OLYMPIASTADION, HELSINKI 1 PÄIVÄN LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALKAEN 79,50 € 2 PÄIVÄN LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALKAEN 129 € LIPUT JA LISÄTIEDOT LIVENATION.FI 72 SEASONS UUSI ALBUMI NYT SAATAVILLA! 2LP CD DIGITAL
ALIISA SYRJÄ • ALMA • ANNA PUU • ANTTI AUTIO + JOUSET ARPPA • BESS • BLOODRED HOURGLASS • COSTI • CYAN KICKS DETALJI • EEVIL STÖÖ & STEPA • ETTA • GASELLIT ISMO ALANKO • JAMBO • JAMI FALTIN • KARRI KOIRA • KISSA KNIPI • KUUMAA • KÄÄRIJÄ • LINDA FREDRIKSSON JUNIPER MAIJA VILKKUMAA • MALLA • MAUSTETYTÖT • MICHAEL MONROE MOUHOUS • OLAVI UUSIVIRTA • PAPERI T • PEHMOAINO • PIHLAJA RAMSES II • RUUSUT • SCANDINAVIAN MUSIC GROUP • SEXMANE STAM1NA • STONED STATUES • TURISTI • URSUS FACTORY VESTERINEN YHTYEINEEN • YONA • YOUNGHEARTED 14.-16.7.2023 • JOENSUU • • THE PRODIGY UK YEARS & YEARS UK AVA MAX US FESTARIN RASKAAMMAT SÄVYT: APULANTA • BENSON BOONE US CARPENTER BRUT FR • DYLAN UK FRANK CARTER & THE RATTLESNAKES UK GETTOMASA • JACOB BANKS UK • JVG SLEEP TOKEN UK • VESALA • VV Kaikki lipputyypit myynnissä!
THE BIGGEST ROCK FESTIVAL IN FINLAND 8 TH -10 TH JUNE 2023 HYVINKÄÄ | TESTAMENT | MONSTER MAGNET | BATTLE BEAST | BEAST IN BLACK | | STAM1NA | SICK OF IT ALL | IGORRR | STRATOVARIUS | POPEDA | LORDI | | ESCAPE THE FATE | MICHAEL MONROE | TURMION KÄTILÖT | THE 69 EYES | | VON HERTZEN BROTHERS | CLEOPATRICK | NESTOR | CRASHDÏET | STEVE ‘N’ SEAGULLS | | SWALLOW THE SUN | ROTTEN SOUND | XYSMA | SANTA CRUZ | BLOCK OF FLATS | CHECK OUT THE SCHEDULE ROCKFEST.FI FULL LINE-UP IS OUT! ai1678108652230_32166884_Rockfest_Soundi_maaliskuu_225x297mm.pdf 1 6.3.2023 15.17
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Exc alio n, He ng et, Ma rco Lu po ne ro, De ad En d Fin lan d, Pre ssu re Po int s 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Dø dh eim sga rd 02 2 Vo rna 02 6 Lo rdi 03 Ne Ob liv isc ari s 03 4 Gr ave Ple asu res 04 2 Pö lky llä : lau laja Na tali e Ko ski ne n 04 6 Sa lam yh kä : An dro ids Let It All Ou t (19 88 ) 04 9 Arv iot , pä äo sas sa Sle ep of Mo nst ers 074 Ku ud es pii ri: Sta m1 na kää nty i tea tte riks i 034 018 02 6 042 03 G R AV E PL EA SU R ES EE R O KO KK O M AT TE O ER M ET I LA U R A ZA LE N G A M AR KU S PA AJ AL A O LE M AR TI N H AL VO R SE N
11.–12.8.2023 himos park K-18 See program & Buy tickets: himosmetalfestival.fi
Jos nyt ajatellaan optimistisesti, että poistumiseeni on vielä reilummanpuoleisesti aikaa, ihmisväestön kärsivällisyys ja keskittymiskyky lienee siinä vaiheessa jo pahasti pakkasen puolella. vuosikerta Numero 212 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Ja kun kyseessä on käytännössä instrumentaaliesitys, väärien viestien välittyminenkin vältetään. Oikeastaan luovuttaisin vastuun viimeisen matkani yksityiskohdista mieluusti muille, heille jotka tulevat olemaan läsnä. Mutta jos sävelteos olisi aivan pakko valita, päätyisin ehkäpä Pink Floydin Atom Heart Mother -albumin nimikappaleeseen. Aivan jotain muutakin voi soitella. Atomisydänlehmä TENHI Valkama (ilm. 26.5.) PINK FLOYD Atom Heart Mother 7. Itse olen vieraillut kuluneen kevään mittaan ikävä kyllä parissakin siunaustilaisuudessa, jotka tarjosivat keskenään tyystin erilaisen näköja kuulokulman aiheeseen. Toive on nyt joka tapauksessa lehden sivulle painettu. 9.6.) NE OBLIVISCARIS Exul GRAVE PLEASURES Plagueboys TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT DEPECHE MODE Memento Mori VOMITORY All Heads Are Gonna Roll (ilm. Noh, jaksaa ken jaksaa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Tekla Vály KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 23. ”Silence in the studio” -lainista voi toki halutessaan ottaa onkeensa. PITELEMÄSI lehden mainiosta Lordi-haastattelusta selviää muun muassa seikka, että Mr. Lordi on säveltänyt bändinsä uuden albumin viimeisen biisin omaksi hautajaisveisukseen – kuinka ”läpällä”, sen saa päätellä jokainen itse. Aloinkin pohtia omien kuoppajaisteni dramaturgiaa jo ennen Elli Muurikaisen kynäilemän Lordi-jutun lukemista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Biisi on yksi kaikkien aikojen suosikeistani, ja siinä on juuri avautuneen 1970-luvun progehengen mukaista hämyistä majesteettisuutta – sopii kyseisellä vuosikymmenellä syntyneen analogimiehen pirtaan. Haittapuolena on lähinnä teoksen mitta, 23 minuuttia 41 sekuntia, joka saattaa olla osalle saattoväestä paha rasti
Nykymaailmassa riittää tyhmyyden ylistystä, joten aiheita vitutukseen löytyy helposti. Uuden levyn The War on Sciencen nimestä voisi kuvitella, että haluat ottaa musiikillasi kantaa. Onko näin. Metallin, punkin ja rockin parissa meuhkaava Marco Luponero & the Loud Ones on edennyt toiselle levylleen, jonka soinnillinen kirjo on laaja. Periaatteessa sen voi nähdä jopa yhden miehen bändinä, mutta tällä hetkellä jengiin kuuluu käytännössä myös Jim [Heikkinen, kitara] ja Simon [Grundvall, rummut]. – Vuonna 2007 perustin Luponero-sooloprojektin, jonka kanssa ei ehditty soittaa kuin muutama baarikeikka, ennen kuin mulle tarjottiin paikkaa Altariassa. Terrorwheel julkaisi vuonna 2003 ainoan täyspitkänsä Rhythm ’n’ Murderin, jonka jälkeen sen tarina loppui. – Lauloin ensin vähän aikaa death metalia, sen jälkeen enemmän hard rockia. Muutaman demon ja ep:n jälkeen syntyi viimevuotinen debyyttialbumimme Life & Death. Varsinkin uudella levyllä liikumme aika rohkeasti eri tyylien välillä. – Kuuntelen musiikkia paljon – ja erittäin vaihtelevasti. Tietämättömyys ja faktaresistenssi kuuluvat aikamme suurimpiin uhkiin. The War on Science ei ole mikään konseptialbumi, mutta temaattisesti sen läpi kulkee selkeä punainen lanka. Kuunteletko metallia ja rockia myös vapaa-ajallasi vai riittääkö tällaisen kaman soittaminen pitämään kylläisenä. Tieteen ja järjen puolella M A R I W A E G E LE IN 8. Näiden lisäksi tulee kuunneltua melko paljon vanhaa rock’n’rollia, artisteja kuten Johnny Burnette, Bobby Fuller, Eddie Cochran ja Chuck Berry. Paras lääke niitä vastaan on tiede ja järki. 1990-luvun pikkukylässä ei löytynyt paljon tekemistä, joten ruvettiin soittamaan rokkia, Luponero kertaa. Mitäs miehiä te oikein olette. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN KOKOONPANO on aika uusi eikä varmaan kaikille tuttu. Emme itsekään oikein pysty kuvailemaan, mitä tyyliä edustamme. Minkälainen tasa-arvo yhtyeen sisällä vallitsee. Onko musiikillinen linjasi löytynyt vai onko jatkossa odotettavissa yllätyksiä. Bändi kulkee sinun nimesi edellään. – Sitten mua pyydettiin vetämään vanhoja Terrorwheel-biisejä vuonna 2018. Yhtäkkiä laulajaksi valittiinkin joku raspikurkku, eikä bändin neljännellä levyllä kuulunut yhtäkään kosketinta. 2000-luvun alussa perustin punkahtavaa speed metalia soittavan Terrorwheelin. – Tämä on mun sooloprojekti. – Kahden albumin jälkeen itselleni on tullut selväksi, että tämä ei ole yhden tempun hevonen. – Myöskään fanit eivät lämmenneet idealle. Kannattaa varmaan kuunnella itse ja tehdä omia johtopäätöksiä. – Luon musaa parhaiten silloin, kun jokin tekee mut vihaiseksi. – Tällä hetkellä soittimessa pyörii Discharge, Entombed, Bathory, Thin Lizzy, Cockney Rejects ja Bad Religion. Mitä tulee metalliin, ja varsinkin uudempaan sellaiseen, olen itse asiassa aika nirso. Ja tietenkin Motörhead. Vietin lapsuuteni Helsingissä, mutta muutin kymmenvuotiaana Pietarsaareen. Useimmat olivat löytäneet Altarian Jani Liimataisen tai Emppu Vuorisen ansiosta ja odottivat synaa, puhdasta tenoriääntä ja power-biisejä. Se oli mulle aika outo valinta – bändi veti melodista power metalia, kun omat preferenssit olivat likaiset, Motörhead-tyyliset soundit. – Itse olen italialaisen isän ja suomalaisen äidin äpärälapsi. Siellä on melodista punkkia sekoitettuna hard rockiin ja speed metaliin, välillä jopa crustiin… – Bändin lokeroiminen saattaa olla vaikeaa. Siitä syttyi kipinä, joka johti lopulta Marco Luponero & the Loud Onesin perustamiseen
Se, mitä siihen päälle tulisi, riippuisi täysin siitä, mitä ”tiedostamaton luovuus” tulisi tarjoamaan. Asutte eri puolilla Suomea. – Sellaisena se ehkä alkoi, mutta aiomme tehdä live-esiintymisiä, joten kyllä tämä on aivan oikea bändi, Heikkinen lopettaa. Mitään kaupallista intressiä ei ole, emmekä tehneet tätä levyä viihdyttääksemme ketään – päinvastoin, tämä levy oli ainakin minulle eräänlainen henkilökohtainen harjoite. Halusin myös viedä salatieteiden inspiroimia ja kokeellisia työskentelytapojani pidemmälle kuin aiemmin. Tämä toimi pohjana matkalle ”Pohjantähden tuolle puolen”, jolla kanavoin transsinkaltaisessa tilassa näkemiäni näkyjä sanoitusten muotoon. – Olimme tehneet Aleijsterin kanssa yhteistyötä jo aiemmin, joten tunsimme toisemme melko hyvin sekä ihmisinä että muusikkoina. Taustalla vaikutti toki vahvasti viehtymykseni muinaissuomalaiseen ja -skandinaaviseen mytologiaan, kansantarinoihin, loitsuihin ja runonlaulantaan. – Kaikki perustamisesta lähtien tapahtui yllättävän nopeasti, mutta jo taustalla oli kytevää liekkiä, laulaja King Aleijster de Satan jatkaa. Vaikka Henget sai alkunsa Aleijsterin ideasta, sain täysin vapaat kädet sävellystyöhön, kitaristi Jesse J. Niistä tuli alkuasetelmasta huolimatta yllättävän synkretistisiä. Se sisältää paljon rinnakkaismerkityksiä, jotka eivät sulje toisiaan pois, vaan saattavat paljastaa jotain muinaissuomalaisesta maailmankuvasta, jonka jäänteitä on edelleen olemassa. Black metaliin liittyvä henkinen puoli on kuitenkin niin syvä osa minua, että se vaikuttaa myös muodollisesti valintoihini ja taipumuksiini muusikkona, tavalla tai toisella. Onko tarkoituksenne uudistaa black metal -genren rakenteita. Henkivallat päätyi kappaleen nimeksi ja sen sanoitukset avaavat tätä varmaan paljon pidemmälle – varsinkin suomea ymmärtäville, sillä biisin sisältöä ei voi kääntää kirjaimellisesti. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ JO O N A S JU N T U N E N Henget on uusi black metal -bändi, jonka ensimmäinen levy syntyi pitkälti intuition ja kokeilun kautta. Käytin kappaleiden luomisessa samaa metodia kuin aiemmin säveltämälläni The Abbey -levyllä: kytkin kitaran tietokoneeseen, aloin nauhoittaa ja annoin intuition johdattaa sen sijaan, että olisin varsinaisesti ”säveltänyt” mitään. Onko Henget etäprojekti. Sanoista taitaa löytyä jonkinlainen pohjoinen ja samanistinen kulma. – Yhdistin nämä sitten omaan kirjoitusja nauhoitusprosessiini. – Nimen piti olla Henkivallat, mutta ytimekkäämpi ja samalla moniulotteisempi muoto tuli Jessen ehdotuksesta, Aleijster kertoo. – Kyllä, sanoitukset ovat syntyneet täysin samanististen metodien innoittamina, joita tietäjien ja samaanien tiedetään käyttäneen jo aikakausia sitten, laulaja myöntää. Heikkinen avaa. – Lähtökohtana oli, etten aseta itselleni musiikkityylin suhteen turhia rajoituksia, Heikkinen sanoo. – Alusta asti oli kuitenkin selvää, että perusta on black metalissa. 9. – Halusin uudistaa omia ilmaisutapojani ja kehittää luovuuttani uudessa ympäristössä, Aleijster jatkaa. Henget on nimenä moniulotteinen. Henkien kanava BEYOND North Star -levy ja koko Henget-bändi tuntuu ilmestyneen kuin tyhjästä. On loppupeleissä yksi lysti, mihinkä lokeroon kukakin tämän haluaa sulloa. Mitä se merkitsee teille. – Halusin kanavoida materiaaliin jotain aggressiivista ja mielipuolista. – Ihmishenki, hengitys, henkisyys, hengellisyys, pahat henget, talvisodan henki... Mistä tässä on kyse. – Minua ei ole koskaan kiinnostaneet mitkään genrerakenteet, tyylimääritelmät tai muutenkaan mitkään konventiot ja näsäviisastelut. Henki-sanan etymologia on kiehtova. – Minulla oli haave päästä työskentelemään pelkästään laulajana ja sanoittajana muissa bändeissä harrastamani sävellystyön sijaan
– Me puhutaan keskenämme aika paljon, että se isompi kaupallinen menestys uupuu toistaiseksi, mutta olemme siitä onnellisessa asemassa, että nautimme yhteisestä tekemisestä erittäin paljon. – Meille oli Japen kanssa selvää, että etsitään korvaavia jäseniä. Saatiin Aleksi Hirvonen kitaraan ja löysin Marcus Långin Youtubevideoita selatessani. Minkälainen se on omissa mielissänne. – Meidän entinen basisti Vaajan Tero on tehnyt meille paljon sanoituksia, ja tekee yhä. Mitä tuolloin tapahtui ja mistä uusi kipinä levyttämiseen löytyi. Biisit ylipäänsä olivat omaan korvaan todella freesin ja vahvan tuntuisia. – Uskoisin, että hyvä fiilis puskee meitä kehittymään, eikä ura ole pelkästään kaupallisen menestymisen varassa. Kitaristi Vesa Nupponen muutti samoihin aikoihin Helsinkiin ja treenaaminen Jyväskylän suunnilla vaikeutui merkittävästi. 10. Niissä on vahva yhtenäinen tunnelma, vaikka biisit olisivatkin tyyliltään välillä hieman etäällä toisistaan. Lopputulos meni juuri niin maaliin kuin pitikin. Vesa lopetti pian tämän jälkeen yhtyeessä. Oletteko miettineet Excalionin musiikillisen linjan. Albumin nimessä on vahvaa tarinankerronnallista otetta. Bändillä oli pidempi julkaisubreikki High Timen (2010) ja Dream Aliven välissä. Onneksi hän ehdotti Onnia, joka oli meille jo tuttu. Hauskana kuriositeettina mainittakoon, että entinen ja nykyinen basisti ovat molemmat Konnevedeltä ja heillä on filosofian tohtorin tutkinto. Tällä uudella on noita piirteitä, mutta ehkä myös jotain arkista. – Näkyy, mutta ei ehkä niin paljon kuin aiemmin. SYTYKKEITÄ H E IK K I SU LA N D E R Hyvällä fiiliksellä Power metalin parissa toimiva Excalion on ehtinyt yli 20 vuoden ikään. Meillä puuttui myös levysoppari, jonka etsimiseen meni jonkin verran aikaa. Onneksi kävi näinkin hienosti, että saatiin kova porukka kasaan. – High Timen jälkeen tapahtui isoja muutoksia, kun Jarmo Pääkkönen lopetti aktiivilaulamisen kokonaan. Emotions [2019] oli selkeästi teemalevy ja Dream Alive [2017] taas hyvin tarinalähtöinen. Eli ura on melko tasapainoinen, vaikka se saattaa kuulostaa tylsältä. Meillä oli vahva konsensus, että haetaan nopeampia biisejä ja testataan rajojamme eri vaikutteilla. – Vielä kirsikaksi kakun päälle Tero Vaaja muutti Barcelonaan. Siitä voi laskea todennäköisyyksiä, kun tullaan muutaman tuhannen asukkaan kylästä! – Kipinää ei sinänsä puuttunut, mutta meidän piti treenata aika paljon yhdessä, jotta saatiin homma toimimaan ja uusi levy kasaan. Yhtyeeltä löytyy silti intoa ja uutta annettavaa. Me tuumailtiin alkuvuodesta 2020 paljon sitä, mihin suuntaan uutta musaa vietäisiin. Ne ovat selkeästi tarinallisia, kuten Once upon a Time. Tällä kertaa eri sanoittajia oli neljä, kun minä, basisti Onni [Hirvonen] ja Jape [Myllyvirta, koskettimet] osallistuttiin sanoituksiin. Musiikkinne on helpointa luokitella power metaliksi. ONCE upon a Time on kuudes levynne. Nykyään sieltä kuuluu varmaan myös jonkinlainen progressiivinen ulottuvuus. – Treeneissä oli hyvä ja luova tunnelma, ja eri jäsenet toi rohkeammin ja itsevarmemmin biiseihin omia vahvuuksiaan. – Levyn tekemisen aikana tuli olo, että tämän viimeisimmän kokoonpanon yhteistekeminen ottaa isoa harppausta, perustajajäseniin kuuluva rumpali Henri Pirkkalainen pohtii. Omaa identiteettiä tulee vahvasti myös Japen sävellyksistä. Näkyykö tämä myös sanoituksissa. Minkälaisena näet tähänastisen uranne. – Luokittelua ei ole pohdittu, ja välillä power metal kuulostaa omaan korvaan hieman vieraalle. Excalionilla on ikää jo reippaasti yli 20 vuotta
T E P P O R IS T O LA Progressiivista metallia soittavan Pressure Pointsin uusi levy ei syntynyt helposti. Matka albumin valmistumiseen oli yhtä moniulotteinen kuin kappaleensakin. Yksi ero on myös se, että siinä missä edellisen levyn biisit olivat todella hyviä, nyt ne ovat ihan saatanan hyviä! Edellisen False Lightin ja The Islandin välissä vierähti kahdeksan vuotta. Progression ja regression kautta kohti uusia, ihanan tuuheaviiksisiä seikkailuja. Tai ehkä kyseessä on Lost-sarjan saari, jolla mellastavat jääkarhut. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. –Ehdottomasti ei! Julkaisutahtimme ei ole ollut varsinaisesti yhtyeen oma valinta. – Oli se hirveän vaikea. Eli pitää paikkansa, kosketinsoittaja Veli-Matti Kyllönen huokaa. Totta kai sekaan piti lirvauttaa pari kymmenen minuutin opusta, mutta se ei ole sen itsetarkoituksellisempaa kuin vaikkapa Sibeliuksen sävellykset, jotka ovat pitkiä nekin. Pressure Points täyttää ensi vuonna kaksikymmentä. – Ensin jäi pois Kari Olli vieden pesuveden mukana toisenkin kitaristimme Jaakko Lehtisen. – Myös Tretjakov vaikutti kirjoittamiseen paljon, eli laulua on selkeästi enemmän kuin ennen. Luuletko, että seuraavan albumin syntyyn kuluu yhtä kauan. Aina on tullut kaikenlaista skebeliittiä joka nurkan takaa haittaamaan täysipainoista progemetallin tykittelyä. Nyt olemme panostaneet jäsenistöön, joka ei tule uskoon. Se oli todellinen ilon ja onnen päivä! Millaisesta saaresta albumin nimessä on kyse. Lopulta allekirjoittanut otti bändin taiteellisen johtajan viitan, ja kun kappaleita alkoi syntyä, routa ajoi porsaan kotiin ja ympyrä sulkeutui: Kartsa palasi takaisin bändiin. Oliko The Island teille sitä. Kyseessä on laulajamme Juha Tretjakovin ajatuspalatsi, johon hän toisinaan vetäytyy funtsailemaan elämän epäreiluutta. Seuraavan albumin sävellystyö on jo aloitettu, joten uutta pukkaa hieman tiuhempaan tahtiin, kun kokoonpano on viimein kunnossa. Outo ja erikoinen mesta se kuitenkin on! Jos puhutaan albumin sävellyksistä, mitä pidät suurimpana erona aiempiin levyihin. Erittäin maukasta laulua, etten sanoisi. – Kyseessä ei ole Temptation Island, muttei myöskään Monkey Island tai Kurkunleikkaajien saari. – Kun piti lähteä lämppäämään Nilea, silloinen kitaristi tuli puolitoista viikkoa aiemmin uskoon ja erosi bändistä. Onko teillä mitään suunnitteilla tämän suhteen. Tästä alkoi viiden vuoden ämpyily, jossa meillä kävi kolme kaveria kokeilemassa kitarointia. – Aiomme vanheta arvottomasti, iällemme täysin sopimattomasti, ja käymme tökkimässä lippuja stageille, joita ei ole parinkymmenen vuoden aikana ehditty koluta. Sen sijaan kirjoitin itsetarkoituksellisen lyhyitä kappaleita, mutta toistaiseksi viiden minuutin haamurajaa ei ole alitettu. He jäivät yksi kerrallaan pois eri syistä, ja koko paketti piti aloittaa joka kerta alusta, aina biisintekoa myöten. – Biisit ovat tällä kertaa lyhyempiä. Tarinoita oudolta saarelta USEIN puhutaan vaikeasta kolmannesta levystä
– Tämä olisi tärkeää tiedostaa myös kuuntelijoidemme keskuudessa, sillä sinkkuina julkaistut biisit eivät ole niin sanottuja ”hittejä” vaan enemmänkin kuvaus tulevasta kokonaisuudesta. – Tulkinta on aivan oikea. Mitä mieltä olet tällaisesta ajatuksesta. Tämä on mahdollistanut bändin kehityksen sekä sävellyksellisesti että tuotannollisesti. Olette tosiaan soittaneet yhdessä jo hyvän tovin. Voitokas vitonen VIIDES levynne Victory on ulkona. Jos levy on pelkkää örinää, parin biisin kuluttua alkaa korva puutumaan. SYTYKKEITÄ Massiivista melodista death metalia vyöryttävä Dead End Finland työstää musiikkiaan kahden kappaleen sarjoissa. Onko teille ollut helppoa valita näytekappaleita levyiltä. – Se on itse asiassa erittäin haastavaa. Kokemuksen karttuessa olemme huomanneet, että musiikissa dynamiikka on erittäin tärkeää. Eli julkaistessamme ensimmäisiä singlejä levyn viimeisimmät biisit eivät ole vielä edes työstövaiheessa. – Parhaana motivaattorina toimii pikkuhiljaa lopulliseen muotoonsa valmistuvat biisit. Kannen on tarkoitus herättää kysymys, onko sodassa tällöin oikeasti voittajia. Tuntuu, että uusi levy vie musiikkinne ääripäitä kauemmaksi toisistaan. – Tarkoitus on kyllä juhlistaa tätä virstanpylvästä bändin kanssa hieman myöhemmin. Kuvassa on erittäin pahoin osumaa saanut hahmo, joka on yksin keskellä sotatannerta, ainoana eloonjääneenä. – Tähän heittäisi mielellään jonkin rockuskottavan vastauksen villeistä ja viinanhuuruisista bileistä, mutta totuus on, että katsottiin lasten kanssa Risto Räppääjä -elokuvaa seuraavan päivän duuneihin valmistautuen, kielisoittaja Santtu Rósen paljastaa. Toinen vaihtoehto olisi tietysti julkaista sinkut vasta kun levy on täysin valmis, mutta tällöin julkaisusykli kasvaisi erittäin pitkäksi. Työstämme studiossa aina vain kahta kappaletta kerrallaan. Siinä on jotain magiaa, kun treeniksen alkuhahmotelma muuttaa pitkän prosessin aikana muotoaan kohti valmista biisiä. – Kansikuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Nuorena sitä jaksoi, mutta nykyään harvemmin. 12. Sama pätee mielestämme rankkojen ja kevyempien kohtien suhteen. Jos tuutattaisiin koko ajan täysillä, eeppiset ja mahtipontiset kohdat alkaisivat hävitä yhteen isoon massaan. Lisäksi olemme siitä onnekkaassa asemassa, että biisejämme myös odotetaan ja kuunnellaan ihan kivasti. Miten juhlistitte sen julkaisua. – Bändin näkökulmasta Victory voi tarkoittaa myös kuuttatoista vuotta ja viittä albumia samalla porukalla. Minkälaisesta voitosta albumi kertoo. Yksittäiset kappaleet ovat yhä useammalle levykokonaisuutta tärkeämpiä. Siinä missä tällainen työskentelymetodi auttaa välttämään kompromisseja, se aiheuttaa myös sen, että albumin biisit valmistuvat hyvinkin eri sykleissä. Hiljaisten ja voimakkaampien kohtien tulee luoda sopiva draaman kaari. Jos vanhat merkit pitää paikkansa, luvassa on hyvää ruokaa, vähän juomaa ja jokin pieni aktiviteetti. Mikä motivoi jatkamaan
The fourth album by Swedish rockers Dead Express, comes out on 28 April. BLACK LODGE RECORDS MAGNUS ROSÉN BAND IT’S TIME TO ROCK THE WORLD AGAIN Magnus Rosén (ex. Limited RSD-edition of 300. Voitokas vitonen RING OF GYGES METAMORPHOSIS With Icelandic Ring of Gyges new album Metamorphosis, sees the band further expanding their musical scope. Black Sabbath) Janne Schaffer (ex. 11 action-filled tracks full of punk rock attitude. Hammerfall) is back with his new project M.R.B. The album features prominent guests such as Tony Martin (ex. BOLLMORA REKORDS XALPEN THE CURSE OF KWÁNYEP Chilean Xalpen is back with their second album ”The Curse of Kwányep”, that offers a raw Black Metal sound, channeling ritualistic vibrations within the Black Arts and the spiritual voyage through ancient occult traditions. THREEMAN RECORDINGS BLACK PAISLEY HUMAN NATURE ”One of the big positive surprises of 2022…setting new standards for the genre with 12 superb songs” Now on LP. DEAD EXPRESS GLORIOUS BANKROBBERS BACK ON THE ROAD Swedish sleaze pioneers Glorious Bankrobbers are back with an action packed album. X WORLD GATUPLAN VÄLKOMMEN TILL UNDERJORDEN ”Välkommen till underjorden” (Welcome To The Underground) brings a wild mix of punk, power pop, ska and garage rock to 2023! The idea behind Gatuplan comes from Inge Johansson (Swedish bassist known from bands like THE (INTERNATIONAL) NOISE CONSPIRACY, AGAINST ME!, CRYSSIS and CSS) WILD KINGDOM RECORDS ENTOMBED TO RIDE SHOOT STRAIGHT AND SPEAK THE TRUTH Black/Red Ink-spot vinyl. and the album ”Its Time To Rock The World Again”. Limited RSD edition of 300, in green vinyl BLACK PAISLEY MARDUK DARK ENDLESS Splitvinyl, black/red limited RSD-edition of 500 BLACK LODGE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.SE RECORD STORE DAY 2023. Full of high-energy anthems, heavy metal riffs and stunning melodies VICISOLUM PRODUCTIONS DEAD EXPRESS GAME CHANGER ”Sound Pollution Ain´t no Waste of Time, Celebrate Both body and Mind”. Abba)
Vietin maaliskuussa viikonlopun Oslossa. Egoistiseen toteamukseen tekisi silti mieli kysyä vastapalloon: But why. Rintamalta palattuaan Kero kertoi näkevänsä suomalaisten ongelmat uskomattoman mitättöminä. Satielle tyypilliseen tapaan siinä ei ollut muuta tempomerkintää kuin kehotus soittaa hitaasti. 18 tunnin ja 40 minuutin jälkeen urakka oli valmis ja Vexations saanut maailman ensi-iltansa. Toinen tulkinta tekstistä on teologisempi, niin sanottu teodikean ongelma. Tästä ristiriidasta seuraa tietenkin ahdistus. ”You suffer / But why?” eli vapaasti suomennettuna: ”Sinä kärsit, mutta miksi?” Napalm Death on eksistentiaalisen maailmankatsomuksen hankaluuden ytimessä: maailmaan heitetty ihminen on vapaa mutta pakotettu valitsemaan olemuksensa ja arvonsa. Sävellykseen liittyi todella paljon uskomuksia ja teorioita, suureksi osaksi siksi, ettei Satie koskaan puhunut siitä mitään, eikä tiettävästi aikonut saattaa sitä esitettäväksi missään. Yksille teos on satiemainen ”läppä”, toisille numerologis-mystillinen arvoitus. Keskustelu taidekritiikistä ei ole paljon parissa vuosisadassa muuttunut. Kuten kaikki suuret taideteokset, myös You Suffer antaa itsestään uusia puolia ja avaa ovia tuoreille tulkinnoille vielä vuosien jälkeen. Tarinan mukaan eräs Vexationsia soittanut pianisti joutui lopettamaan 595 toiston jälkeen, koska pahat ajatukset ottivat hänestä vallan ja nuottipaperista alkoi ilmestyä outoja olentoja. Sen jälkeen maailma, saati kitaramusiikin maailma, ei ole ollut entisensä. Monet Munchin suvun miehistä kärsivät ”melankoliasta”, kuten masennusta silloin kutsuttiin. ”Käsittämättömän kiittämätön ja elitistinen kitinä melkein raivostuttaa.” You Sufferin sanoitukset, kaikki neljä sanaa, kertovat enemmän kuin moni artisti onnistuu uransa aikana sanomaan. Lisäksi paperille oli rustattu ohjeeksi, että teoksen esittämiseen on syytä valmistautua täydessä hiljaisuudessa ja liikkumatta. Kappale on paitsi ajankohtaista kommentaaria myös filosofinen napakymppi. M A R K U S P A A JA LA Edvard Munchin Huuto kuvattuna Norjan kansallis museossa. Mystiikkaa Vexationsiin liittyykin. Melankoliaa pidettiin ylemmän luokan sairautena, ja mikäpä olisi otollisempaa pohjaa eksistentiaaliselle kriisillekään. Cage ja Satie kyseenalaistivat sävellysperinteitä ja jakoivat uteliaisuuden aikaa kohtaan – aivan kuten Napalm Death vuosikymmenten kuluttua. Mutta koska pahaa on olemassa, Jumala ei voi olla kaikkivoipa. Infrapunatutkimuksissa ja käsiala-analyyseissa kuitenkin paljastui, että yhden Norjan merkittävimmistä kulttuuriaarteista oli ”tärvellyt” taiteilija itse. Kokeneetkin pianistit väittävät, ettei näennäisen yksinkertainen melodia jää päähän millään, vaan nuotteja on pakko tuijottaa sadoista toistoista huolimatta. Cage järjesti teokselle kantaesityksen tasan 60 vuotta sitten New Yorkissa. Hesarin Sami Keron ottama valokuva miinaan astuneesta ukrainalaissotilaasta, jonka jalkoja amputoidaan ensihoitoklinikalla, palkittiin juuri vuoden lehtikuvana. Kuluva vuosikymmen on varsin erilainen kuin se, mihin Napalm Deathin teinit kappaleen oksensivat. Satielta jäi jälkeen nuottipaperin puolikkaalle mahtunut sävellys nimeltä Vexations. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Huuto ”VAIN hullu on voinut maalata tämän”, lukee Edvard Munchin eksistentiaalista ahdistusta kuvaavan Huuto-teoksen yläkulmassa norjaksi. Pocket-teatterissa Cagen kutsumat muusikot, säveltäjät ja näyttelijät soittivat Vexationsia 20 minuutin vuoroissa. Munchin ranskalainen aikalainen, avantgardisti-säveltäjä Erik Satie vietti parhaat vuotensa Montmarten taiteilijakukkulalla absintilla ikeniään kostutellen. Se on varmasti tuntunut totuudenmukaiselta tilalta. Vuosien ajan tekstiä pidettiin jonkun taidenäyttelyssä käyneen koiranleuan raapustamana. Vexations-nuottipaperi päätyi avantgarde-säveltäjä John Cagen haltuun miltei 25 vuotta Satien kuoleman jälkeen. Satie alkoi saada tunnustusta nuorilta radikaaleilta säveltäjiltä vasta elonsa ehtoopuolella ja kuoli pariisilaiselle boheemielämälle uskollisena maksakirroosiin asunnoksi kutsutussa kopissa, jonka ulko-ovi ei mahtunut sängyn vuoksi kokonaan kiinni. Musiikillisesti You Suffer on näpeille räjähtävä pommi. Vaa’assa painoivat tosin mielenterveysongelmien stigma ja pelko omasta kondiksesta. Homma menee käsittääkseni suurin piirtein niin, että jos Jumala olisi kaikkivaltias, hän pystyisi poistamaan pahan. Noin sekunnin mitassaan se on sekä ”statement” että äärimmilleen tislattu tippa aggression ja turhautumisen mustaa sappinestettä. Munch-museossa Huuto-teoksen hahmon vääristyneitä kasvoja katsellessani mietin toista eksistentiaalisen ahdistuksen merkkiteosta, Napalm Deathin kappaletta You Suffer. Tästä itsestään selvimpänä esimerkkinä on Cagen klassikkoteos 4’33’’. ”Minä olen muuttunut, maailma on muuttunut”, John Cagen kerrotaan sanoneen. Viimeinen ohje kuului: Soitetaan 840 kertaa. Tulkintojen mukaan aikalaiskriitikkojen tyrmäykset olivat päässeet Munchin ihon alle ja satuttaneet ekspressionistia. Cage hurahti Vexationsiin. 14
189,50€. LIPUT alk. 139€ 1-PÄIVÄN PRIO LIPUT 2-PÄIVÄN PRIO LIPUT alk. 98,50€ alk. 158,50€ alk. 119,50€ alk. LIPUT 2-PÄIVÄN R.I.P. WWW .HELLSINKIMETALFESTIVAL. FI TICKETS ON SALE + MANY MORE TO COME NORDIS • HELSINKI • FINL AND 11-12 AUGUST 2023 1-PÄIVÄN LIPUT 2-PÄIVÄN LIPUT alk. 169,50€ 1-PÄIVÄN R.I.P
Jos ajatus tuntuu liian hurjalta, nykyään myydään myös valmista riisi-ohraseosta, joka on varmasti kokeilemisen arvoista.” TARPEET: • 1 kg valkokaalia • iso sipuli • 2 valkosipulinkynttä • 15 cm purjoa • 2 dl riisiä • Härkistä tai nyhtökauraa • 0,5 dl tummaa siirappia • 5 dl kasvislientä • 2 dl kaurakermaa • rypsiöljyä • suolaa • pippuria • meiramia • puolukkahilloa HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Kuullota pilkotut sipulit ja purjo öljyssä. Siirappi tuo makeudellaan settiin viimeisen silauksen, mutta puolukat voi hyvin passatakin. Muutkaan tykötarpeet eivät kevennä lompakkoa liikaa. Anna vetäytyä hetki ja tarjoile puolukkahillon kanssa. Hyvä ja halpa, tähän päivään tuunattu ruokaklassikko on mannaa uunista. Kaalin hyvä puoli on, että sitä saa kotimaisena ympäri vuoden huokeaan tai vieläkin mitättömämpään hintaan. Kaada valmis paistos isoon voideltuun vuokaan. Tätä tulee tehtyä viikonloppuisin ja siitä riittää yleensä pitkälle seuraavaan viikkoon.” Megan tuomio: ”Kaaliloora on kaikessa iänikuisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan sen sortin klassikko, että siitä tulee muistuttaa tulevia sukupolvia. Eikä tee pahaa muistuttaa vähän varttuneempiakin, onhan kyseessä halpa, terveellinen ja ravitseva eväs. Lisää paloiteltu Härkis joukkoon. Paista uunin keskitasolla tunnin ajan. 5. Lisää vuokaan paistettu kaali, riisi, mausteet, kerma ja kasvisliemi. Keitä riisi ja laita uuni lämpenemään 200 asteeseen. 4. Itse suosin riisin sijasta rikottuja ohrasuurimoita, ovathan ne maukkaampia kuin valkoinen mössö. Lisää pannulle reilusti öljyä, sekoita siirappi silputun kaalin joukkoon ja paista pehmeäksi kymmenisen minuuttia. 2. 6. 3. 16. Sipulissa ja etenkään mausteissa ei pidä säästämän, sillä kaali imee niitä itseensä aika lailla, aivan kuten pottukin. Villen kokatessa soi: Sick Urge – Finland Means Murder (2022) ”Ruoan ollessa uunissa ehtii kuunnella Sick Urgen perään Iron Maidenin Somewhere in Timen ja haaveilla kesästä.” Calevan charmer Harmerin rivakka ja väkivaltainen myllytys jauhaisi hienoksi vaikka pienet kivet, mutta kitaristinsa Ville Luosa tyytyy silppuamaan kaalia pannulle. Sekoita puolivälissä. Villen luonnehdinta: ”Klassikkoruoan vegaaninen versio, jota joko rakastaa tai vihaa. Sekoita hyvin
Yusaf ”Vicotnik” Parvez esittää sillä suuria kysymyksiä, mutta ei odota saavansa vastauksia. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT OLE MARTIN HALVORSEN Norjalainen Dødheimsgard katkaisee pitkän levytystauon Black Medium Current -albumilla, joka virtaa ulos ihmisen sisäisestä maailmasta. 18. MISSÄ AHDISTUS ASUU. MISSÄ AHDISTUS ASUU
Sen sijaan viimeisimmät albumit Supervillain Outcast (2007, laulussa kansibändi Grave Pleasuresin Mat ”Kvohst” McNerney), A Umbra Omega (2015) ja Black Medium Current on julkaistu kahdeksan vuoden välein. D ødheimsgard eli DHG perustettiin Oslossa vuonna 1994 black metal -bändiksi. – Parin viime vuosikymmenen ajan olen säveltänyt suurimman osan Dødheimsgardin materiaalista yksin, Parvez kertoo. – Minun ei tarvitse panna kynttilää palamaan tai alkaa säveltää kun yö laskeutuu, tai jotain vastaavaa. Dødheimsgardin nykyisessä kokoonpanossa vaikuttavat rumpali Myrvoll, kitaristi Tommy ”Guns” Thunberg ja basisti L. Ja kyllä he säveltävätkin: uudella Black Medium Current -levyllä on kaksi pianokappaletta, jotka teki basistimme. Kun olen lopulta löytänyt vastaukset noihin kysymyksiin, täytyy vielä löytää itse asia. Lopulta saan tehdyksi musiikkia, joka kuulostaa oikealta ja alan rakentaa kokonaisuutta sen pohjalta. ”Uhkaa voi hyvin syleillä. Vaikka laulaja-kitaristi Parvez on yhtyeen pääsäveltäjä, muutkaan eivät ole sivustakatsojia. Alkuaikoina Dødheimsgard oli aktiivinen yhtye, jonka ensimmäiset levyt Kronet til konge (1995), Monumental Possession (1996), Satanic Art (mcd, 1998) ja 666 International (1999) ilmestyivät rivakkaan tahtiin. Yrittämällä ja epäonnistumalla. Muutenkin jätkät lisäävät biiseihin paljon yksityiskohtia. Måløy. Luovan ihmisen mieli toimii kellon ympäri. Sitä silmällä pitäen kannattaa hankkia välineet, joilla aihion saa talteen koska tahansa ja missä tahansa. Mitä haluan tehdä. E. Lisäksi jokaisella levyllä on ollut eri kokoonpano, eli on tapahtunut suuria muutoksia, joiden yli pääseminen on vaatinut aikaa. Ensimmäiset puolitoista vuotta saattaa kulua pelkkään miettimiseen. Niin on jopa parempi tehdä, koska todellisuus tulee murenemaan.” 19. Dødheimsgard toteuttaa hänen visiotaan. Ja koska lähden siitä, että en tee kahta samanlaista levyä, uuden reseptin kehittelemiseen menee aina oma aikansa. Liki kolmekymmentä vuotta alkuaikojen jälkeen mukana on enää yksi perustajajäsen, Vicotnik-taiteilijanimeä käyttävä, vuonna 1977 syntynyt Yusaf Parvez. Teknologia on muutenkin tehnyt kaikesta paljon helpompaa. Enää ei tarvitse aina järjestää bändin kaikkia jäseniä samaan huoneeseen. Dødheimsgardissa on vuosien saatossa soittanut toistakymmentä muusikkoa, jotka tunnetaan paremmin esimerkiksi sellaisista ryhmistä kuin Darkthrone, Emperor, Dimmu Borgir, Satyricon ja Ulver. – Se on jossain määrin olosuhteista kiinni, Parvez kertoo. Vaikka DHG on yhä kiinni vanhassa genressään, useimmiten se luetaan avantgarde metal -yhtyeeksi. Vuosituhannen vaihteen kieppeillä puhdasoppisin bläkkis sai väistyä kokeilevamman ja luovemman soundin tieltä. – Teen biisien luurangot itsekseni, mutta jotkin niistä saavat lihaa luiden päälle treenikämpällä, kun kaikki ovat paikalla. Ne ovat merkittäviä teoksia, ja varsinkin levyn päättävä Requiem Aeternum on valtava satsaus kokonaisuuteen. – Minulla on muitakin bändejä, jotka vievät aikaa. Mitä tavoittelen. Se tapahtuu kokeilemalla. Sitten vain odotetaan, että aika idean tulla on oikea. Aivot prosessoivat silloinkin, kun ei tietoisesti ajattele
Jos sitä ei ole, miksi ei ole. Jos ahdistus asuu jossakin tietyssä paikassa, niin siellä. – Kyllähän me voimme tarkastella itseämme evoluution kannalta, mutta sen tehtyämme kamppailemme yhä sen kysymyksen kanssa, onko elämällä tarkoitusta. Paikasta, jossa prosessoidaan elämässä tapahtuvat asiat ja yritetään ymmärtää elämää. Ahdistus on yksi levyn hallitsevista piirteistä, mutta ajattelin asioita laajemmin kuin pelkästään sen kautta. Mikä sen määrittelee. Vastauksiako. Aikuisen itselleen rakentaman todellisuuden voi särkeä esimerkiksi työttömäksi jääminen. Esimerkiksi uskonnolliset yhteisöt valehtelevat itselleen jatkuvasti, eikä heillä ole estoja myöskään muille valehtelemisen suhteen. Samasta asiasta voi tehdä monenlaisia havaintoja. Olen lukenut sinun sanoneen, että liiallinen rationaalisuus on vaaraksi henkilökohtaiselle vapaudelle ja kasvupotentiaalil”Norjalaisen black metalin toisen aallon piti valita, mikä on tehokkain aktivismin muoto. Jos työ on ihmisen olemisen keskiössä, eihän se ydin voi olla kovin luja. – Käytin sanaa ”ahdistus”, koska ihmiset ymmärtävät, mitä sillä tarkoitetaan. Hyvän ja etenkin helpon elämän voi elää myös käymättä yhtään keskustelua itsensä kanssa. Parvezin ontologisten pohdintojen lähtökohtana on, että ihminen lajina ei käsitä omasta olemassaolostaan yhtään mitään. Siinä vaiheessa sen hajoaminen alkaa pelottaa. – Minulle se on ehdottomasti taide. Joskus ne voivat olla niin lujasti kiinni ympäröivässä kulttuurissa, että niitä on vaikea nähdä. Niitä analysoimalla voi oppia jotakin itsestään ja siitä, miten monisärmäisiä todellisuus ja ihmiset ovat. Olennaista on, että nämä ovat kiinnostavia asioita. Mitä nämä pohdiskelut lopulta antavat. Sen voi ajatella rakentuneen sosiaalisesti tai mielen sisällä, mutta mitään pysyvää se ei edusta. Että kannattaako juoksennella murhaamassa ihmisiä vai pitäisikö sittenkin yrittää avata heidän mieliään taiteelle.” 20. Tarkastelen ihmisen mieltä ja käyttäytymistä – jotka tietenkin ovat yhteydessä toisiinsa – monista muistakin kulmista. Toisaalta, jos katsoo maailmaa sen kautta, mitä filosofit kutsuvat naiiviksi realismiksi, ei usko kulttuurin vaikuttavan asiaan… Naiivia realismia kutsutaan myös arkijärjen teoriaksi, mutta sitä on kritisoitu aiheesta. Tekisi mieli sanoa, että jokin, mihin suhtautuu intohimoisesti. Täytyy muistaa, että suurin osa ihmisistä ei ole lainkaan kiinnostunut sisäisistä dialogeista. Esimerkiksi musiikki on hyvin epävarma leipätyö, mutta vaikka muusikon toimen menettäisikin, musiikkia ei voi menettää kuin kuuroutumalla. Lasten todellisuuden luovat vanhemmat ja ehkä päiväkoti, ja se kaatuu ja rakentuu uudenlaiseksi aika usein. Se antaa minulle mahdollisuuden käydä itseni kanssa keskusteluja aiheista, joista tässäkin nyt puhumme. Onko tietoisuus vain jonkinlainen onnenpotku, vahingossa kehittynyt piirre. Jos tarkoitus on, mikä se on ja miten se ilmaistaan. Kyse on eristyneestä maailmasta, jollainen ihmisen sisällä on. – Työn menettäminen on oikein hyvä esimerkki siitä, kun todellisuus murenee. Kaikilla ei ole mahdollisuutta tähän, vaikka varmasti jokaisella olisi kykyä sisäiseen dialogiin. Hän ei kuitenkaan tarkoita oman ahdistuksensa purkamista musiikkiin vaan yleisempää eksistentialististen aiheiden pohdiskelua. Harhakuvitelmat on hyvä paljastaa. – Todellisuus voi murentua millä hetkellä hyvänsä, koska olemme rakentaneet sen tajuamatta siitä mitään. Siksi on helppoa olla peloissaan. Siihen viitaten olen tavallaan epähuomiossa kirjoittanut levylle myös siitä, että meidän kannattaa ottaa ahdistus avosylin vastaan. – Niin, sehän ei tietenkään voi kertoa koko totuutta. Kaikkien näiden kysymysten jälkeen ei tosiaan voi kuin sanoa, ettei lajimme ymmärrä omaa tarkoitustaan. Aikuisina ihmiset taas ovat kiintyneet siihen, millaisena todellisuus näyttäytyy. En tiedä, miten itsekään pystyisin tähän, ellei säveltämistä ja sanoittamista olisi. Sitä pelätään tai kunnioitetaan, ainakin jossakin määrin. Jos on puhe olemassaolosta ja jumalasta ja vapaasta tahdosta ja determinismistä, pystyy esittämään vain avoimia kysymyksiä. Ihminen on olemassa todellisuudessa, joka ei ole kaikille sama. Sehän vain kertoo meille totuuden vääristä narratiiveista, tai mitä lohturiepuja kukin nyt sitten elämässään käyttää. Erityisen kova isku se on niille, jotka ovat rakentaneet minäkuvansa sen varaan, mitä tekevät elääkseen. Pystyn tarkastelemaan itseäni ja ajatuksiani, mutta miksi. Se on lapsille luonnollista. – Tämä myös osoittaa oman persoonallisuuden vilpilliset piirteet. Minusta olisi tärkeää, että ihmiset pääsisivät käsiksi totuuteen. Kysymyksiä vailla vastauksia Parvez on nimennyt Black Medium Currentia kuljettavaksi voimaksi ahdistuksen. On paljon vaikuttavia tekijöitä. Mitä tietoisuus on. – Oikeastaan ei voi puhua vastauksista, koska moniin kysymyksiin ei ole sellaisia. Mikä sitten olisi tarpeeksi vakaa pohja identiteetin rakentamiselle
Mutta juuri siksi Black Medium Current ei ole dogmiin tai uskonnollisuuteen perustuva albumi. – Sellainen on hämmentävää varsinkin black metalissa, jonka piirissä ihmiset ovat niin ylpeitä yksilöllisyydestään. Koen yhä kuuluvani siihen ja pidän itseäni black metal -jätkänä. Siinä vaiheessa norjalaisen black metalin ensimmäisen aallon – eli maailmanlaajuisessa mielessä genren toisen aallon – uhrit olivat kuolleet ja kirkot kytivät vielä parin vuoden ajan. – Kyllä tuo on yksi näkökulma asiaan. Mutta sellaista elämä on. Kävin siellä levyostoksilla, juomassa kahvia ja juttelemassa. Sitten sain tietää black metalin salaisesta maailmasta, josta minulla ei ollut aiemmin aavistustakaan. Ongelma oli varmaankin enemmän erilaisuudessa kuin samanlaisuudessa. Toisaalta minulla on musiikki, jolla voin luoda äänellisiä maailmoja. Olen varttunut uskonnollisessa perheessä ja olin teini-iässä todella vihainen nuori mies. En kuitenkaan käytä sitä itse. Millainen ihminen itse olit silloin, kun Dødheimsgard teki ensimmäisen levynsä Kronet til kongen (1995). Kirjaimellisesti otettuna avantgarde on imarteleva luonnehdinta tarkoittaessaan etuvartiota tai kärkijoukkoa. Sitten ensimmäinen aalto romahti, kun sen keskeiset tekijät olivat vankilassa, kuolleet tai piilossa jossakin. Tein ratkaisuja, joita en enää tekisi. Käytännöllinen logiikka toimii paremmin. Teen sen olemalla luova, puskemalla eteenpäin taiteessani ja fokusoimalla black metalia uudella tavalla. Dødheimsgardin musiikkia luonnehditaan nykyisin usein avantgarde metaliksi. Silloin piti valita, mikä on tehokkain aktivismin muoto. Kansikuvaa on helppoa ja etenkin mahdollista tarkastella filosofisen realismin linssien läpi, mutta kansi itsessään välittää olemassaolonsa kautta myös abstraktion jostakin, joka on syntynyt ideasta.” Keskeisintä ja ymmärrettävintä tässä on sanat ”mitä on ja mitä voi olla”. Mutta samanlaista perässä kulkemisen mentaliteettia on kaikkialla muuallakin. Ehditkö paikalle ajoissa tutustuaksesi Mayhemin, Burzumin ja Emperorin kavereihin. 21. – Kyllä se oli. Kuten on jo tullut ilmi, Parvez ei halua niinkään palvella genreä kuin johtaa sitä kohti jotakin uutta. Tarpeeksi monet eivät halua rikkoa muottia. Ei ole aina tarpeellista olla siinä mielessä rationaalinen, että hyväksyy tiedon lähteeksi ainoastaan empiristisen datan… Okei, tuo on ristiriidassa sen kanssa, mitä juuri sanoin. Siihen on valmiimpi ja asioista oppii enemmän, jos pelkoon ja uhkaan suhtautuu positiivisesti. Pidin kommentteja huvittavina, koska koko black metal -genressä on vain viisi erilaista kansityyppiä: bändi, vuohi, kuolema, paholainen ja fantasia. Tarkoitatko rationaalisuudella niitä arkipäivän riskittömiä valintoja, jotka pitävät ihmisen turvassa mutta eivät varsinaisesti vie mihinkään – kuten nyt vaikkapa vakituisesta työpaikasta kiinni pitäminen. Ehkä se epärehellinen teko on ollut tarpeellinen tehdä, jotta pääsisi sinne, missä on ihmisenä nyt. Silloinhan on saattanut olla vielä niin nuori, ettei ole osannut toimia paremmin. – En ole mielestäni muuttunut kovin paljon. Samaan aikaan Dødheimsgardin tarina on kolmekymmenen vuoden mittainen. Mutta Black Medium Currentilla ei ole yhtä keskeistä teemaa. Olen hyvin rationaalinen ihminen, joka tykkää elää rationaalisessa ympäristössä. Niin on jopa parempi tehdä, koska todellisuus tulee murenemaan. Kyselin silloin samoja kysymyksiä kuin kysyn Black Medium Currentilla. Luin Dødheimsgardin Facebook-sivulta, että kansi oli herättänyt keskustelua, joskaan ei merkityssisältönsä vuoksi. le. Siksi kirkot paloivat ja ihmisiä kuoli. Että kannattaako juoksennella murhaamassa ihmisiä vai pitäisikö sittenkin yrittää avata heidän mieliään taiteelle. Vielä kaksi vuotta ennen musiikin löytämistä minä vain lueskelin Aku Ankkaa. Onko tässä kaikessa loppujen lopuksi kyse vain sinusta pohdiskelemassa omaa identiteettiäsi muusikkona ja taiteilijana. – Kyllä. Mutta yleisesti ottaen asetelma oli sellainen, että norjalaisen black metalin ensimmäisen aallon porukka ei halunnut olla tekemisissä meidän toisen aallon väen kanssa. Siinä vaiheessa me toisen aallon muusikot saatoimme ottaa vapaasti skenen haltuumme. Voisiko tämä jopa olla Black Medium Currentin keskeinen teema. Joka vuosi ilmestyy määrättömästi levyjä, joissa on joku noista viidestä teemasta, eikä kukaan moiti sanallakaan niiden samankaltaisuutta. Musiikilliset juureni ovat black metalissa ja tietyissä siihen liittyvissä tapahtumissa. Kun katsoo vähänkin lähempää, niin eipä se kovin vivahteikkaalta vaikuta. Ne, jotka romantisoivat sen ajan väkivaltaisia tapahtumia, tuntuvat unohtavan, että tyypit olivat tosi nuoria. – Muutoksia ja siirtymiä tulee vääjäämättä. Sitä uhkaa voi yhtä hyvin syleillä. Mutta kuinka paljon mieltä on kantaa sellaista taakkaa, että on joskus kauan sitten ollut epärehellinen jossain asiassa. Voi olla, että paras paikka sijaitsee ajatusteni ääripäiden puolivälissä. – Pidän avantgarde-sanasta, koska sitä käytetään arvostaen ja rakkaudella. Minusta se oli jotenkin ironista. – Se sopii kuvaan kaikessa laajuudessaan, siis ajatus siitä, että menneisyys muotoilee nykyhetken, joka muokkaa vuorostaan tulevia asioita, Parvez sanoo. Lähinnä kai ymmärrän paremmin asioita, joiden kanssa silloin kamppailin. – Sellainen narratiivi ja fokus on helppo omaksua, koska sitähän minä teen. Sitä lähtee joskus väärään suuntaan ja joutuu palaamaan takaisin. Siinäpä viimeinkin kysymys, johon minä tiedän vastauksen. Eli näitä samoja kysymyksiä voisi esittää jonkin menneisyydessä tekemänsä virheen kautta. Ei kuitenkaan voi sivuuttaa sitä faktaa, että silloin oltiin käytännöllisesti katsoen lapsia. Eli pitää olla jonkinlainen perusta sekä niitä, jotka eivät rakenna sen varaan. Siis se filosofian suuntaus, jossa todellisuutta ymmärretään siitä itsestään käsin turvautumatta yliluonnollisiin selityksiin. Voisi jopa sanoa, että yritän korvata black metalille kaiken, mitä olen siltä saanut. Sitäkään en enää tekisi. Matkalla karttuu kokemusta. – Olen kiitollinen black metalille siitä, että se on avannut minulle ovia moniin muihin taiteisiin, esimerkiksi kirjoihin ja elokuviin. Oliko se niin negatiivinen ympäristö kuin miltä vaikutti. Levy on niin abstrakti, että sen sisällä kulkee monta reittiä. Pink Floyd -assosiaation ymmärtää samankaltaisen värimaailman vuoksi. – Tästä voidaan palata ahdistuksen, angstin ja todellisuuden murenemisen pelkoon. Dødheimsgard perustettiin Oslossa vuonna 1994. Ulkopuolelta katsoen ja mielikuvien pohjalta sen ajan skene ei vaikuttanut kovin viihtyisältä. Toinen on rationaalinen materialismi. – Tutustuin Mayhemin Euronymousiin, koska hänellä oli Helvete-kauppa. Kansi ei ole tuttu ja turvallinen. Sitten me teemme kannen, joka poikkeaa radikaalisti genren yleisestä kansitaiteesta, ja se herättää heti pahennusta. Kommunikoin oman taustani kanssa vihan kielellä. Black metalin siunaus ja kirous Parvez on kirjoittanut Black Medium Currentin kansitaiteesta seuraavasti: ”Etukannessa näkyy tyhjää tilaa ja todellisuuden rakennuspalikoita siinä mielessä, mitä on ja mitä voi olla. Se ei anna vastauksia vaan esittää kysymyksiä. – Kun julkaisimme kansikuvan – jota itse pidän 80-lukuvaikutteisena – kaikki kirjoittivat, että tuohan on Pink Floydia, kuin The Dark Side of the Moon. Samaan aikaan olen sitä mieltä, että molempia tarvitaan. On hyvä tietää, milloin kannattaa olla rationaalinen ja milloin ei. Tietyt ihmiset, jotka tekivät silloin tiettyjä asioita, joutuvat yhä menemään nukkumaan omien ajatustensa kanssa
Pandemia pilasi suunnitelmat. Aika pian valittiin sitten suomen kieli, ja siinä ollaan pitäydytty tokan demon jälkeen, laulaja Vesa Salovaara kertoo. Vuosituhannen taitteen jälkeen suomalaiset kansainväliset menestystarinat esiintyivät englanniksi, mutta heidän vanavedessään Euroopan klubeille alkoi ilmestyä ainakin osittain suomenkielisiä artisteja. Ei siis ihme, että tamperelainen Vorna on nousemassa kansainväliseen valokeilaan. Syksyllä jatketaan, ja ensi vuodeksikin on jo ainakin toiveita. Sen vahvuus on melodiantajussa, jossa kaikuu suomalaisuus. – Aluksi oli vaan kiva tehdä musaa ja soitella treenejä ja keikkoja. – Meillä on nyt keväällä muutama keikka Suomessa ja sitten kesällä John Smith, Saarihelvetti ja Dark River Festival. Vorna on nyt ennättänyt neljänteen albuminsa, jonka nimi on Aamunkoi. Vorna on päässyt tekemään muutaman keikan ulkomailla, ja edellislevyn Sateet palata saavat (2019) jälkeen oli suunnitteilla rundikin. Ajat muuttuvat. J oskus oli sellainenkin aika, että rockbändi valitsi yhtä aikaa kielen ja kohdemarkkinan. Nyt keikkatilanne näyttää hyvältä, mutta isompi ulkomaanrundi antaa vieläkin odottaa itseään. Maailma rupesi aukeamaan siinä kohtaa, kun tajuttiin, että ulkomaalaiset fanit matkustaa Suomeen päästäkseen meidän keikoille. Kukaan ei vakavissaan kuvitellut, että suomen kielellä esitetty rock, varsinkaan raskaampi sellainen, veisi esittäjänsä ulkomaille. Rönsyt pois Aamunkoi jatkaa Vornan runollisten levynnimien sarjaa. Nykyään suomen kieli on metallimusiikissa melkein kiinnostavampaa kuin englanti. Tämän on saanut huomata myös tamperelainen Vorna, joka ei ehkä perustamisensa aikoihin viisitoista vuotta sitten hahmottanut, että yleisöä saattaisi olla Suomen ulkopuolellakin. Ihan alussahan me tehtiin demoja myös englanniksi. Sen julkaisee saksalainen Lifeforce Records, jolla on paljon hyvää kokemusta yhteistyöstä suomalaisbändien kanssa. – Kyllä se varmaan haaveena on ollut alusta pitäen, mutta ei me olla kielivalintoja sen kannalta ajateltu. Suomessa rakastetaan melankolista metallia, ja muualla rakastetaan suomalaista melankolista metallia. Vesa Salovaara on vastuussa yhtyeen teksteistä, ja rumpali Mikael TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT SERENA SOLOMON 22
Lähetettiin demoja Hiili Hiilesmaalle, ja hän sitten antoi niistä palautetta, jonka jälkeen tehtiin sen pohjalta omat harkitut päätökset, Mikael Vanninen kertoo. Aamunkoi-levyllä arvostetaan myös jokaista musiikillista hetkeä, sillä ilmaisu on aiempaa tiiviimpää. Vannisen mukaan muun yhtyeen ei ole tarvinnut niihin juuri puuttua. – Se on ollut meidän toimintatapa, jota on opeteltu viimeiset 15 vuotta. Salovaaran puhtaan ja raastavan välillä tasapainoileva laulu kuljettaa tunnelmasta toiseen, ja kokonaisuus on leimallisen suomalaisen kuuloinen. Ei voi pitää lainkaan itsestään selvänä, kuinka moneen huomiseen kukin tässä herää. Nyt on osaaminen ja kamat sillä tasolla, että pystytään tekemään omin voimin täysin valmista jälkeä, Vanninen sanoo. Vornalle oli alusta alkaen selvää, että levystä tehdään myös vinyylipainos. Hiilesmaan palautteen lisäksi tiivistämiseen johti Lifeforcen pomon Stefan Lüdicken mieltymys vinyyliformaattiin. – Me otettiin ensimmäistä kertaa vähän ulkopuolista apua biisien tekovaiheessa. Salovaaran teksteissä on usein vahvasti visuaalisia luontoelementtejä levynnimiä myöten. ”Maailma rupesi aukeamaan siinä kohtaa, kun tajuttiin, että ulkomaalaiset fanit matkustaa Suomeen päästäkseen meidän keikoille.” 23. Ensiesitys hauelle Vornan soundimaailma on massiivinen, paksu ja täyteläinen, utuinen ja kaikuisa. Eksistentiaalinen kärsimys, sen käsitteleminen ja jonkinlainen mystinen luontoyhteys tuntuvat olevan levyllä toistuvia teemoja. Vorna on tehnyt aiemmin varsin pitkiä ja rönsyileviä kappaleita, mutta Aamunkoilla kappaleiden keskimääräinen kesto on lyhyempi. Jälki kestää laadun puolesta mainiosti kansainvälistä vertailua. – Elämän itsensä lisäksi on pandemiat ja sodat ja ilmastokriisit ja sähkökriisit ja talouskriisit. – Sateet palata saavat -levystä tehtiin tuplavinyyli, mikä ei ollut ihan ideaaliratkaisu. Vornassa soittavat Vannisen ja Salovaaran lisäksi kitaristit Henri Lammintausta ja Arttu Järvisalo, basisti Niilo Könönen ja kosketinsoittaja Saku Myyryläinen. Tällä levyllä on jotenkin hyväksytty se tilanne ja ymmärretty, että kaikista epämiellyttävistä asioista huolimatta täällä on vain pärjättävä. Sisällössä huomion kiinnittää etenkin melodiantaju, joka on erittäin vahvaa. Mikael Vannisella on siihen osaamista, jota hän mielellään jakaa muillekin. Nyt me haluttiin pitää levy sellaisena, että se mahtuu yhdelle vinyylille. Mutta jos nyt vaikka kolme niin sanotusti aika hyvää biisiä jää pois levyltä, se ei todellakaan haittaa, päinvastoin. Tuntui typerältä laittaa sinne kaksi biisiä per puoli. Eikä ole ihme, että mielenterveysongelmat ovat koko ajan suurempi kysymys. Esimerkiksi kappaleissa Aika pakenee ja Harva päättää hyvästeistään Vorna käsittelee tämän hetken arvostamista, koska se hetki on hetkessä mennyttä. Bändi äänitti tälläkin kertaa rummut Tuomas Kokon kanssa, mutta muutoin albumi tehtiin omin voimin. – Aina on houkutus, että eikö tämäkin biisi olisi kuitenkin kiva saada mukaan. Kokonaisuus pysyy vahvempana ja tiiviimpänä. Kliseisesti ilmaisten jokainen päivä voi olla viimeinen. – Mä näen tämän uuden jatkumona Sateet palata saavat -levylle, jossa oli paljon epämiellyttävien tuntemusten ja totuuksien kohtaamista. Se tarkoitti sitä, että jokaisella sekunnilla on oltava joku merkitys. Runollinen ja metaforien täyttämä teksti on Salovaaralle jonkinlaista itseterapointia
Ei Vornallakaan aina helppoa ole ollut. Kai ne on liittyneet siihen, että kun toiminta on muuttunut vakavammaksi, se vie aikaa ja energiaa, kun juoksevia asioita on paljon, Salovaara sanoo. – Silloin meidän bändichatti kävi aika hiljaisena. – Välillä jotain kiristymisiä on ollut. – Koskaan ei ole puristettu väkisin hampaat irvessä jotain suurta maalia kohti, vaan me pyritään pitämään homma mielekkäänä kaikille. Illan hämärtyessä hän tuli hauen kanssa takaisin juuri kun olin alkamassa demottaa lauluja. Sitten yhtäkkiä kaikki meni seis. Vaikka bänditoiminta olisi nousujohteista, ihmiset löytävät usein elämästään vuosien mittaan muutakin sisältöä, ja joiltakin bändihommat jäävät sitten pois. Demoja kertyi levyntekovaiheessa paljon, mutta kun niistä noukittiin ainoastaan ne, jotka kaikki kuusi allekirjoittivat, biisimäärä harveni. Mitään syviä kriisejä ei kuulemma silloinkaan ollut. Jotain jousia ja torvia sinne tuli, mutta lopullinen versio on hyvin lähellä sitä demoa. Sanoisin, että me ollaan nykyään aika hyvin organisoitunut bändi, Vanninen jatkaa. – Join aamukahvit ja keksin omasta mielestä hauskan kuuloisen jutun. Hän vielä ilmeisesti tykkää siitä. Pitää miettiä tarkkaan, missä järjestyksessä tapahtuu mitäkin. Vanninen ja Salovaara palaavat Aamunkoi-levyn tiiviiseen mittaan. Vaimo lähti kalaan ja minä jäin soittelemaan. – Asioista ollaan tietysti aika paljon yhteisvastuussa, mutta me ollaan onnekkaita, että meillä on manageri potkimassa perseelle. Siitä saa aika hyvin suunnan, mitä lähteä seuraavaksi työstämään. Salovaara ja Vanninen kuitenkin korostavat, että Vorna on ennen kaikkea kaveriporukka, joka soittaa musiikkia, josta itse pitää. Salovaara nostaa tämän suorastaan bändin suurimmaksi saavutukseksi. Kuusihenkisessä ryhmässä on aika hyvä sisäinen varmuusjärjestelmä väärien ratkaisujen varalta. Levynjulkaisun promokokonaisuus on aika kuormittava juttu. Bändin vahva melodiantaju on suureksi osaksi peräisin Arttu Järvisalolta, joka on pääasiallinen biisintekijä. Bändi on omien sanojensa mukaan jopa ylidemokraattinen, koska keskustelua käydään koko ajan kaikesta. Oltiin koko ajan valmiina lähtöön, mutta sitä lähtöä ei vaan koskaan tullut, Vanninen muistaa. Vornan musiikkityyliä voi kuvailla monin tavoin, ja esimerkiksi Wikipediassa bändin musiikki määritellään yksioikoisesti pakanametalliksi. – Me ollaan sitä paljon mietitty ja päädytty kuvailemaan, että Vorna soittaa melodista suomenkielistä melankolista metallia, Vanninen hymyilee. – Myös viime levyn julkaisusta otettiin paljon opiksi. ”Ei voi pitää lainkaan itsestään selvänä, kuinka moneen huomiseen kukin tässä herää.” 24. – Se on meille tärkeää kaikessa tekemisessä, että koko porukka tuntisi siihen jonkinlaista imua. Ajattelin että kerätään vähän voimia ja jatketaan, Salovaara jatkaa. Chatissä hiljaista Ei ole yleistä, että bändi tahkoaa 15 vuotta samalla kokoonpanolla. Pandemia tietenkin turhautti, kun pitkään haudotut kiertuesuunnitelmat kariutuivat. Salovaara kertoo esimerkin Kallioilla-kappaleesta, jonka hän teki käytännössä yhdeltä istumalta mökkireissulla. Kätevä ja ytimekäs kuvaus. Kaveriporukka ennen kaikkea Kun bändillä on taiteellista ja tuotannollista näkemystä sekä osaamista, sometaitoa, promoymmärrystä, hyvät taustavoimat ja vahvasti sitoutunut meininki, voi hyvin odottaa menestystä. Kysyin, haluaako hän kuulla, ja tein siinä samalla ensiesityksen biisistä vaimolle ja sille hauelle. Se on aika tervetullutta, että on joku, joka luo aikatauluja ja muistuttelee asioista, Salovaara sanoo. Aamunkoita kuunnellessa se tuntuu kuitenkin aika hassulta määritelmältä. Bändi tekee paljon asioita itse, vaikka sillä on levy-yhtiön lisäksi manageri. Mutta en mä silloinkaan hetkeäkään uskonut, että meidän homma siitä sammuisi. Aina ei tarvitse hieroa. Manageri auttaa bändiä luovimaan haluttuun suuntaan ja toimii myös sparraajana. Biisi ei ole siitä hirveästi muuttunut. Tähän mennessä yhtye on myös soittanut jokaisen keikkansa täydellä, oikealla kokoonpanolla. – Siinä oli tietysti hyvä noste, kun Sateet palata saavat -levyn jälkeen tuntui, että keikat oli koko ajan parempia. Toki myös muut säveltävät, ja sekä Salovaara että Vanninen korostavat, että lopulliset biisit hierotaan kasaan yhdessä. – Mulle on hemmetin tärkeää, että me ollaan arvostettu kaveruutta korkeimmalle kaikessa toiminnassa, Salovaara sanoo. Vorna on oppinut puhaltamaan yhteen hiileen
– Jengi kyseli jo, että tuleeko nyt ne kolme puuttuvaa albumia. Biisit muljahteli ulos niin luontevasti, että sitä mukaa kun teki yhden, aina vaan tuli uusi. Silti tämä oli aivan helvetin helppo prokkis. Levyn bookletissa ja muissa materiaaleissa bändi esiintyy yhä vanhoissa puvuissa ja maskeissa, sillä uusista ei ollut paketin lähtiessä painoon tietoakaan. Nyt halusin painaa resetiä ja palauttaa homman tehdasasetuksille. Meikäläinen on vähän kuin Frankenstein, ja Kone on ihmissusi. Helvetin helppoahan tämä oli, mutta helppous ei tule määrästä vaan sisällöstä, Mr. Tein siihen tämmöiset Universal Monstersin ja Lordi-hahmojen sekasikiöt. Uude lla kitaris tilla vahvi stettu , intoa puhk uva yhtye keikk ailee kevää llä Saba tonin lämp pärin ä Euro opas sa ja myös Suom essa. Lähes kaikki biisimateriaali oli saman tien käyttökelpoista. – Se oli vähän liian rankka, joten se säästettiin tuonnemmaksi. arraskuussa 2021 Lordi julkaisi peräti seitsemän täysimittaista albumia yhdellä rykäyksellä. – Jo ennen noita seitsemää pari edellistä levyä oli ehkä vähemmän melodista ja synkempää tavaraa. TEKS TI ELLI MUU RIKA INEN KUVA T EERO KOK KO 26. Vain puolitoista vuotta myöhemmin yhtye on jälleen uuden levyn äärellä. – Heavy metalin ilosanomasta, nekrofiliasta ja persepanosta on tehty ihan vitusti biisejä, mutta tällaiset klassiset leffaviitteet on aika vähissä. Lordi kertoo. Tein uutta albumia aivan kuin olisin tehnyt Get Heavyä [2002], The Arockalypseä [2006] tai Babez for Breakfastiä [2010], eli se on oikein melodista ja koukukasta kamaa. Kokonaisuuteen kuuluvat muun muassa proge-, thrashja diskolevy. Vanh an liiton kauh uelok uvien ympä rille raken tuva Scree m Write rs Guild on kahd eksas Lord i-albu mi alle puole entoi sta vuote en. Ei tuollaista täysin kuriositeettimusaa voi julkaista Lordin uutena levynä. Alun perin Lordiversityn piti olla kymmenen albumin kokonaisuus. Massiivisen Lordiversitykokonaisuuden jälkeen ”vain” yhden albumin tekeminen kävi huomattavan kevyesti. Lordiversityn jokainen albumi keskittyy tiettyyn aikakauteen ja genreen. Näiden kokeilujen jälkeen Mr. Esimerkiksi ihmissusista emme ole tehneet vielä yhtään biisiä. Yksi kappale päädyttiin jättämään lopulta pois. Albumin tekeminen alkoi tammikuussa 2022, vain pari kuukautta Lordiversityn ilmestymisen jälkeen. – Jouduin maalaamaan kansikuvan ihan lonkalta viime kesänä. – Kun aloitin tämän levyn tekemisen, Get Heavyn 20-vuotissynttärit oli juuri alkamassa, bändin perustamisesta oli kulunut 30 vuotta ja kitaristikin vaihtunut. Hirviön uudet vaatteet Maaliskuun lopussa ilmestynyt Screem Writers Guild ei ole konseptialbumi, mutta sen teema pyörii vahvasti klassisten kauhuelokuvien ympärillä. – Biisien tekeminen ei ole mulle ikinä hankalaa vaan liiankin helppoa, koska tavaraa tulee niin saatanasti. Niitä oli esimerkiksi kantrilevy ja leffascorelevy, mutta eihän ne toimi yksinään. Levy-yhtiöltä heltisi lupa vain seitsemään, joten kolme levyä jäi tavallaan pöytälaatikkoon. – Tuntui melkein kuin singleä olisi tehnyt. Kaikenlainen kauhukuvasto on aina ollut vahva osa Lordin musiikkia ja imagoa, mutta aiemmin näistä aiheista ei ole laulettu koko albumin mitalla. Siinä oli aika paljon 80-luvun Judas Priestin henkeä, se oli ikään kuin Metal Gods Lordin tekemänä. Eihän sekään ole tänä päivänä raskasta musaa, mutta tälle levylle siinä oli liian vähän melodiaa ja liikaa riffiä. Lordi halusi tehdä albumin, joka on ”perinteistä Lordia”. Halusin painaa resetiä myös tematiikan suhteen ja tehdä selkeästi kauhujuttuja
27
– Kun käytän ääntäni, se särö lähtee heti mukaan. Olisi hauska kokeilla ja tehdä biisi, jonka laulan ihan puhtaasti. Toki tiedostan sen. Lordiary oli juuri laitettu tätä biisiä tehdessä pakettiin, ja kaikki lapsuuden, nuoruuden ja elämän käänteet yksityishenkilönä oli tuoreessa muistissa. – Ihmisillä voi tökkiä Lordissa maskit tai pellebändin leima, mutta yksi asia on mun laulutyyli, se rahiseva kurlaus. Lordiary-kirjasta käy ilmi, että kitaristin motivaatio oli hyvin heikoissa kantimissa etenkin studiossa, ja osalle Lordiversity-albumeista Mr. – Ihan hauska nähdä, millaisia kommentteja tulee. – Mua hykerryttää hirveästi, että kun soitin sitä demoa jengille, joillakin herkimmillä nööseillä alkoi silmät kostua. Esimerkiksi ihmissusista emme ole tehneet vielä yhtään biisiä.” 28. Olen saanut kuulla 90-luvulta asti, ettei laulutyylini sovi tällaiseen musiikkiin. – Ei se ole mulle niin erikoista, mutta se yllätti jo pelkästään bändiläiset. Lordi nauraa. – Tuli ajatus, että haluan tehdä biisin omiin hautajaisiini. Sanotaan, että kuoleman hetkellä elämä vilisee filminauhana silmien edessä. Mr. Sitten otetaan vertailuun tämä uusi jantteri. No vittu, karvainen robottijätkä voisi olla aika huono yhdistelmä! Hellassa on kuitenkin vähän samaa, tämmöinen Vampira-tyyppinen Maila Nurmi -puku ja näin. Itse en kuule sitä yhtään! Tuskin joku Tom Waitskään kuulee omaa korinaansa. Frankensteinista on jäljellä arpi meitsin naamassa, vaikka alkuperäisellä Frankensteinin hirviöllähän ei ole sitä arpea. Multa kysyttiin, onko kaikki ok. Tässä oli jo unohtunut, miltä tuntuu, kun on oikeasti motivoitunut kitaristi bändissä – kaikella rakkaudella ja kunnioituksella Amenia kohtaan. Sanoin rovaniemeläiselle ystävälleni, Simerockin pitäjälle Simelle, että minut voisi täyttää ja laittaa Simerockin toimiston ikkunaan – se on sopivasti siinä Lordi-aukion kupeessa. Toinen erikoisempi kappale on päätösbiisi End Credits, jonka sanoituksissa on paljon samaa tarinaa kuin viime syksynä ilmestyneessä Lordiary-kirjassa. – Vertailu on kylmää ja karua, siitä ei pääse mihinkään. Uusien asujen suunnittelu alkoi loppuvuoden Euroopan-rundilla, ja toteutuksessa meni koko tammi-helmikuu. Lordi joutuikin soittamaan komppikitarat itse. – Amenhan ei koskaan pitänyt studiosta tai viihtynyt siellä. Herranpieksut sentään, jos haluaa tehdä oman hautajaisbiisin, se on vähän pakko tehdä silloin kun on vielä hengissä! – Mulle se ei ole niin vakavaa. Ei ole hirveästi muita bändejä, jotka yhdistää Lemmytai Timo Nikki -tyyppisen äänen Desmond Child -tyyppiseen musaan. Lordi todellakin haluaa kappaleen soivan hautajaisissaan, sitten aikanaan. Silmät auki, suu irvistykseen, arkku auki ja sitten tuo biisi. Uusia kokeiluja Screem Writers Guild edustaa musiikillisesti hyvin perinteistä Lordia, mutta levyllä on myös muutama yllätys. Tuli kommentteja, että ”eihän se Kone olekaan ihmissusi”. The Bride on yhtyeen ensimmäinen täysin puhtaasti laulettu slovari. Mietin, mikä se mun filminauha voisi olla. – Idea tuli siitä, että se kantrilevy jäi tekemättä. Amenin tilalle yhtyeeseen liittyi Kone, joka pääsi heti mukaan uuden albumin äänityksiin. Jotkut ovat ymmärtäneet kappaleen sanoman ja tarkoituksen aivan väärin. Että onko sun tupakointi nyt viimein ottanut susta kiinni, tai onko sulla joku syöpä ja olet kuolemassa. – Jos sitä ei soiteta, lupaan, että palaan kummittelemaan. Äänitykset piti ottaa melkein laini lainilta, sillä tarkoitus oli, ettei sitä rahinaa ole yhtään. Olen ihan varma, että osa herkimmistä faneista ajattelee, että tämä on nyt Lordin viimeinen levy ja kohta se kuolee. Täysin puhtaasti laulaminen osoittautui yllättävän haastavaksi. Ei siinä ole mitään sellaista. – Manan Dracula-hahmo ja Hiisi, joka on ikään kuin Mustan laguunin hirviö, ovat säilyneet eniten siitä kansikuvasta. Kauhean hyvä tunnelma eikä mitään ongelmaa! ”Heavy metalin ilosanomasta, nekrofiliasta ja persepanosta on tehty ihan vitusti biisejä, mutta tällaiset klassiset leffaviitteet on aika vähissä. Levyn tekeminen uuden, innostuneen jäsenen kanssa oli kovin erilaista. Puvuissa on joitakin elementtejä levyn kannesta, mutta kaikkea ei voitu toteuttaa samalla tavalla. Jumalauta, kun ei tarvitse selittää mitään ja homma hoituu innolla. Enkä ole sitten mikään kiva kummitus! – Sitähän ei saa tehdä Suomessa, mutta oikeasti haluaisin, että minut täytettäisiin. Ollaan tunnettu 40 vuotta, eikä jätkä tunnista mun ääntä! Kappale toimi myös eräänlaisena kokeena. Se ei ole niinkään poikkeuksellista, Elton Johnillakin taitaa olla oma hautajaisbiisi jo jollain 70-luvun debyytillä. Se olisi ihan vitun hauskaa, Mr. – Toinen asia oli, että kun on leffateemainen levy, olisi hyvä olla lopputekstit. Soitin biisiä yhdelle vanhalle kaverilleni, ja hän kysyi, laulaako tässä nyt se teidän uusi kitaristi. Mietin että miksi ei. Minä en sitä kuule, mutta ehkä sitä sitten vähän on, Mr. No ei, mitä vittua. Uutta verta Lordissa vuodesta 1997 asti soittanut Amen erotettiin yhtyeestä pitkään jatkuneiden ongelmien vuoksi helmikuussa 2022. – Kun ekat promokuvat tuli ulos, hahmoja verrattiin heti levyn kanteen. Silti joku sanoi, että ihan alussa on. Lordi nauraa
Setti on lyhyt ja venuet sellaisia, ettei tarvitse miettiä, tuleeko lämmintä vettä. – Sabatonilla on aika paljon rajoitteita, mitä saamme ja mitä emme saa tehdä. – KISS-pohjalta kun mennään, niin voi sanoa, että Amen oli Lordin Ace Frehley ja Kone on meidän Bruce Kulick. – 2025 tulee seuraava levy, se on ihan selvää. Amenilla oli tietysti oma staili, mutta se on myös vaikuteasia. – Tämä levy tehtiin ennen kuin kukaan edes tiesi, ettei Amen ole enää bändissä ja että meillä on jo uusi jätkä mukana. Kitaristinvaihdos on selkeästi kuultavissa levyllä, ja etenkin soolot erottuvat uudella tavalla. Se tarkoittaa, että die hard -fanit ovat pysyneet mukana ja uusiakin on tullut. Se ei ole kustannustehokasta tai mielekästä, sillä meillä on paljon ulkomaalaista henkilökuntaa, joka pitäisi lennättää tänne. Jännää, miten maailma heittelee! Rakas kotimaa Lordi veti viime vuoden lopussa mittavan Euroopan-rundin, jonka 45 keikasta kolme viimeistä sijoittui Suomeen. 29. Lordi on nyt jo vanhempi kuin moni meidän uusista faneista, ja debyytistäkin on 20 vuotta. Sijainnin puolesta se ei ole välietappi mihinkään vaan joko lähtöpaikka tai päätepiste. Mutta kas kummaa, kun laitetaan 20 vuotta lisää aikaa, niin jokaisen itseään kunnioittavan metalli-ihmisen on pakko nostaa hattua ja myöntää, että ne oli kova bändi. – Aika ei tuo arvokkuutta, mutta se tuo arvostusta. – Vedämme tiukan paketin illan avaukseen. – Tämä tulee olemaan meille helppo rundi, aivan lomareissu. Kahdeksan biisiä, enempää ei ehditä. – Amenin suosikkikitaristeja ovat Angus ja Malcolm Young, Ace Frehley ja Keith Richards, eli näitä rock’n’roll-äijiä. Mutta parempi näin! Bändi on aina ollut tasaisen suosittu muualla Euroopassa, mutta kotimaassa vastaanotto on ollut nihkeämpää. Jotkut eivät tule koskaan myöntämään, että olemme hyviä jossain eikä tämä ole joku vitsibändi. – Tätä tehdään tosissaan ja suurella sydämellä. Lordi uskoo, että ikä tuo bändille uskottavuutta ja myös aika tekee tehtävänsä. – Ei ne monesta lipusta kiinni jääneet, mikä oli mulle aivan helvetinmoinen yllätys. Yleensä aloitan seuraavan levyn biisien ideoimisen rundin aikana. Ihan oikeasti! Olosuhteiden vuoksi kiertueella ei tulla näkemään Lordin osalta yhtä massiivisia lavarakennelmia kuin tavallisesti. Illat olivat ainakin lähestulkoon loppuunmyytyjä. Nyt olen joutunut kärsimään hirveästä ummetuksesta ja pitämään biisitulpan kiinni väkivalloin. Uusi jäsen on vaikuttanut positiivisesti koko bändin henkeen ja fiilikseen. Poikkeuksellinen rundi Huhti-toukokuussa Lordi keikkailee Sabatonin areenakiertueen lämppärinä. He olivat silloin vain nuoria janttereita jostain paikallisesta bändistä. Hyvin kävi ja oli kauhean kivaa! Kiva poika, Mr. Ihan sama mitä teemme, aina on ihmisiä, jotka eivät tule ikinä hyväksymään meitä. Voi olla, että alan tehdä uusia kappaleita jo syksyllä. Kotimaan varalle ei ole suurempia kiertuesuunnitelmia, sillä esimerkiksi klubirundin vetäminen Suomessa on hankalaa. Tuntuu, että Kone on ollut bändissä paljon pidempään. – Jos näiden keikkojen valossa katsoo, niin ihan hyvältähän tämä taas vaikuttaa. Siitä tulee jopa pientä näyttämisen halua, että tehkääpä sama perässä! Lordi esiintyy kesällä Rockfestja Tuhdimmat tahdit -festivaaleilla. – Emme ole bändi, joka voi lähteä vetämään pitkää viikonloppua jonnekin maakuntiin. – Meidän on parempi ajatella Suomea yhtenä maana muiden joukossa. Ne onkin helppo päätellä: tämän levyn kolme sinkkua ja pakolliset laulut, niin siinähän se setti onkin jo kasassa, Mr. Kaikki hymyilee ja on hyvällä tuulella, kun lähdetään jonnekin. Nyt uskaltaa jo sanoa, että myös taidolla. Kone liittyi bändiin jo alkuvuodesta 2022, vaikka kitaristinvaihdoksesta tiedotettiin vasta kuukausia myöhemmin. On ihan hullua, miten paljon olemme ehtineet tehdä yhdessä. Vaihdot ovat nopeita, joten emme voi laittaa kaikkia lavasteita pystyyn – etenkin, kun varsinaista lavasetupia ei ole vielä edes olemassa. Koneen suosikkijätkät ovat Iron Maidenistä, Megadethistä ja Def Leppardista. Ajateltiin, että nyt nähdään miten käy, kun ollaan kaksi ja puoli kuukautta samassa bussissa. Mukava mies, ammattilainen korkealla motivaatiolla ja osaamistaidoilla. Se kärsi koko 80-luvun puritanistien nitisemisestä eikä ollut millään tavalla arvostettu muuten kuin fanien keskuudessa. Screem Writers Guildin seuraajaa voidaan odottaa parin vuoden päästä. On ehkä sellaisiakin tyyppejä, jotka uskaltautuvat taas katsomaan meitä, eikä se hävetä niin paljon. On raikas ilma ja hyvä mieli, ja se on ihan käsin kosketeltavissa. No, nyt 18 levyä myöhemmin kukaan ei enää puhu tuollaisia. Tavallisesti kamaa tulee koko ajan, ja nyt on mennyt jo vuosi, kun nämä uuden levyn biisit on tehty… Ja se ummetus tulee vain pahenemaan. Se on armas kotimaa, mutta välimatkat on järkyttäviä ja jengiä vähän. Tiedän, että olemme ihan kingejä omassa lajissamme. – Sabaton soitti meidän lämppärinä Arockalypse-rundin Ruotsin-keikoilla vuonna 2006. Täysi show tehdään sitten omalla headliner-rundilla. Artisti tiedostaa, ettei yhtye tule koskaan saamaan arvostusta joiltakin ihmisiltä. Lordi nauraa. Keski-Euroopassa voi vetää peräkkäisinä iltoina keikkapaikoilla, joiden välissä on vain 150 kilsaa, mutta Suomessa se ei onnistu. – Naureskeltiin viime kesänä, että festarikeikat ovat viimeinen tulikoe, jossa nähdään, paljastuuko tästä miehestä ihan sietämätön paskanaama. – Koko bändin lähipiiri on sanonut, että nyt on eri tunnelma – ja onhan se. No ei paljastunut! Syksyllä vedettiin kymmenen viikon rundi. – Ajatellaan vaikkapa yhtä mun suosikkibändiä Twisted Sisteriä. Lordi nauraa. Hirviöt nähdään kahdella keikalla myös Suomessa. Kriitikot sanoivat tokan levyn kohdalla, että eiköhän tämä vitsi ole jo naurettu, ei kai tältä bändiltä tarvitse toista levyä tulla. – Se johtuu ainoastaan siitä, miltä näytämme – se on kylmä fakta. Lordi ja Sabaton ovat tuttuja jo lähes parinkymmenen vuoden takaa. Mr
30
Jo pelkästään teknisesti yhtä kyvykkäiden soittajien löytäminen on haaste. Meillä oli rummut jo purkissa, mutta työn jatkaminen kävi mahdottomaksi. – Julkaisukampanja, videot ja kiertuesuunnitelmat painittiin kuntoon todella tehokkaasti ja nopeasti. Ne Obliviscaris on tottunut kokoonpanomuutoksiin. Ihan näin helposti se ei mennyt. Levy on äänitetty yhdeksässä eri studiossa ja neljässä eri maassa, Charles luettelee. Viulisti-laulaja Tim Charles on klassisen koulutuksen saanut muusikko, joka rakastaa metallia ja ymmärtää bisnestä. Charles sanoo, että levyntekoon liittyy neljä osa-aluetta, jotka kaikki pitää hoitaa laadukkaasti. Presland soitti rumpuja Ne Obliviscarisissa vuodesta 2005, ja vaikka hän hyppäsi hetkeksi sivuun jo kymmenisen vuotta sitten, hän on ollut tärkeä osa bändin soundia. UUDEN AJAN ONNISTUJAT TEKSTI VILHO RAJALA KUVA MATTEO ERMETI 31. Vielä haastatteluntekohetkellä Charles ei suostunut paljastamaan seuraajan nimeä, eikä sitäkään, onko hän mukana vain kiertuerumpalin statuksella vai täysjäsenenä. Ne täytyy äänittää ja miksata ensin, vasta sitten kuulee niiden lopullisen luonteen. Ja kun uusi soittaja löytyy, hän on aina hyvin innoissaan, mistä seuraa hyvä kuherruskuukausi kaikille. Rumpalinvaihdos Exulin rumpuraidat soitti vielä Dan Presland, mutta levynteon tiimellyksessä hän päätti jättää bändin. Preslandin uusi Black Lava -bändi oli yksi syy miehen lähtöön. Ne Obliviscarisin Tim Charles on suorastaan liikuttunut palautteesta, jota uusi Exul-levy on saanut. – Bändistä lähtemiseen on aina jokin syy, ja usein me muutkin olemme huomanneet sen. – Oli hetkiä, jolloin mietin, tuleeko tämä koskaan valmiiksi. Preslandin soittokengät ovat aikamoiset täytettäväksi, mutta Charlesin mukaan uuden kaverin kyvyistä on jo sataprosenttinen varmuus. Jäsenvaihdokset ovat aina lyhyellä aikavälillä vaikea asia käsitellä. Vain silloin on mahdollisuus onnistua. – Kerromme uuden rumpalin nimen huhtikuussa. Charlesin mukaan ”monet Euroopassa luultavasti tuntevat” uuden rumpalin. Tosin musiikkimme on sellaista, että biiseistä ei koskaan tiedä, heräävätkö ne henkiin. Haluamme pitää sitä ensin vähän piilossa, koska tahdomme kunnioittaa Danielin merkittävää roolia Exul-levyllä. – Palaute on ollut innostuneempaa kuin koskaan ennen, ja se tietenkin lämmittää sydäntä valtavasti. Sellaista ei voi korvata noin vain. Australialainen Ne Obliviscaris yhdistelee sujuvasti blastbeatejä, progerockia ja folk metalia. Paljon vaikeammaksi levyntekoa ei voi tehdä. U uden musiikin julkaiseminen on aina artistille suuri ja tunteikas hetki, etenkin pitkäksi ja vaikeaksi venyneen levyntekoprosessin jälkeen. Ennen kaikkea odotan, että pääsemme kiertueelle ja esittämään uusia kappaleita livenä, Charles aloittaa. Sivistynyt, kohtelias ja analyyttisen oloinen viulisti huokaisee syvään, kun kyselen, miten epätoivoista levynteko pahimmillaan oli. Valmiin levyn kuunteleminen palautti itsetuntomme. Kun Exul oli lopulta valmis, bändi tajusi, että homma onnistui kaikesta huolimatta. Kitaristi Benjamin Baret asuu Ranskassa ja basisti Martino Garattoni Italiassa, Charles itse, laulaja Marc Campbell ja kitaristi Matt Klavins Australiassa. Ne Obliviscaris on vienyt logistiset haasteet kokonaan uudelle tasolle. Hän soitti näihin biiseihin elämänsä parhaat rumpuraidat ja olemme siitä äärettömän kiitollisia. Levyn tuottaja Mark Lewis on jenkki, jonka oli määrä lentää Australiaan äänittämään levyä. Neljä pointtia Ne Obliviscarisin musiikki on sellainen vaikutteiden sekasotku, että sen luomiseen luulisi kuluvan hetki jos toinenkin. – Kukaan ei päässyt Australiaan äänityksiä varten, ja lopulta meillä meni koko hommaan kaksi ja puoli vuotta. – Suurin haaste on kommunikoida oma visio kappaleesta muille. Minun piti vakuuttaa moneen kertaan, että uskokaa nyt, tästä tulee hyvä. Suomalaiset bändit valittelevat joskus, miten bänditoiminnasta tulee hankalaa, kun jäsenet asuvat eri kaupungeissa. Kuten aiemmin sanoin, näistä biiseistä on vaikea luoda mielikuvia ennen kuin ne on äänitetty, ja se vaatii mielikuvitusta. Jos ajatellaan Danielia, hän on fantastinen muusikko, jonka merkitys tälle bändille on suuri. Yleensä muutos puhdistaa vähän ilmaa ja antaa uuden alun. – Meidänhän piti äänittää albumi jo maalis-huhtikuussa 2020, mutta kaikki tietävät, mitä maailmassa silloin tapahtui. – Hän halusi priorisoida uuden bändinsä, ja ymmärrän sen hyvin. Charles sanoo, että tekemisen vaikeusaste riippuu seikkailunhalusta. Mutta samalla me uskoimme koko ajan näihin biiseihin. Charles osaa katsoa akuutissa kriisissä pidemmälle. Vaikkapa Misericorde II:n demot olivat aika vaisuja esityksiä lopulliseen verrattuna
Bändi tajusi, että itse tekemällä langat pysyvät omissa käsissä, ja jos on älyä ja halua opiskella, homma voi onnistua. Suuria summia, mutta Charles kehottaa käyttämään laskutikkua: itse asiassa bändin jäsenille ei ole jäänyt vuositasolla käteen kuin McDonaldsin liksan verran, tai vähän alle. Onneksi meidän ei tarvitse enää tehdä kiertueita tappiolla, mutta ei niistä juuri rahaakaan tule. – Jos jaetaan summa seitsemälle vuodelle ja vähennetään siitä kaikki tappiot sekä muut kulut ja jaetaan loppu aika monen ihmisen kesken, siitä ei jää ihan hirveää vuosipalkkaa. Mietimme, että pystyisimme itse parempaan. Charles ryhtyi Ne Obliviscarisin manageriksi, ja sitä hän on tänäkin päivänä. – Olimme ensimmäisiä bändejä, jotka onnistuivat joukkorahoituksessa, ainakin täällä Australiassa. Vuonna 2016 bändi perusti tilin Patreon-palveluun, joka ei ollut vielä levinnyt yhtä laajalle kuin nyt. Kampanjan lopullinen saldo oli kaksinkertainen. Kolmanneksi ne pitää äänittää hyvin ja neljänneksi miksata ja masteroida hyvin. Tästä lähti idea joukkorahoituskampanjasta ja myöhemmin Patreonista. Fanien sitouttaminen on onnistunut paljon paremmin kuin monella bändillä, joilla on faktisesti paljon enemmän yleisöä. – Sanomme ihan suoraan, että Patreoniin pistetystä kympistä tulee meille yhdeksän dollaria. Charlesilla oli jo kokemusta musiikkibisneksestä, koska hän oli toiminut managerina, pyörittänyt levy-yhtiötä ja tehnyt kiertueteknikon töitä. Bändi tuottaa jatkuvasti linjoille laadukasta sisältöä, kuten kaikenlaisia soittovideoita ja behind the scenes -pätkiä, järjestää online-tapaamisia faneilleen, myy oheistuotteita, julkistaa kilpailuja ja niin edelleen. Mutta ehdottomasti se mahdollistaa toimintamme. Ennen kaikkea Charles oli nähnyt musiikkibisneksessä sen, miten persaukisia melkein kaikki bändit ovat. Ne Obliviscarisin musiikista voi olla montaa mieltä, mutta kukaan ei voi väittää perustellusti, etteikö bändi tekisi omaan juttuaan hyvin. Tavoitteena oli kerätä 40 000 Australian dollaria eli noin 25 000 euroa, mikä saatiin täyteen kahdessa päivässä. Juuri tässä useimmat munaavat. Kaikesta huokuu itse tekemisen henki, mutta laadukkaasti. Vasta kun kaikki tämä on kunnossa, biisit voivat herätä henkiin ja nousta lentoon. Ne Obliviscaris on ollut valittamisen sijaan suorastaan edelläkävijä eri alustojen hyödyntämisessä ja onnistunut jopa tekemään kannattavaa liiketoimintaa niiden avulla. Joukkorahoituksella on vähän huono maine rockympyröissä, mutta se ei johdu välineestä vaan siitä, että useimmiten joukkorahoitusta hyödynnetään puolivillaisesti ja osaamattomasti. Ne Obliviscaris käynnisti vuonna 2014 joukkorahoituskampanjan rahoittaakseen maailmankiertuetta. – Ensiksi biisien pitää olla hyviä. Perfektionistinen näkemys, mutta ei täysin vailla katetta. ”Aika usein käy niin, että meille syntyy jokin idea, joka on niin kaukana metallista kuin olla voi. Aika nopeasti sen jälkeen aloimme pohtia, että keikkajärjestäjät eivät ole kauhean ammattimaisia. Tiesin, että siitä tulee eeppinen juttu! Mutta sitten kun minun piti ryhtyä säveltämään omaa sooloani siihen ihan konkreettisesti, se kuulostikin… Ei nyt ihan paskalta, mutta paljon huonommalta kuin mielikuvani. – Tällainen tekemisen tapa on ollut tietyllä tavalla meissä aina. Toiseksi ne pitää soittaa hyvin. Siitä tuli juuri niin vahva kuin olin kuvitellut, ellei vahvempikin! Somemiljonäärit Tämänkin lehden sivuilla artistit tuppaavat valittelemaan, miten some vie nykyaikana niin paljon energiaa. Eikä tässä vielä kaikki. – Riffi on Martinon kirjoittama, ja olin siitä heti alussa innoissani. – Huhtikuussa 2023 saavutamme Patreonissa miljoonan Australian dollarin eli noin 600 000 euron rajapyykin. Hetken hän jopa mietti, tulisiko biisi levylle ollenkaan. Ensimmäinen keikkamme oli vuonna 2006. Tulee mieleen eräskin aikamoisen summan kerännyt kotimainen kampanja, joka kääntyi lopulta rajusti itseään vastaan, muttei mennä nyt siihen. Tätä nykyä noin 90 prosenttia tuloistamme tulee Patreonista, Charles sanoo vähäeleisesti. Bisnesajattelua Mistä Ne Obliviscarisin harvinaisen kirkas bisnesajattelu tulee. Eikä Patreonista ollut moni kuullutkaan, kun otimme sen käyttöön. Monen päivän väkisin vääntämisen jälkeen Charles päätti jättää homman sikseen. – Kun aloitimme rundaamisen, minulla oli ikään kuin sisäpiirin tietoa, miten asiat kannattaa hoitaa. Kun tekisi vain mieli tehdä biisejä ja soittaa niitä. Charles kertoo esimerkin Graal-kappaleen loppupuolen viulusoolosta. – Biisi makasi koskemattomana yli vuoden, ja kun palasin siihen viime vuoden huhtikuussa, yhtäkkiä tiesinkin täsmälleen, mitä tehdä sen soolon kanssa. Otamme sen melkein haasteena: tästäkin jutusta voidaan kyllä tehdä metallibiisi.”. Jos ajatellaan perinteistä levymyyntiä tai vaikka keikkalippuja, voi olla että sijoitetusta kympistä jää meille yksi tai kaksi taalaa. Charlesin mukaan läpinäkyvyys on kaikki kaikessa, kun fanit maksavat suoraan yhtyeelle
Charles kertoo, miten häntä turhauttaa nähdä bändien lopettavan siksi, että rahat loppuvat. Olin sen julkaisun aikaan 19-vuotias ja se räjäytti tajuntani. Minulle se on ihan valtava kunnia.. Ja aika usein käy niin, että meille syntyy jokin idea, joka on niin kaukana metallista kuin olla voi. Haluamme myös pohtia jo hiukan seuraavaa albumia, sillä nyt on sellainen tunne, että Exulin julkaisu ja kiertue menee todella hyvin. Tiedän managerina jo nyt aika tarkkaan, mitä tapahtuu seuraavan puolentoista vuoden aikana. Aika moni muu heivaa roskiin kaikki ideat, jotka eivät sovi yhdessä sovittuihin raameihin. Liput liikkuvat Ne Obliviscaris aloittaa kiertueensa Suomesta soittaen kaksi keikkaa, 5.5. – Ihan ensiksi on aivan välttämätöntä palkata taitava miksaaja, joka ymmärtää millaista äänimaisemaa haluamme luoda. Toinen tärkeä elementti liveympäristössä on, yllätys yllätys, bändi itse. Julkisuuteen tästä ei kuitenkaan yleensä kerrota. Meidän ratkaisumme oli kertoa rehellisesti, että haluamme kiertueelle, mutta meillä ei ole siihen rahaa. – Säännöllisen harjoittelun merkitys on minulle ihan selvä asia, kuten meille kaikille. On aika iso juttu australialaiselle bändille tulla Suomen kaltaiseen metallin suurmaahan ja soittaa kaksi keikkaa täysille saleille. – Ihmiset pelkäävät puhua rahasta, sehän on aika henkilökohtainen asia. Charles on maininnut haastattelussa jo yhden ruotsalaisen ja yhden norjalaisen bändin, mutta kai hänellä on suomalaisiakin suosikkeja. Määrätietoinen ja aikaansaava viulisti sanoo, että bändi ei tee viisivuotissuunnitelmia, mutta ajattelee aina noin puolitoista vuotta eteenpäin. Charles opiskeli aikoinaan Monashin yliopistossa Melbournessa opettajinaan muun muassa Fintan Murphy, Elizabeth Sellars ja Goetz Richter. Mahdollisuuksia tulee ja menee, kuten nyt vaikka tuleva kiertue, josta Charles on selvästi innoissaan. Se oli varmaan joskus vuosituhannen taitteessa. Charlesin puheilla on pohjaa. Kun soittomme toimii ja crew on ammattitaitoista, lopputulos on varmasti pääsylipun hinnan arvoinen. Alkuaikoina teimme paljon töitä miksaajien kanssa, jotka eivät olleet varmaan nähneetkään viulua. – Meillä oli etuoikeus kiertää Wintersunin kanssa, ja heidän juttunsa on ihan ilmiömäisen hieno. – Sekään ei vielä riitä, että miksaaja osaa sinänsä hommansa. Jälleen yksi esimerkki rajojen rikkomisesta, mitä rakastan, ja se oli minulle viulistina todella iso juttu. Se ei kuulosta suoraan keneltäkään muulta, mutta vaikutteita kyllä on. – Vaikka soundi olisi kuinka kohdallaan, keikka ei ole hyvä, jos soitamme paskasti. En ole ikävä kyllä nähnyt Insomniumia livenä, mutta toivottavasti se korjaantuu tänä vuonna! Charles seuraa managerina tiiviisti kiertueen lipunmyyntiä ja iloitsee siitä, että liput käyvät kaupaksi myös Suomessa. Rakastin sitä! – Olen varmaan suurin syypää siihen, että Ne Obliviscarisilla on niin paljon vaikutteita metallin ulkopuolelta, hah hah. Laatuun keskittymällä, kuinkas muuten. – Siihen liittyi rajojen rikkominen ja jokin ennakkoluulottomuus. Charlesille nousee mieleen vähän perinteisempiäkin metallinimiä. En ollut kuullut mitään vastaavaa aiemmin. Me suhtaudumme siihen hyvin kunnianhimoisesti. Tajusimme nopeasti, että ilman hyvää miksaajaa tästä ei tule mitään. Charlesin mukaan bändin identiteetti löytyi kolmen avainbiisin kohdalla. Lisäksi hänen täytyy tuntea biisit ja tietää, mitä niissä tapahtuu ja mikä missäkin vaiheessa on olennaista. Terveisiä miksaajille Ne Obliviscarisin musiikkia voi luonnehtia hyvällä syyllä persoonalliseksi. Vaan miten tällainen äärimetallia, progea, viulua ja fiilistelyä yhdistelevä mekkala saadaan toimimaan livenä. Klubilla Tampereella. Klassisen opiskelun vaatimustason hän on ikään kuin siirtänyt mukanaan metallipuolelle. Se, että rahaa ei ole, voi myös tuntua epäonnistumiselta. – Näyttää siltä, että molemmat keikat voivat hyvinkin myydä loppuun. – Teemme Exulin julkaisun jälkeen maailmankiertueen. Meillä ei ole sellaisia. Se on suuri etuoikeus, joka takaa, että yleisömme saa joka ilta sen mitä haluaa. Tavastialla Helsingissä ja 6.5. Otamme sen melkein haasteena: tästäkin jutusta voidaan kyllä tehdä metallibiisi. Se on hieno tilanne. Kaikki bändit, joihin olin seonnut silloin… Esimerkiksi Opethin Blackwater Park [2001] oli minulle älyttömän tärkeä levy. – Totta kai! Apocalyptica tulee mieleen ensimmäisenä, koska se oli ensimmäinen bändi, jonka kuulin soittavan klassisia instrumentteja särötettynä. Ihmiset halusivat auttaa, ja olemme siitä valtavan kiitollisia. Hänellä on takanaan 20 vuotta klassista viulunsoiton opiskelua. Nykyään meillä on parikin eri miksaajavaihtoehtoa, jotka tuntevat tuotantomme etuja takaperin ja tekevät meille mielellään töitä. As Icicles Fall, Tapestry of the Starless Abstract ja Forget Not ovat kaikki Portal of I -albumilla (2012). Ja Insomnium! Heidän uusi Anno 1696 -levynsä on ihan fantastinen, ja rakastan myös Winter’s Gate -albumia yli kaiken. Toinen merkkiteos oli Enslavedin Isa [2004], joka oli yhtä aikaa metallia ja melkein Pink Floydia
Juttu kulki heti. Muutettuaan Pirkanmaalle McNerney opiskeli Tampereen ammattikorkeakoulussa. – Tulimme eri maailmoista ja kirjaimellisesti eri maista, mutta aloimme heti keskustella musiikista ja ystävystyimme. – Ehdin asua muutamissa pohjoismaissa, Norjassa ja Islannissakin, ja muutin Suomeen vasta Hollannin kautta. Hän kertoo olleensa samoilla tunneilla esimerkiksi Battle Beastin Noora Louhimon ja Evil Stöön kera työskennelleen Lassi Kähärän kanssa. Siinä vaiheessa oli aivan selvää, että Pohjola veti minua niin paljon puoleensa, että paikkani on täällä. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT GRAVE PLEASURES 35. – En ole asunut enää pitkään aikaan Lontoossa, ihan hyvästä syystä, ja kesti aikansa sisäistää, etten oikein koskaan kuulunut sinne. Kasarin lapsi McNerney on saanut Grave Pleasuresissä rinnalleen Kuolleet Intiaanitja Oranssi Pazuzu -historiastaan tunnetun kitaristin Juho Vanhasen, jonka vahvin musiikillinen herääminen tapahtui 1990-luvulla, ja Šamaneja Horse Attack Sqwad -kitaristi Aleksi Kiiskilän, joka on kahta mainittua nuorempi muusikko. Laulaja arvelee, että ensirakkaus Suomea kohtaan taisi syntyä vuonna 2005, kun hän oli täällä äänittämässä Noveau Gloaming -albumia post-black-yhtyeensä Coden kanssa. Jos täällä sanoo metallimusiikkinsa sisältävän pop-elementtejä, sitä ei pidetä luotaantyöntävän iljettävänä. Suomessa osaavia muusikoita löytyy, kun vain etsii. Suomalais-brittiläisen bändin post-punk yltää rockin historiassa genren juuria pidemmälle, mutta kurottuu psykedeelisessä tarttuvuudessaan myös nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Erikoisuus johtuu osittain siitä, ettei Grave Pleasures ole täysin suomalainen kokoonpano. Erityisesti asialleen omistautuneet rumpalit tuntuivat olevan kiven alla. Hetkeäkään ei ollut sellaista ilmapiiriä, että joku halveksuisi toista. – Grave Pleasuresiin on löytynyt paljon tyyppejä, jotka eivät ikinä päätyisi soittamaan yhdessä Englannissa. Matkalla pohjoiseen Grave Pleasuresin uutta albumia ei voi käsitellä ilman, että tuntee vaiheet, jotka ovat johtaneet yhtyeen muodostumiseen ja sen eri inkarnaatioihin. – Suomalaiset ovat avoimia sille, ettei musiikin tarvitse olla mustavalkoisesti undergroundia tai valtavirtaa. H arvalla suomalaisbändillä on takanaan sellainen elinkaari kuin Grave Pleasuresillä, joka julkaisee tämän lehden ilmestymispäivänä kolmannen albuminsa Plagueboysin. Kyseisen matkan voi sanoa alkaneen viimeistään siinä kohtaa, kun Mat McNerney päätti lähteä kotimaastaan Isosta-Britanniasta. McNerneyn mukaan tämä kaikki tiivistyy hienosti suomalaisessa saunakulttuurissa. Edes genrejen välillä ei ole tulikivenkatkuista sotimista. Siinäpä erinomainen kulttuurien ja sukupolvien kohtaaminen, josta syntyy nyt ainutlaatuista post-punkia. Vuonna 1978 syntynyt, paljon raskasta musiikkia elänyt ja nähnyt englantilainen Mat McNerney muutti toistakymmentä vuotta sitten Suomeen ja perusti Beastmilk-nimisen kokoonpanon. Grave Pleasures ei soita metallia, mutta sen tuorein luomus versoilee pintansa alla raskaammin kuin monien metallibändien albumit. – Englannissa ja varsinkin Norjassa minulla oli vaikeuksia löytää samanhenkisiä muusikoita. Siitä muovautui monen tuskallisen mutkan kautta Grave Pleasures. Ja vaikka kuinka yritettäisiin asetella esimerkiksi räppiä ja metallia vastakkain, sellaista vihanpitoa ei Suomessa vain synny. Koen, että Suomessa kaikki on tässä mielessä paljon tasa-arvoisempaa, ja jos puhutaan vain musiikista, kaikki voivat olla kiinnostuneita hyvin erilaisista jutuista. Vierailuni Suomeen tekivät nopeasti selväksi, että olen myös tervetullut tänne. McNerney lisää, että jos kiinnostuksen kohteet olisivat kohdanneet, he kolme olisivat voineet mennä tekemään yhdessä musiikkia milloin vain. McNerney sanoo vaikuttuneensa siitä, miten kokonaisvaltaista kulttuuri Suomessa on: monet muusikot harjoittavat myös muita taiteen muotoja, lukevat paljon ja ovat henkisessä yhteydessä itselleen tärkeiden asioiden kuten luonnon kanssa
– Muistan, kun menimme Motherbloodin äänitysten jälkeen baariin. Vaikka olen loppujen lopuksi iloinen tästä, koen että olemme yhä outolintuja. Tuo voittaa minkä tahansa egotrippailun ja menestyksen. – En ole musiikin suhteen genrediggailija, vaan tykkään eri vuosikymmenten eri ilmiöistä ja siitä, mikä on johtanut mihinkin. Moni tuntee tarinan Beastmilkistä, Grave Pleasuresin esiasteesta, joka julkaisi vain yhden albumin ennen kuin McNerney ymmärsi, etteivät bändin jäsenet olleet samaa mieltä juuri mistään. Grave Pleasuresin nopeasti rakennettu Dreamcrash-debyytti (2015) ei olekaan McNerneylle oikeastaan albumi vaan ennemmin demo. Vietimme pitkän illan koko porukalla, ja se päättyi todella tunnepitoisiin avautumisiin ja kyyneliin. – Minusta tuntui pitkään, että kaikki sekoilut olivat saaneet meidän hukkaamaan sen momentumin, joka meillä oli Beastmilkin kanssa. Laulajan mukaan se määrä lahjakkuutta, jonka hänen bänditoverinsa tuovat levylle, on täysin mittaamaton. Kulttuurit ja sukupolvet Grave Pleasuresiin vuosina 2015–2016 liittyneiden kitaristien Juho Vanhasen ja Aleksi Kiiskilän sekä McNerneyn välille syntyi nopeasti yhteys, jossa suomalaisen ja brittiläisen kulttuurin parhaat puolet yhdistyivät. Siinä oli sellaista henkistä yhteyttä, jota ei synny mitenkään, jos ei ole toiselle täysin auki. En halua, että bändi hyväksytään liian laajasti. – Matilla on iso osuus siinä, että se tietynlainen brittisoundi on levyillämme niin luonnollinen, ja hän syventää omalla tavallaan sitä kokemusta, joka Grave Pleasuresistä muodostuu, Kiiskilä kertoo. Asiaa ei ole varsinaisesti helpottanut se, että laulaja on kuulunut black metal -bändeihin kuten Dødheimsgardiin. Mutta kun levyn viimeinen kappale päättyy, kaikki kuultu on osa kokonaisuutta. Plagueboysia ei voisi olla olemassa ilman bändin ja rockin koko historiaa. McNerney osuu tässä oikeaan: Grave Pleasures ei ole bändi, joka sopii erityisen hyvin Tuskaan, äärimetallifestareille, Ilosaarirockiin tai mihinkään muuallakaan, ja samalla se sopii tavallaan näihin kaikkiin. Puhuessaan musiikista laulaja tekee rivien välissä selväksi, etteivät genret tai varsinkaan niiden sisällä pysyminen kiinnosta häntä yhtään. McNerney ylistää, ettei voisi olla ilahtuneempi siitä, että Grave Pleasures on nyt aidosti bändi. – Tartuin post-punk-asenteeseen, mikä ei todellakaan ollut seksikkäin juttu 2010-luvun alussa, eikä ole muuten vieläkään. Beastmilkillä oli rahaa tehdä sellainen levy kuin se halusi, mutta kokoonpano ei ollut samalla aallolla kuin hetken ja Beastmilk hajosi viisi vuotta muodostumisensa jälkeen. ”En halua, että Grave Pleasures menestyy siinä mielessä, että olisimme yksi niistä logoista, jotka ovat jokaisen festarin julisteessa ja ihmiset tietävät tasan, mitä keikoiltamme odottaa. Vapaus piilee maan alla McNerneyllä kesti kuitenkin tovin, ennen kuin suomalaiset musiikilliset sukulaiset löytyivät. – Tämä pätee myös Grave Pleasures -levyihin. Onneksi kaikki kääntyi parempaan suuntaan Motherbloodilla [2017]. Uskon, että mekin pystytään ammentamaan ja larppaamaan sitä Matin rinnalla, vaikka itse olen niin nuori, ettei minulla ole kylmästä sodasta voimakkaita muistikuvia, eikä Aleksi ollut silloin syntynytkään, Vanhanen jatkaa. – Siinä, miten Mat tuo teksteihin ja tunnelmaan kylmän sodan keskellä kasvamista, on ihan tiettyä brittiläisyyttä. Hän kuitenkin nauraa tulleensa leimatuksi ulkomailla opportunistiksi. Kokoonpano muuttui ja bändin nimi vaihtui, mutta sitä seurasi pieni etsikkoaika. Kaikki vaikutti epätäydellisyydessään liiankin täydelliseltä, ja sitähän se olikin. Löysin mukaan tyyppejä, jotka eivät miettineet musiikkia steriilien tuotantoarvojen kautta. – Onhan se nyt ihan mahdotonta, että sama kaveri voi haluta tehdä black metalia, sitten psykedeelistä folkia, kuten teen Hexvesselissa, vierailla Carpenter Brutin synthwave-menossa ja olla vielä post-punk-bändissäkin. Se, miten flirttailemme tunnelmaa nostattavalle popille lyriikoiden synkimmillä hetkillä, tai miten Juho tuo Oranssista Pazuzusta silkkaa psykedeliaa, voi tuntua aluksi oudolta yhdistelmältä. Näen levyt samalla tavalla. Monet tuntuvat yhdistävän rockin 70-lukuun, mutta itselleni siitä tulee mieleen 80-luvun bändit, koska kasvoin sen vuosikymmenen aikana. Siinä on etunsa, että pysyy undergroundissa, koska siellä ei ole mitään menetettävää. Samalla tuntui, että kaikkialta tulee vain stoner rockia ja myös Electric Wizardin tyyliset bändit olivat isollaan, ja halusin tehdä jotain ihan päinvastaista. Etsin rumpaliksi kaverin, joka ei oikeastaan soita rumpuja. Jutussa mainittujen lisäksi siinä soittavat basisti Valtteri Arino ja rumpali Rainer Tuomikanto. – Totta puhuakseni kävin läpi aikamoisen ajatusvyöryn, kun kuulin tästä Infernon kansijutusta. En haluaisi, että Grave Pleasuresistä tulee liian pidetty. – Voisi kai sanoa, ettemme halua yrittää kuulua joukkoon, koska se ei ole luonnollista meille. En halua, että Grave Pleasures menestyy siinä mielessä, että olisimme yksi logoista, jotka ovat jokaisen festarin julisteessa ja ihmiset tietävät tasan, mitä keikoiltamme odottaa. Ja kuinka ollakaan, tuo epäkaupallisuus poiki sopimuksen. Ennemmin teemme omaa juttua omassa pikku poterossamme. Vaikka alkuperäiset punkkarit vihasivat progea, ilman Genesistä sitä punkkia ei olisi olemassa. Ennemmin teemme omaa juttua omassa pikku poterossamme.” – Mat McNerney 36. – Kun aloitin Beastmilkin vuonna 2010, olin juuri muuttanut Suomeen ja jättänyt black metal -bändit pitkälti taakseni, joten Beastmilk oli eräänlainen reaktio kaikkeen tapahtuneeseen. – Saimme Beastmilkin kanssa kenties liikaakin huomiota, ja on ollut tavallaan huojentavaa, että olemme saaneet tehdä parilla Grave Pleasures -albumilla omaa juttuamme kaikessa rauhassa, undergroundissa ja vain pienen väkimäärän tunnustamana. – Ajattelen niin, että kaikkien olisi hyvä ottaa mallia David Bowiesta: tehdä mitä ikinä mieli tekee ja ottaa vastaan kaikki epäröinnit ja loat, mutta luottaa siihen, että kun elämä etenee kohti väistämätöntä päätepistettään, muusikko itse ymmärtää koko luovan kaarensa, ja niin tekevät myös kuulijat. Ensin olin otettu, sitten olin innoissani ja seuraavaksi ajattelin, että helvetti... Mikä tahansa fiiliksiä herättääkin, sitä lähdetään toteuttamaan
Tulos on nyt paljon orgaanisempi. Se oli todellinen trippi. Tällä levyllä on hyvin selvät Mat-kappaleet, Juho-kappaleet ja Aleksi-kappaleet, mutta kuka tahansa idean alkuperäinen keksijä olikaan, kaikki on sovitettu Grave Pleasuresinä. Post-punk on henkinen mielentila, ja musiikki sen ympärillä voi olla monenlaista. – Olisimme voineet tehdä tästä levystä helposti hyväksyttävämmän ja iisimmän kuuloisen. Kolmikko on yhtä mieltä siitä, että Plagueboys saattaa aluksi vaikuttaa hyvinkin suoraviivaisesti iskevältä albumilta, mutta se sisältää yllättävän paljon outoja kerroksia ja käänteitä, jotka eivät ole kaikkein ilmeisimpiä. Kuten Plagueboysilla kuulee, se on aluksi jotain hyvin tarttuvaa ja pian jotain häiritsevän ahdistavaa. Kun kuulin albumin ensimmäistä kertaa kokonaisuutena, se meni vielä enemmän ihon alle kuin irtonaisena kappaleena, joten Juhon ja Aleksin ratkaisu oli oikea. Tuollainen ei vain ole Grave Pleasuresiä. Mutta jos vaikutus on sama kuin miten huomasimme kappaleiden vaikuttavan meihin, kaikki alkaa punoutua auki pikkuhiljaa, kerros kerrallaan, ja levy vainoaa sinua pitkään. Beastmilkin ja Grave Pleasuresin kaaren neljännen albumin myötä vaikuttaa siltä, että bändi on lipumassa koko ajan epäkaupallisempaan ja omalaatuisempaan suuntaan. Levyltä tarttuu mieleen yksi melodia sieltä ja toinen täältä. – Monissa kappaleissa saattoi olla vain aavistus kitarariffeistä tai laulumelodioista ja työstimme ne valmiiksi yhdessä. Aiemmin kitaristit tekivät kaiken pitkälti valmiiksi ja upotimme sanoituksiani ja laulumelodioitani sinne joukkoon. Olisimme jopa voineet tehdä, ainakin teoriassa, tarpeeksi samankuuloisen levyn paljon vähemmällä vaivalla. – Kun pistät albumin soimaan, en ihmettele yhtään, jos ensikuuntelu etenee lähinnä olankohautuksin. Minulla oli vain häilyvä säkeistö ja kertosäe mielessäni, McNerney paljastaa. He kirjoittivat puhdasta soundia. He saattoivat riidellä kovaan ääneen, mutta nauraa seuraavassa hetkessä ja sekoilla yhdessä kuin teinit. Ne vaativat raskautta, mutta eivät metallista vaan ennemmin tunnelman raskautta. Kun laulaja seuraavalla kerralla saapui treenikselle, kitaristit olivat jatkaneet töitä idean äärellä ja siitä oli syntynyt todella hieno kappale. Täydellinen esimerkki siitä, miten yhteistyön voima muutti sävellystä, löytyy levyn yhdeksänneltä raidalta. Levy ei ole mitään Joy Division -pastissia. – Nimikkobiisi oli kuin luuranko, kun esittelin sitä muille kavereille. Voi olla, että romantisoin bändiä itselleni, mutta noin koen sen. He vihasivat tiettyjä asioita toisissaan ja rakastivat toisia. McNerney tähdentää, että post-punk on enemmän kuin yksi tai kaksi tunnistettavaa piirrettä. Meillä on paljon kokemusta monenlaisesta metallista, ja metallinen post-punk olisi varmasti ollut monien mielestä jännittävää kuultavaa. Sitä kun todella erilaiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa. – Tuntui, ettei se sopinut näihin biiseihin. Kitaristit komppailevat, että uudella levyllä Grave Pleasures on pyrkinyt tietoisesti siivoamaan metallin ilmaisustaan. – The Soundin nimikin kertoo kaiken. Se ei edes yritä kosiskella yhtään ketään. Teimme kappaleet impulsiivisesti, mutta vapautimme niiden koko potentiaalin valitsemalla kitarasoundit huolella ja soittamalla levylle paljon kiehtovia yksityiskohtia. – Bändissä soittamiseen kuuluu hetkiä, kun pitää osata haastaa bändikaveria tekemään omasta jutustaan vielä parempi, McNerney sanoo ja tarkentaa, ettei kenenkään tarvitse kertoa toiselle, miten asiat tulee tehdä, vaan kyse on haastamisesta ja siitä, voisiko ideaa viedä vielä pidemmälle. – Post-punk ei todellakaan synny vain laittamalla laulusoundiin ja rumpuihin hieman oikeanlaisia kaikuja tai laulamalla kuolemasta iloisella äänensävyllä. Suoraviivaisesta punkahtavasta versiosta oli tullut paljon psykedeelisempi. – Heidän luonteensa kuuluvat tällä levyllä. ”Kuin osiensa summa” on McNerneyn mukaan hieman väsähtänyt sananparsi, mutta sopii hänen mielestään täydellisesti kuvaamaan sitä, millä tavalla Grave Pleasuresin nykykokoonpanon kemiat ovat osuneet yksiin. Halusimme tehdä albumista kiinnostavan itsellemme. Mukana on tietynlaista tehokasta minimalismia, soundeja myöten, Vanhanen sanoo. Bändi työsti raakiletta yhden session ajan. Mutta se ei ollut sitä, mitä halusimme Grave Pleasuresin edustavan juuri tällä hetkellä. Vaikka riskinä on, ettei albumi kolahda kovinkaan monelle, se toimii meille. – Olen sitä mieltä, että parhaat post-punk-bändit löytyvät genren juurillakin sieltä suurimpien bändien alta, McNerney sanoo ja viittaa yhtyeisiin kuten Echo & the Bunnymen ja The Sound. He olivat nähneet kirjaimellisesti kaiken. Siinä ei selvästikään tehty muuta kuin sitä, mikä tuntui vaiston varassa parhaalta, ja yhtyeen tyypeille tuntui olevan ihan sama, menestyykö heidän juttunsa vai ei. – Kun kiersimme Ministryn ja Killing Joken kanssa, näimme kaksi bändiä, jotka olivat soittaneet yhdessä ikuisuuksia. ”Uskon, että me pystytään ammentamaan ja larppaamaan kylmää sotaa Matin rinnalla, vaikka itse olen niin nuori, ettei minulla ole siitä voimakkaita muistikuvia, eikä Aleksi ollut silloin syntynytkään.” – Juho Vanhanen 39. Prosessin kuuluu aiheuttaa kipinöitä. – Olisi ollut lastenleikkiä tehdä Plagueboysista paljon metallisempi albumi, ja luulenpa, että sille olisi ollut jopa tilausta. – Se oli täysin erilainen kuin olin mielessäni pyöritellyt, mutta hyvä ihan eri tavalla. Jokainen albumi. – Se on kuin se vaaran tunne, jonka koet harrastaessasi seksiä jonkun erilaisen ihmisen kanssa sen sijaan, että jynkyttäisit menemään lauantai-iltana pimeässä ja peiton alla kera sellaisen ihmisen, jonka kanssa olet samaa mieltä kaikesta. – Rakastan bändejä, jotka ovat yhtä kuin jäsenensä. Plagueboys ei kuulostaisi lainkaan tältä, jos olisin säveltänyt sen yksin ja soitattanut sen kappaleet sessiosoittajilla. Raskaus muualta kuin metallista Plagueboys eroaa monista nykyaikaisista post-punk-albumeista varsinkin siinä, ettei se luota muutamaan halpaan temppuun, joilla levy saadaan kuulostamaan niiltä ilmeisimmiltä 1980-luvun post-punk-yhtyeiltä. Sellaisia kuin The Beatles ja Radiohead, joiden jäsenet voivat tehdä erinomaista musiikkia omillaan, mutta erilaisten egojen ja luovuuksien yhteentörmäys synnyttää jotain ainutlaatuista, jota ei ole muuten olemassa
Metodit voivat vaihdella todella paljon. Plagueboys on vähän kuin oltaisiin tehty elokuvaa, eli jokaisella ratkaisulla ja asialla on pitänyt olla merkitys kokonaisuudessa, Kiiskilä lisää. Onnistunut kuvajainen tästä mielenmaisemasta on myös levyn kansitaide, joka pääsee oikeuksiinsa vinyylikoossa. Tulkinta voi olla hyvinkin erilainen, mutta merkitys välittyy eteenpäin. ”Tunnelma on ollut keskiössä alusta pitäen. Voit huomata sen vertaamalla Motherbloodin ja Plagueboysin kansia, joiden voisi luulla olevan ihan eri taiteilijoiden tekemiä. Olen vastannut, etteivät Plagueboysin tekstit ole aggressiivisia hyökkäyksiä ihmiskuntaa kohtaan, vaan sävy on ennemminkin surullinen, McNerney luonnehtii. Olenkin tutkinut tätä levyä tehdessäni post-punkin trippailevia soundeja ja huomannut, mikä sen suhde ysärin shoegazeen tai psykedeeliseen elektroon on. – Itselleni 90-luku on se tärkein vuosikymmen. – Työskentelimme Tekla Vályn kanssa ensimmäistä kertaa Motherbloodilla, ja olen tehnyt hänen kanssaan yhteistyötä aiemminkin, muiden bändieni kanssa, McNearney kertoo. Laulaja jatkaa, että vastaavaa tapahtui post-punkin parhailla kasarialbumeilla, mutta nykypäivänä se ei ole aivan tavallista. Raja musiikin haudanvakavuuden ja tragikoomiseksi muuttumisen välillä on kuitenkin häilyvä, ja juuri siinä sävyssä Grave Pleasures operoi. – Killing Joke on aina ollut mestari tässä. Plagueboys on vähän kuin oltaisiin tehty elokuvaa, eli jokaisella ratkaisulla ja asialla on pitänyt olla merkitys kokonaisuudessa.” – Aleksi Kiiskilä. – Se tuo aika paljon rikkautta bändiin, että olemme kasvaneet eri vuosikymmeninä, Vanhanen toteaa. – Se on siinä mielessä hyvällä tapaa vanhanaikainen levy, että tältä albumilta voisi poistaa muun ja jättää kappaleisiin vain basson ja rummut, ja se toimisi silti, McNerney huomauttaa. Tekla on taiteilija, johon voin luottaa täysin. – Tarkoitan sitä aluetta, jolla musiikki ja sanat alkavat herättää jo todella outoja, epämukaviakin fiiliksiä, laulaja täsmentää. – Tekla tarttuu jokaiseen luomukseensa yksilönä. Tämä kertoo jopa enemmän musiikin kuulijasta kuin sen tekijästä. Se asia, joka haastaa tekemään jotain uutta. Jaz ja kumppanit ovat suorastaan syleilleet elämän naurettavuutta ja vieneet sen ihan äärimmäisyyksiin. Kaikki soundit, tunnelmat ja sovitukset komppaavat samaa asiaa, eikä niin, että tehdään vain jotain, mikä soundaa, Kiiskilä sanoo. Merkittäviä metatasoja McNerneyn, Vanhasen ja Kiiskilän puhuessa Grave Pleasuresista, omista projekteistaan ja menneistä bändeistään yksi sana toistuu ja sitoo yhteen sen, mikä on kaikille musiikissa tärkeintä: merkityksellisyys. Grave Pleasuresiä tehdessäni olenkin törmännyt pieneen epäilyyn, että mitä me oikein tarkoitamme. – Puhuimme Matin kanssa jo aikoja sitten, että nyt on aika tehdä tunnelmallinen ja kypsä levy, jossa on mahdollisimman paljon merkityksellisyyttä ja metatasoja. McNerney jatkaa toteamalla, ettei todellakaan ole mikään huumorimusiikin ystävä. Laulaja ja kitaristit pyörittelevät kukin omalla tavallaan ajatusta, että Plagueboysin kappaleet tarjoavat paljon erilaisia koukkuja, jotka ovat tietyllä tapaa vapaita eri vuosikymmenistä tai jopa biisinkirjoituksen perussäännöistä. Jos jokin asia merkitsee minulle paljon, se merkitsee todennäköisesti jollekin toisellekin. Kaksikon luova yhteys on vain vahvistunut laulajan huomattua, ettei Válylla ole pelkästään tiettyä sementoitunutta tyyliä, vaan hänen artistiutensa elää koko ajan. – Ei me ihmiset olla lopulta niin erilaisia keskenämme. Siinä ollaan loppupeleissä samojen tunnetilojen äärellä. – Minulta on kysytty monta kertaa, eikö tämä albumi ollutkin helppo kirjoittaa, kun maailmassa on kaikki niin päin vittua, että aiheita teksteille riittää varmasti. Sen sijaan metallipiireissä tällaista ilmaisua jopa hieman arastellaan. Totta kai se on, mutta niitä rehellisiä asioita voi maalata aika teatraalisellakin pensselillä. – Tunnelma on ollut keskiössä alusta pitäen, se asia, joka haastaa tekemään jotain uutta. Plagueboysilla se kuuluu lyriikoissa ja tunnelmassa, joissa on ihan tietynlainen, toteavan tyyni pohjavire. Musiikki on mielikuvitusmaailma, jossa kanavoidaan omaa psyykettä, ja Grave Pleasuresisissä dualistisuus on läsnä koko ajan, Vanhanen sanoo. Voin antaa hänelle narratiivin, ja hän luo jotain sellaista, mitä en osaa edes odottaa. – Melkein vihaan sitä, kun sanotaan, että musiikki on jotenkin rehellistä ja aitoa
Näillä olen saanut huomata liikkuvani alueilla, jotka ovat epämukavia todella monille kuulijoille, McNerney sanoo. Väitänkin, että on ihan terveellistä koetella välillä sekä omia että muiden rajoja. – Aikuiset ovat kuin ylikasvaneita lapsia, jotka toistavat samoja virheitä uudelleen ja uudelleen, eikä tarvitse olla kuin realisti tietääkseen, mitä apokalypsin jälkeisessä maailmassa ihmisten välillä tapahtuisi, McNerney sanoo. Musta huumori on aina ollut osa McNerneyn elämää. Rajuja kiertueita, seksiä, huumeita ja rock’n’rollia. – Beastmilk-levyllä oli kappale nimeltä Genocidal Crush, ja Plagueboysillta löytyy biisi High on Annihilation. Suuret kontrastit herättelevät ihmisiä enemmän kuin vaikka suora ja hellä rakkauslaulu. – Liian monella bändillä on pelissä liikaa. Uskon, että juuri tällaiset kontrastit saavat kuulijan toden teolla havahtumaan ja miettimään, mistä helvetistä tässä on oikeasti kyse. Ja mitä rockin vaarallisuus edes tätä nykyä tarkoittaa. Yleisö ei tainnut kuulla mitään muuta kuin sanan ”Hitler”. Se on yhtä todellinen ja vääristynyt kuin ne hieman pilalle menneet otokset, joita sai 80-luvulla kehitettyään valokuvia. Ja sitten on heitä, jotka lähtevät oikeasti samoilemaan omille poluilleen. – Kyse voi olla ristiriidasta. McNerney lisää, että rajoja ylittäessään on kuitenkin oltava valmis seuraamuksiin. – Se on varmasti ollut jonkinlainen selviytymismekanismi, jolla tulla toimeen tämän iljettävän ihmiskunnan ja oman itsensä kanssa. Outo syyllisyydentunne luo vaaran tuntua, jonka kautta kuulija todella kyseenalaistaa, onko hyväksyttävää laulaa näistä asioista tällä tavalla. Spare oli kieltäytynyt ja vastannut: ”Only from negations can I wholesomely conceive you. – Meillä on erittäin natsivastainen kappale, jossa puhutaan Hitleristä, joka oli pyytänyt Auston Osman Sparea maalaamaan hänestä taulun. Kannessa nähdään omalaatuisen värimaailman kera maailmanlopun kuvastoa, mutta niistä ei löydy totuttua raunioiden täyttämää maisemaa, vaan William Goldingin Kärpästen herra -klassikkokirjaa mukailevaa inhorealismia. Heillä on päivätyöt, lähimmäisiä, perheet ja lapsia, jotka joutuvat tulilinjalle, jos perheen muusikko lähtee toden teolla tekemään sitä mitä haluaa ja sanomaan asiat täsmälleen kuten ajattelee. Monet muusikot ja taiteentekijät eivät tohdi lähteä vaarallisille teille, vaikka heidän intuitionsa ohjaisi sanomaan asiat suoremmin. If you are superman, let me be forever animal.” – Kirjoitin tästä Forever Animal -kappaleen, ja eräällä keikallamme aloin kertoa sen taustatarinaa. – Verrataan tätä vaikka siihen, että on ihmisiä, jotka sanovat menevänsä luontoon ja kulkevat niitä valmiiksi tehtyjä hiekkateitä. Tai pitäisikö sen olla. Siitä värimaailmasta muodostuu myös Plagueboysin omalaatuinen, nyrjähtänyt ilme. Musiikin historiassa juuri tällaiset kohtaamiset ovat aiheuttaneet eniten sitä tunnetta, että saako tästä oikeasti pitää. Vai voiko määrittämätön tekijä X asua nykyrockissa ilman näitäkin. Laulaja virnistää, että jopa hänen perheessään heitettiin astetta synkempää vitsiä todella hirvittävistä aiheista. – Luulenpa, että loppujen lopuksi suurin osa ihmisistä haluaa vain sopeutua joukkoon, McNerney sanoo. Tilanne alkoi mennä aika vihamieliseksi ja siitä nousi pienimuotoinen haloo, mutta olin valmis kohtaamaan tällaisenkin tilanteen jo sillä syyllä, että ainakin kappale sai aikaan voimakkaan reaktion. Yksi asia nousee tasaisin väliajoin esille, kun puhutaan rockmusiikista: Onko rock enää vaarallista. For I know of no courage sufficient to stomach your aspirations and ultimates. Näissä kappaleissa kirjoitetaan hirvittävistä asioista, mutta sanat lauletaan iloa äänessä. – Pidän siitä, että euforia ja epätoivo kohtaavat samassa kappaleessa. Vaaniiko rockissa enää vaara. – Kärpästen herra -kirjan ajatus siitä, kuinka nopeasti taantuisimme primitiiviselle tasollemme, on todella kiehtova. Joskus totuus on silti todella tarpeellista.
”Oon vähän varovaisempi kuin nuorena sen suhteen, millaisiin projekteihin lähden mukaan, vaikka kyselyitä tulee ulkomaita myöten tosi paljon.” 42
Natalie aloitti levyttämisen jo 1990-luvun jälkipuolella, ja koko hänen olemuksensa huokuu, että hän elää metallikulttuuria. Usein siellä ollessani hän innostui kertomaan pienelle lapselle, että jos olisin hänen lapsensa, hän katkaisisi kaikki sormeni, koska musiikin tekeminen on Saatanasta. Eikä hän todellakaan pitäydy vain oppikirjoissa tai mukavuusalueellaan. En tiennyt ketään, joka kuuntelisi samanlaista musiikkia, joten tongin kaikkea death-, blackja doom metalia itse, kunnes harrastelijoiden joukosta alkoi löytyä kavereita, joiden kanssa oli yhteisiä mieltymyksiä. Musiikki on Saatanasta Punaviinilasia kädessään pyörittelevä Natalie painaa hetken aikaa huuliaan yhteen miettiessään, mikä sai Pietarissa syntyneen ja lapsuutensa eläneen pikkutytön kiinnostumaan musiikista niin paljon, että hänen isoäitinsä vei hänet pianoja laulutunneille. Kun Natalien kanssa käy läpi hänen elämäänsä ja tekojaan, ymmärtää nopeasti, että hän todellakin on paljon enemmän kuin lista bändejä. Myöhemmin Natalie jopa voitti muutamia pianokilpailuja junioritasolla. Laulamisesta oon kuitenkin tykännyt ja se on sellainen vakio siinä mitä olen. Luulenpa, että se oli syy, minkä takia aloin innostua musiikista yhä enemmän. Pian hän oli koulussaan yksi harvalukuisista outolinnuista, jotka elivät metallimusiikkia. Natalie Koskinen on kokenut paljon Shape of Despairin ja monen muun bändin laulajana, mutta haluaa löytää yhä uusia tapoja ilmaista itseään. – Kun olin kuusivuotias, mummoni vei mut usein ystävänsä luokse, joka oli vähän vanhempi naishenkilö. Se oli hieno hetki, kun ymmärsin, että tällaistakin voi oikeasti olla olemassa. Se oli pienelle lapselle hieman traumaattista, totta kai… Mutta samalla se myös kiinnosti, että tämä musiikkihan herättää ihmisissä voimakkaita tunteita. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARKUS PAAJALA PÖLKYLLÄ Elävä instrumentti 43. Maskeeraajan työn ja musiikkivideoiden työstämisen kautta monet asiat hänen elämässään ovat kietoutuneet musiikkiin ja metalliin. Musiikki oli pienelle Natalielle tärkeä ystävä. Se tulee varmasti olemaan läsnä aina. – Kahdeksanvuotiaana ostin omilla rahoillani kirpparilta kasetin, josta en tiennyt yhtään, mitä se edes on, ja sehän olikin sitten Led Zeppeliniä. Hetken mietittyään laulaja keksii hieman ilkikurisen syyn siihen, mikä häntä veti aikoinaan juuri musiikin puoleen. Myös lastenkoti tuli Natalielle tutuksi. Hänen äitinsä menehtyi, kun Natalie oli vasta viisivuotias, ja pienen muusikonalun isä ei tukenut häntä harrastuksissaan. Mä tykkäsin viettää aikaa eläinten kanssa, mutta farmilla tapahtui muutakin. N atalie Koskinen on tuttu Shape of Despairin, Paaran, Depressed Moden, Collapse of Lightin ja vasta debyyttinsä julkaisseen The Abbeyn laulajana, jolla on tunnistettava ääni ja tapa eläytyä esitettävään musiikkiin. Sillä oli farmi, jossa oli lehmiä ja lampaita. – Mummon kaveri paiski siellä hirveästi töitä, mutta iltaisin hän otti aika runsaasti alkoholia. Neljännesvuosisata levyttävänä artistina ei ole vähentänyt Natalien uteliaisuutta. – Zeppelinistä lähti hinku löytää koko ajan raskaampaa ja äärimmäisempää juttua. En siis voi sanoa sanoa muistavani hetkeä, jona heräsin siihen, laulaja hymyilee lopulta. – Pianoinsoiton harjoittelu jäi vähän vähemmälle, kun tuli teini-ikä ja ihan muut asiat alkoi kiinnostaa. Laulaja kertoo, että rock ja raskaampi musiikki tavoittivat hänet hyvin varhaisessa vaiheessa. Tänä keväänäkin hän on julkaissut musiikkia, jollaista ei ole hänen laulamanaan koskaan aiemmin kuultu. – Musa on ollut mulle niin tärkeä juttu niin kauan, etten edes muista sellaista aikaa, ettei se olisi ollut osa elämääni
On parempi, että kuulostaa ihan omalta itseltään. – Nyt kun miettii, niin olihan se erikoista aikaa. Se oli aika erilaista kuin nyt, kun netti on avannut niin paljon mahdollisuuksia muusikoille löytää toisensa ja olen itsekin päätynyt vierailemaan kaukaisiinkin bändeihin. – Parhaita laulajia ovat sellaiset, jotka erottuvat joukosta. – Klasarin laulaminen oli aika rankkaa ja kurinalaista, enkä halunnut jäädä jumiin sellaiseen orjallisuuteen. Soitettiin ensimmäinen keikka Malmintalolla ja kaikki tunsi toisensa. – En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että laulaja liittyy bändiin ja haluaa kuulostaa vaikka Bruce Dickinsonilta tai joltain PÖ LK YL LÄ. Ne on kuin elokuvia, jotka on tehty aina sillä sen aikaisella työryhmällä. Olin pyörinyt Helsingin metalliporukoissa ja me tunnettiin toisemme, mutta olihan se jännittävää, kun mua pyydettiin laulamaan. Nehän on jo olemassa. Persoonallisuus herättää varmasti tunteita myötä ja vastaan, mutta se tarkoittaa vain sitä, että sä olet sä. Bändi syntyi aikana, jona suomalainen funeral doom oli pitkälti yhtä kuin genreä maassamme käynnistelleet Skepticism ja Thergothon. – Mä olin ihan pikkunassikka, kun Jake [Jarno Salomaa] kutsui kokeilemaan bändissä laulamista. – En voi sanoa, että olisin hahmottanut silloin, että me oltiin osa jotain uutta suomalaisen musiikin aaltoa. Keskellä suomimetallia Viime vuosituhannen loppupuolella suomalainen metalli alkoi saada koko ajan uusia muotoja, kun ilmeisten Nightwishin, Children of Bodomin ja Sonata Arctican ohella myös maan alla pulppusi yhä uusia orkestereita. – Päätin jo silloin, että mun ääni tulee olemaan ikään kuin yksi melodinen ja – Äärimmäisyyksien etsiminen meni niin pitkälle, että jossain vaiheessa mun musamaku kapeni ja kaiken piti olla niin äärimmäistä kuin mahdollista. Halusin päästä kokeilemaan erilaisia juttuja ja sooloilemaan ihan omalla tavallani, miten ikinä haluan. Shape of Despairin ei voi edes vuosituhannen taitteen Shades of…ja Angels of Distress -levykaksikolla sanoa muistuttaneen muita aikalaisiaan. Ei edes niitä, jotka käyttivät levyillään sekä miesettä naislaulua. Sen ei tarvitse tarkoittaa aina nuottiin osumista tai erinomaista teknisyyttä, vaan ennemmin sitä, että laulajan tunnistaa heti omasta persoonallisuudestaan. 90-luvulla kaikki oli kiinni siitä kenet tunsi. – Klasarista oppi paljon tekniikkaa. Vaikkei Natalie nimeä suoranaisia suosikkilaulajiaan tai esikuviaan, hän tietää tasan tarkkaan, millaisista laulajista pitää. muulta tunnistettavalta laulajalta. Kun kukin tekee asiat omalla tavallaan, musakin on persoonallista. Suomeen teini-iässä muutettuaan Natalie jatkoi Venäjällä aloitettuja klassisen laulun opintojaan ja opiskeli myös kitaransoittoa. Niin kauan kuin meistä vakijäsenistä on mukana se muutama, tulos kuulostaa varmasti Shape of Despairiltä eikä miltään muulta bändiltä. Yksi niistä oli Raven, joka tuli sittemmin tunnetuksi nimellä Shape of Despair. Natalie muistelee olleensa ensimmäisten Shape of Despair -levyjen aikaan todella kokematon studiotyöskentelijä, mikä kääntyi lopulta jopa eduksi, kun ei ollut mitään liian rajattuja sääntöjä, miten asiat kuuluu tehdä. Myöhemmin sitä on palannut myös rockiin ja poppiin. – Sen takia meidän jokainen levy on ollut erilainen. Viimeistään aikuisuuden kynnyksellä Natalielle oli selvää, että hänestä ei tule akateemista laulajaa, vaan bänditoiminta kiinnosti huomattavasti enemmän. Mulla oli jo lapsena tosi laaja ääniskaala, minkä huomasin, kun mua siirrettiin kuorossa koko ajan äänialassa ylemmäs, aina sopraanoksi asti, mutta pääsin helposti myös tosi matalalle. Itse asiassa mun piti alun perin soittaa kitaraakin, mutta se jäi muille kavereille ja keskityin laulamiseen. Kaikkien oma jälki näkyy ja kuuluu. – Ensimmäisen levyn aikaan Jarno piti langat aika lailla omissa käsissään, mutta tiedosti jo tuolloin, että tässä bändissä on aika lahjakkaita ja persoonallisia tyyppejä. Me vaan haluttiin tehdä musaa, ja ennen kaikkea jotain itsemme näköistä ja kuuloista, Natalie muistelee
Ei sitä tarvinnut kauan miettiä, kun pääsi ihan kunnolla örisemään, mitä en ole ainakaan levymitassa tehnyt koskaan aiemmin. Se jos mikä toisi uusia kokemuksia. – Juteltiin monen eri yhtiön kanssa ennen Season of Mistille menemistä. Natalie on yhä iloinen siitä, millaisia mahdollisuuksia Sami Tenetzin luotsaama Spinefarm Recordsin sisaryhtiö Spikefarm tuolloisille yhtyeilleen tarjosi. Ääni joka venyy Natalien viimeisin aluevaltaus on hiljan Word of Sin -debyytin julkaissut The Abbey. Sitä lajinsa synkintä settiä. Laulaja hymyilee pilke silmäkulmassa kertoessaan, että kaikenlaista erikoista voisi kokeilla myös jatkossa. Oli jännittävää huomata, että yksi lafka jopa vähän loukkaantui, kun emme valinneetkaan sitä. – Oon vähän varovaisempi kuin nuorena sen suhteen, millaisiin projekteihin lähden mukaan, vaikka kyselyitä tulee ulkomaita myöten tosi paljon. 45. – Mähän olen ammatiltani maskeeraaja, oon ollut tekemässä muutamia musiikkivideoita ja bändien promokuvien maskeja, mutta oon myös ihan päivätyössä kosmetiikkaliikkeessä. Hyvä niin, koska tämä tekeminen on poikennut aika paljon kaikesta, mitä olen tehnyt aiemmin. Paikalla oli paljon ihmisiä, jotka ovat kuunnelleet meitä aina. The Abbey ei kuulosta miltään toiselta metallibändiltä, ja musta tuntuu, ettei meitä sido mitkään muut rajat kuin oma mielikuvitus. Biisit eivät ole ylituotettuja, vaan jokaisen soittajan ote kuuluu levyllä ja Natalien laulut kattavat koko hänen skaalansa. Olihan se jälki heti tosi persoonallisen kuuloista. – Ne levyt oli tosi hauskoja kokemuksia, ja Jonne osoitti mulle sen, minkä oon oppinut eri tavoin monissa eri projekteissa, että äänestään voi löytää aina uusia juttuja, kunhan itsestä löytyy uteliaisuutta ja kiinnostusta. – Jonkun yhtyeen kanssa on oltu ikään kuin samalla asialla vähän eri tavoin eikä ole oikein koskaan päästy samalle aallolle. Veskun luovuus taas kuuluu sekä omanlaisessa soittotatsissa että siinä, miten se hahmottaa tosi isoja kokonaisuuksia myös visuaalisesti. – Black Metal -jutuissa haluan ilman muuta kehittyä lisää. Oon joskus miettinyt, että olisihan sitäkin hauska kokeilla, ihan vaan omaksi iloksi.” tunnelmaa rakentava instrumentti muiden joukossa, ei niinkään laulamista ihan perinteisimmällä mahdollisella tavalla. Janne taas on ihan erilainen kitaristi, jolta syntyy omanlaistaan melankoliaa. Tehdään kaikkemme oikeiden yhteistyökumppanien kanssa, että päästäisiin kiertelemään paljon. Jos musta on sanottu, että kuulostan laulajana aika oudolta, niin räppärinä vasta kuulostaisinkin. Myös Korpiklaani-pomon akustinen folk sujui Koskiselta persoonallisella otteella. Inspiraatiota kyllä löytyy, vaikka perheitä ja ikää olisikin! Vaikka Nataliella on takanaan vuosikymmenten kokemus laulajana, hän etsii yhä uusia ilmaisutapoja. Joulukuussa Tampereen Olympia-korttelissa soitettu keikka oli hyvä esimerkki, mitä se tunnelma voi olla. ”Kuuntelen paljon vanhan liiton underground-räppiä. Luulenpa, että siinä on yksi Shapen omalaatuisuuksista. Oon joskus miettinyt, että olisihan sitäkin hauska kokeilla, ihan vaan omaksi iloksi. Yhtye elää nyt uudenlaista kukoistuksen aikaa, kun vanhat jäsenet saivat rinnalleen Throes of Dawnista tutun laulajan Henri Koivulan. Haluamme tehdä Shapen näköisiä juttuja. Monachopsis Art vaikutti kuitenkin tosi mielenkiintoiselta jutulta, laulaja kertoo. – Mä pidin paljon siitä, että Suomessa metallin tekijöille annettiin luova rauha tehdä omaa juttuaan, ja samaan aikaan siihen ympärille ei syntynyt sellaista vastakkainasettelua, mitä monissa maissa on kuullut tapahtuneen. – Valinta tehtiin ihan sitäkin kautta, että vaikka The Abbeyssä on kokenutta väkeä, me pyritään niin pitkälle kuin mahdollista. Persoonallisuuden ohella Natalie korostaa luovassa työssä kemioiden osuvuuden tärkeyttä. – Tehtiin jo The Abbeytä, kun Jesse kysyi tekemään äärimetallisempaa juttua. – Levy levyltä oon oppinut elämään tätä musiikkia yhä enemmän, mikä on tehnyt kappaleiden tulkitsemisesta tosi mielenkiintoista. Laulaja myöntää, että matkan varrelle on mahtunut myös nahkeampia bändikokemuksia. En tiedä yhtään, miten ääni ja tekniikka kestää, kun lähdetään tekemään Monachopsis Artin kanssa keikkoja, joilla haluan kyetä vetämään ihan täysillä. Kyllä tämä musiikki löytää ne kuulijat jotka sen kuuluukin. Tuntuu siltä, että aina kun yleisössä joku itkee, ja joskus lavallakin, ollaan saavutettu se oma iso tunnelataus, joka meidän pitääkin. Kyseessä on progressiivista doomia soittava suomaisyhtye, jossa vaikuttavat myös monessa sopassa keitetyt Jesse Heikkinen, Janne Markus ja Vesa Ranta. – Ilmeisesti mun ääni sopi siihen kaikkien mielestä parhaiten, koska pääsin mukaan bändiin. Me halutaan luoda tunnelmia, joissa kaikki on Shapen muotoista ja kuuloista. Orkesterista muodostui nopeasti audiovisuaalinen kokonaisuus, jossa bändin omalaatuisia kappaleita sävyttävät esimerkiksi Rannan ohjaamat komeat musiikkivideot. The Abbey todellakin herätti kiinnostusta, ja bändi oli otettu, miten moni levy-yhtiö oli kiinnostunut siitä. – Tässä porukassa on niin paljon näkemyksellisiä tekijöitä, että meille oli alusta asti tosi tärkeää, ettei lähdetä musiikkivideoihin verkkareissa vaan mennään ihan täysillä siihen konseptiin, jota bändi toteuttaa, Natalie sanoo. – Bändin perustanut Jesse on progediggari, ja sen mukana tuli polveilevampaa musikaalisuutta. – Tämä on vähän eri asia kuin se, että lähdettäisiin soittamaan festareilla iltapäivästä auringonpaisteessa ihan vain sen takia, että toivottaisiin bändin jotenkin kasvavan. – Ollaan tunnettu Jonnen kanssa pitkään, ja olin itse asiassa grillaamassa sen luona, kun heräsin seuraavana päivänä hirveässä krapulassa ja Jonne oli siinä heti, että nyt muuten äänitetään, Natalie naurahtaa. – Tämä koskee myös keikkoja. – Kuuntelen paljon vanhan liiton underground-räppiä. – Me ollaan keskitytty entistä enemmän tekemään Shape-juttua omalla tavallamme. Erilaisten kemioiden vaikutus on kuulunut ja näkynyt myös Shape of Despairissä. Teemme juuri niin äärimmäisiä levyjä kuin haluamme, miettimättä sen tarkemmin, mihin se bändin vie tai ei vie. Ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi venymistä, Natalie on laulanut Jonne Järvelän kahdelle sooloalbumille. Moni pani merkille The Abbeyn omalaatuisen soundin jo ensimmäisissä julkaistuissa kappaleissa. Mutta onhan se hauskaa olla haluttu, Natalie naurahtaa. Sitä lajinsa synkintä settiä. The Abbeyn ohella jotain ihan erilaista edustaa Monachopsis Art, jossa Natalie revittelee blackmetallisemman ilmaisun äärellä. – Kuulin ensimmäisenä kappaleen Widow’s Will, kun Vesku otti yhteyttä ja kertoi, että haluaisi mun kokeilevan sitä ja että muutama muukin mimmi tekee vastaavan demon
Levyn avaava nimibiisi starttaa vahvalla pääriffillä ja tarjoaa lopulta yhden levyn monista ässäkertosäkeistä. Daydreamer-levy oli tuotoksena kelvollinen, mutta tänä päivänä sen tuntevat lähinnä genreen vihkiytyneet alan harrastajat. LET It All Outin yltäkylläistä soundia ja ylitsevuotavaa melodisuutta ei voi kehua kyllin vuolaasti. 46. Same as You kasvaa Let It All Outin tapaan pala palalta täysillä mukana huudettavaksi yhdeksi suureksi kertosäkeeksi, jolla on samanlainen koko 1980-lukua määrittävä kaiku kuin monella Amerikan-virkaveljen tekosella. Näin lienee käynyt aika monelle 1980-luvun lopulla debytoineelle hard rock -yhtyeelle. Albumin kahden ykköstykin perässä ei kuitenkaan ole yhtään ainutta hutia. EHKÄ parhaiten tuottajana meritoitunut suomalaismuusikko Johnny Lee Michaels julkaisi vuonna 1985 ensimmäisen soololevyllisensä hard rockia. Latu yhdelle kovimmista suomalaisista kasarihevialbumeista oli auki. Oli myöhäistä ennen kuin kaikki ehti edes alkaa. Androids teki Michaelsin kanssa Daydreamerin ja keikkaili hiukan, mutta kuten yhtye Imperiumi.netin Mika Penttisen haastattelussa vuonna 2008 totesi: ”Bändin jäsenillä oli kuitenkin vähän liikaa omaa näkemystä ja osaamista, että oltaisiin oltu valmiita jäämään statisteiksi. Tämä jo pelkästään karismaattisen laulajansa Scarletten sekä kitaristi Ade Mannisen virtuoosimaisten otteiden vuoksi. Sama koskee levyn ensimmäistä sinkkulohkaisua Same as Youta, johon allekirjoittanut muistaa hurahtaneensa legendaarisen Hittimittarimusiikkiohjelman kautta. Ullakon aiemmat kontaktit poikivat bändille levytyssopimuksen kotoiselta Flamingolta. Tiedon mukaan Androids-miehistö ehti demota tukun uusiakin kappaleita, mutta kun levy-yhtiö meni jäihin ja elämä heitteli itse kutakin, bändin tarina loppui lyhyeen. Soololevyn Androidsissa soittivat myöhemmän yhtyeen jäsenistä kosketinsoittaja Alex ja rumpali Bone Moroney sekä viime hetkellä mukaan hypännyt moniosaaja, Let It All Outilla laulanut Tommy ”Scarlette” Eriksson. Erityisesti Mannisen ja kosketinsoittaja Alexin loihtimat, toisiaan saumattomasti täydentävät sointukulut ovat yksi Let It All Outin vahvimmista kivijaloista. Kertseillään villitsevät myös Runnin’ Around, kolmossinkku Hard Lovin’ Girl ja albumin sinetöivä 10 000 Years. LET It All Outia voi hyvin pitää ainakin kotoisen genrensä rikollisen aliarvostettuna jalokivenä, jonka perusteella Androids olisi ansainnut paljon suuremmat estradit, mitä yhtyeen osalle lopulta lankesi. Kappaleen videokin on alleviivatusti yhtä suurieleistä hauskanpitoa ja väriloistoa kuin Bon Jovilla, KISSillä, Whitesnakellä tai David Lee Rothilla. Sama koskee Michaelsin taustalla soittaneen Androidsyhtyeen vuonna 1988 julkaistua ainokaista Let It All Outia, joka on sävellyksiltään huomattavasti iskevämpi ja monitasoisempi kuin Daydreamer. Let It All Outin aikainen Androids oli erittäin demokraattinen yhteisö.” Alexin, Bonen ja Scarletten muodostama Androids täydentyi basisti Jone Ullakolla ja nyt jo edesmenneellä kitaristilla Ade Mannisella. Levyn ainoa slovari When the Sun Turns to Rain ei lukeudu levyn huippuhetkiin, mutta on samalla tavalla musiikillisesti vähäeleinen ja kekseliäs kuin Queensrÿchen Silent Lucidity. Bändin jäsenten visiot osuivat maaliinsa käytännössä joka raidalla. Yhtä suurta kertosäettä ANDROIDS Let It All Out FLAMINGO 1988 TEKSTI JAAKKO SILVAST SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Taustabändistä omilleen kasvanut Androids ehti tehdä ennen hajoamistaan yhden kovimmista kotimaisista kasarihevialbumeista. ja lennokas boogie–jazz-irrottelu QQ. Hyviä esimerkkejä Androidsin huikeasta musikaalisuudesta ja osaamisesta ovat myös Let It All Outin omaperäisempää laitaa edustavat bluesahtava Cool & Pretty, nimensä mukaisesti hypnoottisen ryömivän bassokuvion kannattelema Crawl, albumin selkeästi raskain veto N.Y.C
Taltioit puheesi aina selkeästi Tylsät kokoukset, mainosraidat tai luontoelokuvasi spiikit taittuvat hankalammillakin mikeillä ja Air -kytkimellä saat Focusriten legendaaristen studiomikserien soundin. f i Katsot leffat parhaalla laadulla Erilliset ADja DA-muuntimet takaavat, että kuulet jokaisen yksityiskohdan tarkasti ja dynaamisesti. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi. f | w w w . 20Hz 35kHz ± <0,02dB, dynamiikka 124dB. 2 7 5 1 2 3 | s a l e s @ s t u d i o t e c . s t u d i o t e c . Nautit 3 vuoden takuusta Focusrite myy jo pelkästään Suomessa tuhansia ja tuhansia äänikortteja vuosittain, joten valmistustekniikat ja komponentit on hiottu kohdalleen. Äänität vaikka koko bändin Optisen ADAT-väylän kautta voit helposti lisätä 8 kanavaa äänitysjärjestelmääsi. Sävellät soundtrackisi Mukana tuleva Hitmaker Expansion sisältää valikoiman todella laadukkaita plugareita ja lisäksi käytössäsi on myös Pro Tools Artist kolmeksi kuukaudeksi. M a a h a n t u o n t i : S t u d i o t e c O y | K u u s i n i e m i 2 , 2 7 1 E s p o o | p u h . Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh
ei ole yhtä iskevä kuin mestarillinen debyytti Produces Reason (2013) tai II: Poison Garden (2016), jolle levy tarjoaa luontevaa jatkoa. Päätösraita Ivory and Horn taas yhdistää ansiokkaasti kansanmusiikkihenkisiä jousimelodioita, moniäänistä laulua, slovarielementtejä, akustista kitaraa ja lyijynraskasta doomia. Kolmannelta albumilta puuttuvat todelliset ässät, jollaisia etenkin debyytti suorastaan pursusi. Aikamatkailua, alkemiaa ja hämärähommia Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa SLEEP OF MONSTERS ??. sinkoaa vastaanottajan syvälle antiikin Kreikkaan, joka uhkuu dekadenssia, mystisyyttä ja seireenimäistä viehkoa. Ansioistaan huolimatta ??. Kappaleet ovat taitavasti rakennettuja, huolella sovitettuja ja tunteikkaasti esitettyjä. Fysiikan lait menettävät merkityksensä, ja kuulijasta tulee yhtä korvakäytäviin valuvan maailman kanssa. Tarja Leskisen, Hanna Wendelinin ja Nelli Saarikosken tulkitsema Melinoe tiputtaa kuulijan keskelle muinaista messua, joka räjähtää raskaaksi rockiksi. Se on kuin muinaisesta loistosta muistuttava temppeli, jonka pylväät seisovat yhä pystyssä ylväinä mutta rapistuneina – raunioiden ympäröimänä, imperiumien nousut ja tuhot todistaneina, sivistyksen ja rappion heijastumina. Levyn saatekirjeessä sen musiikkityyliä kuvaillaan genre rajoja venyttäväksi adult occult rockiksi. Sen levyt ovat tutkimusmatkoja ihmismielen ja menneiden aikojen hämärimmille kujille, joilla viini virtaa, sulkakynä maalaa nahkakantiseen kirjaan salaisia viisauksia ja paratiisin käärme lipoo viekkaana kieltään. Se, millainen sielunmaisema eteen piirtyy, riippuu kuulijan omasta kokemushistoriasta ja mielikuvituksesta. Mieli karistaa maallisuuden kahleet. Neljä solistin, kolmen kitaristin – Sami Hassisen, Uula Korhosen ja Jarkko Hassisen –, rumpali Pätkä Rantalan, basisti Ande Kiisken ja kosketinsoittaja Janne Immosen muodostama jättikokoonpano on onnistunut jälleen luomaan hienon albumin, jolla ei ole heikkoa hetkeä. Tämän Sleep of Monsters taitaa. Yhtä lailla voidaan puhua goottirockista, jossa on aimo satsi salaperäisyyttä ja vivahteita Välimeren seudun melodiamaailmasta. SVART LE K SI LA U ST I ARVIOT 49. Omena ei ole koskaan vain omena. Toinen single Mother of Phantoms tanssahtelee flamencomaisissa tunnelmissa, jotka raottavat historian utuisia verhoja. Sen elämänpiiri on rosoinen mutta kaunis, synkkä mutta toiveikas, melankolinen mutta mukaansatempaava. toukokuuta. Sanat sulavat säveliksi, sävelet sanoiksi. Se suorastaan harppoo menneen ja modernin välillä. Solisti Ike Vilin tekstit haastavat jälleen sivistyneemmän kuulijan kuorimaan sipulin kerros kerrokselta ja poimimaan erilaiset historiaja kirjallisuusviittaukset rocklyriikan seasta. Kultamunan löytäminen saa varmasti hihkaisemaan onnesta, mutta keskeisintä on sanaja sävelkudelmien saumaton liitto, jonka liimana toimivat simppelit ja tarttuvat laulumelodiat. ilmestyy 12. Teos käy onnistunutta dialogia menneen ja nykyisyyden kanssa. Ensimmäinen single Black Blacker than Black edustaa perinteisempää, raskaampaa ja suoraviivaisempaa osastoa, jossa mennään suoraan asiaan eikä poiketa polulta. Levyn ansiokkain elementti on sen mystinen aura, jollaista lienee mahdoton saada aikaan ilman alkemiaa tai muita hämärähommia. Turkkilaisvivahteinen Alexandria on selvästi sukua Tuonela-aikakauden (1999) Amorphisille, eikä kurkkulaululla höystetty The Singerkään ole melodisesti kovin kaukana sieltä. Vaan mitäpä väliä lokeroinneista – etenkin, kun kyse on musiikista, joka ei ole yhdestä muotista väännettyä. Markus Laakso ??. Odotan innolla, millaiseen maailmaan Sleep of Monsters liidättää kuulijan seuraavaksi. Musiikki on hienoimmillaan matka tajunnan tuolle puolen – tilaan, jossa tiimalasin santa haihtuu tomuksi ja kotisohva muuntuu galaktiseksi levitaatiovälineeksi. Salatieteen kanssa flirttailevat tekstit, monipuolinen kappalevalikoima ja Hiili Hiilesmaan kuohkea tuotanto herättävät kieltämättä tällaisia mielleyhtymiä. Yhtyeen kolmas albumi ??
Kovat bändillä on piipussa joka tapauksessa, ja tästä on erittäin hyvä jatkaa. Vieläkään ei päästä lähellekään vaikkapa mestariteos Diamondsia (2010), mutta kyllä tämä Zenithin pesee helposti. Etenkin Coming Alive ja Kiss of Death erottuvat tällä osastolla. Loistavia biisejähän nämä ovat, mutta eivät kovin originelleja. Kuusi vuotta myöhemmin ollaan kolmannen hautanautinnon äärellä, ja kyllä kelpaa. Yhtyeen modernilla painolla raivoava melodinen death metal edustaa vahvasti pohjoismaista lajityyppiä. Vaikka sävellysten kipakassa ja melodisessa raskaudessa on paljon perusjuttuja, kaikki toimitetaan pieteetillä ja sata lasissa. Kunnon asenteen ohella bändiltä irtoaa metkaa ja taitavasti punottua riffiköyttä. Sinister on eheä ja monipuolinen kokonaisuus, jolla bändi ei päästä itseään helpolla. Levy ei myöskään pysy orjallisesti yhdessä genrekarsinassa, vaan sopivaa liikettä tapahtuu esimerkiksi metalcoren ja sinfonisen black metalin suuntaan. Elli Muurikainen BLOOD CEREMONY The Old Way Remain RISE ABOVE Dropataanpa heti alkuun muutama bändi: Coven, Jefferson Airplane, Black Widow, Uriah Heep, Jethro Tull ja vaikkapa Pagan Altar. Laadusta huolimatta albumille olisi sopinut jokunen Dead Standing Treen lailla vyöryttävä hirmupyssy lisää. ENFORCER Nostalgia NUCLEAR BLAST Perinteisen hevin uudemman sukupolven bändien kärkikastiin kuuluva Enforcer aiheutti edellisellä Zenith-albumillaan (2019) jopa pettymyksen. Puutteista huolimatta Nostalgia on vahva paketti, jossa on meininki kohdillaan. Kokonaisuutena albumi on monipuolinen ja mukana on jotain uuttakin. Levyn äänimaisema on ihastuttavan raikas, jopa kepeän ilmava. Albumin nimi on osuva, sillä biisit muistuttavat menneisyydestä – nimittäin bändin vanhemmasta tuotannosta. Moni kappale tuntuu niin tutulta, että jouduin tarkistamaan kahdesti, ettei kyseessä ole kokoelma vaan aivan uusi tuotos. Ikävä kyllä levyn biisit jäävät muutamaa kaunista poikkeusta lukuun ottamatta hieman valjuiksi, mutta kyllä tämä tasapaksun ja turvallisen metallimusan pieksee aivan satanolla. Moni muu retrohevibändi on jo kadonnut maan päältä, mutta nämä kanukit jatkavat noitapiirissään entistä vahvempina. Blood Ceremonyn meininkinä on siis 1960ja 1970-lukujen okkulttinen ja psykedeelinen hippirokki, happoinen proge sekä heavy/doom metal. Blood Ceremony syntyi vuonna 2006, okkultismirokin kovimman buumin aikaan. Nämä sällit pärjäävät oikein näppärästi omillaan. I AM YOUR GOD Sinister OUT OF LINE Viisivuotiaan rovaniemeläisbändin kakkosalbumilla puhaltavat kirpeät pohjoisen tuulet. Jopa bändin soundimaailma kuulostaa vanhalta ja hieman hamppuiselta, mikä on erityisen piristävä havainto tänä digitaalisen sirinäsoundin aikakautena. Eetu Järvisalo JU LI U S E R K K O N E N Tällaista pirteää, rokkaavaa, folkkaavaa ja tanssittavaa crowleylaista paholaismusiikkia on mukava kuunnella. Kanadalaisbändin viides levy sekoittelee sujuvasti edellä mainittuja bändejä Black Sabbathilta ja Pentagramilta tuttuihin hevimpiin rakenteisiin. Espanjankielinen Metal Supremacía taas tuntuu väkinäiseltä bonusbiisiltä keskellä levyä. Haikeassa nimibiisissäkin on aineksia, mutta suuret tunteet ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 50. Niko Ikonen GRAVE PLEASURES Plagueboys CENTURY MEDIA Mainion Beastmilkin perintöä jatkavan yhtyeen vuonna 2015 ilmestynyt debyytti Dreamcrash oli pettymys, mutta vuoden 2017 Motherblood palautti postpunkkarit raiteilleen. Kun Julius Vetämäjärven kiukkuisesti raastava huutolaulukin kerää plussaa, levyn äärellä huomaa vallan innostuvansa. Grave Pleasuresin apokalyptinen jälkipunk on vuonna 2023 sekä ajankohtaista että ajatonta. Riipaiseva, lähes kylmät väreet tuova Heartbearts ja erikoisempi Keep the Flame Alive edustavat levyn vahvinta osastoa. Yhtye tekee hyökkäävistä ensitahdeista lähtien selväksi, että nälkää ja näkemystä löytyy. Children of Bodomin, Mors Principium Estin ja In Flamesin kaltaisten pumppujen läsnäolo on ilmeinen mutta ei häiritsevä. Nyt pehmoilut on jätetty taakse ja edessä on levyllinen tutumpaa vauhtia ja rälläystä. Raskaus löyjäävät piippuun. Hammond raikaa, jethrotullmainen huilu lurittelee, skitat runttaavat doom-riffejä ja naislaulu rulettaa. Kun levyn aloituskappaleessa Disintegration Girlissä lauletaan ”the end of the world”, tiedetään, että ollaan taas tutuissa maailmanlopun tunnelmissa
Nyt Excalionin polveileva polku vie ajoittain entistä progressiivisempiin metsiin ja toisinaan taas teollisemmin säksättäviin konepajoihin. Tami Hintikka MACE ’N’ CHAIN Among Ancient Pillars NO REMORSE Eivät ole olleet tuotantopäälliköllä puhtaat jauhot nokassa, kun tästä levystä on tehty diili. Joni Juutilainen EXCALION Once Upon a Time SCARLET Konnevesi on sekä kunta että järvi Keski-Suomessa. Bändin kokeilullinen black metal on kiemurrellut polkuja, joiden seuraaminen on ollut takuulla hankalaa muusikoille itselleenkin. Tämä levy on kuin synkeän yön raikastava sade, jonka alle heittäydytään kädet ja sielu auki. DHG ei kuitenkaan vello menneessä, vaan sen suunta on koko ajan eteenpäin ilman turhaa vilkuilua peruutuspeiliin. Mikäs tässä on tekijämiesten soittoa kuunnellessa, mutta eipä tältä levyltä löydy oikein mitään inspiroivaa. tyy sanoituksista, alakulo sävelkuluista. Dungeon synth -projektina käynnistyneen Tirin tyyli on kehittynyt vuosien varrella dark folkja keskiaikamusiikiksi, jossa on edelleen selkeitä synkän luolaston elementtejä. Yksinkertaiset, paikoitellen kohtalaisen upeat keskiaikaista tunnelmointia tulvivat sävellykset nousevat korkeuksiin Empyriumista ja Ortnitista tutun Thomas Helmin majesteettisten ARVIOT 51. Melko eeppistä saikkausta Among Ancient Pillars onkin, joskin enimmäkseen taiteilijan omia taitorajoitteita vastaan. Mat McNerney vetää uransa upeimmat ja monipuolisimmat laulusuoritukset, ja koko paketti saa sitä myöten arvoisensa sinetin. Jollain ihmeen tavalla ryhmä on kuitenkin päässyt urallaan näinkin pitkälle. Se on outo ja arvaamaton, mutta samaan aikaan läheinen ja tuttu. Siihen on yksi muita selkeämpi syy: Aamunkoilla on makoisa, vahvimmillaan perin koskettava “suomalaiskansallinen” melodiamaailma. on ottanut uudelle levylleen vaikutteita Lord Byronin, William Blaken, Shakespearen ja vastaavien runoilijoiden ja tarinankertojien romantiikasta ja mystiikasta. Plagueboys venyy vahvojen bassolinjojen curemaisista kuljetuksista ja Bauhausin kolkosta kohtalokkuudesta Lead Balloonsin Interpolin ja The Nationalin suuntaan viittilöivään nykymelankoliaan. Tekstien rakentamiseen olisikin voinut käyttää höylätyn puutavaran sijasta syistä, vähän väärää raakalautaa, mitä kautta albumin raskaat teematkin saisivat lisää vakuuttavuutta. Grave Pleasures kuulostaa omalta itseltään, vaikka kaikessa kaikuu 1980-luvun goottilainen postpunk. Keitele taas on paitsi konneveteläisen Excalionin kuudennen albumin suomalaiskansalliseen sävelkulkuun perustuva, soolopitoisuudeltaan varsin rikas introkappale myös järvi, jonka yhdistää Konneveteen Neiturin kanava. Mikko Malm DØDHEIMSGARD Black Medium Current PEACEVILLE Ensi vuonna kolmikymppisiään viettävä Dødheimsgard ei ole kaihtanut haasteita. Vesa Salovaaran pontevan epämetallinen puhdas laulu ei varmasti tipahda kaikille. Myös biisit ovat hyvin rakennettuja ja levy on soitettu komeasti. Senkin kokonaisuus kyllä kestäisi. Hieman homma joissain säkkärimelodioissa pykii, mutta eipähän ole ainakaan ennalta-arvattavaa. Kestokuuntelussa pari härnäävää tekijää alkoi kuitenkin leijailla stereokuvaan. Bekta. Eksistentiaalinen tuska puristaa sydäntä, mutta kyynel nuolaistaan pois näkyvistä. Heads Will Roll on levy, jolle kotimainen metalli tuli kuolemaan. Sen kireys johtunee osin pyrkimyksestä selkeään artikulaatioon, mutta toimintaan pitäisi saada jollain ilveellä rentoa räkää ja verta – tai jättää vaihtoehtoisesti koko ärrimurriosasto enemmän mausteen rooliin. Tuntuu kuin Dødheimsgard olisi löytänyt itsestään jotain vuosia sitten kadonnutta ja olennaista. Samalla se kuitenkin erottaa Vornan muista kaltaisistaan – hyvä siis niin. kateissa, sillä biisit kulkevat ketterästi kuin kaksijalkainen kirahvi. silkkoja kliseitä ja sov. Vierastaistelijoiden mitenkuten tiluttelemia kitarasooloja lukuun ottamatta koko levy on tehty periaatteella ”itse kun soittaa, saa sitä mitä tulee”. Siksi on ilahduttavaa huomata, että Dødheimsgard – tai DHG, kuinka vain – ottaa uusimmallaan jälleen askeleen tuntemattomaan, mutta tekee sen todella vakuuttavasti ja ennen kaikkea ryhdikkäästi. on julkaissut viidennen kokopitkän albuminsa. Edellä mainitut määreet eivät ole lainkaan huonoja, jos soittaa tiukkaakin tiukemmassa funkbändissä, mutta raivokkaaseen metallimusiikkiin niitä ei mielellään haluaisi yhdistää. Sillä jatkuu sama peruslaadukkaan melodisen powerja heavy metalin kinttupolku, jota yhtye on tallannut nykyisen laulajansa, enemmän kuin asiallisen Marcus Långin johdolla vuodesta 2015. Oceanhoarse soittaa hyvin amerikkalaisen kuuloista metallia, josta tulevat päällimmäisinä mieleen Lamb of Godin kaltaiset modernit jyrät. Matti Riekki TIR Awaiting the Dawn BRILLIANT EMPEROR / ORKO Australiassa nykyään majaileva turkkilaismies Oytun Bekta. Puristetun oloinen ärinä ei puolestaan ole aivan makuuni. Itsevarmuudesta pisteet, mutta aika luja usko Nilssonilla pitää olla, että luulee muidenkin tahtovan kuulla luvalla sanoen aika harrastelijamaisia hengentuotteitaan. Meno on tappavan tasaista ja tylsää alusta loppuun. On selvää, että albumilla on haluttu sanoa palavasti jotain painavaa, eikä siinä mitään, mutta omaan kielirukkarin tajuntaani sen rivit eivät ole kauttaaltaan luontevan oloisia. Black Medium Current on kuin tiivistelmä bändin urasta. Black Medium Current on odotettua hienompi albumi. Myös levyn sanoituksia joutuu hieman kritisoimaan. Ja parhaimmillaanhan Excalionin musiikki on hyvinkin komeaa voimailua! Mape Ollila VORNA Aamunkoi LIFEFORCE Tamperelaisbändi Vornan nelonen sai aluksi innostumaan roimasti. Keskinkertaisuus on mukavuudenhalun viheliäinen serkku, joka tekee pesänsä sinne, missä ”hyvä meininki” ja groove asuvat. Kolmen vuoden takainen debyyttija livelevy The Damage Is Done – Live! on lykätty uuden julkaisun digipak-version bonukseksi. Heads Will Roll on Oceanhoarsen kolmas albumi. on niin ja näin, san. Maailma korventuu kovalla liekillä, mutta onpahan kunnon bileet. Levy on 38-minuuttisenakin pitkä kuin nälkävuosi, sillä biisinkirjoituksen kolmesta keskeisestä ässästä säv. Ajoittain ne myös synnyttävät turhan kirkasotsaisen vaikutelman. Once Upon a Time puolestaan on tuo kuudes albumi. Biisien muuttunut muotokieli ja dynamiikka ei kuitenkaan syö kappaleiden kertsimelodioiden tehoja vaan nostaa ne entistä selkeämmin esille. Räpellyksen kuorruttaa Nilssonin Messiah Marcolinin ja King Diamondin laulutapoja hapuileva, mutta pääasiassa nuotinvierustoilla messuava mylvintä sekä orgaanisen tuhnu soundi. Ruotsalaisen Mace ’N’ Chainin – eli siis death metal -bändi Feralin laulajan David Nilssonin – idea on ilmeisesti ollut osoittaa debyyttialbumillaan kunnioitusta jylhälle perinneheville, jota diggaillessa hänenkin musauransa on päässyt alkuun. En ole aivan varma, pidänkö venkoilevammasta nyky-Excalionista yhtä paljon kuin bändin aikaisemmasta, suoraviivaisemmin helloweeniaanis-stratovariaanisesta versiosta, johon olin ehtinyt jo hieman kiintyä. Plagueboys tanssittaa maailman kohti tuhoaan. Mape Ollila OCEANHOARSE Heads Will Roll NOBLE DEMON Luovuus on villi peto, jota täytyy jossain määrin kontrolloida, mutta jota ei voi täysin kahlita. Hyvä, riittävän omalakinen albumi silti. Melkoiseksi progressiiviseksi haahuiluksi jäänyt edellislevy A Umbra Omega (2015) oli itselleni pettymys. Välillä väläytellään melodisempaa osaamista, mutta sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä suuntaan tai toiseen. Siltä löytyy suoraa black metalia, omintakeista tunnelmanluontia, hämyprogea ja hetkittäin jopa vuosituhannen taitteen happohuuruisia kieroiluja
Tämä levy olisi voinut olla käppäistä b-luokan toisintoa solistin aiemmasta bändistä, mutta nyt mentiinkin täysillä päätyyn. Bändin muut jäsenet ovat rumpali Manu Lotter, kitaristi Thalia Bellazecca ja basisti-kitaristi-biisintekijä-tuottaja Sebastian Levermann. Biiseistä olisi aivan hyvin voinut karsia jopa puolet ja musiikkia olisi silti kokopitkän verran. Winkler on modernin power metalin lahjakkaimpia laulajia, joten jo pelkästään sillä pääsisi pitkälle. 50-minuuttisella levyllä on kuitenkin aivan liikaa toistoa ja monta liiankin yksinkertaista täytekappaletta, jotka eivät onnistu tuomaan mitään kokonaisuuteen. M A T T H IA S SC H W A IG H O FE R laulujen kautta. Homma on vedetty hyvällä tavalla ehkä jopa Gloryhammeriä överimmäksi. Niko Ikonen IRON JINN Iron Jinn STICKMAN The Devil’s Bloodiin ja tämän perillisiin kytkeytyvä Iron Jinn on debyyttialbumillaan syvällä psykedeelisessä rockissa. Nyt laulaja esittäytyy ”yhden parempana” Angus McSixinä, jolla on jälleen uudet taistelut edessään. Tämän on oltava vuoden kovimpia levyjä, vähintään omassa genressään. Heti alun kappalekaksikosta Winding World – Soft Healers on kuultavissa, ettei kyse ole mistään happoa napanneiden kukkaislasten iloluontoisesta rallatteANGUS MCSIX Angus McSix and the Sword of Power NAPALM Gloryhammerissä kymmenisen vuotta laulanut Angus McFife eli Thomas Winkler sai bändistä kenkää syksyllä 2021 myrskyisissä ja epämääräisissä merkeissä. Komeammasta comebackistä ei olisi voinut edes haaveilla. Albumin avaava sinkkubiisi ei täysin lunastanut odotuksia, mutta muut kymmenen kappaletta ovat pelottavan vakuuttavia jo ensimmäisellä pyörityksellä. Tämä ei ole todellakaan musiikkia nopeille sieluille tai poukkoilijoille vaan fiilistelijöille ja haaveilijoille, yön eläimille ja runoilijoille. Biisit pursuilevat mielettömän koukuttavia melodioita ja iskeviä kertosäkeitä. Elli Muurikainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Lähes jokainen kappale on täyttä timanttia, eikä hengähdystaukoja juuri ole. Parhaimmillaan Bekta?in musiikista tulevat mieleen vanhojen tietokoneroolipelien musiikit – Ultima, Baldur’s Gate ja vastaavat klassikot. Juuret ja vaikutteet ulottuvat selkeästi aina genren kultakauteen 1960-luvulle, vaikka ajaton ulosanti soundeineen onkin enemmän kiinni tässä hetkessä
Kitaratyöskentely voisi ehkä olla ajoittain näkyvämpää ja monipuolisempaa massiivisten kosketinkerrosten seassa. Blodtårin ensirykäisy on toimiva nippu melodista, nostalgianhehkuista mustaa metallia. Niin tasalaatuinen kuin tämä esikoinen onkin, takaraivoon hiipii tunne, että minialbumin mittaan tiivistettynä kokonaisuus olisi selkeästi valloittavampi. Kappalerepertoaarissa on variaatiota aina vauhdikkaammin rokkaavista veisuista haikeampiin ja hämyisämpiin, joskaan biisien väliset eroavaisuudet eivät ole kovinkaan radikaaleja. Hollantilaisten musiikissa on niin kiehtovuutta kuin taitoakin, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jää liiallinen sisäänpäinkääntyvyys. Eetu Järvisalo BLODTÅR Det förtegna förflutna NORDVIS Yhdeksänkymmentäluvun ruotsalainen black metal on kultakaivos, josta riittää yhä ammennettavaa. Kaksi uutta studiobiisiä ovat melko mukavia, viimeisimmän levyn jälkihehkussa paistattelevia vetoja. Yhtyeen viidennestä levystä ei keksi suurempia parantamisen aiheita. Viisitoistavuotiaan bändin keskeisimmät valtit ovat melodiantaju ja dynamiikan ymmärrys. Tälle albumille on todellakin tarvetta. Tämän on huomannut ja hyödyntänyt myös esikoisensa julkaiseva Blodtår, joka ei yritä salata vaikutteitaan. Jenkkinelikon retroileva heavy metal viittoo edelleen tanakasti kauas 1970-luvulle saakka. Kotikaupunkinsa Tukholman kantakaupungin urbaani syke ei esiinny musiikissa piirun vertaa, vaan ilmassa tuoksuvat havu ja jäkälä. Se myös eroaa rikkaudessaan edukseen monesta jäykemmästä lajityyppisuorittajasta. Ja sattuvatpa miehet olemaan kaiken lisäksi ruotsalaisia, joten musiikin ilmapiiri on erityisen autenttinen. Det förtegna förflutna on sarjassaan hyvin tehtyä peruskamaa. Vaikka kappaleissa liikutaan melodia edellä, syvyyttä ja näkemystä löytyy myös tarttuvasti tamppaavasta raskaudesta. Ei mikään tuikitarpeellinen tuote, mutta tyydyttänee fanien nälkää mainiosti. Bändi lainaa paljon Mörk Gryningin elävästä perinnöstä, mutta sotkee menoonsa myös hippusen verran folkahtavia melodioita, akustisia kitaroita ja metsäistä meininkiä. Musiikissa on vahvasti läsnä hulluuteen saakka menevä häiriintyneisyyden tunne, aivan kuten Welcome to My Nightmare -ajan Alice Cooperissa tai 1980–90-luvuilla vaikuttaneessa Devil Dollissa. Vampyyriaiheisesta kauhukuvastostaan tutuksi tullut yhtye on kokenut vuosien varrella varsin rajuja kokoonpanomuutoksia jättäen laulaja Dani Filthtin sen ainoaksi alkuperäisjäseneksi. Lisäksi Mikko Virtasen örinää ja kliiniä yhdistävä dualistinen tulkinta kajahtaa oikein hienosti. Oivaltavien, jylhien ja suorastaan elokuvallisten kosketinmaalailujen täyttämä musisointi vetää imuunsa. Kuten asiaan kuuluu, levy on läpeensä miellyttävää kuunneltavaa myös soundillisesti, mikä pätee myös Madeline Smithin äänenkäyttöön. Mega CREYE III – Weightless FRONTIERS Ruotsalaista melodista rockia sikäläisen skenen pehmommasARVIOT. Selkein hitti on yksinkertaisen tehokkaalla kertosäkeellään korvaan tarttuva Cold Moon, jonka kaltaisia täkyjä olisi saanut olla mukana enemmänkin. Sittemmin kyseisestä ryhmästä on häipynyt niin kitaristi Richard Shaw kuin kosketinsoittaja Lindsay Schoolcraftkin. Muutamat välissä julkaistut irtobiisit, jotka ovat olleet lähinnä covereita, eivät ole antaneet tulevasta kovinkaan selvää kuvaa. Bändin edellisestä virallisesta livelevystä Live Bait for the Deadistä on kulunut yli 20 vuotta, joten eipä liene parempaa tapaa juhlistaa uudelle levy-yhtiölle siirtymistä kuin uunituore konserttitaltiointi. Toivottavasti bändin musiikki saa jatkossa ansaitsemansa arvostuksen. Helmivedot kuten Up So High, Down So Low pärjäävätkin loistavasti omillaan. Thornographylevyn sivuuttaminen on bonusta, kuten myös Bathory Arian ansiokas versiointi. Mega CRADLE OF FILTH Trouble and Their Double Lives NAPALM Suffolkilainen äärimetallipioneeri Cradle of Filth on levittänyt tummanpuhuvaa evankeliumiaan jo yli 30 vuoden ajan. Pahimmillaan sorrutaan omaan näppäryyteen, kuten vaikkapa vartin mittaisella päätösraidalla Cage Ragellä, jonka lopun minuuttien mittaisella jumitusluupilla on varmasti muukin tarkoitus kuin kiristää hermoja. Joni Juutilainen BLOOD STAR First Sighting SHADOW KINGDOM Ihastusta herättäneestä, kerrankin oikeita odotuksia täyspitkää kohtaan nostattaneesta The Fear -seiskatuumaisesta on ehtinyt vierähtää lähes kolme vuotta. Yhtyeestä kohistaan jo Suomen virallista albumilistaa myöten, mutta poppoo on silti liian aliarvostettu. Vuosien 2014–2019 välisenä aikana taltioidut kappaleet esittää Cradle of Filthin historian pitkäaikaisin kokoonpano. Peruskamaa siinä mielessä, että skandinaavista black metalia hieman pitempään seuranneet tunnistavat kaksikon metkut, mutta kaikki kuulostaa siitäkin huolimatta mukavalla tavalla freesiltä ja jopa ajankohtaiselta. Asetelma tosin lienee bändin tietoinen valinta, eikä se varsinaisesti heikennä levyä. lusta. Settilista on hieman yllätyksetön mutta kattava. Mikäli Nordvis-levy-yhtiön tuotanto on entuudestaan tuttua, tietää mitä saa. Heti First Sightingin ensikuuntelulla käy selväksi, että musiikissa ei ole lähdetty tekemään minkäänlaisia muutoksia. Mikko Malm DEAD END FINLAND Victory INVERSE Melodista tunnelmametallia klasari-, industrialja death metal -vaikutteilla tarjoilevan helsinkiläisnelikon ilmaisu on sekä tuttua että kiinnostavalla tavalla tuoretta. Mitä pidemmälle levyllä edetään, sitä syvemmälle mielipuolisuuteen upotaan sävellysten muuttuessa enemmän ja enemmän hörhöilyhaahuiluksi. Näistä ensimmäinen, She Is a Fire, on aavistuksen iskevämpi
Vähän vaarallisemmasta menosta tykkäävälle Creyen kolmosalbumi saattaa olla liiankin miellyttävää musisointia. In the Land of Ghosts -levyllä puolestaan seilataan Irlanninmeren yli Skotlantiin. On ilahduttavaa, että raaka ja säälimätön thrash elää ja voi hyvin eivätkä menneiden sankarien uroteot jää unholaan. Aihio on kuitenkin ollut hyvää puuta. Thrash-aapista on plärätty reilusti ja aakkoset ovat hallussa – erityisesti s-kirjainta on opiskeltu huolella. Nämä lemmenluritukset on puleerattu niin virtaviivaisiksi, ettei niille löydy korvieni välistä ilmanvastusta. Albumin pituuskaan ei nouse ongelmaksi: 32 minuuttia on varsin optimi mitta tällaiselle tiukemmalle takomiselle. Kimmo K. Albumin aloittava Aggressive Menace pätkäytti nimensä mukaisesti suoraan päin näköä ja hektinen höykytys piti pintansa koko levyn mitalta. Mape Ollila TODD LA TORRE Rejoice in the Suffering ROCK OF ANGELS Queensrÿchessa jo pitkään laulanut ja rumpujakin levyille soittanut La Torre julkaisee pitkään kypsyttelemänsä sooloprojektin debyytin. Kun muistetaan vielä mainita, että albumin tuotantoarvot ja nuorehkojen svedujen 80-lukulainen genreuskollisuus ovat niin sanotusti mintissä, AOR:n ystävä ei tärvää Creyen parissa aikaansa. Koskinen OLDE THRONE In the Land of Ghosts NATURMACHT Uusiseelantilaisen Olde Thronen debyyttilevy An Gorta Mór (2022) kertoi Irlannin nälänhädästä. Riffit ovat sinällään perusosastoa, eikä niiden soittaminen vaadi välttämättä sen suurempaa virtuositeettia. että se pistänee kovimmat AORmiehet kyseenalaistamaan seksuaalisen suuntautumisensa. Edellinen Kill Grid nousi kirjoissani todella korkealle. Herra soittaa soolollaan rummut ja laulaa, kielisoittimet hoitaa Craig Blackwell. Sopivan rupinen ja pelkistetty soundimaailma alleviivaa kokonaisuutta. Biiseissä lauletaan skottilegendoista; paikallisista kummituksista ENFORCED War Remains CENTURY MEDIA Hymynkare nousi huulille heti, kun Enforced aloitti myllytyksensä. Deluxe-painokselle säästetyt kappaleet tuntuvat olevan parhaita koko paketissa. Toisaalta tätä haluaa kuunnella saman tien uudestaan, eli mission accomplished. Riffinikkarien kynistä sitä sen sijaan löytyy, sillä materiaali on mainiosti rytmitettyä ja hävyttömän tarttuvaa. Ison osan tästä huomiosta aiheuttaa La Torren kovaa ja korkealta -tulkinta. Toki riffit rullaavat mukavasti ja ääni kulkee, mutta sävellysten taso on hämmentävän perus. Teemu Vähäkangas M O R G A N P A R R IS H ta päästä. Bonusraita One by Onessa on mielenkiintoista deathmetallista ääntelyä, ja tätä osastoa saisi olla geneerisen kiljukaulahevin sijasta enemmänkin. Mistään leimallisesta ruotsalaisuudesta ei tosin kannata puhua, sillä ihan kansainvälistä menoa toimittava Creye on ilmavan kosketinvoittoisella soundillaan paljon lähempänä esimerkiksi Totoa kuin H.E.A.Tiä tai edes Europea. Laulu menee jopa takakireäksi ja melodiat ovat yllättävänkin mitättömiä – pahimmillaan laulu on yhden nuotin kailottamista. Ääriharmoniset melodiat hivelevät kuulimia ja tuovat sisälmyksiin lämpimiä tuntemuksia, eivätkä ainoastaan siksi, että August Rauerilla on niin jumalattoman karismaattinen laulusoundi, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Kolmannella tuotoksellaan Enforced kohoaa suvereenisti henkilökohtaisen listani kärkipaikoille. Levy on aika selkeä tyylillinen irtiotto Queensrÿchesta, sillä Rejoice in the Suffering sisältää pääosin selkeästi äkäisempää ja klassisempaa heavyä. III – Weightlessin biisit ovat tasaisen laadukkaita, vaikka myös kiistatta samasta puusta sorvattuja. Mieleen tulee vallan vankasti La Torren laulajaesikuvan Rob Halfordin ja Judas Priestin meno. Mukana ei ole mitään suoranaisesti huonoa, mutta ei mitään huomionarvoisen erikoistakaan. Jos yksinkertaistettu ja armoton Power Trip -henkinen retro-thrash ei ole kakunpalasi, War Remains saattaa juuttua kurkkuun. Biisimateriaali ylipäätään on yllättävän heppoista
Su 30.4.2023 Olympia, Tampere Ma 1.5.2023 Tavastia, Helsinki
Psychic Vampires ja Hard Luck Mary erottuvatkin ehkä jopa levyn parhaina biiseinä. Kahden miehen bändi soittaa skandihenkistä, tunnelmallista ja paikoitellen kovinkin eeppiseksi äityvää pakanallista black metalia, jonka ainut suurempi kompastuskivi on ehkä liiankin rosoinen tuoDORTHIA COTTRELL Death Folk Country RELAPSE Windhandistä tuttu Dorthia Cottrell manaa uudella soololevyllään esille synkkää mutta kaunista tuomiopäivän kantria, joka vaeltaa hypnoottisesti pitkin sielun avaria hiekkateitä. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Yllättävän hyvä levy miksauspuolen stipluista huolimatta. Biiseissä on eloa ja tekemisen meininkiä, jopa uhkaavaa vaaran tuntua. Cottrell itse on kuvaillut Death Folk Countrya paitsi musiikkigenreksi myös sisäiseksi sielunmaisemaksi, josta kaikki inspiraatio kumpuaa. Sinänsä synkänpuoleisista sanoituksista ja aiheista huolimatta teos kuulostaa piristävältä ja pistää hyvälle tuulelle. Kenties ikä ja sen tuoma mukavuudenhalu ovat jo alkaneet ottaa niskalenkkiä näidenkin sankarien innosta. Vaikka laulusektorilla ei ole juuri moittimisen varaa, vierailijoilla varustetut biisit tuovat kivaa lisäpotkua. Ei tässä mitään balladeja kaipailla, mutta vaikkapa yksi niin sanotusti sata lasissa vedetty biisi olisi toiminut. Biiseillä on mittaa kolmisen minuuttia tai hieman alle, joten 37-minuuttiseen pakettiin mahtuu introineen 12 jokseenkin samalla kaavalla rakennettua kappaletta. Muutenhan tämä on suorastaan mieltäylentävän hyvää kamaa. Satanic Age puolestaan on vuonna 2002 perustetun ryhmän viides albumi. Yhtyeen kaksi viimeisintä albumia Night Electric Night (2009) ja The Perfect Cult (2014) toimivat parhaina esimerkkeinä jälkimmäisestä. Solistin matala ja räkäinen ääni sopii pakettiin täydellisesti. Ihailtavan omaperäistä ja korkealentoista kamaa, joka onnistuu viehättämään. Melankoliset kitaranäppäilyt ja tunnelmalliset kosketinmaisemat luovat levylle minimalistisen, mutta silti rikkaan ja avaran äänimaiseman, jonka päälle Cottrell asettaa kaikuun upotetut ja runsailla stemmoilla varustetut laulunsa. Isolla ja jämäkällä soundilla soivat death glam -sävelet hakeutuvat jälleen suurkaupungin yöllisten hämäräbileiden valokeilaan. Taustayhtyettä Cottrellilla ei ole, eikä hän semmoista tunnu tarvitsevankaan. Meininkiä piisaa ja homma rokkaa hienosti, mutta meno voisi olla vielä monipuolisempaa. Elli Muurikainen DEATHSTARS Everything Destroys You NUCLEAR BLAST Länsinaapurin gootahtava ja provosoiva industrial metal -kopla ehti jo lähes hävitä musiikillisesta tutkastani. Tiukan tykityksen ja erinomaisten skittaliidien lomassa viljellään sopivasti folkkivaikutteita. Porukan musiikissa voi kuulla niin Motörheadiä, Misfitsiä kuin ajoittaisia popimpiakin sävyjä. Keikkarintaman hiljaiselon ja lähes vuosikymmenen levytystauon jälkeen bändi palaa asiaan viidennellä albumillaan. Joskus pienet eleet saavat aikaan suuren vaikutuksen. Uutuussävellyksillä tarttuvuus, flirttailu ja röyhkeys eivät ole valitettavasti lähellekään samaa luokkaa, vaan varman päälle pelaaminen paistaa. Kotikutoisuus puskee läpi, kun soundit klippaavat välillä ääritasojen yli. Vuodesta 2000 toimineen bändin uraan mahtuu sekä yksittäisiä osumia että täyslaidallisia. Eivätkä nämä folkit ole mitään hilipatinhippania ja paholaisista. Yhtye kuulostaa tismalleen itseltään, aivan kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Niko Ikonen LUCIFER STAR MACHINE Satanic Age THE SIGN Lucifer Star Machine on lontoolaislähtöinen, nykyään Saksasta käsin vaikuttava garage-, punkja hard rock -vaikutteista rock’n’rollia esittävä viisikko. Tässä suhteessa levyn nimi kuvaa täydellisesti sen sisältöä. Ei levy huono ole, mutta se olisi ehdottomasta kaivannut edes muutaman tehokkaammin polkevan hitin. Näillä eväillä kappaleet muistuttavat kovasti toisiaan ja jotain pientä jää puuttumaan. Erikoisia aihevalintoja eteläisen saarivaltion asukeilta – mutta mikäpä siinä, brittirikollisten jälkeläisiähän Uusi-Seelanti on täynnä. Miksauksessa on vedetty mutkia suoriksi ja se syö hieman fiilistä. Pettymykseksi joutuu kuitenkin toteamaan, että bensa ja vetovoima eivät tällä kertaa meinaa riittää bileiden päätähteyteen. Kantrin lisäksi kuullaan säröisempää ja bluessävytteisempää ilmaisua, mutta trubaduuriperiaatteella. tai nahkahousujen läiskimistä, vaan bändi pyrkii soundaamaan autenttiselta skottifolkilta käyttämällä muun muassa (syna)säkkipilliä. Dorthia Cottrellin toinen soololevy on kaunis, hiljaisella liekillä palava teos, jonka loimussa on hyvä lämmitellä, kun kaipaa hengähdystaukoa kaikesta hektisyydestä. Noin R IC H A R D FR A N C IS C O H O W A R D tanto. Se kutsuu luokseen ja kietoo vaivihkaa otteeseensa pitäen kuulijan aloillaan alusta loppuun. Eetu Järvisalo ALTARI Kröflueldar SVART Islantilaisia black metal -yhtyeitä tuntuu syntyvän kuin tyhjästä
ONE MORNING LEFT .. GUTALAX .. MORS SUBITA ENNAKKOLIPUT 4PV / 69€ T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N ALUSTAVA LINEUP.... BRYMIR CHRONOFORM .. I AM THE NIGHT .. VERMILIA . STEREO TERROR . VALSE TRISTE . VIIKATE .. I AM YOUR GOD RUOSKA .. ELVENKING .. BLOOD RED THRONE .. BORN OF OSIRIS .. NYRKKITAPPELU .. . HEAVY METAL PERSE .. MIS b p YRMING .. . . FORESEEN .. VARJOLA .. ABORTED .. BLOODRED HOURGLASS BEFORE THE DAWN .. KALMAH .
Perus voi olla kiva, mutta liian perus on tylsä. Siinä yhdistyvät Monument meinaa kallistua tämän tästä erikoismusiikin puolelle, mutta yleinen jäntevyys pysyy kiitettävästi yllä myös härmistelevän touhuamisen kohdalla. Aika on tietysti epämääräinen ja suhteellinen käsite, mutta siitäkin huolimatta levyltä odottaa koko ajan jotain suurempaa ja vaikuttavampaa, jonkinlaista magnum opusta. Jännittävän erilaista menoa Abyss kyllä edustaa. Kyseessä on kuitenkin tuoreehkon yhtyeen debyyttilevy, joten outoilu ei ole vielä täysin asettunut linjaan ilmaisun rokimman puoliskon kanssa. Kappaleiden sisuksista löytyy raivoisasti vyöryttävää purkautumista, post-liitteistä raskasjunnausta ja heleästi kelluvia atmosfäärejä. Isomman yleisön Sakrileg jättää kylmäksi, vaikka sen pitäisi pistää kylmäksi. Yksittäiset melodiaja riffikulutkaan eivät kuulosta kuin hälyttävän epäkiinnostavilta, suorastaan unettavilta. Vaikka Kröflueldar on moniulotteinen albumi, on häkellyttävää kuvitella, että tämän kokonaisuuden luominen on kestänyt lähes yhdeksän vuotta. Eetu Järvisalo HATESPHERE Hatred Reborn SCARLET Vuosituhannen alkupuolella tuli seurattua tanskalaista Hatesphereä aika tiiviisti. Altarin esiintulo on tavallaan kiinnostava mutta osoittautuu lopulta liian linjattomaksi. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Olikin yllätys huomata, että bändi on julkaissut parikin levyä, jotka ovat jääneet tyystin vaille huomiotani. Seuraavan albumin kasaaminen huomattavasti napakammalla aikataululla saattaisi tuottaa tiukemman ja ennen kaikkea paremman lopputuloksen. Luulin myös oikeasti, että viisikko on jo vetäytynyt takavasemmalle. Mukana on niin Asphyxosaston jyrähommia kuin länsinaapurimme dödsmetall-perinnettä. Ainut selkeä tunnereaktio tulee Scorpionscover Another Piece of Meatistä, joka ei ole edes hassu vaan lähinnä ärsyttävä. Palaset tosin ovat varsin moninaisia. Kimmo K. Siksi onkin harmillista, ettei bändin masinoimista tunnelmista ja aivoituksista niiden takana meinaa saada millään kiinni. Tällaisenaan ei jatkoon, isolla E:llä. Jatkossa ulosanti hahmottuu, vaikkakin elementit pysyvät samankaltaisina. Omintakeisuus on tästä rusennuksesta kaukana. Portugalin perkeleet ovat säveltäneet helvetillisen ja pahuutta huokuvan puolituntisen vanhan koulukunnan runnomista, joka ei piilottele sanomaansa kielikuviin tai korupuheeseen. Toki biiseistä löytyy myös ysärin toisen aallon black metalia. Teemu Vähäkangas ARGENTHORNS The Ravening AVANTGARDE Kovaa jälkeä muun muassa Warmoon Lordin kanssa tehnyt suomalaisvisionääri Mason Rofocale riuhtoo tällä kertaa soittimistaan jopa odotettua pöyhkeilevämpää musiikkia. Levyltä löytyy melkoisen iloisesti nimettyjä kappaleita kuten Nuclear Christ Armageddon, Satanic Black Mass ja Death Sermon, jotka kiteyttävät Nethermancyn meiningin täydellisesti. Vaikka bändin ilmaisua määrittää progressiivisuus, kappaleissa ei ole sinänsä mitään liikaa. Vuodesta 2010 jyräillyt saksalaisryhmä nuijii pevuosikymmenen ajan ahkeroineen Altarin nimi ei soittanut mitään kelloa, eikä ihme: kolmikko tuntuu pitäneen itsestään harvinaisen hiljaista ääntä ennen Kröflueldaresikoislevyään. Täysin kuolohulluille Atomwinterin genren kliseitä ja tavanomaisuuksia kierrättävä takominen uponnee siinä missä laadukkaampikin death metal. Sama tasapaksuus ja tarttumattomuus vaivaa niin riffejä kuin sovituksiakin. Yhtyeen yhdestoista albumi on sinällään rautainen näyttö, että yritystä ja näkemystä löytyy. Ikävä kyllä levyn edetessä alkaa taas valjeta, miksi bändin seuraaminen aikoinaan jäi. Alkuun bändin musiikin mieltää jonkinlaiseksi erikoisdoomiksi ja ihmetys on käsillä. Worship Evil Sacrifice on lämminhenkisen mukava nostalgiatrippi karkeamman ja suoraviivaisemman musiikin aikakauteen. Etenkin Mardukin alkupää vaikuttaisi maistuvan portugalilaisjampoille. Jälkimmäinen toki ponkaisikin sitten reilusti pidemmälle. Hatred Reborn sujahtaa ohi ikään kuin ohituskaistalta. Harvinainen valopilkku on Chelsea Murphyn ärinän ja puhtaan laulannan välillä taiteileva asiallinen tulkinta. Koskinen NETHERMANCY Worship Evil Sacrifice HELLDPROD Vuodesta 1996 enemmän tai vähemmän aktiivisesti toiminut portugalilainen black metal -akti Nethermancy on julkaissut neljännen kokopitkänsä. Tami Hintikka DAWN OF OUROBOROS Velvet Incandescence PROSTHETIC Kalifornian mannuilta Oaklandista lyödään pöytään progressiivisesti tempoilevaa death metalia. Hämmentävän vahvasti mieleen tulee myös kotimaisen loistobändin Sergion vapaamuotoinen indiejyräys, eikä vähiten lakonisesta laulusta. Monumentin musiikki on verkkaista ja ilmavaa eikä useinkaan perinteisellä tavalla järin raskasta. Tietty painostavuus on kuitenkin läsnä, ja toismaailmallinen tunnelma välittyy kytköksenä post-rockin, shoegazen, taiderockin ja indien suuntaan. Aivan surkeaa tämä ei silti ole, sen osoittaa ok-tason kaksi ja puoli hakkuuvälinettä. Tuntui kuitenkin, että Hatesphere jäi vähän lähtötelineisiiin, jos sitä vertasi vaikkapa hieman samaan malliin veivanneeseen The Hauntediin. Sakrileg esittelee Atomwinterin uuden laulajan, Burden of Griefin basistina tunnetun Florian Bauerin, jonka murinassa toden totta on mureutta. Riffittely ja soitto on vähintään pikkunäppärää, mutta mieleen jäävät ja kunnolla kolahtavat hetket jäävät vähiin. Biisit on soitettu sisään konstailematta, eikä levyltä löydy mitään ulkokultaisia turhanpäiväisyyksiä. Sen takoma moderni thrash oli raivokasta, nälkäistä ja taidokasta. Sinänsä taidokkaasti tuotettua tavaraa, mutta päällimmäisenä on vähän sama tuntuma kuin Lamb of Godin kanssa – vaikka groovaa ja kulkee, niin ei vain kosketa. Bändillä olisi vahvan ideariihen paikka. Atomwinter painaa vanhan liiton hengessä. Altarin tyyli on maansa bändeille ominaisesti persoonallinen. Myös biisien nimiä pitää kunnioittaa. Lehdistötiedotteessa mainitaan inspiraationlähteinä jopa Interpol ja Killing Joke, joiden jättämiä jälkiä kieltämättä kuulee. Valitettavasti niiden yhteisen nimittäjän voi luonnehtia niin, että juuri mikään ei keskustele keskenään. Sveitsiläisyhtyeen ilmaisu ei käy selväksi ihan heti. Toki siltä kuuluvat esimerkiksi Kontinuum, Potentiam ja Sólstafirin kiemuraisimmat jutut, joten bändi ei todellakaan epäröi haastaa black metalin raja-aitoja. Bändi ei ole juuri mainetta niittänyt, vaikka nyt ollaan jo neljännessä pitkäsoitossa. Soundimaailma on mukavan muhjuinen, eikä turhaan näpertelyyn, kuten editointiin ja miksaukseen, ole käytetty liikaa aikaa. Vasta viisivuotiaan bändin ote kakkosalbumillaan on selkeän ennakkoluuloton ja kokeileva. Kaikki on tuhatmiljoonaa kertaa kuultua, ja monesti paremmin tehtynä. Joni Juutilainen MONUMENT Abyss HUMMUS Lievällä hämmennyksellä starttaava kuuntelukokemus kääntyy pidemmälle edetessään aivan positiiviseksi. Worship Evil Sacrifice on likainen, raaka ja vihainen levy, josta kuulee kasarilegendojen – Venomin, Hellhammerin, Masters Hammerin ynnä muiden – vaikutuksen kirkkaasti. Syy tehottomuuteen löytyy ainoastaan yleisestä puolivillaisuuden ja hahmottomuuden ilmapiiristä, jota kutsuttakoon heikoksi sävellystaidoksi. Niko Ikonen ATOMWINTER Sakrileg TROLLZORN Ydintalvea pukkaa. Kovasta uhosta ja raivoisasta yrityksestä huolimatta tästä jää tyhjä tunne. My Bloody Valentinen suriseva taiteellinen elastisuus kuuluu riitasointuisuuden ja ”viallisen” synteettisyyden kautta. Suurempi suosio saa odotella myös tämän julkaisun jälkeen. Valitettavasti lauluosuudet ovat mielikuvituksetonta lausumista. riksiantamatonta ja peruspalikoilla rakennettua death metalia. Etenkin syntikat ovat miellyttävän casiomaiset – kunnon tuuttailua nimittäin
Kappaleet on ahdettu täyteen kaikkea mahdollista aina barokkimusiikista blastbeat-tykitykseen, mutta muusikko tuntuu tietävän mitä tekee. The Ravening on jokseenkin kaoottinen ja sekava rakennelma. Sieltä täältä pilkahtelee pirun hienoja melodiakulkuja, ja albumilta löytyy selvä draaman kaari. Ohjeiden mukaisesti ajankohtaisia asioita käsittelevät sanoitukset ovat ihan rähjäämisen arvoisia. Silti niiden parissa on vähän kiusaantunut olo: paasaus on jätetty verhoamatta kummoisiin kielikuviin, joten lopputuloksena on aika yllätykse. Mega UTILITARIAN Gaslights IMPERATIVE PR Hardcoren, crossoverin ja äärimetallin tienoilla elämöivä brittikolmikko yrittää kovasti, mutta hommastaan välittyy vähän turhan oppikirjamainen tuntu. Euroviisuissakin vuonna 2005 remeltäneen ryhmän sivumaultaan aavistuksen metallinen, sanoitusideoiltaan humoristispyrkimyksellinen hard rock on aina ollut enemmän Amerikkaa kuin useimpien jenkkibändien jopa 1980-luvulla. Täysosumaa ei tule tällä kakkoskiekollakaan, joten torille rynnijöiden kannattaa malttaa mielensä – siitäkin huolimatta, että yhtye on osittain suomalaistunut. Smoulderin musiikki ei ole ollut kaikkein kirkasotsaisinta ja uljainta, mutta nyt sen eeppisyys on selkeämpää ja istutettu kappaleisiin paremmin. Joni Juutilainen WIG WAM Out of the Dark FRONTIERS Olin siinä uskossa, että vuodet 2014–2019 hajonneenakin ollut norjalaispumppu Wig Wam olisi jo hiipumaan päin. Myös Sarah Annin äänessä on aiempaa enemmän voimaa ja sitä myöten vakuuttavuutta, mikä antaa ekstrapontta albumin kantaa ottavalle teemalle. Koko levy huokuu itsevarmuutta ja paneutumista, mikä tuo bändille enemmän omaa ilmettä sopivasti kasvatetun haastavuuden ja monipuolistumisen ohessa. Albumina Out of the Dark jää heikoksi, mutta siinä olisi ollut eväät kohtalaisen hyväksi ep-levyksi. Niinpä vain HBO:n suoratoistopalvelun suosittu supersankaripöljäily Peacemaker nosti tunnarillaan tämänkin bändin uudestaan ellei nyt ihan tapetille, niin ainakin kasarityylisen hard rockin uuden fanisukupolven tietoisuuteen. Visionsa on vain sen verran väkevä ja eloisa, että kuulijan on välistä hankala pysyä kyydissä. Tyylillisesti ei kuulla suuria muutoksia, mitä nyt aiempi doom-henkisyys on kadonnut lähes kokonaan ja tilalle on tullut entistä selkeästi tanakampaa ilmaisua niin sävellyksellisesti kuin soundillisestikin. Wig Wamin kuudeskaan pitkäsoitto ei tuo sen ansioluetteloon mitään uutta, saati edes marginaalisesti kiinnostavaa. aivan liian usein unohdettu vanha Bal-Sagoth ilman death metal -vaikutteita ja 1990-lukulainen sinfoninen black metal. Juuso Peltola -nimelläkin tunnettu Mason Rofocale on piinkova tekijä, ja The Ravening kestää vertailun kovien klassikoiden kanssa. Itse kuitenkin kaipaisin projektilta hieman suorempia sävellyksiä – Argenthornsin identiteettiä menettämättä tietysti. The Raveningin kuunteleminen yhteen putkeen tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta, sillä monumentin jakaminen pieniin osiin on turhaa. Se on kolmivarttinen serviisi, jonka lautasilta löytyy muutama ohikiitävän hetken viihdyttävä biisi, liikaa keskinkertaista, päämäärättömän kuuloista veivailua, huono balladi, garymooremainen instrumentaali sekä hyppysellinen huumoria, josta tosin tuntuu tulevan vuosi vuodelta väkinäisempää. Vasta nyt bändiin liitetyillä hehkutuksilla alkaa olla todellista katetta. Mape Ollila SMOULDER Violent Creed of Vengeance CRUZ DEL SUR Kanadalaismetallisteissa on ollut aiemmilla julkaisuillaan selkeästi aistittavaa potentiaalia, mutta potti on vielä jäänyt lunastamatta täysimääräisenä. Argenthornsin tempominen on hengästyttävää mutta lopulta palkitsevaa. Itse en ole ikinä oikein kyennyt hahmottamaan yhtyeen hienoutta
Suorastaan riemastuttavan käppäisesti b-luokan italokauhulle kumarteleva bändi on ehtaa friikkisirkusmusaa. Kolmas onkin sitten täysiverinen konseptialbumi, jolla trio on luonut nahkansa uudelleen. Jon Crowderin rääkyminen on intensiivistä, mutta sävyjä siinä ei ole. Elli Muurikainen ABYSMAL GRIEF Despise the Living, Desecrate the Dead AVANTGARDE Pitkän linjan italialainen kauhuja okkultismibändi Abysmal Grief on koonnut vuosilta 2016–2021 kaikenlaisia ylijäämäpaloja, covereita ja omituisuuksia kokoelmalevylle. Biiseissä on paljon mielenkiintoisia ratkaisuja ja jännittäviä käänteitä, jotka saavat ne elämään omaa elämäänsä ihmeellisen sulavalla tavalla. Ei ole erityisen valoisaa musiikkia tämä. Etenkin jos se jatkaa tällä linjalla. Levyllä on kaikkea sitä, mistä yhtye tunnetaan, eli kovaa meininkiä, energiaa ja teräviä riffejä, mutta ei tämä pelkkää kaahausta ole. On tapahtunut kehitystä, jollaista toivoisi näkevän useamminkin. Mukavan raa’aksi jätetty tuuttaus on ansioFR A N K W H IT E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Ei Scorchedia sentään Feel the Fire -debyyttiin (1985) sekoita, mutta loistavan Years of Decayn (1989) tai mainion edellislevyn The Wings of Warin (2019) kanssa voi olla jo vaikeampi tehdä eroa. Meininki on alusta asti hyvin selvä: levyn käynnistävä White Coffins on riffeiltään kuin Black Sabbathin jämälaarista napattua kamaa. Suurin ero aiempaan on fiiliksessä ja tunnelmallisuudessa. Onpa sekaan ujutettu bongoja, selloa ja melodista herkkislauluakin. Yhtyeen yleissoundi on modernimpi kuin muinoin, mutta kaukana 2000-luvun bulkkikamasta. Scorchedin biisimateriaali on hämmästyttävän vahvaa, joten myös sen osalta on nostettava kättä lippaan – vaikka onhan bändi ollut tasokas koko uransa. Vaikka bändi kuulostaa itseltään, se ei vello stagnaatiossa. Levyä ei tarvitse kuunnella pitkään, että riivinnän selkeäksi vertailukohdaksi hahmottuu Slayerin myöhempien vaiheiden vimmainen vihmonta. Nämä fiilikset välittyvät vahvasti sekä musiikista että sanoituksista, niiden yhdistelmästä puhumattakaan. Bändi kuulostaa kaikin puolin legendaariselta, ainoalta oikealta Overkilliltä, ja se on hyvä. Koskinen kasta, vaikka tributointi meinaa juolahtaa mieleen. Esimerkiksi Beyond the Gravessä on mielettömän hieno draaman kaari. Vaikka pieni ja tervetullut näyte melodisesta laulusta kuullaan, ulosanti on pidemmän päälle raskaaksi käyvää screamo-tyyppistä riekuntaa. Sanoitukset eivät välttämättä nousisi häiritseväksi elementiksi, mikäli laulu olisi vähemmän esillä. Vernin tuttua bassonlouhintaa ja Blitz Ellsworthin vahvasti toimittavaa näätäkärinää yhä näin vireinä. Koskinen NIGHT DEMON Outsider CENTURY MEDIA Yhdysvaltalainen Night Demon on tykitellyt retrohenkisen hevin nimissä parin levyn verran. OVERKILL Scorched NUCLEAR BLAST Mikä nautinto onkaan kuulla D. D. Osa kappaleista on hidastempoisia ja hämäriä, ja mukana on jonkin verran proge-elementtejä. Mäiske itsessään on mukiinmenevää, ihan asiallisen raakaa tykittelyä. Tarinallinen kokonaisuus mahtuu reilusti alle 40 minuuttiin eikä tunnu lainkaan hätäiseltä. Vaikka varsinaisesta omaperäisyydestä ei voi puhua, on pakko nostaa silinterihattua ukkojen tinkitöntä latelua valitettavan miedolla kekseliäisyydellä. Laatu on kova ja musiikillista annettavaa yllin kyllin, joten kiistattoman erinomaisesta levystähän tässä on kyse. Kimmo K. Kimmo K. Veteraaneilla riittää virtaa ja 2000-luvulla mukaan tulleet toverit vetelevät asiaankuuluvalla otteella, joten kokoonpanon toisen albumin paketti on erinomaisesti kasassa. Vaikka kuusi vuotta hautunutta levyä kannatti odottaa, toivoisin, että seuraava ilmestyisi vähän nopeammin. Taso ja tyyli pysyvät. Outsiderin aiheina ovat rinnakkaistodellisuus ja yliluonnolliset asiat yhdistettynä universaaleihin ihmistuntemuksiin kuten syrjäytymiseen, menetykseen ja katumukseen. Onneksi tilanne korjataan teatraalisen överisti vedetyillä lauluilla, kauhuleffauruilla ja homeiselta hauta-arkulta löyhkäävällä tuotannolla. Harva pikametallibändi höystää biisejään luontevasti bluespoljennolla, voimakkailla kertosäkeillä tai jopa ironmaideniaanisesti laukkaavilla kitarajuoksutuksilla
Pari heppua on rekrytty mukaan ihan parin vuoden sisään. Hieman Gorgutsin teknisempää otetta, ronskimmin Morbid Angeliä ja loput tyypillisempää brutaalia jenkkikuoloa. Jälkimmäistä edustaa Manowarin, Brocas Helmin ja lyhytikäiseksi jääneen superbändin Isen Torrin välimaastoon sijoittuva, kohtalaisen rivakkatempoinen tyyli. Hyvä levy, mutta tarpeelliseksi en lähtisi haukkumaan. Vuonna 1987 levy olisi epäilemättä ollut kovaa valuuttaa monen klassikkolevyn rinnalla. Tunnelma on pimeä ja sävelmistä löytyy sen verran yksityiskohtia, että levyä ei kuuntele loppuun aivan heti. Jatkossa black metal -elementtien suurempi rooli ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Osa huomiosta ja viehätyksestä tuli taatusti poliisihahmo Knutsonin tähdittämistä kansista, jotka ovat tästä ajasta tarkasteltuna misogyynisyydessään provokatiivisia, mutta muinoin enempi vähempi normi. Topakka ja pahaenteinen säe rapsakoine riffeineen kääntyy luonnikkaasti majesteettiseen kertosäkeeseen. Suosittelen silti sekä tosiettä hevimiehille. Käsite paatoksesta ulottuu pitkälle antiikin Kreikkaan, mutta Litost on ymmärtänyt teeman ajattomuuden – tai ainakin luulen niin. Kriitikko pysyy ainakin tässä tapauksessa täysin musiikin ja mielikuvien vietävänä. Heti aloitusraita Edge of the World näyttää närhen munat. Bloodbath-cover Eaten kiskoo kokonaisuuden yli puolen tunnin. Vaan eipä siitä poikkeuksellisen paljon jaksa innostuakaan. Etenkin loppupään sävellysten Resources of Self Destructionin ja The Path to Perditionin murskaavampaa tummasävyistä tehoa olisi toivonut levylle laajemminkin. Hiljaisessa c-osassa on vieläpä toimivaa flamencotunnelmaa, joten Tygersin taitoa mielenkiintoisten, iskevien ja tarttuvien heavy-biisien luomiseen täytyy ihastella. Olisi edes hyvä biisi. Tyrkyllä on siis tavanomaista hailsatan-menoa haastavampaa ja moniulotteisempaa modernia mustaa metallia, joka lyödään lehdistötiedotteessa yhteen Der Weg einer Freiheitin, Gaerean ja Harakiri for the Skyn kanssa. Tyypillisempi thrash-ajo kun meinaa paukata ohi muistijälkiä jättämättä. Vaikka fiilis ja tyyli vaihtelevat, laatu pysyy miltei yhtä kovana kautta levyn. Eetu Järvisalo LITOST Pathos BLOOD FIRE DEATH Espanjalaisbändin vuoden 2019 Ethos-debyyttiä seuraa tietysti Pathos. Eipä tätä voi hymyilemättä kuunnella. albumilta uskaltaa odottaa vähintäänkin kohtuullista tasoa. Ja hyväähän on luvassa. Yhden miehen projektina vuonna 2016 alkanut ja myöhemmin bändiksi täydentynyt Lucifuge tempaisee varsin autenttisen kuuloisen aikamatkan noin 40 vuoden taakse. Vähän yli puolituntisen levyn biisien tunnelmissa on mainiosti vaihtelua. Yhtye saa loihdittua pintapuolisesti perusrytkeeltä vaikuttaviin biiseihin mehevää kierrettä hämmästyttävän luonnikkaasti. Vauhdikas avausraita Barbarians at the Gate ottaa luuloja pois, ja Stealin’ My Heart Away on häpeilemätön niin nimellään kuin kertsin tarttuvuudella. Yhtyeen seuraavan albumin – joka lienee kaiken järjen mukaan nimeltään Logos – tulee tarjota jotain paljon räjähtävämpää jäädäkseen kuulijan mieleen. Philadelphialaisten eeppisessä hevissä yhdistyy todella nätillä tavalla eurooppalainen ja amerikkalainen metallitraditio. Saksalaiskupletin juoni on black metal -vaikutteinen thrash varhaisen Venomin, Kreatorin, Sodomin ja vastaavien aikalaispirujen hengessä. Sanoitukset nimittäin huudetaan espanjaksi, eikä minimalistisen promoalbumin mukana tule sanoituksia. Lopputulemana on melodisesti rikasta ja helposti lähestyttävää, mutta silti kekseliästä ja yllättävää tavaraa. Menneisyyden ja mielikuvituksen myyttejä, kitaraharmonioita ja kiihkeyttä – niitä kaikkia piisaa kuin vanhalla Rautaneidolla, ja rumpu-bassogroovessakin on keskivertolevyä miellyttävämmin elämän makua. Tiedätte siis, mitä näiltäkin tyypeiltä voi odottaa: mustavalkoisen rakeista Hammergoottikauhumusaa. On sekä ilahduttavaa että yllättävää huomata, että alkupuolisko levystä on parasta mitä bändi on koskaan tehnyt. Niko Ikonen BLAZON RITE Wild Rites and Ancient Songs GATES OF HELL Tosimetallia Philadelphiasta. Weir on kuitenkin saanut mukaan kelpo seppiä ja pitää langat käsissään erinomaisesti. Kari Koskinen LUCIFUGE Monoliths of Wrath DYING VICTIMS Nyt on kasaria. Levy on otsikoitu osuvasti, sillä Blazon Riten toisen täyspitkän entisaikojen sankaritarinoita säestetään äänimaisemalla, jonka kuuluvimmat roolit menevät tuplakitaraharmonioille ja aavistuksen mylviväsoundisen Johnny Halladayn ähinälle. Todennäköisesti juuri tästä johtuen Sign of the Cross on täysin loogista jatkoa edeltäville täyspitkille. Yhtyeen ura tyssäsi 1990-luvun alussa vain jatkuakseen niin monen muun aikalaisensa lailla 30 vuotta myöhemmin. Tuttua on sekin, että jäljellä ei ole kuin yksi alkuperäisjäsen, kitaristi Chris Logue. Rosoisen ja luomun äänimaailman voimalla ryskäävä primitiivinen thrash-pieksentä on ilahduttavan asenteellista, joskin läpi levyn melko samankaltaista. Vaan eipä siitä jää juuri mitään käteenkään, joten taide-elämys jää valjuksi ja keskinkertaiseksi. Tämä tosin tuskin on ongelma monellekaan vanhan liiton fanille, sen verran antaumuksellista on kappaleiden rähinä, hönkiminen ja rouhean riffiköyden punominen. Tänä päivänä se on helpompi kokea laimeammin. Abysmal Grief voidaan ahtaa samaan arkkuun Mortuary Drapen, Death SS:n, Denial of Godin ja vaikkapa Cultus Sanguinen kanssa. Kosmisia syvyyksiä huokuva hieno kansikuva ei löydä vastinetta musiikista, joka on loppujen lopuksi melko tavanomaista. Lopputuloksena on mehukkaasti jurnuttavaa death metalia, joka osaa myös kiihdytellä erittäin rajusti. Mape Ollila PARAPHILIA The Memory of Death Given Form OMAKUSTANNE Omakustannepohjalta esikoistaan julkaiseva Paraphilia rakentelee death metalia vallan mainioista palikoista. Mega TYGERS OF PAN TANG Bloodlines MIGHTY Pitkän linjan NWOBHM-konkari on ollut vireässä kuosissa 2000-luvullakin, joten yhtyeen 13. Vaikka levystä ei ole klassikoksi, siltä löytyy keskivertoa paremmin potkivaa kaahausta. saattaisikin antaa ilmaisulle lisäpurevuutta. Usein tulee ruikutettua levyjen liiallisista pituuksista, mutta Pathosilla tätä ongelmaa ei ole. Kaikessa tekemisessä on pientä kulmaa, mutta erityisen haastavaksi musisointi ei ylly. The Memory of Death Given Form lupaa silti enemmän kuin antaa. Meno on kaikilta osin uskottavaa ja perinnetietoista, eikä Wild Rites and Ancient Songsissa mätä mikään muu kuin se, että kaikki tämä on kuultu jo monesti aikaisemmin. Litostilla on genressään mukiinmenevähkö ote, mutta Pathos jää väkisinkin kertakäyttökamaksi. Lihaisa soundi, hyökkäävä soitto ja erinomaisesti kurkkuaan matalammilla taajuuksilla kurittava laulaja paikkaavat osan puutteista. Soundit ovat hiukan voimattomat mutta sopivan vanhakantaiset. Vuodesta 1978 bändiä kipparoinut kitaristi Robb Weir on sen ainoa alkuperäisjäsen. Italiasta tulee yllättävän paljon juuri tämänkaltaista pölyistä, lievästi tökeröä ja erityisen tunteikasta hautajaisheviä. Kahdeksan kappaletta soitetaan hieman päälle puoleen tuntiin, joten musiikkiin ei ehdi kyllästyä. Tällainen retostelu näyttäytyy kuusikymmentä täyttäneen miehen kynästä pelkästään säälittävänä, oli tarina sitten totta tai pelkkä märkä päiväuni. mättömälle old skool -asenteelle. Loppu onkin sitten selkeää sävellyksellistä taantumista, joka huipentuu Suomen helppoja naisia ylistävään bonuskappaleeseen Helsinki Nights. Joni Juutilainen SAVAGE GRACE Sign of the Cross MASSACRE Kaksi albumia 1980-luvun puolivälin kantturoilla julkaissut Savage Grace jäi lähinnä kulttisuosiksi, vaikka musiikkinsa oli ihan veikeää, speed metalin kanssa sujuvasti sekoittuvaa kotimaansa Amerikan power metalia
W LL AMS | FORESEEN | SMACK OUN | S LVER ULLET | VERM L A | GALVAN ZER | SOLOTHUS | ...AN OCEANS | REAMTALE | RT M SER A ULT MA | SE ULCHRAL CURSE | O MALMSTRÖM | ASHEN TOM | NAKKEKNÆKKER | VANS AN | KOUTA | KÚRU | NERVE REAK ANGLES MORT S | SLASH THE SM LE | RRAT ONAL CAUSE. A.A
Seven Worlds ei esittele mitään, mitä genressä ei olisi tähän mennessä kuultu. Sävellyksistä löytyy yhtymiä Havukruunuun, Moonsorrow’hun, Vermiliaan ja Vornaan, mutta Kaarnaköydet kuulostaa melko omanlaiseltaan teokselta. Hitaammat fiilistelyt ovat tasokasta tavaraa, rivakampi mustempi metalli ei niinkään. Kimmo K. Kaava ei ole vuonna 2023 kovin poikkeuksellinen, mutta Koudan maanläheinen ote tuntuu parhaimmillaan virkistävältä. Musiikista voi haistaa crossover-kikkailua rockin, JU SS I K O SK IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Tuloksena on esimerkillisen tomera heavy-albumi. Melodisen hard rockin karsinassa on kuitenkin kyse vastustamatonta draivia omaavista johtoriffeistä ja tarttuvista kertosäkeistä, ja niitä molempia tällä levyllä riittää. Cursebinderilla on myös kehityskelpoista materiaalia. Toivon todella, että Transworld Identity on se yhtye, jossa Suomen tyylikkäimmin soittava rockrumpali Lacu Lahtinen pääsee seuraavan kokopäiväisen sorvin ääreen – viimeistään siinä vaiheessa, kun Popeda pistää ensi syksynä pillit pussiin. Ehkä liika on liikaa, vaikka Ynkkä muuta väittäisikin. Lähes tunnin albumi päättyy reilusti yli seitsenminuuttiseen instrumentaalikappaleeseen. Kokonaisuus on värikäs ja yhtenäinen, mutta muutama kappale tahtoo luisua ohi korvien. Jaakko Silvast KOUTA Kaarnaköydet OMAKUSTANNE Vasta parin vuoden ikään kasvanut Kouta edustaa genreä, jossa suomalainen kansanperinne kohtaa tulisesti tykittävän äärimetallin. Levyn mielenkiintoisin puoli ovat sen monipuoliset synaluritukset. Mikäli internetiä on uskominen, bändin muusikoilta löytyy historiaa thrashin ja metalcoren parista, joten heittäytyminen tällaisen musiikin pariin tuntuu erikoiselta. Jätkät osaavat herkistyä juuri oikealla tavalla, mutta maalailut viskataan roskiin tavanomaisen ja kliseisen mättömusan vallatessa tilan. Musiikillisesti porukka jatkaa vanhalla linjalla tehden sitä mitä parhaiten osaa. Vähän liikaa yritystä ja liian vähän onnistumista. Psykedeliaa, avantgardea ja progenytkyttelyä riittää, mutta samalla bändin punainen lanka on kadoksissa. Niko Ikonen TRANSWORLD IDENTITY Seven Worlds FRONTIERS Suomalaisen melodisen hard rockin jatkumo näyttää vahvasti turvatulta, kun hyppää pitkäsoittodebytantti Transworld Identityn kyytiin. Sooloissa ei ole turhaa hienostelua vaan oikeasti kiinnostavaa soittoa. Hammond-vetoisen hard rockin ohella levyllä on hieman poweria ja Dio-henkistä heviä, mutta oma tyyli on selkeästi esillä. Kun Everything Must Burn ja Play & Pretend pistävät radiotaajuuksia koputtelevat korvamadot liikkeelle, kuulija valuu korvatoffeevertigoon, josta ei meinaa päästä irti edes albumin päättävän vauhdikkaan Roseaten jälkeen. WISHING WELL Sin and Shame INVERSE Perinnehevin nimeen vannova Wishing Well on päivittänyt kokoonpanonsa neljännelle täyspitkälleen. Pitkän linjan tekijöistä koostuva viisikko on saanut aikaiseksi tasapainoisen ja laadukkaan 11-raitaisen, jonka jokainen nuotti, sovituksellinen kuvio ja säädetty soundi on prikulleen oikealla paikalla. Se kuuluisa jokin vain puuttuu. Kun sitä edeltää muutama hidastempoisempi haaveilubiisi, loppuun olisi kaivannut hienon avausraidan tyyppistä vauhdikkaampaa rokkia. Miehen ääni istuu bändiin hyvin, mutta ääntämyksessä on harmittavan paljon rallia. Mistress of the Nightin kaltaiset komeat ja tarttuvat biisit ovat kuitenkin enemmistössä. Koskinen CURSEBINDER Drifting AVANTGARDE Puolalainen debytanttibändi Cursebinder sotkee vihaista black metalia hieman doomimpiin tunnelmiin ja heittää rosoiseen keitokseensa myös kaikenlaisia kokeilevampia elementtejä. Elli Muurikainen shoegazen ja post-metalin suuntaan. Huomattavin muutos on tietysti laulajanvaihdos, sillä viimeisimmillä levyillä esiintyneen chileläisen Rafael Castillon tilalla on nyt Pepe Tamminen. Kitaraja urkuosasto erottuu todella edukseen, ja soitinten yhteispeli toimii poikkeuksellisen hienosti. Yleissoundit ovat oikein korvanmyötäiset, eikä biisien tuotannossakaan ole mitään vikaa. Kuulisinkin mieluusti, että bändi ottaisi psykedelian ja scifi-tunnelmoinnin rohkeammin käyttöön. Biiseistä löytyy niin erikoisempia scifi-tuuttauksia kuin hieman perinteisempiä Burzum-kelloja
@soundilehti @soundilehti @soundilehti INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi TILAA SOUNDI soundi.fi/tilaa
Onneksi levyltä löytyy päteviäkin esityksiä, kuten väkevä avausraita Alchemy ja raskaasti riffittelevä I Am Your Sorrow. Loppujen lopuksi bändin debyytti levy ei kuitenkaan tarjoa mitään hirvittävän säväyttävää saati jätä syviä muistijälkiä. Tästä vinkkelistä en keksi Vesuvianin omakustanteisuuteen muita syitä kuin lievän epäomaperäisyyden sekä sen, että korinaja lauluvastaavat RJ Mitchell ja Laura Gonzalez laulavat kliinit osuutensa ihan liian ujosti. Perinteisissä kaavoissa ei toki ole mitään vikaa, mutta kokonaisuus kärsii hieman turhasta täytemateriaalista. Kaipa Decipherillekin faninsa löytyy. Myöskään levyn miksaus ei tunnu olevan oikein tasapainossa. Ophidian Glare on voimakas ja julma levy, joka ei epäröi painaa tarpeen tullen jarrua. Samaan aikaan sanoitukset nousevat esiin ja niiden ajoittainen ”suomalaisuus” särähtelee korvaan. Tunnelmallisemmat osat korostavat merkitystään ajoittain lähes Conquerorin ja Revengen hengessä murjottujen kappaleiden joukossa, jotka kuulostavat kuitenkin ihmeellisellä tavalla omanlaisiltaan. Kokonaisuus osoittaa, että tekeillä on jotain jännittävää, mutta vasta tulevat julkaisut kertovat, kykeneekö yhtye valjastamaan potentiaalinsa oikealla tavalla. Levyn biisit ovat parhaimmillaankin hyvin unohdettavia eivätkä aiheuta minkäänlaisia tunteita. Esillepano on soitannollisesti ja sovituksellisesti hyvinkin laadukasta. Omaan korvaani parhaiten sopii murakka örinä, mutta myös melodisella hoilauksella on arvonsa, vaikka sävel vähän huojuukin. Yhtyeestä ei kuitenkaan tullut stadionluokan nimeä, vaan se jäi pienemmän luokan puurtajaksi. Laulu on esillä sen verran vahvasti, että sen jossakin määrin vieraannuttavaa luonnetta ei voi olla ottamatta huomioon. Suorastaan latistavan tasapaksua meininkiä. Joni Juutilainen KHYMERA Hold Your Ground FRONTIERS Tuottaja-muusikko Daniele Liveranin ja Kansas-laulaja Steve Walshin perustama Khymera sai vuonna 2003 ilmestyneelle debyyttialbumilleen merkittävää vetoapua muun muassa Giorgio Moroderin, Russ Ballardin, David Fosterin, Kip Wingerin ja Jim Peterikin kaltaisilta biisintekijöiltä. Itse en oikein välitä tällaisesta turhan turvallisesta kamasta – etenkään, kun bändin kotimaa on Kreikka, tuo rosoisen käppäblack metalin mekka. Mape Ollila ASTRAL SLEEP We Are Already Living in the End of Times INVERSE ”Astral doom musickia” esittävän suomalaisyhtyeen nelosalbumi sisältää massiivista jyrnintää. Kaarnaköydet on mielenkiintoinen ensinäyttö. Khymeran melodisen hard rockin ja AOR:n välimaastossa kulkeva musiikki on hyvin tehtyä ja täyttää tyylilajin perusvaatimukset kelvosti. Kosmisia tasojakin on tutkassa mukavasti. Tämä on sekä yhtyeen vahvuus että heikkous. Kuoroosuuksia voisi kasvattaa tätäkin isommiksi, ja kappaleissa on paikoin liikaa sohimisen ja kiireen makua kaikkein tunnelmanhimoisimpien kuulijoiden makuun. Koskinen DECIPHER Arcane Paths to Resurrection TRANSCENDING OBSCURITY Kreikkalaisen Decipherin debyytillä tuoksahtavat ruotsalainen ortodoksiblack metal tyyliin Watain, Funeral Mist ja vastaavat melodisemmat tykittelijät sekä sveitsiläinen Bölzer. Genrefanaatikoille suositeltavaa tavaraa. Mitään erityisen omaperäistä kreikkalaisnelikko ei ole saanut aikaseksi. Kunnianhimoa bändiltä ei puutu, sillä heti pitkäsoittodebyytiksi pöytään pamahtaa konseptialbumi maailmasta, josta pandemia on tehnyt dystopian. Muut voivat lisätä hyppysellisen suolaa. Tällä kertaa materiaali ei kuitenkaan ole niin iskevää kuin se voisi parhaimmillaan olla. Laulussakin on tyyliä moneen lähtöön, ehkä jopa liikaakin. Mielenkiintoisen ilmava doom-runnonta ja tomera örinä ovat kuitenkin Astral Sleepin paletissa se toimivin kombinaatio. Solismin selkeyttämisellä kokonaisuus muodostuisi iskevämmäksi, mutta samalla toki astetta tavanomaisemmaksi. Täysin suorat musiikilliset vertailukohdat on syytä unohtaa kokonaan. Alchemy Fire luottaa hyvin pitkälti perinteisiin resepteihin eikä lähde harrastamaan turhia kikkailuja saati kokeiluja. Erittäin kehityskelpoinen tapaus kuitenkin. Biisien rakenne toistaa melko tiukasti samaa kaavaa: ensin mätetään, sitten hidastetaan julistamaan. Bändi on tahkonnut jo lähemmäs kaksi vuosikymmentä ja saavuttanut vakuuttavan ilmaisullisen tason. Bändi on asiasta ilmeisesti kiusallisen tietoinen, sillä kliinit laulut on enimmäkseen joko miksattu taustalle tai efektoitu. En väitä, että kaikkien laatubändien kuuluisi valjastua levy-yhtiöiden ikeeseen, mutta usein ne parhaat joka tapauksessa lafkoille päätyvät. Kitaristi Paul Wrightin vuonna 2018 perustama yhtye koostuu asiansa osaavista alan veteraaneista, ja paperilla kaikki näyttää hyvältä. On hankala sanoa, pitääkö Ophidian Glarestä vai ei, mutta ainakin se säväyttää. Bändiltä on liekki kadoksissa. Joni Juutilainen ALCHEMY FIRE Alchemy Fire QUMRAN Brittiläis-jenkkiläinen Alchemy Fire soittaa melodista progemetallia, josta tulevat vahvasti mieleen Threshold ja Symphony X. Toiselle levylle A New Promiselle (2005) mukaan liittynyt basisti-laulaja Dennis Ward on ollut viime vuosina bändin johtohahmo ja vastannut myös levyjen tuotannosta. Tällaisen musiikin sisäistäminen ei ole missään nimessä helppoa, mutta asiaan paneutuminen antaa paljon ja tuntuu palkitsevalta tämän ajan kertakäyttökulttuurissa. Arcane Paths to Resurrection on siis melko epäkreikkalaista kamaa soundejaan, melodioitaan ja tuotantoaan myöten. Moon Oraclen toinen albumi on kaukana maailman parhaasta black metalista, mutta se tunkeutuu parhaimmillaan syvälle lihaan. Välillä jopa aavistuksen folkahtavissa melodioissa on sekä tulta että tappuraa. Musertava raskaus on nautinnollista, ja erityismaininta on annettava ulosantia ansiokkaasti sävyttäville ratkaisuille, olivat ne sitten sovituksellisia tai instrumentaatiopohjaisia. Mikko Malm VESUVIAN Emergence OMAKUSTANNE Seattlelaisviisikko Vesuvian esittää intohimoisen kiivasta, sinfonista ja 90-lukuisella tavalla skandinaavisen kuuloista melodeathiä väkevillä power metal -vaikutteilla. Decipherin kaltaista melodista black metalia on levykauppojen hyllyt väärällään, eikä tämä vain lähde käyntiin. Blah! Niko Ikonen MOON ORACLE Ophidian Glare SIGNAL REX Moon Oraclen takaa löytyy kunnon annos suomalaisosaamista muun muassa Blood Red Fogin ja Ride for Revengen porukoista. Esimerkiksi viimeisen kappaleen Abysmal Crimson Desertin sysimustassa doom-junttauksessa on jotain niin kolkkoa, että vastaavaa ei tule vastaan aivan joka päivä. Hold Your Ground on pätevä perussuoritus, mutta valitettavasti kappalemateriaali kärsii hienoisesta tasapaksuudesta. Osa biiseistä suorastaan kirkuu, että Children of Bodomia on kuunneltu, ellei jopa opiskeltu, mutta Vesuvianin soundi on silti ihan oma, vaikkakaan ei kaikkein helpoiten muista erottuva. Paikoitellen kuitenkin rusahtelee oikein makoisasti ja kiitettävän omintakeisesti. Homman nimenä on tietysti black metal, ja vieläpä kohtuullisen ronskilla kädellä paiskottu sellainen. Onneksi levy on vain 36-minuuttinen, muuten tätä tuskin jaksaisi kuunnella hirveän montaa kertaa. Vielä ollaan kuitenkin kaukana parhaasARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Näin on ainakin siinä suhteessa, että myös Alchemy Fire osaa parhaimmillaan yhdistää vahvat melodiat, iskevät riffit ja virtuoosimaisen soitinilottelun. Musiikki löytänee kuitenkin omanlaisensa levollisuuden ajan kanssa. Kimmo K. Koudan loitsuaminen on huolella tehtyä, mutta kaikesta kuulee, että levy on vasta alkusoittoa sille mitä tuleman pitää. Tästä jää koulukirjaesimerkin maku. Levyä on mukava kuunnella, mutta mitään hirveän ikimuistoista siitä ei jää mieleen. Yhtyeen louhintaan kuuluu monenlaista antia, joten kyseessä on ihan mielenkiintoinen tapaus
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Mikko Malm AUSTERE Corrosion of Hearts LUPUS LOUNGE Vuosien 2005–2010 välillä toiminut Austere jätti perinnöksi kaksi kokopitkää ja jonkinlaisen maineen. Näistä jälkimmäinen tulee mieleen etenkin levyn päättävän biisikaksikon aikana. Homma perustuu 13 kappaleen mitalta verevään, vauhdikkaaseen ja raskaaseen riffirockiin, jota lähestytään monesta kulmasta. Live to Tell sisältää – totta kai – rutkasti Ramonesista muistuttavaa, rennosti etuja takakenoista räminärockia mainiosti setääntyneellä punkasenteella. Harmittavan usein kuultua vain. Paluu kehiin tapahtui vuonna 2021, minkä myötä bändi on soittanut uransa ensimmäisen keikan ja säveltänyt uutta musiikkia. Simon Grundvall paukuttaa rummut jämptisti maestro Luponeron vastatessa kaikesta muusta laulusta ja kielisoittimista huuliharppuun ja tamburiiniin. Levyllä on loistavan raaka, luomu ja musatyyliin sopiva äänimaailma, jossa haluaisi kuulla tapahtuvan enemmän. Slayermäisellä introlla starttaava kappale ei anna armoa saati pyytele anteeksi. Jos tiedät, miltä Somebody Put Something in My Drink kuulostaa, tämän levyn meininki on hahmolla. Second Death on vuonna 2011 syntyneen Kalmankantajan 24. Raastavasti laulettu ja pääosin keskitempoisesti riipivä dark metal lienee osapuilleen oikeutettu luonnehdinta. Veteraaniukoista koostuva ryhmä yhdistää musiikissaan varsin onnistuneesti vanhan koulukunnan hevin ja speed metalin. Kun musiikkia pusketaan ulos tällaista tahtia, sen taso jää väkisinkin vaillinaiseksi, oli tekijänsä siihen kuinka tyytyväinen tahansa. Tarvitaan vain visio. Kannattaa tsekata, ja kehut vielä hienosta kansikuvasta. Kimmo K. Eetu Järvisalo RICHIE RAMONE Live to Tell LIVEWIRE/CARGO Legendaarisen Ramonesin rumpalina 1980-luvun puolivälissä toiminut Richie Ramone on pätevä laulaja ja lauluntekijä. Itävaltalaisten ilmaisu ei ole kokenut dramaattisia muutoksia. Bändi ei ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Myös äkkiväärempää meininkiä tarjoileva Corporeal Abhorrence of Entrails on maininnan arvoinen esitys. Melko helpoilta vaikuttavat biisit sisältävät kovatasoista melodista koukkua ja vallan majesteettisiakin kertosäkeitä. Yhtyeen yleissoundiin on tullut hitunen lisää raskautta, mikä ei ole mitenkään huono juttu. Musiikilliset vaikutteet löytyvät mustan metallin sijaan pikemminkin vanhan Katatonian, Paradise Lostin ja Rapturen kaltaisesta melankolisesta metallista, eikä meno ole paikoin lainkaan hassumpaa. Pedon synty on omalla sarallaan varsin vakuuttavan kuuloinen levy, eikä sen toteutuksesta löydy motkotettavaa. kokopitkä levy. Miehen biisejä pääsi Ramo-lätyille ja ylsi kokoelmatasollekin. Erityisesti sykähdyttää riipaiseva Where Devils Dare, joka on kaikessa rosoisuudessaan aito Johnny Cash -balladi. Kokemus kuuluu tyylilajin puitteissa kiitettävän monipuolisena materiaalina ja sopivan raa’aksi jätettynä mutta nasevana tuotantona. Nimikkeenä toimii yhä kylmänkauniisti väritetty depressiivinen black metal. Neljään pitkään sävellykseen puserretut kirpeän tuskan ja lohduttomuuden tunteet kuuluvat mutta eivät tunnu – ainakaan riittävästi. Suoraviivaisemmin tuskaansa kutovat kappaleet rakentuvat tyylikkään melodisuuden ja raa’an melankolian varaan niin hienosti, että niille kirveitä voisi antaa vielä yhden lisää. Taitojen puutteesta se ei ainakaan ole kiinni. Bändi kumartaa perinteille mutta ei ole jäänyt niiden vangiksi. Meno ei välttämättä kuulosta hurjan vaaralliselta, mutta homma rullaa kivalla tavalla. Neljännen pitkäsoittonsa julkaiseva Kuoleman Galleria on näet päättänyt hakea jotain omaa, vaikka musiikki itsessään ei ole kovin monimutkaista. Joukosta puuttuvat ep:t ja muut pienjulkaisut, joita on pikaisella silmäyksellä vielä tätäkin enemmän. Blazing Through the Furyn alun kitaraharmoniat voisivat olla jostain Altarian biisistä, mutta muutoin kappale on lähempänä ramopunkkia kuin power metalia. Levyn rivakimpiin raitoihin lukeutuva Trouble Never Looked So Good on ehtaa Motörheadiä, tamppaavampi Blast Out puolestaan Peer Güntiä. Myös Thin Lizzyn voi mainita yhtenä referenssinä. Avauskappale Fear tekee tämän selväksi ensisekunneista lähtien. The War on Science on kahden miehen rakentamaksi kokonaisuudeksi suorastaan mainio. Live to Tell on hyvällä tavalla sympaattinen ja lempeästi ärhäkkä rämistelylevy, jonka voi kuvitella syntyneen pakottomasti ja vapautuneesti. Jaakko Silvast KALMANKANTAJA Second Death MISANTROPIA ”How can less be more. Omiin makuhermoihini meno ei aivan osu, mutta toisenlaiset näkemykset on helppo kuvitella. Kuten niin usein, määrä ei korvaa tässäkään tapauksessa laatua, vaan... No, kyllä te tiedätte. Ajoittain väläytelty syvempi melodiakieli ja primitiivisempi tulkinta nappaavat huomiota paremmin, mutta vielä vähemmistössä. Tunnelma on kovin suomalainen, mitä tittelit kuten Häpeäpaalu, Sieluvaras, Taudinkantaja ja Kuoleman morsian osaltaan alleviivaavat. Koskinen ARCHED FIRE Trust Betrayal WORMHOLEDEATH Vaikka Arched Fire julkaisi debyyttilevynsä vasta toissa vuonna, sen juuret juontavat 1980-luvun lopulle. Soitannollisesta haastavuudestaan huolimatta The Islandin kappaleet vapaavirtaavat ihailtavan vaivattomasti. Yhtä laadukkaalla linjalla jatkaa Pestilence, jossa vierailee hevikonkari Tim ”Ripper” Owens. Levy on parista rallattelusta huolimatta mainiota kuunneltavaa ja Cry Little Sister oikeinkin komea biisi. More is more!” tokaisi kitaravirtuoosi Yngwie Malmsteen aikoja sitten. Samaa ajatusmaailmaa noudattaa suomalainen Aki ”Grim666” Klemm, joskin tilutuksen sijasta julkaistun materiaalin määrässä, mikä ei ole ainoastaan positiivinen asia. Kertakuulemalta albumi vaikuttaa sillisalaatilta, mutta hyvin nopeasti se myös koukuttaa. Päijäthämäläisten bändisoinnille täytyykin antaa tunnustusta, sillä yhtyeen soundi ei ole lajityypin konventioista huolimatta tippaakaan tukossa. Joni Juutilainen KUOLEMAN GALLERIA Pedon synty INVERSE Arvostelijaraukka on ihmeissään, kun ei voi rakentaa vuodatustaan perinteisten vertailukohtien varaan. ta A-ryhmästä. Mikko Malm MARCO LUPONERO & THE LOUD ONES The War on Science SLEASZY RIDER Pietarsaaren melometalliylpeyden Altarian laulajana vuosina 2006– 2011 mesonnut Marco Luponero puskee pihalle toisen albumin nykyisen The Loud Ones -yhtyeensä kanssa. The War on Sciencen konsepti on mielenkiintoinen, vaikkei kaikkein omaperäisin. Vaikka Trust Betrayal ei tarjoa aivan samanlaista iskuvoimaa kuin debyytti Remote Control, se on tasaisen laadukas ja perusvarma kokonaisuus. Syynä ei ole aitouden puute. Second Death on poikkeuksellisesti englanniksi esitettyä Kalmankantajaa. Pääosin liian tasapaksusti puksuttavat, post-liitteisesti junnaavat sävelkuviot eivät tuo kappaleisiin tarpeeksi kiinnostavuutta. Paluulevy on ok-tasoinen, bändin näköinen luomus. Sävellykset vain eivät pääse iholle tai sen alle. Second Deathin pyöräyttää mielellään muutaman kerran, mutta tämäkin albumi tulee hautautumaan hiljalleen ajan tomuihin. Pakotettuna ilmaan voisi heittää nimiä kuten Mustan Kuun Lapset, Ajattara ja jossain määrin myös vanhempi Katatonia. Hattua täytyy nostaa myös Artificial Sunin Allan Holdsworth -henkisestä fuusiosoolosta, joka osoittaa, että yhtye osaa halutessaan myös yllättää. Jälkimmäistä kuullaan yhtyeen nyt julkaistavalla kolmannella levyllä. Kari Koskinen PRESSURE POINTS The Island ART GATES Heinolan progressiivis-melodinen kevytmetalliviisikko Pressure Points maalailee kahdeksan vuotta odotetulla kolmannella pitkäsoitollaan kiireettömän kuulaasti. Albumi on mukavan vankkaa tekoa. Ensi kerralla toivoisi kuitenkin koko arsenaalin edestä voimakkaampia elementtejä
Ja hyvä niin, on nimittäin sen verran laadukasta ja kovaa kamaa. Jos nyt jostain on pakko piipittää, niin tokihan levyn kappaleissa – The Night Insidea lukuun ottamatta – olisi voinut panostaa vähän lisätarttuvuuteen. Yhtyeellä voisi olla enemmänkin annettavaa, mutta yhtälöstä puuttuu jotain. Kannattaa ehdottomasti testata, mikäli melankolinen industrial maistuu. Kaipa kappaleita voisi luonnehtia elokuvamusiikiksi, soundtrackiksi jollekin tekemättömälle avaruuskauhuleffalle. Hitikkyys ei toki ole progemetallissa ykkösprioriteetti, mutta tässä tapauksessa jo albumin kanssa samalle aallonpituudelle pääseminen vei muutaman kuuntelukierroksen. Levy kannattaa testata, mikäli pidät hyvästä musiikista. Yhtye on selkeästi parhaimmillaan keskitempoisissa ja hiipivän hitaissa esityksissä. Niko Ikonen DIMENTIANON Chapter VI: Burning Rebirth PARAGON / SYMBOL OF DOMINATION / PEST Black metalia, deathiä ja doomia vaihtelevalla menestyksellä sotkeva Dimentianon tuntuu jämähtäneen 1990-luvun käppädemoestetiikkaan, mikä ei oikein palvele yhtyeen etuja. Toivottavasti orkesteri löytää johtotähtensä. Yhteistyön pohjalta syntyi Roadburnissa vuonna 2022 soitettu yhteiskeikka, joka julkaistaan nyt levyllä. Burning Rebirth sisältää paikoitellen varsin mielenkiintoisia ideoita ja mukavan kieroutunutta tunnelmaa, mutta tuhnuiset soundit ja väkinäiset blastbeat-mätöt latistavat kuuntelukokemusta väkisinkin. Mape Ollila THE DEVIL’S TRADE X JOHN CXNNOR Live at Roadburn PELAGIC / SEASON OF MIST Livelättyjä tulee kuunneltua aika harvoin, mutta nyt osui eteen niin erikoinen yhteistyö, että pakkohan tämä oli tsekata. Tästä olisi mukava pitää enemmän, mutta ei voi mitään, näillä on mentävä. Tähyää, vaan ei yllä. Noin tunnin mittaisesta levystä vähintään puolet on melko yhdentekevää täytemateriaalia toisen puolen sisältäessä suhteellisen kelpoa tai vähintäänkin kuunneltavaa materiaalia. Oivallista scifi-doomia. kuulosta genren ykkösnimen lailla kasalta musiikkiopiston robottilehtoreita briljeeraamassa taidoillaan, eikä edes siltä, että instrumentteja olisi skulattu otsa hiessä ja turpa irveessä. John Cxnnor on tanskalaisveljesten Ketil ja Rasmus G Sejersenin industrial/elektro-projekti, jolle he säveltävät Terminaattorileffojen ja scifin inspiroimaa musiikkia. Mutta jahka kuulija saa upotettua varpaansa heinolalaiseen progesantaan, The Islandin rannoilla vaelteleminen on silkka ilo. Veljekset soittavat myös LLNN-nimisessä post-apokalyptisessä hc-bändissä, joka nauhoitti pari vuotta sitten unkarilaisen doom folk -yhtyeen The Devil’s Traden – eli Dávid Makón – biisistä coverin. Myös Juha Tretjakovin taipuisan melodinen laulu ja kitaristi Kari Ollin ryhdikäs mutta kuivakka ördä miellyttävät korvaa. Vuonna 1995 perustettu bändi toimi alun perin The Forgotten -nimellä, kunnes vaihtoi sen nykyiseen muotoon vuonna 2002. Mikko Malm HEIMLAND Forfedrenes taarer EDGED CIRCLE Länsi-Norjasta Karmøyn kunnasta tuleva nuori albumidebytantti on maansa viikinkiaiheisen black metalin ytimessä. Albumin biisit ovat kilkattavia ja kalkattavia, synkeitä, uhkaavia ja futuristisia nousten perusteknoilun yli Makón komean ja paasaavan laulun kautta. Vuodesta 2016 toimineen porukan karARVIOT. Enslavedin, Helheimin, Kampfarin ja vastaavien 1990-luvun norskivaikuttajien tekemiset on kuunneltu, ja samankaltaiseen tyylittelyyn tähyää myös Heimland. Dimentianon on tyylillisesti hyvin lähellä italian kulttisankareita Mortuary Drapeä, mutta siltä uupuvat mainitun makaaberi charmi ja omaperäisyys. Tai eipä sen oikeastaan tarvitse edes maistua
Najingin musiikissa on tiettyjä epäsuhtaisuuksia, joiden ansiosta se ei vielä täysin onnistu vakuuttamaan. Yllätyksiä ja persoonaa on niukemmin, mutta rytkettä, pörinää ja örinää löytyy kosolti. Yhtyeen hienosyinen ja hypnoottinen musiikki tuo jossain määrin mieleen Russian Circlesin, mutta toisaalta sen musiikista löytyy myös raaempi ja animalistisempi puoli. Toisinaan musiikki liikkuu hyvinkin luontevasti thrashin ja doomin suuntaan, vaikka kumpikaan genre ei sinällään ole pääroolissa. Näin pelkistetty materiaali lähinnä unohduttaa itsensä keskivertopuurtajien loputtomaan suohon. Kun kyse on debyyttilevystä, jonka yleistaso on näin mainio, Bloodgutter täytyy luokitella varsin lupaavaksi ryhmäksi. Kaksi vuotta sitten perustetun pisalaistrion ensilevyllä on väkevä livetunnelma, ja bändi soittaa yhteen tosi hienosti. Se tuntuu olevan hieman MAJESTIES Vast Reaches Unclaimed 20 BACK SPIN Minneapolisin pojat ottivat alleen aikakoneen ja hurauttivat musisoimaan 1990-luvun puolivälin Göteborgiin. Kyllähän semmoinenkin kelpaa, kun homma on hoidettu hyvin ja turhia säheltämättä. Kenties debytoivan bändin oma liekki ei ole vielä päässyt kunnolla roihahtamaan perusvarmojen raamien sisältä. Rummut, toisen kitaran ja laulut hoitelevan Tanner Andersonin tulkinnassa on rapsakkaa ja tunteikasta repivyyttä, joka noudattelee tyylisuunnan perinteitä. Koskinen NAJING Najing ARGONAUTA Italialaisen Najingin post-metal tarjoaa niin raukeanavaria tunnelmia kuin raskaita särövallejakin. mat kyllä välähtelevät, mutta lähinnä nopeina leikkauksina ilman fiilistelyä. Majesties ottaa kaiken irti melokuolon kulta-aikojen parhaista puolista näkemyksellä ja taidolla. Jatkossa bändi pääsee paremmin vauhtiin ja riffeihin ilmaantuu jonkintasoista tarttuvuutta. Bändiä ei kuvailla suotta Entombedin ja Obituaryn äpärälapseksi, vaikka omassa korvassa yhdysviiva piirtyy Gorefestin suuntaan. Yleisemmin kappaleissa on löydettävää moneksi kuuntelukerraksi. Riehakkaat blastit vaihtuvat lennossa hitaampaan fiilistelyyn ja kitarat lirkuttelevat jatkuvasti kiintoisia tarinoitaan. HM2 raikaa ahnaasti ja touhu pidetään tomerana runnontana. Uudemman polven tekijöistä mieleen hiipparoi esimerkiksi Be’lakor, mikä on tietenkin vain positiivinen seikka. Joukkoon ei ole hyväksytty heikkoja esityksiä. Oikeaoppisesti mustavalkoisella, limapääkalloja vilisevällä kannella silattu Death Mountain alkaa vähän kankeasti ehkä piirun loppulevyä monisyisemmällä raidalla. Vast Reaches Unclaimed kantaa muassaan niin Gates of Ishtaria, At the Gatesiä kuin vanhaa In Flamesiäkin. Tami Hintikka heasti sahaava tulkinta ei kuulosta huonolta vaan erittäin tavalliselta. Melodisen death metalin historianläksyt on luettu, ja tietoa sovelletaan kauniisti käytäntöön. Vanhan liiton dödön nälkään mörssäily vastaa aivan loistavasti. Paganistisessa metallitaiteessa tulisi aina saada loihdittua verkkokalvolle kuvia muinaisesta luonnonpalvonnasta, missä bändi ei onnistu vaikuttajiensa tavoin. Norjan karunjylhät kansallismaiseSA R A H K IR K W O LD ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Tässä levyssä riittää ihasteltavaa. Upea esikoinen. Kyseessä on bändin debyytti, mutta jäsenistö on tehnyt useamman levyn verran selvää jälkeä yhtyeissä kuten Obsequiae ja Inexorum. Kuivakasti ja yksitotisesti kurittava musta metalli huutaa isompia tunnelmia. Kopla hoitaa hommansa esimerkilliseen tapaan, vaikka ei onnistu sykähdyttämään mitenkään järisyttävästi. Jo nyt ollaan erinomaisuuden liepeillä, mutta sen tavoittamiseen tarvitaan vielä vähän tarttuvaa terävyyttä. Erityisesti rumpali Marco Di Chiaran notkeat groovet ja pettämätön tyylitaju tuovat kappaleisiin juuri oikeanlaisen draivin ja tunnelman. Kimmo K. Vajaat 35-minuuttinen levy on nopeasti ohi, eikä sille mahdu mainittavia koukkuja tai momentumeja. Kymmenen biisin levy soljuu notkeasti rikkaiden ja suoraan ihokarvoihin käyvien melodiaherkuttelujen voimalla. Eetu Järvisalo BLOODGUTTER Death Mountain TROLLZORN Tanskalainen kuolometallibändi hoitaa homman lihaa ja perunaa -periaatteella. Tempokartta on hyvin käytössä, ja monipuolisesta perusmätkeestä on kyse kautta levyn. Katsellaan, josko niin kävisi ensi kerralla
Bändi on nauhoittanut 17 vuoden aikana yhtä ja toista, mutta Bestial Burstin julkaisema Nightmare of Simultaneous Ecstasies on vasta poppoon esikoislevy. Mikko Malm AETHERIUS OBSCURITAS A sors szürke pora PARAGON Eri maiden black metal -tarjontaan tutustuminen on mielenkiintoista, ja on oikeastaan pieni ihme, että unkarilaisia artisteja tulee vastaan harvakseltaan. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 114,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 131,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa TILAA INFERNO epätasapainossa, mitä tulee kevyempien suvantojen ja raskaiden riffien väliseen vuoropuheluun. Yhtyeen visio on oikeansuuntainen, mutta se vaatii vielä hiomista. Muuten meno on yksinkertaista ja yllättävänkin tarttuvaa vihanpurkamista. Levyn valovoimaisimpiin hetkiin kuuluu ehdottomasti päätöskappale Violet, joka on kuin matka itsessään. Ei kermaperseille. Voisi kuvitella, että erityisesti rumpali Zson on kuunnellut puolalaisten levyjä tarkoin korvin. A sors szürke pora on tutustumisen arvoinen kokonaisuus, mutta ei todellakaan mitään korvaamatonta. Ensimmäisen soolonsa New Metal Leaderin julkaisusta on kulunut 15 vuotta, minkä kunniaksi mies on päättänyt julkaista rajoitettuna vinyylipainoksena kokoelmalevyn, joka sisältää materiaalia kaikilta neljältä soololevyltä. Biisit on ilmeisesti soitettu livenä, ja senpä takia soitostakin löytyy melkoista nytkettä ja kömpelöä eloa. Kaksikolta kuulisi mielellään jatkossa todellisen ässälevyn. Nämä lappeenrantalaishyypiöt näyttävät mainostavan musiikkiaan ”neandertaalimetallina”, mikä on enemmän kuin osuva määritelmä, sen verran primitiivistä ja röyhkeää tykitystä tämä on. Menoa voisi kuvailla musiikkityylille tyypilliseksi, mutta siitä löytyy paljon pieniä jippoja ja koukkuja esimerkiksi Mg?an malliin. Todellinen ug-kulttibändi siis. Aetherius Obscuritas tekee paremman keskiluokan mustaa metallia, joka esittelee paikkapaikoin todella kovia juttuja. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Saumoja siihen löytyy. Paikoin ”ilahduttavan persoonalliselta” kuulostavan A sors szürke poran takaa löytyy kaksi miestä, jotka tietävät mitä ovat tekemässä. Onkin myönnettävä, että yli 20 vuotta toiminut Aetherius Obscuritas oli minulle entuudestaan täysin outo nimi. Siinä tapauksessa melodinen, tunnelmallinen ja vauhdikaskin musiikkinsa voisi iskeä lujaa. On sinällään harmi, että bändi ei ole kyennyt aivan A-luokan sävellystyöhön. Niko Ikonen ROSS THE BOSS Legacy of Blood, Fire & Steel AFM The Dictatorsista ja Manowarista tuttu kitaristi Ross the Boss on ehtinyt olla mukana kaikenlaisissa projekteissa sen jälkeen, kun sai jälkimmäisestä yhtyeestä potkut. Käppä on ok, jos sitä osaa tehdä tarpeeksi hyvin. Autenttista ug-kamaa alusta hamaan loppuun. Mikko Malm. Joni Juutilainen AXESLAUGHTER Nightmare of Simultaneous Ecstasies BESTIAL BURST Kotimainen Axeslaughter soittaa roskaisen käppäistä, kaoottista ja erittäin mustaa grind/crust/death metalia. Erittäin lupaava uusi bändi, jota lienee syytä pitää silmällä. Vaikka tämänkaltaista pullistelumetallia ei tule nykyään enää juuri kulutettua, Ross the Boss on genren ehdoton kitaralegenda ja vielä 69-vuotiaanakin varsin hyvässä vedossa. Soundit ovat aivan helvetin rujot. Eittämättä se olisi hyötynyt ainakin ex-kitaristinsa sävellyskynästä, mikä käy selväksi tätä kokoelmaa kuunnellessa. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Jos välttämättä haluaa kaivella nimiä, Napalm Deathin grindaavan crustinen alkutaival tulee paikoitellen mieleen. 13 biisiä ja 33 minuuttia on juuri sopiva satsi tällaista primitiivitykitystä. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Rossin soolobändissä ei toki ole samaa väkevyyttä ja omaperäisyyttä kuin vanhassa emobändissä, mutta hänen riffinsä ja soittotyylinsä tunnistaa välittömästi. Pelkistetyt biisit eivät onneksi toista samaa kaavaa, vaan Axeslaughterin arsenaali on yllättävän laaja. Legacy of Blood, Fire & Steel on perinteinen kokoelmalevy, mutta vinyylifriikit hommannevat tämänkin kuriositeetin. Vaikka Manowar on porskuttanut urallaan eteenpäin kohtuullisesti, bändi ei ole mielestäni ollut sama Rossin lähdön jälkeen
Kari Koskinen ASKEL Askel GATE OF DELIRIA Perin painavaa ja synkkää on Askelen jurnutus ensimmäisellä julkaisullaan, joka on saatettu ilmaisjakelun lisäksi kasettiformaattiin. Tämä on niin köyhää laahausta, että mennään jo alle demotason. Tami Hintikka ASYLUM PYRE Call Me Inhuman: The Sun – The Fight – Part 5 SEASON OF MIST Naislauluisen melodis-progressiivisen power metal -bändin dystopiafantasia on edennyt viidenteen osaansa, sivilisaation romahtamisen kynnykselle vuoteen 2052. Sille en kuitenkaan mahda mitään, että yhtyeen soinnin ”metallisemman” puolen melankolis-positiivinen emotionaalisuus ja koko paketin ylipuleerattu poikabändimäisyys häiritsevät liikaa. Sen grindaavassa death metalissa on rutkasti punkkia ja yleistä vanhan koulukunnan riehumista. Mega CROMWORX Cromworx NORTHERN SILENCE Slovakialaisen folk metal -bändin Orkristin kosketinsoittaja Grom eli Peter Gall on päättänyt julkaista levyllisen vuosituhannen alussa äänittämiään soolodemotteluja. Musiikkinsa on nimittäin luokiteltavissa ei-niin-kovin-suureksi ilmiöksi nousseeseen power thrashiin, jonka lippulaivoja oli etenkin Metal Church. Mape Ollila NAPALM TED Pestilential Pursuit MÖGÄHEAD / WRONG DISK Oululainen kolmen Tedin bändi on mainio tapaus. Mape Ollila EXTERMINATION ORDER The Siege of Ascalon WAR ANTHEM Mitättömyys ei tarkoita välttämättä huonoa, mutta kuinka arvostaa levyä, jonka pariin ei koe tarvetta palata. Cromworx-nimellä kulkeva projekti tarjoaa enimmäkseen ennen julkaisematonta materiaalia, ainoastaan muutamia aihioita on sittemmin käytetty Orkristin sävellyksissä. Soitossa on tiukkuutta ja riffit tarraavat pitävällä otteella. Ei Condenados toki muutenkaan puhuttele. Göteborgilaiset murskaavat armottomalla voimalla. Itse asiassa kaikki sävellykset toimisivat huomattavasti paremmin ilman laulua. Tami Hintikka Artch. Ne vain ovat ja toimittavat tyhjää. Monikansallisella miehistöllä operoiva Extermination Order on valinnut isäkseen niinkin kovan nimen kuin Bolt Thrower. Sinänsä pätevä rusennus ei väräyttele kananlihamittaria. Etenkin, kun niistä ei jää mitään mieleen. Omalaatuista on myös se, että ep huipentuu kuusiminuuttiseen The Final Stepiin, jolle edeltävät kolme lyhyempää raitaa tuntuvat auraavan tietä. Parhaiten toimivat instrumentaalisävellykset, ja tylsyys iskee heti kun laulu ja ankeat konerummut tulevat mukaan kuvioihin. Haluaisin tykätä tästä vielä enemmän, mutta se mystinen ”jokin” jää uupumaan. Tami Hintikka SOLENCE Hope Is a Cult HOPELESS Solence operoi samalla maaperällä maanmiestensä Dead in Aprilin, Sonic Syndicaten ja Smash into Piecesin kanssa. ARTCH Another Return HAMMERHEART Artchin esikoislevytys on mahtanut olla ilmestyessään vuonna 1988 pienimuotoinen outolintu, eikä vain siksi, että yhtye tuli Norjasta. Goottilaisen herkkä melankolia tummine sametteineen ynnä punaviineineen on vain tiellä, kun Runemagick ottaa yön haltuun. Islantilaista syntyperää olevan Eric Hawkin dickinsonmainen ääni yhdistettynä riffittelyn terävyyttä korostavaan kitarasoundiin ja pintaan nostettuun bassoon luo biiseille tuhdit pohjat. Mikko Malm RUNEMAGICK Beyond the Cenotaph of Mankind HAMMERHEART Ainoan alkuperäisjäsenen, laulaja-kitaristi Nicklas ”Terror” Rudolfssonin kipparoima death doom -nelikko jatkaa tutuilla urilla. Hysteerisen rääkyhuudon ja matalamman örinän vuoropuhelussa kaikuu Carcassin ja E.N.T:n perintö. Viiden riuhtaisun uutukainen jatkaa aiemmilta julkaisuilta tutulla linjalla. Kyse ei ole edes mistään sekundapopista, sillä Solence-kitaristi David Strääf on kynäillyt viisuja sellaisille listajyrille kuin Jason Derulo ja Bebe Rexha. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Tässähän olisi selkeä Salamyhkän paikka! Mega CONDENADOS El Camino de la Serpiente EVIL CONFRONTATION Chileläiskaksikon musiikkiin on vaikeaa päästä sisälle, kun täysin toisesta ulottuvuudesta tykitelty rumputyöskentely vie huomion kaikelta muulta. Hyvät soundit, karkea laulu ja yksittäiset koukut toimivat sinänsä ihan mukavasti. Energistä, valoisaa, omaperäistä ja persoonallisesti mutta tunnistettavasti laulettua – mitä muuta hyvän hevin tarvitsee edes olla. Perinteistä dungeon synth -meininkiä sisältävä levy ei mitään ihmeellisyyksiä esittele. Pestilential Pursuit hönkäisee raikkaan tuulahduksen suoraan 1980-luvun crossoverin brutaalilta laidalta. Napalm Ted yhdistää humoristisen kepeyden ja musiikillisen murhaavuuden maittavasti. Raakilemaista viiden pennin doom metalia ei jaksaisi kuunnella metriäkään. Kokonaisuutena kappaleiden pastissinomaisuus käy kuitenkin häiritsemään. Harvoin tulee vastaan näin selittämättömällä tasolla olevaa perkussiotöksäyttelyä. Rudolfssonin voimallinen örinä alleviivaa kaiken ylitse vyöryvää, synkkäpiirteistä ja isolla soundilla tuettua hidasta kuolemaa. Vaikka musiikin pohjana on melodinen metalcore ja altsurock, myös electronica ja häpeämättömän pop muotokieli ovat aina läsnä. Komppi ei solju pätkääkään, vaan koko ajan sekoillaan mitä sattuu. Bändi eroaa maailman voimametallistien harmaasta massasta niin voimallisesti, etten tiedä, pitäisikö sen musiikkia poweriksi edes kutsua. Bändin kuolotuomio on hyökkäävää ja pahaenteisesti etenevää sorttia. Syy tähän löytyy kitaristien tavasta liittää kappaleisiin kirskuvaa meluisuutta, joka luo niihin häiriintyneen ja kontrolloidun kaoottisen tunnelman. Musiikki ja logo eivät jätä arvailulle varaa. Yksinkertainen voi olla kaunista ja käppä ihanaa, mutta nyt ajellaan metsikköön oikein rytisten. Kuppainen kompittelu pilaa ne harvatkin hyvät hetket. Keskitempoisesti vyöryttävä, kivoilla melodioilla silattu death metal lainaa riffejä niin suoraan, että melkein hävettää. Pohjana on sludge-möyrintä, mutta perinteisempään genreilmaisuun verrattuna tulokulma on pikimustaa lähentyvässä painostavuudessaan armottomampaa. Humaaniuden ja vihreiden arvojen puolesta laulavalla Asylum Pyrella on mainio tapa sovittaa intensiiviseen mutta raikkaaseen musiikkiinsa flamencokitaran ja muiden etnosoittimien tyyppisiä mausteita ja ihanan epäkonventionaalisia rakenteita. Vaikka yhtyeen musiikki on jossain määrin haastavaa ja hittikertsejä kaihtavaa, se voittaa nopeasti puolelleen omaleimaisuudellaan. Parhaina hetkinä elektroninen rock paukkuu Solence-soundin pohjukassa vakuuttavasti kuin Pendulumilla ainakin
Hamartia on ketjussa jo kuudes eikä takuulla jatkuvasti aktiivisen yhtyeen viimeinen ep. Juuri niin: Hurricane on Saturn on kuin sekunda Hollywood Undead maustettuna biisistä riippuen särökitaradiskolla, edm:llä, dubstepillä tai thrash-kohkauksella. Vaikka Tribulationin kaksi viimeisintä albumia ovat mielestäni hieman laimentaneet nelikon otetta, ytimekäs Hamartia on hyvä julkaisu. Etenkin nimikkokappale lukeutuu porukan uran parhaisiin. Jaakko Silvast HURRICANE ON SATURN ?nx WORMHOLEDEATH Electronicaa, särökitaraa ja räppiä. Laulaja starttasi 1980-luvun lopulla soolouran ja on julkaissut musiikkia säännöllisen epäsäännöllisesti. Mape Ollila AL ATKINS Reloaded SLEASZY RIDER Al Atkins kuului Judas Priestin perustajajäseniin, mutta joutui eroamaan bändistä ennen yhtyeen debyytin äänityksiä vuonna 1973. Nuorista ja innokkaista muusikoista koostuva bändi puolestaan vetää hyvällä energialla. Mape Ollila TROLLGRAD Tales of Gold Fever MORS LUCERNA Jahas, Valh... Sävellyksinä Blue Bloodin raidat ovat juuri ja juuri genren keskivertoa parempia, mutta niiden koukut jäävät aavistuksen liian tylsiksi. Onhan tämä iskevää, mutta lyhyt mitta tuntuu olevan itseisarvo, eikä bändin intensiivisyys saa haukkomaan henkeä. Seiskatuumainen onkin jykevää tulemista kuuden kappaleen ja kahdeksan minuutin mitassa. Joni Juutilainen CENTURY The Conquest of Time NO REMORSE On helppo ymmärtää, miksi true-luokitukseltaan vakuuttava ruotsalaisduo on saanut suitsutusta osakseen, vaikka julkaistuja näyttöjä ei ennen tätä debyyttiä juuri ole. Homma rullaa uutukaisellakin irtonaisesti ja vahvalla ammattitaidolla. Valitettavasti bändin kappaleet ovat melko karseaa genrensä jämälaariosastoa. Mega ELVENKING Reader of the Runes – Rapture AFM Italialainen Elvenking on ollut maisemissa jo yli kahden vuosikymmenen ajan. PHANTOM ELITE Blue Blood FRONTIERS Kolmannen albuminsa julkaiseva monikansallinen Phantom Elite on musiikillisesti stereotyyppinen aikansa tuote. Mikko Malm NAPAKAT 73. Kaipa tällaisellakin menolla nappaa muutaman keikan kesäfestareilta. Jaakko Silvast MONO Heaven, Vol. Downfall-outro summaa hyvin kokonaisuuden jääden tunnelmaltaan tyngäksi. Erityisen hienoa on huomata bändin kurkistelu loistavan The Children of the Night -levynsä (2015) suuntaan. Jaakko Silvast TRIBULATION Hamartia CENTURY MEDIA Vuosituhannen kovimpiin ruotsalaistulokkaisiin lukeutuva Tribulation pitää pikkulevyjen julkaisusta. Nyt etäisesti Satanin Brian Rossin mieleen tuova tulkinta toimii käsijarruna musiikista suuremmin nauttimiselle. En tajua kenelle yhtye musisoi, sillä se ei vakuuta sen enempää metallin kuin hiphop-fleksailunkaan osalta. Joni Juutilainen ANTI RITUAL Green Terrorism INDISCIPLINARIAN Tanskalaisyhtye suomii olan takaa kapitalismia ja sen vaikutusta ilmastoon. Hamartia sisältää tuttua Tribulationia eli black/death metalia goottirokahtavalla otteella. Puhtaita ja osin rääyttyjä lauluja. Sanoman perillemenon takaamiseksi ep:n kappaleet on haluttu typistää mahdollisimman tiiviiseen muotoon. studiolevy on toinen osa monumentaalisesta trilogiasta. Tyylilajina on grindcoresta vaikutteita ottanut, osin mustennettu hardcore. Avantasian livekokoonpanossakin laulavan Marina La Torracan suorittaminen on vahvaa ja tarpeeksi omaperäistä. Rapture on melodioiltaan ja sovituksiltaan pätevä kokonaisuus, joka ei kuitenkaan pääse lähellekään huikean Era-levyn (2012) tarttuvuutta. Elvenkingin tyyliin on aina kuulunut jonkinasteinen ylisoittaminen. Nostatuskertsejä ja mullikuoroja. Levyn 11 kappaleen mitassa ei ole tippaakaan liikaa ja ralleista jokainen kelpaa korvamadoksi jo yhden kuuntelukerran perusteella. Nyt näin ei valitettavasti käy. Bändin 11. Sekundan tästä tekee se, että albumin biiseissä tai varsinkaan Dakmin ja Maydxin räbäytyksissä ei ole sellaista draivia tahi lyyristä flow’ta, josta olisi vaivatonta nauttia. Voi hyvin olla, että Face Your Fears on yhtyeen tähän asti paras tuotos. Monikansallisesta bändistä löytyy jäseniä niin Ranskasta, Venäjältä kuin Yhdysvalloista, joten sen musiikissa on todellakin ”jokaiselle jotain”. Kymmenen kappaleen Blue Blood on sikermä upealta soundaavaa ja hyvin tuotettua modernia melodista metallia, jolla lyövät kättä menneen ajan Within Temptationin ja tämän päivän Kamelotin tekoset. Alun perin vuonna 2017 ilmestynyt Reloaded sisältää uusia versioita niin miehen soolobiiseistä kuin aikansa Judas Priest -kappaleista. 21-minuuttinen Heaven, Vol. Ankea tuotanto ja tylsät soundit vetävät väkisinkin apeaksi. Levyn tarina vie vuoden 1849 Kalifornian kultaryntäykseen peikkojen näkövinkkelistä. Vaikka hivenen hentoinen laulu on linjassa kaiken muun kanssa, siinä saisi olla enemmän voimaa. Fantasiaa ja folkia sekä pakanaja voimametallia – siinä Elvenkingin ikiaikainen musiikillinen resepti. Jokohan viime vuosina tiuhaksi kasvanut julkaisutahti alkaa vaatia verojaan. 1 PELAGIC Japanilainen post-rock-jättiläinen julkaisi viime vuonna vain digijaellun joulu-ep:n ja aikoi tehdä jouluminareista uuden perinteen. Vajaat 37-minuuttinen levy kuulostaa myös oudosti mittaansa pidemmältä, vaikkei tylsä olekaan. Mega FIRST SIGNAL Face Your Fears FRONTIERS Kanukkilaulaja Harry Hess tunnetaan melodisen aikuisrockin genressä paitsi Harem Scarem -yhtyeestään myös jumalaisen karismaattisesta äänestään. Pelkistetyltä soundimaailmaltaankin ehtaa tavaraa olevalta albumilta löytyy läpeensä tiukasti heavy metalin ytimessä olevaa riffittelyä sekä mukavan haikeaa melodiaa ja kertosäettä. Ehkä siksikin yhtye on harvemmin onnistunut luomaan levyistään varsinaisia tunnelmahuippuja. Hessin nykyinen bändi, reilun vuosikymmenen aktiivisesti toiminut First Signal on ehtinyt viidenteen pitkäsoittoonsa. Kvintetti teatterimaskeissa. Vaikka Atkins laulaa hyvin, sen kummemmin hänen soolomateriaalinsa kuin Priest-kamakaan ei lämmitä. Vaikka soittajisto on jälleen vaihtunut, tällä kertaa kokoitalialaiseen, First Signal tekee edelleen todella terävää AOR:ää. siis Trollhallan ovia kolkuttelevaa peikkometallia Yhdysvalloista. Ei vaikka vierailijoina on muiden muassa Ian Hill, Roy Z ja Ralf Scheepers. Jälkimmäinen toki menee italialaisuuden piikkiin, rap kun on vaativa laji enkkua natiivistikin puhuville. Monon sielua hivelevistä tyvenistä pakahduttavan massiivisiin äänitsunameihin ja takaisin vapaavirtaava musiikillinen vuoksi ja luode pystyy onnistuneimmillaan nostamaan ihonalaiset karvatupetkin tanaan. 1 on kyseisen ep:n fyysinen julkaisu. Tales of Gold Feverillä on muutamia siedettäviä hetkiä, mutta kokonaiskuva on jotenkin vinksallaan. Mukana on myös julkaisemattoman Priest-raidan Mind Conceptionin alkuperäinen demo. Biisikolmikko on muodoltaan tuttua ja turvallista Monoa, mutta tämänkertaisista melodioista vain toisteinen Silent Embrace vie lähelle nirvanaa. Katastrofin ainekset ovat siis ilmassa
PIIRI AKI NUOPPONEN A K I LO P O N E N 74. Entä jos ne vaijerit ovat katsomisen tiellä. Suosio takaa, että esitykset jatkuvat syksyllä. Rämö kertoo, että näytelmästä voi nauttia, vaikkei tietäisi mitään Stam1nasta. – Lavastuksena on esimerkiksi kelluva lautta, joka roikkuu vaijerin varassa, ja isoimmat haasteet liittyivät siihen, toimiiko tällainen keskeismetaforinen ratkaisu. Tänä keväänä se voitti Vuoden esityksen Thalia-palkinnon. 6. – Teatteri on ainutlaatuinen formaatti, koska siinä kokoonnutaan oikeasti livenä yhteen ja kuullaan tarina. – Meidän tiet lähtivät hieman eri suuntiin, mutta myöhemmin puhuttiin monta vuotta, että olisi kiva tehdä jotain yhdessä, koska olin tehnyt Lappeenrannan kaupunginteatteriin vierailevana ohjaajana kolme näytelmää. Mitä jos kaikki näyttää vain neljältä tyypiltä heilumassa lavalla. Helppoa romaanin sovittaminen näytelmäksi ei ollut, edes sen jälkeen, kun näytelmän tulkinta alkoi saada suuntaansa. Samalla albumi, romaani ja näytelmä täydentävät toisiaan muodostaen erittäin palkitsevan kokonaisuuden. – Hyyrynen oli matkassa myös harjoituksissa ja pystyttiin aika hyvin tasapainottamaan näytelmän sävyä. NÄYTELMÄN ohjauksesta ja dramatisoinnista vastaava Tuomo Rämö kertoo, että teokseen johtanut yhteinen tarina Stam1nan Antti ”Hyrde” Hyyrysen kanssa alkoi jo vuonna 1997. Huomasin, että romaanin painotus tekoälyyn ja konfliktiin koneen ja ihmisen välillä voisi toimia myös näytelmässä. Stam1nan vuonna 2010 julkaistun Viimeinen Atlantis -albumin ja Hyyrysen kymmenen vuotta myöhemmin julkaiseman samannimisen romaanin kantaa ottava ja dystooppinen teema tuntuu nykyään entistä ajankohtaisemmalta. Romaani on aika elokuvamainen ja siihen kuuluu isoja maanjäristyksiä, tsunameja ja kaupunkeja, ja teatterin on vaikeaa olla elokuvan tapaan autenttista. Kokonaisuudella onkin paljon yhteistä livekeikkojen kanssa. – Sitten yhteinen kaverimme, näyttelijä Punkan Samuli, huikkasi minulle, että Antti tekee romaania Atlantiksesta. Lopulta osaset asettuivat kohdilleen hyvin ja tuotantoryhmä yllättyi, miten paljon esitys löysi yleisöä. – Oltiin Hyyrysen kanssa samassa harrastajateatterissa ja kaverustuttiin samankaltaisen elokuvaja musiikkimaun sekä pitkien tukkien takia, Rämö muistelee ja naurahtaa, että nykyään toisella on pitkät hiukset, toisella taas ei. Antti lähetti minulle käsikirjoituksen viimeisen version ennen kirjan julkaisua, luin sen ja mietin muutaman viikon, taittuisiko se näyttämölle. tää usein konflikteja, joiden tunteita näytelmän tekijät ja yleisö voivat jakaa. Ajattelin, että nyt se on tehty uskollisesti levylle, joten näytelmässä saatoimme tarjota Viimeinen Atlantis -teoksille uusia kulmia, jotka eivät olisi ihan yksi yhteen levyn tai romaanin kanssa. Näytelmä onkin Rämön mukaan siinä mielessä matalan kynnyksen teatteriproduktio, ettei se ole liian pitkä, salissa saa juoda olutta ja mukana on hieman konsertin henkeä. – Olin iloinen, kun näin Viimeinen Atlantis -keikan Helsingin jäähallissa, koska jo siinä oli jo paljon näyttämöllisiä elementtejä. Draama sisälDystopia näyttämöllä Stam1nan Viimeinen Atlantis -levyyn ja Antti Hyyrysen samannimiseen romaaniin pohjautuva näytelmä sai ensi-iltansa Lappeenrannan kaupunginteatterissa viime marraskuussa. Se kääntyi lopulta voimavaraksi ja antoi meille vapauksia tulkita asioita itse. Mitä jos katsojille tulee paha olo, kun se heiluu kuin aaltoliikkeet merellä. Pian näytelmälle muodostui oma identiteetti. – Esitys pelaa tavallaan upporikasta ja rutiköyhää. Antti oli mukana myös äänisuunnittelijana, ja näytelmässä on panostettu paljon valo-äänisuunnittelun elämyksellisyyteen. Se ei riittänyt, että juttu olisi hauska tehdä kavereiden kanssa, vaan idean oli oltava hyvä. Työryhmässä on ihmisiä, jotka eivät tunne Stam1nan tuotantoa tai romaania ollenkaan, ja saimme kuljetettua teosta molempien ääripäiden kautta. Me ollaan kuitenkin aina siellä salissa, ja on ilmiselvää, että näyttelijät esittävät olevansa ja kokevansa jotain, mitä ei oikeasti tapahdu