Inferno 03/2016 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

3/2016 I HINTA 8,90 euroa JA IHMINEN LOI JUMALAN KUVAKSEEN. STAM1NA ROTTEN SOUND THUNDERSTONE AGONIZER & DENIGRATE DEFTONES BLOOD CEREMONY ELÄMÄ ON RASKASTA
N U M M I R O C K . OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. F I ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 123 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 123 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N YHTEISTYÖSSÄ:. W W W
Toivottavasti ihastut siihen, miten hyvältä ne kuulostavat. FI.BOSS.INFO | FACEBOOK.COM/ROLANDSUOMI Japanissa sana “Waza” kuvaa taidetta ja tekniikkaa. THE PINNACLE OF BOSS DESIGN & CRAFTSMANSHIP. Waza Craft –instrumentit edustavat BOSSin käsityötaidon ja designin huipentumaa. Neljä efektipedaalia sekä uunituore Boss-vahvistinnuppi kahdella kaiutinkaappioptiolla yhdistävät vintage tonen häpeämättömän innostavaan ja raikkaaseen soundiin. Mielestämme tämä on taiteen, tekniikan ja teknologian kulminaatio
MAALISKUUN UUTUUDET TIDES OF OMNISCIENSE | MARCH 4 TH SPECTRUM OF DEATH | MARCH 11 TH WINTER | MARCH 4 TH IN YOUR ROOM & LIVE IN EUROPE | MARCH 11 TH GRAVITY | MARCH 25 TH SUNRISE TO SUNDOWN | MARCH 18 TH Inferno_FIN_1_1_4c_0316.indd 1 25.02.16 13:31
046 018 024 036 054 02 6 07 8 M AR KU S PA AJ AL A M IK A AA LT O N AD I H AM M O U D A M IK AE L KA R LB O M TI M TR O C KO E TI M TR O C KO E ES TE R SE G AR R A. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Co nvu lse , A So ul Ca lled Pe rdi tio n, Dra ug nim , Mø rke t, He bo sag il 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Sta m1 na 02 4 Blo od Ce rem on y 02 6 Ro tte n So un d 03 Re d Ele ven 03 2 Ag on ize r & De nig rat e 03 6 Th un de rst on e 04 1 De fto ne s 04 6 Mo on sor row 05 4 Pö lky llä : kita rist i Mic ha el Am ott 05 8 Sa lam yh kä : Dis ha rm on ic Or ch est ra No t to be Un dim en sio na l Co nsc iou s (19 93) 06 1 Lev yt, pä äo sas sa Sta m1 na 07 6 De mo t, pä äo sas sa kum ma 07 8 Va nh a liit to: Pro ng , ha ast att elu ssa To mm y Vic tor 08 2 Ku ud es pii ri: Ku sta nta ako itse
WORLD TOUR 2016 WWW.IRONMAIDEN.COM NEW STUDIO ALBUM OUT NOW LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALKAEN 82,50€ LISÄTIEDOT KEIKASTA IRONMAIDENFINLAND.FI KE 29.6.2016 KANTOLAN TAPAHTUMAPUISTO, HÄMEENLINNA SUPPORT SPECIAL GUEST
Olen edelleen henkeen ja vereen fyysisen albumin miehiä, mutta tunnustan myös nykyteknologian erinomaisuuden. Omassa musiikinkulutuksessani ”hidas ja nopea toisto” täydentävät tätä nykyä sujuvasti toisiaan. Kompromissi on tosiasia. Ei jaksa enää. Aiheesta periaatteen puolesta vänkyröinti on kuin tekisi majaa ruumispussiin. MOONSORROW Jumalten aika RED ELEVEN Collect Your Scars HIGH PRIEST OF SATURN Son of Earth and Sky TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT EEVIL STÖÖ Iso vauva Jeesus IHSAHN Arktis. vuosikerta Numero 135 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Tokihan Deftonesin mittaluokan bändin sällin on helppo laukoa moisia, keikkaa kun riittää vaikka ilman levyjäkin. Saturaatiopiste musabisneksen tilasta valittamisessa on nyt saavutettu – myös täällä Tampereen Rautatienkadulla. Lausuma piristää kuin hetkosen kuluttua huulillani piipahtava pullo hyvää indian pale alea, palkinto siitä, että tämä lehti on pian painossa. HEBOSAGIL Lohtu Kompromissi ruumispussissa WORLD TOUR 2016 WWW.IRONMAIDEN.COM NEW STUDIO ALBUM OUT NOW LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALKAEN 82,50€ LISÄTIEDOT KEIKASTA IRONMAIDENFINLAND.FI KE 29.6.2016 KANTOLAN TAPAHTUMAPUISTO, HÄMEENLINNA SUPPORT SPECIAL GUEST 7. ”Nyt muusikot elävät jälleen kiertueillaan ja julkaisevat levyjä biisi kerrallaan, aivan kuin ympyrä olisi sulkeutunut”, Delgado jatkaa. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Kevät ja kaikki. Alkaa tuntua, että eiköhän tämä tästä. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Mikael Karlbom KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 16. Kaikessa on puolensa. Juuri tullut tieto, että Anthraxin Scott Ian haluaisi ”räjäyttää internetin”, tuntuu vuonna 2016 jo todella väsyneeltä vikuroinnilta. Sanotussa piilee silti asiaa hetken puntaroiden vinha perä. ”VÄISTÄMÄTTÖMÄSTÄ muutoksesta kannattaa ottaa kaikki irti ja tajuta se, että loppupeleissä mikään ei ole muuttunut.” Näin toteaa haastattelussamme Deftones-ukko Frank Delgado, aiheena musiikkikentän murros
Levyllä täytyy kuulua himo ja kiima, mutta tämä ei tarkoita, etteikö sitä olisi tuotettu ja lopputulosta mietitty. Täytyy löytää se hetki, jolloin biisit ovat tarpeeksi valmiita mutta vielä riittävän levällään, jotta ne saadaan talteen tuoreina. – Kokoonnuimme 2012 treenaamaan vanhoja biisejä, ja huomasin nopeasti, että uuttakin olisi tuloillaan. Se ei ole varmasti helppo levy ja vaatii muutaman pureskelun ja hampaiden narskutuksen, jotta sen monipuolisuus ja hienous tulevat esiin, kitaristi-laulaja Rami Jämsä vakuuttelee. – Typistyimme alkuvuodesta 2014 trioksi ja huomasimme nopeasti, että nyt on hyvä. Mikä death metalissa lopulta viehättää – miksi soitatte juuri tällaista musiikkia. – Albumille on upotettu kaikki se osaaminen, mitä itselle ja bändille on kertynyt vuosikymmenten varrella. – Oikeastaan luovuus. – Omalla tavallaan se oli helppo tehdä, koska heitimme kaikki ennakko-odotukset nurkkaan ja annoimme luovuuden viedä mukanaan. Kaikessa on kyse ihmisten välisestä halusta liittyä yhteen ja kokea jotain alkukantaista. Taskussa on viimeinkin ”se todella erilainen death metal -levy”, joka saattaa nostaa bändin osakkeiden arvoa kunnolla – tai vaihtoehtoisesti flopata täysin. Oikeastaan ei ole tärkeintä, mitä musiikkia soittaa, vaan kuka soittaa ja kenen kanssa. – Riippuu, miten death metal määritellään. – Minulle Convulse on bändi, jossa voin kehittyä soittajana, säveltäjänä ja ihmisenä parhaiden ystävieni kanssa ja kokea sen jonkin alkukantaisen voiman – päivästä toiseen, vuodesta toiseen. – Uusi tyyli on tarkoituksellinen, mutta toisaalta niiden biisien, jotka ovat tullakseen, täytyy aina antaa säveltää itse itsensä. Levyllä on paljon raskautta, mutta paljon myös ilmaa ja melodiaa, koska pyrin mahdollisimman autenttiseen ilmaisuun. – Hankalinta levynteossa on sävellysprosessin keskeyttäminen ja studioon siirtyminen. Convulse tulee toimimaan niin kauan kuin pystymme luomaan uutta musiikkia. K R IS T IA N K A N G A SN IE M I NELJÄS levynne Cycle of Revenge on valmis. Itselleni death on musiikkia, jonka avulla voin tehdä sen, minkä koen itselleni parhaaksi. Kun bändin saa soimaan instrumenttina, jonka sointi ylittää soittajien henkilökohtaisen panoksen, ollaan hyvän musiikin ja bändin ytimessä. Siinä mielessä levyn biisit syntyivät aika spontaanisti. – Ne, jotka sitoutuivat jatkamaan bändissä, ovat mukana tänäkin päivänä. Melodiset koukut ja jopa progehtava ilme tulivat melkoisina yllätyksinä. Millainen kiekko on itse artistin näkövinkkelistä. En ole kiinnostunut toistamaan vanhaa kaavaa ja samoja biisejä. Nostalgian perässä en jaksaisi soittaa vuodesta toiseen. Bändin groove ja dynamiikka tulevat helpommin esille, kun soittajia on vain kolme. Se ei ole ihan vähän se! Vuonna 1990 ensimurahduksensa päästäneen Convulsen ura on mielenkiintoisessa pisteessä. Kysymys kuului: Kuka bändistä haluaa soittaa vain keikan tai kaksi. Levyn ilme on hyvin vapautunut, ja sen kyllä kuulee bändin soitosta. Aika moni suomalainen vanhan liiton death metal -bändi tuntuu palanneen kehiin tämän vuosikymmenen aikana. Alkukantaista voimaa SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN 8. Oliko tällä asialla mitään konkreettista vaikutusta lopputulokseen. Tulemme kyllä soittamaan World without God -levyn [1991] materiaalia edelleen osana livesettiä, koska hyvät biisit ovat hyviä. Mikä toimi sykäyksenä Convulsen paluulle. Teitte levyn käsittääkseni triona. Kuka haluaa tehdä uutta musiikkia ja sitoutua treenaamaan aktiivisesti
– Kohtelen muita niin hyvin kuin kykenen. Tilanteen aiheuttama turhautuminen poiki kuitenkin jotain hyvää, sillä se toimi sykäyksenä kitaristi Tuomas Kuusisen A Soul Called Perdition -projektille. – Aikoinaan paljon kulutetut Hypocrisy, Dissection, Edge of Sanity, Naglfar, Satyricon, At the Gates, Sentenced, Amorphis ja muut 90-luvun nimet ovat sylkeneet omat musteensa sieluuni. – Kokemukseni musiikkiteollisuudesta ovat kohtalaisen karut, ja haistatin paskat koko diiliripulille. Haluan lasteni kasvavan maailmaan, joka on elämisen ja kokemisen arvoinen, turvallinen ja arvokas koti, josta hekin haluavat pitää huolta. Onko biisit suunniteltu alkujaan PC:n käyttöön. Kuinka olet itse pyrkinyt elämään nykymaailman tilaa kohentaaksesi. Totesin männä vuonna Kivistön Mikolle [PC-basisti], että jos bändi tokenee ja minä roikun vielä mukana, niin sitten tehdään tuoretta kamaa. Biisit olivat itselleni ajankohtaisia ja tärkeitä, joten halusin oksentaa ne asfaltille. Totesin, että ”kaikki pitää, saatana, tehdä itse, että tulee kaavion mukainen eikä sekundaa”. Korostan, että suunta, johon biisit vein tätä levyä viimeistellessä, on kenties hieman eri kuin jos ne olisi jauhettu Pain Confessorin miehistöllä. Kasvatan lapseni arvostamaan kaikkea elämää ja hyväksymään kaikki omanlaisinaan. Kaikki johtui turhautumisesta ja vähän luovuttamisestakin. Ja se, että jollain on omasta mielestään oikeus kajota toiseen tai toisen omaan, päättää toisen elämä... Sitä syvemmälle ei voi sukeltaa! Pain Confessor vajosi pari vuotta sitten ”määrittelemättömän mittaiseen horrokseen”. Millaiseksi itse kuvailisit musiikkiasi. Koskaan ei tietty voi sanoa mitään varmaksi. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ MIKSI päätit perustaa sooloprojektin. Vieraan voi majoittaa, mutta myös vieraalla on vastuu teoistaan. Auttamalla apua tarvitsevia voi auttaa myös itseään, mutta hukkuva ei voi kannatella toista hukkuvaa. Asiaan vaikutti myös yksityiselämän kiireellisyys. Muita soittajia olisi ehkä löytynyt, mutta ajatus oli tehdä koko paska itse, Kuusinen kertaa. Olin haistavinani musiikista ripauksen Hypocrisya sekä monia 1990-luvun ruotsalaisia death/black-bändejä. Nykymaailman helvettiä vastaan 9. Haluan elää rauhassa ja antaa muiden olla rauhassa. Silloinhan tuli seurattua skeneä, kasetit vaihtoivat omistajaa ja kirjeitä tuli ja meni lukemattomia. – Levy lähtee ysärikamasta, ja muut, kenties modernimmat mausteet olen ripotellut siihen päälle. Aikataulutus on työssäkäyvälle perheelliselle hankalampaa kuin teininä, joten karsimalla muuttujia levy oli mahdollista saattaa loppuun. – Suurelta osin, mutta me ei päästy koskaan asiassa eteenpäin ja se levy jäi ainakin tältä erää tekemättä. Otan jokaisen ihmisen henkilönä enkä tuomitse ketään vastoin parempaa tietoa – tai jos näin typeryyksissäni teenkin, tunnustan virheeni ja pyrin muutenkin jatkuvasti kasvamaan ja kehittymään ihmisenä. Eikö mukaan löytynyt sopivia soittajia, vai onko tässä kyse jostain henkilökohtaisemmasta. – Pain Confessorin tulevaisuus on täysin villi kortti tällä hetkellä, ja omalta osaltani se reissu on taidettu rämpiä maaliin asti. Kirjoitit levyn musiikkia Pain Confessorin loppuaikoina. – Homma on erittäin henkilökohtaisella tasolla, eikä projekti ollut kovin harkittu tai jäsennelty. – Uskon, että kaikki lähtee pienistä teoista, ja on hyvä muistaa, että kusipäitä mahtuu joka leiriin. Kun sitten treenikerrat harvenivat olemattomiin ja veto alkoi muutenkin hyytyä, turhauduin koko touhuun. Kerrot levyn olevan ”täynnä inhoa nykymaailman helvettiä kohtaan”
MIKÄLI internetiä on uskominen, jäsenenne ovat kotoisin ainakin Kuopiosta, Laitilasta ja Oulusta. – Pakko kertoa, että meitä lähestyttiin norjalaisen bändin toimesta keikkaviritysten tiimoilta, ja he tiedustelivat siinä sivussa, mitä nimemme tarkoittaa. Keksittiinhän me muuttaa niiden laulukieli suomeksi! Janne heittää. Mutta olishan se nyt siisteintä kuulostaa uniikilta, Otto mietiskelee. Että se siitä uskottavuudesta sitten... Laulatte suomeksi, mutta nimenne on käsittääkseni norjaa. Musta luonto -levy julkaistiin alkujaan noin vuosi sitten. – Itellä tullee mieleen monta bändiä. – Kun muutin Oulusta Helsinkiin, sitä ajautui luontaisesti bändihommiin. – No joo, kun hyppäsin mukaan, neljä biisiä oli niin sanotusti valmiina, ja siinä tilanteessa monet riffit ja sovitusratkaisut tuntuivat melko villeiltä, paikoin jopa rivoilta. Sävellystyöstä vastattiin bändinä, mutta lyyristä inspiraatiota ei tässä maailmanajassa tarvitse varsinaisesti kovinkaan kaukaa hakea, vai mitä Otto. Tyylilajien ristitulessa SYTYKKEITÄ M IK A E L M Ä E N P Ä Ä 10. – Suomen Musiikin siipien suojassa heräsi kysymys, millä keinoin uudelle julkaisulle saadaan lisäarvoa. – Ootko kuullut koskaan Kvelertakia. Jannen kans ollaan tunnettu jo useampi vuosi, eikä muut alkujaan vissiin edes tienneet, että me tunnetaan Jannen kans, laulaja Otto jatkaa. Itse tulin mukaan toimiessani sijaisbasistina eräällä Nistikon Helsingin-keikalla, jolle treenasimme tulevan Mørketin treeniksellä. Kun ei tuo menninkäisistä ja merenneidoista huutaminen oo oikein lähellä sydäntä, sanoitukset painottuvat pitkälti tähän jokapäiväiseen paskamyrskyyn. Kuinka ajauduitte samoihin bändiporukoihin. Yhden viikonlopun se vaati, kun kasassa oli kaksi uutta biisiä sekä yksi häiriintynyt coveri, joka ei kuitenkaan julkaisulle päätynyt. – Nimi on jälleen kerran osa isompaa visiota, jota Seve hahmotteli. Kuutta kirjainta on helppo sommitella eri tarkoituksiin, sana näyttää hyvältä kirjoitettuna ja on sopivan kryptinen, Janne luettelee. Meiltä löytyy taustat emon kanssa flirttailevasta hardcoresta sekä raa’asta black metalista ja grindcoresta aina sleazyyn action rockiin, joten lopputulosta ei voinut ennustaa varmaan kukaan, Janne miettii. Bonuksien kera uudelleenjulkaistu esikoinen osoittaa, että nuoren bändin suunta on oikea. – Musiikillisesti mitään ei ole harkittu, ja mitä tulee tyylisuuntien valintaan, väittäisin niiden valitsevan pikemminkin sinut. Otto [Eräjoki, laulu] oli tuttu grindcoreympyröistä, basisti Janne Leskinen muistelee. Tätäkö se sitten on, kun torniolainen ja savolainen kirjoittavat kitarariffejä ja laitilalainen koittaa pitää rumpujakkaralta käsin hommaa läjässä. Musiikkinne on aika crossoveria. Black metalia, progea ja punkia yhdistelevä Mørket on mielenkiintoinen nimi suomalaisella metallikentällä. Äkkiseltään mieleen ei tule yhtään Mørketiltä kuulostavaa bändiä. Pidättekö omaa soundianne millään tapaa erikoisena tai omaperäisenä. – Bändi lähti Samulin [Väänänen, kitara] ja Severin [Romsi, kitara] visiosta, jota he alkoivat työstää Laurin [Heinonen, rummut] kanssa. Eikö olisi helpointa valita tyyliksi vain yksi selkeä genre. Convergemainen rimpuilu ja ennalta mainitun Kvelertakin hävytön mausteitten ristisiittäminen nyt äkkiseltään. Severiin tutustuin yhteisten Tornion-tuttujen kautta, Samuliin ja Lauriin vasta treeneissä, mutta nekin osoittautui maailman lepposimmiksi jätkiksi. Kuinka tämä uusi painos eroaa vanhasta, Janne. – Rustasin sanat työvuoron jälkeisenä yönä, noin kaksi tuntia ennen ku piti alkaa nauhoittamaan omia osuuksia. Keikan jatkoilla totesimme Seven, Samulin ja Laurin kanssa ajattelevamme musasta hyvin samansuuntaisesti. Mistä bändin nimi on lähtöisin
– Levyjä on tehty jossain määrin keikkoja silmälläpitäen, mutta me on oltu varsin nirsoja, minkälaiset olosuhteet ja tilanteet sopivat bändin musiikkiin. Tämä oli mahdollisuus hioa uusia biisejä rauhassa ja etsiä sitten uutta sopimusta. Tämän kautta voisi sanoa taistelemisen arvoiseksi rutoksi sen materialistisen ulkokultaisuuden ja kaikenlaisen ignorantin sinisilmäisyyden, joka saa päämme tekopyhyyden pensaaseen. – Bathory on viihtynyt soittimessa melkoisesti, mutta yhtä suuri vaikutus on ollut, lukemattomien muiden bändien muassa, niin Mayhemillä, Enslavedillä ja Burzumilla kuin Iron Maidenillä, Metallicalla ja Megadethilläkin. Mitä voitokkaampi tämä ”sota tauteja vastaan” on ollut, sitä kauemmaksi olemme erkaantuneet kuolevaisuudesta ja sen kohtaamisesta. – Tunnelmissa ja teemoissa tosiaan katsotaan silmiin kaiken katoavaisuutta ja matkaa kohti sitä rappion, entropian ja menetyksen kautta. Kuuden vuoden levytystauolta palaava Draugnim on hionut mustanpuhuvan pakanametallinsa jälleen hyvään kuosiin. – Keskityimme levyn jälkeen pääasiassa soittamaan keikkoja, ja kun ne oli hoidettu, yritimme ottaa etäisyyttä biisien tekoon ja kehittää uusia ideoita. Kansikuvasta ja biisien nimistä tulevat esiin kulkutaudit ja kuolema. Uusi levy vaikuttaa aiempia kitaravetoisemmalta. Draugnim ei ole heittänyt keikkoja mitenkään liikaa. Lehdistötiedotteessa mainitaan Bathory, ja olin löytävinäni myös niitä vaikutteita aiempaa enemmän. – Edellinen levysopimus päättyi. Olemme pohtineet, pitäisikö tulevaisuudessa suorittaa pieni syntikkarenessanssi, mutta lopulta päässä soljuvat melodiat tai mielikuvat sanelevat, millä soittimilla biisi toteutetaan. Vaikka yhtiöstä näytettiin alkuun vihreää valoa, jonkin aikaa tästä meille ilmoitettiin, että uutta sopimusta ei kirjoiteta. EDELLISESTÄ Horizons Low -levystä on kuusi vuotta, ja luulin ihan totta puhuen bändin jo hajonneen. Millaiset bändit yleensä viihtyvät soittimissanne. Vuonna 2012 olimme saaneet kasaan kolmisen raakiletta, joita kävimme sitten kuunteluttamassa uuden diilin toivossa. Vuoteen 2015 tultaessa alkoi näyttää siltä, että aika on kypsä. – Siinä missä kärsimys oli ennen läsnä, se on nyt kätketty saattoverhojen taakse. Yhtye kuulostaa lisääntyneestä kitaravetoisuudesta huolimatta yhä omalta itseltään. Olemme pyrkineet tässäkin tapauksessa enemmän laatuun kuin määrään, mikä on tietysti karsinut tilaisuuksia rankemmalla kädellä. Erilaisia huimia bändejä on tullut kuunneltua kilometrin pituisen listan verran, eikä kaikkien listaaminen onnistu millään. – Pitää paikkansa. Oletteko niin sanottu levybändi, jonka materiaali on parhaimmillaan kotona kuunneltuna. Emme missään vaiheessa lähteneet tekemään biisejä kitarapainotteisesti, kitara vain tuli poimittua monesti helpommin käteen. Levyjä on tähän asti seurannut aina jonkinasteinen hiljaisuus, noin sävellysmielessä, ja samat merkit näyttävät olevan jälleen ilmassa, bändi vastaa. Onko näin. Mitä olette puuhastelleet nämä kuluneet vuodet. Laatu ennen määrää METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Jokainen hyvä sävellys jättää jälkensä, oli esittäjänä mikä tai kuka tahansa. Mikä on mielestänne modernin maailman pahin ”rutto”, ja kuinka tätä vastaan tulisi taistella. Keväällä löysimme parhaan kandidaatin, eli Debemur Mortin, jonka kanssa diili tehtiin
Levylle tuli kiskottua myös sen luokan kitarajuttuja, että siinä on penikoille jotain, mistä ottaa mallia. Muuttuminen ja kehittyminen ei ole mitenkään itsetarkoituksellista, mutta meille se on mahdollista, kun tätä hommaa tekee vilpittömästi itselleen. Nykyään tilanne keikkapaikkojen suhteen ei ole aivan yhtä hyvä, mutta halpoja treeniksiä on edelleen paljon ja jengi on kiinnostunut uusista bändeistä. Oulu on toiminut kotina esimerkiksi Brüssel Kaupalliselle, Impaled Nazarenelle, Kauko Röyhkälle, Radiopuhelimille ja monelle muulle ”omaa tietään” kulkevalle artistille. ENSIMMÄISTÄ kertaa Lohtua kuunnellessa iski todellakin harvinainen tunne siitä, että nyt ollaan jonkinmoisen klassikon äärellä. – Ihan ensimmäiset mylläyslevyt olivat jo niin päätyyn asti vietyä kampetta, ettei olisi ollut järkevää jatkaa ihan samalla ladulla. Ja jos renate/cordate on lähistöllä keikalla, kannattaa ehdottomasti mennä ihmettelemään. Ikuisesti marginaalissa SYTYKKEITÄ JE A N -Y V E S M O N N IE R 12. – Perimmäinen tarkoitus on soittaa rokkia ja pitää hauskaa! Me ollaan ikuisesti marginaalissa, eikä koskaan ole pakko tai kiire tehdä mitään. Koetteko, että bändin perimmäinen tarkoitus on muuttuminen ja/tai kehittyminen. Onko tämä levy-yhtiön vinkeitä vai ihan oma terminne. – Toki stressi ja epävarmuus aina vähän piinaavat, mutta äänitysten päätteeksi pystyi toteamaan, että tulipa tehtyä taas hyvin! Bändi on tällä hetkellä todella kovassa iskussa, ja jo ensitahdeista kuulee, että meillä on maailmanluokan rumpali [Pete Miettunen]. Oulu-bändeistä kannattaa tsekata vaikkapa Two Beats Off ja Stolen Kidneys. Itse ajattelen, että tällainen bändi voisi periaatteessa olla kotoisin mistä tahansa kaupungista. – Tämä on ihan itse keksittyä puujalkavitsimarkkinointia ja hatunnosto Ektrolle. Vaikka sydäntä särkee ja on matti kukkarossa, niin tästäkin selvitään eikä vitutukseen voi kuolla! Hebosagil on muuttunut uransa varrella melko paljon. Musiikkianne kuvaillaan ”New Wave of Finnish Suomi Rockiksi”. Kaarlelan Jani ja Paskakaupunni ry otti meitä paljon punkkikeikoille, vaikka soitettiinkin semmosta metallilta kalskahtavaa mekkalaa. Yllä mainittuja Oulubändejä enemmän meihin on vaikuttanut esimerkiksi Viisikon, Veneen ja Ruotomielen tekemiset. Missä vaiheessa tajusitte itse tekevänne aivan järjettömän kovaa levyä. Jos olet kiinnittänyt huomiota levyn sanoituksiin, niin teemat eivät ole hirveän kaukana perinteisestä suomirokista – tosin ehkä sillä erotuksella, että vaikka alkuun ollaan synkissä tunnelmissa, niin levyllä on jotain positiivistakin. Tämä nyt ei tarkoita, etteikö me vielä joskus voitaisi tehdä sludgeosastoa, sen sanelee kulloinkin vallitseva fiilis. – Oulu on hyvä kaupunki perustaa bändi. Entuudestaankin kovana tunnettu noiserockbändi lataa tauluun niin kovat lukemat, että uutta Lohtu-levyä voidaan pitää jo nyt jonkinlaisena genreklassikkona. Alkuvuoden vaikuttavin suomalainen levy tulee Hebosagililta. Minkälaisena koette kotikaupunkinne vaikutuksen musiikkiinne. – Fiilis oli jo treenikämpällä hemmetin hyvä ja energiataso studioon mennessä korkealla, basisti Oskari Kähkönen hekumoi. – Oulun alakulttuuri on ainakin nykypäivänä hyvä kasvualusta kaikenlaiselle kiinnostavalle musalle. – Tätä on aika hankala sanoa omasta vinkkelistä
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN SabatonAnthrax 03-16.indd 1 02.03.16 15:41
Se henkii juuri sellaista fiilistä, jota ihminen odottaa astuessaan raskaamman musiikin juottolaan. Muistan eräänkin helmikuisten torstain joskus viitisen vuotta sitten, kun Helsingissä soitti kahdeksan hevibändiä, kaikki eri paikoissa. PS. Bäkkärille mennessä oven edessä oli aina mimmejä ilman housuja röökillä. Kolmas Inferno tuli Jyväskylään, mutta siellä en ehtinyt käydä. Helsingin Cornerissa kuulin ensimmäisen kerran sekä Opethia että Hevikaraokea. Harmi vain, että Brooklyniin on 6640 kilometriä matkaa. Siellä viihtyi aina se tukkajumala, jolla oli varmaan neljä metriä korkeat hiukset ja joka ei koskaan puhunut mitään. Jotain vuotta myöhemmin Inferno aukesi myös Helsinkiin. Ihan oikeasti. Turun Whiskyssä istun Björn Gelotten ja Anders Fridenin kanssa. Sen ja Cornerin lisäksi pääkaupungin yöelämää ovat vuosien varrella rikastaneet ainakin Masse, Bronx, Nightlife Rock, Dante’s Highlight, Rocktown, Kantis, Darkside ja se pienenpieni rokkimesta Bulevardilla, missä tarjoiltiin Pastista. Silti koin haikeuden tunnetta, kun PRKL tiedotti yllättäen sulkevansa ovensa. Ensimmäinen avattiin Tampereelle. Oulussa oli myös Hevimesta, jossa en ole käynyt kuin kerran, sillä en löytänyt sieltä koskaan ulos. Hevimesta taitaa olla sentään paikallaan edelleen, toisin kuin sen sisarkuppila, joka avattiin Helsinkiin muutamaksi vuodeksi. Ensin ne söivät toisiaan, kunnes nielaisivat itsensä jonnekin keskinkertaisten poprockbaarien unholaan, elleivät sitten vaihtuneet diskoiksi jo tätä ennen. Ei ole aprillia tämä. Syytä ei kerrottu, mutta ympäröivää maailmaa katsoessa ei ole vaikea nähdä, millaista kitkuttelua ravintola-ala tällä hetkellä on, etenkin kuumimpien valtavirtojen ulkopuolella. Kirjoittaja on vuorikiipeilijä. Suomen viimeinen suurempi, aidosti raskaampaan musiikkiin keskittynyt näyttämö sulki esirippunsa 21.2.2016 ja jätti Helsingin pitkätukat enää riffien ja bäkkäribaarien naamannäyttökulttuurin armoille. Jossain vaiheessa Helsinki ja Suomi tuntuivat olevan hevibaarien luvattua tannerta. Steelen mitat ja Bachin syli VOITA MOONSORROW’TA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa Moonsorrow’n 1. Jos katsoi Metal Travel Guidea, Helsinki oli pörinämusiikkimatkailijan nirvana. Siellä istuin iltaa Sebastian Bachin kanssa nauraen vieressä, kun entinen Skid Row -laulaja esiintyi kuin joulupukki, jonka polvelle saivat kaikki tytöt tulla istuskelemaan. Ei ollut mitenkään tavatonta, että Helsingissä soitti useampi yhtye päällekkäin samana iltana ja yleisö koetti sinkoilla keikkapaikkojen välillä. Kun hän kuuli, että olen suomalainen, ensihihkaisuna ei ollut Nightwish, vaan Beherit! Lontoon Crowbar oli myös ihan kiva, Oslon Elm Streetissä ehdin istua illan kolme päivää ennen sen sulkemista, ranskalaisilla on baareissaan kovin lavea käsitys hevistä ja jokaisessa japanilaisessa kuppilassa, jossa olen käynyt, soi Mokoma. Siellä haisee edelleen pahalle, musiikki soi vähän liian kovalla, baarimikotar on kännissä ja kertoo villeistä öistään Steelen kanssa. Ensivisiitilläni taustalla soi Celtic Frost ja baarimikkoina toimivat Peter Steelen ex-tyttöystävä ja Malevolent Creationin basisti, jotka joivat shotteja samaan tahtiin asiakkaiden kanssa. Tai ainakin liian raitis. Jollain mystisellä tavalla sen ei ole tarvinnut muuttua maailman mukana, ja brooklynilainen kellaribaari on saanut pitää pintansa. INFERNO-KOLUMNI TEEMU SUOMINEN PARAS hevibaari, jossa olen koskaan käynyt, on Duff’s New Yorkin Brooklynissa. Minä olin kuitenkin Perkeleeseen liian vanha. Se on ollut nostalgiaa ikään kuin aina. Kerran Salovaaran Mikko pyysi sen mukaan jatkoille, mikä oli vähän pelottavaa. Hevibaareista on tullut toistaiseksi taas vain nostalgiaa, ja Metal Travel Guiden Helsinki-sivun voisi melkein sulkea. Onhan noita. Sitten olivat tietenkin myös tämän aviisin mukaan nimetyt ja sisustetut Inferno-baarit. En ole uskaltanut yrittää onneani uudelleen. Hän vahvistaa kyllä jokaiselle halukkaalle edesmenneen poikaystävänsä varustuksen oikeat mitat. Vielä kun niistä lähes jokainen ryhtyi jossain vaiheessa järjestämään keikkoja, pitkätukilla oli melkoisesti runsaudenpulaa iltojenviettopaikoista. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuunteluja. Ainoastaan toinen jäi elämääni. Onneksi Duff’s on ja pysyy edelleen. Ennen hevibaareja oli meillä Suomessakin. Ulkona tupakkapaikalla ajauduin syvään keskusteluun Bathoryn aikakausien parhaimmuudesta, kun kalifornialainen farkkuliivikaveri tivasi, kumpi oli parempaa, ne black metalvai viikinkiajan levyt. Ainakin siksi aikaa, kunnes liki jokaisen helsinkiläisen hevijuottolan toiminnassa mukana ollut Tony Taleva keksii seuraavan siirtonsa. Oulun Nuclear Nightclubilla oli naapurissa strippibaari, jonka takahuone sijaitsi Nuken bäkkärin vieressä. Osoitehan on www.inferno.fi. SKA BA. Vaan niin kuin aina, baarit hiipuivat lopulta yksi toisensa jälkeen pois. Torstaina. Puhuin heidän kanssaan kuulemma aivan sujuvaa ruotsia, vaikken itse tiennyt sitä osaavani. huhtikuuta julkaistavan Jumalten aika -albumin. Lopulta Helsinkiinkin jäi isommista yökerhotyyppisistä raskaan sarjan anniskelupaikoista enää PRKL-klubi, jonka suosio perustui ainakin osittain siihen, että se oli genrensä ainoa yrittäjä
Steelen mitat ja Bachin syli DISTRIBUTED BY ONLINE SHOP, BAND INFOS AND MORE: W W W.NUCLEARBL AST.DE WWW.FACEBOOK.COM/NUCLEARBLASTEUROPE Inferno FIN Sammelanzeige 03-16.indd 1 03.03.16 09:39
Sulata pinaatti kiehauttamalla kattilassa. Sekoittele ja anna lämmetä niin, että aromit irtoavat mausteista ja sipuliseos saa mukavan värin. Mitään intialaistyyppistähän tässä musiikissa ei ole, mutta sitäkin enemmän löytyy mehevyyttä, sävyjä ja sielukkuutta, eli niitä ominaisuuksia, joita on hyvä olla ruokapöydässäkin.” 16. Varo, etteivät kuivat mausteet kärtsää pohjaan. Jokin kerta pitäisi esimerkiksi kotitekoinen paneerjuusto, joka olisi toki muutenkin paremmin intialaistyyppiseen sapuskaan sopiva. Ulkonäköhän tässä ei ehkä ole kaikkien mielestä maailman houkuttelevin ja makumaailmakin saattaa olla tottumattomalle hieman jyrkkä, mutta meikäläiseltä tämä repii joka kerta niin sanotusti pohkeet irti. Lisää hienonnettu pinaatti ja paistele hetki sekoitellen niin, että mahdollinen ylimääräinen neste haihtuu. Vaikka intialaistyyppinen feta-pinaattimuhennos on hippiruoka, raavaammankaan lihansyöjän ei kannata pelätä salakavalaa beatlesöitymistä. Riisivesi on syytä laittaa tulille, ettei unohdu. Tässä vaiheessa on hyvä tarkistaa suola ja lisätä tarvittaessa tulisuutta sopivalla aineella. 5. Ota muhennospata pois levyltä. Tässä välissä ehtii hyvin keitellä sen riisinkin, ohjeen voi katsoa paketin kyljestä. 2 Sulata voi padassa. Älä hämmästy runsaasta määrästä, sipuli imee sen kyllä. Mausteiden määrää voi toki lisätä, mikäli kaipaa enemmän potkua, mutta itse satsaisin enemmän tuoreisiin aineksiin eli chiliin, inkivääriin, korianteriin ja valkosipuliin kuivamausteiden sijasta. Sekoita joukkoon tomaattimurska ja anna kiehahtaa. Jos lopputulos jytisee liiaksi, sitä voi yrittää miedontaa esimerkiksi bulgarianjogurtilla. Muista myös, että feta on suolaista ja tuo vielä lisämakua muhennokseen. 6. L. Sipuli–tomaatti-pohja toimii tässä oikein hyvin, ja fetan voi halutessaan korvata jollain muulla sopivaksi katsotulla aineksella. Tämä ruoka muodostui osaksi säännöllistä ruokavaliota viimeistään siinä vaiheessa, kun kasvimaalta alkoi saada pinaattisatoa vähän liiankin kanssa. Teelusikallisella sokeria saa maut pyöristymään mukavasti. Soseuta seos sauvasekoittimella hienoksi puuroksi. Lisää valkosipuli, inkivääri ja chili. Älä kuitenkaan enää keitä muhennosta, ettei feta sula liikaa. Tähän reseptiin sopii paremmin kiinteämpimaltoinen feta, mutta ei maailma kaadu, vaikka se vähän murenisi kastikkeen joukkoon. Valuta sula pinaatti lävikössä ja painele kauhalla ylimääräinen neste pois. Burnside – Mississippi Hill Country Blues ”Yleensä en jaksa kuunnella keittiössä mitään hirveää paukutusta. Pienennä lämpöä ja anna muhia kannen alla parisenkymmentä minuuttia välillä sekoitellen. Hienonna inkivääri, valkosipuli sekä chili ja pilko sipulit. Kuullottele pehmeäksi, älä paista liikaa. Mahdollisuudet = loputtomat!” Megan tuomio: ”Intialaisia eväitä ei ole ollut HCC:n historiassa kuin kerran, ja tästäkin alkaa olla lähemmäs kahdeksan vuotta (#58/2008, Ghost Brigaden Jullen ei-lampaisa lammaspata). TARPEET • 300 g (2 ps) pakastepinaattia • 400 g fetaa (ei light-paskaa) • 2 prk (400 g) tomaattimurskaa • 3 keskikokoista sipulia • 50 g voita • pari palkoa tuoretta chiliä • peukalonkokoinen köntti tuoretta inkivääriä • muutama valkosipulinkynsi • garam masala -jauhetta • curryjauhetta • korianteria • paprikajauhetta • hunajaa • suolaa • sokeria • lisukkeeksi basmatiriisiä Tee näin: 1. Lisää joukkoon 1–2 teelusikallista garam masalaa, currya, paprikajauhetta ja korianteria sekä vajaa ruokalusikallinen hunajaa. Anna fetan lämmetä hetki niin, että se hieman pehmenee. Myös vegeysastetta lienee helppo tuunata kireämmäksi korvaamalla voi öljyllä ja feta esimerkiksi sopivalla tavalla valmistellulla tofulla, kikherneillä, jättipavuilla tai muulla vastaavalla. Intialaiset maut ovat varsin erilaisia ja vahvempia länsimaiseen, etenkin suomalaiseen, keittiöön verrattuna, ja Antin resepti sopii hyvin tähän ruokakulttuuriin tutustuvalle – se on kuitenkin miedoimmasta ja tutuimmasta päästä. Kokatessa saa olla sopivan lungi tunnelma, ettei tule hätiköityä turhaan. Lisää seuraavaksi sipuli ja anna pehmetä sekoitellen. Nosta pata takaisin levylle ja anna kuplia vielä jonkin aikaa. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Intialaistyyppinen feta-pinaattimuhennos Monenlaisesta hardcoreja metallimyllerryksestä tuttu, nykyään pelkästään Coughdustin juurevaan möyrintään keskittyvä huutaja Antti Murtonen ei jarruttele myöskään köökin puolella. Riisi ja avokätinen fetan annostelu pelastavat.” ANTIN KOKATESSA SOI: R. 4. Antin luonnehdinta: ”Alun perin ystävältä saatu resepti, joka on osoittautunut pienen modauksen jälkeen oikeinkin suunmyötäiseksi. 3. Pilko feta arpakuution kokoisiksi paloiksi ja sekoita varovasti joukkoon. Varmista aineksen hienojakoisuus leikkuulaudalla veitsen kanssa. Näiden kahden reseptin perusaineksissa on yhteneväisyyksiä, mutta lopputulos on silti varsin erilainen. Monipuolisuutta piisaa, kun resepti viittaa kaukaiseen itään ja musiikki kajahtaa lännen syvästä etelästä
Voin sanoa, että upeat ja nerokkaat melodiat, soittotaito, uskomattomat kitarat riffeineen ja Papa Emerituksen maaginen ääni ovat kolisseet useamman kerran mieleni sopukoihin ja saaneet juoksemaan lenkkipoluilla kahta kauhiammin kera ilmakitaroiden ja nyrkkienheiluttelujen, siis lähtemätön vaikutus. Olo voi olla, kuin kivellä päähän viskattu. Varsinkin, kun ollaan näin ravistavien ja ainutkertaisten äänien äärellä. Havahuttavaa, miten toivoisinkaan, että ihimiset, me rupusakki ymmärrettäisiin ajatella ja pitää huolta toisistamme, vaikka mimmosia olisimmekin. Infestissumam-albumi vuodelta 2013 ja tuorein Meliora-levy vuodelta 2015 olivat saman tien polvilumpiot sijoiltaan saavia ja ottivat välittömästi odottavan mielen haltuun monipuolisine veisuineen. Tuska Open Air järjestää yhdessä Infernon kanssa kilpailun, jossa on mahdollisuus paitsi saattaa oma tekstinsä Infernon sivuille myös saada kouraan kolmen päivän Tuska-lippu. Tämä bändi ja biisit ovat uineet sieluni syövereihin ja riuhtoneet tietyt kellarin ovet suorastaan saranoiltaan irti. Kyllä, hyvällä ja aidolla musiikilla on ääretön voima, se parantaa ja lievittää ahdistusta, jonka moninaiset asiat ovat tässä ajassa synnyttäneet. Kiitos ja aamen. Muistakaa rakastaa, rakastaa niin helevetisti, sillä joku ruma päivä kuolo korjaa kaiken ja meistä tulee vielä yksinäisempiä haahuilijoita. Jokaiselle kevään Infernolle on pyhitetty oma Tuska-artisti, ja osallistujan pitää kertoa, miksi se on maailman paras. Kadotukseen käypi meidän tie joka tappauksessa ja tuomionpäivä pilikistää. Tsekkaa seuraava skaba Tuskan Facebookista! Sinun juttusi Infernoon. Ensimmäisenä vuorossa oli Ghost. Tämä kerrassaan upia okkultistinen metalliyhtye, joka levittää pimiänloistettaan ympärillemme ja huhuilee pirua, tai itse saatanaa. Näinä tuskaisina aikoina on hienua, kun jokin asia on ja pysyy! Tuo riipivä synkkyyden kauno, rakkaus musiikkiin ja sen tekemiseen, jota tarjoilee koko komeudessaan ruotsalainen uljaisiin kaapuihin kääriytynyt Ghost. Tuonpuoleisen sanansaattajat ovat ottaneet kyllä tiukalla otteella kiinni kaihon syömästä rangastani ja kuiskuttelleet kauniisti korvaani. ”HYVÄT infernaaliset ihimiset, tornihuhuan täältä pohjosen kirkontornista tarkoituksenani sanoa pari tärkeää asiaa bändistä nimeltä Ghost, ja nuin muutenkin elämän tosiasioista. Että ooppa oma ittesi vaan ja seuraa syäntäsi! Vielä se aurinko paistaa paskakassaanki, aina on toivua. Ghost tarjoaa ja tuo juuri sopivaa hämäränhäikäsyä eksyneen elämään, saa riehumaan, hillumaan ja ottamaan moshausmyllytykset kera ilimakitarasoolojen, olippa sitte missä vaan, yksin tai yhesä, selevin päin tahi pikku kekkulissa. Ghost on avannut uusia mielenakkunoita, jotka ovat tuoneet vahvistusta ja nurinkurista uskoa, toivoa sekä rakkautta. Sitä musiikkia, joka saa meidät yhdistymään, tuntemaan, pohtimaan ja olemaan olemassa. Ghostin alkukantaisen jämäkät sulosoinnut pulppuavat kouriintuntuvasti ja saavat sydämen väräjään, aika saatanallisestikin. Kerrassaan järjettömän hienoja lettuja, mystistä, huhu! Ja ah, mitä kansitaidetta ja orkesterin ulkoinen oleminen yleensäkin, henkiäsalapaavaa! En kuitenkaan ihmettele, että bändi jakaa mielipiteitä, protestanteilta kääntyvät niskat nurin, jos sikseen. Debyyttimittelön voitti Tiina Pelkonen, jonka teksti löytyy ohesta. Arvostakaamme Kyllikit ja Kaalepit loistavaa musiikkia ja ääntä, jota kaikki ei edes pysty kuulemaan. Outo tyttö ehkä olenkin ja muut kansalaiset vieroksuen katsovatkin kummallista liikuntakäyttäytymistäni, niin tässä välin voin kertoa, että se ei hetkauta pätkääkään. Rakkautta armahat kippuravarpaat 666!”
Stam1nan tuntevat voivat arvata, ettei teemojen käsittelytyyli ole kovinkaan positiivinen. – Ensinnäkin debyyttilevy teki aikoinaan sellaisen vaikutuksen, että se oli aika itsestään selvä valinta. Vähitellen aukeavan tarinan aiheet tuntuvat liittyvän sosiaaliseen mediaan, digitalisoitumiseen ja kuviin. – Viimeinen Atlantis taas päihitti tässä kamppailussa Rajan siksi, että siitä saatiin mallikkaasti sellainen kokonaisuus mitä haettiin. – Jos Viimeinen Atlantis -levyn teema sai alkunsa siitä, että luin Tiede-lehteä ja siellä oli kuva jääkarhusta jonkin pienen jääkokkareen päällä, niin tämän levyn kohdalla ahdistavana lähtöaiheena oli verkosta löytyvät päänleikkausvideot, Hyrde valottaa. Laulajakitaristi Antti Hyyrynen kertoo tarinoita irtopäistä, levykokonaisu uksien arvostamisesta ja kainalopieruist a. Ihminen leikkaa itseään Tämä lehden kanssa samana päivänä ilmestyvä Elokuutio on enemmän tai vähemmän teemalevy. Uudet kymmenen käskyä on myöskin mainittu monesti Stam1inan parhaaksi. Siihen palataan toistuvasti eri yhteyksissä. Levyn visuaalinen puoli ja tarinallisuus muodostivat yhtenäisen paketin. Kyllä meinasi silmäkulmat kostua jälkeenpäin, kun tajusi, millaisen urakan oli tullut tehneeksi. Stam1na on saanut uuden Elokuutio-levynsä valmiiksi, ja helmikuun alussa sen julkaisupäivää odotellessa häntä työllistää toinen maineikas yhtyeensä. – Ihminenhän tavallaan leikkaa itsestään palan pois joka kerta, kun hän laittaa itsestään kuvan eli ikonin sosiaaliseen Stam1na on vakiinnuttanut paikkansa suomalaisen metallin kirkkaimmassa kärjessä. Intensiiviset treenit ovat saaneet Hyrden sisäisen kalenterin sekaisin, ja mies saapuukin haastatteluun reilut puoli tuntia myöhässä. Peräkkäisinä päivinä soitettujen keikkojen teemana oli vetää neljä eri Stam1nan levyä läpi kokonaisuudessaan. Kuinka juuri Stam1na (2005), Uudet kymmenen käskyä (2006), Viimeinen Atlantis (2010) ja SLK (2014) päätyivät mukaan. Käydään Wöyh!-asioita läpi myöhemmin. Nocebo taas jäi pois varmaankin sen takia, että SLK:ta haluttiin tuoda uutena levynä silloin enemmän esiin. Valittavana oli kuusi siihen mennessä ilmestynyttä albumia. – Virallinen totuushan on, että kyselimme vähän sosiaalisessa mediassa, mitä fanit haluaisivat kuulla. Zaanihan taas kiersi Sami Hedbergin tuotantotiimissä tämän ennätyksellisellä 365-kiertueella, Hyrde pohjustaa. Nyt yhtye julkaisee seitsemännen levynsä Elokuution. Jotenkin tämä uskontoperäinen vihamielisyys ja toisaalta se, että ihminen nähdään nykyään voittopuolisesti digitaalisten viestimien kautta, nivoutuivat jonkinlaiseksi kantavaksi mielikuvaksi. Mutta raaka totuus on taas seuraava, Hyrde pohjustaa. – Minä olen vain niin lopen kyllästynyt siihen, kuinka valtavirtamedia promotoi suoraan tällaisten ihmisvihamielisten ryhmien ja uskonnollisten liikkeiden asiaa julkaisemalla kyseisiä videoita. – Istuskelimme itse asiassa tänään hyvän ystäväni, stand up -koomikko Zaanin [Jean-Eric Chaument] kanssa ja puhuimme tästäkin kokemuksesta. – Ymmärsimme tapahtuman ainutlaatuisuuden ja otimme kaikki keikat talteen monikamerataltioina. Monet puhuvat vieläkin, että ensimmäinen levy oli paras. Esimerkiksi Atlantis-keikalla äänityspuoli petti pahasti, emmekä ole vielä tähän päivään mennessä saaneet tehtyä päätöstä, mitä kokonaismateriaalin suhteen tehdään, Hyrde harmittelee. PÄÄTÖNTÄ PÄÄTÖNTÄ MENOA A ntti ”Hyrde” Hyyrynen on kiireinen mies. Kokonaisuuteen liittyi myös eräs ikävä puoli. – Siinä tuli mietittyä omia mittavimpia tai ennätyksellisimpiä juttuja, ja kyllähän se Provinssin tempaus vie voiton tässä mielessä. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT MARKUS PAAJALA MENOA 18. Projekti kuitenkin vähän kosahti. Se sopi sikälikin tarkoitukseen pirstaleisempaa Rajaa paremmin. Keskeisenä elementtinä oli juuri ajatus irtileikatusta päästä. Se on ollut kirkkaasti eniten työtä vaatinut homma. Herrasmiehenä tunnettu rokkari pyytelee vuolaasti anteeksi, ja haastattelu pääsee alkamaan hyvissä tunnelmissa. Muutaman päivän päässä odottaa Wöyh!-bändin kiertueen aloittava, Espoon Sellosalissa Ulpu Dance Companyn kanssa toteutettava erikoiskeikka, jota muun muassa Rumba ylisti myöhemmin sanoilla ”venkoilevan progen ja tanssin kitkaton avioliitto”. Idea sai myös symbolisempia ulottuvuuksia. Stam1na nimittäin toteutti kesällä 2015 yhdenlaisen historiallisen projektin soittamalla Provinssissa neljä keikkaa neljällä eri lavalla. Aluksi puhutaan kovasta treenaamisesta ja ainutkertaisista spektaakkeleista
PÄÄTÖNTÄ PÄÄTÖNTÄ ”Sanottakoon se vielä kerran ääneen, että maailmassa lauletaan ihan tarpeeksi rakkaudesta. Unohtakaa se koko tylsä rakkaus-sana.” 19. Siihen ei auta edes se, että Juice on tainnut sanoa, että kaikki kappaleet kertovat joko rakkaudesta tai siitä, ettei ole rakkautta
Määrittelen itseni yksinkertaisesti humanistiksi. Haluan vain herättää kysymyksiä siitä, onko tämä nykyinen kehitys se paras suunta. – Ei halua kirjoittaa mitään suoria henkilökohtaisuuksia. Oli se sitten jokin vekkuli staminamainen sanaleikki tai muu laajennus. Jos se ei olisi näin, minulla olisi paljon tärkeämpääkin tekemistä. Tai se, mitä YleX soittaa tällä hetkellä, sehän on sietämätöntä kamaa. – Toisaalta olen kiinnostunut poliittisesta retoriikasta ja siitä, kuinka suostutellaan ihmisiä tiettyihin asioihin. Sama pätee hänen yleisempään ajattelumaailmaansa. Siihen ei auta edes se, että Juice on tainnut sanoa, että kaikki kappaleet kertovat joko rakkaudesta tai siitä, ettei ole rakkautta. Jos menen tekemään jonkin asian levylle asti, sillä pitää, jumalalauta, olla painoarvoa. – Olen yrittänyt pitäytyä oman sanomani julistamisessa. Se on muutenkin itsestään selvää, että kaikki tulee tekstittäjästä itsestään. – Sanottakoon se vielä kerran ääneen, että maailmassa lauletaan ihan tarpeeksi rakkaudesta. – Elokuutio maalailee omalta osaltaan kauhukuvaa. Se on jotain ihan muuta kuin mihin itse tottui pikkulemiläisenä 1980ja 90-luvuilla. – Olen sanonut monesti, että vihaan sanoittamista. Niistä kertominen on se helppo tie. Tämä oli tällainen ajatusleikki, josta halusin tehdä tekstejä. Omasta mielestänihän kaikki uskonnot olisi syytä kieltää. Liityin juuri Lappeenrannan vapaa-ajattelijoihin ja olen löytänyt siitä suunnasta jotain ammennettavaa omaan maailmankatsomukseeni. Sanasta miestä Hyrde myöntää itsekin, etteivät hänen sanoituksensa aukea kertaistumalta. Hyrde on silti itsekin mukana koko sopassa ja päivittää muun muassa Stam1nan Instagram-tiliä. Ymmärrän, että teemme julkista työtä ja meidän täytyy osallistua vahvasti sosiaaliseen mediaan. Väistämättäkin tulee aina mieleen, että tähän kohtaan täytyy ladata jotain suurempaa. Onko tämä sanojen vääntäminen tarkoituksellista, tietynlaista henkilökohtaisuuden välttämistä. Näin tai noin voi tapahtua. Se oli jotenkin inhottavaa. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että siinä anarkiassa ja muita kumartamattomassa käytöksessä oli jokin järki. – Tähän on helppo vastaus: rehellisesti sanottuna en osaa kirjoittaa suoremmin. – Ehkä tässä ahdistaa lyhyesti sanottuna eniten se, kuinka ihmiset muuttavat käyttäytymistään niin paljon ja nopeasti. – Me eriydymme koko ajan enemmän toisistamme, mutta samaan aikaan kaikki maailman kauhut tulevat meille tuohon pieneen laatikkoon, älypuhelimeen. Meillä on 54 000 seuraajaa Facebookissa, ja pääosa markkinoinnista tapahtuu, valitettavasti, sähköisen median kautta painetun median sijaan. En pysty tekemään kuin Herra Ylppö ja kirjoittamaan, että pojat ei tanssi. Siitä ei saa itselleen yhtään mitään.” T E E M U LE IN O N E N 20. Mutta kun siihen liittyy se, että on jokin tärkeä asia, jonka haluaa sanoa. Ainahan minä olen kironnut auktoriteetteja. – Jotkut ihmiset ajattelevat, että Apple pelastaa maailman. Jokaisella on samat rakkaushuolensa ja keski-iän kriisinsä. Unohtakaa se koko tylsä rakkaus-sana. Lapset ja nuoret ovat neljän seinän sisällä ja seurustelevat laitteidensa välityksellä aivan uudella tavoin. – Vihasin aikoinani punkkia ja niitä räkäisiä siilitukkia, jotka pyörivät Lappeenrannassa ja joivat kiljua. Siitä lauletaan monella levyllämme. Kun kuitenkin mennään pois henkilökohtaisuuksista, päästään jonnekin arjen yläpuolelle. Toisaalta, jos antaa esimerkin, kannattaa aina liioitella. Otetaan vaikkapa nuorten kanssakäyminen – nykynuoret joutuvat kamppailemaan paljon suurempien kysymysten kanssa kuin itse jouduin aikoinaan. He elävät pelossa, joutuvatko syrjityksi julkikuvansa, vaatteidensa ja muun vuoksi. Haastatteluista on saanut jotain vihiä, mikä miehen maailmankatsomus on, mutta ainakaan tämän jutun tekijä ei ole onnistunut luomaan aiheesta lopullista kuvaa. Ihminen raamittaa ja rajaa itsensä sillä tavoin. – Muuten en oikein tiedä, kokevatko ihmiset minua mitenkään mielenkiintoiseksi sanomaan jotain vaikkapa politiikasta tai muusta vastaavasta. Hyrde kehuu miltei heti perään Maj Karman uusia kappaleita. – Enhän minä mikään pässi asian suhteen ole. Kaikki Stam1nan sanoitukset tekevän Hyrden mukaan yksi Elokuution kantavista teemoista on perinteisen uskonnon lisäksi katteettoman suuri usko teknologian pelastavaan voimaan. mediaan. Tällaisia uskontoon verrattavia suuntauksia voi tulla lisää. Kyse on siis erilaisista lähestymistavoista, ei arvottamisesta. Itse seuraan päivänpolitiikkaa sen verran kuin perusveronmaksajana täytyy, päivittäin. Suhde sosiaaliseen mediaan ja verkkomaailmaan on siis vähintäänkin kriittinen. Tämä on hämmästyttänyt itseänikin. ”Jos puhutaan vaikka jostain suomiräpistä, niin olen häpeissäni sitä tekevien puolesta. Mutta en minä, helvetti, pysty ottamaan mitään poliittisia kantoja, se on niin iso suo. Stam1nan sanoitukset ovat monitulkintaisia ja sisältävät jos jonkinlaisia uussanoja
Koko se elämys ja kansikuvien katselu on tärkeää. – Eli jossain määrin minulle sanoittajana on langennut jo aiemmin rooli, että minun pitää poimia tarjottuja ideoita käyttöön. – No, se riippuu, keneltä kysytään. Miten vitussa he ovat pystyneet tekemään sen. Sikäli nostan hattua vaikkapa uudelle Swallow the Sun -triplalevylle. – Kyllä pankki tyhjeni Elokuutioon. Myyjä sanoi, että tässä on teille hyvä soitin. Nytkin häneltä tuli levyn avainbiisit eli levyn avaava Ikoneklasmia sekä D.S.M. Niissä mainitaan, että levytysprosessin alussa oli ajatus tuplalevystä, jonka osat julkaistaisiin erikseen, kappaleita kun oli tarjolla niin paljon. – Hän on tarjonnutkin jo jotain ideoita. – Erityisesti ajattelen kuitenkin levykokonaisuuden parasta. Kaikki myös tietävät, että minä tekstittäjänä tiedän, mikä juttu sopii mihinkin. Onko tämä ajatus yhä elossa. Pässin maine Liikkuva kuva on Hyrdelle tärkeää myös siksi, että hän ollut noin kymmenen vuoden ajan osakkaana kouvolalaisessa Medialouhos-firmassa. Bändihommat tulivat myöhemmin vähän vahingossa. Kaikkiaan valmiita demoversioita taisi olla 26 kappaletta. Bänditkin saattavat julkaista vain kappaleita, eivät levykokonaisuuksia. Albumi on konkreettinen, albumi on kauniinmuotoinen pyöreä juttu, albumi kuunnellaan alusta loppuun, Hyrde luettelee. Musiikkivideotaide voi olla täsmälleen yhtä tärkeää kuin itse albumi. Jokainen levy on sekä tapaus että alusta loppuun asti merkityksellinen kokonaisuus, niin sanotusti statement – oman aikansa todistuslausunto. – Tämä on mennyt näin pitkälle. Seuraava askel voisi Hyrden mukaan olla se, että kosketinsoittaja Emil ”Hippi” Lähteenmäki astuisi mukaan sävellysrinkiin. Ei ehkä meidän elinaikana, mutta pahaa siivoa jätämme jälkeemme. Siinä on vain yksi vika. – Me edustamme Pekan kanssa perinteisempää Stam1na-linjaa. Samaa ajattelua voi jatkaa vielä musiikkivideoiden puolelle. Levy on yhtenäinen maailmansa. Hurraa! Onpa isoja elämyksiä. Minulle oltiin ostamassa cd-mankkaa. Kokonaisuuksien taide Deftonesin laulaja Chino Moreno kertoo lasvegasilaisen Komp 92.3 -radioaseman tuoreessa videohaastattelussa, kuinka levykokonaisuudet eivät ole enää niin tärkeitä Deftonesille. – Tajusin jo silloin, että haluan tehdä niitä aikuisenakin. Minulla on ehkä ne monimutkaisimmat harmoniat ja muut, ja Pekalla on sitten ne jyräbiisit. Samanlaista asennetta on havaittavissa läpi musiikkimaailman, myös albumikonseptia kunnioittaneen raskaamman rockin parissa. Uusille tuulillekin löytyy ymmärrystä. Basisti Kai-Pekka ”Kaikka” Kangasmäki sai ensimmäisen sävellyksensä Viimeinen Atlantis -levylle, ja nykyisin hän jakaa jo suurin piirtein yhtä suuren sävellysvastuun Hyrden ja soolokitaristi Pekka ”Pexi” Olkkosen kanssa. – Isäni antoi tähän huomaamattaan opin jo vuosikymmeniä sitten. Kun nyt olikin tuollainen määrä biisejä, siinä olisi tosiaan ollut mahdollisuus toteuttaa esimerkiksi sama, minkä Opeth teki aikoinaan Deliverance/Damnation-kokonaisuudella. – Jos puhutaan vaikka jostain suomiräpistä, niin olen häpeissäni sitä tekevien puolesta. Tai se, mitä YleX soittaa tällä hetkellä, sehän on sietämätöntä kamaa. – Tajuan toki sen rakenteellisen ajattelutavan, että biisit ajatellaan yksittäisinä juttuina. Sillä ei voi kelata kappaleita, vaan ainoastaan vaihtaa seuraavaan biisiin. Aiemmin olemme levyttäneet kaikki kappaleet, joista on tehty demo. Tunnustettakoon, että vaikkapa Wöyhin Kaskelotti-kappaleen c-osa osa oli aluksi tarkoitettu Stam1nalle. – Nykymeininki muuttaa koko musiikin nautinnon pikaruokapaikan kerta-annokseksi. Näiden kaikkien elementtien välinen balanssi on mennyt ihan luonnostaan. – Onhan meillä ollut esimerkiksi tapana kierrättää riffejä. Siihen tiivistettiin paras osa siitä materiaalista, jota oli ehdolla. Ei ole mitään järkeä julkaista kahta taidetta, jotka olisivat täysin vastakkaisia. Stam1na tuntuu kuitenkin uskovan jo edellä kerrotun perusteella kokopitkien levykokonaisuuksien voimaan. Mutta monessa mielessä ollaan menossa kohti tuhoa. Tämän levyn osalta esitin jo hyvin varhaisessa vaiheessa muille oman listani valittavista sävellyksistä ja niiden järjestyksestä. Joissain yhtyeissähän on hyvin selkeä jako, mitä kukin jäsen saa tehdä. Sen päälle sitten aloin rustaamaan tarinaa. He myös luottavat siihen, että ajattelen kaikkien parasta, Hyrde naurahtaa. – Ehdottomasti! Ne jotka muuta väittävät, ovat väärässä. Siis jakaa kappaleet vähemmän sähköiseen ja mahdollisimman kovaa runttausta sisältäviin levyihin. Mikä sitten on Antti Hyyrysen käsitys maailmasta... Ymmärrys ei kuitenkaan merkitse tässäkään tapauksessa välttämättä hyväksymistä. Se on kaunista. Elävän 21. – Bändin noin 20-vuotiseen uraan liittyy hyvin paljon kova keskinäinen luotto ja hyvä henkilökemia. Homman juuret löytyvät paljon kauempaa: mies kertoo olleensa kahdeksanvuotias, kun oli tekemässä ensimmäistä kotielokuvaansa. Isä sanoi siihen, että ei se mitään, levythän on tarkoitettu kuunneltavaksi kokonaan. ja Marttyyri. Kaiken huipuksi sitä kaikkea kuunnellaan huonoilla nappikuulokkeilla tai puhelimen kajareista. Pakko silti ajatella itsekkäästi, minähän ne olen tehnyt. Se ei ole kuitenkaan mitään riffimateriaalia, vaan erilaisia kiipparijuttuja, melodioita ja harmonioita. Omiin levytyksiin suhtautuu samalla rakkaudella kuin aikoinaan jonkun Iron Maidenin albumien kuunteluun. Onko ihmiskunnalla toivoa. – Minusta albumin visuaalisen ilmeenkin pitää noudattaa muuta kokonaisuutta. Kokonaisuusajattelu on uudella levyllä alleviivattua jo sikälikin, että kappaleiden osuudet äänitettiin pääosin kronologisessa järjestyksessä. Viime levyillä on ollut kauhean helppoa, kun on voinut luottaa siihen, että Kai-Pekalta tulee varmaankin ne kaikkein uusimman kuuloiset ja erikoisimmat ideat. Luottoa löytyy Stam1nan kotisivuilta löytyy Elokuution studiopäiväkirjoja. Yhtye voi kuulemma tehdä keikkoja suunnilleen milloin haluaa, eivätkä esiintymiset ole sidoksissa levyjen julkaisuun. Onko työnjaon jakamiseen liittynyt missään vaiheessa ristiriitoja reviirien suhteen. Emilin ja kumppaneiden kommentit olivat kuulemisen arvoisia, kun he kuulivat sen ensimmäisen kerran. Suomen populaarimusiikin yleistilakin saa Hyrdeltä aika lailla täystyrmäyksen. Niiden käyttäminen vaatii tulevaisuudessa ihan uudenlaisen lähestymisen, ja se on se villi kortti jatkossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pois jätettyjä kappaleita käytettäisi tulevaisuudessa jollain tavalla. Työmäärä kahden levyn tekemiseen alkoi kuitenkin tuntua melkoiselta. Niiden mielestä varmasti on, joilla on vara ostaa antibiootteja ja tehdä vapaita valintoja elämässään. Elokuutio on musiikillisesti tunnistettavaa Stam1naa, mutta levy tarjoilee myös jotain uutta. Siitä ei saa itselleen yhtään mitään. Ne tahot ovat silti väärässä, Hyrde toistaa. – Se on tälle bändille aivan käsittämättömän paljon. Kertoo tiettyjä asioita yhtyeen voimasta, että muutosta ei pysty kiteyttämään muutamaan määritelmään
Vai. Meillä on aineksia, intoa ja näkemystä. – Kyllä, ja siitäkin oli puhetta tänään Zaanin kanssa. 22. Tästä voisi päätellä, että jossain kaukaisuudessa siintää haave pitkän elokuvan tekemisestä. Bänditkin saattavat julkaista vain kappaleita, eivät levykokonaisuuksia. Ne tahot ovat silti väärässä.” kuvan tekemisessä on paljon samaa kuin bänditoiminnassa. Medialouhos on tehnyt musiikkivideoita muun muassa Viikatteelle, Kotiteollisuudelle ja tietenkin Stam1nalle itselleen. ”Tajuan toki sen rakenteellisen ajattelutavan, että biisit ajatellaan yksittäisinä juttuina. Näitä juttuja kehitellään tässä kaiken muun rinnalla, Hyrde vihjailee. Sitä tulen tekemään varmasti sittenkin, kun niska ei enää taivu mossaukseen
Hän oli alusta asti kartalla jokaisesta iskusta ja napsauksesta. Ne ovat selkeää Stam1na-tavaraa. Sanon aina tämän, mutta muistan, kun Get Stonedin kitarat lähtivät soimaan. Olen muun muassa kysynyt, haittaako häntä, kun vieläkin puhutaan usein Stone-Jannesta. Kiveen kirjoitettu ELOKUUTION tuottajana toimi Raja-levyn (2008) tavoin Janne Joutsenniemi. Kukaan ei sanele ideoita ulkoapäin. Elokuutio on kuitenkin niin saatanan synkkä kokonaisuus, että ehkä pidämme vielä hetken käden nyrkissä. Ihan hyvä huomio silti. Mikä tärkeintä, soittamisen riemu on ihan äärettömän suuri. Kiitostakin on tullut: esimerkiksi Jouni Kallion ohjaama, Napakymppi-konseptia parodioinut Lääke-video voitti Kultapumpelin vuoden 2008 Oulun musiikkivideofestivaaleilla. Hyrde säveltää myös Wöyhille. – Toivottavasti tältäkin yhtyeeltä tulee joskus levy. – Kyllä. – Kyllä meillä silti on aina pieni pilke silmäkulmassa, pässin maine täytyy pitää yllä. Monen yhtyeen mies Hyrdellä on siis veljensä, YUP:ssä aiemmin vaikuttaneen Jussi Hyyrysen kanssa Wöyh!-yhtye. – Olemme kyllä jutelleet aiheesta. – Tälläkin kertaa hän oli koko ajan se uplifting-tyyppi, jota tarvitsimmekin. Meillä on myös ollut aina periaate, että jokainen jäsen saa vaikuttaa musiikkivideoiden ideointiin. Vedetään punkkia, saa soittaa rumpuja ja hiki lentää, se on jotenkin vain niin siistiä. – Vihaaja Paha arkkitehti -kappaleiden riffien kaltaisissa asioissa alkoi löytyä se juttu, joka liittyy jotenkin ysisointuihin, en osaa sitä sen paremmin teoreettisesti selittää. – Tajusin myöhemmin, että olen diggaillut Stonea paljon aiemmin kuin aloin kuunnella aktiivisesti muuta metallia, vuonna 1980 syntynyt Hyrde havainnollistaa. – Stonelle tyypilliset kitaraharmoniat ovat olleet Roope Latvalalta ja Janne Joutsenniemeltä upeita oivalluksia, ja ne kuuluvat selvästi Stam1nankin tuotannossa. Me emme tee. Mikä tärkeintä, huumorintaju napsahtaa kanssamme juuri kohdilleen. Hyrde tunnetaan kovasta Stone-fanituksestaan, onhan hänellä yhtyeen logokin olkapäähänsä tatuoituna. Olen vähän sellainen vieraileva mies, vaikka olenkin osakas. Hän kuitenkin sanoo ymmärtävänsä Stone-maininnat. Yhtyeessä on vaikka kuinka paljon jäseniä, mutta lähinnä me olemme käyneet treenaamassa. On päiviä, jolloin tartun seitsemänkieliseen sähkökitaraan ja teen tietynlaisia riffejä. – Ehkä meidän pitää palauttaa jossain vaiheessa huumoria enemmän tähänkin bändiin. Oletko käyttänyt näiden vuosien aikana tilaisuutta hyväksi ja kysellyt paljastuksia Stonen historiasta. Mikä sitten teki Stonesta niin ainutlaatuisen yhtyeen Hyrdelle ja tuhansille muille. Sellaisia juttuja on fiilistelty yhdessä. Ne on pakko pitää erillään. Ja onhan se mielenkiintoista nähdä edes jotain vähän muuta kuin se tavallinen pönöttävä hevibändi. – Se ei ole varsinaisesti päivätyöni. Olen sälyttänyt sen aina Jussille, koska kyseessä on hänen bändinsä. – Halusimme jo esituotantovaiheessa ulkopuolista näkemystä. Sitä on sitten toistettu ja varioitu tähän päivään saakka, Hyrde nauraa. Jos jonain päivänä lähtisimme Japaniin, silloin suostuisin soittamaan samana päivänä molempien bändien keikoilla. Miten Wöyhissä bassoa soittava Hyrde jakaa yhtyeisiin käytettävän ajan. – Homma on siis kokonaisvaltaisesti omissa näpeissä. Siinä on minun lisäkseni mukana Kai-Pekka kitarassa ja Tuomo ”Jorma-22” Pulkkinen bassossa. Esitämme omia, apina-aiheisia kappaleita. – Olen myös pyytänyt näyttämään vaikkapa Sweet Dreamsin riffin oikean soittotavan. Jo vuonna 2007 Janne tuli kesähelteellä ensimmäisiin Raja-treeneihin meidän Lemintreenikämpälle, ja hänellä oli mukana oma stereonauhurinsa. Onko kolmas Wöyh!-levy jo tekeillä. Kaikki lähti liikkeelle siitä. Mutta olen parhaani mukaan tekemässä käsikirjoituksia, ohjaamista ja leikkaamista, monitoimimies kertoo. Ei niitä ole sen kummemmin analysoitu, ne ovat löytyneet kokeilemalla. Että tehkää te sitten sellaisia videoita, joissa soitetaan tyhjässä konehallissa, lattia kastellaan vedellä ja kamera tärähtelee. – Poikkeuksellista muuten, että suostun Wöyhistä puhumaan... On ollut hieno löytää sellaisia pahaenteisiä juttuja, joita soitetaan kahden kitaran kanssa. Mutta Jussi vastaisi varmasti samalla tavalla, eli kyllä, kolmas levy on tulossa. Stam1nan toiminnalle aiemmin niin keskeinen humoristisuus on tuntunut vähentyneen. Muuten en. Keksimme, että löysimme nyt jonkin oman juttumme. – Ja onhan minulla myös punkyhtye nimeltä Eläköön Elämä!, jossa soitan rumpuja. Onko aina alusta asti selvää, mikä kappale menee millekin yhtyeelle. Siitä voitte olla varmoja. – Stam1na tulee ensimmäisenä, ja muut aikataulut suunnitellaan sen mukaan. Nyt ei ole ollut vähään aikaan mitään viiksija kainalopieruosastoa. Mies lienee lähes jokaiselle suomalaiselle raskaan musiikin ystävälle tuttu Suburban Triben ja Stonen kautta. Se soundimaailma on edelleenkin jotenkin hyvin ilkeä, hyvin kouriintuntuvan tyylikäs. Onhan miehen cv:ssä jos jonkinlaista muutakin. – Videolle tarttui sen ajan fiilis ja keskisormennäyttö vallinneelle hevigenrelle. Sen verran paljon on Stam1naja Wöyh!-hommia. – Siinä mielessähän mustavalkoinen Panzerfaust-video extrememoshauksineen ja hidastuksineen oli parodia itsestään. SLK:lta löytyneen Panzerfaustin musiikkivideo olikin tietyllä tapaa merkkipaalu ja alkusoittoa suunnanmuutokselle. Ja on päiviä, kun otan akustisen kitaran, rämpyttelen sointupohjia ja niistä tulee Wöyhiä. Mutta mitään sen kummempaa en ole pyytänyt paljastamaan tai ahdistellut kysymyksillä. – Stone soi meillä kotona isoveljien vinyylisoittimissa jo ensimmäisten levyjen aikaan. 23
– Prosessi oli kokonaan analoginen. J otkut bändit osaavat ammentaa rockmusiikin historiasta tavalla, joka ei tunnu ummehtuneelta. Yhtyeen keulahahmo, laulusta, huilusta ja koskettimista vastaava Alia O’Brien on albumista innoissaan. Kuulostaa siltä kuin yhtye – jonka O’Brienin ohella muodostavat kitaristi Sean Kennedy, basisti Lukas Gadke ja rumpali Michael Garrillo – olisi tosiaankin tehnyt levyn soittamalla, ei studion tietokoneella leikkaamalla ja liimaamalla. Yksi albumin kiintopisteistä on nimikkoraita, joka yhdistelee lauluharmonioita, tukevaa riffittelyä ja hienoja melodioita. Totuus on kuitenkin päinvastainen. Käytössä oli vain kahdeksan raitaa, joten meidän oli pakko olla luovia. Neljännellä albumillaan torontolaisnelikko on ottanut käsittelyynsä syviä teemoja. Heidän musiikkinsa tuo mieleen 1960–70-lukujen rockmusiikin, lepattavat lahkeet ja juurevan soundin. Halusimme tehdä levyn, joka pureutuisi syviin teemoihin: elämään, rakkauteen ja kuolemaan. Halusimme myös musiikin heijastavan tätä lähestymistapaa. Albumi tarttui nauhalle tuottaja Liam Watsonin kanssa Lontoossa, studiossa, jossa tuskin on ProToolsin kaltaisista moderneista välineistä kuultukaan. – Itse asiassa se on viimeisiä levylle tehtyjä kappaleita! Sean ja minä parsimme sen aika nopeasti kokoon ihan viime hetkillä, Kanadalainen Blood Ceremony on tullut tunnetuksi eturivin occult rock -yhtyeenä. Blood Ceremonyn uutuusalbumi Lord of Misrule ei ehkä yritäkään olla kiinni tässä päivässä, mutta menneitä lähestytään tylsän retroilun sijaan elinvoimaisella ja mielenkiintoisella tavalla. – Tämä on varmastikin dynaamisin levymme tähän mennessä. Uskon, että tämä toi esiin bändin parhaat ja luovimmat puolet. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi tehty ensimmäisenä, johdattelemaan koko levyn linjaa. Huilun taikaa Lord of Misrule on levy, jolla on otettu kaikki irti pienistä resursseista. Lord of the Misrulella menneiden vuosikymmenten henki ulottaa juurensa myös tapaan, jolla levy on taltioitu. Otimme sitä tehdessämme paljon riskejä, ja siitä oli hyötyä. Liamin studio on eräänlainen aikakapseli, täynnä laitteita joita Joe Meekin ja George Martinin kaltaiset menneiden vuosikymmenten huipputuottajat olisivat käyttäneet. AISTILLINEN YHTEYS MENNEISIIN AIKOIHIN TEKSTI TAPIO AHOLA KUVA ESTER SEGARRA 24. Blood Ceremony on bändinä kiistatta old schoolia
Soitin tuo väistämättä mieleen progelegenda Jethro Tullin, jonka yhtye myöntääkin tärkeäksi vaikuttajaksi. – Saamme keikoilla yhteyden yleisöön hyvin aistillisella, henkilökohtaisella tasolla. Lue juttu kokonaisuudessaan: www.soundi.fi/icelandair Esittelyssä KUUSI mielenkiintoista kohdetta musiikkidiggareille Islannista Pohjois-Amerikkaan. Blood Ceremony osaa kuitenkin käyttää instrumenttia luovasti, persoonallisesti ja monipuolisesti. Ei meillä ole mitään kaavaa siihen, miten käytämme huilua tai mitään muutakaan asiaa musiikissamme. On mielenkiintoista, kun samanhenkisten ihmisten ympärille on muodostunut alati kasvava skene. VOITA LENNOT SUOSIKKI KOHTEESEESI JUTTUSARJAN KAUPUNGEISTA. Musiikki on tavallaan kuin lausuisi loitsuja. MUSIIKIN YSTÄVÄN MATKAKOHTEET Lue lisää ja osallistu samalla kilpailuun: www.soundi.fi/icelandair TORONTO Mottona monimuotoisuus. Lähi-idän musiikki ja Koraanin resitaatio [Koraanin lukeminen ääneen, mikä on kehittynyt islamilaisessa maailmassa omaksi, musiikkia lähellä olevaksi taiteenlajikseen] viehättävät minua esteettisesti. – Olen taustaltani libanonilais-irlantilainen, joten tässä on kyse myös kiinnostuksesta juuriani kohtaan. Eräs elämäni uskomattomimmista kokemuksista oli, kun menin transsitilaan, ihan yrittämättä, suufirituaalissa Bostonissa. Blood Ceremonynkin sanoitukset saavat innoituksensa salatieteitä käsittelevistä kirjoista ja elokuvista, mutta käytännön salatieteilijöiksi O’Brien ei bändiään myönnä. Kilpailu on käynnissä 31.12.2016 saakka. Sellaista ei ole syytä ottaa kevyesti. Yksi Blood Ceremonyn kiehtovista piirteistä on O’Brienin huilu. Blood Ceremony yhdistetään niin sanottuun occult rock -genreen, yhtyeisiin kuten Ghost, The Devil’s Blood ja Jex Thoth. Alian mukaan on hienoa, että hänen yhtyeellään on hengenheimolaisia, mutta nainen toteaa samaan hengenvetoon, että Blood Ceremony kulkee lopulta aivan omia polkujaan. Ehkä lähimmäs käytännön okkultistisia taajuuksia Blood Ceremony pääsee keikoillaan. Oli outoa kuulla ensimmäistä kertaa jotain Witchcraftiä – bändi esitti musiikkia, jollaista olen aina rakastanut, mutta jonka en uskonut kiinnostavan nykypäivänä ketään muuta. – Kukaan meistä ei harrasta okkultismia arkielämässään. – Joskus Seanilla on idea huilumelodiaa varten, joskus taas kehittelen melodian tai vastamelodian improvisoimalla riffien päälle. Jättinimien taustalta löytyy virkeä musiikkialakulttuurien kirjo. Ontariojärven rantakaupunki hengittää myös elokuvaja urheilukulttuuria, ravintolaja kahvilaelämyksiä unohtamatta. Occult rock -nimike viittaa tietynlaiseen ajatusmaailmaan myös sanoituksissa. MAHTAVA PALKINTO!. Pitää vain odottaa inspiraatiota. Siinä luo jotain, joka vaikuttaa muiden ihmisten ajatuksiin tai tunteisiin. Niin kliseistä kuin rockkeikkojen kutsuminen rituaaleiksi onkin, O’Brienin mukaan hänen yhtyeensä konserteissa saavutetaan myös syvempiä tasoja. – Kun Blood Ceremony kymmenen vuotta sitten perustettiin, termillä occult rock viitattiin pelkästään Covenin ja Black Widow’n kaltaisiin vanhoihin bändeihin. Keikoilla sitä herättää kappaleet henkiin ilta toisensa jälkeen. Myös kaikki kuusi kohde-esittelyä löytyvät ilmestymisen jälkeen samasta osoitteesta. Olemme kiinnostuneita enemmänkin aiheen historiallisesta viitekehyksestä: miten se muovannut taidetta, musiikkia, kirjallisuutta ja elokuvia. ja lopputuloksesta tuli melko onnistunut. Nykyisin taas ei ole enää lainkaan ihmeellistä törmätä raskaasti riffittelevään bändiin, joka on suunnannut katseensa menneeseen. Loitsuja lausumassa Historiallinen näkökulma okkultismiin sopii hyvin Alia O’Brienille, sillä hän on siviilielämässään etnomusikologian tohtorikoulutettava Toronton yliopistossa ja tutkii pyhän ja arkisen suhdetta pohjoisamerikkalaisten muslimien elämässä. Rakastan myös sitä teatraalisuutta, joka liittyy keulahahmon rooliini. R E Y K J A V I K T O R O N T O S E A T T L E D E N V E R W A S H I N G T O N B O S T O N KANADAN suurin kaupunki tunnetaan Neil Youngin syntypaikkana ja aikansa suurimpiin räppäreihin lukeutuvan Draken kotikaupunkina. Occult rock. Haimme sellaista hiukan raskaampaa, Shocking Blue -tyylistä soundia. OSA 2/6 JUTUT JULKAISTAAN JOKA TOINEN KUUKAUSI. Jo hänen gradunsa käsitteli suufilaisuutta, islamilaista mystiikkaa. Toki tällainen tutkimus on ollut mielenkiintoista myös syvemmällä henkisellä tasolla. Joskus huiluosuudet syntyvät vasta studiossa. Olen opiskellut jo pitkään arabialaista ja turkkilaista huilunsoittoa, ja tämä on vaikuttanut omaankin soittooni
Kuten aiemmillakin tuotoksilla, Tukholman legendaarisen Sunlight-studion tavaramerkiksi muodostunut särövalli on suorastaan murskaava. Yhtye on pysynyt uskollisena perusidealleen. H arvoin näin intensiivisen paukutuksen parissa käy niin, että huulille kirpoaa kuunnellessa hymy, tai alkaa jopa naurattaa. Sivuaskelia on tullut mukaan, ja soundit on muuttuneet. Sä kuulut päivään jokaiseen Ne soundit. Ei ehkä niin hyvin esillä, mutta seassa silti. Ei me tuolloin oltu asioista kartalla, eikä [Niinimaan, kitaristi Mikan Aallon ja rumpali Kai Hahdon aiemman bändin] Vomituritionin aikana ollut internetiä. Uudistuminen ja monipuolisuus ovat Rotten Soundin tykityksen kohdalla aika rajallisia käsitteitä. – Eikös se harjoitus tässä hommassa auta… Onhan tässä koko ajan soiteltu. Ja uuden levyn kohdalla on tuotantokysymyskin, että siitä tuli noin raaka. Mädän soundin tango TEKSTI KIMMO K. Viiden vuoden aikana on kumminkin kuultu paljon uutta musaa, ja äkkiväärempi meno ja nopeammat temponvaihtelut on lisääntyneet varmaan näiden vaikutteiden ansiosta. Eikä me haluta tehdä samaa levyä uudestaan, vaan koitetaan aina uudistua jollakin tavalla. Levyltä löytyy aivan tolkuttoman hienoa joskin sietokyvyn rajoja kolkuttelevaa death/crust/grind-tykitystä. – Sen sielunelämä ymmärrettiin 1998, kun käytiin Sunlightissa tekemässä Drain-levy. Se tuo Rotiskon piiskaukseen aimo annoksen perinteikkään mureaa death metal -röhinää, mikä valtavaksi plussaksi laskettakoon. Mikan Mittarissa on yli neljännesvuosisata, mutta Rotten Sound vetelee yhä turpaan armotta. Useampiakin raskaampia kappaleita jätettiin pois vain sen takia, että homma pysyy tiiviinä. – Cursed [2011] oli sekin hyvä levy, mutta tälle ei haluttu yhtä paljoa vaihtelua. – Ei siitä olla kovinkaan kaukana, koska me haluttiin tehdä silloinkin nopeata crust-grindia. Kovat riffit ja käsittämättömän hieno soundi kohottavat intensiteetiltään julman menon mestarilliselle tasolle. – Me on tykätty tuosta soundista siitä lähtien, kun sitä alkoi 1990-luvun taitteessa tulla. KOSKINEN KUVA MIKA AALTO 26. Solisti Keijo Niinimaa valottaa, miten pitkän uran tehnyt bändi jaksaa paahtaa edelleen yhtä tinkimättömästi. Yhtye rakentui aikoinaan hyvälle pohjalle. Siitä lähtien se on ollut paletissa mukana. Tai oikeastaan niitä on opittu tekemään paremmin. Globaalissakin mielessä death/grindin kärkikastiin lukeutuvan yhtyeen evoluutio on ollut maltillista. Ei sitä saatu tuolloin kunnolla kasaan, ei meillä ollut edes HM2-pedaali käytössä. Armottomuus, äärimmäinen raskaus ja piinkova asenne ovat Rotten Soundin viehätyksen keskeisiä osia. Tällaisen reaktion Rotten Soundin seitsemännen kokopitkän Abuse to Sufferin ensikuuntelu joka tapauksessa onnistui tuottamaan
Odotan kunnes levy on valmis ja kirjoitan kokonaisuuden nopeasti, oikeastaan sen levyn tunnelman mukaan. Pääpointtina on, että ei tehdä edes yhtä biisiä toista kertaa. Mika, Krisse [Kristian Toivanen, basso] ja Sami tekevät biisit, ja kaikilla on varmasti mielessä nopean ja hitaan välille rakentuva balanssi. – Me ollaan pysytty omassa tyylissä ja koitettu silti saada jotain uutta mukaan. Siitä tuli meidän kestoinhokki. Huumoriakin on mukana, pikimustassa muodossa tietysti. Kappalejärjestys mietittiin tarkkaan, ja alussa on kymmenisen biisiä pääasiassa äkkiväärää turpaanleivontaa. Hitaita biisejä on mukana vain pari, nekin Niinimaan mukaan pikemminkin välisoittomaisessa roolissa. – Kaikilla on bändin linja sen verran selvillä, että se on pysynyt Drainiä lukuun ottamatta hanskassa. Köyhistä kertovassa biisissä on rivit ”children are starving to death, leaving small bodies with stinking breath”. Se tuo pitkiin avoimiin sointuihin hyvää massaa, loistavaa keskiääntä, mutta on silti murea. Mutta ei Nappiskaan tee niin, eikä mekään jakseta. Hämmentävää kyllä, omaan korvaani Abuse to Suffer kuulostaa lyijynraskasta Cursediäkin jykevämmältä. Olen käyttänyt tätä lähestymistapaa jo pitkään. Samantyyppistä kamaa ne silti on, teiniangstia ja slapstickiä, jossa on kuitenkin vähän sanomaa. – Eihän se soundi autuaaksi tee, mutta se kyllä sopii tällaiseen ilmaisuun. Ehkä aiemmin ei ole valittu levylle näin tietoisesti eri puusta veistettyjä biisejä. – Sanat pysyy hyvinkin erillään, koska sanoitan aina musiikin mukaan. Silloin se otettiin taas enemmän käsittelyyn, koska meillä ei ollut enää tuottajaa [Nasum-yhtyeen Mieszko Talarczyk menehtyi Thaimaan tsunamissa jouluna 2004]. Niinimaan antaumuksella karjumat lyriikat eivät siis ole silkkaa paatosta, vaikka kipeiden aiheiden ympärillä pyörivätkin. – Cycles-levyllä oli yksi oma suosikki. Solistin sanoin, kun hitaan rouhinnan perään sivalletaan salamannopea osa, vaihtelu jopa tuntuu jossakin. Tällainen tyhmä loppusointujuttu, josta vähän kyseltiinkin, että oletko nyt ihan varma että haluat ”En jaksa valittaa sitä, että levyt ei myy. Sanaleikkejä käytän paljon, ja vaikka aiheet on vakavia, siellä on ihan omia vitsejäkin seassa. Jos pelattaisiin pelkällä blastilla ja humpalla, variaatiomahdollisuudetkin loppuisivat nopeasti. kitarasoundi se on ollut tiukasti Consume to Contaminatestä [2006] lähtien. – Lähestyn sanoituksia aina sessioina. Nimenomaisesti se, että blastaus vaihtuu skankiin, d-beatiin ja edelleen hitaaseen myllerrykseen juuri sopivassa suhteessa, tekee Rotten Soundin kontrastipitoisesta ilmaisusta erityisen maukasta. – Biisien sisällä on enemmän vaihtelua. Rotiskon sanoitukset syntyy hyvin intensiivisesti lyhyen ajan sisään, mikä sitoo ne yhteen. – Itsehän en ole tehnyt tähän bändiin riffejä reiluun vuosikymmeneen. Voisihan sitä vetää grindcorea AC/DC-tyyliin. Nyt seassa on hiukan rähinää tuovaa fuzzia, eli tuo ei ole ihan puhdas HM2-soundi, kuten parilla edellisellä levyllä. Drain opetti meitä, silloin Vomiturition oli lopuillaan ja otettiin ehkä sen bändin death metal -vaikutteita mukaan liikaakin. En enää vaieta mä voi Kaikki Rotten Soundin pelimannit tekevät musiikkia myös muissa bändeissä. Jos klassinen Bossin särkijäpedaali asiaankuuluvilla ”kaikki täysille” -säädöillä onkin soundin kivijalka, rumpali Sami Latvan tuotantoprosessi saa Niinimaalta erityiskiitokset. Tietoista dogmaa tai sapluunaa biisinteossa ei kuitenkaan ole. Ei me tehdä tätä ammatikseen tai rahasta.” 27. On tämä sen verran monotonista ja ankaraa musaa, että pitää olla mielenkiintoa, jotta homma pysyy virikkeellisenä. Mutta onhan siellä hidastakin osaa, niin kuin meillä aina. Sanoitusten suhteen kirjoituskonetta ei tarvitse kääntää erilliseen Rotisko-moodiin. Se levy ei ole kestänyt aikaa, vaikka olikin siisti aikanaan. Niinimaan nykyinen oheisbändi on selkeästi kuolometallisempi Morbid Evils
Tietysti Jenkeissä olisi helpompi käydä kerran ja olla pidempään. – No heh heh, se voi olla vaikka mistä nykypäivänä… vaikka jotain maksakirroosijuttua. Ja mä ite saatan rikkoa jotain rakenteellista kaavaa, eli vedänkin kertsiin säelauluja. – En jaksa valittaa, että levyt ei myy. Ihmiset kuitenkin tutustuu musiikkiin, kun se on saatavissa laillisesti Spotifysta lähes ilmaiseksi. Livesoittoa on Niinimaan mukaan turha odotella taltioituna, ihan logistisista ja markkinapoliittisista syistä. Sellaiseksi sitä ei suunniteltu. Tykkään siitä kyllä tosi paljon. ”Tykkään siitä, että rundilla otetaan taukoa yhteis kunnasta ja töissä ollaan sitten erossa kiertue-e lämästä.” 28. Tässä mennään kuitenkin klikin mukana eikä vedetä hirmu dissonantteja juttuja, vaan toimitaan yhdellä kitaraja bassolinjalla, jotka menee vielä synkassa. Nytkin ollaan menossa kesällä kaksi eri reissua. Euroopan-rundit ovat Niinimaan mukaan helppoja, ja Rotten Sound onkin lähdössä kiertämään vanhaa mannerta pääesiintyjänä, itse valitsemiensa bändien kanssa. – Liveä ajatellen kaikki ovat erillisiä kappaleita. Species at Warilla [ep, 2013] Mika laittoi kappaleet sillä tavalla jonoon, että siitä muodostui kokonaisuus. Ei me tehdä tätä ammatikseen tai rahasta. Musiikki ja sen aikaansaama fiilis ovat pääosassa. Totta kai halusin! Mutta ei me haluta paasata, eikä sanoituksia tule siksi levyjen mukana kokonaisuudessaan. Livepuolella Rotten Soundilla on kysyntää enemmän kuin tarjontaa riittää. – Toi on selvästi Samin visio ja selvää uudistumista, toki Mika ja Krissekin on tehneet joitakin biisejä samaan tapaan. Taikatemppuja piti kuulemma hiukan tehdä, mutta lähtökohtakin oli todella hyvä. Keikoilla itse myytyjen määrä onkin nykyään prosentuaalisesti suurempi. Tuossa yhtälössä, varsinkin kun tavara on heti YouTubessa ilmaiseksi katsottavissa, ei ole mitään järkeä kuluttamaan aikaa ja energiaa. – Tyypillisesti me ei olla reissussa kahta kolmea viikkoa pidempään. Kalusto ja henkilökunta maksaa ihan vitusti. Nämä livejutut on hankalia proggiksia, me kun asutaan eri paikkakunnilla ja keikkoja on sen verran paljon. – Itse asiassa taisin kokeilla Cage-biisin loppuun samanlaista teeman mukaan huutamista, mutta siitäkin tuli parempi, kun karjui vaan suoraan. Nyt biisit on järjestelty siten, että välttämättä ei edes huomaa kun raita vaihtuu. Niinimaa ottaa sanoituksissaan kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin, ja syyttävää sormea tökitään etenkin kapitalismin pöhöttyneen ruhon suuntaan. Osa kappaleista vaihtuu jopa taimissa seuraavaan. Se kuvattiin Tshekeissä Obscene Extreme -festareilla ihan samaan tapaan kuin ne kuvaa kaikki bändit YouTube-käyttöä ajatellen. – Ei tosiaan ole suunnitelmissa tehdä mitään. Ei niitäkään osaa ajatella järkevinä sijoituksina, kun tällaisella musalla ei oikein voi odotella mitään YouTube-sensaatioitakaan. Se kertoo rikkikaivostyöläisistä, jotka työskentelee karuissa olosuhteissa ilman mitään suojia. Kusipäistä. Tämä on meidän tapa progeilla. – No jos ei ole tähän päivään melodista laulua meikäläisestä tullut… jotain Medeian Abandon Allilla epämääräisesti teemaa mukailevaa huutoa lukuun ottamatta. Mistä se kertoo. Pelkät iskulauseet riittää. Ja rahaa ei tule yhtään, ei mistään julkaisusta. Hitaasti möyrivällä moukaroinnillaan uuden levyn raskaimpiin lukeutuvassa Yellow Pain -biisissä toistetaan riviä ”yellow eyes, full of pain”. Siitäkin bändistä lähdin osittain siksi, että se alkoi mennä turhan melodiseksi. Ja voi olla, että keikoilla menee paremmin vinyyliä ja ehkä cd:täkin. – Päivätyöt rajoittavat kiertämistä osaltaan. Brainwashedissa suorastaan sivuutan jonkun kertsimäisesti toistuvan kohdan, jolloin siitä tulee ilman laulua ikään kuin eri kohta. Soitto menee rutiiniksi. Tykkään siitä, että rundilla otetaan taukoa yhteiskunnasta ja töissä ollaan sitten erossa kiertue-elämästä. Silti se, että kuulija herkistyy ajattelemaan esille nostettuja teemoja, on vain bonusta. – Biisijärkkää tehtiin toisella asenteella kuin vaikka Cursedille. Suoraviivaisimmat vedot jätettiin nyt tietoisesti pois, ja pitää miettiä mitä niille tehdään. Nyttemmin olen tajunnut laittaa korkin kiinni. Toi perustuu yhteen dokumenttiin, ja niiden tuskaa on auottu siihen kappaleeseen. Eikä se rundaaminen ei ole tietyn ajan kuluttua enää niin kivaa. Jälki on rankempaa, kun pitää vaan sen epätoivoisen suoran huudon. tuon mukaan... En näe meitä soittamassa tätä levyä kokonaisuutena, ellei tästä nyt tule niin suosittu, että meidän pitää kiertää kuusikymppisenä stadioneja tämän kanssa. – Me oltiin Ensiferumin ja Barren Earthin joukossa ihan outolintuja. Toki ei ole itseisarvo tehdä vaikeata musaa, eikä tämä mun mielestä edes ole vaikeata, jos vertaa johonkin oikeasti haastavaan kamaan. Soi maininki hiljainen Yksi huomio, joka ilmenee Abuse to Sufferia kuunnellessa, on kappaleiden tiiviys. Kovia biisejä nekin on, mutta eivät sopineet tähän kokonaisuuteen. Minä soitan sulle illalla Livetoiminta on Rotten Soundin vahvoja kulmakiviä, ja yhtyeen leipomista ihastelisi mieluusti kotioloissakin. Me saatiin kuitenkin materiaali ilmaiseksi käyttöömme. Rankka musiikki toimii itselleni pikemminkin niin, että se auttaa jos vituttaa. Abuse to Suffer on miltei kuin painajaismainen trippi, jossa lähdetään yhdestä pisteestä, edetään toiseen ja päädytään johonkin aivan muualle. No, onneksi tämä on grindia, ettei hairahdu kokonaan muusikoksi. Audio oli pelkkä stereo miksauspöydästä, jonka Sami sitten masteroi. Edeltävänä vuonna Yhdysvalloisssa tehdyn Finnish Metal Tourin hän mainitsee kattaukseltaan monipuoliseksi mutta hyvin raskaaksi. Vaikka levyillä ei pääse leivän syrjään, Niinimaa ei valita rahantulon niukkuutta. Kalenteri on muutenkin täynnä. Mies lukee Exhumedin ja Magrudergrindin kanssa heitetyn Grind over Europe -kiertueen vuodelta 2012 loistavaksi. Se tuo kyllä myös intoa hommaan, kun ei olla koko aikaa tien päällä. – Aggressiota me ei halua aiheuttaa. – Tällä yhteispelillä on haluttu juurikin sitä, että se ei ole helposti lähestyttävää tai helposti unohdettavaa, vaan koukkuja on enemmän. Vuoden 2010 Napalm-ep:n kylkiäisenä sentään tuli varsin tykki keikka vuodelta 2007, ja ihan kuvalevyformaatissa. – Jopa promovideoiden kanssa on vähän mietintä päällä, että mitä keksittäisiin. Pohjois-Amerikassa olisi Relapse-diilin myötä vientiä, ja Eurooppaankin bändiä toivotaan edelleen. Vaikka Rotten Sound soittaa yleisesti samantyyppisten yhtyeiden kanssa, lineupien sekoittelu tuo Niinimaan mukaan mielenkiintoa keikkailuun. Oli siinä teinit kasvomaalauksissaan ihmeissään, kun vedettiin noiden välissä se puoli tuntia turpaan. Maksa sillä kiertueella pahiten alkoi piippaamaan, ja pää hajoamaan. Melodista laulua tai pianoslovaria ei ole tiedossa stadioneja täyttämään. Hän pitää tätä jopa hyvänä asiana, koska sen takia on pakko keskittyä oleelliseen. Biiseissä ei juurikaan kyllästytetä kuulijaa perinteisen popkaavan mukaan toistuvilla osilla, vaan edetään osasta toiseen, usein aiempiin palaamatta. – Sitähän ei suunniteltu mitenkään
255 € VIP 1PV ..................ALK. 125 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ................................ALK. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI 1 PV ...............................ALK. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ. 115 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK. 60 € 3 PV .............................ALK. Oi ke ud et m uu to ks iin pi dä te tä än SUVILAHTI HELLSINKI 1.-3.7.2016 lisää tulossa… (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 70 € 2 PV ............................ALK. Beast In Black Circle BENDOVER Crimson Sun Mörbid Vomit Whorion Mørket Fuck-Ushima Blaakyum THE SATANIST -SHOW The Arockalypse 2006 redux show. 100 € 3 PV ...........................ALK
Sinkkubiisi I Follow on ytimekäs esitys siitä, mistä Red Elevenissä on kyse. Metallin ja rockin väliin omaa tonttiaan raivaava Red Eleven ei laiskottele turhia. – Olen ihan samaa mieltä, laulaja Tony Kaikkonen myöntää. Red Eleveniä on verrattu kyllästymiseen asti Faith No Moreen, ja juuri tässä kappaleessa yhteys on uudella levyllä kaikkein selvin. SAUMATONTA YHTEISPELIÄ TEKSTI VILHO RAJALA 30. Musiikki on raskasta, metallista rockia. Keski-Suomi on mielikuvissa vähän persoonatonta seutua juron Hämeen ja lupsakan Savon välissä, mutta hitto soikoon, ainakin raskaan musiikin saralla maakunta tuottaa helmiä jatkuvasti. Eikä pelkkiä piilotettuja helmiä, vaan aidosti kansalliseen ja kansainväliseenkin menestykseen ponnistavia nimiä. Collect Your Scars on yhtyeen kolmas albumi, eikä debyytistä ole vielä kolmeakaan vuotta. On ihme, jollei bändille löydy jatkossa halukkaita ottajia. Levy on ryhmän tähän mennessä vahvin – ja näillä näkymin viimeinen, jonka julkaisee saksalainen Lifeforce. Konkareiden bändissä kukkii luovuus ja yhteisymmärrys on rautaa. J yväskylä ei ole maamme rockkaupungeista vähäisin. – Minä en kyllä löydä siitä biisistä mitään Faith No Morea, se on niin kuulijasta kiinni. Laulupuolelta se varmaan tulee. Red Elevenin Collect Your Scars julkaistaan samana päivänä kuin tämä lehti. Erityisesti mieleen tulee Angel Dust -albumin (1992) ilmaisu
Tämä oli varmaan se lopullinen testi, ja sehän oli selvä tapaus, heh. Pasasen ja Kaikkosen Sons of Aeon aikoo tehdä uuden levyn, mutta sitä saattaa joutua odottamaan. – Se oli siinä mielessä aika helppo siirtymä, että me tiedettiin Tomma jo ennestään, ainoastaan Pasi ei sitä tuntenut. Musiikkimaut ovat muutoin eri seinillä. Kyllä tää Red Eleven on nyt tärkein juttu, Kaikkonen vahvistaa. – Meillä ei ole managementia eikä keikkamyyjää Euroopassa, ja saatana se pitää nyt hoitaa. Lopulta yhteys löytyi. Vuoden 2014 Round II:n julkaisi Lifeforce Records, jonka huomaan bändin tien avasi Pasi Pasasen sinnikkyys. – Tony soitteli biisejä, että tämmösiä tehtiin Teemun kanssa. Se siitä. Jokainenhan sitä toivoo, Pasanen päättää. Toinen levy oli siinä vaiheessa jo äänitetty. Bändin keikat ovat kunnon tuotantoja, sillä mukana on kolme teknikkoa ja paljon omaa tekniikkaa. – Meillä oli vika keikka Jyväskylässä J-V:n kanssa ja Tomma oli katsomassa. Uutta verta pakkiin Nyt kun entinen kitaristi J-V Hintikka tuli mainittua, käsitellään taannoinen miehistönvaihdos. Kaikki sujui kuin rasvattu niin omin päin äänitellessä, sinkkubiisiä Aksu Hantun voimin miksatessa kuin omaa viimeistelyä Sami Niittykosken SN-Audiolla tehdessä. Paikat varattu Red Elevenin historia yltää aina vuoteen 2009. Faith No Moren lisäksi tällainen on oikeastaan vain Alice in Chains. Vaikka kolmas levy oli vaihdoksen aikaan varsin hyvin hahmollaan, Gardiner ehti jättää levylle vahvan jälkensä kitaralla ja pianolla. Kaikki on tosi paljon metallisempaa tai industrialimpaa meininkiä. – Minä kun olen vitunmoinen Deathja Chuck Schuldiner -diggari, niin kitarasoolot pääsivät kyllä yllättämään. Vain harva yhtye kykenee julkaisemaan nykypäivänä kolme albumia alle kolmen vuoden aikajänteellä. Maailma syliin Ensimmäinen levy Idiot Factory ilmestyi vuonna 2013 Secret Entertainmentin kautta. Pasanen muistaa krapulaisen ajelun Jyväskylän Veturin kohdalla. – Entinen kitaristi aina sanoi, kun mun vuoro tuli, että kohta tulee yhteenlaskuheviä, Pasanen heittää. Tai siis ei ainakaan selvä, Pasanen nauraa. Me ei itse vaan yksinkertaisesti pystytä kaikkeen, Pasanen sanoo. – Tämä on kaikille selkeä prioriteetti. – Ei tätä tehdä sitä varten, että väännetään vaan levyjä ja kierretään kolmen teknikon kanssa Suomea. Vedettiin helvetilliset kännit sen jälkeen. ”Ketä se nyt vituttaisi, jos Faith No Moreen verrataan.” SAUMATONTA YHTEISPELIÄ 31. Että jos joskus tarvitte, niin soittakaa hänelle, Kaikkonen kertoo. Täytyy löytää sellainen jätkä, jolla on kokemus ja kontaktit. Kaikki olisi valmista myös ulkomaille lähtöä varten, mutta... Bändi oli jo studiossa, kun miehistönvaihdos kävi ajankohtaiseksi. Seuraavalla viikolla Hintikka ilmoitti, että hänen täytyy keskittyä ”yhteen toiseen juttuun”, jolla hän taisi tarkoittaa Psychework-nimistä bändiä. Gardinerin, Kaikkosen ja Pasasen lisäksi Red Eleveniin kuuluvat basisti Petteri Vaalimaa ja biisintekijä-kitaristi Teemu Liekkala. Ekasta levystä se ei hirveästi innostunut, mutta Teemu oli jo silloin tehnyt demoja tokan levyn biiseistä. Yhteinen into välittyy sekä soitosta että bändin läsnäolosta. Tomma mainitsi silloin, että onko teillä kosketinsoittajaa. – Keikkareissuilla tulee ämyreistä välillä Deathiä ja välillä Popedaa, Kaikkonen sanoo. Red Elevenin jäsenistöllä ei ole juuri yhteisiä suosikkibändejä. Verratkaapa kappaleen ensimmäistä, reilun minuutin kohdalta löytyvää ”I follow” -riviä Faith No Moren Be Aggressive -kappaleen c-osan ”I swallow” -riveihin vajaan kahden minuutin paikkeilla. – Sovittiin, että se voi tulla vuoden tai kymmenen vuoden päästä. Pari kappaletta muuttui aika paljonkin pianojen ansiosta, Kaikkonen kertoo. Valinta oli Liekkalan, ja biisistä saatiin Red Elevenin näköinen versio. Näin syntyivät ensimmäiset demot. Vaikeasta kolmannesta levystä ei ollut tietoakaan. Liekkala kaiveli pöytälaatikostaan hieman erilaisia kappaleita, joista Kaikkonen innostui. Bändin omasta tahtotilasta ja työnteosta hommat eivät jää kiinni, se on varma. Niistä se sanoi, että palataanpa asiaan ensi viikolla. – Lisäksi tämäntyylistä musaa ei tehdä nykyään hirveästi. Pasanen sanoo suoraan, että Red Eleven on siisteintä kamaa, mitä hän on koskaan soittanut. Mutta ketä se nyt vituttaisi, jos siihen bändiin verrataan, rumpali Pasi Pasanen jatkaa. Kaikki muut bändit, missä mä oon ollut, on enemmän tai vähemmän telakalla tällä hetkellä. Rumpali Pasanenkin yllättyi uuden miehen ulosannista positiivisesti. Olenko ainoa, joka kuulee stemmoissa ja ääntämistavassa jotakin yhteistä. – Joku kostea iltahan se oli, kun Pasi sitten tuli messiin. Loppuvuoden 2013 pommituksen jälkeen diilitarjous saatiin. Hintikan tilalla soittaa tätä nykyä tamperelainen Tom Gardiner, jonka kyvyt ovat tuoneet paljon uutta virtaa Red Elevenin ilmaisuun. Tässä bändissä on älyttömän hienoa se, että kaikki toimii luonnostaan, Kaikkonen linjaa. Yhtye äänitti Collect Your Scarsin sessioissa myös coverin U2:n Hold Me Thrill Me Kiss Me Kill Me -kappaleesta. Kun tilanne tuli eteen, ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, kenelle soitetaan. Ei palattu, mutta rumpali ei antanut periksi. Teen seuraavassa itsestäni naurunalaisen, mutta minua jäi haastattelun teon jälkeen vaivaamaan muuan vahvasti kelloja soittava pikkuseikka kyseisessä kappaleessa. Minä sanoin saman tien, että miksei tehdä tästä bändiä! Kehitys on kehittynyt nopeasti. Red Eleven kuuluu Suomessa Fried Liven rosteriin, minkä ansiosta keikkoja riittää. – Kun julkaistiin kaksi ekaa biisiä aikoinaan MySpacessa, ensimmäiset kommentit oli Pasaselta, joka varasi rumpalin paikan ja Petteriltä, joka varasi basistin paikan, Liekkala muistelee. Kaikkosella ja Liekkalalla oli aiemmin yhtye nimeltä Code for Silence. – Kun lähetin Tommalle jonkun biisin, meni tunti ja sieltä tuli viesti, että tein tällaisen piano-outron, mitä tykkäisitte. – Siihen tässä tähdätään. Turussa oli viime kesänä Flannel Fest, jossa oltiin vetämässä. On ihme, jollei yhtye pääse ennen pitkää maamme rajojen ulkopuolelle. Vuonna 2012 taisi olla ekat treenit, Kaikkonen jatkaa. Moni niistä on ollut muutenkin lähinnä studiobändejä, Kaikkonen sanoo. Muutenkin oli aikamoinen ylläri, miten paljon biiseihin tuli lisää Tomman ansiosta. Meininki on se, että päästään ulkomaille ja rundaamaan kunnolla. – Tunnettiin sen pomon kanssa toisista yhteyksistä
Vaiko Menolippu Mombasaan -elokuvasta irrotetun hittisinkun levyttänyt ja sitä lähes samalla sekunnilla vimmaisesti katunut tuusulalainen Denigrate. Kummankin bändin kitaristi-biisintekijä on tahollaan tuotoksestaan hemmetin innoissaan. Ja miksi ei. Agonizer julkaisi kakkosalbuminsa Visions of the Blindin maaliskuun alussa, Denigrate taas ehti puskea oman Hollowpoint-levynsä pihalle jo viime vuoden lopulla. Osa biiseistä taas syntyi vasta, kun paluupäätös oli tosiasia. Vahva monipuolisuus onkin ensimmäinen piirre, Mikä melodista heviä englanniksi vetävä suomalaisnelikko nousi viime vuosikymmenellä rytinällä rokkikansan tietoisuuteen vain painuakseen pian aina tähän talveen asti kestäneeseen horrokseen. RUUSUSEN UNILTA takaisin rokkaamaan O liko se Pyhäsalmen kaivoksessa, kaikkien aikojen syvimmällä maapallon syövereissä vedetyn keikan ansiosta Guinnessin ennätystenkirjaan päätynyt Agonizer. Nokkela kompakysymys! Kumpikin. Luomistyön lähteenä pitkä historia ja uudet vapaudet Osa tuoreiden albumien tavarasta on ehtinyt roikkua bändien takinliepeissä jo yli vuosikymmenen, debyyttialbumin sessioista lähtien. Niissä on tiivistynyt vuosikymmenten työ, luomistuskat, pitkät ystävyyssuhteet jäsenten välillä sekä loputtomat tunnit studiossa ja omissa makuuhuoneissa soittimia ja niiden pelitaitoja hinkaten. TEKSTI SALLA HARJULA Agonizer 32
Tunnelmat kahlaavat ”melankolisuudessa ja surumielisyydessä”, ja lyriikat käsittelevät tutusti, laulaja Micko Helliä siteeraten, ”väkivallan ja kuoleman eri muotoja”. – Missään nimessä ei oo lyöty kertaakaan hanskoja tiskiin. Mä oon myös kova Testament-fani, ollut aina, eli tykkään kun sooloissa tapahtuu. Tietysti säveltäjänäkin paranee koko aika, ja se musa mitä kuulee ympärillään, kyllä se vaikuttaa. Mies tuumaa, että vahvin ero Dismal Euphoria -debyyttiin (2003) on vapaus vetää aggressiivinen biisi tarvittaessa aidosti vihaiseksi. Varmaan oli vaan säveltäessä vähän semmonen vaihe, et on kuunnellut enemmän semmosta, missä on enemmän vaihdetta. – Ekalla levyllä [Birth/The End, Spinefarm 2007] on vielä veetty huomattavasti enemmän mutkia suoriksi. Nykyään vaikutteet osataan kuitenkin suodattaa Agonizerin oman filtterin kautta. Tällä levyllä on törkeen paljon enemmän riskejä. Ettei soiteta vaan kahta nuottia, vaan että ois tyylikkäitä ja hienoja sooloja. Kakkoslevyllä bändi sai päättää suuntansa itse ja otti vapaudestaan kaiken ilon irti. Mutta nyt on henkilökohtasesti semmonen meininki, että ne on tribuutteja, jos joku kuulostaa joltakin. Laulaja Pasi Kärkkäinen lähti bändistä, eivätkä kuviot muiden kanssa koskaan aivan natsanneet, lupaavista tuuraajaehdokkaista huolimatta. – Monet nykyajan levyt on pilattu sillä, että ne on editoitu liian täydellisiksi. Lisäksi soittajille on kertynyt roima lisäannos taitoa ja rohkeutta, mikä kuuluu. Ne on biisilähtöisiä. Tällä levyllä on haettu enemmän livefiilistä, ja siellä on pitkiä ottoja eikä mitään konekiväärirumpuja. joka jää kumpaakin levyä kuunnellessa toimittajan mieleen. Varsinkin tällä tokalla levyllä on onnistuttu sooloissa äärettömän hyvin. Päätöksen pohjalta vedettiin keikkojakin ja julkaistiin vuonna 2013 Trooper-digisingle. Agonizerin Jari-Pekka Perälä uskoo bändin materiaalin kannattelevan alusta loppuun. Bändi halusi herätellä ihmisiä siihen, ettei Agonizer olekaan kuollut ja kuopattu. Kun nuoret pojat Warnerin tallissa halusivat soittaa aikoinaan enemmän ”naamaanlyöntii”, levy-yhtiön edustajan mielestä moinen ei tullut kuuloonkaan. Aikasemmin on mietitty, että kuulostaako tää nyt joltakin, onks tää nyt ryöstöö, ja tälleen näin. Nälkäinen Agonizer ja yllättävät hidastetöyssyt uudella tiellä Agonizer jäi aikoinaan tauolle olosuhteiden pakosta. Ensimmäistä kertaa bändi päätti kokeilla uutta yhteistyötä nelisen vuotta sitten. Koska sitä ei jaksa kukaan kuunnella, siihen puutuu äkkiä korvat. Denigratenkin kohdalla tuotannolla oli suuri merkitys, sillä bändin biisintekijä Seppo Nummela myös äänitti ja miksasi levyn. – Siellä on Katatonia-henkisyyttä ja jopa Anathemaa. Totta kai se on mahdollista, kun on koko elämän kuunnellu jotain bändejä, eikä pyörää nyt ruveta keksiin uudelleen. Muuten ei. Onhan se järkyttävän pitkä aika. Se on onnistunut juttu tossa nauhotushommassa, että ei oo lähdetty tekeen liian kaunista. Levy on kuulemma ”läjä tribuutteja oivallisille yhtyeille”. Inspistä on haettu niin Suomen Children of Bodomilta kuin jenkkiläisiltä kestoesikuvilta Panterasta Tooliin. Et miltä se musa siellä tuntuu. Sitten ”kaikennäköstä elämää tapahtu siinä välissä”, lapsista ja avioitumisista taloprojekteihin ja töihin. Seppo sanoo levyn vaikutteiden kumpuavan kuitenkin hyvin samoista teemoista kuin debyytilläkin. Nyt tulee kumminkin 18 vuotta siitä, kun bändi on perustettu. J-P kehaisee etenkin levyn tuotantoa: bändi kuulostaa nyt tasan omalta itseltään. Ei väkisin tungettuja irrallisia sooloja, vaan jos biisi vaati sellaisen, niin se tehtiin. Mutta ne on nyt enempi sellaisia fiilispohjaisia juttuja. Tuntuis äärettömän tylsälle ja ois aika perseestä, jos tässä nyt lähettäis tekemään jotain Agonizer Denigrate 33. – Nyt siellä on sitä äksöniikin. Vanhemmat ”povermetaljyystöt” antavat miehen mukaan pelkkää mielenkiintoista maustetta nykypäivän rouheammalle soundille
Ja nyt ootellaan levyjä painosta. Ensinnäkin Warneriin, kun oli sovittu, että sitä biisiä ei julkasta meidän nimellä. On aina itse vastuussa kaikista päätöksistä. – Tuntuu, et kun ollaan haettu diilejä, niin kyllähän niitä SAA. Bändi on Sepon mukaan sitoutunut uuteen alkuun vahvasti. Mutta kyllä se on kannattanu. Ehkä se nurkkaraahaaminen pitkin Suomee ei oo enää se, mistä nauttis samalla lailla kuin 15-vuotiaana. Koska se vaan vaatii semmosen kasvukäyrän. Tää tilanne on silleen mielenkiintonen, että... Mutta se nyt on vaan tapahtunu. Ja kun bändi koostuu perheellisistä miehistä, jotka hoitavat päivätöidensä ohella musiikin tekemisen sekä levyjen myynnin ja markkinoinnin, hommia on yksinkertaisesti priorisoitava. Mutta nyt tarvittas sitten joku, joka haluais lähtee sinne laulaan. DIY: Itse tekemisen ilo ja raskaus Tämä onkin mielenkiintoinen aspekti sekä Agonizerin että Denigraten paluukuvioissa: kumpikin bändi on julkaissut kakkosensa oman yhtiön kautta. Jos vaikka tulee joku tilanne, joka vaatii selvittelyä. Me kuviteltiin et kiva, nyt saavutettiin jotain. Ehkä sillä vois Mombasa-kysymykset säkällä jotenkin sivuuttaa. Et me osataan oikeesti soittaa. Micko Hell lähti työstämään muita projektejaan, ja näin teki lopulta myös muu bändi. Me todellakin halutaan keikoille. Huomattavasti enemmänhän siinä on duunia. Me luultiin, että se leffa menee johonkin vhs-levitykseen. Heilläkin sekä tauolle lähtö että paluu on riippunut paljon laulajasta. J-P kuulostaa tässä kohtaa ymmärrettävän riemastuneelta. Yritettiin saada levydiiliä sillon joskus alkuaikoina. Ja on se ny siistiä, että ei tarvii soittaa levy-yhtiön sedälle, että saahaanko me tehä niin tai näin. Haluais muutenkin, että ois puitteet, sekä yleisölle että itselle, mistä välittyis se treenaus taustalta. Mutta siitä tulikin taakka. Levy tulee nyt pihalle. Jos tehtäis yks hyvä keikka tänä vuonna, tai kaks. Ja se tuntu turhauttavalta. Ei tää sais olla liian vakavaa duunia. Pasi Kärkkäinen palasi siis tekemään toisen levyn studiossa, mutta keikkalavoille hänellä ei kuulemma ”yksinkertaisesti oo motivaatiota”. Haha! Onneksi saksalaisia jättiläisiä ei ole tarvittu, sillä bändi on jo neuvotellut itselleen laajan jakelusopimuksen. Lisäksi Denigrate on jo täydellä höyryllä säveltämässä kolmatta levyään. – Sen verran nälkänen meininki on kyllä tällä hetkellä, että tää on just sitä mitä halutaan tehä. – Musta tuntuis oudolta, että pantas eri bändin nimi ja lyötäis levy ulos. Ja ollaan erittäin nälkäsiä. 34. Omaa tietään vihdoin tunnusteleva Denigrate Denigraten tilanne on kiinnostavasti hyvin sama ja osittain täysin vastakkainen. Tää levyllä esiintyvä laulajamies ei halua keikoille. Ja keikoille löydetään ihan varmasti joku erittäin pätevä laulaja. Mutta ei siinä tosiaan, ei mua ainakaan... J-P myöntää avoimesti, että itsenäisyydessä on sekä etunsa että haittansa. Denigraten kohdalla päätöksen takana seisoo kuitenkin koko bändi. – Meillähän on nyt siis tuota... – Nythän me ei olla haettu yhtään keikkaa. – Se on todella paljon helpompaa. Micko oli kuitenkin se, joka ensimmäiseksi ehdotti bändin herättelyä. Tätä me halutaankin tehdä, kimpassa musiikkia. – Sehän oli vaan hyvää hyvyyttään, että tämmönen tehtiin. – Nyt tuntuu, että tää bändihän toimii ehkä paremmin kuin ikinä. Kun sä halusit tehdä sitä omaa juttuu, mitä olit alkanut tehdä, niin kyl se vaan alkoi syömään bändii sisältäpäin. vituta tämä. – Luotto meni. Suomeksi vedetty rokkibiisi ei sopinut englanninkielistä heviä jo vuosia työstäneen, gothic metal -leimojakin keränneen bändin omakuvaan lainkaan. Sepon puheissa kaikuvat samat syyt paluuseen kuin Agonizerillakin: haluttomuus heittää hukkaan vuosien yhteistä historiaa ja lukemattomia toteuttamattomia ideoita. Voi tehä mitä haluaa. Agonizerin pojat taas ovat tottuneet pyörittämään musabisneksiä: männä vuosina elävän musiikin yhdistyksen aktiiveina, nykyään tuotantoyhtiö Häive Productionsin ylpeinä takapiruina. Heilläkään ei silti ole lähiaikoina tiedossa keikkoja. – Sit kun sulla oli luottamuspula levy-yhtiöön, niin sä et tavallaan luottanu jatkoon. Sitä paitsi, bisnesten lomassa on tärkeintä muistaa, miksi hommia oikeasti pyöritetään. Se kaikki vuosien työ, vuodesta 1995, kun bändi laitettiin pystyyn... Ehkä sitä on vaan jotenkin toivonu, että tilanne muuttuis tässä. Nyt voidaan jatkaa, ja sit kakkostai kolmoslevyllä, siellä on se meidän soundi. Kun levyä myy nykyään niin helposti itse verkossa, omaan taskuun jää monin verroin tanakampi siivu myyntituotosta. Mun mielestä on ihan hyvä, et meillä on sama nimi, koska mukana on sama tematiikka ja samat jätkät. Ja oli huonoa tuuria, että se oli ainoo sopimus, mitä ei ollu paperilla. Toki kolikolla on se kääntöpuoli, että ei oo mitään, mihin vois tukeutua. Tuntu, että levy-yhtiö mokas sen homman. J-P ei välttämättä nytkään kieltäytyisi kivasta diilistä kivalla yhtiöllä. Onhan se nyt pitkä aika työstää tätä. Elikkä nyt eletään vähän jännittäviä aikoja. Kyllähän kaikki tajuis, että tää on ihan samaa kamaa. – Ihan alusta lähtien, sillon ku junnuna on alettu nää bändihommat, hauskanpito on ollut se kaikista tärkein juttu. Sen kun pitää mielessä ja huomioi, et niin kauan kun on hauskaa, homma toimii. Ei se mitenkään puskista tullut se motivaation puute, tai haluttomuus lähteä keikoille. Kun bändi pistettiin jäihin, ajatus lähti laulaja Micko Helliltä. Me tehtiin sillon paljon keikkaa ja oltiin saatu omaa bändiä nosteeseen. Siinä vetäis vessanpöntöstä alas kaikki, mitä on tähän asti tehty. Kaikki on saanu vähän ikää, soitellu eri piireissä, ja paluu tänne tuntu luonnolliselta. Se on vähän hankalaa, Seppo mietiskelee. Eihän kukaan siihen aikaan tajunnu, et miks tää bändi tekee yhtäkkii tällasen. Koottu omaa fanikuntaa. Että mies intoutuis tästä levystäkin sitten vähän lisää ja lähtis messiin. Denigrate yritti aluksi löytää levydiiliä, mutta päätyi lopulta omakustanteeseen. En siis osaa lainkaan odottaa miehen vastausta, kun utelen seuraavaksi bändin lähikuukausien keikkasuunnitelmia. Sen enempää miettimättä mentiin vaan levyttään, että levy-yhtiöllä ollaan tyytyväisiä. Houkuttiko koskaan vaihtaa nimeä ja jättää koko Mombasa-debaakkeli sitä kautta historiaan. Jos vaikka jonnekin Tuskan jatkoklubille pääsis soittaan, se ois mun mielestä tosi hyvä. Mutta siinä on aina se, että mikä yhtiön budjetti lopulta on ja mitä seuraavalla levyllä on tiedossa... Jatketaan sit sillä meiningillä eteenpäin. Eikä levydiili ole nykymaailmassa enää automaattinen ovi onneen. Levyäkin on kumminkin kypsytelty tosi pitkään. Sen takia, että ollaan hyviä ystäviä ja kaikki tuntu vaan vähän helpommalta. ihan muuta vaikka eri nimellä. – Mahtavaa, et levy on kumminkin saatu tehtyä. Tavallaan huijata nimellä jengiä. Syynä oli bändin massiivisin hitti – niin, juuri se sinkku leffasta Menolippu Mombasaan. oliko se nyt toukokuun loppu, kun me alotettiin nauhotukset. Ihan turha lähtee suremaan. Ja se julkastiin. Oli 2014... – Oli meilläkin jossain vaihees reenikämpän seinällä, olikohan niitä neljä vai viis kappaletta, identtisiä Nuclear Blastin aanelosia, joissa luki ”thanks but no thanks”. heh. J-P yrittää vaikuttaa filosofisen tyyneltä hankalan tilanteen edessä
Se oli Pasi tai ei mitään.” 36. ”Tässähän ei ois ollut mitään mahdollisuutta ottaa enää kolmatta laulajaa
Miksi. Uusi asema asetti uusia vaatimuksia vapaa-ajan käytölle, minkä Rantanen lopulta hyväksyi ja luopui bändihommista. – Mutta ei se sit vaan jotenkin lähtenyt ollenkaan. Tämän muistaa Laurennekin. Nino Laurenne, miksi bändin toiminta stoppasi tykkänään vuonna 2010, laulaja Rick Altzin kanssa tehdyn Dirt Metal -levyn jälkeen. Rantanen muistuttaa, että ainakin internet on sitä mieltä, että hän ei ole yhtään vähempää kuin kaikkivaltias Luoja. Laurenne tarjoaa väliin tähdellisen tähdennyksen: – Niin päivätöissä. – Mähän lähdin bändistä keväällä just ennen rundia. T hunderstonen perustaja, kitaristi Nino Laurenne, ja laulaja Pasi Rantanen avautuivat Infernolle bändin kuudennen pitkäsoiton julkaisun myötä. Ja paskoja rundeja. Motivaatio loppui. Olen saanut oman pajan, missä Ei mitään rivien välistä Perinteisten riffien ja melankolisen voimametallin ponteva sanansaattaja Thunderstone vietti hiljaiseloa kuutisen vuotta, mutta on nyt palannut. Ainahan me ollaan menty levy levyltä rankempaan, vaikka siellä on melodiaa koko aika läsnä. Aloitetaan niistä kiinnostavimmista jutuista eli juoruista. – Kun ei se lähtenyt. Aikansa kutakin, tuntui siinä vaiheessa. Aprillipäivänä päivänvalon näkevä Apocalypse Again äänitettiin ja miksattiin Laurenteen omassa Sonic Pump -studiossa, jonne myös minut kutsuttiin palaveeraamaan ja nautiskelemaan kahvia Genelec-mukeista. Määrittelemättömien terveysongelmien kanssa sinnitelleelle miehelle tarjottiin varastopäällikön paikkaa. Että ei hittolainen, mikä tässä on. Itse asiassa nämä oli joutuneet kattoon mun coverkeikkaa. Tietenkin maailman paskin paikka sanoa, että sori kundit, että hei hei. Tai miksei, elämässä päällikkönä. Rantanen: – Mun edellisestä oli se viis kuus vuotta. Se vaan meni niin. – ”Pasi is God”, tuli jostain päin maailmaa, kun Pasi tuli takasin. Rantasen päätös irtisanoutua bändin toiminnasta vuonna 2007 taas kumpusi henkilökohtaisen elämän vaateista ja mahdollisuuksista. Oli laulajan status maailmankaikkeuden kokonaiskuvassa mikä tahansa, bändistä eroamiseen johti niinkin proosallinen syy kuin ylennys töissä. Rantanen: – Syksyä se taisi olla, kun puhuttiin ekaa kertaa mökillä baari-illan jälkeen. Laurenne: – Näin, että kaverilla on pillit vielä kunnossa, pitäiskö kysyä että tehdäänkö yksi levy vielä. Mutta taustahan on tyystin se, että halusi olla tämmönen porvari ja ottaa vastaan päällikön aseman. – Mä mietin sitä pitkään, kun muutenkin rupesi oleen vähän kulifiilikset. TEKSTI SALLA HARJULA KUVA NADI HAMMOUDA 37. Se musakin alkoi olla jo siinä vaiheessa helvetin paljon raskaampaa kuin esimerkiks eka levy. Henkilökohtaisesti ajattelen, että mä olin vähän kypsymässä. Mutta koskaan ei jäänyt paskaa makua bändistä henkilökohtaisella tasolla, ei missään nimessä. Me tehtiin silloin uusi levy ruotsalaisen laulajan kanssa. Hynttyyt takaisin yhteen Yhteistä paluuta alettiin puuhata Laurenteen päähänpistosta vuoden 2012 tienoilla. Tässä välissä on vaihtunut rumpali ja levy-yhtiö, kun taas paluumuuton on tehnyt sekä alkuperäinen laulaja että kursailematon hevirokki. Ja hirveesti olen kyllä oppinut tässä välissä
No, TÄHÄN bändiin liittyen siinä ei olekaan mitään dramatiikkaa. Henkilöstöjuoruja, osa n. Niin surullista kuin se onkin. – Se vielä lähetti hakuvideon ihan loppumetreillä. – Mä oon nähnyt Mirkan viimeksi oikeudenkäynnissä 2011 tai 2012. Eli kun aina sanotaan, että tähän ei sisälly mitään dramatiikkaa... Ja se tuntui hyvältä. Eihän siinä kahta sanaa. Sitä ei ois halunnut varmasti Mirka eikä kukaan tässä bändissä. Laurenne: – Kyllä. Koska se on itse kuunnellut meitä aiemmin. No, tähän sisältyy ihan helvetisti dramatiikkaa. Niinhän ne pitäisi hoitaa. Kyllä se näki, että me ei tehdä sillä kokoonpanolla enää yhtään levyä. Nythän se on itse Masterplanissä, eli sillä meni kaikki paremmin kuin hyvin. – Palo on kova. Laurenne vetää henkeä. Mä muistan, kun Nino vaan heitti, että ois tällanen. Vaan se oli heitto ilmaan, että pitäiskö tehdä yks levy vielä. Se komppasi sitä. En usko, että sekään ois halunnut huutaen lähteä niille keikoille. Laurenne: – Kyllä mä kertoisin. Mä oon silloin kätellyt Mirkaa ja sanonut sille moi. Laurenne ei sinänsä kiellä asianlaitaa. Siis jos samaa kamaa löytyy jo muualtakin. Esimerkiksi laulaja Rick Altzi joutui väistymään Rantasen paluun tieltä melkoisen yksiselitteisesti. Ja analysoida sitä vähän pervostikin, kuunnella itseään tosi, tosi läheltä. Rantanen ei ollut jättänyt musiikkia kokonaan, vaan teki coverkeikkaa minkä ehti, soitti työporukan bändissä, rakenteli studion kannustavan työpaikan tiloihin ja kiersi Suomea Raskasta joulua -tiimissä. – Tässähän ei ois ollut mitään mahdollisuutta ottaa enää kolmatta laulajaa. Kyllä se hymy ja se meininki, se oli tossa. Ei siinä ollut mitään, että se ois ollut jotenkin harmissaan sen takia. Ja... Laurenne pysähtyy miettimään hetkeksi, mutta ei kovin pitkäksi hetkeksi. Siellä ne vaan menee. Laurenteen ja laulaja-Rantasen välit ovat kunnossa. Vitsi, tehdään. Mikä sitten on tekijän mielestä oman bändin olemassaolon oikeutus. Ei me oo ikinä yritettykään olla mitään muuta. Kaikkia vitutti, totta kai. Laurenne hiljenee pitkäksi toviksi. Kyse on siitä, että hei, mä oon kuullut tän ehkä jossain. Mutta se oli ainoa mahdollisuus siinä vaiheessa. Se oli Pasi tai ei mitään. Sitten sanoissa on joku punchline, joka merkkaa sen ja tekee siitä biisistä juuri sen biisin. Mutta se juontaa juurensa kaikkialle muualle. Tavallaan ylpeänä kierrätetään. – ...niin sitä kautta tilanne meni siihen pisteeseen, että jos me ollaan napit vastakkain oikeudessa, sen jälkeen on täysin mahdotonta, että me oltais enää koskaan samassa keikkabussissa. Kyllä me ollaan oltu tekemisissä vuosikaudet mun lähdön jälkeenkin, jossain määrin aina. – Ei meillä oo ikinä ollutkaan goalina, että yritetään tehdä sellaista mitä ei oo koskaan tehty. Tavallaan oli jo mennyt deadline umpeen, mutta mä diggasin siitä kun kaverilla pyörii koko ajan kapulat. Sitten olin tosi nopeasti, kun olin Pasin kaa puhunut, että tehdään seuraava levy, Rickiin yhteydessä. – Harmi, kun kävi näin. Se päätös tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mutta pistin asiallisen emailin ja oikeastaan niillä sanoilla just: ”Me ei varmaan mahduta enää samaan keikkabussiin.” Sen takia Thunderstonella oli tuuraaja jo meidän vikalla kiertueella. Ja se oli sille makea juttu, että se pääsi bändiin ja... Ja silleen. Mutta sellaista se välillä on. Että no, sanoppas nyt, tehdäänkö tämä. Mutta sen oli pakko mennä niin. Uutispimennossa tuolloin piileskelleelle, älykännykkää ja Googlea omistamattomalle hypoteettiselle Infernon lukijalle mainittakoon, että Laurenne ja rumpali-Rantanen tapasivat kumpikin olla Hevisaurus-yhtyeen jäseniä. – Näissä aina sanotaan, että ei liity mitään dramatiikkaa. Se ymmärsi sen täysin. – Mirka oli samaa mieltä. Ja kukapa sitä myöntäisi ääneen haastattelutilanteessa, vaikka olisikin. Rantanen: – Ei oo ollut. – Meillä on kolme, maksimissaan neljä sointua, mitkä pyörii. Bändi ei ois kestänyt sitä. Ja kun se kertsi tulee tokan kerran, sen pystyy laulaan mukana. Sen takia se oli varmaan Rickillekin helppoa. Aina. Ei Thunderstonessa oo siitä kyse.” 38. Melodisen hevin kulmakivet Thunderstone luottaa musiikin saralla perusasioihin. voi tehdä kaikennäköistä, soittaa kitaraa, laulaa. Vaan eipä niitä ole vaikea arvatakaan, jos seuraili yhtään viihdeuutisia viime vuosikymmenen vaihteessa. Sen verran pelkuri kumminkin taidan olla, että en ottanut puhelinta käteen ja soittanut. Koska tilannehan oli sietämätön. Eli jos joku googlettaa Mirka Rantasen nimen ja Nino Laurenteen nimen ja Hevisaurus-nimen... Kyseessä on videohakuprosessilla poimittu Atte Palokangas, joka tunnetaan myös tässä lehdessä esiintyvän Agonizerin riveistä. Se on näyttävän näköistä, Aten soittaminen. Laurenteen ja ex-rumpali-Rantasen eivät niinkään. ”Ei meillä oo ikinä ollutkaan goalina, että yritetään tehdä sellaista mitä ei oo koskaan tehty. Tähän ei kuitenkaan liity sen suurempaa konfliktia, ainakin jos Laurenteen (hivenen epäröiviin) sanoihin on uskominen. Ei missään vaiheessa oo ollut mitään känää. Mirka Rantanen ei soita enää bändissä, eikä Laurenne salaile syitä tähän. Rantanen: – Oonhan mä käynyt täällä lauleskelemassa kaikennäköisissä projekteissa. Ja pellit oli törkeen korkeella. – ...emailin pistin, asiallisen emailin. – Se meni niin, että me ei tehty bändin kanssa mitään pitkään aikaan. Omaa bändiä oli silti ikävä, eikä Laurenteen kosiskelua tullut kuulemma mieleenkään tyrmätä. Ja se olikin, että varmaan oikea päätös. Laurenne: – Se ensimmäinen kysymys ei ollut asiallinen. Se heittelee koko ajan kapuloita ja pyörittelee ympäri. Että monesti melodiat on sillä lailla aika tuttuja. – Jälkeenpäin kun miettii, niin kyllä se oli siinä vaiheessa selvä, kun Atte lähti soittaan. Miehistönvaihdoksia voi ja täytyy puida tämän bändin kohdalla pitempäänkin. Kyllä sitäkin varmaan vitutti koko tilanne. Uudesta rumpalista Laurenne on hillittömän innoissaan. Myöskään Rick ei kysellyt mitään, koska sillä oli muita projekteja, mitä se teki koko ajan. Ei Thunderstonessa oo siitä kyse. Se, että tässä ois joku toinen... Rantanen: – Ei oo ollut! Hevisaurusten tuho Selvä. – Rick ymmärsi sen ihan täysin. Heitän, että bändin tarttuvaa heviä voi sanoa hyväntahtoisuuden ja fanituksen tasosta riippuen joko ajattomaksi tai vanhanaikaiseksi. En edes muista, kun en periaatteessa halua muistella. Lapsille suunnatun, huikeasti menestyneen heviyhtyeen alkuperäinen saaga päättyi mutkikkaan, näkyvästi uutisoidun ja lähes absurdeja käänteitä saavuttaneen konfliktin seurauksena, kun yhtyeen konseptin keksinyt Rantanen ajautui sopimuserimielisyyksien vuoksi oikeussaliin muiden jäsenten ja levy-yhtiö Sonyn vastapuolelle. Se on ainoa, mitä mä oon ollut sen kanssa missään yhteydessä
Niitä elementtejä, mitä koko musassa on kai alun perin joskus ollutkin, melodisessa hevissä. Ehkä nyt, kun on ollut näin pitkä tauko, sellainen tuntuu aikasempaa luontevammalta. Se ois oikeasti joku lauantai-ilta Helsingissä. Kursailematonta. Juttuhetki studion tarkkaamossa on rentoutunut ja lämmin, kaikkien kesken, mutta kysymyksiin vastaa ensisijaisesti Laurenne. Ja kyllä mä kysyn aina jätkiltä mielipiteet. Kun bändi on alun perin mun. Teksteissä ei mitään rivien välistä. – Mun mielestä Tuomo [Saikkonen, Sakara-levy-yhtiön edustaja] on sanonut hyvin. Eikä Thunderstonella ole koskaan ollut hinkua valloittaa genressään yleistä ”miekka ja lohikäärme -juttua”, kuten Laurenne muistuttaa. – On. – Ja on meitä aika paha lähteä vertaamaan mihinkään italialaiseen tuplabassaripowermetalbändiin. Powermetalli, kuka tekee tällästä tällä hetkellä. – En mä tiedä. Mistä on kyse. Turhaa kikkailua ei oo, eikä kukaan yritä hirveästi näyttää tässä mitään. ”Meitä on aika paha lähteä vertaamaan mihinkään italialaiseen tuplabassaripowermetal bändiin. – Ennen se ois ollut silleen, et vittu, toi keksi paremman melodian. Meillä on kumminkin zeppeliinit ja purplet ja sabbathit se, mistä kaikki jätkät on lähteny. Hyvin tehtyä. Mä oon tehnyt kaiken aina itse. Tästä päästäänkin Thunderstonen uuteen levytyssopimukseen. Thunderstonen jatkuva vakio yli tuulten ja turmain on bändin perustaja, kitaristi, biisintekijä, sanoittaja, miksaaja ja tuottaja Laurenne. Mutta mies myöntää myös, että näin ei todellakaan ole ollut aina. En silti malta olla sörkkimättä potentiaalisesti herkkää asiaa ja kysyn, miten näin väkevä yhden ihmisen näkemys toimii vaikkapa levynteossa. – En mä nyt sano, ettei tää toimi. Mutta sen täytyis sitten olla aika kova jätkä. – Kyllähän se on aika tummanpuhuvaa kuitenkin, meidän tavara. – Tuomo tuli keikan jälkeen ja mä olin itsekin yllättynyt, miten vaikuttunut ja fiilareissa se oli. Rantanen muistelee Saikkosen miettineen jo siinä tilanteessa ääneen, miten Thunderstonea voisi lähteä markkinoimaan. Miten tämä rehellistä rokkia runttaava bändi päätyi astetta kulmikkaammista bändeistä tunnetun Sakara Recordsin hellään huomaan, samaan talliin Mokoman, Stam1nan, Diablon, YUP:n ja Rytmihäiriön kanssa. Nyt mä pystyn kuunteleen, että hei, toi on parempi melodia kuin mun. Mä vedän jonkun melodian mikä tulee multa, mutta Nino näkee heti semmosen... – Mehän tehtiin jo levyä siinä vaiheessa. Joo. Hollywood-nuotin siellä jossain pohjalla. Me vaan lyötiin joku deadline, että tossa vaiheessa levy on valmis, nyt aletaan shoppaamaan sitä. – Mutta kyllä mä oon myös tuottajana tässä. Dynamiikka tuntuu kuitenkin toimivan ja kumpuavan miesten kanssakäymisestä sekä ihmisinä että muusikkoina luonnostaan. Rummut oli äänitetty, kaikki pohjat oli äänitetty, meillä ei ollut mitään hajua julkaisijasta. Yleensä on ollut minä ja Titus [Hjelm, basso], mutta nyt on Pasi tehnyt yhteen biisiin sanat ja Jukka [Karinen], meidän kiipparisti, kans. – Mä luulen, että nyt ei ole hirveästi tän tyylisiä bändejä. Klassisen ajattomassa meiningissä pysytään, aikuiset suomalaiset miehet. Täysin suoraan asiaan. No käytetään silti mun omaa! Ihan suoraan sanottuna varmaan olikin tollaista. Nino Laurenne = Thunderstone = Nino Laurenne. Siellä on se pieni mustuus. Rantanen hykertelee riemastuneena vieressä, kun Laurenne kuvailee aiempien vuosien yhteistyötä. Mä halusin pitää sen niin itsellä. – Se oli vielä maanantaina Klubilla, joskus seitsemän aikaan veto. Rantanen komppaa lempeästi. Että tässä on jotain classic rockia. Vaan jos yhdellä ihmisellä on ensimmäinen ja viimeinen sana joka asiassa, eikö se ole luovassa työssä aikamoinen riski. Laurenne vastaa ensin, tietenkin. Haha! Sanotaan näin, että mun mielestä Ninolla on aina pirun hyvät melodiat. Me käytetään tota. Mutta pääasiassa toi tekninen puoli on mun hallussa. – Tai toisteppäin. Oikeesti. Että jos sä pyytäisit levy-yhtiön miestä kattoon keikkaa, niin et ainakaan tollaselle keikalle. Mulla on sit aina apuria äänittämässä ja editoimassa ja sellaista. Rantanen naurahtaa, silminnähden hieman hämillään. Vaikka on joskus kuunneltu sitäkin. – Mä on oo läheskään niin itsekäs, mitä olin ensimmäisen kolmen levyn aikaan. Kyllä tällä levyllä on mun mielestä tehty enemmän yhdessä. – Mä olin siinä vaiheessa, että no niin. Joku melodia vaan, vaikka onkin hyvä, niin mä kuitenkin vahingossa vedän sen toisella lailla. – Tällä levyllä on myös neljä sanoittajaa. Ei sieltä hirveästi cheerios-fiiliksiä tule. Ehkä tää voi johtaa johonkin. Mutta mulla on ihme fiksaatio välillä, voiko sitä sanoo äänihäiriöks, tai lukihäiriöksi. Eikä tätä voi totta puhuen välttää huomaamasta myöskään haastattelutilanteessa. Meillä oli yksi valmis biisi, joka me jo heitettiin YouTubeen vajaa vuosi sitten. Siitä irti päästäminen on ollut yhdenlainen matka. Gamma Ray ei oo se bändi, tai Helloween, millä me ollaan lähdetty kuunteleen musaa. Kun Rantanen pääsee pehmeine äänineen artikuloimaan oman näkemyksensä asioista, se on aina Laurenteen puheenvuoron jälkeen ja Laurenteen tarkennusten tahdittamana. Mutta Tuomo, ammattilaisena ja itsekin bändiheebona, näki sen sieltä läpi. Kyllä mä oon miettinyt sitä, että ottaisin ulkopuolisen tuottajan. Näiden kahden ja puolen vuoden aikana, mitä tätä levyä on from the scratch tehty, meillä on ollut kolme niin sanottua biisileiriä. Kuvailu miehen ”keskeisestä” roolista bändissä on pienimuotoista vähättelyä. Melodista. Ja vaikka me ollaan tavallaan samassa genressä kuin Stratovarius ja Sonata, niin mun mielestä Pasin soundi on tehnyt aina siihen pesäeroa. Ja kyllähän sen näkee, että te ootte vetäneet jo muutaman kerran, ja kilometrit kuuluu ja näkyy. Eli me ollaan menty mökille koko porukka ja pistetty sinne sähkörummut ja läppärit ja systeemit pystyyn ja tehty kimpassa biisejä. Laurenne vahvistaa Rantasen puheenvuoron painokkaasti. Koska aika vaikea ois päästää irti, kun luulen kuitenkin tietäväni mitä teen. Myös budjettikysymys on sellainen, että siihen pitäisi sit varata iso osa. Ja sanoo, että tehdääs näin. – Nythän meillä on kaikki osallistuneet biisintekemiseen ehkä enemmän kuin koskaan aikasemmin. Se on ihan tietoisesti silleen, että tehdään kimpassa enemmän. Se oli ihan täpinöissä, että tätä hän on venannut. Niin sitten Nino saattaa olla, että toihan on ihan jees. Laurenne nyökkää. Se ois kaikki annettava ulospäin. Oikeesti.” 39. Jos sä olet kuunnellut edes vähän sen tyylistä musaa, sä kuulet sen eron heti. Että hän on odottanut jotain tällasta jo pidemmän aikaa. Että ei se oo silleen, että mä päätän kaiken yksin. Laurenne oli vanhoja tuttuja Saikkosen kanssa ja kutsui miehen katsomaan Thunderstonen keikkaa Tampereella. Ja jos Pasi sanoo, että tämä ei toimi yhtään, niin mitä Nino vastaa. Ja sitten se pitäisi tehdä niin, että mä en sano mitään niihin
Priority-liput toimituskuluineen alkaen 89,50 €. 79,50 €, kenttä alk. 105 € /hlö MAJOITUS Varaa majoituslippupakettisi heti osoitteesta www.tahkontapahtumat.fi L I P U N M Y Y N T I : menolippu.fi, lippupalvelu.fi, lippu.fi, tiketti.fi ja R-Kioskit Pe 10.6.2016 HELSINKI, KAISANIEMEN PUISTO Portit auki klo 16. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€. Priority-liput toimituskuluineen alkaen 89,50 €. 2 1 6 S E I N Ä J O K I , TA PA H T U M A S TA D I O N portit aiki klo 16.00. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. SIJAINTI AIVAN YDINKESKUSTASSA! Pe 29.7.2016 KAARINA, Hovirinnan ranta Portit auki klo 17.00. PROCOL HARUM L E G E N D A A R I N E N Vip-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. La 11.6.2016 OULU, RAATIN STADION Portit auki klo 15. 7. LA 30.7.2016 TAHKO EVENT PARK Portit auki klo 16. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 €. HELSINKI, Finlandia-talo Klo 20.00 (ovet auki klo 19.00). alk. 010 841 4185. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. 79,50 €, kenttä alk. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. 010 841 4185. VIP-SCORPIONS-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 €. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 69,50 €. TOP-VIP-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. L a 1 6 . 010 841 4185. S P E C I A L G U E S T S the WILKO JOHNSON band MELROSE Seinäjoella lisäksi WENTUS BLUES BAND “THE MISSION CONTINUES...!” Ma 8.8.2016 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00 (ovet auki klo 19.00). Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 69,50 €, Priority (k-18) alk. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Liput toimituskuluineeN; istumakat somot alk. 00. 89,50 €. 010 841 4185. L I P U N M Y Y N T I : w w w. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 / 79,50 €. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.tiketti.fi ja R-Kioskit Pe 11.11. Liput toimituskuluineeN; istumakat somo alk. 7. 2 1 6 h a m i n a , b a s t i o n i portit auki klo 18.00. Y H T E I S T Y Ö S S Ä :. Liput toimituskuluineen alkaen 67,50€ / 72,50€ / 77,50€. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. + PEPE AHLQVIST & H.A.R.P. VIP-paketit alkaen 179 € +alv24% (221,96€) VIP-paketit Menolipusta: vip@menolippu.fi / Puh. P e 1 5
Aika, mullistuva maailma tai edes kuoleman armoton kosketus eivät ole onnistuneet pysäyttämään Deftonesia, jonka vaihtoehtometalli huokuu tässä hetkessä elämistä. ELÄMÄ/KUOLEMA TEKSTI AKI NUOPPONEN 41. Odotan kohtaavani etäisen ja yhdysvaltalaisella tavalla kiihkeän artistin, mutta linjan toisesta päästä löytyykin harvinaisen rauhallisesti artikuloiva mies, joka tarttuu välittömästi aiheeseen. – En tiedä itsekään, onko se mustavalkoisuutta vai harmaansävyjä, mutta olemme aina olleet ääripäihin kallistuva bändi, Frank toteaa. ja ei kenellekään. Yhdysvaltalaisen Deftonesin kohdalla tämä on ollut harvinaisen totta läpi koko bändin tuotannon, jossa jokaiselle musiikilliselle voimalle on löytynyt vastavoima. V astakohdat täydentävät toisiaan, sanotaan. Sen takia musiikkimme sopii yhtä aikaa kaikille... Kuin tätä teemaa myötäillen saan heittää ennakkoluuloilla vesilintua soittaessani Deftonesin synisti-sämplääjälle Frank Delgadolle. – Siis ihan kaikissa tekemisissämme! Emme kaihda mitään sellaista, mikä herättää meissä niitä tunteita, joiden takia tätä musiikkia tehdään
Siinäpä Deftonesin ydinolemusta täydellisimmillään! Elä sen kanssa Kun muusikoiden kanssa puhuu vuonna 2016 uuden albumin julkaisusta, sävy toistaa itseään. Kymmenen vuotta myöhemmin elämä Deftonesin sisällä ja ympärillä on kuin kolikon toiselta puolelta, eikä Frank peittele lainkaan sitä, kuinka suuri merkitys Chi Chengin onnettomuudella oli tässä. – Oman soundin löytymisestä on tullut kaiketi jossain kohtaa kirosana, mutta rakastan sitä, kuinka Deftones kuulostaa Deftonesilta, teimmepä mitä tahansa. – Olemme aina tehneet musiikkia, jolla ei oikeastaan ole nimeä. Hän kertoo, kuinka Deftones löysi 8.4 ilmestyvää Gore-albumia säveltäessään kokonaan uuden lähestymistavan levyn valmistelemiseen. Menimme studioon. Deftonesin tapauksessa vuodet 2008–13 olivat tässä mielessä tuskallista aikaa. – Eräässä vaiheessa jouduimme kyseenalaistamaan kaiken. – Juuri nyt on pirun hienoa soittaa Deftonesin kaltaisessa bändissä. – Deftones on edelleen Deftones, ja minä olen edelleen minä, myös Chi’n kuoleman jälkeen, mutta mikään ei ole ennallaan. Arvosta sitä Elämä nostaa arvoaan siinä vaiheessa, kun ihminen joutuu kasvokkain kuoleman kanssa. Frankin äänensävy muuttuu välittömästi kunnioittavan vakavaksi, kun hän tuumailee Deftonesin pitkäaikaisen basistin Chi Chengin vuonna 2008 tapahtunutta onnettomuutta, pitkää koomaa ja lopulta kuolemaa vuonna 2013. Olemme eläneet hyvin synkkiä, päihteidenkin sekoittamia aikoja, enkä rehellisesti sanottuna osaa kuvitellakaan, missä olisimme tänä päivänä, jos asiat olisivat edenneet tavallisemmalla tavalla. Kun riuhtaistaan irralleen elämästä ja kokee kaiken kuin ulkopuolisin silmin, arvot muuttuvat. Ota siitä oppia Vanhakin koira voi oppia uusia temppuja, ainakin jos Frankiltä kysytään. – Tietenkin elämä ja ikä muuttavat ihmistä, mutta joskus on helppoa osoittaa jälkiviisaasti yksittäisiä hetkiä, jotka ovat olleet niitä ratkaisevia tienhaaroja. Chi on monella tapaa edelleen läsnä elämissämme, joka päivä. Olemme joskus astelleet studioon puolivalmiin levyn kanssa, mikä ei ole ollut kaunista koettavaa, Frank naurahtaa. Deftonesin kohdalla vaakakuppi ei käänny selkeästi kumpaankaan suuntaan, mutta deadlinesta irti päästäminen johti luovuudenpuuskaan. Hengailimme yhdessä kolmisen viikkoa, soitimme keikkoja, jammailimme ja pidimme hauskaa. Sitten saatoimme viettää aikaa perheidemme parissa kaikessa rauhassa, kunnes palasimme yhteen tauon aikana kypsyneiden biisien kanssa ja saimme niihin ihan uutta kulmaa. – Jos haluaisin olla tylsä, voisin kai sanoa meidän asettuneen aloillemme, aivan kuin olisimme aikuisia, Frank naurahtaa itseironisesti. Levyn tekeminen ei ollut itsestään selvää. Kaikki nämä tunteiden vuoristoradat, joita kävimme pahimpien aikojen kuluessa läpi, olisivat varmasti voineet tuhota monta muuta bändiä, mutta jotenkin me vain silti jatkamme. Päätimme tehdä albumin. Tämä soundi syntyy siitä, kun tämä porukka soittaa yhdessä. – Jopa uuden levymme kansi on hetkellinen, todella kaunis otos lintuparvesta ja sen värimaailma huokuu rauhallisuutta, mutta albumin nimeksi valikoitui karunkuuloinen Gore. Se on ollut aina filosofiamme, mutta toisinaan olemme puskeneet joitakin puoliamme esille ajan ja pakon edessä. Minusta tuntuu, että tällä levyllä jokainen melodia ja riffi on saanut enemmän luonnetta ja särmää kuin joillain aikataulujen armoilla valmistelemillamme albumeilla aiemmin. Keikkailu oli kaikki kaikessa. Juuri tämän takia en voisi olla enempää kiitollinen, että olemme ja elämme tässä ja nyt. Nykyään tuntuu, että edes meidän mielikuvituksemme ei riitä läheskään kaikkiin mahdollisuuksiin, mitä vaikkapa kehittyvä somemaailma bändille antaa. Juuri ennen musertavaa käännettä Deftones eli kenties huuruisimpia aikojaan, mistä kieli myös vuonna 2006 julkaistu Saturday Night Wrist -albumi. Deftones ei ole kaikkein raskain tai kevein bändi. – Ymmärrän hyvin, että muutos pelottaa niitä, jotka katsovat musiikkia bisneslasien läpi, mutta kiukuttelullakin on rajansa. Sävellä biisejä, äänitä albumi, tee kiertueita ja toista tätä kaavaa. Deadline voi olla yhdelle luovalle ihmiselle siunaus, toiselle kirous. – Väistämättömästä muutoksesta kannattaa ottaa kaikki irti ja tajuta se, että loppupeleissä mikään ei ole muuttunut. Kasasimme ideat. Frank on toista maata. Emme tee aggressiivisinta, surullisinta tai iloisinta musiikkia. – Vielä joitakin vuosia sitten kaikki pyöri saman kaavan ympärillä. Kaikki tapahtui liiankin nopeasti. Frank vie ajatuksen jopa niin pitkälle, että kokee maailman muuttuneen modernimmaksi mutta palaavan samalla musiikin suhteen lähemmäs niitä juuria, joista musiikin julkaisemisessa ja kiertämisessä oli alun perin kyse. – Sitä sanotaan aina, että se mikä ei tapa, vahvistaa, Frank aloittaa hiljaisesti. Deftones on ollut siitä harvinaisen jännittävä orkesteri, että monien tuomitessa bändin kaikki biisit samasta puusta veistetyksi toiset löytävät raskaan kuoren alta sitäkin enemmän sävyjä. – Nyt Goren kohdalla taas... Emme soita lujaa ja täysillä, mutta emme himmailekaan. – Joskus musiikkia julkaistiin single kerrallaan, ja sitten, ehkä tarpeeksi hyviä biisejä tehtyään, sai tehdä levyn. – Gore on kuin huolella tehty Deftonesin ruumiinavaus. Äänitimme levyn. On todella inspiroivaa huomata, miten eri tavoilla voi julkaista ja ylipäänsä äänittää musiikkia, Frank intoilee. Jossain vaiheessa tämä kääntyi lähes päinvastaiseksi, mutta nyt muusikot elävät jälleen kiertueillaan ja julkaisevat levyjä biisi kerrallaan, aivan kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Kukaan muu ei voi saada aikaiseksi sitä samanlaista fiilistä, joka syntyy meidän soittaessa yhteen. Kokoonnuimme yhteen. – Tosiasia on, että vielä joitakin vuosia sitten kaikki oli todella hektistä. Sanotaanko vaikka näin, että otimme aikamme. Edes monien kauhistelemat suoratoistopalvelut tai levymyynnin lasku eivät vaikuta hirvittävän Deftones-synistiä. Toisaalta albumista ollaan innoissaan, mutta samalla kyynisyys musiikkimaailman tilasta ei meinaa unohtua. ”Gore on kuin huole lla tehty Defto nesin ruumi inavau s.” 42. – Sitä taas ei useinkaan kerrota, että se mikä tappaa, muuttaa sinua ja koko elämää ympärilläsi lopullisesti sellaisilla tavoilla, joita et voi määritellä täysin vielä vuosienkaan jälkeen. Jos maailma aukesi edessämme ihan uusilla tavoilla internetin vallankumouksen myötä, se jatkaa nykyään vain laajenemistaan. Kyllä, on totta että levymyynnit ovat pudonneet ja musiikkikulttuuri on muuttunut, mutta tämä ei eroa mitenkään siitä, kun aikoinaan siirryttiin vinyylistä cd-levyihin tai cd-levyistä mp3-tiedostoihin, Frank toteaa. Musiikki välittää tunteita, ja jos joku kuulee musiikkiamme, saa siitä säväreitä ja vieläpä ajattelee, että ”helvetti kun on hyvää matskua, näiden keikalle on päästävä”, minua ei liikuta se, mitä kautta biisit on kuultu. Bändin, oman itsemme ja elämän ylipäänsä
WWW.ROOMESCAPE.FI H E L S I N K I ON NYT AVATTU ISO ROBALLE! VARAA HUONE OSOITTEESTA HELSINKI TAMPERE LAHTI ROVANIEMI RoomEscape_HKI_225x297mm.indd 1 4.3.2016 8.54
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 26.02.2016 13:53:50
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 26.02.2016 13:53:50
46
Jumalten ajasta ihmisen aikaan on pitkä matka. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT MIKAEL KARLBOM 47. Padot ovat viimein auenneet, ja Moonsorrow purjehtii taivaanrantaan kevyemmässä lastissa
– Me ollaan bändien kesken nimetty huviksemme ”folkmetallin Big 5”, Sorvali sanoo. Kahden serkuksen projektina käynnistynyt bändi teki ensimmäiset demonsa 90-luvun lopulla. Nykyinen miehitys saatiin kokoon, kun Henri Sorvali kyllästyi keikkailuun ja jättäytyi pois kiertueilta Moonsorrow’n luovaksi harmaaksi eminenssiksi, säveltäjäksi ja tuottajaksi. Seuraavaksi ilmestyivät "pitkäsoiton” käsitteen uudelleen määritellyt albumi Vesisäkeet (2005), V: Hävitetty (2007) ja albuminmittainen ep-levy Tulimyrsky (2008). Jumalten aika ilmestyy aprillipäivänä 2016. – Koko juttu on käsitetty täysin väärin. Asia selvä. Se nostaa esiin tuntemuksia, joita ihmiset ovat kokeneet jo kauan ennen sähkökitaran keksimistä. Näistä viidestä yhtyeestä folkmetallia edustaa Korpiklaani. Kun Moonsorrow’n basisti-laulaja Ville Sorvali ja kitaristi Mitja Harvilahti puhuvat yhtyettään inspiroivasta musiikista, he puhuvat mieluiten kansanmusiikkivaikutteista. Sorvali naurahtaa, että aina välillä mieleen iskeytyy sellainen järisyttävä fakta, että Moonsorrow’n jäsenenä on tullut oltua reippaasti yli puolet elämästä. – Folkmetallista on tullut jotenkin niin perverssiä, Sorvali sanoo. – Vaikka se on pitkä aika, pystyn kyllä hahmottamaan bändin tähänastisen kaaren. Muutaman ensimmäisen vuoden aikana Moonsorrow’sta kasvoi bändi. Kaikki tuo on nivottu yhteen houkuttelevaksi kokonaisuudeksi. Aika menee niin nopeasti. Ihan nolojen väärinkäsitysten välttämiseksi. Seuraava Moonsorrow-albumi julkaistaan vasta neljä vuotta Century Median kanssa tehdyn levytyssopimuksen jälkeen. Seuraavana vuonna yhtye ilmoitti tehneensä diilin Century Media Recordsin kanssa. Moonsorrow ei soita folkmetallia. Sorvali lisää, että kaiken lisäksi folk metal -leima lyödään usein ihan vääriin bändeihin. Piste. On ymmärrettävää, että Moonsorrow haluaa irti mainitusta genrestä. – Folk metal on pahinta mahdollista kuraa sekä ulkomusiikillisesti että musiikillisesti, Harvilahti jatkaa. – Se on eskapistista, teutonista hilipatihippanmeininkiä ja larppausta. Jämerä välitilinpäätös oli neljätoista vinyylilevyä sisältänyt Heritage: 1995–2008 – The Collected Works -boksi, jonka Blood Music julkaisi vuonna 2014. F olkmetalli on ruma sana. Bändi vietti viime vuonna 20-vuotisjuhlaansa. 48. Odotuksiin nähden se on ollut äärettömän tapahtumarikas matka. Varsinkin viimeiset kahdeksan vuotta on mennyt ihan vilauksessa. Harva genre pystyy yhdistelemään yhtä monia eri elementtejä. Kansanperinteissä ei ole mitään kirottavaa. Alan bändien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti, ja sen myötä skenestä on tullut kliseinen ja korni. Ensimmäinen on hetki, kun Ville ja Henri Sorvali perustivat Moonsorrow’n vuonna 1995. Kolmas albumi Kivenkantaja ilmestyi 2003. Tai jos tarkkoja ollaan, ei viettänyt. Vaatteet, kaljanjuominen ja sarvienkalistelu ovat jättäneet musiikin varjoonsa. Siitä huolimatta sana ”folk” viittaa kansanperinteisiin, ja ne ovat tärkeitä myös Moonsorrow’lle, jonka muinaisajan mausteilla ryyditetty musiikki kiinnostaa varsin suurta ihmisjoukkoa ympäri maailman. Helmikuussa 2011 julkaistu Varjoina kuljemme kuolleiden maassa jäi Moonsorrow’n viimeiseksi Spinefarmille tehdyksi levyksi. – Me ei muistettu juhlia, Harvilahti sanoo. Kosketinsoittaja Markus Eurén liittyi bändiin samaan aikaan Harvilahden kanssa. Tässä vaiheessa Moonsorrow on siirtynyt uudelle vuosikymmenelle. Rumpali Marko Tarvonen liittyi Sorvalien seuraan ennen debyyttialbumi Suden unen äänityksiä (2000). – Ne tekevät todella monipuolista musiikkia. Sanoituksissa on historiaa ja fantasiaa, musiikissa metallia ja kansanmusiikkia. Moonsorrow soittaa pakanametallia. – Ihmisiä kiinnostaa sellaisessa musiikissa se, että bändit menevät ajassa taaksepäin ja laulavat enemmän tai vähemmän todellisista historiallisista tapahtumista. Liian usein yhtyeen imago on näyttävä, mutta rintapanssareiden ja kilpien takaa ei löydy mitään. – Siihen kuuluvat Moonsorrow, Turisas, Ensiferum, Korpiklaani ja Finntroll. – Kyllä se ajatus hiukan kutkutteli takaraivossa, mutta juhlat jäivät järjestämättä. – Hyviäkin folk metal -bändejä on, Harvilahti sanoo. Ei mikään muu. Sorvali toteaa, että puhuttiinpa sitten folkmetallista, viikinkimetallista (josta Moonsorrow haluaa myös sanoutua irti) tai pakanametallista, musiikin kulttuurinen aspekti on erittäin tärkeä. Vaiheikas kaari Moonsorrow alkaa olla siinä iässä, että sen uralle voi merkitä historiallisia tapahtumia. Mitja Harvilahti puolestaan ehti mukaan Voimasta ja kunniasta -albumille (2001), joka oli Moonsorrow’n toinen pitkäsoitto ja ensimmäinen levytys Spinefarmille. Hänen tilalleen keikkakitaristiksi liittyi Janne Perttilä
Se reissu, joka me tehtiin Finntrollin kanssa Jenkeissä, oli mulle kuin lomamatka. Primitiivinen tunnelma Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -levyn ja Jumalten ajan välissä kului yllättävän paljon aikaa. Ville Sorvali kertoo, että Jumalten ajan säveltäminen aloitettiin jo 2012, heti edellisen levyn ilmestymistä seuranneena vuonna. Eihän sellainen oikein skulannut, kun niistä oli kulunut aikaa jo kymmenen vuotta. Moonsorrow kaipasi jonkinlaista muutosta, mutta ei tiennyt, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä. Mutta kun se lopulta aukesi, musaa alkoi tulla aika sujuvasti. Siis meidän mittapuulla, Sorvali sanoo. Se oli kuitenkin varaslähtö. ”Karttanörtiksi” tunnustautuva Sorvali kertoo laatineensa listan maista, joissa on käynyt. – BiFi on teollisesti survottu ja kasaan sullottu saksalainen epämakkara, Sorvali täsmentää. Silloin jää aikaa katsella ympärilleen. – Rundeilla saattaa joskus nähdä jotain paikkojakin, Harvilahti huomauttaa. Kun toimimaton tavara oli hävitetty, uuteen alkuun ei päästykään ihan noin vain. – Sovitusvaihtoehtoja oli tietenkin aivan helvetisti, ja mehän mennään studioon aina valmiin matskun kanssa. Ja jos multa kysytään, Saksassa ei ole mitään muuta kuin lentokenttiä, moottoriteitä ja huoltoasemia, joista Ville ostaa BiFiä. – Ekalla lennolla Meksikoon me naureskeltiin, että eipä tullut aikoinaan demoja tehdessä mieleen, että soitetaan vielä joskus Meksikossa ja vieläpä suomenkielistä musaa. Kappaleita kyllä syntyi, mutta aikansa tahkottuaan Moonsorrow joutui myöntämään, ettei niistä tullut sellaisia kuin piti. Epämakkara on ihmisen ajan ruokaa, Moonsorrow jumalten ajan musiikkia. – Siinä ei ollut sitä tarttumapintaa eikä syvyyttä, jota me kaivattiin. Kaikesta sellaisesta voi olla vain yllättynyt ja kiitollinen. ”Folk metal on pahinta mahdollista kuraa.” Sorvali jatkaa, että pitkälle tiellä on kohdattu monia yllätyksiä, ja ne ovat olleet voittopuolisesti positiivisia. – Tietoisesti me ei yritetty tehdä mitään tietynlaista, Sorvali sanoo. Siinä kaikki, mitä olen nähnyt Saksassa viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana. – Toisaalta Australiassa mentiin aina suoraan keikalta hotelliin, ja lento lähti heti seuraavana aamuna. Selitys pitkälle julkaisuvälille löytyy matkan tästä mutkasta. – Koskaan ennen ei ole ollut sellaista tilannetta, Harvilahti kertoo. Äänitettiin jotain, mutta seuraavana päivänä se oli kadonnut tai muuttanut muotoaan. Niitä on kaikkiaan 42, ja yli kolmessakymmenessä on vierailtu Moonsorrow’n kanssa. – Minulla kääntyy kiertueilla rytmi sellaiseksi, että menen heti keikan jälkeen nukkumaan ja herään kahdeksalta aamulla. No, Henu sai tuskailla kappaleet lopulliseen muotoonsa. – Me jahkattiin ja jahkattiin, mutta asiat eivät menneet eteenpäin. ”Henu” on Moonsorrow’n primus motor Henri Sorvali. – Taisi kuitenkin käydä niin, että bändi alkoi alitajuisesti tehdä uudelleen toista tai kolmatta levyään. Tässä on saanut tehdä kaikenlaisia Kiinan-reissuja. – Siinä oli tosiaan pitkä blokki. Hän sanoo uuden albumin tiedotteessa, että Jumalten ajalla on enemmän kansanmusiikkivaikutteita kuin edellisillä 49. – Se oli sellaista tylsää ja menevää musiikkia, Harvilahti muistelee. Sitten siellä on festareita ja huonoja hotelleja
Hävitetyllä olikin sitten puolituntisia biisejä. Se oli vitsi, mutta siitä se lähti. Ne vain syntyvät. Se tekee omista rakenteistaan eeppisiä. ”Kunnon kansanmusiikki” on juuri se elementti, jolla Moonsorrow haluaa erottua toisiaan apinoivista muinaismetalliyhtyeistä. Se ottaa mieluummin mallia 1900-luvun alussa tehdyistä perinnemusiikkiäänitteistä. Traditionaalisen karjankutsulaulun luikauttaa Helena Haaparanta. Se tuntui hyvältä vastapainolta edellisen levyn kitaravalleille ja maalailulle. – Me tajuttiin, että juuri kansanmusiikkivaikutteet tekevät tästä bändistä Moonsorrow’n. – Ne jutut toivat kokonaissoundiin paljon lisää, Sorvali sanoo. Levyn kappaleet ovat helpommin hahmotettavissa kuin edellisten levyjen materiaali. Vaikka musiikin ääriviivat ovat selkeämmät, se on yhä massiivista ja mittavaa. Vaikka junamatka on turhan moderni allegoria Moonsorrow’n kaltaisen yhtyeen uralle, Ville Sorvali ilahtuu rinnastuksesta. Ville Sorvali kertoo, että folkelementit nousivat pintaan siinä vaiheessa, kun kuvainnollinen pöytä puhdistettiin käyttökelvottomista kappaleista. Hän ohjaa sen raiteelle, joka vie aina Jumalten ajan asemalle asti. Eikä ainakaan soisi radiossa. – Edellisillä levyillä musiikki oli kuin tavarajuna, joka ei koskaan pysähtynyt ja johon heitettiin jatkuvasti lisää tava50. Uusilla raiteilla Ensimmäinen vaikutelma Jumalten aika -albumista on, että kaikki ei ole ihan niin kuin ennen. – Verisäkeet-levyä tehdessä me oltiin saatu Henun kanssa valmiiksi pari kymmenminuuttista biisiä, Sorvali muistelee. Autenttista vaikutelmaa tavoiteltiin vierailevien muusikoiden avulla. Jumalten aika ei ole mikään tyhmä heavy metal -levy. Muutos on hienovarainen mutta selkeä – jopa niin selkeä, että Sorvali ja Harvilahti suostuvat myöntämään, että Jumalten aika koostuu ”biiseistä”, niin banaalilta kuin tuo sana näin eeppisessä asiayhteydessä kuulostaakin. levyillä ja ne ovat integroituneet lujemmin kiinni yleissoundiin. Ja jos tavoittelisi, tuskin onnistuisi. Harvilahti sanoo, että lähtökohtana oli entistä riffivetoisempien kappaleiden kirjoittaminen. – Levyllä on alkukantainen tunnelma, ja se sopii Moonsorrow’lle. Korpiklaanin Jonne Järvelä laulaa levyllä samaanityyliin, ja hänen bändissään ennen vaikuttanut Hittavainen soittaa perinteisiä jousija puhallinsoittimia. Jumalten aika ei kuitenkaan katkaise kehitystä, joka alkoi Verisäkeiden aikaan. – Musiikista tulee ikään kun juna, joka kulkee eteenpäin. – Alettiin sitten heittää läppää, että pitäisikö tehdä levy, jonka kaikki biisit ovat näin pitkiä. Sitä on vaikea selittää. Ja nyt ei puhuta mistään folk metal -vaikutteista vaan kunnon kansanmusiikista kaikkine jouhikoineen ja jodlauksineen. – Kun on kerran hiffannut, miten tällaista musiikkia tehdään, siitä on vaikeaa palata takaisin rockbiisin peruskaavaan, Harvilahti sanoo. Jumalten ajan Suden tunti on Moonsorrow’n ensimmäinen alle kymmenminuuttinen kappale vuosiin, mutta bändi ei edelleenkään tavoittele säveltäessään radiosoiton ihannemittaa
SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON, RUOTSIN, SAKSAN JA SVEITSIN KEIKKOJA. UUTTA METELISSÄ!
Miltei tasan viisi vuotta sitten julkaistiin massiivinen Varjoina kuljemme kuolleiden maassa. Koivut suhisevat tuulessa, huuhkaja sanoo huu. Jumalten aika elää, se tulee ihmisestä. Se riittää, jos tarkoitus ei ole pelata rooleilla. He alkoivat tehdä tarinaa siitä, miten heidät on luotu. Olen lukenut sekä proosaettä runomuotoisen Eddan. – Ennen ihmiset olivat luonnon armoilla, Sorvali sanoo. Lähdepä tästä metsästämään jotakin, Sorvali sanoo ja viittaa ikkunasta näkyvään Helsingin Pasilaan. Kun ihminen jätti jumalat taakseen ja alkoi hallita maailmaa, syntyi ahneutta ja eripuraa. – Citykanin saatat saada ammuttua, mutta siinäpä se. Jos oli pimeä, sytytettiin soihdut. Vuosirenkaitakin velikullilta löytyy suunnilleen yhtä monta. Suden tunti ja Mimisbrunn näyttävät peräjälkeen, kuinka mestarillisesti Moonsorrow maalaa maisemaa musiikin keinoin. Nyt junasta on purettu lastia ja se saattaa pysähdelläkin aina välillä. ”Jumalten aika ei ole mikään tyhmä heavy metal -levy.” 52. Mutta vaikka monumentaalisuuden aiheuttama ähky painoi lyyrikkoa, myös Jumalten aika on tarkoin harkittu kokonaisuus. Moonsorrow’kin onnistuu tässä jatkumossa ja laventaa hämmästyttävän tasokasta julkaisujensa sarjaa. – Luonnon ja elämän kunnioittaminen ovat sellaisia, ja ne ovat pyhiä arvoja myös pakanauskossa. Tämän porukan tekemisissä on kysymys paljon monisyisemmistä asioista. On elettävä ajan ehdoilla, ja aika on muuttanut asioita. – Ensimmäisen ja viimeisen kappaleen välissä käsitellään taruja, joilla muinaisaikojen ihmiset selittivät esimerkiksi luonnonilmiöitä. Moonsorrow’n musiikki on ehkä ollut ajoittaisine haitari–munniharppu-mausteineen helppo lokeroida sellaiseksi. Bändi tutki black metal -juuriaan Verisäkeet-albumilla (2005), sitten kuljettiin vuorten yli ja tarjottiin tuliaisina taivaankannenlaajuinen kokonaisuus kaksiosaisen V: Hävitetty -teoksen (2007) muodossa. – Maallisia ihmisiähän me ollaan, mutta ne asiat kiinnostavat ja ohjailevat meitä. Moonsorrow’n ja Rotten Soundin [tsekkaa uuden albumin kritiikki levyarviosivuilta] plakkarissa on nyt seitsemän studiojulkaisua, ja kumpikin yhtyeistä on hioutunut omalla tavoin ankaran näköiseksi. Jumalten aika… no mikä ettei! Viime kuukausien suomalaista metallionnistumista on ollut ilo seurata. Useimmissa on kuitenkin pohjalla yleinen skandinaavinen mytologia. Levyllä kerrotaan myös siitä, miten ihmiset etsivät tietoa ennen kuin tieteellinen lähestymistapa on keksitty. Sanoittaja Ville Sorvali kertoo, että edelliset Moonsorrow-albumit olivat niin tukevasi konseptuaalisia, ettei hän halunnut kirjoittaa Jumalten ajasta sellaista. Mieskuorot kajajavat komeasti, kielisoittimet terävinä kuin kalpa kallossa. Metalli värjäytyy mustaksi silloin kun se sopivaksi katsotaan. Ainakin paperilla kokonaisuus näyttää kertovan maallistumisesta. Sitten ihmiset oppivat puhumaan, laulamaan ja lopulta kirjoittamaan. Niin jumalten ja ihmisen aika nivoutuvat yhteen, Sorvali sanoo. Pihkalta, tervalta, kuuman ahjon takoraudalta. Oman ja ympäröivän. Biisit seisovat myös omilla jaloillaan. Jumalten aika alkaa levyn nimikappaleella ja päättyy kuusitoistaminuuttiseen teokseen nimeltä Ihmisen aika (Kumarrus pimeään). Myyttien pauloissa Jumalten ajalla on kaikkiaan viisi kappaletta, joista jokainen kertoo oman tarinansa. Levyn kliimaksi koetaan draamanlakeja noudattaen sen puolivälissä. Yhtye kokoaa viiden kappaleen ja yli tunnin aikana yhteen koko tähänastisen historiansa ja kuroo saumat yhteen komein karhunlankaompelein. Mestarillisesti maalattu maisema MOONSORROW Jumalten aika CENTURY MEDIA Sattuipa niin, että samaan aikaan osui arvioitavaksi kaksi kotimaista, tyyleiltään täysin toisistaan poikkeavaa, mutta muuten paljon yhtäläisyyksiä omaavaa yhtyettä. Millainen merkitys esikristillisen ajan hengenelämällä on Moonsorrow’n jäsenille. Muinaissuomalaisuutta ei tarvitse tunkea museoon pölyyntymään, ja tämän paremmin sitä on hankala esitellä musiikillisesti. Hän kertoo pureutuneensa sanoituksissa erilaisiin myytteihin ja tehneensä tulkintoja niiden merkityksistä. Siinä missä vaasalaisetkin, pääkallonpaikan pahalaiset ovat löytäneet ihan omat juurakkoiset metsäpolkunsa. Tomi Pohto raa. Luonto saa puhua, kunhan ensin on soudettu ilmiliekkeihin sytytetystä saaresta. – Jos oli helvetin kylmä, mentiin sisälle, sytytettiin tuli kaikkiin pesiin ja vedettiin turkista päälle. Se ei syyllisty siveltimenvedoissaan hetkeksikään tekotaiteellisuuteen; albumin suuruutta on sen dynaamisuus. Se löyhkää kalmalta, haihtuvan hurmeen routamaalta. Lopulta ihmiset alkoivat ajatella, että olivat itse asiassa luoneet jumalat. Muinaisuskon ajasta ammentaminen voi olla pelkkää imagon rakentamista tai sitten jotakin syvällisempää. Näissä kohdin Moonsorrow on suorastaan yrmeä. Folkpiirteet ovat läsnä luonnollisina elementteinä. Musiikki on sukua mahtavalle norjalaiselle Wardrunalle, sen riimujen äärellä kanavoidulle äänitaiteelle. Pihalla oli karjaa, josta sai maitoa ja lihaa, ja maassa kasvoi juureksia. Pakanametalli on ärsyttävä sana. Siitä tuli 2000-luvun metallimusiikin kotimainen merkkipaalu muutenkin kuin omassa pienessä punaisessa kirjassani. Moonsorrow’n musiikin ydinajatus on vanhan kansan viisaus ja kunnioitus luontoa kohtaan, Sorvali sanoo. – Naulan kantaan. – Jumalten aikakaudella jumalat loivat ihmiset. Meret halkova epiikka vei kuulijan hiljaiseen tilaan. Se oli suorastaan luut kylmäävä kuvaus maailman lopusta. Halutessaan kappaleiden voi nähdä kietoutuvan yhteen löyhäksi temaattiseksi kokonaisuudeksi, mutta se ei ole välttämätöntä. – En ole uskonnollinen ihminen vaan ateisti, mutta minullakin on pyhiä arvoja, Harvilahti jatkaa. Musiikki, kansitaide ja lyriikka kulkivat keskenään sopusoinnussa. Runo-Eddasta en kyllä tajunnut hevonhelvettiä. Teeman muotoutuminen kesti kauan, mutta lopulta ydinajatus selkeni. Kuulokuvassa kerrottiin suurta tarinaa. Ensi-ihastuin Munareiden tuotantoon Kivenkantaja-levyn (2003) aikaan. Se on vähän kuin arvottaisi karhun pelkän töpöhännän perusteella. Kun pääsin peruskoulun Kalevala-traumasta eroon, huomasin sen olevan helvetin mielenkiintoinen opus. Ilmaisukanava on vain toinen. – Kalevalastakin nappasin levylle yhden tarinan. – Nykyihminen on niin vieraantunut tuollaisesta ajattelusta. Rummut klenkkaavat kuin Fenrizillä ikään, kuitenkin niin, että Marko Tarvosen näkemys aiheesta on virkaveljeään terävämpi ja avarakatseisempi
Tavoitteena on myös tavallista parempi äänenlaatu ja valaistus, ammattitaitoinen editointi ja niin edelleen. Miten bändin jäsenet suhtautuivat ideaan. 53. Tutustuin Leoon The Breathless Sleepin kautta. Haluamme käsitellä aihetta rauhallisessa ympäristössä ja pohdiskelevassa ilmapiirissä sekä korostaa luonnon ja muinaisuskon merkitystä. Mutta jumalauta, tässä riittää säätämistä. Grilo: – Rahaa tästä ei saa, mutta tuntuu palkitsevalta saada tehdä asiat omalla tavallaan ja omilla ehdoillaan. Leo: – Huomasin, että Grilon kirjoittaman biografian pohjalta saisi tehtyä hienon elokuvan. Leo: – Kysyivät, ovatko he dokumentin arvoisia. Sellaisen dokumentin tekemiseen tarvitaan alan tuntemusta, journalistista taitoa ja tietenkin rahaa. Kuinka projekti sai alkunsa. Millaisen dokumentin aiotte tehdä. Leo: – Toukokuun alussa käynnistyy kuukauden mittainen joukkorahoituskampanja. Grilo: – Siinä on tietenkin kyse rahankeruusta, ja moni asia riippuu siitä, saammeko kokoon tarvitsemamme summan. Grilo: – Koin ilmestyksen vuonna 2006, kun löysin Moonsorrow’n. Molemmat ovat kovan luokan Moonsorrowfaneja. Mutta tässä on myös se joukko-ulottuvuus, jonka kautta projektiin voi löytää uusia ideoita ja yhteistyön muotoja. Aragón on vapaa kirjoittaja, joka työskentelee muun muassa The Breathless Sleep -sivustolla ja Jormungandr Mediassa. He ovat kertoneet asioistaan hyvin avoimesti ja antaneet käyttöömme julkaisematonta materiaalia, vanhoja valokuvia ja superharvinaista musiikkia. Pakanametallista tuli lempigenreni ja Moonsorrow’sta sen tärkein bändi. Elokuvassa kuullaan niiden ihmisten ääniä, jotka loivat Moonsorrow’n. Lähdemateriaalia oli kuitenkin niin paljon, että kirjoitinkin laajan biografian. Dokumentti kääntää sen suulliseksi kerronnaksi. Miten dokumentti rahoitetaan. Vuonna 2008 aioin kirjoittaa bändistä hiukan blogiini. Leo: – Tavallista elokuvallisemman. En ollut ikinä kuullut sellaista musiikkia. Ensin ajattelin, että eihän meidän tarvitse kuin keksiä paljon kysymyksiä ja lähteä kameran kanssa bändin pakeille. Kun kerroimme yksityiskohtia, he innostuivat ja alkoivat ideoida. Jotkut heistä saattavat olla tuttuja nimiä. Pakanamaan kartta Moonsorrow’sta on tekeillä dokumenttielokuva. HOME of the Wind. Siksi onkin mahtavaa, että monet alan ammattilaiset ovat tarjoutuneet auttamaan meitä. Leo: – Tarkoitus on kuvata Suomessa kesällä ja saada dokumentti valmiiksi tämän vuoden puolella. Millainen kokemus projekti on tähän mennessä ollut. Viime vuonna hän yllätti minut ehdottamalla tällaista projektia. Grilo on kääntäjä ja IT-ammattilainen. A History of Moonsorrow on Leo Aragónin ja Abel ”Grilo” do Demon projekti
– Alkuvuosikin on ollut yhtä lentoa. Soitamme toki ensi kesän loppupuolella esimerkiksi Wackenissa ja Nightwishin kanssa Jämsässä, mutta War Eternal -albumin ydinrundi on kuitenkin nyt päättynyt. PÖLKYLLÄ Arch Enemystä ja Carcassista tunnettu kitaristi Michael Amott tuo Spiritual Beggars -yhtyeensä kesällä Jalometalliin. – Joskus ensi vuoden aikana, mutta tarkka aikataulu on vielä hämärän peitossa. Mikäli Jeff kirjoittaa jatkossa tasokasta ja tyyliin sopivaa materiaalia, niin eihän bändi niitä roskakoriin heitä, mutta emme toisaalta käytä mitään väkisinkään. – Kuten sanoin, saimme juuri päätökseen satoja keikkoja käsittäneen maailmankiertueen, joten Arch Enemy saa nyt syystäkin levätä hetken. Black Earth on siis tavallaan Arch Enemy, mutta emme tietenkään halua käyttää tässä yhteydessä Arch Enemy -nimeä. – Mexico City sai kunnian toimia kolmisensataa konserttia sisältäneen viimeisimmän maailmankiertueemme viimeisenä keikkapaikkana. Nykyinen bändi on mitä on, ja tämä on se vanha versio. Tai vuosikymmenet! Viime syyskuussa ehdin olla Halmstadissa sentään vähän pidempään, sillä nauhoitimme paikallisessa studiossa Spiritual Beggarsin uuden albumin, kitaraa haastattelun lomassa näppäilevä Michael ”Mike” Amott kertoo. Se helpottaa kummasti, kun säveltämistä ei tarvitse aloittaa jatkossa nollapisteestä. Tammikuussa lähdin Anaheimiin, missä ohjelmassa olivat NAMM-musiikkimessut, joilla esittelin signature-kitaroitani ja heitin keikan Arch Enemyn kanssa. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT TIM TRONCKOE JA PATRIC ULLAEUS Oman laivansa kapteeni 54. Julkaisemme levyn sitten, kun meillä on taltioituna pitkäsoitollinen ykkösluokan tavaraa, Amott painottaa. Tämä uusvanha bändi on napannut nimensä Arch Enemyn ensialbumista, ja yhtye soittaa toukokuussa tapahtuvan Japanin-kiertueen aikana AE:n kolmen ensimmäisen studiolevytyksen materiaalia vanhan kokoonpanonsa voimin. – En tiedä. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen se kaveri, joka tuntee Arch Enemyn tyylin salat. Arch Enemyn alkutaipaleella sävelsin usein veljeni Christopherin kanssa, mutta hänen lähtönsä jälkeen Arch Enemystä tuli entistä enemmän minun luomukseni. Kun Meksikon-kiertue päättyi tammikuun lopulla, en kiirehtinyt turhaan takaisin talviseen Skandinaviaan vaan jatkoin matkaa Meksikon itärannikolle Cancúniin. – Kirjoitusprosessi on jo käynnissä. – Teimme duunia aamusta iltaan. Kirjoittaako loppuvuodesta 2014 ryhmään liittynyt Jeff Loomis kappaleita. Mielestäni tämä on todella hieno tapa juhlistaa tasavuosia. – Ensinnäkin, minullahan on Japanin kanssa erityinen suhde – olen vieraillut siellä kymmeniä kertoja – ja myös Arch Enemyn ura käynnistyi Japanista. Ensimmäiset pitkäsoittomme olivat siellä kovia juttuja jo silloin, kun Eurooppa tai USA ei välittänyt meistä paskaakaan, Amott nyökkää. Arch Enemyn rumpali Daniel Erlandsson on ProTools-spesialisti, ja taltioin hänen kanssaan muutaman todella lupaavan aihion. Siellä hurahti kymmenen päivää. Hämmentävää tai ei Mainittu Christopher Amott on paukuttanut Arch Enemy -saluunan ovia 2000-luvulla useampaankin otteeseen, mutta se ei ole pilannut veljesten välejä. Sehän oli pirun hauskaa, ja myös fanien palaute oli kiittävää. – Orkesterin kaksikymppisiä on silti mukava juhlistaa, ja voimme esittää Black Earth -kokoonpanolla nimenomaan vanhoja kappaleita, jotka eivät kuulu Arch Enemyn nykyiseen repertuaariin. Uuden karheaäänisen solistin Alissa White-Gluzin ensimmäinen Arch Enemy -levytys War Eternal ilmestyi kesäkuussa 2014. 60 000 asukkaan paikkakunta on nimittäin saanut erään suuren poikansa kotiin, vaikka tälläkin kerralla vain hetkeksi. – Kun japanilaispromoottori sitten tiedusteli kiinnostustamme muutamia täysimittaisia old school -keikkoja kohtaan, sehän tuntui mainiolta ajatukselta. Tänä keväänä Amott-kaksikko musisoikin taas yhdessä, tosin Black Earth -otsikon alaisuudessa. Milloin saapuu kymmenes studioalbuminne. Pahoittelen, jos tämä on hämmentävää. Sieltä matka jatkui Meksikoon Arch Enemy -kiertueelle. Eikä tässä vielä kaikki, todellakaan. – Arch Enemy on löytänyt oman juttunsa, täydellisen balanssin raskaan äärimetallin ja melodisemman meiningin välimaastosta. – Arch Enemy esiintyi viime syksynä Tokion Loud Park -festivaalilla, ja heitimme konsertin päätteeksi jokusen biisin myös varhaisilla albumeillamme laulaneen Johan Liivan ja Christopherin kanssa. Mikä merkitys mahtaa olla sillä, että bändin perustamisesta ja Black Earth -ensilevystä on kulunut kaksikymmentä vuotta. Äkkiseltään kuvittelisin, ettet pelkästään maannut auringossa. O n helmikuun loppu ja länsiruotsalainen Halmstadin kaupunki elää harvinaisia hetkiä. – Viime vuodet ovat olleet melkoista haipakkaa. Tämä on klisee, mutta yhtyeellä ei ole kiire mihinkään
Oman laivansa kapteeni 55
No, tämän kuulee – myös miksauksesta, Amott naurahtaa. Vuoden 1989 lopulla nauhoitettu Dark Recollections ilmestyi seuraavassa helmikuussa, mutta yhtye suli pois samaa tahtia talven lumien kanssa. – Joskus 80-luvun puolivälissä. – 13-vuotiaana. – Carnage oli oppikoulu. – Itse asiassa, kun teemme nykyään Arch Enemyn nimmarisessioita, todella monet tuovat myös Dark Recollectionsin allekirjoitettavakseni... Vasta studiossa tajusin, etteivät kitaristintaitoni olekaan sillä tasolla kuin olin kuvitellut. KISS ja Thin Lizzy olivat varhaisia suosikkejani. Se kuulosti hyvältä idealta ja ryhdyin treenaamaan Scumin ja From Enslavement to Obliterationin kappaleita kotona korvakuulolta – niinpä niin, korvakuulolta! – Dark Recollectionsin ilmestymisen jälkeen matkustin Carcassissa ja Napalm Deathissä kitaraa soittaneen Bill Steerin luokse Liverpooliin. comista 19 erilaista versiota, ja alkuperäisestä vinyylistä joutuu pulittamaan sata euroa. Asiat alkoivat kuitenkin edetä, ja vuonna 1988 perustettu death metal -yhtye Carnage pääsi levyttämäänkin. Usein nämä ihmiset kommentoivat, että tämä on paras tekemäni albumi. Ydinporukkaan kuului ehkä viisikymmentä tyyppiä, ja minä tunsin heidät kaikki. Talvella 1990 ilmestyneestä Dark Recollections -debyytistä löytyy Discogs. – Enpä usko. – Eräänä päivänä Bill ilmoitti aikovansa keskittyä jatkossa vain Carcassiin. Elämä kouli Michael Amottia 90-luvun alkuhetkinä melkoisella tahdilla. Nähdäänkö Black Earth lavalla muuallakin. tulivat pian tutuiksi ja minä olin myyty. Milloin perustit ensimmäisen yhtyeesi. Bill näytti minulle, miten ne riffit oikeasti menivät, ja pian osasin suurimman osan Napalm-biiseistä. Miksi toisimme Black Earthin vaikka Skandinaviaan, missä ihmiset todennäköisesti vain kummastelisivat, että mitähän ihmeen biisejä nämä ovat! Punkkarista hevariksi Siirrytäänpä Arch Enemyn varhaisvaiheista vielä varhaisemmaksi, heinäkuussa 1970 syntyneen Michael Amottin musiikillisen herätyksen aikoihin. Miksi kuitenkin liityit Carcassin jäseneksi. Homman juju oli siinä, PÖ LK YL LÄ 56. Hän oli silloin 14-vuotias ja soitti Rabbit’s Carrot -nimisessä yhtyeessä Metallica-covereita. Bänditoiminta oli aluksi hyvin kirjavaa ja yhtyeitä tuli ja meni. Kun olin kymmenen, eräs vanhempi kaveri esitteli minulle Sex Pistolsin ja painotti, että nyt me olemme sitten punkkareita, Amott nauraa. Muuten, tuntuu kohtalaisen hämmentävältä, että Dischargelta tulee pian uusi levy! Milloin tartuit kitaraan. 1990-luvun alussa tuntui, että Ruotsissa on valloillaan isompikin death metal -vallankumous... – Ryhdyin myös vaihtamaan undergroundkasetteja samanhenkisten kavereiden kanssa. Tutustuin tätä kautta muun muassa Napalm Deathin, Carcassin ja Extreme Noise Terrorin herroihin. – Carnagesta huolimatta en nähnyt tulevaisuuttani Ruotsissa, ja rumpali Mick Harris sattui kysäisemään minua Napalm Deathin toiseksi kitaristiksi. Tapahtuman järjesti Jon Nödtveidt. – Diggasin rockista jo aivan pikkupoikana. – Skene oli oikeasti hyvin pieni. – Discharge, The Exploited ja G.B.H. Juuri tuolloin, vuosina 1983–84, raskas musiikki alkoi muuttua kovalla vauhdilla, ja pian heittäydyin täysillä Metallican, Megadethin, Slayerin, Venomin, Kreatorin ja Razorin maailmoihin. Siinä tahtoi sitten tulla vähän kiire, kun bändille oli buukattu vain viisi studiopäivää. Keikat tapahtuivat yleensä nuorisotiloissa, ja erityisen hyvin muistan erään iltaman Strömstadissa lähellä Norjan rajaa. Dissectionin meininki olikin sitten vähän toisenlaista! Jos en olisi päässyt Carcassiin... Mietin ihmeissäni, että luulin liittyväni Napalm Deathin kakkoskitaristiksi enkä yhtyeen ainoaksi kepittäjäksi
– Kun julkaisimme Necroticism – Descanting the Insalubriousin syksyllä 1991, muistan meidän keskustelleen, että ”alavireörinä ja blastbeat taitavat olla tämän hetken juttuja, ei tällaista kukaan tee enää kymmenen vuoden kuluttua”. – No, totta puhuakseni, halusin olla oman laivani kapteeni. Rumpalimme [Ludwig Witt] taas kirjoitti kokonaan laulut Hard Road ja Southern Star. – Arch Enemy oli hiljalleen joutumassa sivuraiteille Carcass-keikkojen takia. Periltä [Wiberg, koskettimet] tuli kaksi kokonaista kappaletta, ja lisäksi tein hänen kanssaan pari yhteisbiisiä, muun muassa Dark Light Childin. – En ole kuullut koko levyä, mutta hajanaiset otokset ovat vakuuttaneet. Kun liityit Carcassiin, elettiin huhtikuuta 1990 ja Dark Recollectionsin ilmestymisestä oli kulunut vain joitakin viikkoja... – Albumista tuli myös aikaisempaa monipuolisempi, sillä muut jäsenet kirjoittivat useita biisejä. Haaveilin säveltämisestä, sovittamisesta, tekstittämisestä, tuottamisesta ja päätösten tekemisestä. Uuden materiaalin treenaaminen, siis ”treenaaminen”, oli käytännössä keskustelua. Tärkeintä on rakastaa omaa juttua. Carcassin paluualbumi Surgical Steel ilmestyi vuonna 2013. No, en esimerkiksi haaveile soololevystä, kitaristi nauraa. – Tein taannoin Saksassa erään lehtijutun, jossa kuunneltiin kymmentä biisiä ja arvailtiin niiden esittäjiä. Se muuten saattaa olla tänäkin päivänä kovin Carcass-albumi, vaikka toki rakastan myös Necroticism – Descanting the Insalubriousia ja Heartworkiä. – Tosiaan, painotin heille todella monta kertaa, että olisipa hienoa soittaa taas Carcassin biisejä livenä. Heartwork oli helvetin kova levy, ja mitä teki 23-vuotias Michael Amott. Onneksi Bill ja Jeff [Walker, Carcassin basisti-laulaja] ilmoittivat minun olevan tervetullut myös Carcassin jäseneksi. Saimme noin puolet levyn materiaalista talteen ensimmäisellä otolla. Spiritual Beggars kiertää Eurooppaa maalis-huhtikuussa (ja soittaa Oulun Jalometallissa heinäkuussa), Black Earth rundaa Japanissa loppukeväästä ja seuraavaa levyä valmisteleva Arch Enemy aktivoituu elokuussa. Katso vaikka Lemmy Kilmisteriä, kaikkien rockmuusikoiden sankaria: hän veti täysillä loppuun asti. Olen myös ikuisesti kiitollinen Billille ja Jeffille, sillä ilman heidän kutsuaan... Aina. Onko sinulla muita suunnitelmia. Kolme vuotta myöhemmin olimme paiskanneet hurjan määrän festareita ja tehneet pitkiä kiertueita USA:ssa ja Etelä-Amerikassa. Viimeiseksi: mikä on tärkein bänditoiminnasta oppimasi asia. Menimme yhteen huoneeseen ja annoimme palaa. – Päätin sitten perustaa samantyylisen bändin, mutta Spiritual Beggarsin alkuajat olivat melkoista hapuilua. Joku voi kummastella tätä, mutta en nykyään kuuntele mitään uudempaa metallia. Black Sabbath, Uriah Heep ja kumppanit olivat tietenkin tuttuja, mutta kohta löysin muun muassa Captain Beyondin, Three Man Armyn, The Groundhogsin ja Cactusin, Amott aloittaa. Lähti omille teille ja hyppäsi tyhjän päälle, kitaristi nauraa. Katsoin, että ei perkele, bändihän hajoaa käsiin. Hämmentävää on sekin, että poistuit Carcassin vahvuudesta Heartwork-levytyssessioiden perään, siis vain kolmen vuoden palvelusajan jälkeen. Loput ovat kakkosottoja. – Olen itsekin miettinyt niitä aikoja silloin tällöin. – Eiköhän maailma ole muutenkin parempi paikka tällaisena. Tässä vaiheessa olit kuitenkin jättäytynyt pois kyydistä. Tavallaan minun piti opetella soittamaan uudelleen. – Tällaisen musiikin soittaminen on älyttömän hauskaa ja bändi lakkaa olemasta vasta kuoltuani, jos silloinkaan. Bill ja Jeff taitavat olla vastavuoroisesti kiitollisia sinulle. Vuonna 1995 hajonnut Carcass palasi lavoille kesällä 2008, sinun sinnikkyytesi ansiosta. Niin, jos en olisi päässyt Carcassin kitaristiksi, mitähän minulle olisi tapahtunut. Lopulta Bill ja Jeff innostuivat. Aina jammailua Toinen Michael Amottin lempilapsista on nimeltään Spiritual Beggars. – Tee sitä mitä haluat äläkä välitä muista pätkän vertaa. – Se oli todella hämmentävää. – Sehän on livelevy. Carcass oli ja on Billin ja Jeffin yhtye, ja niin sen pitääkin olla. Aina kun Arch Enemyllä on hiljaisempaa, kokoonnumme jammailemaan. Ehkä minullekin käy niin hyvin. En oikein tiennyt, miten sellaisia biisejä tehdään... Nyt meillä on Carcass ja Arch Enemy, ja kummatkin yhtyeet voivat toimia ilman painolasteja. Livemäinen Sunrise to Sundown soundaa helvetin hyvältä. Se tuntui koomiselta. Vuonna 1992 alkunsa saaneen, tarttuvaa hard-, classicja stoner rockia esittävän yhtyeen diskografiasta löytyy jo yhdeksän albumia. Homma oli täysin undergroundpohjaista parin kolmen ensimmäisen vuoden ajan, eikä yhtye ole muulloinkaan kasvanut isoksi. Omista biiseistäni esimerkiksi I Turn to Stone on puolestaan peräisin jo vuodelta 2002. ”Hei, muistatko sen demon vuodelta 2012, sehän voisi sopia tälle levylle” ja niin edelleen. Eräs kappaleista oli poimittu Surgical Steeliltä, mutta en tunnistanut yhtyettä. Minä olen nykyään juuri tuollainen kaveri: todella itsekäs rakastaja! 57. Meillä oli joitakin hyvin alustavia aihioita, mutta emme olleet millään tavoin valmiita levyttämään. Alkuperäinen ajatuksemme oli tehdä Euroopassa kuusi tai kahdeksan festivaalikeikkaa, mutta hommahan paisui aivan toisiin mittasuhteisiin. Millaisia ajatuksia Surgical Steel herättää. – Kun lähdin Carcassista, aloin tutkia vanhempaa rockia. Olemmekohan me viimein oppineet soittamaan, Amott hymyilee. – Siinä sivussa syntyi uusi albumimme Sunrise to Sundown. – Pitäisikö olla. Se tuntui mahtavalta, sillä Symphonies of Sickness [1989] oli eräs sen ajan suosikkilevyistäni. – Bill kertoi sitten aikeistaan Napalm Deathin tyypeille, ja myös laulaja Lee Dorrian päätti lähteä. Tässä valossa olen oikeasti positiivisesti yllättynyt, että oma urani on edelleen hyvällä mallilla vuonna 2016! – En viitsi murehtia tulevia aikoja vaan annan asioiden edetä omalla painollaan. ”Kun Carcass julkaisi Necroticism – Descanting the Insalubriousin syksyllä 1991, muistan meidän keskustelleen, että ”alavireörinä ja blastbeat taitavat olla tämän hetken juttuja, ei tällaista kukaan tee enää kymmenen vuoden kuluttua.” että Bill oli mahtava muusikko ja halusin soittaa nimenomaan hänen kanssaan. Alkuvuoden rämpyttelyt skoonelaisilla nuorisotaloilla vaihtuivat salamannopeasti Carcassin Euroopan-rundiksi sekä Deathin kanssa paiskatuksi jenkkikiertueeksi. Kertoo jotakin, että Spiritual Beggars on pysynyt kasassa melkein neljännesvuosisadan... Carcass ei enää tuonut tarvittavaa tyydytystä, vaikka rakastinkin sitä musiikkia. En voinut enää jatkaa Carcassin riveissä, sillä Arch Enemy on kuitenkin se rakkain lapseni
Äärimetallipuritaani jättänee leikin sikseen jo tässä vaiheessa. Return of the Living Beat on rivakka rykäisy, joka julkaistiin aiemmin Putrid Stench -nimisenä maanmiestensä Pungent Stenchin kanssa tehdyllä splitillä vuonna 1989. Tällä kertaa biisin väliin on isketty ehtaa old school -räppiä. JO levyn kansikuva vihjailee, ettei nyt ole luvassa orjallisesti muotissa ja muodissa pysyvää äärimetallia. Debyyttilevy Expositionsprophylaxe (1990) edusti vielä melko geneeristä grindcorea, vaikka musiikissa oli jo omaa ilmettä. Erityinen ilonaihe on nelikielisen iso rooli, koska bassokuviot ovat järjestään erittäin nautinnollista kuunneltavaa. Not to Be Undimensional Conscious toi hommaan aivan uutta ulottuvuutta. Sound of Perseverancen aikainen Death saattaa myös pyörähtää mielessä. Moni yhtye saa turhankin helposti tittelin ”aliarvostettu”, mutta Disharmonic Orchestran kohdalla määre on todella paikallaan. Levoton fillin ja kompin ristisiitos antaa esimakua, mitä tuleman pitää. Vai kuinka usein olet kuullut bändin nimen rajoja rikkovista death metal -yhtyeistä puhuttaessa. Sekä äärimetallin että äärimetalli-ihmisen kestävyys on koetuksella. “Brothers and sisters they scream and shout, cuz together they enjoy the funky ass beat sound”, laulaa Klopf. On totta, että kitarakuviot ovat paikoin epäselvähköä massaa, mutta itseäni tämä ei häiritse. Takakannessa rumpali Martin Messner, laulaja-kitaristi Patrick Klopf ja basisti Herwig Zamernik poseeraavat pehmoleluja halaillen ja katseet harhaillen. Niinpä. Heti pienen kilkutteluintron jälkeen starttaava avausbiisi Perishing Passion alkaa sellaisella rumpukompilla, ettei moista ole kuultu ihan joka kuolokiekolla. Veren ja suolenpätkien tilalla nähdään maalauksellista otetta, jossa on selkeitä muotoja ja miettiväinen nainen nojaamassa mustan hanskan peittämään käteensä. Äärimetallin taivuttajat DISHARMONIC ORCHESTRA Not to Be Undimensional Conscious NUCLEAR BLAST 1992 TEKSTI TAMI HINTIKKA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE 58. LEVY on purkitettu Tukholman legendaarisessa Sunlightstudiossa, eivätkä kaikki pidä sitä tässä tapauksessa parhaana vaihtoehtona. Pinnan alle kannattaa kuitenkin kurkistaa. Time Frame alkaa futuristis-elektronisella otteella ja etenee hiljalleen melankolisena rullaavaksi himmailuksi. Erikoisilla komppiratkaisuilla on tärkeä asema vinojen riffien tukemisessa. Erityismaininnan ansaitsee esimerkiksi Groove, jonka kantavana voimana on hieno, basson johdolla kulkeva tunnelmointi. Käsiteltävän levyn jälkeen ilmestyivät vielä Pleasuredome (1994) ja Ahead (2002), joilla bändi on tunnistettavan taitava ja kekseliäs, mutta kuolo oli jo tippunut pois sen metallista. Like Madness from Above on levyn perinteisimpiä grindcorebiisejä, mutta siihenkin on ujutettu progressiivisia tunnelmia viestittävä väliosa. Not to Be Undimensional Conscious ei ole mitään sekoilun vuoksi sekoilua, vaan hyvillä ja tarttuvilla ratkaisuilla on metelöinnissä iso osansa. Edellä mainitusta huolimatta voi todeta, että Not to Be Undimensional Conscious ei ole kasa tekotaiteellista tiedätte-kyllä-mitä, vaan ”vain hieman” totuttua monipuolisemmin maustettua death/grindia. Outoileva itävaltalaistrio puuhailee omissa ulottuvuuksissaan, mutta sellaiset yhtyeet kuin Atheist, Gorguts tai Cynic antavat hieman osviittaa, millaisella kentällä pelataan. Itävaltalaisen Disharmonic Orchestran toinen pitkäsoitto venyttää death metalin rajoja rikkoutumiseen asti. Lopetuskappale Mind Seduction on taas perinteisempi grindaava deathpala. Oikeastaan päinvastoin: pieni rosoisuus pitää levyn tunnelman ärhäkämpänä. Messner on innovatiivinen rumpali, jonka levottomat ja kekseliäät kompit ovat levyn poikkeavassa luonteessa suuressa roolissa. DISHARMONIC Orchestra ei ole huumoriyhtye, mutta sillä on sekä pilkettä silmäkulmassa että lapsenmielistä kokeilunhalua. Otsa rypyssä jallittaminen ei kuitenkaan ole epäharmonisen orkesterin musiikin keskiössä, eikä Atheist-tyyppisiin jazzeihin lähdetä
TAVOITA FESTAREISTA JA MUISTA TAPAHTUMISTA KIINNOSTUNEET KULUTTAJAT HELPOSTI JA TEHOKKAASTI PRINTISSÄ + + VERKOSSA MOBIILISSA OLE YHTEYDESSÄ: ilmoitusmyynti@popmedia.fi POP MEDIAN kohderyhmä paketeista löytyy ratkaisu jokaisen tapahtuman budjettiin. Kysy lisää kuinka tavoittaa 500 000 aktiivista tapahtumakävijää.
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Retrofuturistisia steampunkmielikuvia ei voi välttää, kun Emil Lähteenmäen kiipparikuvio käynnistää avausraita Ikoneklasmian. Edeltävällä SLK-levyllä soivat sovussa black, thrash ja uusioproge. Se kasvaa osa osalta, pitää raivelista kiinni ja puhuu. ”Elokuution Tetrikseen sinäkin kuolet”, Hyyrynen venyttelee tyylillään. Ollaan kuitenkin sillä etapilla, jolla kaaos alkaa olla kivasti hanskassa. STAM1NA Elokuutio SAKARA Etelä-Karjalan Lemillä käynnistettiin yksitoista vuotta sitten lumilinko. Römeät mullikuorot, death metal ja Stone-jumalointi pätkäistään naamalle niin punkisti, että tekee mieli alkaa taputtaa ja hihkua. Nyt haiskahtaa tuoreelta, vaikka aivot menevätkin merimiessolmulle ja hetkittäisiltä ylivänkyröinneiltä ei vieläkään vältytä. Kappale on hypnoottinen. Kolmas laulelma Meidänkaltaisillemme on Stam1naa vuonna 2016, jota se olisi halunnut olla 2005. Ilme on kuolonvakava, nyrkki pysyy ojossa ja kauhujen urut pauhaavat. Mitä enemmän rivejä pudotat, sitä paremmin sinut palkitaan. Maan yli puhalsi viima, joka oli raikas kuin vesihuikka Mynthon-askillisen päälle. Stam1na ei ole tarvinnut kajaalia ja tukanleikkuuta uudistuakseen – ja kuulostaakseen samalla vain itseltään. Homma on metal! Vaikuttaisi siltä, että Elokuutio kiihottaa tulkintoihin. Seitsemännen levyn kohdalla on jo vapaus toteuttaa itseään, vaikkei tässä nyt mistään Reloadista puhuta. Ei ole puhettakaan, etteikö bändi osaisi tehdä riffin. Ilmoitetaanpa vielä kepeästi, että ikoneilla on uudet raamit. Etenkin Panzerfaust on kerrassaan kernas marssi. Janne Joutsenniemen tuottama ja Jens Bogrenin miksaama lätty jytää jylhänä. Tomi Pohto Palikat oikealla rivillä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa T E E M U LE IN O N E N ARVIOT 61. Aina ei ole jaksanut pitää kaiteesta kiinni: ideat vaihtavat suuntaa kevättuulen riepottaman paperipussin lailla. Kahvihorkka on hyvä asia, mutta vain hetkellisesti. Jos Tetris on propagandaa, se on historian menestynein massamurhasimulaattori. Teema-asusta on turhaa lähteä nyppimään nukkaa, saa sitä olla. Soitto pelaa. Laitan silmät kiinni ja olen laitoksessa, jossa mikroskooppiokulaariset piikkitukkatiedemiehet tekevät salaperäisiä merkintöjä lasisiin muistioihin. Levyllä soittavat uskalikot rinta rottingilla, joukkio joka tuuttaa tuotostaan keksimänsä suuttimen läpi. Elokuutio on yhtyeen evoluutio, elokuvamainen elokuun dystopia, jonka ainekset haetaan vallitsevasta todellisuudesta. Stam1na osaa olla samaan aikaan tuttu ja arvaamaton. Tässä kohtaa saa jo alkaa mankua yhtenäisyyttä. Kupariset, kuperat höyrykoneet puksuttavat loputonta puksuaan. Selkeää, eikö totta. Mietitäänpäs. Loputtomasti ikuisuudesta putoilevat palikat ja kuutiot tulee kohdentaa oikeisiin paikkoihinsa rivillä, jolloin alempi kerros tippuu pois. Levy vain on kokonaisena hankalasti hahmollaan. Niillä puhureilla painellaan vieläkin. Värisyttääpä se muutoinkin: tässä on kuulkaa penteleen komea musiikkilevy. Laulaja-kitaristi Antti Hyyrynen tulittaa kekseliästä sananmuunnosvirtaa kuin sähköiskun saaneena, tempo on tulinen. Tetris on Alexey Pajitnovin Neuvostoliitossa vuonna 1984 kehittämä aivopähkinäpeli
Keep it simple, stupid. Chilessä alkunsa saanut, nyttemmin brittiläistynyt Criminal vetää kahdeksannella albumillaan mutkat aika reippaasti suoriksi. Metamorfoosin jatkoa voi odotella mielenkiinnolla. Lähinnä edesmenneestä Endstandistä ja miksei jossain määrin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Tunnelmat ovat unenomaisia, ja fiilikset välittyvät vahvoina. 1980-luvun alkupään brittija germaanisävellysten jalanjäljissä tallaava The Cycle Never Ends on melkoisen tanakka kahdeksanraitainen. Biisit perustuvat samalla alasimella taottuun, hankaavaan ja hädin tuskin keskitempoiseen toistoon. Pitäähän soolokitaristinkin esitellä kikuliaan jossain. Uutuudenviehätystä tai ei, debyytillään edukseen esiintynyt ryhmä kuulostaa nyt ihmeellisen tasapaksulta, vaikka meno on näennäisesti tiukentunut. Laulu on sentään miltei tyystin tuttua röhinää, mikä alkaa olla jo epäsynkassa rikkaamman musiikillisen annin kanssa. Metallisuus ja suoraviivaisempi rockpuksutus ovat sivummalla, joskin alkukantaista d-beat-jytinääkin on toki mukana. Porukka nyökkäilee maalle perinteisen Sunlight-soundin sijaan hieman kipakammalle ja terävämmälle suuntaukselle, josta löytyy selkeitä vaikutteita myös black metalista. Kimmo K. Koskinen CRIMINAL Fear Itself METAL BLADE Tässä tapauksessa ei kannata odottaa turhaa hienostelua. Myös Hatebreedin riffittely käy mielessä. Ronskin tykityksen tilalla on kevytprogeilevaa liihottelua. Kaivattua dynamiikkaa löytyy erityisesti Revenants-biisistä, joka pysyttelee uhkaavana läpi kestonsa. CONVULSE Cycle of Revenge SVART Pari vuotta sitten kuolometallikuvioihin palannut nokialaisretkue yllättää. Mantereensa metalliäänitorvi Sepultura lienee ollut tyypeille aikoinaan voimakas innoittaja, mikä ei kuulu enää oikeastaan lainkaan. Kolmikoksi kutistuneella Convulsella on selvästi ollut tuotantovaiheessa jamimeininki pinnassa. Eikä tarvitsekaan, Rotten Sound pistää vajaassa puolessa tunnissa mestat sileäksi. Kappaleet muuttuvat nanosekunnissa pohjattoman raskaasta suunnattoman nopeaan. Kuulijasta tulee osa tuota mulkosilmäistä piraijaparvea, joka etsii seuraavaa liejuun juuttunutta tapiiria. Soundi on erittäin murakka. Wah-pedaali saa kyytiä, flanger väpättää ja delay helkkää groovailevan basson ja reippaan takapotkukompin tukemana. Koskinen ROTTEN SOUND Abuse to Suffer SEASON OF MIST Nöyrryin kuolevaisuuteni edessä tajutessani että Exit julkaistiin 11 vuotta sitten! Muistan tuon tammikuun, se oli menoa. Samalla hahmottuu parhaiten Abuse to Sufferin hienous. Aggressiivista, suoraviivaista, ärhäkkää. Uudella ep:llä bändi pistää oikeastaan kaikilta osin paremmaksi. Biisit rakentuvat vahvojen mutta omintakeisten melodioiden ympärille. Musiikkiaan on vaikea tunkea suoraan mihinkään genrekarsinaan, mikä on tietysti tässä tapauksessa yhtyeen etu. Perinteitä luodataan tässäkin, mutta osittain eri kulmasta: levy edustaa psykedeelistä kuolometallia. Eipä muuta kuin ”levy pyörimään, Valse Triste”. Abuse to Suffer on Vaasassa 1993 perustetun grind-ylpeytemme seitsemäs kokopitkä. Tomi Pohto DEGIAL Savage Mutiny SEPULCHRAL VOICE Kymmenen vuotta kuolemaa palvonut Degial lukeutuu ruotsalaisten death metal -bändien uudempaan polveen. The Cycle Never Endsin sinetöi jyhkeä White Pillars -trilogia, joka tarjoilee kliimaksin albumin vahvalle eeppisyydelle. Huomioikaa tämä ja tahdosta riippumaton nyrkinpumppaaminen ihmisten ilmoilla luukutellessanne. Kävelin pakkasessa neljä kilometriä Rotiskon Tampereen YO-talon-keikalle ihan vain, koska se tuntui tarkoitukseen juuri oikealta siirtymäkeinoilta. Kun käänsin volyymia, huomasin, että levy on tehty kuunneltavaksi lujalla äänenpainolla. Joni Juutilainen RAVENSIRE The Cycle Never Ends CRUZ DEL SUR Portugalilaiskvartetti luottaa kakkosellaan hitaasti kiiruhtavien perinneheviriffien kaikkivoipaan tuhovoimaan. Vuodet vierivät, Rotten Sound ei sammaloidu. Onkin pienestä kiinni, ettei soittimessa pyöri yhtä kirvestä kovempi kiekko. Konkreettisesti. Biisit kallistuvat autopsymaisen brutaalin mörssäyksen sijasta enemmän Kingston Wallin utuiluun, mikä saa Convulsen kuulostamaan jossakin määrin Amorphisilta. Pistekipuun ei auta kuin keskittyä. Tuo kelpo levy saa nyt syvemmin voivodmaista jatkoa, kun jälleen uudella, nyt Rocky-nimisellä basistilla varustettu bändi sukeltaa kulta-aikojensa ilmaisuun. Death’s Striking Wings -esikoisellaan (2012) hyvää kuhinaa ympärilleen saanut bändi jatkaa tutulla linjalla, mutta Savage Mutiny lisää pakettiin entisestään rosoa ja synkkyyttä. Sepä maittaa, kun mieleen tulee Nothingfaceja Outer Limits -mestariteosten progressiivinen meno. Vain soolo-osastosta kitisen enemmän. Nämä kriminaalit eivät lähde suunnittelemaan monimutkaista ryöstösuunnitelmaa, vaan ajavat tankilla suoraan läpi holvin. Keikan jälkeen juoksin kotiin: lauteilta kävi päälle sellainen sähkön ja veren voimavalli, että raajat väpäjivät vielä kotonakin ihan muusta kuin holotnasta. Parhaiten toimivat hevimmän laidan rallit, joissa ideat rakentuvat selkeän riffirusikoinnin ympärille. Joukkoon on mahtunut jokunen tyhjähkö biisi, mutta jopa niihin on saatu sisällytettyä pari tarpeeksi mainiota riffiä, jotta mielenkiinto ei tipahda liikaa. Degial on melodiantajultaan edelleen genrensä kärkipäätä ja sen musiikista on ollut haistettavissa erittäinkin napakoita melodisia koukkuja, mikä on näissä puitteissa ainoastaan hyvä asia. Se on napakkuudessaan jo nyt vuoden parhaalta soundaava otsikko. Liian omaperäistä meno ei silti ole: kuvittele Napalm Deathin kuolometallisimmat riffit yhdistettynä thrashäävään crossover-otteeseen ja pääset suhteellisen lähelle. Se saa aikaan saman ilkikurisen virneen kuin kulmakivi Exit. Yhtyeellä on edelleen ihmeellinen taito saada näin omalaatuinen ulosanti kuulostamaan vakuuttavalta ja täysin oma-ilmeiseltä. Kimmo K. Night Lives luottaa musiikissaan erityisesti tunnelmaan, ja fiilis tuntuukin selkärangassa koko ajan, oli kyse sitten ripeästä d-beat-vasaroinnista tai jopa post-rockiin vivahtavasta tunnelmoinnista. Teoksen yhtä aikaa värikäs ja yksioikoinen tenho on genreen vihkiytyneelle parhaimmillaan täysin vastaansanomatonta. On mahtavaa, että vanha, soittamisen ilon pitkän tauon jälkeen uudelleen löytänyt yhtye uskaltaa uudistua ja laajentaa ilmaisuaan. Bändin genreen nähden yllättävänkin tarkka soitto on lopulta mainiossa balanssissa levyn maanläheisten soundien kanssa. Tämäkään ei ole uutta. Albumi pärjää varsin kohtuullisesti ilman vauhtia ja melodioita, joskin niiden äärelle päästään yltäkylläisesti Trapped in Dreams -rallissa, joka laukkaa ja harmonioi kuin varhainen Iron Maiden konsanaan. Paluulevy Evil Prevails oli perinnetietoisen multaista döödistä, mutta nyt kellossa on vallan eri ääni. Olisi väärin kutsua Savage Mutinyä pettymykseksi, sillä levy on hyvä ja bändin ote tekemiseensä tiukan asiantunteva. Abuse to Suffer on kuin piikkikorko osuisi ukkovarpaalle. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että Ravensiren basisti-laulaja Rick kuulostaa ajoittain hirmuisesti alkuaikojen Paul Di’Annolta. Savage Mutinyssä ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta levy ei vain yksinkertaisesti säväytä samalla tavalla kuin edeltäjänsä. Ep:n neljä pitkää ja polveilevaa biisiä antaa odottaa tulevalta pitkäsoitolta suuria. Lopussa tekee hyvää ja sitä pyytää tahdottomana lisää. Ylitsepursuavat tilulilut sopisivat ennemmin vaikkapa tekniseen deathcoreen, mutta menköön nyt. Levyn nimi kiinnitti heti huomion. Mietin alkuun, että onpa mutaista. Ja hitto kun sieltä tuulee! Biisit ovat lajinsa mukaisesti sopivan lyhkäisiä, mitä nyt levyn päättävä Extortion and Blackmail -eepos kellottaa vajaat viisi minuuttia. Tummanpuhuvan yleisilmeen puitteissa kappaleet kantavat kuitenkin keskiviivan paremmalle puolelle. Aika pitkälti perusasioiden äärellä siis ollaan. Kohdakkoin meno on suorastaan mainiota, vaikka hevitatsilla jyskyvä soitto ei ehkä nousekaan aivan täyteen liitoon. Jaakko Silvast VOIVOD Post Society CENTURY MEDIA Vuonna 2013 julkaistu Target Earth oli Kanadan prog-thrash-visionäärien ensimmäinen albumi, jolle 2005 kuollut kitaristi Piggy ei loihtinut säveliä. Vain coveriksi valittu Hawkwindin Silver Machine jää ulkokohtaiseksi eikä tavoita edellä mainittujen levyjen Pink Floyd -coverien loistokkuutta. Teemu Vähäkangas NIGHT LIVES Divider OMAKUSTANNE Neljä vuotta sitten Joensuussa perustettu Night Lives osoitti kyvykkyytensä melankolisen hardcorepunkin saralla jo Shadow of Man -esikoisellaan (2014). Kappaleet tempoilevat riitasointujen, pysähdysten ja tuplabassarien sapluunalla voivodmaisen epäloogisella vääjäämättömyydellä
Hebosagililla kesti kauemmin matkata tähän etappiin, mutta yhtyeissä on paljon samaa. Kimmo K. Voisi sanoa, että yhtye on löytänyt mainion balanssin haikean tunnelmoinnin ja tyypillisemmän murskauksen välille. Edes The Pilgrimage -kappaleen hairahdukset dissectionmäisen black/deathin pariin eivät onnistu murtamaan kokonaisuutta. Jukka Hätinen WILDERNESSKING Mystical Future SICK MAN GETTING SICK Etelä-Afrikan kuivahko metalliskene ei ole tuottanut yhtään menestyneeksi luonnehdittavaa bändiä. Bändin melodiantaju on huippuluokkaa, ja pätevällä soittotaidolla pidetään huoli, että biisit kulkevat sulavasti ja intensiivisesti läpi nelikymmenminuuttisen levyn. Koskinen HEBOSAGIL Lohtu EKTRO Hebosagil soittaa Peltirumpua hieman Günter Grassin samannimisen romaanin hengessä. Born into This (2007) oli puolestaan rockhommaa, eikä innostanut lain. Jokseenkin epämääräisesti toimiva yhtye (Duffyn ja Astburyn lisäksi mukana on armoitettu metallirumpali John Tempesta ja joku sessiobasisti) ilmoitti jokunen vuosi sitten, ettei enää julkaise levyjä vaan jatkaa toimintaansa musiikkia pienempinä annoksina tarjoten. Ne ovat kameleontteja, jotka pistävät tapettiin sulautumisen sijaan silmään missä tahansa. Levy paljastaa entistä vääristyneemmät mutta samalla kiehtovammat kasvot. Ja kuinka monella ”oikealla death metal -bändillä” on heittää tiskiin Key to Eternityn tasoinen kappale. Tides of Omniscience saattaa vaikuttaa monellakin tapaa linjattomalta, osin sekavaltakin levyltä, mutta jollain ihmeen konstilla musiikki vain yksinkertaisesti toimii. menneiden vuosien Callistostakin muistuttava musiikki on monella tapaa hyvin suomalaista. Bändi yrittää rokata, mutta riffeissä ei ole ytyä eikä meiningissä vaadittavaa etukenoa. Edellislevy Choice of Weapon meni itseltäni täysin ohi. Sen kylmässä syleilyssä on jollain oudolla tapaa turvallinen olo, ja siinä on kaikessa aggressiivisuudessaankin jotain lohduttavaa. Ne ovat levottomia kulkijoita omalla tiellään, ilman paikkaa jonne se johtaisi. Hillitymmissä kappaleissa laulu toimii paljon luontevammin, ja tämän osaston biisit ovat musiikillisestikin levyn parasta antia. Myös Sielun Veljillä on albumi, joka alkaa Peltirummulla. Lohtu on muutenkin oululaisbändin L’amourha. Kiimaiset palvojat avaavat suun Jeesukselle, mutta totuus valkenee vasta Ilmestyskirjan ratsastajien kavioiden kopseessa. Muotokieli on ymmärrettävää, mutta kartta ei tunne sen rajoja. Hieman moderniin thrashiin kallellaan oleva meno kantaakin läpi koko levyn, mutta myös Miasmalille ominainen kuolometallipohja pysyttelee kestävänä. Tämä on rockmusiikin MIASMAL Tides of Omniscience CENTURY MEDIA Uuden polven ruotsalaisiin death metal -tekijöihin yhdessä Tribulationin ja Vampiren kanssa kuuluva Miasmal on ehtinyt herättää ihastusta rokkaavalla ja monipuolisella ilmaisullaan, jossa ei kaihdeta kokeiluja. 1990-luvun alun jälkeinen aika ei kuitenkaan ole ollut yhtyeelle auvoisaa. Viisikin minuuttia enemmän olisi ollut liikaa, joten albumia voi kutsua tältäkin osin harkituksi. Vuosituhannen vaihteessa bändi koetti hevimpää ilmaisua ja julkaisi Beyond Good and Evil -levyn kohtuullisin tuloksin. Kolmas kiekkonsa voisi sisältää periaatteessa melkein mitä tahansa, mutta yllätys oli kieltämättä melkoinen, kun Axiom-avauskappale rävähti käyntiin kovasti hauntedmaisissa merkeissä. Nahanluomisprosessia on vauhditettu ruoskimalla itseä. Se repii riuskalla otteella tanssiin, vaikkei kukaan kutsunut. Hidden City ei oikein innosta sekään. Kokonaispakettinsa vaikuttaa linARVIOT 63. Joni Juutilainen C A M IL LA FR E D IN tila vuonna 2016. Minulle se antaa lohtua. Astburyn laulu on pinnassa, mutta ikä kuuluu eikä kovaäänisempi kailotus irtoa muuten kuin Abe Simpsonilta kuulostavana vibraattohoilotteluna. Miasmal on bändi, joka vituttaa varmasti vanhempaan ruotsalaiseen kuolometalliin mieltyneitä, mutta yhtyeen lahjakkuutta ei käy kiistäminen. Eivät ne silti pääse lähelläkään Edie (Ciao Baby) -tasoa. Pikaisella muistitarkistuksella ainoat henkilökohtaiset kuulohavainnot valtion metalliartisteista sijoittuvat vuosien takaisiin satunnaisiin omakustannejulkaisuihin. Levykokonaisuus on kasattu valitettavan heppoisin eväin. Cape Townista saapuva, pelottavaan post black metal -genreen musiikkinsa niputtava Wildernessking on viitisen vuotta vanha ryhmä, jonka tähtäin on selkeästi korkealla. Unohda kaikki mitä sinulle on uskoteltu. Sappi on mustaa ja kitkerää kuin suomalainen sielu. Divider on todella lupaava julkaisu, mutta totaaliset ässäbiisit odottavat vielä tuloaan – ep:tä kuunnellessa ei voi olla aistimatta, että tässä bändissä on perhanan suurta potentiaalia isoksikin tekijäksi. Tekopyhyyteen kyllästynyt ja hirmutekoihin turtunut mieli vieraannuttaa itsensä todellisuudesta uskotellen kykenevänsä hallitsemaan ympäristöä rummun avulla. Tältäkin levyltä olisi irronnut muutama kelpo raita, jos koko levymateriaalin paukut olisi tiivistetty irtobiiseihin. Joni Juutilainen THE CULT Hidden City COOKING VINYL Todettakoon, että laulaja Ian Astburyn ja kitaristi Billy Duffyn luotsaamalla bändillä on vyöllään tukku loistavia kappaleita, pari loistokasta levyäkin. Pelottaa, oksettaa ja ahdistaa, kunnes pauke kutistaa maailman käsiteltävän kokoiseksi
Homma on pidetty brutaalina, ja deathmetallisemmat pätkät toimivat vaivatta yhteen grind-osuuksien kanssa. Rumpali, albumin tuottajanakin toiminut William Blackmon, tykittää rehvastelemattoman kovaa blastia. Napalm Deathin Mark ”Barney” Greenwaykin vierailee Violent Hours -kappaleessa. jakkaalta ja harkitulta – aina levyn ulkoasua ja promokuvia myöten –, mikä on yllättävänkin merkittävä tekijä juuri tämänkaltaisessa musiikissa. Riffit on pidetty melko simppeleinä ja tummanpuhuvina. Koskinen DREAM THEATER The Astonishing ROADRUNNER Dream Theaterin uusin on 129-minuuttinen scifin ja fantasiakirjallisuuden inspiroima juonellinen konseptituplaeepos. Kutsuttakoon musiikkiaan sitten vaikkapa tunnelmalliseksi dark metaliksi, joskin hyvin kevyeksi sellaiseksi. Jyväskyläläisbändi ei ehkä harrasta ajattominta ilmaisua, mutta jatkaa valitsemallaan tiellä esimerkillisesti. Tunnemittari ei värise edes akustisten kitaroiden voimin, vaikka särövallit saavat lahkeet lepattamaan. Kimmo K. Kaikki on pintapuolisesti kunnossa, mutta ulosannista ei löydy kovin paljoa omaa sanottavaa. Yhtyeen moderni, huippuunsa hiottu melodinen vaihtoehtometalli on vahvaa sukua yhtyeille kuten Incubus, myöhempi Suburban Tribe ja – perimmiltään – Faith No More. He ovat jo ostaneet levyn, lukeneet sen massiivisen kansilehtisen, johon John Petruccin lyriikat on painettu käsikirjoitusmaisesti kokonaisuudessaan, ja analysoineet tyhjentävästi sävellysten rakenteet ja soittosuoritusten kiemurat. Kuulaita melodioita, avaraa tunnelmaa ja näennäisesti aika hyvää nössöilymetallia tarjoava Mystic Future on genressään mukiinmenevä julkaisu. Ne, jotka ovat sinnitelleet bändin mukana myös 2000-luvulla, eivät takuulla malta odottaa syventymistä sen uusimpaan kunnianhimoiseen taidonnäytteeseen. Omaperäisyyttähän tämä kaipaisi, kovastikin, mutta onpa mainetta ja rahaa keräilty paljon huonommillakin albumeilla. Vuonna 1997 perustettu bändi on julkaissut materiaalia erikoisen hitaalla tempolla, sillä kyseessä on vasta sen kolmas täyspitkä. Avauskappale Enemies of Reason runttaa samoin tein luun kuulijan kurkkuun. Maailmanluokan menosta huolimatta – tai kenties juurikin siksi – yhtye ei onnistu koskettamaan oikein millään lailla. Puhdasta vihaa ammentavaa, yhteiskuntaa kritisoivaa lyriikkaa pursuava albumi on kasattu melkoisen vakavalla naamalla, ja se lyö ilmat pihalle täydellä voimalla. Läpikotaisin viilatun tuotannon ansiosta myös inhimillinen tunnelma on aika lailla etäinen. Kokonaisuus on todella jyräävä. Suurempi joukko lienee kuitenkin meitä, jotka eivät ole jaksaneet seurata bändin tuotoksia yhtä intensiivisesti mutta ovat silti lähtökohtaisesti etäisen kiinnostuneita, koska lähes kaikki Images and Wordsin (1992) ja Metropolisin (1999) välillä oli puhdasta kultaa. Mitä taas mainittuun black metaliin tulee, siihen viittaa ainoastaan Keenan Nathan Oakesin kärinälaulu, joten bändin kutsuminen blackiksi ei tee oikeutta oikeastaan kenellekään. Red Elevenin tyyppistä musiikkia on hankala arvottaa, koska se on taiten sävellettyä, erittäin hyvin tehtyä ja vielä tarttuvaa. En oikein tiedä, onko levystä muuta lukijalle hyödyllistä sanottavaa. Wildernesskingin ilmaisussa kuuluvat läpi ne perinteiset alcestit ja deafheavenit, joten nuorilla miehillä ei ole sinällään tarjottavanaan mitään kovin uutta. Homman nimi on suuret melodiat yhdistettynä tiheisiin synamattoihin ja antaumuksella rysähtäviin särövalleihin. Kappaleet ovat sinällään hyviä, mutta niissä ei juuri havaitse yllätystä tai omintakeisuutta. Lisäksi päivänvalon on nähnyt vain pari splittiä ja muutama demo. Viihdyttävää ja varmasti livenäkin antoisaa meininkiä. Tällaisen potentiaalisen kuuntelijan eepoksen GADGET The Great Destroyer RELAPSE Grindcorea ja death metalia sekoitteleva ruotsalaisveteraaniyhtye on saanut uutta tuulta purjeisiinsa. Ninni Heinonen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Joni Juutilainen RED ELEVEN Collect Your Scars LIFEFORCE Jos olisin kuullut tämän albumin, ja Red Eleveniä ylipäätään, joskus 2000, olisin ollut hyvinkin mehuissani. ”Hyvää kannattaa odottaa” lienee tässä kohtaa paikallaan
Alkuperäislaulaja Pasi Rantasen paluu mikinvarteen tekee bändille erittäin hyvää. Folkahtavalle Wardrunalle ominaiset kansanperinnesoittimet kuten torvet, huilut ja harput paiskaavat kättä enslavedmäisen progeblack metal -tyylittelyn kanssa. Salla Harjula CALIBAN Gravity CENTURY MEDIA Ysärin lopusta asti tahkonnut Caliban on metalcoren pieni suuri nimi. 18-biisinen levy on hyvä otos yhtyeen urasta. Vaikka bändi on kerännyt ylistyssanoja tyylilajin marginaalisessa undergroundissa, suurempi läpilyönti on jäänyt tekemättä. Norjalaisten yhteistyö soi tasapainoisen vivahteikkaasti toinen toistaan sopivan makoisasti täydentäen. Kyseessä on sen verran juustoinen slovari, että se menee allekirjoittaneelta yli hilseen. Apocalypse Again ei unohda myöskään yhtyeelle ominaisia keskitempojunttauksia (The Path, Through the Pain), joilla päästään mollisointuineen ja elämänmakuisine lyriikoineen riipaisevan melankolisiinkin sfääreihin. Gravity tarjoaa varsin tuttuja elementtejä, siis raskaita säkeistöjä ja tarttuvia kertsejä. Tästä päästäänkin suoraan allekirjoittanutta vaivaavaan ongelmaan: OMG:n meininki tuntuu monella tapaa linjattomalta ja hätiköidyltä, sillä lyhyet kappaleet katoavat kuulopiiristä juuri silloin, kun ne rupeavat rakentamaan kaivattua jännitettä. Levy on yllättävänkin armoton – aina brOKen-biisiin asti. Mainittakoon vielä, että parisen vuotta sitten bändin takalinjoille rekrytoidun Agonizer-rumpali Atte Palokankaan iloa ja kekseliäisyyttä pursuava soitto käy Thunderstonen pirtaan paremmin kuin loistavasti. Syy paljastuu uutta liveä kuunnellessa. Eetu Järvisalo OLD MAN GLOOM Mickey Rookey Live at London EKTRO Cavalera Conspiracy-, Convergeja Isis-yhteyksistään tuttu Old Man Gloom on työstänyt kokeilullista huutometalliaan vuodesta 1999. Metalcore lienee saavuttanut lakipisteensä, kun monet levyn alkupään biiseistä rullaavat löysemmällä nu-metal-henkisellä tempolla. Kiertuetta odotellessa. Matsku kuulostaa raikkaasti siltä, mitä yhdistelmältä odottaakin. Albumi on suoraa jatkoa viime vuosikymmenen loistaville The Burningille, Tools of Destructionille ja Evolution 4.0:lle. Miten Caliban-uutukaisen voisi kiteyttää. Vahvinta osaamista väläyttelevät Tore Hund ja Rop Fra Røynda – Mælt Fra Minne. Alan miehet ja naiset tietänevät bändin, mutta Trivium–Avenged Sevenfold -osastoa saksalaiset eivät ole ihan saavuttaneet. Helsinkiläisyhtyeen kutonen palauttaa levylautaselle bändin raikkaanmelodisen kokonaisilmeen. Mutta en tiedä, hotsittaako ketään. Fuusioituneen luovan työn hedelmänä on atmosfäärisesti pauhaavaa norjafolkia ja -metallia. Tämä on mutkatonta, Entombedin karkealla ja painavalla kitarasoundilla haudutettua hardco. Pari vuotta sitten Lontoon Scalassa äänitetty keikkajulkaisu pohjustetaan sisäkansien korkealentoisilla teksteillä, joissa bändin jäseniä kuvaillaan jonkin suuremman luomistyön välikappaleiksi. Levyllä laulanut ruotsalaistaituri Rick Altzi oli teoriassa oikea valinta Rantasen korvaajaksi, mutta Dirt Metal ei yksinkertaisesti edustanut sitä Thunderstonea, mistä bändi oli opittu tuntemaan ja minkä vuoksi sitä kuunnellaan. bändit Rock Academyn bändihaku 1.3.–30.4.2016 Hae mukaan toiselle kaudelle! rockacademy. Jaakko Silvast THE RESISTANCE Coup De Grâce EAR Jos hotsittaa, tätä viisikkoa voisi kai kutsua jonkinlaiseksi ruotsalaisen metallin supergroupiksi. Tämä on ajatuksena hieno ja ylevä, mutta porukan julkaisut ovat esitelleet kauttaaltaan ”ihan normaalin” joskin hyvin avarakatseisen metallibändin. Sen maailmaan sisälle pääseminen on silti raskasta kahluuta. In Flamesin, The Hauntedin, Soilworkin, Dark Tranquillityn ja Graven nykyisistä ja entisistä miehistä koostuva The Resistance ei kuulosta varsinaisesti jäsentensä taustoilta. Mitasta olisi voinut pätkäistä osan, ja vähäisemmälläkin toistolla olisi pärjätty. Näissä etenkin Selvikin kansanperinnetyylinen ulosanti korostuu upeasti. munstadi.fi Rock Academy -bändikatselmus Gloriassa 6.–7.5. Palokankaan pannuttelua on aina ollut mielekästä seurata livenäkin, kuten Thunderstonen tekemisiä muutenkin. Vahvaa norjalaismaisemaa ja -historiaa suoltava levy vakuuttaa näkemyksellisesti muttei yllätä liikoja. Kokonaisuus on kuitenkin vähintään kelpo. Gravity pysyy raiteillaan, muttei yllätä. Tällaiselle lukijalle sanoisin, että The Astonishing on yleisesti ottaen tilu vs. Mein Schwarzes Herz, Who I Am ja Left Fore Dead menevät heittämällä jatkoon. Yhtyeen edellinen, bändille epätyypillisen rujosti riffitellyt Dirt Metal -albumi (2009) osoittautui jo ilmestyessään selkeäksi harha-askeleeksi. Apocalypse Againillä Rantanen laulaa paremmin kuin koskaan ja antaa raudanlujalla karismallaan levyn kappaleille sen kuuluisan viimeisen silauksen. melodia -suhdeluvultaan bändin myöhemmän tuotannon tarttuvammasta päästä. Kappaleita löytyy jokaiselta kokopitkältä, ja lyhyehköt, keskimäärin pariminuuttiset kappaleet soljuvat sujuvasti läpi julkaisun. Muutamia hittejä tasapaksuuden seassa. Kun puhutaan pelkästään rivakoista tuplabassarihumpista (Veterans of the Apocalypse, Walk Away Free, Wounds tai jo muutama vuosi sitten julkaistu Fire and Ice) on vesiselvää, että Thunderstonen ja kitaristi Nino Laurenteen sävellyspajassa tehdään edelleen kaikki mahdolliset laatuvaatimukset täyttävää power metal -ilottelua. Joni Juutilainen THUNDERSTONE Apocalypse Again SONY Tämän vuosituhannen varhaisessa aamussa synnytetty power metal -jyrä Thunderstone tekee uusimmallaan komean paluun estradille ja samalla myös juurilleen. Eiköhän tämä julkaisu katoa jonnekin sinne tuhansien vuosittain unohdettujen metallilevyjen limboon, jonne upposi myös ryhmän ensimmäinen kokopitkä. Silloin levyn monet hienot hetket jäävät täysin noteeraamatta. pääkaupunkiseudun Pääkaupunkiseudulla Rock Academy -hanketta toteuttavat pääkaupunkiseudun nuorisoja kulttuuritoimet yhteistyössä Elmu ry:n ja Velmu ry:n kanssa. Taustajoukoista kaksikolta löytyy kansanperinnesoitinten taitajia ja kuorolaulajia. Levyn päättää ehkä yllätyksettömästikin koko biisikattauksen läpileikkaava Barren Land -massiivi, joka puoltaa pohdiskelevana eepoksena paikkaansa komeuden sinettinä. #rockacademyhev Huomio ähkymassiivisuus säikyttää helposti tiehensä jo ensivilkaisulla. Levyn ajoittain paikoillaan polkeva toinen puolisko ei säväyttele niinkään. Bändillä on hetkensä, mikä ilmenee erityisesti albumin keskivaiheilla, mutta kokonaisuus ei jaksa kantaa maaliin. Eikö näitä pakollisia herutteluja huilausbiisejä voisi jättää pois. Liian hajanaista ja koukutonta materiaalia ei pelasteta edes soitannollisella ammattitaidolla. Pasi Lehtonen IVAR BJØRNSON & EINAR SELVIK’S SKUGGSJÁ Skuggsjá SEASON OF MIST Enslavedin pääsäveltäjäörmy Ivar Bjørnson ja Wardrunasta tuttu primus motor Einar Selvik lyövät hynttyyt yhteen uudessa projektissa
Aavemaista tunnelmaa lisätään käymällä jopa lähellä noisea, ja shoegazing-tyyppistä fiilistelyä löytyy myös. Kun itse olen enemmän perinteisen tuomion ystävä, tämä moniulotteisuus on kieltämättä aika haastavaa tarkasteltavaa. Ytimekkäästi nimetty instrumentaali Escape from Shred City on sitä itseään ja Out for Blood sekä sinkkulohkaisu Too Late jopa lähes suuremman luokan hittiainesta. Vaikka biiseissä on hyvää aggressiota ja ne ovat rakenteeltaan juuri niin ytimekkäitä kuin pitääkin, niitä on vaikea erottaa useankaan kuuntelun jälkeen toisistaan. Kolmen eri laulajan käytöllä on saatu ulosantiin reilusti monipuolisuutta: löytyy kärinää ja komeaa puhdasta hoilotusta. Mitään suoraa vertailukohtaa en keksi, mutta mennyt kotimainen PRIMAL FEAR Rulebreaker FRONTIERS Entisen Gamma Ray -solisti Ralf Scheepersin johtaman power metal -tykin musiikkia kuullessa ei voi erehtyä bändistä. Nelikko ei harrasta pelkkää laahausta, vaan muutamassa kohdin mennään ihan railakasta blastia ja hengitetään suoraan Norjan vuonojen black metal -höyryä. Suurin osa näistä yhtyeistä ikävä kyllä kaatui ainakin allekirjoittaneen levylautasella siihen, ettei musiikkiin ollut tuotu lainkaan uutta. Salla Harjula STRIKER Stand in the Fire SAOL 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella alkoi ilmestyä toinen toisensa jälkeen bändejä, jotka kuuluttivat brittiheavyn uuden aallon uudelleensyntyä. Juu, olet oikeassa, tämä ei ole hardcorea. Livenä menisin katsomaan ehdottomasti, näin kiukkuinen kama toimii pimeässä keikkaluolassa varmasti helvetin lujaa, mutta levyä en pistä enää tämän arvion jälkeen pyörimään. Hyvän levyn tunnistaa siitä, että viimeisen biisin jälkeen huomaa pistäneensä sen jo pari kertaa uudestaan pyörimään. Jopa kymmenen minuutin maagisen rajan ylittävä We Walk without Fear pitää monipuolisuudellaan kuulijan mielenkiinnon yllä loppuun asti ja on kenties koko albumin vaikuttavin kappale. Albumin loppupuolella on pari heikompaa, tasapaksua biisiä, mutta ne eivät pilaa hyvää kokonaisuutta. Bändi on luonut omaa tavaramerkkisoundiaan ensimmäisestä levystä alkaen, ja Rulebreaker on muutaman epätasaisemman albumin jälkeen komea paluu entiseen. Primal Fearin musiikki ei ole koskaan ollut mitään massiivista rakettitiedettä vaan menevää tuplabassarivoittoista heavya speed metal -vaikutteilla, mutta juuri siksi bändi kuulostaa itseltään. Mikään mestariteos tämä ei ehkä ole, mutta vähintäänkin päivänvaloa kestävä lätty, joka luo mielenkiintoa tutustua myös bändin aiempaan tuotantoon. Suurin osa levyn biiseistä on lähes täyden kympin suorituksia. Kappaleet ovat piristävän monipuolisia, ja jopa päätösballadi One Life sulautuu joukkoon saumattomasti. Ensivaikutelma Kanadassa vajaat kymmenen vuotta sitten perustetusta Strikerista meni samaan kastiin, mutta muutaman minuutin uutta albumia pyöriteltyäni jouduin toteamaan olleeni väärässä. Vaikka bändin vaikuttajia tuskin tarvitsee kovin kauaa arvailla, musiikista paistaa selkeästi nimenomaan bändin oma tyyli. Nuclear Firen ja Jaws of Deathin kaltaisten klassikoiden joukkoon albumi ei yllä, mutta paljon samaa tässä on. Lähes 20-vuotisen uran jälkeen tällainen levytys on vähintäänkin hatunnoston arvoinen suoritus. The End Is Near, Bullets & Tears ja At War with the World edustavat bändin tuttua linjaa tarttuvilla kertosäkeillä ja koukuttavilla melodioilla. Selkeitä melodioita käytetään aika harvoin, ja moni kitarakuvio onkin rakennettu rikottuihin näppäilysointuihin. Elli Muurikainen LYCUS Chasms RELAPSE Neljä biisiä, ja levyllä on pituutta vajaat 44 minuuttia. Perinteisen heavyn lisäksi bändin musiikissa on vaikutteita muun muassa thrash metalista, ja komeuden kruunaavat tarttuvat kertosäkeet, taitava kitaratyöskentely sekä hatunnoston arvoiset soolot. Timmiä, vihaista ja suoraviivaista hevibaarin taustamusaa. rea. Rulebreakerin kanssa käy juuri näin. Lycus on ujuttanut funeral doomiinsa reilusti vaikutteita vähän sieltä sun täältä. Mitäs tyylilajia veikkaat bändin edustavan. Elli Muurikainen A LE X K U E H R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66
Seven Nights toimii seitsemänä päivänä ja yönä viikossa, myös kuukausitasolla. Edellisellä pitkäsoitolla mukaan tullut laulaja Michael Dahl vetää voimalla, eikä vanhoja jäseniä osaa musisoinnin puolesta kaivata. Vuoden kovimmaksi genrensä edustajaksi on vielä matkaa, mutta edellytykset ovat jo olemassa. Terapiabändiltä tuoksahtava sakemannirässitapaus on kuin etäinen Anthrax-sukulainen melodisen ilotulituksen muodossa – eikä sinänsä lainkaan pöllömpi sellainen. Tekijämiesten jämerältä soundaava tykitys on rikkaanmelodista ja huomattavasti keskivertorähjäystä mielenkiintoisempaa sorttia. Nimen suora viittaus Mercyful Fateen ja vähintäänkin epäsuorat musiikilliset referenssit kuuluvat nekin asiaan. Hyvä tuotanto ja ammattitaitoisesti vedetty melodinen laulupuoli toki paikkaavat paljon. Biisien vahvasta draivista huolimatta levy jää kuitenkin vain yhdeksi ihan hyväksi yritykseksi parempien tekeleiden varjoon. Mega ARTILLERY Penalty by Perception METAL BLADE Kyllä maailmaan thrashiä mahtuu, mutta selkeästi oman soundin omaavien ryhmien kanssa tekee jo tiukempaa. Artillery on jo vanha bändi, mutta tasoitusta se ei tarvitse. Kun mikään ei riitä! Kuten aiemmillakin kiekoilla, mukana on yksi sävyjä, puhdasta kitaraa ja jopa pianoa reilummin hyödyntävä voimatunnelmointi. Bändin musiikki hönkii ehtaa 80-luvun asennetta ja tunnelmaa, onneksi riittävän hyvällä näkemyksellä toteutettuna. Mutta vaikka levyä kuuntelee mielellään, jotain tärkeää tuntuu puuttuvan. Serpent SATAN’S FALL Seven Nights UNDERGROUND POWER Kotimainen tosiheavykenttä kasvaa hitaasti mutta varmasti, mikä ei ole tänä modernin tuotteistamisen aikana missään nimessä väärin. Puhdasverisiä balladeja ei suosita, mutta raskaat ja haikeillakin melodioilla sävytetyt fiilistelyt ovat nousseet aina levyjen parhaimmistoon. Biisit ovat hyviä ja 55-vuotiaan Michael. Penalty by Perception on suoraa jatkoa edeltäjilleen. Oaklandin pojat eivät päästä itseään tai kuulijaansa helpolla. Ainoa ongelma on, että bändillä olisi rahkeita huomattavasti monimuotoisempienkin levyjen tekemiseen. Melodisen laulun ja persoonallisen rässiriffittelyn yhdistelmä kuulostaa vain ja ainoastaan tanskalaistykistöltä. Maistuvaa melodiaa ja vauhdikasta riffittelyä piisaa juuri sopivasti, ja kun kappaleet ovat sovituksellisesti napakoita ja hyvin rullaavia, ihmeempää omaperäisyyttä ei jää kaipaamaan. Master of Puppetsiin vertailu on toki epäreilua, mutta Stützereiden tyylitaju riittäisi luultavasti vaikka minkälaisten eeposten koostamiseen. Yhdeksän biisin mittainen teos on energinen, hyväntuulinen ja ammattitaitoisesti toteutettu. Teemu Vähäkangas SEPTAGON Deadhead Syndicate CRUZ DEL SUR Septagon koostuu kolmen Lanfearmiehen lisäksi parista muusta tekijästä, jotka ovat ilmeisesti kaivanneet muuta soitettavaa pääyhtyeensä rinnalle. Vuoden kasassa ollut helsinkiläinen Satan’s Fall saa uralleen mukavan startin, kun ainut demo julkaistaan heti kättelyssä kaikissa mahdollisissa formaateissa kasettia myöten. Juuri tällaiseen melskaamiseen mainiosti istuva, äänialaltaan ilahduttavan laaja-alainen ja omaperäinen laulaja on iso juttu kokonaisuuden toimivuuden kannalta. ARVIOT suuruus Thergothon voisi antaa tietyssä kokeellisuudessaan jotain suuntimaa. Niin myös nyt, sillä When the Magic is Gone on aivan erinomaista vanhan liiton metalliherkistelyä. Yhtye on myös alkanut keikkailla, ja arvata saattaa, että setistä löytyy cover jos toinenkin, vaikka omia biisejä on oletettavasti syntynyt näiden kolmen lisäksi enemmänkin. Kun hienoisen kömpelyyden saisi vielä hiottua suorituksesta pois, herraa voisi alkaa tituleerata aidoksi kultakurkuksi. Vain toteutus on moderni. Hienosti sävellettyjä sooloja ja laulutärppejä on viljelty kautta linjan, mutta nälkä kasvaa ahmiessa. Vaatimattomalla 34 vuoden kokemuksella Artilleryä johtavat Stützerin veljekset ovat onnistuneet pitämään kipponsa pinnalla mainiosti myös uuden tulemisen aikana. Erinomaisen riffittelyn kylkeen kaipaisi vieläkin enemmän vaihtelua
Soikoon metalli yhtä uljaana aina. Viimeistään Signal Pathin osuessa levyneulalle volyymit on syytä kääntää kaakkoon. Kyseessä on crossover-henkinen yhdistelmä speedja heavy metalin melodisempaa meininkiä, thrashin riffittelyä ja irtonaisempaa rokkaavuutta. The End Is Nigh sisältää omat tuotannolliset ja laululliset puutteensa. Serpent ASHEN The End Is Nigh OMAKUSTANNE Vuonna 1988 perustettu kotimainen Ashen on ottanut totisesti aikansa: taipaleensa heti alkumetreillä katkonut bändi palaa levytysrintamalle vasta nyt. Hyvinkin Udon kaltainen solisti kuulostaa siltä kuin levy olisi nauhoitettu 80-luvulla. Takaraivossa jäytää vain ajatus klassisempien bändien kyvystä tehdä hyvinkin erilaisia levytyksiä. The End Is Nigh voisi olla äänitetty 1980-luvun lopulla. Kari Koskinen LUTECE From Glory Towards Void DOOWEET Ranskalainen Lutece täyttää kuluvana keväänä kymmenen vuotta. METAL CHURCH XI NUCLEAR BLAST Metal Church on monelle kasarimetallin ystävälle tuttu nimi. Black metal -bändiksi mielletty viisikko on uutukaisellaan melko kaukana siitä, miksi ranskalaisblack yleensä mielletään. Vuonna 1989 julkaistun singlen kaksi raitaa on levytetty uusiksi, mutta niitä ei osaa erottaa tyylinsä puolesta tuoreemmasta materiaalista. From Glory Towards Void on lajityypissään napakka tapaus ja vähintäänkin kuuntelunsa väärti. Toivottavasti jätkät jaksavat painaa, sillä tämän perusteella tulevilta julkaisuilta sopii odottaa vaikka mitä. Lauri Kujanpää vastaa nykystandardien turboahdettua kiiltoa. Artillery on kyntänyt samaa uraa jo neljän pitkäsoiton verran, mikä rokottaa arvosanasta puolikkaan. Debyytti on valmis kun se on valmis. Armoa ei anneta, ja ai että, kuinka hienosti Howe laulaa. Aika pian tämä kääntyy puolinaiseksi voitoksi, sillä kotikutoisessa musisoinnissa on tekemisen meininkiä ja ennen kaikkea henkeä. Kuvioita kudotaan isolla vaihteella, ja esimerkiksi Riot piikkaa mainiota riffiä lähes tulvimalla. Parasta roimetta tarjoillaan kitaroissa. Howen äänijänteet käristävät kappaleita sellaisella ammattitaidolla, että yhtye on varmasti iloinen miehen paluusta. Sekä laulun että musiikin perusteella käy selväksi, että saman aikakauden Suicidal Tendencies ja Megadeth ovat varmasti tuttua tavaraa. Levyä voisi kuvailla ennemminkin moderniksi melodiseksi black/death-hybridiksi, joka nojaa niin nyky-Behemothin ison äänikuvan jyristelyyn kuin ruotsalaiseen melometallin. Napakasti rokkaava Thumbman Attack sisältää hienon soolon, ja veto kelpaisi klassisen Suicidal Tendenciensin levyille vaikka sellaisenaan. Tämä on heavy rockia, särmikästä ja perseelle potkivaa rallatusta. Nyt useita laulajia käyttänyt metallijyrä on palannut yhteen 80–90-lukujen vaihteen solistinsa Mike Howen kanssa. Kari Koskinen CRISIX From Blue to Black LISTENABLE Crisixin nykyaikainen thrashtykitys lupasi edellisellä Rise... Miehen paluu on monelle fanille unelmien täyttymys. the Rest -albumilla enemmän kuin pystyi lopulta lunastamaan. Reset-niminen paahto aloittaa levyn. Lutece edustaa varsin pätevää nykymetallia, kunhan odotukset levyn suhteen ovat edes jollain tapaa maltilliset. Bändi soi tiukasti, joskin soundeiltaan hieman steriilisti, ja hommat ovat hyvin hallussa laulusta tuotantoon. Puolimelodinen laulu on osin aika horjuvaa, eikä soundi ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Metal Church on puristanut kasaan laadukkaan ja onnistuneen kokonaisuuden terhakkaa metallia, jonka kuuntelu aiheuttaa pientä vipinää housunpunteissa ja saa aikaan halun nähdä herrasmiehet livenä. Aivan aluksi levy kuulosti siltä, että nyt äijät ovat painaneet biisiensä demoversiot omakustanteeksi. Mitäpä sitä 27 vuoden julkaisutauosta stressiä ottamaan. Mukana on myös tylsempää junttausta, mutta pääosin biisimateriaali on yllättävän virkeää. Kuin sitä juhlistamaan on syntynyt yhtyeen kolmas levytys From Glory Towards Void. Kolmoslevyn kikat ovat hyvin pitkälti samat, M IK E SA V O IA Stützerin kitarakädet jäätävän kovassa kunnossa. Kaljanhuuruista, likaista, terävää ja hikistä menoa alusta loppuun. Puhtaasta blackistä ei voida puhua. Tietynlainen amonamarthmaisuus melodioissa on ehdotonta plussaa, vaikkei Lutece samanlaiseen riffihuumaan yletykään. Soittimet jyräävät ja paukkuvat Marshall-kuulokkeideni kautta kuin leka vasten alasinta
Kontrasti hyökkäävänvihaisen mätön ja rauhallisemman palvonnan välillä on melkoinen. 16,50 € ANAL THUNDER / PÄÄ KII THE VALKYRIANS / YDINPERHE Ke 30.3.2016, S/K18, alk. From Blue to Blackin temppuvalikoima tulee helposta kuunneltavuudesta ja nasevasta mitasta huolimatta nopeasti selväksi, ja rässipaahtoon leipiintyminen alkaa väkisinkin puolivälin kantturoilla. ”Ahaa, näin sen kuuluu mennä.” Saksalaisten kolmoskiekko kyntää omaa sarkaansa sinänsä ihan nätisti. 30,50 € EXODUS (USA) / LOST SOCIETY To 24.3.2016, S/K18, alk. Sliipattu, tylsä ja mitäänsanomaton soundi istuu toki hyvin yllätyksettömään musiikkiin. Kiihkeätempoisissa kappaleissa on jyväskyläläisten debyytin kaltaista iloluontoista riehakkuutta. 14,50 € ROTTEN SOUND / FEASTEM / TRYER KOHTI TUHOA / CRUSTOFER To 24.3.2016, S/K18, alk. Albumin kansitaide ja nimi ovat lopulta mielenkiintoisempia kuin itse musiikki. 27,50 € TUSKALIVE PRESENTS: NILE (USA) / MELECHESH (IL/NL) EMBRYO (ITA) Ke 30.3.2016, S/K18, alk. Aivan kuin tekemisen palo olisi ollut täysin kateissa ja seuraavan riffin kulkua olisi opiskeltu kirjasta. 30,50 € CANNIBAL CORPSE (USA) / KRISIUN (BR) HIDEOUS DIVINITY (ITA/NOR) Thu 21.4.2016, S/K18, alk. 30,50 € EXODUS (USA) / LOST SOCIETY La 19.3.2016, S/K18, alk. Nopeammat kaahaukset lipaisevat Dark Funeralin eväsleipää, ja välillä lainataan palanen Dissectioniä. Mutta vaikka hyviä pieksentäja junttauskohtia sekä värikkäitä sooloja löytyy sieltä täältä, vain pari kappaletta erottuu edukseen. FESTIVAL HELSINKI Pe 1.4.-La 2.4.2016, K18, Early bird 37,50 € M.O.S.H. Kitaristien sormilla riittää tekemistä, ja uusi mutka ei ole koskaan kovin kaukana. Päällisin puolin mukavasti toteutettua, sisällöltään ehtaa b-sarjaa. Ote on pahantahtoisen sotaisa ja nyrjähtänyt, eikä levyllä ole paljoakaan yhteistä klassisen ruotsikuolon kanssa – edes soundien osalta. Näin ainakin tunnelmien tasolla, sillä debyyttinsä julkaiseva Temisto liekittää kuulijansa suhteellisen kuumassa grillissä. Hollantilaiset hoitavat hommansa neljän täyspitkän ja kolmen ep:n kokemuksella jämäkästi ja hyvällä annoksella oikeanlaista räyhäkkyyttä. 14,50 € ROTTEN SOUND / FEASTEM / TRYER KOHTI TUHOA / CRUSTOFER Pe 25.3.2016, S/K18, alk. Ongelma on vain siinä, että kuololla sävytetyn black metalin soisi olevan edes jossain määrin rumaa ja särmikästä. Nuoriso osannee arvostaa levyä kovemmaksikin, mutta vanhan jäärän korviin on kantautunut mielenkiintoisempiakin uusia tulokkaita. Mega TEMISTO Temisto PULVERIZED Saatana elää ja voi hyvin ruotsalaisessa death metalissa. Kummankin thrashvivahteinen death metal -räksytys on näet periaatteiltaan varsin hyvää, mutta levymitassa nopeasti itseään toistavaa ja puuduttavaa kuultavaa. Lost Societyhan tästä tulee tosin edelleen vahvasti mieleen. Josko balanssi näiden välille löytyisi kuudennella täyspitkällä. Tuskinpa tällä olisi raivattu jalansijaa edes 90-luvun kiimaisimpina vuosina – tai etenkään silloin. Kari Koskinen MOOTTÖRIN JYRINÄ Peikot VL Moottörin Jyrinä soittaa sekä omia kappaleita että suomennettuja helippupalvelu Telakkakatu 8, 00150 Helsinki | Eteispalvelumaksu 3 € Telakkakatu 8, 00150 Helsinki | Eteispalvelumaksu 3 € ENNAKKOLIPUT: TICKETMASTER.FI/NOSTURI ENNAKKOLIPUT: TICKETMASTER.FI/NOSTURI KESÄN 2016 FESTARIMATKAT: SWEDENROCK, ROSKILDE JA BRUTAL ASSAULT KESÄN 2016 FESTARIMATKAT: SWEDENROCK, ROSKILDE JA BRUTAL ASSAULT La 19.3.2016, S/K18, alk. Kahden miehen voimin työstetty Temisto on arvaamattomasti vikuroivaa ja hengeltään sysimustaa kuoloryöpytystä, josta voi vetää suoria viivoja Morbus Chronin, Repugnantin, hyvin vanhan Morbid Angelin ja jopa rähjäisemmän Angel Corpsen tienoille. Tuotannollisesti potikat ovatkin varmasti puhtaassa asennossa, mutta Atrocityn keulamiehenä ja nykyisenä studioukkona tunnettu Alexander Krull ei ilmeisesti ymmärrä enää äärimetallin olemusta. Kovin helppoa kuunneltavaa levy ei kuitenkaan ole, sillä biisien kulmikkuus ei anna tarttuvuutta kaipailevalle paljonkaan liekaa. Laulaja on kireällä suorituksellaan ja hysteerisillä kiekaisuillaan yhä bändin valopilkku, mutta biisimateriaalikin on monipuolistunut ja tiukentunut piirun verran edellislevyyn verrattuna. 16,50 € ANAL THUNDER / PÄÄ KII THE VALKYRIANS / YDINPERHE Pe 25.3.2016, S/K18, alk. 30,50 € CANNIBAL CORPSE (USA) / KRISIUN (BR) HIDEOUS DIVINITY (ITA/NOR) Sat 9.7.2016 20:00, S/K18, 27,50/28,00 € MANILLA ROAD (USA) SATAN'S FALL / ANGEL SWORD Sat 9.7.2016 20:00, S/K18, 27,50/28,00 € MANILLA ROAD (USA) SATAN'S FALL / ANGEL SWORD elmu.fi elmu.fi. Kokonaisuus on skandinaaviselta melodiselta black metalilta lainailevaa kopiomakkaraa ripauksella death metalin raskautta. 27,50 € TUSKALIVE PRESENTS: NILE (USA) / MELECHESH (IL/NL) EMBRYO (ITA) Pe 1.4.-La 2.4.2016, K18, Early bird 37,50 € M.O.S.H. FESTIVAL HELSINKI Thu 21.4.2016, S/K18, alk. Kari Koskinen IZEGRIM The Ferryman’s End LISTENABLE Izegrimissä ja vähän aiemmin 1990-luvulla aloittaneessa Occultissa (joka modernisoi kymmenisen vuotta sitten hieman linjaansa ja nimensä Legion of the Damnediksi) on muitakin yhteneväisyyksiä kuin kotimaa. Ei nähtävää, ei kuultavaa. Mega PAINFUL Imagines Pestis SAOL Levy ilman tarkoitusta. Varsinaisia vikoja on vaikea löytää, sen verran vaivattomasti yksitoista biisiä soljuu ämyreistä. Tarjolla on sekä infernaalista ja kaoottisuuden rajamailla raivoavaa pyörremyrskyä että hitaan aavemaisia maalailuja, joiden päällä puhtaasti soivat kitarat vetelevät toismaailmallisesti viekoittelevia kuvioita. Raskaammin möyrivistä kappaleista löytää sentään hieman vakuuttavampaa otetta. mutta jonkinlaista petraamista on tapahtunut. Temisto on kiitettävän ilkeä ja toteutukseltaan vakuuttava esikoinen. Kitaristit tikkaavat teknisesti mallikkaasti parastaan niin riffeissä kuin sooloissakin
Lauri Kujanpää PROTECTOR Cursed and Coronated HIGH ROLLER Teutonirässin kolme suurta ovat kannuksensa ansainneet ja onnistuneet pysymään 2000-luvullakin vallan relevantteina ja vetreinä tapauksina. Sävellykset eivät ole lastenlorumaisia vaan mukavia heavy metal -kappaleita. Bändi ei julkaise kiekkoja turhan usein, mutta silloin kun sellainen maailmalle tuupataan, tarjolla on lähes poikkeuksetta ensiluokkaista teutonihenkistä black/thrash metalia. Pari kertaa käydään myös kuuden minuutin tienoilla, eikä biiseissä ole sekuntiakaan ylimääräistä. Mieluummin tätä kuuntelee kuin ikiaikaisia titinalleja tai frööbelinpalikoita. Kertojana kappaleiden välissä toimii metallipioneeri Papa Wilska. Peikot on yhtyeen säveltämä tarina Peikkometsästä, jossa hyvyys voittaa ja paha saa palkkansa. Näiden perässä on seurannut aina 80-luvulta saakka lukematon joukko vähemmälle huomiolle jääneitä tapauksia, joista itselleni kovimpia ovat Tankard, Deathrow ja Vendetta. Pian kolmen vuosikymmenen kokemuksella rähjäävä bändi on kaikkiaan niin hyvässä iskussa, että vaikea tästä on alkaa kaivella sen ihmeempiä vikoja. DESASTER The Oath of an Iron Ritual METAL BLADE Oman alansa kärkijoukoissa iät ajat taistelleeseen Desasteriin voi näemmä luottaa yhä. Levyn yhdistelmä särmikkyyttä ja huolellista sävellystyötä ei ole markkinoiden rajuinta kohkaamista. P IC T U R E S ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Vaikka Moottörin Jyrinä ei ole yhtä tuotteistettu kuin jotkut kollegansa, sen musiikillinen laatu on hyvä. Kahdeksas pitkäsoitto The Oath of an Iron Ritual sisältää pirullisen vahvaa biisimateriaalia. Tarinaa johdatellaan lapsille sopivassa muodossa heavyn raikuessa kirkkaasti, korkealta ja kovaa. Tarttuva perusriffittely on tutun varmaotteista ja myös tunnistettavaa. Kivijalkana toimii reipashenkinen, hienoisen melodisilla riffeillä pieksetty mustareunainen mättö. Tasan 30 vuotta sitten startannut Protector on jäänyt Exumerin lailla pieneen paitsioon, vaikka monen ylistämä kakkoskiekko Urm the Mad (1989) hallustani löytyykin. Viekää lapsenne kuuntelemaan iloisen heavy metalin sanomaa, niin saatte itsekin varmasti hyvän mielen. Musiikissa on kerroksia enemmän kuin äkkiseltään arvaisi. Omassa kontekstissaan toki. Myös Protectorin uraan mahtuu lopettamista, pitkiä levytystaukoja A N N A D . Kari Koskinen viklassikoita lapsille suunnatuilla levyillä ja keikoilla. Kappaleissa on sopivasti likaa ja rosoa, mutta yleisilmettä voi kutsua tyylillä hyödynnettyjen melodioiden ja koukkujen ansiosta lähes hienostuneeksi. Kummityttöni ei jaksanut kuunnella tarinaa alusta loppuun keskittyneesti, mutta leikkien taustalla levy toimi hyvin ja itse kuuntelin kappaleita innostuneesti. Muutamaan otteeseen pinnalle nostetut tummasävyiset melodiat toimivat tälläkin kertaa todella hienosti. Kokonaisuus ottaa pientä taka-askelta eeppisemmän ilmaisun pariin, ja Hauting Siren ja At the Eclipse of Blades kipuavat kuin vaivihkaa yli seitsemän minuutin
Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja. www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02
Levyä ei suoranaisesti voi haukkua, mutta hyvin tasapaksu se on. b-luokan kärkikahinoissa on edelleen taattu. Ruotsinkielinen A Lifetime of War on yksi illan kohokohdista, kun bändi antaa monituhatpäisen yleisön laulaa ensimmäisen säkeen yhtenä kuorona. Samoilla heikkouksilla ja vahvuuksilla paikka T IM O IS O A H O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Mustia vaikutteita toki löytyy, mutta pääasiallisesti homma kulkee jossain teknisen ja kokeilullisen death metalin maailmassa. Robertson laulaa raspisesti kaasuisten riffien päälle, ja yhtye suorastaan takoo soittimistaan pölyt pihalle. Wackenin-keikalla kiertueen olennaisin osa, toissavuotisen Heroesalbumin kappaleet, on ehdottomasti sen parasta antia. Nitrovillen musiikissa yhdistyvät mukavasti Lynyrd Skynyrd, Airbourne ja nopeat moottoriajoneuvot. Nämä kaksi kappaletta ovat ehdottomasti levyn kohokohtia, kun taas muiden biisien mielikuvituksettoman raskas paahto ei tahdo erottua edukseen. Cursed and Coronated sisältää takuuvarmaa ja yllätyksetöntä rässinmäiskettä, aivan kuten bändin alkuaikojen levytkin. Pakkaa sekoittavat Panzerkampf ja Screaming Eagles, joita ei kiertueella muuten juurikaan kuultu. Nykyisin tilanne on aivan toinen, eivätkä Sulphurin kaltaiset bändit tilannetta varsinaisesti paranna. Sulphurin muusikot eivät ole mitään turhia jätkiä, sillä bändihistoriasta löytyvät esimerkiksi Aeternus, SABATON Heroes on Tour NUCLEAR BLAST Ruotsalainen sotakone on ollut Carolus Rex -albumin vuonna 2012 julkaistuaan hurjassa nousukiidossa. Dvd kattaa keikat viime kesän Wacken Open Airistä sekä bändin omalta festivaalilta Falunista, lisämateriaaleja unohtamatta. Voisin kuvitella Nitrovillen lyövän läpi amerikkalaisten southern rockin ystävien keskuudessa; kappaleet kuten Let It Roll, Lousiana Bone ja Spitfire sopisivat hyvin kuuman aromaiseman taustamusiikiksi. Sabaton ei kuulu joukkoon, joka julkaisee näitä harva se vuosi, joten paketti on hyvinkin toivottu. Heroes on Tour on paitsi takuuvarma paketti fanille myös hyvä aloitus vasta bändiin tutustuvalle. Vahvaääninen laulaja Tola Lamont on hyvin vakuuttava ja sopii maskuliiniseen musiikkityyliin monia kollegojaan paremmin. Aurinko paistaa, olut tuoksuu ja muskeliautot pyörivät renkaat lukossa parkkipaikalla. Lauri Kujanpää BLACK STONE CHERRY Kentucky MASCOT Chris Robertsonin vuodesta 2001 luotsaama southern rock -pumppu on tehnyt tasaisenpaksua jälkeä raskaamman jenkkirockin saralla. Todellisuudessa Sulphurillä ei ole juurikaan tekemistä black metalin kanssa, mutta kärjistäminen on aina mukavaa. Ensimmäisen kappaleen nimi Motorocker kertoo kaiken olennaisen: tarjolla on bensankatkuista, hyvin tiukkatempoista rockia. Ne ovat kuitenkin sivuseikkoja, sillä olennaisinta on energia. Ei ehkä mikään klassikko, mutta hyvin reippaankuuloinen albumi täynnä rautaa, rockia ja rempseyttä. Elli Muurikainen ja lukemattomia miehistönvaihdoksia, mutta 2010-luvulla bändiä on piiskannut eteenpäin tätä nykyä muutoin ruotsalaisista koostuvan porukan alkuperäisräksyttäjä Martin Missy. Sabaton näyttää lavalla hyviltä kaveruksilta soittamassa musiikkia, joka tulee suoraan sydämestä. Mega NITROVILLE Cheating the Hangman MIGHTY Ison-Britannian pääkaupungista kajahtaa, kun Nitroville julkaisee toisen albuminsa. Lauri Kujanpää SULPHUR Omens of Doom DARK ESSENCE Kaksikymmentä vuotta sitten kohtuulliseen tunnettuuteen riitti, että levyä mainostettiin sanoilla ”Norja” ja ”black metal”. Sabaton Open Airin -keikasta tekee erikoisen se, että materiaalia kuullaan bändin jokaiselta levyltä. No Bullets Fly ja Night Witches potkitaan sellaisella vauhdilla, että paremmaksi on paha vetää. Vanhan koulukunnan bändi kuulostaakin kuudennella albumillaan kaikkea muuta kuin ei-saksalaiselta ja modernilta. 13 kappaletta on aivan liikaa, vaikka muutama niistä on oikeasti hyviä ja soitto sopivan tunkkaista. Sabaton vetää kovaa ja korkealta jättämättä ilmaan pienintäkään pettymystä. Keikkojen alusta löytyy lyhyt pohjustus kummastakin show’sta mahtavalla huumorilla höystettynä. Union on toinen huippuhetki: mahtavuudestaan huolimatta biisiä on veivattu bändin uran aikana vain muutamalla keikalla. Oli kyseessä sitten yksi maailman suurimmista metallifestivaaleista tai omassa kotikaupungissa järjestetty pienehkö nimikkofestari, show on aina näyttävä pyroineen ja tankkeineen. Mikä parasta, osa biisivalinnoista on nykypäivän mittakaavassa melko harvinaisia. ”Noch ein Bieriä” mölisevä, silmänkantamattomiin ulottuva ihmismassa on upeaa katseltavaa. Olin todistamassa molempia keikkoja livenä, ja vaikka bändi on nähty pian toistakymmentä kertaa, vedot olivat parhaita kokemistani. Vastaavaahan kokeili takavuosina useampikin norjalaisbändi – varsin heikolla menestyksellä. Myös muut nykyisin harvemmin kuullut kappaleet, kuten Panzer Battalion ja 7734, tuovat oman tunnelmansa. Levy on aika tasaista jytkytystä, jollei rauhallisempia Long Ridea ja The Rambleriä oteta lukuun. Edellisen Magic Mountain -albumin hyvien listasijoitusten jälkeen levyltä voidaan odottaa kohdeyleisölle maistuvaa tykitystä. Sekä Wackenin että Falunin tunnelma on saatu ikuistettua loistavasti, ja energisyys on lähes käsin kosketeltavissa. Vaikka keikat ovat keskenään hyvin erilaisia, niissä on myös paljon samaa. Vanhemman ikäluokan edustajaa tällainen sinnikkyys ja kaksin käsin menneisyydestä kiinni pitäminen miellyttää – ainakin huomattavasti enemmän kuin saman saran uusiin vaatteisiin puetut yrittäjät. Bändi on juuri nyt tähänastisen uransa huipulla, joten sauma uudelle livetallenteelle on täydellinen. Raskas Etelän musiikki jyllää avauksesta lähtien
Katujen filosofia on kaukana korkeakulttuurista. Yhtyeellä on yhä taito tehdä iskeviä kappaleita, joista vaikkapa One Thousand Burning Arrows on hyvä esimerkki. BRUTAL ASSAULT (Tsekki) Behemoth, Moonspell, Ministry, Exodus Matka sisältää festarilipun. Viimeksi mainittua kuvastaa saksalaisen hevin naislaulajaikonin Doro Peschin vierailu A Dream that Cannot Be -kappaleessa. Versus the World -mestariteoksen (2002) painavanmurskaavaa julistusta ja melodiajuhlaa ei vieläkään ylitetä. Mikko Malm AMON AMARTH Jomsviking SONY BMG Ruotsalaisviikingit ovat tarttuvat uuteen haasteeseen ja julkaisevat konseptialbumin. Kalifornialainen hardcorepartio pureutuu ruohonjuuritason ongelmiin genrelle tutuin eväin. ROSKILDE FESTIVAL (Tanska) Red Hot Chili Peppers, PJ Harvey, Tenacious D 9.8-15.8.2016 ?•. Loppua kohden bändi lataa kierroksia koneeseen. Tasapainoiseen ilmaisuun kuuluu myös uljaasti raikaava urku. Testosteronia huokuvat 11 vetoa kellotetaan alle puoleen tuntiin. Lionheart heittää powersoinnut, kuorohuudot ja breakdownit kattilaan, ja myllytys voi alkaa. Melodioissa ei ole selvästikään jahdattu iskevyyttä, mutta teemat tuntuvat kietoutuvan mieleen kuin vaivihkaa – eivätkä vähiten sen ansiosta, että niitä toistetaan liki hypnoottisesti. Eetu Järvisalo HIGH PRIEST OF SATURN Son of Earth and Sky SVART Norjalaiskopla tumpsuttaa menemään viimeisen päälle muhevana menneisyyden haamuna. Eteenpäin on kuitenkin mentävä, eivätkä bändin tosifanit torppaa varmasti tätäkään levyä. Kaipa tästä joku tiedostava äärimetallifani saa kiksinsä, mutta on hankala kuvitella, että tällainen läpsyttely puhuttelisi ketään ihan oikeasti. Kimmo K. Jos bändi on tarponut ennen sekalaisesti pitkin skandinaavismytologisia viikinkiaiheita, nyt keskitytään tarkastelemaan yhden miehen koettelemustarinaa. Basisti-laulajatar Merethe Heggset loitsuaa kuulaasti ja sopivasti äänimaton pinnan alla, yhtenä äänenä muiden seassa. FESTARIMATKAT 2016 ELMU ry:n FESTARIMATKAT 2016 7.6-13.6.2016 ?•. Kevään riitit on hyvä yhdistelmä lyhyitä energisiä purkauksia ja hieman tuumailevampia esityksiä. Nämä kaikki saavat kuulla bändin neljännellä kokopitkällä kunniansa. Pasi Lehtonen KESKUSTA Kevään riitit INDIE JONES ”Sinut on nyt sotkettu tähän. Tyhjäkäynnistä ei ole tietoakaan, mutta sellaistahan se kai on, kiertoradalla liitely. SWEDENROCK (Ruotsi) Queen, Hellacopters, Megadeth, Twisted Sister 24.6-4.7.2016 ?•. Kiireettä etenevät kappaleet vellovat ja virtaavat luonnonmukaisesti. Äänitysteknisesti meno on 70-lukulaisesti kopisevaa, lo-fi-henkisyydessään juuri oikealla tavalla käppäistä huuruilua. Se on meluisa mutta myös melankolinen. Sen post-punkja noisekuorrutteen alta löytyy paljon sävyjä, jotka menevät ensi kuulemalta herkästi ohi. Kun yhtye luottaa muuhun kuin helpon melodian johdolla etenevään rymistelyyn, jälki on toimivaa ja paikoin jopa tuhoisaa. New Enemies, Lock Jaw ja Dead Wrong muodostavat kolmen kärjen. Kappaleet ovat tasaisen varmaa tykitystä, mutta parhaiten jytääviä raitoja on vaikea eritellä. Tuskaa aiheuttavat myös feikit, kusettajat ja kaiken maailman häntäheikit. Mukana on myös bändille vähemmän tyypillisiä juttuja, kuten pienoista kansaperinnesoitinlisää ja feministisyyttä. Vauhdikkaan trion vaikutelistalla komeilevat Hüsker Dü, Mana Mana ja Sielun Veljet, jotka ovatkin tunnistettavissa sen musiikista, mutta ei tavalla, joka saisi bändin kuulostamaan pastissilta. Keskusta on suomirockin kentällä kiehtova uusi tuttavuus. Mitään suurempaa naputuksen aihetta ei sinällään ole, vaikka tyyli on vielä hieman hakusessa. Sanoituspuolella referoidaan paljon vanhoihin klassikoihin kuten Hectoriin ja Juiceen, toisinaan taas annetaan tilaa Radiopuhelimet-tyyliselle abstraktille tajunnanvirralle. Lisätiedot: MATKAILU.ELMU.FI Tanakka jytä ja vivahteikkaat melodiat ovat bändin kymmenennellä levyllä ihan kivassa suhteessa. Väkevä suoritus joka tapauksessa. Koita ymmärtää.” Näin todetaan Keskustan promosaatteessa, ja minkäs sille voi, jos peli on jo menetetty. ARVIOT Gorgoroth ja Enslaved. Tämä kertomus käy läpi päähenkilön vaikeaa rakkautta sekä tuskaista taistelua itsensä kanssa. Meininki on psykedeelisen jumituksen raskaammasta päästä, jostakin Black Sabbathin ja Hawkwindin välimaastosta, ajoittain Deep Purplen tontillakin käväisten. Koskinen JO N A S B Y E. Näin huutaa vapaaottelijaa muistuttava Rob Watson avauskappaleessa Pain. Love Don’t Live Here on viihdyttävä pullistelupläjäys, mutta onko levystä klassikoksi. Terror ja Hatebreed tekivät samanlaista soppaa jo yli kymmenen vuotta sitten. Yhtyeen melodinen death metal soi pääosin kuin ennenkin, pitkäaikaisrumpali Fredrik Anderssonin syrjään siirtymisestä huolimatta. Gathering Stormsin alun Immortal-myllytys jää Omens of Doomin merkittävimmäksi hetkeksi, mikä kertoo levystä valitettavan paljon. Harmillisesti mukaan on päätynyt jälleen jokusia nopeammin purtavia täyteralleja. Siinä missä jokainen mainituista on luonut musiikilleen omanlaisen ilmeen, Sulphur kuulostaa siltä kuin hieman tyyliään muuttanut Enslaved olisi saanut laulajakseen Ihsahnin ja bändi olisi päätynyt äänittämään kaikkein munattomimmat ja tylsimmät kappaleensa. Joni Juutilainen LIONHEART Love Don’t Live Here BDHW Tuska on sitä, kun paiskii kolmea duunia jotta voi maksaa vuokran
Lody Kong tekee pesäeroa isän ja sedän tuotoksiin. Rumsfield ja Smashed and Blasted jytisevät vähän kuin rujomman osaston Soulfly ja Cavalera Conspiracy. Graveyardin ja Witchraftin johdattamassa skenessä on piisannut laadukasta joskin useimmiten ei-niin-omaperäistä tarjokasta. Cold Winds ei puhalla retroiluun kovinkaan raikkaita uusia tuulia, mutta levy tuonee bändille lisänostetta, ja ihan ansiosta. Näin siitäkin huolimatta, että laulajanpestiä tyylillä hoitava Philip puhaltelee paikoitellen myös huiluunsa. Kakkoskiekkoa maltettiin sentään kehitellä keikkailun ohessa toista vuotta. Tämähän on freesin kuuloista, kun levyä ei voi laittaa mihinkään genrelokeroon! Toki Cavalera-dna puhisee taustalla ja pulpahtaa välillä esiin. Pulmana on vain, että levyltä puuttuvat totaaliset timantit. Nyt Cavaleran uusi sukupolvi on parinkympin paremmalla puolella ja luotsaa Lody Kongia. Kuvissa vilahtivat silloin tällöin Max Cavaleran ala-asteikäiset pojat Igor ja Zyon. Hypnos on tästä malliesimerkki. Sen kappaleissa on hyvää ilmavuutta ja rullaavuutta ilman liiallisen hippeilyn pariin eksymistä. LODY KONG Dreams and Visons MASCOT Muistan katsoneeni Sepulturan Chaos DVD:n kymmenisen vuotta sitten. Eteenpäin rouhitaan punkisti ja grungesti. Pasi Lehtonen HYPNOS Cold Winds CRUSHER Hurrien lahkeet pysyvät leveinä ja viikset tuuheina. Soundit ovat ilahduttavankin ysärit, kitara pörisee ja Igor ärisee kuin Kurt Cobain Bleachillä. Pari vuotta sitten ilmestynyttä esikoista ei liiemmin mietitty, kuten ei ilmeisesti yhtyeen nimivalintaakaan, sillä studiossa oltiin vain kolme kuukautta bändin perustamisen jälkeen. Kitarassa on Igor ja rummuissa Zyon. Niin se aika rientää. Hyvin tehty rokki se vaan on poikaa – N IC K ST E E V E R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Nihkeähköstä ennakkosuhtautumisesta huolimatta Hypnos onnistuu pääosin vakuuttamaan. Tuskin vanhempien perintö osoittautuu pojille riippakiveksi, ja Dreams and Visions on oiva esimerkki, että pojat osaavat tehdä ihan itse. Rankempaa ja vauhdikkaampaa jytämenoa Descending Sunin (Unrootables White) ja Transylvanian Nightmaren malliin voisi tosin löytyä enemmänkin. Ne ovatkin kovan Kreative Centerin lisäksi levyn parasta antia
Ekstroja ei juurikaan ole, mikä on hieman pettymys julkaisun juhlallinen luonne huomioon ottaen. Eipä levy toisaalta taustamusiikiksi taivukaan, joten ehkä ihan hyvä niin. Visuaalisesti ei ole tarjolla mitään ihmeellistä, eikä yhtyekään hohkaa kauhean kummoista lavakarismaa. Albumin julkaisukeikka perjantaina 1.4. Katowicessa Puolassa nauhoitettu konsertti oli osa viimeisintä The Unquiet Sky -kiertuetta, ja paikaksi valikoitui Kinotetr Rialto, joka on tilan ja tunnelman puolesta hyvä valinta. Primal Gnosis kasvaa kuuntelun myötä ilahduttavasti. Edelliset Horse Latitudes -kuulokuvani sijoittuvat Awakening-levylle (2012), joten Primal Gnosisiin oli helppo syventyä ”tuorein korvin”. Itselleni jäi tämän esityksen perusteella miehestä ihan hyvä jälkimaku, hän kun kykenee loihtimaan väriä hieman harmaampaankin kappaleainekseen. Etenkin massiivinen Moviedrome kuulostaa näissä puitteissa erittäin hyvältä. Itselleni Arena on jäänyt näteistä sävellyksistä ja osaavista muusikoista huolimatta vähän etäiseksi ja ehkä hieman pastissinomaiseksi tapaukseksi. Mikko Malm OVERDOZE Supreme Dosage OMAKUSTANNE Kannessa mieshenkilö tykittää väkijuomaa suoraan hihaan. The Great Northern Alcoholculture ja levyn päättävä And Beer for All ovat kappaleinakin varsin passeleita. 20€. Mick Pointerin ja Clive Nolanin haastattelujen lisäksi löytyy vain valokuvagalleria, diskografia ja desktopsälää. Kappaleita kasvatellaan ihan kunnolla, mistä kertovat paikoin yli 20-minuuttisiksi yltyvät ruoppaukset. Parhaiten levy polkeekin eteenpäin Asylum of Madnessin kaltaisten kasari-Sepultura-henkisten kaasuttelujen tahdissa. Kitaristi-laulaja Valtteri Vuollekoski hönkii menemään kuin Max Cavalera Beneath the Remainsillä. Vain Night After Tomorrow on pliisu veto muuten tymäkässä kokonaisuudessa. Tuorein vokalisti Paul Manzi on selkeästi enemmän hevityylinen tulkitsija. Kaksituntinen keikka on silti musiikillisesti ihan nautinnollinen paketti, ja monipuolinen keikkasetti tarjoaa kohtuullisen hyvän läpileikkauksen yhtyeen urasta. Kun päivän yliannostus löytyy rinnuksilta, tehtävä on suoritettu. Inferno_FIN_1_2_4c_0316.indd 1 25.02.16 14:08. Tämä on toki ymmärrettävääkin, sillä yhtyeen pitkäkestoiset ja maalailevat levyt eivät ole varsinaista täsmähittien juhlaa. ”Kohtuus kaikessa” on paska sanonta, ainakin jos puhutaan metallista. Yhtyeen tyyli on edelleen jonkinlainen doomin ja dronen sekoitus, mutta nykyisellään meininki tuntuu aiempaakin kokeilullisemmalta. Parhaimmillaan yhtye osaa kuitenkin tehdä varsin tarttuvaa ja tunnelmallista musiikkia. Biisien nimistä voisi päätellä, että bändi nyökkää pilke silmäkulmassa myös muiden esikuvien suuntaan. Yhdeksän kappaletta on levylle sopiva pituus, eikä bändi polje paikallaan missään vaiheessa. Mega HORSE LATITUDES Primal Gnosis RITUAL Suomalainen Horse Latitudes on juuri niitä bändejä, joiden tiedät tekevän erikoista ja hyvää musiikkia, mutta aiheesta kysyttäessä mieleen ei nouse yhtään ainutta biisiä. Hän tuo materiaalin enemmän melodraamaa ja teatraalisuutta, mikä ei ole miellyttänyt kaikkia vanhoja faneja. Ensimmäiset kaksi kuuntelukertaa tuottivat rajua pettymystä, mutta myöhemmin albumin tukahduttava sisältö rupesi asettumaan muotoonsa. Hard rockja heavyvivahteisesta neoprogestaan tunnettu orkesteri on genrensä tunnetuimpia nimiä ja kuuluu yhdessä Spock’s Beardin ja Flower Kingsin kanssa alan 90-luvun aallon ydinryhmiin. Joni Juutilainen ARENA XX METAL MIND Kahden nimekkään progemuusikon, rumpali Mick Pointerin (ex-Marillion) ja kosketinsoittaja Clive Nolanin (Pendragon, Shadowland), perustama Arena juhli viime vuonna 20-vuotista uraansa erikoiskeikan puitteissa. Kuten aikoinaan Awakeningin kanssa, on hankala kuvitella, että Primal Gnosisista olisi kovinkaan aktiiviseen kuunteluun. silloinkin, kun sitä syytetään trendikkyydestä. Pasi Lehtonen JUMALTEN AIKA OUT APRIL 1 ST UUSI ODOTETTU ALBUMI “JUMALTEN AIKA” ILMESTYY 1.4. Sludgea ja thrashiä satsiinsa sekoittava pumppu rouhii menemään varsin mukavasti. Siitä löytyy oma osansa doomin kammottavaa raskautta, vanhaan Burzumiin vivahtavaa blackmetallisuutta ja kuka-ties-mistä ammennettua huuruisuutta, joka viimeistelee Horse Latitudesin yllättävänkin omaperäisen soundin: yhtye on yhtä aikaa sekä liejuinen että terävä. Mieluummin överit kuin vajarit, tuumii helsinkiläistrio. Virgin Oilissa (Helsinki) + Special guest: Alghazanth Liput Tiketistä alk
Huolellisesti rakennellut sävellykset, monipuolinen laulutyöskentely ja ennakkoluulottomuus ovat Synthesispitkäsoitolla niin nätisti nipussa, ettei bändin soisi jäävän kylmässä metallimaailmassa väliinputoajan rooliin. Sanalla ”kumma” on toki muitakin merkityksiä nyky-yhteiskunnan seksuaali-identiteeteistä aina muinaiseen Egyptiin, mutta jälkiviisaana tulisi varmaan valittua jokin muu nimi. Yhtyeen alkutaipaleellahan musiikkimme ei ollut varsinaisesti kummallista ollenkaan. Koska kumman kaikki jäsenet eivät asu samalla paikkakunnalla eikä yhtyeellä ole vakinaista treenikämppää tai syntikansoittajaa, on hankala arvioida, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Wille No johan nyt on kumma. Bändin kantavia periaatteita on aina ollut tehdä musiikkia ennen kaikkea itsellemme, ja siitä tuskin koskaan tingitään. MIKSI. Bändin kolkko ja itsevarma ulosanti hurjine korinalauluineen miellyttää korvaa, ja suoritus on soundeja myöten vakuuttava. – ...ehkä taas kokeilemasta uusia genrejä ja niiden rajoja. Vaikka teknisyyttä ja osaamista löytyy, eteneminen tapahtuu biisien ehdoilla. – ...soittamaan sellaista musiikkia, jota kuulisitte radiosta. Taustanauhojen käyttäminen olisi toinen vaihtoehto, mutta se taas edellyttäisi, että Petri soittaisi rumpuja tahdissa. – ...harvoin, muun muassa edellä mainitusta syystä. Ratkaisu käyttää kumma-nimeä väliaikaisesti on nyt sitten ollut käytössä viimeiset 14 vuotta. www.kumma.fi JANNE PAPPILA MILLOIN JA MITEN. www.facebook.com/keomafinland TRAIL OF LIFE DECAYED Replete Void Tamperelaisen Trail of Life Decayedin modernin thrashin ja death metalin ristisiitos on kiristänyt otetta entisestään. Dr. Bändi ei ole surumielisessä ja lyijynraskaassa kategoriassaan ainutlaatuinen tapaus, mutta minkäs teet, kun hyvältä kuulostaa. Henkka sattui olemaan Petrin vieressä ja kysyi, josko hän pääsisi mukaan. Jos se joitakuita muitakin kiinnostaa, niin sehän on toki aina plussaa. Soitto toimii auKUMMA Hegu Man vs. Valttia ovat kuitenkin hyvät sävellykset ja musiikin suoranainen käsinkosketeltavuus. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ... selvää pässinlihaa. Näin persoonallista metallin, tunnelman, kiivauden ja hempeilyn yhdistelmää saa hakea. – ...rytmiryhmä ja Ville asuvat tällä hetkellä noin 300 kilometrin päässä toisistaan. Biisiraakileita on sen verran vielä pöytälaatikossa, että levyjä luulisi ilmestyvän vielä muutamia. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ... – Jaa, tiedä sitten ”ansaitsisiko” kumma varsinaisesti mitään. Bändin omaehtoisuus ja monimuotoisuus on edelleen erittäin ihailtavaa. vanha juttu. www.facebook.com/trailoflifedecayed OWLER Waves Oululainen Owler on valmis tuote jo ensimmäisellä julkaisullaan. – Valitsimme kumman, koska Se oli jo varattu. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ... – Nimi herättää harmillisen paljon ennakko-odotuksia materiaalimme kummallisuudesta, mikä ei ollut alun perin lainkaan tarkoitus. Alun perin kumma oli nimenä useamman artistin yhteisölle, jonka tarkoituksena oli jakaa äänitysvermeiden ja soittimien sekä treenikämppämaksujen ynnä muiden kustannuksia. Sovituspuolelle on saatu järkevissä määrin progressiivisuutta ja nuottikuvastoon komean pohjoismaisia mielenmaisemia. – ...siten, että Henkka soittaa bassoa, toisinaan myös kitaraa, sekä säveltää noin puolet biiseistä. Petri soittaa rumpuja ja säveltää noin puolet biiseistä. Ensimmäinen keikkapaikkamme informoi kohteliaasti, että Se-niminen orkesteri oli jo ns. Matkalla hienoisesta hämyilystä suurelliseen stadiontunnelmaan käydään läpi yhtä sun toista, mutta jälki on alati yhtä stimuloivaa muovailua. Tähän kun ympätään vielä täysin omalaatuiset puhtaat ja rähjäisemmätkin laulutulkinnat, ei voi kuin kummastella. www.facebook.com/balancebreach KEOMA Synthesis Taannoin kuukauden bändinäkin komeilleen Keoman puuhat ovat olleet aiemminkin ns. Tietysti on olemassa vaihtoehto esiintyä täysin taustanauhojen varassa, jolloin ei ehkä tarvitsisi edes itse vaivautua paikalle. Olisihan se mukavaa, että kaupanhyllyiltä löytyisi jotain vähän valtavirrasta poikkeavaa, mutta kai siihenkin on syynsä, että suurin osa myydystä musiikista on sellaista kuin se on. Vaikka bändiä tunkisi riffimaailmansa ja laulujenkin puolesta metalcoremalliseen lokeroon, tämä on vain pieni osa totuutta. Haikeat ja GRAMMYT BALANCE BREACH Incarceration Mikkeliläinen Balance Breach osaa pistää esikois-ep:llään palikat komeasti järjestykseen. Mod Flanders Conspiracy on myös ollut yksi merkittävä vaikuttava artisti. Ville sanoittaa kaikki kappaleet ja säveltää niistä loput. Eihän tämä nyt täysin uusi keksintö ole ujuttaa videopelisoundeja metalliin, mutta näin sekopäistä ja onnistunutta kombinaatiota tulee vastaan harvemmin. Musiikki jää suurimmilta niin kauas mistään hahmoteltavasta, ettei voi kuin ihailla. – HORSE the Band lienee tällä hetkellä se selkein inspiraationlähde, koska nuo vanhojen videopelien äänet ovat sulautuneet hommaan mukaan, mutta kyllä sur-rurkin kuuluu edelleen läpi. Nykyisten kappaleiden esittämiseen tyydyttävällä tavalla tarvittaisiin myös yksi soittaja enemmän. Liiasta persoonallisuudesta bändiä ei pääse syyttämään, mutta on myönnettävä, että orkesteri osaa asiansa viimeistä piirtoa myöten. BÄNDIN NIMI. kumma KUUKAUDEN BÄNDI 76. Nyttemminkin kummallisuus rajoittunee lähinnä siihen, ettei tuotanto ole sidottu mihinkään yhteen genreen. – Ville innostui vuoden 2002 paikkeilla sur-rur-orkesterista ja kysyi eräänä kauniinharmaana päivänä tekstiviestillä Petriltä, josko hän haluaisi alkaa soittaa nopeatempoista ja suoraviivaista punkkia. Eikä siinä, kyllä Replete Voidissa piisaa pähkinöitä purtavaksi ja nypläyksen määräkin on kiitettävä. – Koska halusimme soittaa nopeatempoista ja suoraviivaista punkkia. DEMOT AADOLF VIRTANEN kottomasti ja miellyttävän sliipatusti. KEIKALLA OLEMME... Silloinkin, kun nuotit käyvät läpi joitain tyypillisempiä metalliskaaloja, homma lähtee aivan toiseen sfääriin, kun Atarisoundit astuvat peliin. Kokemus kuuluu, ja biisit ovat selkeästi mietittyjä ja määrätietoisia pläjäyksiä, joiden parissa tuntee viihtyvänsä. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE... Taitaviksi riffinikkareiksi jo aiemmin osoittautunut bändi on saanut selkeästi suuntaa paahtamiselleen. Pikaisen laskelman mukaan tekeleellä käydään vieläpä läpi lähestulkoon kaikki musiikkityylit, joten aletaan olla jossain hulluuden ja nerouden välimaastossa. Itsevarmuus hohkaa kilometrien päähän, vaikka bändi vetelee toisinaan hatustaan silkkoja jokereita. TYÖMME JAKAUTUU... Hommaan on panostettukin siinä määrin, että orkesterin visiot todellakin tulevat selväksi ja itse sävellyksiä kehtaa esitellä. Tämänkaltaiseen musiikkiin ei kuulu minkäänlainen roso, joten myös kliininpuoleinen tuotanto puolustaa paikkaansa. Biisit ovat myös pykälää synkempiä ja johdonmukaisempia. Pitkätkin biisit toimivat, kun niihin on ujutettu hienoja jippoja ja komeaa kasvualustaa. Ville soittelee suutaan ja jäljelle jäävät instrumentit eli lähinnä kitarat ja syntikat. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA..
Eipä siinä, tehokkuus hoituu silkalla voimalla ja tekniikalla, ja tässä suhteessa rima ylitetään kevyesti. Jälkimmäisen läsnäolon kyllä havaitseekin, ainakin henkisellä tasolla. Rima on ensijulkaisulle korkealla, eivätkä rahkeet vielä riitä. soundcloud.com/livingdom IKIVIRHE Arkadianmäen Nosferatu Helsingin Kannelmäestä ponnistava Ikivirhe jatkaa möykkäämistään ja vaikuttaa vihastuneen viime kerrasta vähän yhdelle sun toiselle instanssille. www.facebook.com/ScarsofSolitudeFI PSYCHEROSION Ties of the Past Kuopiolainen Psycherosion lähtee liikkeelle mielenkiintoisten vaikutteiden siivittämänä. Sisälmyksiä käsittelevä vanhan liiton death metal on ilmiönä aina yhtä riemastuttava, eikä Skulmagot tee poikkeusta. Ei lainkaan huono idea, varsinkin kun bändi mainitsee innoittajikseen H.P. Maskuliinisen korinalaulun johdattamat biisit svengaavat kuin muuli ja ovat simppelin toimivia, harkittuja rykäisyjä. Olennaista on joka tapauksessa, että bändi tietää mitä tekee. Mukavan energinen ja vimmainen thrash ei ole löytänyt sen kummemmin lihaa luidensa ympärille, mutta biiseissä on ehkä tällä kertaa vähän enemmän ideaa. Pelin avaava Fool vivahtaa hiukan modernin death metalin suuntaan ja omaa muutaman toimivan melodian ja riffin, mutta teho ja kiima jäävät kokematta. Cannibal Corpse voisi olla oiva verrokki, varsinkin topakampien riffien puskiessa läpi, mutta yhtä tiukkaan ja tappavaan menoon ei ylletä. Jonkinlaista alkuvoimaa on siis selkeästi ilmassa. Erilaisia sävyjä piisaa, ja raivoa löytyy niin riffeistä kuin laulutyöskentelystäkin. En sekoittaisi orkesterin teepannuun ihan vielä poloniumia. Ihan vielä tästä ei voi vakuuttua, vaikka bändin kyvyt ovat jo debyytillä selkeästi hahmotettavissa. Koskettavat melodiat ja ahdistavat tunnelmat ovat läsnä joka hetki. Hurjan energiavirran seasta ei löydy välttämättä omaperäisyyttä, mutta eipä turpaanvetämisen tarvitse niin persoonallista ollakaan, kun veri jo tirskahtaa nekusta. Monipuoliseen lauluun löytyy aineksia, mutta horjahtelua on vielä liikaa, joskin kiekaisut ovat ajoittain jo varsin huikeita. Tyyli on vaihtunut ehkä piirun verran eteerisempään suuntaan. Englannin lausumiseen kannattaa myös käyttää aikaa ja keskittymistä, lisää nimittäin vakuuttavuutta huomattavasti. www.facebook.com/Sinmateofficial EI KOTIINVIETÄVÄÄ SKULMAGOT Fascinated by Disgust Viime vuonna perustettu Skulmagot on helppo asetella raameihin jo otsikkonsa ja biisienniminsä perusteella. Nippu sekalaisia kuolometallirypistyksiä, joissa vaikuttaisi olevan enemmän nuotteja kuin varsinaista ideaa. Teemalevyn Karibialle sijoittuva tarina kertoo vivahteikkaasti voodoopapin etsinnästä. Tiedä vaikka ihan uusi alkuainekin. Tokihan Sinmate on muutakin kuin silkkaa thrashiä. www.facebook.com/dorothypolonium VERJAGEN Soul Harvester Kouvolalaisen Verjagenin edesottamuksia olemme saaneet tarkastella aiemminkin. Ensimmäiseksi julkaisuksi nelikon tekele on kiistattoman kova, mutta odottaisin näin iskukykyiseltä ryhmältä jatkossa vieläkin enemmän. Verrokkia on vaikea hahmotella, mutta riffimaailmassa on vähän edesmenneen Velcran tuntua. Ja allekirjoittanut käytti sen vielä kahdesti. Myös puhdasta laulua viljellään sopivissa määrin, mikä, hassua kyllä, tuntuu jo melkein tarpeettomalta pehmennykseltä, murinapuolen aikaansaamat äänimaisemat kun ovat sen verran vaikuttavaa sorttia. Homma toimii mallikkaasti ja lopputulos on enemmän kuin tiukkaa jyräystä. Myös ripaus power metalia on läsnä. Kunnianhimoisista pyrkimyksistä huolimatta ei osuta ihan napakymppiin. Oma ilme orkesterilta kyllä löytyy, mistä lankeaa palkinto pöriseville kitaroille ja äänimaailmalle sekä laulaja-basisti Helin persoonalliselle tulkinnalle. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI hauraat tunnelmat vuorottelevat suorastaan pirullisen murskaavuuden kanssa todella taidokkaasti. Waves on selkeästi napakymppidebytointi. www.facebook.com/skulmagot SCARS OF SOLITUDE Fool/Live to Regret Melodista metallia. Ohut ja kotikutoinen tuotanto syö jälleen terää, vaikka pieni köpsöys sinällään musiikkityyliin passaakin. Tällä kertaa kuunneltavuutta ei saavuteta edes sitä vähää kuin edeltävän Piimä-ep:n kohdalla. Punkin ja metallin epämääräinen sekasotku kuulostaa tällä kertaa yhtä epämääräiseltä kuin viitekehyksensäkin. Komeita visioita ja soittotaitoa kyllä löytyy, siitä ei pääse mihinkään. Tällaista on varmasti hauska tehdä, mutta silkkaa kidutusta kuunnella. Kummallisuus ei kuitenkaan toimi voimavarana, jos itse sanottava jää lähestulkoon olemattomiin. Snake Pinon mystisyyspalkinto menee heille. Soittoa on ilo kuunnella ja se todellakin rullaa. Matkan varrelle osuu vaikka mitä narkoottisista kokemuksista apinoihin. Sulosävelten merkittävimmät kuviot hoituvat kitaroin, ja piano luo tarvittavia suvantoja sopiviin rakoihin. Sävellyksissä on seassa silkkaa ilmaa, ja olennaisin, Voodoo Stanin laulu, on määrätietoisuudestaan huolimatta paikoin luvattoman löperöä. Vasemmalla kädellä soitettuun kolisteluun ja spedeilyyn saa sotkea melko paljon täkyä tai muuta osuvaa, jotta siitä tulisi mielenkiintoista kuunneltavaa. www.facebook.com/psycherosion LIVINGDOM Ask Yourself Livingdom on ottanut jonkinlaisen kehitysaskeleen parin vuoden takaisesta viimekohtaamisesta. www.facebook.com/verjagen VOODOO STAN & SATAN BAND The Lair of Dr. Nelikko kohtaa kapean konseptin haasteet simppelillä kitara–basso–rummut–laulu-periaatteella kuin miehet ikään. Sinänsä kiinnostava debyyttijulkaisu, jonka tähtäin ei ole ainakaan liian matalalla. Myös tuotanto hivelee ihmiskorvaa, miellyttävän muhkeita soundeja on aina mukava kuunnella. Positiivista meininkiä, mutta uusiothrashsarjassa taotaan valitettavasti niin hurjaa tulosta, ettei näillä eväillä välttämättä pötkitä pitkälle. Yrittänyttä ei laiteta. Soul Harvesterista on paha mennä sanomaan mitään negatiivista, vaikka sinänsä ymmärrettävä yksiulotteisuus alkaa useammalla kuuntelulla puuduttaa. Etenkin lauluihin odottaisi enemmän pontta, vaikkei biisi ole hullumpi. www.facebook.com/ManiacAbductor EMMAT DOROTHY POLONIUM EP 2015 Jyväskyläläinen nelikko taitaa olla perillä radioaktiivisista myrkyistä. www.facebook.com/desecratedgrounds SINMATE Atrocities Sinmate tulittaa taas kuin viimeistä päivää. Vaikka tunnelmissa on jotain mihin tarttua ja eräänlaista voimaakin löytyy, lopputulos on kuitenkin tylsää ja maanisesti junnaavaa, kummallisella maulla kaiutettua perusrockia. Thrashin ja death metalin jämäkkä symbioosi ei tarjoile liiemmin sulosointuja, ja laulannankin suhteen keskitytään suoran huudon tarjoamiin rajallisiin mahdollisuuksiin. Toimiva nippu kliseitä, siis. Tässäkin mennään metsään, koska koneet on korvattu sopivan kierolla mystiikalla ja muutenkin hämmentävän vähäisillä aineksilla. www.facebook.com/owlerband MANIAC ABDUCTOR: Thrash Assault Tällaista draivia pamahtaa korviin harvoin; vastaavan efektin sai aikaan esimerkiksi eräs Deathchain muinoin. www.facebook.com/thesatanband DESECRATED GROUNDS Promo 2015 Helsinkiläinen Desecrated Grounds jyskyttää vakuuttavasti. Vuoden vanhalle kokoonpanolle suoritus on siedettävä, vaikka omaa persoonaa ei vielä isommin esiinnykään. Yrityksestä täysi kymppi. Arkadianmäen Nosferatu saattaa olla huonoiten käytetty elämän viisitoistaminuuttinen. Myrkkykeitos soundaakin melkoisen raskaalta, vaikkei riffeissä käytetä kummoisia särövalleja. Maniac Abductorin soitto on ihailtavan tarkkaa ja lennokasta aina tuplakitarointeja myöten. Kauneutta teknisestä kaahauksesta on turha etsiä, mutta kolkkojen tunnelmien ystävät kyllä palkitaan. Laulaja Pappisen speedja thrashvaikutteinen työskentely sopii pakettiin komeasti ja tuo tasapainoiseen tuotokseen ripauksen kevyempää sävyä. Suurin kompastuskivi on kotikutoinen tuotanto, johon tarvittaisiin se ensimmäinen ryhtiliike. Jälkimmäisessä on huomattavissa jonkin verran yliyrittämistä, vaikka lyriikat ovat tällä kertaa kutakuinkin loogisessa jonossa. Minimalistinen ote toimii toisinaan, mutta tässä tapauksessa se ainoastaan kyllästyttää ja turhauttaa. Tässähän on lentää ihan perseelleen. Ryhmän energinen naislauluvetoinen alternative metal rokkaa oikein mallikkaasti. Mutta mitäpä jää jäljelle, kun paketista perataan pois ihmiskebabit ja väkisin syötetyt kivekset. Tällaista materiaalia ei kuitenkaan sada demolaariin joka vuosi, mistä paljon irtopisteitä. ikivirhe.bandcamp.com 77. Orkesterin musiikissa kuuluu monenlaista kaikua aina King Diamondista hiukan progeilevampiin tunnelmiin. Rauhaisampi kakkosbiisi Live to Regret korostaa avausnumeron metkuja ollen sanoituksia, kitaraleadeja ja stemmoja myöten niin läpinäkyvää Sentenced-pastissia, että lähestulkoon harmittaa, että laji on keksitty ja loppuunkaluttu ajat sitten. Joensuulaisviisikon elkeet ovat verrokkiin nähden puhtaammin thrashinsukuiset, mikä ei kylläkään haittaa. Viisijäsenisen äänekoskelaisorkesterin hyvinkin apaattisissa mielenmaisemissa etenevä ryskääminen sopii maamme standardeihin, mutta ei tipauta penkiltä. Biisimateriaalin suhteen iskee parin kuuntelukierroksen jälkeen pieni puudutus, vaikka bändillä on yksikitaraiseksi aktiksi ihan mukavasti jujua pelissä. Kummempaa hienosäätöä ei ole tapahtunut. Lovecraftin ja King Diamondin
Tyylillinen ja tuotannollinen hyppäys kuulijaystävällisempään Beg to Differ -levyyn (1990) oli huima. – Punkzine Maximum Rock ’n’ Roll oli se ”iso” lehti. Sitä kautta Amerikan muutkin alueet seurasivat. Karut ensimmäiset levyt eivät kuulosta Victorin korviin hyviltä, ne kun ovat halvalla ja nopeasti toteutettuja 8-raitaäänityksiä. Emme tienneet silti yhtään, kiinnostiko Prong itärannikon ulkopuolella. Aina näin ei ole ollut, ja yhtyeen jäsenkirjassa on osia kuin Sodassa ja rauhassa. – En ollut tuolloin järin aktiivinen muusikko, soittelin bassoa tyhjänpäiväisissä bändeissä. Ihmiset alkoivat kiinnostua. Silloin meininki oli, että kuka tahansa kelpaa, jos saa levyn julkaistua. Levyn erikoislaatuisuus tuntui jo sitä tehdessä. Myös Kirkland oli basisti, joten Victor siirtyi kitaraan. – Itse olin siitä tosi innoissani, ja tuntui että bändi oli oikeasti menossa johonkin. Yhtye pääsi levyn tiimoilta Eurooppaan, erityisesti Britanniaan, luomaan suosiota. Emme olleet lähiöpentuja, joten otteissamme oli muita enemmän särmää. Victor oli syvällä nauhanvaihtoskenessä ja harrasti fanzinejä. Homma jatkuu edelleen uudella virralla. Meillä oli Miken kanssa paljon yhteistä musiikillisesti, ja olin hänen kanssaan soittaessani yllätyksekseni tosi inspiroitunut. Mutta kuten Victor toteaa, Prong oli yhä kytköksissä New Yorkin noiseen ja Manhattanin taideskeneen. VANHA LIITTO N ewyorkilainen Prong henkilöityy tätä nykyä laulaja-kitaristi Tommy Victoriin. Pusheadin kansitaiteella varustettu Beg to Differ on täysien pisteiden levy, edelleen täysin kurantti tapaus jokaisella osa-alueella. Heillä on mahtavia riffejä, huikea intensiteetti, kova draivi, laulu on aina mahtavaa ja koukut upeita. Ja kuuntelee edelleen. Demoja, zinejä ja isot pyörät Prongin levytysura alkoi omakustanteisella demotuksella. He perustivat bändin puolihuolimattomasti. Henry Rollins otti yhteyttä… Skene oli tosi pieni, mutta demo alkoi kerätä kiinnostusta. KOSKINEN työmyyrä 78. – Emme olleet mitenkään loistavia muusikoita, joten meidän piti yrittää olla fiksuja. Vanha Prong on New Yorkin hardcorea johon on sekoitettu Frostia, Jokea ja Dischargea. Ja meillä oli budjetti ja pääsimme kunnolliseen studioon. Eurooppa on iso syy tähän, aloin diggailla Celtic Frostia ja sellaista. Ja mikä mahtavinta, Prong on toisen tulemisensa haparoivien ensiaskelien jälkeen taas kovassa lyönnissä ja kuulostaa itseltään. Bändin mielenkiintoinen historia on valottamisen arvoinen, sillä Prong on hieno eikä Suomessa järin tunnettu yhtye. Keikkailimme idässä ahkerasti ja se alkoi tuottaa tulosta. – Miksasin yhä kaikkia hardcorebändejä New Yorkissa ja olin kartalla uusista tuulista. Kolmekymmentä vuotta sitten Victor toimi äänimiehenä New Yorkin legendaarisessa CBGB-klubissa. Homma vain mutatoitui Beg to Differille, joka oli kieltämättä laskelmoitu. Välineen hän otti haltuunsa omatoimisesti, ”tyhjästä”. Laitoin siihen demostamme mainoksen, ja Pushead [Brian Schroeder, taiteilija ja hc-bändi Septic Deathin laulaja] vastasi. Moni oli sitä mieltä, että sellaista musaa ei ollut kuultu aiemmin. Portsarina oli tyyppi nimeltä Mike Kirkland. – Lower East Sidella eleli pummeja, narkkareita ja taidehörhöjä. Parsons puolestaan esitteli Victorille Slayerin ja Metallican. Swans-yhtyeen rumpali Ted Parsons diggasi samoja bändejä, punkia ja thrashiä, ja hänet oli helppo houkutella mukaan. Suuri Epic Records kuitenkin kiinnostui bändistä niiden ansiosta. TEKSTI KIMMO K. Skenessä sikisi crossover-thrash, jota Prongin kaksi ensimmäistä levyäkin edustaa. – Southern Recordsin John Loder julkaisi Dischord-levyjä bändeiltä kuten Dag Nasty ja Minor Threat, ja hän halusi julkaista demomme. Olimme tehneet siitä jo vinyylin, mutta Loder julkaisi sen uudelleen ja teimme diilin toisestakin levystä. – Killing Joke on pohja sille, mitä Prong tekee ja mitä kaikkien pitäisi tehdä, heh heh. Kuulin, mitä bändit tekevät, ja pystyin pöllimään paloja sieltä täältä ja tuomaan ne Prongiin. Edelleen siinä oli Exodusta, Bad Brainsiä, Swansia, noisea… mutta tavoitteena oli mennä eteenpäin. – No, tuo kyllä pätee muihinkin maailmankolkkiin, Victor naurahtaa. En ole ikinä nähnyt kolikkoakaan Primitive Originistä [1987] tai Force Fedistä [1988]. Väkeä on tullut ja mennyt, mutta miehistötilanne vaikuttaa nyt pysyvältä. – Prongista tuli tavallaan metallibändi, vaikka meillä oli post-punk-tausta. Etsiskelin yhtyeitä, joiden kanssa voisin lähteä kiertueelle äänimiehenä. Victorin pääasiallisena vaikuttimena oli Killing Joke, jota hän kuunteli ”koko ajan”. Sonyn laaja jakelu tietysti auttoi, vaikka markkiTarkkavainuinen Vaihtoehtometallin pikkulegenda Prong yhdisti hardcoren asenteen, thrashin soundimaailman ja rytmikkään riffittelyn täysin ulkopuolisiin vaikutteisiin erinomaisin tuloksin
– No, se oli virhe. 79. Menestyksestä multiin Tervejärkisyyden puute on Victorin mukaan Prongissa vallitseva olotila. – Opin paljon Prove You Wrongista, en tykännyt sen lopputuloksesta, vaikka biisit ovatkin hyviä. Jokainen olemassa oleva basisti on jo testattu eikä ketään löydy. Hän kysyi, että kävisikö, jos hän tulee soittelemaan. Omaa elämänhallintaansa hän arvioi tänäkin päivänä melko kehnoksi. Se oli tavallaan liiketoiminnallinen päätös. Olin puhunut asiasta jo aiemmin Ravenille, joka teki remix-levyämme [Whose Fist Is This Anyway, 1992]. nointiosasto olikin tottunut edistämään Michael Jacksonin kaltaisten artistien suosiota. Cleansing muodostui metallia ja elektrovaikutteita uraauurtavasti sotkevaksi hittilevyksi, eikä vähiten Broken Peaceja Snap You Fingers, Snap Your Neck -videobiisien pumppaavan hevijytän takia. Victor oli ”sokissa” siitä, että mies oli kiinnostunut soittamaan Prongissa ja hoiti vielä tonttinsa täydellisesti. – Tällainen outo metallibändi oli markkinointijengille vaikea pala. Kerroin että koesoitatimme yhä pelkkiä luusereita. Hän oli meitä paljon vanhempi eikä erityisen hyvä soittaja. Tyhmä tosin, mutta me olimme hölmöjä pentuja – emmekä ole olleet Tedin kanssa koskaan niitä selkeimpiä jätkiä. Modernin rockbändin ideaa tavoitelleesta miehestä ei ollut myöskään grungenvääntäjäksi. – Lopulta saimme Ravenin bassoon. – Järjestimme Troyn lähdön jälkeen massiiviset koesoitot. Ennen kuin päästään siihen, on käsiteltävä yhtyeen menestyksekkäin levy Cleansing (1994) ja sen astetta epäonnisempi seuraaja Rude Awakening (1996). Pyrin pysymään etäällä thrashistä ja hardcoresta. Niin hyvässä nosteessa kuin Prong olikin, Mike Kirkland päätettiin potkia bändistä. Cleansing on aika monen jutun summa. Suuren esikuvan edustajan palvelukset kelpasivat. Mike alkoi käyttäytyä kiertueella sosiaalisissa tilanteissa oudosti ja hänen asenteessaan oli toivomisen varaa. Mutta ei sekään lopulta toiminut, joten tuli loppu. Jo Force Fedillä on joitakin rumpukoneja noisejuttuja. – Aloitimme konemeiningit tosi aikaisin. Victor oli jo kyllästynyt metalliin ja hardcoreen, joiden skenet olivat muodostuneet tylsiksi. Harrastin kokeilumielessä tuollaista jo ennen Prongia. Metallituottaja Terry Daten kanssa tehdystä levystä tuli juuri sellainen kuin halusimme. Meille tuli mieleen tehdä industrialversioita sisältävä levy oikeastaan ennen kuin muut alkoivat tehdä samaa. Tuohan on Killing Joken sapluuna. Tedin kanssa päätimme keskittyä vahvoihin rytmeihin, yksinkertaisiin riffeihin ja hyviin kertseihin. Katutasolla meitä pidettiin vitsinä. Mikella oli hyviä ideoita, mutta halusimme Tedin kanssa jatkaa ammattimaisesti. Hän otti loparit itse, mistä Victor oli pettynyt. Muutosten ansiosta, tai niistä huolimatta, Prong kuitenkin kehittyi. Mainiolle Prove You Wrong -levylle (1991) saatiin basistiksi biisinkirjoituksessakin kunnostautunut Troy Gregory. Raven ei silti tuonut Cleansingille sen leimallisia industrialvaikutteita. Se porukka oli täysin ulkona koko skenestä, ja pidemmän päälle tuo vahingoitti Prongia monella tavalla. Myös Ted oli kiinnostunut sampleista ja melusta. Basisti siis vaihtui taas, ja nyt soittimen varteen tarttui itse Paul Raven (1961–2007), mies Killing Joken riveistä. Kuukaudet kuluivat, ja hän kyseli bändin meininkiä
Fiasko oli omakin syyni: en vaatinut asioita kuntoon ja kuuntelin muiden mielipiteitä. Victor oli valmis siirtymään burgerinmyyjäksi. Yskivä paluu Danzig-kiertueen jälkeen Rob Zombie halusi Victorin palvelukseensa. Ihan paskaa. Eivät biisit huonoja olleet, mutta kertsit olivat aika heppoisia. – Joskus olosuhteet ovat oudot ja silti lykästää, kuten Prove You Wrongin kohdalla. Tämä johti Scorpio Rising -levyyn [2003], joka oli seuraava katastrofi. Tuossa vaiheessa olin persaukinen ja otin tarjouksen vastaan. Ehkä vedimme biisit jo liiankin kreisisti. Levyn valmistumisessa meni pieleen suunnilleen kaikki. Se porukka oli täysin ulkona koko skenestä, ja pidemmän päälle tuo vahingoitti Prongia monella tavalla. Hylkäsin koko homman. Victor kuvailee levyn tekoa kamalaksi, mutta tuloksena oli ihan kelpo, vaikkakin hiukan ylipitkä ja kylmän koneellinen levy. Paul Raven oli edelleen mukana, mutta bändi otti Victorin mukaan levyn suhteen liikaa riskejä. Tuo levy on hiukan järjellisempi, vaikka sen tekeminen oli jälleen melkoista sekoilua. Kaikki suuttuivat minulle siitä. Sen jälkeen aurinko alkoi paistaa VA NH A LI IT TO ”Tällainen outo metallibändi oli mark kinointijengille vaikea pala. Yhteistyö Al Jourgensenin kanssa oli vähintäänkin mielenkiintoista ympärivuorokautisine dokaamisineen ja äärimmäisine äänenpaineineen, jokaisessa mahdollisessa tilanteessa. Rude Awakening myi ensimmäisellä viikolla hyvin, mutta sitten myynti lopahti. Tämän jälkeen Victor palasi Danzigin kelkkaan ja liittyi myös Ministryn miehistöön. Lisäksi vanhoja julkaisurahoja oli kadonnut ja hermostuin managementille, koska se ei jahdannut rahoja. Se tehtiin jälleen hätäisesti kasatulla bändillä. Al oli palkannut tuottajaksi jostakin bongaamansa ex-narkkarin, josta ei ollut mitään hyötyä. Tedillä ja minulla meni sukset ristiin. Olin, että ”vissiin joo, vaikka ei ole edes bändiä tai mitään”. Hänen jälkeensä yritti joku paikallinen idiootti paskastudiossaan. Ensimmäinen tuottaja oli täysi narkkari, joka piti maksaa ulos. Danzigin mukana roikkuminenkin alkoi tympäännyttää laulajan peruttua kiertueen toisensa jälkeen. Minulla oli vain joitakin hajanaisia ideoita, jotka olivat projektikamaa, ei Prongia. Vahvaa neuvostotematiikkaa huokuva kansikuvituskaan oli tuskin paras mahdollinen myyntikikka. Levylafka oli Cleansingin sukseen vuoksi yhtäkkiä tosi kiinnostunut bändistä. Ideoita ei ollut kovinkaan paljon. – En oikein tiennyt, mitä olin tekemässä. Pohjalla ei ollut levyä, joten sellainen tekaistiin Jourgensenin uudelle lafkalle. – Kiersimme tosi paljon ja fokus oli kateissa. Kaikki olivat kimpussani kertomassa, mitä pitäisi tehdä. Siinä ei ollut mitään tolkkua. Jo valmiiksi ministrymäisestä levystä julkaistiin vielä industrialisempi remix-versio. – Sitten Glenn [Danzig] soitti ja pyysi kiertueelle. – Sitten joku tuntematon tyyppi soitti ja kysyi, tekisinkö uuden Prong-levyn. Meille tuputettiin jotain Nine Inch Nails -meininkiä. Levy kyhättiin oikeastaan hengenpitimiksi. Rude Awakeningin aikaan Prongin loppu häämötti. – Taas joku randomhahmo soitti ja kyseli Prong-rundille. – Meillä oli iso Amerikan-kiertue alkamassa. Fiilis oli, että vittuun nämä jätkät ja vittuun koko Prong. Katutasolla meitä pidettiin vitsinä.” JA Y SE N M IC H A E L 80. Lafkan kiertuetuki jäi saamatta. Nytkin tuotanto-olosuhteet olivat kammottavat. Bändin loppu oli lähinnä monisäikeinen finanssipoliittinen ratkaisu. Pesti päättyi rumasti, eikä homma lähtenyt liikkeelle myöskään Nine Inch Nailsin Trent Reznorin kanssa. Scorpio Rising ei kuulosta Prongilta. Mikään ei toiminut kunnolla. Tästä skenaariosta syntyi Power of the Damager -levy (2007). Levyn parissa kuhisi porukkaa, mutta kukaan ei oikeasti tehnyt mitään, kaikki vain jauhoivat minulle, että ”tee niin ja näin”
– Chris Collier auttoi Black Holen laulujen kanssa, ja sovimme managementin kanssa, että No Absolutesilla hän ottaa pääroolin. Prong-leiriin. Uusi kukoistus Jämptisti kuviot hoitava saksalainen levylafka on saanut yhtyeen työskentelemään kovasti. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 74,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 88,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV %. Hyvän tuottajan ja studion löytäminen on tosi tärkeä juttu. Hyviä biisejä, kuulostaa hyvältä, eikä mitään jäänyt tekemättä. 10 numeroa/12kk 74,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. No Absolutes on silti monipuolisin Prong-levy. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Syynäsin katalogimme läpi löytääkseni Prongin vahvuudet, ja levystä tehtiin sen perusteella tällainen. Työnteko Prongin parissa ei tunnu päättyvän, vaikka miestä työllistää edelleen myös isompi artisti. En ole mikään country & western -solisti, mutta kokeilin monia lähestymistapoja päästäkseni maaliin. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tuoreiden levyjen kohdalla on auttanut sekin, että nyt kokoonpano on järjestyksessä: Art Cruz on Prongin seitsemäs rumpali, Jason Christopher jo kolmastoista basisti. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. – Levyillä on nykyään ihan oma identiteettinsä. Ne ovat vain väline, joilla päästään suoratoistopalveluihin. Ei minulla ollut diiliä tai bändiä, mutta aloin tehdä demoja. Lauloin coverlevylle Neil Youngin Cortez the Killerin, mikä on tosi suuri muutos sekä Prongille että minulle laulajana. Tavoite saavutettu, sanoisin. – Halusin enemmän klassista biisiainesta. Kirjoitin vuoden verran, ja Alexei [Rodriques, rummut] tuli mukaan. Yhtye valitsi jälkimmäisen ja teki Songs from the Black Hole -coverlevyn. Sillä on kipakkaa thrashpätkettä, mahtavaa riffimyräkkää ja paljon hienoja melodioita. Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta, ja sitouduin lafkan työetiikkaan ja julkaisuaikatauluihin. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. He ilmoittivat, että tehdään diili, mutta teidän on tehtävä johdonmukaisia Prong-levyjä. – Laulupuolella ainakin tapahtui jonkinlainen valaistuminen. Mainittu tulee Victorin kanssa jutellessa selväksi, sillä mies suhtautuu levynteko-olosuhteisiin todella tarkasti ja tuntuu, että useimpien levyjensä tuotantoa ovat kalvaneet monenlaiset ongelmat. Jo Rude Awakeningin nimibiisi on käytännössä post-punk-kappale. Kun yhtye oli Euroopassa festarikiertueella, viikon aukko kalenterissa tarkoitti lafkalle kahta vaihtoehtoa: joko studioon tekemään uusia kappaleita tai studioon äänittämään levyllinen lainabiisejä. Jammailimme ja demotimme biisejä, joista SPV sitten kiinnostui. Carved into Stone (2012) korjasi kurssin, ja Prong kuulosti taas itseltään. Kaikuja siitä on kuultavissa uudella X – No Absolutes -levyllä. – En ole oikeastaan lopettanut biisien tekoa Prongin uuden vaiheen alun jälkeen. Ainoastaan Danzig-kiertueilla teen muuta. Thrash ja hc eivät nyt riittäneet. Tyylipaletin lempeämmästä päästä löytyy jopa selviä pop-otteita. Vuonna 2014 bändi julkaisi livelevyn ja loistavan Ruining Lives -kiekon, joka on Victorille itselleen kenties uransa suurin saavutus – pikavauhdilla työstetty levy saatiin jo ärtyneelle lafkalle kuukausi myöhässä. Halusin silti tehdä laadukkaan levyn Prong-tyylin puitteissa ja pysyä budjetissa. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Victor suhtautuu bänditoimintaan työnä ja vertaa levyntekoa punttisalitreeniin. Tein duunini, ja ehkäpä tehokkaammin kuin koskaan. Ajattelin, että paskat, en tee enää biisejä muille vaan keskityn Prongiin. Mitä enemmän sitä tekee, sitä helpompaa se on. – Olin tosi turhautunut Ministryn kanssa. Prong on kovassa vedossa, ja Victorin mukaan bändin nykytilanne on kuin nopat pyörisivät kasinolla suotuisasti kerta toisensa perään. Julkaisutahti on kiivas, mutta laatu on pysynyt korkeana. En myöskään halunnut hylätä industrialviboja. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. En tiedä miksi, mutta se tuntui tärkeältä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin
– Jo toisen albumin julkaisun aikoihin rahaa alkoi palaa paljon, ja viimeistään tuolloin aloin pelata vaarallista oman elämäni monopolia laittamalla likoon kaikki omat säästöni ennen jokaista julkaisuamme. Lisäksi olemme pystyneet toteuttamaan sellaisia juttuja, joita emme takuuvarmasti olisi saaneet tehdä – kuten esimerkiksi dvd:t, joita olemme julkaisseet kolme. – Varsinkin aluksi oli vaikea saada alan ihmiset vakuuttumaan meidän tekemisestä. – Tärkeintä on kuitenkin, että soitto kulkee ja biisit ovat vahvoja. Perusta bändi. Julkaise albumi. Oli se sitten promoottori, keikkamyyjä tai jakelija. Kuvio ei ole kuitenkaan ollut näin yksinkertainen, ja Olli korostaa sitä, kuinka omakustanteisten levyjen julkaiseminen on vaatinut loputtomasti töitä ja itsensä likoon pistämistä. Pohjanmaan Teuvalla perustettu Nicole päätyi jo ennen debyyttialbumiaan (Odotus, 2002) omille teilleen. Samalla budjetit tuplaantuivat, joten omasta pussista piti kaivaa jatkuvasti lisää valuuttaa. Tuolloin demon ja albumin välinen ero on pieni, mutta ihminen osaa kyllä kuunnella huonoakin soundia, jos biisit ovat hyviä. 82. Kannattaa tehdä aluksi vaikka pari ep:tä ja opetella siinä samalla, mitä kaikkea julkaisun tekeminen vaatii. – Saamme itse päättää täysin, kenen kanssa teemme yhteistyötä. Painu studioon. Yksinkertaista, eikö. 6. – Kaikki mitä bändinä ansaittiin, meni seuraavan levyn julkaisuun. Lähettele demoja levy-yhtiöihin. Nicolen tapauksessa itsenäisyys on mahdollistanut omaperäisen julkaisutahdin ja täsmälleen bändin näköiset levyt. – Usko omaan touhuun kuitenkin vahvistui, levyt ja paidat menivät hyvin kaupaksi omien nettisivujemme kautta. Omakustanteisiin. Meillekin on käynyt kerran samoin. Nykyään levyjä on mahdollista äänittää kotistudioissa ja julkaista hyvinkin itsenäisesti, minkä takia raja demon ja ”oikean” levyn välillä on muuttunut. Ei niin päin, että levy ensin ja mietitään sitten. Sävellä biisejä. Bändi oli vielä tosi alkuvaiheessa, joten ajattelin, että tehdään nyt ensimmäinen levy itse, kehitetään bändiä ja katsotaan sitten mitä tapahtuu. Kitaristi Olli Ketola kertoo, ettei päätös ollut mikään itsestäänselvyys, mutta vaikutti jo varhaisessa vaiheessa perinteisempiä teitä mielekkäämmältä. – Oli takana levy-yhtiö tai ei, albumin voi pilata tekoprosessin aikana monessa vaiheessa. Nicolen tarina olisi saattanut loppua hyvin lyhyeen jonkun pettyneen levy-yhtiöherran takia. – Luulenpa, että levy-yhtiöllä olisi loppunut usko meihin hyvin alkuvaiheessa, koska musamme oli marginaalia ja tuolloin isojen bändien levymyyntimäärät olivat suuria. Pikkuhiljaa asenteet bändiä kohtaan muuttuivat, kun listasijoituksia alkoi tippua. Miksauksessa levy voidaan mokata helposti, hyvänä esimerkkinä Metallican Death Magnetic. Haastateltu Olli Ketola löytyy toisena oikealta. – Keräsimme jo 2000-luvun taitteessa keikoilla tasaisesti kasvavaa suosiota. Lähestyin muutamaa levy-yhtiötä itsevarmana ep:llä. Omakustannetouhua pidettiin pienenä näpräämisenä muiden levy-yhtiöiden toimintaan verrattuna. Useimmiten tie saattaa tyssätä bändien ylitarjonnassa juuri levy-yhtiön saalistamiseen, mutta tämä ei välttämättä tarkoita, etteikö musiikki ansaitsisi tulla julkaistuksi. Todelliseen menestymiseen vaaditaan, että kaikissa osa-alueissa onnistutaan. Saamamme palaute oli hyvää, mutta tästä huolimatta järkevää diiliä ei tarjottu. Lähde kiertueelle. Yhtyettä täytyy malttaa kehittää pitkään ennen kuin pistää rahallisia panostuksia kiinni julkaisuun. – Ajatelkaa touhua harrastuksena, joka vie välillä kaiken vapaa-ajan. Omakustanteen lyhyt oppimäärä Nicole aika monta vuotta sitten. Aikaa kului välillä tolkuttomasti ja opiskelut jäivät taka-alalle. Solmi levytyssopimus. Tärkeimpänä pidän itse kuitenkin sitä, että bändi on kova livenä. Bisnes ja luovuus eivät sovi aina yhteen. Myös muiden lankojen tiukasti omissa käsissä pitäminen vaatii paljon aikaa, ennen kuin pieni bändi saa luotua itselleen nimeä ja ennen kaikkea uskottavuutta. Loppupeleissä Olli kehottaa itsepäisimpiäkin bändejä palaamaan tasaisin väliajoin perusasioiden äärelle. Kun ensimmäinen musiikkivideomme pääsi Jyrki-ohjelman rotaatioon, olimme toiveikkaita levydiilin saamisessa. Kuulostaako joka artistin unelmatilanteelta. Päämäärät ja haaveet on hyvä pitää mielessä, mutta helppoja oikoteitä onneen ei ole. Soita keikkoja. Vasta sitten voi alkaa miettimään asioita pidemmälle. PIIRI AKI NUOPPONEN TODELLISUUS saattaa olla jotain ihan muuta. Juttu jatkuu ensi lehdessä levy-yhtiön terveisillä sopimuksesta haaveileville bändeille. – Kuuntelija sen lopuksi määrittelee, onko musiikki hyvää vai ei
H A N K I O M A S I ! D E F T O N E S. 4 . G O R E U U S I Y L I S T E T T Y A L B U M I K A U P O I S S A 8
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN The 69 Eyes 03-16.indd 1 03.03.16 12:27