PRELIMINARY LINE-UP! (Hinta sisältää leirija telttapaikan) ??
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Or o, De ad Ear th, Ch ap el of Dis eas e, Tro ll, Ha rm ag ed on 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Sa xo n 02 2 Inf ect ed Ra in 02 6 Pa leh ørs e 03 Ma dd er Mo rte m 03 6 Vu od en 20 23 ras ka im ma t 03 8 Ihs ah n 04 6 Pö lky llä : jok ap aik an he vih öy lä Ale ssa nd ro De l Ve cc hio 05 2 Sa lam yh kä : An nic a Ba dly Dre am ing (19 88 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Co un tin g Ho urs 074 Ku ud es pii ri: örk kim eta llin ma ihin no usu 038 018 02 2 074 02 6 AN D Y FO R D VI C TO R IA W O N KA TU TU TE SC U N ED W AK EM AN
vuosikerta Numero 220 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Jotain kriteerejä on silti oltava, ja niinpä vuosilistoillemme pääsy oikeutetaan sillä, että ”kyseenalaista” artistia tai bändiä on käsitelty Infernossa jotenkin – oli se sitten arvion tai haastattelun merkeissä. 23.2.) MOURNING DAWN The Foam of Despair IHSAHN Ihsahn (ilm. Itse en löydä menneeltä periodilta raskaampaa musiikkia kuin Tenhin loistokas Valkama-albumi. Missä raskaus asuu COUNTING HOURS The Wishing Tomb (ilm. Saa kuulla mitä uusi vuosi tuo tullessaan. Julkeanpuoleinen vastaus on, että koska me haluamme ja voimme nostaa heitä niille. Lopulta totuus on, että raskaus asuu kuulijan korvissa ja niiden välissä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 16.2.) 7. Tällä kertaa suomisarjan voittajaksi ja ulkomaisten kakkoseksi osui musiikkia, joka ei täytä varsinaisesti raskaan rockin tunnusmerkkejä. 23.2.) AMYL AND THE SNIFFERS Comfort to Me MADDER MORTEM Old Eyes, New Heart TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT BORKNAGAR Fall (ilm. Miksi raskaan rockin erikoislehden sivuille sitten päätyy myös näennäisesti ei-niin-painavia artisteja. Niin Tenhi kuin The Coffinshakers eittämättä edustavat tätä sarkaa, ja sillepä ei hevillä mahda mitään, jos Inf-joukot äänestävät moisia bändejä vuosilistojen kärkitohinoihin. Onpa niinkin, että moni ilmiselvästi metallisen musiikin tekijä ei koe sellaista luovansa. Moderni musiikkimaailma on niin monikasvoinen, että tarkkojen genrerajojen vetäminen on silkka mahdottomuus. INFERNON tekijöiden moninaisten mielten mukaiset vuoden 2023 parhaat levyt julkaistiin verkossa tuttuun tyyliin rakettien paukuttua, ei yhtään ennen. Tämä huomattiin tietysti myös sosiaalisen median viehättävässä maailmassa. Hyvää sitä joka tapauksessa. Hieman tylsempi totuus taas kuuluu, että kyseiset musiikintekijät ovat aina jollain tapaa raskaan rockin yleisön hellimiä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Andy Ford KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 24
– Minusta tuntuu, että homma on itse asiassa päinvastoin. Ruotsi on kuitenkin maailmanlaajuisesti niin marginaalinen kieli, että eikö tämä vie lopulta teiltä monia potentiaalisia faneja. Kaikki viittaa siihen, että ruotsalaiset ovat matkalla kohti isompia piirejä. Nimemme kuvastaa noita tunteita, ja tämä yhtye on tapamme välittää niitä takaisin muulle maailmalle. – Joo, näin se varmaan tekee, Nilsson nauraa. Toisen levynsä julkaissut Oro pääsee iskemään tasokkuudellaan. – Kun katsoo maailmaa tänä päivänä, on mahdotonta olla tuntematta ahdistusta ja levottomuutta. Jos jotkut jättävät musiikkimme kuuntelematta siksi, ettemme laula englanniksi kuten miljoonat muut bändit, se on heidän oma ongelmansa ja häviönsä. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN TUOREIN levynne Vid vägs ände sijoittui lehtemme kriitikoiden valinnoissa kymmenen parhaan ulkomaalaisen albumin joukkoon. – Se että meidät mainitaan samalla listalla esimerkiksi Katatonian, In Flamesin ja Dødheimsgardin kanssa tuntuu oudolta ja hieman käsittämättömältäkin. Eikö jatkuva synkän musiikin parissa toimiminen käy missään vaiheessa masentavaksi. Tiesimme tehneemme hyvän albumin, ja siitä saamamme palaute on ollut loistavaa, mutta samaan aikaan odottamatonta. Jos en pääse purkamaan tuntojani musiikin kautta, tulen helposti vihaiseksi ja levottomaksi. Puhdistavaa pimeyttä C A M IL LA B JO R K G R E N 8. Kielivalintaa voisi pitää jopa pienenä persoonallisena valttikorttina musiikkimarkkinoilla. Oro on toiminut pyöreät kymmenen vuotta ja on jäsentensä ensimmäinen hieman isomman profiilin yhtye. Yhtyeenne on laulanut alusta alkaen ruotsiksi, mikä tuntuu sopivan musiikkiinne mainiosti. Tulkitseeko yhtyeenne maailmaa isossa kuvassa vai löytyykö viestinne takaa jotain henkilökohtaisempaa. Lähdetään siis liikkeelle perinteisellä urheilukysymyksellä: Miltä nyt tuntuu. Oron musiikki määritellään sludge metaliksi, mutta bändin säveltaiteesta löytyy myös paljon muuta aina doomista tummanpuhuvaan tunnelmallisuuteen. – On aina hankalaa lyödä leima omalle musiikilleen, mutta sanoisin, että pyörimme jossain post-sludgen ja -metalin maisemissa. – Toisaalta emme kirjoita musiikkia massoille. Bändinne nimi viittaa ahdistukseen ja yleiseen epämiellyttävyyden tunteeseen. – Olemme tästä todella iloisia ja otettuja, kitaristi-laulaja Petter Nilsson ilakoi. Allekirjoitatteko sludge-määreen. Musiikistamme löytyy ehdottomasti myös sludgea, vaikka emme missään nimessä edusta ”klassista” tai ”oikeaa” ryömintää. Ainakin itselleni synkän musiikin kirjoittaminen ja soittaminen on loistava keino pitää masennus loitolla
9. Me vain odottelemme varjoissa. Se tapahtuu melko luonnostaan. Fokus keskittyy enimmäkseen kouralliseen bändejä, uudestaan ja uudestaan. – En vain puhu kieltä, hän kuittaa. Odotan joka tapauksessa seuraavia kolmea vuosikymmentä musiikin parissa. Trolldom sisältää monenlaisia sävellyksiä, mutta yleiskuva on yhtenäinen. Mistä löydät yhä innon tällaisen musiikin luontiin. Onko tuore Trolldom jonkinlainen juhla-albumi. En ole välittänyt koskaan trendeistä tai hypestä. Julkisuuteen ei ole tainnut tippua aiemmin seuraavaakaan tietoa: Nagash päättää jutustelun kertomalla olevansa ”20-prosenttisesti skandinaavi, 80-prosenttisesti suomalainen”. – Olen tehnyt musiikkia aina juuri niin kuin haluan, ja luulen urani puhuvan sen puolesta. Aiemmin mainitun The Kovenantin viimeisin uutta musiikkia esitellyt albumi Seti ilmestyi 21 vuotta sitten. – Niin, tämä on ikuinen kysymys, hah hah. Yli 30 vuoden taival äärimetallin parissa on kunnioitettava saavutus. Vastavoimaisesti musiikkinsa on säilyttänyt persoonallisuuden ja korkean tason. Black metal -skene on ollut aina hyvin yksipuolinen. Olen ajatellut jatkaa musiikkihommien parissa kuolemaani saakka. – Hylkäsin täyspitkän verran materiaalia, koska en ollut tyytyväinen niihin kappaleisiin. Bändiä ei ole kuitenkaan ilmoitettu kuolleeksi, ja vuosien mittaan annettujen kommenttien perusteella uutta musiikkia on tulossa ”tuossa syssymmällä”. Niin musiikkiskene kuin maailma yleensäkin on muuttunut tänä aikana paljon. On mukavaa kävellä omaa polkua mistään aikatauluista piittaamatta. – Kyseessä on vain mukava yhteensattuma. – Ei oikeastaan, koska en ole edes ajatellut koko asiaa, multi-instrumentalisti ja säveltäjä Nagash vastaa. Jos minulta kysytään, olen ollut tyytyväinen varjoissa lymyilyyn. – Olen todella syrjässä nykymaailmasta, ja kuten sanoin, pidän oman polkuni tallaamisesta, Nagash pohdiskelee. – Kyseessä on enemmän elämäntapa kuin varsinainen ura. – Synkän musiikin kirjoittaminen on helppoa ja yhä suuri osa elämääni. Edellinen levynne Neo-Satanic Supremacy tuli ulos 2010, joten millaisella aikajänteellä valmistelitte albumin. Muutos on väistämätön osa maailmaa jossa elämme. – Eikö kaikki musiikki ole jonkinlaista terapiaa. Tällä hetkellä olemme itse asiassa suunnittelemassa jotain todella spesiaalia lähitulevaisuudelle. Minua innoittaa musiikki itsessään ja filosofia sen takana. – Levyn tekeminen on ottanut useamman vuoden, ja ajatuksena oli alusta lähtien tehdä kokopitkä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ K SE N IA H IN D E R SO N Norjalainen Troll ei ole maansa tuotteliaimpia tai tunnetuimpia black metal -akteja. Toivottavasti pääsemme kertomaan asiasta pian julkisuudessa. Sekä Trolldomilta että Tilbake til Trollberg -ep:ltä [2020] löytyvän The Beast -kappaleen oli tarkoitus antaa hieman esimakua tulevasta. On paljon ylenkatsottuja yhtyeitä, jotka ovat olleet genrelle aivan yhtä tärkeitä kuin tunnetuimmat nimet. Missä nyt mennään. Koetko Trollin olleen jonkinlainen terapiaprojekti. The Kovenant ei ole hajonnut, eikä ole ollut missään vaiheessa. Ainoana poikkeuksena oli juuri The Beast. Suurta näkyvyyttä Dimmu Borgirissa ja The Kovenantissa saaneen Nagashin Troll on elänyt suurimman black metal -hypen sivussa, mikä on antanut bändille täyden vapauden tehdä rohkeitakin musiikillisia ratkaisuja. Siitä huolimatta jotkin asiat eivät koskaan muutu ja kulkevat sykleissä. Lopulta teimme kokonaan uuden albumin. Omalla polulla TROLLILLE tuli viime vuonna kolmekymmentä täyteen
– En usko. Vaikka sävellykset ovat avoimia eri tyyleille, minusta tuntuu, että musiikillamme on oma soundinsa, joka ei koskaan täysin muutu. Jälkeenpäin ajatellen se käy järkeen, sillä etsimme uusia musiikillisia maastoja. Katson vasta sitten, miten hommat etenevät. – Kyseessä on tavallaan pyörre, joka pitää sinut paradoksaalisesti ehjänä. Pandemia ei ollut tapauksessamme mitenkään inspiroivaa aikaa, ja kokoonpano muuttui taas levyn äänitysten jälkeen. Haluan vain soittaa musiikkia livenä hyvien ystävieni kanssa, joilla on myös omat bändinsä. Tekstit kertovat myös menetyksistä ja virheistä sekä siitä, mitä opimme niistä. Ovatko äärimetallihommat karisemassa kokonaan pois. Koetteko levyn olevan jonkinlainen definitiivinen mestariteoksenne. Sävellykset saattavat vaihdella paljon, mutta saksalaisbändin tyyli pysyy tunnistettavana. – Haluan kuvitella, että saimme aikaiseksi jotain uniikkia – jotain, joka seisoo omilla jaloillaan. – Juuri nyt yritän olla päättämättä mitään. Minusta parhaat tekstit ovat niitä, joiden todellista sisältöä ei tunne, vaan ne muodostavat kuulijalle oman tarkoituksensa. Kaipuusta johonkin, josta ei saa kiinni, ja vaikka tuntisi saavansa, se saa vain jahtaamaan jotain entistä enemmän, Teubl maalailee. Edellinen kokoonpano oli kasassa 15 vuotta, joten jatkoa on parasta miettiä ihan vain askel kerrallaan. Päässäni on musiikkia, jota rupean työstämään hiljalleen. T O N I B . Voin kertoa, että sanoitukset ovat todella henkilökohtaisia ja pohjaavat omiin kokemuksiini. – Enimmäkseen kaipuusta... G U N N E R 10. Olet tällä hetkellä Chapel of Diseasen ainoa virallinen jäsen. Albumilta löytyy pitkiä progevaikutteisia biisejä, mikä on meille epätavallista, ja oli hankalaa kirjoittaa 8–10-minuuttisia kappaleita. Haasteiden kautta CHAPEL of Disease on tullut tunnetuksi äärimetallin rajojen venyttämisestä, mutta tuore Echoes of Light vie homman vielä pykälän entistä pidemmälle. Julkaisupäivä viivästyi, koska meidän piti löytää vielä sopiva livekokoonpano, jolla soittaa keikkoja. Chapel of Diseasen musiikista löytyy nykyisellään paljon epämetallisia elementtejä. Samalla minusta tuntuu, että on vielä olemassa tutkimattomia musiikillisia alueita, ja se fiilis pitää homman käynnissä. Mistä Echoes of Lightin tekstit kertovat. Bändin ensimmäiset kolme albumia ilmestyivät tasaisin väliajoin, mutta uusin otti valmistuakseen yli viisi vuotta. – Lisäksi basistimme [Christian Krieger] muutti muualle ja jätti bändin. Meinaatko jatkaa toimintaa tässä mallissa. SYTYKKEITÄ Death metalia progressiivisin konstein lähestyvä Chapel of Disease sen kuin parantaa otteitaan. En kutsuisi albumia vielä mestariteokseksi, vaan levyksi, jolla haastoimme itsemme ja henkilökohtaiset rajamme, lauluista ja kitaroista vastaava Laurent Teubl miettii. Eri tyylien yhdistely musiikin juuret ja tunnelma äärimetallissa säilyttäen tekee kappaleiden kirjoittamisesta mielenkiintoista. – Joo, kappaleiden kirjoitus vei aiempaa kauemmin. – Pidän ajatuksesta, että sanoitukset avautuvat kullekin kuulijalle omalla tavallaan ja luovat uusia kuvia välittäen täysin erilaisia viestejä kuin itse ajattelin. – Yleensä oman taiteensa ymmärtää vasta kun siitä pääsee hieman erilleen
Pakko kysyä vielä Algaionista... Onko sinulla taipumusta nostalgiaan. Jos minulta kysytään, genre oli huipussaan 1990-luvulla, eikä oikeastaan mikään vuoden 2000 jälkeen julkaistu pääse lähellekään sitä tasoa. – De Nihil oli aikoinaan ainoa levy-yhtiö, jonka kanssa juttelin albumin julkaisusta. Ryhdyin kyselemään ystäviltäni, josko he olisivat valmiita auttamaan, ja onneksi kaikki sanoivat kyllä. Seuraavalle albumille sanoitukset kirjoittaa Mattias Petterson ja tulossa on enemmän tarinallista kerrontaa. – Olen fanittanut Dawnia heidän ensimmäisestä demostaan [1992] lähtien, joten Henken saaminen laulajaksi kahdelle biisille oli minulle kova juttu. Angusin [Norder] ja Thomasin [Clifford] taidot olivat tiedossa, ja Björnin laulutyyli on jotain, mitä tällaiselta musiikilta ei odottaisi. – Kukin nauhoitti laulunsa ja kitaransa kotonaan ja lähetti juttunsa minulle. – En kutsuisi sitä nostalgiaksi, minä vain yksinkertaisesti pidän tällaisesta musiikista. Ainoastaan Kim Arnellin rummut purkitettiin Endarker-studiossa. Toki ymmärsin, että yleisö tulee olemaan rajattu, mutta Chaos-lafkan julkaisema cd tulee toivottavasti saamaan huomiota black metal -piireissä. Onko Dead Earthillä jokin syvempi sanoma. Kim opetteli kappaleet parissa viikossa ja täräytti levyn purkkiin kahdessa päivässä. Levyllä laulaneet Henke Forss ja Björn Larsson ovat julkaisseet musiikkia heidän kauttaan ja suosittelivat lafkaa, Kamijo kertoo. Pääsin viimein työskentelemään myös vanhan ystäväni, kitaravirtuoosi Toby Knappin kanssa. Algaion on kuollut bändi. Kaikki musiikki on jo tehtynä ja odotan parhaillaan laulujen valmistumista. Usein tuntuu siltä, että uudet bändit keskittyvät enemmän estetiikkaan kuin hyvän musiikin luomiseen. Luultavasti lähimmäksi Algaionia päästään Dead Earthin tulevalla levyllä, jonka yhdellä biisillä laulaa Mårten [Björkman]. Nyt levy julkaistaan cd:nä, joten ovatko odotukset tunnettuuden suhteen korkealla. Hän on todella aliarvostettu, kuten myös Chaq Mol, jonka taitoja monet eivät varmaan aivan ymmärrä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Kamijo kiittelee, miten helppoa yhteistyön tekeminen tänä päivänä on. Onko bändiltä tulossa vielä ulos jotain. Edellisestä levystä on 14 vuotta. – Björn suositteli Kristin Starkeya, ja hän ylitti kaikki odotukseni. Musiikkisi nojaa 1990-luvun alkuvuosien ruotsalaiseen ja kreikkalaiseen blackiin. Toivottavasti saan julkaisun ulos vielä tämän vuoden aikana. – Kun en osaa laulaa tai kirjoittaa sanoituksia, tarvitsin vieraiden apua. Levyn musiikki on Kamijon kädenjälkeä, mutta mukana on useita vierailijoita muun muassa Dark Funeralista, Dawnista ja Onwardista. Haasteiden kautta Lähinnä Algaionista tuttu ruotsalainen äärimetalliveteraani Mathias Kamijo tekee nyt musiikkia Dead Earthin nimissä. – Pidin De Nihilistä siksi, että he julkaisivat ainoastaan vinyyleitä, ja valitsin heidät. – Toisaalta on myönnettävä, etten oikeastaan seuraa uutta black metalia. Kuolleesta maasta ALKUJAAN loppuvuodesta 2022 ilmestynyt Et Disperdam Illud jäi lähes huomiotta, koska sen vinyylipainos rajoitettiin 300 kappaleeseen. – Lyhyesti sanottuna ei. – Ei oikeastaan, koska sanoitukset ovat eri tyyppien kirjoittamia ja konsepti vaihtelee paljon
Vai onko peli jo menetetty. 12. Meillä on paljon tilaa kokeilla erilaisia ideoita. – Kyse on kolmimiehisestä yhtyeestä, joka haluaa kuulostaa valtavan isolta. – Kunpa tietäisinkin. – No, siltä me kuulostamme aina, vaikka kaikki kuulostaa tietysti paremmalta lavalla! Halusimme myös säästää tuotannolla hieman itseämme, sillä esimerkiksi kitarasoolot ilman toisen kepin tukea vaativat ylimääräistä työtä. Ajoitteko takaa jotain tällaista. – Kyllä ja ei. Mainitut bändit kuulostavat siltä, ja kyse on oikean fiiliksen löytämisestä kutakin kappaletta soitettaessa. SYTYKKEITÄ Ruotsin alati vireästä rockja metalliskenestä on noussut uusi nimi, Harmagedon. Mahtavia riffejä, jylisevä bassosoundi ja leikittelevää rumpalointia. – Pääbändeissämme soitamme hieman toisenlaista musiikkia. Harmagedon syntyi, koska tarvitsimme yhtyeen täyttämään kaipuumme keskitempoisen death metalin ja hard rockin pariin. Havaintoja maailmasta HARMAGEDON on verrattain uusi kokoonpano ja Dystopian Dreams ensimmäinen julkaisunne. Alkujaan tämän piti olla vain jamittelubändi tai studioprojekti, mutta olemme ryhtyneet soittamaan keikkoja ja työskentelemme jo toisen levyn parissa. – Ryhmän muodostavat minä, Magnus [Berglund, basso] ja Jens [Bäckelin, rummut], lauluista ja kitaroista vastaava Tim Rosenquist kertoo. Bändi kumpusi tarpeesta hyödyntää hyviksi havaittujen artistien musiikillista perintöä. Emme ole paasaamassa mitään poliittista agendaa. Mitä ihmiskunnan tulisi tehdä paremmin tulevaisuudessa. Palataan dystopiaan. Dystopian Dreams kuulostaa livejulkaisulta. Harmagedonin musiikkia vertaillaan muun muassa Black Sabbathiin, Entombediin ja High on Fireen, mikä on kieltämättä osuvaa. Porukan tulisi hidastaa tahtia, juoda olutta ja kuunnella musiikkia – ja ehkä myös lopettaa toistensa tuhoaminen. Kyse on ennemminkin havainnoista ja mielenkiintoisista tarinoista, jotka tulevat sekä menneestä että nykypäivästä. Levy on rosoisen hiomaton ja bändisoitto todellakin kuulostaa bändisoitolta. Kappaleidemme sanoituksia ohjaavat riffit ja rumpubiitit, ja koska musiikissamme on synkkä ”tuomiopäivän meininki”, tekstien teemat seuraavat tietysti sitä. Tätä voi pitää virkistävänä vaihtoehtona modernin täyteenahdetulle metallisoundille. Listaan voisi lisätä helposti kymmenen nimeä lisää, mutta musiikin peruspiirteet ovat tuttujen artistien takomia. Emme voineet vastustaa kiusausta! Dystopian Dreamsin kappaleista löytää paljon ahdistusta ja kenties myös heijastuspintaa nykyiseen maailmanmenoon, joka vaikuttaa melkoiselta dystopialta. Minkälaiseksi itse koet musiikkinne pohjarakennelman. Magnus vetää suurieleistä rockia Freedomissa, ja Jensin kanssa taomme hardcorea Martyrdödissä. Mikä te olette oikein bändejänne
Havaintoja maailmasta THY SHINING CURSE THEURGIA Theurgia is a collection of seven musical rites, revolving around a common thematic axis; transgressing the physical world. For fans of Septicflesh, Cradle of Filth and Moonspell. Symphonic Death Metal. It describes a series of magical acts that aim to connect the human soul to a hierarchy of superior beings, leading up to the supreme being or so-called, The One. The band consists of Pedro Puente on Drums, who´s previously been part of the thrash metal band Conflicted in Arica and Sebastián Puente, also member of Nuclear. Theurgia stands for ”divine work” in Greek and was developed as a term by the Neoplatonists. BLACK LODGE RECORDS LIVE BROADCAST METAL MELTDOWN WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. VICISOLUM PRODUCTIONS HELLMAN BORN, SUFFERING, DEATH ”Born, Suffering, Death”; a ten-song album that talks about the conventional cycle of life of a human in present day society, the devastation of our environment and social conflicts that lead humans to a certain death. This crushing debut album, also has a special tribute to the Swedish death & roll band Entombed, including the song ”Out of Hand” from the classic Wolverine Blues album
Ne jäivät päähän kummittelemaan. Etäisesti alkuperäiseltä kuulostanut Sepultura julkaisi Greenin aikakaudella yhdeksän albumia. Sepä olisikin ollut jännä ratkaisu. Levy osoittautui ylipitkäksi ja outosoundiseksi, sanalla sanoen pettymykseksi. Samaan aikaan Max Cavalera on pyörittänyt pomppuhevistä koko ajan enemmän äärimetallisemmaksi sivistynyttä Soulflytaan ja julkaissut vaihtelevin kokoonpanoin 12 albumia. Mutta eivätpä hänen Metallica-keikkojen taustalla kuullut huutonsa ihan Sepulturaan olisi sopineet. Parimetrinen afroamerikkalainen ei ollut tunnettu kuin syvimmissä ug-piireissä. Crocodile Dundeen jatko-osan aiemmin sisältänyt VHS-kasettiparka oli sulaa uudelleenpyörityksistä. INFERNO-KOLUMNI TOMI POHTO ulostui HBB:ssa, en tainnut olla yksin waddafäk-tuntemusteni kanssa. -levyn tuimimman riffin enemmän tai vähemmän onnistuneita variaatioita kuulee vähäisempien bändien toimesta edelleen. Viimeiseksi levyksi tulee jäämään vuoden 2020 Quadra. Seuraavat vuodet menivät ihmetellessä, kuka kumma voisi jatkaa Maxin tontilla. Voiko haudan haudata. Chaos A.D. Biisin nimi, vaikka olikin selvä Black Sabbath-silmänisku, oli hieman höntti. Bändin logo mukailee vanhaa Seppo-fonttia. Silkka faktahan kuitenkin on, että vuonna 1984 Belo Horizontessa perustettu pumppu takoi pajallaan 1990-luvun alkumetreille asti silkkaa kultaa. Bändi oli kiertänyt Chaosia jo kolmatta vuotta, ja kun Roots-levyn (1996) Roots Bloody Rootsin video 14. Kulisseissa kiehui, ja lopulta Max Cavalera erosi bändistä. Edellisen levyn keskitempovoittoisuus kuulosti saavan jatkoa. Kuka. Kysymys on kuitenkin yhtyeestä, joka merkitsi minulle kerran jotain tavallista suurempaa. Igorin paukutuksessa kuului yhä selkeämmin jalkapallomatseissa omaksuttu samban takapotku, Maxin riffit painottuivat imakoiden riffien toistolle. Eipä ihme, että levy-yhtiöpamppujen kuulokojeet käännettiin Brasilian suuntaan. Pelkkä bändin nimen bongaaminen satunnaisesta printistä käynnisti autonomisen hermostoni kakkosvaihteelle. Metallicasta kalppimaan lähteneen Jason Newstedinkin nimeä vilauteltiin. Osaan vieläkin viheltää Dead Embyonic Cellsin riffin vaikka kolmelta yöllä herättäisitte. ”Uusi” Sepultura jätti aina vaikutelman, että se vääntää pikkaisen liian väkisin. ”Parru” kuulosti lähes itseltään, mutta entäs Sepultura. ”Sepon” proto-black/thrash-soundi teki luontevasti tilaa kuolettavammalle ilmaisulle. Oli kyse sitten levyistä tai live-esiintymisistä. Vaikka yhtyeen suosio kasvoi eksponentiaalisesti, taustalla tapahtui merkillisiä. Muistan syksyn 1993 kuin eilisen. Niin juuri. Death saati thrash oli kaukana. Oliko uutinen osastoa ”no viimeinkin” vai ”ei hemmetissä”. MTV:n legendaarisessa Headbanger’s Ballissa esitettiin peräjälkeen uuden Sepulturabiisin Territoryn ja Paradise Lostin tulevan Icon-albumin True Beliefin videot. Chaos A.D:n intron sikiösinusrytmin tarjonnut Maxin poika Zyon kolistelee Soulflyssa kannuja. Cavaleran veljekset, kitaristi-laulaja Max ja rumpali Igor (sittemmin Iggor), olivat kaksi lähiön pitkätukkajannua, jotka rakastivat punkkia ja metallia ja halusivat tehdä samankaltaista musiikkia itsekin. Meininki on ollut varsin pirtsakka, tuoreimpana esimerkkinä viime vuonna julkaistu erinomainen uudelleenäänitys Sepulturan Bestial Devastation -demosta ja Morbid Visions -debyytistä. Meikäläiselle tämä käy Sepulturan paluusta. Se on itselläni vähiten soinut Cavalera-aikojen Sepultura-levytys. Laulajaksi valittiin Derrick Green. Nyt jurnutti takaraivoon Territory, ja sinne muuten jäi. Loppu on niin sanotusti historiaa. Saati sitten logon, joko sen luuässän tai murretun keltaisella kirjoitetun. Kun tapasin Derrickin Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 2006, hän kysyi minulta, mikä oli lempibiisini Sepulturalta. Kiinnostavinta on, että Seppo-sotkujen takia vuosikausiksi riitautuneet veljekset ovat palanneet yhteen ja toimivat nyt Cavalera Conspiracyn tai ihan vain Cavaleran nimellä. Mies ehti tuskin asetella kysymystään loppuun, kun pamautin: ”Desperate Cry.” Pölypallo kiiri läpi vaivautuneen hiljaisen takahuoneen. Siitä pitävät huolen vanhoilla päivilläänkin äärimetallin nyansseista ihailtavasti intoilevat Cavaleran veljekset. KUN uutinen Brasilian metallisuuruuden Sepulturan (suomeksi ”hauta”) lopettamisesta osui verkkokalvoilleni, oli oikein pysähdyttävä puntaroimaan tuntemuksiaan. Maxin mylvintä oli syvempää kuin Arisen aikaan, ja rallin tempo oli mallia joutokäynti. Lättyjen kohtalona oli hukkua jonnekin metallimusiikin rinnakkaistodellisuuteen. Äänitettiin edeltäjiään huomattavasti tiukemmat ja soudeiltaan munakkaammat Beneath the Remains (1989) ja Arise (1991). Kappale käynnistyi niin tykillä tribaalirummutuksella, etteivät aivoni hahmota vieläkään, miten Igor temppunsa teki. Mutta se pääriffi… Metallicalla oli Sad But True, Panteralla Walk. Yhtäkkiä Sepultura oli sanakirjamäärite death thrashille. Kun soittotaito kehittyi, myös itseluottamus kasvoi. Englannin kieltä juuri taitamaton Max matkusti yksin New Yorkiin tapaamaan aikansa kovimman hevilafkan Roadrunnerin pomoa Monte Conneria. Molempien merkkiteosten äänimaailmaa valvoi Scott Burns, hieno mies ja monen death metal -klassikon soundiniekka. Ihan kaikki halusivat alkuperäisen kokoonpanon palaavan yhteen, mutta huutoon ei ikinä vastattu. On äärimmäisen innostavaa kuulla ja nähdä, millaiseksi seuraava luku brasilialaisten metallisaagassa kirjoitetaan. Sepulturan henki ei ole kuollut mihinkään. Jason ei olisi ollut uudessa bändissä “Newkid” vaan vanhempi ylivirkamies. Max jauhoi kertsissä sitä nimeä. Tukankin oli, hitto vie, värjännyt punaiseksi
Purista päälle puolikkaan sitruunan mehut, lisää loraus oliiviöljyä ja ripaus suolaa. Paista pellillä uunin alatai keskitasolla noin 15 minuuttia, kunnes pyörykät ovat kypsyneet. Kesällä täytin reseptillä grillipaprikoita, joten se taipuu moneen ruokaan ja toimii myös lämpimänä. Sama juttu pyöryköiden kanssa: niihin voi lisätä esimerkiksi ripauksen chiliä tai muita mausteita!” Megan tuomio: ”Lihapullien kaltaiset perusasiat on hyvä pitää mielessä alati muutoksen kourissa sätkivässä nykymaailmassa, etenkin silloin, kun ne taipuvat vaivattomasti moneen eri suuntaan. Tätä helpommin ja nopeammin ei annos juuri valmistu, tai sovi muutettavaksi monenlaiseen eri makuun perusaineista lähtien. Leikkaa punasipuli mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi ja laita ne salaattikulhoon. Hienonna salaatti ja lisää kulhoon. 2. Annos sopii johdatukseksi etniseen keittiöön heillekin, joiden aiemmat eksoottiset ruokailut ovat tapahtuneet kebabbilassa.” VEGEPYÖRYKÄT • 1 pkt (noin 280 g) vegejauhista • 3 rkl ruiskorppujauhoja (tai mitä kaapista löytyy) • 0,5 dl vettä • 1 tl sipulijauhetta • ripaus suolaa • ripaus mustapippuria • loraus oliiviöljyä • tuoretta persiljaa oman maun mukaan eli reilusti • 2 dl täysjyväcouscousia • 1 pieni punasipuli • 2 tomaattia • puolikas ruukullinen salaattia (esimerkiksi Romaine) • 1 rkl Ras el Hanout -mausteseosta • tuoretta persiljaa • tuoretta korianteria • kivettömiä Kalamata-oliiveja • puolikkaan sitruunan mehu • oliiviöljyä • suolaa HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. COUSCOUSSALAATTI KAHDELLE 16. Hienonna myös iso kourallinen persiljaa ja hieman pienempi korianteria. Pilko tomaatit kuutioiksi ja lisää ne kulhoon sipulien joukkoon. 3. Maista, tarvitseeko salaatti lisää esimerkiksi suolaa, mausteseosta, oliiviöljyä, sitruunaa tai yrttejä ja lisää tarpeen mukaan! Tee näin: 1. 5. Sekoita. Valmista couscous paketin ohjeen mukaisesti erillisessä kulhossa. Sekoita. Saaran kokatessa soi: Warning – Watching from a Distance (2006) ”Tuo sydäntalven kokkailuun sopivaa syvyyttä.” Vegepyörykät ja couscoussalaatti Sapatassa ja Šamanessa erilaisia musiikillisia maailmoja doomista unenomaisen tummansävyiseen maailmanmusiikkiin luotaava Saara satsaa ruokaa laittaessaan mielellään välimerelliseen keittiöön. Sekoita ainekset käsin ja pyörittele noin kahdeksan pyörykkää. Sekoita. Laita vegejauhis erilliseen sekoitusastiaan ja lisää sekaan hienonnettu persilja, korppujauho, vesi, oliiviöljy ja kaikki mausteet. Olen sitä koulukuntaa, joka paistaisi pullat ennemmin sopivassa rasvassa pannulla, mutta makuasiahan tuo. Aineksia ja niiden mittasuhteita voi vaihdella vapaasti oman fiiliksen mukaan. Lisää yrtit kulhoon ja sekoita. Aseta uuni lämpenemään 200 asteeseen. 2. Tästä versiosta saa fuusioitua vaikkapa hummuksen, tsatsikin tai fetajuuston kanssa monenlaisia yhdistelmiä. Saaran luonnehdinta: ”Annos on oma kestosuosikki, joka maistuu etenkin iltaisin. 3. 4. Lisää joukkoon valmis, kevyesti suolalla maustettu couscous, mausteseos, noin puoli purkkia oliiveja ja oliiviöljyä
SUPPORT: 18.02.2024 TAVARA-ASEMA, TAMPERE 17.02.2024 VANHA, HELSINKI ITM, HELLSINKI METAL FESTIVAL & ALL THINGS LIVE FINLAND PRESENT
”Yritämme aina kirjoittaa täydellisen biisin ja täydellisen albumin. En tiedä olemmeko vielä onnistuneet siinä, mutta tämä levy on aika lähellä jotain sellaista.” 18
Yli 70-vuotias kitaristi ei enää jaksanut aktiivista keikkailua. – Olimme hyvin samanlaisessa tilanteessa ja jouduimme taistelemaan tiemme menestykseen. Byford on varsin hyvällä tuulella. Valitettavasti saimme sieltä tuliaisena koronan. studioalbumillaan aina yhtä tunnistettavalta itseltään. – Kysyin, olisiko Brianilla jotain ideoita, ja olihan hänellä. – Emme rundanneet niihin aikoihin yhdessä, mutta soitimme joillakin samoilla festivaaleilla. Bändi on julkaissut 45 vuoden aikana 26 täysimittaista albumia, joista tuorein, Hell, Fire and Damnation, ilmestyi 19. On kuitenkin mentävä eteenpäin, kaikesta huolimatta. Hän tuli kotistudiolleni ja kirjoitimme yhdessä esimerkiksi levyn nimikappaleen ja Madame Guillotinen. Se on kai hinta, joka täytyy maksaa, Byford nauraa. – Rundi oli mahtava. Brian pääsi soittamaan Etelä-Amerikassa ensimmäistä kertaa, ja ihmiset olivat aivan hulluja. Never surrender, tiedäthän! Tatler oli yhtyeelle ennestään tuttu kaveri, sillä Diamond Head oli 1980-luvulla osa samaa NWOBHM-virtausta kuin Saxon. Diamond Head sai suurempaa tunnustusta vasta paljon myöhemmin, kun Metallica teki coverin heidän biisistään. Toisesta vanhan liiton brittibändistä Diamond Headistä paremmin tunnettu Brian Tatler kiinnitettiin Saxonin kitaristiksi reilu vuosi sitten. Kitaristi soittaa Byfordin mukaan levyllä ”hieman”, mutta tällä kertaa hän ei säveltänyt mitään. Olimme kaikki samaa porukkaa aina siihen asti, että Def Leppard löi läpi ja nousi muiden yläpuolelle. Quinn vetäytyi keikkailusta, mutta paperilla mies on yhä osa Saxonia. Hän lähetti minulle demoja, ja osa niistä oli aivan mielettömiä. Meillä on tietysti kova ikävä Paulia, ja on sääli, ettei hän voi enää soittaa pitkiä kiertueita. Hell, Fire and Damnation osoittaa elävästi, että uudella kitaristilla vahvistetulla yhtyeellä piisaa yhä puhtia. tammikuuta. Tunsimme bändin tyypit siinä missä kaikki muutkin sen ajan nimet, kuten Tygers of Pan Tangin, Praying Mantisin ja Blitzkriegin. Helmikuussa 2022 ilmestyneen Carpe Diem -pitkäsoiton kiertue on päättynyt muutamia viikkoja aiemmin. L anganpäähän on saatu vuonna 1978 perustetun Saxonin solisti Biff Byford, joka on yhtyeen nykyisen kokoonpanon ainoa alkuperäisjäsen ja kulmakivi. Pikainen prosessi Saxon ei ole noussut valtavirran suosioon, vaikka yhtye on tehnyt läpi uransa varsin laadukkaita levyjä – ja millä tahdilla. Byfordin kanssa yhtyettä alusta asti kipparoinut Paul Quinn soitti viimeisen keikkansa maaliskuussa 2023 ja astui sen jälkeen syrjään. Myös toinen kitaristimme Doug Scarratt toi pöytään joitakin biisejä. Miehen ozzymaista puhetta kuunnellessa ei heti uskoisi, että kyseessä on sama kaveri, joka laulaa edelleen yhtä komeasti kuin kulta-aikojen klassikkolevyillä. Uskoisin, että Diamond Headille se oli vielä vaikeampaa, sillä levy-yhtiöt olivat ehtineet jo löytää esimerkiksi meidät ja Iron Maidenin. – Paul on legenda, joten halusimme hänen paikalleen jonkun, joka kykenee täyttämään hänen saappaansa. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT NED WAKEMAN 19. Tatler sen sijaan pääsi mukaan sävellysprosessiin. Brian oli oikeastaan ensimmäinen ja ainoa vaihtoehto. TULTA JA TAPPURAA Brittihevin veteraanibändi Saxon kuulostaa 24
Siinä on sellaista työpajamentaliteettia, hieman samaan tapaan kuin kirjoittaisi kirjaa. – Teimme kovasti hommia saadaksemme albumin valmiiksi ajoissa. Mukana on myös Uriah Heep, joten luvassa on melkoinen rokkija hevilegendojen kohtaaminen. Elokuuhun mennessä biisit olivat valmiina. Rakastan hevirokkia ja raskaita kitaroita, oli kyse sitten vanhan liiton kamasta tai jostain uudemmista jutuista. Musiikkimme on pohjimmiltaan hevikitaroita ja melodista laulua, ja sanoisin, että avain Saxonin soundiin on tämä yhdistelmä, josta muodostuu jotain uniikkia. – Albumi oli täysin valmis vasta lokakuun puolivälissä, eli siitä ei ole kauankaan. En tiedä olemmeko vielä onnistuneet siinä, mutta tämä levy on aika lähellä jotain sellaista. Olisi kivempaa tulla sinne kun on hyvä ilma. Siitä tulee upeaa. Tuollainen puheintro on tosi siisti juttu ja vahvasti 80-luvun tyyliä. Yritämme aina kirjoittaa täydellisen biisin ja täydellisen albumin. Saxonin levyä kuunnellessa on vaikea erehtyä bändistä. Miehen ääntä on kuultu esimerkiksi Tähtien sota: Episodi I – Pimeän uhka -elokuvassa. Saxonin musiikillinen tyyli on kokenut pieniä muutoksia vuosien varrella, mutta yhtyeelle ominainen soundi on ollut aina läsnä. – Kokonaisuutena albumi on kokoelma erilaisia ideoita. Se olisi mahtavaa, sillä meillä on hieno fanikunta siellä. Kaiken täytyy kuitenkin toimia keskenään. Olen tunnistettava laulaja samaan tapaan kuin Bruce Dickinson. Tiedätkö, ehkä meidän pitäisi vain tulla Suomeen ja vetää keikka vaikka ilman isoa tuotantoa. Tämä on todella hienoa aikaa brittiläiselle metallille. Hell, Fire and Damnation ja Judas Priestin Invincible Shield, joka ilmestyy samoihin aikoihin. – Soitimme Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1980 tai 1981 jollakin aika isolla festivaalilla. Yhtäkkiä Judas Priest pyysi meidät mukaansa areenakiertueelle Isoon-Britanniaan, mikä oli tietysti mielestämme aivan loistava ajatus. Meistä olisi ollut hienoa kiertää koko Skandinavia Uriah Heepin ja Priestin kanssa, mutta valitettavasti meillä ei ole sananvaltaa näissä asioissa. Tuollaiset jutut kiehtovat minua. Inspiraatiota löytyy yhä, mutta hyvän kappaleen tekeminen on aina vaikeaa. Faneille on varmasti mieletön kokemus nähdä nämä bändit samalla lavalla. Ehkä voisimme tulla samalla myös Suomeen. Jos rundi ei toteudu tänä vuonna, vedämme sen sitten alkuvuodesta 2025. En sanoisi, että kiirehdimme, mutta laitoimme paketin kasaan hyvin pikaisesti. Mestarit areenalla Saxon siis kiertää keväällä Eurooppaa Judas Priestin kanssa. Andy Sneap miksasi levyn varmaan viikossa ja onnistui todella hyvin. – Rundasimme Judas Priestin kanssa Yhdysvalloissa vuonna 2018, ja se oli ihan mahtavaa. – Se riippuu keikkapaikkojen saatavuudesta. En yhtään muista missä se oli, mutta läpi yön oli kirkasta kuin päivällä. Bändi ei ole myöskään ruvennut pehmoilemaan iän myötä, vaan myös tuoreella levyllä on kunnon hevikitarointia ja kovia riffejä siinä missä aiemmassa tuotannossa. – Totta puhuakseni uskoisin, että ääneni on aika iso osa soundiamme. Sen pariin täytyy palata joka päivä ja toivoa, että jotain syntyy. Uriah Heep ehti julkaista uusimman levynsä viime vuonna, mutta heillä on joitakin todella isoja biisejä. Meillä on tiedossa ainakin festivaalikeikka Oslossa, ja yritämme varmasti päästä Norjaan uudestaankin. Keskiyön aurinko, tiedäthän. Luulen, että ihmiset menevät aivan sekaisin! – Kaiken lisäksi alla on kaksi uutta albumia. – Meidän oli tarkoitus julkaista albumi vasta tämän vuoden marraskuussa, joten emme pitäneet kiirettä. Luvassa on todella hieno paketti, sillä kaikki kolme nimeä ovat tavallaan pääesiintyjiä. Saxonilla on suunnitelmissa myös oma kiertue, joka saattaisi toteutua marraskuussa. Byford kertoo, että vastuu sanoituksista on täysin hänellä, sillä kukaan muu bändissä ei ole kiinnostunut tekstittäjän roolista. Kukaan ei tee tuollaista enää, joten ajattelin, että tuodaan kasaria hieman takaisin! Levyllä ei ole varsinaista konseptia, mutta sen yhtenä teemana on taistelu hyvän ja pahan välillä. Nämä ovat kriteerit, kun työstämme kappaleita. Tällä kertaa bändillä tuli kuitenkin kiire saada albumi pihalle ajoissa, joten Hell, Fire and Damnation syntyi pääosin viime kesän festivaalien aikoihin. – Saatan pallotella ideoita jätkien kanssa, mutta olen oppinut työskentelemään yksin. Kaikki haluavat kiertää samaan aikaan samoissa paikoissa, se on suurin ongelma. Minusta levy kuulostaa fantastiselta. – Soitimme siellä monta kertaa 80-luvulla, ja kaiken aikaa oli pimeää. Treenasimme, kirjoitimme biisejä ja lähdimme vetämään festivaalikeikan tai pari. Olin kirjoittanut joitakin sanoja, jotka tiivistävät albumin sanoman. – Soiton ja laulun täytyy kulkea, melodioiden täytyy olla kohdillaan ja sanoitusten täytyy olla kiinnostavat. Ihmiset olivat aivan sekopäisiä, porukka ui järvessä keskellä yötä! Hah, mikä hullu paikka! Byfordin kertomus lienee Oulun Kuusrockista heinäkuulta 1981. – Se johtuu ihan minusta, olenhan bändin musiikillinen johtaja. Mitä Yhdysvalloissa oikeasti tapahtui vuonna 1947. Vain soittaa heviä ja pitää hauskaa! Olisi jo aikakin, sillä Saxon esiintyi Suomessa omalla klubikeikallaan viimeksi Helsingin Nosturissa Call to Arms -levyn kiertueella joulukuussa 2011. Esimerkiksi kappale There’s Something in Roswell kertoo todella mielenkiintoisesta ufoihin ja avaruusolentoihin liittyvästä salaliittoteoriasta. – Valtaosa teksteistäni juontuu historiasta tai mysteereistä. Olemme tunteneet aika pitkään, ja hän on itse asiassa suuri fanimme. Hurjasta levytysja keikkailutahdista huolimatta Saxon tekee levyjä harvoin rundatessaan. – Se oli hauska juttu. Edellinen festariesiintyminen sen sijaan tapahtui kesällä 2018 Nummirockissa – perinteisessä juhannussäässä kaatosateen keskellä. Muistan, kun laskeuduimme lentokoneella Helsin20. Soitimme jonkin keikan Kreikassa ja matkustimme sitten Saksaan, missä kaikki kamamme ovat säilössä. Kun kuulen sellaisen riffin kuin levyn nimikappaleessa tai Super Chargerissa, se innostaa ja inspiroi minua kirjoittamaan sanoituksia. Inspiraationlähde Hell, Fire and Damnationin aloittaa pahaenteisen synkkä intro, jonka alkusanat lausuu 87-vuotias brittinäyttelijä Brian Blessed. He ilmoittivat, että rundi on maaliskuussa, joten meidän täytyi vetää jotain hatusta ennen sitä. Kysyin, voisiko Brian lausua ne levylle, ja hän innostui ajatuksesta. Istun omassa studiossani kynttilänvalossa, lauleskelen jotain ja kehittelen ideoita. Judas Priest saapuu Suomeen kesäkuussa, mutta toistaiseksi näyttää siltä, etteivät Rob Halford ja kumppanit tuo koko kattausta mukanaan. Saxon on julkaissut lähemmäs 250 alkuperäistä biisiä jo ennen uutta albumia. Äänitimme levyn samassa huoneessa livenä, jotta saisimme parhaan mahdollisen soundin. Biisin pitää olla hyvä jokaisella tasolla. – Jos promoottorit haluaisivat meidät Suomeen, he olisivat varmasti ottaneet meidät mukaan. Mies muistaa muitakin vierailuja Suomessa. – Hah hah, muistan sen! Sateiset festivaalit jäävät aina mieleen
Mielestämme oli hyvä idea levyttää albumillinen kappaleita, jotka ovat toimineet inspiraationa tälle bändille. Saxonin koneistoa ei pysäyttänyt edes maailmanlaajuinen pandemia. – Emme halunneet valita ilmeisiä coverbiisejä vaan vähän erikoisempia kappaleita. Katsotaan. Työtahtimme on kova, mutta me myös lepäämme kunnolla. Tiedäthän, Keith Richards on kahdeksankymppinen ja kantaa soihtua yhä. Tällä kertaa Saxon pani oman myllynsä läpi muun muassa Alice Cooperia, Rainbow’ta ja Nazarethia. Meillä on sopimus vielä yhdestä studioalbumista ja aiomme ehdottomasti tehdä sen. Toistaiseksi ryhmä ei ole nostamassa kitaroita naulaan. – Jatkamme vielä jonkin aikaa. Basisti Nibbs Carter on 57-vuotiaana porukan nuorin, mutta tätä ryhmää eivät vanhuus tai tien päällä vietetyt vuodet paina. No, ehkä harrastamme vähän jotain liikuntaa. En halua muuttaa elämäntyyliäni, sillä olen hyvin tyytyväinen juuri näin. Tiedäthän, Keith Richards on kahdeksankymppinen ja kantaa soihtua yhä.” 21. – En usko, että tulen tekemään mitään muuta. ”Jatkamme vielä jonkin aikaa. Carpe Diem -albumi oli enemmän tai vähemmän valmis jo koronan keskellä, mutta levyn julkaiseminen poikkeusoloissa ei tuntunut järkevältä ajatukselta. Kiirettä pitää! Byford julkaisi ensimmäisen soololevynsä School of Hard Knocksin helmikuussa 2020 ja aloitti samoihin aikoihin Heavy Water -rokkiprojektin poikansa Sebin kanssa. Ihmiset tuntuivat tykkäävän siitä, joten tuumasimme, että tehdäänpä vielä toinenkin. Emme halunneet kirjoittaa mitään uusia osia tai muuttaa biisejä täysin, sillä rakastamme niitä sellaisina kuin ne ovat, mutta meidän täytyi saxonoida ne! – Emme ole suunnitelleet mitään emmekä halua olla ennalta-arvattavia, mutta on aina mahdollista, että teemme kolmannenkin albumin. – Elämme puolet vuodesta adrenaliinintäyteistä elämää. – Emme ole lyöneet mitään lukkoon tulevaisuuden suhteen, vaan otamme sen, mitä eteen tulee. Esimerkiksi Led Zeppelin-, Deep Purpleja Thin Lizzy -versiointeja sisältävä Inspirations-albumi ilmestyi maaliskuussa 2021. – Olemme todella, todella motivoituneita. Jatko-osa More Inspirations julkaistiin maaliskuussa 2023. Meillä on tapana lipua omassa virrassamme. Jokaisella biisillä on hieno tarina ja jonkinlainen merkitys Saxonille. Miksi ei. Niinpä bändi äänitti levyllisen covereita vanhoista rokkibiiseistä. – Päätimme julkaista sen levyn, sillä halusimme päästä työskentelemään ja soittamaan yhdessä. – Ne olivat hauskoja aikoja, ja keikat siellä olivat aina todella hyviä. En ole ikinä nähnyt sellaista kyytiä, ja olimme aivan kauhuissamme, Byford nauraa. Tämä on aika hullua mutta mielettömän hienoa elämää. kiin ja ajoimme kilometritolkulla lumen ja jään keskellä. Sitten menemme studioon. Kun emme tee biisejä tai soita keikkoja, rentoudumme emmekä tee juuri mitään. Tämä vuosi on aika täynnä keikkoja, sillä kierrämme Judas Priestin kanssa, lähdemme Yhdysvaltoihin, palaamme, vedämme festarikeikat ja lähdemme taas tien päälle marraskuussa. Teräspyörä pyörii Brian Tatlerin jälkeen nykyisen kokoonpanon tuorein jäsen on vuonna 1995 Saxoniin liittynyt Doug Scarratt. Virallisesti Saxon on ollut olemassa 46 vuotta, mutta bändin esiasteiden perustamisesta on jo reilusti yli puoli vuosisataa. Milloin se ilmestyy, sitä en osaa vielä sanoa. Meillä oli aivan hullu kuski, joka ajoi käsittämätöntä vauhtia siinä kelissä. Tuskin olisin kovin hyvä putkimies, sähköasentaja tai puuseppä. Muita musiikkihommia mies ei ole juuri tehnyt – siis sen ohella, että hän on toiminut Saxonin laulajana yli puolet elämästään
Pitkään bändissä soittaneet Babichin veljekset – kitaristi ja basisti – olivat jättäneet yhtyeen. He olivat bändissä pitkään ja olemme kiitollisia niistä vuosista. – Vladimir ja Sergey lähtivät bändistä omista henkilökohtaisista syistään, joista en halua puhua heidän puolestaan. Infected Rain ei etsinyt kahta uutta jäsentä vaan pelkästään uuden basistin. 22. He erosivat bändistä jo edellisen vuoden syksyllä. Laulaja Lena Scissorhands on punonut levyn punaisen langan hyvin henkilökohtaisesta, kallisarvoisesta ja hupenevasta materiaalista… Nimittäin ajasta. Se oli odottamatonta ja kummallista, etenkin kun kumpikaan osapuoli ei kertonut asialle minkäänlaisia perusteluja. Kokoonpanoltaan uudistunut Infected Rain palaa lavoille mukanaan albumi nimeltä Time. Luvatta sanoen tavis-Babichien vaihtaminen Laneen teki bändistä kertaheitolla paljon tyylikkäämmän näköisen. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA VICTORIA WONKA TUTUTESCU K esän 2023 alussa Infected Rainillä oli kerrottavanaan yllättävä uutinen. Emme vain halunneet kertoa asiasta julkisesti ennen kuin uusi kokoonpano oli kasassa. Eikä Lena Scissorhands katso voivansa tehdä niin nytkään. Paikan sai Alice Lane, italialainen muusikko ja valokuvaaja, joka soittaa myös Hand of Junossa
Biisit eivät sinänsä ole samanlaisia keskenään, mutta ajatus ajasta yhdistää niitä. Mutta siitä me kuulimme vasta, kun hän liittyi bändiin. Infected Rain lähti liikkeelle rivakasti. Sen perusteella levyn tai biisin luulisi olevan hyvin henkilökohtainen. – Mutta eikö aika ole jokaiselle hyvin henkilökohtaista. Meilläkin oli joitain vuosia sitten suuri suunnitelma kiertää Amerikkaa ja liput myivät tosi hyvin, mutta sitten joka paikkaan tuli jokin ihme tauti, jollaisesta tällaisella tavallisella kuolevaisella ei ollut etukäteen aavistustakaan. Ja kyllä, itkin oikeasti. Se vaikuttaa hyvin laajalta ja yleiseltä teemalta. Vaikkapa töihin ja ihmissuhteisiin, jotka eivät oikeasti ole tärkeitä tai hyväksi. Miksi suunnittelisin, kun kaikki voi muuttua tai loppua koska tahansa. – Kannattaa pysähtyä miettimään, onko jokin itselle hyväksi vai ei. Sen, mitä se jokin antaa ja ottaa, pitäisi olla tasapainossa. Ei ole vaikeaa arvata Because I Let Youn kertovan solistin karille päätyneestä avioliitosta, josta hän puhui parin vuoden takaisissa haastatteluissa. Toivottavasti tämä kokoonpano kestää. – Joka tapauksessa sen voi tuntea albumin jokaisessa biisissä. Kun katsoo Because I Let You -biisin videon loppuun saakka, näkee Lena Scissorhandsin itkevän tavalla, jossa ei ole mitään näyteltyä. Helmikuun alkupuolella ilmestyvä Time on Infected Rainin ensimmäinen albumi, jonka biisejä yhdistää tietty punainen lanka. – En suunnittele tulevaisuuttani kovin pitkälle. Ensimmäiseen kokoonpanoon kuuluivat heidän lisäkseen DJ Kapa eli Ivan Kristioglo, basisti Vladimir Babich, kitaristi Andrei ”Mednyi” ja rumpali Vadim Protsenko. Moldovasta maailmalle Lena Scissorhands ja Vadim ”Vidick” Ojog perustivat Infected Rainin vuonna 2008 Moldovan pääkaupungissa Chi?in?ussa. Kyllä se on, ja hyvin kallisarvoista. Because I Let You on rakkauslaulu, ja aikaa voi tuhlata myös väärään rakkauteen. – Se on yhtä simppeli kuin albumin nimikin… Tai voihan aikaa pitää monimutkaisenakin asiana, laulaja sanoo. Kun soitimme Summer Breeze -festivaalilla Saksassa ensimmäisen kerran vuonna 2017, Alice otti kuulemma kuvia keikastamme. Kun basisti tuli mukaan, yhtyeen kuudennen levyn biisit oli jo kirjoitettu. Ensimmäinen kolmen biisin demo 23. Fiilis on lämmin, ja sitä tähän todella tarvittiin. Olen sillä videolla ruumishuoneella, koska lopulta aika loppuu. Hän on tehnyt niitä hommia Italian Metal Hammerille. – Emme tunteneet Aliceä ennestään, vaan hänet löydettiin koesoiton kautta. Bändi tuntuu nyt hyvältä, tasapainoiselta ja rauhalliselta. Jonakin aamuna saattaa herätä ja huomata tuhlanneensa elämänsä ihan vääriin asioihin. On meistä itsestämme kiinni, miten aikaa käytämme. Enkä puhu pelkästään henkilökohtaisista tragedioista vaan siitä, että kaikenlaista voi sattua. Yritän elää tässä hetkessä. Pettymykset elämässä eivät kuitenkaan ole tehneet hänestä ylivarovaista. Bändi soitti ensimmäisen keikkansa Slayerin tribuuttikonsertissa kotikaupungissaan elokuun 2008 alussa. – Alice ei ollut mukana biisien tekemisessä, mutta hän kyllä soittaa joillain levyn kappaleilla
– Kasvoin tosi köyhässä perheessä. Vanhemmat erosivat Lenan ollessa yhdeksänvuotias, ja isä vei hänet mukanaan muuttaessaan takaisin kotimaahansa Armeniaan. Lenan vanhimpana lapsena oli huolehdittava pikkusiskoistaan, kunnes äiti haki kolmikon Italiaan. En tiedä”, hän sanoi Psychology Todayssä. Hänen taustallaan koti ei ole missään ja silti se on kaikkialla. Sillekin on olemassa rajoituksia, miten paljon ihminen saa matkustaa, ja mehän teemme myös pitkiä kiertueita. – En oikein koskaan tuntenut olevani kotona siellä. Nyt Lena Scissorhands on laulanut nuo opit Infected Rainin levylle: tartu hetkeen ja mieti, mihin aikasi käytät. Monen täytyy tehdä kahta työtä vain pystyäkseen maksamaan laskunsa. Sitten seurasi taas neljä vuotta juurettomuutta ja masennusta. Vieraan kielen ja kulttuurin keskelle heitetty lapsi jäi henkisesti kodittomaksi ja masentui. Myöskään Amerikka ei ollut kuin hänelle tehty. Äitini oli pakko miettiä tulevaa jatkuvasti, jotta hän sai lapsilleen ruokaa pöytään. Psychology Todaylle tammikuussa 2022 antamassaan haastattelussa hän kertoi eläneensä vanhempiensa kanssa pienessä yksiössä ja joutuneensa todistamaan riitelyä ja väkivaltaa. Neljä vuotta myöhemmin Lena palasi Moldovaan äitinsä ja siskojensa luo, mutta pian sairaanhoitajana työskennellyt äiti sai työpaikan Italiasta ja lähti sinne. Hän menetti sen vuoksi paljon lapsuudestamme ja teini-iästämme. Infected Rainissä vuodesta 2012 rumpaloinut Eugen Voluta on hänen veljensä ja vaikuttaa myös Seas of the Moonissa. – Minä en voi sitä havaita, koska seuraan tätä bändiä joka päivä, Lena Scissorhands huomauttaa. – Päätin muuttaa Amerikkaan, koska kaikki sukulaiseni ja useimmat ystäväni olivat lähteneet pois Moldovasta. Kuvio merkitsee sitä, että kiertueiden välissä Infected Rain tekee paljon etätöitä. Perheellä oli osuutta siihen, millaiseksi Lena itsensä ja ympäristönsä hahmotti. Vuonna 2024 Infected Rain ei ainoastaan kuulosta kansainvälisen tason bändiltä vaan on sitä ihan kirjaimellisesti. – Meillä on Moldovassa tuottaja sekä treenija äänitysstudio, ja toisinaan me kokoonnumme sinne vaikkapa viimeistelemään uutta julkaisua. Mutta onko se. Kaikki nämä kokemukset tekivät Elena Cartaragasta Lena Scissorhandsin. ”Monet kysyvät minulta, missä kotini on. Taiteilijanimi juontui hänen aiemmasta ammatistaan hiusstylistinä, joskin hän sanoo nimen tulevan myös ”syvemmältä”. Muuten meidän kannattaa tehdä niin paljon etätöitä kuin suinkin. ”En suunnittele tulevaisuuttani kovin pitkälle. Infected Rain julkaisi ensimmäiset äänitteensä omalla kustannuksellaan ja pysytteli itsenäisenä yllättävän pitkään, yli kymmenen vuotta. Myös Tim Burtonin elokuvan Edward Scissorhands oli masentunut hahmo, jota ei ymmärretty. Lena Scissorhands puolestaan on asunut Yhdysvalloissa vuodesta 2015. Tuolloin Infected Rain allekirjoitti paperit pitkän linjan metallimerkin, Itävallassa vuonna 1992 käynnistetyn Napalm Recordsin kanssa. Hänen perheensä oli Italiassa, eikä tatuoitu ja värikäs vaihtoehtonuori kokenut sopivansa kuvaan. Kotia ei ole Vaikka Moldova ei ole enää aikoihin ollut Infected Rainin ainoa kotimaa, tausta on selvästikin vaikuttanut bändiin ja sen laulajaan kovasti. Vasta Asylumin (2011), Embrace Eternityn (2014) ja 86:n (2017) jälkeen ilmestynyt neljäs albumi Endorphin (2019) oli ulkopuolisen levy-yhtiön julkaisema. Tuntui, että siellä ei ymmärretty, miksi olen tämän näköinen tai miksi teen työssäni ja elämässäni tällaisia asioita. – Toivottavasti musiikkimme on kehittynyt paremmaksi ja monitasoisemmaksi. Muusikoille tämä näkyy siinä, että uusille bändeille ei ole keikkapaikkoja eikä valtio tue musiikkivientiä. – Moldovalla ei valitettavasti ole vielä paljoakaan annettavaa taiteilijoille, joiden ura on jollakin tapaa vaihtoehtoinen. Yli viisitoista vuotta ja kuusi albumia muodostavat jo niin pitkän uran, että siitä voi erottaa kehitystä. Palkat ovat keskimäärin niin pieniä, ettei ihmisillä ole varaa investoida edes niin tärkeään asiaan kuin musiikkiin. äänitettiin saman kuun aikana. Miksi suunnittelisin, kun kaikki voi muuttua tai loppua koska tahansa?” 24. Ei pelkästään musiikillisesti vaan myös ihmisinä. Tilalle otettiin vain toinen kitaristi, basisti Vladimirin veli Sergey Babich. Lena Scissorhandsin suhdetta Moldovaan määrittävät myös henkilökohtaisemmat asiat. Sillä oli suuri vaikutus siihen, että halusin muuttaa ulkomaille. Lena Scissorhands kertoo synnyinmaastaan kysymättä, eikä puheenvuorosta selvästikään ole palaveerattu etukäteen Moldovan matkailun edistämiskeskuksen kanssa. Näin, että äiti ei ollut koskaan läsnä tässä hetkessä vaan ajatteli aina eteenpäin. Tai siis ystävät ja perhe kyllä ymmärsivät minua, puhun yleisemmin yhteiskunnasta. Yhteiskunta ei tukenut yksinhuoltajaa, ja ikävä kyllä myöskään isästäni ei ollut apua. Vuonna 2010 Kristioglo ja Mednyi jättivät yhtyeen. Sen saavat fanit päättää. Yhtyeen rastapäinen kitaristi ja lyhyttukkainen rumpali majailevat Moldovassa, ja tuoreen basistin koti on Italiassa. Toivon, että kuulijat huomaavat, että Infected Rain on kasvanut. Nykyään, kun muistelen siskojeni kanssa vanhoja aikoja, äidillä ei ole toisinaan hajuakaan, mistä puhumme, vaikka hän oli paikalla. Pian minulla oli projekteja Vegasissa ja muutin tänne pysyvästi. Muutoksen huomaa tietenkin parhaiten pyöräyttämällä peräkkäin läpi Asylum-debyytin ja uuden Timen, jotka ovat maailmojen päässä toisistaan. Omassa elämässäni olen yrittänyt oppia jotakin äitini kokemuksista. Kun Lena palasi 21-vuotiaana Moldovaan, hän ei kokenut enää sitäkään kodikseen. Se ei ole hänen syynsä. Tulin ensin käymään ystävien luona Las Vegasissa, ja sitten aloin tutkia, millaista täällä olisi asua ja mitä voisin tehdä. Hänellä oli kaksi työtä, kolme lasta ja todella vaikeaa. Kuitenkin jo kahden ensimmäisen pitkäsoiton välillä otettiin todella pitkä harppaus. Enempää hän ei selitä, mutta ei tarvitsekaan. Endorphinin jälkeen ja ennen uutta Timea Infected Rain teki Napalm Recordsille albumin Ecdysis (2022). Moldovalaisen Seas of the Moon -yhtyeen Valentin Voluta oli mukana tekemässä bändin ensimmäisiä julkaisuja ja on edelleen Infected Rainin luottotuottaja. Bändi keikkaili Moldovan lisäksi sen naapurimaissa Romaniassa ja Ukrainassa, ja ensimmäinen ep Judgemental Trap ilmestyi kesällä 2009. Lenan lapsuudenkokemukset ovat löytäneet tiensä myös Infected Rainin Time-albumille ja sen tematiikkaan
TEKSTI VILHO RAJALA 26. Referenssit ovat aina vähän vaarallisia, mutta jos tunnet vetoa bändeihin, jotka eivät mahdu laatikoihin, vaikkapa sellaisiin kuin Baroness ja Between the Buried and Me, Palehørsella saattaa hyvinkin olla sinulle annettavaa. Kenenkään ikä ei ala vielä nelosella, joten kaikki ovat viettäneet yli puolet elämästään toistensa vaikutuspiireissä. Amendfoilin Skyline Escape -albumi julkaistiin 2013 ja Palehørsen nimikkolevy 2019. Se on ajan saatossa vaan tullut siihen kylkeen, välillä vähän pakon edessä ja osittain omasta halusta. – Me tehdään esituotantoa paljon treeniksellä Samun kanssa kaksin. – Alusta saakka on ollut se idea, ettei haluta tehdä kymmentä levyä putkeen samaa juttua. Mäki-Kalan oma visio bändistä on aina ollut yksinkertaisesti se, että tehdään mitä halutaan. Kolmikon yhteinen historia on hätkähdyttävän pitkä. Siitä huolimatta Mäki-Kala sanailee omasta roolistaan hyvin vaatimattomaan sävyyn. – En mä muista mitään musiikillista tai ulkomusiikillistakaan asiaa, mikä olisi aiheuttanut isompaa kiistaa. Amendfoilina yhtye ehti tehdä yhden levyn. Mutta perusidea on, että kun se kuulostaa meidän mielestä hyvältä, se julkaistaan. Kun runtataan, runtataan niin että tuntuu, mutta yhtye ei kaihda duuria eikä tarttuvaa melodiaakaan. Se on osin käytännön sanelemaa, kun asutaan molemmat Tampereella päin. Entä kukas tekee lyriikkavideon, no mä voin opetella käyttään softaa ja teen. Kun saa rentoutua ja fiilistellä sitä musiikkia vapaasti eikä äänitykset paina päälle, siinä ikään kuin pääsee taas johonkin flow-tilaan. Tämä on rakkaudella tehtyä musiikkia ihmisille, jotka rakastavat musiikkia. Onko meille muodostunut joku tällainen veljellinen yhteys sen takia, Mäki-Kala pohtii. Hunting Groundsin kappaleita alettiin tehdä heti edellislevyn jälkeen, oikeastaan jo vuonna 2018. Bändi soittaa alavireistä, progressiivista ja polveilevaa, ajoittain hyperbolista, toisinaan seesteistä nykymetallia, jossa on kaikki sävyt. J os et ole koskaan kuullut Palehørsesta, nyt on korkea aika. Se on mulle kammottava ajatus ja koetan välttää sitä kaikin keinoin, vaikka totta kai omat maneerit alkaa meilläkin varmaan toistua. Näinhän tämä olisi pitänyt levylle soittaa! – Niin se vaan menee. Tällaisella historialla luulisi esiintyneen välirikkojakin, mutta ei. Siinä on helppo pallotella ja muutella ideoita lennosta. Tekstit ovat älykkäitä ja koskettavia. Rumpali Samu Honko ja basisti Ville ”Simo” Siivonen ovat tärkeitä palasia kokonaisuudessa. Tekeminen on muutenkin helpompaa, kun paikalla on yksi kielisoitin ja yksi lyömäsoitin. Vaikka Mäki-Kala tekee biisit, esituotantovaiheessa muun bändin rooli on olennainen. Yhtyeen kitaristi-laulaja Lassi Mäki-Kala on sekä soittajana että laulajana erinomainen, mutta osaaminen ei lopu siihen. – Luomispuoli on kieltämättä mun harteilla, kuten vähän kaikki siinä musiikin ympärillä. Moni voi toki tehdä näitä kaikkia asioita, mutta ani harva pystyy siihen yhtä kokonaisvaltaisen laadukkaasti. Veljellinen yhteys Palehørse on kuitenkin paljon enemmän kuin vain Mäki-Kalan luomistyön kehys. Mäki-Kala ja Siivonen ovat olleet kavereita ekaluokalta saakka, ja Hongon kanssa Mäki-Kala on soittanut samassa bändissä pian 20 vuotta. Hän on vastuussa biisien säveltämisestä ja sanoittamisesta, tuotannosta, äänityksestä ja kansitaiteesta, ainakin. ”Jotka osaa, ne tekee mitä vaan”, kuten Juicekin aikoinaan lauloi. Bändi tunnettiin aiemmin nimellä Amendfoil, ja tuore Hunting Grounds on toinen albumi uudella otsikolla. Joskus olen kotipsykologina miettinyt, että syy voi olla se, että meistä kenelläkään ei ole omia veljiä. Se on taiteellisesti ja henkisesti antoisin tapa työstää musiikkia. Eräs musiikinteon toistuva tragedia on, että kun kappale on tehty, treenattu, äänitetty ja ehkä julkaistukin, jossakin vaiheessa treeneissä välähtää. Palehørse on kunnioitusta herättävä bändi ja Hunting Grounds kunnianhimoinen albumi, joka sisältää paljon enemmän kuin pinnalta päättelisi. Kelat on olleet sellaisia, että mistäs me saadaan levynkannet, en mä tiedä, no mä teen
Perinteisiä kitarasooloja Palehørsen tuotannosta onkin turha etsiä, vaikka soitto on lievästi sanoen värikästä. Myös tekstit ovat tekijälleen tärkeitä. Yleissävy on synkkä ja dramaattinen, mutta Mäki-Kalan mukaan kyseessä ei ole mikään suora raportti omasta elämästä. – Tietenkin laulu on ollut mulle lapsuudesta asti oleellisin asia biisissä ja se on mulle tärkeä ilmaisumuoto. On rakkautta, loppuunpalamista, kriisejä ja toivoakin. Mutta kyllä mä olen pohjimmiltani komppikitaristi, valitettavasti, heh. Tämän myös Mäki-Kala myöntää. Hunting Groundsin kappaleet tarkastelevat inhimillistä elämää monelta kantilta ja hyvin samastuttavalla tavalla. Palehørsen kappaleet ovat ehkä soitannollisesti tapahtumarikkaita, mutta niiden keskeisin kuljettava elementti on laulu. – Mun tapa tehdä tekstejä on yleensä liioittelu. Sitten meneekin tosi huonosti tai 27. Jos on joku idea tai ongelma tai paha tai hyvä olo, lähden eskaloimaan sitä johonkin suuntaan biisissä. ”Alusta saakka on ollut se idea, ettei haluta tehdä kymmentä levyä putkeen samaa juttua.” Liioittelemalla voittoon Mäki-Kala mieltää itsensä ensisijaisesti kitaristiksi, ja nimenomaan komppikitaristiksi. Jos mulla on kymmenen minuuttia päivässä ylimääräistä aikaa, mä otan ennemmin kitaran käteen kuin alan laulaa
Ne on aika hyvässä tasapainossa, vaikka joskus joku vähän niiaa toisen takia. Mä sanoisin, että meidän julkaisut on aina vähän toistensa vastakohtia, vaikka ei ne niin erilaisilta kuulostakaan. Pitkä yhteinen historia ja rakkaus musiikkiin välittyvät. Bändi on liveolosuhteissa erinomainen esimerkki siitä, miten triomuotoisesta kokoonpanosta on mahdollista repiä todella paljon irti. Palehørse keikkailee tammikuun lopulla Atlasesin ja Hanging Gardenin kanssa, ja lisää on arvatenkin tulossa. Mäki-Kala kertoo miettivänsä joskus, olisiko kappaleissa erilainen henki, jos kaikki soittimet äänitettäisiin yhdellä kertaa. Ehkä se ”valitettavasti” on pientä ironiaa. – Esituotannossa mä en yleensä laula biiseihin, eli se jää vasta sinne levyn äänityksiin. Palehørse on vakaalla pohjalla toimiva yhtye, jolta on lupa odottaa laatua jatkossakin. Hunting Groundsin julkaisee debyytin tapaan norjalainen Indie Recordings. Kun elämä on tasapainossa, ihminen on toimintakykyinen. Lafkan rosteri ei vilise suomalaisbändejä, tai itse asiassa Palehørse taitaa olla ainoa laatuaan. Kai siinä vähän pelkää, että jos laulaakin vapautuneesti ja helvetin hyvin johonkin demolle, ei pysty enää levyllä samaan. Pitää jättää kaikki paukut sinne. Huonot ajat ovat ehkä hyvää polttoainetta luovuudelle, mutta ennen kuin luovuus voi kunnolla toteutua, pitää päästä edes jonkinlaiseen tasapainoon. Arjen lomassa iltaisin otettiin aina vaikka pari biisiä rummuilla, tai joskus vaan yksi. Se on ominaisuus, joka tekee musiikista kestävää. Mäki-Kala toistelee, että hän ei ”valitettavasti” ole ammattimuusikko, mutta toisaalta juuri se vapauttaa tekemään mitä haluaa. Laulusovitukset ovat toki mielessä, mutta ne materialisoituvat vasta levynteossa. Mäki-Kala myöntää, että kyse oli rahasta. Avausraidat hukassa Vaikka uudella levyllä käydään välillä duuritunnelmissa, yleisilme on ehkä syvempi ja synkempi kuin edeltäjällä. Se on aika paljon helpompaa kuin se, että pitäisi tehdä viidessä päivässä kaikki. – Mulla on elämässä musiikki ja työkuviot sekä perhe ja ystävät. Laulujen äänittäminen on ehkä tuskallista, mutta se tuottaa sen lopullisen palkinnon, että kappaleet alkaa kuulla ensimmäistä kertaa kokonaisuuksina. – Jos mulla löytyy nykyään päivästä kaksikymmentä minuuttia aikaa, mä saatan ehtiä tehdä siinä ajassa biisin. – En mä pystykään oikeasti! Jos mikrofoni ei olisi naaman edessä ja kuulokkeet korvilla, se olisi tosi hienoa ja mahtavaa. Hunting Groundsin materiaali tuotti hieman päänvaivaakin. ”Edellislevyllä oli tosi monta aloitus biisiä, mutta nyt tuntui, ettei ole yhtäkään!” 28. Mutta olen mä pohtinut, että erottaisiko sen sokkotestissä, jos toinen versio olisi yhdessä soitettu ja toinen erikseen… Esituotantodemothan me soitetaan yleensä yhdessä. – Rallattelupuoli jäi kieltämättä vähemmälle. Tällaisiin sitä näköjään itse kiinnittää huomiota. Jos sitä vertaa siihen, että on vaikka työttömänä ja fiilikset pohjamudissa, niin koko päivän voi istua kitara kädessä saamatta aikaan mitään. – Edellislevyllä oli tosi monta aloitusbiisiä, mutta nyt tuntui, ettei ole yhtäkään! Vaikka Palehørse tarjoilee mielellään kerrasta kaaliin jääviä melodioita ja koukkuja, bändin musiikki ei ole pelkkää pintaa. Heti kun ne tulee mukaan, siitä tulee todella epämukavaa. – Erikseen soittaminen vapauttaa tilaa sovitusten muuttamiselle vielä äänitysvaiheessa. Sitä vaatii myös musiikin saattaminen albumimuotoon omin voimin. Sen huomasi tietysti varsinkin korona-aikana. On tietyllä tapaa ennakkoluulotonta, että Hunting Groundsista ei julkaistu ainakaan vielä fyysistä painosta. Kun kaikki on päin helvettiä, ihminen on tiltissä. Edellislevy oli aika suoraviivainen ja popahtavakin, nyt ollaan ehkä monimutkaisemmalla ja synkemmällä vaihteella, Mäki-Kala pohtii. Tässä kohtaa voidaankin kumota se myytti, jonka mukaan suuri taide syntyy ainoastaan kärsimyksestä. tosi hyvin! Valitettavasti elän itse vähän liian tasapainoista elämää, jotta siitä saisi suoraan kovin suurta draamaa aikaiseksi. Mäki-Kalan mukaan yhteispeli toimii mainiosti ja norjalaiset luottavat bändiin. –Skyline Escape oli aika sekava, ja sitten taas Palehørsella haettiin vahvasti kokonaisuutta ja punaista lankaa. Miten ihminen pystyy äänittämään omaa lauluaan. Bändi olisi halunnut vinyylipainoksen, mutta sellaisen tekeminen maksaa, eikä tässä ajassa ole takeita tuotoista. Kun elanto ei ole musiikista kiinni, sen tekeminen on pysynyt taiteellisesti ja rahallisesti terveellisenä. Kun kaikki ympärillä on entistä enemmän pikaruokaa, vaatii luonnetta tehdä musiikkia, jota ei voi hotkaista yhtenä suupalana. – Levy on äänitetty käytännössä treeniksellä, aika rauhallisessa tahdissa. Hunting Grounds on osoittanut voimansa pitkässä ja toisteisessa kuuntelussa. – Ennemmin laitetaan nekin paukut vaikka seuraavan levyn tekoon. Kaikki paukut levylle Hunting Grounds -albumin miksausvaiheessa tuotantoon hyppäsi mukaan Atlases-yhtyeestä tuttu Jerkka Perälä, mutta muuten albumi on Mäki-Kalan äänittämä ja tuottama
– Olemme keikkailleet lähiaikoina naapurustossamme ja lähiseuduilla. – Tänään treenasimme Beach Boys -kappaleita surffipunkkiversioina, ja toden totta, tällainen irtiotto on ollut juuri sitä, mitä olemme viime vuosien tapahtumien jälkeen kaivanneet. Isä oli kuin Madder Mortemin jäsen ja osa tätä yhtyettä 30 vuotta, BP sanoo. Sisarukset kertovat, ettei bändi olisi päässyt alkuaan pidemmälle ilman heidän isäänsä. Bändin nimi oli aluksi Mystery Tribe. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA CAMILLA NESSETKNUT JA J. 30. Isämme ymmärsi jotain, mitä toivoisin kaikkien vanhempien ymmärtävän: on aika iso avain onneen, kun nuori ihminen saa tehdä sitä mitä rakastaa. – Hän ei koskaan sanonut, että bändissä soittaminen on hölmöä tai että meidän pitäisi ”kasvaa aikuisiksi”. – Elämänsä viimeiset kymmenen vuotta hän asui Agneten kanssa, ja minustakin tuntuu, ettei surutyö lopu ikinä. Madder Mortem oli ajautua musiikkinsa kanssa umpikujaan, kunnes voima levyn viimeistelemiseen löytyi elämän ainoasta väistämättömyydestä. – Välit isämme kanssa olivat läheiset ja bändin kannalta varmasti läheisemmät kuin monilla muilla. Suurin isku sisaruksille oli heidän isänsä Jakob Kirkevaagin menehtyminen. Vuosi taaksepäin kaksikon elämien ainut sävy tuntui olevan harmaa, eikä iloa meinannut syntyä oikein mistään. Omistautumista ja uskallusta Madder Mortem perustettiin pienessä Nord-Odalin kaupungissa vuonna 1993, jolloin Agnete oli 17-vuotias ja pikkuveli BP vasta 13. Hän kannusti ja tuki meitä kaikessa, mitä tuli musiikkiin. Toivon vain, että hän olisi kuullut levyn. Isämme kuolema sai meidät viimeistelemään Old Eyes, New Heart -albumimme, ja olen todella onnellinen, että isämme tekemä maalaus on levyn kannessa. Sekunneissa vakavoituva Agnete ei viittaa vain pandemia-aikoihin tai lievään writer’s blockiin, josta BP kärsi ennen uuden albumin syntymää. Hän olisi varmasti pitänyt siitä. BERGET Madder Mortem oli ajautua musiikkinsa kanssa umpikujaan, kunnes voima levyn viimeistelemiseen löytyi elämän ainoasta väistämättömyydestä. – Isämme mielestä hänen ikäisensä olivat tylsää seuraa, keski-ikäisiä vanhoja ukkoja, jotka eivät olleet kiinnostuneet mistään hyvästä, BP naurahtaa ja kertoo bändin soittaneen aluksi gootahtavaa doomia. Irrottauduimme oikein kunnolla kaikesta mitä teemme tavallisesti, sillä ohjelmistomme on koostunut lähinnä surf punkista, Agnete hekottelee. Juuri ennen haastattelua sisarukset ovat palanneet keikalta, joka ei muuta ollutkaan kuin hauskuutta. VANHOIN SILMIN, TUOREIN SYDÄMIN VANHOIN SILMIN, TUOREIN SYDÄMIN Y li kaksi kolmasosaa elämistään Madder Mortemia hengittäneet sisarukset Agnete ja BP Kirkevaag hymyilevät joulukuussa 2023 puntaroidessaan, miten paljon heidän asiansa ovat hiljattain muuttuneet
– Isämme henki elää aina meissä, ja myös Old Eyes, New Heart -albumilla. He olivat koko ajan herroittelemassa häntä, Agnete sanoo. Panostamme levyihin paljon, jopa päivätöiden kustannuksella. – Isän tärkein oppi oli, että meidän on tehtävä sellaista musiikkia kuin haluamme, ei jotain mitä joku muu odottaa meidän tekevän. Lienee siis osittain isämme ansiota, että Madder Mortemista tuli tällaista... Hän kertoo tämän heittäneen joskus ystävilleen, että mitä sitten, jos lapseni soittavat Saatanan musiikkia, koska ainakin se pitää heidät poissa ongelmista. – Panemme musiikkiimme aina kaikkemme. Musiikissamme on aina ollut kyse sekä omistautuneisuudesta että uskaliaisuudesta, ihan kuten isällämmekin. Se on Madder Mortemin elämää. Vieressä hymyilevä Agnete muistelee isänsä lohkaisuja lämpöä äänessään. Kyseiseen ajanjaksoon mahtuu rajoja rikkoneita ja ylistettyjä albumeita kuten All Flesh Is Grass (2001), Deadlands (2002), Marrow (2018) ja nyt Old Eyes, New Heart. – Mikä parasta, isä tykkäsi näistä rankemmista bändeistä vielä enemmän kuin me, BP naurahtaa ja kertoo Jakobin pitäneen erityisesti kiemuraisesta äärimetallista ja rohkaisseen Madder Mortemiakin soittamaan vielä kovaäänisemmin. – Olemme olleet niin huonoja promotoimaan tai tekemään pienintäkään numeroa itsestämme, että minkään pienen bändin ei todellakaan kannata ottaa mallia meistä, BP hymähtää. suosittu, että bändi voisi palkata hänet – viskiasiantuntijaksi backstagelle. Ne ovat taanneet Madder Mortemille hämmästyttäyvän lojaalin kuulijakunnan, mutta samaan aikaan bändi on monella tapaa yhä samassa paikassa kuin vuosikymmeniä sitten. noh, progea, jazzia, rockia, bluesia, funkia, housea ja vaikka reggaetä yhdistelevää keitosta, jolla ei varmasti menestytä, hah hah! Jakob oli paitsi Madder Mortemin kansitaiteilija, autokuski, kokki, valomies ja miksaaja myös isähahmo muillekin bändeille, jotka ikinä sattuivat kiertämään Madder Mortemin kanssa. Agneten mukaan hänen isänsä salainen haave oli, että Madder Mortemista tulisi omanlaisellaan musiikilla lopulta niin 31. Jos ihastumme johonkin maalaukseen ja haluamme sen kanneksi, hankimme sen itse, jos levy-yhtiö ei tue päätöstä. Teemme kiertueita nollatuloksella tai jopa vähän tappiolla. Omassa nurkassa Isän opit oman sydämen kuuntelemisesta ovat tulleet Madder Mortemin 24-vuotisen levytysuran aikana tarpeeseen. Niin sanottu menestys ei merkitse näissä kuvioissa mitään. – Vuonna 2001 olimme kiertueella Rotting Christin ja Vintersorgin kanssa, ja erityisesti Kreikan tyypit olivat ihan ihmeissään, että faijamme oli mukana
– Isämme vakavat sairastelut ja viimeiset ajat saivat meidät... Ei edes kahdeksannella albumillaan. Nyt levy-yhtiöiden fokus on täysin siinä missä pitää eli musiikissa. Kaikki, jotka ovat nähneet läheisensä kuihtuvan hiljalleen pois, tietävät varmasti, miltä se tukahduttava tunne tuntuu, Agnete jatkaa. Nehän voisivat olla ihan poppia! Oikea ja väärä Madder Mortem ei päästä kuulijoitaan helpolla. Olen 43-vuotias ja koen tehneeni yhden elämäni parhaista levyistä, joka on ihan yhtä vilpittömästi meitä kuin debyyttimme. Olin tovin ihan jumissa levyn miksaamisen kanssa. – Sitten ”elämä tapahtui” ja levyn viimeistely kesti ikuisuuden. Isämme menehtyminen sai meidät pohtimaan kaikkea, mitä olemme tehneet ja kokeneet. 2000-luvun alussa kiemuraista progemetallia soittanut bändi Norjasta ei ollut mikään läpihuutojuttu, varsinkin kun Madder Mortemin musiikki oli outoa jopa muihin lajityypin bändeihin verrattuna. BP jatkaa, ettei Old Eyes, New Heartia ole sen helpompaa kuvailla kuin bändin aiempiakaan levyjä. Ja se kaikki kuulostaa samaan aikaan sekä oikealta että väärältä. – Kuolemasta tuli kuitenkin elämää. Tätä nykyä ajat ovat tavallaan otollisempia. – Heti kun Marrow-albumi oli julkaistu, mieleeni tulvi uusia ideoita, ja jotenkin elämäni oli hetken aikaa tasapainossa. Ja sitten toisen ikuisuuden. – Rakastamme kontrasteja sekä kappaleiden sisällä että niiden välillä. – Jos selviät Long Road -päätöskappaleeseen asti, voit ehkä huomata, että kyseessä on ollut matka. Old Eyes, New Heart on yksi Madder Mortemin hienoimmista levytyksistä, joka kokoaa bändin omalaatuisen soundin yhteen hienosti. Ennemmin askartelen nurkassa musiikkimme parissa. Pian tiesin, että Madder Mortemissa jos missä on järkeä ja levyn on valmistuttava, BP summaa. Hänestä tuntuu yhä siltä, ettei mikään genreluettelo tahdo kuvastaa Madder Mortemin ominaissoundia. Onhan se yhä innostavaa, että Cold Heart Rain -biisillä kuullaan vanhan liiton black metalia, kirkkourkuja, amerikkalaisen folkin tunnelmia ja yhdet Agneten hienoimmista lyriikoista ikinä. turtumaan. Mikään ei tuntunut oikein miltään, aloin kyseenalaistaa kaiken ja tuskailin pitkään, onko Madder Mortemissa tai missään muussakaan mitään järkeä. Albumista, jota BP kutsuu puolivakavasti ”kirotuksi levyksi”, tuli lopulta jotain kaiken vaivan arvoista. Mielialani alkoivat heitellä. Kirottu levy Kun kuuntelee BP:n kertomuksia Old Eyes, New Heartin tekemisestä, on selvää, että levy on vaatinut työtä. Old Eyes, New Heartilla kaikella on merkitys kansitaiteita, kappalejärjestystä ja draaman kaarta myöten. BP, joka on äänittänyt ja miksannut vuosikausia kaiken Madder Mortemin musiikin, antoi levyn jopa toisen miksaajan tehtäväksi, mutta sekään ei toiminut. Kitaristi kertoo, että albumin vanhimmat osat ovat peräisin peräti vuodelta 2004. Varhaisten levyjemme aikaan meille jankutettiin, että olkaa gootimpia ja tehkää tarttuvampia kappaleita, ja ai niin, mitä jos Agnete käyttäisi enemmän nahkaa ja hienompia meikkejä. – Olemme jutelleet uudesta albumista, ja ymmärrän nyt paremmin, että jos Norjasta tulee tänä päivänä bändejä kuten Leprous ja hekin voivat tehdä mitä vain ja liikuttavat ihmisiä musiikillaan, niin ehkäpä paria kolmea genreä samaan kappaleeseen summaavat sävellyksemme eivät ole enää niin luotaantyöntäviä. Se oli tuskallista. – Olen todella onnellinen siitä, että olemme edenneet siten kuin olemme. Se jos mikä on minulle luova mielentila. – Parikymmentä vuotta sitten levy-yhtiöt olivat hieman kapeakatseisempia. Jotenkin he ovat saaneet yhdistelmän progea ja suuria areenoita toimimaan. – Luotan aina siihen vaistoon, että jos jostain ideasta tulee ajatus ”ei näin saa tehdä”, sitä on ehdottomasti kokeiltava, kitaristi toteaa. – Ajatus menestyksestä hirvittää minua yhä. Hän käyttää esimerkkinä Master Tongue -kappaleen ”slayermäistä riffiä”, joka on hakenut paikkaansa monilta bändin levyiltä. Osa nimistä on synkintä metallia, mutta Here and Now tai Things I’ll Never Do. Levy alkaa yhdenlaisesta mielentilasta, päättyy aivan toiseen ja välille mahtuu paljon kaikenlaista. Emme tajunneet sitä levyä tehdessämme, mutta monella tapaa me jätimme näitä lauluja tehdessämme jäähyväisiä isällemme. Sitten hän jatkaa, että valtaosa albumista syntyi todella hitaasti vuosien 2018–2023 aikana. Agnete arvelee Madder Mortemin olleen aina hieman aikaansa edellä. Ajatellaan bändiä kuten Opeth. BP nostaa esille itselleen erityisen hetken Old Eyes, New Heartilta. – Ehdin jo leipiintyä kappaleisiin täysin, mutta nyt olen jälleen innoissani niistä, mikä saattaa antaa pientä vihjettä, että ehkäpä näissä sävellyksissä on ”sitä jotain”, BP sanoo. Olen aivan liian ujo ja varautunut, jotta voisin käsitellä sellaista huomiota. Sisarukset kertovat olevansa isänsä lapsia myös siinä mielessä, että albumit ovat albumeita. Katso levyn kappalelistaa. Old Eyes, New Heartista oli vähällä tulla ihan eri levy. – En enää tunge samaan kappaleeseen ihan kaikkia ideoita vaan viivyn hetkessä pidempään, mutta... ”Emme tajunneet sitä levyä tehdessämme, mutta monella tapaa me jätimme näitä lauluja tehdessämme jäähyväisiä isällemme.” 32. Joskus on kutkuttavinta pistää samaan kappaleeseen todella lempeää groovea ja raskainta rumuutta, kuten vaikka levyn aloitusraidalla, Agnete sanoo. Meidän kohdallamme se ei olisi ollut ikinä mahdollista. – Meinasin antaa periksi Madder Mortemin suhteen, minkä hyvä puoli on siinä, että kun en enää välittänyt mistään, annoin mennä
VUODEN 2023 RASKAIMMAT LISTANIKKARI: TERO LASSILA Coffinshakers. 34. A .H . Hexvessel. Top-10-listaukset niin kotimaan kuin ulkomaailman osalta löydät tuonnempaa. Sitä ennen tarjolla on Inf-tyyppien henkilökohtaiset kärkiviisikkolistat, joita on saanut höystää halutessaan paitsi ”ei-raskaalla” valinnalla myös vuoden kovimmalla raskaalla ep-levyllä (top-5-levyt eivät ole parhausjärjestyksessä). Tami Hintikka XYSMA No Place Like Alone SULPHUR AEON Seven Crowns and Seven Seals ASINHELL Impii Hora ASPHODELUS Sculpting from Time MAJESTIES Vast Reaches Unclaimed EI-RASKAS: SLOWDIVE Everything Is Alive Jukka Hätinen KHANATE To Be Cruel URFAUST Untergang HEXVESSEL Polar Veil NOTHING / FULL OF HELL When No Birds Sang TERVEET KÄDET Kaikki kaikkia vastaan EI RASKAS: AISHA DEVI Death Is Home Niko Ikonen DØDHEIMSGARD Black Medium Current AUTREST Follow the Cold Path CONVOCATION No Dawn for the Caligious Night CLANDESTINE BLAZE Resacralize the Unknown BAXAXAXA De Vermis Mysteriis EP: AETHYRICK Kolme veljestä EI-RASKAS: GUNSHIP Unicorn Joni Juutilainen ARDITI Emblem of Victory CLANDESTINE BLAZE Resacralize the Unknown DØDHEIMSGARD Black Medium Current MEPHORASH Krystl-Ah TAR POND Petrol EP: AETHYRICK Kolme veljestä Eetu Järvisalo BALANCE BREACH Abyzmal OMNIVORTEX Circulate KATATONIA Sky Void of Stars THROAT We Must Leave You SHADE EMPIRE Sunholy EP: FINSTERFORST Jenseits EI-RASKAS: GUNSHIP Unicorn Toni Keränen ORO Vid vägs ände BJØRKØ Heartrot STEEL PANTHER On the Prowl VV Neon Noir STAM1NA X EP: GUNSHINE Checkmate EI-RASKAS: MILEY CYRUS Endless Summer Vacation Kari Koskinen VOMITORY All Heads Are Gonna Roll MARDUK Memento Mori THE COFFINSHAKERS Graves, Release Your Dead PYREXIA System of the Animal 25 Infernon toimituskunta on valikoinut jälleen menneen vuoden kovimmat albumit. Äänestykseen osallistui 19 infernolaista
E R IK H A N SE N 35. Koskinen AVENGED SEVENFOLD Life Is But a Dream VOIVOD Morgöth Tales GREEN LUNG This Heathen Land FILTER Algorithm MIKKO HERRANEN Varjot EP: UFOMAMMUT Crookhead EI-RASKAS: SLOWDIVE Everything Is Alive Miika “Mega” Kuusinen COFFIN MULCH Spectral Intercession DÉLÉTÈRE Songes d’une Nuit Souillée TAR POND Petrol THE BLEEDING Monokrator LEGENDRY Time Immortal Wept EP: SPECTRE Lonesome Gambler EI-RASKAS: THE COFFINSHAKERS Graves, Release Your Dead Markus Laakso VV Neon Noir TENHI Valkama THE COFFINSHAKERS Graves, Release Your Dead ITERUM NATA Trench of Loneliness HEXVESSEL Polar Veil EP: GHOST Phantomime EI-RASKAS: LANA DEL REY Did You Know that There’s a Tunnel Under Ocean Blvd Tero Lassila BJØRKØ Heartrot KALMAH Kalmah VOMITORY All Heads Are Gonna Roll INSOMNIUM Anno 1696 ENSLAVED Heimdal Mikko Malm VOMITORY All Heads Are Gonna Roll MEPHORASH Krystl-Ah TENHI Valkama STAM1NA X XOTH Exogalactic EP: DREAM UNENDING / WORM Starpath EI-RASKAS: MONICA ROSCHER BIG BAND Witchy Activities and the Maple Death Elli Muurikainen ANGUS MCSIX Angus McSix and the Sword of Power BLOODRED HOURGLASS How’s the Heart. JAG PANZER The Hallowed LORDI Screem Writers Guild TEMPLE BALLS Avalanche EP: INSOMNIUM Songs of the Dusk EI-RASKAS: THE HIVES The Death of Randy Fitzsimmons Aki Nuopponen HEXVESSEL Polar Veil TENHI Valkama PANOPTICON The Rime of Memory INSOMNIUM Anno 1696 THE COFFINSHAKERS Graves, Release Your Dead EP: SPIRITBOX The Fear of Fear EI-RASKAS: LANKUM False Lankum Matti Riekki AUTREST Follow the Cold Path CONVOCATION No Dawn for the Caliginous Night HEXVESSEL Polar Veil TENHI Valkama VOMITORY All Heads Are Gonna Roll EI-RASKAS: PJ HARVEY I Inside the Old Year Dying Vesa Siltanen STONED STATUES Guardian BARONESS Stone SPIRIT ADRIFT Ghost at the Gallows IN FLAMES Foregone METALLICA 72 Seasons EI-RASKAS: ISMO ALANKO Me olemme ihme Jaakko Silvast EXCALION Once upon a Time AIR RAID Fatal Encounter TANNA Kohtalon tuulet FIRST SIGNAL Face Your Fears OBITUARY Dying of Everything EP: GHOST Phantomime Aadolf Virtanen KK’S PRIEST The Sinner Rides Again RIVERSIDE ID.Entity IN FLAMES Foregone STAM1NA X KATATONIA Sky Void of Stars Teemu Vähäkangas ENFORCED War Remains VOMITORY All Heads Are Gonna Roll CONVOCATION No Dawn for the Caliginous Night TERRIFIER Trample the Weak, Devour the Dead MARDUK Memento Mori EP: FUGITIVE Maniac EI-RASKAS: RADIOPUHELIMET Radiopuhelimet Vomitory. Terveet kädet. TERVEET KÄDET Kaikki kaikkia vastaan EP: SODOM 1982 EI-RASKAS: SLOWDIVE Everything Is Alive Kimmo K
MEPHORASH Krystl-Ah 10. CLANDESTINE BLAZE Resacralize the Unknown 09. IN FLAMES Foregone 07. THE COFFINSHAKERS Graves, Release Your Dead 03. ORO Vid vägs ände Tenhi. STAM1NA X 05. KATATONIA Sky Void of Stars 05. TERVEET KÄDET Kaikki kaikkia vastaan 04. VV Neon Noir 06. DØDHEIMSGARD Black Medium Current 02. KK’S PRIEST The Sinner Rides Again 06. ASPHODELUS Sculpting from Time V U O D E N 20 2 3 R A S K A IM M A T ULKOMAAT 01. VOMITORY All Heads Are Gonna Roll 04. O LE M A R T IN H A LV O R SE N 36. Dødheimsgard. AVENGED SEVENFOLD Life Is But a Dream 09. AUTREST Follow the Cold Path 08. TENHI Valkama 02. INSOMNIUM Anno 1696 10. CONVOCATION No Dawn for the Caliginous Night 08. HEXVESSEL Polar Veil 03. BJØRKØ Heartrot 07. KOTIMAA 01
AUTREST Follow the Cold Path 08. DØDHEIMSGARD Black Medium Current 02. MEPHORASH Krystl-Ah 10. AVENGED SEVENFOLD Life Is But a Dream 09. ULKOMAAT 01. KK’S PRIEST The Sinner Rides Again 06. VOMITORY All Heads Are Gonna Roll 04. KATATONIA Sky Void of Stars 05. THE COFFINSHAKERS Graves, Release Your Dead 03. ORO Vid vägs ände A RT BY K IM D IA Z H O LM 10-11 FEBRU ARY 2024 TURK U-STO CKHO LM-TU RKU M/S VIKIN G GRAC E TICKETS ON SALE NOW! WWW.NORDICMETALCRUISE.FI. IN FLAMES Foregone 07
Ihsahnin kaksiosainen uutuusalbumi sisältää niin paljon olennaista hänen taiteestaan, että mies on antanut sille oman nimensä. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT ANDY FORD 38. Massiivisen teoksen luoneen artistin mielessä on päällimmäisenä kiitollisuus
Millainen prosessi Ihsahnin rakentaminen oli. Olen tosi ylpeä siitä, mitä olen saanut aikaan. Mikäli odottelu saa tämän multi-instrumentalistin ja äärimetallin legendan jännittyneeksi tai turhautuneeksi, hän ei anna sen näkyä. Ihsahn nauraa usein ja lempeästi ja vaikuttaa hyvin lämpimältä tyypiltä. Periaatteessa olisit voinut tehdä kolmen albumin kokonaisuuden julkaisemalla vielä metallisovitukset ilman orkesterisovituksia. Mistä lähdit liikkeelle. Välillä kaduin, että lähdin tällaiseen. Mietin monta kertaa, ettei tästä tule ikinä mitään. Norjalainen on saanut valmiiksi yhden uransa haastavimmista albumikokonaisuuksista ja päästänyt sen käsistään. Musiikkihan on molemmilla levyillä periaatteessa samaa. – Totta, ja periaatteessa nekin versiot olisivat voineet toimia. Haluan mieluummin kysellä paljon kuin pitää hallussani kaikki vastauksia.” 39. Vaikkei sitä hänen musiikistaan uskoisi, hänestä huokuu rauha. Ihsahn-nimen saanut teos on jo päässyt levy-yhtiön, median ja lähipiirin kuultavaksi. Se on vain esitetty erilaisilla instrumenteilla. Tuliko ensin metalli vai sinfonia. Olet saanut aikaan melkoisen monsterin. – Varmasti vaikeinta, mitä olen ikinä tehnyt. Tämän projektin perusta on hyvin perinteinen ja simppeli. Pian siihen tarttuu yleisö. Sitten tein samoin kuin kaikissa muissakin hankkeissani, eli luonnostelin esteettisen kehyksen, ”Olen edelleen todella kiinnostunut Nietzschestä ja ylipäänsä totuuksia kyseenalaistavista ideologioista ja ajatuksista, koska totuus on subjektiivinen asia. Mutta olihan se palkitsevaa saada teos valmiiksi. V egard ”Ihsahn” Tveitan on välitilassa. Hankalaa siinä oli eri kerrosten yhteensovittaminen. – Ensimmäiseksi päätin, että teen sekä orkestraalisen osuuden että metallipuolen, ja vieläpä niin, että ne toimivat niin erikseen kuin yhdessä. Haluan olla avoin sille, että olen väärässä. Helmikuun puolivälissä ilmestyvä Ihsahn on kahden albumin kokonaisuus, jonka ensimmäinen osa sisältää metallia orkesterisovituksilla ja toinen samat kappaleet klassisen musiikin keinoin esitettynä
Se on hyvin yksityiskohtainen samplekirjasto, täydellinen minun tarkoituksiini. Lähes kaikki levyn klassiset instrumentit on tehty sampleilla. Ne muodostavat laajan kokonaisuuden. Ymmärtääkseni kirjoitit albumin taustalle tarinan, joka ei kuitenkaan ole kuulijan kannalta kovin olennainen. Kautta orkesterialbumin kuullaan myös ihmisten soittoa. Kaikki elementit ovat hyvin arkkityyppisiä, ne on vain kerrostettu yhteen. Oletko klassisesti koulutettu muusikko. Tai siihen hän ainakin pyrkii. Siinä on traditionaalisia tarinan elementtejä, eli jotain uutta, kulkemista, epäilystä, rakkautta, menetystä, paluuta ja muutosta… Lainasin tiettyjä piirteitä Kreikan jumaltarustosta. – Kyllä. Pilgrimage to Oblivion on metallibiisinä levyn rankinta antia, mutta orkesterisovituksena se melkeinpä kuiskailee. Hänen levynsä ovat harkittuja ja ehyitä kokonaisuuksia, eivät pelkkiä koosteita projektin puitteissa syntyneistä kappaleista. Jos vaikka sinulla sattuu olemaan tuon verran ylimääräistä, järjestän sellaisen konsertin oikein mielelläni. En siis ole lähtenyt tekemään tätä levyä tyhjästä, mutta opin sitä tehdessäni valtavasti uutta. Vasta sen jälkeen sovitin musiikin metallibändille ja orkesterille. Vasta sitten aloin kirjoittaa musiikkia ja lyriikkaa ja koota yhteen ideoita, jotka sopisivat siihen maailmaan. – Moni on kysynyt, aionko esittää näitä biisejä joskus kokonaisen orkesterin säestyksellä. Ei kuitenkaan ihan kaikki. Se ei ole ongelma, jos ottaa huomioon, miten hyvältä levyn orkesteriosuudet kuulostavat. Projektina tämä oli todella mielenkiintoinen. Millainen ote sinulla oli näiden kappaleiden säveltämiseen. Halusin välttää diatonisia sointukulkuja eli perinteisiä harmonioita. Niille, jotka haluavat katsoa lähempää, löytyy tutkittavaa. Siellä on toistuvia motiiveja tai teemoja, jotka vastaavat tarinan eri osia, ja metallipuolen välisoitot viittaavat orkesterilevyn tarinaan. Yhteydenottoa odotellessa aiomme keikkailla samplejen kanssa. Eihän siihen tarvita kuin noin satatuhatta euroa. Teitkö Ihsahnia säveltäessäsi tai äänittäessäsi töitä monien klassisten muusikoiden kanssa. Black metal -muusikoita pidetään usein yhden genren ihmisinä, mutta Ihsahn sanoo olleensa aina avoin kaikenlaiselle musiikille. eräänlaisen näyttämön tai jopa maailman, jossa albumi sijaitsee. Kun en ole bändissä eikä kokoonpano puske musiikkia luonnolliseen suuntaan, voin tehdä mitä tahansa – etenkin, kun nykyteknologia on sellaista kuin on. – Tämä on nykyisin hyvin tyypillinen tapa tehdä tällaista musiikkia. Se olisi aivan mahtavaa. Saatavilla oli kyllä paksuja kirjoja. Laadin tällaisia sääntöjä, jotta ajaisin itseni tutkimaan uusia harmonian värejä. – Levyt, joita kuunnellen vartuin, ovat kokonaiskuvia. – En ole koskaan opiskellut musiikkia missään kouluissa vaan olen itseoppinut. – Koska tavoittelin kaksipuolista lopputulosta, aloin säveltää pianosoundilla. – Olen huomannut, että jos pystyn visualisoimaan ja sisäistämään teoksen keskeisimmän aiheen ja laatimaan levystä kuvakäsikirjoituksen, eli löytämään ideoille paikat palapelistä, näen myös, mikä ei sovi kuvaan. – Uusia videoitani katsomalla tulee selvemmäksi, miten tarina etenee. Tämä toimii, vaikka tavoitteena olisi hyvinkin abstrakti lopputulos. – Oli onni, että löysin musiikin niin varhain elämässäni. – Olen toiminut näin ensimmäisestä soololevystäni lähtien. Kymmenvuotiaana tartuin sähkökitaraan ja opettelin blueskuvioita, kunnes löysin Twisted Sisterin, Iron Maidenin ja WASPin ja ryhdyin soittamaan rockja metallibändeissä. Muusikon työkalupakki Ihsahnin musiikissa kuulee metallin ja klassisen lisäksi paljon muutakin, kuten progressiivista rockia ja jopa jazzia. – Lähestyin tämän levyn tekemistä kuin säveltäisin elokuvasoundtrackiä. Tiedät varmaan mitä tarkoitan, jos sanon, että Iron Maidenin kansitaide ja musiikki sopivat yhteen. Tätä albumia kuunnellessa huomaa, että kun saman sävellyksen asettaa erilaiseen emotionaaliseen kehykseen, se voi kuulostaa aivan toiselta. Myös tulevilla keikoilla turvaudutaan varmaan sampleihin. Se on perinteinen sankarin matka, sellainen jollaiseksi [antropologi] Joseph Campbell tarinan aikoinaan määritteli. Sinun kokonaisuuksiasi pitävät koossa paljon lujemmat säikeet kuin vaikkapa juuri Powerslaveä, ja ne on tehty nuoteista. Somewhere in Time, sen futuristinen kuvasto ja kitarasyntikat – sama juttu. Katso Powerslaven kantta ja kuuntele sen biisejä – samaa maailmaa. – En, vaan Spitfire Audion Symphonic Orchestran kanssa. En ole koskaan pitänyt siitä, että artistit selittävät teoksiaan liikaa. Albumi on kuin rakennus, joka näyttää siistiltä, mutta se on myös sisustettu hienosti ja kerroksia riittää. Siinä olivat suurena inspiraationa lempisoundtrackieni säveltäjät. Sellainen on kiehtonut minua siitä saakka, kun aloin näpelöidä kosketinkuvioita metalliriffien päälle ollessani kymmenen tai yhdentoista. Ennen nettiä oli todella hankalaa opiskella omin päin vaikkapa orkestroinnin ydinperiaatteita. – Ainahan minä olen tehnyt metallia, jossa on mukana orkestrointia tai soundtrackmäisiä elementtejä. Siitä voisi tulla helposti pelkkää sekasotkua, koska kirjoitusperiodin mittaan syntyy paljon erilaisia ideoita. En kuitenkaan kerro mielelläni tarinasta kovin yksityiskohtaisesti. Olen opiskellut tekemällä ja ottamalla haltuun uusia tekniikoita, kun sellaisia on tullut vastaan. Ihsahn-albumin soundi on nimenomaan näiden elementtien yhdistelmää, ja aiemmalla bändilläsi Emperorilla oli tärkeä rooli sinfonisen black metalin luomisessa. Milloin alun perin kiinnostuit tällaisen musiikin tekemisestä. – Kun aloin kirjoittaa biisejä, käytin tiettyjä dogmia. Olen vähän tutkinut, mitä kaikkea siihen vaadittaisiin. Eivätkä ne levyt tunnu pelkiltä biisinipuilta. Minkä vuoksi luonnosteluvaihe on tarpeellinen. Arkkityyppien kerroksia Ihsahn on enemmän albumien rakentaja kuin yksittäisten biisien kirjoittaja. Lisäksi bändini rumpali Tobias Solbakk soitti orkesteriosuuteen lyömäsoittimia. On kuulijasta kiinni, miten he musiikkia ja lyriikkaa tulkitsevat. Aloin soittaa pianoa kuuden tai seitsemän vanhana, vaikkakaan en koskaan oppinut hyväksi pianistiksi. Suuretkin soundtrackit ovat oikeiden soitinten ja sampleinstrumenttien yhdistelmiä. Sävelsin hyvin perinteiselle sinfoniaorkesterille ja hyvin perinteiselle äärimetallibändille. Mukana on myös loistava viulisti Chris Baum, joka tuplasi kaikki ykkösja kakkosviuluosuudet. Näin maallikon mielestä on vaikuttavaa, että rakennat levyillesi kokonaisia orkesterisovituksia. Tein tarinan, jotta voisin rakentaa sanoitukset jonkin varaan. 40. Se on tavallaan kuin romaanin synopsis. Olin mielissäni, kun soitin tätä musiikkia ystävilleni ja he sanoivat, että tuntuu kuin katselisi elokuvaa – he eivät siis tienneet, että taustalla tosiaan on tarina. Toivon silti, että levy kiinnostaa ilman, että tarinaan tarvitsee syventyä täysin. Koen onnistuneeni välittämään tarinallisuuden hengen musiikkiin
”Kun saman sävellyksen asettaa erilaiseen emotionaaliseen kehykseen, se voi kuulostaa aivan toiselta. Pilgrimage to Oblivion on metallibiisinä levyn rankinta antia, mutta orkesterisovituksena se melkeinpä kuiskailee.” 41
– Sodan aikana saksalaiset selvittelivät, mikä olisi kaikkein keskeisin sijainti Norjassa. – Pakko myöntää, että olen Spotify-käyttäjä. Sitten katsoin ympärilleni ja tajusin, että huone oli ihan samanlainen kuin siinä kuvassa.” 42. Mutta sellainen on tässä genressä hyvin harvinaista. Naurahdin, että haha, katsokaa, tuollainen meikäläinen oli nuorena. Sellainen olisi tosi mielenkiintoista. Sen soidessa on selvää, että ambitiosi kohdistuivat paljon laajempaan musiikilliseen alaan kuin puhtaaseen metalliin. Tiedät varmaan mitä tarkoitan, koska joudut kuuntelemaan työssäsi niin paljon musiikkia. Ja vauhdilla! Kun joku saa hitin, viikon päästä striimattavissa on kuuden muun artistin samantyyppinen biisi. Sellainen sijaitsee täällä edelleen, alle kilometrin päässä kotoani. Kun hyppään junaan, pääsen lentokentälle parissa tunnissa. Nolompi niistä on muutoksen pelko. Siinä minä poseerasin nahkahousuissa ja piikkirannekkeissa, ja ympärillä oli vahvistimia ja soittimia. Ihsahn kasvoi siellä eikä ole koskaan muuttanut pois. Tarjoaisi jotakin, mitä en ole ennen kuullut. Projektiin ei voitu palkata kokonaista orkesteria, joten Zimmer teki musiikkia samplejen avulla ja tuli luoneeksi aivan uudenlaisen äänimaailman, jossa on ennenkuulemattomia hybridisoundeja. Varmaan voisin myös säveltää muille. Sehän oli Notodden. Saatan tsekkailla uutta poppiakin, jotta kuulisin miten sitä nykyisin tuotetaan, studionörtti kun olen. Siirryimme thrashiin, siitä death metaliin ja lopulta perustimme Emperorin, joka soitti metallia varhaisen Bathoryn ja Celtic Frostin hengessä. – Emperoriin tuli koskettimia siksi, että kuuntelimme jo silloin orkesterimusiikkia ja soundtrackejä, sellaisia säveltäjiä kuin Jerry Goldsmith, John Williams, John Carpenter ja Bernard Herrmann. Vaikka Emperorin black metal oli raakaa, sitä ei tunneta niinkään alkukantaisuudesta kuin progressiivisista ja sinfonisista vaikutteistaan. Mikä tekee musiikista hienoa. Sitten bändin nimi ja osa jäsenistä vaihtui. Prometheus: The Discipline of Fire & Demise (2001) jäi Emperorin viimeiseksi albumiksi. Mehän olemme pikemminkin viimeisiä, jotka tekevät omat biisinsä itse. Rakastan hienoa musiikkia, huonoa musiikkia en niinkään. Se olisi itse asiassa kiinnostava kokeilu. Juttelin juuri Opethin Mikael Åkerfeldtin kanssa ja hän kertoi tehneensä musiikkia Netflixin Clark-sarjaan. Eikä asia ole näin siksi, että uutta hyvää metallia ei enää tehtäisi. – Kaipaan musiikilta sitä, että se veisi minut jonnekin, missä en ole ennen ollut. Emperor oli alun perin primitiivinen sivuprojekti, mutta vähitellen kanavoimme kaiken luovuutemme siihen. Toisinaan algoritmikin onnistuu tarjoamaan jotakin josta pidän. Mitä ajattelet siitä. – Jos tahtoo hyvänkokoisen talon, jossa on tilaa omalle studiolle, koirille ja perheelle, Notoddenissa asuminen on hyvä ”Näin jonkin aikaa sitten kuvan itsestäni 20vuotiaana. – Olen tehnyt sovituksia muille bändeille, samoin uudelleenmiksauksia. Ja sitten sinä tutustuit Tomas ”Samoth” Haugeniin, jonka kanssa perustit Emperorin vuonna 1991. Se on vähän kuin tulisi työkalupakkinsa kanssa auttamaan jotakuta. Millainen musiikinkuluttaja olet nykyisin. Kun minulla oli kunnia tuottaa Triviumin Matt Heafyä hänen Ibaraki-sooloprojektissaan, teimme vähän biisejäkin yhdessä. Oli kivaa tehdä levyä Mattin kanssa. Kuuntelen paljon soundtrackejä. Siinäpä vasta subjektiivinen lausahdus. Järkevämpi taas on paikkakunnan käytännöllisyys. Olet tehnyt myös tuotantotöitä omille ja vähän muidenkin levyille. Siinä olisi vieläpä pakko säveltää jostain muustakin kuin omasta päästään, tulkita tarinaa musiikiksi, ja silloin musiikki palvelisi toisenlaista tarkoitusta kuin yleensä. ”Kahden minuutin päässä”, kuten hän itse sanoo. Ihmiset saattavat erikoistua vaikkapa toplinereiksi eli kertosäemelodioiden säveltäjiksi. Se on paljon musiikkia. Ja kerrankin leikkuulaudalla ei ollut oma sydämeni. Tuollainen musiikki ja kauhuelokuvat olivat osa ilmapiiriä, jossa Emperor toimi. Ehkä minut vielä löydetään niihin töihin! Tai ehkä minä löydän jonkun hullun, joka suostuu tekemään töitä kanssani, vaikka taustani on mikä on. Sellaista musiikkia on esimerkiksi Hans Zimmerin Dyyni-soundtrack, joka oli varmaan jonkinlainen pandemiaprojekti hänelle. – Pidän tuottamisesta ja siitä, että voin käyttää kokemustani hyödyksi. Se kiehtoo minua todella paljon. Kun löydän uutta hyvää musiikkia, useimmiten sitä on suositellut minulle joku ystävistäni. En kuitenkaan näkisi mitään väärää siinä, että tekisin biisin jollekulle muulle. Vaihtoehdothan ovat striimaaja ja/tai vinyylija cd-hamsteri. – Olen aina haaveillut säveltämisestä elokuviin tai tv-sarjoihin. Kuunteletko enää lainkaan metallia. Ympäristön uhrit Notodden on pieni kaupunki Etelä-Norjassa Telemarkin läänissä. – Olin kolmentoista, kun liityin Samothin bändiin soittamaan perinteistä heavy metalia. Onko vielä tekemättä jotakin uutta, johon haluaisit ryhtyä. Julkaistu lopputulos olisi varmaan ihan erilainen kuin millaiseksi kappale olisi omissa käsissäni muotoutunut. – Jos kuuntelen, kyseessä on usein jonkun kaverini bändi tai sitten jokin vanha suosikkini. Ihsahn löytää kaksi syytä Notoddeniin jäämiselle. Kuten Ihsahn-levyn saatteessa kerrot, olet julkaissut albumin joka toinen vuosi siitä alkaen, kun täytit kuusitoista. Sen kuunteleminen vain vie minut työmoodiin. Joskus joku vieläpä tekee tuplalevyn, joka sinun on pakko kuunnella läpi. Tänne tehtiin rautatieristeys, josta pääsee kaikkialle maassamme. Hän asuu perheineen lapsuudenkotinsa ja sitä ympäröineen maatilan naapurissa. Sillä tavalla musiikkini on kehittynyt. – Ehkä olen vain vanha ja kärttyinen, mutta minusta cowriting-kulttuuri tekee musiikista tosi geneeristä. Valtavirtapopin puolella taas ”cowriting” on hyvin yleistä. Kun kerran olet kiinnostunut monenlaisesta musiikista, luuletko, että pystyisit tekemään musiikkia muille artisteille. Halusin kyllä hänen tekevän materiaalinsa itse, ja niin hän tekikin, mutta heittelin sekaan omia ideoitani. Noh, kyllä sellaisetkin saattavat olla kiinnostavaa kuultavaa
Retkeilemme ja uimme jäiden seassa. Muistan siltä ajalta parhaiten ne aikuiset, jotka ottivat teini-ikämme huomioon ja juttelivat meille. Nyt kun lapset ovat lentämässä pesästä, olemme miettineet vaimoni kanssa muuttamista jonnekin vielä lähemmäksi luontoa. Oletko sitä edelleen. Enkä tainnut onnistua selittämään asioita kenellekään vaan sen kuin pahensin tilannetta. Muistan sen nyt, kun kohtaan itse nuoria, joilla on kapinavaihe päällä. Olen edelleen todella kiinnostunut Nietzschestä ja ylipäänsä totuuksia kyseenalaistavista ideologioista ja ajatuksista, koska totuus on subjektiivinen asia. Kaikki kritiikki, pilkka ja huutelu oli kuin bensaa liekkeihin. Eräs läheiseni sai potkut töistä vain siksi että tunsi minut, vaikka ei ollut missään tekemisissä metallimusiikin kanssa. Ja kyllähän se antoi tietynlaista vipuvoimaa elämässä ja opetti paljon. En usko, että musiikkinne sinänsä olisi järkyttänyt kansakuntaa, ellei siihen olisi liittynyt rikoksia. valinta. Ennen vanhaan asenteet mustaa metallia kohtaan olivat melko toksisia. Se oli portti vaihtoehtoiseen ajatteluun. Nykyisin black metal -bändien näkee saavan kulttuurija elämäntyöpalkintoja. Sellaista se nuorilla usein on. – Kyllä, pahoja asioita tapahtui. Toisaalta me emme myöskään pyytäneet keneltäkään hyväksyntää. He haluavat vain saavuttaa jotakin. – Ei minulla ole enää mitään tarvetta tuollaisille leimoille. Kun emme työskentele studiossa, olemme metsässä koirien kanssa. On tehty dokumentteja ja jopa draamaelokuva. Kun olin teini-ikäinen ja parikymppinen, minusta tuntui tärkeältä katsoa asioita sellaisen linssin läpi. Sitä paitsi täällä on luontoa, ja minä en ole ikinä ollut mikään cityihminen. Musiikki ei ole muuttunut, mutta ihmisten suhtautuminen siihen on. Haluan olla avoin sille, että olen väärässä. Emperorin In the Nightside Eclipse -debyytillä (1994) soittaneista muusikoista olet ainoa, joka ei joutunut 1990-luvulla vankilaan, ja sinäkin ilmaisit haastattelussa tukesi skenemiesten tulitikkuleikeille. Yhdeksänkymmentäluvulla, kun norjalaisessa black metal -skenessä tapettiin ihmisiä ja poltettiin kirkkoja, pikkukaupungissa asuminen ei varmaankaan ollut sinulle yhtä käytännöllistä kuin nykyisin. Eivät he olleet asioista samaa mieltä, mutta ainakin he keskustelivat kanssamme. Norjalaisesta black metalista on kirjoitettu vuosien varrella paljon. Luin aiemmin tänään haastattelusi Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Lords of Chaos -kirjasta (1998). Olen 43. Näin aikuisena on vain kiinnostavaa miettiä, että olimme 30 vuotta sitten todella nuoria. Vaikutit olevan vähemmän roolin tai fantasian vankina kuin moni muu kirjaan haastateltu ja kerroit olevasi maailmankatsomukseltasi satanisti. – Kohu oli melkoinen. Heitä voi yrittää opastaa kohti jotakin merkityksellistä. Haluan mieluummin kysellä paljon kuin pitää hallussani kaikki vastauksia. Enkä yritä selitellä niitä. – Onhan tämä ollut mielenkiintoinen matka. Murha, tuhopoltto ja hautojen häpäiseminen tuppaavat herättämään ihmisissä negatiivisia tunteita
”On ihmeellistä ajatella, että joillakin on minun musiikkiini samanlainen side kuin minulla on omien suosikkieni musiikkiin. Olen saanut elättää itseni musiikilla, nähdä maailmaa ja tavata mielenkiintoisia tyyppejä. Naurahdin, että haha, katsokaa, tuollainen meikäläinen oli nuorena. Olin Emperorissa 16–25-vuotiaana, ja ne ovat tärkeitä vuosia. Sittemmin se on aktivoitunut keikoille muutaman vuoden välein mutta ei ole julkaissut uutta musiikkia. Sitä menee johonkin vieraaseen maahan soittamaan ja tapaa siellä porukkaa, joka on kasvanut samojen Iron Maidenin levyjen äärellä kuin minä. Kyllähän minä tunsin muita black metal -tyyppejä, mutta lähinnä Samothin kautta. Näin Emperorin joitain vuosia sitten Helsingissä, ja tuntui erikoiselta, että niinkin äärimmäinen musiikki voi muuttua nostalgiseksi. Minusta voi olla vähän tylsää kuunnella esimerkiksi I Am the Black Wizards -biisiä, mutta sitä ei ole koskaan tylsää soittaa. Minusta voi olla vähän tylsää kuunnella esimerkiksi I Am the Black Wizards -biisiä, mutta sitä ei ole koskaan tylsää soittaa.”. Se ei johdu siitä, että osoittaisin mieltäni niitä vastaan. Olen aivan yhtä tohkeissani uuden albumin tekemisestä kuin aikoinaan, mutta kokemusta löytyy paljon enemmän. He ovat kasvaneet musiikin keskellä. – On ihmeellistä ajatella, että joillakin on minun musiikkiini samanlainen side kuin minulla on omien suosikkieni musiikkiin. – Olen, molemmista. Pelkkää bonusta Emperor oli tärkeä osa Ihsahnin elämää kymmenen vuoden ajan. Miten paljon olet mielestäsi muuttunut viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Mitä ajattelet nykyään sellaisista Emperorin albumeista kuin In the Nightside Eclipse (1994) ja Anthems to the Welkin at Dusk (1997). Et kai vain ole kasvattanut heistä muusikoita. Ei minulle koskaan selvinnyt, ketkä olivat keskeisiä hahmoja. Globaalin metalliskenen kautta olen päässyt havainnoimaan toisenlaisia kulttuureja. En kuitenkaan ole itse katsonut aiheesta elokuvia sun muita. Kun menee lavalle, siirtää egonsa sivuun ja antautuu musiikin välittäjäksi. Toisaalta intoilen samoista asioista kuin 16-vuotiaana. Koen olevani todella etuoikeutettu. Siinä iässä koettu musiikki pysyy mukana koko elämän ihan neurologisella tasolla. Ne ovat teini-ikäni soundtrackiä siinä missä Metallica tai Maiden. Emperorin varhaiset levyt tulevat toisesta ajasta. Lasteni eno Einar Solberg taas laulaa Leprousissa. Sellainen vetää nöyräksi. Mutta miksipä ei voisi. Heille on ihan tavallista, että ihmiset tekevät levyjä ja maailmankiertueita. Olen saanut nauttia kiertämisen parhaista puolista, mutta myös yksityisyydestä, perhe-elämästä ja kotoilusta. Siinä minä poseerasin nahkahousuissa ja piikkirannekkeissa, ja ympärillä oli vahvistimia ja soittimia. Notoddenissa sinua alettiin katsella lempeämmin jo vuosituhannen alussa ja sait kunnan kulttuuripalkinnon vuonna 2002. Sitten katsoin ympärilleni ja tajusin, että huone oli ihan samanlainen kuin siinä kuvassa. Olemme soittaneet sitä biisiä esimerkiksi Etelä-Amerikassa, toisella puolella maapalloa. – Ehkä eniten on muuttunut se, miten kiitollinen olen elämälle. Siinä on kyse musiikista eikä minusta, ja se musiikki elää minussa. Mitä mieltä olet tästä kaikesta. Tavallaan olen muuttunut täysin. Minua ei vain kiinnosta. Sinulla on kaksi lasta, jotka ovat esiintyneet levyilläsikin. – Minun on vaikeampi samastua niihin kuin myöhempiin levyihin, jotka ovat lähempänä, vielä ikään kuin ulottuvillani. Ajatusmaailmani oli varmaan ihan samanlainen kuin muillakin, mutta sosiaalinen puoli taas… Sanotaanko, että minulle sopii hyvin tällainen sooloartistin ura. – Kaikki tuntevat jonkun, joka ei ole muuttunut lainkaan 30 vuodessa. 1990-luvullakin Samoth oli Emperorissa se, jolla oli yhteyksiä skeneen. Siellä yleisö ilmaisee tunteitaan todella vahvasti ja tuhannet ihmiset ovat mukana vanhojen biisien jokaisessa hetkessä. Myös Heidi [Solberg Tveitan, Starofash] on muusikko, ja hänen äitinsä on klassisen laulun opettaja, joka esiintyy musikaaleissa. Olen tyytyväinen myös siihen, että en ole rundannut liikaa. itse käynyt Oslossa turistikierroksella katsomassa skenen maamerkkejä, mikä tuntui vähän huvittavalta, koska black metal oli alun perin niin undergroundia kuin olla voi. Sitäkään ei sovi unohtaa, että nuo levyt ovat merkinneet paljon monille ja vaikuttaneet monen bändin musiikkiin. Sanomme vaimoni kanssa, että lapsemme ovat ympäristönsä uhreja. – Näin jonkin aikaa sitten kuvan itsestäni 20-vuotiaana. Vuosina 1991–2001 toiminut bändi teki neljä albumia. Minä olin nörtti, joka hengaili studiossa. – Tajuan, että ne ovat kiinnostavia juttuja popkulttuurin vinkkelistä katsottuna
Valistunut arvaukseni on, että ne puuttuvat pari vuotta hurahtavat nopeasti. Mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla olisi enää tavoitteita. Monet haaveilevat siitä, mitä minä saan tehdä elääkseni, ja näin on käynyt puhtaasti tuurilla. Puhuin tästä muuten Jehovan todistajille, jotka tulivat eräänä päivänä koputtamaan oveani. Lisäkseni siitä on perillä vain kaksi ihmistä: Samoth ja vaimoni. Ja se, kuinka kovasti pelkää omaa loppuaan. Mitä Ihsahn muuten tarkoittaa. – Aloin miettiä jo nelikymppisenä, miten etuoikeutettu olen. Levyn ytimessä on paljon sellaista, jonka koen hyvin tutuksi ja läheiseksi. Voi tietysti olla, että tällaisista levyistä luetaan paljon enemmän merkityksiä kuin niissä itse asiassa onkaan. Mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä. – Levy-yhtiö sanoi, että on melko rohkeaa antaa levylle oma nimensä. Voisihan sitä olla täyttämättäkin vuosia, mutta se on mielestäni paljon huonompi vaihtoehto. Siksi tämän albumin voi sanoa olevan juuri sitä, mitä minä teen. Kaikki sen päälle on ollut pelkkää bonusta. – Olen kiitollinen. Lokakuussa 1975 syntyneenä et ole enää kovinkaan kaukana viidenkympin rajapyykistä. Joten eiköhän jätetä tämä tähän.. Tiedän, että Samoth tuli Tomasista, mutta sinun taiteilijanimellesi en ole löytänyt kunnollista merkitystä. Itse en alun perin ajatellut asiaa siltä kantilta. Olen myös onnistunut pitämään perhe-elämän ja musiikkielämän hyvässä balanssissa. Siksi pystyn hyvin elämään sen kanssa, että levyä kutsutaan Ihsahniksi. Sain kaiken 40 ikävuoteen mennessä. – Tuntui vaikealta keksiä nimeä, johon kiteytyisi kaikki, mitä tämä teos sisältää. Siksikö, että et vain keksinyt parempaa nimeä. Miltä se sinusta tuntuu. Olisin ahne, jos odottaisin elämältä enemmän. Hän oli jonkin verran minua vanhempi, mutta lähti aivan odottamatta. Sinä olet tehnyt Emperorin jälkeen kahdeksan sooloalbumia, joten tuskin voit olla kovin pettynyt siihen, mitä olet saanut aikaan. Vasta sen kuullessani käsitin, että se on ihan oma juttunsa popkulttuurissa. – Tarkoittaa. Sitä on niin lyriikoissa, metallissa kuin orkestroinnissa. Ajattelin vain, että julkaisu edustaa minua. Kerrohan lopuksi, miksi päätit antaa uudelle tupla-albumillesi nimeksi Ihsahn. Antamalla levyllesi tuollaisen nimen liityt myös tiettyyn kaanoniin: itsensä mukaan nimetyn albumin myöhemmällä urallaan julkaisseiden bändien ja artistien joukkoon. Ensimmäinen ja ainoa kitaransoitonopettajani kuoli viime viikolla. Tarkoittaako se mitään. He kertoivat kuolemanjälkeisestä elämästä, ja se toi mieleeni, että ensin Emperor tuli tunnetuksi, sen loputtua sain vielä lähteä soolouralle ja yhäkin minun annetaan tehdä levyjä ja keikkoja. Musiikin pohjalla kulkee tarinoita, jotka vuotavat toisiinsa, ja kokonaisuus on kerroksellinen ja kompleksinen. Ikäkriisien ankaruuteen vaikuttaa kai eniten se, miten hyvin elämä on vastannut odotuksia
Kuvailisin itseäni Kansasin Steve Walshin kaltaiseksi hahmoksi, joka on taitava kummallakin kentällä. Sieltä palatessa mukana olivat koskettimet ja Queenin Greatest Hits -nuottikirja. – Olen päätynyt vetämään vähintään taustalauluja jokaisessa bändissä, jossa olen ollut kosketinsoittajana – silloinkin, kun Alessandro Del Vecchio on multi-instrumentalisti, laulaja, lauluntekijä, tuottaja ja miksaaja. Musiikki on kuulunut hänen päivittäiseen elämäänsä pienestä asti, mutta varsinaisen heräämisen hän koki 13-vuotiaana. Setäni sanoi, että voin tulla opettelemaan milloin vain. Soittelin itsekin huvikseni, ja siten opin soittamaan myös kitaraa. Koskettimien ohella tulevaa muusikkoa kiehtoivat kaikki muutkin soittimet. Jos minulla olisi ollut vaikkapa saksofoni, olisin soittanut sitä. Äänialani on aina ollut todella korkea, mutta ymmärsin, että voisin saada itsestäni irti vielä enemmän. Menin häntä vastaan ovelle ja kerroin, että tahdon olla kuin Freddie Mercury ja soittaa kuten Queen. Se oli jotain uutta ja ennennäkemätöntä! Siihen aikaan kaikki musiikki piti etsiä itse. Muistan kun Dream Theaterin ensimmäinen levy ilmestyi. Alessandro ei koe olevansa erityisesti laulaja tai kosketinsoittaja, sillä roolit tukevat niin tiiviisti toisiaan. Setäni mielestä minun olisi pitänyt aloittaa opettelemalla skaalat ja kaikkea tuollaista. En voinut uskoa korviani! – Olin kuunnellut biisin varmaan 70 kertaa putkeen siihen mennessä, kun isäni tuli töistä kotiin. – Esittelen itseni aina laulavana kosketinsoittajana tai koskettimia soittavana laulajana. – Olin teini-ikäinen 90-luvulla, ja ehkä siksi musiikki oli minulle kuin uskonto. – Yritin vain ymmärtää, mitä kosketintai piano-osuuksissa tapahtuu. – Se oli uskonnollinen kokemus, sillä näin valon, kirjaimellisesti. Seuraavana aamuna perhe lähti soitinkauppaan. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN PÖLKYLLÄ Tyyppi jolla on ideoita 46. Aina kun näen jonkun soittamassa jotakin instrumenttia, jota en itse soita, ajattelen, että olisipa hienoa kokeilla tuota, vaikka soitin olisikin hieman epätavallisempi. – Veljeni on kitaristi, joten talossa oli aina kitaroita. Alessandro alkoi kirjoittaa omia biisejä saman tien. Kun aloin laulaa tosissani, tajusin, että minun täytyy opetella pitämään ääneni kunnossa. I talian Lombardiasta kotoisin oleva Alessandro Del Vecchio syntyi vuonna 1979. Silti hän on aina valmis uuteen haasteeseen. Tuohon aikaan sellaisia levyjä oli vaikeaa ostaa Italiasta, joten ne täytyi hankkia Japanista, Sveitsistä tai Saksasta. – Kun kuulin ensimmäistä kertaa Yngwie Malmsteenin kappaleen I’ll See the Light, Tonight, halusin laulaa kuten Jeff Scott Soto ja yritin matkia hänen korkeita kiljahduksiaan huoneessani, Alessandro nauraa. – Olin täysin itseoppinut 25-vuotiaaksi asti. Nykyisin laulunopettajanakin toimiva mies opetteli laulamaan imitoimalla omia suosikkisolistejaan. Edge of Foreverin perustanut italialainen on julkaissut vuosien varrella lähes tuhat biisiä ja päässyt työskentelemään liki kaikkien idoliensa kanssa. Otin siis laulutunteja ja aloin treenata ammattimaisesti. – Isä pirautti pianonsoittoa opettavalle sedälleni ja kertoi, että tahdon oppia soittamaan koskettimia. Pian löysin Dream Theaterin ja Yngwie Malmsteenin, mikä nosti vaikeusasteen ihan toiselle tasolle. Ensimmäinen tunti jäi kuitenkin myös viimeiseksi, sillä olin kiinnostunut vain Queenin soittamisesta. Nykyisin on helppoa mennä Spotifyhin tai Youtubeen, sieltä voi löytää mitä tahansa. Olin kiinnostunut vain jalkapallosta, kuten kaikki italialaiset lapset, kunnes eräänä päivänä kuulin ensimmäistä kertaa Queenin Bohemian Rhapsodyn
47
Ensin minua pyydettiin laulamaan taustoja, ja lopulta päädyin jakamaan puolet liidilauluista David Readmanin kanssa. Ihmiset puhuivat, että mitä nämä penskat luulevat tekevänsä täällä, mutta hiljenivät heti kun aloimme soittaa. Yhtyeen tuorein albumi Ritual ilmestyi viime lokakuussa. Heiltä riistettiin oma kulttuuri ja kieli, ja kaikki nunnien ja pappien toimintaa vastustaneet tapettiin. Halusin että Edge of Forever palaa vahvempana kuin koskaan, ja niin lopulta kävikin, sillä tiesin nyt tarkkaan mitä haluan. – Soitimme progressiivista metallia, eli aloitimme helpoimmasta, hah! Siihen aikaan kotikulmillani oli paljon muusikoita ja musiikkiklubeja, joten soittajien löytäminen kävi vaivattomasti. Halusin kirjoittaa tarinan sisaruksista, jotka viedään pois perheensä luota ja erilleen toisistaan. Tarvitsin ne vuodet kehittääkseni itseäni pisteeseen, jossa voin antaa bändille kaikkeni. – Se ei välttämättä ole kaikkein suurin yhtye, mutta se on oma bändini, jossa minulla on vapaus tehdä mitä tahdon. – Jälkeenpäin ajateltuna on aika hullua, että koin sellaisen kutsumuksen ja ilmestyksen. Lähes kymmenen vuoden tauon aikana Alessandro työskenteli muun muassa tuottajana ja sessiomuusikkona. Tuollaisen tarinan ajattelisi kuuluvan menneisyyteen, mutta samanlaisia rikoksia tapahtuu tänäkin päivänä, sillä ihmiset rakastavat rahaa ja valtaa. – Soitimme todella vaikeita ja monimutkaisia juttuja ja treenasimme lähes päivittäin. Käänteentekevästä Queen-kokemuksesta on nyt yli 30 vuotta. Oli elämä miten rankkaa hyvänsä, jos on rehellinen itselleen ja sydän ja sielu ovat oikeassa paikassa, kaikki kääntyy lopulta hyväksi. – Ei sillä, että kuuntelisin hirveästi omia levyjäni, mutta toisinaan automatkoilla tykkään soittaa vanhoja albumeitani. Esimerkiksi ollessani Voodoo Circlessä teimme Whiskey Fingers -levyn, jolla minun piti vain soittaa kosketinosuudet. Meidän olisi pitänyt oppia historiasta, mutta niin ei ole tapahtunut. Edge of Forever on silti minun juttuni, joka on ollut osa elämääni päälle 20 vuotta. – Niiden koulujen tavoite oli tehdä lapsista täydellisiä länsimaisittain sivistyneitä kristittyjä. Sillä on erityinen paikka sydämessäni. – Ensinnäkin kokoonpanomme koki muutoksia Another Paradisen [2009] jälkeen. Tiemme erosivat, mutta olemme yhä hyviä ystäviä. Erikoista kyllä aloimme heti kirjoittaa omia biisejä emmekä esittäneet lainkaan covereita. Vuonna 2019 yhtye aktivoitui uudestaan, ja sen jälkeen levyjä on ilmestynyt toiset kolme. En tarkoita, etteivätkö myös Jørn ja Hardline olisi bändejäni, olenhan ollut jälkimmäisessäkin yli vuosikymmenen. Minun piti ottaa etäisyyttä hommaan. Olimme silti vasta kakaroita, jotka kuskattiin keikkapaikoille vanhempien kyydeillä. Se on konseptialbumi Kanadassa 1800-luvulla aloitetusta asuinkoulujärjestelmästä, jonka pyrkimyksenä oli saada alkuperäiskansoihin kuuluvat lapset sulautumaan valkoiseen yhteiskuntaan. – Ehkä minun täytyi tehdä kaikki ne mielettömät kollaboraatiot ja työskennellä itseäni suurempien artistien kanssa, jotta pystyin todistamaan itselleni mihin kaikkeen pystyn. Kun aloin tehdä biisejä, tajusin että haluan jakaa kertomattomia tarinoita PÖ LK YL LÄ niin ei etukäteen suunniteltu. T O M M A SO B A R LE T TA. Yhtye julkaisi debyyttinsä vasta 2007, kun Alessandro oli jo lähtenyt bändistä. Tiesin mitä bändiltä halusin, mutta en pystynyt toteuttamaan sitä oikealla tavalla. Silloin en vielä edes tajunnut, että musiikin tekemisestä tai soittamisesta voisi saada rahaa. Ensimmäiset nelisen vuotta soitimme ainoastaan omaa materiaalia ja solmimme levytyssopimuksen ollessamme vain 16-vuotiaita. Edge of Forever julkaisi kolme albumia vuosina 2003–2009, mutta sen jälkeen koitti pitkä hiljainen jakso. Puolet Fury N Gracen jäsenistä liittyi melodista hard rockia esittävään Edge of Foreveriin, jonka kosketinsoittaja-laulaja perusti vuonna 2003. He joutuvat elämään hyvin vaikeaa elämää, mutta löytävät toisensa lopulta uudestaan. – Whitesnakellä tai Bon Jovilla on hienoja rokkilyriikoita, mutta ne eivät muuta maailmaa. Olen levystä yhä todella ylpeä, mutta jos sitä vertaa vaikkapa uusimpaan levyymme, eron huomaa jopa laulussani. Another Paradise on yksi teos, johon palaan silloin tällöin. Vasta kun soitin ensimmäisen ammattimaisen keikkani, mietin, että onpa siistiä, kun voi tehdä sitä mitä rakastaa ja siitä vieläpä maksetaan! Kantaa ottavaa musiikkia Alessandro perusti ensimmäisen bändinsä Fury N Gracen vuonna 1994. – Tarina on eräänlainen vertauskuva. Näytimme aika huvittavilta, sillä yritimme vasta kasvattaa pitkiä tukkia. – Soitimme yhdessä lähes kymmenen vuotta, mutta toisin kuin muut jäsenet, minä halusin ruveta tekemään musiikkia ammattimaisesti ja saada urani nousuun
– Kyse ei ole pelkästään työstä, sillä olen päässyt luomaan myös mielettömiä ystävyyssuhteita. – Jossain vaiheessa olin jo työskennellyt Steve Lukatherin, Carmine Appicen ja Bernie Marsdenin kanssa. Tuottajan saappaisiin Alessandro on ollut mukana lukemattomissa projekteissa ja bändeissä, mutta varsinaisia aktiivisia yhtyeitä hänellä on ”vain” neljä. Viimeiset 12 vuotta mies on työskennellyt tuottajana levy-yhtiö Frontiersilla. Studiotyöskentely Night Rangerin basisti-laulajan, Whitesnaken kitaristin ja Journeyn rumpalin kanssa tuntui siltä kuin minut olisi heitetty keskelle Mestarien liigaa! Mietin olenko oikeasti soittamassa ja tuottamassa tätä levyä. ”Kun herään aamulla, minun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin musiikin tekemistä. Olin työskennellyt tuottajien kanssa paljon ja nähnyt mitä he tekevät, joten ajattelin, että voisin tehdä saman itsekin. Arvostan sitä vielä enemmän, sillä siinä pääsee etuoikeutettuun asemaan, näkemään oikean ihmisen legendaarisen hahmon takana. Kaikki neljä bändiä myös keikkailevat, joskin vaihtelevasti. Poden helposti koti-ikävää jos olen viikonkin kiertueella, joten yritän löytää hyvän tasapainon. Omia sankareita Alessandro on päässyt työskentelemään monien idoliensa kanssa. – Olen valtavasti velkaa tälle bändille [kaikesta päätellen Moonstone Projectille], sillä kaikki sen jälkeen tuottajana saavuttamani on heidän ansiotaan. Nykyään olen vain kiitollinen siitä, että voin tehdä tätä elääkseni. Minulle sanottiin, ettei kukaan halua ottaa italialaista tekemään näitä hommia. Kun herään aamulla, minun ei tarvitse ajatella mitään muuta kuin musiikin tekemistä. Olemme tehneet Jørnin kanssa viisi tai kuusi levyä, ja kun olemme studiossa, olen tavallaan yhä se sama 15-vuotias, joka palvoo hänen lahjakkuuttaan. – Tässä vaiheessa uraani ja tässä iässä haluan lähteä vain kiertueille, jotka tuntuvat minusta oikeilta. Nimeni on levyjen krediiteissä, joten monet luulevat, että olen täysipäiväisesti mukana niiden toiminnassa. Frontiersin ansiosta olen päässyt tuottamaan monia rokkilegendoja aina Mr. En tiedä miksi, mutta he ajattelivat, että olisin sopiva tyyppi tuottamaan ja opastamaan heitä. Alessandro on tuottanut levyjä omien bändiensä ohella lukuisille muille yhtyeille ja artisteille. Kärkeen hän nostaa Jørn Landen ja Hardline-solisti Johnny Gioelin. Bigistä Journeyn jäseniin. Albumi menestyi hyvin, joten pian muutkin bändit alkoivat kysellä minua tuottajaksi. Alessandro puhuu kokemuksistaan ylpeänä mutta ei lainkaan rehennellen. Sen sijaan hän haluaa olla valmis yllättävänkin tilaisuuden tullen. David Coverdaleä, Ritchie Blackmorea ja Joe Lynn Turneria lukuun ottamatta olen soittanut käytännössä jokaisen Deep Purplen jäsenen kanssa. – Jos tekee kovasti töitä ja ottaa tavaksi valmistautua kunnolla, ennen pitkää tulee se suuri puhelu, ja silloin on oltava valmiina. – Olin 27-vuotias tavallinen italialainen maalaisjätkä. Yritän välittää positiivisuutta ja inspiraatiota, jotta maailmasta tulisi parempi paikka ilman sotimista ja kärsimystä. Olen äärimmäisen nöyrä ja kiitollinen, mutta myös äärimmäisen hyvä ja luja musiikillisesti. Aivan hiljattain Jørn lensi Italiaan juhlimaan poikani yksivuotissyntymäpäivää ja esitti hänelle onnittelulaulun! Siinä palasin taas miettimään 15-vuotiasta Alessandroa, joka oli valtava Jørn-fani. Työn määrä kasvoi valtavasti kertaheitolla ja olen siitä tietysti kiitollinen. Miten ihmeessä aika riittää kaikkeen. Vuosia sitten en kieltäytynyt mistään ja päädyin työskentelemään yli rajojeni. – Minulta kysytään tätä joka kerta! Työskentelen varmaan kymmenen tuntia joka päivä, mutta kalenterini ei ole koskaan 49. Hän kertoo, ettei ole koskaan asettanut tavoitteita, että haluaisi työskennellä juuri tämän tai tuon muusikon kanssa. Hänhän on suurin piirtein maailman paras hommassaan, mitä minä voisin muka tehdä. Se on ylellisyyttä, josta niin monet muut muusikot voivat vain haaveilla.” ja kirjoittaa sanoituksia, jotka voivat antaa ihmisille erilaista näkökulmaa. Ajan rakenne Omat bändit, sessiohommat, kiertueet, täysipäiväinen tuottaminen ja perhe-elämä. Tänä vuonna tulen kiertämään Yhdysvalloissa erään bändin kanssa ja olen jälleen mukana Rock Meets Classic -kollektiivissa vuoden tauon jälkeen. – Voisin tehdä töitä enemmänkin, sillä minua kysellään jatkuvasti vaikka mihin. Nuorena minulta kyseltiin jatkuvasti, miksi teen tällaista musiikkia. Nämä ihmiset ovat äärimmäisen ammattimaisia ja lahjakkaita muusikoita, ja minun on oltava asiansa osaava tyyppi, jonka kanssa on mukava työskennellä. – Opettelin itsekseni demojen tuottamista, ja Edge of Foreverin toisen levyn ilmestyttyä vuonna 2005 eräs bändi pyysi minua tuottamaan levynsä. Pysäyttävimpänä kokemuksena Alessandro muistaa superprojekti Revolution Saintsin ensimmäisen albumin äänitykset Yhdysvalloissa. – Treenatessamme ennen keikkoja Glenn tuumasi: ”Sinä vedät taustalaulut, eikö niin?” En ollut edes asentanut mikrofonia, sillä en todellakaan ajatellut, että Glenn haluaisi kenenkään muun laulavan. – Ne ovat Edge of Forever, Jørn, Hardline sekä eräs uusi juttu, josta tiedotetaan tammikuussa. Tiesin kuitenkin aina, että minusta olisi tähän. Se oli mieletöntä, ja tuollaisia hetkiä riittää. Mieleen ovat jääneet myös kiertueet Ian Paicen ja Glenn Hughesin kanssa, eikä ihme, sillä Deep Purple on Alessandron kaikkien aikojen suosikkibändejä. – Parrasvaloissa oleminen on hienoa, mutta parasta on tavallinen elämä näiden tyyppien kanssa. Kipinä studiotyöskentelyyn syttyi jo nuorena, sillä muusikon isä teki ääniteknikon hommia. – Tykkään keikoista, mutta en halua kiertää liiaksi ja viettää kaikkea aikaani tien päällä. – Siihen aikaan bändiin kuuluivat Doug Aldrich, Jack Blades ja Deen Castronovo. Luen joskus ansioluetteloani, joka on tätä nykyä jo valtavan pitkä, ja mietin, että olen työskennellyt suurin piirtein kaikkien kuuluisimpien bändien muusikoiden kanssa. Tajusin, että jos nämä tyypit haluavat tehdä töitä kanssani, ainoa ero tulee olemaan omassa valmistautumisessani ja asenteessani. Kysyin, tahtooko Glenn tosiaan minun laulavan, ja hän totesi, että sen takiahan hän minut sinne pyysi. Vain neljä bändiä siis, mutta siinäkin on neljä liikaa, mies nauraa. Se on ylellisyyttä, josta niin monet muut muusikot voivat vain haaveilla. – Oli käänteentekevä hetki, kun Frontiers halusi minut taloon töihin. Se oli yksi hetkistä, kun aloin kelata elämääni. – Kaikki muut jutut ovat kollaboraatioita tai studioprojekteja, joissa olen mukana sessiomuusikkona. Ympäristön täytyy olla oikea, jotta voin suoriutua parhaalla mahdollisella tavalla
”Luen joskus ansioluetteloani, joka on tätä nykyä jo valtavan pitkä, ja mietin, että olen työskennellyt suurin piirtein kaikkien kuuluisimpien bändien muusikoiden kanssa.” JO H N N Y P A P A G N I 50. Se määrä muusikoita joiden kanssa olen työskennellyt on aivan käsittämätön. Tulevaisuudessa mies aikoo julkaista musiikkia myös sooloartistina. Toivon että teen yhä musiikkia ja olen hieman vakaammassa tilanteessa. – Toivottavasti olen yhä täällä. Olen se tyyppi, joka hehkuttaa aina jotain uutta levyä. Entä pidemmällä tähtäimellä, mitä vaikkapa seuraavat kymmenen vuotta tuovat tullessaan. Nyt on meneillään niin paljon kaikenlaista! En halua tehdä liikaa sessiojuttuja. Olen kirjoittanut poppia, tanssimusiikkia, metallia ja rokkia. Toisinaan unohdan, millä albumeilla olen ollut mukana, kun teen kahta levyä kuukauden jokaisena päivänä. läpeensä täynnä. Alessandro kertoo, että hänellä on noin 900 julkaistua biisiä, mikä on kieltämättä aivan monumentaalinen määrä. Ehkä hieman vanha ja epätavallinen! Progeprojekti ja sen kanssa keikkailu on Alessandron suurin tavoite seuraavien vuosien varalle. Toisinaan jonkin levyn työstäminen vie aikaa odotettua enemmän, joten haluan pitää pientä pelivaraa. Etenkin kun rummuissa on yksi sankareistani! Siitä tulee todella siisti juttu. Se ei käy yhdessä yössä vaan siihen täytyy tietysti oppia. – En ole vielä tehnyt parasta levyäni, kirjoittanut parasta biisiäni tai vetänyt parasta laulusuoritustani. Minulle on tärkeää olla hyvä ja ylpeä siitä mitä teen, ja siksi olen aina äärimmäisen keskittynyt. – Olen aina avoin universumille. Kaikki ne kokemukset ovat antaneet minulle inspiraatiota. Vien projektia koko ajan eteenpäin, niin paljon kuin suinkin ehdin. Minä olen muusikko, laulaja, lauluntekijä, tuottaja ja miksaaja, joten on vienyt varmaan kymmenentuhatta tuntia hallita kaikki se hyvin. – Haen jatkuvasti inspiraatiota muista muusikoista ja musiikista. Voin suunnitella mitä haluan, mutta tiedän, että jonakin päivänä saan sen puhelun, joka muuttaa kaiken. En halua tuhlata aikaa, sillä arvostan sitä äärimmäisen paljon. Olen aina valmis muutokseen. Kaiken aikaa yritän siis luoda parhaan biisini, parhaan produktioni, parhaan kaikkeni. – Palatakseni kysymykseen minulla ei ole mitään erityistä kykyä hallita aikaa. Tuollaiset asiat innostavat minua. Se olisi inhottavaa, sillä haluan nauttia myös vapaa-ajaksi kutsutusta luksuksesta. – Minulle on ominaista luoda nahkani silloin tällöin. Vaikka Alessandron ansioluettelo on pitkä ja vaikuttava, kaikkia tavoitteitaan mies ei ole suinkaan vielä saavuttanut. Tavoitteeni on aina ollut olla tyyppi, jolla on paljon ideoita. – Sanotaan, että johonkin asiaan täytyy käyttää tuhat tuntia ollakseen siinä hyvä. Aloitin kirjoittamisen ollessani 14-vuotias, ja sen jälkeen olen hotkinut kaikkien mahdollisten genrejen musiikkia. Ehkä salaisuus on siinä, että kun tekee sitä mitä rakastaa, ei huomaa ajan kuluvan. Musiikillisesti se on 70-luvun progressiivista rockia, jossa on vaikutteita Kansasista ja Emerson, Lake & Palmerista. – Ihmiset ajattelevat varmaan, että voi ei, taas uusi levy Alessandrolta! Työstän instrumentaalista albumia, josta tulee jotain täysin erilaista. Se on kenties arvokkain asia mitä meillä on, sillä olemme täällä nyt, mutta emme tiedä seuraavasta hetkestä. Menen aina eteenpäin enkä katsele taakseni ja jää miettimään, että onpa tämä ollut hienoa, eiköhän se ollut siinä. Olen opetellut kanavoimaan luovuuttani, joten pystyn tekemään biisejä aina kun on sen aika. Olen kuitenkin hyvin järjestelmällinen. Lisäkseni mukana ovat Edge of Foreverin basisti Nik Mazzucconi ja Totossa soittanut rumpali Simon Phillips. Olen ollut progemuusikko vuosia ja juureni ovat sen kaman parissa, joten on mahtavaa päästä soittamaan jotain tällaista. Näen musiikin ilman rajoja, avoimena kenttänä. Esimerkiksi Ghostin uusin albumi oli aivan mahtava. Kaikki biisit ovat valmiina, mutta minun täytyy vielä työstää niitä. – Olen kyennyt tuohon, sillä kirjoitan paljon
Levystä on tehty studiossa paras mahdollinen lyömällä tiskiin kaikki sen ajan kikat ja sävellyksiä maustavat elementit. Biisin dramaattinen ja genressään stereotyyppinen intro räjähtävine iskuineen pistää liikkeelle kiippareilla ja kitaralla paiskotun säkeistöriffin, jonka kierto vedetään säkeistö tuplaten ennen jumalaisesti koukuttavaa kertosäkeistöä. Lehtiartikkelien mukaan albumille soitti T. T. Badly Dreamingin viimeisin uusintapainos ilmestyi toissa vuonna kotoisen Lipposen Levy ja Kasetti -yhtiön toimesta. Ruotsalaistaustaiseen mutta Suomessa pitkään asuneeseen laulaja-säveltäjä-sanoittaja Annika Wiklundiin vahvasti profiloitunut levy on noussut melodisen raskaan rockin seuraajien kulttiteokseksi käytännössä vasta internetin valtakaudella. Badly Dreaming on onneksi saanut kaksikin uusintajulkaisua, joista ensimmäinen, saksalaisen MTM Musicin cd-versio (2004), sisälsi neljä myöhäisempää tuotantoa edustavaa kappaletta. Levy päättyy herkkään ja hauraaseen Into Darkiin. Vuonna 1988 markkinoille ehti kuitenkin vielä genren kotimaista osaamista tarjoillut Annican ensimmäinen ja samalla ainokainen pitkäsoitto Badly Dreaming. Albumin musiikillinen ja ulkomusiikillinen keulakuva on kuitenkin Annika Wiklund itse. Badly Dreamingin loppuosa ei ole She’s a Belladonna -biisi pois lukien tarttuvuudeltaan aivan yhtä vahva kuin alkupuoli, mutta kokonaisuus ei hajoa. 52. ON sääli, että Annica-yhtyeen tarina päättyi ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan. KAHDEKSANKYMMENTÄLUVUN viimeisinä vuosina alettiin olla niin sanotun tukkahevin valtakauden ehtoopuolella. T. Käheän tummanpuhuvan ja yksinkertaisesti seksikkään lauluäänen omaavan Wiklundin toimitusta voi verrata Bonnie Tyleriin, Heartin Ann Wilsoniin tai Alannah Mylesiin ripauksella Doro Peschiä. Sävellyksellisten hienouksien lisäksi Badly Dreaming ammentaa musikaalisuudesta ja tuotannosta. Raikkaan raspin raiku ANNICA Badly Dreaming LIGHTHOUSE / M&T PRODUCTION 1988 TEKSTI JAAKKO SILVAST SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Annican ainokaiseksi jäänyt pitkäsoitto on yksi suomalaisen melodisen hard rockin kruununjalokivistä. Oksalan pääasiassa manisoimat biisit ovat tänäkin päivänä millä tahansa mittarilla relevanttia materiaalia. Sitä ennen keskitempoinen So Divine johdattaa levyn tunnelmaan ja petaa varsinaisia hittejä. Dreaming on sijoitettu kaikkien rocklevyjen taiteen sääntöjen mukaisesti albumin toiseksi biisiksi. LEVYN selkeä ässä on ykkössinkku Badlyn b-puolena julkaistu Dreaming. Badly Dreaming elää monesta asiasta, mutta ennen muuta sävellyksistään. Dreamingiä peesaavat hitaasti ja raskaasti mutta silti samettisesti kiemurteleva Badly sekä kertosäebravuurit Loose Me ja What’s Your Game, albumin toinen sinkku. Ne julkaistiin alun perin Pink Flamingos -yhtyeen vuoden 2000 debyytillä, jolla Annika Wiklund lauloi. Tätä versiota on edelleen saatavilla levykaupan hyllystä. Badly Dreamingin aikoihin vasta hiukan päälle parikymppisen Wiklundin äänen karisma on kuitenkin omaa luokkaansa. Oksalan ja kitaristi Jari Paulamäen lisäksi legendaarinen Peer Günt -rumpali Twist Twist Erkinharju, jonka painava lyönti ja timanttinen groove istuvat materiaaliin saumattomasti. Wiklundin, kitaristi Petteri Hirvasen ja tuottajaguru T. Levy oli kuitenkin kansainvälisesti vertailukelpoinen jo ilmestyessään. Samaa kliimaksin maksimoivaa pihtaamista jatketaan myös toista säkeistöä pitkittävällä kitarasoololla, kunnes taas posahtaa
APHELION EUROPEAN TOUR 12.03 HELSINKI, KULTTUURITALO * 13.03 JYVÄSKYLÄ, LUTAKKO * 14.03 OULU, KANTAKROUVI * * * * *
Suomalaisen doom death -bändin yhdistäminen aussirokkareihin voi kuulostaa etäiseltä, mutta suoraviivaisimmillaan Counting Hoursissa on kyse aivan samasta asiasta hieman eri muodossa. Counting Hours teki väistämättömän vaikutuksen kolmisen vuotta sitten ilmestyneellä The Will -debyytillään. Kaikuja toivomushaudasta Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa COUNTING HOURS The Wishing Tomb ARDUA O SS I LE H T O N E N ARVIOT 55. Aki Nuopponen The Wishing Tomb julkaistaan 23. Tämä johtuu siitä, ettei Counting Hours lopulta soita vain melodista doom deathiä. The Wishing Tombin karuimpien riffien rinnalla kuullaan riisuttuja akustisuuksia, kitaraja synamelodioiden harmonioita sekä selvästi viipyilevämpiä ja rikkaampia tunnelmia. Jos taas haluat tietää, miten tunnelmallisesti ja pahaenteisesti Counting Hours monipuolisimmillaan soi, pane soimaan levyn nimikkokappale tai sen päätös The Well of Failures. Kumpikin bändi soittaa yksinkertaisen kuuloisia mutta jumalattoman voimakkaita riffejä, joissa ei ole mitään ylimääräistä. The Wishing Tomb ei ole yksi niistä levyistä, joilla raskauden tunnetta yritetään korostaa tolkuttomilla särömäärillä tai keinotekoisilla soundeilla. Tekijämiesten bändissä soi ensimmäisestä kappaleesta alkaen kokemus. Riffit saavat rinnalleen komppeja, joissa ei soiteta mitään liikaa, vain juuri sen verran kuin pitää. Pian tulet samaan tulokseen kuin minäkin: Counting Hoursilla on useat eri kasvot. Counting Hours luottaa verrattain maltillisiin säröihin ja soundin raskaus syntyy bändin tavasta soittaa raskaasti. Nämä kitkerän melankolian taitajat soittavat kaikkea, mitä tunnelma vaatii kaikuakseen kuuden jalan syvyydestä. Eikä edes vain metallia. Vielä debyytillä vaikuttavimmat kappaleet erottuivat joukosta hieman kokonaisuuden kustannuksella. Tämä kaikki kuuluu myös albumin tuotannossa. Jos vielä yksi AC/DC-vertaus sallitaan, niin The Wishing Tomb on melodista doom deathiä, jota soitetaan vanhan liiton rockin rujonrupisilla soundeilla. helmikuuta. Levyn koruttomien riffien ja komppien soidessa ajatukset kulkevat Ruotsia kauemmaksi. The Wishing Tomb kypsyttelee simppelin oloista reseptiä pidemmälle. Vajaan 50 minuutin mittaisen The Wishing Tombin soitua sen haluaa soimaan uudelleen. Sellainen kokemus, jonka omaavan bändin ei ole tarpeen esitellä kykyjään ylilyönneillä tai koristella perusasioita millään tavalla, vaan se voi olla lakonisen toteava. The Wishing Tomb puolestaan on matka, joka tekee yhä kunniaa Katatonian Brave Murder Day -albumin (1996) karunkauniille rupisuudelle, mutta Counting Hours on paljon enemmän kuin vain tämän levyn perillinen. Ilmaisussa asiat soivat juuri niin vähän tai paljon kuin milloinkin on tarpeen. Mikä onkaan rockbändi, joka on tehnyt taidetta siitä, että levyille soitetaan juuri sen verran kuin on kappaleiden parhaaksi. Jos kaipaat otantaa karkeimmista Counting Hours -riffeistä, joissa on myös käsittämätöntä tunnelatausta ja tarttuvuutta, anna tilaisuus kappaleille Timeless Ones ja A Mercy Fall. Tietenkin AC/DC. Tai goottirockia. Sävyjä löytyy goottirockista ja jopa vanhan liiton heavy metalista, mutta riisutuimmillaan Counting Hours on todellisten perusasioiden äärellä. Counting Hoursin tyylitaju pääsee valloilleen koko albumin mitassa, koska koruton suoraviivaisuus on vain yksi osa bändin palettia: ei ole olemassa yksitotista Counting Hours -soundia. Se on kaivanut jo hyvän aikaa omaa hautaansa
Siinä missä Psycroptin musiikissa kuuluu vuosikausien aikana hioutunut tekninen kyvykkyys ja ammattimaisempi ote, Domination Campaign tarjoaa selvästi suoraviivaisempaa rytinää. Koko paketti on oikein toimivaa kamaa, joskin biisit Warriors of the Light ja Farewell to the Sun erottuvat edukseen lähes liiaksi. Death metalia tässäkin soitetaan, mutta kulmia ja tempoa on huomattavasti vähemmän. Soittimia ei tarvitse emobändin mitassa puristaa eikä nuottien määrää muistella. Myös Heartin, Alice Cooperin ja Marillionin hitit olisi pitänyt jättää rauhaan, klassikot kun eivät kaipaa sen enempää muovinmakuisia arreja kuin hönkäileviä sopraanojakaan. Myös kielisoitintarjonta on mielenkiintoista vaihdellen erikoiskuvioista harvinaisen iskeviin rässiriffeihin, oivasti potkiviin dödösahailuihin ja naseviin liideihin. Toka orkkis Run! on Marko Hietalan ansiosta levyn paras veto, joskin jokainen poppia ikinä kuullut bongaa folkahtavasta rallista Nik Kershaw’n The Riddle -megahitin ja vähän muutakin lainaa. Tiukkaa paukutusta ei ole ylituotettu, ja luomusti jiiriin asettuvien iskujen intensiteettivaihtelu on herkullista kuultavaa. Pitkään ikään nähden saksalaisyhtyeeltä on tullut kovin vähän julkaisuja. Groovaava lihamöykky kulkee vaivattomasti ja kaikilla on ihan kidin seitsemäs täyspitkä, joka ilmestyy lähes vuosikymmen edeltäjänsä jälkeen. Montrealilaisten jyrnivästi vihmova mäiske on moniulotteisuudessaan harvinaisen innostavaa. Toivon, että seuraavalle albumille joko sorvataan tusina alkuperäisbiisejä – niistä laulajattaret selviävät kunnialla – tai jätetään koko levy tekemättä, sillä Journeyn Separate Waysiin kajoaminen herättää murhanhimoni. The Cosmic Rage on bänARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Domination Campaign ei ole sekään aivan yksinkertaisimmasta päästä, mutta kaikki kahdeksan kappaletta liikkuvat enimmäkseen samoissa maisemissa. Mape Ollila DOMINATION CAMPAIGN A Storm of Steel PROSTHETIC Psycroptin ukkojen sivubändi toimittaa selvästi jonkinlaista vapaa-ajan orkesterin virkaa. Vanhan liiton mosh-hyveet, viistompi meno ja moderni äärimättö sopivat yhteen hienosti. Vanhan liiton karumpaa turpaanvetoa ei harrastella, vaan kyseessä on hitusen modernimpi melodioilla väritetty ja pääosin keskitempoinen vyörytys. Hämmentävästi Nuclear Assaultin, Voivodin ja Morbid Angelin ristisiitokselta kuulostava meno on ihmeen toimivaa ja freesiä. Kimmo K. Kun Somervillen nyt jo jättämän projektin toka levy aukeaa takapiru Hannes Braunin (Kissin’ Dynamite) omalla biisillä, herää toivo, että Exit Eden petraisi. Kyseessä on konseptialbumi, joka kertoo pakomatkasta tuhoutumispisteessä olevalta maapallolta sekä sen jälkeisestä selviytymistaistelusta avaruudessa. Tuoreen kolmikon debyytti ei sisällä totutunlaista ”death thrashiä”, vaan lajityypit selvästi täydentävät toisiaan. Koskinen Torracan julkaisi lauluyhtye Exit Edenin popcovereita sisältävän Rhapsodies in Black -debyytin vuonna 2017. Tarkkasilmäisesti verrokiksi on nostettu genrejen välimaastoja omaleimaisesti luodannut kanssakanukkibändi Obliveon. Elli Muurikainen EXIT EDEN Femmes Fatales NAPALM Avantasiaja Epica-yhteyksistä tuttu Amanda Somerville kera keskinkertaisehkojen kollegojensa Clémentine Delauneyn, Anna Brunnerin ja Marina La SCANNER The Cosmic Rage ROCK OF ANGELS Scifiaiheista heavyä ja poweria esittävä Scanner on käynyt uransa aikana läpi monenlaisia vaikeuksia ja hajonnutkin pari kertaa. Mutta ei: Pet Shop Boys -leka It’s a Sin tarpoo samaa muovisen sinfonisen teennäisyyden suota kuin esikoislevy. J.” Julius. Levyllä kiteytyi lähes kaikki mikä ”female fronted metalissa” kusee. Laulu on lähinnä yhtä ja samaa rähinää, mutta sekaan ripotellaan myös hyppysellinen muuta. Mies on säveltänyt, sanoittanut, tuottanut, äänittänyt ja miksannut tuoreen albumin kokonaisuudessaan. Miehistönvaihdoksia on piisannut, ja nykyisin ainoa vuodesta 1986 mukana porskuttanut kaveri on kitaristi Axel ”A. Rumputyöskentely on villiä ja rapsakkaa, riemullisen rehellisen kuuloista tykittelyä. DISSIMULATOR Lower Form Resistance 20 BUCK SPIN Jos nyt saatetekstin mainostama scifi ei selkeästi esiin nousekaan, niin death ja thrash ovat kiinnostavalla tavalla pinnalla. Tarjolla on taidokkaasti sävellettyä ja soitettua heviä ilman sen suurempia kompastuskiviä, mitä nyt (todennäköisesti tietokoneella toteutetut) tuplabasarit kuulostavat tyhjäkäynnillä pärisevältä prätkältä ja laulaja Efthimios Ioannidis yrittää kiekua välillä liian korkealta
Kieltämättä yksi menneen vuoden positiivisimmista yllätyksistä. Yhdeksän sisarusta ja yhdeksän kappaletta. Alan diggareille levy varmasti tippuu, onhan homma taiten tehtyä ja viime vuosien sapluunan mukaista. Biisit ARVIOT 57. Aineksia vaikuttaisi olevan. Pääosin muilta bändeiltä lainatulla perusjynkällä ei pitkälle pötkitä. Tolkienin luoma Minas Morgul, jonka kalmankalpeaa ahdinkoa ilmaisu pyrkii välittämään. Sarjamurhaajista inspiroituneeseen yhtyeeseen kuuluvat laulaja Jim Jones (sic) ja multi-instrumentalisti N. Sad tarjoilee harmaaseen massaan uppoavaa ja tympeän mitäänsanomatonta musiikkia, jonka olemassaolon unohtaa sillä hetkellä, kun sormi napsauttaa stop-nappia. Albumin loppua kohden bändin ideat alkavat olla tyystin lopussa. Yhtye kampeaa kappaleensa turhan täyteen hengästyttävää neoprogelätkettä ja heittelee kiinnostavimmat hetket väliosiin. vaa. Nyt viisikymmenminuuttinen savotta on erittäin pitkä. Erwachen tuntuu albumilta, joka saattaa aloittaa jotain omalla sarallaan merkittävää. Mikko Malm MEGA COLOSSUS Showdown CRUZ DEL SUR Pohjois-Carolinan Raleigh’ssa vuonna 2005 perustettu Mega Colossus todistaa neljännellä täyspitkällään, että vaikka yhtye kierrättäisi vanhan heavy rockin eetosta ja estetiikkaa siihen mitään lisäämättä tai siitä pois ottamatta, menon ei ole pakko haista homeelta ja maistua puulta. Tyylilajiksi on muotoutunut ylväs melodinen black metal, joka edustaa positiivisella tavalla tuttua keskieurooppalaista sarkaa. Søren Kjeldsenin teatraalisella alakuloisuudella kailottelema laulu ei vähennä nahkeaa tuntemusta. R. Lopputuloksena on kaikessa vanhakantaisessa orgaanisuudessaan niin muista erottuvaa, kirkasotsaista ja valloittavan pirtsakkaa melodista heviä, että on kuin olisin jotain ihan uutta löytänyt! Mape Ollila ADVOCACY The Path of Decoherence UPRISING! Tanskalainen progemetallikvintetti on debyyttilevyllään kelpo esimerkki osaavasta bändistä, jonka ilmaisu ei puhuttele oikeastaan ollenkaan. Jähmeys tai mailan puristaminen ei suoranaisesti kuulu mutta tuntuu väkinäisenä totisuutena ja pinnan alla kytevänä vakavamielisenä ankeutena. Valitettavasti siitäkin on esillä ainoastaan geneerisimmät puolet. Sinänsä äkeästi tulkitut ja skarpisti soitetut kappaleet jäävät tarjonnaltaan valjuiksi eivätkä välitä kuin ripauksen halutunlaista mustuutta. Pientä yritystä kehiin, kiitos. Sävellysten melodiakuljetukset ovat hetkittäin jopa kauniita, mutta koko homman alla piilee selittämätön uhkaavuus ja väkivaltaisuus. On vaikea sanoa, mikä tässä tökkii, mutta kuunteleminen tuntuu jotenkin raskaalta. Tukeva pohja kuitenkin löytyy, joten kurssi lienee jatkossa käännettävissä. Mutilation Case ei ole keksinyt death metaliinsa mitään järkyttävän uutta. Levyn kansiaihe on kuin J. Lähivuodet tulevat kertomaan, jatkuuko kaksi levyä nelivuotisella urallaan tehneen bändin kehitys yhtä kiivaana vai hautautuuko Atronos lukemattomien black metal -nimien tapaan ajan tomuihin. Luovassa ja taiteellisessa mielessä musisointi ei kuitenkaan kohoa missään vaiheessa erityisen kiinnostavaksi. Niko Ikonen MUTILATION CASE MMXXIII MARCH ÖR DIE Unkarilainen Mutilation Case esittelee verevällä debyyttilevyllään dadaistista, jopa taiteellista vanhan koulukunnan death metalia. Kari Koskinen ATRONOS Erwachen PURITY THROUGH FIRE Hyväksi havaitun Mavorimin kaksikolla vahvistettu Atronos on Henker-nimisen miehen tuoreehko bändi. R. Progressiivisista tendensseistään huolimatta yhtyeen musiikki on kohtalaisen suoraviivaista tuoden mieleen Graven ja Bolt Throwerin kaltaiset karkeamman osaston suorittajat. Konseptialbumin tavoin eteenpäin rynnivä teos sisältää perustaltaan vankan kuuloista mustaa metallia. ”Ihan kiva” tuskin lämmittää sen paremmin tekijöitä kuin lukijoitakaan, mutta joskus se on kerta kaikkiaan ainoa järkevä luonnehdinta. Melodisesti loisteliaan Showdownin kuudesta pitkähköstä biisistä putkahtee mieleen muun muassa Iron Maiden ja Rainbow. Joni Juutilainen SAD Black Metal Craft PURITY THROUGH FIRE Typerällä nimellä paiskattu kreikkalaisbändi vääntää roskaista ja vihaista vanhan koulun black metalia ysärin Pohjolan malliin. Kimmo K. Sillä ei ole myöskään lainkaan sanoja. Paikoitellen orkesteri lähestyy jopa doom-henkisiä tunnelmia. Bändin kahdeksas levy ei ole millään lailla yllätyksellistä tai innovatiivista kamaa, mutta ainakin se on mukavan käppäistä ja sotkuisen maanläheistä. Koskinen ABHORIA Depths PROSTHETIC Aurinkoisesta Los Angelesista tuleva black metal -yhtye maalaa kakkosalbumillaan maailmasta epätoivoisen dystooppista kuvaa. Pääosin se purkautuu esiin laulaja Baptistin sikamaisten rohinalaulujen karahtaessa ilmoille. Linnea Hjerténin debyytillä on tunnelma niinkin hyvin kohdillaan, että osa kappaleista menee tunteisiin. Vuodesta 2017 toimineen koplan musiikissa kuuluu yhdysvaltalaisen ohella jonkin verran keskieurooppalainen ja eritoten saksalainen black metal. Siihen on kuitenkin syynsä, miksei Sad ole noussut minkäänlaiseen maineeseen edes undergroundissa. Erwachen on hyvä sekoitus mustan metallin raakaa ja sävykästä puolta. Ja mikäs siinä, kun taitoa tuntuu löytyvän kaikilla osa-alueilla. Junttimaisia melodioita, vauhtia ja vaarallisia kurveja riittää. Olisipa biiseissä edes paskoja casioita, niin meininkiä jaksaisi paremmin. Kun uhkaavuutta ei ole ja palo puuttuu, kuulijakaan ei ole vakuuttunut. Amerikkalaisen popahtavan progeheavyn puoleensavetävä venkuraisuus kohtaa eurooppalaisen kasariheavyn peruskivien biisinkirjoitusvahvuudet, mikä valjastetaan nostattavan hyväntuulisiin, kiehtovan epätyypillisiin voimabiisimelodioihin. Otetaan hieman Satanic Warmasteria, isketään päälle Goatmoonia, huudetaan huvittavaa Aku Ankka -räksyä ja siinäpä meillä on Sad. Atronosin toinen kokopitkä on kauttaaltaan hyvää tavaraa, joka viistää hetkittäin erinomaisen puolelle. Yllättävän sujuvasti saksofonitörähdykset ja pianoluritukset sekaan joka tapauksessa livahtavat. Poikkeuksellisen makoisan hevisörsselin salaisuus on tuttujen mutta näissä yhteyksissä liian harvoin käytettyjen ainesosien sekoitussuhde. Se on kuitenkin maustanut musiikkiaan tuoreilla ja yllättävillä aineksilla, mikä tekee kuuntelukokemuksesta tavanomaista mielenkiintoisemman. Ei niissä vielä mitään, vakioreferenssejä, mutta kun keitokseen lisätään aimo tujaus Rushia, Styxiä ja Kansasia, homma kuulostaakin yhtäkkiä suorastaan omaperäiseltä. Loppupeleissä A Storm of Steel ei kuitenkaan sisällä aivan nimensä veroista myrskyä, eikä levyn loputtua ole minkäänlaista tarvetta ottaa uutta kierrosta. Eetu Järvisalo LINNEA HJERTÉN Nio systrar NORDVIS Pakanallista transsimusiikkia, synkeämpää ambientia, viikinkifiilistelyä ja jopa neofolkimpaa menoa. Etenkin suomimeno tuntuu olevan kaksikon mieleen. Kriittisemmin genreen suhtautuva jää odottelemaan rohkeampaa oman äänen käyttöä. Yhtye soittaa ihan tyylikkäästi ja kappaleissa on kohtuullisesti jujua. Geneerinen äänimaailma korostaa bändin tavanomaisuutta, josta sen olisi mahdollista irtautua rohkeammalla tuotantoja sovitustyöllä. MMMXXIII on hieman alle puolen tunnin mitassaan mukavan kompakti kokonaisuus, jonka punainen lanka pysyy sävyjen moninaisuudesta huolimatta tallessa. Levy on kovin symbolinen ja maanläheinen. Orkesterin ilmaisu on yhtäältä brutaalia ja ytimekästä, toisaalta varsin avantgardistista ja etnosävytteistä. Surullista. Henker ei ole lähtenyt keksimään miekkaa uudelleen vaan antaa oman visionsa virrata vapaasti ja vaivattomasti. Nio systrar on miellyttävä audiaalinen trippi jonnekin kaukaiseen menneisyyteen
Hänen kotinsa onkin musikaalinen leikkikenttä, jossa ei ole oikeastaan muuta sisustusta kuin kirjoja, alttareita ja soittopelejä. LUCIFER Lucifer V NUCLEAR BLAST Laulaja Johanna Sadonisin perustama Lucifer aloitti Blue Öyster Cultin ja Black Sabbathin inspiroimana hämyisenä retrobändinä. Tiedättekö muuten sen korun, joka on Fenrizin kaulassa Isengardin Høstmørke-levyllä. Loisteliaan viitosalbumin viimekeväinen avaussinkku A Coffin Has No Silver voisi aivan hyvin olla Dokkenin kappale! Perinteisemmän rockin osastolta Maculate Heart on varsin selvä kunnianosoitus 1970-luvun KISSille – akustinen alkupätkäkin on kuin sisarsävellys maskibändin Rock Bottomin introlle. Mutta siinä missä kappale olisi saanut bändin alkuaikojen levyillä tarkoituksellisen sumuisen äänikuvan, nyt kaikki kuuluu kirkkaasti ja kuulaasti. Toni Keränen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Sattumaako. Kappaleiden tarkoituksena on saattaa kuulija henkiselle matkalle kohti kuoleman ja uudelleensyntymän sykliä, ja siinä Hjertén onnistuu hienosti. Toki okkultistisella hämyilylläkin on yhä paikkansa. The Dead Don’t Speakillä Andersson osoittaa jälleen olevansa riffikuningas – kitarakuviolla, jota käytetään upeuteensa nähden kiusoittelevan säästeliäästi. Tyyli on myös liukunut poispäin suorasta 1960–70-lukujen ihannoinnista kohti laajempaa hard rock -spektrin hyödyntämistä. Biisi sisältää myös levyn kauneimman, suorastaan hurmoksellisen ylvään kertosäkeen. Sen saman Triskelionin, jota myös Bathoryn Quorthon käytti. Esimerkiksi Slow Dance in a Crypt on nimensä mukainen valssin poljennolla etenevä kalmatanssahtelu. Niko Ikonen KRYPTOXIK MORTALITY Interdimensional Calamitous Extirpation COMATOSE Brutaalia slämmäystä olisi tarjolla, ja eipä tätä juuri muuksi voi kuvaillakaan. Hjertén on kertonut luoneensa levyn äänimaailman pelkästään kodistaan löytyviä esineitä käyttämällä. C H R IS SH O N T IN G ovat kuin alitajuisia hymnejä, jotka kuljettavat kuuntelijan erilaisille mielen astraalitasoille. Entombedja The Hellacopters -mies Nicke Anderssonin tultua mukaan vuoden 2018 kakkosalbumille bändistä on muotoutunut koko ajan enemmän rokkaileva retrobändi. Fenriz kertoi hukanneensa omansa, ja nyt Hjerténillä on kuvissaan hyvin samannäköinen koru
Eetu Järvisalo MAGNUM Here Comes the Rain STEAMHAMMER Magnum käynnistää vuoden mahdottoman kovalla hard rock -lekalla. Yhtyeen murea ja vereslihainen mättäminen on kuulostanut vuosien mittaan paikoin hyvinkin vakuuttavalta, erityisesti liveolosuhteissa. Levy osoittaa, että tunnelma näyttelee black metalissa usein merkittävää osaa. Bassoa ei tarvita, sillä pelkästään Dimitryuxin ja Blacklightin julmassa alavireessä kumisevien seiskakielisten möyrintä saa sisuskalut väreilemään. Vaikka albumi ei raasta ja riivi palasiksi, se onnistuu luomaan uskottavan häiritsevän ja synkän tunnelman, josta on miellyttävää nauttia oman kodin turvassa. studiopitkä on ehtaa, hyvin tuotettua ja tehtyä tavaraa. Angrenostin ankeassa ja ihmisvihaisessa soitossa kuuluu tuttuja piirteitä vanhalta Deathspell Omegalta ja etenkin Mayhemiltä. Biisit ovat alkuunsa varsin viihdyttäviä, mutta kasuaalimmin kuunneltuna herää epäilys, josko sama kappale olisi jäänyt repeatille. Mape Ollila BLOOD RED THRONE Nonagon SOULSELLER Norjalainen death metal kuulostaa terminä oudolta. Mistään klassikkokamasta ei ole kyse, mutta albumi nousee uljaasti esiin tämän päivän mustan metallin perustarjonnan joukosta. Mega ANGRENOST Magna Lua Ordem Mistica END ALL LIFE Angrenost on jonkinlainen Portugalin salattu black metal -ihme, jonka juuret ulottuvat jo vuoteen 1995. Livenä tarjoiltuna se on luultavasti pykälän tehokkaampi. Basareita poljetaan deathcore-tyyliin hektisinä purskeina. Myös bändin 11. Vaikka yksittäiset kappaleet koostuvat pääasiallisesti noiseen saakka menevistä hälyäänistä ja huminoista, mukana on myös industrial-genrestä tuttua monotonista paalujunttausta ja mielipuolen monologeilta kuulostavia horinoita sekä kaiken tämän yhdistelmää. Valitettavasti siihen on pesiytynyt myös mukavuusalueella pitäytyvää rutiinia, joka syö terää luovuudelta. Selkeästi artikuloitu portugalin kieli tuo kuitenkin musiikkiin yksilöllisyyttä, joten ainoan alkuperäisjäsenen Ainvar Aran johtamaa yhtyettä ei voi kutsua perässähiihtäjäksi. Ärhäkkyyttä ja murskaavuutta löytyy siis tasaisessa suhteessa. Teokselta on helppo aistia intron ja outron välinen draaman kaari. Ampiaispesämäisesti surisevien bläkkisriffien sekaan nakellaan surutta djentiä ja breakdowneja. Angrenostin uusin on hetkittäin ahdistavankin musta järkäle, joka pysyy hyvin kasassa. Itse sävellykset eivät ole usein kovinkaan poikkeuksellisia, mutta levylle manatussa fiiliksessä tuntuu olevan jotain poikkeuksellisen aitoa ja sydänjuurista puristettua. Se ei liene sen enempää deathcoren kuin black metalinkaan tarkoitus. Sen yllä on tosin ikävä varjo, sillä brittiryhmää alusta asti Bob Catleyn kanssa kipparoinut Tony Clarkin menehtyi 77-vuotiaana vain päiviä ennen levyn julkaisua. Todella syvältä viemäristä kurlutettu laulu on ehtaa itseään, eikä yhdestäkään sanasta saa selvää. Moitteista huolimatta levy on perusviihdyttävä. Aika erikoisen sillisalaatin kuorruttaa massiivinen muovinen sinfoniapainopeitto, jonka läpi tunkee ärsyttävän kireänä tikkaava virppa. Anger -osaston kimakasti kajahteleva peltipata. Muuten kannut kopsuvat siihen malliin, että jos saatteessa ei olisi nimetty rumpalia, koneeksi luulisi. Bathory Legionin kaoottinen maailma on jo muutaman kuuntelukerran jälkeen hyvin selkeä ja levy on jopa helppoa kuunneltavaa, jos musiikillinen epämukavuus on entuudestaan vähänkään tuttua. Yhden miehen visioista on syntynyt puoli tuntia meluisaa äänimaisemaa, joka voidaan lokeroida väljästi ja yksityiskohtiin liikaa takertumatta dark ambientiksi. Vuonomaan kenties tunnetuin kuolojytistelijä Blood Red Throne on ollut jo 26 vuoden ajan härkäpäinen poikkeus edellä mainittuun. Kuivakka soundipolitiikka ei kuitenkaan korosta riffimyräkkää ja poikkeaa slamming death metalin kaavasta muutenkin hiukan: virveli ei ole St. Kun yksi kappale saa villiintymään, toisen aikana huomaa haukottelevansa. Kappaleiden väliset tasoerot ovat suuria. Biisien rakenteissa on todella paljon samaa, eikä niitä tahdo erottaa toisistaan hahmottomien riffien, eläimellisen röhinän, identtisten komppien ja läpi levyn melko samana pysyvän tempon vuoksi. Ihan hauska sikailupakettihan tämä on, mutta kuuntelua se ei kestä. Suuri menestys on kiertänyt bändin huolellisesti, minkä syyt käyvät selvästi ilmi yhtyeen kolmatta kokopitkää kuunnellessa. Musiikki on kuin Septicfleshiä, Dimmuja ja Fleshgod Apocalypsea nuoremman ikäluokan sankareiden Lorna Shoren ja Shadow of Intentin mahtipontisuudella paisuteltuna. Magna Lua Ordem Mistican tunnelma puraisee paikoin lujasti. Voksut syljetään korkeina, räkäisinä rääkyinä ja epäinhimillisenä korinana. Kuriositeettina mainittakoon, että levyn tempolla vedetystä skank-papatuksesta tulee mieleen soittimessa jumittava cd. Koskinen BATHORY LEGION Latomie SEPTENARY ARTS Latomielta on turha odottaa minkäänlaista juomasarvien kohotteluun kannustavaa sankarikuvastoa tai edes alkukantaista black metalia, vaikka sisältö aidosti perin mustaa onkin. Dark Secrets of the Soul on omalla tavallaan ihan omaperäinen keitos, mutta sen elementit ovat aika tutun oloisia. Tuotteliaana pysytelleen koplan ilmaisu on sydämen kyllyydestä paahdettua tyylipuhdasta death metalia, jossa risteävät pohjoismaiset ja yhdysvaltalaiset traditiot. Joni Juutilainen DROWN IN SULPHUR Dark Secrets of the Soul SCARLET Italialainen Drown in Sulphur yhdistää sinfonis-melodista deathcorea 1990-luvun black metalin estetiikkaan. Tämä johtuu siitä, ettei sellaista juuri ilmaannu maasta, joka tunnetaan lähinnä dödiksen äärimmäisemmästä sisargenrestä. Kun Drown in Sulphur ei yllä millään osa-alueella esikuviensa tasolle, musiikki jää hyvistä rakennusaineistaan huolimatta aika harmittomaksi. Kimmo K. ARVIOT
Kymmenen biisin joukkoon ei mahdu kahta samanlaista vetoa. Kylmänkaihoisalla tunnelmalla siunattu kiekko keräsi aikoinaan ansaittuja kehuja tunnelmallisen black metalin ystävien keskuudessa. Kappaleet huokuvat bändille ominaista sanatonta positiivisuutta, mutta myös haikeutta, joka näyttäytyy nyt uudessa valossa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Joni Juutilainen V IL D E D Y R N E S U LR IK SE N Magnumin 23. 1980-luvun menestyslevyiltä tutun kaavan mukaan kootun teoksen kivijalka on rakennettu todella hienoista melodioista ja koukuttavista kertosäkeistä. Kymmenminuuttiset biisit tuntuvan pikemminkin kuuluvan asiaan, aivan kuin irrottaakseen musiikin tämän päivän Tiktok-ryönän joukosta. Harmi vain, että liidaava elementti ei jaksa kantaa vaan tekee musiikista yksiulotteisempaa kuin se onkaan. Puksutuksen pohjalla kytee pieni puisevuus, mutta ehkä se ei kuulu kaikille. Toisaalta ote ei ole jämäkkyydestään huolimatta erityisen nälkäinen tai energinen. Aivan hyvää keskitempoista jynkkyrässiä tuuttaavan bändin parhaat ansiot ovat kelvollisesti kurnuttavissa demppiriffeissä. Tämän päivän Vemod kuulostaa tutulta itseltään mutta on myös uudistunut. Heikoimmaksi lenkiksi osoittautuu sinällään thrash-perinteen mukainen mutta ilmaisua ankeuttava laulu. Kuluneet vuodet eivät ole menneet hukkaan, vaan linjaansa hienosti jalostanut bändi tuntuu tehneen kaiken puristamatta ja oikeaa hetkeä vartoen. Laulun rytmitykset ja tasapaksuus alkavat rasitella, vaikka biiseissä olisi jonkin verran ainesta. Koko porukka soittaa todella tiukasti, mutta hattu nousee etenkin Catleylle, jonka äänessä ei ole pientäkään haparointia tai iän merkkejä. Niissä kuuluu jenkkiperimän vaikutus, ja vaikkapa Anthraxin ja Exodusin kitarakuvioista on taatusti haettu inspiraatiota. Tukipuina toimivat esimerkiksi The Seventh Darknessissa kuultavat komeat saksofonija trumpettirevittelyt. Kolmikon oma dark ethereal metal -genretys osuu maaliin todella tarkasti. Kimmo K. Näin on hyvässä ja pahassa: Bändi ei hötkyile turhia, ja tuoreehkon koplan linja on mainiosti selvillä. Sopivanmittaisen levyn kuuntelee kivuttomasti muutamaankin kertaan. Jos Here Comes the Rain jää yhtyeen joutsenlauluksi, se on mitä hienoin sellainen. Kuten edeltäjällään, myöskään The Deepeningillä ei ole kiire mihinkään. Vemodin paluu julkaisukantaan on odotettu ja onnistunut. Elli Muurikainen BREED History of Tomorrow DOC GATOR Tästä saksalaisesta thrash-bändistä kuulee, että mailojen varsissa on veteraaniosaston tekijöitä. Tulkinta on jostakin VioLencen ja Overkillin välimaastosta kumpuavaa kimakkaa kärinää, joskin ilman ensin mainitun maanista kahjoutta tai jälkimmäisen melodiaa – tai kummankaan intensiteettiä. Pitkiä kaaria maalailevat kappaleet ovat kauniita ja mystistiä kuin kirkas talvinen yötaivas, mutta pakkanen puree samaan aikaan niin perkeleesti. Lisääntyneitä post-black-sävyjä esittävä Deepening kuvastaa pysyvyyttä, joka varmistaa sen, että levy kestää kuuntelua vielä pitkään. On vaikea nähdä Magnumin enää jatkavan, kun sen merkittävä biisintekijä ja jäsen on poissa. täyspitkä todistaa, että on mahdollista tehdä äärimmäisen relevanttia musiikkia vielä yli puoli vuosisataa bändin perustamisen jälkeen. Koskinen VEMOD The Deepening PROPHECY Vemodin ensilevyn Venter på stormenen julkaisusta tulee tänä vuonna täyteen käsittämättömät 12 vuotta
Kummankin tapauksen sooloissa kitara kiilaa päälle hirveällä vauhdilla. Siinä missä On Guardin savuntuoksuinen goottiamericanafiilistely voisi löytyä jostain David Lynchin leffasta, sitä seuraava Master Tongue on kuin suoraan Meshuggahin ohjelmistosta. Masterin kohdalla on puhuttu aina death metalista, mutta bändissä on iso osa muutakin. Vauhdikkuus tempaa mukaansa startista eikä päästä irti ennen loppua, mutta väsyttämisen sijasta musiikki lataa virtaa kuin jonneille pärinät päälle saavat energiajuomat konsanaan. Ofermod tarjoaa melodisempaa vanhemman koulun menoa, joka huokuu seremoniallista magiaa. Yhtyeen 14. Levyn biisit vuorottelevat nopean rälläyksen ja hitaan juntan välillä. Dead End kuulostaa kuitenkin alusta loppuun siltä kuin minkäänlaista levytystaukoa ei olisi ollutkaan. Luciferiaanisen lohikäärmeen polun nimeen vannovat bändit messuavat splitillä ikiaikaisia loitsujaan pimeydelle, pahuudelle ja Saatanalle kymmenen biisin voimin. Elävänä ihastuttanut vimmaisuus oli saatu taltioitua myös vinyylille, mikä on aina hyvän bändin ja musiikin merkki. Edesmennyt, taiteilija itsekin, ehti vastata uuden levyn kansitaiteesta yhdessä bändin pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Costi Chiorenun kanssa. Mitään mestarisävellyksiä teokselta ei löydy. Ja hyvinhän homma potkii, kuten Masterilla pitääkin: napakasti, likaisesti ja orgaanisella meiningillä. Mikko Malm RUTHLESS The Fallen FIREFLASH Vuosina 1982–1988 toiminut ja 2008 uudelleenaktivoitunut Ruthless julkaisi tammikuun alussa neljännen albuminsa. Yhtyeen sielu Belfagor on tuttu kaikenlaisesta sekoilustaan, ja se kuuluu bändin musiikissa positiivisella tavalla. Alkuperäisen kokoonpanon ainoana lipunkantajana toimivaa laulajaakaan ei tarvitse liiemmin kiitellä. Samoin Agnete Kirkevaagin tummasävyinen ja kohtalokas tulkinta. Mega CANCER CHRIST God Is Violence SEEING RED Jenkkiläinen Cancer Christ kutsuu meitä kaikkia seurakuntaansa varsin transgressiivisin keinoin. Levyn päättävä rituaalijumputus on täydellinen finaali kaikin puolin erinomaiselle splitille. Parhaimmillaan Cancer Christ saa aikaiseksi todella vimmaista ja mielipuolista hardcorea, joka ei ota saati luovuta vankeja. Old Eyes, New Heart on oiva sekoitus modernin metallin eri alalajeja. Se on vihainen mutta samalla kaunis teos. Minuutin tai kahden mittaiset biisit ovat äärimmäisen aggressiivisia ja provokatiivisia, kuten tyylilajiin kuuluu. Omaperäinen yhdistelmä progressiivista metallia, doomia ja goottivaikutteita on yksi orkesterin suurimmista vahvuuksista. Omalaatuisen äänen omaava Solomon on enemmän kuin mies paikallaan ja tekee viimeistään selväksi, että kyse ei ole mistään hyvän tuulen bilepunkista. ”Reptilian power violenceksi” musiikkiaan kutsuva yhtye ottaa pahaa aavistamattomalta kuulijalta heti kättelyssä luulot pois. Koskinen MADDER MORTEM Old Eyes, New Heart DARK ESSENCE Norjalainen Madder Mortem ei ole noussut 30-vuotisen uransa aikana huippusuosioon, vaikka on tiputellut laadukkaita albumeita suht tasaiseen tahtiin. Pääjannu Shadow lainaa ääntään myös Ofermodin biiseihin. Merkittävä tekijä bändin omailmeisyyden takana on kappaleiden veikeä hyväntuulisuus ja hilpeät melodiat. Bändin kahdeksannen levyn valmistelu alkoi synkissä merkeissä, kun laulajan ja hänen veljensä, kitaristi BP M. Albumilta huokuu tuska, katkeruus ja turhautuminen, mutta myös toivo. Kimmo K. OFERMOD/BLACK ALTAR/ ACHERONTAS Drakonian Elitism ODIUM Ruotsalainen Ofermod, alun perin puolalainen, nykyisin brittiläinen Black Altar ja kreikkalainen Acherontas ovat tunnettuja ortodoksisesta lähestymistavastaan saatananpalvontaan. Yhtyeen vimmainen ja abstrakti punkjytä ei ole ytimekkäästä tulkinnasta huolimatta pelkkää paahtoa. Kombo on loppujen lopuksi aika mainio, kun puolet sulautuvat toisiinsa koko lailla luonnikkaasti. Jenkkiyhtye soittaa perinneheviä Metal Churchin ja Helstarin kaltaisten nimien jalanjäljissä mutta maanmiehiään tylsemmällä otteella. Niko Ikonen MASTER Saints Dispelled HAMMERHEART Paul Speckmann on vaihtanut bändinsä ukkoja vuosikymmenten saatossa ahkeraan. Lisäksi kummankin ARVIOT 61. levy ainakin on melkeinpä enemmän crustia. Ja kuitenkin tekstien aihepiirit vaikuttavat olevan kaikkea muuta kuin kukkakedolla kirmaamista. Speckmanin ärjyntä on rouheaa, mutta sekin asemoituu enemmän roisin rähinän kuin ördäämisen puolelle. Vai mitä sanotte sellaisista titteleistä kuin Jesus Got a Big Ol’ Cock, Baptized in Piss and Shit ja God Bless the Rapists. Tämän vajaan kolmevarttisen jälkeen innostus tutustua ryhmän aiempiin edesottamuksiin on kuitenkin huomattavan matalalla. Yhtye tykitti pienehköltä lavalta kerrasta kaaliin junttautuvia hardcore-repäisyjä sellaisella energialatauksella, että fanitus jatkui myyntitiskiltä hankitun kahden minialbumin parissa myös kotioloissa. Tällaisenaan kappaleista on vaikea seuloa juuri mitään kiinnostavaa. Yhtye mainostaa palaavansa albumilla juurilleen ja näyttävänsä mihin kaikkeen pystyy. Tuotannollisesti vähän rosoiselta huiskaisulta alkuun vaikuttava Saints Dispelled on lopulta vallan verevä albumi. Musiikkiin on ujutettu myös hitaampaa ja raskaampaa menoa sekä dissonanttista matikkarocksekoilua. Usein yliyrittämisen puolelle menevä vinkuva tilutus onkin se, mitä tästä jää päällimmäisenä mieleen. Kirkevaagin isä Jakob kuoli. Biisit notkahtavat esimerkiksi Mayhemin ja Funeral Mistin suuntaan. Ihan hyviä aineksia voisi löytyäkin, mutta ne vaatisivat melko rankkaa viilaamista. Speckmannin ummetusräyhä kulkee passelisti, ja riffeissä on perusrynkytyksen lisäksi kivasti kieroa kekseliäisyyttä sekä arvaamatonta vimmaa ja visvaa. God Is Violencea voikin suositella varauksetta kaikille väkivaltaisen, äänekkään ja loukkaavan musiikin ystäville. Ei liene parempaa tapaa korkata uutta vuotta kuin kuunnella tätä levyä. Acherontas pistää lopuksi kunnon tuuletuksen päälle. Black Altar lyö silmään nopeamman ja eeppisemmän vaihteen ja tuuttaa ravistelevien vihanpurkausten lomassa tunnelmallista messuamista. Master on ollut jo parikymmentä vuotta valtaosin tšekkiläinen, ja monen vuoden julkaisutauon jälkeen messissä on uusi rumpali. Suurelta osin d-beatillä ja sitä höystävällä tuplabasarikompilla kulkeva rytyytys on runsaasta keskitempoisuudestaan huolimatta vankkaa. Koko albumi on omistettu hänen muistolleen. Elli Muurikainen NIGHT FEVER Dead End SVART Kymmenisen vuotta sitten näkemäni Night Fever -keikka oli ensikosketuksena mitä oivallisin. Kaveri pärjää ihan hyvin lyriikoita latoessaan, mutta kun joka rivin viimeinen sana on pakko ulvoa ulos pitkittäen, homma käy vanhaksi yllättävän nopeasti. Kreikkalaiset satanistit tykittelevät äärimmäisen tiukkaa ja raivoisaa black metalia ilman sen kummempia hienouksia. Tanskalaisten yksinkertainen resepti tehdä melodioilla kyllästettyä korkean metallipitoisuuden hardcorea on kaikessa tarttuvuudessaan vastustamaton. Mikko Malm SÄTEILIJÄ Säteilijä OMAKUSTANNE Suomirockiltahan tämä haiskahtaa, mutta myös mainostettu stoner kuuluu selkeästi. Sanomattakin lienee selvää, että Cancer Christin evankeliointi ei lupaa ”hyviä uutisia” tai mitään muutakaan pelastusta, vaan pikemminkin kaaosta ja lopunaikoja. Mikä lie syynä, ettei uutta musiikkia ole pidemmässä mitassa julkaistu sitten mainittujen New Bloodin ja Vendettan. Hyvältä soundaavassa levyssä on raikasta luomufiilistä ja jännittävää ennalta-arvaamattomuutta
Esimerkiksi The Thelemitellä päästään jo aidosti koskettavien tunnelmien pariin. Jonkinlainen akustinen treenikämppä-äänitys In the Morning on jumalainen. Vähän epätavallisen ilmaisun vuoksi levy vaatii hiukan vastaanottimen säätämistä, mutta lähtee toimimaan varsin mukavasti. Yhtyeellä olisi ollut tulevaisuutta, ainakin musiikillisessa mielessä. On toki mukavaa, että joku jaksaa vielä tehdä näinkin arkaaista metallia, mutta sekaan voisi oksentaa sellaisia rivouksia, että jotain jäisi mieleenkin. Virkaiältään nuoren viisikon 11-raitainen ensikiljaisu on koottu pidempään haudutelluista ideoista, jotka riittävät genressä keskiviivan tuntumaan. Albumin tuotanto voisi olla timmimpää, mutta lopulta levyllä on niin paljon hyviä biisejä, että se kantaa mittansa. Paljon sanottu, mutta aiheesta. Useassa kohtaa meno on vakuuttavan mutta hieman tylsän kuuloista äänitapettia. Ensikuulemalta Ecclesia Gnostica saattaa vaikuttaa suhteellisen suoraviivaiselta, mutta teos kätkee sisäänsä hienosyisen kavalia progressiivisia käänteitä. Myös paikoittainen progressiivinen lähestymiskulma kiehtoo ja tuo hetkittäin mieleen tanskalaisen kulttilegendan Royal Huntin. Mape Ollila FIFTH NOTE Here We Are FRONTIERS Intialaista hard rock -osaamista edustava Fifth Note ei jää debyyttilevynsä kanssa pelkäksi kuriositeetiksi. Mikko Malm HASTURIAN VIGIL Unveiling the Brac’thal INVICTUS Likaista vanhan koulun black metalia Mortuary Drapen, Absun, Mercyful Faten, Zemialin ja Deströyer 666:n hengessä. Bändissä on jäljellä enää kaksi perustajajäsentä, Nicolas Dick (laulu, kitara, ohjelmointi) ja Marylin Tognolli (basso, ohjelmointi, laulu), joiden lisäksi mukana musisoi Frédéric De Benedetti (kitara, laulu). On mielenkiintoista, että viehättävimmät teokset löytyvät paketin kokeellisemmista ja aiemmin julkaisemattomista kappaleista. Levyn kitarariffien liukuhihnapowermaiselle tavanomaisuudelle vetää latteudessaan vertoja vain solisti Alina Gavrilenko, joka hönkii samaa keskeneräisen mitäänsanomatonta, huilumaisen ohutta ja ääntämykseltään epäselvää lyyristä sopraanoa kuin monet keskieurooppalaiset kollegansa. Samaa tuoreutta ei löydy monista yhtyeen euroverrokeista, mutta ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Levyn kahdeksassa kappaleessa on kelpo svengiä ja mukavasti puskevaa draivia, jotka kohottavat oivat sävellykset vallan mainiolle tasolle. Richard Fischerin ansiokkaalle kitaroinnille nostan kuitenkin hattua. Räväkämmin tarpovissa nimikappaleessa ja Fantasyssä Thapa pääsee vetämään kovaa ja korkealta osoittaen kykynsä monipuolisena metallitulkitsijana. Paikoitellen sulaudutaan elokuvallisiin fiiliksiin ja toisinaan hassutellaan iloisemmilla poluilla. Kaunis matka. Vaikka TCBB:n sanoitukset liikkuivat tavanomaista goottirockia raadollisemmissa ja osin ylimaallisemmissa maisemissa, musiikillisesti se oli varsinkin debyytillään tyylipuhdasta pastissia Bauhausin, The Curen ja Killing Joken kehittämästä genrestä. Vuonna 2020 julkaistu esikois-ep soi astetta mureammin, mutta linja vaikuttaa olleen valmis ja hioutuneen debyyttialbumille rahtusen helpommaksi. Kuuntelijalla ei ole kiire mihinkään, sen kuin vain sulkee silmänsä ja antaa virran viedä mukanaan. Levy on vankka esitys ja ote tarttuvassa rouheudessaan mukavan yllättävä. Kun 14-biisinen levy kellottaa yli tunnin, Jacob Hansenin legomuoviset soundit alkavat sylettää ja useimpien biisien mieleenpainuvinta antia on neoklassinen kitaratai kosketinsoolo, albumi ei kestä kovin montaa kuuntelua. Diginuorisolaisten termein ilmaistuna: Orion’s Belt -biisi pääsee playlistille, loppulevy päätyy käyttöjärjestelmän rodeen. Here We Are on jonkinasteisessa sävellyksellisessä linjattomuudessaankin kelpo pelinavaus. Mukana on myös julkaisematon seuraaja Pleasure Dome ja materiaalia suunnitellulta Abhorrence-kolmoslevyltä. Koko bändi on asiansa tasalla, vaikka tietyt maneerit soitosta läpi paistavatkin. Autophagien musiikkia on vaikea kuvailla. Toni Keränen EVERDAWN Venera FRONTIERS Pseudosinfonista modernin powerin sukuista melodista heviä työstävä newjerseyläisviisikko Everdawn julkaisee toisen albuminsa nykyisellä nimellään. Lähtökohdat ovat joka tapauksessa hyvät. Sama pätee avausraidaksi yllättävän ilkeästi junttaavaan Rideriin. Päälle 40-minuuttisen opuksen kohokohta on ehdottomasti eeppisesti pauhaava Le Septième Sceau, joka päättää levyn toismaailmallisiin tunnelmiin. siinäpä ne naislauluisten dieettihevibändien massasta erottavat seikat olivatkin. Luvassa on reipas puolituntinen liiditiluttelua, eeppisiä riffejä, likaista laulantaa sekä saatanallista uhkaa kasarin ja ysärin hevimmässä hengessä. Koskinen KILL THE THRILL Autophagie SEASON OF MIST Synkkiä taiteellisia elementtejä new waveen, ambientiin, goottikamaan, industrialiin ja post-punkiin sekoittava ranskalaislegenda Kill the Thrill on perustettu jo vuonna 1989. Bändin debyyttilevy esittelee esoteerista ja hypnoottista meininkiä, joka ei kenties ole karskeimmasta päästä, mutta osoittaa, että yhtye on saanut istutettua sävellyksiinsä keskivertoa enemmän kullanarvoisia ideoita. Vahva ja tarttuva mutta silti kosiskelematon melodisuus ja etukeno yhdistyvät mukavan romuluisena jyrnyttävään, muhkeasti jytisevään otteeseen. Levy on kuin antiteesi Tiktoksukupolven keskittymiskyvylle. Jaakko Silvast A/ORATOS Ecclesia Gnostica LES ACTEURS DE L’OMBRE Ranskalainen A/Oratos on ottanut nimensä kreikan kielen Aoratossanasta, joka tarkoittaa näkymätöntä. Seassa on orkestraatioita, kaunista laulua, väkivaltaisempia indupärinöitä ja henkeviä leijuntoja. Niko Ikonen THE CANDLES BURNING BLUE Pearls Given to the Swine SVART Sami Hynnisestä on tunnetusti moneksi. Hasturian Vigilin esikuvat ovat jo klassikkonsa tehneet, eikä niitä kopioimalla muutu oikein mikään. Kaikuisia kitaroita, voihkivia lauluja ja kohtalokkaan yksinkertaisia bassolinjoja. Soundeista tosin tulee Sunlightin alkutaival mukavasti mieleen, on nimittäin sopivan muhjuista ja räankeimmat elementit on tajuttu karistella suurimmaksi osaksi pois ja käyttää niitä parempia juttuja. Kulttimaineen saaneen bändin vuonna 2001 julkaistu pienen painoksen debyytti ilmestyy nyt monien kaipaamana uutena laitoksena. Etenkin single Always Love You on ehtaa Frontiers-kamaa introsta loppurääkäisyyn. Sävellys korostaa erityisesti laulaja Samuel Thapan äänen hunajaisempaa puolta. Yhtyeen gnostilaisesti sävyttynyt black metal pyrkiikin tutkimaan näkyvän ja näkymättömän välistä rajapintaa ja käymään omaa hengellistä taisteluaan tyhjän ja sekularisoituneen yhteiskunnan keskellä. Ja mikä mukavinta, myös laatikon ulkopuolelta löytyy palikoita, joilla luoda materiaaliin luontevalla tavalla mainiota monimuotoisuutta. Veneran melodiakielessä on tiettyä täkäläisestä pateettisuudesta vapaata raikkautta, joka ei suoraan paljasta yhtyeen esikuvia. Kimmo K. Irkkuduon debyytillä lemuavat homeiset katakombit, mätänevä liha ja palavat sakastit, mutta omaleimainen meininki puuttuu tyystin. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoista ja mystistä säveltaidetta. Autophagie vaatii keskittymistä ja siltä löytää jokaisella kuuntelukerralla jotain uutta ja kiehtovaa. Osittain samaan aikaan hänen kuuluisimman bändinsä Reverend Bizarren kanssa toiminut The Candles Burning Blue teki ”epäkonventionaalista goottirockia”. A/Oratos on saanut aikaan jotain kiinnostavaa, mutta en voi olla miettimättä, josko potentiaalia olisi vielä kiihkeämpään ilmaisuun. Eihän tällä ole oikeastaan mitään tekemistä metallimusan kanssa, mutta mitä sitten. Se on kuin jättimäinen universumi, jossa kuulee kaikuja muun muassa David Bowien kokeellisemmista elektronisista töistä ja Killing Joken tunnelmista
Niko Ikonen ERGOT DE SEIGLE Demo I & II Dans les Forêts d’Ergot MISANTHROPIA Kaksi vuonna 2022 julkaistua demoa samaan pakettiin tunkeva Demo I & II tuo esiin ranskalaisprojektin, joka täyttää kaikki bedroom black metalin tunnusmerkit. Yith-Melleuniversumista löytyy tietenkin kosmista pahuutta, hulluja jumalia ja pimeitä kirouksia. Kuolemakultin sanansaattajien black metalia, punkkia ja klassisempaa rokettirollia yhdistävässä ajossa on yhä häijyä, likaista ja tarraavaa otetta. ”Boogieta” suorempaan bläkkistulitukseen naittavassa lähestymistavassa on paljon yhtymäkohtia norjalaisen Kvelertakin vastaavaan, tosin vähemmän kulmikkaalla tavalla. Jatkossa Cxaathesz ja Shyghthoth voisivatkin panostaa sävellyksiinsä samalla antaumuksella kuin teksteihinsä. Tönkösti kihisevät konerummut, ala-arvoiset riffit ja jotkin fiilistelyosioiden tapaiset eivät herätä kerrassaan mitään tunteita. Vaikka sanomaltaan pahansuopa paiskonta täyttää mustan metallin tunnusmerkit, yhtyeen ilmaisu on muutakin. ALFAHANNE Vår tid är nu DARK ESSENCE Ruotsalaiset maailmanlopunrokkarit palaavat viidennellä albumillaan varsin tyylikkäästi. Eipä sekään kokonaisuutta pelasta. Hetkittäin se kuitenkin onnistuu kuulostamaan myös hyvältä. Ei tule lainkaan ihmeenä, että levy kuulostaa käytännössä täysin samalta kuin mahdollisesti samana päivänä tehdyt demot. Levyn omaperäisintä antia ovat sanoitukset, joihin on luotu kokonainen oma kauhumaailma Lovecraftin ja vastaavien tarinanikkareiden tyyliin. Parhaimmillaan koko paketti soljuu kuitenkin kaikilla osa-alueilla hävyttömän toimivasti, kuten sävellyksissä Elden har vaknat ja Vår tid är nu. Jos jostain pitää jupista, niin levyn luomunkarhea äänimaailma meinaa mennä ajoittain vähän tukkoon. Yrityksenä on ilmeisesti ollut luoda jonkinlaista dungeon synthin ja black metalin mikstuuraa, mutta ensin mainittua tästä ei löydä hakemallakaan. Samana vuonna ilmestynyt Dans les Forêts d’Ergot on puolestaan ihka-aito debyyttialbumi. Vierailijoina kuullaan alamaailman metalliskenen nimekkäitä laulajia, kuten Carpathian Forestin Nattefrostia ja Hornan Spellgothia. Kiinnostavin ja massasta erottuvin puoli bändin musiikissa on siihen sisäänrakennettu rock’n’rollin groove ja svengi. Jostain rivien välistä on kuultavissa, että ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Albumi on kaikin puolin eheää jatketta vuodesta 2010 toimineen yhtyeen uralle. Lähes tunnin täräys täysin mitäänsanomatonta raapimista on todellinen via dolorosa – eikä lainkaan siinä mielessä kuin tekijänsä toivoisi. Albumi muistuttaa alkuaikojen Arcturusista ja vanhasta Blut aus Nordista, joskin huomattavasti huonommin toteutettuna. Materiaalin laatuun asialla ei ole vaikutusta, vaan kappaleet toimivat hyvin omillaan. Eetu Järvisalo käistä menoa
Palehørse on kuitenkin itsemäärittelyssään vähintään oikeilla jäljillä. F. Kaikki tämä on kuorrutettu järisyttävän ylevillä ja tarttuvilla melodialinjoilla. Kotikuuntelunautintoa verottaa myös soundi, joka on selkeä mutta harmillisen nuhainen. ”Monitahoisesti kuolevaisuuden eri tasoja tutkivan” Immortalsin rivakammatkin biisit saavat levyarvioijan harkitsemaan harrastuksestaan luopumista. Jossain leijailee legendaarisen Stonen haamu. Toni Keränen BOUNDLESS CHAOS Sinister Upheaval DYING VICTIMS Rototomi paukkuu ja niittivyö kilisee. Kuorrutetaan paketti stereotyyppisen pehmeänkarheasti laulavalla West Coast AOR -tyyppisellä solistilla, jonka noin kolmen neljäsosaoktaavin alueella varman päälle operoivassa äänessä on karismaa kuin karsinoomassa. Pohjataan homma Sammy Hagar -aikakauden sliipatuin syntikoin silattuun Van Haleniin. Mutta kun kyseessä on toisinto kokonaisesta parituntisesta keikasta, yhtyeen kuntoa ja kykyä pitää tunnelma omissa erikoislaatuisissa sfääreissään täytyy ihailla. Saksalainen Boundless Chaos ei teeskentele vaan sylkee kasvoille silottelematonta ja äkäistä old school thrashiä. Silotellaan kaikki etäisestikin raskaaksi rockiksi miellettävät rosot Toton rankkuustasolle. Sen balladit – ja varsinkin edellisalbumin ”nimihitin” Chasing Miraclesin jousin imelletty uusioversio – jo suorastaan nakertavat elämänhalua. Ei mitään poseritilutusta siis, ja kuulenkin menneisyyden haamujen kuiskailevan tyytyväisinä. Vanhan teutoni-thrashin primitiivinen räkäisyys on yhdistetty saman ajan jenkkimeiningin kulkevuuteen ja tiukempaan soittotaitoon. Kuten niin usein sanottua, tämänkin projektin pitäisi keskittyä materiaalin paljouden sijasta laatuun, ja seuraavan julkaisun hinkkaaminen kunnolla kuntoon olisi toivottavaa. Ergot de Seiglen levykaksikko on kaikkinensa tuskastuttava kokemus. Koskinen PALEHØRSE Hunting Grounds INDIE Harva yksilö saati joukkio tuntee itseään. Astetta verevämpi 45-vuotislive Lontoosta kun toteutettiin samalla konseptilla. Kokonaisuus ei nouse niin kovaksi kuin levyn parhaiden pätkien myötä toivoisi. Ladotaan lyriikoiksi ”you make me live again” -tasoisia latteuksia. Voit sanoa tai toivoa olevasi tietynlainen, mutta harvoin sitä todella olet. Teemu Vähäkangas CORVUS Immortals PRIDE & JOY Jos kukaan missään on vailla hyväntuulista melodista rockia jostain köykäisimmän hevin kevyemmiltä reunamilta, englantilainen Corvus saattaa olla hänelle. Todistajalausunnot kertovat yhtyeen meiningin olevan antoisinta juuri lavaolosuhteissa. Paremmin miksattu kooste kolmen illan kohokohdista olisi varmasti ollut erinomaisen kunniakas juhlajulkaisu. Mape Ollila THE FERAL GHOSTS Black Sun SEEING RED Chicagolainen goottiryhmä The Feral Ghosts nojaa vahvasti 1980-luvun alkuperäiseen tyyliin imien vaikutteita niin Sisters of Mercyltä kuin Fields of the Nephilimiltäkin. Paketti on muhkea, melkein liiankin mittava. Vaikka Black Sun pitäytyy pitkälti perinteissä, se osaa myös yllättää, kuten päätösbiisi Camesin psykerocksävyt osoittavat. On saatanaa, suhinaa ja pauketta. Eric Bloomin laulu ei kajahda niin majesteettisesti kuin aikoinaan, mutta aivan hyvin se kantaa edelleen. Varsinkin rumpali M. Vauhti on vimmainen ja soolot ruhjotaan kultaisten kasariaikojen kunniaksi kovaa, korkealta ja päin helvettiä. Kolmesta keikkaillasta ensimmäinen kattaa vuoden 1972 debyyttilevyn lisäksi toisen setin muuta materiaalia, niitä paria vakkarikipaletta unohtamatta. Kokonaisuus on aika onnistunut. Positiivisessa mielessä junnaava Witcher on toinen levyn huippukohdista. Basisti-laulaja Raul Urquillan tulkinnassa on juuri sopiva annos melodraamaa ja epävirettä, jotta viehätys säilyy. Yhtye noudattaa markkinointimateriaalinsa teesejä repimällä genrerajoja rikki anteeksipyytelemättömällä asenteella. Rehellisen saastarässin ystävät tuntenevat tämän myötä joka tapauksessa rinnassaan lämpöisen läikähdyksen. Miekkoset eivät ole lähteneet tekemään mitään uutta. Tässä osoitteessa brittien glukoosisiirappinen posihevi onnistuu vain nostamaan suuhun hiukan oksennusta. Hurjasta temposta ja rupisesta asenteesta huolimatta soitto on pirun tiukkaa. En epäile, ja yhtye onkin päästävä kokemaan ensi tilassa. Äetsästä lähteneen ja aluksi nimellä Amendfoil toimineen bändin viehättävässä sekametelisopassa on tämän vuosituhannen groovaava ote. Soitetaan koko tuskaisan tunnin kestävä pläjäys niin elämäniloisessa duurissa, ettei sen teennäisyydelle pärjää edes Instagram. Kappaleiden mitat pysyvät maltillisesti neljän minuutin tietämillä, mutta niiden raameihin on saatu tungettua massiivisesti musiikillista informaatiota. Huikeaa taitoakin löytyy. Toisaalla on royalbloodmaisia vapaita kitarankieliä hyödyntäviä jyräriffejä, toisaalla taas koukeroisia progesuorituksia. ARVIOT. Vauhti ei korjaa aina virheitä. Yhtye onnistuu yhdistämään kätevästi hypnoottiset riffit, kohtalokkaan tunnelman ja synkät melodiat. Kimmo K. Albumi on dokumenttina erinomainen mutta julkaisuna vähän kyseenalainen. touhussa on pientä juonentynkää, joka kuitenkin kaipaa vielä vuosikausien hiomista toimiakseen. Vuoden 2019 debyyttiin nähden soundeihin on tullut lisää muskeleita ja ehkä tiettyä heittäytyvää livehenkeä. Muutamat riffit ovat esikuvilta ripattuja, mutta tässä pauhussa se ei niin haittaa. Tämä ei tarkoita huonoa tai kömpelöä esitystä, vaan rennosti, jämäkästi ja rehevällä kokemuksella vedettyä heavy rock -bakkanaalia. Joni Juutilainen BLUE ÖYSTER CULT 50th Anniversary Live – First Night FRONTIERS Legendaarinen BÖC on todellakin veteraani-iässä ja kieltämättä myös kuulostaa syksyllä 2022 taltioidulla livellä hiukan papparaisosastolta. ansaitsee erityismaininnan tanakasta tatsistaan
Nubian Rose jyräsi kuulijoiden ja metallimedioiden suosioon ärhäkällä Mountainomakustannedebyytillään (2012), jota seurasi entistä tarttuvampi Mental Revolution (2014). On pakko todeta, että White Deathissä on juuri sitä kapinahenkeä, jota black metal puhtaimmillaan edustaa. Tällaista nostalgisen black metalin pitää olla. Noh, ontuvat vertaukset sikseen. Löytyy puhtaampaa Garm-henkistä fiilistelyä, uljasta huutelua, puhetta, röhisevämpää matalaa ääntä ja hieman korkeampaa rääkynää. Etenkin laulusuoritukset ovat nautinnollista kuunneltavaa. Mieleen tulevat vanha Barathrum, Sargeist ja sekalainen kirkko ysärin ripeämpää mättökamaa. Muuntautumiskyky on ehdottomasti bändin tärkein ominaisuus. Jaakko Silvast SYN Villfarelse TERRATUR POSSESSIONS Norjalaistulokas Syn soittaa ysäriltä tuttua väkivaltaista black metalia vanhan Ulverin, Forgotten Woodsin, Borknagarin, Trelldomin ja vastaavien tyyliin. Ei lainkaan paskempi paketti tavarataloblack metalia. Kertsejä kaipaavalle retrokääreeseen puettu Break Down the Walls iskee kuin miljoona volttia. Synin musiikista löytyy myös hienovaraisempaa tunnelmointia, joten kokonaisuus ei ole pelkkää mättöä ja uhkaavaa aggressiota. Black Sun soveltuukin soundtrackiksi monenlaisten mielentilojen taustalle. WHITE DEATH Iconoclast WEREWOLF Nykyään Uruguayssa asustelevaan Vritrahniin identifioituvan White Deathin kakkoslevy on eksentrinen sekoitus suomijunttia, rac-paalutusta, punkkihenkeä ja raa’anlikaista black metalia. Suomi-bm on parhaimmillaan kieli poskessa tehtyä mutta samalla äärimmäisen totista musaa. Niko Ikonen Yhtyeen toinen pitkäsoitto ei ole omaperäisyyden huipentuma, mutta tasaisen vahva ja kompakti kokonaisuus pitää pintansa alusta loppuun. Rummut kaikuvat, kitarat leijuvat ja vanhan liiton syntetisaattorisurinat ja -säkätykset pursuilevat tyylipuhdasta vintagea. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Tästä parhaita esimerkkejä ovat aidon 70-lukulainen diskorockjumputus Running ja puhtaasti mittaan ja hypnoottisuuteen perustuva kertosäkeetön Dramatic Day. Mikko Malm NUBIAN ROSE Amen LIVEWIRE/CARGO Ruotsalainen melorockryhmä päästää kolmannellaan analogisuuden ennakkoluulottomasti valloilleen. Villfarelse on debyytiksi erittäin hyvä, joten vain helvetti on rajana. Myös Iconoclastilta löytyy kaikkea mahdollista, mutta masturbointi vaatii hieman enemmän vaivaa, vaikka kyllä saaminenkin lopulta onnistuu. Mitään varsinaista valitettavaa bändin musiikista ei löydy. Synkeä, jäinen ja tuskaisen melankolinen debyyttilevy on tehty taidolla ja tunteella, eikä ihme, sillä jätkät vaikuttavat myös Askeregnissa ja Triumph of the Moonissa. Liki vuosikymmenen studiohiljaisuuden jälkeen bändi ottaa taiteellisesti järkevän askeleen siirtymällä turvallisista melodisen hard rockin puitteista selkeästi mielenkiintoisimmille urille. Amenin kymmenellä raidalla kuulija vietellään jo silkalla soundilla. Anttila-vertaus ei ole kaukaa haettu, musasta nimittäin paistaa läpi räävitön ja kapinallinen alapäähuumori. Mitä kaikkea pahuutta sen seinät ovatkaan nähneet. Mies itse kutsuu levyä vanhaksi Anttilan kuvastoksi, josta löytyi kaikki tarvittava – kyseessä oli luultavasti koko maan runkatuin lehti. Biiseissä on mukavasti variaatiota ja omaleimaista meininkiä, jotta mielenkiinto pysyy yllä. Aavistuksen itämaisissa viboissa soiva Amen avaa uuden vuoden top-listasijoja kolkuttelevalla parhaudella. ST R A G E 6 6 6 The Feral Ghostsin tummasävyinen, hieman The Cult -henkinen amerikanrokki kuulostaa mukavan rouhealta, mutta myös sopivan eteeriseltä ja hämyiseltä. Aavikon tuoksun ja pimeät sateiset kadut mieleen tuova levy lämmittää juuri sopivasti näin talvipakkasilla. Iconoclastin musiikki on kuin poikien sisäoppilaitoksen suihkutila: tuhmaa ja kiellettyä, vaarallista ja skandaalimaista. Levy ei käy tylsäksi ja reipas nelikymmenminuuttinen soljuu kivuttomasti. Progressiivisuutta kaipaavia puolestaan hellii dramaattinen Lost in the Mist
Teemu Vähäkangas HEAVEN’S GUARDIAN Cronos SLEASZY RIDER Sinfonista power metalia tuuttaavan Heaven’s Guardianin ja neljännen albuminsa puitteet ovat moninaisuudessaan mielenkiintoiset. Musiikki on kaikessa ynseydessään jännittävällä tavalla ”hienostunutta”, mikä yhdistää albumin moniin 1990-luvun vähemmän tunnustettuihin genreklassikoihin. Yhtyeen kokoonpano on kansallisuuksiltaan nykymaailmantilanne huomioiden erikoinen, bändin kotimaita kun ovat Brasilia, Venäjä ja Yhdysvallat. Aivan varmasti. Meno on hyvä, kohdakkoin jopa oiva, ja kiistatta kelpoisaa perussuorittamista. Emilianin tueksi lauleskeleva baritonikaan ei tuo biiseihin oikein mitään muuta kuin dialogielementin. Huudatukset ja yleisön haltuun ottaminen korostavat intomielistä otetta mukavasti. Parhaimmillaan yhtye esittelee Sunken Bells on Nam-Yabiscin ja Aquariusin kaltaisia jylhiä goottipaloja. Erottelevasoundinen mutta sopivan rosoinen taltio kuulostaa eläväiseltä ja tuo mieleen klassiset rässibändien livet vuosikymmenten takaa. Ei edes Goiàsin sinfoniaorkesterin ja sadan laulajan kuoron voimin. Saako näin turhan musan suoratoistoilla levytykseen menneitä rahoja takaisin edes pitkässä juoksussa. Suhteellisen suora tykitys saattaa tuntua alkuun yksitoikkoiselta, mutta kuuntelujen myötä sävellykset nostavat päätään ja musiikista löytyy tässä tapauksessa lähes elintärkeältä tuntuvaa dynamiikkaa. Cronosin musiikki on pintapuolisesti pätevää ja genrelle ominaista mahtipontista fantasiaheviä. Captive in the Breath of Life on kirottu synkänpuhuvalla intensiteetillä, joka tuo monin paikoin mieleen toisen suomalaisbändin White Deathin. Tarttuvuusja muistettavuuskertoimiltaan biisit ovat aika samantekeviä, mutta onneksi soittohommat sujuvat selkeästi paremmin. Joni Juutilainen CEMETERY OF SCREAM Oceans SLEASZY RIDER Vuonna 1993 perustettu Cemetary of Scream soittaa menevää melodista goottimetallia, joka ajelehtii jossain Paradise Lostin, Tiamatin ja Moonspellin välimaastossa. Mape Ollila SWARF DAMAGE Swarf Damage OMAKUSTANNE Englannin ja Irlannin välissä lilluvalla Mansaarella asuu vain reilut 80 000 asukasta, mutta sieltäkin löytyy viisi asiaansa vihkiytynyttä mörökölliä. Jaakko Silvast ABDUCTION Toutes Blessent La Dernière Tue FROZEN Vuonna 2006 perustettu Abduction soitti aluksi melankolisempaa black metalia. Sisällöltään hyvä, meiningiltään esimerkillinen. Itse musiikki on hentoja elektronisia sävyjä lukuun ottamatta varsin perinteistä synkistelyä. Onko tämä nyt sitten jotain ”taideblägyä”, kuten sanottaisiin. Tasalaatuisesta setistä on otettu löysät aika mukavasti pois: jammailut, virittelyt ja turhat sössöttelyt eivät paljon ehdi rasittaa. Erityisesti Alone-balladissa leidin laulun vajavaisuudet korostuvat melkeinpä sietämättömiksi. Tietyistä mielikuvista huolimatta viisikon ulosanti on jotenkin viehättävän tuoretta, tai ummehtunutta, riippuen siitä, toimiiko kuulijalle vanha koulu vai ei. Idea buustata uutta levyä tuomalla pöytään kaikkea mahdollista voi kuulostaa hyvältä, mutta Cronosin tapauksessa se ei valitettavasti toimi. Yhtyeen laulajakaksikosta Natalia Tsarikova pärjää tunnetummille genresiskoilleen suhteellisen mainiosti. Elettra Storm on kaikessa yhdentekevyydessään niitä bändejä, jotka pistävät miettimään striimausajan ansaintalogiikkaa. Soman popahtavasti ja tähän musiikkilajiin aivan liian ujosti laulavan Crystal Emilianin ääni, tekniikka ja varsinkaan voima eivät tee power-niiloon kaksistakaan vaikutusta. Toivottavasti potentiaali manifestoituu pienellä jatkokehityksellä. Bändi soittaa raakuudestaan huolimatta ajoittain melodiseksi luonnehdittavaa mustaa metallia, josta löytyy myös tarttuvuutta. Välillä kappaleissa sooloilee ketterä kitaristi, toisinaan soljuvia skaaloja soittava synisti ja aika usein vuorotellen molemmat. No joo, levyn aloittava Kill 2 Survive kulkee kieltämättä vahvasti Exodusin ja Bay Area thrashin vanavedessä ja hardcoremaisimmissa kappaleissa nojaillaan Carnivoreen, kun taas melodisimmat kohdat ovat paljon velkaa englantilaiselle kasariheville. He muodostavat Swarf Damagen, jonka debyytti sisältää yllättävän sujuvaa ja ennen kaikkea varsin omanlaistaan rujoa crossover thrashiä. Railakkaasti paukutelleen Josua Madsenin tapaturmaisen kuoleman sekä solistin ja kitaristin lähdön johdosta kurimukseen ajautuneen kokoonpanon testamentiksi jäävä Raw Live on kunniakas livepläjäys, nimensä mukaisesti raaka ja eläväinen. Vähän on kuitenkin mietitty, mitä ollaan tekemässä, ja näin ollen vääntö on sangen uskottavaa ja välistä jopa tarttuvaa, riittävää aggressiota ja asennetta unohtamatta. Mieleen tulevat vahvasti rankemman metallin ja hardcoren alkuajat, jolloin kappaleita ei hinkattu liikoja vaan annettiin mennä. Mikko Malm ELETTRA STORM Powerlords SCARLET Italialaisen naislauluvetoisen power metal -tulokkaan resepti koostuu sekoituksesta Dragonforcea, Sonata Arcticaa ja aika keskinkertaisia omia ideoita. Loppupään biiseissä ei vain ole samanlaista vetovoimaa kuin alkutaipaleessa. Niko Ikonen ARTILLERY Raw Live (at Copenhell) MIGHTY Tanskan veteraanisarjan divarithrasherien livesetti on kelpo kuvaus yhtyeen tasosta. Kehnoimmillaan se kuulostaa kahden Saksan markan pseudo-Rammsteinilta. Koskinen NOCTURNAL SORCERY Captive in the Breath of Life KVLT Yöllinen noituus on kovaa hommaa. Lupaava, mutta ei vielä napakymppi suoritus. Albumi tuntuu lähes 70 minuutin mitassaan ylipitkältä. Vuoden 2022 festariveto on napakka ja energisen mukaansatempaava, ja on hyvä, ettei sitä ole suotta korjailtu tai viilailtu. Koukkuja on kaikilla osa-alueilla aivan liian vähän, ja taiteelliset ratkaisut ovat mallia ”mennään siitä, missä aita on matalin”. Oceans alkaa lupaavasti mutta pääsee valitettavasti hieman lässähtämään puolenvälin jälkeen. Nocturnal Sorceryn toinen albumi sisältää tinkimätöntä black metalia, joka ansaitsee kaikessa kotimaisuudessaan joutsenmerkkilipun. Tällaista sekoitusta ei kuitenkaan kuule kovin usein. Mitään suurempia notkahduksia levylle ei mahdu, vain hieman liikaa samasta puusta veistettyjä viisuja. Kimmo K. Uskon kuitenkin, että bändi kykenee jatkossa puristamaan itsestään irti vielä tätäkin laadukkaampaa tavaraa. Mies ei ole kenties maailman monipuolisin tulkitsija, mutta hänen tyylinsä sopii sävellyksiin erittäin hyvin. Levyn soittopuolikin on kunnossa, mutta sävellysten yleinen taso ei yksinkertaisesti riitä nostamaan Heaven’s Guardiania esiin suuresta massasta. Cronosin tuottajien palleilla ovat istuneet metallipiireissä meritoitunut Roy Z ja aikoinaan La Bamba -hitistään tutuksi tullutta Los Lobosia hoidellut Addasi Addasi. Yhdentoista kipaleen setti on sopiva kattaus sekä vanhaa että paluun jälkeistä materiaalia. Kotimainen Nocturnal Sorcery antaa sen kuulua toisella albumillaan, jolla vyörytetään hulluutta ja mystiikkaa tihkuvaa black metalia vanhakantaisella ja takuuraa’alla otteella. Tempo on rivakka, ja riffija melodiakulut ovat iloisen nostattavuuspyrkyisiä mutta kaikessa genreuskollisuudessaan auttamattoman tavanomaisia. Ranskalaisbändit ovat usein ”aivan vitun madnessiä”, mutta Abduction vetää täysin omilla jatsiluvuillaan heittäen peliin niin kieroa, väärää ja omituista meininkiä, että on pakko suorittaa huomattava määrä uudelleenkuunteluja. Eivätkä Guillaume Fleuryn sävellykset todellakaan anARVIOT 67. Vuosien varrella bändin musiikki on kehittynyt progressiiviseksi ja, noh, erittäin ”ranskalaiseksi”. Yhtyeen kuudes levy on puolalaisten ensimmäinen 14 vuoteen ja samalla toinen laulaja Olaf Ró?a?skin kanssa
Erikoista on, että yhtyeen fiktiiviset jäsenet, kansitaide ja musiikki ovat tekoälyllä tuotettuja. Modernin sivilisaation tuhoa käsittelevä levy on täysin Romain Paulet’n kädenjälkeä. Niko Ikonen GALIGULA’S HORSE Charcoal Grace INSIDEOUT Australialainen Galigula’s Horse on tehnyt reilun kymmenen vuoden ajan määrätietoista nousua modernin progressiivisen metallin kärkijoukkoihin. Musiikki itsessään on varsin epäkiinnostavaa ja geneeristä melodeathiä. Röyhkeä levy. Mies osoittautuu hyväksi muusikoksi, joka kykenee luomaan ilmaisuunsa tunnetta ja oivaa jännitettä. FROSTBITE ORCKINGS The Orcish Eclipse METALVERSE Frostbite Orckings on muusikko Stefan Schmidtin (Heavatar, Van Canto) perustaman Musical Bits -yhtiön tuotos. Olen nimittäin kuullut ihan yhtä tylsää musiikkia ihmisten tekemänä ja esittämänä. Ei tätä jaksa oikein edes vihata. Se, missä määrin Frostbite Orckingsin keskinkertaisuudesta voidaan syyttää AI-teknologiaa, on mielenkiintoinen kysymys. Periaatteessa The Orcish Eclipse kuulostaakin kokoelmalta Amon Amarthin ylijäämäraitoja. Tunti tällaista mielipuolisuutta voi tuntua armottomalta hulluudelta, mutta jotenkin Toutes Blessent La Dernière Tue onnistuu kietomaan lonkeronsa mielen sopukoihin ja kiihottamaan pääkopan nystyröitä epämukavalla tavalla. Raskaus, keveys, haastavuus, helppous tai muutkaan määreet eivät ole missään vaiheessa itseisarvoja, vaan tärkeintä ovat uljaat sävellykset. Mikä helvetti näitä ranskalaisia oikein vaivaa. Kaikki on na armoa yhdellekään monotonista perusjyystöä kaipaavalle kuuntelijalle. The World Breathes with Me -avausbiisi tuntuu silti itsevarman röyhkeältä vedolta. Myös Folkvar Jarlssonin röhinä on melko tympeän kuuloista. Väsyneet fantasiateemat eivät innosta yhtään sen enempää. Toni Keränen A N D R E W B A SS O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Itsevarmuudelle on syynsä. Chapter II:lta välittyvät ennen kaikkea Blut aus Nord, Deathspell Omega ja Mg?a. Tässä ei ole oikeasti mitään järkeä, mutta jollain perverssillä tavalla kaikki nämä hulluuden värit onnistuvat loksahtamaan oikeisiin kippoihin. Jopa pandemia tuntuu silti koituneen yhtyeen eduksi, sillä nyt käsissämme on todellinen mestariteos. Musical Bits tosin huomauttaa, että tekoälyllä sävelletty musiikki ei ole mistään lainattua vaan pohjautuu anonyymien sessiomuusikoiden sävellyksiin, jotka on syötetty AI-softan oppimisalgoritmiin. Vaikka levyn teemat ovat paikoin lohduttomia, itse musiikki tuntuu lämpimältä peitolta, joka kietoo kuulijan vääjäämättömästi huomaansa. Sieltä täältä löytyy pari hyvää melodiaa, mutta muuten saldo on pakkasen puolella. Never stop the madness ja kohta vedetään taas! Onneksi maailmalta löytyy vielä näinkin kunnianhimoista musiikkia. Välillä nitkutellaan Leprous-tyylisillä rytmielementeillä, sitten edetään Devin Townsendin mieleen tuoviin kosmisiin sävelpilviin. Charcoal Grace -uutuuslevyn lyriikat tosin kipuilevat sen suhteen, miten korona-ajat keskeyttivät voitokkaan etenemisen. Myöhemmin kuultava neliosainen nimibiisi kestää reilut 24 minuuttia. Rüyyn sai irvistelemään kirjoitusasunsa (yhtye itse kirjoittaa nimensä muodossa RüYYn) ansiosta, mutta selvästi esikuvilleen pokkuroiva musta metallinsa ei ole lainkaan hassumpaa. Tämähän on kuin taiteellista Peste Noirea. Ei voi sanoa olevan täysin tavatonta, että yhtye aloittaa levynsä kymmenminuuttisella eepoksella, varsinkaan jos kyseessä on juuri progeksi luokiteltava musiikki. Joskus, kuten tämän albumin tapauksessa, lainailu muuttuu kuitenkin lähes omaperäiseksi musiikiksi. Tuttuja nimiä, joita apinoidaan genressään vähän liiankin kanssa, ja usein ilman minkäänlaista merkittävää lopputulemaa. Mitä virtuaalibändeihin tulee, ei ole Gorillazin voittanutta. Mikko Malm RÜYYN Chapter II – The Flames, The Fallen, The Fury LES ACTEURS DE L’OMBRE On aina epäilyttävää, kun bändin nimessä on jotain muka-erikoista ja nokkelaa
@soundilehti @soundilehti @soundilehti INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi TILAA SOUNDI soundi.fi/tilaa
Yhdistelmässä on paljon yhteneväisyyksiä Katatonian alkuaikojen tuotantoon, joskin Mourning Dawn korostaa ruhjovampaa puoltaan niin kitaroissa kuin raastavissa laulusuorituksissa. Mega periaatteessa kasassa niin hyvin, että on hankala kuvitella projektin saaneen alkunsa vasta vuonna 2021. Veteraanibändin nykyisen inkarnaation äänitorvena toimii samantyylisessä Zandellessa aikoinaan laulanut George Tsalikis. Uutuutena mukaan on ujutettu vähäisissä määrin akustisuutta, joka ilmenee yhdessä ja erikseen sähköisen ilmaisun kanssa, sekä enemmän puhdasta laulua rouhean maskuliinisen tulkinnan vastapainoksi. Ja juuri sitä ennen julkaistiin debyytti-ep vuonna 1987. Mega OVERLORDE Awaken the Fury NO REMORSE Joko ne nämäkin taas julkaisevat, vastahan edeltänyt Return of the Snow Giant ilmestyi 2004. Like Twisted Bones of Fallen Giants onnistuu olemaan samaan aikaan sekä hyvin perinnetietoinen että tässä ajassa kiinni oleva julkaisu. Albumin synnyttämät mielikuvat viittaavat vahvasti Ulverin lähemmäs kolmenkymmenen vuoden takaiseen Bergtattesikoiseen, mikä tuskin on sattumaa. Miehen kimakka kiljahtelu saa Overlorden kuulostamaan sekoitukselta Helstaria, The Warningin aikaista Queensrÿchea ja Agent Steeliä, johon on jostain syystä eksynyt basistiksi Geezer Butler. Vaikka suht harvakseltaan levyjä tekevä jenkkibändi on ristinyt uusimman albuminsa varsin ynkkämäisellä nimellä, lätyllä ei soi tilu vaan sama ryhdikäsriffinen ja koukeroisen groovailevasti bassoteltu amerikkalaistyyppinen epic power metal, jota Overlorde on toimittanut 1980-luvun lopulta asti. Isompaa ja pienempää levytystä on syntynyt tasaisella tahdilla, ja The Foam of Despair on jo bändin kuudes täyspitkä. Kokonaisuus ei kuitenkaan lipsahda liian lähelle folkhenkisyyttä, mikä on sille pelkästään eduksi. Rüyyn saattaa olla matkalla kohti kovia julkaisuja, mistä ensimmäinen varsinainen kokopitkänsä hetkittäin vihjailee. Sitä kautta musiikista muodostuu merkittävämpää kuin sen peruselementit antaisivat olettaa. Niin sydämellä ja epäkaupallisista lähtökohdista tehtyä tosimetallia kuin Awaken the Fury edustaakin, albumin ilonpilkahdukset ovat harvassa ja löytyvät John ”Kong” Bunuccin bassonsoitosta. Masentuneisuus ja melankolisuus ovat alati läsnä doomissa, jota on väritetty astetta tummemmaksi hienoisilla black metal -vaikutteilla. MOURNING DAWN The Foam of Despair AESTHETIC DEATH Ranskalaisesta Mourning Dawnista on kasvanut parissakymmenessä vuodessa ihan oikea bändi, eikä perustajansa Laurent Chauletin ole tarvinnut tehdä sitten demoaikojen kaikkea itse. Musiikista löytyy myös runsaasti sitä elävöittäviä väripilkkuja, kuten puheosuuksissa käytettyä bändin äidinkieltä, fonin haikeaa vaellusta tai kitaraherkistelyjä. Mape Ollila T IP H A IN E Z A N U T T O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Kokonaisuutena The Foam of Despairin monitahoisuus on hyvin kiehtovaa, aina koskettavuuteen saakka. Niin riffit, rytmiikka kuin lyriikatkin tarpovat jo 40 vuotta sitten syötyjen hevikliseiden suossa. Kappaleiden pohjissa hyödynnetään kerrassaan taitavasti industrialista tuttua hypnoottista jumitusta, joka vie epätoivoa huokuvaa tunnelmaa entistä kylmempään suuntaan. Tällä taivaankappaleella ei mahda olla montaa fania, joiden mielestä tätä levyä kannatti odottaa yhdeksäntoista vuotta. Joni Juutilainen HOLLOW WOODS Like Twisted Bones of Fallen Giants SIGNAL REX Suomalainen Hollow Woods kuulostaa kakkoslevyllään pitkälti samanlaiselta kuin reilut kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Cold Winds Cleave the Earthillä. Pieni progressiivisuus tuo musiikkiin oman vivahteensa, jota jalostamalla homma nousee takuulla tätä korkeammalle tasolle. Levyn kiehtovuus ei perustu omalaatuisuuteen vaan kykyyn tuoda esille vakuuttava tunnelataus. Ja kelpo levy se onkin. Musiikkinsa on edelleen karheaa joskaan ei raakaa black metalia, jota leimaa haikea kuusentuoksuinen metsäläisyys
NAPAKAT 71. Pakettiin ei ole päätynyt kaikkein mieleenpainuvimpia ralleja, mutta yksikään niistä ei ole myöskään turha tai edes etäisesti kehno. Sisuskaluja vääntävä ruhjominen kulkee pitkälti Undergangin kaltaisten luolamiesten jälkiä. Mega EN FINIR… Résigné MALPERMESITA Ranskalaista itsemurhahakuista black metalia suoraan omien tunteiden kaatopaikalta. DUNE PILOT Magnetic ARGONAUTA Saksalainen Dune Pilot on miltei tribuuttibändi John Garcialle, jonka Slo Burn -projektin biisin mukaan yhtye on nimetty. Joni Juutilainen Cryptworm. Laulaja kuulostaa erehdyttävästi Garcialta, biisit puolestaan Kuyssin jälkeiseltä vähemmän kekseliäältä blue printstonerilta. On tai ei, niin ainakin loihtimansa melodinen hevi on mielenkiintoista. Se on varmasti myös lyhytjulkaisun pohjimmainen tarkoitus. Archdemon ammentaa paljolti 1980-luvun brasilialaisten kulttilevyjen kohkaamisesta. Berserk War Eclipse tekee kunniaa esikuvilleen mutta jää keskitason pastissiksi. Muutama erikoisempi rokkisoolo pelastaa paljon, mutta eipä tällä aurinkoon kurkotella. Jopa Celtic Frost -laina Os Abysmi Vel Daath istuu bändille erinomaisesti. Oozing Radioactive Vomition on malliesimerkki asialleen uskollisen bändin osaamisesta, eikä siitä voi osoittaa mitään isompaa vikaa. Ja vähän myös laahaa. Toinen juttu on, tarvitseeko tätä kukaan, joka on kuunnellut aitoa asiaa. Lienee sanomattakin selvää, että niin kuulijoiden kuin bändin kannalta suunta on kuitenkin kohti seuraavaa levyä. Tämä onnistuu vain osittain. Moon Oraclen ep on mukiinmenevä kaksibiisinen, joka toimii hyvin uusimman kokopitkän tukena. Amerikkalaiset vyöryttävät hidastempoista, halutessaan doomiksi luokiteltavaa synkähköä death metalia kelvollisesti, mutta yhdessäkään kolmesta biisistä ei ole mitään sykähdyttävää. Kimmo K. Kimmo K. Bändin nykymeno tuo mieleen Lordin viime vuosien tekoset. Yhdeksänraitainen paluulevy on sisällöltään siinä mielessä linjaton, että sävellyspuolella vedetään niin power-vaihteella kuin hauskasti iskelmähevin keinoin. Brittibändi Cryptworm on puristanut kasaan armottoman alempia taajuuksia kourivan levyn. Romain Habrzykin rääkynät taas ovat juuri sopivan raapivia, jotta tunnelma pysyy soveliaan synkkänä. Autoillessa bändin buugi menee, kun sisältöön ei kiinnitä sen kummemmin huomiota. Omaan makuuni kappaleet kulkevat turhan pitkälti samoin eväin, mutta alaan vihkiytyneille kulinaristeille tarjolla on takuuvarma annos käymistilassa olevaa mätää. Kaikkein kovin jyräys jää puuttumaan, mikä tuo pientä vastapainoa Ophidian Glarelle. Totemic Lord on sekä raaka että eteerinen ep. Eikä siinä mitään, ihan hyvinhän meno rullaa. Kari Koskinen ARCHDEMON Berserk War Eclipse BESTIAL BURST Muiden muassa Ceremonial Torturessa ja Witchcraftissa törkyistä vanhan liiton black/death metalia raapiva Gehennas Seventh Goatprayer soittaa tuoreehkon projektinsa puitteissa – yllätys, yllätys – törkyistä vanhan liiton black/death metalia. Niko Ikonen CRYPTWORM Oozing Radioactive Vomition ME SACO UN OJO / PULVERISED / EXTREMELY ROTTEN Möyryää, groovaa, hakkaa, kaahaa. En Finir… on koronasulkuprojekti, eli käytännössä kyse on makuuhuoneblack metalista. Mielleyhtymät ovat liian selkeitä ja vähänkään tarkempaa tutkailua vaivaannuttaa ilmiselvä peesailu. Vaikka Knot Overilta puuttuu selkeä punainen lanka, taitavasti soitettua ja napakaksi sovitettua levyä on hauska kuunnella. Lopputulos uppoaa harmaaseen massaan, mutta biisit on sentään pidetty genren standardeihin verrattuna merkillepantavan nasevan mittaisina. Meno on julmaa ja säälimätöntä, mutta hakee kaikessa kaoottisuudessaan myös minimalistista tarttuvuutta. Irtorallikokoelma on hieno näyttö näkemyksellisen jenkkibändin toiminnasta ja tyylillisestä jämäkkyydestä. Knot Over on vasta yhtyeen toinen täyspitkä, ja debyytistä on jo 30 vuotta. Jaakko Silvast MOON ORACLE Totemic Lord BESTIAL BURST Kotimaisen Moon Oraclen vuosi sitten julkaistu Ophidian Glare oli mielenkiintoinen levy. Musiikkiin voisi lisätä enemmän omaa ilmettä ja rohkeita ratkaisuja. Melodioiden kanssa tekee tiukempaa. Nyt ilmestynyt black/doom-lyhytsoitto jatkaa samalla linjalla, mutta ehkä hieman maltillisemmin toteutettuna. Koskinen SILVER R.I.S.C Knot Over NO REMORSE Kreikkalainen Silver R.I.S.C on tiedotteen mukaan yksi maansa ikonisimmista hard rock -yhtyeistä. Demoista ja irtobiiseistä koostuva kokoelma on harvoin näin onnistunut kokonaisuus. Joni Juutilainen TEMPLE OF VOID The First Ten Years HAMMERHEART Raskasta ja sopivan laahaavaa, jämäkkää ja groovaavaa death doomia tahkoava Temple of Void on havaittu hyväksi jo aiemmin, eikä mielipide muutu nyt ainakaan negatiivisemmaksi. Maxime LePrince Beiler ei vaikuta bileprinsessalta, eikä hänen suru mielinen musiikkinsakaan ole erityisen iloista. Latenttia vihaa, sisäistä tuskaa ja yksinäisyyttä. Olen eri mieltä. Koskinen FURNACE FLOOR Furnace Floor DAWNBREED Syvältä undergroundista kumpuaviin artisteihin erikoistunut Dawnbreed näyttää olevan sitä mieltä, että vuoden ikäisen Furnace Floorin diginä ilmestynyt esikoispikkuinen on julkaisemisen arvoinen myös fyysisesti. Keskinkertaisuus tuoksuu hieman, vaikka paikoitellen lipsahdetaan jopa mielenkiintoisen puolelle
NEW MODEL ARMY Sinfonia EARMUSIC Rockyhtyeiden sinfoniaorkesteriyhteistyöt ovat aina enemmän uhka kuin mahdollisuus, mutta tässä tapauksessa jäädään plussan puolelle. Sinfoniaorkesterin suuruus kuuluu enemmän herkkänä maalailuna kuin jättimäisenä äänivallina. Yhtye osaa säveltää mukiinmeneviä popkoukkuja, ja sovituksetkin ovat melko näppäriä. Harmi vain, että kaikkein terävimmät sävellyskoukut loistavat poissaolollaan. Selkeää naisylivoimaa edustaa myös rumpali Lea Larsson, joka on vähän aikaan – ja tämä ilman hitustakaan misogyniaa – pätevin sukupuolensa edustaja kyseisellä soittopaikalla. NMA:n omalaatuinen punkin, folkin, goottirockin ynnä muun hybridi hyötyy klassisista instrumenteista. Paketti täydentyy täysin turhalla outrolla ja yhdellä sinänsä pätevällä pitkäsoiton biisillä. Riffit ja rytmit lähtevät kuin Fear Factoryltä konsanaan, laulut taas ovat velkaa Queensrÿchen ja Helloweenin suuntaan. Siltä vain kuulee kovin selkeästi, että nuorella orkesterilla on visioidensa toteutuksessa vielä paljon parannettavaa. 1 FREYA Belgialaisyhtyeen kolmannen levyn teemana ovat klassiset seikkailutarinat ja legendat. Tuplalevyn kylkeen isketyn dvd:n parasta antia on yhtyeen ikifanien hurmioituneen fiilistelyn todistaminen. Mega METALITE Expedition One AFM Ruotsalainen melometalliryhmä Metalite puskee neljännellään käypäistä Amaranthe-pastissia. Pääosin bändin itsensä ruuvaama yleissoundi on äärimmäisen ammattitaitoisen ja jyrkän kuuloinen, M A T S V A SS FJ O R D NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Aihe istuu levyn melodiakylläiseen musiikkiin oikein mutkattomasti. David Marcelisin vahvat Kiske-maneerit alkavat ärsyttää melko nopeasti, vaikka mies hoitaa tonttinsa muutoin hyvin. Metalite. Poweriin sellaiset sopivatkin paremmin kuin hyvin. Välillä tanskalaisten ristisiitoksesta tulee mieleen nyt jo hajonnut ja jumalattoman aliarvostettu Kobra and the Lotus. Tami Hintikka THORIUM Extraordinary Journeys pt. Valitettavasti se on juuri sitä. Expedition One on 16-raitainen teemalevy, jonka tarina sijoittuu vuoden 2055 Maahan. Kokonaisuus kantaa silti tarpeeksi. Erica Ohlsson on bändin selkeä keulakuva ennen muuta genreen istuvan äänenvärinsä ansiosta. Yhtyeen kakkos-ep ei ole toivoton levytys. Berliinissä vuonna 2022 taltioitu New Model Armyn ja Sinfonia Leipzigin kollaboraatio on tasapainoinen kokonaisuus. Australialaisryhmän säveltaide on muodollisesti pätevää mutta ei herätä intohimoja suuntaan tai toiseen. Yhtyeen kappaleet ovat usein varsin riisuttuja ja kulkevat bändijohtaja Justin Sullivanin tarinoiva laulu edellä. Kari Koskinen MANTICORA Mycelium MIGHTY Ysärin lopulta asti toiminut Manricora on löytänyt hauskan pikku paikkansa metallityylien ylitarjonnassa. Mikko Malm PANZERCHRIST All Witches Shall Burn EMANZIPATION Viimevuotinen Last of a Kind oli kauttaaltaan nautittava annos sarjatulimaista death metalia. Mitä tuotantopuoleen tulee, Carcosa kuulostaa varsin geneeriseltä. Historiankirjoihin on raapustettu tarpeellisempiakin julkaisuja. Toisinaan musiikista tulee mieleen varhainen Linkin Park, joskin hieman rankempana versiona. Jaakko Silvast A SOMERSET PARADE Carcosa WORMHOLEDEATH Robert Chambersin klassikkonovellista A King in Yellow’sta toisen levynsä inspiraation hakeneen A Somerset Paraden musiikki on perusmallin popsensilibiliteetillä varustettua industrial metalia. Varsin viihdyttävä joskin yllätyksetön kokonaisuus. Kovasti on Lovecraftia luettu ja Morbid Angeliä kuunneltu, mutta ilmeisen kovasta yrityksestä huolimatta yhtye ei onnistu kuulostamaan kuin osittain muinaiselta, mystiseltä ja musertavalta. Bändillä on kunnianhimoa yrittää tehdä yli seitsemän minuutin järkäleitä, mutta niistä yksikään ei kanna mittaansa. Kolme vuosikymmentä järkähtämätöntä tuhoa tehnyt Panzerchrist rääppii nyt levyn sessioista kasaan ep:n, joka ei ole tiedotteen mukaan mikään ylijäämäjulkaisu. Neljästä raidasta kaksi on yhdentekevää materiaalia, jonka painaminen seiskalle olisi perusteltavissa vain niukin naukin. Pari kirvestä hyvästä yrityksestä. Mikko Malm VOID BELOW World Undone OMAKUSTANNE Death metal -buumi on rantautunut brexitistä huolimatta myös saarivaltioon, ja Void Below haluaa olla osana liikettä. Vahvan keskinkertaista kastia. Pitkälti Helloweenin ja muiden teutoniklassikoiden jalanjäljissä tepasteleva yhtye on ottanut genren kliseet hyvin haltuun ja ympännyt mukaan omia progressiivisia mausteitaan
Pisteet ennakkoluulottomasta sukelluksesta todella haastavaan genreen. P. Jos jossain on parannettavaa, niin melodioiden tarttuvuudessa ja raikkaudessa. Uusi ep jauhaa myllyä, joka on tuttu myös Archgoatin ja Beheritin kaltaisille aikalaisbändeille. Toisin kuin voisi olettaa, italialaisbändi ei harrasta tippaakaan teknistä kikkailua vaan jurnuttaa pitkälti keskitempoisesti etenevää death metalia vanhakantaisesti. Phantom Winter kompastuu tyhjäkäyntiin ja kasvottomuuteen. Demoncyn maailmassa ei juhlita edistyksellisyydellä tai kokeilullisuudella, vaan tekeminen keskittyy musiikkityylin perusarvoihin. Musiikista voi kuulla tunnelmia esimerkiksi Agallochin suunnalta. Teemu Vähäkangas THE FIXER Your Lie WORMHOLEDEATH The Fixer mainostaa soittavansa synkkää ja seksikästä musiikkia. Meno on odotetulla tavalla ”hullua” ja sekavaa, mutta genrensä houreisempien mestariteosten saavuttaminen jää Óscar Martin DiezCansecolta toistaiseksi haaveeksi. Vähemmän yllättäen yhtyeen lähestymistapa tekemisiinsä on lähempänä vanhaa kuin uutta koulukuntaa. Laulut ovat genreen nähden harvinaisen aggressiiviset. Tempo pidetään hitaana, kuvioissa on hetkittäin toimivaa surumielisyyttä ja lauluissa kuullaan niin örinää, rääkyä kuin puhtaitakin. Joni Juutilainen PHANTOM WINTER Her Cold Materials THIS CHARMING MAN Saksalaisviisikko on painanut kymmenisen vuotta ja tarjoilee nyt neljättä pitkäsoittoaan, joka seikkailee jossain sludgen ja death doomin maisemissa. Kanadalaisbändin elektroninen ja moderni metalli ei kuitenkaan aiheuta allekirjoittaneessa sen suurempia säväreitä. Deemtee on paikoin hyvä tekijä, mutta projekti näyttänee todelliset kykynsä vasta tulevaisuudessa. Your Lie on melkoinen throwback vuosituhannen alun musiikillisiin trendeihin. Jäseniä on tullut ja mennyt, mutta keulakuvansa Ixithran visio tasalaatuisesta ja tinkimättömästä mustasta metallista on kestänyt haasteet. Mikko Malm DEMONCY Diabolica Blasphemiae HELLS HEADBANGERS Vuodesta 1989 toiminut Demoncy on yksi vanhimmista aktiivisista black metal -yhtyeistä. Sabbathiaaninen stonerointi ja crustahtava sludgeilu kulkevat yllättävän notkeasti ja mielikuvituksella. Yhtyeen omistautuneisuus ja kokemus ilmenevät tällä kertaa vakuuttavalla tavalla. On kuultavissa, että bändin identiteetti on vielä hakusessa. Strange Aeons & Deliriums pohjaa H. On vallan ilahduttavaa, että lopputulos on kaikkea muuta kuin tympeä ja tylsä, vaikka viidellä kappaleella on yhteismittaa 27 minuuttia. Sadhusin kommuuni ei ole mennyt sieltä missä aita on matalin, mutta tyhjäkäyntiä on jäänyt silti vähän liikaa. Perusasioista ei karata silti liian kauas. NAPAKAT 73. Tätä tyyliä on tarjolla niin paljon laadukkaampana, että Her Cold Materials jää armotta parempien jalkoihin. Ukot ovat saaneet treeniksellä aikaan muutakin kuin kovan käryn. Ryskettä leimaavat energisyys ja ilmavuus, mikä tuo musiikin tähän aikaan sopivan vähäeleisellä mutta monipuolisella ilmeellä. Debyytti ei ole kurjimmasta päästä, mutta paljon jää petrattavaa. Bändi heittäytyy ajoittain psykedeelisiin virtauksiin, mutta ei anna niiden viedä täysin mukanaan, joten kappaleet pysyvät pääosin järkevissä mitoissa. Pitkät kappaleet eivät tarraa otteeseensa. Bändin erillinen kuudes jäsenkin on ”virallinen jointinkäärijä”. Tami Hintikka Into Darkness. Lovecraftin kirjoituksiin. Tyylin historia kumpuaa Norjasta, mutta Deemtee tuo musiikkiinsa myös kotimaansa Espanjan metallista tuttuja sävyjä. Mega BARDO THODOL Demon Unleashed OBELISK POLARIS Ruotsissa, Briteissä ja Italiassa majapaikkaansa pitävä Bardo Thodol soittaa debyytti-ep:llään hämyistä doominsekaista heavy metalia, josta löytyy niin ytyä kuin kohtalokasta tunnelmaaa. Kolme biisiä sisältävä levy on lupaava alku, mutta luulenpa että parempaa on luvassa. Toni Keränen DEEMTEE Strange Aeons & Deliriums DARKWOODS Toisella levyllään esiintyvä Deemtee työstää progressiivista äärimetallia In the Woodsin ja Ved Buens Enden linjoilla. Kitaristi-kosketinsoittaja Peter Svensson (Amaurot, Assasin’s Blade), rumpali Scott Naylor (Iron Void) ja laulaja Ginevra (Hands of Orlac) saavat aikaan varsin verevää ja tummasävyistä heviä, johon huuruiset urut tuovat kauhunsekaisen lisänsä. Konstit ovat arvattavia ja monesti kuultuja, mutta simppeliydessään myös paikkansa täyttäviä ja hetkittäin tehokkaitakin. Joni Juutilainen SADHUS THE SMOKING COMMUNITY Illegal Sludge OUGA BOOGA AND THE MIGHTY OUG Kreikkalaisveijarit eivät pahemmin peittele musiikkinsa muusaa. Meno ei tosin ole läheskään yhtä tasapainoista eikä korkealaatuista. sen varmistaa jo kehäkettu Jacob Hansenin masterointi. MellaDonnalla on sinänsä miellyttävä ääni, harmi vain että itse biisit ovat melko persoonattomia. Hieman industrialin sävyttämää goottimetallia, elektronista bilerokkia ja rankistelevaa nu-metalia. Mikko Malm INTO DARKNESS Cassini – Huygens INVICTUS Miehittämättömälle Saturnuslennolle kunniaa tekevä pienjulkaisu on Into Darknessilta musiikillisesti veikeä veto
– Folkvar, Jormun ja Bark ovat tunteneet toisensa iäisyyden, mutta minä ja basisti Omar liityimme mukaan vasta myöhemmin, kun olin soittanut oman bändini kanssa samalla keikalla heidän kanssaan, kitaristi Alva täsmentää ja huomauttaa, että Orckings kuulosti vielä tuolloin ihan surkealta, mutta asia on muuttunut hänen liityttyään bändiin. Ei edes kliseitä. Bändi ei olekaan halunnut väistellä mitään fantasiaelementtejä. Folkvar harmittelee, ettei kykene laulamaan puhtaasti. The Orcish Eclipse -debyytillä soi bändi, joka liputtaa kirkkaasti melodeathin puolesta. Alva tosin kertoo, että bändi valitsi laulukieleksi tietoisesti englannin, koska kukaan ei saisi mitään tolkkua heidän äidinkielestään. Mikä tekee hyvästä melodeath-kappaleesta hyvän melodeath-kappaleen. – Olemme kiertäneet, vaihtaneet kokoonpanoa, äänitelleet demoja ja soittaneet paikallisia keikkoja varmaan satoja vuosia emmekä ole menestyneet missään asiassa ennen kuin nyt, laulaja nauraa. Yksi suurimmista suosikeistani on Marc Hudson, ja jos osaisin laulaa kuten Joe Lynn Turner, luulenpa että olisin aika nopeasti soolouralla täyttämässä stadioneita, hah hah! Kun kuulija vilkaisee The Orcish Eclipsen kansia, kappaleiden nimiä tai lyriikoita, hän tulee temmatuksi väistämättä eeppiseen seikkailuun. – Meitä ei kiinnosta kirjoittaa mielipiteistämme tai saarnata mistään. Soundin taustoja udeltaessa Alva ja Folkvar paljastavat, että kappaleissa flirttaillaan myös metallin ulkopuolelle. Albumia on valmisteltu niin pitkään, ettei Norjan Tromssan ja Finnmarkin läänistä tulevan örkkilauman johtaja Folkvar Jarlson enää muista bändin perustamisen aikoja. Örkkiviisikko haluaa ylläpitää koko imagollaan rotunsa perintöä ja kulttuurihistoriaa. – Minulla on varmasti neljä kertaa enemmän massaa kuin sinulla ja yli 220 vuoden kokemus näistä hommista… Eli vaikka rakastankin Suomea, örkin peittoaminen juopottelussa. Hän sanoo pyrkivänsä siihen, että tukisi omilla örinöillään Alvan kirjoittamia melodioita mahdollisimman pitkälle, mutta haluaisi tehdä vielä enemmän. Riittääkö suoraviivaisen tarttuva melodia vai haluaako Frostbite Orckings tuoda mukaan monipuolisuutta, mistä uuden levyn kappaleet kielivät. In Flamesissä, Metallicassa, Amorphisissa ja Darkanessa, joka oli kitaristin metallinen ensirakkaus. – Kappaleemme ovat puhdasta yötä, pimeyttä, jäätä ja talvea, mutta emme alleviivaa tietoisesti sitä mitä olemme, vaan haluamme luoda eeppisillä sanoituksilla tunnelmaa, joka sopii metalliimme. – Tietysti tiukka flow on tärkeää, mutta jos pystymme jemmaamaan mukaan vähän progempia riffejä, kierompia melodioita tai oudompia rumpusovituksia, sen viihdyttävämpää tämä kama on meille itsellemme. – Voi elämä. Kyseessä on musiikkia, sanoja ja visuaalisuuksia myöten tekoälyn luoma bändi, jonka takana on saksalaisen Music Bitsin Stefan Schmidt. Onneksi Folkvar ei kirjoita musiikkia paljon, Alva nauraa ja sanoo sitten, että Orckingsin todelliset juuret piilevät Metalliörkit tulevat! Tervetuloa Infernon kautta aikain ensimmäisen örkki metallijutun pariin. – Pidän kovaa ja korkealta vetävistä laulajista kuten Michael Kiske. Suurten tarinoiden rinnalla bändin kotisivuilta löytyy suuria puheita juopottelusta. – Folkvar menee aina ihan sekaisin laulujensa rytmien kanssa, jos sovitus on liian monimutkainen. FROSTBITE Orckings on julkaissut odotetun debyyttinsä. Väittääkö Frostbite Orckings tosissaan, että voisi voittaa viinaanmenevät suomalaiset juomapeleissä. Me muut taas emme halua Orckingsin olevan liian easy listening -metallia, vaan haastamme kuulijaa, Alva sanoo. – Tietenkin levyllä kuuluu myös se, että pidän todellisista kitarasankareista, kuten Steve Vaista, kitaristi summaa. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. – Olen ihan hullu A-ha-fani ja rakastan myös vanhoja Roxettealbumeita. En siis ihmettelisi, jos joku löytäisi kappaleistamme viitteitä näiden melodian mestarien tekemisiin, Folkvar sanoo. Salli minun nauraa! Viimeinen kommentti selittyy sillä, ettei Folkvarin massa tai koko Frostbite Orckings ole lihaa ja verta. Sen sijaan kerromme tarinoita, jotka voi kokea joko pelkät lyriikat lukemalla tai sitten metallimme kera, Alva kertoo. 6. – Eli kiitos Alvan, nyt me kuulostamme JA näytämme hyvältä, Folkvar toteaa hymähtäen bändikaverinsa kommentille. Eivätkä erikoisuudet jää siihen. Folkvarilla on asiasta selkeä näkemys