vuosikerta BN haastattelee: PIERRE LACOCQUE WILLIE WEST LAURENCE JONES LUXURY LINER THE BLUESTERS THE ORIGINAL HARDWAY THE SHOCKWAVE! HHH ROOTS BAND HITTO BN kertoo elämäntarinoita: CLARENCE ”FROGMAN” HENRY, osa 2 ABE ”BUNNY” ROBYN R&B-tenoristit, osa 20: WILLIS JACKSON Soul-lauluyhtyeitä pikaesittelyssä: THE INCREDIBLES BETH HART BETH HART. BN käy tapahtumissa / BN lukee kirjallisuutta / Muddy Lee Makkonen Pohjolan R&B-lumottaret, osa 2 / Jytinän paluu! osa 1 / Levytutkailut 197301-14-06 ISSN 0784-7726 N:o 270 (6/2014) Hinta 6,80 € 47
26 s. 10 s. 12 s. 8 s. 24 s. 24 s. 10 s. 54 s. 4 s. 12 s. 52 s. 34 s. 54. 34 s. 52 s. 4 s. 8 s. 2 • 6 2014 AIHEIN A MUUN MU AS SA: AIHEIN A MUUN MU AS SA: s. 26 s
Sitten joku tutustutti minut Etta Jamesin, Robert Johnsonin, Howlin’ Wolfin ja Muddy Watersin musiikkiin ja blues alkoi kiinnostaa minua yhä enemmän. – Jos levy-yhtiö ei halua artistia sellaisena kuin tämä on, on paras olla allekirjoittamatta sopimusta sen kanssa. 22tai 23-vuotiaana tein ensimmäisen ulkomaankiertueeni ja pääsin vihdoin kotikaupungista. Jotkut artistit tietävät sen heti alusta alkaen ja heistä tulee legendaarisia. Sävyjä löytyy hitaista tunnelmapaloista rajusti rokkaaviin revityksiin. Kuuntelin myös Queenia, Led Zeppeliniä, The Rolling Stonesia ja Black Sabbathia ja pidin niistä myös. Rock ja blues saivat kuitenkin pian vallan tytön arvomaailmassa. Olen siis pitänyt kaikenlaisesta musiikista – ja eri musiikinlajeilla on ilman muuta ollut vaikutuksensa sekä minuun että tyyliini. Sen jälkeen kokosin oman bändini ja tein ensimmäisen levyni 19-vuotiaana. Ensimmäisellä levylläni en todellakaan tietä. Lauluntekijänä monipuolinen Beth Hart haluaa yllättää kuulijansa kerta kerran jälkeen. Näin oli minunkin kohdallani. Kaikki ovat tyytyväisiä. – Minulla on ollut hyvät suhteet levy-yhtiöihini. Ympärilläni on paljon ihania ihmisiä, joiden kanssa teen töitä. ATLANTIC PONNAHDUSLAUTANA LAAJEMPAAN TIETOISUUTEEN Beth Hartin levytysura käynnistyi riippumattoman Razz-yhtiön kustantamalla albumilla ”Beth Hart And The Ocean Of Souls” 1993. Olen todella kiitollinen siitä. Myöhemmin tutustuin Earl Kingin, James Taylorin ja vastaavien lauluntekijöiden musiikkiin. Mielestäni kaikki riippuu levyyhtiön johdosta: jos se todella ymmärtää artistia ja sitä mitä tämä haluaa tehdä ja on siinä tukena, ei ole väliä onko kyseessä iso vai pieni indiemerkki. BN:n juttutuokio Bethin kanssa edelsi tätä esiintymistä. Kun tein ensimmäisen levyni 1990, lähdin kiertueelle collegeihin eri osavaltioihin. Hart muistelee käyneensä katsomassa muiden artistien konsertteja vain harvoin, mutta itse hän esiintyi yökerhoissa jo teini-iässä. – Halusin vain hyvän levytyssopimuksen ja lähteä kiertämään maailmaa. Tärkeä käännekohta oli kakkoslevyltä julkaistun sinkkuraidan LA Song (Out Of This Town) valtakunnallinen menestys. Olen kuitenkin niin vahva ja itsepäinen, ettei kukaan siinä onnistu. Länsirannikon vilkas klubielämä jatkoi laulajanalun viettelyä. Tämän vuosituhannen pitkäsoitot ovat ilmestyneet Koch-, Universalja Mascot-Provogue -merkeillä. Sitten minut palkattiin esiintymään South Centralissa Los Angelesissa. En ollut oikein miettinyt, mitä todella haluan sanoa. Sittemmin julkaisuja on syntynyt sekä omalla nimellä että Joe Bonamassan tapaisten yhteistyökumppanien kanssa. Kasvukulmilla oli paljon keikkapaikkoja, ja naista alkoi häiritä, että melkein kuka tahansa pääsi niihin esiintymään juurikaan vaivaa näkemättä. JUURET Los Angelesissa vuonna 1972 syntynyt ja siellä edelleen asuva Hart antautui musiikin vietäväksi jo nuorella iällä, aloittaen pianon soiton nelivuotiaana haaveenaan ura klassisen musiikin pianistina. Vuoden viimeisen kiertueensa Helsingin Tavastia-klubille marraskuussa huipentanut Hart suoritti samalla debyyttikeikkansa Suomessa. 4 • 6 2014 BETH HART BETH HART KARI KEMPAS Beth Hart on rakentanut uraansa jo pitkään. Kaikki tämä tapahtui neljän ja noin 15 ikävuoteni välillä. Koko siihenastisen ikänsä Los Angelesin klubien täyteisessä ympäristössä viettänyt Hart kaipasi vähitellen vaihtelua. Parikymppisenä tehdyn ensilevytyksen jälkeen on äänitteitä ilmestynyt mm. Minussa ei ole kaunaa eikä kiukkua. Kouluaikoina kuuntelin Otis Reddingiä, Donny Hathawaytä ja Aretha Franklinia, joiden musiikkiin ihastuin mielettömästi. Tuolloin hän alkoi myös kirjoittaa omia lyriikoita. Esiinnyin ulkona perjantai-, lauantaija sunnuntai-iltaisin. Omasta visiosta kannattaa pitää kiinni. Samaan aikaan lapsilahjakkuus ryhtyi myös säveltämään omia kappaleitaan. Jos taas levy-yhtiö luulee artistin olevan jotain, mitä tämä ei ole, silloin artistilla on vaikeaa. – Aloitin klassisesta musiikista, mutta sitten äitini esitteli minulle Billie Hollidayn, Ella Fitzgeraldin ja Dinah Washingtonin, joka oli hänen oma suosikkinsa. Vuosien varrella hankittu kokemus on tehnyt Bethistä kansainvälisen tason tähden. Olen ollut tässä suhteessa todella onnekas, vaikka olenkin kohdannut ihmisiä, jotka ovat yrittäneet pakottaa minua toisenlaiseen muottiin. Joillain kestää jonkin aikaa selvittää se itselleen. Tahdoin niin kovasti päästä pois Los Angelesista. Useita huomionosoituksia (viimeisimpänä Chicagossa lokakuussa 2014 luovutettu Blues Blast -lehden ”Best Female Blues Artist” -palkinto) ja Grammy-ehdokkuuksia saanut laulaja on tulossa viimein tutuksi myös Pohjoismaissa. – Olin 15-vuotias, kun ryhdyin myös sanoittamaan kappaleitani ja palkkasin muusikoita tekemään niistä demoja. Varsinaiseen nousuun ura lähti joitakin vuosia myöhemmin allekirjoitetun ja lopulta kaksi albumia (”Immortal”, 1996 ja ”Screamin’ For My Supper”, 1999) tuottaneen Atlanticsopimuksen myötä. Ne ovat kaikki suhtautuneet minuun kunnioittavasti ja ne ovat olleet hyvin kannustavia. – Vei jonkin aikaa ja pari levyä ennen kuin minusta tuntui, että olin löytänyt suuntani. Ensimmäisenä kiinnittyy huomio hänen laulutaitoihinsa, hänen tunteen paloonsa ja tulkintaansa. Pidin niin monista musiikinlajeista ja ne vaikuttivat minuun laulajana ja musiikintekijänä, että olin menossa samaan aikaan moneen suuntaan. Veljeni vaikutuksesta kuuntelin jossain vaiheessa myös paljon punk-rockia ja reggaeta. Se on tärkeää, mutta se on myös vaikeaa varsinkin nuorempana, kun ei itsekään tiedä tarkkaan, mitä haluaa ja mitä edustaa. Olin 17tai 18-vuotias siihen aikaan. Minulla ei siis ole niistä mitään negatiivista sanottavaa. Omasta näkemyksestäkään ei hänen mukaansa ole syytä kevein perustein luopua. Hart tietää myös, että artistin on myös osattava käyttää järkeään selviytyäkseen isossa ja monimutkaisessa levybisneksessä. Atlantic-merkillä. Luojan kiitos. Kun palasin kotiin, sain sopimuksen Atlantic Recordsin kanssa
Lavalla Pierre näytti onnelliselta, ja bändi soitti sellaisella intensiteetillä, että hänen veljensä Michel oli suorastaan pakotettu lupaamaan etsivänsä pienellä ponnistelulla bändille lisää keikkoja. Mukana on myös muutamia vierailijoita. Minkä neuvon antaisit tuleville harpisteille. – Ehdottomasti. Yksi heistä on B.B. Kitaristi Jon McDonald oli kutsunut Pierre Lacocquen soittamaan hänen ja rumpali Robert Covingtonin seuraksi Cafe Luraan. – Huuliharpisteista pidän sodan jälkeisistä soittajista kuten Little Walter, Big Walter, James Cotton, Paul Butterfield, molemmat Sonny Boy Williamsonit, Carey Bell sekä Charlie Musselwhite. Onko olemassa vielä joku, jonka kanssa haluaisit ehdottomasti soittaa. Paras lapsuudenkaverini tutustutti minut Lionel Hamptonin musiikkiin. Kuinka kiinnostuit musiikista. Kuten muillakin Mississippi Heat -julkaisuilla mukana on paljon erilaisia ja eritempoisia sävellyksiä. Ruben Alvarez antoi vähän lattarirytmejä perkussioineen. He saivat minut aina höristämään korviani. – Kannattaa seurata omaa intuitiotaan ja löytää inspiraatioita soittamiseen. Tavoitan Pierre Lacocquen Kanadasta Edmonton Blues Festivaaleilta, missä hänen johtamansa Mississippi Heat nousee parin tunnin kuluttua lavalle. King. Minuun teki suuren vaikutuksen hänen luovuutensa, käyttämänsä tone, kekseliäisyys sekä melodinen fraseeraus. Tuo on ensimmäinen kerta, kun julkaisemme noin paljon materiaalia. Ikävä kyllä sitä ei koskaan julkaistu. Onko sinulla musiikillisia esikuvia. Andrew “The Blaze” Thomas soittaa rumpuja muutamalla raidalla. – Levy on “Warning Shot” ja sillä soittaa uusi seitsenhenkinen bändi: kitaristit Michael Dotson ja Giles Corey, rumpali Kenny Smith, basisti Brian Quinn, kosketinsoittaja Neal O’Hara sekä laulaja Inetta Visor. Loppu onkin sitten historiaa... Pystytkö nimeämään mielenkiintoisimman henkilön, jonka kanssa olet soittanut. – Pidin paljon Aretha Franklinista, Ray Charlesista ja Otis Reddingistä. Pidän myös Junior Wellsin less-is-more -tyylisestä lähestymistavasta sielukkaaseen soittoon. Osa jää pois, koska ne eivät ole riittävän hyviä tai sitten ne laitetaan säästöön tulevia kokoelmalevyjä silmälläpitäen. Entäpä nykyharpistit, löytyykö heistä mieleisiä. Emme soittaneet levyjä viikolla vaan meillä oli tapana kuunnella musiikkia viikonloppuisin, kun koko perhe oli paikalla, esimerkiksi kirkossa käynnin jälkeen tai ruokailun yhteydessä. Kertoisitko siitä. Little Walter on tärkein innoittajani. Myöhemmin mielenkiintoisia soittokumppaneita ovat olleet Carl Weathersby, Lurrie Bell, Billy Flynn, John Primer, Barrelhouse Chuck, Deitra Farr, Katherine Davis, Giles Corey, Chris Winters, Michael Dotson, Luther Allison, Bob Stroger, James Wheeler sekä Pinetop Perkins, muutamia mainitakseni. – Meillä kotona oli levysoitin ja kuuntelimme paljon gospelia sekä big band -musiikkia. Ei ole lainkaan 8 • 6 2014. Buddy Guy on toinen. Itse asiassa se on ensimmäinen kerta 25-vuotisen urani aikana, kun koko levytyssessio julkaistaan. Oikeastaan en voinut nauttia radion kuuntelemisesta niin paljoa kun olisin halunnut. Isäni oli aina lukemassa tai kirjoittamassa ja hän halusi, että talossa oli silloin hiljaista. – Levytimme kaikki 16 kappaletta puolentoista vuorokauden aikana ja Delmark Records halusi laittaa kaikki levylle. Mukana oli myös taustalaulajia antamassa levylle sen mielenkiintoisen lopputuloksen. Muita mainitsemisen arvoisia ovat Junior Watson, Anson Funderburgh, Sax Gordon, Alex Schultz, Ronnie Earl sekä Rick Holmstrom. Minulla oli myös tapana käydä ystävieni luona kuuntelemassa levyjä. Kim Wilson, Rod Piazza, Paul DeLay, William Clarke, Mark Hummel, Dennis Gruenling ja Mitch Kashmar. Teiltä ilmestyi juuri uusi albumi. Minulle on suuri kohteliaisuus, että kaikki kappaleet kelpasivat. Riehakas yleisö piti kuulemastaan kovasti, joten keikan voidaan sanoa sujuneen hyvin. Yleensä niistä valitaan ehkä tusinan verran kappaleita. Valikoimaa on Chicagoja Delta bluesista balladeihin, mukana on myös “Santana-meets-Bo Diddley” -tyylistä materiaalia ja sokerina pohjalla uusi sovitus Hank Williamsin sävellyksestä Your Cheating Heart. Michel oli sanansa mittainen ja esiintymisiä löytyi. PIERRE LACOCQUE Mississippin kuumuutta, Chicagon viileydellä PIERRE LACOCQUE Mississippin kuumuutta, Chicagon viileydellä RIKU METELINEN Oli synkkä ja myrskyinen yö Chicagossa. – On muutamia eläviä legendoja, joiden kanssa olisi mukava päästä soittamaan. – Urani alussa minusta oli hienoa saada soittaa Calvin “Fuzz” Jonesin, Sam Layn ja Sonny Wimberlyn kanssa. Hän kävi useasti tuuraamassa bändissä – mukaan lukien se kerta, jonka Delmark Recordsin Steve Wagner tallensi filmille. Sidney Bechet oli isäni suuri suosikki. Sax Gordon teki puhallinsovitukset kahdeksaan kappaleeseen. Erityisesti pidimme Benny Goodmanista sekä Clara Wardista
Hän on tehnyt yhteistyötä myös New Orleansin legendojen Lee Dorseyn, Allen Toussaintin sekä The Metersin ja Nevillen veljesten kanssa. Kuuluiko musiikki kotonasi arkeen lapsena. Hienoa, että saimme sinut tänne Suomeen kiertueelle. Olin hänen listoillaan, joten esiinnyin myös hänen bändinsä kanssa. Siihen aikaan musiikkia ja lahjakkuuksia oli kaikkialla. Ryhmä avasi usein show’t Otis Reddingille, Eddie Floydille ja muille. Täällä ei useinkaan nähdä huippulaulajia New Orleansista. James esiintyi Thibodaux’ssa bändinsä kanssa ja välillä hän heitti omia keikkoja paikallisten muusikoiden säestyksellä naapurustossamme. Monenlaista musiikkia. Tunsin myös sellaisia vanhoja blueslaulajia kuten Big Joe Turner. Myös Elmore Jamesin tapaiset vanhat bluesin mestarit tekivät minuun vaikutuksen jo varhain. Allen Toussaintin projekteista sekä The Metersja The Funky Meters -kokoonpanojen äänityksistä, joissa Willie toimi pääasiallisena solistina. James oli heidän pääsolistinsa ennen kuin Guitar Slimistä tuli kuuluisa, ja myöhemminkin hän avasi Guitar Slimin show’t. Hän oli myös julkaissut muutaman singlen houstonilaisen Don Robeyn Duke Recordsilla. Hänellä oli tapana koota revue-tyyppisiä konsertteja, joissa oli mukana myös koomikoita, Pigmeat. Marraskuussa julkaistu CD/LP ”Lost Soul” on suomalaisen Timmion Recordsin kanssa harjoitetun yhteistyön hedelmä, joka toivottavasti avaa ovia laulajalle ja The High Society Brothers Bandille myös Euroopan festarija keikkamarkkinoilla. Levytyksiä syntyi 1950-luvulta lähtien, pääasiassa single-julkaisuja eri pikkumerkeillä. Hänen musiikilliset juurensa ovat bluesissa ja rhythm’n’bluesissa sekä New Orleansin rytmeissä, joista syntyi kaupungin funk-tyyli. Nykyisin musiikki on yhtä ja samaa ja kaikki yrittävät kuulostaa naapuriltaan. Aloitin jo nuorella iällä, joskus vuoden 1958 paikkeilla. Kuinka tapasit James ”Thunderbird” Davisin. – Kyllä, he kaikki saivat minut uskomaan siihen, että musiikki voisi olla ammattini. Ketkä saivat sinut aloittamaan musiikin tekemisen. Enää ei kuule sellaisia laulajia kuin Baton Rougen Johnny Adams. Me soitimme pienissä, louisianalaisissa maaseutukaupungeissa kuten Morgan Cityssä ja Homerissa. Minulle laulaminen on luonnollista, lahja Luojalta. Love on myös ollut kuvioissa pitkään, ja on juuri julkaissut uuden levyn. Monet artistit ovat aloittaneet uransa laulamalla kirkossa, mutta minä en. – Hän oli kotoisin Alabamasta ja tuli Louisianaan Lloyd Lambertin bändin kanssa, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Guitar Slimin yhtyeenä. James ”Thunderbird” Davis oli hyvä kaverini. Levytettyä materiaalia on myös jäänyt paljon julkaisematta mm. Kävin kyllä kirkossa, vaikka en kirkkokuorossa laulanutkaan, ja ympärilläni oli ihmisiä, jotka esittivät musiikkia. Silloin niissä oli myös hyvä rytmiikka ja muuta. Hänellä on bändi, joka säesti näitä esiintyjiä. Rakastan bluesin laulamista, mutta voin hyvin esittää balladeja, rock’n’rollia – olen sitä ikäpolvea. Hän buukkasi Mary Wellsiä, William Belliä, Jackie Wilsonia, Otis Reddingiä. Sanoisitko, että ne olivat hyviä aikoja musiikin kannalta. Tein paljon töitä Johnnyn, Irma Thomasin ja monen muun seudulta kotoisin olevan artistin kanssa. – Kyllä, ne olivat hyvien aikojen alkua. – Johnny oli hyvä ystäväni. Muistan nähneeni Guitar Slimin ja Jackie Wilsonin, joka todella sytytti minussa kipinän. 10 • 6 2014 WILLIE WEST WILLIE WEST KARI KEMPAS Willie West on vaikuttanut suurimman osan elämästään New Orleansissa ja Louisianan pikkukaupungeissa. Nykyisin lauluissa ei enää ole tarinoita toisin kuin 1950ja 60-luvuilla. Kaveri nimeltä Percy Stawball buukkasi noihin aikoihin kaikki vanhempien artistien keikat. Eikä hän ollut ainoa – hyvä ystäväni, laulaja C.P. Hyvän ystävänsä Johnny Adamsin tavoin Williellä on aivan oma soundinsa laulussaan. – Ei oikeastaan. – Olen saanut vaikutteita niin monilta: Sam Cookelta, James Brownilta, Ray Charlesilta
Levytin sen vuonna 1959 louisianalaiselle Rustonelevymerkille. Minusta oli mahtavaa, että sain toimia hänen lämmittelijänään. Sittemmin laadin omia kappaleita ja levytin Frisco Recordsille sekä sen jälkeen Allen Toussaintille. Jonkin aikaa oli vaikeampaa, mutta tilanne parani. Jackie Wilson, James Brown ja muut isot artistit pääsivät esiintymään niissä. Minusta on yllättävää, että niistä saa nykyisin maksaa niin paljon enemmän kuin niiden alkuperäinen hinta oli, enemmän kuin mitä minä niillä aikoinaan tienasin. Miten se tapahtui. Oppia ikä kaikki. Kaikkia on mahdoton edes luetella. Jos ei alusta alkaen osaa hoitaa bisnespuolta, jää häviölle. Ensimmäinen oma kappaleeni oli Did You Have Fun. Ne olivat hienoja aikoja, ja töitä oli paljon. Tuollaisia isoja teattereita oli paljon ja niissä oli kolme, neljäkin näytöstä päivässä. Kävimme levyttämässä ja sen jälkeen kiersimme Itärannikolla. Varsinkin silloin kun Otis Redding esiintyi, klubit olivat yleensä täynnä yleisöä. Kaikkia ei edes silloin julkaistu, mutta nyt joitain niistä on saatavilla ja ihmiset ostavat niitä. – Kyllä. Äänitin myös monia Toussaintin käsialaa olevia lauluja. – Kyllä, näyttää olevan muotia hankkia vanhoja vahalevyjä, jos ne vain ovat hyväkuntoisia. – Se selvisi minullekin vasta myöhemmin, kun tutkimme asioita. Eikö chicagolainen Chess/Checker Records julkaissut Did You Have Fun -singlesi maanlaajuisesti 60-luvun alussa. Hän kutsui minut, Lillian Bouttén, ystäväni Willie Harperin ja erään Cherylin taustalaulajikseen. Mutta tässä minä olen edelleen mukana kuvioissa – ja pysyn loppuun asti, tavalla tai toisella. Ensimmäisen matkani Itärannikolle tein Allen Toussaintin kanssa. Olin nuori, minulla oli paljon energiaa ja nautin joka hetkestä. Joskus hänellä oli kolme tai neljäkin bändiä kiertämässä eri paikoissa. Lahjakkuutta oli niin paljon. 6 2014 • 11 Markham, Moms Mabley. – Kyllä, keikkailin paljon New Orleansin alueella, kaikkialla Louisianassa ja pienissä maaseutukaupungeissa Alabamassa ja muualla Etelässä. Lillian on WILLIE WEST ENSIMMÄISEN BÄNDINSÄ KANSSA WILLIE WEST & THE BLACK HAWKS VUONNA 1966. Yksi kappaleistani taisi kyllä nousta listoille noihin aikoihin. Olit mukana New Orleansin kuvioissa usean vuosikymmenen ajan. Halusimme vain levyttää ja tehdä singlejä. – Kyllä, mutta silloin aikoinaan emme tienneet niistä mitään. Keräilijät eri puolilta maailmaa ostavat levyjäsi. Teitkö kiertueita muihin kaupunkeihin. Siellä oli muita kiireitä Etta Jamesin ja muiden isojen artistien kanssa. Oli jännittävää ja mahtavaa kuulla omaa levyä soitettavan radiossa tai jukeboxissa. Tarkoitat vanhojen juke jointien kaltaisia paikkoja. Tätä minä rakastan. Hän järjesti keikkoja mm. Joillakin seuduilla sellaisia paikkoja on edelleen. Niissä ei vielä 1960-luvun alussa käynyt sekayleisöä. Pitää opiskella copyright-asiat. Olin hänen taustalaulajansa. – Kyllä, esiinnyin Lee Dorseyn mukana esimerkiksi New Yorkin Apollo-teatterissa, Howardissa Washingtonissa ja Uptown-teatterissa Philadelphiassa. – Jo urani alusta alkaen. Sitten oli etelän Chitlin Circuit ja kaikki sen olutkapakat, joissa esiinnyin oman bändini kanssa. Kai se on nostalgiaa. Minusta on yllättävää, että eBaystä löytyy nimihaulla vanhoja singlejäni, joista pyydetään 300 dollaria. Tanssityttöjä myös. – Kyllä, jos puhutaan New Orleansista, noihin aikoihin monella klubilla oli tanssitytöt niukoissa asuissaan – yleisön kosiskelua. Kun ensimmäinen singleni oli valmis, sain oman kappaleeni levy-yhtiöstä ja pyöritin sitä niin paljon, ettei se enää soinut. Agentillani, joka on nyt ollut kuolleena jo monta vuotta, oli tapana buukata minulle paljon keikkoja Etelään. Mary Wellsille ja Eddie Floydille ja mekin pysyimme aika kiireisinä. Chess ei siihen kovin paljoa panostanut. Milloin aloitit kappaleiden kirjoittamisen. Yksi tunnetuimmista kappaleistani on varmaan I Got The Blues, jonka tein Albert Kingille ja jonka Otis Rush on myös levyttänyt. Jonkin aikaa soitimme paljon klubeissa, mutta integraation myötä keikkojen määrä väheni, kun ihmiset alkoivat 60-luvulla käydä muissa klubeissa
Good All Over: Rare Soul From Westbound Records Vaults 1969–1975 * (Ace/Westbound) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Fredrikinkatu 38, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia). Line Of Fools (Turenki) Rob Stone ............................................................................ Live At Bush Hall 2007 * (Eagle Rock Entertainment) Lucky Peterson ........................................................... Honey Aaltonen on kertonut, kuinka hän nuorena juuri Rubettes-vaiheen ohittaneena musadiggarina kavahti nähdessään 70-luvun Lahti-bluesin myyttisiä soittajasankareita – ei ollut puhettakaan siitä, että hän olisi uskaltanut ”kekkuloida” idoleilleen. Olosuhteet olivat asianmukaiset ja ”IsoJ” päätti kitaroineen jammailla suursuosikkinsa rinnalla. Sings The Great Diva Classics (RCA) Dana Fuchs ...........................................................Songs From The Road (Ruf) CD+DVD Eddy Giles ..... Hän oli yhä täynnä vilpitöntä onnenhuumaa ja autuaan tietämättömänä koko ”unpluggauksesta” loi seuraavien minuuttien aikana käsitteen ilmakitarointi – ilman, että hän itse sitä edes huomasi... Lahtelaisten muuri vain tiivistyi, olihan tässä nyt oma mies lavalla. 6 2014 • 13 ALAN MUSIIKKIA! www.retromusiikki.com SUOMIBLUESIN VILPITTÖMIÄ TÄHTIHETKIÄ, osa 2 Lahtelainen blueskulttuuri päijäthämäläisine liepeineen on ollut perinteisesti sitä vankinta ja alkuperäisintä juurimusiikkiseutukuntaa – ja he tietävät (ja julkituovat) sen hyvin itsekin. I’m Feelin’ Lucky – The Blues According To... Lahtelaisten muuri kavahti vain aavistuksenomaisesti ja Kiinassa syntyi seuraavana talvena kaksipäinen vasikka. Tuo tylyhkö itsetietoisuus näyttäytyy ulkopuoliselle monesti jopa pelottavina ilmiöinä. The Lost Album (Blues Boulevard) Willie West ............................................................................................ Lucky 13 (Blues Bureau Int'l) Aretha Franklin ....................................................... Välimatkat tässäkin suhteessa ovat vuosikymmenten ja lukuisten makkaransyöntien aikana kaventuneet, mutta edelleen Suomen Chicagossa ollaan vakaasti sitä mieltä, että sekä Lake Michigan että Vesijärvi ovat blueskulttuurin lähteitä eivätkä laskuojia. Cracking The Cosimo Code: 60s New Orleans R&B And Soul * (Ace) various artists ........................................... Bayou-Degradable (Proper) 2-CD Eric Bibb ......................................................................................... Blues Central (Inside Sounds) Bernie Marsden ......................................................................................... Gotta Keep Rollin’ (VizzTone) Joanne Shaw Taylor ................................................ Ain’t It The Truth: Ric & Ron Story, Volume 2 * (Ace) various artists ............................. Belmont Boulevard (Blind Pig) Daddy Mack Blues Band .................................................. Lost Soul (Timmion) various artists .......................... The Dirty Truth (Axe House Music) Rob Tognoni .............................................................. Bring It On Home: Black America Sings Sam Cooke * (Ace) various artists .... Lukijan vimmastukseen edeltävän kappaleen ja otsikkorivin kategorisesta yhteismitattomuudesta vastaan seuraavalla tähän asti vain suullisena perinteenä vaeltaneella tähtihetkellä: Lahtelainen blueskitaristi ”IsoJ” oli paikalla Puistobluesin iltaklubilla noin 30 vuotta sitten. Mischo ........................................................................................ Entäpä IsoJ. Souther Soul Brother: The Murco Recordings 1967–1969 * (Kent) JW-Jones ........................................................................... Chine (Provogue) R.J. I’m Back Again (Blues Boulevard) Popa Chubby ....... Lavalla oli ”IsoJ:n” chicagolainen suursuosikki ”JJ” bändeineen. Hyytiäinen Devon Allman ..................................................................................... Everything I Need (RJ) Mississippi Heat .......................................................................... Kaikki oli kuten pitikin, kunnes ”JJ:n” chicagolaisbändin jäsen vaivihkaa nykäisi ”IsoJ:n” kitaranpiuhan irti vahvistimesta. Ragged & Dirty (Ruf) The Balham Alligators ....................................................... ”IsoJ” nousi soittaessaan varpailleen (kuten hänellä on innostuessaan tapana) – lahtelaisten kollektiivinen bluestajunta hykerteli tyytyväisyydestä. (DixieFrog) 2-CD RootBeats with Bill Öhström ..................................................... Lähinnä lahtelaiset bluesjäärät (ja pari Puistolan vahvistusta) olivat muodostaneet aivan lavan eteen perinteikkään puuskakätisen muurinsa, joka tiiveydessään ja liikkumattomuudessaan vertautuu hyvin koulutettuun mellakkapoliisin osastoon. J. Warning Shot (Delmark) Gary Moore ........................... Blues People (DixieFrog) Chris Duarte Group ............................................................. Boppin’ By The Bayou: Made In The Shade * (Ace) various artists ...........
He ovat todellisia showmiehiä ja pyrin tietenkin samaan. Kuinka levytettävät kappaleet valittiin. Ensimmäistä akustista kitaraani en vie keikoille, sen on ansaitulla eläkkeellä kotona. Olen ylpeä saadessani olla Kennyn ja hänen bändinsä Britannian kiertueella mukana. Millaisesta musiikista pidät nykyään. – Tällä hetkellä on menossa Kenny Wayne Shepherd -vaihe. Levytimme sen Dockside Studiossa Louisianassa, missä monet suosikeistani, kuten esimerkiksi B.B. Sain häneltä paljon vaikutteita opetellessani soittamaan sähkökitaraa. Se oli täysin erilaista klassisen kitaran soittamiseen verrattuna. – Tapasin hänet ensimmäisen kerran 2012, kun olin The Royal Southern Brotherhoodin lämmittelyesiintyjänä heidän Britannian kiertueellaan. Halusin löytää jotain tuoretta, jotain uutta – ja se oli blues. Levy-yhtiöni lainasi sen minulle äänitystä varten ja rakastuin sen sointiin. Tuo on studiossa tärkeä asia, kun levyttää itselleen tärkeitä kappaleita. Onko sinulla jotain esikuvia. Nähtyäni Albert Collinsin soittavan Telecasteria halusin sellaisen. Hänen debyyttialbuminsa ”Thunder In The Sky” ilmestyi 2012. – Vanhemmillani oli tapana kuunnella musiikkia, joka soikin ympäri taloa lähes taukoamatta. Ensimmäinen omistamani B.B. Halusimme albumin olevan ”raw and live”. – Eric Claptonin kanssa olisi kiva jammailla. Olin aina halunnut käydä Dockside Studiossa, mutta en osannut kuvitellakaan, että voisin levyttää toisen albumini siellä. Hänellä on soitossaan tunnetta ja näkemystä, mikä on tärkeämpää kuin täydellinen tekniikka tai ajoitus. – Se ilmestyi Ruf Recordsin toimesta tämän vuoden keväällä. He olivat ensimmäiset bluesin soittajat, joiden musiikin löysin. Se tuntui luonnolliselta minulle. – Omistan vain viisi kitaraa. Mikä on paras ostamasi blueslevy. King, ovat työskennelleet. – Kirjoitin 15-20 kappaletta levyä varten. Olen asiasta hyvin kiitollinen ja toivottavasti voin joskus tehdä hänelle vastapalveluksen. – Suurimmat esikuvani ovat Walter Trout, Rory Gallagher, B.B King ja Stevie Ray Vaughan. Rakastan hänen bändiään, jossa on rumpalina Chris Layton, joka on aina ollut suosikkini. Vaikka kuinka monta kertaa olenkin katsonut heidän soittoaan dvd-julkaisuilta tai YouTubesta niin sieltä aina löytyy jotain uutta. Kuinka kiinnostuit musiikista. Siitä lähtien kun kokeilin kitaraa ensimmäisen kerran. Siitä huolimatta hän saapui äänityksiin – hän on sanojensa mittainen mies. Kolmantena minulla on Fender Telecaster. Joidenkin kappaleiden kanssa Mike Zito halusi säilyttää autenttisen bluesfiiliksen ja ne taltioitiin yhdellä otolla. Kertoisitko hiukan uudesta levystäsi. 14 • 6 2014 LAURENCE JONES LAURENCE JONES RIKU METELINEN Nousevien kitaristien sarjassa on tällä kertaa esittelyssä Britanniasta tuleva parikymppinen Laurence Jones. Montako kitaraa omistat. Siinä on paljon ajan patinaa kaikista soittamistani keikoista ja juuri siksi tuo instrumentti on minulle tärkeä. King -levy ”Blues On The Bayou” on tehty siellä. Kuinka suhtaudut siihen, että sinua on kutsuttu brittibluesin seuraavaksi suureksi nimeksi. Paikassa on sellainen Louisianan tunnelma, jonka yritimme tallentaa myös levylle. Kotini lähellä oli hyvä keikkapaikka, jonne isäni vei minut useasti kuuntelemaan bluesbändejä. Läpäisin kaikki klassisen kitaran tutkinnot. Heidän suosikkejaan olivat The Groundhogs, Walter Trout sekä Cream. Kuinka tulit valinneeksi Mike Ziton tuottajaksi. Soittotyyliltään nuorta Robin Troweria muistuttavaa Jonesia on saarivaltakunnassa ehditty jo kutsua brittibluesin tulevaisuudeksi. Meillä oli kitara kotona ja päätin ottaa sen kouluun mukaan. Ikävä kyllä hän sairastui, ja juuri silloin kun olin studiossa, hän oli todella huonossa kunnossa. Lisäksi minulla on Tanglewoodin akustinen kitara. Musiikkibisnes on kovaa ja yritän vain pitää pääni kylmänä. Minulla on kolme sähkökitaraa, joista mieleisin on Fender Custom Shop 1962 Stratocaster. – Mielestäni se on Walter Troutin ”Transition”, koska se innoitti minut soittamaan bluesia.. Tein niistä demot studiossa levy-yhtiölleni ja managerilleni. Albumi on erittäin tärkeä minulle, koska myös Walter Trout lupautui soittamaan sillä. Mike kuuli soittoani ja sanoi haluavansa tuottaa levyni, koska olen hänen mielestään lahjakas. Tulimme hyvin toimeen keskenämme ja meillä oli sama näkemys asioista. Mike Zito tuotti sen ja taustalla soittaa The Royal Southern Brotherhoodin rytmiryhmä. Toisena soittimena minulla on Luther Allisonin Goldtop Gibson Les Paul. Halusitko aina tulla muusikoksi. Nyt saatoin vapaasti improvisoida ja soittaa niin kuin halusin. – Kyllä, halusin sitä koko elämäni. Kenen kanssa haluaisit ehdottomasti päästä soittamaan. – Se on tietysti fantastista, mutten anna asian nousta päähäni. Viime vuonna Ruf Records tarjosi kitaristilupaukselle sopimusta ja nyt kakkosalbumi ”Temptation” on nähnyt päivänvalon. Levyn myyntiä tukemaan Laurence Jones valittiin Blues Caravan 2014 -kiertueelle Christina Skjolbergin ja Albert Castiglian seuraksi. Valitsimme niistä yhdessä albumille päätyneet 12 kappaletta
Ohjelmisto pistettiin koko lailla uusiksi ja mukaan otettiin myös bändin itsensä tekemiä biisejä. Kysyimme Kaitsulta, miten me sellaisia vieraiksemme saamme ja hän lupasi hoitaa asian. ENSIMMÄINEN ULKOMAANVIERAILIJA The Bluestersin päätettyä tarttua syöttiin ulkomaalaisten vierailijoiden suhteen, heiltä kaikilta kysyttiin artisteja, joita he itse haluaisivat vieraakseen. Pidimme ideasta ja tartuimme syöttiin. The Bluesters uusittuine kokoonpanoineen ja juurimusiikkipohjaisine ohjelmistoineen soitti muutaman keikan Ooperin Mutterisalissa, jolloin eräs raumalainen musiikkivaikuttaja teki heille ehdotuksen. Tiettyjen perheyhteyksien takia otimme keikkasetteihimme mukaan myös muutamia hittejä, ja vaikka kyseiset biisit olivat meidän perusyleissöllemme hunajaa, soittajistomme mielihalut jakaantuivat kahtia. – HK: Nisu ja Ake soittivat bändin alkuaikoina bluesrock-standardien ohella myös suomiiskelmää, josta minä en jaksa innostua. Ei toi Bluesters mulle silti mikään välttämätön pakko ollut – minähän kuuntelen musiikkia hyvinkin kaikkiruokaisesti. Asiat muuttuivat täysin 2000-luvun puolivälissä, kun bändin nimeksi muokkautui The Bluesters ja kokoonpanoksi vakiintui Ari Lehtinen, kitara, Nils Pietilä, rummut, Seppo ”Sepi” Salmi (SS), koskettimet/kitara sekä Hannu Keto (HK), basso/laulu. Nisu oli koko nuoruutensa ajan digannut bluesista ja Ake on parhaimmillaan nimenomaan blueskitaristina, joten en jaksanut tajuta, miksemme käyttäneet poikien parasta osaamismatskua myös meidän bändimme soiton tukirunkona. 20 • 6 2014 THE BLUESTERS THE BLUESTERS KAI ENGREN (toim.) & ARI ANTEROINEN (haastattelut) The Bluesters -yhtyeen alkuhistoria juontaa pitkän linjan raumalaismuusikoiden Markku Paakkisen (MP), Nils ”Nisu” Pietilän (NP) ja Ari ”Ake” Lehtisen (AL) muodostamaan Roosters-kokoonpanoon, joka 2000-luvun alussa soitti ystäviensä illanistujaisissa tuttujen bluestandardien ohella myös Agentsmaista rautalankaiskelmää ja Juicen tutuimpia tekstityksiä. – MP: Kyllä me alkuaankin oltiin aika fanaattinen bluesbändi. Paikaksi valikoitui itsestäänselvästi Ooperi, jossa Kaitsu oli tuolloin töissä. – SS: Kun Hannu Keto astui messiin kaikki muuttui. Näin kavereille kerroin ja he tarttuivat syöttiin. Näistä originaaleista neljä päätyi ensimmäiselle levyllemme. Soitettiin Mayallin ja Fleetwood Macin 60-luvun biisejä ja jälkikäteen tutkaillessa on helppo todeta, että keikkasettimme koostui lähes pelkästään kuuskytluvun brittiorientoituneesta bluesista. Kyseisestä biisistä on muodostunut Raumalla klassikko ja kuin varkain bändin tunnari. Pienen paikallislevymme kruunuksi on muodostunut Sepin gospelpohjaisen melodian pohjalta synnyttämä instrumentaali Fly. Hänen ideansa mukaan muutimme nimemme The Roostersista The Bluestersiksi ja satsasimme Hannun mieleiseen musaan, jota me kaikki diggasimme eniten. Ja musikkinahan blues edustaa minulle ensisijaisesti tunnetta, jolla vähän kaikenlaista musaa voisi toteuttaa ”bluesaajien tavoin”. – SS: Kaitsu Engren kävi meitä kuuntelemassa muutaman kerran Ooperissa, tykkäsi meistä ja ehdotti, kannattaisiko meidän paikallisen suosiomme myötä laajentaa bluestersiltojen tarjontaa ulkomaisten vierailijoiden suuntaan. Tekisimme näin omalla panoksellamme hienoa kulttuurityötä kaupungille ja saisimme itsellemmekin vähän potkua persukseen, kun pitäisi selvitä kunniakkaasti kuuluisien vierailijoidemme rinnalla. Listalta löytyi tietenkin mahdottomia nimiä kosolti, mutta yksi mainituista sattui olemaan tulossa Suomeen kiertueelle THE BLUESTERS, vasemmalta: ARI LEHTINEN, NILS PIETILÄ, SEPI SALMI, HANNU KETO. Texas-biisiä (jonka sanoittajana toimi tämän artikkelin toinen toimittaja Ari Anteroinen – toim.) lukuun ottamatta matsku oli täysin omaa
Uutta materiaalia ei kuitenkaan pantata vaan tuoreita lauluja liitetään jatkuvasti keikkaohjelmistoon. Siihen yhtyy kitara ja rummut. Ja sitten se soitetaan. www.hitto.org. Hitto tiedostaa perinteen, mutta kulkee omat laulunsa tekemällä ja esittämällä omaa tietään. Basso jumputtaa varaston yläkerrassa. Se on Aina mielessä. Vokalisti Tieaho tarttuu mikrofoniin ja antaa kuulua. Biisi on uusi. Hiton kotikaupunki Kotka on taas se kaupunki, mistä jazz rantautui alun perin Suomeen. Blues on laaja genre, jonka alle sopii hyvin erilaista musiikkia. Basisti Blyn mukaan bluesin soittaminen on tunnetta, jota ei voi pukea sanoiksi, vaan se on soitettava. 6 2014 • 25 SOITETTAVA TUNNE Hitto on pian valmistautumassa toisen levynsä äänityksiin
Rusty York, Harmonica Fats ja Tommy La Beff (Sleepy LaBeef). Clarence oli muuttanut esiintymistyyliään ja jättänyt pianonsa pois uskoen sen peittävän itse artistin varjoonsa. Talvella 1966 tuli ulos neljäs Parrot-single, joka oli tehty Louisianan Shreveportissa. Brittiläistä klubiyleisöä kiinnosti nyt enemmän raaka, rokkaava kitaravetoinen R&B johtotähtinään paikalliset nuoremman polven sankarit kuten The Yardbirds, The Who, Manfred Mann, Spencer Davis Group tai John Mayall’s Bluesbreakers. Mielissä saattoi yhä olla vuoden -62 menestysvisiitti, ja Beatlesien antaman vetoavun olisi luullut vain lisänneen suuren yleisön kiinnostusta. Vaikka ohjelmistoon kuului vanhojen hittien ohella tuttuja R&Bja rock’n’roll-klassikoita (Kansas City, Hi-Heel Sneakers, Blueberry Hill ja Whole Lotta Shakin’ Going On jne.), oli hän monen mielestä vain jäänne menneisyydestä, ja yleisömäärät jäivät vaatimattomiksi. Sittemmin, jo ennen Clarencea, siitä oli taltioinut oman näkemyksensä mm. Hieman samankaltainen oli uusi otos omasta vanhasta Ain’t Got No Home -hitistä, mutta tämä ja versio Earl (Connelly) Kingin vuosikymmenen takaisesta R&B-listamenestyksestä Don’t Take It So Hard (King 4780) saivat jäädä lojumaan Meauxin arkistoihin. UUDELLEEN ENGLANTIIN Maaliskuussa 1966 Clarence lähti kolmen viikon kiertueelle Englantiin. Meaux vei Clarencen syyskuussa Cosimo Matassan studiolle. Levy julkaistiin myös Kanadassa, Englannissa ja Uudessa-Seelannissa. Keikkapaikat olivat pienentyneet klubeiksi ja tanssisaleiksi eikä kiertuetta mainostettu ennalta juuri lainkaan. Sen sijaan Rod Bernardin jo edellisvuonna ikuistama swamp pop -balladi I Might As Well (Hall 1922) kelpasi loppuvuodesta -65 julkaistulle singlelle. Levytystilaisuuden taustamuusikoista on tiedossa Mac Rebennack ja Sammy Jay, joiden lisäksi paikalla oli luonnollisesti edustava puhallinsoittajien kaarti. Huhtikuussa 1965 ilmestyi seuraava single You Can’t Hide A Tear / I Told My Pillow, jonka molemmat raidat olivat tuttuun tyyliin dominomaisia New Orleans -balladeja. Meaux oli yksi ahkerimmista kaupanhierojista, josta syystä monet Donleyn tekeleet on myöhemmillä levyillä merkitty hänen nimiinsä. Have You Ever Been Lonely oli vanhahtava balladi vuoden -61 Argo-hittien tyyliin. Tästä Ted Lewisin 1930-luvun menestysiskelmästä oli tuoreemmat päivitykset ehtinyt tehdä jo ainakin Teresa Brewer (1960) ja brittiduo The Caravelles (1964). Alkoholisoitunut Donley oli myynyt laulujaan pilkkahinnasta musiikkikustantajille. Samalla hänen musiikistaan vääjäämättä katosi se olennainen – rullaava New Orleans -komppi. Hank Ballardin Tore Up Over You oli alunperin The Midnighters-lauluyhtyeen rouhea R&B-esitys (Federal 12270) vuodelta 1956. Ain’t Got No Home levytettiin nyt kolmannen kerran, mutta tämä ei juurikaan eronnut alkuperäisestä vuoden -56 versiosta muuten kuin puhallinsovituksen osalta. I Told My Pillow on säilynyt Clarencen ohjelmistossa ja hän on levyttänyt sen myöhemminkin. Niin ikään amerikkalaisvierailijoista alkoi olla. Kitaristina toimi Meauxin luottomiehenä tunnettu Joey Long. Kappaleet olivat mahdollisesti peräisin syyskuisesta sessiosta. Taustalla runkuttava urkusoitin vie ajatuksen väkisin Sir Douglas Quintetin suuntaan. Toisin kuitenkin kävi. Myös Roy Hamilton teki erinomaisen version syksyllä -65, mutta ei onnistunut huonommin Clarencekaan. Uutta singleä mainostettiin näyttävästi Billboardin sivuilla, ja sen verran kiinnostusta se onnistui herättämään että vilahti joulukuun alussa lehden ”Bubbling under the Hot 100” -listauksessa sijalla #135. Kääntöpuolen hyväntuulisen sammakkorallattelun oli kirjoittanut tilaustyönä fonistilegenda Sam ”The Man” Taylor, johon Clarence oli tutustunut syksyllä -61 heidän esiintyessään toista viikkoa samassa Brooklynin Paramount-teatterin konserttisarjassa New Yorkissa. 6 2014 • 27 45009 You Can’t Hide A Tear I Told My Pillow 45015 Tore Up Over You I Might As Well 10822 Ain’t Got No Home Baby, Ain’t That Love 309 Cajun Honey Think It Over Parrot-singleillä jatkettiin paljolti siitä mihin Argolla oli jääty. Kaverikseen se sai letkeästi svengaavan rallin Baby Ain’t That Love, jonka oli kirjoittanut traagisesti kolme vuotta aiemmin päivänsä päättänyt mississippiläinen lauluntekijänero Jimmy Donley. Kolmannen Parrot-singlen nauhoitusta varten Meaux kutsui Clarencen omaan kesällä 1965 avaamaansa studioon Teksasin Pasadenaan
Fats Dominon yhtyeessä aiemmin vaikuttaneet veteraanimuusikot saksofonisti Charles Burbank, basisti Lawrence Guyton ja rumpali Cornelius ”Tenoo” Coleman. LP on paljon helpompi tapaus. 6 2014 • 29 mitään tekemistä. Puhallinsektion (Teddy Riley, Ralph Johnson, Nat Perrilliat ja Fred Kemp) ohella albumilla soittivat kitaristit Alvin Robinson ja George Davis, pianisti Warren ”Jake” Myles (Edgar ”Big Boy” Mylesin veli), basisti Erving Charles Jr. Shirley & Leen vanhassa Let The Good Times Roll -hitissä hän pääsi toteuttamaan tuttua äänialatemppuiluaan ja lauloi vakuuttavasti myös Shirleyn tyttöosuudet. Parin vähälle huomiolle jääneen singlen jälkeen Clarence jätti yhtiön. ”DOWN ON BOURBON STREET” 1970-luvun alkupuolella Clarencen vakituisia keikkapaikkoja olivat Ranskalaiskorttelia halkovan Bourbon Streetin yökerhot kuten 500 Club ja La Strada. Guyton kärsi vanhasta käsivammasta ja pystyi soittamaan vain kahdella sormella. Marchan ehti työstää vielä uuden R&B-listoillekin nousseen version nimellä Shake Your Tambourine (Cameo 429) ennen kuin Clarence pääsi jytkyttämään rahasampoa. Nuorempi Charles oli ollut jo 50-luvun loppupuolella perustamassa The Seminoles -yhtyettä Willie (”Tee”) Turbingtonin kanssa. Dial oli Atlanticin hyvässä jakelussa, mutta jostain syystä vain Joe Texin levyt tuntuivat kelpaavan ostavalle yleisölle. Topflight (1972?) 102 That’s Enough You Bring Out The Boogie In Me (– Sonny Terry & Brownie McGhee) Joskus Roulette-LP:n jälkeen tuli ulos harvinaiseksi jäänyt single, jolla Clarencea kuultiin vain toisella puolella. Usein hänet korvasikin Erving Charles Jr., joka ei ollut hänkään mikään aloittelija. Tasoa ei heikennä muutama uusintaotto aiemmin levytetyistä singleraidoista (A1, A6, B6). Ainakaan laadusta se ei ollut kiinni muidenkaan osalta. Muilta artisteilta lainatut kappaleet olivat sieltä tutummasta päästä, mutta Clarence onnistui omalla rauhallisella tyylillään muokkaamaan niistä leppoisaa New Orleans -viihdettä. Hänen tasokkaaseen taustaryhmäänsä kuului mm. Yllättävin esitys oli Charlie Richin Mohair Sam, josta saatiin aikaan moderni funkblues-sovitus hieman Slim Harpon tyyliin. 70-luvulla arvostettu basisti soitti myös ”Mardi Gras -intiaanien” The Wild Magnolias -revuessa ja vuosikymmenen lopulla Domino värväsi hänet omaan orkesteriinsa. sekä rumpali Robert French. (Roulette SR 42039) 1969 A: (1) But I Do (2) Since I Met You Baby (3) Mohair Sam (4) Blueberry Hill (5) Is You Is Or Is You Ain‘t (My Baby) (6) Cajun Honey B: (1) Just Because (2) Tear Drops (3) Red Sails In The Sunset (4) Send Me Some Lovin‘ (5) Let The Good Times Roll (6) Little Green Frog Roulette-diskografioissa kummitellut single on jäänyt täydelliseksi mysteeriksi, josta ei tunnu löytyvän mitään tietoa. Clarencen käsittelyssä ”kovasta Sam-kollista” tuli iso ja lihava sammakko! Tässä olisi voinut olla vaikka singlehitin aineksia. Marchan levytti kappaleensa alunperin vuonna 1964 nimellä Get Down With It (Dial 4002) ja pari vuotta myöhemmin Little Richard taltioi siitä oman railakkaan tulkintansa (Columbia DB 8116) Englannin kiertueellaan Lontoossa. Hänen isänsä oli 1940ja 50-luvulla vaikuttanut jazz-kitaristi Erving ”Buddy” Charles. Edes suuruuksien kuten Louis Jordanin (A5) tai Little Richardin (B4) klassikoissa ei ollut hävettävää. Tuloksena oli onnistunut kokonaisuus ja ohittaa ainakin allekirjoittaneen arvoasteikossa vuoden -61 Argo-LP:n. Vastasiivun hoiti country blues -legendat Sonny Terry ja Brownie McGhee.. Taustamuusikot olivat jälleen New Orleansin parhaimmistoa. Levyn julkaisun jälkeen kaavailtiin marraskuulle 1970 uutta kiertuetta Englantiin, mutta sitä ei toteutettu – ehkä vuoden 1966 pettymyksen vuoksi. That’s Enough oli merkitty omaksi kappaleeksi ja oli hänelle tyypillinen N.O.-pianonumero. Roulette (1969) 7058 Hey Alhambra With Feeling Alive And Well Living In New Orleans And Still Doin’ His Thing... Michael Gentilen tuottama levy äänitettiin Cosimo Matassan uudella Jazz City -studiolla. Seuraavana vuonna manageri Bob Astor neuvotteli hänelle uuden diilin New Yorkin Rouletten kanssa. Vastapainoksi kääntöpuolelle laitettiin hillitty kantrisävyinen balladi That’s When I Guessed
Hänen ammattitaitonsa on ihailtava, sillä ohjelmisto vietiin lävitse loistavalla varmuudella ja tyylin täydellisellä hallinnalla. Lisää sammakkolaulun versioita on tullut niinkin erilaisilta nimiltä kuin Suzi Quatro, Dr. Myös kääntöpuolella soi puhdas kantri Clarencen päästellessä ikivanhaa Jimmie Rodgers -klassikkoa In The Jailhouse Now kuin paraskin hevosmies. Matti Laipio raportoi matkasta BN:n numerossa 6/75 ja kirjoitti Frogmanin keikasta: ”Bourbon Streetin vakiokalustoon kuuluu La Strada -kerhossa jo toistakymmentä vuotta vakituisesti esiintynyt Clarence ”Frogman” Henry, joka 60-luvun alun jälkeen ei juuri levyillä ole esiintynyt. Tämä sai parikseen Roy Hamiltonin vuoden -61 gospel-vaikutteisesta hitistä You Can Have Her (Epic 9434) muokatun uuden näkemyksen, joka muistutti melkoisesti 70-lukulaisia Elvis-sovituksia. Hook, The New York Dolls, Sylvain Sylvain, Carl Mann ja Sleepy LaBeef. Frogman itse ei esittänyt vanhoja bravuurinumeroitaan (Ain’t Got No Home, You Always Hurt The One You Love jne.) vaan oli ottanut ohjelmistoonsa uudempaa soul-tavaraa. 30 • 6 2014 American Pla-Boy (1973?) 1986 We’ll Take Our Last Walk Tonight In The Jailhouse Now 1990 We’ll Take Our Last Walk Tonight You Can Have Her Vapauduttuaan vankilasta tuottajavelho Huey Meaux oli pitänyt jonkin aikaa matalaa profiilia, kunnes loppuvuodesta 1971 hän osti vanhan ja maineikkaan Gold Star -levytysstudion Houstonissa konkurssiin ajautuneelta aiemmalta omistajalta. Viimeksi mainittu oli tullut Tenoon tilalle tämän menehdyttyä äkilliseen sydänkohtaukseen talvella 1973. Voi tietysti olla, että kahdesti kuultuna hän saattaisi toistaa jo itseään, mutta ensikertalaiselle hän meni täydestä.” Maison de Soul (1978?) 1013 Basin Street I Told My Pillow 1014 Tain’t It The Truth For Your Love. Suomalaisen seikkailijaryhmän (Jussi Raittinen, K.W. Clarencen alkuperäislevytys vuodelta 1962 jäi aikoinaan vähälle huomiolle, mutta 70-luvulta eteenpäin R&B-balladia on hyödyntänyt menestyksellä ainakin Joe Cocker, Ray Charles, Rita Coolidge, Delbert McClinton, James Govan, Etta James ja Johnny Adams. ja rumpalina Nolan Coleman. Ottaen nyt Sugar Hill -studioiksi nimetyn kompleksin tukikohdakseen hän ryhtyi jälleen aktiivisesti tuotantohommiin. Fonisti Charles Burbankin oli korvannut Clarence Ford, joka oli niin ikään kuulunut vuosikausia Fats Dominon orkesteriin, mutta 1970 keikkamatkalla sattuneen pahan auto-onnettomuuden jälkeen päättänyt jättää kiertuehommat. Ehkä nauhoituksia tehtiin varastoon, jotta materiaalia olisi ollut albumia varten siinä tapauksessa että singlestä olisi tullut myyntimenestys. Hän oli levytyttänyt kappaleen jo usealla artistillaan, mutta nyt sai vielä Frogmankin yrittää. Pakolliset kaksi drinkkiä maksoivat kuusi dollaria, mutta se oli sittenkin aivan perusteltu sijoitus, sillä Frogmanin tunnin pituinen show oli täyttä tavaraa. Vuonna 1973 Frogman yhtyeineen siirtyi väliaikaisesti soittamaan kaupungin ulkopuolella Jeffersonin piirikunnassa sijainneeseen King’s Castle -klubiin. No hittiä ei tullut eikä siten albumiaan. Kun ensiyrittämällä ei saavutettu tavoiteltua huomiota, tuotti Meaux toisen version lisättynä päälle äänitetyllä huuliharpulla. Clarencekin houkuteltiin Houstoniin ja erinäisistä sessioista ovat peräisin kaksi tuottajan omalla American Pla-Boy -merkillä julkaistua singleä. Sittemmin sen on todennut levytyskelpoiseksi mm. Meaux oli pakkomielteisesti päättänyt tehdä hitin Doug Sahmin kantrislovarista We’ll Take Our Last Walk Tonight, joka oli alunperin ollut Sir Douglas Quintetin She’s About A Mover -singlen (Tribe 8308, 1965) B-puoli. Pianistina toimi Warren Myles, basistina Erving Charles Jr. Ketä sitten ovatkaan. Rock’n’roll-klassikoksi muodostunut Ain’t Got No Home löysi tiensä The Bandin “Moondog Matinee” -albumille (1973) ja siltä lohkaistuna singlenä Billboardin myyntitilastoihin (#73). Yllättävimmän suosionnousun koki Bobby Charlesin kirjoittama The Jealous Kind. jamaikalaisduo Bob Andy & Marcia Griffiths, Freddy Fender, Del Reeves, Jussi Raittinen, Warren Storm, Lou Rawls, Amos Garrett, Beth McKee ja Shannon McNally. Hänellä on äärimmäisen hyvä bändi, jossa varsinkin rumpali ja basisti ovat huippuluokkaa. La Strada ei ole mikään kovin halpa paikka. Vuosien 1972/-73 taitteessa Bobby Vinton nosti But I Do -balladin uudelleen Billboardin single-listoille (#82). Blomqvist, Kaj Westerlund ja kumppanit) vieraillessa elokuussa 1975 New Orleansissa oli Clarence palannut takaisin Ranskalaiskortteliin. Iloa vielä lisäsi hänen show-miehen temppunsa. Sen sijaan Clarencen vanhat kappaleet tuntuivat kelpaavan muille. Siksi häntä oli mentävä katsomaan. Meauxin tuotantopolitiikan kummallisuuksia kuvastaa, että käyttämättä jäivät ainakin Frankie Fordin Sea Cruise -hitistä tehty ovela ska-versio, erinomainen blues shuffle It Went To Her Head, soulahtava tanssistyge Socka-diddley, Alabama ja lowdown-fiiliksellä vedetty Ernie K-Doen A Certain Girl
Kun albumia kaupiteltiin lähinnä vain omilla keikoilla oli mukana hyvä olla vanhoja paikallisklassikoita kuten Louis Armstrongin Basin Street Blues ja Fats Dominon I’ve Been Around. BN-mittarilla voisi todeta, että jos tämä LP olisi ilmestyessään annettu lehdelle arvioitavaksi olisi se kiertänyt pitkään kädestä toiseen ennen kuin joku olisi suostunut urakkaan. Livemusiikista aluksella vastasivat oman kaupungin pojat The Neville Brothers, The Dirty Dozen Brass Band ja Frogman Henry. Suunnilleen samalta ajalta oli peräisin Billy Prestonin balladi You Are So Beautiful, josta Joe Cocker kähisi ison pop-hitin. Todellista tekijää saa vain arvailla. Englannissa hyödynnettiin Clarencen yli kolmenkymmenen vuoden takaista hittiä But I Do uuden Fiat Cinquecenton mainoskampanjassa. Etelä-Louisianan Ville Plattessa toimiva Floyd Soileaun Flat Town Music Co. Tämän jälkeen yritettiin vähän rokatakin. Charlie Richin kantripala Take It On Home vuodelta 1972 saattaa olla lukijoille tutumpi Bobby Blandin kolme vuotta myöhempänä versiona. Rockney (1983 UK/Hol) 20 That Old Piano Keep Your Hands Off Her The Legendary Clarence “Frogman” Henry (Silvertown STLP 3001) 1983 UK A: (1) You Always Hurt The One You Love (2) When A Man Loves A Woman (3) Take It On Home (4) The In Crowd (5) For You Love (6) That’s Enough (7) I Want You, I Need You, I Love You B: (1) Ain’t No Pleasin’ You (2) Gonna Sit Right Down And Write Myself A Letter (3) Just A Matter Of Time (4) I Don’t Know Why (5) You Are So Beautiful (6) Messin’ Around (7) But I Do Syyskuussa 1982 Manchesterissa äänitetty albumi oli Clarencen aiempaan tuotantoon verrattuna masentavaa kuultavaa. Lisäksi hänet nähtiin 25.6.-83 Chas & Dave -duon tähdittämässä ”Knees Up” (LWT) televisiosarjassa. Joku, joka ei ollut koskaan kuullutkaan nimeä Clarence Henry. 6 2014 • 31 Bourbon St., New Orleans (CFH LP-101) 1978. Raha-asiatkin paranivat kun Chess-yhtiön tuotannon ostanut musiikkijätti MCA alkoi lopulta maksaa tekijänoikeuskorvauksia vanhan materiaalin uuskäytöstä. Esiintymisistä hän ei ole kokonaan luopunut vaan on noussut estradille aina tarvittaessa New Orleansin isoimmissa vuotuisissa kekkereissä kuten Mardi Gras -juhlissa ja huhti-toukokuun vaihteen jazzfestivaaleilla. Vuosien 1982–83 aikana Clarence vieraili ahkeraan Englannissa. Jälleen vedettiin uusiksi pari jo aiemmilta Frogman-levyiltä tuttua raitaa (A1 ja A2). Tuottaja Geoff Gill sai laimennettua messevän N.O.soundin tylsäksi kasariyökerho-viihteeksi ja ainakin osa taustoista tehtiin jonkinlaisella syntetisaattori-vempaimella. Wardell Quezerque oli avustanut sovituksissa ja soittajiin kuului mm. 1980-luvun alussa Clarence lopetti jokailtaiset esiintymiset Bourbon Streetillä, mutta ei sentään jättänyt keikkailua täysin. Clarencen suosikkijoukkueelleen omistama kannatuslaulu Go Get ‘Em Saints on käytännössä Ain’t Got No Home vedettynä uusin sanoin, mutta toimii ihan kelvollisesti. Klubikeikkojen ohella hän oli 7 viikkoa koomikkokaksikko Tommy Cannonin ja Bobby Ballin kiertueen mukana keväällä -83 ja liittyi vielä kesäkaudeksi näiden revyyshowhun Scarborough’n Futurist-teatterissa. Pisin yhtämittainen reissu kesti puolisen vuotta. A: (1) Ain’t Got No Home (2) I Told My Pillow (3) Same Ole Way (4) Tain’t It The Truth (5) Easy B: (1) Nothing From Nothing (2) For Your Love (3) I’ve Been Around (4) Kansas City (5) Basin Street 1970-luvun loppupuolella Clarence tuotti ja julkaisi Kelly Childressin kanssa LP:n, joka oli tehty Marshall Sehornin ja Allen Toussaintin Sea-Saint studiossa. Raittisenkin mukana ollut kitaristi Steve Hughes. Pakollisten uusintalämmitysten (A1, A5, A6 ja B7) lisäksi materiaalia oli haalittu laajalta skaalalta – aina 1930-luvun iskelmistä (B2, B4) 50-luvun Elviksen (A7) ja 60-luvun soulin (A2, A4) kautta 80-luvun alun Chas & Dave -hittiin (B1). Tuottajien omasta ohjelmistosta lainattu That Old Piano oli kuin suoraan Clarencelle tehty New Orleans -perinnettä kunnioittava R&B-balladi. Taustalla soitti paikallinen kitaristikuuluisuus Earl Stanley yhtyeineen. Brittivisiittien aikana tuli ulos myös yksi singleja LP-levy. Kun The Rolling Stones konsertoi joulukuussa -81 suurella “Tattoo You” -kiertueellaan New Orleansin Louisiana Superdome -stadionilla, halusivat brittirokkarit rentoutua tämän jälkeen yksityisellä jokilaivaristeilyllä. Kyseisen pyörillä varustetun koirankopin suosiosta ei ole tietoa, mutta TV-mainoksen taustalla soinut sympaattinen kappale hellyytti brittejä niin paljon, että cd-single (MCA MCSTD 1797) nousi heinäkuussa -93 maan virallisissa myyntitilastoissa sijalle #65.. Acorn (1989) 501 Go Get ‘Em Saints When The Saints Go Marching In New Orleans Saints on tunnettu NFL-sarjan jalkapallojoukkue, jonka kotistadion on New Orleansin Louisiana Superdome. Matkamuistoksi levyn ostanutta perusturistia ilahdutti varmasti myös tunnistaa tuore Commodores-hitti Easy tai Billy Prestonin muutaman vuoden takainen listaykkönen Nothing From Nothing. NEW ORLEANSIN ELÄVÄ LEGENDA 1990-luvulle tultaessa Clarence vetäytyi keikkahommista eläkkeelle ja keskittyi kotonaan Algiersissa miniatyyri-sammakkopatsaiden keräilyyn. Kääntöpuolen klassikon tunnistavat kaikki ilman esittelyäkin. Tällaista olisi saanut tulla lisääkin, mutta valitettavasti nämä ovat jääneet miehen viimeisiksi kaupallisiksi levytyksiksi ellei sellaiseksi lasketa seuraavaa erittäin harvinaista singleä. Paikka oli sama, jossa Jussi Raittinen kävi taltioimassa maineikkaat New Orleans -äänityksensä vuosina 1975 ja -76. Omiin nimiin merkitty Messin’ Around oli käytännössä Ray Charlesin Mess Around hieman uusituilla sanoilla. Kääntöpuolella kuultiin reippaasti rokkaava cover-versio Kansas Cityn laululinnun Priscilla Bowmanin ja Jay McShannin R&B-hitistä Hands Off (Vee-Jay 155, 1955). prässäsi LP:n ja yhteistyön merkeissä Soileau julkaisi neljä siltä poimittua kappaletta oman Maison de Soul -yhtiönsä singleillä. Ernie K-Doelta lainattiin Tain’t It The Truth ja For Your Love oli Ed Townsendin menestysballadi 50-luvulta. Täysin päinvastainen lopputulos oli Chas Hodgesin ja Dave Peacockin tuottama single, joka veti vertoja Clarencen parhaille 50ja 60-luvun levytyksille. Alunperin kappaleen kirjoittajaksi ilmoittautui Atlantic-pomo Ahmet Ertegun eli ”Nuggy”, kuten originaalin savikiekon (Atlantic 999, 1953) etiketissä luki
JUHA JAAKOLA Willis Jackson kuului siihen r&b-tenoristien peruskastiin, joka seurasi Illinois Jacquetin tyyliä hakemalla fonista kaikki mahdolliset äänet. Hän aloitti Cootie Williamsin septetissä 1948 ja muutti siksi New Yorkiin. 'Gator Tail herätti niin paljon huomiota, että Willisiä kutsuttiin siitä lähtien Willis ”Gator Tail” Jacksoniksi. R&B-tenoristit osa 20 R&B-tenoristit osa 20. Erään jutun mukaan Eddie ”Cleanhead” Vinson kuuli kavereiden soittoa ja kehui Willisin taitoja entiselle työnantajalleen Cootie Williamsille. 34 • 6 2014 WILLIS ”GATOR TAIL” JACKSON WILLIS ”GATOR TAIL” JACKSON MIAMISTA NEW YORKIIN Willis Jacksonin syntymästä ei liene jäänyt viranomaisten merkintöjä, koska vuodesta on eri lähteissä viiden vuoden klappi, 1928–1933. Foni soi tukevasti, ja muu bändi kannusti huudoilla ja taputuksilla. Niinpä Willis Jackson sai tilaisuuden näyttää kykynsä kovatasoisessa joukossa. Hänet on arvostettu nettiluettelossa kaikkien aikojen saksofonistien kermaan sijoituksella 80. Molemmat osat olivat lähes kokonaan tenorifonisooloa, jossa fonista revittiin ulos kaikki mahdolliset äänet, vaikka väkisin. Williamsilla oli levytyssopimus Mercuryn kanssa, ja seuraava levytyssessio järjestyi maaliskuussa 1949. Hänen foninsa oli kuitenkin mukana Ruth Brownin ja The Clovers -yhtyeen ykköshittitehtailussa. Lapsuuden opinnot pianon kanssa vaihtuivat ensin klarinettiin ja sitten alttosaksofonin kautta tenorifoniin. Willis itse myönsi myöhemmällä iällä, että hän oli syntynyt 1928 Floridan Miamissa. Williams oli pienentänyt ison orkesterinsa septetiksi, ja sen tenoristi oli juuri ottanut lopputilin. Levy (Mercury 8131) ei kuitenkaan myynyt valtakunnallisesti sellaisia määriä, että se olisi noussut Billboardin hittilistoille. Ensimmäisestä levytyksestä lähtien hän sai kovan maineen, mutta yhtään huippuhittiä hänelle ei silti suotu. Neljästä kappaleesta yksi oli johtajan kynäilyjä, mutta tenoristitulokkaan omasta räväkästä teemasta kehiteltiin kaksiosainen 'Gator Tail. Cannonball Adderley ja Blue Mitchell, joiden kanssa perustettu bändi soitti jazzia ja kehittymässä olevaa uutta musiikkia, rhythm and bluesia. Myös muissa kappaleissa tenorifoni sai kunnian aloittaa soolot, joten tulokkaan kykyihin oli kova luottamus. 'Gator Tail oli nopeahko jazzvaikutteinen jumpblues, ja ilmiselvästi vaikutteita oli saatu myös Illinois Jacquetin tenorinkäsittelystä. Willis siirtyi lopulta jazzin pariin ja teki varsinaisen uransa siellä. Koulukavereina olivat mm. Billboard kehui Willisiä levyarviossaan ”jännittäväksi uudeksi tenoristiksi, joka puhaltaa koko ajan Illinois Jacquetin tyylillä”
Kaikki neljä kappaletta olivat Willisin kynäilemiä. Whiskey, Women, And... Koko setin laulusolistina oli Eddie Mack, ja taustoista tehtiin laulua tukevia. Ja näin tapahtui. Gator-kappaleet hyväksyttiin levylle (Apollo 806). Huhtikuun lopussa Willis Jackson oli jo virallisesti lähdössä Cootie Williamsin bändistä. Willis oli vielä mukana Cootie Williamsin septetin levytyksessä Derbylle joskus 1950. Ylipuhallettu tenorifoni soi vielä paremmin kuin alkuperäisissä Gatoreissa. Juttu oli perätön, mutta Willis oli luonteeltaan melkoinen elvistelijä, joten ei olisi ihme, vaikka toimittaja olisi saanut jutunaiheen Willisin omista puheista. Säestäjänä oli virallisesti Howard Biggsin orkesteri, mutta Willis oli foneineen paikalla. Chuckles ja Dat Man koottiin ensin levylle (Apollo 800), joka oli kaupoissa maaliskuun alussa. Toinen oli 5-10-15 Hours, keskivauhtinen jumpkappale, minkä fonisoolo oli harvinaisen pidättyväinen. 919) nousi joulukuussa Billboardin r&b -listojen ykköseksi ja pysyi listoilla 25 viikkoa. Williamsin bändin aikana Willis Jackson sotkettiin juttuun, jossa innokas toimittaja väitti Willisin voittaneen hänen ja Illinois Jacquetin välisen kilpasoiton. Neljästä äänitteestä tiukin oli Shine On, johon Willis puhalsi honkkaavan väliosan. Levytys oli (ehkä) syyskuussa 1950. Uusi levytyssessio järjestettiin helmikuussa 1952, jonka tuloksena oli vain kaksi kappaletta. Willis Jackson oli silloin vielä Cootie Williamsin bändissä ja säesti Ruthin esityksissä. Toukokuussa 1950 Willis sai uuden levytyssession Apollolle. Vaan niinhän siinä kävi, että Mercury ei nähnyt uudella Gator Taililla käyttöä ja se jäi pölyyntymään hyllylle. Kun uutta levytettävää Ruthille oli löytynyt, Atlanticin studio varattiin elokuussa 1951. Nopeampi Blow, Jackson Blow oli myös äreä puhallustekniikan näytös, kun taas hidas More Blues At Midnight esitteli Willisin rouhean ja haikean mutta kantavan bluesäänen. Siitä huolimatta hän palasi silloin tällöin Williamsin kokoonpanoon vuoteen 1955 asti. Willis puhalsi rohkeasti ja sai lähes kaikki soolo-osuudet. Neljästä kappaleesta paras oli Teardrops From My Eyes, nopeahko r&b-laulelma, jonka keskelle tenorifoni teki tyypillisen rhythm and blues -soolon. (Ruth ei kerro muistelmissaan Willisin olleen jo tässä levytyksessä, mutta isot diskografiat väittävät niin. Fonistilla oli kyllä Willis Jacksonin tyyli.) Lokakuussa 1950 Ruth Brown lähti kolmen kuukauden kiertueelle Willisin bändin kanssa Uudesta Englannista aina Floridaan asti. Nopea aloituskappale On My Own näytti heti, mistä oli kysymys: foni lähti tunnustellen vauhtiin, kiihdytti pitkillä suorilla vedoilla, honkkasi alimmat sävelet ja haki kirkuvat falsetit, kaikki varmasti ja taidokkaasti. Lady Bug ja On My Own tulivat heti seuraavalle (Apollo 801), ja se arvioitiin Billboardissa 1.4.1950 korkeilla pisteillä. Se ei ylittänyt Billboardin arviointikynnystä. Oman tilaisuuden hän sai tammikuussa 1950. Panama Francis antoi tanakan rumputaustan keskivauhtisiin Later For The ’Gator ja Call Of The ’Gators, joiden foniosuudet noudattivat perinteistä Gator-tyyliä eli kaikki keinot tunteella peliin. Bill Doggett pianossa ja Panama Francis rummuissa. RUTH BROWNIN KYYDISSÄ Nouseva laulutähti Ruth Brown oli jo saanut yhden hitin ja karistanut entisen miehensä Jimmyn kintereiltään, kun hän joutui Chicagon Regal-teatterissa samalle estradille pitkän ja näyttävästi pukeutuvan tenorisaksofonistin kanssa. julkaisi sen ja Blow’n LP:llä 1970-luvun lopussa. Levy nousi huhtikuussa Billboardin r&b -listoille, oli ykkösenä seitsemän viikkoa ja myi yli miljoona kappaletta.. Muut kolme kappaletta olivat perinteisempiä. Willis perusti oman bändin, josta tuli samalla Ruth Brownin keikkabändi. Siitä kehkeytyi suhde, jota Ruth luonnehti muistelmissaan elämänsä rakkaudeksi. APOLLON AIKA Willis Jackson teki Apollon kanssa levytyssopimuksen marraskuussa 1949. Seuraava oli Doin' The ’Gator Tail, jatkokehitelmä edellisestä suosikista. Aloituskappaleen Mercenary Papa Willis pani käyntiin uhkaavalla honkkauksella. Hän oli Apollon studiossa joulukuussa Bobby Smithin bändin mukana säestämässä Eddie Mackia. Minusta session paras Midnight jäi hyllylle ja otettiin myöhemmin EP:lle. Ruth vei hänet Atlanticin Jerry Wexlerin luo ja vaati, että Willisin tulee säestää häntä seuraavassa levytyksessä. Setin paras oli Hoot And Holler Saturday Night, mihin Willis tinttasi lauluun sopivan honottavan soolon. Keskivauhtisiin jumpkappaleisiin Chuck’s Chuckles ja Dance Of The Lady Bug tuli herkullisen räväkät ja jatsahtavat soolot, kun taas hitaassa balladissa Can’t Help Lovin’ Dat Man foni herkistyi. Kovatasoisessa studioseptetissä istuivat mm. Syyskuussa alkoi seuraava kiertue, joka jatkui viikolla Birdlandissa, ja vuodenvaihde kului Itärannikon hippajaisissa. Levy (Atl. 6 2014 • 35 Seuraavan kerran Cootie Williamsin bändi kävi studiossa syyskuussa 1949, ja tällä kertaa purkkiin saatiin kolme kappaletta. Huhtikuussa 1951 Billboard kertoi, että parivaljakko oli toukokuun puoleenväliin Länsirannikon kiertueella. Chicagon keikan jälkeen he elivät yhdessä ilman papin siunausta enemmän ja vähemmän pysyvästi
Willis työskenteli Cloversien äänityksissä vielä vuonna 1954. Keskivauhtista musiikkia vei tiukka r&b-ote. DeLuxen levytyksen jälkeen Willis osallistui Kingillä viiteen Little Willie Johnin sessioon 1955–1957. Toukokuussa 1959 kvintetti teki THE CLOVERS RUTH BROWN. Rumpali takoi paksua takapotkua myös Groovessa, ja fonisoolossa oli muistumia useammasta standardista. Willis alkoi kulkea entistä enemmän omilla retkillään, joten Ruthkin kävi vieraissa. Kesällä 1952 Billboardin artikkeli maalaili, että Atlanticilla levytti r&b:n huippuja ja Willis Jackson oli Amerikan huipputenoristeja. Kahden kuukauden päästä oli uusi levytys, mikä ei tuottanut mitään merkittävää. Toinen levy (Atl. 998) kelpasivat Willisin kynäilemät keskivauhtinen Walking Home ja ylinopea Shake Dance. Kun hän joutui ilmoittamaan Willisille odottavansa lasta, suhde oli loppusuoralla. Try A Little Tenderness alkoi herkästi mutta päättyi r&b:n hengessä. Willis osoitti kykenevänsä soittamaan haaveellisia balladeja, kuten Harlem Nocturne ja Street Scene. Bob Porter on kuvannut Willisin esiintymistä 1956 television Ed Sullivan Showssa: ”Hän hyppäsi bändin eteen, riisui solmionsa ja leopardinnahkatakkinsa, taivutti taaksepäin polvillaan ja puhalsi koko ajan aivonsa pihalle.” Willis Jackson teki vielä yhden oman session Atlanticin alamerkille Atcolle. Koko USA:n myynti ei kuitenkaan riittänyt Billboardin myydyimpien listoille. 946) sai Billboardissa korkeat pisteet. Seuraavan session tulos One Mint Julep kipusi kakkoseksi ja sen B-puoli Middle Of The Night otti erikseen nelostilan. 967) Here In My Heart sai erittäin hyvät pisteet Billboardissa, mutta Rock ei ollut arvioijan mielestä samalla tasolla. 36 • 6 2014 Ruth ja Willis alkoivat tehdä keikkaa myös erikseen. Levy (Atl. 975) onnistui kaupallisesti todennäköisesti parhaiten Willisin omista singleistä ’Gator’s Grooven ansiosta. Balladeissa oli sama meno kuin edellisvuonna, mutta tahti muuttui kertalaakista kappaleissa Rock, Rock, Rock ja ’Gator’s Groove. Levyn (Atl. Julepin foniosuudet olivat vielä täytteitä, mutta Night sai ärhäkämmän soolon Willisiltä. VIIMEISET R&B-VUODET Atlanticin sopimuksen päätyttyä Willis Jackson vaihtoi taloa ja kävi levyttämässä huhtikuussa 1954 Kingin alamerkille DeLuxelle kaksi balladia ja kaksi omaa jumpkappaletta. Willis Jackson soitti kappaleen Fool, Fool, Fool fonisoolon, ja tämäkin nousi Billboardin listan kärkeen. Viimeinen levytys oli huhtikuussa 1953. PRESTIGELLE JAZZIA SOITTAMAAN 1959 Willis oli jo kääntänyt foninsa jazziin päin, ehkä Bill Jenningsin avustuksella. Heinäkuussa 1952 kokoonnuttiin kuitenkin uuteen levytykseen. Toukokuussa 1952 äänitettiin taas kaksi herkkää ja kaksi räyhäkkää kappaletta. Sekin myi hienosti ja kipusi syksyllä Billboardin R&B Best Seller -listan kolmanneksi. Wine-O-Wine oli hienosti svengaava ralli, jossa Four Gators ja rumpali Emmanuel Simms kunnostautuivat ja Willis kuulosti hätäiseltä. Jennings oli jazziin päin kallellaan, ja sen vuoksi kvartetin kappaleissa kihisi jo jatsahtavia sävyjä, vaikka yleisilme olikin r&b:n puolella. Vuoden 1951 levytyksistä heinäja marraskuussa hyväksyttiin levyille kaksi hidasta herkistelyä ja kaksi reippaampaa jumpkappaletta. Joka tapauksessa maaliskuussa 1957 tuli myyntiin single, jonka kappaleina olivat Back Door ja Later ’Gator. Neljästä äänitteestä levylle (Atl. Billboard ei oikein arvostanut levyjä, eikä kauppaakaan suuremmin tehty. Willisin oma Good Gliding sopi paremmin Willisin tyylille, ja rumpalin tanakalle taustalle tuli äreä fonisoolo. Sen pariksi tuli levylle (DeLuxe 6060) The Cracker Jack, tanakan rytmin päälle tehty jatsahtava r&b-sivallus. Se tuotti kuitenkin vain neljä sessiota, yhteensä 18 kappaletta, joista prässättiin viisi singleä. Toinen nopea Howling At Midnight oli versio Jimmy Forrestin, Rusty Bryantin ja Joe Houstonin kappaleesta Night Train / All Nite Long. Ainoa onnistunut oli Tears Keep Tumbling Down, raskas jumpblues ilman varsinaista fonisooloa ja ilman kunnon myyntimenestystä. Walking oli jatsahtava fonisoololtaankin, kun taas Shake oli yhtä hakkelusta. The Clovers oli onnistunut heti ensimmäisellä levyllään tekemään ykköshitin, joten toiseen sessioon oli kovat odotukset. Hänen kvintettiinsä kuului Jenningsin lisäksi hammond-urkuri Jack McDuff sekä basisti ja rumpali. Merkittävämpää oli Willisin sessiotyö taustamuusikkona. Atlanticilla hän oli luomassa legendaa Cloverseista doowopin ykkösenä. On arvioitu, että se olisi pidetty jo 1955, vaikka diskografiat sijoittavat sen helmikuuhun 1957. Syyskuussa 1957 kitaristi Bill Jennings ja Willis levyttivät neljä kappaletta, joista kaksi, Wishbone ja Down Boy, valikoitiin levylle (King 5087). Sessiobändit olivat septettejä, ja taustalaulusta huolehti pääosin The Four Gators. Toinen kappale oli Daddy Daddy, lattarihenkinen jumpblues käheällä fonisoololla varustettuna. OMAT ATLANTIC-LEVYTYKSET Ruth Brownin ansiosta (?) Willis teki Atlanticin kanssa oman levytyssopimuksen toukokuussa 1951 kolmeksi vuodeksi. Edellisessä oli uruilla aikamoinen osuus, vaan pääsipä Williskin vauhtiin loppuosalla. Parivaljakon viimeinen yhteislevytys tehtiin heinäkuussa 1953
Cootie Williamsin ja Bobby Smithin aikaa on cd:llä ”Later For The Gator” (Acrobat 4203), omia levytyksiä ”1950–1954” (Classics 5135) ja ”The Remaining Willis Jackson 1951–1959” (Blue Moon 6048). Willis Jackson oli Prestigen suosikkeja, sillä hänen levynsä kävivät hyvin kaupaksi, ja levytysmateriaalia tarkoituksella kaupallistettiin. Try A Little Tenderness (1954) on Willisin 1950-luvun alkupuolen paras soolo. Hän avusti myös mm. Sama porukka ilman basistia kävi samalla viikolla Fire-merkin studiolla levyttämässä kappaleet Good To The Bone ja Makin’ It (Fire 1003), joissa oli vahva rumputausta ja komeaa bluesrutistusta. Lähteinä: Sarjan vakiolähteiden lisäksi merkittäviä olivat: Brown Ruth+Andrew Yule: Miss Rhythm; Da Capo 1999 www.rockabilly.nl/references/messages/willis_jackson.htm. WILLIS JACKSONIN TYYLI JA MERKITYS Willis Jackson oli perinteinen r&b-tenorisaksofonisti, joka ei ujostellut soittaa lujaa falsetista honkkiin show-asenteella. Vuoteen 1971 mennessä syntyi Prestigen merkeille yli 20 omaa lp-levyä ja singlejä. Musiikintutkija Jan Evensmo uskoo, että Willisillä olisi ollut kykyä merkittäväksi jazzfonistiksi, ellei hän olisi valinnut r&b:tä. Chuck’s Chuckles ja More Blues At Midnight (1950) ovat hänestä hyviä, 5-10-15 Hours (1952) myös. – Vanha LP ”On My Own” sarjassa Whiskey, Women, And... Willis kehitteli oman soittimen, gatorhornin, joka oli saksofonin tapainen ja asettui äänialaltaan sopraanoja alttosaksofonin väliin. LEVYTYKSIÄ Willis Jacksonin musiikki on hyvin koottu. Bo Diddleyn ja George Bensonin levytyksissä ja muissakin heppoisemmissa produktioissa, mm. Vielä 1985 hän teki keikkaa Jack McDuffin kanssa. Kun Willis joutui sairaalahoitoon, Ruth kävi häntä katsomassa, kunnes noutaja saapui Willisille lokakuussa 1987. 6 2014 • 37 päivässä 14 kappaleen levytyssetin Prestigelle. (KM-705) täytyy mainita sen historiallisen merkityksen ja kansitekstien vuoksi. Ruth Brown kertoi muistelmissaan tavanneensa kuihtuneen Willisin New Yorkissa. Vaikka Willisin omat levytykset eivät tuottaneet huippuhittejä, hän oli avustamassa fonistina Ruth Brownin ja The Clovers -yhtyeen ykköshittien levytyksissä. Prestigen aika alkaa cd:llä ”A One-Day Session 05/25/59” (Fresh Sound 718) ja muita jazzlevyjä/ cd:itä on pilvin pimein. Materiaalin henkenä oli mainstream-jazz, mutta silloin tällöin välähti vanha r&b -meno esim. Later ’Gator (1955/1957) edustaa korkealuokkaista r&b-tenorismia. Kun Willis vaihtoi Prestigellä jazziin, se ei Evensmota täysin tyydytä, koska sooloissa oli liikaa kaupallisuuden tuomaa epätasaisuutta. Senkin aikana ja jälkeen levytysura jatkui muille merkeille vuoteen 1980. kappaleissa ’Gator’s Tail, Gil’s Pills ja Come Back To Sorrento, jonka Willis oli tehnyt Atlanticille kahteen kertaan sen kelpaamatta julkaistavaksi. Rhythm and bluesia oli vielä jäljellä. Hänen oman tuotantonsa helmet löytyvät mielestäni Apollo-ajalta. Jazz-Willisin helmiä r&b-mielessä ovat kappaleet Cookin’ Sherry (1960), Snake Crawl (1961), Thunderbird (1962 ja 1964), Back And Forth (1962), After Hours (1963), Jackson’s Action (1964). Paksu ja täyteläinen ääni ja alarekisterin runsas käyttö antoivat hyvän pohjan kovaan menoon. Siitä huolimatta hänen sooloissaan oli paljon enemmän järkeä kuin show-asenne edellytti. Paul Winleyn singlellä 1101. Hän käytti sitä myöhemmin balladien soittamiseen
Vain neljä yhtyettä. Alkuvaihe oli sekavahko erityisesti sen takia, että johtohahmo Waymon joutui armeijapalvelukseen. Luettelo jäi käsittämättömän lyhyeksi. Vaikka olen olevinani soulin tuntija, koko levystä löytyi vain yksi raita (Heart Full Of Love), jonka tunnistin ja siitäkään en saanut esittäjäyhtyettä päähäni. Karsin pois konkariryhmät (Coasters, Larks, Olympics...), jotka vanhasta muistista saivat sattumahitin vielä soul-aikoina, samoin joukon itsestään selviä rajatapauksia Righteous Brothersista Vibrationsiin ja mitä jäi jäljelle. Los Angeles ei todellakaan ollut miesyhtyesoulin Mekka. Gonzalesin diskofiili listasi porukat 70-luvulla samaksi, 90-luvun kansiteksteissä kerrotaan, että kyseessä oli mahdollisesti yksi ja sama ryhmä. Pari poikkeusta löytyy, mutta yhtyeen tunnetuimmat ja tyypillisimmät levytykset olivat sataprosenttisia poikaballadeja. Mikään länsirannikon yhtyeistä ei sitä paitsi kyennyt tekemään suurta valtakunnallista klassikkoa, paremminkin singlet nousivat nipin napin korkeintaan listojen keskivaiheille suosion jäädessä paikalliseksi. KOULUN PENKILTÄ LAVOILLE Incrediblesin ensimmäinen muoto syntyi Jefferson High Schoolissa Los Angelesissa vuonna ‘63. Vuosikymmenen lopussa kohosi pinnalle nättejä balladeja laulanut The Young Hearts, joka jatkoi menestystään 70-luvullakin. Nimi Incredibles otettiin ymmärtääkseni käyttöön heti siinä vaiheessa, kun soundeja opeteltiin High Schoolissa. Tuore Soul Discography sen sijaan tulkitsee asian niin, että yhtyeitä oli todellakin kaksi. Jotakin puuttui niin kuin LA:n soulista yleensäkin, mutta ainakin nyt esiteltävän Incrediblesin tapauksessa musiikki oli ankarastikin arvioiden vähintään keskitason perussoulia, todellisia onnistumisiakin mahtuu joukkoon. Vanhin niistä on The Superbs, joka teki vuonna ’64 hienon hittiballadin Baby Baby All The Time. Tässä listaus vuosikymmenen lopuille kestäneestä studiovaiheesta: Audio Arts! 701 Crying Heart I Can’t Get Over Losing Your Love. Pientä sekaannusta aiheuttaa länsirannikolla samoihin aikoihin vaikuttanut kaimayhtye. Varsinaista yhtyekokemusta oli dokumenttien mukaan vain Edwardsilla, joka oli laulanut ainakin paikallisissa yhtyeissä The Vi-Dets ja The Millarettes. Jäin miettimään, kuinka pahassa paitsiossa Los Angeles yleensä oli soulin vahvoina vuosina. Se ei ollut puhdas poikaporukka, olihan sen aloituskokoonpanossa peräti kaksi tyttöä. Sen muodostivat koulun opiskelijat Cal Waymon, Carl Gilbert ja Jean Smith sekä ulkopuolisena Denise Edward. Joudun siis heti alkuunsa tarkentamaan yhtyeen kategoriaa. Tarkemmin sanoen Class-merkillä ilmestyi vuonna ‘66 single Dropout / The Cricket, jonka esittäjäksi on merkitty Jay Cee & The Incredibles. Joitakin hajanimiä löytyy kansiteksteistä, mutta esimerkiksi monissa yhteyksissä pikkutarkka Soul Discography ilmoittaa vain edellä mainitun aloitusnimilistan. 38 • 6 2014 THE INCREDIBLES THE INCREDIBLES PEKKA TALVENMÄKI Pistin taannoin päiväunilevykseni soimaan takavuosien rarekoosteen, joka sisälsi 60-luvun länsirannikon miesyhtyemateriaalia. Taas vuoden tauko ja listoille nousi The Incredibles kahdella singlellä. Seuraavana vuonna nousi listoille edellä mainittu Heart Full Of Love, jonka esitti The Invincibles. Neljä listaporukkaa kalpenee pahasti Detroitin, Chicagon, Memphisin tai New Yorkin lukemattomien huippunimien rinnalla. Musiikissa tuo ei juurikaan erotu, sillä solisti Cal Waymonin ympärille rakennettiin niin vahva poikasoundi, että jälki kuulosti täysin puhtaalta miesmeiningiltä. Levyttämään Incredibles pääsi vasta vuoden ‘65 lopussa paikallisen pienvaikuttajan Madelon Bakerin perustamalle Audio Arts! -merkille. Todettakoon saman tien, että kokoonpano oli yhtyeen viisivuotisen olemassa olon ajan erittäin vaihtuvaa sorttia. Outoa oli. Whitburnin raamatun avulla etsin LA:ssa nousevan soulin innoittamina muodostettuja porukoita, jotka onnistuivat nousemaan listoille
Siinä kaikki Incrediblesien singleistä ja samalla yhtyeen levytysura pikaesittelynä. Erikoisin on mehukas Supremesjäljitelmä All Of A Sudden, jonka esikuvana on selvästi ollut ykköshitti Love Is Here And Now You’re Gone. Kuten aikaisemmin todettiin, kokoonpano eli ja muiden solistien suhteen ollaan puhtaalla arvauslinjalla. Sävelmä on Cal Waymonin, mutta tuskin hän itse tuota laulaa, niin korkealta solisti vetelee. Väliin heitettiin taas Motown-kopioita ja muuta menevämpää tavaraa. Poikapuolena lauloi James Carmichaelin tilalle vuonna ‘66 sovittajaksi pestattu Charles Green. Carmichael oli Motown-fani ja ymppäsi a-puolen sovitukseen palasia Four Topsien Reach Out I’ll Be There -hitistä tuttuja tunnetusti tarttuvia koukkuja. Yritin tosissani kuulostella onko mukana tyttöääniä. Denice Erwin oli äänessä myös Without A Word -raidalla, joka oli duetto. Myös Stop The Raindrops ja Fool Fool Fool kuuluvat, kuten nimikkeistäkin voi arvailla, vahvojen balladionnistumisten joukkoon. B-puoli on kuitenkin minun korvissani parempi, yllättävän pirteä ja hyväntuulinen rytky ja Motownia haettiin nytkin. Ainakin 60,017 esiintyy joissakin listauksissa niin, että b-puolena on Lost Without You ja että 70-luvun alussa on ilmestynyt numerolla 60,031 levy Crying Heart / Standing Here Crying. Miss Treatment puolestaan on kallellaan johonkin noiden aikojen tempparijuttuihin (No More Water In The Well tai Ain’t No Sun Since You’ve Been Gone?) päin. Kaikilla edellä käsitellyillä raidoilla solisti on minun korvieni mukaan Cal Waymon. Tyylikäs esitys lajissaan. Ruffin ja Motown pilkahtelivat muutenkin kaiken aikaa Incrediblesien esitysten taustalla. Jatkossa hienoja balladeja saatiin luonnollisesti lisää, mutta ei ihan niin tiuhaan kuin Heart And Soulin listapaikan perusteella olisi voinut olettaa. Arvauksena voisi heittää, että kyseessä oli naimisiin mennyt alkuperäisjäsen Denise Edwards, mutta tuo arvaus on kaiketi huti, koska tällaista yhteyttä ei missään mainita, päinvastoin Deniset mainitaan selvästi kahtena eri tyttönä, Erwinistä toteaa Martin Koppel eräässä kansitekstissä, että hän oli ennen Los Angelesiin tuloaan toiminut St. Jos tietokilpailussa pitäisi arvata esittäjää, ainoa mieleen tuleva olisi Spinners. Raakile siis. Jälkimmäinen tuo lievästä kankeudestaan huolimatta hetkittäin mieleen Jimmy Ruffinin. Syy. Waymonin säveltämä I’ll Make It Easy pääsi jopa listoille ja ansaitusti. jolloin yhtye näyttää olleen hajoamispisteessä. Hän sävelsi molemmat puolet ja tuotti ne ja tietenkin kokonaisuus perustui vahvasti hänen lauluosuuteensa. Mysteeriksi jää Heart And Soulin b-puolelle unohtunut vikkelä, popahtava medium I Found Another Love, jossa on hauska taustakilkutus. Jatkossa tulos koheni kaikin puolin, kun pomo Madelon Baker otti ohjat käsiinsä ja palkkasi sovittajaksi tuoreen paikallisen kyvyn James Carmichaelin. Louisissa postinkantajana. Pientä hyminää ehkä, mutta muuten esitys on mitä tyypillisin 60-luvun puolivälin poikasoulballadi. 701 oli lähes sataprosenttisesti Cal Waymonin työtä. Waymon lauloi nätisti ilman turhaa paatosta. Selkein esimerkki on Standing Here Crying, jossa on sekä lähdössä että bridgeosassa Ruffinin I’ve Passed This Way Before -hitistä vohkittu monologin tapainen, mutta Waymon lauloi siististi ja taustalta löytyy sekä sujuvat jouset että keventävää kilkutusta, mikä takaa ainakin Motown-fania miellyttävän lopputuloksen. Jos teksteihin on yhtään luottamista niin tyttö oli nimeltään Denise Erwin. Joitakin raitoja näkyy ilmestyneen myös Era-painoksina ja lisäksi vielä single Standing Here Crying / All Of A Sudden numerolla Tetragrammaton 1515. Sikäli single oli lajissaan tyypillinen, että Crying Heart oli balladi, laahaava ja latteahko sellainen ja bpuoli nopeahko, kasvoton rytky, jonka mäiskeessä on pieni Motownin henki. HEART AND SOUL Incrediblesin tunnuslauluksi muodostunut Heart And Soul oli vahva paluu balladilinjalle. Raastavasta deep soulista ei todellakaan ollut kyse vaan surullisesta, hieman alavireisestä rakkausballadista. Vankoista balladeista erottuu edukseen nätti, mutta jähmeähkö ja paikoitellen väkisin rutistettu Lost Without You sekä positiivisena yllätyksenä siististi laulettu versio edellisen vuosikymmenen puhkilevytetystä nyyhkyklassikosta I Love You For Sentimental Reasons. Sulavahko, nopeahko rallattelu oli jonkin verran Motownesikuviensa kaltainen, mutta jähmeämpi lähinnä siksi, ettei Greenin osuudessa ollut henkeä nimeksikään. Righteous Brothersien hittiversio oli tuoreessa muistissa, mutta Waymonin tulkinta oli sopivan erilainen. 6 2014 • 39 60,001 I’ll Make It Easy (39./108.) Crying Heart 60,006 There’s Nothing Else To Say Another Dirty Deal 60,007 Heart And Soul (45./122.) I Found Another Love 60,009 Without A Word Standing Here Crying 60,010 (I Love You) For Sentimental Reasons I Can’t Get Over Losing Your Love 60,014 Fool, Fool, Fool Lost Without You 60,016 All Of A Sudden Miss Treatment 60,017 Standing Here Crying All Of A Sudden 60,018 Stop The Raindrops (I’ve Got The Blues) Fool Fool Fool (Love Has Made A Fool Of Me) Tarkennuksena vielä, että singleistä voi olla erilaisia painoksia. Sävelmä on nytkin nätti, mutta sekä sovitus että varsinkin laulupuoli on paljon rennompi ja miellyttävämpi. Jatkon olisi luullut sujuvan samaan tyyliin, mutta yllättäen seuraava single oli molemmin puolin nopeampaa. Mukava raita, mutta kuka laulaa. Viimeinen single on levytetty keväällä ‘69. Waymonin solistiosuus tuo mieleen lähinnä Jimmy Ruffinin ja esitys puolustaakin paikkaansa erikoisena ja sujuvana Motown-kopiona
Itse maksoin siitä 80-luvulla Tukholmassa muistaakseni 40 kruunua. Uutta tietoa ei ole tarjolla, koskapa kyseessä on vain alkuperäisalbumin tekstien kopio. A-puolelle on kerätty yhtyeen balladien parhaimmisto ja b-puolelle vauhdikkaampi osasto. Itse Incredibles samoin kuin Madelon Baker ja hänen Audio Arts! -merkkinsä puolestaan näyttävät kituuttaneen hengissä nipin napin 70-luvun puolelle, koskapa vuodelta ‘71 löytyy yksi singlemerkintä: Audio Arts! 60,024 Moving On Love Me Now Esittäjäksi on merkitty Al Waples & The Incredibles, mikä todistanee ainakin sen, ettei Waymon enää voinut olla mukana. En ole tarkistanut tuoreimpia hintapyyntöjä, mutta jonkinlainen keräilyarvokin levyllä on. Lisäksi vuonna 1972 ilmestyi vielä uusintajulkaisusingle Audio Arts! 60,028, joka sisälsi kappaleen I Can’t Get Over Losing Your Love kääntöpuolellaan Audio Arts Strings -yhtyeen nimiin merkitty instrumentaaliversio There Is Nothing Else To Say’sta. Vaihtoehtoisotokset olen itse kokenut yleensä pelkkänä kiusantekona. Odotettu pakollinen CD saatiin 90-luvun alussa englantilaisen Goldmine/Soulin toimesta: Heart And Soul (Goldmine/Soul GSCD 18) (1)-(10) suoraan LP:ltä (11) Fool Fool Fool (12) Stop The Raindrops (13) I Found Another Love (14) Crying Heart (15) Without A Word (16) Standing Here Crying (17) Miss Treatment (18) I Can’t Get Over Losing Your Love (19) Fool Fool Fool Goldmine/Soul julkaisi takavuosina paljon kiinnostavaa ja harvinaista materiaalia soulin harrastajien iloksi, mutta bootleg-puolella toimien. Tarkkaan ottaen hän levytti kolme raitaa Pacific Artists -merkille, tuottajana hän toimi itse ja sovittajana Charles Green. YKSI ALBUMI JA KERTAUS-CD Incrediblesien ainoa albumi julkaistiin vasta yhtyeen hajoamisen aikoihin 60ja 70-lukujen taitteessa: Heart And Soul (Audio Arts! LP-7000) A: (1) Heart And Soul (2) I Love You For Sentimental Reasons (3) Lost Without You (4) Standing Here Crying (5) I’ll Make It Easy B: (1) MissTreatment (2) Without A Word (3) All Of A Sudden (4) Another Dirty Deal (5) There’s Nothing Else To Say Raitojen vähäinen määrä hämmästyttää, mutta mitenkään tavatonta ei kymmenen kipaletta ja alle puolen tunnin kesto 60-luvun soul-albumilla ollut. Tämän cd:n teksteistä saa selvää vain suurennuslasilla. Hyvä albumi. Kyseiset raidat olivat Lu Lu Was That You, Let Me Be The One ja I Only Have Eyes For You ja ne julkaistiin kolmena eri yhdistelmänä sinkuilla PA 001, 002 ja 003. Kovin paljon ei sillä saralla tapahtunut. Sisältö sen sijaan on erinomainen, ovathan mukana vinyyli-LP:ltä puuttuvat singleraidat. Sovittajaksi mainitaan James Carmichael. Kirjavansekava kansikuva ärsyttää, onneksi takasivulla on muutama siisti mustavalkoinen otos sekä paikallisen radioäänen Jerri Reedin pitkähköt kehusaatteet. Sisällössä ei ole valittamista. Tällä kertaa yllätyin iloisesti, sillä Fool Fool Fool ja etenkin Standing Here Crying kuulostavat paremmilta kuin alun perin julkaistut versiot.. Miinus myös olemattomista informaatioista ja sekavista kansiläpysköistä. 40 • 6 2014 oli yksinkertaisesti johtohahmo Cal Waymonin hinku soolouralle
6 2014 • 41
Mainituista jokainen omasi sydämen, joka sykki raisumman mustan rytmimusiikin ohella myös lauletulle jazzille ja swingille, mikä luultavasti onkin perimmäinen syy siihen, miksi heidän kaikkien on annettu tulla laiminlyödyksi tutkivan bluesjournalismin saralla jo vuosikymmenten ajan. saman vuosikymmenen keskieurooppalaisista twist-muunnelmista poikenneetkaan. Tämä R&B-lumotar ei levyttänyt koskaan Pohjoismaissa eikä hänen 1950–70-lukujen äänitteistään taatusti ollut muutenkaan varsinaista ylitarjontaa näillä kulmilla. Voinee kai otaksua, että monin paikoin Suomea nämä molemmat kappaleet opittiin tuntemaan twist-tahtilajissa ensin nimenomaan Donna Hightowerin aikaansaannoksina, Sheridan-kiekon arvatenkin kulkeuduttua systemaattisemmin maahan vasta The Beatlesin todellisen läpimurron myötä vuoden 1963 puolella. Lisäksi hänen ainokaista suomalaisvalmisteista import-singleään vuodelta 1962 voinee pitää eräänä ”aidoimmista” naisartistin laulamista rhythm’n’bluestuotteista, mitä maassamme on ollut tuohon aikaan yleisesti saatavilla – siitäkin huolimatta, etteivät Hightowerin esitykset nyt lopulta niin suuresti esim. 42 • 6 2014 Rhythm’n’bluesin ja bluesin tunnettuusastetta 1950ja 60-luvun Pohjoismaissa musiikillaan ja persoonillaan voimistaneiden naisartistien esittelyvuorossa ovat tällä kertaa Donna Hightower, Ernestine Anderson sekä Maxine Johnson. Mielenkiintoiseksi mainitun pikkumustan tekee myös tieto siitä, että sille sisältyneet, meilläkin suositut kansansävelmät My Bonnie Lies Over The Ocean ja When The Saints Go Marchin’ In olivat sattumalta samat kappaleet, jotka valikoituivat myös Tony Sheridanin sekä ”The Beat Brothersin” Hampurissa kesäkuussa 1961 äänittämälle ja Saksan Polydorilla tammikuussa 1962 julkaistulle sinkulle. PETE HOPPULA POHJOLAN R&B-LUMOTTARET POHJOLAN R&B-LUMOTTARET DONNA HIGHTOWER: LAULAVASTA KAHVILANTYTÖSTÄ KONSERTTISALIEN PRIMADONNAKSI Artikkelisarjan edellisosassa esiteltyihin kollegoihinsa verrattuna Missourin Caruthersvillessä 28.12.1926 yhdeksänlapsisen katraan esikoiseksi syntynyt Donna Lubertha Hightower muodostaa jälleen hienoisen poikkeuksen. Hightowerin tiedetään kuitenkin asuneen 50-luvun lopulla tovin aikaa Ruotsissa. Laulajattaren bluesja R&B-taustoista 1950-luvun Chicagossa ja Los DONNA HIGHTOWER
Avioeron astuttua voimaan 40-luvun lopulla Donna muutti Chicagoon ja asettui taloksi serkkunsa hoteisiin. Ykköspalkintoon sisältyi levytyssopimus RPM-merkin kanssa. Sinä karuna päivänä kun näin tapahtui ja työnantajalle selvisi viimein alaisensa sivupuuhastelut, sai Donna välittömät potkut. Chicagoon laulajatar palasi alkuvuonna 1953. Kaliforniaan päästyään Donna tarvitsi rahaa, jota järjestyi piian töitä tekemällä. Näin myös Donna jäi nuoruudessaan vaille kunnon ammatillista tai sivistyksellistä pohjakasvatusta. ”Oi, sehän on vaan Donna, hän tekee meidät hulluksi tuolla ainaisella laulamisellaan!” Häirikkö sai samantien kutsun asiakastiloihin. Barbara kiikutti laulutaitoista ystäväänsä paikasta toiseen ja esitteli häntä yhä uusille musiikkialan vaikuttajille. 6 2014 • 43 Angelesissa suomalaisnuorisolla sen sijaan tuskin oli vielä tuolloin harmainta aavistuksen häivääkään. Missio oli suoritettu kolmessa viikossa, kun debyyttisinglen (Decca 48254) avannut I Ain’t In The Mood tallentui Horace Hendersonin yhtyeen kera Chicagossa 9.10.1951. Näin ollen Donnakin vastasi aihetta koskeneeseen kysymykseen tiukan kieltävästi. Kingin,. Uusia Decca-äänityksiäkin syntyi Chicagossa helmija huhtikuussa 1952. Stroller ja Tillman neuvottelivat diilin 35 dollarin viikkoliksasta, jota vastaan Donnan oli määrä laulaa hotelliyökerhossa Horace Hendersonin orkesterin säestyksellä. Hightower ennätti myös osallistua LänsiLA:n Oasis-klubilla pidettyyn, Redd Foxxin vetämään kykyjenetsintäkilpailuun, jonka hänen kerrotaan voittaneen Etta Jamesin nenän alta. Louisista Indianan Garyyn. Floyd Smithin omintakeisen slidekitaran sekä Hooker-tyyliin tuplana dubatun lauluäänen voimin tahkottu, olosuhteisiin nähden miltei brutaali bluesnumero sai vastinparikseen cover-version Johnny Rayn Crysta. Hetkeä myöhemmin hän oli kuitenkin jo esiintymässä tv-ohjelmassa The Plattersin, Duke Ellingtonin ja muiden kanssa, joskaan ohjelmaa ei lähetetty suorana. Tämä sopikin hänelle oivallisesti, kahvilassahan saman tienestin eteen oli raadettava niska hiessä hommia kokonainen viikko. Donnan isä ei koulutuksiin uskonut – ja vaikka olisikin, eipä hän varmastikaan olisi pystynyt haalimaan riittävästi säästöjä sellaisen järjestämiseksi kaikille mukuloilleen. Työtehtäviä ei kuitenkaan ollut tarjolla tarpeeksi, joten matka jatkui pian Indianan Indianapolisiin, missä keikkatilanne osoittautui vain hitusen paremmaksi. LÄNSIRANNIKOLLE Vuonna 1954 Donna matkusti ystävänsä Patin kanssa Indianapolista Los Angelesiin. Ensimmäisen aviomiehensä Hightower löysi armeijan leivistä, joten edessä oli lyhyellä varoitusajalla useita muuttoja uusien palveluspaikkojen ja kaupunkien välillä, Missourin St. Laulajan omaa lyyristä tuotantoa edustaneet kappaleet saivat aikaiseksi sen verran pöhinää, että hänelle tarjoutui kesän ja alkusyksyn aikana pesti pakettiturneella Johnny ”Guitar” Watsonin, B.B. Hämmentynyt tarjoilija ymmärsi korjata vasta toisen pyynnön jälkeen, ettei diner-kahvilassa kaikunut musiikki suinkaan tullut radiosta vaan kyökin puolella itsekseen rallatelleesta tulevasta R&B-tähdestä. Tämä toteutui varhaisella iällä solmitun avioliiton sekä kahden oman lapsen syntymän kautta. Hightowerien pientilallisperheen arki koostui pitkistä ja huonosti palkatuista päivistä peltotöissä puuvillaa poimien. Hoksattuaan, ettei Donna esiintynyt vielä tuohon aikaan ammattimaisesti, päätti Tillman esitellä saaliinsa seuraavaksi Chicagon Strand Hotelin ravintoloitsijalle Benny Strollerille, jolle Hightower riuhtaisi näytteeksi Ella Fitzgeraldin Love You Madlyn, Dinah Washingtonin Baby Get Lostin sekä vielä yhden Sinatra-numeron. Koska sellaista ei vielä toistaiseksi ollut eikä Donna ollut koskaan edes yrittänyt kirjoittaa itse omia lauluja, sai hän tehtäväkseen mennä kotiin ja työstää vastauskappale John Lee Hookerin marraskuussa 1951 listoille nousseelle blueskappaleelle I’m In The Mood. Nuorikon haave oli kuitenkin vapautua lapsuudenkodin ja -ympäristön katveesta niin pian kuin mahdollista. Läpi 1940-luvun big band -musiikin parissa työskennellyt Henderson oli myös uudistuksen tiellä, kaventaen yhtyeensä Hightowerin mukaantulon myötä oktetiksi ja ottaen nyt tulokulmaksi rhythm’n’bluesin perinteisen salonki-jazzin sijaan. Joulukuussa 1951 ilmestyneellä sinkulla ”Little” Donna Hightower ei lopulta kirjauttanut nimeään oman laulunsa tekijäkrediitteihin, mutta muuten startti sujui lupaavissa merkeissä. Kolme kuukautta vierähti Strand-hotellissa nopeasti, jonka jälkeen Hightower kiinnittäytyi muutamaksi viikoksi yhteen kaupungin R&Bja jazz-pääkallopaikoista, Crown Propeller Loungeen. Julkaisuketjun heinäkuussa 1955 avannut Maxwell Davisin orkesterin kanssa nauhoitettu sinkku RPM 432 piti sisällään kepeissä lauluyhtyekuoseissa rullanneen R&B-shufflen Dog Done It sekä doowop-balladin Love Me Again (RPM 432). Sitten oli vuorossa Key Club Minnesotan Minneapolisissa, yhdessä kitaristi Hank Hazlettin trion kanssa. Vuokranmaksu täytyi joka tapauksessa hoitaa, ja koska ajan Amerikassa ei ollut suotavaa, että valkoinen (Pat) ja musta henkilö asuivat yhdessä, sai Pat houkuteltua ystävättärensä Barbara Waldenin muuttamaan Los Angelesiin Donnan uudeksi kämppäkaveriksi. Laulaja Donna Hightowerin ”löytäjäksi” puolestaan ilmoittautui Chicago Defender -lehden toimittaja Bob Tillman, joka kesällä 1951 ollessaan ravintolalounaalla kiinnitti huomiota Star Dustia hyräilleeseen heleään lauluääneen. Laadukkaasta, nyt jo leimallisesti Dinah Washingtonin henkeä tavoitelleesta työjäljestä huolimatta yksikään kolmen jatkosinkun kappaleista ei vielä kivunnut listahitiksi. Hänet palkannut rouvashenkilö oli antanut ymmärtää erottavansa kaikki sellaiset, joilla oli vähääkään tekemistä viihde-elämän kanssa. Kansainvälisellä tasolla Donna Hightowerin monista ”eläkelöitymisistä” ja ”jälleen-löytämisistä” rakentunut ura oli pitkä ja tuottelias, mutta samalla etenkin kaupallisessa mielessä harmillisen karikkoinen. Reportteri oli pyytänyt paikan henkilökuntaa virittämään radiota kovemmalle kuullakseen paremmin taustalla soittaneen orkesterin sovitukset. Naiset ystävystyivät heti ja toveruus New Jerseyn Camdenin varakkaammista oloista tulleen tytön kanssa teki kutaa Donnalle, joka pääsi myös hyötymään tämän aiemmista suhteista Hollywoodin silmäätekevien kanssa. Hotelliyhteyksissä Hightoweriin tutustuivat myös Decca-yhtiölle aviomiesja vaimotiiminä kykyjenetsintää harjoittaneet Belinda ja Bill Putnam, tiedustellen artistin oman materiaalin perään
Samoin voimin purkitettiin myös marraskuussa 1959 ilmestynyt, niin ikään big band -vetoisista jazz-numeroista koostunut LP ”Gee Baby, Ain’t I Good To You”. Tuona jaksona hän piipahti Lontoossa ainakin kertaalleen, marraskuulle ajoittuneen konserttikutsun saattelemana. Kiekon musiikki rakentui jazzja swing-ikivihreistä sekä taiten sovitetuista iskelmäballadeista. Levyntekoon hinkunut Cavanaugh oli kertoman mukaan halunnut ensin levyttää toista silloista tuoretta naistähteään Dakota Statonia, mutta ajankohta ei ollut hänelle suotuinen, joten katseet käännettiin Donnan suuntaan. nopeutetun Money Honeyn hengessä esitetty erinomainen He’s My Baby), LaVern Baker -tyyliin irroteltuja R&B-boppereita kuin viihteellisempiä foksiballadeja. Vuodenvaihteessa 1959–60 ohjelmassa oli mm. Osa raidoista julkaistiin lisäksi singleinä, minkä ohella syntyi ainoastaan demona prässätty neliviitonen Ain’t That Love / Forgive Them, edelleen Sid Fellerin orkesterin säestyksellä. Eräs Donnan promootiotarkoituksissa tulkitsemista asetaateista sisälsi myöhemmin Peggy Leen versioiman kappaleen Light Of Love, joka päätyi Capitol-yhtiön tuottajasuuruuden Dave Cavanaughin näppeihin. Osalle raidoista lisättiin myös lauluyhtyeosuudet, joista todennäköisesti vastasivat The Cadetsin/The Jacksin jäsenet. 44 • 6 2014 Louis Jordanin, Harold Connerin ja Dottie Smithin kanssa Teksasissa, Arkansasissa sekä Louisianassa. Billboardin R&Btai pop-listoille ei näillä kaikin puolin korkeatasoisilla tekeleillä ollut silti asiaa, eikä tilannetta varmasti edesauttanut samaan aikaan RPM:llä selkeään ykkösnaisartistin asemaan The Wallflowerin menestyksen myötä noussut ja siten valtaosan firman mediahuomiosta itselleen kahminut Etta James. Ensimmäisenä hänet toivottivat tervetulleeksi englantilaiset, joille Donna Hightowerin nimi oli jo kiirinyt ”Take Onen” myötä. Lisäksi keikkakalenteria koristi spottipaikka New Yorkin Apollo-teatterissa lokakuussa 1955. Ranskassa Hightower esiintyi mm. Lontoossa riitti klubikiinnityksiä kuitenkin vain kolmen viikon ajaksi, minkä jälkeen laulaja siirtyi syyskuussa 1959 Tukholmaan, nyt kaikkiaan kolmeksi kuukaudeksi. Joulukuusta 1959 tammikuuhun 1960 Donnaa työllisti vuorostaan englantilainen Ted Heath Big Band, jonka kanssa tarjoutui myös ruututilaa Granada TV:n produktioissa. Pariisin Olympia-teatteri yhdessä nuoren Quincy Jonesin johtaman orkesterin kanssa. Eräänä aamuna hän saikin yllättävän herätyspuhelun manageriltaan, joka raportoi Capitolin aikeista tehdä samantien kokonainen albumi uuden suojattinsa kanssa. Osuvasti nimetty esikoisalbumi ”Take One” äänitettiin 1958 ja se ilmestyi seuraavan vuoden tammikuussa. jälleen Teksasin ympäristössä. Ray Charlesin hovisovittajana sekä Flip Wilson Shown studiobändin liiderinä mainetta saavuttaneen Sid Fellerin johtamaksi merkitty ammattilaisryhmä koostui Capitolin vakiosoittajista ja sovitukset syntyivät enimmäkseen lennosta paikan päällä. Kolme seuraavaa RPM-sinkkua ilmestyivät tasaiseen tahtiin lokakuun 1955 ja marraskuun 1956 välillä. Mukaan mahtui niin ärhäkkää rock’n’rollia (mm. Capitol-julkaisut toivat luonnollisesti laulajattareille uusia esiintymismahdollisuuksia, mutta kaiken kaikkiaan keikkatilanne ei ollut ankarilla USA:n markkinoilla helppo. Niinpä Hightower otti ratkaisevan askeleen heinäkuussa 1959 ja muutti Eurooppaan. Sittemmin mm. Capitol toki markkinoi artistiaan sen minkä kykeni, mutta vuosikymmenen vaihteeseen tultaessa vanhan liiton R&B ja laulujazz eivät olleet enää valtavirtojen ykkösfokuksessa. Antibes Jazz Festivaleilla 6.7.1960 (filmatisointia Rhino Dixieland Jazz Bandin DONNA HIGHTOWER (1964). Lukuun ottamatta Priscilla Bowmanilta ja Jay McShannilta lainattua, originaalia bluesimmin reviteltyä Hands Offia (RPM 445), kaikki äänitteet olivat Donnan itsensä tai yhdessä Maxwell Davisin kanssa kirjoittamia. Esiintymisiä riitti muutenkin, mm. Apollo-esiintymisen aikoihin Hightower sai töitä Manhattanilla operoineesta musiikkikustantamosta demolaulajana, mutta varsinaisiin levytyssessioihin häntä ei kutsuttu miltei kahteen vuoteen
2007 hittisinglelleen Handsfree). 1964 sikäläisellä London-merkin painoksella (kääntöpuolellaan mm. Kaikki edellä mainittu poiki tuotteliaan julkaisudiilin Espanjan Columbian kanssa (eräissä Euroopan maissa kuten Ranskassa ja Belgiassa Hightowerin Columbia-levyjä painettiin markkinoille Deccan kautta, Hollannissa taas Pink Elephant -merkillä, Italiassa Aristonilla, Kreikassa Minorilla ja Saksassa Metronomella). DISCOS COLUMBIA 1970-luku käynnistyi Hightowerin osalta ponnekkaasti Costa del Sol International Song Festivaleilla, missä hän voitti kappaleella Soy Feliz ”parhaimman tulkinnan palkinnon”. sämpläsi v. Seuraavat levytykset (Juan-lesPinsin festivaaleilla järjestetyn laulukilpailun voitosta saadun sopimuksen kautta) belgialaiselle Marfer Recordsille tai espanjalaiselle Guitarra-yhtiölle (1970) eivät käyneet erityisemmin kaupaksi ja Hightower matkasikin tämän jälkeen Turkkiin ja Kreikkaan amerikkalaisia sotajoukkoja viihdyttämään. Belgiassa ja Ranskassa samaa sekä samansuuntaista twistbrändillä markkinoitua tavaraa oli saatavilla useilla Barclay-yhtiön julkaisuilla. Belgiassa Discostar-yhtiöllä sekä Hollannin Delta Recordsilla alkujaan ilmestynyt ranskankielinen versio My Boy Lollipopista (C’est Toi Mon Idole) nosti laulajan peräti Kanadan listoille v. Vuonna 1967 Donna levytti neljä kappaletta saksalaistuottaja Clem Brendlin kanssa, mutta suunnitteilla ollut albumi jäi toteutumatta Brendlin menehdyttyä kesken hankkeen. Ranskassa, Saksassa, Sveitsissä, entisessä Tsekkoslovakiassa sekä Espanjassa. Vastaavanlaisen kunnian sai myös kappale Tus Manors. 1960, ihastuen tuolloin maahan palavasti – jopa siinä määrin, että omi paikan kodikseen seuraaviksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Youtubesta) sekä 12.7. Espanjassa hän oli vieraillut ensimmäisen kerran Torrejónin kaupungissa v. Juan-les-Pins Jazz Festivaleilla. Japanissa (Union-merkillä). Saksassa ja Belgiassa sekä jälleen Lontoossa erään tv-ohjelman kuvauksissa. Frankie Lainen, Perry Comon ja Elviksen levyttämän 50-luvun suosikki-iskelmän I Believe niin ikään ranskankielinen bluebeat-versio Je Crois En Toi). Vuosikymmenen lopulla Donnan kotipaikaksi vakiintui Madrid. 1973. 12. Lauluntekijänä (jolloin hän käytti usein salanimeä Dee Dee Brinson) artisti pokkasi Malagassa v. 3.3.1961 hänet nähtiin Kroatian Zagrebissa pidetyssä ”Musique aux Champs Elysees” -konsertissa. Kiekko julkaistiin myös mm. Tänä aikana hän tapasi myös toisen aviomiehensä Ivon Vanoutrien sekä jatkoi keikkailua ympäri Eurooppaa mm. Vuonna 1962 Euroopan-valtaajaan saattoi törmätä Espanjan lisäksi mm. Vuotta myöhemmin samoissa karkeloissa häntä muistettiin hopeasijalla duetolla Danny Danielin (parivaljakko esiintyi nimellä Danny & Donna) kanssa kappaleella Dreams Like Mine. Uusiin kieliinkin hän pääsi sinuiksi yllättävän helposti, ottaen kuitenkin huomioon sangen vähäisen koulutustaustansa. Erityisen suosituksi Espanjassa kohosi Danny Daniel -duetto El Vals D Ls Mariposas ja laulajakaksikon yhteistyö jatkuikin useita vuosia. toukokuuta 1961 Hightower suuntasi jälleen Ranskan kiertueelle, tällä erää Johnny Hallydayn kanssa. Kiertue-elämää harjoitettiin myös Heinz bon Hermanin yhtyeen kanssa. Levyn nimikappale, espanjaksi Este Mundo es En Conflicto oli osittain Hightowerin itsensä käsialaa, ja vaikkei kiekkoa koskaan esim. 1972 kolmannen festivaalipokaalinsa, nyt kultaisen, omalla numerollaan If You Hold My Hand (josta osia brittiläinen Sonny J. Toiselle ranskankieliselle, edelleen myös Kanadan Londonilla 1965 julkaistulle singlelle päätyivät kappaleet Puisque Tu T'en Vas ja Pourquoi S’en Faire. Vanhan mantereen elämänrytmi osoittautui tulokkaalle helposti omaksuttavaksi. Hightowerin uran kotimaassaan aikoinaan käynnistänyt Deccayhtiö julkaisi myös Suomessa lisenssipainoksena ilmestyneen sinkun When The Saints Go Marchin’ In / My Bonnie Lies Over The Ocean (Decca F 44395), jolla laulajatar rokkasikin voimallisemmin sitten edellisvuosikymmenen puolivälin. 6 2014 • 45 komppaamana löytyy mm. Kovimmaksi sinkkuhitiksi nousi vuonna 1972 julkaistu This World Today Is A Mess, jota seurasi poppia, espanjankielistä funkia ja jazzia sekoitellut samanniminen LP v. USA:ssa julkaistukaan, on sen silti annettu ymmärtää yltäneen maailmanlaajuiseen miljoonamyyntiin.
Uusien äänitteiden aika koitti siis vasta Ernestinen ”vapauduttua” Lionelin ikeestä. Levytyskasteensa Anderson suoritti Quincy Jonesin ja muiden Blackwellin yhtyejäsenten kanssa 1947 Electro-Mart -levykaupan studio-osastossa purkitetun Sarah Vaughan -asetaatin Lover Man muodossa. Nousujohteisen vaiheen katkaisi kuitenkin toviksi esikoisen syntymä, minkä myötä Ernestinen oli nyt viimein muutettava miehensä ja tenavansa kanssa takaisin Seattleen. 1953 Euroopan kiertueella (jonka stoppeihin lukeutui myös kaksi keikkaa Helsingin Konservatoriossa 8.9.) vaan vaikutti jo tuohon aikaan perheensä tykönä New Yorkissa, joutuen elättämään itseään mm. Ernestinellä ei ollut tässä kohdin aikomustakaan palata Seattleen, sen sijaan hän avioitui sekä liittyi Central Avenuen muusikkopiireissä arvostetun jazz-basistin ja lauluntekijän John Willie ”Shifty” Henryn nimeä kantaneeseen yhtyeeseen. tarjoilijana sekä hotellisisäkkönä. Seuraavaksi oli vuorossa myös virallinen savikiekkodebyytti Black & White -merkillä (#863). 1953 syntyneiden sessioiden tulokset ilmestyivät newyorkilaisella Network-merkillä. Hadnottin (b), Willard McDanielin (p), Jack Trainorin (tp), Oscar Bradleyn (d) ja Hubert M. 6 2014 • 47 profiilin “Northwest Jazz Series” -konserttiin 4.11.1946. RUOTSISSA MAAILMA AVARTUU! Ericsonin kasaama, lähinnä amerikkalaismuusikoista koostunut allstars-bändi kiersi Pohjolaa kesän 1956 – ja sen jatkeeksi ruotsalaisten omakseen ottama Anderson a.k.a. Kiertueelle Anderson lähti seuraavan kerran Eddie ”Begin The Beguine” Heywoodin orkesterin völjyssä. Kuukausien rundaamisen jälkeen ryhmä asettatui ensin Los Angelesin Club Alabamiin ja levittäytyi sitten kukin omille teilleen. Myersin (s) säestyksellä Los Angelesissa 1947. Henryn käsialaa olleet kappaleet äänitettiin tämän orkesterilaisten William K. Hamptonin uran ei voinut sanoa olevan huipputerässään juuri noina aikoina, ja ilman levytyssopimusta Andersonkaan ei päässyt reilun vuoden pestinsä varrella äänityspuuhiin kokoonpanon matkassa. Myöhemmin samana vuonna, nyt jo täysi-ikäiseksi varttunut ja koulunsa siltä erää loppuun suorittanut laulajatar hankkiutui kaupungissa vierailleen Johnny Otisin imuun ja onnistui auditoida itsensä R&B-pioneerin kiertuekokoonpanoon. Vibrafonisti-pianisti Milt Jacksonin sekä Hamptonin bändistä lainattujen trumpetistien Russel Jacquetin ja Quincy Jonesin avustuksella v. Vuonna 1952 oltiin kuitenkin taas tien päällä Lionel Hamptonin kiinnittäessä laulajattaren bändiinsä. Niin ikään hän ei ollut mukana Hamptonin mittavalla v. Äänitteet eivät tehneet vieläkään Anderonista tähteä, mutta ne johdattivat hänet seuraavaksi kumppanuuteen ruotsalaistrumpetisti Rolf Ericsonin kanssa sekä edelleen yhteiselle Pohjoismaiden kiertueelle. Atlantin nainen tuli kuitenkin pian ylittämään – miltei omin avuin. Lover oli Dinah Washingtonin tapaan tyylitelty hitaahko pianoblues ja Good Lovin' Babe jamittelevampi swing-boogie. Tiedossa ei ole, pistäytyikö Ernestine yhtyeineen tällä visiitillä myös Suomessa, mutta Ruotsissa he saivat päivänsä kulumaan myös levynteon. ”Stene” vietti maassa seuraavat 3 kuukautta. Ja johan se alkoi lyytikin kirjoittaa... Niistä K.C. Vuonna 1955 Anderson suoritti vastavierailun Hamptonin bändin alttofonistin Gigi Grycen big band -vetoisella soolo-LP:llä ”Nica’s Tempo” (Savoy MG 12137/ Signal S 1201; viimeksi mainittu painos albuminimellä ”Gigi Gryce”), esittäen kiekolla kappaleet Social Call ja (You’ll Always Be) The One I Love
Varsinaiseen bluesiin Ernestine pureutui uudelleen vasta 80-luvun jälkeisillä levytyksillään. Vuonna 1959 Anderson kulkeutui myös levyttämään edellisvuosikymmenen lopulla menestyksekkään stereo-kelanauhabisnek. Kaikkiaan 18-henkinen Harry Arnoldin ruotsalaisorkesteri komppasi parilla raidalla (Did I Remember ja My Man) edelleen Tukholmassa 25.10.1956. 16. Mad About The Boy, Day Dream, That Old Feeling, Love For Sale ym.). Aikansa LP-ajatusta hauduttanut Anderson oli hommannut esikuviensa (Ella Fitzgerald, Carmen McRae, Anita O’Day, Billie Holiday, Sarah Vaughan jne.) viimeisimpiä albumeita, tutkien heidän tyylejään ja kehittäen samalla omaansa. ja 19. Down Beat -lehden ”uudeksi tähdeksi” kruunaama Anderson sai mahdollisuuden seuraavaan Mercury-kiekkoon ”The Toast Of The Nation’s Critics” vuonna 1959, jonka materiaali muodostui edeltäjänsä tavoin etupäässä ikivihreistä, mutta nyt mukana oli jonkin verran jatsahtavaa bluesiakin kuten Wild Bill Davisin Azure Te (Paris Blues). Sundsvallissa 21.6. Kaikkiaan sessioita työstettiin kesä-marraskuussa 1956 kuutena päivänä ja materiaalia syntyi 17 julkaistun raidan verran. Bluesjuuret omanneeksi laulajaksi Andersonin toinen tuleminen käynnistyi hyvinkin yökerhomaisissa ja viihdemäisissä tunnelmissa, mutta hänen äänensä oli silkkaa silkkiä. 48 • 6 2014 merkeissä. Vuoden 1956 Tukholman sessiosta ensimmäiset palat ilmestyivät tuoreeltaan Ruotsin Metronome Recordsilla sekä sinkkuina, EPlevyinä (”Ernestine Anderson”, MEP 190, ”Voice Of Many Moods”, MEP 226, ”Little Girl Blue”, MEP 227 ja ”Voice In Satin”, MEP 228) että LP:nä ”It’s Time For Ernestine” (Metronome MLP 15015), jonka yhdysvaltalainen painos sai kanteensa uuden otsikon ”Hot Cargo” (Mercury MG 20354). Rodgers-Hart -evergreenillä Little Girl Blue (Tukholmassa 16.11.1956) hoiti säestyspuolen ainoastaan ruotsalaispianisti Ulf Wesslen. Jenkkilevy ilmestyi huomattavan suitsutuksen saattelemana ja tuottaja Bob Shadin myötämielisellä vaikutuksella Mercury-merkillä vuonna 1958. marraskuuta järjestettiin vielä muutamat uudet jazzklassikko-vetoiset Stokis-sessiot vaihtelevilla, pianisti Thore Swanerudin luotsaamilla kokoonpanoilla (mm. Levyn kappalevalikoima asettautui näin luonnollisella painollaan vankalle standardijazz-kamaralle. pidetyssä istunnossa Jordan, toinen basisti John Simmons ja rumpali Art Taylor saivat seurakseen puhaltajat, trumpetisti Rolf Ericsonin ja baritonifonisti Cecil Paynen (You Go To My Head). Elokuun 1958 Time-lehti oli vielä luonnehtinut laulajaa maan parhaiten varjeltuna jazz-salaisuutena, jota oli ensimmäisenä rikkomassa tärkeä keikka saman vuoden Monterey Jazz Festivaleilla. Niistä ensimmäisessä, Tukholmassa 1.6.1956 mukana oli vain amerikkalaissoittajia, basisti Duke Jordan trioineen (Zing! Went The Strings Of My Heart, Our Love Is Here To Stay, Supper Time, Looking For A Boy). Ethel Watersiin vertailtu nousevan sukupolven sankari eli kukkaiskauttaan. Fitzgeraldin, Vaughanin ja Holidayn ohella mm
Sue-merkille v. Vuosina 1968–69 Ernestine yritti uutta starttia LA:ssa, kun hänen kappaleensa He Says He Loves Me kelpuutettiin Sidney Poitierin elokuvan ”The Lost Man” soundtrackille. Tämä johti Andersonin tapauksessa säännölliseen liikekantaan molempien mantereiden välillä läpi 1960-luvun. Viime vuosina eläkepäivien viettoon keskittynyt Ernestine Anderson on palannut hetkittäin uutislööppeihin mm. 1963 LP:n ”The New Sound Of Ernestine Anderson” mitalla. hienon Bert Keyesin northern-balladin You’re Not The Guy For Me v. hotellin puhelinvaihteessa. Clyde McPhatter -hitillä A Lover’s Question (Mercury 71772) yhdisteltiin hyväntuulisesti doowop-henkeä, kantritahtilajia sekä rokahtavia kitarariffejä Ernestinen fiilistellessä oman osuutensa LaVern Baker’maisen charmantisti, ja kertoman mukaan itsensä laulun kirjoittajan Brook Bentonin napsutellessa taustalla sormiaan. Viihteelliset linjat pitivät silti pintansa seuraavillakin kahdella vuoden 1960 Mercury-kiekolla ”Moanin’ Moanin’ Moanin’” ja ”The Fascinating Ernestine”. Kääntöpuolen jousiballadi That’s All I Want From You oli samalla Andersonin ainoa Billboard Hot100 -sinkkuhitti, joka saavutti helmikuun 1961 lopulla yhden viikon listavisiitillään sijan 98. Jälleennäkemisestä ilahtunut basistilegenda oli valmis jatkamaan tiimityötä sekä myös buukkaamaan Andersonille lisää keikkoja. Vuonna 1975 hän suostui lähtemään konserttimatkalle Kanadan Vancouveriin yhdessä Los Angelesin aikojen muusikkotuttavansa Ray Brownin kanssa. Revival-kautta jatkui aina 1990-luvulle saakka, jolloin Anderson loikkasi toisen menneisyyden ystävänsä Quincy Jonesin ylläpitämälle Qwest-levymerkille. 6 2014 • 49 sen aloittaneelle Dave Hubertin omistamalle Omega Disk -yhtiölle. Ernestinen, eteläafrikkalaissyntyisen mutta Englanissa vaikuttaneen kosketinsoittajan Cherry Wainerin sekä tämän rumpalimiehen Don Storerin Saksan TV:n Beat! Beat! Beat! -ohjelmassa 1967 esittämä mainio groovenumero Moanin’). Vanha tunteen palo roihahti uudelleen liekkeihin. Singleillä Sue prässäsi markkinoille mm. roteva Bobby Bland -bluesstroller I Pity The Fool sekä kertakaikkisen upea lattaritempoinen mollikiertoralli Keep An Eye On Love. Sinkuilla sen sijaan kokeiltiin ajoittain myös ”nuorekkaampaa” lähestymistapaa. Mm. Tällä levyllä säestystehtävistä huolehti Dick Marx Quintet, huilistinaan länsirannikon jazzja bluestekijänimiin lukeutunut Buddy Collette. Edellisten välissä Anderson ennätti myös työstää Calliope-merkille konsertti-LP:n ”Sessions, Live” yhdessä Cal Tjaderin, Chris Connorin ja Paul Togawan kanssa 1976 sekä Bellaphon Recordsille Kalifornian Culverissa 1987 taltioidun albumin ”Live At The Alley Cat” (1988) The Frank Capp/Nat Pierce Juggernaut -ryhmittymän tukemana. 60-LUVUN VAISUMMAT VUODET Otsikkonsa mukaiseen ilmansuuntaan jatkoi menoaan myös kolmoslevy ”My Kinda Swing” vuodelta 1960, jota Anderson elähdytti jälleen muutamilla, See See Riderin tapaisilla suoraviivaisemmilla R&B-valinnoilla. Viimeisimmän levynsä ”A Song For You” Anderson on julkaissut v. 1966 äänitetty Columbia-LP ”Miss Ernestine Anderson” (1967) nostikin hänet jälleen hetkeksi pinnalle maanosan jazzseurapiireissä sekä poiki myös erinäisiä tvesiintymisiä (Youtubesta on katsottavissa mm. 1965. Pudotus arkeen oli armoton, mutta henkistä vahvuutta siihen valoi buddhismin löytäminen. Viihdejazz ei kuitenkaan ollut Yhdysvalloissa likimainkaan samanlainen menestysase kuin Euroopan puolella. verorästiensä johdosta, joiden takia hänen yhä hallussaan oleva nuoruudenkotinsa Seattlessa on ollut ulosotossa – ja jonka sittemmin muusikkokollegat Quincy Jonesin johdolla ovat hänelle lahjoituksillaan pelastaneet. Mukana levyllä oli mm. Midprice-kokoelmaLP:eidensä lisäksi Omega julkaisi laulajalta jokusen stereo-sinkunkin, joista ensimmäiselle (OSRS-136) valikoitui päivitetty versio Azure Te Paris Bluesista, kääntöpuolellaan Limehouse Blues. Toinen tiedossa oleva Omeganeliviitonen jemmasi kyljilleen kahteen osaan pilkotun St Louis Bluesin (OSRS-151). Studiotilaisuuksien määrä oli vähentynyt menneistä ajoista, mutta tasokasta, yhä R&B-vetoisempaa materiaalia syntyi silti mm. LOPPUKIRI Filmikaupungissa keikat olivat silti tiukassa ja Anderson joutui paiskimaan aikansa hommia mm. Hänen vuoden 1956 Tukholman-äänityksiään on ollut cd-formaatissa saatavilla mm. kokoelmilla ”Rolf Ericson & the American All Stars 1956 with Ernestine Anderson” (Dragon DRCD 255, 2002) sekä ” Hot Cargo – Ernestine Anderson In Sweden 1956 (Complete Studio Recordings)” (Fresh Sound FSRCD 482).. Comeback vakituisempaan muusikonvirkaan tapahtui Ernestinen noustua vuonna 1974 Seattle Post-Intelligencer -lehden musiikkitoimittajan yllyttämänä Washingtonin Tumwaterissa sijainneen Red Kelly’s -jazzklubin lavalle jammailemaan. Yksi aikakausi oli jälleen päättymäisillään ja artisti palasi häntä koipien välissä runtiininomaisen klubikeikkailun pariin Yhdysvaltain itärannikolle. Lontoossa vuosikymmenen puolivälissä vietetty aika ei tuonut oleellista parannusta Andersonin elämänlaatuun musiikillisessa mielessä, vaikka siellä v. 2009 HighNote-merkillä. R&B-puolella hänelle ei sen sijaan listarankkauksia koskaan siunaantunut. Niistä vuonna 1976 toteutunut esiintyminen Concord Jazz -festivaaleilla johti levytysopimukseen sekä moniin laadukkaisiin Concord-merkin albumeihin (joilla Brownin trio usein soitti taustalla)
Levytyksillä kuultavat suomalaiset säestäjät, Eino Virtanen (trumpetti), Åke Granholm (kitara), Erkki Melakoski (piano), Olli Häme (basso) ja Bjarne Rehn (rummut) tunnettiin yhdessä kansainvälisellä nimellä Olli Häme Quintet. Eräässä vuonna 1994 laaditussa lehtiartikkelissa nainen vilahtaa vielä ohimennen, kommentoimassa ex-miehensä Franz Jacksonin tavoin jazztähti Edith Wilsonin tekemisiä. 6 2014 • 51 allstars-orkesterin Austin Cole & his Harlem Madcapsin rinnalla Eurooppaan sekä edelleen Suomeen. Michelle Jewell, Jacksonin tytär toisesta avioliitosta, muisteli BN:lle isänsä kyllä pitäneen ex-vaimoonsa yhteyttä aina tämän kuolemaan 23.8.1995 saakka, mutta Michellelle itselleenkin Suomen ensimmäisen afroamerikkalaisen blueslevytyksen tehnyt R&B-lumotar jäi lopulta vain arvoitukselliseksi taustahahmoksi kaukaa sukunsa menneisyydestä. Vuodesta 1960 lähtien Jackson myös ryhtyi manageroimaan Red Arrowia sekä perusti oman Pinnacle Records -yhtiönsä. Heidän jäähyväiskonserttinsa samoinkuin monet jam-session-tilaisuutensa suomalaisten muusikkojen kanssa muodostuivat unohtumattomiksi elämyksiksi kaikille niitä seuranneille tanssimusiikin harrastajille.” Vaikkei Häme asiaa mainitsekaan, erityisen merkittäväksi avioparin vierailun teki muutamat äänitykset, jotka ikuistettiin Yleisradion toimesta. Yritykset eivät ilmeisesti AUSTIN COLE & HIS HARLEM MADCAPS GÖTEBORGISSA 1947, MAXINE JOHNSON KATRAAN KESKELLÄ Maxinen omien poseerausfotojen vajeessa tilannetta voinee paikata eräiden julkkistuttavien tiettävästi juuri hänelle signeeraamilla fanikuvilla... Kotipaikakseen hän ilmoittaa tuossa jutussa Illinoisin Champaignen. Billie Holidayn popularisoimasta Fine And Mellow’sta sekä Sonny Boy I:n Early In The Morning’sta) on sittemmin julkaistu brittiläisellä kokoelma-LP:llä ”Jazz And Hot Dance In Finland 1929-1950, Volume Eight” (Harlequin HQ 2017, 1985) ja on kuultavissa myös Ylen Elävä arkisto -nettisivuilla. YLE:n diskografiat antavat sessioiden tarkaksi päivänmääräksi 20. Miltei 80 vuoden ajan esiintynyt muusikko kuoli 3 kuukautta viimeisen keikkansa jälkeen 6.5.2008. Helsingistä poistuttuaan ainakin Franz Jackson jatkoi kiertue-eloaan Euroopassa vuosikymmenen loppuun saakka, kunnes palasi takaisin Chicagoon. Kesken Ruotsin, Norjan ja Tanskan turneetaan kesäkuussa 1947 kaksikko kuitenkin otti muutaman päivän vapaata ja saapui Helsingin Rautatientorin laidalla sijainneeseen hotelli-ravintola Fenniaan orkesterinjohtaja Olli Hämeen kutsumana. Siviilimaailman puolella hän oli jo tässä vaiheessa eronnut Maxinesta ja päätynyt kesäkuussa 1959 uusiin naimisiin Virginia tuottaneet toivottua tulosta, sillä myöhempiä kirjallisuusviitteitä ei hänestä enää löydy. Viereisessä otoksessa esiintyy Count Basie Orchestra New Yorkissa 1945, mutta onko kuvan naishenkilö sittenkin Maxinen edeltäjä Thelma Carpenter?. Seuraavien 10 vuoden aikana ryhmä levytti seitsemän albumia. Vuonna 1957 hän perusti suositun Original Jazz Starsin, joka esiintyi Illinoisin pahamaineisen Stickneyn kulmakunnan Red Arrow Clubilla. Lou Bradshaw Jacksonin (1916–2002) kanssa. Toisen kappaleen, Jimmy McHughin ja Dorothy Fieldsin 1920-luvun musikaaliklassikon I Can’t Give You Anything But Love, Baby rennosti swengaava versio puolestaan sisältyy kotoiselle cd:lle ”Suomalainen Jazz 1929–1969, osa 2: Vuodet 1945–1959” (Fazer/Siboney 4509-97735-2, 1994). marraskuuta, mutta tässä tapauksessa lienee silti syytä luottaa enemmän Hämeen omaan aikalaistekstiin. Siihen varmat jäljet sitten valitettavasti loppuvat. 60ja 70-luvuilla Maxinen sentään tiedetään esiintyneen chicagolaisen Quaker Oats -elintarvikefirman Aunt Jemima -pannukakkujauhojen mainoskuvissa sekä jatkaneen hoitsun töitään ainakin Illinoisin Gibsonin, Dwightin ja Paxtonin kaupunkien sairaaloissa. Häme itse kirjoittaa tapahtumasta vuonna 1949 ilmestyneessä kirjassaan ”Rytmin voittokulku – Kirja tanssimusiikista” seuraavasti: ”Mustaihoiset tenoristi Franz Jackson ja laulajatar Maxine Johnson kävivät täällä 1947 kesällä ensimmäisinä amerikkalaisina sitten Edgar Hayesin jälkeen. Levytyskappaleista ytimekkäästi nimellä Blues siunattu dixieland-taustainen improvisaatio-shuffle (joka risteyttää palasia mm. Jet-lehden pikku-uutisen mukaan entinen Count Basie Bandiläinen koetti vielä keväällä 1958 paluuta menneeseen esiintymällä viikonloppuisin Greenwich Villagen Page Three Cafessa. Laulu-uransa jälkeen hän päätyi New Yorkin Medical Centeriin sairaanhoitajaksi. Maxine Johnsonin myöhemmistä vaiheista on vähänlaisesti kerrottavaa
15 € Kansas Cityn ”bluesjätti” Little Rachel lataa vahvan annoksen rhythm ’n’ bluesia ilmoille. Snout and Band Blues Zetterberg Sven Liput 09 310 12000 ja Lippupalvelu Ala-Malmin tori 1, malmitalo.fi. Kevään sessioissa äänitetyt, mutta lopulta levyltä poisjätetyt kaksi coverkappaletta, Takeshi Terauchilta ja Sharp Fivelta, tullaan julkaisemaan mahdollisesti 7-tuumaisena singlenä kevättalven aikana – kuvakansin ja otsikolla ”The Shockwave Pops In Japan”. Kansimateriaali sen sijaan tuotti bändin jäsenille harmaita hiuksia. klo 19, alk. Jukka Gustavson ja Ilkka Rantamäki $ The Bluesbrokers sukeltavat 1960-luvun sumuiseen Lontooseen, jolloin Eric Clapton, Peter Green, Mick Taylor ja Jeff Beck olivat kukkulan kuninkaita. Hän on seksikäs, hän on vaikuttava ja ennen kaikkea – hänellä on mahtava ääni! To 5.2. 15 € Blues Night British Rachel Little his Hogs of Rhythm Dr. Levyllä kuultava versio on hitaampi kuin livenä esitettävä. Levyn tekemisen myötä Jousimo kaivoi kappaleen uudelleen esiin ja teki siihen vaihtelevuuden lisäämiseksi c-osuuden. 12 13 British Standard feat. Kevään studio-äänityksistä Shockwave! suoriutui nopeasti Davide Florenon johdolla. Norjalaisen Fred Lammersin tekemän kansimateriaalin valmistuminen viivästyi ja niihin jäi kiireen vuoksi virheitä: kappaleiden pituudet eivät pidä paikkaansa ja raita kahdeksan ja yhdeksän olivat vaihtaneet paikkaa kenenkään huomaamatta. 18 € Skandinavian blueskuningas on täällä – Sven Zetterberg yhtyeineen vie musiikilliselle elämysmatkalle Chicagobluesista syvän etelän soulballadeihin. Ti 10.3. Vastoinkäymisistä huolimatta miehet ovat kuitenkin tyytyväisiä sisällön suhteen ja ylistävät Florenon panosta avoimesti, sanoen hänen olevan vähintään yhtä merkittävä heille kuin George Martin oli Beatlesille. Uuttakin levymateriaalia yhtyeeltä on jo luvassa. Levyllä se onnistui, mutta keikoilla sitä tuskin enää soitetaan. Gröhnin mukaan levy kaipasi kunnon fiilistelykappaleen loppuun, jonka unettavaa Twin Peaks -tunnelmaa lisää Jousimon Fender IV. klo 19, alk. klo 19, alk. Ti 27.1. A-Han Take On Me on levyn toinen 80-luvun dancepopista surffiksi sovitetuista kappaleista. Lauperin She Bopin ohella myös tämä vuosia vaivannut pirullinen korvamatokappale vaati sen soittamista. 6 2014 • 53 jäi silloin ajatusasteelle. Leinosen ja Gröhnin mukaan kappale on ollut keikoilla haasteellinen pitää kasassa ja saada kuulostamaan hyvältä. Jousimo muistaa kuulleensa sen ensimmäistä kertaa armeijassa ollessaan. Nightwalkeriin Jousimo oli tehnyt rungon jo aiemmin, mutta vasta Leskisen kehittämän urkumelodian myötä siitä tuli esityskelpoinen. Erinäisten vaihtoehtojen jälkeen “Contact From Spacen” julkaisi marraskuussa yhdysvaltalainen Double Crown Records, jonka johtohenkilö Sean Berry oli jo aiemmin osoittanut halukkuuttaan yhteistyöhön
Ensimmäisen setin parhaimmistoa olivat lopetuskaksikko erittäin tiukasti soitettu Six Bullets ja varsin originellin, mutta toimivan sovituksen saanut Ring Of Fire Pienoisen tauon jälkeen bändi palasi lavalle ja saimme kuulla lisää tuoreen levyn materiaalia. Varsinainen aloituskappale oli levyllekin päätynyt Robert Johnsonin Crossroads, jonka jälkeen bändi siirtyi oman materiaalin pariin. Esimerkiksi monien muidenkin turkulaisbändien (Detroit, West Coast Blues) ohjelmistoon kuuluva Ain’t No Sunshine toisi Samin laulamana mukavasti lisäväriä heidän olemukseensa. – RV: Mulla toi kitaransoitto on ollut kausiluonteista, joskus olen ollut pari vuottakin soittamatta. Levyn nimi on enemmänkin kysymys kuin neuvo, sillä musiikillisesti he eivät soita puhdasta bluesia. Emme ole edes jutelleet siitä, että haluaisimme kuulostaa joltain.. Bändi kuittaa ja yleisö kiittää. – KL: Meillä oli kitaristi ja periaatteessa basisti, joka ei jaksanut koskaan tulla treeneihin. Olen Lontoosta kotoisin ja silloin 70-80-luvuilla oli paljon klubeja, joissa kävin bändejä kuuntelemassa. Tuli ajatus että pitäisiköhän sitä vielä kokeilla. Toinen encore oli Keep On Knocking, joka kuuluu myös Wolfman Jackin ohjelmistoon. Laulaja-kitaristi Raimo Virtasen (RV) bändissä vaikuttavat kitaristi Sami Tammioja (ST), rumpali Kimmo Lilja (KL) ja basisti Donald Wright (DW). Sitten taas kaivanut kitaran esiin ja alkanut soittamaan. En tiedä onko tahallista vai tahatonta, mutta Raimon laulu muistuttaa Remun tämän päivän näkemystä asiasta. – KL: Soitin teini-ikäisenä monien muiden tavoin muutaman vuoden. Monien tunnettujen bluesmiesten, kuten B.B. – RV: Tämä kokoonpano on ollut kasassa pari vuotta. Musiikillisia yhtymäkohtia haettaessa esiin tulevat paikoin Doctor’s Order ja ajoittain Tuomari Nurmion Meatballs. Aina on ollut joku bändi alla. – ST: Ekat treenit soitettiin Raimon kanssa kaksistaan. Se trio oli pelkkä coverbändi, ja kun ei ollut omia biisejä, eikä edes selkeitä omia versioita, niin se vei mielenkiinnon – ST: Mä olen soittanut lähes koko ikäni ja kitaraa teini-iästä lähtien. Encorena saimme kuulla Hurriganesin ohjelmistosta tutun Roadrunnerin, johon on liitetty toinen vanha sotaratsu Let’s Work Together. Amerikkalaisen juurimusiikin lisäksi he ovat ottaneet vaikutteita myös Britanniasta. HIUKAN MUSIIKILLISISTA TAUSTOISTA – DW: Aloitin basson soiton siinä 15-vuotiaana ja olen soittanut siitä lähtien. Bändi ponnistaa rytmibluesin ja pubirockin hedelmällisestä maaperästä. Emme ole lähteneet tekemään tästä jonkun näköistä bändiä. Tarkkakorvainen voi löytää yhtymäkohtia vaikka sellaisiin bändeihin kuten Geordie tai Wolfman Jack Ruotsista. Siinä parikymppisenä soittohommat sitten jäi. Joukossa oli bändin faneja, mutta myös meitä, joille bändin musiikki ei ollut entuudestaan tuttua. Nimikappaleen How To Play The Blues lisäksi My Heart Keeps Rollin’ herättivät mielenkiintoa. – KL: Soitettiin sitten jonkun aikaa sillä miehityksellä ja jossain vaiheessa tämä kitaristi otti ja lähti. Mulla on myös toinen bändi, se toimii lähinnä kaveripohjalta ja kokoonnumme vain harvoin soittamaan. King ja Bo Diddley, tapaan ja vielä samasta syystä Raimo Virtanen esiintyy istualtaan. Pari viikkoa soittelin ja ostin sitten oman setin. Mä kuulin tästä Muusikoiden netistä ja kävin katsomassa sieltä ilmoituksia. Tyylillisesti olen soittanut ihan kaikenlaista pop-bändeistä Guns N’ Roses -tyyliseen musaan. En edes ajatellut koskaan soittavani. Myös usko omaan tekemiseen näkyy heidän esiintymisessään. Se oli vissiin 2011, kun vanha rakkaus heräsi uudestaan. Eka keikka meni lähinnä siinä, että katselin Raimon sormia, että mikä sointu on menossa. Soundit olivat hyvät ja volyymikin tilan kokoon nähden kohdallaan eikä monien keikkojen jälkeistä korvien soimista ole. Ryhmän debyyttialbumi ”How To Play The Blues” ilmestyi syksyllä. Kukaan ei ole kuitenkaan vielä tullut sanomaan mitään meikäläisen laulusta tai ääntämisestä, vaikka ei se ehkä ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan mene. 54 • 6 2014 THE ORIGINAL HARDWAY THE ORIGINAL HARDWAY RIKU METELINEN Lounaissuomalaisista yhtyeistä on seuraavana esittelyvuorossa The Original Hardway. Bändinä varsinaiset treenit oli viikolla ja kolmen viikon kuluttua siitä oli eka keikka. Herrat soittivat hyvin yhteen ja tietynlainen soittamisen riemu kuuluu heidän soitossaan. TREENIKÄMPÄLLÄ 14.10.2014 Miten bändi syntyi. – DW: Mä tulin mukaan kun heillä oli bändi, mutta ei basistia. Ensimmäisen setin aluksi Sami, Daniel ja Kimmo soittavat kolmestaan Peter Gunnin teeman, joka toimi lämmittelykappaleena, ennen Raimon saapumista lavalle. Vaikka homma toimii karheaäänisen Raimon vastatessa laulusosuuksista, niin välillä mietityttää, etenkin hitaampien kappaleiden kohdalla, että olisiko levyllä taustoja laulaneesta Sami Tammiojasta bändin Cisse Häkkiseksi. Heidän tuotannossaan yhdistyvät neljän soittotaustaltaan erilaisen ja kolmella eri vuosikymmenellä syntyneen henkilön musiikilliset näkemykset, mieltymykset ja vaikutteet. Samoihin aikoihin vaimo alkoi treenaaman pianoa, jota oli nuoruudessaan soittanut, ja pojat soittivat myös, toinen trumpettia ja toinen kitaraa. Asuin siihen aikaan omakotitalossa ja mulla oli rummut, mutta käytännössä ne vain keräsivät pölyä. Se lähti siitä, kun halusin perustaa bändin. Olin Detroitin keikalla ja kysyin tauolla Christer Karjalaiselta, lainaisiko hän yhden setin mulle. – RV: Laitoin taas uuden ilmoituksen nettiin, ja näin löytyi Sami. Joten soitimme muutaman kuukauden kolmistaan ennen Donin tuloa. Born To This Barstool -kappaleesta minulle jää mielikuva, että sillä tarkoitetaan sitä baarijakkaraa, jolla Raimo keikoilla istuu, sillä hän tuntuu olevan lavalla kuin kotonaan. Vastasin pariin ilmoitukseen ja olin aluksi yhdessä toisessa bändissä ennen kuin The Original Hardway lähti käyntiin. Aluksi tein kappaleita suomeksi, ja vasta tämän bändin kanssa olen alkanut tehdä englanninkielisiä kappaleita ja laulaa englanniksi. Laitoin muusikoiden nettiin ilmoituksen, jonka kautta kaverit löytyivät. Tosin muistaa sopii, että Remu tai Dave laulavat myös omalla originellilla tavallaan. – ST: Meillä on kaikilla omat esikuvat. Tuli hiukan kiire opetella ne kappaleet. Alkamisajankohdaksi oli sovittu 17.00, ja siitä huolimatta tai kenties ehkä juuri siksi Linnateatterin pieni mutta tunnelmallinen ravintola oli kerännyt väkeä paikalle kiitettävästi. LINNATEATTERI, TURKU 12.10.2014 Valtavirrasta poiketen The Original Hardway oli järjestänyt levynjulkistamiskeikkansa sunnuntaille ja kuuntelijaystävälliseen aikaan. Keikan jälkeen levyt vaihtavat omistajaa ja nimikirjoituksia kirjoitetaan ahkerasti. On varmasti myös yhteisiä suosikkeja, mutta bändillä ei ole mitään varsinaista esikuvaa
Ja toisaalta: Juicesta pelkästään bluesartistina voisi siitäkin kirjoittaa laveahkon esseen. Mielenkiintoisia kuvakulmia Longhairin uraan luovat myös kitaristi Walter Nelson Sr:lle sekä tämän musikaaliselle perheelle omistettu historiikkija haastatteluosio sekä Jamaika-N.O. Olisipa Siltala koeluetuttanut kirjan perusteellisemmin! Pienistä asiavirheistä ja kielellisesti kompastelevista tyyliratkaisuista viis, mutta ne näkökulmat! Faniksi tunnustautuvan Heikkisen johtoajatuksena tuntuu kulkevan Juicen ominaisuuksien, ongelmien ja alkoholismin korostaminen yhtenä surkeana amokinjuoksuna. Kirjan sivumääräisesti massiivisin luku pureutuu artistin ”paluuseen” 70-luvulla, vierailuihin Euroopassa, levytyksiin sekä edellisten myötä vähitellen kasvaneeseen maailmanlaajuiseen huomioon. Professor Longhair ei myöskään peitellyt sarkastista puoltaan. Jyrkästi rajoja vetäen Juice ei edustanut BN:n varsinaista toimialaa, mutta yksikään viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana suomenkielistä afroamerikkalaista rytmimusiikkia tehnyt henkilö ei ole voinut välttyä Juicen kosketukselta ja vähintään välilliseltä vaikutukselta. Niistä ensimmäinen kulkee nimellä Fessology. Ruotsalaisen Per Oldauksen toimittama n. Kirjalla on todellakin kosolti ansioita, joista suurkiitos, mutta se ei suinkaan tyhjennä aihetta, itse asiassa päinvastoin. Kilvan huudetaan vuonna 1985 syntyneen Antti Heikkinen tehneen tärkeän kulttuurityön laatiessaan Juicesta näennäisen kattavan elämäkerran, jonka valtaisa ja monin osin ennen julkaisematon informaatiomäärä avautuu nimenomaan poikkeuksellisen laajan haastattelu-urakan myötä. Ansiokkaasti tekijä kyllä tuo esiin Juicen työn henkilökohtaisuuden, omien elämäntilanteiden kirjaamisen lukemattomiksi hienoiksi lauluiksi. Proffa-statukselle oli silti tiettyä katetta. Näkemyksensä pääsevät jakamaan mm. John” Rebennack kertoo saaneensa tärkeän siivun katuviisauttaan juuri ”Fessiltä”. Heikkinen taisi sittenkin sokeutua Neumannin typeryyksien ja Apon siipeilyn noloon jälkikaunisteluun. Hänen vaikutuksensa alaisuuteen päätyivät 50-luvulla mm. Myös biologisen isänsä teini-iässä menettänyt Mac ”Dr. Ystävät ja työtoverit saavat kertoa ennen kaikkea loputtomia ryyppyjuttuja, kun taas Juicen taiteellinen työ ja saavutukset sivuutetaan kovin köykäisin kommentein, usein vain Heikkisen – joka ei ainakaan vielä osoittaudu edes jälkiviisaudessa erityisen varteenotettavaksi kriitikoksi – omin puolivillaisin analyysein. Mittavimman suunvuoron Longhair itse saa Jefferson-lehden aktiivien Hans Andréassonin, Tommy Löfgrenin ja Hans Schweitzin taltioimissa ja nyt kokonaisuudessaan paperilla julkaistavissa haastatteluissa vuodelta 1974. 6 2014 • 57 BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA PER OLDAEUS Professor Longhair – A Scrapbook (Pepper Pot Publishing, 2014) Henry Roeland ”Professor Longhair” Byrd (1918–80) ei välttämättä ollut elinaikanaan New Orleansin tunnetuin eikä likimainkaan kansainvälisesti menestynein tähti. Onko vahinkoa vai tarkoituksellista, että kirja johdonmukaisesti sivuuttaa osapuilleen kaiken sen, mitä Juicesta ja hänen työstään ovat vuosikymmenten saatossa kirjoittaneet sitä työkseen paneutuneesti seuranneet ja pohtineet henkilöt. Taiteilijan sananmukaisesti risaisen elämän kuvauksena teos on monella tapaa historiallinen ja kulttuurisesti yleissivistävä, mutta aiheen laajuus ja toimituksellisten näkökulmien lyhytnäköisyys pistävät vallan vihaksi. Nyt se Juicesta puhuminen vasta alkakoon! Arto Pajukallio. Kerättäisiinköhän tuota materiaalia Juicesta sitten myöhemmin vaikka omaksi kirjakseen, tämän Risaisen elämän jatkoksi ja vastapainoksi. Vaikka myös monien BN-kirjoittajien suosimille laajoille dialogimaisille kysymys-vastaus -haastatteluille jaksetaan ammattijournalistien keskuudessa joskus hymähdelläkin, on tämä ”Scrapbook” jälleen oivallinen esimerkki kyseisen toimitussuunnan tärkeydestä nimenomaan kulttuurihistoriallisen tutkimustyön kannalta. Pelkäänpä ettei, homogeeninen liturgia laulaa kuorossa että Risainen elämä mukamas sisältäisi kaiken kertomisen arvoisen. -kytköstä pohtiva erillisselvitys. Onhan pitkälti vanhojen bluesharrastelehtien ansiota, että musiikkitieteen tekijöille ylipäätään tarjoutuu mahdollisuuksia toteuttaa julkaisujaan Oldaeuksen tapaan: rakentamalla henkilökuvansa ikäänkuin nykytyyliin leikatun tv-dokumentin tehokeinoin, ryöpsähdellen ajankohdasta ja asiasta toiseen ilman että rauhallisen taustaselostajan annettaisiin juurikaan puuttua tapahtumien kulkuun – ja siten patistamalla myös lukijan itsensä ”ajatustöihin”. artistin ilmeisin ykkös-pianistiesikuva Isidore ”Tuts” Washington, Cosimo Matassa, Jerry Wexler, Snooks Eaglin, Dave Bartholomew, Earl Palmer, Frankie Ford sekä Nevillen veljekset. Miehen ristiriitaisuutta korostavien kommenttien sävyt vaihtelevat kummastelevasta vähättelevään ja ylistävään. Kyseessä ei ole biografia termin perinteisessä merkityksessä, sillä opuksen sisältö on rakennettu valtaosin suorista kirjallisuusja haastattelulainoista, jotka teemoittuvat vajaaseen kymmeneen omaan lukuunsa. Matti Laipiota tai Jarmo Santavuorea, joiden polut niin ikään kohtasivat Fessin kanssa aivan samoihin aikoihin ja vastaavissa merkeissä. Sinänsä sääli, ettei kirjaa varten oltu tavoitettu esim. Tätä täydentää viimeisiä elinpäiviä kertaava kirjoitus sekä tiedemaailmalle ominaiseen tapaan yhteenvetävä katsaus Professor Longhairin musiikilliseen merkitykseen osana Oldaeusin omakerrallista tekstiä, jossa hän käy perusteellisesti läpi jo 60-luvun alussa herännyttä intohimoista suhdettaan New Orleansiin – kaupunkiin, missä hän itse asiassa taitaa parhaillaan tätä kirjoittaessakin oleilla. Tee-se-itse -musikantin taakseen jättämä omaleimainen ja läpi uran valitsemalleen taiteelliselle linjalle uskollinen äänijälki kuulostaa postyymisti viisasteltuna kuin mitä luontevimmalta yhdistelmältä Louisianan ja Karibian kulttuuriperimiä, jonka julkituonnissa keskeistä osaa näyttelee tietenkin Longhairin instrumenttiaan säästelemätön perkussiopohjainen soittotyyli. Pete Hoppula ANTTI HEIKKINEN Risainen elämä – Juice Leskinen 1950–2006 (Siltala, 2014) Juice Leskinen oli ainutlaatuinen suurmies, jonka piti suomenkielellä kuroa umpeen kaikkea sitä mitä olivat maailmalla tehneet Berry, Dylan, Beatles ja Zappa, jotta saatiin tarpeeksi tukevaa kivijalkaa ja muhevaa maaperää suomenkielisen rockkulttuurin valtaisalle kehitykselle. 60 sivuun on mahdutettu melkoinen otanta n. Omana aikanaan hänen musiikkinsa oli samaan hengenvetoon sekä ennenkokemattoman kuritonta että pirullisen kiehtovaa. Silti Heikkinen on usein vähättelevä, lahjakkuudestaan ja nopeudestaan tunnetun taiteilijan ”tekaisut” eivät saa vastavoimakseen sitä kun Juice vaikkapa kirjoitti 250 liuskaa valmistelevaa tekstiä yhtä albumikokonaisuutta varten. Elämän koulun ”professorin” kirjoitusja lukutaidot olivat vähän niin ja näin, ja tukkaakin hän omasi jo nuorella iällä harventuneella päälaellaan vain hitusen enemmän kuin lempinimensä syntymän aikaiset bändikaverinsa ”Short Hair” ja ”No Hair”. 70 alkuperäislähteestä poimittuja Longhairia koskevia sitaatteja hänen ystäviensä, soittokavereidensa, kanssaeläjiensä ja ihailijoidensa lausumana. Huey Smith sekä Allen Toussaint. Aikalaiskritiikit vaietaan epämääräisin passiivisin viittauksin, ja Heikkisen historiikissa Maarit Niiniluodon haastattelu Suomen Kuvalehdessä – jonka Juice itse mainitsi jo vuoden 1978 keikkamuistelokirjassaan – näyttäisi olevan suurin piirtein ensimmäinen ja viimeinen ”vakava” ynnä ansiokas Juice-haastattelu. 250-sivuinen nidos nappaa heti ensivirkkeissä hiusjuuria myöten kiinni pääaiheestaan eikä syvälle detaljitasolle tarrautuneesta otteesta päästetä irti missään vaiheessa. Siitä ei kuitenkaan ole epäilyksen häivää, etteikö hän olisi ansainnut statustaan paitsi yhtenä kotikaupunkinsa myyttisenä kulttisymbolina, myös tuoreen tutkielmateoksen heroksena. Kakkosjakson ”tilaus-esseen” kirjoittaja on 40ja 50-lukujen mustan musiikin spesialisti Jonas ”Mr R&B” Bernholm, jonka sujuvaa englanninkielistä asiaja muistelmatekstiä niin levynkeräilyolosuhteista 60-luvun Ruotsissa kuin hänen Longhair-liitännäisistä matkoistaan New Orleansiin 1968 sekä Montreuxin festivaaleille 1973 on ilo lukea. Väitän: yhdestäkään korkeakulttuurin edustajasta ei julkaistaisi näin puutteellista ja vinoutunutta henkilökuvausta, vaan niissä kaikissa siteerataan ja analysoidaan itse taiteilijan tuoreeltaan saamaa kritiikkiä ja teosten aikanaan synnyttämää keskustelua
58 • 6 2014 ABE ROBYN, LEVYNIEKKA ABE ROBYN, LEVYNIEKKA ANTERO TIRRONEN Jokainen levy on aikansa tuote. Abe Robyn oli todellinen ammattilainen ja melkoinen äänittäjävelho, jonka tekniikkaan voi jokainen halutessaan tutustua tarkemmin kuuntelemalla Master Recordersilla tehtyjä levytyksiä. 40-luvun lopulla hän työskenteli äänittäjänä Universal Studiolla Hollywoodissa. Voikin sanoa, että Nelsonin kappaleet olivat äänityksellisesti monikerroksisia ja soundiltaan edistyksellisiä. Suuri osa soundista oli legendaaristen Telefunken U47M -mikrofonien ansiota ja esimerkiksi Nelsonin levyillä kaikki instrumentit olivat yksilöllisesti mikitettyjä. Vuonna 1952 Robyn rakensi oman itsenäisen äänitysstudion länsi-Hollywoodiin. Elokuvakaupungin studiossa tehtiin monenlaisia levytyksiä, joiden äänityksestä Abe pääasiassa vastasi. Robyn oli ammatiltaan klassisen koulutuksen saanut viulisti ja Bunny-lempinimen hän oli saanut jo varhain pupumaisista etuhampaistaan. Näin jälkikäteen pidän aiheellisena kertoa lyhyesti eräästä henkilöstä, josta ei nykylehtien palstoilla kirjoitella. Äänittäjämestareita on musiikkialalla monenlaisia, mutta julkisuuden kilpailussa heistä ihan liian monet jäävät tuntemattomiksi. Syy tähän olivat hänen tekemänsä laadukkaat äänitteet aikakauden primitiivisestä lakkalevytekniikasta huolimatta. Robyn käytti peräti kahtatoista mikrofonia ja hän erotti eri instrumentit toisistaan. Niitä ei pidä arvioida uusin korvin. Paluuta noihin tunnelmiin ei ole. Mylly jauhaa, vanhat levyt jäävät historiaan. Ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 1962, Abe ”Bunny” Robyn rakensi yhden Los Angelesin suurimmista äänitysstudioista nimeltä United. Robynilla oli kuitenkin taito taikoa onnistuneita kappaleita epäonnistuneistakin otoista: hän osasi leikata ja yhdistää eri ottoja. Robyn äänitti muun muassa sellaiset uskomattomat kappaleet kuin The Coastersin Searchin’, Little Richardin Long Tall Sally ja Johnny Otisin Willie And The Hand Jive. Oikeaa voimakkuutta ja balanssia etsittiin joskus pitkään koesoitoilla soitinryhmä kerrallaan, kunnes äänittäjä oli tyytyväinen kokonaissointiin. RICKY NELSON JA THE JORDANAIRES MASTER RECORDSILLA. Tyypillinen sessio sujui jotakuinkin seuraavasti: Ensin äänitettiin instrumenttiraita yhdelle nauhurille. Tästä huolimatta lähes 60 vuotta sitten tehtyjen levyjen soundi ja äänimaailma on uskomaton: voimakas ja iskevä, ja leveydeltään laajaalainen. Firma kantoi nimeä Master Recorders ja sijaitsi osoitteessa 535 Fairfax Avenue. Sitten taltioitiin Rickyn lauluraita toiselle nauhurille hänen kuunnellessa bändin soittoa korvakuulokkeiden välityksellä. Pahaan paikkaan osunut virhe merkitsi, että koko orkesterin oli aloitettava kappale uudestaan alusta. Kun kuuntelee esimerkiksi vanhoja 50-luvun äänityksiä niin harvoin sitä tulee ajatelleeksi, että kukahan tämänkin äänityksen on taltioinut. Vuosina 1957–61 Robyn vastasi myös kaikista Ricky Nelsonin äänityksistä. Tällöin hänestä tuli erityisen suosittu henkilö uusien, itsenäisten r&b-levy-yhtiöiden keskuudessa. Tällä tekniikalla syntyi esimerkiksi Fats Dominon Blueberry Hill, josta äänittäjän mukaan ei saatu lainkaan yhtä nappiin mennyttä otosta. Abraham ”Bunny” Robyn oli äänitysinsinööri, joka toimi monimikrofoniäänitystekniikan pioneerina Los Angelesissa 1950-luvulla. Monet äänittäjät saivat luotua mahtavilta kuulostavia levyjä hyvin yksinkertaisilla välineillä ja tekniikoilla. Hän erikoistui äänittämään aikakauden r&bcomboja. Musiikki äänitettiin 50-luvun alkupuolella isolla kelanauhurilla ja oli äänittäjän ammattitaidosta kiinni, kuinka hyvin hän sai vangittua yhdelle ainoalle monoraidalle joskus jopa isonkin orkesterin äänen. Tähän uskaliaaseen hankkeeseen hän ryhtyi, kun monet yhtiöt, erityisesti Imperial ja Specialty, lupasivat tehdä kaikki äänityksensä Robynin studiolla. Lopullinen tasapaino oli luotava siinä paikassa mikrofonin tasoja säätämällä. He käyttivät Bunnyn palveluita etupäässä siksi, että hänen tekninen taitavuutensa äänittäjänä oli aikaansa edellä ja hän keksi jatkuvasti erilaisia teknisiä kikkoja, joilla kappaleisiin saatiin kaivattua erikoisuutta. Hän teki paljon yhteistyötä säveltäjäkaksikko Leiber-Stollerin kanssa, joilla oli oma toimistonsa studion lähellä. Myös soittajien oli oltava tarkkoina. Tämän jälkeen Robyn syötti nämä kaksi äänitettä kolmanteen nauhuriin, jonka tuotoksesta saatiin masternauha, josta levyt lopulta painettiin
Levylle löydetyt Candy Johnsonin kaksi ja puoli detroitilaista savikiekkoa (5), (6), (13), (14) ja (23) esittelevät pätevän ja menevän bändin, jota kuultiin jo edellisissä osissa. (18) Banks Of The River – Richard King & His Orch. JYTINÄN PALUU! osa 1 JYTINÄN PALUU! osa 1 JUHA JAAKOLA Juhani Ritvasen ”Yhä jytisee!” -sarjan jälkeen BN:ssä on arvioitu vähemmän rhythm and bluesin kulta-ajan 1945–1955 levyjen uusintajulkaisuja. (19) It’s A Wig – Lee Washington with Dooky Daniel’s Orch. (12) Baritone Bounce – same (13) Candy’s Mood – Candy Johnson & His Peppermint Sticks (14) Daybreak Blues – C. King Perry ja Piney Brown levyttivät pitempään, mutta joku Leonard Bailey teki vain tuon yhden tasokkaan singlen (5) ja (16). Minulle tutuin on (8), jota kehuin vastikään Big John Greer -jutussa (BN 268) hänen parhaakseen. (5) Mary Lou – Leonard Bailey & His Orch. (21) Eye To Eye – Mr. 1 (Hi-Lo CD-1401) (1) Fade Away Baby – Ray Snead (2) Cool Cruel Mama – Al Jackson (3) Bartender Blues – Chocolateers (4) Have Mercy – Piney Brown & His Orch. (11) Boston Bob – Pinky Williams & Orch. Galen on pitänyt huolen, ettei häntä voida syyttää naisten syrjimisestä, sillä r&b-diivat ovat saaneet jo kaksi omaa kiekkoa: EARLY R&B DIVAS Vol. Les Mitchell) (11) Home Town Woman – Leroy Johnson & Orch. (23) Each Night About This Time – Charles Brantley (24) Round The Clock Blues, Parts 1 & 2 – Pedro Johnson & His Orch. 3 (Pontiac CD-503) (1) Lights On Lights Off – Butter Ellis (2) Macayo – Little David & Orch. Jake Porterin omalle Combo-merkilleen tekemät (3) ja (16) ovat myös tutumpaa tavaraa, jälkimmäinen kovaa tekoa. Blues – Little Man Ray with Lannie Scott Orch. 1 (Spin CD-101) (1) Boogie’n My Woogie – Gladys Bentley Quintette (2) New Man Blues – Florence Farrell with Owen Kelly Orch. – Tähän koosteeseen on saatu diskografiatiedot, mutta muuta tekstiä ei ole. (vcl. (3) Oh! Yes He Does – Jewyl Lang with Johnny Felton Orch. Johnson & Band (24) Bouncin – Sammy Franklin’s Orch. Levyjen habitus on vaatimatonta bootleg-tyyliä, mutta sisällön laatu korvaa ulkoasun. (10) Ravin’ With Ramon – Teddy Jackson & His Orch. (vcl. Blues Carson & His Orch. Fonit yleensä säestävät ja tekevät välisoolon, niinkuin asiaan kuuluu. Täysin tuntematon Sharkey Hall puskee sellaista huutolaulua (9), että ylittää lajissaan koko porukan, mutta onhan hänellä käsissään tynnyrillinen käärmeitä. Gloria Shannon) (6) Like He’s Never Loved Me Before – ”Baby Dee” & Her Orch. Kaikki fonistit eivät ole aitoja honkkereita, mutta yritystä löytyy. Juhani aloitti mainion sarjan ”Rare R’n’B Honkers!” esittelyn osista 1 ja 2 (BN 250). (14) Susie Bee Blues – ”Rubberlegs” Williams & Band (15) Ooh, I Want My Baby – Piney Brown (16) Graveyard Blues – Leonard Bailey & His Orch. Billy Lumpkin) (17) Make Love To Me – Cliff Bivins & Orch. Samalla tasolla on myös Leroy Johnson (11) ja (20). Lorenzo Holdenin pienen omatuotannon kulmakivi on (21), mielettömästi svengaava rutistus kokeneelta sessiomieheltä ja Johnny Otisin tenoristilta. Sarja on jatkunut nyt kolmannella kiekolla: RARE R’n’B HONKERS! Vol. Hitit ja muuten vain suosioon päässeet kappaleet kiertävät kyllä jatkuvasti kaikenkarvaisten kokoomaboksien täytteinä, mutta ne pienten levymerkkien isompaa huomiota vaille jääneet helmet vaativat kokoajilta kärsivällistä penkomista päästäkseen myös cd-kansan nautittaviksi. (18) Cry – Sammy Franklin’s Orch. (vcl. Tosi syvissä vesissä uidaan tässäkin osassa. Ehkäpä kaikista ei ole mitään tietoja olemassakaan. (20) One Salty Dog – Mad Mel Sebastion (21) Cry Of The Wounded Juke Box – Lorenzo Holden & His Tenor Sax (22) Big ’G’ Charlie ”Little Jazz” Ferguson (23) Sunset Jump – C. Rimanalituksia tällä koosteella ei ole, mutta minä olisin jättänyt kyynelehtivän (18) pois, vaikka kiekon toinen puoli (24) onkin honkkaavaa r&b:tä ja parhaasta päästä. Al Bias) (7) Please Don’t Leave Me – Cliff Bivins & Orch. Butter Ellis (16) Cloud Burst – Jake Porter (17) Fatso – Manuel Armenta Orch. Billy Lumpkin) (6) Bad Pecker – Bobby Smith Orch. LOST R&B SHOUTERS! Vol. (7) Love’s Misery – Mona Holmes with Ben Smith 60 • 6 2014. Candy Johnsonista, mutta diskografiatietoja kappaleista ei ole. Johnson & Band (15) V.C. Esiintyjät eivät ole todellakaan tuttuja entuudestaan, vaikkakin Pedro Johnson oli tunnetumpi etunimellä Buddy. Vonne Dubarry) (5) You’re Playin’ With Trouble When You Play With My Man – Goo Goo Hutchinson & His Orch. (20) Unlucky Blues – Leroy Johnson & Orch. Lauluahan näissä ei ole, vaan bändit paahtavat huudahdellen silloin tällöin kannustavasti. (4) Grieving For You – Three B’s and A Honey (vcl. Sittemmin hän on ryhtynyt myös cd-tuottajaksi. (8) Naggin’ Woman Blues – Pappa Treetop (9) A Barrel Of Snakes – Sharkey Hall (10) She Really Treats Me Wrong – Lou Sargent & His Orch. – Nelisivuisessa cd-vihossa on asiantuntevat tekstit mm. Mutta mistä tulivat Butter Ellis (1), (15) ja Mad Mel Sebastion (20), jotka jättävät ikuisen jäljen honkers-veljien maailmanperintöön. (3) Chicano Hop – Jake Porter (4) Spinnin’ A Disc – Choker Campbell & His Bachelors of Rhythm (5) Robin’s Horn – C. (22) P.I. Nämä levyt ovat valmistuneet 2013–2014. Ajoittaista rahinaa löytyy, mutta sehän kuuluu oikeastaan asiaan. Alempana esittelemäni levyt olen hankkinut Galen Gartilta, joka Big Nickel -kustantamonsa kautta on jo tehnyt suuren palveluksen r&b-kirjallisuuden harrastajille. Äänitteet vuosilta 1945-1953 Tämä alkava sarja pureutuu myös oikeaan aiheeseen. Melkoinen osa esittäjistä (ja levymerkeistä) on tyystin tuntemattomia, eikä useita levyjä löydy diskografioistakaan. Näihin levyihin hän on poiminut itse kappaleet vanhoilta savikiekoilta tai neljävitosilta ja tehnyt niihin pienet vihkotekstit; hänen kaverinsa kontolla ovat kappaleiden audiosiivous ja levyjen ulkoasu. Blues Carson (21) ja Charles Brantley (23), viimeisen tukena Noble Wattsin herkullinen välisoolo. (vcl. (vcl. Johnson & Band (6) South Side Saturday Night – same (7) Bean Head – Charlie ”Little Jazz” Ferguson (8) Rockin’ With Big John – John Greer & His Quintet (9) Blues And Shuffle – Goo Goo Hutchinson Orch. (19) Beeswax – Dooky Daniel’s Orch. Lonkalta voi väittää, että musiikki on vuosien 1948–1955 väliltä ja purkitettu enimmäkseen Länsirannikolla. Chocolateers-vaudevilletrion puhuttu vitseily (3) ei minusta kuulu levyn aiheeseen. Kaikki laulajat eivät ole oikeita shoutereita, sillä ei Buddy Johnsoniakaan voi sellaisena pitää, vaikka salanimellä huhuileekin. Kovinta settiä (7) ja (17) tekee Cliff Bivins (kirjoitetaan myös Blivens), ja taustalta löytyy Losin velho Maxwell Davis savuisine tenorifoneineen. Muita kympin arvoisia suorituksia tekevät Al Jackson (2), King Perry (13), Mr. (12) Beggin’ Blues – Charles Brantley (13) Vaccinate Me, Baby – King Perry & His Orch
Äänitteet vuosilta 1945-1958 Tämä osa mennään vielä oudommassa seurassa. (12) Red Hot Feeling – Sax Kari & His Ballin’ the Blues Band (13) Georgie Boy Blues – Rose Marie McCoy with George Kelly Orch. Muita vaikuttavia kappaleita ovat Monette Mooren coveri (1), Kitty Whiten pirtsakka (3), Joan Shaw’n lupaus (14) ja Jewell Gilbertin rokkaava (16). Rena Collins) (3) Ooh-Wee – Kitty White with Orch. (24) That’s All Baby – Johnnie Felton & Orch. (6) Waiting In Vain – Little Miss Cornshucks & Her All Stars (7) Phone Me Blues – La Melle Prince & Maxwell Davis Band (8) Mambo Blues – Effie Smith & Johnny Criner (9) I Don’t Dig That At All – Louise Williams (10) Young Man Blues – Paul Williams & His Orch. Diivan määritelmä on mitä on, mutta r&b on jotain muuta kuin 30-lukulainen siirappi (6) tai hempeä jazzlaulu (11). (15) Low Down Man – Gloria Smith with Cherokee Band (16) Alright Baby – Lovey Lewis and Johnny Otis Orch. Love Contestin Ruth Brownille. Bändinjohtajasta tehdyn bluesin (13) lauloi ja ehkä kirjoittikin Rosemary McCoy, joka siirtyi myöhemmin Charlie Singletonin työparina kynäilemään tarttuvia ralleja muille laulajille, esim. (19) Barber Jim – Jewyl Lang with Johnny Felton Orch. – Doris Browne with Doc Bagby Orch. 1: Atlantic (Official CD-850) (1) Mo’lasses – Bob Howard & His Rhythm (2) Blue Harlem – Tiny Grimes Quintet (3) Central Avenue Breakdown – Frank ”Floorshow” Culley & Band (4) Hard Ridin’ Mama – Manhattan Paul & Three Riffs (5) I Wish I Didn’t Love You DORIS BROWNE MARIE McCOY JOAN SHAW 6 2014 • 61. Dramaattisin on Patty Annin (18) ja repäisevin Linda Hopkinsin (13). Quartet (8) Don’t Worry Me No More – Nellie Hill & Ben Smith Quartet (9) Bonita’s Boogie – Bonita Cole & Preston Alexander’s Orch. Joukossa on kuitenkin edellisestä osasta tuttuja, ja runsaasti levyttäneet Little Miss Cornshucks ja Linda Hopkins saavat myös harvinaisuuksiaan (?) mukaan. Puolet diivoista on kahden levypuolen ihmeitä tai ilman yhtään merkintää Blues Discographyn palstoilla. (17) How Big A Fool (Can You Be) – Bixie Crawford with Ernie Freeman Orch. Tenorisaksofoni on mukana lähes joka kerta, ja kun studio on usein Los Angelesissa, Maxwell Davisin tenoria kuulee tämän tästä. Äänitteet vuosilta 1945-1956 Jo on taas outoa naisenergiaa, ainakin minulle. (20) Hard Working Woman – Paul Williams & His Orch. Effie Smithin enkeli-imellyksen (22) olisi minun puolesta voinut myös jättää tästä kokoelmasta pois. 2 (Spin CD-102) (1) Ee-Bobaliba – Teddy Bunn’s Group (vcl. Heikkoja lenkkejä ei ole ollenkaan, vaikka Effie Smithin väkinäinen mambo (8) tuntuu tuottajan pakkopullalta. (24) I’m Glad You’re Leaving Me – Dorothea Fleming & Danny Small Orch. (15) Ring-Aling-Aling – Barbara Black (16) Mad Nervous Woman Jewell Gilbert with Mac McCray’s Band – (17) Don’t Touch Me – Jo Willette (18) The River – Patty Ann with Maxwell Davis All-Stars (19) Green Light Baby – Hattie Green (20) Don’t ’Cha Love Me. Monette Moore) (2) Low Gravy – Claude Hopkins Quartet (vcl. Nautinnollista kuultavaa tekevät myös Gladys Bentley (1), Bonita Cole (9), Melrose Colbert (14), Lovey Lewis (16), Baby Dee (18) ja Paul Williamsin solisti (20), joka on ehkä Lena Gordon. (14) Do What You Want With Me – Joan Shaw with Blues Express Orch. (21) They Tell Me – Helen Foster & Chapters (22) Guiding Angel – Effie Smith & Squires (23) Be Good To Yourself – Sandra Grimes & Orch. (10) Station Blues – Gloria Shannon & Goo Goo Hutchinson Orch. EARLY R&B DIVAS Vol. Sax Karin (12) ja Paul Williamsin (20) bändien solistit ovat epävarmoja, mutta viimeisestä Feltonin (24) solistista ei ole jäänyt mitään tietoja. – Kappaleista on diskografia ja pari nättiä kuvaa. Ei voi mitään, mutta New Orleansissa tehty Jewel Kingin (4) kehrää vastuttamattomasti levyn kärkeen. Valtaosa kappaleista on laulettuja ja jytinä on vähemmistössä, mutta menköön tähän samaan settiin: HIDDEN GEMS Vol. Levyn kappaleet ovat tasokkaampia esityksiä kuin ykkösellä: laulajissa ei ole valittamista, musiikki on vähän uudempaa ja siten kovempaa ja kokoelma pysyy paremmin r&b-musiikissa. Ja niinpä Bixie Crawford korjaa potin kovimmalla esityksellään (17). (4) Don’t Marry Too Soon – Jewel King (5) Love Poisoned – Kay Thomas & Maxwell Davis Orch. Ehkä se on hyvä, koska hänen esityksensä jää porukan hintelimmäksi. (18) It Feels So Doggone Good – ”Baby Dee” & Her Orch. – Effie Smith & The Swingmen (21) So Long Good-Bye Joe – Barbara Gale (22) I Cried The Last Time – Baby Dee (23) Cheating Blues – Rose Marie McCoy with George Kelly Orch. (11) All By Myself – Helen Thompson (12) Am I Asking Too Much. (14) Ain’t Gonna Waste No Tears On You – Melrose Colbert and the Middletones with Freddy Johnson Orch. (13) Get Off My Wagon – Linda Hopkins & Red Callender Orch. Effie Smith istui ahkerimmin studioissa, mutta seuraavaksi ahkerin Bixie Crawfordkaan ei tehnyt kahdeksaa singleä enempää. Cd-vihossa on diskografiatiedot ja söpöjä kuvia diivoista. Kahdeksasta diivasta en ole löytänyt mitään diskografiatietoja. Seuraava sarja ”Hidden Gems” esittelee levymerkkiensä huomiotta jääneitä helmiä. Se on äänitetty 1956, joten rumpalin takapotku on tiukka ja Bixien äänessä sopivasti shouterin ilmettä. (11) The Right Kind Of Feeling (For The Wrong Kind Of Man) – Gladys Bruce with Jimmy Mundy Orch
Featuring Arlene ”Little Miss” Talley (13) Big Red Blues – Jimmy Earle & His Earls of Rhythm (14) Don’t Bring Your Troubles To Me – Earl Coleman with Linton Garner’s AllStars (15) I’ll Be There – Three Riffs with Oscar Pettiford Trio (16) I’m So Good To You (Pretty Baby) – Jimmy ”Baby-Face” Lewis & His Band (17) Climbing Up To Heaven Blues – Jimmy Earle & The Jazz Kings (18) Blues In The Dark – Melrose Colbert with Clifton Small’s Orch. Samaa sarjaa ovat R.B. Hartaamman pääosaston sekalaisesta joukosta nostettakoon Walter Brownin kovasti tutun kuuloinen (21). (16) Happy Birthday To You – Paul Monday with Bill Harvey’s Orch. (22) It’s Been A Long, Long Time – Mildred Jones & Bill Harvey’s Orch. So Much – same (6) Heart And Soul – Melrose Colbert with Clifton Small’s Orch. (17) Love Sick Gal – Mildred Jones with Bill Harvey’s Orch. Äänitteet vuosilta 1949–1953 Houstonin Peacock perustettiin 1949, ja alkupään juttuja on kerätty tähänkin kokoelmaan. THE THREE RIFFS THE DELTA RHYTHM BOYS 62 • 6 2014. (19) I’m Gonna Latch On – Marie Adams with Pluma Davis Orch. (14) Disgusted Blues – Sonny Parker with Gladys Hampton’s Blues Boys (15) My Search Is Over – Marie Adams with Bill Harvey Orch. Kovatasoiset suoritukset tekevät Jimmy Earle (8), (13) ja (17) sekä Jimmy Lewis (16) ja (20); viimeisissä olen kuulevinani Tiny Grimesin ja Red Prysockin taustatukea. 2: Peacock (Official CD-1500) (1) Glad You Let Me Go – Bea Johnson with Big Jim Wynn & Band (2) Across The Country Blues – Skippy Brooks, His Piano & Orch. (3) Mr. Levyn reippaan annin helmi on Lloyd ”The Fat Man” Smithin ralli (13), jossa shouteri saa hyvän tuen tyylikkäältä tenorifonisoololta. Ticket Agent – ”Silver Cooks” with The Gondoliers (4) R.B. Thibadeaux’n boogie (4) ja Mildred Jonesin sairaskertomus (17). (12) Why! Oh Why – Bettye Jean Washington & George Sanford's Orch. (19) Don’t Ask Me Why – Four Sharps (20) Mailman Blues – Jimmy ”Baby-Face” Lewis & His Band (21) Pluto – You Dog! Three Riffs with Oscar Pettiford Trio (22) I Hadn’t Anyone Till You – Earl Coleman with Linton Garner’s All-Stars (23) Boogie Woogie Barbecue – Tiny Grimes Quintet (24) My Last Goodbye – Joe Medlin & Three Riffs Äänitteet vuosilta 1947–1950 New Yorkin Atlantic perustettiin syksyllä 1947, joten levyllä on talon alkuajan äänityksiä. – Vihossa on diskografiatiedot. Thibadeaux with Music by R.B.’s Band (9) Come On In (Drink Some Gin) – Iona Wade with Eric Von Schlitz & His Big Six (10) Dearest Mother – Paul Monday with Bill Harvey’s Orch. Joukkoon mahtuu myös lauluyhtyeitä (Four Sharps oli tunnetumpi nimellä Delta Rhythm Boys) ja aika paksua siirappia. (10) Button Up Your Overcoat – Bob Howard & His Rhythm (11) Rumboogie Jive – Frank ”Floorshow” Culley & His Band (12) Little Miss Blues – Frank ”Floorshow” Culley & His Orch. Hän on / oli tenorisaksofonisti ja laulaja Paul Bascomb, swing-ajalla aloittanut ja rhythm and bluesiin siirtynyt kaveri, jonka laulut (3) ja (4) ovat asiaa ja fonisooloissakin on itua. Thibadeaux with Music by R.B.’s Band (5) Take My Number Baby – Iona Wade & Eric Von Schlitz & His Big Six (6) Until The End – Clarence Green, His Piano & Orch. HIDDEN GEMS Vol. – Vihossa on diskografiatiedot. Tiukkaääninen Marie Adams kävi levyttämässä Peacockille Houstonin lisäksi myös Los Angelesissa ja New Yorkissa; hänen tyylikkäin esityksensä tällä koosteella on (15). Nyt mennään kovasti hartaasti lauleskellen, joten Peacock oli enemmän blueskuin r&bmerkki. (7) No Letter Blues – Bea Johnson with Big Jim Wynn & Band (8) New Kind Of Loving – R.B. Ritvanen ihmetteli edellisessä jytiseejutussaan, kuka on Manhattan Paul. Tutuimmat näistä ovat Tiny Grimesin nätit (2) ja (23). Eipä silti, kyllä Texasissa reippaan musiikin päälle ymmärrettiin. J. Maalaishenkisimmät bluesit tekee John ”Silver” Cooks (3) ja (20), mikä levy on hänen ainoansa. (18) My Clock Stopped – Lloyd ”Fat-Man” Smith & Orch. (13) Giddy-Up Giddy-Up (All Night Long) – Lloyd ”The Fat Man” Smith with Caldonia’s Boys Orch. (20) Coming Back Home – ”Silver Cooks” with The Gondoliers (21) A B C Blues – Walter Brown with Jay McShann’s Orch. (11) Hard Headed Woman – Clarence Green, His Piano & Orch. Fats Walleria muistuttavan / imitoivan Bob Howardin svengaavat rallit (1) ja (10) ovat niin tarttuvia, että ne jäävät pyörimään päähän päiväkausiksi. (23) The Woman I Love – Joe Fritz with Johnny Otis Orch. Frank Culleyn räyhäkät (3), (11) ja (12) näyttävät mallia tenorifonin käytölle (Floorshow ansaitsisi oman jutun tenoristisarjaan). (24) My Song – Marie Adams with Cherokee Conyers & Orch. (7) Shout ’n’ Rock – Billy Williams & His Band (8) My Love Is True – Jimmy Earle & His Earls of Rhythm (9) What More Can A Poor Fellow Do – Joe Medlin & His Orch. Boogie – R.B. Iona Waden kutsussa (5) säestää siansaksanimimerkin takaa Jay McShannin rutinoitu bändi, kuten myös edellisessä Brownin bluesissa
”Gatemouth” Moore & His Congregation (9) Hey Pretty Mama – Jump Jackson & His Orch. (vcl. Koosteella on paljon 1940-luvun lauluyhtyeitä, jotka selvästi kiinnostivat Chessin veljeksiä. 3: Aristocrat (Official CD-401) (1) Trouble In My Home – Blues Rockers (2) Wee Wee Hours – Chas. – Vihossa on diskografiatiedot. (15) Bercuese – Duke Jenkins Aristocrats (16) Numbered Days – Chas. Ernie Harper) (5) The Greatest Mistake – Jump Jackson & Orch. Aristocratin erittäin vahvaa perusbluestarjontaa edustaa vain Charles Bradix (2) ja (16), ehkä siksi, että tuo savikiekko on toinen hänen levyistään ja ainoa Aristocratille. Tämän kokoelman ykköseksi on pakko nostaa pastori ”Gatemouth” Mooren ja hänen seurakuntansa kiehuva saarna (8), missä sylki lentää ja seurakunta kiekuu välillä nuotin vierestä. Duke Jenkins) (22) She's Gone – Dozier Boys (23) Night Fall – Prince Cooper Trio (vcl. (vcl. Se luotti rytmillisemmän tavaran markkinoihin, mutta levytti myös maalaisbluesia, gospelia ja herkempiäkin melodioita. JUMP JACKSOON COMBOINEEN CHICAGOSSA VUONNA 1946 CLARENCE GREEN BILL HARVEY 6 2014 • 63. Floyd McDaniels) (14) Boogie Woogie Blues – Clarence Samuels with Dave Young’s Orch. ”Oikeaksi” r&bja doowop-yhtyeeksi niistä on Mitch Rosalskyn Encyclopedia kelpuuttanut vain Dozier Boys -yhtyeen. Melrose Colbert) (6) Blues Rockers’ Bop – Blues Rockers (7) I Don’t Love You Mamie – Clarence Samuels with Dave Young’s Orch. Aivan samaan ei yllä Clarence Samuels (7) ja (14), mutta luja ääni on hänelläkin. HIDDEN GEMS Vol. Sen esitykset häviävät nyt kirkkaasti 5 Blazes -porukalle, jonka boogiet (4) ja (13) svengaavat kuin hirvi. Bradix (3) I’m On My Way – Seven Melody Men (4) Chicago Boogie – 5 Blazes (vcl. Blues Rockers on toinen bändi, jonka myöhempi äänitys (6) ja (17) tuotti hyvää hyppymusiikkia. Prince Cooper) (24) Lilacs In The Rain – Horace Palm with Duke Groner Trio Äänitteet vuosilta 1947–1950 Chicagon The Aristocrat Of Records, Chessin edeltäjä, oli perustettu 1946/7 ja lopetettiin 1950 Chessin aloittaessa, joten kooste kattaa koko ajan. Bradix (17) When Times Get Better – Blues Rockers (18) Nobody Knows – Nobody Cares – Seven Melody Men (19) Saturday Nite Boogie – Floyd Smith (20) Summit Ridge Drive – Sax Mallard & His Orch. (8) The Bible’s Being Fulfilled Every Day – Rev. Floyd Smithin pikkubändi tekee vahvan tulkinnan (19) ja siistin tunnelmapalan (10). (21) Baby I’m Sick Of You – Duke Jenkins Aristocrats (vcl. Benny Kelly) (10) Blue Moods – Floyd Smith (11) All I Need Is You – Dozier Boys (12) Times Are Getting Hard – Blues Rockers (13) All My Geets Are Gone – 5 Blazes (vcl
Covereiden lisäksi mukana on ilahduttavasti kolme uutta omaa sävellystä (8, 12 ja 14), jotka kaikki ovat sitä tutumpaa Billy Boy Arnoldia. Hienoin lainakappale on bluesosastoa edustava hidas ja koskettava B.B. Myös laid back -henkinen fiilistely Come To Mama tarjoaa blues-musiikkia rytmikkäimmillään. Yli puolet kappaleista on sitä alkuperäistä Blues Shacksia olematta. Pelottavaltakin kuulostava Evaporated Blues ammentaa puolestaan Howlin’ Wolfin soppakattilasta. Hyvä esimerkki on paljasjalkainen chicagolainen, 79-vuotias huuliharpisti-laulaja Billy Boy Arnold, joka sai koulupoikaiässä ensimmäiset oppituntinsa itse John Lee Williamsonilta (Sonny Boy I). Harri Haka MISSISSIPPI HEAT Warning Shot (Delmark DE 839) (1) Sweet Poison (2) Alley Cat Boogie (3) Come To Mama (4) I Don’t Know (5) Yeah Now Baby (6) Birthday Song (7) Nowhere To Go (8) Warning Shot (9) Swingy Dingy Baby (10) Too Sad To Wipe My Tears (11) Recession Blues (12) Evaporated Blues (13) Your Cheating Heart (14) A Part Of Something Special (16) Working Man Pistin melkeinpä huvittuneena merkille, kuinka helppo tälläista blues-diggaria on säväyttää. Joka tapauksessa se, mitä laajentuneessa kuulijakunnassa mahdollisesti voitettiin, hävittiin Shacksin todellisen osaamisalueen katoamisena. Varmaan tähän oli kaupalliset perusteet ja ehkä halu kokeilla uusia genrejä. Sweet Poison kun broomittelee tiukasti Elmore Jamesin oppien mukaan ja Alley Cat Boogie rypistää kierroksia melkeimpä rock and rolliksi asti. Tämä viimeisin levy on osittainen mutta merkittävä paluu juurille. Onneksi solisti ei kuitenkaan koita apinoida Wolfia. Biisithän toimivat, mutta ehkä ne kuitenkin vähän hajottavat levyn kokonaisuutta. Ja samalla kokoonpanolla läpi levyn, mikä pitää kokonaisuuden yhtenäisenä. ”The Blues Soul Of...” on kelpo 60-minuuttinen kuuntelukokemus. Mukana on blues-, rock & rollja jazzklassikoita sekä harvinaisempia 60ja 70-lukujen soulkappaleita. & The Blues Shacks julkaisi vuosina 1994–2006 yhdeksän varsin laadukasta bluesalbumia. Ja jotta ketään ei ohitettaisi niin rytmiryhmäläiset tekevät tarkkaa ja svengaavaa työtä, samoin kuin somasti laulelevat taustakööriläiset. & THE BLUES SHACKS Businessmen (CrossCut CCD 11108) (1) Out Of Tears (2) Gimme This, Gimme That (3) Take My Name (4) Businessmen (5) Buckle Up (6) Lovin’ Might (7) Pardon Me (8) Rain All Down My Way (9) Who’s Crying Now (10) It Was A Dream (11) Hot Pants (12) Green Eye (13) I Overpaid My Dues (14) Blues Shadow (15) Goodbye Everybody Saksalainen B.B. Sen sijaan rytmin juhlaa julistava Recession Blues liitää kuin hepo ja Swingy Dingy Baby liikkuu down home -maisemissa. (5) A Mother’s Prayer (6) St. Samoille suunnille tähyilee myös A Part Of Something Special, joka jostakin syystä nostaa minulla mieleen Albert Collinsin. James Infirmary (7) Don’t Set Me Free (8) What’s On The Menu Mama (9) Worried Dream (10) Nadine (Is It You?) (11) Work Song (12) Dance For Me Baby (13) Ain’t That Just Like A Woman (14) Keep On Rubbing Pitkän linjan bluesmuusikot ovat yleensä paljon avarakatseisempia kuuntelemiensa musiikkilajityyppien suhteen kuin monet pelkästään ”aidon ja alkuperäisen” bluesin nimeen vannovat alan harrastajat. 6 2014 • 71 LEVY TUTKAILUT BILLY BOY ARNOLD The Blues Soul Of Billy Boy Arnold (Stony Plain SPCD 1378) (1) Coal Man (2) I’d Rather Drink Muddy Water (3) You Give Me Nothing To Go On (4) 99 Lbs. Onneksi ne eivät ole ainoa syy hankkia tämä cd. En nyt lähde kreditoimaan kuka teki mitä, mutta päälaulusolisti ja muutkin laulajat saavat aikaiseksi komeaa jälkeä. Ainoa keksimäni moitteen aihe on levyn nimi. Yllärilinjalla jos jatketaan niin country-nestori Hank Williamsin ikiklassikko Your Cheating Heart ei usein tule blues-levyllä vastaan. Itse biiseihin palatakseni – huikea I Don’t Know soi kipeän nättinä blues-balladina ja on taatusti yksi vuoden 2014 komeimpia esityksiä. Nimiraita liikkuu tiiviisti sekin ja mukana on aika paljon r&b-vaikutteita. Hurjastelun ohella löytyy toki maltillisempaakin ratkaisua, kuten viipyilevä What Cha Say?, jonka poljennossa on jotakin hypnotiseeraavaa. Hän on hiljattain julkaissut tämän albumillisen, jonka runko koostuu kappaleista, joihin on vuosien varrella mieltynyt. Sitten tapahtui yhtäkkiä jotakin ja bändi vaihtoi tyyliään soulin ja popin suuntaan säilyttäen vain nimellisen osan entisestä loistostaan. Ei soulissa ja muissakaan musiikkilajeissa mitään vikaa ole, mutta mielestäni tämä bändi erottuu edukseen nimenomaan bluestaidoillaan. Robillard on Arnoldia 13 vuotta nuorempi, mutta erittäin kokenut kitaristi. Billy Boy Arnold on taitava harpisti, joka on maltillisesti modernisoinut Sonny Boyn tyylin 60-vuotisen levytysuransa aikana. En pidä itseäni bluespuristina, mutta myönnän epäilleeni ennakkokuvauksen perusteella, josko tällainen albumi olisi lopputulokseltaan toimiva. Hänen ja Billy Boyn lisäksi mukana on kosketinsoittimet, basso, rummut, kolmimiehinen torvisektio ja kaksi taustalaulajaa. Yllätysmomenttia levylle suo poikkeaminen New Orleans -tyyppisten funk-ratkaisujen äärelle kappaleella Birthday Song. Monista soolosoittimista, kitara (slidellä ja ilman), piano, koskettimet, saksofoni ja huuliharppu irtoaa vuoron osuessa kohdalle makoisasti maistuvaa blues-ratkaisua. Twist-runttu Yeah Now Baby puolestaan iskee kipunoita , rullaten ja rokaten mennessänsä. Muuten tässä kyllä tulee joka pati kohti! Mikke Nöjd B.B. Kingin yli seitsemänminuuttinen Worried Dream. Levyn nopeimpaan kalustoon lukeutuu myöskin svengaava boogie Nowhere To Go. Jo tässä vaiheessa olin siis jo myyty, mutta jatkoa seuraa... Cd:n on tuottanut Duke Robillard, joka myös soittaa kaikki kitaraosuudet. Laulajana hän on positiivisessa mielessä pehmeä ja samalla vakuuttava. Too Sad To Wipe My Tears on myöskin hidas blues, jonka olisi voinut hyvin kuvitella sisältyneen itsensä Muddy Watersin ohjelmistoon. Mutta kokonaisuus on kaikin puolin onnistunut; Billy Boy on oma tunnistettava itsensä ja sovitukset istuvat mainiosti hänen soittoja laulutyyliinsä. Päätössiivu potkii tanakalla otteella, mutta ei yllä levyn parhaimmistoon. Hän on mainio valinta tällaiselle julkaisulle, koska on ansioitunut laajasti juuri käsillä olevien genrejen parissa. Reippaasti toteutettu esitys toimii kivasti levyn ainoana instruna. Melkoisen monijäseninen pumppu ymmärtää bluesia sekä sen sukulaisiakin pintapuolista tuttavuutta paremmin, ja kokenut soittajajoukko lataa eetteristä tyylitietoisesti, olipa koulukunta sitten mikä hyvänsä
Muutama kappale on turhaa täytettä, mutta pääosin tätä on ilo kuunnella. Levyjä on vuosikymmenten aikana tullut isot läjät, mutta Suomessa Gillespie ei ole koskaan noussut ansaitsemaansa maineeseen. Periaatteessa sitä voisi ehkä kutsua ”cocktail bluesiksi”, ellei termi kuulostaisi harhaanjohtavasti liian ”blandatulta”. Hänen debyyttialbuminsa ”Thunder In The Sky” ilmestyi pari vuotta sitten. Levy oli muutenkin täynnä enemmän tai vähemmän vihjailevia sanoituksia, joten Dana Gillespie sai heti maineen tuhmana, vaikka tyylikkäänä blueslaulajattarena. Tuli se keikka tietenkin katsottua, vaikka alempaan kastiin tunsikin kuuluvansa. Levyn ainoa lainaraita, My Eyes Keep Me In Trouble, ei aivan nouse tuohon kastiin. Omiin kappaleisiin Dana Gillespie on panostanut taas 90-luvun puolivälistä saakka, eikä lainatavaraa ole tällä uudella ”Cat’s Meow” -levylläkään. Muistissa ovat mm. Suomessa vanhat härskit rhythm and blues -laulut 40-luvulta olivat vasta löytämässä yleisöään ja luultavasti niin oli vielä Englannissakin. 22-vuotias Laurence Jones on varsin tuore tapaus blueskitaristien joukossa. Onneksi parissa kappaleessa (3 ja 12) tunnelmaa kevennetään Johnny Sansonen harpun avulla. Nyt odotus on vihdoin palkittu. Dana Gillespie teki ensimmäiset levytyksensä jo 60-lyvulla, ollessaan tuolloin vasta teini-iässä. Levy vaikutti olevan ihan ok debyytiksi ja jäinkin mielenkiinnolla odottamaan hänen seuraavaa julkaisuaan. Seuraavan vuosikymmenen aikana Gillespie keskittyi enemmän näyttelijänuraansa, esiintyen niin teatterilavoilla kuin elokuvissakin. Pääosin Gillespien ja kitaristi Jake Zaitzin nimiin suurin osa on merkitty, mutta saavatpa välillä muutkin bändin jäsenet nimensä krediitteihin. Paras raita on kuitenkin levyn ainoa laina, John Brimin It Was A Dream, jossa piano on harpun ohella merkittävässä roolissa. Virkaiältään nuorin on rumpali Jochen Reich. Vuosikymmenet ovat vierineet ja levyjä on ilmestynyt reippaanlaisesti. Kulunut fraasi tunnistettavasta tyylistä pitää heidän kohdalla paikkansa. Seksikkään matala ja käheä ääni on säilynyt voimakkaana ja tulkinnoissa on potkua moninkertaisesti nykypäivän piipittäjiin verrattuna. Dennis Koeckstadt on osaava pianisti ja mainio Hammond B3 -taituri. Järkytys oli suuri, kun oli ensin selvinnyt univormupukuisista ovimiehistä, ohjattu muun rupusakin tavoin baaritiskille, koska pukumiehet olivat vallanneet pöydät, ja lopulta päässyt tekemään tilausta koppavan oloiselle baarimikolle. Myös akustinen Whisper In The Wind erottuu edukseen. levy tutkailut. Oli Brownin energinen luenta Ram Jamin kappaleesta Black Betty ja Aynsley Listerin herkullinen tulkinta musikaalisävelmästä Feeling Good. Monet nuoremman polven kitaristit tekevät maukkaita versioita lainakappaleista. Vähemmän Gary Moorea ja säröä olisi riittänyt vallan mainiosti. Erityiseksi blues-suosikiksi nousi Bessie Smith, jonka voimakas laulu ja paikoitellen ronskin puoleiset laulujen aiheet tekivät nuoreen laulajattareen lähtemättömän vaikutuksen. BN 264). Harri Haka DANA GILLESPIE Cat’s Meow (Ace CDCHD 1404) (1) Cat’s Meow (2) Love Matters (3) Eternally Yours (4) Eureka Moment (5) Last Chance Saloon (6) Hands Of Hope (7) Love Moves (8) Running Out Of Steam (9) It’s Alchemy (10) Two-Faced Girls (11) Giving Out To Everyone Pitkän linjan englantilainen blueslady Dana Gillespie on jäänyt lehdessämme melko vähälle huomiolle, joten tämän uuden albumin myötä asiaa voinee korjata. ”No niinpä tietenkin”, kuului halveksiva kiitos. Kaljat tilattiin, jolloin saimme hyvin happaman vastauksen: ”Tämä on viinibaari”. Vaikka aloituskaksikko lupailee hyvää, niin niihin onnenhetket sitten jäävät. Näillä eväillä Zito on onnistunut luomaan varsinaisen deja vun, eli toteutus on tehty aivan samalla kaavalla kuin Samantha Fishin levyllä (ks. Kaksi viimeksi mainittua ovat levyllä ainoat, joista torvisektio puuttuu. Vaikka Gillespie oli aiemmin kunnostautunut lauluntekijänä, sisälsi levy suurimmaksi osaksi lainakappaleita. Siinä veljesten kitara ja harppu soivat hienosti ja Michaelin laulu on riipaisevan uskottavaa. Texas-vaikutteinen instrumentaali Buckle Up on vauhdikas kitaran ja urkujen vuoropuhelu. Sekaan on mahdutettu vaikutteita jazzista, soulista, latinalaisrytmeistä ja tietysti vanhan linjan rockasenteesta. Hänet on ehditty jo nimetä brittibluesin pelastajaksi, uudeksi superlahjakkuudeksi ja ties vaikka miksi. Mikäli et ole aiemmin Gillespien levytyksiin tutustunut, voit aloittaa yhtä hyvin tästä kuin jostain muustakin. Kappaleista erityismaininnan ansaitsee tunteikas Who’s Crying Now. Ajan hengen mukaisesti musiikillinen kiinnostus syntyi folkin myötä, jonka kylkiäisinä tuolloin helposti tarttuivat myös blues ja jazz. Mutta nekään eivät pysty kokonaisuutta pelastamaan. Dana Gillespien ensimmäinen bluesalbumi (ainakin ensimmäinen jonka minä kuulin) taisi olla Ace Recordsin vuonna ’82 julkaisema, jonkun mielestä ehkä kaksimielisestikin nimetty ”Blue Job”. Mutta minkälaisia! Tuolloin eivät jotkut Bullmoose Jacksonin Big 10” Record, Wynonie Harrisin Wasn’t That Good tai Julia Leen King Size Papa olleet vielä ihan ”jokapojanherkkua”. Avausraidan tarttuva riffi saattaa olla lainattu Wounded Knee -kappaleesta, sillä kovin tutun kuuloinen se on. Tuo ei ole välttämättä huono asia, sillä kilpailua tarvitaan, jotta jokainen pistäisi parastaan peliin ja keskittyisi siihen mitä on tekemässä. Hämmästelin että eikö Lontoosta saa olutta, mutta ylenkatse oli jyrkkä, joten otimme lasilliset talon viiniä. Bändin kantavia voimia ovat Arltin veljekset Michael (huuliharppu, laulu) ja Andreas (kitara). Levyjäkin toki ilmaantui ja aikaansa seuraavana Dana siirtyi popja rockmusiikin pariin. (Itse asiassa ainoan kerran kun olen Danan nähnyt keikalla, oli lontoolaisessa Downing Street Wine Barissa. Sen lisäksi, että ovat erinomaisia muusikoita, he ovat säveltäneet yhtä vaille kaikki levyn kappaleet. Se ainakin kannattaa – ehdottomasti! Honey Aaltonen LAURENCE JONES Temptation (Ruf 1199) (1) Foolin’ Me (2) Move On (3) Tomorrow Is Another Day (4) Temptation (5) Can’t Keep Living Like This (6) Whisper In The Wind (7) Fall From The Sky (8) My Eyes Keep Me In Trouble (9) Southern Breeze (10) Wind Me Up (11) Bad Bad Dream (12) Soul Swamp River Tänä päivänä bluesgenre on pullollaan wannabekitaristeja kitaran kieliä venyttämässä. Ensimmäisen isolle yhtiölle tehdyn levyn on tuottanut Mike Zito, jonka päätyminen tehtävään ei ehkä kuitenkaan ollut tällä kertaa se paras mahdollinen vaihtoehto. Henning Hauerken on pitkään kuvioissa mukana ollut luottobasisti. Tosiasia kuitenkin on, että neulan löytäminen heinäsuovasta on joskus enemmän kuin hankalaa. Kun 70ja 80-lukujen vaihteessa alkoi kyteä uusi bluesinnostus, ryhtyi Gillespiekin levyjentekoon entistä ahkerammin. Albumina ”Businessmen” on aika hyvä kokonaisuus. Loppuosassa levyä meno on verkkaista ja raskasta, monilta osin puuduttavaa. 72 • 6 2014 kuitenkaan kaavoihin kangistunutta. Ylimääräisenä on kolmen puhaltimen ryhmä, joka istuu kokonaisuuteen kohtalaisesti. Musiikki on kauttaaltaan tyylikästä, muttei turhan hienostunutta bluesia. Laurence Jonesin taustalla soittavat Ziton sivuprojektin Royal Southern Brotherhoodin rytmiryhmä basisti Charlie Wooton ja rumpali Yonrico Scott ja levytyspaikkana on tietenkin ollut Dockside Studio. Hyvä keikka olikin!) ”Cat’s Meow” osoittaa Dana Gillespien olevan edelleen voimissaan, vaikka ikää (sitähän ei saisi naisilta kysyä) on kertynyt juuri 65 vuotta
Ymmärtämäni mukaan niiden myötä on tarkoitus muistella ja kunnioittaa sikäläisen Knickerbocker Cafén monivuotista musiikkihistoriaa. Queensissa, Nykissä varttunut Little Mike on saanut kunnian soittaa kaupunkiin saapuneitten suuruuksien (Perkins, Sumlin, Cotton, Rogers, Clearwater) kanssa ja päässyt useille miesten levyillekin mukaan. Totuuden nimissä on sanottava, että debyyttialbumin perusteella odotin tältä levyltä paljon enemmän. Vokalisteja, joiden arvelen olevan etupäässä vaaleaihoisia, on äänessä kahdeksan henkilön verran, ja soittajistosta löytyy kaikkiaan 11 muusikkoa. Mutta ennen lopullista tuomiota jäädään odottamaan hänen seuraavaa siirtoaan. mimmin ”Danny Boy” -levyllä 1973). Riku Metelinen LITTLE MIKE & THE TORNADOES All The Right Moves (Elrob ER 14232) (1) Hard Hard Way (2) Problems (3) Since My Mother’s Been Ill (4) I Got Drunk Last Night (5) Sams Stomp (6) A Little On The Side (7) All The Right Moves (8) The Blues Is Killing Me (9) You Wonder Why (10) All The Time (11) Won’t Be Your Fool (12) Stuck Out On This Highway (13) Close To My Baby ”All The Right Moves” -levyllä soittaa uudelleen koottu alkuperäinen Little Mike & The Tornadoes: laulaja, harpisti Little Mike (Markowitz), kitaristi Tony O (Melio), basisti Brad Vickers ja rumpali Rob Piazza täydennettynä pianisti Jim McKaballa. Mitään uutta ja erikoista tällainen kattaus ei tietysti tarjoile, mutta hyvää musiikkia levyltä löytyy runsain määrin. Myöskin tänttäränttäilystä annetaan työnäyte levy tutkailut. King) (2) Turn On Your Love Light (Bobby Bland) (3) Mother-InLaw Blues (4) Love Disease (5) Jelly Jelly (Billy Ecstine) (6) Reconsider Baby (Lowell Fulson) (7) It’s Later Than You Think (Roy Milton) (8) Ain’t That Lovin’ You (Bobby Bland) (9) Five Long Years (Eddie Boyd) (10) Somebody’s Got To Go (Big Bill Broonzy) (11) I’m Tore Down (Freddie King) (12) Along About Midnight (Eddie ”Guitar Slim” Jones (13) Going Down (Freddie King) (aikaisempia esittäjiä sulkeissa) USA:n itärannikolla sijaitsee pieni Rhode Islandin osavaltio, joka taideympyröissä tunnetaan etenkin Newportin jazzja folk-festivaalien ansiosta. Kaikki kappaleet ovat yhtyeen tekeleitä. 6 2014 • 73 Kun meillä on jo Stefan Chill, Eric Steckel sekä tusina muuta lähes samantyylistä kitaristia niin millä tavoin Laurence Jones aikoo joukosta erottua. Melion monipuolisuutta edustaa Drunk Last Night, joka voisi olla mikä tahansa Freddie Kingin shuffle. Ehdottomasti kyseisen musiikkilajin harrastajille hankinnan arvoinen ostos. Tämä levy ei ainakaan poikkea edukseen monista muista rockblueskitaralevyistä, joita viime aikoina on ilmestynyt. Kuten kappaleluettelosta sulkeismerkintöineen on todettavissa, kyse ei enimmäkseen ole mistään puoliurbaanista tai vallan maalaismallisesta bluesista, vaikka sellaistakin musisointia on mukana muutaman otoksen verran. Jari Kolari THE KNICKERBOCKER ALL-STARS Open Mic At The Knick (JPCadillac JPS 1000) (1) You Upset Me Baby (B.B. Close To My Baby on perinteinen ränttä, jolla kuullaan muistutuksia Jimmy Reedin sekä Miken toisen suosikin Butterfieldin saundeista. Kaikki äänitteet ovat studiotuotantoa, vaikka kokoelman nimestä voisi toistakin päätellä. Heistä tunnetuimmat ovat tälläkin kiekolla lauleskelevat Johnny Nicholas, Sugar Ray Norcia ja Curtis Salgado, rumpaliveljekset Bobby ja Fran Christina sekä pianistit Al Copley ja Dave Maxwell. Cotton on eräs Miken suurimmista idoleista Paul Butterfieldin ohella ja instru Sam’s Stomp on Cottonia ilokseen. ”All The Right Moves” on yhtyeen kahdeksas oma levy ja jos ei paras niin ainakin tasapainoisin Chicago-bluesin saralla. Melio, entinen Legendary Blues Bandin kitaristi on puolestaan kuin omiaan yhtyeeseen. Kulinaari-jump I’m Hungry etenee heti napakasti ja raidalla – kuten koko kiekolla – kuullaan paljon huuliharppua. Levyllä ei kuulla yllätyksiä, sillä esitykset ovat musiikillisesti hyvin standardin mukaisia niin tyyliltään kuin teemoiltaankin – siis täyttä puhdasta, loistavasti esitettyä perus-Chicago-bluesia. Hidas Stuck Out On This Highway painottuu samalle suunnalle molempien paistatellessa sinisessä loisteessa, Mike kromaattisen harpun kanssa sekä Tony Chicago-kitaroinnissaan. Vesa Walamies HOWLIN’ BILL Hungry (Blues Boulevard 250364) (1) I’m Hungry (2) Drink About It (3) More Than Fifty Reasons (4) Highway Of Life (5) Perfect Lovers (6) You Will Have To Go (7) Up To You (8) Not My Wife (9) Rich (10) Get Up (11) Robbin’ A Bank (12) Walk The Line (13) Rudolph Non-nih ja johan läks! Belgialaisnelikko ei kyllä ole pitänyt kiirettä tämän uutuuden kanssa, mutta odotuttaminen kannatti, sillä levyn biisimateriaali on vallan mainiota. Tämän koosteen liiteteksteistä olen lukenut, että sielläpäin on myös Westerlyniminen paikkakunta, missä vaikuttaa näiden näytteiden tuottaja Jack Gauthier. Toinen enemmälti harpulle painottuva esitys on reipas I Won't Be Your Fool. Muutamista hieman rennommista ja hillitymmin toteutetuista hetkistään huolimatta albumin parissa vietetty aika sujuu varsin epämukavissa merkeissä. Minkään syvällisen analysoinnin kohteeksi sitä tuskin on edes tarkoitettu. Tuossa pienehkössä paikassa kun ovat aikojen kuluessa esittäytyneet lukuisat mustansävyisen musisoinnin taitajat. Jimmy Rogersin kanssa ja varsin meritoitunut pianisti Jim McKaba on ollut käytetty kiertueja studiomuusikko 70-luvulta lähtien. Tony O. Melio istuukin perinteisten mustien Chicag-kitaristien joukkoon kuin ”huuberi vesilasiin”. Meliolle (1) ja Vickersille (11) on merkattu yhdet mieheen ja loput Little Mikelle. Mallikkaimmat harppu-kitara -vuorottelut kuullaan raidoilla Blues Is Killing Me sekä Wonder Why. Alun alkujaan hänen uransa sai nostetta miehen päästessä soittamaan ”The” Victoria Spiveyn kiertueelle (lisäksi mukana mm. Kaikensortin viimeistely kuuluu harkittuna lopputuloksessa – toki niin, että röpöisä tatsi on säilytetty. Chicago-bluesiin kuuluu tyypillisesti harppu-, kitarasekä pianosooloja – ja tällä levyllä McKaba näyttää omaa osaamistaan Spann-tyylisellä maalailevan hitaalla Since My Mother Been Ill -kappaleella sekä hyvinkin traditionaalisella All The Right Moves’illa, jolla kaikki kolme saavat tasapuolisesti osansa. Parhaimmillaan tämän sorttinen viihdemusiikki on tietysti live-illoissa, mutta kelpaa sitä kuunnella myös kotioloissa tai vaikka autolla ajaessa. Jatkossa kappaleella Drink About It tähdätään Teksasin maisemiin, komppi polkee ja syke on korkealla. Sallittakoon tämä puujalkavitsi sillä yhteydellä, että Howlin’ Wolfin kuultua edellä mainitun soittoa sanoi hän Hubert Sumlinille: ”opetas poikaa hiukan” – ja Sumlin opetti, kuten myös Jimmy Rogers! Eikä huonommaksi jää toisetkaan, sillä basisti Brad Vickers johtaa omaa roots-henkistä yhtyettään, rumpali Rob Piazza on keikkaillut ja levyttänyt Little Miken kera mm. Pääpaino on Roomful Of Blues -tyyppisellä puhaltajilla höystetyllä jump-bluesilla ja toisaalta shouterit mieleen tuovalla r&b:llä, ja ainakin kahden Bobby Bland -laulun kohdalla voidaan puhua jo soulahtavasta tulkintatavasta. Kannesta kanteen levyä tuskin tulen arvostelun jälkeen montaakaan kertaa kuuntelemaan. Norcian läsnäolosta huolimatta yhdelläkään esityksellä ei ole kuultavissa huuliharpun sävelten taivuttelua
King -tyylistä kitarointia sisältävässä Ain’t No Guitar Hero -kappaleessa Goudreau kertoo, ettei halua olla kitarasankari vaan ainoastaan soittaa kitaraa. Pete Hoppula MIKE GOUDREAU T.G.I.F. Tulee tuntu, että kudit olisivat jo vähissä, mutta kumminkin nämä pitäisi vielä levylle punnertaa. banjoa, käytetään mausteena. (omakustanne) (1) T.G.I.F. Vauhtitavaraa löytyy kiekolta paljon ja mikäpäs siinä: Erinomaisen hyväriffinen jumpittelu Highway Of Life shufflettaa inspiraatiotaan kultakauden Chicagosta, astetta hitaampi numero Up To You pelaa sekin koukuttavan riffin varasssa. No, tarkasti ottaen näin ei ole tapahtunut tälläkään kertaa, sillä soulblues-veteraani Willie West ei ole todellisuudessa viettänyt ainuttakaan yhteistä studiopäivää uuden albuminsa säestäjien, helsinkiläisen High Society Brothersin kanssa. Less is more ja keep it simple. Ainakin jos valkoihoisten kitaristien tuotoksista puhutaan, ja pahimmassa tapauksessahan he tekevät heavybluesrocklevyjä. ”Lost Soulin” täysin präniköiden kappaleiden saldoksi saadaan näin ollen kolme keskenään piristävän erilaista esitystä, maltilla jaetusta rakkaudesta rupatteleva upea molliblues Slow And Easy, saarnaava I’m Aware Of What You Want sekä tanssipainotteisempaa lauluyhtyesoulia lähentelevä Gettin’ Down. Tässä on tusina taiten rakennettua ja sielukkaasti tulkittua kappaletta. ”Lost Soulin” materiaali on pääosin entuudestaan tuttua Westin ja Timmion-tiimin sinkkumateriaalia, jota on pyritty esittelemään säännöllisesti myös BN:n sivuilla. Kaikkien Syvän Etelän taiteen sääntöjen mukaista 60ja 70-lukujen taitteen funk-raastoa pesee kuitenkin tällä kertaa täyden oikean LP:n, siis kokonaiskestoltaan noin reilun puolen tunnin mitalla. Hieman vaisusti starttaava Not My Wife tavoittelee kaiketi humoristisia piirteitä, mutta lieviä funk-vaikutteita omaava moderni blues lähtee kunnon vatkaukseen vasta hetken soituaan. Jälkimmäisen b-kyljelle on puolestaan kätketty ovelasti Who’s Fooling Whon instro-otto. Jump on mielen päällä myös raidalla Rich, jonka keskitempoinen olemus on puettu aika lailla vintage-tyyliin. Maukasta B.B. Suomessa nauhoitettujen taustojen päälle ilmaantuneet lauluosuudet kun ovat syntyneet moneen taipuvan nykytekniikan keinoin solistin nykyisillä asuinkulmilla Yhdysvaltain Minneapolisissa. Tämän levyn parissa aika lentää siivillä. Ei nimittäin voi olla aivan arkipäiväistä, että Amerikasta saakka reissataan vartavasten Suomeen levyttämään vanhan liiton soulia New Orleansin hengessä. Hillityn svengin siivittämänä aloituksena oleva nimikappale tempaisee kuulijan mukaansa musiikilliselle matkalle, jossa kuljetaan läpi lähes kaikki juurimusiikin eri genret. BN on kaiketi joulun aikaan jo lukijoilla, joten kieli poskella -tyyppisesti toteutettu joulublues Rudolph on silloin ajankohtainen. Mikke Nöjd WILLIE WEST Lost Soul (Timmion TRLP/TRCD-008) (1) The Devil Gives Me Everything (2) She’s So Wise (3) Slow And Easy (4) Cold In The Storm (5) Lesson Of Love (6) I’m Aware Of What You Want (7) Down On Lovers Road (8) Gettin’ Down (9) The Devil Gives Me Everything – Part 2 (instr.) Luulenpa, että näppeihini on tainnut päätyä nyt jotakin hyvin uniikkia. Westin sielua hyväilevä lauluääni pääsee oikeuksiinsa tilanteen tasalle hienosti itsensä piiskanneen taustayhtyeen rinnalla. Sitä seurasivat 70-luvun puolelta hieman kevyemmät virikkeensä hakeneet Lesson Of Love (2010) ja She’s So Wise sekä jälleen viipyilevämpään smooth soul -runkoon punottu Cold In The Storm (2012). On kai pidettävä oletettavana, että tämä kokoelman oloinen julkaisu edustaa vasta puolipakollista välietappia yhä vetreässä luomisvireessä olevalle Willie Westille hänen vähitellen kirkastuvissa tulevaisuudensuunnitelmissaan nuoremman sukupolven suomalaiskollegoidensa varalle. Onneksi poikkeuksiakin on, kuten kanadalainen Mike Goudreau. Bluesissa vähemmän tuttuja instrumentteja, kuten mm. Riku Metelinen BLUES PILLS Blues Pills (Nuclear Blast NB 3191-2) (1) High Class Woman (2) Ain’t No Change (3) Jupiter (4) Black Smoke (5) River (6) No Hope Left For Me (7) Devil Man (8) Astralplane (9) Gypsy) (10) Little Sun GEORGIE FAME, MADELINE BELL & STEVE GRAY SInger – The Musical (Proper PRPCD 120) (1) Prelude (The Game Of Life) (2) Small Town (3) My Second Home (4) Singer (5) Learning. Erääksi levyn huippuhetkistä muodostuu, kun soimaan lähtee Perfect Lovers, ovelasti pelaava medium hyödyntää röyhkeästi lähes popmaisen kevyttä (ja tarttuvaa) melodiaa, samalla kun laulusuorituksesta irtoaa tummia, lähes johnnycashmäisiä syvyyksiä. Albumin molemmat laidat asianmukaisen tahmaisella deep funkilla täyttävä The Devil Gives Me Everything Except What I Need avasi Westin levytyssaagan Timmionilla vuonna 2009. Mittavan uran läpikäynyttä legendaa onkin riemukasta kuulla pitkän tauon ja useiden väliin mahtuneiden syntikkataustaisten omakustanne-viritelmien jälkeen tositoimissa aidosti tehtäviensä tasalla olevien muusikoiden seurassa. Vaikka vähän palautetta tulikin niin vankka kiekko tämä on. Levyn häntäpään esitykset Robbin’ A Bank ja Walk The Line ovat vähän siinä ja siinä. Vahvasti Fabulous Thunderbirdsien jalanjäljissä hölkkäävä Get Up on mainio, tekijäksi mainitaan Levén, joten sylttytehdas taitaa sijaita länsinaapurissamme. Fiilinki on luja, kitara saa paljon tilaa ja lopun hallittu revittely on tyylikkäästi toteutettu. Viimeksi mainitusta uudelleen muokattu Who’s Fooling Who on julkaistu uudella Timmion-neliviitosella aisaparinaan instrumentaaliversio deep-slovarista Down On Lovers Road, jonka laulettu otto taas sisältyy sekä oheiselle pitkäsoitolle että toiselle vastikään ilmestyneelle 7-tuumaiselle. (2) Ain’t No Guitar Hero (3) Chillin’ The Funk (4) Jack’s Place (5) Don’t Get Close To You (6) Over And Over (7) Blue Note Shuffle (8) You Can’t Keep A Good Man Down (9) Give Me Faith (10) Love Me All The Time (11) Got Your Letter (12) Swingin’ The M & M Monet kitarablueslevyt ovat nykyään enemmän rockblueslevyjä kuin blueslevyjä. Kokonaisuus on todella monipuolinen ja maukas. Tämän levyn voisi antaa muutamille (nimeä mainitsematta) Marshallin kautta särökitaraansa luukuttaville kitaristeille esimerkiksi siitä, että homma toimii paremmin ilman turhia vempaimia. Toinen selkeä huipennus on You Will Have To Go, ryhmä näyttää kyntensä hitaan bluesin parissa. Kappale kiteyttää levyn idean varsin hyvin, ja lopputuloksesta jää mielikuva, että Goudreau on kitaristi ilman sankarien maneereja. mietityttää niin sehän tarkoittaa thank god it’s Friday. Kummatkin osapuolet kuluneena syksynä viimein samalla lavalla nähneenä rohkenen satsata jo nyt melkoisia odotuksia seurueen ensimmäisen varsinaisen yhteisjulkaisun harteille. Hän on saanut vaikutteita enemmän jazzmusiikista kuin rockista, ja todennäköisesti juuri siksi hänen musiikkinsa on lähempänä bluesia kuin esimerkiksi Oli Brownin tai Walter Troutin levyt ovat. Pankki-stoori on bändin moderneinta osastoa ja kävely-ralli kulkee kierosti hitaalla hyppyyttelykompilla. 74 • 6 2014 levy tutkailut tanakasti toteutetulla More Than Fifty Reasonsilla. Teille joita T.G.I.F
Ensimmäiset omat LP:eet ”Bells A Poppin’” (1967) ja ”Doin’ Things” (1968) ovat edelleen aivan kelvollisia kuuntelukokemuksia. valkoisen väen vesitetystä bluesista. Kitaristi-laulaja Hamiltonin lisäksi levyllä musisoivat mm. Aiemmin on julkaistu jo loppuunmyydyt levyt, eli seiskatuumainen Black Smoke / Bliss ja EP:t ”Bliss”, ”Live At Rockpalast” ja ”Devil Man”. Tuottaja tälle teemakokonaisuudelle on Hollannin NTR-radio. Kaiken kaikkiaan kyse on ns. (8) Ain’t Worried No More (9) Blues Is Everywhere (10) Sherry Ann (11) Don’t Waste My Time Amerikkalainen laulajatar Elisabeth ReidGrigsby ja basistimiehensä R.W. Kai Leivo DOGHOUSE SAM & HIS MAGNATONES Knock Knock (Blues Boulevard 250366) (1) Something’s Wrong (2) Kings And Queens (3) Knock Knock (4) Road (5) All It Takes (6) All I Need Outta You (7) Doghouse Boogie (8) Time Takes Care (9) Ce Qui Est Fait, Est Fait (10) Scratch A Lie (11) You Snooze, You Lose (12) Fine Ain’t Good Enough (13) Tell A Tale Doghouse Sam ja hänen Magnatonesinsa ovat kotoisin Belgiasta. Jacques Brelin lisäksi Belgia on lahjoittanut musiikin ystäville mm. Moni muistaa Famen ensimmäisen hitin Yeh Yeh ja muutamia vuosia myöhemmin listoille nousseen The Ballad Of Bonnie And Clyde -kappaleen. Klassikoiksi tunnistin Rosco(e) Gordonin kakkosen, Memphis Minnien nelosen ja Joe McCoyn kuutosen. Pienoinen pettymys tämä sinänsä kovatasoisilta artisteilta on, mitä tästä muuta voisi sanoa. Grigsby ovat jostakin minulle selkiämättömästä syystä mieltyneet sanaan red eli punainen. Kai Leivo RED’S BLUES (Little Red Records #, omakustanne) (1) Sally Lou (2) No More Doggin’ (3) The Golden Rule (4) My Girlish Days (5) Sherry And Ray (6) Detroit Blues (7) Why Don’t You Do Right. Kuultavista kappaleista viisi eli n:ot (1), (5-6) ja (10–11) on merkitty Grigsbyjen omiin nimiin, vaikka aika tutuilta nekin kuulostavat. Mutta että Blues Pills olisi seuraava todella suuri nimi maailmalla...,no onhan sitä maailmanmaineeseen heikommillakin eväillä menty. Paljon muutakin hyvää Fame on ehtinyt tehdä pitkään jatkuneella urallaan, erikoisesti mieleeni on jäänyt aikoinaan vain Jenkeissä julkaistu levy ”Shorty Featuring Georgie Fame” (Epic BN 26563), millä soittaa myös loistava tenoristi Alan Skidmore. Vesa Haaja esitteli eräällä keikalla kappaleen seuraavaan tyyliin: ”Kana Kapila on Belgian kansallislaulu. Ja kyllä Elin Larsson on yllättävän kovatasoinen tulkitsija alallaan. Sitä belgialaiset laulavat iltaisin auringon laskiessa meloessaan pienen saarensa ympäri.” Koirankoppi-Sami, alias Wouter Celis, hoitelee bändissä laulun sekä kitaran ja huuliharpun soiton. Joku on jo ehtinyt toteamaan ”bluespillereiden” kuulostavan Led Zeppeliinilta solistinaan Janis Joplin. The (Continental) Cousins -yhtyeen 1960-luvun hulvattoman hitin Kana Kapila, josta kotimainen Whistle Bait on levyttänyt oman versionsa. Tajuntaan on myös painunut erittäin onnistunut tulkinta tutusta Seventh Son -kappaleesta. 1942) puolestaan ainakin jossain vaiheessa oli varteenotettava soul-laulaja. 1943) saattaisi jo olla enemmän bluesia jos niin haluaisi, sillä valmiuksia tähän suuntaan oli jo debyyttijulkaisulla, vuonna -64 ilmestyneellä LP:llä ”Rhythm And Blues At The Flamingo” (Columbia 33SX1599). Musiikin suhteen tällä ei ole merkitystä. Tietynlainen letkeys leimaa ”Ghost Train” -levyä, musiikki kulkee vaivattomasti eteenpäin. R&B ja Mose Allison -tyyppinen jazz on Famen ominta aluetta, mutta valitettavasti liika viihteellisyys on vaivannut herran uusimpia tuotoksia. Vesa Walamies LEWIS HAMILTON Ghost Train (Lewis Hamilton Music, omakustanne) (1) Lonesome And blue (2) Cheap Cigars (3) Ghost Train (4) Trust In Me (5) By The Oak Tree (6) Whiskey Boogie ( 7) Down By The River (8) Head In The Sand (9) Breaking Heart (10) Sunrise (11) Journey Home Äskettäisessä kansanäänestyksessä skotlantilaiset eivät halunneet päästä irti brittihallinnon alta. Jokaisella esityksellä on mukana myös vähintään yksi neljästä lisäsoittajasta, jotka ovat pianisti-urkuri John Cocuzzi, soolokitaristi Steve Randall sekä harpistit Rick Estrin ja Mark Hummel. Onhan heidän kitaristilla ja rumpalilla täydennetyn yhtyeensä nimi ilmeisesti Red’s Blues, ja samainen väri esiintyy myös tämän omakustanteen levymerkissä. Tietyin varauksin suosittelen kuuntelemista kaikille bluespohjaisen musiikin harrastajille; tästä voi tulla kokoelman pieni helmi, joka päätyy levysoittimeen useammin kuin pari kertaa. Madeline Bell (s. Nyt käsillä olevan ”Singer”-cd:n on säveltänyt ja sanoittanut Steve Gray Famen avustuksella. Basisti Jack O’Roonie on aiemmin soittanut mm. Tuolinpihistäjissä (The Seatsniffers) ja kokoonpanon täydentää hollantilainen rumpali Franky Gomez, joka. Levy on taltioitu jo 2004 ja mukana on Metropole-orkesteri sekä Jody Pijpers Singers. Ja Skotlannissakin tehdään myös hyvää musiikkia, mistä näytteenä tällä kertaa on Lewis Hamiltonin tuorein mutta jo viime vuoden puolella ulos tullut ”Ghost Train”-levy. Jäljelle jäävistä otoksista kolmosen ja yhdeksikön tekijät on monien hyvin tuntemat Dave Bartholomew ja Memphis Slim, ja kahdeksikon taustalta löytyy itselleni tuntematon Mike Morgan. Sellaisenaan tällainen tuotos sopii lähinnä muiden toimintojen taustamusiikiksi vaan ei juuri muuksi. Lauluja soittotaitoa tältä väeltä kyllä löytyy, mutta tulkinnat ovat oikeastaan kauttaaltaan kovin pehmeitä ja voimattomia. Muutamilla poistoilla tästä olisi saanut jopa erittäin hyvän cd:n. Urkuri, pianisti ja laulaja Georgie Fame (oik. Bell oli osa Blue Mink -yhtyettä jonka Melting Pot -hitin kuuskytluvun lopulta moni muistanee. Blues Pills esiintyy nyt joulukuussa Suomessakin ja kehottaisin tarkistamaan asian, mikäli tällainen lähinnä hardrock psykedeliavaikuttein kiinnostaa (cd:n kansitaidekin on vanhaa psykedeliamaalausta). Hieman skeptinen olin tämän käsiteltävänä olevan tuotoksen suhteen, ja aivan turhaan, sillä se on lajissaan yllättävän kovatasoinen. sukulaiset Steve ja Nick Hamilton, Pete Rabjohns ja Ian (Santa) Wallace rummuissa, Rich Young hammondissa, Bruce Michie foneissa ja trumpetissa sekä kuutosraidalla Lyndon Anderson huuliharpussa – eikä taivuttele ollenkaan hassummin. Omalla levymerkillään hän myös julkaisee skottilaista bluesia ”Jock’s Juke Joint” -sarjalla, joka on päässyt kolmanteen osaansa. Blues Pills on maailmalla kovassa maineessa ja tämä on ranskalais-ruotsalais-amerikkalaisen yhtyeen ensimmäinen pitkä cd. Kahdesta viimeksi mainitusta Estrin soittelee akustisesti ja Hummel enimmäkseen sähköisesti. En ainakaan koekuuntelematta kehota ostamaan. Clive Powell, s. 6 2014 • 75 levy tutkailut (6) Big Town (7) That’s How Hit Records Are Made (The Crap Song) (8) The Blues And Me (9) Where Do You Go From Here (10) Isn’t It Strange (11) Be True To Yourself (12) From Now On (13) Epilogue (The Game Of Life) Näillä levyillä on sana ”blues” mainittu, mutta älkää antako sen pettää itseänne; bluesia nämä cd:t eivät edusta juuri millään muotoa. Tämä olisi voinut olla hyvä levy ideansa puolesta, mutta siirappisuuteen kallistuva viihteellisyys ei oikein vakuuta; kappaleet eivät kunnolla erotu toisistaan vaan ovat tasapaksua putkea. Käsittääkseni tämä on Hamiltonin kolmas omalla nimellä julkaistu äänite – aiemmat olivat hänen Boogie Brothers -yhtyeensä kanssa tehdyt cd:eet ”Empty Roads” ja ”Gambling Machine”
Bändin tuorein meriitti on yksimielinen valinta Belgian edustajaksi seuraavaan European Blues Challenge -kisaan, joka pidetään Brysselissä maaliskuussa 2015. Ehkä on kuitenkin sanottava, että bändi ei ihan aina ole solistinsa kanssa samalla tasolla. Keikkasoundi on studiotuotoksia raaempi tuoden soittoon uudenlaisen, hyvin toimivan ilmeen. Bullfrog Medley muistuttaa Bullfrog Brownista, bändistä jossa Andres Roots oli mukana viime vuosikymmenellä. Nyt ”jäädään” kymppimiinukseen. Kaikki kappaleet ovat yhtä lukuun ottamatta (9) Wouter Celisin sävellyksiä. Tässä hitaassa bluesissa Hanssonin ja hänen kitaransa vuoropuhelu on parhaimmillaan, ennen biisin loppua sävellaji yllättävästi nousee ja tuo siihen vielä lisää nostetta. Sangen keskinkertaista parempi bluesrock-levy. Levyjen ja levytyksien on kuitenkin tarkoitus kestää aikaa, joten eiköhän aloiteta. Kuuntelukokemus on kuin Marxin veljesten elokuvaa katsoisi. Tuttu (1) svengaa niin että heti alkaa tanssijalkaa kutkuttamaan. Kun tällaista uudempaa tuttavuutta pitää johonkin verrata niin levyn kakkosraidalla on selviä Hendrix-vaikutteita. ja 21. Oma (2) ja lastenlaululta teemansa lainaava (3) jatkavat samaa linjaa. (7), (8) ja (9) ovat lainaa ja näyttelevät lähinnä täyteraitojen virkaa, joskin viimeksi mainittu potkii oikeinkin mukavasti. Albumin on tuottanut ja bassoa soittaa Surjo Benigh, joka tunnetaan myös Ulf Lundellin luottobasistina. Soittajat ovat kieltämättä ammattitaitoisia, mutta sellainen viimeinen intohimo ja puristus puuttuvat, mikä tekisi tästä kympin arvoisen julkaisun. (4) on yökerhomaisempi big band -bluesvetäisy ja (5) on tuttuakin tutumpi Drifters-klassikko. (6) on mitä mainioin oma biisi, mutta kitarasoolo ei pääse samalla tasolle muun kokonaisuuden kanssa. Rouhevan kitaran ohella myös koskettimet (Marcus Olsson) ovat hyvin esillä, sekä huuliharppu (Jimmy Zavala) levyn aloitusbiisissä. armon vuonna 2014. Funky Rooster on mukaelma traditionaalisesta Little Red Rooster -teemasta. Omiksi suosikeiksi tästä keitoksesta seuloutuivat vauhdikas Fine Ain’t Good Enough ja 1960-luvun mainiot brittiläiset R&B-coveryhtyeet (Pretty Things, Rolling Stones ym) mieleen tuova All I Need Outta You. 76 • 6 2014 levy tutkailut on äänestetty maansa parhaaksi rumpaliksi. (10) on oma, tosin jo aiemminkin levytetty kappale. Timo Kauppinen ERIC’S BLUESBAND Dirty Road (EBB2457, omakustanne) (1) You And Me (2) The End (3) I’ll Dig Into My Soul (4) Breaking Up (5) Nights Full Of Joy (6) Blue Funk (7) Lights Are On But Nobody’s Home (8) I Believe In Her Soul (9) Dirty Road (10) Sinking Like A Stone Huolimatta englantilaisittain heittomerkillä kirjoitetusta nimestä, kitaristi-laulaja Eric Hanssonin bändi tulee länsinaapurista ja onpa tänä vuonnakin kaksi kertaa keikkaillut maassamme. Rockabillyä tarjoillaan Reverend Horton Heat -tyylisenä turbovauhtisena (1), kevyempänä popahtavana versiona (5) ja psykedeelisin maustein (12). Kappaleet soivat pääsääntöisesti duurisävyisinä huumoriakaan unohtamatta. Todettakoon, että samainen kirjailija inhosi myös kotimaataan Ranskaa ja koko senaikaista ’modernia’ elämänmenoa. Todisteena tästä on myös Doghouse Sam & His Magnatones, joiden alkuvoimainen musisointi on vankalla ammattitaidolla toteutettua. Rock-henkinen Chicken Man ja Andresin mainiota slidekitarointia esittelevä Django ovat tulleet taltioiduksi tartolaisessa White Room -studiossa kuluvan vuoden toukokuussa. Jarkko Ravi BRAD WILSON Hands On The Wheel (Blues Boulevard 250353) (1) Hands On The Wheel (2) Rocket (3) Nobody But You (4) All Kinds Of Fool (5) The Road Back To You (6) Crusin’ The Coast (7) The Ballad Of John Lee (8) Blues Magic (9) Last Call (10) Slide On Over (11) Hot Stuff (12) I’m Still Breathing (13) My One Desire (14 ) Roll With Me. Loput on äänitetty livenä Tartossa (8-12) sekä Pärnussa (3-7) helmikuun 20. TT Tarkiainen SI CRANSTOUN Smokehouse Sessions (Galley Music, omakustanne) (1) Mary, Mary Lou (2) True Lovers (3) Rosie Lees (4) Around Midnight (5) Ruby Baby (6) The Throwback (7) Them There Eyes (8) Sea Cruise (9) Little By Little (10) 50s Pin Up Si on suvereeni laulaja, jonka ääni tuo mieleen niin Jackie Wilsonin, Sam Cooken kuin Clyde McPhatterin, vähän biisistä riippuen missä painotuksessa. Kolmikon musiikissa on raakaa vanhan liiton R&B-poljentoa, mutta myös rockabillyä ja muita roots-vaikutteita löytyy. Musisoinnissaan hän yhdistää onnistuneesti bluesin ikiaikaisen perinteen ja oman hieman modernimman näkemyksensä. Tällä kertaa apuna on vain rumpali Raul Terep. Eija Jauhiainen ANDRES ROOTS & RAUL TEREP Trad.Alt.Blues (Roots Art RAR1402) (1) Chicken Man (2) Django (3) Bullfrog Medley (4) Moby Duck (5) Greengrass Stomp (6) Wagon Swing (7) Pärnu Hambone (8) Build Me A Statue (9) Django (10) Legacy Blues (11) Funky Rooster (12) Tartu Hambone Andres Roots on blues-entusiasti vailla vertaa. Mainio, melodinen ja tanssittava levy, eikä liialla pituudella pilattu. Biiseistä kaikki ovat Hanssonin kynästä lähtöisin, poikkeuksena tuo edellä mainittu Albert Collins -laina, jonka on kirjoittanut Albertin vaimo Gwen Collins. Osa näistä helmistä on tuttuja aiemmilta studiolevyiltä. Jamihenkiset Pärnu Hambone ja Tartu Hambone kulkevat lujaa kuin italialainen urheiluauto nopeusrajoituksettomalla moottoritiellä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen yhtye, jos edellä kuvatun tyylinen musiikki kiinnostaa. Nämä veijarit osaavat irroitella vapautuneesti ilakoiden. Tosiasiassahan belgialaiset ovat ihan mukavaa ja fiksua porukkaa. Musiikki on tyypillistä bluesrokkia maustettuna muutamalla bluespalalla, joista hidas Lights Are On But Nobody’s Home tuo mieleen Fleetwood Macin kulta-ajat. ”Dirty Road” on Hanssonin neljäs täysin oma julkaisu vuonna 2001 ilmestyneen ensilevyn jälkeen. Jos Doghouse Samin musiikille haluaa etsiä suomalaista vastinetta niin minulle tulee ensimmäiseksi mieleen Jo’ Buddy. Mukana on myös alkukantainen call-response -laulu rumpusäestyksellä (9), jump-blues (11), pirteä jiver (10), harppuvetoinen instrumentaali-boogie (7), balladi (8), ja jopa kantrihölkkä (4) sekä säestyksetön a cappella -laulu (13). Yhtyeen ensialbumi ”Buddha Blue” ilmestyi 2012 ja tämä ”Knock Knock” on vasta toinen. Jo kahdesti Suomessakin vieraillut showesiintyjä on tätä nykyä päässyt jo ison Warner-yhtiön levytalliin, joten olemme tämän levyn ajankohtaisuuden arvioinnin kanssa jo pahasti myöhässä. Baudelaire kirjoitti 1860-luvulla kirjassaan Kurja Belgia, että belgialaiset ovat tyhmiä, valehtelijoita ja varkaita. Vanhassa kunnon pelimannihengessä touhutaan kaupallisuuden peikon loistaessa poissaolollaan. Hyvin rymistelevät eteenpäin myös Bo Diddley -henkinen Knock Knock ja vastustamattomasti rullaava Scratch A Lie. Yhdessä parivaljakko loihtii ilmoille sävelkimaran, joka henkii positiivisuutta. Uuden levyn R&B-osastoa edustavat kappaleet 2, 3 ja 6
Toisena esimerkkinä toiminee raivokas ja vauhdikas Broken Heal, jolla wah-wah -pedaalikin on vahvasti käytössä, kolmantena se Wolfin Highway Man, joka tekee yhtyeestä näemmä sitten ”blues”bändin! Sanoja lukuun ottamatta siinä ei ole hajuakaan Wolfista. Loppupuolen kappaleista The Blues is Alright nousee suosikikseni. Solistina ja biisinikkarina vierailee myös Rick Lawson (ken ei liene viime vuonna kuollut sessiorumpali). Vierailijoina sessioissa ovat pistäytyneet Sonny ”Smokin” Hess kitaroineen (4) ja Mitch Kashmar harppuineen (5 ja 9). Hitaat kolmijakoiset soulbluesit kuten (8) ja (10) voisivat edustaa sitä linjaa, jota orkan kannattaisi jatkaa, ehkä ennemminkin kuin puoliväkinäisiltä kuulostavat funkin ja fynkyn nytkytyksiä (9 ja 11). Love sekä monessa nimiryhmässä mukana ahertanut, vaihtelevasointisesti eri koskettimia, maukkaasti myös nykyjään harvemmin käytettävää sähköpianoa speelaava Johnny Neel. No enpä laittaisi viimeisiä lanttejani likoon. Riku Metelinen. Ei King King kuten ei sen pitkäsoittokaan ole millään kriteereillä blues – ja toivonkin hartaasti, ettei tämä ole bluesin tulevaisuus. Laulajana Wilson on vaatimattomampi, niin kuin nämä kitarasällit usein, mutta hän tekee äänellään sen minkä taitaa ja välillä vallan tyylikkäästikin, kunhan ei yritä liikaa. Laulajana Nimmo on oikein miellyttävän mukava ja kitaristina vielä astetta ”maukkaampi”. Mikäli Lisa Mannin edelliset levyt miellyttivät, ei tämäkään levy petä. Rumpaleina vuorottelevat Daryl Burgess ja Allyn Robinson. Bändi suorastaan pyrkii jytäämään retroon malliin, jossa on myös aimo ripaus ZZ Top kunnioittaa John Lee Hookeria -asennetta, kuten levyltä amerikanmaan radiosoittoihin plokattu (7) osoittaa. Kyllä tälläkin levyllä yhtyeellä on hetkensä – ja voisin hyvin mennä fiilistelemään heidän Manchesterin keikalleen Unitedin matsin jälkeen. Sitä vastoin näyttöä löytyy siitä, että yhtyeen eräs suosikki on ollut Lester Butler, niin vierailija Giles Kingin harpunsoitto kuin Nimmon kitarasaunditkin ovat nimittäin tässä kappaleessa ehtaa Butleria. Alun jykevä bassoriffi nykäisee nimikappaleen käyntiin ja Jeff Knudson siivittää menoa kitaroinnillaan. Mikäli aloitus tuntuu liian rankalta, niin kakkosraita keinahtelee sitten huomattavasti sävyisämmin. Mallia miehen kitaratyöskentelystä löytyy mm. Tätä ilmeisesti studiokokoonpanona startannutta comboa johtaa myös tuottajana toiminut arvostettu NO-kitaristi Mark Domizio, jolla on vanhakantaisen kiva humpparisoundi, selkeä kiireetön käsiala ja myös melodinen slideote, kuten eritoten (6) osoittaa. hitaanpuoleiselta kappaleelta Old Love (Clapton-Cray), jolla matkataan löyhästi molempien säveltäjien saundeja mukaillen. Highway Man (11) Nothing Takes The Place Of You King King on niittänyt aika tavalla mainetta Englannin mailla rokkija myös bluesympyröissä, jota tämä yhtyeen ensimmäisen levy ”Take My Hand” on edelleen kasvattanut. Laulaja, kitaristi Alan Nimmo sekä basisti Lindsay Coulson ovat niin tuottaneet kuin myös säveltäneet cd:n kappaleet (pois lukien raidat 4, 8, 11 sekä erityisesti Chester Burnettin Mr. 6 2014 • 77 FO’ REEL Heavy Water (omakustanne) (1) Breaking Up Somebody’s Home (2) Heavy Water (3) Leave Your Love Alone (4) Blues (5) Gate (6) What Can I Do (7) What’s Going On In My Home (8) Just As I Am (9) Shake N Bake (10) Outside Love (11) Tater Teoria: suuri osa okeiksi leimatusta musiikista paranoo jahka sille antaa aikaa ja mahdollisuuksia. Suurin piirtein sama linja jatkuu läpi levyn, varioiden väliin enemmän kitaraa, väliin vähemmän kitaraa. Erottuminen vaatii paljon muutakin kuin osaamista. Levy on nopealla otannalla ja lievästi yksinkertaistettuna hard rockia, jota aloituksena kuultava Rollareita tai myös Miami Vicen tunnusmusiikkia edustava Lose Control parhaiten muistuttaa. Kuis olisi jokin karismaattinen yhteistyökumppani, vaikkapa solisti huomiota jakamaan. Genre vain on kovin suosittu ja kovaksi kilpailtu. Asia ei häiritse, joskin basson soittoon olisin toivonut hiukan toisenlaista otetta, mutta funkbluesin ystäville levy on silkkaa mannapuuroa. Edellisiltä albumeilta tuttuun tapaan hän sekoittaa perinteiseen bluesiin funkia, soulia ja jopa nyky-R&B:tä. Pysykäämme kuulolla. Basso on nostettu pintaan, kuten varmaan arvasittekin. Omat kappaleet ovat pääosin rakkauslauluja, jotka Mann on omistanut aviomiehelleen. Arto Pajukallio KING KING Take My Hand (Manhaton/Hatman 2026) (1) Lose Control (2) Take My Hand (3) Don’t You Get The Feeling (4) Feels Like Rain (5) Heart Without A Soul (6) All Your Life (7) I’ll Fight My Way (8) Old Love (9) Broken Heal (10) Mr. Jess, Fo’ Reelistä saattaa kypsyä nykyistäkin tempaavampi rootscombo. Hänellä on hyvä tekniikka, paljon sanottavaa ja soitettavaa, toimiva soundi ja välillä nasevasti ujeltavia riffejä ja harmonioissa naksuvia tehosteääniä. Olisiko hänestä lajityypin uudeksi kitarasankariksi. Yhdeksän oman kappaleen jatkoksi levyltä löytyy Jimmy Reediä (9) ja Little Miltonia (11). Highway Manin, jonka takia alunperin levyn käteeni otinkin). Arto Pajukallio SIMON McBRIDE Crossing The Line (Nugene 1203) (1) Lead Us Away (2) Go Down Gamblin’ (3) No Room To Breathe (4) Don’t Be A Fool (5) levy tutkailut Pellavapäinen blueskitaristilaulaja Brad Wilson puskee kuulemma toistasataa keikkaa vuodessa. Jari Kolari LISA MANN Move On (omakustanne) (1) Move On (2) Are You Lonely (3) Give You My Love (4) The Blues is My Medicine (5) You Don’t Know (6) My Man (7) I’ve Been Used (8) Big Long List (9) Ain’t That Lovin’ You, Baby (10) Doin’ OK (11) The Blues is Alright (12) This Bitch (bonus track) Laulavien naisbasistien harvalukuiseen joukkoon kuuluva kuusikielistä bassoa, kyllä, luitte juuri oikein, kuusikielistä bassoa soittava Lisa Mann on julkaissut uuden, järjestyksessään kolmannen levynsä. Seuraavaksi meille tarjotaan bluesia muutaman raidan verran. Nelikon täydentävät asiallisesti soittava basisti Mark Domizio, legendaariseksikin kiitelty, ihonvärinsä mukaisesti mustalta myös kuulostava soul-stailinen solisti C.P. Tenoristi Jon Smith on sovittanut sekä omat että isomman puhallinsektion osuudet. Meno on sen verran maukasta, että sitä saisi olla enemmänkin. Hän soittaa levyllä varsin intensiivisesti ja varmaankin huhkii myös lavoilla, kuten mainoshenkiset kommentit ovat kertoneet ja vähän näytteetkin todistaneet. Tästä peruspositiivisesta ajatuksesta muistuttaa Fo’ Reel, jazzillista ja neworleansillista tanssibluesia soittava kokoonpano. Musa on kuitenkin sympaattista ja vailla mitään tökkiviä ajatuksia. Matsku jää piirun verran tasavahvasta, kelailun feidaukseen vievät lopetukset kielivät vääjäämättä siitä kuin ideapula valtaisi mielet. Kaverin energisyys ja paneutuneisuus ansaitsevat kyllä kiitosta
So put on your red shoes and dance the blues. Laulaja-pianisti Davina Sowers on saanut kiitosta suolaisenmakeasta äänestään. Sanoisin, että ”Voodoo You” on kaksikosta se rosoisempi ja mielenkiintoisempi, mutta eihän tässä ole kahta sanaa, mitä suosittelen hankkimaan: no tietysti molemmat. Levyn päättää niin ikään ”mooremainen” mahtiballadi ja parhaimmillaan McBride onkin noissa hitaissa biiseissä. Hänen laulunsa ovat verkkaisia ja kauniin tunnelmallisia. Levyn raidoista kaksi on covereita, muut McBriden itsensä tai co-writerin kanssa tekemiä. Perusrytmibluesin ja rock’n’rollin sekoitusta versioiva Alex Jenkins & The Bombers on mielenkiintoinen poikkeus moniin muihin verrattuna, sillä he ovat kirjoittaneet levyn kaikki kappaleet. Aivan turhasta tyttösestä ei ole kyse sillä hän oli mukana vuoden 2009 International Songwriting Competitionin finaalissa kappaleella St.Michael VS The Devil. 78 • 6 2014 Starve This Fever (6) Alcatraz (7) One More Try (8) A Rock And A Storm (9) Heartbreaker (10) Home To Me (11) Down To The Wire (Revisited) Simon McBride (s. Riku Metelinen ALEX JENKINS & THE BOMBERS Creepin’ After Midnight (omakustanne) -12 (1) Let’s Stick Together (2) Hometown Boy (3) Look What the Cat Dragged In (4) Hey Pretty Baby (5) Good Bye Baby Blues (6) Creepin’ After Midnight (7) Over You (8) She Wants To Rock (9) Back In My Arms Again (10) Mojo Woman Voodoo You (omakustanne) (1) Voodoo You (2) My Babe Hates All The Things I Do (3) This Ol’ Dog (4) Don’t You Think I Earned The Right (5) Charlene (6) I Wanna Big Legged Women (7) Suicide Blues (8) Conversation With Alex (9) Rebel With A Cause (10) Give Your Heart To Jesus Jenkinsin veljesten Alex (kitarat ja laulu) ja Tim (rummut) sekä Mike Crispin (basso) muodostama trio on muistanut meitä peräti kahdella levyllä. Klubiblueseja ilman sen mainittavampia Texas blues -painotuksia. Mielestäni tämä levy lähentelee tyylillisesti kuitenkin enemmän Deep Purplea, johon kyseistäkin bändiä miksanneella Peter Denenbergilla lienee ollut suuri vaikutus. Sitä seuraava akustinen raita A Rock And A Storm onkin kiekon ainokainen bluesahtava esitys. McBrideä pidetään edesmenneiden maamiehiensä Gary Mooren ja Rory Gallagherin manttelinperijänä. Kumpi levyistä on parempi. Mutta pelkkää ränttätänttää levy ei kaikeksi onneksi sisällä, sillä kevyesti keinahtava This Ol’ Dog, John Lee Hooker -tyylinen akustinen I Wanna Big Legged Women, rockabilly Rebel With A Cause ja gospelvaikutteinen lopetuskappale hammond-urkuineen keventävät menoa mukavasti. Ensikuulemilta mieleen jää ”mooremainen” slowari One More Try, jossa kitara itkee kuten suurella esikuvalla aikoinaan. Tosin tuttuja riffejä saattaa tarkkakorvainen tunnistaa, josta todisteena Freddie Kingin ZanHo-Ze:n teemaa mukaileva Pretty Baby. Arto Pajukallio SUNDAY WILDE He Digs Me (Untouchable Productions #) (1) He Digs Me (2) Sunday’s Midnight Blues (3) Handle Me (4) Show Me Mercy (5) Nobody’s Fault (6) Destitution Blues (7) Fall To Pieces (8) I Can’t Believe (9) Gimmie One More (10) Black levy tutkailut. Tässä on tusina taiten rakennettua ja sielukkaasti tulkittua kappaletta, jotka yksinkertaisesti saavat kuulijan hyvälle tuulelle. Tuoreen ”Voodoo You” -albumin verrokiksi on laitettu bändin esikoisalbumi ”Creepin’ After Midnight”. Tämä on kaksikosta se, jota olen kuunnellut useammin. En ollut kuullut bändiä ennen, mutta koska Bruce Iglauer hehkutti heitä kovasti, oli aika tutustua kolmikon musiikkiin. Kakkoslevy lunastaakin sitten ne lupaukset, jotka esikoinen meille antoi. Nyt ollaan astuttu muutama askel eteenpäin ja tunnelma on esikoista rouheampi. Mukana on hiukan enemmän rytmiä ja särökitaraa. 1979), joka on allekirjoittaneelle uusi mutta mielyttävä tuttavuus, julkaisi oman ensilevynsä ”Rich Man Falling” vuonna 2008. Suosikeikseni nousevat raidat (7) sekä (9). Kai sitä massaa tarvitaan siksikin, että huiput erottuisivat. Kun on kyky kirjoittaa mielenkiintoisia ja rennosti eteenpäin rullaavia kappaleita, niin miksi kierrättää vanhaa. Aavistuksen raakilemainen tämä julkaisu kieltämättä on, sillä bändillä on aineksia parempaankin. Miksi McBridea sitten verrataan esikuviinsa. Artisti toimii myös opettajana Brighton Institute of Modern Music oppilaitoksessa. McBride aloitti ammattimuusikon uransa jo 16-vuotiaana (samoin kuin Gary Moore). Go Down Gamblin’ on yllättävästi Blood, Sweat & Tearsin 1970-luvun laulukirjasta ja raita (10) on bändiversio Gareth Dunlopin akustisesta biisistä. Arviolevyjen pinosta kaikkien kitarablueslevyjen seasta löytyi jumpbluesia ja jazzia sujuvasti yhdistelevän Davina & The Vagabondsin uutukainen. Tämä kyseessäoleva pitkäsoitto on neljäs. Alex Jenkins on kyllä Freddie Kinginsä kuunnellut ja asia tulee kaikista eniten esiin debyyttialbumin nimiraidalla. Välifraaseina mieluusti slidella soitettuja simppeleitä fraaseja. Vertailukohtia haettaessa laulullisesti mieleen tulevat niin Adele, Duffy kuin Bessie Smith. He ovat raikas tuulahdus, jossa sekoittuvat vanhan ajan blues ja jazz höystettynä ripauksella dixielandia ja ragtimea. Vagabondsien soundi on toisaalta hyvin vintage, mutta samalla myös moderni. Lyhyehköjä ytimekkäitä biisejä, joita ei onneksi yritetä ladata pakahduttavan intensiiviseksi. Eija Jauhiainen DAVINA & THE VAGABONDS Sunshine (Roustabout 2014) (1) Sunshine (2) Flow (3) Fizzle Out (4) Away from Me (5) I Try To Be Good (6) You Better Start Prayin’ (7) Red Shoes (8) Throw It To The Wolves For Love (9) I’d Rather Drink Muddy Water (10) You Must Be Losing Your Mind (11) Heavenly Day (12) Under Lock And Key (bonus track) Joskus on mukavaa ja myös suositeltavaa arvioida levyjä, jotka eivät välttämättä mahdu lempigenreen. Tätä voisi kai kutsua sellaiseksi sunnuntaiaamujen musiikiksi, jolloin istutaan aamulla brunssilla eikä huvita kuunnella yhtään voimasointuja tai nopeita kappaleita. Kevyttä jutustelevaa laulua. Levyn kappaleet ovat kolmea lainakappaletta (9, 10 ja 11) lukuun ottamatta Davinan kirjoittimia. Vuonna 2013 Suomessakin vieraillut bändi jäi silloin huomaamatta, ja siksi onkin korkea aika tutusta heidän musiikkiinsa. Riku Metelinen ED MALY Whiskey & My Gun (Hot Texas Tunes, omakustanne) (1) Whiskey And My Gun (2) Live For Today (3) Letter To My Daughter (4) Running (5) Pretty Face (6) Caffeine (7) Why Woman Why (8) Only Women Know (9) Grampa’s Rock And Roll (10) Shame Shame Shame (11) Baby Boomers Baby. Kitaralaulaja ehkä Teksasista tai ainakin sen studioilta. Syy lienee siinä, että Irlannin kansanmusiikki soi vahvasti hänenkin sävellyksissään, yhtäältä hänellä on Mooren tavoin menneisyys raskaamman musiikin parissa (Sweet Savagen kanssa kaksi levyä). Ed Malysta ei tahdo sanoa pahaa sanaa, mutta ei häntä voi myöskään kiittää mitenkään persoonalliseksi tekijäksi puhki kilpaillussa lajissaan
Elon reitillä Ahvonen vetäisee karuudessaan niin paljaan bluesin, että melkein hirvittää. Rockabilly-Mooniin, RockabillyOceaniin, Rockabilly-Desertiin... Tuosta pohjavirran levy tutkailut Greg Arcaden (9) liittää yhteen neo-soundia ja garagea. Suomen mainetta pitää yllä 20th Flight Rockers (6) ja hyvin pitääkin, koska homma etenee vauhdilla ja tyylillä. tai... (8) Sä tietenkin (9) Elon reitti (10) That’s Life Kesän korvilla radiosoittoon ujuttautunut, kulmakuppiloiden täsmäisku Kantapöytä sai aavistelemaan, että Niko Ahvosen uutukaista kannattaa odottaa mielenkiinnolla. Kysymys kuuluu, minne matkataan seuraavaksi. Tuotanto on hyvällä tavalla rootsia ja vanhan liiton torvivetoista rhythm and bluesia on tuhti loraus mukana, jotenkin tuntuu, että jopa enemmän kuin aiemmin. Ruby Ann (3) pelaa perinnesoundeilla ja esillä on hyvä medium-rocker, Ginger St James (5) puolestaan paiskoo stompperia varustautuneena hyvin kiivaalla tahdilla, Kim Lenz (8) luottaa melankoliaan, vaikka biisi vauhdikkaasti eteneekin ja Del Moroccos (10) ei kierroksissa säästele sekään. Eipä tästä mitään negatiivista löydä etsimälläkään... Sunday Wilden laulun ja pianonsoiton ohella huomio kiinnittyy tuotantopuolesta vastanneen ja levyllä kitaraa soittaneen Little Bobbyn työskentelyyn. Tutuimmat nimet kuten JLT (2) tykittää ihan mielettömällä tempolla, JD McPherson (11) pelaa aika ovelalla soundilla ja Barrence Whitfield villikkoineen (12) ei säästele kierroksia yhtään, eikä Reverend Horton Heat (13) ansaitse neo-twistillä moitteita sekään. Euroopan-julkaisu kuulemma myöhästyi hiukan ja siksi arvio tulee jälkijunassa. Samasta nurkasta myös löytyvät. sivu osin repeytynyt, ei haittaa asiaa) BN-numerot 22 ja 28 ovat yhteistuotantoa MUSA-LEHDEN kanssa: Musa nro 6-7/1973, jossa erikoisliite ”BN 5-vuotis-juhlanumero” eli nro 3/73 (22). Musa nro 7/1974 = ”Blues News & Jazz Special” eli BN nro 4/74 (28). Ja 80-lukulainen leffahitti (15) on oikeasti ihan hauskaa kuultavaa. Yllätys olikin melkoinen, kun teksti ei ollutkaan totuttuun tapaan Ahvosen omaa venkoilua vaan kohteensa tajuntaan poppakonstein porautuneen J. 6 2014 • 79 Mountain Blues (11) Sit Around Waiting (12) Crying Shame (13) Walk With Me Pohjois-Ontariosta kotoisin olevan pianistilaulajan Sunday Wilden tuore levy, järjestyksessään viides, ilmestyi ystävänpäivänä kuluvaa vuotta. Instrut osansa saakoon ja avaus surffaa jossakin neo-ska-billy-surf -maastossa, mainio siivu. Honeyboy Slim (4) taitaa olla paketin kovin kirittäjä, heidän esityksessään on raivoa ja sykettä kuin Little Richardilla muinoin. Hän antaa albumille perinnetietoisella soitollaan sen viimeisen silauksen. En aio yrittää kehua tätä levyä yhtään enempää. Levyn nimikappale, Pohjoinen Soul murtautui sitten jo voimalla tajuntaan: tämähän on mitä hersyvin veijaritarina, hikisen norttisoulin härmäläistetty oodi ja Lappi-eksotiikkaa parhaaseen ahvostyyliin. Suosikkikaksikkoni muodostavat Destitution Blues ja utuinen Show Me Mercy. Karjalaisen kynästä. Vanhanaikainen melodisuus ja niukat tulkinnat tehoavat edelleen. Karjalaista tutumpi jeesaaja levyllä on Sami Saari, jonka sovituksia, tuotantoa tai sävellystyötä löytyy joka kappaleesta. Lehdet 1968–1974 ovat hyvin siistejä. Wilden eloisat soitot, pelkistetyt soundit ja asenne ovat niin täsmällisesti kohdallaan, että kokonaisuuteen melkein kaipaa lisäsärmää. (Chuck Willisin klassikko Whatcha’ Gonna Do When Your Baby Leaves You) saarnaa kovin sanoin moraalia juopottelevalle aviomiehelle – osuva käännös ja kovan luokan tulkinta hienosta kappaleesta. Riku Metelinen ROCKABILLY ROADS 4 (Playground PGMCD 79) (1) Mike Barbwire & The Blue Ocean Orchestra – El Sotano Calling (S.O.S Rock’n’Roll) (2) John Lindberg Trio – Hit Me (3) Ruby Ann – You Gotta Pay (4) Honeyboy Slim & The Bad Habbits – Screamin’ Mimi Jeanie (5) Ginger St James – Beer Bottle Pockets (6) 20th Flight Rockers – Rock Show (7) Levi Dexter – Boppin’ Bernie (8) Kim Lenz & The Jaguars – Touch Me (9) Greg Arcade – She’s My Baby (10) The Del Moroccos – Baby Doll (11) JD McPherson – Firebug (12) Barrence Whitfield & The Savages – Hey Little Girl (13) Reverend Horton Heat – Rural Point Of View (14) The Caezers – Broken Hearted And Mean (15) Los Straitjackets – Ghostbusters ”Rockabilly Roads” menee metsään – hee – siis tässä tapauksessa Rockabilly Jungeliin. Miesten puolella on kirjo laaja ja esim Levi Dexter (7) hillibillyttelee letkeästi, kun taas itseäni eniten kiinnostavat kappaleet – tässä vertailussa syntisestä yökerhomaailmasta tilittävä Kengät kopisee, erinomaisen hölmön kertosäkeen omaava Hyvää seksiä ja hauraan kömpelö purjehdusvalssi Halpa huijari jäävät väistämättä välipalan rooliin. Lehdet 1975–1977 ovat erittäin siistejä PAITSI: NRO 5 (takasivusta 1/3 palsta pois), NRO 24 (1. Tuskin uskallan edes ajatella, millaiseksi meno Ylläksen Riemuliiterissä tämän voimalla yltyykään. okei, myönnetään, onhan mukana yksi kappale, joka olisi saanut jäädä unholaan ja se on lopetuksena oleva accapella Walk With Me. Mikke Nöjd Myydään: Myyn seuraavat julkaisut eniten tarjoajalle, 15.1.2015 ollessa takaraja (BN-lehdet kaikki nrot yhdessä): Blues News-lehden numerot 1-48 (vuodet 1968–1977). Pääasiassa omia sävellyksiä sisältävältä levyltä lainakappaleitakin löytyy, ja mukana ovat Bessie Smithin Black Mountain Blues sekä Patsy Clinen I Fall To Pieces. Lisäksi: Blues Unlimited -lehti Ortober 1970 no.76; erittäin siisti Crowley, Louisiana Blues by Mike Leadbitter 1968; erittäin siisti Backman Woolf Blues by Simon A. Mikäli joku odotti uutuudelta jotain erityistä, saattoi kokea pienoisen pettymyksen, mutta tosiasia vain on, että eihän laululintu kovin pitkälle tutulta oksaltaan lennähdä. Päästetään rockailevat siskot ensimmäisinä ääneen, sillä heitä on kiekolle valikoitunut useampia. Sitä on harrastettu maailmalla jo ihan tarpeeksi. Caezers (14) lasettaa yllättävän raskailla soundeilla. Napier 1968; erittäin siisti Deep South Piano The Story of Little Brother Montgomery 1970, Series edited by Paul Oliver; erittäin siisti The Armstrong Treasure Louis’ Song Book (Charles Hansen Educational Music and Books); valokuvia ja nuotteja jazzin huipulta, paksua paperia, kierrekansio; erittäin siisti Ilkka Sedergren i.sedergren@gmail.com KOTIMAAN KATSAUS NIKO AHVONEN Pohjoinen Soul (Turenki CD-14200-36) (1) Pohjoinen soul (2) Kantapöytä (3) Hyvää seksiä (4) Tyttöseni (5) Kengät kopisee (6) Halpa huijari (7) Kuinkas sitten käy. Kuinkas Sitten käy. Tuolla sarallahan Ahvonen uransa 80-luvulla aloitti, joten tietyllä tavalla ympyrä sulkeutuu
Hyvä näin, sillä kukkopoikia ja suurisuisia shoutereita aina tarvitaan! Marko Suutarla ELKE Q Heart Patient Blues (omakustanne) (1) Heart Patient Blues – Dedicated To Olli Anttonen (2) Every Night About This Time (3) That’s Why I’m Crying (4)You Belong To Me (5) All Your Love (6) That’s What Love Will Make You Do (7) I Found A New Love (8) He Belongs To Me (9) Every Night, Every Day (10) Nobody Knows You When You’re Down And Out (11) I’m A Queen Bee (12) Walking Blues (13) Give Me Back My Wig (14) Sunnyland Elke Q eli Satu ja Timo Kakko on mustaan musiikkiin, erityisesti Chicago-bluesiin erikoistunut duo, joka esiintyy vaihtelevilla taustakokoonpanoilla ja on nyt tehnyt ensimmäisen pitkäsoitto-cd:nsä. Janne Örnberg WEEDS Picking Weeds (omakustanne) (1) Candyman Blues (John Hurt) (2) Dimples (John Lee Hooker) (3) Cocaine Blues (Gary Davis) (4) Deep River Blues (The Delmore Brothers, Doc Watson) (5) Candyman (Gary Davis) (6) Sugar Babe (Mance Lipscomb ym) (7) Down South Blues (Muddy Waters) (8) Kind Hearted Woman (Robert Johnson, Muddy Waters) (9) You’re Gonna Miss Me (Muddy Waters) (10) Goodbye Blues (aikaisempia esittäjiä sulkeissa) Monikkomuotoinen sana Weeds tarkoittaa kaiketi rikkaruohoja, joita nämä miehet ilmoittavat poimivansa. Toivottavasti se on myös sellainen eli saa seurakseen ainakin kakkososan. Parilla raidalla (3, 10) vierailee sellisti-pianisti Graig Armstrong, jonka harmoonimainen sello soi. Timo Kakko soittaa hienosti ja Sam Maghett -vaikutteet ovat ilmeisiä. Kollimainen on tehnyt tallenteet ilman päällekkäisäänityksiä ja muita jekkuja, ja juuri kömpelössä kotikutoisuudessa piileekin tämän levyn taika. Kollimaisen sanoitukset ovat vekkulin koukuttavia ja korviin pistävän suurella sydämellä tehtyjä, niin ettei kuuntelun aikana havahdu kuin muutamaan kertaan toteamaan, että tässähän ei tosiaankaan ole kuin mies ja kitara – ja se rumpukone. Yhdeksän ensimmäistä kappaletta ovat sähköistä meininkiä, jossa mukaan liittyvät Iiro Kautto (basso), Mikko Peltola (rummut), Tomi Leino (huuliharppu) ja Kimmo Parviainen (piano). Tälläkin kertaa sävellykset ja sanoitukset ovat Mirelin käsialaa. Esiintymiskokemuksen karttuminen heijastuu rohkeampana ja vapautuneempana työskentelynä studiossakin. Tätä voi ostaa kokoonpanon keikoilta tai tilaamalla suoraan Timo Kakolta. Vanhan sinisilmän standardiin puhkutaan sellainen henki, ettei jää hetkeksikään epäselväksi että ”elämä on silti kaiken vaivan arvoinen, antaa tulla lisää nahkoineen ja karvoineen”. Satu esiintyi ensi kerran julkisesti vuonna 1980 juuri kyseisen yhtyeen kanssa. Levy on kaiken kaikkiaan mukava muistutus Suomibluesin elinvoimaisuudesta. Toivottavasti tuo taika ei katoa miehen saadessa suurisummaista levytyssopimusta joltain isolta levy-yhtiöltä. Harri Haka EETU KOLLIMAINEN Elävänä ja kuolleena (Olldirty CD-002) (1) Joen rantaan (2) Väärä todistus (3) Ei aikaa venaa (4) Korpin pää (5)Nakupelle nainen (6) Mihin meet (7) Suuri suu, nopeet jalat (8) Tarviin sut (9) Auta uskoo tähän (10) Kuolema (11) Kivittäjä (12) Unelmaa Ainakin Radio Helsingissä soinut Eetu Kollimainen on yhden miehen blues/garage -kokoonpano, jossa mies säestää laulujansa kitaralla rumpukoneen jytkyttäessä rytmiä. Loput kokobändiraidat ovat lainatavaraa, ennen kaikkea Magic Samin tuotannosta. Jos laulajaa itseensä on uskominen, ”pyyhe oli lentää, mutta kehään jää”. N:ot (1) ja (5) ovat aivan eri teoksia, mitkä on näköjään nimetty hieman uudelleen, vaikka kumpikin oli alkujaan yksinkertaisesti Candy Man. Tällä levyllä hän vastaa kaikista lauluosuuksista minkä lisäksi soitinvalikoimaan kuuluvat mm. Ennen uuden cd:n valmistamista suosittelen näille herroille paitsi keikkailua niin myös jonkin verran kuultua energisempää otetta tulkintoihinsa. Vesa Walamies MIREL WAGNER When The Cellar Children See The Light Of Day (Kioski 40) (1) 1 2 3 4 (2) The Dirt (3) Ellipsis (4) Oak Tree (5) In My Father’s House (6) Dreamt Of A Wave (7) The Devil’s Tongue (8) What Love Looks Like (9) Taller Than Tall Trees (10) Goodnight Mirel Wagnerin vuonna 2011 päivänvalon nähneeltä ensilevyltä tuttu tummasävyisyys on leimallista tuoreimmallakin julkaisulla. Timo hoitaa kaikki kitaraosuudet. Yhteystiedot löytyvät Elke Q:n kotisivuilta. Avauskappale on pariskunnan oma sävellys (ymmärtääkseni omistettu sydänkirurgille), joka kulkee mallikkaasti. Levy jakautuu kahteen osioon. Timo soitti kitaraa jo 70-luvulla kuuluisassa Chicago Overcoat -yhtyeessä, joka oli yksi ensimmäisistä vakavasti otettavista suomalaisista blueskokoonpanoista. Saarnaaja Gary Davisin ohella Weedsin jäsenten toinen suursuosikki on n:ojen (7-9) perusteella ilmiselvästi 40ja 50-lukujen taitteen maalaismallinen Muddy Waters. Ja sen homman Oulun pojat Matti Järvi (vcl, gtr, ukulele), Veli Jokelainen (lead gtr), Esko Knuutila (bs) ja Jouni Juntunen (dms) sekä ajoittainen harpistivahvistuksensa Jussi Raatikka todella hallitsevat. Nimitys on ironinen ja täysin paikkansa pitämätön, sillä kyse on enimmältä osin mustaksi kutsutun musiikin helmien esille tuomisesta ja muotoilemisesta. djembe, tamburiini, stomp box ja kazoo. Raidat 10-14 ovat akustisia duoesityksiä, jotka ovat suoria studio-ottoja. Konseptissa on jotain hyvin samanhenkistä kuin Tuomari Nurmion trubaduurikeikoissa. Rupisesti murolla soiva kitara kuitenkin paljastaa lähemmäksi esikuvaksi villisti arvaten Jack Whiten ja vanhat White Stripes -levyt. Satu laulaa levy tutkailut kelvollisesti ja muu bändi täydentää tämän mainioksi Chicagon West Side -tunnelmaiseksi kuuntelukokonaisuudeksi. En todellakaan sano enkä väitä, että juuri näinhän niitä levyjä pitäisi tehdä, sen sijaan aion kehottaa vaihteluun – se kuulemma virkistää. 1”. 80 • 6 2014 kosketuksesta puhdistumiseen tarvitaan tavallista tanakammat lääkkeet, onneksi levyn päättävä That’s Life suo katharsiksen. Tämä kooste, mikä on äänitetty komealta kalskahtavassa Wolfbeat-studiossa, on varustettu sulkeissa olevalla lisämerkinnällä ”vol. Jos musiikilliset tiedot ja taidot ovat niin mittavat kuin mitä ne heillä ovat, ne kannattaa tuoda reippaasti esille. Akustiset esitykset on toteutettu niin ikään hyvin ja ne antavat käsityksen siitä, miltä Elke Q kuulostaa keikalla duona. Tuottaja-äänittäjä Vladislav Delay on tehnyt loistavaa työtä luodessaan eteerisen ilmavan soundimaailman artistin ympärille. Yhtyeen ohjelmisto on erinomaisen perinteistä, sillä jos jätetään ottamatta huomioon omatekoinen päätösnumero, yhdeksän muun kappaleen tuorein alkuperäislevytys on John Lee Hookerin vuoden 1956 Dimples. Mutta niinhän levyn takakannessa varoitetaankin: ”this is what you get.” Suuressa suussa ja nopeissa jaloissa Kollimainen liittää huuliharpun pelkistettyyn soitinarsenaaliinsa supistaakseen sitä taas Unelmaa-kappaleessa lähes olemattomiin, pelkäksi ukuleleksi laulun ohella
Mitalisteille oli luvassa oikein levytyssopimus, mutta Dannyn ja kumppaneiden kohdalla se rajoittui yhteen EP-levyyn. Matti Rautala (kitara), Pekka Muurinen (kitara), Juha Vilhunen (basso) ja Janne Ojalehto (rummut) esittävät tuotantonsa uskottavasti ja oman näköisesti. Varsinaisen albumin päättävä nimikappale edustaa puhdasta rautalankasoundia. Bop Catsille luvattua singleä ei edes koskaan tehty. Musiikillista osaamista ja näkemystä on vuosikymmenten aikana luonnollisesti kertynyt, mutta innostus ja rakkaus vanhakantaiseen rock’n’rolliin on säilynyt. Nuoren laulajattaren yhteydessä on vilauteltu vertailukohdiksi sellaisten vanhojen kettujen nimiä kuten Leonard Cohen, Neil Young ja Kurt Cobain. Mirel on omistanut levynsä äidilleen ja isälleen. Omassa genressään ei lentopetrooliin luottavien poikien tarvitse laisinkaan hävetä, päinvastoin ”Kiertoradalla” on varsin harkitun mallikelpoista kamaa. Kovan luokan kansainvälistä porukkaa, johon joukkoon Mirel Wagnerkin eittämättä ansioituneesti lukeutuu. Ensimmäinen painos levystä on jo loppuunmyyty, mutta lisää pitäisi kuulemani mukaan saada tässä syksyn mittaan. Eniten esillä ovat kohtalon väärille raiteille johdattamat, heitteille jätetyt lapset ahdistavine pelkoineen. Hurja Jet Tone Boogie on taas tunkkaisesta soundistaan huolimatta (levytetty v. Laulut kertovat elämän kovuudesta ja vaikeudesta erilaisissa tilanteissa. Nykyisin Bop Catsin kantavat jäsenet ovat Utsi ja vuodesta ’82 rumpalina ollut Ari Eerola. Bop Catsiä vuotta pidemmän linjan kulkija on Dan Nurmisen vuodesta ’78 vetämä Thunders-yhtye. Laulaja Joni Nuutisen suorituksessa on aimo annos Mauri ”Moog” Konttiselta tuttuja maneeraja. Kaksi ensimmäistä on parin vuoden takaisia tallenteita ja jostain käsittämättömästä syystä julkaisematta jääneitä. Levyn loppuun (13-15) on heitetty bonuskappaleiksi bändin vanhempia äänityksiä. Sitä odotellessa rohkeimmat voivat poiketa vaikkapa Kalossi baariin ja laittaa jukeboksista Malmsténin Joria ja Dallapé-orkesteria soimaan... 2008 bändistä pois jäänyt Mico Jansson. Bop Catsin ”That’s That” on mainiosti kulkevaa rockabillyä ja rock’n’rollia – tietysti muutamalla hitaammalla tunnelmapalalla maustettuna. ’83 alkukantaisessa pienen budjetin 303-studiossa) historiallinen tallenne, jolla toisena kitaristina on mukana vielä v. Kappaleet ovat tuoreita ja originaaleja, mutta kuulostavat vanhanaikaisilta oikein kaksoisveellä kirjoitettuna. Avaruusvierailusta ja vieraista olennoista voi vapaasti haaveilla, ehkä niitä joku on joskus kohdannutkin. esikoislevyllään luonut eräänlaisen rinnakkaistodellisuuteen, jossa yhdistyy aistikkaasti 1900-luvun alkupuoliskon jatsahtavat iskusälvelmät ja slaavilainen melankolia nykyaikaiseen elämänmenoon. Laulaja, Jori Kalliola, hallitsee tämän tyyliseen musiikkiin kuuluvan rehvakkaan fraseerauksen jopa siinä määrin, että vähempikin väritys olisi riittänyt. TT Tarkiainen MUSTAT SILMÄT (Snitch Island SIR-002) (1) Raha (2) Pariisi (3) Helsinki (4) Michel (5) Kuu tuijottaa (6) Pidä auki ikkunaasi (7) Rikas rouva (8) Kalossi bar (9) Budapest (10) Yöt Kishinnovon (11) Pidä auki ikkunaasi (2004 versio) Tämän päivän iskelmän ollessa irtautunut hyvinkin kauas juuriltaan, on ilahduttavaa, että Musta Silmät -orkesterin tapaisia ryhmiä löytyy. Siinä Mirel Wagner onnistuu hyvin. Jerry Kannulla ja kumppaneilla ovat perisuomalaiset arvot kohdallaan. Orkesteri on tällä ko. Allekirjoittaneelle kovimmin kolahti In My Father’s House, joka herätti pohtimaan omaa rooliani kahden biologisen pojan ja kansainvälisen adoption kautta tulleen tyttären vanhempana. Hyvinkäällä teini-ikäiset rockabillyfanaatikot, kitaristit Utsi Uusitalo ja Mico Jansson perustivat Bop Catsin v.’79 ja kolmen ja puolen vuosikymmenen mittaiselle uralle mahtuu useampia kokoonpanon vaihdoksia. vai mahtaako kyseistä pubia enää edes olla – meni aikakaudet, todellisuus ja tarinat sekaisin Mustien Silmien rempseässä kyydissä. Basisteja on matkan varrella riittänyt aina luotettavasta Ripa Lehtimäestä sekopäiseen Don Carlosiin, joka tällä juhlajulkaisullakin vastaa suurimmasta osasta bassonpaukutuksesta. Itselle tätä levyä kuunnellessa mieleen juolahti myös Marianne Faithfull. Sanoitusten päähenkilönä on ajoittain äiti, ajoittain isä. 6 2014 • 81 kohtalokkaan tummasävyisenä kun piano taas hauraasti vaikeroiden. Sisu, sauna ja c-kasetti ovat niitä, joiden perustaan voi rakentaa. Aihepiirejä on kaksi: tavallinen arkielämä ja avaruusseikkailut. Molemmat ottivat osaa myös suosittuun Suosikki-lehden järjestämään Rock Kuningas -kilpailuun, jossa 50-luvun rockia soittaneet nuorisoyhtyeet kisasivat lähinnä kannattajajoukkojensa mekkaloinnin määrästä. ’80 ja seuraavana vuonna Bop Cats selviytyi kolmanneksi. Danny & The Thunders voitti v. Pääosin Uusitalon tekemät kappaleet sisältävät nokkelia ideoita eivätkä sorru puhtikuluneiden kliseiden pyörittämään. Levyllä käydään kiehtovalla äänimaisemamatkalla Euroopan eri metropoleissa, sekä tietenkin rakastutaan, rällätään ja ajellaanpa taksillakin pilkun jälkeen Kalliosta keskustaan. Janne Örnberg JERRY KANNU & LENTOPETROOLIT Kiertoradalla (Vandango 002) (1) Apollo (2) Kun benji ei veny enää (3) Olé (4) Pilkkipossu (5) Sussiunaa (6) Presidentti (7) Perjantai (8) Tervetuloa löylyyn (9) C-60 (10) Ammuttu Kuuhun (11) Viski & Hellut (12) Viittojarapu Jerry Kannu & Lentopetroolit ponnistaa Suomirockin muhevasta mullasta, jonka ovat sopivaksi möyhentäneet Eppu Normaali, Popeda, Kolmas Nainen ja Kontra. Kun 70-luvun lopun rockabilly-villitys iski suomalaisnuorisoon, levy tutkailut olivat nämä tuolloin vielä miehen alut eturintamassa perustamassa alan orkestereita. Nuoruudessa kuunnellut shadowsit, soundsit ja agentsit ovat tehneet tehtävänsä. TT Tarkiainen THE BOP CATS That’s That (Trichord TRIKO-14) (1) Crystal Eyes (2) Your Sweet Love (3) Gonna Love (4) Bride (5) Next Town (6) Lone (7) Wrickly Wreckly Hop (8)Ain’t No Other You (9)Lonely Life (10) Easy Going Song (11) Roam This Road (12) That’s That (13) Old Chevy * (14) Life In Lights* (15) Jet Tone Boogie * (*= bonus tracks) DANNY & THE THUNDERS Prime Time (Amplisonic LTD AMP 1401) (1) Crazy ’Bout The Van (2) Cold Beer (3) Prime Time (4) Late Night Stranger (5) The One True Love (6) Daddy Got Dulled (7) Memories Still Go On (8) Happy Fools Song (9) Hottest Woman (10) Ol’ Gigolo Fell In Love (11) Sailed Away (12) Gonna Leave The Jail (13) Boogie Woogie Mama Pitkän linjan rock’n’rollin tulkitsijoina ovat kunnostautuneet niin Dan ”Danny” Nurminen kuin 35-vuotista taivaltaan juhlistava hyvinkääläinen Bop Catskin. Rock Kuningas -kilpailun voitettuaan Danny & The Thunders ponnahti nuorison suosioon näyttävällä esiintymisel. Sanoituksista tulee edellä mainittujen lisäksi ajoittain mieleen suomalaisen ja savolaisen kupletin mestari Jaakko Teppo. Runollisen ilmaisun tarkoitus lieneekin herätellä kuulija ajattelemaan. Viimeisimpiä uutisia Mirelin kohdalla on ollut levytysja levityssopimus amerikkalaisen Sub Pop -yhtiön kanssa. Uusitalolla on tämäkin tyyli hallussa
Harvoin punk-levyillä kuullaan lap-steelia, mandoliinia ja viulua, vieläpä soittimien nyanssit halliten. Country jäi kuitenkin itämään Nurmisen musiikkiin. T-Bird Gangistä tutun Pete Salmen johdolla äänitetty pikkulevy pääsi yllättämään allekirjoittaneen takavasemmalta niin että turpavärkki meni juurevaan turpeeseen ja vähäksi aikaa peräti hiljaiseksi: todella tiukasti ja taidokkaasti soitettua 50-lukuista rokkaavaa rhythm’n’bluesia, jossa laulajakin on samalla tasolla soittajiston kanssa. Silloin yhtyeen laulaja ja huilisti Johanna Storck oli itsekin vasta 15-vuotias. Levy on mitä mainioin käyntikortti bändille, jossa jokainen muusikko pääsee näyttämään vuorollaan kyntensä. Nelonen on puolestaan tuttu myös Guitar Juniorin esityksenä sekä Fabulous Thunderbirdsin ”What’s The Word” -albumilta – livenä etenkin takuuvarma menopala. Just Like You Are -raidalla, joka etenee poppisottein todella rivakasti. Kaikille tuttu avausraita Tiger Man nostattaa hikeä pintaan, bändi rytistää hirmukierroksilla. Tältä levyltä löytyy maukkaita sovituksellisia yksityiskohtia, joista tässä mainittakoon Gangfight-biisin keskellä oleva totaalihidastus New Orleans -tyyppiseksi hautajaismarssiksi sekä The Crawlin soolossa oleva trumpetin ja pianon vuoropuheluosuus, jollaista ainakaan Suomen rootsgenressä ei ole kuultu. yhdysvaltalaisen Hank Williams III:n ja helsinkiläisen Kings of Moonshinen. Uudelleen kootun Danny & The Thundersin kokoonpano on luonnollisesti vaihtunut ja siinä missä miehetkin, myös musiikki on rotevoitunut. Danny & The Thundersin musiikissa voi kuulla vaikutteita niin 50-luvun kuin 60-, 70ja vielä 80-luvunkin rock’n’rollista (ja eihän sen jälkeen mitään mainittavampaa ole tullutkaan). Niin vaan Rebound keräsi jälleen aimo tukun päänahkoja kitarapiuhoistaan roiketettaviksi. Välillä tuntuu kuin suunta vaihtuisi kuin flipperikuulalla ja silti lopputuloksena on johdonmukainen kokonaisuus. Tämä alun perin KeskiSuomesta lähtöisin oleva, mutta sittemmin helsinkiläistynyt ryhmä on ollut kasassa jo 15 vuotta. Vaikka Karkkipäivän voi vilpittömästi lokeroida punk-genreen, tekevät nimenomaan bändin käyttämät kantri-elementit siitä mielenkiintoisen. 82 • 6 2014 levy tutkailut lään. LoFi-alulla varustettu Hornhill Top muuntautuu rapeaksi rockabilly-mediumiksi, turhan pitkäksi venytetty kesto vie kuitenkin biisistä iskevyyttä. Ryhmä kun on putsannut pöydän, palannut lähtöruutuun ja tehnyt tyystin erilaisen levyn kuin edeltäjä oli. Niukanpuoleiset kansitekstit eivät liiemmin informoi soittajistosta, mutta kuvista sentään tunnistin vanhan kunnon Dirty Harry Tuomisen, aiemmin mm. I Want You on puolestaan modernia melodista billyttelyä. Brian Setzerin vaikutusta ei voi olla huomaamatta, mutta välillä runtataan Dr. Molempia esiteltyjä levyjä uskaltanee tänä päivänä suositella kaikille rock’n’rollin ystäville, sillä tuskin nykyisin enää löytyy niin rajoittunutta kuuntelijaa, ettei hyvä musiikki kelpaisi. Doctor’s Orderissa soittaneen hämäräperäisen rumpalin. Ketteräliikkeinen You Make Me Feel So Good erottuu joukosta muista poikkeavan soundipolitiikkansa johdosta. Tyylikkäästi toteutettu Days Of Blue etenee vahvasti ja tekee pohjia kiekon kovimmalle lataukselle. 7-henkisen kokoonpanon kanssa on varmasti hyvin haastavaa keikkailla, joten kehotankin teitä kaikkia hyvän musiikin ystä. Ei muuta kuin happy rock’n’roll! Honey Aaltonen REBOUND Tiger & Ravens (Turenki CD-14200-32) (1) Tiger Man (2) Just Like You Are (3) Ride Me (4) Love Impossible (5) Days Of Blue (6) Brunette & Blonde (7) I Want You (8) You Make Me Feel So Good (9) Hornhill Top (10) Ravens Loisteliaan ”Royal Decadence” -albuminsa jälkeen osoittaa Rebound-yhtye melkoista pelimieshenkeä. Ride Me anna otteiden pehmetä yhtään, biisi on kunnon puukotusta ja komppi tuntuu selkäytimessä asti. Teinipoikien rockabillyharrastus on kasvanut aikuisten miesten rock’n’rolliksi; Teenage Boogie on vaihtunut Boogie Woogie Mamaan ja lainakappaleet omiin sävellyksiin. pop-, bluesja vaikka mitä vaikutteita, unohtamatta tietenkään rockabillyä. Kevyemmän osaston ykköspotti osuu Love Impossiblen kohdalle, joka keinuttaa kivasti ja kitarankielien paikalle on laitettu rautalankaa. Tästä voi olla jopa vaikea parantaa, mutta ainakin vokalisti Antti Pajulan englannin kielen lausumisessa on joissain kohdissa vielä onneksi petrattavaa niin että kriitikko pääsee jotain pientä kritiikkiäkin antamaan. Päätöksen Ravensilla sahataan jo psykon naapurustossa. Mikke Nöjd KARKKIPÄIVÄ Jos Päijänne viskiä ois... Rohkeaa toimintaa, toivottavasti fanikunta pysyy kelkassa – toisaalta näitä ralleja on varmasti ajettu jengille sisään jo livenä. Feelgoodin hengessä, syöksytään Texasin boogien syövereihin tai tunnelmoidaan kevyesti jazzahtavan bluesin parissa. Sävellykset ovat Dan Nurmisen omia ja tekstit eletyn elämän makuisia. (Äiti Kato! ÄIT101) (1) Erika (2) Saatana vei mun miehen (3) Etelän poikii (4) Mun ystävät (5) Yh-mama (6) Ruma mies (7)Jos Päijänne viskiä ois (8) Kun saatana kutsui mua Karkkipäivän musiikin voisi kuvailla olevan punk-asenteella tehtyä kantria. Olen joskus takavuosina tutustunut yhtyeen treenikämppä-äänitteisiin ja nyt on menty ihan kolmiloikalla eteenpäin niistä ajoista. Brunette & Blonde on sekin huikeavauhtinen ja adrenaliinia tihkuva esitys, joka pursuilee oikeaoppista hyvin suunnattua raivoa. Rockabillyvillityksen laannuttua Danny sai monen muun aikalaisensa tavoin countryherätyksen. Ehdin jo kuunnella levyn useampaan kertaan ennen kuin havahduin, että kolme neljästä kappaleesta ovatkin omia eikä lainatavaraa. Lähimmiksi vertailukohteiksi mainitsen mm. Yhteenvedoksi Karkkipäivän levyn nostattamista tuntemuksista en voi vastustaa kiusausta lainata beat-kirjailija Pekka Kejosen vuosien takaista lausahdusta tämän kuultuaan ensi kertaa Sonny Rollinsia: ”Sisäsiistin sievistelyn jälkeen se oli kuin parrun työntö perseeseen.” Janne Örnberg MILLION DOLLAR TONES (Snowflake, promo CD-EP) (1) Crazy (2) Gangfight (3) That’s What’s All About (4) The Crawl No huh, tämä alkuvuonna 2014 mm. Eikä esim. Tänä kertakäyttömusiikin ja Spotifyn valtakautena harvat bändit jaksavat enää nähdä vastaavaa vaivaa tai edes kiinnittää huomiota minkälaiseen pakettiin sen valmiin äänitteensä sulloo. Hetkittäistä herkistelyä esiintyy myös I Want Youlla. Kahdella ensimmäisellä mennään kaikin puolin vahvasti Nick Curranin hengellisessä perinnössä ja kolmas on kuin suoraan Dave Bartholomewin laulukirjasta (joskin myös swamp pop -vaikutteita voi joku kuulla), ollen näistä tasapainoisimpana esityksenä oma suosikkini. 80-luvulla hän toimi tuolloin erittäin pätevässä, mutta valitettavan vähälle huomiolle jääneessä Rednecks-yhtyeessä. Rebound sekoittaa tyylilajeja ja koulukuntia isolla kauhalla ja imuun on osunut mm. Syytä on myös kiinnittää huomiota Vilunki 3000:n tekemään levyn kansitaiteeseen ja sen sisältämään lehdykkään. Nyt on sellainen tutina, että ”Tiger & Ravens” tulee pyörimään kaukalossa vielä pidempään kuin edeltäjänsä ”Royal Decadence”. Uudet tuulet puhaltavat mm
On hienoa, että omiakin kappaleita on saatu mukaan. Toivotaan, että saamme pian kuunteluun kokonaisen täyspitkän. Totista totta näinä ankeina aikoina, jolloin vastenmielistä konemusiikkia tulvii joka tuutista aiheuttaen jopa fyysistä pahoinvointia. Laitettuani ”Wham-Bamin” pienen tauon jälkeen uudestaan soimaan alkoikin sitten vihdoin tapahtua: kappaleet heräsivät henkiin ja edelliseltä levyltä tutulla energialla soitettua musiikkia puski kaiuttimista eetteriin. Antti Hytin kaltaisista pitkän linjan konkareista ja heidän soitossaan kuuluu vanha pelimannimeininki viuluineen ja haitareineen, mutta väkevin blues/kantri -nyanssein. Sen esikuvana on saattanut olla Blues Basementin live-luenta 90-luvun alusta. Kolmikosta nimiraita nousee suosikikseni. Hutera on Salomaan Sam Buteran innoittamana perustama rhythm & blues/swing -kokoonpano, jonka ensijulkaisuna asiaansa ajava cd-ep pyörii parhaillaan soittimessani. Riku Metelinen TAPSA KOJO Vallilan kojootti (Maaseutumusiikki MSMCD-22) (1) Viimeinen ilta (2) Naapurin äijä (3) Mardi Gras (4) Luomujytää Maaseutumusiikin toinen voimahahmo Marko Ahon ohella lienee Tapsa Kojo. Säestyksestä vastaa yleensä country-henkisempään ilmaisuun taipuvainen Kevyet mullat. Luomujytää sen sijaan soi miellyttävästi mielessä vielä seuraavana aamuna, kun yöllä oli tätäkin arviota naputellut. revittelyihin, joista tuppaa se rehti hieman falskisti soittamisen into puuttumaan. BN 261), jonka olin pari vuotta sitten kirjoittanut. Minun piti oikein ottaa ”Back In The Night” uudelleen kuunteluun varmistaakseni, oliko se oikeasti niin ansiokas kuin kirjoituksessani annoin ymmärtää. Heti alkutahdeista lähtien tuntui maa järisevän ja levy kuulosti yhtä hyvältä kuin aikaisemminkin. Nyt ei ole lasta kuitenkaan heitetty menemään pesuveden mukana. (7) Pintaasi pitkin (8) Pyhä kolmio (9) Armaani kanssa (10) Kun jouluvalot syttyvät Albumin kannessa iäisyyteen tuijottava, Roky Ericksonin kaltainen hahmo antaa osviittaa sikäli sisällön suhteen, että lyriikat ovat em. Ainoa asia, mikä häiritsee, on In Your Eyes -kappaleen rummut, jotka on miksattu aivan pintaan. Ahon johtaman Dortmunderin säestyksellä Tapsa muistuttaa luomun tervehdyttävästä vaikutuksesta musiikissakin. Vastaavasti laulajana Nurmirannan äänessä paistaa Hiski Salomaan ja Veikko Lavin perintö. Varsinkin. maineikkaan Boston Promenade Big Bandin kapellimestarina. Koska kaikki neljä kappaletta ovat tyyliltään toisistaan poikkeavia, on luontevaa, että myös säestyksistä vastaa neljä erilaista kokoonpanoa. Bändin kokopitkää odotellessa laitetaan molemmat EP:t soimaan vielä kerran. Monipuolisena musikanttina (haitari ja kosketinsoittimet) tunnettu Tapsa tulkitsee laulut persoonallisen karheaan tapaansa. Tällä levyllä turha akateeminen hinkkaus loistaa poissaolollaan ja levyn neljä originaalia svengipalaa laittavat hyväntuulisuudessaan väkisinkin sormet napsaamaan ja jalat vispaamaan. Versio on alkuperäistä huomattavasti nopeatempoisempi ja päivitys on erittäin onnistunut. Janne Örnberg GEEZERS Wham-Bam (GZS02, omakustanne) (1) My Heart Beat Like A Hammer (2) In Your Eyes (3) Wham-Bam (4) How Long Käytin tuossa eräänä päivänä kallisarvoista työaikaa omiin tekemisiini, ja aivan sattumalta törmäsin Kustom Kulturen sivustolla Geezersien EP-levyn arvioon ”Back In The Night” (ks. legendan tyyliin ajoittain hyvinkin progressiivista tajunnanvirtaa. Jos ”Back In The Night” oli suhteellisen suoraa halloweenilla terästettyä rockia, ollaan uutukaisella siirrytty slidekitaravetoiseen suuntaan. Hiukan myöhemmin sain tietää, että bändiltä on ilmestynyt uusi levy ja sehän piti ehdottomasti tsekata. ll”). Klassikko on klassikko, ja sopinee vanhenevan sankarin syntymäpäivätunnelmiin. Myönnän, että suhtaudun usein epäillen näihin akatemiat läpikäyneiden soittajien ns. Soundit ovat hyvät ja säröä on kitarassa riittävästi. Aloituskappale Viimeinen ilta on todellakin tuo ikivihreä We’ll Meet Again, luonnollisesti Vexi Salmen vanhana käännöksenä. Kitaristi Grande Archie Hämäläinen pääsee jälleen näyttämään mistä kana kusee. Hämmentävä valinta, mutta miksi ei. Onnittelut Vallilan kojootille – ja Tapsan tahdissa mennään toivottavasti vielä pitkään! Mutta miksi haitarin osuus jää ainoastaan kansikuvien komistukseksi. Laulu, basso ja soolokitara on miksattu keskelle, muut kitarat kumpikin oikeaoppisesti omaan kanavaansa ja rummut ovat luonnollisesti vähän joka puolella. Jos on naapurisopu äijän takia tiukoilla, saattaa tämän kaltainen raivokas rokkaus turmella sen tyystin. Honey Aaltonen NUMMIRANTA & TAKAHAHMOT Nudistiranta (FreakRoots FRRCD02) (1) Mannerheimintiellä (2) Aikakone (3) Ihmeellinen elimistö (4) Aikuisvalssi (5) Aamutuimaan-blues (6) Mikset sä flekkaa. Sokerina pohjalla on Ahon Markon tarttuva countryrock Luomujytää, jolla edelleen olisi selvää hittipotentiaalia (varhaisempi versio oli duettona Pekka Myllykosken kanssa jo kokoelmalevyllä ”Maaseutumusiikkia, Vol. New Orleansin go go -tunnelmissa juhlitaan Mardi Grasia. Vaikka ”Back In The Night” on kaksikosta mielestäni parempi niin uutukaisesta voidaan todeta, ei huono. Kappaleista kolme on omaa tuotantoa ja aloituksena oleva Fleetwood Mac -sävellys on Jeremy Spencerin kynästä lähtöisin. Kun ”Back In The Night” oli coverpainotteinen, on tilanne nyt päinvastainen. Jarkko Ravi HUTERA (HUT01) (1) Mambo Shake (2) Tikkurilan Madonna (3) Lurjus (4) Remonttiblues Johannes Salomaa on helsinkiläinen saksofonisti ja toimii tällä hetkellä mm. Nurmiranta esittää kappaleensa niiden tyyliin sopivalla hauraalla vakavuudella, vaikka jotkin niistä saavat epäilemään tarkoituksellista imitointia. Nyt tämä ”Vallilan kojootti” on 50-vuotisjuhlansa kunniaksi ottanut oikeudet omiin käsiinsä ja julkaissut soololevyn – tosin vaatimattomana taiteilijana vain tällaisen kevyen neljän kappaleen rypäksen. 6 2014 • 83 levy tutkailut viä kantamaan kortenne kekoon ja käymään katsomassa bändiä kun sellainen tilaisuus kohdalle sattuu – näin aion myös itse tehdä. Tampereella vuosittain järjestettävän Mustalahden cajun & zydeco -festivaalin virallinen houseband Black Bay Zydeco Stompers on jälleen vahvistettu Viron slidekitaramestarilla Andres Rootsilla. Naapurin äijän puuhia taas ihmettelee Tapsan taustalla räväkän rock’n’rollin taitaja Doctor’s Order. Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen ”Wham-Bam” ei juurikaan vaikutusta tehnyt. Biisintekijänä Antti Nurmiranta ammentaa tyylinsä pitkälti jostain 60-70-lukujen taitteesta: Kaj Chydeniuksen ja Henrik Otto Donnerin mielensyvyyksiin sukeltavat kappaleet tulevat väkisinkin mieleen vertailukohteina. Menoa ryyditetään Jatta Rantalan fonin avulla. Takahahmot koostuu mm
Jo 80-luvun alussa Mobergin kanssa The Chameleonsissa musisoinut Jari Lehtelä sekä El Supernauts -bändin Sami Paananen saavat myös omat näytönpaikkansa. Cosh Boys soittaa autenttisella soundilla rock’n’rollia! Sellaista mitä lukuisat brittibändit tekivät 50ja 60-lukujen taitteessa, ehkä monen mielestä jonkinlaisella ”harmaalla alueella”, Tommy Steelen ja Beatlesin välisellä aikakaudella. Viimeksi mainitun Zappa-cover Bobby Brown ansainneekin levyn kiistatta pervoimman kappalevalinnan tittelin. Mutta nämähän kai kaikilla alan harrastajilla on ennestään. (GTJ G14007) (1) Kinda Kinky (2) Soul Bossa Nova (3) Viva Las Vegas (4) All Around In The Space (5) Like A Virgin (6) (Theme From) Around The World In 80 Days (7) Ambulante A GoGo (8) (Theme From) Hitchcock Presents (The Funeral March Of A Marionette) (9) She Does It Right (10) Bobby Brown (Goes Down) (11) Sumire To Bara (12) Banned On The Beach (13) Keychup Song (Aserejé) (14) Mosrite Rock (15) In Dreams (From The Lord Of The Rings) (16) Greensleeves * (17) Dakota * (18) Guitar Boogie * (*= bonus tracks with Brian Locking & Johnny Lundin) The Charades lukeutuu maamme vaiherikkaimpiin instrumentaalikokoonpanoihin. Rumpali Jarno Saarion ja basisti Timo Kalijärven rytmi käy päälle paikoitellen hengästyttävällä tempolla ja soolokitaristi Tomi Peltonen häikäisee tyylikkään napakalla soitollaan. Ray McVayn Kinda Kinkyllä, jolla vieraileva urkuri Mitja Tuuralakin on mies paikallaan. Jopa bändin nykykokoonpano on ennättänyt vaihtua sessioiden jälkeen, kun toinen kitaristi Kimmo Kalaja on sittemmin korvautunut Samu Lemisellä. Tämän ensimmäisen pitkäsoiton on julkaissut saksalainen Rebel Music (jolle tosin pitänee antaa moitteet säveltäjätietojen puuttumisesta cd-kansista – vinyyliltä ne toki löytyvät). Breathless). Kun tuolloin alkuperäinen amerikkalainen rock’n’roll oli päässyt tilapäisesti markkinamiesten toimesta näivettymään, tulivat brittibändit jälkijunassa pelastamaan tilannetta vanhalla mantereella. Alkujaan hieman kieli poskessa ja jonkinlaisena hauskanpitoharrastuksena perustettu Cosh Boys kuulostaa nykyisin kaikkea muuta kuin ”amatöörimäiseltä terapiabändiltä”. Tomi Liimatan voimistuneen soolovastuun myötä bändin soundiin on sekoittunut myös aimo annos gogo:ta, kuten esim. 84 • 6 2014 Aamutuimaan-blues toi vahvasti mieleen Jim Morrisonin ja Doorsin laiskan poeettisesti kulkevat happobluesit. Kalaja sooloilee myös Charadesin taannoisen yhteistyökumppanin The Atlanticsin nykyisen kitaristin Martin Cilian kirjoittamalla modernilla surf-riuhkaisulla Banned On The Beach. Yksi suosikeistani on vanha The Treniersin uhkaavan kuuloinen blues I’m Gonna Catch Me A Rat, jonka sovitus taitaa olla hieman lähempänä Gene Vincentin 60-luvun levytystä, jolla säestyksestä vastasi englantilainen The Outlaws. Cosh Boys ei esitä John Mayallin tyylistä brittibluesia tai Beatles-tyyppistä brittipoppia (tästä nykyisestä nyt sitten puhumattakaan). Levytyksiä ovat julkaisseet eri Euroopan maiden asialle omistautuneet pienyhtiöt ja bändi taitaa tehdä suurimman osan keikoistaan muualla kuin Suomessa. levyn kannen värimaailma). Bonuksilla liidellään vielä tovi nostalgiahuumassa vanhojen The Shadowsja The Adventurers -muusikoiden avittamana. Maailman ympäri alle tunnissa. Tyypillisen brittirockin lisäksi mukana on myös rockabillyä (harvemmin Eddie Cochranin Twenty Flight Rockissa tosin kuullaan rumpusooloa ja Gene Vincentin Be Bop A Lula kulkee 60-lukuisesti twistinä), rhythm and bluesia (Ray Sharpen Linda Lu lienee napattu 60-luvun alun brittirockin kuninkaalta Johnny Kiddiltä ja hänen Pirates-yhtyeeltään), aikakaudelleen tyypillistä instrumentaalimusiikkia, jota meillä Suomessa rautalangaksi kutsuttiin (Ginchyssä ja Oh Sugarissa Peltonen pääsee esittelemään tyylitietoisuuttaan) ja jopa nykyrock’n’rollia (Deke Dickersonin Nightmare Of The Womanilla pianoa pieksee villiin tapaansa itse Mr. Pete Hoppula levy tutkailut. Janne Örnberg COSH BOYS Those British Sounds (Rebel Music RM 5015) A: (1) Sparkling Brown Eyes (2) Twenty Flight Rock (3) Ginchy (4) Nightmare Of The Woman (5) Someone Like You (6) Linda Lu B: (1) Hungry For Love (2) I’m Gonna Catch Me A Rat (3) Oh Sugar (4) Magic Carpet (5) Be Bop A Lula (6) That’s Allright (7) Go On Home* (*= bonus vain vinyylillä) CD-bonukset: (13) Rock’n’Roll Is Here To Stay (14) You’re Leavin’ Me (15) Motorcycle Gang (16) Go On Home (17) Dracula’s Daughter (18) Bad Boy (19) Slow Times Comin’ (20) (Real) Bad Boy Levyn otsikko ”Those British Sounds” saattaa hämmentää lehtemme lukijoita – siis niitä joille Cosh Boysin tekemiset – lukuisista levyesittelyistä huolimatta – ovat jääneet huomiotta. Vuosien saatossa useita miehistönmuutoksia läpikäyneen yhtyeen plakkariin on kertynyt jo toistakymmentä albumia, joista valtaosa on myös saavuttanut huomiota valtakunnanrajojen tuolla puolen. Cosh Boys on yksi mainio osoitus siitä, kuinka monipuolista nykyinen perinnerockin harrastus tänä päivänä on ja kuinka laajakatseista sen yleisö on. Ja persoonallista jälkeä syntyi. Ei pöllömpää, ei lainkaan pöllömpää. rumpali-liideri Jari Mobergin kynästä syntyneellä Laika & The Cosmonauts -henkisellä All Around In The Spacella sekä omalla tunnelmallisemmalla rautalankanumerollaan Sumire To Bara. Kalaja sitävastoin näyttää osaamistaan mm. Uutuusjulkaisulla Charadesin pitkää taivalta kuvataan täten viittailemalla sekä ryhmän kansainväliseen uraan että sen runsaaseen soittajareserviin. Cd-versiolla bonuksia on peräti kahdeksan, joista seitsemän on poimittu Cosh Boysin 7” vinyyleiltä. Aikaisempaa Charades-soolokitaristipolvea edustava Arto Mäkelä on kelpuuttanut käsittelyynsä Quincy Jonesin mod-klassikon Soul Bossa Nova sekä levyn toisen pahasti kieroon kasvaneen coverin, rauhallisena bossanova-loungena soljuvan Like A Virginin. Liimatan työjälkeä ovat lisäksi kappalevalintana hämmentävä Viva Las Vegas, jossain määrin ideaköyhä Dr Feelgood -renkutus She Does It Right sekä cd:n ainoa lauluesitys Mosrite Rock, jonka brittirock’n’roll -tyylisenä solistina kunnostautuu alusta pitäen Charadesin basistina toiminut Leo Eerikäinen. Lopetuskappale on Johannan julkaisemalta suomalaisen rockabillyn historiaa kartoittavalta boxilta ”Slap That Bass”. Honey Aaltonen THE CHARADES All Around The World With... Täkynä iloisten värien lisäksi on bonuskappale Go On Home. Vaikka bändi soittaa pääasiassa muuta kuin pelkkää rockabillyä, on se saavuttanut mainetta ympäri Euroopan. Kaiken kaikkiaan Nurmirannan ja Takahahmojen ”Nudistiranta”-albumi on teos, joka haastaa helposti kuulijan olemaan jotain mieltä, sillä oletpa mitä mieltä tahansa niin välinpitämättömäksi et tule jäämään. Levyllä kuullaan molempien herrojen panosta – Lemisen hitusen vähemmän, sillä hänen kontolleen on luovutettu vain Ketchup Song, hupsuilu reilun 10 vuoden takaisilta diskotatameilta. Timppa Kurunsaaren vetämä kvartetti ei musiikillisesta kunnianhimostaan huolimatta tunnu ottavan itseään liian vakavasti vaan asenne on säilynyt rempseän railakkaana. Miehistö on vuosien varrella vaihtunut, mutta soitannollinen ote on vain tiukentunut. LP-levy on julkaistu sekä sinisenä, valkoisena että oranssina vinyylinä (ks
Teosten tulkinnallinen taso on miltei kauttaaltaan erinomaista luokkaa, ja yllättävän hyvin levyllä kuultavat Kreikan pojat pääsivät sisälle hänen musiikkinsa. Ja Magic Slimin nallekarhumaisen murea laulu ja jutustelu (levyllä kaksi raitaa puhetta) ovat jäljittelemättömiä. Rytmiryhmittymä Nick Holt, basso ja Earl Hides, rummut pitävät kyllä huolen siitä että komppi ei laahaa taikka vaapu ja koko bändi soi kuin yksi soitin. Ensinnäkin se tekee tiettäväksi, että hänellä oli tapana käydä Kreikassa, missä enin osa tästä aineistosta on äänitetty. 2012 kuoli, keskuudestamme poistui viimeinen Chicago-bluesin kultaisen 1950-luvun merkittävä edustaja. Joku vääräleuka voisi jopa murjaista jotakin levyn kovin tutulta vaikuttavasta biisivalikoimasta. Vesa Walamies MAGIC SLIM & THE TEARDROPS Pure Magic (Wolf 120.830) (1) Love Somebody (2) Going To California (3) I’m Ready (4) I Got The Blues (5) Loving You (6) Since I Met You Baby (7) See What You’re Doin’ To Me (8) Spider In My Stew (9) Slim talkin’ I (10) Look Over Yonder’s Wall (11) Jimmie (12) Do You Mean It. Tällainen kattaus paljastaa hänestä ainakin kaksi aiemmin vähänlaisesti esillä ollutta piirrettä. Levy todentaa Slimiä ja yhtyettänsä tositoimessa elävän yleisön edessä. pomppukompittaa sekin terhakkaasti. (13) Call My Job (14) Slim talkin’ II Kaikki loppuu aikanaan, näin myös Magic Slimin ja Teardrops-yhtyeen tarina. Herkintä puoltaan Slim esittelee Since I Met You Babylla. Toki bändillä on alla useampikin livejulkaisu, joilta löytyy samoja ralleja kuin tältä uutuudeltakin, mutta nämä miehet kun eivät harrastaneet mitään kalkeros-tyylisiä hiilipaperikopiojäljennöksiä niin nämäkin kelpaavat taas mieluusti nautittavaksi ja torjumaan bluesin nälkää. Lisäksi Locked Up So Long on ilmiselvä Rollin’ And Tumblin’ -mukaelma, I Wonder Who’n taustalta löytyy Muddyn Who’s Gonna Be Your Sweet Man. Luonnollisestikaan ei tällainen live-kooste pysty (enää) esittelemään mitään uusia puolia artisteistaan. John Lee Hookeria, Howlin’ Wolfia ja Jack Dupreeta. Chicago-koulukunnan kitarat soivat paitsi John Primerin niin myös itsensä Slimin toimesta upeasti. Ryhmä alkoi niittää mainetta oikeana blues-kokoonpanona ja sai vierailijoiksi lavalle aikansa suuruuksia, kuten John Mayallin, Long John Baldryn, Duster Bennettin ja Alexis Kornerin, sekä päästen myös säestämään Amerikan vieraita, mm. Ja toiseksi varsinkin viimeiseksi asetettu yli kymmenminuuttinen live-tallenne kertoo, että hän oli aivan kelvollinen bluesharpisti. Jos Slimin ja Teardropsien toiminta on aiemmin saanut sinulta kannatusta (keltäpä ei olisi) niin sinne samaan herkkunippuun tämäkin levy kuuluu. Mikke Nöjd JOHN DUMMER BLUES BAND Nine By Nine (Indigo IGOCD 2021) (1) World’s In A Tangle (2) Soulful Dress (3) Let Me Love You Baby (4) Screaming And Crying (5) Big Feeling Blues (6) New Skin Game (7) No Chance Now (8) Reconsider Baby (9) Down Home Girl (10) I Can’t Be Satisfied (11) Nine By Nine (12) I Love You Honey (13) Riding In The Moonlight (14) Walkin’ Blues (15) Lovin’ Man (16) Statesboro Blues (17) Monkey Speaks His Mind (18) Young Blood (19) Be Careful What You Do (20) Shame, Shame, Shame (21) Walking The Dog Britteinsaarilla elettiin mielenkiintoisen rytmikkäitä aikoja 60-luvun alussa ja samaan ajankohtaan liittyy myös John Dummerin muusikon ura. Mutta on tällä cd:llä melkoisesti myös Redin omaa tuotantoa, kuten vaikkapa katkeranoloinen Too Poor To Die ja toiselle Saksaan kulkeutuneelle kollegalle omistettu Good Bye Jack Dupree. Brittibluesin syntyvaiheisiin ajoittuva levy herättää paljon nostalgisia muistoja, erityisesti kappalevalikoimansa takia, jotka ovat parasta Chicagon antia (World’s In A Tangle, Let Me Love You Baby, Screaming & Crying, I Can’t Be Satisfied, Riding In The Moonlight, Walkin’ Blues, vain muutamia nimiä mainitakseni). 6 2014 • 85 LOUISIANA RED The Sky Is Crying (Wolf 120.938) (1) Too Poor To Die (2) Working Mule (3) Champagne And Reefer (4) Do You Got Balls (5) Same Thing (6) Good Bye Jack Dupree (7) What Is That She Got. Tämä Wolfin ”Chicago Blues Session” -suursarjan uutuus toimiikin kuin muistokirjoituksena veljeksille Morris ja Nick Holtille sekä heidän hienoakin hienommalle bändilleen. Harvemmin vastaantuleva Ike Turner -siivu Do You Mean It. Ennen Fleetwood Macia John Dummer Blues Band oli Mayallin ohella Englannin bluesein yhtye. ja I Done Woke Up on suurelta osin etenkin Shakey Hortonin ja Little Walterin bravuureja yhdistelevä laulusikermä. Ja jos kaipaa vielä vauhdikkaampaa vääntöä niin See What You’re Doin’ To Me ampaisee liikkeelle kuin pyssyn suusta ja säilyttää kiritahtinsa maaliin saakka. Levy ei tokikaan sisällä pelkkää hurjastelua, sen voi itse kukin todeta sellaisilta hitailta blueseilta kuin Going To California, I Got The Blues, Spider In My Stew tai Call My Job. Mies perusti 1963 ensimmäisen yhtyeensä Lester Square & The G.T’s, jonka kanssa hän kierteli pari vuotta Beatlesin jäljillä Saksassa, kitaristinaan Top Topham. Vuonna 1965 laulaja-huuliharpisti-rumpali Dummer perusti nimeään kantavan yhtyeen alkavan bluesbuumin imussa. Ihmettelen suuresti, jollei Louisiana Redin uutuus yllä kuluvan vuoden parhaimpien pyörylöideni joukkoon. (8) Keep On Playin’ The Blues (9) The Sky Is Crying (10) Locked Up So Long (11) I Wonder Who (12) Early In The Morning (13) You Done Quit Me (14) I Done Woke Up Kun Iverson Minter alias Louisiana Red v. Elmore James -bravuuri Look Over Yonders Wall liikkuu myös korkealla sykkeellä. Mutta jos asiakas tilaa ruisleipää – niin sitä asiakas myös saa ja vieläpä tarjottuna kuin kuninkaalliselle. Bändin notkeudesta kertonee sekin, että ikiklassikko I’m Ready soi heidän käsissään tuoreesti, sillä sovitus on kokopaljon normistosta poikkeava. Levyn päättävät Shame, Shame, Shame sekä Walking The Dog ovat Lester Square -yhtyeen kanssa tehtyjä bonusraitoja, joissa levy tutkailut UUSINTAJULKAISUT. Mukana kun on hänen soolonumeroitaan, duotai trio-mallisia soittotaiturointeja sekä pienehkön yhtyeen keralla tulkittuja blues-lauluja. Siinä soitti hänen ohellaan varsin nimekäs muusikkoryhmä sen ajan huipulta: Roger Pearce, kitara, Pete Moody, basso, Bob Hall, piano, Dave Bidwell, rummut sekä lähes vakiomiehitykseen kuuluneet Tony McPhee ja Kellyn sisarukset Dave ja Jo Ann. Kun vielä soittajillakin on oikea tatsi ja saundit kohdillaan niin kyseessä on todella nautittava paluu historian lehdille. Sinällään myös esiteltävä kooste on sisällöltään Redille aika tyypillinen. Itse esityksistä n:ot (3), (5) ja (7) ovat peräisin Muddy Watersin ohjelmistosta ja The Sky Is Crying on tietysti tuttu Elmore James/Sonny Boy II -klassikko. Eräillä otoksilla ovat hänen kanssaan musisoimassa niinkin nimekkäät artistit kuin Bob Brozman ja Johnny Nicholas, joista edellisen sukujuuret johtavat Sloveniaan ja jälkimmäisen Kreikkaan. Mainitaan vielä erikseen komea Jimmie-niminen raita, jolla kuulemme kitarakirmailua ketterimmillään. Näin tapahtui, vaikka heidän soittimikseen on kirjattu niinkin erikoisia instrumentteja kuin tsabouna ja yali tanbur
Checker-urat poikkeavat tyyliltään muista, sillä niissä tärkeässä osassa on lauluyhtye (todennäköisesti Magnificents, jossa L.C. Veikkaanpa, että jos tuon levyn etiketissä olisi lukenut Sam Cooke, RCA Victor, niin se olisi ollut varma toptenhitti. Johnilta ja George Clintonilta. Big Bill. Ehkäpä Sam on aavistuksen samettisempi. Mutta Cleanhead Vinsonin savuisen käheästä äänestä ja tunteikkaasta puhaltelusta olen pitänyt jo pitkään. Itse olin aikoinaan kiinnostunut Dummerin levyistä ja yritinkin tilata niitä Tandy’s-nimisen postimyynnin kautta, siis ajalta kauan ennen nettikauppaa. Tämän valtamerkin ohella saivat pienempää huomiota sellaiset merkit kuin Ric Tic, Golden World, Revilot, Lupine ja La Beat. Kaikki levyn kappaleet ovat Samin tai L.C.:n säveltämiä. Kultaisella 60-luvulla BluesTimemerkin Bob Thiele etsi myös hänet käsiinsä ja tuotti kahdeksan kappaleen ja hieman yli 30 minuutin mittaisen Cleanhead-lp:n. Laulutyyliltään L.C. Aivan energisten nuoruusvuosiensa veroiseen musisointiin hän ei tietysti enää viisissäkymmenissä yltänyt, mutta kyllä näitäkin suorituksia on rattoisaa seurailla. Eipäs tullut, mutta sain sentään parit Elmoret ja Hookerit. oli hyvin samantyyppinen kuin veljensä. 86 • 6 2014 levy tutkailut on mukana myös edellä mainittu Top Topham. Jokin aika sitten kävin lähinnä uteliaisuudesta tarkastelemassa, mitä Wikipediaan on kirjoitettu Otis Spannista. Sellaisen laatiminen tuskin tapahtuu aivan lähiaikoina, koskapa Juha Jaakolakaan ei ole aikeissa häneen puuttua. Ehkäpä SARin markkinointi ja jakelu oli puutteellista. Jari Kolari L.C. COOKE The Complete Sar Records Recordings (Ace/ABKCO CDCHM 1412) (1) Take Me For What I Am (2) The Wobble (3) Magic Words (4) Sufferin’ (5) The Lover (6) Put Me Down Easy (7) You’re Working Out Your Bag (8) Tell Me (9) Chalk Line (10) Teach Me (11) The Lover (Unreleased Version) (12) Miss Sally (13) Gonna Have A Good Time (Session Chatter) (14) Gonna Have A Good Time (15) Put Me Down (Single Version) (16) If I Could Only Hear (17) I’m Falling (18) Do You Wanna Dance (Yea Man) Samin pikkuveli levytti SAR-merkille vain viisi singleä. Lisäksi mukaan on päässyt pari 50-luvun Checker-äänitettä (16,17) sekä Destination-singlen toinen puoli (18) vuodelta -65. Useiden merkittävien blues-artistien henkilötiedoilla on tunnetusti ollut tapana muuttua moneen kertaan, esim. Nyt käsiteltävä tuplaceedee koostuu kolmesta albumista (”Boogie Man Gonna Get Ya”, ”Dinosaurus & Alley Cats”, ”Soap Opera’s”) sekä muutamasta hajaraidasta. Merkin äänitykset tehtiin länsirannikolla ja käytössä olivat alan parhaat studiomuusikot. Tämä on sikäli väärin, sillä pikkuveljen levytykset olivat pääosin hyviä, osa jopa erinomaisia. Arkistoista on löytynyt pari julkaisematonta (11, 12, 14). Albumi (urat 1-10) piti julkaista vuonna -64, mutta Cooken kuolema pisti projektin jäihin. 2” ilmestynyttä live-tallennetta. Toisaalta kaupungissa syntyi 60-luvun lopussa vaihtoehtorockin suuntaus, jonka tärkeimmät edustajat olivat MC5 ja The Stooges. Näköjään hänestä on etenkin Juhani Ritvasen toimesta kirjoiteltu usean levyarvion verran, mutta varsinainen henkilöesittely on vielä tekemättä. Kun Sam takoi monta hittiä vuodessa, niin L.C.:n kohdalle ei sattunut ensimmäistäkään listamenestystä. Syynä on se, että Vinson oli alttosaksofonisti eikä tenoristi. Cooke oli laulanut ennen soolouraa). Aarno Alén EDDIE ”CLEANHEAD” VINSON The Original Cleanhead (Ace CDCHM 1408) (1) Cleanhead Blues (2) Pass Out (3) Alimony Blues (4) Cleanhead Is Back (5) Juice Head Baby (6) Old Maid Boogie (7) One O’clock Hump (8) I Needs To Be Be’d Wid; bonus tracks: (9) Cleanhead Blues (10) I Had A Dream (11) Person To Person Silmäilin BN-indeksistä Cleanhead Vinsonin tietoja. Aarno Alén CATFISH HODGE Different Strokes (Ace CDCH2 1386) CD 1: (1) Different Strokes (2) Ghetto (3) Hungry Love (4) I Want You (She’s So Heavy) (5) I’ll Be Gone (6) Stop (7) I’m The Man (8) Boogie Man (9) Train To Detroit (10) Heartbeat Of The Street (11) Color TV Blues (12) Circus Is In Town (13) Never Tell Your Mother She’s Out Of Tune (14) Ten Speed Bike (15) Living The Blues (16) Birmingham CD 2: (1) What Those Wimmin Do (2) Big Boss Man (3) We Got Love In Our House (4) Keep Driving Me Crazy (5) Silver Arrow (6) Ain’t It A Shame (7) Bulldog (8) Oscar Teo (9) Des Woman (10) It’s All Over Now (11) Sweet Cocaine (12) Take A Look In The Mirror (13) For Free Detroitin 60-luvun musiikista muistetaan lähinnä Motown. Kun Sam Cooke perusti SAR-merkin, niin ensimmäiset kiinnitykset olivat Johnny Morrisette ja pikkuveli L.C. Vuosikausia olen metsästänyt tätäkin albumia ja parisen vuotta sitten onnisti, kun Pariisin reissulla löysin sen sikäläisestä Crocojazz-divarista. Itse olisin kirjoittanut sen muotoon I Need To Be With You. Paras taisi olla Put Me Down Easy. Samaiselta sivustolta päättelin, että muutos on ilmeisesti tapahtunut tämän vuoden toukokuun paikkeilla. Mistään kovin tärkeästä koosteesta ei nyt ole kyse, mutta enpä taida tästäkään luopua. Se on niin tuore, että erinomaisen epäjohdonmukaisesti Spannin tietojen jälkeen on edelleen linkki vuonna 1930 syntyneisiin. Erikoisesti nimetty kahdeksikko on kaiketi jotakin pienen piirin salakieltä. Sen tarkemmin en pysty yhtyeen musiikkia määrittelemään. Minkäänsorttiset saksofonit eivät ole suosikkisoittimiani, joihin lukeutuvat lähinnä huuliharppu, kitara ja piano. Hämmästyksekseni huomasin, että ilman mitään perusteluja hänen syntymävuottaan oli varhennettu kuudella lukemaan 1924. Tyyliltään ne ovat lähinnä poppia, hyvin esitettyjä ja sovitettuja. Miehen sanoitukseltaan puhutteleva nimikkolaulu Cleanhead Blues on mukana kahtenakin versiona, ja muista palasista huomioni kiintyi pariin lopusta löytyvään esitykseen. Niistä I Had A Dream on mukaelma Broonzyn klassikosta Just A Dream, ja laulua Person To Person veteli aikoinaan niinkin erityylinen bluesmies kuin Elmore James. Hyvällä tahdolla Hodgen musiikista voi löytää vaikutteita Dr. Vieressäni oleva pakkaus saatiin aikaiseksi, kun tuon vuoden -69 tuotoksia sisältävän albumin jatkeeksi pantiin kolme hieman myöhemmin äänitettyä ja alkujaan levyllä ”Super Black Blues Vol. Kuten monet r&b-asioihin vihkiytyneet tietävät, Eddie Vinson (1917–88) oli 1940-luvulla erinomaisen suosittu artisti, niin itsenäisenä esiintyjänä kuin Cootie Williamsin yhtyeen solistinakin. Jossain näiden välimaastossa vaikutti Catfish Hodge, joka pääsi levyttämään Armen Boladianin Westbound ja Eastbound-merkeille. ”Nine By Nine” -kokoelma on John Dummer Blues Bandin parasta antia bluesin lohkolta ja kannattaa ehdottomasti kuunnella, mikäli 60-luvun brittiblues on sydäntäsi lähellä. Vesa Walamies SUPER BLACK BLUES (Ace CDCHM 1409) (1) Paris Blues (2) Here I Am Broken Hearted (3) Jot’s Blues (4) Blues Jam Kaikenlaista sattuu silmiin
Cold Night In Georgia on rinnakkaisteos Brook Bentonin hitille: Dee Dee laulaa ”Rainy night ain’t nothing like a cold night down in Georgia.” Listasijoitus oli yllättävän kehno, vaikka toteutus on sekä taustan että laulun suhteen laadukas. Nykyisten tietojen mukaan muuten niin Big Billin, Lonnien kuin jälkimmäisen Sonny Boyn oikeat syntymäajat ovat nuo viimeksi mainitut vuodet, mitkä on löydetty joistakin rekistereistä tai dokumenteista. 6 2014 • 87 levy tutkailut Broonzyn on kirjattu syntyneen vuosina 1893, 1898 ja 1903, Lonnie Johnsonin v. Yhteenvetona voisin todeta, että kooste on pahanlainen pettymys. Nyt se vaikuttaa jotenkin raskastekoiselta, tyyliltään se on kallellaan liian paljon Roberta Flackin suuntaan. Seuraavana vuonna -70 Bob Thiele marssitti studioon toisen samantyyppisen joukkion. Tuloksina syntyi neljä tallennetta, joiden keskipituus on reilut kahdeksan minuuttia. Ne olivat lähinnä kehnoja lainoja popin puolelta tai vaisuja alkuperäisiä. Pari kappaletta sentään kannattaa mainita: Can’t We Begin Again ja The Love I Found (In You) jäivät mieleen muutaman kuuntelukerran jälkeen. Wexler ei ollut näihin tyytyväinen ja hyllytti ne. Warwick levytti kaikkiaan neljä sessiota Atco-merkille vuosina 1970–71. 2” ilmestyi hieman myöhemmin, ja siihen tämän nimikkeen tuotantokäyttö ilmeisesti loppui. take) (15) The Way We Used To Do (alt. Woman to woman -tyylin klassikko She Didn’t Know (laulajattaren toinen topten-hitti) on edelleen riipaiseva tulkinta. Kuullun perusteella vaikuttaa siltä, että BluesTime-merkin perustaja Bob Thiele ja muut tuottajat olivat ennen äänityslaitteiden taakse siirtymistään yksinkertaisesti antaneet koko tälle porukalle kehotuksen ryhtyä bluesin vääntämiseen. Minä tykkään enemmän Dee Deen sykkivästä tulkinnasta. Niihin aikoihin suositun supersessio-tyylin mukaisesti tämän mestaripianistin seuraan olivat liittyneet vahvaääninen vokalisti Big Joe Turner sekä maineikkaat musikantit T-Bone Walker (vcl, gtr) ja George Smith (hca). Itse pidän melkoisesti tällaisesta rauhallisenoloisesta sinisävelten muotoilusta, mutta ymmärrän hyvin, jos sellainen on joidenkin mielestä pitkäpiimäistä tai jopa unettavaa musisointia. Ratkaisu oli varmaankin oikea, sillä materiaali ykköslevyn lopussa ja kakkosen alussa on aika heikkoa. Sitä ei koskaan julkaistu. Todellisuudessa nämä kaikki äänitteet pitävät sisällänsä nimenomaan improvisoitua jamitusta, minkä kestäessä etualalla ovat vuorollaan kaikki solistit harpisti Smithiä myöten. Neljänteen sessioon (kakkoslevyn urat 16-18), jonka tuottaja ei ole tiedossa, tarjottiin levytettäväksi sellaista moskaa, että Dee Dee ei voinut mitenkään suostua uuteen sopimukseen. Aarno Alén AIN’T IT THE TRUTH! – The Ric & Ron Story, Volume 2 (Ace CDCHD 1416) (1) Send Me Your Picture – Bobby Mitchell (2) Life Is Just A Struggle – Johnny Adams (3) Should I Ever Love Again – Tommy Ridgley (4) I Don’t Talk Too Much – Martha Nelson (5) Ain’t It Truth Now – Eddie Bo (6) The Bells Are Ringing – Johnny Adams (7) In The Same Old Way – Tommy Ridgley (8) Mama Don’t Allow – Bobby Mitchell (9) The Git Back Pt 1 – Joe “Guitar” Morris (10) You Can If You Think You Can – Martha Carter (11) A Losing Battle Johnny Adams (12) Unemployed – Warren Lee (13) Then I’ll Believe – Martha Carter (14) Check Mr Popeye – Eddie Bo (15) Country Boy – Joe Louis (16) Showdown – Johnny Adams (17) Geneveve – Lenny Capello & The Dots (18) Baby I’m Wise – Eddie Bo (19) Honest I Do – Tommy Ridgley (20) I Guess I Always. Tässä vaiheessa varmaan suunniteltiin kakkosalbumia. take) (16) Take Your Time And Love Me (17) Beauty, Duty, Charm And Sex (18) Worlds Apart Dee Dee Warwick olisi ehkä halunnut jatkaa sopimustaan Mercurylla, mutta Atlanticin Jerry Wexler houkutteli hänet leiriinsä uudella autolla ja tukulla rahaa. Vesa Walamies DEE DEE WARWICK The Complete Atco Recordings (Real Gone RGM-0277) CD 1: (1) What Manner Of Man (2) You Tore My Wall Down (3) Only The One You Love (4) The Way We Used To Do (5) She Didn’t Know (She Kept On Talking) (6) More Today Than Yesterday (7) Make Love To Me (8) I Ain’t Got To Love Nobody Else (9) Who Will The Next Fool Be (10) I’m Only Human (11) Down So Low (12) If This Was The Last Song (13) A Girl Who Satisfies Her Man (14) I’m Glad I’m A Woman (15) Searching (16) Can’t We Begin Again CD 2: (1) Cold Night In Georgia (2) I Can’t Wait Until I See My Baby’s Face (3) Love I Found You (In You) (4) Rescue Me (5) Pooky (6) Suspicious Minds (7) Make It With You (8) Turn Around And Love You (9) Sweet Dreams (10) Can’t Wait Until Tomorrow (11) Everybody’s Got To Believe In Somebody (12) In The Land Of Make Believe (13) Signed Dede (14) Sweet Dreams (alt. Only The One You Love oli Dee Deelle tuttu, sillä hän lauloi pari vuotta aikaisemmin taustoja Aretha Franklinin alkuperäisessä versiossa. Aivan samaa voi sanoa seuraavasta singlestä Suspicious Minds, joka tunnetaan ehkä Elviksen versiona paremmin. Kolmanteen sessioon Crawford vei Dee Deen Muscle Shoalsin studiolle. Joka tapauksessa kaikki pääartistit olivat tuolloin aivan erinomaisessa vedossa, eikä Spannin rappiosta tai Walkerin tulevista keuhko-ongelmista ollut havaittavissa mitään merkkejä. Kolmonen on taasen liitetekstien mukaan bluesiksi muunnettu viihdesävelmä. Myös siinä olivat mukana Joe Turner ja T-Bone Walker, ja porukan kolmas johtohahmo oli sankaritenoristi Eddie ”Cleanhead” Vinson. Minkäänlaista myyntimenestystä tästä tuotoksesta tuskin kuitenkaan tuli. Se on kuitenkin varmaa, että vuoden 1969 elokuussa eli vain seitsemisen kuukautta ennen 21.3.-70 tapahtunutta kuolemaansa Otis Spann oli laulamassa ja soittelemassa Los Angelesissa. What Manner Of Man avautuu muutaman kuuntelun jälkeen. Hyllyssäni on levyn vinyyliversio, jota kuuntelin melko paljon 40 vuotta sitten ja pidin siitä silloin aika lailla. Muunlaisiakin muutoksia on tässä suhteessa tapahtunut, mutta jääköön niiden selvitteleminen johonkin toiseen mahdolliseen yhteyteen. Oikeastaan vain kolme uraa kestää vielä kuuntelun. Näistä ensimmäisen tuotti Ed Townsend (ykköslevyn urat 1-4). Esitysten n:ot (1-2) ja (4) säveltäjäksi ja sanoittajaksi on merkitty T-Bone Walker kaiketi siksi, että hän säännönmukaisesti aloittaa niiden lauluhommat. Jos sattuu omistamaan 90-luvun Ichibanin julkaiseman Soul Classics -sarjan levyn ”The Atco Sessions”, niin sillä pärjää hyvin. Myönnän pitäväni niistä. 1889, -94 tai -99 ja Sonny Boy kakkosen v. Tuottajaksi saatiin Dave Crawford ja taustoja soitteli studion oma vakioporukka The Dixie Flyers. Yhdeksällä musiikkikappaleella varustettu ”Super Black Blues Vol. 1897, 1899, 1901, 1908 ja 1912, mutta ilman jonkinlaista lisäselvitystä en kyllä suostu muuttamaan käsitystäni Spannin elinkaaresta. Kolmen minuutin kappaleet on venytetty aivan turhaan minuutilla. Tätä tarjousta hän ei voinut vastustaa. Tämän jälkeen Wexler passitti laulajattaren Miamiin Criteria-studioille, jossa äänitettiin täysi albumillinen (urat 5-14), joka julkaistiin nimellä ”Turning Around”. Säestäjiksi heille oli hankittu fonisti, toinen kitaristi, basisti ja rumpali. Hän jätti Atcon ja siirtyi lyhyeksi aikaa takaisin Mercurylle. A Girl Who Satisfies Her Man viehättää pienimuotoisuudellaan ja I’m Glad I’m A Woman on sävelmänä hyvä. Hän oli sikäli aivan oikeassa, että ne eivät olleet hittimateriaalia. Ne olivat tyyliltään jatkoa Mercury-kaudelle
Miehen omaa tuotantoa on balladi In The Same Old Way, jonka hän levytti pitkän uransa aikana useasti, viimeksi 90-luvun Black Top -albumilla. Johnny Adams aloitti uransa The Gondoliers -yhtyeen solistina vuonna -58 Ricmerkillä. Popeye liisattiin Swan-merkille paremman jakelun toivossa, mutta menestys jäi bubblin’ under -tasolle. Esittäjät ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta huippujen varjoon jääneitä lahjakkuuksia tai jos kyse on tunnetummasta artistista, esiin on kaivettu mielenkiintoinen raita uran alkuvuosilta. Ruffino käytti AFO-studiota, jonka vakiosoittajia olivat mm. Ytimiin ja munaskuihin käyvän deep soulin kultavuosina pidetään yleensä 60-luvun jälkipuoliskoa, nyt ollaan aivan 60-luvun alussa ja koosteen sisältöön sopinee parhaiten määre maallinen gospel. (21) on You’ll Lose A Good Thing -klassikon esiaste. Lyhyesti sanottuna ollaan todellisen soulin juurilla. Martha Nelson levytti ihan mukavan vastauslevyn I Don’t Talk Too Much Ricille, kun taas Ronilla hän käytti nimeä sukunimeä Carter. Pekka Talvenmäki Tilaa Blues News! Kuusi numeroa vuodelle 2015 hintaan 40 euroa osoitteessa: www.bluesnews.fi/tilaaminen.htm. Ridleylta kuulemme version Wynona Carrin hitistä. Tietenkin 27 raitaa ”yhtä ja samaa” on raskas paketti sulateltavaksi, mutta kunnon soulin ystävälle cd on yhtä juhlaa. 88 • 6 2014 Will – Jimmy Easterling (21) Found My Good Thing (demo) – Barbara Lynn (22) Question Of Love (demo) – Barbara Lynn (23) Carnival Time (demo) – Al Johnson (24) How Come And Why (demo) – Johnny Adams Joe Ruffinon levymerkkien tuotantoa esittelevän kakkososan näytteet ajoittuvat ajanjaksoon vuoden 1960 lopusta vuoden 1963 alkuun. Yksittäisiä nimiä ja raitoja ei isommin kannata lähteä ruotimaan. Hän levytti Ruffinolle kaikkiaan 20 uraa, joista nyt kuulemme viisi. Toisella näytteellä Mama Don’t Allow oli aineksia hitiksi. Siitä on nytkin kyse. Tämä on sataprosenttisen kovaa soulia. Miehen laulutaito on rajallinen, mutta hän on aina tehnyt hauskoja novelty-tyyppisiä menopaloja. A Losing Battle oli merkin harvoja hittejä. Pakko on sentään poimia deepin perushahmoihin kuuluvan Walter Rhodesin avausraita, aina varman Hoagy Landsin My Tears Are Dry, jonka tuotti Bert Berns, sekä Johnny Stewartin Come On And Love Me, joka ei niinkään häikäise hyvyydellään vaan sen hohto perustuu tietoon, jonka mukaan Johnny oli Billy Stewartin veli. Englannissa on ennenkin oltu kiinnostuneita soulin juurista, vastaavista koosteista tai koostesarjoista tulevat mieleen sellaiset takavuosien nimikkeet kuin ”Deepest Soul”, Sounds Of Soulin ”Lost (Deep) Soul Treasures” ja Kentin ”Dave Godin’s Deep Soul Treasures”, minkä lisäksi varsinkin Kentillä on julkaistu tiettyihin levymerkkeihin tai tyylisuuntiin liittyneitä deep-kokoelmia. Lynn ei koskaan levyttänyt Ruffinolle, sillä Meaux vei nuoren lupauksen mennessään ja teki hänelle sopimuksen Jamie-merkin kanssa. Se surkea 90-luvun Rounder-levy kaipaisi päivitystä! Koosteen erikoisuuksiin kuuluvat Barbara Lynnin demo-äänitteet. Adamsin taitoja laulajana ei voi kiistää: nyt valitut näytteet ovat ilman muuta tämän koosteen parhaat. Viime vuosien tarjonta on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että soulin kultaiset vuodet eivät suinkaan osuneet 60-luvun puoliväliin vaan sinne missä koko suuntaus lähti kehittymään, siis tämän cd:n käsittelemään ajanjaksoon. Mitchell esittää kauniin doowop-pohjaisen balladin Send Me Your Picture. Niiden alussa kuulemme Huey P. Edgar Blanchard, Harold Battiste ja Mac Rebennack. Kaikki 27 raitaa ovat raastavaa, pelkistettyä balladitunnelmointia, jolle on tyypillistä gospelista tutun vahvaäänisen solistin ja vankan kuoron vuorottelu. Hän levytti uudelleen Apollo-äänitteensä Baby I’m Wise, jota Little Richard lainaili luvalla Slippin’ & Slidin’ -hittiinsä. Imperialilta siirtyivät merkille Bobby Mitchell ja Tommy Ridgley, joka oli aloittanut uransa jo 40-luvun lopulla. Näistä Then I’ll Believe on vahva tulkinta. Jatkajaa ei löytynyt suvusta, joten merkin esiintyjät siirtyivät pian eteenpäin kohti uusia haasteita. Eddie Bo on tyypillinen esimerkki N.O.-rhythm & bluesista. Teknisesti musiikki on luonnollisesti kömpelömpää kuin kaupallisina huippuvuosina, mutta vastaavasti laulajien tunnelataus ja kokonaisilme kuulostaa aidommalta. Ruffino kuoli sydänkohtaukseen 1962. Miehen Check Mr. Onko näitä Adamsin Ric-äänitteitä julkaistu uudelleen omalla koosteella. Enimmäkseen on tarkoituksena niin kuin nimikkeet osoittavat, ollut helliä alan todellisia harrastajia harvinaisuuksilla. Aarno Alén DEEP SOUL MOMENTS – Sometime, Someplace, Somewhere (Outta Sight OSCD050) (1) Walter Rhodes – I Worship The Ground You Walk On (2) Henry Moore – Raise Your Head (3) Judy Clay – Stormy Weather (4) Millie Foster – Bitterness (5) Clarence Williams – Love Me (6) Cookie Gabriel – No Love Sweeter Than Mine (7) Five Bosses – I Don’t Want To Leave You Baby (8) Artie Golden & Mighty Trojans – Goodbye My Love (9) Johnny Wilson – Sometime Solevy tutkailut meplace Somewhere (10) Little Alice – Why Oh Why (11) Nancy Love – As Sure As I Live (12) Gay Meadows & Yobalps – Only One (13) Elmore Morris – It Seemed Like Heaven To Me (14) Hoagy Lands – My Tears Are Dry (15) Roger Washington – I Won’t Never Make You Cry (16) King Richard & Poor Boys – Didn’t We Fool Them (17) Johnny Stewart – Come On And Love Me (18) Gladys Tyler – I’m Confused Over You (19) Grover Mitchell – Time Brings About A Change (20) Delores Johnson – Give Me Your Love (21) Paul Walters – She Put Me Down (22) Gene Allison – If I Ever Needed Your Love (23) Sam Baker – So Long (24) Earl Davis – In The Middle Of The Night (25) Jimmy Gresham & Gibson Kings – Tears Won’t Fall (26) Little Joe Hinton – My Love Is real (27) Julius Cobb & Unestimaters – Oh Baby I Want You Back Home (äänitteet vuosilta 1960–62) Silloin kun tämän raidat on levytetty, ei käsitettä Deep soul käytetty¸ soul-sanakin tuli mustaa musiikkia kuvaamaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Meauxin esittelyt. Myöhempien vuosien souliin, etenkin deep souliin verrattuna meno on yksinkertaisempaa ja vähemmän paisuteltua
Itse musiikki on toki teemaan tarkemmin perehtyneille enimmäkseen tuttua, mutta pieteetillä valittua. Aarteita siis riittää vielä jo loppuun kalutuksi kuvitellulla Finnrockrintamallakin, huhujen mukaan myös jatko-osien muodossa. Sarjan kolmannen osan tärppeihin lukeutuu Eila Pellisen sympaattinen kantriralli Pakoon pakoon (alkujaan Nancy Whiskeyn hitti Freight Train), jota voitaneen pitää originaaliversionsa sekä ilmestymisvuotensa 1957 valossa maamme ensimmäisenä levytettynä skiffle-yritelmänä. Iskelmällinen, jazzin ja kantrin sävytteinen lähestymistapa tuotti parhaimmillaan tyylikästä jälkeä, mutta monesti lähinnä liikuttavaa hömppäilyä. Enimmäkseen käännösmateriaaliin pohjautuvan laulukirjon parempaa laitaa edustavat myös Eila Pienimäen hillitty Georgia Gibbs -hitti Silent Lips eli Missä ovat sanasi vuodelta 1958 sekä kosmopoliittilaulajatar Seija Lampilan luontevasti espanjaksi v. Jorma Kaleniuksen, Rock-Jerryn ja Timo Jämsenin klassikot saavat seuraa harvinaisuuksista kuten Lasse Liemolan englanninkielisestä, RUK:ssa 1958 taltioidusta lauluyhtye-äänitteestä Cool Water, vielä edellistäkin puhdasoppisempaa cowboy-yhteisvokalisointia tarjoilevan viisihenkinen The Cow-Cow-Cooersin She’ll Be Comin’ Round The Mountainista (elokuvasta ”Radio tulee hulluksi” v. Vuoden 1961 kantritulkintojen uljainta kaartia edustaa vastaavasti Tapio Rautavaaran ja lauluyhtye Nelosten erittäin onnistunut Johnny Horton -käännös Kohti Alaskaa (Way Up North). 6 2014 • 89 levy tutkailut Suomirockin Salattu Historia, Vol. Kotimaisen varhais-doowopin lippua liehuttaa korkeimmalla Eino Grön ja Kukonpojat Sinisine kuineen (1961) ja Jorma Kalenius & his Rock Devils vastavuoroisesti jonkinasteisen rockabillyn – vuoden 1960 asetaattiversiollaan Bobby Lee Trammellin ja Ricky Nelsonin Shirley Lee’stä. Mm. 1–3 ROCK ROCK ROCK! (VLMedia VLCD-1373) NUORI RYTMI! (VLMedia VLCD-1374) MÄ TAHDON ROKATA! (VLMedia VLCD-1375) Suomalaisen rockin, rautalangan ja beatin historiaa avanneiden ”Finnish Graffiti” -albumien sekä etenkin sarjan kolmannen, vuosiin 1956–62 keskittyneen osan ajoista on vierähtänyt jo puoli elämää, samoin edellä mainitun LP:n koostajan Hannu Nybergin muista 80ja 90-luvuilla ilmestyneistä kulttuurihistoriallisesti äärettömän arvokkaista aihepiiriä sivunneista albumijulkaisuista. Vuosille 1952–61 pyhitetty ”Kannat Kattoon” -paketti pitää sisällään seikkaperäiset oheisvihkoset, joissa levyjen sisällöistä kerrotaan viihdyttävään tyyliin sekä oleellisimmat faktat että olettamukset. Tarjolla on myös ykkösosalla lanseeratun Jimmy Jaquesin Corona-singlen veikeä kääntöpuoli Love Troubles. Pete Hoppula KANNAT KATTOON!. Bonus-herkkuna kuullaan mm. 1952), Lasse Nupposen harvemmin esillä olleesta Ricky Nelson -versioinnista No Niin Mary Lou (kakkososalla kuullaan puolestaan Johnny Forsellin veikeä ruotsinkielinen näkemys) sekä brittidiplomaatin pojan Jimmy Jaquesin Marja-nimiselle suomalaisheilalleen v. Kakkoslevyltä mainittakoon erityisesti Laila Kinnusen swing-viulusoolojen koristama Cliff Richard -luenta Vaivaton tie (Travelin’ Light) vuoden 1960 Scandia-EP:ltä, Eino Virtasen hämmentävän rock’n’roll-henkinen Oli kuu, oli ilta sekä Leila Sjöströmin Fontane Sisters -tyylinen vuoden 1956 näkemys Boyd Bennettin Seventeenistä (Seitsemäntoista). Se käy joka tapauksessa selväksi ensikertalaisellekin, etteivät kotimaiset alan pioneerilevytykset aivan villeintä rokkausta edustaneet. 1960 omistamasta ja täällä Akku-Studion musikanttien kanssa levyttämästä balladista (jonka tarkkaavainen vaimoni tunnisti välittömästi miltei yksi yhteen samaksi kappaleeksi kuin lokakuussa 1961 ilmestynyt brittiyhtye Pierce Rogers & The Overlandersin That Someone, jonka kirjoittaja Jaques myöskin oli). Etäämmäksi Suomi-historiasta ajautuu Nybergin aikaisemmillakin LPprojekteilla esiintyneen amerikkalaislauluyhtyeen The Daartsin rehvakas Cut Me Up, jolla yhtenä äänenä kuullaan meikäläistä Erkki Kerttulaa. Ykköslevyllä edellä viitatusta tyylistä pitää vakuuttavimmin kiinni Annikki Tähti yllättävän onnistuneesti Hank Williamsin tunnelman tavoittaneella Onko syytä itkeä -käännöksellään (There’ll Be No Teardrops Tonite). Varsinainen helmi on kuitenkin vuoden 1959 anonyymiltä postikorttilevyltä löytynyt sekä jälkeenpäin Viola Talvikiksi päätelty englanninkielinen, taidokkaasti fonisooloiltu jive Sans Égal. 1961 esittämä Johnny Tillotson -menestys Poetry In Motion (Pesia En Movimento Bonita). Six Jokers -lauluryhmän 78-kierroksiselle suomalaisvalmisteiselle Foneto-pikalevylle vuoden 1954 tietämillä kaiverrettu pianosäesteinen boogiewoogie-irrottelu Chattanooga Shoe Shine Boy, jonka esittäjistä ei levyn kasaajallakaan ole sen tarkempaa taustatietoa. Persoonallisimman käännöstempauksen suorittaa Matti Heinivaho suomeksi v. Kun puolivillaisiksi toteutukseltaan jääneitä Warner Musicin ”Kun Rock’n’Roll Tuli Suomeen” -cd-kokoelmiakaan ei joko enää kaupoista löydä tai edes kehtaa rehellisesti suositella, on tämä niin ikään Nybergin asiantuntevassa ohjauksessa syntynyt VLMedian kolmen kiekon antologia sekä ehdottoman tervetullut lisä että myös huima parannus aikaisempaan alan tarjontaan. 1954 Seven Lonely Days -versiota (Seitsemän päivää). Enpä muista itse ennen kuulleeni myöskään Heikki Hovin, kotoisammalta nimeltään Henry Theelin v. Äänenlaadullisesti koosteista olisi kenties saanut irti vieläkin tasavahvempaa jälkeä, mutta täydelliset hifi-soundit eivät liene tässä tapauksessa kellekään mikään ehdoton itseistai odotusarvo. Eittämättä omanlaisensa edelläkävijä oli myös folk-porukka Four Herrings, jonka Poika Virginiasta purkitettiin jo kolme vuotta ennen Dannyn ja The Islandersin valtakunnansuosioon 1964 nostamaa East Virginiaa. Samassa seurassa on perustellusti myös taannoisesta BN:stä tuttu Yvonne Carré Rockin’ An’ Rolleineen. Juuri tämän syvemmälle Suomi-rock’n’rollin syövereihin tuskin olisi syytä sukeltaakaan. 1959 laulamallaan Bill Justisin foni-instrumentaalilla Raunchy (Vuoren taa)
Pete Hoppula BARCELONA BIG BLUES BAND featuring MIKE SANCHEZ (Sleazy SR71) The Question (Whatcha Gonna Do) / Poor Boy // Everyboy’s Got A Buick / Tell Me Who Espanjalainen Sleazy-merkki on vakiinnuttanut johtopaikkansa tämän hetken tyylikkäimpien 50’s rock’n’rollja kantriuusintajulkaisuneliviitosten tehtailijana. Pete Hoppula. Levy-yhtiönsä tapaan jo 30 vuotta operoineen Suomi-rock’n’rollin instituution edellisestä pitkäsoitostahan on päässyt vierähtämään jo kuutisen vuotta, joten odottavan aika on ollut tässä tapauksessa miltei ahdistavan pitkä. Mambo-nelikon loput kvartaalit täyttävät fonisti Dani Nel·lo, kitaristi Mario Cobo sekä rumpali Anton Jarl. Marko Suutarla DR. Normaalista käytännöstään poiketen Bontempi versioi tällä kertaa varsin tuttuja kappaleita, mutta taatun omintakeisesti. Big Town Playboysja Bill Wyman’s Rhythm Kings -ryhmistä sekä monista hienoista sooloprojekteistaan muistettava pianisti-laulaja Mike Sanchez on saanut omalle Sleazy-pelinavaukselleen seurakseen kontrabasisti Ivan Kovacevicin isännöimän peräti 13-miehisen ja ainakin tämän näytteen perusteella todella kovan luokan ison orkesterin. Mieliinpainuvinta tuhoa kattaus saa aikaiseksi Sanchezin kynästä lähtöisin olevilla raivotempoisella molli-jumpilla Everybody’s Got A Buick sekä Louisiana-blueshenkeä vastustamattomasti rumbarytmisen r&b-soosin sekaan viskomalla Poor Boylla, mutteivät tyylillisesti hieman lähemmäs perinteisempää big band -shufflemaastoa laskeutuvat lainanumerot The Question (Billy Wright) tai Tell Me Who (Big Maybelle) juuri aiemmista jälkeen jää. Juho Hurskaisen täyteläiset fonisoolot viimeistelevät karamellisen pintakuorrutteen Haajan luottokäsialaa olevalle tanssinumerolle. Carl Perkinsin etelän nuorison väkivaltaista juhlintaa kuvaava Dixie Fried on saanut kokonaan uuden sointukierron ja näennäisen lempeän western swingin poljennon. Vieraakseen barcelonalaiset ovat taluttaneet BN-lukijoillekin taatusti tutun Bostonin höyrypään Barrence Whitfieldin, joka ei totutusti äänijänteitään säästele sen enempää bändin osittaista käsialaa olevalla rock’n’roll-riehalla Jackeline kuin sinkun kääntäritykitykselläkään. BONTEMPI’S SNAKE OIL COMPANY (Squoodge Records SR 17114) Dixie Fried / Who Do You Love Ja jälleen uutta Bontempia, miehen vinyylilähteestä tuntuu puristeita pulpahtelevan kuin mustaa kultaa Pennsylvanian öljykentillä. Joku taika näissä Bontempin virityksissä aina on ja tällä kertaa kyseessä on eittämättä suupielet väkisin ylöspäin vääntävä valkoinen voodoo. Lainakappaleet Witch Girl (Bob King Crawford) ja Satan Is Her Name (Steve King & The Echelons) on kaivettu keräilijöiden holveista ja muodostavat omien kappaleiden kanssa 60-luvun alun garageen päin kallellaan olevan, tyylikkäästi potkivan nelikon. BN 2/12), eli noitien, elävien kuolleiden ja kaikenlaisten muiden kalmanhajuisten hahmojen parissa liikutaan jälleen eikä liikkeellä tosiaankaan olla kuolemanvakavasti. Onneksi liikkeellä ei kuitenkaan olla puritaanisen oikeaoppisesti, vaan tutuista aineksista puristetaan kilpailijoista erottuvaa käärmeöljyä. Nykypäivän artisteista ja heidän äänitteistään puhuttaessa Sleazyn tuotantomotivaatio näyttäisi kuitenkin olevan lähestulkoon yhtä korkealla tasolla. Miken vanha magia on yhä tallella! Pete Hoppula LOS MAMBO JAMBO & BARRENCE WHITFIELD (Sleazy SR77) Jackeline / Candlelight Espanjan kulmilla viettää arkeaan myös etenkin 50-lukuympyröissä vankkaa populariteettia nauttiva rehevän instrumentaalirhythm’n’bluesin tehoairue Los Mambo Jambo, jonka yhdistävä elementti edellä esiteltyyn äänitteeseen nähden on molempiin kokoonpanoihin itsensä ujuttanut basisti Ivan Kovacevik. Julkaisu puolustaa silti paikkaansa, onhan alkuperäiskiekko ollut jo pidempään loppuunmyyty eikä kumpaakaan raitaa ole ollut tiettävästi koskaan saatavilla uljaassa vinyyliformaatissa. Pete Hoppula WHISTLE BAIT (Goofin’ GRSI 227) Strange Desire / You Don’t Care Vesa Haajan pääyhtye, ainakin mikäli allekirjoittaneelta kysytään, on ja tulee aina olemaan Whistle Bait, minkä johdosta ryhmän studiotuotokset on aina syytä ottaa huraa!-huudoin vastaan. Be there or be square dance! Marko Suutarla HIGH NOON (Goofin’ GRSI 206) Let’s Go Daddy-O / Hanging (From The Old Oak Tree) 30-vuotista olemassaoloaan juhlistavan Goofin’ Recordsin kiistatta kautta aikain parhaiten maailmalla kaupaksi käynyt tuotenimike on ollut teksasilaistrio High Noon. 90 • 6 2014 levy tutkailut MARCEL BONTEMPI (Squoodge Records SR17.110) The Headless Horseman and other tales… Headless Horseman / Witch Girl // Living Death / Satan Is Her Name Päättömän hevosmiehen tarina on jonkinlainen jatko-osa vuoden 2011 ”Old Man Witch” -eepeelle (ks. Vastaavasti Arthur Alexanderin elämää suurempiin, mutta kumma kyllä harvemmin coveroituihin klassikoihin lukeutuva You Don't Care on popahtavissa sixties-tunnelmissaan kuin kirjoitettu juuri Whistle Baitia varten. Washington Irvinin parisataa vuotta vanhasta ”Sleepy Hollow” -novellista harmonisoivat jo aikoinaan The Monotones, mutta tämä halloween-bileisiin räätälöity viisu on Marcelin omaa käsialaa samoin kuin Living Death -kappalekin. Asia saattoikin jo käydä päivänselväksi, mutta varmistettakoon vielä, että tältä sinkulta ei sitä leppoisaa balladipuolta kannata sitten turhaan etsiskellä. Hauskahan näitä klassikoita on tällä lailla vinksahtaneesti kuunnella. Garagen ja rokettirollin parissa marinoituneen miekkosen uusin viritys suuntaa akustisen hillybillyn maisemiin. Bo Diddleyn Who Do You Love on niin ikään purettu osiin ja kasattu tyystiin uuteen lännenhapsukuosiin. Lähes plagiaattisyytteiden veroisesti Chuck Berryn Almost Grownia muistuttava Candlelight on alkuperältään minnesotalaisen The Gestures -kitarayhtyeen vuoden 1964 hengentuotteita. Nyt kuultavat SEITSEMÄN TUUMAN TAIVAS! kappaleet, ripeätahtinen kantriboogie Let’s Go Daddy-O sekä mollisointuisella melodiallaan massasta edukseen erottuva lännentarina Hanging eivät ole uutta tuotantoa vaan ovat lähtöisin bändin vuoden 2002 Goofin’albumilta ”What Are You Waiting For?”. Ilahduttavaa on myös juhlasinkun a-puolen suorittama paluu Whistle Baitin hitusen varhaisempaan, vahvasti Bill Haleyn 60-luvun alun twist-orientoituneet levytykset mieleen tuovaan tyylilajiin