2/2024 I HINTA 12,90 € COUNTING HOURS MOKOMA METAL DE FACTO ICS VORTEX JOB FOR A COWBOY. ELÄMÄ ON RASKASTA
APHELION EUROPEAN TOUR 12.03 HELSINKI, KULTTUURITALO * 13.03 JYVÄSKYLÄ, LUTAKKO * 14.03 OULU, KANTAKROUVI * * LOW TICKET WARNING! SUPPORT: SOLD OUT * * *
18 +
(19 86 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Ju da s Pri est 074 Ku ud es pii ri: kal jaa ja he viä 038 018 02 4 032 02 8 JO H N M C M U R TR IE O SS IL EH TO N EN LA N A G O N C H C H R IS KL U M PP JA AK KO M AN N IN EN. K. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Dö dsr it, Ite rum Na ta, Mo urn ing Da wn , Era ma a, So ul Inc urs ion 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Mo ko ma 02 4 Co un tin g Ho urs 02 8 Me tal De Fac to 03 2 Jo b for a Co wb oy 03 8 Bru ce Dic kin son 04 8 Pö lky llä : Sim en “IC S Vo rte x” He stn æs 05 4 Sa lam yh kä : Kir ka R.O .C
NEM AGENCY PROUDLY PRESENTS
Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Miksi tuhlata vähää aikaansa moiseen. Miksi en ole kuin Laurent Chaulet. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA John McMurtrie KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 24. No olenhan minä sitäkin, toki. 22.3.) BORKNAGAR Fall BIPOLAR ARCHITECTURE Metaphysicize 7. Väittäisin, että reilusti pääasiassa. Matkoilla ICS VORTEX Stormseeker DOOL The Shape of Fluidity (ilm. Aionkin ottaa mallia paitsi Mourning Dawn -nokkamiehestä myös tämän numeron Pölkyllä-sankarista Simen ”ICS Vortex” Hestnæsistä, joka ohittaa puolen vuosisadan virstanpylvään samoihin aikoihin kuin allekirjoittanut – eli pian. Lukijapalaute on ollut runsasta ja valtavan hyvää. Matkustan, mutten pakkaa kuin vasta vähän ennen lähtöä. Siispä: En juhli. Ja tämä liittyy tavallaan toiseen asiaan, josta Chaulet ja moni muu – myös kansisetä Bruce – lehtemme sivuilla puhuu: hetkessä elämiseen, niistä hedelmistä nauttimiseen, jotka sattuvat jo olemaan kintaassa. En ole kiinnostunut siitä, kuinka moni kuulee Mourning Dawnia, vaan pointti on siinä, ketkä sitä kuuntelevat.” Näin lausuu hienoa musaa tekevä ranskalaismiekkonen Laurent Chaulet parin sivun päässä Sytykkeissä. Varmuuden vakuudeksi hän heittää vielä: ”Olen todella iloinen saadessani hyvää palautetta ihmisiltä joita arvostan.” Päästin itse hiljan maailmalle kirjallisen teoksen, johon on panostettu paljon sydänverta ja sielua, muiden ja omaani. ”OLEN saavuttanut yhden olennaisen tavoitteen: kaltaiseni tunnistavat musiikkimme. vuosikerta Numero 221 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Tavoitteissa ja kunnianhimossa ei ole sinällään mitään vikaa, mutta jatkuva kurkottelu jonnekin muualle, aina ylemmäs, on kuluttava ja melkoisen turha prosessi. Minkä vuoksi olen moisen tunnustuksen perässä. JARVA & THE DARK PLACE Post Festum TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT HAMFERÐ Men Guðs hond er sterk (ilm. Kääntöpuoli on kuitenkin olemassa ja haluaisin kuihduttaa sen. Olen kuitenkin odotellut hieman hiessä eri tiedotusvälineiden arvosteluja ja hämmästyttänyt itseni sillä, että ”virallinen mielipide” kiinnostaa minua niin paljon. 12.4) T
Hän on mukana myös kesällä tehtävillä akustisilla triokeikoilla. Kaiken taustalta löytyy elintärkeä tarve musiikin luomiselle. – Rumpuja levyllä soittaa Petri Heinonen, joka osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Vastavoimien harmonia 8. – Rob Coffinshaker päätyi A Darkness Withinin laulajaksi, kun ymmärsin, että biisi tarvitsee syvempiäänisen tulkitsijan. Levyllä esiintyy mielenkiintoisia vierailijoita. – Puheosuuksiin halusin saada äidinkielenään englantia puhuvia ihmisiä, joilla on taustaa esoteriassa. Mikään muu asia ei tunnu niin omalta, enkä pääse samanlaisiin flow-tiloihin muuten kuin musiikissa. Kabbalasta on lainattu ajatus, että alussa on ollut vain liikkumaton rajaton valo, joka on tullut tietoiseksi ja synnyttänyt pimeyden peilikuvakseen. – Ajatukseni ovat jatkuvasti musiikillisessa luomistyössä, ja uutta materiaalia tuntuu tulevan aina, kun tartun kitaraan tai koskettimiin. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN FROM the Infinite Light on Iterum Natan raskainta materiaalia. Oliko kyseessä tietoinen ratkaisu. Päätin tehdä vielä muutaman perinteisemmän Iterum Nata -kappaleen. Soitamme Helsingissä, Turussa ja Tampereella ruotsalaisen Grift-yhtyeen kanssa. Sanoitukset ovat äärettömän henkilökohtaisia ja välillä jopa pelottavan rehellisiä. – Puran Iterum Natan teksteihin paitsi ahdistusta, masennusta ja pelkotilojani myös elämänkatsomustani ja filosofisia pohdintoja. Tarkoituksenani on julkaista tämän vuoden aikana lyhytproosateos, jossa käsittelen osin samoja aiheita kuin uudella levyllä. – Tämä on teemalevy, joka kertoo pimeyden ja kuoleman synnystä – tarinan siitä, että harmonia vaatii aina vastavoimia. Valokuvaus on toinen intohimoni, mutten koe olevani siinä läheskään samalla tasolla. Muusikko Matron Thorn teki levyn aloitusspiikin, ja okkulttinen kirjailija Richard Kaczynski antoi yhdessä puolisonsa kanssa äänensä Kuolemalle. Lainasit uuden albumin konseptin ilmeisesti kabbalasta. Albumin ”päähenkilö” antautuu tuskallisen prosessin jälkeen pimeydelle ja syntyy uudestaan Kuolemana. Alun perin testailin nauhalle uuden kitarani soundeja. Tämä musiikki heijastaa aina aikakautta, jota luomistilanteessa elän. Onko Iterum Natalle kirjoittamasi musiikki bändeistäsi henkilökohtaisinta. Edellinen albumi esimerkiksi käsitteli silloisia yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita sekä itsemurha-ajatuksia. – Aivan ehdottomasti! Voin sanoa varmuudella, että musiikin luominen ja esittäminen on sitä, mitä minun on tarkoitus tehdä. Monessa mukana olleen Jesse Heikkisen Iterum Nata liikkuu sujuvasti muun muassa folkin, black metalin ja goottisävyjen maailmassa. Rob lähti mielellään mukaan, ja heti ensimmäinen versio lauluista oli täydellinen. – Ehdottomasti. Tiesin, että Rob oli ystäväni Tuomas Rytkösen tuttu, joten kysyin häneltä yhteystiedot. Hyvä niin, sillä nyt tuntuu, että uudistettu versio yhtyeestä on täydellinen uudestisyntymä Trench of Lonelinessin [2023] jälkeen. Jossain vaiheessa innostuin nauhoittamaan näiden testien päälle akustisia kitaroita, syntetisaattoreita, mellotronia sekä bassoa ja huomasin, että materiaali alkoi olla julkaisukelpoista, Jesse Heikkinen kertoo. Olet ollut The Abbey-, Henget-, Hexvesselja Kauko Röyhkä -yhteyksistä tuttuna muusikkona lähivuosina todella aktiivinen. Koetko musiikin jonkinlaisena elämäntehtävänäsi. – Loistavat bassoraidat ja 12-kielisen kitaran sekoittaminen tremolopikkaukseen synnytti kuvan täysin uudesta genrestä, ja materiaali oli pakko saada ulos. Kuinka he ajautuivat mukaan. Pimeyden ja valon tanssi synnyttää elämän, mutta elämä tarvitsee vastavoimakseen kuoleman. – Suurin osa biiseistä oli rumpuja vaille nauhoitettu, kun tein päätöksen julkaista ne Iterum Natan nimellä
Pääasiallinen syy tähän on, että jouduimme kirjoittamaan muutaman kappaleen täysin uusiksi ennen kuin koimme ne täysin valmiiksi, kitaristi Georgios Maxouris avaa. Musiikkia metsästä DÖDSRITIN neljännen albumin Iron Willin materiaali on kursittu kasaan vuosien 2019–23 välillä. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Ruotsalainen Dödsrit välittää huolella luodussa, jylhiin melodioihin pohjaavassa äärimetallissaan pohjoisen luonnon uljautta. – No, suurimmalla osalla meistä on taustaa punkista, mikä saattaa selittää jotain. Olemme kuitenkin tehneet selväksi, että vaikka olemme henkilöinä vasempaan päin kallellaan, musiikissamme ei ole minkään sortin poliittista tai uskonnollista viestiä. Leimaako Dödsritin musiikkia mikään ideologia. Dödsrit on julkaissut kaksi viimeisintä albumiaan verrattain pienen Wolves of Hades -levy-yhtiön kautta. Joskus vain on tarpeen julkaista musiikkia vasta kun olemme siihen täysin tyytyväisiä. Kuinka päädyitte tällaiseen ratkaisuun. Osa jäsenistämme asuu kaupungissa, mutta pyrimme karkaamaan luontoon aina kun mahdollista. Tästä johtuen kiekon kirjoittaminen kesti nelisen vuotta. – Halusimme myös uuden albumin kansikuvaan alakuloisen lumimaiseman, vaikka sen painopiste onkin etualalla olevassa ritarissa. Näin voimme tehdä kaiken itse ja pitää kontrollin tietyissä asioissa, jotka koemme tärkeiksi. – Joo, suuri osa inspiraatiostamme tulee vaellusreissuilta ja ihan yleisesti luonnon läheisyydessä oleskelusta. Dödsritin musiikki on päällisin puolin melodista ja jopa eeppistä black metalia, jonka ohessa mainitaan usein sävellyksissä pientä sivuosaa esittävä punk. – Ryhdyimme kirjoittamaan levyä oikeastaan heti, kun saimme Mortal Coilin [2021] materiaalin valmiiksi, mutta inspiraatio ja ideat muuttuvat ajan kanssa. Vaikka saimme useita tarjouksia muilta lafkoilta, emme nähneet järkeä kirjoittaa sopimusta. Moni yhtye koki pandemia-ajan hyvin luovana ajanjaksona, mutta kuinka asia on teidän kohdallanne. – Se on oma levy-yhtiöni, ja olemme kokeneet aina olevamme hyvin diy-henkinen porukka. Tämä taitaa olla ihan tarkoituksellista. 9. Molemmissa musiikkityyleissä esiintyy sekä poliittista että uskonnollista liikehdintää, jonka tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltä. – Jos ollaan rehellisiä, pandemia ei vaikuttanut albumiin juurikaan. Yhtyeen levyjä tiiraillessa tulee huomattua, että niistä jokaisen kannessa esiintyy muodossa tai toisessa metsä
– Olen miettinyt usein, miten menestys määritellään. Oli helpotus tuottaa musiikkia, jota on myös nautinto julkaista. – Olen todella iloinen saadessani hyvää palautetta ihmisiltä joita arvostan. – Painajaismaisen edellislevyn [Dead End Euphoria, 2021] jälkeen kaikki sujui luontaisesti. Vajoamme aina hiljalleen omalle mukavuusalueellemme. Julkkaribileet buukattiin täyteen, ja levynmyynti on ollut parasta tähän asti. Tuntuu, että myös fanit ovat ymmärtäneet tämän, sillä palaute on ollut todella innokasta. Soitin aiemmin yhdessä bändissä ammattimuusikoiden kanssa, enkä halua olla enää missään tekemisissä sen maailman kanssa. Uuden kiekkonne nimi on aika mielenkiintoinen... Miltä levyn julkaisu on tuntunut. Osa vaikutteista kumpuaa vanhasta industrialista ja jopa drone/jazz-bändeistä. En ole löytänyt vastausta. – Henkilökohtaisesti olen saavuttanut yhden olennaisen tavoitteen: kaltaiseni tunnistavat musiikkimme. Onko sinulla haaveita kasvattaa bändistä valtavirtaisempi nimi. – Se viittaa Boris Vianin Päivien kuohu -kirjaan [1947], joskin tarinamme on hieman erilainen. Perustit Mourning Dawnin sooloprojektina vuonna 2002. Kukapa olisi osannut odottaa tätä underground-bändiltä. Epätoivon kuohuissa THE Foam of Despair on ollut ulkona jonkin aikaa. Se on yksinkertaisesti ainoa tekemäni albumi, jota viitsin yhä kuunnella, kitaristi-laulaja Laurent Chaulet heittää. Se kuvaa kyvyttömyyttämme nauttia hetkestä. Mitä tämä ”epätoivon kuohu” mahtaa tarkoittaa. – Aika hyvältä. Ranskassa on hankala kulkea mihinkään tekemättä pientä pysäkkiä Pariisissa, hah hah. – Luonnollisesti, kuten bändistä kaikki. Pidät ilmeisesti muustakin musiikista kuin metallista. – Sanoisin, että tämä on yhden miehen bändi, jossa on livemuusikkoja, Chaulet naulaa. Näin saan kaiken kontrollin kappaleisiin, ja se on kaikille ihan ok. Musiikkisi on periaatteessa death/dark/doom metalia, mutta paketissa on myös paljon viitteitä metallin ulkopuolelta. Siis kuinka monta myytyä levyä, Spotify-striimausta, festarikeikkoja ja niin edelleen tarvitaan... Viime aikoina olen esimerkiksi kuunnellut paljon psykedeelistä rockia. Kannattaa tsekata erityisesti Five the Hierophant, loistavaa kamaa! Yhtyeesi on selkeästi undergroundissa. 10. SYTYKKEITÄ Jo kuusi levyä julkaissut Mourning Dawn ei ole kerännyt suurta huomiota. Elämme kaukana toisistamme, mikä ei varsinaisesti helpota asioita, mutta treenaamme yhdessä Pariisissa, koska se on minulle ”Mourning Dawnin kaupunki”, johon kaikkien on helppo kokoontua. – Muilla tyypeillä on sanansa joissain sovituksissa, mutta periaatteessa teen kaiken yksin. Tästä syystä albumin kannen värimaailma on aika kirkas mutta samalla tukahduttava. Se käsittelee aikaa ja sitä, miten lähellä olemme vihollista, jota emme voi voittaa. Musiikkimakuni pääpaino on metallissa, mutta olen silti todella utelias muita genrejä kohtaan. Mukana on nyt kolme muutakin jätkää, mutta koetko yhtyeen yhä puhtaasti omana juttunasi. En ole kiinnostunut siitä, kuinka moni kuulee Mourning Dawnia, vaan pointti on siinä, ketkä sitä kuuntelevat. Osin taustalla on täysin tietoinen valinta. Siinä vaiheessa, kun taiteen tarkoitus on tuoda leipä pöytään, taide on jo kuollut. Missä vaiheessa se tekee muusikon tyytyväiseksi
– Emme lähteneet tekemään mitään tekemällä tehdyn erilaista tai uutta. Seuraa lukematon määrä versioita ja pallottelua meidän kahden kesken. Vaihdos suomeen 11. Suomi selkeästi kiehtoo ja erottuu edukseen. Minkälainen sen vastaanotto on ollut. Minkälaisia vaiheita tyypillisen Eramaa-kappaleen kasaamiseen liittyy. Rakkaus suomen kieleen on aitoa, ja olemme pohtineet, miksemme lähteneet tekemään musiikkia alusta lähtien rohkeasti suomeksi. – Bändissä on ollut muutama terveydellinen muuttuja, jotka ovat vaikuttaneet keikkojen buukkaamiseen. – Ehdottomasti. Soundi ja yhtyeen profiili on monen asian summa, ja vasta viime aikoina olemme alkaneet kuulostaa siltä Eramaalta, josta oli ehkä pieni ajatus alussa. Joskus huomataan vasta treenikämpällä, että jokin biisi ei toimi ja se jätetään sivuun. Kun kappaleesta on tehty versio, jonka voi kuunteluttaa bändin muille jäsenille, se lähtee kommentoitavaksi. Nyt huolet alkavat olla vähitellen selätetty, joten alamme puuhata asiaa eteenpäin. Lopputulema on omaleimainen. IID A N O U SI A IN E N Epätoivon kuohuissa METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ UUSI Ukko laulaa -levynne on ollut ulkona jonkin aikaa. Vaikka albumi on yhtä biisiä lukuun ottamatta suomenkielinen, olemme saaneet kuunteluja ympäri maailman, kitaristi Mikko Oinonen ja laulaja Laura Lehto kertovat yksissä tuumin. Onko teillä tarkoitus heittää festarikeikkoja tulevana kesänä. Silloin emme vielä tienneet, millaiseksi bändin musiikki muotoutuisi. – Huomiota on tullut enemmän kuin edellisellä levyllä [Pohjan nainen, 2022], joka oli pääsääntöisesti englanninkielinen. Aiotte pitää kielivalinnan. Toisen levynsä julkaissut folk metal -akti Eramaa luottaa poikkeuksellisesti kolmeen laulajaan. Vuosien mittaan on tullut vastaan monenlaista folk metalia, mutta Eramaan ”Korpiklaani meets Värttinä” -konsepti vaikuttaa tuoreelta. Oliko lähtökohtananne tuoda hommaan jotain uutta. – Erittäin positiivinen. – Biisi alkaa yleensä sanoitusaihiolla, jota lähdetään säveltämään. Ehkä sitä pelkäsi liikaa, että musiikin pitäisi olla kansainvälisesti ymmärrettävää, kunnes huomasi, ettei sitä voi tehdä liikaa laskelmoiden. Eramaan energisen musiikin kuvittelisi toimivan festivaalitilanteessa. Biisiä muokataan vielä niin tekstillisesti, sävellyksellisesti kuin sovituksellisestikin niin kauan että se toimii
Myös elokuvat ja kirjat voivat toimia katalyyttinä esimerkiksi uudelle sanoitusidealle. Aloimme treenata vuoden 2021 alussa ja loppuvuodesta julkaisimme ensimmäisen demomme Infernal End / Intracranial Formin. Löytyy paljon hyviä uusia bändejä, ja myös hieman vanhemmat nimet ovat edelleen aktiivisia ja tekevät hyvää musiikkia, Mattila kehuu. Minkälaisena itse näette paikallisen skenen. – Hyvät riffit ja koukut, mieleenpainuvat sovitukset ja sanoitukset sekä uuden musiikin säveltäminen itsessään, Bruun listaa. Osa pienemmistäkin keikoista myy loppuun todella nopeasti. Se on mennyttä ja tulevaa, eikä sitä voi täysin ymmärtää, mutta sitä voi kuitenkin yrittää käsitellä. Suomesta on putkahtanut lähivuosina esiin useampikin kova death metal -bändi. Tärkeintä on aina ollut, että lopullinen kappale kuulostaa hyvältä ja toimii kaikille. 12. – Monet ideoista on seulottu pois, mutta moni on saatu toimimaan kontekstissa yllättävän hyvin alkuperäiseen verrattuna. Sen jälkeen jatkoimme uusien kappaleiden säveltämistä, ja uusi rumpalimme Arttu [Turunen] liittyi mukaan loppuvuodesta 2022. Mitä ep:n nimen ikuinen pimeys teille tarkoittaa. Kuinka tarkka seula teillä on uusien riffien ja kappaleiden suhteen. Eternal Darkness sisältää varsin tarttuvaa deathiä selkein thrash-vaikuttein. Se on ollut aina läsnä. – Hyvä musiikki inspiroi yleisesti ja teroittaa riffikynää. – Se tarkoittaa jotain tuntematonta, joka voi olla mitä vain. – Varsinainen yhtye sai alkunsa keväällä 2020, jolloin aloimme säveltää uutta materiaalia kunnolla. Minkälaiset asiat toimivat musiikkinne innoittajana. Mukaan liittyivät laulaja-basisti Aleksi [Mattila] ja rumpali Benjam [Lahdenpää]. Mistä toimintanne lähti liikkeelle. – Sen tilanne on mielestäni todella hyvä. – Melkein joka viikonloppu on keikka tai useampia, ja keikkaillat myyvät hyvin. Sitten aloitimme Eternal Darkness -ep:n työstämisen. – Olen pyrkinyt käsittelemään ikuista pimeyttä teemana, Mattila pääsee ääneen. – Ensimmäiset ideoinnit bändin perustamisesta minun ja Henrin [Hirvonen, kitara] välillä käytiin vuosina 2018–19, jolloin sävelsin paljon ensimmäisen demon riffejä, kitaristi Oskar Bruun sanailee. – Materiaalia tulee välillä laidasta laitaan, ja sääntönä on ollut, että pidetään homma avarakatseisena ja kokeillaan rohkeasti eri ideoita – punaista lankaa unohtamatta. SYTYKKEITÄ JU H O K A R E O JA Tuoretta kotimaista death metal -osaamista edustava Soul Incursion käsittelee ensimmäisellä ep:llään pimeyttä. Arvoituksellinen pimeys SOUL Incursion on suhteellisen nuori bändi
SEASON OF MIST HAYSTACK DOOMSDAY GOES AWAY Fourth album from this Power Noise Rock Trio fronted by Ulf Cederlund (Entombed, Disfear). With their new album ”Myths of Fate” they are back stronger than ever with a new musical monument. Arvoituksellinen pimeys STRÖM EN ORKAN PÅ VÅR SIDA BLACK LODGE RECORDS QUANTUM DOWN THE MOUNTAINSIDE BLACK LODGE RECORDS WORMWOOD THE STAR BLACK LODGE RECORDS UPCOMING RELEASES LEAVES EYES MYTHS OF FATE Symphonic metal vikings Leaves Eyes have always played in a league of their own. Exocrine are the bridge between the ferocity of Archspire and Cryptopsy, and the potent progressive leanings of Obscura and Gorod. AFM RECORDS EXOCRINE LEGEND Unleash the sonic onslaught! EXOCRINE’s Bordeaux brilliance takes a quantum leap with Legend, their upcoming 6th full-length album. THREEMAN RECORDINGS THE RODS RATTLE THE CAGE Heavy, dark, deep, insightful, and maybe even a bit more ”inciteful” than ever before: ”Rattle The Cage” is The Rods at their incendiary best. MASSACRE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.SE. ”Doomsday Goes Away” isn’’t merely an album; it stands out as a testament to Haystack’’s unwavering significance in the power-rock-noise-landscape
Jos kuulokuva onkin joskus hieman kaoottinen, se opettaa vain kuuntelemaan ja erottamaan olennaisen. Pian selvisi, että moni bändi vetää nykyään treeneissäkin korvamonitoreilla, ja ymmärtäähän sen. Äänivyöry saa kropan mehut liikkeelle ja solut väräjämään. Mitä vähemmän lavalla on meteliä, sitä helpompi kokonaisuudesta on tehdä järkevän kuuloinen ulospäin. Se opettaa yhteyden muodostamista kaikilla aisteilla. Koko paikalla oleva ryhmä värisee samojen ääniaaltojen tahtiin. Yhdessä muiden kanssa kovalla äänenvoimakkuudella soittaminen (toki kuulo suojattuna) tekee soittamisesta kehollisen, jopa transsendenttisen kokemuksen. Treenikämppä, jossa kaikki soittavat oman päänsä sisään eristettynä napit korvissa ilman yhtäkään vahvistinkaappia pauhaamassa, on minulle dystopia. Basistilla on koiranhoitoviikko ja laulajan suosikkisarjan uusi kausi alkoi juuri. Metelillä on yhä puolustajansa! Haluan antaa kaikkien kukkien kukkia, mutta hitto soikoon, soittamisen on tarkoitus myös tuntua joltakin. Älkää ymmärtäkö väärin. Metelin puolustus TÖRMÄSIN taannoin somessa keskusteluun, jossa pohdittiin, miten treenikämpälle saisi lisää jytinää. Ja miten sinne muka saisi neljä tai viisi ihmistä samaan aikaan. Kyse on jokaisen omista päämääristä ja parhaiksi katsomista keinoista niihin pääsemiseksi. Soittavat kameralle yksin ja menestyvät. Tämä tekniikka tarjoaa musikanteille selkeän ja tarkan kuulokuvan, jossa balanssia voi säädellä kätevästi omasta pikkumikseristä. Korvanappikuuntelu mahdollistaa toimintamallin, jossa kielisoittimet ammutaan suoraan digitaalisista soundipurkeista linjaan, jolloin varsinaisia vahvistinkaappeja ei tarvita lainkaan. Tämän lehden sivuilla haastatellaan suurimmaksi osaksi muusikoita, joilla on vankka K U V A : P E X E LS /H A R R IS O N H A IN E S. He opettelevat mieluummin tekemään covervideoita Youtubeen. Ymmärrän tämän järjellä, mutta riemuitsen silti joka kerta, kun bongaan keikkalavoilta kitaravahvistimia mikitettyine kaappeineen, saati sitten kulmamonitoreita. Monet soittajanalut eivät välttämättä edes haaveile muiden kanssa soittamisesta saati omien biisien teosta. Onneksi mainitussa keskustelussa oli sentään kyse yhdessä soittamisesta. Vain rummut soivat tilassa akustisesti. Samassa fyysisessä tilassa, instrumenttien äärellä. Kaikki on mukavasti kontrollissa, eikä varmasti jytise. Se opettaa vaistoilla soittamista. Kuka hullu nyt jaksaisi raahustaa räntäsateessa johonkin treenikselle. En vastusta korvamonitoreja, en klikkiin soittamista, en taustanauhoja, en edes niitä somemuusikoita. Bändit soittavat enenevässä määrin yhdessä vain keikoilla, ja sielläkin metronomin ja taustanauhojen turvin, suorittaen prikulleen saman koreografian ilta toisensa jälkeen. He ymmärtävät sen arvon. Se näet tuntuu olevan jopa uhanalainen harraste. Keikoilla lavajytinän ja sen mukanaan tuoman kaaoksen hallintaa voi perustella teknisillä syillä. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA kokemus soittamisesta ja uuden musiikin luomisesta yhdessä muiden muusikoiden kanssa. Hämmästelin kysymyksenasettelua, koska noin 30 vuoden bändiurallani en ole koskaan osannut kaivata treenikselle LISÄÄ jytinää. Biisit tehdään kotona tietokoneella. Internet on täynnä somemuusikoita, jotka eivät soita missään bändissä vaan tekevät uraa yksinomaan somessa. Sellaista se on, nimittäin rock’n’roll. Jumalauta kuinka nautin siitä. Parhaimmillaan metelistä muodostuu jotain maagista, joka toistuu joka kerta hieman erilaisena. Keikoillahan on nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, että kitaravahvistimia ei näy missään. Viimeisimpänä tällaisen rockelämyksen tarjosi ruotsalainen Bombus viime keväänä Tukholmassa, ja vieläpä niin, että soundi oli timanttisen hyvä myös ulospäin. Nykyään se on katoavaa kansanperinnettä. Olen silti aidosti hämilläni siitä, että niin moni muusikko jää omasta halustaan paitsi siitä kokemuksesta, joka on ollut minulle se kaikkein olennaisin: kovan metelin aikaansaaminen yhdessä, yhtä aikaa
Ti 5.11.2024 Helsinki, Jäähalli
Pane pilkotut sipulit kattilaan ja kuullota hetki. Pilko suolakurkku (huom! ei maustekurkku) siivuiksi ja aseta ne punajuurten kera lautaselle. Leikkaa varren ydin sekä kukinnot sopivan kokoisiksi palasiksi ja heitä pannulle öljyyn paistumaan. Mausta suolalla ja mustapippurilla. 1,5 pakettia tofua (ei mitään pyyhekumia, Rainbow’n on paras tähän) • kokonainen parsakaali • valkosipulia maun mukaan • suolaa • mustapippuria KASTIKE • sipulia maun mukaan • 2,5 dl kaurakermaa • 0,25 tl savuaromia • maltilla valkosipulijauhetta • hujaus savupaprikaa • loraus soijakastiketta • Vegemin seitanpepperonia ”pekonisuuden” lisäämiseksi (ei pakollista) Lisukkeiksi suolakurkkuja ja etikkapunajuuria. ATEN KOKATESSA SOI: Forced Humility – Tri City Werewolves ’23 -demo ”Viime vuoden kovin Suomihardcore-tulokas lyö pöytään sellaiset ainekset, että niillä ei voi mennä vikaan: riffejä, asennetta ja rankkaa lyriikkaa. Etenkään, kun valmistuksessa on nähty tämänkin verran vaivaa ja maustaminen on kohdallaan. Kun parsakaali ottaa väriä ja kypsyy, pilko valkosipulit, perunat ja tofu. Ulkonäkö muistuttaa lähinnä koiran oksennusta, mutta jos reaalimaailmassa ratkaisee usein raha, ikävä kyllä, ruoanlaitossa määrää maku, ja siinähän ei ole mitään moittimista. 3. Lisää pepperoni (jos haluat) ja paista hetki. Heitä kaikki pannulle ja anna myös niille väriä. Ruokajuomaksi tuopillinen kylmää kotimaista kauramaitoa. Lisää kastike ja sekoita hyvin. Eikä kummassakaan riuhtomisessa tarvita eläinperäisiä tuotteita, kuten basisti Atte Rautaruusun voimapannu osoittaa. Kyseessä on vegaaninen muunnelma klassisesta pyttipannusta kermakastikkeella, eikä annoksessa säästellä mitään. Tällä pannulla kasvaa sekä haukkari että ruokahalu, ja eläimetkin säästyvät kärsimykseltä.” Megan tuomio: ”Legendat säilyvät sukupolvelta toiselle, eivätkä vain hyvyyden vuoksi, vaan myös siksi, että ne kykenevät muuntautumaan menettämättä mitään perusolemuksestaan. Kokeilemisen arvoinen setti myös ennakkoluuloisimmille.” TARPEET • 6–7 edellispäivänä keitettyä perunaa • n. 4. Sekoittele silloin tällöin, kunnes perunoissa ja tofussa on kullanruskea väri. Toimii niin arjessa kuin salipalkkarina. Pleittaa pannun sisältö oheen, kaada vähintään puolen litran tuoppi kauramaitoa ja ala lusikoida kyselyaukkoon. 2. Lisää kaurakerma ja mausteet, sekoittele hyvin ja anna hautua kannen alla. Tähän klassikkoon ei tulisi ensimmäisenä eikä toisenakaan mieleen laittaa parsakaalia, mutta hyvinhän se sekaan sojahtaa, siinä missä tofukin. Aten luonnehdinta: ”Tässä ruoassa tiivistyvät lempiasiani eli peruna, tofu ja parsakaali. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Kuori parsakaalin varresta kova pinta pois. Täydellistä!” Vahvan vegaanin voimapannu Sastamala-hardcoren edustaja Gray State soittaa sen verran väkevää myllytystä, että sen tahtiin nousee painavampikin puntti. Herkkua! 16. Voit lisätä sekaan hieman margariinia paistinrasvaksi, se ei tee ainakaan huonoa
Joka ikistä levyä ei Mokoman kahdestoista albumi on kiukkuinen kuvaus nykyisestä maailman menosta. Annala kertoo, että esittää keikoilla mieluiten aina uusinta levyä, jos se on vielä kohtuullisen tuore. Se levy oli tavallaan tämän bändin uudelleensyntyminen ja se, mikä nosti meidät tietoisuuteen. Kuulimme semmoistakin palautetta, että encoressahan se keikka vasta lähti käyntiin. Myös Mokoman perustama Sakara Records – jonka ensimmäinen julkaisu oli juuri Kurimus – täytti siis viime vuonna 20. Yleisö otti erikoisemman setin vastaan hyvin, etenkin klubikeikoilla. Jotkut tulivat nostalgioimaan, ja osa ei oikein tiennyt mitä tuli katsomaan. Levy-yhtiön tarina julkaistiin kirjana ja merkkipaalua juhlittiin omalla risteilyllä. Siitä tuli oikea firma, jonka työmäärä kasvoi koko ajan sitä myötä kun bändejä tuli lisää. Ajasta, joka on saanut bändin tutkistelemaan myös omaa perintöään. – Sakara oli alun perin Mokoman taustayhtiö. Yhtyeen kolmannen albumin Kurimuksen julkaisusta tuli kuluneeksi 20 vuotta, minkä kunniaksi ryhmä esitti teoksen kokonaisuudessaan yhdellä jos toisellakin keikalla. Osa keikkajärjestäjistä halusi nimenomaan tavallisen Mokoma-setin, osa taas pyysi erikoisempaa ohjelmaa. Alun perin oli tarkoitus vain julkaista 18. Levyllä on joitakin biisejä, joita emme ole juuri soittaneet livenä, ja osa niistä tuli ekaa kertaa kunnolla tutuiksi itsellekin. Kurimus-keikkojen vetäminen tuntui silti lopulta hyvältä päätökseltä. Se on aika lahjomaton mittari tässä hommassa. – Koska oli Kurimuksen 20-vuotisjuhla ja firman 20-vuotisjuhla, sellainen tuntui tosi luontevalta. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT TUOMAS JÄRVELÄ, JAAKKO MANNINEN V uosi 2023 oli Mokomalle kirjaimellisen juhlallinen, paristakin syystä. – Edellinen levy Ihmissokkelo tuli 2020, ja olimme soittaneet siitä asti käytännössä samaa ohjelmistoa koko ajan. – Emme halua ottaa tämmöistä tavaksi, koska voisimme juhlia jotain pyöreitä oikeastaan joka vuosi. Levyn kanssa oli kulunut jo niin kauan, että tuntui perusteettomalta lähteä soittamaan tavallista keikkaa, Mokoman solisti, sanoittaja ja pääasiallinen biisintekijä Marko Annala kertoo. – Paikalle ilmestyi yhtäkkiä ihmisiä, jotka eivät ole käyneet meidän keikoilla vuosikausiin. – Ehkä paras palaute on kuitenkin se, että keikoista tosi iso osa oli loppuunmyytyjä. Totta kai se yllätti, koska se ei ollut missään vaiheessa suunnitelma. tarvitse juhlia näin, mutta on kivaa, että Kurimusta tuli juhlittua
On vähän syyllinenkin olo, kun tajuaa millaisista asioista saa itse nauttia, ja tiedostaa, että jollakin toisella on ihan hirveä hätä.” 19. ”Ei mulla ole mitään hyvää sanottavaa tästä ajasta. Omassa elämässäni on mahtavia juttuja, mutta siinä on hirveä ristiriita siihen, mitä maailmalla tapahtuu
Annalan mielestä bändi teki albumeja jossain vaiheessa liiankin nopealla tahdilla. – Aihioita tuli tehtyä itsekseen ja jätkiltä tipahteli ideoita Dropbox-kansioon. Meni silti kauan ennen kuin lähdimme treenikämpälle sovittamaan. Myrskyn aikataulua venytti myös uusi toimintatapa jakaa levyn tekeminen kahteen sessioon. – Kun jonkun levyn ohjelmistoa oli soitettu vaikka kaksi vuotta, ajattelimme, ettei kolmantena voi enää esittää sitä. Kun homma katkesi tuolla tavalla, kitarat oli laukussa aika kauan. Mutta on myös iso yleisö, jolle kelpaa ihan sekin, että käymme soittamassa perussetin festareilla. Tässä alkaneessa vuodessa on parasta, että harjoittelemme nyt uuden keikkaohjelmiston, jonka kanssa elämme tämän vuoden. Meillä on innostunut yleisö, joka ottaa mielellään vastaan uudetkin levyt. Piti miettiä, mistä saa tulonsa, ja oli vastuu monesta muustakin kuin itsestään ja perheestään. – Olen turvallisuushakuinen, rutiineista pitävä ihminen. – Tässä on tehty aika monta niin sanottua viimeistä levyä. Eikä niin, että mietimme, mitä ensi viikolla tapahtuu. Sen kanssa ei koettu normaalia keikkasykliä ja kaikkea sitä, mitä uuden levyn kanssa käydään normaalisti läpi. 20. Pitkä julkaisuväli Kahdestoista Mokoma-albumi, maaliskuun alussa ilmestyvä Myrsky, saapuu nelisen vuotta Ihmissokkelon jälkeen, mikä on yhtyeelle pisin aika kahden levyn välillä. Annala kertoo, ettei tiedä tällä hetkellä yhtään, millainen levy Ihmissokkelo on. Eikä siitä ikinä oikein tullutkaan, Annala nauraa. Itselle se ei riitä millään muotoa, koska uuden luominen on kaikkein innostavin juttu. Ei se ollut luovin mahdollinen tila käydä tekemään musaa. – Mokoma alkaa olla ehkä tietynlainen instituutiokin. Meillä kaikilla on ollut tässä aika paljon muutakin elämää. – Kun kiertue katkeaa neljään keikkaan, pitkä taiteellinen työ ei materialisoidu mielessä. Se oli luontevaa, mutta ei siinäkään vaiheessa ollut vielä ajatusta, että tästä tulee joskus oikeaa liiketoimintaa. Myrskyn ensimmäiset biisi-ideat syntyivät jo pian Ihmissokkelon jälkeen, mutta meni pitkään ennen kuin kukaan ehdotti levyn tekemistä ääneen. Paras mainos levylle ei ole suinkaan se, että on juttu Infernossa vaan se, että bändi lähtee keikoille, laulaja nauraa. Tällä kertaa yhtye halusi mennä studioon vasta valmiiden biisien kanssa. Kun aihioita oli sen verran, että studio uskallettiin varata, alkoi syntyä luottamus, että bändiltä syntyy vielä yksi levy. – Normaalisti uusia biisejä syntyy nopeasti levyn julkaisun jälkeen ja niitä alkaa tulla kiihtyvällä tahdilla rundin lähtiessä liikkeelle. En halua enää siihen stressaavaan tilanteeseen, jossa joudun adaptoimaan itseäni jatkuvasti uuteen. Minkä takia lähteä taas sille samalle polulle, sen joutuu perustelemaan itselleen joka kerta uudelleen. – Korona luonnollisesti pakotti miettimään uusia tapoja pitää esimerkiksi livepuoli elossa. Tavallaan koko musakentästä. Prosessi on raskas, koska emme osaa olla laittamatta likoon niin paljon omaa sydänvertamme. musiikkia Mokoman kanssa, ilman että meidän taiteellista vapautta rajoitetaan millään tavalla. – Sakaran tokaa Mokoma-levyä [Tämän maailman ruhtinaan hovi, 2004] tehdessä ajattelimme, että tämmöinen hyvä olisi kiva laittaa kiertämään. Olemme vitsailleet asialla varmaan Elävien kirjoihin -albumista [2015] saakka, koska emme tee semmoista tapettia, kertakäyttömusiikkia tai kepeää kamaa, joka saa ihmiset tanssimaan ja hyvälle tuulelle. – Jos joku kuvittelee, että asumme semmoisessa Moko-housessa yhdessä koko porukka ja jammailemme päivät pitkät, on väärässä. Sinnehän ei kannata mennä soittamaan yhtä irtoriffiä, sitä voi kuunnella jokainen kotonaan
Kävimme muitakin ehdokkaita läpi, mutta emme tainneet koskaan edes viestitellä kyseisille hahmoille. En kuitenkaan ollut tutustunut häneen niin hyvin, että olisin edes tiennyt millainen tyyppi hän on. Mokoman levyillä on harvemmin kuultu vierailevia laulajia. 21. – Tykkään tehdä tekstit sillä tavalla, että kukin voi sovittaa ne oman elämänsä tilanteisiin. Ylipäänsä meidän ensimmäinen ajatus oli, että muutetaan tuotantotiimiä, ja lopulta Tuomolta tuli Jonas yhtenä vaihtoehtona. Jonas oli sen verran out of the box -ehdotus, että se oli kaikista vaihtoehdoista kutkuttavin. Annin sanomiset on Annin suussa luontevia, minun sanomiset on minun suussa luontevia ja kertsi sopii meidän molempien suuhun. Sitten piti tunnustaa, etten ole semmoisen kirjoittaja. Jos kysytään kirjoittajalta itseltään, niin millaisesta myrskystä tässä puhutaan. Omassa elämässäni on mahtavia juttuja, mutta siinä on hirveä ristiriita siihen, mitä maailmalla tapahtuu. – Koko vallitseva ympäristö, tällä hetkellä koko maailma, tuntui ahdistavalta, ja tiedostin, ettei tänne tarvita enää yhtään lisää paskaa. Mulla oli silti ajatus, että Anni olisi hyvä, ja jätkät tykkäsivät ideasta. – Pystyn samastumaan jossain määrin kaikkiin tämänkin levyn henkilöhahmoihin. Vähän nöksähdän, jos niihin ehdotetaan vähänkään muutoksia. Tällä kertaa tuli tehtyä hyvinkin simppeliä symbolismia, eikä hirveän monia kappaleita voi lukea kauhean monitulkintaisesti. Yhtyeen biisit kerrotaan usein minä-muodossa, mutta se ei tarkoita, että kaikki tekstit olisivat suoranaisen henkilökohtaisia. Usein hänen ratkaisunsa olivat sellaisia, että totta kai, miksi me ei tajuttu tätä itse. Tietty ryhmä tykkää minusta, mutta sitten on joku päivän popilmiö, joka ravistelee vielä isompia massoja. – Jonas tuli treenikselle esituottamaan biisejä ennen kuin olimme tehneet mitään sitovia päätöksiä. Ehkä jonkun mielestä huomattavasti heppoisemmin lyyrisin eväin, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. – Ajattelin, että kun tulee tällainen Annin kaltainen hahmo laulamaan, niin sen sijaan että minä kirjoitan sanoja hänen suuhunsa, olisi tosi mukavaa, että hän kirjoittaisi itse. Levyn sanoituksissa on ehkä tavallistakin enemmän kiukkua ja sisäistä vitutusta. En yrittänyt tehdä teksteistä mitenkään puhdistavia, mutta halusin jättää niihin pientä hirtehisyyttä, etteivät ne olisi ihan läpeensä painavia. Olen ehkä ”brändännyt” itseni kielenkäyttäjänä tämmöiseksi, että mietin, onko myrsky liian yksinkertainen ja tavallinen sana Mokoman käyttöön. – Tekstit ovat synkkiä, mutta olen ajatellut, että ne ovat myös lohdullisia. Ihan sama, vaikka tekisi minkälaista musaa ja minkälaisilla lyriikoilla vaan. Lopulta päädyimme kirjoittamaan vähän ristiin rastiin. – Noita tekstejä kun ihmiset tatuoi itseensä ja vastaavaa, niin varmaan se ”suksi, suksi ei luista mihinkään” on huonompi vaihtoehto tatuoida. – Itse en ollut varmaan koskaan edes tavannut, mutta Tuomo [Saikkonen, kitara] on tuntenut tai tiennyt Jonaksen jonkun aikaa. Välillä ajauduimme kiivaisiin keskusteluihin, mutta sitten piti muistuttaa itseään, että mehän tätä haluttiin. Olssonissa vakuutti etenkin hänen tapansa kertoa oma kantansa hyvällä tavalla röyhkeästi. – Sen sijaan, että vaihtaisi muusikoita, on mukavampi vaihtaa muita yhteistyötahoja. Se kertoja en ole aina minä, mutta minä-muoto on minusta kaikkein väkevin kertoja. Mikä estää leijumasta asian kanssa, on se tosihomma, että ihan minkä tahansa artistin sometililtä löytyy ne samat kommentit. – Jonaksen jutut tuntuivat raikkailta ja uusilta. Taivaan tuuliin on poikkeuksena aika monisyinen. Sillä tavalla, että voin laulaa niistä uskottavasti ilman, että se tuntuu jotenkin väärältä. Pidän itseäni ensisijaisesti taiteilijana ja esiinnyn pakosta. Annala halusi tutkia asiaa empaattisesta näkökulmasta. Jos olemme antaneet jollekin tyypille mandaatin, pyytäneet sitä tekemään ja se tekee, niin miksi kävisimme tallomaan sen varpaille. Kaikki muut vaihtoehdot tuntuivat nokkelilta, vähätteleviltä tai todellista asiaa kiertäviltä. Tuottaja ei ollut bändille ennestään täysin outo hahmo. Tauskikin on tosi koskettavaa. Olemme tavanneet joskus jossain festarien bäkkäreillä ja puhuneet lähinnä kirjallisuudesta. – Etenkin koronavuosina ihmisillä oli kova tarve laittaa viestejä somessa. Aikansa kuva Albumin nimi ja kansikuva puhuvat paljon puolestaan. – Annin kanssa oli jotenkin tosi helppoa. Lopulta Annala päätyi myös sanoittamaan kappaleen yhdessä Lötjösen kanssa. Ihmiset saa musasta fiiliksiä, eikä tämä ole mikään kilpailu. Oli siis minulle tosi poikkeuksellista, että kirjoitin jonkun toisen kanssa. – Voidaan puhua mistä tahansa. Olimme heti tosi myytyjä sekä hänen ideoistaan että tyylistään. Eikä me sen kanssa. – Mietin pitkään tätä myrsky-sanaa. Rinnastan sitä minää monesti vaikkapa luonnonvoimaan tai käytän sellaista kielikuvaa, että ihminen, kertoja, onkin jotain muuta kuin se ilmeisin eli artisti. Se sama turvallinen kaava oli koettu jo kolmella levyllä. Tällä kertaa roolin sai Jonas Olsson, joka tunnetaan paremmin popkuin metallikentän tekijänä. Poppipuolen kokemus kuuluu ehkä siinä, että Jonas miettii tosi paljon koukkuasioita, tai sitä, miten joku osa lähtee toisesta osasta. Myrskyn ensimmäinen single Malja sille, jolla kuullaan Huora-yhtyeen Anni Lötjöstä, on siinä mielessä erikoisempi veto. Levy alkaa Joukkotuhoase-kappaleella, ja se nyt on myrskyistä pahin! Voidaan puhua ihan fyysisestä, koko meidän ihmiskunnan yli pyyhkäisevästä myrskystä, tai sisäisestä myrskystä. Palautetta teksteistä tulee Annalan mukaan älyttömän paljon, muutenkin kuin tatuointien muodossa. Ei tässä niin vaiherikas elämä ole ollut. – Kun on tehnyt kaksitoista levyä, sitä kaikkea ei ole tietenkään voinut kirjoittaa vain itsestään. – En ole tekijänä yhtään sen kummempi kuin joku toinen, joka tekee vähemmän synkkää tai vähemmän ihmismielen sopukoita tutkailevaa tekstiä. – Eihän mulla ole mitään hyvää sanottavaa tästä ajasta. On vähän syyllinenkin olo, kun tajuaa millaisista asioista saa itse nauttia, ja tiedostaa, että jollakin toisella on ihan hirveä hätä. Minä-muoto antaa ehkä myös enemmän tarttumapintaa kuulijalle. Joku, joka ei tunne meidän materiaalia niin hyvin eikä ole sinut meidän kanssa. Se oli mukava projekti, mutta en silti lähtisi kokeilemaan sitä hirveän mielelläni heti uudestaan, kenenkään kanssa. Nyt en miettinyt hirveästi sitä lohdullisuuden elementtiä, vaan päätin kirjoittaa siinä tunnetilassa missä olin. Tuntui, että olisi tosi kiva, jos tällä kertaa joku tulisi vähän ulkopuolelta ja tarkastelisi asioita eri tavalla. Nyt kun levy on lopulta valmis, on ollut helppo allekirjoittaa kaikki. Sen takia on tosi vaikeaa päästää ihmisiä kauheasti edes arvostelemaan tekemiäni sävellyksiä ja sanoituksia. Toki hyvää lyriikkaa, mutta ravistelevuus on ehkä eri tasoa. Arvostan hirveästi ihmisiä, jotka ovat rehtejä omassa kannassaan. En tiedä minkä takia. Tuli fiilis, että ihmiset haluaisivat ehkä enemmänkin hyvää tsemppimusaa. Kaikista mieluiten teen musaa ja saan siitä isoimmat kiksit. Uusia yhteistyötahoja Lukuisten Mokoma-levyjen tuottajanpenkillä on istunut Janne Saksa. – Rupesin kuulemaan kappaleessa naisääntä, ja ensimmäisenä mulla oli mielessä Anni. Minä kyllä aina säikähdän, kun näen ihmisellä jonkun tatuoinnin, jossa on jotain tekstejäni
Olemme niin paljon tekemisissä toistemme kanssa Mokomassa, että sen ulkopuolella olemme yhdessä tosi vähän. On tosi kivaa tehdä sitä hommaa, jota on tehnyt niin kauan, että on tullut siinä tosi hyväksi. Yritämme hoitaa sen hyvinvoinnin aina keikkojen yhteydessä. – Tajusin joku aika sitten, että olen ollut kohta 20 vuotta ammattitaiteilija. – Mutta toisaalta, vittu että olisi tylsää kuoria perunoita jossain. Minulla on jotkut saatanan kokin paperit, ja mitä vittua, enhän minä osaa muuta kuin tätä. – Ei sitä puolisoakaan riipase pois, jos sillä on tapana jättää nenäliinoja hujan hajan. – Tätä ryhmää huolletaan ihan eri tavalla kuin jotain opettajien työyhteisöä. Vastaavia kohtaamisia esiintyy aika ajoin. Olen laskenut kaiken tämän yhden kortin, jonkin taiteen tekemisen varaan. Annala kertoo, että bändikaverit täytyy nähdä jossain suhteessa samalla tavalla kuin vaikkapa puoliso. On välillä säikäyttävää tajuta, ettei minulla ole mitään eläkesuunnitel maa.” 22. Taiteen tekemiseen ei haluaisi sotkea mitään ulkopuolisia paineita, jolloin siitä tulisi väärällä tavalla duunin makuista. – Tiedämme, että saamme tällä porukalla aikaan maagisia keikkoja, hienoja biisejä ja hyviä levyjä. Olisinpa kuorimassa perunoita Myrskyn levynjulkaisukiertue käynnistyy Tavastialta maaliskuun puolivälissä. Niissä tilanteissa miettii, että voi luoja, olisinpa jossain kuorimassa perunoita. Sen huomasi tuota Kurimus-rundia tehdessä. Yhtyeellä on vahva luotto siihen, että albumilta löytyy useampikin livekelpoinen biisi. Osa sen levyn biiseistä on vielä tosi raakileita eikä tarjoa laulullisestikaan hirveästi haastetta, ja tekstittäminen on vielä todella raakaa. Tarjosin siinä kahvia ja höpötin sen tyypin kanssa, ja ihan viime hetkellä ennen lähtöä se heitti, että pakko muuten sanoa, että sillä ja sillä biisillä on ollut tosi tärkeä merkitys. Annala kertoo havahtuneensa viime vuosina tosiasiaan, ettei pian 30-vuotias Mokoma ole enää välttämättä riippuvainen edes siitä, että hän on bändissä määräysvallassa. Minulla on jotkut saatanan kokin paperit, ja mitä vittua, enhän minä osaa muuta kuin tätä. Ei mekään voida vielä tietää, miten hyviä livebiisejä nämä ovat, tai kuinka monta näistä on setissä tulevaisuudessa. Ajatus on vetää yli puolet levyn kappaleista eli noin seitsemän biisiä joka keikalla. – Sellainen tuntuu siltä kuin joku vetäisi maton jalkojen alta. Pitää kestää niitäkin asioita, joista ei välttämättä tykkää toisen persoonassa, sillä ne kuuluvat pakettiin. Siinä alkaa miettiä, että mitä kaikkea olen tuolle puhunut. – Ymmärrän, että joillakin voi olla paine soittaa isot hittinsä ja muut, eikä ne uskalla nepata niitä pois uuden tieltä. ”Tajusin joku aika sitten, että olen ollut kohta 20 vuotta ammattitaitei lija. Välillä tulee eteen tilanteita, joissa solisti tajuaa bändin eläneen omaa elämäänsä hänen ulkopuolellaan. – Ainakin se, ettei meillä ole sitä Moko-housea. Kesällä taas soitetaan se tunnin festarisetti, johon ei voi laittaa kolmasosaa uusia biisejä. Se on pitänyt tämän jossain määrin järkevänä. Tarkasteltiin asiaa ja tajuttiin, että ollaan soitettu koko viime syksyn ajan biisejä jokaiselta paitsi yhdeltä levyltä. Hyvä esimerkki oli tuo laivakeikka, kun saatiin ajatus, että soitetaan koko meidän Sakara-katalogin jokaiselta levyltä jotain. On mahtavaa huomata vanhoja muistellessa, että bändi on kehittynyt. Sillä on historia ja se on olemassa joka tapauksessa. Silloin on pakko hyväksyä muut ihmiset ympärillä ja ottaa aina välillä tarpeeksi etäisyyttä. Tämä poikkeaa tietysti tosi paljon normaalista työyhteisöstä, jossa on joku lappu, että ”pesethän astiat, kun olet käyttänyt niitä”. Jotkut artistit tekevät uuden levyn ihan sen takia, että on hyvä syy lähteä kiertueelle. On välillä säikäyttävää tajuta, ettei minulla ole mitään eläkesuunnitelmaa. Mikä on pitänyt porukan yhdessä. Kun on hetken aikaa puhuttu lapsista ja kerrottu kaikki intiimitkin asiat, niin tajuaa, että se toinen tietää kuka olen. – Olen siirtynyt kuskin istuimelta jossain määrin pelkääjän paikalle, ellen jopa välillä takapenkille. Me ollaan ehkä vähän rohkeitakin siinä kohtaa, kun siirretään syrjään hyviä livebiisejä eikä soiteta niitä lainkaan jonkun tietyn rundin aikana. Luulin, että se on vain joku remonttireiska, mutta se olikin fani! Silloin tulee kokemus, ettei ole enää kuskin paikalla. Tämä ei ole enää semmoinen homma, joka vaan pyyhkiytyisi pois. Jokainen meistä tapaa mieluiten niitä ihmisiä, jotka eivät pyöri keikkabussiympäristössä. – Kyllä tämä on nimenomaan Myrskyn rundi, eli setistä yli kolmannes on sitä. Ei välttämättä aina ne samat seitsemän, mutta monesti käy helposti niin, että tietyt biisit vakiintuvat. Mokoma on toiminut nykyisellä kokoonpanollaan yli 20 vuotta, mikä on kova saavutus mille tahansa bändille. – Karu esimerkki oli, kun yksi työmies kävi meillä kotona asentamassa jotain huonekaluja. – Jokaiselta levyltä on aina tullut biisejä ohjelmistoon, ja näin ei ole kaikilla bändeillä. – Ozzy Osbournelta tuli aikoinaan joku näitä takavuosien levyjä, eikä hän soittanut sen rundilla yhtään uutta biisiä. Emme tarvitse hirveästi mitään hyvinvointipäiviä eikä ole pakko varata padelvuoroja bändin kesken. – Vaikka kun on leikkipuistossa lapsensa kanssa ja juttelee toiselle vanhemmalle. Eikä maailma pyöri minun itseni tai bändikaverin ympärillä
PRELIMINARY LINE-UP! (Hinta sisältää leirija telttapaikan) ??
24
Bändi toimii oikein hyvin yhdessä, kun treenataan ja muokataan biisejä lopulliseen muotoon. Varsinkin ennen kävi. Salomaa kertoo The Willin tekemisen olleen hänelle uudenlainen kokemus. Aina välillä mietin, mitä niille valmiille ja keskeneräisille sävellyksille voisi tehdä, Salomaa sanoo. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT OSSI LEHTONEN 25. Salomaa jatkaa, ettei The Wishing Tomb ole varsinaisesti jatkoa The Willille, mutta sen musiikki kyllä liikkuu samoissa sfääreissä. Kitaristi-säveltäjä Jarno Salomaa kertoo bändin syntyneen hänen halustaan soittaa ”itselle helpommin lähestyttävää ja nopeampaa” musiikkia kuin millaista hän oli tottunut tekemään toiselle yhtyeelleen Shape of Despairille. – Tein musiikin molemmille levyille ja Ilpo kirjoitti sanat, Salomaa tiivistää. Sen takia me haluttiin jatkaa yhteistyötä hänen kanssaan. – Soitin aikoinaan Rapturessa, ja sen ensimmäisen levyn tiimoilta jäi riffejä käyttämättä. – Muutamaa lukuun ottamatta sain biisit kasaan suhteellisen nopeasti. Olosuhteet olivat tällä kierroksella jotenkin niin täydelliset, että pystyin keskittymään musiikkiin täysin. Sen jälkeen ei kestänyt kovinkaan pitkään, että Counting Hours sai kokoonpanonsa kuosiin ja äänitti ensimmäisen demo-ep:nsä (2016). – Meillä oli tuottaja mukana hiomassa biisejä, siis periaatteessa sotkemassa sitä, mitä me oltiin bändin kesken treenailtu. The Will -debyytti ilmestyi vuonna 2020. Haavoittuvan ja raa’an The Wishing Tombin synkkyyteen tuo kauneutta häivähdys toivoa. – Mietittiin Ilpon kanssa, että voitaisiin kokeilla väsätä jotain yhdessä. – Kun aloin tehdä musiikkia tälle levylle, en oikein edes miettinyt mitä siitä tulee, hän kertoo. Espanjalainen levy-yhtiö Vinyl Decision, jolle Counting Hours levyttää edelleen, julkaisi ep:n vinyylinä vuonna 2018. Jussi teki loistavaa työtä. Ne jäivät lojumaan ”arkistoon” muutamaksi vuodeksi. Ratkaiseva askel oli ryhtyä yhteistyöhön The Chantin laulajan Ilpo Paaselan kanssa. Ensimmäisen albumin materiaali oli syntynyt Salomaan ja Paaselan kesken, eikä toimivaa reseptiä lähdetty muuttamaan kakkoslevylle – mikä ei tarkoita, etteikö niin voisi vielä joskus tapahtua. Sitä voisi helposti pitää Sivuprojektista oikeaksi bändiksi kasvanut Counting Hours on saanut valmiiksi toisen albuminsa. – Se on toiminut hyvin tähän asti, mutta katsotaan josko tulevaisuudessa muutkin panostaisivat vähän enemmän biisintekoon. Eihän sitä tietenkään haluaisi, että asiat menisivät huonosti, jotta syntyisi uusia biisejä, mutta vähän liian usein käy juuri niin. C ounting Hoursista kuultiin ensimmäisen kerran, kun bändi julkaisi nimettömän omakustanteisen cd-r-ep:n vuonna 2016. Mentiin kahdestaan treenikselle improvisoimaan ja kokeilemaan, miten ja millä tavalla Ilpon laulu iskostuisi tällaiseen musaan ja minkälaista potkua siitä saisi projektin jatkamiseen, Salomaa muistelee. Ajatuksia tuonpuoleisesta Counting Hoursin musiikkia on kutsuttu depressiiviseksi mustaksi rockiksi, dark metaliksi, gothic dark doomiksi, tunnelmametalliksi ja vaikka miksi – pankaamme siis leimakirveet sivuun ja todetkaamme, että yhtyeen musiikissa soi synkkä kauneus. The Will sai erittäin hyvän vastaanoton musiikkimediassa, mikä kannusti jatkamaan. Se kävi välillä hermoille, mutta lopputulos oli parempi kuin hyvä. Jussi Hämäläisen (The Chant, Hanging Garden, Mercury Circle) tuottamaa ja miksaamaa levyä äänitettiin kolmessa eri studiossa, ja nimekäs Jaime Gomez Arellano masteroi sen Orgone-studiollaan. Tai sitten se on pelkkää toiveajattelua, tuota ajatusten kissankultaa
”Eihän sitä tietenkään haluaisi, että asiat menisivät huonosti, jotta syntyisi uusia biisejä, mutta vähän liian usein käy juuri niin.” 26. Yksinkertaistaen sanottuna The Willillä vain haluttiin pois kaikesta paskasta välittämättä siitä, onko edessä vain tyhjyys. – Jostain alitajunnan syövereistä kumpusi ajatus toivomuskaivosta eli wishing wellistä, Paasela sanoo. Vaikka Counting Hoursin kumpikin albumi kurottaa kohti elämänjälkeistä aikaa, The Wishing Tombin ja The Willin sanoituksissa on eroja. – Kotimaisuus pysyy väkisinkin mukana tässä musiikissa. – Nämä samat ajatukset toistuvat levyn tematiikassa kautta linjan. Silti suuren osan ihmisistä on vain pakko pohtia sitä. – Aloin pohtia, miten se toimisi eri kontekstissa. – On tarpeen pohtia sitäkin, elääkö lyriikoissa vain harhaisen kuvitelma ja päättyykö elämä todella sitten, kun on sen aika, laulaja sanoo. Debyyttiä leimasi tietynlainen toivottomuus, toisella albumilla taas mietitään mahdollisuuksia. Se kuuluu sanojen ja musiikin yhdistelmässä, josta syntyy tietynlainen kieli poskessa -fiilis, ellei se sitten synny jo pelkästään sanoituksista. – Ja suomalaiseen tapaan toivo saattaa lopulta lässähtää. The Wishing Tombilla Counting Hoursin toiveikas puoli heijastaa ajatuksia tuonpuoleisesta maailmasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Kiiltävää se on kissankultakin, eli voi hyvin olla, että loputtomuuden idea on pelkkää toiveajattelua. Mukaan lukien minun. – Ei meistä niinkään iloista tavaraa irtoa, mutta ehkä se on jollakin tapaa toiveikasta, kitaristi tarkentaa. Siksi The Wishing Tomb oli sopivin otsikko kuvaamaan levyn koko ajatusmaailmaa. Lyriikoissa on surua ja kuolemaa, mutta välillä sävelissä on vähän iloisuutta ja välillä musiikin ja sanojen tunnelmat kääntyvät toisinpäin, Salomaa kuvailee. Toiveikkuuden vastapainona on kylmä realismi. – Ehkä suurin ero debyytin tematiikkaan on se, että The Wishing Tombilla on jopa häivähdys toivoa, Paasela vertaa. – Uudella levyllä pohditaan, minne ihminen lopulta päätyy vai päätyykö minnekään. The Wishing Tomb -nimi kuvaa toivoa mielentilana kaikessa ristiriitaisuudessaan. – The Wishing Tombin maailmaa hahmotellessani minua inspiroi ajatus siitä, voiko ihmismieli määritellä oman kulkunsa maallisen vaelluksen jälkeen vai yrittääkö se vain jatkaa toivon varassa ja kieltää realiteetit. Ihmismieli pyrkii sinne pyyhkiytyäkseen tyhjäksi kaikesta painolastista. Counting Hoursiin tuo omanlaistaan luonnetta suomalainen luonto ja asenne. Iloisuus ei yleensä ole se sana, jota Counting Hoursia kuunnellessaan etsii. Se on unelma kaikesta maallisesta ulos pääsemistä, tila tai paikka, jossa ei ole mennyttä eikä tulevaa. Toivo tosiaan välkähtelee jo albumin nimestä, joka on johdettu toivomuskaivon käsitteestä. suomalaisena piirteenä, elleivät bändiin eniten vaikuttaneet musiikintekijät olisi kotoisin ulkomailta. Tämä mysteerihän ei elossa oleville selviä ja on siksi absurdi. Laulaja-sanoittaja Ilpo Paasela ei varsinaisesti usko sellaiseen, mutta monien muiden loppuaan kohti tarpovien ihmisten lailla hän miettii näitä asioita. Salomaa miettii, että kyllä bändissä voi kuulla suomalaisuuttakin
Esimerkiksi yhtyeet, jotka ovat minulle tärkeimpiä, ovat sitä siksi, että ne iskivät tajuntaani 1990-luvun teinivuosina, kun olin kaikkein eniten alttiina vaikutteille. The Willillä se kuuluu selkeämmin. Salomaa ja kitaristi Tomi Ullgren (myös Impaled Nazarene) soittavat Shape of Despairissä, kolmas kitaristi Pekka Loponen Minutianissa, Aryokalissa ja The Chantissä, ja Sameli Köykkä on Cynabare Urnen jäsen. Rumpali Sameli Köykkä sanoo, että asioita tehdään edelleen tosimielellä, mutta enää ei voi puhua sivuprojektista. Bändikaverit eivät käy kiistämään, kun Salomaa sanoo, että metallimusiikki on aika pitkälti oman elämän soundtrack. The Wishing Tombilla paletti on laajempi eikä vaikutteitamme mielestäni voi listata yhtä yksiselitteisesti kuin aiemmin. Se treenaa ja työstää uutta materiaalia aktiivisesti ja pyrkii välttämään pitkiä hiljaisia kausia. Itse asiassa sen osuus musiikkiin suhtautumisessa tuntuu vain kasvavan iän myötä. Toisinaan jokin näkymä tai hetki tuo mieleen jonkin melodian tai riffin, jota sitten muokataan eteenpäin. Salomaa lisää, että on vain hyvä, jos inspiraationlähteet kuuluvat, etenkin noin tasokkaat. – Vaikka selkeimmät vaikutteet tulevat länsinaapurista ja Briteistä, niin kyllä The Wishing Tomb vie ihan omaan paikkaansa. Köykkä pitää tällaista ”kahden bändin taktiikkaa” oikein toimivana. Oma syntyy vaikutteista Counting Hoursista kirjoitetuissa jutuissa mainitaan usein selkeitä vertailukohtia, sellaisia bändejä kuin Katatonia, October Tide ja Paradise Lost. – Meidän kosketus musiikkiimme on jotakin täysin omaa. – Nuohan ovat aivan loistavia bändejä, joiden musiikkia on tullut kuunneltua jo pitkään. Sitä paitsi vaikutteita tulee monesta muustakin paikasta kuin muiden levyiltä. Metalli on niin vahva ja olennainen osa elämää, ettei sitä oikein edes erottele muusta. – Musiikin kokonaisuus on puhtaasti meitä, Salomaa sanoo. Tietyntyyppinen synkkyys ja surumielisyys niiltä ajoilta on jäänyt elämään minussa. Nyt näkemys on toisenlainen. Mutta kyllä ahaa-elämyksiä silti edelleen tulee koettua, joskin harvemmin. Uutta ja innostavaa musiikkia nimittäin tehdään edelleen. Counting Hours on hyvin aktiivisista metallimuusikoista koostuva ryhmä. – Se on ihan pötyä, jos joku laukoo yksiselitteisesti, että metalli tai mikä tahansa muu musiikki olisi ollut ennen kiinnostavampaa, Paasela sanoo. Uskon vahvasti, että myös kuulija löytää sinne. Laulaja jatkaa, että kehitys ei ole ollut harkittua. – Teimme juuri Spotifyhin soittolistan omista vaikuttajista, inspiraationlähteistä ja biiseistä, jotka muuten vain kuulostavat hyvältä. – Ei me kuitenkaan oteta mitään paineita näistä asioista vaan toimitaan enemmänkin intohimolla. Kahden bändin taktiikalla Hyvään vauhtiin päässyttä bändiä ei pidä jarrutella, ja Counting Hours pyrkiikin jatkuvuuteen. – Eikä se mikään ihme ole. Paasela ja basisti Markus Forsström vaikuttavat myös The Chantissä, joka tosin on nyt määrittelemättömän mittaisella tauolla. – The Wishing Tombin tiimoilta pyrimme soittamaan livenä mahdollisimman paljon, Köykkä sanoo. – Asiaa on katsottava subjektiivisesti. Paasela sanoo, että se tuntuu ehdottomasti enemmän imartelevalta kuin ärsyttävältä. – Vaikka muutakin musiikkia tulee kuunneltua paljon, aina sitä päätyy kuuntelemaan ja tekemään metallia eri muodoissa. – Siitä se ehkä lähti liikenteeseen, mutta viimeistään The Willin myötä ymmärsimme, että tämä on täysin oma entiteettinsä, johon tulee suhtautua sen vaatimalla vakavuudella. Homman pointti on juuri jalostamisessa, itsensä uuttamisessa mukaan taiteeseen. Me olimme 17-vuotiaita 90-luvulla, joten tietysti sen ajan musa on tarttunut meihin, rumpali miettii. Sanoisin, että vaikutteita on tullut paljon myös metallin ulkopuolelta aina Dead Can Dancestä vaikkapa Kent-yhtyeeseen, vaikka ei sitä heti ensikuuntelulla huomaisikaan. 90-luku on vahvasti läsnä, Köykkä myöntää. – The Wishing Tombin materiaalissa on debyyttiin verrattuna ihan erilaista haavoittuvuutta ja herkkyyttä, mutta myös uudenlaista raakuutta. – On lähes koko ajan jotain mitä tehdä, vaikka toinen bändeistä kävisikin välillä vähän hiljaisemmalla. Uskomme musiikkiimme ja siihen, että potentiaalisia kuuntelijoita kyllä löytyy, kunhan ihmiset kuulevat sitä. Mielellämme teemme niitä paljon lisää. Aktiivisten kokoonpanojen määrä kannattaa pitää kohtuullisena, koska tarkoitus on keskittyä laatuun eikä määrään. Pääosin kuuntelen mustaa ja kuolometallia, doomia vähemmän. Tšekin Brutal Assault -festivaalilla esiintymistä lukuun ottamatta kaikki Counting Hoursin keikat ovat olleet Suomessa. Useimmiten inspiroidun jokapäiväisestä elämästä, mistä milloinkin, ja joskus jotain saattaa syntyä ihan satunnaisesta soittelemisesta. Köykällä ei olisi mitään kiertueita vastaan. – Pari keikkaa on nyt sovittuna alkaneelle vuodelle. Olimme itse tyytyväisiä ensimmäiseen levyyn ja palaute oli hyvää, joten bändi ansaitsi enemmän huomiotamme. Olen joskus kuullut sanottavan, että ihminen kuuntelee lopun ikäänsä hyvin pitkälle sitä musiikkia, jota on kuunnellut 17-vuotiaana. Juuristaan, vaikutteistaan ja nostalgiastaan huolimatta Counting Hours kieltäytyy marmattamasta metallimusiikin nykytilasta. Sameli Köykkä ei kiistä, etteikö siinä olisi mukana tietynlaista nostalgiaa. – Nuo mainitsemasi yhtyeet ovat toimineet meille tärkeinä inspiraationlähteinä. Salomaan uudet aihiot vain kuulostivat heti siltä, että Counting Hours on matkalla mielenkiintoiseen suuntaan. 27. – Juuri näin, Paasela vahvistaa. Meillä oli myös paljon tehtävää levyn julkaisun tiimoilta, mikä käytännössä tarkoitti, että tälle bändille oli annettava enemmän aikaa kuin sivuprojekteille. Counting Hours on kasvutarina sivuprojektista omaksi itsenäiseksi bändiksi. Keikkailu on suoratoistoaikakaudella tärkeää varsinkin bändeille, jotka mielivät ansaita soitollaan edes vähäsen. Sellaista on vaikea toisintaa omassa päässä uuden musiikin kautta, vaikka haluaisikin. Pääsen itse sinne, kun laitan silmät kiinni ja levyn soimaan. – Voisimme kiertää jonkin tyylisemme tällä hetkellä kiinnostavan bändin kanssa, joka vetäisi mukavasti ihmisiä saleihin. Counting Hoursin musiikin juuret ovat 1990-luvulla. Se, että musiikissa on vaikutteita tai että se syntyy jonkin innoittamana, ei tarkoita, ettei siinä olisi myös paljon omaa. Vielä ensimmäisen albumin aikaan Salomaa luonnehti Counting Hoursia ”vakavaksi sivuprojektiksi”. Counting Hours ei ole vienyt liikaa jäsentensä aikaa ainakaan kiertuerintamalla, sillä bändi on soittanut vasta kymmenkunta keikkaa. Kolmatta ja neljättäkin yhtyettä on rinnalle kokeiltu, mutta sitten alkaa ainakin itselläni aika loppua kesken. Keikat ovat tietysti aivan loistava tapa tavoittaa uusia kuulijoita, etenkin jos mukana on bändi, joka edustaa samaa genreä. Lista julkaistiin nimellä Melancholist, ja sieltä voi kukin käydä tutkimassa sitä kamaa, mitä me kuuntelemme. Ja tietenkin sen mukaan, miten bändi saadaan iskostettua normiarjen pariin, keskelle kaikkia muita asioita, Salomaa kertoo
”Emme voi irtisanoutua voimahevistä, koska meillä on tämä slogan ’Make power metal great again’.” 28
Hän lauloi myös muun muassa Slave to the Powerin demossa, Orjatsalo kertoo vahvasti Iron Maidenin hengessä laukkaavasta kappaleesta. Idea kehittyi täysimittaiseksi yhtyeeksi käytyään ensin läpi kehitysvaiheen akustisia covereita soittaneena Trio De Facto -kolmikkona. Eräänlaisen kotimaisen power metalin superkokoonpanon konseptia oli ideoitu muutamaa auringonkiertoa aiemmin. Bändi oli Orjatsalon mukaan korona-aikana tietynlaisessa käymistilassa. Loppuvuodesta 2019 innostus oli kova ja suunnitelma suuri. Otin ensin yhteyksiä yhteen omaan suosikkilaulajaani, jonka nimi jää nyt mainitsematta. Lopulta keikkamäärä jäi vuosina 2020–21 kouralliseen muun muassa Ensiferumin ja Beast in Blackin lämppärinä – kaikki Suomen kamaralla. – Siitä tehtiin demoversiokin Mikaelin kanssa. – No, sehän oli taas oma prosessinsa. Oli pakko alkaa keskustella asioista ja toimintatavoista. Se oli täysin ymmärrettävää, emmehän ole mikään maailmanbändi eikä tällä voi vielä elättää ketään. Nyt bändistä on kehittynyt vakavasti työtä tekevä bändi, jonka katse on tiukasti ulkomaanmarkkinoilla. Siinä oli kuitenkin kaikenlaisia haasteita muun muassa päällekkäisten töiden takia, minkä vuoksi rundi ei onnistunutkaan, Orjatsalo kertoo. Mikael on mahtava laulaja ja hyvä tyyppi. Keikat peruttiin kesken kiertueen koronan vuoksi. Tähtäin oli silti jo ulkomailla. Yksi dramaattisimmista vaiheista oli edellisen laulajan, muun muassa Dyecrestissä ja Everfrostissa vaikuttaneen Mikael Salon poistuminen rivistöstä. Metal De Facto lähti liikenteeseen eräänlaisesta sisäpiirin vitsistä. – Seuraavasta piti tulla itsellenikin kaikkien aikojen kiireisin vuosi, mutta toisin kävi, kitaristi ja kappaleiden kirjoittamisessa suurta roolia näyttelevä Esa Orjatsalo kertoo. Lopulta pääsimme yhteisymmärrykseen, että tiet eroavat, Orjatsalo kertoo. Siitä puhuttiin yllättävän pitkään. Samoihin aikoihin Aasiasta alkoi kaikkien tunteman viruksen voitonmarssi läpi maailman, millä oli luonnollisesti suuri vaikutus myös Metal De Facton keikka-aktiivisuuteen. Asiasta käytiin pitkät keskustelut, mutta lopulta hän ilmoitti, ettei voi valitettavasti sitoutua tällaiseen, koska elämässään on tapahtumassa muutakin. Harmi, ettei hän halunnut jatkaa – tai ei jatkanut, Orjatsalo pyörittelee. M etal De Facton ensialbumi Imperium Romanum ilmestyi marraskuussa 2019. Minulla ei ole kuitenkaan missään määrin pahaa sanottavaa hänestä. – Keväällä 2022 käytiin tiukkojakin keskusteluja lähinnä siitä, onko hänellä kiinnostusta olla enää mukana. Verkkoja Ruotsin vesille Metal De Facton toiminta on kansainvälistä jo niiltä osin, että juuri julkaistulla Land of the Rising Sun – Part l -kakkosalbumilla laulajan roolissa on uusi mies, espanjalainen Aitor Arrastia. SUURTEN TARINOIDEN PALUU TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT LANA GONCH 29. – Meille tarjottiin lämmittelyrundia alkuvuodesta 2020. Kyse on kuitenkin ruotsalaisesta todella kovasta laulajasta. Nimiä pimitetään siis jälleen kerran! – No tämä siksi, että en tiedä, haluaako hän itseään esille tällaisessa haastattelussa. Korona ei kuitenkaan ollut ainoa vastustaja. – Meille tarjoutui vielä mahdollisuus lähteä kyseisen kiertueen Pohjoismaiden-osuuteen, mutta onneksi emme lähteneet. Kun päätös laulajanvaihdoksesta oli tehty, lähdettiin heittelemään verkkoja uuden kultakurkun löytämiseksi. Maksaisimme varmasti vieläkin niitä velkoja, jos olisimme lähteneet mukaan pieleen menneeseen juttuun. Ne hänen syynsä vain alkoivat näkyä meille muille. En nyt mainitse pääbändin nimeä, mutta se olisi ollut pitkä Euroopan-kiertue tunnetun ulkomaisen yhtyeen kanssa. Tässä vaiheessa tekeillä oli nippu uusia kappaleita, muun muassa uuden levyn toiseksi sinkuksi päätynyt Rise Amaterasu. – Mikaelilla on varmasti oma näkemyksensä poistumisensa syistä ja meillä omamme
Aivan lämpimikseen mies ei suurista suunnitelmista puhu, sillä hänellä on laaja työkokemus erilaisista äänihommista muun muassa Ensiferumin, Korpiklaanin, Lost Societyn, Finntrollin ja Teräsbetonin kanssa. – Esimerkiksi Slave to the Power on nimeään ja bassosoundiaan myöten viittaus Maidenin suuntaan. Liika uudistuminen vie metsään Power metal on jo terminä sellainen, että se luo helposti tiettyjä mielikuvia. Toisaalta moni bändi on mennyt todella kovaa metsään alkaessaan ajatella liikaa, että ”onpa tämä tylsää, tehdään jotain jännää”. Ja jos pidemmälle tulevaisuuteen ajatellaan, haluaisin tästä itse asiassa ihan päätyöni, vuosituhannen alussa Dreamtalessä bändihommansa isommalla näkyvyydellä aloittanut Orjatsalo kertoo. Yhden oton laulaja Ratkaisu laulajaongelmaan tuli lopulta Metal De Facton kosketinsoittajan, australialaislähtöisen Benjamin Connellyn (Everfrost, Skyhammer) kautta. Nyt tietynlaisesta vitsistä on tullut vakavaa tekemistä. – Bändi lähti tavallaan minun ideastani, jota olin miettinyt jo vuosia ja jota aloin puuhastella pidemmälle Samin kanssa. Mikaelkin oli todella taitava, mutta Aitorin kanssa joutui toteamaan, että jaaha, mies on todellakin harjoitellut biisit ennakkoon. Toki siinä on homman totaalisen käsistä karkaamisen estävä punainen lanka, mutta on siellä huomattavasti ykköslevyä monipuolisempaa ilmaisua, Orjatsalo analysoi. He ovat taitavia ”Nämä bändihommat ja oman studion pyörittäminen ovat mukavia harrastuksia, joihin saa tuhlattua kaikki ylimääräiset rahansa.” 30. Tällä hetkellä hänellä on päivätyö Espoon kaupungin äänija valaistusmestarina. Orjatsalo kuitenkin huomauttaa, ettei oikeasti tunne olevansa erityisen vanha. Orjatsalo etsii sanoja, mutta toteaa, ettei tekeminen ole oikeastaan mitenkään erilaista. Äänten mestari Metal De Facton debyyttilevy haki innoituksensa muinaisesta Rooman valtakunnasta. Ei minun elämäni ole mielestäni yhtään erilaista kuin kaksikymppisenä, mitä nyt joka paikkaan sattuu ja kaikki on vähän hankalampaa, Orjatsalo nauraa. – Meillä on suunniteltu samankaltaiset, eri tarinoiltaan rikkaisiin menneisyyden kulttuureihin liittyvät teemat seitsemänteen levyyn asti, Orjatsalo paljastaa. Logistiikka Baskimaassa asuvan Arrastian kanssa ei ole kaikkein helpointa. Sanotaan vaikka Edguy. Hinkka toimitti kyseisestä kappaleesta tietynlaisen rungon, mutta Orjatsalo pani omia ideoitaan sekaan. Nyt kaksikko muodostaa Metal De Facton ytimen, joka vastaa pitkälti biisien sävellyksellisistä lähtöideoista ja sanoituksista. – Kun tarvitaan, hän ajaa aina kotoaan kuusi tuntia Madridiin ja lentää sieltä Suomeen. – Esimerkiksi ne huliviliosat ovat minun. Juuri ilmestynyt Land of the Rising Sun – Part l puolestaan kääntää katseensa Japanin historiaan. Ennen uutta Metal De Facto -levyä Arrastiaa on ehditty kuulla yhtyeen basistin Sami Hinkan sivuprojektin, mielenkiintoisesti nimetyn ssSHhh-bändin viimevuotisella Huntin Gods -sinkulla. Länsimainen musiikkikasvatus on tavallaan pilannut minut tässä mielessä. Benjamin lähetti viestiä, että tsekkaapa tämä kaveri, Orjatsalo muistelee. Se aloitti tämän tyylisenä yhtyeenä, mutta meni sitten johonkin ihan muuhun. – Itsekin hämmästyin levyn valmistuttua, että täällähän on tällaista sillisalaattia. Toivon myös, että siihen mennessä meillä on varaa käyttää oikeaa sinfoniaorkesteria. – Raamit ovat tiedossa, mutta niitä on hyvä rikkoa. Käytän sitä tietämystä hyväksi tällaisissa paikoissa. – Totesin, että vetääpä hyvin! Myöhemmin kävi ilmi, että hän on niitä laulajia, jotka voivat tulla studioon ja vetää kaiken ykkösellä purkkiin. Vaikka Suomessa on mukava tehdä keikkoja, tämä ei ole mikään meidän päämarkkina-alue. Suunnitelmanani on tehdä siitä sinfoninen ja ihan käsittämätön spektaakkeli. Aitor on Michael Kisken koulukuntaa, toinen olisi ollut Mikaelin kaltainen korkealta ja säröisesti vetävä tyyppi, Orjatsalo vertailee. Ja mukana on tämä minulle luontainen ja pakonomainen tarve muuttaa sävellajeja kesken kaiken. – Päätoimista muusikonuraa ajatellen olen jo vanha mies, yli nelikymppinen. – Aitor on hyvin erilainen kuin vaikka se Ruotsin tyyppi. Vitsailu muuttui totiseksi Land of the Rising Sun – Part l on edeltäjäänsä ”vähemmän geneerinen” power metal -levy ja tarjoilee kuulijalle tuhdimmin tarttumapintaa. – Ja ehkä minun ei pitäisi sanoa tätä, mutta minusta Sonata Arcticakin on hakenut tyyliään ihan liikaa. Minulla on ollut tämän tyylisiä biisejä jemmassa siitä lähtien, kun sain kolmen Dreamtale-levyn jälkeen bändistä kenkää, tai lähdin siitä, miten päin sen nyt haluaa ilmaista. Myös viittaukset esimerkiksi Helloweenin ja Stratovariuksen suuntaan kuuluvat selkeästi, nyt vain omaperäisemmän suodattimen läpi. Toisaalta emme voi irtisanoutua voimahevistä, koska meillä on tämä slogan ”Make power metal great again”, kitaristi nauraa. – Se vaan jotenkin aina yllättää huomata olevansa yli 40-vuotias. – Samaan aikaan, kun kävimme keskusteluja ruotsalaiskaverin kanssa, Benjamin oli miksannut erään Sonata Arctica -coverin [Kingdom for a Heart, löydettävissä Youtubesta], jossa Aitor laulaa. Mutta yllättävän hyvin tässä on tullut saaneeksi kaikenlaista aikaiseksi. Suomen valtiokin on käyttänyt suuret summat rahaa siihen, että minulla on hyvä ymmärrys musiikin teoriasta ja vaikkapa rinnakkaisista sävellajeista. Toisaalta Maiden ei tekisi kappaletta, jossa mennään tuplabasareilla 190-tempolla, ja biisin luonnekin muuttuu välillä. Hevissä meille vanhoille parroille on siunauksena se, etteivät nuorekkuusjutut ole niin tärkeitä kuin jossain listapopissa. Koko Metal De Facton idea lähti siitä, että Orjatsalo oli tekniikkapuolen edustajana Ensiferumin kiertueella ja alkoi fantasioida bändin basistin Hinkan kanssa yhtyeestä, joka soittaisi niin sanotuissa perusasioissa pysyvää ”faktametallia”. Mieluusti saisin toimeentuloni kuitenkin pelkästään siitä, että teen kappaleita ja esitän niitä. – On se rajaava, ja siksi muistutamme aina, että tämä on laajemmin heavy metalia. Mutta tekeekö bändin humoristisista lähtökohdista startannut ”power metalia power metalin vuoksi” -konsepti Metal De Factosta merkittävästi erilaisen bändin kuin edellä mainitut ryhmät tai kitaristi Mikko Salovaaran Kiuas ja Leverage tai rumpali Atte Marttisen Bloody Hell ja Kivimetsän Druidi. – Seitsemännen levyn teema jääköön vielä salaisuudeksi, mutta se tulee olemaan hyvin erilainen kuin kaikki siihenastiset. – Nämä bändihommat ja oman studion pyörittäminen ovat mukavia harrastuksia, joihin saa tuhlattua kaikki ylimääräiset rahansa. Kyllähän se aluksi mietitytti, mutta loppuviimein ajattelin, että tulevaisuudessa yksi tyyppi lentää keikoille Espanjasta, loput Suomesta
muusikoita ja biisinkirjoittajia, jotka ovat useamman kerran kertoneet palavaansa alkuaikojen tyyliin, mutta tähän asti sieltä on tullut erilaista kuin mitä ekojen levyjen fanit odottavat. Monet asiat myös olisivat olleet vältettävissä, jos puolin ja toisin olisi syvempi ymmärrys näistä narratiiveista. Suurin osa historiasta on täynnä tylsiä asioita, ja hyvä tarina on tässä mielessä aina parempi kuin totuus. Se on älytöntä ja juuretonta. Mukana on paljon muitakin sotaisia teemoja, ja puhe siirtyy kuin pakosta nykyiseen maailmantilanteeseen. 31. Nuorempi sukupolvi lähinnä halveksuu Putinia. Se on se ongelma. Emmehän me toki lähde edes yrittämään luoda jotain japanilaistyylistä musiikkia, se olisi tuhoon tuomittua länsimaalaisilta. – Aivan täysin! Mietin tässä vaiheessa, että pitääkö minun sanoa tästä… Mutta siis olen hyvin lähellä venäläistä kulttuuria ja tunnen paljon venäläisiä. – Ymmärrän pohdinnan. Tämä on tavallaan positiivinen tulkinta tarinoiden voimasta. Land of the Rising Sun – Part l – joka paljastaa jo nimessään, että luvassa on myös myöhemmin julkaistava toinen osa – käsittelee siis nousevan auringon maata. Eivät asiat tapahdu tyhjiössä, ja kun tilanteiden syyt ymmärtää, niitä voidaan toivottavasti tulevaisuudessa välttää. Tarinoiden sota Levyn päättävä 47 Ronin käsittelee legendaa, joka pohjaa 1700-luvun todellisiin tapahtumiin samuraista, jotka kostavat isäntänsä kuoleman. On aika hirveää katsella sitä tilannetta omien kontaktien kautta. Nykyisessä maailmantilanteessa esimerkiksi Venäjän ja lännen välistä ristiriitatilannetta voidaan kuitenkin ajatella tarinoiden sotana. Joku japanilainen saattaisi tulkita ne ihan toisella tavalla, ja tarkistutimmekin lyriikoita parilla asiantuntevalla tyypillä, jotta emme tulisi loukanneeksi ketään pahasti. Ja kuten sanoit, tämä on narratiivien sota. – Toisaalta meillä ärsyttää se, että haukutaan heti putinistiksi, jos haluaa ymmärtää ja analysoida historiallisia kehityskulkuja liittyen siihen, miten tähän tilanteeseen on päädytty. – Ikävä asia historiassa on, että paljon hyviä ihmisiä kuolee ihan turhan takia. Ajatus on enemmänkin tulkita japanilaista kulttuuria omasta näkökulmastamme, Orjatsalo kertoo. Eiväthän useimmat venäläisetkään usko heidän puolensa tarinaan. Mutta kun siihen liittää tarinan, se antaa monesti kuolemalle merkityksen. – Poimimme taruista ja mytologiasta asioita, jotka kiinnostavat meitä ulkopuolisia. Eivät esimerkiksi 47 Ronin -tarinan eri henkilöt olleet oikeasti niin äärimmäisiä kuin myytissä. – Kiinnostukseni lähtee jo siitä, että tein yliopistossa etnomusikologiaa opiskellessani proseminaarityön japanilaisesta taidemusiikista. Olen käytännössä asunut Moskovassa hetken aikaa, mitä kautta minulle on tullut näkemystä siitä kulttuurista. Tuntuuko millään tavalla ongelmalliselta käsitellä myyttien taisteluja ja niihin mahdollisesti liitettävää kunniallisuutta tilanteessa, jossa todellinen sota on lähellä. Eivät he niin tyhmiä ole – ja ovat. – Heillä on käytössä termi ”puuvilla”, jolla tarkoitetaan niitä ihmisiä, jotka uskovat hallinnon tarinaan. Molemmilla osapuolilla on omat tarinansa, joilla ne oikeuttavat toimintansa. Tarinoiden tarkoitus on kuitenkin herättää meissä tunteita
Sittemmin bändin ilmaisu on laajentunut moni-ilmeiseksi progressiiviseksi death metaliksi. Job for a Cowboy ponnisti maailmaan parikymmentä vuotta sitten deathcore-buumin saattelemana. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT CHRIS KLUMPP 32. Uusi Moon Healer -albumi on jatko-osa kymmenen vuoden takaiselle edeltäjälleen
Sun Eater -albumi julkaistiin 2014. – Se on todella kiehtovaa kamaa, koska ihmiskunnan ja psykedeelien yhteinen historia on todella pitkä. Vuosituhantiset viisausperinteet ja niiden esoteeriset opetukset ovat kiehtoneet ihmisiä aina uudelleen ja kehittäneet uusia tulkintoja. Hänellä oli luultavasti haasteita mielenterveytensä kanssa jo ennen sitä, mutta päihteet suistivat hänet vakavalla tavalla raiteiltaan. – Eräs bändin läheinen ystävä vajosi hyvin syvälle päihteiden maailmaan. Sun Eaterin jälkeen ongelmana oli tietenkin se, miten välttää toistamasta edeltäjää liian suoraan. Tämän jälkeen homma menikin mielenkiintoiseksi – hän alkoi kokea hyvin syviä henkisiä kokemuksia. Tavallaan ei ole ihme, että siinä kesti kymmenen vuotta – olkoonkin, 33. Se siis syventää ja monipuolistaa Sun Eaterin tematiikkaa. – Sun Eater onnistui minusta todella hyvin. Schendzielos kertoo perehtyneensä muun muassa ayahuasca-perinteeseen, mutta ei sentään omakohtaisesti. Sun Eater oli albumi näistä kokemuksista, ikään kuin eläytymistä tämän ystävämme sisäiseen maailmaan. Schendzielos ja laulaja Jonny Davy keskustelivat ja lukivat paljon filosofis-myyttistä kirjallisuutta tasapainoillen hyvin kiehtovalla rajapinnalla. E lämä tuo vastaan kaikenlaista, ja toisinaan hyvätkin suunnitelmat hautautuvat jonnekin pyörteisiin. Missä määrin aistihavaintomme vastaavat todellisuutta, ja mikä on todellisuuden perimmäinen luonne. Se on minulle albumi, johon voin palata aina uudestaan, ja se tuntuu yhä tuoreelta ja kiehtovalta. Erilaiset lääkehoidot tuntuivat aina ohjaavan häntä johonkin uuteen suuntaan. Job for a Cowboyn lukulistalla oli muun muassa Carl Gustaf Jungia ja Aleister Crowleya, mutta myös gnostilaisia tekstejä ja Tiibetiläinen kuolleiden kirja. Todellisuus vai trippi Bändille oli selvää, että Sun Eaterille piti tehdä jatko-osa. Psilosybiini, kannabis ja ayahuasca ovat kaikki vanhoja juttuja. Onko kokemus korkeammasta tietoisuudesta merkki mielenterveyden ja aivokemian horjumisesta, vai voisiko se olla lopulta todellisempaa kuin arkinen aistien havaitsema ympäristömme. Moon Healer on jatko-osa Sun Eaterille. Näin kävi myös amerikkalaiselle Job for a Cowboy -yhtyeelle. Se on teemalevy, joka kertoo… No, annetaan basisti Nick Schendzielosin selittää
Saimme kai osan kitaroista purkkiin 2021, mutta rytmikitarat olivat valmiita vasta 2022. Mutta myös teillä on ilmeisesti vastarintaa. Olisi ollut tyhmää tehdä vain vaisumpi versio Sun Eateristä. Esimerkiksi ayahuasca-seremonioista tiedetään, että niitä on ollut jo kymmenentuhatta vuotta sitten. Jonny Davy työskentelee kokopäiväisesti IT-alalla, kitaristi Tony Sannicandro on Irlannissa asuva lääkäri ja niin edelleen. Jonny teki todella hyvää työtä kaivaessaan uusia näkökulmia. Valvotuissa oloissa ja turvallisina annoksina psykedeelit saattavat auttaa kytkemään ihmisen tyhjästä erillisyydestä takaisin todellisuuteen. Keitä olemme. Olin aika monta kertaa varma, että tästä ei yksinkertaisesti tule mitään. – Olen ymmärtänyt, että Euroopassa on tiettyjä paikkoja, missä suhtautuminen on aika liberaalia, ja tutkimusta kai tehdään hyvässä yhteistyössä. – Jos tämä levy olisi votkaa, se olisi tislattu ainakin 20 kertaa! Toivon, että kaikki vaivannäkö ja hiominen teki levystä paremman. Mutta kansi myös auttoi nostamalla vahvoja fiiliksiä siitä, miltä tämän levyn pitää kuulostaa. Schendzielosin mukaan levyjä inspiroinut bändin ystävä on edelleen hengissä, mutta psykiatrisessa hoidossa. – No, sama täällä, koska porukan mielissä elävät edelleen harhaluulot siitä, miten ihmiset luulevat yhtäkkiä olevansa lentokoneita ja hyppivät talojen katoilta. Schendzielos on törmännyt teorioihin, joiden mukaan psykedeeleillä voi jopa olla rooli ihmisen evoluutiossa Homo sapiensiksi. Minä äänitin omat osuuteni heinäkuussa 2022. Silloin suunnittelimme, että levy julkaistaisiin 2017. – Oli aivan mielenvikaista laskeskella karanteenipäiviä, koska Tonyn piti lentää Irlannista Floridaan. Mitä tapahtuu, kun kuolemme. Liian syvällisiä ajattelevat kansalaiset ovat vallan näkökulmasta vaarallisia, koska he saattavat oivaltaa jotain! Jengin halutaan vain juovan Bud Lightia ja katsovan jenkkifutista. – Sanotaan nyt näin, että kun albumi lopulta tuli valmiiksi, helpotus oli melkoinen, Schendzielos sanoo. Olin pettynyt, kun aikataulu ei pitänytkään, mutten osannut arvata, miten pitkä lykkäysten ja takaiskujen sarja siitä alkaisi. – Josh Hopkins -yliopistossa on kokonainen tiedekunta, jossa tehdään tätä tutkimusta. Ne asuvat kollektiivisessa psyykessämme. Näihin kysymyksiin on pyritty vastaamaan muinaisista ajoista saakka. Tällä hetkellä tätä ”hoitoa” suoritetaan omin neuvoin. – Nämä levyt voi ajatella vain psykedeelisinä trippeinä. – Meillä oli mietittynä useita julkaisupäiviä vuodesta 2017 eteenpäin. – Oli todella outoa katsoa albumin kansikuvaa, kun musiikki ei ollut vielä lähelläkään valmista. Konseptia ja biisejä hiottiin, ja prosessin äärelle palattiin yhä uudestaan. Schendzielosin basso oli viimeinen levylle soitettava instrumentti, koska Jason Suecofin tapa tuottaa on kuulemma sellainen, että biisit elävät vielä kitaravaiheessa jonkin verran. 34. Bassojen soittaminen kitaroiden jälkeen on muutenkin järkevää, muun muassa vireja soundisyistä. – Tämä prosessi todisti minulle, että täydellisyyttä ei joko ole olemassa tai siihen ei voi päästä. Koronapandemia heitti prosessiin omat haasteensa, koska matkustusrajoitukset tekivät kaikesta hankalaa. Vaikka Sun Eater ja Moon Healer saivat kipinänsä hänen surullisesta tarinastaan, ne ovat itsenäisiä teoksia, jotka avautuvat monille eri tulkinnoille. Tietenkin olimme yhä inspiroituneita tarinasta, mutta näimme paljon riskejä. – Jonny sanoi, että nyt näyttää siltä, että aikaa ei yksinkertaisesti ole. Mistä tulemme, mihin olemme menossa. Kaksikko pohti, miten ehtisi järjestää yhteistä aikaa luottotuottaja Jason Suecofin studiolle. että venähdykseen vaikuttivat myös ruuhkavuodet työurineen ja perheenperustamisineen. – Jatko-osan tekeminen oli sekä helppoa että vaikeaa. Lopulta Navene [Koperweis, sessiorumpali] meni studioon muistaakseni 2020. Kun vihjaan Schendzielosille, että Suomessakin on aiheeseen perehtynyttä tutkijakuntaa ja jopa Psykedeelitutkimusyhdistys ry, hän innostuu kovasti. Homma ei kuitenkaan pysähtynyt missään vaiheessa. Basisti muistaa keskustelun Jonny Davyn kanssa vuodelta 2016. Kun aloin saada rumpuraitoja kuultavakseni, aloin tajuta hiljalleen, että tästä tulee levy. Olisinpa saanut euron joka kerrasta, kun olen kuunnellut tilitystä siitä, kuinka LSD-trippi on pelastanut jonkun elämän ja tuonut merkityksen tunteen takaisin. Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja Schendzielos myöntää, että usko oli koetuksella moneen otteeseen. Vai molempia. Uusia yhteyksiä aivoihin Psykedeelejä tutkitaan nykyään lääketieteellisessä tarkoituksessa ympäri maailmaa. Tästä on hemmetin hyvä sitaatti, mutta en ikävä kyllä muista, kuka sen on sanonut… Lyhykäisyydessään se menee jotenkin niin, että levyt eivät ole koskaan valmiita, mutta siitä huolimatta ne aina jossain vaiheessa julkaistaan. Mutta esimerkiksi kaikki ne kirjat, jotka näkyvät The Agony Seeping Stormin videolla, ovat minun! Koska levyn konsepti oli selvillä, kansitaide löysi muotonsa ennen kuin musiikki. Kielteiset asenteet istuvat syvällä, mutta tulokset ovat vähintään varovaisen lupaavia esimerkiksi masennuksen hoidossa. Täydelliseksi Moon Healeriä ei silti voi kehua. Psykedeelit ovat Amerikassa yhä tabu ja niihin liittyy vahva stigma 1960–70-luvuilta. Vai noussut olemassaolon korkeammalle tasolle. Tiesimme myös, että tekisimme musiikkivideoita, ja minulla oli niissä iso rooli. Lievästi sanoen kyllä. Yksi syy Moon Healerin viivästyksiin oli tietenkin se, että Job for a Cowboyn jäsenet ovat nyt nelissäkymmenissä, tanakimpien ruuhkavuosien keskellä. Tai sitten ne voi oikeasti nähdä henkisinä matkoina, eikä Moon Healerin lopussa ole selvää, mitä on tapahtunut. Onko päähenkilö kuollut. Tutkijat ovat melko yksimielisiä siitä, että psykedeelit vahvistavat ihmisen neuroplastisuutta eli käytännössä edesauttavat uusien yhteyksien muodostumista aivoissa. Tai siitä, kuinka kaikkien tulisi nauttia silokkeja säännöllisesti. Vaikka aikaa olisi kymmenen vuotta, se ei riitä täydellisen levyn tekoon. Kaikki oli hyvin koherenttia ja selkeää, mutta kokonaisuudessa oli hemmetin paljon työtä. Basisti viittaa Michael Pollanin kirjaan How to Change Your Mind, joka kertoo psykedeelien historiasta ja tutkimuksesta. – Jos nyt kelailet metsästäjä-keräilijöitä, niin hehän söivät kaikenlaista mitä vastaan tuli ja oppivat varmaankin yrityksen ja erehdyksen kautta monenlaista… Mieti, kun vastaan tuli psilosybiiniä sisältävä sieni! Maailma saattoi näyttää äkkiä aika toisenlaiselta. Valmista ei tule koskaan Palataan Moon Healer -albumin tekoon. – Uskon, että maailmassa todella on paljon ihmisiä, jotka voisivat hyötyä turvallisesta psykedeelien nauttimisesta, Schendzielos sanoo ja jatkaa laajemmalla tangentilla: – Minua ovat aina kiehtoneet perimmäiset kysymykset, kuten koko ihmiskuntaa
”Jos tämä levy olisi votkaa, se olisi tislattu ainakin 20 kertaa! Toivon, että kaikki vaivannäkö ja hiominen teki levystä paremman.” 35
Olen aikeissa kysellä bändin livesuunnitelmista, kun haastattelu katkeaa. Show kuntoon Miten erilainen kokemus Job for a Cowboy on livenä vuonna 2024 kuin vaikka 2014, tai vielä aiemmin. – Olin markkinoinnissa aika hyvä, ainakin lukujen valossa, mutta se homma söi koko ajan sieluani. Kun menen itse mille tahansa keikalle, haluan nähdä hyvän valoshow’n, jossa kaikki on taimattu musiikin kanssa, mietitty soolospotit ja blackoutit. Etenkin, jos bändi oli ollut mukana aiemmin. – Kun en ole kiertueella, teen opetushommia. Se on yksinkertaisesti oman tarkoitukseni täyttämistä. Hän myös opettaa. – Olen pohtinut paljon, mitä haluan tehdä ja mikä on mahdollista. Hovartos oli festarin virallinen hovivalokuvaaja ja selitti, kuinka festarin konsepti itse asiassa toimii. Hänhän on käytännössä dj, eli lavalla ei varsinaisesti soiteta, mutta se oli siistein keikka ikinä! Hänellä oli kaikenlaisia visuaalisia kikkoja, melkein illuusioita. Kyllä siinä meinasi järki lähteä, mutta nyt se on valmis! Tarkoituksen täyttämistä Schendzielos on bändinsä ainoa ammattimuusikko. Ei enää punk Bändi soitti viime vuonna Blue Ridge Rock Festissä, mikä antoi kuulemma esimakua siitä, mitä tuleman pitää. Tämä kaikki maksaa. – Olen aivan helvetin innoissani nykytekniikan mahdollisuuksista nimenomaan visuaalisessa mielessä, Schendzielos aloittaa. Hän soittaa Job for a Cowboyn lisäksi Cephalic Carnagessa, Havokissa ja Kyng-nimisessä yhtyeessä. Mutta jumalauta, näin taannoin Amon Tobin -nimisen kaverin keikan. Kun tietää, mikä on teknisesti mahdollista ja näkee mitä muut tekevät, homma lähtee helposti lapasesta. Valot vievät tilaa, ja hyvin äkkiä tulee vastaan se raja, että paku ei enää riitä vaan tarvitaan bussi. Liian syvällisiä ajattelevat kansalaiset ovat vallan näkökulmasta vaarallisia, koska he saattavat oivaltaa jotain!” 36. Se ei ole kovin helppoa, mutta teen managementin kanssa joka päivä töitä sen eteen, että niin tapahtuisi. – Olen tehnyt oman osuuteni päivätöistä vuosien varrella, mutta pari vuotta sitten päätin, että ryhdyn täysipäiväiseksi muusikoksi. Kuten kerroin, tein musiikkivideot myös Job for a Cowboylle, ja uskon tekeväni vielä paljon töitä videosisällön parissa. Kuvio inspiroi Schendzielosia valtavasti, ja hän alkoi miettiä show-puolta entistä tarkemmin. Aivan viime aikoina olen innostunut videoiden teosta. Pienellä budjetilla pitää yleensä lähteä siitä, onko varaa ottaa keikalle omaa valoteknikkoa saati omaa valokalustoa. Paljon liikkuvia, hyvät teknikot. No, pyysimme joka tapauksessa Evan Burken mukaan projektiin, ja hän suunnitteli koko valoshow’n tietokoneen ruudulla etukäteen. Nälkä kasvaa syödessä. Se on iso festari. Aiemmalla työurallaan Schendzielos teki muun muassa telemarkkinointia. Se on vähänlaisesti. Toiset tunkivat rahat taskuihinsa, mutta toiset sijoittivat ne show’hunsa. Vaikka tilanne on nyt taloudellisesti todella erilainen – siis minähän olin rahan kannalta pähkähullu, kun lopetin ne hommat –, se tuntuu silti terveellisemmältä. Ainutlaatuinen kokemus, mutta Schendzielos ei ollut bändissä vielä silloin, joten jätetään aihe sikseen. Sitten olivat vielä lauluäänitykset, joiden kimppuun päästiin aivan vuoden 2023 alussa. Show’n visuaalinen elementti oli festariorganisaatiolle tärkeä, ja mitä parempi show bändillä oli tarjota, sitä parempi slotti heille liikeni. Yritimme pyrojakin, mutta emme saaneet lupia. Saa nähdä, mitä mieltä olen kymmenen vuoden päästä, kun tajuan, ettei minulla ole vieläkään sairausvakuutusta eikä eläkettä, hah hah. Mieleeni muistuu keikka Tuska-festareilta vuodelta 2008, jolla Jonny Davyn kurkku oli niin tulehtunut, että bändin piti vetää keikka instrumentaalisesti. – Jokaisen helvetin vaiheen välillä oli noin puolen vuoden breikki. Suurimman osan ajasta yleisö ei aidosti tiennyt, missä hän on! Mietin siinä, että me emme yksinkertaisesti voi enää vetää keikkoja punkpohjalta, kun kerran voi tehdä tällaistakin. Ja ne bändit jotka sijoittivat, saivat seuraavana vuonna isomman slotin. Monisanainen basisti pitää kahdeksan minuutin monologin. – Voi helvetti, mehän emme ole päässeet soittamaan edes Sun Eaterin biisejä kunnolla, saati nyt Moon Healerin! Totta kai haluamme soittaa. Siitä huolimatta otimme mukaan myös omia lavavaloja ja kaikenlaista. ”Psykedeelit ovat Amerikassa yhä tabu ja niihin liittyy vahva stigma 1960–70-luvuilta. – Mayhem Festival maksoi siihen aikaan aika hyviä liksoja pienillekin yhtyeille, ja Strati selitti, miten erilaisia bändien strategiat olivat. Ja hän todella palaa. – Samalla olen sitä mieltä, että show-elementit ovat aivan ensiarvoisen tärkeitä. Työhommiin liittyy sekin, että Job for a Cowboy on soittanut viimeisen kymmenen vuoden aikana kaksi keikkaa. Hän selittää, kuinka päätyi monien vaiheiden kautta viettämään aikaa valokuvaaja Strati Hovartosin kanssa Mayhem Festival -kiertueella 2013. – Tiesimme, että valokalusto on festarin puolesta viimeisen päälle. Luova työ luovien ihmisten kanssa on hänestä sisällöllisesti huomattavasti palkitsevampaa. – Muut jätkät osaavat kyllä palauttaa minut maan pinnalle, ja raha on aina hyvä argumentti, heh. Seuraava toimittaja on linjoilla kärkkymässä, mutta Schendzielos pyytää minulta nopeasti yhteystiedot ja lupaa palata asiaan tunnin päästä
K i t a r a t a i v a s | R u m m u n l y ö j ä n k a t u 9 , 2 4 1 S a l o | p u h . 4 4 5 7 2 5 2 | k i t a r a t a i v a s . f i Legendaarisen Orangen kitaraja bassolaitteet kokeiltavissa liikkeessämme!
38
Yrittäkääpä olla innostumatta, kun Iron Maiden -laulaja Bruce Dickinson kertoo seitsemännestä sooloalbumistaan ja siihen johtaneista käänteistä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JOHN MCMURTRIE 39. Hän on pukeutunut sortseihin ja tulevan sooloalbuminsa teemapaitaan. Musiikkia, sarjakuvia, kiertueita, puhekeikkoja ja hetkessä elämistä mahtuu 65-vuotiaan veteraanin elämään niin paljon, että se saa kuulijankin hengästymään. ” O nhan siitä aivan hemmetisti liikaa aikaa, ja todellakin, fanit olisivat ansainneet tämän albumin aiemmin.” Ennen kuin keskustelumme pääsee edes kunnolla alkuun, Bruce Dickinson kohentaa asentoaan hotellihuoneensa tuolissa ja pyytää silmiin katsoen ja brittiläisen herrasmiesmäisesti virnistäen anteeksi sitä, että hänen edellisestä sooloalbumistaan on kulunut lähes kaksikymmentä vuotta. Dickinson ei ole ikinä väheksynyt Iron Maidenin merkitystä uralleen. Eletään joulukuuta, juttutuokio tapahtuu Suomessa ja ulkona paukkuvat pakkaset, mutta veteraanilaulaja ei anna moisten seikkojen häiritä. Eikä todellakaan tee sitä nytkään. – Havahduin jokin aika sitten ajatukseen, että helvetti, toinen stinttini Iron Maidenissä on kestänyt jo 25 vuotta, vielä tavallisen energistä itseään hyväntuulisempi laulaja ihmettelee tuopillinen kahvia kädessään. – Elämäni olisi voinut mennä hyvin eri tavalla, ellemme olisi kokoontuneet vuonna 1999 Rod Smallwoodin aloitteesta yhteen ja palanneet tauolta, joka vain vahvisti meitä ihmisinä ja ystävinä. Keskustelu kääntyy vielä hetkeksi siihen bändiin, jonka ansiosta istumme nyt vastakkain
40
Huomasin kappaleen saaneen vielä lisää syvyyttä. – Mietin silti koko ajan, että ah, ehkäpä sooloalbumi voisi ilmestyä vuonna 2018. Kun sitten pääsee levyn päättävän Sonatan äärelle, kappaleella onkin yhtäkkiä ikää peräti 23 vuotta. Eihän siihen ole kuin muutama vuosi. Sävellys sai aikoinaan alkunsa, kun Roy Z näki Gary Oldmanin elokuvan Immortal Beloved (1994). Ja samalla myös lopullista sarjakuvaa. Palataan tuleviin hieman myöhemmin. Olen palannut peliin ja tiedän, että tulevaisuudessa tulee tapahtumaan paljon erilaisia hienoja asioita. Joten kyllä, tätä albumia on kypsytelty pitkään. – Albumi heijastelee paljon sitä, miten koin itseni ja ihmiset ennen poikkeusaikoja ja miten koen asiat nyt. Verkkainen projekti Monumentaalisen nimen saanut The Mandrake Project ei siis ole syntynyt hetkessä. Dickinson oli matkustellut spoken word -kiertueellaan pitkin Yhdysvaltoja, ja reissun päätepisteenä oli Roy Z:n asuinpaikka Los Angeles. – Olin silloin ja olen yhä sitä mieltä, että maailma tarvitsee Iron Maideniä. Hän innostui siitä niin paljon, että rynnisti kotiinsa samplailemaan Beethovenin Kuutamosonaattia, pisti samplen loopille, lisäsi taustalle hyvin alkeellisen konerumpukompin sekä kitaroita ja kerroksia, ja näin eteerinen kappale syntyi. Alun perin sarjakuva oli yhtä levyn kanssa. Rakastan kuitenkin kaikkea sitä, mitä olemme tehneet Maidenin kanssa, joten tiedän, että tein tuolloin oikean ratkaisun. Tämän albumin piti tulla juuri nyt. Asiat liikahtelivat ja loksahtelivat paikoilleen, toiset naksahtelivat irtaalleen ja loittonivat toisistaan. Ihan kuin olisin tehnyt debyyttini. Levyn kappaleista Resurrection Men kietoutuu eniten sarjakuvan tarinaan. Me vain teimme musiikkia miettimättä konseptia lainkaan, Dickinson kertoo. – Kahdesta viimeisenä syntyneestä kappaleesta tuli kaksi levyn aloitusraitaa. – Kun palasimme Roy Z:n kanssa kirjoituspöydän ääreen, Afterglow of Ragnarok ja Many Doors to Hell syntyivät viikon sisällä. Tämä vaikutti merkittävästi The Mandrake Projectiin. Se oli yksi arkistojen aarteista. Nyt ne ovat hieman lähempänä tämänhetkistä maailmaa. Dickinson ei kykene olemaan hekottelematta kertoessaan, että jopa kaksi kolmasosaa teoksesta oli valmiina jo vuonna 2014. Muistellessaan levyn alkuperäistä muotoa Dickinson arvelee, että oli aikeissa kirjoittaa vanhan liiton konseptialbumin, jolla olisi ollut mukana kertojaääni, ehkä vieraslaulajiakin, ja erittäin proosallisesti etenevä tarina. Metodinäyttelemistä laulaen The Mandrake Project alkoi saada toden teolla muotoaan vuonna 2022. Ei yhtään aiemmin. Sitäkin piti juhlistaa ison rundin merkeissä ja Somewhere in Timea [1986] muistellen. Kyseessä on Iron Maidenin The Book of Soulsilla julkaistu kappale, joka kuullaan The Mandrake Projectilla nimellä Eternity Has Failed. Dickinson pohtii, että jotain muuttui pandemian aikana peruuttamattomasti. Haluan tehdä asioita siksi, että rakastan niiden tekemistä. Juuri tässä muodossa. Kun huomaan laulaessani, ettei suustani ole ikinä tullut sellaista ääntä. Vaikka olihan se hienoa kuulla, että muut odottivat tätä musiikkia yhtä innolla kuin minäkin. Rundia ilmaantui Dickinsonin mukaan koko ajan lisää ja lisää ja lisää, eikä hän ollut asiasta lainkaan pahoillaan. Hoidetaan Maiden-kiertueet isolla energialla läpi, minkä jälkeen keskityn askartelemaan tätä albumia, vai mitä. – Kun kappaleesta kerran päätyi versio Maiden-albumille, halusin kokeilla, miltä kertojaääni kuulostaisi laulun lopussa, olisiko se ihan typerän kuuloinen juttu, laulaja sanoo ja lohkaisee Maiden-levyn olleen ihan hyvä testialusta. – Tuleva vaimoni kuuli kappaleen autossa ja ihmetteli, mikä se oikein on ja miksi hän ei ollut kuullut sitä koskaan aiemmin. Kaikki Dickinsonin sooloalbumit vuoden 1994 Balls to Picassosta asti tuottanut Roy Z sai Dickinsonilta yksinkertaisen oloisen tehtävän: ”Nyt kaivamme esiin kaikki suunnittelemamme kappaleet ja toden totta teemme sen albumin.” – Roy kokosi minulle cd:n, joka sisälsi kaikki kyhäelmämme vuodelta 2014 ja paljon muutakin. – Albumi on odotuttanut itseään niin kauan, että ehdin jo kyllästyä siihen tusinan kertaa, kun kaikki tenttasivat milloin se ilmestyy. Tämän alustuksen jälkeen Dickinson päästää itsensä toden teolla valloilleen ja myöntää olevansa sanoinkuvaamattoman innoissaan siitä, että hänen seitsemäs soololevynsä on vihdoin ja viimein todellisuutta. Ja kas kummaa, pian olikin kulunut seitsemän vuotta. Ne vapautuivat kahleistaan. Pian Maidenin edellisestä levystä oli jälleen ihan liian kauan ja oli aika tehdä Senjutsu-albumi [2021]. Tämä johtui siitä, etten enää ajatellut albumia väkisin jonkinlaisen tarinan kautta tai miettinyt, sopiiko jokin kappale sen puitteisiin. En voinut uskoa korviani, kun sieltä löytyi aiemmin mainitun Sonatan kaltaisia helmiä, jotka olivat vain unohtuneet, Dickinson sanoo. En edes muistanut koko Sonataa. Minulla oli konsepti jo vuonna 2014. En halua löytää itseäni turruttavien rutiinien keskeltä.” 41. Eikä yhtään myöhemmin. Ei siis haittaa, että albumi viivästyi viivästymistään. – Sitten tuli korona ja jumahdimme tyhjän päälle. Sekin oli tupla. Ajoitus on juuri oikea. Hän listaa muun muassa sairastamansa kurkkusyövän ja Iron Maidenin The Book of Souls -tupla-albumin (2015) maailmankiertueineen. Sitä ennen sukelletaan uuden Bruce-soolon pyörteisiin. En voi silti kieltää, etteikö elämäni olisi voinut olla täynnä ihan eri tavalla hienoja kokemuksia, vaikka olisin keskittynyt soolouraani ja tehnyt muita asioita. Albumin käynnistävä Afterglow of Ragnarok ei puolestaan olisi voinut olla mukana levyllä, joka oli suunnitelmissa kymmenen vuotta sitten. En voinut kuin kohauttaa olkapäitäni, että biisi oli olemassa jo ennen Tyranny of Soulsia [2004]. ”Minut saa innostumaan eniten se, kun luovuus syntyy hetkessä elämällä ja jotain uutta keksimällä. Nyt ne ikään kuin täydentävät toisiaan ja ovat eri osia samasta ulottuvuudesta. Sitten sattui muutamia ”pikkujuttuja”, kuten laulaja asian muotoilee. – Nyt kun levy on tehty, minusta tuntuu kuin jonkinlainen pato olisi auennut. Tästä syystä If Eternity Should Failin lopussa kuullaan kertojaääntä. Nyt teemat ovat erilaisia ja sarjakuva ilmestyy kahdessatoista osassa, joista kootaan kolme kirjaa. Sen tekijä suorastaan myhäilee, että kun sarjakuva ja levy erkaantuivat hieman toisistaan, molemmista tuli oikeastaan parempia. Jostain syystä se ei valmistunut tuolle albumille, vaikka se olisi saattanut olla koko levyn paras kappale. – Muutin uuden version lyriikoita hieman. Oli albumi tietyllä teemalla ja sen tarinoihin perustuva sarjakuvakirja
Toinen osuus on äänitetty myöhemmin. – Melkein koko Sonatan lauluraita on yhtä ja samaa ottoa. Laulaja ei usko, että olisi tehnyt sellaista tekstiä, jos olisi raapustanut sitä liikaa miettien. Siinä kuuluu epävarmuus. – Olen kyllä tehnyt elämäni aikana sellaisiakin levyjä, joiden äänitykset ovat edenneet kuin käsikirjoituksen mukaan eikä minun ole tarvinnut kuin nojata taaksepäin ja laulaa, mikä on omalla tavallaan mukavaa, mutta... Juuri siksi se on niin täydellisen kuuloista. Lähes kymmenminuuttisesta päätösraidasta silminnähden täpinöissään oleva Dickinson muistelee, että kaksikko viilasi nykyversiolle vain yhtä säkeistöä. – Tavoitin tilan, joka muistuttaa metodinäyttelemistä laulamisen muodossa. Ensimmäinen osuus on äänitetty improvisoimalla. – Ensimmäinen säkeistö syntyi heti. ”Täydellisyys ei ole virheettömyyttä”, Dickinson toteaa viisautta äänessään ja tarkoittaa sitä, että Sonatan kaltainen kappale on niin hyvä kuin on juuri siksi, ettei sitä ole hiottu liikaa. Tämä kuuluu erityisellä tavalla myös siinä, miten hän tulkitsi mittavan kappaleen. Ensin musiikin soidessa isosti puheosuuksien yllä ja toistamiseen selkeämmin, puheen noustessa musiikin yli. Lopputuloksena on yksi sävellyksistä, jotka edustavat laulajan mukaan täydellisesti sitä, mitä hän musiikiltaan haluaa. Dickinson ei seuraile mukavuudenhalun polkuja. – Laulaessani Sonatan rivejä en tiennyt, mitä päästän suustani seuraavaksi, joten laulu tulee hiukan jäljessä ja on hieman epävarmaa. Kävelin mikrofonin luokse ja katsoin mitä tapahtuu, Dickinson naurahtaa. Hänenlaisensa luulisi asettuneen jo aikoja sitten aloilleen ja tiettyihin metodeihin. Samoin kertosäe. Dickinson arvelee, ettei vastaavaa eläytymistä voi toistaa. Eikä hetkeen voi ikinä palata. Tällaista virtaan heittäytymistä ja eläytymistä ei esiinny kuin silloin, kun musiikki edustaa täydellisesti sitä, mitä koen musiikintekijänä olevani, Dickinson hehkuttaa. Nämä lyriikkarivit ikuistettuaan Dickinson tajusi laulaneensa tarinan, joka vertautuu ”ikuisessa pimeydessä” eläneen Beethovenin kokemuksiin. Tuollaisia hetkiä on vaikea vangita tietoisesti. – Se kuulosti niin erilaiselta ja hienolta, etten heti tiennyt, mitä ihmettä sellaiseen sävellykseen voisi kirjoittaa lyriikoiksi, joten päätin improvisoida. Sitä ei voi kopioida. Laulaja sanoo olevansa yhä tavallaan amatööri, ei niinkään ammattilainen. Ainakaan sanan tylsässä merkityksessä. Kaikki mikä tapahtui, tapahtui ihan muiden vaistojen varassa. Hänen ensimmäinen levytyksensä oli Samsonin toinen albumi Heads On vuodelta 1980, mutta edes lukuisat levyt Iron Maidenin riveissä ja soolobändissään eivät ole laannuttaneet britin intoa. Hetkessä elämällä. Kappaleen inspiraationa oli Beethoven, joka oli sokea ja eli täydessä pimeydessä. Saatat huomata, että toistan ne kahdesti. Lähdin laulamaan kappaletta näkemättä yhtään, mihin olen matkaamassa. Siinä kuuluu varmuus. Vallattomat intoilijat Edellä kuvattu seikkailullisuus ei kuulosta laulajalta, joka on ollut levyttävä artisti yli neljä vuosikymmentä. – Samalla hoksasin, että Sonata vaatii puheosuuksia. 42. Minulla ei ollut kappaletta kuunnellessani mitään, mihin kirjoittaa sanoja, joten minun oli laulettava ne sanat, jotka päässäni kaikuivat. Improvisoinnin ohella kappaleen ensimmäinen säkeistö on aavistuksen epäsynkassa, eikä levyä ole muutenkaan soitettu tai edes laulettu minkään sortin ”gridiin” täydellistä muotoa tavoitellen. Pistin vain itseni ihan täysillä musiikkiin, näin kuvia päässäni ja lauloin talteen kaiken, mitä mieleeni tuli
– Many Doors to Hell -kappaleessa kuulee kitarointia ja bongorumpuja, jotka voisivat olla jostain Quentin Tarantinon elokuvasta. Ja hahmottelimme outroa. Sitten laskin kitarani ja aloimme puhua ensimmäisestä Black Sabbath – Minut saa innostumaan eniten se, kun luovuus syntyy hetkessä elämällä ja jotain uutta keksimällä. Onnekseni hän on myös sitä tyyppiä, joka ymmärtää samassa hetkessä, että kyllä, se on siinä. Hän kuvailee biisiä eräänlaiseksi tribuutiksi sille, mistä metallissa on kyse. Eri keinoja, vahvoja tuloksia Dickinson ei meinaa pysyä taaskaan tuolissaan, kun hän jatkaa tuottajansa ja ystävänsä Roy Z:n merkityksen korostamista sekä sen luovuuden kemian ylistämistä, joka saa kaksikon albumit syntymään ilman käsikirjoitusta. Nyt kaikki vain tapahtui tavalla, jota en ymmärrä itsekään. Levyjä on tehty liian kiireellä ja liikaa nypläten. Tuottaja-kitaristi on Dickinsonin mukaan ammattimaisempi kuin hän itse. tu tulee yllättämään aika monet kuulijat, kutittelemaan tavalla, jollaista he eivät odottaneet. Se olen minä soittamassa kitaraa. – Teimme pienen intron. – Roy tarttui ideaan ja sävelsimme osion loppuun. En halua löytää itseäni turruttavien rutiinien keskeltä. – En usko, että olen onnistunut päästämään itseäni näin vapaaksi ja valloilleni millään levylläni. Muttei liian paljon. Jälleen pikkupoikamaisesti intoileva Dickinson hyräilee kappaletta kovaan ääneen ja on vähällä ponnahtaa ylös tuolistaan ilmakitaraa soittaessaan, mutta asettuu sitten kertomaan lisää säveltämästään kappaleesta. Toisena esimerkkinä ”kaoottisista luovuuden yhteentörmäyksistä” Dickinson nostaa esille hieman napakamman kappaleen nimeltä Resurrection Men. Miehiä yhdistää halu etsiä uusia tapoja ilmaista itseään, eikä kaksikon levyntekoprosessi ole ikinä lukittautunut kaavoihin. Kun huomaan laulaessani, ettei suustani ole ikinä tullut sellaista ääntä. Joskus olen ollut itse pahin viholliseni. – Kun vein kappaleen demon Roylle, minulla oli eräänlainen luuranko, jossa oli riffejä, säkeistön hahmotelma ja kertosäkeen ydin, mutta Roy puhalsi biisiin hengen, joka sai sen heräämään eloon. Yllättävät ja kiehtovat yksityiskohdat eivät jää yhteen tai kahteen kappaleeseen. Uskallan väittää, että tuokin jut43. – Totta puhuakseni en ole kuunnellut levyjäni juurikaan valmistumisen jälkeen, mitä nyt korkeintaan keikkoihin valmistautuessani, mutta The Mandrake Project on jotain ihan muuta, Dickinson toteaa. Ja bongoja! En usko, että monikaan kitaristi olisi mennyt sovituksellisesti niin outoja teitä, mutta Roy ei alkanut toppuutella minua lainkaan. Minullakin on ollut estoni. Painoin sitä, ja siinä se oli, yksi ainoa soundi sai minut sekoamaan ihan täysin. Juuri tämän vuoksi Dickinson on työskennellyt vuosikymmeniä Roy Z:n eli oikealta nimeltään Roy Ramirezin kanssa. – Roy saattaa keksiä lennosta jonkin idean, äänittää jotain ennenkuulematonta ja epäillä sitten, onko siinä mitään tolkkua. Huomasimme, että kappale kuljettaa kuulijan alkuosan jälkeen ihan erilaisiin fiiliksiin, minkä perään lopun raskaampi osa kuulostaa taas aivan hemmetin raskaalta. Joskus aikataulut ovat sotineet kokeilemista vastaan. The Mandrake Project on suurten ja iskevien kappaleiden albumi, kyllä, mutta kierrepalloja ja käänteitä riittää. – Kun soitin Roylle biisin demoversiota, huomasin että vahvistimessa on nappi, jossa luki ”tremolo”. Haluan tehdä asioita siksi, että rakastan niiden tekemistä
– Hauta näytti eeppisellä tavalla muinaiselta. Vain minulle. – Joskus käy niin, ettei mitään tapahdu aikoihin, ja joskus taas näin, että kappale syntyy minuuteissa. Satoi, seisoin paikallani iäisyyksiä ja pohdin, miksi tunnen juuri tässä paikassa tällaista melankoliaa ja jonkinlaista ironiaa, vaikka oikeastaan tuijotan vain kiveä sateessa. Roy jatkoi säkeistöön, aloin hyräillä melodiaa sanoilla ”I’ll have to figure out something to sing” ja samassa minulla oli ajatus lyriikoista, jotka kertovat kohtaamisista kohtalon kanssa eri elämäntilanteissa. – Steve pitää siitä, että kaikki on organisoitua. Palasimme herkkään introon, improvisoin siihen uudet lauluraidat ja lopulta kappale oli kuin peto todella ovelassa valepuvussa. Juhla järjestettiin Englannissa samassa paikassa, jonne runoilija William Wordsworth (1770–1850) on haudattu. – Minulla ei ollut valmiina mitään konkreettista ehdottaessani Roylle, että eikö olisikin siistiä, jos tekisimme kappaleen, joka olisi raskasta bluesia varhaisen Fleetwood Macin hengessä. Dickinson imitoi kappaleen riffiä ensin maltillisesti ja lisää sitten äänenpainetta tehdäkseen selväksi, että Roy Z:n käsittelyssä riffi sai vielä muhkeamman ja raskaamman muodon. Dickinson kertoo hyräilleensä ajatuksesta syntyneitä sanoja Roy Z:lle, joka alkoi soittaa mukana kappaleeseen alun perin kirjoitettuja sointuja ja keksi niille samalla jatkoa. Häiden lomassa Dickinson löysi itsensä kirkon pihalta Wordsworthin haudan ääreltä. Hehkuttelimme levyn bassosoundia, kunnes Roy nappasi kitaran. Kun hän saa jonkin idean, hänellä on heti suunnitelma, miten se toteutetaan, ja sitä suunnitelmaa seurataan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Ei kenellekään muulle. – Luulin hetken, että Roy tulee repimään kitarankielen tai ikkunat hajoavat. Roy kohautti olkapäitään ja kysyi, että mitä jos tämä kohta menisikin ihan eri tavalla, eli näin… Seuraa ilmakitaraesitys. -albumista. Niistä fiiliksistä, joita kappaleissa kuten Behind the Wall of Sleep ja N.I.B. on. ”On hauskaa, että kolistelimme Steve Harrisin kanssa sarvia vuosikymmeniä, ennen kuin aloin vihdoin ja viimein ymmärtää häntä, ja ehkäpä hänkin alkoi ymmärtää hieman minua. Huomasin ajattelevani, mitä kaikki luovan ihmisen työ ja luomukset merkitsevät, kun loppujen lopuksi jäljelle jää vain sateen piiskaama kivi keskellä ei-mitään. Näin musiikillinen dialogi synnytti kappaleen. Sellaisen, joka toimisi vaikka akustista kitaraa näppäilemällä. Jo pelkkä kemioiden vertaaminen saa miehen hymyilemään leveästi ja lohkaisemaan sitten tosiasiat suoraan. Dickinsonin yhteistyö Iron Maiden -kippari Steve Harrisin kanssa sujuu hyvin eri tavalla. Ennen kuin Dickinson ehtii vetää henkeä, hän hyppää albumin nelosraitaan Rain on the Gravesiin ja alkaa kuvailla, miten eri tavalla kyseinen kappale syntyi. Sen jälkeen innostuin kokeilemaan lauluissani jotain, mitä en ollut tehnyt koskaan aiemmin. – Kuuntelimme pätkän uudelleen ja sanoin, ettei kukaan tule odottamaan tällaista käännettä. Nyt me jopa osaamme esittää toisillemme oikeita kysymyksiä.” 44. Rain on the Gravesin tarinan alkupiste on ”kymmenen tai viidentoista vuoden takana”, jolloin Dickinson oli kutsuttu vieraaksi häihin. Tuossa hetkessä oli kyse siitä, miten aggressiivisesti saman riffin voi soittaa hiplaamisen sijaan, laulaja nauraa. Jotain yksinkertaista mutta iskevää. Se ei ollut basso, mutta siinä oli ihan naurettavan paksu punottu E-kieli. Se hetki merkitsi minulle jotain. – Mietin, miltä Wordsworthista tuntuisi tietää, että tämä on se, mitä hänestä on jäljellä. – Teimme todella yksinkertaisen sointukulun
– Missä ovat kaikki pienet ja keskikokoiset itsenäiset venuet. – En edes sanoisi, että Duffy tulee uudelleenmiksaamaan levyn, vaan hän tulee uudelleenluomaan sen, laulaja toteaa ja vertaa prosessia siihen, kun vanhaa elokuvaa restauroidaan filmeistä, joista puuttuu pätkiä tai jopa värit. Suomalaisetkin panivat asian merkille, kun Dickinsonin Suomen-vierailun kerrottiin tapahtuvan Helsingin Kulttuuritalolla. Tämä haastattelu puolestaan tehtiin joulukuun puolivälissä, ja oli varsin yllättävää kuulla, millaisia suunnitelmia Dickinsonilla oli lehden julkaisun nurkille. Hän tekee u-käännöksen ja palaa bändinsä kokoonpanoon, josta löytyy myös uutta verta. Olimme äänittäneet Royn kanssa paljon enemmän kitararaitoja, mutta ne eivät päätyneet lopulliselle miksaukselle, luoja ties mistä syystä. Molemmat tyylit toimivat omalla tavallaan. Nyt palataan lähemmäksi rockkeikkojen perusasioita. Mutta nyt voi sentään hakea uutta oleskelulupaa. Seuraavaksi Dickinson naurahtaa, että miten ihmeessä tässä päädyttiin puhumaan lähes politiikkaa. Vanha koira ja uudet temput The Mandrake Project ilmestyy maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Kaiken pitää olla täydellisen puhdasta. On hauskaa, että kolistelimme sarviamme vuosikymmeniä, ennen kuin vihdoin ja viimein aloin ymmärtää häntä, ja ehkäpä Stevekin alkoi ymmärtää hieman minua. Jos tämä ei tee tarpeeksi selväksi, ettei Dickinson ole aikeissa antaa itsensä naavautua edes 65 ikävuoden tuolla puolen, niin laulaja lyö varmuuden vuoksi lisää pökköä pesään. Kaiken on oltava valvottua. – Ainoa rajoitus on, ettei Euroopassa saa viipyä yli 90 päivää puolen vuoden sisään, mikä saattaisi olla ongelma, jos tekisi vaikkapa neljän kuukauden Euroopan-kiertueen. – Olen jo saanut ison nipun keskeneräisiä kappaleita ja kaikenlaisia muita ideoita Roylta, ja helmikuussa menen Kaliforniaan katsomaan, josko meillä olisi käsissämme albumillinen uutta materiaalia. – Tiedän mihin nämä tyypit kykenevät yksilöinä, mutta jos saamme yhdistettyä kaiken sen lahjakkuuden yhdessä soittavaksi bändiksi, niin voi helvetti millaista jälkeä tulemme saamaan aikaan. – Aluksi Brendanin piti tehdä vain Atmos-miksaus levystä, mutta hänestä tulikin kuin toinen tuottaja Royn rinnalle. Mutta hei, ihan yhtä paljon niitä papereita on pyöritelty ennenkin, vaikka Sveitsiin tai Yhdysvaltoihin pääsyn eteen, joten juuri mikään ei ole muuttunut. Onkin todella hyvä, että Steve piti päänsä ja halusi toteuttaa biisin juuri kuten oli suunnitellut. Ison-Britannian ohella jäsenet kokoontuvat yhteen Yhdysvalloista ja Italiasta. Ne ovat kadonneet tai tekevät hidasta kuolemaa, koska päättäjät eivät arvosta kulttuuria senkään vertaa kuin ennen, laulaja puhisee. Tavallaan. Hyvä puoli tässä oli, että Brendan kokee asiat eri tavalla ja on ihan tolkuton mestari studiotekniikan parissa. – Alan kieltämättä olla sen verran mukavuudenhaluinen, että mielessäni on käynyt jopa sellainen pöyristyttävä ajatus, 45. Inspiraatiota huokuvan laulajan helmikuinen matkakohde oli nimittäin Los Angeles ja Roy Z:n studio. – Minä taas olen Kapteeni Kaaos! Olen ihan Steven vastakohta. Nyt me jopa osaamme esittää toisillemme oikeita kysymyksiä. Ja kaiken päälle kulttuurialaa rokotetaan koko ajan enemmän. / Knowledge and virtue, taken by lust / Live on the edge of those that you trust.” Se groove on ihan räppiä, ja hyvää sellaista, hah hah! Perusasioiden äärelle Kitaristi-tuottaja Roy Z:n ohella uudella albumilla ja sen tulevalla kiertueella ovat mukana rumpali Dave Moreno ja synavelho Giuseppe ”Mistheria” Iampieri, jotka soittivat myös Tyranny of Souls -levyllä. – Albumin oli tarkoitus olla paljon raskaampi, mutta tuottaja Shay Baby melkeinpä kastroi sen. Laulaja sanoo, että Duffy on kuin bändin viides jäsen. Tilanne on johtanut myös hänen kiertueensa siihen, että esiintymispaikat voivat tuntua hieman erikoisilta. Kuuntele vaikka: ”You dance on the graves who bled for us / Do you really think they’ll come for us. Brexit-liioittelu on jättänyt alleen ongelman, joka on Dickinsonin mukaan paljon suurempi: maailmalla on yhä vähemmän ja vähemmän kunnollisia keikka-areenoja ja -klubeja. Oikeiden ongelmien sijaan kyse on ennemminkin mukavuudenhalusta. Uudessa versiossa on Dickinsonin mukaan paljon potentiaalia, koska alkuperäisellä levyllä kuultiin aivan jotain muuta kuin sille äänitettiin. Kovimpaan tuunaukseen on päätymässä Balls to Picasso. – Olen superinnoissani, sillä minähän en ole edes soittanut kaikkien bändikaverieni kanssa livenä, vain levyillä ja studiossa, Dickinson hehkuttelee. – Esimerkiksi [Senjutsu-albumin päätöskappale] Hell on Earth on laulusovituksiltaan sellainen, etten olisi ikinä osannut kirjoittaa niin. Virnuileva laulaja antaa Maiden-kollegalleen tunnustusta siitä, että Harris ymmärtää tätä nykyä laulajan mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia paremmin kuin ehkä koskaan, mutta ajattelee yhä myös boksin ulkopuolelta. Seurattuaan artistien kipuilua aiheen tiimoilta Dickinson on vahvasti sitä mieltä, että kiukuttelu on mennyt paikoin liian pitkälle. Brexit ei siis vaikuta soolobändin tekemisiin ratkaisevalla tavalla. Kaikki tämä maksaa. – Kaikkeen tarvitaan lupia. Iron Maiden -konserteissa pyrojen, rekvisiitan ja jättimäisten screenien keskellä tuhansille ja taas tuhansille ihmisille laulanut Dickinson on lähdössä soolokiertueelle, jolla ei heilutella brittilippua sotilasunivormussa tai haasteta Ed-maskottia kaksintaisteluun. Minä kerron missä. Ainoa asia, jota me todellisuudessa tarvitsisimme, on kourallinen paskaisia pubeja joissa soittaa keikkoja, kokea asioita ja elää elämää, aivan kuten aikoinaan. Tämä tulee olemaan aivan hitonmoinen bändi, johon voin luottaa niin täysin, että voimme vetää kiertueen puhtaasti musiikki edellä. – Monille tuntuu olevan hirvittävän vaikeaa tehdä vähän paperitöitä tai hakea viisumia. Toisin kuin Iron Maiden, Dickinsonin soolobändi on monikansallinen. Brendan käy nyt läpi alkuperäiset nauhat ja työstää niistä uuden version. Bändinsä ohella Dickinson antaa erityismaininnan Brendan Duffylle, joka on vastuussa uuden albumin äänittämisestä, miksaamisesta ja masteroinnista. En halua kiirehtiä mitään, mutta jos luovat voimat jylläävät näin raivoisasti, en todellakaan halua pidätellä vaan antaa musiikin tulla ja katsoa, millaisen hirviön onnistumme seuraavaksi luomaan. – Laulun rytmitys on kuin rap-musiikkia, ilman että Steve edes tajusi kirjoittaneensa sellaista. Yhteistyö Duffyn kanssa sujui niin hienosti, että Dickinson antoi studiomaestrolle kunniatehtävän: käydä läpi kaikki aiemmat Bruce-sooloalbumit ja työstää niistä uudet uljaat Atmos-miksaukset
– Sitten innostun jostain. Kysymys saa miehen vaikenemaan hetkeksi ja arvuuttelemaan vastaustaan. Ja taas mennään.”. Hetken aikaa vaikuttaa siltä, ettei hän keksi mitään erityisen tukalaa. Sitten innostun jostain. että asettuisin aloilleni, hankkisin vaikka kissan ja viettäisin enemmän aikaa kotona kuin kiertueella. Nyt se on tämä albumi, sitten sitä seuraava kiertue, seuraavaksi saattaa tulla toinen sooloalbumi, tai vaikka Iron Maidenin seuraava levy, ja haluan tehdä yhä puhekeikkoja. – Nykyään osaan edustaa vähän paremmin. Ja taas mennään. ”Alan kieltämättä olla sen verran mukavuudenhaluinen, että mielessäni on käynyt jopa sellainen pöyristyttävä ajatus, että asettuisin aloilleni, hankkisin vaikka kissan ja viettäisin enemmän aikaa kotona kuin kiertueella. Se, kun on vaihdettava kuulumisia kuin tuntisi ne ihmiset ja kuultava selkääntaputteluin miten hieno tyyppi on, saa minut toivomaan, että olisinpa kotona vaimoni kanssa katsomassa televisiota verkkareissa ja ylisuuressa T-paidassa. Vaimonikin on rohkaissut minua pitämään joskus väreiltään matsaavia vaateparsia. Sitten Dickinsonin naamalle leviää harvinaisen itseironinen virne. Joten kuka tietää, ehkä vanha sekarotuinen piskikin voi oppia uusia temppuja. Mielessäni pyörii koko ajan sata asiaa ja minä todellakin haluan tehdä ihan kaikkea, vielä tässäkin iässä. – Muodolliset juhlat, kaikenlaiset gaalat ja erilaiset seremoniat, joissa on virnuiltava ventovieraille. Bruce Dickinson kiertää maailmaa laulamassa lukemattomille ihmisille. Hän on peitonnut syövän. Tuntuu ettei mikään voi pysäyttää tätä itsevarmaa ja sanavalmista miestä, joka on kokenut elämässään lähes kaiken. Onko olemassa tilannetta, jossa Bruce Dickinson olisi epävarma itsestään. Dickinson lentää omaa lentokonettaan. Hän on melkoinen tarinaniskijä, jolla on mittaamattomasti elämänkokemusta. Sitten tulee seuraava asia
Jokaisen on tuotava se julki. Se sopii Kapteeni Kaaokselle ihan hyvin ja nautin siitä mielettömän paljon, mutta se on silti hirvittävän kuluttavaa. Melkein kaikesta pitää pystyä heittämään huumoria. – Ihmiset tulivat ihmettelemään, että olivat nähneet useita puhekeikkojani, eivätkä ne olleet lainkaan samanlaisia. Saan puhekeikoista isoimmat kiksini, mutta se vaatii myös suurimmat veronsa. Kokemus on ollut opettavainen myös Dickinsonille itselleen. SUURELLISTEN areenaja stadionkonserttien sekä hieman intiimimpien sooloesiintymisten rinnalla Bruce Dickinson on päässyt kokemaan jotain näitä riisutumpaa: spoken word -keikkoja ympäri maailman. Minusta huumorin ja naurun rajaaminen ovat ensimmäisiä askelia kohti sensuuria, sananvapauden karsimista ja diktatuuria. Kolikon toinen puoli on, että harkitsemattomuus voi johtaa sammakoiden lipsahtamiseen suusta – tai mikä nyt kenenkin mielestä on sammakko. – Ihmisten asenteissa ja huumorintajussa pitäisi olla vähän enemmän Monty Pythonia, koska muuten tästä maailmasta tulee sitä oikeasti. – Maailmassa pitää olla tervettä skeptisyyttä ja itseironiaa, mikä taatusti auttaa meitä selviytymään elämästä. Dickinsonin puhekeikalla Suomessa useita hänen kommentteja arvosteltiin jälkeenpäin vanhoillisen setämiehen kökköhuumoriksi. Melkein kaikelle pitää pystyä nauramaan. Kolmituntiset puhekeikat ovat olleet innostavia tapahtumia, joissa niin fanit kuin satunnaisemmat katsojat ovat päässeet aistimaan Dickinsonin elämänkokemuksista karttunutta viisautta, nauramaan laulajan itseironiantajulle ja ottamaan oppia asenteesta, joka vie häntä yhä eteenpäin. Dickinson hymähtelee, että ymmärtää hyvin, miksi stand up -koomikot ajautuvat hulluuteen. – Tärkeintä on ollut havaita, miten vaikeaa on olla stand up -koomikko – ja se, etten todellakaan halua olla sellainen, hän nauraa pitkään päätään pudistellen ja myöntää varhaisten puhekeikkojensa olleen todella kuumottavia. – Aivoni käyvät ylikierroksilla ja keksin lennosta kaikenlaista. Olen huomannut, että luonnollisuus sopii ihmiselle parhaiten. Puhekeikat ovat heijastuneet myös siihen, miten Dickinson tekee esimerkiksi radiovierailuja ja podcasteja tai yleensäkin antaa haastatteluja. Toivottavasti ihmiset ymmärtävät joskus, että sinä, minä ja me kaikki olemme samanlaisia, emme mitenkään erityisiä. Ja jokaisella mielipiteellä on muka merkitys. – Olen oppinut irrottelemaan enemmän ja päästämään irti siitä, sanoinko jonkin asian täysin oikealla tavalla tai kuulostiko jokin typerältä. – Nykymaailmaan kuuluu se, että kaikki tuntevat olevansa uniikkeja ja ainutlaatuisia. Enkä muuten usko, että Hitler oli juhlissaan kovin pidetty huumoriveikko!. Jokaisella on oltava mielipide. Juuri tämä olikin se stressaavin juttu: ei ole settilistaa, ei käsikirjoitusta ja kaikki on yhtä tajunnanvirtaa. – Opin kyllä pikkuhiljaa puhumaan ja jopa heittämään huulta rennosti, omalla tavallani ja sopivalla rytmillä, mutta yksi puhekeikka on psykologisesti yhtä uuvuttava kuin useampi areenakonsertti. Se, ettei ajattele liikaa vaan sanoo mitä oikeasti ajattelee tai tuntee, voi parhaimmillaan johtaa peittelemättömiin tarinoihin ja vilpittömään ihmisyyden esille tuomiseen. Olo on kuulemma todella outo, kun on käynyt keikalla läpi tunteiden nousut ja laskut saaden kaiken päälle aplodit, ja kaikki alkaa seuraavana päivänä alusta. Hän haluaa antaa tajunnanvirran viedä ja olla miettimättä liikaa päämääriä. Ehkä sitten opimme taas rentoutumaan ja nauramaan hieman asioille ja itsellemme. Yhdysvalloissa tein 25 keikkaa viiteen viikkoon ja olin niiden jälkeen hetken aikaa ihan loppu
Niitä oli tietenkin neljä erilaista. ICS Vortex eli Simen Hestnæs uurtaa pitkää uraa norjalaisessa metallissa. Nuo laulut olivat hänen ensimmäinen kosketuksensa musiikkiin, mutta eivät suinkaan se päräyttävin elämys. Kjetil Manheim, Mayhemin ensimmäinen rumpali! Hän marssi edessäni, kun painelimme pitkin katuja rumpuja pärisyttäen. Ensimmäinen keikkani oli nuorisotilalla. Hän oli sen 14-vuotias kitaristi. Siinä tilanteessa ei ollut yhtään cool olo. Kaikki tykkäävät syödä kakkua, kukaan ei jaksa leipoa. Saatoin olla ruokakaupassa, kun Mayhemin jätkät pamahtivat sinne mustissa nahkarotseissaan ja ostivat jotain siistiä. Tai Oslossahan Vortex syntyi, mutta perhe muutti Langhusiin jo neljä vuotta sen jälkeen. – Näin heitä toisinaan Langhusissa. Vortexin ensimmäinen yhtye oli nimeltään Psychos. Kun tietää Vortexin syntyneen vuonna 1974 Pohjoismaassa, ei ole järin vaikea arvata, mikä bändi sai hänet innostumaan rockista. Ja niin minusta tuli rekkakuski, Vortex kertoo ja purskahtaa nauruun. Hän tuli uskoon ja halusi päästä niistä eroon. – Kun olin 12 tai 13, sain serkultani seitsemän KISS-levyä. Sitten hän liittyi marssiorkesteriin soittamaan rumpua. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN PÖLKYLLÄ Mies Mayhemin mailta 48. Jouduin jatkuvasti kansliaan Manheimin isän puhutteluun. Dimmu Borgirissa, Borknagarissa ja Arcturusissa vaikuttanut multi-instrumentalisti on kiertänyt maailman bänditouhuissa, mutta on onnellinen myös saadessaan ajaa rekkaa ja kuorma-autoa. Ostin myös KISSin kasetin viidellä kruunulla. Ja meikäläinen oli äidin kanssa ostoksilla. N orjan alueilla on tietenkin viralliset nimet, mutta jos Simen ”ICS Vortex” Hestnæsilta kysytään, niille olisi voinut keksiä paremmatkin. Se tarkoittaa Langhusia, tuota pientä paikkakuntaa, josta Mayhem-yhtye aikoinaan ponnisti. Siinä perheessä soiteltiin. Hestnæsin suvussa ei ole ammattimuusikoita, mutta harrastajia ja musiikinrakastajia riittää. – Isä soittaa kitaraa, ja vanhempani ja heidän sisaruksensa kokoontuivat viikonloppuisin kesämökille laulamaan The Mamas & the Papasin ja Crosby, Stills, Nash & Youngin biisejä. Silloin sai ostaa karkkipusseja, joissa tuli mukana KISS-kortti. Sillä vaikka kuvaannolliset oppirahat on maksettu, posti tuo ihan oikeitakin laskuja. – Arvaa, kuka oli myös siellä. – Soitimme lainabiisejä Sex Pistolsilta ja Stoogesilta. – Mutta olenhan minä tehnyt myös paljon musiikkia. Kuuntelin Alive I:n ja tiesin, mitä haluan tehdä elämälläni. Minulla on siitä tosi hyviä muistoja, Vortex kertoo. Soittamisen nuori Vortex aloitti huilulla ja pianolla. Hän ei tuntenut joitain vuosia vanhempia sankareitaan. Vielä. Mutta Psychosilla oli sama ongelma kuin bändeilläni on edelleen: kukaan muu kuin minä ei halua treenata, saatana! Mutta sellaista se on. Hän kertoo olevansa kotoisin ”Mayhemin mailta”. Ja tulen tekemäänkin kunnes kuolen. – Kuten lähes kaikki ikäluokkani 5–7-vuotiaat, pidin KISSistä jo kauan ennen kuin kuulin sen musiikkia. Vedimme neljä tai viisi biisiä. Hänen isänsä oli koulumme rehtori. Se on superärsyttävää. Pikku-Vortex katseli Mayhemin jäseniä ylöspäin. Rockin soittaminen oli niin lähellä taikuutta kuin olla voi
M A R IU S M A R T IN SE N 49
Siispä menimme studioon ja äänitimme albumin. Mutta minkä sille enää voi. Myös Vortexin oma yhtye Lamented Souls soitti keikkoja, joista jotkin olivat hänen mukaansa oikein hyviä. Kadun sitä. Hänen seuraava yhtyeensä oli glamhevibändi Penthouse Petz, josta hän sai rumpalinpaikan. Hän oli saanut sen, koska oli lainannut Manheimille symbaaleja. Enkä tarvinnut herätyskelloa. – Poltimme siellä niin paljon tupakkaa, että haju ei kuulemma lähtenyt ikinä pois. Vortexin kiinnostus Penthouse Petziä kohtaan hiipui pian peruskoulun jälkeen, eikä bändi käynyt muutenkaan enää täysillä. Lukion jälkeen Vortex suoritti siviilipalveluksen työskentelemällä Norjan säveltäjien liitossa. – Kun lukio alkoi, tutustuin moniin pitkätukkaisiin tyyppeihin. ”She’s too hot, she’s too hot to handle, she’s really, really got you with the looks that kill!” – Laulaja ei osannut laulaa lainkaan, mutta hänen peppunsa näytti seksikkäältä valkeissa Levi’s 501:ssä. – Minua ei olisi millään huvittanut soittaa Penthouse Petzin viimeiseksi jäänyttä keikkaa. Kitaristi kuitenkin suostutteli minua mukaan. Asuin niinä vuosina treenikämpällä. Kaikki muut paitsi minut käännytettiin ovelta, koska olin jo silloin kaksimetrinen hujoppi! Pääsin katsomaan Darkthonea ja Cadaveria klubikeikalle! Se oli hemmetin coolia. – Kaupat tuli! Seuraavat 20 vuotta olin Deathcrush #34:n onnelJØ R N V E B E R G Borknagar.. Sen ilmestymisen aikoihin häntä pyydettiin liittymään Borknagariin, tuohon folkja black metalia yhdistelevään yhtyeeseen, jossa hän vaikuttaa tänäkin päivänä. Ja ketkäs siellä olivatkaan. Kohti skenen ydintä Vortex oli vielä Penthouse Petzin jäsen siirtyessään ”Mayhemin mailta” Langhusista ”Darkthronen maille” Kolbotniin käymään lukiota. Ne äänitykset ja aiemmat demot julkaistiin vasta kymmenisen vuotta myöhemmin. Sain siitä idean: tiesin, että hänellä oli Mayhemin Deathcrush [1987], alkuperäispainoksen levy numero 34. Minulla oli selkeä rytmi. Doom-yhtye Lamented Souls oli yksi niistä. Kohta niissä kuvioissa perustettiin paljon bändejä. Levy-yhtiö sai 50–60 000 kruunun studiolaskun, mutta ei maksanut sitä eikä halunnutkaan enää julkaista levyämme. Menin joka päivä töistä suoraan sinne, join kaljaa, päädyin treenikselle ja sammuin, ja aamulla heräsin taas töihin. Eräänä soittopäivänä treenikämpän seinän takaa alkoi tupruta savua. linen omistaja! Arvaa miksi en ole enää. Jouduin myymään sen, koska en pystynyt maksamaan sähkölaskua! Levykauppa Neseblod maksoi siitä minulle 3000–4000 kruunua [nykykurssilla 250–350 euroa]. Jo vuonna 1987 perustettu Arcturus on avantgardemetallibändi, jossa vaikuttivat tuolloin Ulverin Kristoffer ”Garm” Rygg ja Mayhemin Jan Axel Blomberg eli Hellhammer. Tapasimme välitunneilla tupakkapaikalla ja aloimme jutella. Keikalle oli 20 vuoden ikäraja ja me kaikki olimme reilusti sen alle. – Yhtenä päivänä vuonna 1997 istuskelin Elm Streetissä, kun PÖ LK YL LÄ Toisinaan Psychos kuitenkin harjoitteli. – Meitä oli kymmenkunta. Ehdin olla vähän aikaa sekä Penthouse Petzissä että siinä. No, nykyään ei ole sitäkään ongelmaa. Ajattelimme, että okei, antaa Lamented Soulsin sitten olla, vitut meitä huvita jatkaa. Olen todella onnellinen, että Penthouse Petzin demoja ei ole netissä. Itse pidin siihen aikaan aina kaksia housuja päällekkäin, koska näytin muuten mielestäni liian laihalta. Mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. En ikinä myöhästynyt töistä enempää kuin kymmenen minuuttia. Tietenkin Mayhemin jätkät! Heistä otettiin silloin ne klassikkokuvat, joissa bändi seisoo palavan tynnyrin ympärillä ja laulaja Pellellä eli Deadillä on ainoana maalit naamassa. – Menimme ihmettelemään, mitä siellä oikein tapahtuu. Bändi teki demoja ja asiat tuntuivat etenevän. – Menin sivariin, koska olin päättänyt alkaa oslolaiseksi rocktähdeksi eikä minulla ollut aikaa armeijalle. Vortex oli mukana Arcturusin La Masquerade Infernale -albumilla (1997). Kun Darkthronen ensimmäinen albumi Soulside Journey ilmestyi tammikuussa 1991, Vortex lähti katsomaan bändin keikkaa koulukavereidensa kanssa. Lupasin soittaa keikan, jos saan Deathcrushin. Mayhemin jatkuva läsnäolo ei tehnyt Vortexista heti äärimetallimiestä. Niihin aikoihin notkuin jatkuvasti Elm Street -rokkibaarissa. Kun peruskoulu loppui, hevipeli koveni. Halvalla saivat. – Eräällä levykaupalla – jonka kellarissa muuten oli töissä Dimmu Borgirin Shagrath – oli pieni levymerkki, joka sainasi Lamented Soulsin. Lukioaikoinaan Vortex oli asunut Lamented Soulsin harjoitustiloissa Kolbotnissa, mutta sivarivaiheessa koti oli ihan kulman takana Elm Streetistä – Arcturusin treenikämppä, nimittäin. Ajattelin pitkään, etteivät ne olleet hirveän huonoja, mutta kun tulin kuunnelleeksi niitä pandemian aikana, huomasin olleeni väärässä. Bändi teki demoäänityksiä Vortexin sedän kotistudiossa
– En ole koskaan tavannut Vargia. En halunnut, mikä oli tyhmää – jos ei käy töissä, laiskistuu. Yhdeksän kymmenestä yhtyeestä hajoaa vastaaviin riitoihin. – Pidin pitkään The Archaic Coursea tosi hyvänä levynä. Sinä aikana hän oli ihan oikea ammattimuusikko. Paluu vanhaan, askel uuteen Dimmu Borgirin jälkeen Vortex palasi sekä Arcturusin että Borknagarin pariin, mutta toteutti myös pitkäaikaisen haaveensa soololevystä. Vortex kertoo törmänneensä Shagrathiin äskettäin ruotsalaisen Morbidin Oslon-keikalla ja sopineensa pienestä yhteisestä virityksestä. – Se meni aika rumaksi ja lakimiehet tulivat kuvioihin. Bändi rokkasi vitun tiukasti ja joka paikassa oli hyvä tunnelma. Olimme nuoria ja tietyllä tavalla kokemattomia. Se on ollut ainoa bändini, joka oli oikeasti hyvä treenaamaan! Kävimme soittamassa kolme tai neljä kertaa viikossa. Hänen black metal -rummutuksensa kuulosti kamppailulta. Ja se on täysin naurettavaa. Dimmu Borgirin tuolle puolen Sinfonista black metalia soittava Dimmu Borgir oli kovassa nosteessa tehdessään neljättä albumiaan Spiritual Black Dimensionsia (1999). In Sorte Diabolin jälkeen kokoonpano alkoi riidellä ja rakoilla. – Juttelimme ja huomasimme, että niin Borknagar kuin Dimmu Borgir soittaa tänä vuonna Oslon Inferno-festivaalilla. Ei superjyrkästi, mutta ihan selvästi. Jossain vaiheessa keskeytin koko homman, koska pitäähän uuden levyn olla vähintään yhtä hyvä kuin edellisen. Olen tosi onnellinen, että saan tehdä sitä. – Dimmu Borgir treenasi paljon, mikä oli hienoa. Meillä oli todella hauskaa. Rakastan hänen musiikkiaan, mutta muuten meillä olisi varmaan tullut riitaa. Vortex vieraili Borknagarin Universal-albumilla vuonna (2010) ja teki levyt Urd (2012), Winter Thrice (2016) ja True North (2019) sen vakituisena jäsenenä. Siitä jäi paljon hyviä muistoja. – Mitä toisen soololevyn tekemiseen tulee, minulla olisi biisejä sitä varten, mutta ei aikaa lähteä siihen prosessiin. – Fall on Borknagar-levy, Vortex sanoo ja nauraa makeasti. Näin jälkikäteen ajatellen meille kävi niin kuin monille muillekin. – Dimmu Borgirin tyypit olivat kuulleet Lamented Soulsin demon ja halusivat minun laulavan puhtaita osuuksia Spiritual Black Dimensionsille. Maailma avautui nuorten miesten eteen, emmekä todellakaan suhtautuneet siihen nöyrästi. Soitin rumpuja lukuun ottamatta kaiken itse. Siinä vaiheessa Vortex sai puhelun yhtyeen pomolta Stian ”Shagrath” Toresenilta. Mutta siitä on jo aikaa. Olen tosin laulanut niistä vasta neljä. Menin yhdeksi illaksi studioon, lauloin kynttilänvalossa ja lopputulos oli hyvinkin spesiaali. 51. Toisaalta näin jo hyvän aikaa etukäteen, että bändi ei ollut enää ennallaan. Ja mielestäni Oystein Aarseth [Vikernesin vuonna 1993 murhaama Mayhem-kitaristi Euronymous] oli mäntti. Nykyään se kuulostaa minusta vähän vanhanaikaiselta. Lähdin siitä saman tien Bergeniin treenaamaan Borknagarin kanssa. Hän ei ollut kovin lahjakas, mutta rakastin hänen tahdonvoimaan ja päättäväisyyteen perustuvaa soittoaan. Vortex soitti bassoa ja lauloi Borknagarissa vuosituhannen vaihteeseen saakka. Bändin viimeisin albumi Fall ilmestyi juuri. Vuonna 2009 Vortex ja kosketinsoittaja Øyvind ”Mustis” Mustaparta erotettiin yhtyeestä. Ja vapaa-ajallani pystyn tekemään mitä haluan, mikä auttaa välttämään hermoromahduksia. Pian Arcturianistakin on kulunut saman verran aikaa. Edellinen levy Sideshow Symphonies ilmestyi kymmenen vuotta aiemmin. Bergenin kaupunki sijaitsee norjalaisen black metalin kartalla ”Burzumin mailla”, joskin tässä vaiheessa yhtyeen ainoa jäsen Varg Vikernes oli lukenut tiilenpäitä jo vuosia saatuaan pitkän tuomion murhasta ja tuhopoltoista. Ja rahaahan siitä ei juurikaan saisi, mutta laskut täytyy silti maksaa. Jumalauta, että silloin ilmestyi tosi paljon fantastista musiikkia. Työ saa minut tuntemaan, että kuulun yhteiskuntaan. Luulimme olevamme superspesiaaleja ihmisiä, hähähä! Ilmapiiri kyllä olikin erityinen. Kiersin maailman Dimmu Borgirin kanssa. Sellainen kehittää bändiä, ja siksi Dimmun keikat olivat niin hyviä. Mutta se oli ensimmäinen Borknagar-albumini ja siksikin erityinen. ”On mahtavaa, miten jotkut osaavat uudistaa genreä päästämättä irti sen perustunteesta. Minut pyydettiin Dimmuun basisti-laulajaksi. Olimme aika täynnä itseämme siihen aikaan. Emperor ja muut todella puhuttelivat minua. – En tehnyt muita töitä, vaikka olisin voinut. Vastasin, että mikä ettei, jos tarjoat kaljan. – Tein eilen kymmenen tunnin päivän, kurvailin sinne tänne lumisilla teillä. – On hyvä, että se levy tuli tehtyä, vaikka olihan siinä älyttömästi työtä. Rumpali Erik ”Grim” Brødreskift sen sijaan paukutti pari viikkoa. – Ysärin alussa me kaikki olimme erilaisia ihmisiä kuin nyt. Tyyli tulee muuttumaan. – Levyn ilmestymisvuonna Nagash eli Stian Hinderson päätti keskittyä toiseen bändiinsä Kovenantiin, josta näytti tulevan isokin juttu. Hän oli mukana albumeilla The Archaic Course (1998) ja Quintessence (2000). Shagrath kysyi, haluaisinko tulla vierailemaan heidän keikallaan. Rokya stalkkaamassa Kun Simen Hestnæs ei operoi musiikin maailmassa ICS Vortexina, hän työskentelee HSS Transportation -kuljetusfirmassa. Hän kuitenkin luonnehtii Dimmussa viettämäänsä melkein kymmentä vuotta fantastiseksi ajaksi. Eihän Arcturusista koskaan tiedä, mutta uskoisin, että uusi levy ilmestyy tänä tai ensi vuonna. Yksinäisempää se kyllä oli. – Nyt meillä on fantastisia kappaleita ja Arcturus on äänittänyt kaksitoista uutta biisiä. ICS Vortexin albumi Storm Seeker ilmestyi vuonna 2011. Kun deathistä siirryttiin black metaliin, homma meni totiseksi. Lauloin sen kokonaan puolessatoista päivässä. En pitänyt hänestä yhtään, joskaan en myöskään tuntenut häntä kovin hyvin. Muuten se ei oikeastaan tuntunut erilaiselta. Vortex on varma, että Arcturus palaa pian. Ilman sitä ydintä koko black metal ei olisi muuta kuin kuvia lumipeitteisistä puista.” kitaristi Jens Ryland tuli sanomaan, että Garm ei enää jatka Borknagarissa ja oli suositellut minua tilalleen. Arcturus julkaisi toistaiseksi viimeisen albuminsa Arcturianin vuonna 2015. Dimmu Borgirista tuli niin kiireinen ja iso bändi, että Vortex joutui pitkin hampain luopumaan muista yhtyeistään. – Yritimme tehdä uutta materiaalia jo aiemmin, mutta minusta biisit eivät olleet tarpeeksi hyviä. Vortex levytti Dimmu Borgirissa studioalbumit Puritanical Euphoric Misanthropia (2001), Death Cult Armageddon (2003) ja In Sorte Diaboli (2007). – Emme yritä keksiä itseämme uudelleen vaan jatkaa hyvän musiikin tekemistä. Olimme jatkuvasti yhdessä ja paineita oli paljon, mikä vaikutti henkilökohtaisiin väleihimme. Paljon enemmän kuin missään muussa projektissa
Sen bändin vuoksi aloin taas kuunnella vinyylejä. Vaikka Vortex on metallimuusikko, hän on kuunnellut muutakin. Eli Victim of Changes kelpaa, jos kyseessä on se liveversio. – Siitä lienee kiittäminen Ozzy Osbournea, jota diggailin aikoinaan kovasti. Poltin ketjussa ruohoa ja pohdin, että elämäni on ohi, olen kahdenkymmenen. Olin hyvin onnellinen siitä. Se tapahtuu yleensä hyvin nopeasti, ja melodia on vieläpä hyvä. On tärkeää antaa niiden syntyä kappaleen tunnelmasta. Myös ruotsalainen Craft on hieno bändi. Aika ajoin Vortex löytää myös uusia innostavia metallibändejä. – Roky-parka pukeutui joskus viittaan. Pidän ainakin viidestä hänen biisistään todella paljon. – Kun kävimme viimeksi Amerikassa soittamassa, huomasin perillä, että matkalaukussani oli jääkaapin lokeroita. Nykyään pidän noin viidestä prosentista Priestin tuotannosta. Niin iloinen ja vitsaileva hahmo kuin hän haastateltavana onkin, juhlakalua miehestä ei saa tekemälläkään. Roky meni kassalle ja yritti maksaa dollareilla, mikä ei tietenkään Norjassa onnistu. Enkä pakkaa tavaroita kuin vähän ennen lähtöä. – Nykyään elelen päivän kerrallaan. – Aion olla silloin matkoilla. Muistan, että ajattelin silloin olevani ihan saatanan vanha. – Sanoitusten tekeminen on minulle aina henkilökohtaista, kirjoitinpa niitä sitten bändin tai soololevyn biiseihin. En vielä tiedä minne, mutta en todellakaan halua kutsua ihmisiä juhlimaan synttäreitäni. Seuraavat treenit ja keikan voin sopia, mutta siinäpä se. Lasten äiti on Nemi-sarjakuvan tekijänä tunnettu Lise Myhre. Mutta hän on maaginen ja jäljittelemätön lauluntekijä. Miksi niin myöhään. En vain aiemmin tullut kuunnelleeksi. Minä pelastin tilanteen ja maksoin Rokyn ostokset. Ennen vanhaan hänen jokainen laulumelodiansa oli täydellinen. On mahtavaa, miten jotkut osaavat uudistaa genreä päästämättä irti sen perustunteesta. Seuraavat treenit ja keikan voin sopia, mutta siinäpä se. Yhtään sen enempää en halua suunnitella. Joskus sen myös huomaa. – Puolalainen Mg?a tuli tyhjästä ja on aivan loistava, suorastaan hypnoottinen. – Roky kävi aikoinaan Oslossa soittamassa paskan keikan, mutta halusin silti tavata hänet. Teini-iän kynnyksellä hänen huoneessaan soi elektronisen musiikin pioneeri Tangerine Dream. ”Elelen päivän kerrallaan. Hän on toista kertaa naimisissa, ja edellisestä avioliitostaan hänellä on kaksi poikaa. En tiedä yhtään miksi. Maaliskuun alussa Vortex täyttää viisikymmentä. Enkä pakkaa tavaroita kuin vähän ennen lähtöä.” 52. Olin ehkä kännissä, kun pakkasin. Yhtään sen enempää en halua suunnitella. Vortex asuu edelleen Oslossa. Myöhemmin Roky Erickson johdatti miehen garagerockin pariin. Jos minulle annetaan puhutteleva riffi, laulumelodia vain tulee. Toisaalta Ronnie James Dio, joka tietenkin on uskomaton laulaja ja jumala sun muuta, ei minusta säveltänyt kauhean kiinnostavia melodioita. Lähdin stalkkaamaan, koska olen niin epäammattimainen jätkä. Lähden pois jonnekin. Keski-iän kriisi minulla oli jo täyttäessäni 20. Se ei ole paljon, mutta pidän siitä osasta kovasti. Inhoan sellaista. Ilman sitä ydintä koko black metal ei olisi muuta kuin kuvia lumipeitteisistä puista. Musiikkia Vortex tekee viikonloppuisin, kunhan on ensin ehtinyt rentoutua. – Aloin kuunnella Priestiä vasta vuonna 2000, koska [Dimmu Borgirin silloinen rumpali] Nicholas Barker soitti sitä niin lujaa keikkabussissa. Pyysin häneltä halausta, mutta Roky sanoi, ettei ole mikään halailija. Siispä me kättelimme. Myöskään toinen hevilaulajien kotijumala, Judas Priestin Rob Halford, ei ole vaikuttanut Vortexiin niin paljon kuin luulisi. Satuin näkemään hänen menevän ruokakauppaan. Parhaimmillani olen melodioiden säveltäjänä
Tilaa Pelaaja BIT.LY/TILAAPELAAJA Pelaaja
Kappaleen jatkuessa on selvää, että kyse on jostain muusta kuin Hengaillaan-tunnelmista. Kaikkeen tähän suhteutettuna on jopa hämmentävää, kuinka vähän R.O.C.K.-levy saa nykyään mediatilaa edes niin sanotuissa alan piireissä – varsinkin, kun ottaa huomioon albumin laadukkuuden. Nelikko alkoi toteuttaa äärimmäisen ammattitaitoisen soittajajoukon avustamana hard rock -levyä, jolle antoi vetoapua hitiksi muodostunut single, Steppenwolf-cover Born to Be Wild. LEVYLLÄ ei ole yhtään heikkoa lenkkiä. Lupaavasta alusta huolimatta taloudellinenkin puoli alkoi sakata ja oli aika palata iskelmän puolelle. Pari vuosikymmentä myöhemmin takana oli muutamia Kirkalle itselleen epätyydyttäviä levyjä ja mieli veti takaisin rähisevän materiaalin pariin. Olihan mies tehnyt 1960-luvun loppupuolella yhteistyötä muun muassa Remu Aaltosen kanssa The Creatures -yhtyeessä. Toiselta kantilta lähestyttäessä on selvää, että suomalainen raskas rock ja metalli ovat kansainvälisessäkin mielessä näkyviä ja yleisesti tunnustettuja ilmiöitä, eritoten parin viimeisimmän vuosikymmenen saavutusten vuoksi. Eikä kauaksi jäädä kansainvälisenkään listan kärkipäästä. MUSIIKKITUOTTAJAT – IFPI Finland ry:n tilastojen mukaan Kirkan R.O.C.K.-levyn fyysisiä kappaleita on myyty 28 183 yksikköä. Allekirjoittaneen mielestä kyseessä on selkeästi paras tässä maassa tehty classic heavy rock -albumi. FLAMINGO 1986 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Iskelmätähti Kirka teki haikailemansa hard rock -levyn, josta tuli ammattimiesten avittamana alansa kotimainen mestariteos. Rummutkin oli hoideltu ohjelmoimalla. Lopulta saatiin juuri sitä, ja vielä vähän uran alkuaikoja kovemmalla kädellä toteutettuna. Halonen työsti samoihin aikoihin omaa (erinomaista!) I Have Played Rock ’n’ Roll -levyään, jolta poimittiin mukaan jyräävästi tamppaava Strangers in the Night. In My Dreams ja You osoittavat, että heviballeissakin löytyy. Maestro Kirka on syytä muistaa muustakin kuin sinänsä kunnioitettavista Euroviisuja Surun pyyhit silmistäni pois -saavutuksista sekä traagisesta poistumisesta keskuudestamme kesken Tanssii tähtien kanssa -kilpailun. Pohjaa on luotu ansiokkaasti kauan ennen nykymenestyjiä, ja suomalaisen hevin esihistoriassa levy on ehdoton merkkipaalu. PETRI Lahden kirjoittamassa Kirka – Hetki lyö -elämäkerrassa (2002) kuvataan ansiokkaasti, kuinka Kirill Babitzin halusi palata 1980-luvun puolivälissä omille rockjuurilleen. Kaikkiaan biisimäärä on pidetty napakassa kymmenessä, ja lopussa kuulija jää kaipaamaan lisää, kuten oikein onkin. Koko homman herra ja hidalgo tuuttaa äänijänteistään täyttä paahtoa, jollaista ei ole kuultu tässä genressä näillä seuduin sittemmin. Seuraavana vuonna ilmestynyt The Spell jatkoi Kirkan rockunelmaa, mutta oli hiukan valjumpi tapaus. Jos tällainen asenne on yhä ilmoilla, se on suuri synti. Hätiin saapuivat Kassu Halonen, Kisu Jernström ja heidän Vexi Salmen kanssa luotsaamansa Flamingo-levy-yhtiö. Modernin maailman mittatikkuna käytettäviä Spotifystriimauksia levyn biiseillä näyttää olevan yhteensä noin kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta. 54. Ei kai vieläkin voi olla kyse siitä ajatuksesta, ettei iskelmälaulajaksi identifioitunut Kirka olisi voinut saada aikaiseksi ”aitoa ja oikeaa”, vakavasti otettavaa hevilevyä. Jos haluaa ymmärtää perusteellisesti, mistä tämän päivän sinivalkoisen raskaan musiikin historia ponnistaa, on otettava kuunteluun R.O.C.K. Bad Brakes ei kaipaa ”more cowbell” -huutelua. You Get Me Up on staccato-henkistä mutta silti rullaavaa Rainbow-tykitystä. Peli avataan nimibiisillä, jonka dramaattinen kosketinsoitinintro hakee vertaistaan Purplen Perfect Strangersistä ja Bon Jovin Let It Rockista. Villiksi syntynyt! KIRKA R.O.C.K. Deep Purplen, Uriah Heepin ja muiden vastaavien parhaiden saavutusten rinnalle ylletään reilusti
Vaikka maailma tuntuu menevän koko ajan huonompaan suuntaan, pallolla on taas paljon mukavampi tallustaa, kun edessä on elävä todiste siitä, että genren kulmakiviin lukeutuva yhtye kykenee tekemään Invincible Shieldin kaltaisen albumin yli puoli vuosisataa perustustensa rakentamisen jälkeen. Täydellinen albumi tässä vaiheessa tällaisen bändin uraa olisi toki toiveajattelua, joten annetaan nämä köykäisemmät vedot pyytämättä anteeksi. Yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, kun Senjutsu (jonka nimen jouduin erikseen tarkistamaan, vaikka kyseessä on maailman rakkain lempibändini) on eksynyt levylautaselle julkaisunsa jälkeen. Avauskolmikko on niin törkeän kova, että odotukset nousevat heti turhankin korkealle! Devil in Disguise ja Gates of Hell puolestaan ovat hyvinkin simppeleitä ja perinteisiä Priest-viisuja, mutta hemmetti sentään, miten hienosti ne käyvät jalan alle. Invincible Shield eksyy varmasti. Ei sillä, etteikö siinäkin olisi parin biisin verran löysää. Vaan kuinka seitsemääkymmentä käyvä Rob Halford laulaakaan! Livenä mies ei ole entisensä, mutta levyllä nahkavaaria voi vain kehua. Ei tarvitse kuulla kuin avausraita todetakseen, että korkeatkin kiljaisut lähtevät Metallijumalalta kuin tykin suusta. Liian varman päälle pelattu As God Is My Witness ja laahaava Escape from Reality jäävät auttamatta muiden jalkoihin ja unohtuvat helposti kuuntelukerta toisensa jälkeen. Uusimmalla on mittaa ”vain” reilut 50 minuuttia. Piristävintä Invincible Shieldissä on sen hieno yhdistelmä uutta ja vanhaa. Kun se vielä tehdään tuoreella otteella, ei voi kuin hymyillä. Priestin tuorein kiinnitys, jo päälle vuosikymmenen bändissä kepittänyt Richie Faulkner on hänkin lunastanut paikkansa. Yllättävää on sekin, miten monipuolinen kokonaisuus on. maaliskuuta. Uuden ja vanhan lyömätön liitto Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa JUDAS PRIEST Invincible Shield EPIC JA M E S H O D G E S ARVIOT 55. Siellä täällä tulee positiivisia mielleyhtymiä esimerkiksi British Steeliin, Screaming for Vengeanceen ja Defenders of the Faithiin. Harvassa ovat bändit, joiden yhdeksättätoista albumia voi rehellisesti sanoa odottavansa lähes into pinkeänä. Kiinnostus Invincible Shieldiä kohtaan on ollut korkealla siksikin, että sen edeltäjä, lähes päivälleen kuusi vuotta aiemmin julkaistu Firepower oli yllättävän vahva teos. Tällä levyllä Priest pesee pöytää kevyesti esimerkiksi metalliveljillään Iron Maidenillä. Judas Priest seisoo tässä joukossa, ehkäpä lajinsa ainoana. Elli Muurikainen Invincible Shield julkaistaan 8. Judas Priest ei olisi mitään ilman komeaa kitaratulitusta, ja sitähän albumilla piisaa. Vaan naulaapa vanha kaljupää tarvittaessa myös hennomman tulkinnan. Ehdottomasti hienointa osastoa ovat Panic Attackin, The Serpent and the Kingin ja nimibiisin kaltaiset rallit, joissa kaahataan täysillä punaisia päin. En tiedä, millainen osuus siitä on Parkinsonin tautia sairastavan Glenn Tiptonin keihäästä, mutta kaveri on ansainnut suurimman mahdollisen kunnioituksen vaikkei olisi soittanut levylle nuottiakaan. Todennäköisyydet laskevat entisestään, jos puhutaan vuonna 1969 perustetuista yhtyeistä. Yhtye ei kuitenkaan kierrätä vanhoja ideoitaan vaan kunnioittaa äärimmäisen merkittävää perintöään. Sinkkubiisi Crown of Horns ja mielettömän hieno päätöskappale Giants of the Sky – jonka sanoitus voisi hyvin kertoa bändistä itsestään – edustavat albumin tunnevetoisempaa puolta, mutta siihen ne himmailut jäävätkin. Se ja pari aiempaa kompastelivat etenkin ylimittaisuutensa vuoksi, mutta tällä kertaa brittiveteraanit ovat äkänneet painaa jarrua ajoissa
Bändin heikkous puolestaan on, että sen osaamisen ydin on mainitussa hitikkyydessä. Vaikka kyse ei ole mistään suuresta irtiotosta, kappaleissa tuntuisi olevan hiukan enemmän sävellyksellistä tarttumapintaa. Bändi ei luota vieläkään vaikkapa symmetrisiin ja osioiden toistuvuuteen perustuviin kappalerakenteisiin tai puhtaisiin lauluosuuksiin, mutta melodiat yksinkertaisesti puhuttelevat aiempaa enemmän. On erikoista, miten kauaksi aikaa bändin suuri suosio on jäänyt piippuun, sillä Takidalla on pistämätön korva ”aikuisille” radiohiteille, kuten vaikkapa The Agony Flamen aloittavalle Third Strikelle. Myös levyn sanoitusten aihepiiri kuulostaa kiinnostavalta. Ainakin siihen asti, kun laulaja avaa suunsa. Se on Svealandiassa viiden listaykkösalbumin – joista kolme myi platinaa – ja kuuden platinasinkun bändi. Moon Healer on komea paluu. Vaikutteet ovat äärimmäisen ilmeisiä, mutta saksalaisporukka on osannut leipoa niistä omaakin juttua, mikä ei ole tässä genressä mikään itsestäänselvyys. Niissä Robert Petterssonin eläytyvä ja säröinen laulusoundi, bändin fokuspiste, tihkuu tunnetta ja karismaa. Elli Muurikainen TAKIDA The Agony Flame NAPALM Vuodesta 1999 asti taivaltanut Takida pelasi kotimaansa Ruotsin läpi jo ajat sitten. Kaikki on niin kasaria kuin olla voi, mutta jotenkin yllättävän tuoreella otteella. Ryhmän toisella levyllä on kaksitoista biisiä, jotka ovat jopa hämmentävän erilaisia keskenään. Toni Keränen COBRAKILL Serpent’s Kiss FRONTIERS Muutama vuosi sitten perustettu Cobrakill soittaa tukkaheviä Mötley JOB FOR A COWBOY Moon Healer METAL BLADE Arizonalainen Job for a Cowboy täräytti metalliskeneen vuosituhannen alussa herättäen huomiota sekä soitannollisesti taiturimaisten biisiensä että jäsentensä nuoren iän vuoksi. Tästä huolimatta biiseihin on saatu ihmeen terävää koukkua, eikä möykkä alistu kokonaisuutena pelkäksi meteliksi. Muuta materiaalia keskitempoisempi ja pidempi päätösbiisi The Forever Rot on bändin mittapuulla jo miltei popahtava. Itsetuhoisuuteen ja toisaalta valaistumiseen kietoutuva, hallusinogeenisten huumeiden käyttöön liittyvä teema suorastaan huutaa lähempää tutustumista. Kappaleet eivät ole tälläkään kertaa luupäisen suoraviivaisia, vaan kaikkea leimaa ikään kuin hermostunut ja alati uusia suuntia hakeva ote. Etenkin rumpali takoo kannujaan kuin Muppet Show’n Elukka, eikä tämän kovempaa kehua ole. Tyyli on pysynyt samana, ja työstettävänä on kiharaisen tekninen, 2000-lukulaisesti rytmittelevä ja ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Neljännen levynsä Sun Eaterin jälkeen alkoi kuitenkin julkaisutauko, joka on venynyt muun muassa perheja opiskelusyistä vuosikymmenen mittaiseksi. Melodista tarttumapintaa ansoitetaan matkan varrelle sen verran, että kuulija nielee mukisematta kovemmatkin kurimukset. Touhu kuulostaa vaivalloiselta eikä puhtaiden vetämisestä tule mitään. Soundit eivät ole parhaat mahdolliset ja soittokin on välillä vähän käppäistä, mutta musiikki on ihan toimivaa. Kari Koskinen A IJ A SV E N SS O N Crüen ja vastaavien hengessä. HERO DISHONEST Flat Society IF SOCIETY Hieron käsiäni himokkaasti yhteen aina kun pitkän linjan räyhäbändi julkaisee uuden, kenties jopa entistäkin räyhäkämmän levyn. Ja kun vajaa puolituntinen on ohitse, selkäsaunan ottaa mieluusti uudelleen. Osin suomeksi, osin lontooksi huudettu Flat Society säilyttää yhtyeelle ominaisen tyylin, mutta palasista on puristettu ylimääräiset pois. Pariminuuttiset kappaleet pelaavat tuhdilla ja hivenen vittumaisen diskantin säilyttävällä soundilla, jota laulajan äkämystynyt keuhkoaminen tukee. Jätkä yrittää mitä ilmeisimmin imitoida nasaalilla kimityksellään Vince Neiliä, ja lopputulos on kaikkea muuta kuin kaunista. Pohjoismaita laajempaa suosiota Takida kuitenkin saavutti vasta kahdeksannellaan Falling from Famellä (2021), joka vei yhtyeen muun muassa Wackenin päälavalle. Se on konstailematon post-grungeen ja hittikertsiin pohjaava priimaluokan korvamato, joiden sorvaamisessa Takida on maailmanluokkaa. Sanoitusten aiheet ovat toki sitä perinteistä osastoa. Periksiantamattomuus on hienoa! Neljännesvuosisata ei ole Hero Dishonestin raivokasta hc-punkkia kesyttänyt. Kaikki ei ole vain vauhdikasta rellestystä, vaan mukana on myös esimerkiksi Dokken-henkistä tunnelmointia. Jos bändissä olisi toinen solisti ja biiseistä niittäisi pois kaiken löysän sekoilun, siis reilusta kolmevarttisesta kolmasosan, tässä voisi olla aineksia vaikka mihin. Takidan biisit varsin brutaalisti päälle vyöryvä death metal
Contaminatedin death metalia ei pidä olettaa perusmalliseksi brutalointipieksännäksi, vaan sen synkeä ote on kaukana helposta ja viihdyttävästä. Silloisen Church of Satanin papin Crowleyn ja nykyisen ylipapin Peter Gilmoren musiikki erosi aikalaistarjonnasta tuomalla kuuntelijoiden korviin ihan ehtaa mustaa messuamista ja muunlaista vihtahousunpalvontaa. Niko Ikonen PETRIFICATION Sever Sacred Light SVART Portlandin homeisimmista putkistoista lörähtää 35 minuuttia death fuckin’ metalia. Taustalla höpöttää silloin tällöin naisrobotti, liekö jokin tekoälyääni. Joni Juutilainen DARKSPACE II SEASON OF MIST Sveitsiläinen kulttibändi Darkspace on palannut kymmenvuotiselta avaruuslennoltaan maankamaralle yhtä miehistön jäsentä köyhempänä. Sever Sacred Light ei ole koko mitaltaan sitä kaikkein pääkoppaan porautuvinta sorttia, mutta epämoderni ote antaa paljon anteeksi. Mega MINISTRY Hopiumforthemasses NUCLEAR BLAST Tämä mäsiinä se ei tunnu hyytyvän! Al Jourgensen lupasi pistää Ministryn lihoiksi jo yli 15 vuotta sitten, mutta niin vain laatukamaa tuuttaa levy toisensa jälkeen. Teknometallinen Fad Gadget -cover Ricky’s Hand junttaa loputkin mehut pois. Aivan kiva mutta ei timantinkova levy. Musiikki on pääasiassa sitä tuttua leppoisasti köpöttelevää death metalia, nyt vain hevimmillä riffeillä ja melodisemmilla sooloilla. Pääosaa Petrificationin paahdossa näyttelee kuoloesi-isien kunnioitus. Takida osaa koskettaa, kuten Your Blood Awaits You’lla, jonka lyrat uivat ihon alle, mutta sen musa voi olla myös valjun särmätöntä ja lukuisine slovareineen sisäänpäinkääntyneisyyteen asti sentimentaalista. Kimmo K. Alunarian Bellmaster on yli tunnin sukellus... Jos uhkaus Ministry-hanojen sulkemisesta joskus toteutuu, ikävähän tätä jää. Turhan moni riffi jauhautuu huomaamatta tomuksi ja katoaa muistilokeroista ilman jälkiä. Koskinen AUREOLE Alunarian Bellmaster LUPUS LOUNGE Omaa fantasiamaailmaansa parissakin bändissä kierrättävä Markov Soroka on ymmärtänyt, mitä kompromissittomuus ja individualismi tarkoittavat black metalin puitteissa. Kaikuisaa soundia, hieman epäselväksi jääviä äänimattoja, erilaisia kilinöitä ja kolinoita sekä hetkittäin selkeämmän suunnan löytävää postblack metalia on todella hankala kuvata sanoin. Samaa säröriffiä, junnaavaa biittiä ja karjuntaa on tietysti aimo annos, kuinkas muuten, mutta monipuolisen materiaalin seasta löytyy mukavasti myös vähän erilaista sävyä. Musiikki on tuttuun tapaan syvän avaruuden kolkkoa jumputusta sekä hämärää kilinää, kolinaa, suhinaa ja rutinaa, joka tuntuu syntyvän jossain valovuosien päässä. Sorokan taiteilua kuunnellessa on kuitenkin parasta jättää turha miettiminen ja antaa musiikin viedä. Erikoinen huomio metallisemmin jysähtävissä biiseissä on toimiva yhtäläisyys White Zombie -meininkiin. Arvosana voisi olla puoli kirvestä kovempikin, mutta projektilla on vielä aikaa kypsyä kohti täydellisyyttä. Rankemman musiikkinsa kivana ja viihteellisenä haluaville tämä levy ei todellakaan ole. Kotistudiossa väännetty albumi on ottanut takuulla aikansa, ja on hankala uskoa, että Soroka saisi vastaavaa kokonaisuutta aikaiseksi kokonaisen bändin kanssa. Laulu on pääasiassa taustalle miksattua rähinää ja rääyntää. Kylmää ja epäinhimillistä musaa tämä toki on, mutta toivottu kehitys uupuu kokonaan. Niko Ikonen CONTAMINATED Celebratory Beheading BLOOD HARVEST Nyt on lähes vastustamattoman julmaa ryöpytystä. Petrificationviisikon toiselta pitkäsoitolta kuulee, että kotiläksyt on tehty. Crowley on julkaissut musiikkia vuonna 2019 kuopatun Acheronin lisäksi moninaisissa eri poppoissa, joiden tiimoilta miestä on syytetty muun muassa punaniskaiseksi valkoisen herravallan kannattajaksi. Ja vaikka kotimaassaan on seesteisempi vaihe, maailma on niin sekaisin, että Jourgensenilla riittää rutkasti märisemisen aihetta. Darkspace ei osaa oikein uudistua. Tomutus on tosiasia. Basisti-laulaja Zorgh erosi bändistä vuonna 2019, kun Wroth ja Zhaaral pokkasivat Canton Bern -musiikkija elokuvapalkinnon luomastaan äänimaisemasta ja visuaalisesta annistaan. Toisaalta myös Killing Joke -henkinen post-punk leiskuu vahvasti. Eikä edes yhtä ja samaa, sillä Hopiumforthemasses on jopa vähän erilainen Ministry-albumi. Niiden ansiosta 47-minuuttisesta biisistä löytyy edes jonkinlaista sisäistä variaatiota. Tenhoavasta ja puoleensaimevästä intensiteetistä huolimatta albumin ote ei pysy riittävän rautaisena alusta loppuun. Vuonna 2022 menetetyn naisen tilalle nousi Yhs, ja pian käynnistyivät viidennen levyn nauhoitukset. Multi-instrumentalisti nimittäin muovaa erittäin persoonallisista musiikkia, joka herättää takuulla huomiota sekä hyvässä että pahassa. Kun laulaja vielä mylvii matalalta ja raastavasti, jälki on totaalisuudessaan ja uhkaavuudessaan kaikin puolin vakuuttavaa. Tämä on samaa kamaa, mitä bändi on tehnyt vuodesta 1999 lähtien. Olen seurannut ukon menoja sen jälkeen enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Pelkällä wanhojen hyvien kierrätyksellä ei kuitenkaan päästä kunniakkaasti maaliin. Tami Hintikka ARVIOT 57. Liidimelodiat ovat sentään mukavan synkeitä ja riipiviä. Vaan eipä bändi mätki normaalia kalmantuoksuista myllytystäkään vaan hyödyntää säännönmukaisesti grindcoreen viittaavaa purskeisuutta ja vastapainona riitaisaa tunnelmallisuutta sisältävää hidastelua. Vaikka esikuvat ovat kohdillaan, poppoosta ei löydy samanlaista taituruutta kuin edellä mainituista bändeistä. Skittasoundi on melko massiivinen, mutta riffit ovat varsin tavanomaista junttaamista, jota on kuultu aiemmilla tuotoksilla aivan tarpeeksi. Levyllä on yhdeksän kauhuteemaista biisiä Mercyful Faten ja Candlemassin hengessä sekä kehno King Diamond -lainabiisi Killer. Omalla nimellään hän julkaisi Beyond Acheron -nimisen debyyttilevyn vuonna 2021. Nyt hurmeisuutta ja muita iljettävyyksiä sisältävä läträys alkaa tuntua hiukan liian helpolta ratkaisulta varsinaisen pikimustan saastan levittämisen sijasta. Eikä pelkkää asennetta, vaan industrial metalin alati vireää känkkäränkkä-mörrimöykkyä, joka onnistuu aina ilahduttamaan möykkäämisellään. Yhden mielestä levy saattaa olla täysin tyhjänpäiväistä haahuilua ja toiselle toismaailmallinen elämys, eikä kumpikaan kokemus ole varsinaisesti väärä. Aureole on tehnyt hemmetin mielenkiintoisen albumin, joka ei jätä kylmäksi ketään. Raastavaan ryskytykseen alkaa väkisinkin turtua. Nyt on kauhuantologian vuoro. levy on osin selkeästi orgaanisempaa mäiskettä kuin bändin tavanomainen perusmeno. Itse asiassa kunnon niskalenkki napataan vasta viidennen vedon Sepulchral Lesionsin lävähtäessä soimaan. Mape Ollila VINCENT CROWLEY Anthology of Horror HAMMERHEART Törmäsin saatanalliseen death metal -bändiin Acheroniin ja sen pääkarjuun Vincent Crowleyyn, kun bändin helvetistä kurkotteleva debyytti Rites of the Black Mass (1991) julkaistiin. Tässä on autenttista otetta. Vanhan liiton menoa vanhan liiton soundeilla. Sever Sacred Light parsii yhteen Autopsyn, Asphyxin, Bolt Throwerin sekä vanhojen suomibändien mätkeen ja ripottelee sekaan crustin paskaista rosoa ja roisketta. Tämä levy voisi olla jokin vuosikymmenet kateissa ollut löytö vuodelta 1990. Kuolokaanon on opiskeltu Pohjoismaita myöten, mutta mikäpä siinä mörssätessä alan pioneerien oppeja noudatellen. Ratkaisuna olisi joko tarjota sitä pienemmässä mitassa tai sitten entistäkin hurjempana ääripäitä vieläkin kauemmaksi toisistaan venyttäen. on tehty niin vähistä aineista, että yli neljän minuutin venyessään ne jo puuduttavat. Ministryn 16. jonnekin
Mukana on yllättäen myös metallisempaan muottiin väännetty poppirokkibiisi, The Romantics -laina Talking in Your Sleep. Kymmenen levyn diskografia on varsin hyvin edustettuna, joskaan mitään sen kummempia deep FIREWIND Stand United AFM Kreikan power metal -ylpeys Firewind julkaisee maaliskuun alussa kymmenennen albuminsa. Useita eri metallin alalajeja persoonallisesti yhdistellyt Children of Bodom ehti kerätä kansainvälistä suosiota parikymmenvuotisen uransa aikana. Päälle 70-minuuttinen live esittelee yhtyeen sellaisena kuin se opittiin tuntemaan: konstailemattomana ja energisenä bändinä, jonka soitossa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Elli Muurikainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Kepittäjä Gus G ja solisti Herbie Langhans ovat vääntäneet tällä kertaa yhdeksän biisiä. Hienon edeltäjänsä tasolle Stand United ei yllä edes rimaa hipoen, mutta tarjolla on monessa mielessä tuttua Firewindiä: koukuttavia melodioita, meneviä kertosäkeitä, tyylikkäitä kiipparimattoja, kovaa ja korkeaa laulua sekä tietysti mahdotonta kitaratilutusta ja sooloilua. A Chapter Called Children of Bodom on taltioitu yhtyeen viimeiseltä keikalta Helsingin Jäähallilta 15. Niiden kohokohdiksi nousevat upea ja tunteikas Days of Grace, vauhdikkaampi Fallen Angel, hitikäs Chains ja ensimmäinen single Destiny Is Calling. joulukuuta 2019. T IM T R O N C K O E CHILDREN OF BODOM A Chapter Called Children of Bodom: The Final Show in Helsinki Ice Hall 2019 UNIVERSAL Sukupolvensa lahjakkaimpiin kitaristeihin kuulunut Alexi Laiho (1979–2020) poistui keskuudestamme aivan liian varhain. Suosio ei johtunut pelkästään yhtyeen huikeasta virtuositeetista, vaan ennen kaikkea Laihon kyvystä säveltää tarttuvia biisejä ja kerrasta tajuntaan iskeviä riffejä. Heikkoja biisejä levyltä ei missään nimessä löydy, loput vain eivät yllä aivan samalle tasolle. Ensimmäinen nykyisellä kokoonpanolla tehty levy, nelisen vuotta sitten ilmestynyt nimikkoalbumi oli todella lähellä täysosumaa, joten odotukset sen seuraajalle olivat luonnollisesti korkealla. Cover erottuu joukosta hauskana erikoisnumerona ja on valitettavasti paljon kiinnostavampi kuin pari albumin varsinaista kappaletta
Levyn soundissa on saksalaistyylistä hämärän arvoituksellista särmikkyyttä, samaan tapaan kuin maanmiesyhtyeissä Dark Fortress ja Secrets of the Moon. cuteja ei kuulla. Time on hieman edeltäjäänsä parempi levy. Tästä huolimatta kokonaisuus on hyvin jiirissä. Sen paras terävyys kuitenkin hautautuu liian uneksiviin tunnelmiin, joista ei tahdo löytää riittävästi virikkeitä. Valitettavasti mainitsemani kuvaus tuntuu jääneen jossain määrin menneeseen. Toisinaan se istuu sävellyksiin täysin, kuten levyn kihelmöivimmässä kappaleessa Pandemoniumissa. Eetu Järvisalo NORTH SEA ECHOES Really Good Terrible Things METAL BLADE Progepuolelta tulevat veteraanikansalaiset Ray Adler ja Jim Matheos kokeilevat jotakin aivan muuta. Settilista on tuttu, suhteellisen turvallinen ja antaa hyvän kuvan orkesterin musiikillisesta kehityksestä. ARVIOT. Esoterrorcult toiminee valtavirran pinnan alapuolen rajummasta musiikista tykkäävien keskuudessa. Bändin omaehtoisen modernissa progressiivisuutta ja elektronisuutta yhdistävässä metalliajossa oli nälkää, kursailemattomuutta ja näkemystä. Fates Warningissa pitkän uran tehnyt kaksikko tekee tässä projektissa aika selkeän pesäeron progeen ja heavyyn, eikä levy kuulosta kauheasti edes rockilta. Muutoin rockin perinteiseen sovitusmuottiin taipuvia kappaleita on maustettu sopivin kikkakuutosin vähän siellä täällä. Elektronisella puolella kokeiluja tapahtuu eniten syvemmällä, kosmisesti väreilevällä äänimaailmalla. Jenkeillä on selkeästi näkemystä ja osaamista toteuttaa musiikkia, joka ei seuraa syvälle uralle talsittuja polkuja edes eurooppalaisiin vastineisiin verrattuna. Ei vaikka Elena ”Lena Scissorhands” Kataragan vakuuttavan monipuolisella tulkinnalla johdetussa synteettissävyisessä vyörytyksessä on kaikki bändin tunnuspiirteet. Black metalista kipakampia ja synkempiä vaikutteita imenyt musiikki kaveeraa death metalin kanssa sisältäen maltillisen määrän melodisuutta ja erinäisin musiikillisin keinoin toteutettua tarinallisuuden tuntua. Irtoraidat ovat vähintään ihan mukavia, ja parissa kohtaa tyylikkäästi asiansa esittävä kaksikko onnistuu tekemään vankemman vaikutuksen. Mikko Malm INFECTED RAIN Time NAPALM Tykästyin tämän moldovalaisporukan menoon 2019 ilmestyneen Endorphin-levyn ja samana vuonna todistamani hurjapäisen live-esiintymisen myötä. Kimmo K. Viisikosta nelikoksi typistyneen kollektiivin suorittaminen on varmaa mutta monilta osin liian vähäkoukkuista. Pitääkö sanonta ”hiljaa hyvä tulee” paikkansa nyt. Syynä on selkeiden kiinnekohtien kuten vahvojen tunnelmapiikkien ja sävellyskliimaksien puute. Yksi yhtyeen terävimmistä tulokulmista on progressiivisuus. Vaikka uraa on takana neljännesvuosisata, bändin uutuus on vasta sen neljäs kokopitkä. Muusikoita on kaikkiaan kymmenkunta, laulajiakin jo kolme. Tarvetta entistäkin haasteellisemmille suunnille ja massiivisemmille korkeuksille kuitenkin jää. Sinänsä ihan kelvollisen albumin materiaalissa on aika paljon tyylillistä vaihtelua eikä linja tunnu olevan selvillä. Kun tatsi on hitusen rouheampi, se lisää sävellysten omaperäisyyttä. Albumin atmosfääri vaihtelee äreän tilittämisen ja houreisen monologin välillä. Sanoituksiin tutustumattakin Esoterrorcult on helppo kuvitella konseptilevyksi. Bodom, rest in power. Yleensä enemmän irvistystä kuin hymyä aiheuttava nykyaikainen lähestymistapa tällaiseen materiaaliin kääntyy puolittaiseksi voitoksi. Kappaleiden tarinallisesti etenevä moniulotteinen synkkyys kutsuu luokseen, mutta draaman kaaresta ei meinaa saada kiinni. Jos edellislevy Ecdysis (2022) laski tasoa suuresti, myöskään yhtyeen kuudes albumi ei meinaa lähteä lentoon. Kokonaisuus on jokseenkin epämääräinen. Hurjastelua ei nyt löydy, vaan painotus on keskitempovääntelyissä ja -junttauksissa. Synkän voimallinen Empty velloo esimerkillisellä dramatiikalla. Mega FARSOT Life Promised Death LUPUS LOUNGE Saksasta Gothan kaupungista tuleva Farsot taiteilee avantgardistista black metalia. Osa biiseistä on lähempänä Massive Attackin tummasävyistä trip hopia, osa enemmän tai vähemmän muhkein elektronisin höystein täydennettyä mies ja kitara -ilmaisua, osa kevytprogeilevaa tunnelmapoppia. Toisin sanoen tummuudessa piehtaroivat biisit eivät paljasta syömähampaitaan kunnolla missään vaiheessa. Juuri tämä tekee siitä mielenkiintoisen. Niin on myös siksi, ettei yhdeksän biisin kattauksessa ole juurikaan ilmaa, vaikka puhdasoppiset korvamadot loistavatkin poissaolollaan. Referenssiksi voisi heittää Toton ja Royal Huntin tekoset, joskaan aivan yhtä tappiinsa puunattua Last in Time ei kokonaissoundin puolesta ole. Kyllä ja ei. Jaakko Silvast KARKOSA Esoterrorcult REDEFINING DARKNESS Esikoistäyspitkäänsä julkaisevan Karkosan tekemisestä huokuu kunnianhimoisuus. Omintakeinen on myös yhtyeen kokoonpano, jota voisi kutsua all stars -henkiseksi. Tietty soiton, laulun ja tuotannon rosoisuus puhuu kuitenkin Too Laten puolesta. Farsotin kappaleet ovat kuitenkin levottomammin, kimurantimmin ja sakeammin omassa mustassa valtakunnassaan liikehtiviä entiteettejä. Koskinen LAST IN TIME Too Late ROCKSHOTS Italialaisen Last in Timen debyytti ei ole perinteinen saati geneerinen melodisen hard rockin levytys. Tyylikirjo on tavallaan jiirissä, mutta biisit eivät tunnu keskustelevan toistensa kanssa oikeastaan ollenkaan. Kirkasta talviaurinkoa tuijotellen kuunneltu herkkisbiisi We Move Around the Sun toimi täydellisesti ja välitti tunteen, että kaikki on ihan hyvin. Räväkästä otteesta ja modernista tuotannosta johtuen bändi kuulostaa astetta rajummalta kuin mitä se on pintaa syvemmältä
Myös avara luonto on näillä kelihevin keisareilla tärkeässä roolissa. Oath of Midnight Ashesin musiikki on yllättävän melodista ja sävykästä mustaa metallia, josta kuulee Behexenin ja Sargeistin kaltaisten suomalaisbändien jättämän vaikutuksen. Tämän yhtyeen kohdalla voi puhua huoletta luonnollisesta evoluutiosta. Ne kihahtavat samoin tein niskavilloista ihon alle. Yhtyeessä on vaikuttanut sellaisia koviksia kuin Ulveriaan johtava Garm ja bändin keulilla pitkään viihtynyt ruotsalaismies Andreas ”Vintersorg” Hedlund. Brunin ja ICS Vortexin luotsaama bergeniläisviisikko purjehtii black metalin konventioista, sitä mielenkiintoisemmaksi käyvät sen levytykset. Jos ei muuta, albumi on hyvä katsaus siihen, mitä Meksikon mustan metallin kentällä hääräillään. Tarjolla on puhdasta progea, siis edistyksellistä musiikkia. Neljännellä levyllään raastava Luciferian Rites vaikuttaakin tekevän musiikkiaan naamat peruslukemilla ja katseet suunnattuina kohti ikuista pimeyttä. Kielisoittimista ja laulusta vastava Kyle House on vaikuttanut muun muassa Poison Ideassa, Necrotissa ja Acephalixissa. Meksikolaisten ompelema vaikutteiden tilkkutäkki on sen verran kattava, että on aiheellista kyseenalaistaa, onko bändillä lopulta lainkaan omaa identiteettiä. Fallilla lauletaan vailla rajoituksia. Vuoden 2024 Borknagaria ei voi luonnehtia kokeelliseksi, sillä näillä kilometrillä kokeilut on kokeiltu. Ja miksikäs ei, sillä miekkosten bändilista ja kokemusmäärä on vähintäänkin vakuuttava. Eetu Järvisalo LUCIFERIAN RITES Oath of Midnight Ashes MORIBUND Meksikolaiselta black metalilta on aihetta odottaa suurta omistautuneisuutta asialle. BORKNAGAR Fall CENTURY MEDIA Mitä kauemmas Øystein G. JØ R N V E B E R G ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Kosketinsoittaja Lars. A Nedlandin ääni soi samaan aikaan uhkaavan ja kuulaan kappaleen yllä kuin Yesin Jon Anderson olisi saanut aamupuurossaan pohjoisen herätyksen. Laulajista homma ei ole ollut koskaan kiinni. Kahden miehen voimin kuololta löyhkäävää crustia ja d-beatiä veivaava Negative Prayer tuntuu tietävän mitä tekee. Joni Juutilainen NEGATIVE PRAYER Self // Wound CHAOS Rujoilua rapakon takaa. Luciferian Ritesin uusin ei ole levy-yhtiönsä hehkuttelusta huolimatta lähellekään vuoden odotetuimpia black metal -levyjä. Myös rytmivastaava Charlie Korynin vyöllä on vakuuttava nippu päänahkoja Morbid Angelin ja Incantationin livekokoonpanoissa paiskomista myöten. Bändin kanssa on/off-suhteessa ollut jumalääninen Simen Hestnæs nosti Borknagarin uuteen ja ennen kuulemattomaan liitoon. Lopulta musiikin ”viihdyttävyys” vie kuitenkin voiton ja yhtye pääsee todistamaan, että vanhoja ideoita jalostamalla voidaan saavuttaa pätevä lopputulos. Borknagar on pysynyt vuonna 1996 julkaistusta debyytistään saakka norjalaisen äärimetallin tasaisenvarmana suorittajana. Tomi Pohto Pitkän linjan yhtye varmasti tietää, mitä on kauan kypsytellyllä levyllään hakenut. Itsevarma ja huippulahjakas tenori tekee ihan mitä lystää, mistä osoituksena vaikkapa Moonin käsittämättömän kovat rivien loppuvenytykset. Niin, Borknagar onnistuu siinä, mikä on tässä taiteenlajissa kaikkein upeinta: luomaan vahvoja visuaalisia mielikuvia. En ihmettelisi, jos bändin aiempiin tekemisiin verraten poikkeuksellinen kappale kuultaisiin tulevaisuudessa jonkin kansallista yhtenäisyyttä korostavan elokuvan taustalla kohtauksessa, jossa viimeiseen asti taistellut sankari katsoo kyynelsilmin omiaan uhan liekkien punatessa myrskyisän taivaanrannan. Pientä kotiin päin vetämistä tai ei, mutta nelikko tuntuu olevan parhaimmillaan juuri mainittuihin yhtyeisiin viittaavilla kappaleilla. Kriitikolle lopputulos ei kunnolla avaudu. Pohjoistuuli puhaltaa naamasta nahkat, mutta ”tämä on kotimme”, kuten kakkosbiisi Nordic Anthem julistaa. Paremmin taiteilijanimellä ICS Vortex tunnettu mies lukeutuu niihin hevimaailman harvinaisuuksiin, joita kerran kuultuaan huomaa olevansa suuruuden äärellä
Projektin kolmannella levyllä kuuluu kunnianhimoisen visionäärin ote. Jospa seuraavalla levytyksellä Stygian Crown osaisi hyödyntää hukatun potentiaalinsa paremmin, jotta harmitus lakkaisi eikä toivoa tarvitsisi heittää lopullisesti kankkulan kaivoon. Mape Ollila STYGIAN CROWN Funeral for a King CRUZ DEL SUR Että osaakin olla ärsyttävän kaksijakoinen levytys. Teemu Vähäkangas A BURIAL AT SEA Close to Home PELAGIC Kahden multi-instrumentalisti-biisinkirjoittajan ympärille koottu irlantilainen muusikkokollektiivi käyttää vellovassa post-rockissaan kitaran lisäksi soolosoittimena kaikista maailman hirveyksistä trumpettia. Bändi onnistuu tuomaan esiin tärkeimmät piirteensä, ja uskon, että kokopitkä toimii hyvänä käyntikorttina ja tiivistelmänä Praise the Plaguen olemuksesta. Ambienteimmillaan se tarjoaa kauniita levollisen melodisuuden hetkiä, mutta myös niin paljon ärsyttävää sinkoilua, että levy tuntuu 43 minuutillaan noin viikon mittaiselta. Debyyttilevy Godslastering: Hymns of a Forlorn Peasantry oli paikoitellen melko kompastelevaa kamaa. Mitta tuntuu perustellulta, sillä näin tummien tunnelmien parissa vietetty aika käy pidemmän päälle raskaaksi. Niko Ikonen PRAISE THE PLAGUE Suffocating in the Current of Time LIFEFORCE Selkeästi uudemman ajan metallivyörytystä annosteleva Praise the Plague iskee kolmannellaan synkkyyden ytimeen. Levyltä löytyy kuusi kappaletta ja kestoa alle 40 minuuttia. Sinfoniamatoilla kyllästetty helmeilevä tunnelmointi ja raskaammin hyökkäävä jyräys pysyvät kasassa erottuen toisinaan myös kirkkaasti edukseen. Parhaiten Iron Curtainin hyveet kohtaavat rivakasti rymistelevässä Devil’s Eyesissa, tiukasti pikatussa Tyger Speedissä ja tarinallisemmassa Kalashnikov 47 -massiivissa. Liekö siinä syy, että musiikki on ottanut aimo harppauksen eteenpäin. Niinhän se on, että saksalaiset rakastavat täkäläistä metallia. Parhautta on myös kansikuva, jossa nahkaan ja ketjuihin sonnustautunut kypäräpäinen luuranko heiluu astalon kera. Joni Juutilainen FAR BEYOND The End of My Road PROSTHETIC Saksalaisherra Eugen Dodenhoeftin yksinään pyörittämän yhtyeen musiikki on sinfonisuudesta ammentavaa melodisen death metalin ja powerin ristikeitosta. Brutaalin death metalin kanssa flirttaillaan lähinnä mehevällä alavireellä ja rapeilla örinöillä. Parhaimmillaan, kuten vahvasti Messiah Marcolinin aikaista Candlemassia muistuttavissa raskaspoljentoisissa Scourge of the Seven Hillsissä tai Beauty and Terrorissa, jälki on hyvinkin keskitasoista tai jopa hieman sen yli, mutta näidenkin biisien ongelma on oikeanlaisen koskettavuuden ja mielenpainuvuuden puute. Sinällään mukavaa myllytystä, mutta eipä tästä taida ihan vakiosoittoon olla. Etenkin alkupuoliskon A Symphony of Light sisältää vakuuttavasti polveilevaa atmosfääriä. Pikimustasta musiikista kuulee itsevarmuuden, mikä jättää uskoa, että yhtye kykenee jatkossa parempiinkin levyihin. Verses in Oathista ei löydy oikeastaan haukuttavaa, mutta biisimateriaali voisi olla iskevämpää. Bändiltä tuntuu puuttuvan tahtotila minkäänlaisten ylevien tai positiivisten tunteiden välittämiseen, mikä muodostuu nopeasti albumin määrittäväksi tekijäksi. Livekokoonpanosta tutut Necreon (basso) ja CK (rummut) ovat olleet mukana nauhoituksissa. Suhteellisen yksinkertaisessa vouhkaamisessa on hyvä pyrkiä ytimekkääseen ilmaisuun, vaikka toisaalta osa duon kappaleista sisältää kiitettävästi vaihtelua. Ravenin, Riotin, Razorin, kotoisen Ozin ja alkuaikojen Running Wildin hengessä rytistelevä murcialaisnelikko soittaa nopeasti mutta tarkasti. Mollimelodioissa ja laukkaavissa riffipoljennoissa pesii muutenkin selvää suomalaisväriä. Naisen mustan tunteenpalon kuuli, mutta sävellykset tarvitsivat jatkojalostusta. Vaikka albumilla on vahvat hetkensä, kokonaisuus jää vähän tasapaksuksi, kuten tässä genressä monesti käy. Yhtyeellä olisi selkeästi lahjoja parempaan kuin mitä sen kakkoskiekko sisältää. Bändin ilmaisuskaalan toisesta päästä eli polyrytmisen jazz-matikkarockin hektisestä kimpoilusta selkeimmin erottuva elementti saa nimittäin meikäläisen kirskuttelemaan hampaita niin että paikat irtoavat. Siten levyn riffeistä saa eniten irti. Saksalaisten homma tuntuu olevan nuorehkosta iästä huolimatta hyvin hanskassa. Negative Prayerin debyytillä tosin pitäydytään reippaassa keskitempossa eikä grindailla tai blastailla. Iron Curtain esittää periaatteessa niin sanottua käppäheviä, mutta Savage Dawnin materiaali ei kompastele tai nikottele, vaan on korkeintaan hieman etukenoista. Korynin rumpaloinnissa on vetävää groovea, ja orgaaniset rumpusoundit tuovat mieleen jopa Terrorizerin legendaarisen World Downfallin. Mukana on myös post-alkuisille genreille ominaista viipyilevää jumitusta sekä funeral doomista tuttua syvällä mönkivää laahausta, mutta nämä piirteet ainoastaan maustavat musiikkia hienovaraisesti. Mega IRON CURTAIN Savage Dawn DYING VICTIMS Espanjan lahja perinteiselle heavy metalille paiskoo viidennellään tyylilleen uskollista NWOBH-pohjaista raskasta rockia. Yksi syy voi olla siinä, että osa kappaleista venyy ratkaisevan kolmen minuutin rajan yli. Samaan ei ylARVIOT 61. Talvisella jylhyydellä pauhaavat ja kaipaavasti unelmoivat kappaleet tuovat hengeltään mieleen esimerkiksi kotimaiset Wintersunin ja Dark the Sunsin. Jaakko Silvast HULDER Verses in Oath 20 BUCK SPIN Vanhan koulun synavetoista norsecorea soittava Hulder on nykyään USA:ssa asuvan belgialaisen Marliese Osbornen (kitara, laulu, koskettimet) sooloprojekti, joka on kasvanut kakkoslevyllä ihan oikeaksi bändiksi. Yhtyeen musiikki on tasapainoinen sekoitus black metalia ja sludgea. Soundimaailma on diskanttivoittoinen ja yksinkertaisesti ilmava selkeästi erottuvine elementteineen. Levy on miksattu ja masteroitu Ahti Kortelaisen käsissä Tico Ticossa, joten ainakaan soundeja ei voi haukkua. Vaikka Savage Dawn ei tavoita yhäkään sävellyksellisiä hittikorkeuksia, genrediggari osaa arvostaa albumin laatua. Yli 20 vuotta luomuksensa kanssa taivaltaneen muusikon kynästä irtoaa varsin raikkaita ja yleviä eskapismisäveliä. Close to Home on introverttiydessään ja tekotaiteellisuudessaan raivostuttava albumi, joka sisältää varmaan kaikille muille paitsi bändille itselleen etäisiksi jääviä tribuutteja paikoille ja ihmisille. Voipi myös olla, että ilman Kortelaisen taikanäppejä tämäkin levy valahtaisi syvemmälle keskinkertaisuuteen. Nyt ollaan selkeämmillä vesillä, ja biisit ovat tasalaatuisempia ja huomattavasti mielenkiintoisempia. Onpahan yhtyeellä myös näkemystä tuoda musiikkiin hieman tavallisuudesta poikkeavia ideoita ja elementtejä, kuten jousilla ja koskettimilla koristellussa Blood Red Eyes -balladissa tai ruosteisia viuluja hyvin hyödyntävässä Let Thy Snares Be Planted -välisoitossa. Vaikutteet kuuluvat, mutta myös Dodenhoeftin oma näkemys kantaa melko hyvin. Ilmaisu ei onneksi edusta päätöntä kunnianhimoa vailla sisältöä. Ilmeisesti genren japanilaisen jättiläisen Monon upeasta biisistä nimensä vohkineen A Burial at Sean vyörytellessä kotiseudustaan ja lähimmäisistään inspiroituneen levyn massiivisimpia äänivalleja vasket hukkuvat dynaamiseen audioaallokkoon, mikä passaa ainakin meikäläiselle. Litiumilla tasaiseksi lääkitty eeppisyys ei nyt vain passaa musiikissa, jonka pitäisi olla mieluummin jopa vähän naiivisti överiksi vedettyä. Eihän tämä nyt vieläkään mitään klassikkokamaa ole, mutta ainakin yritys on parempi. Stygian Crown hanskaa eeppisen doom metalinsa muodollisesti hyvin aina kuulasäänistä, voimalla vetävää laulajatarta myöten, ja sama pätee melodioihin. Iron Curtain on virkaiältään parikymppinen bändi, minkä kuulee kaikesta tekemisestä hyvällä tavalla. Tummanpuhuva soundimaailma on väkevä, minkä ansiosta levyä on ihan miellyttävä kuunnella
Whispers of Ancient Spells kulkee pitkälti vanhan Emperorin sekä Burzumin Hvis lyset tar ossja Filosofem-albumien linjoilla. Niin kauas kuin yhtye on alkuaikojensa primitiivisestä deathin ja thrashin seoksesta tullutkin, sen voi todeta vanhentuneen tyylikkäästi ja menneen mielenkiintoiseen suuntaan. Mikäli mielesi kuitenkin halajaa törkymusaa, tämä ajaa asiansa. Christus Hypercubus on Messiahin toinen täyspitkä bändin viimeisimmän, vuonna 2017 tapahtuneen paluun jälkeen, eikä ollenkaan hullumpi sellainen. Varsinaiset metallisemmat ulottuvuudet on hylätty lähes kokonaan suoremman ja likaisemman punkkikaahailun tieltä. Synkkiä metsiä ja mystistä tunnelmaa surinakitaroin ja minimalistisin koskettimin kanavoivaa musiikkia on julkaistu lähivuosina paljon, joten Skuggor ei ole genressään yksin. Perinneheviä ja poweria ei vain voi enää uudistaa. Vioistaan huolimatta Sparagmos tarjoilee varsin mallikelpoista mullantuoksuista kuolometallia, josta löytyy sopivissa määrin outoa tunnelmaa ja toismaailmallista sykintää. Tomi Pohto SKUGGOR Whispers of Ancient Spells NATURMACHT Ruotsalainen Skuggor lyö toisella albumillaan pöytään lähes kaikki 1990-lukulaiset black metal -kliseet. Sitä paitsi, kuinka moni vastaava veteraani voi sanoa tehneensä Extreme Cold Weatherin kaltaisen levyn, joka tunnistetaan laajemminkin, jos ei muuten niin kansitaiteestaan. Niko Ikonen ZWIELICHT The Aphotic Embrace VÁN Kymmenen vuoden julkaisutauolta palaava Zwielicht ei onnistunut nostamaan itseään black metalin kuolemattomien joukkoon edeltävällä With Love from Sinister -levyllään. Levy ei ole perinteisessä mielessä mieleenpainuva tai haastava, mutta musiikki onnistuu kairaamaan tiensä kärsivällisen kuulijan tajuntaan. Bändin kuudes kokopitkä on jonkinlainen epäpyhä sekoitus Misfits-punkkia, rautalankaa, psychobillyä, rässäävämpää kamaa ja mustempaa fiilistelyä. Anthesis on puhallettu henkiin samasta tähtipölystä ranskalaisen villapaitabläkkisskenen yhtyeiden kanssa. Ensi kerralla vain hanaa loppuun saakka, ja hyvä tulee! Eetu Järvisalo METAL DE FACTO Land of the Rising Sun part 1 ROCKSHOTS Metal De Facto on viisikko kukin omilla tahoillaan – muun muassa Ensiferumissa, Dreamtalessä ja Kiuas-bändissä – ansioituneita suomalaisen metallin konkareita. lä levyn tasapaksumpi jälkipuolisko, jolla kukoistavin luovuus valitettavasti taittuu. Yhden naisen projekti kasvoi kokonaiseksi yhtyeeksi, ja nyt Emily Higfieldiä säestää asiansa osaava kvintetti. Mega SPECTRAL VOICE Sparagmos DARK DESCENT Blood Incantation -ukoista koostuva Spectral Voice soittaa hidasta ja synkkää doomin ja death metalin sekoitusta, joka kuulostaa hypnoottiselta ja raskaalta. Mikko Malm HERETIC Filthy Hymns for Sleazy Demons VÁN Pitkän linjan hollantilaisbändi Heretic loikkasi aikoinaan black ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Sävellykset ovat paljon velkaa Immortalille ja muille skandinaaveille, mutta eivät yllä missään vaiheessa genren legendojen tarttuvuuteen. Zwielichtin black metal on suhteellisen suoraviivaista ja kylmää toimitusta. Highland on laulajana lähempänä Johanna Kurkelaa kuin Floor Jansenia. Se sopii tasapainottavaksi osaksi huolella mietittyä surumielistä kokonaisuutta. Hänen tulkintansa on keijukaimaisen kepeää, paikoin vähäeleisen tunnustelevaakin. Joni Juutilainen SULDUSK Anthesis NAPALM Australia ei ole maa, josta ensiksi odottaisi saapuvan laadukasta kenkiintuijottelua. Ainoastaan Sinew Cleanser jää alle kymmenen minuutin. Toisaalta voi panna soimaan Misfitsiä tai Gehennahia. Vaikka yhtyeen valtit ovat perusasioissa, pieni omaehtoisuus ei tekisi lainkaan pahaa. Vaatimukset oli syytä pitää maltillisina myös uusimpansa kohdalla, joka kuitenkin esittelee menoaan ilahduttavasti parantaneen bändin. Filthy Hymns for Sleazy Demons ottaa askeleen ”kevyempään” suuntaan vuonna 2016 julkaistusta Underdogs of the Underworldista. Heretic on luonut ympärilleen omanlaisensa maailmankuvan, jota black metal -punkkarikolmikko levittää livenä kuin syfilistä – bändi toimii huomattavasti paremmin lavalla kuin kajareista kuunneltuna. Hauska pläjäys piristämään paskaa päivää. Keulilla on tälle pitkäsoitolle ryhmään liittynyt laulaja Aitor Arrastia. Yhtyeen tyyli on eittämättä mielenkiintoinen, vaikkakin vielä hieman hakusessa. Kun kiljoonaan kertaan kuultuun soppaan lisätään levykohtainen kulttuurinen teema, aavistus elokuvallisuutta sekä tietoinen ja sanallistettu pyrkimys irti pastisseista, ollaan genren bändien homogeenisestä vaikuteperimästä johtuen edelleen pastissimaisuuden puolella. Mutta niin vain lailla kengurun loikkaa tietoisuuteeni Suldusk. Zwielichtin osaksi jää tällä kertaa lähinnä kovemmiltaan oppiminen. metalista rokkaavamman kaman suuntaan. Tätä ei pidä ottaa suurena epäkohtana, sillä tällaisillekin yhtyeille on aikansa ja paikkansa. Ilmeisen tarinavetoisen albumin teknokraattinen tunnelma on kauttaaltaan tummasävyinen ja varautuneen uhkaava, mikä johtuu osin sävellysten aiempaa teknisemmästä – joskaan ei millään muotoa progressiivisesta – lähestymistavasta. Statuksensa tuskin muuttuu suuresti aiempaa haastavamman materiaalin myötä, mutta se pitää sveitsiläiset ehdottoman relevanttina tapauksena. Saksalaisten ”uusi tuleminen” on keskitasoa parempi julkaisu, mutta uppoaa väkisinkin julkaisutulvaan. Bändi luottaa perusasioiden toimimiseen, eikä tältä albumilta löydy käytännössä mitään erikoista tai yllättävää. Kappaleet saattavat räjähtää akustisista suvannoista vimmaiseen blastaukseen ja kitaristi-laulaja Shane Mulhollandin kirkumiseen, mutta useimmiten käytössä on keskitempoisen ja melodisen mustan metallin työkalupakki. Sparagmos ei biisimäärällä juhli, mutta kappaleilla on kestoa senkin edestä. Vaikka kyseessä on vasta yhtyeen toinen kokopitkä, vuonna 2012 perustettu kvartetti on ehtinyt julkaista myös kuusi demoja viisi splittijulkaisua. Ihan menevää kamaa tämäkin on, mutta rajumpia ja raskaampia tykittelyjä tulee hieman ikävä. Se ei ole Metal De Facton vika. Parhaimmillaan biiseissä on hypnoottista vetovoimaa, toisinaan jumitutaan junnaamaan vähän turhankin keskinkertaisia riffejä. Tässä piilee levyn vahvuus ja heikkous. Roskaa, likaa, seksiä, viinaa ja huumeita. Hereticiä voisi luonnehtia ruotsalaisen Gehennahin hieman selväpäisemmäksi mutta aivan yhtä limaiseksi ja pervoksi serkuksi. Mape Ollila MESSIAH Christus Hypercubus HIGH ROLLER Kasarilla perustettu Messiah on yksi niistä lukemattomista pitkän linjan puurtajista, jotka ovat jääneet useampaan kertaan lopettaneina ja palanneina ikuisiksi b-sarjalaisiksi. Kappaleet höystyvät ripauksella dark folkia, ja djembelläkin säestellään. Ainahan hyvin soitettua ja laulettua voimametallia maailmaan mahtuu, joten Metal de Facton melokaahailu on kaikessa genrekonventionaalisuudessaankin miellyttävää ja ajatonta kuultavaa. Etenkin Alcest, niistä kuuluisin, nousee monesti esiin, sillä vaikutteita ei suotta piilotella. Yhteen kokoontuessaan veljeskunta palvoo nuoruutensa formatiivisten vuosien heavyja power metalin suurimpia sankareita Iron Maidenistä ja Manowarista aina Helloweeniin ja Stratovariukseen. Perinteisimpien power-vetojen sijasta minua innostavat eniten tymäkkä Tame the Steel ja kurosawalaisiin mittoihin hamuava päätöseepos 47 Ronin. Eikä siinä ole mitään vikaa, kun homma toteutetaan näin komeasti. Siinä missä Blood Incantantionin teemat lentelevät kosmisemmissa sfääreissä, Sparagmosin kauhumainen tunnelma on enemmän ktoonista laatua. The Aphotic Embrace myllyttää hyvin ja levyn soundimaailma on oikealla tavalla tukeva
@soundilehti @soundilehti @soundilehti INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi TILAA SOUNDI soundi.fi/tilaa
BARREN WOMB Chemical Tardigrade FUCKING NORTH POLE Mekkalarockin saralla operoiva norskiduo mäiskii ja mölyää oikein mainiosti! Ei ihme, sillä kaksikolla on takana toistakymmentä toimintavuotta. Yhtyeen laulaja Einar Solberg julkaisi viime kesänä varsin eklektisen soolodebyyttinsä, mikä lienee inspiroinut miestä pidemmälle sooloperformansseihin. Nostalgialle on toisinaan aikansa, mutta niitä hetkiä varten soittimeen kannattaa asettaa Skuggorin musiikillisiksi esikuviksi mainitsemieni yhtyeiden tuotoksia. Levy ei onnistu jättämään itsestään minkäänlaista jälkeä. Vaikka metallisuuden kanssa on ollut vuosien mittaan vähän niin ja näin, orkesterin säveltaiteen melankolisen intensiivinen perusjuova ei ole häipynyt mihinkään. Kuten Solberg itsekin pressitiedotteessa toteaa, tehtävä ei ollut H A N N A FA U SK E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Nyt käsillä oleva The Congregation Acoustic on livestriiminä nauhoitettu akustinen tulkinta Leprousin neljännestä levystä, jo pienimuotoiseksi klassikoksi nousseesta The Congregationistä (2015). Albumin vahvuuksia on myös erinomaisesti roisiin ja iskevään ilmaisuun soveltuva rupinen soundipolitiikka. Biisien rakenteet ovat riittävän selkeitä ja perinteitä kunnioittavia, jotta kappaleista muodostuu eriskummallisten satunnaisfragmenttien sijaan kokonaisia teoksia. Vanhojen polkujen kulkeminen on hyväksyttävää, mutta edes pieni yritys oman ilmeen luomiseksi olisi toivottavaa. Biisimateriaalissa on kiitettävästi vaihtelua Bachelor of Puppetsin ankarasta lanauksesta D-Beatlesin punk-kohellukseen ja Campfire Chemistin dronettavaan alt-punkiin. Uusi albuminsa ei tarjoa black metalia vähänkään tuntevalle kerrassaan mitään erikoista, mikä muodostuu myös sen riippakiveksi. Oikein maittava tuotos! Kimmo K. Chemical Tardigrade on bändin viides pitkäsoitto. Joni Juutilainen EINAR SOLBERG The Congregation Acoustic INSIDEOUT Norjalainen Leprous on noussut reilun 20 vuoden aikana hiljalleen undergroundista modernin progemetallin ja taiderockin lippulaivaksi. Koskinen Apinointi on itse asiassa paikoin niin härskiä, että asiasta ei jaksa edes suuttua – ovathan kyseiset levyt olleet vuosien varrella lukemattomien muidenkin artistien palvonnan kohteena. Barren Womb on toista maata: biiseissä on tarttuvia riffejä ja myös laulukuvioita, vaikka suurimmaksi osaksi mennään karjunnalla. Skuggor-kaksikon musiikilliset ja sävellykselliset ansiot ovat heikompaa keskitasoa. Noise rockin ongelmana on usein liiallinen sekoilu ja suoranainen tarttumapinnan hyljeksintä. Tämähän on melkeinpä melurockia suurelle yleisölle
Albumin luonnehditaan soutavan syvällä melodisen tuomiometallin synkissä vesissä, mutta päällimmäisenä sen kappaleista jää mieleen eräänlainen lohdullisuus ja helpottuneisuus. Jälkimaku on ikävän hyveellinen mutta helposti hyväksyttävissä. Levyn soundi on vahvasti retroa, joskin tiukasti kiinni nykyajassa. Nätisti ihon alle löytävien melodioiden ja rujojen riffivyörytysten liitto vetää puolelleen. Albumin tehokkain väkevyys piilee riffeissä, sen jälkeen melodioissa ja napakoissa sovituksissa. Nainen tulkitsee terävästi ja musiikkia myötäilevästi lyriikkaa, jonka tematiikka tulee Stephen Kingin vaikutuspiiristä. Vaikka laatuvaihtelua on, huomio kiinnittyy levyllä kauttaaltaan vallitsevaan tarraavaan rullaavuuteen. Mikko Malm TOXIKULL Under the Southern Light DYING VICTIMS Portugali ei ole heavy metalin valtamaa, mutta Moonspell ei ole suinkaan rannikkovaltion ainoa tietämisen arvoinen yhtye. Jaakko Silvast SAVAGED Night Stealer NO REMORSE Neljännesvuosisadan toiminut No Remorse on onnistunut brändäämään itsensä levy-yhtiöksi, jonka julkaisut ovat lähtökohtaisesti kiinnostavia kovemmankin luokan perinnetietoisen heavy metalin fanaatikoille. Herrat Lex Thunder (laulu ja kitara), Michael Blade (kitara), Antim the Viking (basso) ja Tommy 666 (rummut) eivät toki tyydy pelkästään larppaamaan esikuviaan vaan tuovat soppaan vahvat omat näkemyksensä. Maestro Mikko Herrasen äänittämä ja tuottama levy soi miellyttävän napakasti ja ilmavasti. Ote on moderni, soundillisesti varsin puunattu ja genrelle ominaisesti melkoisen tuhti. Under the Southern Light yllättää positiivisesti vahvoilla kasarija perushevivaikuitteillaan. Toxikull näyttää amerikkalaisen Riot Cityn tapaan, miten tämän tyylistä perinteistä metallia kuuluu 2020-luvulla tehdä, soundeja myöten. Ei tämä makuuhuoneprojektilta kuulosta. Kappaleita ei ole sävelletty myöskään tyhjänpäiväisiksi tai geneerisiksi. Vajaan 40 minuutin paketti sisältää kauttaaltaan melko hyvää liikkeen ja etenemisen tuntua. Laatu on vähintäänkin hyvää keskitasoa todellisten hutien loistaessa poissaolollaan. Kirkkain kuulokuva peilautuu Judas Priestistä, mutta yhtyeen tekemisissä on monta muutakin hyvällä tavalla kierrätettyä tuttua juttua. Levy onkin loistoesimerkki genren musiikin voimasta parhaimmillaan. Myös kitaristit pistelevät tällä saralla parastaan, samoin kuin laulaja Jamie Killhead, joka intoutuu kiekaisemaan maltilla siellä täällä asiansa hyvin ajavan puhtaan tulkinnan ohessa. Kappaleista on karsittu kaikki ylimääräinen, ja paino on asetettu entistä enemmän laulumelodioiden varaan. Onneksi ammattimiehet osaavat asiansa. Siksi Under the Southern Light on kaikkea muuta kuin pelkkää pastissia. Kari Koskinen DEATHROPY Deathropy OMAKUSTANNE Parivuotias mikkeliläinen albumidebytantti luottaa esikoisellaan melodiseen death metaliin, jossa puhaltavat skandinaaviset tuulet – erityisesti länsinaapurista. helppo, sillä kyseessä on kenties yhtyeen uran kompleksisin levy. Pisteitä ropisee siitäkin, että sisällötöntä slam-paiskontaa ei kuulla liiaksi. Jaakko Silvast DESOLATE TOMB Scorned by Misery ROTTWEILER Deathcore on sikäli jännä lajike, että raskaudestaan ja ajoittain hurjaksi yltyvästä mätöstään huolimatta se jättää usein vaikutelman siisteistä nuorista miehistä. Byron ammentaa uutukaisellaan vuosikymmenten takaisesta melodisesti doomahtavasta occult rockista. Desolate Tombin brutaali death metalin ja coreilun yhdistelmä on sekin varsin siistiä tekoa. Sävellykset ovat napakoita ja raikkaita, soitto on rikkaan maalailevaa ja ilmavaa, yleistunnelma upottavan viettelevä. Vanhojen vihaisten ja likaisten miesten kuolo tässä ei soi. Seuraavalle levylle ei jää oikeastaan kaipaamaan kuin lisää Enslavedin ja Uppercutin kaltaisia monitahoisemmin koukuttavia täkybiisejä. Tästä maltillisuudesta yhtye ansaitseekin välittömät pointsit. Omistautuneisuus kuuluu. Night Stealer -esikoisella bändin vauhdikas, rennosti rullaava ja paikoitellen jopa proto-speed/ thrash-välähdyksiä sisältävä metalli on etenkin kertosäkeissä hyvin melodiarikasta. Se tuo sävellyksiin aivan uudenlaista intensiteettiä ja herkkyyden tasoja. Eetu Järvisalo BYRON Chapter II: The Lotus Covenant THE GOATMANCHER Entisen Church of Void -miehen Johannes ”Byron V” Lahden nykyinen kollektiivi pääsee toiseen pitkäsoittoonsa. Kaikki osaset tehokeinoineen erottuvat hyvin ja tasapuolisesti viemättä tilaa toisiltaan. Tiivistettynä Chapter II on todella tyylikäs kokonaisuus. Mikkeliläiset tekevät debyytillään monta asiaa hyvin ja vapautuneen tuntuisesti. Savaged on kaikin puolin tyyppiesimerkki kreikkalaislafkan rosterista. Kun sävellyksiin löydetään juuri ne oikeat sielun sopukoita kutittelevat koukut, kuulija on jo voitettu bändin puolelle. Night Shadows, Battle Dogs, Knights of Leather ja Going Back Home edustavat levyn tarttuvinta laitaa, mutta ennen muuta albumin voima on kokonaisuudessa ja itse bändissä. Ei ainakaan lissabonilaisen Toxikullin kolmoslevyn jälkeen. Intiimi tunnelma välittyy, ja tiettyjen kappaleiden kohdalla pistetään jopa alkuperäistä paremmaksi. Kristillisen katsantokannan valinnut Dakota Whiteside on kasannut levyn örinöitä lukuun ottamatta yksinään, mikä on lopputulosta kuunnellessa varsin kunnioitettavaa. Kokonaisina kappaleina nämä teokset eivät ole erityisen hitikkäitä, mutta sinne tänne pudotellaan hyvää riffiä ja itsenäisesti toimivia osioita. ARVIOT. Asiaan vaikuttaa toki suoraan sekin, ettei kappaleita ole sävelletty liian täyteen. Suurin yksittäinen syy tähän lienee laulaja Johanna Eteläkarin käheänsuloinen ulosanti. Blastia painetaan, mutta rehellisen juoksukompin sutjakka käyttö virkistää yleisilmettä mukavasti
Kappaleet ovat hyvinkin eläviä. Digitaalinen maailma puristaa ilmaisua aiempaa ahtaampiin raameihin, mutta sen isompaa vikaa levyssä ei ole, päinvastoin! Näillä näytöillä kehtaa röyhistellä nuorempiensa rinnalla. Napakassa soundissa on rumpujen osalta modernimpaa väriä, mutta henki asuu menneessä. Mega SUICIDAL ANGELS Profane Prayer NUCLEAR BLAST Kun albumi lähti pyörimään, piti äimistellä hetki, onko kyse sittenkin jostain Amon Amarthin uudesta äänitteestä. Suicidal Angels ei ole koskaan päässyt ylpeilemään liialla omaperäisyysprosentilla, mutta tämä oli jo vähän huvittavaa. Tuhti albumi vertautuu muun muassa Acceptin viime vuosien levyihin, joilla niilläkin on ollut mukana – yllätys, yllätys – nyt neljättä kertaa Saxon-yhteistyötä tekevä tuottaja Andy Sneap. Ja seuraukset voivat olla hyviä. Uuden rytmiryhmän huomaa siitä, että Swallowed by Hell tykitetään kiimalla etenkin tuplabasareita jauhavien rumpujen osalta. Kappaleet on koostettu sinällään taidokkaasti ja mietityn oloisesti. Ikämiesten krempat eivät menossa kuulu. Ydinosaamisalueeseen tiukemmin keskittymällä iskevyys nousisi taatusti ainakin varren verran korkeammalle tasolle. Myös Ed Repkan kansitaide on omanlaisensa lausuma. Osa riffeistä sisältää hyvää imua ja levyä kuuntelee ihan sujuvasti, mutta kun omaa ilmettä tai sanottavaa ei oikein tahdo löytyä, jäädään yhä välimallin tunnelmiin. Välillä kuulijan on täytynyt kaipailla 1980-luvun kultaisiin päiviin, jolloin touhussa oli tiettyä notkeaa rokkaavuutta. Debyytin persoonallisuus niin sävelmien kuin äänimaailman suhteen on kuitenkin osaksi mennyttä, mikä on näissä kuvioissa valitettavan yleistä. MORBID SAINT Swallowed by Hell HIGH ROLLER Kulttistatuksesta nauttiva Spectrum of Death (1990) jäi näiden jenkkirässärien valttikortiksi ennen hajoamista vuonna 1994. Massiivinen intro ja perässä seuranneen When the Lions Dien kitarariffit olivat kuin suoraan heidän tekosiaan. Onneksi näiden, sinällään vetävien kappaleiden jälkeen oma linja alkoi löytyä selkeämmin. Viimeistään Hell, Fire and Damnationille tultaessa pitää kuitenkin ymmärtää, että eihän sitä nyt ikuisuuksia voi ihan muina heavymetalthundereina tuutata kukkopoikaheviä. Kakkoslevy Destruction System sai alkunsa mutta saatettiin julkaisukuntoon vasta 2015. Kitaristit ja laulaja ovat yhä riveissä, ja taas mennään. Kari Koskinen raa Slayer-lainaa aina laululinjoja myöten. Sujuvuutta ei katkota nykimisellä tahi muulla hapatuksella. Kuten arvata saattaa, termi ei ollut tarkoitettu tulkittavaksi positiivisessa mielessä. Sittemmin olen kasvanut ihmisenä ja oppinut, että tönkköheviäkin voi tehdä ihan varta vasten. Reilut parikymmentä vuotta takonut porukka on hitsautunut soitannollisesti erittäin tiukasti yhteen. Eikä se siihen jäänyt. levyä. Kakkoskappale Crypts of Madness sisälsi puolestaan melkoisen suoARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Mutta sitten huomasi sen surullisen tosiasian, että oma tavara on melkoisen kasvotonta turva-thrashiä. Swallowed by Hell on onnistunut ja energinen paluu. Tarvitaan myös harkitummin etenevää vanhempien valtiomiesten tamppausta, jossa on aimo annos voimaa ja tarttumapintaa. Tämä kaikki tulee mieleen, kun kuuntelen Saxonin 24. Liikkeen tuntu luodaan kiivailla tempoilla ja virkeästi sahaavalla riffikädellä. Nelikko yrittää olla sävellyksissään turhankin näppärä ja ujuttaa mukaan liikaa vähän kaikkea. Teemu Vähäkangas SAXON Hell, Fire and Damnation SILVER LINING Käytin noin kymmenen vuotta sitten levyarvioissa taajaan termiä tönkköhevi. Toni Keränen VIRCOLAC Veneration SEPULCHRAL VOICE Irlantilaiset juuret eivät Vircolacin toisella pitkäsoitolla sen ihmeemNiin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin albumi onkin, pienen epätasaisuuden lisäksi sitä vaivaa jonkinmoinen identiteettiongelma, joka on helppo pistää debyyttisyndrooman piikkiin. Esimerkiksi Madame Guillotine ja Fire and Steel ovat nimiensä mukaista perusjuttujen toistoa, mutta ihan vakuuttavaa tenhoa niistäkin löytyy. Brittihevin veteraanijoukko on tehnyt tällä vuosituhannella pönäkänjyrääviä levyjään varsin samalla reseptillä
@meteli.net @metelinet @meteli SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NET
Henkilökohtaisesti olen päättänyt luovuttaa ja alkanut diggailla yhtyeen musiikista täysin avoimesti. Lauluista ei ole ainakaan pulaa, sillä solisteja on peräti viisi. Äärimetalliset kuviot tuovat mieleen niin vuosituhannen alun Rotting Christin kuin Moonspellin, toisinaan taas puhkutaan On Thorns I Layn malliin. Amaranthen modernisti fluidi euroviisumetalli jakaa varmasti mielipiteitä. Veneration on bändin toinen pitkäsoitto, ja death metalin ytimestä haahuillaan kohti mustempia ja mystisempiä ulottuvuuksia. Yhtyeen seitsemäs studioalbumi on ensimmäinen uuden örisijän Mikael Sehlinin kanssa. Rydin ja Molinin komean duettosuorituksen sisältävä balladihenkinen Stay a Little While voisi oikeasti edustaa Euroviisuissa. Multi-instrumentalisti Dimon’s Night hoitaa kaikki soittimet, kun taas Seek vastaa puhtaista lauluista ja Jason Tsolakis ja Ligmos AMARANTHE The Catalyst NUCLEAR BLAST Ruotsalainen elektropopmetalliryhmä Amaranthe on bändi, jonka musiikkia on äkkiseltään vaikea sulattaa. Puhtaista lauluista vastaava Nils Molin on puolestaan ollut orkesterin kelkassa Helix-levyn (2018) ajoista saakka. Veneration on omalla tavallaan näkemyksellinen julkaisu, mutta vaikea näitä kuvioita on istuttaa päähän sen pysyvämmin. Sen enempää nimiä tiputtelematta todettakoon, että ensikuuntelun perusteella kreikkalaisilla vaikuttaa olevan homma suht hyvin hanskassa. nos vanhemman kuolon raakuutta ja muuta mielenterveydelle vahingollista häiriötä. Ilmaisu on pimeässä raakuudessaan sekä vanhakantaisen likaista että rikkaan sävykästä. Siitä huolimatta omituisella tavalla vetävä tapaus. Kovin suoria vertailukohtia en tohdi nimetä, mutta Bölzer ja vanhempi Tribulation osuvat jotenkuten. Tavallaan musiikki jää väliinputoajaksi niin brutaaliuden, raskauden, melodioiden kuin tunnelmien suhteen. Bonuspisteet napsahtavat päätösraitana kuultavalle Roxette-cover Fading Like a Flowerille. Myös sähäkästi etenevä Damnation Flame erottuu edukseen. Heikko on liha, mutta minkäs teet. Kaikkinensa The Catalyst on tasavarmaa tamppausta niin hyvässä kuin pahassa. Ei ole nimittäin kuvailu nyt helppoa. Silleen rumankauniilla tavalla. Kari Koskinen HORRORGRAPHY A Knight’s Tale WORMHOLEDEATH Vuonna 2017 perustettu Horrorgraphy soittaa doomja goottisävytteistä teatraalis-sinfonista metallia, joka lainailee tyylikkäästi vähän sieltä sun täältä. Mikko Malm min kuulu, mutta ei menoa persoonattomaksikaan voi haukkua. Riffien sijaan kuulijan hyvinvointia lohkotaan melodisemmin ja varovaisen kaoottisin keinoin. Samalla sen dynaamista tehokkuutta on äärimmäisen hankala ohittaa. Enimmäkseen levyn tunnelmat ovat kuitenkin melko yksilöllisiä, mikä ilmenee jo tämän tekstin ristiriitaisesta ilmaisusta. Ilottomassa ja hienoisen riitasointuisessa mätössä on aimo anARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Laulutyyli vaihtelee perusörinästä heleänkauniiseen tulkintaan. Yhtyeen valovoimaisin tähti on yhä Elize Ryd, jonka laulunlahjat muodostavat suuren osan bändin musiikin viehätyksestä
Kotkalaisbändin kakkosalbumin musisointi on melodisen deathin ja jyrisevän thrashin yhdistelmää. oletettavasti hieman rankemmista tulkinnoista. Rönsyilevät sovitukset ja vahva melodisuus tuovat levylle vahLisätiedot Elmun festarimatkoista ja festareista: https://www.elmu.fi/matkailu Elävän musiikin yhdistys ELMU ry Elmu ry:n Festariliput sisältävät ulkomaan festarimatkat Elmu ry:n Festariliput sisältävät ulkomaan festarimatkat WACKEN OPEN AIR SWEDENROCK ROSKILDE FESTIVAL 3.6-10.6.2024 1.7-8.7.2024 28.7-5-.8.2024 Korn, Accept, Architects, Scorpions, Testament, Amon Amarth, Behemot, KK’s Priest, In Extremo The Black Crowes, Judas Priest, Bruce Dickinson, Alice Cooper, Steel Panther, Biohazard, Rival Sons Foo Fighters, Kvelertak, PJ Harvey, Skrillex, Kali Uchis, Heilung, Gilli, Doja Cat ARVIOT. A Knight’s Tale on melko viihdyttävä paketti avantgardistista kauhumetallia. Sen sijaan tyylitaju voisi kuulua paljon enemmän, jotta kappaleet erottuisivat massan paljoudesta. Mikko Malm SONATA ARCTICA Clear Cold Beyond ATOMIC FIRE Suomalaisen metallimusiikkiosaamisen suurimpiin vientinimiin vuosikymmeniä kuulunut Sonata Arctica nyökyttelee yhdennellätoista levyllään kohti juuriaan. Omakustannepohjalta toimivan poppoon debyytissä on mielekkäitä hetkiä esimerkiksi groovaavan raskasriffittelyn ja äreän laulusuorittamisen saralla. Pienellä petrauksella tässä on kuitenkin kaikki mahdollisuudet kunnon nuijimiseen. Jäsenten aiempi soittokokemus kuuluu positiivisesti. Asiassa ei toki ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, mutta Clear Cold Beyond ei tule jäämään aikakirjoihin Sonata Arctican topvitoslevynä. Kahden edeltäjänsä jälkeen albumin raskaampi kokonaisilme on kuitenkin mitä tervetullein. In Waves yhdistää onnistuneesti kaikki merelliset aspektit, oli sitten kyse rauhallisesti liplattavista laineista tai raivokkaista myrskyaalloista. Alkubiisien jälkeen yhtye luottaa ennemmin nokkelaan ja vahvasti sonatamaiseen taiteellisuuteen, joka esiteltiin vuoden 2007 Unialla. Kvintetin toinen albumi ei esittele yksittäisiä huippukohtia, vaan pikemminkin tasaisen leppoista ja hypnoottista keinuntaa. Jaakko Silvast T. Clear Cold Beyondin kymmenen biisiä uppoaa kuitenkin melko varmasti paremmin nyky-Sonataa fanittavalle kuin varhaisvuosien tekemisiä haikailevalle. JARVA & THE DARK PLACE Post Festum KERAVAN ÄÄNI JA LEVY Taneli Jarvan tie on kulkenut Sentencedin 1990-luvun alun laulaja-basistin virasta perustamiinsa rymyremmeihin The Black Leagueen ja Poison Whiskyyn. Bändi pelaa pursuavassa genressä, jossa perus-ok ei riitä huippupisteisiin. Kauniinheleästi soiva Pacific tosin erottuu kokonaisuudesta edukseen. Selkeimmät stepit takavuosiin bändi ottaa käytännössä kolmessa ensimmäisessä rallissa. Rivakka tempo sekä kitaran ja koskettimien battle tuovat mieleen jopa Blank Filen, Weballergyn ja Abandoned, Pleased, Brainwashed, Exploitedin kaltaiset vauhti-ilottelut. Eetu Järvisalo FALL OF LEVIATHAN In Waves VITRUVE Sveitsiläinen Fall of Leviathan syventyy merellisiin teemoihin, jotka sopivat bändin eteeriseen post-metaliin hyvin. Kitaroita säestävät Loïc Fleuryn tunnelmalliset syntetisaattorit ja ääniefektit. Post Festum -debyyttinsä julkaisevan projektin keskiössä on Sami Hassisen (Sleep of Monsters) kanssa muodostettu akustinen duo. Ennenkuulumattomasta genreseikkailusta ei ole kyse. Vertauksia tärkeämpää on se, toimivatko kappaleet. Hevimusiikin kanssa levyllä ei juuri ole tekemistä, jos ei linkittäväksi tekijäksi laske ajoittain hyvinkin raskasta tunnelmaa ja lyriikoiden ”I was a teenage satanist” -heittoja. Uneliaat näppäilyt tuntuvat pyörivän ikuisella loopilla, kunnes massiiviset särövallit saapuvat myrskyn lailla omaksuen ne itseensä. Vaikka levyn kansikuvasta voisi muuta päätellä, uutukainen ei yllä Ecliptican (1999) tai Silencen (2001) meriitteihin. Yllättävyydestään huolimatta se ei kuitenkaan jaksa säväyttää määräänsä enempää. Karhealla raskaudella ja sulavalla teknisyydellä soivat kappaleet muistuttavat monesta kotimaisesta saman alan vääntäjästä. Kyse ei ole mistään puolivillaisesta hevimiehet tunnelmoivat -tekeleestä, vaan paneudutun kuuloisesta kokonaisuudesta. Niistä avaus raita ja ensimmäinen sinkku First in Line on lopulta vahvin. T. Aloitusbiisi antaa olettaa kauttaaltaan rankkaa vyörytystä, mutta meno asettuu myös seesteisemmäksi, joskaan ei rauhalliseksi. Orkesteri on selkeästi saanut nalkkiin oman soonisen valkoisen valaansa, ja hyvä niin. Toni Keränen VOLCANDRA The Way of Ancients PROSTHETIC Tunnen yleensä hienoista skeptisyyttä moderneja amerikkalaisia äärimetalliorkestereita kohtaan, mutta 2018 perustettu Volcandra on positiivinen yllätys. Instrumentaaliset sävellykset elävät hiljalleen kehittyvistä kitaramelodioista. Sopraanolaulajat Katerina Sougklakoy ja Sevi Spanou tuovat pakettiin oman feminiinisen ja operettimaisen lisänsä. Myös pykälän mureampi äänimaailma piristäisi toisinaan kankeilta kuulostavia rakenteita. Jarva & the Dark Place -nimen alla hän esittelee rauhallisemman puolen osaamistaan. Kaksikko on tehnyt keikkoja jo useamman vuoden, ja vähitellen homma on kasvanut kokonaiseksi yhtyeeksi. Vertailukohdiksi on nostettu sellaisia nimiä kuin Nick Cave ja Johnny Cash. Simppelin sointukierron varaan rakentuva kappale saa taustalleen yhä enemmän kerroksia kunnes päättyy massiivisten särövallien maustamaan crescendoon. Bonuksena levyllä vierailee itse Snowy Shaw, jonka ääntä kuullaan Prisonissa. Ja niin ne totta tosiaan tekevät. Mors Principium Est ja Dead Shape Figure käyvät suuntaa antaviksi verrokeiksi. Siltikin melankolisen komeiden melodioiden soidessa voi kuvitella, että esimerkiksi Glenn Danzig voisi tehdä juuri tällaista materiaalia, jos hylkäisi särökitarat. Vahvasti levyn aloittava Birth of the Nephalem lupaa hyvää, eikä taso tipu merkittävästi jatkossakaan. Päälle 50-minuuttinen In Waves on kaiken kaikkiaan pätevä ja sielun ytimiin pureutuva teos. Mikko Malm BLOOD RED DELUSION Ruthless Behaviour OMAKUSTANNE Tölkin sihautuksella ja kulautuksella käynnistyvä levy määrittelee ensi-iskuistaan pelin hengeksi rouhean ajon ja tekemisen meiningin
Kun hevikärpänen puraisi minua 2000-luvun alussa, sivuutin osittain Ozzy Osbournen aikaisen Black Sabbathin. Primitiivistä, aitoa, rehellistä ja tunnepitoista musiikkia on nykypäivänä hankala löytää, ja senpä takia Boarhammer pääsi yllättämään oikein kunnolla. Raskas blues, rock ja proge kohtaavat matkan varrella psykedelian, ja kaikki flirtit folkin, countryn ja jazzin suuntaan sulautuvat kokonaiseksi mielentilaksi, jossa ei ole mitään estoja. Urfaust rakensi oman rituaalireseptinsä samalla kaavalla, eikä tietynlaisia yhtäläisyyksiä voi olla huomaamatta. Laulaja Dave Palenske on suuri osa yhtyeen viehätystä, sillä miehen käskevää tulkintaa on mahdotonta ohittaa. Aikaa kului vuosikymmenen, puolentoistakin verran. Parin perusvarman vedon jälkeen yhtye sylkäisee ulos The Blackened Templen, jonka raivokas tamppaus on suorastaan huumaavaa. 4 -albumin (1972), ja Wheels of Confusion toimi huuruportaalina Black Sabbathin syvyyksiin. Uskoisin, että tämä on juuri niitä levyjä, joiden sisälle kasvetaan kunnolla vasta runsaamman kuuntelun jälkeen. Aivan saatanallisen raju meininki! Soundit ovat muhjuiset ja maanläheiset, biisit on soitettu vähän sinnepäin ja kokonaisuus on todella kotikutoisen oloinen, mutta sepä juuri Boarhammerissa viehättää. BOARHAMMER II: Chemognosis – A Shortcut to Mushrooms NATURMACHT Nyt on sakeaa rituaalikamaa. Tunnustin aina Black Sabbathin arvon ja parhaiden levyjen mittaamattoman merkityksen, mutten vieläkään erityisesti kuunnellut bändiä. Klassikkoraidat tulivat kyllä tutuiksi ja varsinkin nimikkokappale soi taajaan, mutten ottanut OzzySabbathia omakseni ja keskityin pitkään ainoastaan Ronnie James Dion kanssa levytettyyn tuotantoon. Kenellekään tuskin tarvitsee luennoida ikivihreistä kappaleista kuten Iron Man, War Pigs, Children of the Grave tai N.I.B. Aki Nuopponen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Niko Ikonen van skandinaavisen latauksen, mitä allekirjoittanut ei pistä ollenkaan pahakseen. Niiltä löytyy loputtomasti huumaavia yksityiskohtia. Ei mestariteos, mutta pätevä levytys lajissaan. Tämän vinyylilaatikon äärellä kuuntelin kaikki Ozzy-albumit maratonina. Oma onneni Black Sabbathin suhteen on kuitenkin siinä, etteivät edes nämä helmet ole koskaan kuluneet kuuntelussani puhki. Se tapa, jolla Black Sabbathin soundi elää ja hengittää, on jotain käsittämätöntä. Mikko Malm BLACK SABBATH Hand of Doom 70–78 SANCTUARY Myönnettäköön. Melodisen kuolon ja black metalin välimaastossa seikkaileva yhtye maustaa musiikkiaan tunnelmallisemmilla tuokioilla ja keskitempoisemmalla junttauksella. Tämä on heavy metalia ajalta, jolloin heavy metal -käsite hädin tuskin oli olemassa, tai ainakaan lajityypille ei ollut mitään sääntöjä. Juuri albumikokonaisuuksina Black Sabbath paljastaa todellisen runsaudensarvensa. Sitten eräänä päivänä panin soimaan Vol. Mukaan sekoittuu kunnon huutojulistusta, josta tulee mieleen Lemmyn ja Amebixin The Baronin saatanallinen äpärälapsi, sekä omituista hippipsykedeliaa, kolkkoa tuomiometallia, eeppistä heviä ja kaoottista sekoilua. Boarhammerin sakemannikaksikko tykittelee ensimmäisen aallon black metalia Bathoryn, Venomin ja Hellhammerin helvetillisissä tunnelmissa. Kun Hand of Doom -boksin levyt soivat kuvavinyyleiksi harvinaisen hunajaisesti ja mukana saapuva kirjakin on briljantti, Infernon viiteen kirveeseen yltävän arvosteluasteikon huippu tuntuu liian matalalta. Jopa Paranoid soi tuoreen kuuloisesti, koska kuuntelen Sabbath-levyjä kokonaisina. Iommin ikoniset riffit, Butlerin hävytön groove, Wardin kepeänraskas rumpalointi ja Osbournen vallattomasti eläytyvät laulutulkinnat ovat sillä tavalla yhtä, että näillä levyillä soittaa maailman paras bändi, joka taisi tietää parhautensa itsekin. Suorastaan hekumallista sekoilua ja ajoa. Yllätyin yhä siitä, miten monipuolisen evoluution brittibändi kävi läpi kahdeksan ensimmäisen levynsä aikana. Ainakin muutamien kiepautusten jälkeen fiilis on vain kasvanut entisestään. Viime vuosina Black Sabbath on ollut ankarassa kulutuksessa, ja varsinkin bändin kuusi ensimmäistä albumia. Pääpaino on kuitenkin enemmän tai vähemmän rivakassa pikatulituksessa. Jos kuuntelee peräkkäin Black Sabbathin (1970) ja Never Say Dien (1978), voi huomata kärjistetysti, miten kokeileva bändi Sabbath oli jo alussa ja kuinka se ei lakannut revittelemästä koko klassikkokoonpanonsa olemassaolon aikana. Päihteet ja hulluus yhdistävät
KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi TILAA EPISODI episodi.fi/tilaa @episodilehti @episodi_lehti @Episodilehti
Hommassa on mukavasti omaa, mikä ei ole genressä itsestäänselvyys. Rauta-debyytti voisi olla parempi, jos levyn laulupuolta olisi lähestytty hiukan toisesta kulmasta. SOUL INCURSION Eternal Darkness OMAKUSTANNE Jumalauta, kuulkaas, kun toimii! Vuodesta 2021 veivanneen stadilaisryhmän pumppauksessa on todellakin fudua. Kyseisen tiedon löytäminen internetistä ei ole ydinfysiikkaa. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Poorhouse on periaatteessa mielenkiintoinen bändi, mutta harmi kyllä musiikillinen painotus on enemmän vaihtoehtoisessa kuin progressiivisessa metallissa. Mikko Malm HEAVY SENTENCE Warriors of Madness DYING VICTIMS Kerrassaan mainiota eletyn elämän kuluttamalta nahkatakilta ja farmarihousuilta tuoksuvaa duunarihevirokkia Bang to Rights -debyytillään (2021) roiminut Heavy Sentence pysyy uskollisena tyylilleen. Mega BULLET TRAUMA Hunting Season OMAKUSTANNE Uuden aallon crossover thrashiä vääntävä Bullet Trauma lienee Power Tripinsä ja Enforcedinsa kuunnellut, kotoista Foreseeniä unohtamatta. Joni Juutilainen POORHOUSE XII OMAKUSTANNE Puolalainen Poorhouse kieltäytyy ahtautumasta tiukkoihin kategorioihin ja tyytyy kutsumaan musiikkiaan yksinkertaisesti psykedeeliseksi metalliksi. Jokainen biisi on täyttä parhaan A-ryhmän tappoa. Jämäkkä ja vaivatta rullaava thrashinmakuinen kuolo on väkevien riffien, hyvien soolojen sekä kaikin puolin pätevän soiton ja sovitusten juhlaa. Arvostelussa oleva Throat rouhii ronskia mustaa metallia. Yhtyeen kuudes levy pitää kiinni vanhan koulukunnan linjasta eikä lähde seikkailemaan turhan kauas rajojen taakse. Harmillisesti riffilaari tuntuu tyhjenevän vähän turhan nopeasti, eikä kaikkiin kappaleisiin riitä munille potkivaa kitarajujua. Witcfinder Generalin hengessä musisoivalla yhtyeellä on tyyliä ja taitoa, ja myös biisien laatu on pysynyt kiitettävän korkealla tasolla. Ihastuttavan karhean äänen omaavan laulajan tulkitsema uhmakas musiikki on selkeää jatkumoa Motörheadille ja Tankille – aivan kuin elettäisiin yhä 1980-luvun alkua. Basisti-laulaja Count Karnsteinin sopivan horjuva laulutyyli istuu mainiosti musiikin primitiiviseen luonteeseen tuoden siihen oman pikantin lisänsä. Joni Juutilainen CARDINALS FOLLY Live by the Sword SOULSELLER Kotimainen perinne-doom-ryhmä Cardinal’s Folly tarjoilee muun muassa kauhuelokuvista ja okkultismista ammentavaa hevirokkia. Ei sentään ole sama mies mikinvarressa. Ødemarkin musiikilla on hetkensä, mutta lähestymisensä industrial black metalia kohtaan ei ole niin radikaali kuin mies itse ajattelee. Kyse voi olla silkasta tehokeinosta, mutta laulaja Olli-Pekka Särkän vahvasti luomu ja kulmikas suorittaminen ei oikein istu kokonaisuuteen. Ensi sekunneista tietää, että it’s total meno and meining. Lisäksi levyllä mukana olevaa selloa olisi mieluusti kuullut enemmänkin. Meinasin jo heilauttaa tälle neljä kirvestä, mutta paskaakos sitä pihtailemaan ilman pätevää syytä. Perusasetukset ovat kohdillaan, mutta osa kappaleista tarvitsisi vähän enemmän tarttumapintaa. Kahta muuta haikeampi päätösbiisi Give Yourself to the Night on kuin kivan illan päättyminen laskuhumalaiseen kotiinpaluuseen. Ikävä kyllä Infernal Fractalityn kuusi vuotta ottaneen luomistyön hedelmä maistuu hieman raa’alta. Musiikki on tummanpuhuvaa ja synkästi jynkyttävää suomenkielistä raskasta rockia, joka elää vahvoista riffeistä. Hommassa haiskahtavat Cultes des Ghoules, Tormentor ja muinainen Samael, joten lähtökohdat ovat kiinnostavat ja kohdillaan. Laulajan raivoaminen on samaa osastoa varsinkin jälkimmäisen kanssa. Niskaa nytkyttävää, koukuttavaa ja terävän aggressiivisesti paahtavaa death metalia on ilo valuttaa korvakäytäviin. Throatin ensimmäinen ep on lupaava ja ajaton julkaisu, jonka perusteella polakkien liejuinen ja syvältä kumpuava ilmaisu saattaa tehdä jatkossa kovan vaikutuksen. Yhtyeen säveltaiteen ytimessä kuuluu silti selkeästi barokkimusiikin vaikutus sekä System of a Down -henkinen vaihtoehtometalli. Mikko Malm 3RD WAR COLLAPSE Catastrophic Epicenter LETHAL SCISSOR Suomi–Brasilia-akselilta tärähtää kymmenen tulitusta puoleen tuntiin. Kolmen biisin seiskatuumaisellaan se tosin kuulostaa hivenen kepeämmältä ja riehakkaammalta, kuin raskaan työviikon jälkeen pubissa kaverien kanssa rentoutuva työmies konsanaan. Joitain hitaammin junttaavia riffejä lukuun ottamatta Catastrophic Bipolar Architecture. Guttural-osaston mörinät pitävät huolen, että homma pysyttelee kuolometallin brutaalissa päädyssä. Yhtyeen esikoisalbumi on selkeästi kaksijakoinen. Jaakko Silvast THE LAST EON Infernal Fractality SOULSELLER Norjalaisissa keskitason äärimetallibändeissä soitellut Ødemark kokeilee uudella projektillaan kykyjään vuosituhannen taitteeseen viittaavan koneistetun ja ennakkoluulottoman black metalin parissa. Teemu Vähäkangas RAUTA Rauta RUNNING MOOSE Jyväskyläläinen Rauta yrittää periä Lyijykomppanian manttelia, mutta onnistuu ainoastaan herättämään lupauksia. Vaikea sanoa, onko levy lintu vai kala. Tami Hintikka THROAT Blood Exaltation PRIMITIVE REACTION On käsittämätöntä, miksi tämä vuonna 2019 syntynyt puolalaisbändi on nimennyt itsensä Throatiksi – samalla nimellä kun vaikuttaa useamman levyn tehnyt suomalaisbändi. Mutta ei masennuta, oikein lupaava pelinavaus Pasilan pahiksilta. Musiikki lähtee Kovenantin, Thornsin, Trollin ja hetkittäin Limbonic Artinkin pohjilta pyrkien kaiketi määrittelemään tyylille uusia rajoja. Aika turvallisilla raiteilla tässä lopulta suksitaan. Kolmikon toisella pitkäsoitolla tykitellään siis vauhdilla. Eternal Darknessilla on joka osa-alue jiirissä. Biisit on sovitettu napakoiksi, soitettu hyvin ja ne soundaavat hyvältä. Tällä levyllä etenkin Priesthood of Darkness on päräyttävä esitys. Blastbeat nakuttaa, ja kielisoittimet sahaavat raivolla ja voimalla kuin metsätöissä konsanaan. Kaiken lisäksi lauluraidat on miksattu liian pintaan. Vauhtia ja aggressiota löytyy vaikka muille jakaa, ja myös moshpartit ovat kivasti hallussa
Jaakko Silvast BIPOLAR ARCHITECTURE Metaphysicize PELAGIC Hyvin levy-yhtiönsä tarjontaan sopiva Bipolar Architecture yllättää toisella levyllään. Ep saattaa olla parasta, mitä yhtye on saanut aikaiseksi. on World Stage -projektin viides albumi, jolle Peterik on koonnut niin AOR:n reliikkihahmoja (REO Speedwagonin Kevin Cronin, Night Rangerin Kelly Keagy, Grand Funk Railroadin Mark Farner) kuin nuoria kykyjä, kuten oman poikansa Colin Peterikin. Ja sitten tiputaan vaikkapa dronen painajaismaiseen maailmaan. Joni Juutilainen TODOMAL A Greater Good ARDUA Espanjalaisen Todomalin tunelmallinen, hieman Anathema-henkinen doom metal elää raskaista riffeistä ja eteerisistä kitaramelodioista. Dublinilaisten naiivius toteutuksen suhteen on sinällään harmillista, sillä välistä alkukantainen ja reippaasti polveileva thrash soi todella tiukasti ja terhakkaasti. Levyltä löytyy varastettua ja lainattua aivan liikaa, ja esimerkiksi Lost All Control kuin pastissi Metallican menneiltä kulta-ajoilta. Árstíðir Lífsins edustaa jämäköine soundeineen genrensä modernia osastoa, mutta bändi tuo musiikkiinsa mukavasti myös nostalgisia sävyjä. Niin paljon kuin jenkkien räyhäkäs tyyli pohjautuukin 1980-luvun heavy metaliin, vähintään yhtä paljon sen juuret vievät ensimmäisen aallon black metalin pariin, etenkin karheiden raspilaulujen osalta. Biisit etenevät voimalla ja kuvioissa on niskasta nappaavaa otetta. 1 FRONTIERS Legendaarisen Eye of the Tigerin säveltänyt Jim Peterik, 73, on intoutunut vanhoilla päivillään aktiiviseen julkaisutahtiin useamman eri nimikkeen alla. Roots & Shoots Vol 1. Teemu Vähäkangas Árstíðir Lífsins. Mikko Malm PUTERAEON Quindecennial Horror EMANZIPATION Länsinaapurimme Chtulhu-kuolohemmot ovat julistaneet suurten muinaisten sanomaa vuodesta 2008 asti. Bipolar Architecture nykäisee samaan aikaan monesta oikeasta narusta. Alavireinen junnaus vaihtuu sujuvasti mustanpuhuvaan psykedeliaan ja siitä rupisen sludgen kautta hardcore-osaston mättöön. Ep:n mitalla tämä menee mukavasti, mutta pidempi äänite samaa painostusta saattaisi käydä jo psyyken päälle. Ei taatusti mitään uutta, mutta aivan maistuvaisia tuoreita versiointeja, eli tervetullut pikkulevy tämäkin. Christopher Baque-Wildmanin äänessä on paljon samaa kuin Vincent Cavanaghilla, kun taas viipyilevät kitarasoolot tuovat ajoittain mieleen Pink Floydin. Painotukset ovat selkeitä ja musiikkinsa vaikutteet elävät hyvässä harmoniassa. Teodora Goshevan kauniisti laulama akustinen balladi Loss on yksi levyn tunteikkaimmista esityksistä. Vaikka punaista lankaa ei aina löydy, erikoislaatuinen sekoite tuntuu toimivan. Sillekin on kerrytetty mittaa lähes normaalin albumin verran. Metaphysicize on näennäisestä kokeilullisuudestaan huolimatta helposti sisäistettävä albumi. Orgaaninen ja hengittävä soundimaailma tuo levylle intiimiyttä ja tunteen kuin yhtye soittaisi kuulijan olohuoneessa. Genretyypit hyväksyvät, mutta muutoin jälki ei ole hissimusaa koukuttavampaa. Huikean keston ymmärtää bändin musiikin suuria kaaria seuratessa. Tällaisella materiaalilla saattaisi olla mahdollisuus kosiskella suurempaakin kuulijajoukkoa, joten toivotaan Metaphysicizen löytävän yleisönsä. Epicenterillä paahdetaan satatuhatta lasissa. Vauhdilla kiitävän kuolometallin ystäville vahva suositus. 3rd War Collapsen raakalaiskuoloon sekoittuu myös hitunen teknistä kuviointia sekä perinteisempää grindcorea. Osaltaan siitä saa kiittää kekseliäitä rytmisiä jippoja, jotka kuljettavat monoliitteja eteenpäin varsin luontevasti. Sisällöstä kertoo jotain loppuun tällätty lainaversio Running Wildin Riding the Stormista. Teemu Vähäkangas HOUSE OF ATREUS Orations IRON BONEHEAD Kahden täyspitkän jälkeen on näemmä taas minarin vuoro. Tami Hintikka ÁRSTÍÐIR LÍFSINS Hermalausaz VÁN Niin sanotun viikinkimetallin parissa on hankala tehdä uskottavaa jälkeä. Blackmetallisia purkauksia, eeppisiä hymistelyjä ja akustisia hetkiä yhdistelevä Hermalausaz lasketaan ep:ksi, vaikka sen kaksi kappaletta kellottaa lähes kolme varttia. Tami Hintikka CROSSFIRE Switch to Reset WORMHOLEDEATH Mahdollisimman persoonattomasti nimetty Crossfire toistaa samaa virhettä osassa debyyttinsä kappaleita. Kymppiraitaisen musiikki on kaikin puolin laadukasta mutta niin tuttua ja turvallista aikuisrokkia kuin olla ja taitaa. Sama homma melodisempien laulujen kanssa. Parhaina hetkinä timanttia, heikkoina vain hippunen hiiltä. Teknisen post-hardcoren ja black metalin sekoitus vaikuttaa ajatuksena hirveältä, mutta yhtye saa musiikkinsa toimimaan mainiosti. Mega JIM PETERIK & WORLD STAGE Roots & Shoots Vol. Quindecennial Horror sisältää viisi uusioversiointia kolmelta ensimmäiseltä demolta ja debyyttipitkäsoitolta. NAPAKAT 73. Sooloissa on kunnianhimoista yritystä, mutta kun taidot eivät riitä, vaivaannuttavalta kuulostaa. Joni Juutilainen THE OLDEST HOUSE A Worm Through Time I, VOIDHANGER Yhden miehen möyrimistä edustava The Oldest House ei ole ihan tyypillisintä tuomiopäivän mylvintää. Puteraeon on pysynyt läpi vuosien uskollisena omalle tyylilleen, mikä tarkoittaa perusmallisen death metalin tuuttausta. Vaikka turhan pitkien biisien rullaavuus on kauttaaltaan hyvä, ne jäävät heilumaan limboon vailla riittävää maskuliinista rujoutta. Vuodesta 2008 tahkonnut islantilais-saksalainen kokoonpano on onnistunut tehtävässä kuitenkin hyvin, eikä uusin julkaisunsa luo säröä jatkumoon. Sitä on myös hypnoottis-juhlallinen nimibiisi, joka päättää levyn mitä tyylikkäimmillä tavalla. Kaaosta tasapainottaa mystinen rauha. Pitkän olemassaolonsa kunniaksi ja fanien iloksi bändi kaivelee vanhoja. Helppoa kuunneltavaa. HM2hommelit ja kotimaansa kuoloperinne kertovat alan ihmisille, mistä tässä on kyse
Sanoin sitten Väiskille, ettei nyt ahmaista liian isoa palaa kerralla ja annetaan samalla tilaa pienemmille bändeille. – Tässä voi hyvinkin olla mahdollisuus alkaa yhdistellä olutfestareita ja metallimusiikkia. Masis Beer & Metal -tapahtumissa tarjotaan luonnollisesti panimon omia oluita, kuluttajaystävällisin hinnoin. – Mietin, että peruslager olisi ollut aika tylsä, kun taas pils on hieman sellainen bubbling under -olut. 6. Eli varmasti lähtee jano myös moshpitin jälkeen! Palo vakuuttaa. Syväoja myhäilee, että jo parikymmentä bändiä on ottanut yhteyttä kaksikkoon ja ilmaissut kiinnostuksensa esiintymisiin. Palo onkin tyytyväinen, että Syväoja hoiteli musiikkipuolen ja hän itse sai keskittyä panimotuotteisiin. Me tiedetään nyt vielä paremmin, että yhteydenpidon meidän ja keikkapaikan välillä pitää olla jatkuvaa ja kysymyksiin pitää pystyä vastailemaan nopealla aikataululla. Ja mikseipä tapahtumiin voisi osallistua muitakin pienpanimoita. Pienpanimooluesta ja metallista saisi kuitenkin tulla nykyistäkin paremmat ystävät, jos espoolaiselta Masis Brewery panimolta kysytään. – Me tehtiin tapahtumia varten saksalaistyyppinen pils, joka on humaloitu jenkkihumalilla. – Niitä tulee ripotellen koko ajan lisää ja skaala on tosi laaja. – Minäkin olen ollut tauolla keikkahommista melkein 20 vuotta. Palon linjana siis on, että nyt keskitytään ug-metalliin. – Mulle tuli aika nopeasti mieleen Lahden surullisenkuuluisa Frostbite-festivaali vuodelta 2009. Palo alleviivaa, että yleisölle halutaan tarjota hyviä olutkokemuksia sen sijaan, että kyseessä olisi jälleen yksi keikka, jolla ihmiset hörppivät niiden samojen isojen panimoiden tuttuja tuotteita. Palo sanoo, että jos tapahtumat jatkuvat syksyllä, Masis Brewery saattaa tuoda mukaan erityyppisiä oluita. – Opittiin jo ensimmäisestä keikasta todella paljon. maaliskuuta Helsingin Lepakkomiehessä ja 26.–27. Syntyi Masis Beer & Metal -tapahtumien sarja, joista ensimmäinen järjestettiin 27. Tavallaan tiesin kaiken, mutta kyllähän se yllätti, miten paljon eri asioita yhdenkin iltaman järjestämiseen kuuluu, Syväoja kertoo ensimmäisen tapahtuman jälkeen. Musta tuntuu, että me ollaan osuttu ainakin jollain tasolla oikeaan siinä, että tällaiselle metallin ja oluen kohtaamiselle saattaa olla ihan tilausta. Jatkoa seuraa 2. Se on hyvin raikas ja helposti juotava, mutta samalla sitruksinen ja viljainen. huhtikuuta Tampereen Varjobaarissa. MASIS Breweryn Janne Palo ja panimolla työskentelevä Väiski Syväoja olivat puhuneet jo tovin, miten hienoa olisi tarjota metalliyleisölle tapahtumia, joissa kohtaisivat tarkoin kuratoitu metallimusiikki ja valtavirrasta poikkeava olut. tammikuuta Vantaan Skenesalissa. Jos tämä lähtee, niin mistä tietää, vaikka se isompikin tapahtuma vielä toteutuisi. Tapahtumissa voi nauttia oluen ohella muun muassa Gothonyn, Ninetyfive50:n, Möckingbirdin, Vansidianin, Strålen, Mourning Woodin ja Progeny of Sunin musiikista. – Me tehtiin pari vuotta sitten Omnium Gatherumille IPA ja oltiin viime vuonna myymässä oluitamme John Smith -festarilla, mistä syntyi ajatus, että kyllähän olut ja metalli vaan sopivat hyvin yhteen, Palo kertoo. Erikoisolutta ja erikoismetallia Kalja ja rock ovat olleet hyviä kavereita vuosi kymmeniä. Kuluttajat haluavat sitä, mutta ei välttämättä kehdata kertoa, että sille olisi kysyntää. PIIRI AKI NUOPPONEN LA SS I K A R H U LA H T I Masis Breweryn henkilökunta taitaa paitsi panemisen myös rockhenkisen poseeraamisen. 74. Syväoja sattuu olemaan vuonna 1993 perustetun Gothonyn basisti, joten keikkojen toteuttamisen realiteetit olivat hallussa. Suunniteltiin paripäiväistä tapahtumaa, mietittiin sisäfestariakin ja ehkä vähän isompia bändejä, kunnes palautettiin jalat takaisin maahan. – Aluksi lähdettiin maalailemaan tapahtumaa vähän isommalla pensselillä
FIXATION | RYTMIHÄIRIÖ | I AM THE NIGHT | LUNA KILLS | SADISTIC DRIVE | SWANSONG KRYPTA | PRESTIGE | PUTRO IN BLACK | SICK URGE | DOME RUNNER 6 4 1 4 8 8 3 5 3 1 4 7 2 4 2 35 03 14 -2 40 2 PAL. VKO 2024-12