ELÄMÄ ON RASKASTA. 4/2016 I HINTA 8,90 euroa IHSAHN ÄÄRIMETALLIN HARMAA EMINENSSI. AL JOURGENSEN JUDAS PRIEST ABORTED ZAKK WYLDE CULT OF LUNA NOVEMBRE IN THE WOODS..
ULVER KVELDSSANGER (RE-ISSUE) OUT APRIL 8 TH ULVER BERGTATT (RE-ISSUE) OUT APRIL 8 TH ULVER NATTENS MADRIGAL (RE-ISSUE) OUT APRIL 8 TH MOONSORROW JUMALTEN AIKA OUT APRIL 1 ST SINDROME RESURRECTION – THE COMPLETE COLLECTION · OUT APRIL 4 TH PORT NOIR ANY WAY THE WIND CARRIES OUT APRIL 1 ST HAKEN AFFINITY OUT APRIL 29 TH ABORTED RETROGORE OUT APRIL 22 TH
70 € 2 PV ............................ALK. Beast In Black Brymir Circle Omnium Gatherum Lord Vicar BENDOVER Crimson Sun Mörbid Vomit Whorion Mørket Fuck-Ushima Blaakyum THE SATANIST -SHOW The Arockalypse 2006 redux show Kät evä sti ma aku nni sta Tus kaa n Onn ibu ssi lla !. 60 € 3 PV .............................ALK. Oi ke ud et m uu to ks iin pi dä te tä än SUVILAHTI HELLSINKI 1.-3.7.2016 (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ. 115 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK. 255 € VIP 1PV ..................ALK. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI 1 PV ...............................ALK. 100 € 3 PV ...........................ALK. 125 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ................................ALK
Pe 11.11.2016 HELSINKI, Finlandia-talo Liput kuluineen alk. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 €. TAHKO EVENT PARK Portit auki klo 16. SIJAINTI AIVAN YDINKESKUSTASSA! Tahkolla myös SILVENNOINEN & MAIJANEN BAND TOP-VIP-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. VIP-paketit alkaen 179 € +alv24% (221,96€) VIP-paketit Menolipusta: vip@menolippu.fi / Puh. 69,50 €, Priority (k-18) alk. 67,50€ / 72,50€ / 77,50€. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 / 79,50 €. 010 841 4185. “THE MISSION CONTINUES...!” Ma 8.8.2016 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00 (ovet auki klo 19.00). KAARINA, Hovirinnan ranta Portit auki klo 17.00. 010 841 4185. L a 1 6 . 69,50 €. Pe 10.6.2016 HELSINKI, KAISANIEMEN PUISTO Portit auki klo 16. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€. 010 841 4185. P e 1 5 . Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.tiketti.fi ja R-Kioskit Y H T E I S T Y Ö S S Ä : alk. Priority-liput toimituskuluineen alkaen 89,50 €. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 2 1 6 h a m i n a , b a s t i o n i portit auki klo 18.00. 79,50 €, kenttä alk. 105 € /hlö MAJOITUS Varaa majoituslippupakettisi heti osoitteesta www.tahkontapahtumat.fi VIP SCORPIONS -illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Liput toimituskuluineeN; istumakat somo alk. L I P U N M Y Y N T I : w w w. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 €. 7. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Priority-liput toimituskuluineen alkaen 89,50 €. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. Liput toimituskuluineeN; istumakat somot alk. + PEPE AHLQVIST & H.A.R.P. 79,50 €, kenttä alk. 89,50 €. LA 30.7. Pe 29.7. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. 010 841 4185. PROCOL HARUM L E G E N D A A R I N E N VIP-paketit alkaen 149 € +alv24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. 7. 2 1 6 S E I N Ä J O K I , TA PA H T U M A S TA D I O N portit aiki klo 16.00. 00. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min.. La 11.6.2016 OULU, RAATIN STADION Portit auki klo 15
, ha ast att elu ssa An de rs Ko bro 08 2 Ku ud es pii ri: Lev y-y hti ö op ast aa 048 026 018 040 032 03 03 6 M IK A AA LT O JU ST IN R EI C H EV A LA M M I BJ Ø R N TO R E M O EN PÄ R O LO FS SO N. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Sar ke, Zh rin e, Ch est bu rst er, Be see ch , Go ate ss 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Al Jo urg en sen 02 2 Riu tta 02 4 Hy po the sis 02 6 Ab ort ed 03 Oc tob er Tid e 03 2 Cu lt of Lu na 03 6 Ju da s Pri est 04 Za kk Wy lde 04 4 No vem bre 04 8 Ihs ah n 05 6 Pö lky llä : he avy sol isti Do og ie Wh ite 06 Sa lam yh kä : Kre ato r Re ne wa l (19 92 ) 06 3 Arv iot , pä äo sas sa Cu lt of Lu na & Ju lie Ch rist ma s 07 8 Va nh a liit to: In the Wo od s..
Mies saattaa näyttää uusissa promokuvissaan hipsterihenkisen silmälasimainosmallin ja turskankalastajan risteytykseltä, mutta silti: enpä ala väittää vastaan. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Bjørn Tore Moen KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 16. Silti teko assosioitui minunkin päässäni välittömästi black metaliin. vuosikerta Numero 136 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Tuonaikaisen skenen luoneiden hahmojen, kuten lehtemme kannessa komeilevan Ihsahnin, mielestä aihe olisi varmasti saanut unohtua jo aikoja sitten. Myös pääjutussamme eksytään, mutta vain parin kuvailevan avaussanan verran. YLIVIESKASSA, melko lähellä pohjoispohjalaisia kotiseutujani, poltettiin jokunen päivä ennen tämän lehden painamista 1700-luvun lopulla rakennettu hirsikirkko. Nykymaailmassa on aika monta antikristillisiä metallisteja todennäköisempää tahoa, jotka voisivat syyllistyä moiseen tempaukseen. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Loppuaika puhutaan Ihsahnin monipolvisesta musiikista, jota maestro kutsuu edelleen black metaliksi, vaikkakin lähinnä asenteellisesta kulmasta. Palon sytyttäjän motiiveista ei ole tätä kirjoitettaessa haisua, mutta moista tietoa ei tarvittu, kun raskaamman musiikin harrastajan sielunsilmille alkoi rakentua rakeisia kuvia maalatuista naamatauluista ja soihdunvalossa nostelluista niittipampuista. Tämä kertoo karua kieltään, kuinka tuntuva historiallinen paino 1990-luvun alun pahamaineisilla norjalaistapahtumilla on. CULT OF LUNA & JULIE CHRISTMAS Mariner SARA Solus RIUTTA Sinun täytyy elää vielä kerran TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT KATATONIA The Fall of Hearts DEFTONES Gore EMPEROR Prometheus: The Discipline of Fire & Demise Tuhkasta turskaan 7. Ja tottapa tuo, on kieltämättä aika väsyttävää, ettei nykyisyydestäkään tahdo löytää black metal -haastattelua, jossa aiheeseen ei eksyttäisi jollain tavalla
Emme olleet lainkaan varmoja, tuleeko hommasta mitään, mutta huomasimme pian, että musiikki kuulostaa aivan loistavalta. Muutaman viikon päästä tuli vastaus, että Jimmy rakasti sitä! Jumalauta, paskoin melkein housuihini: yksi Amerikan legendaarisimmista ja lahjakkaimmista biisintekijöistä kautta aikain pitää pienestä ruotsalaisesta bändistä! Maailma muuttuu todella nopeasti. Jos ihan totta puhutaan, en uskonut, että palaisitte vielä kehiin. Löysimme nopeasti alkuaikojemme melankolisen ilmeen, mutta mukaan tuli myös paljon uudenlaista otetta. – Ensimmäisen levymme [...From a Bleeding Heart, 1998] aikoihin kilahdin 60-luvun loppupuolen musiikkiin, joka vei minut todellakin mukanaan. – Kun perustin bändin 1992, olin kuudentoista eikä goottimetalligenreä ollut edes keksitty. – Olemme olleet aina vähän ulkopuolisia goottipiireissä, ehkä siksi, että olemme kokeilleet musiikissamme rohkeasti eri juttuja. Uusi levy vie bändiä lähemmäksi vanhaa rockia kuin metallia, mutta synkkyys on edelleen läsnä ja musiikki on paikoin aika raskastakin. H E N R IK B E N G T SS O N EDELLISESTÄ levystänne Sunless Daysistä on yksitoista vuotta. ja niin myös teimme. ja tämä pätee kaikkiin covereihin. – Lähetimme valmiin version Webbin managerille, koska halusimme, että homma on ok itse artistille. Mielestämme versio on mielenkiintoinen ja eroaa sopivasti alkuperäisestä. Melankolista metallia soitellut ruotsalainen Beseech katosi kentältä kymmenen vuotta sitten. Beseechin musiikki luokitellaan useimmiten goottimetalliksi, mutta termin voinee heittää roskiin viimeistään uuden levyn myötä... – Kaikkein merkittävimmät tapaukset liittyvät jotenkin uskontoihin. Uhreinahan voisivat periaatteessa olla me tai monet ystävistäni. Homma otti aikansa, kunnes materialisoitui vuonna 2012 Beseechin paluuna. Uskoitteko itse. Mielestäni jokaisen bändin täytyy tuoda kappaleeseen oma ilmeensä, ja sovitimme Highwaymanin kuin oman biisimme. Kun ajattelet tulevaisuutta, mitä ovat suurimmat huolenaiheesi?. Esimerkiksi Bataclanin ammuskelut ja iranilaisen Confess-bändin mahdolliset kuolemantuomiot ovat hirvittäviä asioita. Miten päädyitte tähän biisiin. Monet uudet biisini saivat täysin uuden suunnan kohti psykedeelistä Pink Floyd -vaikutteista soundia, minkä voi huomata vaikkapa Neon Oceanja Sunset 28 -biiseissä. Hiljaiset vuodet ovat tehneet bändille hyvää: My Darkness, Darkness -albumilla soi entistä aikuisempi ja yksinkertaisesti parempi Beseech. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN 8. Olin todella kiinnostunut deathja doom metalista, mutta halusin kokeilla jatkuvasti kaikkea uutta ja erikoista, kuten naislaulua, klassisia soittimia, akustisia kitaroita ja koskettimia. Goottia vai ei. Levyltä on irrotettu kaksi singleä, joista toinen on cover ikonisesta ja aika perhanan paljon versioidusta Highwayman-kappaleesta. – Minä ja Robert [Vintervind, kitara ja koneet] rupesimme keskustelemaan jokunen vuosi sitten mahdollisista musiikkikuvioista. – Luulin kauan, että se oli Johnny Cashin biisi, mutta sehän on oikeasti Jimmy Webbin! Jos joku yrittää tehdä versionsa tästä kappaleesta, siihen on suhtauduttava vakavasti... Kun nyt mietin asiaa, tajuan, kuinka paljon tarvitsimme lomaa bändistä, laulaja Klas Bohlin vastaa. – Totta puhuen emme! Muistan vielä vuoden 2006 jäähyväiskeikan fiilikset bäkkärillä, kun mietimme, että pääsemme jatkamaan elämäämme eteenpäin ilman Beseechiä..
Pallo on lopulta kuulijoilla, ja he saavat määrittää itse, mihin musiikkimme kanssa sijoitumme. Me vain soitamme musiikkia emmekä ajattele sitä sen kummemmin... Goatess tekee musiikkimieltymyksissäni miellyttävän poikkeuksen, sillä yhtyeellä on erikoinen taito kaivaa esiin traditionaalisen doomin parhaat puolet ja tuoda ne tähän päivään. – Levyn nimi on yhden ystäväni keksintö. Olette lisäilleet vanhan koulukunnan doomiin vähän progressiivisuutta ja kokeilullisuutta. Samassa yhteydessä täytyy nostaa esiin levyn neljäs kappale, suhteellisen hapokkaasti nimetty Crocodilians and Other Creepy Crawlings Shhh... – Hän on erittäin hyvä ystävämme Goatess Doomwych, lahjakas taiteilija ja hieno ihminen, joka antoi nimensä bändimme käyttöön. Emme ole oikeastaan velvollisia selittelemään tekemisiämme kenellekään. Luulen, että nämä biisit kuvastavat kiirastulta ainoastaan itseni kohdalla. Edellisen levyn biisit syntyivät pitkällä aikavälillä, kun taas uudella kirjoitusprosessi oli paljon tiiviimpi. Onko tämä keinonne välttää jämähtäminen yhden genren vangiksi. – Ei, ei näitä hommia tehdä tuon vuoksi. Levy edusti varsin hyvää doomailua, mutta uudelle Purgatory Under New Managementille siirryttäessä musiikki on entistä paremmin balanssissa. Napsimme vaikutteita vähän sieltä täältä, ja se varmasti kuuluu soitossamme. No, kuka sitten on Goatess. – Olemme todellakin onnekkaita, että musiikkimme tuntuu uppoavan ihmisiin genrerajoista huolimatta. Kun vaihdoimme nimemme Weekend Beastistä vuonna 2012, monellakaan bändillä ei ollut käytössään goat-sanaa, joten sehän passasi meille täydellisesti! Ruotsalainen Goatess taitaa doom metalin salat. Hänen mukaansa biisi kuvastaa pahaa trippiä, joka muistuttaa hullua luontodokumenttia. Yhtyeen toinen kokopitkä on esimerkki hyvästä metallimusiikista, jota turhat skenesäännöt eivät pidättele. Muut voivat tehdä niistä omat tulkintansa. Mikä mahtaa olla tarina näiden takana. Uppoaako musiikkinne erityisen hyvin doomkentän ulkopuolisiin. On vain hienoa, että ihmiset poistuvat ahtaista karsinoistaan, ja toivottavasti voimme tehdä sen porukalle helpoksi. Kuulimme uutisista, että katolinen kirkko olisi mahdollisesti poistamassa opetuksistaan käsityksen kiirastulesta... joten mehän otimme sen omaan käyttöömme! – Kärsiminen omien syntiensä tähden on erittäin henkilökohtainen asia, ja erilainen jokaisen ihmisen kohdalla. Purgatory Under New Management on varsin mielenkiintoinen otsikko. Ehkä tämä on syy siihen, miksi Purgatory on ehjempi ja tasapainoisempi, laulaja Christian ”Chritus” Linderson mietiskelee. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ GOATESS ponnahti markkinoille kolme vuotta sitten julkaistulla nimikkoesikoisellaan. – Levyjen välillä on kieltämättä eroavaisuuksia. – Mitä Crocodilians-kappaleeseen tulee, kyseessä on instrumentaali, jonka nimi on Niklasin [kitara] tekosia. En ole koskaan ollut kovin intohimoinen doom metalin ystävä. Kiirastulen uudet isännät 9
Gylfason kertoo viitaten suomalaisen Demilichin klassikkodebyyttiin (1993). Eihän teillä pitäisi olla mitään syytä olla vihaisia mistään! – Niin, mutta tässä ei ole kyse pelkästään Islannista. Erikoiselta kalskahtavalla otsikolla ei ole mitään suoraa merkitystä, mutta mieli alkaa nopeasti pyöritellä sanoja unearthedin, orthodoxin ja thetan välillä. Yhtye julkaisi tällä nimellä kovasti deathmetallisen In the Depths of Despair -esikoisensa 2008 ja soitti neljä vuotta myöhemmin valtavilla Wackenin hevifestareilla Islannin Wacken Metal Battle -osakilpailun voittajana. Islantilainen metalliskene elää melkoista nousukautta. Mielestäni loistava Gone Postal -nimi vaihtui kuitenkin melko yllättäen Zhrineksi. – Se kuvastaa epäortodoksisia theta-aaltoja. Asumme erittäin pimeässä ja pahassa maailmassa, ja tämä innoittaa meitä kirjoittamaan tällaista musiikkia. ZHRINEN esikoislevy kantaa nimeä Unortheta. Syyksi Islannin lähes räjähdysmäiseen nousuun metallikentällä Nökkvi kertoo maan eristäytyneisyyden, joka herättää varmasti kuulijoissa uteliaisuutta. Sanoituksilla on ollut kautta aikain valtava rooli black metalin kokonaiskuvan hahmottamisessa, joten on aiheellista kysyä, mistä Unorthetan tekstit kertovat. Sólstafirin, HAMin ja Potentiamin kaltaisten vanhojen tekijöiden rinnalle ovat nousseet muiden muassa Kontinuum, Misþyrming, Skálmöld ja Svartidauði, jossa Nökkvi myös kitaroi. Musiikkia pahasta maailmasta SYTYKKEITÄ H A FS T E IN N V ID A R A R SA E LS SO N 10. En välitä juurikaan, mitä muut sanoituksistamme ajattelevat. – Levyn tekstit ovat aika laaja katsaus ihmisen psyykeen ja synnynnäisesti itsetuhoiseen luonteeseemme. Eristäytyneisyyden vuoksi myös paikallinen soundi on saanut muhia erittäin omintakeiseksi. Enteitä tulevasta saatiin jo vuonna 2012 ilmestyneellä viimeisellä Gone Postal -demolla, joka oli nimeltään enteellisesti Unortheta. – Saavutimme Gone Postalina kaiken, mitä olimme hakeneetkin. Kuinka on sitten mahdollista, että näinkin hienosta ja miellyttävästä valtiosta kasvaa näin tummanpuhuvaa ja pahaenteistä musiikkia esittävä bändi. Vasta viime vuonna nykyisen nimensä saanut bändi toimi vuodesta 2007 otsikolla Gone Postal. Mitä levyn nimi lopulta tarkoittaa. Samalla nimellä jatkaminen olisi ollut yksinkertaisesti typerää, joten homma täytyi aloittaa puhtaalta pöydältä. Islantilaisen metallimusiikin tunnettuus on kasvanut viime vuosina rajusti. Kovia bändejä puskee kovalla syötöllä, ja yhdeksi merkittävimmistä uusista nimistä on nostettava miltei pohjattoman synkkää äärimetallia esittävä Zhrine. Levy on meidän oma Nespithemme, laulaja-kitaristi Nökkvi G. Jotkut perehtyvät teksteihin ymmärtääkseen musiikkia omalla tavallaan, ja toisia ne eivät vain yksinkertaisesti kiinnosta. Zhrinen musiikkityyliä on helpointa luonnehtia death metal -vaikutteiseksi black metaliksi. Koetteko harmilliseksi, että monet kuulijat skippaavat sanoitukset tämän päivän nettikuuntelussa
– Ei siinä mitään, ei se minua haittaa. Tälle vuosituhannelle tultaessa tahti on hiipunut, ja nykymallissa on lähes mahdotonta löytää uusia todella kovia norjalaisia metallibändejä. Miltä tällainen rinnastaminen sinusta tuntuu. Ymmärrän erityisesti vertailut Kholdiin ja Tulusiin, koska teen musiikkia kaikille kolmelle. Sinänsä yllättävää, että nämä väitteet pitävät myös paikkansa. Juonihan on pääpiirteittäin se, että kyseinen viikinkikuningas kuolee ja muuttuu lopulta zombiksi. – Päätimme tehdä kokonaisen konseptilevyn, jonka tarina pohjaa yli tuhat vuotta vanhoihin viikinkisaagoihin. se kaikki on todella ajatonta ja muuttumatonta. Sarkea vertaillaan Darkthroneen, Kholdiin ja Tulusiin, tietysti muusikoiden taustojen vuoksi. Teimme oikeasti paljon hommia treeniksellä, ja mielestäni kaikki todellakin toimii aiempaa paremmin, basisti Thomas ”Sarke” Berglie kehaisee. Muinaisten aikojen inspiroima METALLIA PIENISSÄ PALOISSA JØ R N ST E E N SYTYKKEITÄ 11. Kuinka itse näet tilanteen. Tarina vain yksinkertaisesti sopii metallibändille, erityisesti meille. Löytyykö nykypäivästä mitään inspiroivaa. Lähes kaikki, mitä olette tehneet, tuntuu olevan jollain tavoin sidoksissa menneisiin aikoihin. Yritämme myös tehdä joka levyllä jotain uutta, ja tällä kertaa käytimme entistä enemmän aikaa kappaleiden kirjoittamiseen. Mayhem, Emperor, Dimmu Borgir, Enslaved, Satyricon ja Immortal kiinnostavat ihmisiä ihan entiseen malliin. Uuden levyn sanoitukset kertovat tarinaa ikivanhan islantilaisen Eyrbyggja-saagan elävästä kuolleesta nimeltä Torolv Bogefod. Muiden muassa Darkthronesta ja Kholdista tuttujen miesten Sarke ei toimi kuin muut. 1600–1800-lukujen maalaukset ovat loistavia, ja pidän erityisesti Theodor Kittelsenin teoksista. – Dynamiikka on tärkeä juttu, koska se tekee musiikista paljon eläväisempää ja mielenkiintoisempaa kuunneltavaa. Norjalaista raskasmetalliskeneä tulee vertailtua väkisinkin 1990-luvun vastaavaan, jolloin maassa tehtailtiin klassikkolevyjä kuin leipää. VUONNA 2008 perustetun Sarken uutta Bogefodia mainostetaan yhtyeen dynaamisimpana ja – kuten asiaan kuuluu – myös parhaana albumina. – Pidän norjalaisesta luonnosta, vuorista, järvistä... – Mitä musiikkiin tulee, suurin osa vaikutteista on peräisin 70ja 80-lukujen albumeilta, joten voisi kai sanoa, että mikään kovin uusi juttu ei inspiroi minua musiikkihommissa. – Onneksi meillä on nuorempiakin bändejä tulossa. Skene on kaikkinensa todella hyvä, mielestäni paras koko maailmassa. Miten päädyitte tähän hahmoon. Kaikki kuitenkin varmaan kuulevat, että jokaisen yhtyeen välillä on selviä musiikillisia eroavaisuuksia. Kun nykymaailma ei tarjoa mitään mielenkiintoista, otetaan katse yli tuhannen vuoden takaisiin kansantarustoihin. – Oikeastaan kaikki 90-luvun suuret black metal -yhtyeet ovat edelleen pinnalla, ja nykyisten artistien on yksinkertaisesti mahdotonta saada osakseen samaa arvostusta
Äänekkäästä rockista, raskassointisesta metallista ja jossain määrin punkistakin ottavaa musiikkianne on vaikea lyödä yhteen selkeään genreen. Vai miten päin se meni... Millaisista palikoista levy on mielestänne rakennettu. – Eikös uncool ole nykyään uusi cool. – Itse olin noin viisivuotias, kun muutettiin Kokkolasta Kouvolaan, ja ne vähäisetkin naiiviudenrippeet katosi heti kättelyssä. Rock on rockia. – Aivan oikein! Mulla on nykyään todella luupäinen linja tekstien suhteen. – Sitä vain tekee sellaista musiikkia, mistä tykkää ja haluaisi ehkä itse kuulla. Biiseistä tihkuvat läpi päihteiden täyttämät, paikoitellen jokseenkin ahdistavatkin tunnelmat. Niiden pitää perustua aina jollain tasolla tositapahtumiin, olivat ne sitten omia tai lähipiirin kokemuksia. Minkälaiset elämän eväät olette saaneet Kouvolalta. – Genrejä on tosiaan vähän turha käydä luettelemaan, vaikutteita kun tulee levynhypistelijäjätkinä niin monesta jutusta. Tarinoita oikeasta elämästä SYTYKKEITÄ 12. Olenko oikeilla jäljillä. Sanoisin, että meidän kama taitaa olla vähän liikaa niille, jotka eivät nää sen cooliutta, hehe, Pyry päättää. Lähinnä se on helvetin tylsä kaupunki, jossa musahommat on suurin piirtein ainoaa järkevää tekemistä, Pyry sanoo. Tämän yhtyeen maailmassa puhutaan aidoista asioista niiden oikeilla nimillä. Jos ajatellaan musiikkibisneksen nykysuuntausta yleisellä tasolla, Chestbursterin musiikissa ei ole varsinaisesti mitään coolia. Usein kehnoksi haukutulta Kouvolan musiikkikentältä nousee esiin rosoinen ja rokkaava metallibändi, Chestburster. Mutta siis helvetin hieno kaupunkihan tämä on, ja täältä tulee aivan älytön määrä aivan älyttömän kovia bändejä, Gyntsä heittää. Ei ole tullut tämän bändin kohdalla mietittyä, että oltaisiin jotain tiettyä genreä. Kannattaako tällaista kamaa edes tuoda kuulijoiden tietoisuuteen. Kotikaupunkinne Kouvola nousee esiin Slime and Guiltin lehdistötiedotteessa ja myös uudella, puhdasta pahoinvointia tihkuvalla Faces in the Rain -musiikkivideolla. – Ei mielestäni. Onko musiikkinne rappion glorifiointia. EN ole vielä nähnyt Slime and Guilt -levynne sanoituksia, mutta korvakuulolta syntyi mielikuva, että tekstinne ovat melkoisen elämänmakuista ja aitoa kamaa. Sanoisin, että se on meluisaa rock’n’rollia jonkinlaisella tuomiopäivän viballa. – Olen itse asiassa kotoisin naapurikunnasta, Iitistä, mutta valitettavasti asunut Kouvolassa muutaman vuoden. Totuudenetsijä vaan päätyy ajoittain matkansa varrella melko pimeisiin paikkoihin, Pyry pyörittelee. Totta kai vaikutteita voi kuulla paljonkin eri tyylisuunnista, kun on itse niin innokas musiikinkuluttaja, kitaristi-laulaja Gyntsä lisää. Unissa nähtyä materiaalia on myös mukana, mutta autenttisuudesta ei pysty tinkimään, rumpali Pyry aloittaa. Tästä parhaana esimerkkinä nostettakoon esiin lähes kymmenminuuttinen Gas Station Pilgrim -eepos
Tarinoita oikeasta elämästä Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Sammelanzeige 04-16.indd 1 29.03.16 16:16
Conanin luoja Robert E. Nämä terroristit ovat tosikkoja fanaatikkoja, joille 600-luvun paimentolaissodankäynnin äärimmäisen raaka todellisuus edustaa vapautusta ”läntisen” nykyajan pinnallisuudesta. Barbarian maailmassa se olisi ollut hyvä saavutus, nykyisen edistyneen terveydenhoidon ajassa optimistisesti noin puolimatkan hiukan epämiellyttävä krouvi. Kun sellainen hurmio ja kuoleman hetken ihannointi yhdistetään apokalyptiseen ideologiaan, osin merkityksistä tyhjentyneelle länsimaiselle elämänmenolle saadaan vetovoimainen vastinpari. Toisaalta syön edelleen lihaa, lennän paljon ja moottoripyöräilen huvikseni, tuotan helvetinmoista hiilijalanjälkeä. Howard halveksi sivistystä ja ylisti barbarismia ihmiskunnan luonnollisena ja elinvoimaisimpana olemismuotona. Siksi Daeshin meidän näkökulmastamme sairas ja vimmainen kalifaatti on noussut niin lyhyessä ajassa kaikkien huulille. VOITA KATATONIAA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa toukokuussa ilmestyvä uusi Katatonia-albumi julkaisupäiväksi kouraan! Osoitehan on www.inferno.fi. Nelikymppisen ikäkriisi. SKA BA E ST E R SE G A R R A. Kuoleman hetkessä, saalistajan voimassa, metsäpalossa ja rusentavassa maanvyöryssä on läsnä kiehtova ja puoleensavetävän pimeä hehku. Kohtaavatko nämä hahmot toisensa taivaassa. Olemme luoneet tämän hauraan pallon pinnalle monta hienoa juttua, mutta emme mitään, mikä ylittäisi meistä osin riippumattoman luonnon ylimaallisen, henkeäsalpaavan kauneuden. Vaikka hän oli itse hiukan ylipainoinen mammanpoika, hän kuvasi paljain käsin tappamisen tuottamaa mielihyvää lähes pakonomaisella ja vimmaisella hurmiolla. Jos Lähi-idän ruutitynnyrin toisiinsa limittyneet kostonkierteet saisivat aikaan suursodan ja kulutuskulttuurimme lopettavan kansainvaelluksen, jatkaisiko lajimme olemassaoloaan pitempään. Tähän tapaan vaikka Pentti Linkola saattaisi pohtia. Paradoksaalisesti he ovat kuitenkin valmiita käyttämään vihaamansa demokraattisen ja nyt varsin globaalin kulttuurin keksintöjä, teknologiaa ja suhteellista vapautta sitä itseään vastaan. Tänään tuntuu siltä, että siitä irrottautuminen voi olla ajallemme ylivoimainen haaste. Onko hän tajuamattaan ja kenties tahtomattaan ihmiskunnan pelastaja. Vai onko se kuitenkin robotiikan, tekoälyn ja nanoteknologian kirkkoa rakentava, hiljainen, pizzaa ja Coca-Colaa liikaa nauttinut transhumanistineitsyt. Silti tätä kierrettä on tarkasteltava siitä näkökulmasta, että se voidaan pysäyttää. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuunteluja. Lopullisuus, ajatus kohtalon hetkestä ja hengenvaarasta, terävöittää aistit. Nythän se on kai vasta kolmea minuuttia vaille. Elääkö laukaisin kädessään atomiajan hedelmiä vihan voimalla poimiva barbaarifanaatikko nykyajan merkityksellisintä elämää. Kriittiselle agnostikolle se on yleensä itsestäänselvyys, mutta toistetaan vanha viisaus. Myös sotaan ja poikkeustilaan voi jäädä koukkuun. INFERNO-KOLUMNI KIMI KÄRKI HELVETTI on täällä. Marinetti ja muut futuristit ylistivätkin taistelukentän vitaalista estetiikkaa, konekiväärin laulun, piikkilangan ja veren rituaalia. Kaksi lasta, väitöskirja, paljon ja monipuolisesti musiikkia, kriittisen ajattelun opettamista yliopistossa. Kirjoitan tätä pitkänäperjantaina ja siitä näkökulmasta, että täytän huhtikuussa 40 vuotta. He haluavat tuoda todellisuutensa meille, vaihtaa hedonistisen kulutuskulttuurimme kurin ja kieltäymyksen kulttuuriksi. Jos kaikki ihmiset eläisivät näin, tuomiopäivän kello olisi jo keskiyössä. He ristiinnaulitsevat ja ottavat orjia, koska niin on tavattu tehdä aikoinaan. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä. Olemme luoneet myös oman helvettimme, väkivallantäyteisen ja elämää syövän tuhon kierteen. Tuhossa on kauneutta: elämän kiertokulku, kokonaisten lajien katoaminen ja raaka teurastus eivät ole ihmiskunnan yksityisomaisuutta. Olemme osa luonnon kiertokulkua, ja siksi olemme olleet jo muutaman vuosikymmenen ajan siinä pisteessä, että voimme lopettaa lajillemme suotuisat elinolosuhteet ja kuristaa hitaasti itsemme kuoliaaksi. Tasavuodet ovat hyviä paikkoja katsoa taaksepäin ja tehdä välitilinpäätöksiä: olenko elänyt hyvää ja merkityksellistä elämää. Olenko tehnyt tarpeeksi ja, ennen muuta, olenko tehnyt hyviä juttuja. Jos kaikki ihmiset eläisivät kuin 600-luvun paimentolaiset, voisiko kannaltamme niin hauras ekosysteemimme paremmin. PS
ILMOITUS A CS:n maahantuojana toimivan Kuulotekniikka Oy:n tuotevalikoimasta löytyy huippuluokkaisia in-ear-monitorikuulokkeita ja pro-kuulosuojaimia. Lue lisää: www.kuulotekniikka.com. Nelikymppisen ikäkriisi. Ne valmistetaan yksilöllisesti korvasta otetun mallin perusteella pehmeästä, liikkeen mukana joustavasta silikonista, joka tarjoaa parhaan mahdollisen istuvuuden. ACS-kuulokkeita käyttävät Suomessa eturivin artistit kuten Stratovarius, Diandra, Tarja Turunen, Laura Voutilainen ja Lauri Tähkä. Palaamme seuraavassa Infernon numerossa käyttäjäkokemuksiin. Kuulokkeen jokaiseen ominaisuuteen on kiinnitetty huomiota aina liittimestä tärykalvoosi saakka. Muusikko, kuule jatkossakin mitä lavalla tapahtuu Yksilölliset ACS-KUULOKKEET soivat täyteläisellä, rikkaalla ja erottelevalla äänenlaadulla suojaten samalla kuulosi
fra. 3. Sekoittele ja varmista, että seos on yhtenäinen. Hajota munat kokkeliksi. Lisänapakkuutta muniin saa trendikkäällä, lähes joka paikkaan sopivalla Sriracha-kastikkeella, vaikka tokihan maustamisessa tulee käyttää valkopippuria ja valkosipulirouhettakin. Mestarin aamiaisesta saa modattua päivällisenkin erittäin helposti: lisää mukaan ranskalaisia tai ihan perunoita, ja myös hiilihydraattikiintiö saadaan täytetyksi. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Eggs à la Chaos – mestarin aamiainen Saturnian Mist. King Satan. Ja jotta liiallinen nihilismi ei ota valtaa, jälkiruoaksi ja elämän ohjenuoraksi kannattaa ottaa Satan’s libre -drinkki luomaan mielekkyyttä arvorelativismin kyllästämään merkityksettömään kosmokseen, joka voi osoittautua oikeilla elämäntavoilla lamaannuttavan uhkan sijaan loputtomaksi mahdollisuudeksi.” Megan tuomio: ”Mestarin, ja mestarien, aamupala on perusasioiden äärellä. Jos haluaa, että kiivin maku oikeasti assimiloituu kolaan ja rommiin täysillä, kannattaa murskata se sössöksi ja heittää sekaan. 5. Aleister Von Satan. Kun pekonit on valmiita, heitä pannulle nakinpalasia paistumaan pekonista jääneessä rasvassa. Nakeissa tai makkaroissakin riittää onneksi valinnanvaraa aina bratwurstista krakovanmakkaraan, ryynäriä unohtamatta, joten Mestari pysyy tyytyväisenä kerta toisensa jälkeen.” FRA. • valkoista rommia • Coca-Colaa • puolikas kiivihedelmä • jääpaloja Kuori kiivi ja jaa se kahteen osaan lasin pohjalle. 6. 2. TARPEET • kananmunia • makeaa chilikastiketta • suolaa • pekonia • nakkeja • ketsuppia • rypsiöljyä tai jotain rasvaa Tee näin: 1. Jos pannuja on taloudessa vain yksi, pekonit voi kypsentää mainiosti myös uunissa pellillä, vaikka tällöin nakkeihin ei saa pekoninrasvasta makua. Eggs à la Chaos pitää huolen myös siitä, että kaikenlaiset new age -liikkeet, uskonnot ja erityisesti islam pysyvät etäällä omasta sielunmaisemasta. Toiselle pannulle pekonit ritisemään rasvaan. saatananpalvonta. Jälkiruoaksi tai palanpainikkeeksi: Satan’s libre ...eli kuinka luulin ostaneeni Cuba libren ainekset kiireessä ja päädyin keksimään reseptin valaistumiseen... 666. Tässähän ei voi mennä oikein mitenkään vikaan, kunhan muistaa paistaa pekonit riittävän rapeiksi ja antaa niille tovin aikaa kuivua kypsentämisen jälkeen talouspaperin päällä. Heitä kananmunat pannulle ja anna ritistä. Pannulle rasvaa ja hella täysille. Heitä sekaan makeaa chilikastiketta maun mukaan, täällä päässä enempi on parempi. 7. Sisäinen Mestari ja saatanallinen yliminä vaativat runsaasti voimaa ja energiaa pystyäkseen ohjailemaan ihmiskehoa instrumenttinaan. Tällöin tosin siemenet jää lillumaan, joten se on näin päin sottaisempaa. Saturnal Records. ZETEKH/ALEISTER VON SATANIN KOKATESSA SOI: Neo Inferno 262 – Hacking the Holy Code (2008) ”Mestarin aamiainen aktivoi ruumiin, ja industrial black metal voitelee sielun.” 16. Zetekh. Vähän kuin satanismi vs. 4. Blackvox Studio. Laita sekaan jääpaloja. Zetekh/Aleister Von Satanin luonnehdinta: ”Modernin ja menneen maailman vihaaminen sekä kaikenlaiset tihutyöt eivät onnistu kovin hyvin ilman proteiineja ja valkuaista. fra. Breakfast
EN VALEHTELE. Kielitieteilijä ja -ilottelija minussa on oksitosiinin onnelassa oivaltaessaan ikoneista koneet, paljastaessaan antiikin teatteritermin sanaleikin ja (t)avatessaan tekstin viekkaat vertauskuvat ja mielikuvia maalaavat alkusointukulut. Jalkani alkaa naputtaa ennen kuulemattoman kappaleen rytmissä automaattisesti, kehoni tunnistaa tuntemattomasta tuttuuden. Ottamatta askeltakaan astun Elokuution maailmaan, osaksi tarinaa. Abstraktilla tasolla käsitellyn teeman siirtyminen todellisuuteen osoittaa, miten valtava vaikutus musiikilla ja sen voimin välitetyllä viestillä voi vielä enenevässä määrin helposti pureksittavaa light-pikaruokaviihdettä tarjoavalla aikakaudella olla. Kitarat jyrähtävät. Tuijotan valkokankaalla vaihtuvia visioita hypnotisoituneena, aisti-informaatio painaa pimeydessä minut syvemmälle penkkiin. Sali pimenee, hiljainen puheenporina lakkaa, pidättävätköhän muutkin hengitystään. Edelleen levyn avaussanat nostavat niskakarvat pystyyn, ja päätöksen pianomelodia saa silmät kyyneliin. Olen valmis; vastaanotin. Korvat tavoittavat saman melodiaksi muotoutuvan äänimaton, kerran kuultujen kappaleiden rytmit ja rakenteet tervehtivät kuin tuttua, ja suljetut silmäni näkevät valkokankaalle projisoidut, oranssinhehkuiset sanat; ne hohtavat luomieni takana kuin varjo, jonka aurinkoon katsominen piirtää verkkokalvoille. ”ISTUN elokuvateatterin penkissä jännityksen kipristellessä vatsanpohjaa. Seuraavien päivien aikana palaan Elokuutioon yhä uudestaan – stereoista ja kuulokkeilla, aamulla ensimmäisenä ja illalla viimeisenä, yksin ja ystävän seurassa, kassajonossa, bussin ikkunasta maisemia tuijottaessani. Biiseistä odotetusti löytyvät moshausosat sytyttävät salaman tavoin keikkakaipuun, ja Hyyrysen huudot, ärinät, räksytykset, entisestään avautuneet puhtaat laulut sekä rouheudessaan odottamattomat örinät herättävät hämmentäviä tunteita. En valehtele. Miten aivoni ovatkaan voineet tallentaa tuon kaiken kertakatsomalta. Tsekkaa seuraava skaba Tuskan Facebookista! Sinun juttusi Infernoon. Äänikudelmasta alkaa erottua yksityiskohtia, jotka saavat hymyilemään, nyökkimään, laulamaan mukana. Korvia kutkuttavat erityisesti raivoisan D.S.M:n häiriintyneet huudot, hypnoottiset rytmikuviot ja häpeämätön disko-osa, Marttyyrin dissonanssit, ja kaihoisalla kauneudellaan vaikuttava Valhe. Silmien eteen iskeytyvät oranssit sanat samanaikaisesti ääniaistimuksen kanssa: ME IKONEINA KUOLEMME TÄNÄÄN. Sanoituksissa sulautuvat uskonto ja digitaalisuus, menneisyys ja nykyaika. Mustalle valkokankaalle heijastuu outo kuvio, kuin rikottu risti. Merkityksellinen merkkijono toistuu musiikin kasvaessa. Tuska Open Air järjestää yhdessä Infernon kanssa kilpailun, jossa on mahdollisuus paitsi saattaa oma tekstinsä Infernon sivuille myös saada kouraan kolmen päivän Tuska-lippu. Kohdatessani kuuntelun mittaan edellisiltana mieleen painuneita avainsanoja – Krakatao, ikaroksentelin, Kheops – synapsit sykkivät, tunnen ihmetyksensekaista ihailua tekstit takoneen sanasepon taidosta sukeltaa suomen syvyyksiin ja nostaa pintaan yllättäviä aarteita. Tekstistä paljastuvien mahdollisten merkitysten moninkertaisuus ja teoksen tulkinta-avaruus pistävät pään pyörälle. Vaikka Elokuution perimmäinen tarkoitus – jos levyllä sellaista on – ei liene käännyttää vaan herätellä kuulijaa havainnoimaan itseään sekä nykyja digimaailmaa, sen elokuutio vaikuttaa minuun vaivihkaa. Jokaiselle kevään Infernolle on pyhitetty oma Tuska-artisti, ja osallistujan pitää kertoa, miksi se on maailman paras. Vuorokausi elokuvateatterin ennakkokuuntelun jälkeen istun omassa olohuoneessani kuulokkeet päässä ja painan playtä. Sitä saavutusta ei voi väheksyä.”. Kolmannella kuuntelukerralla avaan kansilehden ja alan tutustua tragedian tekstiin, pala palalta. Toisena vuorossa oli Stam1na. Pinnistän korvia kuullakseni muutakin kuin sydänääneni ja sitten – kyllä, kaiuttimista alkaa kuulua huminaa, josta muodostuu sävelkulku. Olen kuin Liisa intertekstuaalisuuden ihmemaassa. En voi vielä väittää ymmärtäväni Elokuution evoluutiota, mutta draamankaari hahmottuu hiljalleen. Kakkosmittelön voitti Katri Mäkinen, jonka teksti löytyy ohesta. Huomaan tiedostavani todellisuuttani ja toimintaani tarkemmin, ja lukemistani kommenteista päätellen en ole ainoa – joku jopa oli poistunut levyn innoittamana Facebookista
Taiteilija, ei ennustaja TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 18. Onneksi hän on nykyisin onnellinen, terve ja tuottelias hullu, joka haluaa elää jokaisena päivänä kokonaisen elämän. Al Jourgensen on hullu
Hän on myös melkein menettänyt kätensä saatuaan siihen hämähäkinpureman. Kaikki mitä ihminen elämässään tekee, ohjaa hänet nykyhetkeen.” 19. ”En kadu mitään. – Onhan se outoa, Al Jourgensen myöntelee pirteällä äänellä. Thompsonina. Läheltä piti -tilanteet ovat saaneet arvostamaan elämää. Hänen jokaisesta liikkeestään seuraa hallusinaatioita, pakokauhua ja räjähdyksiä, mutta silti hän onnistuu pitämään katseen terävänä ja jäljen laadukkaana. Kirjaa tuskin on kirjoitettu sortumatta liioitteluun, mutta siitä huolimatta Jourgensenin elämä näyttää ällistyttävältä. Olen 57-vuotias ja tein normaalia duunia viimeksi 21-vuotiaana. – En varmaankaan olisi voinut elää näin, jos tekisin tavallista päivätyötä. – No, tietenkään ihan joka päivä ei voi elää kokonaista elämää. Mutta aina välillä voi. Homma tuntuu toimivan. Jourgensen on ollut vähällä kuolla yliannostuksiin ja ryyppäämisen aiheuttamiin vatsahaavoihin. – Kun pitää tuon mielessään, elämästä tulee parempaa. Olen siis elänyt ja työskennellyt omalla tavallani jo 36 vuotta. Tavallaan Al elää nyt neljättä elämäänsä – hänet on elvytetty kuolleista kolme kertaa. Jos taas ajattelee heräävänsä aina vain taas yhteen uuteen päivään, on jumissa tällä planeetalla. – Olen alkanut ajatella, että jokainen päivä on tärkeä ja erityinen… Hei, minähän kuulostan ihan hipiltä! Ettei vain nyt ruoho puhuisi tässä! No, joka tapauksessa olen sitä mieltä, että jokaiseen päivään voi mahtua kokonainen elämä. Sehän polttaisi ihmisen loppuun. Eniten ihmetyttää, kuinka niin sekopäinen ihminen on voinut tehdä niin paljon musiikkia, josta osa on vieläpä uraauurtavaa. J on Wiederhornin kirjoittama Al Jourgensenin auktorisoitu elämäkerta Kolmesti kuollut – Minä ja Ministry (Like, 2013) on niin hurjaa tekstiä, että se tuntuu paikoitellen rokkikirjan parodialta. Jourgensen näyttäytyy teoksessa eräänlaisena rockin Hunter S. Pelkkää juhlaa se ei ole ollut. Ilmeisesti olen valinnut hyvän ammatin, kun tällainenkin touhu on mahdollista. Ajan mittaan sellaisista päivistä muodostuu elämien ketju, Jourgensen sanoo ja purskahtaa omista sanoistaan huvittuneen pilvenpolttajan hersyvään nauruun
Mutta Ministryn The Land of Rape and Honey -albumin [1988] sessioissa tiesin kyllä tekeväni jotakin todella coolia. Se johti oman musiikin säveltämiseen. – Beatles oli kaikkien aikojen ensimmäinen poikabändi. Ministryn basisti Paul Raven kuoli yhdeksän vuotta sitten, vähän The Last Sucker -levyn [2007] ilmestymisen jälkeen. Outo luomutyöskentelijä Jourgensenilla on aina monta rautaa tulessa, mutta parhaiten hänet tunnetaan Ministryn johtajana. Studioon mennessä ainoa agendani on pitää hauskaa ja tehdä kunnollista musiikkia. – Olen soittamisen jokapaikanhöylä, mutta en kovin hyvä missään. Se on enemmän teidän lehtimiesten heiniä. – Minulla on sukulaisia Kuubassa, mutta en tunne heitä. Voi kuitenkin olla, että kun menen seuraavan kerran studioon, saattaa syntyä Ministryltä kuulostavaa musiikkia. Burroughsin Alaston lounas -romaani vaikutti musiikkiini enemmän kuin Rolling Stones. Kirjassa Jourgensen kertoo katuvansa vain sitä, että ei ollut läsnä tyttärensä elämässä, kun tämä oli lapsi. Olen ajatellut, että voisin jopa tehdä sen. Juuriltaan revitty poika sopeutui uuteen maailmaan varsin hyvin. Kun aloin soittaa, yritin jäljitellä idoleitani. Opiskeleminen oli minusta mukavaa ja pidin sitä myös tärkeänä. Jos on onnellinen nyt, kaikki huonotkin ajat olivat elämisen arvoisia. Vaikuttunut vaikuttaja Jourgensen löysi rockin kuusikymmentäluvun puolivälissä The Rolling Stonesin albumilta, joka oli mitä luultavimmin Yhdysvaltain markkinoille koostettu December’s Children (and Everybody’s). Tutkinto on minulle tavoite, jota en ole vielä saavuttanut. Ministryn kitaristi ja Jourgensenin hyvä ystävä Mike Scaccia sai sydänkohtauksen toisen yhtyeensä Rigor Mortisin keikalla ja kuoli lavalle joulukuussa 2012. Suhtauduin siihen vähän kuin Monkeesiin. Siellähän on meri, ranta, alkoholia ja varmastikin myös ruohoa – mikä ettei! Harvemmin puhutaan siitä, että Jourgensenin elämässä on tapahtunut myös aivan tavallisia asioita. Olisi kyllä kivaa käydä Kuubassa joskus. Olisi hauskaa hankkia se jo pelkästään siksi, että pääsisi sanomaan, että tulipahan tehtyä. ”Jos pystyn syömään muusikoiden seurassa pitkän illallisen ilman, että mieleni tekee oksentaa heidän päälleen tai puukottaa heitä, voin myös tuottaa heidän levynsä.” 20. Ja kaksi vuotta ennen Mikeyn kuolemaa olin itse niin sairas, että melkein kuolin. Silloinkin Ministryn aika tuntui olevan ohi. Tulevan industrial rock -gurun ensimmäinen instrumentti oli rummut, mutta paukutukseen kyllästyneet vanhemmat vaihtoivat setin pian akustiseen kitaraan. Emme pidä yhteyttä. En kuitenkaan oppinut soittamaan yhtä hyvin kuin he, joten aloin tehdä heidän musiikistaan omia versioitani. Vuonna 1983 popahtavan ja new wave -vaikutteisen With Sympathy -debyytin julkaissut yhtye näytti tulleen pitkän tiensä päähän vuonna 2013. En suosittele sitä kenellekään, mutta minulle se sopii. Pääaineena oli historia, sivuaineena valtiotiede. Al Jourgensenin ei voi väittää kasvaneen aivan tavalliseksi amerikkalaispojaksi, mutta hänellä ei ole siteitä myöskään äitinsä sukuun. Eurooppaan viittaavan uuden sukunimensä Al sai, kun hänen äitinsä avioitui norjalais-saksalaista syntyperää olevan amerikkalaismiehen kanssa. Stonesit taas olivat kuin joitain vitun mielipuolia. Osaan puhua espanjaa, ranskaa ja vähän saksaakin. – Muistan, että lentokone oli aivan täynnä ihmisiä. – En osaa ennustaa, mitä julkaisen seuraavaksi. Ministryn vaikutus kuuluu monissa erilaisissa yhtyeissä, kuten Nine Inch Nailsissä, Fear Factoryssä ja Kornissa. Jourgensen vietti suruaikansa miksaamalla From Beer to Eternityä. Hän kertoo heräävänsä aikaisin joka aamu. Silloin oli meneillään samantapainen pakolaiskriisi kuin teillä nyt siellä Euroopassa. Hän kasvoi Chicagossa sekä Coloradon osavaltion Breckenridgessä ja opiskeli yliopistossa hyvällä menestyksellä. – Sanoin kyllä lehdistölle niin, mutta mietipä, missä tilanteessa olin, kun sitä kysyttiin minulta. – Kun Mikey kuoli niiden älyttömän hauskojen albumisessioiden päätteeksi, kaikki tuntui päättyvän. – Maisterintutkinto jäi hankkimatta, mutta minulla on koossa niin paljon opintopisteitä, että voisin suorittaa yliopiston loppuun vuodessa. – Varhaisin muistoni on muuttomatkalta Amerikkaan, Jourgensen kertoo. Burroughsilta, jotka työskentelivät omalla alallaan samantapaisella tekniikalla. – En kadu mitään. Olen varma, että tykkäisin opiskelemisesta vieläkin. Olen lukenut sen sekä englanniksi että suomeksi. Jourgensen vaikuttaa onnelliselta, energiseltä ja virkeältä. – En koskaan miettinyt, että musiikilleni pitäisi keksiä nimi. Hänellä ei edelleenkään ole ihmeempiä tunnontuskia. – Tuollaiset asiat vaikuttavat aina siihen, miltä tulevaisuus näyttää. Ja minulla sentään on hyvä kielipää. Alastoman lounaan kieli on kaunista. – Olin aina enemmän Stoneskuin Beatles-mies, Jourgensen sanoo. Siinä vaiheessa ei tuntunut oikealta edes ajatella Ministryn tulevaisuutta. Kaikki mitä ihminen elämässään tekee, ohjaa hänet nykyhetkeen. Täytyisi vain löytää aikaa sille. – Minua eivät inspiroineet niinkään muusikot kuin muut taiteilijat. Kolmastoista albumi From Beer to Eternity ilmestyi suru-uutisten siivittämänä. Hän uskoi vilpittömästi, että Ministryn tarina oli päättynyt. Vaikka olin kuusikymmentäluvulla todella nuori, aistin Beatlesissä laskelmoidun kaupallisuuden. Kahdeksankymmentäluvun puoliväliin mennessä Jourgensen teki jo merkittävää musiikkia. Juureton historioitsija Kun Al Jourgensen muutti äitinsä kanssa Kuubasta Yhdysvaltoihin, hän oli puolitoistavuotias taapero nimeltä Alejandro Ramirez Casas. Siitä minä tykkäsin. Tajuan kyllä, että tämä on kummallinen tapa tehdä töitä. Niissä äänityksissä rakentelin musiikillisia kollaaseja, jollaisia en ollut kuullut muiden tekevän. Sillä tavalla aloin tehdä omia biisejä. Vähitellen muiden musiikki vaikutti soittamiseeni aina vain vähemmän. Beatlesilla oli toki hyviä, omia biisejä, mutta minusta se oli jotenkin väkinäinen yhtye. – Voi hyvä jumala! Suomeksi! Se vasta on vaikea kieli! Pohjoismaiden kielet ovat ihan friikkiä kamaa. Sain vaikutteita Brion Gysiniltä ja William S. Jourgensen opetteli soittamaan monia muitakin soittimia. Mikeyn kuolemasta oli kulunut kaksi päivää, kun toimittajat alkoivat soitella. Jourgensen jatkaa, että Ministry on ollut vaakalaudalla ennenkin. Tällä hetkellä varmaan on vain se, että Jourgensen jatkaa musiikin tekemistä ja julkaisemista. Silloinkaan en halunnut jatkaa Ministryä
En tarkoita, että tahdoin olla bändin vakavin tyyppi, sillä minähän olen hullu. Vain musiikki merkitsee Onpa Ministryn ura päättynyt tai ei, Jourgensen voi olla tyytyväinen pääbändinsä saavutuksiin. Jourgensen kertoo olevansa onnellisimmillaan silloin, kun saa olla studiossa tekemässä uutta musiikkia. Jourgensen selittää, että projektin nimi selittää itse itsensä. Musiikki saa syntyä omilla ehdoillaan. Musiikki voi kuitenkin yhtä hyvin kuulostaa Revolting Cocksilta, Jello Biafran ja minun Lard-projektilta tai Ministryltä. Parhaan ystävän menettäminen oli minulle kova isku. Nähtäväksi jää, tekeekö Surgical Meth Machine enemmänkin musiikkia. Hän äänitti D’Ambruoson kanssa Teksasissa puolenkymmentä uutta kappaletta, joiden tunnelma oli äärimmäisen kiihkeä ja vihamielinen. Sitten Mikey kuoli. Sitten kun on suosittu, sitä kiroilee, että jumalauta, tämähän on ihan perseestä. Musiikkityylillä ei ole väliä, jos asiat natsaavat muuten. – Minä vain teen biisejä ja katson, onko niistä mihinkään. – Nuorenahan ihminen haaveilee, että jumalauta, jonain päivänä minä olen suosittu. Kun Jourgensenilta kysyy, mikä hänestä olisi tullut, jos musiikkia ei olisi olemassa, hän vastaa epäröimättä. Jos pystyn syömään muusikoiden seurassa pitkän illallisen ilman, että mieleni tekee oksentaa heidän päälleen tai puukottaa heitä, voin myös tuottaa heidän levynsä. – Surgical viittaa siihen, että kun teimme tätä levyä Sammy D’Ambruoson kanssa, työskentelymme oli kirurgisen tarkkaa. Se oli ihan friikkiä aikaa. – Tärkeintä on tulla toimeen bändin kanssa, joten haluan ensin tavata sen. Siinä vaiheessa Sammy sanoi, että voisimme tehdä sen nopean levyn, josta oli puhetta Mikeyn kanssa. Ei siis mitään dubstepiä vaan vanhan koulukunnan og-dubia. Vuoden 1992 Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs myi pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Meth taas tulee siitä, että biisien tempot hakkaavat lujaa kuin metanarkkarin sydän. – En tykännyt siitä yhtään. Ei hän halua riistää bändiltä sen omaa soundia. Halusimme tehdä kiivasta ja väkivaltaista musiikkia. Bändien kanssa on osittain sama juttu. Jos joku ihmettelee, miksi Surgical Meth Machinen levyn toinen puoli on nopea ja väkivaltainen ja toinen ei, se johtuu lääkemarijuanasta. En kukkoilla bändin keulassa tai olla joka viikko lehtien juorupalstoilla. Nyt haluaisin työstää projektia nimeltä Dubweiser. – Se on ihan selvää. Halusin jo nuorena olla mieluummin Jimmy Page kuin Robert Plant. Hän sanoo, että tuottajan on oltava yhtä aikaa sekä bändin palveluksessa että oma herransa. Erikoinen työskentelymetodi selittää, miksi Jourgensen on levyttänyt niin monella eri nimellä. Että se olisi Mikeysta hieno juttu. Ja Machine… No, suurin osa levyn musiikista on tehty koneilla. Siinä voi piillä myös salaisuus, miksi tuotteliaan miehen musiikki on vain harvoin ollut väkisin väännetyn kuuloista. – Tajusimme, että Kaliforniassa voi hakea luvan lääkemarijuanan ostamiseen! No, me hankimme Sammyn kanssa sellaiset lupakortit, ja katsos vain, alkoi syntyä hitaampia ja rauhallisempia biisejä. Kirurginen metakone Al Jourgensenin bändejä ja projekteja ovat muun muassa Ministry, Revolting Cocks, Lard, 1000 Homo DJ’s ja Acid Horse. Olin siihen aikaan elämäni pahimmassa heroiinija kokaiinikoukussa. Jourgensenin mukaan suosio maistui pahalta. Ne palkkaavat tietyn tyypin, koska tahtovat kuulostaa sen tyypin tuottamalta. Ei olekaan ihme, että hänet tunnetaan myös tuottajana, joka on työskennellyt muun muassa Reverend Horton Heatin ja Skinny Puppyn kanssa. Sen kaksijakoinen debyyttialbumi voi jäädä myös yksittäiseksi kunnianosoitukseksi edesmenneelle ystävälle. Sen sijaan hän sukeltaa joka vuosi kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi studioon ja katsoo, minkä yhtyeen tai projektin levy kainalossaan hän tulee ulos. Halusin tuottaa ja säveltää musiikkia, kuten Page. – Tajusin tuottajan roolin, kun tein musiikkia elokuviin. Olisin apupoikana Walmartissa tai jossain muussa tavaratalossa! Opastaisin vanhuksia takaisin autoilleen, kantaisin kauppakasseja ja keräisin kärryjä ja roskia parkkipaikalta! ”Jauhot löytyvät käytävältä kuusitoista!” D IR K IL LI N G 21. Mutta sitten kaksikko päätti jatkaa levyn tekemistä Kaliforniassa, ja länsirannikon lenseä meininki alkoi kuulua lopputuloksessa. Jourgensenin tapa työskennellä on todella erikoinen. Jourgensen innostui ajatuksesta. Tuottaja taas kiinnostuu bändistä, koska se kuulostaa hänestä hyvältä. Surgical Meth Machinen idea saatiin Ministryn From Beer to Eternity -levyn tekemisen viime hetkillä. En osannut lainkaan odottaa, että oudosta musiikistani tulisi niin suosittua. – Jos huomaan ensi vuoden studioputken päätteeksi tehneeni Surgical Meth Machinen musiikkia, sitten ilmestyy toinen levy. Pidin lomaa, kunnes minusta alkoi taas tuntua siltä, että voisin palata studioon. – Kun olen saanut työstettyä ideani biiseiksi ja äänittänyt ne, alan miettiä, mille bändille ne sopisivat. Jourgensen kertoo, ettei lähde tuottamaan bändejä pelkän musiikkinäytteen perusteella. Siinä piti tehdä parhaansa korostaakseen musiikilla elokuvan ohjaajan visioita. Hän ryhtyy tekemään musiikkia tietylle bändille tai projektille vain harvoin. Vedin niin paljon kamaa kaiketi siksi, että yritin paeta tilanteesta, joka ei ollutkaan sellainen kuin olin luullut. – Mikey Scaccia, Sammy ja minä intoilimme, että meidän pitäisi tehdä maailman nopein levy. Ministry on vaikuttanut moniin ja päässyt maistamaan myös valtavirtasuosiota. Jourgensen sanoo kuitenkin, ettei tämä ole helppoa. Se soittaa kunnon raskasta Jamaika-dubia. Uusin hanke on Surgical Meth Machine, joka on tehnyt ensimmäisen albuminsa
Orkat kuten Sammal ja Malady saavat seuraa loistavan kakkosalbumin hiljattain julkaisseesta Riuttayhtyeestä, joka vuoropuheli Infernon kanssa koko vahvuudessaan. Se tarjoaa aidosti ajatonta musiikkia, jota ei yksinkertaisesti pysty sijoittamaan yhdelle tietylle aikakaudelle. PROGRESSIIVINEN PARADOKSI PROGRESSIIVINEN PARADOKSI TEKSTI MATTI RIEKKI KUVA JUUSO SAMULI HAARALA 22. Siellä on yksinäistä ja usein vähän vaikeaa, kun suoria verrokkeja ei välttämättä löydy. Kenties juuri tämä on sitä progressiivisuutta. Oulaisissa toistakymmentä vuotta sitten perustetun, sittemmin tukikohtansa Oulusta löytäneen Riutta-yhtyeen Sinun täytyy elää vielä kerran -kakkosalbumi ilahduttaa perinpohjaisella ei-ummehtuneisuudellaan. Eikä oikein kahdellekaan. – Meitä ei kauheasti kiinnosta mennä sinne, vaan pyrimme enemmänkin jonnekin rajatilaan. N iin sanotun progen paradoksi on, että esitetty musiikki on monesti kaikkea muuta kuin progressiivista. Se, että jo 1970-luvulla tehtyjä asioita yritetään emuloida mahdollisimman tarkasti joka kulmasta, ei välttämättä täytä edistyneisyyden kriteerejä. Maastamme on noussut viime aikoina muutamia kovia progressiiviksi kutsuttuja rockbändejä. – Usein erilaisten elementtien jännitteestä löytyy myös musiikillisesti kiinnostavampia juttuja puhdasverisen progeilun tai hissuttelun sijaan, basisti Antti takalo pohtii. – Kiinnostavia progebändejä tulee nykyään vastaan harvakseltaan, sillä genressä kuljetaan usein tallattuja polkuja idolien perässä, Riutan kitaristi-laulaja Henri Turunen myöntää
Muita suosikkeja on jo Jarkon aiemmin mainitseman Oranssin Pazuzun tapaiset huuruisemman laidan edustajat. – Countrysta olen ottanut kitarointiin paljon vaikutteita – mikä ei vielä uudella levyllä hirveästi kuulu. – Tuntuu, että bändin äänen perustekijät hahmottuivat tällä toisella levyllä. Näin pohjoispohjalaisena se haikeus ja suru on niin sisäänkirjoitettua, ettei sitä edes huomaa eikä se mitenkään ahdista. ”Olen kuunnellut vähän huvittuneena joitakin kommentteja, miksi meidän laulut on niin perkeleen surullisia.” ”Olen kuunnellut vähän huvittuneena joitakin kommentteja, miksi meidän laulut on niin perkeleen surullisia.” 23. Mitä raskaampaan tulee, nykyään tulee etsittyä raskautta jollain muulla tavoin kuin metallin kautta. – Yleensä tekstit saavat kipinän sävellysvaiheessa musiikin aiheuttamista tunteista, kun pyörittelemme biisiä porukalla treeniksellä. Ja Infernon sivuilla kun ollaan, voisitte toki paljastaa myös raskaammat suosikkinne. Sitten taas vaikkapa basistin työskentelystä jatsia saa hakea, Jarkko huomaa. – Fincher on kieltämättä osuva vertaus. Myös Mastodonin, Opethin ja Meshuggahin levyt ole pyörähtäneet aika monen bändin jäsenen levylautasella jossain vaiheessa, vaikka ainakaan nykymuotoisesta Riutasta niiden vaikutusta ei kovin helposti huomaa. Siltä osastolta voisin äkkiseltään heittää pöytään nimet Andrei Tarkovski, George Orwell ja Andrew Wyeth. Kappale rakentuu hiljalleen kuin palapeli. Musiikkinne on erittäin elokuvallista ja siinä on ehkä jonkinlainen kierre David Lynchin suuntaan, joskin Lynchin maailma on selvästi päällekäyvemmin kiero, perverssikin. Olen huomannut, että näitä visioita tulee eniten matkustaessa. – Raskaamman musan edustus on tosiaan vaikutteiden kirjossa vähemmällä, mutta allekirjoittaneen näkemykseen antaumuksellisesta jyräämisestä on vaikuttanut suuresti Killing Joke, jonka keikka Ilosaaressa 2009 on edelleen yksi kovimmista. Luovassa transsissa Myös Riutan lyyrinen anti toimii. Matka on vasta alussa. – Ekan levyn myötä ainakin mulle valkeni myös se, millaista musaa en halua Riutan kanssa tehdä: äkkiväärää singahtelua ilman luontevaa kaarta tai pointtia. Millaisia vaikuttajia sinulla, Henri, on tällä saralla ja kuinka kuvailisit albumin tekstejä niitä kuulemattomille. – Ne muodostavat kivijalan, jota ei pääse karkuun. Lyriikoissa on varsin melankolinen, ajoittain pahaenteisen surullinenkin vire. Hän pystyy luomaan yksinkertaisin kuvin vahvaa tunnelmaa. Philip Glassin säveltämän Koyaanisqatsi-soundtrackin olen kuunnellut puhki. Sellaista haluamme välittää myös musiikillamme. Puen sanoiksi tunteita, jotka alitajunnassa velloo. – Minulla on sanoitusten suhteen omituisia dogmeja. – King Crimson lienee se omaan tekemiseen eniten aikoinaan vaikuttanut bändi, mutta nykyään tulee kuunneltua musaa hyvin laajasti. Siinä ajatuksessa on ehkä sellaista pohjoispohjalaista pessimismin ja toiveikkuuden ristivetoa. Crimsonin nimeen Kun nimienpudotteluun päästiin, täytyy sammuttaa uteliaisuus aiheesta, mitkä bändit ja levyt ovat vaikuttaneet Riuttaan eniten. Ensin hahmottuu melodia ja syntyy intuitiivisesti ensimmäiset lauseet, joita pyörittelen usein mielessäni viikkotolkulla. Muotoutui tavallaan hyvä kohtaamispaikka, josta on hyvä eksyä tuntemattomille maille ilman, että joutuu täysin hukkaan, Jarkko kuvailee. Askel, joka piti ottaa; saada vanhat kappaleet mielestä kummittelemasta, jotta pystyi luomaan uutta, Henri sanoo. – Kakkosalbumilla olemme tavoitelleet äkkivääryyden ja kulmikkuuden sijaan syviä tunnelmia ja luottaneet niihin. Kuinka paljon faktalla, että tulette Pohjois-Pohjanmaalta, tuosta jöröjukkamenon kehdosta, on tekoa asian kanssa. Sanoisinkin, että jos toinen David, nimittäin Fincher, olisi varttunut Pohjois-Pohjanmaalla, hän olisi oiva taho maalaamaan musiikkinne kuvia. Kuinka hyvin sinä, Henri, onnistut tässä päivittäisessä elämässäsi ja osaisitko kenties jopa opastaa heitä, kuten allekirjoittanutta, jotka eivät onnistu. – Itselläni suurimmat vaikuttajat ovat Radiohead, Tool, King Crimson ja Nick Drake, Henri luettelee. – Mun rumpujensoitossa kuulunee paljon Led Zeppelinja Genesis-vaikutteita ja jatsia. Enemmänkin imen tunnelmia elokuvista, kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja populaarikulttuurista. Pyrkimys on päästä yhä syvemmälle. Mitä mieltä olet tulkinnasta ja kuka olisi mielestäsi ohjaaja, joka saisi musiikkinne elämään tehokkaimmin. Kuuntelen paljon uutta musiikkia ja innostun uusista bändeistä aika helposti. Myös Voivodin ja Vektorin kaltaiset äkäisemmät esitykset toimii, Antti heittää. Carpe diem Yksi albumin teemoista on hetkessä elämisen ajatus, joka kuuluu sarjaan ”helpommin sanottu kuin tehty”. Sitä vajoaa usein tietynlaiseen luovaan transsiin, kun tuijottelee vaihtuvia maisemia auton tai junan ikkunan lävitse. Max Richterin erinomainen From Sleep ja muu vähän hitaampi musiikki on pyörinyt taajaan levylautasella. – Aidosti progressiiviset jutut tulevat monesti progekarsinan ulkopuolelta, kuten nyt vaikkapa Grizzly Bearilta tai Oranssi Pazuzulta, rumpali Jarkko Kangas jatkaa. Usein mielessäni on jokin tarina, josta sitten heitän alun ja lopun pois ja jään fiilistelemään pysähtynyttä kohtausta siellä tarinavirrasta. – En osaa sanoa vaikuttajia muista lyyrikoista. – Tästä sekametelistähän se Riutta-soppa monessa mielessä syntyy. – Ensimmäinen levy oli tietynlainen reset-painallus. Välttelen arkisuutta ja pyrin ajattomuuteen. Jos niistä ei tartukaan suoria musiikillisia vaikutteita, erilaiset soundilliset ratkaisut jää usein pyörimään mieleen. Riutan Kaikki on hyvin -ensialbumi (2013), hyvä levy sekin, tuntuu uuteen albumiin verrattuna harjoitustyöltä. Jos kuulen jotain raikasta, se saattaa päästä vaikuttamaan myös omaan musiikkiin nopeallakin aikajänteellä. Swans ja Magma ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka musiikki voi olla raskasta olematta metallia. – Viisi tärkeintä vaikuttajaa minulla: Opeth Watershediin asti, Mars Volta, King Crimson, Magma ja Mastodon, aloittaa kitaristi Mikko Vuorela. – Lähtökohtaisesti lähdin tekemään lyriikoiltaan toiveikkaanvaloisaa albumia, mutta lopulta se fokus taisi taas kääntyä varjoisalle puolelle. Esimerkiksi kaikki modernit keksinnöt ovat suoriltaan pannassa. Esimerkiksi Biutiful-elokuvassa on paljon sellaista sielunmaisemaa ja väriä, jota kappaleistamme löytyy. Tästä syystä olen usein aika ahtaalla, kun kirjoitan tekstejä. Olen kuunnellutkin vähän huvittuneena joitakin kommentteja oman sosiaalisen piirin ulkopuolelta, miksi meidän laulut on niin perkeleen surullisia. Pakko nostaa tähän myös Alejandro González Iñárritun nimi, vaikka hän nyt Oscar-sateessa hivenen tylsä valinta onkin. Sama yrittää tehdä elämästä juhlaa, kun ei tästä selvitä hengissä kuitenkaan. – Opettelemista siinä piisaa itselläkin, mutta kun on vähän tässä jo varttunut, alkaa ymmärtää oman kuolevaisuutensa. Selvää kehitystä on tapahtunut, minkä myöntää bändi itsekin
– Toki tällaista on aina hyvä käyttää hyödyksi. Mutta ei se myöskään petä. Basisti Markku ”Neissu” Ruuskanen soitteli aiemmin Dead Shape Figuressä ja Waltterin vierellä Dimebag Beyond Forever -tribuuttibändissä. Kun ihminen kiinnostuu klikkaamaan linkin auki, se huomaa, et aha, eihän tää ollut ihan tuulesta temmattu juttu. Kosketinmelodiat kuuluvat erottamattomasti soundiin, koska biisintekijä tykkää niistä kovasti. Luovu vahingollisesta TEKSTI SALLA HARJULA KUVA VALTTERI HIRVONEN 24. Laatu on sitä mitä luvataan. Kotimaisen melodeathin tulokasbändi The Hypothesis tekee omaa juttuaan ”melodisuuden ja maalailevuuden hienoisessa raossa”. Myös laulaja Antti Seppälä on monesta maanalaisemmasta musiikkiprojektista tuttu. Debyytin synty Bändin ankarassa metallissa erottuu yksi tekijä ylitse muiden: riffien ylitse vyöryvät voimakkaat syntikkamatot. The Hypothesis on jo soittanut Scar Symmetryn kanssa, voittanut Suomen Wacken Metal Battlen, kerännyt faneja ulkomaita myöten ja tarjoaa kansalle miehistön, joka todistettavasti tietää mitä tekee. Keikalla saattaakin yllättyä – kuten tälle toimittajalle kävi –, kun lavalla ei nykyään seiso urkuria lainkaan. Ja ehkä tulevaisuudessa tulee vähemmän koskettimia. Onko bändin juttu pelkkä namedroppailu, vai kantaako myös musiikki. Se pehmittää rankkuutta. Ihan heti kärkeen ei pystytty kaikkeen ees tarttumaan. Mitä sanoo Juuso. Hyvä ryhmä. – Sitä ei tarvita, ne jutut voi tulla vaan nauhalta. – Kyllä. Taustalla oli ehkäpä se, että ryhmä tunnetaan varsin hyvin jo muista yhteyksistä. Ja puolet biiseistä on tehty silloin, kun meillä oli kosketinsoittaja. Bändin toinen kitaristi Asko Sartanen muistetaan Naildownista ja Codeonista. Melodista, vahvasti syntikoilla maustettua teknistä death metalia soittava viisikko herätti heti epätavallisen paljon huomiota sekä heviyleisön että median taholla. Rumpali Waltteri Väyrynen on ehtinyt vakiinnuttaa nuoresta iästään huolimatta asemansa sellaisten pumppujen kuin Paradise Lost, Vallenfyre ja Týr sessiomiehenä. Luo tiettyy atmosfääriä. Juuso on doomyhtye Red Moon Architectin entinen laulaja. Tottahan se on, että meillä on tuttuja nimiä bändissä. – Oli positiivista huomata, että pelkän ekan videon myötä rupes tuleen keikkatarjouksia ja tämmöstä. Aika helvetin tyytyväinen saa olla. – Koskettimet tuo melodiseen death metaliin tietyn syvyyden. Ainakin bändin keikalla huomaa, että rivistössä on kokeneita soittajia ja esiintyjiä. Jopa ulkomaille! Huomasi, että jotkut ainakin kiinnostu asiasta, bändin kitaristi-biisintekijä Juuso Turkki myhäilee. Toukokuussa julkaistava debyyttilevy The Origin lanseerattiin jo alkuvuodesta Eye for an Eye -musiikkivideolla. K un bändi julkaisee ensimmäistä levyään, ollaan yleensä sillä asteella, että lavaesiintymistä, omaa soundia ja fanipohjaa vasta hiotaan ja rakennellaan. Vähän sinne päin ollaan suuntaamassa, enemmän kitaramelodiapohjaiseen kamaan
Nyt se vähän hakee muotoonsa. – Ihan henkeen ja vereen. Mikä sitten on bändin strategia. Mikä tekee juuri teistä tutustumisen arvoisen bändin. Neissu ei myöskään pelkää, että skismoja ilmaantuisi pitemmällä tähtäimellä. Ja hoiteli taustalaulut. Monilahjakas mies myös miksasi ja tuotti levyn. – Siinä vanhat karsiutui pois ja sit vaan etsittiin uudet jäsenet. Uusi vaihde lykättiin silmään, kun Juuso muutti Helsinkiin, missä Antti jo asui. Juuso soitti koskettimet levylle itse. – Se melodisuuden ja maalailevuuden hienoinen rako. Bändi joutui kuitenkin perumaan voittamansa Saksan-keikan silloisen kokoonpanon erimielisyyksien vuoksi. Tällaisena bändi on ollut koossa vuoden 2014 lopulta asti. Millaista. Leak-biisissä se on omalta kohdalta, kun se on oma biisi. Biisien sanoitukset on tehnyt pääsääntöisesti laulaja Antti, jonka ajatuksesta lähti myös levyn nimi The Origin. Tämähän on kuin parisuhteessa olisi, haha! The Hypothesis on valmis viemään tekemisiään pitkäjänteisesti uudelle tasolle. – Se on just se, että kun oon kuunnellu noita bändejä ja... Meillä on rankkaa teknistä riffiä, mut siellä on myös maalailevuutta. Ne on laulajan ja mun elämästä. Ei tällästa löydy, Juuso vakuuttaa. Uuden levyn myötä paras juttu, mitä miehet toivovat tapahtuvan, on onnistuneen pohjan valaminen tulevaisuudelle. Mä en oo ikinä löytänyt sellaista bändiä. – Ehkä se on se. Uskooko tulokas Neissu materiaaliin biisintekijän lailla. – Kaikissa kappaleissa on taustalla joku henkilö. Sekä soolokitarat. Todellakin, se on se. Tuolloin yhtyeessä oli vielä kosketinsoittaja, eikä nykyisistä jäsenistä ollut mukana kuin perustaja Juuso ja laulaja Antti. Vaikka miehet eivät ole tunteneet toisiaan kovin pitkään, basisti Neissu tuumaa, että bändi tulee keskenään toimeen ”eri hyvin”. YLEISRADION AARREARKKU AUKEAA! Tasavallan Presidentti Jukka Hauru & Superkings Wigwam Taivaanvuohi Unisono Quartet Taivaantemppeli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band KOM Quartet. Biiseissä luovutaan huonoista parisuhteista, itsetuhoisesta päihteidenkäytöstä, lähipiirin manipuloinnista, ahneudesta sekä kuluttavasta mutta pintapuolin loistavasta työstä. Tie on pitkä ja edessäpäin The Hypothesis koki hetkellisen nousun jo vuonna 2011, kun bändi voitti Qstockissa Wacken Metal Battlen Suomen-karsinnat. Ei edes sitten, kun bändi alkaa rundata oikein asiakseen. Osataan antaa toiselle omaa rauhaa tarvittaessa. ORANSSI PAZUZU VÄRÄHTELIJÄ CD/2LP/Digital K-X-P III PART 2 CD/LP/Digital TALMUD BEACH CHIEF CD/LP/Digital CONVULSE CYCLE OF REVENGE CD/LP/Digital www.svartrecords.com POP-LIISA ja JAZZ-LIISA -sarjat alkavat 15.4! Yleisradion Liisankadun studiolla vuosien 1972 ja 1977 nauhoitetuista livelähetyksistä koostetussa sarjassa julkaistaan yhteensä 36 osaa, joista ensimmäiset kahdeksan ovat saatavilla nyt. – Kaikilla on kokemusta sen verran, ettei me olla siinä mielessä uusia. Muut on meidän laulajan omakohtaista tarinaa. Pitää aina kuunnella erikseen bändejä, joilta löytää aina jonkun tietyn jutun. Muut tuli oikeastaan tuttujen kautta. Sitten lähdetään toteuttamaan unelmia ja hyvittämään omista heikkouksista johtunutta pahaa läheisille. Se tietty rako, mitä ei löydy. Sekä komppikitarat. Nimi kuvastaa kokonaisuuden teemaa: vanhoista, vahingollisista asioista luopumista ja uuden, paremman tien löytämistä. Muiltakin tulee nyt demoja, ja voidaan sit kattoo, mitä otetaan seuraavalle levylle. Eli The Hypothesis tekee musiikkia, jota biisintekijä itse haluaisi kuulla. Mies on kuitenkin valmis luovuttamaan ainakin sävellysvastuuta osittain myös muille. – Se varmaan muotoutuu tossa seuraavaa levyä tehdessä. Väyrysen Waltterin tunsin jo entuudestaan. Tällainen teknisempi, raskas tavara on selvässä nousussa nykymetallimaailmassa. On selvää, että The Hypothesis on tunnetuista muusikkojäsenistä huolimatta nimenomaan Juuson bändi
Musiikissamme on teknisyyttä, mutta vain, kun biisi niin vaatii. Rakastan blastausta, mutta siinäkin on oltava substanssia. Ei siinä enää voi argumentoida vastaan! Abortedin levyt kuulostavat niin äärimmäisiltä ja samalla niin skarpisti soitetuilta, ettei voi välttyä ajatukselta suoritteiden studioteknologisesta korjailusta. – Olemme vielä monille uusi tuttavuus. – Erityisesti tämä pätee maihin, joissa emme keikkaile erityisen ahkerasti. Antaumuksella räyhäävä solisti Sven de Caluwé, Abortedin ainoa alkuperäisjäsen, ei ylläty siitä, että yleisö saattaa löytää pitkän linjan bändin vasta tässä vaiheessa uraa. Tämä johtuu varmaan siitä, että painostamme rumpaliamme siihen… Mendel [bij de Leij, kitara] tykkää kirjoittaa tosi nopeita biisejä, mutta niin tykkää Kenkin. Äärimmäisessä death metalissakin tarvitaan musikaalisuutta. Hitaat osiot nostavat hypervauhtisen ilmaisun tehoa huomattavasti, ja tätä Aborted ymmärtää hyödyntää kiitettävästi. Myös dynamiikka on oleellista. Täysi kontrolli sata lasissa Yksi hienoimpia juttuja Abortedissa on miehistön soittotaito ja sen hyödyntäminen. Pääriffi oli kuulemma pöljä, mutta lisäilimme noita tunnelmallisia metalliosioita, ja siitä tuli tosi siisti biisi. A borted on jo 20-vuotias yhtye, mutta tuli bongattua vasta pari vuotta sitten digipromoja seuloessa. Tarvitsimme tosi raskaan ja nopean avauskappaleen, ja Ken [Bedene, rummut] teki puolet biisistä puolessa tunnissa. Alkuvuodesta soitimme vasta toisen kerran Suomessa, ja olin todella yllättynyt, kuinka paljon jengiä meitä tuli katsomaan. Livetallenteet sen todistavat. Silti yhtye pysyttelee erossa turhasta progeilusta: jokaisen biisin mukana voi talloa tasaista tahtia. – Heh heh, hassu juttu tässä on, että olemme menneet levy levyltä nopeampaan suuntaan. YouTube-pätkien kommenteissa arvellaankin rumpalilla olevan neljä jalkaa. Brutaalius ja äärimmäisyys ovat yhtyeen identiteetille tärkeitä, mutta niistä ei ole mitään iloa, jos ne eivät yhdisty koukkuihin ja hyvään kappaleeseen. Se oli ehdottomasti yksi kiertueen kohokohtia, ihan rehellisesti sanottuna! Teknisesti huipputasoinen Aborted on selvästi nykypäivän kamaa, mutta siinä on silti kuolometallin perinteitä kunnioittavaa yksinkertaisuutta ja musikaalisuutta. Näky ei ole ihan tavallisimmasta päästä, kun ajatellaan, millaista musiikkia bändi vetää ja kuinka teknisesti haastavaa sen soittaminen on. Hurja vauhti kiinnittää huomion, ja se on bändille oleellista. Hän treenaa paljon. Ei sillä ole merkitystä, onko bändi 20-vuotias. Emme tykkää liiasta puunauksesta tai viilauksesta. Toki, jos joku satunnainen juttu on perseellään, se fiksataan. Itselleni homma on aina perustunut biiseihin. Ken marisee, että vittu jätkät, ei tuota pysty soittamaan. Yhtye myös ymmärtää rakentaa biisinsä siten, että vaihtelua riittää niin osien sävyjen kuin tempojenkin suhteen. Vedämme ylipäätään suoraviivaisesti. Se rajoittaa tekemisiämme vähemmän, kun ei ole vaatimusta pysyä siinä teknisyyden laatikossa. – Saatamme tehdä biisin, jonka tempo on 280 iskua minuutissa. KOSKINEN 26. Rumpali tosin vaatii taivuttelua. – Ehdottomasti, koska muuten osallistutaan vain kilpailuun nopeimman, brutaaleimman tai teknisimmän bändin tittelistä. Se kyllä riittää. – Uuden levyn nimibiisi tehtiin, kun muut olivat jo kasassa. Musaa on tarjolla niin paljon, löytämistä riittää. Sama meininki jatkuu ehkä vieläkin loistavammalla Retrogorella. Ei kaikkea voi kuunnella, ja on ihan ymmärrettävää, jos joku kaltaisemme bändi sattuu jäämään tutkan alle. Mieluummin emme. – Jossakin pisteessä tekninen musiikki muuttuu tekniikkaharjoitukseksi. Pelkkä hidastelu tai kaahaus ei ole kiinnostavaa. Bändi ei saa kuulostaa feikiltä, vaan samalta kuin lavalla. Kenillä ei ole duunia, joten hän käyttää aikansa soittamiseen ja videopeleihin. Hupia, vauhtia ja suolenpätkiä Belgialainen suklaa on maailmankuulua, mutta asioista perillä olevat tietävät myös, että maasta tulee yksi nykypäivän kovimmista death metal -yhtyeistä: klassiseen goretematiikkaan huumorilla suhtautuva, kiivaasti lihanuijaa suolistoon iskevä Aborted. Treenaamme kimpassa tosi vähän, ehkä kerran kaksi ennen kiertuetta. Kuunneltavaa riittää: riffit osuvat liikuntaelimiin, ja loistokkaat kitaraliidit tuovat melodista rikkautta tykityksen ja ärjynnän keskelle. Kunnioitan tuollaista matskua, mutta me tähtäämme enemmän biisien tunnelmiin. – Olemme tietysti onnekkaita, että meillä on noin kova rumpali. Nykyajan muusikot ovat niin kovatasoisia, että miltei bändi kuin bändi on jossakin määrin progressiivinen, mutta vain harva pystyisi soittamaan Abortedin biisejä. De Caluwé on selvästi pohtinut, kuinka valonnopeudella tikkaava meno saattaa vaikuttaa jo humoristiselta. Laulaja tunnustaa nauraen, että bändi pyrkii aina ylittämään aiemman tuotantonsa. TEKSTI KIMMO K. Se on nopea, mutta ei olisi ollenkaan noin hyvä ilman muita elementtejä. Emme ole mikään Necrophagist, joka tunnetaan lähinnä hullusta teknisyydestään. Emme ikinä laita levylle mitään, mikä ei taitu livenä. – Ai editoimmeko raitoja. Bändi vaikuttaa totisesti nauttivan lavasoitosta, mikä heijastuu aurinkoisina hymyinä pelimannien kasvoilla. Sitten kaivamme näytille livevideon, jossa hän soittaa tempolla 285 tai 290. The Necrotic Manifesto (2014) kiinnitti huomion äärimmäisellä vauhdillaan ja vakuutti biisien laadukkuudella
Ja kaikki maailman hylätyt parkkipaikat on jo käytetty bändikuvissa! Aborted ei ole humoristisuudestaan huolimatta hekoheko-hauskaa höttöä. Jotkut biiseistä käsittelevät – ja tämä on bändille uutta – sosiopoliittista tilannetta ja uskonnollista ilmastoa, jossa elämme. Visuaalisuus tukee levyn teemaa, joka peilaa kasarikauhuleffojen meininkiä, ja 80-lukulaista elämäntyyliä ylipäätään. – Lisäksi näemme toisiamme niin harvoin, että jo toistemme kanssa hengaaminen on mukavaa. Sitä ei soiteta, jos ei siihen ole intohimoa. Olemme pelkkiä nörttejä, jotka nauttivat death metalista, ja se näkyy kaikessa. – Hauskanpito on iso osa Abortedia. Kuolometallin puitteissa voi tehdä mitä vain ja olla täysin oma itsensä. Bändi on toiminut tällä kokoonpanolla vuodesta 2012, ja me kaikki katsomme tavallaan samaan suuntaan. – Nekin on tehty kieli poskessa, mutta taustalla on ihan oikea viesti. ”Oikea elämä on tuhat kertaa karmi vampaa kuin mikään kauhuleffa ikinä.” 27. – Saimme nyt ensimmäistä kertaa nuo maalatut bändikuvat. Kansitaide on ensiluokkaisesti tehtyä, mutta siinä on ehdottomasti humoristinen sävy. Se on hauskaa, sopi konseptiin ja on totaalisen mänttiä. Ei dödiksellä saa misujen täyttämiä muskeliveneitä tai muuta sontaa. Tuumimme, että olisi upeaa saada tuollaiset bändikuvat, joihin meidät kaikki piirrettäisiin ikonisina leffahahmoina. Death metal ei ole musiikkia jolla rikastutaan. Hyvä huumorintaju on myös aina ollut tärkeä osa tätä bändiä. Yhtyeen visuaalisuus on musiikin tapaan taidokkaasti tehtyä. Näiden linjausten ulkopuolella pelleilemme kyllä, ja esimerkiksi minä heitän biisien välissä todella ääliömäistä läppää. Laulaja vahvistaa tämän hekotellen. Lisämausteensa tuovat neonvihreät bändilogot, ja nyt jopa Manowarin tai KISSin klassiset levynkannet mieleen tuovat käsinmaalatut potretit. – Muotoilisin sen näin, että olemme hyvin vakavissamme taiteemme suhteen. Retrogoren teknisesti upea, temaattisesti ”karmaiseva” kansitaide tukee levyn sisältöä täydellisesti. Ei kukaan ole hankkimassa tästä elantoa, vaan nautintoa. Kaiken pitää näyttää ja kuulostaa hyvältä, ja asiat täytyy hoitaa ammattimaisesti. De Caluwén mukaan esimerkiksi bändin sanoitukset käsittelevät hyvinkin vakavia aiheita. Abortedin musa kuulostaa siltä, että sitä soittaessa tai sävellettäessä on välillä pakko tippua lattialle nauramaan. Äytstikstiks Death metalin huumori on yleensä niin sysimustaa ja pinnan alla, ettei se aukea kaikille. – Sanoituksetkin ovat paikoitellen kieltämättä vähän hoopoja. Se on minulle eritäin tärkeää. Tai ei ainakaan kierretä niin paljon kuin me. Aborted koluaa samaa linjaa, mutta humoristisuus on aistittavissa roiseista goresanoituksista ja sarjamurhaajakuvauksista huolimatta selkeämmin. Haluamme tarjota parhaan mahdollisen show’n
Mikään keskeinen kauhufilmi ei ole silti kehkeytynyt inspiraatioksi, ja kysymys eniten vaikuttaneesta elokuvasta onkin kuulemma liian paha vastattavaksi. Valitsimme korvaajaksi Ianin [Jekelis], joka on ollut rumpalin kaveri yli kymmenen vuotta ja he ovat soittaneet kimpassa paljon. Aiomme keksiä hyperajon ja veivaamme parin vuoden päästä Han Solon kanssa. Jos joku juttu ei toimi bändin eduksi, torppaan ehdotuksen. Parin viime vuoden aikana on tehty pelkkää kummituspaskaa, joka on niin väsynyttä. Ne, jotka ovat välittömästi Wikipedia-artikkelin luettuaan poliittisia neroja ja tietävät, miten ratkaistaan turvapaikanhakijatilanne tai uskontojen ongelmat. Meillä oli oletus, että jätkä on hyvä valinta bändiin. – Joo. – Heh joo, se on liian rivakkaa eivätkä nuo pysyneet vauhdissa! Blastaus oli niille liikaa ja ne ovat kuolleita! – Ei vaan, harva bändi ylipäätään pysyy kasassa kahta vuosikymmentä. Sitä ei soiteta, jos ei siihen ole intohimoa.” 28. Olen ehkä konseptin suhteen päävastuussa, mutta muuten olemme tasa-arvoisia. Aborted ei kuitenkaan käsittele satanistisia juttuja – hyvästä syystä. – En halua ajatella sitä noin. – Tämä jannu teki pirtelöitä kokiksesta ja kuolleista eläimistä. ”Ei dödiksellä saa misujen täyttämiä muskeliveneitä tai muuta sontaa. – Hah hah, kyllä. Maidenillä on Eddie, kauhuleffoissa on Jason, Michael, Freddy, Chucky ja Pinhead, kaikki nuo mieleenpainuvat tyypit. – Tästä syystä oli vähän hankalaa, kun Danny lähti. Tai halusivat naimisiin ja pentuja. No, Dawn of the Deadin uusintaversio oli tosi hyvä. Koti ja puutarha De Caluwé on siis Abortedin ainut alkuperäisjäsen. – Yksi levyllä käsittelemistäni teemoista on nämä internetsoturit. Niissä ei ole ikonisia hahmoja. Temaattisena inspiraationa on pikemminkin elämä ja sen skenaariot. – No nopeammaksi tietysti! Aborted on nyt hyvin öljytty kone, joka tunnetaan lavalla täysin tuhoavana voimana. Hän jelppasi biiseissä, vaikka ei ehtinyt olla mukana kuin pari viikkoa. Danny [Tunker, kitara] lähti viime vuonna, koska oli vaarassa menettää työnsä bändin kiertämisen takia ja suunnitteli naimisiinmenoa. – Lähinnä niiden välittämä tunnelma inspiroi. Ei vaan, aiomme pitää hauskaa, ja homma on ok niin kauan kuin emme joudu elämään pahvilaatikossa. En ole nähnyt hyvää zombipätkää ikuisuuksiin. Ajatukseen siitä, onko Aborted de Caluwén bändi, on vastauksena pitkä huokaus. Tai lakkasivat yksinkertaisesti diggaamasta death metalista. Sitä ei oikein ole uusissa filmeissä. Poimunopeuteen. Kaikki bändin päätökset tehdään demokraattisesti, rahat jaetaan tasan. Entisiä soittajia on parikymmentä, keikkatuuraajat mukaan lukien neljännessata. Jossakin vaiheessa pitää tehdä valintoja, ja se on normaalia. – Lyriikoiden suhteen tunnelma ja meininki tulee minulle itsestään. Tätä kuvastaa myös se, että kaikki osallistuvat biisintekoon ja touhuavat asian parissa alusta loppuun. Ihmisethän ovat olleet tyhmiä siitä lähtien kuin… aina! De Caluwé sanoo, että uskonnot ovat osoittautuneet ratkaisun sijaan ongelmaksi kaikille. Aihetta hahmotteleva lista ei silti hirveästi yllätä, retrogoreahan tuo. Ja zombeja. Sen aiheena on 1970-luvun sarjamurhaaja Richard ”Sacramenton vampyyri” Chase. Uudemmista Cabin in the Woods on hyvä, samoin The Conjuring oli nautittava. Toisin kuin luulisi, bändi ei saa suoria ideoita elokuvista. Jigsaw’ta lukuun ottamatta en pysty nimeämään yhtäkään kauhuhahmoa viime vuosilta. Miten muutoin bändi on muuttunut kahden vuosikymmenen aikana. Asiat olivat tosi hyvin neljä viisi vuotta, ja kaikki voi tuhoutua yhdellä päätöksellä. Kaikki luulevat, että juuri heidän mielipiteensä on toitotettava siihen mahtavaan ympäristöön, jonka nimi on Internet. Tai heillä on duunipaikka, joka ei enää venynyt tähän touhuun. Entä minne se on menossa. Oikea elämä on tuhat kertaa karmivampaa kuin mikään kauhuleffa ikinä. Belgia on ”koti ja puutarha” -meiningin maa, ja osa jäsenistä jätti bändin, koska he eivät pystyneet kiertämään tai tykänneet siitä. Siis ennen kuin alkoi tappaa ihmisiä. Oikeasta elämästä kertoo esimerkiksi Cadaver’s Banquet. Uusien kanssa osumat ovat harvassa. – Jos lyriikat pyörisivät saatanahomman ympärillä, palaisimme siihen humoristiseen juttuun! Kauhua ja irronneita jäseniä Kauhu ja kauhuleffat ovat selkeästi lähellä de Caluwén ja Abortedin sydäntä. – Olen katsonut tuota kamaa aivan älyttömästi… Suosikkeihini kuuluvat ehdottomasti Hellraiser-sarja, Re-Animator, Painajainen Elm Streetillä, ainakin ne ekat. Mutta kuuntelen aina hyviä vasta-argumentteja. Miksi näin, onko meno liian nopeaa
UUTTA METELISSÄ!. SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON, RUOTSIN, SAKSAN JA SVEITSIN KEIKKOJA
Puhumattakaan siitä, että olisimme edes osanneet soittaa kunnolla! Mainittu Rain without End -debyytti ja sitä seurannut Grey Dawn ovat kuitenkin nousseet vuosien saatossa eräänlaisiksi kulttiklassikoiksi. Perustaessaan bändin Katatonian Jonas Renksen kanssa hän oli vasta parikymppinen. – Musiikissani on kuitenkin aina ollut kyse jonkinlaisesta fiktiosta. Tämän ruotsalaisjoukon alkuperäisiin murehtijoihin lukeutuva Fredrik Norrman on toista maata. syvyydessä Kahdentoista jalan TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA EVA LAMMI 30. Vielä tänäkin päivänä törmään ihmisiin, jotka kertovat levyjen pelastaneen heidän henkensä. On myös muusikoita, jotka haluavat romantisoida tekemisiään mahdollisimman paljon. – Olisi todella liioiteltua sanoa, että ne olisi otettu erityisen riemuiten vastaan aikoinaan tai että niitä ylistettäisiin klassikoina, mutta sain aina Katatonian kanssa kiertäessäni kuulla, miten tärkeitä nämä albumit ovat joillekin olleet. – Varhaiset albumimme ovat eläneet omaa elämäänsä, Fredrik myöntää. Sille heijastui paljon minun ja Renksen elämää ajoilta, jolloin emme tienneet tarkalleen itsekään, mitä haluaisimme tehdä. Harmaa aamunkoitto Fredrikiä ei tarvitse erikseen muistuttaa, että October Tiden juuret yltävät yli 20 vuoden päähän. Samalla Fredrik ehti tehdä kevyen 15-vuotisen keikan Katatonian riveissä, mutta toisin kuin on luultu, October Tidea ei varsinaisesti kuopattu koskaan. – Kun uppoudun musaani, käytän siihen kaiken aikani perhe-elämäni ja töitteni ulkopuolella, mutta en tuo yksityiselämääni tai töitäni musiikkiin, enkä toisaalta vie musiikkiani yksityiselämääni tai töihini. Se syntyi nuoruudenvimman ja vuoristoratamaisten tunnetilojen siivittämänä. – October Tide ja toinen projektini Thenighttimeproject elivät omaa elämäänsä Katatonia-vuosieni aikana, ja siinä vaiheessa, kun lopetin Katatonian riveissä, minulla oli jo kourallinen valmiita kappaleita odottamassa. Sitten on bändejä, jotka uppoutuvat syvempiin vesiin, niin syvälle, ettei musiikissa kuulla toivonkipinääkään. Halusin edelleen tehdä samankaltaista musiikkia, mutta ehkä riisua vähän säröä ja romantiikkaa. – En ajattele säveltäessäni liikaa, mutta October Tiden suhteen oli selvää, ettemme tulisi käyttämään puhtaita lauluja ja Ruotsalainen October Tide surmattiin viisitoista vuotta sitten – vain jotta Fredrik Norrman voisi nostaa ruhon haudastaan entistä kylmempänä, kun vähääkään toivoa ei enää ole. – Mikä olisikaan parempaa kuin kertoa tarinoita siitä, kuinka olen vuodattanut kaiken tosielämäni sydänveren uudelle levylle ja kuinka olin menettää henkeni sitä säveltäessäni, vai mitä. Niitä ei välttämättä nosteta esille ensimmäisenä tuonaikaisesta death/doomista puhuttaessa, mutta niiden raakuus on monelle tärkeä osa melankolista metallia. – Kuuntelen tuota albumia kuin ulkopuolisen korvin. O n olemassa paljon synkkää metallia pienellä ripauksella toivoa. October Tide kuuluu jälkimmäiseen ryhmään. – Debyyttimme on täydellinen osoitus albumista, joka ei olisi voinut syntyä hetkeäkään aiemmin tai myöhemmin kuin noina erittäin hämärinä aikoina vuonna 1995, Fredrik kertoo. Soundtrackistä elämälle tai elämille, joita en itse elä, ja joiden tunnelmia pyrin välittämään purkamalla ne musiikkiini. Fredrik hämmästelee. Siinä vaiheessa huomaa, kuinka vahvan ajankuvan saimme noille levyille vangittua, tiedostamattamme. Kalman maailma Toisen ja kolmannen October Tide -albumin välillä ehti kulua 11 vuotta
– Kuulun niihin muusikoihin, joiden periaate on seuraava: musiikkini on musiikkiani niin kauan, kunnes se julkaistaan. Suomi on Fredrikille tuttu keikkapaikka, mutta maahamme löytyy suorakin yhteys: Trees of Eternity. Ennakkotietojen mukaan Winged Waltz on October Tiden tähän asti henkilökohtaisin albumi, mutta Fredrik torppaa lausunnot nopeasti ja huopaa takaisin vahvojen periaatteidensa äärelle. Tanssia siivillä Kun Fredrik puhuu October Tiden viimeisimmästä taidonnäytteestä, Winged Waltz -albumista, hän ei esitä bändin pyrkivän uudistumaan liikaa tai työstävän rajatonta musiikkia. Tarvitaan vähintään kaksitoista, Fredrik täräyttää. Winged Waltzin kohdalla annoin karunkauniin musiikkimme hengittää juuri siten kuin oli tarpeen. Kenties juuri tämän määrätietoisuuden ansiosta October Tiden ”paluualbumit” A Thin Shell ja Tunnel of No Light löysivät nopeasti tyyliinsä nähden laajan kuulijakunnan. Hän huomasi asioiden pysyvän pitkälti samanlaisina, oli kiertävä bändi mikä tahansa. – Rehellisesti sanottuna jokainen October Tide -levy on ollut edeltäjäänsä vahvempi, särmikkäämpi ja vaikuttavampi kokonaisuus. Fredrikin, hänen basistiveljensä Mattiaksen, laulaja Aleahin, Swallow the Sunin kitaristin Juha Raivion ja rumpalin Kai Hahdon muodostama projekti vaikutti jossain vaiheessa vaipuneen unholaan, mutta on sittenkin elävämpi kuin moni on osannut kuvitella. – Ajattelin aluksi pääseväni eroon tiukoista aikatauluista ja hankalista matkoista, kun emme kiertäisi ihan niin paljon, mutta huomasin nopeasti, että kiertäminen on kuitenkin kiertämistä. – Koen October Tiden ihan muunlaisena kanavana kuin jonkinlaisena sieluni peilinä. Tällainen lokerointi ei tehnyt levyille hyvää. – On totta, että aloimme äänittää levyämme jo vuosia sitten ja se on meinannut kaatua omaan mahdottomuuteensa, mutta nyt kun masteri on melkein käsissämme, uskallan luvata isoja uutisia pian! Trees of Eternity on tunnelmaltaan jotain täysin ainutlaatuista ja... En aio väittää, että kyse olisi sen kummemmasta.” syvyydessä 31. En aio väittää, että kyse olisi sen kummemmasta Ikuisuuksien Suomi Siirtyminen October Tiden rundeille Katatonian massiivisten maailmankiertueiden jälkeen ei yllättänyt Fredrikiä. – Henkilökohtaista musiikkia... – Tapasin Juhan ensimmäistä kertaa viime vuosikymmenen puolivälin tietämillä, kun kiertelimme Yhdysvalloissa Katatonian ja Swallow the Sunin rundilla. Minulle ei riitä kuuden jalan syvyys. – Olen siinä mielessä hieman vanhanaikainen, etten vain kuule tällaista musiikkia päässäni liian melodisena, runsailla koskettimilla höystettynä tai puhtailla lauluilla. Kaikki sellaiset ”tämä musiikki kumpuaa sisimmästäni” -jutut kuulostavat lausuttuina makeilta, mutta tosiasia on, että pidän raa’an ja melankolisen musiikin säveltämisestä ja sitä syntyy kuin itsestään. Sen jälkeen siitä on kyettävä päästämään irti, tai muuten sitä päätyy vaivaamaan päätään kaikella sillä, mitä olisi voinut tehdä eri tavalla. death metal saa kuulua enemmän, mutta noin muuten... Tässä kalman maailmassa kaikki on mahdollista. Rockglamourista ei ole tietoakaan, Fredrik nauraa. – Tietenkin jotkin ajatukset ja tuntemukset ovat inspiroineet musiikkiamme, mutta Winged Waltz on sanomaltaan melkoisen kylmä albumi, enkä voi sanoa sen heijastelevan lainkaan sitä, mitä oma elämäni on tai on ollut. A Thin Shellille halusin modernimpaa soundia, ja Tunnel of Lightin kohdalla tähtäsin vanhan liiton äänimaailmaan. loput kuulette myöhemmin, Fredrik lopettaa salaperäisesti. Ainakin toivon, ettei elämäni kuulu musiikissamme, Fredrik naurahtaa. – Katatonia veti keikoilleen enemmän ja värikkäämpää väkeä, mutta kun huomaa matkaavansa yhä edelleen bussissa lojuen, lentokentillä odottaen ja vaaleaa juustoleipää mutustaen, huomaa nopeasti kiertämisen charmin ja karuuden pyörivän samojen asioiden ympärillä. Musiikin tekeminen nostettiin esille jo tuolloin, mutta aikaa ei vain ollut tarpeeksi – ei ennen kuin olin jättänyt Katatonian, jolloin Juha ja Aleah ottivat minuun uudelleen yhteyttä. Silti kuulen jokaisella albumilla ja niiden tuotannossa aina niin paljon erheitä, että minun on pakko etäännyttää itseni niistä. ”Tosiasia on, että pidän raa’an ja melankolisen musiikin säveltämisestä ja sitä syntyy kuin itsestään. – Olen rajannut itseäni joskus liikaakin
Yhteistyötä verkossa Perssonin mainitsema Julie on amerikkalaislaulajatar Julie Christmas, joka on merkitty albumin toiseksi esittäjäksi. Somewhere Along the Highway, joka julkaistiin kymmenen vuotta sitten, ja sitä seurannut Eternal Kingdom saivat innoituksensa maalaisympäristöstä kotonamme Västerbottenissa, Pohjois-Ruotsissa. Persson näkeekin uuden Mariner-albumin osana yhtyeen pitkälle ulottuvaa jatkumoa. – Kokonaisuudesta pitää puhua bändin sisällä jo ennen kuin kappaleita aletaan kirjoittaa. Kun saimme houkuteltua Julien mukaan, ajattelimme, että olisi kiva yrittää ikään kuin sekoittaa hänen tyyliään meidän tyyliimme. Ehkä hän tekeekin yhtyeensä kanssa suurieleisiä teemalevyjä juuri arjen vastapainoksi. Nämä sekoittuvat epämääräiseen kilinään ja kalinaan. Siinä vaiheessa olimme tehneet hänen kanssaan töitä jo vuoden. Siis eräänlaista ”untourable albumia”. Tarkoituksenani oli alusta alkaen ehdottaa hänelle musiikillista yhteistyötä. Avaruustutkimus on levylle hyvin konkreettinen, mutta samalla myös hyvin filosofinen teema. Emme tienneet, mitä siitä tulisi. Monipuolisella ja ilmaisuvoimaisella äänenkäytöllään usein pääroolin Marinerilla ottava Christmas on saavuttanut alan piireissä huomiota noise rock -yhtye Made Out of Babiesin ja post-metal-superkokoonpano Band of Micen laulajana sekä sooloartistina. Jo Vertikalilla on sanoituksia, jotka tuovat kaupungin tarinan päätepisteeseensä ja me ikään kuin alamme tuijottaa avaruuteen. Tai kirjoitamme kyllä, mutta astumme sitten pari askelta taaksepäin ja mietimme, mikä kappaleen rooli kokonaisuudessa on. Yhtenäiset albumikokonaisuudet kuuluvat kiinteästi yhtyeen toimintafilosofiaan, ja bändit levyt ovatkin nimenomaan ehyitä kokonaisuuksia, eivät pelkästään yksittäisten kappaleiden kokoelmia. Ympäristöstä, jossa vietimme lapsuutemme ja kasvoimme. Mieheksi, jonka yhtye on tehnyt juuri teemalevyn avaruusmatkailusta, hän kuulostaa melko arkiselta. Ääni kuuluu Johannes Perssonille, Cult of Lunan laulajakitaristille. Lähettelimme hänelle demoja ja luonnoksia biiseistä, ja saimme häneltä palautetta biiseistä ja lauluosuuksia. ”Jag måste prata i telefon”, mies pyytää lapsia rauhoittumaan ruotsiksi. Nykypäivänä koko maapallo tunnetaan, mutta avaruudessa riittää tuntemattomia kolkkia. – Uusi levy on käytännössä matka kaupungista valtavaan avaruuteen. Halusin Julien mukaan soolokeikalle, sillä olen fanittanut molempia hänen bändejään jo pitkään ja rakastan hänen sooloalbumiaankin. – Kun alamme tehdä albumia, emme kirjoita nippua biisejä. Cult of Luna ei ole ensimmäistä kertaa temaattisen albumikokonaisuuden äärellä. Aloimme keskustella sähköpostin välityksellä. Vaihdoimme sitten ajatuksia siitä, mitä halusimme muuttaa. Sitten kuuluu miesääni, joka puhuu lapsille samaan aikaan käskevästi ja rakastavasti. Levyntekoprosessiin vaikutti myös tieto, että Cult of Luna ei tulisi kiertämään vähään aikaan. Siinä vaiheessa tiesimme, että menisimme seuraavaksi avaruuteen. – Olimme suunnittelemassa erästä festivaalia keväällä 2014, ja saimme itse päättää, millaisten yhtyeiden kanssa haluamme soittaa. Siinä vaiheessa, kun olimme lopulta päättäneet tehdä uuden levyn, halusimme tehdä temaattisesti 180 asteen käännöksen. Silloin ei voinut tietää varmuudella, mitä horisontissa odotti. Itse asiassa levynteko ilman tietoverkkoja olisi tuskin ollut edes mahdollista. Se oli oikeastaan melko tuottelias tapa tehdä kappaleita. Maalta kaupunkiin, kaupungista avaruuteen TEKSTI TAPIO AHOLA KUVA PÄR OLOFSSON 32. Hänellä on fantastinen ääni, jolla hän osaa mennä laidasta toiseen. P uhelinlinjalta kuuluu pikkulasten puhetta, naurua ja askeleiden ääniä. Yhteistyö Christmasin ja Cult of Lunan välillä alkoi puhtaasta fanituksesta. – Mietin, miksi emme tekisi saman tien levyä, jonka tiimoilta emme edes pystyisi kiertämään. Lähettelimme hänelle demoja kesällä 2015, ja kun saimme biisit takaisin hänen lauluosuuksiensa kanssa, tiesimme, että käsillä olisi mahtava levy. Tuloksena on korkealentoinen teemalevy, joka tähtää aina avaruuteen asti. Teema turvalliselta alueelta poistumisesta, uusien juttujen kokeilemisesta – meidän tapauksessamme siitä, mitä teimme Julien kanssa. Mariner ei ole avaruudellisesta teemastaan huolimatta pelkkää yksiulotteista science fictionia, vaan levyn konseptista löytyy erilaisia tasoja. – Olemme halunneet tehdä monen vuoden ajan levyn pakenemisesta ja itsensä haastamisesta, siitä että menee paikkoihin, joissa kukaan ei ole ollut aikaisemmin. Silloin kaikki tietävät, minne olemme menossa ja mitä tavoittelemme. Aluksi tarkoitus oli vain kokeilla tätä yhden tai kahden kappaleen verran, ja homma alkoi paisua siitä. Luovia rajoja Kuten todettua, teemalevyt eivät ole ennenkään olleet Cult of Lunalle vieras asia. Levyn tekeminen ei silti ollut vaikeaa. Levyn nimi Mariner (merenkävijä) viittaa juuri tähän. – Joskus muinaisina aikoina, ennen kuin maapallo oli kartoitettu kokonaan, merimiehet matkustivat merellä tietämättä tarkkaan, minne olivat menossa. – Sitten teimme albumin [Vertikal, 2013] mekaanisesta kaupungista, levyn joka sai innoitusta Fritz Langin Metropolis-mykkäelokuvaklassikosta. Cult of Luna löi uudella albumillaan hynttyyt yhteen amerikkalaisen melurokkarin kanssa. Persson kertoo, että kun hän tapasi Christmasin ensimmäistä kertaa, Mariner oli jo käytännössä äänitetty. Mariner on siinä mielessä tyypillinen modernin ajan albumi, että sen tekijäosapuolet, Uumajasta kotoisin oleva Cult of Luna ja New Yorkissa majaansa pitävä Christmas, työstivät levyä internetin välityksellä. – Tapasimme syyskuussa 2015 New Yorkissa, kun olimme siellä keikalla. Eternal Kingdomin jälkeen bändin jatko oli jonkin aikaa hiukan epävarmaa. Valitettavasti hän ei päässyt soittamaan noille festareille, mutta pyysin agentiltamme hänen sähköpostiosoitettaan. Kaikki nämä keskustelut ovat toki hyvin abstrakteja, mutta niistä on silti apua siinä, että saa kaikki tekemään töitä samaan suuntaan
– En ole tyhmä. On olemassa ilmaisun rajoja, joiden rikkomisesta emme selviäisi. Mietimme sitten, millaisia biisejä tarvitsemme vielä sitomaan kokonaisuuden yhteen. Mutta ehkäpä emme haluaisi ”Olemme halunneet tehdä monen vuoden ajan levyn pakenemisesta ja itsensä haastamisesta, siitä että menee paikkoihin, joissa kukaan ei ole ollut aikaisemmin.” 33. Vaikka Persson kertoo olevansa monipuolinen musiikinystävä, omassa musiikinteossaan hän tarvitsee rajoja. Tämä on meille se kaikkein tehokkain ja hedelmällisin toimintamalli. Cult of Luna -nimen alla ei voi julkaista aivan mitä tahansa
Tämä levy kuulostaisi luultavasti täysin erilaiselta, jos he olisivat vielä mukana, mutta sitähän ei voi koskaan tietää. – Kyllä! Se ei ole ehkä syy sille miksi soittaa, mutta ainakin tietää, ettei ole maailman ainoa ihminen, joka pitää tällaisesta musiikista. En tiedä mitään nykypäivän popkulttuurista. rikkoa niitä muutenkaan. Kummassakin tapauksessa on koskettanut musiikillaan toista ihmistä. – Emme ole olleet Khoman kanssa viime aikoina kovin aktiivisia. En tiedä, mitkä bändit ovat tällä hetkellä suuria nimiä metallimusiikissa, ja sen vähän perusteella, mitä olen aiheeseen tutustunut, en haluakaan tietää. Johannes Perssonin mukaan muutoksilla ei ollut varsinaista vaikutusta tapaan, jolla uusi levy syntyi. – Teemme sitä, mitä olemme aina tehneet. – Ei mikään. Mutta ei sanoilla pysty koskaan selittämään täydellisesti, miltä joku bändi kuulostaa. Ei tässä ole kyse siitä, että meidän pitäisi pysytellä koko ajan turvallisella alueella. En tiedä. Kaikki tuntevat toisensa, kaikki tuntevat toistensa bändit, kaikki kiertävät keskenään. Oli post-metalia tai ei, Cult of Lunan musiikki on joka tapauksessa siinä määrin raskasta, tummasävyistä ja tylyä, ettei sillä tavoitella massoja. ”Soitamme synkkää ja raskasta musiikkia, minulle tämä kuvaa meininkiämme ihan riittävän hyvin.” 34. Persson myöntää, että hehkutus lämmittää. En usko, että olemme ikinä kiertäneet sellaisen bändin kanssa, jonka musiikkia kutsutaan post-metaliksi. Rajat ovat siis olemassa. Cult of Luna kuitenkin yrittää rikkoa niitä jokaisella levyllään, ainakin jollain tapaa. Minä vain satun olemaan samassa bändissä kera hullujen tyyppien, joilla on hulluja ideoita. Asumme nykyään eri kaupungeissa, joten emme tapaa enää niin usein, mutta kun teemme niin, yritämme nauttia siitä niin paljon kuin mahdollista. Lopputulokseen kylläkin. En ole aivan varma, mutta ainakin haluaisin ajatella, että olen kummastakin yhtä onnellinen. Viesti voi tulla fanipostissa tai se voi olla arviossa lehdessä. – Emme ole suunnitelleet mitään. – Jos ollaan rehellisiä, en oikeastaan edes tiedä, mitä post-metal-skene pitää sisällään tai kuka sitä edustaa. Mikä mahtaa olla seuraava askel Cult of Lunan uralla. Tässä tapauksessa nimi onkin ollut enne: yhtye on kulttisuosikki, jonka kannattajajoukko ei ole ehkä suuri mutta sitäkin uskollisempi. Olisi mukava tehdä taas jotain, mutta en uskalla luvata mitään. Pitkään mukana olleet Anders Teglund (koskettimet) ja Erik Olofsson (kitara) jättivät yhtyeen ennen Marineria. Persson ei ole varma, onko epäsäännöllisesti toimiva yhtye tekemässä levyille jatkoa. Cult of Luna luetaan usein jälkimmäisen pioneereihin. Olemme jo yli kolmekymppisiä. Olen kuitenkin melko varma, ettemme tule koskaan tekemään reggae-albumia. – Jokainen muusikko on tietyssä mielessä narsisti. Haluaisin kuitenkin ajatella, että hyvä arvostelu jossain isossa lehdessä on ihan yhtä arvokas kuin jonkun yksittäisen ihmisen sähköpostissa antama kehu. – Meillä on ollut joitain juttuja, jotka olemme tehneet ihan vain nähdäksemme, selviäisimmekö niistä. Cult of Luna on luonut marginaalimusiikkia soittavaksi yhtyeeksi pitkän uran. On toki aina hienoa kuulla, että muut ihmiset pitävät musiikista, jota soittaa. – Onhan tämä ollut aikamoinen matka. Emme tappele enää. Ei aavistustakaan, Persson epäröi. Sen lisäksi, että bändin jäsenet ovat vaihtuneet, homma on – varmasti osittain vanhenemisenkin takia – nykyisin aika paljon mukavampaa. Minulle skene merkitsee sitä. Sen ohella, että Cult of Luna on tehnyt tiivistä yhteistyötä bändin ulkopuolisen muusikon kanssa, myös yhtyeen varsinainen kokoonpano on muuttunut. Jokainen haluaa tulla kehutuksi. Musiikkimme on raakaa, hyvin aggressiivista hardcorea. Me palamme hitaalla liekillä. Persson itse vaikuttaa Cult of Lunan toisen laulaja-kitaristin Fredrik Kihlbergin kanssa myös Khoma-yhtyeessä. Soitamme synkkää ja raskasta musiikkia, minulle tämä kuvaa meininkiämme ihan riittävän hyvin. Postia vai ei. Mutta ei niissäkään ole oikeastaan sinänsä kyse rajojen rikkomisesta. Emme ehkä liiku nopeasti, mutta liikumme joka tapauksessa eteenpäin. Johannes Persson ei tunne yhtyeensä edustavan mitään genreä tai skeneä. On silti ihan hyvä, että ihmiset saavat jonkinlaisen kuvan asiasta. Minä olen lähtöisin hardcore/punk-skenestä, jolle on ominaista vahva yhteisöllisyys. Metallin ohella bändin jäseniä voi kuulla ilmaisemassa itseään punkin, hardcoren ja alternativen merkeissä. – Tunnetasolla tunnen yhteyttä punk ja hardcore -skeneen, ja se on ainoa skene jota seuraan aktiivisesti. Liike eteenpäin Cult of Lunan jäsenillä on kiitettävän kirjava valikoima myös muita bändejä. Olemme yhtä paljon ystäviä kuin bändikumppaneita. On niin post-rockia, post-hardcorea kuin post-metaliakin. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana on ilmaantunut useita uusia musiikkigenrejä, joita yhdistää post-etuliitteen käyttö. – Kun mietin skenen käsitettä... Itse asiassa voin luvata tässä ja nyt, että Cult of Lunan reggae-albumia ei tule. Samalla mies kuitenkin myöntää, etteivät ihmiset keksi tällaisia määritelmiä aivan turhaan. Emme ole ikinä pyrkineet ansaitsemaan elantoamme tällä bändillä. Kuulin post-metalista ensimmäistä kertaa silloin, kun joku kuvaili musiikkiamme tuolla termillä. Kaipaan totta kai Erikiä ja Andersia, kun olemme treenikämpällä soittamassa, mutta itse prosessia, sitä miten musiikki syntyy, heidän lähtönsä ei muuttanut. Emme kuitenkaan enää nuorene, meillä on koko ajan enemmän kiirettä bändin ulkopuolella. Myös kriitikot pitävät bändistä: Mariner on saanut aiempien Cult of Luna -levyjen tapaan erinomaiset arvostelut. Meillä on lapsia, kuten varmaan voit tämänkin puhelun taustalla kuulla. Bändin nimetön debyyttialbumi täyttää tänä vuonna viisitoista vuotta. Ei siksi, että välittäisimme siitä, mitä ihmiset ajattelevat, tai siksi, ettemme selviäisi siitä kuin koira veräjästä, vaan siksi, että vihaan reggaeta! Persson nauraa. Olemme tehneet kantriballadeja ja elektronisia juttuja. Meillä on työpaikat. – Toki genret ovat hyödyllisiä, kun pitää selittää jollekulle musiikkia. Sen sijaan voin suositella Riwen-yhtyettä, jossa myös soitan. Kenties mielenkiintoisin ulkopuolinen pesti on rumpali Thomas Hedlundilla, joka soittaa sessiopohjalta suositussa ranskalaisessa indie rock -yhtye Phoenixissä. Tunnemme toisemme niin hyvin ja olemme soittaneet yhdessä niin kauan, että tiedämme, miten homma toimii. Julkaisimme viime vuonna uuden levyn, The Coldin, josta tuli todella hyvä. Se on mahtavaa! Olen todella iloinen, että voin työskennellä tällaisessa luovassa ympäristössä. Melodisesti vahvaa, poliittisesti valveutuneilla sanoituksilla varustettua alternative metalia soittava orkesteri on julkaissut tähän mennessä neljä pitkäsoittoa
TAVOITA FESTAREISTA JA MUISTA TAPAHTUMISTA KIINNOSTUNEET KULUTTAJAT HELPOSTI JA TEHOKKAASTI PRINTISSÄ + + VERKOSSA MOBIILISSA OLE YHTEYDESSÄ: ilmoitusmyynti@popmedia.fi POP MEDIAN kohderyhmä paketeista löytyy ratkaisu jokaisen tapahtuman budjettiin. Kysy lisää kuinka tavoittaa 500 000 aktiivista tapahtumakävijää.
36
Brittiyhtyeen ajatukset kääntyivät itse asiassa tien päällä täysin päälaelleen. Aina yhtä tyylikäs rumpali Scott Travis heittelee kapuloitaan ilmaan sen minkä tanakalta soitoltaan ehtii, Ian ”Ikihonka” Hill nyökkäilee bassonsa kanssa omalla paikallaan, aivan kuin tuhansia kertoja aiemminkin, ei-niin-istuviin pöksyihin sulloutunut kitaristi Glenn Tipton virnuilee tyytyväisenä kulmiensa alta, keulakuva Rob Halford kirkuu melkein kuin nuoruutensa päivinä ja 36-vuotias kitaristijuniori Richie Faulkner pitää huolta show’n energisyydestä. – Kun Richie tuli uudeksi kitaristiksemme K.K. Paikan päällä festivaalialueella tuntuu, että metallin sanoma on vahvempi kuin yhdenkään uskonnon. ELÄMÄÄ SUUREMPIA ASIOITA TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ROSS HALFIN 37. Jo 26. Yhtä innoissaan näyttävät olevan myös Judas Priestin herrat. Judas Priestin tulevaisuutta laulajalegenda sen sijaan kommentoi hyvinkin innostuneella äänenpainolla. Halford ei kuulosta täysin vakuuttuneelta. – K.K. Metallijumalan sanoihin on helppo yhtyä – taas kerran. – Kun konserttimme Wackenissa aikoinaan vahvistui, päätimme saman tien julkaista sen konserttitallenteena. Tuo albumi sinetöi väkevän paluumme jäähyväisiksi aiotun edellisen maailmankiertueen jälkeen. Luvatulla hetkellä puhelin soikin – no, totta hemmetissä se soi. Downingin paikalle keväällä 2011, hän sähköisti koko bändin aivan uudella tavalla. teki täysin oman päätöksensä, kun hän lähti Judas Priestistä. Itse asiassa, Wackenissa tuntuu jopa siltä, että musiikki on elämää suurempi asia. Saimme Richien innokkuudesta valtavasti uutta virtaa ja ryhdyimme pohtimaan, että hetkinen sentään, miksi ihmeessä lopettaisimme näin hienon yhtyeen. – Wackenissa on aivan erityislaatuinen fiilis. Tapahtuman kymmenettuhannet liput viedään käsistä yhdessä hujauksessa, ja kaikkialta maailmasta saapuvien metallifanien luoma yhteisöllinen tunnelma on jotakin aivan uskomatonta. Epäilemättä yleisöstä löytyy jokaisen keikan jälkeen suuri joukko ”ne eivät taaskaan soittaneet suosikkibiisiäni” -surkuttelijoita, mutta voin lohduttaa heitä sanomalla, etteivät ne minunkaan suosikkibiisini välttämättä löydy listalta! Kuin huomista ei olisi Kuten viime vuosien aikana on tullut harvinaisen selväksi, vuosien 2010–12 Epitaph-maailmankiertue ei todellakaan jäänyt Judas Priestin joutsenlauluksi. Tämä syvälle mielen perukoille porautunut tunnelma palautuu elävästi mieleen eräänä maaliskuun iltana, vähän ennen kuin Rob Halfordin on määrä pirauttaa Infernolle. Halusimme Redeemer of Souls -kiertueen olevan massiivinen ja päätimme ulottaa sen joka puolelle. N yt on nimittäin melkoisen hyvä tunnelma, eikä Saksa ole vieläkään paska maa. – Tavoitteena on kirjoittaa ja nauhoittaa seuraava studioalbumi mahdollisimman nopeasti. Eletään viime elokuun ensimmäisen lauantain viimeisiä tunteja, ja tähtiloisteinen kesäyö halaa lämpimästi koko Pohjois-Saksaa. ”Sehän olisi ollut anteeksiantamattoman tyhmä päätös”, laulaja Rob Halford kertoo tuoreen Battle Cry -livetallenteen äärellä. Näitä olisivat yhteiskiertue brittikollegojen Iron Maidenin ja Black Sabbathin kanssa (no, tämän suhteen pitää kiirettä, sillä Sabbathin ura loppuu tämänhetkisen tiedon mukaan myöhemmin tänä vuonna) ja mahdollinen Rock and Roll Hall of Fame -kunnianosoitukseen liittyvä juhlakeikka. Anteeksi kirosanani, mutta se iltama oli meillekin aivan perkeleen mahtava kokemus, Halford aloittaa. Mutta ei minulla ole oikeastaan mitään kommentoitavaa näihin ”voisin tulla takaisin” -heittoihin – varsinkaan kun Sabbath/Maiden-kiertuetta ei todellakaan ole näköpiirissä, eikä sen puoleen Hall of Fame -kunnianosoitustakaan. Kyllä näinkin älyvapaaksi muuttuneessa maailmassa sentään Metallijumalaan voi luottaa. Millaisia ajatuksia viime vuoden lopulla päättynyt Redeemer of Souls -maailmankiertue ylipäänsä nostaa mieleesi. Reilun puolitoistatuntisen keikan loppupuolella metalliseurakunta intoutuu kuurouttaviin yhteislauluihin. Soitimme lopulta noin 130 keikkaa puolentoista vuoden aikana eri puolilla maapalloa. Mehän saamme valita, tai joudumme valitsemaan, setin satojen kappaleiden joukosta. Tätä päätöstä ei ole tarvinnut katua. Emme tietenkään aio hätäillä Judas Priest oli lopettaa uransa viitisen vuotta sitten. Ilkeiden rankkasateiden alla päiväja yökausia värjötellyt 80 000 -päinen yleisömassa repeää valtavaan riemuun, kun birminghamilaisviisikko nousee estradille edellisvuonna ilmestyneeltä Redeemer of Souls -albumilta poimitun Battle Cry/ Dragonaut -kaksikon tahdissa. – Redeemer of Souls on erittäin tärkeä julkaisu Judas Priestin historiassa. – Pidämme bändipalaverin Englannissa vielä kuluvan kevään aikana lyödäksemme lukkoon suunnitelmia ja aikatauluja, solisti aloittaa. Kymmenientuhansien fanien hoilaamat ”I’m elected electric spy / I’m protected electric eye”ja ”Living after midnight, rockin’ to the dawn / Lovin’ ’til the morning, then I’m gone, I’m gone” -rivit tuntuvat tärisyttävän maata jalkojen alla. Toivoimme hänelle kaikkea hyvää ja toivomme edelleen sitä samaa. – Ainoa huono puoli tässä on, että biisilistan tekeminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi. kertaa järjestetty, pikavauhtia loppuunmyyty Wacken Open Air on saavuttamassa arvoisensa finaalin muun muassa Sabatonin, Amorphisin, Dream Theaterin, Opethin, Savatagen, In Flamesin, Stratovariuksen ja Cannibal Corpsen jälkeen – ja mikäpä sopisikaan loppuottelijaksi paremmin kuin heavy metalin syntysijoilla vuonna 1969 perustettu, kuluttavista vuosikymmenistä huolimatta edelleen huimassa iskussa oleva Judas Priest. Eläkkeelle soittohommista vetäytynyt K.K. – Onpa mukava kuulla, että Wackenin-konserttimme maistui noin hyvin. Sehän olisi ollut anteeksiantamattoman tyhmä päätös, jota olisimme katuneet todella raivokkaasti, Halford puuskahtaa. Downing on maininnut viime aikoina parikin mahdollisuutta, joiden toteutuessa hän voisi vielä palata perustamansa yhtyeen riveihin
– Se on todellakin pitkäaikainen haaveeni! Ennen liittymistäni Priestiin 70-luvun alussa kuuntelin ahkerasti muun muassa Howlin’ Wolfia, Muddy Watersia ja John Lee Hookeria. – Pidimme niihin aikoihin vähän lomaakin ja nautimme Defenders of the Faith -albumin [1984] menestyksestä. Nauhoitimme suurimman osan materiaalista yöllä, sillä tuolloin studioaika oli halvempaa. – Homman käynnistäminen vaatisi paljon ponnisteluja, mutta ei se mahdotonta ole. – En ole suunnitellut mahdollista bluesjulkaisuani vielä sen tarkemmin. Halford muistelee levytyksen aikoja mielellään. Okei, se ei ole parhaimpiamme, mutta bändin potentiaali kiistämättä kuuluu joistakin kappaleista, kuten Dying to Meet You/Hero, Herosta. – Niin, olen ylpeä omista albumeistani, mutta Judas Priest on nyt ykkösprioriteettini – ja tulee olemaan koko yhtyeen loppu-uran ajan. Sehän voisi olla ihan perinteistä kamaa tai sitten raskaammalla ja modernimmalla otteella tulkittua bluesia. – Muistan myös, miten totaalisen rahattomia olimme. – Erityisesti Glenn innostui Espanjassa kitarasyntetisaattoreista, ja ne sitten soivatkin levyllä varsin runsain mitoin. Emme tietenkään aio hätäillä turhaan, mutta emme myöskään ole jäämässä lomailemaan.” 38. Sydämeni sanoo niin. Ja kaikki nämä pitkäsoitot ovat tulleet suoraan sydämestä. Itse asiassa, tämähän vaikuttaa paluulta 80-luvulle, jolloin julkaisimme kuusi studiolevyä ja kiersimme maailman moneen otteeseen. Onneksi huomasimme aika pian olevamme paljon parempi yhtye Rocka Rolla -aikakauteen verrattuna, ja tunnelma vapautui saman tien. – Turbo on tunnetusti jakanut Priest-fanien mielipiteitä, mutta diggarien kannattaisi muistaa, että meiltä on ilmestynyt muitakin hyvinkin poikkeavia levyjä. ”Tavoitteena on kirjoittaa ja nauhoittaa seuraava studioalbumi mahdollisimman nopeasti. Sitten menimme Espanjan Marbellaan kirjoittamaan uutta materiaalia, ja sitä sitten syntyikin kahden levyn verran. Lopputuloksena on varsin hieno kokonaisuus, ja biisit kuten Victim of Changes ja The Ripper näyttivät meille tietä eteenpäin. En itse asiassa vieläkään ymmärrä, miten selvisimme siitä rääkistä suhteellisen selväjärkisinä. Toivon mukaan pääsen työntouhuun jonakin päivänä. Siitä puheen ollen: Sad Wings of Destiny, eräs Judas Priestin oleellisimmista julkaisuista, myös vaikkapa Opeth-kippari Mikael Åkerfeldtin mielestä, täytti 40 vuotta maaliskuun lopulla. Saimme levy-yhtiöltä viitisen puntaa mieheen per päivä, ja sillä oli tarkoitus ostaa niin juomat kuin syötävätkin. – Meillä oli siis jo jonkinlaista kokemusta studiotyöskentelystä, mutta muistan meidän olleen melko hermostuneita Sad Wings of Destinyn sessioiden alkupuolella. Silloin viidellä punnalla sai kaupasta enemmän kuin nyt, mutta ei sillä paljon saanut! Turbo, tämän lehden julkaisupäivänä 30 vuotta täyttävä levytys, taas syntyi kohtalaisen erilaisissa tunnelmissa. Emme todellakaan anna tämän kuumana roihuavan liekin hiipua vaan puskemme eteenpäin kuin huomista ei olisikaan! Sydämen ääntä Siitä huomisesta ei koskaan tiedä, mutta menneisyyttä ei saa pois kulumallakaan. Mikäli muistan oikein, meistä kaikista tuntui hienolta kokeilla uusia teknisiä oivalluksia ja nähdä miten ne toimivat lauluääneni kanssa. turhaan, mutta emme myöskään ole jäämässä lomailemaan. Entä näetkö oman Halford-yhtyeesi aktivoituvan vielä jonakin päivänä. Se voisi soundata todella kovalta, jos toteuttaisimme sen nykyisillä taidoillamme ja raskaammilla soundeilla, Halford aloittaa. Vuosina 2000 ja 2002 ilmestyneet Resurrection ja Crucible ovat todella hyviä levyjä – kuten on myös vuonna 1993 julkaistu Fight-yhtyeeni War of Words, Halford tuumaa. – Usko pois, Judas Priestin sisäinen fiilis on juuri nyt niin hemmetin hieno kuin se ylipäätään voi olla. – Olimme julkaisseet Rocka Rolla -debyyttimme pari vuotta aikaisemmin, ja useimpien fanien mielestä se on kehno levytys. Turbo ilmestyi vuonna 1986 ja materiaalin toinen puolikas Ram It Down pari vuotta myöhemmin. Bluesjumala. Judas Priestin aktiivisuusaste jatkuu korkeana, mutta Halford on ehtinyt paljastaa unelmoivansa muun muassa blueslevyn tekemisestä
www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02. Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja
– Me istuttiin siellä joka yö kuuteen tai seitsemään asti aamulla, ja sen jukeboksissa oli kaikkea rakastamaani klassikkokamaa. – Jos sulla on intohimoa mihin tahansa hommaan, ihan sama mihin, sä et koe treenaavasi sitä. Sitten hän kuvailee yksityiskohtaisesti, miten hyvää hänen Valhalla Java Odinforce Blend -aamukahvinsa on. Tivaan uusien biisien lyriikoista jotain syvempää sanomaa, tiedustelen, mikä on saanut miehen kirjoittamaan niin surumielisiä kappaleita juuri nyt. Nyt soi akustinen. Tiedä sitten, mitä epämääräinen innottomuus tarkoittaa sen materiaalin suhteen, mutta päätän, ettei sen pohtiminen ole minun asiani juuri nyt. Puhutaan Zakkin nuoruudesta. Me vain istuttiin ja kuunneltiin kaikkia niitä kovia bändejä, Bob Segeriä ja kaikkea, joka yö. Räkälöistä areenoille, areenoilta räkälöihin – ja takaisin TEKSTI SALLA HARJULA KUVA JUSTIN REICH 40. Sitten mies sanoo jotain odottamattoman hellyttävää. Vakavammin puhuen Zakk sanoo halunneensa sekoittaa pakkaa rutinoituneen Black Label Society -meiningin lomassa. Sitä tietää, mitä saa. – Mähän tein sen ekan levyn, kun äänitin Ozzmosista Pomon [The Boss, Zakkin lempinimi Ozzy Osbournelle, jonka kelkkaan hän hyppäsi 80-luvun loppupuolella] kanssa. Sitä soittaa pelkästä soittamisen ilosta. Neil Young, Elton John, Sam Cooke, Percy Sledge, Bad Company, Rolling Stones, The Band, Eagles... Hitot. Ei siinä ole mitään eroa. Sitä vain nauttii pelaamisesta, mutta yrittää silti koko ajan päästä seuraavalle tasolle, ja sitä seuraavalle, ja sitä seuraavalle. – ...ja minä saan edelleen yhtä paljon iloa ja nautintoa soittamisesta kuin silloin neljätoistakesäisenä. Ja varmistan näin senkin, että jos kukaan ei diggaa tästä, niin vähintään kiekko muistetaan siitä, että sen tekemiseen meni 20 vuotta. Päätin, että sen ennätyksen rikkominen olisi kova juttu. Poika kuulemma tilutti läpi öiden ja nukkui koulunpenkillä, koska muulloin siihen ei ollut kitaroinnilta aikaa. Sama juttu kitaran kanssa. Miehen myyttiset soittotaidot ja groovaava biisikynä ovat saaneet aloittelevat muusikonpenikat tuntemaan itsensä riittämättömiksi jo vuosikymmenten ajan. Näin erotellaan ”bändilevyjen” hevi ja ”soololevyjen” lauhkeampi tunnelmointi. Mutta se on ihan sama juttu kuin kakarat pelaamassa videopelejä. Alan pelätä, etten pääse Zakkin kiillotetun, ympäripyöreää markkinointitekstiä suoltavan jenkkipunaniskaimagon taakse lainkaan. – Olin neljäntoista ja aloittelin high schoolia, kun omistauduin kitaransoitolle. Silleen se ensimmäinen albumi tuli tehtyä. Sen jälkeen kiipesin hotellihuoneeseeni, tartuin keppiini ja aloin jammailla. Vaikka myös bändilevyillä on raskaan rockin seassa paljon akustista tavaraa, soololevyn 20-vuotissynttäreiden aikaan tuntui hyvältä idealta keskittyä sähköttömään materiaaliin taas oikein kunnolla. J otenkin sitä odottaisi, että mies olisi vakuuttava, ainutlaatuisella perspektiivillä varustettu haastateltava, jolla olisi vaikka mitä syvällistä sanottavaa luomisprosessista ja rankoista, elettyä elämää tihkuvista biiseistään. Kun pelaa videopelejä, se ei tunnu siltä, että treenaa mitään. Muistan, että päädyimme aina lopuksi yhteen Rouge-nimiseen baariin, joka oli ihan meidän hotellin vieressä. Koska haluat jatkuvasti parantaa ja oppia soittamaan kovia biisejä lempibändeiltäsi. Miksikäs ei. Siellä oli vaikka mitä. Tai ihan milloin vaan. Levyn nimi on pidetty tarkoituksella samana kuin ensimmäisen soolon. Mutta ajattelin, että Chinese Democracy otti Axl Roselta kuitenkin 15 vuotta. – Tällä tavalla yleisö tietää, että kun levyn nimi on Book of Shadows, siinä on pehmeämpi fiilis alusta loppuun. Inspiroiduin kirjoittamaan biisejä siihen tyyliin. Ozzy-kitaristi, Black Label Society -pomo Zakk Wylde, jokaisen pitkätukkaisen makuuhuonekitaristin ikoni ja esikuva. Leveää jenkkiaksenttia vetävä Zakk flirttailee hetken kanssani, kun tajuaa, että puhelimen toisessa päässä on vastakkaisen sukupuolen edustaja. Ja koska haluat oppia aina vaan paremmaksi, susta tulee kuin sieni: imet itseesi niin paljon tietoa kuin ikinä pystyt. Siellä oli jukeboksi, jonka muistan tosi hyvin. Kumpikin tyyli on lähellä Zakkin sydäntä, mutta akustisia inspiksiään hän pääsee harvemmin toteuttamaan. Jätän siis lopulta uudesta albumista utelemisen sikseen. – Jep. Varhaisteini-ikäinen Zakk todella piti päätöksensä. Puhelimeeni raikaa New Yorkista äänekäs ”HOLLLLOOOOO THERRRE”. Mies on säveltänyt vihdoin, kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen, jatkoa akustiselle soolodebyytilleen. En saa mitään järkevää vastausta mihinkään – vai halusiko joku kenties ehdottomasti tietää, että Zakk saa inspiraatiota ”kaikenlaisista erilaisista asioista”. Mies kuitenkin innostuu selkeästi aina, kun puhe kääntyy menneisyyteen, Ozzyyn tai Zakkin oman rock’n’roll-elämän kultaisiin muistoihin. Haastattelu on sovittu kitaristin Book of Shadows II -albumin tiimoilta. – Juttu on se, että me oltaisiin voitu tehdä tämä levy vaikka heti ykkösen jälkeen. Siitä keskustelu lähtee käyntiin niin amerikkalaisella markkinointivaihteella, että meinaan nauraa ääneen. Samasta syystä albumi on julkaistu Zakk Wylden omalla nimellä, vaikka tekijämiehet ovat pitkälti samat kuin Black Label Societyssä. Päätin, että tämä on se, mitä haluan elämälläni tehdä. Sehän on siis miehen oman yhtiön tuote, tietenkin. Tilutuksen yöt Yritän kysellä uuden albumin inspiraatiosta. Äänitimme studiossa kaiket päivät ja kolusimme New Yorkin baareja kaiket yöt
”En koskaan malttanut odottaa töihin pääsyä. Jokainen tunti siellä vei mut kolme dollaria ja kolkytviis senttiä lähemmäksi uutta kitaraani.” 41
Zakk pysähtyy hetkeksi miettimään, mutta päättää sitten, ettei pitkä puhe ole vielä aivan ohi. – Ainoa syy, miksi ikinä hankin työpaikkoja menneisyydessä... Meillä olisi JD:n kanssa edelleen soitinkauppa, me opetettaisiin, meillä olisi hääbändi, meillä olisi coverbändi, jotain. En koskaan malttanut odottaa töihin pääsyä. Koko se homma oli rakennettu ennen kuin itse tulin mukaan. Se oli sitä, kun todellisuus ylittää kaikki haaveesi. Mahtoi tuntua kummalliselta, kun nuori Zakk sitten lopulta sai soittouran urkenemaan ja päätyi vieläpä itsensä Ozzy Osbournen kelkkaan. Mun ainoa velvollisuus oli pitää huolta, etten mokaa. Meidän piti käynnistää meidän oma pikku grillivaunumme ja rakentaa siitä uusi imperiumi. Juttu on se, ettei siinä ollut mulle mitään riskiä. Sitten yhtäkkiä vedin Ozzyn kanssa areenoilla ja stadioneilla. – No, me aina nykyään naureskellaan ja puhutaan niistä ystävistämme, jotka ei soita enää. Se on koko homman ilo ja juju. En ikinä meinannut olla siellä loppuikääni. Se on koko homman pointti. Jokainen tunti siellä vei mut kolme dollaria ja kolkytviis senttiä lähemmäksi uutta kitaraani. Hanttihommiakin on tehty Odottiko 14-vuotias Zakk Wylde koskaan olevansa tällaisessa tilanteessa ja asemassa kuin nyt viisikymppisenä. Tai pedaaliin. Olihan se aikamoista mennä ”Jouduin aloittamaan Black Labelin kanssa kaiken alusta, ihan yksin. Kiitän Luojaa kaikesta, mitä mulla on. Ne äijät, jotka soittavat yhä kaikesta huolimatta ja haistattavat pitkät lopettamiselle, koska rakastavat soittamista. Tiedätkö, Ozz on McDonalds, ja yhtäkkiä mun piti pistää pystyyn oma hampurilaiskojuni.” 42. Sitten Ozzyn jälkeen olin takaisin siellä pakettiautossa. Kysäisen, mitä plussia ja miinuksia hän näkee oman juttunsa tekemisessä Ozzyn riveissä soittamiseen verrattuna. Ennen Ozzya soitin puolityhjillä pikkuklubeilla. Sitä oli pakko vain nipistää itseään, koska en meinannut uskoa, että koko homma oli totta. Ne ei USKONEET siihen juttuun. Joka aamu kun herään, keskellä päivää ja ennen kuin meen illalla nukkumaan. – Black Labelin kanssa jouduin aloittamaan kaiken alusta, ihan yksin. Tiedätkö, Ozz on McDonalds, ja yhtäkkiä mun piti pistää pystyyn oma hampurilaiskojuni. Joka kerta kun mulla oli työ – oli se sitten rakennushommia, kesätöitä, mitä ikinä – otin sen vastaan yhdestä ainoasta syystä: se oli keino saavuttaa jotain muuta. Eiköhän se ole sama kaikkien kakaroiden kohdalla, jotka perustavat bändin. – Tietty Ozz oli jo vakiintunut brändi. Kun taas jotkut muut jätkät puhuivat vain siitä, miten Ozzyn hommissa sai hyvin liksaa. – Tämä oli varmaan myös syy siihen, miksi olin niin ylpeä niiden töiden tekemisestä. Se oli käsittämätöntä. Mun ei tarvinnut tehdä asian eteen mitään. Nautitko oman imperiumisi rakentamisesta. – Täytyy vain nauttia koko prosessista. Meidän elämä pyörisi silti musiikin ympärillä. Soittelin taas klubeilla kymmenelle tyypille, joista kahdeksan oli heroinisteja, yksi tyyppi siellä töissä ja se viimeinen jätkä mun kaveri. – Yhtäkkiä mä olin mukana bändissä. Koska mähän rakastin Ozzya. Mä vaan saavuin paikalle, ihan kuin pelaisin Manchester Unitedissa ja mulla olisi jo legendaarinen joukkue ympärilläni. Tai vahvistimeen. Pystyin sen avulla saamaan kamaa sitä varten, mitä oikeasti halusin tehdä. – JD [John DeServio, Zakkin basisti ja nuoruudenystävä] ja mä puhuttiin just tästä. Se oli Ozzyn kanssa se helppo juttu. Jos mun elämääni ei olisi siunattu Ozzylla ja sillä tilaisuudella, jonka hän mulle antoi... – Jep. Mieti vaikka Guns N’ Rosesia, ne aloittivat mistä aloittivat ja vetivät aluksi keikkoja kymmenelle ihmiselle, kunnes soittivat stadioneilla. Zakk vertaa tilannetta siihen, miltä tuntuisi, jos kunnianhimoinen kitaristinalku pääsisi Beatlesiin John Lennoniksi John Lennonin paikalle. En koskaan meinannut alkaa ammattimaiseksi bensanpumppaajaksi tai ruokakaupan vihannesvastaavaksi, tai mitään sellaista. Se oli jo valmiiksi iso juttu ja ihmiset olivat jo kelkassa. Ne olivat joskus mahtavia muusikkoja, mutta sitten he joko lopettivat tai menivät naimisiin ja saivat lapsia ja sanovat nykyään vain: ”Joo, en mä oikein koske kitaroihini enää.” Sitten on taas nämä elinkautisvangit. Grilliimperiumia rakentamassa Nykyään Zakkilla on oma menestynyt bändinsä ja miehestä on tullut merkittävä inspiraationlähde maailman muusikoille. Olin siellä vain, koska siten sain säästettyä tarpeeksi rahaa kitaraan. – Se oli..
Kun meininki alkaa käydä vähän rankaksi, moni vain haistattaa pitkät koko paskalle. Äiskä soitti kerran tyttöystävälleni, eli nykyiselle vaimolleni. – Muistan joskus alkuaikoina, kun olin vasta liittynyt bändiin... 43. – Moni lopettaa siinä kohtaa. Rakastan koko hommaa edelleen. Herään aamulla housut nilkoissa ja kaverit kertovat mulle, että pidin hauskaa viime yönä. Kun mun lapset ja vaimo lähtevät tien päälle, se on meille kaikille mahtava hengähdystauko tavallisesta paskasta. Zakk juo pelkkää maitoa ja sellaista. Mun perheeni tulee joskus mukaan. takaisin siihen ja joutua rakentamaan oma juttu kokonaan uudestaan. Eikä kukaan tietenkään halunnut menettää työpaikkaansa. – Totta puhuen, ei se ole nykyään niin täynnä kaaosta ja komiikkaa kuin silloin, kun käytiin vetämässä räkälöissä päät täyteen joka yö. Niitä on tiettävästi enemmänkin: miehen menneisyydessä on avoimesti myönnetty, aivan todellinen alkoholiongelma, yrityksiä raitistua sekä omin päin että kuntoutusohjelmissa ja korkin lopullinen sulkeminen 2010-luvun puolella. Ne kaikki tietty pelkäsivät niin saamaristi Äiskän [Sharon Osbourne] vihaa. Äiskä alkoi jossain kohtaa nimitellä meitä Karmeiksi Kaksosiksi. – Mulla on kavereita, jotka sanovat: ”Ei hitto, en ikinä jaksaisi olla tien päällä enää, haluan hengailla kotona perheeni kanssa.” Mä rakastan keikkailua vieläkin. Tien päällä ennen, nyt ja aina Zakk puhuu Ozzysta niin innolla, että pyydän häntä lopuksi kertomaan jonkun suosikkitarinansa kuuluisasta Pomostaan. Se on se juttu. Äiskä tiukkasi aina, mitä helvettiä täällä tapahtuu. Hän kysyi puhelimessa tosi varovasti: ”Barbara Anne, onko Zakkilla juomisongelma...?” Barbara Anne sanoi: ”Ei tietenkään. – Niihin aikoihin kun liityin bändiin, kukaan ei koskaan uskaltanut lähteä juomaan Ozzyn kanssa. On ihan mahtavaa, kun vaimoni on mukana pari päivää. Mutta haistelen liimaa ja syön kuivunutta maalia, eli lopputulos on aika sama. Miten niin?” Äiskä totesi: ”No – nyt on.” Zakk nauraa juominkimuistoilleen remakasti. Mutta mua ei kiinnostanut, mä kävin juomassa Pomon kanssa koko ajan. Miltä kiertue-elämä nykyään tuntuu. Mutta ei siinä auta kuin jaksaa painaa. Eli mikään ei oikeastaan ole muuttunut. – Nykyään en tietty enää juo. Sulla pitää olla tahdonvoimaa, etkä voi heittää hanskoja naulaan
Biisit synnyttävät itse itsensä, ja olet mielestäni täysin oikeassa siinä, että URSA on melkoisen lähellä kolmannen levymme Classican [1999] ja TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA GIACOMO MEARELLI 44. Se kuulostaa myöhempien aikojen Novembrelta, mutta ottaa monin tavoin vaikutteita myös yhtyeen uran alkuaikojen ronskimmasta ja metallisemmasta ilmaisusta. Hän on keskittynyt omiin projekteihinsa, ja uskon, että hän on kiinnostunut tällä hetkellä ainoastaan niistä. Levy-yhtiöt tietävät nykyisin paremmin, kuinka kamppailla piratismia vastaan. Ratkaisu vaikutti kummassakin tapauksessa harmilliselta, olihan yhtyeellä käsissään uransa kovin levy, vuotta aiemmin julkaistu The Blue. Yksi bändistä poistuneista jäsenistä on veljesi, rumpali Giuseppe Orlando, joka kulki yhtyeen matkassa sen perustamisesta asti. Onneksi asiat ovat kehittyneet vuosien aikana parempaan suuntaan. Päätimme ottaa vähän breikkiä The Bluen jälkeen, koska levyn myyntiluvut eivät olleet aivan sitä mitä toivoimme, kitaristi-laulaja Carmelo Orlando sanoo. Katselimme vähän musiikkiteollisuuden suuntaa ja päätimme, että nyt on hyvä aika palata kentälle, kävi miten kävi. – Emme ole nähneet toisiamme pitkään aikaan. V uonna 1993 nykyisen nimensä saanut Novembre työskenteli aktiivisesti vuoteen 2008 saakka, kunnes toiminnalle tuli yllättävä stoppi. Millainen suhteenne on nykyisin. Joidenkin tietojen mukaan bändi hajosi lopullisesti, toiset lähteet kertoivat hiljaiselon olevan ainoastaan väliaikaista laatua. Aggressiivisia riffejä ja raastavaa huutoa tulee, jos on tullakseen. – Kiersimme Paradise Lostin kanssa Briteissä, soitimme keikkoja vähän siellä täällä ja bändin maine kasvoi koko ajan, mutta Bluen myyntiluvut olivat samaa luokkaa kuin edeltävällä levyllä [Materia, 2006] – kiitos piratismin ja internetin yleensäkin. – Eipä näitä asioita voi suunnitella. – Olemme oikeastaan vain kirjoittaneet uutta musiikkia tuona aikana... Novembren todellinen tila pysytteli pimennossa aina viime vuoteen asti, jolloin Italiasta kaikui iloisia uutisia: henkiin heränneellä bändillä olisi tuliaisinaan uusi levy ja puoliksi uudistunut kokoonpano. – Emme pitäneet ajatuksesta, että julkaisemme vain levyjä toisen perään eikä mitään edistystä tapahdu. Pieneen joukkoon lukeutuu ehdottomasti pitkältä levytystauolta palaava tunnelmametalliyhtye Novembre, jonka ura on saanut uuden alun. Maailmankuulut italialaiset metallibändit voidaan laskea yhden käden sormin. Tilanne oli todella turhauttava, joten päätimme pysähtyä ja miettiä tulevaisuutta. ORWELLILAISTA MAAILMANLOPPUA ODOTELLESSA Ensimmäisten levyjen tunnelmia George Orwellin Eläinten vallankumous -klassikkoromaanin (1945) ranskankielisestä Union des Républiques Socialistes Animales -nimestä lyhennetty URSA on paluulevyksi mainio teos. Uuden levyn terävyys ja rankkuus ei ole Orlandon mielestä laskelmoitua
Uskolliset fanimme ostavat kuitenkin edelleen levyjä ja muuta bändikamaa. Tämä on valitettava asia, jonka lastenlapsemme ja heidän jälkeläisensä joutuvat todistamaan. Tuoreen levyn äänityspaikaksi on puolestaan valikoitunut yhtyeen kitaristin Massimiliano Pagliuson Blue Noise -studio. He eivät saa myöskään ansaitsemaansa korvausta tekemästään työstä. Olen tästä erittäin iloinen, koska se kertoo minun olleen rehellinen itselleni ja juurilleni. Koen musiikin musiikkina, ilman mitään kulttuurirajoja tai -sidoksia. Periaatteessa sadantonnin studio voi olla makuuhuoneessa, jos vain hallitsee tekniikkapuolen. – Minusta tilanne on kehittymässä koko ajan parempaan suuntaan. Jätän tulkinnanvaran oikeastaan täysin kuulijan vastuulle. Mitä perheesi ja muut läheisesi ajattelevat Novembresta. Miksaus ja masterointi on hoidettu Dan Swanön Unisoundilla. sekä jäisen sataman, Carmelo fiilistelee. debyyttimme Wish I Could Dream It Againin [1994] materiaalia. – He kaikki ovat meistä todella ylpeitä! Olen jopa huomannut, että bänditouhu on saanut monet serkkuni kiinnostumaan metallista, hah hah. Kuten jo aiemmin sanoin, lafkat ovat löytäneet keinonsa taistella piratismia vastaan, joten homma on meidän osaltamme ihan ok. – Tällä väestönkasvulla on kuitenkin hankala uskoa, että saavuttaisimme jonkinlaisen hyvinvoinnin ja tasapainon ennen totaalista tuhoa. Minkälaisia muistoja sinulla on Suomen-reissusta, ja kuinka paljon eri studioiden välillä on tänä päivänä lopulta eroa. Kaikki vanha on hiljalleen katoamassa: cd-levyjen myynti, printtimediat... – Olen kuitenkin hieman huolissani aloittelevista bändeistä, ja oletan, että heidän on aika hankalaa saada ääntään kuuluviin YouTuben loputtomassa videovirrassa. Vaikka ikävää uutista pukkaa ruudulle joka suunnalta ja maailman tilanne vaikuttaa juuri nyt harvinaisen huonolta, Orlando kykenee näkemään tilanteessa myös valoisia puolia. 45. – En oikein usko, että italialaisuudella on mitään tekemistä tämän kanssa. ”Onneksi asiat ovat kehittyneet vuosien aikana parempaan suuntaan. Italialaiset eivät ole mitenkään hirvittävän yhtenäinen kansa, emme yleensä ajattele itseämme yhtenä porukkana, joten en lähtisi puhumaan kansallisuudesta tässä yhteydessä. – Runoushan toimii juuri näin! Sanoituksiamme ei tule ymmärtää kirjaimellisesti, mutta jos jokin pätkä tai lause soittaa kelloja, melkeinpä koko sanoitusten tarinan voi muodostaa sen perusteella. Onko urasi bändin kanssa ollut tältä osin helppo. Tämä on mielestäni erittäin huono juttu. Sosiaalinen tasa-arvo on kasvussa todella monessa maassa, vaikka kehitys ei aina vaikuttaisikaan kovin suotuisalta. Musiikkibisnes on muuttunut hurjasti sitten bändinne perustamisen. Rummut, kitarat, basson, oikeastaan ihan kaiken, voi äänittää myös kotona ja muokata kaiken kuntoon ”ihan oikeassa studiossa”. Kuinka koette kansallisuutenne ilmenevän musiikissanne. Koetko tämän jonkinlaisena varastamisena. Suomalaisten mieliin on piirtynyt stereotyyppinen mielikuva, jonka mukaan italialaiset ovat hyvin tunteikkaita ja romanttisia ihmisiä. – Muistan Suomesta helmikuun kylmyyden ja kauniin Helsingin... – On oikeastaan aika harmi, että kunnon studioilla ei ole enää juurikaan merkitystä. Kuten albumin nimestä saattaa päätellä, uuden levyn teemat pyörivät orwellilaisen maailmanlopun ja muiden vähemmän miellyttävien asioiden ympärillä. Huoli nuorista The Bluen kansilehdet tietävät kertoa, että albumin kitaroiden ja bassojen äänitykset sekä miksaus ja masterointi suoritettiin Helsingin Finnvox-studioilla. – Jos ihan totta puhutaan, en jaksa enää välittää. Kun teksteillä tuntuu olevan niin suuri merkitys kokonaiskuvan kannalta, mikä järki on peitota ajatukset turhankin hankalien kielikuvien taakse. Internet ja kehittyvä teknologia on tekemässä tästä kaikesta pelkkää historiaa. – Valitettavasti kaikki studiot ovat mielestäni aika samanlaisia. Mitä ajattelet ihmisestä, joka kuuntelee levynne netistä mieluummin kuin maksaa siitä ja tukee bändiä. Olen todella onnellinen, että kaikki ovat tukeneet minua niin mahtavasti. Levy-yhtiöt tietävät nykyisin paremmin, kuinka kamppailla piratismia vastaan.” Tulkinnanvaraa kuulijalle Yksi Novembren tavaramerkeistä on sen jokseenkin vaikeaselkoiset ja runolliset sanoitukset, jotka menevät ainakin tältä juntilta suurimmaksi osaksi täysin yli ymmärryskyvyn
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 30.03.2016 15:04:03
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 30.03.2016 15:04:03
”Mitä tulee musiikkiini, homma on niin, että olen yksinkertaisesti idiootti omien ideoideni suhteen. Kanssani vain on todella vaikea työskennellä.” 48
Ennemmin sanoisin, että se on positiivisin albumini koskaan. Vartuin 80-luvulla. Onko särmikäs muusikko ikääntyessään siis tylsistynyt. Sieltä kuuluu ehdottomasti tietty onnellisuus, vaikkapa biisissä Until I Too Dissolve. Black pop Ainoa häivähdys aikuisen Ihsahnin nuoresta vakaumuksellisesta itsestä on tietty totisuus ja ehdottomuus, joka hänestä huokuu. Vai onko särmä vain jalostunut ulkomusiikillista seikoista siihen kaikkein oleellisimpaan: luovaan rohkeuteen. Ihsahnin tuorein soololevy Arktis on hillittömän tiukka, popista ja rockista ammentava kokonaisuus, joka on miehen omien sanojen mukaan hänen tähän asti onnellisin levynsä. Minun pitäisi ehkä tässä kohtaa lakata inttämästä huumorista. Ehkä tarkoitat sitä. Vastaillessaan kysymyksiini Ihsahn on välitön ja hyväntuulinen, mutta mieheltä on turha odottaa kepeää leikillisyyttä. Kun siis kohtaamme Skypen avustuksella vuonna 2016, olemme saapuneet tilanteeseen niin vastakkaisista maailmoista kuin ikinä mahdollista. Loppujen lopuksi haluan sen kuulostavan minulta. K un kirkot roihusivat Norjassa ja Emperorin rumpali Bård ”Faust” Eithun joutui lusimaan murhasta ennen kuin bändin ensimmäinen levykään oli ehtinyt ilmestyä, olin varhaisteini-ikäinen tyllerö uskonnollisessa sisäoppilaitoksessa. Vuosien varrella minua on kuitenkin alkanut kiehtoa yhä enemmän säveltäjät, jotka pystyvät pysymään noissa yksinkertaisissa formaateissa. MUSTAN KIRJAN SIVUILTA Ihsahn, legendaarisen Emperorin syvästi kunnioitettu keulahahmo, työsti kuudennesta soololevystään tarttuvasti soivan kunnianosoituksen Pohjolalle. Minusta on tullut hevitoimittaja. Emme halunneet pitäytyä klassisissa biisikaavoissa vaan puskea rajoja. – Mutta vaikka lähestyin tätä albumia pop/rock-kaavalla, en tietenkään missään vaiheessa halunnut sen kuulostavan popilta. Popmusiikin kaavoja hyväksikäytetään ja vanutetaan niin omintakeisella tavalla, kasarityyppisiä mahtipontisia fiilistelyjä viedään niin pitkälle, että se tuntuu välillä tarkoitukselliselta itseironialta. Se on ehkä se juttu. Ihsahn, oikealta nimeltään Vegard Sverre Tveitan, on nyt 40-vuotias, kohtelias, äärimmäisen syvällisellä sivistyksellä varustettu, varovaisen tyyliteltyä englantia puhuva älykäs mies, joka on partoineen ja Buddy Holly -laseineen kuin suoraan Punavuoren viileimmästä aikuisten pubista. Siinä on oma mestarillinen ammattitaitonsa, kun osaa rakentaa kokonaisen biisin yhden hyvän idean pohjalta. Tykkään siis koukuista ja tehokkaista kertosäkeistä yhtä paljon kuin kuka tahansa ikätoverini. Metalli ei edes hipaissut maailmaani ja kokemuspiiriäni. Rockmusiikki pelotti elämäni aikuisia: taaksepäin kelattujen kasettinauhojen saatanallisista viesteistä puhuttiin ihan vakavissaan, ja Michael Jackson oli vaarallisinta, mitä opettajani tiesivät. TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT BJØRN TORE MOEN 49. Pistän silti vielä väliin, että levy vain kuulostaa vapautuneemmalta kuin ehkä olisi aihetta odottaa. Hän antaa kysymyksiini pitkiä vastauksia, joita kuuntelee nautinnolla; mies puhuu yhtäläisen kauniisti niin kirjallisuudesta, Norjan kulttuurista, luomisprosessista kuin black metalin syvimmästä olemuksesta. – Ei, ei huumoria. Tässä välissä meistä kummastakin on tullut aikuisia, ehkä parin yllättävämmän mutkan kautta. – Tietenkin, jos ajatellaan asiaa varhaisten äärimetallivuosieni puitteissa, silloin tekemisemme olivat vielä hyvin kaoottisia. Black metalin suuret nimet kun eivät ole järin tunnettuja koukkujen ja popmausteiden hyödyntämisestä vakavassa taiteenlajissaan. Tämän saan todeta heti alkuun, kun erehdyn kehumaan Arktis-levyn huumorintajua. Sen sijaan, että heittäisi irrallisia ideoita yhteen ja katsoisi, mitä tapahtuu. Lisäksi koko levy on avoin rakkaudenosoitus 80-luvun metallille, jonka parissa kasvoin aikuiseksi. Ihsahn tyrmää näkemykseni suorilta
Pohjimmiltaan muusikon motiivi sanoitusten kirjoitukseen on kuitenkin, jos sallitte sanaleikin, proosallinen. Hahaha! Mutta haluan tavoitella musiikillisia horisontteja, jotka ovat vielä tutkimattomia. Ihsahnin ihmeellinen muusikkokokoelma Ihsahn on toiminut sooloartistina nyt kymmenisen vuotta. Siinä maailmassa kaikkien asenne oli, että teemme mitä helvettiä haluamme. – Juuri niin. Mutta se on yksinkertaisesti olennainen osa musiikintekemisen filosofiaani. Pohjoinen sydän Arktis viipyilee nimensä mukaisesti pohjoisissa teemoissa. Mutta haluan silti, että työni lopputuloksen voi kokea ehyenä kokonaisuutena. Sellainen, jossa on pelkkiä tyhjiä sivuja. Ja siitä huolimatta meillä oli ura. Ja hiihti sitten loppumatkan. Ihsahn kieltää kirjoittavansa konseptilevyjä, mutta myöntää, että yleensä albumien läpi kulkee jokin punainen lanka. Siellä voi olla tiettyjä ääniä, jotka haluan osaksi albumin äänimaailmaa. En halunnut käyttää mitään tavanomaisia orkestraalisia soundeja ja muita digisämplejä. Jokaisen levyn suunnitteluun kuuluu tietty rituaali. Kirjoitan sinne, millaisen levyn haluan ennen sen säveltämistä. Joskus tekee luovempia ratkaisuja, kun asettaa itselleen rajoja. – Ensimmäisen levyn kohdalla suunnittelin sinne jokaisen biisin etukäteen. – Keskeisenä ideana tässä ei siis ollut itseni rajoittaminen, vaan luovan energiani fokusointi tiettyyn suuntaan. – Tämä levy heijastelee arktisia tunnelmia. – En ole sentyyppinen ihminen, joka voi vain istahtaa alas ja sutaista jotain tyyliin, hei, näin sen yhden leffan, kirjoitanpa jotain sieltä. Eikä pelkästään maantieteellisesti, vaan myös kulttuurisesti. – Tätä albumia tehdessä keskityin vahvasti analogisyntetisaattoreihin. Siinäkin mielessä siis sanoisin, että levyllä on enemmän positiivisuutta. Mutta sitten meillä oli David Bowie. Tosiasia on kuitenkin se, että jos luomistyön aloittaa ajatuksella, että voi tehdä mitä vain, on valtavan vaikeaa saada mitään oikeasti aikaiseksi. – Minulle säveltäminen on... Asiat vain jotenkin kulkivat siihen suuntaan. Tällä albumilla ei esimerkiksi ole lainkaan sähköistä bassoa, vaan kaikki bassoraidat ovat analogisia. Otetaan esimerkiksi Lemmy, joka oli ikoni, koska hän oli absoluuttisen muuttumaton läpi koko uransa. – Minulla on yksi musta kirja. Nykyään kirjassa on muistiinpanoja tai esimerkiksi mieleeni iskostuneita sitaatteja lukemistani kirjoista tai elokuvista. Emme todellakaan yrittäneet mukautua tiettyyn skeneen tai markkinarakoon. – Uskon näin. Tai ehkä nimenomaan siksi. Esimerkiksi siihen oli syynsä, että päädyin tekemään viimeisen Emperorin levyn [Prometheus: The Discipline of Fire & Demise, 2001] enemmän tai vähemmän yksin. Se [The Adversary, 2006] oli siis hyvin tyylitelty ja tarkkaan rakennettu albumi. Arktinen alue päätyi levyn keskeiseksi teemaksi Ihsahnin vaimon, muusikko Heidi Tveitanin, ehdotuksesta. Maailmassa on kaikenlaisia muusikoita. Mutta sanoitukset. Varsinkin tilanteessani, kun työskentelen studioympäristössä, jossa pystyn toteuttamaan periaatteessa kaikki mahdolliset ideani. Olen sisällyttänyt musiikkiini ja ehkä myös henkilökohtaiseen elämääni jotain tästä maantieteellisestä sijainnista. Vuosien varrella prosessista on tullut suurpiirteisempi. – Oikeasti. – Juureni ovat black metalissa. Tietyn tunteen siitä, että tämä on kotini. Sehän on itse asiassa minulle melkoinen win-win-tilanne, Ihsahn naurahtaa. Hahaha! Yllättävää, vai mitä, että se on musta. Musiikkia varten, Ihsahn hihittelee. – Olin todella onnekas, kun sain käyttää Norjan Kansalliskirjaston luvalla Fridtjof Nansenin vanhoja valokuvia. Sanoitukset kun on pakko olla. Minulla on muutama analogisyntikka, ja lainasin niitä myös vaimoltani, jolla on pari erittäin makeaa sellaista. Heh, sehän oli käytännössä melkeinpä ensimmäinen soololevyni. Etten kadottaisi sitä paloa, joka minulla oli alun perin. Yksin. Oli huikeaa lukea Nansenin tarinaa. – Se on myös jotain, mistä yritän jatkuvasti muistuttaa itseäni. En saa ottaa tätä itsestäänselvyytenä, vaan minun täytyy tehdä sillä jotain niin hienoa kuin vain pystyn. Ne ovat Nansenin tutkimusmatkalta pohjoisnavalle 1800-luvun lopulta. Se voi olla rankkaa, kylmää ja vaikeaa, mutta perille tulee pyrkiä siitä huolimatta. Sydämeni on pohjoisessa. Minulla on ollut tämä kirja aina ensimmäisestä soololevystäni lähtien, ja olen luonnostellut siihen jokaisen levyni. Ja nauttia matkasta. – Kyllä. Minulle sanoitusten täytyy olla jotain henkilökohtaista ja niiden täytyy tuntua ehdottoman rehellisiltä. Ehkä ainoan kerran koko haastattelun aikana Ihsahn pysähtyy ajoittain miettimään ja hakemaan sanoja. En halua kuitenkaan vuodattaa sydänvertani avoimesti koko maailmalle. Minulla oli huikean hauskaa leikkiessäni kaikenlaisten suotimien ja oskillaattorien kanssa. Henkilökohtaisesti kuuluisin mieluummin Bowien leiriin. 50. Tai muita avainelementtejä. Ihsahn kertoo ammentavansa sanoituksiinsa usein inspiraatiota maanmiestensä runoudesta. Vaikka olen tehnyt tätä näin kauan, se on taistelua joka ainoa kerta. Levyn bonusbiisi Til Tor Ulven on omistettu runoilija Tor Ulvenille ja esitetty norjalaisen kulttikirjailija Hans Herbjørnsrudin lausumana. Edellinen Das Seelenbrechen (2013) oli tarkoituksella avantgardistinen tunnelmapala, Arktis taas todellakin klassisen rockin tekotarpeilla rakennettu, tietoisesti tarttuva luomus. Albumin lyriikat ovat nekin omalla tavallaan arktisia. – Mukana on siis paljon kiitollisuutta. en tiedä, ehkä kokemastani vastuusta käyttää tämä mahdollisuus. Mies kokee, että tämä sopii hänelle huomattavasti paremmin kuin bändissä työskentely. Minut on kasvatettu sellaisessa kulttuurissa ja maailmankolkassa, jossa minulla on todella ollut mahdollisuus tehdä ura intohimostani musiikkiin. Ajatusta jatkettiin levyn kansitaiteessa. – Minä myös kasvoin maailmassa, jossa oli suhde kokonaisiin albumeihin. Ei sillä, että lähtisin itse hiihtämään pohjoisnavalle ihan heti. Osittain ehkä siksikin, että arvostan lyriikkaa niin paljon. Siitä tulee hyvin satunnaista ja hajanaista. Sellainen rohkeus, sellainen löytöretkeilijän palo on uskomattoman inspiroivaa. En sano, että se olisi välttämättä helppoa, mutta se on luonnollinen jatkumo sille, mitä olen aina tehnyt. Samaan aikaan yritän sovittaa ne levyn kontekstiin ja symbolismiin ja luoda sillä tavalla etäisyyttä niihin. – Pyrin edelleen musiikkia tehdessäni muistamaan, että oman vaistoni seuraaminen on parasta, mitä voin tehdä. Sitä paitsi ne ihmiset, jotka seuraavat musiikkiani – he, jotka ovat mahdollistaneet urani – he seuraavat minua juuri siksi, että teen mitä ikinä haluan. Haluan myös ilmaista jotain siitä... Pieni musta kirja Ihsahn tietää ennen jokaisen albumin säveltämistä, mitä lopputulokselta haluaa. Totta kai sitä haluaa tuottaa mahdollisimman monipuolista materiaalia, eikä siksi halua rajoittaa omaa luovuuttaan. Miten hän valmisteli laivansa, uskaltautui kauas Venäjän yli ja lipui jäälauttojen lävitse pohjoisnapaa kohti. Hän oli vähintään yhtä suuri legenda, koska ainoa pysyvä asia hänen urallaan oli muutos. Kirjassa oli niiden nimet ja järjestys, aivan kaikki
51
– Minulla on siis tuuraaja joka tontille. Mutta vain kunnes Tobias alkaa soittaa! Hahaha! Tobias on myös Ihsahnin livekokoonpanon päärumpali, mutta kun Shining vie miehen muille maille, häntä tuuraa Leprousin ja Borknagarin Baard Kolstad. Øystein [Landsverk] aloitti soittotunnit, kun hän oli kymmenvuotias. Heh! Niin kaikki sanovat. – En taida olla... Kanssani vain on todella vaikea työskennellä. – Ajattele, että hän oli vain parikymppinen aloittaessaan kanssani. Kiippareissa on yleensä poptuottaja ja progebändi Rendezvous Pointin Nicolai Svennæs Tangen. Hän ilmestyy paikalle raahaten yhtä basaria ja kahta tomia, pystyttää ne jonkin rikkinäisen symbaalin alle ja sillä selvä. Hahaha! Vaikka sooloprojekti on aina sooloprojekti, Ihsahnin kohdalla on pakko antaa palstatilaa myös hänen taustavoimilleen. Luonnollinen seuraus tästä on tietysti lähteä soolouralle. Heh! Se tekee koko livetilanteesta paljon jännittävämmän. Viimeisimmällä kolmella albumilla rumpuja on soittanut entinen Leprousin, nykyinen norjalaisen Shiningin rumpali Tobias Ørnes Andersen. Esimerkiksi Einar [Solberg] ja muut Leprous-kundit, olen tuntenut heidät siitä asti, kun he olivat lapsia. Keikkojen ja päivämäärien yhteensovittaminen kävi sen myötä hankalaksi. Lavalla saattaa olla kokoelma ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole koskaan ennen soittaneet yhdessä. Ja ovat siksi hyvin kiireisiä. Jos Baard ei pääse paikalle, lavalla saatetaan nähdä psykedeelisen progebändin Motorpsychon Kenneth Kapstad. Olen nähnyt keikoilla, kun toisten roudarit ja rumpalit osoittelevat kyhäelmää ja ovat silminnähden skeptisiä. Ihsahn on joutunut turvautumaan muihin apuihin, eikä lahjakkaista muusikoista ole Norjassa onneksi puutetta. Sitten tajusin, ettei se ole koskaan niin yksipuolista. ”Koen, että teen itsekin yhä nimenomaan black metalia.” 52. Ihsahn lämpenee intoilemaan hänestä suorastaan hartaasti. – Tobiasilla on erityinen yhteys musiikkiini. Mutta he ovat nyt kasvaneet, erittäin ansaitusti, valtavan menestyneeksi bändiksi omina itsenään. Mutta mitä tulee musiikkiini, homma on niin, että olen yksinkertaisesti idiootti omien ideoideni suhteen. Hän on yhä tosi nuori. Hänellä on orgaaninen, John Bonham -tyyppisempi asenne soittamiseen kuin tavallisella tuplabasareita tykittävällä metallirumpalilla. Oli kyseessä sitten tuo edellinen avantgardealbumini, tai tämä uusi, tai Eremita [2012], Tobiakselle voi heittää mitä tahansa ja hän tekee sillä jotain fantastista. Eikä hänellä ole mitään sellaista massiivista rumpusettiä, jossa on neljätoista tomia ja viisikymmentä peltiä, tiedäthän. – Totta kai ajattelin pitkään, että joo, se oli niiden muiden vika. Miehen taustabändinä toimi monta vuotta norjalainen progeryhmä Leprous, joka julkaisi viime vuonna huikean neljännen levynsä The Congregationin. Työkiireiden viedessä miestä koskettimien taakse saattaa astua edelleen Leprousin Einar – joka myös vierailee Arktisilla laulajana. Ehkä tiedätkin, että Einar on vaimoni veli. Tai siis, yleisesti ottaen otan kaiken melko rennosti. – Minua on siunattu lähipiirissäni valtaisan lahjakkailla ihmisillä, sekä studioettä liverintamalla. Hänen soittonsa on kivijalka, josta voin kurottaa luovuuttani yhä pidemmälle. Koska he eivät tajunneet mitä ajoin takaa, tai halusivat vain periaatteesta vastustaa jokaista uutta ideaani. Koen, että silloin show’ssa on jotain eksklusiivista sekä minulle että yleisölle. – Kun aloin keikkailla sooloprojektini tiimoilta, yhteistyö Leprousin kanssa taisi olla win-win-tilanne kummallekin taholle. Leprousin kitaristit taas ovat kummatkin entisiä oppilaitani
Avausraita Disassembled on nimestään huolimatta koossa mainiosti, biisi on pohjimmiltaan simppeli kertosäerock. – Matt on fanittanut norjalaista black metalia varhaisteini-iästä lähtien. Burzum-jehu Varg Vikernes on hävinnyt vankilatuomionsa päätteeksi Ranskan maaseudulle ja äärioikeille ajatuksilleen. Minusta tuntuu, että aluksi Matt halusi tehdä jotain, joka kuulostaisi norjalaiselta black metalilta. Monen muun kohdalla kuudes soololevy voisi tarkoittaa vanhan kierrättämistä, toisaalta sekavaa kaiken kokeilemista. Emperor kuitenkin hehkui punaisena, sitä ruokki nuorten miesten kunnianhimo. Siihen huippusoolo, ihokarvat pystyyn imuroiva puhtaasti laulettu säkeistö ja… niin. He ovat eri sukupolvea. Erittäin hidas sävellys, jonka päälle Jørgen [Munkeby, Shining] soittaa saksofoniaan yltympäriinsä. ja black metalin syvin olemus Arktisilla vierailee lisäksi hitusen yllättävä ulkomainen nimi: levyn ensimmäisen sinkkulohkaisun, über-mahtipontisen Mass Darknessin, puhtaat kertosäkeet vetää yhdysvaltalaisen Triviumin Matt Heafy. – Se on tietty ajava voima. Unenomainen, kuin transsissa soitettu albumi on mestariteos. Minua kiehtoi ja vähän ihmetytti koko asia. Ihsahnin kotistudiolla äänitetyn Arktisin äänenpainot sovitti ruotsalainen kultasormi Jens Bogren, 36. 53. Se on pysynyt samana siitä asti, kun olin teini-ikäinen. Ihsahnin lähimmät sukulaissielut löytyvätkin raskaamman progen puolelta. Norjalaisen black metalin instituutioista on jäljellä vain tuhkat (Aske), mutta moni kippari seilaa edelleen. Noh, tietysti. Paljon on siis kantoista polkua talsittu, tai sivakoitu. Kolmikko Tveitan–Åkerfeldt–Wilson hengittää saman lineaarisen aika-avaruuden avainaikaa. Enää norskiblackjuonteisen artistin levynkannessa ei vääntelehditä maskit naamalla kuusikossa yrmy ilme naamalla. Sanoisin, että siinä tunnelmassa on enemmän black metalia kuin missään, mitä olen tehnyt. Jossain vaiheessa hän sitten alkoi säveltää musiikkia sooloprojektiin, jonka aikoi tehdä alun perin anonyymisti. Toisin sanoen tekemisessä on keskittyneesti jäsennelty, positiivinen hitot antamattomuuden meininki. Poikkeuksetta se murisee, iskee napakasti ja on samalla selkeä. Sitten muuttui kaikki: yhtyeen kokoonpano, kirkkohirret tuhkaksi, ihmiselämät kuolemiksi, toimeenpanijain vapaus kaltereiksi. Hän myös näki ylimääräistä vaivaa saadakseen koko homman tapahtumaan ja teki loistavaa jälkeä, joten olen tästä kaikkinensa todella onnellinen. Albumi on Ihsahnin kokeilunhalun tuntien hyvin monipuolinen. Asia ei voisi olla enemmän toisin. Miksaajanakin mies tuntuu haistavan artistista olennaisen ja tekee äänimaailman sen mukaiseksi. Hienosti muotoiltu, legendaarinen black metalin pioneeri Ihsahn. – Kunpa tietäisin, Ihsahn naurahtaa. Bergeniläisistä Immortalin Abbath jatkaa uraansa soolona, mutta rapukävelevän pingviini-imagonsa täysin säilyttäneenä. Tässä kohtaa purskautan ilmoille epäuskoisen ynähdyksen: Really. Siinä hiihdetään. Sitten on Ihsahn. Aikuinen mies. Pervoballadia sävyttävät jälleen Tveitanin rääkäisyt, lopun pirullinen kudelma voisi olla kotoisin Opethin Ghost Reveriesiltä. Jumaliste. Ärinätyylini on melko aggressiivinen, mutta jostain syystä puhtaissani on tiettyä pehmeyttä. Vaikkei Pyttenin, Burnsin tahi Skogsbergin kaltainen alagenremaisteri olekaan, epeli on lajissaan tämän hetken kovimpia studiovelhoja. – Minusta siinä on vissi ero. Until I Too Dissolvella räjäytellään jo kovilla: biisin teutoniheviriffi on ehtaa Acceptia, laulumelodiat Love at First Sting -ajan Scorpionsia! Biisi on levyn helmi, sävellyksenä sfääreihin nostattava. He näkevät yhtäläiset spektrin sävyt ja viskelevät ne suoraan purkista pitkin seiniä – tai sitten sutivat siroin siankarvasiveltimin. Ja mikä tämä päämäärä on. Se vain oli sellainen kertosäe. Ja jos puhutaan black metalin asenteesta ja tunnelmasta: oletko kuullut kappalettani The Grave. Silloin hän otti yhteyttä levy-yhtiööni, koska toivoi minun tuottavan levyn. Koen, että teen itsekin yhä nimenomaan black metalia. Tai ainakin sen innoittamalta. Vegard Sverre Tveitan, 40 vuotta. Jokainen kappaleeni jokaisella albumillani, jokainen niistä on uusi yritys päästä lähemmäksi tätä ideaalia. Hän julkaisee vanhan tittelinsä nimissä harvakseltaan, mutta sitäkin seniilimmällä tarmokkuudella keskitempoblacklevyjään, toisinaan ”pakanahenkistä” ambienthyminää. Hän on kolmikon näkemysrikkain hahmo, lahjakkain muusikko ja yllättävän tasapainoisen oloinen kaveri. Ei sitä voi määritellä pelkästään niin. On meinaan niin, että nyt paletin sävyt pysyvät yhtenäisinä. Vasta seuraavan kappaleen, Pressuren, kohdalla pannaan blackiksi. Tuottajan roolissa hän on Ruotsin Rubin: hänen seurassaan artistit tuntuvat vapautuvan ja löytävän syvimmän olemuksensa. Mass Darkness johtaa sekin tittelillään harhaan. Tämä kertosäe yksinkertaisesti toimi paremmin Matt Heafyn vahvemmalla, amerikkalaisemmalla tyylillä. – Se on todella synkeä ja lohduton. Notoddenin esikaupungin treenikseltä kantautuu vihainen musta metalli. Nyt ei kylvetä jäisessä putouksessa vailla valoa, vaan ratsastetaankin tappara tanassa tulisille taistelukentille silkan sankarihevin siivittämänä. Tomi Pohto POSITIIVINEN HITOT ANTAMAT TOMUUDEN MEININKI Matt Heafy... – Hän toi siihen hyvää dynamiikkaa. Se lähde, innoituksen ydin minussa, se määrittelemätön ja abstrakti päämäärä, jota varten teen musiikkia, on edelleen vakio. Minulle black metal ei ole kähisevää kirkumista ohuilla kitarasoundeilla ja nopeilla basareilla. Crooked Red Linen pariin houkuttaa kermainen makuuhuonesaksofoni. – Sitten opin tuntemaan hänet ja kuulin hänen ideoitaan. – Ehdottomasti. Hänen bändinsä ja musiikkinsa on kuitenkin niin... IHSAHN Arktis CANDLELIGHT NORJAN Telemark 25 vuotta sitten. Ei jotain, joka kuulostaa siltä. Se on sanakirjamääritelmä atmosfäärin luovasta black metalista. Meinaa potkia. Kului kolme vuotta. Hän oli todella vastaanottavainen ehdotuksilleni. Se tapahtuu biisin lopussa, vasta kun on sen aika. Cameoesiintyminen juontaa juurensa paljon suuremmasta yhteistyöprojektista, joka on ”hitaalla kehitysasteella”. Ihsahn ei etsiskele kynänpää suussa biisinsisäisiä tunnelman-, tempontai tyylilajinvaihteluita, vaan kappaleet ovat eheitä. Siellä soittimiinsa paneutuu yhtye, jonka kalvakka musiikki tulisi pian koskettamaan miljoonia totaalisella pimeydellään, ankaruudellaan ja nuotitetulla kylmyydellään. Sanoin, että tuotan kyllä projektisi mielelläni – mutta tee mieluummin jotain, jossa on black metalin asenne. Koen, että se kaikki kumpuaa samasta alkukantaisesta lähteestä. Ensimmäinen levy, In the Nightside Eclipse, julkaistiin. ”Until I too dissolve / a fragment of it all”, Ihsahn raakkuu. Promootiokuvassa kameraan katsoo harmaaseen, korkeakauluksiseen villapaitaan pukeutunut silmälasipäinen norjalainen. Mies, joka pysyi – Abbathin lailla – tiettävästi sivussa laittomuuksista ja keskittyi vain taiteensa tekemiseen
Viekää orjantappuroita haudalle. – Jos otetaan vaikka Ulver. Bändin musiikillinen evoluutio oli suorastaan käsittämätöntä, ja on ymmärrettävää, että alkuaikojen totisin black metal -fanikanta oli typistynyt jossain määrin jo aiemmin. Tällaiset seikat tuskin hetkauttivat itse bändiä, puhdistihan Emperor corpsepaintinsäkin jo 1990-luvun alkupuoliskolla. – He ovat ylipäätään kasvaneet sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka ovat onnistuneet tekemän uran musiikilla. PIAN tulee kuluneeksi hämmentävät 15 vuotta siitä, kun Norjan mustan metallin lippulaiva Emperor ilmoitti julkaisevansa vielä yhden albumin ja lopettavansa sen jälkeen uransa. Levy saattaa kuulostaa tarkemmin syventymättä maansiirtotyömaan ja tivolin ristisiitokselta – tai siltä kuin trio olisi paiskattu soittimineen pimeään kellariportaikkoon nauhoitus päällä. En tarkoittanut sitä niin. Ihailijoita kuitenkin riitti, nyt ehkä enemmän myös muusikkopiireistä. Suunta, johon bändi joutsenlaulullaan matkasi, ei tullut bändin kehitystä seuranneille varsinaisesti yllätyksenä. Synkkä ja monimutkainen albumi paljastaa vielä tänäkin päivänä, jokaisella kuuntelulla, jotain uutta itsestään. – Tietysti minä ja vaimoni näyttelimme Leprousin kohdalla osamme. Emperor ei koskaan peitellyt haluaan tehdä teknisesti korkeatasoista ja vaativaa musiikkia, mikä ei ole itsestäänselvyys black metal -tyylilajissa. Mitä norjalaisen skenen sinnikkäästi vuosikymmenestä toiseen uusiutuvaan omaperäisyyteen tulee, Ihsahnilla on tähänkin selitys. Leproushan alkoi projektina, jonka me periaatteessa organisoimme. Nyt tänne on noussut uusi sukupolvi, esimerkiksi juuri Leprousin ja Shiningin mukana. Bruun] ja muiden Borknagar-tyyppien kanssa, kiersimme heidän kanssaan jo varhain. Sehän vasta tapahtui silloin. Minä en näe siinä mitään ihmeellistä.” 54. Ei sillä, että ottaisin heidän saavutuksistaan mitään henkilökohtaisia pisteitä, heh! Mutta ehkä yritimme omalla tavallamme ympäröidä Leprousin pojat ilmapiirillä, joka on avoin luovuudelle. Mielestäni on vain loogista, että jos on luonnostaan taipuvainen puskemaan oman luovuutensa rajoja, jatkaa vanhempana samaa taivalta. Kieroakin kierompi naula keisarin arkkuun, joka on pysynyt satunnaisia juhlakeikkoja lukuun ottamatta jämäkästi kiinni. Levyn biisejä ei suunniteltu soitettavan livenä, joten toteutuspuolta ei tarvinnut miettiä kappalerakenteissakaan. Merkkinä Prometheusin poikkeuksellisuudesta voi pitää sitäkin, ettei Ihsahnin viitoittamalle tielle kadonnutta Emperoria seurannut perässä kukaan. Minä en näe siinä mitään ihmeellistä. Olen samaa mieltä. – Ensinnäkin, Norja on hyvin pieni maa. – Minä ja Garm olemme suunnilleen samanikäisiä, ja norjalainen black metal ei ollut aloitellessamme tunnettu eikä määritelty juttu. Kova fani Aadolf Virtanen kertoo, mistä albumissa on hänen mukaansa kyse. Voimakkaat ja raivopäiset kitaroinnit, salamoiva rumputyöskentely, erilaiset jousisoittimet, kummitusurut ja Ihsahnin koko skaalan ja tyylikirjon käsittävä laulanta tekevät levystä todella tunnusomaisen ja uniikin. Esimerkiksi Ulver, minähän olen tuntenut Garmin eli Krisin [Kristoffer Rygg] jo vuodesta 1993. Ihsahn itse on tärkeä solmukohta verkostossa, josta löytyy vanhoja tekijöitä Ulverista Borknagariin sekä aivan uusia nimiä Leprousista Shiningiin. Ja jos on ollut mukana tekemässä jotain sellaista, puskemassa musiikin äärirajoja, kun oli kuudentoista... Eihän kukaan meistä päädy, toivottavasti, aikuisena vain vanhemmaksi kopioksi omasta 18-vuotiaasta itsestään. Levy jakoi ja jakaa mielipiteitä. Jotkut pitävät kauhean kummallisena, että he aloittivat black metal bändinä ja tekevät nykyään tätä elektronista, kokeellista juttuaan. Jotkut tosiaan pitävät kauhean kummallisena, että he aloittivat black metal -bändinä ja tekevät nykyään tätä elektronista, kokeellista juttuaan. Musiikillisesta johtamisesta, sävellyksistä ja pitkälti levyn kielisoitinraidoista ja koskettimistakin vastaava Ihsahn päästi tällä albumilla itsensä täysin irti. Siinä matkalla on tarkoituskin kehittyä ja kasvaa. Tämän kyllä huomaa, myös käytetyn soitinarsenaalin määrän suhteen. Kun asiaa katsoo kuin Ihsahn, aikuistumisen ei aina tarvitse olla niin kauhea juttu. RÖYHKEÄÄ RYÖPYTYSTÄ TEKSTI AADOLF VIRTANEN Ihsahn viittaa pääjutun puolella Emperorin viimeiseksi jääneeseen Prometheus : The Discipline of Fire & Demise -albumiin (2001) ikään kuin ensimmäisenä sooloalbuminaan. Ehkä se voi saada ihmisen avoimemmaksi ajatukselle, että jos todella yrittää ja tekee paljon töitä, tuollainen on oikeasti mahdollista. Neljäs ja viimeinen levy on huikea taidonnäyte, josta tuskin kukaan voi sanoa kertakuulemalla yhtään mitään. Nyökkään hiljaa Skypen toisessa päässä. Norjalainen luovuus Oli genre mikä tahansa, Ihsahn vuosimallia 2016 on kiistämättä edelleen keskeinen johtohahmo hämmentävän uniikissa musiikintekijöiden yhteisössä. Sama Øysteinin [G. – Tiedän, että tämä kuulosti nyt ylimieliseltä ja mahtipontiselta. Hän on ollut siitä lähtien parhaita ystäviäni. Prometheus: The Discipline of Fire & Demisea voi pitää itsekkäänä ja suorastaan röyhkeänä ryöpytykseltä bändiltä, jolla ei ollut enää juurikaan saavutettavaa. Tokihan levyltä löytyvät voimakkaat kiintopisteensä ja perinteiset suvantonsakin, mutta vimmainen ja sinfoninen, jopa klassiseen musiikkiin pohjaava kaaos on kuitenkin se vallitseva ilmapiiri. Ei ole kovin kummallista, että jatkaa samaa tutkimusretkeilyä myöhempinä vuosinaan. Se on melkoisen kaukaa haettua, jos olet Norjasta etkä ole A-ha. ”Otetaan vaikka Ulver. Mikä tekee Norjasta ehtymättömän lähteen omintakeisia muusikoita
WWW.ROOMESCAPE.FI H E L S I N K I ON NYT AVATTU ISO ROBALLE! VARAA HUONE OSOITTEESTA HELSINKI TAMPERE LAHTI ROVANIEMI RoomEscape_HKI_225x297mm.indd 1 4.3.2016 8.54
– Se oli uskomatonta. Kyllä, mutta olimme onnellisia. – 1975 ja 1976 olivat hienoja vuosia. Lähes kolmekymppinen White muuttaa 12 hengen kimppakämppään ja nukkuu portaiden alla makuupussissa. Whiten ensimmäinen vakava bändiprojekti coveryhtyeiden jälkeen on kitaristi Chic McSherryn kanssa vuonna 1984 perustettu La Paz. – Jälkikäteen ihmetyttää, että elinkö tosiaan noin. White muistelee televisiohistoriaan jäänyttä lähetystä yhä lämmöllä. Midnight Bluen voimahahmo on kitaristi Alex Dickson. Skotlantilainen hard rock -skene on 1980-luvun puolivälissä hyvässä vauhdissa. Brittirockin kentällä jyräävät uudet tuulet, ja pian Quireboys, Gun, Little Angels ja The Almighty ponnahtavat rocklehtien kansiin. Se on sovelias linkki työväenluokkaisten jullikoiden ja Bolivian pääkaupungin välille. Näin Deep Purplen Tommy Bolinin kanssa, AC/DC:n ja Rainbow’n. Siinä iässä ihminen on sieni, joka imee kaiken sisäänsä. Muuttokuorma mahtuu selkäreppuun. Tuolloin BBC 2:n viikoittaisen Top of the Pops -listaohjelman puolivälissä esiintyy David Bowie, joka esittää uuden Starman-singlensä. White saa soiton Lontoosta. 80-luku kuitenkin lähestyy loppuaan, eivätkä brittiläiset levy-yhtiöt ole kiinnostuneita Midnight Bluen AOR-pohjaisesta melodisesta hard rockista. Lontoon-keikkamatkat hoidetaan kävellen, tiukoissa farkuissa aitojen yli oikaisten. La Pazillekin riittää keikkoja, ja Kerrang!-lehti innostuu bändistä. Midnight Blue tekee kahdeksanraitaisella kelanauhurilla demoja, joiden lauluosuudet ja kitarat nauhoitetaan yhteisasunnon kylpyhuoneessa. V uonna 1960 syntynyt White on kotoisin Skotlannin Motherwellista. Teini-ikäistyvän Whiten elämä muuttuu kertaheitolla tiistaina 6. Starman oli kaunis biisi ja Bowien koko esitys jotain aivan muuta kuin olin koskaan nähnyt. You can only beat the horse for so long before it dies! Vuonna 1988 La Paz kuihtuu pois. Hän liittyy bändiin, josta muodostuu Midnight Blue. Midnight Blue soittaa keikkoja, mutta usein sen jäsenillä ei ole rahaa edes bussilippuihin. Hän alkaa rakentaa linja-autoja ja työskentelee myöhemmin kotikaupunkinsa nuorisotoimessa. Skotlanti on ollut merkittävä teollisuusmaa teollisen vallankumouksen päivistä lähtien, ja koulun jälkeen Whiten suvusta mennään töihin Motherwellin terästehtaisiin. – Lontoolaiset levy-yhtiöt pitivät keikoistamme ja biiseistämme, mutta meiltä selvästi puuttui jotain. Ruokavalio koostuu tölkkipavuista. Kolmen ja puolen minuutin esitys synnyttää kokonaisen sukupolvellisen rockja poptähtiä, heidän mukanaan laulajaksi ryhtyvä Doogie White. Yhtye saa julkaistua kaksi omakustannekasettia, mutta levytyssopimusta ei synny. Teini-iässä maailmassani olivat koulu, jalkapallo ja musiikki. Koskettimia soittaa Tobruk-yhtyeen Jem Davis. Sitten keksin Deep Purplen ja AC/DC:n, eikä mikään ollut enää entisensä. heinäkuuta 1972. Yhtye saa nimensä Sun-sanomalehden kolmossivulta, jolla alastonmalli Caz Carrington poseeraa iskulauseen ”Ever been to La Paz, Caz Has” kera. White kuluttaa viimeiset rahansa, 11 puntaa, bussilippuun. Eikä Whiten ensimmäinen esikuva ole Ronnie James Dio tai Ritchie Blackmore: hän ihailee lapsena amerikkalaista surmanajajaa Evel Knieveliä, jonka innoittamana Whiten kaveriporukka krossaa pyörillään pitkin hiilikaivosten muodostamia jätevuoria. Emme tienneet paremmasta. Glasgowlainen Heavy Pettin’ on julkaissut Brian Mayn tuottaman Roll the Dice -debyyttialbuminsa, ja samassa kaupungissa aloittelee myös Zero Zero. Esitys on niin merkittävä, että toimittaja Dylan Jones kirjoittaa siitä myöhemmin 200-sivuisen kirjan. Kestäisi aina vuoteen 1994 saakka, ennen PÖLKYLLÄ Tuhansia keikkoja, satoja levytyksiä. Esitelkäämme skotlantilaislaulaja Doogie White, Yngwie Malmsteenin, Michael Schenkerin ja Ritchie Blackmoren ääni. That’s it! Portaiden alla Lontoossa Whitesta ei tule metallityöntekijää. 12-vuotias White on yksi ohjelman 15 miljoonasta katsojasta. TEKSTI LAURI YLITALO Ammatti: ammattilainen 56
57
Mitä tahansa Ritchie soittikin, pystyin aina laulamaan mukana. Pink Cream 69:n Andi Deris on liittynyt Helloweeniin, ja ilman laulajaa jäänyt saksalaisyhtye on kiinnostunut Whiten palveluksista. White käy kahdesti Iron Maidenin koelauluissa. Juhlissa White huomaa tutunnäköisen miehen. White antaa demonauhansa Hartille. – Kun tulin takaisin Japanista, Deep Purple soitti Lontoossa. Puhuin muutamille levy-yhtiöissä työskenteleville tuttavilleni. Noilla demoilla laulaa usein Doogie White. 58. Kolmen päivän visiitti venyy viikoksi. Se oli minulle kuin nyrkkeilyn maailmanmestaruus Muhammad Alille, elintärkeää.” La Paz vuosimallia 2016. PÖ LK YL LÄ ”Ritchie Blackmore antoi minulle mahdollisuuden nousta isoille lavoille. Ja hän piti siitä. Olin täysin persaukinen, en pystynyt ostamaan lippua lempibändini keikalle. – Tunsin Rainbow’n ja Purplen koko tuotannon etuja takaperin. Sain pummattua lipun keikalle ja passin jälkibileisiin. Vuonna 1991 Midnight Bluen kosketinsoittaja Jem Davis on luvannut lähteä brittiyhtye Praying Mantisin Japanin-kiertueelle. White ottaa mukaansa neljän kappaleen demonauhan. White soittaa takaisin, ja seuraavalla viikolla hän matkustaa Yhdysvaltoihin ja tapaa Blackmoren. Jos Ritchie Blackmore tarvitsee joskus laulajaa, White kertoo olevansa valmis. Mutta nyt eletään 80-luvun loppua, ja eräänä iltana Alex Dickson kertoo liittyvänsä Guniin, josta etenee myöhemmin Bruce Dickinsonin ja Robbie Williamsin bändeihin. kuin japanilainen Zero Records julkaisisi nauhoitukset nimellä Take the Money and Run. 1990-luvun puoliväli lähestyy. Hän on Deep Purplen kiertuemanageri Colin Hart. Yhtyeeltä puuttuu laulaja, ja Jem houkuttelee Doogien mukaan. Tartuin siihen molemmin käsin. Isot kustannusyhtiöt teettävät hovisäveltäjiensä kappaleista demoja, joilla lähestytään A-luokan tähtiä, sellaisia kuin Tom Jones, Joe Cocker tai Cher. Midnight Blue loppuu siihen paikkaan. Saksasta kotiin palatessaan White huomaa makuuhuoneen ovessa lapun: Ritchie Blackmoren edustaja on yrittänyt tavoitella Whitea puhelimitse. Se sisältää bluesia, heavyä, balladia, koko Whiten sortimentin. White elättää itsensä Lontoossa studiokeikoilla. White tunnistaa Hartin Perfect Strangers -albumin sisäpussin kuvista. – Ritchie oli ja on edelleen suosikkitaristini. Hänen soittonsa on jotain suurenmoista – ainakin suurimman osan ajasta, hah! Ritchien kutsu oli kaikkien aikojen joululahjani, White sanoo
Suurin ero vanhoihin bändeihini oli se, että pystyin vihdoin ostamaan baarissa omat juomani. – Yritin antaa Rainbow-fanina yleisölle sitä, mitä olisin itse halunnut nähdä Joe Lynn Turnerin jälkeen. Se ei ole sen kummallisempaa. Heviä, ei sitä poppia, mitä Ritchie ja Joe yrittivät tehdä. Rock’n’roll-elämäntyyli ei auta menestymisessä. Lopulta myös Cornerstone kaatuu taloudelliseen mahdottomuuteensa: Steen Mogensen hioo levyjä, loppulasku on kallis. Mitä pointtia olisi ollut tehdä asioita, joista ei nauti. White laulaa NWoBHM-yhtye Tankissa ja tekee soololevyn. Esjbergin-keikka jää Rainbow’n viimeiseksi. Ammattimaisuus ja se, että ihmiset pitävät sinusta, auttavat. Mitä haluaisit sanoa nuorille laulajille, jotka haaveilevat ammatista rockin parissa. Rainbow ei ollut enää koskaan sama bändi Japanin-kiertueen jälkeen. Tilanne muuttui hyvin ammattimaisesti hoidetusta kummalliseksi. – Olemme yhä hyvissä väleissä. Vuosi 1996 huipentui marraskuiseen kiertueeseen Japanissa, jonka muistoja White on verestänyt katsomalla tallenteita YouTubesta. Lähdin tekemään sitä mitä Yngwie pyysi, eikä se enää toiminut. Lopputuloksena Doogie White lähtee bändistä. Kun joku pyytää minua tekemään jotain, hoidan asian. – Lensin Kööpenhaminaan ja nauhoitin kolme biisiä. En siksi, että olisin maailman paras laulaja. Yngwie halusi jatkaa kiertuetta Yhdysvaltoihin ja muualle maailmaan, ja Marcilla oli muita sitoumuksia. Halusin viedä Rainbow’n takaisin juurilleen, ja jossain määrin onnistuimmekin siinä. Kyse on siitä, miten käsittelet autoa, tekemisen ilosta. Tästä 34-vuotias laulaja on haaveillut lähes kaksi vuosikymmentä. Joten urani oli tavallaan siinä. Rainbow esiintyy vuoden 1997 toukokuussa Tanskan Esjbergissä. Ehkä Yngwie on nyt onnellinen, ja se on ihan ok. – Ritchie antoi minulle mahdollisuuden nousta isoille lavoille. Ja kun Yngwie tarvitsee vaihtelua, se tarkoittaa sitä, että Yngwie vaihtaa laulajan. Whitea odottaa äänihuulten leikkaus. En tee asioista vaikeita. – Ei Rainbow’ssa laulaminen lopulta eronnut Midnight Bluesta tai La Pazista. – Tämä saattaa kuulostaa oudolta, mutta olin 16-vuotiaasta saakka halunnut laulaa Ritchie Blackmoren bändissä. Se on työtä, josta saa rahaa. Joku irvaili meille kommenteissa, mutta näillä nojatuolikriitikoilla ei ole aavistustakaan, millaista on olla sillä tavalla emotionaalisesti yhtä yleisön kanssa kuin me olimme, useimmilla keikoilla. En saanut keikkaa, vaan bändi valitsi John Westin. Vuonna 2012 White liittyy Michael Schenkerin Temple of Rockin Euroopan-kokoonpanoon, joka on ollut viime vuodet laulajan päätyönantaja. Kuinka paljon olet keskimääräisenä vuonna pois kotoa. Aston Martinillakin ajaminen on vain ajamista. Raha-asiat sotkeutuvat. Kun yleisö ja bändi ovat samalla tavalla yhtä kuin me olimme monilla niistä keikoista... Sama homma Michael Schenkerin kanssa. Eikä Ritchie Blackmore’s Rainbow’ssa tarvitse roudata itse. Anna hämähäkin juosta, se juoksee iloisesti! Hauskuus, energia ja nautinto hävisivät. – Ritchie taisi myös jotenkin panikoitua. 59. Bändin itsevarmuus oli uskomatonta, meillä oli hauskaa. Bändissä laulaminen polttaa edelleen takaraivossa. La Paz on ryhmä työväenluokkaisia nuoria, jotka varttuivat samassa naapurustossa. Se oli minulle kuin nyrkkeilyn maailmanmestaruus Muhammad Alille, elintärkeää. Elanto löytyy studiotyöstä ja radiomainoksista. No, myöhemmin kaikki bändin jäsenet soittivat minulle erikseen ja pyysivät laulamaan soololevyilleen, White nauraa. Kyseessä on hänen uransa. Ole ajoissa paikalla, muista sanat, ole selvin päin, älä polta tupakkaa. Jos olisin halunnut rahaa, olisin ryhtynyt lakimieheksi. Ja kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ammattimaisuus ja se, että ihmiset pitävät sinusta, auttavat.” Doogie Whitesta tulee kuin tuleekin Ritchie Blackmore’s Rainbow’n laulaja. Tarttukaa tilaisuuksiin. Pääsylipuissa lukee heidän nimensä. Törmäsin Yngwieen, joka moikkasi ja kysyi, haluaisinko hänen bändiinsä laulamaan. Se yhteisöllisyys on maailman paras tunne. Se myy keikat loppuun, ei minun nimeni. Yhtyeen kiertueet eivät ole taloudellisesti kannattavia. – Rockin laulaminen on unelma. Se on kuin parisuhde: kun yksi jättää, toinen ottaa. – Saan itse duunia siksi, että ihmiset pitävät minusta. Yhtyeen kiertue alkaa syyskuun lopussa Helsingistä. – Se oli suurenmoista, ja sitten se loppui. Sateenkaarelta toiselle Ritchie Blackmore’s Rainbow’n toistaiseksi viimeinen levytys Stranger in Us All julkaistaan syyskuussa 1995. Samaan aikaan Yngwie Malmsteen löytää Doogien. – Olimme soittaneet vuoden ajan melkein joka päivä yhdessä. Sen perässä juoksemiseen ei voi käyttää koko elämäänsä, sillä laskut täytyy pystyä maksamaan. Whiten ja Royal Hunt -basisti Steen Mogensenin hard rock -yhtye Cornerstone julkaisee Arrival-debyyttialbuminsa vuonna 2000. Tanskalainen Royal Hunt on tehnyt neljä levyä, kun yhdysvaltalaislaulaja DC Cooper lähtee lätkimään. Haastattelua seuraavalla viikolla yhtyeellä on treenit ja levynjulkaisukeikka Glasgow’ssa. Yhtyeellä on levyllinen materiaalia valmiina, mutta laulaja puuttuu. White muistelee Rainbow’n keikkoja lämmöllä. Nuoruuden unelma on vihdoin toteutunut. No, miksi ei! Tartu tilaisuuteen Malmsteenin Rising Force -bändin laulajana kuluu seuraavat kuusi vuotta. Seuraa kuukausien puhekielto, laulamaan mies ei pysty lähes neljään kuukauteen. Samaan aikaan vuosikausien laulaminen, tupakointi ja alkoholi alkavat tuntua kehossa. Meillä oli suunnitteilla toinen levy, josta olisi tullut parempi kuin Stranger in Us Allista. Ruotsalaiskitaristin kanssa syntyy kaksi albumia, vuoden 2003 Attack!! ja kaksi vuotta myöhemmin julkaistava Unleash the Fury. – Bändin kaverit ovat vanhimpia ystäviäni. Myös La Paz on sittemmin aktivoitunut. Suomen virallisella listalla se viihtyy kuusi viikkoa, korkeimmillaan kuudennella sijalla. Meillä oli samanlaisia kokemuksia ja musiikkimaku. Yhtye ovat vihdoin päässyt tekemään levyjä, ja sen kolmas albumi Shut up and Rawk! ilmestyi juuri. Olin saavuttanut tavoitteeni. Ihan kuin yrittäisi leikata hämähäkiltä jalkoja. Sieltä bändin on tarkoitus jatkaa Itä-Eurooppaan, mutta keikat peruuntuvat. Rainbow viihtyy tien päällä lähes koko sen ajan, jonka White viettää bändissä. Tartuin siihen molemmin käsin. – Viime vuonna tein maaliskuusta joulukuuhun 114 keikkaa. White palaa yksin Lontooseen. Lopulta Yngwie ajatteli tarvitsevansa vaihtelua. White ja Morgensen tekevät toipilasajalla biisit Cornerstonen Human Stain -albumille. – Menin katsomaan Yngwien keikkaa Lontoossa, luultavasti Marc Boals pyysi minua paikalle. – Yngwie teki biisit ja tuotti, minä lauloin mitä Yngwie halusi. ”Rock’n’rollelämäntyyli ei auta menestymisessä. Ja sen lisäksi kaksi levyä. Management vaihtui, [Ritchie Blackmoren puolison] Candice Nightin äiti alkoi hoitaa bändin asioita. Ja nautin siitä, se oli paineetonta työtä
Mainittakoon, että samaisella studiolla oli äänitetty aiemmin Slayerin kakkoslevy Hell Awaits ja Deathin debyytti Scream Bloody Gore (sekin Randy Burnsin hommia). Kitaristi Gosdzik oli ajettu vasta sisään. Kreatorin uran kannalta käänteentekevän Renewal-levyn äänitykset alkoivat. Mille pohti Headbanger’s Ballin haastattelussa Vanessa Warwickille: ”Mitä voisimme todella saavuttaa uuden kitaristimme kanssa nyt, kun yhtye on kasvanut yhteen?” Kun nelikko lensi Floridan Tampaan, uusia kappaleita oli ehditty harjoitella ja hioa kaksi vuotta. Materiaalin keskeneräisyys jäi kaivertamaan mieltä. Asioille oli loogisetkin syynsä. Kipakka ja terävästi soitettu thrash-albumi jäi pitkäksi toviksi viimeiseksi totuttua Kreator-soundia sisältäneeksi levyksi. Kesken kaiken bändi koki kolauksen, kun kitaristi Jörg ”Tritze” Trzebiatowski päätti lähteä. Dave McKeanin kynänjälkeä on nähty Paradise Lostin Shades of Godin, Testamentin Demonicin ja Dream Theaterin Scenes From a Memoryn kansitöissä. Kiivaimman kiertuehäslingin keskellä apuun riensi kaveripoppoo Sodomin kirvesmies Frank ”Blackfire” Gosdzik naapuripitäjä Gelsenkirchenistä. Tämä on toki täydellisessä ristiriidassa sen kanssa, että monen fanin mielestä CoS kuuluu teutonithrashin kulmakiviin. Kaiken tieltään syöneestä tuholaistoukasta oli kuoriutunut kitiinipanssarin kasvattanut tumma peto, jonka tulevia liikkeitä ei voinut kuin arvailla. Rasismiaihe käsiteltiin jo edellislevyllä, Esseniläisnelikko äänitti levyn, joka yllätti faninsa. Tällä kertaa avattiin Morrisound Studiosin ovi. Rautaa oli nyt taottava. ”Siellä tehtiin monenmoista muutakin musiikkia”, Millen vakava perustelu kuului. Kreator oli tässä ryhmässä jotain ihan muuta. Viherpunainen värimaailma on vaikuttava, kuva voimakas. YHTYEEN johtaja, kitaristi ja säveltäjä Miland ”Mille” Petrozza, on kertonut Coma of Soulsin sävellystyön olleen turhankin kiirehdittyä. Mutta missä on se sarvipäähahmo. Muuri oli kaatunut, ja Kreator – poliittisesti valveutuneena ryhmänä – halusi kasvaa musiikillisesti. Eldorado and Image -studion puikkoja väänteli edellislevynkin soundista vastannut Randy Burns, jonka katalogista löytyi vakuuttuva nippu äärimetallin olennaisuuksia – heppu vastasi muiden muassa Megadethin Peace Sellsin ja Dark Angelin Darkness Descendsin äänenpainoista. Lopputuloksena oli Coma of Souls (1990). Renewalin pääteemana on mielen uudistuminen. Täydellinen uudistuminen KREATOR Renewal NOISE 1992 TEKSTI TOMI POHTO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE 60. Vaikka studio oli tullut tunnetuksi death metal -pajana, Kreatorin studiovalinta ei perustunut tähän. Sen takana levyä valmistautui äänittämään takomon toinen omistaja, Tom Morris. Bändin kotimaan jälleenyhdistyminen oli koettu kaksi vuotta sitten. Morrisin kalenterissa oli tilaa, ja olihan Floridakin varmasti ihan kivaa vaihtelua Luoteis-Saksan talvipuhureille. Saksan Essenistä kotoisin olevan Kreatorin Extreme Aggression (1989) oli thrash metalin mittapuulla erittäin suuri menestys. Kiertue toteutui uraansa käynnistelevän Suicidal Tendenciesin remmissä. Kuin uudestisyntymistä alleviivaten rukoilijasirkka on painanut raajansa tuskasta huutavan ihmisen otsaan, siihen sarvien paikalle. Oli muutosten aika. Levyn kappale Betrayer pääsi MTV:n Headbanger’s Ball -ohjelman kestorotaatioon, ja lopulta aukenivat ovet Setä Samulin ihmelandiaan. Varattiin lentoliput Kalifornian Burbankiin, minne Kreator matkusti äänittämään jatkoa menestyslevylleen. Turnee oli Kreatorin kannalta menestys, ja uutta fanikuntaa saavutettiin nyt uudellakin mantereella, missä nopealle metallille olivat tehneet jalansijaa thrashin suurnimet Metallicasta Slayeriin. Keikat hoidettiin loppuun ansiokkaasti. Se oli kulmikkaampi, vieläkin nopeampi ja paljon vihaisempi kuin Amerikan-kollegansa. Lievätköhän vaikuttaneet osaltaan poikain studiovalintaan. KANNESSA kirkuu tuttu punainen Kreator-logo
Osuus päättyy laukaukseen ja yleisössä puhjenneeseen paniikkiin. Tähän sopiikin mainiosti, että yhtyeen yleissoundi on paljon entistä kuivempi. Kitaristit kääntävät särölle ja Petrozza kähisee: ”Come with me/to where all greed ends/honesty is all that matters.” Telakkakatu 8, 00150 Helsinki | Eteispalvelumaksu 3 € Telakkakatu 8, 00150 Helsinki | Eteispalvelumaksu 3 € ENNAKKOLIPUT: TICKETMASTER.FI/NOSTURI ENNAKKOLIPUT: TICKETMASTER.FI/NOSTURI KESÄN 2016 FESTARIMATKAT: SWEDENROCK, ROSKILDE JA BRUTAL ASSAULT KESÄN 2016 FESTARIMATKAT: SWEDENROCK, ROSKILDE JA BRUTAL ASSAULT To 21.4. Ehkä uskomme Milandin versiota. 14,50 € EMERGENZA FESTIVAL FINAALI La 7.5. Akustisia jazzkitaroita, teollisuusjymyä. Siivu kertoo petturuudesta ja häpeästä pennsylvanialaispoliitikko R. Kiekon päättävä Europe After the Rain on jämäkkä keskisormenheilautus uusnatseille, levyn nopein biisi ja temaattinen alleviivaus. Tunnelma on sopivan kolkko. Kappaleet kulkevat suurimmilta osin keskitempoisina. S/K18 alk. 18,50 € ELÄKELÄISET MJÖLK La 23.4. nyt haluttiin lähteä muuttamaan ronskein liikkein katsontakantaa koko omaan tekemiseen. S/K18 alk. Juorukellot sanovat, että lääkärisetä käski Millen muuttaa ilmaisukeinojaan, mikäli meinaisi jatkaa bänditouhuja. Yhtye ei ollut hylännyt thrashjuuriaan täysin, mutta niistä kasvoi vankka uusi puu, jonka oksistossa virtasi tuore dna. Bändi ei kaahannut enää tuhatta ja sataa. Petrozzan tarkoituksena oli, että laulut olisivat selkeämpiä; niiden tulisi olla brutaalimmat, aggressiivisemmat, selkeämmin asiaa painottavat. Korkeaoktaavisen kirkumisen sijaan kuullaan hardcorebändien levyiltä tuttua suorempaa huutoilmaisua. Lyriikoissa mennään suoraan ytimeen. S/K18 alk. Miehen viimeinen puolustuspuhe ja yllättävä itsemurha tv-kameroiden edessä on äänitetty biisin seesteiseen väliosuuteen. Nämä ovat toisaalta ne tekijät, miksi Renewal on yhtyeen top 3 -levytyksiä. Lauluraita on oma elementtinsä. KREATORIN ympärillä kuhisi. S/K18 alk. 27,50 € MANILLA ROAD [USA] SATAN'S FALL ANGEL SWORD elmu.fi elmu.fi lippupalvelu. Ensi kertaa esitellyt industrial-elementit ovat rohkeasti läsnä pitkin levyä, mutta vain mausteina. Onko tuo edes sama laulaja. S/K18 alk. Kaikkein suurin eroavaisuus vanhaan nähden on Millen ääntelyn radikaali muutos. Kysyttävää ei jää. Paikkaamaan saatiin pienemmissä hevibändeissä näppäillyt Andreas Herz. 18,50 € ELÄKELÄISET MJÖLK La 9.7. S/K18 alk. Kannut kolisevat kuin niitä hakattaisiin irtisanomisten hiljentämässä paperitehtaassa. 30,50 € CANNIBAL CORPSE [USA] KRISIUN [BR] HIDEOUS DIVINITY [ITA/NOR] La 7.5. Renewalin musiikista huokuu rehellisyys, sen sävelten merkitys tekijöilleen. Se välittää aikuisen miehen turhautumisen ja vihan. Uusia kannattajia löytyi, ja ulottuipa esseniläisrevohkan kiertue aina Australiaan saakka. Reipas muutos kuuluu ensinuoteista. Budd Dwyerin näkökulmasta. 14,50 € EMERGENZA FESTIVAL FINAALI La 23.4. Levyn avaus Winter Martyrium alkaa Jürgen ”Ventor” Reilin yksinkertaisen laahaavalla rumpukompilla. Monet vanhat fanit karsastivat Renewalia, joka ei ollutkaan suoraa jatkoa Coma of Soulsille. S/K18 alk. Sen huippuhetki on kappale Karmic Wheel. Levystä huokuu ainutlaatuinen, kolkontumma tunnelma. Alusta lähtien Kreatorin alataajuuksista vastannut basisti Roberto ”Rob” Fioretti lähti yhtyeestä. S/K18 alk. 27,50 € MANILLA ROAD [USA] SATAN'S FALL ANGEL SWORD La 9.7. 30,50 € CANNIBAL CORPSE [USA] KRISIUN [BR] HIDEOUS DIVINITY [ITA/NOR] To 21.4
lippupalvelu
Musiikilliset muutokset ovat tuntuneet kunkin levyn julkaisun aikaan melko pieniltä, mutta jälkikäteen katsoen albumit ovat toisiinsa nähden selkeästi erilaisia. Mielestäni hyvin, sanokoot muut mitä sanovat. Uudella levyllään yhtye lupaa viedä kuulijansa kosmoksen jatkuvasti laajeneville äärilaidoille, missä ihmisen seurana on vain kylmää ja pimeää tyhjyyttä. Tätä kirjoitettaessa on hieman epäselvää, kirjoittiko yhtye uudet kappaleensa nimenomaan Christmasin ääntä silmälläpitäen, mutta naisen panos on juuri tälle levylle enemmän kuin sopiva ja tervetullut. Mariner on Cult of Lunan seitsemäs levy. Cult of Lunan tyyli on vaihdellut alun staattisesta sludgejumittelusta post-rockin progressiivisuuteen ja sitä kautta ambientiin. On todella huomionarvoista, että kolkoksi ja karuksi kaavailtu levy on selkeästi eloisinta ja viihdyttävintä Cult of Lunaa sitten vuoden 2006 Somewhere along the Highway -mestariteoksen. Pienen aikalisän merkitystä Cult of Lunan nykytilalle ei voi vähätellä. Cult of Lunan ja Christmasin yhteistyö saattaa jäädä hyvinkin vain tämän levyn mittaiseksi, mutta olkaamme siitäkin tyytyväisiä. Viekoittelevasti kujertava, hysteerisesti kirkuva ja paikoin ”ihan normaalistikin” laulava Christmas on tietysti suuri osa yhtyeen nykyistä ilmettä, mutta myös yhtyeen oma soundi vaikuttaa saaneen suunnattomat määrät uutta ilmaa tuekseen. Kappaleiden pituudet ovat tässä tapauksessa täysin perusteltuja, mutta mieli leikittelee ajatuksella, kuinka esimerkiksi nopeatempoisempi hardcorerypistely olisi istunut jo entuudestaan kovin vaihtelevan levyn ilmapiiriin. Lyhin biisi kellottaa 8.19, ja pisimmän loppumista saa odotella hitusen vajaat 15 minuuttia. Kovin etäiseksi jääneeltä levyltä haistoi, että yhtyeen kemiat eivät olleet ihan kohdillaan, ja bändi ilmoittikin vuoden 2013 lopussa jäävänsä kuuluisalle ”määrittelemättömän mittaiselle tauolle”. Yhtyeellä on tuomisinaan monellakin tapaa uudistunut soundi, josta voidaan toki kiittää myös albumin vierailevana laulajana toimivaa amerikkalaista Julie Christmasia. Visio kuulostaa hirvittävältä, mutta itse albumi tuntuu huomattavasti lohdullisemmalta: tämän musiikin parissa todellakin viihtyy. CULT OF LUNA & JULIE CHRISTMAS Mariner INDIE Enpä olisi osannut arvata vuonna 2001 Cult of Lunan nimikkoesikoisen promolevyä hypistellessäni, että seuraan viidentoista vuoden kuluttua yhtyeen vaiheita erittäin suurella mielenkiinnolla. Se on jatkoa kolmisen vuotta sitten ilmestyneelle Vertikalille, kylmälle ja harmittavan eleettömälle albumille, jonka suurena inspiraationa toimi Fritz Langin dystooppinen scifidraama Metropolis (1927). Käsissä on nimittäin kiekko, joka saattaa kasvaa vuosien varrella huomattavankin merkittäväksi äänitteeksi. Viisibiisinen Mariner ei ole kiireisen ihmisen kamaa. Ihmeelliseksi asian tekee lähinnä se, että uransa alkuaikoina bändistä hohti tietynlainen ”kattellaan tuleeko tästä mitään” -asenne, joka ei vastaa myöhempien aikojen mielikuvaa määrätietoisesta, kokeilullisesta ja intohimoisesta metallibändistä. Joni Juutilainen Eloisa nuori aikuinen Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa P Ä R O LO FS SO N ARVIOT 63. Tänä vuonna täysi-ikäisyyden saavuttanut Cult of Luna on kasvanut epävarmasta lapsesta nuoreksi aikuiseksi, jonka nykytila näyttää vakuuttavalta
Kun Haken löytää oman persoonallisuutensa, heiltä voi odottaa jotain hyvinkin upeaa. Musiikkityylin tärkeimmät tekijät, eeppisyys ja kaihoisuus, ovatkin esillä vain kalpeina häivähdyksinä, eikä seurakunnalla ole syytä ylistyshuutoihin. Port Noir ei missään tapauksessa groovaa. Siihen aikaan on mahtunut valtava määrä vaihtelevantasoista tarinaa eri tavoista lahdata ihminen. Kertakaikkisen komeat promokuvat on muokattu Evil Deadin, Teksasin moottorisahamurhaajan ja Ghostbustersin kaltaisten leffaklassikoiden hengessä. Neljännellä kokopitkällään bändi on saanut paljon puuttuvia palasia yhteen. Kuitenkin nyt, monen kuuntelun jälkeen, en edelleenkään muista yhtään biisiä kokonaisuudesta. Ryhmälle on syytä nostaa hattua jo pelkästään tästä syystä. Naamankuorivaa death metalia ja goregrindia sotkevalla Abortedilla on 21 kappaletta vuosirenkaita. Nyt biisit tuovat esiin kiehtovansävyisen äänen, joka ei ehkä ole aivan ”korkealta ja kovaa” -osastoon tehty, mutta toimii mystisesti juuri siinä parhaiten. Nordic Unionissa kohtaavat Pohjoismaiden vanha ja uusi AORpolvi eli tanskalaisen Pretty Maids -yhtyeen ääni Ronnie Atkins ja Eclipsen kitaristi-laulaja, lapsenkasvoinen Erik Mårtensson. Levy lähtee käyntiin kauniisti Affinityja Initiate-biiseillä. Belgit tulevat ranskanperunanmitan perässä. Jos sallitte ylikulutetun termin, joka ei tarkoita enää oikein mitään, Port Noirin pojissa on hieman hipsterin vikaa. Yhtyeen yhdestoista albumi tuo sen omaa luonnollista soundia enemmän esiin, mikä on varsin ilahduttavaa. Genrensä tuntevat havainnoivat miekkosten leipovan omat osansa tyylikkäästi ja täysipainoisesti. Kannessa tapahtuu hirveitä upean sarjakuvamaiseen tapaan toteutettuna. Toki jälki on tuotettua, mutta tällä kertaa hieman erilaisella estetiikalla. Bändi on aina osannut tehdä iskeviä veisuja, mutta (melo)draamankaaren venyttäminen koko albumin mittaan on tuottanut ongelmia. En ole totta puhuen vieläkään aivan päättänyt, pidänkö tästä vai en. Tsekkasinkin bändin tuotantoa ja yritin tykätä, mutta en onnistunut. Mårtensson on tehnyt sekä pääbändissään että superbändiksi hyvin onnistuneessa W.E.T.-yhtyeessä niin huikaisevaa jälkeä, että Nordic Unionilta odotti hiukan kovempia ralleja. Viidenkymmenen paremmalla puolella olevan Atkinsin laulukuntoa ei voi kuin ihailla. Ja koska heikkoudet ja paheet ovat osa ihmisyyttä, näidenkin hengenmiesten olisi syytä tutustua tarkemmin vähintäänkin synneistä pienimpään eli himoon. Jos ollaan tarkkoja, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Jaakko Silvast PORT NOIR Any Way the Wind Carries CENTURY MEDIA Tämä on hankala arvioitava. Yhdistelmä on kiinnostava ja paikoin erittäin kaunis. Ensimmäinen täysmittainen liturgiansa seuraa silti liiankin nöyrästi ilmeisten esikuviensa oppeja ja päästää saarnaajansa liian helpolla. Sitten lähtee käyntiin 1985-biisi, joka asettaa teeman koko levylle: 80-luvun proge. Logokin kirkuu neonvihreänä. Tarjolla on ollut ihanteellinen sekoitus The Cultia ja Sisters of Mercyä, mutta jokin on jäänyt aina uupumaan. The Temple tietää kyllä mistä saarnata, mutta miten, se on vielä lapsenkengissä. Carcassilta lainatut, breikkeihin ajoitetut delay-yskökset korostavat visvaista tunnelmaa. Lopulta Aborted on nykykunnossaan kuitenkin tyypillinen nykydeathrevohka: nopea, hyvin tuotettu, pirun tekninen ja ”brutaali”. On tässä jotain vaikeasti määriteltävää eteeristä lumoa. Musiikillisesti Retrogorella ei kuitenkaan tungeta kieltä poskeen. Tomi Pohto THE TEMPLE Forevermourn I HATE The Templen laulaja-basistia Isä Alexia ja tämän kolmea apupappia voisi syyttää korkeintaan kateudesta ja laiskuudesta, jos pitäisi valita seitsemästä kuolemansynnistä, mutta sekin olisi varsin kohtuutonta. Niitä soisi olla lisääkin, ja vertailukohta löytyy parin Evinrudetankillisen päästä Atlantin takaa: Cattle Decapitation on ymmärtänyt, mihin suuntaan kuoloa kannattaa melodioin kuljettaa, olematta hitusenkaan sisäsiisti. Papiston itselleen asettama vaatimustaso on sen verran matalalla ja peruskantimissa, että bändin tiuhaan tarvottuja polkuja orjallisesti seuraava klassinen doom metal kuulostaa hyvin hengettömältä. Mega DEFECTO Excluded ELEVATION Tanskalainen Defecto väittää itseään Metallican ja Dream Theaterin yhdistelmäksi, mikä ei ole debyyttilevynsä perusteella niin kaukaa haettu lausunto. Sävellystyössä on paljon ulottuvuuksia ja vivahteita – harmi vain, että moni elementti kuulostaa joltain muulta bändiltä. Tällaisessa monimutkaisessa, hitaasti lämpenevässä tavarassa on monen bändin kohdalla tiettyä onttoutta: musiikin groovaava sielu puuttuu, kun sävellys ja suoritus on aivan liiaksi mietittyä. Toisaalta omintakeisen taiteellisuuden tavoittelu tuntuu joskus lähes itsetarkoitukselliselta. Taiten tuotettu yksitoistaraitainen ei ole sävellyksiltään melodisen aikuisrockin omaperäisimmästä tai koukuttavimmasta päästä, mutta menee salonkikelpoisesta ja perusvarmasta näytteestä. Kun projektibändille on annettu näinkin suurellinen nimi, niin olisiko ollut pahitteeksi kysäistä mukaan vaikka suomalaistakin AOR-osaamista (kröhöm – Heino, Heikkinen, Blom, Spoof – kröhöm) ihan vain paremman lopputuloksen aikaansaamiseksi. Forevermournin pahin ongelma on sen kiihkeyden puute. Välistä liiankin. Esimerkiksi keskitempoisesti asteleva Hypocrisy tamppaa mukavasti ja omaa ehkä levyn parhaimman kertosäkeen, mutta kaikesta kuulee, miten albumi hiilipaperikopioi kauttaaltaan Mårtenssonin aikaisempia tekosia. Ainut alkuperäisjäsenensä Sven De Caluwé murisee ja rääkyy, yökkäilee ja ördää. Vaan mikäs siinä, kyllähän maailmaan levyjä mahtuu. Tällä kertaa inspiraationlähteenä on kultainen 80-luku ja sen kauhuelokuvat. Onneksi mukaan on päässyt muutamia suolikaasuja parfymoivia kitaraharmonioita. Laulaja Ross Jenningsin ääni tekee minuun vaikutuksen, jota en ole tuntenut aiemmin, vaan pitänyt tulkintaa hieman ohuena. Kun pistin levyn ensimmäistä kertaa soimaan, ihastelin sen koskettavia ja kompleksisia melodioita, kunnianhimoisuutta ja verkkaisen melankolista tunnelmaa. Tietty omaperäisyyden puute vaivaa bändiä edelleen. Sama koskee Mårtenssonin soittoa, vaikka miehen ja Eclipse-aisaparinsa Magnus Henrikssonin sävelkynän tylsyys hiukan ihmetyttää. Onko sillä sielua. Optimaalinen balanssi saavutettiin Blessed Be -albumilla (2000), joka on edelleen goottipoppoon kestävin levykokonaisuus. Salla Harjula THE 69 EYES Universal Monsters NUCLEAR BLAST Vuonna 1989 perustettu helsinkiläiskvintetti on siitä harvinainen tapaus, että se on toiminut lähes koko levytysuransa samalla kokoonpanolla. Yllättävä valinta, jonka onnistuneisuus riippuu paljolti siitä, mitä mieltä on tuon vuosikymmenen soundeista. Ruotsalainen trio, jonka musiikissa soi vivahteita kasarisyntikoilla vahvistetusta Musesta post-metalin jyrääviin riffeihin, indierockista moderniin progeen. Jos kerran homma keittiössä luistaa, kuolometallinleivontataidoilla pidetään kylällinen sotureita tyytyväisinä. Universal Monsters on verevämpi ja selkeästi kitaravetoisempi tapaus kuin edeltäjänsä. Siinä missä X (2012) oli taiten askarreltu goottipopteos, uutukainen on hieman rennommin liihotteleva kokonaisuus. Kierrättämisessä ei ole toki sinänsä vikaa ja virkavuosien karttuessa se on bändeille elinehtokin, mutta homman voi hoitaa myös niin, ettei kuulija sitä hoksaa. The 69 Eyes on aina ollut minusta parempi yhtye paperilla kuin käytännössä. Materiaali kuulosti liian viimeistelemättömältä, vähän tylsältä eikä erityisen omaperäiseltä. Pari täyteviisua on mahtunut tälläkin kertaa mukaan, mutta pääosin meno on mukaansatempaavaa ja ihan viihdyttävää – Jyrkillin puiseva huokailukin on tavallista sävykkäämpää. Tästä on turha syyttää heikkouskoisia, sillä doom metalissa jos missä tuomiopäivän pasuunoiden tulee pauhata mahtipontisina, päät kohti taivaita pakottaen, jotta edes jonkinlainen musiikillinen hurmos olisi saavutettavissa. HAKEN Affinity INSIDEOUT Nykyprogen ystävänä minulle on suositeltu Hakenia jo muutaman vuoden ajan. Videobiisi Jet Fighter Plane tosin meinasi lannistaa odotukset jo alkuunsa. Se revitään irti ruosteisilla pihdeillä ja nauretaan mahaa pidellen päälle. Materiaali on täynnä suorastaan pastissinomaisia pätkiä. Mikko Malm NORDIC UNION Nordic Union FRONTIERS Nordic Unionin debyytti ei ole AORtakomo Frontiers Recordsin ensimmäinen eikä taatusti viimeinen projektialbumi. Hengellisten johtajien olisikin syytä hoilata hoosiannaa entistä kovempaa, mikäli mielivät pelastautua ennen seuraavan albumin julkaisua. Salla Harjula ABORTED Retrogore CENTURY MEDIA Belgiassa on tapana keittää kaikki öljyssä, ainakin jos Asterixia on uskominen
Suurin naputuksen aihe lienee, että vaikutteissa ollaan välillä hieman liian lähellä sylttytehdasta. Selkein uusi kulma tulee laulusta, joka on artikulaatioltaan aiempaa selkeämpää. Proggiksen ensimmäinen latinki on niin hyper, että kuunnellessa pyörryttää. Tämä luo aivan omanlaisen, lohduttoman kauniin tunnelman. Surgical Meth Machinen kohdalla on kuitenkin pakko sanoa, että rankka industriaalipappa on oikeassa, eikä hyvällä tavalla. Kitaristi-laulaja Blake Green ja rumpali-viulisti Brittany McConnell luovat minimalistista säveltaidetta, jossa ovat tällä kertaa pääosassa McConnellin melankoliset viulumelodiat. Kaikki tuntuu tapahtuvan samaan aikaan. Annika Brusila SURGICAL METH MACHINE Surgical Meth Machine NUCLEAR BLAST Ministryn Al Jourgensen on sanonut tästä sivuprojektistaan, että sillä WOLVSERPENT Aporia:K?la:Ananta RELAPSE Idahon Boisesta kotoisin oleva Wolvserpent on tullut tunnetuksi monumentaalisista biiseistään, joissa luonnon syklisyys on vahvasti läsnä. Suoraviivaisesti etenevä Bloodgeoning kertoo jo nimellään, mistä siinä on kyse. Tuore ep esittelee yhden ainokaisen kappaleen, joka kestää 40 minuuttia. Vaikka yhtyeen voidaan katsoa ammentavan aineksensa post-blackistä ja drone doomista, sen kytkeytyminen metalligenreen on ailahtelevaista ja suhtautuminen ambivalenttia. Vuonna 1994 perustettu saksalainen Embedded ei ole sisältänyt enää vuosiin ainuttakaan alkuperäisjäsentä, vaan eipä tuo menoa haittaa. Mikko Malm LU K E H O LL E Y ei tehdä rahaa, koska siihen ei ole mitään mahdollisuuksia. Aluksi turhankin blastvoittoiselta ja mielikuvitusköyARVIOT 65. Sen lupaan, että syventyminen palkitaan. Silti, kyllä tässä tulee Ministryn kulta-aikoja ikävä. Kuinka monta vastaavaa isoisäikäistä tyyppiä tiedätte. Laulun selkeys vie koko yhtyettä doom-sludgesta vahvemmin stonerin maailmaan, ja ekan kerran bändistä tulevat mieleen Wo Fat, Cathedral ja jopa Red Fang, joka ei ole ennen käynyt näissä yhteyksissä mielessäkään. Tämä ei aiheuta loputonta mielipahaa, vaan saa pikemminkin suun taipumaan hentoon irvistykseen. Etenkin, jos käytössäsi on kuulokkeet. Toivoa siis on. Kitarassa on Szulkin (Bloodfarmers), rummuissa Little (exInternal Void) ja laulussa Carlson (Repulsion, ex-Cathedral). Mikko Malm CHURCH OF MISERY And Then There Were None… RISE ABOVE Vaikka japanilaisperäinen Church of Misery on kertonut massamurhaajista jo vuodesta 1995, kuudennen albumin aloittavat lahtaamisäänet tulevat ällöttävän lähelle. Aporia:K?la:Ananta ei ole kiireisen ihmisen musiikkia. Se on kaunis mutta armoton teos, joka voi heittää seireeninkutsullaan taitavankin matkamiehen jorpakkoon. Vaikka Defecton pääasialliset vaikutteet tulevat Amerikasta, sen musiikissa on vaikutteita myös skandinaavisen metallin ja progressiivisen rockin kuvastosta. Tekniset ja muodolliset seikat ovat kaikin puolin kunnossa. Mutta huhheijaa, tämä pikatykityksen ja efektien määrä. Basistipomo Tatsu Mikami on laittanut kokoonpanon taas uusiksi, ja kasassa onkin melkoinen uskottavuusretkue, tällä kertaa Jenkeistä. Excluded on korkeatasoinen pelinavaus, mutta parantamisen varaakin jää. Jonkinlaiseksi ansioksi on toki luettava, että 58-vuotias Jourgensen tekohampaineen tekee edelleen näin hillittömän räjähtävää tavaraa. Salla Harjula EMBEDDED Bloodgeoning APOSTASY Johan on luupäistä murjomista. Periaatteessa kama on tasan Jourgensenilta odotettavaa industrialjunttausta. Carlson puolestaan tuo ilmavuutta, vaikka alarekisterissä körmyääkin. Tämä onkin kaksiteräinen miekka: räkäisempi körinä oli hyvällä tavalla hikisempää, psykoottista ja aihepiiriin istuvaa. Tuolla levyllä yhtye näet päivitti soundiaan hieman raskaampaan ja tummempaan suuntaan. Hyvin usein viulu soi yksinään, ilman mitään säestystä. Levyä on yksinkertaisesti todella vaikea kuunnella. Onneksi henki lähtee nopeasti ja päästään riffeihin. Vaikka CoM on tehnyt eräät maailmakaikkeuden reteimmistä covereista eikä vielä ole kuultu Blood Sucking Freakin tai Road to Ruinin voittaneita biisejä, bändi menee eteenpäin elinvoimaisella tavalla. Kitarakuviot ja kappalerakenteet ovat tuttuja, ja myös radiospiikit sitovat levyn vanhalle janalle. Parannus edelliseen, melko väkisin pykättyyn levyyn on selvä. No, tämänhän ei tarvitse olla musiikillisten ratkaisujen puolesta huono juttu. Tämä on kuin ADHD-kakara metamfetamiinin vaikutuksen alla. Tanskan oman pojan Flemming Rasmunssenin studiolla nauhoitettu levy tuntuu ja kuulostaa juuri siltä kuin pitääkin, siis iskevältä ja ilmavalta. Melkoisia möykkääjiä siis, ja ilahduttavasti he istuvatkin bändiin, ilman että touhu kuulostaa mitenkään pakolla yhteen teipatulta. Se vaatii täydellistä antautumista virran vietäväksi ja irtautumista harmaan arjen kahleista. mieleeni tulee nimenomaan Train of Thought -levyn aikainen Dream Theater
Erikoismaininnan saa gospelmainen päätösbiisi One Last Prayer, joka rauhoittaa ja nitoo yhtyeen parhaan levytyksen yhteen. Pureksittavaa on melkoisesti. Kappaleista löytyy vaihtelua, mutta siltikin niitä on vaikea erotella toisistaan useammankaan kuuntelun jälkeen. Cannibal Corpse ja Malevolent Creation nousevat mieleen enempiä kyselemättä. Nyt informaatiota pukataan niin valtava määrä, että kokonaisuutta on vaikea hahmottaa. Tuottajaguru Jack Douglasin (mm. Jumalattoman hienoja kohtia tiputellaan kuitenkin sen verran usein, että Atlantis menee tietynlaisesta möhkömäisyydestään huolimatta vuoden parhaimpien kuolojulkaisujen joukkoon. Mättöön on jätetty vanhalle liitolle kumartelevaa ilmavuutta ja groovea sekä hieman Morbid Angelistä muistuttavaa keskitempoista liejua. Tiukasti piiskattu mättö pitää soolot ja melodiat minimissä, vaikka tappamista katkotaan muutamaan otteeseen pienellä värityksellä. Ammattitaito myös kuuluu, sillä Atlantis: The New Beginning ei sisällä minkäänlaisia kauneusvirheitä. Bloodgeoning ei ole aivan jämäkintä upseeriainesta, mutta vähintäänkin perusvarma tankki. Vakuuttavan karkea myllytys lyö tylpällä esineellä suoraan kasvoihin. BLACKRAIN Released UDR Katurottarokkia ja törkymetallia räiskivä Blackrain on Crashdietin, Hardcore Superstarin ja Crazy Lixxin tapainen, laadukas yhtye. hältä kuulostanut kiekko alkaa parin pyörityksen jälkeen toimia ihan tosissaan. Kari Koskinen LOST SOUL Atlantis: The New Beginning APOSTASY Näitä puolalaisia olisi helppo syyttää uudemman Behemothin, Nilen ja Morbid Angelin jälkien tarpomisesta. Tymäkkä ja tuhdisti murskaava kuolotykitys saa mausteekseen Wroclawin filharmonista orkesteria, kuoroja ja jopa pätkän flamencokitaraa. Lähes liikuttavan puhdasoppisesti möristy brutaali death yhdistelee sekä eurooppalaisen että amerikkalaisen tyylisunnan tylympiä puolia. Katurokkia paiskovia yhtyeitä on nykyään paljon, ja Blackrain todistaa uusimmallaan kuuluvansa ehdottomasti genren kärkikastiin. Tatuoidut ranskalaisrokkarit pistävät kovat lukemat vuoden kovimpien levyjen kategoriassa. Bändin teknisesti sävytetty neodeath kuulostaa nimittäin melkoisen tutulta. Lauri Kujanpää D E A N K A R R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kari Koskinen HIGHRIDER Armageddon Rock THE SIGN Musiikilliset ristiriitaisuudet voivat olla parhaimmillaan kokonaisuuden kannalta hyvinkin kiehtovia. Aerosmith, Alice Cooper) kanssa tehty levytys on silkkaa asiaa. Bändin viides albumi on kolmentoista kappaleen kelpo pläjäys, jolla rokki soi ja kitara vinkuu. Toisinaan taas sontaa on haukattu joko silkkaa osaamattomuuttaan tai kikkailemalla asioilla, jotka ovat kuin vesi ja öljy. Lost Soul on kuitenkin ollut kasassa jo neljännesvuosisadan, ja kaverit voi lukea etenkin omassa maassaan edelleen aktiivisten pioneerien joukkoon. Soundi on raskas, musiikki massiivista ja rumpalin ranteista irtoava tulitus lyö keuhkot tyhjäksi. Highrider jää esikois-ep:llään ärsyttävästi näiden ääripäiden välimaastoon. Erittäin raskaasti soiva soundi ja todella mehevä örinätyöskentely tarjoavat kelpo rungon, jota ei ole ahdettu aivan täyteen. Tarttuvammalla kappalemateriaalilla Atlantis voisi olla pelottavan kova kiekko. Pepulle potkitaan, komppi on jämäkkä ja räheä-ääninen laulaja Swan Hellion käyttää äänijänteitään upeasti. Poikkeuksena on hieman puhdastakin laulua sisältävä, keskitempoisesti maalaileva Unicornis, jolle Vital Remainsistä tuttu Dave Suzuki käy heittämässä itselleen tunnusomaisen soolon
Southamptonin kundit lekaavat hardcorea löysähköllä tempolla. Highriderin erikoisuus on biisien taustalla epäortodoksisesti ujeltava urku, joka tuntuu suurimman osan aikaa päälleliimatun turhalta lisukkeelta ja peittää suotta alleen jämäkänpätevää kitarointia, pahimpana esimerkkinä Agony of Limbo -biisi. Fantasiaa uhkuvat aiheet sopivatkin juuri esittämäänsä musiikkiin. Uudella yhtyeellä on tuoreehko joskaan ei täysin loppuun asti viety lähestymistapa rockmusiikkiin. Pisin töötti palaa Crocodilians and Other Creepy Crawling Shhh... Levyn päättävä doom/stoner-instrumentaali Out of Luck kuulostaa irralliselta, mutta ilmeisesti bändi haluaa näyttää, että hihasta löytyy muutakin kuin murjomisvaihde. Yhtye on tuttu etenkin upeista covereistaan, mutta on tehnyt levyllisiä omaakin materiaalia, kuten nyt. Jos bändin debyytti oli toimiva, kakkonen on samankaltaisuudessaan täyteläisempi, kekseliäämpi, monipuolisempi ja koukuttavampi. Siinä on debyyttilevyn King Onen kaltaista mutavyörymäistä megapyöritystä. Seuraavalla julkaisulla vaakakupin toivoisi kuitenkin painuvan jompaankumpaan suuntaan. Ja uudestaan. Numb-pullistelu kipuaa levyn parhaimmistoon. Nimibiisin riffissä on acidkingmäistä notkeaa piiskaa, ja Silent War on kuin muistiin rekisteröitymätön aamuöinen vierailu pelottavassa kasariyökerhossa. Chritusin (Lord Vicar, Terra Firma, Sount Raven, Saint Vitus) lauluääni tuo oman peltisen, sheavymäisen tunnelmansa. Tunnelma rakentuu sitä janoavalle, kiirehtivä kuuntelu ei ole Goatessin kohdalla avain. Tätä hitaammin etenevässä The Moment (Plutonium) -kappaleessa kombinaatio on selkeästi toimivampi ja perustellumpi. Mistään turhanpäiväisestä plagiaatista ei ole kuitenkaan kyse. Rummut elävät kilkuttavan ja muhkeuden väliä, riffit soolomaisen seikkailun ja stonerjurnutuksen akseleilla. Eteerinen tunnelmanäppäily yltyy loputtomaan turpiinvetoon vain alkaakseen saman reissun taas uudestaan. Armoton ja kompromissiton linja toimii ajoittain erittäin hyvin, ja Paul Williamsin korkeahko, rapmaustettu huutokin istuu murjovaan kokonaisuuteen. Pelkillä lauluilla ja rummuilla esite. Pasi Lehtonen VAN CANTO Voices of Fire EAR Saksalainen a cappella -metalliyhtye Van Canto on ollut toisinaan mukavan erikoinen piristysruiske perinteisen metallin maailmassa. Vivahteita on enemmän, kokonaisuus on melodisempi ja keinuvampi. ARVIOT Neljällä kappaleella esitetään dystooppista, maailmanloppua povaavaa rock’n’rollia, jonka juuret ovat 70-luvulla. Vaikka tällaisen meiningin luominen vaatii huikeaa taitoa, en voi sanoa nauttineeni albumielämyksestä. Mätön ystävät saavat varmasti tästä mahansa täyteen. Puoliminuuttinen Withdrawal nostaa kaasua ja herättelee levyä loppua kohden. Sitä seuraavat The End ja Relapse ovat pirun äkäisiä rykäisyjä. Vaikka Van Canton laadullinen vaihtelu on ollut suurta, olen nauttinut tämäntyylisen rallattelun satumaisuudesta. -biisin kohdalla. Armageddon Rock onnistuu herättämään samanaikaisesti sekä kiinnostusta että ärtymystä, mitä voi pitää sinällään ihan onnistuneena saavutuksena. Mistään maailmojasyleilevästä retrohippeilystä ei ole tietoakaan, ja onpahan musiikissa osansa myös protoja toisen aallon hevistä tutulla raskaammalla poljennolla. Kiihkeys on laulajaa myöten ihan kiitettävää. Annika Brusila DESOLATED The End BDHW Mikäli Desolatedin tuoreimpia musiikkivideoita on uskominen, ysäri on tekemässä vahvaa paluuta: Machine Headin ja Biohazardin elkeet on omaksuttu tarkasti. Mega GOATESS Purgatory Under New Management SVART Nyt vain päätä sekaisin, kyynärluu amerikanletukan ikkunasta ja kaasutus avaruuteen, jossa ionit ja galaksit vetävät väriviivoin pääsi sisään, naama nyökkyy tukan piilossa ja riffitys ei lopu koskaan. Kitarat rouhivat todella matalalla, melodiat ja tiluttelut on heitetty suoraan romukoppaan. Tukholmalainen Goatess junnaa jamittelutyylillä desertin ja Monster Magnetin savussa
Kitaristi Oula Guttormin joikaaminen toimii, mutta maskuliiniset laulut ovat muuten hieman hapuilevia. Lisäksi kappaleiden väliltä puuttuu ajoittain mielekäs yhtenäisyyden tunne. Jälki on soundeiltaan mureaa, raskasta ja hyvin tuotettua melodista death metalia. Kaikkiaan Kuusisen purkausalbumi jättää kuvan asiansa ajavasta runnomisesta, jossa on enemmän hyvää kuin huonoa. tyt kappaleet alkavat puuduttaa, kun niitä kuuntelee kokonaisen levyllisen. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Kevyemmät ainekset toimivat itselleni raskaita paremmin, ja nähtäväksi jää, saadaanko elementtejä tulevaisuudessa paremmin balanssiin. Tombstonedilta löytyy kaikki vaadittava: omaleimainen soundi, tasokkaat sävellykset ja kristallinhuuruinen visio. Lauri Kujanpää IRDON Máddariid lávlla TUUPA Neljästä nuoresta saamelaismuusikosta koostuva Irdon on mielenkiintoinen tulokas. Tombstonedin suurimmat edut ovat sen kyky luoda rokkaavia riffejä ja omalaatuinen groove, joka erottaa sen monista pelkkään jumitukseen luottavista kollegoista. Päinvastoin: 40-minuuttinen teos tekee mieli pistää soimaan uudelleen ja uudelleen, ja jokaisella kerralla siitä löytää jotain uutta. Parhaimmillaan, kuten napakassa Severancessä ja tyylillisesti maittavassa Emptinessissä, taotaan luulot pois. Mikko Malm A SOUL CALLED PERDITION Into the Formless Dawn OMAKUSTANNE Kitaristi Tuomas Kuusinen päätti julkaista hiljattain hiipuneen Pain Confessorin jälkeen levyllisen pöytälaatikossa hautunutta materiaaliaan. Eetu Järvisalo TOMBSTONED II SVART Kotimaisen Tombstonedin yhteydessä on mainittu Electric Wizardin ja Sleepin kaltaisia yhtyeitä, ja totta onkin, että bändin doom/stoner-pörinässä on paljon samankaltaisuuksia mainittujen kanssa. Murinat ja ärinät taas kuulostavat aavistuksen tasapaksummilta. Ikävä kyllä resepti on vähän turhankin tuttu vailla hätkähdyttävämpiä momentumeja. Sinfoniset elementit ja äärimetalliset vivahteet eivät juurikaan sykähdytä vaan vievät orkesterin musiikkia lähemmäs perushuttua. Toinen täyspitkä laajentaa skaalaa ja vie kuulijan oudolle mutta hyvin kiehtovalle matkalle. Yhtyeen etnorockin, folk metalin, joikaamisen ja sinfonisen hevin yhdistelmä on kiehtova ja raikas, vaikkei vielä täysin valmis konsepti. Toivottavasti miehen sävellyskynän tuotoksia on mahdollista kuulla jatkossakin. Yhtyeen ehdoton vahvuus on melodioissa, jotka ovat niin tarttuvia, perinteikkäitä kuin omaperäisiäkin. On myönnettävä, että Kuusisella on yhä silmää kutoa tehokkaita riffejä ja melodioita. Levy on ennen kaikkea helppoa kuunneltavaa, mikä ei ole tässä genressä mikään itsestäänselvyys. Laulaja Anni Guttorm on sävykäs tulkitsija, jolla on persoonallinen ote, ja hän luo äänellään sen punaisen langan, joka saattaisi olla muuten kateissa. Joukossa on muutamia herkkuja, mutta Van Canto ei onnistu rakentamaan ehjää levykokonaisuutta. Mies on soittanut tilinpäätöksen kaikki instrumentit. Vuonna 2010 perustettu yhtye on onnistunut vakiinnuttamaan nimensä doomskenessä, ja uskonpa, että se tulee nauttimaan alan piireissä nykyistä suurempaakin suosiota. Kuusinen on saanut ympättyä painavalle puolituntiselleen ihan maukasta taontaa, joka hyökkää nykymaailman vitsauksia vastaan. Potentiaalia löytyy, paljonkin, mutta vielä ei olla ihan maalissa. Ylväs kailotus menettää mahtipontisuutensa etenkin tuplapedaalin naputtaessa. Todettu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö musiikista löytyisi syvyyttä ja tasoja
Tässä vaiheessa on hankala sanoa, onko Snake Tonguesta kovinkaan omaperäiseksi ja luovaksi bändiksi, mutta pohja on hyvällä mallilla. Erityisesti paketin käynnistävä nimikkobiisi tekee selvää jälkeä. Mega SINDROME Resurrection CENTURY MEDIA Ahneella on paskainen loppu, tai sitten aurinko paistaa risukasaan. Näin etenkin aikoina, jolloin musiikkimedian tarpeellisuus arvosteluineen on kyseenalaistettu, koska kaikki maailman musiikki on kuulemma löydettävissä helposti striimauspalveluista. Analogisessa formaatissa näitä valintoja kuullaan kymmenen, digitaalisilla versioilla vielä kolme kaupan päälle. Kanadalaisen Metalianin melodisessa perushevissä on jotain kiehtovaa, siinä missä Assassin’s Bladen kiljumista ja mystiikkaa yhdistävä The Demented Force on kaikin puolin vallan röyhkeä esitys. Kyllähän Suomestakin olisi sopinut seuraan useampi yhtye, mutta ehkä sitten ensi kerralla. Mikko Malm DEADFORGER Forgotten OMAKUSTANNE Kolmisen vuotta sitten debyyttinsä julkaissut hämeenlinnalaissekstetti puskee ilmoille viiden biisin ep:n. Käypä ralli sekin, nimikappale taas jopa pieni klassikko. Yhtyeen itsensä tuottama äänite on nauhoitettu Lunamy Creations Studiolla. Tämä tuo äänimaisemaan tietynlaista autenttisuutta, eikä lopputulos kuulosta niin muoviselta tai juustoiselta kuin tämänkaltaisessa musiikissa yleensä. Jääköön nillittäminen siihen. Laulaja Ami Koivistoinenkin pistää kappaleella parastaan. Tällä kertaa kellossa on uusia ääniä, joskaan ei järisyttävinä riitaARVIOT 69. Bändin lyyrinen puoli kattaa tumman syväluotaavaa tutkiskelua, joka ansaitsee ulottuvuudessaan propseja. Tulkinta vaatisi silti enemmän voimallisuutta ja tunteenpaloa. ”Epic filmscore metaliksi” musiikkiaan kuvaileva ryhmä mainitsee vaikutteikseen muun muassa Hans Zimmerin, Nightwishin ja Epican. Kakkoskappale Like a Hero on levyn kovin: haikeat synavallit tujuun powersointuriffittelyyn yhdistettynä ei voi olla toimimatta. Päällimmäisin ”ongelma” on tietysti liialliset Converge-vaikutteet, mutta onpa tuota paskemmiltakin bändeiltä ideoita lainailtu. Näillä suorituksilla ei päästä vielä aivan väreisiin, saati veren seisauttamiseen asti. Bändi määrittelee musiikkinsa ”groovaavaksi heavy rockiksi”, ja allekirjoittaneen on turha lähteä kiistämään. Forgerit ujuttavat melodiaakin mukaan näppärästi, mikä käy ilmi esimerkiksi avausbiisi 1000 Days in Blackin introsta. Verrokeiksi voisi latoa bändejä kuten Horna, Azaghal ja Wyrd – Norjan metsiin kumartamista lainkaan unohtamatta. Suurin kiitos täytyy antaa orkestraatiosta. Nino Laurenteen Sonic Pumpilla miksaama ja Svante Forsbäckin Chartmakersilla masteroima levy kuulostaa erittäin vaikuttavalta. Kappaleet ovat kypsiä tekeleitä, joiden kaoottisuudessa on selkeästi järkeä ja harkintaa – ehkä jopa liiallisissa määrin, sillä soundista meinaa puuttua nuorille bändeille ominainen positiivissävytteinen kohkaaminen. Eetu Järvisalo LONG DISTANCE CALLING Trips INSIDEOUT Mahtavan post-rock–alternative metal -yhtyeen laatulevyjen sarja jatkuu. Kulloisenkin hetken kuumimmat hitit ovat kuitenkin suositumpia kuin koskaan, ja kuratoidut, helposti somessa jaettavat soittolistat ovat yksi musiikin pelastavista tekijöistä. Nimikkobiisi on levyn rivakampaa ja groovempaa osastoa, vaikkei kertsi ole niin iskevä. Nyt painopiste on Amerikan mantereella, niin etelässä kuin pohjoisessa. Esimerkiksi Maata ja multaa ja Sielunvihan virvaliekki sisältävät oivaa latauksellisuutta ja pidäkkeetöntä tunnelmaa. Sekin on sanottava, että harvoin näin valmista konseptia on kuultu jo debyyttilevyllä. Demoja tai ei, taso on kova. Ensidemo Into the Halls of Extermination (1987) levisi maailmanlaajuisestikin: oma kopio tuosta nelivärikansilla varustetusta, 24 raidalle taltioidusta laatujulkaisusta tuli haettua Tampereen Juke Bossista. Myönnän, ettei tämäntyylinen sinfonis-eeppinen metalli ole ollut vuosiin aktiivisella soittolistallani, joten genren ystävät voinevat lisätä huoletta yhden kirveen loppusaldoon. Huhujen mukaan tämä chicagolaisbändi metsästi aikoinaan isoa diiliä ja jäi pienempien tekijöiden tarjoukset hylättyään lopulta demotasolle. Tämä on ajatuksena hyvä, toteutuksenakin osin onnistunut. Kakkos-cd:lle on kaiveltu tunkkainen bootleglive, joka ilmentää lähinnä bändin lavakuntoa. Myös Crypt Sermonin perinnedoom on ehdottomasti esiin nostamisen arvoista. Kimmo K. Vasta viime vuonna toimintansa tosissaan käynnistänyt Snake Tongue on terävä ja vihainen bändi, jonka saattaisi kuvitella iäkkäämmäksikin tekijäksi. Hyväksi kakkoseksi kirii Broken Man with a Broken Soul – Koivistoisella riittää skaalaa baritonista korkeampaankin revittelyyn. Jäljet Snake Tonguen soundin alkulähteille ovat siis lyhyet ja peittelemättömät – yhtye kuulostaa paikoin häkellyttävän paljon Convergeltä. Koskinen SNAKE TONGUE Raptor’s Breath THE SIGN Levyn kansimuoveihin läntätty mainostarra mainitsee raivoisan modernin hardcoren ja miksaajana häärineen Kurt Balloun. Kehitys voi kulkea persekin edellä, ja tätä mieltä tuntuu olevan myös perinteikäs levy-yhtiö Metal Blade. Yhdeksänbiisinen levy kulkee sujuvasti alusta loppuun, mutta biiseistä ei jää mitenkään järjettömästi mielikuvia. Ravenia ei käytä lainkaan kosketinsoitinta, vaan yhtyeeseen kuuluu kaksi viulistia, alttoviulusti, sellisti ja kontrabasisti. Ne ovat muotopuhtaita ja sinällään ihan nätisti soljuvia esityksiä, mutta jylhän kuorrutuksen alta ei tahdo löytyä mitään ikimuistettavaa. Primordialin arvostettu keulahahmo Alan Averill on oikea mies tuomaan suuremman yleisön tietoisuuteen, mitä metalliskenen pinnan alla on viimeisen neljän vuoden aikana pihissyt ja pöhissyt. ERI ESITTÄJIÄ Metal Massacre XIV METAL BLADE Ajatus julkaista pelkästään tuntemattomampia artisteja esille tuova fyysinen kokoelmalevy on perin riemastuttava. Joni Juutilainen RAVENIA Beyond the Walls of Death INNER WOUND Loppuvuodesta 2013 perustettu suomibändi Ravenia lataa ensilevyllään kovat tiskiin. Yhtyeen koko tuotanto, kaksi demoa, julkaistaan virallisesti vasta nyt, 30 vuotta bändin perustamisesta. Sindrome oli hieno bändi – ei ehkä uranuurtaja, mutta siitä olisi voinut tulla kunnon tuottajalla isokin nimi. Solisti Armi Päivisen ja kitaristi Samuli Reinikaisen sävellykset eivät tee kuitenkaan niin suurta vaikutusta kuin niiden tekninen toteutus. Jos levyn lyhyet rallit edustavat mukiinmenevää mustaa paukutusta, groovailua ja tunnelmointia, pidemmissä veisuissa on enemmän otetta. Parhaat kappaleet sijoittuvat levyn alkuja loppupuolelle. Viiden alkuperäisen biisin lisäksi mukaan on puunattu sessioiden ”kadonnut” raita Brought to the End. Raptor’s Breath on pätevä debyyt ti, mutta parantamisen varaa jää. Pasi Lehtonen ISENGRIM Rutjan koski OMAKUSTANNE Reilut kymmenvuotiaan kouvolalaistrion toinen pitkäsoitto pauhaa ja tunnelmoi maailmankatkeraa black metalia suomen kielellä. osa ei tuo esille takuuvarmoja tulevaisuuden suuruuksia, lupaavia tapauksia silti useammankin. Ensimmäisestä Metal Massacre -sarjan julkaisusta on ehtinyt kulua kunniakkaat 34 vuotta, edellisestäkin kymmenen. Näin kokoelman hankkiminen onkin täysin perusteltua. Sarjan 14. Kakkosdemo Vault of Inner Conscience (1991) on astetta teknisempää ja kuolometallisempaa tykitystä hiukan Morbid Angelin suuntaan kallistuen. Valtavirtaa vastaan uiva käppähevisti löytänee useamman suosikin myös mitalikolmikon välittömässä läheisyydessä pulikoivasta loppukymmeniköstä. Yhtyeen ruojamainen black metal ei ole kuitenkaan aivan peruskalliota, mistä kertovat kokeilut folkin ja puhtaiden laulujen parissa. Setissä on myös pari julkaisematonta raitaa, mutta kuppaisista soundeista ei saa juuri kuuntelunautintoa. Kantahämäläiset takovat kasaan napakan kokonaisuuden. Silti Sindrome oli jo tuolloin enemmän death metaliin kallellaan. Jos kaikkia mukanaolijoita, niin demotasoisia kuin jo levyttäneitä, yhdistää perinnetietoisuus ja heavy metalin palvonta, vaihtelua löytyy vallan mukavasti eikä rimaakaan ole asetettu SM-kisojen aloituskorkeuteen. Kun sekoittaa ysäriFaith No Moren, Crowbarin sekä Alice in Chainsin ja viimeistelee menon suomalaisella melankolialla, aletaan olla lähellä. Katsantokanta on satanismi, ja musiikki puhuu sen puolesta. Soitannollisessa ilmiasussa taas vilahtelevat monet suomalaisen black metallin kestomerkit, kuten hämyisän katajainen ilmapiiri ja suomenmielinen, synkkä aggressio. Bassarit naputtavat ihastuttavan autenttisesti, ja biisit iskevät nykykorvin epätäydellisestä tuotannosta huolimatta kovasti. Debyytin materiaali muistuttaa niin soundeiltaan kuin meiningiltään eniten Hell Awaits -aikojen Slayeriä
Yhtye on kärsinyt lukuisista kokoonpanovaihdoksista, mikä on eittämättä syönyt sen toimintatehokkuutta. Westworld on tehnyt ansiokkaan kulttuuriteon; ainakin allekirjoittaneen yleissivistys ja tietämys kasvoivat roppakaupalla. Käsissämme on siis lähes bändin koko tuotanto (ulkopuolelle jää ainoastaan viimevuotinen Saturday Night, Sunday Morning -kiekko, joka oli erinomainen paluu perusasioiden äärelle). Tummaan tunnelmointiin ja prog ressiivisiin sävyihin mieltyneellä suoraviivaisempi ja tarttuvampi Trips ei iske ihan yhtä syvälle kuin vaikkapa loistava edeltäjänsä The Flood Inside (2013). Näiden teosten myötä orkesteri palasi niin sanotusti ruotuun ja ryhtyi tekemään sitä, mitä parhaiten osaa, eli melodista punk rockia. Näiden väliin mahtuu tavanomaisempia joskin hyviä instrumentaalivetoja ja useampi varsin tarttuvaksi muotoiltu laulettu biisi. Aiemminkin vahvasti instrumentaalipitoisesti esiintynyt yhtye luottaa yhä hienon bändisoiton tenhoon, ja massiivisen Fluxpäätösraidan uljaus on huikeaa. Musiikillisessa mielessä ykkösosa esittelee nuoren ja energisen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. 2 vol. Kimmo K. Viimeinen boksi tarjoaa kaksi albumia 90-luvulta (The Alternative, 1993, ja Traitors Gate, 1994) sekä toiseksi uusimman Faster, Cheaper and Better Looking -levyn (2005). Kaiken pohjalla on edelleen tanakasti jytkivä rokkipoljento, ja hyvä niin. Majesteettisen melankoliset karvojennostattajat isketään oikeisiin kohtiin, ja niillä maltetaan myös herkutella. Jo muutaman vuoden takainen ep oli vahvaa tavaraa, mutta pitkäsoitolla moukaroidaan niin onnistuneesti, että alta pois. Australialaiset hoitavat ultrahidastelun kuitenkin täydellisyyttä hipoen. Tarttuvia täsmäiskuja löytyy, mutta myös turhanpäiväisiä boogieja bluesvetoja. Tässä vaiheessa Gene October kumppaneineen oli päättänyt laajentaa repertuaariaan, osittain onnistuneesti, osittain vähemmän. Ensimmäinen osa käsittää Chelsea-debyytin (1979), Alternative Hits -single-kokoelman (1980) sekä toisen täyspitkän, Evacuaten (1982). 1 vol. Niin hyviä kuin ne ovatkin, laulettujen kipaleiden tietynlainen helppous tuntuu hiukan väärältä. Hieno levy silti. Laajennettu ilmaisullinen tyyliskaala yhtäältä elähdyttää ja tuo aiempaa enemmän eloisuutta, toisaalta syö hiukan kokonaisuuden koherenttiutta. Luonnollisen kuuloinen soundimaailma on hengittävä, mutta silti raskas kuin maailman paino. Funeral doom on taitolaji, jossa on helppo epäonnistua. Kuuden minuutin biisitkin tuntuvat nopeilta suupaloilta, herkuilta, joita voi napsia kerta toisensa perään, aina uudestaan. Tämä aikakausi oli Chelsean kulta-aikaa, jota se ei ole saanut valitettavasti koskaan takaisin. Lohduttomat sävelet kulkevat verkkaan, mutta odottavan aika ei ole pitkä. Distance | Collapsed musertaa mustana virtana soljuen. Aloituskappale Getawayn 80-lukulaisesti synavetoinen Zombi-viba toimii kivasti, mutta sitä kuullaan levyn mitalla vain paikoin. Mikko Malm RIUTTA Sinun täytyy elää vielä kerran LUOVA Jopa osaa Riutta yllättää. INVERLOCH Distance | Collapsed RELAPSE Aussituomitsijat debytoivat todella väkevissä merkeissä. Pienillä liikkeillä luodaan suuria tunnelmia. Jos ollaan tarkkoja, levy ei edusta tyylipuhdasta hautajaistuomiota, vaan seassa on hyvällä maulla iskettyjä nopeita death metal -kohtia, joissa kuuluu esimerkiksi Archgoat. Koskinen CHELSEA Anthology vol. Suositeltavia hankintoja keräilijöille ja punkfriikeille. Kokoelmalta löytyvä debyyttisingle Right to Work (1977) on edelleen Chelsean tunnetuin esitys, eikä ihme, se kun on banaaliudestaan huolimatta tänäkin päivänä pelottavan ajankohtainen kappale. Mainiolla Kaikki on hyvin -ensilevyllään D O U G D O N A LD SO N sointuina. Vuonna 1976 startanneen ryhmän ainoa pysyvä jäsen onkin ollut juuri October, jonka ympärillä on vaihtunut porukka melko tasaiseen tahtiin. 3 WESTWORLD Chelsea on yksi niistä brittipunkin tuntemattomista suuruuksista, joiden aikalaiset saivat enemmän mainetta ja kunniaa. Laulaja Gene October koki ison takaiskun jo alkupeleissä, kun kolme neljäsosaa bändistä lähti kävelemään ja perusti Generation X:n, josta eräs William Broad lähti erittäin menestyksekkäälle soolouralle. Näistä antologiabokseista jokainen sisältää kolme studiolevyä bonusraitoineen. Kakkosantologia tarjoaa puhtaasti 80-luvun tuotantoa eli Original Sinnersin (1985), Rocks Offin (1986) ja Underwrapsin (1989). Lopetusbiisi Cataclysm of Lacuna on niin riipivää tunnelmointia, ettei levylle voisi toivoa parempaa päätöstä. Tami Hintikka bändin, jolla on korvaa myös melodioille. Örinä on erittäin maistuvaa ja multaista
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Yhtyeen hienouden syitä on vaikea kuvailla yksityiskohtaisesti, mutta riittää, että kuunteleminen on kuin terapiaa: se sykähdyttää sielua ja karkottaa mielen ankeuden. Ottaen huomioon, että bändin takana on neljä parikymppistä naista, albumi on aivan loistava suoritus. Lizziesin esikuvat on helppo arvata, sillä vaikutteet puskevat välillä läpi hieman liikaakin. Kaikki ennakkoluulot kuitenkin hävisivät saman tien, kun laitoin Lizziesin debyyttialbumin soittimeen. Vain puolen tunnin mittainen levytys on tiukka paketti heavyä, jollaista ei tule vuonna 2016 vastaan liian usein. Suoria mielleyhtymiä on vaikea löytää, vaikka Absoluuttiseen Nollapisteeseen voi havaita jotakin hengenheimolaisuutta. Harva pystyy moiseen. Riutan ulosanti on ajatonta ja tyylimäärittelyistä vapaata. Myös sanoituksissa pyöritään melko kliseisissä aihepiireissä, mutta sekin taitaa mennä iän piikkiin. En ole koskaan ollut naislauletun metallin suuri ystävä, ja tekeekin tiukkaa myöntää, että tämä albumi on todella iloinen yllätys. Eniten minua kuitenkin ihmetyttää, miten järjettömän aito soundi levylle on saatu: ellen paremmin tietäisi, voisin melkeinpä uskoa biisien olevan suoraan kultaiselta 80-luvulta. Elli Muurikainen (2013) äkkiväärään meluamiseen kallellaan olleen yhtyeen toinen pitkäsoitto on tyystin toista maata. Pehmeät soundit ja pitkät linjat yhdistyvät vanhan progen uljaaseen tuhnakkuuteen. Riutta tosin ilmaisee itseään runollisemmin ja pitkälinjaisemmin ulottaen lonkeroitaan luontevasti myös postrockin suuntaan. Levyn materiaali on elävää ja hengittävää, kuin meduusa, joka sykkii painottomuudessa omia reittejään liihotellen. A N T O N IO SI C R E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Energiaa riittää sitten näidenkin seikkojen edestä, mikä onkin tärkeintä. Kiireettömästi rullailevat biisit toimivat niin vaivihkaa ihastuttavien melodioiden, taustalla lymyävien, salaa särmikkäiden riffien kuin upeasti jatsailevan rumputyönkin osalta. LIZZIES Good Luck THE SIGN Mielikuva, joka syntyy luonnehdinnasta ”espanjalaisnaisten NWoBHMvaikutteista heavyä 2010-luvulta” ei välttämättä ole se kaikkein positiivisin. Kuulija siirtyy pois reaalimaailmasta unenomaisen tunnelman ja herkästi korkeuksiin nousevan laulun avulla. Mitään vuoden albumin palkintoja tämä tuskin tulee saamaan, mutta Good Luck on ensilevytykseksi todella arvostettava suoritus. Koskinen VOLYMIAN Maze of Madness MAPLE METAL Jo kahdeksan vuotta operoineen Volymianin debyytti on lupauksia herättävä kymppiraitanen, joka ei jaksa monista hyvistä melodiakoukuista huolimatta täysin vakuuttaa. Kimmo K
Se vaatii oikeanlaisen mielentilan yhdistettynä pimeään vuorokaudenaikaan, jolloin mieli on halukas nauttimaan piinaavista äänimaisemista. Olipa metalcoresta genrenä mitä mieltä tahansa, KsE:n omaehtoiselle ja kestävälle linjalle, joka on vienyt bändin jopa As Daylight Diesin (2006) kaltaisen mahalaskun yli, täytyy antaa tunnustusta. Volymianin virallinen pelinavaus on hyvä ja – kuten bändi itsekin toteaa – helppoa kuunneltavaa. CANNIBAL ACCIDENT Ritual Paprika NAILJAR Turun hurjien grindaus kehittyy näemmä vanhetessaan – jos nyt ei aina eteen, niin sivuille kuitenkin, ja pakittamista ei edes harkita. Mutant Horde Militian riffittely viistää aika läheltä S.O.D:n touhuja. Kari Koskinen Eteläsuomalaisyhtyeen hard rockin ja modernin metallin välimaastossa liikkuva, aavistuksen prog ressiivinenkin materiaali kulkee suhteellisen sujuvasti. Incarnate on tuttua Killswitchiä. Miehen karismaattinen ja kantava ääni saa Maze of Madnessin kruununjalokivet eli kertosäkeet lentoon jo pelkillä perussointukuluilla. Ei moitteen sijaa tälläkään osa-alueella. Ritual Paprika kuulostaa Omnivorousin (2012) pykälää paremmalta painokselta. Tähän kun lisää From Enslavement to Obliterationin aikaista Napalm Deathiä ja d-beatiä, tarjolla olevasta pöllytyksestä saa jo jonkinlaista käsitystä. Kertsidiggarit saavatkin levystä irti kaikkein eniten. Bändin onni on myös uusi laulaja, useamman bändin albumeilla aina vähintään hyvää jälkeä tehnyt Markku Kuikka. Juuri sellaisista, joita elokuvissa kuullaan hetkeä ennen kuin näyttelijälle käy todella ikävästi. Iloa tuo kuitenkin biiseissä vallalla oleva eeppisyys, joka ilmenee niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Esimerkiksi Brutalent-ep:n (2010) tarjontaan verrattuna biisien keskipituus on lyhyempi, ja myös rumpalointi on nykyään selvästi tiukempaa. Se on perhanan hyvin rullaavaa huutometallia, jonka koukut löytyvät edelleen melodisista kertosäkeistä, jotka ovat tunnetusti alanARVIOT 73. Niin kelvollinen kuin mukavasti pelkoa ja inhoa levittävä konsepti onkin, se voisi olla toteutukseltaan oivaltavampi ja vähemmän improvisoidun oloinen. Ei voi olla pitämättä. Mega KILLSWITCH ENGAGE Incarnate ROADRUNNER Kukapa ei olisi törmännyt metalcorepiirien kestosuosikkiin Killswitch Engageen, jonka nimi on ollut tiukasti pinnalla vuosituhannen alusta asti – eikä suinkaan täysin suotta. 10 Swordsin musiikki ei ole kuitenkaan soundtrackmäistä, vaan lähinnä minimalistista dark ambientia, josta löytyy vähäisissä määrin myös droneilua bassojylinän ja pörinän muodossa. Osan aikaa tosin kuulostaa siltä, että yhtyeen soittajisto vetää kykyjensä ylärajoilla. Jaakko Silvast THE POISONED GLASS 10 Swords RITUAL The Poisoned Glass -kaksikon ensimmäinen julkaisu ei ole kivaa kuuntelumusiikkia. Köyhät kohdat on karsittu pois hyvällä prosentilla, ja kunhan tavara käy kuuntelujen perusteella tutuksi, siitä on erittäin helppo pitää. Hyvä niin, sillä Ritual Paprika on varsin verevää vanhan liiton mosh-ystävällistä grindia. Tyylin rajoitteet huomioiden Cannibal Accident on saanut tykitykseensä kiitettävästi vaihtelua ja koukkuja. Kuusitoista kappaletta vajaassa puolessa tunnissa siivuttavaa kaahausta suolataan niskaankäyvillä keskitempoisilla pätkillä. Ehkäpä siksi musiikista puuttuu se lopullisen rento flow, joka viimeistelisi komeuden saumattomaksi kokonaisuudeksi. Laulussa sivakoidaan perinteisellä, eli sylkeminen hoituu brutaloivan örinän ja korkeamman huutamisen vuoropuheluna. Satunnaisesti käytetyt huminat ja muut efektit täydentävät lopputulosta sopivan säästeliäästi. Eipä tässä uusia juttuja kuulla, mutta virne vanhojen kikkojen parissa on vilpitöntä sorttia – niin kuuntelijan kuin oletettavasti itse musikanttienkin taholla. Kuuden biisin perustukset ovat yksinkertaisen viiltävissä kosketinvinkunoissa ja pimputuksissa sekä ihmisääntelyssä, joka tulkitsee tuskaisaa tunnelmaa onnistuneesti. Parhaimmillaan, kuten kahden ensimmäisen kappaleen aikana, tunnelma pysyy varsin intensiivisenä, mutta samoin keinoin läpi albumin aiheutettuun äänisokkiin turtuu yllättävän nopeasti
Incarnate on turvallinen levy, joka pitää KsE:n aseman varmasti kohdillaan. Miehistöä on pistetty vuosikymmenten aikana uusiksi joka instrumentin kohdalla, ja tyyliäkin on viilattu monen muun aikalaisen lailla nykyaikaisempaan ja metallisempaan suuntaan. End of Daysin pieksennässä on tuttuja kaikuja jopa bändin uran alkuajoilta, vaikka kappaleet sisältävätkin enemmän metallia kuin puhdasveristä hardcorea. Mega sa priimaa. Voin kuitenkin sanoa, että vaikka musiikkia on tuplalevyllisen verran, se ei puuduta missään vaiheessa. Riittävällä toistolla kuunnellut 15 biisiä työntävät kuitenkin moiset ajatukset sen verran kauas taka-alalle, että levystä jää neutraalin sijasta positiivinen kuva. Joni Juutilainen BONFIRE Pearls UDR Tuhatviisisataa konserttia ja kolmekymmentä pitkää vuotta takonut saksalainen hard rock -ylpeys on julkaissut tupla-albumin, jolla on pistetty tuttuja kappaleita uuteen muotoon uuden laulajan ja muiden tuoreiden jäsenten kanssa. Lauri Kujanpää SAVAGE MASTER With Whips and Chains HIGH ROLLER Pakkohan siitä on antaa jotain tunnustusta, että vuonna 2013 perustettu bändi kuulostaa autenttiselta 70–80-lukujen taitteen tuotokselta. Tällä vuosituhannella hitaasti mutta varmasti uutta tulemista tehnyt d-beatin synonyymi on soitannollisesti ja tuotannollisesti jämäkkä tapaus. ka parissa ei liiemmin ahdista, mutta olo ei ole toisaalta kovin euforinenkaan. Toinen levy onkin sitten omistettu rakkaudelle ja sisältää pelkkiä balladeja. Tällaiset uudelleennauhoitukset voivat olla hyvinkin vaarallisia. Jälkimmäinen jäi pyörimään levysoittimeen useiksi kerroiksi. Kärkkäämpi kuulija voisi mainita yhtyeen vääntäneen samaa kamaa jo seitsemän levyllistä, mikä pitää osin paikkaansa, mutta yhtyeen uralla on tapahtunut myös kasvua. Jenkkibändi Savage Master on ottanut asiakseen vanhan brittija jenkkikäppäheavyn palvonnan, eikä lopputuloksessa ole ainakaan ulkomusiikillisia puutteita. Niin vauhdikas, ärhäkän oloinen ja päällekäyvän ytimekäs kuin albumi onkin, alkutuntemuksia jäytää väkisin ajatus, että aggressiivisuudesta ja intensiteetistä puuttuva viimeinen rutistus on yritetty korvata moderneilla konsteilla ja metallipitoisuutta lisäämällä. Kappaleiden henki on peräisin ajalta, jolloin intohimo ja omistautuminen nousivat järjestään puunattua toteutusta tärkeämmiksi elementeiksi – osin toki myös pakosta, sillä budjetit tuskin päätä huimasivat. Yhtyeen mastermind Hans Ziller on luonut nostalgiaan pohjautuvan teoksen, joka sopii hyvin ainakin kaltaisilleni, yhtyeen tuotantoon vain hieman perehtyneille henkilölle. Kuuntelijalle annetaan myös mahdollisuus valita, sillä ensimmäinen levy sisältää pelkkiä rokkirallatuksia, joilla kitarat sahaavat ja tempo on nopea. Kasvu ei ole tällä erää välttämättä suotuista, sillä Incarnate kuulostaa varsin pehmeältä. Tästä voinee kiittää kolmea kielisoitinten varresta löytyvää alkuperäisjäsentä, joiden selkeä musiikillinen visio on palauttanut bändin oikeanlaiseen ruotuun 90-luvun harhailujen jälkeen. Siinä missä edeltävä kiekko, kymmenen vuotta bändin vahvuudesta poissa olleen laulaja Jesse Leachin paluulevy Disarm the Descent (2013), oli energinen kokonaisuus, uutukainen tuntuu asettuvan osaansa turhan intohimottomasti ja varmistellen. Meno on suhteellisen reipas, melodiat parhaimmillaan hyvinkin tarttuvia ja rifDISCHARGE End of Days NUCLEAR BLAST Säästeliäästi täyspitkiä julkaissut Discharge ei ole koskaan päässyt lähellekään vuonna 1982 ilmestyneen esikoisalbuminsa Hear Nothing See Nothing Say Nothingin äärimmäistä intensiivisyyttä. Jopa David Coverdalea raspiäänellään lähestyvä ex-Accept-laulaja David Reece tekeekin albumilla huikean hienoa jälkeä. Täysin kikkailuvapaa ja paljas soundi on puhdasta luomua. With Whips and Chains sisältää nipun kelpo iskusävelmiä. Kai tämä on nyt sitä ihmisen mukavuusaluetta. Sitä kuunnellessa uppoaa mukavaan metallipyöritykseen, jonD E N IS C H A R M O T ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74
Myös hieman amatöörimäisesti mutta sympaattisesti kailottavan Stacey Peakin kiihkeä ääni ja ketjuilla vahvistettu nahkasaapasimago istuvat pakettiin mukavasti. Hyväksyvä päännyökyttely ja myötätuntoinen hymy eivät kuitenkaan kanna positiivista alkuvaikutelmaa pidemmälle. Tyylilajia tuntemattomien ja/tai vierastavien mielestä kappaleet ovat todennäköisesti tyypillisen tapahtumaköyhiä, mutta syvemmälle aiheeseen sukeltaneet nauttivat Koskelan ääretöntä kosmosta kuvaavista visioista taatusti. Vaikutelma on hyvistä puolistaan huolimatta kertakäyttöinen ja hieman laiska. Monolithin protodoomissa soi Black Sabbathin lisäksi moni muukin 1960–70-lukujen tekijä. Retrohommistahan tässä on tietysti kyse. Mountainin suurimpia ongelmia on hyvien ja iskevien biisien uupuminen, ja rokkilevyllä tämä on aika pirun iso puute. Mightiestin meriitit jäävät pelkkään black metal -skeneilyyn, sillä Sinisterra on vasta yhtyeen ensimmäinen levy. Projektin yli puolituntinen kolmen biisin ep on täyttä ja painavaa asiaa. Jätkillä on varmasti tekemisen meininki, mutta sillä ei kiivetä vuoren huipulle. Voisi sanoa, että Mountain on hyvin tehtyä kasvottomuutta. Vaikka tuskinpa näillä kavereilla on sinne edes haluja. Summana on 11 raitaa suhteellisen raskaasti tamppaavaa, muutamia mehukkaita kertosäkeistöjä väläyttelevää melodista hard rockia. Sävellystalkoissa on käytetty apuna bändin levy-yhtiön luottokirjoittajiin kuuluvaa, monia hittiherkkuja rustannutta Alessandro Del Vecchiota. Soundeihin on haettu autenttista hippeilyn jälkeistä rockmaisemaa, ja kitaroissa on enemmän pehmeää napakkuutta kuin murjovaa säröä. Kokoonpano saa siirrettyä osaamisensa ja kokemuksensa biiseihinsä kohtalaisen hyvin. Sinisterra on siis totaalisen pitkästyttävää ja tylsää turauttelua, jota ei varsinaisesti pelasteta laulaja Oliver Orzelin puolipuhtaalla (tai -raa’alla) mölinällä, joka kuulostaa paikoin melko karmealta. Levyn lopettaja, akustinen Blackbird, ei sekään ole mitään nuotiobiisien kermaa, mutta jää ilmavuutensa ja huuliharpun ansiosta edes jollain tasolla mielensopukoihin. Kun taivasta ei ole asetettu rajaksi, Horizon of the Mute onnistuu syöksymään sitäkin korkeammalle. Funeral doom -genrelle tyypillisesti erittäin jyhkeät mutta samalla todella pelkistetyt kappaleet raahustavat eteenpäin äärimmäisen hitaasti. Laulaja Ralf Brummerlohin Ozzymaneerit aiheuttavat lievää huvittuneisuutta, vanhaa lepakonpurijaa kun imitoidaan sen verran runsaasti. Saman lähestymistavan voi vain toivoa olevan käytössä myös parhaillaan työstössä olevalla täyspitkällä. Mega A R IE LL E C A R R O LL FESTARIMATKAT 2016 ELMU ry:n FESTARIMATKAT 2016 7.6-13.6.2016 ?• . Kari Koskinen MIGHTIEST Sinisterra CYCLONE EMPIRE Lehdistötiedote tietää kertoa, että saksalainen Mightiest sai syntynsä 1990-luvun alussa, jolloin ”tietokoneita käytettiin toimistoissa ja pankeissa, kirkkoja paloi ja black metal oli vielä vaarallista”. Lisätiedot: MATKAILU.ELMU.FI. Riffeissäkin mennään pitkälti birminghamilaisten viitoittamalla bluespohjaisella tiellä, mutta ote on reippaasti löysempi. SWEDENROCK (Ruotsi) Queen, Hellacopters, Megadeth, Twisted Sister, Steve Vai 24.6-4.7.2016 ?• . Kappaleet on veistelty vanhoja kaavoja kunnioittaen ja kopioiden, eli niin kutsuttua omaa ilmettä ei löydy hakemallakaan. Mightiestin tyyli on jonkinlaista eeppistä blackiä. BRUTAL ASSAULT (Tsekki) Mastodon, Ministry, Behemoth, Exodus, Moonspell, Gojira Matka sisältää festarilipun. On aina yhtä käsittämätöntä, että aktiivisen yhtyeen debyytti ottaa valmistuakseen yli 20 vuotta. Seurakseen kaksikko on saanut muiden muassa Quiet Riotissa, Montrosessa, Dokkenissa ja Great Whitessa vaikuttaneen basisti Sean MacNabbin sekä Foreignerille, The Jason Bonham Bandille ja Lynch Mobille äänensä antaneen Chaz Westin. Varsinaisia verrokkibändejä on yllättävän hankala löytää, mutta jäljille päästään, jos mietitään vanhaa Secrets of the Moonia ja riisutaan siitä kaikki tarttuvat ja mielenkiintoiset elementit. Meno on lähempänä Puistoblueskuin Tuska-osastoa. Viimeisen päälle viilattu tuotanto ja muhkean täyteläinen soundi tekevät Resurrection Kingsistä läpeensä kuulijaystävällisen albumin. Tami Hintikka RESURRECTION KINGS Resurrection Kings FRONTIERS Resurrection Kings on pitkäsoittodebytantti, joka palauttaa yhteen metallijumala Ronnie James Dion yhtyeessä aikoinaan kimpassa soittaneet kitaristi Craig Goldyn ja rumpali Vinny Appicen. ARVIOT fipuolikin pääosin kunnossa. Viime vuonna aloittaneen, pelkästään maestron käsissä olevan Horizon of the Muten kanssa kaikki on heti kättelyssä toisin. Totta, ainahan materiaali ottaa ”oman aikansa”, mutta Sinisterraa kuunnellessa tulee mietiskeltyä, että parempi bändi säveltäisi vastaavan levyn melkeinpä yhdeltä istumalta. ROSKILDE FESTIVAL (Tanska) Red Hot Chili Peppers, PJ Harvey, Tenacious D, Ghost 9.8-15.8.2016 ?• . Kappaleet ovat helposti lähestyttäviä, vaikkakaan eivät kaikkein suorimmasta päästä. Jo pelkkä örinän ja massiivisen kielisoitinvallin simppeli yhdistelmä on mielenkiintoinen, mutta hienovaraisen vähäeleisesti käytetyt kosketinsun muut elementit syventävät musiikin luomaa lohduttomuudentunnetta entisestään. Albumilla käytetyt kitarasoundit ja osittain myös Westin lauluääni tuovat mieleen 1980–90-lukujen vaihteen Whitesnaken. Tarjonta toistaa oman alansa perinteitä niin orjallisesti, että isommat elämykset jäävät vähiin. Jaakko Silvast HORIZON OF THE MUTE Horizon of the Mute OMAKUSTANNE Pitkältä viime vuosituhannen puolelta muiden muassa Congestionissä, Let Me Dreamissä, Saattueessa ja vastikään lusikan nurkkaan nakanneessa X í S T-yhtyeessä puurtaneen Jani Koskelan tekemiset ovat aina jättäneet enempi vähempi toivomisen varaa. Jos albumista on löydettävä jotain hyvää, Sinisterra todellakin muistuttaa, miksi black metal saattoi olla vaarallista vielä 1990-luvulla. Viihteellistä ja toimivaa b-sarjaa, jolla ei ole asiaa isojen poikien joukkoon. Gargantuamainen suuruus ei olisi yhtä kovatasoisella materiaalilla mikään ongelma. Joni Juutilainen MONOLITH Mountain FINAL GATE Nyt ei olla 1970-luvun alun Britanniassa, vaan 2010-luvun Saksassa, vaikka musiikista voisi päätellä toisin
Nelimiehinen Poem ei keksi progressiivisen rockin ja metallin välitilassa seikkaillessaan mitään uutta, mutta bändi osaa yhdistää osia aidan kummaltakin puolelta ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Laulun kuulemisesta tulee harvoin kylmiä väreitä, mutta Poemin tapauksessa näin käy. ACCUSER The Forlorn Divide METAL BLADE Saksalaiset vanhan koulun thrashmiehet eivät näköjään ruostu helpolla. Eniten bändin touhusta tulee mieleen Porcupine Tree. Ottakaas, nuorempi polvi, haltuun. Koskinen MINOTAUR Beast of Nations HIGH ROLLER Verkkaista julkaisutahtia jo kolme vuosikymmentä ylläpitänyt saksalaisbändi Minotaur hengittää vanhaa liittoa aivan kuin maailmassa ei muuta olisikaan. Kohdakkoin verrokkiviisari suuntautuu Tooliin, toisinaan Museen ja aika ajoin myös grungeen. Teknisyys, melodisuus ja aggressio ovat nyt aika optimaalisessa suhteessa. Kitaraosasto innostuu soolojen kanssa välillä ehkä vähän liikaakin, mutta metallissa on aina parempi vetää överit kuin vajarit. Monipuolinen materiaali pysyy tyylillisesti hyvin hallussa, eikä vähiten upeasti laulavan Giorgos Prokopioun ansiosta. Neljä uutta kappaletta tarjoileva Beats of Nations on yllättävän virkeä ja napakka paketti. Teutonithrashin kakkosdivariin jäänyt Accuser eksyi aikoinaan turhankin kanssa kikkailun maailmaan, mutta nyt liiat progeilut ja groovailukokeilut on saatu kuriin. Kitaristi-laulaja Prokopiou on todellakin huomionarvoinen keuhkoaja. Teknisyys ja soittotaito paistavat läpi, mutta eivät ole enää itsetarkoitus. Bändin tyylitaju on kokonaisuudessaan oivalla tolalla. Kimmo K. Niiden parissa bändi todella vapautuu ja onnistuu vakuuttamaan tyylikkäästi kikkaillen erinomaisuudestaan. Miehen palkeista irtoaa erittäin komeasti paitsi hunajaisia melodioita myös tanakampaa rockääntä ja suoranaista rähinää. Eihän tuolle voi kuin nostaa hattua, varsinkin kun maailmaan on pullautettu näin reipas levy. Exumer yllätti hiljan allekirjoittaneen positiivisesti kiukkuisella tuotoksellaan, ja heti perään saman tempun tekee tämä toinen pitkän linjan kopla. Irtonaisesti T O M R O M POEM Skein Syndrome VICISOLUM Ennakkoasennettahan tuo, mutta jostakin syystä ei uskoisi, että kreikkalainen proge olisi näin oivallista. Nelikko on jaksanut vääntää enemmän vai vähemmän yhtäjaksoisesti vuodesta 1986. Teemu Vähäkangas hienosti. Biisit ovat edelleen varsin kunnianhimoisesti väsättyjä, eikä niitä voi sanoa missään nimessä yksinkertaisiksi. Bändin harmaapartaisesti rokkaava thrash metal on kuin suoraan kasarilta, joten tässä ei piestä varsinaisesti ajan hermolla. Edellisestä kiekosta on jo seitsemän vuotta, vaan mitäs pienistä. Sillä on myös melkoisesti omia vahvuuksia. Muukin bändi soittaa komeasti, ja mukavan pitkät instrumentaaliosiot tuovat biiseihin kaivattua toismaailmallisuutta. Kuonoon paukutetaan aika surutta
The Art to Disappear on yhtyeen levyistä ehkäpä ”hittipitoisin”. Tunnelma on kaiken aikaa surumielinen ja raskas, joskaan raskaus ei koske musiikkia vaan levyn sanoituksellista puolta – kuolema on jossain muodossa jatkuvasti läsnä. Kohtuullisen räiskivää rokkia niittaa kasaan muutama rauhallinen balladi, joista yksi, punaniskojen preeriat mieleen tuova The World Is Gonna Win, on levyn paras esitys. Asiassa auttaa myös kiekon lyhyt kesto, sillä hyvin sävelletyt biisit eivät ehdi toistaa itseään liiaksi. The Art to Disappear lienee tähän mennessä paras Spektr-levy, joka antaa pieniä toiveita siitä, että bändin tyyli olisi menossa hiljalleen selkeämpään suuntaan. Nopsat rokit kuten Kaatuneitten juna kaikuvat 77-punkia, tosin ilman huutoa ja rosoa. Albumin on tuottanut Grammy-palkittu Vance Powell, joka on seissyt äänityspöydän takana esimerkiksi Jack Whitelle, The Dead Weatherille ja Seasick Stevelle. Orgaanisilla äänimaailmoilla varustettu albumi on täynnä imurikitaroita, Hammondia, kaikulaulua sekä svengaavaa komppia. Black metalin kuuluukin toki olla jollain tavoin kaoottista ja vaikeasti lähestyttävää, mutta Spektrin tapauksessa linjan selkeyttäminen tekisi ainoastaan hyvää. Joni Juutilainen JEFF ANGELL Staticland UDR Seattlelainen Jeff Angell on perustanut useampiakin yhtyeitä, joissa on häärinyt mukana nimiä kuten Duff McKagan, Mike McCready ja Benjamin Anderson. Tämähän ei tietenkään tarkoita, että levyllä olisi yhtään perinteiseen metalliformaattiin istuvaa kappaletta, mutta sen riffeissä on paikoin paljon vetovoimaa. Kari Koskinen LASTEN HAUTAUSMAA II SVART Viimevuotisella debyyttipitkäsoitollaan hurmannut kouvolalaisyhtye jatkaa hyväksi havaitulla linjalla. Rivakkatempoinen Salaa tupakalle avaa synkät portit, ja hidas Vilu vie sulkee ne. Angellin lauluääni on savuinen ja sopii tällaiseen musiikkiin hyvin. Akustiset Piikkilanka ja Saima Harmajan tekstiin tehty Sidottu soivat kuin haikeat kansankertomukset menneiltä ajoilta, traditionaalisen oloisina. Bassokuviot ovat karkkia korville. Kulttikamaa, joka istuisi täydellisesti vaikkapa Keep It True -festivaalin ohjelmistoon. Kaikkineen Staticland on keskivertoa autiomaiden musiikkia, jota on tehty muiden toimesta paremminkin. Kristiina Vaaran herkkä ääni soi kuulaana ja antaa musiikille viimeisen silauksen. Lauri Kujanpää PALJONKO IHMINEN MAKSAA?. Laulajan äänessä on samaa härskiyttä kuin nuorella Mille Petrozzalla. Herrasmiehen uusin sisältää grungemaista stoner bluesia, jossa kitara pörisee ja usvaa piisaa. Rummut takovat pienieleistä komppia harkituilla filleillä. Upea Suomenlinna on Noitalinna Huraan sukua, mutta horjuvan tee se itse -toteutuksen tilalla on tarkasti soiva melankolinen herkkyys. Tami Hintikka SPEKTR The Art to Disappear AGONIA Erikoisella otteella black metalia soittava ranskalainen Spektr on ehtinyt jo kuudentoista vuoden ikään. Orgaanisesti kiihdyttelevä riffivetoinen reipastelu vie mukanaan. Tuulipuut-biisin kaltaisia kerrasta päähän -hittejä ei tällä kertaa löydy, hiljalleen tajuntaan hiipiviä onnistumisia kyllä. Tyypillisimmin yhtyeen voisi lyödä samaan kastiin Thornsin ja muutaman viimeisimmän levynsä aikaisen Mayhemin kanssa, eikä tässä olla kaukana Blut Aus Nordinkaan venkoilusta. Spektrin kappaleista kuulee, että duobändin takaa löytyy paljon ajatusta ja hyviäkin juttuja. Perinteisen blacksahauksen sekaan on ujuteltu industrialia, mustaa ambientia ja jopa jazzia. Tähän ajanjaksoon mahtuu neljä levyä, joista jokainen heijastaa omalla tavallaan yhtyeen nyrjähtänyttä ilmaisua. Näistä mainittakoon erityisesti levyn kymmenminuuttisen nimikkobiisin ajoittaiset punkriffit, jotka tuovat mukavaa eloa muuten kylmään ja kalseaan ilmaisuun. ARVIOT juokseva rässäys ei revittele kovin kireästi, vaan mukana on aimo annos heavymetallisempaa otetta. Folkahtavallakin otteella soivat kitarat työstävät monipuolisia, jopa agentsmaisen pehmeitä melodioita
78. Vaadittiin 14 välivuotta, ennen kuin nämä oksat alkoivat kantaa uutta hedelmää. – Tiesimme tavallaan jo Strange in Stereon [1999] julkaisun aikoihin, että In the Woodsin taival oli tulossa päätökseensä. olimme ajautuneet niin erillemme, että revimme kaikki eri suuntiin. Kun katselee vanhoja promokuvia, joissa bändin jäseniä ei näy välillä metsämaisemien seasta lainkaan, tai ainakaan heidän kasvoistaan ei saa mitään tolkkua, lienee sanomattakin selvää, että bändi valitsi jälkimmäisen tien. Tiesimme Botterien kanssa jatkavamme säveltämistä vielä jossain vaiheessa, ja koska In the Woods on yhtä kuin meidän kolmen soitto, saatoimme vain odottaa oikeaa aikaa ja paikkaa tämän tapahtumiselle. Yhtä mahdottomalta tuntui, että yhtyeen takana olisi oikeasti verta ja lihaa. Tuntuu oikeastaan siltä, ettei mikään bändi saisi kuulua mihinkään lokeroon, vaan kaikkien kuuluisi olla täysin vapaita kaikesta, Anders hymähtää. – Myönnettyämme viimein, joskus keväällä 2000, ettei In the Woodsilla ole tulevaisuutta, sovimme Botterin kaksosten [bändin basisti ja kitaristi] kanssa antavamme bändin levätä rauhassa niin kauan kuin on tarpeen. In the Woodsin toistaiseksi viimeisin julkaisu on vuonna 2000 äänitetty livealbumi Live at the Caledonien Hall. – Se tapahtui ikään kuin vahingossa... – Jo ennen viimeistä albumiamme taistelimme vuosikausia luovuutemme kanssa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut hajoaminen. Anders korostaa, että vaikka paluusta puhuminen olisikin kiinnostavampaa, In the Woods on ollut ennemminkin tietoisessa syväjäässä. TEKSTI AKI NUOPPONEN ikimetsä... Salaperäisyyden verho hälveni allekirjoittaneelle vasta, kun rumpali Anders Kobro vastasi eräänä maaliskuisena iltana puhelimeen. Se syntyi tiettyyn rajaan asti kuin itsestään, kunnes... Niiden piirien välittömän itsepäinen henki sopi ihan täydellisesti In the Woodsille. Levy julkaistiin vasta vuosia bändin telakalle jäämisen jälkeen, ja samainen tallenne teki yhtyeen tutuksi lukemattomille kuulijoille – vuosia liian myöhään. julkaisisi vielä uutta musiikkia bändin vietettyä lähes täydellistä hiljaiseloa vuosituhannen vaihteesta lähtien. In the Woods tuli tiensä päähän jo paljon aiemmin, johtuen syistä, joilla ei ollut mitään tekemistä menestyksen tai sen puutteen kanssa. Koimme takkimme ensimmäistä kertaa täysin tyhjäksi Omnion [1997] jälkeen, ja meidän oli tavallaan keksittävä musiikkimme uudelleen. Bändi oli ollut elämäntyömme koko pienen ikämme, emmekä tietenkään halunneet myöntää tilannetta. – Tarkoituksenamme ei ollut peitellä mitään, Anders kertoo. – Olimme säveltäneet paljon uutta musiikkia, mutta se ei vain tuntunut sujuvalta. – Asiaan vaikutti tietenkin sekin, että 90-luvulla tällaisessa norjalaismusiikissa pätivät tietyt säännöt, joita ei kannattanut lähteä rikkomaan. Ne, jotka ovat kuunnelleet levyjämme, saattavat pitää tätä hyvänäkin juttuna, koska musiikkimme kuulostaa niin monen lajin ristisiitokselta, mutta se ei ollut kompromissia. VANHA LIITTO V ielä muutama kuukausi sitten tuntui täysin mahdottomalta, että norjalainen In the Woods... Elimme aikaa ennen internetiä ja soitimme pohjoismaisessa äärimetallibändissä, joten oikeastaan kukaan ei ollut kiinnostunut siitä, keitä olimme. Andeas kiirehtii korostamaan, ettei tällaisilla seikoilla ole lopulta merkitystä. Jälleensyntymä talviunilta Toisin kuin moni on olettanut, In the Woodsia ei haudattu koskaan lopullisesti. versoili muinoin kolmella albumillaan black metalista progen kautta avantgardeen. – Meitä yritettiin puskea debyyttimme folkahtavan ja huuruisen äärimetallin takia black metalin ahtaisiin lokeroihin, ja vaikkei se koskaan oikein sopinut meille, kuljimme nuoruuden vimmassamme totta kai mukana. Vaihtoehtoja oli oikeastaan kaksi: saattoi joko tehdä jotain sokeeraavaa ja nousta parrasvaloihin tai pitää päinvastaisesti matalaa profiilia ja antaa musiikin puhua puolestaan. In the Woodsin soundi oli Muuttumaton kuin Norjalainen In the Woods... – Musiikistamme oli tulossa kompromissi. – Juuri nyt, vuonna 2016, tilanne on tietenkin ihan erilainen
Kuten kaikki tietävät, elämässä tapahtuu tuolloin runsaasti sellaista, joka muuttaa ihmistä paljon. 79. Rumpali Anders Kobro In the Woodsin perustamisvuonna 1992. ”Myönnettyämme viimein, joskus keväällä 2000, ettei In the Woodsilla ole tulevaisuutta, sovimme antavamme bändin levätä rauhassa niin kauan kuin on tarpeen.” edelleen olemassa, mutta olimme huomaamattamme ajautuneet eri teille elämissämme. – Näin jälkikäteen tämän ymmärtää hyvin. Varhaisimmat levymme heijastelivat senhetkistä ikäämme täydellisesti, ja olimme 90-luvun lopulla parikymppisiä
– ”Viimein!” Siinä on ensimmäinen sana, joka tulee mieleeni debyytistämme, Anders naurahtaa. Se saattoi heittää ihan kuperkeikkaa! Saattoi väittää, ettei kuuntele enää samoja bändejä, vain palatakseen niihin vuosia myöhemmin. – Olin 15–16-vuotias, kun sävelsimme Heart of the Agesin musiikkia, ja 17–18, kun albumi julkaistiin. Joku upposi yhä syvemmälle huurun sekaan, toinen taas punkiin ja rockiin. Se VA NH A LI IT TO ”Rikoimme jo toisella levyllämme paljon edustamamme musiikin sääntöjä, mikä herätti sekä ihastusta että vihaa.” Kitaristi X. Kolmas albumi Strange in Stereo jatkoi kuitenkin bändin ristiretkeä musiikin ääriin – tosin lähes päinvastaisista syistä kuin Omnion kohdalla. Omnio oli karun debyyttimme jälkeen jollain kierolla tavalla kirkas ja lämmin levy, samassa hengessä kuin hämmentävimmät 70-lukulaiset albumit, mikä oli täsmälleen sitä mihin pyrimme. Anders löytää syyn tähän musiikin rehellisyydestä. – Olimme viehtyneet yhä enemmän 70-lukulaiseen progeen ja psykedeliaan ja tunsimme olevamme täynnä täysin hulluja ideoita. – Strange in Stereo oli Omnion valoisuuden ja lämpöisyyden sijaan aika kylmä, etäinen ja jopa epämiellyttävä albumi. 80. Muistatteko, miten paljon oma musiikkimakunne muuttui tuolla välillä. Sitä tunnelmaa on ihan mahdotonta kopioida. – Bändi oli matkalla kohti tuhoaan jo siinä vaiheessa, kun Strange in Stereota sävellettiin. Tämäkin liittyy tavallaan ikään, koska yhtä lailla kuin löysimme kaikki uudet bändit yhdessä, aloimme lopulta etääntyä toisistamme ihan erilaisen musiikin pariin. – Olimme työstäneet sen musiikkia nelisen vuotta, soittaneet loputtomasti keikkoja ja haaveilleet albumin julkaisemisesta vaikka miten pitkään, minkä jälkeen levyn kuin levyn tekeminen oli nuorille kolleille maailman uskomattomin juttu. – Äänitimme albumin muutamassa päivässä analogisesti, ja vaikka levy voi vaikuttaa hieman demomaiselta ja raa’alta, se on sitä hyvästä syystä. Vuonna 1995 julkaistua Heart of the Ages -debyyttiä voi verrata Arcturusin Aspera Hiems Symfonian ja Ulverin Bergtattin kaltaisiin albumeihin, jotka olivat vahvasti aikansa kuvia ja samalla tekijöilleen ainutlaatuisia levytyksiä. Huomasimme, että voimme soittaa vaikka puolalaista polkkaa ja kuulostaa silti omaltamme, mikä sai mielikuvituksemme lentämään! – Rikoimme jo toisella levyllämme paljon edustamamme musiikin sääntöjä, mikä herätti sekä ihastusta että vihaa. Mustuutta metsistä Jos In the Woodsin väliaikainen tuho tuli vastaan hämmentävän nopeasti, koko bändin elinkaaren voi sanoa muodostuneen vastaavalla tavalla. Kirkkautta vuorilta Omnio, kaksi vuotta debyytin jälkeen julkaistu albumi, on noussut vuosien saatossa eräänlaiseksi kulttiklassikoksi. Levyn valmistuttua se tuntui hieman etäiseltä, mutta näin jälkikäteen olen oppinut arvostamaan sitä oman aikansa kuvana paljon enemmän. Botteri vuonna 1992. Anders kertoo In the Woodsin tiedostaneen, että olisi voinut jatkaa Heart of the Agesin tai varsinkin Omnion linjalla loputtomasti. Kolmannen albumin ilmestyessä debyytistäkin oli kulunut vain nelisen vuotta
Siinä tavallaan hylätään oma ääni, koska jonkun kokeneemman muusikon kädenjälki miellyttää korvaa. – Paluu tapahtui aika luonnollisesti. Moni unohtuu liian pitkäksi aikaa treenaamaan kikkailua kotona yhteensoiton sijaan. – Kaikki on kiinni oman soundinsa kuuluviin saamisesta. Keskittykää jokaiseen biisiin. 10 numeroa/12kk 74,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Anders jatkaa alleviivaamalla, ettei haluaisi luennoida tai ojentaa nuoria bändejä liikaa, mutta myöntää löytävänsä 2000-luvulla aloittaneiden bändien piirteistä kaksi erityisen vakavaa puutetta. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tehkää näin niin kauan, kunnes teillä on kasassa niin monta timanttia, etteivät ne kaipaisi edes albumia ympärilleen. Totta kai on hienoa, että musiikkiin pistetään paljon ajatusta, mutta jos jättää jonkin jutun tekemättä vain sen takia, ettei sellaisessa musiikissa ”saa” tehdä niin, tai jos päinvastoin keskittyy toteuttamaan lajin normeja, tulee todennäköisesti menettämään inspiraationsa. Vuosirenkaiden etu Parinkymmenen vuoden takaisen tunnelman ja soundin säilyttäminen vuonna 2016 julkaistavalla levyllä on helpommin sanottu kuin tehty. – Tiedän, kuinka vaikea kenenkään ulkopuolisen on uskoa tätä, mutta kuultuani juuri levyn uusimmat masterit uskallan sanoa varmasti, että albumi kuulostaa täydellisesti In the Woodsilta. Aiemmin puhuttiin uudesta albumista, sitten tupla-albumista, mutta nyt Anders ei edes yritä peitellä innostustaan kertoessaan, miten paljon raakamusiikkia oikeastaan löytyykään. – Toinen juttu on niinkin yksinkertainen kuin biisit. Kaikkein parasta bändille on yhteensoitto, joten etsikää soittokavereita, kasatkaa bändi ja soittakaa vaikka covereita siihen asti, kunnes soundinne hioutuu yhteen omia biisejänne varten. Polku paluulle In the Woods hajosi vuonna 2000 ja palasi 2014. Raja kopioinnin ja opin ottamisen välillä on hämärtynyt, koska kopiointi on helppoa. – Tämä luovuuden vimma on ollut sitä luokkaa, etten ihmettelisi lainkaan, vaikka julkaisisimme lähivuosina viisikin levyä. Aluksi julkaisemme yhden yli 70-minuuttisen albumin, joko toukotai elokuussa. – Osa suhtautuu musiikkiin jotenkin insinöörimäisesti. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Se tulee olemaan hämmentävä kokonaisuus, ja kaikki bändimme tunnelmat akustisuuksista utuisuuksiin ovat kohdallaan. Liian monet bändit pyrkivät kuulostamaan joltakin esikuvaltaan. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Totta kai olemme saaneet hieman lisää ikää, soitamme paremmin ja pahin musiikillinen uhmaikä on ohi, mutta olemme silti yhä jääräpäisiä oman tiemme kulkijoita. Yksilönä. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Siitä eteenpäin on enemmän julkaisijastamme kuin meistä kiinni, milloin seuraavat levymme näkevät päivänvalon. toimi omalla tavallaan ja kuulosti ehdottomasti In the Woodsilta, mutta heijasteli ennemmin ryhmämme rivien rakoilua kuin varsinaista luovuuden vimmaa. Löysimme nopeasti yhdessä soittamisen ilon, ihan kuin olisimme olleet alle parikymppisiä, ja se oli avain bändin paluulle. Anders linjaa uusillekin bändeille sitä, että kyse on jostain ihan muusta kuin teknisistä taidoista. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Meillä oli paljon In the Woodsin kaltaista musiikkia valmiina tahoillamme, ja kun palasimme ensimmäistä kertaa vuosiin treenikselle, tiesimme ensitahdeista lähtien, ettei tämä soundi kuulosta miltään muulta kuin In the Woodsilta. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Anders naurahtaa, että vanha suola alkoi kai janottaa. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 74,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 88,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV %. Biisinkirjoitus tuntuu olevan kadonnut kansanperinne. – Toisaalta sitä omaa ääntä ei voi olla ilman muita. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi
– Yleensähän kyse ei ole yksinomaan siitä, kelpaako bändi levy-yhtiöille tai näiden päättäjille, vaan ennemmin siitä, kohtaavatko yhtiön ja artistin näkemykset ja päästäänkö niistä yhteisymmärrykseen ja sopimukseen. Sitä ei monesti voi tietää ennen kuin kokeilee, tekee ja havaitsee. PIIRI AKI NUOPPONEN 82. Soittaessasi metallibändissä ja etsiessäsi julkaisijaa musiikillesi olet usein samanlaisessa tilanteessa kuin työtön työnhakija: musiikkisi on kuin CV:si, saatekirjeesi kuin hakemuksesi. Viestien vastaanottajilla ei välttämättä ole aikaa perehtyä pitkään tekstiin, ja viesti saattaa jäädä odottamaan ”parempaa ajankohtaa” ja unohtua sitten limboon ikuisiksi ajoiksi. Ja samalla se, että bändi on miettinyt hommaansa kappalerakenteita tai studiotekniikkaa pidemmälle. Toisin sanoen: keskittyä tekemään helvetin hyviä biisejä. – Toisaalta esimerkiksi saatekirjeen ei tarvitse mielestäni olla mitenkään perusteellinen tai pitkä. Jaakko muistuttaa, ettei tämäkään tilanne ole niin mustavalkoinen kuin päällepäin saattaa vaikuttaa. Siis biisi kerrallaan. – Jakelijan näkökulmasta taas on olennaista, onko yleisössä julkaisun tavoitteisiin ja panostuksiin nähden riittävästi porukkaa, joka kokee julkaisun olevan julkaisemisen arvoista. Se sitten on ihan eri kysymys, kenen mielestä materiaali on tarpeeksi hyvää. – Osaava ammattilainen on yleensä tehnyt näitä asioita pitkän aikaa ja on oppinut kantapään kautta tuntemaan toimintakentän mekanismeineen. Aina parempi, kun olennainen asia on esitetty mahdollisimman tiiviisti ja napakasti. Sellainen saattaa olla YouTubessa, eri foorumeilla tai keikkapaikoilla, tai missä vain. Promokuvat antavat sinulle kasvot. – Erilaisia yhteydenottoja, postitettuja levyjä, demolinkkejä, YouTube-näytteitä ja kaikenlaisia kosiskeluja tulee päivittäin ja jatkuvalla syötöllä, Jaakko naurahtaa heti aluksi. – Useita levyjä kattavat sopimukset eivät ole enää tätä päivää, joten myös kokeneemmilla bändit ovat usein tilanteessa, jossa yhteistyötahot puntaroidaan läpi uudelleen. Jaakko alleviivaa, että musiikin on aina puhuttava puolestaan, mutta muistuttaa myös, että kokonaispaketilla joukosta erottumisestakaan ei ole haittaa. Kun kysyntä on kovaa, tarjonta on aina vain kovempaa, minkä takia Jaakko kehottaakin bändiä kuin bändiä palaamaan perusasioiden äärelle. Myös fyysisten äänitteiden jakeluverkostot ja promootiokanavat ovat asioita, joiden rakentamiseen toimiviksi menee helposti vuosia. Jakelijaa kiinnostaa pääasiassa menekki. – Monissa asioissa on kuitenkin mahdollista säästää rahaa ja hermoja, kun tiedetään mitä tehdään eikä roiskita epämääräisesti ympäriinsä ilman tarkempaa suunnitelmaa. Jaakon mukaan tärkein peruste ammattilaisen käyttämiseen julkaisutoiminnassa on yksinkertainen. – Kannattaa keskittyä asioihin, mihin voi vaikuttaa, eikä murehtia loputtomasti asioista, jotka eivät ole omien vaikutusmahdollisuuksien ulottuvissa. Siksi nämä hommat kannattaa teettää ennemmin toimijalla, jolla ne on jo olemassa. Tarjolla on siis jatkuvasti kokemustasoltaan erilaisia bändejä. – Tätä nykyä on myös tärkeää löytää ne omat foorumit, joissa tavoittaa yleisönsä. Toisinaan tasokkainkaan meteli ei tunnu kelpaavan yhdellekään levy-yhtiölle, mikä ajaa yhden bändin lopettamaan, toisen yrittämään loputtomasti ja kolmannen julkaisemaan levynsä itse. 6. Kyse ei välttämättä ole levykaupasta. Kotimaisen Inverse Recordsin Jaakko Tarvainen toteaakin heti alkuun, kuinka itsenäisenkin levy-yhtiön ovella puhutaan valtavan suuresta bändien tungoksesta. Tällekin on olemassa syynsä. PÖYDÄN toinen puoli, levy-yhtiöt edustajineen, nähdään usein julmina suuryritysten johtajina, jotka tuomitsevat suuressa arvossaan kenen tahansa hengentuotokset hetkessä. Tilanne voi vaikuttaa armottomalta. – Omasta näkökulmastani näen asian niin, että parhaiten erottuu ihan vain hyvin toteutetulla materiaalilla: hyvillä biiseillä tai ehkä laadukkaalla musiikkivideolla, josta tarttuu aidosti SE fiilis, jota bändi haluaa musiikillaan välittää. Jopa epäreilulta. Ensin biisit, sitten sopparit Laitilalainen death metal -yhtye Wrathrone julkaisi alkuvuodesta debyyttialbuminsa Inverse Recordsin kautta. – Siis sekä sainaamattomilta nuorilta bändeiltä että uutta yhteistyökumppania hakevilta kokeneemmilta orkestereilta
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN The 69 Eyes 04-16.indd 1 30.03.16 10:34