SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Vä hä kyr ö Dri veby, Th e Ble ak Pic tur e, Kiu as, Fo lkri m 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 So na ta Arc tic a 02 4 Mi ika Ten ku la 03 Ha mf erð 03 2 Ko rpi kla an i 04 Pö lky llä : Tan eli Jar va 04 6 Sa lam yh kä : Sca tte rbr ain He re Co me s Tro ub le (19 90 ) 04 9 Arv iot , pä äo sas sa Do ol 06 6 Ku ud es pii ri: Ins om niu mkeu la kirj oit ti fan tas iaro ma an in 032 018 02 4 040 03 JA KE O W EN S TE N KU LO ID EN KO KO EL M A G AU I H TU U KK A KO SK I JA AK KO M AN N IN EN
18 +
Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. 12.4.) LASSY–ESKOLA Nordic Stew DÖDSRIT Nocturnal Will TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT DOOL The Shape of Fluidity (ilm. Eipä mainittu lajityyppi ole toki ollut täysin ulkona tutkastani aiemminkaan. Miksipä sinäkin et tsekkaisi levyä, vaikka ihan muuten vain. Ei niin, etteikö Vilholla olisi rahkeita musiikillisesti yleissivistävään toimintaan, mutta ajattelin nyt kuitenkin ottaa hieman vastuuta kyseisestä tilkusta. Lassy–Eskolan kiekko on joka tapauksessa mitä mainioin ensiaskel valtavan laajaan genreen lukuisine alalajeineen, ja voin suositella sitä, vaikkei syvempi tutustuminen aiheeseen kävisi mielessäkään. Sittemmin albumi on soinut niin huolellisessa sweet spot kuuntelussa kuin hevijuttujen editoimisen taustalla, ja se tuntuukin toimivan vähän joka olosuh teessa. Osa kamasta uppoaa, osa ei. Tein työtä käskettyä, ja vaikken todellakaan ole mikään New Orleans poljennon suurin ystävä, pääkallonpaikalla truemuusikoiden kera taltioidun levyn svengi iski heti. Nyt sulkakynä on ojennettu toiselle hienolle miehelle Vilho Rajalalle. Olen myös pyrkinyt syventämään hyvin ohutta jazzasiantuntemustani 100 Cult Albums tyyppisillä suoratoistosoittolistoilla. Sen jälkeen on hevikin taas hevimpää. Taisi olla vanhoista Rockin kuolema tovereistani se toinen, Soundin pää toimittaja Mikko Meriläinen, joka kehotti minua tutustumaan saksofonisti Timo Lassyn ja trumpetisti Jukka Eskolan tuoreeseen Nordic Stew albumiin. Niinpä julistankin ISOIN KIRJAIMIN kuunnelleeni viime aikoina varsin paljon jatsia. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Peero Lakanen KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (mape 916) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 17967600 24. Onhan vaikkapa paljon kuuntelemani vanhan progerockin kiharoissa usein pal jon sitä ihteään, eikä Infernon vaalima musiikkityylikään ole säästynyt jatsin kos ketukselta – tykitän tässä parhaillaan High on Firen uutta albumia, ja jopa nämä luolamiehet pistävät näemmä välillä jatsiksi! Kari Peitsamon muinaisen levynsä nimessäkin peräänkuuluttama jatsin syvin olemus on silti jäänyt saavuttamatta. 19.4.) PISSED JEANS Half Divorced MY DYING BRIDE A Mortal Binding (ilm. Jatsilla sisään ŠAMANE Solstice (ilm. LUKIJOITA joka toisella tekstillään musiikillisiin seikkailuihin ja mukavuus alueelta poistumiseen patistanut Jukka Hätinen poistui Infernon vakiokolumnis tin paikalta viime vuoden lopussa. vuosikerta Numero 222 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus tai jakelutavoista. Tärkeintä on tutkimus. 19.4.) 7
Onko teillä ollut ajatuksia kasvattaa ko koonpanoa vai onko duo yhtyeen pysyvä muoto. Levyä tuskin hiottiin studiossa kuukausitol kulla. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN VÄHÄKYRÖ Driveby on uusi nimi musiikkikentällä. Julkaistiin sen toisen bändin kanssa kokopitkä ja kirjoi tettiin toinen, mutta se ei koskaan nähnyt päivänvaloa, rumpalilaulaja Neo Paavola ja kitaristilaulaja Juuso Pihlaja avaavat. – Me soitettiin yhdessä grindbändissä ennen tämän yhtyeen perusta mista vuonna 2020. Neolla on muitakin aktiivisia projekteja kuten Shakabrah! ja Yks Pieni Elefantti. Grindcoren ja power violencen parissa räimivä Vähäkyrö Drive-by on nimi, joka jää takuulla mieleen. Niin jää myös nuorten miesten väkivaltainen kahdeksanminuuttinen esiintulo. Pohojammaa ahistaa JU U SO FÖ R ST I 8. – Ep:n instrumentaali on itse asiassa äänitetty meidän treeniksellä Neon toimesta jo keväällä 2022. – Me oltiin alkujaan trio, mutta vuoden 2022 kesästä asti ollaan soitettu kahdestaan. Joskus ikävien muistojen ja kuu lumattomuuden tunteen katkeroittamana on tuntunut, että koko paskan voisi tuikata tuleen. Ollaan kuitenkin ruvettu keikkailemaan aktiivisesti vasta viimeisen vuoden aikana. Ollaan toki harkittu basistia, mutta se tuntuu vähän kaukaiselta ajatukselta, joten pysytään duona. Millaisista asioista huudatte. Polttakaa Vähäkyrö! ep on todella vihainen ja luomulta kuulostava jul kaisu, jolta ei löydy tyhjäkäyntiä. – Ei me haluta oikeasti koko kylää polttaa… Me koettiin kotiseutumme teinien – joista osa kappaleista kertoo – olevan pääosin kapeakatseisia, ja oikeastaan ainut yhteenkuuluvuuden tunne tuli pienestä kaveriporukastam me, jonka kanssa manattiin tekemisen puutetta. Tästä on toki jo hetki, mutta päätettiin pitää nimi. Vaikutatte bändissä kahdestaan. – Parin vuoden aikana ollaan ehditty valmistautua ep:n julkaisuun, ke hittää yhteissoittoa ja säätää oivaan paikkaan kiertue Goatburnerin kanssa promoamaan meidän esikoista ja heidän Fatallevyään. Sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuosi sit ten, mutta elämä tuli eteen, ja lauluja ja miksausta hiottiin aika hiljalleen eteenpäin. – Tekemistä piti keksiä itse, ja alettiin soittelemaan vanhan leipomon tiloissa Vähänkyrön keskustan kupeessa. Sanoituksistanne ei ota korvakuulolta mitään selkoa. – Muun muassa ihmisten ahdasmielisyydestä, mielenterveys ja yhteis kunnallisista ongelmista, eläinten oikeuksista ja siitä, millaista on kasvaa erilaisena pienessä kylässä keskellä Pohjanmaata. – Kun se projekti vajosi hiljaisuuteen, päätettiin herättää tämä toinen eloon duona. – Ainoa miinus kai on, että Juuson helpottais välillä keskittyä enemmän vain omaan soittoon eikä myös huutamiseen. Miksi Vähäkyrö pitäisi polttaa. Vähässäkyrössä on oikeasti paljon mukavia ihmisiä, jotka ovat nuorten asial la ja joilla on sydän oikeassa paikassa. Duona on helppo kirjoittaa lennosta uutta matskua, ja sitä on tehty aika paljon ja sitten jalostettu niitä ideoita. Onko teillä aiempaa bänditaustaa vai lähdittekö tykittämään tyhjältä pöydältä
Minkälaisissa tunnelmissa levy valmistui. Kuuntelen itse hyvin vähän mitään suoma laista, joten sieltä on turha yrittää kaivaa mitään vaikutteita. – Teen kuitenkin Tuomaksen kanssa Wait, Stone & Sure nimen alla edel leen musiikkia, ja sehän on suht lähellä loppuaikojen Fall of the Leafe ma teriaalia, jos sitä kaipaa. Eiköhän se anna jonkin laisen leiman, joka sitten kuuluu musiikissa. – Mielestäni suomalaisuudella ei ole si nänsä merkitystä musiikissamme. Tyylilajin pohja on valettu ulkomailla, mutta koetteko The Bleak Picturen tekevän jotenkin leimallisesti suo malaista musiikkia. – Ei tässä olla synkistelty sen enempää kuin muutenkaan. Jo se tuo ihan erilaisen ilmeen musiikkiin ja tunnel maan. Ovatko tällaiset haaveet aivan turhia. Juuri nyt moinen tuntuu utopialta, Hänninen toteaa. Tämä saanee monet ajattelemaan Fall of the Leafen comebackiä. Intoroverttejä suomalaisia jurottajia MEANINGLESS ei herätä kovin hilpeitä fiiliksiä. Tosiasia kuitenkin on, että olemme introverttejä suo malaisia jurottajia. Näiden hylkiökappaleiden pohjalta syntyi tyylisuunta, jota The Bleak Picture edustaa, ja Meaningless on syntynyt näitä askelmerkkejä seuraten. Eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka tähdet asettuisivat oikeille kohdille ja haluttaisiin palata yhteistuumin jonkinlaisella porukalla tositoi miin. Kun musiikintekoprosessi lähtee käyn tiin, tiedän kyllä heti, onko tuleva kappale The Bleak Picturea vai Autumnfallia. 9. – TBP:n tempo on reippaasti hitaampi ja kitarat soivat matalammalla vireellä. – Onhan nämä keskenään kaksi täysin eri asiaa, Hänninen toteaa. Parilla kappaleella laulaa myös Hännisen edesmenneestä Fall of the Leafe yhtyeestä tuttu Tuomas Tuominen. Musiikkinsa ei ole kuitenkaan syntynyt loputtoman synkissä tunnelmissa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ The Bleak Picture soittaa esikoisellaan synkkää death doomia. – Ne sisältävät kuolemaa, kurjuutta, su rua, ihmisten kaksinaismoralismia ja pyhää taitoa olla muuttumatta, vaikka ymmärrystä, tietoa ja mahdollisuuksia olisi, laulaja Tero Ruohonen määrittää Kuinka musiikin tekeminen TBP:lle eroaa Autumnfallin parissa työskentelystä. Onko tekotavoissa joitain konkreettisia eroja. Kulkevatko albumin tekstit käsi kädessä musiikin kanssa. – Sanoisin, että tämä levy on tehty määrätietoisissa tunnelmissa, koska TPB:n aikaisempi julkaisu, Songs of Longing ep [2021], on enemmänkin kokoelma kappaleita, jotka eivät sopineet toiselle bän dillemme Autumnfallille tai mihinkään muu hunkaan. Tosin eipä kyllä hirveästi hymyiltykään, instrumenteista vastaava Jussi Hänninen murjaisee. – Itse en rohkaisisi ketään odottamaan Fall of the Leafen paluuta. Musiikkinne ammentaa samasta lähteestä kuin suomibändit kuten Rapture, Swallow the Sun ja Throes of Dawn
Se on tietysti ollut tarkoituskin, koska Kiukaan musiikistahan tässä on kyse. Minkälaista oli kirjoittaa bändille musiikkia tauon jälkeen. Lyhytjulkaisun jälkeen on yleensä aihetta odottaa kokopitkää. – Mikäli inspiraatio olisi johtanut selkeästi eri tyylisen musiikin tekemi seen, se olisi julkaistu eri muodossa ja eri nimikkeen alla. Miten materiaali on uponnut yleisöön. Se vauhditti merkittävästi kirjoittamisprosessia. – Se johdattaa Samoojan tarinan äärelle. – Palaute on ollut iloksemme erittäin positiivista. Keikoilla on ollut poikkeuksellisen hurmoksellinen meininki ja ihmiset ovat löytäneet Kiukaan uudestaan. SYTYKKEITÄ JA A K K O M A N N IN E N Uutta musiikkia edellisen kerran vuonna 2010 julkaissut voimametalliyhtye Kiuas palaa julkaisukantaan neljällä uudella kappaleella. Mikä pitää bändin näin tiukasti yhdessä. – Minä, Mikko ja Teemu [Tuominen, basso] olemme soittaneet yhdessä alakoulusta asti, ja Atte [Tanskanen, koskettimet] liittyi mukaan lukiossa. Palasitte kehiin pari vuotta sitten kahdeksan vuoden tauon jälkeen, ja teitte sen alkuperäiskokoonpanossanne. Yhteistä soittamista on siis takana laskentatavasta riippuen 24–32 vuotta, ja se on äärettömän arvokasta. 10. Debyyttimme The Spirit of Ukko täyttää ensi vuonna 20 vuotta ja olemme suunnitelleet erikoiskeikkoja. – Lapsuuden ja nuoruuden ystävyys, harvinaislaatuisen hyvin toimiva yh teistyö, jossa jokaisella on oma erityisosaamisensa ja vahvuutensa, sekä valtava kavalkadi muille ihmisille käsittämätöntä insidehuumoria, Näreneva vastaa. Siellä täällä on vihjeitä vaihtoehtoisista selityksistä tarinalle, mutta tarkoitus on luoda ky symyksiä ja saada kuulijan oma mielikuvitus heräämään ja keksimään omia vastauksia. Ep:n biisejä on soitettu nyt käynnissä olevalla klubikiertueella ja ne ovat saaneet livenä hienon vastaanoton. Julkaisimme myös kaikki aikaisem mat albumit vinyylinä. Mistä siinä on kyse. Ne voivat silti kuvata näkijänsä mielen ja sielunmaisemaa. Tutuin löylyin SAMOOJA: Pyhiinvaellus ep esittelee pitkästä aikaa uutta Kiuasta. – Toisaalta Samooja: Pyhiinvaellus voi olla kuin uni – niiden sisältöhän tulee varmasti jokaisen omasta mielestä. – Nautimme nyt uudesta ep:stä ja Suomenkiertueesta. Testasimme uutta keskeneräistä materiaalia myös poikkeuksellisesti livenä ennen julkaisua. Ehkä osa niistä on tärkeitä viestejä alitajunnasta, ja osa taas ei tarkoita juuri mi tään. – Samoojan saaga saanee jatkoa, mutta milloin ja missä muodossa, se on auki, Salovaara toteaa ja antaa puheenvuoron rumpali Markku Närenevalle. On kuultu aika paljon sen tyyppisiä kommentteja, että tutut Kiuaselementit ovat läsnä. Onko Kiukaalta tulossa seuraavaksi albumi. – Se oli samalla huikeata ja aivan erilaista kuin noin 15 vuotta sitten, kita ristisäveltäjä Mikko Salovaara kertoo. Mitä unet sitten tarkoittavat. Tiesimme heti, että tu lemme tekemään yhdessä rockhistoriaa. Haastamme kuulijan sukelta maan musiikkiin, sanoituksiin ja ep:n kannen kuvitukseen. – Kappaleet syntyivät yllättävän helposti, vaikka työtä oli paljon. Ilja [Jalkanen] löydettiin Iron Maidenin keikan jatkoilta, joilla hän luikautti meille laulunpätkän ja näytti nuorelta Jim Morrisonilta. Ep sisältää konseptin
Tutuin löylyin LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 13.7.2024 // COOLHEAD BREW // VIIKKI, HELLSINKI + MORE TO COME
Tyylilajiksi on muotoutunut kovin kotoisalta kuulostava ja monipuolinen folk metal. Kyllähän folk metaliin kuuluu pieni perverssi pilke silmäkulmassa, vaikka ai heet välillä olisivatkin totisia ja karuja. – Kyllä niin taitaa olla. Emberslevyllä on jätetty ylimääräiset hassuttelut vähemmälle, muttei tietysti kokonaan! Kesä tekee tuloaan, ja toivottavasti luvassa on lämmin sellainen. SYTYKKEITÄ MISTÄ intonne soittaa folk metalia lähti taannoin liikkeelle. Myös sangria toimii erinomaisesti kuuman kesäpäivän virvokkeena. Tätä hommaa tehdään puhtaasta intohimosta, joten niitä ralleja satelee, vaikka ei olisi tarkoituskaan. – Se ei ole päällimmäisenä pakassa, mutta kuitenkin oleellinen osa meitä. Sekoitatte musiikissanne useita eri tyylilajeja – eikä kyse ole todellakaan pelkästä metallista. Pilke silmäkulmassa 12. – Kyllä me ollaan melko kaikkiruokaisia sekä yksilöinä että bändinä. Löytyykö bändiltänne jokin oma, kenties valtavirrasta hieman poikkeava juomavinkki tulevan kesän rientoihin. Yhtyeet kuten Ensiferum, Korpiklaani ja Finntroll ovat olleet – ja ovat edel leen – meille suuria esikuvia, kvintetti vastaa. Yhtyeen musiikin luonteeseen kuuluu tietynlainen ”festarifiilis”, joka saattaa sisältää henkilöstä riippuen myös pienen häivähdyksen päihtymystä. Pääsääntöisesti me kuitenkin tehdään – tai yritetään tehdä – sellaista musaa, mitä itse haluttaisiin kuunnella. Yhden miehen projektista kokonaiseksi yhtyeeksi laajentunut Folkrim tuntuu julkaisevan musiikkia kovaa tahtia. Oletteko musiikin suhteen aidosti kaikkiruokaisia vai onko aikeenanne herättää kuulijoissa reaktioita. Syntyykö musiikkinne omasta mielestänne kovaa tahtia. – Kesähän on meidän lempipäivä! Pian tulee täyteen kymmenen vuotta, että ollaan tehty joka juhannukseksi kannukaupalla simaa. Kun jokainen tuo biisinkirjoitusvaiheessa mukaan omia ideoitaan, tavaraa syn tyy väkisinkin ihan laidasta laitaan. Turhaa niitä on panta ta pöytälaatikossa. Minkälaista roolia huumori esittää musiikissanne. Tuntuu uppoavan ukkoihin edelleen ihan hyvin. – Me kaikki ollaan kuunneltu folk metalia enemmän tai vähemmän jun nuista asti, joten tällaisessa bändissä soittaminen tuntuu aika luontevalta. Folkrimillä on kasassa jo kolmas kokopitkä, joten julkaisutahti vaikuttaa nykymittapuulla vauhdikkaalta. Bändi syntyi 2020, ja parilta sen jäseneltä löytyy pienen profiilin historiaa esimerkiksi Hiidenhaudasta. – Folkrim oli kuitenkin alkujaan Ernon [Helander, laulu] sooloprojekti ja kasvoi täydeksi bändiksi vasta kesällä 2022, joten periaatteessa Embers on meille vasta ensimmäinen albumi kokonaisena bändinä
Pilke silmäkulmassa VLTIMAS EPIC Unearth the abyss with VLTIMAS as they redefine darkness in EPIC. The lyrics continue to address societal issues, from insurrection to media brainwashing, reflecting the impact on individuals just trying to live their lives. “Sounds Of The Forgotten” advances Witherfall to legendary status with its epic, foreboding expanse. VLTIMAS, mightier than ever!” SEASON OF MIST LOCH VOSTOK OPUS FEROX II MARK OF THE BEAST The second part of the Opus Ferox trilogy ”Opus Ferox II Mark of the Beast” brings you the same level of intricate modern progressive metal, a dynamic musical orgy in chaos and order. DEATHWAVE RECORDS STRÖM EN ORKAN PÅ VÅR SIDA Ström deliver the ultimate mix between the great classic hard rock, AC/DC and Kiss for sure, but adding big and powerful choirs which can be derived to a band like Queen. The lyrical themes deal with humans alter egos or masks that people in our society rely on in order to get by with their everyday lives BLACK LODGE RECORDS ATROPHY ASYLUM Asylum” marks ATROPHY’s evolutionary step, blending the speed of ”Socialized Hate” and the grooves of ”Violent By Nature” with added heaviness for a satisfying sonic punch. This is genuinely Witherfall, always willing to go the extra mile to outclass the past. VICISOLUM PRODUCTIONS QUANTUM DOWN THE MOUNTAINSIDE Quantum´s debut album, ”Down the Mountainside”, contains eight very elaborate and intense compositions, spanning 45 minutes of music that shimmers in acoustic soundscapes one minute to explode into spastic grooves in the next. Featuring metal legends David Vincent, Flo Mounier, and Rune Eriksen – this album pierces through the underworld with howling tracks like ‘Miserere’ and the face-melting intensity in ‘Scorcher’. BLACK LODGE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. For fans of AC/DC, Kiss, Slade and The Darkness. The vinyl version comes in different colours grey, black & purple. MASSACRE RECORDS WITHERFALL SOUNDS OF THE FORGOTTEN Los Angeles-based dark melodic metal outfit Witherfall proudly presents their fourth full-length, “Sounds Of The Forgotten”. The album is filled with catchy chorus lines, without compromising the variety and dynamic songwriting Loch Vostok is known for. Hard Rock at its best simply put
Siitä ei nimittäin tarvitse maksaa, toisin kuin aidosta asiasta. Koska luet tätä lehteä, rakastat arvatenkin musiikkia. Haluan tukea rahallisesti artisteja, jotka tuottavat merkitystä elämääni. Töissä kuuntelen surkeilla pikkukaiuttimilla musiikkia Spotifysta, mutten pysty kuuntelemaan työnteon taustalla mi tään, mikä herättää liikaa tunteita tai vaatii huomiota. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA koelma, mutta käytän tätä mahdollisuutta hyväkseni hävettävän harvoin. Määrä on järjetön, vaikka alusta onkin kehittänyt hienon algoritmin, jonka avulla käyttäjä voi yrittää suunnistaa musiikkivyöryssä. Aina kun joku miljoonia striimannut artisti päivittelee julkisesti, kuinka vähän striimauksesta tulee rahaa, tekisi mieli kysyä, kuka ne rahat on sitten vienyt. Sinun ansiostasi meillä on toivoa. Niinpä artistien kannattaisi tarkistaa tekemänsä sopimukset ennen kuin syyttävät Spotifyta. Hävettää myöntää, että itse asiassa kuuntelen paljon nimenomaan sitä kammoamaani bulkkia, koska käyttötarkoitus on vain täyttää hiljaisuutta ja luoda jonkinlainen tunnelma, ei sen enempää. Ostan levyjä ja maksan Spotifysta. Mutta aina kun niitä on, ne ovat voimakkaita ja merkityksellisä. Ajoittain laadun himo äityy niin kovaksi, että panen soimaan jotain mitä rakastan, mutta se kostautuu joka kerta. Eihän kaikkea striimilistojen kärjessä pyörivää bilepoppia oikeas ti kuunnella, se vain soi. Miljoona striimiä Spotifyssa on nelinu meroinen summa euroja, jotka toki tilitetään ensin julkaisijalle eli yleensä levyyhtiölle. Pirsigin klassikon Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Kiitos siitä. Onneksi me vielä osaamme tunnistaa sen. Keskittymisen täytyy pysyä työssä. Voisin tietysti ostaa paremmat kaiuttimet, mutten ole varma haluanko. Niinpä yleensä joko tutkimusmatkailen itselleni vieraampien genrejen parissa tai laitan soimaan jotakin, jonka tiedän ”ihan kivaksi”. Tunnistat laadukkaan musiikin ja janoat sitä. Mutta toisinaan minuun iskee pieni syyllisyys siitä, miten kehnosti kohtelen suurta rakkauttani. Voisiko laatu korvata määrän. On lannistavaa miettiä, mikä osuus levykauppaan tai Spotifylle luovuttamistani rovoista lopulta päätyy niille artisteille, joille haluaisin. On helppo olla pessimisti Wilsonin tavoin. Algoritmi ei kuitenkaan osaa mitata musiikin laatua, koska laatu on läpikotaisin inhimillinen käsite. Niinpä laadukkaita ja keskittyneitä hyvän musiikin kuunte lukokemuksia on elämässäni aika vähän. Minäkin rakastan musiikkia. Työnteosta ei ehkä tulisi enää mitään. Käyttötarkoitus on aivan eri kuin sillä musiikilla, jota rakastetaan syvästi. Ostan mielelläni myös bändipaitoja. Luin taannoin lehdestä, että Yhdysvalloissa kahvilassa saattaa soida taustalla tekoälyn gene roima tunnettuja hittejä muistuttava musiikki. Mitäköhän Wilson tuumii siitä, että vuonna 2024 Spotifyyn ladataan 60 000 biisiä päivässä. Pitäkäämme siitä huolta. Bisneksen näkemys on selvä, se nimittäin mittaa vain mää rää. Tästä huolimatta kuuntelukertojen määrä musiikin arvon mittarina on murheellinen järjestelmä. Jos kuuntelen jonkin levyn läpi kerran keskitty neesti kansivihko kourassa, kokemus on paljon arvokkaampi kuin Spotifysta tuu tattu taustamusiikki, vaikka suoratoisto soikin päivästä toiseen. Hukumme musiikkiin, jossa ei ole laatua. Työnteko keskeytyy, eikä kuuntelukokemus ole niin syvä kuin se voisi olla. Minulla on kotona hyvä musiikinkuuntelusoppi ja virikkeel linen levyko Porcupine Tree.. Joka haluaa sukeltaa käsitteen syövereihin, lukekoon alan perusteoksen eli Robert M. Mittaamattoman arvokasta One of the wonders of the world is going down It’s going down, I know It’s one of the blunders of the world that no one cares No one cares enough NÄIN lohduttoman näkemyksen musiikin arvosta huokai li Steven Wilson Porcupine Treen kappaleessa The Sound of Muzak vuonna 2002. Medeian Samuli Peltola käytti joskus termiä ”tyhjät striimit”, ja se on erinomainen käsite. Musiikin aiheuttamaa tunnetta tai sen luomaa merkitystä, saati sitten laatua tai eirahallista arvoa, on vaikea mi tata. Mutta asiassa on muitakin puolia
Mittaamattoman arvokasta ASSEMBLE THE CHARIOTS | I AM YOUR GOD | FIXATION | RYTMIHÄIRIÖ | I AM THE NIGHT | LUNA KILLS | SWANSONG SADISTIC DRIVE | KRYPTA | SUOTANA | PRESTIGE | PUTRO IN BLACK | MALFORMED | SICK URGE | DOME RUNNER SHEREIGN | AGARWAEN | KOLLECTIVIST | MY MISERY | METAL RIOT | SATRA | SULFURIS | TERROMANIA
Jos tortilloja jää jostain syystä syömättä, lämmitä niitä pannulla ja kasaa kastikkeet ja salamit päälle. Lisää pannulle noin puoli pakettia Koskenlaskijaa sekä halutessasi hieman suolaa ja pippuria. Ties vaikka saamme jossain vaiheessa Insomnium-nokkamieheltä kokkausoppaan. Sulje tortilla puoliksi, että ainekset jäävät taskuun. Jos ruoasta haluaa lauantaiversion, ei kun tekemään lätyt alusta alkaen itse vaikka maissijauhosta. NIILON KOKATESSA SOI: Emperor – In the Nightside Eclipse (1994) ”Levyn mystiset huurut ovat kietoneet meitä otteeseensa jo 30 vuotta. Ripsauta sille tilkka oliiviöljyä ja tortillalettu. Lisää tacomaustepussi ja vettä sen mukaan, miten kiinteää kastiketta haluat. Sunnuntaista ruokailuhetkeä varten kannattaa guacamolekin valmistaa itse. Ota toinen pannu. Jokaisen letun lämmittäminen pannulla ottaa oman aikansa, mutta on ehdottomasti kaiken vaivan arvoista.” Megan tuomio: ”Keskiamerikkalaiset kääryleet ovat nykyisellään helppoa ja mais tuvaa arkiruokaa Härmässä saakka, eikä niitä pidä mitenkään aliarvioida. Lisää letulle sopiva määrä valmista jauhelihakastiketta ja revi päälle yksi salamiviipale. Kun Koskenlaskija on sulanut sopivasti ja levinnyt kaikkialle, kastike on valmis. Laita tilkka oliiviöljyä isolle pannulle ja ruskista jauheliha. Niilon reseptillä ja yksinkertaisella valmistusmeto dilla vähäinen lisävaiva palkitsee suussa. Kun pinnassa on sopivasti ruskeutta, tortillayksilö on valmis. Jos siltä tuntuu, voit myös tunkea kaiken letun sisälle. 3. Mie oon mustat noidat!” Keisarin guacamoletaskut Niilo Sevänen tunnetaan parhaiten laulajabasistina, mutta seisoopahan miehen meriittilistassa nykyisin myös kirjailija – aiheesta voi lukea enemmän lehden lopusta. Tällä reseptillä saat niin ison setin tortilloja, että niistä riittää sekä bän dille että teknikoille. Kotimainen Koskenlaskija antaa oman pikantin lisänsä meksikolaiseen makumaailmaan. Molempiin löytyy resepti tämän palstan arkistosta.” TARPEET • 12–16 tortillalettua • 1 pussi tacomaustejauhetta • 1 purkki salsakastiketta • 800 g jauhelihaa • 1 paketti mustaa Koskenlaskijaa • 2 purkkia Pirkan guacamolea • salamipaketti • 1–2 dl vettä • ruususuolaa • mustapippuria • kirsikkatomaatteja • avokadoja • oliiviöljyä paistamiseen HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Niilon luonnehdinta: ”Tällä fuusiokeittiöreseptillä nostaa tavalliset tortillat aivan uusiin sfääreihin. Kuorruta valmis lettu reilulla satsilla guacamolea ja salsakastikketta sekä kirsikkatomaatin puolikkailla ja avokadopaloilla. 2. Ja sitten syömään joko sormin tai kihveleillä. Älä sorru käyttämään mikro aaltouunia, sillä pannulla paistaminen nostaa seuraavanakin päivänä tortillat next levelille! 16. Käytä mietoa lämpöä, että lettuun saadaan sopivan rapsakka pinta
Kaksi Kitaraa Soitinkauppa Oy | Pispalan valtatie 124, 33270 Tampere | asiakaspalvelu@kaksikitaraa.com | 040 967 6202 Legendaarisen Orangen kitaraja bassolaitteet kokeiltavissa liikkeessämme!
Sonata Arctica suorittaa yhdennellätoista albumillaan Clear Cold Beyondilla odotetun paluun alkuaikojensa powermetallisemman tyylin suuntaan. – Oma suoritukseni jätti reilusti toivomisen varaa, sillä kärsin noihin aikoihin valtavasta laulamisongelmasta. Myös tuotannollinen lähestyminen, soundipolitiikka ja muu tuommoinen ei ollut täysin Sonata Arcticaa. – Akustiset levyt olivat tarkoituksellisesti vähän pehmeämpiä. Levy oli kentältä tulleen TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT JAAKKO MANNINEN, KRISTIAN REUTER 18. C lear Cold Beyond ilmestyi maaliskuun alussa neljä ja puoli vuotta edeltäjänsä Talviyön jälkeen. Välissä bändi ehti tehdä kaksi akustista levyä, joilla vanhoja kappaleita sovitettiin uusiin tunnelmiin. Uusvanha linja tuntuu musiikillisten seikkailujen jälkeen hyvältä. Sen sijaan Talviyöstä tuli paristakin syystä huomattavasti pehmoisempi tuotos kuin ajattelimme, yhtyeen laulaja ja biisintekijä Tony Kakko kertoo
– On mukavaa, kun alkaa vaan soitella kitaralla jotain sointukulkua, ja sitten se lähtee. Ehkä siksi aloin jossain vaiheessa ajatella vähän hölmöllä tavalla, ettei se ollut taiteellisesti niin arvokasta työtä. Sen 25-vuotissetin kanssa saattoi olla ihan pää pystyssä ja hyvällä fiiliksellä, että kuulutaan porukkaan. Emo-poweria Clear Cold Beyondin tekeminen kävi helposti. – Tässä on tehty pehmeämpiä levyjä ja soitettu vähän rauhallisempia settilistoja. – Viimeisen kymmenen vuoden aikana sitä juttua ei valitettavasti ole viety ihan perille asti. – Kaiken tuon jälkeen oli helppo päätös lähteä kokeilemaan, josko vielä tulee sellaista tavaraa. – Muutama vuosi sitten oli bändin 25-vuotisjuhla, ja otimme settilistaan aika paljon näitä perinteisempiä Sonata-biisejä eli nopeita kappaleita ja power metalia. Keikoilla huomaa, että porukkaa on suurin piirtein vauvasta vaariin. Levyillä saattaa olla yksi tai kaksi nopeampaa alkuaikojen Sonatan tyyppistä kappaletta. Kakko kertoo bändissä puhutun jo monen levyn ajan, että olisi aika palata Sonatalle tyypillisempään ilmaisuun. Tyttöjä on ilahduttavan paljon, ja myös perushevarityyppejä, mutta ehkä vähenevissä määrin. – Power-rallien tekeminen oli tavattoman helppoa jo silloin aikoinaan. Muuten kaikki tämmöinen kikkailu on saanut turhan paljon roolia. Kenties näin oli myös siksi, että vanhojen aikojen poweriin nojaavan materiaalin parissa tuli kotoisa tunnelma. palautteenkin perusteella miksaukseltaan tietyllä tavalla turhan synkän kuuloinen. Kappaleet eivät olleet niinkään sitä, mitä mä oikeasti haluaisin tehdä, eli biisejä, joissa on enemmän kurvia, käännöstä ja väännöstä ja pääsee kikkailemaan laululla ja kaikenlaisilla sovituksellisilla jutuilla. Power metalin ydin on kuitenkin 19. – Toisaalta näistä seikkailuista johtuen levyillä on kappaleita, jotka ovat omasta mielestäni aikamoisia Sonata-helmiä. Jos voittaisin lotossa, laulaisin varmaan levyn uusiksi ja laittaisin sen uudestaan miksattavaksi. Yritän päästä eroon siitä, että levylle laitetaan kappaleita, jotka eivät ole siinä muodossa, jossa haluan ne maailmalle päästää. Kun sai pari biisiä alle, niitä alkoi tulla enemmän tai vähemmän liukuhihnalta. Kun niiden kanssa on menty johonkin hyvinkin metallihenkisille festareille, on ollut vähän semmoinen tunne, että me ei todellakaan kuluta tänne. Power metal ei automaattisesti tarjoa sellaista. Yksi jo äänitetty kappale päädyttiin jättämään lopulta pois. Oli mahtavaa nähdä, miten jengi otti ne vastaan ja miten hyvä energia yleisöllä oli. Ehkä sen materiaalin takia meillä on nykyään laajempi kuuntelijakunta. Nyt power-henkisten biisien tekeminen tuntui kuitenkin antoisalta. Näköjään tulikin, kun ketsuppipullon sai vain auki. Kuulostaa vähän kylmältä, mutta piti pistää oikeasti hanaa kiinni jossakin vaiheessa, kun aloimme valita äänitettäviä kappaleita. Biisejä jotka ovat musiikillisesti aika erilaisia kuin mitä ihmiset meiltä odottivat. – Se on hyvä biisi, mutta en ollut täysin tyytyväinen siihen. Voi olla, että siitä tulee vaikkapa seuraava levyn aloitusraita. Varsinaiselle levylle tuli kymmenen biisiä
– Olen aina diggaillut tuosta biisistä, ja jossakin vaiheessa rupesin huvikseni kikkailemaan ja pelleilemään ajatuksen kanssa. – Olen ollut maailman huonoin kirjoittamaan mitään superpositiivisia ”valloitetaan maailma, ollaan iloisia ja heilutetaan miekkaa” -juttuja. Itse biisi on ihmissuhdetarina, jossa joku yrittää käyttää sua hyväkseen saadakseen itse asiassa jotain muuta kuin sinut. Juusto on hyvää ja siihen voi laittaa välillä hunajaa sekaan. Jos Dragonforce on tämmöinen extreme power metal -tyyppinen bändi, niin me ollaan ehkä siellä toisessa äärilaidassa. Ehkä tämä on tietyllä tavalla opittua alkuajoilta, kun aloimme seurata Stratovariuksen mallia. Talvisia tunnelmia palmun alla Valtaosa uuden albumin biiseistä syntyi syksyllä 2022. – Kun rundataan, olen tosi huono tekemään mitään luovaa työtä. Työn, eli keikat, ja vapaa-ajan haluaa erottaa jotenkin radikaalilla tavalla. Sanoituksista tuli yleissävyltään vähän erilaisia ehkä sen takia, että ne on tehty aurinkoisessa ympäristössä. Siellä istuskeli drinkki kädessä uima-altaalla palmun alla, eli se oli aika erilainen tapa lähestyä kirjoittamista! – Kirjoittaminen oli tosi hyvä tapa viettää vapaapäiviä. Siitä tuli ihan mukavan kuuloinen versio, ja jätkät innostuivat, että hitto, tää on hyvä. On vähän fantasiaa, ja myös ajankohtaista sotaa käsitellään. Sonata ei tosin ole ehkä koskaan kuulunut täysin sydämin power metal -genreen. On ollut helpompi lähestyä asioita synkempien tunteiden ja surun kautta. Ainakaan sen perusteella, mitä palautetta genren faneilta on tullut tuossa vuosien varrella, Kakko nauraa. Silloin keskittyy kiertueella olemiseen ja pitämään kontaktia kotiin. – Jos miettii jotain Dragonforcea, niin aika vähän me ollaan power metalia siihen verrattuna. Toinen sinkkubiisi A Monster Only You Can’t See on kappale ystävyydestä. – Nyt kävimme kesken nauhoitussessioiden vetämässä Etelä-Amerikan rästirundin, kolme vuotta myöhemmin kuin alun perin piti. Nostalgiaa ja perinteitä Levyn jokaisella versiolla on mukana kaksi bonusbiisiä, joista jälkimmäinen on cover Martikan vuonna 1989 ilmestynestä Toy Soldiersista. Nyt varmaan pilasin jonkun hienon illuusion siitä, että istun lumihangessa susien keskellä kun kirjoitan! Clear Cold Beyond on teemoiltaan hyvin perinteistä Sonata-osastoa. Toisaalta power metalissakin on olemassa tavallaan alagenrejä. Yritän aina räpistellä siitä irti johonkin toiseen suuntaan, mutta väistämättä tulee aina sellaista materiaalia. Meillä on enemmän pinnassa tämä emotionaalinen lähestymistapa. ”Jos Dragonforce on tämmöinen extreme power metal -tyyppinen bändi, niin me ollaan ehkä siellä toisessa äärilaidassa. ehkä vähän iskelmässä ja pop-struktuurissa. Kakkosbiisi Californian kertosäe alkaa rivillä ”California falls into the sea”. Tätä lyriikanpätkää Kakko on joutunut avaamaan jokaisessa haastattelussa. Esimerkiksi tällä tavallaan synkältä kuulostavalla fraasilla on melkoinen kontrasti siihen, miten iloisesti asia esitetään. Siellä on muun muassa tätä meidän levyillä useasti kuultua stalker-osastoa, eli Dark Empath, joka on jatkumoa The End of This Chapterja Don’t Say a Word -saagalle. Ymmärtääkseni mannerlaatat liikkuvat väärään suuntaan, eli ei ole fyysisesti mahdollista, että niin kävisi, kaikista maanjäristyksistä sun muista huolimatta. – Jos haluaa mukavaa sing along -tyyppistä materiaalia, tämmöiset positiiviset jutut toimii helpommin ainakin power metal -ympäristössä. Lyriikoita ei tarvinnut puristaa ulos niin älyttömästi, kun oli tarkoitus tehdä poweria, jossa on ehkä vähän positiivisempi lähestymistapa asioihin. Kun katson nyt ulos tästä työhuoneen ikkunasta, tuolla näkyy lunta sun muuta. Viha ei ole kauhean läsnä missään Sonatan materiaalissa, mutta pointti on ollut kirjoittaa tämmöistä emotionaalisempaa kontenttia. Jengi laulaa keikoilla mukana meidän positiivisia biisejä, joten samanlaista on halunnut tehdä lisää. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että lehmät lentää. Sen verran tuli tutkittua asiaa, että Kalifornia ei voi valahtaa yhtäkkiä mereen kuin scifielokuvissa. Samoihin aikoihin yhtye keikkaili kotimaassa ja Euroopassa. Sen aikana kirjoitin suurimman osan levyn lyriikoista. – Oikeastaan koko kappale sai alkunsa siitä fraasista ja melodianpätkästä. Meillä on enemmän pinnassa tämä emotionaalinen lähestymistapa.” 20. Kappaleissa on samoja rakenteita kuin perinteisessä popja rockmusiikissa. – On huolta tästä meidän planeetasta, ja myös ihmissuhteet ovat isossa osassa. Toivon, että se pitää myös paikkansa! – Fraasina ja earcatcherinä se oli aika mainio juttu
Meillä on kuitenkin jonkin verran kappaleita, jotka helpottavat sitä hommaa. Moni varmaan jo inhoaa Tallulahia, mutta se alkaa olla sellainen biisi, että se on vähän pakko soittaa. Hassua kyllä kummastakin bändistä on siltä ajalta jäljellä vain kaksi jäsentä. Hän kuitenkin värväytyy armeijaan vähän huijaten, ja ainoastaan sen takia, että voisi tehdä vaikutuksen tyttöön. – Olen ollut vahvasti sitä mieltä, ettei millekään biisille saa antaa semmoista painoarvoa, että se on myös levyn nimi, mutta tässä sitä ollaan. Siellä oli muutama tyyppi, jotka oli tulleet katsomaan keikkaa oman lapsensa kanssa lähes 24 vuotta myöhemmin. Oli tosi paljon loppuunmyytyä keikkaa, kolmentuhannen hengen hallia jossain Italiassa sun muuta. Yhdennellätoista levyllä tuli rikottua tuo kaava, ja ehkä ihan hyvä niin. Yleisö laulaa mukana ja siellä näkyy kyyneltä silmäkulmassa sun muuta, mikä on tosi palkitsevaa artistille. Se on osa meidän perinnettä, joten yritin tuoda mukaan mahdollisimman paljon sitä samaa vanhaa – tuotannossa, musiikissa ja levyn kansissa. Homma menee sitten pahasti pieleen. – Siellä on susi ja meidän toinen toteemieläin korppi. – Toki haluamme soittaa kappaleita, joita ihmiset ihan selkeästi haluavat kuunnella. Olisi aika vie21. Se onkin positiivista, että meiltä löytyy kappaleita laidasta laitaan ja voimme mennä soittamaan kevyemmillekin festareille. Clear Cold Beyondilta löytyy yhtyeen albumihistorian ensimmäinen nimikappale. Ne ovat usein se syy, miksi yleisö tulee keikoille, ja vastaanotto on pääsääntöisesti tosi positiivista. – Käytämme varmaan runkona tuota settiä, mitä soitimme kiertueella Stratojen kanssa. Oli mahtavaa palata niihin tunnelmiin ja nähdä keikoilla samaa porukkaa, joka oli ollut katsomassa alkuperäistä kiertuetta. Pienillä säädöillä saatiin kansi, joka on visuaaliselta ilmeeltään sen näköinen kuin Sonatan levyllä kuuluu olla. Delegoin projektin meidän rumpalille Tommy Portimolle, ja hän oli sitten yhteyksissä kuvan tehneen Niko Anttilan kanssa. Kakko ei koe Tallulahia ja muita isoja hittejä varsinaisesti taakkana. – Omat keikat tarjoavat aina mahdollisuuden kikkailla enemmän, eikä setin pituuskaan ole välttämättä kiveen hakattu. Ehkä ihmiset osaavat keskittyä kuuntelemaan sen sijaan, että riehuisivat ja laulaisivat mukana. Niitä on pakko raahata mukana, vaikka se olisi itsestä vähän nihkeää. Muuten mulla ei ollut kannen kanssa hirveästi tekemistä. – Hommat on kuitenkin rakennettu näille isoille biiseille. Vanhan Sonatan tuntua on etenkin kansikuvassa, josta tulee vahvasti mieleen eritoten kakkoslevy Silence (2001). Samoin se, että levyn viimeisen biisin jälkeen on pieni tauko ja sitten tulee joku loppukevennys. Kumma, joskin erittäin positiivinen kokemus! Pakolliset hitit Kotimaassa yhtye keikkailee maalis-huhtikuussa. Vedetään levyn singlejä, ja ehkä vielä joku muukin biisi mahtuu mukaan. Tämä oli hieno paluu meidän kiertue-elämän alkuajoille. Ne ovat vähän karuja ja inhottavia tilanteita, kun vetää hieman vieraampaa biisiä tai vaikka uutta kappaletta, joka ei iskekään kertakuulemalta tai ole helppo laulaa mukana. Yhtye yrittää rakentaa biisilistansa keikkaolosuhteet ja ympäristö huomioiden. Tämmöisiä kipaleita, joiden on hyvä olla setissä, on jo rungoksi asti. Tarvittaessa myös akustisesti, mikä rikastuttaa tätä koko palettia. Toisaalta vuosien varrella on oppinut olemaan miettimättä. – Pitää myös muistaa, että joka kerta keikalla voi olla se uusi fani, joka oikeasti haluaa kuulla sen hittibiisin. – Halusimme yhden coverin mukaan myös siksi, että sellainen oli osa meidän juttua bändin alkuaikoina. Kiertueen nimi viittaa uuteen albumiin, mutta tuoretta materiaalia tullaan kuulemaan yllättävän vähän. Kaikkea sellaista, joka saa ihmiset tuntemaan olonsa kotoisaksi levyn kanssa. – Kappale kertoo pojasta, joka on liian nuori mennäkseen sotimaan maansa puolesta. Paluuta vanhoihin aikoihin ja nostalgiaa koettiin myös viime vuoden lopussa, kun Sonata keikkaili Euroopassa yhteiskiertueella Stratovariuksen kanssa. – Meidän ensimmäinen rundi vuonna 2000 oli Stratovariuksen ja Rhapsodyn kanssa. Sitten taas, kun menee vähän raskaammille festareille, ei viitsi soittaa kovin montaa tallulahia. Meille ei ole ihan hetkeen tapahtunut sellaista, että keikkoja upgreidataan isompiin venueihin. – Se oli kaikin puolin mahtava mahtava kiertue, ja keikat menivät myös lipunmyynnillisesti paljon paremmin kuin osasimme odottaa. – Törmäämme joka kerta siihen, että joudumme jättämään pois biisejä, jotka olisi mahtavaa vetää. Tästä saatiin kypärä kanteen, ja ehkä myös ajatus sille tulenkajolle, joka näkyy keskellä horisontissa. Tai tuossahan on vain korpin sulka, joka on laitettu sinne vaan sen takia, että saadaan Wolf & Raven kanteen. Sotakypärä taas on sidoksissa levyn nimibiisiin. Samoin Fullmoon ja I Have a Right. – Halusin, että kuvassa on samoja värisävyjä
Tässä on tavattu hienoja ihmisiä ja päästy käymään paikoissa, joihin ei voisi ikinä kuvitella pääsevänsä edes turistina. – Voi olla valtavan kiitollinen siitä, että tätä on saanut tehdä näinkin kauan, sillä se ei ole missään nimessä itsestään selvää. Myös maailma on muuttunut bändin uran aikana. Siinäpä onkin oikeastaan se järkevin muutos, mitä tähän voi tehdä. Seitsemän viikon rundi kahteen kertaan on bändin hengen ja jaksamisen kannalta aika rankkaa. Nykyään ei enää jaksa, mutta toisaalta rundit kestivätkin melkein kolme vuotta per levy. 30-vuotinen harrastus Vuosien 1995 ja 1996 taitteessa perustettu yhtye lähestyy kolmenkympin rajapyykkiä. – Olemme tehneet tätä Tommyn kanssa alusta asti kimpassa. Olemme olleet legendaarisen surkeita juhlistamaan oikeastaan mitään merkkipäiviä ja käyttämään hyväksi sitä julkisuutta, mitä se voisi tuoda. Yritämme päästä siitä irti, ja nyt meillä onkin syksyllä vain Euroopan-kiertue ja ehkä jotain irtojuttuja. Tämänhetkisessä ilmapiirissä ei tunnu lainkaan todennäköiseltä, että mikään bändi pysyisi kasassa kahtatai kolmeakymmentä vuotta. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla, mihin tämä homma menee. Olemme tosi kiitollisia faneille, jotka ovat pitäneet tätä laivaa pinnalla ja raahautuneet mukana kaikenlaisten myrskyjen ja musiikillisten seikkailujen läpi. Mahdoton ajatus se ei ole. Alkupään levyillä taas on semmoista vokalisointia ja tekemistä, että asiaa pitäisi miettiä vähän enemmän. Otetaan yksi iso rundi per sesonki ja festarit siihen päälle. – Minusta ikä on tiettyyn pisteeseen asti vain numero, mentaalinen juttu. Tehdään positiivinen levy ja pidetään hyvä meininki ja draivi päällä. Kroppa vanhenee, mutta sama lapsenmielinen ja hassutteleva pikkupoika asustelee yhä pään sisällä. Etenkin tämän Clear Cold Beyondin voisi vetää kokonaisuudessaan, ja asiaa on lähestytty sillä tavalla, että se voisi onnistuakin. – Joinakin vuosina olemme käyneet kiertämässä syksyllä sekä Euroopan että Pohjois-Amerikan. Pari vuotta sitten tehtiin se 25-vuotisjuhlakiertue, mutta muuten on ollut aika perusmeininkiä. Ja ihan elääkseen! Minun ja Tommyn ei ole tarvinnut tehdä mitään muuta leipämme eteen, olemme pärjänneet tämän kanssa ihan alusta asti. – Vedetään seuraava kiertue ja aloitellaan taas uusien biisien tekoa. Joku toinen bändi saattaisi ottaa ja soittaa esimerkiksi koko levyn läpi, mutta meillä ei ole ollut mitään sellaisia suunnitelmia. Jos jotain haluaa tehdä ja saada aikaiseksi, se kannattaa oikeasti tehdä. – Pidempiä taukoja tuskin aiomme pitää, ainakaan vapaaehtoisesti. ”Kun mennään kaksikymmentä vuotta eteenpäin, alan olla jo sen verran vanha, ettei tässä ole enää varaa asua missään pilvilinnoissa. Fyysiset formaatit ovat kadonneet ja yksi on tullut takaisinkin. Nyt kun viisikymppiset alkaa lähestyä uhkaavasti, niin ehkä tällä iällä ei enää edes taipuisi mihinkään muuhun. Kun mennään kaksikymmentä vuotta eteenpäin, alan olla jo sen verran vanha, ettei tässä ole enää varaa asua missään pilvilinnoissa. – On tullut striimausjutut ja internetilläkin on paljon enemmän roolia kuin aiemmin. Vähitellen tuntuu siltä, että tämä meidän musiikillinen harrastus alkaa olla sellainen uratyyppinen ratkaisu. En valita. – Eihän kaikki tietenkään ole pelkkää juhlaa. – Nyt levyjäkin on niin paljon, että kymmenja kaksikymmenvuotisjuhlia alkaa paukkua aika taajaan. Miltä tämä ikä tuntuu. Siinä mielessä olemme jo vanhoja partoja ja kantoja. Clear Cold Beyondin uudelleenkäynnistämää power metal -sykliä on tarkoitus jatkaa tulevaisuudessakin. Bändillä ei ole vielä erikoisempia suunnitelmia merkkivuoden varalle. Eletään mielenkiintoisia murrosaikoja, ja on tässä tilanteessa paljon kritisoitavaakin, etenkin tuon netin osalta. raannuttava ja kylmä kokemus, jos bändi jättäisi sen soittamatta vain siksi, että on itse kyllästynyt vetämään sitä. Jos jotain haluaa tehdä ja saada aikaiseksi, se kannattaa oikeasti tehdä.” 22. Meiltä varastettiin tuossa jo pari kolme vuotta, joskin henkilökohtaisesti olin nettovoittaja, sillä sain pitkään kaipaamani tauon. Sehän on jo palkinto itsessään, että saa olla tämmöisessä bändissä ja kiertää, eikä muuta tarvitse oikeastaan tehdäkään. On tässä monta kertaa miettinyt, että eikö sitä saakeli keksi jotakin järkevää tekemistä. – Hienoja kokemuksia, kun on saanut seisoa jättiläisten harteilla hetken aikaa. On hankala nostaa mitään yhtä juttua ylitse muiden. – Joskus aikaisemmin saatoimme tehdä lähes 200 keikkaa yhden levyn kohdalla, mutta se oli nuoren miehen hommaa. Vuosien varrelta Kakon mieleen ovat jääneet etenkin Iron Maidenin lämppäys Japanissa vuonna 2004 ja Nightwishin kanssa soitetut keikat. – Toivottavasti kaikki, mitä nykyään on tarjolla ja tämä tapa, jolla asioita tehdään, mahdollistaa musiikin tekemisen ihan ammatillisessa mielessä myös seuraavalle sukupolvelle. Ehkä nyt jaksaa johonkin eläketyyppiseen ikään asti, tai siihen, kun jossain vaiheessa on pakko lopetella. Hyvää liikuntaahan tämä on ja pitää muutenkin nuorena, kun saa työskennellä pääsääntöisesti itseään nuorempien ihmisten kanssa. Keikkailutahti on yksi asia, jossa iän huomaa. Hitto soikoon, olemme viettäneet yli puolet elämistämme yhdessä, kiertäneet maailmaa ja kokeneet yläja alamäkiä. Kiva jos tätä saa tehdä. – Aihettahan toki olisi. Milloin löytyy se aikuisen ammatti
Lopakka, Ranta ja Kukkohovi muistavat luisun hyviäkin puolia. maaliskuuta 2024 pyöreät 50 vuotta. Sentencedin toinen kitaristi ja pääasiallinen sanoittaja Sami Lopakka toteaa, että kirja oli aiheellista tehdä. Vaikka se saattoi olla hetkittäin synkkäkin. Inferno muistaa poikkeuksellisen lahjakasta muusikkoa haastattelemalla kolmea elossa olevaa Sentenced-jäsentä sekä Tenkulan tarinan kertovan Melankolian mestari -kirjan tekijää. Muhosjoessa on virrannut vettä sen verran, että aika oli ehkä oikea saattaa hänen tarinansa kansien väliin. TEKSTI ANTTI HALONEN 24. Musiikissasi ja sydämissämme elät ikuisesti.” Sentenced hyvästeli soolokitaristinsa Miika Tenkulan helmikuussa 2009. Oli hyvä hypätä siihen kelkkaan. Ranta ajatteli heti, että Tenkulan kanssa kannattaisi lyöttäytyä yhteen. – Ilman muuta mies ansaitsee kirjan. ”Vittu mikä jätkä”. Tenkulaa asetelma lähinnä nauratti. Laskettu taakka Miika Tenkula, Sami Lopakka ja Vesa Ranta tunsivat toisensa mopoikäisistä varhaisteineistä lähtien. Itsekin mietin joskus, pystynkö olemaan tässä bändissä enää edes mukana, Lopakka sanoo nauraen. Luottamus Malatyn kanssa syntyi. – Meitä muita yskitti, että tämä on aivan erilaista, mitä edellinen levy oli. Psykologi ja psykoterapeutti Nefertiti Malaty on koonnut Tenkulan elämän vaiheet Like Kustannuksen julkaisemaan Melankolian mestari -teokseen. – Tavallaan muistelu ahdistikin. Sai pinnistellä muistin kanssa. Bändi ei tyytynyt covereihin. Hän oli rakas ystävä, todella poikkeuksellinen taiteilija sekä muusikko, ja syvin sielu siinä, mitä Sentenced aikanaan oli. Lopakka kuvailee aisaparinsa melodiantajun olleen aina pettämätön. Sentencediin myöhempinä vuosina liittynyt basisti Sami Kukkohovi kuvailee Tenkulaa yhdeksi Suomen aliarvostetuimmista muusikoista ja biisintekijöistä. Alkuun meno oli vihaista ja kylmää death metalia Shadows of the Pastin (1992) ja North from Heren (1993) malliin, mutta Amok-albumilla (1995) suunta muuttui rokimmaksi. Nyt lähtee lapasesta. – Tenkula oli juuri siinä tilanteessa pikkuvittumainen jätkä, joka osasi soittaa kitaraa hyvin. Lepää, veli. Bändi on ollut yhtä kauan kuolleena kuin aikoinaan kasassa. Yhtyeelle merkitsi paljon, että Tenkulan perhe oli projektissa mukana. Tunteiden kirjo oli aika moninainen. Tenkulan ujo persoona ja omalaatuinen huumori olivat samalla tavalla ainutlaatuisia kuin miehen taiteellinen lahjakkuuskin. Nuoren ihmisen elämä oli viatonta ja tulevaisuus edessä. Päähenkilö kun ei ollut enää itse kommentoimassa. Ranta kertoo aluksi hieman säikähtäneensä kirja-ajatusta. Kelkka kuitenkin alkoi väistämättä ajautua kohti alamäkeä. Kun muut epäröivät, Tenkula piti taiteellisen päänsä. Yhteensoitto pelasi. Mies oli helvetin lahjakas. Tenkula halusi lähteä soittamaan heti omia biisejä. Ranta kuvailee, että alku oli kevyttä. Hän kokeili, mitä uudelle kaverille kestää heittää. Hän olisi täyttänyt 6. YstäSentencedin soolokitaristi Miika Tenkula olisi täyttänyt tänä keväänä 50 vuotta. Kun Sami Kukkohovi liittyi yhtyeeseen, hän näytti itse koesoitossa muulle bändille, miten biisit mahdollisesti menevät. Sentencedin kuuntelijatkaan eivät välttämättä hirveästi tiedä siitä ukosta. He selvisivät kiertueiden ”paskamyrskyistäkin” yhdessä. Hän pohti, soittaako yhtye oikeasti vai tuleeko musiikki levyltä. Tuli naurunkyyneleitä. Tenkula onnistui uittamaan reippaampiinkin kappaleisiin sellaisia säveliä, että ne huomattiin ensin Suomen musiikkipiireissä ja sitten kansainvälisesti. Hän teki taidettaan kaikessa hiljaisuudessa. Traaginen loppu, mutta hieno ura muusikkona. Vain taivas oli rajana. Kyseessä ei ollut peruskitaristi. Lopakka sanoo, että he ymmärsivät kyllä, että heillä oli bändissään ”ukko” joka osasi tehdä omia biisejä. ” S entenced suree Miika Tenkulan menetystä. Ranta muistelee käyneensä viereisestä koulusta jopa ”salakuuntelemassa” Tenkulan ensimmäisen bändin The Spidersin keikkaa. Sitten tuli ihan päinvastaisia fiiliksiä, että voi vittu, tuokin asia tapahtui. Kun uusi jantteri tuli bändiin, Miika pisti vähän ilkikurista testiä kehiin. Tenkula oli hänen mukaansa ”jo pentuna virtuoosi”. – Miika jättäytyi aina taka-alalle. Opus oli paikallaan. Lopakka oli luomassa Sentencediä Muhoksella yhdessä Tenkulan ja rumpali Vesa Rannan kanssa jo 1980-luvun loppupuolella
T E N K U LO ID E N K O K O E LM A T E N K U LO ID E N K O K O E LM A M A T T I R A N TA T E N K U LO ID E N K O K O E LM A T E N K U LO ID E N K O K O E LM A
– Miika oli, että ”mitä vittua. – Hän oli hyvä ihminen. Teimme Miikan kanssa bändihommia 16 vuotta. Kasvoimme samalla pojista miehiksi. Kun Sentencedin pilvilinna alkoi romahtaa ja hyvästit yleisölle lähestyivät, Nefertiti Malatyn kirja paljastaa, että bändi jakautui eri leireihin. See you in hell!” Ville Laihiala huusi mikrofoniinsa Sentencedin viimeisellä keikalla 1. Tenkulalla oli toki omat mörkönsä, joiden kanssa hän taisteli, mutta Kukkohovin mukaan kukaan ei voinut niille mitään. Ne olivat helvetin hienoja hetkiä. Jos mietti hotellihuonejakoa, siis kenen kanssa on samassa, siinä se saattoi näkyä. Vaikka matkalla sattui kaiken näköistä ja välillä oli vaikeampaa. Mieleen pompsahtelee edelleen hetkiä, kun bändi oli timangia. Samat asiat nousevat jokaiselle väkisinkin mieleen. Sitten Saksaan. Bändiä kehotettiin muuttamaan Helsinkiin lähemmäksi mediamyllyä. Minun ei tarvinnut kuin poimia ne ilmasta. – Ehkä Samit olivat pikkuisen pitkävihaisempia kuin minä, jos kännissä oli sekoiltu. vyyssuhteet syvenivät, kun toisten kanssa oli tekemisissä ympäri vuorokauden jopa kuukausien ajan. Sellaisiakin kirjoja on ihan saatanasti. Jopa se Helsinki. Kaikin puolin hieno mies. Aika kultaa ja multaa muistot. Sami Lopakalla oli omalla tavallaan erityinen yhteys Tenkulan kanssa. Lopakka muistaa ne ikävämmätkin ajat, eikä se hänen mukaansa palvelisi lukijaakaan, jos teos maalaisi kuvan ”pyhimyksestä”. Kukkohovi on ollut mahdollisesti yhtyeen tiukin jäsen. Bändi pohti, että ennemmin he muuttaisivat vain kauemmaksi pohjoiseen. – En ole taikauskoinen. Myöhemmässä vaiheessa levy-yhtiön edustajat yrittivät viedä Tenkulaa ja Sentencediä isommin maailmalle. – Miika pystyi vetämään ok-keikan ihan hirveässä muusissa. Tenkula ja Ranta olisivat mahdollisesti halunneet jatkaa yhtyeen taivalta pidemmällekin. Kaikkien hyvät ja huonot puolet tulevat jossain vaiheessa esiin. Lopakka kuitenkin onnistui puhumaan muut ympäri. – Meillä olisi ollut joku vitun luukku puoli vuotta, jossa olisimme olleet kiertueiden välissä keskenämme. Mutta siinä tuli tavallaan haltioituminen. Ei se ollut niin paha ”Senarit kiittää. Kukkohovi nostaa esiin Tenkulan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta, että hän kykeni soittamaan keikat juovuksissakin. Hän oli hyvinkin avoin ja suora. Tosin ne ajat olivat kauempana kuin tuoreemmat ja ikävämmät muistot. Sami Kukkohovin mukaan paketti ei ollut enää loppuaikoina tiivis. Bändi saapui hänen näkökulmastaan yhdessä maaliin jurojen miesten yhtenäisenä ponnistuksena, eikä kulisseja täytynyt pitää. Ystävykset soittivat samassa bändissä kitaraa toinen toistaan tukien. Hän puhuu aiheesta vain omalta osaltaan. Jopa tilapäisesti kimppakämppään Yhdysvaltoihin. Meillä oli hyviä keikkoja. Ihan periaatteesta. Kun tehtiin kirjaa minulle merkittävästä henkilöstä, oli tunne että oman muisteluvihkosen täytyi olla auki joka puolelta. Hän vahvistaa, että saattoi olla itse kahden joukkueen välissä. Ja etenkin niitä nousuvuosia. Tosiasiat eivät muutu, vaikka tomuisia vuosia on ollut välissä. Miika Tenkulalle ne olivat valitettavasti ehkä enemmän ensimmäistä kuin muille. Toisella puolella olivat rempseämmän kiertue-elämän puolesta suruliputtaneet Miika Tenkula ja Ville Laihiala, toisella taas hillitymmät Lopakka ja Kukkohovi. Sami Kukkohovi kertoo päässeensä itsekin ajoittain sisään Tenkulan taiteelliseen maailmaan. Se ei todellakaan ollut ilmoitusluontoinen asia tekstiviestillä lopettaa se bändi, Lopakka sanoo. Laulaja Ville Laihiala ja Sami Kukkohovi olivat täydellisen kypsiä hautaamaan bändin ilman sen suurempia muistotilaisuuksia. Kukkohovi puhuu menneistä vuosista raadollisesti ja kauniisti. Ei nyt saatana aikuiset ihmiset muuta yhdessä johonkin Töölöön, Lopakka sanoo. – Miika oli rakas ystävä ja lojaali ihminen lähipiirin kesken. Toisaalta Lopakka sanoo, että esimerkiksi alkoholinkäytön retostelussa ei olisi ollut yksinkertaisesti mitään järkeä tai mielekkyyttä. Ehkä hieman hämmentyneenäkin. Eivät ehkä muistaneet, kenelle soittivat. – Ei sellaista jaksaisi lukea kukaan. Sekin on yksi näkökulma, mitä voi miettiä, Lopakka sanoo. Melankolian mestari keskittyy Tenkulan parhaisiin vuosiin, mutta kirjassa puhutaan myös vaikeammista asioista. – Ei se ihan niin mustavalkoista ollut. – Minulle oli selvää, että jos Sentencedin tarina jatkuu ruumisarkkukiertueen jälkeen, se jatkuu ilman minua, Lopakka sanoo. Siitä ei oikein kukaan saanut mitään. Sanat olivat yhtyeen jäsenille helvetti ja helpotus. Ehkä minä jaksoin katsoa touhua enempi sormieni läpi. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä musiikin kannalta. – Jätkän tuntee sen jälkeen. Kyräileviä kuppikuntia ei Lopakan mukaan kuitenkaan ollut. Hän oli syvästi sillä kannalla, että jokaisen äänen pitää palvella musiikkia eikä soittajaa. Äänensävyssä on aistittavissa jotain syvällistä, vaikka mies ei sitä korostakaan. – Kerran vielä. Bändin sosiaalisin ihminen ja jäänmurtaja Vesa Ranta jäi jonnekin välimaastoon. Tyyntä ja rauhallista Sentencedin tie oli pitkä, jäinen ja kivinen. 26. Suruntäyteinen kunnia Vesa Ranta sanoo, että hänen oli tavallaan mukava muistella hyviä aikoja nuoruudesta, yläasteelta ja bändin perustamisajoilta. Näitä kertoja ei kuitenkaan ihan hirveän usein osunut kohdalle. Kun Tenkula puhui matalampien taajuuksien aihioista, Kukkohovilla oli omat ajatuksensa. Vaikka Tenkula oli Sentencedin pääasiallinen säveltäjä, hän antoi tonttia myös muille. Nauroin ihan ääneen idealle, kun tämä esitettiin. Lopakka muistelee, että yhtye sai palautetta erityisesti Tenkulan sooloista. – Hän saattoi todeta joskus, että ”mistä nää tiesit, että mitä mää haen tähän?” Minulla oli olo, että ne sanat olivat valmiina melodioissa. Miten sä tuon voit tietää, että se pittää soittaa noin?” Sen jotenkin hetkittäin hoksasi, miten sen kaverin pää toimi musikaalisesti. Hän kertoo, että oli mahtava katsoa vierestä, miten mies vei tunnetilassaan jokaisen kappaleen uudelle tasolle. Hän sai kyllä tehdä töitä. Kahdella tyypillä saattoi olla hieman eri meno kuin toisella kahdella, Lopakka sanoo. Sami Lopakka sanoo, että bändi oli käytännössä lakannut olemasta jo ennen yhtyeen viimeiseksi jääneen levyn Funeral Albumin äänitystä. – Se olisi pystynyt varmaan soittamaan jotain maailmanennätysnopeuksia tekniikallaan vouhottaen. Se oli täysin mahdoton ajatus. Lopakka, Ranta ja Kukkohovi ovat yhtä mieltä, että Sentencedin viimeiset vuodet eivät olleet vain ruusuilla tanssimista, kenellekään. Lopakka hiljenee toviksi, kun hän puhuu yhteydestään Tenkulan kanssa. Viimeinen levy. Jumalauta, tämä on helppoa. Yhtyeen mentaliteetti oli sellainen, että firman kaavailemat kiertueet eivät olisi onnistuneet edes Oulun ja Muhoksen välillä. Sen lisäksi Lopakka otti bändissä suurimman vastuun sanoitusten suhteen, kun Tenkula sävelsi biisejä. Mutta enhän minäkään tykännyt, jos keikat soitettiin liian humalassa. lokakuuta 2005 ennen Miika Tenkulan kitarasooloa kappaleessa End of the Road. Kyllä minä olin joka ikisen ukon kanssa tekemisissä. Ranta tosin allekirjoittaa leirijaon omalla tavallaan. Ja kun se toimi, kyllähän se oli maagista
Minullakin oli tosi paljon töitä valokuvaushommissa. Käytännön säätöpuoli ei kiinnostanut. Puheasteella se oli jatkuvasti. Tai hänen muille artisteille tekemiään sävellyksiä. – Musa kuulosti vähän liikaa Sentencediltä. Hän oli tyylipuhdas taiteilija. Mutta se olisi tarvinnut jonkinlaista managerointia. Rannan mukaan pidempi kiertäminen olisi johtanut siihen, että bändikavereiden naamat olisivat alkaneet vituttaa ehkä enemmän. Hän jäi. Tenkulalla oli Rannan kanssa puhetta uudesta projektista. – Olimme niin nuoria, kun pistimme bändin multiin. Etenkin pari viimeistä vuotta olivat bändille haastavia. Sami A N T T I K A R IH TA LA N K O K O E LM A V E SA R A N TA V E SA R A N TA V E SA R A N TA 27. Ei se pelkästään satuttanut Kun muu yhtye muutti pois Muhokselta, Miika Tenkula vannoi kotiseuturakkauden – ja -rauhan – nimeen. Kaksikko kaavaili aivan toista kuviota, joka etenikin treenikämppäsoitteluksi asti. Moni Sentencedin jäsen sai jälkikasvua jo yhtyeen loppuaikoina. Hän itse panosti parisuhteeseensa ja kuvaajan ammattiinsa. Nefertiti Malaty korjaa kirjassaan yleisen väärinkäsityksen, jonka mukaan Tenkula olisi ollut mahdollisesti mukana The Man-Eating Tree -yhtyeessä. Hän oli Sentencedistä ainoa, joka ei vienyt musikaalisia intohimojaan seuraavaan vakavamman sorttiseen projektiin. Hän oli hyvä siinä. Ehkä sitä ajatteli, että nyt on vähän sellainen elämäntilanne, että uuden bändin perustaminen vanhan soittokaverin kanssa ei ollut juuri silloin paras mahdollinen idea. Lopakkaa on harmittanut, että hän ei koskaan saanut kuulla Tenkulan seuraavan bändin tuotoksia. Ranta ei voinut olla ajattelematta, että mahdollisessa uudessa projektissa voisi olla haasteita Tenkulan elämäntapojenkin suhteen. – Kaikki tarvitsivat omat poteronsa. – Odotin, että mies pääsisi takaisin omalle tontilleen. Meillä oli ikää vain rapiat kolmekymmentä vuotta! Se oli traagista ja rohkeaa toimintaa, Vesa Ranta sanoo. Miikalla oli myös omat haasteensa siihen aikaan. Sitten oli liian pitkiä taukoja, ettei oikein saatu säännöllistä rytmiä siihen touhuun. – Miika tykkäsi tehdä itse biisejä
Lopakka ja Tenkula olivat Sentencedin jälkeen yhteyksissä lähinnä tekstiviestitse. Sitten muisti, että ei vittu, ei tule enää, Lopakka sanoo. Hänkään ei ollut uskoa asiaa todeksi. V E SA R A N TA T E N K U LO ID E N K O K O E LM A T IM O IS O A H O T IM O IS O A H O 28. Tosin hän toteaa samaan hengenvetoon, että oli kyllä täysin Lopakan hautajaisehdotuksen puolella. Lopakka katsoi elokuvaa. Vesa Ranta oli Lapissa työmatkalla kuvaamassa, kun sai tiedon ystävänsä kuolemasta. Kyseessä ei ollut jäynä. Rannan tavoin hänkään ei ollut pelkästään yllättynyt. Sami Lopakka sai puhelimeensa tekstiviestin Tenkulan serkulta ja bändin luottomieheltä Tuomas ”Tose” Tossavaiselta. Enimmäkseen yhteydenpito rajoittui heilläkin puhelimeen. Kukkohovi sanoo, että hänen osaltaan asia oli loppuunkäsitelty. – Se päättyi omalta kohdaltani siihen. – Ehkä ensireaktioni oli, että olisiko määrittämättömän mittainen tauko. Loppu oli kohtalo. Sami Kukkohovi oli kotonaan. Tien pää Miika Tenkula kuoli perinnöllisen sydänvian aiheuttamaan äkilliseen sydänkohtaukseen kotonaan Muhoksella 18. Ranta sanoo, että Sentencedin tarina syntyi kovalla työllä ja hyvillä, Tenkulan tekemillä biiseillä. Vastaavia läppiä oli lähetelty puolin ja toisin esimerkiksi aprillipäivinä. Tästähän me emme koskaan saa tietää. Ville Laihiala ja Kukkohovi olivat valmiita naulaamaan arkun jo ennen viimeistä Funeral Albumia. Sentencedin hautajaiset olivat jotain, mitä ei ole nähty Suomessa, tai edes kansainvälisesti, sittemmin. Mies pohti ensin, onko Tenkula mahdollisesti telonut itsensä humalapäissään. Niin se päättyi kaikilta muiltakin. Toisaalta se, miten niitattiin bändi hautaan temaattisesti, oli tosi hienoa ja ainutlaatuista. Siinä meni monta päivää, jopa kuukausia, että sen pystyi sisäistämään. Katsellaan, miten elämät lähtevät menemään. Puolen tunnin jälkeen oli painettava pysäytysnappulaa ja tartuttava luuriin. Lopakan äänessä kuuluu ontto kaiku vielä yli 15 vuotta myöhemmin. – En tiedä, olisivatko Vesku ja Miika saaneet jotain aikaan. Se oli ihan hirveä tilanne. Hän luuli, että kyseessä oli bändille tyypillinen mustahumoristinen huono vitsi. Olisiko se ollut sen pysyvämpää. helmikuuta 2009. Ranta myöntää, että hän oli Tenkulan jälkeen mahdollisesti toiseksi eniten valmis jatkamaan Sentencedin taivalta. Kun Tenkulaa oikein ahdisti alhossaan, joskus ystävykset puhuivat puhelimessa tuntejakin. ”Miika on kuollut”. – Se oli kuin olisi silta pudonnut alta ja minä rotkoon. Sentencedin touhu oli ollut viimeisinä vuosina sen verran rajua. Hän ei nähnyt mitään mahdollisuutta jatkon saati sitten paluun suhteen. Lopakka, Vesa Ranta ja Sami Kukkohovi vahvistavat tiedon, että Tenkula oli eniten avoin ajatukselle Sentencedin tarinan jatkamisesta. Ajattelin, että kohta Temelältä tulee joku tekstiviesti. – Se kova kiertäminen kaikkine lieveilmiöineen ei ollut meidän juttu yhtään sen pidempään. Ranta sanoo, että osasi tavallaan pelätä kuolemaa jo pari vuotta aiemmin. Ranta ja Tenkula kävivät soittamassa yhdessä muutaman kerran Sentencedin jälkeen. Emme osanneet ajatella muusikkoutta elämän mittaisena urana, vaan suosio tuli vähän vahingossa, ilman mitään laskelmointia. – En minä olisi ollut mukana enää, jos se olisi jatkunut, Lopakka toistaa
He saavat edelleen haastattelupyyntöjä ympäri maailmaa. Yhteydenpito oli lopettamisen jälkeen muutenkin vähissä. Siihen Sentenced ei ole lähtenyt. Minua kiinnosti, kuka tämä tyyppi oli. Yhdeksi kiinnostavimmaksi piirteeksi Malaty nostaa sen, että Tenkula oli ainoa bändin jäsen, joka jäi Muhokselle. Kyllä siinä tuli semmoinen musertava painolastin tunne rintaan. – Emme me mikään makkaranpaistokerho ole. Kirjailijan mielessä pyöri, että paikkakunnalta oli ponnistanut maailmalle yksi suomalaisen metallimusiikin suurimmista nimistä. Lopakan mukaan ”erakoitumista” on tapahtunut yhdellä jos toisellakin. Tuo historia kulkee meidän mukana siihen asti, että olemme kaikki maan alla. Mielestäni hän oli aivan poikkeuksellinen lahjakkuus. Emme ehkä tienneet Miikan lapsuudesta ja nuoruudesta niin paljon. – Sentencedin musiikki on ollut minulle tosi tärkeää. Heillä on parisuhteet, jälkikasvua ja päivätyöt. Sami Lopakka ja Sami Kukkohovi ovat soittaneet yhdessä Kypck-yhtyeessä, joka lopettaa toimintansa kuluvana vuonna. LAILLISTETTU psykoterapeutti Nefertiti Malaty tarttui rohkeasti kirjaaiheeseen, joka olisi voinut olla monille muille aika iso pala. Bändin sisällä vallitsi kuitenkin sanaton yhteisymmärrys. Kun bändiä ei ollut, sitten ei vain ole ollut kokoontumisia. Suunnilleen sama asiantuntemus. Sentencedin jälkeen hän on ollut mukana The Man-Eating Treessä ja soittaa nykyisin doom metal -bändi The Abbeyssä sekä progressiivisemmassa Kuumet-yhtyeessä. Se konkretisoitui viimeistään, kun jäljelle jääneet jäsenet kantoivat Miika Tenkulan viimeiselle matkalle Muhoksen Kirkkosaaren hautausmaalle. On nuorempaa sakkia, jotka eivät keikoillemme ehtineet. Internetin synkissä syövereissä kysyttiin suruaiheisia kappa leita. Tästä syystä myös Inferno on kunnioittanut miehen toivetta eikä pyytänyt häneltä kommenttia. Kuten elämässä ja kuolemassa usein, sattumal la oli suuri merkitys Malatyn kirjassa. Hän oli melankolian mestari. Jarva and the Dark Place. Varsinkin jos puhutaan musikaalisesta lahjakkuudesta. – Ajattelin, että tämä tuli tosi ihmeellisesti tarjottimella ja täysin yllättäen. Halusin ymmärtää, millainen ihminen oli kyseessä. – Tämä on Miikan tarina. Vesa Ranta on keskittynyt kuvaajan työhön. Julkaisuun reagoi Mia Tenkula, Miikan sisko. Hän vietti oman hartaan hetkensä Tenkulan haudalla. Bändikirja [Täältä pohjoiseen – Sentencedin tarina, 2015] oli jo tehty. "Miikan elämä oli paljon muutakin kuin traagisuutta" JO N N E R Ä SÄ N E N 29. Malaty listasi Tenkulan säveltämän Sentencedbiisi Mournin, jonka kitaristi oli omistanut isoisilleen. Ukot kuolevat, mutta musiikki elää pidempään. Sieltä tuli vihreää valoa. Fanit eivät ole vastaavasti unohtaneet. Miika Tenkulan nuotit kaikuvat ikuisesti. Lauluja soitinyhtye Sen ten ced. Ranta sanoo, että hänen mielestään kirja antaa rehellisen kuvan, millainen ihminen Miika Tenkula oli. Hänen tarinansa voi lukea tämän lehden Pölkyllä-palstalta. Melankolian mestarin. – Miikan elämä oli paljon muutakin kuin traagisuutta. Pohjoispohjalaiset muusikot eivät olleet koskaan ”puhumisen maailmanmestareita”. – Suru ja viha ovat yleensä meille ihmisille hirveän vaikeita tunteita. Lopakka, Ranta ja Kukkohovi ovat kaikki hämmentyneitä Sentencedin jatkuneesta suosiosta. Se ei ole minulle vaikea asia, vaikka bändissä oli vaikeita hetkiä, Lopakka sanoo. Senteced kirjoitti historiaa. Ehkä yksi syy Miikan lahjakkuuteen oli se, että hän pystyi sävellystensä kautta kanavoimaan näitä tunteita antaen kuulijoille saman mahdollisuuden. Ei vain ole ollut syytä kokoontua. Lopakka ja Kukkohovi jatkavat siinä bändissä, mikä Kypckin jälkeen syntyykään. Siinä oli paljon hyviä jaksoja. Luulen, että tämä oli oikea aika tälle kirjalle. Laihialan edeltäjä Taneli Jarva on kunnostautunut nyt jo edesmenneessä The Black League -yhtyeessä ja myöhemmin bändeissä Poison Whisky ja T. Hän ymmärsi, että osaa tehdä biisejä, ja muut meistä ei pysty häntä siinä päihittämään. – Ihmetyttää välillä, että se on niin laajaa ja syvää edelleen. Kukkohovi sanoo, että bändi ei ole koskaan ”porissut” keskenään Tenkulan kuolemasta. Halusin ensin kysyä omaisilta luvan kirjatyöhön. Kitaristi ei miettinyt imagoaan liikaa, vaan oli juuri sellainen kuin halusi. – Hän oli tietyllä tapaa helvetin vaatimaton, mutta oman arvonsa tunteva. Hänen sävellystensä kautta voi kanavoida omiakin tunteita. Ajatus oli kytenyt hänen päässään vuosia. Ville Laihialalla on ollut Poisonblack-yhtyeensä, ja myöhemmin kuvioihin tulivat S-Tool ja sooloura. Hän arvioi, että Melankolian mestari raottaa salaisuuden verhoa Miika Tenkulan persoonan ympärillä. Paluukeikasta on tarjottu isojakin summia. – Siinä meni aikaa istuskellessa ja miettiessä, että nallekarkit eivät menneet ihan tasan tässäkään hommassa. Hän oli aina vähän salaperäinen hah mo. Ilman syytä sitä harvoin kokoontuu millään porukalla. Ikuisesti yhtä Hautajaisten jälkeen Sentencedin jäsenet eivät ole juuri kokoontuneet yhteen. Mielestäni Miika on ollut vähän paitsioon jäänyt tähti siihen nähden, miten merkittävä muusikko hän oli. Malaty koki tärkeäksi jalkautua Muhokselle. Miika Tenkula ansaitsi kunnianosoituksen. Hän ei itse hakeutunut aktiivi sesti esille. Psykologi Nefertiti Malaty. Koin itse voimakkaasti, että sain kuvan, kuka hän oli. Malaty sanoo olevansa iloinen ja kiitollinen, että sai tehdä kirjan. Yhtyeen jäsenet ovat kaikki noin viisikymppisiä. Lopakka kertoo, että koko yhtye oli enemmän tai vähemmän lukossa. Yhtye on ilmoittanut vaihtavansa nimensä ja laulukielensä venäjästä englanniksi Ukrainan sodan vuoksi. Osaamis alueet: Ahdistuneisuus, kriisit ja masennus. Näin oli käynyt. Hän sai olla siellä rauhassa, eikä hän kaivannut selkääntaputtelua. Se ei tarkoita, ettemmekö olisi väleissä. Ville Laihiala ei antanut haastattelua Melankolian mestariin
Sadetta tulee paljon, ja tähän aikaan vuodesta on myös aika tuulista. Täytyy myös muistaa, että tapaus ei ole millään tavalla ainutlaatuinen. Neljästä veneestä kolme kaatui ja 14 miestä kuoli. – No, kyllä täällä on ihan samanlaista kuin muuallakin Pohjoismaissa, Hamferðin Theodor Kapnas sanoo. – Elintaso on korkealla, luonto upeaa. Kuten sanoin, elinolot täällä ovat olleet todella karut. Mies kuvailee tapahtunutta yksityiskohtaisesti ja kiittää lopuksi Jumalaa siitä, että yksi vene palasi miehineen rantaan. Myrskyissä on kaatunut laivoja vieden mukanaan joskus kokonaisen kylän verran miehiä, Kapnas muistuttaa. Sen tarina pohjautuu historialliseen tositapaukseen vuodelta 1915. Lupa heltisi. – Levymme ei kerro yksi yhteen historiallisia faktoja, vaan keskittyy tunnelmiin, joita tarina herättää. Teillä Suomessahan ei näe maisemia missään, kun kaikkialla on metsää. Kitaristi-tuottaja Theodor Kapnas sanoo, että bändi on jäsenilleen oikea henkireikä, ja nyt se haluttiin näyttää maailmalle aidoimmillaan. Yksi vene kuitenkin pelastui. Ei se nyt ihan niinkään ole. Färsaarilla on asuttu ainakin tuhat vuotta. Vaikka sinne rahdataan nykyään elintarvikkeita kaikkialta maailmasta, aivan kuten muuallekin, historiallisesti piskuisen saariryhmän elinolot ovat olleet ankarat. – Olemme keskellä Golf-virtaa, mikä tarkoittaa, ettei täällä ole talvella juurikaan pakkasta, eikä toisaalta kovin lämmintä kesällä. – Ei tarvitse mennä kovin kauas ajassa taaksepäin, kun elämä täällä oli paljon ankarampaa. Mutta Färsaarilla voi kuulemma nähdä kirkkaana päivänä vuorenhuipulta kaikki 18 saarta. Pienen Sandvikin kylän lahteen oli saapunut pallopäävalaiden lauma. Färsaaret on 18 saaren ryhmä, eikä täällä ole puita. Hamferðin kosketinsoittaja Esmar Joensen asuu tänä päivänä samaisessa Sandvikin kylässä, kuten asuu myös Mørkin nykyään yli 90-vuotias tytär. Uuden levymme tarina on tästä erittäin hyvä esimerkki. Miehet päättivät lähteä ajamaan niitä veneillä rantaan, vaikka sää oli myrskyinen. Joensen kävi vanhuksen luona kysymässä lupaa hänen isänsä radiohaastattelun käyttöön. Levyn päättävä nimikappale sisältää tapausta paikan päällä todistaneen Niels Mørkin radiohaastattelun vuodelta 1958. Meri ottikin tällä kertaa omansa. Pieni saariryhmä keskellä aavaa merta, karkeasti Norjan ja Islannin puolivälissä. Meri antaa ja ottaa Hamferðin kolmas albumi Men Guðs hond er sterk ei ole varsinaisesti mikään Färsaarten matkailumainos. Eräs yhteensattuma on bändin nimi, joka Färsaarten doom-ylpeys Hamferð soitti neljännen levynsä purkkiin kuin oikea bändi. SAARELAISTEN SYNKKÄ TARINA TEKSTI VILHO RAJALA KUVA GAUI H 30. K artalta katsoen Färsaaret näyttää sisämaan kasvatille painajaismaiselta paikalta asua. Millaista elämä siellä mahtaa olla. Keskeinen elinkeino on ollut kalastus, ja eritoten valaanpyynti, koska saarilla ei voi oikein harjoittaa viljelystä ja vain rajallisesti karjataloutta
– Kuten sanottua, raitoja on vähän. ”Doomissa pitää olla eloa ja likaa ja ruhjeita. Jokin toinen genre saattaa toimia hygieenisesti ja koneentarkasti, mutta usein se on vain haitaksi. Tyypillisesti on käynyt niin, että vaimo on nähnyt aviomiehensä keskellä yötä oven takana läpimärkänä, vaikka todellisuudessa mies on ollut kaukana merellä. Mutta doom metalin ei kuulu olla sellaista. – Tällä levyllä ei ole juuri mitään ylimääräistä. Juuri kontrollista Kapnas halusi nyt luopua. Ehkä rumpali on hiukan myöhässä ja kitaristi pikkuisen edellä, ja se muodostaa tietynlaisen fiiliksen. Halusimme tehdä tästä yhteisen projektin, meidän projektimme, johon jokainen kokee osallisuutta. Bändi on soittanut yhdessä 15 vuotta ja sen jäsenet ovat läheisiä ystäviä keskenään. Jokin toinen genre saattaa toimia hygieenisesti ja koneentarkasti, mutta usein se on vain haitaksi.” 31. Bändi soittaa Näin väkevä tarina pitää kertoa vaikuttavalla tavalla, ja Hamferðin tapauksessa se tarkoittaa mahdollisimman rehellistä, ilkeäsoundista ja aitoa doom metalia. Sehän on standardi, joka tuo mahdollisimman täyden kontrollin kaikkiin osa-alueisiin. Eikä siinä mitään, jos asiat haluaa tehdä koneen tarkkuudella. Joskus aiemmin olen ehkä ollut hieman kontrollifriikki. Tämän levyn johtoajatuksena oli saada jokaiseen biisin jokaiselta jotakin. – Minä rakastan ilkeää, likaista soundia. Mutta jumalauta se toimii! Hamferð on soittanut pitkään yhdessä ja miehet tuntevat toisensa hyvin. Kapnas sanoo diplomaattisesti, että hänen kanssaan oli kunnia työskennellä. Soitamme oikeasti juuri niin kuin soitamme, ja juuri se tekee Hamferðista Hamferðin. Se sopi levyn tarinaan ja tunnelmaan. Se on minulle metallin soundi! Eiväthän ihmiset rakastu metalliin siksi, että se kuulostaa siistiltä ja täydelliseltä, ainakaan toivottavasti. Bändin debyytti-ep Vilst er síðsta fet vuodelta 2010 oli hänen ensimmäinen studiotyönsä. Tällä kertaa halusimme luottaa omaan näkemykseemme ja minullakin oli riittävästi itseluottamusta. Aiemmin levysovituksia on pitänyt hiukan suoristaa keikoille, mutta nyt siitä ei tarvitse kantaa huolta. – Nykyään uskallan jo päästää irti ja luottaa siihen, että musiikki kantaa. Kapnas on nykyään studioalan ammattilainen, joka on kasvanut Hamferðin mukana. Tätä on pidetty pahana enteenä. Harvoin on tullut vastaan yhtä ilkeää soundia kuin esimerkiksi Hvõlja-kappaleessa. Hienoja asioita alkaa tapahtua, kun ihmiset päästävät irti täydellisyyden tavoittelusta. Mutta: – Tietenkin levystä tuli hiukan erilainen kuin olisin itse tehnyt. Aggressio ja dissonanssi ovat se juttu! Hamferðin edellislevyn Támsins likamin (2018) miksasi Daniel Bergstrand. Eikä meillä todellakaan ole taustanauhoja tai klikkiä keikoilla. Kapnas linjasi heti aluksi, että tämä levy tehdään kuin oikea bändi, ilman metronomia. Niinpä Kapnas päätti luottaa bändin luontaiseen ”treenikämppäsoundiin”. Nyt tiesin mihin pystymme, enkä huolehtinut liikaa siitä, onko kaikki aivan täydellistä. Kapnas kertoo muun bändin luottavan hänen soundikorvaansa ja tuotantonäkemykseensä. – Meidän ei tarvitse todistella toisillemme mitään. Ei ole mitään egojen taistelua. Yksi suosikeistani on Slipknotin nimikkolevy, joka on soitannollisesti ihan kaoottinen. – Kaikilla omilla suosikkilevyilläni on eloa ja liikettä, koska soittimet eivät ole kaiken aikaa täydellisesti synkassa ja bändit groovaavat persoonallisilla tavoilla. Siinä pitää olla eloa ja likaa ja ruhjeita. Ruhjeita musiikkiin Kapnas on ylpeä siitä, millainen luova kollektiivi Hamferðista on kasvanut. – Kun katselen bändien isoja tuotantoja klikkien ja valojen ja kaiken kanssa, mietin aina, että se on kovaa työtä. Rummut, basso, rytmikitara, liidikitara, koskettimet, laulu. tarkoittaa eräänlaista haamuilmestystä. – Olemme äänittäneet aina klikin kanssa, kuten kaikki muutkin, eli rummut ensin, sitten kitarat ja bassot, koskettimet ja viimeiseksi laulut. Aiemmilla levyillä on aika paljon raitoja, mikä on hiukan eri tavalla palkitsevaa… Tällä kertaa halusin, että soundi on koruton ja aito. Syytä onkin
Tähän ei ole vaadittu ”kuin” toistakymmentä albumia ja tuhansia keikkoja, mutta niin vain Jonne Järvelä ja kumppanit ovat saavuttaneet työvoiton muuttamatta humpan ja shamanistisuuden keitostaan liikoja. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT JAKE OWENS, PEERO LAKANEN 32. Korpiklaani on taistellut pitkän uransa aikana tiensä jopa sellaisten metallifanien sydämiin, jotka aiemmin vierastivat bändiä
Jonnen mainitsema levytystahti tarkoittaa sitä, että Korpiklaani on julkaissut albumin joka 1,7 vuosi. Muistatko vielä 2000-luvun alun. Moonsorrow, Finntroll, Ensiferum ja Turisas loivat kukin omalla tavallaan täysin jäljittelemätöntä soundia. Samaan aikaan suomalainen folk metal koki todellisen syntymänsä. – Aika moni taisi olla sitä mieltä, että eihän kukaan jaksa tällaista humppaheviä kuunnella, ja jos ulkomaille lähdetään, 33. Todistetaanpa tämä pistämällä asioita numeroiksi. Se eroaa muusta viisikosta paitsi erityisen humpahtavalla ja iloisestikin irrottelevalla musiikillaan myös siinä mielessä, että alkuajoistaan lähtien bändiä on vierastettu perisuomalaisesta soundista huolimatta juuri kotimaassaan. tullaan varmasti maitojunalla kotiin. ” M uistatko vielä” on sanapari, jolla aloitetaan loputon määrä lehtijuttuja joka vuosi. Syntyi pohjoisen folk metalin kivijalka, josta tämänkin lehden sivuille kirjoittava Markus Laakso rakensi kokonaisen kirjan nimeltä Folk Metal Big 5 (2020). – Välillä sitä joutuu itsekin ihmettelemään, miten tässä on voitu tehdä jo 14 albumia 25 vuoden aikana, Korpiklaania ja sen vuonna 1999 debyyttinsä julkaissutta esiastetta Shamania luotsannut Jonne Järvelä hämmästelee. Se ei ole koskaan kasvattanut yleisöään yhdellä kertaa räjähdysmäisesti vaan on pakertanut duunarimaisella tunnollisuudella vuodesta toiseen. Kovimmat keskustelut käytiin Suomi Finland Perkeleen ja Imperiumin foorumeilla, joilla lukemattomat käyttäjät tuomitsivat eläviä ja kuolleita metallibändejä. Tuon todellisen suomenkielisen metallin nousun aikakauden, jolloin paikalliset levy-yhtiöt kuten Spinefarm ja Firebox kukoistivat. Mainitsematta jäänyt viides Big 5 -bändi on tietenkin Korpiklaani. – Onhan näiden vuosien aikana tullut mietittyä useastikin, onko tässä kaikessa mitään järkeä, Jonne nauraa nyt. Rundeillaan pumppu on pysähtynyt vuosina 2004–2023 noin 1200 keikalle, eli 20 vuoden aikana konsertteja on tehty noin 60 vuodessa. Aika pitkään se juna on tainnut kuitenkin kulkea! Korpiklaani on yksi maamme ahkerimmista metallityöjuhdista. Lukema muuttuu yhä komeammaksi, kun muistetaan pandemiavuodet. Niin tehdään nytkin
– Joskus meiltä suomalaisilta meinaa lipsahtaa mielestä, että meillä on ihan oikeasti oma ainutlaatuinen kansanperinne, josta saa olla ylpeä. Aivan kuten syvällisemmin yhteydestämme luontoon. Ne ovat niin syvällä verissämme, ettemme aina oikein muista sitä itsekään. Hän kertoo pahoitelleensa lukemattomat kerrat suomalaiseen tapaan englanninkielen ääntämystään amerikkalaislehtien haastatteluissa. Tai kun puuhaa studiolla ja tuntuu siltä, että kaikki biisit on jo sävelletty ja kaikki tekemäni on ihan paskaa. Sitten se nuotio taas kerran syttyy. Jotain klikkasi, ja rempseä tekemisen meininki valloitti yleisön. Jonkin hilipatipippan jälkeen ei pysty menemään ihan suoraan tunnelman syvimpään päätyyn, mutta joskus pienillä täyskäännöksillä voi aiheuttaa hauskojakin hetkiä jopa sen kaikkein juroimman yleisön edessä. Nyt puhutaan kuitenkin bändistä, joka ei piilota kansallisuuttaan monumentaalisten tai romantisoitujen vertauskuvien taakse. Kaikki ne sananlaskut, riitit, loitsut, runot, uskomukset ja pakanallisuudet yltävät satojen vuosien taakse. 34. Toisinaan Suomessa korostuu yhä eräänlainen pienen maan syndrooma, jonka seurauksena tunnetaan pientä alemmuutta ja epävarmuutta. Liian suomalaista suomalaisille. Suomi ei ole ollut Korpiklaanille mikään helpoin paikka valloittaa. – Sitten heti seuraavana päivänä tajuaa, että onhan siinä ihan hirveästikin järkeä. – Tykkään yhtä paljon pitää musalla hauskaa kuin fiilistellä sillä. Niin tekee myös Korpiklaani. Jonnen mielestä folk metalia pitää pystyä tekemään niin, että yhden ja saman levyn sisällä virnistellään ensin viinapullo kädessä kaatuillen, mutta rauhoitutaan sitten metsässä nuotion äärellä ollen mahdollisimman yhtä luonnon kanssa. Korpiklaani laulaa viinanjuomisesta ja saunomisesta sellaisenaan. – En jaksa yhtään sitä ajatusta, että pitäisi jotenkin valita, onko haudanvakava vai tekeekö ihan täyttä huumorimusiikkia. – Sitten vielä vähän ”juokse sinä hummaa” sinne sekaan, niin johan alkaa suomalaisen metallinkuuntelijan mieli olla tummaa, Jonne veistelee Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemää suomalaista kansanlaulua lainaten. – Olin ennen sitä mieltä, että se on hirveää tankeroa, ja monet suomalaiset valittivat Korpiklaanista puhuttaessa samasta asiasta. Armas kotimaamme lämpeni yhtyeelle hitaasti. Tämähän on maailman parasta hommaa. Kyllähän juhlat ja riemu ovat yhtä iso osa meitä kuin arki ja melankoliakin. Eräänlainen käänne tapahtui toistakymmentä vuotta sitten, niihin aikoihin, kun Sami Perttula liittyi bändiin harmonikkoineen. Eikä me olla muutettu musiikkiamme yhtään tämän saavuttaaksemme. – Me elettiin aika pitkään sellaista aikaa, että Euroopan-kiertueella oli tuvat tuhatta henkeä täynnä, kunnes saavuttiin Kuopioon, missä oli sitten seitsemän ihmistä katsomassa, Jonne naureskelee. Erittäin suomalainen tekijä kuten Korpiklaani voikin olla monelle vaikea paikka. Suomalaiset vähän myötähäpeilivät sitä, minkä ulkomaalaiset ottivat jotenkin eksotiikan kautta, vaikka me laulettiinkin ihan alussa englanniksi. Jossain kohtaa meistä ei vain ”saanut” pitää Suomessa, ja sitten yhtäkkiä se oli kai ihan luvallista. On päiviä, kun kelailee sadannella lentokentällä, että tämä oli viimeinen kerta. Myös suomalaiset löysivät Korpiklaanin, aika monta vuotta keskieurooppalaisten jälkeen. Suomalainen voi olla suurten vastakkaisuuksien ihminen, joka hymyilee jurottaessaan, ryyppää sekä iloon että suruun ja puolustaa omiaan loppuun asti. Jopa meidän keikkojen settilistoissa on mietittävä draaman kaarta. Jenkit puolestaan vakuuttelivat, että puhun tosi hyvää englantia moniin amerikkalaisiin verrattuna, hah hah! Rallienglannista muistuttelu ei ole epätavallista. Stratovariuksen Timo Kotipelto, Nightwishin Tarja Turunen ja Sonata Arctican Tony Kakko saivat kuulla varsinkin uransa alkuaikoina kunniansa suomalaisesta aksentistaan. – Tämä on ollut työvoitto. Ajatusketju saa Jonnen hymähtämään itselleen
– Siitä ei ole kauankaan, kun hiffasin, että leikin lapsena ihan helvetisti Legoilla. Olemme tunteneet jonkinlaista alemmuutta suurvaltiota kohtaan ja pyrkineet olemaan monin tavoin kuin suuret ja mahtavat amerikkalaiset. Se kuulostaisi yhtä feikiltä kuin se, että Joulupukki puhuisi täydellistä brittienglantia. – Oon joskus kuullut puhuttavan flow-tilasta ja aina vähän hymähdellyt sille, mutta ehkä tämä on sitten just sitä. Monipuolisuutta ei ole unohdettu ja pohdiskelevuuskin on läsnä, mutta tempot ovat pääosin rivakampia kuin parilla edellisellä levyllä. Se pisti itsellekin bändiä perspektiiviin. Jylhä-levyn Leväluhta oli reggae-kokeilu, eikä koira päässyt karvoistaan siinäkään. Levyltä löytyy poikkeuksellisen monen jäsenen kädenjälkeä. Kun oli saanut vähän etäisyyttä niihin vuosiin, oli hyvä puhua asioista. Vaikkapa sinfonisessa metallissa kitarat ovat joskus mukana vain kuriositeettina. Siksipä esitettävä genre voi olla melkein mikä tahansa. – Mulle ei ole koskaan ollut tärkeää, olenko tehnyt sen kovan biisin itse vai onko sen tehnyt joku muu. Kyllä bändillä pitää soundinsa olla Rankarumpu on kuin onkin vauhdikkaimmillaan todella reipasta Korpiklaania. – Mulla on ollu lapsuudesta asti haaveena saada tällainen custom made -Jackson. Kun Markus Laakso kokosi Folk Metal Big 5 -kirjaa, Jonne huomasi ensimmäistä kertaa itsekin, että bändihän on tehnyt paljon asioita, kokenut mitä ihmeellisimpiä kommelluksia ja luonut kokonaisen oman maailmansa. Ne jutut lentävät harvinaisen nopeasti romukoppaan. Mulla saattoi karata täysin ajantaju ja touhusin kuusi tuntia kerrallaan, kunnes joku havahdutti minut todellisuuteen. Jonne arvelee ilmiön johtuneen ainakin osittain siitä, että Suomi on ihaillut pitkään Amerikkaa. Kesken lauseen Jonnen katse alkaa harhailla pitkin kotistudiotaan, ja hetkessä hän kaivaa soitinarsenaalin keskeltä sähkökitaran. Huomasin myös nopeasti, että vaikka riffit alkoivat olla rässimpiä, niin silkkaa Korpiklaaniahan ne kuitenkin olivat. – Kirjan tekeminen osui aika hyvään aikaan. Tällainen innostuminen ei ole Jonnelle epätavallista. Bändin yhteissoitto saa erityyppiset kappaleet kuulostamaan Korpiklaanilta, oli niiden tekijä kuka hyvänsä. perkele, Korpiklaaniahan se! Jonne arvelee, että se tapa, jolla hanurit ja viulut sovitetaan Korpiklaaniin, määrittää pitkälti sen soundia. Rankarummulta löytyy myös uuden viulistin Olli Vänskän sävellyksiä, esimerkiksi Saunaan-single. Tuo ei eroa mitenkään siitä, että uppoudun biisejä tehdessäni ihan täysin omiin maailmoihini. Siirryn tilaan, jossa aikaa ja paikkaa ei ole. Saunaan taas on ihan eri otteella tehty biisi ja Ollilla on aivan oma tyylinsä, mutta... – Siis mähän oon siinä mielessä ihan pikkulapsi, että joku uusi lelu saa aikaiseksi sellaisen hetken huuman. Jonnelle ei ole kuitenkaan ihan sama, mitä bändisoittimet soittavat. – Sitten kun miettii vaikka Sabatonia, niin hehän ovat tehneet melkein taidetta siitä, että ääntävät englantia tahallaan ruotsalaisen kulmikkaasti. – Tärkeintä ei ole, että kaikki on jotain hienoa ja julkaisukelpoista, vaan se että tekee juttuja, Jonne summaa. Jonne kuvailee luovan tilansa eroavan täysin siitä, millainen hän on normaalisti. Samalla haluan aina vähän sovitella esimerkiksi tekstejä omaan suuhuni sopiviksi, saada ne kuulostamaan itseltäni. Kun vihdoista viimein hankin tämän, huomasin että perkele, sehän on ihan täynnä rässiriffejä, Jonne hekottelee iloissaan. Tekstejä on Jonnen ohella kirjoittanut rumpali Samuli Mikkonen. Soittimet, vahvistimet, studiolaitteet tai jopa yksittäiset soundit saattavat inspiroida Korpiklaani-säveltäjää tekemään kokonaisia kappaleita, tai melkeinpä levyjä. Tällä metodilla syntyi Rankarummullekin roppakaupalla ideoita ja valmiimpia ”nysväilyjä”, kuten Jonne luomuksiaan kuvailee. Jonne nimeää soittimen osasyylliseksi siihen, miksi uusi Rankarumpu kuulostaa siltä kuin kuulostaa. Folk-Legoilla leikkimistä Muutama vuosi sitten Jonne pääsi toden teolla pysähtymään Korpiklaanin äärelle, eikä siihen tarvittu edes koronaa. – Musan tekeminen on ainoa paikka, jossa pääsen irti siitä kelailusta, että onnistuukohan jokin juttu tai pystynkö mä tekemään jotain tai mitenhän tämä tehtäisiin. – Uuden lelun myötä heräsi ihan hullu innostus kirjoittaa biisejä, eli kyllä mussakin taitaa asua pieni Roope Latvala sisällä. Se on yksi heidän musansa tunnistettavimmista jutuista. Mä vaan päästän irti ajattelemisesta. Se lelu on kaikki kaikessa, sillä leikitään koko ajan ja siitä ei saa tarpeekseen, kunnes siihen kyllästyy, hän nauraa. Kyllä se mun tavaramerkki siellä jossain aina piilee. Kaikki syntynyt ei näe koskaan päivänvaloa. Rankarummulla riffeillä on puolestaan iso osa kappaleiden tunnelmassa ja bändin soitolla suuri merkitys yhtälössä. Se älyttömin vimma ja kiima folk metalin ympärillä oli vähän laskussa hulluimpien vuosien jälkeen, jolloin oli Paganfestiä ja kaikkea muuta. Arjessa hänen keskittymisensä saattaa hajaantua liikaakin ja tulessa on jatkuvasti miljoona rautaa. – Me ollaan kokeiltu ihan tarkoituksella tehdä jonkun tietyn genren biisi ja katsoa, kuulostaako se Korpiklaanilta. Oon oppinut vuosien aikana paremmin siihen, että kannattaa tehdä just sitä juttua, mihin mieli ohjaa, Jonne kertoo. – Mulle on ihan päivästä kiinni, syntyykö helpommin viipyilevämpää fiilistelyä vai ihan täyttä metallihumppaa. – Mä luulen, että vaikka me tehtäisiin levy, jolle en säveltäisi itse yhtään mitään, vaan jätkät tekisi kaiken ja kävelisin vain 35. – Tavallisesti en mieti yhtään, millaista levyä ollaan milloinkin tekemässä, mutta kirjan aikoihin päätin, että Rankarumpu-levylle tarvitaan nopeampaakin rytkettä Kulkijan ja Jylhän jälkeen... Saatan jo biisiä säveltäessäni demottaa sitä ja keskittyä tuntikausia niin täysin yhteen juttuun, ettei ketään tai mitään muuta ole olemassa. Korpiklaani-soundi ei ole kuitenkaan yhdestä tai kahdesta tekijästä kiinni. Nyt kun pohtii taaksepäin, niin olisihan se kuulostanut ihan hölmöltä, jos olisin ääntänyt meidän kolmella ensimmäisellä levyllä englantia täydellisesti ja ilman mitään aksenttia. – Julkaisen melkein kaiken, mitä alan tehdä ihan tosissani sen parhaan flow-tilan kautta, mutta tunnistan kyllä nopeasti, jos jokin idea on ihan pakotettua paskaa. – Enhän mäkään mitenkään miettimällä miettinyt, miten englantia äänsin
Uransa aikana Jonne on säveltänyt Korpilaani-musiikkia yksin ja toteuttanut sitä bändin kesken. Siis samassa paikassa ja vaikka jammaillen. Tätä nykyä keskellä metsää omassa talossa kökkiminen ja säveltäminen on mukavampaa kuin kaiken kansan keskellä oleminen. – Mehän ei oikeastaan koskaan tehdä musiikkia yhdessä. Parilla kolmella viimeisimmällä levyllä en ole enää hävennyt niin paljon lauluääntäni. Nyt kun Olli on mukana kuvioissa, hän on osallistunut tuohon puoleen myös. Se on mulle tämän koko homman hauskin puoli. Laulaminen on ollut mulle aina se vaikein paikka. Näihin biiseihin keskittyessäni huomasin, että kyllä, tykkään nysvätä biisieni kanssa omissa oloissani enemmän kuin olla Wackenin päälavalla. Kiertueella meillä on aina se 15–20 ihmistä samassa bussissa, ei ole mitään hotellimajoituksia tai muuta, ja me eletään yhdessä sellaisessa sosiaalisessa kaaoksessa. Uusi jäsen on aina tuonut tuoretta virtaa Korpiklaaniin. Mä ja koko bändi ollaan saatu uutta potkua perseelle siitä, kun 36. Ja se on hyvä. Kyllä bändillä pitää olla soundinsa. Hän on tehnyt soololevyn itsekseen ja toisen porukassa. Malleja yhdistää yksi asia. – Biisinteon on oltava hauskaa. – Tuon soundin päälle olen oppinut viime vuosina jopa laulamaan sillä tavalla siedettävästi, etten pidä itseäni moniin muihin verrattuna enää ihan niin paljon paskempana kuin takavuosina taisin pitää. studioon äänittämään, sekin kuulostaisi ihan Korpiklaanilta. Tämän tiedostaminen sai mut tavallaan nauttimaan tästä levystä vielä enemmän. Vuosirenkaiden edut Jonne myöntää huomanneensa Rankarumpua tehdessään, että mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä antisosiaalisemmaksi hän on muuttunut. Se imaisee mukaansa aika nopeasti, eikä vauhti oikeastaan lopu ennen kuin rundi on ohi. – On todella kivaa, miten aktiivinen Olli on ollut. Näin kävi myös Vänskän kohdalla. – En jaksa sellaista jokapäiväistä hulabaloota ympärilläni. Turisas-yhtyeessä folk metalin riemuja viululla vingutellut Vänskä ei todellakaan ole Korpiklaanissa pelkkä rivijäsen, vaan paljon enemmän. – Siinä vaiheessa yleensä Sami [Perttula, harmonikka] nappaa biisin sovitukseen ja tuo siihen vielä folkimpaa puolta. Joko mulla tai jollakin muulla on käytännössä aina todella valmis demo, jota me lähdetään sitten sorvaamaan, Jonne paljastaa
– Se korostuu tosi paljon livenä, jolloin meidän yhteensoitto ja meininki merkkaavat kaikista eniten. – Tunnen nämä jätkät ja niiden soittotyylit niin hyvin, että tiedän jo säveltäessäni, minkälaiset sovitukset heidän pirtaansa parhaiten sopivat. Korpiklaani ei todellakaan ole mikään isojen egojen orkesteri. Siihen ei tarvita edes sanallista viestintää, kun meidän luonteet kuuluu soitossa ja näkyy kaikessa, mitä me tehdään. Tykkään ottaa oppia erilaisilta muusikoilta, jotka on viisaampia ja kyvykkäämpiä kuin minä, mutta motiivin kaiken takana on oltava yhteinen. 37. – Suurin osa muusikoista on minua lahjakkaampia. Korpiklaanissa tunne menee Jonnen mukaan kaiken muun edelle. – Meillä on ollut Tuomari Nurmion kanssa pitkään puheissa yhteislevy. Siinä sai huomata, että juttu kulkee ja yhteys oli olemassa jo siinä ryyppäillessäkin. – Tehtiin aikoinaan Soundiin isompi juttu Dumarin kanssa ja lähdettiin sen jälkeen baariin yhdessä. Hän ei oikein voisi kuvitella työskentelevänsä sellaisten muusikoiden kanssa, joille musiikki on enemmän tiedettä kuin taidetta. Tällaisten ”tekeväisten ja aktiivisten nuorten miesten”, kuten Jonne viulistia kuvailee, ohella Korpiklaaniin on tuonut pikantin lisänsä myös jatkuvuus. Puolivakava kysymys, kenen muusikon kanssa Jonnella olisi haaveissa työskennellä, etenee ihan muihin kuvioihin kuin siihen, kenet hän haluaisi vieraaksi Korpiklaanin levylle tai vaikkapa sooloalbumilleen. Tämä jos mikä olisi kiva saada päätökseen, koska se on muhinut Ukon Wacka -levystä [2011] asti. Että kaikilla äänillä on oltava pituutensa, kaikki asiat ovat vain palkkeja ja numeroita ja musiikin on oltava jotenkin... Tällaiset kohtaamiset, oli ne sitten sattumaa tai onnistuneita bändirekryjä, on sellaisia juttuja, jotka saa minut innostumaan musasta aina uudelleen. – En näe itseäni mittailemassa musiikkia jonkinlaisena matemaattisena asiana. Olli on niin innoissaan kaikesta ja osallistuu kaikkeen, Jonne kehuu. Bändin miehistöstä kitaristi Cane ja basisti Jarkko Aaltonen ovat olleet mukana 2000-luvun alkupuolelta asti ja pitäneet huolen siitä, että bändin perustukset ovat kunnossa. täydellistä, väärällä tavalla. Se on oikeastaan kesken, koska me ollaan vähän aloiteltukin sitä. Jarkon ja Canen välillä riittää jo ihan tietynlaisen katseen vaihto, jos toinen meinaa mennä vähän metsään, Jonne nauraa
Tässä kappaleessa lapsuudenkotini keittiön ikkunasta näkyy Naulinkarin saari. Tervaskannolla on biisi nimeltä Vesilahden veräjillä, ja Vesilahti on Jarkon ja minun lapsuusajan kotikunta. Korpiklaanin vaellus Rankarumpu-albumille on kulkenut vuosikymmenten läpi, eikä uutta levyä voisi olla olemassa ilman kaikkea aiempaa kokemusta. Siitä syntyi biisi ni meltä Idja. Levyyhtiö kuitenkin vaati, että englanninkielisiä biisejä piti olla prosentuaalisesti tietty määrä, joten nimesimme instru mentaalit englanniksi. Wooden Pints oli biisi, jota lähettelin aktiivisesti levyyhtiöille pitkin maailmaa ja johon itävaltalainen Napalm Records tarttui. Bändini valettua uskoa päätin jatkaa. Sieltä riittää tarinaa. Journey Man biisi kuvastaa hyvin meitä matkamiehiä. Pääsin maistamaan keikkailua ja festareita ensimmäistä kertaa myös ulkomailla. Joikailin, soitin akustista kitaraa ja paukutin noitarumpua heidän Jaktens tid levyllään [2001] ja keikoilla. Esitimme Meahcis kappaleen Levyraadissa sekä Passi ja hammasharja ja Hecumania ohjelmissa.” SHAMAN – IDJA (1999) ”Shamaani Duon loputtua olin hämilläni, miten jatkaa uraani, varsinkin kun Maaren saamelaisena ja saamenkielisenä tekstittäjänä lopetti hommat. Saatiin hyvä sopimus, ja Nukella on ollut helppo jatkaa. Shamaniaclevyn tullessa ajankohtaiseksi sain paljon apua Teemulta, Henulta [Henri Sorvali] ja Samu Ruotsalaiselta. SHAMAANI DUO – HUNKA LUNKA (1996) ”Tämä on ehkä tärkein levy urani kannalta, koska tästä kaikki alkoi nyt jo edesmenneen puolisoni Maaren Aikion kanssa. Finntrollin vaikutus kuuluu, mistä oivana esimerkkinä nimi kappale.” KORPIKLAANI – SPIRIT OF THE FOREST (2003) ”Tätä levyä lähdin tekemään kolmantena Shamanalbumina, mutta kansain välisen levysopimuksen myötä bändin nimi vaihtui Korpiklaaniksi. Sen isompaan mäntyyn vesilahtelaiset pakanat naulasivat aikoinaan kristinuskoa käännyttämään tulleen papin ja jättivät kuolemaan.” KORPIKLAANI – KORVEN KUNINGAS (2008) ”Tässä vaiheessa siirryimme Napalmilta maailman suurimmalle hevilevyyhti ölle Nuclear Blastille. Samalta pohjalta teimme albumin, jonka tuotti hyvä ja leppoisa ystävämme Roope Latvala.” SHAMAN – SHAMANIAC (2002) ”Ennen tätä levyä liityin Teemu ’Somnium’ Raimorannan myötä Finntroll yhtyeeseen. Jonne Järvelä muistelee albuminmuotoisia askelmerkkejä bändin matkan varrelta ja nostaa jokaiselta levyltä esiin yhden itselleen merkittävän kappaleen. Siellä ei ollut bäkkärillä suih kua, mutta basistimme Jarkon onneksi satoi niin paljon, että keikkabussin etukulmasta valui valtoimenaan vettä, jolla pystyi peseytymään mukavasti kaiken kansan katseltavana. Shamaani Duo oli täysin akustinen yhtye, mutta nyt halusin väkevämpää lähestymistapaa. Samasta biisistä tehtiin naapu rinjäbän opiskelujen lopputyönä huokea musiikkivideo. Kun kysyin, eivätkö fanien katseet haittaa toimi tusta, Jarkko vastasi, että markkinointi kannattaa aina.” KORPIKLAANI – TERVASKANTO (2007) ”Tällä levyllä alkoi olla enemmän suomenkielisiä kappaleita, jotka on minulle paljon helpompia laulella. Levyn myötä pääsimme esiintymään valtakunnanverkkoon niin radiossa kuin televisiossa, aikana jona tvnäkyvyys oli ihan eri levelillä kuin nykyään. Se on niin hupaisa, että siitä on kehkeytynyt jopa pienimuotoinen meemi.” KORPIKLAANI – VOICE OF WILDERNESS (2005) ”Tämä on vahva levy, jonka biisejä on settilistassa vieläkin. Sen biisin fanit toivovat aina ko vasti kuulevansa.” KORPIKLAANI – TALES ALONG THIS ROAD (2006) ”Happy Little Boozer on muodostunut niin vahvaksi keikkasuosikiksi, että meidän merkkamyyjä sai bändin kolmannella PohjoisAmerikankiertueella Springfieldissä turpaansa, kun sitä ei soitettu
Harmajavideon tekeminen oli haastavaa, koska se on kuvattu kokonaisuudessaan kylmässä vedessä. Aina välillä häntä tuurannut Olli Vänskä otti viuluvastuun ja alkoi reippaana poi kana puuhata myös kaikkea muuta, kuten Saunaankappaleen. Pelkästään sen videon Youtube katsojamäärä on yli 42 miljoonaa. Vodkaa on striimattu, kuunneltu ja katseltu satoja miljoonia kertoja. Rankarumpu on ehdottomasti paras levymme, ja näin on mukava sanoa, koska tähän ei liity minkäänlaista markkinoinnillista takaajatusta.”. Meillä oli myös hauska uusi tapa säveltää: Samulilla oli Verikoirabiisiin valmiina rummut, joiden päälle sävelsin kaiken muun.” KORPIKLAANI – RANKARUMPU (2024) ”Uudistuimme taas, kun viulisti Tuomas Rounakari huomasi pandemian myötä, että jatkuva maailmalla kiertäminen ei ollutkaan hänen juttunsa. Soolobändissäni soittaa myös Wabanagheimoon kuuluva Yovan Nagwetch. Hän tuli jo demovai heessa istumaan tuntikausiksi kanssani studiolle. Keikkoja oli vähän vaikea järjestää, koska bändissä oli yksitoista jäsentä ja monet olivat kiireisiä muissa yhtyeis sään. Tältä levyltä haluaisin nostaa Kipumyllybiisin, joka on pon nahtanut settilistaamme aina silloin tällöin omalla erikoisella olemuksellaan.” KORPIKLAANI – KARKELO (2009) ”Tältä levyltä on pakko nostaa Vodka, joka on ylivoimaisesti suosituin biisimme. Itse en kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta eräs valveutunut fani lähetti viestiä ja kysyi, oliko se tarkoitettu juuri niin. Ostin kirpputorilta vanhan har monin, joka roudattiin metsään Amorphisista tutun Sande Kallion soitetta vaksi. Tätä ei uskalla jättää keikoilla soittamatta, ettei tule pataan.” KORPIKLAANI – UKON WACKA (2011) ”Nimikappaleessa kanssani laulaa iso esikuvani Tuomari Nurmio. Onnistuneena nostona biisi Kallohongassa kotini.” KORPIKLAANI – KULKIJA (2018) ”Tunnelmaltaan rauhallisin Korpiklaanilevy. Oravat tykkäsivät Yovanista ja laskeutuivat alas puusta ihmettelemään meininkiä.” KORPIKLAANI – NOITA (2015) ”Viinamäen mies kappale kertoo meistä ja meidän keikkameiningistä, vaikka välillä vähän kiertoilmaisuin – tosin myös täysin suoraan: biisiin on tallentunut entisen rumpalimme erikoisosaaminen sammua pystyjaloin. Punaisena lankana on kul kuriteema, ja kyseessä on 'kertovin' levymme. aina näihin päiviin asti, koska kaikki on sujunut mukavan leppoisasti. Se oli vain hassu vahinko. Keltasirkku lensi harmonin päälle ja jäi katsomaan toviksi, kun Sande tunnelmoi. Nuclear Blast on aina luottanut meihin eikä ole koskaan puuttunut taiteelliseen nä kemykseemme. Oli mie letön fiilis, kun herra Nurmio osallistui myös keikoillemme levyn tiimoilta. Soitimme myös Nurmion biisejä Korpiklaanille sovitettuina ja aloimme ide oida yhteislevyä, joka on vielä kesken.” KORPIKLAANI – MANALA (2012) ”Tältä levyltä videoksikin taltioitui biisi Rauta, jolla kuulemma laulan sanan ’iske’ tasan sata kertaa. ’Johanssonkin koisaa, mutta jalat kantaa vaan.’” JONNE – KALLOHONKA (2017) ”Tämä on ison bändin levy niin hyvässä kuin vähän myös pahassa. Manala julkaistiin kokonaisuudessaan myös englannin kielellä, mutta lontoonmurteella toteutetut biisit eivät ole pärjänneet kuun teluluvuissa lähellekään niin hyvin kuin suomenkieliset.” JONNE – JONNE (2014) ”Tältä levyltä haluaisin nostaa Metsään on iäksi mieli kappaleen, jonka videon kuvauksissa luonto tuli luoksemme. Ehkä juuri sen takia Karkelo on myös myydyin levymme. Tuntuu, että pakka vähän levisi, koska ideoita ja mielipiteitä alkoi olla vähän liiaksi ja hukkasin oman visioni siinä melskeessä. Kuvaukset piti tehdä vartin jaksoissa, koska meidän oli päästävä jatkuvasti saunaan lämmittelemään.” KORPIKLAANI – JYLHÄ (2021) ”Toimintatapamme muuttui paljon, koska uusi rumpalimme Samuli Mikkonen otti osaa levyn esituotantoon ja sovituksiin. Sävelsin suurimman osa biiseis tä nailonkielisellä kitaralla ja sorminäppäilytyylillä. Jokunen keikka saatiin tästä huolimatta tehtyä
Äitini sanoi Esalle, että meepä Tanelin huoneeseen, hän on soittomiehiä ja kiinnostunut kitaroinnista. – Terve. Pulliainen seurusteli silloin serkkutyttöni kanssa ja he olivat viettämässä iltaa meillä. Tässäpä siis mies, joka on tehnyt ja nähnyt. – Kyllä se lähti jo aikaisemmin, nyt kun tätä olen viime aikoina muistellut. Äidin ihmetykseksi Tanelin huoneesta alkoi kuulua Slayerin ja Bathoryn riffejä. Toisessa mummolassa oli sellanen arkaainen halpiskosketinsoitin rumpukoneella. Tuomittuna kulkemaan Ensimmäisestä kahdeksasta vuodestaan suurimman osan Jarva vietti Italiassa, koska arkeologi-isän työt olivat saapasmaassa. Sitä mökää oli vaan ihan huikeeta tehdä. – Saan kiittää Esa Pulliaista siitä, että oon saanut ensimmäisen sähkökitarani. Päätä myöten tatuoitu herrasmies paiskaa tulijalle kättä. Mulla oli vaan sellainen kusinen Landola, missä oli helvetin paksut teräskielet. Y stävänpäivän yönä mereltä on puskenut lunta rannikolle oikein huolellisesti. Antaa pioneerin itse kertoa, minne. Mutta nyt ei leikitä, nyt jutellaan. Jossain vaiheessa se sano: ”Ei tätä saa vireeseen. Jarva on toiminut mittavan siivun elämästään tatuointitaiteilijana. Ja kitara soi, yhä kireämmin. TEKSTI TOMI POHTO KUVAT TUUKKA KOSKI PÖLKYLLÄ Kuriton kulkuri 40. Mummolassa polkuharmonia polkiessa halusin vaan saada ääntä ulos, löytää jotain järkevän kuulosta niistä. Vakavammin soittohommat alkoivat Sentencedissä, sitten kuvioihin tuli basistin pesti uransa vimmaiseen kiitoon kiihdyttäneessä Impaled Nazarenessa. Suomen ja Italian väliä matkattiin perheen kanssa 16-vuotiaaksi Vuoden kuluttua viisikymppisiään juhliva Taneli Jarva on monen mielessä ensisijaisesti se alkuperäinen Sentenced-ukko. Risteyskohdassa oli pakko valita polku, ja suoran janan sijaan tie haarautui moneen suuntaan. Mutta peloton toimittajanne suuntaa lippa ojossa kohti eteläsuomalaista pikkukaupunkia tavoitteenaan jututtaa erästä tämän maan äärimetallin pioneeria. Vakavampaan musiikintekemiseen lähtösysäyksen antoi yllättävä taho. Polje toi paska hankeen ja sano mutsilles, että ostaa sulle oikeen skeban!” Seuraavalla viikolla mä täytin 15 vuotta ja sain ensimmäisen sähkökitarani lahjaksi. Heillä on kovasti asiaa uudelle tuttavuudelle, ja neljä vetistä mantelisilmää tuijottaa vetoavasti vaatien leikkimään. Pulliainen tuli sinne pienissään, väänteli potikoita ja ähisi ja kähisi. – Johonkin se johti. Musiikinkuuntelun suhteen mania lähti Iron Maidenin Killersistä, kun mä olin kahdeksanvuotias. Pistettiin alulle omaehtoinen The Black League, Motörheadin henkeä kumartava Poison Whisky, pompoteltiin alataajuuksia doomaavassa Friends of Hellissä ja protokuolettavassa Diavolosissa. Sori vaan, pikkuheput. Mutta saiko kaikki alkunsa heavy metalista. Aikani haahuiltuani osoite löytyy ja oven tulee avaamaan levynkansista tuttu hahmo, Taneli Jarva, 49. Joulun ja uuden vuoden välillä 1989 Agentsilla oli keikka Oulussa. Suomi lakkoilee ja maailma on miltei radaltaan. Jarva kiteyttää lopputuleman vaatimattomaan sävyyn. Viimeisimpänä muttei suinkaan vähäisimpänä uuden levynsä Post Festumin julkaisi rehellisen raaka ja akustisvoittoinen T. Sisälle siirryttyämme saapunutta tervehtimään kiiruhtaa Jarvan kaksi sileäkarvaista mäyräkoiraa, Mefisto ja Rusina. Tane. Jarva and the Dark Place. Tästäkin aiheesta voisi jutella vaikka millä mitalla, mutta nyt on tarkoitus käydä läpi eteläsuomalaistuneen oululaisen pitkää ja monipuolista musiikillista uraa
41
Mutta niinhän tää kuvio menee: Paul Di’Anno on Iron Maidenin eka laulaja ja Bon Scott AC/DC:n. Mutta mä ajattelin, että Impaledista lähteminen tavallaan helpottaisi taakkaa sen verran, että olisin pystynyt jatkamaan Sentencedissä. Se ei ollut koskaan mun instrumentti, se ei ikinä mennyt sitä Bathoryn riffiä pidemmälle. Ei ollut rasitetta yrittää saada mitään Metallica-soundia, koska sitä ei oltu hakemassakaan.. – Vaikka studiolla oli käynyt hcja perinnehevibändit meitä ennenkin, käsittääkseni Sentenced ja Impaled olivat studion ensimmäiset nopeammat ja raskaammat yhtyeet. Samaan aikaan Jarva bassotteli Impaled Nazarenessa, jossa hän vaikutti kitaristi Jarno Anttilan kanssa ”hired hands -pohjalta”, kuten mies itse asian muotoilee. Jarvalla on tähän näkemys. Kyllä mä kateellisena seurasin molempien bändien tekemisiä. Tico Tico -levythän ei kuulosta samalta. Oltiin ensimmäistä kertaa ammatillisessa tilanteessa, jossa oli aika miettiä seuraavia siirtoja. Sillä ei ollut mitään templatea Morrisoundilta tai Sunlightilta. Mukavaan, sujuvaan ja onnistuneeseen maailmalla kiertämiseen eivät sovellu mieltä nakertavat henkilökohtaisen elämän kitkat. Tuohon aikaan Bossin HM2-pedaali oli kova sana. Näiden aikojen Kemi–Oulu-akseli tarjosi kovan kattauksen äärimmäisen tiukkaa ja lahjakkaasti toteutettua deathja black metalia. Eikä tiedetty koko pedaalista. En nyt sanoisi, että siinä oli lahjakkuutta, mutta pirunmoista asennetta ainakin. – Se rassas ainakin vuoden verran aika vitusti. Jarvalle kolmen kiertueen rumbaa kesti vuoden verran. Lokakuussa 1991 yhtye suuntasi pohjoiseen Tico Tico -studiolle äänittämään debyyttinsä Shadows of the Pastin. Jos oltais tiedetty, ehkä se oltais sinne ruuvattu. – Eihän meillä kellään ollut sitä. Tuli kiire, sillä kuukautta ennen ensimmäisen albuminsa äänittämistä 16-vuotias Tane oli yhtäkkiä Sentencedin basisti soittamatta koskaan aiemmin koko instrumenttia. – Oli se teinipojalle yhenlainen tulikaste. Se oli niitä ratkaisuja, joita pöljä pojankloppi tekee turhan impulsiivisella otteella. – En vaan pystynyt jatkamaan sillä tiellä. PÖ LK YL LÄ asti, kunnes bändihommat alkoivat viedä 1990-luvun taitteessa mukanaan. – Lastentauteja, jotka olisi voinut ratkaista kypsemmin, jos olisi ollut kypsempi. Maisemien lisäksi vaihtui instrumentti. Mutta uusien juttujen yhteydessä en ole halunnut alleviivata näitä sen koommin. Joten se ruuvasi soundit sen kuuloisiksi, miten se ajatteli, että niiden pitäisi toimia. Ahtin vahvuus oli, ettei sillä ollut mitään käsitystä, mitä me oltiin tekemässä. Luttisen Kimmo oli hyvä biisintekijä. Jarva näkee, että ”Impukat” oli aina Luttisen veljesten, Mikan ja Kimmon, bändi. En mä meistä muista tiedä… me osuttiin oikeeseen paikkaan oikeeseen aikaan. Vai juuri siitä johtuen. Nykymittapuulla voisin pitää parikymppistä itteäni nuorena alkoholistina. Mutta onko sellaista oikeastaan olemassa. Kun tämän laittaa kontekstiin, siis miten helvetin nuoria me oltiin… se on aika absurdia. Temelä [Tenkula] ei ole tähän sanomassa mitään, Lopakka [Sami, kitara] osais varmasti kertoa. Lujat perustat oli toki valettu jo hardcore-retkue Terveiden Käsien ja thrash-pumppu Faff-Beyn toimesta, kuten Jarva muistuttaa. Riittävän avoin, humppataustastaan huolimatta. Mutta onneksi sitä ei ollut. Tomppa teki pienlehteä ja sai kytkytettyä minut kirjottamaan sanotuksia bändille. Tai ikävää, päivästä riippuen. Muut olivat mukana vapaamatkustajina pitämässä hauskaa. Mä olin piirrellyt bändille jotain flyereitä, ja Miika [Tenkula, kitara] oli mun pikkuserkku. Tie vei, tie opetti Sentencedin Amok-albumi vei nuoret miehet maailmalle. Ahti oli meille onnenkantamoinen. Jarvalla sen hetkistä elämää hankaloitti vaikea tilanne tyttöystävän kanssa. Mulla oli niin sekava siviilielämä, ja tietenkin alkoholiakin kului jonkin verran. Näissä bändeissä vietin musiikkiurani ensimmäiset viisi vuotta, 16-vuotiaasta 21-vuotiaaksi. Mutta niin ei käynyt. Te ette sitten lähteneet tähän kelkkaan. Ne tiesivät, että mä rämpytän kitaraa. Siihen aikaan siis modernimpaa metallisuuntausta. Molemmilla bändeillä on ollut pitkät urat mun jälkeenkin. Siksi siitä tuli käsite: homma keksittiin sitä mukaan, kun mentiin. Kun loota yhdistettiin nupit kaakkoon käännettyyn vahvariin, saatiin aikaan niin sanottu ruotsisoundi. Kyllä sitä lahjakkuuttakin taisi olla ripaus… – Tenkulan Miikalla toki. North from Heren [1993] sessioissa täytin 18, ja kun Amok tuli pihalle 3.1.1995, täytin seuraavana päivänä 20. Ehkä se aiheutti jonkinlaista masentuneisuutta, vähintäänkin. – Ymmärrän, että mut muistetaan näistä asioista, ja hyvä että muistetaan jostain. En sano muuta. Kemissä studiotaan pyörittävä Ahti Kortelainen on ruuvannut niin monen merkkilevyn äänet sen verran sopivasti kohdilleen, että jo varhaisessa vaiheessa puhuttiin ”Tico Tico -soundista”. – Reilun kolmen vuosikymmenen jälkeen täytyy ihmetellä, miten siinä sellanen keskittymä olikin. Me ei tosin tunnettu, mutta meillä oli yhteinen serkku Tomppa, jonka kanssa mulla oli omia soittohommia. – Basso oli pakko löytää siinä vaiheessa, kun Sentenced halusi mut basistiksi. Taneli kuvaa lähtöpäätöstä hyvin kivuliaaksi. Sitten vastaan iskivät oman elämän kylmät realiteetit. – Ehkä just siksi
Se mahdollisti sen, että Liigan kanssa tehtiin sellaisia musiikillisia ratkaisuja kuin mieleen juolahti. Sekin oli osaltaan peiliin katsomisen paikka. Se eka lämmittelyilta meni hyvin, mutta kun oltiin vedetty Laihialan [Ville, Sentencedin myöhempi laulaja] kanssa viinaa aamuyhdeksään, punnittiin kumpi meistä on ammattilainen ja kummalla taas krapula yllätti esiintyjän. Mutta kyllä se on niin, että kun juna on mennyt, sitä ei saa enää kiinni. Pikkupoikien kuviteltu vastakkainasettelu, Jarva naurahtaa leppoisasti. – Motörhead-vaikutteet olivat ihan tietoinen valinta. – Sen tiesin kyllä, että Maiken [Valanne, Faff-Beystä ja Terveistä Käsistäkin tuttu kitaristi] kanssa haluan tehdä jotain sen jälkeenkin. Kyseessä oli todellinen kotimaisen äärimetallin superjengi. Seuraava askel oli yksinkertaistaa asioita ja pistää pystyyn voimatrio Poison Whisky. Ehkä ne ratkaisut mahdollisti sen, etten mä polttanut kynttilääni loppuun jo varhaisessa vaiheessa. Silloin aikoinaan se ei kiinnostanut ketään. Pumppu pantiin tulille kera Impaled-kannuttaja Kimmo ”Sir” Luttisen vuonna 1997, ja debyytti Ichor julkaistiin Spinefarmin toimesta syyskuussa 2000. Mun oli vaan pakko todeta, etten löytänyt minkäänlaista inspiraatiota jatkaa sitä. Mutta enemmän vitutti se, kun näki Lehtosaaren Janin esittelevän valokuvia, joissa se on koalakarhu sylissä jossain Uudessa-Seelannissa Impukoitten kiertueella. Mutta hetkinen. Vuonna 2004 nimittäin koettiin yhden levyn mittainen erikoistapaus. Selkeästikin meillä entisillä deathmetallisteilla oli palo saattaa loppuun jotain mikä jäi kesken. Lemmyjä oli vain yksi. The Black League laskettiin multiin viiden albumin jälkeen syksyllä 2014. Porukka totteli nimeä Chaosbreed ja julkaisi albumin nimeltä Brutal. Kun Lemmystä aika jätti, oli tarve lähteä kunnioittamaan mestarin lähestymistapaa musiikillisesti. – Aika jurrinen. Pitäisi lähteä. – Tutustuin näihin hahmoihin paremmin, kun muutin Helsinkiin vuonna 2001. Hän tuumii koiraa silitellessään, että syy-seuraussuhteet näkee nyt selkeämmin. Mutta jotkut tykkää. Kaaoksen siemenet Kelataan kymmenkunta vuotta taaksepäin. Jarva oli vetänyt hetken happea ja palasi tositoimiin uuden yhtyeensä The Black Leaguen kanssa. Valinnoista, jotka joskus tuntuivat vaikeilta, myöhemmin jopa vääriltä, osaa olla kiitollinen. Mä kävin vetämässä pari biisiä, Oppu oli bassossa ja Alexi Laiho vieraili. Kun on tultu siihen pisteeseen, etteivät pienet korjausliikkeet nosta mihinkään uuteen kukoistukseen, on ymmärrettävä pistää homma pakettiin. Mistään kaupallisesta menestyksestä ei ollut puhettakaan. Sen vuoksi olen voinut tehdä aina ihan mitä haluan, musiikillisesti ja muutenkin.” Sentenced nousi listoille saavuttaen suurempaa menestystä melodisemman ja kaupallisemman linjansa ansiosta. Lemmy Kilmister oli meille kaikille kuolematon hahmo, rockin elävä ja hengittävä ilmentymä. Mutta niin vain kolkko lautturi saapui Hollywoodiin ja talutti vanhan kapteenin matkaajaksi tuonelan paatille. Helvetin ystävistä omaan ääneen Viimeisen parikymmentä vuotta Taneli Jarvalla on pitänyt haipakkaa niin tatuointihommien kuin eri bändiprojektien tiimoilta. Muuten lähti! HM2:kin kävi kuumana. Mutta juuri tämä on hienoa. Mä jotenkin kuvittelin, että voin jatkaa uran kehityksen kannalta siitä mihin jäin. 2000-luvulle mentäessä tultiin kuitenkin sen verran erilaiseen maailmaan, ettei se vaan lähtenyt lentoon omien eikä levy-yhtiön odotusten mukaisesti. Toinen lattialla jutustavista mäyräkoirista hyppää Jarvan syliin. Mutta ei huolta, paluuta ei ole luvassa. Mä yritinkin tuoda siihen omalta osaltani vähän Autopsya. Anomalioita ja myrkkyviskiä Vuosituhannen vaihteessa Suomessa koettiin Nightwishin ja Children of Bodomin johtamana todellinen uuden sukupolven metallibändien hyökyaalto. Seuraavana vuonna oli luvassa vanhan bändisi kuoppajaiset, kun Sentenced soitti viimeisen keikkansa kotikonnuillaan Oulussa. Yksi porukoista on doom-bändi Friends of Hell, joka julkaisi samannimisen debyyttinsä pari vuotta sitten. – On hauskaa, että sitäkin levyä aletaan pitää nyt jossain arvossa, klassikkona ja kulttilevynä. En ole itte kattonu enkä kuunnellut sitä levyä. Katotaan sitten, kun julkaisusta on 30 vuotta. Nehän kiersi Japanit ja Meksikot silloin kanssa, ja kyllä se vähän pisti miettimään valintojaan. – Totta kai se söi miestä, kun ajatteli, että siinä ois voinut olla mukana ite. – Mä luulen, että siinä oli kyse pohjoisen peräkylän junttien asenteesta ”stadilaisia isottelijoita” kohtaan. Kitaroita kurittivat Amorphisin Esa Holopainen ja Moonsorrow’n Marko Tarvonen, näkemyksekkäät rummut paukutti musiikkijournalistina tunnettu Nalle Österman, bassossa oli Amojen Oppu Laine ja laulut hoiteli himaan Taneli Jarva. Tietenkään sitä ei voi verrata lähimmäisen kuolemaan, mutta enemmän se vaikutti kuin yhdenkään muun julkisuuden henkilön kuolema, ennen tai jälkeen. – Joku sanoikin, että onpa helvetin harhaanjohtavaa, että suomalaiset tekevät näin ruotsalaiselta kuulostavaa death metalia. Ehkä välillä vähän liikaakin, mentiin äkkiväärästi rockin suuntaan. Millainen kokemus se oli. Jälleen kerran: koska ei ollut menestyksen taakkaa harteillaan, ei tarvinnut miellyttää ketään muuta kuin itseään. Lemmy oli vakio lapsesta asti, ja kun yksi aamu herää ja tätä hahmoa ei enää ole, se veti oikeasti vakavaksi. Uudet tulokkaat lensivät kovaa ja korkealla – etenkin, kun verrataan pioneerien silloisiin tekemisiin. Uutta levyä pukkaa huhtikuun alussa. Kyllä se on vahvimpia levyjä, joilla mä olen ollut mukana. Kun studioon laitetaan nuoria miehiä vailla minkäänlaista itsekritiikkiä ja joku maksaa viulut, syntyy tällaisia anomalioita. Eikös teillä ollut Sentencedin ja Amorphisin välillä jonkinlainen kilpailuasetelma silloin alkuvuosina. – Se, että mä jätin nuo molemmat bändit niin varhaisessa vaiheessa, pelasti mut suosiolta. Kyseessä olivat vuosikymmenen ja viiden albumin mittaisen matkan alkuaskeleet. – Mun nähdäkseni jokaisella bändillä on elinkaari. – Nyt ne käyvät absoluuttisesti järkeen, kokonaismatkaa ajatellen. Mulla niin oli Shadowsin jälkeen, ja uskoisin, että sama mielenlaatu oli muillakin. Lemmyn poismeno joulukuussa 2015 oli iso kolaus koko rockmusiikkia seuraavalle maailmalle, niin myös Taneli Jarvalle. Eikä tässä puhuta mistään musiikillisista erimielisyyksistä, mulla ei ole koskaan ollut soittokaverien kanssa ongelmia. – Sai olla tyytyväinen, että pääsi edes tekemään levyjä. Death metalin tekeminen about kolmikymppisenä lähti Chuck Schuldinerin muistokeikalta. ”Se, että mä jätin Sentencedin ja Impaledin niin varhaisessa vaiheessa, pelasti mut suosiolta. 43. Saattoi siirtyä seuraavaan hommaan. Mutta se oli oma valinta silloin. Sen vuoksi olen voinut tehdä aina ihan mitä haluan, musiikillisesti ja muutenkin
– Bändin pääpiru on Tas Danazoglou, entinen Electric Wizardin basisti. Onko tässä sooloyhtyeesi. Jossain vaiheessa tuli puhetta, että meidän pitää tehdä musiikkia yhdessä. – Tekstejä on roppakaupalla, ja Hassisella biisiaihioita. Joskus viisi vuotta sitten alkoi tuntua, että mies on tullut siihen ikään, että voi alkaa kertoa omaa tarinaansa ilman desibelimassaa, öyhötystä ja pullistelua siinä ympärillä. – Olin odottavalla kannalla, minkälaista mielenkiintoa tämä herättää. Musta tästä on hippeily aika kaukana. Se oli ajanut mulle siihen saakka sisustuselementin virkaa, Jarva sanoo ja vinkkaa seinällä roikkuvan meksikolaistyylisesti koristellun akkarin suuntaan. Se kun poikkeaa merkittävästi siitä, mitä mä olen aiemmin tehnyt. Covereista oli lyhyt askel lähteä tekemään omaa materiaalia samalla alustalla. Mulla ei ole riittänyt siihen kilometrit. Tämä on produktio, jota mä tulen jatkamaan musiikillisen matkani loppuajan – kaiken muun hölmöilyn ohessa, Jarva virnistää. Tai tulkinnan rikkaus. Jarva and the Dark Place -yhtyeen helmikuussa julkaistulla Post Festum -levyllä. – Levy ei tietenkään ole päiväkirja, fiktiivistä kertojanääntä ei pidä sekoittaa esittäjän ääneen. Tässä ajassa ja iässä mun luonnollinen, oikea ääneni on tässä. Vastaanotto on ollut kannustava. – Tutustuin biisintekemiseen yksinkertaisimman kautta. Jarvan oma ääni yllätti T. – Musta on tuntunut, ettei se rehellisyys, raakuus ja emotionaalinen suoruus ole ollut mun saavutettavissa. Kun on tultu siihen pisteeseen, etteivät pienet korjausliikkeet nosta mihinkään uuteen kukoistukseen, on ymmärrettävä pistää homma pakettiin.” 44. – Miehen tulkinta on hyvin erilaista kuin voisi odottaa. Ensimmäinen yhteinen projekti, missä mä olin mukana, oli Diavolos-niminen proto-death-bändi. Tiedostot vaihtoivat omistajaa ja Taneli soitti bassot tuleva levylle. Polte uusien biisien tekemiseen on kuulemma kova. Uudeksi laulajaksi tuli Nifelheimin Per ”Hellbutcher” Gustavsson. Jotkut vanhat kaverit eivät ole ymmärtäneet tätä ja tituleeranneet sitä ”Jarvan hippeilyksi”. Hynninen jättäytyi pois omien hommiensa vuoksi, mutta Tas päätti jatkaa doomailua. Sillä on vahva, kuulas heavy metal -ääni. Mies jatkaa, ettei ole kokenut vastaavaa löytämisen riemua sitten metallimusiikin soittamisen opettelun. Mutta kyllä se aika pitkälle pohjautuu matkaan, mitä mä olen tässä käynyt. Huomasin, että kaikki mun suosikkibiisit menee samoista soinnuista, ne vaihtaa vaan paikkaa. Jarva kertoo olleensa ”rauhallisemman musiikin ystävä” jo alta parikymppisestä ja mainitsee kunnioittavansa vaikkapa amerikkalaisen laulaja-lauluntekijän Fred Neilin (1936–2001) tekemisiä suuresti. Jatkoa on luvassa, Jarva lupaa. Kappaleet ovat henkilökohtaisen ja rehellisen kuuloisia, paikoin jopa herkkiä ja emotionaalisesti raakoja. Eikös se näin ole, että ruokakin on parempaa tuoreena kuin tölkitettynä. Soitimme ensin duokeikkoja ja covereita, muun muassa Cohenia, Nick Caveä ja Mark Lanegania. Niistä saa aikaiseksi melkein mitä vain. Siihen elämänkokemukseen ja tietotaitoon, mitä musiikintekemisestä on tarttunut. Vaikka tässä ei ole mitään metallielementtejä, mä käytän hyödykseni kaiken sen, mitä olen sillä matkalla oppinut. – Ihan täysin. Miehen syvä baritoni tulkitsee tummasävyiset akustiset alt country -kappaleet täynnä sydänverta ja niin, että levyä on pakko pysähtyä kuuntelemaan. Tällainen musiikin aikaansaama vaikutus on näinä hektisinä internetaikoina harvinainen. Onhan albumin äänittämisestä jo kaksi vuotta. Friends of Hellin debyytillä lauloi Revered Bizarresta parhaiten tunnettu Sami ”Albert” Hynninen, joten porukka oli puoliksi suomalainen. ”Mun nähdäkseni jokaisella bändillä on elinkaari. – Kyseessä on kollaboraatio minun ja Sami Hassisen [kitara] välillä, materiaali on syntynyt 2018. Tämä vaihe jäi varhaisnuoruudestani välistä. Uusi alku siinä mielessä, etten minäkään ollut akustista soitellut. Levy on kuin tehty livetilannetta varten. Hän on pitkän linjan tatuoija ja niissä kuvioissa eräänlainen esikuva meikäläisellekin. – Ei niin voi sanoa. Se kantaa mun nimeä, koska mä olen solisti, Jarva täsmentää
Nimibiisin ohella eniten Ludichristista muistuttavan Outta Timen narkkarikaverin sivuluisua luotaava aihe on selkeästi levyn vakavamielisin. Rotaatiota ne silti saivat, ja onhan Don’t Call Me Dude kaikessa kollaasimaisuudessaan ihan mainio ralli. Videobiisit ovat kestäneet aikaa heikoimmin, mutta ne nos tavat edelleen riemastuttavia muistoja aikakaudelta, jolloin silkkaa pöljyyttäkin arvostettiin. Scatterbrain on pysynyt haudassa, mutta Ludichrist on soitellut viime vuosinakin. Nyt meno pysyy peukkubassoineen ja synatorvi neen Faith No Moren ja Infectious Groovesin tyyppisenä funk metallisena vaihtoehtoremellyksenä. Älyllinen mutta mata laotsainen huumori puree toki ikuiseen yläasteikäiseen aina. Levyn videot tehtiin selkeimmistä hassuttelubiiseistä, eeppisesti doowopista kantrin ja bluesin kautta thrashiin ja räppiin mul juvasta Don’t Call Me Dudesta sekä alle kolmessa minuutissa ainakin 14 biisiviittausta sisältävästä Down with the Shipistä. CROSSOVER thrash bändi Ludichrist korjasi kahden albumin jälkeen kokoonpanoaan ja vaihtoi levyyhtiön toiveesta nimensä Scatterbrainiksi. Mullikuoro tukee sanomaa jylhästi mölähdellen. ERITTÄIN kovatasoisista muusikoista koostunut yhtye oli tietyllä tapaa aikansa kuva. Rutkasti kulmia sisältävä, tahtilajeilla ja tempoilla leikittelevä nimikappale on jopa progressiivinen, ja siinä kuuluu tyypillisiä mullikuoroja myöten selkeä crossover metal tausta. Tosin, kuten yksi kommentoijista arvelee, bändin breikkaaminen saattoi tyssätä siihen, että se teki videot kamalimmista biiseistään. Monimuotohassuttelua ja mullikuoro SCATTERBRAIN Here Comes Trouble IN-EFFECT 1990 TEKSTI KIMMO K. Tavallaan se laittoi läskiksi soiton ja biisin kirjoittamisen suhteen, mutta riemulla ja itsetietoisen ironisesti. Muusikkouspuoltaan bändi esittelee selkeimmin levyn toisella coverilla Sonata #3:llä. 46. Nuclear Assault ukko John Connellyn leimallisella ääntelyllään sulostuttama Goodbye Freedom, Hello Mom käsittelee sensuu ria ja holhousyhteiskuntaa. Mullikuoro hönkii mukana. Tämä onkin bändin ulosannissa keskeistä: loistavat soittotaidot mahdollistavat todella rennon musiikillisen ilottelun, josta Scatterbrain ottaa ilon irti surutta. That’s That puolestaan esittelee bändin funkympaa puolta, jota yhtye hyödynsi kakkoslevyllään Scamboogeryllä (1991) enemmänkin. Samalla ulosannin sävy muuttui aggressiivisesta hauskemmaksi, joskin pohjavireessä oli samaa hardcoren terä vyyttä, nokkeluutta ja arvaamattomuutta. Scatterbrain jatkoi uraansa hiukan laimeammalla kakkoslevyllä ja yhdellä ep:llä (Mundus Intellectualis, 1994), jolle se teki Down with the Shipistä nihkeän päivitetyn version uusin biisiviittauksin. HÖPÖILYTEEMOJEN ohessa bändi kommentoi aitojakin asioita. Mr Johnson and the Juice Crew on punksävyinen rykäisy, joka luiskahtaa keskivaiheella old school räpiksi. Rytisevä kipale on nasakoiden riffien ja tuplabasarimyllyttelyn ansiosta levyn metallisimmasta päästä. KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Amerikkalainen Scatterbrain teki moniulotteista metallia, joka iskee ainakin ikuisiin yläasteikäisiin. Scatterbrainin debyytti Here Comes Trouble on erittäin moniulotteinen albumi. Kyseessä on ansiokas pikametalliversio Mozartin pianosonaatista vuodelta 1795. Here Comes Trouble on varmasti monelle tuoreelle korva parille jotakin outoa ja ihmeellistä, eikä hassuttelu välttämättä uppoa ollenkaan. Bändin vekkuli soittotatsi on läsnä siinäkin, vaik ka hiukan Suicidal Tendenciesistä muistuttava biisi on muuten hassutteluvapaata paukuttelua. Bändissä onkin parhaimmillaan – tai kuulijasta riippuen pahimmillaan – rutkasti Zappaa, eli huumori todellakin kuuluu musiikkiin. Cheech & Chong cover Earache My Eyeta ja päätöshölmöily Drunken Milkmania lukuun ottamatta loppulevyn musiikillinen anti on oikein ansiokasta monimuotoheavyä. Se edustaa selkeästi metallia, mutta seas sa on myös paljon muuta. I’m with Stupid biisissäkin muljuilee basso, mutta muuten olkapäähän kasvaneesta ääliö mäisestä irtopäästä kertova biisi on reipasotteinen heviremellys. Yksi Youtubekommentoija kuvailee bändiä Suicidal Tendenciesin ja Steel Panterin sekasikiöksi, toinen mieltää koplan Mothers of Inventionin aikalaisversioksi. On huomattavaa, että myös ensiluokkaisesti esitetty klassinen luenta on hauskaa ja lennokasta kuultavaa. Oma kumma viehätyksensä hyvin tehdyssä, tarttuvassa, musiikillisesti innostavassa ja kirkasotsaisesti vede tyssä crossovervelmuilussa kuitenkin on
INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi SEURAA:
KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi SEURAA:
Vaikka levyllä on koukeronsa, sen kappaleiden summa on koherentti ja taiten veistetty. Albumi jättää rajatilaan, keskelle kutinaa, johon ei auta kuin seuraava ja taas uusi pyöritys. Hollantilainen Dool on tavattu lykätä occult rock -kategoriaan, mutta yhtyeen kolmatta levyä kuunnellessa mokoma termi ei käy edes mielessä. Matti Riekki The Shape of Fluidity julkaistaan 19. Musiikillisesti tasainen ”albumiraita”, niin hyvä kuin se muiden joukossa onkin, jää tarttuvuudessa valtaosalle yhdeksikön muista kappaleista. Van Dorstin vahva ja tunnerikas ääni silaa viimeisetkin saumat. Se totisesti kannattaa. Kuten nimikin vihjaa, teeman puolesta albumissa on kyse muutoksesta, jota ruoditaan mystisyyden ja runollisuuden kautta. Tiivistäen kutsuisin Doolia hard rock -bändiksi. Kuten usein vastaavissa tapauksissa, ulkoa ohjattu valinta johti myöhemmin ristiriitaiseen sukupuoli-identiteettiin ja itsensä etsimiseen. Loppupuolen Hermagorgon-kappaleen valitseminen ensimmäiseksi singleksi ihmetyttää hieman, ellei sen sitten ole katsottu edustavan levyn temantiikkaa parhaiten. Dool julkaisi Here Now, There Then -debyyttinsä 2017, ja esikoisen herättämät rajut lupaukset manifestoituivat 2020 ilmestyneellä Summerlandillä, joka oli julkaisuvuotensa kovimpia albumeja. Sangen tummassa merkityksessä. Jossain vaiheessa sitä vain huomaa olevansa levyn lumoissa. The Shape of Fluidity esittelee yhdeksän biisin kattauksen tyylikästä sähkökitararockia maltillisella säröpainotuksella. Kolmannella pitkäsoitolla yhtyeen soundi punoutuu entistäkin laadukkaammiksi kappaleiksi ja vahvasäikeisemmäksi kokonaisuudeksi. Rotterdamissa vuonna 2015 perustettu Dool sai alkuunsa rocklehdistöltä palstatilaa lähinnä maininnalla parista entisestä The Devil’s Blood -jäsenestä. Tästä juorunnee jo bändin vaeltamiseen liittyvä nimikin. Van Dorstilla, joka käyttää nykyisin etunimeä Raven, on aiheesta mitä syvimpiä kokemuksia: laulaja-kitaristi todettiin syntymässään intersukupuoliseksi, leikattiin ja kasvatettiin hormonihoitojen ryydittämänä tytöksi. Nyt albumin jokainen biisi on syntynyt kimpassa jommankumman tai kummankin kitaristin (Nick Polak ja Omar Iskandr) kanssa, ja yhteistyö on ollut jäljestä päätellen perin hedelmällistä. The Shape of Fluidity on siinä mielessä perinteinen ”helvetin hyvä levy”, ettei se paljasta kaikkia salaisuuksiaan useammallakaan kuuntelulla. Cult of Luna -yhteyksistä tunnetun Magnus Lindbergin tuottama, äänittämä ja miksaama levy soi kaikilta osin arvonsa mukaisesti ja huutaa pääsyä fyysiselle levylautaselle. Bändin sydän ja sielu oli kuitenkin Ryanne van Dorst, kotimaassaan Elle Bandita -taiteilijanimellä ja -projektilla tunnetuksi tullut artisti. Saumaton ristiriita Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa DOOL The Shape of Fluidity PROPHECY D A V ID FI T T ARVIOT 49. Puhtaasti musiikillisesti ristiriitaisuus ei välity, mikä on mielenkiintoista jo siksi, että The Shape of Fluidity on Doolin levyistä ensimmäinen, jonka sävellysvastuussa ei ole liki tyystin van Dorst. Vaan sekin näyttää lopulta olleen alkusoittoa jollekin. huhtikuuta. Siispä jos tutkimukset ovat mainitun varassa, kehotan kaivautumaan vastaanottimet avoinna syvemmälle The Shape of Fluidityn kiehtovaan maailmaan
Serviisistä löytyy sokaisevia tuplabasaritempoja, ihan liian iloinen meininki, häpeilemätöntä nörttiyttä sekä epämääräisesti ennestään tutulla tavalla lastenlaulumaisen helppoja ja juuri siksi luvattoman lujasti korvaan tarttuvia sävelkulkuja. Paikoin mestarillista jälkeä aiemmille levyilleen loihtinut yhtye on tälläkin kertaa vahvasti visionsa herra. Laulaja-kitaristi Chris Monroy on heivannut örinästään loputkin Mameli-maneerit, jotka olivat pinnassa etenkin ensimmäisillä levyillä. Jesse Heikkinen (The Abbey, Henget) on hengellinen mies, joka on perehtynyt myös auditiivisen okkultismin saloihin. Doomja death metalia naittavia bändejä on maailma täynnä, mutta väittäisin, että Hamferð on täysin uniikki yksikkönsä. Heikkinen on virtuoosimainen ja erityislaatuinen muusikko, jontarinankerronta on huippuluokkaa, suorastaan jännittävää. Tami Hintikka sen, jolla power-faneille syötetään ne samat vanhat lääkkeet kuin aina ennenkin. Yhtyeen viides kokopitkä ei tee poikkeusta, joskin se on jopa poikkeuksellisen kova. Terävien riffien sarjatuli on hiottu täyteen loistoon, ja kitarasoolot ovat taituruuden ja näkemyksen onnistunutta liittoa. Mikä parasta, jännitys ei päästä otteestaan. Kakkoslevyllä voi kuulla myös Ulverin alkupään pakanallista black metalia, Johnny Cashin kantriangstia, Nick Caven murhaballadeja, King Crimsonin eeppisiä vuodatuksia sekä psykedeelisempiä hippiaineksia. Lisäksi paketissa on kahden ylilahjakkaan keppiakrobaatin noin tuhatnuottisia Guitar Hero Expert Level -kitarasooloja, kieli tukevasti poskessa sanoitettuja avaruusja fantasiasaagoja, Arcadevideopelien kasibittipilpatuksia ja levyn lisuribiiseissä myös nimekäs vierailijakaarti. Bändin musiikkia voisi kuvailla heleästi korkeuksissa leijailevaksi melodisen surumieliseksi dark folkiksi. Fragments of the Agelessin death metal on suoraa jatkumoa Morbid Angelin Covenantille ja parille sen jälkeiselle levylle. Toisekseen yhtyeen kappaleisiinsa upottama dramaattinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 50. Ja koko ajan tapahtuu tietenkin aivan helvetisti liikaa. Bändi tuo 2020-luvulle tuulahduksen kuolometallin kulta-ajoista, mutta ei haaleana kopiona vaan tulikuumana kuolonyrkkinä. Albumi on bändiltä mitä mainion onnistuminen, jälleen. Tässä konseptissa uudistusmielisyyttä edustavat mullikuorot, joita mölytään marssilaulumaiseen Space Marine Corpiin sekä neonväristä synthwave-kasariestetiikkaa ja diskoheviä naittavaan Doomsday Partyyn. Ilmiselvistä esikuvien kumartamisista huolimatta Skeletal Remains seisoo tukevasti omilla jaloillaan. Mape Ollila ITERUM NATA From the Infinite Light NORDVIS Stetsoni päästä, nyt nimittäin kolisee. Verkkokalvoille hahmottuu synkkiä ja myrskyisiä merellisiä näkyjä, joihin voi assosioida hamferðeja eli kuolleiden kalastajien aaveita. Hullun touhuja siis. Hetkittäin voisi ajatella paradoksaalisesti, että tässä soittaa MA-coverbändi, joka esittää omia biisejään. Dragonforce on sorvannut paljon ikimuistoisempaakin röhnää. Pestilenceja Death-vaikutteet ovat saaneet tehdä tilaa kokonaisvaltaiselle Morbid Angel -palvonnalle, jossa on hyppysellinen Cannibal Corpsea. Ihokarvat nousevat pystyyn. Ikifaneille uusikin albumi luultavasti kelpaa hyvin, mutta kaikesta kontrolloidusta koheltamisesta huolimatta Warp Speed Warriors ei onnistu ihmeemmin sytyttämään. Ensinnäkin sen raskaat ja kaihoisat sävelet huokuvat kotisaaristonsa myyttistä ja eristäytynyttä tunnelmaa. Jón Aldarán riipaisevalla latauksellaan tulkitsemia fäärinkielisiä lyriikoita ei tarvitse ymmärtää luodakseen mielikuvia. Levyn yleistaso pysyy kivenkovana, mutta kappaleet Glæman, Í Hamferð ja Fendreygar ovat kokonaisuuden järisyttävimmät osat. From the Infinite Light on maaginen levy, joka vie kuuntelijan filosofiselle matkalle sisäavaruuteen, kohti pimeyttä joka syntyy loputtomasta valosta, kuten Heikkinen itse kabbalistista ajatusta valaisee. Mistään akustisen skeban rämpytyksestä ja marssirytmeistä Iterum Natassa ei siis ole kyse. SKELETAL REMAINS Fragments of the Ageless CENTURY MEDIA Vuodesta 2011 moukaroineen Kalifornian kuolemanpartion musiikki on pysytellyt tasaisen laadukkaana läpi vuosien. Sävellysten lyriikat pohjaavat Färsaarilla vuonna 1915 tapahtuneeseen ihmishenkiä vaatineeseen valaanpyyntionnettomuuteen. Muutoin Skeletal Remains jatkaa tutuilla joskaan ei turvallisilla urilla. Eetu Järvisalo DRAGONFORCE Warp Speed Warriors NAPALM Hypernopean höpöhevin herttuat tuovat tykö taas yhden kaikin puolin överin nintendometallipläjäykHAMFERÐ Men Guðs hond er sterk METAL BLADE Färsaarten ylpeys palaa odotetulla kolmannella albumillaan
Tykittely asettuu toimivalle prog-grind-death-akselille. Bändin breakdownit, deathcore-kurlutukset ja moukarin lailla runttaavat riffit kuulostavat siisteiltä aikansa. Ajoittain vilahtavia tarttuvia melodialiidejä ja eteerisiä tunnelmasuvantoa olisi kuullut mielellään paljon enemmänkin. Nopea tahti korreloi harvoin laadukkaan musiikin kanssa, ja hieman niin meinaa olla asianlaita nytkin. Du d ø mmes til Dø dillä kuullaan jopa nykymetallisen moderneja henkäyksiä. Abortedilla on ollut vaara hullaantua teknisen kyvykkyytensä mahdollistamasta nopeudesta, mutta tällä kertaa tasapaino tuntuu löytyneen kohtuullisesti. On mukavaa todeta, että Necrophobic ei tingi linjastaan tai löysisty. Ruhjovampien riffien yksinkertaisuudessa on voimaa, etenkin kun dynkkysoundissa on terävää ryhmyisyyttä. Yhtyeessä on tässä mielessä paljon samaa kuin maanbändissään Mardukissa. Tästä rusikoinnista voisi nauttia livenä. Kymmenes kokopitkä In the Twilight Grey on odotettua Necrophobicia. Yhtye on soittovarmuudeltaan ja taitotasoltaan pirun kovassa tikissä, ja musiikkiin on hiipinyt ehkä ripaus aiempaa enemmän mahtipontista heavy metalia. Aivan käsittämättömällä nopeudella bändi silti yhä operoi. Sounditkin ovat sopivalla tavalla raikkaat eivätkä suinkaan pilaa levyä määrittävää kivan yrmeää klangia. Olisi silti mielenkiintoista kuulla bändin irtautuvan hetkeksi mukavuusalueeltaan. Mape Ollila KHOLD Du d ø mmes til D ø d SOULSELLER Sverre ”Gard” Stokland ei turhia laakerellaan lepäile. Niko Ikonen ATROPHY Asylum MASSACRE Odotukset Atrophyn paluualbumia kohtaan eivät olleet 34 vuoden levytystauon jälkeen kovinkaan häävit, eikä mielialaa nostattanut myöskään taannoinen kokoonpanopöljäily. Kun mukaan lasketaan ahkera kiertäminen, vauhtia voi luonnehtia hurjaksi. Joni Juutilainen ABOVE AURORA Myriad Woes WAR ANTHEM Above Auroran musiikkia markkinoidaan black/doom metalina, mutta omaan korvaani meno on jonkinlaista kolmannen aallon modernia postblack metalia tai blackgazeä, jonka mustemmat vaikutteet tulevat Mg?an, Kriegsmaschinen ja Uadan suunnalta. Menossa ei ole tapahtunut isoja muutoksia, vaan black metalin Kotiteollisuus etenee levystä toiseen tuttua raidetta kuin juna rautalastissa. Niko Ikonen INGESTED The Tide of Death and Fractured Dreams METAL BLADE Manchesterin kallonmurskaajien kahdeksas pitkäsoitto on jo bändin neljäs tälle vuosikymmenelle. Pinnassa raikuva rähjäys ja isosti paukkuvat rummut vievät huomiota kitaravallilta, jossa olisi enemmänkin kuultavaa. Vanhoja luitaan myöten karismaattisen Deen Castronovon vanhan koulun kompeilla ja karhean elämän koulimalla laulusoundilla keulittama Revolution Saints on edennyt viidenteen täyspitkäänsä. Jo 35-vuotinen toiminta melodisen death/blackin parissa on tuottanut kauttaaltaan hyvää jälkeä, ja mikä olennaisinta, musiikin linja on pysynyt pitkälti yhtenäisenä. Kai tätä voi kutsua pieneksi uudistumiseksi – tai ainakin sen yritykseksi. Rumpali vetää jatsaavaa groovekikkakolmosta esikuviensa mukaisesti, riffit ovat toisteisen dronemaisia renkutuksia ja laulu on melko monotonista örinää. Koskinen REVOLUTION SAINTS Against the Winds FRONTIERS Mies, jonka kuuluisi olla paitsi Journeyn rumpali myös saman bändin laulusolisti, jatkaa tasalaatuisten melodisen rockin albumien suoltamista sivuprojektinsa suojissa. Mg?an kulttisuosion perässä syntyi myriadi samalta kuulostavia bändejä, ja Above Aurora katoaa tähän mereen. Kappaleiden otsikot tulevat selväksi norjaa taitamattomallekin. Vaikka soundit ovat jokseenkin tukevat ja paksut, niitäkään ei juuri kehtaa kehua, sen verran bulkkia sekin osasto tarkemman syynin jälkeen on. Yhtyeen deathcoresta ja brutaalista death metalista syntynyt ilmaisu on tuotannollisesti moitteettoman kliinistä ja jykevää. Nyt virne on piilossa, mutta naurettavuuksiin lipsahtava vauhti ja raskaasti moukaroiva ruhjonta ovat läsnä. Efekti kääntyy itseään vastaan siinä vaiheessa, kun biisien huomaa olevan ilmeettömiä kopioita toisistaan vailla kummempia irtiottoja. Kimmo K. Siltä puuttuvat esimerkiksi Death to Allin (2009) julmuus tai The Nocturnal Silence -esikoisen (1993) synkkä innokkuus. Parhaimmillaan albumi on loistava, mutta muuten kappaleet rynkyttävät Necrophobic-asteikkoa käyttäen paremman keskitason tietämillä. Huoli pois, sillä metalcoret ovat tästä ihanan etäällä. From the Infinite Light nousee aivan varmasti vuoden kovimpien levyjen listalle. Ehkä sitten nelikymppisillä. Khold luottaa kertosäkeissään toiston voimaan. Iskevä tekninen ääriraippaaminen ja ruhjova mörssäys on mukaansatempaavaa kuultavaa, vaikka ässiä ei biisikymmenikössä olekaan. Myriad Woesista on vaikea löytää mitään kehumisen arvoista. Ehkäpä kyse on juuri siitä, että tällainen musiikki herättää pintaan arjessa piilossa pysyttelevän primitiivienergian. Eetu Järvisalo ABORTED Vault of Horrors NUCLEAR BLAST Belgialaiskopla ihastutti aikoinaan tolkuttoman siistillä ylivauhtisen teknisellä vihmonnallaan, murskaavalla raskaudellaan ja humoristisella otteellaan. Ihan kuin olisi tuijottanut valkoisen maalin kuivumista ja kuunnellut siihen jumiutuneiden kärpästen pörinää. Nykyisen Whitesnake-kitaristin Joel Hoekstran sekä Diossa ja Dokkenissa bassotelleen Jeff Pilsonin täydentämän bändin pitkäsoittojen laatu on pysynyt ilahduttavan korkeana – etenkin kun huomioi, että niiden musasta vastaa pääasiassa italialaislevy-yhtiön yleismiesjantunen, valtavat määrät lafkan projekteille silkkaa silsaakin suoltava tuottaja-säveltäjä Alessandro del Vecchio. Eikä siinä ole varsinaisesti mitään väärää, mutta kun puolalaisduolla ei tunnu olevan omaa soundia tai tuoretta visiota. Kuunnelkaa vaikka Skoggansmann – johan on ihme, jos ei ala tohveli tampata! Tomi Pohto NECROPHOBIC In the Twilight Grey CENTURY MEDIA Ruotsalaista Necrophobicia täytyy arvostaa. Leadit ja syntikat tuovat kohtuullisesti sävyjä ja ilmaa intensiiviseen mättöön, jossa lymyää carcassmaisen musikaalisuuden erikoinen tuntu. Taas kerran saa nimittäin todeta, tämänkin albumin tuhnuhkoista soundeista huolimatta: Revolution Saintsiä korvanmyötäisempää AOR:ää ei tee kukaan. Taitaakin olla niin, että del Vecchio joko panttaa parhaat rallinsa Revolution Saitsille tai sitten Castronovon ääni ja uskottavuus nostavat keskinkertaisetkin sävellykset suorastaan nautinnolliselle tasolle. Levykuuntelussa soimaan päätyy jokin monipuolisempi lajityypin tapaus. Nöyristyn tällaisen suuruuden edessä. Vanhempi parta voisi nimittää sitä myös steriiliksi. Bändin kolmas levy ei onnistu iskemään pöytään erityisen kiinnostavia elementtejä. Jokin tässä luolamiesmäisessä taonnassa vaan viehättää. ka näkemyksellisyys on nousemassa mestarilliselle tasolle. On jokseenkin ongelmallista, jos bändin musiikki ei edes vituta. Vaikka soundeista olisi mitä mieltä, tosiasia on, että samasta puusta veistetyissä tonninpainoisissa kappaleissa ei ole riittävästi kiinnostavaa. Alkuperäisen laulajan Brian Zimmerman jätettyä yhtyeen vuonna 2020 muut jatkoivat orkkisrumpali Tim Kellyn johdolARVIOT 51. Tulusin laulaja-kitaristin toinen, ehkäpä henkilökohtaisempi bändi Kholdkin on ehtinyt jo kahdeksanteen levyynsä. Aborted on taitava bändi ja hoitaa hommansa erittäin vakuuttavalla laadulla. Harva Suomessa luo tämänkaltaista musiikkia – saati sitten maailmanlaajuisesti. Valitettavasti uusi levy ei lähde aivan täysillä. Tämän levyn kuuntelemisesta ei jää minkäänlaista olotilaa
Aikaisemmilta levyiltä tuttu äkkivääryys ei ehkä ole niin pinnalla, ja sovitukset ovat Dead Headin mittakaavassa vähän maltillisempia. Dungeon synthin ja ambientin arviointi on hankalaa, koska musiikki on täysin tilannesidonnaista. Herrat eivät jää pelkästään muistelemaan vanhoja, vaan ote on piristävän tuore. Bändin kahdeksas albumi sisältää armottomalla asenteella väännettyä perinnetietoisen päällekäyvää death/thrashiä. Soitto on tanakkaa ja tarkkaa mutta sisältää myös ilahduttavasti rosoa. la ja vaihtoivat nimensä Scars of Atrophyksi. Ralph de Boerin raivokas räksytys alleviivaa aggression määrää. The Night Circusin nimi luo odotuksia eläväisestä ja kaoottisesta kokonaisuudesta, mutta lopputulema on päinvastainen. V-Khaoz on syvällä pelien ja fantasiamaailmojen pauloissa ja kykenee valjastamaan kokemuksensa musiikilliseen muotoon. Osakiitos tästä menee Zimmermanin yhä napakassa kuosissa olevalle karhealle äänelle, mutta iso ansionsa on myös muulla bändillä. Päälle 40 minuuttia tätä lajiketta on kova savotta, mutta Coffins selviää kunnialla. Sooloissa mennään tunne ja kitarakampi edellä, eikä turhaa tiluttelua harrasteta. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Druadan Forest onnistuu kuitenkin luomaan öisen ilmapiirin jopa arvion kirjoitushetkellä keskellä päivää, eli V-Khaoz tekee jotain todella oikein. The Night Circus on aivan muuta kuin kuin tyhjänpäiväistä huminaa ja pimputtelua. Jopa liki yhdeksänminuuttinen Everlasting Spiral pitää kuulijan rupisten lonkeroidensa otteessa. Omaperäisyys on ymmärrettävästi hiipunut, mutta Asylum onnistuu yllättämään positiivisesti paitsi tiukkuudellaan myös sillä, että levy kuulostaa loogiselta jatkolta bändin diskografiaan. Pienet pikapyrähdykset antavat oman lisämausteensa. Riffittely on omintakeisuudesta huolimatta varsin tarttuvaa, ja tietty ehdottomuus luo jotain yhtäläisyyksiä Sadusiin. Asylum on hyvä osoitus siitä, etteivät kaikki comeback-veteraanit ole musiikillisesti väsyneitä ja tylsiin tuotannollisiin ratkaisuihin sortuneita vässyköitä. Ainoan alkuperäishahmon, kitaristi-laulaja Uchinon luotsaama ryhmä osuu Sinister Oathilla mätäsuoneen, josta pulpahtava materiaali on tasapainoinen mikstuura Autopsy-koulukunnan kolistelua, rennon aggressiivista crust-poljentoa ja visvaista doom-matelua. Druadan Forestin eduksi on tosin laskettava, että se tekee ambientiaan norjalaislegendaa ammattitaitoisemmin. Jos siis olet Coffins-diggari, on turha lukea pidemmälle, koska tiedät mitä tulet saamaan. Raskaasti groovaavalla B.T.C.D.instrumentaalilla käynnistyvä levy on matalalta möyryävien kielisoitinten, orgaanisena paukkuvien rumpujen ynnä suolistoa tutisuttavan örinän yhteispeliä, joka iskee kuin lihakirves. Ihan perusveivausta nelikko ei kuitenkaan harrasta, mikä erottaa heidät monista muista alan yrittäjisDRUADAN FOREST Dismal Spells Part II: The Night Circus WEREWOLF Järkälemäisen Dismal Spells from the Dragonrealm -albumin (2019) jatko-osa tuo esiin Druadan Forestin minimalistisen ja utuisen puolen. Kalmankoura ojentaa Coffinsin kuudennen pitkäsoiton, jonka sisälmyksistä valahtaa juuri niin ihanaista mönjää kuin odottaa saattaa. Musiikkityylinä on yhä dungeon synth, mutta V-Khaozin sävellykset maalaavat nyt aiempaa seesteisempää yötaivasta. Mega COFFINS Sinister Oath RELAPSE Nousevan auringon maan lötköttelevän kuolometallin lähettiläät ovat täällä taas, viitisen vuotta edellisen levynsä jälkeen. Tuore kolmoskiekko on läpeensä kelpoa käyttö-thrashiä, joka seisoo tyylillä ja tanakasti niin menneessä kuin tässä ajassa. Tyyliä ei ole lähdetty tarkistelemaan tahi korjailemaan. Eiväthän vuonna 1988 julkaistu Socialized Hate ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Violent by Nature olleet aikoinaankaan mitään timanttiliigaa, mutta omintakeisia thrash-kiekkoja yhtä kaikki. Vaan Brianpa palasikin, kasasi uudet ukot ympärilleen ja jatkoi toimintaa alkuperäisellä nimellä. Tami Hintikka DEAD HEAD Shadow Soul HAMMERHEART Jo 35 vuotta rässännyttä Dead Headiä eivät tunnu vuodet painavan. Kuuntelee levyä minkälaisin korvin tahansa, siltä ei voi olla löytämättä Burzumin Filosofemin ja sitä seuranneiden Dauði Baldrsin ja Hliðskjálfin jättämiä vaikutteita
Kappaleet ovat keskenään yhtenäisiä ja muistuttavat ajoittain toisiaan jopa liiaksi. Vorgan science fiction -bläkkikseksi lokeroitumisen ei pidä antaa hämätä. Tämä tarkoittaa käytännössä elämälle vierasta mustaa metallia, jossa ei pelätä kokeilla death metal -vivahteita. Midnight on Midnight hamaan loppuun saakka. Mikäli saman tyylilajin tavaraa haluaa kuitenkin aidon vakuuttavasti välitettynä, kannattaa tutustua vaikkapa mainitun Antaeusin Blood Libelsiin (2006). Myös Of Grace and Gravity myllyttää erityisesti albumin keskivaiheilla mainioissa tunnelmissa, mutta lopulta biiseistä ei jää käteen paljoakaan. Niin tai näin, tanakan thrashin ystäville varma pala. Joni Juutilainen AARDVARK Tough Love DYING VICTIMS Australialaisen Aardvarkin debyyttialbumi voisi hyvin mennä jonkin 80-lukulaisen kulttihevibändin levytyksestä. Taitavasti laulava, joskin ”metalliksi” hiukan liian kaunisja haurasääninen kosketinsoittaja-laulunkirjoittaja on saanut musisoiviksi apukäsikseen aimo kasan vaihtelevan nimekkäitä hollantilaisia genreveteraaneja. Niko Ikonen MERRIMACK Of Grace and Gravity SEASON OF MIST Kuudennen levynsä julkaissut Merrimack sijoittuu ranskalaisella black metal -kartalla samoille maille Antaeusin, Aosothin ja Temple of Baalin kanssa. Muutama vuosi sitten perustettu yhtye (jota ei tule sekoittaa samannimiseen aussiprogebändiin) erottuu monista muista retroilijoista ainakin maanläheisemmällä lähestysmistavallaan. Teemu Vähäkangas LEAH The Glory and the Fallen EX CATHEDRA Vancouverilainen Leah McHenry on julkaissut omaehtoista sinfonista popmetalliaan vuodesta 2011 saakka. Merrimackin uusin on tuttua tavaraa yhtyeen musiikkia tunteville. Mape Ollila MIDNIGHT Hellish Expectations METAL BLADE Venomilaista black crust metalia pienillä speed-mausteilla takova jenkkibändi Midnight nauttii kulttimainetta. tä – ja toisaalta myös suuremmasta suosiosta. Meno on sataprosenttisen retroa niin soundeja, kansikuvaa kuin soittajien ulkonäköä myöten. Toivottavasti hiljan peruuntunut Suomen-kiertue saadaan uudestaan tulille. Vuonna 2003 perustetun yhtyeen kuudes täyspitkä on juuri sitä mitä voi odottaa: vanhan koulun luupäistä takomista, huutoa ja rokkaavaa svengiä. Biisien tarinat eivät painotu niinkään nopeisiin autoihin ja kaksipäisiin hirviöihin vaan henkilökohtaisiin kokemuksiin, itsetutkiskeluun ja elävään elämään. Yhtye on tehnyt musiikkiaan aina hyvin, mutta lopullinen isku on jäänyt puuttumaan. Ensilevytykseksi Tough Love ei ole lainkaan hassumpi, mutta hiottavaa riittää vielä. Fanit voivat huokaista helpotuksesta, sillä konsepti ei ole vuosien saatossa juuri muuttunut. Albumilta ei tahdo jäädä mieleen yhtäkään erottuvaa raitaa tai selkeää hittiä. Pienet ja keskisuuret levy-yhtiöt vaihtuivat jo vuosia sitten suureen Season of Mistiin, ja uuden albumin äänimaailmaa voi pitää musiikkityylin puitteissa mainiona. Monesti samoja osia toistetaan liikaa ilman että biisi etenee mihinkään. Merrimackin musiikki on genrensä traditionaalista laitaa, mutta se myös kehittyy. Tietystä omapäisyydestä kertoo sekin, että miehet itse pitävät Shadow Soulia ep:nä, kun taas levy-yhtiö markkinoi sitä kokopitkänä albumina. Jo pelkästään se tekee Beyond the Palest Starista edeltäjäänsä paremman albumin. The Glory and the Fallen on Leah’n diskografiassa siinä mielessä tyypillinen levy, että vaikka sillä soi päällepäin kunnianhimoiselta vaikuttava kasa sävyjä itämaisista fryygisistä skaaloista hänelle huomattavasti tyypillisempiin roolipelitunnareilta kalskahtaviin keskiaikalaulelmiin, toteutus jää kaikilta osin aavistuksen vajaaksi. On kuitenkin kiva, että välillä pulpahtaa esiin kasarin nimeen vannovia bändejä, joiden ainoa meriitti ei ole se, että ne kuulostavat aivan Enforcerilta. Ei tosin pärjää vertailussa alkupään kamalle. Vika ei ole niinkään musiikissa kuin sen markkinoinnissa, sillä taiteellisena pop-rocklevynä The Glory and the Fallen on oikein mainio. Se raastaa lihan irti luista. Onkin pelkästään positiivista, että tälläkin levyllä on mittaa vain vaivaiset 25 minuuttia. Likaista, oksennukselta ja edellisillan bisseiltä tuoksuvaa musaa on helpompi kuunnella nopeina, väkivaltaisina purkauksina kuin eeppisenä metallimonoliittina. Vuonna 1994 perustetun bändin ei tarvitse pysyä väkisin kellarissa ja keräillä tyhjänpäiväisiä ”true-pisteitä”. Niin intergalaktisissa odysseioissa kuin Peter Jordanovin raakkumissa lyriikoissa ilmeisesti seikkaillaankin, nyttemmin kolARVIOT. Hellish Expectationsiä kohtaan ei ollut helvetillisiä odotuksia. Porukkaa on aina Epican örppääjästä Mark Jansenista Delain-rumpali Sander Zoeriin ja itsensä Arjen Lucassenin kanssa musisoineeseen kitaristi-basisti Timo Somersiin. Lopputulos kuulostaa ulkokultaisesti pikkunätiltä ja – jos oikein ilkeästi tahtoo sanoa – hiukan liian söpöltä. Jos pidät Venomista, Gehennahista, Motörheadistä, Japanin Sabbatista ja Meta luciferista sekä crust/hc-öyhötyksestä, Midnight maistunee kaljoittelumusana. Kevyt läpän makuhan bändistä on aina tullut, mutta kukapa tällaista vanhan koulun tukanheilutusmökää ihan hirveän tosissaan tekee – tai kuuntelee. Elli Muurikainen VORGA Beyond the Palest Star TRANSCENDING OBSCURITY Saksalais-burgarialainen Vorga soittaa kosmisenkylmää scifiblack metalia. Vauhtia on siellä missä sitä tarvitaan, mutta pääpaino on keskitempoisessa ja maalailevassa hevissä. Jälleen kerran joukkorahoituksen turvin pykätty The Glory and the Fallen on jo hänen kuudes täyspitkänsä. Vuonna 2022 Striving Toward Oblivion -debyytillään avaruusbläkkiksen taivaalle päräyttänyt yhtye on saanut esikoisensa melko hektisen ja diskanttivoittoisen surinan tueksi ryhdikästä rytmikkyyttä ja rakenteita
Soundi on tästä huolimatta terävä ja selkeä. Kaikki on toki suhteellista. Lemmyn veitsenterävät väliheitot tuovat hymyn huulille tämän tästä: ”When in doubt, turn it up!” Päällekkäisyyksiä levyjen settilistoissa toki on, mutta pakollisten klassikkorallien ulkopuolelta löytyy komea kattaus laatukamaa myös näkyvyystasolla maltillisempien vuosien tiimoilta. Ja minä pidän siitä. Peruskauraa ei syötetä, ja alussa visioidut tunnelmat maalaillaan hämmästyttävällä tarkkuudella. Kimmo K. Lopulta lienee ihan sama, identifioituuko muusikko taiteilijapersoonaltaan saakelinpalvaajaksi, puunhalaajaksi vai tähtienvälisen luksusristeilijän kommodoriksi, ysärinkäryinen black metal on ysärinkäryistä black metalia. Äänenlaatu on kauttaaltaan varsin oiva, joskin vanhimman keikan alussa on pieniä soonisia haittoja – äänenpaine lienee liian kova! Aiemmin erillisinä julkaisuina saatavilla olleet arkistolivet eivät ehkä ole oleellista materiaalia kasuaalille Motörheadkuuntelijalle, mutta paketti vakuuttanee satunnaisemmankin korvaparin bändin loistavuudesta. Polvimittaiset saapikkaat haukkaavat ahnaasti märkää ja kaikkialla lopsottavat nälkäiset suut. Näyt alamaailman limoista ja porisevista smegmoista heräävät eloon iljettävästi vääntävien riffien ja ylipäätään varsin rikkaasti soivien kitaroiden avulla. Tyrmiin pärähtävä myrsky heittää kaiken välillä ympäri, mutta aika verkkaisissa merkeissä levyllä lopulta mennään. Beyond the Palest Starin tuiki tavanomaisilla biiseillä ei lennetä edes Kuuhun, ja kun yhtyeen soundissa on avaruuden tuntua ainoastaan kaikuisuudessa, koko scifi-gimmick jää seitinohueksi. Boksin kautta piirtyy alleviivatun upea kuva riehakkaasti vuosikymmenten läpi toimineesta bändistä, jolla oli armoton ote, asenne kohdallaan ja hauskaa lavalla. Meno on tuttua tuuttausta, takuulla toimivaa ryminää. Meno on ollut kautta vuosien romuluista ja hienostelematonta, mutta juuri sellaisena uniikkia ja nerokkaassa matalaotsaisuudessaan yksinkertaisesti mahtavaa. Koskinen BRODEQUIN Harbinger of Woe SEASON OF MIST UNDERGROUND ACTIVISTS Ei slam-paiskontaa, junttaa tai minkäänlaista coreilua. Herkullisimmillaan verkkokalvoille piirtyy kuvia demonien riivaamasta Jabba the Huttista. Kahden vuosikymmenen jälkeen paluuta tekevä bändi on lisäsävyistä huolimatta edelleenkin täyttä asiaa. Harrastamassa seksiä. Tuo kidutettujen sieluja sammioissaan hämmentävä peto, jonka verkkaisesti pistelevät piikit puhkovat reikiä paiseiden täyttämiin seiniin. SLIMELORD Chytridiomycosis Relinquished 20 BUCK SPIN Maanalaisen tippukivesluolaston visvaisissa kammioissa matelee brittiperverssi Slimelord. Niin on myös näillä ansiokkailla livetaltioilla. Ei isompia hidasteluja, ei melodioita tai muuta hihhulointia. Flunssaisena ja verkkosukat jalassa. Kari Koskinen MOTÖRHEAD The Löst Tapes Collection Volumes 1–5 BMG Paketissa on eksklusiivisen tarran lisäksi viiden keikan ja kahdeksan cd:n laajuinen mälli Lemmyä ja tovereita lavaolosuhteissa vuosien 1984 ja 2008 välillä. Jaa hetkinen! Otetaanpas takaisin! Brutaalin jenkkikuolon kulttinimi Brodequin on paluulevyllään yllättävänkin sävykäs. Mieltäylentävä ja mielenterveyttä alentava näky, totta vieköön. Mape Ollila ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Hallusinatorisesta ja omanlaisestaan death doomista nyt kuitenkin. Ei bändin debyyttipitkä aivan doomista mene. Baileyn veljekset brutaloivat B R A D LE Y LI G H T FO O T mimiehiseksi kutistuneen ryhmän sointi muistuttaa nykyisellään vanhasta Dimmu Borgirista – siis niin vanhasta, ettei niihin aikoihin Dimmun yhteydessä puhuttu sinfonisuudesta. Kitaraosasto esittelee pieniä koukkuja, hienovaraista melodisuutta ja vähän muutakin kuin vain vanhoilla levyillä kuultua luupäistä demppausta. Olen yllättynyt, sillä mieleen nousevat visuaalit ovat harvoin näin kovaa luokkaa
Kari Koskinen ISENORDAL Requiem for Eir ê nê PROPHECY Death doom tahi sen vakavampi ilmentymä funeral doom on helkkarin hankala laji. Asianmukainen soundi on hieno yhdistelmä visvaista vääntöä ja teräväntappavaa viipalointia. On matalalta örisevä miessolisti ja enkelimäinen naislaulaja. No, sellaisista on toki huono mennä puhumaan vaikkapa jonkun Esotericin kohdalla, jonka levyt saattavat kestää parisen tuntia. Kokonaisuus on kuin paraskin anaerobinen harjoitus. Vain kaahaus ja hakkaaminen on todellista. Kari Koskinen REFORE Illusion of Existence SMILE Nyt muuten räimitään raastoheviä sellaisella intensiteetillä, että eipä ole aikoihin tullut vastaan. Fire It Up kuulostaa originaaliakin enemmän KISSiltä, uusi Invincible on silkkaa Def Leppardia, kun taas Lights Out! saattaa olla paras biisi, jonka Mötley Crüe toivoisi tehneensä sitten Kickstart My Heartin. Britit luottavat tanakasti musiikillisen hypnoosin voimaan, ja siinä vaiheessa ainakin meikäläisen suhteen peli on menetetty. Näiden ”uudelleenkuviteltujen” kappaleiden ongelma on kautta linjan se, että Crazy Lixx on niin hävyttömän kova bändi, että jo alkujaan hyvien biisien sovittaminen bändin kasari-idolien hittien muotokielelle useimmiten ainoastaan nakertaa niiden imua ja tehoja. Ehkä en vain tajua. Tomi Pohto FATHOMLESS RITUAL Hymns for the Lesser Gods TRANSCENDING OBSCURITY Ruotsalaiskollegoihin verrattuna suomalaisen death metalin vaikutus maailmalla on pykälän hienovaraisempaa sorttia. Vaikka ennen oli usein paremmin, nykyäänkin voi olla yhtä hyvin. Suoraviivainen mättö mahtuisi aseiltaan periaatteessa seiskatuumaiselle, mutta jotenkin kummasti meno vetää mukaansa isommassakin mitassa. Eikä Requiem for Eir ê nê onnistu kaivautumaan mieleen kuten tämän lajin parhaat. Siellä uudelleenversionneille haetaan huomioarvoa epävirallisilla videoilla, joissa kappaleet on upotettu kasarija ysärileffojen lyhennelmien soundtrackeiksi. Eivätkä onnistuneet kappalekokonaisuudetkaan tekisi pahaa. tuttuun tapaan, ja kalvoja hakkaava Brennan Shackelford pahoinpitelee pannuja edeltäjiensä hengessä. Menosta tulevat mieleen Messan ja Godspeed You Black Emperorin kaltaiset artistit. Jos nykyisellään julkaistusta thrash metalista, niin vanhojen konkarien kuin uusien pyrkyrien tekemästä, jää lähes aina puuttumaan hurjuutta, Refore ei säästele kakkoskiekollaan ketään eikä mitään. Kahteen edeltäjäänsä verraten levy on silti miellyttävämpää kuultavaa ja soundillisesti selkeä tasonnosto. Jopa niin paljon, että ukko on kasannut käytännössä yksinään kiekon, jota voi luonnehtia lähes tribuutiksi. Anoreksiaa käsittelevä albumi ei ole teemojensa puolesta kevyimmästä päästä, mutta laulaja Elise Aranguren kauniinkuulas tulkinta pehmentää efektiä hieman. Hypnoottisella tavalla viettelevä äärimmäisyys on kaikesta ulkoisesta rumuudestaan huolimatta rauhoittavan kaunista, turvallista ja pehmeää. Levy pitäisi kuunteluttaa jokaiselle lähilokeroihin kuuluvalle ja mielestään raisua kamaa tekevälle yhtyeelle. Reilut kymmenminuuttinen Hypoesthesia on yksi levyn kohokohdista ja onnistuu kiteyttämään koko levyn ydinolemuksen. Kappaleet saavat paikoin folkahtavia sävyjä ja porukka taitaa soitintensa salat. Koska suunta on nousujohteinen, samaa voinee odottaa varovaisesti tulevaltakin. Tällä yksitoistabiisisellä on kolme uutta biisiä ja kahdeksan uudelleenversiointia vanhemmista kappaleista. Toinen huippukohta Dance So I Can lisää raskaan riffittelyn rinnalle Lisätiedot Elmun festarimatkoista ja festareista: https://www.elmu.fi/matkailu Elävän musiikin yhdistys ELMU ry Elmu ry:n Festariliput sisältävät ulkomaan festarimatkat Elmu ry:n Festariliput sisältävät ulkomaan festarimatkat WACKEN OPEN AIR SWEDENROCK ROSKILDE FESTIVAL 3.6-10.6.2024 1.7-8.7.2024 28.7-5-.8.2024 Korn, Accept, Architects, Scorpions, Testament, Amon Amarth, Behemot, KK’s Priest, In Extremo, Gene Simmons The Black Crowes, Judas Priest, Bruce Dickinson, Alice Cooper, Steel Panther, Evanescence, Megadeth, Journey Foo Fighters, Kvelertak, PJ Harvey, Skrillex, Kali Uchis, Heilung, Doja Cat, Jane’s Addiction ARVIOT. Elämä on päättynyt. Laulaja-kitaristin riivinrautaääni raastaa ihanasti ja soundit karhentavat kasikymppisen santapaperin tavoin, joten pohjatyöt ovat justiinsa eivätkä melkein kohdallaan.Tšekit repivät taidolla ja raivolla yhdeksän tiukkariffistä biisiä ytimekkään värikkäillä sooloilla ja juuri sopivan vähäisellä määrällä hengähdys hetkiä. Raitoja yhdistää se, että niissä korostetaan ilmeisen tarkoituksella bändin esikuvien piirteitä. Lonkeromaisesti kiemurtelevat riffit ja matalasti kurlutetut laulut ovat paikoillaan. Viisi kappaletta tuntiin tarkoittaa pitkiä biisejä. Biisit sekoittuvat melko lailla toisiinsa, mutta kokonaisuus on kuin pehmeästi vartaloa myötäilevä kysta, joka hyväilee aluksi, upottaa sitten ja täyttää puhjetessaan keuhkot mädällä. Entombed, Dismember ja kumppanit ovat synnyttäneet lukemattomia perässämättäjiä, mutta kotimaisen kuolon suhteen vastaavia kopioita on vähemmän. Mape Ollila LIVGONE Almost There SVART Pandemian aikana kokeellisena black metal -projektina startannut Livgone on muuttanut tyyliään eteerisen doom rockin suuntaan. Mutta kun kappaleet jäävät ajelehtimaan kuin tyhjä vene ulapalla. Ulkoisesti mikään osa-alue ei jätä toivomisen varaa. Seattlen ynseistä sateista syntynyt Isenordal on ehtinyt kolmanteen levyynsä. Rakennuspalikat ovat järjestyksessä. Sen päälle on mukava asettaa päänsä ja vaipua syvälle örinän täyttämään pumpuliin. Raskaalla jyräyksellä aloittava ja hypnoottisiin drone-valleihin hiljalleen häipyvä teos on kaikin puolin nautinnollista kuunneltavaa. Kanadalainen Brendan Dean pitää kuitenkin Demilichistä. On viulua, pianoakin. Aluksi meinaa tulla pieni närästys, mutta alkuhämmennyksen jälkeen homman tajuaa hoituvan niin hienosti, että olisi typerää jumiutua valittamaan jostain, jota ei löydy maailmalta aivan tungokseen asti. Kuulija pitäisi saada koukutettua instrumentaali-ilottelun sijaan elämää, tai siis kuolemaa, suuremmalla tunnelmalla. Siitä Illusion of Existence on malliesimerkki. Sama hiukan outo retrotrippi jatkuu videopalvelu Youtuben puolella. Mega CRAZY LIXX Two Shots at Glory FRONTIERS Ruotsalaisen sleazeja hard rock -liikehdinnän ykköstykkeihin parikymmentä vuotta kiistatta lukeutuneen Crazy Lixxin Two Shots at Glory on aavistuksen outo julkaisu
Seitsemäs pitkäsoitto Direct Inject on sykkivä ja moniulotteinen albumi, jossa on bändin albumeista kenties eniten sävyjä. Jos Something Wicked Marches In (2019) muhensi deathiä ja blackiä samassa noitapadassa, nyt mukana porisevat iloisesti niin perinnehevikuin thrash-mausteetkin. James Lollar julkaisi ensimmäisen levynsä Skullin vuonna 2013 ja nousi nopeasti synthwave-skenen huipulle muun muassa Perturbatorin, Carpenter Brutin ja Kavinskyn rinnalle. Pirkanmaalaisten hardcore on jalostunut vajaan kymmenen vuoden aikana maailmanluokan tasolle, eikä bändi ole lähtenyt tekemään ajan hengen mukaisia kompromisseja coreilemalla kivan metallisesti. Levy kertoo Saatanan valtakunnan noususta ja maailmanlopusta. Tomi Pohto ZOMBI Direct Inject RELAPSE Eipä ole tämä syntikkarockduo mikään kertakäyttövitsi. Nöyrästi otsikoitu kakkoslevy soi vapautuneesti ja tietysti hirvittävällä itsevarmuudella. Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Vankasta hc-pohjaisuudesta huolimatta yhtye ei rajoita itseään genrekarsinaansa vaan vierailee paikoitellen perinteisemmän rankan metallin puolella. Muutamassa sessiossa jammailemalla rakentunut materiaali on vapautunutta ja luontevasti soljuvaa. Satanismipaniikki leviää taas täydellä höyryllä. Zombi ei ole tehnyt hommia yksipuolisesti ennenkään, mutta nyt rikkaus tuntuu nousevan aiempaa selkeämmin esiin. Livgonen konsepti on mielenkiintoinen ja sen musiikissa on selkeästi potentiaalia. Jos esimerksiksi Carpenter Brut kutittelee lähinnä nostalgisia kauhuleffafiiliksiä, Gost pistää käyntiin kunnon piripolkat – eikä näistä bileistä puutu aseita ja kuolonuhreja. Mutta niin vain kävi, että maailman kulunein ”vaikea toinen levy” taitaa olla täyttä todellisuutta heillekin. Gost on lähempänä metalliskeneä kuin huumeisia hippireivejä tai nostalgisia Miami Vice -fiilistelyjä. Levyllä paahdetaan thrashisti, ja paikoin suvantokohtien tunnelmat voisivat kuulua Dream Theaterille. Tällä hetkellä yhtye tuntuu kuitenkin luottavan liiaksi estetiikkaan substanssin sijaan. Mikko Malm GOST Prophecy METAL BLADE Jenkkiläinen elektrobändi Gost on kuin jonkinlainen perverssi sekoitus black metal -tunnelmia, Skrillexin nytkettä, industrial-säksätystä, turpaanvetoteknoa ja synkeitä elokuvatunnelmia. Kolmen miehen superkimppu David Vincent – Rune ”Blasphemer” Eriksen – Flo Mounier on kiistatta silkka hyökkäys kolmikko. katebushmaisia taidepopvälikkeitä, jotka tuovat levylle mukavan uniikkia raikkautta. Mephisto Manifesto -biisillä Vincent esittelee ainakin itselleen uuden tavan tulkita: vibratolla öristy kappale kasvaa osinkoa alkuhämmennyksen jälkeen. Kaiken myllytyksen lomassa ei tule missään kohtaa tukahtunut olo. Meininki on synkeästä lyyrisestä kuvastostaan huolimatta debyyttiä keveämpi. Watching Them Feelin barokkipopin ja black metalin ristisiitos sen sijaan tuntuu hieman väkisin väännetyltä, samoin kuin turhan raskassoutuisesti laahaava J’y Suis Presque. Summaten Vltimas vaikuttaa yhtyeeltä, jolle ensilevyn suorempi ja vihaisempi paahto istuu paremmin. Terävästä sävellystajusta kertovat kahdeksan kappaletta on viilattu pieteetillä huippuunsa, ja silti niistä löytyy ilmavuutta sekä herkkyydellään jopa yllättävää monipuolisuutta. Keikoilla musiikin mukana tanssatessa vaaroina ovat dödön pettäminen, housujen repeäminen ja paskojen tuleminen. Ei pidä silti luulla, että tässä sorruttaisiin kikkailuun. Niko Ikonen VLTIMAS Epic SEASON OF MIST Viisi vuotta sitten pläjäytettiin pöytään pramea kakku. Morbid Angelissä, Mayhemissä ja Cryptopsyssä mankeloituneet äärimetalliuroot pistivät tulille niin lihaksikkaan näytön, että siitä oli hankala pistää koreammaksi. Under the Wheels of Progress pistää hupparien kiristysnarut heilumaan jo kotioloissa. Gost eroaa yllä mainittujen orkesterien tuotannosta äärimmäisen aggressiivisella ja väkivaltaisella biisimateriaalillaan. Mies itse sanoo uuden albumin kertovan siitä, kuinka länsimaat ovat syöksymässä kohti uutta uskonnollista ja poliittista kauhua; kohti 1950-luvun kylmän sodan ajan paranoidisia aikoja. AE Paterran groovailevia rumpuja muilla instrumenteilla höystävän Steve Mooren kuviot venyvät tyylillisesti lavealle mutta pysyvät bändille ominaisessa sektorissa. Erityisen papukaijamerkin yhtye ansaitsee levyn lopun tyylitajuisesta Vincent Price -leffasamplesta. Gost keikkaili jokunen vuosi sitten Mayhemin ja Gaahls Wyrdin kanssa, mikä ehkä kertoo kaiken tarpeellisen bändin musiikillisesta annista. Zombin debyytti julkaistiin 20 vuotta sitten ja sen uralla on ehditty luodata monenlaista sävyä saman ydinajatuksen äärellä. Ajoittain meno on silkkaa synthwaveä, paikoitellen jämäkässä riffipohjaisuudessaan hiukan topakampaa jytkettä, toisinaan E M M I E K IL Ä GRAY STATE Under the Wheels of Progress THE COMING STRIFE / GENET Tässäpä puolituntinen sen verran rajua ja uskottavaa mesoamista, ettei sen esittäjien tarvitse korostaa asiaa kaulaja rystystatuoinneilla. En muista kuulleeni moista aiemmin
En ole kuitenkaan koskaan ollut varma, pidänkö bändistä. Rafalskyi pääsi jatkamaan levyn nauhoituksia vasta vuonna 2023 muutettuaan vaimonsa kanssa turvallisemmille seuduille. helmikuuta 2022 räjähdysten ääniin. Annetaan se kuitenkin anteeksi, sodan riepottelemassa maassa kun tuskin on hirveän hyvät mahdollisuudet nauhoittaa ammattimaisessa studiossa. Elli Muurikainen SEVEROTH By the Way of Life AVANTGARDE Vuonna 2021 perustetun yhden miehen black metal -orkesterin Severothin kuudes pitkäsoitto on monen muun ukrainalaislevyn tavoin sodan viivästyttämä. Kaksikko pitää tuotantonsa ajattomana ja ihailtavan freesinä otteitaan tyylillisesti varioiden mutta silti perusideaansa luottaen. Mape Ollila LUSTMORD Much Unseen Is Also Here PELAGIC Much Unseen Is Also Here on musiikkiteos, jonka arvottaminen perinteisen musiikkikritiikin keinoin tuntuu turhalta, samoin kuin vertailu muiden vastaavien tekijöiden tai edes artistin omiin julkaisuihin. Pieniä valonpilkahduksia tuovat komeat melodiset soolot ja koko bändin groovaava jammailu, jolle on annettu ilahduttavan paljon tilaa. Kotoinen kieli tuo Fleshpressin ilmaisuun tietynlaista tylyyttä, jota kulmikas ja alati arvaamaton musiikki kaipaa. Yhtye ei kuitenkaan kulje vain esikuviensa raivaamia latuja vaan tekee hienosti omaa juttuaan. Selkeälinjaisesta rääkysäkkäreiden ja poplaulukertsien dualismista haaraudutaan nyt kehityksen nimissä niin paljon enemmän nu-metalin, metalcoren ja jopa räppäilyn puolelle, että touhu alkaa kuulostaa kaikessa monipuolisuudessaan post-hardcorelta. Huomattavasti enemmän minua häiritsee, että yhtye ei ilmeisesti täysin luota kliinejä laulavaan solistiinsa. Mies korjasi biisisuunnitelmiaan sen verran, että rakensi levystään mielialaa kohentavaa ja energistä kamaa. Joni Juutilainen THE WIZARDS Exit Garden HIGH ROLLER Reilu vuosikymmen sitten perustettu The Wizards yhdistelee 1970-luvun hard rockia, perinteistä heviä ja okkultismikuvastoa. Fonivetoinen ja perkussioin höystetty Sessuale II on oikein tyylikäs fiilistely ja yhtyeeltä rohkea ilmaisullinen laajennus – vaikkakin biisi on jo muinainen. Unshinen viides levy julkaistaan kuusi vuotta edellisalbumi Astralan jälkeen. Hyllystä löytyy muutama julkaisu ja keikkojaankin on tullut katsottua suurella mielenkiinnolla. Vaikka levylle on mahtunut hieman tasapaksumpaakin materiaalia, ilmavat sovitukset, sopivan rönsyilevät riffit ja koukuttavat kertosäkeet ovat kova yhdistelmä, joka hilaa teoksen kokonaissaldon selkeästi plussan puolelle. Se ei vielä haittaa paljoa. Koskinen UNSHINE Karn of Burnings ROCKSHOTS Vuosituhannen alussa perustettu Unshine soittaa omien sanojensa mukaan ”druidimetallia”, joka kuulostaa lopulta hieman riisutummalta versiolta Therionista. Niitä mahtuu kokonaisen genren yli 40 vuotta sitten synnyttäneen Brian Williamsin Lustmorddiskografiaan aika liuta. Myös sinfoniset tendenssit ovat vähemmän pinnassa. Mikko Malm FLESHPRESS Viimeinen saavutettu tahto KOHINA Suhteeni Fleshpressiin on kaksijakoinen. Samalla levy tarjoaa oivalluksen, että kaikkea selittämätöntä ei tarvitse edes yrittää ymmärtää. Materiaali on totutun haastavaa ja kasvaa hienosti kohti kymmenminuuttisen päätöskappaleen loppukliimaksia. Velhojen neljäs albumi sisältää tummasävyistä ja mollivoittoista heviä. Uppoutumiseen ei tarvita edes lujaa volyymia tai kuulokkeita. Esimerkiksi avausbiisissä laulu alkaa vasta kahden ja puolen minuutin kohdalla. Karn of Burnings on suhteellisen mellevä kolmevarttinen elämysmatka ylisten ja alisten maailmojen äärelle. Niin paljon kuin auliisti annosteltu autotunettelu häiritseekin, se ei ole biisien ytimestä pois: Dead by April tuottaa yhä timanttisia, kerrasta kaaliin tarraavia pophevikertsejä. Uuden albumin kappaleilla ei tosin ole lainkaan nimiä, mikä on ymmärrettävissä. Kokonaisuus on näennäisestä repaleisuudestaan huolimatta hyvin yhtenäinen ja johdonmukainen. Kippis sille. Mega ARVIOT 57. Levy on täynnä koskettavaa musiikkia, jonka parasta tehoa syövät kuitenkin ärsyttävästi napsuvat sampletai sähkörummut. Dark ambientissa nämä tunnelmat ovat tyypillisiä. Kimmo K. Enkä ole vieläkään. By the Way of Life on tosiaan black metal -levytykseksi yllättävän positiivinen ja valoisa. Jännittäväksi ja omalaatuiseksi Lustmordin tekee se, että toisin kuin saattaisi olettaa, sen luomilla ääniyhdistelmillä on hyvin rauhoittava vaikutus. Viimeinen saavutettu tahto jauhaa tutuissa mustanpuhuvissa sludge-tunnelmissa. Mytologisen maailmansa osalta yhtye on tosin hieman vähemmän monikulttuurinen. Biisien flow’ta rikkovien räppien toivoisin jatkossa katoavan, sillä uhosävyistä räppäystä ei saa skandinaavisen kansankodin keskiluokassa kasvaneen suussa uskottavaksi saarnamieskään. taas sensuellia syntikkapoppia. Yhtye vaihtoi laulukielensä (ainakin toistaiseksi) täysin suomeksi edeltävällä Hulluuden muuri -levyllä (2017). Riittää, että olemassaolon hyväksyy ja nauttii siitä. Espanjalaisviisikon huomattavin vaikuttaja on Black Sabbath, mutta menossa on kuultavissa myös Danzigia, Ufoa ja Uriah Heepiä. Toisaalta orkesterilla on hihassaan myös Amorphis-henkisiä etnis-progressiivisia yllätyksiä. Fleshpressin ankealta tuntuva ulkopuolisuus tuntuu tässä ajassa piristävältä, ja yhtyeen ”fanien” iloksi on myönnettävä, että albumi saattaa hyvinkin olla lahtelaisryhmän tylyin julkaisu. Dniprossa asuva Illia Rafalskyi oli säveltänyt uutta levyään vuodesta 2021, kun hän heräsi 24. Biisirakenteet ja vaihdot ovat usein hyvällä tavalla yllättäviä. Jylhät biisit tuovat mieleen muun muassa Nokturnal Mortumin eeppisemmät vedot sekä Drudkhin patrioottisemmat tunnelmat. Vaikka mittava teos on jaettu kahdeksaan osaan, näillä yksilöillä – tai kuuntelijallakaan – ei ole isossa kuvassa mitään merkitystä. Hieman alle neljä ja puoliminuuttinen biisi on albumin lyhyin ja siinä olisi ollut hurjasti potentiaalia pidempäänkin tunnelmointiin. Madellen alkava biisi saattaa kasvaa soolon aikana hyvinkin vauhdikkaaksi vain päättyäkseen taas himmailuun. Venäjä oli aloittanut raukkamaisen, pitkäksi venyneen kolmen päivän erikoisoperaationsa Ukrainan maaperällä. Musiikin merkittävä ominaispiirre on, että siinä yhdistyvät jostain kaukaa kajastava haikeus ja lähelle hiipivä uhkaavuus. Kokonaisuus on kuitenkin nautittavissa helposti sellaisenaan, ja kokemus on kaikkinensa hyvin vaikuttava. Judas Priestin Before the Dawnille kumartava päätösraita puolestaan esittelee yhtyeestä täysin erilaista puolta. Hieno bändi, hieno levy – edelleen ja jälleen kerran. Orkesterin musiikista löytyy folk metalille tyypillistä melodista elastisuutta ja jopa iloluontoisuutta, mutta yllättävän vähän pillipiiparointia ja perinnesoittimilla brassailua. Albumin parissa kuljettava matka ei ole miellyttävä, mutta se kiehtoo takuuvarmasti. Niko Ikonen DEAD BY APRIL The Affliction OMAKUSTANNE Laulajansa taas vaihteeksi päihdehommille menettänyt, metallin Backstreet Boysiksikin haukuttu ruotsalaisyhtye haroo uudella levyllään samaan aikaan vaikka miten moneen suuntaan. Paitsi että levyn biiseistä kolmessa fiittaa apulaulajia, loput siivut ovat puhtaiden osalta niin voimakkaasti virekorjattuja, että laulajan soundi katoaa robottihuojunnan sekaan. Kappaleet ovat juuri sopivan suoraviivaisia ja tarttuvia pitääkseen kuulijan viihdytettynä. Levy toimii kivasti myös taustamusiikkina, mutta täysin avautuakseen se vaatii kuulijalta täyden huomion. Albumi sisältää tuttua ja turvallista humisevan verkkaista äänimaisemaa, joka saa kuulijansa tuntemaan itsensä pieneksi ihmettelijäksi kosmisessa maailmankaikkeudessa. Jotain sellaista, jonka avulla kuulijat voisivat kehittyä paremmiksi ihmisiksi
Šamane ei ole kaikkien tilanteiden ja mielentilojen musiikkia. Toinen niistä johtaa kansainvälistäkin huomiota saavuttanutta doom metal -ryhmä Sapataa. Nyt ilmaisu jää aika monella osa-alueella harmillisen yksiulotteiseksi ja armoton kokonaisuus muodostuu puuduttavaksi. Ainoa miinus tulee siitä, että musiikillista universumia olisi voinut levittää laajemmaksikin. Aiemmin Šamane oli duo, jossa Saaran rinnalla vaikutti arabialaista oud-kielisoitinta ja sähkökitaraa soittanut Aleksi Kiiskilä. Asiaa ei varsinaisesti auta raastava laulu, joka on kauttaaltaan tuskaista kauhun, pettymyksen ja vihan sekaista mylvähtelyä. Välittömimmin iskee pääleidin sielua hyväilevä lauluääni, mutta toistokerrat paljastavat kaikkien elementtien erinomaisuuden. Tässä kosmisessa sumussa voisi leijailla kerralla kauemminkin. Muutoin muserrus on miltei liiaksi yhtä ja samaa talsimista. Helsinkiläisbändin otteissa on rujoutta vaikka muille jakaa, ja viiden biisin albumi käy kohtuullisen raskaaksi kuuntelukokemukseksi. Mukaan pestattiin miehen vanhoja tuttuja kuten basisti Roi Partanen (Everfrost) sekä laulaja-ensemble, joka koostuu sellaisista nimistä kuin Nitte Valo (ex-Dreamtale, exBattle beast), ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Koskinen AFTER INFINITY After Infinity MAUSTE Dreamtale-kitaristi Zsolt Szilágyin uusi projekti After Infinity perustettiin kaksi vuotta sitten. ŠAMANE Solstice LAST DAY OF THE NORTH Laulaja-basisti Saara Šamanella on (ainakin) kaksi musiikillista persoonaa. Sävyjä on haettu mielenkiintoisesti mustan metallin estetiikasta, ja vaikka kitarat sahaavat paikoitellen kiivaasti, biitti louhii verkkaista jyskettään. Kaikki tuo kuitenkin kannattaa, sillä Solstice tarjoilee portteja, joiden läpi kulkea kohti omaa sisäistä avaruutta – tai jotain kaikkia meitä yhdistävää totuutta. Kimmo K. Homman nimi on vähemmän yllättäen melodinen heavy/power metal. Pohjalla olevaan laatuun saisi enemmän tehoja harkitusti dynamiikkaa lisäämällä. Toni Keränen ASKEL Cycles of Ruin GATE OF DELIRIA / MINOROBSCUR Tuore sludge-murjoja on toiminut vasta pari vuotta, mutta lanaa tauluun aika vakuuttavasti. Askel operoi tinkimättä ja vakuuttavasti, ilman myönnytyksiä. Šamanen kautta puolestaan kanavoituu eteerisempi mutta yhtä lailla synkeä äänimaailma. Tempopuolella albumi jää aika yksiulotteiseksi, ja päätöskappale Ruinin vauhtipurskaukset ovatkin tervetulleita. Kolmannelle levylle tultaessa kokoonpano on täydentynyt rumpali Otto Heinolla. Biisit ovat keskimitaltaan ”vain” karvan alle kuusiminuuttisia, eikä niitä löydy yhteensä kuin samat kuusi. Pitkiin säveliin, toisteisuuteen ja ambient-tunnelmiin nojaava materiaali vaatii keskittymistä ja rituaalin ääreen rauhoittumista
Mega GRUNT Vieraat aivot FREAK ANIMAL Kotimaisen undergroundin monitoimimies Mikko Aspa on tullut tunnetuksi lukuisista bändeistään, kuten Clandestine Blazestä ja Vapaudenrististä. Ettei Black vain yrittäisi elää 25 vuoden takaisia loiston päiviään uusiksi. kunnes solistin fraasiensa loppuun venyttämä, huojuva ja soinniton vibra alkaa suorastaan vituttaa-aa-aa-aa. Niiden kunniaksi julkaistu Vieraat aivot on ties kuinka mones tuotos yhtyeen mittavassa diskografiassa. Mikko Malm WADE BLACK’S ASTRONOMICA The Awakening ROCK OF ANGELS Vuosituhannen vaihteen Astronomica-levyllä ja sitä seuranneella minarilla (sekä vuosina 2007–2010 kolmella keikalla) legendaarisessa Crimson Gloryssa laulanut Wade Black palaa arvatkaapa-minkä-nimisellä soolobändillä… joka on livenä Crimson Glory -coveryhtye. Griffonin tunnistaa alkusoinnuista lähtien ranskalaiseksi. Levynsä nimen kirjoitusasulla selkeän tyylirikon hassutteleva bändi kuulostaa pääsääntöisesti alkuaikojen Satanilta, eikä vain siksi, että kitaristi-laulaja Galin Soulreaperin ääni ja laulutyyli tuovat mieleen Brian Rossin. Puolalaiset osaavat tehdä esikuvansa tapaan mukavan vauhdikkaita ralleja, joissa on kärkkäripotkua. Esimerkiksi Mikael Salon laulama Crown of Clowns puksuttaa tehokkaasti eteenpäin iskevän johtoriffinsä avulla. Myös Nitte Valon komeasti tulkitsema Without You vetää levyä hieman kevyemmän hard rockin suuntaan, kun taas komea balladi Do What You Got to Do kuulostaa jo melkein Broadway-musikaalilta! After Infinityä voisi moittia monellakin mittarilla korniksi yhtyeeksi, mutta totuus on, että orkesterin musiikki on täydellä taidolla ja vilpittömyydellä esitettyä. The Awakening edustaa sitä jenkkimetallin homeenhajuista kulmausta, jossa jo vuosia sitten relevanttiutensa menettäneet riviukot pyrkivät jälleen 15 minuutiksi valokeilaan ilman ihmisiä, joiden ansiosta he valoissa aikoinaan piipahtivat. Mikael Salo (ex-Dyecrest, exMetal De Facto) Leonard F. Niiden lisäksi mies pyörittää black metaliin erikoistunutta Northern Heritage -lafkaa, Sarvi-levykauppaa sekä harsh noiseen ja industrialiin erikoistunutta Freak Animal -levy-yhtiötä. Mikko Malm GRIFFON De Republica LES ACTEURS DE L’OMBRE Poliittisesta historiasta ja kotimaansa uskonnollisista sotkuista sanoituksensa ammentava ranskalainen black metal -bändi Griffon tykittelee kolmannella kokopitkällään varsin sotaisaa ja kimuranttia metallia. Vieraat aivot kuulostaa mekaaniselta tuomiopäivän koneelta, joka valmistaa ihmisiä, aatteita ja vaatteita loputtomaan tahtiin. The Awakening on tuiki tyypillistä konkariseppien perusformuun takomaa teflonpintaista US Metalia. After Infinityn progressiivisilla elementeillä maustettu melodinen metalli on mittavan laulajakaartinsa ansiosta sopivan monipuolista ja virkeää, jotta mielenkiinto säilyy. Kaikenlaisen oudon, obskuurin, transgressiivisen ja kieroutuneen konnossöörinä tunnetuksi tullut Aspa esittelee tällä kertaa harsh noise / industrial -projekti Gruntin, joka vietti viime vuoden puolella 30-vuotisjuhliaan. Sävellykset ovat taiteellisesti kunnianhimoisia ja monisyisiä, eikä niitä ole todellakaan rakennettu perinteiseen rokkikaavaan. Tylsiksi kappaleensa käyvät heti, kun niihin on ympätty turhaa rajuutta suoraviivaisen kitarasahauksen ja rumpupätkytyksen muodossa. Tylsäksi Griffonin musaa ei voi haukkua, mutta pidemmän päälle nautittuna monitasoinen rakennelma aiheuttaa ähkyä. Harvemmin nimittäin nämä orkesterit aiheuttavat tunnekylmyyttä. Päivän päättyessä me kaikki olemme kulutustavaraa ja vain liha voi tuntea todellisuuden äärirajat. De Republica on vain 36-minuuttinen, mutta kevyttä aivosumua alkaa kehittyä viimeisten biisien aikana. Levyn yleistunnelma on melko surumielinen ja melodinen, mutta paikoitellen tunneskaala venyy myös puhtaan aggression puolelle. Kunpa nelikko pysyttelisi jatkossa selkeillä osaamisalueillaan ja unohtaisi päälleliimatun oloisen tarpeen todistaa, että bändissä pidetään myös Bathorysta ja Venomista. Sitä on pakko arvostaa. Mape Ollila ARVIOT. Muutoin kepeytensä ja polveilunsa ansiosta hieno kappale esimerkiksi onnistutaan pilaamaan rumpalin intouduttua hetkeksi ryntäilemään. Päämäärättä haahuilevissa biiseissä on ryhdikkäitä riffejä, mutta ylärekkarinsa ikääntymiselle menettäneen Blackin nasaali käninä saa musan kuulostamaan hitaalta Overkilliltä... Taittuupa heiltä mukavasti myös verkkaisempi, ajassa kauemmas taaksepäin kurottava tunnelmointi. Lähestymistapa on kieltämättä kiehtova ja jopa originelli, mutta useammasta yksittäisestä onnistumisesta huolimatta kokonaisuus onnahtelee sekavampien biisien myötä. Liika on liikaa. Tällä kertaa sukelletaan ensimmäisen ja toisen maailmansodan kauhuihin, ranskalaisen monarkian nousuun 1800-luvun alussa ja muun muassa Semaine sanglanten, vuonna 1871 Pariisissa käydyn verisen taistelun, sekaan. Guillan (exKing Company), Stephen Baker (Frozen Factory) ja Juanma Draven (Carved in Ashes). Niko Ikonen ARMAGH Exclamation Po!nt DYING VICTIMS Armagh yrittää tehdä kolmannella täyspitkällään kovasti omanlaistaan juttua yhdistäen menneiden aikojen heavy metalia ja vielä vanhempaa heavy rockia ensimmäisen aallon mustaan menoon. Nihilismin, antinatalismin ja spengleriläisen kulttuuripessimismin inspioima levy ei vaikuta äkkiseltään helposti sulavalta teokselta, mutta jokin sen karskin hypnoottisessa pauhussa viehättää. Biiseistä voikin nuuskia jonkinlaista klassisen musiikin toimintaperiaatetta, joka hämärtää metalliset rajaviivat. Valitettavasti Astronomican kaiketi kymmenen vuotta hiotusta omasta musasta ei löydy rahtustakaan orkan nimen velvoittamaa mystiikkaa tai näkemystä
Misotheist kuulostaa tosin niilläkin vain jo entuudestaan tutuilta bändeiltä, joiden listaaminen täyttäisi helposti lehden lopun tilan. Esimerkiksi A Winter Song tarjoilee väkevää eeppishenkistä tunnelmointia, vilpoisaa blast-kaahausta ja uljasta kitaramelodiointia. Kaikesta hyvästä huolimatta Open Wide, O Hell lipuu taustamusiikin puolelle. Tässä ei ole suinkaan mitään väärää, mutta vastaavia ryhmiä tuntuu purskahtavan esiin aivan liian tiuhaan tahtiin. Witchfinderin on korvannut Nifelheimista tuttu Per ”Hellbutcher” Gustavsson, ja Jondixin tilalla veivaa Sprits-niminen soittaja. Siinä missä debyytti sisälsi demonisella kuvastolla somistettua perinteistä doomia, kakkonen pistää hieman eri vaihteen silmään. Myös kuivakasti kähisty örinä alkaa tuntua puuduttavalta. Kakkoslevylle kokoonpano on muuttunut. Jo 1990-luvun puolella aloittanut bändi katkaisee vuosien mittaisen tauon pitkäsoittorintamalla – uutukaista edeltävä The Crossfire ilmestyi vuonna 2007. Friends of Hellin toinen albumi on huomattava parannus sinänsä kovasta ensilevystä. Kollektiivin kolmannella levyllä on mukana myös Fabian Van Beek (Kluizenaer), Bryan Bray (Gates) ja Edie. Levylle lainaillaan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. (La A N T O N IS G E O R G IA D IS FALL OF SERENITY Open Wide, O Hell LIFEFORCE Tämä saksalaisyhtye on pitkän linjan puurtaja, jonka nimi ei nouse esiin juuri missään. On kuulijasta kiinni, mille puolelle toiminta milloinkin horjahtaa. Joni Juutilainen CURSE ALL KINGS Feral Earth BREATH SUN BONE BLOOD / CYCLIC LAW Curse All Kings on B.S.s.-nimisen berliiniläistyypin kasaama kollektiivi, joka sekoittaa pimeää ja ritualistista dark ambientia hypnoottiseen black metaliin. Bändi vääntää edelleen tuomionkatkuisesti, mutta musiikissa on nyt reilusti enemmän vaikutteita perinteisestä heavy metalista, erityisesti uuden aallon brittihevistä. Vuonna 2024 Fall of Serenity soittaa yhä melokuoloa, mutta ilmettä on löytynyt muualtakin kuin Ruotsista. Mikko Malm myös melodisen mustan metallin puolelta. FRIENDS OF HELL God Damned You to Hell RISE ABOVE Kaksi vuotta sitten debyyttinsä julkaissut Friends of Hell perustettiin entisen Electric Wizard -rumpalin Anastasios ”Tas” Danazogloun voimin. Kiekolla on kuitenkin hetkensä, jotka ovat sen verran hyviä, että niitä ei käy sivuuttaminen. Toiseksi kitaristiksi on lisätty Mystifier-kepittäjä Armando da Silva Conceição, taiteilijanimeltään Beelzeebubth. Mukaan liittyivät basisti Taneli Jarva ja laulaja Albert Witchfinder sekä kreikkalaiskitaristi Jondix. Open Wide, O Hell on Fall of Serenityn viides kokopitkä ja heittämällä porukan vahvin ja kypsin levytys. Fall of Serenity taiteilee koukuttavan ja haukotuttavan, muistettavan ja unohdukseen tuomitun raja-aidalla. Parhaimmillaan bändi on vakuuttava. Melodiat ja riffit ovat synkempiä, ja helvetin lieskat tuntuvat korventavan entistä kipeämmin. Aiemmin tyylistä paistoi Göteborg siihen malliin, että kopioinnin maku oli liian vahva. Itse asiassa musiikkinsa on suurilta osin kuin hitaampaa Mg?aa vahvoin death metal -painotuksin. Tami Hintikka MISOTHEIST Vessels by Which the Devil Is Made Flesh TERRATUR POSSESSIONS Misotheistin operaatio kolmen kappaleen mittaisilla levyillä saa jatkoa. Riffeissä on terävyyttä ja tunteet pyritään pitämään suurina. Misotheistillä on kieltämättä hieno kyky rakentaa kappaleitaan tyhjästä täyteen, ja kliimaksit ovat parhaimmillaan todella maittavia. eikun hetkinen, nythän ollaan todella tuttujen hommien parissa! Viimeistään nyt on myönnettävä, että Misotheist kuulostaa Mg?alta – paikoin jopa liikaa. Kolmas albuminsa tuntuu painottavan yhtyeen omalaatuisia piirteitä entisest... Kolmen biisin kokonaisuudessa on suunnitelmaa ja rakennelmallisuutta, mutta puolalaisbändin jättämä varjo on – joko tarkoituksella tai tahallisesti – niin vahva, että levy jää puolitiehen
Varsinaisesti mitään uutta Curse All Kings ei dark ambient -rintamalle black metal -elementtejä lukuun ottamatta tuo, mutta uuden levyn tuotannolliset arvot ovat sen verran hyvät, että sen pariin tulee aivan varmasti palattua uudelleen. Satanic Phenomelogy on sen kahdeksas pitkäsoitto. Slaughter in the Vaticanin (1990) vimmainen death thrash -tykitys ja The Law’n (1992) musertava sludge-jyräily yhdistyvät neloslevyllä siistityssä muodossa. Blackmetallisemmat purskahdukset perinteisemmän dark ambientin seassa luovat aggressiota dronemaisiin biiseihin, joiden taustoilla voi kuulla rituaalikelloja, epäinhimillistä korinaa, kirkaisuja ja kuiskailuja. Sillä ei leikitä tai kikkailla. Ihsahnin huonoksi puoleksi muodostuu se, että levyn musiikki yrittää olla black metalia. Bändi on tavallisesti vahvimmillaan raivokkaissa rymistelyissä, mutta tällä kertaa melodisempi ja kokeilevampi puoli vie voiton. Bändiä alusta saakka luotsanneen, muilla tonteilla päälle toistakymmentä ukkoa kierrättäneen basisti-laulaja Peter ”Peavy” Wagnerin kynäilemät sävelteokset toimivat mainittujen tyylilajien puitteissa. Levy sopii täydellisesti yölliseen elämään. Silti mukana on sen sorttista välimallin hevihumppaa, ettei piinkova alkuperäisbändi olisi edes pieraissut moisen suuntaan. Mikko Malm RAGE Afterlifelines STEAMHAMMER/SPV Saksalaisen Ragen vuonna 1984 Avenger-nimellä alkanut matka ehtii nyt 26. Samoin toimii miehen persoonallinen laulusoundi. Skaalaa löytyy äärimetallisesta jyystöstä groovaavan vaihtoehtometallin kautta herkempään tunnelmointiin. Uusi tuottaja, paremmin popin parista tunnettu Jonas Olsson ei ole vienyt bändiä turhan kauas mukavuusalueeltaan. Ei uskoisi ensikuulemalta. Uutta täysosumaa ei saatu, mutta ei yhtyeen sihti hukassakaan ole. Eritoten mantramaisesti hoettu Haluamanilainen, melodisuudessaan lähes popahtava Taivaan tuuliin, hämmentävällä iskelmäpoljennolla etenevä Tulisiko ikävä ja dynamiikalla leikittelevä Ympyrä sulkeutuu erottuvat edukseen. Kuten aikaisemmat Hail Conjurer -levyt, myöskään Satanic Phenomonology ei ole turhalla pituudella pilattu. studioalbumiin. Musasta tulevat mieleen muinaiset ö-luokan scifikauhuleffat kuten Plan 9 from Outer Space (1959) ja Pimeä tähti (1974). P. Tusinasta kappaleesta pari kolme hutia tiputtamalla ylimittaisesta ja tyylillisesti vähän sekavasta levystä olisi saatu vakuuttavampi kokonaisuus. Ihsahn on parhaimmillaan yhä huikea säveltäjä, mutta en pääse millään yli hänen soolotuotostensa kliinisyydestä. Kun bändi hajosi yli kaksi vuosikymmentä sitten, samalla hajosi myös jotain olennaista. Se on täynnä elokuvallista mahtipontisuutta ja draamaa, ja tuntuu kuin mies olisi ladannut kiekolle koko sielunsa ja sydämensä. Vaikka Tveitan on vastuussa muutamista genren kovimmista tuotoksista, tuntuu kuin miehen pitäisi jo päästää irti menneisyydestään. Darkspace tarjosi männä aikoina tällaista kamaa: mystistä, uhkaavaa, pimeää ja toismaailmallista. Etoile Filante soittaa ambient black metalia ja kohdistaa seikkailunsa käymättömien avaruuksien vieraille planeetoille. Se tuntuu kuitenkin reilua puolta tuntiaan pidemmältä. Levy on tasaisen laadukas kokonaispaketti, mutta lähes kymmenminuuttinen, huumaavan hypnoottinen ja eeppinen päätösraita Ritus Paganus erottuu siltä edukseen. Instrumentaaliset välisoitot tuovat albumille oman uniikin tunnelmansa ja toimivat ikään kuin siltoina kappaleiden välissä. Niin takuulla onkin – tällaista albumia ei nimittäin raapaista kasaan ilman täyttä paloa hommaan. Biisit vievät kuuntelijan kohti vieraita ja pelottavia maisemia; syviin metsiin, joissa odottaa pelkkä kuolema ja tuho. Niko Ikonen HAIL CONJURER Satanic Phenomelogy BESTIAL BURST Ride for Revengeja Hooded Menace -yhtyeistä tuttu Harri Kuokkanen on pyörittänyt Hail Conjurer -nimellä kulkevaa yhden miehen projektiaan jo seitsemän vuoden ajan. Kun bändikin rymistelee asiallisesti, perusjynkyttelykään ei pääse varsinaisesti syljettämään. Vegard ”Ihsahn” Tveitanin nimikkoalbumi on jo miehen kahdeksas soololevy. ARVIOT 61. Yhtäältä hyvä niin, toisaalta harmillista. Sitä Ihsahn tuntuu hakeneen siitä lähtien, vaikka väittää muuta. Albumista julkaistiin paitsi niin sanottu normilevy myös sinfoninen versio. Kuten viiden vuoden takainen edellislevy, Defectum Omnium osoittautuu paremmaksi kuin ensikuulema antaa odottaa. Yhtyeen musiikissa on aina ollut erityisen hienoa kahden lähtökohtaisesti erilaisen genren – thrashin ja powerin – yhdistäminen. Haine), jotka vuodattavat sieluverensä hienoihin sävellyksiin. Myrsky jatkaa kahden viimeksi mainitun linjaa. Toinen erikoispiirre on, että bändi on toiminut pääasiassa triopohjalta. Darkspace osaa ottaa avaruuden kauhuista kaiken irti, mutta ehkäpä nämä ranskalaiset eivät edes halua koluta xenomorphien munaluolia tai anaalianturilaboratorioita vaan ihastella avaruushippien ihmeitä Star Trekin hengessä. Vaikutteita otetaan rohkeasti niin doomista, death metalista kuin ritual ambientistakin, mikä kieltämättä lisää musiikin vetovoimaa. Koskinen MOKOMA Myrsky SAKARA Mokomasta on tullut jo kauan sitten yhtye, jonka uuden levyn äärellä ei tarvitse suuremmin pettyä tai järkyttyä, vaikkei napakymppiin osuttaisikaan. Laatutakuu pitää, mutta paria kokeilevampaa rallia lukuun ottamatta yllätyksiä ei juuri tarjoilla. Niko Ikonen EXHORDER Defectum Omnium NUCLEAR BLAST Ysärin taitteessa pari hurjaa kiekkoa tehnyt groove metal -pioneeri palaa toisella uuden ajan albumilla. Ei siksi, että levy olisi tylsä, vaan sen vuoksi, että sen tarjoama matka tuntuu venyttävän aika-avaruusjatkumon omiin mittoihinsa. Afterlifelines on kaikessa massiivisuudessaan varsin relevantti tekele, vaikkakin se toistaa pitkälti niitä asioita, joista Rage tunnetaan. Uutuus alleviivaa tätä entisestään. Vesa Siltanen IHSAHN Ihsahn CANDLELIGHT Rakastan vanhaa Emperoria, ja vuoden 1997 Anthems to the Welkin at Dusk on mielestäni historian parhaita metallilevyjä. Puhumme raskaasta riffirunttaamisesta liitettynä vahvoihin melodioihin ja meneviin tuplabasarikomppeihin. Solisti Kyle Thomas pistelee ankarat rähinät ja melodiset laulut huomattavan komeasti. Melodiaa ja fiilisten vaihtelua on messissä paljon, paikoitellen ehkä liiaksikin. Kyseessä on vieläpä tuplalevy. Etenkin multi-instrumentalistin kuiva kärinälaulu on nykyään huonoimmillaan vaivaannuttavaa kuunneltavaa. Joni Juutilainen ETOILE FILANTE Mare Tranquillitatis NORTHERN SILENCE Nyt olemme jännän äärellä! Sukellamme nimittäin kohti jääkylmää avaruutta ja sen mysteereitä. Ehkä kyse on lopulta leimallisesti saksalaisesta jutusta. Haluaisin pitää levystä huomattavasti enemmän, mutta pelkät nostalgiset retroscifisoundit ja kevyt teknohumppailu eivät muutu avaruudeksi ainakaan tässä päässä. Lovecraftin kosmiset kauhutarinat. Noh, jos totta puhutaan, pulputtava ja energinen musiikki ei muistuta black metalia muuten kuin soundiensa, nopeutensa ja rääkylaulunsa puolesta. Yhtyeen rujo black metal on estetiikaltaan karua, mutta ei täysin vailla nyansseja. Pikimustista biiseistä tulevat mieleen muun muassa H. Bändin nykytilan voi joka tapauksessa luokitella vireäksi, ja asian tolan voi todeta luunkovasta Desentisized-biisistä vaivatta. Biiseissä on huomattavan paljon pompöösiä ja iloluontoista fiilistelyä melko metkoihin rakenteisiin puettuna, ranskalainen bändi kun on kyseessä. Edellinen täysosuma saatiin Elävien kirjoihin -levyllä (2015), jonka jälkeen tulleet Hengen pitimet (2018) ja Ihmissokkelo (2020) edustivat sitä tuttua ja turvallista Mokomalaatua. Kimmo K. Näissä biiseissä on sen verran halpa fiilis, ettei levyn nerokkuus nyt aivan avaudu
Hempeämmät ja seesteisemmät kohdat taas tuovat mieleen Agallochin. Punkinkatkuinen crossover-mäiske on kuitenkin vähemmistössä. Kepeää siitä ei tosin saa tekemälläkään. Kuten usein sanottua, tämä lienee black metalin pahin kirous. Jaakko Silvast CANTIQUE LÉPREUX Le Bannissement EISENWALD Hiljalleen tyhjyydestä käynnistyvä Le Bannissement on kanadanranskalaisen Cantique Lépreauxin kolmas albumi. Kenties yhtye varoo yksipuolista tuuttausta ja kallistaa vaakaa thrashimpaan suuntaan enemmän kuin pitäisi. Metallibändissä soittaminen on varmasti kiva harrastus, ja Cantique Lépreaux’n uusin kuulostaa valitettavasti juuri kivalta harrastamiselta. Mikko Malm K O N ST A N T IN A FR A SI A Keskiverto metallimusiikin kuluttaja ei välttämättä osaa nimetä ulkomuistista yhtäkään Ragekappaletta, mutta tämän tason bändiä sellainen ei haittaa. Se ei ole takertunut genrensä väyneisiin kliseisiin vaan uskaltaa vaeltaa sinne, missä muut eivät ole käyneet. Onneksi vieno tuoksahdus siitä välittyy tavanomaisempaankin sivakointiin. Moisen äärellähän vallan innostuu. Eisenwald, joten suuri menestys on kiertänyt yhtyettä niin markkinoinnin kuin miksei myös musiikin puolesta. Cantique Lépreaux soittaa niin sanotulle Quebec-skenelle ominaista mustaa metallia. Suoraviivainen rytyytys toimii oivasti ja tempaa joCISTVAEN At Light’s Demise OMAKUSTANNE Brittiläisen Cistvaenin melodinen ja tunnelmallinen postblack metal luo äkkiseltään mielikuvia Harakiri for the Sky’n säveltaiteen suuntaan. Asianlaita on aivan toinen, kun No Regrets -biisin komppi on mallia d-beat, sointuja kolme ja laulu ihan selkeää rähinää, vieläpä mullikuoron kera. Skank-biitti ja geneerisen riffin sahaaminen toteavasti ärähdellyn kahden nuotin laulun kera ei kohota tunnelmia erikoisemmin. Yhtye hyökkää kuulijan kimppuun hyvin neurosismaisin elkein. Kun aito intohimo jää puuttumaan, levyn kuunteleminen pistää lähinnä haukottelemaan. Se on raskasta mutta samalla hyvin kevyttä. Cistvaen musiikki on vereslihaista mutta samaan aikaan hyvin kaunista. Yhtyeen musiikki on raskasta ja tietyllä tavalla alkukantaista, mutta loppuviimein sitä on vaikea mieltää mustaksi tai minkäänlaiseksi muuksikaan metalliksi. Joni Juutilainen DRAIN DOWN Toxic Society MDD Thrashiä hc-asenteella puikottava germaanikolmikko on toisella levyllään parhaimmillaan hardcoren ollessa pinnassa. Levyistä jokaisen on julkaissut pienehkön profiilin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Jollakin tapaa musiikilla on silti rauhoittava vaikutus. Musiikkia ohjaavat uljaat melodiat, ranskaksi röhistyt sanoitukset ja kaikkiaan keskivertoa ”siistimpi ja puhtaampi” yleisilme. Afterlifelinesiltakaan ei löydy täsmähittejä, mutta kokonaisuus on rautaa. Esimerkiksi Bleak Housen raastavan melankolisia melodiakulkuja ei passaa kuunnella ihan pahimmassa krapulassa. Jos sitäkään. Musiikki ei ole äärinopeaa, vaan bändi osaa pelata dynamiikan kanssa. Niin musiikillisesti kuin emotionaalisesti. Nyt ei nimittäin haistella linnunraatoja tai poseerata veret naamalla hautausmaalla! Le Banissement imaisee helposti mukaansa. Ikävä kyllä kappaleet eivät ole kylliksi hyviä jäämään mieleen, vaan yhtye jumahtaa ikävästi genrensä keskikastiin. At Light’s Demise on dynaaminen ja hengittävä teos, jota on miellyttävä kuunnella. Ihan pätevästi yhtye perusrässinsäkin hoitelee, mutta sillä sektorilla materiaali ja ilmaisu on keskinkertaista. Haikeanjylhästi soiva The Blind Observer päättää hyvin lupaavan debyytin surullisiin mutta toiveikkaisiin tunnelmiin
Sacraments of Necromantical Empires on juuri niitä levyjä, joissa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, muttei oikeastaan myöskään mahdollisuutta nousta suuremman massan yli. Musiikki ei kuitenkaan ole black metalia eikä crustia, vaan ne ovat aineksia, joista on leivottu maistuvainen herkku. Tyytyisivät vain nämäkin jantterit omien juuriensa palvontaan. Muilta voi lainata, mutta jos koko konsepti perustuu tuttujen ysärilegendojen riffien pyörittelyyn, omaa ajatusmaailmaa voisi ehkä haastaa. Dödsritin reseptin salaisuus piilee kitaroissa, jotka jutustelevat taukoamatta toinen toistaan maukkaammilla melodioilla. Bändin muusikot vaikuttavat nuorilta kavereilta, joiden into musiikkia kohtaan voittaa tietynlaisen itsevarmuuden. Joni Juutilainen DÖDSRIT Nocturnal Will WOLVES OF HADES En tiedä, onko se helppoa jos sen osaa, mutta tässä ainakin osataan, se on varmaa. Dödsrit on neljännellä levyllään timantinkova. Pohjalla elää vahvasti Moonsorrow’n perintö ja sitä kautta Bathory. Tami Hintikka. Nocturnal Will vie homman kuitenkin aivan omalle tasolleen: enemmän on todellakin enemmän. Kimmo K. Miksi kuunnella halpaa kopiota, kun tarjolla on aitoakin. Riitasoinnun esiintulo on mukavalla tavalla ”kotikutoinen” ja sympaattinen. Riffivetoiseksikin materiaalia voisi kutsua, sen verran mahtipontisesti liidit korkeiden rääkyjen lomassa kulkevat. Pedon leikki sisältää Aleksis Kiven kirjoituksista ja muinais-Hämeen historiasta ammentavaa folkahtavaa black metalia. Dödsritin melodiantaju ja kananlihamittarin tappiin pamauttava herkkukuvioilla mässäily ovat jossain määrin sukua esimerkiksi Martyrdödin, Aaran ja Forteressen vastaavalle toiminnalle. Niko Ikonen RIITASOINTU Pedon leikki NATURMACHT Riitasointua ei voi syyttää varman päälle vetämisestä, sillä yhtyeen nimi kuulostaa ainakin tähän korvaan huomattavan suoraviivaiselta. Kun musiikkityyliksi on kaiken lisäksi valikoitunut black metal, odotukset eivät ole turhan korkealla. Suomicorea on tehty kolmisenkymmentä vuotta, eivätkä nämä kreikkalaisjätkät saa siitä irti mitään uutta. Tuskaa ja epätoivoa ulvova rääkylaulu on jäisen raakaa, mutta jylhät, heleät ja tarttuvat koukut sekä kuljetukset hivelevät ja silittelevät kuuntelijaa niin, ettei viima pääse puraisemaan. Resepti ei ole lainkaan ennenkuulumaton mutta toimii Riitasoinnun käsittelyssä hetkittäin mallikkaasti. Tässä on sekä hyvä että huono puolensa, mutta mitä enemmän Pedon leikkiä kuuntelee, sitä varmemmaksi käy, että kaksikon ei tarvitse tuntea häpeää suurempienkaan nimien rinnalla. Christoffer Österin yhden miehen bändinä aloittanut ruotsalaisryhmä tekee juttuaan täydellisyyttä hipelöiden. Kreikka on upea black metal -maa. Meno on suttuista, perin juurin Hornalta, Satanic Warmasterilta, Sargeistilta, Behexeniltä ja vastaavilta ysärin konkareilta lainattua tavaraa. pa mukaansa, mutta vähänkään ”kunnianhimoisemman” ilmaisutavan äärellä kierrokset laskevat turhan paljon. Uskon, että tulevat vuodet saavat lisättyä yhtyeen sointiin ennen kaikkea massiivisuutta ja tylyyttä, sillä yhtye on hakemassa musiikillaan selkeästi sen suuntaisia ratkaisuja. Koskinen LUNAR SPELLS Sacraments of Necromantical Empires NORTHERN SILENCE Kreikkalainen black metal -poppoo Lunar Spells iskee kolmannella levyllään tauluun melko perinteikästä skandikamaa – tai ehkä tätä voisi kutsua jopa suomicoreksi. Nocturnal Will jatkaa sujuvasti hyväksi havaitulla linjalla, jolla mustan metallin kylmyys ja crust-poljento paiskaavat kättä. Eri asia on musiikillisen ilmaisun laajentaminen ynnä erilaiset kokeilut, mutta juuri tällaisena, tässä ja nyt, ollaan parhauden äärellä. Biisit ovat pääosin nopeita, soundit raa’at, melodiat melankolisia ja synat juustoisia. En oikein keksi, miten tätä lajiketta voisi jalostaa paremmaksi
Sori vaan, mutta Malstenin doomailu ei ole edes genressään kovin ihmeellistä. Terve itsekritiikkikin olisi ollut paikallaan. Tami Hintikka AZELL Death Control ROTTWEILER Pareilla on hyvä olla yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita. Pelkästään siksi kiinnostus Harmagedonin debyyttiä kohtaan oli allekirjoittaneen aivoissa normaalia suurempi. Joni Juutilainen OFFERNAT Where Nothing Grows INDISCIPLINARIAN Duopohjalta toimiva post-black– sludge–doom-yhtye on mielenkiintoinen ja osittain oikein toimiva tuotantoyksikkö. Kritiikkiin on meinaan aihetta. Tällaisella kamalla ei ole kuitenkaan asiaa kuin satunnaisen suoratoistopalvelukäyttäjän pika-annokseksi. Kahdella välisoitolla yritetään kasvattaa tunnelmaa, jonka perusteet löytyvät teksteissä piilevistä kauhutarinoista. Valitettavasti kumpikaan äärimetallin osa-alue ei hoidu mitenkään erityisen hyvin. Yhtyeen perinteinen death doom ei ole kenties raskaimmasta päästä, mutta epätoivoista ja harrasta tunnelmaa löytyy senkin edestä. Bändin kakkoslevyn materiaali on sinällään ihan kelvollista. Pitkiin biiseihin keskittyvä ilmaisu etenee suurien kaarien mukaan, joskaan ei koko ajan aivan luontevasti. MALSTEN The Haunting of Silvåkra Mill – Rites of Passage SVART Tämänkö nyt sitten pitäisi olla pelottavaa ja teatraalista siihen malliin, että sen yhteydessä kehdataan mainita ainoa oikea King Diamond. Mega ABSOLUTUS Entfermdung OMAKUSTANNE Emil Michel Cioranin ja Friedrich Nietzschen kirjoituksista toismaailmallista black metalia rakentava Absolutus on ehtinyt toimia yli 20 vuotta ilman kummempaa näkyvyyttä. Vaan eihän niitä musiikista aisti missään kohtaa, ja niinpä albumin tunnelma jää Kasper-kummituksen tasolle. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Kuvio ei ihmetytä Entfermdungia kuunnellessa. Soitto on kokeneiden ukkojen kyseessä ollen ihmeen kankeaa, laulu kömpelöä, sävellykset olemattomia tai suorastaan ärsyttäviä ja tuotanto varsin ankeaa. Koronaprojektina alkanut bändi olisi kaivannut rehellistä ulkopuolista kommentointia. Eipä tästä juuri jää kehuja jaettavaksi, sorry vaan. Eroavaisuudet biisien välillä ovat pieniä, mutta jauhamiseen perustuva väsytystaktiikka toimii veikeän ilmavuuden ansiosta yllättävän hyvin. Kimmo K. Mikko Malm DEATHSCREAMERS Suffermore PLAYGROUND Nyt on tuotantoja julkaisuketjussa tapahtunut jonkinlainen sokaistuminen. Yhtye ei edusta aivan puhdasta mustaa metallia vaan liikkuu sujuvasti myös mystisen deathin puolella. Bändillä on plakkarissa pari kokopitkää ja kasa pienempiä levyjä, joten tulosta pitäisi jo tulla. Muusikoiden historia Arthemesiassa, Cavusissa ja Rienauksessa tarkoittaa kovaa osaamista, ja sitä on myös tarjolla. Mega IGNIS MORTIS Hæresis Maleficarum HAMMER OF HATE Black metal -yhtye Evil Mightin ura jäi lyhyeksi. Rahkeita tuntuu olevan kovatasoiseenkin tekemiseen. Teosten säveltäjinä on Järven ja tuottaja Jacob Hellnerin lisäksi niH A R R I SÄ Y N E V IR TA Kolossus. Ehtaa sludgeakin on seassa aimo annos, mutta kaikista nihilistisintä ja räävittömintä ulosanti ei ole. Hieman alle 40-minuuttinen Hymns to the Moon on kompakti ja kuuntelua kestävä kokonaisuus, joka sopii niin omiin kuin lastenlastenkin hautajaisiin. Perinteikäs 1990-lukulainen osastokaan ei jää huomiotta. Kolmibiisisen persoonallisin täräys on suomeksi esitetty Noitasapatin irstaat syöjättäret, jolla bändi on omimmillaan. Kimmo K. Rokkaavaa meloheavyä rouhealla otteella esittävän kolmikon meininki kuulostaa niin karun omatekoiselta suomalaistekemiseltä, että stoppinappulan näpäytys on todella liki jo ep:n alkuhetkillä. Neljä pitkää perusmallista biisiä lanataan läpi painavahkoin ja leppoisan lämpimällä surinalla varustetuin riffein. Herrasväki Napierilla sellainen on ensimmäisen albuminsa jurnuttavaa doomia julkaiseva Azell. Harmillisesti kovin kovuus jää suurelta osin paperille. Koskinen BRIGHT & BLACK The Album BRIGHT & BLACK / VERSITY RIGHTS Kristian Järven konduktoiman Baltic Sea Philharmonicin kera solisti Eicca Toppisen soittama klasarialbumi on mielenkiintoisempi konseptina kuin musana. Rymistely on yllätyksellistä ja monimuotoista, joskin laulu jää aika yksiulotteiseksi raakkumiseksi. Dystopian Dreamsillä väännetään raskaasti ja asenteella, mutta kun ripeä d-beat pääsee vauhtiin vain pieneksi hetkeksi, kokonaisuus jää harmillisen vaisuksi. Ja kun triossa vaikuttaa vieläpä Martyrdödmusikantteja, levy vaikutti olevan pakosti hård. Paikoittainen palapelimäisyys ja selkeät siirtymät komeista post-metal-vellotteluista rätväkän bläkkiksen äärelle eivät toimi kauttaaltaan, vaikka osat ovat sinällään kelpoja. Ajoittaisista Amebixtunnelmista plussaa. Hehkuvista hiilloksista kipinöi Ignis Mortis, joka tarttuu riveleistä kiinni edeltäjäänsä terävämmin. Mistään keski-ikäisten ja keskiluokkaistuneiden kivansiististä puuhastelusta ei onneksi ole kysymys, sillä Death Control sisältää Crowbarin liepeillä liikuskelevaa kelpo raskastelua. Joni Juutilainen MOON INCARNATE Hymns to the Moon IRON BONEHEAD Saksalainen Moon Incarnate kulkee debyyttilevyllään hyvin pitkälti klassisen Peaceville-kolmikon eli Anatheman, My Dying Briden ja Paradise Lostin viitoittamalla tiellä. Goottilaiset vibat ja mieto sinfonisuus tuovat ajoittain mieleen jopa ensimmäisen levyn aikaisen Cradle of Filthin. Hitaahko murskaus ja verevästi julistava huutoörinä pitävät suuntauksen lähempänä aggressiivista stoner-ruuvausta kuin dödsmetallia tai kängiä. Yhdellä suunnalla on moderni islantilainen aggressiivisuus, toisaalla Clandestine Blazen tuhti takominen. Ensimmäinen ep:nsä vivahtaa moneen suuntaan. Etenkin The Tempest huokuu vahvasti kyseistä tunnelmaa. Koskinen HARMAGEDON Dystopian Dreams SVART Ruotsissa on pitkä ja kaunis deathin ja crustin takomisen perinne
Nimikkobiisi jysähtää kuin täyslaidallinen ja siinä fiittaa jo Curse of the Crystal Coconutilta (2020) tuttu raikasääninen kampiliira-artisti Patty Gurdy. Kampenin kirkossa Oslossa aikaansaatu äänimaailma on kaikuineen kaunis ja erittäin täyteläinen. Biiseistä kolmessa on ruutia ja tulivoimaa, kahdessa tykin lunttu ei edes syty. Mape Ollila WHOM GODS DESTROY Insanium INSIDEOUT Angra-, Dream Theaterja Guns N’ Roses -yhteyksistä tuttujen musikanttien uusi kokoonpano aiheuttaa alkuun skeptisiä tuntemuksia, vaikka yhtyeestä löytyy Ron ”Bumblefoot” Thalin ja Derek Sherinianin kaltaisisa virtuooseja. Pienjulkaisun kohokohdiksi muodostuvat tunnelmallinen Hiiltynyt katse ja ärhäkkäästi tykittelevä K.P.V. Hienoiset progressiiviset vivahteet pitävät kuulijan mukavasti varpaillaan, mistä plussaa. Rauhallisissa teoksissa dynamiikka loistaa, mutta hektisemmät biisit ovat silkkaa modernia klasarihälyä. Ep:n rauhoittava tunnelma pysäyttää, mutta Sylvaine on parhaimmillaan metallin kanssa vehkeillessään. Paluu tutun ilmaisun pariin lienee seuraavalla julkaisulla jälleen ajankohtainen. Mape Ollila SKILTRON Bruadarach TROLLZORN Argentiinassa liki kaksi vuosikymmentä sitten perustettu Skiltron julkaisi kuudennen pitkäsoittonsa viime vuoden lopulla. Bändin musiikista tulee mieleen Thalin ja Sherinianin edellinen yhteisprojekti Sons of Apollo, joskin nyt musiikissa on vähemmän masturbatorinen ote. Elämäniloiset ja aavistuksen imelät laulumelodiat edustavat genren tavanomaisinta peruskauraa. Tällaisenaan meno kelpaa luultavasti himpun paremmin metallisteille. Viisi vuotta sitten debyyttinsä Veritasin julkaissut yhtye on vielä karkea timantti, mutta sen musiikissa on valtavasti potentiaalia. Mega H E LE N E A Q U IL A R M A YA N S Sylvaine. Jos Shitegeistilta jotain jää kaipaamaan, niin maanmiestensä Disfearin ja Wolfbrigaden hurjempaa ja punkimpaa intensiteettiä. Johtuneenko sitten biisiseppien tottumuksesta kirjoittaa pienemmälle väkijoukolle, mutta levy soi miellyttävimmin silloin kuin se soi vähiten. Tällä kertaa Katherine Shepard työntää metalliviitteet sivuun ja esittää kuusi kappaletta sametinpehmeää skandinaavista folkia. Nykyisin Suomesta (!) käsin operoiva viisikko tekee ihan pätevän kuuloista melodista metallia, jonka eri laitoja mahtuu Bruadarachille useita. Eg er framand on herkästä ja hauraasta olemuksestaan huolimatta odottamattoman vahva ep. Mikko Malm ALESTORM Voyage of the Dead Marauder NAPALM Yarrr! Piktipiraattien kumiankkakaljaasin tykinpiipuista putkahtaa tällä kertaa ep-levy. Uzbekistan ja The Last Saskatchewan Pirate potkivat perushyvin, mutta Sea Shanty 2 -instrumentaali ja puolentoista minuutin Cock kuvaavat laatuaan jo nimillään. NAPAKAT 65. Mikko Malm STELLAR REMAINS Wastelands GUTTER PRINCE CABAL Dan Elkin haukkaa neitsytjulkaisullaan palan, josta riittää nieleskeltävää kuulijallekin. Joutaisivat lankulle ja kalojen ruoaksi. Joni Juutilainen ALTERIUM Of War and Flames AFM Italo-powerin kakkosriviläisen Kalidian hajottua keväällä 2023 sen laulajatar Nicoletta Rosselini otti töikseen jatkaa bändin perintöä uusien musikanttien kera. Yksin kaikesta luovasta puolesta vastuussa olevan kaverin minijulkaisulle mahtuu intron ja välisoiton lisäksi runsaasti death metal -lokeron laitoja koettelevan rönsyilevää materiaalia. Onneksi levyn sävellykset kantavat kohtalaisesti. Kelvollista hard rock -mausteista progressiivista metallia orkesteri kuitenkin tuottaa. Joensuulaisyhtyeen melodinen mutta kiero death metal muistuttaa vahvasti Stam1nan ilmaisusta, mutta kyseinen seikka ei ole välttämättä rasite. Orkesteri osaa hommansa, sillä kappaleet on pidetty ytimekkäinä ja silti niihin on saatu mukaan yllättävän paljon sisäistä vaihtelua. Kaikkea leimaa teknisyys ilman turhanpäiväistä kikkailufiilistä, mutta imaistakseen kunnolla mukaansa sävellysten fokus saisi olla terävämpi. Skiltronin tapa nivoa kaikki mainittu yhteen runsailla säkkipilliliideillä ei tee Bruadarachista yhtyeen mainostamaa kelttiheviä, vaan bändi lähinnä larppaa sitä. Ne korostuvat äänikuvassa kaiken muun kustannuksella, eivätkä kitarat, koskettimet, tuplabasarit sun muut häiriötekijät pääse häiritsemään solistin dramaattishakuista hönkäilyä. Se kantaa suurimman osan kestostaan, joskin viiteenkiin biisiin mahtuu Alestormille tavallista perseilyä. Jaakko Silvast CHILD Shitegeist SUICIDE Vain vuosi esikoisesta, ja Ruotsin Childista kuullaan taas. Saa nähdä, mitä tuleman pitää. Mega SYLVAINE Eg er framand SEASON OF MIST Sylvainen kahden vuoden takainen Nova oli huipputason postblack-levy. Insanium on varsin viihdyttävä tapaus, mutta mitään sen suurempia intohimoja se ei herätä. Kunnianhimoiset kappaleet sisältävät rujoa ja nopeaa räimettä, mutta yhtä lailla keskitempoisempia ja polveilevampia osuuksia sekä tietenkin herkempää melodiaa ja paikoin jopa puhdasta laulua. Ja melkoisen kovaa kuullaankin, sillä kaikenkattavasta sisäsiisteydestä huolimatta orkesterin vahvasti crustja grindcore-mausteinen death metal on kerrasta kaaliin junttautuvaa mallia. Osa albumin kappaleista edustaa verevää power metalia, osa hard rockia ja osa Running Wildin hengessä nytkyttävää perinne-heavyä. Viestikapulan kantaakseen saaneen Alteriumin debyyttilätty sijoittuu niin musiikillisesti kuin laadullisesti edeltäjänsä keijumaisen kevyen fantasiavoimailun kulmaukseen. miporukkaa kuten Opethin Fredrik Åkesson, Watainin Erik Danielsson, Entombed AD:n Nico Elgstrand sekä Meshuggahin Tomas Haake ja Dick Lövgren. Mape Ollila KOLOSSUS Arma ROCKHOPPER Vuonna 2016 perustettu Kolossus lähestyy kuulijoitaan uudella ep:llä
– Jos kaikki menee putkeen, toinen puolisko tästä tarinasta ilmestyy 2025. Romaani on ollut Seväselle pitkäaikainen haave, mutta samalla se oli myös melkoinen haaste. – Kirjoittaminen ruokkii itseään, ja koko ajan syntyy uusia ideoita ja ajatuksia, kirjailija-muusikko sanoo. Siitä se sitten lopulta valmistuu. Tutkin lisää keskiajan maailmaa, että sain historialliset yksityiskohdat vaatteineen ja ruokineen oikein. Se passaa kirjoittamisen taustamusiikiksi, siinä soljuu mystiseen varhaiskeskiajan hämyyn jo ihan puolivahingossa. Yhteensä tarinalla tulee olemaan mittaa noin 800 sivua, Sevänen kertoo. Kaikkein karmeimmat kohtaukset taitavat olla näitä oikeita keskiajan julmuuksia. Historiallis-eeppinen aihe ei ollut yhtä vaikea pala. Ilman musiikin painolastia Ikitalven polku on Insomniumin laulaja-basistin Niilo Seväsen esikoisromaani. Tällä hetkellä mielessä on pari kolme vaihtoehtoa, mistä sen kolmannen kirjan tekisi. Apukeinona oikeaan tunnelmaan pääsemisessä käytin muun muassa Skyrimpelin soundtrackiä, varsinkin ambientimpaa kamaa sieltä. – Nyt sai juonia koko homman omassa päässään. Joka päivä on istuttava tekstin ääreen, oli inspiraatiota tai ei. Hänen yhtyeensä konsepteihin uppoutunut päässee kirjan tarinaan sisään vaivatta. – Onhan tämä niin massiivinen urakka, ettei kukaan ala sellaista tehdä ilman suurta paloa. Sevänen oli lukenut paljon, opiskellut kulttuurihistoriaa ja kirjoittanut Talven portti -novellin, josta Insomnium teki Winter’s Gate -albumin (2016). Voisikin kuvitella, että ikänsä musiikkia tehneelle olisi jopa tukalaa kirjoittaa tarinaa täysin ilman musiikin suomia keinoja rakentaa tunnelmaa. – Mukana on paljon todellisia käänteitä ja historiallisia henkilöitä, jotka halusin osaksi tarinaa. Lopulta on kuitenkin päästy aina eteenpäin, Sevänen jatkaa. Yleensä kirjoittaminen on kuitenkin niin mukavaa, että kuudesta kahdeksaan tuntia hujahtaa ihan siivillä. – Tässä on tehty intensiivisesti töitä kohta neljä vuotta, ja ensimmäinen kirja, eli eka puolikas tarinasta, on paketissa. – Pitkäjänteisyys ja säännölliset kirjoittamisrutiinit ovat kaiken a ja o, jos on tekemässä näin pitkää tekstiä. IKITALVEN polku on yhdistelmä fantasiaa, mytologiaa ja keskiaikaista historiaa. Joka kierroksella sinne saadaan lisää syvyyttä ja tasoja. Sevänen myöntää painineensa eniten romaanin poljennon ja rytmityksen kanssa. Tapahtumapaikkana on 1000-lukulainen Konstantinopoli. – Enemmänkin tämä oli vapauttava ja puhdistava kokemus, Sevänen paljastaa yllättäen. Kaikenlaisia vaiheita projektissa on ollut, ja aika usein makasin matolla voivottelemassa, kun olin jumissa jossakin kohdassa. Sen jälkeen on tarkoitus jatkaa saman maailman parissa. Sitten hän ottaa neuvoista vaarin, vetää itsensä suonsilmäkkeestä ja ryhtyy työhön uudella tarmolla. – Romaania pitää jaksaa uudelleenkirjoittaa monta kertaa. PIIRI AKI NUOPPONEN LI IS A V A LO N E N 66. Eihän tällainen humanistibasisti edes pystyisi keksimään niin brutaaleja asioita. – Varhaiskeskiaika, viikingit, Bysantti ja tuon ajan myytit ovat aina kiinnostaneet, joten ajauduin tähän luontevasti. Vähemmän yllättäen Sevänen lupaa, ettei kirjailu jää tähän. – Kustannustoimittajan palautteen jälkeen herkkä tekijä kokee olevansa hetken aikaa maailman surkein taiteilija. Kokonaisen kirjan kirjoittaminen on hyvin eri asia kuin novellit ja konseptialbumit, joista tuoreella kirjailijalla oli jo kokemusta. Aluksi hänen tapansa kirjoittaa oli lyriikkamainen, ja hän sai palautetta liian lyhyistä luvuista ja turhan nopeasta kerronnasta. Esikoisen tarinaa jatkava toinen romaani on jo pitkällä työn alla ja kolmaskin teos kutkuttelee kovasti mielessä. Romaani ja konseptialbumi ovat hyvin erilaisia tapoja kertoa tarinaa ja luoda virikkeitä mielikuvitukselle. – Äänikirjaa varten tein Ikitalven teeman, joka kuullaan sekä introna että outrona, eli tästä tuli kuitenkin vähän monimediallinen juttu. 6
(Hinta sisältää leirija telttapaikan) ?. PRELIMINARY LINE-UP!