut ovat siitä samaa mieltä. Dave näytti minulle hyvän ja huonon tekniikan eron ja ymmärsin todella, etten tiennyt huuliharpun soitosta mitään. Se oli pääinstrumenttini aina siihen asti, kun täytin 18 ja lopetin sen soittamisen collegeen päästyäni. Hän on myös soittanut vuosikausia West ja South Siden mustilla klubeilla ja jammannut useiden legendojen ja paikallisten, pienempien nimien kanssa. Soitin koulussa käyrätorvea ja trumpettia. ”Martin leaps in from Chicago” © Steve Wagner MARTIN LANG M artin Lang on tullut tutuksi Delmark-levytysten luottoharpistina Billy Branchin rinnalla parinkymmenen vuoden ajalta. Ensi vuoden alussa hän tulee jälleen Suomeen, Kouvolan Kouvostoblues-festivaalille (10.–11.1.) pitkäaikaisen pomonsa Tail Draggerin kanssa. Johnny kutsui minut kotiinsa ja otin mukaani huuliharpun ja mustan mikrofonin, joka näytti parranajokoneelta. Johnny sai opetella kaikki perinteisen bluesin tyylit. Jimmy Burnsin, Tail Draggerin ja Willie Buckin studiosessioissa. Minusta se oli upea levy, mutta en tiennyt mitään muista huuliharpisteista, kuten esimerkiksi Little Walterista ennen kuin tulin Chicagoon. Ryhdyin soittamaan tosissani high schoolin bändissä seniorivuosinani, mutta en oikeastaan oppinut mitään ennen kuin saavuin Chicagoon. Milloin ryhdyit soittamaan. – No, oikeastaan aloitin 14-vuotiaana. Olin aloittanut pianon soiton jo 3-vuotiaana ja 5–6-vuotiaana vaihdoin käyrätorveen. Martin on käynyt tänä vuonna kahdesti Suomessa esiintyen kouvolalaisen Titty Bar Tim Blues Bandin kiertueella. Hän pyysi saada lainata huuliharppuani hetkeksi ja kun hän aloitti, kuulin yhtäkkiä aivan mahtavia ääniä. Minä en koskaan tehnyt niin ja Dave arvostaa sitä. Minä vuonna tämä tapahtui. Soitin koko illan ja yön ja seuraavan aamun ja tajusin, etten osannut. TAIL DRAGGER JA MARTIN LANG CHICAGOSSA KESÄLLÄ 2013 Kerro vähän taustastasi. Tail Dragger on työllistänyt Martinia kiertueillaan jo 20 vuoden ajan. Dave oli vienyt Johnnyn mukanaan eri klubeille kuuntelemaan musiikkia, koska Johnny soitti toista kitaraa hänen yhtyeessään. Lisäksi hän on ollut mukana mm. Minulla oli Muddy Watersin LP ”Fathers & Sons”, jonka olin saanut opettajaltani. – Vuonna 1990. Omalla nimellään hän on julkaissut neljä kappaletta Random Chance -merkin kokoelmalevyllä ”Blues Harmonica Orgy”
– Kyllä, kenen kanssa tahansa ja mihin tahansa menin. – Kyllä vain, Fishmarket oli kovaa ja villiä naapurustoa. Heistä paikka oli ”cool”. Hän oli mahtava. Ryhdyitkö esiintymään heti Chicagoon saavuttuasi. Dave törmäsi siellä kerran Eddie Boydiinkin. Kansas City Red oli kuollut juuri ennen kuin liityin ryhmään. Wolfilla oli sukulaisia Etelä-Louisianassa ja New Orleansissa ja kävimme keikkailemassa sielläkin. Ja jos yleisö oli tyytymätön niin se kyllä kertoi sen. Kaikki kävivät siellä, ja siellä saattoi törmätä Brewer Phillipsiin, Eddie Tayloriin, Hubert Sumliniin, Eddie C. Meillä oli keikka lähes joka viikonpäivälle. Myös sinä tapasit aikoinaan vanhan polven bluesmuusikoita, eikö niin. Yhtyeellä oli tapana esiintyä Guess Who Loungessa West Sidessä. Chicagon yliopisto näyttäisi olleen varsinainen muusikoiden tapaamispaikka. – Kyllä ja Davella on siinä merkittävä rooli. Ihmiset olivat kuitenkin jo tottuneet näkemään valkoisia muusikoita mustien klubeilla. Sellaista tunnelmaa ei ole varmaan enää missään. Kim tiesi kuka olen ja hän on aina ollut minulle hyvin ystävällinen. Sen jälkeen oli vuorossa Rockin’ Johnnyn levy. – Kyllä, siihen oli oikeastaan syynä Jimmy Burnsin Delmarkille levyttämä cd ja klubikeikka Smoke Daddyssä. Fishmarket sijaitsi parkkipaikalla viiden kadun risteyksessä, viina oli halpaa ja tyttöjä tanssi joka puolella. Campbelliin ja keneen tahansa. Little Wolf lauloi ja soitti huuliharppua. Kukaan ei silloin vielä tuntenut meitä North Sidessä, koska olimme soittaneet siihen asti vain mustien klubeilla. Sen jälkeen kaikki olikin helppoa. Valkoisilla huuliharpisteilla on vanhat mikrofoninsa, kustomoidut Turnerinsa ja kaikki, mutta ilman hyvää, omaa perussoundia, soitto ei kuulosta miltään. Klubiin tuli aikuista yleisöä, jolla oli tietynlaiset odotukset show’sta. Hän on vakavasti otettava huuliharpisti. Olin silloin 20-vuotias. Soitimme pitkään yhdessä The Headhuntersissa, mutta jossain vaiheessa tiemme erkanivat. HARPISTIN MUSTA LAATIKKO (MARTIN LANGIN ”TYÖKALUPAKKI” CHICAGOSSA 2013) Mikä oli ensimmäinen levytyssessionne. Taisit mainita mm. Ennen kuin Tail Dragger palkkasi minut soitin laulaja Lee ”Little Wolf” Solomonin bändissä. – Olin 21-vuotias ja meillä oli Johnnyn kanssa bändi nimeltään The Headhunters ja sitä ennen Johnnyllä oli ollut jo bändi nimeltä The Soul Drivers. Dave näytti tietävän, mihin kaikki nuo valokeilasta kadonneet muusikot olivat päätyneet. - 23 - – Ihmiset, jotka tulivat katsomaan meitä 5105-klubiin, tunsivat kaikki Sonny Boy Williamsonin, Little Walterin ja Jimmy Reedin kappaleiden lyriikat ulkoa ja lauloivat mukana. Soitin heidän kanssaan melkein vuoden ennen Tail Draggerin aikoja. Kim ei ole koskaan kokenut muita huuliharpisteja tai muitakaan muusikoita uhaksi. Mutta yleisölle ei ollut niin paljon väliä, miten esiinnyimme. Esiinnyin Tail Draggerin kanssa myös kolmessa eri vankilassa Illinoisissa. Lava oli suuri, puinen laatikko ja ääni kaikui kadun toisella puolella olevasta rakennuksesta. – Se oli varmaan Jimmy Burnsin ”Leaving Here Walking”, koska Bob Koester palkkasi meidät säestämään Jimmy Burnsia. Aloitit jammailemalla West Siden klubeissa jo sitä ennen, eikö niin. Olen saanut häneltä hyviä neuvoja. Soitimme Delta Fishmarketissa West Sidessä kello kolmesta iltapäivällä kello kahteen yöllä. Hän näytti meille suunnan. Jimmy on todella mahtava. Smoke Daddyn yleisö oli nuorta ja valkoista, opiskelijoita, taideopiskelijoita ja muusikoita. Vaihdamme kikkoja, ”lickejä” ja soitamme kumpikin osia niistä, hän aloittaa ja minä lopetan – parhaaseen urheiluhenkeen. Yritimme Mary Lanen, Little Wolfin ja monen muun laulajan kanssa, mutta emme pystyneet pitämään viikoittaista vakiokeikkaamme West Sidessä ilman Tail Draggeriä. Soitin satunnaisesti Tail Draggerin kanssa 1990-luvun alussa ja päätyönä vuodesta 1994. Delta Fishmarketin ja Maxwell Streetin seuduilla ammuskeltiin paljon 1990-luvulla, eikö totta. – Kyllä, Tail Draggerilläkin oli ollut aika monta valkoista muusikkoa bändissään ennen meitä. Silloin Delmark Records palkkasi meidät ensimmäisen kerran. – Käymme siellä melkein joka jameissa. Jos jollain bluesmuusikolla ei ollut mitään tekemistä lauantai- tai sunnuntai-iltapäivinä, hänet tapasi Fishmarketissa. Olimme energisiä ja jaksoimme soittaa varhaisesta illasta aamuyöhön. Dave Waldman kertoi minulle kerran, että Willie otti vaikutteita Little Walterin myöhemmästä tyylistä ja kehitti siitä omansa. ja toisena kitaristina Steve Plair, jonka Brewer Phillips oli opettanut soittamaan. – 5105-klubilla West Sidessä oli paljon helpompaa. © Kari Kempas Näin ensimmäisen kerran sinun esiintyvän vuonna 2005 Dave Waldmanin kanssa Jimmie’s Woodlawn Tapin jameissa. Jossain vaiheessa ryhdyit myös levyttämään vanhojen bluesmuusikoiden kanssa. – Tapasin hänet varmaan ensimmäisen kerran, kun Rusty Zinn ja Dave säestivät häntä radioshow’ssa kahdella kitaralla. Hän sai ohjelmaan puheluita kaikenlaisia vanhoilta bluesjääriltä; esimerkiksi Birmingham Jonesilla oli tapana soittaa ja pyytää kuulla mitä ihmeellisimpiä kappaleita. Tail Dragger joutui noihin aikoihin vankilaan ja meidän piti löytää joku muu laulaja, koska kukaan bändissämme ei osannut laulaa. Dave ei ole helppo tapaus. Esiinnyimme rämeellä klubissa, joka oli rakennettu paalujen päälle, kuten muutkin talot. Oli tosi hauskaa soittaa mustalle yleisölle. 6 - 2013 •. Milloin tapasit Kim Wilsonin. Jimmie’s taas on vanha klubi yliopiston lähellä. Dave välitti perinnettä edelleen. Joskus hän yllättää keikoilla jutuilla, joita en tiennyt hänen osaavankaan, kuten sen John Lee Williamsonin jutun. Oli kuin olisi mennyt kaikkein parhaimpiin ja pahimpiin bileisiin samalla kertaa. Hän pyöritti radio-ohjelmaa ”Evil Blues”25 vuoden ajan. Ryhdyin niihin aikoihin 1994–95 myös soittamaan Dave Myersin kanssa. Mustilla muusikoilla oli vain huuliharppu taskussaan ja viskipullo ja heidän oli pakko kehittää hyvä ”tone”. Sen kesän jälkeen Jimmy alkoi keikkailla Euroopassa. Kaikki tulivat katsomaan meitä: Jerry Portnoy, Paul Oscher, Kim Wilson, Taj Mahal, George Thorogood – jokainen tuli paikalle kuuntelemaan ja jammaamaan kanssamme. – Näin hänet kerran Rosa’sissa. Lopulta Johnny sai meille keikan Smoke Daddyyn ja pian sen jälkeen saimme Jimmy Burnsin laulajaksi. Bändissä oli kitaristina Boston Blackien veli Milton Houston, bassossa Willie Buckner, rumpalina Ashward Gates Jr. Sitten Tail Dragger palkkasi Johnnyn ja pian sen jälkeen Johnny soitti minulle ja kutsui myös minut mukaan. Yleisö oli kyllä vaativaa ja he odottivat muusikoiden antavan kaikkensa. Monikaan huuliharpisti ei ymmärrä, miksi Willie oli niin hyvä, vaikka teknisesti hän ei ollut niin taitava kuin Little Walter. Hän esiintyi yleensä The Midnight Ramblers -bändin kanssa, joka oli Kansas City Redin yhtye. Kyse oli lopulta lickien sijoituksesta. – Yhtenä kesänä kulman kadunvarret olivat täynnä vanhoja 50-luvun Cadillaceja ja Harleytä oli ruuhkaksi asti. Soitimme Smoke Daddyssä maanantai-iltaisin ja sitä ennen soitin Checker Board Loungessa viidestä iltapäivällä kymmeneen illalla ja ajoin sitten taksilla Smoke Daddyyn. Sain siis noihin aikoihin paljon harjoitusta. Meidän piti vain säestää Tail Draggeriä parhaamme mukaan. Huuliharppu kuulosti hyvältä. Sitten hän tuli jammailemaan 5105-klubille ja meillä oli hauskaa. Se piti meistä. Little Willie Andersonin. Se oli niin yksikertaista. Se tuli istumaan iltaa ja tanssimaan. Ihmiset tulivat paikalle veneillä. Meistä – valkoisista kakaroista – oli tullut 5105-klubilla itse asiassa aika tunnettuja, mutta vain mustan naapuruston keskuudessa. Hän on sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvitse korostaa itseään kuten monen muun tavallisen harpistin, mutta hän varmaan tuntee myös asemansa painon. Ihmiset puhuvat siitä kesästä, koska olimme tulleet suoraan West Sidestä soittamaan Smoke Daddyyn. Kuinka vertailisit keikkoja West Siden klubeissa ja North Siden klubeissa, esimerkiksi Smoke Daddyssä
– Kuulin Lester Leaps In’in ensimmäisen kerran ”Mad Dog”Davenportin – jonka oikea etunimi muuten oli Lester – esittämänä Rosa’sissa ja varastin sen. En usko että Willien rennon tyylin taustalla olisi se, että Willietä puukotettiin kerran keuhkoon, minkä vuoksi hän olisi voinut hengittää vain toisella keuhkollaan. Muutama päivä hautajaisten jälkeen aloimme soittaa yhdessä. – Kyllä, mutta mukana on loistavia muusikoita: Rockin’ Johnny, Ashward Gates, Little Arthur Duncan, Kenny Smith, Steve Cushing, Dave Myers, Eddie Taylor Jr. Yleisö arvosti aitoa tunnetta. Hän ei miettinyt, mitä hänen odotetaan tekevän. Kun musiikki toimii, Johnny ei pakota ketään haluamaansa muottiin. Kun kuulimme musiikkia, pysähdyimme ja menimme sisään. En tiedä, missä ne ovat. Viimeksi näin Daven pyörätuolissa jollain parkkipaikalla New Orleansissa. Olen sitä mieltä, että jos ei ymmärrä Little Willie Andersonia ja pidä hänen musiikistaan, ei ymmärrä Little Walterin musiikkia. Olemme kuin veljekset – pidämme siitä tai emme. Äänitettiinkö sessiossa muuta materiaalia. Tämän tarinan voi lukea kirjasta, jonka Scott Dirks kirjoitti Little Walterista. Luulen, että hän piti minua vakiohuuliharpistinaan. Jotkut sanovat hänen laulavan Jimmy Reedin kappaleita paremmin kuin Reed itse. – Minulla ei ollut koskaan vahvistinta mukana, mutta sitten kuulin, että Dave Myers halusi palkata minut, menin kotiin ja ostin vahvistimen ja mikin ja harjoittelin kotona koko kesän. Kun oppii muutaman, voi niiden pohjalta sitten kehitellä jotain. Dave Myers ei koskaan sanonut minulle suoraan haluavansa minut bändiinsä. Ensimmäisellä ”The Rockin’ Johnny Band” -cd:llänne oli joitakin vierailijoita. Dave Myers ei ollut siellä, hän oli silloin Kaliforniassa festivaalikeikalla. Soitan edelleen hänen kanssaan silloin tällöin. Johnny on todella hyvä, groovy kitaristi. Hän oli hyvin yhteistyökykyinen ja mukava. En tiedä miksi. – Kyllä, hän suostui mukaan ja hänen kanssaan oli helppo työskennellä studiossa. Oppii improvisoimaan. Lisäksi oli paikkoja, joissa oli bändejä vain perjantaisin ja lauantaisin. soitti sen yhtyeen kanssa. Illinois. Hän puhui paljon siitä, että käyttäisi minua vielä levylläkin, mutta hän ei pystynyt järjestämään sitä. Martin Leaps In on samankaltainen kappale kuin Little Willie Andersonin ja Lester Youngin Lester Leaps In. – Ei, useimmiten soitimme duona ja joskus hän palkkasi bändin tai rumpalin. Ehkä monet kuuntelevat Little Willie Andersonin cd:n kerran, eivätkä pidä hänen äänestään. Johnny on ollut lavalla joissakin parhaimmista esiintymisistäni. Esimerkiksi Little Walter saattoi soittaa saman lickin viidellä eri tavalla. Little Walter improvisoi jazzmuusikon tapaan. En on yksinkertainen: olen pask -covereita halua soittaa Muddy Waters koko iltaa, haluan puhaltaa.” – Olen samaa mieltä. – Kyllä, pahinta mitä 5105-klubilla saattoi tehdä, oli kopioida jonkun muun soittoa. Olin Dave Waldmanin ja Illinois Slimin kanssa Louisin hautajaisissa. Hän soitti kappaleen perusteeman pohjalta, ei jokaista nuottia. Palattuaan hän osti ensin panttilainaamosta Gibsonin ja soitimme keikan Checkerboard Loungessa istuen. – Kyllä vain. Minusta soittotyyli oli hänen oma valintansa. Hän käytti kaikenlaisia variaatioita soitossaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän, kuinka hyvä hän on. Se on oma suosikkini cd:llä. Kuinka pitkään olette työskennelleet Johnnyn kanssa yhdessä. Johnny sai minulle paikan Samin bändissä ja olin mukana kiertueella parin viikon ajan. Meillä oli tapana vain hypätä autoon ja ajella ikkunat avoinna pitkin katuja. Kaikki hyvät muusikot pystyvät siihen, jos vain keskittyvät asiaan kerrallaan. – Niinpä, monet keskittyvät liikaa tekniikkaan, eivätkä kuuntele kokonaissoundia. Hän kuunteli saman jukeboxista uudelleen pari kertaa, nousi sen jälkeen lavalle ja • 6 - 2013 – Muistan, kun soitin kerran Dave Myersin kanssa ja mokasin soolon toisen säkeen. Madisonilla oli ainakin 3-4 klubia. En enää tiennyt mitä soitin ja Dave suhtautui siihen todella tylysti ja sanoi, että minun pitää keskittyä siihen, mitä tulee ulos vahvistimista ja kuunnella kokonaisuutta, ei yksittäisiä lickejä. Sait hänet tekemään neljän kappaleen session kanssasi. En tiennyt, että Robert Plunkett oli niin hyvä laulaja. Mielestäni hän kehitti Little Walterin varhaisempaa ja rentoa tyyliä. Joskus Little Walter saattoi soittaa nuottinsa eri järjestyksessä ja sekoittaa niiden paikkaa. He pitivät Rockin’Johnnystä, koska hän lauloi tunteella. Hänen tyylinsä muuttui, hän kehitti sitä. Ohioja Hamlin-kadun kulmassa oli Guess Who Lounge, Luke- ja St Louis -kadun kulmassa Mister Keys, Delta - 24 - Fishmarket ja sen takana The Woods Lounge, Stella’s ja The Place – klubeja oli varmaan tusina. Se saattoi muuttua myös sen vuoksi, ettei hänen tyylinsä ollut tuttu muusikoille, joiden kanssa hän esiintyi. – Koko ikäni. Sillä tavalla Little Walter teki instrumentaalinsa ja hänen kuuntelemisensa on kuin katsoisi arkkitehtiä työssään. Ja Johnny soitti tavalla, jonka yleisö tunnisti West Siden kitarasoundiksi. Little Walterin myöhempi materiaali erosi hyvinkin paljon aiemmasta Juke- ja Off The Wall -levyjen tyylistä. Se huomattiin heti ja jos yritti esimerkiksi laulaa kuin Jimmy Reed, sille vain naurettiin. Little Willie oli palapelin osa. Hän ei koskaan sanonut minulle, mitä minun pitää tehdä. Kuulin, että yksi niistä olisi julkaistu Wolf Recordsin huuliharppu-levyllä. En halunnut soittaa sen päälle. Cd:n tuottaja Karl Meyer teki hienon työn. – Kyllä, jos soittaa (Little Walterin) Crazy Legsin ja jonkun Muddy Watersin kappaleen jollekin, joka ei tunne bluesia, hän pitää Crazy Legsiä jazzina. Oliko hän silloin alkanut taas soittaa kitaraa keikoilla. Hänen jalkansa oli amputoitu, hän oli sairas. Sillä tavoin päädyin mukaan The Midnight Ramblersiin: menin sattumalta jammaamaan heidän kanssaan jollain klubilla. Sanoin Davelle, että tehdään hidas kappale. – Esiinnyimme Daven kanssa pari vuotta, aina vuoteen 2001. Huuliharpistien kannattaa kuunnella Little Walteria, koska hän pystyi muuntelemaan soundia ja dynamiikkaa samalla kertaa. Siinä hän poikkeaa monesta muusta bändin vetäjästä ja se on merkittävää. Kiersit soittamassa West Siden klubeilla 1990-luvulla, eikö niin. Se ei johdu niistä hänen lickeistään, eikä siitä mitä kitaristi soittaa vaan hänen ajoituksestaan. Niitä ei kukaan kuuntele. – Purkitimme ainakin kahdeksan tai yhdeksän kappaletta, kaksi versiota jokaisesta. Silloin kun tulin Chicagoon, minulla oli tapana kierrellä sattumanvaraisesti klubeja perjantai- ja lauantai-iltaisin. Hän soittaa myös torviriffejä. Kävin usein hänen kotonaan ja tapasin hänet kuuntelemassa Random Chance Recordsin ”Blues Harmonica Orgy” -cd:tä. Levy-yhtiö ei suostunut siihen. Seitsemännellä raidalla hän soittaa loistavasti: kauniin, yksinkertaisen intron. Hän piti niiden jazzahtavasta soundista. Kerrotaan, että hän meni kerran Harold’s Clubille (suosittu jazzyökerho Peoriassa, Illinoisissa – toim.) ja kuuli siellä yhtyeen soittavan jonkun jazz-kappaleen. – Silloin West Sidessä oli paljon klubeja, kuten Little Arthur Duncanin The Back Scratchers Madison Streetillä. Teimme paljon keikkoja yhdessä. Davella oli tapana kuunnella kappaleita Martin Leaps In ja Sad, Sad Day ja hän sanoi soittavansa niissä paremmin kuin omilla levyillään. © Marko Aho / Blues-Finland.com TIMO ”TITTY BAR TIM” HEIKKILÄ JA MARTIN LANG CLUB CHICAGO, LAHTI 23.2.2013 aa bändiä ”Syy siihen, ettei minulla ole om iainen. Muussa tapauksessa päätyy kuulostamaan äänilevyltä, eikä se ole luovuutta. Se oli rohkea veto, kaunista. – Kyllä, rumpali Rober Plunkett ja Sam Lay. Tekniikka tulee myöhemmin, jos vain keskittyy ensin soundiin. – Kyllä, Dave alkoi soittaa uudelleen kitaraa pian Louis Myersin kuoleman jälkeen. Muut cd:n kappaleet ovat siis eri sessioista. – Juuri niin, ja hän ei myöskään pysynyt orjallisesti tahdissa vaan oikaisi, mutta palasi aina hienosti oikeaan aikaan, koska hän ei ajatellut kuten me. Oliko hänellä vakiobändi silloin kun soitit hänen kanssaan. Siitä, missä hän soittaa kikkansa ja mitä sitten seuraa
Monikaan ei siitä pidä. Onko Rooster’s vielä olemassa. Tail Dragger maksaa minulle hyvin, jotta en soittaisi muiden kanssa. Ainakin Billy Boy Arnold on sitä mieltä, että se on John Leen. Tail Dragger on siis myös managerisi. Ehkä he ennen vanhaan soittivat enemmän jazzia. Ei ollut helppoa tehdä kaikkia 15 kappaletta päällekkäisäänityksinä. Mad Dog sai Lester Leaps In’in kuulostamaan hyvältä ja siksi varastin sen häneltä. On yksi tai kaksi vanhaa kappaletta, jotka ovat B:ssä toisessa positiossa, mutta muut ovat B:ssä, C:ssä ja D:ssä kolmannessa. Sitä ennen kaikki olivat yhtä ja samaa perhettä ja sen jälkeen siellä oli kaksi eri skeneä. Sieltä ovat tulleet mm. Sain sen Fishman Davisilta, Delta Fishmarketin omistajalta, joka on kitaristi. West Sidessa ei taida olla enää kovin montaa live-bluesklubia. Tulemme aika hyvin toimeen Billy Branchin kanssa. Tail Draggerin cd:llä ”American People” jaoitte huuliharppuosuudet Billy Branchin kanssa. – Dave Waldman kertoi minulle, että hänellä oli tapana soittaa Tail Draggerin kanssa huuliharppua lähes yksinomaan ykköspositiossa. Se oli kova kokoonpano! Mutta kuten taisin jo sanoa, Davella on oma tyylinsä ja minulla omani. Se johtuu todennäköisesti siitä, että Tail Dragger käytti kitaristina Eddie Tayloria. Mukanani on neljä huuliharppua, enkä koskaan kuljeta kiertueilla 13 huuliharppua. – Kyllä, kaikkialla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Myös Tail Dragger, John Primer ja Glenn Davis tulevat olemaan mukana dokumentilla. Heidän pitää osata kuunnella. Ei enää nykyään. Hän on oppi-isäni, mentorini. Syy siihen, ettei minulla ole omaa bändiä on yksinkertainen: olen paskiainen. Mielestäni Billy on todella hyvä huuliharpisti. Mad Dog onnistui jopa tekemään Jimi Hendrixin kappaleesta omansa kuuloisen. – Sain Slim X -mikrofonin, josta pidän ja se näyttää tyylikkäältä. Äänitimme seitsemän kappaletta EP:lle ja Wisconsinissa nauhoitamme vielä lisää. Olimme soittaneet paikassa noin vuoden, kun Delmark halusi kuvata siellä Tail Draggerin keikan, koska hän on hyvä esiintyjä ja viihdyttäjä. Vanhan polven muusikot osasivat sen taidon. – En ole varma, haluaako hän ihmisten tietävän sen. Hän ei vain hakkaa rumpuja. Kenny on ainoa rumpali, joka soittaa rummuilla musiikkia. Kukaan muusikko tai huuliharpisti ei ole esiintynyt Tail Draggerin kanssa yhtä pitkään. Monilla muusikoilla – Tail Draggerilla ja Little Arthur Duncanilla – on omat erikoisuutensa ja päähänpinttymänsä. Hän on hyvin musikaalinen ja takaa sen, että levystä tulee hyvä. En ole koskaan käyttänyt Super Reverbiä tai Bassmania. Oletko ajatellut oman cd:n tekemistä. Tail Dragger on maininnut kai Buddy Guyn. On hienoa, että hänen esiintymisensä on taltioitu – koskaan ei voi tietää, kuinka pitkään hän vielä jaksaa. Kuulin, että promoottori olisi halunnut palkata kiertueelle mustan huuliharpistin, Russ Greenin. Rooster’sin omistaja on Bossman’s Loungen omistajan veli ja hänellä on ollut useita klubeja West Sidessa. Ei kannata aliarvioida, millainen vaikutus oli sillä, mitä tapahtui Boston Blackien ja Tail Draggerin välillä. – Tail Dragger kieltäytyi ehdottomasti, ainakin kuusi tai seitsemän kertaa. En huomannut sitä kuin vasta jälkeenpäin. Mikrofoni on varmaan kiertänyt kaikki South ja West siden klubit. Siinä on kristallielementti ja sen sarjanumero on vuodelta 1949. Siksi Tail Dragger varmaan haluaa pitää teidät kaverit bändissään ja siksi hän haluaa sinut mukaansa Euroopan kiertueillekin. Mikä on seuraava studiosessiosi. Tyylimme ovat hyvin erilaiset, eikä minulla yleensä ole vaikeuksia tulla toimeen muiden huuliharpistien kanssa. Hän sanoi veloittavansa jokaista, joka haluaa minun nostavan huuliharpun huulilleni. Oletko tehnyt live-äänityksiä. En pidä huonosta musiikista, se todella ärsyttää minua. Davenport oli yksi harvoja, joka pystyi sen soittamaan. Olin Pariisissa, koska Tail Dragger sanoi kiertuepromoottorille, ettei tule Eurooppaan ilman minua. En halua soittaa Muddy Waters -covereita koko iltaa, haluan puhaltaa. – Parin vuoden sisällä en varmaan tee siellä enää keikkoja lukuun ottamatta joitain turisteille tarkoitettujen kiertoajeluiden yhteyteen buukattuja. – Minulla on aina ollut Deluxe, jossa on 12-tuumainen kaiutin. – Niin varmaan, ja yleisö luultavasti odottikin sitä huuliharpisteilta. Ei se toimi kaikkien bändien kanssa! – Ei, ei se toimi, mutta se on hyvä standardikappale ja ihmiset odottavat sitä. © Pirjo Salminen Slim ehdotti, että kutsuisin kappaletta Martin Leaps In’ksi. Hän oli saanut sen Big Walter Hortonilta. Soitin kolmannessa ensimmäistä kertaa sattumalta Jimmy Burnsin kappaleella One Room Country Shack. – Kyllä se oli. Huuliharpistit ovat unohtaneet tämän klassikon. Emme ole nyt soittaneet Rooster’sissa muutamaan vuoteen. Kaikki hyviä muusikoita. – Äänitin hiljattain kaikki huuliharppuosuuteni Willie Buckin levylle ”Cell Phone Man”, joka tuli ulos Delmarkilla. – Kolmannen, ensimmäisen ja toisen pystyy kattamaan neljällä huuliharpulla. Olet tehnyt Tail Draggerin kanssa paljon kiertueita. Myös Billy Boy Arnold taitaa tämän. Wisconsinista on muotoutumassa hyvä bluesskene. Minusta se hyvinkin nopeasti muutti West Siden. Nuo vanhat mustat kaverit, kuten Mad Dog Davenport ja Big Leon Brooks saivat aikoinaan soitollaan huonommankin bändin kuulostamaan oikealta bluesbändiltä. Uskon, että sen ansiosta minusta tuli parempi huuliharpisti. Siitä saa todella puhtaan soundin. – Suurin osa keikoistani on nykyisin Chicagon ulkopuolella. Kuinka paljon sinulla on yleensä keikkoja. Olen nähnyt hienoja valokuvia, joissa Dave säestää Tail Draggeriä ja kitaristina on joko Willie James Lyons tai Eddie Taylor ja rummuissa Odie Payne. Mutta erityisesti nykyisin on paras oppia elämään sen kanssa mitä saa. - 25 - BAR MENDOCINO, HELSINKI 21.2.2013 Millaisia vahvistimia käytät. Campbell sanoi, että hänenkin pitää nyt valita puolensa. Oletko ollut viime aikoina studiossa. Jim Liban, Joel Patterson, Gerry Hundt, Billy Flynn. Loven ja Rockin’ Johnnyn kanssa. Soitat siis kolmannessa positiossa. – Se on vanha 1940-luvun Electro-Voice. – Tiedän, että hänellä on jotain omia diilejä Buddy Guyn kanssa – ”Live At Legends” ehkä... Tarvitsisin vain kick ass -rumpalin ja kaksi kitaraa. Kaikki tietävät, että olen vanhan koulukunnan huuliharpisti, kun sellaista tarvitaan ja olen käytettävissä. Näin teidät yhdessä Pariisissa Lionel Hampton -klubilla muutama vuosi sitten. Siihen on aika erilaista soittaa: pitää puhaltaa lujaa, jotta siitä saa hyvän soundin. Ne ovat minulle liian painavia. – A.J. On hienoa esiintyä hyvän, yhteistyökykyisen bändin kanssa. Syynä siihen on se, ettei kukaan enää uskalla liikkua niillä kulmilla. Käytät hyvin vanhaa mikrofonia, eikö totta. Toivon mukaan saamme tehdä toisenkin live-dvd:n. Onko kyse A.J. Minulta on usein kysytty, arvostammeko me toisiamme. Heidän pitäisi vain ymmärtää, että heidän tehtävässään muusikkoina on kaksi osaa: ääni ja hiljaisuus. Oliko se Delmarkin idea. Huuliharpisti on nykyisin enemmänkin säestäjä. Väitetään, että se on John Lee ”Sonny Boy”Williamsonin vanha mikrofoni. Ajattelin, että saisin sen toimimaan samalla tavalla missä tahansa kokoonpanossa. Tail Dragger luottaa siihen, että esitti hän mitä tahansa jamia pysyn mukana. – On se vielä paikallaan, mutta nykyisin siellä soittaa dj. Loven ja rumpali Kenny Smithin kanssa: huuliharppu, kitara ja rummut -kokoonpanolla. – Kyllä, mustasukkainen kaveri. Keikkailen Willie Buckin ja Tail Draggerin, Little Frankin, A.J. Se oli pitkään ainoa mikkini, mutta nykyisin en enää käytä sitä niin usein. – Kyllä, mutta olen hyvin tarkka yksityiskohtien suhteen. – Kyllä, Tail Draggerin kanssa teimme Delmarkille dvd:n ”Live At Rooster’s”. Arvostan Davea suuresti. Varmaan siksi, että minulla on oma tyylini. Jos olisin vastuussa levystä, tekisin sen sellaisten parikymppisten kavereiden kanssa, jotka osaavat bluesista vain perusasiat, koska en tarvitse heitä kikkailemaan levylleni. Nebraskassa on tulossa festivaali, jossa on paljon laulajia ja Tail Dragger maksaa minulle ylimääräistä siitä, etten edes jammaile kenenkään muun kanssa. Ikävä kyllä sen tyyppiselle musiikille ei ole tasaista kysyntää. – Viime viikolla tein session A.J. – Haluan tehdä Tail Draggerin kanssa singlen, jossa toinen kappale on huuliharppuinstrumentaali. Keikkoja oli vähemmän, ihmiset tappelivat enemmän ja jokaisella oli mielipide asiasta puoleen tai toiseen. Juuri nyt soitan Juniorin tai PA:n kautta. Myös Delmark Records työllistää minua silloin tällöin. haluaa tehdä kokoomalevyn, jonkinlaisen dokumentin bluesmuusikoista Bob Koesterin tapaan. 6 - 2013 •. Eddie C. Jotain raakaa soundia St George Recordsin tyyliin. Loven projektista
Pokey LaFarge syntyi Andrew Heissen -nimisenä 1983 Illinoisin Bloomingtoniin. Frank Stokes ja Mississippi John Hurt, Atlantan seudun piedmont-soittajat ragtime-vaikutteineen sekä 1960-luvun folk-buumi:n tuotteet. Tuoreemmasta musiikista tulee helposti mieleen 1990-luvun swing-aallon edustaja ja vuonna 2007 uudelleen koottu jazzahtavampi Squirrel Nut Zippers. Tuoretta fuusiomusiikkia viime vuosisadan alun eväillä N iin Yhdysvalloissa kuin meillä Euroopassa näyttää olevan ainakin pienimuotoinen vanhan akustisen musiikin renessanssi. Sittemmin korvaan tarttui svengi ja hokum bluesin • 6 - 2013 - 26 - LaFargeen rinnastuvat ilmeiset esikuvat: Tampa Redin lisäksi muutkin Bluebird-bluesin edustajat, Lonnie Johnson sekä Emmet Millerin tyyliset varhaiset croonerit. Pokeyn soitto ja laulu on kehittynyt ja taustalla soiva Joey Glynnin basso ryhdittää soundia. Asiaan kuuluvasti improvisaatiotakin löytyy melodian ehdoilla. Nuoren Andrew’n kiinnostus laajentui kirjallisuuteen ja bluesiin sekä muuhun vanhaan musiikkiin. © Joshua Black Wilkin POKEY LAFARGE JUSSI RONKAINEN tyyppiset rytmitykset ja rallatukset, eräänlainen kuplettimaisuus, jota esitettiin vakavalla naamalla asiaan kuuluvasti. Albumi on loppuunmyyty eikä uutta painosta ole otettu. Stonekingillä. Vaikutteiden keskiössä ovat Mississippi-bluesin melodisemman suunnan edustajat, esim. Toinen levy ”Beat, Move & Shake” (2008) on selkeästi askel bluesin suuntaan. Isoisä opetti lapsenlapsen soittamaan. Hän siis laulaa uskottavasti omassa äänialassaan. Levyn ilmestymisen aikoihin Pokey soitti bluegrass-mandoliinia Hackensaw Boysissa. Huomioni herätti aluksi eri country bluesin lajien läpikäynti enimmäkseen omin sävellyksin. Suurin osa kiekon sisällöstä on minulla kuulematta, joten siitä ei tässä yhteydessä enempää. Saamieni kuulohavaintojen perusteella Pokey esittelee country bluesin lajeja omin sävellyksin enimmäkseen kitaran säestyksellä. Laulun osalta © Corey Warner Tutustuin Pokey LaFargen musiikkiin hieman varkain. Hän liftasi länsirannikolle, jossa elätti itsensä katusoittajana ja sitten kiertäen maata. Noilta ajoilta löytyvät vanhimmat löytämäni Pokeyn YouTube-klipit, joissa varsin arkisesti ruutupaitaan ja pesislippikseen pukeutunut soittaja viihdyttää yleisöä kapakassa. Nuorehkot soittajat ovat löytäneet 1900-luvun alkupuolen juurimusiikin bluesista old timeen - mukaan lukien jazzin, josta on kaivettu pikemminkin elämäniloinen svengaava puoli kuin 1940- luvun jälkeiset monimutkaiset enemmän tai vähemmän vapaat improvisaatiot. Nuori Pokey kiinnostui historiasta ja musiikista. Sen julkaisi pieni riippumaton levy-yhtiö Big Muddy Records. Louis banjo-clubin jäsen ja häneltä Andrew sai ensimmäisen kitaransa sekä tenoribanjon. virveli, pieni. Lisänimi Pokey tuli äidiltä, koska poika kolhi itseään tämän tästä. High schoolin yläluokkien eli kotoisammin lukion Andrew päätti 2001. Levyllä soittaa pystybassoa Joey Glynn, joka on siitä pitäen säestänyt Pokeytä. Lapsuus ja nuoruus high schooleineen sujui siellä. Ensimmäisen pitkäsoittolevynsä ”Marmalade” (2006) kannesta tuijottaa pipopäinen ja teinipartainen Pokey tupakka suupielestä roikkuen. Tarinoiden mukaan Pokey oli törmännyt PohjoisCarolinassa kierrellessään basisti Joey Glynniin ja huuliharppua sekä perkussioita (mm. Hänen YouTube-klippejään ilmestyi viime vuosikymmenen loppupuolella etsimieni tuoreiden country blues -videoiden kylkeen ja suosituksiin. Näillä reissuilla Pokey otti taiteilijanimensä sukunimeksi LaFarge, joka hänen mukaansa ilmentää musiikillista matkaa ja aikakautta, johon hän pyrkii. Noin Helsingin seudun kokoinen kaupunki keskellä Illinoisin osavaltiota oli Andrewin kasvupaikka. Hämmästyttävä ilmiö konemusiikin elektronisessa maailmassa. Toinen hänen isoisistään oli St. Murrosikäisenä kuultu bluegrassin isän Bill Monroen esitys herätti kiinnostuksen mandoliinin soittoon. Pokey LaFargen musiikki seilaa 1920- ja 1930-lukujen amerikkalaisen populaarimusiikin hetteiköllä ja se kantaa hienosti pääosin akustisella soitolla kasvavaan suosioon. Valkoisen Pokeyn lauluääni on hieman nasaali tenori, vailla basson tai baritonin alarekisteriä tai elämänkokemusta alleviivaavaa rohinaa, kuten osin samoilla vesillä kalastelevalla australialaisella C.W
Yhtyesoitto rullaa erinomaisesti niin nopeissa, keskitempoisissa kuin hitaissa kappaleissa. Kitaristi Hoskins soittaa levyllä myös lap steel -kitaraa, joka tuo mieleen esim. Sanoitusten teemat vaihtelevat rakkausralleista hauskanpidon ja juomalaulujen kautta kotiseutuveisuuseen sekä kulkuriviisujen kautta kahvipannubluesiin. Samoihin aikoihin Pokeyn tyyli 1920-luvun dandyksi pukeutuneena alkoi vakiintua. ”Riverboat Soulin” ja ”Middle Of Everywheren” myötä Pokeyn ja South City Threen paketti alkoi olla kasassa. McPherson ja Pokey julkaisivat hyväntekeväisyyslevyn Oklahoma tornadojen uhreille. Wilson on koulutukseltaan soitinrakentaja ja on toiminut Sean Costellon kitarateknikkona ja kiertuemanagerina. 1947 Bob Wills & Texas Playboysin toimesta. Levy julkaistiin vinyylisinglenä ja kymppituumaisena 78 kierroksen levynä vanhaan savikiekkotyyliin. Sävelen teemaa on käytetty myös Jimmy Rodgersin Gambling Barroom Bluesissa. Muun yhtyeen ulkoasussa on vaikutteita edellisen vuosisadan alkupuolen vaateparresta, mutta Pokey on vienyt tyylin pitkälle. Kappale on versio Bob Willsin Good Old Oklahomasta ja melko uskollinen alkuperäislevytykselle. Saintlouisilaisilla Glynnillä ja Koenigilla on ollut jatkuvasti sivuprojekti Rum Drum Ramblers kitaristilaulaja Mat Wilsonin kanssa. Lukemattomien retroartistien joukossa harva pystyy tai edes pyrkii luomaan uutta synteesiä vanhasta. Tiemmä Pokey on siirtynyt St. Louisiin asumaan. Kaverukset olivat entisiä punkkareita, jotka olivat löytäneet vanhan bluesin. ”Middle Of Everywheren” aikoihin alkoi Pokeyn yhteistyö Jack Whiten (White Stripes -duon sekä soololevyjen kautta eri retrotyylejä päivittävä artisti) kanssa. Originaalilla soittelee myös Kirk McGee kitaraa ja tarinan mukaan velmu kitaristi vastaa Busby-nimisen studiossa henganneen veikkosen kera sanoituksesta. Sanoitusten syvyys on varhaisempia levyjä monipuolisempi, voisi puhua moderneista kansanlauluista. Ensimmäinen yhteinen levy ”Riverboat Soul” ilmestyi 2009. Näin imago ja äänimaailma sekä esiintymiset tukivat toisiaan. Bändi kiersi ahkerasti ja kiertueet ulottuivat Eurooppaan asti. Ainoa lainakappale on The Devil Ain’t Lazy. Konserttitaltiointeihin tai 1920-luvun levytyksiin nähden South City Threen sinänsä mainiosti toimivat köörivastaukset kuulostavat hieman ponnettomilta levyillä – johtuisiko äänityksestä ja kirjoittajan ennakkoasenteesta tai vanhojen levyjen vaikutuksesta. Yhtye on vanha South City Threen kolmikko täydennettynä Chloe Feorazon klarinetilla ja Teddy Weberin kornetilla ja lap steelillä. Puhaltimet istuvat sovituksiin vielä edellislevyä luontevammin. Pokey LaFarge on ollut viime vuosina mukavassa nosteessa niin kotikentällään Yhdysvalloissa kuin täällä Euroopassakin. Jos Hoskinsin lap steel tuo mieleen varhaiset western swingin pioneerit, on hänen akustisessa soitossaan sävyjä Lonnie Johnsonin hienostuneesta bluesista Eddie Langin ja Charlie Christianin sekä Roy Smeckin jazzpitoisiin juoksutuksiin. Hän pyrkii luomaan uutta vanhan musiikin kielellä. Terveydenhoitoa kritisoiva Close The Door osuu. Levyn tuotti Old Crow Medicine Shown Ketch Secor. Äänimaailma on vielä aikaisempaa parempi, täydempi ja syvempi niin mp3:na PC:n halpiskaiuttimista kuin vinyylinä stereoista. Pokeytä mukaillen tarina kertoo erään mielikuvitushahmon toimeliaisuudesta. Pokeyn omin sanoin hänen musiikkinsa on perinteen jatkamista, ei sen toistoa tai uusimista. Niin kutsuttua ”Memphis beatia” hyödyntävän Central Timen Pokey LaFarge esitti Letterman showssa ja sai valtakunnallisen huomion kautta nostetta. Tuorein Pokey LaFargen levy kantaa solistin nimeä. Soittajan kiertue-elämää käsittelee One Town At A Time, rakkauden teemoissa pyörivät Won’cha Please Don’t Do It, Bowlegged Woman, Kentucky Mae ja juhlimiseen sekä kesän ja maaseudun ylistämiseen keskittyy City Summer Blues. Kyseessä onkin mainio dokumentti. Seuraava äänite ”Middle Of Everywhere” ilmestyi 2011. Samoihin aikoihin Pokeyllä oli myös pieni osa tv-sarjassa ”Boardwalk Empire” Lovesick Bluesin esittäjänä. Perusvire on hyväntuulinen. Yhtyeen soittimet ovat vanhoja ja hyväksi todettuja. What The Rain Will Bring kertoo vuoden 1993 tulvasta, mutta metafora on tietenkin laajempi. Yhteistyön hedelmänä syntyi versio ikivihreästä Chittlin’ Cookin’ Time In Cheatham County. Pokeyn melodiat ovat kekseliäitä, mutta satakunta vuotta vanhat vaikutteet kuuluvat. Kielisoitinvetoista soundia täydensi kornetin ja pasuunan puhallinduo, jotka toivat 1920-lukuisen jazzin mukaan muutamalla kappaleella. D. Pokey LaFarge & The South City Three on esiintynyt vuodesta 2009 lähtien noin 200 keikan vuositahtia. Kappale on laina legendaarisen old time -viulun mestarin Arthur Smithin (ei se Guitar Boogie -mies) tuotannosta. Euroopan kiertueella 2012 yhtye tallensi keikan Hollannissa. Yhtyeen keikkakunto tulee mainiosti esiin ja kiekolle pääsi myös useampi aiemmin levyttämätön kappale. Lontoolainen pienlevy-yhtiö Evangelist Record Company julkaisi kappaleet Fan It ja Shenandoah River 10 tuuman 78-levynä. tyyleistä. Filmihän elvyttää vanhan Yksinäisen ratsastajan ja hänen intiaanikumppaninsa Tonton sarjakuvat valkokankaalla. Pokey ja South City Threen jäsenet saivat myös pienen roolin elokuvassa. western swingin isän Milton Brownin & his Browniesin lap steelistin Bob Dunnin soiton. ”Riverboat Soulin” avauskappale La La Blues sekä seuraavan ”Middle Of Everywheren” juomalaulu Drinkin’ Whiskey Tonight toimivat käyntikortista. Britanniassa huomio oli vähintäänkin mukava, sillä Jools Holland otti Pokey LaFargen & South City Threen esiintymään 2012 uudenvuodenvastaanottajaisiin Hootenannyyn. Sekä hokum bluesin että western swingin poljento löytyy levyltä siinä missä varhaisen jazzinkin. Tuottajana toimi Phil Harris. Bändin soundi, Pokeyn soololaulu ja bändin kuorossa toistamat kertosäkeet löytyvät myös em. Sävelmässä on hyödynnetty traditionaalista ja useasti 1920-luvulla versioitua St James Infirmaryä. Kesäkuussa 2013 J. Mitättömän miinuksen sijaan huomio kiinnittyy jälleen hyviin melodioihin, soitinten vuoropuheluihin sekä yhteisiin saman teeman tai riffin toistoihin, joilla kappaleiden sisään syntyy jännitteitä. Lisäksi Pokey ja South City Three tekivät musiikkia Disneyn ja Jerry Bruckheimerin elokuvaan ”Lone Ranger”, joka sai ensi-iltansa viime kesänä. Levy kulkee nimellä ”Live In Holland”ja sen julkaisi Continental Song City -yhtiö. Hän sävelsi tunnussävelmän St Louisin arkkitehtuuria esittelevään dokumenttifilmiin ”Brick By Chance And Fortune”, joka julkaistiin 2011. Pokey LaFarge & The South City Three oli syntynyt. Äänimaisema palkittiinkin Independent Music Awardin parhaana vuoden 2010 americana-levynä. Koenigin harppu soi akustisesti pre war -tyyliin paikoin yhdessä toisen kitaran kanssa samaa teemaa varioiden. Työlaulu Day After Day käy puuduttavaan arkeen kiinni. Pokeyn, Joeyn sekä Raynin trioa täydensi Adam Hoskins kitaroineen. Albumin julkaisi pieni juurimusiikkiin erikoistunut Free Dirt Records. Levyn äänimaisema jatkoi edellisen viitoittamalla tiellä. Nimikappale Central Time ja Home Away Home ylistävät keskistä Mississippi-joen seutua. Let’s Get Lost luo kuvan arjesta irtautumisesta ja lemmestä, joutilaisuudesta, rentoutumisesta leppoisasti. Kääntöpuolella on Pokeyn oma Pack It Up, joka on nopeahko reipas ralli. Albumi-diskografia Marmalade (omakustanne, 2006) Beat, Move And Shake (Big Muddy Records, 2008) Riverboat Soul (Free Dirt Records, 2010) Middle Of Everywhere (Free Dirt Records, 2011) Live In Holland (Continental Song City, 2012) Pokey LaFarge (Third Man Records, 2013) - 27 - 6 - 2013 •. Kappale on Fred Rosen käsialaa ja levytetty ensi kerran v. Levy sai hyvän vastaanoton myös yleisöltä. Ja näin asia on. Kolmikko alkoi esiintyä yhdessä. Seuraavana vuonna Pokey ja South City Three vierailivat Jack Whiten Grammy-ehdokkaana olleen ”Blunderbuss”-albumin kappaleella I Guess I Should Go To Sleep. © Joshua Black Wilkin lautanen, pesulauta sekä joukko erilaisia kilkuttimia) soittavaan Ryan Koenigiin. Kappaleilla vierailee myös Justin Braunum viuluineen ja selloineen. Pokey on maininnut sen lempikappaleekseen levyllä. Näiden tyylilajien välinen rajahan oli varsin häilyvä. Levyn julkaisi Jack Whiten omistama Third Man Records, joka on edeltäneitä merkkejä suurempi riippumaton levy-yhtiö. Se tallennettiin muutamassa päivässä vanhalla laitteistolla sekä soittimilla. Solistina toimi Tommy Duncan. Runsas keikkailu ja useimpien kappaleiden sisäänajo kiertueilla kuuluu levyltä myönteisesti. Torvet tuovat häivähdyksen King Oliverin ja Louis Armstrongin 1920- ja 1930-lukujen tuotannoista
Minä ja Pete Hakonen, joka myöhemmin perusti Goofin’ Recordsin, mentiin sinne tunneille sitten nailonkielisten kitaroittemme kanssa ja se opettaja oli sellainen pitkähiuksinen viiksiniekka. – Noh. Yläasteiässä, 80-luvun alussa tuli sitten tarve perustaa bändi. Poikiko kuvaukset keikkoja. Huhtakangas on myös istunut oluella Green Bayn Radisson Hotelin sporttibaarissa keikan jälkeen Ike Turnerin, Lemmy Kilmesterin ja Michael Boltonin kanssa. Sitten ei pariin kuukauteen kuulunut mitään, mutta saman vuoden elokuussa tuli uusi kysely. autenttista rockabillyä esittävän Barnshakersin sekä jump blues -orkesteri Dr. ja tiedusteli Lester Peabodyn manageria. Western swingin ystävät muistavat hänet varmasti Hal Peters & his String Dustersin riveistä stilikan soittajana. Hakosen Pete istutettiin rumpujen taakse, kun ei se kitaransoit- • 6 - 2013 - 28 -. Elvaria ja Johnny Cashia kuuntelin mutsin levyiltä, mutta itse soittamiseen innostus lähti sieltä koulusta. Kerro jotain tästä ainutlaatuisesta tilaisuudesta. JANNE ÖRNBERG © Jonna Jauhiainen Aloitetaanpa rupattelu siitä, että reilu vuosi sitten päädyit Ralph Laurenin mainosvideolle. Minkälainen ensisysäys musiikkiin oli. Snout & his Hogs of Rhythmin kitaristina. Se mainosbiisi päätyi kyllä Eddien cd-levyn haamutrackiksi. – Ei. Minut hän löysi youtubesta jostain Lester Peabodyn musapätkältä ja keväällä 2012 hän otti ensimmäisen kerran yhteyttä. Oma lukunsa on hänen pseudonyyminsa, kitaristi Lester Peabody, joka on ympäri maailmaa johdatellut kuulijoitaan bossanovan pyörteisiin ja jazz- sekä western-standardien pariin. Ajateltiin, että mikä hippi tämä oikein on, mutta kun hän kertoi opettavansa ensimmäisellä tunnilla 12-tahdin blueskaavan niin ajateltiin, että tämähän onkin kova jätkä. – Tämä Dikayl oli käynyt ensin kyselemässä jostain New Yorkin countrybaarista sen omistajalta soittajia ja mm. Eddie Clendening löytyi sitä kautta. Miksi juuri sinut valittiin. Sovittiin päivämäärä ja puolen tunnin päästä oli lentoliput New Yorkiin sähköpostissa. Ralph Laurenin Double RL -malliston valokuvat ja videon tehnyt Dikayl Rimmasch halusi siihen mainosvideoon pieneen pätkään pedel steel -kitaristin, koska siinä mallistossa on paljon kaikenlaista western-henkistä vaatetta ja otti sitten Goofin’ Recordsin kautta yhteyttä... – 11-vuotiaana aloitin, vaikka alkuun se oli sellaista rämpyttelyä kunnes kouluun tuli ihan oikea kitaransoiton opettaja, kun olin kaksitoista. Mutta nyt mies istuu kuitenkin oluella minun kanssani. Se opettaja oli muuten Ykä Putkinen. Kauanko kuvauksissa meni. Aloitit kitaransoiton 13-vuotiaana... Palataanpa sitten juurille. – Viisi päivää siinä pyörähti, vaikka pari päivää meni, kun kateltiin sopivia mestoja. JUSSI HUHTAKANGAS Matkasaarnaaja Lester Peabody Pitkän linjan rootsmuusikko Jussi Huhtakangas tunnetaan mm. – Sehän lähti ihan nappulana jo Hurriganesin Roadrunnerista
Sen jälkeen tuli vielä Heikki Kangasniemi viuluun. e ll ä m vem as, mikä p li aina vain sy n a r o d n kuin Pa maailma oli i kasvoille.” t h ä v lä in lo sil Soitit myös Screaming Lord Sutchin taustalla tämän Suomen keikoilla. Ikävä kyllä hän kuoli muutamia vuosia sitten onnettomuudessa. Se rootsmusiikin maailma oli kuin Pandoran lipas, mikä silloin lävähti kasvoille. Komppikitaraan löytyi viereisestä talosta Timo Uimonen, joka siirtyi myöhemmin bassoon Rikun jättäydyttyä bändistä. Se tieto kaivettiin vaikka mistä. Sitten aloin miettiä taitelijanimeä, joka viittaisi omiin esikuviin: Les Paulista Les ja Chester Atkinsista ter. Tyyliin ”ketäs tässä Elviksen levyllä oikein soittaa” jne. Ennen sitä minä olin soittanut kaikissa rockabillykappaleissa kannuja. – En ollut ihan alusta asti. Joku livelevykin ilmestyi tuolta Helsinki Savages -jengiltä. Viikkorahoilla sitten nappulana yritti ostaa kaikkia mahdollisia levyjä joista oli kuullut. Yleensä pieni artikkeli kerrallaan, joka taas johti aina vain syvemmälle. Olitko mukana ihan alusta asti. Siinä etunimi. – Tavallaan joo, mutta itselläni on aina ollut luontainen kiinnostus siihen, mistä kaikki lähtee. Bill Haleyn alkuperäistä Cometsia niiden Savoyn keikalla Helsingissä -01. Milloin löysit tai omaksuit fingerpicking-soittotyylisi. – Se bändi oli ollut olemassa jo 80-luvun alusta lähtien, mutta minä liityin siihen -89. Sillä koplalla käytiin läpi monet Euroopan maat ja yksi Amerikan rundi. Hal Petersin basisti. Olisikohan se ollut -88. Jenkkiläiset frendit ovat sanoneet, että Lester Peabody kuulostaa joltain edesmenneeltä etelävaltiolaiselta matkasaarnaajalta. Martinlaaksossa missä silloin kaikki asuttiin oli vahva kannatus rockabillylle, joten niitä levyjä lainailtiin vanhemmilta tyypeiltä ja käytiin tsiigaamassa Boppin’Peten treenejä jossain Rajatorpan koulun kellarissa. Timosta tuli myöhemmin mm. Ensimmäinen biisi mitä treenattiin oli Hank Mizellin Jungle Rock. Heikki oli kovasti kallellaan hillbillyyn ja innostuikin ajatuksesta. to oikein luonnistunut häneltä. – Kaikkea mitä silloin itsekin diggailtiin –Vincent, Cochran, Sid King... Päädyit myös Hal Petersin kokoonpanoihin, Trioon ja String Dustersiin. Yleensä is m a k ik a v ettiin a taas johti k ”Se tieto kaiv jo , n a a ll a r eli ker in pieni ar tikk rootsmusiik e S . Lisäksi Memphisissä on legendaarinen Peabodyhotelli, joten sai sen Memphis-kytköksenkin sinne vielä. Tämä ensimmäinen bändi oli ilmeisesti The Ballroomers, jonka kanssa pääsit levyttämäänkin ensikertaa. – Se löytyi Merle Travisin levyiltä ja päätin, että tuota pitää kokeilla, kun siinä pystyy yksin soittamaan. - 29 - 6 - 2013 •. – Joo ja Ballroomersilta ilmestyi kaksi EP-levyä -85 ja -86 (”Sway”, Goofin’ Records, ja ”Boogie Pickin’ Time”, Fennica Records – toim.). Sen kanssa lämmiteltiin mm. – Se oli -88. © Goofin’ Records – Se oli vähän myöhemmin, kun Pete julkaisi Goofinin kokoelmalevyn johon hän halusi, että soittaisin pari instrumentaalia. Nimen tarve tuli siitä, kun sitä levyä oli tarkoitus myydä myös ulkomaille niin eihän kukaan osaisi edes lausua Jussi Huhtakangasta. Minkälaista musiikkia esititte silloin alussa. Bluespuolen tyypeistä tutustuin mm. tä. Noihin aikoihin liityit ilmeisesti myös jump bluesia soittavan Dr Snout & his Hogs of Rhythm -kokoonpanoon. Kari Johanssoniin. Pian siihen tuli vakituiseksi vahvistukseksi Mike Salminen rumpuihin. Johtiko tämän tyylin löytäminen Lester Peabodyn syntymään. Aikani sitä rämpyttelin, kunnes ehdotin, että kokeillaanko jotain. Siinä oli sitten muina soittajina Niko Ahvonen, Veede Sinivaara, Eero Laakkonen, Timo Tarkela ja Markku Immonen. Bassossa oli Riku Järvinen, joka myöhemmin soitti Sir Elwoodin Hiljaisissa Väreissä. Peabody tuli taas hieman kaksijakoisesti sellaisesta vastenmielisen näköisestä Vaudeville-banjonsoittajasta, Eddie Peabodysta, josta näin silloin jossain kuvan. Materiaalia oli siis suhteellisen helposti löydettävissä. Sitten se oli tuonut mukanaan oman rumpalinsa, Bob Burgosin. Päädyin bändiin -86 tai -87, kun Hal Petersin laulaja/komppikitaristi Heikki Laakkonen, joka oli tuolloin Soitin Mirschillä duunissa, soitti minulle ja kertoi, että olivat saaneet jotain itäsaksalaisia lap steel -kitaroita
Mielenkiintoista. Seuraavana kesänä tehtiin sitten täyspitkä albumi, ”Snake Ranch”, ja siitä se yhteistyö sitten varsinaisesti alkoi. Veskun (Vesa Haaja) kanssa oli toki aiemminkin puhuttu, että tehdään jotain kimpassa, mutta se oli sitten aina jäänyt. Miten tämä syntyi. Saana (Koskinen) kirjoittaa kovasti biisejä ja levy pitäisi tehdä, mutta aika on hieman kortilla, kun soittajia on bändissä joka lähtöön ja kaikilla monta rautaa tulessa. Onko itselläsi jotain suosikkia näiden joukosta. Mutta muuten yhteistyömme Deken kanssa on vakiintunut niin, että kun hän on täälläpäin niin soittajat löytyvät puhelinsoitolla. Oikeastaan ainoita pettymyksiä oli Sanford Clark Green Bayssa Wisconsinissa -02. Se sujui sen verran hyvin, että jatkettiin kimpassa siitä eteenpäin. Sitten oli vuorossa The Barnshakers. Tullaanko Dynamite Teds näkemään vielä. Minkälaisia projekteja sinulla on tällä hetkellä alasimella. Luppoaika keikkojen välissä käytettiin EP:n tekemiseen. siis Iiro Rahko soittaa ukulelea, minä stilikkaa ja Juki Välipakka laulaa sekä soittaa kitaraa. – Joo, se oli joitain vuosia sitten, kun Tiia Vanhatapio halusi syntymäpäivilleen teemaksi tällaisen 70- ja 80-lukujen taitteen rockabillybuumijutun. Turns Red Hot (CD Goofin’ GRCD 6157, 2009) w/ Hal Peters: - Rockin’ The Country (LP Goofin’ GOOFY 6015, 1989) - Baby I’m Ready (LP Goofin’ GOOFY 6025, 1991) - Fireball Mail (CD Goofin’ GRCD 6038, 1991) - Lonesome Hearted Blues (10” LP/CD Goofin’ GOOFY 1082/GRCD 6082, 1998) - Western Standard Time (LP/CD Bluelight BLR 33113 1/2, 2004) w/ High Noon: - Rocks Me Right (10”LP Rock-A-Billy R-1002-LP, 1992) w/ Joel Paterson - Biscuitboardin’ / Boo-Wah Blues (7” Goofin’ GRSI 221, 2011) • 6 - 2013 - 30 -. He pyytelivät minua kovasti tulemaan Austiniin ja pääsiäisenä -92 lähdinkin. – Ukulele Igor... Loungea Hawaii-tyylillä altaanreunalla. Demoa yritetään saada kovin aikaiseksi niin olisi keikkojen myynti hieman helpompaa. Se oli hankala säestettävä, mutta onneksi hänellä oli Al Casey mukana niin se vähän pelasti. Milloin tämä sai alkunsa. – Hehehehee... Sellainen unohtelu ja takkuilu on tietenkin ymmärrettävää, koska useilla ei ole ollut musiikillista aktiiviuraa enää 50-luvun jälkeen ja, jos on ollut niin se tyyli on aina ajanmukaistunut vuosien varrella. – 90-luvun alkupuolella Dave & Deke Combo kävi Suomessa ja tapasimme myös, kun oltiin samaan aikaan Barnshakersin kanssa Hemsbyssa (1980-luvulta saakka järjestetty rock'n'roll-, rockabilly- ja r&b-viikonloppufestivaali Norfolkissa, Englannissa – toim.). Sitten -96, kun tehtiin Barnshakersin kanssa ensimmäinen Amerikan kiertue niin Dave & Deke Combo pyöri kanssamme Kalifornian keikoilla. Olet soitellut myös yhdysvaltalaisen kitarataituri Deke Dickersonin kanssa joitain kertoja. – Hank Thompson, jonka kanssa olen soittanut kaksikin kertaa, vaikka kyllä ne kaikki ovat olleet mukavia kokemuksia. Se ei ollut mahdollista silloisessa elämäntilanteessa, kun poika oli vasta kolme kuukautta. Ajateltiin kuitenkin, että vedetään kolmistaan jotain teddyboykamaa ja ristittiin se ryhmä Dynamite Tedsiksi. Bassossa on sitten kuka milloinkin kerkiää. Olet Barnshakersin kanssa säestänyt monia vanhoja konkareita niin rockabillyn kuin kantrin saralta. Wanda Jacksonin kanssa oli hauskaa soitella, Barrence Whitfield oli mieletön. vanhoja jazzstandardeja Hawaii-meiningillä. – Se oli -99, kun Hakonen toi Marti Bromin Suomeen esiintymään ja me saatiin pesti taustaryhmänä. Osa oli jättimäisiä 30 000 kävijän festivaaleja, mutta osa oli sitten pienempiä klubikeikkoja. Ei kauhean aktiivista ainakaan vielä, mutta uskoisin sillä olevan kysyntää jatkossa. – Hawaii-bändikin on työn alla. Ympäri Eurooppaa on noita rockabillyfestareita, joissa on uima-allaspartyja, joihin meidän konsepti sopisi kuin nenä päähään. o n e e t, n a s t a v o e t f r e n d it a joltain a t ”J e n k k il ä is s lo u u k y Peabod elta matis että Lester la io lt a v lä ltä ete edesmennee lta.” kasaarnaaja Keikkailit ja soitit stilikkaa levylläkin jossain vaiheessa texasilaisen rockabillytrion, High Noonin kanssa. Sen jälkeen Deke Dickerson aloitti soolouran ja pyysi minua liittymään kakkoskitaristiksi kokoonpanoonsa. – Miss Saana & Scudda Hoos on ollut puolitoista vuotta kasassa. Pari keikkaa on jo heitetty mm. Joutsa Chopper Showssa. – Tutustuin heihin -91, kun olivat ensimmäistä kertaa Suomessa keikkailemassa. – Lepakossa -92 oli vappubileet ja siellä esiintyneelle Johnny Carrollille piti saada taustabändi. Kiersin heidän kanssaan keikoilla parin viikon ajan. Vieraat laittautuivat teeman mukaisesti ja aluksi Barnshakersin piti soittaa siellä, mutta Vesku oli tehnyt itselleen double bookingin siksi illaksi, joten meillä jäi sitten luu kaluavan käteen. Ei me mitään treenattu, mutta neljä settiä onnistuttiin vetämään silti illan aikana. Ketä siinä soittelee. Ei! Valikoitu diskografia Lester Peabody: - Rock’n’Roll Call (eri esittäjiä -LP Goofin’GOOFY 6012, 1988): Caravan / Chinatown My Chinatown - Fin-A-Billy 1990 (eri esittäjiä -LP Goofin’GOOFY 1990, 1990): Country Jam - Focus On Guitars (CD Goofin’GRCD 6072, 1997) - Big River Rag / Navajo Rose (7” Ecco-Fonic EF-1004, 1998) - Goofin’ Around – A Compilation Of Goofin’ Records 1984–1999 (eri esittäjiä -2-CD, Goofin’ GRCD 6100, 1999): Windy & Warm - This Is Ecco-Fonic! (eri esittäjiä -CD, Ecco-Fonic EFCD 001, 2000): Big River Rag - St. Olette tehneet Barnshakersin kanssa yhteistyötä myös Marti Bromin kanssa. 20 maata Euroopassa, pari kiertuetta Amerikassa ja sitten vielä Japani sekä Australia. Mies ei muistanut eikä osannut omia biisejään. Sitten olen kuullut villejä huhuja, että olisit soittanut teddy boy rock’n’rollia ainakin yhden keikan verran. Louis Blues (eri esittäjiä -7” Dynamite! Ma gazine Nr.24, saksalaislehden liitesingle, 2001) - Visits The Johnny Bonanza Show (CD Goofin’ GRCD 6148, 2008) - Slap That Bass! The Story Of Finnish Rockabilly & 50’s Style Rock’n’Roll 1979–2009 (eri esittäjiä -4-CD, Johanna JHNCD 2535, 2010): Caravan w/ The Barnshakers: - Cool Enough (10”LP Goofin’GOOFY 1031, 1993) - A Honky Tonk Session (CD Goofin’ GRCD 6048, 1994) - String-O-Rama (CD Goofin’ GRCD 6068, 1996) - Five Minutes To Live (CD Goofin’ GRCD 6118, 2002 - Twenty One (mini-CD Goofin’GRCD 6130, 2005) w/ Marti Brom: - Snake Ranch (CD Goofin’ GRACD 6701, 1999) - Wise To You! (CD Goofin’ GRACD 6703, 2003) w/ Rhythm Hogs/Dr Snout & his Hogs of Rhythm: - Hangover Mornings (12” EP Goofin’ GOOFY 6029, 1991) - Supermurgitroid! (mini-CD Goofin’ GRCD 6107, 2001) - Oooh-Wow / Sad As A Man Can Be (7” Goofin’ GRSI 225, 2013) w/ Little Rachel: - When A Blue Note..
Orkesteriin tuli pianistiksi Sonny Thompson, ja Davisin vierellä soitti joidenkin tietojen mukaan fonia Eddie Chamblee. On väitetty, että hän oppi vasta armeijassa soittamaan fonia kunnolla. Aikaisemmin jo äänitetyn kappaleen Long Gone teemaa jatkettiin fonisoolon sisältävällä kakkososalla, ja näistä versioista kasattiin levy (Miracle 126). Toinen kappale oli instrumentaali Last Call, keskivauhtinen blues, missä kitara oli enemmän esillä kuin tenorisaksofoni (Miracle 119). Perhe muutti pian Chicagoon isän työn vuoksi, ja Eddie kävi koulunsa siellä. Sitä myytiin 200 000 kappaletta sekä erinäinen määrä bootlegeinä. Ykköshittejä toisille – R&B-tenoristit, osa 14 © Ian McKenzie EDDIE CHAMBLEE S arja siirtyy nyt länsirannikolta New Yorkia kohti, mutta poimii väliltä Chicagosta esiteltäväksi Eddie Chambleen, unohdetun r&b-tenoristin. Eddie Chamblee teki Miraclelle levyjä myös omissa nimissään. Eddie auttoi Sonny Thompsonin bändiä tekemään vuonna 1948 kaksi ykköshittiä, oli fonistina Four Blazesin vuoden 1952 ykköshitillä Mary Jo ja leimautui lopulta Dinah Washingtonin aviomiehenä ja musiikinjohtajana pikemminkin viihdemuusikoksi. Vanha standardi Song Of India pantiin reippaampaan tempoon. Late Freight ympättiin samalle levylle (Miracle 128) Sonnyn pianokappaleen kanssa, ja Long Gonen imu auttoi senkin listalle elokuussa 1948 ja myöskin ykköseksi. Siinä Eddien tenorilla oli edellisiä levytyksiä pienempi rooli. Neljästä kappaleesta nopeahkot Jump For Joy ja All Out olivat Back Streetin kaltaisia rytkytyksiä, Jumpissa Eddie myös lauloi. Ihmeeltä sen taival vaikuttikin, koska pieni indiemerkki kykeni tekemään lyhyenä elinaikanaan useita ykköshittejä. Miraclen hittivuodet 1947–1949 Nuori liikemies Lee Egalnick oli perustanut Chicagoon elokuussa 1946 levyfirman, joka sai nimen Miracle. Kaksiosainen Dureop ja Cradle Rock olivat perustavaraa, mutta Back Street sai huutojen ja kättentaputusten ansiosta tanakamman ja menevämmän kuosin. Koulun päätyttyä Eddie kirjoittautui Chicagon valtionyliopistoon opiskelemaan lakia. Syksyn äänityksistä onnistui kaupallisesti vielä edellisiä hitaampi Blue Dreams (Miracle 131), joka käväisi keväällä 1949 listasijalla kymmenen. Miraclen ensimmäisiä levyttäjiä oli ollut saksofonisti Dick Davisin bändi, jonka seuraava sessio pidettiin tammikuussa 1947. Hitaammista Lazy Mood otettiin 6 - 2013 •. Hänen jazzlevytyksensä eivät oikein onnistuneet. Hän soitti koulussa klarinettia, kunnes isä osti hänelle 12-vuotislahjaksi saksofonin. Ensimmäiset kaksi kappaletta purkitettiin vuona 1947, ehkä jo ennen Thompsonsessioita. Long Gone oli letkeävauhtinen blues, jonka ensimmäisessä osassa vuorottelivat kitara ja piano, mutta toinen osa oli täysin fonistin heiniä. Vuonna 1941 Eddie Chamblee meni armeijaan ja palveli laivaston soittokunnissa saksofonistina. Vuoden 1949 alussa Eddie Chamblee oli jälleen Miraclen studiolla pelkän rytmiryhmän kanssa. Levytysmateriaali oli samanhenkistä kuin Thompsoneissa. Asepalvelusta kesti vuoden 1946 kevääseen asti, eikä Eddie enää jatkanut yliopisto- opintoja, vaan perusti oman bändin. Mutta ensin Eddie Chambleen - 31 - piti joutua kosketuksiin firman kanssa. Sonny Thompson oli vähän Eddieä vanhempi, musiikkikonservatorion käynyt tyyliniekka, jonka esikuvana oli Art Tatum. JUHA JAAKOLA Atlantasta Chicagoon 1920–1946 Edward Leon Chamblee syntyi 1920 Georgian Atlantassa ja sai luonnollisesti kutsumanimen Eddie. Samana syksynä purkitettiin myös Late Freight, joka oli melkein samasta muotista Gonen kanssa: hieman hitaampi ja haaveilevampi yötunnelma, mutta Eddien tenori korisi jälleen mehevästi. Bändiin kuului nyt kuusi jäsentä, kolme puhaltajaa ja rytmiryhmä. Studiossa oli laulajana crooneri Browley Guy, jota Eddie säesti. Bändi esiintyi Chicagon alueen klubeissa ja alkoi vähitellen saada mainetta svengaavana ja bluesin osaavana yhtyeenä. Eddien tenorin koriseva ääni kuvioi rennosti kappaleen tunnelmassa, ja sen ansiosta levy nousi Billboardin Race-listalle toukokuussa 1948, piti kärkipaikkaa kolme viikkoa ja listapaikkaa 31 viikkoa. Seuraava Chamblee-sessio lienee ollut levytyslakon jälkeen 1948, kun Thompson-levyjen myynti nosti Eddien arvostusta. Sen rumpaliksi alkoi vanha armeijakaveri Osie Johnson, sittemmin arvostettu jazzrumpali. Syksyllä 1947 hän sai Miraclelle omia sessioita, joissa vieraili myös Eddie Chamblee tenoristina. Blues oli silti Eddien osaamisen ydintä
Kaksi ensimmäistä sessiota pidettiin Four Blazesin äänitysten jälkeen samoina päivinä. Niistä My Great Love Affair oli hyvä blues ja Eddien foni soi äreästi, mutta listasijaa levy ei enää saanut. Niissä oli jopa Eddien ja Dinah’n duettona laulamat Honeysuckle Rose ja Everybody Loves My Baby, mutta fonisoolot jäivät pois lähes tyystin. Yhtye pyysi tammikuun 1952 sessioonsa viidenneksi soittajaksi Eddie Chambleen. Toinen Premium-sessio piti tehdä alkuvuodesta 1951 Clevelandissa, koska Egalnickilla oli Chicagon studioon laskuja rästissä. Ensimmäisellä kerralla purkitettiin vain Ellingtonin Mood Indigo ja yhtyeen vetäjän Tommy Bradenin kirjoittama Mary Jo. Tapaamiset muuttuivat pian seurusteluksi, ja helmikuussa 1957 heistä tuli virallisesti aviopari. Merkin äänitteet osti Chess. United halusi levyttää 1953 myös Eddieä bändinsä kanssa. Lauluyhtye Four Blazes kuului myös alkupään nimiin. Pianisti Eddie Ware teki bändeineen viiden kappaleen studiokeikan Chessille tammikuussa 1951, ja Eddie Chamblee oli kutsuttu mukaan puhaltajaksi. • 6 - 2013 Eddiellä oli kuitenkin kysyntää sessiomuusikkona. He törmäsivät jollakin kiertueella, ja Dinah pyysi Eddieä mukaan Mercuryn studiokeikalle New Yorkissa helmikuussa 1954. Nämä kaksi mainiota kappaletta prässättiin levyksi (Premium 856). Dinah Washington 1954–1958 Eddien nuoruuden koulukaverina oli muuan Ruth Jones, joka esiintyi myöhemmin laulajana nimellä Dinah Washington. Eddie soitti Moodissa klarinettia. Orkesterilla oli esiintymisiä samoissa paikoissa kuin Dinah Washingtonilla, joten Eddie ja Dinah tapasivat jälleen työn merkeissä. Yhtiön taru päättyi keväällä 1950, kun omistajat myivät parhaat tallenteensa. Mary oli nopeahko ralli, jonka väliosassa Eddie antoi fonin korskua. Eddie Chamblee oli Four Blazesin äänityksessä vielä kesällä 1953, mutta materiaalista hyväksyttiin vain kaksi levylle. Hän myös lauloi hykerryttävän rallin Lima Beans käheällä äänellään; muut Waren laulamat kappaleet olivat vaatimattomia. Sonny Thompsonin bändi piti oman kolmen kappaleen levytyssession Miraclelle kesäkuussa 1949. Osasyynä saattoi olla sekin, että muut bändin jäsenet olivat ehkä kokeneesta Red Saundersin orkesterista. Sitten päästiin asiaan omatekemässä kappaleessa Wooden Soldiers Swing, jonka nopeahkossa paukkeessa foni äityi taas äreästi korisemaan. Levytyssessioiden väliajoilla orkesterista muodostettu septetti teki biisejä Eddien nimissäkin. Alkuvuoden 1956 orkesteri kiersi Euroopassa pitämässä konsertteja 13 maassa, levytyspaikkoina Pariisi, Wien ja Madrid. Oma bändi äänitti hersyvän Laughing Boogien ja keskivauhtisen This Is It, joissa molemmissa Eddie itse lauloi bändin hyristessä taustalla. Ykkösosan tenoristina oli luultavasti Dick Davis, joka räyhäkkäänäkin kuulosti lauhkealta. Orkesterin mukana Eddie viipyi mm. Heinäkuussa firma teki levytyssopimuksen Eddie Chambleen kanssa, ja levytyssessio polkaistiin saman tien. Aikaisemmin oli taas tehty Fish-niminen nopeahko teema, johon tarvittiin sähäkämpää kakkososaa. - 32 - Eddie kulki Four Blazesin mukana kiertueillakin ja esiintyi yhtyeen erikoisvieraana. Premiumin kautta Unitedille 1950–1954 Lee Egalnick aloitti Miraclen jälkeen toukokuussa 1950 uuden levymerkin, Premiumin, joka eli vain vuoden. Kolmas ja viimeinen studiokeikka oli kesällä 1954. Back Streetillä oli jatkuvaa kysyntää, koska kesällä 1953 Billboardissa oli buffalolaisen kaupan ostoilmoitus käyttämättömistä levyistä, joko Miraclen tai Federalin. Session päätteeksi hän säesti vielä lauluyhtyeen The Five C’s levytyksessä. Toinen, nimeltään Back Up, oli tiukempi rytkytys. Tilaisuus aloitettiin ellingtoniaalisella hartaudella In A Sentimental Mood, jossa foni herkisteli asiaankuuluvasti. Six String Boogien Eddie soitti Walter Scottin rinnalla kitaralla unisonossa. Instrumentaali Sweet Lucyssa oli vielä enemmän tykitystä. Firma levytti paljon bluesia ja erityisen paljon altisti Tab Smithin orkesteria. Ensimmäinen Chamblee-sessio oli jo maaliskuussa 1957 New Yorkissa kvintetillä. Kovatasoinen bändi säesti neljässä kappaleessa, joista Old Man’s Darlin’ sai Eddieltä hyvän soolon, mutta se jäi varastoon. Eddie oli taustabändissä myös Ray Sneadin sessiossa 1951 ja Jimmy Witherspoonin Checker-sessiossa kesällä 1954. Ne päätyivät lopulta King Recordsin haltuun, joka julkaisi niitä myös sivumerkillä Club 51. Levy nousi toukokuussa 1949 Billboardin listan sijalle yhdeksän ja oli Eddien paras oma myyntimenestys. Siis Federal julkaisi vielä uudelleen Miraclen kiekon. Se, kuten koko sessio, oli otteeltaan selvästi enemmän rehevää rhythm and bluesia kuin Miraclen materiaali. Los Angelesissa, jossa levytettiin. Ajat muuttuivat, ja Eddie lopetti bändinsä kesällä 1955 oltuaan sitä ennen säestäjänä Lowell Fulsonin, T-Bone Walkerin, Moonglowsin ja Amos Milburnin sessioissa. Yksi kappale oli Long Gone -menestyksen lämmitys nimellä Goin’ Long, ja samanlaiselta se kuulostikin; pianosoolo oli tylsempi. Leonard Allen perusti United-levymerkin kesällä 1951. Hän liittyi Lionel Hamptonin orkesteriin, joka esiintyi silloin Chicagossa. aikaisemman Back Streetin B-puoleksi ensimmäiselle levylle (Miracle 133). Ensin tehtiin älpeellinen Fats Wallerin ralleja loka–marraskuussa 1957. Jump sai levyllä (Miracle 155) kaverikseen kitarabiisin Blue Steel. Eddie Chamblee teki kakkososaan svengaavan ja tiukan soolon, mutta levy jäi silloin Miraclelta julkaisematta. Sen viidestä kappaleesta myös vain kaksi kelpasi levylle (United 181): komea Come On In ja letkeä boogie La! La! La! Lady olivat molemmat Eddien laulamia. Eddie päätti kiinnityksensä Hamptonin orkesterissa ja siirtyi vaimonsa säestysorkesterin johtajaksi. Niistä tehty levy (United 114) myi hienosti ja nousi heinäkuussa 1952 Billboardin Juke Box -listalle ja lopulta ykköseksi kolmeksi viikoksi. Levy (Premium 904) oli viimeinen Premium ennen firman kaatumista. Vuoden 1952 alussa Eddien bändi oli kertakeikalla Coralin studiolla. Toisessa Four Blazes -sessiossa kesällä 1952 Eddie oli mukana vain yhdessä kappaleessa Perfect Woman. Foniosuudet kuulostivat siinä päälle liimatuilta ja sekavilta, ja siksi kappale tehtiin helmikuussa 1953 uudelleen. Dinah levytti Mercurylle, joten siitä tuli myös Eddien levy-yhtiö. Yritystä oli kovasti jazzin suuntaan, mutta tulos oli. Washingtonin levymyynti oli laskenut 1950-luvun loppua kohti, ja tuottajat päättivät satsata vanhaan perusmateriaaliin. The Four Blazes oli perinteikäs lauluyhtyebändi, jossa kukin laulaja soitti samalla taustoja. Standardi Southern Comfort antoi rumpalillekin tilaisuuden korostaa rytmiä enemmän kuin Eddien levytyksissä aikaisemmin (Coral 65080 ja 65089). Ne hyväksyttiin levylle (Mercury 71107), mutta saman session Dinah Washingtonin laulama kappale jäi hyllylle. Nyt siitä tuli yhtenäisempi, ja kun sen B-puoleksi levyllä (United 158) sijoitettiin nätti Ella Louise, levy otti taas Juke Box -listalla sijan viisi. Yhtyeen tunnussäveleksi muodostui Jimmy Forrestin Night Trainin ilmiömäisen hieno lauluversio, jossa Eddie ei kuitenkaan soittanut. Viidestä kappaleesta vain kaksi pääsi levylle (United 160): standardi Lonesome Road ja letkeä blues Walkin’ Home oli sitä äreää fonismia, jota Eddie viljeli. Mukana oli laulajana Danny Overbea, ja ensimmäinen kappale oli laulettu Every Shut Eye Ain’t Sleep
Ne tulivat mukaan vasta 1960-luvun kuluessa ja olivat tallella vielä 1980-luvun levytyksissä. Diskografiani eivät tunne levyä. Jazzin parissa Eddie oli kärsimätön, ja levyillä soolot menivät vispaamiseksi. Eddie oli Ranskassa Black & Blue -merkin levytyksissä keväällä 1976. 11.0, 2010 McKenzie Ian: Remembering Eddie Chamblee, Blues & Rhythm 193, 2004 The New Grove Dictionary of Jazz, 2. Vanhoja standardeja, muutama uusi ja joukon jatkona Long Gone ja Back Street. Orkesteri oli taas iso, mutta Eddie sai soolo-osan neljässä kappaleessa, joista You’ve Been A Good Old Wagon irtosi parhaimmin. Olivatko ne harjoitusäänityksiä vai dubattiinko laulut uudempiin taustoihin. Vinyyleistä erikseen mainittavia ovat LP:t Prestigeltä (4 C 052-93611) ja Barronilta (VLP 404); molempien nimet tekstissä, sekä singlet (Travis TR-036 ja Viscount V 527). Hän osallistui vielä 1983 Big Joe Turnerin 72-vuotisjuhlan levytykseen (Southland SLP 13). Los Angelesin kovaan r&b:hen verrattuna Eddien musiikki oli bluesin ja jazzin välistä. Helmikuussa kerralla äänitetty levy sisälsi kahdeksan kappaletta, mm. Vanha suola kuitenkin janotti, ja hänet kutsuttiin mukaan Dinah Washingtonin uuden blues-LP:n äänitykseen Rouletten studiolle marras- ja joulukuussa 1962. ed., vol. Sonny Thompson -aikaa on “The Complete Recordings, Vol. Musiikintutkija Jan Evensmon parhaat osumat vuoteen 1959 mennessä: Long Gone Pt. Tammikuussa 1958 aikaisemmasta tuttu jazzariseptetti purkitti 10 kappaletta Eddien nimiin. Asialla oli iso ja svengaava orkesteri, jossa Eddie soitti siivet supussa. 1960 Eddie soitti urkuri Perri Leen triossa, jonka esiintyminen Count Basie’s Barin lavalla äänitettiin ja julkaistiin LP:nä Roulette-merkillä. Parhaalta tuntui reipas tulkinta standardista And The Angels Sing, jossa Eddien foni vähän vapautui norminykytyksestä. LP:n ”Doodlin’”(EmArcy MG 36131) kansikuvassa keikisteli myös Dinah, vaikka ei esiintynytkään levyllä. Lähteitä Billboardin vuosikerrat 1947–1989 Edellä luetellut cd-vihot Evensmo Jan: History of Jazz Tenor Saxophone, Black Artists, vols. Ilkeät huhut kertovat, että Dinah sai Eddiestä kyllikseen yhden esiintymisen tauolla ja mottasi Eddien fonin seinään. Fonin äänessä oli korisevaa ja äreää säröä, mikä sopi hyvin rhythm and bluesiin. Nyt irtosi Eddien fonista jopa falsetti, kuten myös svengaavissa kappaleissa Champin’ ja Skang! ”The Rocking Tenor Sax Of Eddie Bluesia ja jazzia 1965–1989 Tyyli ja merkitys Eddien Chambleen tyyliä on luonnehdittu teksasilaiseksi, vaikka hän kasvoi Chicagossa. Levytyksiä Blue Moon on koonnut cd:t ”The Complete Recordings 1947–1952” (BMCD 1049) ja “1953–1954” (BMCD 1052). 1, Grove 2002 - 33 - 6 - 2013 •. 1990-luvulla Eddie sairastui Alzheimerin tautiin ja kuoli unohdettuna 1999. Se avioliitto kesti reilun vuoden verran. Levyllä laulaa ilmiselvästi Dinah Washington Eddien, urkurin ja rumpalin avustuksella kappaleet My Funny Valentine ja Lucky Old Sun. tuskainen. Löysin erään haamusinglen, jonka on tehnyt ”Eddie Chamblee and friend Martha”Travis-merkille. Harlem Band teki oman levynkin 1982 (Barron VLP 404), jolla Eddie sai vetäistä Flying Homen vanhaan malliin, falsetilla ja honkaten. Official 6031 (”The Rockin’ And Walkin’ Rhythm Of Eddie Chamblee”, 1988) on ollut monelle ensikosketus Eddien omaan musiikkiin. Bluesmies sai kuitenkin studiotöitä vanhan Miracle-kollegan Memphis Slimin sessioissa 1967. Sen jälkeen oli hiljaista, kunnes Eddie palasi Eurooppaan 1976 Milt Bucknerin mukana ja 1977–1978 Lionel Hamptonin bändissä. Se lienee prässätty 1965–1966 numeron perusteella. Hänen nimissään koottiin LP ”Twenty Years After” (Black & Blue 33097) sen muistoksi, että edellisistä Hampton-äänityksistä oli 20 vuotta. Vuoden 1976 Black & Blue -levytyksiä on julkaistu albumilla “Blowing In Paris” (BB 891.2). Dinah kuoli joulukuussa 1963. Blues oli hänen erikoisalansa, ja pääosa alkuaikojen levytyksistä oli blueskategoriasta. Levy (Travis 036) tuli Travis Kleinin pikkupajasta Pittsburgista. vanhan Ligginsbravuurin The Honeydripper. Eddien osuus jäi ohueksi, kun iso orkesteri paahtoi Kuningattaren taustalla. 2 (1947) on Chicago-bluesia parhaimmillaan, Back Street (1948) osoittaa Eddien yhdeksi parhaista r&b-puhaltajista, Walkin’ Home ja Lonesome Road (1953) taas ovat Eddieä parhaimmillaan. 1–2” (Blue Moon 6024 ja 6030) ja United-aikaa “Honkers & Bar Walkers, Vol. Rumpuja käsitteli Panama Francis, joten tanakan rytmin päällä Eddie sai parasta jälkeä blueseihin Gone ja Twenty Years After, ja foni honkkasi! 1980-luvulla Eddie soitti vähän aikaa Count Basien orkesterissa alttoa, vanhojen partojen kanssa Harlem Blues & Jazz Bandissa sekä oman pikkubändinsä kanssa lauantaimatineoissa New Yorkin Sweet Basil -klubilla. LP (EmArcy MG 36124) sai nimen ”Chamblee Music”. 4-6, 1998–2008 http://www.redsaunders.org Joel Whitburn’s Top R&B Singles 1942–1988, Record Research 1988 Lord Tom: The Jazz Discography, vers. Eddiellä ja Dayton Selbyllä oli 1964 urkutrio, jolloin Eddie sai mahdollisuuden tehdä oman LP:n Prestigelle. 1959 hän muutti pysyvästi New Yorkiin ja liittyi rumpali Cozy Colen bändiin. Mercuryn jazzlevyistä tulee pahat haukut. Himmenevää 1958–1965 Fonisteille koittivat kovat ajat 1960-luvulla, eikä Eddie Chamblee ollut poikkeus. Toisella Dinah-levyllä oli Bessie Smithin blueseja. Hitaat standardit pehmensivät fonin ääntä ja veivät siitä samalla ominaisluonteen. Chamblee” (Prestige 4 C 052-93611) oli triotyöksi kovaa r&b:tä. Tyyli viittaa 1960-luvun puoliväliin, mutta Dinah kuoli jo 1963. 3” (Delmark 542), “The Four Blazes: Mary Jo” (Delmark 704) sekä “The Five C’s: Tell Me” (Delmark 776). Eddie Chamblee perusti pienen urkubändin ja esiintyi sen kanssa Chicagossa. “Chamblee Special” (Fresh Sound 394) sisältää Mercury-LP:t 1957 ja 1958. Levyä (”Back To The Blues”, Roulette R 25189) seurasi vielä LP:n ”Dinah ’63” (Roulette R 25220) äänitykset vuoden 1963 alussa. Ne äänitettiin joulukuussa 1957 ja tammikuussa 1958 Chicagossa. Erikoinen Eddien nimiin kirjattu single on myös Viscount-merkin I Spoke Too Soon / Big Bamboo (#527), joka lienee samoin 1960-luvun puolesta välistä. Viimeinen oli rautaa verrattuna vaisuun yleislinjaan, ja Strollin’ Sax onnistui uusista nätisti. Tavanomaisia r&b-jippoja rekisterin ala- ja yläpuolelle hän ei alussa käyttänyt lainkaan, vaan foni soi koko ajan riittävän karkeasti
8 4.4.195 azine 2 Billboard M agazine 29 .5.1948 g Jet Ma Jet Magazine 13.3.1958 Jet Magazine 9.2.1961 1958 e 1.5.1958 Jet Magazin Billboard Magazine 16.10.1948 • 6 - 2013 Jet Magazine 9.1.19 - 34 - 58. Jet Magazi e 14.5.1949 ne 6.3.1958 Ebony Magaz ine 3/1964 Jet Magazine 28.4.1955 Billboard Magazin Jet Magazine 31.7
Varsinainen esitys oli lähinnä maallinen rock-konsertti, joka oli verhottu hengellisen termistön alle. Oma musiikki oli muuttumassa haastavaksi niin rakenteellisesti kuin soinnullisestikin. Bändin jäsenet diggasivat Jeff Beck Groupia ja Brian Auger & Trinitya, Saxelin sauhusi vaikkapa Creamista, Hiekkala oli sulaa vahaa Beatlesista ja Lindholm vastaavasti Dylanista sekä vanhasta bluesista. Laulu ja kitaransoitto olivat edistyneet tasaisesti. Jälkimmäinen kuitenkin liian hitaasti, sillä hän ei ollut itse kitarahallintaansa tyytyväinen. Saarnalaulu on lyhyt ja ytimekäs. Alusta alkaen oli kuitenkin täysin selvää, että omalla sävelmateriaalilla lähdetään. ”Liity äläkä tunne itseäsi aalloksi”. Bänditulokasta ei voinut moittia ainakaan harjoitusinnon puutteesta. Vertauskuvallisen alun jälkeen jatketaan välittömästi uskontunnustuksella. Porukassa he treenailivat vähän sitä sun tätä, mutta mukana oli myös omia juttuja. Hän oli pienestä pitäen soittanut klassista pianoa käyden soittotunneilla, jossa oli perehdytty myös musiikin teoriaan. Ystävysten lähipiiriin kuului rumpuja soittanut Matti ”Masa” Saxelin (27.5.1952). Saarna innoittaa kiitokseen: hurraa jollekulle, hurraa herralle”. Hessu Hiekkala oli soittajana valmis, kypsä taitaja. Dave oli kuulemastaan myyty! Musiikki yhdisti 16-vuotiaat soittajanalut ja heistä tuli parhaat frendit. Merkillepantavaa on, että bändi oli omaleimainen eikä imitoinut suoranaisesti ketään. Uusia ideoita ryöppysi jatkuvasti. Ferris Wheel (1969) Ferris Wheel oli yhtä kuin Dave Lindholm (laulu, kitara), Hessu Hiekkala (urut, kitara, laulu) ja Matti Saxelin (rummut). Innoittajana ja esikuvana toimi Ten Years After, mutta oli niitä muitakin. Kokeilemisen ja erehtymisen kautta parhaat jäivät elämään. Vaikkei tilaisuus oillut mikään megamenestys, se vahvisti nuorten miesten uskoa, että rock’n’roll on tie, totuus ja elämä! Voidaan sanoa, että bändi oli syntynyt ja musahommat saivat kovemman nosteen. Kitaraa ja huuliharppua soittanut Ralf-Henrik ”Dave” Lindholm (31.3.1952) tutustui Heikki ”Hessu” Hiekkalaan (18.8.1952). ”Palaako siellä”, kysyy laulaja läsnä olevilta. Levyn anti koostuu Ferrisin itse kirjoittamasta kitara-urkuvetoisesta, melodiarikkaasta ja täysipainoisesta materiaalista. Hän oli myös lahjakas kitaransoittaja. – ”Closer To The Drum” ja Isokynä Lindholm – ”Sirkus”). Kerhon kahvila tunnettiin lempinimellä Räkälä. Aluksi trio treenasi missä milloinkin. He tapasivat Pohjois-HaaganYhteiskoulun musiikkiluokassa, jossa Hessu oli soittamassa itsekseen pianoa välitunnilla. ”Uskon Jumalaan”, laulaa Rafael Lindholm englanniksi, ”tiedän että kaikki tekevät niin”. Siitä lankesi päävastuu Lindholmille. Homma alkoi olla hallussa myös Dave Lindholmilla. HARA JÄRVINEN Esivaiheet (1968) Ferris Wheelin syntyvaiheet vievät Haagaan, jolloin elettiin syksyä 1968. 60-luvun - 35 - 6 - 2013 •. Matti Saxelin oli huimaa vauhtia kehittynyt varmaotteiseksi ja teknisesti taitavaksi rumpaliksi, jolla oli korvaa nyansseille. Kellarissa puuhastelleet combot maksoivat tilavuokransa siellä välillä esiintyen. Daven sanoin veriveljiä. Kovalla työteolla ja määrätietoisella asenteella alkoi tuloksia syntyä. Kolmikko puuhasteli Huopalahden kirkkoon pop-jumalanpalveluksen saaden harjoitella sen ohjelmistoa seurakunnan tiloissa. He uurastivat sitkeästi yhdessä ja erikseen. Akustinen instrumentti oli vaihtunut Wurlitzer-merkkisiin urkuihin. Keräilijöitä hemmotellen se on prässätty 180-grammaiselle vinyylille, kannet tehty paksusta kartongista ja mukana tuleva liite sisältää harvinaisia kuvia. Itse asiassa, laulaja-kitaristi-lauluntekijä Dave Lindholmin myöhemmin tunnetuksi tullut tyyli oli kehittynyt jo Ferrisaikoina varsin pitkälle. Lindholm oli touhukas biisinikkari eikä kumppaneistaan yhtään hullumpi sellainen. FERRIS (WHEEL) Erään pikkubändin tarina F errisin 1970-luvulla ilmestynyt LP-levy on julkaistu marraskuun lopulla uudestaan saksalaisen Shadoks Musicin katalogissa. Alkoi yhteismusisointi. Hänen tekemänsä kappaleet saivat usein treeneissä loppusilauksen koko porukalla. Sitten he saivat harjoitustilat Pohjois-Haagan nuorisokerhon alakerrasta. Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Korvia huumaavalla pauhulla kehottaa alttarin edessä seisova vokalisti nuoria tyttöjä uskomaan: ”Sinun on uskottava johonkin, ehkä itseesi ehkä Jumalaan tai tal- vibaarin omistajaan, mutta jokaisella on omatunto”. Kirkossa esitetty materiaali koostui Lindholmin tekemistä kappaleista, joista Hooray For Someone ja Illan prinsessa jäivät ”elämään”saaden myöhemmät levytysversiot (Pen Lee & Co. Omat kappaleet ja englanninkieliset tekstit kehittyivät paremmiksi. ”Herää, näe, tunne”, vaatii laulaja
Piti miettii, mitä tehdään seuraavana iltana, kun ollaan niiden lämppärinä”. Se hajosi keväällä ’69 laulusolistin käynnistellessä omaa soolouraansa. Hitto, joku oli mennyt heistä kielimään. Ikään kuin bonuksena sai kokeneemmalta soittoniekalta kosolti hyviä vinkkejä. - 36 - © Ben Furman © Ben Furman puolivälin jälkeen, jolloin Daven soittoharrastus alkoi, laulaminen ja biisien tekeminen jättivät tekniikkaharjoittelut taka-alalle. Meistä tuli paljon parempia. Syystä tai toisesta pääesiintyjä ei ilmestynyt ollenkaan paikalle, joten paikallisbändit saivat isommat roolit kuin niille oli alkujaan kaavailtu. ”Mun mielestä me painimme ihan eri sarjassa kun soitimme omaa musaa. Siinä ei kauaa ihmetelty; ei muuta kuin kiipeämään. Reiska Tuomikoski järjesti Ferris Wheelin kesällä Italian Riminille; neljä keikkaa kymmenen päivän aikana. Itävaara oli soittanut aiemmin muun muassa The Roguesissa, mikä oli melkoisesti keikkaillut ja kolme singleä tehnyt bändi. Paikalla ollut lehtitoimittaja olisi halunnut tehdä Ferris Wheelista jutun; olihan kyseessä ihan uusi tuttavuus. Ferris Wheelin ”managerina” ja keikkamyyjänä toimi tuttu haagalaiskundi, Reima ”Reiska” Tuomikoski. Ydinkolmikon yllätykseksi ”konkaribasisti” näytti innostuvan heidän meiningistään ja henkilökemiatkin tuntuivat toimivan. Lahtelainen Charlies soitti parhaillaan Vanhalla – ja tuota bändiä he diggasivat – mutta kun olivat vielä alaikäisiä, sisäänpääsy oli poissuljettu. Jake Itävaaraan englantilaisbändi ei tehnyt suurta vaikutusta. Peruskeikat – kuten useimpien muidenkin suomalaisten rock-/ pop-yhtyeiden – tapahtuivat näihin aikoihin lähinnä osakuntien (yliopiston oppilasjärjestöt) tilaisuuksissa ja yhteiskoulujen iltamissa (Konvat). Jokainen sai keksiä ja soittaa mukaan mitä halusi. Siinä oli luomisen ja vapauden riemua. Pitkätukkainen rokkivaihe kuviteltiin lähinnä ikään liittyväksi, ohimeneväksi haihatukseksi. Soittajavinkkelistä hyvää kyseisillä keikoilla oli ikäjakaumaltaan oikea, vastaanottavainen kohderyhmä, mitä oli yleensä paljon. Syksyllä jäi Ferris Wheelia kuuntelemaan treenikämpällä vuorovaihdoksen jälkeen Jaakko ”Jake” Itävaara (22.1.1949). Bassottomuus ei ollut ylitsepääsemätön este treeneissä, mutta keikkatilanne olisi toinen juttu. Mutta nyt oli koukkua ja riffiä, sointuvaihdoksia sekä nopeita juoksutuksia ja vielä piti samanaikaisesti laulaa; 17-vuotias Lindholm oli kovilla. Kysyttäessä, tulisiko hän bändiin, vastaus oli kyllä. Ratkaisuksi keksittiin eräänlainen lavashow, mikä osoittautui napakympiksi. Siellä heitä neuvottiin tekemään parempi. Jossain vaiheessa hän otti esiin oman instrumenttinsa, mikä johti jammailuun. Reissu oli joka tapauksessa hulppea kokemus, joka toi kotimaisen lehdistön kautta myös julkisuutta bändille. Perille päästyä meinasi mennä kuitenkin jauhot suuhun. Treenikämpällä äänitettiin kuitenkin alkuvuonna kelanauha, joka kiikutettiin Love Recordsin toimistoon. Olimme sen verran soittaneet niitä biisejä että ne oli hyvässä kunnossa ja täysin nautinnolla vedettiin. Kitaransoiton oppi-isänään Dave pitää Orient Expressin kitaristia, Jan-Göran ”Janne” Ödneria, johon tutustui vähän myöhemmin Ferris Wheelin ensikeikkojen jälkeen. Harjoituskämpällä oli veivattu lähes kaikki vapaa-aika vuoden ’68 lopusta lähtien. Salin puolella he konttasivat peräkanaa yhden ison pöydän alle. Kumppanuksilla oli mieli maassa ja suoraan sanoen vitutti. ”Olin päässyt opiskelemaan ruotsalaiseen Kauppakorkeakouluun ja mennyt naimisiin. Ferris Wheel äänitti syksyllä uuden demon, jonka jälkeen Itävaara erosi bändistä. 1970 Uusi vuosi alkoi tuttuun tapaansa. Paluumatkalla oli haagalaissoittajien itsetunto korkealla ja mielikuvissa häämötti jopa kirkuvat fanilaumat Helsinki-Vantaan lentokentällä. ”Mikä pahinta, ne soitti yhtä tarkasti ja hyvin kuin edellisiltana. Sama päti kärjistäen country-bluesiin. musa tuli niin mageesti. Kyseessä oli lyhytaikainen Incense, raskasta rhythm & blues -pohjaista rokkia tahkonnut bändi. Mä oon sille yhä tosi kiitollinen!” Ferris Wheelin ensikeikka tapahtui syksyllä Kulttuuritalolla, jossa sen piti toimia lämmittelijänä englantilaiselle Dave Dee, Dozy, Beaky, Mick & Tich -yhtyeelle. Davella oli joka kerta mukana vähintään pari uutta biisi-ideaa. Ferris Wheelin päällimmäinen intressi ei ollut estradeille pääsy ja parrasvalot, joten se oli saanut kypsyä rauhassa. Syksyllä Incense oli hajoamassa; samoihin aikoihin, kun Itävaara oli ensikerran soittelemassa Daven & kumppaneiden kanssa. Basisti Itävaara muisteli: ”Ferris Wheel toimi mainiosti, soittaminen oli nautinnollista ja luontevaa. Silloin jo vanha Triumph oli vaihtunut kunnolliseen Telecasteriin. Seuraavana iltana vuorostaan britit esiintyi ensimmäisenä. Kotona ei ”maleksimista” katsottu suopein silmin. Täytyy sanoa, että yllättävä veto. Ihmeellisintä oli kun Davella ei treeneissä näkynyt milloinkaan kirjoitettuja sanoja biiseihin, vaikka niitä tuli laulettuna solkenaan ja vielä englanninkielellä. Nimittäin keikkapaikalla kuulunut Chicagon I’m A Man ei tullutkaan levyltä vaan sitä veti livenä englantilainen coverbändi. Muusikonalut tekivät tahoillaan joitakin lyhytaikaisia työrupeamia esimerkiksi varastoapulaisena. Mutta Davella/bändillä oli pokkaa kieltäytyä kunniasta. Jossain vaiheessa syksyllä liian monien osakuntakeikkojen jälkeen päätin lopettaa”.. Lindholmin Dave muisteli: ”Itävaaran Jake opetti meille bändinä soittamisen. ”Mut eihän siellä tietysti ketään ollut”, naurahti Dave. Ai että olikin hyvä meininki... Niitä sitten kehiteltiin yhdessä. Toisaalta folk-musiikin parissa pärjäsi säestystehtävissä muutamilla soinnuilla ja koppakitaralla. Tosin näkyvyyttä ei ollut, mitä nyt kenkiä ja jalkoja siinä ympärillä. Soittajana alkoi itsetunto kohentua, vaikka ei hän miksikään virtuoosiksi itseään kuvitellut. Ehkei sittenkään, kun kaverukset huomasivat yhden avonaisen ikkunan. Samaan tapaan alkoi vuoden ’69 loppukesä kääntyä syksyksi. Hän ei ollut mielestään soittajana valmis. • 6 - 2013 MATTI SAXELIN JA JAKE ITÄVAARA kasvattaen samalla fanipohjaa, mutta soittopalkkiot jäivät vaatimattomiksi. Päätavoite oli, että heille jäisi aikaa olennaiseen, eikä homma olisi sellaista säätämistä. Tosin, yhtiö jätti ikään kuin portit auki ja pyysivät palamaan aiheeseen vuoden päästä. Dave kertoi: ”Mä aattelin, että nyt ollaan kusessa. Mutta periksi hän ei antanut. Kyllä yleisö meitä diggasi, mutta se oli enemmänkin sellaista uuden ihmettelyä ja kiinnostusta, kun ei tullutkaan tuttuja päivänhittejä ja diskokamaa”. Ferris-leirissä oli noussut halu päästä levylle, joskaan Lindholm ei ollut yhtä innostunut kuin kumppaninsa. Yhdessä soittaminen oli vain nastaa. Jaakko Itävaaraa on bändikuvioissa aina kiehtonut sen jäsentensä yhteissoitto, mikä innosti kovasti Ferrisissa. Mutta että ammatiksi... Tuumasta toimeen, mutta Finnvoxin studiolla tehty uusikaan ei vakuuttanut Loven väkeä. Tämä lisäsi tietoisuutta esiintyjistä DAVE LINDHOLM Hessu Hiekkala ja Dave Lindholm keskeyttivät lukion ”ryhtyen muusikoiksi”. Silloin Itävaara oli siirtynyt tutun haagalaiskitaristi Hugo Christer ”Cisse” Häkkisen johdattamana uusiin kuvioihin. ja taas potutti, jos vähän jo hymyilyttikin. Esiintymispaikkoina olivat yökerhot – Ye’ Ye’ Club ja Oriental Club – jotka sijaitsivat Riminin turistialueella. Dave Lindholm kertoi hauskan nuoruusmuistonsa Ferris Wheelin ajoilta: Hessu & Dave olivat kimpassa norkoilemassa Vanhan Ylioppilastalon kulmilla. Tosin kundien esiintymishaluja hillitsi tietoisuus, että trion miehitys / soitinarsenaali ei ollut täysin balanssissa rockbändille. ”Nyt ne hyppi, riehui ja seisoi päällään”, muisteli Dave. Ferris Wheel hyppi ja riehui sekopäisesti, veti settinsä armottomalla draivilla ja lopuksi Hiekkala kaatoi urut. Toisen tai kolmannen biisin jälkeen pöydän alle kumartui tuimannäköinen ovimies. Pian Lindholm alkoi olla vakiokasvo erilaisissa jamitilaisuuksissa, mitä kaupungilla tuolloin järjestettiin. Se jotenkin osasi esittää asiansa ymmärrettävästi, ei saarnannut ja viesti meni läpi jopa meille kaikentietäville rokkikukoille. Itävaara jatkoi: ”Mieleeni tulee elävästi treenit poikien kanssa. Toisena aloitusaktina oli Incense. Aikamoinen kielipää”. Aina oli innostunutta uuden luontia. Ödnerilta saatu opetus tuotti tulosta. Se tiesi reipasta menoa pihalle... Se oli kivaa ja helppoa, palat vaan loksahtelivat paikoilleen”. Ferris Wheel treenasi ja teki osakuntakeikkoja. Jake Itävaara kertoi vaikuttuneensa Ferris Wheelin omasta musiikista ja vallitsevasta, poikkeuksellisen luovasta ilmapiiristä. Reissuun lähdettiin luottavin mielin ja melko polleina, sillä tuollaiset keikkamatkat olivat suomalaisrokkareille utopistista haaveilua vuonna 1970. Sitten kun me mentiin lavalle, ei enää heiluttu eikä pompittu yhtään, oltiin kuin patsaat ja vedettiin vaan setti läpi”. Ferris Wheel kasvoi kvartetiksi saaden tarvittavan lisäpotkun
Ferrisin samanniminen, ainoaksi jäänyt albumi ilmestyi helmikuussa 1971. Mikko Sams muisteli, että heidän frendin, Pekka Nurmen isobroidi oli oikea bluesfriikki, jolla oli tuntitolkulla alanmeininkiä kelanauhoilla. Absoluuttisen sävelkorvan omannut Hessu aloitti varhain soittotunnit. Kriitikko Tommi Liuhalan tekemässä arviossa luki, että musiikillisia yhtymäkohtia löytyy saksalalaisyhtyeisiin Nosferatu ja Andromeda sekä englantilaiseen Graciousiin. Äänitykset työstettiin pienellä budjetilla Finnvoxin studiolla kahdessa päivässä; aikaa tuhraantui yhteensä vain noin kymmenen tuntia. Itse asiassa, ei tuo niin hatusta ole vedetty kuin miltä saattaa kuulostaa, sillä Graciousin ”Vertigo”-kiekko oli tehnyt varsinkin Itävaaraan ja Hiekkalaan suuren vaikutuksen. Heikki Hiekkalan äiti oli klassisen musiikin pianisti. Hiekkala urkuja, pianoa sekä lauloi taustoja. Oli havahduttu, että maailmalla oli ainakin kolme Ferris Wheelia. Se sai positiivisen vastaanoton muun muassa Ilta-Sanomissa (16.2.1971). Davella oli herännyt samoihin aikoihin bluesinnostus. Me soiteltiin Benin kotona, jossa kuunneltiin välillä levyjä. 1971 – Ferris-albumi (Love Records LRLP 34) Albumi tehtiin tammikuussa, jolloin bändinimi lyhentyi muotoon Ferris. Mikko Sams: ”Aika usein me soiteltiin Virtasilla. Siitä ja Beatlesista lähti ensimmäiset rock-bändikokeilut Mikkelissä. Matti Saxelin kommentoi: ”Tuli vain uudet ideat, elämäntavat ja kaveripiiri”. Tosiaan, bändin levytyssopimuksesta tuli tällä erää totta, kun koenauha meni Lovella läpi vaikka bändin musiikki oli luokiteltu epäkaupalliseksi. ”Niitä me sitten kopioitiin ja hartaina kuunneltiin. Päätösraita Women Are Allright on tarttuva, kieliposkessa toteutettu ralli. Toinen lauluton esitys on Lindholmin Shugga Pog, joka on akustisvoittoinen, kaunis, psykedeelisiä folk- ja jazzsävyjä sisältänyt sävellys. Siellä oli myös bluesia”. Matti Saxelin vastasi lyömäsoittimista. Dave hankki akustisen rinnalle Triumph-merkkisen Les Paulin kopion joskus 1967. Hiekkala antoi myös yksityissoittotunteja sekä monta hyvää vinkkiä kanssasoittajilleen. ”Vähän otti päähän kun tilalle piti soittaa suoraa jumputusta”. Hän sai ensimmäisen kitaransa syksyllä, mikä innosti saman tien omien kappaleiden tekemiseen. Liuhala jatkoi arviossaan, että Ferrisillä on ammattitaitoa riittämiin ja sävellysten johdonmukaisuus pitää mielenkiintoa pitkään yllä. Mä en oikein osannut soittaa, eikä mulla vissiin ollut lahjoja, joten jätkät jatkoivat ilman mua”. Levytetty materiaali oli kokonaisuudessaan Ferrisin omaa tuotantoa. Se oli venäläinen seitsenkielinen. Klassista Lindholmia edustaa Mr. Mulla oli kaiketi jotain Dylania. Ferris Wheel jatkoi triona, mutta ei henkisellä tasolla täysin koskaan toipunut basistinsa lähdöstä. Hiekkala sai kimmokkeen käyttää urkujensa bassopolkimia, jolla yksi ongelma oli ratkaistu. Levyn avausraita Mama on räväkkää blues-rockia, jossa on melkoisesti Ten Years After -vaikutteita. Bändijäsenten taustat ja muita varhaisia vaiheita Dave Lindholmin kotona kuunneltiin paljon musiikkia; eritoten jazzia ja vanhemman Calle-veljen toimesta rockia. Itse asiassa hänestä kehittyi ajan myötä hiton hyvä kitaristi. Jake Itävaara oli pyydetty mukaan basistina. Toi Virtanen tykkäsi ja osasi kai kaikki Irwinin biisit. Hiekkala soitti jälkimmäisessä myös joitakin kitaraosuuksia, joita Lindholm ei saanut toimimaan haluamallaan tavalla. Hiekkalan perhe muutti Haagaan kesällä 1968. Ferris oli hyvässä iskussa! Dave Lindholm lauloi ja soitti kitaraa. ”Porukan jäsenet ovat yhdessä tuottaja Groundstroemin kanssa luoneet kokonaisuuden, jonka ei tarvitse edes viennissä hävetä”. Ferrisin albumi julkaistiin cd-formaatissa vuonna 1997 (Siboney/Love). Tuottajana toimi Måns Groundstroem ja äänittäjänä Erkki Hyvönen. Davenkin mukaan se meni jotenkin noin: ”Toi juttu oli läpikäyty ja oli aika mennä eteenpäin”. Päällekkäisottoja ei juuri harrastettu. Meillä saattoi olla mukana myös joku Monkeesin biisi”. Hän innostui jopa niin, että sävelsi muutaman uuden biisin, jotka päätyivät myös levylle. Tuomisto teki myöhemmin oman EP-levyn: ”Ho Tshi Minhin runoja” (Love Records 1970). Jotain Beatlesia varmaan ja House Of The Rising Sunia. Ben Furman muisteli: ”Muutama kerta soitettiin meidän autotallissa. Ferrisin viimeinen keikka oli kevättalvella Helsingin Työväentalolla. Stolt kertoi, että hänen aikanaan ei tehty kahta tai kolmea keikkaa enempää. America, jonka kruunaa kappaleen rytmivaihtelut sekä Hiekkalan komeat urkuosuudet. Hän osoittautui jo tuolloin lahjakkaaksi. Daven musiikki-innostus ja soittohalut heräsivät kesällä 1965 radiosta kuullun Bob Dylanin Maggie’s Farm -kappaleen myötä. Heikki sai ensimmäisen kitaran isältään joskus 12-vuotiaana. ”Sitten bändi oli tullut tiensä päähän ja hajosi”. Kerran eräässä klassisessa konsertissa oli 5-vuotias Heikki kuiskannut vanhemmilleen, että hei, tuo pasunisti soitti yhden kohdan väärin. Taidemusiikki oli tärkeä tekijä kotona, jossa kuunneltiin alan levyjä ja koko perheen voimin käytiin konserteissa. Vagabond oli Lindholm-Itävaara -yhteistyötä ja Chrystal Angel tehty Saxelinin kanssa. Matti Virtanen – laulu, kitara, Mikko Sams – kitara & Ben Furman – rummut).”Me oltiin vielä kakaroita. Hänen aiempia soittomeriittejään olivat olleet muun muassa Sugarmama Blues Band, Hukkaviiva ja Orient Express. Itävaara kertoi, että studiossa Mosse Groundstroem oli neuvonut heitä oikomaan biiseistä pahimmat kiharat. Heikki Hiekkalan jazzahtava Basically Pure on upea, groovaava instrumentaali. ”Niitä tuli liukuhihnalta”. Hienoja biisejä kaikki! Jälkimmäiseen toi mainion lisän Matti Saxelinin soittamat bongorummut. Sen mä muistan, että Dave diggasi erityisesti Sonny Terrya & Brownie McGheeta”. Lisäinnoittajina toimivat muun muassa Mike Bloomfield, Alvin Lee, John Mayall ja Peter Green, mutta varmuudeksi, Dylanin diggailu oli kasvanut ihan omiin sfääreihin. Lindholm ajautui samanhenkisten kavereiden kanssa suosiossa olleen folkin pariin, mikä johti laajemmalla skaalalla myös orastavaan bänditouhuun (Dave – laulu, huuliharppu, kitara; - 37 - Suosikki 9/1970 6 - 2013 •. Aika alkeellista menoa se oli. Tosin bändi oli soitannollisesti edelleen kuosissa. Hessu hallitsi myös harmonikan sekä opiskeli pianon ohella klarinettia vielä Helsinki-aikoihin, kunnes jätti opintonsa kesken. Hän kertoi, että erittäin rakkaiksi nousivat John Lee Hooker, Willie Dixon, Memphis Slim ja Sonny Terry & Brownie McGhee. Lyhyt ja haikea Stirling on Hessun ja Daven yhteistyötä; kuten myös You Could Tell Me sekä hittipotentiaalia sisältänyt rypistys, Black Friday. ”Se oli sellaista massatuotantoa”, muisteli Dave. Näin kävi muun muassa Mama-biisin bassokuviolle, © Ben Furman © Ben Furman HEIKKI HIEKKALA KLAUS STOLT joka oli keikkaversiossa samantapainen kuin Daven kitarariffi. Ferris kasvoi levytyssession jälkeen basistin mitan verran, kun mukaan liittyi Klaus Stolt (4.3.1949). Lindholm soitteli näihin aikoihin kaltaisensa Dylanhullun Timo ”Tinde” Tuomiston kanssa suorastaan kilpaillen, kumpi heistä tekee enemmän omia biisejä. Poikien isä oli toiminut nuorena muusikkona, mutta ryhtynyt sittemmin kauppamatkustajaksi soittamisen pysyessä harrastuksena
Hän muistelee jutelleensa aiheesta myös Pekka ”Albert” Järvisen kanssa Kasarminkadulla, N-Klubin edustalla, jolta saikin vinkin basisti Matti ”Masa”Hakaniemestä. Tällöin mukana oli myös taustalaulajattaret, Arja ja Merja Lehtimäki (naistriosta Ringa & Kaksoset). Heidän ainoa keikka oli Kaivopuiston Rautalankakilpailuissa, jonka voitti The Needles. Lindblomin Pepe kertoi, että häntä itseään oli alkanut Incense jotenkin tökkiä ja mielessä pyörivät uudet ajatukset. Incense kasattiin Rondo Fourin viimeisen miehistön pohjalle: kitarassa Cisse Häkkinen, © Jake Itävaaran arkisto Matti Saxelin aloitti rumpujen soittamisen vuonna 1966 kaverin autotallissa. Sijoitus oli kuudes, mutta kuuden osallistujan kisassa siitä ei meteliä tohtinut pitää. Siihen kuului mm. Ensimmäinen kitara oli itse tehty, mutta piti rakentaa vielä basso, jotta bändi saatiin kasattua. Bertula soitti soolokitaraa, Niemi komppikitaraa ja Itävaara bassoa. kesäkuuta 1969 Vaasan Kesän popyhtyeiden mestaruuskilpailuihin, mitkä myös radioitiin. Jake Itävaara innostui kitaransoitosta vuonna 1965 naapurin kundien Heikki ”Heka”Niemen ja Erkki ”Pikkis” Bertulan kanssa. Kokoelmalta ”Jee Jee Jee – Suomi-Rockin Aarteita” (1998) löytyy Incensen runttaama versio kappaleesta Sookie Sookie, joka mukaili Steppenwolfin näkemystä. Remu Aaltonen on kertonut Honey Aaltosen Hurriganes -kirjassa, että Juha ”Lido” Salonen ja Tarmo ”Tarkki” Halinen houkuttelivat hänet uuteen bändiviritykseen, josta oli tuleva Kalevala. Mukana oli ex-Kalevala -kaksikko, Tarmo Halinen ja Beaver Aitto-oja. Lindblomilla alkoi hahmottua progressiivinen Noidannuoli, joka käsittääkseni oli kasassa vasta tammikuussa 1970. Jake Itävaara ajautui Ferris Wheeliin, mutta ei muista, että asiaan olisi jotain dramaattista liittynyt. Bändissä oli myös laulaja, Rolle Salenius. Bändi osallistui 17. Levyistä jälkimmäinen ilmestyi vuonna ’68 (Hymyillään kun tavataan / Pienet nuolet). Rummuissa oli Jaken serkku, Matti Sihvonen. 26”bassorumpu, 13” virveli, tupla tom-tomit ja Zildjan / Paiste symbaalit. The Roguesin ensisingle ilmestyi vuonna 1967 (Ei maitoa tänään / Lady Jane) – ja kuten lopuillakin kahdella neliviitosella, laulusolistin nimi esille tuotuna: Arto Sotavalta & Rogues. Incensen perusohjelmistoon kuului muun muassa Knock On Wood, Mustang Sally, Let It Be Me ja I Get So Excited. Bändi aloitti koulukeikkailut miehistön DAVE LINDHOLM • 6 - 2013 arkisto © Jake Itävaaran JAKE ITÄVAARA © Heikki Hiekka lan perikunta LSINGIN FERRIS WHEEL HE SÄLLÄ 1970 KE SÄ ES KAISANIEM - 38 - uruissa Pertti ”Pepe” Lindblom ja rummuissa Markku ”Beaver” Aitto-oja. Uusia kasvoja oli nyt laulusolistina toiminut Henry ”Remu” Aaltonen (jota bändin sisäpiirissä kutsuttiin ”Trasseliksi”) sekä basisti Eki Niemisen korvannut Jake Itävaara. Pepe Lindblom muisteli, että Remu olisi halunnut vetää aina vain vanhoja standardeja kuten Tallahassee Lassie, mutta he onnistuivat pari tuoreempaakin mukaan ujuttamaan. Incense esitti raakaa ja hienostelematonta rhythm’n’blues -pohjaista rokkia ja soulia; pitäisikö sanoa jytäsoulia. Saxelinin soiton esikuvina ja innoittajina toimivat Mick Waller (Jeff Beck Band), John Hiseman, Aynsley Dunbar ja eritoten ranskalainen jazzrumpali Daniel Húmaire. Incense voitti Helsingin jäähallissa järjestetyn, huutoäänestyksellä ratkotun paikallisbändikilpailun. Liekö poika saanut mallia himasta; näet vanhemmat veljet Hannu ja Aimo olivat ammattilaismuusikoita. Kundit harjoittelivat Kulosaaressa, Lindblomin kotitalon uima-allasosastolla. Epätietoisuus kulminoituu syksylle 1969, jolloin Kulttuuritalolla esiintyi sekä Ferris Wheel että Incense. Näiden vuosien jälkeen on epävarmaa, kuinka se oikein pilkkua halkoen tapahtui. Spidersista tuli musatyylin muututtua The Rogues; ohjelmistossa oli reilusti Beatlesia sekä Holliesia. Rogues hajosi Arto Sotavallan käynnistellessä omaa soolouraansa keväällä 1969. Lindblom on melko varma, että tuon. pysyessä muuten samana, mutta rumpuihin oli vaihtunut Raimo ”Raikka” Rautarinne. Soolokitaristina toimi silloin 16-vuotias Jukka ”Jukkis” Tolonen. Heka Niemi oli siirtynyt rumpaliksi ja Bertula soitti komppia. Matti Saxelinin aloitti bänditouhut Dave Lindholmin ja Hessu Hiekkalan kanssa. Incense alkoi revetä liitoksistaan loppukesällä 1969. Palkintona se pääsi esiintymään Tukholman Gröna Lundin huvipuistoon. Hän arveli, että olisiko Incensellä ollut vain pidempi keikaton väli, jolloin spontaania liikehdintää saattoi tapahtua. Silloin haagalainen Hugo Christer ”Cisse” Häkkinen houkutteli Jaken mukaansa tuoreeseen bändiin, jossa oli vielä basistin mentävä aukko. Siellä se soitti kolme keikkaa. The Spiders soitti rautalankaa innoittajanaan The Shadows. Vuonna 1969 hän hankki englantilaisen George Hayman -rumpusetin. Skaban voitti lappeenrantalainen Kopet, toiseksi tuli jyväskyläläinen Silvery ja kolmanneksi sijoittui haukiputaalainen Porkkanas Unlimited. Tolonen siirtyi vuoden 1968 aikana Kirkan bändiin, jossa basistina oli Heikki ”Häkä” Virtanen ja rummuissa Kristian ”Kisu” Jernström. Matilla oli aluksi Broadway-merkkinen aloittelijasetti. Se ei ollut poikkeuksellista bändikuvioissa. Messiin lähti myös rumpali Beaver Aitto-oja. Yhtyeessä oli sen toiminta-aikana muitakin miehistövaihdoksia ennen kuin solistiksi tuli Arto Sotavalta ja rumpuihin Harri Hario; urkuja oli jonkin aikaa soittanut Timo Lindström, mutta perustajakolmikko pysyi alusta loppuun mukana
MUTTA koska Incensellä oli kalenteriin merkitty kaksi myytyä, tekemätöntä keikkaa, niitä ei peruttu vaan velvoitteet hoidettiin alta pois. Sen jälkeen Stolt ja Salakka vaikuttivat hetken aikaa King’s Cross Bandissa, jonka rumpalina oli Harry ”Häkä” Forsberg. Tällöin jammailtiin blueskaavan ehdoilla ja kehiteltiin improvisointia. Mutta hän ja basisti Reijo Kupiainen dempattiin kiertueelta ulos ja samalla koko bändistä. Stolt kertoi, että Tanskassa kierrettiin kuukausi laidasta laitaan; etelästä pohjoiseen, idästä länteen ja joka päivä oli uusi keikka. Voitte uskoa, että kaikki eivät olleet ratkaisuun tyytyväisiä. Silloin mukana pyöri myös kitaristi Jukka Hauru ja todennäköisesti rumpali oli vaihtunut. Keikkaohjelmisto sisälsi bluesin ohella muun muassa Spooky Toothia ja Familya. Orient Express oli alkujaan Markku Runteen bändi, DAVE LINDHOLM Valtsu Wallen, jolloin bändi esiintyi Rengossa (12.6.). Sugarmama Blues Band teki osakuntakeikkoja ja joitakin maalaiskeikkoja (joskus mukana oli Pekka Järvinen) sekä soitti N-Klubin housebandina. Joka tapauksessa matkaan lähtivät Kojo (laulu), Kalahande (kitara), Raimo ”Valtsu” Wallen (saksofoni), Stolt (basso), Zape Leppänen (rummut) & Hannele ”Ringa” Rinne (taustalaulu). Klaus Stolt vaikutti tovin Dullape-nimisessä rockbändissä, joka veivasi sen ajan nuorison suosimaa tanssimusaa kuten Steppenwolfia ja Freeta. Kaikki tapahtui aluksi vain toistensa tietämättä ja ajoittui lyhyeen, samaan aikaväliin. The Beatles oli tehnyt vaikutuksen, mutta lopullisen soittosysäyksen täräytti Kinksien You Really Got Me. Jamikokoonpanon hiivuttua Stolt pyörähti yhdessä espoolaisbändissä, jonka perään tuli Hannu Salakka & Treatment Band. Keikat tuppasivat olemaan muutenkin kiven alla. DAVE LINDHOLM © Ben Furman mikä oli vastikään ollut Puolassa. Mukana oli myös Zappaa, Eric Burdon & The Animalsia ja toisaalta vaikkapa The Bandia. Siellä pidettiin treeniksiä ja hengailtiin muuten vaan. Ohjelmistossa oli esimerkiksi Dust My Broom, Boom Boom, Shake Your Moneymaker, Parchman Farm ja All Your Loving. Seuraavalla oli mukana saksofonisti - 39 - © Ben Furman DAVE LINDHOLM JA TIMO KOJO © Ben Furman Kultsan jälkeen heillä olisi ollut vielä yksi, viimeiseksi jäänyt veto N-Klubilla. Klausin instrumentti oli ensin kitara, mutta basso alkoi kiehtoa yhä enemmän. Helmikuussa King’s Cross Bandin soittajakolmikko perusti oman combonsa, Hukkaviivan. Näihin aikoihin käynnistyi yhteistyö Marija ”Muska” Babitzinin kanssa (Muska & Orfeus). Mutta sen laulusolistin, joka ilmeisesti oli myös bändin liideri, on nimi unohtunut. Tosin kevättalvella ryhmä harjoitteli uudessa paikassa, ruumishuoneella Meilahdessa, syvällä maan alla. Asiat etenivät pisteeseen, jolla yksi bändi tuli torpedoiduksi. Käsittääkseni Hukkaviiva hajosi siihen, kun Kalahande ja Zape liittyivät Orient Expresiin, jolloin yhtye oli suuntaamassa kuukaudeksi Puolaan. Setissä kuultiin esimerkiksi Kirjoita postikorttiin, Honky Tonk Women (Rolling Stones), Indian Rope Man (Julie Driscoll, Brian Auger & The Trinity), Gimme Some Lovin’ (Spencer Davis Group) ja Move Over (Janis Joplin). Bändisoiton aakkoset tulivat tutuiksi nimettömäksi jääneessä bluesviritelmässä, joka harjoitteli vuoden 1967 talvella Lauttasaaressa, Kråkströmin arkkitehtitoimistossa. Bändi treenasi Meilahdessa, yhdessä autotallissa. Loppuvaiheessa mukaan kuului myös puhaltaja. Kansainvälinen, rento ilmapiiri oli tehnyt suomalaismuusikoihin uskomattoman vaikutuksen. Ensikeikka toteutui 9.6. Se oli lyhytaikainen kokoonpano, joka luotti rajuun, Led Zeppelin -bluesheavytyyppiseen ratkaisuun. Se oli Hande Salakan luotsaama progebändi, jonka alkuperäismiehistö oli Kalahande, Hessu Hiekkala, Klaus Stolt ja Pekka ”Vando”Suvanto (rummut). Bändi suosi myös pitkiä, free-jam -tyyppisiä ratkaisuja. Rumpaliksi vaihtui jossain vaiheessa Urpo ”Zape” Leppänen. Keikkarepertuaarin eräänlaisia kulmakiviä olivat Jeff’s Boogie ja Hideaway. Ferrisin hajoamisen jälkeen... Keikkarepertuaari rakentui alkujaan lainabiiseistä kuten Pink Floydin Matilda Mother, The Doorsin Waiting For The Sun sekä Jack Brucen Theme For An Imaginary Western (tosin Orfeuksen versio pohjautui ennemminkin Mountainin rajumpaan näkemykseen). Seuraavaksi Klaus Stolt jatkoi Ferrisissa. Orfeuksen jäsenet viettivät kesällä paljon aikaa Lahden lähistöllä, Nastolan Pensuolla, kitaristi Hannu Salakan mummon vanhalla maalaistilalla. Imelän savuinen ilmasto oli vienyt mehut ja soittajat olivat puhki. Soittajana tyhjänpäälle pudonnut Cisse Häkkinen teki päivätöitä hoitaen Helsingin kaupungin urheilukenttiä. Siinä musisoivat Pekka Järvinen (kitara), Hannu ”Hande” Salakka (kitara), Klaus Stolt (basso) ja Henrik ”Henkka” Kråkström (rummut), mutta se jäi jammailuasteelle. Se teki yhden ainoan keikan (8.1.1969), jonka perään nimi vaihtui Sugarmama Blues Bandiksi. Voit arvata mihin...”. Laulajatar oli tiukka rokkimimmi, jonka samana vuonna ilmestynyt Scandia-single – Kirjoita postikorttiin – oli ollut jonkinlainen hitti (alkujaan Send Me A Postcard; Shocking Blue). Loppukesällä Orfeukseen liittyi lisäkitaristina Jan Ödner ja syksyllä Zape Leppänen korvasi rumpali Suvannon. Bändin viimeinen keikka oli 1.1.1970. Klaus Stolt liittyi Hessu Hiekkalan kanssa Orfeukseen keväällä 1971. Sen miehistö meni osittain uusiksi ihan h-hetkellä. Mukana oli myös Neil Youngin Southern Man, jonka 6 - 2013 •. ”Rahaa tuli mukavasti, mutta niin sitä menikin. Pitkälti samainen mies vastasi myös uudesta rundista. (osakunta BIO). Laulusolistina toimi New Joysin Tapio ”Tarro” Mäkinen ja kitarassa oli Maukka Grönmark, mutta rumpalin nimi on valitettavasti hukassa. Good Times Bad Times ja How Many More Times ja sitä rataa... Luultavasti niissä basistina toimi Eki Nieminen. Muskan ja Orfeuksen ensimmäinen yhteiskeikka tapahtui lokakuussa, jolloin ohjelmistoon oli tullut suorempaa rockia ja Tina Turneria (esimerkiksi I Idolize You). Asialla ei ole sinällään merkitystä Ferris Wheelia ajatellen – mikään ei muuta sitä faktaa, että Itävaarasta tuli bändin jäsen – mutta jäi itseäni mietityttämään. Klaus Stolt kiinnostui 15-vuotiaana soittamisesta. Sugarmama Blues Band soitti lähinnä sähköistä kaupunkibluesia. Timo Kojo oli laulussa, Kalahande kitarassa, Stolt bassossa ja rummuissa Häkä Forsberg. Maisemissa pyöri ajoittain enemmänkin ryhmää, kuten esimerkiksi soittajista Pekka Järvinen, Janne Ödner, Kojo ja Dave Lindholm. Dullape hajosi, kun Stolt liittyi ikään kuin ”lennosta” Ruotsin ja Tanskan keikoille lähdössä olleeseen Orient Expressiin. Päädyin olettamukseen, että kaikki kolme näkemystä pitävät paikkaansa: Remu liittyi Beaverin kanssa Kalevalaan, Itävaara vastaavasti Ferris Wheeliin ja Lindblom alkoi viritellä Noidannuoltaan. Mutta kun yhtyeelle tarjottiin loppuvaiheessa lisäkeikkoja ja jatkoa rundilleen, kaikki halusivat vain kotiin. Siihen kuului Stoltin ja Salakan lisäksi kitaristi Janne Ödner, rumpali Alf ”Affe”Forsman sekä laulaja/huuliharpisti Seppo ”Limpu” Lindgren
Hessu Hiekkala osallistui myös seuraavan Isokynä-levyn tekemiseen (”Sirkus”). Lindholm soitteli Kojon kanssa sähkökitara/bassorumpu/tamburiini/laulu -duona muun muassa Marc Bolanin Tyrannosaurus Rexia ja omia juttuja. Äänitykset tehtiin maalis- ja huhtikuussa 1972. Orfeuksen & Isokynän keikkatallenne, silloin tuoretta, ennen kuulematonta materiaalia sisältänyt Lillan ilmestyi joulumarkkinoille. Stoltin mielikuva aiheesta on, että hankkeesta levisi vihiä joillekin ammattimaisille keikkajärjestäjille (ilmeisesti Leo Lindblomille), jolloin tuli ukaasi, että jos yksikään keikka toteutuu, asiaa puitaisiin käräjillä. Lindholm epäröi; soitti puolisen vuotta Arto Sotavallan yhtyeessä ensin bassoa, sitten kitaraa (yhtyeeseen kuului mm. Stolt kertoi, että äänittäjä/äänimies Reino ”Pikkureiska” Isoaho oli heille rakas hahmo; eräällä tavalla Orfeuksen viides jäsen. MUSKA © Ben Furman JA KLAUS STOLT © Ben Furman ZAPE LEPPÄNEN lauluosuudet Muska hoiti yhdessä rumpali Leppäsen kanssa. Muskan kanssa oli vain 1x45 minuutin setti; bändi vastasi muusta tarjonnasta. Matti Saxelin asuu nykyään Ruotsissa. Heikki Hiekkala oli lahjakas muusikko ja pidetty, arvostettu mies, mutta kuoli valitettavasti 1980-luvulla (24.9.1986). Orfeus ei valitettavasti näihin aikoihin levyttänyt, mutta Yleisradio teki livetallenteen (9.1.1972) Erkki Lehtolan isännöimään Popstudio -ohjelmaan. Ensimmäinen oli Lindholmin debyyttialbumin sessiot. Bassoon tuli Markku ”Make” Lievonen. Hiekkala soitti sen hajottua Kojon bändissä (1978–79). Levynteon jälkeen Ödnerin Janne oli eronnut bändistä. Pen Lee & Co.:n ensialbumi ”Closer To The Drum”, ilmestyi loppuvuonna 1976, jolloin bändi lähestyi jo hajoamistaan. Matti Saxelin jatkoi soittamista pari vuotta eri taustabändeissä. Syyskuussa Muska perusti miehensä Handen kanssa uuden yhtyeen, Hot Dogs, jolloin Orfeus jatkoi omillaan. Orfeuksen versio Pink Floydin Echoes-kappaleesta sai myös päivänvalon Siboneyn arkistokokoelmalla ”Jee Jee Jee – Suomirockin aarteita”(1998). Kalevalalta ilmestyi bändin viimeiseksi jäänyt, kovatasoinen albumi, ”Abraham’s Blue Refrain” (Hi-Hat 1977). Itävaara oli mukana Horseshoen kakkosalbumilla ”Country Boys” (1983) sekä molemmilla singleillä. Musta ei kuitenkaan tullut ammattilaista. -yhtyettä. Mun pähkähullu idea myydä keikkaa”. Seuraavan vuoden alussa Hiekkala liittyi Kalevala Orchestraan Lindholmin jatkaessa uudella Pen Lee -miehistöllä. Se oli äänitetty 29.7.1974. Itävaara on viimeiset kolme vuotta soittanut bassoa melodista cover-rokkia soittaneessa OHO-kokoonpanossa (= Olohuoneorkesteri). Näihin aikoihin tapahtui myös Kojon läpimurto ja albumi ”So Mean” oli huikea menestys. sanoi mun ammattimuusikkona toiminut vanhempi veli Hannu. Tänä päivänä Horseshoe on yhä kasassa, joskin keikkaillut perin harvakseltaan. Kyseessä oli selkeästi bändilevy sisältäen myös Lindholm-Hiekkala yhteistyötä sekä koko bändin yhteissävellyksiä. ”Mun soittoura kesti seitsemän vuotta enkä päivääkään vaihtaisi pois”. Kokoonpano oli Janne Ödner (kitara), Heikki Hiekkala (urut), Klaus Stolt (basso) ja Zape Leppänen (laulu, rummut). mutta oli. Kyseessä oli hahmotelma ”tanskalaisbändin” perustamisesta; ei muuta kuin peruukit päähän ja tekoviikset naamaan. Toki Orfeus pääsi yhä hämyilemään. Siinä soolokitaraa soittaa Seppo Niittymäki, komppia Pauli Valtia ja rumpuja Heka Niemi. Tajusin, että musiikki mun tasolla ja jatkuva keikoilla juokseminen tai ravintolabändi ei ole minun elämän tehtävä”. Bändi sai nimekseen Noise. Nimellä Isokynä & Orfeus ilmestyi seuraavana vuonna kaksi albumia; ”Musiikkia” ja ”Lillan”. Kalahande Salakka oli keksinyt todella huiman idean. Promokuvissa oli mitä todennäköisimmin Hessu Hiekkala. Kesällä Dave ajautui perin huvittavaan viritykseen. Dave Lindholm otti Ferrisin hajottua rennosti ja lähti kuukaudeksi Tanskaan. Helsingin Lilla Teaternin keikka jäi Orfeuksen viimeiseksi. Hiekkala teki näihin aikoihin lisäksi joitakin levytyssessioita (kuten Davekin); esimerkiksi Mike Westhuesin ”A Man Name ’A Jones”. Lähtökohtaisesti laulaja/kitaristi oli vain yksi sen jäsenistä, mutta soittajakaverien toiveesta nimi muutettiin; Isokynä & Orfeus. Syksyllä Hiekkala ja Lindholm olivat taas porukoissa; nyt perustamassa Alf ”Affe” Forsman kanssa Pen Lee & Co. Davella alkoi selkiintyä näkemys omasta levystä ja soolourasta. Kokoonpano oli: Isokynä Lindholm (kitara, laulu), Heikki Hiekkala (urut, klavinetti, laulu), Klaus Stolt (basso) ja Zape Leppänen (rummut, laulu). Kaverusten yhteistyö jatkui pian samassa bändissä, Orfeus, johon Lindholm liittyi syksyllä ’73. Sittemmin siinä ovat soittaneet myös Pekka Paukku, Jari Metsberg ja Vesa Anttila sekä vierailijana toiminut Olli Haavisto. Noise treenasi kerran tai kaksi, mutta ei tehnyt keikan keikkaa. Kokoonpano soitti alkupään keikoilla paljon bluesia, johon yksi syy tosin oli, ettei omaa materiaalia ollut vielä riittävästi. A-puoli sisälsi bändin version Shadows-klassikosta; B-puoli oli Hiekkalan sävellys, Lindholmin sanoitus. Pave Maijasen tuottamana bändiltä ilmestyi single Apache / Like A Gentle Morning (1975). No, kaveria ei tietysti jätetty; Dave Lindholm ja Klaus Stolt lähtivät pokerina mukaan. Kokoonpano oli tuolloin Ari Talkamo, Arto Borg, Timo ”Momo” Koso ja Hans ”Hasse”Rautio. 80-luvun alussa Hessu operoi Calle Lindholmin kanssa Helsingfors Cafe Duossa, minkä jälkeen - 40 - soitti yksinään ja välillä triollaan pianojazzia Hotelli Presidentissä. Siinä oli myös rumpali, mutta nyt on epävarmaa, kuka se edes oli. Soittajaroolin ohella hän toimi myös levyn tuottajana yhdessä Groundstroemin kanssa. • 6 - 2013 Hiekkala teki näihin aikoihin myös joitakin studiojuttuja. Orfeuksen yhteistyö käynnistyi Dave Lindholmin kanssa syksyllä 1973. Orfeuksen hajottua kesällä 1974 teki Hiekkala joitakin freelance -juttuja ja vaikutti lyhytaikaisessa Mescalerossa, johon kuului Janne Ödner (kitara), Hessu Hiekkala (urut), Juha ”Juuso” Nordlund (basso) ja Pekka ”Vando” Suvanto (laulu, rummut). Hessu Hiekkala liittyi Orfeukseen sen perustamisvaiheessa keväällä 1971 (ks. ”Rumpali on muusikon paras ystävä... Musiikkia oli erittäin onnistunut, Daven kappaleita sisältänyt kiekko ollen vahvasti artistinsa ”näköinen” kokonaisuus. Eikä suomea sitten puhuta, vaan ruotsilla mennään. Sitten käynnistyi yhteistyö Remu Aaltosen soolouran puitteissa. Sellaisia olivat esimerkiksi Arto Sotavalta ja Kisu & Uniset. Muska & Orfeus keikkaili kimpassa alkusyksylle 1972 Kalahanden kuuluessa yhä bändiin, joskin solisti oli tehnyt kesällä muutamat esiintymiset Frankiesin kanssa. Love Recordsilla pyydettiin laulutekstien kääntämistä joko suomeksi tai ruotsiksi. Kevättalvella 1974 äänitettiin studiolevy Musiikkia, joka ilmestyi kesäkuussa. Klaus Stoltia harmitti sen tekovaiheessa, että Groundstroem oli vaatinut ja muutattanut hänen bassosoundiaan kevyemmäksi. Kalahande ryhtyi sen manageriksi ja painatettiin virallisen oloiset tiedotteet. Siinä Itävaaran ja Koson lisäksi vaikuttavat Heka Niemi ja Atso Vuorinen. Palattuaan hän omaksui taiteilijanimekseen Great Pen Lee. Jake Itävaara – soittamiset kertaalleen lopettanut basisti palasi musiikkikuvioihin helsinkiläisen kantrirokkiyhtyeen Horseshoe riveissä, johon hän liittyi vuonna 1977. Lisäksi Itävaara on mukana tuoreessa rautalankavirityksessä, The Stratos. Yhden kaverinsa, Reijo ”Hörö” Af Heurlinin avustuksella, hän äänitti syksyllä ’71 englanninkielisen demon. Bändin hajottua Klaus Stolt pisti pillit pussiin ja aloitti menestyksekkään työuransa arkkitehtuuripienoismallirakentajana. Siihen osallistuivat myös Vesa ”Mongo” Aaltonen, Heikki ”Häkä” Virtanen, Pekka Pöyry ja Erik Dannholm. Horseshoe voitti vuonna 1983 Suomen kantrimestaruuskilpailut, jotka järjestettiin Ahvenanmaalla päästen edustamaan maatamme Euroopan vastaaviin (loppusijoitus: neljäs). Klaus Stolt/Orfeus). Hande kertoi: ”Se oli sellainen kusetus. Se oli omiaan jouduttamaan keikkamyyntiä. Eeki Mantere)..
Lindholm kävi näihin aikoihin soittamassa välillä jamityyppisesti bluesia esimerkiksi järvenpääläisen Super Blues Bandin vierailijana. Dave Lindholm perusti väliaikaiseksi jääneen keikkayhtyeen basisti Jouko Ketosen ja rumpali Harry ”Häkä” Forsbergin kanssa. Inventiven ensi vuonna ilmestyvältä albumilta. 15. Lindholm oli hylännyt teksteistään slangin käyttäen lähinnä yleiskieltä. Dave lauloi, soitti kitaraa tai pianoa. Lindholm on merkittävimpiä, ellei merkittävin suomalainen rockmuusikko/laulaja-lauluntekijä, joka täyttää kliseisen sanonnan; ”omien polkujensa tallaaja”. ”Mä sanoin, että jos sä et mee, se jää kaduttamaan. Yhtye esitti pääasiassa englanninkielistä musiikkia ja treenasi raakamateriaalia Lindholmin seuraavalle soolokiekolle. Itse onnistuin näkemään bändin kesällä Saapasjalkarockissa, jolloin en tiennyt etukäteen Bluesoundsista kaiketi mitään. Inventiven kanssa. Seuraavalla viikolla jo omistin heidän mustakantisen LP:nsä. Silti hän ei ole jäänyt junnaamaan paikoilleen vaan on osannut uudistua luontevan oloisesti ottaen myös riskejä. Lindholm soitti myös soolokeikkoja sekä vaikutti maahamme tupsahtaneen amerikkalaislaulaja-lauluntekijä Mike Westhuesin duossa, mikä kasvoi basisti Tom Kuchkan liityttyä trioksi. Viimeinen Pen Lee -single ilmestyi alkuvuonna 1979: Järvisen tuottama Baby Noir / Crying Too Long. Samana vuonna Lindholm tuotti sivuprojektina Veltto Virtasen albumin ”Kusessa”.' Uusittu Pen Lee syntyi kevättalvella ’77. Yhteisosuudesta tallentui keikka, joka myös julkaistiin; ”Lillan”(1974). Hän käytti luontevasti puhekieltä ja slangisanoja sekä omintakeisia kielikuvia. Seuraava Lindholm-vetoinen kokoonpano oli sähköinen trio, Bluesounds, joka perustettiin syksyllä 1979: Dave Lindholm (laulu, kitara), Ari Vaahtera (basso) ja Zape Leppänen (rummut, laulu). Mutta en mä halunnut jatkaa bändiä ilman Alppua”. Lähiaikoina on saanut radiosoittoa myös tuliterä single You Got It Alright, joka on ennakkolohkaisu B. Helminen. ini Siirala. Joissakin ennakkojutuissa uutukaista suitsutettiin Isokynän paluuksi, mutta onko Isokynä edes milloinkaan mihinkään hävinnyt. Viimeksi mainittujen levyjen ilmestyessä Lindholm oli lähtenyt Pekka ”Pave” Maijasen, Janne Ödnerin ja Alf ”Affe” Forsmanin matkaan. Daven pitkän uran läpikäyminen lauseen, parin mittaisin maininnoin on tuhoon tuomittu yritys, eikä palvele oikeasti ketään. Seuraava sooloalbumi äänitettiin syksyllä Lahden Microvoxissa. Jälkimmäinen oli tehty Orfeuksen kanssa, mihin Dave liittyi syksyllä 1973 yhteistyön jatkuessa vuoden päivät keikkarintamalla. Se teki kaksi albumia: ”Catlook Gypsies” (’77) ja ”Noveau” (’78). Great Pen Lee oli suomentunut Isokynäksi. Dave Lindholm jatkoi komppikitaristina Sleepy Sleepersissa. Nimeltään se oli Rocket (miehistö vaihtui myöhemmin, jolloin siinä vaikutti basisti Raine Angelvuo ja rumpali Markku Luukkanen). Lahtelaisbändiin liittyminen sai kiihkeimmät Lindholm-fanit kiehumaan, koska mies muka myi itsensä. Siihen oli kattavasti koottu lauluntekijän tekstit vuosilta 1968–1978. Bändi teki aktiiviaikanaan neljä albumia ja siltä julkaistiin myös yksi singlekokoelma... Viimeistään nyt pääsi nuoren muusikon verbaalilahjakkuus esille. Debyyttisingle julkaistiin tammikuussa 1976, Do I Have To Throw Stones / Motorways. marraskuuta kuluvaa vuotta ilmestyi uunituore, suomenkielinen albumi ”Ken Elää, Ken Näkee, Ken B” (ks. Tosiasiassa Rock’n’Roll Band oli hajonnut syksyllä, kun Pave Maijanen ja Albert Järvinen perustivat Royalsin. Varmuudeksi, missään tapauksessa syynä ei ole jatkotuotannon vähempiarvoisuus, sillä se ei pidä paikkaansa. Isokynä Lindholmin seuraavat omat pitkäsoitot – ”Sirkus” (1973) ja ”Musiikkia” (1974) – ovat suomalaisen rockin klassikoita. Vuonna 1981 Bluesoundsista tuli kvartetti, kun Tapio Niemelä liittyi kosketinsoittajana mukaan. levyarvio sivulta 61). nyt reilu kolme vuosikymmentä yli. Sleeppareista vielä sen verran, että Dave oli bändin matkassa myöhemminkin. Sitä ei ole edes ajan hammas nakertanut. Bändin kaikki aikaansaannokset ovat tärkeitä, mutta viimeinen on eittämättä klassikko. Helminen / S. Keikkaohjelmistossa kuultiin Lindholm-materiaalin ohessa myös Dylania ja vanhaa bluesia. Helminen / M. Aikansa kutakin... Bändin ensisingle julkaistiin vuoden ’80 alkupuolella ja keväällä tuli esikois-LP ”Black”. Seuraavana vuonna ilmestyi ”The Mopott Show”. Mike Westhuesin nimellä ilmestyi vuonna 1972 mainio ”New Morning Train” -albumi (EMI). Se oli akustinen ”Fandjango” (1975), jota seurasi upea seitsemäntuumainen: Voi kun riittäis pieni taivas / Vanha ruskea kirja (se oli myös viimeinen ”Isokynä” -nimellä tehty levytys; jatkossa Dave Lindholmina). Samoihin aikoihin Dave Lindholm ja Affe Forsman ryhtyivät puuhastelemaan uutta bändiä; Heikki Hiekkala tuli messiin, mikä johti Pen Lee & Co.:n syntyyn. Se tunnettiin nimellä New Morning Train. Se oli kovatasoinen, suomenkielinen rock-albumi. Kolmikolta oli ilmestynyt alkuvuonna oma single; Fever / The Seventh Son. Kesällä Dave perusti duon kitaristi Antero Jakoilan kanssa. Basistiksi löytyi lahtelaislähtöinen Markku ”Make” Lievonen. Jotkut tykkää kuin hullu puurosta ja toiset taas ei. Varmasti en muista, mitä spontaani lisäveto sisälsi, mutta eiköhän aloitus ollut I’m Gonna Roll. Asiasta kiinnostuneille vinkiksi, että Lamppu Laamanen on kirjoittanut miehestä kirjan: ”Dave Lindholm – Levytyksiä 30 vuotta” (2001, Like). Lisäksi tuli duo-levy, joka oli Calle ja Dave Lindholmin hyväntuulinen, bluesahtava yhteiskiekko. Lisäksi markkinoilla on kaksi suositeltavaa boxia; ”Sitähän Se Kaikki On” (1995) ja ”Tätä On Mun Rock’n’Roll 1972–1975” (2010), joilla pääsee mukavasti alkuun. Esimerkiksi sen hittikappale Kesämopo on Lindholmin ja Kari ”Pitkä” Lehtisen yhteistyötä, joskin krediitit on merkitty Sleepyjen tylyyn tapaan S. Kaksikolta ilmestyi 12-tuumainen EP-levy ”Crazy Moon” (1980). Dave kertoi, että Albert oli ensin kysynyt hänen mielipidettään. Paskat, luova tauko ja urpoilu tekivät Davelle vain hyvää! Sen osoitti syksyllä ’79 ilmestynyt suomenkielinen ”Vanha Ja Uusi Romanssi.”Kyseessä on likipitäen täydellinen albumi. Sellaiset tapahtuivat 70-luvun puolella, joten Daven kohdalla harpataan pokkana © Pekka So kevättalvella 1972 studiossa uuden levytysmateriaalin ja rautaisten ammattilaisten kanssa. päivä. Daven liityttyä syntyi superbändi, josta lähes saman tien jäi Ödner pois. Lindholmilta julkaistiin viime vuonna kaksi tanakkaa levyä nykyisen bändinsä B. Se on toteutettu lahtelaissoittajien säestyksellä; rumpali Kari ”Kuja” Salmen ja basisti Hannu ”Hanski” Kilkin. Vuonna 1978 julkaistiin Daven ensimmäinen kirja, ”Puhtaat laivat”. Se oli myös yhtye, missä Järvinen & Lindholm tulivat kohtaamaan soittajina uudestaan. Dave Lindholmilta on ilmestynyt yli 50 albumia: soololevyjä, bändilevyjä – akustista, sähköistä – suomenkielistä, englanninkielistä – lähinnä omia kappaleita, mutta myös vaikkapa klassista bluesia. Sen saatavuudesta en ole tosin varma. Yllättävää, että se on mukaelma vanhasta amerikkalaisesta roots-biisistä. Syynä oli se, että Albert Järvinen oli pyydetty takaisin Hurriganesiin. Tosin mukava näitä oli muistella ja tutkiskella, sekä päästä kuulemaan sisäpiirin muisteloita. Mies oli ollut jo hurttiryhmän albumilla ”Holiday In New York” (’78), kuten myös joillakin keikoilla. Suurkiitokset: Dave Lindholm, Jake Itävaara, Matti Saxelin, Emilia Hiekkala, Klaus Solt, Hannu Salakka, Mikko Sams ja Pepe Lindblom. Royalsin hajottua mukaan oli liittynyt Albert Järvinen: Dave Lindholm – laulu, kitarat / Mauri ”Maukka” Siirala – basso ja Affe Forsman – rummut. Laululyriikan perinteiset riimitykset ja muotoseikat eivät rajoittaneet ollenkaan hänen tekemisiään. Bassossa oli Pitkä Lehtinen. Joka tapauksessa yksi aikaväli tuli niputettua lähtökohtaisesti ajatuksella, että Ferrisin jäsenten myöhemmin yhtenevät musiikkikuviot tulevat mainituiksi. Pihtiputaalta pulpahti mieleeni, että encoren jälkeen Dave ja Zape palasivat lavalle melkoisella viiveellä toistamiseen mukanaan Albert Järvinen ja Cisse Häkkinen. Maestro esiintyi ensin akustisesti ja sitten sähköisesti koko bändinä. Loppuvuonna ilmestyi albumi ”Closer To The Drum”, jolloin kokoonpano oli jo hajoamispisteessä. Kiitokset myös Ben Furmanille, Juha Tanhualle ja Miska Rantaselle. Jälkikäteen ajatellen Lindholmin yksi vahvuus on, ettei hän ei ole pitänyt väkisin kynsin ja hampain kiinni yhdestäkään bändistään vaan on rohjennut mennä eteenpäin, mikä milloinkin on hyvältä tuntunut. Yhtye teki sen jälkeen Ruotsissa lyhyen kiertueen, jonka jälkeen Lindholm päätti hajottaa bändinsä. Vielä tuli mieleeni, että Love/ Siboney -yhtiö on julkaissut Lindholmin alkupään tuotannon masteroituina cd-formaatissa, ja muutamat niistä sisältävät myös bonusmateriaalia. No, kirjastoista luulisi ainakin löytyvän. Bändi teki suomiklassikon I’m Gonna Roll sekä täysipainoisen albumin, mikä ilmestyi joulumarkkinoille. Rock’n’Roll Band oli lyhytikäinen trio, jonka keikoilla oli usein Albert Järvinen mukana. Kitaristi Ile Kallio oli lähdössä näet perustamaan veljensä kanssa Pera & The Dogsia, mihin siirtyi lopulta myös Maukka OLM, MAUKKA alta: DAVE LINDH PEN LEE, vasemm RSMAN FO FE AF , JÄRVINEN SIIRALA, ALBERT - 41 - 6 - 2013 •. Kuusikymmentäyksivuotias Dave Lindholm on Suomi-rockin historiaa, mutta ehdottomasti myös tätä päivää ja tulevaisuutta. Isokynä Lindholm ilmestyi kesällä ’72. Taustalaulajana toimi Hannu Vainionperä. Ferrisin uusintapainos tuli markkinoille marraskuun 25. Jonkinlaisena hengenheimolaisena tulee mieleeni lähinnä Neil Young. Lindholm on tehnyt pitkän uransa aikana vain oman näköisiä juttujaan ja vähät välittänyt päivän trendeistä
roscolevee.com) is the name of an excellent local blues and Americana outfit that is rapidly gaining a formidable reputation in Britain. Songs From The Road (Ruf ) CD+DVD various artists ........................................................................ ertoire REPUK1192; www.repertoirerecords.com) by singer and guitarist Clem Clempson. Take A Love At That Baby (Home Of East River) John & Sylvia Embry ................................................................................................ Wild Moon (Plowboy) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – www.fennicakeskus.fi (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) - 42 -. The Touareg blues-rockers Tamikrest undertook an eight-date tour of Britain in October, coinciding with the release of their excellent album ”Chatma” (Glitterbeat GBCD 007/GBLP 007; www. Foxy R&B – Richard Stamz Chicago Blues * (Ace) J.D. London’s Royal Albert Hall hosted a Blues festival at the end of the month. This will appeal to lovers of the desert-blues sound, blues-rockers with wide tastes, and world music lovers. Their itinerary included The Carlisle Rock And Blues Festival, which also hosted Bernard Allison and The Royal Southern Brotherhood. Among them were The North Mississippi All-Stars, blues-rocker Walter Trout, the very popular California singer Earl Thomas, electric guitar ace Carl Verheyen and the rock and blues outfit The Pat Travers Band. She has been compared to a cross between Bonnie Raitt and Norah Jones. On tour were some familiar but nonetheless very welcome performers, among them Walter Trout, Catfish Keith, New Jersey’s Billy Walton Band, Canadian Matt Andersen, Eric Bibb, Eugene "Hideaway" Bridges, and Texas guitarist Buddy Whittington. Playing five dates across Britain were UK/US act Ian Siegal & The Mississippi Mudbloods The Mudbloods included Duane Betts, son of The Allman Brothers Dickey Betts, drummer Cody Kat Baloun & Tomi Leino Trio ..................................................... US Blues-rocker P-A-U-L Lamb from Detroit also played several shows with his group The Detroit Breakdown. Lovers of the soulful side of vintage reggae were well served by a show in mid-November at London’s Jazz Cafe to mark veteran producer Bunny Lee’s 72nd birthday. The UK residents Kat And Co., the London based band led by American blues and soul singer Kathleen Pearson, played several gigs during November, as did Detroit’s Marcus Malone. Live At The Avant Garde * (Delmark) Larry Miller ................................................................................................... An eagerly awaited release on the UK blues scene was ”Lost In The Wilderness”(Music Avenue/ Blues Boulevard 250356; www.blues-boulevard. New releases included ”Into The Light” (Night CreatureNFCD003)m, a fine set from the bluesy, jazzy, soul-y Australian-born singer songwriter Nina Ferro (www.ninaferro.com). Daddy Told Me (Blind Pig) Kokomo Kings .......................................................... British acts on the bill included 60s veteran Georgie Fame, Van Morrison, the former Led Zeppelin frontman Robert Plant, vocalist James Hunter and a solo Ian Siegal. Troubles * (Delmark) Ina Forsman with Helge Tallqvist Band .... Dues Paid – The Bluestime Story * (Ace) various artists ........................................................ Magic Sam ..................................................................................... This set is a fine collection of late 60s rock and blues, and also features vocalists Chris Farlowe and Maggie Bell. Live & Outlawed (Big Guitar) The Newcomers ...... Hush Your Fuss! (VizzTone) Royal Southern Brotherhood ............................................... Brotherhood (Alligator) Shawn Holt & The Teardrops .................................................... The Original Honeydripper * (Blind Pig) Joanne Shaw Taylor ................................................................. Mercy, Mr Percy * (GVC) 2-CD Eden & John’s East River String Band ..... This is a beautifully presented set with a gatefold sleeve and 32 prime slabs of rocking rhythm and blues from the late 50s and early 60s. The Artistry Of... Clem was guitarist with Bakerloo Blues Line, Humble Pie and Coliseum back in the day, and has more recently been working with The Hamburg Blues Band. With Bonus Tracks From The Motown Vaults * (Kent) The Holmes Brothers ...................................................................... Rosco Levee And The Southern Slide (www. Check out their new album ”Get It While You Can” (Redtrain Records). On the acoustic side of the music, visitors included the ever popular Eric Bibb, veteran guitar tutor Stefan Grossman, Catfish Keith, Kent DuChaine, the folky Otis Gibbs, and the highly accomplished Canadian blues and roots performer Michael Jerome Browne. Those lovers of Jamaican R&B who look back fondly to the days of vinyl should check out the double album version of ”Down Beat Shuffle : The Birth Of A Legend”released on Sunrise SUNRLP013 (www.sunspotrecords.co.uk). Among those in the lineup for this highly prestigious venue were Bobby Womack, Mavis Staples, soul singer Natalie Cole, Tedeschi Trucks Band, and The Royal Southern Brotherhood. Driftin’ From Town To Town (Sirens) Eric Bibb ......................................................................................... glitterbeat.com). sunspotrecords.co.uk). Peace (Alligator) Tom Principato ........................................... November was a quiet month for the blues in Britain. This has 84 very fine tracks made for Clement “Coxson” Dodd in the late 50s and early 60s. Wilkes & The Dirt Daubers ???????????????????????????????????????????????????????????????????????????. The Rock House Sessions (Blue Heat) Mick Clarke ............................................................................................. Another extremely listenable set of Jamaican R&B (even if I did write the sleeve notes!) is the triple CD release ”Down Beat Shuffle – The Birth Of A Legend” (Sunrise Records SUNRDD013; www. Leading European blues performers Erja Lyytinen (maybe you have heard of her?) and German blues-rocker Henrik Freischlader were also in Britain during October. Innes was one of the first of the current generation of younger British blues players to come through in the 80s and this is an excellent set of British blues-rock, showing his own ideas and what he learned from a long stint with Robert Plant, among others. She’s Got It! (Homework) Darrel Banks ................... Ina Forsman With Helge Tallqvist Band (Q-Records) Brenda Holloway ..... Recorded in Nashville, this is attracting international attention. Jericho Road (Stony Plain) Clarence Carter ..................................... net) by guitarist Innes Sibun. I’m The One Who Loves You – The Volt Recordings * (Kent) Barrelhouse Chuck & Kim Wilson’s Blues All-Stars ....... Robert Johnson Told Me So (Powerhouse/Dixie Frog) Dave Riley & Bob Corritore ......................................................................... Beth Hart’s European tour included three UK dates, in London, Manchester, and Nottingham, whilst bluesy singer/songwriter Chris Smither was also in the UK – so too was the jazzy, bluesy, Athens, Georgia-born vocalist Madeleine Peyroux, who appeared at several major venues around the end of November and beginning of December. 40 years is a long time to wait for a debut release, so lovers of the 60s blues boom should certainly check out ”In The Public Interest” (Rep- rostarzu NORMAN DARWEN’s Blues News from England Dickinson, and multi-instrumentalist Lightnin’ Malcolm. Beyond Dreams (Top) Roosevelt Sykes ..................................................................... The line-up included Winston Francis, Dave Barker, Dennis Alcapone, and Winston Reedy. The Fame Singles, Volume 2, 1970–73 * (Kent) Sean Chambers ...................................................... Mannish Boys - The Stax, Volt & Truth Recordings 1969–74 * (Ace/Stax) Anders Osborne ................................................................................................................. The follow-up to the excellent ”Youth’s Boogie” collection of classic Jamaican Rhythm & Blues has just been released: ”Mash It: More Jamaican R&B And The Birth Of Ska” (Fantastic Voyage FVDD178; www.fantasticvoyagemusic.com) is a two CD set presenting another 50 rare recordings, including some fine instrumentals from trombonist Rico Rodriguez and plenty of the boogies, shuffles, blues and ballads that characterized the island’s music in the years 1959 to 1962. Ramdango (Rockfold) Varetta Dillard ........................................................................ Songs From The Road (Ruf ) CD+DVD STMBB ......................................................................................................................... Artificial Natural (GrimeTone) LP/CD • 6 - 2013 ERIC BIBB © Patricia de Go O ctober was a busy month in the United Kingdom blues-wise, with many acts in from America
Laadukas kuvitus täydentää kokonaisuuden. Divari Kangas p. Bluesharppu saa kirjassa paljon tilaa, mutta Jantso kirjoittaa myös muista genreistä. Siitä on hyötyä myös kokeneemmallekin soittajalle. Mutta on perehtynyt aiheeseen todella hyvin. ANSELMIN AARTEET Vinyyli- ja gramofonilevyt Musiikki- ja keräilyala Tuhdit varastot! Avoinna to–la Nettikauppa 24/7 Erkontie 12 (Matintie), Orimattila puh. Piirrokset ja valokuvat klassisista harppumalleista innostavat kokeneempiakin alan harrastajia. Esikuvat tulivat Aasiasta ja saman tyylisiä soittimia valmistettiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1800-luvulla. Mitään uusia avauksia tai oivalluksia kirja ei lukijalleen suo. Oman lukunsa saa suomalaisen huuliharppusoiton historia. Entäpä sitten syyskuu 1970 ja Rolling Stones -lämmittely HELLsingin Olympiastadionilla. Kirjoittaja Jantso Jokelin on tietenkin harpunsoittaja. Suositellaan kepeäksi iltalukemiseksi saunan jälkeen, jos muuta puuhaa ei ole sovittuna – tunneherkille huuliharppukostajille varauksin johtuen em. Bluesistahan ei juurikaan ilmesty välihousumallin kirjoja, joko mennään yksityiskohtien vyörytyksellä kiusallisestikin ihon alle tai sitten huiskitaan tuulipuvun lahkeita. Tähän asti bluesmullikoita on opetettu niin, että Junior Wells oli ainoa mies bluesin maailmassa, joka piti BG:n bluesherran nuhteessa. Teoksen rivien välistä kuuluu myös BG:n pyhinä ja puhina siitä, että bluesin asiantuntijapiirit nimeävät usein hänen voimavuosiksiin niitä, jolloin hän itse koki olevansa häkkiin suljettu villimies. lyö pillua vonkaavan Juniorin tajuttomaksi. Siinä kerrotaan, miten huuliharppua on käytetty eri kulttuureissa. Ostamme myös. Tuote on Ritzmäisen helppolukuinen – värikäs, juttuisa ja sisällöltään heppoinen. Mutta onko meitä nyt petetty. Siinä käydään läpi pelimannimusiikki, rintamasoittajat, huuliharppuyhtyeet ja nykypäivän harppuässät. Näennäisen vähäpätöinen soitin kun on todella haastava ja tuottaa onnistuessaan kuulijoille ja soittajalle paljon iloa. Jokelin on syntynyt 1986 eikä näin ollen ole nähnyt elävänä kovinkaan monta bluesharppulegendaa. Harri Haka Myytinmurto-osastosta voisi mainita sen, että BG:n mukaan Leonard Chess oli oikeasti työkalunsa tunteva tuottaja, jolla oli selkeä visio siitä, MILTÄ bluesin pitää kuulostaa. 040 5581904 www.anselminaarteet.fi WANHAT UNELMAT Wanhoja tawaroita, nuotteja, laulukirjoja, soittimia,levyjä Aniantie 2-4, Vääksy www.wanhatunelmat.fi info@wanhatunelmat.fi ANTIKVARIAATTI FELIKS ÄHTÄRINTIE 67 63700 ÄHTÄRI P. Moni ei tule ajatelleeksi, että Hanoi Rocksin Michael Monroe on osaava harpputaituri. Junior Wells -syistä. Mitä vapaus sitten Buddy Guylle toi. Hohnerin diatoninen Meisterklasse ja kromaattinen Super Chromonica saavat aiheesta kiinnostuneilta tunnustusta, vaikka toki Marine Band on se tunnetuin ja suosituin perusharppu. - 43 - DIVARI KANGAS www.divarikangas.fi SE SUURI (yli 105 000 nimikettä!) Vinyylejä,julisteita, kirjoja,lehtiä... Hänen jälkeensä ei ole ollut ketään, joka olisi piiskannut Georgea pyllylle ja komentanut jukuripäätä ”älä vouhkaa vaan pysy asiassa”. Ajankuvassa mieli lepää ja lukijana melkein jo toivoisi, ettei parikymppinen Buddy ehtisikään junaan, joka vie häntä kohti keskiöistä Windy Cityä. Chicago-bluesin suuret turina-aihiot on bongattavissa opuksesta Eli Toscanon ”järvenpohjantutkimuksista” alkaen. 040 5925 450 6 - 2013 •. Toinen osio on aiheena kirjan mielenkiintoisin. Se alkaa huuliharpun rakenteesta ja tekniikasta kuvaten aloittelevallekin soittajalle, miten kompakti mutta samalla tarkasti huollettava instrumentti on kyseessä. Hän opiskelee folkloristiikkaa Turun yliopistossa, on katusoiton Suomen mestari ja on saanut pronssia maailman suurimmassa huuliharppukilpailussa Trossingenissa Saksassa. Ritz on kuunnellut Buddyn lapsuustarinoita tarkalla korvalla ja kirjan ansiot ovatkin suht uskottavasti kronikoiduissa (toki uskottavuus bluesissa on aina kuulijan/lukijan silmissä/korvissa) nuoren Georgen nuoruustunnustuksissa. Kaatuuko tässä nyt yksi hellimmin vartioiduista porttiteorioista. Chicagon ajan alkuvuosien osuus on perinteistä kerrontaa. Jouni Hyytiäinen AIKAKONE Tuhansia hyväkuntoisia 50s rock’n’roll-, rockabilly-, blues- & country-LP:eitä, -singlejä ja -CD:eitä! Kyttälänkatu 14, Tampere www.aikakoneantikva.com BUDDY GUY & DAVID RITZ When I Left Home : My Story (Da Capo Press, 320 s.) -13 Elämänkirjausmasiina David Ritz on sentannut Buddy Guyn elämäntarinan Louisianan takamailta Bluesmaailman kaapin päälle. When I Left Homen parhaimmat (?) jutut on kerrottu JW:n kustannuksella. 06-5337310 - Blues News-lehtiä 1975–96 Keräilyvinyylejä Kirjoja Elokuvajulisteita Netissä: www.antikvaari.fi (Feliks) personal.inet.fi/yritys/feliks/ email: feliks@co.inet.fi BN LUKEE KIRJALLISUUTTA JANTSO JOKELIN Huuliharppukirja (Sammakko, 256 s.) -13 Tyylikkään pelkistetysti nimetty kirja on kautta aikojen toinen suomenkielinen teos, joka on keskittynyt huuliharppuun. Ensimmäinen huuliharpunsoittoa sisältävä äänite on Pete Hamptonin The Mouth Organ Croon vuodelta 1904. Hän ei ollut ainoastaan kirosanoja kopistaan/toimistostaan huuteleva musiikista ymmärtämätön rosvo ja ryökäle. Huuliharppukirja on suositeltavaa luettavaa harpusta ja yleensäkin musiikista kiinnostuneille. Loppuosa kirjasta on soitonopas aloittelevalle harpistille. Kirja on erittäin selkeä ja helppolukuinen. ”Hehän olivat tulleet paikalle vain Rollareiden takia”. Buddy Guy ymmärtää sitä, että suomalaiset takatukat ovat rollarikaipuussaan buuanneet heille. Kirjassa kuvataan hienosti, miten huuliharpusta tuli tärkeä soitin pre-war country bluesissa ja ennen kaikkea sähköisessä city bluesissa. Lou Ann Barton mm. Onhan huuliharppu ollut isossa roolissa folkissa, jazzissa, countryssa, rockissa ja lännenelokuvissa. Ainakin vapauden vitsailla Junior Wellsin kustannuksella
• 6 - 2013 - 44 - 6 - 2013 •
Kyseessä on ennen muuta bluesfestivaali, jossa kuultiin tänä vuonna myös rootsia, rock’n’rollia ja big band jazzia. Bluesharrastajia kuten sinä, bilettäjiä jotka haluavat 20-minuuttisia boogie-kappaleita ja sitten moottoripyöräjengejä, jotka pyytävät meitä kokoontumisajoihinsa esiintymään. Tätä nykyä hänen sankareitaan ovat Annie Raines, Big Nancy ja Cheryl Arena. Totta tosiaan, onhan noita naisharpisteja muitakin... Itse olin nähnyt bändin viimeksi Ruisrockissa ja odotin mielenkiinnolla vertailua 42 vuoden takaiseen keikkaan. ”John on ollut aina yksi tärkeimpiä vaikuttajiamme. Yllättävä avauskappale oli On The Road Again. Naisbluesharpisteja on aika harvassa enkä osaa sanoa miksi. Spalding on vakuuttava kaikilla osa-alueillaan samoin kuin Paulus, joskin viimeksi mainittu on kallellaan heavyrockin suuntaan. Vaasassa hän esiintyi kahdella keikalla tällä kertaa yhden miehen orkesterina, mikä pitää sisällään laulun lisäksi kitaran, huuliharpputelineen ja jalkatamburiinin. Kat oli valinnut taustalleen Tomi Leino Trion. Setti lähti hienosti käyntiin 5-10-15 Hours -kappaleella. Mutta ehkä sykähdyttävimpiä olivat Ismon omat sävellykset, mm. Muutettuaan Eurooppaan vuonna 1985 hän lopetti kokonaan soittamisen, mutta aloitti uudelleen neljä vuotta myöhemmin. Kitarat vaihtelivat National Resonatorin ja Gibson ES 125:n välillä. Ismo Haavisto on pitkän uran tehnyt lahtelaismuusikko. Edellä mainittu Tomi Leino Trio teki laajemmalle yleisölle suunnatun keikan workshopia seuraavana päivänä. Olen edelleen sitä mieltä, että yhteistyöalbumimme Hooker ’N Heat on parhaimpamme”. Larry Taylor on basisti, piste. shufflesta, kolmimuunteisuudesta, rock-beatista ja laid-back -soittotavasta. Ennen kaikkea haluamme tehdä rehellistä musiikkia”. Canned Heat oli Halloweenin tärkein vetonaula ja niinpä Ritz-teatteri oli loppuunmyyty. Magnus on säveltänyt ja sanoittanut lähes kaikki Kingsin kappaleet. Sellaisia olisivat olleet, että jokin juttu olisi mennyt huonosti. Kolmanneksi haluamme pitää yllä Canned Heatin perinnettä niin pitkään kuin jaksamme. Odotin neljän suurimman hitin tulevan vasta encoreina. Viimeksi mainittu on Halloween Bluesin taiteellinen johtaja, joka kantoi päävastuun koko kolmepäiväisestä tapahtumasta. Slideputki oli monessa kappaleessa mukana. Tomppa ja Jonne esittelivät blueskitaroinnin perusjuttuja, Jaska Prepula basson roolia ja Mikko Peltola rumpujen merkitystä blueskokoonpanossa. Puolivälissä settiä Taylor ja Paulus vaihtoivat keskenään soittimia. Henkilönä hän on vaatimaton, mutta kun saa kitaran ja laulumikin ulottuvilleen, on bluesgroove kohdillaan. Bluesin lisäksi Kat flirttaili soulin ja jazzin alueilla. Todella laadukasta ja viihdyttävää musisointia, jossa oli mukana hienoja lainakappaleita Muddylta, Hortonilta ym. Toinen alkuperäisistä soittajista, basisti Larry Taylor, on yhä hyvässä vedossa ja kuuluu lajissaan maailman parhaimmistoon. Ja Spalding on oikeasti monipuolisempi harpisti kuin Wilson, mutta sitä yksinkertaista alkukantaista saundia on mahdoton kenenkään tavoittaa. Uudempia jäseniä ovat päävokalisti/harpisti/kitaristi Dale Spalding kuuden vuoden Heat-taustalla ja juuri kokoonpanoon liittynyt kitaristi John Paulus. Päävaikutteet kuulostavat tuulisen kaupungin legendojen lisäksi tulevan kolmelta Kingiltä. Pääosin nykyaikaista Chicagobluesia, mutta omalla tunnistettavalla tyylillä. Kun puhutaan bluesin häviämisestä maailmankartalta, todistaa näinkin suuri joukko vaasalaisia nuoria workshopiin osallistujia, että tyylilajilla on valoisa tulevaisuus. Jaakko Heinonen Blues Band on lahtelainen kokoonpano, jolla on vuosien kokemus. Sitten hän kuuli Taj Mahalia, Sonny Terryä, Sonny Boy Willamsonia ja Little Walteria, saaden kipinän bluesiin ja huuliharppuun. Opet kertoivat terminologiasta ja antoivat ääninäytteitä mm. Ismo kuuluu ehdottomasti Suomibluesin terävimpään kärkeen. Kysyin keikan jälkeen Fito de la Parralta, mikä motivoi heitä kiertämään maapalloa vuosikymmenestä toiseen: ”Ensinnäkin rakkaus musiikkiin ja toisaalta tämä on meille elinkeino. Settilista sisälsi luonnollisesti kappaleita keväällä julkaistulta albumilta, mutta lisäksi tarjottiin har- - 45 - KAT BALOUN vemmin kuultuja Jerry Mc Cain- , George Smith- ja Jimmy Dawkins -lainauksia. Laulusta ja huuliharpusta vastaa Harmonica Sam. Kat osasi ilmaista itseään myös eleillä ja ilmeillä surullisuuden ja biletyksen kaikilla väliasteikoilla. Mikko Peltolan rullaavat rumpuriffit täydentävät kokoonpanon, jossa ei juurikaan ole parantamisen varaa. Yhtään huuliharpistia ei ollut joukossa, mutta kun päätöksenä Tomppa soitti Juken, olivat opiskelijat haltioissaan. Ensi vuonna palataan taas asiaan! Harri Haka 6 - 2013 • ...BN käy tapahtumissa © Johan Hagström Vaasa 31.10.–2.11.. Jatko oli yhdistelmä hienoa huuliharppua, laulua ja lavakarismaa. Oma lukunsa oli Take Me Back, joka vedettiin Texas-kompilla. ”Opettajina” olivat kokeneet Tomi Leino Trion jäsenet ja kitaristi Jonne Kulluvaara. Tapahtuma alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, Kuula-opistolla järjestetyllä Bluesworkshopilla. Osa oli omia sävellyksiä, mutta parhaimmat palat olivat Little Walter/Willie Dixon -lainaukset Can’t Hold Out Much Longer ja Too Late sekä Slim Harpon Rainin’ In My Heart. Cabin Fever ja Wall Of Grey. Kitaristi on jonkinlaisen kulttimaineen saanut Ronni Busack Boysen, joka valittiin tänä vuonna Copenhagen Blues Festivalien yhteydessä Tanskan parhaaksi bluesartistiksi. Hän on kelvollinen harpisti ja laulajana kehityskelpoinen. Yllättävää oli myös, miten hyvin alkuperäinen rumpali Fito de la Parra lauloi edesmenneen Al Wilsonin falsettiosuudet rumputyöskentelyn ohessa. © Johan Hagström HALLOWEEN BLUES LARRY TAYLOR JA FITO DE LA PARRA Halloween Blues järjestettiin nyt kymmenettä kertaa. Vaasan setti koostui hyvin valituista lainoista, mutta taaskin omat sävellykset antoivat Jaskan setille sen lisäsuolan, joka erotti bändin peruskaurasta. Taustabändi hoiti hommansa hienosti ja kuulosti siltä, kuin olisivat olleet vuosikaudet Balounin vakiokokoonpanona. Ja tiedätkö, meillä on kolmenlaista yleisöä. Kaiken kaikkiaan hienosti järjestetty Halloween Blues. Illan mittaan kuultiin kaikki Canned Heatin tunnetuimmat kappaleet, Fiton hoitaessa falsetit ja Dalen astuessa Bob Hiten saappaisiin. Entä John Lee Hookerin merkitys. Eniten odottamani esiintyjä oli harpisti Kat Baloun. Jaska Prepula tietää tarkalleen, mitä basistin pitää tehdä. Itse keskityin bluesosioon, jossa oli paljon hyvää nähtävää ja kuultavaa. Jonne Kulluvaara vieraili tyylikkäällä kitaroinnillaan kolmella kappaleella. Jaska ei ole ammattimuusikko, vaikka sellaiselta kuulostaa. Kokomo Kings on ruotsalais-tanskalainen kokoonpano, jolla on loistava rytmiryhmä: Magnus Lanshammar (basso) ja Daniel Winerö (rummut). En nähnyt tässä juurikaan lisäarvoa, ainakaan kumpikaan soitin ei kuulostanut paremmalta. Leino on Suomen paras blueskitaristi ja -harpisti. Al Wilson sävelsi tänäänkin kuullun Fried Hockie Boogien JLH:n kunniaksi. Kokonaisuutena hyvä setti ennen kaikkea oman materiaalin ansiosta. Jokainen osallistuja pääsi kokeilemaan taitojaan joko omina kokoonpanoinaan tai ammattilaisten auttamana. Nyt ei yllätyksiä nähty eikä kuultu. Kat Baloun kertoi, että sai alun perin klassisen musiikin koulutuksen. Baloun on kuitenkin esimerkki siitä, että huuliharppu ei ole pelkästään miehille tarkoitettu soitin. Mikko Peltola kertoi olevansa tyytyväinen yleisömääriin, artistien odotettuun tasoon ja aikataulujen pitävyyteen. Workshopiin osallistui viitisenkymmentä lukioikäistä musiikin opiskelijaa, jotka olivat halukkaita oppimaan lisää bluesista
- 46 - Erittäin korkein odotuksin olin varustautunut kuuntelemaan, mitä Harrison Kennedy (laulu, kitarat, huuliharppu, banjo, mandoliini) runsasalaisilla lahjoillaan tarjoaisi. Varsinaisia puolisähköisiä kitarasooloja päästiin kuulemaan vasta Don’t You Lie To Me -sovituksesta • 6 - 2013 lähtien. Äänivaroillaan ja monipuolisuudellaan hän ylitti nämä odotukseni. Isoisän sänkytouhuista kertoi yleisöä huvittanut It’s Scratching Time, mutta sekin sai mausteekseen vahvan vaikerruksen (engl. Kettusen kunnianhimoisia ja monasti progressiivisia aineksia sisältäneitä sävellyksiä saimme kuulla erityisesti alkupuoliskolla, melodisen taipuisan lauluäänen omaava puoliso Lena mainitsi ujosti auttaneensa lähinnä sanoituksissa. BLUES LIVE! 2013 © Teemu Kauppi Jyväskylä, 3.–6.10. Monen tanssijalka sai tyydytyksen illan neljännen yhtyeen Lena & The Slide Brothers astuessa lavalle tismalleen aikataulun mukaisesti 23.15. Yleensä ottaen mamboa, boogieta, räntättyä shufflea ja funkia käytettiin peruspalikoina. Vajaan tusinan kappaleen esityksessä oli monta enemmän tai vähemmän sovitettua nostalgista rhythm & blues -standardia, joista tunnistin Reconsider Baby, Help The Poor, Further Up On The Road, Unchain My Heart, mutta mieleenpainuvin oli mollisuosikkini As The Years Go Passing By, jossa nuori keskisuomalainen sellistilupaus Elias Kahila päästettiin vierailemaan ansiokkaasti; kahdessa muussa kappaleessa sello jäi melkein kuulumattomiin. Aloitin BN-kirjoitteluni täsmälleen 30 vuotta sitten Blues Live! -kritiikillä. Jyväshovin päälavan (remontin jälkeen näkyvyyttä eivät ole enää parjatut pylväät pilaamassa) settien välissä Haavistoa saattoi kuunnella lisää lyhyissä pätkissä, mutta vakuutuin jo ensimmäisestä 50 minuutin satsista. festivaalinsa tarjoten jälleen kerran kansainvälisen satsin bluesia eri tyylilajeissa: Suomen lisäksi edustettuina olivat Ruotsi, Kanada ja Yhdysvallat. Vahvarytminen Down To The Otamo iski silmille paluubussin kurvatessa sunnuntaina Sysmän ruskaisen Otamon hautuumaan ohi. Vuosien 1981–2013 välillä olen nähnyt syntymä- ja koulukaupungissani Jyväskylässä lukemattomia artisteja. Basson sointi oli kuuluva, mutta peruskuvioissa pitäytyvä. Toisessa kappaleessa oltiin yhtäkkiä Ray Charlesin I Got A Woman -kappaleen alkujuurila. Satuin kuulemaan, kuinka Bill Öhrström vaikutti haluavansa olla kyseisen kappaleen avulla suuret rahat hankkiva artisti, mutta tästähän ei minimalistisen taiteen saralla ole kyse... Tällä kertaa rumpua löi mallikkaasti Juha Tanninen. Yleisön tanssikenkä kului puolessatoista tunnissa arviolta millimetrin verran. Osa nuorempaa yleisöä istahti tanssialueen keskelle keskittyneesti seurailemaan, mitä Kanadan kasvatilla oli esitettävänään. Ensimmäisen noin tusinan kappaleen setin jälkipuolisko sisälsi myös omaa tuotantoa, jolloin vuorostaan akustinen dobro sai kyytiä, pariin otteeseen metallisin sormiplektroin näpelöitynä. Willie Dixonin kappaleesta I Just Want To Make Love To You, Tom Waitsin kappaleesta 2.19, jossa oli Kettusen ruudinkäryinen kitarasoolo, John Hiattin Memphis-aiheisesta numerosta ynnä Ruth Brownin klassikosta Mama You Treat Your Daughter So Mean. Kaikki esiintyjät olivat omilla tavoillaan hyvin musikaalisia, purkautumispolut vain olivat vaihtelevia. kuuntelemalla intiimiin Poppari-klubiin mainiosti istunutta tyylikästä bluesia ja soulia, jota Tad Robinson esitti kitaristi Jonne Kulluvaaran johtaman suomalaisen trion säestyksellä (ks. Hän aloitti vaikuttavalla peltohoilauksella, jatkoi synkillä lauluilla lievästi sähköistetyn kitaransa säestyksellä, siirtyi afrikkalaiseen banjoon, sitten palasi bluesiin. Rumpalia kehuttiin kovasti, ainakin minun pöydässäni, mielestäni aiheesta. Olen takavuosina nähnyt Öhrströmin Jyväskylässä Jukka Tolosen kanssa, sieltä oli tuttu päivitetty klassikko If You Lose Your Money. Sieltä jazzpuolelta Kennedy sitten imi nuoruuden musikaalisuutensa (muinainen jäsenyys Motownin kuuluisassa Chairmen of the Board -bändissä) popimman puolen. Slidet viuhuivat usein molempien kitaristien käsissä yhtä aikaa, Leppänen taisi olla hitusen seikkailevampi. Eteläisen ja pohjoisemmankin bluesin perinne oli hallussa: Louisianan Lazy Lesterin Made Up My Mind, Mississippin Tommy Johnsonin Big Road Blues, Tennesseen Rufus Thomasin Tiger Man ja Chicagon Jimmy Rogersin Walking By Myself peräkanaa täydentyivät täyskädeksi Lonnie Johnsonin harvoin kuullulla Tomorrow Night -balladilla. Öhrströmin pääsoitin on varsin hyvä lauluääni, huuliharppu oli vähintään kohtalaista tasoa. Tämänsyksyisen pääkonsertti-illan kokoonpanot (joiden voisi vitsin vuoksi väittää edustaneen downhome-bluesia, nostalgia-bluesia, country-bluesia, progressiivista bluesia ja rock-bluesia) olivat kuin olivatkin kaikki minulle uusia, joten palasin kotiin viisi kokemusta rikkaampana. lähemmin Vesa Walamiehen arvio). Setin loppupuolelta jäivät pysyvimmiksi korvamadoiksi vahva, pelkän huuliharpun tuella esitetty Moaning ja kulutushysteriaa sun muita kotkotuksia kritisoiva That’s Just Stupid. Reiluuden nimissä on heti aluksi syytä todeta regressiivisen downhomen ja countrybluesin olevan lähtökohtaisesti lähimpänä vanhaa sydäntäni. Aloitin maistiaisilla jo torstaina 3.10. ...BN käy tapahtumissa LARRY MCCRAY BAND Blues Live! piti jo 33. Instrumentalistina häntä ei voine pitää virtuoosina, mutta senkin edestä oli vokaalista sielua ja syvyyttä tarjottavana. Tarjolla oli Bo Diddley -komppia, humppaa, kaunista balladia, junateemoja, wah-wah -slidea yms. Blues Live! -yhdistys on tuonut monet heistä ensimmäistä kertaa Suomeen esiintymään. Nick Gravenitesin sävelarkusta lienee käyty vohkimassa vauhdikas The Blues Overtook Me. Aplodien kyllästämä setti sai arvoisensa salaviisaan kruunauksen encoressa I Can Feel You Leaving (A Wound In My Foolish Pride). Kahdessakin mielessä etualalla oli kolme sähköisiä kielisoittimia näppäilevää, yksiäänisesti laulavaa muusikkoa, nimittäin sympaattisesti suomeksi spiikannut Lena Lindroos (laulu, sähköbasso), vanha tuttu Ville Leppänen (kitarat, mandoliini, huuliharppu, laulu) sekä minulle tyystin uusi tuttavuus Matti Kettunen (kitarat, mandoliini, banjo, laulu). Varmasti tarinoita ja Etelän juurihoitoa olisi riittänyt koko yöksi. Tanssittavasta musiikista tanssiva osa yleisöä nautti täysin rinnoin. Soolona esiintynyt Ismo Haavisto One Man Band (laulu, kitara/dobro, huuliharppu, jalkarytmitys) osoitti pienellä karaoke-korokkeella osaavansa soittaa kaikkia neljää instrumenttia yhtä aikaa, kaiken lisäksi ihmeen hyvin, mikä oikeuttaa ihmemies-titteliin. Pari. Setin loppupuolella kuultiin sovitettuja versioita mm. Muutamat levyt oli nopeasti myyty loppuun, joten konkreettinen esine jäi myöhemmin hankittavaksi. Päälavalle asteli vartin yli kahdeksan noin tunniksi musisoimaan Bill Öhström Blues Band, jossa iloisen ekstrovertin ruotsalaisen konkarin (laulu ja huuliharppu) lisäksi oli kolme kuullakseni suomenkielistä säestäjää: Nipa Niilola (sähkökitara), Ulf Fagerholm (sähköbasso) ja Pekka Pelkkala (rummut). moan). Selvyyden vuoksi lisään, että kuullut tarinat olivat mitä ilmeisimmin 1950-luvun Mississippin sukulaiskäynteihin sijoittuvia. Lauantain ja sunnuntain välisen pääkonsertti-illan yli seitsemän tunnin annoksen kommentointi viisine artisteineen/bändeineen jäi kokonaan vastuulleni. Jouheva tarinankertoja, afroamerikkalaisen musiikin ja kulttuurin taustoittaja on ennen kaikkea huikea laulaja, tällä kertaa äänessä 13 kappaleensa parissa noin 80 minuuttia, ja enemmänkin olisin kuunnellut. Jo kaksi albumia julkaissut kokoonpano kuulosti omaleimaiselta nimenomaan taajan yhteislaulunsa vuoksi, enkä tämän vuoksi voinut välttyä tietyltä yleisamericanalaiselta kantritunnelmalta, vaikka musiikki enimmäkseen oli sinänsä vaikeasti määriteltävän bluessapluunan sisäpuolella. Ruotsalaisen mittakaavan mukaan poikkeuksellisen hyvin äännetyn englannin lisäksi Öhrström kuulosti hallitsevan myös suomalaisten nimien vaikeudet. Tämän pitkäjänteisen toiminnan musiikkikasvatuksellinen merkitys juurimusiikin sivistysaukkojen täyttäjänä on huomattava, varsinkin omalla kohdallani. Äänekkääseen kitaramättöön palattiin Muddy Watersin bravuurissa I’m Ready, jolloin yksin laulanut Leppänen kiipesi esiintymään ilman mikrofonia, mutta huomasi tarvitsevansa vahvistettua ääntä. Ainakin toinen isoisä kaksijakoisessa suvussa oli bluespuolelta: ”In our family jazz was in the house, but the blues was in the street”. Niilolan soitto oli enimmäkseen pidäkkeetöntä ja Fagerströmin funkattu bassottelu yhtä lailla dominoivaa; rytmiryhmän selkäranka Pelkkala iski saumat kasaan. Erityismaininnan ansaitsevat loppusetin intensiivinen laulu ja telineestä soitetun huuliharpun mehukkaat imusoinnit
Heti elokuussa Wanhojen Markkinoiden yhteydessä oli risteily jokilautalla, joka puksutteli edestakaisin sisäjoilla, jotka halkovat kaupunkia. Saapumiseni jälkeen olen käynyt jo muissakin juurimusiikin tapahtumissa paikkakunnalla. Välillä karun jylhä soundi palautti mieleen legendaariset Red Devilsit. Markkinointi esitteineen oli tyylikkään oloista sekä siististi saavutettavissa ja näkyvillä. Täysin afroamerikkalaisen voimatrion rytmiryhmän muodostivat maestron veli Steve McCray (rummut, laulu) ja veitikkamainen Kerry Paul Clark (sähköbasso, laulu). Pääsolisti keskittyi asiaan eli B.B. Kappalevalikoima oli omaa ja Otis Grand oli taas lavalla parin kappaleen ajan. Iältään Tad on liki kuusikymppinen, vaatetuksestaan hän ei vaikuta enemmälti huolehtivan ja hattu pysyi parin muun paikalla olleen tavoin tiukasti päässä koko illan ajan. modulaatioita tms. Kummassakin oli erilainen miljöö ja asiakaskunta. Näin saatiin erittäin onnistunut päätös kompaktille tapahtumalle Napapiirillä. ”the small wonder blues city” © Veli Pekka Salmi Roots’n River Blues on taas käyty läpi, mutta ensi kertaa tällaisen etelän junan elokuussa tuoman onnettoman siirto/pätkätyöläisen näkökulmasta. Toiminnassa ei kursailtu ja Lapin Kansa sai juuri sitä mitä haluttiin. Joet ja suistot sopivat bluesmusiikkiin ja retken aikana tuli tutustuttua alueen bluesfaneihin, joita tuntuu olevan muutama kourallinen ja lisäksi vielä paikalliset soittajat esittäytyivät. Pieniä pop-rock -vaikutteitakaan ei pelätty – ja homma toimi sulavasti, kun toinen lontoolainen Otis Grand vieraili lavalla. Merkille pantavaa on, että River Bluesilla on jo perinteitä vuodesta 1995, niinpä se sai hyvän näkyvyyden paikallisessa mediassa. Like a father and son! Tad Robinson esitti taas juuri sitä, mitä oli tilattu eli soulbluesia, jossa kaverin Al Green -tyylinen vokalisointi oli omiaan. Toivotan Jyväskylän Blues Live! -yhdistykselle parhainta menestystä bluesin parissa. Ensimmäinen bluesilta vedettiin Bullbarissa, jossa on mukavan kokoinen intiimi lava, jonne avautuu baaritiskiltä suora näköala ja tanssitilaakin riittää. Hieman yllättäen edellisvuoden tavoin myös tällä kerralla soulblues oli ohjelmistossa vahvasti esillä. Lauluosuudet hoiti Slim itse ja Otis Grand suoritti oman visiittinsä estradilla sillä varmuudella, joka on kertynyt aiemmin River Bluesissa Rovaniemellä 15 vuoden kuluessa. Laaja AMK:n ja yliopiston opiskelijapohja varmaan tuo lisänsä asiakaskuntaan perusfanien rinnalle. Kingin toisinaan mieleen tuovaan lauluun ja armottomaan kitarointiin ilman sen kummempia välispiikkejä. Parin kuukauden aikana on tullut jo nähtyä kaikenlaista kiinnostavaa rootsmusiikkia. TAD ROBINSON, rummuissa JUPPO PAAVOLA SLIM BUTLER & THE SLI MCUTS (rummuissa HENRY VALANNE) ja OT IS GRAND - 47 - (rummuissa THE BLUE 62’s ROBBIE HILL & SSE KING) JE sa os ss N, ba TATU PÄRSSINE 6 - 2013 • ...BN käy tapahtumissa Salmi Kakkos-ilta oli minulle ensi kerta tarunhohtoisessa hotelli-ravintola Pohjanhovissa. siltoja ja stemmalaulua sisältänyt sävellys Bad Road, toisissa kappaleissa aloitettiin hendrixmäisesti ja luriteltiin jazzskaaloja, perään vedettiin funkia. Pääsali on oikea dancehall, joka myös täyttyi heti tanssijoista Robbie Hillin setin alussa. Grand innostui varsinkin B.B. Toisena esiintyjänä kitaroi Slim Butler eli festarin puuhamies Jarmo Puhakka. Tuon torstai-illan live-osuus alkoi kymmenen maissa ja päättyi puolen yön paikkeilla. Terho’s Blues Company lämmitteli Slim Butleria ihan mallikkaasti melko modernilla oppineen oloisella bluesotteella ja ohjelmisto koostui kovereista Robert Craystä Jimi Hendrixiin. Otaksun saaneeni edustavan kuvan Larry McCrayn moni-ilmeisestä bluesista, vaikka lähdin polkemaan kotiin tihkusateessa jo puoli kolmen maissa; kuuleman mukaan soitto oli loppunut vasta vähän ennen aamukolmea. Sitä samaista sielukkaan bluesin suuntausta edustaa myös amerikkalainen Tad Robinson, joka ulkomuotonsa puolesta sopeutui hyvänlaisesti kyseisen Poppari-klubin asiakaskunnan joukkoon. Vesa Walamies ROOTS’N RIVER BLUES © Veli Pekka Salmi minuuttia ennen aamuyhtä illan pääesiintyjä Larry McCray Band tämäkin kolme laulajaa sisältävä yhtye aloitti räväkällä kitaravetoisella kappaleella ja tuhdilla laululla. Niin todella kävi, ja Robinsonin loppuosuus oli vahvasti blues-painotteinen. Kansa lähti välittömästi karkeloimaan klubijalalla oman kaupungin pojan määräämään tahtiin. Soulbluesin edustajaksi hänet voidaan luokitella etenkin siksi, että hän esittää sekä soulia että bluesia, ei niinkään noiden kahden musiikinlajin yhdistelmiä. Taustakolmikon soitto oli todellakin erinomaisen ammattimaista, ja varsinkin Jonne Kulluvaaran hienostunutta kitarointia oli nautinnollista seurailla. Robinson ja rutinoituneet säestäjänsä kitaristi Jonne Kulluvaara, basisti Jaska Prepula ja rumpali Juppo Paavola musisoivat kahden noin kolmen vartin mittaisen setin verran. Syksyn päätapahtuma taitaa olla Roots’n River Blues Festival. King -numerossa syvään intensiteettiin ja Butlerin virkeä bändi oli koko sielullaan mukana. Aloin jo huolestua ja jopa suunnitella pois lähtemistä, kun ensimmäisen puolituntisen aikana porukka oli esittänyt pelkkää soulia. Täällä ei tarkkailla tai valvota turhaan musiikkikulttuuria! Rovaniemellä on muutama pikkuareena, jossa keikkailevat kaikenlaiset Väärät rahat ja arktiset voodoo-ryhmät. Hardest workin’ rhytm’n section in Finland eli Juppo Paavola ja Jaska Prepula soitti uljaasti taustalla ja Jonne Kulluvaaran pelkistetty kitara täydensi kuviot. Progressiiviselle puolelle astui mm. Illan päätti Wristhakers, joka on vaihtanut solistiksi rovaniemeläisen Jussi Nykäsen. Erikoispropsit luovutetaan eri tyylilajien hallinnasta veteraanirumpali Uki Ollilalle. Tutummasta päästä olivat muinainen Sugar Sweet (Freddie Kingiä ei paljonkaan mukana) ja Sugar Coated Love ränttänä. Jälkimmäisen jälkeen Eki tokaisi, että kaaosta lähentelevästä menosta huolimatta soitto pysyi mestarillisesti kasassa. Tässä vaiheessa jo paljastui lappilaisten kyky välittömään toimintaan tanssilattialla. Oman hienon lisänsä toi Otis Grand, joka on festivaalin vakiovieras, läsnäolo keikoilla ja paikallisissa radiolähetyksissä. Rovaniemi, 4.–5.10. Se on Bullbarista pari kertaa isompi paikka, useammalla baaritiskillä, yökerholla ja karaokehelvetillä. Hessu ja Siros-Eki kuitenkin ilmoittivat minulle, että kyllä tyyli kohta muuttuu. Robbie on Suomeen muuttanut sympaattinen brittikaveri, jolla on oma näkemyksensä bluesista. Kakkoskappaleena oli mukavasti keinahdellut George Jackson -soulsävellykseltä kuulostanut I Don’t Need No Woman Like That. Jorma Riihikoski © Veli Pekka Viime vuoden taloudellisista takaiskuista toipuneena Jyväskylän ylpeys Blues Live! ry jatkaa ryhdikkäästi valitsemallaan tiellä. Setissä kuultiin aimo annos ”Inner Blues” -julkaisulta. Erkki Sironen. Trion toiminta oli näpsäkkää ja omat kappaleet olivat monipuolisia. Mielestäni se oli ensiluokkaisesti hoidettu paikkakunnalla. Taidekeskus Korundissa pyöritetään silloin tällöin klubia myös jatsin ympärillä. Lopuksi erityiskiitos persoonallisen tiivisssanaisesta ja samalla informatiivisesta käsiohjelmasta. Toisen setin loppupuolella Robinson intoutui muotoilemaan Little Walterin teoksen I Got To Go ja Sonny Boy kakkosen bravuurinumeron Pontiac Blues kaltaisia klassikoita. Kun huomautin asiasta yhdistystä alusta alkaen johtaneelle Hessu Heinoselle, hän kertoi, että kysymyksessä ei suinkaan ollut mikään tietoinen linjavalinta. Mainontaan ja markkinointiin ja sen laatuun kannattaa kyllä laittaa panostusta. Vanha ei vain enää jaksanut. Laulajana Tad Robinson on taitava ja vahvaääninen. Välillä Tad siirtyy huuliharppuun ja mentiin bluesin suuntaan. Nuori Larry itse soitti Les Paul -mallista sähköistä Gibsoniaan raskaalla kädellä. Vaikka kitaran räimettä oli yllin kyllin, mukana oli melodista otetta: kitara lauloi eikä vain huutanut. Kuulemma heidän syysjuhliensa artistit määräytyvät suuresti sen mukaan, millaisia bluesiin päin kallellaan olevia muusikoita ylipäätään on kohtuullisin kustannuksin paikalle saatavissa. Hän on myös erinomainen harpisti, mikä kävi huomattavan selväksi, kun vertaili hänen soittoaan lavalle armeliaasti päästetyn paikallisen sankarin puhkumiseen. Olin samaa mieltä. Tapahtuma on minifestivaali, joka toteutettiin kahtena iltana kahdessa eri paikassa. Erilainen kokemus, koska kyseessä oli tosiaankin lautta eikä mikään laiva. Nyt kuultiin jytisevää bluesboogieta, joka lähti My Babesta ja päättyi Who Do You Loveen
Bytherin rutinoiduista muusikoista kasattu Chicago-taustabändi oli erinomainen, johtohahmoinaan sulavia sooloja viljellyt Otis Rushin ja Jimmy Burnsin bändeistä tuttu kitaristi Anthony Palmer sekä basson varressa E.G. Chicago-tähdistön setin monipuolistamiseksi sen ...BN käy tapahtumissa © Pertti Ñurmi Lucernen (sveitsiläisittäin oikeammin Luzern) kansainvälinen bluesfestivaali on eittämättä yksi Euroopan parhaita ellei peräti paras vuotuinen elävän bluesmusiikin katselmus. Rawlsin setin aikana stagella vieraili kahteen otteeseen hänen runsasmuotoinen nuorehko Destini-tyttärensä, jota isäpappa kutsui ”blues babyksi”. Menneenä syksynä festari järjestettiin jo 19. Erikoisena yksityiskohtana huomio kiintyi hänen Stratocasterinsa kieliin, jotka kaikki olivat erivärisiä. KID ANDERSEN ja RICK ESTRIN • 6 - 2013 - 48 - BOBBY RUSH ja... © Pertti Ñurmi LUCERNE BLUES FESTIVAL Luzern, Sveitsi 8.-16.11.2013 Torstai 14.11., Grand Casino Luzern Tapasin vanhan tuttavani Larry Garnerin jo ennen hänen keikkaansa yhteisen hotellimme lobbyssa ja jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolista olletekin, kun olin tuonut hänelle mukanani nostalgiavalokuvan miehen vuoden 2007 Rauma Bluesin keikalta. Larryn vahvuus oli hänen hieno laulunsa, ja tunnetusti hänen kappaleissaan on usein myös muutakin sanomaa kuin vaikkapa beibin rokkaamista. Vai mitä tuumaatte tämänkertaisesta kattauksesta: The Blues Broads, Rick Estrin & The Nightcats, Larry Garner, James Harman, Nathan James, Smokin’ Joe Kubek & Bnois King, Ron Levy’s Wild Kingdom, Bob Margolin, Johnny Rawls, Bobby Rush, Johnny Sansone, Byther Smith, Pat Wilder, Veronica & The Red Wine Serenaders, Zora Young. Valitettavasti BN ei ole vielä kokovärilehti asian havainnollistamiseksi. Kuten hänen lukuisilta levyiltään oli odotettavissa, materiaali oli tyylipuhtaasti omaa käsialaa eikä mitään vakkaristandardeja. Reedin Chicago-klassikolla This Little Voice, ja jatkossa seurasi liuta hänen levyiltään tuttua kamaa kuten Hold That Train Conductor, Tell Me How You Like It ja I Don’t Like To Travel (mikä ilmeisesti pitää myös paikkansa). Aivan oikein, eiväthän he kaikki ole suinkaan ykkösdivisioonan bluesartisteja, mutta siinäpä juuri on osa jutunjuurta. Reilu parin tunnin lento Zurichiin ja suoraan lentoaseman junasteissiltä vaivainen tunnin stågepyrähdys, niin olet perillä Luzern-järven rannalla sijaitsevassa viehättävässä alppikaupungissa. Paikoitellen hieman lepsusti soittanut bändi sekä äänitarkkailijat saivat välittömästi tiukkaa kehotusta laittaa hommat kuntoon. Festari järjestetään kahtena viikonloppuna, jolloin edeltävänä viikonloppuna ikäänkuin alkulämmitetään lauteita, ja sitten piipunpellit avataan täysille seuraavan viikon torstaina... Tytöntyllerö vakuutti minut nuoruuden vehreydellään ja dynaamisuudellaan verrattuna häntä huomattavasti kokeneempaan, hieman flegmaattiseen Zora Youngiin. Merwyk veti kitarasooloissa jopa pitemmän korren, ja hänen sylisähkiksellään vetämä värisyttävä slide-esitys oli lähempänä Robert Nighthawkia kuin mitä pystyin äkkiseltään muistamaan. Pertti Nurmi. Merwyk oli edustanut Saksaa European Blues Challenge -mittelyssä kaksi vuotta sitten ja sittemmin sijoittunut peräti kakkoseksi International Blues Challengessa Memphisissä. Byther aloitti A.C. Tällä kokoonpanolla bändin ymmärrettävä solisti oli Margolin, joka mätti joukkueen setin totutusti käyntiin tanakalla Muddy-johdannaisella slidepiiskauksella Mean Old Chicago. Rawlsin setti oli erimomaisen värikäs ja moni-ilmeinen kirjo tiiviistä bluesia, soulahtavia tulkintoja ja jämäkkää funkia. Siksipä on tullut lähes tavakseni suunnata sinne syksyn kaamosharmautta piristämään. Siinä vaiheessa kun setin loppupuolella 300 Pounds Of Joy käynnistyi toistamiseen alkoi homma olla selvä – ikä todella painaa tätä kahdeksankymppistä vanhan koulukunnan Chicago-jäärää, mikä ei ole tietenkään mikään ihme. Johnny Rawlsin osuuden ainoa moite oli ehkä aavistuksen turhaan venytetyt lavaltapoistumisseremoniat. Matkustaminen Helsingistä on hyvin ketterää. Tällä kertaa jälkimmäisen osaston edustaja oli pienimuotoinen Chicagoblueslegenda Byther Smith, jonka karikatyyri oli nostettu aina tapahtuman festarijulisteeseen asti. McDaniel, kitaristi Floyd McDanielin poika. Yleinen arvaus oli, että värikielet auttoivat häntä ylipäänsä erottamaan kitaran kielet toisistaan. Lucerne suo esiintymismahiksia niin eturivin artistien takana ponnisteleville bluesmuusille kuin kunnianosoituksen omaisesti jo uransa ehtoopuolella oleville bluessanansaattajille. Byther Smith oli värvätty festarille eräänlaisena vanhan Chicago-bluessukupolven inkarnaationa. keulille oli värvätty murakan oloinen, näköinen ja pitkän uran koulima laulajatar Zora Young, jonka bluestulkinnat eivät valitettavasti oikein puraisseet meikäläistä. Heti kärkeen täytyy vahvistaa, ettei hänen kitaran soittonsa sujunut likikään kuin silloin joskus ennen, esimerkiksi hänen vieraillessaan Puistobluesissa kesällä 1992. Lavalla Larry esiintyi entisaikoihin verrattuna poikkeuksellisesti akustisena duona saksalaisen kitaristi/laulaja Michael van Merwykin kera. Vastaavaa en ollut ennen nähnyt ja asiaa häneltä kysyessäni vastaus oli pienen pohdinnan jälkeen diplomaattinen: ”En osaa oikein selittää sitä sinulle”. Chicago Blues Allstars -nimeä oli armoitettu kantamaan trio, jossa soittivat kitaristi Bob Margolin, rumpali Kenny ”Beedy Eyes” (Willien poika) Smith sekä Chicagon legendakaartiin ehdottomasti luettava, ikivi(h)reä basisti Bob Stroger. Rawls mustassa kostyymissään, punaisen kitaransa kera oli komeaa seurattavaa, kun hän otti dynaamisella, ehkä jopa ylikierroksilla käyneellä preesensillään lavan heti haltuunsa. Oli upea nähdä, kuulla ja tavata soulbluesartisti Johnny Rawls uudemman kerran, kun olin sattumoisin johkaantunut hänen keikalleen viime helmikussa syvällä Teksasin San Angelon pikkukaupungissa sijaitsevalla eksoottisella Sealy Flats -klubilla. Jaksan kerta toisensa jälkeen ihmetellä, kuinka festariorganisaattorit, presidentti Guido Schmidt ja hallintotirehtööri Martin ”Kari” Brundler apujoukkoineen onnistuvat ensin innovoimaan ja sen jälkeen hankkimaan ohjelmistoonsa niinkin laadukasta ja monipuolista esiintyjäkaartia kuin on liki joka vuosi ollut laita. Uskomaton teräsvaari, joka aina hänet bäkkärillä bongatessani seurasi herkeämättä tv-screeniltä muiden bändien suorituksia. Kumpikaan miehistä ei ollut lavalla statisti tai kakkosartisti heidän jakaessaan soolospotteja tasapuolisesti keskenään sulavan laadukkaan countrybluesin ollessa yhteinen nimittäjä. Strogerilla oli oma kahden kappaleen mittainen soolospottinsa, jonka päälle hän jyrähti ykskantaan ”I AM the Blues”, johon kenelläkään ei ollut pienintäkään lisättävää eikä siitä mitään poistettavaa. kerran, ja minulla tämä taisi olla kaiken kaikkiaan viides visiitti
Kitaristikaksikko vuorotteli sooloissaan, joita Kubek soitti enemmän raskaalla kädellä. Alligator-levydiili on vaihtunut Delta Grooveen ja jatko näyttää hyvältä. Kaiken kaikkiaan kaksi hienoa keikkaa, joista yleisö tykkäsi ja miksipäs ei. Taustabändi oli asiansa osaava mutta aika väritön. © Pertti Ñu © Pertti Ñurm i © Pertti Ñurmi Neljän lahjakkaan naislaulajan ryhmä esiintyi sekä perjantai-iltana pääpaikassa että lauantaina loppuunmyyydyllä viiden tähden hotelli Schweizerhofin Blues Brunchilla, jossa ruoka oli hyvää ja kompensoi kalliihkot pääsyliput. Leidin housutkin meinasivat välillä valahtaa jalasta, mutta siitä ei perhelehteemme kehtaa laittaa kuvia näytille. Panorama-salin päälavan lauantai-illan kaksi viimeisintä esiintyjäryhmää olivat James Harman’s Bamboo Porch Revue feat. Onnistunut esiintyminen veteraanilta, joka pysyi hyvin kurissa bändin tiukassa otteessa. Grand Casinon festivaalilavalla Rick Estrin & The Nightcats oli oivassa vireessä perjantai-illan avauksessa. Volyymi oli huomattavasti korkeampi lavan muihin esityksiin ISON DOROTHY MORR TRACY NELSON ANGELA ST REHLI ANNIE SAMPS ON - 49 - Perjantain keikka oli miltei ennalta arvattava. Wilder oli minulle ennestään tuikituntematon, mutta nyt tämä mimmi täytyy pitää mielessä, sillä tarjolla oli sen verran vauhdikasta show’ta. Shuffle kulki ryhmältä komeasti. Hansen hoiti taustalaulua ja oli solistina omassa kappaleessaan. Basisti on Bobbyn pojanpoika. Rush soitti yllättävän paljon harppuaan Little Walterin tyyliin. Hän teki yleisölle humorististen esimerkkien avulla selväksi myös sen, että hän pitää itseään funkin ja räpin isänä. Aikamoinen näytös osaamisesta. Bnois Kingin laulu ja omat lyriikat erottavat bändin monesta Teksas-kokoonpanosta. Kaikista hekumoivin hän oli sooloillessaan aikamoisen makeilla Green Onions- ja Summertime-tulkinnoilla. ja Blues Brunch 16.11. Ei pahaa sanottavaa kolmesta muustakaan naisesta. Brunchilla ei ollut kiirettä, joten naiset taputettiin kolmeen encoreen, joista mieleenpainuvin oli Angelan laulama Stevie Ray Vaughan -klassikko C.O.D.. Rullaava funkblues kuvannee yhdellä ilmaisulla bändin antia. Kuulimme myös mm. Mitähän he tuumaisivat Porin Jazz festivaalista. Se kesti kuitenkin kolme tuntia ja normista poiketen kuultiin poikkeavia kappaleita mm. Kingin kappaleet saivat tyylin mukaiset versiot. Alligator-yhtiölle lukuisia levyjä jo 80-luvun puolivälistä tehnyt yhtye on kovassa keikkakunnossa. Setin loppu kääntyi nimen edellyttämäksi villiksi Sex Machine -souliksi, kun Wilderin piti rynnätä vielä yleisön sekaan melskaamaan. Lucernessa tarjolla oli Ron Levy’s Wild Kingdom Trion esittämää muutamilla blueseilla höystettyä Hammond-jazzia, seassaan sopivasti funky boogaloota. Panorama-salista on tapana siirtyä viettämään pikkutunteja viereiseen Casineum-saliin, jossa Byther Smith aloitti festarin toisen keikkansa klo 01:30! Yli 80-vuotiaan ja sairastelleen Bytherin kitarointi oli nytkin välillä ruosteessa ja siinä paistoi viime aikojen vähäinen keikkarutiini, mutta hyvin hän jaksoi esittää etupäässä tunnettuja blueskappaleita. Basisti Lorenzo Farrell vaihteli sähköbasson ja kontrabasson välillä tarpeen mukaan. Puolessa välissä settiä laulusolistiksi tuli Zora Young, joka nostatti tunnelmaa rutinoidusti, ja Byther malttoi istua ja vetää henkeä muutaman kappaleen ajan. Tehokkaan mustan säestysjoukkueen ohella bändin keskeinen solisti oli valkoihoinen, tuikitavallisen jenkkiläisen kotirouvan oloinen sähköviulisti. Kitaristit saivat osansa sooloista ja toinen heistä esitti myös villejä showtemppuja. Lopussa Bob Margolin tuli jammaamaan muutaman kappaleen ajaksi ja toi oman mausteensa keitokseen. Trio ei synnytä mitään uusia tähtiä bluesplaneetallemme pääasiassa viime vuosisadan alkuun ajoittuvien kappaleiden tulkinnoillaan. Se noudatteli lähes pilkulleen kokoonpanon julkaiseman cd:n ja dvd:n kappaleita ja järjestyskin oli melkein sama. Ron Levy on eittämättä soittimensa mestareita, mutta siitä huolimatta monet festarivieraat kuuluivat pitävän bändin keitosta liian jaskaisena, kun kerran oltiin bluesfestarilla. Bändi sopisi loistavasti Puistobluesin päälavalle. Ron Levy on varmasti monille tuttu niin B.B. Muun muassa Junior Wellsin, Howlin’ Wolfin, Otis Rushin ja B.B. Myös Larry Garner kävi laulamassa omat räplyriikkansa funkahtavaan lopetuskappaleeseen. Rytmiryhmä oli vaihtunut sitten Lahden Grand Blues -festivaalin. kappaleet I Ain’t Studdin Ya, Night Fishing, Booga Bear ja Evil erinomaisina versioina. He tekevät hommansa kuitenkin ihastuttavalla virkeydellä, tunteella ja pieteetillä. Hän esitti myös vahvan viidakkotyylisen rumpusoolon. Laulu oli yllättävän vahvaa ja tunnepitoista. Delmarkille, Black & Tanille, JSP:lle, Red Lightningille, Fedoralle ja Evidencelle tehtyjä levyjähän voi sitten kuunnella kotona. Loistavana, energisenä esiintyjänä Bobby on viihdyttävä. Ensin mainitusta riittänee kertoa tuo bändin superpitkä nimi, mistä voi myös päätellä Harmanin esiintyneen itselleen hieman normaalista poikkeavassa kontekstissa. Stemmalaulut toimivat toki hienosti samoin kuin soolo-osuudet. Byther soitti vähän pitempiä kitarasooloja ja laulumelodioita omaan tapaansa. Samoin perjantaina esiintynyt Bobby Rush Revue oli mainiossa vedossa esittäen blues-, funk- ja soulblues-kappaleitaan verevästi. Toistakymmentä vuotta mukana ollut rumpali hoiti myös kuuluttajan hommat. soolot kuultiin, mutta Broads oli se juttu, joka piti meiningin yllä. Pertti Nurmi 6 - 2013 • ...BN käy tapahtumissa Perjantai 15.11., Grand Casino Luzern. Hän on tietysti loistava harpisti ja erinomainen lauluntekijä. Kaikki ovat tehneet uraa omilla ansioillaan. Hän loisti soolospotissaan, parissa kitarainstrumentaalissa, joissa oli surf-, garage- ja blues-vaikutteita. Laatumusiikkia ja kaikkea kaikille. Annie Sampson erottuu joukosta boheemiudellaan, mutta on yhtä kaikki lahjakas laulaja. Estrin oli pääosassa velmuine lauluineen ja showaamisineen. Voisin kuvitella Bobby Rushin show’n toimivan myös Pori Jazzin yössä. Myös kromaattinen harppu soi hienosti jatkaen länsirannikon taitureiden traditiota. Ehdoton suosikkini on Angela Strehli, jota kutsutaan Texasin blues-kuningattareksi, vaikka asuu nykyisin Los Angelesissa. Tracy Nelson on kaikkien tyylisuuntien laulaja ja myös taitava kosketinsoittaja. Kokoonpanoon kuuluvat Angela Strehli, Dorothy Morrison, Annie Sampson ja Tracy Nelson. Johnny Rawls kävi Broadsin kanssa esittämässä kappaleen Trying To Live My Life Without You. Rumpali J. Kari Kempas Blues Broads @ Grand Casino Luzern 15.11. Hänen soolo-osuuutensa olivat huipputasoa, esimerkiksi Two Bit Texas Town, ja myös taustoittajana hän oli erinomainen. kuin Albert Kingin pitkäaikaisena luottopianistina ja siinä roolissa Suomessakin nähty. Addicted To Love ja When Something Is Wrong With My Baby. Minulle Hammond-soppa kyllä kelpasi vaihtoehtoiltapalana eikä trion paikoitellen Hendrixin oloisesta kitarististakaan ole pahaa sanottavaa. Näistä seikkailuista saatte lukea ensi vuoden Blues Newseista. Lauantain brunssikeikka meni suurinpiirtein samalla kaavalla. Harri Haka Lauantai 16.11., Grand Casino Luzern Lauantai-illan ensimmäisenä aktina tutuksi käyneessä Panorama-salissa oli tyrkyllä yksi kisojen isoimpia ylläreitä, tummahipiäinen vauhtimylly, kitaristi/ laulaja Pat Wilder ja Serious Business -yhtyeensä. Aikaisempien vuosikymmenten rankkuuteen sekä omien kappaleiden henkilökohtaisuuteen ei tietysti enää ylletty, mutta oli hienoa, että seniori oli vielä kerran jaksanut tulla meren takaa soittamaan bluesiaan. Heidän värväämisensä upealle näköalapaikalle festivaalin prime time -aikaan on Lucerne Blues Festivaalilta upea bluesskädenojennus ja yhteistyön osoitus European Blues Unionin ja EBC:n suuntaan. Nathan James & The Rhythm Scratchers & ”Bonedaddy Tempo” sekä Johnny Sansone. rmi © Pertti Ñurmi Perjantaipäivä sujui paljolti haastattelujen merkeissä, kun onnistuimme yhyttämään niin Byther Smithin kuin Bobby Rushinkin. Myös kännykkä sai toimia slideputkena. Kitaristi, norjalais-amerikkalainen Kid Andersen taas tuo tyylitajuisena ja eri tyylejä suvereenisti hallitsevana muusikkona oman mausteensa soppaan. Sansone jäi käytännössä kokonaan seuraamatta, koska samaan aikaan oli naapurissa Casineum Club Stagella esiintymässä viime kevään European Blues Challenge -kisan voittajaryhmä, Italian ihastuttavat Veronica & The Red Wine Serenaders. Dorothy Morrison tunnetaan parhaiten gospel-crossoverista Oh Happy Day, joka tietenkin kuultiin molemmissa tapahtumissa. Bobby heitti huulta ja ronskeja vitsejään, mutta selitti myös kappaleiden taustoja. Nyt mukana oli kaksi kitaristia, kaksi tanssija-taustalaulajaa Jazzii Anderson ja Loretta Lowe, jotka puvun vaihtoineen ja liikehtimisineen pitivät miesväen tiukasti paikoillaan koko esityksen ajan. Wilder ei välttämättä ole maailmanluokan kitaristi eikä laulajakaan, mutta lavakarisma ja vuorovaikutus yleisön kanssa korvaa paljon. Smokin’Joe Kubek & Bnois King toivat Teksasin roadhouse-bluesinsa esiintymisareenana toimivan Panorama-salin viimeisinä esiintyjinä. Muun muassa Juke ja You’re So Fine, Muddyn Hootchie Cootchie Man sekä kromaattisella harpulla soitetut omat numerot toimivat hyvin. verrattuna, mutta ei liian korkea. Estrin osoitti hallitsevansa loistavasti niin akustiset ”sonny boyt” ilman käsiä kuin sähköiset Little Walter -tulkinnat. Pakolliset urku- ym. Bändi on ollut tässä kokoonpanossa jo useampia vuosia ja se paistaa svengissä ja yhteissoiton helppoutena. Hänhän on soittanut aikanaan kolmen ensin mainitun bändeissä. Karismaattisin esiintyjä oli tosiaan Angela Strehli
Ruotsalaissäestäjillä oli lirinen tehtävä yrittää pysyä mestarin matkassa ja legenda julisti tuohtumustaan, kun harhaoppinen yleisön edustaja erehtyi pyytämään häneltä (Bobby Troupin) kappaletta Route 66. Vastaavaan tapaan vauhtia toppuutteli sopivasti myös B.B. Ymmärrän kyllä jos Chuck Berry itse ei osaa kuvitella muuta tulevaisuutta kuin kompuroida lavalle niin kauan kuin edes pystyssä pysyy. Mustan rock’n’rollin pioneerien nykykunnot vaakakupissa: CHUCK BERRY vs. Otis Reddingin (Sittin’ On) The Dock Of The Bayn kohdalla saatettin jo ottaa pari liika-askeltakin kansankosiskelun suuntaan, eikä juhlaväki luonnollisesti voinut välttyä pakolliselta Chuck Berry -kimaraltakaan. Pääsankari Clearwater silminnähden nautti olostaan stagella. CHUCK BERRY • 6 - 2013 Matkan varrella Chuck Berrystä muotoutui oman itseriittoisuutensa ja vainoharhaisuutensa uhri, joka ei suostunut tulemaan huijatuksi. Ymmärryksen halu oli ehkä kaunis, todistettu todellisuus karu. 87-vuotiaan Chuck Berryn esitys Helsingin Finlandia-talolla 23.10. Paljoa tavanomaisen eleetöntä kiertuebändikolkuttajaa kummoisempi ei ollut myöskään rumpali Steve Bass, vaikka ammattimaisella perusduunilla tehtävästään suoriutuikin. Kaksi kertaa hän käänsi viritettynä annetun Gibsoninsa kielet kirskuvaan epävireeseen sillä seurauksella, että poika Charles Berry nosti isäpapan kaulaan oman Telecasterinsa, ja taapersi – lavalla kun ei ollut edes viritysmittaria! – takahuoneeseen virittämään Gibsonia. Rakastettavan pöyhkeä charmööri ei yrittänytkään teeskennellä vaatimatonta, eikä ura tuhoutunut silloinkaan, kun sisäinen hedonismi ajoi ylittämään rajoja jälleen vankilaan johtavin seuraamuksin. Kitaristinahan häntä ei ole koskaan voinut pitää minään varsinaisena virtuoosina, mutta tyylitajuista ja miellyttävän omaleimaista hänen soittonsa joka tapauksessa on. Promised Landin avaussäe mutistiin monet kerrat, mutta jatko ryytyi hetimiten, samoin kuin yritykset saattaa käyntiin Wee Wee Hours tai Let It Rock. Mitä Berry ymmärsi, mitä ei. Oma bändikin tuntui naureskelevan työnantajalleen, jonka läsnäolo huokui voimattomuutta, soitto kulki jo luvattoman kankeasti, eikä kai yhdestäkään kappaleesta laulettu kaikkia säkeistöjä. Joskus ovat jotkut nähneet rockin tulevaisuuden. Jo vuonna 1958 ensilevytyksensä tehnyt ja niihin aikoihin Chuck Berryn tärkeäksi vaikuttajakseen keksinyt konkariviihdyttäjä oli etenkin vokalistina vahvassa tikissä. Toistaiseksi uusinta, joskin jo tätä nykyä viitisen vuotta vanhaa albumiaan ”West Side Strut” tarmokkaasti keikan varrella markkinoinut Clearwater avasi ehtoopuhteensa mainitulta kiekolta löytyvällä räväkän funkylla nimikkokappaleella They Call Me The Chief. Pätkittäinen kitarismi takelteli väärissä sävellejeissa, soinnuissa ja tahdeissa. Chuck Berry myös kirjoitti traditionaaliseksi vakiintuneen rock-kitaroinnin kieliopin, pohjanaan bluesista omittu alakielten kutosränttä ja big band -jazzista yläkielille lainatut rytmiset aksentit, tunnusmerkillisenä persoonallisena kuorrutuksena kahden kielen akordeina revitellyt introt ja breikeillä korostetut välisoolot, sekä ankkakävelyn tahdissa soitetut priimiin venytykset. Vain kahdesta kappaleesta Berry taisi pystyä laulamaan kokonaisen säkeistön. Oman instrumenttinsa kaulaan saatuaan alkoi Chuck taas sitä virittää – ei, tuskailivat jo poika sekä yleisö. herkän swamp pop -henkisen Louisiana-balladin Before This Song Is Over. Sen hän olisi ansainnut jo aikaa sitten. Oksettava tuo manageri Liimatainen, munaton vesa tuo isänsä edessä madellut Charles, ja kaikkinensa harvinaisen surkea bändi, joka ei maestron poissa ollessa kyennyt saamaan aikaan edes välttävästi kulkevaa ajantapporockia. Mieltymystään viimeksi. 1990-luvun Suomen keikoilla Berry oli vielä voimissaan, mutta vuoden 2008 Messukeskuksen keikka masensi. Konsertti oli ennakkoon loppuunmyyty. Sairaan, kyvyiltään lähinnä vaivaannuttavan ja ymmärrykseltään jo kyseenalaisen miehen säälittävä yritys täyttää läsnäolon odotukset eli tunnin mitta mitä tahansa lavan tuntumassa oleilua hyväksyttiin vain koska haluttiin kunnioittaa Berryn saavutuksia ja merkitystä. EDDY CLEARWATER Chuck Berry Finlandia-talolla: säälillä siedetty loppuunmyyty katastrofi ...BN käy tapahtumissa © Pasi Rytkönen Ikääntyminen voi ja saa olla vaikeaa, mutta antaako legendana haahuilu sen anteeksi. Todelliseen huoleen 735-paikkaisen Savoy-teatterikatsomon noin puoliksi täyttäneellä suomalaisyleisöllä ei kuitenkaan ollut syytä, sillä tyystin toinen ääni alkoi tikittää kellossa sillä samalla sekunnilla, kun hymyileväisenä omana itsenään lavalle hiippaillut Eddy Clearwater, 78, astui valloittavine olemuksineen valokeilaan – tuttu jättisulkapäähine päälaellaan hulmuten, räikeän punaisten byysien hohtaessa kilpaa kitaratelineestä alkutohinoiden jälkeen rinnuksille nostetun kirsikanvärisen Gibson ES-335:n kanssa. Suurin osa seurasi esityksen myötähäpeältä vapauttavaan loppuun, ja jotkut yrittivät lausua lohduttelevia kommentteja. Arto Pajukallio - 50 - Eddy ”The Chief” Clearwater riehakkaana Savoy-teatterissa Tuulisen Kaupungin rakastetun blues-inkkaripäällikön paluu härmäläisille keikkapreerioille neljän vuoden tauon jälkeen ei ehkä saanut lupaavinta mahdollista push-uppia, kun nestorimuusikon kotikaupungin asukeista koostunut säestysryhmä pääsi tekemään hetken ajan itseään tykö esittämällä ennen illan varsinaisen tähden astumista taistelutantereelle mitä piinaavimman bulkkiversion Sweet Home Chicagosta. Miten tähän tultiin. Kitaralleen hän osti oman istumapaikan lentokoneessa, mutta säestystehtäviin kelpasi pitkään mikä tahansa pikkukaupungin puoli-ilmainen baaribändi, joka usein tapasi oikukkaan tähden ensimmäistä – ja viimeistä kertaa juuri esityksen alla. Vuoden 2013 vierailulta ei paljoa rohjennut odottaa, ja sekin taisi olla liikaa. Me näimme rock and rollin menneisyyden, jonka olisi pitänyt jäädä kotiin tai petiin. Neljä vuotta myöhemmin Chuck Berry esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa. Tässä tapauksessa toivoisi niiden läheisten, jotka rakastavat legendaa jonain muunakin kuin rahasampona, sanovan Chuck Berryn puolesta ei. 1950-luvun valkoinen amerikkalaisnuoriso hullaantui rock and rollista. Vain tovin kestänyt alkukankeus oli pian tipotiessään seniorin anastaessa itsevarmoin elkein paikkansa jopa yllättävänkin huolimattomalla, suorastaan ylimielisellä tyylillä omaa soitintaan roimineelta kakkoskitaristilta Tom Crivellonelta. Nashvilleläisen surf-bändin Los Straitjacketsin kanssa vuonna 2003 äänitetyltä ”Rock’n’Roll City”-pitkäsoitolta Päällikkö oli valinnut ohjelmistoonsa mm. Setin edetessä ja tatsin lämmettyä entisestään sijaa saivat yhä voimallisemmin perinteisten bluesvenytysten ja berrymäisten rock’n’roll-riffien rinnalla myös Clearwaterin levytystuotannossaankin usein hyödyntämät kantri- ja rockabilly-tyyliset pikkailut, joita hän viljeli mm. Hän yritti lopettaa keikan kesken ja poistui lavaltakin, mutta aina hänet sysittiin takaisin estradille, ja managerin nilviäinen jopa kävi mikin ääressä vaatimassa yleisöltä ymmärrystä nimellisesti Berrylle, tosiasiassa omalle härskille rahastukselleen. Osa yleisöstä poistui ymmärrettävästi kesken kaiken. Junior Wells -klassikon Messin’ With The Kidin kajahtaessa ilmoille miehen sormet löysivät viimein tiensä myös uskollisen kitaran kaulalle, jonka hellästä puristuksesta kaikin tavoin hyväkuntoisen oloinen maestro ei seuraavien puolentoista työtuntinsa aikana malttanut juurikaan irtaantua. Mitä niitä biisien nimiä ja oikeita sävellajeja huutelemaan, jokaisenhan kuuluu osata Berryn klassikot ja seurata maestroa! Lavat saatettiin pitää pimeänä, ettei esityksiä kuvattaisi, ja artistilta salaa äänitettiin sekin vuoden 1972 keikka Britannian Coventryssa, joka toi Berrylle hänen ainoan listaykkösensä: albumin ”London Sessions” livepuolelta irrotettiin singlelyhennös pikkutuhmasta uusversiosta lastenlaulumaisesta rallatuksesta My Ding-A-Ling. Kun Chuck Berry levytti ensisinglensä Maybellene toukokuussa 1955, hän oli 28-vuotias – siis jo vanhempi kuin myöhemmät, 27-vuotiaina edesmenneet rockin legendat ja monet muut nuorena nukkuneet taiteilijat. leppoisalla instrumentaalilla Guitar Boogie Jam sekä mystisen laahaavassa tahtilajissa hölkätyllä Walls Of Hate -kappaleella vuoden 2000 albumilta ”Reservation Blues”. Sitävastoin verrattoman tyylitajuiseksi multi-instrumentalistiksi osoittautui ryhmän japanilaistaustainen basisti-huuliharpisti Shoji Naito, joka oli Clearwaterin matkassa jo tämän vuoden 2009 Lahti Grand Blues -keikallakin, tosin silloin lähinnä komppikitaristin pestissä. Lukuisat kerrat Berry kyseli ja koetti kurkkia mistä bändi soittaa mitä, mutta kiinni ei saatu. Ajattoman sanaston teiniyden iloille ja angsteille runoili linnassakin lusinut mutta sliipatusti keikaroiva afroamerikkalainen Berry (ainoana varteenotettavana hengenheimolaisenaan juutalaiskaksikko Jerry Leiber ja Mike Stoller). King -standardi Please Accept My Love, joka esitteli samalla hienosti Clearwaterin solistisia rahkeita. kompuroi surullisesti alapuolelta kaiken sen, mitä konserteilta tavataan hyväksyä
Vähintään yhtä hyytävästi tulkitun All Your Loven myötä sai perustellun kunnianosoituksensa myös edelleen mukana kuvioissa oleva ikätoveri ja soittokollega Otis Rush, samoin manan maille jo vuosia sitten siirtynyt Willie Dixon, jonka käsialaksi merkityillä hiteillä I Just Wanna Make Love To You ja My Babe pääsi Shoji Naito vuorostaan briljeeraamaan ensiluokkaisena huuliharpistina. Encorena kuullun Got My Mojo Workingin saavutettua loppusointunsa yleisö tuskin olisi osannut huumaavampaa alkua tapahtumalle kuvitella. Maaniseen Freddy King -instrumentaalipaahtoon Sen-Sa-Shun huipentunut Helsingin keikka oli kuitenkin viime metreillä vaikuttavimmillaan sen suvantohetkillä, ei suinkaan räkä poskella remellettäessä. MISS SAANA & THE SCUDDA HOOS Hyvinkään talousalueella syksystä -07 lähtien järjestetty Rock’n’Roll Night -tapahtumasarja elää ja voi ilmeisen hyvin. Magic Samia (What Have I Done) ja Little Walteria (It Ain’t Right). Ray Campi, Sleepy LaBeef, Gene Summers, The Jets, The Polecats ja The Stargazers. Summa summarum: Hyvin...kävi! Pete Hoppula 6 - 2013 • ...BN käy tapahtumissa © Juha Kärkkäinen mainitun musiikkiin Clearwater toi esimerkillisesti julki myös monissa omissa rokkibravuureissaan, joihin lukeutuivat mm. Ja mikä jottei, onhan sikäläisen Rock’n’Roll Nights ry:n toiminnassa kohdanneet alusta pitäen sekä riittävän kunnianhimoiset tavoitteet, huolellinen suunnittelutyö että asiakaskeskeisyyden onnistuneesti huomioivat käytännön toteutusrutiinit. Tätä nykyä trion muodostavat laulaja-kontrabasisti Phillipsin lisäksi nuotintarkkaa Cliff Gallup -koulukuntaa edustava kitaristi Paul Gaskin sekä entisen Hot Rod Gangiläisen Mark Harmanin Restless-yhtyeessäkin vaikuttava rumpali Rob Tyler. lokakuuta paikkansa ja tarpeensa – ja ne ”The Chief” tottavie käytti tarkoin hyödykseen – veijarimaisesti, mutta yhtä kaikki välittäen jokaikisellä eleellään sellaista uskottavuutta ja perirehtiä tekemisen meininkiä, jonka voi kai saavuttaa vain niin kuin Eddy Clearwater on raskaan tiensä tarponut: vuosikymmenten ja taas vuosikymmenten mittaisella määrätietoisella puurtamisella. Konsertin kohokohtiin valikoitui lisäksi Nat King Colen herkästi svengaava Send For Me, jonka orkesteri malttoi versioida Dixon-numeroiden tavoin ihailtavan juurevana shufflena. Ison kokoonpanon häivyttyä vähin äänin aktiivikuvioista on Saana myynyt sittemmin sielunsa vanhemmasta r&b:stä ja rockabillystä keskeiset innoitteensa hakevalle The Scudda Hoos -yhtyeelleen (Jussi Huhtakangas ja Jesse Puranen – kitarat, Mika Railo – basso, Jami Haapanen – rummut). Sipissä oltiin, tomun viimein laskeuduttua, kirjaimellisesti sipissä – mutta kuten R&R Nightin henkeen kuuluu – myös valtapuolisesti autuaan onnellisia. Lähtöasetelmat ennakkoon povatulle Suomi-USA -”kissataistelulle”yhdysvaltalaista Gizzelleä vastaan näytti siis kertaheitolla vahvoja voitonmerkkejä kotimaan edustajan suuntaan. Itsekin hyvinkääläisjuuret omaava Miss Saana Koskinen muistettaneen BN-piireissä parhaiten muutama vuosi sitten ryminällä suomalaiseen soul-monarkkiin keulineen The Missionariesin karismaattisena laulajattarena. Hieman varttuneemman ikäpolven naisshouterin massiiviset äänivarat pieneen varteensa kätkevä Gizzelle ei tyytynyt hänkään vain genren itsestäänselvimpien evergreenien jukeboximaiseen kierrätykseen (joskin toki setissä kuultiin tuttuja poimintoja mm. tuima Motown-sävyinen I’m A Good Woman, Big Mama Thorntonin 60-lukuista soundia mukaileva Hound Dog, The Falcons -fiilistely I Found A Love sekä Irma Thomasin Wish Someone Would Care). Huomionarvoisen kattauksen oli hyvinkääläisryhmä saanut houkuteltua kemupaikalle myös 20. Tätä nykyä ulkoiselta habitukseltaan enemmän keski-ikäistyneeltä konttorirotalta näyttävä Dave Phillips ja hänen Hot Rod Ganginsa pitivät läpi 80-luvun ensipuoliskon brittibillyn kujanjuoksun johtavaa viestikapulaa hallussaan. Vaikka Bandiittien muu jämerä miehistö – laulajan tehtävät maltilla hoitoonsa ottaneen komppikitaristin komennossa – selviytyikin pinteestään - 51 - GIZZELLE varsin pätevästi (jopa niin hyvin, etteivät kaikki paikalla olleet välttämättä edes äkänneet lavalla tapahtunutta odottamatonta kurssinmuutosta), oli henkinen pettymys silti väistämätön. räväkkä I Wouldn’t Lay My Guitar Down sekä ironinen Too Old To Get Married. Ryhmän keulahahmon, nykyisen ”original rockabilly” -aallon vakuuttavimpiin vokalisteihin lukeutuvan Carlos Mejuton karmana nimittäin oli menettää ärhäkän viruspöpön seurauksena äänensä vain hetkeä ennen keikkaa. Rohkeasti jo nyt enimmäkseen omaan säveltuotantoonsa luottavan Saanan persoonallinen, etenkin ylärekisterissä kerrassaan hykerryttävää vibraa tarjoileva lauluääni osoitti taipumiskykynsä modernimpaankin rockabillymätkeeseen, mutta kyllä neiti Koskinen sai silti kuulijoiden leukaperät loksahtamaan eniten ammolleen nimenomaan vahvoilla r&b-tulkinnoillaan (mm. Sekä perinteikkäämmälle 50-luvun rock’n’rollille ja r&b:lle että 80-luvulta ponnistavalle neobilly-tyylisuunnalle kumartavan R&R Nightin aikaisempaa kansainvälistä tähtikaartia ovat edustaneet mm. Mean Case Of The Bluesista sekä henkilökohtaista urataivalta tilittävästä Came Up The Hard Waysta, jonka loppuun hän siteerasi vielä parit osuvat säkeet Charles Brownin Driftin’ Bluesia. Toistaiseksi tältä kesän -11 tietämillä yhteenlyöttäytyneeltä orkesterilta ei ole kaupallisia julkaisuja ilmestynyt, mutta keikka keikalta sekä esiintymisrutiinejaan että repertuaariaan vankistavan konklaavin soisi mieluusti ikuistavan osaamistaan jonain päivänä myös kotioloissa kuunneltavaan muotoon. Pete Hoppula Rantasipi Sveitsi, Hyvinkää 26.10. Blues ja r&b olivat kuvaavimpia termejä myös seuraavan aktin, USA:n länsirannikolta toistamiseen Suomeen konsertoimaan saapuneen Gizzellen sekä häntä tyylitajuisesti säestäneen kotimaisen The Toreadorsin musiikille. yrityksellään. Kenties oikein alleviivatakseen omaa viriiliyttään, Clearwater jaksoi tahkota bändeineen myös useamman kappaleen ajan silkkaa ghettoklubifunkia, rupatellen esitysten lomassa olevansa jo viimeistelemässä seuraavaa Delmarkjulkaisuaan. Jokaiselle elementille oli silti myös Savoyssa 29. Sääliksi kävi kiusaantuneisuuttaan pro-asenteella esityksen aikana nieleskellyttä Carlosia tämän joutuessa vain helistelemään lannistuneen näköisenä marakassejaan. Vartuttuaan ensimmäisen kerran muutaman bändin klubikeikoista täysipainoiseksi 1-päiväiseksi hotellifestivaaliksi lokakuussa -08 sekä lanseerattuaan sen myötä uudeksi jokakeväiseksi ja -syksyiseksi tapahtumapaikakseen tilavan Rantasipin, lisäsi yhdistys ansiolistalleen myös menestysiltamille otolliset ulkoiset ja toiminnalliset puitteet. Ruth Brownilta, LaVern Bakerilta ja Varetta Dillardilta), vaan heitteli syötille myös harvemmin keikoilla tahkottua esisoulahtavaa materiaalia (mm. Naissolistien osalta kamppailun tulos taipui siis lopulta sopuisasti tasapeliin, mutta etumatka illan miesvokalisteihin venähti jo kyllä tässä vaiheessa tavoittamattomaksi. © Juha Kärkkäinen © Pertti Ñurmi EDDY ”THE CHIEF” CLEARWATER ROCK’N’ROLL NIGHT 20. Wynona Carrin raastava hituri Should I Ever Love Again). Epäilemättä osaksi tuurausvuorosta johtuen Bandidosin setti oli tällä kertaa paitsi cover- myös roiman blues-voittoinen, sisältäen mm. Hengästyttävän kappalemaratonin pikku-klassikollaan Wild Youth vauhtiin töytäissyt Phillips tiristi aamuyön tunneille venyneellä, runsaanlaisesti Gene Vincent & The Blue Caps -lainoja sekä muita varhaisempia levybravuureitaan (On The Move, 56 Boys, I’m Driving Home, Tainted Love, Love Me jne.) sisältäneellä osuudellaan loputkin mehut hotellivieraista irti. Toivoa sopii, ettei näiden näytteiden linja anna tarpeettoman paljon viitteitä siitä, miltä tuleva levy tulee lopulta kuulostamaan. Mutta osattiinpa sitä lähestyä aihetta toiseltakin äärilaidalta. Vastapainoksi itsetuotantoisista blues-slovareistaan mies latasi dynaamiset luennat mm. Suomessa ansaittua suosiota nauttivan kokeneen brittibändin Carlos & The Bandidosin kohtalo ei ollut totta tosiaan kadehdittava. Näin voi ainakin otaksua festivaalia leimaavasta lähes kauttaaltaan positiivisesta julkisuuskuvasta niin kilpailevien tapahtumajärjestäjien, yhtyeiden kuin näissä asioissa herkästi jaloillaan äänestävien bilekävijöidenkin keskuudessa
rockabilly- ja rock’n’roll-yhtye Housewreckersissä, jonka nokkamiestä Teukka Aaltoa tälläkin levyllä kuullaan taustalaulajana. Jyränkosken tekemä. Äänitykset ovat parinkymmenen vuoden takaa Millbrookin maineikkaalla studiolla tehtyjä tallenteita, mutta aiemmin syystä tai toisesta julkaisematta jääneitä. Omaa käsialaa olevaa varhaista “hittiään“ Bring Back Rockabilly Back reippaat raitapaidat tulkitsevat tällä uusintavedoksella, jopa liikuttavissa määrin tyylilleen... Kyllä tällainen hieman countryhenkinenkin meininki bändiltä taipuu. Hauska idea, johon tosin olen törmännyt aiemminkin. Myös rutinoidusti nakutetut lainaraidat, Gene Pitneyn Louisiana Mama sekä Crazy Cavanin Rockabilly Star viittoilevat vahvasti siihen suuntaan, että molempia numeroita on kyllä ehditty renkutella matkan varrella kerran jos toisenkin. SEITSEMÄN TUUMAN TAIVAS! BN uusien vinyylisinkkujen ja EP-levyjen lumoissa Vinyylilevyjen valmistamisen ollessa nykypäivänä jälleen sekä astetta helpompaa, taloudellisempaa että edellisistä johtuen jopa hitusen suositumpaa hupia, on äänitemarkkinoille tupsahdellutkin tämän tästä uusia, myös BN:n tarkasteluspektriin mainiosti istuvia mustankiiltäviä vahapuristeita. Cosh Boys tuntuu nykyisin olevan niin kovassa vedossa, että kysyntää muualla Euroopassa riittää enemmän kuin täällä Suomen peräkylillä. Rock’n’rollista on tietenkin kysymys, mutta tällä kertaa säveltäjätiiminä ovat Earl Carrol ja Gray Curtis. Siispä seiskatuumasta toimeen ja pikkukiekot lähemmän seurannan alle: THE MARIE CELESTE (Chanoyo CHA45-01) The Mary Celeste / Vanha Mies The Marie Celeste -yhtye oli aktiivisimmillaan 90-luvun alkupuolella. Vahvasti countryyn päin kallellaan oleva surumielinen laulu ”ikääntymisen iloista” saa pohtimaan omaakin tulevaisuutta: ”On kaverit jo menneet, tyhjät paikat jääneet, tuo hullu vanhus huutaa vuoroaan...” No mutta onneksi 45-vuotias ei sentään vielä NIIN vanha ole. Honey Aaltonen COSH BOYS Cosh Boys Play Rockabilly (Rebel Music RM 7008) A (1) Rockabilly Star (2) Louisiana Mama B (1) Bring Back Rockabilly Back (2) Steel Guitar Rag Olisihan tuo kai osattu arvata ilman levyn otsikkoon naamioitua sisältökuvaustakin: rockabillyä nämä kossipoikaset soittelevat – ja kuten toimittajakollega Aaltosen edeltävästä tekstistä käy ilmi, ei heitä ainakaan valtakunnan laiskimmiksi levyntekijöiksi pääse moittimaan. Noihin aikoihin, 90-luvun alussa, siinä olisi voinut olla vielä hittipotentiaalia, mutta nykypäivän televisiosarjojen ”musiikkiannilla” turrutetuille kuulijoille se tuskin menisi läpi. Sen juuret olivat jossakin rockabillyn villejä vuosia seuranneen neobillyn tunnelmissa. Eihän tällä Dannyn kanssa ole mitään tekemistä, sillä espanjalaisen Sleazy Recordsin julkaisemalla 7”:lla on täysin eri kappale. Kysykää nyt kuitenkin! Honey Aaltonen Ensin luulin Cosh Boysin menneen helppoon levyttämällä tuon kuuluisan Danny & The Juniorsin renkutuksen, mutta helppoon taisin mennäkin itse. Itämais- ja espanjalaissävyinkin kirjaillussa kappaleviisikossa painellaan menemään sellaisen. Siitä lienee osoitus tätä singleä jo marraskuussa seurannut Saksassa julkaistu uusi EP-levykin. Mistä tätä sitten kannattaa kysellä. Käsitykseni mukaan tämä 45-kierroksen vinyylisingle julkaistiin Marie Celesteä vetäneen Kristian Juvan 45-vuotispäivän juhlistamiseksi. Osa Marie Celestestä oli aiemmin vaikuttanut mm. Erikoisuutena mainittakoon, että pahvikansiin pakattu 7” levy on prässätty näyttävästi vihreälle vinyylille. Brittiläisvetoisesta teddy boy rock‘n‘roll -kulttuurista syvästi viehättynyt yhtye on tehtaillut äänitteitään Suomessa sekä omakustanteina että Crown Fire -merkillä, mutta myös kiitettävällä tahdilla rajavyöhykkeiden ulkopuolella mm. Pete Hoppula MONSTER MULLET The Call Of The Mo Diddley Beat (Öpyr ÖPYR-EP003) A (1) Jungle Bear (2) Los Castos Del Moco B (1) Hog Fat (2) Col Kurtz vs. Sen todistaa myös 2010-lukuisessa hengessä surf-soundiaan updeittaava Monster Mullet. Viimeksi mainitun tyylinäytteestä käy eritoten veikeä päätöskantribilly, joka tosiaankin on se Leon McAuliffen säveltämä klassikkoinstrumentaali – siitä pikkudetaljista huolimatta, että EP:n takakanteen taiteillussa feikkisinkkuetiketissä kappaleen kohdalla lukeekin komeasti “Cosh Boys SINGS Steel Guitar Rag“... Ykköspuolen (melkein bändin nimeä kantava) menevä neobilly on Juvan ja rumpali M.C. Oli sitten orkesterista muuten mitä mieltä tahansa, on joka tapauksessa paikallaan todeta, että ainakin Cosh Boysin on onnistunut tavoittaa tekemisiinsä vilpittömältä kuulostavaa musisoimisen riemua – COSH BOYS (Sleazy SR 61) Rock’n’Roll Is Here To Stay / You’re Leavin’ Me “Rock on tullut jäädäkseen...”, lauleskeli lupsakasti Esa Pakarinen aikoinaan Vexi Salmen kääntämällä Danny And The Juniorsin hitillä Rock And Roll Is Here To Stay. espanjalaisten Sleazyn ja Butterflyn sekä saksalaisen Rebel Musicin vinyylijulkaisuina. Pakko tunnustaa, että aluksi ihmettelin näiden itselleni ennestään tuntemattomien kappaleiden alkuperää. Lisättäköön vielä, että sen mitan, minkä persoonaallisella suomi-klangilla englantia artikuloiva vokalisti Timo Kurunsaari saattaakin antaa solistisessa mielessä kilpakumppaneilleen tasoitusta, ottaa verevästi soolokitaraansa venyttävä Hara Eloranta kyllä hallitusti takaisin. Tämä motto sopii paremmin kuin nyrkki silmään helsinkiläiselle rock’n’roll-yhtye The Cosh Boysille. Ai että kuka sitten se Earl Carrol on. sekä siten myös kappaleen vuosikymmenen takaiselle alkuperäisversiolle uskollisella tavalla. Sisäpiirin tietona paljastui, että Gray Curtis on yhtyeen rytmikitaristin ja laulajan Timppa Kurunsaaren pseudonyymi, eli hyvin syntyy klassikkotavaraa kotimaisinkin voimin. T-Rex (3) Mo Diddley Kitarainstrumentaalista on moneksi. • 6 - 2013 - 52 - ilman niin valitettavan monille suomalaisartisteille pakonomaista tarvetta muuttaa kaikki sen suuntainenkin “huumoriksi“... Siitä saatte ottaa itse selvää. Helsingissä ehkä Goofinista ja Porissa ehkä Junglesta. Hyvä vaiko huono uutinen – kansa viisaudessaan päättäköön. Sen sijaan, mikäli Radio Suomen soittolistojen laatijat olisivat vähän ennakkoluulottomampia, voisi B-puolen Vanha Mies vedota varttuneempaankin radionkuuntelijaan, mikäli radio vielä vinyylisinglejä soittaisi. Kääntöpuolella (sellainenhan näissä oikeissa levyissä yleensä on) on tekijänä jälleen Gray Curtis, mutta nyt mennään aavistuksen verran rauhallisemmin. Useamman vuoden voittopuolisesti Kouvolan seudulla musisoinut nelikko vakuuttaa luunkovalla soittotaidollaan – eikä näkemyksellistä hurjapäisyyttäkään tältä takatukkaporukalta toden totta puutu! Perinteisille lainelätinöille ryhmä haistattaa pitkät, napittaen oman staccato-tulitteisen kitararockinsa pikemminkin hardrock-vuorattuun bändiulsteriin kuin tyypillisempiin 60-luvun alkutaipaleen surf-kolttuihin
Bontempin suoraviivainen ja karkea lähestymistapa sopii kuin nakutettu synkkään tarinaan kauniin neitokaisen tiestä kehdosta juoppokuolemaan. Marko Suutarla NIKKI HILL & DEKE DICKERSON WITH THE BO-KEYS Soul Meets Country (Major Label ML45-3) A (1) Lovey Dovey (Nikki Hill & Deke Dickerson) (2) Struttin‘ (Nikki Hill) B (1) Feelins (Nikki Hill & Deke Dickerson) (2) Lady Killa (Deke Dickerson) Deke jatkaa Country Meets Soul -teemaa apuvoimilla vahvistettuna, sillä uunituoreelle EP:lle seuraksi on kutsuttu hyvässä nosteessa porskuttava r&blaulajatar Nikki Hill. Vaikka molemmat kappaleet ovat nopeita, niin eivät ne silti kovin tymäkkää rock and rollia ole, jos joku sitä edes odottaa. Aiheeseen liittyen Marti on julkaissut oman levy-yhtiönsä kautta tämän vinyylimuotoisen kunnianosoituksensa esikuvalleen ja ystävälleen. Kiertueella on samalla promottu vuonna 2007 kuolleen laulajattaren viimeisten levytysten, “The Blanco Sessions“ -levyn julkaisemista. Se, ovatko nämä tuoreet versiot tarpeeksi erilaisia alkuperäisiin verrattuna, on lähinnä makuasia. Radikaalia. Hyvinhän tuo, miltei yhtä rehvakkaasti kuin näillä kulmilla Banglesia viimeksi coveroineelta Vilperin Perikunnalta se kuuluisa “kävely ruotsalaisittain“. Nikin laulussa on klassisen soul/gospel-laulajattaren voimaa ja sytkyttävä Struttin‘ toimii neidin vahvan laulun varassa, vaikka itse laulu ei kummoinen aihio olekaan. Ainakin itselleni originaaliversiona entuudestaan tuntematon kuningaslöytö rock‘n‘roll-äänitehistorian pohjattomasta aluskasvillisuudesta on jälleen mallikas esimerkki siitä, ettei “pyörän keksimättä jättämisen“ tarvitse myöskään tarkoittaa sitä ainaista junnaamista niissä kaikkein itsestäänselvimmissä kappalevalinnoissa. Muista EP:lle päätyneistä raidoista Glassy ja Letterjacket edustavat verrattain päämäärätöntä Ventures-tyylin kloonailua, kun taas Morocco Surf kallistuu leimallisemmin Dick Dalen tavaramerkkisoundin puoleen. Marko Suutarla MARTÍ BROM To Janis, Love & Kisses (Squarebird SB-005) Love & Kisses / Cracker Jack Rosie Flores ja Marti Brom ovat kiertäneet tänä ja viime vuonna Yhdysvaltoja Janis Martin -tribuutin merkeissä. Pete Hoppula THE KANALOAS Letterjacket (Butterfly BUT-49) A (1) Letterjacket (2) Morocco Surf B (1) Surf Like An Egyptian (2) Glassy Espanjan luoteisosassa sijaitsevasta A Coruñan kaupungista tuleva The Kanaloas vannoo ensimmäisellä virallisella julkaisullaan Link Wrayn sekä monien muiden klassisten surf- ja instroyhtyeiden nimeen, mutta miten käy hispaaneilta egyptiläissurf. 1959 levyttämä Bluebird edellisestä poiketen rokkaakaan kahelin lailla, tarjoaa myös tämä synkkäilmeinen aussirokin outolintu mieliinpainuvan kuuntelukokemuksen. Pariskunnan aloitusduetto on toteutettu Otis Reddingin ja Carla Thomasin runtta- - 53 - usta rauhallisemmalla temmolla ja lopputuloksessa onkin sopivasti Cloversien originaalin rentoutta. Deken edellisellä kantrisinkulla oli mukana Conway Twittyn kaunis valssi Hello Darlin‘ ja tällä puolestaan Conwayn ja Loretta Lynnin Feelinsdueton versiointi, sekin hyvällä 1970-lukulaisella näkemyksellä toteutettuna. Olvide... Paremmin toistoa kestää luonnikkaan imevä kääntöpuoli, jossa paketti on kasassa niin soiton kuin laulunkin osalta. Tällä kertaa laboratorion pöydälle tutkiskelun kohteeksi on nostettu ikiaikainen kansansävelmä Darlin‘ Corey ja lopputuotteena on kaksi erilaista versiota aiheesta: nopea rockabillyhölkkä ja lattariklaveella tunnelmoiva hitaampi tiristys. Ilmeisten virikkeiden listalta ei toki sovi unohtaa sen enempää Dick Dalen mielipiteitä jakaneita 90-luvun levytyksiä kuin Bo Diddleyn aina yhtä pettämätöntä viidakko-biittiäkään. Nimikappale on yksinkertaiseen torviriffiin perustuva räyhäkkä menopala, jossa Pedro Sierran laulu luiskahtaa valitettavasti yliyrittämisen puolelle; kurkkuröhinä ei kuulosta luonnolliselta. Itse asiassa huomaan pitäväni tästä puolesta aika tavallakin, joten jään edelleen toiveikkain mielin odottamaan ryhmän ensimmäistä pitkää albumia. Nykytyyliin tätäkin mestariteosta on painettu vain 500 kappaletta, joten nyt nopsaan levykauppaan, kävihän tämä jo selväksi. Kolmesta jälkimmäisestä BN-raati luovuttaa papukaijamerkin Suomessakin suosiota takavuosina nauttineen huopacollegerotsin nimellä kulkevalle, söpön teinipopahtavasti kuulijaa keinuttelevalle avausraidalle. Tanssilattialla tavataan! Marko Suutarla MARCEL BONTEMPI (Sleazy SR 65) Dig A Hole (Bop Version) / Dig A Hole (Stroll Version) Myönnetään heti kärkeen, että suhteeni Marcel Bontempiin ei ole objektiivinen: pidän miestä lajinsa mestarina, vanhakantaisen iskumusiikin renessanssiruhtinaana, joka tonkii ihmisten ilmoille vanhoista tunkioista aivan uusia ödöörejä. Kyllä, mutta ehkei silti vielä tarpeeksi... Teksasilaisen rockabillyartisti Joe Hughesin kiivastahtinen Jailhouse Rock -mukaelma Make Me Dance Little Ant on tismälleen sitä mitä lupaakin. Pete Hoppula THE MARTINI SURFERS Welcome To Martini Land (Butterfly BUT-48) A (1) Misión En Torremolinos (2) Santa Maria Del Mar B (1) Olvidé Mi Tabla De Surf En Afganistán (2) The Return Of El Vengador Kitaristi-laulaja Tony “El Thompson“ Mancebon kyydittämä barcelonalaiskopla osoittautui sekin raikkaaksi tulokkaaksi BN-klaanin instro-a-go-go -nurkkauksessa. Biisikvartetin päätteeksi Deke vielä nakuttelee naukukitaralla ykköslevynsä hillybillynumeron soulimpaan kuosiin, tyhmänrohkea veto, joka osoittautuukin ihan toimivaksi ideaksi. Sohaistuaan ensin EP:nsä a-puolen hitusen tavanomaisemmat rautalankaesitykset jaloista pois, villiintyy orkesteri selvästi garagerockimman vaihteen vietäväksi. Nikin myötävaikutuksella tulos on kuitenkin toden totta verevämpi kuin ensi yrittämällä. aggression riivaamana, että pahaa-aavistamatonta hirvittää. Mitään radikaalia päivitystä tai kohahduttavaa koukkua ralleihin ei kuitenkaan ole piilotettu, joten tulos uponnee näin ollen parhaiten pieteetin ja perinteen ystäville. Ennemminkin liikutaan uptempo-kantrissa, tyylissä, jonka Marti kyllä hallitsee suvereenisti. Originaalin isot taustat on toteutettu pienimuotoisemmin erilaisella orkestraatiolla ja Marti laulaa omana itsenään eikä kuulosta, toden totta, yhtään Janisilta. Päivänselvästi tämän sakin mottona on yhä käydä esileikeittä suoraan asiaan eikä tuhlata aikaa herkistelyihin – ja vaikkei uusiseelantilaislaulaja Clyde Scottin ja hänen The Clansmen -yhtyeensä alkujaan v. Toimittajan orastavan mielenkiinnon tämä tuote sai jo kyllä näin pahemmin ravistelemattakin heräämään. Kirsikanpunaiselle läpikuultavalle vinyylille puristetun levyn kaikki kappaleet ovat Mancebon omaa tuotantoa – ja sivistyneen hiprakkapitoisesta kansigrafiikasta vastaa BeeÄnnäläisille jo entuudestaan tuttu Marcel Bontempi, vuosikerta-Martinin vannoutunut ystävä epäilemättä hänkin. (vapaasti käännettynä “Taisinpa unohtaa surffilautani Afganistaniin“...) viittoo ponnekkaasti kohti uutta suuntaa, jonka kruunaa valoittavalla, reverbin-täyteisellä tavalla spaghetti-westernien mariachi-hengessä kieriskelevä instrumentaali The Return Of El Vengador. Pete Hoppula THE PLAYBOYS (Witchcraft WCI-110) Make Me Dance Little Ant / Bluebird 50-lukuisen rhythm‘n‘bluesin ja “desperate“rock‘n‘rollin parissa instrumenttejaan toistakymmentä vuotta yhdessä kuluttaneet ja jo sitä ennen melkoisesti saroillaan kokeneet brittimusikantit Rob Glazebrook (laulu/kitara), Clive Osborne (saksofoni), Wayne Hopkins (basso) ja Ricky McCann (rummut) antavat sinkullaan esimakua Rhythm Bomb -merkin pitkäsoitolta “You Gotta Be Loose“. Iberian niemimaalta porukka kyllä tulee, mutta rajan takaa Portugalista. Pete Hoppula T T SYNDICATE (Migraine MR 45-015) Movin‘ And Groovin‘ / Venom Dream Woman TT Syndicaten debyyttisinglen yhteydessä (BN 2/13) taisin lipsauttaa, että nämä 60-lukulaisen tanssibluesin lähettiläät ovat kotoisin Espanjasta, mutta pieleen meni. Niin tai näin, Syndikaatti jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen julkaisu jäi, eli torvet törisevät ja komppi jauhaa hikistä rhythm and bluesia tanssikansan tarpeisiin. Marko Suutarla 6 - 2013 •. Huippukoreasti paketoitu ja hyvä levyhän tämä on, kuitenkin sillä pienellä varauksella, että BoKeysien soitanto tuntuu edelleen omaan makuun vähän liiankin ammattimaiselta ja sisäsiistiltä
Levytysajankohdista ei ole saatavilla tarkempia tietoja. Alabama Redin oikea nimi oli Curtis Ray. Samantyyppinen vaikutelma välittyy myös näistä äänitteistä. Alabama Red menehtyi seitsemän vuotta sitten vuonna 2006. Jälkimmäisessä saamme kuultavaksi uskottavaa, ghettojen alakulosta kumpuavaa bluesia (2, 4, 6), reipasta Chicagomeininkiä tyyliin Magic Slim (1, 11), soundillisesti ”halvan” kuuloista” modernimpaa bluesia (5) sekä täytemateriaalin puolelle kääntyviä vauhtipaloja (3, 7). Tuosta Dr. 52). Myöhemmin tie vei kuppiloiden lisäksi myös festivaalilavoille mm. Red teki yhteistyötä Jimmy Johnsonin kanssa jo 1970-luvulla. Hugh Laurie on näemmä hyvin perillä myös yhtyeestä The Harlem Hamfats, joka levytti tuon rallin ensimmäisenä v. Isänsä tavoin Pat käyttää ajoittain myös slidea, joka viuhuaa sangen arvattavasti stygeillä It Hurts Me Too ja Honey Bee. Kuten arvata saattaa, Laurien toinen cd ei sisältönsä puolesta juurikaan eroa parin vuoden takaisesta edeltäjästään. Sen musiikki on kauttaaltaan taustoiltaan vähintään 50 vuotta vanhaa, ja tyylillinen skaala ulottuu bluesista ja gospelista kantrin kautta aina jazzahtavaan viihteeseen sekä jopa Kiss Of Fire’n kaltaiseen perinteiseen tangoon saakka. Pääartistin itsensä ohella vokalisteina kunnostautuvat sävykkäät laulajattaret Gaby Moreno ja Jean McClain sekä rutinoitunut roots-artisti Taj Mahal. Materiaali levyllä jakaantuu kahteen kategoriaan. Hän syntyi vuonna 1927 taiteilijanimensä mukaisesti Alabamassa, Panolassa. Niitä hänelle on näköjään kertynyt runsain määrin, ja menestys äänitteiden myyntirintamalla on sekin ollut mittava. Tuolloin Etelä-Chicagon kuppiloiden vakionimi Alabama Red esiintyi paikallisessa Tom Tom -klubissa, jossa paikalla oli myös Wolf Recordsin Hannes Folterbauer. Alabama Red osoittautuu hyväksi vokalistiksi, jonka äänensävy tuo väistämättä mieleen Willie Kentin. Lopussa kuultava Airport Blues on suora laina Sam Cooken Somebody Have Mercy -sävelmästä. Näidenkin äänitteiden taustoilta epäillään kitaristin löytyvän. Vesa Walamies ALABAMA RED Windy City Blues – Blues And Gospel From Chicago’s Southside (Wolf WBJ 023) (1) Goin’Home For Christmas (2) Windy City Blues (3) I Love Texarkana (4) Too Late (5) Strange Feeling • 6 - 2013 TUTKAILUT (6) Ghetto Blues (7) Lucille (8) How Much Longer (9) I’m Ready To Go Home (10) I Have A Friend (11) Help Me To Spend This Gold (12) O Lord Help The Blind (13) Airport Blues Tämän tuoreen Wolf-albumin historia juontaa 1990-luvun puolivälin tienoille. BN 3/2009, s. J-P Berg PAT THOMAS Beefsteak Blues (Wolf 120.935CD) (1) Rock Me Baby (2) 61 Highway (3) Beefsteak Blues (4) Big Fat Mama (5) Standing At The Crossroads (6) Sugar Mama (7) Red Dress (8) It Hurts Me Too (8) Mule Plow Line (9) Honey Bee (10) Dream (11) I Should Have Quit You (12) Catfish (13) Coming Home To You Kirjoittelen tätä pientä levyesittelyä vallan sattuvasti syksyisenä Isänpäivänä, koskapa reilu viisikymppinen toisen polven bluesmies Pat Thomas on mitä suurimmassa määrin isänsä, Mississippin blueslegenda James ”Son” Thomasin poika. Lähes kaikki levyn kappaleet kuuluivat joko isä ”Sonin” ohjelmistoon ja/tai ovat tuttuakin tutumpia bluesstandardeja. Se on hyvinkin mahdollista, sillä muutamilla raidoilla on havaittavissa Chicagon kitaraässän soitannan tunnusomaisia piirteitä. Harmi, että sen saattaminen markkinoille kesti näin kauan, eikä artisti itse päässyt todistamaan sen ilmestymistä. Seitsemäntoista vuotta tuon tapahtuman jälkeen, se tuodaan saman yhtiön toimesta cd-muodossa laajemman kuulijakunnan tarkasteltavaksi. Samalla se luo katsauksen menneiden vuosikymmenten hienostelemattomaan bluesmaailmaan. Parhaimmillaan se on hitaissa blueseissa ja vahvasti urkujen sävyttämissä tiheätunnelmaisissa gospel-numeroissa. Ensimmäinen vieraampi kappale tulee vastaan seitsemännellä raidalla Red Dress, joka on cd:n ainoahko nopeampitempoinen veto. Redin levytyshistoria koostuu monista pikkumerkeille tehdyistä tallenteista, joita levyvihko tuo esille. Tuona iltana Redin omia nauhoitteita sisältänyt C-kasetti päätyi julkaisutoiveineen levy-yhtiön omistajalle. Kyseinen Broke & Hungry -levymerkin albumi kantoi nimeä ”His Father’s Son”, ja tämä eurooppalaiselle Wolfille tallennettu ”Beefsteak Blues”taasen kulkee tasan samalla nimellä kuin yksi isän pitkäsoitoista (Evidence). Harpisteista, rumpaleista ja ajoittain mukana olevista puhaltajista ei sen sijaan ole mitään tietoa. Satuin kuuntelemaan erästä Esa Kuloniemen radio-ohjelmaa, missä hän kertoi käyneensä Hugh Laurien konsertissa. Housesta oli tehty siinä määrin ristiriitainen ja ilkeäkin persoona, että sellaiseen on vaikea mieltyä. Suositun House-sarjan kahdeksas ja viimeinen tuotantokausi päättyi USA:ssa vuoden 2012 toukokuussa, ja sen tapahtuman myötä Laurie on voinut entistä enemmän keskittyä esiintyvän muusikon tehtäviin. Wolf-julkaisu siis kunnioittaa yhtä ”Tuulisen Kaupungin”arkipäivän sankarin muistoa tällä aidosti epäkaupallisella julkaisulla. Pertti Nurmi TEDESCHI TRUCKS BAND Made Up Mind (Sony Masterworks 8883-71182-2) (1) Made Up Mind (2) Do I Look Worried (3) Idle Wind (4) Misunderstood (5) Part Of Me (6) Whiskey Legs (7) It’s So Heavy (8) All That I Need (9) Sweet And Low (10) The Storm (11) Calling Out To You Tedeschi Trucks Band on tällä hetkellä ehkä suosituin bluesvaikutteinen yhtye Yhdysvalloissa. Kuultava soittajisto on monimiehinen ja erinomaisen laadukas. Aiemmat. Ääni ei ole erityisen taipuisa, mutta vankka ja uskottava. Hän oppi laulu- ja soittotaitonsa kirkossa. LEVY HUGH LAURIE Didn’t It Rain (Warner Music 713721) (1) The St Louis Blues (2) Junker’s Blues (3) Kiss Of Fire (4) Vicksburg Blues (5) The Weed Smoker’s Dream (6) Wild Honey (7) Send Me To The ’Lectric Chair (8) Evenin’ (9) Didn’t It Rain (10) Careless Love (11) One For My Baby (12) I Hate A Man Like You (13) Changes Oppia ikä kaikki. Siinä Pat rämpyttää poikkeuksellisesti sähkökitaraa normaalin akustisen soittimensa sijasta. Tilaisuus oli ollut usealla tavalla antoisa, kun Gregory Housena tunnettu kuuluisuus oli muun ohella toiminut sen seremoniamestarina. Mutta tästä Hugh Lauriesta kyllä pidän, ja itse asiassa aika paljon. Pelkistetty, perusyksinkertainen Mississippi Blues on tämän kesällä 2012 purkitetun kolmevarttisen cd:n peruselementti, eikä siltä siten kannata odottaa mitään virtuoosimaisia soittosuorituksia – musiikin sanoma välittyy Pat Thomasin surumielisen ja ehkä pessimistisenkin oloisen laulun kautta. Tämä käy ilmi kaikista hänen tekemisistään ja ajatuksistaan, minkä totesin jo hänen ensimmäisen cd:nsä arviossa (ks. Pikemminkin se heijastelee ajankuvaa menneiden vuosikymmenten Etelä-Chicagon bluesnäyttämöltä ja on siten arvokas dokumentti ainakin paatuneimmille chicagobluesharrastajille. Mississippiin ja Chicagoon. - 54 - Tallenne ei musiikilliselta tasoltaan ole mitenkään poikkeuksellinen. Chicagoon mies päätyi 1940-luvulla, jossa hän esiintyi sekä klubeilla että kirkoissa. Cd:n kansivihkon tekstityksenä on kymmenen vuoden takainen Blues & Rhythm -lehdelle tehty haastattelu, jossa siinäkin Pat lähes yksinomaan kertoilee isästään ja muistelee suhdettaan häneen. Lisäksi taustoille saattavat myös soitella Chicago-bluesin ystäville tutut Allan Batts ja Howard Scott. Traditionaalisiin ja varsin vaikuttaviin gospel-numeroihin (8, 9, 10, 12) sekä sekalaisempaan bluesosastoon. Ennen tähän tuotteeseen tutustumista en ollut ollenkaan tietoinen siitä, että Joe McCoyn säveltämä ja sanoittama Lil’Green -klassikko Why Don’t You Do Right?, mistä Norma Engström alias Peggy Lee sai miljoonahitin, on alkuperäiseltä ja huumeiden käyttöön viittaavalta nimeltään The Weed Smoker’s Dream. Cd-muodossa artistin ainoa julkaistu tallenne löytyy tätä ennen Electro-Fi -yhtiön joulukoosteelta! ”Windy City Blues” esittelee pätevän kuuloisen blues- ja gospel-laulajan. Myös tämä kooste on mennyt maailmalla hyvin kaupaksi, ja satuin saamaan silmiini, että se on jopa jollakin minulle vieraalla Suomen virallisella myyntilistalla päässyt sijaluvun 20 paikkeille. 1936
Sanoituksista ei löydy suurta runoutta eikä syvällistä filosofiaa vaan niissä liikutaan tavanomaisissa parisuhdeasioissa. Levyn kolmestatoista kappaleesta peräti yhdeksän on kundien itsensä tekemiä ja istuvat täydellisesti samaan pilttuuseen vanhojen sotaratsujen kanssa. Hideawayn edelliset levyt ovat olleet sähköisiä. Feelgoodin pubrockiin. Farewell, My Darling ja (14) poikkeavat aika paljon alkuperäisistä ja niinhän sen pitää ollakin. Myös juuri pitää sisäl- - 55 - tutkailut lään kasvin koko DNA:n ja voi pienenä palasenakin kasvaa kokonaiseksi kasviksi. Levyn kansikuvassa biisoni on myös päätöksensä tehnyt ja ryntää kohti höyryveturia. Jopa ryöstöviljelty Bo Diddleyn ikiklassikko I Can Tell kuulostaa tuoreelta ja Nick Lowen Heart Of The Cityn voin kuvitella olevan varsinkin keikoilla melkoinen fiiliksen nostattaja. Tedeschi Trucks Band pitäytyy tosin Clarkia tiiviimmin roots-pohjaisessa musiikissa. Annetaan kundeille mahdollisuus, sillä nuorisossa on tulevaisuus – myös bluesin. Selvästi keskinkertaista parempi levy, joka kyllä ansaitsee suosionsa. Country-tyylisille biiseille (4) ja (8) haikeaa sävyä tuo Lloyd Mainesin pedalsteelkitara. Musiikki itsessään on kuitenkin enemmän kallellaan Piratesin ja Dr. Ensimmäinen ja pari vuotta sitten uudelleen julkaistu levy ”Born To Be Blue” ilmestyi 1998, josta myös arvion aikoinaan kirjoitin. Maanteiden varrella voi nähdä laajoja alueita, joissa kudzu on kietoutunut suurten puiden ylle ja hukuttanut ne alleen. Täällä etelässä erilaiset köynnökset, kuten muratti (Ivy) ja kudzu kasvavat ympäri vuoden ja ovat villiintyneinä haitallisia muille kasveille. Tämän asian suhteen täytyy olla vain sinisilmäisen luottavainen ja odotella mitä jatkossa seuraa. Tahtoisin uskoa, että Strypes on ehtaa tavaraa, eikä EMIn ja Elton Johninkin tuottajana häärineen Chris Thomasin laskelmoitu veto. Albumin nimikappale kertoo päättäväisestä naisesta. Se tuottaa Sun Light -saippuan tuoksuista öljyä, jonka aromi jo aiheuttaa minulle hengitysvaikeuksia. Jones Time (Somewhere Over The Rainbow) Westiä olen digannut jo Mountainin ajoista lähtien. Muissa kappaleissa Bridges itse soittaa kitaran lisäksi myös basson. Derek Trucks oli kitaran ihmelapsi, joka perusti oman bändin 1996 ja sai pestin Allman Brothersien kitaristiksi 1999. Miten mahtaa biisonille käydä. Glory Glory on gospel-trad., jonka lisäksi Sam Cooken aikoinaan esittämät Farewell, My Darling ja They Call The Wind Mariah sekä Patsy Clinen tunnetuksi tekemä Wayward Wind ovat lainatavaraa sieltä 1950-luvulta, loput 13 Bridgesin omia. sellaisten suuruuksien kanssa kuin Eric Clapton, Buddy Guy, McCoy Tyner ja Herbie Hancock. Tässä ollaan nimensä mukaisesti countrybluesin ja gospelin parissa. Bändin molemmat nimihenkilöt ovat hankkineet kannuksensa jo ennen yhteistä taivalta, joka alkoi vuonna 2001. Monipuolisuudessaan se tuo mieleen toisen jenkkimenestyjän, Gary Clark Jr:n, jonka levy ”Blak And Blu” on ollut listoilla jo yli vuoden. Mistään konseptibändistä ei ole kyse vaan koplalla on heidän omien sanojensa mukaan jo yli kymmenen vuotta yhteistä soittokokemusta – ja sen kyllä huomaa. Tunnelmallinen on myös duona soitettu Callin’ Out To You, jossa pariskunnan voi kuvitella musisoivan auringon laskiessa vanhan puutalon verannalla tulikärpästen seurassa. Uuden levyn kappaleet ovat originaaleja ja niistä suurimmasta osasta vastaavat kutsusäveltäjät, kuten John Leventhal, Sonya Kitchell ja Doyle Bramhall II. Symboliikkaako: luonto vastaan tekniikka. Pohdintaan jää, onko tämä levy jo liiankin sofistikoitu. Niin tai näin, on ”Snapshot” hieno kuunteluelämys ja tuo mielestäni kaivattua jatkuvuutta tämän kaltaisen musiikin saralla. Se voi alkaa kasvaa mistä kohdasta tahansa, jopa katkaistuna ilman juurta. Janne Örnberg LESLIE WEST Still Climbing (Provogue PRD 405) (1) Dyin’ Since The Day I Was Born (2) Busted, Disgusted Or Dead (3) Fade Into You (4) Not Over You At All (5) Tales Of Woe (6) Feeling Good (7) Hatfield or McCoy (8) When A Man Loves A Woman (9) Long Red (10) Don’t Ever Let Me Go (11) Rev. Viesti on kerrassaan tyly, mutta näin se vain on. Tältä levyltä löytyy vähän kaikenlaisia kappaleita: on bluesrokkia (1), balladia (2), jatsahtavaa progea (3), funkkia (4), soulia (5), etelän soulia (7), täysveristä poppia (8), akustista (11) jne. Jos Poison ivyn öljyä joutuu iholle, se tekee kipeitä ja valtavan kutisevia rakkuloita, jotka leviävät, jos niitä koskettaa. Tämä laskujeni mukaan seitsemäs levy pitää sisällään monenlaisia tyylejä: gospel, country, deltablues, r&b, rock, soul, acapella. Mukana on myös 50-luvun vaikutteita. Kappaleita on peräti 17, joten joukkoon mahtuu muutama tylsä jollotus, esim. Irrottelua ja riskinottoa levyllä on vähän, eniten yksitoikkoiseen särö-riffiin perustuvan Stormin lopussa. Toisessa slovarissa It’s So Heavy on vahvoja Stax-soulvaikutteita ja Trucks laulattaa siinä hienostuneesti slidekitaraansa. Nämä ovat niitä musiikin lajeja, jotka ovat vaikuttaneet Bridgesin omaan sävellystuotantoon ja jotka hän 50-vuotispäivänsä kunniaksi halusi julkaista. Susan Tedeschin lauluääni on surumielinen ja sopii tämäntyyppiseen musiikkiin. Susan Tedeschi Band aloitti 1994 ja levyjä sekä Grammyehdokkuuksia on kertynyt useita. Ivyn myrkky kulkee läpi kehon ja kestää pari viikkoa ennen kuin eri puolille ilmaantuvat rakkulat kuivuvat pis. Pidin jonkin verran enemmin debyyttialbumista ”Revelator”, mutta kyllä tässäkin levyssä on tuoreutta ja Trucksin intialaisvaikutteinen, laulava slidesoitto on jälleen ensiluokkaista. Se ei ole mikään ihme, sillä 11-henkinen kokoonpano on osaava, musiikki on monipuolista, ja Derek Trucksin ja Susan Tedeschin kotistudiolla Floridan Jacksonvillessa on ollut aikaa hioa sovitukset korvaa miellyttäviksi. Yleensä puu kuolee joutuessaan kudzun valtaan.Metsissä kasvaa myös alkuperäisiä paikallisia köynnöksiä, jotka eivät ole yhtä agressiivisia, mutta ne ovat usein piikikkäitä ja tekevät metsistä vaikesti kuljettavia.” Itse olen erittäin allerginen Poison Ivylle (myrkkymuratti), joka viihtyy varjoisissa metsiköissä. levy albumit ”Revelator” (2011) ja livelevy ”Everybody’s Talkin” (2012) menestyivät hyvin, mutta tämä uusin on keikkunut Bilboardin blues-listan kärkisijoilla tätä kirjoitettaessa jo 12 viikkoa, ja on jälleen ykköspallilla. Timo Kauppinen EUGENE ”HIDEAWAY” BRIDGES Roots And Vines (Armadillo Music ARMD 00034) (1) Glory Glory (2) Farewell, My Darling (3) My Baby Loves Me (4) Good Old Days (5) Hold On (6) They Call The Wind Mariah (7) Rise Above It (8) I Will Still Be In Love With You (9) A Thing Called Love (10) Under My Roof (11) 17 Miles To Go (12) How Long It Will Take (13) Nelly Bell (14) Wayward Wind (15) Basil’s Bar (16) Don’t Call It Supper (17) School House Blues Jos nyt en ihan väärässä ole niin E.B. Levyn lopetusraita on Hammondin ja kitaran säestämä blues, jossa Clayton Doley hoitelee koskettimilla myös basistin tehtävät. Eija Jauhiainen THE STRYPES Snapshot (Virgin EMI 3736874) (1) Mystery Man (2) Blue Collar Jane (3) I’m A Hog For You Baby (4) What The People Don’t See (5) She’s So Fine (6) I Can Tell (6) Angel Eyes (8) Perfect Storm (9) You Can’t Judge A Book By The Cover (10) What A Shame (11) Hometown Girls (12) Heart Of The City (13) Rollin’ And Tumblin’ Nyt lähti oksat puista! Neljä teini-ikäistä jässikkää Irlannin saarelta todistavat, että räkäisessä rytmibluesissa on edelleen potentiaalia nuorisomusiikiksi ja ettei sen esittäminen ole enää pelkästään vanhojen äijien yksinoikeus. Ei ollenkaan hauskaa ja minulle se tulee melkein joka kevät, kun teen pihatöitä! ”Roots And Vines” assosioi mielestäni juurten ja maanpäällisten kasvinosien samankaltaisuuteen, köynnös on kasvutavaltaan kuin maanpäällinen juuri. Suosiota siivittää myös ahkera keikkailu Pohjois-Amerikassa. Parhaasta päästä on balladi Do I Look Worried, jossa on laskeva, koukuttava sävelkulku. Lähes seitsenkymppisen diabeteksestä kärsivän ja raitistuneen äijän Dean Signature -kitarat soivat edelleen rouheasti levyn alkusekunneista lähti- 6 - 2013 •. Hold On. Ulkoiselta olemukseltaan Strypes, tyköistuvissa modipuvuissaan, tuo mieleen Rolling Stonesin tai Yardbirdsin kaltaiset yhtyeet silloin 1960-luvulla. Yhteistyötä hän on ehtinyt tehdä mm. Koska suomennos ”juuria & viiniä” ei oikein käynyt järkeeni, niinpä kysyin yhdysvalloissa asuvalta sukulaisrouvalta, mitä ”vine” tässä yhteydessä tarkoittaa ja sain tällaisen vastauksen: ”Vine on suomeksi köynnös
Päätösbiisin mukaan valikoitumista passanee hieman ihmetellä. Hurjaa menoa ja blues-fiilistä on sisällytetty myöskin mainiolle (9):lle ja harkittuja askeleita funkiin svengiin sekoittava (10) lukeutuu myös levyn bluesimpaan antiin. Meikätyttöön kolahtaa myös tämä kyseinen tyylilaji, joten mielestäni kyseessä on aika nautittava kokonaisuus, onhan West rankattu aikoinaan maailman 66. Levy loppuu Les Paul -tyylisesti tulkittuun filmiklassikkosävelmään. Pertti Nurmi • 6 - 2013 (1) The Iceman (2) I’m Yo’ Freak (3) Nothin’ But The Blues (4) I’m A Bluesman (5) Do Right Baby (6) Love Nobody Else (7) You And Me - 56 - ROOMFUL OF BLUES 45 Live (Alligator ALCD 4955) (1) Just Keep On Rockin’ (2) It All Went Down The Drain (3) Jambalaya (4) Easy Baby (5) That’s Right (6) Crawdad Hole (7) You Don’t Know (8) Dressed To Get Messed Up (9) Straight Jacquet (10) I Left My Baby (11) Blue, Blue World (12) Somebody’s Got To Go (13) Turn It On, Turn It Up (14) Flip Flap Jack Roomful of Bluesin aikoinaan Rounder-merkillä julkaistu ”Live At Lupo's, Heartbreak Hotel”-konserttialbumi on jäänyt mieleeni oikein poikkeuksellisen eläväisenä konserttitallenteena. Holmesit esittävät kappaleen vahvasti, mutta liika kuluneisuus vaivaa kuulijaa. Ja lisää blues-tyyppistä fiilistelyä irtoaa vahvasti latautuneelta (10):lta, samoin kuin kaiketi alunperin Big Bill Broozyn kynäilemältä (12):lta. Tällä(kään) promolla ei ole mitään infoa, mutta netistä urkin, että osan biiseistä West on kirjoittanut vaimonsa Jennin (suomalainen nimi!) kanssa. Siinäkin tosin on kiippari aluksi sotkemassa soppaa, kunnes älyää vaihtaa (sähkö)pianokoskettimiin. Sen sijaan esim. Näin ollen levy käynnistyy repeästi bluesia ja boogie woogieta yhdistellen ja hyväntuulisessa biisissä riittää svengiä. Theophilus Jones Jr, joka siten on tämän Billymme oikea nimi. Aiempiin Holmes Brothers -julkaisuihin tykästyneiden ei kannata tämän hankkimisessa empiä hetkeäkään. Blues ei suinkaan ole Holmesin joukkiolle vieras asia. Lainaanpa erästä toista tämän lehden kriitikkoa, joka aikoinaan aloitti BCC-levyn arvion että: ”heti ensi tahdeista kuulee mistä on kyse”(siis ei bluesista). Lisää alati tyylikästä swingiä tuuppaa (5), jolla on suorastaan ennätykselliset kierroslukemat. Viime vuosinahan West on tehnyt levyjä, joilla hän on versioinut bluesklassikoita omalla tyylillään. Muistaakseni Leslie West ei aiemmin ole saanut kovin korkeita pisteitä tämän lehden arvioissa, koska tyyli tälläkin levyllä on kovin raskasta. Loppusuoran avaa vauhdikkaasti veivaava jump (11) sekä hauskasti tänttäränttäilevä jump-boogie (13). Puhaltimien vahvasti tukemalla ja luonnollisesti fonin soolottamalla siivulla on irrottelun meininki ja svengi viedään tässä ihan uuteen ulottuvuuteen. Eikä suinkaan turhaan. Soundi levyllä on kautta linjan paksu ja vahva, muutamissa biiseissä tukena ovat jouset (3) ja koskettimet (8-9). Levyn on tuottanut ja (avausraitaa lukuun ottamatta) myös säveltänyt Mr. Niistä varhaisemmasta (”Tha’ Blues”) jopa tykkäsin jonkun verran, mutta myöhemmästä (”My Hometown”) Juhani Laikkoja puolestaan juurikaan ei. (2) on akustisvetoista menoa. Bilemusalle jos on tilausta niin täältähän sitä löytyy. Mitätön 34 minuutin soittoaika on oikeastaan helpotus. Myös aikoinaan Big Joe Turnerin keralla keritty (6) sisältää jumppia ja menoa oikealla otteella. Yksi levyn kirkkaimmista tähtihetkistä on soul-muottiin asemoitu balladi (8), mies-nais -duetto soi vahvaa harmoniaa ja Wendell Holmesin tytär Felician levytysdebyytti on vaikuttava. Piti oikein kaivaa hyllystä BN:n vanhat numerot (2/2005 ja 2/2007), joissa on arvioitu hänen aiemmat Black & Tan -cd:nsä. Mikke Nöjd (1) Stayed At The Party (2) I Gave Up All I Had (3) Passing Through (4) You’ve Got To Lose (5) Lickety Split (6) Soldier Of Love (7) Gone For Good (8) Loving You From Afar (9) My Word Is My Bond (10) Drivin’ In The Drivin’ Rain (11) My Kind Of Girl (12) Darkest Hour (13) Last Man Standing (14) Amazing Grace BILLY JONES BLUEZ I’m A Bluesman (American Blues Recording Co. Toki, kun tekijänimet kerran ovat asialla niin eivät herrat ole pulassa myöskään hitaamman materiaalin suhteen. Korviinpistävää on miesten levyllä aina ollut tietty toteutunut vaivattomuus, ja näin tälläkin kertaa. Biisilistaus ei suurempia yllätyksiä tarjoa, jos sellaiseksi ei tahdo laskea läpi-puhkisoitettua raitaa (3), joka sinällään kyllä on versiona letkeä. 8035) Holmesien orkesteri todistaa jälleen (– ties monettako kertaa –) sen, kuinka vahvasti heillä on hallussa svengi ja groove. Tältä albumilta blues puuttuu kokonaan ja vahvasti hardrockin puolelle mennään. (10) kuulostaa ZZ Topilta, mutta ei taida olla coveri. Toinen perinnesoul (11) toimii ja liikkuu kitkatta. Perinteikkäimmillään esittäytyy miesten bluesosaaminen maanläheisellä (12). Jones vakuuttaa olevansa bluesmies melkeinpä joka toisella raidalla, joten ehkäpä Bluez – siis Z:lla – on sitten tällaista. Jatkon yksitotisen oloinen konemusiikki ei juuri enempää lupaile, kunnes viitosraidalla palataan – valitettavasti vain väliaikaisesti – rentouttavan bluesin pariin. Samaan Levykannessa tummahipiäinen mies poseeraamassa blues-maantie ”Highway 61” -kyltin kera sekä heti ensimmäiseltä raidalta käynnistyvä rento bluespoljento ja ”jäämiehestä” (ja kyseessä EI todellakaan ole Kimi Raikkonen) kertova tarina luovat ensivaikutelman sattuvasti nimetystä albumista. Huvittavaa on, että Long Red -biisin urkuriffi on samanlainen kuin Juicen Eesti-kappaleessa. Eija Jauhiainen THE HOLMES BROTHERS Brotherhood (Alligator ALCD 4957) kategoriaan iskee myös nätisti keinuttava fiilistely (6). Kun minulle selvisi, että ROB julkaisee 45-vuotisen historiansa kunniaksi livekiekon niin odotukset alkoivat painemittarin tavoin nousta. Kiekon kovin siivu on Ike Turnerille kreditoitu rytmihirmu (4), jonka alunperin tulkitsi hurjaääninen Tommy Hodge. Näin se soveltuu soljuvasti vauhdikkaiden numeroiden tahdittajaksi. Tasavahvaa settiä liidättävät menopallerot kuten (7), vanhan albumin nimibiisi (8) sekä levyn ainokainen instru (9), jolla töötätään torvet suoriksi. Feeling Good ja When A Man Loves A Woman ovat ainakin lainakamaa. Idylli vaihtuu kuitenkin heti kakkosella ilkeästi vonkaavaksi ruotsinlaivasyntikkavetoiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Haittaa ei tietysti ole siitäkään, että miehet ovat paitsi kelpo musikantteja niin myös oivallisia laulajia. Magic Samin klassikko (4) on suorastaan lumoavan värisyttävä esitys. Raidan luulisi kelpaavan paatuneimmillekin soultyylipoliiseille. Raidalla (7) mennään jo tänttäräntällä, mutta tämäkin osio toimii, kun komppi on tarpeeksi letkeä. Näihin kun lisätään harmonia ja vahvat melodiat niin paketti alkaa olla kutakuinkin kasassa. Bändi on tehnyt lukemattomia keikkoja, ja ryhmässä on käynyt matkan varrella tolkuton määrä musikantteja. ROB:llä on iso ja taipuisa soundi ja ote. Billy Jonesin ensimmäinen cd ”Prime Suspect For The Blues” (josta ainakin oma kopioni on kotikutoinen cd-r) toteutettiin jo 90-luvun lopussa. pelinaukaisijana toimiva (1) potkii pollen kerrasta lentoon. Niinpä huikea kokemus kuuluu livelevyltä positiivisena energiana ja osaamisena. Sävelmähän on todella hieno, mutta vastaavasti umpituttu, versioita kun aiheesta on tehty jokunenkin kerta. Gospel-tyyppistäkin ratkaisua löytyy, näistä esim. Astetta modernimpaa, tai ainakin funkimpaa askellusta edustaa tiukkaotteinen (3). Mikke Nöjd JEFF JENSEN Road Worn And Ragged (Swinsuit 600385238427) (1) Brunette Woman (2) Good Bye Portland (3) Heart Attack And Vine (4) Pepper (5) Gee, Baby Ain’t I Good To You (6) Little Red Rooster (7) Crosseyed Cat (8) Raggedy Ann (9) River Runs Dry (10) Thankful. Kuten edellisellä pitkäsoitolla, myös tällä on joukko vierailijoita, speedmetallin parissa työskentelevä kitaristi Mark Tremonti (1), vanha valkotukka Johnny Winter (2; slidekitara), Twisted Sisters -vokalisti Dee Snider (6), Puistobluesissakin vieraillut Jonny Lang (8) sekä hieman tuntemattomampi nuori kitaristi Dylan Rose (10). Kiekolla kun pitäydytään perusarvoissa ja yksinkertaisesti laitetaan ne komeasti svengaamaan. levy tutkailut en. Bändi ei ole leipääntynyt matkansa varrella, vaan saranat ja jäsenet ovat edelleen notkeina swingaamaan, jumppaamaan ja juhlimaan. Eipä ole soul-kytkökset kaukana myöskään letkeäsvengiseltä ja tiukasti groovettavalta esitykseltä (13). Vahvaa soulin omaksumista sisältää myös (5), funkisti keinutteleva biisi on näppärä ja sielukas. parhaaksi kitaristiksi. Päätösraidalla (14) päästellään silkan ilkamoinnin voimin yli maaliviivan. Lyhyestä virsi kaunis
Levyn blues oli tietysti Hortonin Need My Baby, jossa sen tärkeimmän eli harpistin osan puolittavat levyn loppuosassa tasapainoisesti Lauritsen ja Billy Gibson, vaikka ison tilan kappaleesta nappaavatkin urku- ja kitarasoolot. Houserrrrrocking!!! Itse biisimateriaalin puitteissa liikutaan perusarvojen äärellä. Miehen harppua kuullaan lisäksi parilla kappaleella. levy tutkailut dyntävän kiivastahtisen (13):n. Houserrrrrocking!!! Mikke Nöjd J.T. Levyn covereita edustavat mm. kappaleen Born Under A Bad Sign) soul-balladi Everyday Will Be Like A Holiday kajahti kuuluviin. Dixonin Little Red Rooster sekä Muddyn Crosseyed Cat. Kaiken kaikkiaan tämä ”Road Worn And Ragged” ei niin kauheasti sytytä. Kingin 80-vuotisjuhlallisuuksiin. Oh-hoh!!! – Siis se oli oma huudahdukseni, kun hieno William Bellin (tehnyt mm. Jeffin laulun ja kitaran ohella mukana musisoivat Bill Ruffino (basso), James Cunningham ( rummut), Chris Stephenson (urut) sekä ne vierailijat muutamissa kappaleissa: Victor Wainwright (piano) ja Brandon Santini (harppu). Vankan aisaparin miehen työskentelylle tarjoaa Rick Kremer, kitaristi hänkin. Hitureista ehkäpä se vahvalatauksisin on kuitenkin Mississippin kaikuja luotaileva (8). Levy alkaa... Osa tästä levystä on äänitetty Memphisin Ardent Studiolla viime vuoden toukokuussa, paikallisten muusikoiden (mm. Levy on äänitetty miehelle tutussa Memphisin Ardent Studiossa perusyhtyeensä sekä parin vierailijan voimin. Miesten soitto täydentää toisiaan eikä lopputuloksesta tule ”suohonsoitto”-tyylistä hurjastelua. Kiekon nopeimman siivun titteliä hamuaa tiukka Little Walteria henkivä esitys (5). Puolenkymmenen levyn rutiinilla tämä uusin ”Play By The Rules” jatkaa miehen edellisten linjalla eli siinä kuuluvat blues, zydeco, rock ja soul mukavasti sekaisin. Loput äänityksistä on tehty Oslossa tämän vuoden alussa. Kaksikko rakentaa pohjat, jotka ovat vankkuudeltaan kivijalan luokkaa ja johon solistillisia tehtäviä hoitavan sopii kyllä luottaa ja nojata. Hienosti nimetty (6) pistää tänttäränttä-vaihteen peliin, joskaan etenemisnopeus ei ole kovin kiivas, mutta asenteessa kyllä irtoaa ja napakka slide alleviivaa biisin fiilistä. Vocal, Sven Zetterberg on vaikuttanut Lauritseniin paljon ja sen kuulee kyllä hemmetin hyvin miehen laulusta. Yhtye on päässyt esiintymään isompien nimien kuten Deborah Colemanin ja Paul Oscherin kanssa. Sillä Studebaker esiintyy yksin pohjalta laulu ja kitara, slide rosoilee kuin Elmorella aikoinaan. Vimpulasilmäkattiin on sitä vastoin saatu enempikin Muddyn kappaleeseen tuttuja keinuvia tahteja, Santini tietysti mukaan lukien. Ehkäpä tempo on ennemmin medium kuin nopea (7):lla, mutta Wolfmaisia tehokeinoja hyödyntävä puserrus lyö korville, lujaa. Maininnan ansaitsee myös osallistuminen B.B. LAURITSEN & FRIENDS Play By The Rules (Hunters 0012103) (1) Everyday Will Be Like A Holiday (2) Next Time (3) Play By The Rules (4) Need My Babe (5) Memphis Boogie (6) I’ll Never Get Over You (7) Ever Since The World Began (8) Mathilda (9) Find My Little Girl (10) Valley Of Tears (11) Eye Candy (12) The Blues Got Me Jeff Jensen on uusi tuttavuus varsin pitkään blues-suuntautuneiden kitaristien listaan ja ihan kunniakkaasti hän siinä onnistuukin. Ja kuulijasta tuntuu kuin olisi vuoden -56 reunionjuhlassa, jossa ovat mukana kaikki tekijänimet. Jeff Jensen Band on perustettu 2004 ja siitä lähtien tie on kutsunut parin sadan keikan vuosivauhtia. Cd:n aloittava Brunette Woman kertoo jo aika paljon, mitä levyltä voi odottaa eli rokkaavaa kitarapohjaista rymistelyä ajoittain bluesahtavan harpun ja pianon tukemana. Houserrrrrrocking!!! Vaan kyllä täältä vauhtiakin irtoaa, esim. Tällä albumilla Victor vierailee sekä pianistin että säveltäjän roolissa (Raggedy Ann). Raidalla (3) jyrätään alkuvoimaisen raa’asti. En ollut lukenut levyn kansitekstejä ja esittäjiä etukäteen ja Svennishän se siinä todellakin esiintyy levyn aloituskappaleella, ihan kuin omaansa esittäen. Jari Kolari HANK MOWERY Account To Me (Old Pal 102) (1) Spend A Little Time (2) Account To Me (3) Put The Hammer Down (4) If I Knew What I Know (5) Banana Oil (6) Tricky Game (7) My Home (8) Pray For A Cloudy Day (9) Target (10) That’s No Way To Get Along Tämän levyn kohdalla kävi niin, että kontaktini tuolta Atlantin toiselta puolen laittoivat levyn postiin saatekirjelmällä ”ajattelimme, että pidät tästä levystä”, eivätkä he suinkaan olleet väärässä. Campbell) tukemana ja muutamalla kappaleella on mukana myös kitaristi Anson Funderburgh. Kauan pelissä mukana ollut Studebaker John yhtyeineen on kaivanut naftaliinista vanhat vehkeensä, tarkoittaen sekä soittimia että tallennusvälineitä – ja ovat näillä loihtineet hämmästyttävät vuosikertasoundit levylleen. Poikkeuksen tähän päälinjaan tekevät ragtime-tyyppinen Good Bye Portland, western-henkinen River Dust sekä jaskainstrumentaali Pepper ja samaa lajia oleva hempeän laulun saattelema Gee, Baby Ain’t I Good To You. Toinen on tyypillinen Jimmy Reed -ränttätänttä Find My Little Girl, jota Anson täydentää tapansa mukaan tyylikkäällä kitaroinnillaan ja toinen levyn päätösraita The Blues Got Me. Lauritsen on edustanut hienosti omalla sarallaan pohjoismaista osaamista rytmimusiikin tasolla jo 20 vuotta. raidan (4) vakuuttavuutta ei sovi kyseenalaistaa sen taivaltaessa loputonta boogie-poljentoaan lähes pelottavana ja merkillisen vangitsevan fiiliksen omaavana. Säröt ääriasentoonsa laittanut (11) on todellinen menopala ja täsmällisesti iskevä slide toimii puhurin lailla. Pohjoismaiden Mr. Hitailla blueseilla se veri oikeasti punnitaan ja esim. Miehen soitossa kuuluu niin Cotton kuin Butterfieldkin, samoin osin synnyinalueensa Piedmontin vaikutteet kuin Mississippi hill countryn soinnit. Studebaker ei laulusolistina häikäise, mutta tuuttaa oivallisesti huuliharppua ja soittaa slideä, silloin kun ei aherra normikitaran kimpussa. Memphisissä vaikuttava, taitava ja tyylitietoinen nuori harpisti Brandon Santini ansaitsee myös muutaman huomion. Musiikki on siinnyt Mississippin mudassa ja seudun toinen toistaan rähjäisemmissä juke jointeissa, kulkeutunut Chicagon kivikortteleihin kiertäen sen hämäriä sivukatuja sekä karkaistunut kaupungin vielä hämäremmissä klubeissa. pianisti Victor Wainwright, harpisti Billy Gibson ja basisti Willie J. Äänekkäämmin J.T. Victor Wainwrightin nimi on pulpahtanut viime aikoina usein esiin monissa eri yhteyksissä, sillä mies on ollut varsin käytetty ”apupoika” sekä studiomuusikko muutamien levy-yhtiöiden toimesta. Karkean muhkea soundipolitiikka kunnioittaa perinnettä ja on eläväinen soinniltaan. ”Play By The Rules” ei ole blueslevy, mutta jos tykkäät Zetterbergin balladi- ja soulmateriaalista niin sitten tämäkin voi olla sinulle mieleen. Lisäksi Jeff Jensen Band on valittu useasti edustamaan alueensa Santa Claritan bluesyhdistystä IBC:ssä eli International Blues Challenge -kisassa. Jari Kolari STUDEBAKER JOHN’S MAXWELL STREET KINGS Kingsville Jukin’ (Delmark DE 803) (1) Mississippi To Chicago (2) When They Played The Real Blues (3) She’s Allright (4) Shake It Down Now (5) The Rest Is Up To You (6) I Am The Houserocker (7) Howlin’ In The Moonlight (8) In Case Of Fire (9) Ride Again (10) Kingsville Jukin’ (11) Wicked Soul (12) Cold Black Night (13) Mojo Hand (14) Shake Some For Me (15) Right Tonight (16) Bad Gasoline Houserrrrocking!!! Vanha, monessa liemessä lionnut blues-jäärä on parempi kuin kopallinen rock-kukkoilevia genren ”uudistajia”. Oho siksi, ettei tämän pitänyt olla mikään Sven Zetterbergin albumi. Tämä levy ei olisi mahdollinen ilman armottoman kurinalaista ja tarkkaa rytmiryhmittymää Bob Malaj, (basso) ja Steve Cushing (rummut). Raitojen (9-11) kohdille osuu vauhtiurien suma: (9) tuo elävästi mieleen Hound Dog Taylorin ja raita (10) on kepeästi rockeroiva instro, liidiä kiskoo huuliharppu. Meneehän se joukon jatkoksi, mutta eipä paljon muuta. Kukko on vedetty vähän liian rokisti kitaran osalta, vaikka Santini yrittää tuoda siihen harpulla edes hiukan alkuperäisiä tuntoja. Kyseisestä kappaleesta ovat myös Jerry Lee Lewis, Michael Bloomfield ja Fabulous Thunderbirds tehneet omat hyvät versionsa. kutittelee kurttuaan tyypillisessä swamp popissa Mathilda, joka kuulostaa varsin paljon alkuperäisen Cookie & The Cupcakesin tyyliseltä. Edelleen näistä vauhtipaloista voisi nimetä villisti liikahtavan slide-boogien (14), vimmaisen määrätietoisesti rockailevan (15):n sekä stop-go -tekniikkaa hyö- - 57 - Norjalainen urkuri, hanuristi, harpisti ja erityisesti laulaja J.T. Raitaa (16) voitaneen pitää bonuksena. (2) kulkee letkeästi Jimmy Reedin raivaamia polkuja. Julkaisu on mielenkiintoinen kahdestakin syystä, joista ensimmäinen on se, että kiekko on omistettu 6 - 2013 •. Uhitteleva biisi suorastaan hypnotisoi kuulijansa. Lauritsenin varsinaisen yhtyeen levyllä muodostavat kitaristit Arnfinn Torrisen sekä Ian Johannessen, basisti Atle Rakvaag ja rumpali Jon Grimsby. Erinomainen hidas blues on niin ikään (12), joka maalailee tyylikkäästi ja johon huuliharppu tuo lisäväriä – eikä sovi myöskään missata äärisäröllä toteutettua raitaa (1), joka saattaa säikähdyttää arkajalkaisimmat koekuuntelijat
Kaikista suurimmat järistykset saa aikaan Sirens In The Night, joka on sellainen tornado, että se pyyhkäisee vähän isommatkin talot nurin. Ja ikään kuin henkilökohtaisena protestina mainitsen vain jokusen irtosiivun (studio)-levyltä: Raita (4) sufflettaa kipakasti Little Walter -tyyppisen ratkaisun kimpussa. Mutta jos ”live” jo löytyy, niin tämä onkin harkinnan paikka. Samaan lajiin lukeutuu myös Half A Man, jolla vokalisti Billy pääsee nautiskelemaan soittonsa lomassa. Tällä kertaa kyseessä on kitaristi-laulaja Billy Thompson, joka on musisoinut monen nimimiehen, kuten Albert Kingin, Little Miltonin sekä Art Nevillen yhtyeissä. Levyn ainoa miinus tulee lopetuskappaleesta. Otteet ovat varsin rivakat uptemposhufflella (9) ja äärimmäisen sarkastinen (10) hakee innoitusta jostakin fiftari-balladifiiliksistä. • 6 - 2013 Jos tuo upea livesetti puuttuu, kuuluu tämä julkaisu ilman muuta levyhyllyysi. Näin elinvoimaista ja alkukantaisen kuuloista musiikkia en ole vähään aikaan kuullut. Riku Metelinen MONKEYJUNK All Frequencies (Stony Plain SPCD 1366) BILLY THOMPSON Friends (Soul Stew 606) (1) You Make A Mess (2) Right From Wrong (3) Why Are People Like That. Näistä raivokas Ain't But One edustaa nykyaikaan tuotua Hendrixia ja viimeksi mainittu rytmiltään eniten Stevie Rayta. Koska on taito tehdä hyviä sävellyksiä, ei turhille cover-versioille ole tarvetta. Hank Movery on yksi mielenkiintoisimpia harpisteja, joita olen vähään aikaan kuullut. Kakkoskiekon ”live” on uusinta kiekosta, joka on esitelty lehdessämme jo kahdesti, ja tästä pakkausformaatista johtuen saamme useammastakin rallista kuultavaksemme sekä studio- että live-versiot. Instrumentaalikappaleessa Banana Oil Movery puhkuu harppuaan todella maukkaasti ja Chris Corey ryydittää menoa hammondillaan. Se ei ensinnäkään sovi kokonaisuuteen ja kun pituuttakin on työehtosopimuksen ylittävän määrän verran, niin... seitsemän minuuttia iloisesti - 58 - En jaksa enää edes ihmetellä, mistä näitä monentaitavia muusikoita aina putkahtaa esiin. Sehän on nimittäin erinomaista. Levyn lyriikkapuolen on pääsääntöisesti hoitanut Kirsten Trump ja musiikillisista sovituksista yhtä vaille kaikilla raidoilla on vastannut Billy Thompson eli kyllä mieheltä myös tuo sävellyspuolikin sujuu jouhevasti. Tyylikkäästi edukseen erottuu West Coast -mallinen jumpitus (12), tänttäränttäilykin rullaa (13) ja täällä kuullaan vähän slideäkin. Albumi kuuluu ehdottomasti jokaisen harppubluesista ja Gary Primichin musiikista pitävän henkilön hyllyyn jo pelkästään niiden kahden aiemmin julkaisemattoman kappaleen takia. Riku Metelinen HOWLIN’ BILL Midnight Hero (Blues Boulevard 250354) (1) Gone Too Soon (2) Don’t Wanna Go Home (3) Foxy Little Lady (4) Midnight Hero (5) Need A Ride (6) Circus Is Coming To Town (7) This Time No Lies (8) Strongest Man Alive (9) A Date With The Devil (10) Get Outta My Life (11) Night Nurse (12) Bellboy John (13) Rat Race (14) My Baby (15) Howl (16) So Close / + CD 2: ”Live At Ancienne, Belgique” Vuoden 2011 European Blues Challence -mittelöissä menestyneeltä Howlin’ Billin joukkiolta onkin jo ennätetty odotella materiaalia. Hyvä lähtö musisointiin saadaan levyn aloittavassa kappaleessa Soldier Of Misfortune, jossa mukavan kerronnan lisäksi päästään myös vauhdikkaasti sisään miehen kitarointiin. Mutta mikäli en ole onnistunut teitä vielä vakuuttamaan, niin sivulta hankmowery.com voi ennen ostopäätöksen tekemistä käydä nauttimassa maistiaisia. Jari Kolari. Nimikappale My Home ja muut helmet tulkitaan kiistattoman hienosti ja tunteella. Kappaleet ovat pääosin herrojen omaa tuotantoa, tosin muutaman sävellyksen apuna ovat olleet Paul Reddick (7 ja 9) sekä Matt Chaffey (4 ja 5). (4) Je Nah Say Kwah (5) Sirens In The Night (6) Yearnin’ For Yesterday (7) Once Had Wings (8) What I Got To Give (9) Say What. On hienoa, että juurimusiikki tekee voimakasta paluuta tämänkaltaisten varteenotettavien muusikoiden ansiosta. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt vain livejulkaisu ”In The Open”. Levyn aloittava leslie-kitaroitu You Make A Mess käynnistää junan, ja seuraavien kappaleiden aikana se pusketaan sellaiseen vauhtiin, ettei väliasemilla ehditä pysähtyä eikä edes jarruttaa. Garden saa hymyn huulille hilpeällä rytmillään, josta vastaavat niin miehen liukuva slide, kuin pianon kapakkamainen kilkuttelukin. Toinen ja kenties merkittävämpi syy on se, että mukana on kaksi ennen julkaisematonta Primichkappaletta: levyn nimiraita sekä Tricky Game. Vaikka levyllä liikutaan Primichin musiikin parissa, niin vain puolet sävellyksistä on hänen tuotannostaan peräisin. levy tutkailut edesmenneelle Gary Primichille. Tällä levyllä Bo Diddley ja Muddy Waters on päivitetty Mississippin suiston kautta uudelle vuosituhannelle. Movery suhtautuu asioihin avoimesti, innostuneesti ja omistautuen, maanläheisellä otteella ja Gary Primichiä kunnioittaen. Alkutahdeista lähtien saan kylmiä väreitä jokaikisellä kuuntelukerralla. Niin ja näin, eurooppalaisia pakkausmetodeja ymmärtämättä ei toteutustapa silti vaikuta musiikin laatuun. Svengaava avausura on Moveryn kirjoittama, kuten myös tiukka If I Knew What I Know – ja täytyy sanoa, että hänellä on ollut sävelkynä hyvässä terässä. Levyn kappaleissa on tunnetta ja tulkintaa vaikka muille jakaa. Päätöksen komea perinneblues (16) kulkee vaikuttavasti otisrushmaisella nuottiviivastolla. He määrittelevät musiikkityylikseen swamp roots rock ja ”All Frequencies” on heidän kolmas julkaisunsa. Tunnelman säilyttämiseksi myös muut kappaleet on luonnollisesti toteutettu Garyn hengessä. Mikke Nöjd hammondilla ei kuulosta hyvältä lainkaan.Esitys yritetään pelastaa kahden minuutin kitarasoolon avulla, mutta siitäkään ei ole apua. Jostain syystä se jäi allekirjoittaneelta täysin huomiotta ja asiahan pitää korjata ensi tilassa. (10) Swank (1) Soldier Of Misfortune (2) Garden (3) Interlude (4) Farmer Kenny (5) Friend (6) Half A Man (7) Many Faces (8) Satisfied (9) Then I, My Love (10) Ain’t But One (11) Got To Be Did (12) Ain’t No Sunshine (13) While The World’s Winding Down Bassottomien triojen harvalukuiseen joukkoon on saatu yksi edustaja lisää, Ottawasta kotoisin oleva MonkeyJunk. Kyllä niin levy kuin Thompsonkin kuunneltavien listalle kannattaa pistää – ja samaan kasaan myös miehen aikaisempia tuotoksia, jos eteen osuu. Jotenkin tällainen kierrätys alkoi ottaa minua pattiin, jopa siinä määrin, että arvion napustelu meinasi tyssätä tyystin. Vahvimmin niitä Hendrix- ja Stevie Ray -vaikutteita on kuultavissa kappaleilla Farmer Kenny, Then I My Love, Ain’t But One ja While The World's Winding Down. Ainoan poikkeuksen tekee Bobby Charlesin Why Are People Like That. Hitaita ja valittavia molliblueseja levyltä löytyy muutama kuten Interlude, edustaen jopa lauluakin myöten Gary Moorelta tuttua saundivalikoimaa. Levyllä on mukana revohkaa kuin pienessä kylässä mutta monen vastaavan ”Friends”-tyylisen julkaisun tavoin tämä ”Friends”ei kuulosta muusikoiden kakofonialta vaan esitykset ja toteutus ovat tasapainoisia ja positiivisen mallikkaita. Monien lehtemme lukijoiden tapaan pidän Gary Primichin musiikista, mutta en alussa ollut suinkaan varma tämän levyn tarpeellisuudesta. Ry Cooderin osastolle menevä What I Got To Give on maukas poikkeus albumin rouheaan tunnelmaan. Muutama kuuntelukerta kuitenkin varmisti asioiden todellisen muodon. Levy pitää sisällään erilaisia kitarapoljentoja, joissa pääpaino on Hendrix-Stevie Ray -soundeissa, lisättynä ripaus Gary Moorea. Vaikka kolmikko oli allekirjoittaneelle täysin tuntematon niin aivan uudesta tulokkaasta ei ole kysymys, sillä takanaan heillä on yhteistä taivalta jo viiden vuoden verran. Huomioitavaa kuitenkin, että miehen oma kädenjälki kuuluu kyllä kaikissa kappaleissa mukavasti läpi. Bändin muodostavat kitaristit Steve Marriner ja Tony D sekä rumpali Matt Sobb. Lauluosuudet hoitaa Steve. Huuliharpulla ryyditetty kakkosraita pursuaa Joe Bonamassa -tyylistä ”hönkivää laulua” ja kappale voisi olla vaikka peräisin joltain Bonamassan alkupään levyltä. Miehen varsinaisen keikkayhtyeen muodostavat Billyn lisäksi, rumpali Eric Selby, vuoroaan vaihtelevat basistit Gene Monroe ja Chris Brown sekä kosketinsoittaja Digi Delay. Luonnollisestikin levy sisältää Primichin kappaleita ja makutuomarina studiossa on toiminut Garyn isäukko JV Primich. Jottei kaikki vaan pysy mukavan tasaisena ja seesteisenä niin heitetään sekaan myös yksi Sly & the Family Stone -tyylinen rumputus, Many Faces, torvineen ja kaikkine muine kilkutuksineen. Jotkut levyt löytävät maalinsa kerrasta ja tämä on yksi niistä. Svengi on kevyt ja irtonainen mediumilla (7), samaa voisi sanoa astetta modernimmasta esityksestä (8). He pysyvät uskollisina juurilleen, mutta tarjoilevat kattauksen uusin maustein. Meriittilistakin on varsin komea; 2010 he voittivat Blues Music Awardseissa parhaan tulokkaan pystin, 2012 he saivat Juno Awardseissa parhaan bluesalbumin palkinnon ja Maple Blues Awardseista on vuosien saatossa kertynyt 15 erilaista huomionosoitusta. No, aina pitäisi tarkistella ja varmistella – nyt näet kävi kuitenkin niin, että odottamani uusi albumi onkin kooste miehemme ja yhtyeensä aiemmasta tuotannosta
I Kat The Blues (Tone Trade Productions #) (1) New Spleen Blues (2) Not My Fault (3) Payin’ My Dues (4) Stormy June (5) Iron Rose (6) Make It Rain (7) Tired Of Tryin’’(8) Story Of Two Pounds ( 9) The Scene (10) Your Own Sweet Way Kathleen Pearson kuuluu siihen nuoreen joukkoon, joka pitää yllä bluesperinnettä hieman nykyaikaistettuna ilman, että mennään hevirokin tai psykedelian puolelle, joka on nykyään yleistä. Tärkeä rooli tällä äänitteellä on myös kitaristi/tuottaja Francesco Accursolla samoin kuin kosketinsoittaja Federico Parodilla. Mikäli Chambersin aikaisemmat julkaisut eivät ole vakuuttaneet niin tähän levyyn sopii kaikesta huolimatta tutustua. Danin säveltämä akustinen ja herkkä balladi Loving You on täynnä todellista tunteiden paloa. Kappalevalikoima sisältää paljon perusbluesia ja lisäksi gospel- ja soulvaikutteita. levy SEAN CHAMBERS The Rock House Sessions (Blue Heat BHR 103) (1) World On Fire (2) Since I’ve Been Down (3) Healing Ground (4) Meant To Be (5) Come To Poppa (6) Your Love Is My Disease (7) Holding On (8) Just For The Thrill (9) Money In A Minute (10) It Hurts To See You Go (11) Choo Choo Mama Arvioin Sean Chambersin edellisen levyn jokunen vuosi sitten (BN 243), enkä ollut kuullut hänestä sen jälkeen. Vaikka ikää on Bryan Leellä runsaasti, hän ei osoita mitään väsymisen merkkejä. Kuninkaiden (Albert, BB ja Freddie) läsnäolon voi tuntea vahvana. Susan Tedeschi) ja kosketinsoittaja Reese Wynans. Loppupuolella ei juurikaan hiljennetä ja meno on hurjaa viimeisiin tahteihin asti. BN 256) päätösraidalle I Will Be Waiting sekä aiemmin ilmestyneelle singlelle R U Sweet On Me. Cover-osastolta löytyy mm. Loving You, joka julkaistiin muutama kuukausi sitten, on akustinen studiolive taltioituna ”The Sacrebleu” -sessiosta, jossa Danin lisäksi soittavat Stuart Dixon, kitara ja Will Wilde, harppu. Löytyykö vastaus tästä kappaleesta, mene ja tiedä. Taustalla soittavien muusikoiden listalta löytyy tuttuja nimiä kuten Kim Wilson ja Johnny Moeller. Versio on loistava, olen myyty mies. Holding On on välipala, jonka aikana on suoritettava tankkaus, sillä TJ Klayn harpullaan ryydittämä Just For The Thrill siirtää ison vaihteen päälle. 2011 julkaistu livelevy “Live From The Long Island Blues Warehouse” hurahti ohi kuin juna Pitäjänmäen asemalta. Molemmat kappaleet ovat hyvin läheistä sukua edellisen albumin ”Juice Me Up” (ks. Todennäköistä kuitenkin on, että Dani löytää kummankin kappaleen avulla jälleen uusia kuulijoita. Riku Metelinen OMAKUSTANTEET TAS CRU Tired Of Bluesmen Cryin' (Crustee Tee, numeroimaton) (1) Tired Of Bluesmen Cryin’ (2) Changin’ My Ways (3) One More Time (4) Road To My Obsession (5) Try, Oh I Try! (6) That Lovin’Thang (7) Every Word You Say (8) Sure Do (Want To Fool Around) (9) Story Time (10) Heal My Misery (11) Dark Side Of The Mountain Tas Crun humoristisen purevat sanoitukset ovat vahvasti esillä tälläkin levyllä. Kat syntyi Long Beachissa ja hengaili Snoop Doggin ja rap-porukoiden kanssa. Tässä on kymmenen huolella rakennettua ja sielukkaasti tulkittua kappaletta. Sitä keväällä julkaistavaa sähköistä pitkäsoittoa odotellessa käykää lataamassa nämä iTunesista tai Spotifystä. Kun “The Rock House Sessions“ tipahti postiluukusta, olin hiukan yllättynyt. Sittemmin hän muutti Englantiin ja piti mielessä juurensa. Sopivasti joulumarkkinoita ajatellen on tilaisuudesta julkaistu myös toinen single Love Hurts. Harri Haka - 59 - tutkailut DANI WILDE Loving You + Love Hurts (Bri-Tone; digisingle) Soulblues-kuningatar Dani Wilde lähestyi minua ja pyysi, että arvioisin hänen uudet mp3-singlensä BN:ssä. Freddie Kingiä (2), Howlin’Wolfia (4) ja Dennis Geyeriä (6). Mainitsemisen arvoista on, että kaikkien laulujen sanat on painettu cd:n laadukkaisiin kansiin. Hänen aikaisempiin levyihinsä ihastuneille tämä saattaa olla hiukan hankala pala käsitellä. Lainat ovat Johnny Winteriltä (7) ja Mark Knopflerilta (10). Kun myös sävellyskynä on kohdallaan on lopputulos hyvää ja viihdyttävää bluespohjaista meininkiä. Kiekon nimikappaleessa Tas kertoo menevän kompin säestyksellä kyllästyneensä bluesmiesten jatkuvaan valitukseen. Lisäksi he ovat säveltäneet Katin kanssa lähes kaikki levyn kappaleet. En ihmettele lainkaan singlen saavuttamaa suosiota, sillä se oli listaykkönen iTunesin Blues Download -listoilla ja on saavuttanut ykköspaikan myös Itävallassa ja Portugalissa. Lil’ Jimmy Reed on mukana funkahtavassa duetossa (9). Kitarat soivat kauniisti ja Will maalailee taustalla komeasti harpullaan. Lee on 90-luvun alusta lähtien työstänyt levyjä ja tämä uutukainen taitaa olla hänen 15. Tämä levy kannattaa ehdottomasti hankkia ja kaveriksi vaikka tanakka ”Friday Night At The Old Absinthe House” -livekiekko. En olisi uskonut, että hän saa vanhasta kappaleesta pelkän akustisen kitaran voimin loihdittua jotain mielenkiintoista. Tämä on hänen ensimmäinen täysimittainen albuminsa. Levyn kappaleista puolet on omaa tuotantoa. Edellisestä livetuotteesta “My Lady Don’t Love My Lady“ on vierähtänyt jo muutama vuosi, joten oli aikakin tehdä jotain tuoretta. Ensikuuntelun jälkeen täytyy myös myöntää, että rokkivaikutteitakin on parilla kappaleella.Nykytyyliin kuuluvat joskus onnistuneet, niin kuin tässä tapauksessa, vierailevat artistit. Ainakin siinä tapauksessa, jos livealbumit lasketaan mukaan. Joe Louis Walker), rumpali Tom Hambridge (mm. Taustajoukoista löytyy tuttuja nimiä kuten basisti Tommy MacDonald (mm. Danin yksinään esittämä Love Hurts on se tuttu Boudleaux Bryantin sävellys. Kun kerran kauniisti pyydetään niin enhän minä uskaltanut kieltäytyäkään. On selvää, että noin kovatasoisten muusikoiden kanssa saa aikaan vain hyvää jälkeä. Tyyli on pelkistetty ilman huutoa tai kirkumista, mutta sanalla sanottuna vakuuttavaa. Rick Viton säveltämässä kappaleessa on varsinainen tulipalomeininki. Eikä kakkosraitakaan anna meille armoa, meno jatkuu edelleen varsin hurjana ja Reese Wynans piiskaa uruillaan kappaleen todelliseen lentoon. julkaisunsa. Riku Metelinen KAT & CO. Laulajana Kathleenia voi verrata Etta Jamesiin tai Aretha Frankliniin, mutta enemmän hän on kallellaan bluesiin. Jos nainen jättää, aina tulee uusia – ja jos elämä 6 - 2013 •. On hienoa, että Dani on lähtenyt aivan toiseen suuntaan kuin esim. Aloituksena oleva Aretha Franklinille omistettu Aretha (Sing One For Me), räjäyttää pankin heti. Albumin avaa Chambersille poikkeuksellisen ärhäkkä World On Fire. Ja kysymys kuuluukin, kuka mahtanee olla nykykitaristeista se kaikkein vikkeläsormisin. Samantha Fish tai Joanne Shaw Taylor, sillä tuskinpa kukaan kaipaisi enää kolmatta saman tyylisuunnan esittäjää. Riku Metelinen BRYAN LEE Play One For Me (Severn CD 0059) (1) Aretha (Sing One For Me) (2) It’s Too Bad (Things Are Going So Tough) (3) When Love Begins (Friendship Ends) (4) Evil Is Going On (5) You Was My Baby (But You Ain’t My Baby No More) (6) Straight To Your Heart (7) Poison (8) Let Me Love You Tonight (9) Why (10) Sixty-Eight Years Young Braille Blues Daddynä tunnettu, viime maaliskuussa 70 vuoden rajapyykin saavuttanut Bryan Lee on julkaissut uuden levyn. En muistanut lainkaan, kuinka tyylitaitoisesta ja taitavasta kaverista olikaan kysymys. Ten Years Afterin Choo Choo Mama soitetaan kunnianosoituksena edesmenneelle mestarille. Siihen suhteutettuna levy on varmasti yksi vuoden merkittävimmistä julkaisuista. En minä ainakaan. Seuraavat kaksi esitystä suovat meille pienen hengähdyshetken ennen kuin funkblues Come To Poppa siirtää takaisin pääraiteille. Mud Morganfield heittää hienon kaksinpuhelun Katin kanssa (3) . Täytyy sanoa, että Reese Wynansin tuottama levy oli positiivinen yllätys
Blues on listalla ykkönen! Rytmisesti mainio, mujevan huuliharpun sävyttämä Try, Oh I Try tarinoi ympäristön houkutusten olevan joskus ylitsepääsemättömiä. Itse kiinnitin huomiota myös siihen, miten täyteläiseltä ja toimivalta miesten soitanta kuulostaa ollakseen duona esitettyä. Kaikki täyttä nautittavaa, sinisyyttä, mutta mainita voisi vielä erikseen tyylikkään Outskirts Of The Town’in sekä sen ”ensimmäiseksi”rockenrolliksi mainitun raivovauhdikkaan Rocket 88’n. Ian Parkerin, Nimmo Brothersin ja Walter Troutin kanssa. Little Girl on repivän raikas kappale, johon iskevästi vinkuva dobro tuo oman värinsä. Psykeedelissävyisellä Heal My Misery:llä Mr. Aloituskappaleeseen kiinnimiksattu Freddie Kingin hengessä kulkeva Blues In C antaa varmistuksen sille, että pojat ovat tosissaan asiansa kanssa. No, maailma muuttuu ”Eskosein”. Sävyiltään funkahtava Road To My Obsession tuo julki Tas Crun musiikilliset mieltymykset. TT Tarkiainen MATT BAXTER & JAKE SAMPSON Haunted (Auburn Sky, numeroimaton) (1) Someday (2) Dusty Mule (3) Haunted (4) Jaime Lynn (5) Same Old Pain (6) Soul (7) Don’t It Make You Feel Good (8) Little Girl Gone (9) Take Me Back Home (10) Highway 54 Levyllä esiintyvät laulaja-basisti Jake Sampson sekä kitaristi Matt Baxter ovat saaneet duonakin aikaan erittäin täysipainoisen levyn. Nimikappaleen rouhea kitaraintro johdattelee meidät maailmaan, jossa ZZ Top ja Spencer Davis Group kohtaavat. 2011 äänitetty, mutta vasta hiljattain julkaistu levy on hieno osoitus. Herkän bluesballadin muotoon puettu One More Time kertoo kerran jo sammuneesta, mutta uuteen roihuun syttyneestä tunteen palosta läheistä naista kohtaan. Olkoon sitten itää tai etelää, Japania, Intiaa, jopa Brasiliaa niin laadukasta bluesia on taatusti kuultavissa. Hammondien ja pianon siivittämä That Lovin’ Thang kuittaa hyvin kulkevan shuffle-kompin ryydittämänä rakkauden olevan se elämän voima, joka saa miehet ostamaan timanttisormuksia ja lupailemaan kuuta taivaalta naaraspuolisille yksilöille. Jos kuuntelija ei itseni tavoin vielä tähän mennessä ole täysin vakuuttunut miesten taidoista niin uskon seuraavan Livin’ In A Campsite -kappaleen jälkeen olevan. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Meno yltyy kovemmaksi elämäntapamuutoksesta kertovalla kakkosraidalla. ”3011 Studios” on ehdottomasti hankinnan tai ainakin kuuntelemisen arvoinen levy 50-luvun Chicago-bluesin ystäville – ja ainakin itse odotan suurella mielenkiinnolla Gomez-Giordano -duon seuraavaa yhteistä levyä. Samaa aihetta sivutaan levyn päättävällä balldillakin. Tällä kertaa sitä edustavat perinteitä kunnioittaen tyylillä ja taidolla espanjalainen harpisti-laulaja Quique Gomez sekä italialainen kitaristi-laulaja Luca Giordano. Lopuilla kuudella toimivat levyn vierailijoina Chicago-bluesin elävät legendat, Bob Stroger (basso ja laulu kappaleella Bad Boy), Jimmy Burns (laulu kappaleella That's Life), Billy Branch (harppu kappaleella Rocket 88) sekä Eddie C. Kaikki levyn kappaleet ovat Jussi Raulamon omia, vaikka toisin voisi luulla. Ei olisi varmaan yhtään hullumpi idea tehdä seuraava äänite vaikka tällaisellakin kokoonpanolla. Story Time toteaa hypnoottisen kompin ja säröisen slidekitaran säestämänä aina olevan aikaa yhdelle jos toisellekin tarinalle. You’re So Fine on vanhaa T-birdsia. Campbell (kitara ja laulu kappaleella Eddie's Shuffle) – ja kuten oletettua, he tuovat taatun oman tumman värinsä levyn toisen puoliskon esityksiin. Yhteistä niille kaikille on alkuvoimainen, rujo kitarasoundi ja uskollisuus mustan rytmimusiikin parhaille perinteille. Kolmannessa kappaleessa mennään sopivan paljon Jonny Langin tai Kenny Wayne Shephardin tontille. ”Time Flies”-levyä kuunnellessa aika suorastaan lentää. Levyn aloittava Blow My Blues Away on kuin suoraan Leroy Fosterin tai Big Bill Broonzyn 40-luvun keikoilta. Saman rumpalin kanssa käydään myös kirkossa tai jossain muussa piruntorjuntatilaisuudessa hakemassa toivoa elämään ylemmältä taholta (Someday), suhtaudutaan epäillen naiseen, jolla on ilkeä katse (Evil Eyes), ja vihellellään huolettomasti ränttätäntän tahtiin harpisti Wang Dang Juken kanssa (Don’t Have To Worry). Kaveruksien yhteinen musiikillinen taival sai lisää syvyyttä miesten USA:n kiertueella, josta tämä v. Monipuolisuutta esityksiin tuovat vaihtuvat. Päätösraidan rakennusmateriaali on peräisin Hendrixin ja Vaughanin hautakivistä louhituista palasista. ”Tired Of Bluesmen Cryin'” on varsin nautinnollista kuultavaa. The Fool’lla vaihdetaan luontevasti vuosikymmentä – ellei jopa 2000-luvulle asti, sillä kappale muistuttaa vahvasti mm. Kyseessä on siis bassoton trio ja ”Time Flies” on heidän debyyttialbuminsa. Ainoan poikkeuksen levyn akustiseen teemaan tekee kvartetilla Samson, Baxter sekä Tony Coleman (rummut) ja Dave Pellicciaro (B3) esitetty Don’t It Make You Feel Good, jolla Baxter soittaa Albert Kingmaisesti sähkökitaraa. Seitsemän ensimmäisen kappaleen tarjoilusta vastaavat miesten Jenkkiajan tukijoukot eli basisti Harlan Terson, rumpali Marty Binder sekä pianisti Ariyo. Kun muusikot keksivät näinkin erikoisia kappaleiden nimiä kuten InstruMentull tai The Track With No Name niin ainakaan mielikuvituksen puutteesta heitä ei voi syyttää. levy tutkailut mättää, on suunta ainoastaan ylöspäin. Kiekon nimestä voi päätellä, että sillä liikutaan Tuulisen Kaupungin maisemissa ja aika klassista Chicago-bluesia onkin tarjolla. Viimeisen niitin tarjoavat nimet Kaplan, Fats & Blake, sillä veto on niin, niin, niin Hollywood Fats Bandia! Tämä kuten levyn neljä ensimmäistäkinraitaa ovat Gomez-Giordano -duon kynäilemiä ja kaikilla kuuluu todella vahva kunnioitus sodan jälkeistä Chicago-bluesia ja erityisesti Chessin aikakautta kohtaan. Tas Crun tuotokset ovat vahvasti elämän makuisia ja tunnepitoisesti esitettyjä. Jari Kolari KOTIMAAN KATSAUS JO’ BUDDY Inside Out (Ram-Bam RAM 007) (1) No Mo’ Wasted Days (2) I Got A Li’l Gal (3) Evil Eyes (4) Curley Mae Rock (5) You Made My Dream Come True (6) Barbwire Rider (7) Po’ Jo’ (8) Big Boy’s Stroll (9) Blind Love (10) Don’t Have To Worry (11) Someday (12) Red’s Walk Jo’ Buddy tekee heti avauskappaleella No Mo’ Wasted Days pelin selväksi. Jollain tavoin myöhemmän ajan rauhallista Muddya edustaa Take Me Back Baby, ja siinä vieraileva pianisti Simon Russell tuo yhden uuden ulottuvuuden soittoon mukaan. Samaan sarjaan kuuluvat Every Word You Say ja Sure Do (Want To Fool Around). Tomi Leinon yhtyeen esityksiä. Kaunis Three Wheels Automobile tuo kokoonpanolta - 60 - uuden piirteen kuuluville ja se on West Coast -bluesia Pee Wee Craytonin malliin. Cru kähisee elämän varjopuolista ja välillä kohdalle sattuvista epätoivon hetkistä. Jari Kolari THE MENTULLS Time Flies (ei levy-yhtiötä, numeroimaton) (1) Time Flies (2) Blues In C (3) Motorway Of Madness (4) I Don’t Trust (5) State Of Disbelief (6) InstruMentull (7) The Track With No Name (8) What It Is (9) After The Rain Brittiläinen The Mentulls on nuoremman polven trio, jonka muodostavat kitaristi-laulaja Andrew • 6 - 2013 Pipe, hänen veljensä kosketinsoittaja Jamie Pipe sekä rumpali Nick Colman. Riku Metelinen QUIQUE GOMEZ & LUCA GIORDANO Chicago ”3011 Studios” Sessions (GGREC 001) (1) Blow My Blues Away (2) The Fool (3) You’re Fine (4) Three Wheels Automobile (5) Woman Don’t Lie (6) Livin’ In a Campsite (7) Travellin’ Man (8) Bad Boy (9) Outskirts Of The Town (10) Tha’t Life (11) Rocket 88 (12) Eddie’s Shuffle (13) bonus track: Jammin’ With Friends Vielä jokunen vuosi sitten olisi aiheuttanut lievää hymyilyä, jopa naureskeluakin, jos joku olisi näyttänyt ”blueslevyn”, joka ei ole Jenkeistä tai Brittein saarilta. Nyt ei olla salongissa eikä konserttilavalla, vaan juke jointin nurkassa jossain Syvässä Etelässä remeltää kaksimiehinen bändi, jonka muodostavat kitaristi Jo’ Buddy ja rumpali Down Home King III Suomesta, maasta jonka sijainnista juottolan asiakkailla ei ole kuin hämärä käsitys. Dusty Mule kuulostaa Muddy Watersin tuotokselta ja päällimmäiseksi siitä tulee mieleen hänen Plantation-levytyksensä. ”Haunted” on omassa lajissaan miellyttävä paketti, enkä löydä siitä oikeastaan mitään huonoa sanottavaa. Yksi hyvä näyttö siitä on Same Old Pain, jossa Baxterin pikkaus ja slide yhdistettynä Sampsonin väliin kitaramaiseen bassonsoittoon tekee vahvan vaikutuksen. Toteutus on hieno ja vaikka vaikutteet ovat selvät, löytyy omaa näkemystä aivan riittävästi. Levyllä on paljon hyviä muttei lainkaan huonoja hetkiä. Kappaleiden tyylilajit lähtevät liikkeelle 30-luvulta eli Son Housen ja Robert Johnsonin aikakaudelta, mutta niiden esitystapa on tuotu tyylikkäästi nykyaikaan. Vuodesta 2006 lähtien toiminut bändi on ehtinyt keikkailla mm
Jokainen levyn kappaleista ansaitsisi tulla tarkemminkin esitellyksi, mutta niinpä kehotankin kaikkia vähääkään tällaisesta luomuhenkisestä musiikista kiinnostuneita tutustumaan maaseutumusiikin kokoelmaan. Onko siis mahdollista, että ns. Kun kokonaisuus toimii niin en näe yhtään syytä, miksi hänen pitäisi muuttaa konseptia. Kyllä tämän pumpun takia kannattaa kavuta sinne kahdenteenkymmenenteen kerrokseen saakka, sillä siellä on tarjolla isokätistä, hyväntuulista ja tyylikkäästi toteutettua rockabillyn riemua. Säestyksestä huolehtivat Tehosekoittimen basisti Hannu Kilkki ja useammalla levyllä mukana ollut luottorumpali Kuja Salmi. Tällä kiekolla on monia hyvinkin tuttuja elementtejä menneiltä vuosilta – juuri niitä, joiden ansiosta hänen musiikkiinsa silloin 70-luvulla ihastuin. Pulkkisen Teron nuorempi veli Tomi pääsee pitkästä aikaa ääneen Postitalonpojan laulullaan ja lapsuuteni suosikkisävelmä, sadan vuoden ikään ehtineen Reino Helismaan Balladi villistä lännestä, on lähes yhtä jännittävä kuin joskus kaukaisella 60-luvulla kuultuna. Kappaleella vieraileva foni pruuttaa nuottiasteikolla pisteet kohdilleen. Vaan lennokasta on touhu myös perinnerockerilla (7), joka tyylittelee sekin villin lännen malliin. Biisin ”flamenco-soolo” on jokseenkin hillitöntä touhua. Suomen maaseutumusiikkiyhdistys on päässyt jo nähtävästi 18. Tämän levyn pariin tulee varmasti palattua vielä useaan kertaan. Tämä on aitoa ruisleipää!” Timo Kauppinen DAVE LINDHOLM Ken Elää, Ken Näkee, Ken B (Tum TUM-A-CD 006) (1) Paluu Laaksoon (2) Preeria (3) Hoida Puut (4) Maamies (5) Harvinainen & Kallis Vaate (6) Rakkaus Ei Ole Sopivaa (7) Machentaa (8) Helpoin Tie (9) Auringonlaskun Ja?lkeen (10) Nukuttaa Viime vuonna kaksi levyä julkaissut Dave Lindholm jaksaa yhä olla ahkera. Raita (1) tikkaa perinteikkäästi lentävässä billy-kuosissa ja tahti eikun petraa vain, raidalla (2) syke nousee ja hyväntuulinen rockerointi kerää pojoja. Tämä levy on Jussi ”Jo’ Buddy” Raulamon 30-vuotisen uran juhlalevy, monipuolinen keitos mustan Etelän aitoa musiikkia. Herää kysymys, tehdäänkö Suomessa tosiaan näin paljon näin hyvää musiikkia ilman kaupallisia tarkoitusperiä. Ensinnä mieleen tulee edellisen levyn Voinko Jättää Kyyneleet Pöytään -sävelmä, ja hetken kuluttua odotan kuulevani ”Shall I tell you about my life, they say I'm a man of the world”. Levyn kappaleet ovat lyhyitä ja lähes kaikki alle kolmen minuutin mittaisia – ja Lindholmille ominaisesti varsin perinteisiä sekä napakoita. Olen varma, että sen jälkeen herää kiinnostus tutustua jokaiseen näistä esittäjistä myös erikseen. Kunniaa tehdään vanhoille ja uusille soittokumppaneille unohtamatta alan hiljattain edesmenneitä suuruuksia, joista on levyesitteessä pitkä luettelo. Blind Loveen on saatu vahvistukseksi vielä pianisti Gene Taylor ja fonisti Juho Hurskainen. Komeasti ja vauhdikkaasti stomppaa myös pystykomppaava (5). ll (Maaseutumusiikki MSMCD-18) - 61 - tutkailut (1) Luomujytää – Dortmunder & Pekka Myllykoski (2) Mun nainen – Rik Lipton (3) Kotipolttoista – Markojuhani Rautavaara & Ants In The Pants (4) Aurinkoon – Tarya (5) Mamma Ja Perunamaa – Artturi Ketola Trio (6) Nojaan Lapioon – Hannu Sainio (7) Kypsät Naiset – Jussi Alanko ja Alligatorit (8) Postitalonpojan Laulu – Tomi Pulkkinen (9) Suomenhevonen – Katja Härkin (10) Hengen Mysteeri – Suanna Kononen (11) Kurtisaanivalssi – Jari Rättyä (12) Kosmiset Huolet – Huojuva Lato (13) Lippalakki – Los Olvidados (14) Vapaa – Metakka (15) Kedonkukkanen – Kantriseireenit (16) Balladi Villistä Lännestä – Kevyet Mullat (17) Vuosien Virta – Jaska Salmi & Kammarin Unioni (18) Lieksan Tyttö – Tuhatkauno (19) Gospellaulu Johdatuksesta – Alli & The Gators Maalaismusiikki tulee taas ja jyrää! Tai ainakin avauskappale lupailee jytää. Kokoonpanoon kuuluvat Raulamon lisäksi Masa Orpana (saksofoni ja kitara), Sami Sippola (saksofonit), Ville Rauhala (kontrabasso) ja Juppo Paavola (rummut). Lainaan lopuksi radiotoimittaja Uuge Kojolan sanontaa: ”Tämä ei ole mitään pullamössöä. Näin mittavan ja monipuolisen koosteen esittelyyn eivät rivit helposti riitä. Tämän osion napakymppi on (6), aivan hillittömällä draivilla ja tempolla kiihdyttelevä honkytonkkaus. Ylikierroksilla paahtava (8) jyystää maastoa tiukemmin kuin nastarengas. Kaikkea ei aina tarvitse olla pilalle asti uudistamassa ja niinpä bändi nojaa vankasti lajityypin perinteeseen, mutta ei tokikaan jätä pikku keppostelun tilaisuutta käyttämättä silloin, kun siihen tilaisuus tarjoutuu. Vaikka tarjolla on samanlaisista aineksista tehty levy kuin monta kertaa aikaisemminkin niin kyse tuskin on Lindholmin haluttomuudesta uudistua. Jussin uusin kokoonpano on The Uplifters, jossa soittavat Tommi Laine (basso) ja Kingfish Willie (rummut, perkussiot). Raidalla (10) heittäydytään boogie-woogien vietäväksi. Näistä Curley Mae Rock on julkaistu aiemmin vinyylisinglenä, mutta uusi versio rokkaa nyt entistäkin railakkaammin. Mikke Nöjd MAASEUTUMUSIIKKIA, Vol. Kitarariffi menee hyvin läheltä Peter Greeniä. Kuuntelin sen kiltisti arvioinnin yhteydessä joka ikinen kerta, mutta jatkossa tuskin jaksan enää tähän liki 9-minuuttisen järkäleeseen syventyä. Fysiikan lakeja uhmaten, raidalla (3) nostetaan yhä tempoja, biisi rockaa kuin sähikäinen. Soundimaailma on pehmeän ilmava ja kitarat helisevät miellyttävästi. Naispuolisiin kuulijoihin varmasti vetoaa sanoituksellaan Jussi Alangon esittämä Kypsät naiset ja maamme alkoholihistoriasta kiinnostuneisiin Markojuhani Rautavaaran Kotipolttoista. Tämä bändi ei tunnu vierastavan myöskään iskelmällisen tarttuvia melodioita, kuten upeassa mediumissa (4), jossa fiilis on äärimmäisen hieno. Levyn päätteeksi nostetaan tunnelmaa Upliftersien kanssa instrumentaalilla Red’s Walk, jolla Jussi soittaa kitaraansa vähän samalla tyylillä kuin Tom Waits laulaa. You Made My Dream Come True on puolestaan sydäntäsärkevä New Orleans -balladi, jossa päähenkilö kertoo unelmiensa naisesta. New Orleansissa ja cajun-tunnelmissa ollaan myös Crawfish Kingsien ja Masa Orpanan kanssa tehdyssä kappaleessa I Got A Li’l Gal. Kappaleen Auringonlaskun Jälkeen melodiassa ja kitarasoundissa on jotain kovin tutun tuntuista. Erilaisten kitaroiden lisäksi Lindholm soittaa kosketinsoittimia ja pöytäharmonikkaa. Tämä on sitä taattua ja tarttuvaa ”Davemusaa” ja tarkkakorvainen kuulija voi löytää niin Bolania, Dylania kuin Peter Greeniäkin. Jani Viitasen ja Lindholmin tuotanto on tälläkin kertaa onnistunut. Näköjään! Levy on täynnä toinen toistaan sympaattisempia, koskettavampia tai hupaisampia lauluja. Tämä on ensisijaisesti laulajan ja lauluntekijän levy; vaikka kitararaitoja on runsaasti, ei varsinaisia kitarasooloja ole yhtään ainoaa. Honey Aaltonen 6 - 2013 •. valtavirran musiikin käydessä aina vain tylsemmäksi, vaihtoehtoinen musiikkitarjonta pystyy nostamaan myös teknistä tasoaan. Kovakourainen moderni neobilly kuuluu myös olevan hanskassa, kuten vaikka raidalta (11) on kuultavissa. Jos aletaan perinteikkäämmästä päästä niin raita (12) hölkkää letkeästi country & western -maisemissa vahvan mediumifiilaroinnin kera. Riku Metelinen 20TH FLIGHT ROCKERS Quality Time (Jungle TCB 7373CD) (1) It’s All Right (2) Hello Love (3) Quality Time (4) Blue Open Water (5) One Night Stand (6) Baby Blue (7) Stretchy Rope (8) Rock Show (9) I Put My Foot (10) I Got To Go (11) Love Ride (12) You’ve Got It All Tornitalo tärisemään! Eteläisestä Suomesta ponnistava viisikko lataa rockabillyä eetteriin ja tämä kakkosalbumi on esikoisen tavoin täysin oman materiaalin varaan rakennettu. No mutta kyllähän tähän haja-asutusmaahan landemusaa mahtuu, vaikka saappaat savessa pellon laitaa tarpoen kuunneltavaksi. Mukana on tällä kertaa myös tamperelaistunut teksasilaispianisti Wiley Cousins. Peräti 17 upouutta esitystä ja pari bonusta lopussa antaa hienon kuvan siitä, että musiikkia voidaan halutessa tehdä paitsi omaehtoisesti, myös laadukkaasti. Edellisestä suomenkielisestä levystä ”Lahti” oli vierähtänyt jokunen vuosi ja uutta olin kovasti jo kaivannutkin. Tätä kun ei tehdä suurilla budjeteilla puhumattakaan markkinointikoneistoista. Mukana on myös aavistus Albatrossia. Noista aineksista olisi helpostikin saanut aikaan mainion instrumentaalin vaikka levyn lopetukseksi, mutta vain kahden minuutin mittaiseksi jätettynä se toimii korkeintaan introna Nukuttaa-kappaleelle, josta on laitettu varoitus kansilehteen: ei suositella kuunneltavaksi autoa tai vastaavaa ajettaessa. julkaisuunsa ja kokoelmasarjan (sellainen tästä kai kehkeytyy) ”Maaseutumusiikkia” toiseen osaansa. Tämä tuore suomenkielisiä kappaleita sisältävä albumi on varsin tervetullut englanninkielisten pitkäsoittojen jälkeen. Tämä ryhmä esittää kaksi instrumentaalia (6, 8), joissa kitaran ohella loistavat puhaltimet ja piano, sekä kaksi muuta biisiä, jotka mielestäni kuuluvat levyn parhaimmistoon (4, 5). Lähes kaikki kappaleet ovat vieläpä alkuperäisesityksiä, eikä niistä lainatuistakaan haittaa ole. levy soittokumppanit, kuten Groovy Eyes -yhtye, jota Jussi on liidannut jo 20 vuotta. Usein kaivattua naisnäkökulmaa tuovat ennestäänkin tuttu Tarya, mutta myös ensilevytyksensä tehneet Katja Härkin ja rempseän oloinen, vaikkakin herkästi bluegrassin hengessä laulava duo Kantriseireenit
Tanakkaa, kitaravetoista bluesrockia (tai rockbluesia, kuinka päin sen nyt haluaa nähdä) esittävä Lazy Moose on varmasti taattu esiintyjä maamme monissa bluestapahtumissa tulevina kesinä. Mean Machine menee eikä meinaa – kuuhun ja takaisin ollen varsinainen tulevaisuuden rockabillyklassikko. Ei muuta kuin lopputulosta odotellessa! Keikoille Lazy Moonia voi kysellä osoitteesta oskar.nieminen@gmail.com tai numerosta 0400718017. Lähitulevaisuudessa bändin on tarkoitus ryhtyä tekemään kokonaista levyä, jonka äänittää ja tuottaa Davide Floreno. Andres on kitaristina molemmissa samoin kuin virolainen basisti Peeter Piik. Mikke Nöjd MIKE BELL & THE BELLTONES Five Years With... Harri Haka DEMO-KULMAUS LAZY MOOSE (1) Six Feet Under Ground (2) Row With My Gin (3) Get A Grip (4) Save Me (5) I Won’t Let You (6) Devil’s Shoes (7) Lily’s Blues Lazy Moose on tuore tulokas Suomi-bluesissa. mandoliinilla, huuliharpulla sekä uruilla, joita kuullaan mm. Nykymaailmassa kaikki kuulemma pienenee, näin on maksi-sinkulakin kutistunut normi-cd:n kokoiseksi. 2012 voittanut kymenlaaksolainen The Youngers osoittaa ensimmäisellä Goofin’-merkin julkaisullaan omat kiistattomat voimavaransa. Levyllä osoitetaan kunniaa erään Hurriganes-yhtyeen 70-lukulaiselle soundille. Taitavasti, mutta riittävän räväkästi soitettu blues tuntuu vetoavan suomalaisyleisöön, oli sitten nousu- tai lamakausi. levy tutkailut MR BREATHLESS & ESA PULLIAINEN C-COMBO Let’s Work Together (2 Saints Records 2SR002) (1) Hän Kuudentoista On (2) Let’s Work Together (3) My Sweet Lily (4) Tie Ei Mihinkään (5) Both Wheels Left The Ground Kiivaalla tahdilla keikkaileva Mr Breathless ei olekaan pitkään toviin ehtinyt pistäytymään studiossa. Ellei... Tribuutit ovat aina hienoja ja molempien sävellykset kertovat oman tarinansa Muddysta. Nuorenpuoleisista muusikoista koostuva yhtye teki vaikutuksen jo viime kesän Kaavi Blues -festivaaleilla ja muistikuvia tarkentavaksi sain bändin tekemän demon. Ismo laulaa ja soittaa kitaraa ykkös- ja harppua kakkosraidalla. Chuck Berry -tyyppinen ratkaisu (1) rullaa pidäkkeettömästi Jussi Raittisen suomennoksena ja lataa odotukset korkealle heti kiekon kärkeen. sankarikitaristien vaikutteet kuuluvat Lazy Moosen soitossa, mutteivät kuitenkaan häiritsevästi ja musiikissaan bändi luottaa omaan sävellystuotantoon. Määrätietoista ja osaavaa yhtyesoittoa saattelevat taiten matkaan soolokitaristi Mikko Vainosen omat, huolella viimeistellyt kappaleet, joilla melankolian täyteiseltä fennoskandiselta maaperältä ponnistavaa modernia rautalankaa väritetään monin paikoin myös piirun verran ronskimmalla ja universaalimmalla 2010-luvun surfrock-kitaroinnilla. Slaavilaisen pallonpuoliskon rautalankana aina yhtä luontevasti istuvia ääni- ja melodiarakenteita pystyttää puolestaan esimerkillisesti kasaan Camel Caravan sekä uhmakas päätösrevittely Molotov Cocktail. Siinä missä Buddy Holly pelailee keveydellä ja voimakkailla nyansseilla niin Mike Bell yhtyeineen rockabillaa! Kitarasoolot ovat molemmissa versioissa mielestäni biisin parasta antia. Tämä sinkku on äänitetty Lahdessa ja Tartossa. Raita (4) on Jerry Leetä ja teksti Marko Haaviston näyttöpäätteeltä. Hee-hee!! Mutta ei se mitään kun levy pitää sisällään näin isoa (= hyvää) musiikkia. Maaliin tykitetään täyttä höyryä, piiskaten boogie woogie kunnon lentoon. Harvinaiseksi mainittu esitys on vankka country-rocker ja toimii ripeän rennosti. Tutut Stevie Ray Vaughanin, Jimi Hendrixin ym. Järin rock’n’rollahtavaksi ei Youngersin nuotintarkkaa musiikkia voi silti luonnehtia – ja etäisyyttä on otettu ilmeisen tarkoitushakuisesti myös traditionaalisempaan 60-luvun rautalankasoundiin. Musiikki nojaa pitkälti noihin 60-luvun kitarabluesin kultaisiin vuosiin, josta inspiraationsa tuntuu saavan sukupolvi toisensa jälkeen. Tällaiselle bändin hardcorediggarille olikin melkoinen pettymys, että puolet levyn sisällöstä on suoraan viime vuonna ilmestyneeltä ”Payback”-pitkäsoitolta, eikä myöskään Mean Machine alkuinnostuksen jälkeen sittenkään poikennut paljoakaan samalla albumilla julkaistusta versiosta. Lyytisen Erjan lomailun aikana Davidella lienee hyvää aikaa keskittyä tuottamaan muidenkin levyjä ja eiköhän hän näistä pojista huolta pidä. Bändin aiemmat levyt on esitelty/arvioitu BN:n sivuilla ja olihan ryhmän leaderista Mike Bellistä eli Miikka Siirasta oikein haastattelukin lehdessämme jokin aika takaperin, joten lukijapiiristä ei löytyne henkilöitä, joille kyseessä olisi uusi tuttavuus. Äänitteillä vallitsevaa täyteläistä äänimaisemaa Vainonen on pullistanut vielä siellä täällä esim. (Goofin’ GRS-615) (1) Dark Side Of The Moon (2) Bye Bye Baby Blue (3) Mean Machine (alt. Hurriganesin varhainen nappi-biisi (3) on kierrätetty hauskasti ja Mr Breahtlesshän oli kuin kala vedessä taannoisella Goofin’-merkin Hurriganes-tribuuttialbumilla. levyn vaikuttavalla Ennio Morricone -orientoituneella teemaraidalla Man From The Mountain. Roiskuvinta rapaa Youngers nakkelee pelikentälle levynsä varsinaisella avausraidalla The Pacificilla sekä hienoa unisonokitarointia tarjoilevilla Hypnotic Dancerilla ja Squadron Flight 509:lla. Pete Hoppula - 62 - ISMO HAAVISTO & ANDRES ROOTS (Roots Art, cd-single) (1) Muddy Waters (2) Morganfield Blues Ismo Haavisto ja virolainen Andres Roots tekivät alkuvuodesta kiertueen, joka oli kunnianosoitus Muddy Watersin syntymän satavuotispäivälle, tarkaalleen 4. Kaikki biisit on äänitetty ”Payback”-levyn äänityssessioissa Berliinissä 2012. Lisäinfoa löydät osoitteesta www.bluesnews.fi BN-verkkokauppa: bluesnews.mycashflow.fi. Suomessa ilmestyy yhä yllättävän paljon rautalanka- ja surf-nimikkeiden alle lokeroituja julkaisuja, tusinatuotteista aina kansainvälisestikin merkittäviin aikaansaannoksiin. Matias Partanen soittaa rumpuja ensimmäisellä kappaleella. Näissä arviointiraameissa – sekä old school -surfiin että koulukirjamaiseen reliikkirautalankaan ymmärryksellä etäisyyttä ottava The Youngers – sijoittuu vaivatta viimeksi mainitun eli selkeän plussan puolelle. Esitys (5) lienee alun alkaen Crazy Cavanin levyttämä. Dark Side Of The Moon on alarekisteristä laulettu, melodinen, hieman Johnny Cashin mieleen tuova keskitempoinen kantribiisi, johon ihastuin jo kun bändin basisti Iikku Riepponen laittoi kyseisen esityksen maistiaisiksi nettiin ennen ”Paybackin” julkaisua. Kuuluvimmin nykypäivän surf-tyylin varassa tasapainoilevat Pipeline-henkisiä riffejä viljelevä komea Liars Land sekä The Legend Of Captain Esposito. Nimibiisiksi nostettu (2) soi luontevasti boogiena, mutta ehkä hieman raskaskätisempänä kuin olisi voinut ennalta ounastella. Levyn ainoa coveri on sellaista perusvarmaa Mike Bell & The Belltonesia. Honey Aaltonen Joko Blue North Records kokoelmasi on aukoton. Sellaisille tämä levy lienee kuitenkin tarkoitettu ja siinä tarkoituksessa sen sisältö on mitä mainioin käyntikortti yhtyeen musiikilliseen maailmaan. Bye Bye Baby Blue on korkeammalta laulettu, edellistä vieläkin melodisempi, kevyt rockabilly. Myös viimeisessä biisissä on pienoinen täyteraidan tuntu, koska se on itselle hyvinkin tuttu Buddy Hollyn esittämänä. Kappalevalinnoissakaan ryhmä ei ole vain tyytynyt helppoihin alan klassikoihin tai pop- ja iskelmähiteistä liukuhihnamaisesti runnottuihin nuiviin rautis-katalyytteihin, vaikka se kieltämättä pitäytyykin myös omassa tuotannossaan sangen ”tanssilavaystävällisissä”melodioissa ja sovituksissa. Nyt olisi tarjolla maksi-single jolla rock’n’roll-pianissimo kohtaa Esa Pulliaisen rockaavan kitaran kera CCombonsa, jotka äskettäin julkaisivat omankin albumin. Jarkko Ravi • 6 - 2013 THE YOUNGERS Men From The Mountain (Goofin’ GRCD 6179) (1) Intro (2) The Pacific (3) Lucky Number Thirteen (4) Kymenlaakso Twist (5) Hypnotic Dancer (6) Man From The Mountain (7) My Hometown (8) Last Summer (9) Long Gone Wrong (10) Squadron Flight 509 (11) Liars Land (12) Camel Caravan (13) The Legend Of Captain Esposito (14) Molotov Cocktail Rautalangan Suomen-mestaruuden v. huhtikuuta. take) (4) Rock Me My Baby Viiden viime vuoden aikana Suomen orkkisrockabillyn ykkösnyrkiksi kivunnut Mike Bell & The Belltones on puolipyöreitä vuosia juhlistaakseen julkaissut neljän biisin cd-EP:n
Näin ollen se on yksi pitkäikäisimmistä alan yrittäjistä. Oma kestosuosikkini on Don’t Want No Woman. Delmarkilta löytyivät nauhat, jotka mahdollistivat tämän albumin julkaisemisen. Jos haluaa olla rehellinen, olivat Delmarkin ensimmäiset viralliset levyt ”West Side Soul” ja ”Black Magic” ne kaikista parhaat, mutta tämä tuo lisää näkökulmaa huippukitaristista ja laulajasta. Hienoa musiikkia yhtä kaikki. Sitä ei pidä sekoittaa Otish Rush -lainauk-seen ja lähes saman nimiseen kappaleeseen (12). DIR-, Hi-Q-, ja Fortune-pikkumerkeillä kertyi noin 15 vuoden aikana vaivaiset 10 julkaistua levypuolta, joilla hän esiintyi yhtäältä ”one man band”-formaatissa (raidat 21-24, 29, 30), toisaalta rytmikkään pikkuyhtyeen säestämänä (raidat 25-28, 31-32). Oikeastaan ainoa puuttuva on All Your Love. Tämä on Delmarkilta kulttuuriteko ja ilahduttaa Magic Samin soiton ja laulun ystäviä. Joka tapauksessa albumilla on mukana kaikki Rossin vaivaiset kuusi (!) Sam Phillipsin Memphisin studioilla, legendaarisessa osoitteessa 706 Union Avenue julkaistua levypuolta (Chess 1504, Sun 193 ja Sun 202), jotka kaikki sisältävät pikkuklassikkoja kuten Dr. Tämä tuote on selkeästi suunnattu Yhdysvaltain markkinoille. Hawkinsilta ei olisi luullut olevan iso vaiva kirjata näkyviin po. Blues on kuitenkin se pohja, jonka päälle kaikki rakentuu. Rossin Sun-aikakauden tuotanto oli rupisuudessaan ja maanläheisyydessään suorastaan maagisen hengästyttävää kliimaksiin vedätystä, mutta - 63 - tutkailut samaan hengenvetoon myös aika toistavanoloista reipasta jolkotusta. Mukana ovat lähes kaikki Magic Samin tunnetuimmat teokset. Soitetut kappaleet ovat kauttaaltaan hienoja. Eri ottoja kun on aiemmin julkaistu sekä Arhooliella että Sunilla. Ross Boogie, Chicago Breakdown ja Boogie Disease. Tänä päivänä tuo soundimaailma kuulostaa mitäänsanomattoman mahtipontiselta ja puuduttavalta, eikä studiolevyn popmaisempi ilme juurikaan tilannetta pelasta. Asia harmittaa minua ehkä oikein erityisesti, koska se taitaa olla ainoa Dr. Sen lopussa on Martin Hawkinsin laatima albumin diskografia, johon olisin luvalla sanoen toivonut lisätarkennuksia. Rossin alunperin julkaisemattomaksi jääneitä yli 30 kappaletta tai ottoa on myöhempinä vuosina julkaistu lukuisilla eri levyillä ja levymerkeillä (Arhoolie, Krazy Kat, Charly, Rounder, Sun) niin suurin osa cd:n musiikista on haistellut päivänvaloa jo aikaisemmin. Myös ”Sun Years +” on oikeaan osunut nimitys, koska albumi kattaa vuosien 1951–54 viidestä Sun-sessiosta yhteensä 20 raitaa, kun taasen lopputusina on Rossin myöhempää levytystuotantoa 50-luvun jälkipuoliskolta ja 1960-luvulta hänen muutettuaan loppuelämäkseen Flintin autokaupunkiin tunnin matkan päähän suurkaupunki Detroitista. Onhan kasarimeininki trendikästäkin, sen voi jokainen todeta kuuntelemalla myös suomalaisten kaupallisten radiokanavien musiikkitarjontaa. Rossin hengentuote, joka puuttuu kokoelmistani. Cd on paketoitu tyylikkäisiin pahvikansiin, joiden uumenista löytyy 40-sivuinen sisältörikas vihkonen. Levyllä on useita Samin säveltämiä tai vähintään tunnetuksi tekemiä esityksiä. Uudelleenjulkaisu lienee katsottu aiheelliseksi levyn nimikappaleen soitua suositussa ”CSI: NY” -tv-sarjassa. Taustalla tallenteella ovat basisti Big Mojo Elem ja rumpali Bob Richey. Bear Family halunnee korostaa jälkimmäistä kontekstia, koskapa on ristinyt liki puolitoistatuntisen 32-raitaisen koosteensa ”Jump & Jive Boys” -lisämääreellä. Vuosien saatossa bändin riveissä on vaikuttanut koko joukko brittibluesin konkareita kuten Stan Webb, Dave Peverett, Chris Youlden, Hughie Flint, Bob Brunning ja Tom Compton. Loppujen lopuksi raita #17 eli ”1953 Jump” (= hieno vintage-vuosikerta) saattaa – jos sekään – olla cd:n ainoa ”aidosti”ennen kokonaan julkaisematon työnäyte. Tällä kokoonpanolla saadaan hyvä meininki ja äänen laatu on varsin hyvä olosuhteet ja äänitysvehkeet huomioon ottaen. Kansivihkossa mm. Tohtori Rossin ura jatkui aikakauden countrybluesboomin johdannaisena, ja hän levytti lähemmäs kymmenen pitkäsoittoalbumia 1960-luvun puolivälistä 70-luvun alkupuolelle. Nimitys on kaksitahoinen, koskapa hän esiintyi pitkähköllä ja katkonaisella 40 vuotta kestäneellä urallaan sekä yksin oman kitaransa, huuliharpun ja pienimuotoisen rumpupatterinsa säestämänä että pienten bändikokoonpanojen kera. Ross -tupla-cd ”Memphis Cuts 1953–56”, jolla on kaiken kaikkiaan 55 raitaa, ml. Yleisö oli samassa prosessissa muuttunut huomattavasti vaaleammaksi kuin oli ollut laita Memphisissä tai Flint/Detroitissa. Livenä Savoy Brown soundaa kuin mikä tahansa tuon ajan keskiverto jenkkiläinen bluesrockbändi. Keräilijöille selvästi suunnattua hienoa albumikokonaisuutta vesittävät edellä kertomani diskografiset stiplut, laittaen aina ennen niin luotettavan Bear Familyn silmissäni hieman omituiseen valoon. Harri Haka DOCTOR ROSS & His Jump And Jive Boys Juke Box Boogie – The Sun Years, Plus (Bear Family BCD 16939) (1) Doctor Ross Boogie (2) Country Clown (3) Come Back Baby (4) Chicago Breakdown (5) The Boogie Disease (6) Juke Box Boogie (7) Cat Squirrel (8) Shake A-My Hand (9) Little Soldier Boy (10) Shake ’Em On Down (11) Polly Put The Kettle On (12) Down South Blues (13) My Be Bop Gal (14) Texas Hop (15) Deep Down In The Ground (16) Turkey Bakin’Woman (17) 1953 Jump (18) Doctor Ross Boogie (19) Downtown Boogie (20) Feel So Sad (21) Going To The River (22) Good Thing Blues (23) Industrial Boogie (24) ThirtyTwo Twenty (25) Cat Squirrel (26) The Sunnyland (27) Cannonball (28) Numbers Blues (29) Call The Doctor (30) New York Breakdown (31) I’d Rather Be A Young Woman’s Baby (32) Sugar Mama Doctor Rossia on aika yleisesti pidetty ”One man bandien” kruunaamattomana kuninkaana, tai mistäpä tiedän, vaikka hän olisi joskus/jossain jopa saanut sen kruununkin päähänsä. Siinä on nyt präntätty 16 kappaleen kohdalle ainoastaan lakoniset toteamukset ”not originally issued” ja ”Ross recorded other versions of these songs at this session”. Syyksi ei mielestäni riitä, että tohtorimme sijasta sillä laulaa pianisti Henry Hill. levy UUSINTAJULKAISUT MAGIC SAM Live At The Avant Garde (Delmark DE 833) (1) San-Ho-Zay (2) Don’t Want No Woman (3) I Need You So Bad (4) Feelin’Good (5) It’s All Your Fault Baby (6) You Belong To Me (7) Bad Luck Blues (8) Come On In This House (9) Hoochie Coochie Man (10) Still A Fool (11) That’s All I Need (12) All Your Love (I Miss Loving) (13) That’s All Right (14) Lookin’ Good (15) Everynight Everyday (16) Hully Gully Twist Maailman parhaimpiin blueskitaristeihin kuulunut Magic Sam esiintyi vuonna 1968, puolitoista vuotta ennen kuolemaansa Milwaukeessa Avant Garde -klubilla. Lisäksi mukana on positiivisesti yllättäviä lainakappaleita, joita ei ole kuultu aikaisemmilla julkaisuilla. Sittemmin hän vetäytyi käytännössä musiikista pariksikymmeneksi vuodeksi, ja miehen ainoat tallenteet lienevät JSP:lle Englannissa 1991 tehty ”live”-albumi sekä dvd-konserttitallenne alkuvuodelta 1993, neljä kuukautta ennen hänen kuolemaansa samaisen vuoden toukokuussa. SAVOY BROWN Train To Nowhere (Blues Boulevard 250340) CD 1 – Live In Concert: (1) Street Corner Talkin’ (2) I’m Tired (3) Hellbound Train (4) Train To Nowhere (5) I Can’t Get Next To You (6) All I Can Do Is Cry (7) Needle And Spoon (8) Tell Mama (9) Louisiana Blues (10) The Boogie CD 2 – In The Studio: (1) Cold Hearted Woman (2) Georgie (3) Bad Breaks (Make Me Feel Good) (4) Don’t Tell Me I Told You (5) This Could Be The Night (6) Lay Back In The Arms Of Someone (7) Shot Down By Love (8) Bad Girls (Make Me Feel Good) (9) Got Love If You Want It (10) Nobody’s Perfect (11) Run To Me Kitaristi Kim Simmondsin johtama Savoy Brown on perustettu vuonna 1965 Lontoossa ja toimii edelleen aktiivisesti. edellä kaipailemani That Ain’t Right ja vieläpä monena eri versiona. viitetietoja. Simmondsin poppoo on aina aistinut ajan hengen muuttaen musiikillista suuntaansa sen mukaisesti. kirjoitetaan pitkähkösti kappaleesta That Ain’t Right, jota ei sitten ole kuitenkaan edes sisällytetty cd:lle. Savoy Brownin kohdalla kannattaa tämä levy unohtaa ja keskittyä vaikkapa bändin vanhempaan tuotantoon. Jotenka levykauppaanhan tässä taas joutaa... Kun tosiasiallisesti Dr. Ross siis muutti vuonna 1954 pohjoiseen, Flintin autokaupunkiin, meni päivätöihin General Motorsille ja teki musiikkia vain satunnaisesti. Samaan diskografiseen marinaani voidaan kirjata, miksei albumille päätynyttä Shake ’Em On Down -versiota voida tarkentaa. Pertti Nurmi Jälkikirjoitus: Tämän arvioni jälkeen putkahti markkinoille (19.11.) JSP-merkin Dr. Dr. Livekiekko on äänitetty Denverissä vuonna 1981 ja studio-osuus edellisenä vuonna. Viimeksi mainittuun voidaan kytkeä myös lääkärimme nimi, eli hänellä oli kuulemma kyky parantaa potilailtaan ”boogien”aiheuttama tauti, ja kaikkihan me tiedämme, mikä se sellainen tauti on... ”Train To Nowhere”on julkaistu aiemmin nimellä ”Raw, Live And Blue”(2001). TT Tarkiainen 6 - 2013 •
(Bear Family BCD 17326) (1) Smoke Gets In Your Eyes (2) Only You (And You Alone) (3) I’ll Cry When You’re Gone (4) I Need You All The Time (5) Tell The World (6) Why Should I (7) The Great Pretender (8) I’m Just A Dancing Partner (9) (You’ve Got) The Magic Touch (10) Winner Takes All (11) My Prayer (12) Heaven On Earth (13) You’ll Never, Never Know (14) It Isn’t Right (15) On My Word Of Honor (16) One In A Million (17) I’m Sorry (18) Glory Of Love (19) Remember When (20) In The Still Of The Night (21) My Dream (22) Only Because (23) The Mystery Of You (24) Helpless (25) Twilight Time (26) You’re Making A Mistake (27) I Wish (28) No Matter What You Are (29) Enchanted (30) My Secret (31) Harbor Lights (32) To Each His Own (33) I’ll Never Smile Again Kyllä saksalaisilla on tekniikka hallussaan. -58. Kun Barrett Strongin Money alkoi herättää kiinnostusta ostavassa yleisössä, prässättiin singleä Tamlan lisäksi Anna-etiketillä. Swannin Don’t Touch Me on helmi, mutta myös nyt kuultava, toinen Hank Cochran -sävellys (14), on onnistunut. Myös Solomon Burke ja Esther Phillips menestyivät molemmat countrytulkinnoillaan. Jos kuitenkin haluat haltuusi vain yhden Platters-kiekon, tätä parempaa vaihtoehtoa on vaikea löytää. Mielestäni vastaus on myönteinen ja perusteluksi riittää pelkkä tallenteen The Mystery Of You seurailu. Eniten Annalle levytti Voice Masters, jonka ykkössolistina oli Ty Hunter. Joissakin kappaleissa on vaikea tunnistaa countryjuuria. Myös tekstiosuus on tutustumisen arvoinen. Gwen Gordyn uusi kumppani oli Harvey Fuqua, joka kulki vastakkaiseen suuntaan kuin Davis eli tuli Chicagosta Detroitiin. Jakelusopimus Chessin kanssa oli elinehto. Joe Tex aloitti uransa Kingillä -55. Kaikki eivät kuitenkaan onnistunut kaupallisesti. Siinä etäännytään vielä kauemmaksi countryalkuperästä. Tex oli jo löytämässä tyyliään, joka jalostui menestykseen pari vuotta myöhemmin Dial-merkillä. Sweet Pea Atkinson Jätin hankkimatta sarjan ykkösosan ”Behind Closed Doors”. Ray Charles levytti jo tuohon aikaan Hank Snow’n kappaleen I’m Movin’ On ja tietenkin hiukan myöhemmin Don Gibsonin kaikkien tunteman I Can’t Stop Loving You -klassikon. Fuqua oli vuosia toiminut. Esther Phillipsin lisäksi Etta James ja Bettye Swann käyttivät runsaasti countrypohjaista materiaalia. Konkarit Larry Darnell ja Paul Gayten pääsivät myös yrittämään Annalla. David Ruffinin (17) on hyvin kaukana Jack Greenen alkuperäisestä, mutta upea esitys silti. • 6 - 2013 Country on ollut soulmusiikin lähde jo 50-luvun lopusta lähtien. Alati muuttuvaan kokoonpanoon kuuluivat jossain vaiheessa myös David Ruffin, Lamont Dozier, Walter Gaines ja C.P. Aarno Alén A FAMILY AFFAIR – Motor City Roots (Jasmine JASCD 218) CD 1: (1) Hope And Pray – The Voicemasters (2) Oops I’m Sorry – The Voicemasters (3) Needed (For Lovers Only) – The Voicemasters (4) Needed – The Voicemasters (5) The Hunch – Paul Gayten (6) Hot Cross Buns – Paul Gayten (7) Let’s Go To A Movie Baby – Johnny And Jackey (8) Lonely And Blue – Johnny & Jackey (9) I’ll Get Along Somehow – Larry Darnell (10) Money (That’s What I Want) – Barrett Strong (11) Oh I Apologize – Barrett Strong (12) Everything About You – Ty Hunter & The Voicemasters (13) Do You Want To See My Baby – Herman Griffin & The Mello-Dees (14) So Good – Ruben Fort (15) I Feel It – Ruben Fort (16) All I Could Do Was Cry, Pt 1 – Joe Tex (17) All I Could Do Was Cry, Pt 2 – Joe Tex (18) Hoy Hoy – Johnny & Jackey (19) No One Else But You – Johnny & Jackey (20) Tight Skirts And Crazy Sweaters – The Cap Tans (21) I’m Free – Ty Hunter & The Voicemasters (22) Everytime – Ty Hunter & The Voicemasters (23) I’ll Never Break Your Heart, Pts 1 & 2 – Joe Tex (24) Let’s Talk It Over – Lamont - 64 - Anthony (25) The Pop Eye – Lamont Anthony (26) I’m In Love – David Ruffin (27) One Of These Days – David Ruffin (28) Ain’t It Mess – Joe Tex (29) Baby You’re Right – Joe Tex CD 2: (1) Orange Driver – Eddie Burns (2) Hard Hearted Woman – Eddie Burns (3) Twist Lackawanna – Junior Walker & The Allstars (4) Willie’s Blues – Junior Walker & The Allstars (5) It’s Been A Long Time – The Five Quails (6) Get The School On Time – Tee Five Quails (7) Mean And Evil – Eddie Burns (8) Thing To Do – Eddie Burns (9) That’s What Girls Are Made For – The Spinners (10) Heebie Jeebies – The Spinners (11) Carry Your Own Load – Johnny & Jackey (12) Love (I’m So Glad) I Found You – The Spinners (13) Sud Buster – The Spinners (14) Someday We’ll Be Together – Johnny & Jackey (15) Bad Willie – Shorty Long (16) What Did She Use – The Spinners (17) Itching For My Baby – The Spinners (18) She Loves Me So – Harvey & The Spinners (19) Whistling About You – Harvey & The Spinners (20) Midnight Session Pt 1 – The Merced Bluenotes (21) I've Been Hurt – The Spinners (22) I’ve Got Your Water Boiling – The Spinners (23) I’ll Be Here – Shorty Long (24) Too Smart – Shorty Long (25) Do You See My Love For You Growing – Johnny & Jackey (26) Anyway You Wanta – Harvey (27) She Don’t Love – Bobby Smith & The Spinners (28) Too Young, Too Much, Too Soon – Bobby Smith & The Spinners Alaotsikkonsa mukaisesti tämä tuplaceedee valottaa Detroitin pikkumerkkien vaiheita ennen Motown-mullistusta. levy tutkailut THE PLATTERS The Ballads Of... Ruffin ja Dozier pääsivät levyttämään myös omissa nimissään, jälkimmäinen tosin nimellä Lamont Anthony. (4) on kelpo tulkinta Kris Kristoffersonin laulusta. Jälkimmäisen pirteä instrumentaali The Hunch roikkui muutaman viikon poplistojen hännillä. Otis Reddingin (7) ja Clarence Carterin (3) olivat vain hyviä albumin täytteitä. Vuosikymmenen lopussa hän käväisi Annalla ja pääsi levyttämään muutaman singlen. King ja että suurhitti Smoke Gets In Your Eyes on levytetty sikäläisen sinfoniaorkesterin säestyksellä Ranskassa v. (8) oli 50-luvulla tunnettu Red Hayesin esityksenä. Don Wasin tuottamassa Orquestra Wasin jazzahtavassa esityksessä äänessä on sielukas Sweet Pea Atkinson. Ted Taylorin erinomainen vastauslaulu Phillipsille (11) jäi ilman huomiota. Vesa Walamies SWEET DREAMS – Where Country Meets Soul, Volume 2 (Kent CDKEND 395) (1) But You Know I Love You – The Sweet Inspirations (2) Please Help Me, I’m Falling – William Bell (3) Bad News – Clarence Carter (4) Sunday Morning Coming Down – Hank Ballard (5) Sometimes – The Facts Of Life (6) Only Mama That’ll Walk The Line – Pat Lundy (7) Tennessee Waltz – Otis Redding (8) A Satisfied Mind – Bobby Hebb (9) Don’t Let Me Cross Over – Ralph Lamarr (10) Help Me Make It Through The Night – Joe Simon (11) I’ll Release You – Ted Taylor (12) Sweet Music Man – Millie Jackson (13) Tell Me My Lying Eyes Are Wrong – James Carr (14) Don’t You Ever Get Tired (Of Hurting Me) – Bettye Swann (15) Sixteen Tons – Johnnie Taylor (16) I Hate You – Bobby Bland (17) Statue Of A Fool – David Ruffin (18) Sweet Dreams – Esther Phillips (19) All I Have To Offer You (Is Me) – Eddie James (20) When I Stop Dreaming – Etta James (21) I Can’t Help It (If I’m Still In Love With You) – Isaac Hayes (22) Funny How Time Slips Away – Dorothy Moore (23) Forever’s A Long, Long Time – Orquestra Was feat. Spencer. Selvästi paremmin onnistuvat paketin oudoimmat nimet: Ralph Lamarr ja Eddie James. Ritvasen Juhani kirjoitti laajasti Anna-merkistä (BN 245, sivu 30), joten tässä yhteydessä on syytä tehdä vain lyhyt kertaus. Levy oli kuusi viikkoa r&b-listan kakkosena. Katsoin, että se sisälsi liian tunnettua materiaalia. Bobby Hebb valitsi Sunny-hittinsä jälkeen rohkeasti countrypohjaisen sävelmän. Mutta toisaalta on niinkin, että enin osa tämän produktion sisällöstä on muiden julkaisujen avulla hankittavissa huomattavasti halvemmalla hinnalla ja miltei yhtä kuunneltavassa muodossa. Siitä kun käy muun ohella ilmi, että siirappisen musiikin saralla Plattersien kovia kilpakumppaneita olivat Frank Sinatran tapaisten normaalien croonereiden ohella myös sellaiset artistit kuin Louis Armstrong ja B.B. Päävokalisti Tony Williamsin taustalla muu nelikko hokee nimittäin kerran toisensa perään doo-wop, doo-wop. Hank Ballard yritti yhtyeuran jälkeen soullaulajana. Tämä kakkoskooste tarjoaa hiukan enemmän: on toki tuttuja lauluja, mutta myös muutama herkullinen löytö. Silloin tällöin on tullut esille kysymys, voidaanko Platterseja pitää oikeana doowop-yhtyeenä. Muutoinkin kooste on monessa suhteessa ansiokas. Kokoelman päättää harvinaisempi Williams-laulu (23). Tämänkin cd:n kestoaikaa on jollakin konstilla saatu pidennettyä miltei 90 minuuttiin saakka, mikä normaaliin uutuuslevyyn verrattuna on kutakuinkin kaksinkertainen määrä. Merkin perustivat -59 Billy Roquel Davis ja Gwen Gordy, jonka veli Berry kehitteli samaan aikaan Tamla-merkkiään. Sixteen Tons kääntyy huonosti Stax-formaattiin Johnnie Taylorin hyppysissä. Isaac Hayes tekee tietenkin tyylilleen uskollisesti ihan omanlaisen tulkinnan Hank Williamsin laulusta. William Bellin Hank Locklin -tulkinta (2) piilotettiin singlen b-puolelle. Varsinkin jälkimmäisen rosoisessa tulkinnassa on sitä jotain. Sen sisältö on erinomaisen taiten valmistettua sekä niin viihdyttävää kuin historiallisesti merkittävääkin musisointia. Kun Billy Davis kutsuttiin -61 Chess-yhtiön leipiin, tarkoitti se käytännössä myös Annan loppua. Ykköslevy on nimetty ”Anna Record Storyksi”, kun taas kakkoslevy alku (1-8) on omistettu Harvey-merkille ja loppuosa Tri-Phille
Kakkospuolen loppuosa on uhrattu turhille demoäänitteille. Parhaat niistä olivat tuota balladityyliä (12, 16, 18), kun taas Coasters/Olympics -linja (17, 19, 21, 22) ei oikein toiminut. Meaux lainasi tuottajakollegalta Shelby Singletonilta kirjoittajatiimi Thomas-McRee-Thomasin, joka oli nostanut listoille Soul Shaken Peggy Scottin ja Jo Jo Bensonin esittäminä. Sitä oli kirjoittamassa toinen Texaskitaristi Joe Hughes, joka oli tavallaan Copelandin neuvonantaja. Aarno Alén WHERE SOUTHERN SOUL BEGAN 1954–1962 (History Of Soul 002) 6 - 2013 •. Kun Wand ei enää halunnut jatkaa yhteistyötä, julkaisi Meaux seuraavat singlet omilla merkeillään (Suave, Jet Stream, Wet Soul, Boogaloo). Kuten todettu, kiitettävä dokumentti yhden pikkutähden urasta, mutta vain totisimmille juurten tonkijoille. Hän onnistui liisaamaan Copelandin singlet aluksi Wand-merkille. Kakkoslevy on omistettu länsirannikon Kenttuotteille ja demoäänitteille sekä Wet Soul -singlelle (2, 3). Hätiin tuli tietenkin Berry Gordy, kukas muukaan. ’76). Pitkän uran tehnyt mutta harvakseen levyttänyt Eddie Burns oli Harveyn mielenkiintoisin artisti. Siellä hänen uraansa potki liikkeelle isäpuoli. Merkin muita esiintyjiä olivat Shorty Long ja kalifornialainen yhtye Merced Blue Notes. Copelandin duettopariksi löydettiin Lavelle White. Lyhytikäisellä Harveymerkillä julkaistiin vain 11 singleä. Walkerin esittämänä. Mukana on pari erinomaista bluesia (13, 24), mutta myös joutavanoloisia lainoja (17, 18, 21). Selvää on, että tämä levy on tarkoitettu vain 60-luvun soulia tavallista syvällisemmin harrastavalle. Sen innoittajaksi väittää teksti Curtis Mayfieldin vastaavia lauluja, mutta minun korvissani meno on ihan ehtaa 70-luvun alun tempparikurlutusta. Pari näytettä (4, 5) eivät ole kehuttavia. Dylan-laina (3) oli huono valinta eikä kakkospuolen kunnianosoitus Sam Cookelle ollut kovin omaperäinen. Näistä ensimmäinen (Wand 1103) oli lähellä menestystä. Tyyliltään kappale eteni Moonglows/ Dells -kuvioissa, mutta oli siinä havaittavissa myös varhaisen soulin aineksia. levy Moonglows-yhtyeen kanssa, mutta oli nyt siirtymässä tuotantoportaaseen. Viimeinen Spinners-single merkillä (27, 28) kuulostaa jo aika modernilta. Ilmeisesti yhtyeen kitaristin Willie Woodsin kirjoittama Willie’s Blues on kuitenkin tunnelmaltaan kiinnostava. Ne eivät kuitenkaan olleet saatavilla. Toinen taisi olla hitti. Blues Records sentään noteeraa laulajan. Tuloksena oli kolme singleä, jotka valitettavasti eivät ole mukana tällä koosteelle. Kakkossingle oli jo luokkaa heikompi. Pekka Talvenmäki JOHNNY COPELAND It’s Me – Classic Texas Soul 1965–72 (Kent CDTOP2 392) CD1: (1) It’s Me (2) The Invitation (3) Blowing In The Wind (4) Dedicated To The Greatest (5) I’m Going To Make My Home Where I Hang My Hat (6) You're Gonna Reap Just What You Sow (7) Wake Up Little Susie (8) Mother Nature (9) I Waited Too Long (10) The Hip Hop (11) Four Fried Beans (12) Johnny Ace Medley #1 (13) Stealing (14) Something’s Up On Your Sleeve (15) That’s All Right Little Mama (16) Coming See About You (17) All These Things (18) Something You Got (19) It’s My Own Tears That’s Being Wasted (20) Slow Walk You Down (21) Danger Zone (22) If You’re Looking For A Fool (23) Sufferin’ City, version 2 (24) I Wish I Was Single CD2: (1) Why Don’t You Make Up Your Mind (2) Somebody’s Been Scratchin’– Johnny & Lilly (3) Sufferin’ City – Johnny & Lilly (4) Soul Power (5) Ghetto Child (6) Every Dog’s Got His Day (7) Wizard Of Art (8) Dear Mother (9) You Must Believe In Yourself (10) - 65 - tutkailut Love Attack (11) Old Man Blues (12) No Puppy Love (13-19) demoäänitteitä Vaikka Johnny Copeland teki ensimmäisen levynsä jo -58, niin hän tuli laajemman yleisön tuntemaksi vasta 80-luvun alussa Rounder-levyillään. Tarkistus Whitburnista – hittejä oli kolme: The Pain Gets A Little Deeper (23./89. Hieno esitys joka tapauksessa. Varsinkin jälkimmäisen onnistuu pilaamaa urkuri introllaan. Spinners levytti kaikkiaan kuusi singleä merkille. Harvey ja Tri-Phi joutuivat taloudelliseen ahdinkoon vuonna -62. Tulkinta on väärä, sillä miehen 60-luvun tuotanto on selkeää soulia, tosin bluesvaikuttein. ’70) ja We’ve Got To Get An Understanding (99./- v. Johnny & Lillyn (2, 3) ovat pirteitä esityksiä, mutta ei niillä kaupallista menestystä saatu. Tärkeintä ei ole musiikin laatu vaan ajatus siitä, että nyt on tarjolla tilaisuus täydentää sivistystään yhden suuren tuntemattoman uran osalta, ts. Se ei ole silti samaa tasoa kuin viehkeä Cleo’s Mood, joka julkaistiin uudelleen muutama vuosi myöhemmin Tamlan alamerkillä Soul. Laulajalle sopivat paremmin balladit (5, 6). Singlehyllyssäni on kaksi neljävitosta, joita en ole kuunnellut ainakaan 30 vuoteen. vuonna ’66), I Think I’m Gonna Write A Song (47./- v. Ja vielä diskografiatiedot: Fletcheriltä julkaistiin peräti 14 singleä cd:n alaan kuuluneena ”chicago”-kautena ja lisäksi neljä singleä myöhemmin 70-luvulla länsirannikolla, viimeksi mainitut on nekin julkaistu hiljakkoin Kentin toimesta cd:nä ”Cross Over Records” (CDKEND 382). Junior Walker ei tässä vaiheessa vielä laulanut. Mieluummin olisin mukaan valinnut 60-luvun alun Golden Eagle -singlet sekä aiemmin mainitut Atlantic-singlet. Burns oli 50-luvun alussa tehnyt yhteistyötä John Lee Hookerin kanssa, mutta nyt hänen kanssaan soittivat tulevat Motownmuusikot (muun muassa Joe Hunter, Shorty Long, Eddie Willis ja Robert White ja rummuissa nuorukainen nimeltään Marvin Gaye). 2 (16) Those Hanging Heartaches (17) Little Girl (18) Dolly Baby (19) The Way Of A Man (20) What Have I Got Now (21) I’ve Gotta Know Why (22) That Certain Little Something (23) We Can’t Go On This Way Darrow Fletcher. Kakkossingle ei ole samaa tasoa, ja jostain syystä kolmas single Messing With My Bread on jätetty kokonaan pois koosteelta. 60-luvun lopussa Fletcherin singlet julkaistiin MCA:n alamerkkien Uni, Congress ja Revue kautta. Pieninä positiivisina väläyksinä jäi mieleen Don Manchan nätti sävellys raidalla 4, varhaisimmista raidoista tunnelmiltaan alakuloisin My Judgement Day sekä Johnny Mooren kirjoittama 70-luvun alun kaksiosainen rakkaudenjulistus Now Is The Time For Love. Molemmat puolet ovat ehtaa deepsoulia. Hän maksoi erääntyneet laskut ja siirsi samalla merkkien esiintyjät omaan talliinsa. Darrow Fletcher syntyi v. Seuraavaksi Robert Pruterin Chicago Soul -kirja, jossa on noin sivun pituinen Fletcher-esittely, sama teksti vähän täydennettynä löytyy cd:n tekstivihosta. Todennäköisesti se on äänitetty Motownin studiolla. Kent-vaiheen ehkä paras single oli Kent 4564 (10-11). Copeland perusti 70-luvun alussa oman Soul Agents -yhtyeen. Bob McGrathin kirjasta Soul Discography ei löydy minkäänlaista merkintää Copelandista. ’51 Detroitin Inksterlähiössä, mutta muutti perheen hajottua äitinsä mukana Chicagoon. Ykköslevy on pääasiassa Huey Meauxin tuotantoa. Burnsin ensisingle (1, 2) on erinomainen. Ensimmäiset singlet julkaistiin New Yorkin Groovy-merkin kautta, jatkossa isäpuoli perusti asiaa ajaakseen omat Jacklyn- ja Genna-nimiset merkit. Vuonna -68 Meaux sai neuvoteltua Atlantic-diilin. Pari vuotta myöhemmin Jonas Bernholm julkaisi kaksi Copeland-albumia Mr R & B -merkillään. Siinäpä suurin miinus taitaa ollakin, Fletcherin rosoinen ääni ei minua kiinnosta yhtään sen enempää kuin big Stevienkään. Ne sisälsivät 32 ääninäytteen lisäksi erinomaiset kansitekstit. Selvästi Stevie Wonder on ollut innoittajana varsinkin äänenmurroksen jälkeen, tunnetta täydentävät muutamat Motown-henkiset sävelmät ja sovitukset. 1 (15) Now Is The Time For Love Pt. Harvey Fuqua oli tässä mukana kirjoittajan ja tuottajan roolissa, sillä ykkössolistina oli Bobbie Smith (Whitburn nimeää kirjassaan solistin väärin Fuquaksi). Ykköspuoli It’s Me on letkeän keinuvarytminen menopala, kun taas kääntöpuolelle on pistetty kiihkeä deepsoul-rutistus The Invitation. Tri-Phi -merkillä julkaistiin kaikkiaan 24 singleä, joista ensimmäinen, Spinnersien That’s What Girls Are Made For, oli kohtuullisen iso hitti kesällä -61. Johnny Bristol ja Jackie Beavers muodostivat duon Johnny & Jackie, joka esitti hyvin popmaisia lauluja. Aarno Alén DARROW FLETCHER The Pain Gets A Little Deeper – The Complete Early Years 1965–1971 (Kent CDKEND 403) (1) The Pain Gets A Little Deeper (2) What Good Am I Without You (3) Changing By The Minute (4) I Think I’m Gonna Write A Song (5) My Judgement Day (6) Sitting There That Night (7) When Love Calls (8) Infatuation (9) My Young Misery (10) Gotta Draw The Line (11) I Like The Way I Feel (12) Gonna Keep Loving You (13) What Is This (14) Now Is The Time For Love Pt. cd sisältää kaiken, mitä olet aina halunnut tietää tai mitä sinun pitäisi tietää Darrow Fletcheristä. Slow Walk You Down on yksi koosteen mukavista yllätyksistä. Someday We’ll Be Together tuli tunnetuksi myöhemmin Supremesien esittämänä ja Do You See My Love For You Growing oli toptenissä vuonna -70 Jr. Näiden myötä Copelandin varhaistuotanto tuli myös tutuksi. Soulia vain pintapuolisesti seuranneet hymähtävät näille kokoelmille, mutta minä arvostan englantilaisten perusteellisuutta juurien tonkimistyössä. Koska varhaisimpiin, aitoihin chi-raitoihinkaan ei liity mitään erikoisen sykäyttävää, jää yleiskuva tasapaksuksi ja jotenkin amatöörimäiseksi. Bristolin kyvyt lauluntekijänä olivat kuitenkin selvästi jo havaittavissa. Näissä taso vaihteli aika lailla
Tällaista tuplaa kuunnellessani tuli mieleen, että bluesin vaikutus soulin muotoutumiselle on jäänyt valitettavan vähäiselle huomiolle. Johnny Wrightin tuskaisa The World Is Yours on itse asiassa vain vähäisessä määrin verhottu versio Guitar Slimin hitistä The Things That I Used To Do, ja joillakin näistä esityksistä on kuultavissa aika selkeää blues-kitarointia. Aiemmin olin tullut tietoiseksi eteläisen soulin sankareiden saavutuksista pääasiassa Juhani Ritvasen valaisevien kirjoitusten välityksellä. Todellisen Suomirock-kulttuurityön Nyberg ja kumppanit kuitenkin suorittavat The Steelersin syksyn 1963 demojen julkistamisen myötä. Olle Salon perustama Rautalanka Records näytteli taatusti keskeisintä Suomi-rautalangan esilläpitäjän roolia läpi 1980- ja 90-lukujen. Kaiken kaikkiaan kysymyksessä on valaiseva ja tasokas kokonaisuus, johon soisi yhden jos toi- • 6 - 2013 senkin mustan musiikin ystävän tutustuvan. New Strangersin tavoin myös ruotsalaisen Adventurersin nimeä käytettiin hyväksi studiokokoonpanon levytyksillä, joilla yhtyeen alkuperäisjäsenistä oli enää mukana vain soolokitaristi Johnny Lundin. Adams (5) Everything Will Be Alright – Gene Allison (6) I’m Leaving You – Ted Taylor (7) That’s A Good Idea – Grover Mitchell (8) Give Me Your Love – Delores Johnson (9) I Need Somebody – Little Milton (10) I’ll Learn To Love Again – Little Junior Parker (12) Come Into My Heart – Little Clarence (13) Give Us Your Blessings – Ruth White (14) Am I Losing You – Little Ike (15) That’s Cuz I Love You – Louis Jones (16) You’re Gonna Miss Me – Shirley Raymond (17) Shout Bamalama – Otis Redding (18) Sooner Or Later – Larry Birdsong (19) Best Of Luck Baby – Earl Gaines (20) Can’t Stand To See You Cry – Tony Borders (21) I Say! That’s All Right – Roosevelt Jones (22) Help Yourself – Steve Dickinson (23) I Woke Up Screaming – Bobby ”Blue” Bland (24) My Love Belongs To You – Sam & Dave (25) Backtracking – Little Junior Parker (26) I Don’t Hurt Anymore – Fontella Bass (27) Please, Please, Please – James Brown Yleisen ja usein lukemani näkemyksen mukaan souliksi kutsuttu musiikki syntyi, kun Ray Charles ja Sam Cooke 1950-luvun puolivälissä maallistivat gospelin ja panivat samalla sekaan r&b:stä tuttuja ainesosia. Eräs sen kohokohdista on Roscoe Sheltonin riipaiseva valitus Please Think It Over, mihin taisin tutustua ensimmäisen kerran seuraillessani erästä Juhani Laikkojan toimittamaa ”Bluesin maailmasta” -ohjelmaa. Tamperelaisen The Sharpersin kohtuullisen hyvälaatuisilla v. 1993 tekemä instrumentaali esitteli lahtelaisryhmän ”rautalangimmillaan”. Tällainen kooste kertoo, että soulin tausta ei suinkaan ole noin yksinkertainen. Ainoastaan Suomessa v. ”Extralla” orkesterin molemmilta RCAmerkin pitkäsoitoilta tarjotaan kaksi näytettä. Rantarata on kitaristi Ismo Leponiemen oma tyylikäs Joe Meek- ja Shadowssoundia onnistuneesti yhteen rimmaava sävellys. 1990-luvun uusretroilevimpaa spektrinosaa edustavat kokoelmalla lisäksi forssalaisryhmä The Newhousers (1993) sekä pälkäneläinen The New Badgers (1991), joista jälkimmäinen on esiintynyt ja levyttänyt myös mm. Vanhoista yhtyeistä ensimmäisen ja onnistuneimman paluun myös levytysrintamalle suoritti The Strangers uusitun kokoonpanonsa voimin. Extra 2:n päätteeksi säästelty vintage-osio tarjoaa jälleen mukavia ennenjulkaisemattomia ylläreitä. Vesa Walamies SADOIN SÄHKÖKITAROIN, OSA 2 Suomalaisia rautalankaäänityksiä '63-'95 (Rautalanka RRSCD 2008) (1) The Wind (2) Round And Round (3) Cold Love (4) Jack’s Good (5) Come Prima – The Quiets (6) Roulette (7) Scream (8) Riding Cossacs – The Newhousers (9) Satumaa Twist (10) Rantarata – Badding Rockers (11) Lumikenttien Kutsu – The New Badgers (12) Balladi Olavinlinnasta – The Sixtones (13) Ghost Train (14) Listen To My Heart (15) Vedenneito (16) Muukalainen rannalla – The New Strangers (17) Satumaa (18) Kotiseutuni (19) Liljankukka – The Adventurers (20) Saturday Nite At The Duckpond – The Cruisers (21) Kasakkapartio (22) Kirkkonummen Radalla – Esko Nummisuutari (23) 1962 / Oodi ”Varjoille” – Hector (24) Chattanooga Choo-Choo (25) In The Mood (26) Blue Shadows – The Sharpers (27) Miss Marple's Theme (28) Movin’ ’N Twistin’ – The Adventurers (29) Särkyneitä Toiveita (30) Liebestwist (31) Dance On (32) True Fine Mama (33) Yhtyeen esittely – The Steelers Ettehän vain kuvitelleet Suomi-rautalankan arkistokansioiden jo sulkeutuneen ”Sadoin sähkökitaroin” -antologian myötä. Ysärihenki on vahvasti läsnä myös Marko Haaviston Badding Rockersilla, jonka v. Edelleen aktiivinen yhtye näyttää nyt mallia sekä vuosikerran ’63 Suomi-langasta että Shadows-tyylin suvereenista hallinnasta v. Levymerkin tähtiin lukeutui mm. Nyt olen niistä vielä paremmin perillä. 1995 konserttiäänitteillään, erityisenä makupalanaan brittiläisen The Krew Katsin intensiivinen Jack’s Good. Ehei! Olle Salo, Hannu Nyberg ja Jari Moberg sen kun jatkavat, enkä tohdi uskoa tämän ”Extra”-sarjan kakkososankaan vielä heidän ansiokasta työrupeamaansa päättävän. 1979 Saturday Nite At The Duckpond -coverilla (The Cogars), jonka tuottajana vaikutti entinen Strangerskitaristi Jussi Itkonen. Kummankin yhtyeen juuret ulottuvat peräti 1960-luvulle (Newhousersin soolokitaristi Ville Uusitalon aloitellessa tuolloin soittojaan The Vampiresissa ja Badgersin puolestaan keikkaillessa originaalimiehityksessään jo vuosina 1964-66). Aiemmilta SS-sarjan osilta saa jatkoa Adventurersin v. 1977 äänitteillään sekä Hector Oodillaan ”Varjoille” vuodelta 1974. ”Tuntemattomien” kaiut huokuvat niin ikään rockabilly-boomin ajantuotteen The Cruisersin v. Sen muotoutumiseen nimittäin vaikutti lukuisa määrä musikantteja, joista jotkut toivat esille sille tunnusomaisia piirteitä jo ennen tuota voimakaksikkoa. 1970-luvun lopulla 1950-luvun rock’n’rollin kohentaessa jälleen asemiaan trendiuskollisimman nuorisonosan mielenkiinnon kohteena, sai myös kotimainen rautalanka osakseen uutta arvonnousua. Vai tätä ne Remun Steelers-kannujen bassokalvoon raapustetut kirjaimet ”R&B” siis merkitsivät! Pete Hoppula. helsinkiläinen The Quiets. levy tutkailut CD 1: (1) I’ve Been Wrong So Long – Bobby ”Blue” Bland (2) Room In Your Heart – Gladys Knight & The Pips (3) You Don’t Have To Cry – Little Bob & The Lollipops (4) I Wanna Be Free – Joe Tex (5) Your Lonesome Now – Charles Perrywell (6) You Gotta Go – Bobby Hebb (7) Please Think It Over – Roscoe Shelton (8) Teach Me – Gorgeus George (9) I Don’t Want No Woman – Bobby ”Blue”Bland (10) If (I Could Be With You) – Miss La-Vell (11) I Got To Know – The 5 Royales (12) I Found True Love – Oscar Perry (13) If I Don’t See You Again – Ted Taylor (14) I’ve Just Got To Forget You – Bud Harper (15) Close Up The Back Door – Cookie & The Cupcakes (16) Sally Sue Brown – Arthur Alexander (17) Phoney Lover – Clyde Shelby (18) Somebody Somewhere – Gene Allison (19) Somebody Somewhere – Larry Birdsong (20) Wait And See – Fred Lowery (21) Slave To Love – Charles Walker & The Daffodils (22) Too Many Tears – Roy Lee Johnson (23) Hurts Me To My Heart – Rudy Ray Moore (24) The World Is Yours – Johnny Wright (25) What Can I Do For You – Elmore Morris (26) The Thrill Of Yesterday – Donel Austin (27) You Don’t Miss The Water – William Bell CD 2: (1) I Cried – Joe Medwick (2) Frozen Love – Gay Meadows & The Yobyalps (3) Blessed Are These Tears – Joe Tex (4) Tend To Your Business – Arthur K. 1964 treenikämppätuotoksilla kuullaan jopa selvää shufflebluesia (The Shadowsin) Blue Shadows -kappaleen siivellä. Kattavan Suomi-rautalankaboksin aineistoksi olisi noilta tasokkailta ja sopivasti modernisoiduilta kiekoilta toki enemmänkin ammennettavaa. Kitaristit Teuvo Grönroos ja Kari Salminen, basisti Kari Huhtala, rumpalinalku Henry ”Remu” Aaltonen sekä (levyn päättävällä Little Richard -instrumentaaliversioinnilla) vieraileva fonisti Seppo ”Suntsi” Järvinen antavat todella maukkaan lisän Steelersin tähän asti vain yhden singlejulkaisun mittaiselle äänityssaagalle. Nämä näytteet ovat siis peräisin vuosilta 1954–62, jolloin USA:n etelävaltioiden mustille miehille ja naisille tunnusomainen väkevätunnelmainen laulanta ei vielä ollut erityisen suosittua. Vaikutteet kulkivat tietysti myös toisin päin, sillä esim. Näistä artisteista ainakin Bobby Bland, Little Milton Campbell, Earl Gaines ja Junior Parker ovat kunnostautuneet myös sinisävelten tulkkeina. Albumeistahan otettiin kymmenisen vuotta sitten yksittäiset cd-uusintapainoksetkin, mutta niiden saatavuudesta ei taida olla enää varmuutta. nimellä Finnbeat. Vähemmän rautalankayhtyeiksi - 66 - luokiteltaviksi ammattikatraiksi kallistuvat myös Heikki Soinlehdon luotsaama Esko Nummisuutari v. Silloin oli tunnetusti kuultavissa paljon muutakin ja mm. Niin sanotun deep soulin kulta-aika alkoi 60-luvun alkupuolella ja katkesi disco-soundien esiinmarssiin kymmenisen vuotta myöhemmin. -65 tapahtunutta myyntilistoille nousuaan. 1981 julkaistulla LP:llä pärjätään kyllä Lundinin soittovirtuositeetin voimin, mutta kaiken kaikkiaan matkaa taitetaan varsin pateettisissa ja ei-rautalankamaisissa ravintolaorkesteritunnelmissa. Esitettyään Särkyneet toiveensa vielä melko pidättäytyneesti päästää ryhmä rumpalinsa valloilleen rouhealla Liebestwistillä, kotikutoisesti Shadowsia lainaavalla Dance Onilla sekä koko paletin unohtumattomasti huipentavalla eläimellisen rujolla True Fine Mamalla, jota voitaneen pitää tietyin perustein jopa maamme varhaisimpana todellisena foni-rock’n’roll- ellei peräti eräänlaisena rhythm’n’blues-tallenteena. Oscar Perryn laulun I Found True Love levytti pikaisesti hänen jälkeensä bluesmies Buddy Guy. Tällä kokoelmalla Strangersin maineesta vuolee osansa myös The Sixtones omakustanteellaan (1989), jolla ammattilaisbändi jalostaa Balladia Olavinlinnasta (Castle Mood) hallitusti itsensä oloiseen suuntaan. vahvasti iskelmällisiä ja kantrillisia aineksia sisältäviä sielukkaita musisointeja, mutta ymmärtämäni mukaan niitä ei arvosteta likikään yhtä paljon kuin juuri tätä syväsoulia. Joe Texin julistuksesta I Wanna Be Free taasen on havaittavissa, että hän harrasti laulun lomassa naureskelua jo ennen v. 1963 radiolivetaltioinnit, joista ensimmäinen on brittiläisen Ron Goodwinin ja toinen skandinaaviseksi twistilangaksi väännetty löyhä mukaelma Duane Eddyn Movin’ & Groovin’ista
Nuorison turmio oli jo saapunut pääkaupunkiin. Levytyksissä EMI:llä oli neljä raitaa käytössä, mutta BBC-äänitykset olivat monoja ja päälleäänityksiä tehtiin harvoin. Parempia tai huonompia, en mene kinaamaan – enemmänkin oman näköisiä. On näissä otetta ja jytyä – olivat he aika hyviä; instrumenteissaan kelpoja soittajia, laulu loistavaa ja kaksikko Lennon-McCartney mestari väsäämään tarttuvia melodioita. Informatiivisen lehdykän tekstin on kirjoittanut Kevin Howlett, joka on myös kirjoittanut kirjan: ”The Beatles: The BBC Archives: 1962–1970”. Siellä Liverpoolin yhtyeiden jäsenet kävivät kuuntelemassa levyjä, ja jopa joku ostikin. Record Collectorin artikkelissa (Feb 2013) selvitetään, että suurin osa esitettävistä kappaleista tuli kuitenkin Englannissa julkaistuilta levyiltä. Tulihan se ”oikea”Twist And Shout sitten LP:llä. He esittivät 88 eri kappaletta – joitakin vain kerran ja useita monessa ohjelmassa, ja niistä 36 (10 tällä Volume 2 -levyllä) ei tullut virallisille studioalbumeille. Heidän ensimmäinen singlensä Love Me Do julkaistiin vasta syksyllä 1962. Myös tällä levyllä on useita juurimusiikin versioita, kuten Lucille (Little Richard), Memphis, Tennessee (Chuck Berry), The Hippy Hippy Shake (Chan Romero), I Got A Woman (Ray Charles), Twist And Shout (Isley Brothers), Money (Barret Strong), Chains (Shirelles), - 67 - tutkailut Please Mister Postman (Marvelettes), Anna (Arthur Alexander) sekä kaksi Carl Perk insiltä: Glad All Over ja Sure To Fall. Ei tämä oikeastaan tuo mitään uutta mullistavaa tuohon osaan 1 verrattuna, vaikka kaksi kappaletta (I’m Talking About You ja Beautiful Dreamer) julkaistaan ensi kertaa ikinä, mutta mielelläni tämän kuuntelin, uskovaisin korvin. Näitä BBC-äänityksiähän julkaistiin (virallisesti) jo vuonna 1994 nimellä ”Live At The BBC”, nyt ne julkaistaan uudestaan ja myös lisää. On tunnettua, että The Beatles ihaili mustaa R&B-musiikkia, ei tosin ”puhdasta” bluesia, ja soitti sitä paljon keikoillaan ja levyttikin studioalbumeillaan (19 kappaletta). levy BN MERSEYBEATIN VIETTELYKSESSÄ! THE BEATLES On Air – Live At The BBC, Volume 2 (Apple 3749169, 2-CD) Eipä olisi uskonut, että 50 vuotta myöhemmin ostaisin ”uuden”Beatles-levyn! Syksyllä 1963 kuulin Yleisradion ”Kahdeksan kärjessä”-ohjelmassa The Beatles -nimisen yhtyeen kaameaa rääkynää ja rumputusta kappaleessa Twist And Shout! Se hirvitys voittikin tuon ohjelman useaan kertaan, muistelen – ja helsinkiläisten nuorten äänillä. Tietenkin kaikki viralliset tuotokset ovat ilmestyneet levyhyllyyn LP-muodossa, cdmuodossa ja vielä dvd-paketteina. Vaikka ne eivät olleet mitään myyntimenestyksiä, paljon amerikkalaista mustaa musiikkia julkaistiin Oriole-, Top Rank- ja London American -levymerkeillä. Manageri Brian Epsteinin NEMS-levykaupassa Liverpoolissa pidettiin jokaista Englannissa julkaistua singleä ainakin yksi kappale myynnissä. Tämä ”radioura” kesti maaliskuusta 1962 kesäkuuhun 1965 ja sinä aikana BBC lähetti 275 Beatles-taltiointia kaikkiaan 52:ssa ohjelmassa – pelkästään vuonna 1963 yhtye esiintyi 39 ohjelmassa. Kyllä näitä kuunnellessa tuntee itsensä tosi jääräksi; siis mitään kehitystä ei ole 50 vuodessa tapahtunut! Hulluinta tässä on vielä se, että näitä samoja ralleja soittelen viikottain yhtyeessä Jussi & Old Boys! Näistä esityksistä voi yrittää ottaa mallia kuinka 20-25-vuotiaat Liverpoolin pojat laittoivat menemään. Aimo Ollikainen 6 - 2013 •. Tämä osa 2 vuosilta 1963–1964 sisältää kansitekstin mukaan 37 ennenjulkaisematonta musiikkiesitystä ja lisäksi hupaisaakin studiohöpinää juontajien ja muusikoiden kesken. Kevyen musiikin levyjen soitto BBC:ssä oli vielä rajoitettua, joten radioesiintymiset olivat tärkeitä suosion ja tunnettuvuuden luomisessa. Ja niin se saapui Pässikoskellekin. Ei kait BBC:n studioilla kauaa kaavoja käännelty, soittokamat studioon ja eikun nauhalle tai joskus suoraan taivaalle. Ei ainakaan paljoa BBC:stä. The Beatles pääsi BBC:lle, koska manageri Brian Epstein lähetti sinne tammikuusssa 1962 hakemuksen. Koska henki oli heikko, en hylännyt, mutta otin suomalaisen iskelmän rinnalle tuon britti-popin – Beatlesit ja muut, vaikka isä-Veikko venkuroi vastaan. Sanat ja soinnut paperille ja treenikämpälle harjoittelemaan. Niin ja tavaraahan on kuulemma vielä kolmannelle kokoelmalle, kenties 20 vuoden kuluttua. Mukana on versioita omista hittisävellyksistä, kuten I Saw Her Standing There, She Loves You, From Me To You ja And I Love Her. Pettymys oli suuri, kun saamallani singlelevyllä esittäjä olikin Brian Poole & The Tremeloes. Meillä kuulemma tapettiin parempiäänisiä vasikoitakin! Tilasin sitten ensimmäisen Beatles-levyni Inkisen musiikkikaupasta (Iisalmi). Siitä mistä he kuulivat mustaa musiikkia on kehitelty teorioita: Liverpoolin mustilta klubeilta, amerikkalaiset sotilaat tai merimiehet toivat levyjä Ameriikasta. Yhtye läpäisi koesoiton ja esiintyi ensimmäisen kerran BBC:n ohjelmassa maaliskuussa 1962
klo 19, alk. Marti Uncle Brom John Trio l ! ly! Estradilla Queen Of Rockabilly! Amerikkalainen laulajatar tar säväyttää sekä äänellään että ttä lavakarismallaan. Levynjulkaisukonsertti! ke 15.1. klo 19, alk. 15 € Täyden soundin duomeininkiä bluesista rockiin, reggaesta afroon, soulista funkiin … Nieminen – Hammond-urut ja Litmanen – rummut to 16.1. to 23.1. klo 19, alk. 12 €. 12 € Mikko Pettinen & Happy People Jeah! Annos svengaavaa soulfunkia ja positiivista energiaa! la 8.2. klo 19, alk. ia. C pe 28.2. klo 19, alk. to 30.1. klo 19, alk. Vesa Haajan an The Barnshakers aloittaa illan ja säestää myös Bromia. klo 19, alk. 12 € Brittiblues & Litmanen klassikoita Ala-Malmin tori 1, malmitalo.. to 13.2. 20 0€ Kattaus taaus amerik amerikkalaista ikkkala l ista roots rootsmusiikkia ja hauskan pitoa! Petsku Lemström – laulu, akustinen kitara, Lasse Sirkko – kontrabasso ja Tuomas Metsberg – soolokitara. 12 € Trio Esa Pulliainen C C-Combo Combo b &M Mrr B Breathless reatthl hless l Legendaarisen Agents-kitaristin yhtye soittaa rautalankahenkisesti instrumentaalimusiikkia ja tällä kertaa yhdistetyin voimin Mr Breathlessin kanssa. Jukka Gustavson & Edward Seger sekä Ilkka Rantamäki & The Bluesbrokers nostavat hattua Fleetwood Mackille, John Mayallille, Eric Claptonille, M Creamille, Traf?cille ja Tempestille. 12/10 € Kat Baloun & Tomi Leino Blueskonsertissa soivat Baloun oun tymäkkä t äk äkkä kä huuliharppu ja sensuelli lauluääni taustanaan trio, joka edustaa kotimaisen bluesin terävintä kärkeä. Nieminen Luvassa on nostalgiaa parhaimmillaan! British Standard feat