vuosikerta BN haastattelee: SEAN CARNEY SHAUN BOOKER OSCAR WILSON DAVE WELD FRIM-FRAM QUARTET HIGHWAY Henkilökuvia diskografioiden takaa: BILLY JOE ROYAL BIG MACEO MERRIWEATHER JUNIOR BYLES R&B-tenoristit, osa 26: FRANK CULLEY & AL KING Kaikuja kadunkulmista, osa 11: THE KODAKS MAISTERI T. BN käy tapahtumissa / Southern Soul Blues / Whisky à Go Go! Seitsemän tuuman taivas / Levytutkailut / Muddy Lee Makkonen 197301-15-06 ISSN 0784-7726 N:o 276 (6/2015) Hinta 6,80 € 48. MAISTERI T.
24 s. 24 S tompin’ S tompin’ 2016 2016 HELSINGISSÄ 11.–17.4.2016 Pääkonsertti 16.4., Kulttuuriareena Gloria LISÄTIETOJA: www.bluesnews.fi/stompin2016.htm. 50 BN 6/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: BN 6/2015:N AIHEINA MUUN MUASSA: s. 4 s. 10 s. 42 s. 50 s. 18 s. 10 s. 4 s. 14 s. 42 s. 14 s. 8 s. 18 s. 2 • 6 2015 s. 8 s
Meillä oli hauskaa yhdessä ja kokemus opetti minulle paljon. 4 • 6 2015 SEAN CARNEY Vauhtikaksikko Columbuksesta, Ohiosta SEAN CARNEY Vauhtikaksikko Columbuksesta, Ohiosta K itaristi Sean Carney ja laulaja Shaun Booker tekivät helmikuussa 2015 yhteisen levyn ”Blue Plate Special” Carneyn Nite Owlz -yhtiölle. Sitä ennen olin tehnyt yhden kappaleen saksalaiselle Taxim Recordsille Christine Kittrellin kanssa. Tuolloin minulla oli päivätyö, mutta pystyin silti soittamaan 5-6 keikkaa viikossa. – Charly Records oli juuri julkaissut Englannissa kokoelman ”Rock’n’Roll Mamas”, jossa oli Christinen lisäksi mukana kolme muuta naislaulajaa. Olisin halunnut tehdä hänen kanssaan keikkoja Euroopassa ja Hollannin Blues Estafette -festivaali oli kiinnostunut, mutta ikävä kyllä tapahtuman järjestäminen lopetettiin juuri niihin aikoihin. – Kyllä, sanoisin niin. Kaupungissa nähtiin myös paljon kiertueella olevia artisteja ja pääsin esiintymään Jimmy Witherspoonin, Jimmy ”T& SHAUN BOOKER & SHAUN BOOKER. Christinestä tuli mentorini ja uskon, että hän piti minusta. BN haastatteli kaksikkoa kevät-turneen yhteydessä. Useita kertoja Euroopassa mm. 80ja 90-lukujen vaihteessa Yhdysvalloissa, myös Columbuksessa elettiin bluesboomin aikaa. Hän ei ollut esiintynyt sitten 70-luvun alun eikä oikeastaan halunnut alun perin tehdä paluuta, koska hänellä oli terveysongelmia ja koska hän huolehti äidistään, mutta sain puhuttua hänet ympäri. Joulukuussa kaksikko palasi jälleen maahan. – Julkaisin ensimmäisen levyni aika myöhään, vasta vuonna 1998. Esiintymispaikkoja oli paljon enemmän kuin nyt. Se oli ensimmäinen julkaisuni. Omar Colemanin ja Teeny Tuckerin kanssa kiertänyt Sean oli nähty Suomessa jo tätä ennen muutamalla keikalla Kathmandu Blues Bandin vieraana kesällä 2014. Se oli hienoa aikaa ja Columbuksessa oli joitain uskomattoman hyviä muusikoita, kuten nyt jo edesmenneet Willie Pooch, Gene Walker ja Hank Marr. Oliko Columbuksen musiikkielämä vilkasta 90-luvulla. Ystäväni Dan, joka oli DJ ja pyöritti radio-ohjelmaa jazz-kanavalla, kertoi että esiintymiset lopettanut Christine asui kotikaupungissamme Columbuksessa, Ohiossa vain korttelin päässä hänen kodistaan. Huhtikuussa seurasi Euroopan kiertue, joka alkoi Suomesta ja siirtyi täältä Saksaan, Ranskaan, Sveitsiin ja Itävaltaan. KARI KEMPAS SEAN CARNEY Olette tehneet yhteistyötä Shaun Bookerin kanssa jo pitkään, mutta milloin aloitit levyttämisen sooloartistina. Vein Christinen studioon vuonna 1994 ja äänitimme joitakin hänen klassikoistaan ja Taxim valitsi niistä yhden kokoelmalevylleen
Hän oli soittamassa kotibileissä ja kun ohi kulkiessani pysähdyin kuuntelemaan, hän kysyi, haluaisinko laulaa bluesia. Wilsoneiden luona vieraili monia bluesmiehiä ja kotibileissä alkoi Oscarinkin lauluharrastus mm. – Suosikkini on Tyrone Davis ja hänen jälkeensä kaveri nimeltä Ronnie Lovejoy. Olin silloin 11-vuotias. Ketkä ovat suosikkilaulajiasi ja keneltä olet saanut vaikutteita. Kingiltä ja Muddy Watersilta, mutta suurin suosikkini on Lightnin’ Hopkins. Williamsin kanssa. toinen laulaja Joe Nosek, kitaristit Billy Flynn, Joel Paterson ja Gerry Hundt, pianisti Barrelhouse Chuck, basisti Beau Sample sekä rumpali Kenny Smith. Oletko levyttänyt sitä ennen. Oscar Wilsonin ensilevytys vuonna 2009 oli Cash Box Kingsin omalla Blue Midnight -merkillä ilmestynyt konserttitaltiointi ”Cuttin’ Heads – Live At Cuda Cafe”. Perinteiseen Chicago-bluesiin erikoistunut bändi on sen jälkeen tehnyt yhden cd:n Blue Bella -merkille sekä kolme cd:tä Blind Pigille. Oscar ja Billy Flynn esiintyvät Kouvolan Kouvostoblues-festivaalilla tammikuussa 2016. Minulla oli silloin päivätyö. Southern Soulin puolella suosikkejani ovat mm. Buddy Guy’s Legends -klubilla, festareilla ja kiertueilla – yhä enemmän myös Euroopassa. Myöhemmin lauloin Otis ”Big Smokey” Smothersin kanssa silloin tällöin. Hänellä oli tapana käydä kotonani kyläilemässä – Big Smokey oli sisarenpoikani isä. Mooren, Melvin Taylorin ja muutaman kerran J.W. Isäni kuoli kaksi kuukautta ennen syntymääni. Milloin olet aloittanut laulajan urasi. Oletko esittänyt r’n’btai soulmusiikkia. – En ammattimaisesti, mutta olen jammaillut niissä aina silloin tällöin. Myöhemmin perustimme rockyhtyeen. Jotkut sanovat, että kuulostan paljon Jimmy Rogersilta ja minä vastaan siihen, että kuulostan omalta itseltäni. Lähden siitä, minkä tunnen ja teen siitä oman juttuni. En yritä kuulostaa keneltäkään muulta, vaikka esittäisin muiden kappaleita. Kotini oli musikaalinen: isäni oli bluesmies ja hänen on väitetty kirjoittaneen joitakin kappaleita Nat ”King” Colelle. Johnny Taylor, Little Milton ja Clarence Carter.. Kuinka päädyit mukaan bändiin. Olimme Travisin kanssa samoissa jameissa Gainesvillessä ja meillä synkkasi, joten hän vei minut tapaamaan bändin muita jäseniä. – Kyllä, olen esittänyt kaikenlaista Tyrone Davisista Mel Waitersiin. – Ehkä B.B. BN tapasi Oscar Wilsonin pikaisesti lippujonossa Chicago Blues -festivaaleilla, juuri ennen Cash Box Kingsin keikkaa Front Porch -lavalla. Chicagon South Siden 43. En kuitenkaan esiintynyt silloin ammattiartistina. – Olen laulanut koko ikäni kolmivuotiaasta lähtien, niin kauan kuin muistan. Laulelin ensin kotona ja katulampun alla kotikulmilla kavereiden kanssa. – Tapasin nämä kaverit heidän alkuperäisen kitaristinsa Travis Koopmanin kautta. Pidän hänen rennosta tyylistään, se sopii minulle. Nykyisin Cash Box Kingsissä vaikuttaa muitakin Chicago-bluesin nimimiehiä, mm. Miten kuvailisit omaa laulutyyliäsi. Ensimmäisen kerran lauloin ammattilaisten kanssa, kun esiinnyin Honeyboy Edwardsin rinnalla. Vauhti on ollut kova siitä lähtien. Äitini on kertonut, että isänikin soitti Hopkinsin hengessä. Pidän myös hänen tavastaan kertoa tarinoita. Esitin hänen kanssaan Muddy Watersin kappaleen nimeltä Still A Fool. Bändi keikkailee mm. Ketkä ovat suosikkejasi näillä musiikin alueilla. – En mitään, jota olisi julkaistu. Perhe ja työkuviot pitivät hänet poissa musiikkikuvioista, kunnes hän tutustui jameissa The Cash Box Kings -yhtyeessä vaikuttaneeseen kitaristi Travis Koopmaniin. Olen tehnyt aikaisemmin vain joitain demonauhoja. Ensimmäinen levyni on ”Live At The Cuda Cafe” The Cash Box Kingsin kanssa. Milloin ryhdyit keikkailemaan ammattimaisesti. Isä Harvey oli myös blueslaulaja-kitaristi, mutta häntä Oscar ei ehtinyt koskaan nähdä. Kadulla varttunut Wilson kuuli ja näki monipuolisia musiikkiesityksiä ja pääsi joskus itsekin laulamaan klubeilla muutaman kappaleen bändin kanssa. Kävin satunnaisesti laulamassa kappaleen tai pari myös muiden yhtyeiden ja artistien kanssa, Johnny B. Olet kuitenkin esiintynyt Chicagon Southja West Siden klubeilla. – Vuosien 2007–08 aikoihin – ja nyt esiinnyn The Cash Box Kingsin kanssa. – Se vaihtelee. Honeyboy Edwardsin ja Smokey Smothersin avustuksella. 10 • 6 2015 OSCAR WILSON OSCAR WILSON KARI KEMPAS C hicagossa 4.10.1953 syntynyt Oscar Wilson on tutustunut bluesiin jo nuorella iällä
1991 ranskalaiskytköksen kautta niinkin kaukaa kuin Belgiasta. 1984 perustetulla Blue Sting -alamerkillään nimenomaan Chicago-bluesiin, julkaisten sen kautta Weldin ohella mm. Lisäksi Ed joi siihen aikaan melkoisesti ja koin sen vielä tuottavan ongelmia tulevaisuudessa, kuten sitten myös tapahtui. Nykyisin Ed on lopettanut ne hölmöilyt ja ryhdistäytynyt – ja voin taas kääntyä hänen puoleensa niin muusikkona kuin ystävänäkin. Lisäksi Abb pystyi näyttämään minulle riffejä, joita vain fonistit osaavat. Smokin’ Joe Kubekin, Big John Wrencherin ja Studebaker John & The Hawksin tuotantoa sekä järjesti artisteilleen myös Euroopan kiertueita. Basisti Dave Kaye on ennättänyt soittaa mm. Ideoita minulla kyllä riitti! Sain niihin aikoihin päiväduunissani palkankorotuksen, joka tuli tarpeeseen, sillä minulla oli asuntolaina maksettavanani. Ensimmäiseksi rumpaliksi Imperial Flamesiin liittyi vanha tuttu Ted Harvey. Earwig Recordsin vuonna 1996 julkaisemalla duettoalbumilla ”Keep On Walkin’” tuttuun slide-räimeeseen toivat raikkautta akustiset numerot, joilla miehet esiintyivät lähinnä kaksistaan. Myhre oli tapahtuman kokoonpanija. Siellä Weldin ja kumppaneiden vetoapuna oli toiminut heidän lämmittelijänsä, sikäläistä megasuosiota nauttinut Sheena & The Rokkets – ja vastaavanlaiselle yleisötäkylle bändillä olisi ollut käyttöä myös kotimaan keikoillaan, erityisesti sen jälkeen, kun Ed oli päättänyt jälleen aktivoida oman Blues Imperialsinsa. Nähtyään meidät keikalla Chicagossa ja ihastuttuaan musiikkiimme Andre kiikutti nauhani Parsifal Recordsin Nico Mertensille Belgiaan. Rumpali Jeff Taylor on ollut mukana pari vuosikymmentä ja myös laulaa sekä harmonioita että soolonumeroita, kuten muutkin bändin jäsenet. Debyyttilevynsä “Rough Rockin‘ In Chicago“ bändi äänitti luonnollisesti Tuulisessa kaupungissa, mutta sen julkaisija löytyi v. 1989 kiekolle ”Chicken, Gravy & Biscuits” oli jo hänen tilalleen liittynyt uusi hahmo, Mike Garrett. Todella mukava kaveri, sivistynyt ja vieläpä hauskaa seuraakin. Hetken päästä Edin oli vastavuoroisesti liityttävä joskus pitkiksikin jaksoiksi minun orkesteriini ja silloin tällöin hän myös asusteli luonani. – Andre Hobus! Hän kirjoitti juttuja ranskalaiseen Soul Bag -lehteen. 1934). 16 • 6 2015 BLUES IMPERIALSISTA IMPERIAL FLAMESIKSI Esikoiskiekon julkaisun jälkeen Blues Imperials suuntasi laajoille kiertueille, jotka toivat heidät vuonna 1987 myös Suomeen ja Järvenpään Puistobluesiin. Imperial Flamesin nykyinen kokoonpano on ollut koossa jo lähes 15 vuotta. Imperial Flames -levyllä kuultiin edelleen vierailijana Lil‘ Ediä eikä hänen ja Weldin yhteistyö tähän päättynyt. Sovimme Edin kanssa, että minäkin alkaisin käyttää Imperial-alkuista bändinimeä, koska omasimme yhteisen soittomenneisyyden ja olin ollut osaltani puskemassa Blues Imperialsia kohti menestystä. Olen iloinen, että sain sen velan hoidettua, sillä sitä kautta minulle avautui tilaisuus toteuttaa unelmaani oman kokoonpanon liiderinä. Blues Imperialsista poiketen Flames suuntasi viikonloppuihin ajoittuneilla keikkamatkoillaan heti alusta pitäen myös Chicagon ulkopuolelle. – Halusin tehdä enemmän omaa musiikkiani, ja J.B. Edes suomalainen vieraanvaraisuus ei silti saanut miestä pysymään pitkään yhtyeen riveissä. Hän on auttanut meitä niin paljon. Ennen kaikkea Howlin‘ Wolfin ja Elmore Jamesin kanssa harjoittamastaan yhteistyöstä muistettava sessiomies on yhä mukana bändissä sen paikalliskeikoilla, muttei enää mielellään matkustele kauemmas. Jos olisin jäänyt Edin bändiin, olisin ollut vain kakkoskitaristi ja tahdoin paljon muutakin. Screamin’ Jay Hawkinsin ja Bo Diddleyn kanssa. Blues Imperialsin v. DELMARK-TALLIIN Imperial Flamesin Delmark-sopimus sinetöitiin vuonna 2010 pitkäsoiton “Burnin‘ Love“ myötä. Yhteydenpidon alettua Monica ehdotti josko hän voisi järjestää bändille myös joitakin keikkoja. Vasta myöhemmin ystävyyden edettyä suhteeksi hän paljasti olevansa lahjakas laulaja, joka oli harrastanut musiikkia tenavasta saakka. pianoon tuli Harry Yaseen ja Mike Scharf soitti bassoa. Weld vakuuttelee muistavansa yhä sekä keikan että vastaanottamansa ruokaja juomatarjoilut, mutta ennen kaikkea ”sen upean tytön”... Nykyisen kokoonpanonsa naisvokalistin sekä samalla elämänkumppaninsa Monica Myhren, Weld löysi Crossroads Blues Societyn hyväntekeväisyyskonsertista Illinoisin Rockfordista. Bruggen kaupungissa vuodesta 1974 lähtien operoinut ja yhä olemassa oleva Parsifal-yhtiö keskittyi v. jonka nimeä hän ei kuitenkaan enää saa mieleensä. Muistelut Wolfista, Elmoresta, Muddysta, Willie Mabonista, kylmäverisesti porukkaa South Sidessa lahdanneesta poliisista “Two-Gun“ Petestä... – Rumpali-laulajamme Jeff Taylor esitteli meille Abbin ja kertoi hänen etsivän töitä – onneksi! Myös Abb on opettanut minulle paljon ja hänen tarinansa Chicagon menneisyydestä ovat olleet mahtava tapa kuluttaa aikaa tien päällä. Hutto oli koulinut minusta bändijohtajan – soittamaan soolokitaraa ja kirjoittamaan kappaleita. Tietyllä tapaa sellaisen Dave saikin fonistilegenda Abb Lockesta (s. 90-luvulla valmistui myös Imperial Flamesin epävirallinen kasettijulkaisu “Live In Japan“, joka äänitettiin Tokiossa viiden viikon Aasian kiertueen yhteydessä. Paljon kansainvälisiä kehuja poikinut albumi sai myös sydämellisen kehystarinansa, kun ilmeni, että Weld oli viivästyttänyt projektia vuosikausilla äitinsä sairastumisen takia.
Mutta tämä toinen albumi, “Slip Into A Dream” on jotakin erityistä suoraan sydämestä. MIETTEITÄ MUSIIKINTEOSTA, YHTYEEN KIPPAROINNISTA JA HIEMAN ARJESTAKIN Weld on paitsi soittaja ja reilu yhtyeenjohtaja, myös lauluntekijä, joka luottaa pitkälti omaan kappalevarantoonsa. Heinäkuussa 2016 on ohjelmassa mm. Luonnollisesti bändi jatkaa keikkailua Chicagossa Buddy Guy‘s Legendsin tapaisissa paikoissa. Yritän myös aina noteerata soittokavereideni taiteelliset vahvuudet. Tulevaisuuden suhteen artisti on varovaisen optimistinen. Raha-asioissakin koitan olla niin reilu kuin vain pystyn ja auttaa tyyppejä tarvittaessa vaikka henkilökohtaisella tasolla. Kingiä ja muita klassikkoja, kenties vielä Los Lobosiakin. Albumi jatkaa syväsukellustaan vanhan koulukunnan Chicago-bluesin lähteillä, mutta yhdistää nyt pakkaan myös perinteikästä Etelän soulia. Odotetusti “Burnin‘ Lovella“ kuultiin jälleen muutamalla raidalla vierailijana Lil‘ Ediä, mutta musiikillisesti vähintään yhtä suuressa keskiössä toimi myös Abb Locken mukanaan tuoma Chicagon blues-saksofoniperinne. Vakiokokoonpanon ylläpitäminen kun ei ole enää jokapäiväinen juttu kovenevassa amerikkalaisessa blueskeikkamaailmassa. Bucks County Blues Picnic lähellä Philadelphiaa. Sen jälkeen se ”koukku” vain tulee jostain, jos on tullakseen – ja kun laulan ”koukkuani” yleisölle, tiedän mistä kappaleessa on perimmiltään kyse. Max on tällä hetkellä 7-vuotias ja aina kun hän tulee autooni hän huudahtaa: “Pistähän pappa taas vähän bluesia soimaan!”. Meillä on aina kalenterit täynnä, joten Bob luotti siihen, että saamme myös myytyä levyjämme! Samoin Mississippi Heat -yhtyeen Pierre Lacocque kannusti minua ja oikeastaan jatkoi härnäämistäni siihen saakka, kunnes sain homman hoidettua. Olemme olleet rakastuneita yli kymmenen vuoden ajan ja meillä on lapsenlapsikin, Monican pojanpoika, jonka huoltajia me nyt olemme. Lisäksi J.B. – Minulle Steve Wagner merkitsee samaa kuin ihme. Norjassa sekä Englannissa, missä Imperial Flames suoritti Euroopan debyyttiturneensakin 2005. Pian sen ympärille syntyy uusia ideoita, joihin tartun – ja kehittelen sitten niitä kotona treenaamalla entistä paremmiksi. Eräänä päivänä olimme äitini kanssa ravintolassa ja syötin hänelle ateriaa pala palalta, ajatellen, että “tuo tyyppi takanani varmasti pitää minua pikkumaisena kun olen niin ylihuolehtivainen”. Tyypillisillä bluesrock-maneereilla varustettu Monica Myhre pääsi hänkin laulamaan kaksi levyn kappaleista ja rumpali Jeff Taylor yhden oman tekeleensä. Haluan huolehtia siitä, että kaikki tuntevat olevansa osa yhtyettä ennemmin kuin geneerinen taustabändi johtajansa selustassa. Pianisti Harry Yaseenia taas oli opettanut aikoinaan mm. Laulajana kitaristi ei ollut vieläkään noussut mestariluokkaan, joten sillä saralla vastuuta jakavat useat solistit olivat hänen kannaltaan järkevä valinta. Emme silti koskaan missanneet yhtään esiintymistä, mutta useasti kävi kyllä niin, että jouduimme ryntäämään klubilta suoraan sairaalaan ja olemaan siellä pitkälle seuraavaan aamupäivään saakka. Taisimme pelastaa äitini hengen monta kertaa ja koitimme muutenkin pitää hänen arkensa elämisen arvoisena – välttää laitostumisen jossain kurjassa vanhainkodissa. Ensimmäinen cd oli hyvä, koska olimme soittaneet sitä materiaalia klubeilla ja olimme innoissamme Delmark-diilistä. – Aloimme siis työskennellä studiomateriaalin eteen sekä järjestimme auditoinnin Delmarkille – ja Bob kelpuutti meidät! Hänhän tunnetusti suosii yhtyeitä, jotka eivät pelkää töitä ja pitävät itsensä kiireisinä. Tällä kertaa tiesimme jo etukäteen, minne puhaltimet kannattaa sijoittaa ja minne ei, sekä miten hallita lauluharmonioita. Vuonna 2015 ilmestyneellä, edellisen tavoin Steve Wagnerin tuottamalla “Slip Into A Dream“ -levyllä Weld vaikuttaa vain kiihdyttäneen kierroslukuja entisestään. Ennen kaikkea hän haluaa huolehtia siitä, että bändillään riittää levitettä leivän päälle. Pääsimme vihdoin lähemmäs todellista potentiaaliamme yhtyeenä, emmekä ainoastaan yksittäisartisteina. Samoin Jeff Taylor oli tärkeässä roolissa, mm. Kaikesta huolimatta Weld näkee soittokollegansa kuin perheenään – tasavertaisina niin keikkamatkoilla pakettiautossa kuin lavalla spottivuoroja jaettaessa. Ruokailtuamme käännyin ympäri ja huomasin hänen olleen Bob Koester! Olin tuntenut Bobin ja hän minut jo 30 vuoden ajan, mutta juuri sillä hetkellä vakuutin itselleni, että teen vielä Delmarkille levyn. Äitini menehtyi tästä vuoden päästä. Teimme ison osan sovituksista ja tuotannosta yhdessä. Sillä on mukana monia sellaisia ideoitamme, joita olemme säästelleet. Mike Wheeleristä sekä Buddy Guyn pojasta Gregistä. Buddy Guyn poika Greg oli puolestaan tullut meille tutuksi Legends-klubilta. Heihin törmää nyt täällä Chicagossa kaikkialla. Erityisesti Monica onnistui suorituksissaan. 6 2015 • 17 – Koska huolehdin äidistäni puolisoni Monican kanssa, se vei käytännössä – jollei keikkoja lasketa – kaiken aikani. – Paras asia elämässäni oli kun tapasin Monican. Surutyönsä Weld teki kiertueilla uutuuslevyään lanseeraten. Pidän hurjasti vanhoista levyistä, mutta ilman muuta myös joistain uusista tulokkaista, mm. Meistä molemmista on tullut koko ajan parempia. Hänen ansiolistallaan on niin paljon blues-levyjä ja kuitenkin hän on kasvanut vieretysten kanssani. – Pistän todella itseni likoon yhtyeeni puolesta ja pitääkseni heidät kiinni keikkarutiineissa. Huttoa, B.B. Vaivan arvoista se kuitenkin oli! Sax Gordon oli hänkin hieno oivallus kokoonpanoon ja Edmontonista tullut Graham Guest sai aikaiseksi upeaa jälkeä pianossa ja Hammondeissa, mitä ei debyyttilevyllämme kuulunutkaan. Kaiken kaikkiaan miehen arjessa vaikuttaisivat asiat olevan muutenkin tolpillaan, mitä onnellinen perhe-elo on eittämättä osaltaan vankistanut. – Kun houkuttelimme Bobby Rushia mukaan, hän suhtautui kyllä projektiin positiivisesti, mutta kesti puoli vuotta ennen kuin saimme hänet studioon. Silloin me vain saavuimme studioon, jammasimme kappaleet nauhalle, miksasimme ja julkaisimme ne. – Todennäköisesti laittaisin soimaan Elmorea, en voi sille mitään, ja varmasti J.B. Olen hänestä niin ylpeä. – En koskaan soita studiossa mitään sellaista mitä en olisi ensin testannut yleisön edessä, sillä siten saan puristettua viimeiset ja parhaat asiat lauluihini! Tämä on myös tapa, jolla kypsytän materiaalia. Vaikka Imperial Flames onkin ollut työllistetty, Weldin kertoman mukaan jokaisena viikonloppuna vuodesta 1989 lähtien, ei laulaja-kitaristi pistäisi silti pahitteeksi, mikäli hän saisi työnsä tueksi myös uusia kontakteja eurooppalaisilta ja miksei myös amerikkalaisilta keikkamyyjiltä ja ohjelmatoimistoilta. Louis Armstrong -yhteyksistään kuulu Art Hodes. Huttolta oli pakettiin ujutettu lainanumerona Things Are Slow, muutoin cd tukeutui Weldin sävellyksiin. Kotioloissa rentoutuessaan vanhalle koiralle ei näytä olevan mahdollista opettaa uusia temppuja. Koska miellän itseni ensisijaisesti rytmikitaristiksi, haen ensin groovea johon ihastun, sitten soitan sitä keikalla ja annan bändin omaksua bassoja rumpukuviot. Taas kerran ainoana coverina tarjoillaan yksi Hutto-klassikko, 20% Alcohol. Suurin ero aikaisempaan taisi silti olla se, että nyt me käytimme viimeistelyyn enemmän malttia. Hän on yksi niistä nousevista nimistä, joita haluamme nostaa esiin Chicagon nykyhetken blueskentältä. lainaten stemmalauluaan kiekon nimiraidalle. Vokalisteina vuorottelevat jälleen Weldin kanssa Jeff Taylor ja Monica Myhre. Kiertueita on järjestynyt viime aikoina mm. Todennäköisiä levyvalintoja udeltaessa vastaukset eivät nimittäin juurikaan yllätä. Mukana albumilla vierailevat Bobby Rush, Greg Guy sekä Sax Gordon
– KJ: Uusi kokoonpano alkoi hahmottua kolmisen vuotta sitten. Timppa on soittanut vissiin kaikissa kotimaisissa bändeissä. Mä kyllästyin siihen touhuun ja lähdin omasta bändistäni puolen vuoden lomalle. Bändejä on ollut vuosien varrella mm. Vesajoen Timppa jäi vanhasta ryhmästä mukaan, hän oli ainoa, jota edes kysyin. Meillä oli studiossa oikeat Hammondit, joissa oli jalkiot. – KK: Meikäläisen historian kaikki lukijat tietävätkin. Kitaristeina meillä on kaksi nuoremman polven muusikkoa, Tero Holopainen ja Samuli Lepola. Meenan, Shakura S’aidan, Luther Allisonin ja Blues Caravan 2008:n albumeille. – SL: Soittelen freelance-pohjalta. Meidän eka levy, ”Wanted” ilmestyi 2012. Puolet niistä opetti ja puolet oli studiomuusikoita, ei me oikein edes saatu treenejä järjestettyä. Rootsja blueskuvio tuli mun isän kautta. Nykykokoonpanossa vaikuttavat kaikkea muuta paitsi klassista musiikkia soittanut rumpali Kai Jauhiainen (KJ), pitkän linjan harpisti Kari ”Good Rockin’” Kempas (KK), freelancepohjalta kitaraa soitteleva Samuli Lepola (SL), kaupunginorkesterin kosketinsoittaja Timo Vesajoki sekä toisena kitaristina musiikin monitoimimies Tero Holopainen (TH). Bändissä oli silloin liian kiireisiä miehiä, kaikilla oli niin paljon hommia, ettei homma sen takia oikein toiminut. 18 • 6 2015 HIGHWAY HIGHWAY RIKU METELINEN H ighway muodostuu kotimaisista roots-muusikoista, jotka ovat kunnostautuneet ja marinoituneet rootssekä vähän muunkin musiikin saralla. Tortilla Flat, Bloodshot Eyes, Down Home Boys, Helander Co., South Coast Wolves, Good Rockin’ Kempas & Square Deal ja Good Rockin’ Trio. BN kävi ottamassa selvää. JUURET – KJ: Mä olen soittanut ihan kaikkea mahdollista laivaduosta big band -musaan ja Sleepy Sleeperseistä Ahti Lampeen. Se syntyi aika kivuttomasti. Onko kyseessä blue highway vaiko highway to hell. Sitä levyäkin tehtiin 2 vuotta, vaikka mulla on oma studio. HISTORIA – KJ: Meidän ensimmäinen kokoonpano taisi olla 2010. Meikäläisen lisäksi siinä soittivat Strandbergin Puppe bassossa, Timppa Vesajoki Hammondeissa, Timo Turpeinen laulussa ja Jarmo Hynninen kitarassa. Jukka Gustavson, Siberian Blues Huskies ja Lena & The Slide Brothers. Pekka Pohjolan, Fabulettesin, Oilingin Boilingin, lista on loputon. Hän on koko ikänsä soitellut bluesia.. Basistia meillä ei ole lainkaan. Kirjoittelen biisejä muutamalle omalle bändille ja olen sidemanina kolmessa yhtyeessä. Miksasin sitä varmaan kuukauden. Tutustuin Kempakseen, kun teimme Tortilla Flatin sinkkua ja ehdotin yhteistyötä. Timppa ehdotti, että emme edes ottaisi basistia, hän halusi kokeilla bassoosuuksien soittamista jalkioilla. Thomas Rufille olen tehnyt jotain miksaushommia, esim. Studio mulla on ollut vuodesta 2003 lähtien ja levyjä siellä ovat tehneet mm
Mustaa traditiota arvioitiin omien kulttuurinormien mukaan. Myös Jackson Music Award palkitsee päivän mustia bluesartisteja ja tänä vuonna Mr Sipp sai kolme palkintoa. Juuri nyt eroavan Blues Foundationin pomon Jay Sielemanin mukaan hän oli kerran ehdottanut järjestönsä hallitukselle yhteistyötä Jus’ Bluesin kanssa. Nykypäivänä tämä voi huvittaa, mutta valitettavasti historia toistuu. Toiset palvovat Muddy Watersia ja toiset Johnnie Tayloria. Tärkeämpää Blues Foundationille oli säilyttää oma tulkintaoikeutensa myös soul-bluesin suhteen. Erilaiset arvosteluperiaatteemme ovat johtaneet kahteen aivan erilaiseen suhtautumistapaan ja kahteen eri musiikkimuotoon, jotka kulkevat nimikkeellä blues, mutta jossa molemmat kuitenkin kivenkovaa korostavat mustaa perintöään. Sen sain kokea viimeisinä vuosinani ruotsalaisen Jeffersonlehden päätoimittajana. Vähemmän tunnettua on, että Lippmann & Rau, jotka järjestivät Eurooppaan käänteen tekevän American Folk Blues Festivalin, antoivat artisteille ohjeen olla esiintymättä, kuten heillä oli tapana mustalle yleisölle. On monta esimerkkiä siitä, miten bluesmusiikki ja sen artistit joutuivat muuntautumaan sopiakseen valkoiselle älymystöyleisölle, joka muodosti ensimmäisen kohderyhmän. Bobby Rush kertoi minulle ennen esiintymistään Raumalla 2006, että hän oli aikaisemmin joutunut huutomyrskyn ja buuauksen kohteeksi Hollannissa ja siksi jännitti vastaanottoa täällä. Tai että Youtuben 60-luvun filmipätkissä englantilaisista tv-ohjelmista lavastus ja koreografia oli tarkkaan harkittu miellyttämään englantilaista yleisöä. Palkituilla ei myöskään ole musta vaan valkoinen yleisö. OMAN KULTTUURIN VAIKUTUS Bluesmusiikki on peräisin afroamerikkalaisesta kulttuurista ja ylitti USA:ssa valkoihoisten kulttuuripiirin rajan 30-luvun lopulla, jolloin valkoiset liberaalit ja rotutaistelijat tekivät sitä tunnetuksi omalle yleisölleen. The Blues Foundation huomioi myös soul-bluesartisteja, mutta nämä eivät esiinny Chitlin’ Circuitissa, jota mustat soul-bluesartistit hallitsevat. Denise Lasalle puhui ajattelutavan muutoksesta, että mustien sosiaaliset edellytykset kohentuivat ja ne nuoret mustat artistit, jotka tulivat pintaan 60-luvun puolivälissä ja siitä eteenpäin esiintyivät verrattain hienoissa paikoissa, kun taas ne artistit, jotka eivät pystyneet sopeutumaan jäivät halvempiin klubeihin. Bluesmuusikon kuului olla oppimaton maataloustyöntekijä, kuten John Hammondin toteuttamat ”From Spirituals to Swing” -konsertit esittivät ammattilaismuusikko Big Bill Broonzyn, tai ”alkukantaisena vankilakundina”, kuten John Lomax kuvasi aikaisempaa ammattimaista viihdetaiteilija Leadbellya – tai kuten Pete Seegeriä lähellä olleet ryhmät luonnehtivat Sonny Terryä ja Brownie McGheetä, jotka esiintyivät jopa Broadwaylla ja soittivat sähkövahvisteista bluesia: ”harmittomia kansanmuusikoita”. Sitä bluesia, jota Bluesin lisäksi kutsutaan mustassa kulttuuripiirissä Southern Souliksi tai Southern Soul Bluesiksi. Ei riitä, että siihen suhtaudutaan yliolkaisesti tai että siitä vaietaan, vaan siihen suhtaudutaan melkeinpä vihamielisesti. Se merkitsi vain sitä, että musiikki vältti tietyn tutkan sekä sopeutui ajan henkeen. MUSTAN BLUESIN KEHITYS 1960 LUVUN JÄLKEEN Kun varsinaiset bluesartistit, lähinnä Chicagosta, menettivät suuren kaupallisen korokkeensa 50-luvun lopulla, se ei tarkoittanut sitä, että blues musiikkina olisi lakannut kiehtomasta afroamerikkalaisia artisteja ja yleisöä. 20 • 6 2015 MUSTA NYKYBLUES MUSTA NYKYBLUES ANDERS LILLSUNDE K un kohtaat vieraan kulttuurin ilmentymiä, herää kysymys miten niitä arvioit, oman kulttuurisi vai alkuperäisen kulttuurin normeilla – ja miten hyvin omat arviosi vastaavat kohdetta. Heidän toivottiin soittavan pelkästään paikallaan seisoen. Kysyin kerran Lee Shot Williamsilta, mitä silloin oikeastaan tapahtui ja hän vastasi: ”Ei mitään, ainoastaan se, että Muddy Waters ja Howlin’ Wolf saivat valkoisen yleisön ja me muut jatkoimme kuten ennen”. KAKSI MAAILMAA Syy, miksi aloitan näin on se asenne, jonka olen tavannut valkoisten bluesin ystävien, bluesasiantuntijoiden, blueslehtien – ja voidaanpa kai sanoa koko sen valkoisen bluespiirin keskuudessa, joka arvioi tämän päivän mustaa bluesia. Mississippissä tänä päivänä suurena kaupallisena vetonaulana toimiva bluesturismi perustuu ainoastaan valkoisen kulttuurin normeihin ja sulkee pois mustat arvot. Valkoiset bluesintoilijat kävivät Chicagossa näistä jälkimmäisissä, mikä osittain johti heidän näkökenttänsä rajoittumiseen. Hänen mielestään oli outoa, että Memphisissä olisi kaksi bluestapahtumaa, mutta ehdotus äänestettiin kumoon. Soul-blueslaulaja Sweet Angel kertoi minulle, ettei hän mustan kulttuurin edustajana saanut kiinnitystä Ground Zero -bluesklubiin, Clarksvillen bluesturismin keskukseen, koska hän ei vastannut sitä musiikkilinjaa, jota valkoinen yleisö edellyttää! Moni tuntee The Blues Foundationin ja heidän suuren jokavuotisen tapahtumansa Blues Awardin toukokuussa, mutta harva tuntee Jus’ Bluesin, tapahtuman, jossa tämän päivän suuret mustat bluesartistit elokuun alussa palkitaan, molemmat Memphisissä. Bluesmusiikki on siitä hyvä esimerkki. Tulos voi muodostua aivan erilaiseksi, sillä arvioinnin kriteereillä ei välttämättä ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Jos tarkoituksena oli nostaa esille musta kulttuuri, tulos oli päinvastainen. Valkoisen kulttuuripiirin normit olivat vallalla ja mustalta kulttuurilta vaadittiin sopeutumista siihen, jotta se hyväksyttäisiin. Kenen normeista ja aitoudesta puhummekaan silloin. 60-luvulla soulmusiikki sisälsi paljon bluesia, mutta se ei päässyt hittisink. Artistit olivat ihmeissään, koska osaa heidän artisti-identiteetistään ei hyväksytty. Meidän vai heidän. Muddy Watersin ensimmäinen ja toinen esiintyminen Englannissa, jolloin hänelle buuattiin sekä sähköisen että akustisen keikan aikana, on tuttu juttu
Vähän myöhemmin eli 1976 ilmestyi Johnnie Taylorin Somebody’s Gettin’ It albumilta ”Eargasm”. Peggy Scott kaatoi 1996 uuden esteen kappaleellaan Bill, joka kertoo hänen miehestään, joka osoittautuu homoksi ja muuttaa parhaimman miesystävänsä luokse. Sitten näyttämölle ilmestyi disco, joka periaatteessa muutamana vuotena onnistui tyrmäämään suuren osan muuta mustaa musiikkia, joka taas väistämättä heijastui perinteisten R&B/bluesartistien kysyntään. 90-luvulla radiotoiminta USA:ssa muuttui ja sen myötä oli mahdollista omistaa vaikka kuinka monta radioasemaa tahansa. Samalla siirryttiin täysipainoisesti LP-aikaan. Se alkoi erottua sekä Billboardin R&B-listan että Billboardin blueslistan musiikista, joista jälkimmäinen oli edustanut jo pidemmän aikaa valkoisia (rockvaikutteisia) arvoja. Vanhat R&B:n hävyttömyydet eivät olleet valkoisten arvomaailman mukaisia. Mustat artistit kuten Denise Lasalle, Latimore, Bobby Bland, Marvin Sease ja Little Milton, jotka olivat jääneet ilman levysopimusta suurten yhtiöiden lopettaessa mustan bluesin julkaisemisen, hakeutuivat nyt Malacon suojiin, jolloin yhtiö sai mainintansa bluesyhtiönä, vaikkakin artistit katsoivat edustavansa ei niinkään bluesia vaan R&B:tä. Tässä vaiheessa tälle musiikille ei löytynyt varsinaista ponnahduspintaa, vaikkakin Marvin Sease hipaisi R&B-listaa ja Bobby Bland saattoi päästä blueslistalle. PALUU ESTOTTOMUUTEEN 60-luvun soulkausi oli hyvin siveä, suureksi osaksi johtuen siitä, että soulilla oli niin suuri rajoja ylittävä voima myös maailmanlaajuisesti. Muutama esimerkki: 1974 ilmestyi Don Covayn She Was Checking Out, I Was Checking In albumilta ”Super Dude 1”, Bobby Blandin ”Dreamer” ja ”His California Album”, jotka molemmat sisälsivät kunnon sinkkuhittejä, Latimoren ”Let’s Straighten It Out” ja Isley Brothersin myydyimpiin albumeihin kuuluva ”Live It Up”, jolta löytyy hidas liikuttava blues Ain’t Been Good To You. Radioasemat ohjelmoitiin keskitetysti eikä paikallisia artisteja huomioitu. Mustassa kulttuurissa bluesista muodostui R&B/Soulin alaosasto samalla tavoin kuin valkoinen blues kehittyi rockin alaryhmäksi ja esim. Musiikki oli myös kehittynyt perinteisestä soultai R&B-tyylistä enemmän bluesin suuntaan. Kun soulmusiikki 70-luvulla muuttui, sama tapahtui myös soultähtien esittämälle bluesille. Valkoisen kulttuuripiirin oli erityisen vaikea omaksua näitä mustan bluesin seksiin liittyviä kappaleita ja niitä halveksittiin bluesin alkuajoilta lähtien, vaikka ne olivat yleisiä läpi koko bluesin historian. Mustille seksi on ollut tärkeä kysymys vapaudesta, koska he aikoinaan valkoisten orjina eivät omistaneet edes omaa ruumistaan. esiteltiin sillä tavalla yleisölle B.B. Tästä löytyy mielestäni tämän päivän mustan bluesin juuret, sekä rytmin että tekstien sisällön suhteen. Pinnan alla vanhat bluesarvot kuitenkin säilyivät ja kun ZZ Hill levytti Down Home Bluesin, josta tuli Malacon miljoonamenestys 1982 – tämä oli riittävä todiste siitä, että mustalla bluesilla oli vielä kysyntää ja yleisönsä. Nyt oli kaikki tabut poistettu ja kenttä avoin. UUDENLAINEN SOUNDI Mustan bluesin uudet ja uusvanhat yhtiöt käyttivät suuressa määrin solistiensa taustana syntetisaattoria. Jotenkin tässä vaiheessa musiikista oli tullut niin omalaatuista, että se myös vaati oman nimen. Mutta kuten David Whiteis kirjassaan ”Southern Soul-Blues” toteaa, mustat ja valkoiset suhtautuivat seksiin eri tavoin. Sellaisetkin nimet kuten Bobby Bland ja Geater Davis ajautuivat discoon voidakseen jatkaa esiintyvinä ja työtä tekevinä artisteina. Ja näillä eväillä syntyi kunnon hittejä. Nyt aloitettiin biisien venytys, häivytettiin suora gospelvaikutus sekä ryhdyttiin kuvailemaan yksilöllisiä elämänkohtaloita. Siitä tuli suuri listahitti. Erityisesti Candy Licker toimi esikuvana ja mainingit ulottuvat tähän päivään. Bluesilla oli vahva kaupallinen vetovoima, vaikka artistit eivät aivan kuuluneetkaan varsinaisiin bluesartisteihin. 6 2015 • 21 kujen A-puolille vaan B-puolille ja LP-levyjen täydennykseksi. Mutta kuten John Ward sanoi, kuuntelija ei välittänyt siitä mistä ääni muodostui kunhan biisi miellytti. Bluesnimikettä oli käytetty kauan, jotta voitaisiin erottaa konsertit mainstream-R&B:stä, vaikkakin artistit kuten Tyrone Davis ja Johnnie Taylor eivät katsoneet. Valkoihoisille kysymys on ollut siveydestä ja se oli näin ollen tukahdutettava. Kun Marvin Sease julkaisi 10-minuuttisen Candy Lickerin ja Clarence Carter samaten seksiaktista kertovan kappaleen Strokin’, ja molemmista tuli jättimenestykset jukeboksien ja klubien välityksellä 1986, oli seksibiisien raja-aita kaatunut. Jäljelle jäivät pienet paikalliset asemat, jukeboksit sekä klubien DJ:t. Musiikki tuli näkymättömäksi valkoiselle kulttuuripiirille, sillä se tai artistit eivät liikkuneet enää samoilla alueilla kuin valkoiset bluesin intoilijat. Väärissä käsissä kaikki sitäpaitsi kuulostaa huonolta. Se muodosti vielä yhden esteen, koska valkoinen kulttuuripiiri oli takertunut instrumentteihin. Tämä johti Clear Channelin nousuun kansalliseksi jättiläiseksi. Kingin Polar-palkinnon yhteydessä
Marianin toinen veli, James (tenori), johti omaa ryhmää, johon kuuluivat myös William Franklin (2. Heidän esikuviinsa kuuluivat The Harptones, The Spaniels, The Heartbeats sekä ennen kaikkea Frankie Lymon & The Teenagers. He olivat valinneet koe-esiintymispaikakseen Harlemissa sijainneen Fury-levymerkin. Tuottaja laittoi porukan heti hommiin ja ensimmäisenä sink. Pienen pohdinnan jälkeen ryhmän nimi muutettiin kamera-/filmiyhtiön mukaan muotoon The Kodaks. Ohjelmisto koostui edellä mainittujen ryhmien biiseistä kuin myös Pearlin kirjoittamista kappaleista. Kääntöpuolella mennäänkin jo vauhdikkaammin nopeatempoisen hypyttäjän tahdissa. Tämä puolestaan johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei porukasta näytä löytyvän etsivien avullakaan enempää tarinaa. Tämä tulee hyvin esille varsinkin levyn A-puolella, jolle on taltioitu hitaampi tunnelmapala. Kaiken kaikkiaan The Kodaks oli etevä porukka – eikä ole ihme, että heidän tuotantonsa on löytänyt paikkansa asianharrastajien levyhyllyissä. oli Pearlin kynästä lähtöisin ja tarinan mukaan hän oli kirjoittanut sen jo 12-vuotiaana. Ennen levyn julkaisemista alkoivat pojat kuitenkin miettiä yhtyeensä nimeä uudelleen. tenori), Larry Davis (baritoni) ja William Miller (basso). Nuoret asuivat Baxter Terracen työläiskaupunginosan vuokralähiössä eikä mennyt aikaakaan, kun tyttöjen laulut kantautuivat kulmilla asuvien poikien korviin. Newarkissa, New Jerseyssä 15-vuotias Pearl McKinnon ryhtyi laulamaan koulukavereidensa Marian Patrickin ja Jean Millerin kanssa. Tavoitteena oli helposti ja nopeasti omaksuttava nimi, joka jäisi myös yleisön mieleen. Mikäli tarina pitää paikkansa, en KATULAMPPUJEN ALTA PARRASVALOIHIN Yhdysvaltain itärannikolla, metropolien kaduilla, syntyi 50-luvulla tuhansia lauluyhtyeitä. Kuten tiedetään, laulujen kirjoittaminen on haasteellista, ja tällä kertaa voidaan todeta sen olleen erittäin haasteellista. Esikuvia löytyi hyvinkin läheltä: Marianin veli Charles Patrick lauloi The Monotonesin riveissä. Kaikki niistä eivät edenneet levyttämään asti, mutta vastasivat varmasti monien kouluhippojen viihdytyspuolesta. Tästä syystä Lymonin manageri Richard Barrett oli vienyt suojattinsa George Goldnerin Gee-merkille, joka oli välittömästi napannut Lymonin kaartiinsa. Tällä kertaa Robinson ei hukannut tilaisuuttaan vaan solmi nopeasti sopimuksen The Supremesin kanssa. MATKA HARLEMIIN Muutaman kuukauden yhdessä lauleltuaan The Supremes -jäsenet päättivät lähteä New Yorkiin kokeilemaan onneaan levybisneksessä. A-puolen Oh Gee... Sen omistaja Bobby Robinson oli legendan mukaan missannut Frankie Lymonin levytyssopimuksen, koska hän oli myöhästynyt sovitusta koe-esiintymisestä. Kundit olivat etsineet jo jonkin aikaa uutta jujua soundiinsa ja Pearlin ääni tuntui sopivan täydellisesti heidän tavoitteeseensa: hänen äänensä kuulosti hämäävän samanlaiselta kuin Frankie Lymonin. Elettiin vuotta 1957, kun Pearl liittyi poikien ryhmään, joka kantoi nimeä The Supremes (neljä vuotta ennen Detroitin tyttöryhmää). Seuraava sinkku laitettiin ulos huhtitoukokuun vaihteessa 1958. Vaikka levyjä ei kertynyt montaakaan, ovat ne kaikki tutustumisen arvoisia. Syytä tähän en ole löytänyt mistään opuksesta, mutta ehkäpä elokuvabisneksessä mukana olevan ja maailmallakin tunnetun firman mainosarvo oli riittävän hyvä aihe hyödynnettäväksi. 26 • 6 2015 THE KODAKS THE KODAKS ANTERO TIRRONEN T ämänkertainen lauluyhtye-esittely ei ainakaan ole pituudella pilattu. He harjoittelivat Baxter Terracen vapaaajankeskuksessa ja tulivat sitä kautta suosituiksi esiintyjiksi alueen pippaloihin. Oli miten oli, levyn molemmat puolet tulivat nopeasti New Yorkin radioasemilla soittosuosikeiksi. Ryhmän sulavat harmoniat olivat vailla vertaansa ja monilta yhtyeiltä, jotka pitivät Frankie Lymonia esikuvanaan, puuttui Pearlin soololaulun laadukkuus. kuna julkaistiin Pearl McKinnonin kynäilemä Teenager’s Dream kääntöpuolellaan Little Boy And Girl (Fury 1007) – eikä levy olekaan turha tekele, Pearl nimittäin omaa miellyttävän äänen ja osaa nuoreksi tytöksi myös käyttää laulutaitoaan todella mallikkaasti. Oh Gee, Oh Gosh / Make Believe World (Fury 1015) muodostui lähes välittömästi The Kodaksin tunnetuimmaksi julkaisuksi
Fury laittoi syksyllä 1958 ulos kolmannen sinkun My Baby And Me / Kingless Castle (#1019), ja kun levyn nopeatempoisen Apuolen asettaa soittimeen, niin hyvä on jos tuolilla pysyy hytkymättä. Levy on tyypillinen 50-luvun jälkipuolen nuorisolauluyhtyejuttu, joka on paljon velkaa Frankie Lymonin porukan tuotteille. MAANKUULUT TEATTERIT Kun kerran äänilevyt menivät kaupaksi niin on myös ymmärrettävää, että esiintymistilaisuuksien järjestäjät samoin kuin televisio kiinnostuivat The Kodaksin tekemisistä. Sinkun (1048) julkaisi jälleen Robinsonin Fury-levymerkki. Philadelphian Uptown Theatressa ja Washingtonissa Howard-teatterissa. Samoihin aikoihin vuonna 1961 Pearl McKinnon aktivoitui jälleen ja kasasi ympärilleen uuden ryhmän: Pearl, Carl Williams, James Straite, Luther Morton ja Aaron Brodnick ryhtyivät esiintymään nimellä Pearl & The Deltars. Kauppalehdissä A-puoli sai arvion erinomainen ja kääntöpuolikin oli erittäin hyvä. He levyttivät vuonna 1960 Zell Sandersin J&S-levymerkille yhden sinkun Don’t Want No Teasing / Look Up To The Sky (#1683) ja vuotta myöhemmin kaksi sinkkua Sol Winklerin Wink-levymerkille: Twista Twisten / Let’s Rock (#1004) ja Mister Magoo / Love Wouldn’t Mean A Thing (#1006). Nuoresta iästään huolimatta tekijä ja esittäjät onnistuvat täydellisesti. Kääntöpuolelta löytyy kauniisti kulkeva hidas balladi, jolla on mukava melodia ja muutenkin kaikin puolin näppärä teksti. He pyysivät Pearlin soololaulajakseen ja se olikin hyvä päätös myös laulajattaren uralle.. Yhtye esiintyi useita kertoja Apollo-teatterissa sekä piipahti mm. 25.7.1958 The Kodaks aloitti viikon mittaisen pestin Washingtonin Howard-teatterissa kanssaesiintyjinään LaVern Baker, Bobby Darin, Lee Andrews & The Hearts ja Solomon Burke. Tämä näkyy myös oheisessa mainoksessa. Bändin ainoaksi vahaukseksi jäi uusi versio kappaleesta Teenager’s Dream kääntöpuolellaan Dance, Dance, Dance. Heidän tilalleen tulivat Harold ”Curly” Jenkins ja Richard Dixon. Tuskinpa näitä nimihäslinkejä nyt ihan harkittuina markkinointikeinoina voidaan pitää, ainakaan levynostajan kannalta: ensimmäisenä levyetiketissä luki Kodaks ja myöhemmissä painoksissa käytettiin kirjoitusasua Kodoks ja Kodacs. Ryhmän kotikaupungissa New Jerseyssä levy saavutti R&B-listan kahdeksannen sijan kesäkuussa 1958. Tämän levyn etikettitietoihin liittyy myöskin mielenkiintoisia ja näin jälkeenkin päin katsottuna hieman hämmentäviä kiemuroita. Kun ensisinkun julkaisusta oli kulunut vuosi, oli ryhmä käytännöllisesti katsoen hajonnut: Pearl avioitui lopettaen esiintymisen ja James Patrick liittyi veljensä rinnalle The Monotonesiin. 70-luvulla Pearl McKinnon liittyi Second Verse -levymerkin riveihin, mutta ura sai hieman ironisen käänteen, kun Teenagersryhmän alkuperäisjäsenet halusivat esiintyä Frankie Lymonin menehdyttyä 1973. Sinkku sai osakseen myös ansaitsemaansa huomiota: Cash Box -lehden Award of the Week -palkinto ja kohtuullisen hyvät myyntiluvut koillis-Yhdysvalloissa. Eikä tässä mitään ihmeellistä ole, levymerkillä haluttiin pysyä muotivirtausten mukana. Vielä ennen vuoden vaihtumista päivänvalon näki neljäs pikkukiekko Guardian Angel / Run Around Baby (#1020). Kodaks palasi Apolloon vielä 26.9.1958 Ruth Brownin ja The Moonglowsin rinnalla. Sinkkua markkinoitiin alueellisena ostovinkkinä New Yorkin seudulle heinäkuussa. William Miller kasasi vaimonsa Jeanin, Harold Jenkinsin ja Renaldo Gamblen kanssa uuden Kodaksin. Näistä keikoista on paikallaan nostaa esille joitakin näytöksiä jo pelkästään nimekkäiden esiintyjälistojen ansiosta.13.6.1958 nähtiin Apollossa mittava kattaus R&B-tähtiä: The Coasters, Frankie Lymon & The Teenagers, Lee Andrews & The Hearts, Robert & Johnny, Jerry Butler & The Impressions, The Kodaks, Ed Townsend ja The Storey Sisters. Kansallinen julkisuus saavutettiin viimeistään esiintymisellä Dick Clarkin juontamassa American Bandstandissä. Myynnillisesti ne eivät yltäneet edeltäjiensä tasolle. Mukaansa tempaavasta laulusta tuli myös todellinen jokerikortti, jota he esittivät ahkerasti keikoilla. 6 2015 • 27 voi muuta kuin olematonta hattuani nostaa, homma näet toimii hyvin. Vaikka ryhmällä oli nousujohteinen ura meneillään, ei se riittänyt kaikille: William Franklin ja Larry Davis lähtivät kokoonpanosta ja siirtyivät The Sonicsin riveihin (huomatkaa, että nimi oli käytössä jo monta vuotta ennen myöhempää garage-porukkaa)
korkean profiilin rock’n’roll-klubien joukossa, mutta sen bändibuukkaukset edustivat yhä lähinnä paikallissarjaa. P.J.’sin hallintoportaan uskottiin sekaantuneen pahemman kerran järjestäytyneeseen rikollisuuteen aivan kuten eräiden Los Angelesin levymerkkienkin, minkä arvellaan olleen myös perimmäinen syy siihen, miksi vain 23-vuotias superlahjakas Fuller päätyi pahoinpideltynä ja bensalla valeltuna äitinsä autoon virumaan ja odottamaan vääjäämätöntä kuolemaansa eräänä heinäkuisena aamuyönä 1966. Tätä ennen Starwoodille tosin oli jo aiheuttanut BOBBY FULLER FOUR. Klubin ”Back Roomia” puolestaan isännöi edellä mainitun TriniLopezin ohella mm. P.J.’sissä esiintyi myös vuosikausien ajan sen niin kutsutussa etuosan ”Junior Roomissa” afrokuubalaista lattarityyliä edustanut Eddie Cano Quartet, joka sekin julkaisi paikassa liveLP:t ”At P.J.’s” (Reprise, 1961) ja ”Brought Back Live From P.J.’s” (Dunhill, 1967). Stripin eteläkulmassa Crescent Heightsissa helmikuusta 1961 lähtien majailleen P.J.’sklubin (8151 West Santa Monica Boulevard) ensimmäinen kansainvälinen tähtiesiintyjä oli teksasilaissyntyinen Trini Lopez, jonka jo 50-luvun puolella alkanut levytysura pääsi kaupallisessa mielessä kunnolla kiitoon vasta vuonna 1963, jolloin hänen esikoisalbumilleen ”Live At P.J.’s” (Reprise) sisältynyt versio The Weaversin If I Had A Hammer -rallatuksesta paisui isoksi maailmanlaajuiseksi hitiksi, jopa kaukana Suomessa saakka. Itse asiassa kaikenlainen ylimääräinen liikehdintä oli ravintolassa ensin tiukasti kiellettyä, kunnes maaliskuussa 1964 sen omistajat siirsivät pianobaarin takahuoneen puolelle ja korvasivat tilan tanssilattialla. 1963 perustettu ja Pastel Six -instrumentaaliyhtyeen samannimisestä hittikappaleesta merkittävää markkina-apua saanut Cinnamon Cinder (4401 Pacific Coast), joka miellettiin Hollywoodin lähimmäksi vastineeksi New Yorkin maineikkaalle Peppermint Loungelle. Esim. P.J.’sin loppu koitti 1968 sen päävetäjän Paul Rafflesin kiinnostuttua enemmän TVja elokuvabisneksistä. YLEISSILMÄYS L.A.:N KLUBEILLE JA ALBUMIJULKAISUIHIN 60-LUVULLA Ennen artikkelin pääosan esittäjän väliintuloa oli Länsi-Hollywoodissa toki päästy kuulemaan livemusiikkia jo vuosien ajan – ja sitä oltiin myös äänitetty suhteellisen runsaasti. P.J.’siä ei kuitenkaan oltu luotu alun alkaen tanssimista varten. Kun filmiteollisuuden suojattien innostus Stripin tarjontaa kohtaan 60-luvulle tultaessa hiipui, ei Strip ollut kuitenkaan vielä valmis sammuttamaan neonvalojaan. Twist-invaasiolle teki tärkeää pioneerityötä myös v. 6 2015 • 29 ajan pyörinyt dekkarisarja ”77 Sunset Strip”, samoin kuin vuosina 1960–61 nähty hitusen tuntemattomampi mutta niin ikään Sunset Stripille sijoitettu rikosdraamasarja ”Dan Raven”. Vuoteen 1965 ja The Standellsin ja Bobby Fuller Fourin valtakausille saavuttaessa klubi oli jo satsannut entistä ehompaan kaksitasoiseen tanssilavarakenteeseen. Hollywoodin varttuneemman asujaimiston vetäydyttyä verhojensa suojaan astui Stripin estradeille musiikki, eritoten rock’n’roll – ja tällä kertaa pysyväisluontoisesti. Sittemmin paikka jatkoi kuitenkin vielä 80-luvun alkuun saakka uuden johdon alaisuudessa The Starwood Club -nimellä, kunnes sekin jyrättiin kirjaimellisesti maan tasalle L.A.:n kaupungin toimesta, kun juottola oli poikinut riittävästi huomautuksia jatkuvasta melusta sekä alkoholin myynnistä alaikäisille. Pian kaupunkiin perustettiin Manhattanin Peppermintin vanavedessä oma Peppermint West -niminen tanssiluola (1754 North Cahuenga Blvd) sekä hetkeksi aikaa vielä ehta Peppermint Loungekin osoitteeseen 201 West Pike (Long Beach). Seuraavaksi alueen ottivatkin omakseen paitsi turistit myös kaikenkarvaiset uuden sukupolven alakulttuurien edustajat beatnikeista modeihin ja folkrokkareihin. Vielä jatkokiekolla ”More Live At P.J.’s” (Reprise, 1963) suosiotaan vankistanut Lopez käynnistikin osaltaan melkoisen P.J.’sissä tehtyjen livejulkaisujen sarjan, jota hyödynsivät mm. Los Angelesissa toimi yhtäaikaisesti kaksi muutakin Cinderiä, jotka jakoivat vuorollaan samat esiintyjät. The Sea Witch (8514 Sunset Boulevard) saavutti huomiota Stripin varhaisten ns. Jerry Wright (”A Wright Nite At P.J.’s”, Colpix, 1964), The Standells (”In Person At P.J.’s”, Liberty, 1965), The Sin Say Shuns (”I’ll Be There – Live! At P.J.’s”, Venett, 1966), Rufus Thomas (”Live – Doing The Push & Pull At P.J.’s”, Stax 1971), Kool & The Gang (”Live At P.J.’s”, De-Lite, 1971) sekä El Pasosta, Teksasista vuoden 1964 lopulla Losiin muuttanut Bobby Fuller Four, jonka kolmanneksi Mustang-LP:ksi ”Celebrity Night At PJ's” tarkoitetut marraskuun 1965 keikkaäänitteet tosin julkaistiin virallisesti vasta vuosikymmeniä keulahahmonsa ennenaikaisen poismenon jälkeen. kitaristilegenda Barney Kessel (”On Fire”, Emerald, 1965)
Viimeksi mainituista jälkikäteen julkaistuina albumeina maineikkaimpia lienevät The Beatlesin ”At The Hollywood Bowl” (1977; sis. 1969 Freddie Jett’s Pied Piper Clubilla yhdessä kitaristi Cornell Dupreen johtaman kokoonpanon kanssa. Santa Monica Boulevardilta löytyi mm. Television puolella Dick Clarkin ”American Bandstand” sekä tämän hallinnoima Dick Clark Productions oli siirretty Philadelphiasta niin CAPITOL TOWER. John D’Andrean ja The Young Gyants -show-yhtyeen ”At The Chez” (Parkway, 1967) sekä myöhemmin tässä artikkelissa esiintyvän The Buddy Rich Big Bandin albumit ”Swingin’ New Big Band” (Pacific Jazz, 1966) ja ”Big Swing Face” (Pacific Jazz, 1967). 6 2015 • 31 do, 1963). Rick Nelsonin ”In Concert” (Decca, 1970) sekä Neil Diamondin ”Gold” (Uni, 1970). Paxtoniin. Tenorifonisti Big Jay McNeely pääsi tuuttaamaan 60-luvun ainoan pitkäsoittonsa ”Big Jay McNeely” Warner Brosin artistina livenä Los Angelesin piirikuntaan kuuluneen Hermosa Beachin Cisco’s-klubilla loppuvuonna 1963. Hermosan rannoilla toimi myös Lighthouseniminen paikka (30 Pier Ave.), missä tarttui kesällä 1962 narulle teksasilaisen The Jazz Crusaders -yhtyeen kiekko ”At The Lighthouse” (Pacific Jazz, 1962). Sunset Boulevardilla pääsi lisäksi äänityspuuhiin mm. Levytyssopimus Warner Brosin kanssa tuotti bändin toisena LP:nä kauhulavasteistaan ja savua syöskevästä monsteripää-stagestaan kuulussa Haunted Housessa (6315 Hollywood Blvd) äänitetyn liveplatan ”Together”. Vuosikymmenen edetessä New Yorkin entinen painopiste musiikkiteollisuuden tyyssijana oli siis siirtymässä hyvää vauhtia länsirannikolle, eikä ollut enää pelkkää sattumaa, että Hollywoodin Vine Streetin maamerkin, vuonna 1956 valmistuneen Capitol-tornin konttorihuoneista löytyi tuotantoedustus likimain jokaiselle aikakauden merkittävälle levytähdelle Beatlesistä Sinatraan. Original Sound Recordersilla, American Recordingilla, RCA Music Center Of The Worldillä, Sunset Soundilla, Western Recordersilla tai Columbia Recordingilla. Selvästi varhaisempia (kesällä 1958 avatun) Ash Groven nauhoituksia taas edustivat Bud & Travis -duon, Barbara Danen, Rolf Cahnin, Lynn Goldin ja Carl Granichin vuodenvaihteen 1958–59 (ei-liveyleisön edessä tehdyistä) esityksistä koostunut LP ”Saturday Night At The Coffee House” (World Pacific, 1959) sekä folktrio The Limelitersin heinäkuussa 1960 levytetty LP ”Tonight: In Person” (RCA Victor, 1961). Elviksen ja Sam Cooken suosima Radio Records sekä etenkin kantrija rockabillymusiikin ystävien arvostama Gold Star Studios. Jazz-muusikoiden suosima hengailukohde oli kertoman mukaan myös ”hi-class” -statuksen saanut The Chez (8265 Santa Monica Blvd; entinen The Action), jossa taltioituivat mm. Osa suositun mustaihoisen kaksikon (Joe Gilbert ja Eddie Brown) setistä oli tosin peräisin toiselta folk-klubilta Troubadourista (364 N La Cienega), missä vuosikymmenen lopulla ja seuraavan alussa materialisoituivat vielä mm. Mainitsematta ei sovi jättää myöskään Hollywoodin kukkulamaisemiin 20-luvulla pusattua The Hollywood Bowl -amfiteatteria, jonka ohjelmistoon sisältyi Los Angeles Philharmonic -orkesterin klassisen musiikin konserttien ohella myös runsain mitoin jazz-, viihdeja 60-luvulta lähtien myös rockkonsertteja. Vuonna 1964 Meccassa oli myös tehty bluegrass-kvartetti The Dillardsin lämminhenkinen workshop-LP ”Live!!!! Almost!!!” (Elektra, 1964) sekä vuotta myöhemmin Joe & Eddie -folkduon ”Live In Hollywood” (GNP Crescendo, 1965). tallenteita vuosilta 1964–65) sekä The Doorsin keikasta 5.7.1968 koostuva ”Live At The Hollywood Bowl” (1987). The Ice Housen muihin folk-pitoisiin julkaisuihin lukeutui ainakin Casey Andersonin ”’Live’ At The Ice House” (Atco, 1965). Kummitustalon poikkeuksellista atmosfääriä hyödynsi omalla soul-vetoisella esikoisellaan ”At The Haunted House” (Mercury, 1966) myös meksikolaistaustaiset Vegasin veljekset Pat & Lolly, jotka opittiin tuntemaan 70-luvulta lähtien Redbone-yhtyeen kantavina voimina. Jazz-blueslaulajatar Esther Phillips työsti puolestaan King Curtisin tuottaman pop-albumin ”Burnin’” (Atlantic) Losissa v. Ennen kaikkea lava-aktiksi leimautui myös monipuolisen repertuaarin omannut The Chambers Brothers, jonka vuosien 1968–74 huimaa hittiputkea edeltänyt ”People Get Ready” -LP taltioitiin vuonna 1965 osaksi Stripin alueelta hieman etelään sijainneella Ash Grove -klubilla (8162 Melrose Ave) ja osaksi Bostonin Unicorn-klubilla. Vuoden 1967 instrumentaalilla Grits And Cornbread pinnalle noussut The Soul Runners muuntautui The Watts 103rd Street Rhythm Bandiksi, kun mukaan astui mustan lauluyhtyeen The Twilightersin jäsen Charles Wright. Soul-folk-jazziksi vapaamuotoisesti lokeroidun The Pair (Extraordinaire) -duon kaikki vuosien 1965–66 Liberty-LP:t ”Live!”, ”The Pair Extraordinaire” ja ”’In’-Citement” purkitettiin Los Angelesin tuntumassa konserttioloissa, ensiksi mainittu The Ice Housessa (24 North Mentor Alley, Pasadena) ja kaksi jälkimmäistä The Meccassa (7311 Orangethorpe Ave, Buena Park). Vuonna 1965 Crescondo valjastettiin uudeksi nuorisotanssipaikaksi The Trip. Rakennuksen lähettyville hakeutui omine konttoreineen myös lukuisia muita pop-genren tuottajia ja moniottelijoita Phil Spectorista Bob Keaneen, Jack Nitzscheen, Art Laboeen, Kim Fowleyyn ja Gary S. Beach Boysin usein käyttämiin studioihin lukeutuivat Western Recordersin ohella World Pacific West 3rd Streetillä sekä Wally Heider Sound North Cahuenga Boulevardilla
Yhteyden mestarikitaristiin loi vuoden 1960 tienoilla Shreveportin KWKH-radioasemalla tuolloin DJ:nä toiminut kantrilaulaja Merle Kilgore, joka lisäksi avitti Riversille esiintymiskeikan Louisiana Hayride -ohjelmaan. JOHNNY RIVERS: IKUINEN SALAINEN AGENTTIMIES New York Cityssä 7. Hayriden takahuoneessa Riversin kohdannut Burton sai haltuunsa Johnnyn de. marraskuuta 1942 syntynyt John Henry Ramistella varttui Baton Rougessa, Louisianassa. Enää klubinpitäjiltä puuttui artisti, joka olisi houkutellut Whiskyyn säännöllisesti myös musiikista kiinnostuneita ihmisiä. Keväällä 1958 ilmestyneellä, New Orleansissa Cosimo Matassan studiolla äänitetyllä singlellä Little Girl / Two By Two ei bändiä tosin enää nimeltä mainittu vaan pelkästään sen solisti Johnny Ramistella. Vaikkei hittejä vielä vähään aikaan syntynytkään, sai Rivers joka tapauksessa äänittää varhaisvuosinaan poikkeuksellisen runsaasti studiomateriaalia. Otis Blackwellin sovittamia uusia laadukkaita julkaisuja ilmestyi 1958–59 Guyden-, Dee Deeja Riveraire-merkeillä. Freedin ja Blackwellin myötävaikutuksella laulaja solmikin levytyssopimuksen Gone-merkin kanssa ja yhteistyön maaliskuussa 1958 käynnistäneellä singlellä Baby, Come Back / Long, Long Walk hänen nimensä oli nyt muutettu kuulun tiskijukan ehdotuksesta muotoon Johnny Rivers, johdannaisena tämän kasvuseudusta Mississippi-joen varrella. Alaistensa keskuudessa johtaja saavutti lisäksi kiitosta luotettavana ja avarakätisenä palkanmaksajana, jonka kirjoilla häkeissä joranneet tanssipimutkin tienasivat useamman sadan taalan liksoja vain muutaman tunnin viikkotöistä. Nopeasti uuden ansiotyönsä vaaranpaikat vaistonneena liikemiehenä sekä samanaikaisesti kurinalaisena ex-viranomaisena Valentine pyrki parhaansa mukaan varjelemaan Whiskyn kunniallisuutta ja siten pitämään alaikäiset klubivieraat loitolla – liittyihän yökerhoelämään keskeisesti rietas tanssiminen sekä päihteiden käyttö. Dale Hawkinsin, Bob Lumanin ja Ricky Nelsonin bändeissä soittaneeseen James Burtoniin. 6 2015 • 33 lauluyhtyevetoista rhythm’n’bluesia. Nousevalle amerikkalaiselle klubikohderyhmälle toimivat taikasanoina rock’n’roll, twist sekä markkinavoimien viimeisin hittislogan, go-go. Whiskyyn saapuneilta asiakkailta ei silti peritty erillistä pääsymaksua eikä heillä myöskään ollut varsin yleisenä käytäntönä pidettyä drinkkien minimiostopakkoa, mikä taas tarjosi Valentinelle oljenkorren päästää lakipykälien puitteissa tiluksilleen hieman nuorempaakin väkeä. High school -iässä Johnny oppi isältään sen verran kitaran soittoa, että sai mahdollisuuden perustaa oman r&b-yhtyeen The Spades, joka pääsi peräti levyttämään Natchezissä, Mississippissä toimineelle Suedemerkille. New Yorkista Baton Rougeen palattuaan Rivers päätyi keikkailemaan koomikko Brother Dave Gardnerin kanssa ja sitten Hank Williamsin lesken Audrey Williamsin kautta Nashvilleen levyttämään kaksi vähemmän menestyksekästä mutta laadullisesti edelleen onnistunutta sinkkua Cub Recordsille 1959–60. Rivers oli tietenkin tutustunut retkillään myös moniin oman sukupolvensa muusikkolahjakkuuksiin, mm. Sen Valentine ja kumppanit nappasivat lähempää kuin ensin uskoivatkaan. Samoilla kulmilla toimivat edelleen The Classic Cat ja Largo sekä nippu muita viihdeväen suosimia mutta lähinnä ruokailuun tarkoitettuja illanviettokohteita. Jo koululomallaan New Yorkissa 1957 Johnny oli onnistunut tapaamaan Alan Freedin, joka esitteli hänet laulaja-lauluntekijä Otis Blackwellille. Sen ilmentymäksi Valentine valjasti Whiskyyn – lupaustensa veroisesti – nuoria Patty Brockhurstin ja Joanie Labinen tapaisia dj-naisia, joista viimeksi mainitun suosima lyhyen hapsumekon ja pitkien valkoisten buutsien muodostama asukokonaisuus lanseerattiin kohta maailmanlaajuisestikin ”virallisena go-go -uniformuna”
1961–62) ja tutustuttuaan Nick Venetiin Capitolille (2 sinkkua v. Gazzari ei säännöllisistä kävijämääristä huolimatta saanut liiketoimintaansa kasvamaan kysynnän tahdissa, eikä toisaalta Riverskään ollut millään muotoa valmis vakiintumaan pelkästään yhden ravintoloitsijan työläiseksi. Heti ensimmäinen sinkkulohkaisu, 22. Erään toisen losangelesilaisen klubinomistajan lainattua tarvittavat rahat Riversille ja Lou Adlerille hankittiin paikalle äänittäjä Wally Heider siirrettävine studiokalustoineen. 1964). Goode (6) Whole Lotta Shakin’ Going On (cd-uusintajulkaisut: “At The Whisky À Go Go/ Here We À Go Go Again!”, BGO BGOCD241, 1994, “Totally Live At The Whisky Á Go Go”, EMIImperial 7243 8 32819 2 3, 1995) Kulovalkean lailla liekkeihin roimahtanut Whisky à Go Go -buumi jätti jälkensä Los Angelesin kaupunkikuvaan. 1962–63 sekä 1 albumin jälkijättöisesti v. Mukanaan Johnny toi paitsi tutut säestäjänsä, myös vanhan Gazzarri‘sin yleisön. Muutaman korttelin päässä PJ‘s-klubilla esiintyneen Lopezin säestyksestä huolehti vastaavaan tapaan rumpali Mickey Jones. Laulaja-kitaristin, basistin ja rumpalin covervoittoinen ja paikoin askeettinenkin työjälki ei kuitenkaan juuri poikennut kuuntelukokemuksena tavanomaisesta klubikeikasta. huhtikuuta julkaistu Memphis (kääntöpuolellaan Jerry Lee Lewisin aiemmin levyttämä It Wouldn’t Happen With Me) löi julkaisutiimin ällikällä, työntäen 22-vuotiasta Riversiä hurjaa vauhtia kohti timanttiluokkaa levyn kiivetessä. Kun palkkaakin onnistuttiin hieman ruuvaamaan ylöspäin, oli Riversillä nyt varaa täydentää rytmiryhmäänsä myös basistilla. 34 • 6 2015 monauhan kappaleesta I’ll Make Believe, joka kulkeutui jonkin ajan päästä Ricky Nelsonin levytettäväksi. Kevään ja kesän 1964 aikana purkitettu livemateriaali ei aluksi herättänyt levy-yhtiöiden keskuudessa mainittavaa julkaisuhinkua. At The Whisky À Go Go (Imperial LP 9264/LP 12264) -64 A: (1) Memphis [Imperial 66032] (2) It Wouldn’t Happen With Me [Imperial 66032] (3) Oh Lonesome Me (4) Lawdy Miss Clawdy (5) Whisky Á Go-Go B: (1) Walkin’ The Dog (2) Brown Eyed Handsome Man (3) You Can Have Her (I Don’t Want Her) (4) Multiplication (5) La Bamba (6) Twist And Shout (cd-uusintajulkaisut: “At The Whisky À Go Go/Here We À Go Go Again!”, BGO BGOCD241, 1994, “Totally Live At The Whisky Á Go Go”, EMI-Imperial 7243 8 32819 2 3, 1995; kappaleiden perässä mainittu hakasulkeissa alkuperäisten singlejulkaisujen sarjanumerot) Here We À Go Go Again! (Imperial LP 9274/LP 12274) -64 A: (1) Maybelline [Imperial 66056] (2) Dang Me (3) Hello Josephine (4) Hi-Heel Sneakers (5) Can’t Buy Me Love (6) I Got A Woman B: (1) Baby What You Want Me To Do (2) Midnight Special [Imperial 66087] (3) Roll Over Beethoven (4) Walk Myself On Home [Imperial 66056] (5) Johnny B. Steve McQueenin, Jayne Mansfieldin ja Rita Hayworthin tapaisten filmitähtienkin rynniessä jälleen Sunset Stripille ottamaan tuntumaa kaupungin kuuminta boogieta tanssiväelle tykittäneeseen liveaktiin, oli selvää että ilmiö edellytti pikaisia toimia myös levytysrintamalla. Whisky à Go Go’n lähitulevaisuuden peruspalkit oli näin ollen taputeltu kertaiskulla kantimilleen. Miljoonan taalan mahdollisuutensa hän sai tutustuttuaan tulevaan tuottajaansa Lou Adleriin sekä Elmer Valentineen, joka kertoi suunnitteilla olleesta klubiprojektistaan. Tehtävän otti vastaan kaverinsa James Burtonin perässä Louisianasta Los Angelesiin muuttanut Joe Osborn. Normaalisti Gazzarri‘sissa esiintyi jazzyhtye, ja niin myös Riversin pestin oli tarkoitus olla vain puolen viikon mittainen tuurauskeikka siihen asti, kunnes Gazzarri olisi saanut palkattua edellisen ison orkesterin tilalle uuden. Myynti oli silti edelleen vaatimatonta, mutta uudet kontaktit puskivat Johnnya kiihtyvin askelin eteenpäin paitsi laulajan, jatkossa myös lauluntekijän ja tuottajan uralla. Gazzarin palkkalistoilta häivyttyään Rivers tosin hoiti vielä vuoden 1963 lopulla lyhyen esiintymisputken San Franciscon Condor-klubilla, muutamaa viikkoa ennen Whiskyn korkkaamista. Bill Gazzarrin paikka oli pienehkö italialainen ravintola, joka oli useimmiten auki neljään asti aamulla. Julkaisuprojektia varten Bennett ja Adler perustivat yhdessä bisnestuttaviensa Bobby Robertsin ja Pierre Cossetten kanssa myös uuden Dunnhill-tuotantoyhtiön, josta kehittyi myöhemmin oma levymerkkinsä. Lopulta Libertyn Recordsin johtoporrasta edustanut Bob Skaff viehättyi tuotoksista siinä määrin, että hänen suosituksestaan yhtiön pomo Al Bennett heltyi ottamaan äänitteet Lew Chuddilta aikaisemmin ostamalleen Imperial-sisarmerkille. Riversille tarjottiin samantien vuoden mittaista vakiokeikkaa, johon hän ei voinut olla suostumatta. Äänitteitä syntyi Eralle (1 sinkku v. Pääsääntöisesti aikakauden tutuista hiteistä koostunut lava-akti otti esimerkkiä Trini Lopezin hieman aiemmin läpilyöneestä konseptista. Kun nimekkäämmät Hollywoodin klubit sulkivat ovensa kahdelta, yönaposteltavaa kaivanneet bilettäjät suuntasivat Billin tupaan myöhäiselle illalliselle. Nuorukainen kuitenkin osoittautui yleisömagneetiksi ja sai pidennettyä komennustaan. 1961), Chancellorille (3 sinkkua v. Pian Capitol-sessioiden jälkeen Rivers päätyi esiintymään vain jazzrumpali Eddie Rubinin ja oman kitaransa, sittemmin Whisky à Go Go:n tietynlaiseksi statussymboliksi muodostuneen punaisen Gibson ES-335:n säestyksellä La Cienega Boulevardin alkuperäiselle Gazzarri’s-klubille. Vuonna 1961 Rivers itse lensi Los Angelesiin tapaamaan henkilökohtaisesti Rickyä ja tämän koko yhtyettä – ja muutti pian pysyvästi länsirannikon maisemiin
Billy Leen soololevytyksiä ilmestyi vuodesta 1962 lähtien myös LP-formaatissa, alkaen Crown-merkin julkaisemasta instrumentaalikiekosta ”Harmonica And The Blues”. Riversin kitaran, Joe Osbornen basson ja Eddie Rubinin rumpujen muodostamaa liittoa täydensi tällä kertaa Larry Knechtelin urut, mutta muutoin kaikki vaikutti olevan kuten ennenkin. BILLY LEE RILEY Whisky À Go Go Presents... LP-puolella menestyi erityisesti “Realization”, joka valtasi pop-albumilistan sijan 4 vuonna 1968. Turhautuneena niin Sunin kuin häntä hetken aikaa Nashvillessä työllistäneen Brunswick Recordsin palveluksiin Billy Lee perusti vuonna 1959 yhdessä kitaristikaverinsa Roland Janesin kanssa Rita-, Nitaja Mojo-levymerkit sekä kokeili vielä hetken ajan tuottajan ja sessiomuusikon töiden ohella 60-luvun alussa myös levyttämistä sooloartistina memphisläisellä Home of the Blues -yhtiöllä sekä Ferridayssa, Louisianassa toimineella Myrl Recordsilla, kunnes pääsi viimein uransa ensimmäisen Hot100 -hitin (#88) makuun nimellä The Megatons julkaistulla tarttuvalla instrumentaalisinkulla Shimmy, Shimmy Walk (Dodge/Checker) v. Reggae” teki sekin varsin näyttävän paluun listoille. 80-luvun jälkeen julkaisutahti viimein hiipui, tosin vain elpyäkseen uudelleen v. 2010-luvulla yhä ilmeisen hyväpalkkaisilla keikoilla itseään elättävä sekä harvakseltaan levyttäväkin Rivers on jo siirtynyt artistiluokituksessa aikapäiviä sitten nostalgiakastiin – ja Whisky à Go Go -maineensa vanki hän tulee varmasti olemaan lopun ikänsä. Edellisellä häntä avusti taustalaulajana itse Brian Wilson. 1957 hänen siihenastisen elämänsä arvokkaimmat valttikortit miltei valtakunnallisiksi hiteiksi muodostuneiden rämäpäisten Flyin’ Saucers Rock And Rollin ja Red Hotin myötä. Kolmannella, Nick Venetin tuottamalla yrittämällä päästiin viimein itse asiaan. Viimeksi mainitulle myönnytyksenä laulaja julkaisi vielä 2001 reunion-livelevyn ”Back At The Whisky” (Collectors’ Choice), joka sisälsi vähemmän yllättävästi joukon uusia joulukuussa 1999 nauhoitettuja versioita tutuista rock’n’rollja pop-klassikoista. Tultuaan kiinnitetyksi Sun Recordsille Billylle ojennettiin v. Smokey Robinsonin menestyslevy The Tracks Of My Tears oli hitti myös Riversille vuonna 1967 (#10), samoin Motownilta kaapattu Baby, I Need Your Lovin’ (#3) sekä oman Soul City -tallin artistin James Hendricksin kirjoittama balladi Summer Rain (#14). Alun r’n’b-herättelyn jälkeen Rivers runnoo läpi Bobby Hebbin ja Bobby Goldsboron ikivihreät sekä nuoleskelee yleisöä huolimattomalla Beatles-renkutuksella, mutta paikkaa menoaan loppua kohden päättäen varsinaisen lauluosuutensa kohtalaisen onnistuneeseen versioon Percy Sledgen kuolemattomasta soulherkistelystä. Tällä kertaa ei hittilistoja kuitenkaan enää hätyytelty. 1962 – kappaleella, jonka lauletun version You Don't Love (Me) Willie Cobbs nosti bluesmaailman palvonnan kohteeksi alunperin juuri Rileyn Mojo-merkillä 1961. 1998 jälleen henkiin herätetyn Soul City -levymerkin kautta ilmestyneiden tuoreiden albumien ”The Memphis Sun Recordings” ja ”Last Train To Memphis” myötä. United Artistsille ja Atlanticille levyttänyt Johnny sai kyllä vuosina 1968–71 aikaiseksi 9 pikkuhittiä, mutta kaikki Top40:n heikommalta puolelta. Armeijasta vapauduttuaan Riley asettautui perheineen Memphisiin, missä hän luovi pian tuhoon tuomitusta ravintolayrittäjyydestä itsensä ensin lihanleikkaajaksi, sitten autokuskiksi ja viimein muusikkouden katalalle tielle, jota hän oli harrastemielessä tarponutkin jo 40-luvun lopulta lähtien. Riversin varmaotteinen blueskitarointi pitäytyy levyllä perusasioissa – ja hyvä niin, herran rajallinen sooloarsenaali kun vaikuttaa loppuvan hetkessä kesken, samoin monet laulujen sanat typistyen usein ”everybody say yeah” -tyyliseen yleisön huudattamiseen. Samana vuonna mies sai silti Etelästä tarpeekseen ja muutti loppuvuosikymmeneksi Los Angelesiin, jatkaen kaupungissa samanoloisia sessiohommia kuten Sunillakin – soittaen milloin mitäkin soitinta lukemattomilla Hollywood-lähtöisillä äänitteillä Herb Alpertista Dean Martiniin ja Beach Boysiin. Eritoten Rileyn ässäkortiksi muodostui hänen hitusen kömpelön oloinen mutta samalla harvinaisen tunnistettava huuliharpun puhaltelunsa. Aika oli ajamassa Whisky-vaiheen ohitse ja johdattamassa sen kantaisää uusille, soulahtavimmille sekä samalla vakavahenkisemmille raiteille. (Mercury SG 60985/MG 20985) -65 A: (1) Mojo Workout [Mercury 72385/Mercury 127 429 MLF] (2) Baby, Please Don’t Go (3) You Don’t Love Me (4) High Heel Sneakers (5) Have Mercy Baby (6) Charlene [Mercury 72385/Mercury 127 429 MLF]. Yllättävän suurta kansansuosiota nauttivat sinkkutilastoissa myös seuraavat oldies-coverit Blue Suede Shoes (#38) vuonna 1973 sekä Help Me Rhonda (#22) vuonna 1975. 36 • 6 2015 a-puolen täytti yli varttitunnin mittainen bluesjami John Lee Hooker, jolla kierrätettiin Hooker-riffien rinnalla myös otteita mm. Seuraavan kunnon Billboard-jättipottinsa (#6) hän nappasi vasta 1972 coveroidessaan Huey Smithin r&b-numeron Rockin’ Pneumonia And The Boogie Woogie Flu, minkä lisäksi kappaleen sisältänyt albumi ”L.A. Satisfactionista ja Baby Please Don’t Go’sta. Tärkeä virstanpylväs oli levytyssopimus Mercuryn kanssa, jonka kirjoilla Riley pääsi työstämään kaikkiaan kolme albumia, joista kaksi ensimmäistä vuoden 1964 tekelettä pyhitettiin yhä miehen huuliharpismille: rock’n’roll-hittien instrumentaaliversioista koostuneen ”Big Harmonica Specialin” sekä, arvannette keiden ja mitä sisältäneen ”Harmonica Beatlemanian”. BILLY LEE RILEYN JA DON COLEN ”HUKKAAN HEITETYT” LAHJAT Pocahontasissa, Arkansasissa torppariperheeseen vuonna 1933 syntynyt Bill ”Billy Lee” Riley omaksui jo lapsena mustilta peltoduunareilta bluesin soiton alkeet. Rileyn, kuten niin monen muunkin lupaavan Suntallin valkoisen rockabilly-artistin epäonneksi Jerry Lee Lewisin Great Balls Of Fire teutaroi samanaikaisesti Billboardin kärkisijoilla, joten yhtiöpomo Sam Phillips oli päättänyt keskittää kaiken markkinointi-intonsa vain ja ainoastaan Killerin hittilevyyn. Pian alkoi kuitenkin vaikuttaa siltä, että myös laulajan uusiutunut tyyli oli uuvuttanut valtayleisön – säännöllisesti Imperialille ja jatkossa mm. Toistaiseksi viimeisen Top10 -sinkkuhittinsä Rivers sai vuonna 1977 kappaleellaan Swayin’ To The Music (Slow Dancin’) (#10), minkä lisäksi samoihin aikoihin hieman vähäisempää Billboardmenestystä nauttivat myös Ashes And Ashes (#96) ja Curious Mind (Um, Um, Um, Um, Um, Um) (#41)
Samoin Whisky-materiaalista koottiin Australiassa heti tuoreeltaan tyylikäs neljän raidan EP ”At The Whiskey A Go Go” (Philips). faninsa Bob Dylanin kannustamana takaisin tositoimiin 90-luvulla Riley käynnisti vielä yhden lopulta n. Yleissoundiltaan hitusen itseään toistavaksi palasteltu LP olisi rehellisesti sanoen voinut olla toteutettua lopputulosta raisumpikin, jäihän siltä käyttämättä peräti nelisenkymmentä nauhoitettua esitystä. Hollywoodin ohella mahdollinen keikkapaikka saattoi yhtä hyvin ollakin Chicagossa, mistä käsin pyöritetylle Vee-Jay -yhtiön popmarkkinoille suunnatulle sisarmerkille Tollielle sama materiaali liisattiin ja julkaistiin täysimittaisena LP:nä suuria lupaavan alaotsikon ”The Most Exciting Performance You Have Ever Heard” kera. Al Caseyn ja Howard Robertsin tavoin Lee Hazelwoodin suosiman sessiotiimin vakiokitaristina Don Colen panos niin Arizonakuin myöhemmin L.A.-lähtöisen rock’n’rollin ja r&b:n rattaanpyöränä oli huomattava. Kuten odottaa saattaa, Herra ja Rouva Colen liverepertuaari koostui pääosin rock’n’roll-, rhythm’n’blues-, kantrija popsuosikeista. Laulun ohella kitaran sekä räkkitelineeseen viritetyn huuliharpun soitosta vastanneen Rileyn kanssa levyllä kuultiin Lopez/Rivers -koulukunnan oppeja seuraten vain sessiobasistin ja -rumpalin muodostamaa rytmiryhmää. 6 2015 • 37 B: (1) Dimples (2) Tobacco Road (3) Lonely Weekend (4) Big Boss Man (5) Geraldine (6) Everyday I Have The Blues (cd-uusintajulkaisu: "Big Harmonica Special/ Live At The Whiskey", Marginal MAR 005, 1995) Vakuuttava näyttö kolmekymppisen aikaansa seuranneen muusikkolahjakkuuden muuntautumiskyvystä olisi ansainnut edes rippeet Riversin saavuttamista myyntiluvuista, siinä määrin vahvoja olivat Rileyn otteet Whiskyn lavalla. DON & ALLEYNE COLE Live At The Whiskey A Go-Go (Tollie T-56001) -64 A: (1) Searchin’ (2) Whole Lot Of Shakin’ (3) Mean Woman Blues (4) Midnight Special (5) Try Me (6) Something Got A Hold Of Me B: (1) Don’t Let The Sun Catch You Cryin’ (2) I Can’t Help It (3) Woke Up This Morning (4) High Heel Sneakers (5) Stormy Monday (6) Poor Fool Studiojatkumon päätteeksi Cole ilmaantui vielä hetkeksi äänitekentälle myös omalla nimellään, tällä kertaa yhdessä vaimonsa All(e)ynen kanssa. 1960 sekä newyorkilaisen Gonen v. Ainakin vuoteen 1964 saakka jatkuneen studiouran eräitä äänijälkiä ovat levytykset mm. Little Richardin The Girl Can’t Help It (joka on kylläkin merkitty levyn kansissa virheellisesti Hank Williamsin kantriballadiksi I Can’t Help It), James Brownin slovari Try Me, B.B. Studioloman katkaisi vuoden 1978 Mojopitkäsoitto ”Vintage” sekä siitä viiden vuoden päästä Ranskassa ilmestynyt tasokas ”Southern Man” (Big Beat). Ensitaipaleelle sisältyi lisäksi aikoinaan prässäämättä jääneitä mutta jälkeenpäin julkaistuja Lee Hazlewood -yhteyksisiä Arizona-levytyksiä Vivja Porter-merkeillä. Julkaisutoimintansa kalifornialaisten Biharin veljesten ylläpitämän, paremmin r&b-julkaisuistaan tunnetun RPM-merkin loppuvuonna 1957 ilmestyneellä rock’n’rollneliviitosella Snake Eyed Mama / Kiss Of Love aloittanut Don Cole sai heti esikoisellaan avukseen muusikkolegenda Al Caseyn (jota ei tule sekoittaa samannimiseen New York Cityssä vaikuttaneeseen mustaan jazz-kitaristiin). Jälkipolville jäi tältä jaksolta kerrottavaksi kolme singleä Shelby Singletonin toimesta aktivoidulle Sun International -merkille 60-luvun lopulla sekä Billy Leen uran ainoa varsinainen Billboard-hitti, sijan #93 v. LP:llekin sisältynyt High Heel Sneakers -versiointi työstettiin myös näyttäväksi värilliseksi Scopitone-videoksi, joka on löydettävissä nykyisin vaikkapa Youtuben pohjattomista filmivalikoimista. 1961 julkaisemilla pikkumustilla. Samantien vuonna 1965 startannut diili GNP Crescendon kanssa poiki kaksi uutta albumia, jälleen ajan hiteistä rakennetun instropaketin ”Funk Harmonica!” sekä seuraavan konserttitallenteen ”In Action!” (-66). Kaikkiaan vain kolmisen vuotta kestänyt aktiiviura rock’n’rollja teinipop-laulajana kattoi myös vajaan kourallisen Don Colena julkaistuja äänitteitä Jules Biharin Kent Recordsilla, newyorkilaisella Coedilla sekä Philadelphiassa, Pennsylvaniassa toimineella Jamie Recordsin sisarmerkillä Guydenilla. 1972 Staxin sisarmerkki Entrancella saavuttanut Chips Momanin tuottama ja alunperin Tony Joe Whiten levyttämä pop-rokki I Got A Thing About You Baby, josta Elvis kuitenkin veti paria vuotta myöhemmällä, erityisesti kantrilistoilla pärjänneellä coverillaan pidemmän korren sekä Whiten että Riley-raukan nokan edestä. Vaikkei musiikkikirjallisuus (yleisestä tunnustuksista puhumattakaan) ole ollut erityisen armelias myöskään Phoenizissa Arizonassa 1942 syntyneelle ja samoilla seuduilla ainoastaan 35 vuotta myöhemmin edesmenneelle Wendell Donald ”Don” Colelle, on kitaristi-laulajan, lauluntekijän ja pidetyn studiomuusikon singlepainotteisessa levytyssaagassa riittänyt keräilijöille ämpärikaupalla ammennettavaa aina 2010-luvulle saakka. Sen sijaan mukaan poimittiin Rileyn oma Charlene-niminen bluesahtava, hieman Chuck Berryn Memphistä plagioinut numero, jonka kerrotaan syntyneen jo paria kuukautta ennen muita Whisky-äänityksiä ja todennäköisesti jossain aivan toisessa paikassakin. laulaja Rusty ”Red Hot Russell” Isabellin ja hänen liidaamansa The Rio Rockersin (1958), Sanford Clarkin (1960) sekä Ray Sharpen taustalla (1959–60). Mercurylta vapauduttuaan Riley oli yhä menopäällä. Kiihkeään kappalekimaraan uppoutuivat selkeinä väriläiskinä mm. 15 vuoden mittaiseksi muodostuneen upean comeback-jaksonsa, joka säilyi tuotteliaana aina artistin sairastumiseen paksusuolen syöpään ja taudista nopeasti seuranneeseen kuolemaan 2.8.2009 saakka. Uransa kenties suurimman julkisen huomionosoituksen Billy Lee Riley, eräs epäoikeudenmukaisimmin kohdelluista juurimusiikin kuninkaallisista sai vuoden 1997 bluespitoisen albumin ”Hot Damn!” Grammy-ehdokkuuden myötä. Palattuaan mm. Kappale päätyi joka tapauksessa myös Mojo Workout -laskettelun (Got My Mojo Workin’) aisaparina Mercuryn sinkkujulkaisulle, joka ilmestyi myös Ranskassa aivan vuosikymmenen lopulla kuvakansiin puettuna. Muutamaa kuukautta myöhemmin mies välitti varhaistuotantoaan salanimellä Tony Castle newyorkilaiselle East West -yhtiölle, hyödyntäen samaa taiteilija-alter egoa myös länsirannikolla operoineen 3 Trey Recordsin v. Liveputki jatkui omatuotantoisella Mojokiekolla ”Southern Soul... Mikään ei tosin ole tähän päivään mennessä paljastanut, missä Amerikan useista jo tuolloin toimineista Whiskyklubeista esitykset oli äänitetty. Recorded Live At The Brave-Falcon”, joka äänitettiin Atlantassa joulukuussa 1966. Phoenixilaisen Son-Ray Recordsin ainoalla singlejulkaisulla pariskunta duetoi livenä Whisky à Go Go’ssa tallentuneet tanssihuuruiset versioinnit Ike & Tina Turnerin Poor Fool'ista sekä Etta Jamesin Something Got A Hold Of Me'stä. Covereihin sekä paljolti mustaan bluestuotantoon perustunut kiekko oli tiettävästi rakennettu seitsemänä eri päivänä tallennetusta setistä marraskuussa 1964. Kingin rumbapotkuinen Woke Up This Morning, T-Bone Walkerin Stormy Monday sekä brittibändi Gerry & The Pacemakersin myös USA:ssa menestynyt popDON & ALLEYNE COLE. Sen jälkeen seurasikin kymmenvuotinen LP-levytystauko, jonka aikana Riley keskittyi etupäässä omaan rakennusalan yritykseensä sekä muutamiin sinkkujulkaisuihin
huumeiden käytön osalta, yhä suhteellisen viatonta. Kaiken kaikkiaan Colet onnistuivat luomaan julkaisulleen jopa Rileytä alkukantaisemmin rokkaavan bailutunnelman, jossa traditionaalisella bluesillakin oli oma keskeinen paikkansa. Kahakoinnista piirtyi myös laajemmalle yleisölle tietynlainen mielikuva Roger Cormanin vuonna 1967 valmistuneen fiktiivisen elokuvan ”Riot On Sunset Strip” välityksellä – mitä vielä tavallaan alleviivasi entisestään Stephen Stillsin Buffalo Springfieldille kirjoittama hittikappale For What Its Worth, joka itse asiassa pohjautuikin tositarinaan Stripillä lauantaiyönä 12.11.1966 sattuneesta, Pandora’s Box -klubin sulkemiseen kytkeytyneestä mellakanpoikasesta. Vastapainona myös levytyksen sovituksien ja orkesteritaustojen eteen oltiin selvästi nähty keskivertoa enemmän vaivaa. Kukapa tietää, kenties syynä Don Colen loppuelämän hiljaiseloon olivat hänen terveysongelmansa. Whisky à Go Go oli aloittanut sekin markkinointinsa r&b:n tyyssijana (esim. Myös Sam Cooke vietti ja vaikutti seudulla koko lyhyenpuoleisen ikänsä. Alkuperäisen Son-Ray -sinkun kappaleet Tollie-yhtiö pilkkoi kahdelle omalle seiskatuumalleen, joita täydensivät Don Colen käsialaa olleet studioraidat Gotta Find My Baby sekä Leave Me Alone. Vaikka Strip pitkälti elikin julkisuuden valokeilassa statuksestaan nuorison 24/7-bilekeskuksena, oli yleisen käsityksen mukaan korttelien ilonpito vielä tässä vaiheessa, mm. Smokey Robinson & The Miracles, Jimmy Castor, Young-Holt Trio, The Elgins, The Olympics, Anthony & The Imperials, Peaches & Herb, Temptations, Brenda Holloway, Gladys Knight & The Pips, Martha & The Vandellas, Four Tops, The Impressions, Sam & Dave, Jackie Wilson, The Rainbows, Bobby Bland ja Jimmy Smith. Myyntihittejä ei näistä mistään kehkeytynyt – ja muhkeimmat taloudelliset onnistumisensa parilla varhaisella Beatles-import-sinkulla, kanadalaisen Terry Blackin Unless You Care’lla sekä Jimmy Crossin makaaberilla noveltylla I Want My Baby Back tehnyt levy-yhtiö vetäytyi sekin liiketoiminnasta toukokuuhun 1965 mennessä vain reilun vuoden operoinnin sekä vajaan 50 julkaistun sinkun ja muutaman LP:n jälkeen. Kotiseutujensa pimentoon jääneet artistit eivät uusia yhteislevytyksiä tiettävästi enää tehneet, ja Doninkin osalta on löytynyt viitteitä ainoastaan yhdestä myöhemmästä studiokokeilusta. Kanadassa ja Englannissa, mutta varsinaisiksi maailmantähdiksi eivät nekään kaksikkoa nostaneet. Wattsin kaupunginosassa sijaineen Central Avenuen bluesja jazz-ydin levitti elinvoimaista r&b-laavaa ympärilleen, synnyttäen Nat King Colen, Big Jay McNeelyn ja Joe Houstonin kaltaisten artistikameleonttien kautta verta ja lihaa olleen sidoksen 30-luvun jazzin ja 50-luvun rock’n’rollin välille. Alan tekijänimistä esim. 38 • 6 2015 numero Don’t Let The Sun Catch You Crying. Dootonen, Specialtyn, Modernin, Aladdinin ja Imperialin tapaiset länsirannikon blueshistorian kerronnalle tuikitärkeät levy-yhtiöt. Vuonna 1967 Whisky muutti buukkauksiensa taiteellista kurssia rock’n’rollista ja garagesta ensin kohti Motown-tyylistä hienostuneempaa soulia ja sitten orkestraalista souljazz-soundia, toivoen päivityksen vetävän jatkossa paikalle vaihteeksi hieman aikuisempaa ja käytökseltään seesteisempää yleisöä. Tuotos kuitenkin paljastui karuksi vale-liveksi. New Yorkin Apollo-teatterin tapaan) heti vuonna 1964, jolloin VeeJay-merkki (sekä Euroopassa Fontana) julkaisi paikan nimeä hyödyntäneen LP:n ”Recorded Entertainment – Live At The Whiskey A Go Go!” (VJ-1100). Perimmäiset syyt, miksi juuri Whiskyn ohjelmisto muuttui silti ajan mittaan yhä soul-pitoisemmaksi, olivat enemmän ”poliittisia” kuin suoria heijastumia paikan normiyleisön musiikkitottumusten jalostumisesta. Tämän lisäksi laulujen päälle oli dubattu satunnaisia yleisöälähdyksiä ja aplodeja. Vuoden 1968 duetto-LP:tä ”Dohn & Sonny – On The Road” tosin ei kukaan alan harrastajakaan ole toistaiseksi onnistunut paikantamaan. OTIS REDDING SEKÄ WHISKYN MUUT R&BJA SOUL-VIERAAT Musta rytmimusiikki oli kaikkea muuta kuin vieras ilmiö Hollywoodissa. Miehen kuolinsyystä kun ei ole olemassa varmaa tietoa. Tai ehkäpä tuleviin uravalintoihin vaikutti myös TollieLP:n takakannessakin mainittu knobbitieto Alleyne-vaimon valmistumisesta Arizonan osavaltion ensimmäiseksi ja nuorimmaksi kiinteistövälittäjäksi, mikä varmasti rauhoitti ainakin avioparin kauniimman osapuolen intoa viettää iltoja toisensa perään hämyisillä tanssiklubeilla. Oman paljon kiusallisemman tahransa alueen maineeseen olivat kuitenkin aiheuttaneet vuoden 1966 kuluessa selvästi lisääntyneet yhteydenotot runsaslukuisina massoina kulmilla aikaansa viettäneiden nuorten, poliisin sekä kadunvarsikauppiaiden välillä. Ennen profiilinkohotusyritystä Whisky-asiakkaiden soul-annostuksesta olivat vuoden 1966 aikana huolehtineet oikeastaan vain Motowntähti Marvin Gaye sekä Otis Redding, jonka OTIS REDDING. Jimmy Reed, John Lee Hooker, Betty Everett, Wilbert Harrison ja Maxine Brown) olisivat todella olleet peräisin samasta pakettishowsta. Vee-Jayn vanhoista studioraidoista kasatulle kokoelmalle oli alkuun ja loppuun lisätty MC:n esittelypuheet ikäänkuin kaikki esitykset (artisteina mm. Ike Turner muutti kulmille Mississippistä ja Louis Jordan Arkansasista. Vähitellen edellisten seassa alkoi vilahdella myös siloittelemattomampaa r&b:tä ja bluesia edustaneita hahmoja, kuten Chuck Berry, Little Richard, Slim Harpo, Albert King, Albert Collins ja James Cotton Band. 40-luvulta lähtien kaupungin taajamissa vellonut r&b-kuume toi matkan varrella Los Angelesin tanhuville mm. Tämä näkyikin Whiskyn tulevien vuosien kiinnityslistalla, johon lukeutuivat nyt mm. Losin katukuvallista soundtrackia hallitsivat lisäksi lukuisat lauluyhtyeet, kuten The Hollywood Flames, The Platters, The Olympics, The Larks, The Rivingtons ja The Vibrations, jotka kaikki pitivät kaupungin r&b-perimää yllä pitkälle 60-luvun jälkipuolelle saakka – ja pohjustivat samalla osaltaan työtannerta valkoisemalle go go -sukupolven bändiaallolle. Vee-Jayn uskotteluista huolimatta mustat nimiartistit ja -yhtyeet kuitenkin esiintyivät Sunset Stripillä vuosina 1964–65 vain harvakseltaan, eivätkä he erityisemmin edes haikailleet sinne pääsystä. Joitakin Tollielta exporteerattuja Don & Alleyne Cole -raitoja ilmestyi myös mm
Reddingin tapaan myös Masekela oli (juuri ennen Whisky-sessioitaan) laajentanut fanikuntaansa Montereyn festivaaleilla 1967 sekä tapahtumasta tehdyllä D.A. Pennebakerin ohjaaman dokumentaarisen ”Don’t Look Back” -elokuvansa filmaukset pulkkaan), ei soul-laulaja ollut vielä tässä vaiheessa likimainkaan samanlainen koko maailman tuntema kovan onnen tähti kuin joulukuussa 1967 tapahtuneen kohtalokkaan lentokoneturmansa jälkeen. Sitäpaitsi Atco oli jo joka tapauksessa testannut markkinoita syksyllä 1967 tasokkaalla ”Live In Europe” -LP:llä, joka siis ilmestyi vielä Otisin eläessä ja parahiksi maineikkaan Monterey Pop -festivaaliesiintymisen jälkimainingeissa. Maineensa tämä jo 50-luvun alkupuolella uransa jazz-tenorifonistina ja klarinetistina käynnistänyt mutta sittemmin etupäässä huiluun erikoistunut muusikko sinetöi Hijack-hitillään 1975.. Edeltäjänsä tapaan kulttuurihistoriallisesti arvokkaan mutta myös musiikillisesti kovatasoisen levyn huippuhetkiä ovat mm. Herbert Jay Solomonia eli tuttavallisemmin Herbie Mannia pidetään amerikkalaisista jazz-lähtökohdistaan huolimatta yhtenä keskeisimpänä kolmen toisistaan lähtökohtaisesti sangen erillään olevan lajityypin – maailmanmusiikin, bossanovan ja discon fuusioijana. 2” vuonna 1993. flyygelitorven ja kornetin soittajana. Oman Memphisistä tuomansa 9-henkisen orkesterin kanssa totaalisessa musiikillisessa kiimassa esiintyvä laulaja taituroi horjahtelematta perinteisen r’n’b:n ja Etelän soulin välisellä nuoralla, eikä hän turvaudu juurikaan helppoihin lainanumeroihin, bravuurikseen kohonnutta Rolling Stonesin Satisfactionia ja James Brownin jykevästi funkkaavaa Papa's Got A Brand New Bagia lukuun ottamatta. Vuonna 1982 Atlantic julkaisi sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa aiemmin julkaisemattomasta Whisky-materiaalista yllättävän vähälle huomiolle jääneen jatko-LP:n ”Recorded Live”, ja samasta aiheesta syntyi vielä Fantasy/Staxin sekä Englannin Edsel-merkin toteuttama cd-painos ”Good To Me – Recorded Live At The Whisky A Go Go, Vol. 18.–20.9.1967 oli klubilla vauhdissa näissä merkeissä eteläafrikkalainen Hugh Masekela, jonka LP ”Is Alive And Well At The Whisky” ilmestyi UNI-merkillä vielä saman vuoden kuluessa. Whiskyssä osattiin ottaa ilo ja hyöty irti myös soul-jazzin grooveen pohjautuneesta vetovoimasta. Keikan huipentaa pitkähkön alustus-turinoinnin jälkeen toinen vokaalinumero, vuoden 1966 albumilta ”The Emancipation Of...” (UNI) peräisin ollut eteläafrikkalaiskollega Caiphus Semenyan säveltämä lattarirytminen sekä melkoiseen vokaaliakrobatiaan loppua kohden heittäytyvä Ha Lese Le Di Khanna. 60-luvun levytystensä myötä mies myös opittiin yhdistämään säännönmukaisesti termiin groove. Whiskytallenteiden myötä hänen onnistuikin lyödä itsensä läpi Yhdysvaltojen hittimarkkinoilla, kun ”Is Alive And Well..” -kiekon sinkkupoiminta, Up-Up And Away -versiointi 5thDimensionin pop-suosikista nousi Billboardin listoille syyskuussa 1967 (R&B #47, pop #71). Whiskyssä Redding antoi kuitenkin lavataidoistaan, jos mahdollista, entistä tanakampaa osviittaa – eikä levyä olekaan aiheetta luonnehdittu erääksi 60-luvun soul-keikkaäänitteiden helmeksi: Siinä missä Rivers oli tehnyt mannaa Whisky à Go Go’n maailmanlaajuiselle glorialle, toi Otis Redding sen tutuksi aivan uudenlaiselle kuluttajakunnalle – ja tyystin uusituin asein. pitkä gospelvetoinen Chained And Bound sekä slovari-aarre Good To Me, jolla Redding todella näyttää täyden kapasiteettinsa valtakunnan kovimpien balladitulkkien aatelissa. Sunset Stripillä Masekela yhtyeineen pitäytyi näin ollen luottavaisena etupäässä omassa, entuudestaan levyttämättömässä jazz-instrumentaalimateriaalissaan, varmistellen kokonaisuutta mm. HUGH MASEKELA Is Alive And Well At The Whiskey (UNI 3015/73015) -67 A: (1) Mra (Christopher Columbus) (2) Little Miss Sweetness (3) A Whiter Shade Of Pale (4) Up-Up And Away B: (1) Son Of Ice Bag (2) Senor Coraza (3) Coincidence (4) Ha Lese Le Di Khanna Johannesburgissa vuonna 1939 syntynyt monen soittimen taitaja, säveltäjä, orkesterinjohtaja ja laulaja nousi kotimaassaan kuuluisuuteen etenkin trumpetistina, mutta myös mm. Muina hitaina valintoina kuullaan lisäksi esitykset Just One More Day, Any Ole Way sekä These Arms Of Mine. 6 2015 • 39 Stripja Whisky-debyytti tapahtui huhtikuun alussa 1966. Pennebakerin dokumenttifilmillä ”Monterey Pop”. Vuonna 1968 Masekela jatkoi Amerikan valloitustaan uudella instrumentaalihitillä Grazing In The Grass, joka saavutti sinkkutilastoissa peräti ykkössijan. Karismaattista laulusoundiaan solisti esittelee kantaa ottavalla popjazz-numerollaan Coincidence. Näin ollen myös Atco-yhtiön kiinnostus konserttitaltioinnin julkaisemiseen heräsikin vasta (Sittin’ On) The Dock Of The Bayn noustua listoille vuoden 1968 puolella. Kotimaassaan tämä yhä esiintyvä ja kaikkiaan yli 40 albumia julkaissut artisti oli erityisessä kansallissankarin asemassa George Foremanin ja Muhammad Alin nimellä ”Rumble In The Jungle” mainostetun nyrkkeilyottelun yhteydessä pidetyillä Zaire 74 -musiikkifestivaaleilla, jotka hän junaili kasaan yhdessä tuottajaystävänsä Stewart Levinen kanssa. Smokey Robinsonin, Procol Harumin sekä edellä mainitun 5th Dimensionin standardeilla. OTIS REDDING In Person At The Whiskey A Go Go (Atco SD 33-265) -68 A: (1) I Can’t Turn You Loose (2) Pain In My Heart (3) Just One More Day (4) Mr. Pitiful (5) (I Can’t Get No) Satisfaction B: (1) I’m Depending On You (2) Any Ole Way (3) These Arms Of Mine (4) Papa’s Got A Brand New Bag (5) Respect (cd-uusintajulkaisu: Rhino R2 70380, 1992/lpuusintajulkaisu: Sundazed Music LP 5133, 2003) Vaikka itsensä Bob Dylanin tiedettiin saapuneen varta vasten paikalle Reddingin Whiskyliven tekoa seuraamaan (saatuaan juuri oman, D.A. Tulinen avaus I Can’t Turn You Loose tarjoillaan miehen esikoisalbumilta ”Pain In My Heart”, kuten luonnollisesti myös saman levyn Irma Thomas -hittiä Ruler Of My Heart mukaileva nimiraita
Käytännössä koko keikka on tauotonta kiihkeää go go -vyörytystä, huipentuen raivoisaan Greensleevesiin, joka on vain vaivoin ja hyvällä mielikuvituksella yhdistettävissä vanhaan samannimiseen kansansävelmään. Viimeisen keikkavelvoitteensa Mann hoiti New Orleans Jazz & Heritage -festivaaleilla toukokuussa 2003. Hollywoodilaisklubin lavalle hänet houkuteltiin esiintymään juuri edellä mainitun ilmestymisen aikoihin vuonna 1969. Miles Davisin ja Julie Londonin v. Nykyisin Pacific Jazzin historiallista katalogia hallinnoi osana Universal Music Groupia Blue Note Records. Veret seisauttavaa souljazz -latinkia nitovat astetta kaupallisempiin kuosiin Whisky-klubin nuorisosuosikilta The Doorsilta oivaltavasti lainatut Soul Kitchen ja Hello I Love You, mm. alttofonisti Richie Cole, tenorifonisti Pat LaBarbera, pasunistit Rick Stepton ja Vince Diaz sekä kitaristi David Dana. Setin avaava 5-minuuttinen orkesterinumero Soul Lady törmäyttää jazz-orkesterin heti viihteellisten go go -äänimaailmojen kanssa. 70ja 80-luvuilla Herbie Mann keskitti soitannolliset intressinsä etupäässä New Yorkin jazzklubeille. Mm. 1961 Los Angelesin Village Gatessa levyttämä Comin’ Home Baby, josta Rich tarjoilee hienostuneesti swengaavan tulkinnan. 1952 perustetulla Pacific Jazz -merkillä, josta oli v. 1957 jalostunut World Pacific Records. Petersberg Race (3) Soul Kitchen (4) Wonderbag (5) Ruth B: (1) Love And Peace (2) Hello I Love You (3) Comin’ Home Baby (4) The Meaning Of The Blues (5) Greensleeves (cd-uusintapainos: Capitol/Pacific Jazz 7243 5 23998 2 6, 2000) ”Buddy & Soulia” voinee vilpittömin mielin luonnehtia oman lajityyppinsä napakympiksi. 40 • 6 2015 New Yorkin Brooklynissä 1930 syntynyt Herbie sai perehdytyksen musiikkiin tanssijoina, tanssinopettajina ja muusikkoina toimineilta venäläis-unkarilaisemigranttivanhemmiltaan. 1957 versioina alkujaan omaksuttu Bobby Troup -originaali The Meaning Of The Blues sekä Herbie Mannin alunperin v. Richin orkesterin kahdestatoista virallisesta 60-luvun albumijulkaisusta neljä olivat konserttitallenteita. Tommy Dorseyn ja Harry Jamesin yhtyeissä sekä lukemattomissa studiosessioissa vuosikymmenet kunnostautunut vanha tuittupää oli päättänyt kokeilla vuonna 1966 oman big bandinsä johtamista, jatkaen sillä tiellä käytännössä kuolemaansa saakka. Tätä tyylikkäämmissä puitteissa ei vuosikymmentä olisi enää voinut saada päätökseen. Eturauhasen syövän aiheuttaman kuoleman 73-vuotias legenda kohtasi tästä vain alta kahta kuukautta myöhemmin, kotonaan Pecosissa, New Mexicossa. Edellä mainitusta vuosien 1967–69 live-trilogiasta viimeinen syntyi Whiskyssä. Niistä kolme ilmestyi losangelesilaisella v. Soittaessaan sankari itse ei yllättävää kyllä korosta ylenmääräisesti omaa suurta egoaan. Ruotsissa viimeistelty vuoden 1959 Prestige-albumi ”Mann In The Morning”, afrokuubalaista jazzia edustanut ”Flautista!” (Verve, 1959), kiertue Brasiliassa 1961, suositut yökerhoesiintymiset New York Cityn Village Gatessa sekä kymmenet Atanticilla vuodesta 1962 eteenpäin julkaistut orkesteripitkäsoitot lisäsivät kaikki osaltaan soittajan globaalia markkina-arvoa, mutta todellisen kaupallisen läpimurtonsa hän kuitenkin suoritti LP:nsä ”Memphis Underground” myötävaikutuksella. Vuonna 1965 perinteikäs levypuulaaki päätyi ensin Libertyn omistukseen, sitten United Artists -yhtiön ja edelleen 70-luvulla EMI:n sekä cd-aikakaudella Capitolin huomaan. Kiekon a-puolen sävellyksestä vastasivat sittemmin Mannin 70-luvulla Atlanticin alaisuuteen perustamalle Embroye-yhtiölle levyttänyt Chris Hill sekä Everything Is Everythingja The Free Spirits -yhtyeissä vaikuttanut kitaristi Columbus Baker, b-puoli taas oli saksofonivetoinen instrumentaaliuusinta Rufus Thomasin nimiin merkitystä The Mar-Keysin vuoden 1966 Staxlevytyksestä. Levy ei siten ole pelkkää rumpupatterien takomista vaan soolotilaa saavat vuorotellen myös mm. Albumeita hän kuitenkin tehtaili vuoteen 2000 saakka, kaikkiaan miltei sadan tuotenimikkeen edestä. Rumpaleista maailman parhaaksikin silloin tällöin tituleerattu Bernard ”Buddy” Rich (1917–1987) oli 60-luvun loppuun saavuttaessa jo varhaisteini-iässä käynnistyneen ammattilaisuransa finaalitaipaleella. HERBIE MANN Live At The Whiskey A Go Go (Atlantic SD 1536) -69 A: (1) Ooh Baby B: (1) Philly Dog (cd-uusintapainos: "Live At The Whiskey A Go Go/Mississippi Gambler", Collectables COL6883, 2001) Vibrafonisti Roy Ayersin, tenorifonisti Steve Marcusin, kitaristi Sonny Sharrockin, basisti Miroslav Vitousin ja rumpali Bruno Carrin muodostaman sekstetin kanssa syntynyt, spontaanin alle puolituntisen jamin muotoon Ahmetin veljen Nesuhi Ertegunin tuotannossa jalostunut livealbumi koostui ainoastaan kahdesta kappaleesta, joilla ymmärrettävästi tavoiteltiin äänityspaikan huomioon ottaen lähinnä tanssittavaa funk-groovea. BUDDY RICH BIG BAND Buddy & Soul (World Pacific Jazz ST-20158) -69 A: (1) Soul Lady (2) St. GO GO -TANSSIEN TULEVILLE VUOSIKYMMENILLE Kun kilpailijat alkoivat 60-luvun puoliväliin saavuttaessa ohittaa suosiossa edelleen pitkälti Johnny Riversin ja Billy Lee Rileyn varassa toimineen Whisky à Go Go’n, uskaltautui myös Elmer Valentine buukkaamaan klubilleen laajemmalla skaalalla erityylisiä yhtyeitä, jopa paikallisia kokoonpanoja – tosin useimmiten vain korkeintaan parin viikon jaksojen ajaksi.. Richin bändin röyhkeän raflaavat otteet tuovat paljolti mieleen sekä aikakauden soundtrackja tv-musiikkiproduktiot John Barry Orchestrasta Hugo Montenegroon, Lalo Schifriniin tai Neil Heftiin että Las Vegasin yökerhomaailmassa Tom Jonesin taustalla vuosikaudet revitelleen Big Jim Sullivanin ammattilaisyhtyeen tekemiset
Vähitellen Whiskyn populariteetti alkoi taas lähestyä 60-luvun lukemiaan, kun seuraavan rock-, new waveja punk-sukupolven kasvatit ryhtyivät hakeutumaan klubille. Vanhasta kaartista Lou Adler luopui Whiskyosakkeistaan jo 70-luvun lopulla. Martin’s Press 2002) Straight Whisky – A Living History of Sex, Drugs, and Rock’n’Roll on the Sunset Strip (Erik Quisling & Austin Williams, Taylor Made Publ. Samoin monien kansainvälistä tulemista tehneiden eurooppalaisbändien kerrotaan menettäneen Amerikan keikkaneitsyytensä juuri Whiskylle, kuten The Doorsin lämmittelijänä kesällä 1966 esiintyneen Themin, The Kinksin, The Who’n sekä Creamin. Kiitospäivänä 1976 Fowleyn tuolloin manageroimista yhtyeistä kaksi, Venus & The Razorblades ja The Quick aloittivat neliiltaisen soittoputkensa. Stripin kulttuurimiljöö osasi sekin levittää omaa brändiään. Coloradon Denveriin, New Yorkiin, Atlantaan, San Franciscoon sekä Minnesotan St. Lämmittelijöiksi tai ”talon yhtyeiksi” miellettyjä kotiseudun nimiä ei tapahtumailmoituksissa välttämättä edes mainostettu, mutta monista heistäkin tuli, vuosina 1966–67 Whiskyssä vakituisesti keikkailleen The Doorsin tavoin myöhempien aikojen kuuluisuuksia. Vahvimmat yrittäjät kuten Whisky toki selviytyivät, mutta kesti silti aikansa, ennen kuin koko sen naapurusto toipui edes likimain entisiin voimiinsa 70ja 80-lukujen varrella. Suomesta klubin esiintyjävalotaululle ovat viime vuosina saaneet nimensä ainakin Mike Monroe sekä The 69 Eyes. The Byrds sekä psykedeelisempään ilmaisuun luottanut The Seeds. Exposed: Strange Myths and Curious Legends in the City of Angels (Paul Young, St. Kalifornialaisten autotallibändien esilletulomahdollisuuksia kasvattivat etenkin vuosina 1962–72 järjestetyt Teen-Age Fair -katselmukset, ensin Santa Monican Pacific Ocean Parkissa, sitten Burbankin Pickwick Recreation Centerissä ja vuodesta 1964 lähtien Hollywood Palladium -teatterissa (6215 Sunset Boulevard). Myös monelle muulle Etelä-Kalifornian yhtyeelle kuten Arthur Leen Lovelle, Frank Zappan Mothers of Inventionille, The Turtlesille, The Beau Brummelsille ja Jefferson Airplanelle nimenomaan Whisky muodostui tärkeäksi ponnistuslaudaksi. 5”, Zappa CD, 1992), Alice Cooperilta (”Live At The Whiskey A-Go-Go 1969”, Inhalt LP/Bizarre CD, 1992), Mentorsilta (”Whiskey A Go-Go”, Mystic LP, 1983), Daily Flashilta (”I Flash Daily”, Light Flash LP/CD), Creamilta (”BBC Years”, Instant Analysis/American Pride LP, 1987; joka sisältää BBC-radiotallenteiden ohella yhden Whisky-raidan), Cheap Trickiltä (”In Color”, Epic CD, 1998 ja ”The Complete Epic Albums Collection”, Epic CD, 2012) sekä Led Zeppeliniltä (”Live At Whisky A Go-Go!!”, Eelgrass/Empress Valley CD, 2006). Whisky toimi tuolloin etupäässä cabaree-shown The Cycle Sluts näyttämönä, kunnes rock-auktoritääri Kim Fowley sai paikan johdon viimein suostuteltua palauttamaan sen entisen kaltaiseksi liveluolaksi. Kun Dustin Hoffmanin nähtiin ryntäävän läpimurtoelokuvansa ”Miehuuskokeen (The Graduate)” kohtauksessa ulos Whisky à Go Go’n ovista loppuvuonna 1967, oli Sunset Strip jo muuttunut haileaksi jäänteeksi vuoden takaisesta kukoistuksestaan. X, Gun Club, Guns N’ Roses, The Cure, 45 Grave, The Misfts, The Surf Raiders sekä Jon & The Nightriders.. 2004) Riot on Sunset Strip: Rock’n’Roll’s Last Stand in Hollywood (Domenic Priore, Jawbone Press 2007/2015) I Fought The Law – The Life and Strange Death of Bobby Fuller (Miriam Linna & Randell Fuller, Norton Books 2015) A-Go-Go ’69”, Castle CD, 2001/Silverline CD/ DVD, 2005), Frank Zappalta ja Mothers of Inventionilta (”You Can’t Do That On Stage Anymore, Vol. John Mayall, Iggy Pop & The Stooges, Love, Van Halen, The Germs, The Dickies, Edgar Winter’s White Trash, The Velvet Underground, The Ramones, Mahavishnu Orchestra sekä The Flamin’ Groovies ja 80-luvulla mm. Parissa vuodessa koko Stripin hartaudella rakennettu instituutio oli kuitenkin uhkaavaa vauhtia romahtamassa. Samoihin aikoihin Whiskyssä myös vakiinnutettiin käytäntö kahden tai useamman yhtyeen esiintymisestä saman illan aikana. sellaiset nimet kuten Sir Douglas Quintet sekä Chicagosta hollywoodilaisherrasväkeä helmikuussa hämmentämään saapunut aikakautensa johtava valkoinen bluesakti Paul Butterfield Blues Band, jonka tiettävästi varhaisin versio kakkos-LP:nsä intialaisja psychjazz-sävyisestä 13-minuuttisesta instrumentaalinimiraidasta East-West tuli myös tuolloin tallennetuksi yhtyeen matkassa kulkeneen kosketinsoittajan Mark Naftalinin toimesta ja julkaistuksi jälkikäteen 90-luvulla. General Motorsin mannekiiniksi. 2000-luvulla Whisky hiljeni jälleen hetkeksi, mutta palautui taas aktiivikäyttöön 2007. Vuoden 1965 kisojen voittajan, ainutlaatuisen Captain Beefheart & his Magic Bandin tie vei usein myös Whiskyn estradille ja sieltä edelleen maailmanlaajuiseen tietoisuuteen. Bändilava ja tanssihäkki käännettiin nyt 180 asteen verran etusisäänkäynnin viereen, mikä avasi uuden portaikkokulun klubin välikerrokseen. Uusi generaatio astui muutenkin ennakkoluulottomasti isiensä markkina-alueelle omilla näkemyksillään sekä aiempaa selkeimmillä tuotteistuspyrkimyksillään.Tähän brändäyksen hallinneeseen ryhmään kuului myös Idahosta Los Angelesiin asettunut Paul Revere & The Raiders, jonka onnistui kytkeä itsensä onnistuneesti heti alkuvuosinaan mm. Vuosina 1982–86 paikka sulki kuitenkin jälleen ovensa, mutta vain avatakseen ne uudelleen vuokrapaikkana sekä muodostaen Sunset Stripin lähikorttelin muiden saman vetäjäporukan (Valentine, Adler, Maglieri) luotsaamien musiikkiluolien Rainbow Bar And Grillin (1972–) ja The Roxyn (1973–) ohella tiiviin työskentelykolmion mm. Humble Pielta (”Live At The Whiskey Suositeltavaa luettavaa: L.A. Klubi oli avoinna kuutena, joskus seitsemänkin päivänä viikossa, ja laadukkaista artisteista ei todellakaan ollut pulaa. 70-luvun puoliväliin saavuttaessa, ei pelkästään Sunset Strip vaan myös muu maailma oli tyystin toisenlainen paikka. Elmer Valentine teki samoin 90-luvulla, mutta jäi silti mukaan Rainbow’n ja Roxyn omistajarinkiin elämänsä loppuun (2008) saakka. Klubin vuoden 1966 postereissa esiintyivät lisäksi mm. Alue opittiin vähitellen rinnastamaan Swengaavan Lontoon tai Loputtoman viikonlopun Las Vegasin tapaisiksi itsestäänselvyyksiksi. 70-luvulla paikassa ovat julkaistua materiaalia purkittaneet mm. Guns N’ Rosesin ja Metallican tapaisille hardrock-yhtyeille sekä 90-luvun alun grunge-tulokkaille Soundgardenista Nirvanaan ja Mudhoneyhyn. Muita edellä mainitsemattomia postuumisti julkaistuja 60-luvun Whisky-liveäänitteitä on ilmestynyt mm. Elmer Valentine itse jatkoi valitsemallaan tiellä ja avasi kulmakunnille entisen Crescendon paikalle The Trip -klubin vuonna 1965. Pauliin. Syksyllä 1966 kaupungin johtajisto ryhtyi ideoimaan kortteleiden alasajoa tulevien uudisrakennushankkeiden tieltä, minkä seurauksena alueen vanhaa kiinteistökantaa, sen mukana myös useita suosittuja klubeja ryhdyttiin vähitellen purkamaan. 6 2015 • 41 60-luvun kukkaiskauden originaaleimpina versoina näyttäytyivät Los Angelesin seudulla The Doorsin ohella mm. Luonnollisen vaihtuman myötä yhtiön johdossa toimii tällä hetkellä Mario Maglierin poika Mikael, joka vastaa nykyisin myös Rainbown isännyydestä. Vuonna 1966 Whisky sisusti tilansa uuteen uskoon. Whiskystä kehittyi ajan myötä oikea ravintolaketju, kun uusia samannimisiä paikkoja avattiin vuoden 1965 jälkeen mm
Levyttämään Billy Joe pääsi vuonna ‘61. Royal on itse väittänyt, ettei hän koskaan yrittänyt jäljitellä Gene Pitneytä, heillä vain sattui olemaan saman kategorian ääni. Laulu ei kuitenkaan kelvannut suurelle tähdelle, syyksi olen lukenut maininnan, jonka mukaan se oli aiheeltaan liian rahvaanomainen. ”Koskakohan minä olen tuon levyttänyt” oli ensimmäinen mieleen tullut ajatus ennen kuin totuus pikku hiljaa paljastui. päivänä 1942 ja muutti pikkupoikana Atlantan Marietta-nimiseen esikaupunkiin. Boy from down in the boondocksiin puolestaan voisi sopia Aleksis Kiven Nummisuutareista tuttu väännös ”mettäksen poika”. lokakuuta 2015 edesmennyt Billy Joe Royal oli yksi 60-luvun luotettavimmista pop-artisteista. Sävelmänä tarttuva, puhtaasti laulettu ja varmaotteisesti sovitettu Down In The Boondocks on mielestäni yksi 60-luvun puolivälin parhaista poplevyistä. South kuitenkin uskoi teokseensa ja vei demon seuraavaksi Columbialle. Hän teki laulun tavoitteenaan, että Gene Pitney levyttäisi sen. Joe South sävelsi selkeitä, mukaansatempaavia mediumeja, huippuinaan Mama Didn’t Raise No Fools ja If It Wasn’t For A Woman ja lauluosuus kiinteytyi levy levyltä. Ensimerkki oli Joe Southin Fairlane, muutenkin pari vuotta vanhempi South oli 60-luvun lopulle saakka mies Billy Joen menestyksen takana, hän toimi tuottajana ja säveltäjänä suurin piirtein kaikessa mitä Billy Joe levytti. DOWN IN THE BOONDOCKS Down In The Boondocks on ilmaisu, jonka minun sanakirjani suomentaa muotoon ”jumalan selän takana”. Joe South kirjoitti kappaleen, jossa hän esitti pojan näkökulman ja sijoitti tarinan maaseudulle. Siellä siihen innostuttiin niin, että sen pohjalta tehtiin single, josta tuli top ten -hitti kesällä ‘65. Tähän tilanteeseen onkin liittynyt monia sotkuja. 60-luvun alkupuolella menestys antoi odottaa itseään, singlejä ilmestyi vuosikymmenen puoliväliin mennessä vain viisi: Fairlane 21009 Never In A Hundred Years We Haven’t A Moment To Lose 21013 Dark Glasses Perhaps All Wood 401 If It Wasn’t For A Woman Wait For Me Baby Tollie 9011 Mama Didn’t Raise No Fools Get Behind Me Devil Player’s 1 I’m Spezialized Really You Esikoissinkku julkaistiin uudelleen Atlanticilla numerolla 2328 sen jälkeen, kun Royal oli levyttänyt ensimmäisen hittinsä. 42 • 6 2015 BILLY JOE ROYAL BILLY JOE ROYAL PEKKA TALVENMÄKI A tlantassa vaikuttanut, 6. Kouluaikoinaan hän vietti paljon aikaa Savannahissa, missä hän sai myös tuntuman mustan musiikin perinteisiin. Yllättävin poikkeus oli nopea Dark Glasses, se on myös ainoa esitys, jossa Royal ja Gene Pitney tuppaavat menemään sekaisin. Sitä ennen hän oli jo oppinut kitaransoiton perusteet ja tutustunut paikallisiin tuleviin tähtiin (Ray Stevens, Jerry Reed, Joe South...) Georgia Jubilee -nimisessä musiikkiyhteisössä. Suurin kunnia kuuluu. puolestaan kaihoisa balladi. Kun kuitenkin muistetaan, että Pitney oli juuri murtautunut huipulle ja tehnyt vuoden ‘62 keväällä ensimmäiset jättihittinsä niin ei kai olisi ihme, vaikka niistä olisi haettu vaikutteita. Billy Joe Royalia on popartistina vähätelty ja häntä on pidetty erehdyttävänä Gene Pitney -kopiona. Musiikkikasvatus alkoi perhepiirissä, jo viisivuotiaana Billy Joen kerrotaan laulaneen Zip-A-Dee-Doo-Dahin äitinsä PTAkokouksessa ja ensimmäinen dokumentoitu esiintyminen oli piipahdus hänen setänsä radio-ohjelmassa 50-luvun alussa. Luontainen ero noiden kahden välillä oli se, että Royalin ääni oli kuulakkaampi ja maanläheisempi, vähemmän aggressiivinen. Syy oli se, että Royal lauloi korkeammalta ja kireämmin kuin normaalisti. Jostakin syystä noiden kahden tähden erottaminen ei ole koskaan ollut minulle erityinen ongelma, vaikka äänet kieltämättä ovat hyvin lähellä toisiaan. Kyseessä oli hieno debyytti, molemmin puolin Royal lauloi komeasti, ääni oli vielä poikamainen mutta puhdas. Laulullisesti kaikki kuulemani Royalin alkuvuosien tuotteet olivat onnistuneita ja niiden perusteella hänet voidaan ilman muuta luokitella teinipopin aateliseksi. Tässä kirjoituksessa kantri unohdetaan kokonaan ja keskitytään 60-lukuun. Kummatkin kappaleet olivat sävelminä erinomaisia, Never... MAALAISPOIKA Billy Joe Royal syntyi Valdostassa, Georgiassa huhtikuun 3. High Schoolissa Billy Joe perusti oman yhtyeen, joka sai nimensä Corvette-auton mukaan. 70-luvun alussa tai oikeastaan jo vähän aikaisemmin hän siirtyi selkeästi kantrin suuntaan – sen takia lähes kaikki hänestä viime aikoina kirjoitetut esittelyt ovat sujuneet c&w:n merkeissä tyyliin ”syntyi ja aloitteli uransa, teki 60-luvun alussa parit turhauttavat singlet, sai vuonna ‘65 ison hitin Down In The Boondocks ja loi sittemmin komean uran kantrilaulajana”. 60-luvun alun tyttöyhtyemusiikissa tehtiin useitakin lauluja laitakaupungin pojasta, johon parempiosainen tyttö rakastuu. oli nätti teinimedium, We Haven’t... Samaan aikaan Gene Pitney oli laajalla kiertueella etelässä. Hän on kertonut eräässä haastattelussa istuneensa kerran keikkabussissa ja havahtuneensa radiosta soivaan tutunoloiseen lauluun, jossa hämmästyttävintä oli solistin ääni. Sitä varten hän teetti Billy Joe Royalin sooloileman demon ja lähetti sen Pitneyn levy-yhtiöön
Onneksi, tekisi mieleni sanoa, sillä levy osoittaa, kuinka paljon parempi Billy Joe oli ”tavallisen” popmusiikin tulkkina. Kaiken kaikkiaan ”Down In The Boondocks” on loistava albumi. Pollyannasta on olemassa The Classics -yhtyeen levytys, myöhemmin tuo Dennis Yostin johtama ryhmä nousi huipulle nimellä Classics IV. Edellisestä Billy Joe teki yllättävän hätäisen ja nopeatempoisen version, ihan kuin hän olisi hakenut samaa fiilinkiä kuin monien brittiyhtyeiden soul-covereissa. Oliko vain niin, että nuorisomusiikkimarkkinoilla alkoi olla liikaa kaikenlaisia suuntauksia, jotka sysäsivät melodisen, hyvin lauletun perusiskelmän taka-alalle. Funny How Times Slips Away on sekin hieno esitys, joskin Jimmy Elledgen versio oli liian kova vertailukohde. Ensihittiä pakollisena kuviona seurannut debyyttialbumi julkaistiin loppukesällä ‘65: Down In The Boondocks (Columbia CS 9203) A: (1) Pollyanna (2) Leaning On You (3) Heartaches And Teardrops (4) Funny How Time Slips Away (5) My Fondest Memories (6) Down In The Boondocks B: (1) I Knew You When (2) The Railroad Tracks In Between (3) Steal Away (4) Oh What A Night (5) King Of Fools (6) I’ve Got To Be Somebody. Billy Joe Royalin esitys on helppotajuisempi jo senkin takia, että falsetit jäivät vähemmälle, paremmuusjärjestyksen arvioiminen kahden upean version välillä on makuasia. HUSH Jälkeenpäinkin minun on vaikea ymmärtää, miksi Billy Joe Royal putosi ensimmäisen Columbia-vuoden jälkeen keskikastiin. Heti alkuun tarjotaan kaksi huippuonnistumista. Kolmas single, I’ve Got To Be Somebody ei valitettavasti ollut ihan samaa tasoa. Vuosi ‘65 oli Billy Joe Royalin uran ehdoton huippu, singlediskografiassa se näyttää tällaiselta: Columbia 43305 Down In The Boondocks (9.) Oh What A Night 43390 I Knew You When (14.) Steal Away 43465 I’ve Got To Be Somebody (38.) You Make Me Feel Like A Man I Knew You Whenin kaivaminen soulin puolelta ei ollut sattumaa, sitä osoittavat sinkkujen b-puolille valitut tunnetut soulsävelmät, Dellsin Oh What A Night ja Jimmy Hughesin Steal Away. Elledgen hitti huipentui loppufalsettiin, jollaisen myös Billy Joe sai puristetuksi, tosin selvästi vaisumpana. Omat suosikkini siltä puolelta ovat pikkunätti My Fondest Memories, jonka Joe South oli levyttänyt jo 60-luvun alussa sekä The Railroad Tracks In Between, joka jatkaa Boondocksin aloittamaa mettäksen poika/rikas tyttö -tarinaa. Sovituksessa olin huomaavinani Righteous Brothers -hittien vaikutuksia, lopputulos oli siis mahtipontisempi kuin kahdella edellisellä singlellä. Jos Boondocks oli jonkun mielestä sattumaa, niin I Knew You When viimeistään osoitti kuinka komeaääninen laulaja Billy Joe oli. Billy Joen kuulakas ääni sopi erinomaisesti melodisiin kantriballadeihin, siitä saatiin selvät näytöt jo ensialbumilla. 6 2015 • 43 Steal Away ja Oh What A Night ovat I Knew You Whenin ohella ainoat lainat mustalta puolelta. Hyvää poppia oli niin ikään Tommy Roen säveltämä kepeä mutta surullinen King Of Fools, joka sekin oli originaali, Roe itse levytti sen vasta pari vuotta myöhemmin. Flemons-kirjoitelmat hehkuttavat siekailematta originaalin loistokkuutta ja hämmästelevät, miksei se koskaan saanut ansaitsemaansa listapaikkaa. Billy Joe lauloi kyllä tyylikkäästi, mutta Joe Southin sävelmä oli jotenkin tasapaksu. Syy oli mielestäni yksinkertaisesti se, että vaikka Flemons oli hyvä laulaja ja teki monta hienoa levyä, niin I Knew You When oli jotenkin nuhruinen ja erityisesti Calvin Carterin johtaman sovituksen osalta sekava ja meluisa. Joka tapauksessa Billy Joe levytti ahkerasti vanhalta pohjalta, tässä vuosien ’66– ‘67 singlelistaus: solistille eikä ole ihme, että Billy Joe Royalista tuli tähti. Tarkistin uteliaisuuksissani, mitä Gene Pitneylle tapahtui. Myös jatkosingle pärjäsi listoilla hyvin. Classics-versio oli lähes puhdas Four Seasons -kopio, mutta siinä kategoriassa ehdotonta huippua. Hieno levy lajissaan oli myös Billy Joe Royalin albumitäytteeksi jäänyt originaali. Kyseessä oli Joe Southin nostalginen balladi I Knew You When, josta Wade Flemons oli tehnyt sielukkaan version Vee-Jaylle pari vuotta aikaisemmin. Ei Billy Joe tietenkään ainoa kärsijä ollut. Leaning On You ei koskaan menestynyt listoilla, vaikka kappaleen säveltänyt Joe South teki siitä erinomaisen version Games People Play -hittinsä jatkoksi vuonna ‘69. Billy Joe Royalin pelkistetymmässä versiossa sävelmän kauneus pääsi paremmin esiin. Vuosi ‘65 oli vielä hyvä (viisi listalevyä), seuraavana vuonna vain kaksi ja nekin nihkeitä ja sitten vuosi ‘67 oli täysin tyhjä. Steal Away oli siistimpi, mutta sekin jäi tunnelmiltaan aika kauas originaalista. Suursuosikeistani myös Roy Orbisonin saldo näyttää samankaltaiselta
singlelistauksen hyvistä raidoista muutama jätettiin albumilta pois. Billy Joe levytti Columbialle vuoteen ‘72 asti, joten listaan singlet myös 70-luvun puolelta, vaikkei loppuvaiheeseen mitään merkittävää enää mahtunutkaan. Tuottajaksi tuli monilla Classics IV -levyillä kunnostautunut Buddy Buie, sävelmiä kirjoittivat muiden muassa Buien vakiokumppanit James Cobb ja Robert Nix. Esitysten vertailu on makuasia; Riversin on vauhdikkain ja Southin kantrimaisin. Kaksi nimikettä ansaitsee erityismaininnan. Koska Hush kuitenkin oli ensimmäinen iso hitti pariin vuoteen, oli luonnollista, että siitä tuli albumin nimikkoraita. 44 • 6 2015 teki oman versionsa vuoden ‘68 lopussa, mutta sekin jäi flopiksi listojen hännille päässeen Birds Of A Featherin varjoon. Kunnollistakin soul-tavoittelua löytyy, siitä esimerkkinä onnistunut versio Tamsin varhaislevytyksestä Deep Inside Me. Erikoistapaus oli Every Night, joka esiintyy ansaittua enemmän myöhempien vuosien kokoelmilla. Featuring Hush (Columbia CS 9581) A: (1) Cry On My Shoulder (2) Heart’s Desire (3) I Never Promised You A Rose Garden (4) Yo-Yo (5) Save The Last Dance For Me (6) Deep Inside Me B: (1) High On A Hilltop (2) These Are Not My People (3) The Greatest Love (4) Makin’ Music (5) Hush Sikäli levy on pettymys, että eo. Deep Purplen versio oli niin iso hitti, että sietää asian mainitakin. Parhaimmillaan Billy Joe oli edelleen selkeiden, kaihoisien poplaulujen esittäjänä, omat suosikkini ovat Don’t Wait Up For Me Mama ja melkein purkkatasoinen Yo-Yo, myös listoille noussut Heart’s Desire oli hyvää noiden aikojen poppia. 44468 Don’t You Be Ashamed Don’t You Think It’s Time 44574 Storybook Children Just Between You and Me 44677 Gabriel Movies In My Mind 44743 The Greatest Love Bed Of Roses 44814 Baby I’m Thinking Of You Nobody Loves You But Me 44902 Cherry Hill Park (15.) Helping Hand 45085 Mama’s Song He Without You 45220 Every Night Burning A Hole 45289 Tulsa (86.) Pick Up The Pieces 45406 Poor Little Pearl Lady Lives To Love 45495 We Go Back Colorado Rain 45557 The Family Later 45620 Child Of Mine Natchez Trace Valitettavasti tuohon listaan lukeutuu vain muutama Billy Joen vanhaan tyyliin sopiva raita. Joe South päätti monen vuoden tauon jälkeen satsata omiin soololevyihinsä ja jätti Billy Joen tyhjän päälle. Sitkeä yritys ei näyttänyt tuottavan hittejä ja sen takia albumikin ilmestyi vasta vuoden ‘69 lopulla, tietenkin ainoan merkittävän singlemenestyksen imuun: Columbia 43538 Don’t Wait Up For Me Mama It’s A Good Time 43622 Heart’s Desire (88.) Deep Inside Me 43740 Campfire Girls (91.) Should I Be Back 43883 Yo-Yo (117.) We Tried 44003 Wisdom Of A Fool Everything Turned Blue 44103 The Greatest Love These Are Not My People 44127 When It Comes To My Baby Call My Name 44277 Hush (52.) Watching From The Bandstand Keskimäärin eo. Tällä Joe Southin yhteiskunnallisella pomppomediumilla olisi luullut olevan menestymisen mahdollisuuksia, mutta se unohtui b-puoleksi. Samoihin aikoihin sävelmän levytti Johnny Rivers, joka nappasi listapaikan, tosin korkein sijoitus oli vaatimaton 55. Ensinnäkin These Are Not My People on minun laskujeni mukaan originaali. Apuja sekä sävelmien kirjoittajana että taustapiruna etsittiin tutuista Atlanta-porukoista. Mukaan mahtui väläykset kantria (vähän väljähtäneesti laulettu The Greatest Love), samoin nuhruista soul-yritelmää, It’s A Good Time muistuttaa nimittäin ärsyttävästi Dobie Grayn The In Crowd -hittiä. Yksi Billy Joe Royaliin useimmin liitetyistä maininnoista on, että hän on Southin säveltämän Hush-laulun alkuperäisesittäjä. Rose Gardenista sentään on pakko todeta, että Billy Joen levytys on originaali, Lynn Andersonin puhdas kantricover ilmestyi ja nousi listoille vasta kolmisen vuotta myöhemmin. Joe South. Syy on yksinkertaisesti se, että kyseessä oli Paul McCartneyn sävelmä. Levyn ehdottomat kohokohdat ovat Cry On My Shoulder ja High On A Hilltop, molemmat ovat hienoja sävelmiä ja Billy Joe on niissä laulullisesti tyylikkäimmillään. CHERRY HILL PARK Vuonna ‘68 Billy Joe Royalin uralla tapahtui ratkaiseva muutos. Teksteissä mainitaan, että McCartney sävelsi kappaleen varta vasten Billy Joelle, mutta tuonkaltaisiin lausahduksiin on aina syytä suhtautua epäillen. Yleiskuva muuttui junnaavammaksi ja kantrivoittoisemmaksi, rockia sotkettiin sekaan ja parhaille suorituksille ominainen tyylikkyys katosi. Omat suosikkini ovat vahvasti laulettu, mutta taustaltaan väkinäinen Mama’s Song, nätit kantripalat Poor Little Pearl ja Tulsa, eikä viimeistä isoa pophittiä Cherry Hill Park sitäkään voi moittia. Omiin suosikkeihini Hush ei kuulu oikein missään muodossa, Royalin originaalikin kuulostaa sekavalta ja hätäisen oloiselta. Royalille menevät kuitenkin tyylipisteet, olihan hän kolmikon paras laulaja. Itse esitys on Billy Joen normaalityyliin nähden pahanlaista (rock-?) kurlutusta, joten jos siihen satsattiin jotakin menestystoiveita niin metsässä oltiin. Uusista sävelmistä Atlantakavereiden säveltämät Rose Garden ja Makin’ Music ovat väsyttäviä versioita eikä Save The Last Dance For Me sekään säväytä. listaus sisältää hyviä levyjä
Osa noista covereista on ollut isoja hittejä kantrin puolella, huippuinaan vuonna ‘89 julkaistut kakkoshitit Tell It Like Is ja Til I Can’t Take It Anymore.. Sekavaa on. Kantrin merkeissä hän jatkoi uraansa sekä levyttäjänä että ahkerana lavaesiintyjänä nykypäiviin asti. Jos yhden suosituksen uskallan heittää niin se on reilut kymmenen vuotta sitten julkaistu ”The Very Best Of” -niminen cd (Taragon TAR-1094), muita samantapaisia ja melkein yhtä tasokkaita on useita. Totean kuitenkin, että Royalin levytysten joukossa on kertakaikkisen upeita suorituksia ja myös mahtavia hittejä, hätäisen laskutoimituksen perusteella löysin kuusi top ten -sijoitusta. Kuten edellä totesin, Joe South ei enää ollut levyä tekemässä. kauan sitten Valintatalon laatikosta löytämäni halpakasetti ”Down In The Boondocks” tai Pair-merkillä vuonna ‘90 julkaistu ”Best Of” -cd) niin leppoisa kokonaisuus siitä syntyy. 6 2015 • 45 6 2015 • Cherry Hill Park (Columbia CS-9974) A: (1) You Can’t Manufacture Love (2) Mama’s Song (3) Helping Hand (4) Ain’t It The Thruth (5) Down Home Lovin (6) Cherry Hill Park B: (1) Burning A Hole (2) If I Had It To Do Again (3) Pick Up The Pieces (4) You Can Make Me Feel Good (5) Children Sinkkuesittelyn yhteydessä esittämäni moitteet sopivat hyvin myös albumiin. Lopuksi palaan vielä lempiaiheeseeni eli Billy Joen soul-standardeista tekemiin covereihin. Hän lauloi siististi, mutta enemmän kantrin kuin soulin ehdoilla. Tuoreen tarkistamani livetallenteen mukaan Billy Joe näytti olevan esiintyjänä hyvässä kunnossa, väkeä oli paljon ja tunnelma korkealla. Sen esittely jääköön. Enimmäkseen niiden sisällöt ovat kunnossa, kunhan tarkistaa, että ollaan tukevasti 60-luvun musiikissa eikä kantrin puolella. Kuolema kuitenkin korjasi 73-vuotiaan laulajan yllättäen hänen nukkuessaan lokakuussa 2015. Näiden perusteella ei Billy Joe Royalia siis kannata markkinoida blue eyed soulin mestarina. Cd-uusinnat ovat luonnollisesti olemassa, samoin tolkuton määrä erilaisia ”Greatest Hits”-, ”Classics”ja ”Best Of” -kokoelmia. PITKÄ URA KANTRITÄHTENÄ Kantri oli vahvasti esillä Billy Joe Royalin levytyksissä jo 60-luvun lopussa. Keskimäärin hän ei saanut niistä kovin paljoa irti. I Knew You When Oh What A Night Steal Away Deep Inside Me Storybook Children Save The Last Dance For Me Makin’ Music Stand By Me Nobody But You On Broadway Drift Away Another Saturday Night Spanish Harlem This Magic Moment Under The Boardwalk Up On The Roof Untie Me You’ve Really Got A Hold On Me Tell It Like It Is How Sweet It Is My Girl Til I Can’t Take It Anymore Slip Away Amen Lista on vaikuttava, mutta kieltämättä aika yksipuolinen. Royaliin on usein liitetty määre country rock ja sitä tämä LP edustaa pahimmillaan. Seuraavan vuosikymmenen alussa hänen voidaan katsoa siirtyneen kokonaan c&w:n puolelle. Tarkempi analyysi jääköön, tässä vain kappaleluettelo suurin piirtein aikajärjestyksessä. Kun siitä pistetään parhaita paloja samaan pakettiin (esim. Tuskin on sattuma, että se on levyn selkein ja paras raita. Ainoa poikkeus on B5, joka on Southin sävelmä. Lopputulos oli miellyttävä, mutta ei sielukas. Noista viimeisten vuosien vaiheista löytyy netistä jos jonkinlaista löpinää, tärkein pohtimisen aihe näyttää tosin olleen se, oliko Billy Joe vielä poikamies vai oliko hän jo ehtinyt vihille pitkäaikaisen tyttöystävänsä Michellen kanssa. ”Down In The Boondocks” on loistava albumi ja ”Hush” sekin kohtuullisen hyvä
46 • 6 2015 FRANK CULLEY & AL KING FRANK CULLEY & AL KING JUHA JAAKOLA E dellisellä kerralla esille nostettu Frank ”Floorshow” Culley sai kunnian olla ensimmäinen doowop-yhtyeiden levytyksiä elävöittävän fonisoolon tekijä. House Rockin', oli jatsahtavampi ja salli pasunistin ja trumpetistinkin sooloilevan. Omia levyjä ei onni yhtä pitkälle potkinut. Samanmoista tavaraa tarjoili Frankin nimisävelmä Floorshow, mutta nyt foni raakkui vielä armottomammin. – Jutun toinen osapuoli Al King on jäänyt lähes tuntemattomaksi, mutta miehestä on niin vetäviä valokuvia, että hän pääsi niiden avulla elävöittämään tämänkin tekstin vähäistä kuvitusta. Nyt alkoi Frankin foni työntää falsettia ja matalia korahduksia. Kymmenen ikäisenä hän alkoi harjoitella tenorisaksofonin soittamista ja pääsi parikymppisenä Johnson’s Happy Pals -bändiin, jonka reviiri oli Richmondin ympäristössä. Action, jonka nimenä on kokoomalevyillä ollut mm. Joulukuussa 1948 Frank Culley sai Kingiltä kutsun Wynonie Harrisin levytyssessioon, jossa hän soitti alttosaksofonia; tenoristina oli Wynonien luottomies Hal Singer. Häntä yhdistää Frankiin bändien pianisti, Harry Van Walls. Action sai moitteita liian äänekkäästä rumpuosuudesta, mutta Pig keräsi kovat pisteet. Sodan jälkeen sillä kaavalla työllisyys oli taattu, ja bändi päätyi lopulta New Yorkin mahdollisuuksien hunajapurkkia ammentamaan. Otto aloitettiin Frankin teemasta The Snap, jonka letkeää menoa ryyditettiin napsutuksilla ja fonin korahduksilla. Pianisti Harry Van Wallsilla oli iso bluesbändi, mutta se ei halunnut lähteä New Yorkiin. Frank Culley oli jo kolmikymppinen, joten kokemusta löytyi. Neljästä purkitetusta kolme nousi Billboardin listoilla kymmenen parhaan joukkoon. Pig meni selvemmin R&B-hengessä ja oli lähes kokonaan tenorifonia. Aloitteleva firma oli kuullut tästä klubimarsseja soittavasta Floorshow-tyypistä, ja niinpä Frank Culley teki yhden vuoden sopimuksen Atlanticin kanssa joulukuun lopussa 1948. Toiseen Lenox-levyyn (Lenox 525) löytyi kappaleet Potato Salad ja Jackson Is Jivin’. ATLANTICIN MIEHEKSI Ahmet Ertegun ja Herb Abramson perustivat Atlantic-levymerkin syksyllä 1947. Frankin ongelma oli kuitenkin paha: hänellä ei ollut sopivaa bändiä. Frankin soolossa oli tiukkoja juoksutuksia ja kunnon loppukorahdus. Neljä kappaletta levytettiin niin, että Frankin tenorifoni ja Tinyn kitara olivat etualalla ja muu bändi täysin taustalla. Matriisinumeroiden perusteella ne olisi tehty myöhemmin, mutta kokoomalevyllä (Plymouth P-12-115) oleva Potato on kyllä Ready For Actionin sama tai toinen otto. Halpismerkki Continental kokosi studioon mojovan taustaorkesterin säestämään Frankin kappaleita Ready For Action ja The Pig Is Diggin’. Siihen kuului marssi klubista kadulle, hyppy bussiin ja seuraavalla pysäkillä alas ja takaisin, koko ajan soittaen täysillä. The Cloversin ensimmäiseen Atlantic-hittiin hän puhalsi välisoolon, jollaisista tuli sen jälkeen vakiotavaraa lauluyhtyelevyillä. Huhu kertoi, että Columbuksessa sellainen olisi, joten hän ajoi sinne. Jacksonia en ole kuullut, mutta se oli myös jatsahtava keskivauhtinen otos. Jesse. R&B-tenoristit osa 26 R&B-tenoristit osa 26 FRANK CULLEYN ALKUPOTKU Frank Windsol Culley syntyi 1917 tai 1918 Marylandin Salisburyssa, mutta vietti kouluvuotensa Virginian Norfolkissa. Ahmet Ertegun sai kuitenkin bändin mielen muuttumaan, ja levytyssessio saatiin aikaiseksi. Tiny Grimes pestattiin kitaristiksi. Kaikki fonisoolot olivat tietysti Singerin heiniä. Levy ilmestyi Lenox-merkillä (Lenox 513) vasta loppuvuodesta 1948 ja arvosteltiin Billboardissa joulukuussa. Molemmat soitettiin kauhealla tempolla. CONTINENTALIN JA KINGIN KEIKAT Ennen vuoden 1948 levytyslakkoa levyfirmat purkittivat niin paljon varastoon kuin resurssit sallivat, ja uusilla kyvyillä oli kysyntää. Ensimmäinen levytys suunniteltiin pidettäväksi jo tammikuussa 1949. 1940-luvun puolessa välissä Frank oli valmis perustamaan oman bändin, jonka tyylilajiksi tuli uusi rhythm and blues jatsahtaen tarjoiltuna. Frankin esiintymistyyli oli lennokas, joten hän sai kutsumanimen ”The Floorshow”
902) maaliskuussa 1950. Seuraava levytys järjestyi elokuussa 1950, ja mukaan tuli myös Arlene Talley laulusolistiksi. Kappaletta Don’t You Know I Love You ei ollut ehditty harjoitella, ja niin Frankille jäi tilaa täyttää keskiosa fonisoololla. Ainoastaan Harry Van Walls jäi New Yorkiin ja pisti Frank Culleyn kanssa pystyyn uuden bändin, josta tuli Atlanticille yksi talonbändeistä. 888), joka tuli ulos marraskuussa ja arvostettiin Billboardissa korkealle. Loput neljä jäivät hyllylle, eikä niitä ole tähän mennessä julkaistu. Ensimmäiselle levylle (Atlantic 874) valittiin Cole Slaw ja Breakdown. Balladit Mona Lisa ja My Silent Love soitettiin tyylin mukaisesti herkästi. Gone After Hours oli myös tunnelmabluesia, mitä fonin ja pianon vuoropuhelu väritti. Lionel Hamptonin standardi Central Avenue Breakdown vedettiin lopuksi kammottavalla vauhdilla sekä kaikilla fonitempuilla rekisterin yläja alapuolelta. Tunnelmallinen bluespala After Hour Session oli aivan muuta, ja fonista löytyi myös vibraatto. Waxie Maxie Boogie, Rumboogie Jive ja Hop ’N’ Twist tehtiin samalla boogietempolla ja samoilla fonikuvioilla: Frank rutisti tenoristaan möyryävää ja kirkuvaa paatosta. 922) pärjäsivät vähän paremmin. Sitäkin myytiin vielä nätisti, mutta Atlantic-sopimus päättyi siihen. 935), joka tuli myyntiin huhtikuussa. Joulukuussa 1953 laulaja Jimmy Rushing levytti Parrot-merkille Frank Culleyn combon. 6 2015 • 47 Stonen sävelmästä Sorghum Switch muokattiin Cole Slaw, tiskijukka Max Colen nimikko. After Hour ja Rumboogie olivat ensin levyllä (Atl. MUITA KUVIOITA Billboard kertoi syyskuussa 1951, että Frank Culley oli tehnyt levy-yhtiö Coralin kanssa sopimuksen. Frank Culleyn bändi sai äkillisen homman tuoreen lauluyhtyeen The Cloversin ensimmäisen Atlantic-session säestäjänä. Waxie Maxie sai paremmat Billboard-pisteet, mutta levyn myynti ei riittänyt enää listasijoitukseen. VIIMEISET PALVELUKSET ATLANTICILLE Hyvän menestyksen ansiosta Frank Culleyn sopimusta jatkettiin ainakin vuodella. Tällä kerralla Harry Van Wallsin rullaava boogiepiano oli etualalla, ja jälki oli svengaavaa. Se oli siisti, vain lievästi ylipuhallettu soolo, mutta se oli uutta ja ehkä vaikutti siihen, että levy nousi Billboardin listan kärkeen ja pysyi listoilla 21 viikkoa. Gone ja Little Miss (Atl. Se tuli markkinoille huhtija toukokuun vaihteessa ja nousi Billboardin Most Played Juke Box Race Records -listalle 14. Onnettomuutena onnessa oli se, että Columbuksen kaverit olivat palanneet takaisin kotiinsa, koska suurkaupunkielämä ei tuntunut heistä mukavalta. Vielä heinäkuussa 1950 se oli sijalla 27. Standardi I’ve Got You Under My Skin tehtiin osittain mambon rytmillä, ja vauhtia oli enemmän kuin edellisvuonna. Tuottaja Jesse Stone ei olisi tarvinnut Frankin fonia levytyksessä, koska yhtyeellä oli jo oma kitaristi sooloja varten. Levyetikettiin vaihdettiin ”Floorshow”-nimityksen tilalle Frank ”Cole Slaw” Culley. Tyyli muuttui huomattavan rauhalliseksi. Helmikuussa 1951 Harry Van Walls ei enää kuulunut bändiin, sillä hänellä oli jo riittävästi studiotöitä Atlanticilla. Syksyllä 1952 monitoimimies Joe Davis oli tehnyt uuden kyvyn Otis Blackwellin kanssa sopimuksen levytyksistä RCA Victorille, ja Frank Culley palkattiin sessioon tenorifonistiksi. Vastaavalla Best Selling Retail -listalla se oli 12., joten nätisti alkoi Frankin työsuhde. Otis Blackwellin Victor-sessiossa tehtiin neljä kappaletta. Seitsemässä kappaleessa oli nyt varman päälle kaksi standardiballadia, After Hour Sessionin lämmitys, yksi laulettu blues ja loput tuntemattomaksi jääneitä julkaisemattomia. Toisen levyn (Atl. Muissa tenorifoni oli pääosin taustalla tai kuvioi laulun mukana. Frankin bändin oma levytys viikon kuluttua oli viimeinen ja tuotti kuusi kappaletta. 880) Floorshow ja Snap eivät yltäneet samaan suosioon, vaikka sitäkin myytiin sievoisesti. Frank Culley jatkoi bändeineen klubiesiintymisiä päätyönään. Vain nuo kaksi kelpasivat levylle (Atl. Joe Davisin papereiden mukaan Frank palkattiin kappaleita Let’s Keep Cool ja Flying Sausages varten, mutta niistä ei ole mitään havaintoa, joten esitysten nimet todennäköisesti vaihdettiin levytystilaisuudessa. Mona Lisa ja Love (Atl. Mona Lisaa oli samanaikaisesti markkinoilla monena versiona, joten Frankin levy ei yltänyt listasijoituksille. Se nousi jouluaattona lehden R&B-listoille ja oli korkeimmillaan Best Selling Retail -listan kymmenes. Ehkä se ei ollut levytyssopimus, koska yhtään levytystä Coralin kanssa ei syntynyt. Frank vaati, että hänelle on silti maksettava, joten Stone päätti ottaa fonistin mukaan. Ainoastaan osittain mambona soitettu Fool That I Be sisälsi tenorifonisoolon, ja Frank kurnutti sen perussoolona. Siitä tuli session herkin juttu, fonin ja kitaran vuoropuhelua. Syyskuun alkupuolella tehtiin taas uusi yritys ja kahdeksan kappaletta. toukokuuta sijoituksella 11. Oma CulleyFlower oli nopeampi jump, mihin foni veti honkit napakan rumputaustan päällä. Sekin oli silti Frank Culleylta hyvä suoritus. KOVAA YRITYSTÄ ATLANTICILLA Elokuussa 1949 uusi bändi istui kaksi sessiota Atlanticin studiolla ja purkitti yhteensä seitsemän kappaletta, mutta jostakin syystä niistä ei yhtäkään kelpuutettu levylle. Waxie Maxie ja Twist julkaistiin levyllä (Atl. Arlene Talley lauloi Little Miss Bluesinsa kunnon shouterin otteella, mutta joukkoon ei mahtunut enää fonisooloa. 918) tulivat kauppoihin jo syyskuussa
Levylle (Melford 263) ei paljon julkisuutta suotu. Levytyssessio oli jo pidetty, ja purkitetut viisi kappaletta olivat Nine O’Clock Express, Lindy Rock, Go Floorshow!, Bubbles ja Speed Limit. Sitä mainostettiin isosti Billboardissa toukokuussa 1949, mutta niin vähäiseksi jäi myynti, että levyä ei löydy mistään. Levyetiketeissä seisoi ”Al (Tenor Sax) King” erotukseksi muista samannimisistä. Sticks McGheen kappaleissa You Gotta Have Something On The Ball ja Oh What A Face tenorifonin ääni oli maanläheisen rätisevä mutta svengaava. Loput, bluespala A King Is Blue ja nopea Flyin’ With The King, olivat rosoisempaa ja honkkaavaa tavaraa, mutta niiden levyn (MGM 11508) Billboard-arviossa kesäkuussa 1953 ei uskottu kaupalliseen menestykseen. Ennen 1940-luvun loppupuolta hänestä ei tiedetä muuta kuin että hän oli ollut jossakin vaiheessa Tommy Dorseyn orkesterissa tenorifonistina. LP (Baton BL 1201) sai nimen ”Rock ’n Roll, Instrumentals For Dancing The Lindy Hop” ja oli valmis jo kesäkuussa 1955. Dupreen kanssa hän levytti myös 1952 Harlem-merkille, mutta sillä kertaa foni oli vain säestäjänä. Davis järjesti joulukuussa 1952 levytyssession, jossa Alin kvintetissä ”The Royal Crowns” pianistina oli Harry Van Walls. Nyt tehtiin sekstetillä ”Al King And His Kingsmen” viisi kappaletta melko jatsahtavaan tyyliin ja voimakkaalla kaiulla. FRANK CULLEYN JA AL KINGIN TYYLI JA MERKITYS Molemmat fonistit olivat maanläheisen tyylin mestareita. Al Kingin viimeiseksi jääneet merkinnät tulivat 1959 Al (Dr. Frank Culley jatkoi klubiesiintymisiä 1970-luvun puoleen väliin ja lopetti sen jälkeen vakituiset keikat. Tuottaja-levymoguli ja monitoimimies Joe Davis yhytti Al Kingin jossakin näistä paikoista tai sai vinkin Melford-levytyksen perusteella ja otti hänet siipiensä suojaan. Helmikuussa 1956 Joe Davis tarjosi Alille jälleen levytystä omaa Joe Davis -merkkiään varten. BATONIN LP Toukokuussa 1955 Billboard tiedotti, että Frank Culley oli sopinut Baton-merkin kanssa levytyksistä LP:tä varten. Hän oli myös Bob Gaddyn ja Bobby Suen mukana Harlemja Jax-merkkien sessioissa. Billboardin arvio kesäkuussa 1956 piti levyä jankkaavana. Samassa kuussa Al King kävi Brownie McGheen kanssa Champion Jack Dupreen levytyksessä Apollo-merkille. Fonissa oli vielä rosoa ja rupista ääntä, mutta tyylissä oli enää vähän R&B:tä. Nine O’Clock Expressin otoista muokattiin single (Baton 226), kappalenimillä After Hours Express 1 ja 2. Muuta ei miehestä ole enää kerrottavaa. Frank Culleyn fonista tuli tukevaa ääntä ja kaikkea R&B-tyylin perustavaraa rekisterin ylityksineen ja alituksineen. Parin tuottaja Joe Davisin perikunnalla säilyneen valokuvan perusteella tämä Al King (samannimisiä oli aika liuta) oli 1950-luvun alussa iältään 30:n–40:n korvilla, joten syntymävuosi lienee ollut 1910-luvulla. Foni jäi muuten taustoille, mutta vaudevilleryhmän Loud Womaniin tuli välisoolo. Kun ääni lipsahti vibraattoon, se oli tyyliin tur. Vauhtia riitti ja foni kiehui keitoksessa, vaikka tunnelmassa oli jatsahtavaa Arnett Cobb -menoa. Niinpä en ole kuullut sitä. Brownien kappaleita en ole kuullut. Davis kauppasi ne M-G-M -yhtiölle levyksi (MGM 11430), joka oli valmis tammikuussa 1953. Seuraava havainto Alista on Philadelphiassa vuoden 1950 paikkeilla. Saman älppärin toiselle puolelle tuli viisi Buddy Taten bändin esitystä. Keskivauhtiset shufflet soitti kvartetti, Alin tenori soi tukevasti ja rujosti ilman turhia juoksutuksia ja hienosteluja, ja Straight viimeisteltiin loppukorahduksilla. Enemmän näkyvyyttä syntyi Londonäänityksillä. Al King osallistui Joe Davisin kuvioissa lisäksi Lizzie Bakerin ja Stump and Stumpy -ryhmän levytyksiin 1953. Kahdessa kappaleessa oli rosoinen fonisoolo, muissa Al soitteli taustoja. Brownie McGhee ja veljensä Sticks levyttivät tammikuussa 1951 yhteensä neljä kappaletta, joissa tenorifonistina soitti Al King ja pianistina Harry Van Walls. Yhtiö valitsi kappaleet Chicken A La King ja Standing Room (etiketissä Sanding Room) levylle (Uptown 126). Hitaahko blues Royal Crown Blues ja nopea Big Wind olivat perussiistiä fonismia. Vanha mestari lauloi keskivauhtiset bluesit shouterin tapaan, ja kaikkiin tuli Frankin hyvä fonisoolo ilman R&B-jekkuja. Oikealta nimeltään Albert King oli levyttänyt 1946 ja 1949 välillä Newarkissa Uptownmerkille. MYSTINEN AL (TENOR SAX) KING Erittäin vähän on tietoa tenoristi Al Kingin elämänvaiheista. Paikallinen Melford-levymerkki purkitti Alin bändin kappaleet Royal Flush ja Straight To The King, joissa oli aito R&B-meininki. Parhaiksi katsotut hitaahko Melancholy Horn ja reipas Joy Ride pääsivät levylle (Davis 446). Se sai yhtiön mukaan ”jonkin verran suosiota”. Se valmistui keväällä 1956. Horse) Pittmanin Clownsessiosta, jossa foni soi vanhaan tapaan mehevästi kappaleessa Crazy Beat. Hän kuoli Newarkissa huhtikuussa 1991. 48 • 6 2015 säestyksellä myös neljä kappaletta
Youtubeen on lisätty kiitettävästi vanhaa musiikkia, mm. Musiikintutkija Jan Evensmo on löytänyt kummankin levyjä arvioitaviksi. Se pätee varmaan esiintymistavan maneereihin, mutta levytysten perusteella alku oli melko jatsahtavaa. Al Kingin fonissa oli vieläkin paksumpi ääni, mitä korosti hänen tapansa soittaa alarekisteristä. Atlanticjutuissakin on aina jotakin mielenkiintoista. Al Kingin Melford-levy. 6 2015 • 49 han väpättävä. Frank Culleyta on luonnehdittu yhdeksi R&B-tyylin luojista. Al sai ääneen lisäksi rupista rosoa, mutta hän ei juurikaan käyttänyt rekisterin alituksia. Flyrightin ”Thunderbolt”-kokoomalevy (FLY CD 29) sisältää Culleyn Baton-LP:n viisi kappaletta ja Kingin Davis-levytyksistä seitsemän kappaletta, ilman kahta singlepuolta. Al King oli enemmän taustamuusikko. Culleyn kolme Lenox-levypuolta sisältyvät Plymouthin 50-luvun kokoelma-albumeille ”Ethel Waters And Famous Jazz Greats – Jazz Jazz Jazz Jazz” (P-12-122) ja ”Sarah Vaughan And Dizzie Gillespie And Other Jazz Stars” (P-12-115). LEVYTYKSIÄ Culleyn ja Kingin musiikkia on tarjolla erittäin vähän cd-muodossa. Muita voi yrittää onkia vanhoilta savikiekoilta ja nelivitosilta. Rupinen fonin ääni teki vaikutuksen erityisesti Melfordja Al Pittman -äänityksissä. Kingin Davis-äänitteet ovat Krazy Kat -älppärillä ”Thunderbolt!” (KK 778). Official kokosi LPlevylle ”Rock And Roll” (# 6057) Culleyn kaikki 14 Atlantic-raitaa. Frank Culleyn foninsoittoa hän pitää yllättävän jazzillisena ja kehuu varsinkin Lenox-levyjä. 6 2015 • Lähteinä: Sarjan normaalilähteiden lisäksi olen käyttänyt Bastin Bruce ym.: The Melody Man; Joe Davis and the New York Music Scene 1916–1978, Jackson 2012 Dawson Jim: Nervous Man Nervous, Big Nickel 1994 Grendysa Peter: Rock And Roll -LP:n kansiteksti AL (TENOR SAX) KING. Paras R&B-aika osui minusta Atlantic-vaiheen alkuun 1949. Samanlaisia arvioita tulee myös niistä harvoista Al King -äänityksistä, jotka löytyivät, mutta ”...Kingin fonin ääni ei tosiaankaan ole pehmeä”
Kaikkiin Big Maceon omiin levytyksiin ja jossakin määrin myös hänen säestystyöskentelyynsä on mahdollista tutustua englantilaisen JSP-merkin kohtuuhintaisen tupla-cd:n avulla. Pianisti, laulaja ja lauluntekijä Major Merriweather (tai Merewether) nauttii arvostusta paitsi oman tuotantonsa ansiosta niin myös etenkin Otis Spannin esikuvallisuuden takia. Detroitiin hän oli muuttanut vuonna -21, ja tuosta tulevasta autoteollisuuden keskuksesta muodostui hänen varsinainen kotikaupunkinsa. Näissä yhteyksissä normaalin tyylin mukaisesti hän oli opetellut soittamaan pianoa etupäässä itsekseen. Silloin hän oli jo niin heikkovoimainen, että noiden vuoden 1950 tuotosten laatu ei ole erityisen korkea. ja Tampa Redin laulama She Want(s) To Sell My Monkey. Asiantila olisi voinut olla hänen kohdallaan toisenlainen jo vuosikymmeniä sitten. Sittemmin paljastui, että hän oli Freukkareiden tuleva laulusolisti Pekka Myllykoski. Läävässä yhdistyksen pikkujoulut, joihin osallistui mm. Siellä Big Maceo asui yli 20 vuotta ja sinne hänet on haudattu. Omiin suosikkeihin lukeutuu myös kaunis ja läheisyyden kaipuusta kertova Anytime For You. Hänen esitystensä tenhoa on omiaan lisäämään sekin, että slidevirtuoosi Tampa Red soitti jo vuonna 1941 sähkökitaraa. Jonkin verran vaan ei mitenkään erityisen paljon Maceo otti vaikutteita muiden muusikoiden tuotannosta. Niitä ovat erinomaisen tyylikäs ja puhutteleva lauluilmaisu, pääartistin itsensä ja hänen säestäjiensä mestarillinen instrumenttien hallinta, taidokas melodioiden rakentelu ja kaiken kaikkiaan kiitettävän antaumuksellinen tulkintatapa. Samassa tilaisuudessa silmäni osuivat kahteen esiteltäviksi lähetettyyn Big Maceon LP-levyyn. Hän oli syntynyt Georgian Atlantassa 31.3.1905 ja kuoli vain 47-vuotiaana Chicagossa 23.2.1953. Enemmänkin Maceo-äänitteitä olisi saattanut hänen voimiensa päivinä ilmaantua, jollei häntä olisi vuonna -46 kohdannut pahanlainen halvaus. Vuosina 1941–49 hän sai aikaiseksi yhteensä 37 tallennetta, joilla yhtä rumpalin kanssa soitettua instrumentaalia lukuun ottamatta on aina mukana myös mestarillinen slidekitaristi Tampa Red. Siellä hän pääsi tekemään viimeiset levytyksensä pienen, Grace ja John Brimin johtaman yhtyeen keralla. Sen voi helpohkosti havaita vaikkapa kuuntelemalla peräjälkeen Maceon klassikon County Jail Blues sekä Spannin kaihoisan vuoden 1960 jäähyväislaulun Goodbye Newport Blues. Klassikkoluokkaa näistä otoksista edustavat jo aiemmin mainittujen ykkösen ja kolmosen lisäksi ainakin Poor Kelly Blues, jota sittemmin ovat muotoilleet mm. Saman vuoden marraskuussa pidettiin kyseisessä ns. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolella Big Maceo ainakin osaksi majaili jälleen myös Detroitissa. Kuutosen Texas Blues -nimen ja tekstityksen takia monet bluesin ystävät luulivat vuosikausia virheellisesti, että Big Maceo oli sieltäpäin kotoisin. 50 • 6 2015 BIG MACEO MERRIWEATHER BIG MACEO MERRIWEATHER VESA WALAMIES E ipä ole Big Maceostakaan enemmälti kirjoiteltu tämän lehden puitteissa, näemmä vain yhden oman ja yhden Tampa Redin kanssa yhteisen levyarvion verran. (12) Poor Kelly Blues (13) She Want To Sell My Monkey (14) Some Sweet Day (15) Anytime For You (16) My Last Go Round (17) Since You Been Gone (18) Flyin’ Boogie (19) Kid Man Blues (20) I’m So Worried (21) Things Have Changed (22) My Own Troubles (23) Maceo’s 32-20 (24) Come On Home Tämä ensimmäinen levy tuo hyvin esille Big Maceon musiikin parhaat ja olennaiset piirteet. Finnish Blues Society ja Blues News -lehden toimitus muuttivat Helsingin Kalliossa sijaitseviin väestönsuojatiloihin vuoden 1984 alkupuolella. Monivaiheisen 1940-luvun Big Maceo vietti enimmäkseen Chicagossa. Spannin oppi-isiksi mainitaan yleensä hänen isänsä Friday Ford, joka etunimensä osalta tuo väistämättä mieleen Daniel Defoen Robinson Crusoe -kirjan, sekä kasvatti-isänsä Frank Fordin. Näin on siitäkin huolimatta, että hän on ilman muuta yksi blues-musiikin historian keskeisistä pianisti-laulajista. Esimerkiksi Some Sweet Day toi mieleeni Mississippin Sheikkien hitin Sittin’ On Top Of The World ja Maceo’s 32–20 muistuttaa jossakin määrin Roosevelt Sykesin ynnä muiden. Mitään selvitystä noista Blues Classics -albumeista ei kuitenkaan BN:n palstoille koskaan ilmaantunut, koska illan tai yön melskeissä ne hävisivät tuntemattoman varkaan toimesta pysyvästi tietämättömiin. Maceolle tunnusomainen väkeväotteinen pianonsoittokin oli silloin vajonnut pääasiassa vasemman käden vaisujen bassokuvioiden muotoilujen tasolle. Big Maceon esikuviksi on mainittu bluespianistit Leroy Carr ja Roosevelt Sykes sekä toisaalta boogie-woogien mestarit Albert Ammons ja Meade Lux Lewis. Kuten arvata saattaa, hän valmisti menestyslaulustaan Worried Life Blues myös uuden painoksen, mikä varustettiin nimellä Things Have Changed. Jim Brewer ja Robben Ford, sekä helposti mieleen tarttuva menopala Kid Man Blues. mieshenkilö, josta käytettiin silloin vain nimeä Freak-out. Omalla tavallaan onneton on myös Big Maceon tarina. (5) So Long Baby (6) Texas Blues (7) Tuff Luck Blues (8) I Got The Blues (9) It’s All Up To You (10) Bye, Bye, Baby (11) Why Should I Hang Around. Tyylillisesti häntä kaikkein eniten muistuttava muusikko on kuitenkin juuri Big Maceo. Vaikka kysymyksessä on vain hieman muunneltu versio Sleepy John Estesin vuoden -35 valituksesta Someday Baby Blues, juuri tästä laulusta muodostui hänen kaikkein tunnetuin esityksensä. Hänen levytysuransa alkoi siellä 24.6.1941, ja jo ensisessiossa tallennettu Worried Life Blues meni hyvänlaisesti kaupaksi. Taiteellisesti vähäarvoisempaa sektoria taasen edustavat apinatematiikkaa soveltavat Can’t You Read. BIG MACEO MERRIWEATHER The Complete Sides 1941–50 (JSP 4230) -12 CD 1, 1941-45: (1) Worried Life Blues (2) Ramblin’ Mind Blues (3) County Jail Blues (4) Can’t You Read. Tuo kohtaus rajoitti suuresti hänen soitteluitaan, ja sen takia hänen kahdessa viimeisessä Chicago-sessiossaan toimivat pianisteina Eddie Boyd ja Johnny Jones
Hope For My Soul (Gateway Music) Blinddog Smokin’ ....................................................................... Koko keitoksen päättävä Bus Driver on itse asiassa John Brimin sooloilema esitys, jolla hänen laulunsa ja kitarointinsa lisäksi on kuultavissa vain Big Maceoksi arvellun henkilön heikohkotasoista pianonsoittoa. Oikeampi Big Maceo -diskografia löytyy esim. 6 2015 • 51 Big Buddy ...................................................................... Happiness In Every Style (Timmion) Mike Zito & The Wheel ............................................................... (1) Worried Life Blues No. ....................................................................................... Faith And Grace: A Family Journey 1953–76 * (Stax) 4-CD + 7" Helge Tallqvist ............................................................................ The Acoustic Blues & Roots Of... Pianisteina toimivat silloin aivan kelvollisella tavalla Eddie Boyd ja Little Johnny Jones, mutta Merriweatherin parhaiden levytysten veroisiin huippusuorituksiin he eivät yltäneet. Hyvin kuunneltavaa jälkeä kyllä syntyi silloinkin, ja etenkin kaihoisa Big City Blues on eräs suosikkilauluistani. Kolmonen ja nelonen ovat vaihteeksi sellaisia, joilla etualalla on Hudson Whittaker eli Tampa Red. Niistä viimeksi mainitun mukaan nimesi englantilainen Mike Rowe v. Stat(u)e Of Mind (Bafe’s Factory) The Staple Singers .. Niin, ja se ainoa ilman Tampa Rediä soitettu instrumentaali on Flyin’ Boogie eli Macy Special, jolla häntä avustaa vain rumpali Tyrell Dixon. Buy My Soul Back (VizzTone) Southpaw Steel’n’Twang .......................................... Kokomo Kidd (M.C.) Ruthie Foster .................................................................. Someone Like You (Blind Pig) Guy Davis .................................................................................................... Numeroilla (21) ja (22) on kuultavissa Grace Brimin vaisunoloista ja Maceon tyyliin huonosti sopivaa harputtelua. Niin, ja n:o (11) ei tietysti ole mikään varhaisversio tutusta 1960-luvun Valentinos/Rolling Stones -teemasta vaan oma itsenäinen teoksensa. Songs From The Road (Ruf) CD+DVD Duke Robillard ...................................... Tämän bluesin mestarin etunimi Major tarkoittaa paitsi musiikkiterminä duuria niin myös mm. Jostakin syystä piano, minkä toinen silloinen soittaja lienee ollut nimeltään James Watkins, kuulostaa kiusallisen epävireiseltä. High Steppin’ (Silver Talon) Joe Bonamassa ...................................... Seuraava kahdeksan kappaleen otos on peräisin vuosilta 1947–49, jolloin Maceo ei enää ollut soittokunnossa. Playing With Friends (omakustanne) Big Creek Slim .............................................................. Jäljellä olevilla seitsemällä vuoden tallenteella, jotka siis ovat vuoden -50 satoa, on lähinnä historiallista arvoa. Live At Radio City Music Hall (J&R Adventures) Jimmy Burns ......................................................................................... Instinct To Survive (Baby Grand) Leslie West ..................................................................................... Voodoo-mies (Blue North) Thornbjorn Risager ............................................ Internetistä. Runaway Soul * (Blue Corn Music) Anthony Geraci ................................. Keep Coming back (Ruf) Mukana yhteistyössä: Fennica Records – Hämeentie 21, Helsinki www.facebook.com/pages/Fennica-Records/154694054585447 (* = levy sisältää uusintajulkaisumateriaalia) suosimaa 44 Bluesia. Battle Scars (Provogue) Steve Walwyn ................................................................ Sen verran kuitenkin moitiskelen JSP:n väkeä, että tuotteen diskograafinen osuus ei ole virheetön. 1973 ilmestyneen kirjansa ”Chicago Breakdown”, mikä on edelleen kaikkein paras tietämäni selvitys klassisesta Chicago-bluesista. Blues In Good Hands (VizzTone) Kevin Selfe ......................................................................................... Juuri sellaisena Maceo Merriweatheria toden totta pitävät monet niistä, jotka ovat tutustuneet hänen likipitäen kuolemattomiin säveliinsä.. 2 (20) Strange To Me Blues (21) Without You My Life Don’t Mean A Thing (22) Eloise, Don’t Play Me For A Fool (23) Bus Driver Myös tämän kiekon kahdeksan ensimmäistä äänitettä ovat laadultaan hyvää ja taattua Big Maceo & Tampa Red -luokkaa. suurta, tärkeää ja merkittävää. Needle In A Haystack (Blues Boulevard) Colin Linden .................................................................................... CD 2, 1945-50: (1) Texas Stomp (2) Detroit Jump (3) Better Leave My Gal Alone (4) Corrine Blues (5) Winter Time Blues (6) Won’t Be A Fool No More (7) Big Road Blues (8) Chicago Breakdown (9) Broke And Hungry Blues (10) If You Ever Change Your Ways (11) It’s All Over Now (12) I Lost My Woman (13) One Sunday Morning (14) Just Tell Me Baby (16) Big City Blues (17) Leavin’ Blues (18) Have You Heard About It. Born And Raised (Delmark) Albert Cummings .................................................................. Numerot (1), (2) ja (8) ovat, kuten niiden otsikoista on pääteltävissä, vahvasti tulkittuja instrumentaaleja. Slide Guitar Summit (Aquinnah) Mighty Mike Schermer ............................................... Rich In Love (Stony Plain) Maisteri T. Kaiken kaikkiaan suosittelen lämpimästi tällaisen koosteen hankkimista ainakin kenelle tahansa puoliurbaanin bluesin ystävälle. Fifty Shades Of Blue (Delta Groove Productions) Zac Harmon .................................................................... It Ain’t Right (Delmark) Tommy Castro ...............................................................Method To My Madness (Alligator) Climax Blues Band .. (Stony Plain) Arlen Roth ....................................................................... Soundcheck (Provogue) Nicole Willis & The Soul Investigators ........... In Foot Steps (Q-Records) Walter Trout ..................................................................................... Live At The BBC: Rock Goes To College * (Repertoire) CD+DVD Omar Coleman ............................................................................ Right Man – Right Now (Blind Pig) Ellis Hooks ...........................................................
Tai että afrikkalaiset muusikot lähettivät kunnioituskirjeen mustille kollegoilleen studiossa! Kun soul-aalto sittemmin miltei kuoli, kaikki muuttivat Nashvilleen ja heistä tuli jälleen countrymuusikoita. Tänään on melkein unohdettu tosiasia, että musta basisti Lewie Steinberg kuului kahden vuoden ajan Booker T. Hugesin tutkimus antaa ristiriitaisen kuvan harmonisesta ja tasaarvoisesta yhteistyöstä, muttei silti vähättele sen käänteentekevää lopputulosta. 70-luvulla The Muscle Shoals Sound levytti ainoastaan musiikkia, jossa valkoiset artistit hakivat aitoa mustaa soundia. Mutta kun totuus muuttuu myytiksi, aukeaa myös ovi sen tarkistamiseksi. Sitä vastoin oli huvittava todeta, miten monet nykyisin mustista mustimmiksi mieltämistämme levytyksistä, James Brownia lukuun ottamatta, olivat valkoisten countrytaustaisten muusikoiden tekemiä. Näin ei ollut. sellaiset yhtyeet kuin Ferris Wheel, Isokynä ja Orfeus, Rock’n’Roll Band, Pen Lee & Co, Bluesounds, The Run Runs, Dave’s 12 Bar, White Lightning, Canpaza Gypsys, Pitkät Kiinalaiset, SF-Blues, Dave 52 • 6 2015. Sekä järkyttävä että samanaikaisesti myös hyvin viihdyttävä kirja. Jokainen näistä paikoista oli aloittanut countrylla ja perusteli siirtymistään mustaan musiikkiin taloudellisin syin. BN LUKEE KIRJALLISUUTTA BN LUKEE KIRJALLISUUTTA CHARLES L. Daven bändihistoriasta löytyvät mm. siitä että se oli vähintään yhtä hyvin tehty kuin jos kysymyksessä olisivat olleet Motown-muusikot. Ostavalle yleisölle ei esim. Jopa Black Powerin huippuvuosina valkoisia muusikoita käytettiin poliittisiin biiseihin. Kaikesta huolimatta samat studiot, muusikot , biisintekijät ja tuottajat kuitenkin olivat kaiken tämän takana, genrestä riippumatta. HUGHES Country Soul – Making Music and Making Race in the American South (University of Carolina Press 2015) 60ja 70-luvuilla Memphisissä ja Nashvillessä, Tennesseessä sekä Muscle Shoalsissa, Alabamassa sijainneet levytysstudiot muodostivat kolmion, joka merkitsi uutta askelta populaarimusiikin kehityksessä. Vuonna 1976 paikalle tullut Rod Stewart luuli, että basisti David Hook oli pelkästään studiotyöntekijä, joka järjesti mustan basistin instrumentin valmiiksi soittoa varten. Mustat taas, riippumatta heidän merkityksestään ja omista visioistaan, mainitaan vain välineenä. Kirja on melkoinen opus: tekstisivuja 471, valokuvia lähes 50, ja lopussa vielä albumidiskografia kappaleluetteloineen ja yli 500 nimeä käsittävä henkilöhakemisto, joka kuvastaa Daven pitkän muusikontaipaleen monipuolisuutta. Juuri tämä tosiasia on johtanut monenlaisiin myytteihin ja vääriin johtopäätöksiin, joita myös päähenkilöt ovat itse ruokkineet. Aiheesta löytyy useita hulvattomia juttuja. Tämä oli kirjan ikävin osuus ja aihe tuntuu järkyttävältä vielä edelleen, asettaen maineikkaat studiot outoon valoon myytin vastapainoksi. 60-luvun lopulla Memphisin ja Muscle Shoalsin soulia pidettiin mustan musiikkikulttuurin äärimmäisenä muotona, jonka myös Black Power -liike otti omakseen. saanut selvitä, että kokovalkoisena esitellyn bändin The Mar-Keysin ensimmäisen suuren hitin Last Night taustalla soittikin mustia muusikoita, ja että heidän toisella levyllään In The Morning kaikki muusikot olivat mustia. Kaikilla oli valkoisia studiomuusikoita paitsi Staxilla, jolla oli muutama musta, tosin sielläkin heidät pidettiin taustalla. Amerikan Valtioliiton symboleita käytetään niissä yleisesti vielä tänäkin päivänä. Fame-studio voi kiittää mustaa Arthur Alexanderia, joka yhdistämällä latinorytmit, countryn ja R&B:n mahdollisti heidän roturajojensa ylityksen. Kirjan aikajänne ulottuu aina vuoden 2015 elokuuhun saakka ja siinä on ennakkotietoa jopa Daven marraskuussa julkaistusta albumista ”Ajaton on ajoissa”. Asiat tapahtuivat markkinoiden laajentumisen johdosta eikä niinkään tasa-arvon tai rotupolitiikan seurauksena. Countryn ja r&b/gospelin synteesi johti musiikkiin, jota me kutsumme souliksi – mutta myös uusi countrymusiikki sai vaikutteita siitä. Sitä tosin ei uskallettu silloin paljastaa. Esim. Valkoiset muusikot olivat mukana The Staples Singersin eniten kantaa ottavilla esityksillä, eikä Pops Staples soita kitarasooloa biisissä I'll Take You There vaan Eddie Hinton. Olympiavuonna 1952 Naistenklinikalla Helsingissä. Mustien artistien oli myös mahdotonta tehdä vastaavia menestyksekkäitä matkoja countrymusiikkiin, poikkeuksena Charlie Pride. Suuri osa maineesta ja musiikin silloisesta kehityksestä johtui mustien ja valkoisten studiotyöskentelystä rinta rinnan. Stax muuttui kuitenkin Black Power -kaudella ja siitä tuli puhdas mustan johdon ja muusikoiden yhtymä. Valkoisia pidetään tänä päivänä kaukonäköisinä visionääreinä, jotka yhdistivät mustan ja valkoisen musiikin. Sitä nimeä hänestä käyttää myös toimittaja-kirjailija Lamppu Laamanen, joka on kirjoittanut Davesta henkilökuvan. & The MG’siin, kunnes hän sai lähtöpassit ja korvautui Steve Cropperin ystävällä, valkoisella Duck Dunnilla. Kirjasta löytyy lukuisia vastaavia esimerkkejä. Southern rockia kuten myös outlawkantria on pidetty valkoisen Etelän rotumenneisyyden sovintona , vaikka ne tosiasiallisesti olivat vastareaktioita Black Powerille ja viittaavat siten pahimpaan mahdolliseen aikaan Amerikan historiassa. Daven musiikillinen seikkailumatka on poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja se tarjoaa ainekset lähes elämänkerralliseen kirjaan, vaikka kohde onkin vielä hyvässä luomisvireessä. monelta Black Power -kokoelmalta löytyvän ja jonkinlaiseksi hymniksi ja r&b-hitiksi muodostuneen Get Involvedin kaikki muusikot sekä laulusolisti olivat valkoisia, vaikka kappale olikin mustan George Jacksonin kirjoittama. Se oli kannattavinta. Anders Lillsunde LAMPPU LAAMANEN Dave Lindholm – Tietenkin (Johnny Kniga 2015) Ralf Henrik Lindholm syntyi 31.3. Kirjan tekijän Charles L. The Osmonds sai paljon kritiikkiä Jackson Five -pastissistaan One Bad Apple, mm. Jopa kaikkein maineikkaimmissa studioissa piili rasistisia suuntauksia ja hyväksikäyttöä oman taloudellisen hyödyn tavoittelemiseksi. Alexanderin työn ja menestyksen turvaamana omistaja Rick Hall onnistui houkuttelemaan myös muita afroamerikkalaisia artisteja ja laajentamaan toimintaansa, kun taas Alexander poistui ajan mittaan näyttämöltä. Saavutusten kunnia ei saanut rikkoa roturajaa. Sekä silloin että nykyään se muodosti aidon vaihtoehdon Motownin kaupallisuudelle, mutta myös Nashvillen countrylle, joka edusti perinteistä valkoihoisten musiikkia. Isoveli Calle alkoi kutsua villiä pikkuveljeään Davy Crockettin mukaan Daveksi. Raja-aita oli pysyvä
Sisällöllisesti keskiössä on nykyinen Peitsamo ja hänen ajatuksensa. King, Bob Dylan ja Leonard Cohen. Teemoja on rajoitetusti: Peitsamon uran alku ja bändikuviot kuvataan, ja laulujen sanoituksia analysoidaan lyhyesti. Räävittömän rokkibändin kanssa käytiin mm. Sanoitukset ovat Daven omaperäistä kaupunkikieltä, joka ei kaikille aina avaudu, mutta saattaa koskettaa syvästikin, kun palaset kuuntelijan ja esittäjän välillä loksahtavat kohdalleen. Demonauha oli päätynyt Juice Leskisen Tam Tam -yhtiön kautta Love Recordsin Atte Blomille. Pitkäsoitto sisälsi Kauppaopiston naiset, joka ilmestyi myös singlenä ja on edelleen Peitsamon tunnetuin kappale. tekstitetään fiilispohjalta ja bändit kootaan kulloiseenkin tunnelmaan sopiviksi. Levy valittiin vuoden LP:ksi. Palkintona oli pääsy levyttämään, mutta se piti vaihtaa musiikkiliikkeen lahjakorttiin ja vierailuun lehden toimituksessa ja levytysstudiolla, kun paljastui, että kirjoittaja oli vasta 11-vuotias. Peitsamon ajatukset teologiasta ja politiikasta saavat jonkin verran enemmän tilaa, ja lopussa on lyhyt diskografia. Lopuksi vielä näytteeksi yksi kirjan lukuisista tarinoista Daven itsensä kertomana: ”B.B. Tarina ei kerro, menivätkö työt kaupaksi. Asiantuntevalle toimittajalle saattaa tosin irrota pitkäkin haastattelu. Mä alan ite olla nyt nuori ja lahjakas, näyttöfiilis ja briljeeraus on jääny veks ja soitan sitä mitä mä soitan, sitä mä ite oon – en soita oikeestaan mitään.” Uskon Suomen bluesharrastajien toivovan, että ”nuori ja lahjakas” Dave jatkaa musiikillisia seikkailuretkiään vielä pitkään samaan tapaan kuin B.B. Monisanaisena tunnetun Daven haastatteluja on lainattu myös pitkän kaavan mukaan. Tässä suhteessa Dave muistuttaa Aki Kaurismäkeä, jonka ”Calamari Union” -elokuvassa (1985) Dave esitti yhtä monista Frankeista. Kaurismäenhän kerrotaan vältelleen Presidentin linnanjuhlia vastaamalla kutsuihin kieltävästi tyyliin ”matkoilla Mellunmäessä” tai ”televisiosta taitaa tulla jokin lätkämatsi”. Esimerkiksi Hara Järvisen 7-sivuinen artikkeli Ferris (Wheel) -yhtyeestä (BN 6/2013) sisältää lisätietoa ja valokuvia Daven bändihistorian alkuajoista. Peitsamon ja Ankkuli-yhtyeen ensialbumi ”Jatsin syvin olemus” julkaistiin vasta 1977 Peitsamon ollessa 19-vuotias. Timo Kauppinen ARI LAHDENMÄKI & JUHA METSO Kari Peitsamo – Rokkari & saarnamies (Like 2015) Toimittaja Lahdenmäen ja valokuvaaja Juha Metson kirja on vähän yllättäen vasta ensimmäinen kirja pitkän uran tehneestä Kari Peitsamosta. Ymmärtäväinen Atte Blom kirjoitti Peitsamolle, että jos joskus tulee vielä materiaalia niin häneen voi ottaa yhteyttä. Ja onhan sitä tullut: 65 albumia ja 853 levytystä (luvut luultavasti jo vanhentuneita BN:n ilmestymisajankohtana). Kirjan loppupuolella on myös sivukaupalla kollegoiden haastatteluista ja Internetistä poimittuja kehumisia, jotka ovat tyypillisiä monille artistiaiheisille kirjoille. King sanoi aikoinaan kun kysyttiin ett tunteeko se nuoria ja lahjakkaita blueskitaristeja ett joo, tunnen mä niinku Luther Allisonin ja Albert Collinsin jotka oli sillon yli kuusikymppisiä. Kuvaavaa on, että kun Dave kuuli Emma-palkinnosta, hän soitti keikkamyyjälleen ja pyysi järjestämään Emmajuhlan ajaksi soolokeikan ihan minne vaan. Tuloksena on 140-sivuinen helppolukuinen kirja, johon sisältyy noin 50 sivua tyylikkäitä mustavalkoisia valokuvia. Suosikki-lehden ilkeämieliset nimimerkit Gummi-setä ja James Saville ovat tähän osasyyllisiä, samoin kuin musiikkia huonosti tuntevat haastattelijat, jotka kyselevät tyhmiä ja tulkitsevat vastauksia väärin. Lamppu Laamasen kirja on letkeästi kirjoitettu, sisällöltään runsas ja hyvin dokumentoitu teos Daven tähänastisesta elämästä. Muita musiikillisia irtiottoja ovat olleet mm. Sliippareiden ”The Mopott Show” on edelleen Daven ainoa kultalevy. Fiiliksen mukaan eläminen on johtanut Daven myös erilaisten kokeilujen pariin. Television viihdehömppäohjelmissa Davea ei juurikaan ole nähty, eikä luultavasti nähdä jatkossakaan. Aiheena oli rockmusiikin yhteiskunnalliset ja musiikilliset ulottuvuudet. Nokialla 26.8.1957 syntynyt Peitsamo sai ensituntuman musiikkimaailmaan, kun hän voitti Intro-lehden kirjoituskilpailun. Julkisuuteen Dave suhtautuu kriittisesti. Hilpeä kokeilu oli myös rokkareiden taidenäyttely, jossa oli esillä Daven vesivärimaalauksia, Albert Järvisen töitä ja Cisse Häkkisen pahville roiskima Terrible Ripuli (hinta: 2000 mk). Yksi näistä on liittyminen Sleepy Sleepers -orkesteriin. Peitsamon äidin kuolema edellisenä vuonna, levyn vaatimaton myyntimenestys ja vaikeudet keikkojen saannissa kypsyttivät hänet tekemään lopettamispäätöksen (yhden monista). Kirjan mukaan julkiset tunnustukset ja kehut saavat Daven tuntemaan olonsa lähinnä vaivaantuneeksi. Sitten Peitsamo sai idean muuttaa bändin54 • 6 2015. Jarmo Saitaojan kanssa tehty posetiivilevy ”Nuo mainiot miehet soivine koneineen”, hevirokkia sisältävä ”Lindholm–Eve–Takala Redclouds” ja dobrojulkaisu ”D&D” (= Dave ja dobro). Peitsamo piti aihetta teennäisenä ja laittoi kilpailuvastauksensa ”ihan läskiksi koulupoikahuumorilla”. Dave on saanut Valtion säveltaidetoimikunnan valtionpalkinnon 2006, Juha Vainio -palkinnon 2009 ja Erikois-Emman elämäntyöstään 2011. Peitsamo kirjoitti, että Nokialta nousee maailman tietoisuuteen henkilö, joka tulee määrittämään koko 70-luvun rockmusiikin, ynnä muuta vastaavaa läppää. Intron päätoimittaja Markku Veijalainen kirjoitti, että Peitsamon essee oli tavattoman hauska, eikä toimituksessa oltu vieläkään toivuttu sen tuottamista vatsanväänteistä. Riossa ja oltiin vähän aikaa eurooppalaisia rokkistaroja. Pienenä puutteena mainittakoon, että Blues News -lehteä ei löydy lähdeluettelosta. Peitsamo kuvaa kirjassa itseään särmikkääksi, eristäytyväksi ja neuroottiseksi ihmiseksi. Teos perustuu Lahdenperän laatimiin Peitsamon haastatteluihin, ja Peitsamon yhdessä hänen ja kuvaajan kanssa tekemiin keikkamatkoihin vuosina 2014–15. Eli lyhyesti: Rockmusiikin tulevaisuus on Kari Peitsamo. Vähitellen Ankkulin keikkatilanne parani, kun siitä tuli Pelle Miljoonan lämmittelijä. Vaikka pieni tiivistäminen olisi ollut eduksi, kirja kuuluu tuoreiden artistielämänkertojen parhaimmistoon yhdessä Antti Heikkisen Juice-kirjan ”Risainen elämä” kanssa. Toki Dave kehunsa ansaitsee, mutta lukijaa ne saattavat puuduttaa
Näiden säkeiden välissä on sekalaista, aika surrealististakin tavaraa. Hänelle runous ja muu taide (ilmeisesti myös musiikki) merkitsee nykyisin vain todellisuuspakoa musertavasta oivalluksesta, että ihmisen on kuoltava. On vaikea sanoa, onko ne tarkoitettu otettaviksi vakavasti vai ovatko ne pelkkää ovelaa parodiaa. Kirja sisältääkin havainnolliset kuvaukset parista esiintymisestä. Peitsamo taitaa rockin, boogien, kantrin ja laulelmien soittamisen ja säveltämisen niksit, mutta omaperäisimmillään hän on ehdottomasti sanoittajana. Timo Kauppinen 6 2015 • 55. Hän ei kiellä tieteellisiä tosiasioita, eikä edellytä että hänen kanssaan ollaan samaa mieltä. siten, että hän on esittänyt myönteisiä kommentteja Pohjois-Korean systeemistä, jota lähes kaikki vasemmistolaisetkin kammoksuvat. Toinen erikoisuus on alkiolaisuuden (ja Paavo Väyrysen) kannattaminen. Peitsamon mielestä eksegetiikka (Raamatunselitysoppi) on epätiedettä ja laitoksella voitaisiin yhtä hyvin tutkia vaikka Aku Ankkaa. Vuonna 2002 hän turhautui musiikin tekoon ja pestautui mahdollisimman rankkaan työhön, haudankaivajan apulaiseksi. Peitsamon huumorissa on jotain samaa absurdia viehätystä kuin Juhani Peltosen kirjoissa (”Elmo”, ”Jumalan kuopus” ym.) tai Lordin Euroviisu-esiintymisessä. Ja aika outo taisi tulla tästä kirja-arviostakin. Tällaisissakin tilanteissa Peitsamo pyrkii antamaan kuulijoilleen elämyksen. Peitsamo on 2000-luvulla tehnyt lähes yksinomaan soolokeikkoja. Peitsamon poliittiset mielipiteet ovat myös omintakeisia. Muistelen legendaarisen luennoitsijan, filosofi S. sä cover-yhtyeeksi, joka levytti suomeksi Creedence Clearwater Revivalin tuotantoa. Peitsamo aloitti yllättäen teologian yliopisto-opinnot kaksi vuotta sitten. Lahdenmäki luonnehtii kokemustensa perusteella Peitsamoa erikoiseksi ihmiseksi ja intellektuelliksi kulttuuripersoonaksi, minkä arvelee kyllä raivostuttavan itse kirjan kohdetta. Hänellä on myös kyky johdattaa kuulijan ajatukset ennalta arvaamattomiin suuntiin esittämällä asioista provosoivia, outoja ja huvittavia näkemyksiä. Peitsamon ajattelussa on vähän tätä samaa. Peitsamo on ehtinyt opiskelijana herättää jo hämminkiä väittämällä muun muassa, ettei Jeesusta historiallisena henkilönä ole ollut olemassa. Kaikesta huolimatta fakta on, että Peitsamo on levytyksillään ja esiintymisillään tuottanut paljon iloa kuulijoilleen. Pettymys olikin suuri, kun pääministeri Sipilä valitsi hallituskumppanikseen Peitsamon poliittisen verivihollisen, Kokoomuksen. Kova työ ei tehnyt hänestä kommunistia vaan Peitsamo sanoo elokuvaohjaaja Rainer Maria Fassbinderin Hollywood-estetiikasta poikkeavan elokuvailmaisun antaneen ratkaisevan sysäyksen liittyä SKP:hen. Vai piruileeko hän modernille fragmentaariselle runoudelle, jossa runonpätkät ovat näennäisesti irrallisia, mutta joilla on jokin vaikeasti havaittava yhteys, samaan tapaan kuin saariston saarilla on yhteinen manneralusta (René Char). Peitsamon omintakeisuus ilmenee myös politiikassa mm. Peitsamon ja Skootterien rock-elämä oli varsin kilttiä, koska solisti halusi aina keikan jälkeen takaisin kotiin lähes riippumatta siitä, kuinka kaukana oltiin. Vaikka Peitsamo ei pitänyt kiertue-elämästä ja olisi esiintynyt mieluummin yksin, toimeentulovaikeudet ajoivat hänet perustamaan uuden bändin, Kari Peitsamon Skootterin, joka on hänen bändeistään pitkäikäisin (1985–98). Peitsamo vetoaa historioitsija Earl Dohertyyn ja uskontotieteilijä Raphael Latasteriin, joiden tutkimusten mukaan tieteellistä näyttöä Jeesuksen olemassaololle ei ole. Hän on vuosien mittaan kehittynyt mainioksi showmieheksi, joka osaa olla lämminhenkisessä, ja tilaisuuden tullen älykkäässä vuorovaikutuksessa kulloisenkin yleisönsä kanssa. Kirjassa käsitellään lyhyesti seuraavien kappaleiden sanoituksia: Mursu, Vedestä nousee kasvi ja Mekaaninen susi. Peitsamo sanoo olevansa entinen lyyrikko eikä halua selitellä tekstejään. Tyypillinen keikka alkaa vasta lähellä puoltayötä kapakassa ja kuulijoina on vahvasti humaltuneita maakuntien miehiä. Peitsamo katsoo alkiolaisuuden edustavan nykymaailmassa henkisiä arvoja vastapainona materiaa ja talouskasvua korostavalle ajattelulle, joka on viemässä maapalloa tuhoa kohti. Kari Peitsamo Revivalin suosio olikin hyvä vuosina 1982–84. Lahdenmäki ja Metso tekivät asiasta laajan jutun Helsingin Sanomiin otsikolla ”Haudasta nousee Peitsamo”. Itse muistan ihmetelleeni joskus muinoin kappaletta 200 000 heinäsirkkaa, joka sisältää useita uhkakuvia, kuten ”200 000 heinäsirkkaa taivaan pimentää”, ja toisaalta säkeitä, joissa kuvataan ihmisten pieniä arkisia iloja, kuten ”kohta tarjoillaan kello viiden tee”. Peitsamon muista teologisista näkemyksistä kiinnostuneet voivat tutustua niihin lukemalla kirjan ”Outoja ovat”. McTaggartista, joka ei uskonut Jumalaan (eikä varmaan Jeesukseenkaan), mutta tuki silti innokkaasti kirkkoa instituutiona ja uskoi sielunvaellukseen. Olen taipuvainen olemaan samaa mieltä, vilahtelevathan Peitsamon (entisen suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijan) haastatteluissa sellaiset nimet kuin Samuel Beckett, Jackson Pollock ja Edgar Allen Poe, ja hän on myös nimennyt yhden albuminsa Marcel Proustin romaanisarjan mukaan (”Kadonnutta aikaa etsimässä”). Peitsamo sanoo, että keikkabussissa paluumatkoilla ”juotiin hirveästi viinaa”, mutta bändikavereiden mukaan kyse taisi olla vain pienehköstä määrästä keskiolutta. Muitakin bändejä Peitsamolla on ollut: Hirttämättömät (1998–99) ja viimeksi Kari Peitsamo Road Hogs (2011–13). Peitsamo itse vaikuttaa vilpittömältä ja rationaaliselta totuudenetsijältä, joka heittäytyy täysillä kannattamiensa aatteiden saarnamieheksi. Haluaako Peitsamo välittää laulullaan jonkin hämärän viestin hyväuskoisista taviksista, jotka eivät piittaa uhkaavista globaaleista vaaroista. Peitsamon mukaan aihe on tabu, koska yliopiston jumaluusoppineet pelkäävät virkojensa puolesta. Hän sanoo kiinnostuneensa uskonnosta samoihin aikoihin kun sävelsi kappaleen Jesus Gave Me A Gold Record, joka kertoo sinnikkäästä muusikosta, joka lopulta palkitaan, koska hän on ainakin yrittänyt. Peitsamon laulujen lyriikoissa voisi olla materiaalia jopa väitöskirjaan, vaikka häntä itseään kiinnostavat nykyisin lähinnä uskontoon ja politiikkaan liittyvät kysymykset. Albert Kivisen kertoneen brittimetafyysikko J.M.E
Sillä on todettu olevan myös monitahoisia myönteisiä terveydellisiä vaikutuksia, sekä fyysisiä että henkisiä. Musiikki on eri muodoissaan tärkeässä roolissa useimpien ihmisten elämässä. Yhdistyksen toimintaan on saatu Opetusja kulttuuriministeriön jakamaa tukea joka rahoitetaan Veikkauksen tuotosta. Suomen ensimmäisenä ja yhtenä maailman pitkäikäisimpänä aatteellisena bluesja juurimusiikkiyhdistyksenä sen tavoitteena on edistää afroamerikkalaisen kansanmusiikin ja siitä kehittyneiden musiikkimuotojen tunnetuksi tekemistä. marginaalisempien musiikkilajien pysymistä elinvoimaisina nykymusiikkikulttuurin valtavirtapaineissa. ovat luoneet pohjaa myös nykyiselle ns. Ajan viettäminen eri tavoin musiikin parissa tuo hyvää mieltä ja vaikuttaa tutkitusti ihmisen hyvinvointiin. populaarikulttuurille. Lisäksi yhdistys operoi kansainvälisellä kentällä esimerkiksi viemällä korkeaa tasoa olevaa suomalaista musiikkiosaamista ulkomaille. Liikunnalle, taiteelle tieteelle, ja nuorisotyölle miljoonaa euroa vuoden jokaisena viikkona. Lehden teon ohella FBS järjestää konsertteja ja työpajoja, julkaisee äänilevyjä, työstää näyttelyitä sekä toteuttaa live-musiikkiesityksiä myös erityisille kohderyhmille, kuten nuorille ja ikäihmisille. Veikkausvoittovarat ovat siis osaltaan edesauttaneet paitsi FBSn toiminnan säilymistä monipuolisena ja aktiivisena, samalla myös ns. Tänäkin päivänä voimissaan olevat blues, country, soul, gospel jne. Finnish Blues Society ry Maiju Lasola, puheenjohtaja Iloa musiikin maailmaan! Kannatustarina_A4_p_FBluesS.indd 1 19.10.2015 10.02. FBS on julkaissut säännöllisesti vuodesta 1968 lähtien Blues News -lehteä, joka nykyisin on maailman toiseksi vanhin yhtäjaksoisesti ilmestynyt alan painotuote. Finnish Blues Society (FBS) on 1960-luvun lopulta lähtien kantanut korsiaan musiikkiharrastuksen monimuotoisiin kekoihin
Se on kestoltaan 50% pitempi, paikalliset säestysmuusikot myötäilevät solistin maanläheistä tyyliä ja Sonny Boy Williamsonilta omittua harputtelua huomattavasti ruotsalaisveljiä paremmin, sekä ennen muuta suurin osa Dialtonen materiaalista on Birdleggin omaa käsialaa. Asiayhteyden huomioon ottaen ne ovat ymmärrettävästi kaikki bluesstandardeja kuten Eyesight To The Blind, Just A Little Bit ja Checking Up On My Baby, mikä ei kuitenkaan ole mikään puoltolause. Laadun takaavat miehen varhaisiin soittokavereihin lukeutunut basisti Richard Cousins, niin ikään Crayn ensimmäisessä bändissä soittanut kosketinsoittaja Dover Weinberg sekä rumpali Les Falconer. Oivaa tukea antavat tähänkin The Cats sekä Steve Jordan perkussioissa. Lisäksi miehen mielikuvitusrikas kitarointi puhuttelee kokonaisvaltaisella otteellaan. Kolmella raidalla mukana oleva harppu pehmentää hiukan kitaravoittoista soundia, esimerkkeinä boogiemainen Shame sekä tutun teeman omaava Big Ray Bop, jolla harpisti Omar Coleman pääsee soittamaan jopa pidempiä lurituksia, samoin kuin pianisti Roosevelt Purifoy. Tämä miehen kolmas levy jatkaa aikaisempien linjoilla eli tarjoaa vauhdikasta kitarointia, jossa ovat tyylillisesti eniten kuuluvilla Guy sekä Albert King – tosin Toronzon omalla, raivokkaalla tavalla esitettynä. Cannon itse sanoo olevansa läpeensä bluesmies ja tahtovansa ylläpitää perinteistä Chicago-bluesia. Miehen läpimurtovuosikymmentä valoittavat mm. Lisäksi olisi ehdottomasti ollut paikallaan pari lausahdusta itse artistista, joka ei takuuvarmasti porskuta tunnettuudellaan. Nauhoitteet on purkitettu Kaliforniassa joulukuussa 2014. Myös Hendrix ja Stevie Ray ovat vaikuttaneet tulevan sankarimme soittoon. Noh, BN:n lukijat luonnollisesti jo tunnistivat Birdleggin luettuaan hänen edellisen levynsä esittelyn viime vuoden kolmosnumerostamme. Niitä tukevat muutamat mainiot filmipätkät 1980-luvulta sekä lyhyet haastattelut sekä takahuonekeskustelut. Myös aikoinaan samalla ”Midnight Stroll” -albumilla ollut These Things innostaa ilmeisesti nykyisinkin kitaristia puristamaan parastaan. Kattaukseen sisältyy lisäksi bonus-cd miehen varhaisvuosien liveäänityksistä (joka ei valitettavasti kuulunut toimitukseen saapuneeseen esittelypakettiin) sekä pääosin tuoreesta konserttimateriaalista koostettu dvd-levy. Levyn osin tasapaksun kitarajyrinän ja menon yli erottuvat edukseen muutamat kappaleet. Pertti Nurmi. Mies osoittautuu myös mainioksi kynämieheksi, sillä levyn kaikki kappaleet on merkitty Toronzon nimiin. Tämä on erinomainen kokonaisuus sukeltaa Robert Cray Bandin maailmaan ja palvelee tarkoitustaan niin artistin uusille ystäville kuin uraa pidempäänkin seuranneille. Mukana vierailevat myös harpistit Lee Oskar ja Kim Wilson sekä puhallinosuuksista vastaava The Cats. Jamittelulevy, jolla äijä hihkaisee aina säkeen sekaan, kenellä on kulloinkin vuoro heittää seuraava soolo omien munnaripläjäystensä perään. J-P Berg TORONZO CANNON John The Conquer Root (Delmark DE 831) -13 Toronzo Cannon on aito Chicagon poika, varttunut South Sidessa aivan kuuluisan Theresa’s Loungen naapurissa, missä hänen enonsa soitti rumpuja Buddy Guyn ja Junior Wellsin kanssa. Tämä kuuluu mm. Lisäksi kannattaa huomioida Steve Jordanin panos taustoilla niin tuottajana, perkussionistina kuin rumpalinakin. Dvd-osuus pitää viisaasti pääpainon musiikissa ja uusissa konserttiotoksissa. Pääsyy siihen on itse artisti ja hänen vahva vireensä. Väistämättä herääkin kysymys tämän albumin tarpeellisuudesta. Levyä on kuultu aktiivisesti Jenkkien kansallisten radiokanavien Top 50 Blues -listoilla ja myös alan lehdet ovat noteeranneet niin julkaisun kuin nuoremman polven Toronzo Cannoninkin. Kiekon kohokohtiin kuuluvat ainakin intensiivisesti esitetty soul-pala Love Gone To Waste sekä melodinen Won’t Be Comin’ Home. Yleensä se on pianisti: ”piano now, hit the keys...”, sinällään ihan mainio Peter Nygren. Jari Kolari BIRDLEGG Extra Mayo (Rymdklang 002) -15 Lyhyestä virsi kaunis, voisi sanoa. Sen sijaan kitaristi Clas Olofssonin paiskaamat muutamat brittiblueshenkiset 60-lukuiset soolot eivät juurikaan istu tähän genreen. Niistä eräs on slow blues -osastoon kuuluva You Made Me This Way – juuri rauhallisuutensa ansiosta. 68 • 6 2015 LEVY TUTKAILUT THE ROBERT CRAY BAND 4 Nights Of 40 Years Live (Provogue PRD 74635, 2 CD+DVD) -15 Robert Crayn uusin albumi juhlistaa artistin 40-vuotista taivalta musiikkimaailman ammattilaisena. Ilmeisesti äänitysaika ruotsalaisstudiossa oli käynyt vähiin, koska cd:llä on vaivaiset kahdeksan raitaa. Neljä vuotta sen jälkeen julkaistu ”Cookin’ In Mobile” -cd/dvd tuntuikin jo siihen peilaten hieman turhalta koosteelta. cd:t ”Live At The BBC” sekä ”Authorized Bootleg”. Niitä soittoja Toronzo sai kuunnella aluksi vain ovenraosta, kunnes ikä riitti sisänpääsyyn. Tällaisen tiedon olisi voinut kohteliaasti mainita cd:n kansilipareessa, jossa on vallan mainiosti vapaata tilaa. Lisäksi bändin kemia tuntuu olevan kohdillaan. Samaan keskitempoisten soul-palojen joukkoon kuuluu kitaristin 90-luvun alun The Forecast, joka saa erittäin väkevän ja jämäkän päivityksen 2010-luvulle. Sellaiseen viittaavat niin säestysmuusikoiden kuin levymerkin nimet. Cd:n vaatimaton kansikuva ihmetyttää, ja lisäksi levyn nimi jäi mietityttämään, onko tämä puolituntinen tarkoitettu vain lisämausteeksi (”Extra Mayo”) tai palan painikkeeksi vai onko siinä joku syvällisempi sanoma. Tämä nippanappa puolituntinen cd lienee äänitetty joskus kevätpuolella vuotta mustan huuliharpisti/ laulaja Birdleggin Ruotsin turneen yhteydessä. Vertailukohtana tuo kyseinen Dialtone-julkaisu vie ylivoimaisesti pitemmän korren. Kitaristiksi haaveilevan nuorukaisen ensimmäiset suosikit olivatkin juuri Buddy Guy sekä ”kolmen kopla” Albert, B.B. Vuonna 2006 julkaistu tupla ”Live – Across The Bond” on erittäin tasokas läpileikkaus kitaristin uran merkkiteoksista. nyanssirikkaana yhteissoittona. Kyllä levyn voi silti laskea edustavan myös hieman uudempaa blues(rokk)ia, vaikkei omaan makuuni näin raskas ja raivokas kitarointi täysin olekaan. Tämä uutuus puolustaa silti paikkaansa. Vaikuttaa siltä, että Cray on todella halunnut saada tallennetuksi jotain ainutlaatuista juhlansa kunniaksi. Crayn ääni on nykyisellään täyteläisempi ja ehkä sielukkaampi kuin koskaan aikaisemmin. ”John The Conque Root” on saavuttanut myös myynnillistä menestystä, ollen yksi Delmarkin eniten myydyistä levyistä omassa sarjassaan – eikä syyttä, vaikka omasta mielestäni Chicago-bluesin ylläpitäminen ehkä onkin tässä tapauksessa jossain määrin kaukaa haettua. Crayltä on viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestynyt runsaasti livemateriaalia. sekä Freddie. Senpä takia tässä ei ole mielestäni kyse juuri paljon muusta kuin puhtaasta matkamuistolevystä liki seitsenkymppisen Birdleggin keikalla käyneille
Nyt sama nautiskelu, hassuttelu, räimintä ja roiminta jatkuu huomattavasti pidempään. Melkeinpä puhetyylinen laulu tuo hieman muistumia Albert Kingistä, mutta kepittelyssä Haddix jää täysin eri sarjaan. Kaikki on viimeisen päälle myös sekä soundien että kuvan osalta, kuten aina näillä Kevin Shirleyn tuottamilla, ideoimilla ja masinoimilla Bona-liveillä. Joe saa lahjaksi myös Buddhan originaalin trumpetin, jota hän yrittää heikoin tuloksin soittaa. Standardibluesin uhrin rooli on hänestä kaukana. Levylle valituista kappaleista kahdeksan on sellaisia, mitä ei aiemmilta livekiekoilta löydy. Sittemmin ovat puhaltaneet muutosten tuulet, etenkin kokoonpanon suhteen. Ne muuttuvat kaiken aikaa, niitä sovitetaan jatkuvasti uudelleen ja niiden tiimoilta usein jamitellaan mittavasti. Jos nyt ohitetaan miehen (teko-)hauskat kaksimielisyyskehitelmät (mm. 70-luvun alun brittiläisten bluesrock-jytäbändien ja erityisesti Freen ja Paul Rodgersin tekemisiä tunnelmaltaan ja sävyltään muistuttava Never Give All Your Heart on yksi julkaisun kohokohtia, se on vaikuttavan jylhä ja tulkinta tihkuu suurta tunnetta. Julmin kaikista on If He Knew What I Was Thinking, joka kertoo naisesta, jonka Ms Jody on tavannut ja joka kantaa kaunaa miestään kohtaan tämän julman ja välinpitämättömän käytöksen takia. Joeklassikko Dust Bowl on aiemmilta liveiltä tuttu, mutta eipä haittaa, koska se saa osakseen aivan uudenlaisen oloasun ja sielukkaan tulkinnan. Komppi on sekoitus syntetisaatoria, kitaraa, sähköpianoa ja Hammond-urkuja. Put Your Finger In It ja Dick For Dinner) sekä levyn lukuisat kipristelevät funk-viritykset (mm. Hän on myös Eckon nykyisistä artisteista eniten bluesiin suuntautunut. Kyseessä on eräänlainen testamentti aiemmin tapahtuneelle ja tärkeä virstanpylväs tähänastisella uralla. Mikke Nöjd JOE BONAMASSA Radio City Music Hall (Provogue PRD 7471, CD/DVD, CD/Blue-ray, 2-LP) -15 Joen uusi livejulkaisu ”Radio City Music Hall” on äänitetty viime tammikuussa kahtena iltana Joen syntymäkaupungin New Yorkin maineikkaassa ja historian siipien havinaa uhkuvassa konserttipaikassa. Tähän isänsä toteaa: ”Stick with the guitar!” Teppo Nättilä MIKE VERNON Y LOS GARCIA Just A Little Bit (Cambayá CB 101) -15 Maailmankuulu Blue Horizon -tuottaja Mike Vernon, joka noin vuosi sitten täytti 70 vuotta, on jo pitkään asustellut Espanjassa. Kokoelma luo mielikuvan artistista, jolta puuttuu selkeä linja, minkä tähden hän poukkoilee sinne tänne. Jo edelliseltä ”MuddyWolf”-liveltä tuttuja bluesjuttuja ovat I Can’t Be Satisfied, Hidden Charms ja Double Trouble, jotka toimivat tälläkin kertaa. The Dip, Two Heads Are Better Than One ja Doctor Doctor), niin miehen kiekolta irtoaa noin puolen levyllisen verran tiukankin sihdin läpäisevää modernia bluesmenoa, esimerkkeinä vaikkapa hienosti groovaileva It’s My Time Now, mallikas bluesslovari Don’t Get Too Comfortable, huuliharpun ryydittämä perus-jyräysboogie Bag Lady, rytmikäs Job Close To Home tai albumin toinen hitailu First Thing Tuesday Morning. Samantyyppisiä toimintojahan hän oli harjoittanut jo levy tutkailut. Erityisen hienoa Bonamassan tekemisissä on se, että yleisön odottamat ja vaatimat tutut kappaleet saavat joka kerta osakseen innostuneen uusiokohtelun. Ms Jody on kaikin tavoin voimakas laulaja ja hänellä on selvä feministinen viesti biiseissään. Dvd:llä kuullaan ja nähdään kahdelta illalta koottu pidempi kokonaisuus, joka ilmeisesti pohjautuu esittämisjärjestykseen. Bonarina on mittava dokumentti, jossa käydään läpi tapahtuman taustaa, backstagen tapahtumia, paikan historiaa ja myös Bonamassan suvun jo neljä sukupolvea jatkunutta muusikkoperinnettä, lapsuudenkodissaankin käydään. Anders Lillsunde TRAVIS HADDIX It’s My Time Now – The Best Of... Cd-levylle on konsertista valittu 13 esitystä, joista on muokattu yhden albumin mittainen kokonaisuus. Suurin osa kappaleista käsittelee laulajan eroottista elämää: hän pettää miestään, vaatii enemmän seksiä, kostaa uskottomuuden pettämällä, vaatii mieheltään uskollisuutta, että hän käyttäytyy siivosti jne. Jos olet Southern Soul -fani, tämä on yksi parhaita tämän päivän levyjä. Melodisen ja tunnelmaltaan kovin alakuloisen nimikappaleen Joe ja orkesteri esittävät akustisesti ja jylhästi – toimi studiossa ja toimii tässäkin. Ensin kuultiin akustinen osio, joka edusti kolmen vuoden takaiselta Wienin oopperatalon liveltä tuttua tyyliä ja mukana olivat sillä kuullut soittoniekat Gerry O’Connor ja Mats Webster kera akustisten ja osaksi varsin erikoisten instrumenttien; viulu, mandoliini, nyckelharppa ja mandola! Erityisesti on syytä mainita perkussionisti Lenny Castro, jonka iloisen muheva olemus ja värikäs toiminta on riemastuttavaa seurattavaa. Hän on saanut tarpeekseen ja suunnittelee kostoa, joka voi johtaa jopa murhaan! Miehellä ei ole helppoa hänen seurassaan. Mukana on kaksi Joen esittämänä ennenkuulematonta kappaletta; jumalaisen kaunis akustinen ja irkkusävytteinen Daniel Lanois’n sävellys Still Water ja rankan riffin ryydittämä mojovan funky menopala One Less Cross To Bear. Sieltä käsin hän on jossakin määrin jatkanut vanhoja hommiaan lähinnä erilaisten uusintajulkaisujen merkeissä. Sen ohella hän on mennyt mukaan paikalliseen musiikkielämään hankkimalla tuekseen taustayhtyeen ja ryhtymällä esittämään perinteisiä blues-, r&bja r&r-lauluja. Ja heille, jotka ihmettelevät, mitä Southern Soul/moderni musta blues oikein on, tämä on oivallinen johdanto aiheeseen. Näin järjestettynä homma toimii vaikkapa studio-albumin korvikkeena ensi keväänä ilmestyvää uutta studiolevyä odotellessa. Tuotanto on virheetön ja siinä on pieni vivahde vanhaa R&Btä. Living On The Moon -menopalan kitarasoolo oli jo studioversiolla hauska ja jotain ihan muuta kuin mitä Joelta on totuttu kuulemaan. Mikään vahva tulkki ei Travis ole, mutta mies hoitaa kuitenkin tonttinsa mallikkaasti. Nainen, joka osaa vaatia ja hallitsee elämäänsä. Molemmat ”Radio City” -illat olivat loppuunmyytyjä, eli yli 10 000 ihmistä todisti, kun Joe summasi tähänastista. Vuoden takaiselta ”Different Shades Of Blue” -levyltä on luonnollisesti mukana useita valintoja. Ms Jody on kirjoittanut itse 6 biisiä John Wardin kanssa, mikä todistaa, että hän on tosissaan. Tuntuu siltä, että Ms Jody saa Eckolta parhaat mahdolliset resurssit ja tuen. Viitteenä tulevasta (?) löytyy levyn viimeiseltä raidalta vielä vallankin mallikas gospel-blues, mikä on aivan upouusi levytys. 6 2015 • 69 MS JODY Talking About My Good Thing (Ecko ECD 1160) -15 Ms Jody on tänä päivänä Southern Soul -yhtiö Eckon merkittävin artisti ja suuri nimi Beach Music -kentällä, joka tarkoittaa musiikkia tanssia varten. Akustisia seuraa sähköinen ja tyylillisesti yhtälailla monipuolinen ja rikas bluesrockosuus, jossa Joeta ja tuonaikaista normikolmikkoa basisti Carmine Rojasia, rumpali Tal Bergmania ja kosketinsoittaja Reese Wynansia (joka on mukana myös akustisessa osuudessa) vahvistaa Lee Thornburgin, Nick Lanen ja Paulie Cerran torvikolmikko. Konsertit jakautuivat kahteen osaan. (CDS/Blues Critics 003) -15 Minä olen suurin piirtein onnistunut missaamaan dirtyja risky-blueseistaan tunnetun Travis Haddixin, niinpä tuoreen kokoelman myötä sain hyvän tilaisuuden päivittää tietoni. Erityisen koskettava on kohtaus, jossa backstagella isä Len ja äiti Debra lahjoittavat pojalleen historiallisen kuvan, jossa isoisoisänsä Buddha Bonamassa soittaa trumpettia 1920-luvun alussa The Mickey Caleo & his Orchestran jäsenenä
1948 West Pointissa, Mississippissä) on eräs viimeisimmistä wanhan kerhon elossa olevista bluesiin suuntautuneista naismuusikoista, ja toimii vieläpä sinisen musiikin kehdosta eli Chicagosta käsin. Zora Youngin omien levyjen lisäksi lukijan kannattaa tsekata myös Little Mike & Tornadoesin sekä kitaristi Tony O Blues Bandin tuotokset, mikäli tämän kuuloinen musiikki miellyttää. Ensimmäisen todisteen tarjoaa hieno Freddie King -tutkielma, Sonny Thompsonin You Know That You Love Me, ja toisen Guitar Slimin tyylisesti soiva Something To Remember You By, jolla osa onnistumisesta kuuluu tietysti myös vokalisti Lawsille. Samaa hienovaraisen runollista melankoliaa kuullaan häneltä myös kappaleilla Brand New Fool sekä Take It Like A Man. Youngin perhe oli kaukaista sukua itselleen Howlin’ Wolfille – ja Zoran keikoilla esitetäänkin usein miehen kappaleita. He Was A Friend Of Mine’lla ”Hirviö” kehittelee luontevasti Otis Rushia ja Annie Get Your Thing On’illa on tyylisuuntana vuorossa Albert King. Pianisti Al Copley sekä kitaristi Monster Mike Welch vastaavat suurimmaksi osaksi levyn soolo-osuuksista. foniryhmä, nippu vokalisteja, parit pianistit sekä tietysti harpistit ja kitaristit. Yhtyeen uutuusjulkaisulla kuten myös taannoin lehdessämme esitellyllä esikoisalbumilla ”Open Mic At The Knick” kuullaan joukkoa RoB’ssa sekä erityisesti Bostonin alueella vaikuttaneita muusikoita, mm. 70 • 6 2015 brittibluesin 60-luvun varhaisvuosista lähtien, vaikka ne puuhailut eivät taida olla kovin monien tiedossa. ”Friday Night” lienee ladyn kuudes oma levy ja kuuluu omasta mielestäni hänen parhaimpiinsa, vaikka myös mm. Levyn laulajista Sugar Ray Norcia on ehdoton suosikkini. Laws, musiikillinen johtaja sekä kornetisti Al Basile sekä loistavan tunnelmainen Sugar Ray Norcia. Mukavalla Deadric Malonen Little Willie John -tyyppisellä aloitusraidalla 36-22-36 Norcia on heti elementissään. Nimikappale Friday Night tuo soulahtavia bluesmuistoja Little Miltonilta – ja juuri tässä kohdin naisen pehmeä lauluääni on parhaimmillaan. Zoran 60-luvun lopulla alkanut ura pääsi varsinaisesti ”Traveling Light” -julkaisun myötä vauhtiin tuottaen yllä mainitut omat levytykset, parit festarikokoelmat, lukuisia Euroopan kiertueita sekä muutamia yhteissoittoja Big Time Sarahin ja Bonnie Leen kanssa mm. Jo tämän pakkauksen kolme ensimmäistä osasta tuovat selkeästi esille, mistä koko produktiossa on etupäässä kyse. Vernon itse laulaa aivan kelvollisesti ja ääntelee ajoittain myös kazoon avulla, ja kyllähän Espanjassa soittaa osataan. Kaikkein suurimman yleisöjoukon edessä Vernon esitti verkkaisen bluesin Richmondin festivaaleilla, joilla hän oli lavalla joskus 60-luvun puolivälin paikkeilla. Tällainen musisointi on oikein omiaan monenlaisiin illanistujaisiin, ja sopiihan se myös silloin tällöin kotona kuunneltavaksi. Viimeistään tämän levyn myötä ymmärsin, mitä ”Monster” tarkoittaa kitaristi Mike Welchin nimen yhteydessä – sillä sen verran ”Hirviö” hän on kitaransa kanssa pelatessaan. Jari Kolari levy tutkailut. Tällä levyllä on vuorossa upea 44 Blues, joka sisältää monta tähän klassikkoon kuuluvaa yksityiskohtaa, kuten tutun Hubert Sumlinin tyyliin kitaroidun teeman. Levyn päättävä Larry Davisin rullaava vauhtiraita I Tried kuuluu myös levyn kitarasooloryhmään. aikaisemmissa albumeissa ”Traveling Light” (Deluge, 1991) ja ”Sunnyland” (Airway, 2009) olivat osaavat muusikot remmissä. Walterin Foolissa tarjoillaan Pikku-Miken jytisevää harppua ja molemmissa Spannin kappaleissa lähes alkuperäisen vertaista Jim McKaban pianonsoittoa sekä kitaristi Tony O’n näyttöä hänen monipuolisuudestaan Chicago-tyylien parissa. Hän kun on lisännyt Cambayá Recordsin nimen jälkeen merkinnän Brand New Music Limited. Ennen tätä koostetta Vernonilta on julkaistu vuosina 1971 ja -73 kokonaiset LP:t sekä vielä v. Kertomansa mukaan Vernon oli sikäli harvinainen brittinuorukainen, että useista muista poiketen hän halusi tulkita myös klassikkojen Stormy Monday Blues ja Going Down Slow tapaisia hitaita numeroita. Näköjään Mike Vernon on myös omintakeinen huumorimies. Al Basilen kynäilemällä levyn nimikappaleella Go Home To The Blues ovat hyvin kuuluvilla myös fonit – fiilis on vähän kuin Cap Callowayn Minnie The Moocherissa. -72 kahden kappaleen mittainen singlelevy. Esim. Muita covereita ovat Little Walterin Just Your Fool sekä Otis Spannin Country Girl ja Spann’s Boogie, jotka tietysti tulkitaan ammattitaidolla ja kaikella sillä kunniotuksella, jota voi Little Mike & The Tornadoes -yhtyeen tuntien odottaakin. Zoran lapsuus sekä pitkälti vielä teini-ikäkin vierähti gospelin parissa, mutta kaupungin suuret mimmit, myös musiikillisesti, Etta James ja Koko Taylor etunenässä, innostivat kaunisäänistä naista bluesin suuntaan. Mikäli tykkäät Roomfulista tai Sugar Ray Norcian Bluetonesista niin tämä levy on omiaan juuri sinulle. Ne kun ovat Little Willie Littlefieldin ja varsinkin Wilbert Harrisonin tunnetuksi tekemä Kansas City, Big Bill Broonzyn All By Myself ja Rosco(e) Gordonin Just A Little Bit, mitkä kaikki ovat saaneet osakseen ripeäotteiset versioinnit. Muutamilla kappaleilla Zoran ääni on hiukan väsähtänyt, mutta pääosin laulukin toimii moitteettomasti. ”Go Back Home To The Blues” on nimensä mukaisesti paluuta tai oikeastaan musiikillista matkaa bluesiin mutta hyvin, hyvin paljon 40ja 50-luvun R&B:n tahdein. Hitaasti ja maalailevasti esitetty I Love Chicago on nimensä mukaisesti kunnianosoitus Tuuliselle Kaupungille, ja siinä kuuluu niin kitarassa kuin muutenkin kaikki oikeat nuotit sopivan ihanasti omissa koloissaan. Siis juuri siten, mistä Roomfulin opimme tuntemaan. albumilla ”Blues With The Girls”. Laulajina mukana ovat Brian Templeton, Willie J. Vesa Walamies THE KNICKERBOCKER ALL-STARS Go Back Home To The Blues (JPS1002) -15 Knickerbocker Cafésta (Westerly, Richmond) tuli alueensa ja eräs koko USA:n itärannikon ”kuumin” mesta, kun Duke Robillard ja tälläkin levyllä mukana oleva pianisti Al Copley perustivat Roomful of Bluesin ja alkoivat esiintyä paikassa 70-luvun lopulla. Kieltämättä tällä tuotteella on jonkinlaista uutuusarvoa, mutta sen sisältämää musiikkia ei kyllä kukaan voi vakavissaan pitää uutena tai tuoreena. Kyseinen orkesteri on myös yhteinen nimittäjä Knickerbocker All-Starsille. Koko keitoksen yleisilme on todellakin rento ja reipas, vaikka mukana on myös Charles Brownin hitin Black Night, Tampa Redin ensinnä levyttämän valituksen When Things Go Wrong With You eli It Hurts Me Too ja Percy Mayfieldin balladin Please Send Me Someone To Love kaltaisia rauhallisensävyisiä luomuksia. Siellä hänen lauluaan seuraili noin 25 000 henkilöä. Jari Kolari ZORA YOUNG with LITTLE MIKE & THE TORNADOES Friday Night (Elrob 15234) -15 Zora Young (s. Viiden hengen puhallinryhmää hallinnoi Rick Lataille ja taustalla tukee rumpali Mark Teixseira sekä basisti Brad Hallen
Rush kiinnitti suojattinsa omalle nimikkolevymerkilleen Deep Rushille viime vuonna (”Bluez Of My Soul”, 2014), ja ”Trilogy Of My Bluez” on nyt uunituore uutuus. Etukannessa tuodaan kyllä esiin ”special guest” Southside Johnny, joka ”erikoisuus” on huuliharppuineen mukana peräti yhdellä kappaleella. Esiteltävän kolmikon selvästi kokenein kehäkettu on legendaarisen ikiliikkuja Bobby Rushin entinen soolokitaristi Dexter Allen, jolla on takana levytysuraa omissakin nimissään jo (ainakin) neljän albumin verran alkaen vuodesta 2008. Nuo taustat yhdistettynä Bobby Rushin korkeimpaan A++ -luottoluokitukseen vahvistavat, ettemme ole todellakaan tekemisissä minkään keskinkertaisuuden kanssa. Kuulemme mm. Allenin musiikki on yllätysyllätys hyvin bobbyrush-sukuista modernia, rytmikästä bluesin, r&b:n, soulin ja funkin höystämää jyystöä ja veivausta. Albert Kingiltä (You’re My Woman), Little Johnny Taylorilta (If You Love Me Like You Say), Tampa Rediltä (Don’t You Lie To Me) ja Earl Kingiltä (Come On). Osavaltion pääkaupungissa Jacksonissa muuan Dexter Allen sai osakseen vuoden 2008 ”Male Vocalist Award” -tittelin, ja heti seuraavana vuonna hänet arvotettiin ”Entertainer Of The Year” -huomionosoituksella. Ne on kirjoittanut veljesten ensialbumin tuottaja, meriiteiltään maineikas Michael Freeman. Se pisti oikeasti ihmettelemään, miksei tällaisen uunituoreen artistin levyllä ole vähäisintäkään tietopläjäystä artistista itsestään. Mielestäni ongelmallisinta on levyn jonkinasteinen epätasaisuus ja näyttämisen halu. Peterson Brothersin blueskattaus on huomattavasti tasalaatuisempi, mutta valitettavasti samalla myös tasapaksumpi kokonaisuus kuin Solomon Hicksillä edellä. Albumilla on viisi veljesten bluesshufflekategoriaan kallellaan olevaa omaa kappaletta. Jos näistä artisteista pitää valita vain yksi niin ainakin minä kallistuisin tähän genreen. Esimerkkinä vaikkapa varhaisemman cd:n kappale Bluez Party tai uutuusalbumin Playing With My Changalang (mikä se lieneekin), ja miksipä ei, Mississippistä kun tullaan. Se taitaisi loppujuoksussa olla jopa hänen ominta aluettaan. Tästä on vakuutena myös hänen (netin mukaan) vakkariesiintymiset Nykin Cotton Clubilla ja siitä osoituksena vauhtikappale Jukin’ At The Cotton Club. Allenilla on korkeahko soulbluesiin kallellaan oleva kiihkeähkö lauluääni ja hänen ohuehkosointinen ylärekisterin sähkökitaransa edustaa tämän päivän modernia, funk-rytmistä Mississippiä. Ei yllättäne ketään, että hän esittää yksinomaan omia, moni-ilmeisiä ja -muotoisia kappaleitaan. Molemmat kiiltokuvamaiset, aukeavat pahviset levykannet korostavat näyttävästi siistinsalskean, tyylikkään, kaljun ja kapeaviiksisen Dexter Allenin olemusta, tuoden mielikuvan todennäköisesti näkemisen ja kuulemisen arvoisesta tuttavuudesta myös lavalla. Muut kuusi raitaa on poimittu mm. Ikään kuin hänen täytyisi osoittaa hallitsevansa kaikki mahdolliset tyylilajit bluesista, kuten hieno shuffle I Never Thought ja täysin turha My Babe, jazzin ja ylikierroksilla käyvän vonkurevittelyn (Fooling Around, Otis Rushin Homework) kautta poppiosastoon, viivähtämällä välillä soulbuesin (mainio I Want To See You Again) ja viihdyttävien New Orleansin rytmeissä (The Hook Of Love). Hmmm, varmaankin aikakoneen välityksellä. Toisin kuin Hicksin tapauksessa Peterson Brothersin cd-uutuudella hihanuotit ovat paikallaan. Nuorten miesten kypsyys ja taidot eivät ole vielä sellaisella tasolla, että cd nousisi (minkään) vuoden suurien löytöjen joukkoon. Cd-kannet antavat (ainakin minulle) mielikuvan mitä odottaa itse levyltä – näinhän ei aina ole asian laita. Ilmeinen viitekehys on myös viime kesänä Rauma Bluesin pajatson tyhjentäneeseen ja pelipankin räjäyttäneeseen Mr. Luonnollisesti oman Mississippi-bändin kera. Ensimmäisenä on näin joulunajan parrasvalossa parikymppinen New Yorkin alueella vaikuttava Solomon Hicks, jota joissain yhteyksissä – ainakin omilla nettisivuillaan – kutsutaan myös King Solomoniksi tai ”Lil” B.B. Albumi on toki ihan kelvollista ja turvallista divaritason bluespoljentoa, mutta sillä ei vaan pärjää nykyisillä fyysisten äänilevyjen markkinoilla. Isoveli Glenn on symppisääninen laulaja, muttei ole kitaristina monipuolisuudessa likikään Hicksin tasoinen virtuoosi eikä, ilmeisesti rajansa tuntien, edes pyri mihinkään yliyrittämiseen. Kingiksi. Enpä oikein uskalla veikata näillä lyhyillä 40 minuutin cd-eväillä Teksasin veljesparille kovinkaan ruusuista tulevaisuutta ainakaan kansainvälisesti ankarasti kilpailluilla musiikkimarkkinoilla. Olemme siis päätyneet New Yorkin ja Teksasin kautta kuumankosteaan Mississippiin. Paikka paikoin ja etenkin uudemmalla cd:llä kuulemme lisäksi hempeän naiivia kutusoulia, kuten kappaleet nimiltään If You Let Me ja I Love You antavat ounastella. Tosin varsinaisesta bändistä ei levyillä voi puhua, koskapa niillä on viljelty vuolaasti päällekkäisäänityksiä. Dexter Allenin julistus ja temaattinen vastaus Hicksin soihdun nostatukselle kuullaan varhaisemman albumin kolmosraidan hienolla tunnelatausta tihkuvalla vedolla: ”...Anyway you look at it, it’s still called the Bluez”. Teksasilaisen nuoren Petersonin veljesparin, 19-vuotiaan kitaristi-Glennin ja häntä vielä kolme vuotta nuoremman (!) basisti-Alexin muodostaman kvartetin täydentävät kosketinsoittaja James Pace sekä rumpali Brady Blade. Cd:n limbo ja täysi turhuus on sähköbassonsa pikkuviuluun vaihtaneen Alexin sooloilema versio vanhasta Amazing Grace -virrestä. Kyseessä ei ilmeisestikään ole vakiobändikoostumus, koskapa äänitteet on sattumoisin purkitettu rumpali Bladen studioilla Louisianassa, ja kiippari-Pace on puolestaan tuottaja Freemanin kutsuma säestäjä veljeksille. Kokonaisuudessaan Hicks soihtuineen on joka tapauksessa ilman muuta tervetullut uusi tuttavuus. Nuori Hicks on eittämättä erittäin taitava kitaristi ja kelpo laulajakin. Vau! Vähän samanlaista, omituista kosiskelua tai tyylillisen epävarmuuden osoitusta on Hicksin Piitlestribuutti I Saw Her Standing There, kun hän on sovittanut vaatimattomasta kappaleesta oman joutavan bluesversionsa. Sen jälkeen on levyn loppuun leivottu vielä ”bonus”-kappaleeksi kirjattu toinen otto jo aiemmin kuullusta omasta I Gotta Go -kappaleesta. Sippiin. Allen, Omaha, Nebraska, jonka jälkeen olisin valmis vannomaan jazzkitaristi Solomon Hicksin nimeen. kuinka Freddie King (k. Levyn keskeisin solisti on itse asiassa James Pace Hammondurkuineen, mikä on pelkkää plussaa nykyisinä ylikyllästettyinä kitarakakofonian aikoina. Mitään varsinaisia yhteyksiä nuorella Solomonilla ei kuitenkaan ole ”Isoon” Kingiin saati Länsirannikolla vaikuttaneeseen Kunkku Solomoniin. Ainoat muusikot Allenin ohella ovat levyjen tuottaja Joey Robinson (koskettimet, basso, rummut) sekä itse maestro Bobby Rush, joka vierailee molempien albumien muutamilla raidoilla. 6 2015 • 71 levy tutkailut SOLOMON HICKS Carrying On The Torch Of The Blues (Organic 0101) -15 THE PETERSON BROTHERS (Blue Point 1502) -15 DEXTER ALLEN Bluez Of My Soul (Deep Rush ei nroa) -14 Trilogy Of My Bluez (Deep Rush ei nroa) -15 Tämän arvioryppään tarkoituksena on vakuuttaa, ettei blues ole lähelläkään haudan partaalla oleva musiikkimuoto vaan elää ja on voimissaan lukuisten nuoremman polven soihdunkantajien toimesta. Cd:n nimiraita Carrying On The Torch Of The Blues taasen on, arvattavasti, kunnianosoitus eläville ja edesmenneille blueslegendoille. Tämä on Hicksin ilmeisestikin toinen cd, mikä info löytyi hänen nettisivuiltaan. Pertti Nurmi Bluesin soihtu ei sammu.... 1976) oli Solomon Hicksin ystävä. Koko albumin ehkäpä komein veto on groovejazz-instrumentaali Paul B. Ne, jotka haluavat Bluesinsa modernina Bluezina valitsevat tästä kolmikosta Dexter Allenin
Laulaja ja rumpali on tietysti ennättänyt moneksi ja mies on työskennellyt mm sellaisten alan nimien kanssa kuin Phillip Walker, Lowell Fulson ja Sonny Rhodes. Homma toimii vintage-pohjalta, kaikki on vimpan päälle eikä rock-tyylisestä revittelystä tai volyymipainoitteisesta toteutuksesta ole tietoakaan. Andy on kuitenkin saanut myös tähän puoleen hieman lisää särmää. Johnsonilla on markkinoilla kuusi aiempaa albumia, joista tämä ”Best Of” on koostettu. Jari Kolari DONALD RAY JOHNSON These Blues – The Best Of... Hyviä moderneja blues-luentoja löytyy levyltä useita muitakin, eivätkä soul-bluesaineksiakaan kappaleilta puutu, mainitaan vaikka tiukalle groovekierteelle väännetty These Blues tai vahvaa kitaraveivausta sisältävä It Ain’t Easy Being Blue. Jos muutamat hempeilypuolen esitykset jättää omaan arvoonsa niin ”Must Be Crazy” on kuunneltava kokonaisuus – ja nuorelta mieheltä hienoa jatkoa edellisille parille albumille. (Mar Vista Music MV7) -13 Pitkän matkan bluestyöläinen Johnson on jossakin vaiheessa emigroitunut Kanadaan, Galgaryn kaupunkiin. Vähän oudompi Waltteri-veto on That’s It. Vuosituhannen vaihteeseen saavuttaessa Jim itse oli kuitenkin jo vetäytynyt musiikkibisneksestä. Leppoisalla äänivarannolla siunattu Donald Ray kerää taidoillaan heti isolti sympatiapisteitä, mutta myös soitannollisesti levy on antoisaa kuultavaa. Loivennetaan nyt sen verran, että ihan taatusti oikeissa olosuhteissa saa tämä pumppu livenä fiilarit kattoon. Jimin innostus mustaa musiikkia kohtaan syntyi 60-luvun bluesboomin aikoihin hänen eksyttyään kaverinsa kanssa Chicagon kuuluisalle Maxwell Streetille ja kohdattuaan siellä mm. Komea albumi, kyllä tätä kehtaa suositella. Kingin levyjä niin tuleva elämänura oli lyöty lukkoon. Näistä lähtökohdista oli hyvä ponnistaa eteenpäin, ja kun nuori Andy kuuli B.B. Toiseksi keskeisimmäksi nimeksi nousee harpisti Little Walter, jonka teokset Can’t Hold Out Much Longer ja Off The Wall lienevät kaikille tuttuja. Mikke Nöjd JIM LIBAN with THE JOEL PATERSON TRIO I Say What I Mean (Ventrella 5006) -14 Jim Liban on pitkän linjan harpisti, sanoittaja ja bluusikko Milwaukeen alueelta, saman Lake Michiganin maisemista, missä Chicago sijaitsee 100 mailia etelämpänä. Kaikille tuikituttu Always On My Mind saattaa pelottaa klassikkokierrätyksen valintana, mutta akustisen minimalismin juhlaa edustava suoritus ainakin näyttää, kuinka tavattoman hyvä laulaja mies on! Jackson Georgen Last Two Dollars tuli vastaan aivan hiljattain Jacksonin omalla cd:llä. Levylle kun on valikoitunut täysi tusina Chicago-klassikoita, niin ensinnäkin kolossaalisiin kappaleisiin on vaikea keksiä tai saada sisällytettyä mitään uutta. Mikke Nöjd ANDY POXON Must Be Crazy! (EllerSoul 1509-24) -15 Andy Poxon on lähtöisin keskivertoa musikaallisemmasta perheestä. Tarinan kerronta on hienointa bluesperimää ja tähän jaloon jatkumoon sijoittuu vauhtiboogie Me And Jack (Daniels), joka arvattavasti kertoo miehen ja jalon juoman keskinäisestä suhteesta. Sen sijaan miehen That’s All Right -siivusta on jo covereita kyllin, ja samaa voisi sanoa myös John Brimin Be Careful’ista sekä Walter Hortonin Easy’stä. Hutikutiksi jää vielä discoileva (?) southern soul -lumpsutus Here To Stay. ”Must Be Crazy” on parikymppisen Poxonin kolmas oma pitkäsoitto ja hiukan rauhallisemman bluesahtava sekä jazzimpi kuin aikaisemmat rock-suuntautuneet ”Tomorrow” ja ”Red Roots”. Lisäksi näinä runsaudenpulan aikoina raitojen originaaliversiot ovat kaikkien helposti saatavilla, usein vielä hyvinkin edullisesti. Hänen vanhempansa opiskelivat klassista musiikkia Marylandissa, isoisä oli soittanut puoli vuosisataa ”French hornia” ja isoäiti opettanut klassista viulunsoittoa yliopistossa. Duke Robillardin mieleen tuova keinuvan jazzpoljentoinen I Want To Know liikkuu luontevasti 50-luvun vaihteen ympäristössä. Miehen oma teos Thrilling You Killing Me hakee modernia downhome-soundia ja kärsii niin ikään vähäverisyydestä. 72 • 6 2015 levy tutkailut JESUS ON A TORTILLA Gone To Main Street (LDS 840095) -14 Persoonallisesti nimetty italialaisnelikko on toiminut muutaman vuoden, tyylisuuntanaan kultakauden Chicago-blues. Erikseen on vielä syytä mainita positiivisena seikkana uutuusbluesalbumilta: foni soi paljon ja se päästetään useasti soolollekin. Andy on tehnyt kaikki levyn 13 kappaletta, saaden kuuteen tukea pianisti-urkuri Kevin McKendreelta. Hänen kitarointinsa sitä vastoin on varsin valmista ja tyylikästä. Komeaa touhua, pimppari-slideä myöten. Aivan kalutuimmasta päästä eivät ole myöskään Johnny Youngin Tighten Up On It tai Jimmy Rogersin You Don’t Know. Vähän samoilla linjoilla liikutaan myös hitaanpuoleisella kappaleella Next To You, jolla rytmiryhmän rullaava shufflauskin on huipussaan. Puoliakustisvetoinen Don’t Tell Me What To Do edustaa miehen rauhallisempaa puolta. Vielä korkeammat arvosanat lähtevät kuitenkin No Guitar Bluesille, suorastaan lupsakkaan leppoisalle tarinalle kitarattomasta miehestä. Kun Liban tapasi 90-luvun alussa nuoren, bluesiin täysin hurahtaneen chicagolaisen kitaristin Joel Patersonin (Cash Box Kings, Modern Sounds, Joel Paterson Trio jne.), hän tiesi välittömästi, millaisen kultakimpaleen oli pyytänyt kanssaan lavalle. Lapsitähdillähän on aina jonkinlainen uskottavuusongelma heidän laulaessaan paatoksella, kuinka elo on surkeaa, kaikki mättää ja tyttö jättää. Liban on myös ansiokas ja monipuolinen säveltäjä, jolta monet tunnetummat nimet kuten Winter, Mayall ja Little Charlie & The Nightcats ovat saaneet kappaleita esitettävikseen. Siitä levyn parasta antia kuullaan levyn aloittavalla hienolla B.B. Jim teki kuitenkin parin vuoden hyppäyksen The New Blues -yhtyeensä kanssa Friscon psykedeeliseen hippimaailmaan, huomaten ettei se paikka ollut häntä varten. Johnson vetää silti paremmaksi vahvalla soulblues-fiilingillään. Kuningas-hahmo Muddy Waters lienee yhtyeen tärkein vaikuttaja, onhan hänen ohjelmistostaan mahdutettu nimibiisin ohella mukaan Baby Please Don’t Go ja Standin’ Around Cryin’. Kun Joel tapasi entisen mentorinsa jollain klubilla, hän tuli ehdottaneeksi yhteisen levyn. Kaiken siis pitäisi olla kohdillaan, ja silti vaan pitää napista ja jurnuttaa. Levylle asti toteutettu klassikkokierrätys kuitenkin pohdituttaa yhä. Vielä astetta jaskampaan suuntaan vie Too Late, johon oikea piano sekä Wes Montgomeryn tapainen kitara sopivat täydellisesti. Niinpä mies palasi takaisin tutun turvalliselle bluesin saralle kotikaupunkiinsa, perusti pitkäaikaisen kokoonpanonsa Short Stuff ja myöhemmin vielä Jim Liban Blues Combon. Samalla Joe tarjosi Joelille miehen ensimmäiset keikat. Biisimateriaalin suhteen mies on pitkälti omavarainen, mutta pari lainaakin setistä löytyy. Arviosta tuli aika tiukkasävyinen. Big Joe Williamsin, Sleepy John Estesin, Arthur Crudupin, Yank Rachelin sekä erityisesti Big Walter Hortonin, joka innosti nuorukaista tarttumaan bluesharppuun. Covereista loistaa etenkin Al Greenin tiukasti funkitettu blues Ain’t No Fun To Me sekä Hazel Dickensille kreditoitu Working Girl Blues, jolle tosin kaipaisi hieman lisää puhtia. King -tyylisellä nimikappaleella. Edellisen tavoin miehen T-Bone -vaikutteinen Cold Weather kuuluu osastoon ”hirmu hyvät styket”, siinä on kaikki kohdillaan, niin Andyn laulu, kitarointi kuin Walkerille ominaiset uneliaat taustat
Aki Kumar on puolestaan noussut parin viime vuoden aikana vauhdilla nuorten bluesharpistien harvaan joukkoon ja suoraan sen kärkipaikoille. Lisäksi tarjolla ovat Garyn ja Akin instrumentaali A.G. Sama mieltä rauhoittava tunnelma jatkuu läpi albumimitan. Kappale onkin muistelu Davidin isälle sekä serkulle, jotka menehtyivät jonkin aikaa sitten syöpään. Rumpujen lisäksi bassoa ja pianoa kokeiltuaan Jansson päätyi kitaran varteen, josta hän onkin pitänyt siitä lähtien tanakasti kiinni. Kuten todettua, Barrett on paneutunut syvällisesti harpunsoiton sielunmaisemaan. ”It Takes Three” on MUST! Hieno kunnianosoitus sekä Chicago-bluesille että harpisteille ja itselleni loistavan harppuvuoden kohokohta. Samaa harmoniaa edustaa myös päätösura Rocket Ride, johon Garyn sanoin on otettu alkuun Rocket 88 -teemaa, joka sulautuu lopuksi T-Bone Walker -numeroon T-Bone Rides Again. Gary Smith on South Bayn alueella jo vuosikymmeniä vaikuttanut harpisti ja tunnettu erittäin puhtaasta, lähes ”pilkun”tarkasta soitostaan. Janssonin näkemys mukailee vahvasti Joe Bonamassan vastaavaa. Levyn kansiteksteisssä Barrett tarjoaa tähän selitykseksi paljon musiikillisia termejä, jotka eivät ainakaan minulle auenneet (retrograde, inversion, diminution jne.). Kummallinen siksi, että siinä soitetaan ainoastaan ensimmäistä säkeistöä muunnoksena kuudella-seitsemällä eri tavalla. Tämä levy kuuluu samaan sarjaan lehdessämme taannoin arvioitujen loistavien 50-lukua henkivien The Elginsja Bharath & his Rhythm Four -levyjen kanssa, mutta niiden ollessa viimeisen päälle sekä äänitettyjä että tuotettuja, on ”I Say What I Mean” toteutettu selvästi vanhakantaisemmin, kuin suoraan kuuluisalta Chessin studiolta. Ajatus hautui muutaman vuoden, kunnes hän sai myös Gary Smithin innostumaan siitä San Jose Jazz Festivaleilla 2009 – ja he päättivät pistää projektiin vauhtia, laulun sanoin, ”pyytämällä mukaan vielä yhden harpistin”, Aki Kumarin. Gävlestähän on lähtöisin myöskin poliittisen laululiikkeen merkittäväksi edustajaksi Yhdysvalloissa noussut Joe Hill (Joel Emmanuel Hägglund). Patrikin omat tuotokset ovat vankkoihin kitarariffeihin nojautuvia, sinänsä varsin mallikkaita countryrockista ja poprockista vaikutteita saaneita bluesrockin helmiä. Lukion jälkeen hän muutti Tukholmaan soittaen kannuja erilaisissa kokoonpanoissa tyylisuuntien vaihdellessa jazzista punk-rockiin sekä bluesista heavymetalliin. Autiosaarikamaa! Jari Kolari. Bombay Strolliin on Aki saanut innoituksen Jerry McCainin Steadysta. Ei siitä mihinkään pääse: herkkuahan tällainen aina on. Levyn kappaleet ovat yhtä lukuun ottamatta Patrik Janssonin omaa käsialaa. John Lee Williamsonin Shake The Boogie sekä hieman myös Little Walterin Just Keep Lovin’ Her. Hän on kirjoittanut aiheesta lukuisia kirjoja sekä tehnyt opetusvideoita, pitää omaa harppukoulua ja on perustanut erittäin laadukkaat nettisivut www.bluesharmonica.com . 6 2015 • 73 levy tutkailut tekemistä. Barrett on ottanut kappaleensa Play It Forward alun Big Leon Brooksilta ja teeman Robert Lockwood Jr:n Steady Groovesta. Here We Go’lla Barrett jatkaa nyt lainaamalla Lowell Fulsonin Trampia, viljellen soitossaan ripauksia niin William Clarkelta kuin Junior Wellsiltäkin – sekä melkoisen paljon Paul Butterfieldilta. David Barrett taas tietää bluesharpun soitosta, laitteista, virittelyistä ja tuunaamisesta lähes kaiken. Levyn rehellisen rennon tunnelman aistii heti aloittavan nimikappaleen lähtiessä käyntiin. Kumar puhaltaa vuorollaan ja Marty Dodsonin rummutkin ovat tyylikkäästi mukana. Aika ajoin lisämausteena ovat Mikael Fall harppuineen, vahvaääninen laulajatar Lisa Lystam sekä torvisektio: Daniel Bjurling (tenorisaksofoni), Adam Färnlöf (trumpetti) ja Andreas Olofsson Tuisku (vetopasuuna). Omaa kunnioitustaan jakaa myös Kid Andersen Luther Tuckerille. Siitä osoituksena kuullaan ”kummallinen” Blow, Blow, Blow. Myös heidän käyttämänsä vahvistimet, mikit, harput ja muut välineet on mainittu kiinnostuneiden mieliksi. Studiotyöskentely on alusta loppuun saakka hoidettu tukholmalaisessa SubMob-studiossa ja soundit ovat tasokkaat, kansainvälistä luokkaa. Lainanumeroksi on valikoitunut monien artistien (B.B. Kun David oli ollut nuorena harpistikloppina Garyn parhaita oppilaita niin Aki Kumar oli sitä myöhemmin David Barrettin koulussa. Kummasti nuo ruotsalaiset osaavat tämän homman huomattavasti suomalaisia paremmin. Pääosin levy ”It Takes Three” tehtiin opetustarkoituksiin – ja varsinkin Barrett toivoo sen saavuttavan niin harpistit kuin myös harppufanit. Gary on myös tehnyt muutamia opetusvideoita sekä vetänyt Harmonica Masterclass -workshoppeja, ollut Tom Mazzolinin kanssa järjestämässä San Francisco Blues Festivalia sekä vuosittaisia Battle of the Blues Harmonicas -tilaisuuksia. Tästä levystä ei voi oikeastaan nostaa mitään ylitse muiden, sillä koko paketti on todella tasapainossa. TT Tarkiainen DAVID BARRETT, GARY SMITH & AKI KUMAR It Takes Three: Three Generations Of South Bay Blues Harmonica (Greaseland 15001) -15 Levyn nimi, kolme sukupolvea Bay Arean bluesharpisteja, on erittäin osuva, sillä esiintyvistä artisteista Gary Smith on päälle 60, David Barrett noin 40 ja ryhmän täydentävä, uutta nousevaa polvea edustava Aki Kumar kolmekymppinen. Näin oli ”foniryhmä” kasassa, enää tarvittiin vain taustapoppoo, johon miehet löysivät täydelliset muusikot: Steve Lucky, piano, Mike Phillips, bassot, Marty Dodson rummut sekä Kid Andersen kitara. Blues, jonka pohjana on Hortonin Easy, sekä Jr Wellsille omistettu Tribute To JR. Seuraavaksi Kumar palaa 40-luvun lopulle raidalla I’m In Love With My Baby, jolla kaikuvat korvissa mm. Blues alkoi nuoresta miehestä kuitenkin tuntua läheisimmältä tyylisuunnalta. Hommatkaapa ”Here I Am” vaikka äänittämisen ja tuottamisen oppimateriaaliksi. Samaa oli David Barrettkin miettinyt, mutta hän halusi laajentaa asiaa tuomalla mukaan kolme harpistia. Levyn aloittava jump-tyylinen nimikappale It Takes Three tuo heti kuuluville, mitä tarkoittaa ”harmonies” kolmen harpistin kesken. Harpun ja fonien soundeissa on paljon yhtäläisyyksiä – ja eräs kuuluisimmista tämän asian hyväksikäyttäjistä oli varmasti Little Walter, kun hän muotoili Louis Jordanin foniosuudet harpulleen sopivaksi. Hyvin toimivaan bändiin kuuluvat artistin itsensä lisäksi Petter Stenberg (koskettimet), Per Wallander (basso) ja Patrik Thelin (rummut). Siksi soittajat merkkasivat jokaisen kappaleen yhteyteen niillä käytetyt harput, positiot sekä sävellajit. Äkkiä katsoen aika legendaarisia ”leluja” miehiltä löytyykin. In Memoryssä päällimmäisenä on vahva tunnelma, ”grief”, eli suru. Jos pidät Muddyn alkuaikojen puoliakustisesta bluesista tai vaikkapa yllä mainituista Elginsin ja Bharathin tyylisistä yhtyeistä niin tämä levy on ”nenäpäivää” teille! Jari Kolari THE PATRIK JANSSON BAND Here We Are (Sneaky Foot SFRCD002) -14 Patrik Jansson on ruotsalainen kitaristi-laulaja, joka on viettänyt lapsuutensa Gävlen taajamassa. Eipä siis ihme, että Janssonkin on tutustunut amerikkalaiseen musiikkikulttuuriin jo varsin varhaisessa elämän vaiheessa Teini-ikäisenä Patrik opetteli soittamaan rumpuja. Esitysten teemat ja tyylit ovat Chicagosta tuttuja, vaikka kaikki raidat ovatkin miesten joko yhdessä (5) tai erikseen (David ja Gary 4, Aki 3) tekemiä. Liban kävi läpi vanhoja kasettejaan, löytäen sieltä Joelille 30 laulun listan, jolta he sitten yhdessä valitsivat sopivimmat, nyt kuultavat 14 kappaletta. Kun Dark Night ja C-kromaattinen harppu positiosta 3 aloittaa hitaan valituksensa niin ei voi erehtyä, ketä Barrett tässä kunnioittaa – tietysti George ”Harmonica” Smithia. King, Ry Cooder, Bonnie Raitt...) versioima Nesbert Hooperin ja Will Jenningsin luomus Never Make Your Move Too Soon. Muistuupa taas hyvin mieleen, kuinka kova ”poika” Junior aikanaan oli
Mikäli bluesvaikutteisemmat bändit ”Nuggets”/”Pebbles” -kokoelmilta kiinnostavat (kuuntele lisäksi Spotify-palvelusta kolme ”Garage Blues” -kokoelmaa), kannattaa ehdottomasti korjata myös Daddy Long Legs talteen. Tasokasta jälkeä on saavutettu myös albumin aloittavalla bluesviitteisellä boogiella Don’t Say It Unless You DADDY LONG LEGS Blood From A Stone (Norton CED-395) -14 Rides Tonight – Recorded Live! (Norton CED-402) -15 Daddy Long Legs. Siksi suosittelen tutustumaan Eilen Jewllin aikaisempaan tuotantoon, kuten ”Queen Of The Minor Key”, ”Sea Of Tears” ja ”Live At The Narrows”, jotka tarjoavat paljon tiukempaa ja rouhempaa menoa. 74 • 6 2015 levy tutkailut pakoita kuin aikaisemmilla julkaisuilla. Lisäksi vuoden 1984 ”Do You Feel...” -kiekon jälkeen trion alkuperäinen basisti Paul Harman sai veljensä Markin naamataulusta siinä määrin tarpeekseen, että jätti kitaristi-laulajan ja rumpali Ben Cooperin jatkamaan Restless-saagaa siitä lähtien keskenään. Markin ja Paulin yhteistyöstä on toki päästy nauttimaan jälleen Restlessin 2010-luvun äänitteillä – mutta vielä bändin ensimmäisellä vuoden 2014 Bluelight-pitkäsoitolla ”Seconds Out...” rumpalin tehtävistä vastasi mm. Pete Hoppula EILEN JEWELL Sundown Over Ghost Town (Signature SIG 2076) -15 Pienoisesta Rio Grande -hitistään tunnetuksi tuleen Eilen Jewellin uutukaisen suhteen odotukset olivat korkealla. Nykyisenä kokoonpanona on trio, johon Long Legsin lisäksi kuuluvat Murat Akturk kitarassa ja taustalaulussa sekä Josh Styles rummuissa ja perkussioissa. Bändi on varmasti keikalla yleisön edessä parhaimmillaan, mutten kuitenkaan nimeäisi tätä yhdeksi maailman parhaista livejulkaisuista. rankasti vispaavalla Second Handillä, miten se on onnistunut siirtämään ainakin osan lava-energiastaan myös studiokoppien seinien sisäpuolelle. Harmanin syntejä on myös levyn päättävä kantriherkistely Some Folks – ja vaikka kappaleella siirrytäänkin aivan eri maailmoihin edellä kuullun kanssa, asettuu akustisvoittoinen balladi solistin ääniskaalalle jopa tavanomaista rockabillymättöä luontevammin. Sinkkutuotteenakin riemastuttaneen Friday Twistin matkassa laulaja Vanja Renbergin tähdittämä bändi vie tanssiinkutsunsa suoraan lähtöruudun kautta kulkematta The Crampsin ja The Detroit Cobrasin aallonpituuksille. Konserttialbumin aloittaa Kim Fowleyn juonto ja levyn kolmestatoista esityksestä peräti kuusi löytyy edellisvuoden studiolevyltä. Tässä solisti/bluesharpisti/ kitaristi käyttää itsestään nimeä Daddy Long Legs. Loput kappaleet seuraavat toinen toisiaan ilman, että niiden vaihtumista edes huomaa. Tiukan slidekitaran ryydittämä Down The Road saa mielenkiinnon heräämään ja loppupuolen Pages nousee myös positiivisesti esiin, mutta muilta osin nukahtaminen on lähellä. Niin... Lauluntekijänä Harman on myös asemansa ansainnut. Laskennallisesti niistä hienoisen yliotteen kahmaisevat Harmanin teokset, joiden mukaan yhtyeen linjaviivoja on pääasiassa vedelty ennenkin. Monet kiekon kappaleista vaikuttavat hieman yksioikoisilta, eivätkä ne riffitkään ole niin na. Menobiiseissä on rentoa ener giaa, sääli vain, että niitä on mukana niin vähän. ensimmäiseksi minulle tuli mieleen, että onko 70-luvun alkuvuosina vaikuttanut, Ruisrockissakin esiintynyt hippihenkinen ja kaksi albumia (”Daddy Longlegs”, Warner Bros, 1970 / ”Oakdown Farm”, Vertigo, 1971) julkaissut Daddy Longlegs kasattu uudelleen. Aiemmin Daddy Long Legs on tehnyt levyt ”King For A Day” (omakustanne, 2008) ja ”Flannel” (omakustanne, 2011), ”Evil Eye On You” (Norton, 2012), ”The Vampire” (Norton, 2012, yhdessä r&b-mies T. Levyjä kuunnellessa olen tullut täysin vakuuttuneeksi siitä, että Daddy Long Legs on yksi tämän päivän parhaimmista harpisteista. Levyn nimellä on myös kaksoismerkityksensä, se kun koostuu pelkästään Mark Harmanin ja Ben Cooperin käsialaa olevista uusista kappaleista. Ei melodioissa mitään vikaa sinänsä ole, mutta varsinaista groovea niissä ei ole. Garagepinnoitteisilla raidoilla Forget About That, I Need Love ja Oh Baby soittajat lurauttavat menoon mukaan myös lusikallisen ärhäkkää soul-groovea. Aloitusraita nostaa heti tunnelman kattoon, mutta vain hetkeksi, sillä jatkossa kaikkia lupauksia ei lunasteta. Sopivasti kieli poskessa toteutetulle mutta silti globaalit laatumääritteet ylenmitoin täyttävälle perjantai-twistille on aina paikkansa ja hetkensä – muulloinkin kuin vain silloin viikon viimeisen arkipäivän ehtoona. Riku Metelinen RESTLESS Originals (Bluelight BLR 33177 2) -15 Ensivisiitistään vuodesta 1984 lähtien suomalaista fanikuntaa kasvattanut brittiläinen neobilly-koulukunnan pioneeriyhtye Restless tiedetään studioita ujostelemattomana kokoonpanona. Musiikki on garagevetoista, vahvasti bluespohjaista rockia ja homma kulkee todella hyvin. Just Rock!”, ”Do You Feel Restless?” ja ”After Midnight” jälkeen bändin levytykset eivät tosin aivan vastaavanlaisia maailmanlaajuisia megamyyntilukuja ole saavuttaneet. Ikävä vain, että levy muutoin on niin tasapaksu. Ennen niin pirteitä ja rullaavia kappaleita levyttänyt Jewell on hukannut punaisen langan tämän cd:n kanssa. Run Run Run ottaa lisäksi tuntumaa 60-lukuiseen melodiseen skandinaavi-beatiin, kun taas tylynä Detroit-soulina runnova STOP voisi hyvin olla vaikkapa itsensä Andre Williamsin tuotannosta lähtöisin. Dave Phillipsin Hot Rod Gangissä musisoinut Rob Tyler. Kotoisessa Kärsämäen Sonic Factoryssa äänitetylle ”Originalsille” sen sijaan on mukaan remmiin saatu pitkän tauon jälkeen myös Ben Cooper. Ei edes nimeksi. Mutta eipä ole sama yhtye, kyllä tämä on jotain aivan muuta. 80-luvun alun klassikkojulkaisujensa ”Why Don’t You... (Mitähän ne olisivat. Muutenkin bändi on hitsautunut hyvin yhteen, ei ole pakolla tekemisen meininkiä. Kai Leivo THE VANJAS Sings And Plays Rock’n’Roll (Some More Music LP #) -14 Jokusen kerran Suomessakin keikkaretkillään piipahtanut ruotsalainen The Vanjas kiteyttää itsestään olennaisimman jo tämän toistaiseksi ainokaisen täysimittaisen albuminsa otsikossa. Pelkään pahoin, ettei ”Sundown Over Ghost Town” jää pyörimään pitkäksi aikaa levysoittimeeni. Valentinen kanssa) sekä ”The Devils In The Details” (Busted Flat, 2013) ennen näitä tuoreimpia Norton-julkaisuja, joita nyt tässä lyhyesti käsittelen. Rootsmusassa pitäisi olla hiukan enempi tartuntapintaa ja koukkuja, jotta levyn jaksaisi kuunnella useamman kerran. Länsinaapurin go goja twist-ymmärrys on ollut pidemmän aikaa muutaman rinnanmitan meikäläisiä edellä ja sen kyllä kuulee. Nuorempana ehkä ”Colosseum Live” ja ”The Paul Butterfield Blues Band Live”.) Hyviä levyjä nämä molemmat silti ovat ja antavat selkeän käsityksen yhtyeen potentiaalista. Sensuellimmat esitykset, blues-boksista irti kaavittu Lovin’ sekä tyttöyhtyemäisen melodramaattinen päätöshuojunta This Time toimivat asianmukaisina suvantoina muutoin levyä dominoivan jyystön keskellä. Estottomana livebändinä ympäri Eurooppaa mainettaan vankistanut tukholmalaiscombo todistaa mm. Näppärimmillään mies on ollut kirjoittaessaan lauluäänelleen tyypillistä lievää takakireyttä onnistuneesti ”peittäviä” kantrirokahtavia numeroita, kuten The Fool sekä I Want It All, joka tuo melkoisesti mieleen James Intveldin taannoiset tekemiset. Levyn aidoksi piristysruiskeeksi jää siten edellä mainittu Rio Grande, jonka melodiassa riittää potkua, ja kappale koukuttaa jo ensi kuulemalta
Bob Scaggsilta kuulostava solisti pistää itsensä peliin eikä säästele itseään yhtään. Esim. Northern Governors -yhtyettä, tietää jo millä mallilla nuottiviivasto repeää. Just Call Me ja Make Time For Love tarjoavat suorastaan vastustamatonta rytmillistä notkeutta, irtonaisuutta sekä yleistä hyvää fiilinkiä. Little Walterin It Ain’t Right kuuluu samaan kastiin, jossa mm. Mikke Nöjd JOHNNY TANNER Juke Joint Rambler (omakustanne) -15 Pieni esittely miehestä nimeltä Johnny Tanner, josta itse en ollut kuullut puolta nuottiakaan ennen tähän levyyn tutustumista. 6 2015 • 75 levy tutkailut tulla putkahtaa perä-perään, mm. Levyjen kautta Mayall, Butterfield ja Musselwhite tulivat ensin tutuiksi ja heti kohta myös Chicagon ”isot pojat”, Walterit, Sonny Boyt, Cotton jne. Kun Muddyn kiertue 1974 vieraili Scotsdalessa, pääsi Johnny tekemään tuttavuutta Muddy-harpisti Jerry Portnoyn kanssa, joka oli kuulemma iloinen saatuaan jutella jonkun asianharrastajan kanssa. Näillä matkoilla bluesfanista muotoutui bluesmuusikko ja miehen soitto alkoi jo kuulostaa oikeanlaiselta. Napsakasti pompsottavalla siivulla on myös enkelikööri tärkeässä roolissa ja niin oikeastaan koko levyllä. Albumi lähteekin käyntiin upeasti Walterin I Got To Go tahdein – ehtaa 50-luvun Chicagoa, jonka ”Berkeleyn” yhtye osaa vaikka unissaan. Vahvasti puhallinvetoinen retkue suodattaa funk-r&b-soul-biittiä modernein ottein mutta silti perinnettä liikaa uusimatta. pari näytekasettia sekä opastusta kädestä pitäen bluesharpistille tärkeästä tongue blockin’ -soittotavasta. Voima ja vastavoima, eli hitaammista esityksistä Illusion svengaa ja keinuttaa näppärästi, mutta väliosassa mennään sitten jo urku auki. sellaisia mestareita kuin James Brown ja Otis Redding. Palattuaan 1986 jälleen kerran Chicagoon Tanner oli jo sen verran kova kundi, että pääsi keikoille Sunnyland Slimin, Otis ja Smokey Smothersin, Willie Dixonin ja myös Muddyn kanssa. Kiekon päättävä Dirty World jää pitkine rumpusooloineen tässä sakissa vähän täyteraidan osaan. Meno on rytmillisesti notkeaa, ilmeikästä ja monisävyistä. Joissain kappaleissa on joku juttu, asia, joka tekee siitä juuri kyseiselle esitykselle ominaisen, kuten Guitar Slimin I Done Got Over It, jossa on se tuttu ja tunnistettava laulun kulku. Joka on kuullut esim. Myös Howlin’ Wolfin I Didn’t Know’sta löytyy kaikki alkuperäisen osaset. Jerry näytti myös, kuinka harppua soitetaan oikein ja painotti tärkeintä: ”Tone is everything!” Maantie kutsui nuorta harpistia 70-luvun lopulla ja matkat suuntautuivat edelleen akselille Alaska-Kalifornia-Chicago, osin myös Eurooppa tuli tutuksi. Parisen vuotta myöhemmin poika innostui kiehtovaäänisestä huuliharpusta aluksi Dylanin levyjen sekä jonkun John Fogertyn harppusoolon myötä. Geils Bandin Magic Dickin soittoa ja poika alkoi pikkuhiljaa tajuta, miten harppu toimii. Bluelight-strategian mukaisesti myös ”Originalsin” cdja LP-painokset ovat keskenään parin raidan osalta erilaisia. Jos tällaista kuulisi tv:ssä, se määriteltäisiin bile-musiikiksi, ja sitähän tämä nimenomaan on. Oppimisessa tapahtui käännekohta 70-luvun alussa Tannerin kuultua J. Tanner on kynäillyt itse viisi laulua. 1997 Johnny pakkasi harput ja vahvistimen autoonsa, ajoi Kaliforniaan, tapasi Junior Watsonin sekä legendaarisen Hollywood Fats Bandin rytmiryhmän (Richard Innes, Larry Taylor, Frank Kaplan plus fonit), tuloksena ”The Passadena Sessions”. Tanner on rehdin kelpo laulaja, mutta juuri edellisessä hän jakaa ja tavuttaa laulua ”kummallisesti”, joka ei mielestäni sovi ko. Oikeastaan tuohon alun vuodatukseen olisi voinut listata vielä jazz-vaikutteetkin, sillä yhtyeen soolottelu on monin kohdin todella yllätyksellistä. Cd:n ostajana en kantaisi suurta huolta varsin vaatimattoman I’ve Got To Pay The Manin kuulematta jäämisestä tai vastaavasti LP:n haltijana ainoastaan cd:ltä löytyvästä tasapaksusta You Know It Ain’t Rightista. Oppimisen vaikeus oli varsin ymmärrettävää, sillä John ei tuntenut ketään harpistia – ja vaikka Phoenixissa olikin musiikkia tarjolla niin missään ei esitetty live-bluesia. Matkoillaan Tanner oli tutustunut moniin bluesmuusikoihin ja niiden suhteiden ansiosta tämänkin levyn teko tuli mahdolliseksi (valmistui tosin vasta nyt 2015). ”Juke Joint Rambler” on onnistunut Chicago-tyylinen harppulevy loistavilla bluusikoilla täydennettynä ja ehdottomasti jokaiselle harppufanille MUST! Jari Kolari Will, jolla Mark on luovuttanut armeliaasti soolokitaravastuunsa Cooperille – eikä lainkaan noloimmin lopputuloksin, omaahan rumpali joka tapauksessa kymmenvuotisen uran sooloartistina sekä johtamansa Ben Cooper Trion laulaja-kitaristina. Vastaavasti Cooperin itsensä laatimat numerot eivät ainakaan sävelminä kiekon mieliinpainuvimpiin hetkiin valitettavasti lukeudu. Aika pohjilta poika siis harputtelunsa aloitti, kun tuollaiset ”virtuoosit” valitsi mentoreikseen. Vielä vauhtinumeroista pitää mainita Make Time For Love. Johnny Tanner on loistavan tyylitietoinen harpisti, mistä levyltä saadaan monipuolista näyttöä Little Walterin, Walter Hortonin, Cottonin, Wellsin, Reedin sekä molempien Williamsonin tyylein. Searchin’ The World Overilla kuullaan Reed-harppua ja tietysti Eddie Taylor -kitarointia. Myös ”The Berkeley Sessions” (2001) syntyi samalla periaatteella, kitaristeinaan Rusty Zinn ja Billy Flynn. 1970 Johnny teki oman bluesodysseijansa Seattlen, Alaskan ja Kalifornian kautta Chicagoon, missä hän tutustui eritoten Walter Hortoniin. Tanner harputtaa Wolfia, Watson on Jody Williams jne., eli aika yksi yhteen on tämäkin vedetty mutta silti omalla tyylillä. Sitä vastoin LP:n persoonallisesti reippailtu Gonna Have Some Fun sekä etenkin cd:lle jemmattu, bändin keikkasettiin ilmeisesti jo pidemmän aikaa sisältynyt neobillykaahailu You Drive Me Insane saattaisi itseäni jäädä harmittamaankin. letkeä Close Your Eyes tai hirmuisen imun omaava Everyday And Everynight. Pete Hoppula OMAKUSTANTEET JOSH HOYER & THE SHADOWBOXERS Josh Hoyer & The Shadowboxers (omakustanne) -15 Ja aivan puskista tuli bilebändi kaamosta taittamaan! Ryhmä vannoo (kukapa ei?) Staxin ja Motownin henkeen sekä kunnioittaa mm. Vaan uusia hersyviä ralleja. Täysin omaan materiaaliin (8 raitaa) nojaava kiekko pitää yllä hengästyttävää funk-tempoa. Portnoylta Tanner sai myös neuvoja soittoonsa, mm. kappaleeseen, vaikka se täyttä asiaa onkin. Vaikka välillä liikutaan melko perustyyppisen r&b:n tontilla, niin esim. Tämän jälkeen hän hankki itselleen Marine Bandin, mutta parin viikon puhkukokeilu oli niin turhauttavaa, että soitin lensi nurkkaan. avauksen Shadowboxer johdattaa kuulijansa grooveilevaan sykkeeseen, josta ei heti pääsekään irti, tuskin kukaan tahtookaan. Parit kappaleet ovat tyylillisesti parasta West Coast -jumpia. Tasan samaa voi sanoa Walterin Nobody But You’sta, jossa niitä nautittavia ”koukkuja” on tarjolla enemmältikin taustan kolisteluita myöten. Ensimmäisenä sitä edustaa Tannerin mukavasti rullaava Run Around Woman ja toisena Lighthouse For My Soul, johon Tanner on napannut teemat Charles Brownilta sekä Guitar Slimilta. ne oikeanlaiset kitaran päristykset täytyy kuulua – kuten tällä kertaa kuuluukin. Buenos Airesissa 1954 syntynyt John muutti 10-vuotiaana Kaliforniaan ja sieltä takaisin perheensä kotikonnuille Arizonan Phoenixiin. Josh Hoyerillä on bileet! Ja teidät kaikki on kutsuttu. Suuren John Lee Williamsonin Stop Breaking Down esitetään duona Fred Kaplanin pianon kera
Kuulun siihen ryhmään, joka menee musiikkiin useimmiten melodia edellä, enkä juurikaan kiinnitä huomiota sanoituksiin. Aloitusraidalla vaimon sijasta kotona odottaa vaatepuu. Noiden iltojen parhaista paloista on pikaisesti valmistettu 12 kappaleen mittainen live-kiekko, mikä tuotteen tekstityksen mukaan ei sisällä mitään jälkiäänityksiä tai muita keinotekoisia muokkauksia. Teijo Eloranta on säilyttänyt tuoreutensa niin harpistina kuin tekstittäjänäkin. Yllätys on kuitenkin melkoinen, sillä vaikka Isaiahin pikkubändivetoinen boogie tarjoaisi erinomaiset ainekset kaiken sortin revittelyyn ja näyttämiseen niin ne elementit puuttuvat levyltä tyystin. Avausraitaa seuraa kantrahtava 16 Again, johon trumpetti luo texmex-tunnelmaa. Jos joitakin raitoja mainitsee yli muiden, niin vaikkapa hidas blues The River Runs High suorastaan hypnotisoi kuulijansa ja lisäväriä raidalle tuo osaltaan myös hienovireinen huuliharppu. Riku Metelinen EERO RAITTINEN & THE WHITE KNUCKLES TRIO Live At Suisto (Turenki TURENKICD-14200-43) -15 Tänä vuonna julkisuuteen kimmahtaneen The White Knuckles Trion muodostavat kitaristi Oskari Martimo eli Knucklebone Oscar, pianisti Risto Kumpulainen alias RK Hillside ja taiteilijanimeä Yukka White käyttävä rumpali Jukka Mikander. Mikäli joku vielä epäilee, voiko bluesia laulaa suomeksi niin ainakin tämän levyn perusteella sanon, että kyllä voi. Bändi on noussut yhdeksi tämän maan mielenkiintoisimmista ja osaavimmista kokoonpanoista, itse tehden ja omilla ehdoillaan. Kun suomalaisessa tangossa tai iskelmässä lauletaan samoista asioista, melodiat ovat surkeita ja sanoma on selkeä: ranteet auki vaan, peli on menetetty. Esillä on niin silkkaa bluesia, 50-luvun rhythm and bluesia kuin vauhdikasta rock and rolliakin. Kymmenestä biisistä puolet on omaa tuotantoa, covereita edustavat mm. Tunnelma on sopivan retro maustettuna ripauksella nykypäivää. Jos tässä ei ole vuoden kotimainen blueslevy niin sanotaan että ainakin vuoden suomeksi laulettu blueslevy. Kolmen viimeksi mainitun osalta oli aluksi jokseenkin outoa seurailla niitä ilman huuliharpun sävelten taivutteluja, sliden viuhumista ja Ulvovan Suden mallista kähinää, mutta hiljalleen noihinkin versiointeihin alkoi tottua. Petri Loikalan ja Juho Rannan rytmikaksikko luo soinnille jäntevän perustan Sammeli Palovaaran ryydittäessä menoa kitarallaan. Bob Dylanin Tomorrow Is A Long Time Louise Hoffstenin kera sekä Solomon Burkenkin levyttämä You’re The KOTIMAAN KATSAUS MAISTERI T. ”Blues is healing music”, sanoi Robert Cray. Maisterin tapauksessa asiat kuitenkin sanotaan pilke silmäkulmassa, valoa näkyy tunnelin päässä viestillä varustettuna. With A Kiss on puolestaan huikean kaunis melankoliablues, jolla soi myös piano. Omalla materiaalilla pakattu albumi tarjoaa siis suorastaan seesteisen kauniin kuunteluelämyksen. Ryhmän keskinäinen kemia toimii ihailtavasti. Jos kappale svengaa, niin ei ole väliä, vaikka lyriikat olisivat beeboppalulaa. Maisteri T:n kakkosalbumi tekee parasta mahdollista kunniaa välillä pienestä inflaatiosta kärsineelle kotimaiselle bluesmusiikille. Voodoo-mies (Blue North BNCD 013) -15 Suomeksi laulettu blues on harvinaista herkkua näillä leveysasteilla, mutta hienoa, että sitä tehdään. Tätä toista albumiaan (jos jollakin on edeltävä kiekko ”Nursery Rhymes Blues”, ota yhteyttä!) mies on lähtenyt tekemään aina New Orleansin kaupunkiin asti. Kun seuraavalla kappaleella löytyy uusi vaimoehdokas niin ongelmaksi muodostuu, kun mies ei ymmärräkään espanjaa. Muutamaa kappaletta on. Heistä Martimo ja Mikander kunnostautuvat välillä laulajinakin. Jokainen raita sisältää mielenkiintoisen tarinan. Vesa Walamies ROBBAN Broken Hearted Again (Ramasound 0215) -15 Wentus Blues Bandin basisti sekä maahamme taiteilijoita toimittava promoottori Robban Hagnäs tuskin esittelyjä tässä lehdessä kaipaa. Lainakappaleita levyllä on neljä. Kaikki mukana olevat musiikkinumerot ovat saaneet osallensa tyylikkäät ja paikoitellen oikein intoutuneetkin tulkinnat. Miehen lauluääni on hento, suorastaan ohut ja ulosantia voisi nimittää toteavaksi. Todettakoon heti aluksi, että levy kuulostaa aivan amerikkalaiselta, siihenhän myös kansikuvan intiaanimaski viittaa. Aiemmin häneltä on ilmestynyt yksi soolojulkaisu vuonna 2012, nyt on vuorossa toinen. Eräs sellainen esittäytyminen tapahtui 13.–14.8.2015 Hämeenlinnan Suistoklubissa. Jos tuotannossa on yritetty saada aikaan kyseisen bändin soundimaailma niin siinä on myös onnistuttu, onhan Robbanilla kokemusta tuossa legendaarisessa studiossa työskentelystä. Tämän kattauksen bluesosuuden muodostavat Ike Turnerin You’ve Got To Lose, Sonny Boy kakkosen My Younger Days, Elmore Jamesin Sunnyland ja Howlin’ Wolfin How Many More Years. Pääsolisti itse on kiitettävän voimallisessa, vaikkakaan ei toki aivan parhaiden päiviensä veroisessa vedossa, ja neljällä otoksella laulava Yukka White osoittautuu yllättävän pystyväksi vokalistiksi. Kitaristina hän on harkitsevainen, hienovarainen, herkkä oikea less is more -koulun mallioppilas. Isaiah B Brunt tarjoaa kiireettömän, ajattoman ja kauniisti soivan lepohetken kaiken maailman houserockingien väliin. Tarttuvia melodioita ja tanssittavia rytmejä bändi on osannut luoda aina ja lainakappaleisiin he ovat oman leimansa lyöneet, mutta nyt myös tuotanto ja soundimaailma on saatu kohdalleen. Albumia ei kuitenkaan ole tehty siellä vaan Tumba Haldinin studiolla Pennäisissä. Aloituksena kuultava How Will I Survive Without You on kuin The Bandin kulta-aikojen levyiltä. Tämän levyn kohdalla pysähdyin kaikesta huolimatta kuuntelemaan sanoituksia, jotka kertovat miehen elämästä. Mikke Nöjd maustettu Taneli Tuovisen soittamilla pianolla ja uruilla. Pääosa materiaalista on omaa tuotantoa. Ei levy tokikaan silkkaa hempeyttä ole, siitä käy todisteena vaikkapa sykkivä medium Lover’s Blues tai muuta materiaalia vahvemmin kompattu Precious Stone. Bluesdiggarille levy on mannaa, mutta kappaleiden luulisi vetoavan myös niihin, jotka eivät bluesin päälle ymmärrä. Rick Estrinin kynästä lähtöisin olevat En Bonjaa Espanjaa, Et Saa ja Mietin Väärällä Päällä sekä Steve Guygerin kirjoittama Kuuman Päivän Ilta. It ain’t what you do, it’s the way that you do it. Erilaisten kovaotteisten remellysten ja tunnelmallisten blues-valitusten jälkeen kuultava Willie Dixonin kaihoisa Weak Brain, Narrow Brain on oiva lopetus yhdelle vuoden parhaista kotimaisista roots-koosteista. Lähtöasetelma on pelottava: Kansiotoksessa kun poseeraa hattupäinen mies sähkökitaransa kera. Ajoittain he keikkailevat myös veteraanisolisti Eero Raittisen kanssa. 76 • 6 2015 levy tutkailut ISAIAH B BRUNT Just The Way That It Goes (omakustanne) -14 Australialainen äänittäjä-studionomistaja Isaiah B Brunt on tehnyt yhteistyötä sellaisten maailmannimien kuten Midnight Oil ja Julio Iglesias kanssa, mutta on miehellä myös bluesimpi puoli – ja siihen paneudumme nyt. Cover-materiaalin rinnalla Teijo Elorannan ja Sammeli Palovaaran kirjoittamat kappaleet soivat sävykkäästi ja monikerroksisesti. Hieman yleistäen joukkion ohjelmisto vaikuttaa jakaantuvan kolmeen likipitäen yhtä suureen osaan. Ehkä kovimmat pisteet ansaitsee pohdiskeleva nimiraita Just The Way That It Goes
Monista herkuista kannattaa mainita vaikkapa erinomaisen hyvin stomppaava boogie This World Is Not My Home, JJ Calemaisesti hölkätty Get Right Church tai vastustamattomalla voimalla vyöryvä shuffle Run On, jonka etenemistä ei pysäytä mikään. Don't Mind People Grinnin' In Your Face erottuu paitsi muuta materiaalia raskaamman komppinsa niin myös julistuksellisuutensa ansiosta. Yhtye ja sen musiikki tekivät sen verran suuren vaikutuksen, että päätin esitellä sen lehdessämme. Tälle toiminnalle tarjoaa vahvan alustan erinomaisesti pelittävä taustaryhmä, joka tukee solistien työtä. Gary Davisin sävellys You Gotta Go Down on puolestaan asemoitu oivaltavasti eräänlaiseksi karuksi blues-marssiksi. Perkussionisti Tuomas Timonen teki heti lähdössä vaikutuksen poikkeavine lyömäsoittimineen, basisti Jaakko Kämäräinen erilaisten bassojen soittajana ja Topi Korhonen esiintyi paitsi loistavana akustisen kitaran soittajana, myös trumpetistina. Hienoja levyjä on putkahdellut pitkin vuotta kuin runsaudensarvesta ikään eikä Forestfield & Rissanen -kaksikon julkaisu ainakaan laske tuota korkealle asettunutta rimaa. Kuluvana vuonna 2015 on kotimaisten huipputason roots-julkaisujen määrä ollut suorastaan hengästyttävä. No, joka tapauksessa, eiköhän se sovi ”Dig It Or Die” -nimisen levynkin avaukseksi. Seuraavana päivänä ihmettelin, mikä ihmeen levy taskussa oli. Rauhallinen ja kaunis on olemukseltaan myös riisutussa asussaan koskettavasti tulkittu klassikko Nobody’s Fault But Mine. Hyvä näin, sillä tämä on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna julkaistuista kotimaisista albumeista, jos ei sitten paras. Kaksi erityylistä ja näkemyksellistä kitaristia pelaavat komeasti yhteen kannustaen ja haastaen toisiaan. Aina sitä oppii jotain uutta, vaikka luulee olevansa kaikkitietävä.. Levyllä koskettimia soittaa Pekka Gröhn ja kitaroita ruotsalaisesta Totta’s Bluesbandistä tuttu Bengan Blomgren. Lainoista ylitse muiden nousee Guy Clarkin Desperados Waiting For A Train. Ihan hyvä ratkaisu, näin esitettynä biisi on tunnelmaltaan rauhallisempi, eikä ne saappaat jaloissa hölsky. Melodisuus on kiekolla kovassa kurssissa, ja vaikka asenne on miehillä nöyrä ja levyn sointimaailma riisuttu, on se silti monipuolinen, runsas ja elävä. Blomgrenin lisäksi myös puhaltajat ja Pekka Gröhn saavat soolotilaa. The Highwaymen -nelikon toimesta 80-luvulla. Levyhän piti laittaa heti soimaan! Tyylikkääseen ja taiteelliseen kanteen pakattu levy herätti ihmetystä. Eli äidin opettamien laulujen pariin.. Yksi levyn tunnetuimmista siivuista, John The Revelator yllätti iloisesti, vaikka tuttuus huolestuttikin. Toinen Dylan-coveri, Heart Of Mine on originaalia parempi esitys, ja niinhän sen pitää ollakin. Honey Aaltonen DAVE FORESTFIELD & JARKKA RISSANEN Songs Our Mama Taught Us (Wideline Musiikki 002) -15 Kotimaisen rootsja blues-ratkaisun ystävät tuntevat varmasti Forestfieldin ja Rissasen lukuisista eri yhteyksistä. Speedy Mouse rokkaa kuin Stones 70-luvulla, kun äijät vielä jaksoivat ja jossain välissä pilkahtaa Iggy & Stoogesinkin pidättelemätön hurmos. ”Broken Hearted Again” julkaistaan myös Ruotsissa ja Norjassa sekä digitaalisesti ympäri maailmaa. Toisaalta levy on oikea minimalismin riemuvoitto, kun taas toisaalta se todentaa yhdessä soittamisen riemua. Albumi on julkaistu sekä vinyylinä että cd:nä (joista ensin mainittu tietenkin hivenen kalliimpi, mutta roisisti näyttävämpi). Ei jäänyt pienintäkään epäilystä siitä, tiesikö bändi mitä oli tekemässä. Vaikka myönnän, etten tiedä mitään kanteleen soitosta, hämmennyin siitä, että tuosta ”perinnesoittimesta” saa niin monenlaisia ääniä. Siellä esiintyi minulle ennestään tuntematon Vilma Timosen kvartetti. Kun on tottunut näkemään kanteletta soitettavan maltillisesti polvien päällä lappeellaan, soitti Timonen sitä olalleen ripustettuna kuin sähkökitarasankari konsanaan. Vielä vapautuneemmaksi fiilis yltyy Somebody Touched Me -veisulla, joka kiihdyttelee hillittömän hillybilly-kompin saattelemana. Onneksi kävi kuin Uuno Turhapurolla aikoinaan: muisti palaili pätkittäin. Instrumentaali Keep Your Heads Up taas olisi kelvannut varmaan lehtemme toimituspäällikön suosikin The Sonicsin ohjelmistoon. Emma-palkinnon vuoden maailmanmusiikkilevystä. Robban on itse tuottanut levyn, joten basso kuuluu selkeästi joka raidalla. Get Back taas tuo jollain tapaa mieleen vanhan bluesrock-suosikkini Freen. Kaksi asiaa levyltä jää mieleen, livemeininki (soitettu livenä puhaltimia ja taustakuoroa lukuun ottamatta) sekä kaihomielisyys. Kun olin kysellyt mistä on kyse, sain selkeän vastauksen: ”60ja 70-lukuista kunnon bluespohjaista rokkia! Jotain Rolling Stonesin ja Led Zeppelinin väliltä. Mieleenpainuvan (?) nimen omaava aikuisikään ehtineiden rock-miesten Seco Troubles ei jätä mitään arvailujen varaan; nuorisolla ei tästä musiikista tunnu olevan aavistustakaan! Saadessani arviokappaleen pääkaupungin juott... Eija Jauhiainen SECO TROUBLES Dig It Or Die (ILMARICD 001) -15 “Diggaat sä rokkii, häh?!” Jotenkin näin taisi mennä 70-luvun Musa-lehden jonkun, ehkäpä Valdemar Walleniuksen kirjoittaman artikkelin avaus. Robban on sen kohdalla astunut suuriin saappaisiin, onhan biisi jo muutamaan kertaan coveroitu, mm. Introssa mainittuja polulta poikkeamisia edustaa mm. Yksi kappaleen niin sanotuista koukuista on puuttuva tahti – Robban on tehnyt rohkean vedon ja ”korjannut” versiotaan lisäämällä sen. Ei silti kuulosta oikein kummaltakaan, eikä mitään nykypäivän metallia.” Vastaus oli tyhjentävä, ja kuuntelukokemus varmisti kuvauksen. Lisäväriä ja pontta sovituksiin antavat neljä puhaltajaa ja tyttötrio taustaköörissä. 6 2015 • 77 levy tutkailut Kind Of Trouble niin ikään Louisen kanssa. Levy on yhtenäinen kokonaisuus, omat ja lainabiisit sulautuvat hyvin yhteen – yhteisenä nimittäjänä Amerikan herkku. Minulla ei ollut aavistustakaan illan musiikista, kun suunnistin Allotriaan vain pari päivää ennen tämän BN-numeron deadlinea. ei kun soittoravintolassa, työnsin sen kiittäen toisella kädelläni povitaskuun (toisessa kädessä taisi olla olutlasi). Lisäksi on syytä nostaa tapetille hidas, lempeäpoljentoinen ja vakaa I Shall Not Be Moved sekä suorastaan eteerisen nätti slovari Handwriting On The Wall. Nyt nämä kitaristit, jotka molemmat myös laulavat, ovat yhdistäneet voimansa ja asettuneet perusarvojen äärelle. Mikke Nöjd VILMA TIMONEN QUARTET Drops (Bafe’s Factory MBA008) -15 Jaaha! ”Hörhöfolkista” olin kuullut Katri Somerjoki Duon yhteydessä, mutta ”kanteleproge” tuli vastaan, kun sain kutsun Bafe’s Factory -yhtiön uuden levyn julkistamiskonserttiin. Niin Rollarit kuin Zebukin pilkahtavat esiin siellä täällä, mutta mistään retroilusta ei toki ole kyse, vaikka soolokitaristi jo heti avausraidalla Flaming Lover kuulostaakin lähes Jimmy Pagelta. Kyselin kaveriltakin seuraavana iltana, mutta vastausta ei tullut. Ei kai tässä auta muuta kuin todeta, että diggaa tai delaa! Minkäs sille voi. Uusi kotimainen gospel-levy on aina tapaus ja tämä albumi tähtää (ja osuu myös!) napakasti bluesin ja gospelin saumakohtaan, toki niin, että poikkeamiakin polulta kuullaan. Two Roads, joka temmeltää irtonaisena uptempoilevana country & western -rockerina. Kuulemani mukaan kyse oli Vilma Timonen Quartetin nykyisen kokoonpanon ensimmäisestä julkisesta keikasta, mitä ei olisi voinut päätellä erittäin itsevarmasta esiintymisestä. Johtajatar Vilma Timonen oli tietenkin bändin keulakuva. Vasta myöhemmin ilmeni, että tämä on jo Timosen kolmas levy ja että hän on jo vuosia sitten voittanut mm. Mukana on myös yksi 50-lukua muisteleva trioli-slowari, Robbanin kynästä lähtöisin oleva Stay With You. Napakan riffin varassa koukuttava blues toimii tavallaan ”call and response” -mallilla
Vaikka kaikki sävellykset ovat omia, soi taustalla suomalaisen kansanmusiikin perinne. Nyt sellainen on kuitenkin saatu aikaiseksi Goofin’ Recordsin ja Dashers Car Clubin yhteistyönä. Tuo ”kanteleproge” ei ole ehkä kuitenkaan kaikkein kuvaavimpia termejä – tietysti kuulijasta riippuen. (Goofin’ GRCD 6186) -15 Suomalaisen revival-rock’n’rollin tähdistökentällinen Limiteds sai alkunsa useiden kotimaisten suosikkiyhtyeiden (mm. Tämähän on ennen kaikkea erilainen joululevy; eivät kurki tontut ikkunoista, eivät kilise kulkuset, eikä kuulla valkopartaisen ukon röhönaurua. 2006 esikoisalbumin titteliraidalla Hot Rod To The Moon. Lumen kauniiksi (?) peittämällä hautausmaalla isoisänsä hautaa etsivä kertoja törmää nelivuotiaana kuolleen tytön hautakiveen, jonka päälle on asetettu puolittain jo lumen peittämä barbie-nukke pinkissä kesämekossaan. Ellis & The Angry Teens, Beetle Crushers, Cast Iron Arms ja Lo-Lites) kantavien voimien lyödessä hynttyynsä yhteen 2010-luvun alkumetreillä. Viimeisenä saa suunvuoron jo The Fanatic IV:n riveissä kunnostautunut Miikka Siira, piiskaten oman Mike Bell & The Belltonesinsa koosteen rasavilleimpään rockabilly-riepotukseen. Roughshods on samalla nelikon ainoa bändi, joka ei esitä julkaisulla yhtään aikaisempaa levytyskappalettaan. Ryhmän hyväntuulinen ja leimallisen brittivetoinen teddyboy-rock’n’roll ei nimittäin juurikaan kalpene kansainvälisille rintamatovereilleen. Pete Hoppula HUOJUVA LATO Talvisia Tarinoita (Maaseutumusiikki MSMCD-25) -15 Vittuilevatko ne minulle Maaseutumusiikissa, kun lähettävät joulu/talvilevyn arvioitavaksi?! Minut kun tunnetaan talvipakkasten ja lumen suurena ystävänä ja joulun intohimoisena odottajana! No eivät kai sentään, sillä Huojuva lato on jälleen kerran tehnyt hienon levyn – aihepiiristä huolimatta. Ehkäpä siinä joulussa hilpeyden aihettakin on – vaikka sitten olisi tien päällä. Kämäräisen oma instrumentaali Paasto päättää levyn henkevästi. Vientituotteeksi tämä lienee myös suunniteltu, sillä suomalaiselle eksotiikalle tuntuu olevan kysyntää joka puolella maailmaa – paitsi tietysti Suomessa. Enkelitkin kiertävät kaukaa. Aloituskappale Barbie hautakiven päällä perustuu laulaja ja lauluntekijä Suonna Konosen omakohtaiseen kokemukseen. Laulajakaksikon harmoniseen käsittelyyn soveltuvat täyteläisesti myös Sparkletonesin Maybe Baby sekä Hollannissa vaikuttaneen indorock-yhtyeen The Tielman Brothersin Hello Caterina -niminen hilpeä muunnelma Fats Dominon My Girl Josephinesta. Jouluisista aiheista poikkeaa, mutta synkissä tunnelmissa jatkaa Kantripaskaa, jolla vierailevana laulajana kunnostautuu Freud Marx Engels & Jung -solisti Pekka Myllykoski. Ensimmäiselle Euroopan kiertueelleen laulaja Ville Rouskun, kitaristien Miku Majurin ja Mikko Rintasaaren, basisti Jate Haron ja rumpali Kalle Nikulaisen muodostoma viisikko suuntasi jo 2012, mutta debyyttipitkäsoittonsa julkaisemista ryhmä jaksoi siirtää aina loppuvuoteen 2015 saakka. Huojuvan ladon joulu-EP päättyy kepeämmissä western swing tunnelmissa. Sodan jälkeen jalaton veteraani pääsee morfiinin rauhoittamana viettämään joulua hätämajoituspaikkaan Helsingin Suurkirkon kellariin, missä ehtii ajattelemaan menetettyä nuoruutta. Joulutunnelma korsussa ei ollut sen enempää riehakas kuin harraskaan. Sekä cd:nä että kymppituumaisena LP:nä ilmestynyt neljän bändin keikkakuntoa esittelevä kokoelma on äänitetty kaarakerhon The Big D Round Up -nimisessä kymmenvuotisjuhlatapahtumassa Karkkilan Linnamäen lavalla kesäkuussa 2014. Maailmalla kovasti suitsutettu Belltones kuulostaa olleen hurjassa esiintymiskunnossa myös Karkkilassa, vaikka tiettyä ennakkomielenkiintoa heidän tapauksessaan vääjäämättä laskeekin se, että kaikki levylle poimitut kappaleet sisältyvät jo yhtyeen vanhemmille studioäänitteille: Half Hearted kiekolle ”Payback” (2012) ja Carl Perkins -laina Rockin’ Record Hop sekä höyrypäinen päätösiloittelu Scream And Holler viimeksi mainitun kanssa samannimiselle vuoden 2010 pitkäsoitolle. Mikäli Vilma Timonen Quartet ei tänä vuonna voita vuoden maailmanmusiikkilevyn palkintoa Suomessa, olen hämmentynyt! Honey Aaltonen eri esittäjiä BIG D ROUND UP (Goofin’ GRCD 6184) -15 Liian usein jollei peräti miesmuistiin ei kotimaisella rockabilly-kentällä ole rehtejä konserttialbumeita julkaistu. Siihen tosin yhdistyy elementtejä mm. Christmas On The Road on steelkitaristi Ilkka Vartiaisen säveltämä instrumentaali. Lattarirytminen Pinnan alla on tehty yhdessä lyömäsoittaja Tuomas Timosen kanssa ja Basantapur yhdessä basisti Jaakko Kämäräisen kanssa. Ehkäpä idean kypsyttely on tehnyt terää. Whistle Baitja Agents-toimenkuvistaan nykyisin valtakunnallisestikin tunnetun Vesa Haajan akustinen kantribillytrio Hi-Fly Rangers avaa levymuotoiset autoilukinkerit solistin omaa käsialaa olevalla bändin v. Kahden ensiksi esittäytyneen ryhmän solistit Haaja ja Kekka Uitto jatkavat seuraavaksi Spud’n’Nick & The Roughshodsin keulakuvina, kaivaen nyt coveroitavakseen toisen 50-luvun Memphis-levymerkin Meteor Recordsin rockabillyklassikon, Junior Thompsonin Mama’s Little Babyn. Sitä seuraavat Johnny Hortonin honkytonkklassikko One Woman Man sekä Charlie Feathersin nimiin merkitty, erityisen onnistuneen tulkinnan osakseen saava kantrihölkkä Rain. Myös mukana olevien soittokuntien keskinäiset jäsenyydet näyttävät menevän hauskalla tavalla ristiin. jazzista ja rytmiikassa vaikutteita maailmanmusiikista laajemmaltikin. Levy kattaa kolmen kappaleen mittaiset otannat kultakin kokoonpanolta, joita kaikkia luonnollisesti yhdistävät jonkinasteiset kytkökset Goofin’-levymerkkiin. Honey Aaltonen LIMITEDS What’s Your Superpower. Vilma Timonen on ollut tekemässä levyn yhdeksästä kappaleesta kahdeksaa. Bobby Darinin ja Bobby Petersonin versioina jo aikoinaan levylle ikuistetun Irresistible You’n sekä basisti Miikka Siiran Trapster-instrumentaalin rinnalle yhtyeen kolmosvalinnaksi on lisäksi etsiytynyt Warren Smithin Sun Records -aikakauden tuotos I Like Your Kinda Love, jonka allstars-kokoonpano onnistuu muovaamaan mitä tyylikkäimmin omaan repertuaariinsa istuvaksi go-gorock’n’rolliksi. Jakamatonta suosiota myös BN-toimituskunnan keskuudessa nauttiva The Fanatic IV keskittyy konserttinäytteillään pääosin debyytti-EP:nsä kappaleisiin. Eihän tämä ”kaiken maailman musiikki” nyt tietenkään ole Suomessa ”koko kansan musiikkia”, mutta jos joku trumpetti-introlla ja (bändin poikien) mieskuorolla ruudittama Tuuli ei kelpaa Radio Suomen soittolistalle, voidaan joku YLE-vero lopettaa kokonaan. Koska yhtyejäsenet ovat osallistuneet kiitettävällä innolla levyn lauluntekotalkoisiin, pelkkien lainaviisujen turvin ei joukkion tarvitse supervoimiaan esitellä. Ennemminkin liittäisin Vilma Timonen Quartetin kaikenkattavaan maailmanmusiikin genreen. Syvärin jouluyö on luonnollisesti omistettu sotaveteraanien kitkerille muistoille. Pienet piirit, tiedättehän. Talviset tarinat ovat yhtä aikaa koskettavan kauniita kuin raadollisen synkkiäkin. 78 • 6 2015 levy tutkailut Vilma Timonen Quartetin saamat arvostelut ovat jo heti tuoreeltaan olleet ylistäviä niin Japanissa kuin Amerikassakin. Valtaosin Limiteds kykenee myös välttämään hutiin. Waylon Jenningsin Outlaw Shit on kääntynyt hienosti suomeksi ja Myllykoski saa tämän omaelämäkerrallisen (?) tarinan kuulostamaan kouraisevan aidolta
soittimeen tapahtui Queenin ”A Night At The Opera” -levyn kautta, jossa eräässä kappaleessa Brian Mayn soittimeksi mainittiin genuine Hawaiian ukulele (made in Japan). Timo Haapalan irkkutunnelmainen Home on silkkaa crossoveria, miettikää ukulella soitettua irkkumusaa! Lukijoillemme tutut St. Toki käytettäessä vain yhtä kameraa, joka kuvaa neljää miestä (viimeisellä biisillä viittä) ahertamassa studion nurkassa on omat rajoituksensa. Vaikka lainamateriaalin kanssa onnistutaan hyvin niin moittimista ei ole omissakaan sävellyksissä. Pee Wee Crayton ja erityisesti tämä kolmen levyn Modern-sarja on tietysti must kaikille blues-faneille (ja -kitaristeille), joten kauppaan, jos niitä ei yllättäen ole jo hyllyssäsi! Levyn mukana tulee myös erinomainen Dick Shurmanin kirjoittama 18-sivuinen booklet ja huhun mukaan arkistoista löytyy vielä materiaalia myös osaa 4 varten. Komppikitaran mukanaolo tanakoittaa koko bändin boogieta huomattavasti. Sitä odotellen – Blues after hours. Kingin Sweet Sixteen, Chuck Berryn parhaaksi rock-kappaleeksi valittu Johnny B. Ukulele-musiikki ei ole allekirjoittaneen ominta aluetta, joten en ollut aivan varma, mitä tuleman pitää. Osumakoppaan putoaa hauskan letkeästi toteutettu John Brim -styge Ice Cream Man. Levyn kappaleet ovat ajalleen tyypillisiä, jakautuen muutamaan Hollywoodin 40-luvun leffakappaleeseen (mm. 1949 tehty Rockin’ The Blues sekä raivokas Poppa Stoppa ovat vähintään yhtä roll! Instrumentaaleja levyllä onkin moneksi, kahden edellä mainitun ohella mm. keinuvainen Central Avenue Blues, kuten myös T For Texas, When A Man Has The Blues, My Everything, Old Fashioned Baby ja California Woman. Jackie Brenstonin v. Niistä kaksi, ”The Modern Legacy” (CDCHD 632) sekä ”Blues Guitar Magic” (CDCHD 767) julkaistiin nopeasti 1996. Yleisesti ottaen kuvallinen anti on kuitenkin varsin köyhä – ja soittajiston kokemuksesta huolimatta kamera taitaa jopa vähän häiritä suoritusta, sillä kovin vapautuneilta tai rennoilta eivät soittajat vaikuta. Yhtye ei ole lähtenyt yrittämään ylitystä aidan matalimmasta paikasta, sillä settiä (6 biisiä) voi kuvailla kunnianhimoiseksi. Olisiko luvassa maata mullistavia järistyksiä vaiko pelkkää väljähtynyttä kahvia tai kenties... Niistä voi aistia sellaisia ituja, joiden versot alkavat nousta esiin vasta tulevilla levyillä. Buddy Johnsonin I Love You So ja William Pylesin Some Rainy Day) sekä Johnny Otis Orchestran tuotokseen, moneen jumpja West Coast -bluesnumeroon sekä edellisiä upeasti täydentäen useisiin kitaravetoisiin blues-instrumentaaleihin. Aloituskappaleen tuottamaa pettymystä lukuun ottamatta omakustanne jää monelta osin positiiviselle puolelle. Kuudesta omatekoisesta rallista Majurin kynästä irronneen rehvastelevan nimikappaleen ohella suupieliä kiskovat väkisinkin ylöspäin Nikulaisen ja Rintasaaren aikaansaannos Rockabilly Dad’s Gone Bad, liikuttava kuvaus teddypoikien kaavoista vapaasta elämäntyylistä, sekä koko kiekon suosikkeihini lukeutuva hölkkätahtinen Don’t You Think You’re Mine. kappaleet Brand New Woman, Huckle Boogie, Good Little Woman. Aloitusraitana oleva Fever saa suupielet alaspäin, mielestäni homma ei vain toimi, ja koska kappaleesta on monia versioita tehty niin sen kierrättäminen on turhaa. Sessioissa Pee Ween kanssa oli musisoimassa joukko alansa huippuja, mm. Esimerkillisesti tempaisevat kuulijan mukaansa myös mm. Tämä kahdeksan kappaleen levy on Timo Haapalan, Juha Väänäsen ja Turkka ”Tukelele” Wahlbäckin muodostaman bändin debyyttijulkaisu. En tiedä tämän tallenteen saatavuudesta, mutta eiköhän tätä löydy kitaralaukusta keikkailtoina. 6 2015 • 79 levy tutkailut menneiden cover-valintojen sudenkuopat. Kuten arvasittekin, tästä tulee myös bändin nimi. Tämän suhteen tosin tilanne selkeästi paranee loppua kohden. Johnny Otiksen puoleen voi laittaa esim. Junior Parkerin All The Blues -sävelmällä astuu kuvaan viideskin mies, kirjaimellisesti. Siitä käytetään myös nimitystä uke. Levyn kaikki 28 kappaletta ovat joko ennen julkaisemattomia tai uusia ja erilaisia versioita aikaisemmin kuuluista. päätösraitana kuultavalta kappaleelta Tired Of Travelin’. Mitään leikkauksia tai takaa-ajoja ei nähdä, joskin aparaattia siirretään pariin otteeseen. Kaliforniaan hän muutti 1935 ja aloitti kitaran soiton T-Bone Walkerin innoittamana, kehittäen siitä oman terävän ja osin aggressiivisenkin, mutta toisaalta pehmeää laulutapaansa hienosti tukevan tyylinsä. Uskallusta herroilla ainakin riittää. Tätä kolmatta osaa saatiinkin sitten odottaa aina viime vuoden lopulle asti. James Infirmary Blues ja Swing Low (Sweet Chariot) toimivat mainiosti, mutta kaikkein hurjin kierrätys on tietenkin Säkkijärven Polkka. Parasta West Coastia edustavat mm. Gene Vincentin Joe Meek -sävelteinen vuoden 1962 leffakappale Temptation Baby, englantilaisen Chris ”Ravel” Andrewsin vuoden 1963 esikoislevytys Don’t You Dig This Kinda Beat, parisenkymmentä vuotta edellistä tuoreempaa brittituotantoa edustava The Confederates -yhtyeen The Boy Who Dared To Rock sekä Freddie ”Fingers” Leen kantrahtava Baby Drink My Wine, jonka itse uskaltaudun kohottamaan sekä oivalluksena että toteutukseltaan koko albumin kiistatta uljaimmaksi yksittäisraidaksi. Tältä osin kyseenalaisimmiksi yrityksiksi jäävät oikeastaan vain jokseenkin tarpeettomat jyystöversiot Jack Scottin Leroysta sekä Mel Dorseyn vähintään kerran vuodessa kierrätettävästä Little Lilistä. Tällä levyllä Craytonin ”smoothista” vokalisoinnista saa hyvän kuvan mm. Kim Wilsonin Learn To Treat Me Right, samoin kuin Jimmy Reed -boogie Signals Of Love onnistuvat mallikkaasti. Allekirjoittaneen ensimmäinen kosketus ko. 1953 laulaman Rocket 88:n sanotaan olevan ensimmäinen rock’n’roll-kappale, mutta kyllä Craytonin v. Connie Curtis “Pee Wee” Crayton syntyi Teksasissa 18.12.1914. Goode ja samaan sarjaan voi laskea myös levyllä kuultavan Pee Wee Craytonin Blues After Hours. Jari Kolari UUSINTAJULKAISUT. Pete Hoppula UKET Uket (UkETone 01) -15 Ukulele on havaijilainen kielisoitin, rakenteeltaan pienikokoinen, nelikielinen kitara. Bluesista löytyy paljon musiikillisesti merkittäviä kappaleita ja muutamat niistä ovat vaikuttaneet myös koko kitarabluesin historiaan, esim. Toisen kappaleen kohdalla meno muuttuu parempaan suuntaan, ja kolmanteen saavuttaessa olen vakuuttunut, että tässähän on jopa ideaa. foneissa Ben Webster, Buddy Floyd ja Maxwell Davis, trumpetissa Ernie Royal ja Harry ”Sweets” Edison sekä pianossa Jay McShann, Willard McDaniel ja Hadda Brooks. Astetta kovemman väännön vaativa Hollywood Fats -numero Rambler jää vähän vaisuksi toteutukseltaan ja lisää höökiä vaatisi osakseen myöskin Have A Good Time, tekijänään Big Walter Horton. Riku Metelinen BLUES SHUFFLE BAND Let’s Play (demo-dvd) -15 Perus-cd-ratkaisusta poiketen on Blues Shuffle Band demottanut itsensä oikein videokameran avituksella. T-Bone Walkerin Stormy Monday, B.B. Mikke Nöjd PEE WEE CRAYTON Texas Blues Jumpin’ In Los Angeles (Ace CDCHD 1400) -14 90-luvun alussa Dick Shurman päätti kaverinsa, Ace Recordsin Ray Toppingin kanssa tuottaa molempien suuren suosikin Pee Wee Craytonin kolmen Modern-yhtiön levytyksen sarjan. Texas Hop, Austin Boogie, Long After Hours, Blues For Baby, The Bop Hop, Answer To Blues After Hours ja Crayton Special
Koosteen alussa on 9 uraa Money-merkiltä, joka oli jäänyt John Dolphinin lesken Ruthin hoitoon. Tyyli muuttui kohti countrya. On ymmärrettävää, että nauhoitukset on tuolloin haluttu tunkea komeron perukoille. Tästä eteenpäin Swannin levyt julkaistiin nimenomaan Atlanticilla, vaikka aluksi studiotyöt tehtiin edelleen Muscle Shoalsissa Mickey Buckinsin valvonnassa. Tämä Atlantic-kausi oli pitkään pimennossa, kunnes Real Gone julkaisi viime vuonna erinomaisen koosteen, jossa oli useita julkaisemattomia kappaleita. Bettye Swannilta on julkaistu aikaisemmin tällä vuosituhannella koko tuotanto kolmella eri kokoelmalla. ”Me To You’n” tuottajaksi hän sai hengentuotteelleen kultaisella blues-kädenkosketuksella varustetun Mike Vernonin. ”Playing Funky” on musiikillisten tyylisuuntien sekamelska, edellä mainittujen lisäksi edustettuna ovat kasariheavy, rockballadit ja pianovetoinen boogie-woogie. Kun Capitol-jaksolla myynti ei ollut kovin ihmeellistä, ei Fame-studion omistajalla Rick Hallilla ollut vaikeuksia houkutella Swannia merkilleen. Bändin olotila oli tuohon aikaan miehistövaihdosten vuoksi hajanainen, joka heijastuu studiotyöskentelyssäkin. Koko hoito on ajettu tynnyrimäisen kaiun läpi, synteettiset viulusoundit kuulostavat epävireisiltä ja rumpuosuudet on joko soitettu alkeellisilla sähkörummuilla tai muuten muokattu karmean kuuloiseksi. Edukseen bändin omaa tuotantoa olevista kappaleista erottuu hidas trioliblues Baby Please Please, jonka Hagel tulkitsee Screamin’ Jay Hawkinsilta ja James Brownilta omaksutuilla maneereilla. Siinä perspektiivissä, tai vaikkapa peilattuna miehen toiseksi tuoreimpaan, vuoden 2013 julkaisuun ”Jericho Road” (2013), eivät nämä kaiken kaikkiaan miellyttävällä tavalla ajan hammasta kestäneet vuoden 1997 levytyksetkään nyt niin valovuosien päässä hänen nykypäivän tuotannostaan ole. Asiaa varmasti edisti se, että neidillä oli muutama sävelmä valmiina mukanaan. New Yorkissa, San Franciscossa, Lontoossa ja Tukholmassa. Silloin tällöin taustoja täydentävät myös kuoroäänet sekä hillitysti hyödynnetyt modernimman äänitekniikan välineet rumpuluupeista syntikkaan. Tuottajan luoma soundimaailma on kokeilevaisuudessaan epäonnistunut. Tuolloin säestysbändiksi valikoitui The Pee Wee Bluesgang. Leimallisemmin bluesia sivutaan Gonna Walk This Roadilla, jonka laulaja tapailee ragtime-hengessä ainoastaan oman akustisensa säestyksellä, sekä särmikkäällä jami-shufflella I Need A Vacation, jolla Paul Jones vierailee huuliharpistina. Soolosoittimina toimivat varioiden Bibbin oman akustisen kitaran lisäksi erilaiset koskettimet sekä paikka paikoin etenkin slovareilla maukkaasti fillailevat Nationalja pedal steel -kitarat, kuten kauniilla A Better Manilla sekä kiekon koskettavasti sinetöivällä nimikappaleella. DRAFI DEUTSCHER Playing Funky – The Lost Album (Sireena SIR 2125) -13 Drafi Deutscher tuli Saksassa suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 1965 schlageriallaan Marmor, Stein Und Eisen Bricht, joka ylitti miljoonan myydyn levyn rajan kyseisenä vuonna. Kappaleilla kuullaan lähinnä perkussioiden sävyttämää basso/rummut -perusrytmiryhmää. Paluu keikkalavoille koitti 1980-luvun alussa. Itsekseen tai yhteistyössä muiden albumilla kuultavien lukuisten muusikoiden kanssa kirjoittamaansa laulumateriaalia Bibb kävi kuitenkin äänittämässä ympäri maapalloa, peräti 11 studiossa, mm. Keikka-areenat saivat jäädä ja mies keskittyikin hittien kirjoittamiseen muille artisteille, kuten Boney M, Tony Christie ja Nino De Angelo. Atlanctic-äänitteitä tehtiin Muscle Shoalsin lisäksi Philadelphiassa ja Nashvillessa. Yksityiskohtainen arvio löytyy suhteellisen tuoreesta lehdestä (BN 266), joten sen tarkempi esittely ei ole tässä vaiheessa tarpeen. One Only Woman on 1960-luvun musiikkiperinnettä henkivä popralli, My Summer Sun edustaa ’purkkaa ja jytää’ -osastoa ja levyn nimikappale kuljetetaan väkinäisen oloisena bluesrockina. Käsittämätöntä on kuitenkin halu julkaista otokset parikymmentä vuotta myöhemmin. Fame-studion arkistoista on löydetty pari uutta kuvaa vanhojen lisäksi. Levytykset tehtiin edelleen länsirannikolla ja tuottajaksi tuli Wayne Shuler. Niiden lomaan tuovat vaihtelua vain muutamat reippaammat numerot, kuten Taj Mahalin ja ison gospelköörin kanssa esitetty Sing Your Song, funkahtava Between A Woman And A Man sekä rytmikäs etnoblues Talk To Me. Sen sijaan jos luulet pärjääväsi yhdellä koostella niin tämä voi olla juuri sinulle. Siksipä tämä uutuus ei enää innosta hurraahuutoihin. Victim Of A Foolish Heart oli yhteistyön ensimmäinen menestys. Siitä onkin kehkeytynyt soulklassikko, josta laulajatar muistetaan. Tässä vaiheessa New Yorkin folkperheen kasvatti oli jo päätynyt asumaan pysyväisluontoisesti Ruotsiin. Pete Hoppula THE PEE WEE BLUESGANG feat. Swann sai levyttää parin singlen vuosivauhtia, mutta menestystä tuli vasta kesällä -67. TT Tarkiainen. Scott ja sovittaja Arthur Wright kiinnittivät laulajattaren merkille. Joka tapauksessa lainamateriaalia oli paljon. Julkisuus ja muutaman vuoden kiihkeä kiertäminen olivat liikaa tuolloin parikymppiselle Deutscherille, seurauksena henkinen romahtaminen. ”Me To You’n” jälkeen noin 1 uusi levy/vuosi -tahdilla artistikuvaansa huolitellusti jalostanut Eric Bibb vaikuttaa kaverilta, joka on jotakuinkin aina tietänyt, mitä hän on tekemässä ja tulee jatkossa tekemään. Vaikka Bibb oli jo kerännyt levyn ilmestymisen aikoihin mukavasti kansainvälistä mainetta nimenomaan bluesartistina, tätä musiikinlajia hän ei albumilla juurikaan tarjoile. Jakson suurin hitti oli versio Hank Cochranin kappaleesta Don’t Touch Me. Loput seitsemän sävelmää tulkitsee The Pee Wee Bluesgangin oma solisti Richard Hagel. Aarno Alén ERIC BIBB Me To You (Manhaton HATMAN 2032) -13 70-luvulla levyttämisen oman Opus 3 -yhtiönsä albumeilla sekä erinäisissä kollektiiviprojekteissa aloittanut Eric Bibb pääsi toteuttamaan ensimmäisen maailmanlaajuiseen jakeluun levy tutkailut päässeen studiopitkäsoittonsa Warner-ketjuun kuuluneella Code Blue -merkillä loppuvuonna -97. Deutscher laulaa kiekolla kolme kappaletta. Bettye ja hänen managerinsa (ja tuleva puoliso) George Barton löysivät uuden kodin Capitol-merkiltä. Näistä Don’t Wait Too Long käväisi listoilla vuoden -65 alkupuolella. Mavis Staples, Eugene ”Hideaway” Bridges sekä George Chandler. Bettyen omia sävellyksiä kuultiin vähemmän. 80 • 6 2015 BETTYE SWANN The Very Best Of... Menestyksen myötä julkaistiin myös samanniminen albumi, jolta lohkaistut singlet eivät menestyneet vaikka olivat laadukkaita. Varovaisen akustisvoittoisesti sähköistä ilmaisua lähestyvällä levyllä on soitinarsenaalia käytetty muutenkin jopa yllättävän säästeliäästi. Mukaan on päässyt näytteitä Money-, Capitol-, Fameja Atlantic-merkeiltä. Ady Croasdell esittelee 24-sivuisella lehdykällä asiallisesti laulajattaren uran. Bändin kanssa päädyttiin studioonkin vuonna 1983. Hampurilaisessa Tennessee Studiossa syntyi levy ”Playing Funky” Drafi Deutscherin toimiessa tuottajana ja vierailevana solistina. Laulajattaren uran kannalta oli kuitenkin tärkeää, että Atlanticin mielenkiinto heräsi. Tuottaja A.C. Viipyilevät ja lämminhenkiset singer-songwriter -herkistelyt soivat kautta linjan hallitsevassa roolissa. 1964–1975 (Kent CDKEND 438) -15 Acen toimituskunta on paketoinut Bettye Swannin uran tärkeimmät levytykset runsaan kymmenen vuoden ajalta tälle kokoelmalle. Verkkaisesti tunnelmoivalla raidalla Something Much Greater Bibbin duettoparina toimii itse Pops Staples ja mukana laulamassa ovat myös mm. Bettyen omista kynäelmistä vakuuttavin on (My Heart Is) Closed For The Season. Kappaleella laulaa muuten taustoja The Incredibles. Silloin Make Me Yours nousi peräti listojen kärkeen. Famella tehtiin vain yksi single, josta koostella on a-puoli I’m Just Living A Lie
kärsi syvästä masennuksesta, mihin vaikutti suuresti Haile Selassien kuolema. Satunnaisia levytyksiä hän on kuitenkin tehnyt aina tähän päivään saakka. Perhe oli hartaasti uskonnollinen. Heartbreakin hauras tunnelma rakentuu viipyilevän sovituksen turvin ilman varsinaisia kliimakseja tai edes kunnon soolo-osuuksia. 70-luvulla Byles oli kiistatta roots-reggaen johtavia nimiä – etenkin Lee ”Scratch” Perryn tuotannon alaisuudessa – ja siellä hänen vaikutuksensa tulee aina säilymään. Myös Steve Barrowin erinomainen Blood & Fire -merkki on julkaissut harvinaisia äänitteitä otsikolla ”129 Beale Street: Ja-Man Special 75–78”. Bylesin varhainen musiikillinen koulutus olikin laulaa kirkossa. Ajoitus on toki sikäli optimoitu, että maestro Hunter on julkaisemassa helmikuussa 2016 myös uuden pitkäsoittonsa ”Hold On!”, mistä siitäkin on jo tarjoiltu internetkanavilla ensimmäisiä makupaloja. Joe Gibbsin Amalgamated-merkille (The Time Has Come). 70-luvun puolivälissä Bylesin terveydentila alkoi kääntyä laskuun. Muutamia sinkkuja Byles teki lisäksi omakustanteina Love Power -merkilleen. Itse kiekko yllättää sikäli, ettei sille ole tällä kertaa valikoitu ”Minute By Minuten” rivakimmin tanssittavimpia grooveraitoja tai levyn mahtipontisimpia balladeja vaan kaksi seesteistä ”väliinputoajaa”. taisteluhenkinen Beat Down Babylon, King Of Babylon sekä lopulliseen kotiuttamiseen viittaava A Place Called Africa. Äänitteitä olivat tuottamassa ainakin Lee ”Scratch” Perry, Duke Reid sekä jamaikalaismusiikin pioneeri Laurel Aitken. Kai Leivo Reggae-artisteja levytysten valossa, osa 4: JUNIOR BYLES. Nuori Byles varttui kaupungin Jonestownghetossa, missä hänen isä työskenteli mekaanikkona ja äiti opettajana. Kääntöpuolen latinovaikutteisesti keinahteleva hempeily If I Only Knew jatkaa samaa loppuillan tanssiparkettien poski poskessa -soundtrackia. Pete Hoppula MIKE BELL & THE BELLTONES The Beat That Can’t Be Beat / I’m In The Mood For You / Bad Luck & Trouble / I’ll Be Gone (Goofin’ GREP 230) Miikka Siiran vaihtaessa Fanatic IV -basistin roolihahmonsa Mike Bell -nimiseksi laulajaBN tutkailee vinyylisinkkuja ja EP-levyjä Junior Byles (oik. 82 • 6 2015 Seitsemän tuuman taivas! MFC CHICKEN feat. Junior Bylesin tuotantoon pääsee suhteellisen helposti kiinni. Lähemmäs seuraavan vuosikymmenen popahtavia urkuvetoisia r&b-sointeja kuljettaa puolestaan lempeätempoinen Tea For Two, joka tulee samalla paljastaneeksi soittajien peribrittiläiset aamiaisrutiinit oivaltavasti kynäillyn parisuhdetarinan välityksellä. Parin vuoden jälkeen Byles yritti comebackia varsin huonolla tuloksella. Pablo Moses, Bim Sherman ja U Brown. Lupaava erän avaus! Pete Hoppula JAMES HUNTER SIX If I Only Knew / Heartbreak (Daptone DAP-1092) DJ-kentän toistuvien pyyntöjen puristuksessa Daptone-levymerkin ei näemmä ole auttanut muu kuin tuottaa vielä useamman vuoden viiveelläkin markkinoille vinyylisingle englantilaisen James Hunter Sixin edellisalbumilta ”Minute By Minute”. Bylesin suurin hitti on silti cover tuttuakin tutummasta, alkujaan Little Willie Johnin levyttämästä Feveristä, jonka dub-versioista vastasi Lee Perry. Hän mm. ”Beat Down Babylon: The Upsetter Years” (Trojan) sekä edellisen kanssa jonkin verran päällekkäin menevä mutta ehkä suositeltavampi ”Curly Locks: Best Of Junior Byles & The Upsetters 1970–1976” (Heartbeat). Vaikkei hänen kolmesta viralliseksi albumiksi suunnitellusta pitkäsoitostaan (”Beat Down Babylon”, Trojan/Dynamic Sounds, 1972, ”Jordan”, Micron Music, 1976 ja ”Rasta No Pickpocket”) olekaan tällä hetkellä cd-painoksia saatavilla, on niille hyvinä vaihtoehtoina tarjolla esim. Lisäksi löytyy kokoelma ”When Will Better Come: 1972–1976” (Trojan). Vuonna 1967 Byles muodosti laulutrion nimeltä Versatiles, johon hänen lisäkseen kuuluivat Dudley Earl ja Ben ”Louis” Davis. Tämä tieto johti itsemurhayritykseen, jonka jälkeen Byles suljettiin Bellevuen sairaalaan, missä mielenterveys ei ainakaan heti kohonnut. Pressitiedotteiden mukaan nyt käsillä olevasta pikkulevystä on olemassa sekä ”normaalipainos” että vain 100 kappaleen laajuinen harmaan väriselle vinyylille puristettu spesiaalieditio. Uskonnoltaan rastafariksi kääntyminen näkyi tulevissa levytyksissä, joihin lukeutuivat mm. Pieni hitti muodostui myös kappaleesta What’s The World Coming To, joka julkaistiin Perryn tuottamana nimellä King Chubby. Kerrie Byles Jr, s. Levy sisältää Dudley Swabyn ja Leroy Hollettin Ja-Man -yhtiölle tehtyjä tuotoksia, joista vastaavat Bylesin ohella mm. Vuoden 1972 protestivaaleissa Byles oli Michael Manleyn tukija, mutta vaikka Manleyn johtama työväenpuolue nousikin uudessa hallituksessa enemmistöasemaan, ei tilanne Jamaikalla muuttunut kuten oli odotettu: tätä asetelmaa kuvastaa sinkku When Will Better Come?. Kokopitkää albumia valmisteleva ja muutenkin edellisvuosiin verrattuna selvästi aktivoitunut Cookie on päässyt tekemään viime aikoina yhteistyötä useamman eri taustayhtyeen kanssa. Toivottavasti ainakin tiskijukkien toivehuutoihin on nyt vastattu. Brittein saarilla. Hänen äitinsä kuolema oli valtava isku ja kaiken kukkuraksi hän menetti kotinsa tulipalossa. Vuonna 1986 hän sai aikaiseksi Nineyn toimiessa tuottajana loistavan albumin ”Rasta No Pickpocket” (Nighthawk Records), mutta jo seuraavana vuonna laulaja oli kadulla, kerjäten ohikulkijoilta almuja. Vuonna 1974 kappale Curly Locks menestyi hyvin mm. SISTER COOKIE DMAF (Do Me A Favour) / Tea For Two (FOLC 045) Lontoon ympäristössä vaikuttavan tummaihoisen rhythm’n’blues-laulajan ja DJ:n Sister Cookien uran toinen vinyylisingle on löytänyt tiensä espanjalaisen FOLC Recordsin kautta myös Suomeen – ainakin niihin usein viitattuihin varustelutasoltaan keskivertoa kattavampiin levyliikkeisiin. 1948 Kingstonissa) on elämässään kokenut pientä suosiota, mutta myös alamäkiä, jotka olivat viedä mieheltä hengen. Seuraavaksi Byles lähti vaimonsa ja lastensa kanssa Yhdysvaltoihin. Kannattaa tutustua. Soolouralle Byles suuntautui heti 70-luvun alussa, jolloin hän voitti Jamaikalla järjestetyn laulufestivaalin esityksellä Da Da. Sairaalassa hänen kappaleitaan nauhoitti Winston ”Niney The Observer” Holness, mutta suurempia tragedioita oli vielä luvassa: 1976 hän vain katosi musiikkielämästä. Alkumenestys ei päätä huimannut ja pääelannokseen Byles työskenteli palomiehenä. Nyt vuoronsa saa niin ikään lontoolainen MFC Chicken, jonka liiderifonisti Spencer Evoy on myös huolehtinut sinkun kummankin raidan kirjoitusvastuista – eikä tämä kananpoikaparvi tosiaankaan arastele tekemisissään! Viidakkoolosuhteisiin nakattu DMAF esittelee tulisen solistittaren Big Maybellen 50-luvun puolivälin OKeh-tuotantoa kosiskelevalla kiihkeällä rumba-bluesilla. Versatiles kuitenkin levytti mm
Hank pudottelee kuin Elvis huippukautenaan, rutistaa kitarastaan perin autenttisen rock & roll -soinnin, ja mikäli tämä ei ole aito 50-luvun tuote niin kyllä niitä kärkipään uusintaotoksia. Sävelmätkin ovat taattua tavaraa, A-puoli Eddie Bondin ja Bsivu Jack Earlsin, joka on piisin Sun-merkille purkittanutkin, muttei kuitenkaan karjaise lopussa yhtä komeasti kuin Hank. Bob Dylanin melankolisesta I Want You'stä kuullaan kaksi hienokseltaan poikkeavaa näkemystä, joista ”mellow”-versiolla on mukana myös huuliharpisti Adam Burney. Kotimaista alkuperää olevan Wax-O Recordsin EP:llä ryhmä versioi neljä 50-luvun honkytonkja rockabillyhelmeä esitysjärjestyksessä Ferlin Huskyn, Johnny Hortonin, Skeets McDonaldin sekä Autry Intmanin ohjelmistoista – ja vaikuttavasti versioikin! Vahvimmillaan ryhmä tuo esiin osaamistaan kantrin ja rock’n’rollin välistä kuilua aikoinaan kiinni kuromassa olleen arkansasilaisen Enos ”Skeets” McDonaldin vuoden 1958 Capitoloriginaalilla Fort Worth Jail. (Paul Sheahan ja Adam Wakefield). Hö! HANK C. Samoja tunnelmia on tälläkin levyllä, jonka sovituksesta muuten vastaa Johnny Jano, kaveri jonka nimi sopii oivallisesti kirjoitushetken tunnelmaan ja joka aikoinaan levytti countryrockia Excellolle. Parhaiten ylivertaisesta r&b-tuntemuksestaan muistettava Juhani kirjoitteli lehteen vuosikymmenten saatossa jopa yllättävän paljon toinen toistaan värikkäämpiä rockabilly-aiheisia tekstejä. Taitaapa olla paras Southern Sound -single tähän mennessä, eikä arvoa alenna tippaakaan se, että laulaja ei liene sukua kuululle Johnny Burnettelle, vaan on vahvistamattoman tiedon mukaan ruotsalainen, oikealta nimeltään Högberg. Viimeksi mainitussa jättitapahtumassahan kellonsoittajat nähtiin tositoimissa myös vuonna 2015 – ja siinä sivussa niin keikkailemassa kuin levytyspuuhissa myös Los Angelesissa, missä tämä otsakkeella ”California Bop” varustettu EP taltioitiin Deke Dickersonin Ecco-Fonic -studioilla. B-puoli on suosikkini tältä levyltä, tasaista jauhantaa olevan kompin päällimmäisenä kuvioi ehta rautakitaralankamusiikkikitaristi ja Dannyn ”laulu” on tyypillistä puheen, laulun ja lausunnan välimuotoa, mitä kuultiin Polk Salad Anniellakin. Toisella sinkkunäytteellä Jaynen kanssa yhdistää voimansa jo jonkin aikaa Rollin Recordsin kautta myös omaa laatumateriaalia jaellut The Sirocco Bros. Pete Hoppula ALICE JAYNE One Good Reason / I Want You (mellow vers.) / He Does It Right / I Want You (Memphis style) (Rollin RR45-044) ALICE JAYNE & THE SIROCCO BROS. Juhani Ritvanen Blues Newsin ja FBS:n historiaan on aina kytkeytynyt myös 50-luvun rock’n’roll ja rockabilly. NARVEL FELTS Tongue Tied Jill / Lola Did A Dance (Southern Sound BT 101) 7” single Jostain kumman syystä tämä -59 levytetty Memphisin rock’n’rollia oleva mainio levy julkaistiin ensi kerran vasta -73, mutta parempi tietysti nyt kuin ei milloinkaan. Oheiset näytteet ovat peräisin BN-numeroista 3/1973 ja 3/1974. ”FBS-levypalvelun” jakelun puitteissa Suomeen kulkeutui myös brittiläisen pioneeriyhtiön Southern Soundin obskuureja singleja LP-julkaisuja, joiden esittelyvastuu osoitettiin etupäässä kaikkitietäväiselle Juhani Ritvaselle. 1962 ”Freewheelin’”-sessioihinsa alkujaan rustaamasta ja sittemmin myös folkblues-laulaja Odettan levyttämästä kappaleesta I’m In The Mood For You. Pahaenteisenä mollikiertoisena ”asenne”-rockabillynä kirouksiaan langettavan Hoo Doon vastinparina levyn kääntöpuolta säväyttää vaivaiseen yhteen sointuun riisuttu John Lee Hooker -oppien mukainen blues-boogie Beat Of Love, joka tuo kaikessa askeettisuudessaan mieleen lähinnä kotikulmiemme ylpeyden The Sultansin. 90-luvulla yhden 3-raitaisen vinyylisinkun sekä irtoraidan silloisen levyyhtiönsä Goofin’ Recordsin ”Goofin’ Around” -kokoelmalle aikaiseksi saanut Somethin’ Else jatkaa nyt yli 15 vuoden breikin jälkeen pitkälti siitä, mihin edelliskerrallaan jäi. Siiran kolmen oman vahvan hölkkätempoisen rockabillynumeron seurana suomalaisnelikko esittää murskaavan hienon kierrätyksen Bob Dylanin v. Kevääksi ja kesäksi 2016 ryhmää ollaan kiikuttamassa jälleen useammille kansainväliselle alan kärkifestivaaleille, kuten Englannin Rockabilly Raveen sekä Yhdysvaltain Viva Las Vegasiin. Kitaristeina äänitteellä toimivat (soolotöitäkin Rollinmerkille tehnyt) Andy Wren ja Tony Diavolo, BN-arkistojen helmiä: SOUTHERN SOUND DANNY JAMES Your Gravy Train / Devil Made Me Say That (Southern Sound BT 100) 7” single Tämä alunperin Eddie Shulerin Goldbandmerkillä julkaistu single edustaa kunniakkaasti Louisianan swamp-rock-soundia, joka hieman vesitetyssä muodossa pääsi listoillekin Tony Joe Whiten Polk Salad Annien ansiosta jokunen vuosi sitten. En tiedä, sotkeutuuko saksofonisti levyllä omaan näppäryyteensä vai onko sovittaja saanut neronleimauksen, mutta joka tapauksessa saksofoni änkyttää, ja tämähän sopii levyn tunnelmaan vallan mainiosti! Narvel täydentää esitystä innostumalla papattamaan levyn loppupuolella, ja kokonaisuus on kerrassaan hykerryttävä, vaikka FBS:n ex-sihteeri kehtasikin kutsua esitystä renkutukseksi. Rockabilly elää! 1973-74 1973-74. Feelgood/Wilko Johnson -sotaratsua He Does It Right. BURNETTE Here Comes That Train / Slow Down (Southern Sound SSR 500) 7” single Englantilainen Southern Sound -levymerkki alkaa vähitellen toipua muovipulasta, ja rockabilly soi juhlan kunniaksi. Parhaillaan seuraavaa täysimittaista albumiaankin viimeistelevällä bändillä menee kaiken kaikkiaan lujaa. Luulen, että Goldbandin levyistä olisi parempiakin löytynyt, mutta siksi eksoottinen tällainen levy näillä kulmilla on, ettei tätäkään sovi ylenkatsoa. 6 2015 • 83 Seitsemän tuuman taivas! 6 2015 • basistina Wayne Hopkins ja rumpalina Ian Bowerman. Pete Hoppula SOMETHIN’ ELSE Slow Down Brother / I’m A One Woman Man / Forth Worth Jail / It Would Be A Doggone Lie (Wax-O 03) Kun lappeenrantalainen Somethin’ Else -yhtye sai hieman ennen 2010-luvun alkua uudeksi solistikseen Kouvolan rockabillykuvioissa jo 80-luvun alkupuolelta lähtien vaikuttaneen upeaäänisen Roy Hohenthalin, ei ollut epäilystäkään, etteikö roots-miesten yhteistyö lähtisi ajan kanssa toimimaan myös äänitetasolla. Varsinkin toiminnan alkuvaiheissa yhdistys operoi suorastaan keskeisessä asemassa alan musiikin sanansaattajana sekä levyjen jälleenmyyjänä. Hoo Doo / Beat Of Love (Rollin RR45-050) Pohjois-Lontoossa reilut parisenkymmentä vuotta sitten syntyneen Alice ”Jayne” Driscollin nousua laajempaan rockabilly-kentän tietoisuuteen on ollut mielenkiintoista seurata. Pete Hoppula rytmikitaristiksi ja otettuaan rinnalleen soolokitaristi Timo Kalijärven, kontrabasisti Iikku Riepposen ja rumpali Japi Saarion, herää eloon yksi 2010-luvun pidetyimmistä autenttistyylin rockabilly-akteista. Lempeän sepiaväritteisiin aukeaviin pahvikansiin kiedottu kahden singlen paketti käynnistyy popahtavana modernina rockabillynä rullaavan kappaleen One Good Reason, jonka artisti on löytänyt kasaribändi The Keysin tuotannosta. Siksi on harmillista, että esittelylevyllään Jayne on tyytynyt tulkitsemaan yksinomaan covereita. Heleä-ääninen joskin vielä hieman varovaisen oloinen nuori nainen ei ehkä ole saavuttanut vokalistina täyttä valmiuttaan, mutta todistajalausunnot ovat antaneet ymmärtää kyseessä olevankin ennen kaikkea persoonallisella pensselillä omanlaisiaan kielikuvia maalaileva lauluntekijälahjakkuus. Vuoden 2014 lopulla se ylitti kotimaisen tv-esiintymiskynnyksen tähdittäen pitkän tovin ”Yle Live” -ohjelmasarjan rockabillylle omistettua osaa. Vetreällä ja letkeällä A-puolella Narvel kertoo Jillistä, joka taitaa kärsiä jonkinlaisesta puheviasta. Burney vahvistaa harppuineen myös metkaksi rockabillyruntaksi kaulittua Dr
ENNAKOT WWW.TIKETTI.FI. SHOWTIME KLO 20:00. F I. F I N N I S H B L U E S AWA R D S . 1 6 . LIPUT 22.50€ SISÄLTÄEN TOIMITUSKULUT. K-18. 1 . LAZY MOOSE HONEY B FAMILY MICKE/LEFTY/CHEF INA FORSMAN HELGE TALLQVIST+EMILIA SISCO WENTUS BLUES BAND DOCTOR'S ORDER FBA ALLSTARS PETRI MATERO GROUP LUMBERJACKS ROBBIE HILL SPECIAL GUESTS M A IN ST A G E BA R W W W. F I W W W.V I R G I N O I L . 2 1 6 H e l s i n k i o f i n l a n D V I r g i n O i l C o