ERIKOISPAINOKSET TILATTAVISSA VAIN ERIKOISPAINOKSET TILATTAVISSA VAIN www.reaper-entertainment.com REAPER REAPER MAILORDER MAILORDER Albumi Albumi ilmestyy ilmestyy 19.4.2024 19.4.2024 SAATAVILLA: EXCLUSIIVINEN VÄRIVINYYLI RAJOITETTU ”INVERTED CROSS” DIGIPACK DELUXE BUNDLE JOSSA SATANIC NORTH TUHKAKUPPI DIGIVERSIO LET THE FURY RISE Albumi Albumi ilmestyy ilmestyy 24.05.2024 24.05.2024 „Satanic North is where the icy winds of Immortal meet the bombast of Dimmu Borgir“ METAL HAMMER (D), Tom Lubowski „For fans of Helloween, Gamma Ray, Dragonforce etc. there‘s no getting round it, because these guys will take you by storm.“ Manfred Thanner, Rock It (D) LET THE FURY RISE LET THE FURY RISE LET THE FURY RISE „For fans of Helloween, Gamma Ray, Dragonforce etc. there‘s no getting round it, because these guys will take you by storm.“ Manfred Thanner, Rock It (D) LET THE FURY RISE LET THE FURY RISE BLOODORN LET THE FURY RISE BLOODORN LET THE FURY RISE SAATAVILLA VÄRIVINYYLI, DIGIPACK SEKÄ DIGI! SAATAVILLA VÄRIVINYYLI, DIGIPACK SEKÄ DIGI! SAATAVILLA: SAATAVILLA: EXCLUSIIVINEN VÄRIVINYYLI EXCLUSIIVINEN VÄRIVINYYLI RAJOITETTU ”INVERTED CROSS” DIGIPACK RAJOITETTU ”INVERTED CROSS” DIGIPACK DELUXE BUNDLE JOSSA SATANIC NORTH TUHKAKUPPI DELUXE BUNDLE JOSSA SATANIC NORTH TUHKAKUPPI DIGIVERSIO DIGIVERSIO Mukana Ensiferumin Petri Lindroos & Janne Parviainen Rajoitettu Rajoitettu ”Inverted cross” ”Inverted cross” digipack digipack www.reaper-entertainment.com www.reaper-entertainment.com „For fans of Helloween, Gamma Ray, Dragonforce etc. there‘s no getting round it, Erkoispainos Erkoispainos & fanituotteet & fanituotteet Saatavilla myös Saatavilla myös naisten mallit naisten mallit Erkoispainos Erkoispainos & fanituotteet & fanituotteet Saatavilla myös Saatavilla myös naisten mallit naisten mallit
ASSEMBLE THE CHARIOTS | I AM YOUR GOD | FIXATION | RYTMIHÄIRIÖ | I AM THE NIGHT | LUNA KILLS | SWANSONG SADISTIC DRIVE | KRYPTA | SUOTANA | PRESTIGE | PUTRO IN BLACK | MALFORMED | SICK URGE | DOME RUNNER SHEREIGN | AGARWAEN | KOLLECTIVIST | MY MISERY | METAL RIOT | SATRA | SULFURIS | TERROMANIA
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ale sto rm , Bro de qu in, Ba ron , Lu st for Lily , Co ven thr all 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Do ol 02 2 Ac cep t 02 6 Hig h on Fir e 02 9 Wi nte rbo rn 03 2 My Dy ing Bri de 04 Pö lky llä : lau laja -m uu sik ko Saa ra Šam an e 04 4 Sa lam yh kä : Bu tth ole Su rfe rs Ind ep en de nt Wo rm Sal oo n (19 93) 04 7 Arv iot , pä äo sas sa Ke rry Kin g 06 6 Ku ud es pii ri: Afr ikk a val loit ti Läh iöb oto xin 032 018 02 2 066 02 6 M AT T W EL LS C H R IS TO PH VO H LE R YL E PR ES SI D AV ID FI TT ASSEMBLE THE CHARIOTS | I AM YOUR GOD | FIXATION | RYTMIHÄIRIÖ | I AM THE NIGHT | LUNA KILLS | SWANSONG SADISTIC DRIVE | KRYPTA | SUOTANA | PRESTIGE | PUTRO IN BLACK | MALFORMED | SICK URGE | DOME RUNNER SHEREIGN | AGARWAEN | KOLLECTIVIST | MY MISERY | METAL RIOT | SATRA | SULFURIS | TERROMANIA
PRELIMINARY LINE-UP! (Hinta sisältää leirija telttapaikan) ??
26.4.) HIGH ON FIRE Cometh the Storm TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT GATECREEPER Dark Superstition (ilm. Siispä ota ja riehaannu, huuda, anna pääsi livetä jengoiltaan. Se tekee eetvarttia. Olen todistanut miehen ja hänen yhtyeensä, täysin häränsilmämenolla nimetyn High on Firen livenä kerran, toistakymmentä vuotta sitten. Kuluneena keväänä mainitunlaista taidetta on sisältänyt ainakin amerikkalaisen Pissed Jeans -yhtyeen uutuuslevy Half Divorced, josta kirjoitin sosiaaliseen mediaan näin: ”Kun kuuntelin albumin ensimmäistä kertaa, teki mieli siirtyä 30 vuotta nuorempaan ruhoon, juoda sata kaljaa, repiä paitansa ja rynnätä pittiin ottamaan kunnon osumia.” Tämänkertaisen puuskan selvitin juoksumatolla, setillä raisuja mäki-intervalleja, mutta joskus törmää musiikkiin, jonka lantringiksi urheilu ei yksinkertaisesti riitä. Vaikka kokemus oli jo siinä hetkessä erittäin vaikuttava, olen ymmärtänyt vasta myöhemmin, miten merkittävä se lopulta olikaan. Musiikki on kuin onkin joskus vaarallista, ainakin tietynlaisille vastaanottajille. 26.4.) LETHE Alienation (ilm. Sittemmin mieleni on palannut tuohon maltaanmakuiseen ja karvaisen kainalon tuoksuiseen iltamaan joka ikinen kerta, kun olen kuullut palasenkaan Piken karjuntaa tai tunnistettavaa riffittelyä. Matti Hauki BLACK TUSK The Way Forward (ilm. 17.5.) THIN LIZZY Fighting ARÐ Untouched by Fire (ilm. 26.4.) 7. Ja jokainen kerta minun on tehnyt mieli suorittaa asiat, jotka latelin Pissed Jeans -kommentissani – tuplana. Ja monesti syyllinen moisiin tuntemuksiin on pitelemäsi lehden haastateltaviin lukeutuva herra Matthew Pike. vuosikerta Numero 223 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. RIEHAANTUMAAN saava musiikki, siinäpä perin iloinen asia. Helmikuisena iltana vuonna 2013 Tampereen Klubilla operoi trio, joka yksinkertaisesti talikoi eteeni koko rock’n’rollin alkuihmismäisen voiman. Synkkiin ajatuksiin helposti upottava aikamme tarvitsee Matt Pikea – tai omaa vapaavalintaista mattpikeasi. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Tätä nykyä käytän tuota konserttia paraatiesimerkkinä hikisen live-esiintymisen tenhosta. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Matt Wells KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 24
– Aivan helposti. Totuus on, että kukaan ei kuuntele levyjen ”rivikappaleita”, vaan porukka haluaa vain typeriä singlejä, hah hah. Käyttäisin rähjäisen ulkomuotoni ja valloittavan hymyni yhdistelmää, jolloin kaikki on mahdollista. Suureen suosioon noussut Alestorm jatkaa merirosvoteemaisten juomalaulujen parissa. Tällä kertaa julkaisuvuorossa on viiden kappaleen ep. Julkaisu annostelee pikkupurtavaa ennen tulevaa levyä, mutta lähtikö idea julkaisusta levy-yhtiöltänne Napalmilta. – Idea tuli meiltä. Jos, niin miten. – Piraattina olemisessa on tärkeintä osata sanoa ”ohoi”, ja sen voi tehdä missä tahansa maassa, jopa Uzbekistanissa! Tavoitteenamme on nousta Uzbekistanin suosituimmaksi metallibändiksi ja soittaa siellä rundi joka vuosi. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN OLETTE kotiutumassa Korpiklaanin ja Heidevolkin kanssa heitetyltä kiertueelta. Meillä ei ole vielä aavistustakaan, kiinnostaako tämä julkaisu ketään. Onko piraattina heiluminen mielestäsi enemmänkin mielentila kuin jotain konkreettista. – Joo, aiomme soittaa pari biisiä uudelta ep:ltä – olettaen, että ihmiset pitävät niistä. Emme ole koskaan käyneet siellä, mutta olen kuullut, että se on ihana paikka. Minkälainen reissu oli kyseessä. Aiotteko soittaa Suomessa uusia kappaleita. – Pääsin juuri tänään kotiin! laulaja-kosketinsoittaja Christopher Bowes huudahtaa. Alestorm soittaa seuraavan Suomen-keikkansa Tuska-festivaaleilla 28. Maksaani sattuu, ja syytän siitä Korpiklaania. Ep onnistui kuitenkin hyvin. Halusimme saada uutta musiikkia esiin mahdollisimman nopeasti, sillä näinä päivinä fanit unohtavat helposti, jos sitä ei ole tarjolla. Niin Uzbekistan kuin Saskatchewanin osavaltio sijaitsevat tiukasti sisämaassa, mikä tekee kuviosta merirosvoteema huomioiden hiukan kinkkisen. Uuden ep:n nimi on Voyage of the Dead Merauder. Ehkä fanimme haluavat meidän soittavan Drinkiä ja Fucked with an Anchoria vuorotellen, hah hah. Mitä luulet, selviäisitkö tämän päivän merirosvohyökkäyksestä. Rupeankin muuten kutsumaan ep:itämme tästä lähtien pikkupurtaviksi, kiitos termistä! Ep:ltä löytyy muun muassa kappale Uzbekistan sekä Kanadaan viittaava The Arrogant Worms -cover The Last Saskatchewan Pirate. kesäkuuta. Pientä purtavaa N IE K V A N D E V O N D E R V O O R T 8. Luvassa on varmasti vipinää ja vilskettä niin lavalla kuin yleisössäkin. – Rundi oli aivan mahtava, suurin kiertueemme Britanniassa: yhteensä 21 000 katsojaa 16 keikalla, mikä oli aivan hullua
Minusta on mielenkiintoista, että jotkut ovat kummissaan siitä, että pidän black metalista, koska voin kuulla Brodequinissa elementtejä, jotka ovat mustan metallin vaikuttamia. – Giljotiinin. Toiset ovat kertoneet, että alkoivat opiskella historiaa Brodequinin takia, mikä on hienoa. Jos paineita olikin, ne tulivat halusta luoda musiikkia, jollaisesta meidät on tunnettu, ja julkaista jotain, josta fanimme nauttisivat yhtä paljon kuin me. – Kirjoitimme musiikkia vuosien varrella, mutta emme samalla tahdilla kuin aiemmin. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ JA C O B SM IT H Brutaalia death metalia ja veristä historiaa yhdistelevä jenkkibändi Brodequin tekee vahvan paluun pitkän tauon jälkeen. Onko levyhyllyssäsi yllättävää tavaraa. Paluu asiaan oli niin sanotusti melko saumaton prosessi. Emme myöskään kokoontuneet yhteen läheskään yhtä usein, koska meillä oli kaikenlaisia haasteita. Jos sinun pitäisi kuolla minkä tahansa historiallisen kidutuskeinon avittamana, minkä valitsisit. Olen iloinen, että meillä on saattanut olla jokin rooli siinä, että joku on oppinut arvostamaan historiaa. Sanoituksesi käsittelevät makaabereja aiheita. Se on mielestäni ”paras” vaihtoehto. Monet sanovat luultavasti, että historia oli heidän inhokkinsa koulussa. – Kun perustimme bändin, historia tuntui tarpeelliselta elementiltä. – Jotkut ovat olleet yllättyneitä huomatessaan, että osa käsittelemistämme tapauksista sattui lähellä heidän kotiaan. Toivon innostavani ihmisiä perehtymään historiaan ja ymmärtämään tarinoita, joita ei kuule koulussa. Kun olimme poissa, tajusin miten erityisiä death metal -skene ja kokemukset sen sisällä ovat. – Luonnolliselta ja juuri siltä, mihin jäimme ennen taukoa, basisti-laulaja Jamie Bailey kertoo. Harbringer of Woe -uutukaisenne sisältää todella brutaalia death metalia. Rehellisesti sanottuna pidän kaikenlaisesta musiikista, ja voin löytää positiivisia asioita lähes mistä tahansa genrestä. – Ei, en yritä lietsoa kauhua tai luoda painajaisia kenellekään. Onko niiden tarkoitus herättää kuulijoissasi kauhua. Tunsitko paineita palata albumikantaan. – Jotkut saattavat yllättyä, että kuuntelen niin paljon black metalia tai jazzia. – En. Kuoleman historia EDELLISESTÄ albumistanne Methods of Executionistä on 20 vuotta. Tiedän, että on keskusteltu, tunteeko giljotiinin uhri todella kipua ja jos tuntee, kuinka kauan. Minusta kuitenkin tuntuu, että massiivisen nopean verenhukan ja sokin vuoksi kipu olisi hyvin minimaalista muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Miltä tuntui tehdä uutta musiikkia. Olen ollut aina kiinnostunut maailmanhistoriasta, vaikka tiedän, ettei se ole kaikkien juttu. Brodequin on saavuttanut kulttimaineen kahdella aiemmalla levyllään. 9
– Toivoisimme, että pystyisimme kertomaan sen taustalta hienon tarinan, mutta todellisuudessa nimi on vain otettu yhden bändin lyriikoista. Albumin julkaisupäivämäärän lähestyessä olo on helpottunut. – Olemme alkaneet säveltää uutta materiaalia, ja tavoitteenamme on saada ep:n tai splitin tyylinen lyhytjulkaisu ulos ennen vuoden loppua. SYTYKKEITÄ Death metalia soittava Baron ei epäröi käyttää vaihtoehtoista tyylilajillista arsenaalia. Hyödynsimme myös syntetisaattoreita ja vapaata improvisaatiota saavuttaaksemme paikoitellen jopa psykedeelisen soundimaailman. Minkälaisia suunnitelmia teillä on jatkon suhteen. – Visuaalinen puoli ja yleinen estetiikka ovat ehdottomasti tärkeä osa bändiämme. Säilyttääksemme edes jotain mystiikkaa emme aio paljastaa minkä bändin. Onko nimen takana jokin tarina. Levy tuotettiin yhteistyössä Jussi Riikosen kanssa, ja moni sille päätynyt idea oli hänen perujaan. – Tietyllä tapaa albumi kuitenkin jopa ylitti omat odotuksemme. Miten panostatte esimerkiksi keikkarekvisiittaan. Olemme olleet pitkään kansiartisti Misha Monon faneja, ja hän onnistui tallentamaan levyn tunnelman kansitaiteeseen mahtavasti. Jälkikäteen mietittynä myös äänittäessä monta asiaa olisi voinut tehdä toisin, kitaristi-laulaja Jerry Tamminen tuumaa. Kesälle on suunnitteilla muutama live-esiintyminen eri puolilla Suomea. Levyn tulenhehkuinen kansikuva on näyttävä. Tuliko Beneath the Blazing Abyss -debyytistä sellainen kuin pitikin. – Keikkarekvisiittaamme kuuluvat tätä nykyä esimerkiksi kaavut, viitat, niittirannekkeet, korut ja verikapselit. Kuljette rohkeasti jo aikoja sitten muokattuja musiikillisia uomia. Muuten aika kai kuluu levyä promotessa. Beneath the Blazing Abyss on levy, jonka kanssa kelpaa lähteä markkinoille. – Pyrimme tuomaan esille intohimomme esimerkiksi ambientiin, new ageen ja funeral doomiin pysytellen kuitenkin death metalin raamien sisällä. Emme voisi olla tyytyväisempiä. – Itse sävellysprosessi oli kaikkea muuta kuin ruusuinen, ja väliin mahtui esimerkiksi koronapandemia, joka toi omat haasteensa. Baron on nimenä lyhyt mutta majesteettinen ja sen muistaa idioottikin. – Suomalainen death elää tällä hetkellä omaa renessanssiaan, mutta turhan moni bändi pelkää tehdä aidosti radikaalia musiikkia. Aidosti radikaali BÄNDINNE on perustettu yhdeksän vuotta sitten, joten ette ole kiirehtineet levyntekoon. 10. Pidättekö itseänne visuaalisena bändinä. Mitä omaa Baronilla on tuoda death metaliin. Osalta bändeistä tuntuu unohtuvan, että lavalla on ihan sallittua myös esiintyä. Baron – Paroni – on aika ylväs nimi bändille. Kappaleet muotoutuivat paikoitellen hyvinkin erilaisiksi alkuperäisiin demoversioihin nähden
Minkälaisena näette paikkanne maamme metallikentällä. – Musiikkimme pohjautuu henkilökohtaisiin aiheisiin ja kirjoittamisemme keskittyy pitkälti tunteiden kuvaukseen, sillä koemme tunteiden olevan musiikillisen soppamme keskiössä. Suomalaisessa metalliskenessä tuntuu olevan päällä hyvä kuhina nuorten bändien suhteen. Herkät tarinat ilmaistaan ilmaisuvoimaisen huutolaulun ja rajun estetiikan kautta. Näiden avulla erotumme eduksemme kovatasoisesta skenestä. Varsinainen paikka kentällä selviää kuitenkin vasta useampien keikkojen myötä. Lähestymistapamme musiikin tekemiseen onkin hyvin avoin erinäisille inspiraationlähteille. Monipuoliset vaikutteet tuovat Lust for Lilyn tuotantoon persoonallista ja omalta tuntuvaa kulmaa. Musiikkityyliksenne mainitaan metalcore, mikä pitää Relinquish-ep:llä paikkansa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Kuinka ahkerasti olette puskemassa bändiä esiin. Kesän jälkeen ja demojen valmistuttua yhtye täydentyi kaveripiiristä tutuilla soittajilla. – Laulaja Akulla [Olli] ja kitaristi Oskarilla [Hyökyvaara] oli ollut jo useamman vuoden unelma ja selkeä visio bändin perustamisesta, yhtye kertoo meilitse. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Aaro [Kankaanpää] tuli bassoon ja Verneri [Hyökyvaara] rumpuihin. Mistä kaikki alkoi. – Musiikki on meistä jokaiselle intohimo. Ep:n tarina pohjautuu pitkälti erilaisiin ihmissuhteiden vaiheisiin ja inspiraatio on haettu omakohtaisista kokemuksista. Lopullisen kokoonpanon muodostuttua päästiin treenaamaan ja viimeistelemään ep-kokonaisuutta, jota lähdettiin äänittämään alkukesästä 2023. Metalcoresta Madonnaan LUST for Lily on melko nuori bändi. Tähtäin on tietysti huipulla, jotta intohimon toteuttaminen olisi mahdollista jatkossakin. Onko kyseessä ”mukava harrastus” vai onko tähtäimenne huipulla. Emme myöskään pelkää olla herkkiä ja haavoittuvaisia. Tiedostamme kuitenkin kovan työn ja uskomattoman tuurin, mitä se vaatii. – Kaikki lähti lopulta liikkeelle kesällä 2022 Akun vanhempien autotallissa tehtyjen demojen myötä. – Jäsenten musiikkipreferenssit eroavat yllättävänkin paljon toisistaan. Minkälaisten bändien koette vaikuttaneen musiikkiinne eniten. Kerrotte kirjoittavanne ”herkkiä tarinoita”, mikä kuulostaa metallimaailmassa tietysti erikoiselta. Täysillä yritetään, niin ei jää mikään kaduttamaan. – Bändissämme ihaillaan muun muassa Bring Me the Horizonia, Bon Iveria, Meloa ja Madonnaa. – Uskomme, että Lust for Lily tuo kentälle tietynlaista räjähtävää energiaa, joka kuitenkin pysyy selkeästi hallitussa paketissa. Aidosti radikaali M IIK A M A T IL A IN E N Selvää nousua suomalaisella metalcore-kentällä tekevä Lust for Lily yhdistelee musiikissaan herkkyyttä ja rajuutta
Ilvonen on aina diggaillut Queensrÿchen tematiikasta ja teemalevyjen kirjoittamisesta. Miksi näin. Entäpä musiikkinne. – Me ollaan 80ja 90-luvun lapsia, joten silloiset hevibändit ovat vaikuttaneet. SYTYKKEITÄ Coventhrall kaivoi naftaliinista jo vuonna 2010 valmistuneen albuminsa. – Inverse-lafkan ja Jaakko Tarvaisen avulla julkaistiin kolme biisiä digitaalisesti, mutta oma kiinnostus oli ihan täysin muualla. Siihen on monia syitä, mutta mielestäni tämmöinen kokonaisuus toimii parhaiten levyä kuuntelemalla ja sanoja lukemalla. Vastoinkäymisistä huolimatta bändi testasi markkinaa parilla näytebiisillä kymmenisen vuotta sitten. Löydätkö sille selkeitä esikuvia. Kansista löytyy vaikka mitä: taustaa seikkailulle, tarinaa selittävä sanakirja ja tietoa jokaisesta roolihahmosta. Miten tällaisen musiikin esittäminen toimii livenä. – Se nauhoitettiin ja miksattiin hiljakseen vuosien 2007–10 aikana. Nekään eivät johtaneet mihinkään, joten usko ja kiinnostus horjuivat. Ajatuksia jatko-osasta on jo pyöritelty ja ideoitu, joten ehkä tarina tulee vielä jatkumaan… 12. Vaikeuksien kautta ENSIMMÄISEN levynne Legacy of Morfuidran julkaisu otti pitkään. Tarina on helposti lähestyttävä, ja uskon, että levyn bookletia selaamalla kuuntelija voi uppoutua sen syövereihin. Tarinassa on syrjäinen planeetta, rauhaa rakastava kansa ja viaton nuorukainen, josta tulee kertomuksen sankari. Minkälaista tarinaa te kerrotte. Minkälaista sisältöä kansipapereista löytyy. Haimme levydiiliä ja pari lafkaa oli kiinnostunut, mutta diili jäi saamatta, kielija kosketinsoittaja, Amberian Dawnistakin tuttu Jukka Hoffrén muistelee. – Samalla kuvioihin astui manageri, joka oli muuten hyvä jätkä, mutta sillä oli aika suuruudenhullut suunnitelmat kaikkine elokuvineen, tietokonepeleineen, sarjakuvineen ja leluineen... Hänen avullaan julkaistiin parit sinkut ja lopulta saatiin myös fyysinen cd käteen, mikä on tosi hieno juttu. Löytyy myös sarjakuvia puhekuplineen, jotka kuvaavat jokaisen biisin tunnelmia. Iron Maideniäkään ei sovi jättää mainitsematta. Varsinkin saksalaisosasto eli Gamma Ray, Blind Guardian ja Helloween ovat tunnistettavissa biiseistäni. Näistä aineksista saatiin koottua aika hyvä soppa. Nyt tarjolla on viimeisen päälle tehtyä scifiteemaista power metalia. – Itse olen edelleen vahvasti power metal -miehiä. – Kaikki piirrokset on tehnyt venezuelalaistaiteilija Mario Lopez sillon 2010-luvun alussa. Kitaristi Toni Bite on varsinainen riffikone, joka suoltaa tappotahdilla King Diamondin, Judas Priestin ja Megadethin tyylisiä riffejä, joiden päälle on hyvä lähteä rakentamaan melodioita ja sointumaailmaa. Myös albumin silloinen masterointi epäonnistui pahasti. Vedättekö robottiasut päällä. – Heh, ei se toimi mitenkään, koska tämä on pelkkä studioprojekti ja me tuskin tullaan ikinä keikkailemaan. Scifiteemat eivät ole metallissa uutta. Kaikkea tommosta hullua. Joskus reilu vuosi sitten sain päähäni, että nyt levy ulos tavalla tai toisella, ja otin yhteyttä Jaakkoon. – Sami Ilvonen [laulu] on kirjoittanut tosi makean avaruusseikkailun, josta löydän yhtymäkohtia esimerkiksi Tähtien sotaan ja Dyyniin
Vaikeuksien kautta DARKTHRONE IT BECKONS US ALL Seeing the longstanding duo of Fenriz & Nocturno Culto uniting once more, ’’It Beckons Us All’’ follows on the heels of 2022’’s revered ’’Astral Fortress’’ album, with what could be considered an even more refined, challenging & diverse set of timeless metal anthems from the uncompromising trailblazers. VICISOLUM PRODUCTIONS QUANTUM DOWN THE MOUNTAINSIDE Quantum´s debut album, ”Down the Mountainside”, contains eight very elaborate and intense compositions, spanning 45 minutes of music that shimmers in acoustic soundscapes one minute to explode into spastic groovesin the next. The album is filled with catchy chorus lines, without compromising the variety and dynamic songwriting Loch Vostok is known for. Hard Rock at its best simply put. BLACK LODGE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. For fans of AC/DC, Kiss, Slade and The Darkness. VICISOLUM PRODUCTIONS STRÖM EN ORKAN PÅ VÅR SIDA Ström deliver the ultimate mix between the great classic hard rock, AC/DC and Kiss for sure, but adding big and powerful choirs which can be derived to a band like Queen. PEACEVILLE RECORDS LOCH VOSTOK OPUS FEROX II MARK OF THE BEAST The second part of the Opus Ferox trilogy ”Opus Ferox II Mark of the Beast” brings you the same level of intricate modern progressive metal, a dynamic musical orgy in chaos and order. The lyrical themes deal with humans alter egos or masks that people in our society rely BLACK LODGE RECORDS MACHIAVELLIAN GOD BEYOND THE VOID Romanian Machiavellian God combines elements from Doom, Black and Atmospheric, layered over a solid foundation of Melodic Death Metal
Iltapäivälehtien tapa uutisoida tähtiartistien liikevaihto ja unohtaa kulut on epärehellinen ja väärä. Ryhdyin kirjoittamaan tähän lehteen parikymppisenä, ja aloin hahmottaa, että maailmaan mahtuu kaikenlaista. Kun rockbändeillä on yleisöä, joka on valmis käyttämään rahaa keikkoihin ja fanituotteisiin, koko ala pyörii. Mitä hän mahtaisi tuumata esimerkiksi siitä, että olen tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kymmenittäin rumputeknikkokeikkoja The 69 Eyesille. Yhtäkkiä sain rumpujen kanssa puljaamisesta liksaa, siis hommasta jota olin tehnyt omaehtoisesti 11-vuotiaasta saakka. Kun kiittelin tästä kerran ex-kitaristi Amenia, hän suorastaan liikuttui. Muistelen välillä teini-ikäistä itseäni lempeän myötätuntoisesti. Sittemmin olen saanut tehdä töitä rumputeknikkona, apukätenä, kiertuemanagerina sekä tietysti soittajana ja musiikin julkaisijana – ja edelleen myös toimittajana. Melkein yhtä tärkeää oli näyttää se, mitkä bändit ja kokonaiset genret jäivät ehdottomasti maailmani ulkopuolelle. Hatunnosto kaikille MUSIIKKIMAKU on nuorena iso osa identiteettiä. Yleisöä riittää. Musiikkimaku on henkilökohtainen kysymys, jota kannattaa vaalia, mutta rockin merkitys on paljon laajempi. Musiikkialalla sitä yleensä menee todella paljon ennen kuin tulee edes vähän. Tietenkin on myös iloa, onnistumisia, suurta tunnetta, voitonriemua ja euforiaa. Se liksa avitti talouttani kummasti. Minullekin oli tärkeää näyttää, mihin bändeihin samastuin. Bändi tulee lauteille, yleisö räjähtää kiljumaan, Jussi nousee rumpupenkin ja lattiatomin päälle seisomaan, kytken piuhan, Jussi hyppää alas ja polkaisee ensimmäisen biisin käyntiin. Niinpä kaikki rockin asialla olevat bändit ansaitsevat täyden tukeni. Monelle muulle ei, sillä bändistä kasvoi todella suosittu. Siinä ei pyydellä anteeksi eikä nöyristellä. On näet harhaluulo, että menestyneessä bändissä soittelu olisi kevyttä ja mukavaa hommaa, sen kuin käy keikoilla ja nauttii elämästä. Päivätöitä teen nykyään fanituoteyrityksessä. Näkökulmani rockmusiikin tekemiseen ja esittämiseen on laajentunut aika tavalla. Pikakelaus tähän kevääseen. Kapulanpalasia lentelee, koko lava heiluu ja tärisee, soitetaan hittejä, soitetaan uusia biisejä, soitetaan ”deep cutseja” uran varrelta. Teini-ikäisen Vilhon ylimielisyys on sen rinnalla hyttysen ininää. Päivätöissäni palvelen sekä artisteja että faneja, ja on vain kiva bonus, että satun itse pitämään jonkin bändin musiikista. Helsingin vampyyrien estetiikka oli teini-ikäiselle Vilholle lievästi sanoen vierasta. Istun taas kerran rumpuriserin takana Jussi 69:n kuuntelupiuha kourassa, kun intronauha soi. Alihankkijoille maksettavat rahavirrat pyörittävät koko bisnestä. Etenkin sellaiset, jotka ovat tehneet hommaa pitkään ja tekevät edelleen laadukkaasti. Kaikki yhtyeet, joiden kanssa olen työskennellyt tai joiden elämää olen seurannut muuten läheltä, painivat jatkuvan epävarmuuden, pettymysten, pelon, paineen ja uhkaavan loppuunpalamisen kanssa. Painiskelin vuosia aikamoisissa talousvaikeuksissa ja päädyin niiden keskellä Lordin kiertueelle teknikoksi. Musiikkiala elää moninaisuudesta, eikä toisen menestys ole toiselta pois. Homman nimi on rock’n’roll.. Sitten on vielä raha. Hän oli tottunut ajattelemaan yleisöä, bändiä ja omaa soittoaan, ja nyt hän ymmärsi, että hänen tekemisillään oli myös tällainen hyvää tekevä vaikutus. Mutta ne eivät koskaan kumoa homman varjoisampia puolia. Raha on vain rahaa, oli sitä sitten paljon tai vähän. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA Ilmassa on ihan helvetinmoinen energia, joka ei laannu missään vaiheessa seuraavan puolentoista tunnin aikana. Bändi on operoinut samalla kokoonpanolla 35 vuotta ja vetää tällä hetkellä parempia keikkoja kuin varmaan koskaan. Kun tämä bändi tulee lavalle, se todellakin tulee lavalle. Yleisö näkee vain ne hienot puolet. Kukaan tuskin enää ajattelee, että rahan tienaaminen olisi jotenkin moraalisesti kyseenalaista. Siispä nostan hattua kaikille, jotka Jyrki 69:ää siteeratakseni pitävät rock’n’rollin lippua korkealla
Hatunnosto kaikille
Mikäli intialaista tekee mieli, tällä absoluuttisella pohjalla pärjää lähes joka tilanteessa. Lisää loput kuivatut hedelmät kastikkeen koristeeksi. Tätä tarjoaa myös ZZ Topin eka levy.” Absoluuttinen vegebutternyhtis Absolute Key -yhtyeen ainoana jäsenenä ja Circle of Ouroborus -kokoonpanon toisena puolikkaana vaikuttava Antti Klemi matkailee musiikissaan erilaisiin tyyleihin ja tunnelmiin, mutta ruokalautasella on setti Intiaa. Tarjoile riisin, raidan ja naanleivän kanssa. 3. Kuivatut hedelmät taas tuovat mukaan makeaa sivuvivahdetta, jota ainakin itse intialaisissa ruoissa arvostan. 2. 7. 4. Seuraaja saatiin heti perään vuonna 2019, jolloin Beheritin Nuclear Holocausto Vengeance tarjosi oman tulkintansa masala dosasta. Antin luonnehdinta: ”Tätä reseptiä on lainattu, varasteltu ja muokattu vuosien varrella. Lisää tomaattimurska ja puolet kuivatuista hedelmistä. Keitä riisit. Hauduta vielä viitisen minuuttia miedolla lämmöllä. Rasvaisuus on ruoassa aina hyvästä, mutta tietty myös terveellisyys on hyvä lähtökohta. 6. 5. Pro tip: tee sapuska muutoin kotona, mutta hae mehukas naanleipä lähi-intialaisestasi!” Megan tuomio: ”Intialaiseen makumaailmaan sukellettiin palstalla jo lähes 16 vuotta sitten, kun vielä voimissaan olleen Ghost Brigaden Julle esitteli ’ei-lampaisan lammaspatansa’. Lisää tomaattipyree ja sekoita. Mitä pitempään haudutat, sen parempi maku. Lisää kastikkeeseen kookoskerma, garam masala ja nyhtökaura. Tähän jatkumoon sujahtaa sujuvasti myös Antin resepti. Omia makunystyröitäni intialainen ruoka ei helli kaikkein miellyttävimmin, koska sen mausteisuus tuntuu vahvuudessaan turhan tunkkaiselta. Poimi kanelitanko haudutuksen loppupuolella. Pilko chilit ja valkosipulit, raasta inkivääri. Proteiinilähdettä voi vaihdella mieltymysten mukaan.” TARPEET • 50 g vegaanista margariinia • 1–2 punaista chiliä • 3 cm tuoretta inkivääriä • 2 valkosipulinkynttä • 1 kanelitanko • 1 tl jauhettua neilikkaa • 1 tl kardemummaa • 1 tl jauhettuja fenkolinsiemeniä • 1 tl mustapippuria • 70 g tomaattipyreetä • 400 g tomaattimurskaa • tölkki kookoskermaa • 1,5 tl suolaa • 2 tl garam masalaa • 250 g nyhtökauraa • 2 tl sokeria tai hunajaa • 2 dl kuivattuja hedelmiä (esimerkiksi papaijaa) LISUKKEEKSI: • basmatiriisiä • raitakastiketta • naanleipää HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. 16. Ei turhaa sähläystä, mutta ei myöskään mitään ryppyotsaista suorittamista. ANTIN KOKATESSA SOI: ZZ Top – ZZ Top’s First Album (1971) ”Tykkään, että ruuanlaitto sujuu rennosti mutta sujuvalla ja eteenpäin suuntaavalla rytmillä. Sopiva määrä margariinia, kunnon mausteet ja riittävän kärsivällinen haudutus luovat oikein oivan kombinaation, jossa riittää mehukkuutta ja timakkuutta. Maista ja mausta tarvittaessa sokerilla tai hunajalla ja suolalla. Tässä reseptissä asia korjaantuu selkeästi parempaan suuntaan, kiitos kookoskerman, hedelmien ja raitakastikkeen, joiden yhdistelmä tuo mukaan kaivatunlaista kepeyttä ja raikkautta. Hauduta kannen alla miedolla lämmöllä 20–45 minuuttia. Kuullota näitä pannulla margariinissa muiden mausteiden paitsi garam masalan kanssa noin viisi minuuttia
Suomen kielessä on vain yksi kolmannen persoonan pronomini, jolla viitataan ihmiseen. Tätä kertoessaan hän kiroilee kuin merihenkilö. Hänellä on antaa perusteluja niille, jotka sellaisia kaipaavat. Sen ansiosta tämä artikkeli pysyy kielioppimme asettamissa rajoissa. Minä olin liian raju tyttöjen leikkeihin, eivätkä pojat halunneet leikkiä kanssani, koska vaikutin tytöltä. H än. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT DAVID FITT 18. – Sellaisissa tapauksissa on tapana yrittää korjata tai normalisoida lapsi sellaiseksi, että hän istuu kristinuskon käsitykseen miehistä ja naisista, tänä vuonna 40 täyttävä van Dorst puuskahtaa. – Alakoulussa pojat leikkivät keskenään ja tytöt tyttöjen kanssa. Hän kirjoitti sen elämästään ja maailmasta, joka ei ole päästänyt häntä helpolla. Vaikka asiasta ei puhuttu ja fyysiset todisteet oli hävitetty, kaikki ei ollut kunnossa. Raven van Dorstilla oli syntyessään sekä tytön että pojan sukupuolielimet. Van Dorst tiesi olevansa erilainen. Jos teksti olisi suomen sijaan vaikkapa englantia, Raven van Dorst ei olisi he tai she vaan they. Yläkoulussa muut tulivat Dool-yhtyeen The Shape of Fluidity on bändilevy, mutta henkilökohtainen teos laulajakitaristi Raven van Dorstille. Ja niin minulle tehtiin sukupuolenkorjausleikkaus ilman, että minulta kysyttiin, haluanko sitä. Tai niin hän ainakin toivoisi, koska ei koe olevansa mies eikä nainen, vaan molempia. Hän ei ollut poika eikä tyttö, vaan intersukupuolinen. – Lääkärit sanoivat vanhemmilleni, että kun minut leikataan tytöksi eikä asiasta enää ikinä puhuta, kaikki on kunnossa. Enhän minä tietenkään vauvana olisi voinut päättää sellaisista asioista
Ainoa siihen liittyvä ongelma on moraali, jonka varaan länsimaiset yhteiskunnat rakentuvat. Kristityillä on paskoja dogmia.” 19. ”Intersukupuolisuudessa ei ole mitään vikaa
– Pidin minuna olemisesta ja pärjäsin joka paikassa. – Jos apinalaumassa on poikkeava yksilö, toinen apina rääkkää sitä näyttääkseen, miten suuri ja mahtava on. Etsiminen jatkuu Van Dorst esiintyy positiivisen uhmakkaana kertoessaan nuoruudestaan, mutta luultavasti ulkopuolisuus kuitenkin vaivasi häntä. Toisille tuli matala ääni ja parta, toisille rinnat ja kuukautiset. murrosikään ja heidän kehonsa alkoivat muuttua. – Olin kahdentoista, kun näin televisiossa Kurt Cobainin. Ihmiset ovat täsmälleen samanlaisia. Van Dorstin onni oli hänen synnynnäinen temperamenttinsa, kotikasvatuksensa tai molemmat. Määrittelemätön pelottaa, koska se panee ihmisen miettimään itseään. Ei minua haitannut olla luokitusten välissä. Cobainin kuva häilyi vielä verkkokalvolla, kun van Dorst haki siskonsa huoneesta nailonkielisen akustisen kitaran. Tai ainakaan hän ei näyttänyt sitä. Ajattelin, että tuollainen minä haluan olla, minäkin haluan huutaa noin. Mielessäni oli todella paljon ajatuksia, jotka piti saada purettua ulos. 20. Ystäviä oli muutama, hekin hylkiöitä, jotka eivät sopineet joukkoon. Hän ei suostunut uskomaan muiden ihmisten pahoja puheita. Nuoren van Dorstin erilaisuus sai ikätoverit käyttäytymään kuin keski-ikäiset somessa: he kävivät kimppuun. Tarvitsin keinon ilmaista itseäni. – Vietin paljon aikaa vintillä kitaraa soitellen. Siellä hän rääkyi resuisissa vaatteissaan, ja se osui johonkin todella tärkeään kohtaan minussa. Muutenhan minusta ei olisi tullut se ihminen, joka nyt olen. Pian hän löysi lisää hyvää musiikkia. Minulle ei tapahtunut mitään. Opettelin Nirvanan biisejä, mutta aloin myös tehdä omia. Grunge-bändeistä kuuluisimman lisäksi van Dorst diggaili Sonic Youthia, Slayeriä ja Sepulturaa. He eivät osaa suhtautua asioihin, jotka eivät sovi heidän valmiiseen maailmaansa. Olen itse asiassa iloinen siitä, että en kuulunut mihinkään. Muutenhan hän ei olisi tarvinnut paineiden purkamisen kanavaa, joka näytti hänen elämälleen suunnan, teki Ryannesta Ravenin ja johti tämänkin jutun kirjoittamiseen
On kuitenkin tärkeää olla avoin tällaiselle keskustelulle ja sille, että on olemassa muutakin kuin gender-skaalan ääripäät eli mies ja nainen. Me suomalaiset olemme sillä tavalla tahattoman inklusiivisia, että meillä on vain yksi kolmannen persoonan pronomini. Minulle bändi on sellainen. Etsin tarkoitusta niin kauan, että löysin jumalan itsestäni. Haastattelun aikana tulee kysymättä selväksi, että van Dorst halveksii kristinuskon moraaliopetusta, koska se tekee poikkeavista ihmisistä viallisia ilman todellista syytä. Dool on kauneinta, missä olen ollut mukana. Totta kai minä olen spirituaalinen ihminen. Hän on yrittänyt päästä syvemmälle minuuteensa ja selvittää, miten voisi sopia maailmaan ja yhteiskuntaan. Mutta ei etsiminen ole vieläkään päättynyt. Sillä tavalla saat selville mitä haluat. Se tuntui erityiseltä, inspiroivalta ja sitoi meidät yhteen tunnetasolla. Kuuntele itseäsi ja suodata pois muiden paskapuheet. Sitten tapahtui jotakin kivaa. Emme yritä kuulostaa tietynlaiselta tai aseta itsellemme rajoja. Ennen kaikkea haluaisin tavata Windows95Manin, koska sain kuulla äskettäin, että entinen tyttöystäväni on naimisissa hänen kanssaan! Ei aavistustakaan, miten he ovat toisensa löytäneet. Siellä hän rääkyi resuisissa vaatteissaan, ja se osui johonkin todella tärkeään kohtaan minussa. Ensimmäisenä oikeana bändinään hän pitää punkbändi The Ripletsiä, jolta ilmestyi vuosituhannen alkuvuosina kolme albumia. Asia on suhteellisen uusi, eivätkä varsinkaan vanhemmat ihmiset ole sisäistäneet sitä. Mistä inspiraatio tulee. Miten kukaan voisi olla onnellinen, kun tietää kaikesta sodasta ja kärsimyksestä. – Aloimme kuunnella itseämme ja miettiä, mitä tahdomme musiikillamme kertoa, ja loimme bändille identiteetin. Menemme inspiraation ja energian mukana. Van Dorst liittyi bändiin heti, kun sellaiseen pääsi. Se oli erittäin rock ja sanoituksissa käsiteltiin okkulttisia teemoja. Julkaisemme musiikkia, jotta pääsemme keikoille esittämään sitä. Ensimmäinen albumi Here Now, There Then [2017] oli hieno startti. Sillä tavalla he saivat kiskottua minut irti huonoista fiiliksistä ja aloimme tehdä biisejä yhdessä. – Tiedän, että minussa on hyvää energiaa, mutta en sanoisi olevani onnellinen. ”Olin kahdentoista, kun näin televisiossa Kurt Cobainin. Jos olisin joutunut miettimään vain maallisia asioita, en tiedä, olisinko enää hengissä. – Intersukupuolisuudessa ei ole mitään vikaa. Käsittelen uuden levyn lyriikoissa sitä, että ihmiset eivät pysty prosessoimaan maailmaa, koska kaikki tapahtuu nopeasti ja kaikki kurjuus täytyy sulkea pois selviytyäkseen. Ja kun tiedät mitä haluat, se on jo ulottuvillasi. Van Dorst, kitaristit Nick Polak ja Omar Iskandr, basisti JB van der Wal ja uusi rumpali Vincent Kreyder tekivät siitä bändilevyn. Ainoa siihen liittyvä ongelma on moraali, jonka varaan länsimaiset yhteiskunnat rakentuvat. Doolin kannalta se oli huolestuttavaa, koska siihen mennessä van Dorst oli tehnyt kaikki bändin biisit. Vastustan dogmia ja luon itse omat totuuteni. – Kun olin 25-vuotias, sain tietää intersukupuolisuudestani ja korjausleikkauksesta. Miten tästä eteenpäin. – Muut alkoivat kysellä, milloin rupean kirjoittamaan uutta materiaalia. Keikoilla tajusimme, miten merkittäviä ne biisit meille ovat. Lainaan muualta sen, mistä koen olevan apua elämän matkalla. Älä kyseenalaista itseäsi Uuteen albumiin sisältyy paradoksi. Ajattelin, että tuollainen minä haluan olla, minäkin haluan huutaa noin.” 21. Mikseivät vanhempani olleet kertoneet minulle. – En koskaan olisi epäkohtelias ihmiselle, joka ei viittaa minuun oikealla sanalla. – Haha! Suomalaisuus, tahatonta inklusiivisuutta! Haluaisin tulla sinne soittamaan, sieltähän sentään tulevat Hexvessel ja Oranssi Pazuzu. Sanojen pitäisi sopia kaikille eikä heijastaa vain binääristä järjestelmää, johon esimerkiksi minä en kuulu. Se, että muusikot tuntuvat tarkoittavan, mitä tekevät. Keho on maallinen, mutta mieli on yhteydessä johonkin suurempaan. Minun piti selvittää itselleni monenlaisia asioita. Samaan aikaan olin hämmentynyt. Sitten van Dorst perusti The Devil’s Bloodin rytmisektion ja kahden kitaristin kanssa uuden bändin, jonka nimeksi tuli Dool. Elämä ja maailma ovat niin monimutkaisia, että se on vaikeaa. En tarvitse paskoja bändejä, joille musiikin tekeminen on liiketoimintaa eikä taidetta. Spirituaaliset asiat ovat hänelle silti tärkeitä. Hän kirjoitti sille lyriikkaa identiteetistä, jatkuvasti muuttuvasta maailmasta, ulkopuolisista odotuksista ja itselleen uskollisena pysymisestä. Teini-ikänsä pari viimeistä vuotta hän soitti levyjäkin tehneessä, pop-rockia esittäneessä Bad Candyssä, mutta kuittaa sen nyt ”sessiokeikaksi”. Van Dorst kertoo edenneensä elämässään askel askeleelta, sulkeneensa ovia ja avanneensa uusia. Suurin osa Doolin biiseistä kirjoittaa itse itsensä. Asioissa tuntui lopultakin olevan järkeä. – Kun olin sooloartisti, huusin ja raivosin lavalla niin, että yleisö alkoi tulla paikalle pelkästään nähdäkseen minun riehuvan vihaisena kännissä ja paiskovan tavaroita. Olemme ensi sijassa livebändi. Taisin olla vuoden verran koskematta kitaraan. Minusta alkoi kuitenkin tuntua, että halusin kertoa muutakin kuin sitä yhtä tarinaa. Kristityillä on paskoja dogmia. – En ole ikinä ennen tehnyt levyä näin. Mitä haluaisit sanoa niille, jotka nyt kamppailevat identiteettinsä ja ulkopuolisten odotusten kanssa. Kaikki tuo kumpuaa hänen omasta elämänkokemuksestaan. Bändin rumpali vaihtui, ja jossain vaiheessa en enää nähnyt uusien biisien tekemisessä mitään mieltä. Toinen albumi Summerland (2020) ilmestyi, kun ensimmäinen koronasulku alkoi. Se tuntui helpottavalta. Tein musiikkia siksi, että olin vihainen maailmalle. – Pidän niistä edelleen, mutta makuni on laajentunut. – Minä olen luova ihminen. Toiset alkoivat lähettää minulle riffejä ja ideoita, pyysivät kehittelemään niitä ja kyselivät mielipiteitäni. Kiinnostuin doomista ja bläkkiksestä, mutta myös r&b:stä, jazzista ja minimalistisesta teknosta. Jokaisella täytyy olla jokin syy herätä aamuisin. Hänessä on lämpöä ja lempeyttä, mikä kertoo, etteivät hankalat lähtökohdat ole tehneet hänestä katkeraa. Mutisin, että enpä tiedä, miksi pitäisi. Luota vaistoihisi, sillä sinä kyllä tiedät, mitä sinun pitää tehdä. Vaikka Doolin jäsenet sävelsivät The Shape of Fluidityn yhdessä, levystä tuli van Dorstille se kaikkein henkilökohtaisin. Näin syntyi Doolin kolmas albumi The Shape of Fluidity. Luottamus yhtyeen sisällä on paljon vahvempi kuin ennen. Minulle musiikissa on tärkeintä kiihko ja rehellisyys. – Sitä aikaa kesti niin kauan, että masennuin luovuuden tasolla. Tajusin 12-vuotiaana, että Cobain oli tosissaan, ja etsin yhä musiikista sitä samaa tunnetta. Tähän liittyvät myös ne paljon puhutut pronominit. – Älä kyseenalaista itseäsi. Näin on ollut alusta saakka. Se tulee sanasta dolen, joka tarkoittaa vaeltamista. Lopulta tuli elektropunk-sooloprojekti Elle Bandita, joka sai Hollannissa huomiota mutta oli samalla yhden aikakauden loppu. Raven van Dorst kiroilee ja nauraa paljon
– Pitkään ajateltiin, että robotit voivat vain korvata arkipäiväistä työvoimaa kuten vaikkapa koota autoja tehtaalla. T uore Humanoid on 1970-luvun puolivälissä perustetun Acceptin seitsemästoista albumi. Siihen puretaan luovuutta ja sielua, eikä koneilla tietenkään ole sielua, ainakaan vielä. Mutta kuka tietää, miten pitkälle tämä tulee vielä menemään. Homma käy nopeasti, sillä kaikki ovat todella taitavia instrumenttiensa kanssa ja Mark on mahtava laulaja. Nauhoitimme kaikki osuudet ehkä kuukaudessa. Meitä ei siis pidättele mikään, koskaan! Se, mikä vie eniten aikaa, on biisien luominen. Minä keksin alkuperäisen ajatuksen sekä osan laineista ja kertosäkeestä. Kitaristi Uwe Lulisilta tuli joitakin ideoita, ja esimerkiksi kappale Frankenstein on lähes täysin hänen tekemänsä. Se oli fiksu liike, sillä nyt olemme taas yhden albumin pidemmällä ja asiat tuntuvat luistavan. – Kukaan ei ole varsinaisesti ottanut Peterin roolia, mutta onneksi meillä on tyyppejä, jotka ovat astuneet kuvaan ja tuoneet mukaan omia juttujaan. Taidetta luodaan tekoälyllä, samoin elokuvia, käsikirjoituksia ja vain luoja tietää mitä muuta. Miten homma on sujunut ilman basistia, jolla oli merkittävä rooli biisintekijänä. – Se on hitaampi biisi, jopa balladi. – Julkaisimme kaikesta huolimatta silloin levyn [Too Mean to Die, 2021], ja olen iloinen, että teimme niin. – Itse äänitysprosessi ei kestä koskaan pitkään, kun biisit ovat valmiita ja meillä on selvät suunnitelmat. Humanoid on toinen Accept-albumi sen jälkeen, kun bändissä alusta asti soittanut Peter Baltes lähti yhtyeestä vuonna 2018. – Ihmiset käyvät taas keikoilla ja kaikki on kohdillaan. Teknologia voi hyvinkin muuttaa elämämme, ja siksi kirjoitimme aiheesta kappaleen. Ehkä jonain päivänä onkin, mistä minä tiedän. päivä ilmestyvän Humanoidin kehitteleminen alkoi puolitoista vuotta sitten. Robottien vastapainoksi albumilla on kappale Ravages of Time, joka heijastelee ihmiselämää. Kaikki jäsenet eivät ole motivoituneita tekemään biisejä. Tilanne on tullut jäädäkseen, ja meidän täytyy vain seurata mukana ja löytää tapa hyväksyä se. Olen aina ollut sitä mieltä, että taide on yksi niistä asioista, joita vain ihminen voi tehdä. – Teknologia kehittyy, teimme mitä vain, jopa ilman että ajattelemme koko asiaa. Viisikymppisiään lähestyvä yhtye on kitaristi Wolf Hoffmanin mielestä juuri nyt elämänsä vedossa. Halusimme asioiden rullaavan eteenpäin sen sijaan että olisimme vain odotelleet, että kaikki palaa normaaliksi. Hassua, mutta tuntuu kuin koko korona-aika olisi muinaishistoriaa, eikö. Se oli aivan äärimmäinen tilanne, ja nyt se on mennyttä. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA CHRISTOPH VOHLER 22. Loppupeleissä minä teen kaiken pohjatyön. Samaan aikaan Hoffman on sitä mieltä, ettei ajassa voi palata taaksepäin. Teknologian hampaissa Humanoidin nimikappale viittaa vahvasti robotteihin ja tekoälyyn. Se saattaa muuttaa tavan, jolla käsittelemme taidetta. – Juuri nyt koneet vain tarkkailevat ja kloonaavat olemassa olevaa taidetta tehden uusia versioita ihmisten luomien teosten pohjalta. Suurin osa biiseistä on, valitettavasti tai onneksi, omia luomuksiani. Se on vain tosiasia, ettei jokainen taitava soittaja ole taitava kirjoittaja. Se ei ole kovin omaperäistä. Emme sano, että se on hyvä tai huono asia, tai kerro mitä ihmisten pitäisi tehdä. Olemme vahvempia kuin koskaan! Hoffmanin vanhaa bänditoveria Udo Dirkschneideriä lainatakseni: Well, what can I say. – Digitaalinen vallankumous on tällä hetkellä kaikkien mielessä. Suurin työ tehtiin kesällä 2023. Ainakin minusta tuntuu kuin kaikkea sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Basisti Martin Motnik puolestaan on ollut apuna sanoituksissa. – Kannustan kaikkia jäseniä tuomaan pöytään omia ideoitaan. Huhtikuun 26. Jos ajatellaan 20, 30 tai sata vuotta eteenpäin, voi vain miettiä, kuinka paljon parempaa ja täydellisempää tekoälytaide tulee olemaan. Lukuisten aikataulusekoilujen jälkeen viimein puhelinyhteydellä tavoitettu kitaristi Wolf Hoffman kuitenkin vaahtoaa levystä into piukeana. Mark teki jälleen suurimman osan sanoituksista, ja Martinillakin oli näppinsä pelissä. Mistä moinen aihe. Hevilegenda Accept ihmettelee uudella Humanoid-albumillaan tekoälyä ja teknologiaa. Vuonna 2009 lupaavasti alkanut laulaja Mark Tornillon aikakausi ehti jo saavuttaa lakipisteensä, eikä tuoreinta Acceptia voi kuvailla ainakaan positiivisilla superlatiiveilla. Biisejä tehdään kaiken aikaa robottien ja koneiden avulla. Mies kertoo, että Acceptilla menee nykyisellään aivan mahtavasti. Hoffman on joka tapauksessa huolissaan. – Meillä on tulossa kuudes albumi suurin piirtein samalla kokoonpanolla, samalla tuottajalla ja näin edespäin. Tuntuu oudolta, että ne ovat levinneet nyt luovuuden kentälle ja alkaneet hiipiä nurmelleni
”Joskus aikoinaan olemme ehkä esittäneet kuolemattomia superstaroja, mutta ne ajat ovat mennyttä.” 23
Emme tietenkään ole. On mieletön fakta, että meillä on soundi, jonka ihmiset tunnistavat välittömästi. Se on aika hullua ja sitä on vaikea kuvitella. Ajattelin, että sepä erikoista. Samaan aikaan tunnen oloni koko ajan varmemmaksi. Pitkää ikää sopii toivoa Hoffmanillekin, jos mies aikoo kipparoida bändiä vielä toiset puoli vuosisataa. Seuraavaksi Hoffman letkauttaa samat latteudet, joita hän on hokenut ainakin viimeisen vuosikymmenen. – Meillä on rutkasti uusia ideoita ja suunnitelmia. Ei ole merkkiäkään siitä, että loppu häämöttäisi, vaikka reissuni Acceptissa on kestänyt jo lähemmäs 50 vuotta. Teemme samaa yhä hieman kieli poskessa, kuten edellisellä albumillamme, kun sanoimme olevamme liian ilkeitä kuolemaan. Tuollainen numero kuulostaa pelottavalta! – Nautin tästä, sillä olen hyvin varma itsestäni ja siitä mitä teen. – Kun on tehnyt 17 albumia, toisinaan tulee tietysti tunne, onko enää mitään sellaista, mitä en ole tehnyt. Olen aina pitänyt sanonnasta, että nuoteilla, joita ei soiteta, on suurempi merkitys kuin niillä, jotka soitetaan. – Se on positiivinen ongelma. Se oli äärimmäisen arvokas kokemus, jota en missään nimessä pyyhkisi pois. Vanhaa Acceptia rakastava toimittaja kuunteli Humanoid-albumin ainakin viisi kertaa eikä muista siitä nuottiakaan. Tiedostan täysin Acceptin perinnön. Kuulostaa realistiselta tavoitteelta. – Ymmärsin, että tekemälläni musiikilla on valtava merkitys myös muille. Joskus raja on häilyvä. Vuodet vierivät ja aika ottaa omansa. Tavoite on, että kappaleen tunnistaa Acceptiksi ensimmäisistä sekunneista lähtien. – Halusin ilmaista itseäni rehellisemmin kuin koskaan aiemmin. Joskus kyse on siitäkin, mitä emme tee. – Andystä [Sneap, tuottaja] on ollut kovasti apua. Tapaamme usein faneja, jotka tulevat pyytämään nimmareita levyihin, jotka teimme 30–40 vuotta sitten. Kun käymme läpi biisi-ideoita ja raakileita, joukossa on aina jotain, mikä menee mielestämme liian pitkälle. Tein lähes kymmenen vuotta töitä valokuvaajana ja menestyin hyvin. Hoffmanin mielestä levy on ehtaa tavaraa. Kitaristi on onnessaan, että yhtyeellä on tunnistettava soundinsa. Minulta kysytään välillä, enkö aio jäädä ikinä eläkkeelle. – Kokonaisuus on palapeli, joka koostuu tietyistä asioista. Kun jokin albumi on julkaistu, sen musiikki ei häviä mihinkään. Vaan miksi bändi sivuuttaa alkavalla Humanoid-kiertueellaan Suomen tyystin. Mikään ei pysäytä minua, kun olen taas tällä tiellä, täydellä voimalla. Biisirakenteemme ovat vanhan liiton tyyliä. Se on lahja. Samaan aikaan kaiken täytyy kuitenkin olla uutta ja mielenkiintoista. Yritän siis kirjoittaa vain sellaista materiaalia, joka istuu genreemme, tyyliimme ja perinteisiimme ja toimii yleisöllemme. Näin ollen bändi panisi pillit pussiin vuonna 2072 kitaristin ollessa 112-vuotias. Sellainen voisi olla ihan hauska projekti, mutta tuskin kovin tarkoituksenmukaista. En sanoisi että ikuisesti, mutta se on ehdottomasti pitkäikäistä. Ei, enpä usko. – Olen yhä sitä mieltä, että paras on vielä tulossa. No, en sanoisi että edes ongelma. – On ollut aikoja, joina bändiä ei ollut käytännössä olemassa. Parasta biisiä metsästämässä Hoffman on sitä mieltä, että Accept on vasta uransa puolivälissä. Se tulee säilymään pitkän aikaa. – En tiedä, voiko sitä edes pukea sanoiksi. Haluan tulla koko ajan paremmaksi, ja puskea bändiä entistä paremmaksi. Olen 64-vuotias, joka teeskentelee olevansa 16-vuotias! Teen vieläkin samoja tyhmiä virheitä ja minulla on yhä yhtä hauskaa kuin aikoinaan, ehkä jopa hauskempaa. Mainoskuvaajana teki hyvän elannon ja se oli mukavaa puuhaa. Ajattelin, että muut ovat paljon parempia tai että en ole tarpeeksi hyvä. Kun biisi etenee, se on jotain uutta ja jännittävää, mutta samaan aikaan tuttua. Olemme soittaneet Suomessa viime vuosina ties kuinka monta keikkaa, joten en todellakaan tiedä, miksi jätämme sen tänä vuonna väliin. Myös Markin laulu on tietysti isossa osassa, hänen äänensä tunnistaa heti. Kappale on siis rehellinen kertomus ikääntymisestä ja siitä, mikä on paikkamme elämässä. Jos lakkaisin tekemästä levyjä ja keikkailemasta, mitä muuta tekisin. Se on eräänlainen traditio, jota haluamme pitää yllä. Hoffman heittäytyy muistelemaan kuivempia hetkiään. Tiedän, etten saa mistään muusta samanlaista adrenaliiniruisketta kuin lavalla soittamisesta. Ehkä keikkapaikkoja ei ollut vapaana tai kyse on aikatauluongelmasta. Miksi pysähtyisin. – Ajattelin, että hitto vie, olen tehnyt tätä niin pitkään, pian 50 vuotta. En kuitenkaan saanut siitä irti samaa tunnetta kuin musiikista, eikä sillä ollut minulle yhtä suurta merkitystä. Tunnen yhä samoin, mutta ajatukset eivät ole niin hallitsevia. En tekisi mitään poppia tai semmoista, joka on täysin pois alueeltamme. Sydämeltäni olen ollut kaiken aikaa se sama innostunut teinipoika. Sitä, miten kitarariffit käynnistävät biisit ja miten vedämme taustalaulut. ”Olen yhä sitä mieltä, että paras on vielä tulossa.” 24. Jätämme pois erikoisemmat jutut ja keskitymme biiseihin, jotka kuulostavat Acceptilta. Tajusin, että musiikki on yksi ainoista asioista, joilla on minulle äärimmäisen suuri merkitys. Joskus aikoinaan olemme ehkä esittäneet kuolemattomia superstaroja, mutta ne ajat ovat mennyttä. En voi mitenkään kuvitella, että kyse olisi kiinnostuksen puutteesta. Nuorempana olin paljon epävarmempi sekä soittajana että ihmisenä. Uutta ja vanhaa Accept tunnetaan Balls to the Wallin ja Metal Heartin kaltaisista lekabiiseistä, jotka iskevät kerrasta tajuntaan. Se avasi silmäni ja näytti minulle, millaista elämäni olisi ilman musiikkia. Kaikki me tulemme kuolemaan. Maailmassa on niin paljon geneeristä musiikkia, eikä kaikilla bändeillä tai artisteilla ole omintakeista tyyliä. – Keikkabuukkaajamme kertoi, ettei Suomessa olla tällä kertaa kiinnostuneita Acceptista. En ole vielä kirjoittanut parhaita biisejäni tai soittanut parhaita kiertueitani
– Jeff opiskelee turkkilaista kansanmusiikkia. Tehdä välillä jotakin muuta. Paikan sai Coady Willis, joka on soittanut muun muassa The Murder City Devilsissä, Big Businessissä ja The Melvinsissä. Nämä uudet aluevaltaukset tulevat sikäli yllätyksenä, että raa’an raskaan rockin soittajat puhuvat harvemmin musiikkiopinnoista. Kuinka pitkään Jeffin piti suostutella sinua laajentamaan palettia tähän suuntaan. Mutta en ole hylännyt sitä pentatonistakaan. Kensel liittyi bändiin jo silloin, ja Matz on ollut mukana vuodesta 2006. – Mulle oli ihan selvää, että niitä vaikutteita voi ottaa mukaan. Turkkifolk tulee eri maailmasta kuin musiikki, josta High on Fire tunnetaan. Coady on helvetinmoinen rumpali. Se on sellaista palapelin tekemistä, vähän kerrallaan etenemistä. Desin saappaisiin ei olisi ollut helppo astua, mutta uusi jätkä saapastelikin sisään omissa kengissään. Meidän kaveri Rich esitteli sille perinnesoittimia sun muuta. Cometh the Storm -albumi teki itse itsensä, mutta raskaan ja metallisen groovekoneen ehdoilla. – Sen kuulee paitsi suorista itämaisista vaikutteista myös joistain laulumelodioistani. Ja Jeffhän teki tälle levylle hienoja temppuja. Ottaa rennosti. Mulla on joku juttu ja Jeffillä myös, ja me kuunnellaan toistemme ideoita ja sanotaan vuoron perään, että mulla on riffi, joka sopii tuon perään täydellisesti. Jos miettii, millaista meininki oli siihen aikaan, siis ennen koronaa, niin kiertueita oli aika huolella. Uskon, että kehitystä on tapahtunut. High on Fire on palannut uusiutuneena, rankkana ja jossain määrin itämaisena. Se on edelleen mun velipoika ja meillä on hyvät välit. Oli hienoa saada soittaa Desin kanssa niin kauan. Pike perusti High on Firen loppukesästä 1998 Oaklandissa, Kaliforniassa. Ja ollaan me oltu samoilla rundeillakin. Miten hyvin sinä tunnet musiikin teoriaa. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 26. Rajut riffit ja murskaava groove eivät ole menettäneet tenhoaan, vaikka High on Fire on tehnyt juttuaan pienen ikuisuuden. Musassa on uudenlainen fiilis, mutta High on Firen perusmeininki ei ole hävinnyt mihinkään. V uonna 2019 High on Firelle tapahtui kaksi odottamatonta asiaa. Sen piti löytää enemmän aikaa perheelleen. Selkeimmin ne soivat Cometh the Stormin puoliväliin asetetulla Karanlik Yolilla, joka on silkkaa vieraan maan folkia. Meillä on yhteistä historiaa, olen kokenut kaksi maanjäristystäkin sen jätkän seurassa. Se sukelsi siihen kamaan koronan aikana, istui neljän aikaan aamulla koneella musiikintunneilla, ja minä päivittelin, että perhana, Jeff, sinäpä olet asiallesi omistautunut. Matzin uudet ideat ovatkin erikoisia: hän toi albumille eksoottisia vaikutteita Lähi-idän suunnalta. Hienoja temppuja Uuden kokoonpanon ensimmäinen voimannäyttö on Cometh the Storm, High on Firen yhdeksäs albumi. Pitäähän sitä olla. – Me ei haettu rumpalia Desin paikalle vaan haluttiin keksiä tämä bändi uudelleen uuden soittajan kanssa. En nyt viitsi ruveta nörtteilemään käyttämieni skaalojen nimillä, kun ei tää ole mikään kitaralehti. Coady oli tuttu tyyppi jo vuosien takaa, eli oli tiedossa, että se sopii persoonallisuuden puolesta hyvin joukkoon. Sen biisi Electric Messiah voitti parhaan metallikappaleen Grammyn, ja aivan alusta saakka mukana ollut rumpali Des Kensel erosi yhtyeestä. Kurt Balloun tuottama Cometh the Storm on varsin vakuuttava esitys. Kun bändi on toiminut näin pitkään samoilla asetuksilla, muutos voi olla hyväkin juttu. Kenselin lähto taas ei ollut kivaa eikä yllätys. Pienen breikin jälkeen sitä huomaa taas olevansa musantekemisessä aika näppärä poika. – Ei mulla ole koskaan ollut suurempia ongelmia uusien biisien tekemisen suhteen, Pike sanoo ja kohauttaa olkiaan. – High on Firen levyt tavallaan tekevät itse itsensä. Kun bändissä vaihtuu yksikin jäsen, ottaa aikansa, että tuntuma on kohdallaan. Niin kauan kuin olen ollut tässä bändissä, sen tapaiset musiikilliset fiilikset ovat tuntuneet läheisiltä. Jeffin avulla High on Fire pääsi uusille alueille. – On tässä myös totuttelemista. Samoin tietyistä polyrytmisistä jutuista, soinnutuksista ja skaaloista. Grammy oli kiva yllätys, joka esitteli bändin monille, jotka eivät olleet koskaan High on Firesta kuulleetkaan. Pike muistelee, että hän ja basisti Jeff Matz testasivat paria muutakin rumpalia, mutta loppujen lopuksi valinta oli selvä. Kyse on edelleen mun ja Jeffin riffeistä, ja Coady hoitaa oman tonttinsa äärimmäisen hyvin. Se rikkoo vakiintuneet kaavat ja heittää eteen haasteita rutiinien sijaan. – Jos jotain tyhjän paperin kammoa ilmenee, pitää mennä pelaamaan flipperiä tai piirtämään. Kitaristi-laulaja a kertoo kuitenkin ymmärtävänsä toisen perustajajäsenen päätöksen syyt. Meikäläinen ei käynyt kotona puoleentoista vuoteen, joskin tein kyllä muutakin kuin High on Firea. Ja kaavioiden piirtämistä ja matemaattisia laskutoimituksia, Pike sanoo ja käkättää ilkikurisesti. Mulla ei vain ole ollut eväitä toteuttaa sellaisia ideoita. – Desillä oli paineita
Olen lukenut viime aikoina mytologioista ja esoteerisista uskonnoista – kunnon metallijutuista! Sellaisista kirjoista on löytynyt metaforia eri asioille, kuten sille, miten tämä bändi on nyt rakennettu uudelleen perustuksista ylöspäin. Matt Pike miettii, että pandemiaa edeltäneen ajan kiertuetahtiin ei ehkä ole syytä palata. – Eli jospa ei lähtisikään kahden kuukauden vaan kahden viikon kiertueelle. Olen muusikkona enemmänkin kuin joku montessorilapsi tai adhd-tyyppi, eli esimerkiksi fiilistelen rytmejä enemmän kuin lasken tahtia. Paholainen vaanii joka kulman takana, kuten Marko Haavisto & Poutahaukat asian laittamattomasti kiteytti. Eikä meillä enää edes ole maksoja mitä pilata. – Kyllä mä siitä nykyään jonkin verran tiedän, mutta ei tämä siitä ole lähtenyt. Runoutta haitsun tahtiin Joillakin aiemmilla Matt Piken sanoittamilla levyillä on ollut teema tai jopa pitkä tarinallinen kaari. Ennenhän sitä oltiin reissussa niin kauan, että kotiin tullessa ei enää osannut maksaa laskuja ja talo oli hiirten valtaama. Kuulostaa helpolta, mutta ei aina ole sitä. Meillä on kivaa, me ei vain enää tuhota itseämme. Takavuosina High on Firen meininki oli silläkin lailla tarpeettoman rankkaa, että alkoholi ja muut kovat huumeet olivat mukana kuvioissa. Satunnaisia retkahduksia ja lääkekannabiksen käyttöä lukuun ottamatta Matt Pike on ollut selvin päin vuosia. Sellaisia pätkiä olisi tietenkin useita. Se meinaa, että keikoilla on vähemmän kokaiinia ja viinaa ja tyttöjä kuin ennen. Siitä ajatuksesta on aika vaikea päästä yli.” 27. Lyriikkani on siis allegorista runoutta haitsun tahtiin, hähähä! Cometh the Storm ajaa High on Firen tietenkin tien päälle. ”Se, ettei biletä enää, ei tietenkään tarkoita, etteikö yhä rakastaisi bilettämistä. – Ikää alkaa olla, joten täytyy varoa, ettei tapa koko porukkaa liian pitkillä rundeilla, 52-vuotias Pike virnistää. Siis kerrallaan. Siitä ajatuksesta on aika vaikea päästä yli, Pike tunnustaa. – Mutta kun me keskitytään olennaiseen, me ollaan parempia soittajia ja parempi bändi. Cometh the Storm ei ole sellainen teos. Tai siis ei ollenkaan. – Joo joo, me ollaan kuivilla. Lyhyempien rundien välissä voi pitää pientä taukoa ja vaikka touhuta kotona jotakin. Silloin pitää avata joku alan grimoire ja katsoa, että ”ai tuosta se johtuu, mähän soitan tässä passing tone -säveliä, mikä tekee tästä huonoa jazzia”. – Se ettei biletä enää, ei tietenkään tarkoita, etteikö yhä rakastaisi bilettämistä. – Lähdin kirjoittamaan siitä, mitä kukin biisi toi mieleen ja mitä mielessä muuten pyöri. Sovellan teoriaa käytäntöön vain silloin, kun jään jumiin enkä osaa tehdä biisiin jotakin juttua, jonka haluaisin. Me ollaan ammattilaisia nykyään
Kuusitoista vuotta myöhemmin, uuden levyn ilmestyttyä, kitaristi Pasi Vapola kertoo, mitä oikein tapahtui. Sitten kokkolalaisbändi vain katosi. Winterborn julkaisi 2000-luvulla kaksi albumillista persoonallista powerja heavy metalia. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA ANTTI PAHKAMÄKI 28
Tilanne vei burnoutiin saakka, eikä Vapola kokenut olevansa vuosikausiin toimintakunnossa. – Viisi lafkaa oli sitä mieltä, että Winterborn on liian monipuolinen bändi. Edes iäisyyden valmiina ollut levy ei tarkoita julkaistua levyä. Että pitäisi yksinkertaistaa musaa. Muuten levy on ollut vuosia lähes muuttumaton. – Amberian Dawnin Jukka Hoffrén oli taannoin yhteydessä, että on tosi siisti juttu, kun tällaista metallia ylipäänsä vielä tehdään tai varsinkin julkaistaan, joten aika on todellakin muuttunut, Vapola pohtii. Siksipä yhtälö oli ihan mahdoton, kun ostin meidän viimeisen Euroopan-kiertueen aikoihin talon, joka osoittautui ihan homehelvetiksi. Hetken aikaa olin jo sitä mieltä, että lopetan tämän homman ja keskityn töihin, futisvalmentamiseen, Harrikoihin ja muuhun, mutta... Vapolan mukaan uuden albumin rummutkin on äänitetty jo vuonna 2012. Ulkomailta tuli useampi tarjous, mutta diileihin kuului isoja pakotteita ulkomaan kiertueiden suhteen. Huomasin, etten vain pysty olemaan tekemättä musiikkia. Vapola hymähtää käyneensä ainakin kahdeksan vuoden ajan neuvotteluja eri levy-yhtiöiden kanssa. Korkealaatuista melodista metallia ei julkaista nykyään tarpeeksi. – Olin mä epäillyt, onko tämä vanhanaikaista. Ei se koira karvoistaan pääse. – Olen aina ollut Winterbornin ”primus motor”, suurin osa biiseistä on mun tekemiä ja bändissä ei tapahdu mitään, ellen laita sitä liikkeelle. 29. – Saimme ensimmäisen tarjouksen vuonna 2016, kun olimme itsekin sitä mieltä, että nyt levy on valmis. Samalla Winterborn yritti kuitenkin tehdä musiikkia. P asi Vapola, mihin Winterborn hävisi sen jälkeen, kun olitte julkaisseet Farewell to Saints -albumin (2008) ja bändillä oli riittänyt keikkaa Keski-Eurooppaa ja Doro-lämmittelypestiä myöten. Jotkin niistä menivät lähes tappelemiseksi. – Tosi yksinkertaisesti sanottuna elämä tuli väliin, kotoaan Kokkolasta videopuheluun vastannut kitaristi sanoo. Huomasin aikaa kuluneen niin paljon, että kynnys julkaisulle kasvoi. Kävimme monen vuoden oikeustaistelun ja lähipiirissä menehtyi ihmisiä. Silti vielä vuonna 2016 olin sitä mieltä, että levy kuulostaa ihan hirveältä ja aikaa oli kuulunut liikaa, joten sitä piti masteroida vähän uudelleen ja sovitella joitakin juttuja uusiksi. Vapola myöntää, että levyn miksannut ja masteroinut basisti Pasi Kauppinen sai kestää vuosien mittaan kaikenlaista. – Siihen mennessä biisit oli tehty valmiiksi, lukuun ottamatta avausraita Another Sleepless Nightia, joka koki viimeisen muodonmuutoksen hardrockimmaksi vielä pari vuotta sitten. Kysyntää löytyy yhä Onni Winterbornin onnettomuudessa piilee siinä, että Break Another Day -albumilla saattaa olla tätä nykyä jopa enemmän tilausta kuin kymmenen tai neljätoista vuotta sitten. Mua tsempattiin, ettei asia ole niin
Missä tikissä bändi oli tuolloin ja millaisia yleisön reaktiot jossain bussin luona keikkojen jälkeen olivat. – Oli hankalaa antaa biisi jollekin toiselle revittäväksi kappaleiksi. – Mun oli jossain kohtaa pakko purkaa tuntojani ja muistojani paperille ihan terapiaprojektina. Paineet jäivät 2000-luvulle. Jimmy toi kuitenkin siihen uutta kulmaa ja siitä aukesi sellaiset padot, että biisi muuttui vielä tuonkin jälkeen hieman ja löysi viimein tämänhetkisen muodon. Ilahduttavin palaute, mitä olen uudesta levystä saanut, on ollut se, että jos Sting tekisi raskasta musiikkia, tämä voisi olla sen tekemää. Vapola kertoo ymmärtäneensä, että yksinkertaisen musiikin tekeminen hyvin on lopulta kaikkein vaikeinta: nopea proge olisi helppoa maskeerata vaikuttavan kuuloiseksi, mutta simppeli melodia vaatii paljon enemmän. Voi siis olla ihan hyvä, ettei hommat lähteneet meidän osalta ihan käsistä, hah hah! Vapola päättää juttutuokiomme paljastamalla, että hänen pöytälaatikostaan löytyy 200 sivun verran kirjoituksia puolivakavalla työnimellä ”Epäonnistuneen muusikon muistelmat”. Takana loistava tulevaisuus Onko Break Another Day täysiverinen paluu, jolle seuraa jatkoa upouuden Winterborn-musiikin ja kiertueiden merkeissä. "Lafkat haluaisivat, että me tehtäisiin koko levy pelkkää hard rockia tai sitten pelkkää poweria, mutten näe siinä mitään järkeä." 30. Seuraava levy tulee taatusti olemaan vielä monipuolisempi ja kokeellisempi, soundienkin osalta. Kysymys pistää Vapolan mietteliääksi. Bändi toimii nyt täysin paineettomasti ja voi tehdä mitä vain. Biisiä käytiin tuottamassa Jimmy Westerlundin kanssa Los Angelesissa asti. – Jo Cold Reality [2006] oli arvostelumenestys. Ehkä nekin saadaan vielä luettavaksi. Hän on arvuutellut, millaista hänen elämänsä olisi voinut olla, jos Winterborn olisi jatkanut nousukiitoaan 2000-luvun lopusta eteenpäin. En tiedä, edustaako Break Another Day enää täysin sitä, mitä minä olen tai mitä Winterborn nyt on, mutta tuostakin ajatuksesta piti vain päästä yli. Jo Winterbornin meno oli rundeilla niin sekopäistä, että Bodomin kanssa kiertänyt managerikin ihmetteli meidän sekoilua. – Biisi haki muotoaan kauan. Ihan täysin mitä jos -spekuloinnilta Vapola ei ole itseään säästänyt. Nyt mun ei tarvitse miettiä tulevia tai sitä, elänkö musalla vai en. Yhäkin lafkat haluaisivat, että me tehtäisiin koko levy pelkkää hard rockia tai sitten pelkkää poweria, mutten näe siinä mitään järkeä. – Viime joulukuussa mä vaan sanoin itselleni, että tämä on tosi hyvä levy, jätkät soittaa helvetin hyvin, jokainen heistä on parempi soittaja kuin minä, ja Teemu [Koskela] laulaa niin komeasti, että levy on julkaistava nyt. Hän jatkaa, että kiertueet ovat kysymysmerkki, mutta keikkailu olisi ainakin jollain tasolla haaveissa. – Kyllä fokukseni on jo ihan täysin neljännessä levyssä, ja sen on oltava loistava, Vapola linjaa lopulta. Vaikkei pitkä tauko ollut suunniteltu juttu, siinä on myös etunsa. – Ensimmäisen levyn aikoihin mulle aukesi mahdollisuus liittyä muutamaankin isoon bändiin, mutta halusin tehdä omaa juttua. Kyllähän potentiaalia jäi lunastamatta hurjasti. – Ensimmäistä kertaa Winterbornin historiassa ollaan tilanteessa, jossa biisejä on liikaa. Päinvastoin. Sitä soitettiin 14 vuotta sitten keikoillakin, eikä se meinannut toimia täysin, Vapola sanoo. – Viisitoista vuotta on niin pitkä aika, että musiikkimaku ehtii muovautua monta kertaa. Kitaristi sanoo, että pöytälaatikosta löytyy viitisenkymmentä julkaisematonta kappaletta. Sehän on mahtava vertaus, koska arvostan Stingiä todella paljon. En todellakaan tiedä, tulenko ikinä tekemään noilla teksteillä yhtään mitään, mutta kuka tietää... – Oma lähtökohta biisinkirjoittajana on, etten edes kuuntele kauheasti raskasta musiikkia, ja koko bändi vasta laajasti kaikkea kuunteleekin. Aiemmin mainittu Another Sleepless Night on levyn kappaleista lähimpänä ”tämän päivän Winterbornia”. – Olen monesti palannut miettimään vuosien 2009–2010 rundeja. Mentiin Frankfurtiin aloittamaan Doro-kiertue ja nähtiin heti kentällä itsemme Metal Hammerin kannessa, Vapola naureskelee – Mietin välittömästi, että seuraavan levyn pitää olla parempi ja raskaampi ja bändin täytyy tehdä sitä ja tätä, mutta nyt sen ei tarvitse tehdä väkisin mitään
32
Vuorovesi oli kuljettanut vanhan kalastusaluksen rantaan, se keinui aalloilla hiljalleen kuin näkeillä vuorattu kehto. K un sumu oli hälvennyt marraskuun toisen päivän aamuna Saltwick Bayn rannikolta, viikon kadoksissa ollut Ol’ Whaler löydettiin. Sellainen totisesti on Yorkshiren doommajesteetin My Dying Briden laulaja-sanoittaja Aaron Stainthorpe. Kaikki olivat hukkuneet, niin yleisesti pääteltiin. Herrasmies, joka viihtyy pölyisissä kirjakaupoissa, kulkee aina muistivihko ja kynä taskussaan ja rustaa öisin runojaan. Viikon kuluttua viisi tyhjää arkkua laskettiin kaatosateessa Whitbyn Larpool Lanen kuoleman puutarhaan, eikä tapauksesta puhuttu sen koommin kuin kuiskauksin. Sidos, joka pysyy kuolemaan saakka. Stainthorpea voi luonnehtia iloiseksi, todella puheliaaksi ja huolellisesti artikuloivaksi herrasmieheksi. Tai oikeammin hukutettu. TEKSTI TOMI POHTO KUVAT MATT WELLS 33. Tämä vanha sielu on kuin aikakoneella 1800-luvun Yorkshiren nummilta tähän päivään kuljetettu ihminen, jonka rauhallisesti analysoiva silmä näkee elämän, kuoleman ja rakkauden tuolle puolen. Tällaiset tarinat saavat folkloristin, runoilijan ja laulajan Aaron Stainthorpen, 55, sydämen läikähtämään. Vanha sielu. Mutta Mulgrawe oli jääräpäinen mies, olivathan tienestit turskassa kiinni. Hän pukee kokemansa ja näkemänsä vanhaenglantilaisen rosoisuuden estetiikkaan, jossa rakkauden liitto on kuin joutsenilla. Seuraavassa laulaja kertoo painajaisistaan ja siitä, kuinka raskas levy synnytetään vaivattomasti. Miehet olivat kuulleet rannoilta kutsuvaa laulua ja rukoilleet kippariaan tekemään täyskäännöksen. Kyläläiset tiesivät kyllä, mistä hirvittävässä tragediassa oli kyse, mutta mieluummin siitä vaiettiin. Kapteeni Phillip Mulgrawen lokikirja paljasti, että hänen olisi kannattanut kuunnella kauhistunutta miehistöään
Tykkään ylläpitää laajaa skaalaa. – Olihan se hieman stressaavaa, ollakseni rehellinen. Saimme jatkoaikaa ja pääsimme kuuntelemaan kappaleita tarkoituksenmukaisesti. Menetät suunnan maailmassa ja se maailma romahtaa. Mietimme, että se on melko pitkällä vuotta. Tuore yhteistyökumppani vaati asioita, joihin bändi ei ollut tottunut. Kun viimeinen miksaus toimitettiin kuunneltavaksi, olimme jollain festarikeikalla ulkomailla ja kuumottelimme, että dedis on suunnilleen tänään. Tämä on tietysti rasittavaa livemiksaajallemme, sillä yhdessä hetkessä olen lattialla 34. Silloin mietin: ”Mark, olet nero.” Toisinaan taas: ”Mark, voisitko painua vittuun! En millään pääse tuohon nuottiin, mennään eteenpäin.” Ja hän kuuntelee. Sielunkumppanien liittymä Stainthorpen johtama yhtye pukee hänen rikkaan lyriikkansa täyteläisiin säveliin. Voisi helposti kuvitella, että tällaisen hahmon jututtaminen olisi kiperä tehtävä. Laulaja säntää koomisella vauhdilla tuolistaan ja palaa lupaamaansa pikaisemmin höyryävän kuppinsa kanssa. Se on maalattu täyteen pieniä kissoja. Aaron limittää sormensa yhteen ja täsmentää: – Ei ikuinen, vaan kuolevaisten sidos, joka kestää toisen puoliskon elämän ajan. Kun oma tytär sairastui vakavasti, laulaja erosi yhtyeestään. – En osaa soittaa mitään instrumenttia. Lääketiede ei ole vielä täysin onnistunut selvittämään tätä mysteeriä. Raskaammin, rennommin My Dying Briden edellinen albumi The Ghost of Orion (2020) syntyi keskelle maailmalaajuista pandemiaa. Kun tyttären tila koheni, musiikki alkoi jälleen vetää puoleensa. Sen lisäksi Aaron paini suurten kotirintaman koettelemusten kanssa. – Paljon helpommin. Kun se on valmis, julkaisemme sen.” Nuclear Blastilla toimittiin tähän saakka samoin, heillä kun tulee levyjä pitkin vuotta. Avaatko hieman konseptia tittelin takana. Hän myöntää sen itsekin ja tykkää tehdä niin. Minulla on rajoitukseni laulajana. Palaan 30 sekunnin kuluttua. Ilmiselvästi särkyneen sydämen vuoksi. Minusta A Mortal Binding sopi hyvin otsikoksi kantemme herttaiselle kuvastolle. Tällä kertaa kaikki oli huomattavasti helpompaa, paljon rennompaa. Se varmistaisi huhtikuun julkaisun. Sidos viittaa siihen yksiavioisuuden muotoon, jonka ihmiset ja eläimet muodostavat, kun he löytävät sielunkumppaninsa. – Markissa on se hyvä puoli, että hän pyrkii saamaan minusta parasta irti. Yhtyeenne viidestoista levy on nimeltään A Mortal Binding. ”Olet melkein perillä!” Joskus sitä vain puristaa hieman lujempaa ja se toimii. Mark panee laulamaan jotain tiettyä riviä uudelleen ja uudelleen. – Olemme kaikki kuolevaisia. Nyt nautin olostani studiossa. Tällä kertaa lähtökohdat olivat huomattavasti suotuisammat ja levy syntyi helpommin. – Ed Sheeran laulaa samalla tavalla jokaisessa kappaleessa. Teimme pari pikkuviilausta, ja lopputuloksena on loistava levy, johon olemme tyytyväisiä. Mainitsemillani työkaluilla voin laajentaa ilmaisuani, joten jokaisessa biisissä ei ole käytössä sama tyyli. Tuotanto on kertakaikkisen upeaa. Kirjoitimme ja äänitimme musiikin aikataulussa. Käärimme siis hihat. Nyt bändi palasi Mynetaurille, mikä tarkoitti, että Aaron osasi odottaa mitä tuleman pitää astuessaan laulukoppiin. Edelliskerralla vihasin sitä. Esimerkiksi kappale The 2nd of Three Bells alkaa lauluraidalla, jolla luulin hetken kuulevani vierailevaa solistia. – Näin on. Kun kuuntelee hänen tekemiään levyjä, ne kuulostavat eeppisiltä. – Hyvää iltaa, Tomi! Jahas, odotas, nyt on sellainen tilanne, että unohdin teekuppini keittiöön. Mutta selvää on, että rakkaus on lajeista rankin. Nyt he ehdottivat, josko voisimme äänittää levyn lokakuun loppuun mennessä. Lopputulos oli huikea niin laulullisesti kuin soundien puolesta. Roberto Bordinin maalaaman kannen kaksi lintua kuvastaa tätä. Jostain syystä naisilla on todettu suurempi alttius niin kutsutulle takotsubo-kohtaukselle. Aiemmin My Dying Bride oli äänittänyt levynsä Robert ”Mags” Magoolaganin huomassa, mutta edellinen albumi tehtiin uuden tuottaja-äänittäjän Mark Mynettin studiolla Manchesterissä. Toiset tuottajat voivat sanoa: ”Okei, ota pari ottoa ja se on hyvä.” Mark ei ole sellainen. Ymmärrän toki, etten voi laulaa kuin ”oikea” laulaja. Kuulemme yhä uudelleen tarinoita – ihmisistä ja eläimistä –, että kun toinen kuolee, pian menehtyy myös leskeksi jäänyt puolisko. Jos missaisimme takarajan, levy tulisi ulos vasta marraskuussa. Uudella levyllä kuullaan toistamiseen Aaron Stainthorpea, jollaista ei ole aiemmin kuultu. Sehän on vitun naurettavaa! Siinä vaiheessa otimme yhteyttä levy-yhtiöön ja anelimme jatkoa deadlinelle. Kun olimme Peacevillellä, meille sanottiin vain: ”Hei tyypit, tehkää levy miten haluatte. Mutta kaikkea muuta. Vakavan tunnepitoisen järkytyksen, kuten rakkaan kuoleman, on todettu laukaisevan särkyneen sydämen oireyhtymän, joka muistuttaa sydänkohtausta. Pidän hänen tyylistään. On joitain nuotteja, joihin en millään yletä. – Mitä viime kertaan tulee, luulin olleeni valmis, vaikken todellisuudessa ollut. Vaikkakin meille asetettiin ensimmäistä kertaa ikinä aikataulu. Hän nauraa paljon. Sitä, kun on löytänyt henkilön, jolle voi jakaa sydämensä. Aaron on hyvin maanläheinen ja keskustelukumppaninsa huomioiva heppu. Tuottajamme lähetteli biisejä: ”Onko tämä ja tämä ok?” Mutta eihän miksauksia voi kuunnella analyyttisesti puhelimestaan. Suurta rakkautta. Tunteeseen, jota sinulla ei ole ollut kenenkään muun kanssa. Eikä sinulla ole syytä pelastaa sitä, sillä mitä pelastettavaa siinä on. Et voi elää ilman ihmistä, jota rakastit ja joka on nyt mennyt. Niin kuin on laita lyyrikon monitulkintaisten riimien, myös My Dying Briden musiikki on tasorikasta, täynnä tekstuuria, syvyyttä. Omalla kohdallani variaatiota on oltava tai tylsistyn. Yritän sekoittaa keskenään kuiskauksia, puhua matalalla äänellä, laulaa normaalisti, murista deathmetallisesti ja joskus blackmetallisesti
35
Hän ei aina päässyt treeneihin, joten Andrew kysyi Daniltä, ehtisikö hän. Se oli takuulla pelottavaa. Soundi on kirkas mutta samaan aikaan monitasoinen. Ellei ole Steve Harris, basisteille on tyypillistä jäädä takapenkille. – En erota, kumpi on Andrew’n, kumpi Neilin riffi. – Ai, se meni hyvin. – Hän on aliarvostettu rumpali. Luulin joskus, että vanhemmat levymme soivat kuten kuuluu. Siinäpä mahtava persoona ja rakastettava tyyppi. Pandemia ei ollut meille niin paha juttu, ollakseni rehellinen. Kitaristi Andrew Craighan ei kuitenkaan lopettanut biisinkirjoittamista, sillä ”sellainen se veikko on”. – Lena on mahtava, lahjakas basisti. Totta puhuen hän harvoin edes puhuu. Tuli pandemia, ja se siitä. Häntä joutuu rohkaisemaan paljastamaan enemmän persoonastaan, sillä hän on melko ujo. Meillä oli hetken aikaa rummuissa nuori kaveri nimeltä James Wiseman, joka oli osaltaan rakentamassa uutta levyä. Saman vuoden syyskuussa tyttärelläni diagnosoitiin syöpä ja erosin yhtyeestä, jotta saatoin selvittää asioita. Tiistaija torstairumpalit Maailmanlaajuinen pandemia pani pelit seis joka alalla. Kuulija ei oikein tiedä, mitä on kuuntelemassa. Kun tiedustelen Aaronilta, kuinka yhtye käsitteli haastavan tilanteen, vastaus on ehkä hieman yllättävä. Vihaan olla siellä, en voi sietää sitä! Mutta minun täytyy tehdä se, koska fanit ja yhtye haluavat niin. – Hän on hyvin hiljainen. Mark taas varmistaa, että joka ikinen ääni tulee lujaa säilyttäen samalla rikkautensa ja raskautensa. Craighan ei ole kuitenkaan bändin ainut laatuaan. Kuinka hänen paluunsa tapahtui. En edes muista, milloin Jeff [edellislevyn rumpali Singer] lähti. Viimeksi hän soitti studiolevyllänne vuoden 2009 The Lies I Sirella. Rytmiryhmästä puheen ollen: basistinne Lena Abé mainitaan turhan harvoin, kun puhutaan soundistanne. – Hah, muistan hyvin hänen ensimmäisen keikkansa. Aaron kuvailee Mullinsin työskentelyä kuin todistaisi taikuutta. Keikkailu luonnollisesti loppui ja moni artisti, puhumattakaan bändien taustavoimista, jäi ihmettelemään, mitä tehdä seuraavaksi. Toki olisimme voineet pitää kaksi rumpalia levyllämme, mutta kuvio olisi aiheuttanut hankaluuksia myöhemmin. Minun piti laskea volyymia. Uudella levyllä rumpujen takana istuu Dan Mullins. – Jotenkin hän teki siitä parempaa. Hän näyttää lavalla upealta kaikessa määräävyydessään. Hieman hävettävästi seuraavaksi tuli My Dying Bridea, ja volyymi oli todella alhainen! Tuotanto kuulosti siltä kuin biisiä olisi soitettu viereisessä huoneessa. Kun My Dying Bride oli saanut edellislevynsä äänitettyä, yhtyeen toiseksi kitaristiksi liittyi Neil Blanchett. Millainen soittokaveri Lena on. Sille on ominaista työntää musiikki 36. – Toki se iski jokaiseen bändiin, mutta onneksi me soitamme hyvänäkin vuonna vain 10–14 keikkaa. Se ei siis vaikuttanut meihin niin paljon. Se kuulosti massiiviselta ja tietysti vitun mahtavalta. Itsekin olen edelleen todella hermostunut ennen lavalle menemistä. Tiistaija torstairumpalit! Lopulta tiesimme, että meidän oli tehtävä valinta. Uuden levyn äänittämisen kynnyksellä bändi toivoi tuottajaltaan vähintään yhtä hyvän kuuloista jälkeä. Niinpä kiitimme Jamesiä ja jatkoimme Danin kanssa. Tilanne oli outo, sillä meillä oli nyt kaksi rumpalia. Istuu kuulemma koko ajan kitaransa kanssa ja äänittää ideoitaan. Yhtäkkiä heidän käsissään oli sata päivää ilman palkkaa. – Kuuntelin vähän aikaa sitten autossani Candlemassin Nightfallia, ja uusi levymme tuli sen jälkeen. Sitä myrskyävää pohjavirettä, joka toimii niin hyvin rumpujen kanssa. Aaron jatkaa, että bändin jäsenten aika kului varsin leppoisasti esimerkiksi omaa takapihaa hoitaessa. Näin Danin eilen, hän teki minulle ihanan paisticurryn. Ylituottamisen vaarana on, että lopputulos kuulostaa ruuhkaiselta. – Hän on ollut ja mennyt niin monta kertaa, etten ole pysynyt laskuissa. Me taas istuimme odottelemaan. Sitten äänitimme levyn, ja vuoden 2020 piti olla juhlava paluuvuotemme, sillä olimme olleet poissa kuvioista tovin. Menin katsomaan hänen toista bändiään Blasphemeriä, joka soittaa vanhan koulun kuoloa. Samaan aikaan miksaaja sekoaa nappuloidensa kanssa! The Ghost of Orion soi todella raskaasti mutta jokaisen instrumentin mukavasti erotellen. Hah, mikä meininki! Dan on vitun hirviö kioskinsa takana! Lisäksi hän on mainio kokki. Toisin oli hyvillä ystävillämme Paradise Lostilla. Vaikka Candlemassin levy on erinomainen, tuotanto on mennyt 35 vuodessa eteenpäin. puhumassa ja toisessa rumpukorokkeella örisemässä. Neil oli paskoa housuihinsa! Niin tekisin minäkin, jos olisin liittynyt isompaan bändiin ja edessä olisi ensimmäinen keikka. Kerran menimme paikalliselle rockklubille, jossa soitettiin Slayeriä. Mutta bassoa ilman ei voi olla. He molemmat kirjoittavat erinomaista kamaa, ja nyt meillä on käsissämme hieno koko bändin kontribuutio. Mikä on ihan ok. Dj yritti paikata tilannetta nostamalla äänenpainetta… Nyt tuotantomme on superkirkasta ja raskasta, ja olemme erittäin tyytyväisiä siihen. Olimme lopettaneet kiertämisen vuoden 2017 loppupuolella. He soittavat sata keikkaa vuodessa, ja pandemia iski heihin massiivisesti. Aaron ei säästele kehujaan
Ja kuvioon kuuluu kurttuinen vanha ukko tiskin takana. ”Toki, mielelläni.” Niinpä juttelimme siinä höyryävien kuppostemme ääressä kirjoista, eikä liikkeessä käynyt tuntiin ketään. Kutsumme heitä edelleen nimellä The New Kids! Merenneitojen verikosto My Dying Briden monipolvisen, kerroksellisen ja raskaan surumusiikin oleellinen elementti on Aaron Stainthorpen mestarillinen lyriikka. Tuolloin keksin tarinan Whitbyssä, Yorkshiren rannikolla nähdystä suuresta koirasta, joka janoaa kostoa isäntänsä kuolemasta. Miehet putoavat mereen, heidät vietellään ja tapetaan, jos on onnekas. Siitä julkaistiin suttuisia valokuvia, sillä kenelläkään ei ollut vielä kunnon kameraa. Vaikka rakennus on uusi, liike on täynnä pölyisiä kirjoja. Yorkshiressa ikänsä asunut kirjoittaja saa inspiraationsa niin luonnosta kuin Britannian rikkaasta kansantarustosta. Niin he unissakävelevät mereen ja hukkuvat. Viimeksi myyjä kysyi, haluaisinko kenties kupposen teetä. Toinen teoria on, että tällaisten tarinoiden avulla lapsia on opetettu olemaan vaeltelematta liian kauaksi kodin lähettyviltä. Se partioi suurilla nummialueilla ja tappoi lopulta ne kolme miestä, jotka murhasivat isännän. Merenneidoilla on jopa pilkkanimi ihmisille, ”land lovers”. Säännöt murskaksi Jos kuoli kalamiestä merenneitojen käsissä, kansaa vei manan majoille musta surmakin, vähän rutosti jopa. Aaronin kertomus uuden levyn ensimmäinen singlen Thornwyck Hymnin taustalla saa ihokarvat sojottamaan. On kuin kävelisi suoraan Harry Potterin fantasiakirjakauppaan. Se on yhtyeen synkkä sielu ja visuaalinen elementti. He eivät halua vietellä tai syödä miehiä, ainoastaan tappaa heidät. Ne eivät ole edes hyllyissä vaan pinottuina toistensa päälle. Hän harrastaa alueensa historiaa ja tulee sitä myötä törmänneeksi aina uusiin kertomuksiin. – Näitä tarinoita on joka tapauksessa mahtavaa lukea. Lääketiede ei kyennyt käymään tautia vastaan. Rannikolla ne kutsuvat miehet vuoteistaan, houkuttelevat ulos kodeistaan. Sitten on tarinoita merinymfeistä, jotka ovat niin voimakkaita, että houkuttelevat miehiä maalta veteen. Nahkasidonta, käsinkirjoitettu omistus, osoitettu pastori Smithille! Olen alkanut käydä siellä. Ilman sitä koko bändin olemusta olisi kovin hankalaa edes kuvitella. Mutta Aaron, mitäpä luulet, mikä voisi olla merenneitojen murhatöiden motiivina. ”Hei mikä on tämän levyn folklore-laulu?” Mutta varmasti palaan tälle polulle jossain vaiheessa, en vain vielä tiedä, kuinka se tulee toteutumaan. Mahdollisesti toisessa kylässä, pari mailia kukkuloiden takana, riehui rutto. Niinpä kehitettiin merkillinen kolmen kellonsoiton järjestelmä. Me kaikki tiedämme tarinan kaunisäänisistä seireeneistä, jotka houkuttelevat miehiä laulullaan. Lenahan on ollut bändissä… hah! En muista sitäkään! Hän ja viulistimme Shaun [MacGowan] liittyivät yhtyeeseen samoihin aikoihin. Kävi ilmi, että ainoastaan kalastajat saivat surmansa. He viskasivat sen paniikissa yli laidan, vaikka saalis oli jo kuollut. – 1980–90-lukujen taitteessa suuren Bodminin nummen alueella nähtiin valtava musta kissa. Ne sotkeutuvat niihin. – Jos kuuli ensimmäisen kellon, se kertoi kuoleman lähestyvän. – En näe, että tekisimme konseptilevyä yhden tarinan ympärille. Enkä ole varma, haluanko edes tehdä yhtä kansantarubiisiä jokaiselle levylle, sillä silloin liikutaan juustoisuuden rajamailla. Joku, jolla on ollut paljon rahaa, on matkustanut Eurooppaan tai Afrikkaan ja ostanut pari leijonaa tai tiikeriä, rahdannut ne tänne, käsittänyt kuinka kaoottisia ja villejä nuo perkuleet ovat ja käskenyt hovimestarinsa roudaamaan ne vittuun silmistään, päästämään luontoon. Merinymfit päättivät kostaa. Käsittelin sitä viimeksi The Barghest o Whitby -ep:llämme [2011]. Aaron vakuuttaa, että tarinoita riittää tulevillekin albumeille. Jotkut kutsuvat niitä seireeneiksi, toiset merinymfeiksi, ehkä merenneidoiksi. Se oli portin kokoinen. Rakastan vanhanajan kirjakauppoja! Kummallista kyllä Halifaxiin avattiin juuri sellainen. Mikä on sääli. Luulenpa, että hän on hieman yksinäinen. ”Päivää, haluaisin löytää alueemme vanhaa kansantarustoa.” Mies palaa takaisin jonkin nuhjuisen kirjan kanssa, painettu 1927. Vaarana ei ole, että heidät veisi jokin eläin, vaan se, että nummilla jäätyy kuoliaaksi. Jos siis olit leipuri, kaikki alright! Aaron jatkaa, että tarinoita on syntynyt tuoreemmistakin tapauksista. oikeaan suuntaan. Se maksaa naurettavat pari puntaa. Sitten elukka käveli erään maatilan portin ohi. – Thornwyck Hymn syntyi samankaltaisesti. Thornwick on pieni kylä, jonka nimeä muutin hiukan draaman nimissä. – Pureuduin hieman syvemmälle Yorkshiren paikallistarustoon. On sumuista ja laiva ajautuu karikkoon. Mutta tapojensa orjaksi hän ei haluaisi ajautua. Ei pelkästään tällä, vaan usealla rannikkokylällä on tarinoita merellä elävistä olennoista. 1300-luvun puolivälissä saarivaltion saavuttanut Yersinia pestis -bakteerin aiheuttama pandemia pyyhkäisi tieltään puolet koko silloisesta populaatiosta. Pyrittiin vain karttamaan ja varoittamaan. Troolarit, jotka imuroivat mereneläviä sadan mailin leveydeltä, saivat aikaan holtitonta tuhoa. Tarina perustuu kahteen kertomukseen kahdesta eri pohjoisyorkshirelaiskylästä. – Luulen, että vanhat tarinat ovat syntyneet samalla tavoin, karanneista eläimistä. Lopetat mitä olet tekemässä ja kävelet suoraan mereen. 37. Aaron kirjoitti aiheesta kappaleen The 2nd of Three Bells. Ne laulavat niin, ettei kukaan muu kuin tietty kuulija havaitse sitä ja ottavat mielen valtaansa. – Uskoisin sen liittyvän kalastajien verkkoihin. Piti alkaa kerätä lapset kokoon, sillä jotain oli tuloillaan. On olemassa satoja vuosia vanhoja tarinoita kalastajista, jotka nostivat verkot kannelle ja löysivät saaliin joukosta jotain hirvittävää. Kyseessä ei tarvinnut välttämättä olla kirkonkello, vaan kilkutin saattoi olla kenen vain kaduntallaajan taskussa
– Kaksi lyöntiä soitettiin joko kirkonkelloilla tai isonokkaisten ruttotohtorien toimesta. Kun ihmisiä alkoi kuolla kahdenkymmenen päivävauhtia, kelloa ei kilistetty, sillä se oli myöhäistä. Hedelmätarhat kuivuivat, puut kuolivat, karja sairastui ja ihmiset alkoivat hiljalleen menehtyä.. – Näin kerran unen, jossa jättiläismäinen hahmo vaelsi maailman halki aiheuttaen kuoleman kaikelle elolliselle. Mustan kuoleman aikaan kuuli siis ainoastaan kolmea kellonlyöntiä, muutaman tunnin välein. Hän oli eräänlainen maailmanlopun todistaja, kuin suuri varjo ja täysin aseeton. Se kertoi, että kuolema oli saapunut. Kolme lyöntiä tarkoitti ensimmäisen kuolleen henkilön hautajaisia. Sama koski hautajaiskelloja. Jälleen yksi haudattu, ja taas, ja taas… Kummallista kyllä neljän lyönnin systeemiä ei tunnettu. Levyn pisin kappale on nimeltään The Apocalyptist. Luulenpa, että ketään ei ollut enää elossa soittamaan kelloja. Hänen piirteettömästä kehostaan huokuva aura uhosi kuolemaa. Sellaista, jolla olisi julistettu, että vaara on ohi. Sekin kertoo kuoleman saapumisesta
En aio ikinä tehdä tuollaista uudelleen. Sanotaan, että se voi vaikuttaa aivoihin. Sillä ei ole minulle väliä. Minut piti kantaa kukkulan laelle, missä odotti lämmin suihku. Enkä minä välitä paskaakaan. Ne täytyy tietää, jotta niitä voi rikkoa. Uuden levyn Thornwyck Hymnillä sataa taas. Sitten tajusin: minun on lopetettava juuston syöminen myöhään illalla. Jos kyseessä oli maailmanloppu, oliko tuo hahmo Apocalyptist. Onko se edes sana. 13 tavua ensimmäisellä rivillä, 27, sitten 50… onko tämä jokin tyyli. Olin kauttaaltani sininen enkä edes nähnyt kunnolla, sillä silmämunani tärisivät sisään ja ulos! Makasin lattialla kuumassa suihkussa pää särkien ja silmät kiinni ja mietin, että kunpa selviäisin tästä. Niinpä kun yritän lukea lyriikkaani Wordiin, kaikki alleviivataan, joten se siitä tietokoneiden avusta, hah! ”Kirjoita jotain normaalia, vitun idiootti!” – Opin siis säännöt, mutta viskasin ne ikkunasta pihalle. – Uskon näin! Se voi olla myös luovaa. Aaron lisää, että lyriikoiden tarkoitus on kertoa selkeä asia hiukan epämääräiseen tyyliin. Sellaistakin joutuu nykypäivänä pohtimaan, miten Youtuben algoritmi tulee reagoimaan kappaleen lyriikkavideoon. Evinta, klassinen levymme. En saanut tolkkua. Elokuvasta. Sanojen pitää vain päästä ulos. My Dying Briden videoista puheen ollen, niillä sataa usein. Your Broken Shore kuvattiin marraskuussa, jolloin oli jäätävän kylmä! Minut pantiin jokeen ja melkein kuolin hyperventilaatioon. Täysin hatusta, se vain soi mukavasti. Joskus taas tykitän kofeiinin voimalla sivutolkulla. Ei kovin tuottavaa, mutta ei ajanhukkaakaan. Olen liian vanha tällaiseen paskaan! Mitäpä sitä ei tekisi taiteensa eteen.. Aaron opiskeli koulussa mojovan määrän englantilaisia klassikkoja ja oppi kirjoittamisen perussäännöt. Sama pätee sanoituksiin. Siellä ymmärretään, että ihmisten täytyy joskus viettää pitkiäkin aikoja sateessa. Tajusin, että ensimmäinen lause, jonka ihmiset kuulevat, menee näin: ”Her throat labours at the work of fellatio.” Laulaja hekottaa epätoivoista naurua. – Tällä kertaa menimme niin kutsuttuun sadestudioon. Paitsi että eka lause on tärkein. Etenkään, jos se on nimetty hämärästi. – Kannan aina kynää ja muistiota mukanani. Se on reilua, sillä tietynlaisella kirjoittamisella täytyy olla sääntönsä. – Hah! Nuclear Blast kysyi uuden levyn valmistumisen jälkeen, tuleeko sille ”sopimattomia” sanoituksia. Miksi Jumala, mikäli sellainen on olemassa, ajattelee että ansaitsemme tuollaista. Minusta se oli normaali sana, tombless. Mutta kaikille sääntöjen särkeminen ei sovi. Teimme videon nimeltä Sinamorata. Oloni on raikastunut ja loistava, eikä pelkästään siksi että olin luova, vaan panostukseni tuotti tulosta. Keksin myös sanoja päästäni. The Ghost of Orionin ensimmäisen singlebiisin Your Broken Shoren video kuvattiin ulkoilmassa, eikä Aaronilla ole siitä ainakaan lämpimiä muistoja. Se inspiroi seuraavaa lausetta, eikä haittaa vaikka tyyli vaihtuisi. Kuten sen, että ensimmäinen lause on tärkein. Hän itse ymmärtää sanoman, mutta keskivertolukija ei. Päässäni saattaa pyöriä nalkuttavia lauseita: ”Päästä minut ulos!” Se on erittäin katarttista! Olen antanut lauseille kodin elää. Sekään ei ole oikea sana, mutta kuulosti siltä, että sen pitäisi olla. Sama pätee runouteen, josta voi nauttia kokonaisuutena, vaikkei täysin ymmärtäisikään, mistä siinä on kyse. Ehkä sinun kannattaa jatkaa iltajuustolinjalla. Jostain kirjasta, jonka luin vuosia sitten. Unet ovat niin hajanaisia, niihin on vaikeaa tarttua. Voin istahtaa johonkin kivaan teepaikkaan ja kirjoittaa ylös lauseen pari. Lauseen täytyy houkutella ihmiset sisään. – Sitten mietin, kuinka aloitin noin ja päädyin tuohon lauseeseen. Teimme joskus biisin nimeltä To Remain Tombless. – Mietin, mistä tuo hahmo on tuttu. Vesi on siis lämmintä ja ihanaa. Tiedän, että kun joskus julkaisen muistelmani, jotkut akateemikot tuumivat otsa rypyssä, että ”niin, ymmärrän mitä hän yrittää sanoa, mutta hän on feikki”
Uupumus ei liittynyt musiikintekoon vaan muuhun elämään. Se on oman sisäisen maailman tutkimista, mutta siihen vaikuttaa hyvin paljon myös ulkoinen maailma. – Mulla oli sen jälkeen terveysongelmia ja uupumusta, ja tietenkin kaikki videot ja miksaukset vei aikaa, koska ne tehtiin bändin omalla porukalla, Saara aloittaa. – Siinä mielessä se on arkista, että kun esimerkiksi äänittää, siinä pitää vain olla tosi läsnä itsensä ja kehonsa kanssa, jotta se kokemus välittyy. T aiteen tekeminen on omalakista touhua, jota ei voi oikein kontrolloida. Muiden ihmisten ja luonnon hätä aiheuttaa laajoja tunteita, jotka sitten purkautuvat näin. Julkaisu tapahtui huhtikuun 12. Šamaneen kuuluu Saaran lisäksi hänen puolisonsa Aleksi Kiiskilä, joka soittaa kitaraa ja ud-luuttua, sekä rumpali Otto Heino. Mä teen usein demoja ja mietin paikkoja soittimille aika kokonaisvaltaisesti, mutta sitten me aletaan yhdessä viemään sitä syvemmälle. – Minulla on yleensä vahva visio nimenomaan kappaleen tunnelmasta, se on hyvin määrätietoinen kokemus. Maailman tutkimista Šamanen musiikki on, kuten haastattelutilanteessa Saaralle toistelen, toismaailmallista. – Se tulee hyvin luonnostaan. Saaran ei kuitenkaan tarvitse saatella itseään mihinkään mystiseen transsiin, jotta tällainen musiikki alkaa virrata. päivänä bändin oman levymerkin kautta. Saara kertoo, että Šamanen kolmannen albumin haluttiin hengittävän vapaasti, ilman ennalta määrättyjä kahleita. Ei se nyt aina virtaa läpi, ja tietenkin se on vaatinut paljon pohdiskelua ja etsimistä. Kun virtaa oli taas enemmän, homma saatettiin hyvässä rytmissä maaliin. Usein käy niin, että suunnitellut aikataulut viivästyvät monista eri syistä – muuta elämää tulee väliin tai teos yksinkertaisesti vaatii enemmän aikaa. Missä tilassa maailma on ja mitä muut ihmiset kokevat. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT ŠAMANE, TOMI TIITTO PÖLKYLLÄ Mitä sanat eivät kerro 40. Sävellystyö on vahvasti Saaran vastuulla, mutta luomistyö on kollektiivista. Ensin tuli se tunne, jota lähdettiin seuraamaan, mutta koko ajan annettiin musiikin myös hengittää. Se tuntuu vievän kuulijansa arkisen pintatodellisuuden toiselle puolelle, johonkin hyvin tuttuun mutta vähän unohdettuun maisemaan. Saara Šamanen tuorein hengentuotos, Šamane-yhtyeen Solstice-albumi, äänitettiin jo vuonna 2022, mutta sen julkaisua saatiin odotella aina tähän kevääseen saakka. Siinä pitää mennä hyvin sisälle omiin ajatuksiin ja tutkia maailmaa. Se on tavallaan jopa helpompaa ilmaisua itselle kuin puhuminen. Vaikka taiteen lopullinen muoto saattelee kuulijansa mystis-maagisiin tunnelmiin, sen tekeminen on lopulta aika arkista. – Kun melodioita ja kappaleita alkoi tulla, niissä oli vahva tunnelma, ja me sitten mietittiin, miten voitaisiin vahvistaa sitä tunnelmaa. Šamaneja Sapata-yhtyeissä laadukasta musiikkia tekevä Saara Šamane haluaa kommunikoida myötätuntoa syvällä tavalla, jossa sanoja tarvitaan vain vähän
41
Musiikki ja kuva ruokkivat toisiaan. Etualalla ovat tunnelmat ja äänen syvemmät kerrokset, eivät niinkään pintatason rakenteet tai pelkät melodia-rytmi-yhdistelmät ja niiden asettelu järjestykseen. Musiikkia tehdessä voi innostua jostain mitä näkee, ja toisaalta musiikki voi herättää vahvoja mielikuvia. Joskus tulee sellainen olo, että haluan ikään kuin maalata äänellä, ja mulle on tärkeää toteuttaa itseäni myös visuaalisesti. – Itse soitan livenä koko ajan bassoa. Perkussio-osastolla samaa edustavat muun muassa thundersheet-ukkospelti, triangeli, kulkuset ja gongi. Vaikka lopulliseen äänikuvaan on jäänyt selittämätön spontaaniuden tuntu, Saaran mukaan instrumentaatio ja sovitukset ovat mietittyjä. Vaikka hän on kenties yhtyeen keskeisin luova voima, hänelle on tärkeää, että kaikki jäsenet voivat ilmaista itseään vapaasti. Syvemmälle ääneen Šamanen muotokieli on yksinkertaisen rockilmaisun parissa varttuneelle melko vaikeasti hahmottuvaa. Se on ollut pelottavaa ja vaikeaa. Livesovituksia joudutaan suoristamaan jossain määrin, mutta ei liikaa. Niin debyytti, kakkosalbumi Šamane (2020) kuin Solstice on julkaistu bändin omalla Last Day of the North -levymerkillä. Saara luonnehtii Šamanen luomistyötä ystävien kanssa keskusteluksi. – Me puhutaan paljon fiiliksistä ja soundeista, eli että jonkin pitää kuulostaa esimerkiksi kylmältä. Ja mä haen paljon PÖ LK YL LÄ Šamanen kappaleiden intrumentaatio on hieman eri seinällä kuin tavallisen rockbändin. ”Olen kokenut tietynlaista pystymättömyyttä ja luopumista. – Aina saa sanoa, toimiiko joku vai ei. Saara Šamanen tekemisistä huokuu määrätietoisuus, mutta ei sellaisessa pinnallis-kaupallisessa mielessä kuin sana yleensä ymmärretään, vaan nimenomaan taiteellisesti. Saara Šamanen mukaan kaikilla yhtyeessä on rockja metallitausta, joten yhteinen kieli muodostuu siltä pohjalta luontevasti. Mutta ajoittain tarvitaan esoteerisempaa ilmaisua. Mulla ei ole oikein ollut sanoja ilmaista sitä, ja se on alkanut tulla ulos melodioina.” Šamane.. Mutta kyllä me on koko ajan ajateltu, että tämä on bändilevy ja me voidaan soittaa sitä myös livenä. Tärkeintä on sen kappaleen ja musiikin toimivuus, ja se varmistetaan parhaiten yhdessä. Äänellä maalaamista Šamane perustettiin vuonna 2017. Kokonaisvaltaisesta laadusta kertoo myös se, miten tarkkaan Šamanen visuaalinen puoli on mietitty. Toki äänimaisemasta löytyvät rummut, kitara ja basso, mutta keskeinen elementti on Aleksi Kiiskilän soittama ud-luuttu. Jo esikoislevy Kaukana virtaa Eufrat (2019) teki selväksi, että kysymys on poikkeuksellisen näkemyksellisestä ja laadukkaasta taiteesta. – Esimerkiksi valokuvaus on mulle hyvin tärkeä asia. Ideana oli, että en pelkästään halunnut säveltää ja sovittaa, vaan myös oppia ymmärtämään ja kokemaan musiikkia kokonaisvaltaisemmin, että voisi jotenkin sukeltaa sinne todella syvälle. Aleksi vaihtelee kitaran ja ud-luutun välillä, eli tietysti meillä on siinä vähän vähemmän kerroksia. – Silloin alussa mä annoin vaan kaiken virrata ja opettelin samalla soittamaan eri soittimia
Syvä läsnäolon kokemus voi olla jollekin toiselle ihan erilainen kuin mulle. Kaikkea Saaran tekemistä yhdistää laadukkuus ja tietty taiteellinen tinkimättömyys, joka syntyy ehkä enemmän syleilyn kuin vaatimusten asettamisen tai itsekurin kautta. Mutta ei meillä mitään yhteistä koodikieltä ole. Meillä jokaisella on ne omat jutut, jotka tekevät vaikutuksen. – Mulla on vahva sisäinen kokemus tietynlaisesta äänimaailmasta, jota mä koen tarvetta saada ulos. Sisäisen maailman syleilyyn Saara Šamanen taiteelliselle uralle mahtuu Šamanen lisäksi muun muassa Sapata-yhtye, joka on edelleen aktiivinen ja tekee uutta musiikkia. Tuntuu, että kehollinen ilmaisu riittää, että tää on hyvä näin. Samalla siihen on sekoittunut muiden ihmisten hätää ja myötätuntoa, kaikkea mitä maailmassa tapahtuu. Saara kertoo, että hänellä on ollut pitkiä kipujaksoja, joiden myötä hänen on täytynyt oppia käsittelemään huomattavan vaikeita tunteita. Se on hirveän mielenkiintoista. Saaran rooli on siinä hieman konventionaalisempi kuin Šamanessa. Tähän liittyy se, että oma yhteys ääneen ja tunteen ilmaisuun on ollut sellainen, että tässä ei nyt tarvita sanoja. Saara etsii haastattelun aikana monta kertaa sopivia sanoja, ja tuntuu hölmöltä tivata häneltä niitä, koska se taidehan itse asiassa riittää. Sanojen tarve On vaikea tehtävä yrittää tavoittaa Šamanen ja Saaran sisäisiä maailmoja sekä herkkäviritteisiä tunnelmia ja vaikutelmia sanojen avulla, koska sanat ovat lopulta aika romuluinen tapa puhua maailmasta. Laaja musiikillinen sivistys ja avomielinen perehtyminen eri maailmankolkkien musiikkikulttuureihin on auttanut kaivautumaan syvemmälle siihen, miten ääni ja tunteet tanssivat keskenään. – Tunteet voi myös tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Todelliset ilmiöt ovat sävykkäitä, värähteleviä, moni-ilmeisiä. Se on ollut pelottavaa ja vaikeaa. – Meidän jokaisella levyllä on ollut laulua, jossa ei ole sanoja. soundeja jo demovaiheessa. Ja ajoittain taas ei. Musta tuntuu, että se on edelleen sisäsyntyistä, mutta mulla on enemmän keinoja ilmaista sitä. Šamanen uudella levyllä on kolme kappaletta, joissa on nimen lisäksi sanoja. Vaikka myös tekstin avulla voi päästä suurten elämysten äärelle, ääni ja musiikki värisyttävät olemusta aivan eri tasolla. Hän vastaa teksteistä ja laulumelodioista, kun taas Šamanessa luomistyö on kokonaisvaltaisempaa. Siinä aloin opiskella ja mennä syvemmälle musiikkiin ja ääneen. – Osa kappaleista oli maisemaltaan selvästi keskitalvihenkisiä, ja osa taas sellaisia, että mennään kevättä kohti. Ehkä musiikki on juuri siksi mulle se väylä, että ei ole pakko käyttää sanoja, vaan voi pysyä abstraktissa tunteiden maailmassa. Kaikilla Šamanen kappaleilla on kuitenkin nimi, ja niin on Solstice-levylläkin. Mistä johtuu, että ajoittain tuntuu oikealta ratkaisulta luopua kielestä kokonaan. Tunteet omassa elämässä ja maailmassa vaikuttavat tietenkin sisäiseen kokemusmaastoon. Tällä levyllä se on ottanut ehkä isomman roolin. Mulla ei ole oikein ollut sanoja ilmaista sitä, ja se on alkanut tulla ulos melodioina. Jotenkin se nimi tuli sitten siitä. Mutta ehkä mulla ei aina ole ollut osaamista, ja siinä mielessä Šamanen perustaminen oli tietynlainen käännekohta. Täynnä valintoja ja väkivaltaisia rajanvetoja. Sapata. Saara on aina halunnut lähestyä ääntä ja musiikkia tunteiden kautta. Vaikka taide on syvää ja vaikuttavaa, se ei ole puhkianalysoitua. – Mä toivoisin, että taide voisi olla sellaista, että ihmiset voisivat pysähtyä sen äärelle ja mennä omaan sisäiseen maailmaansa. Kolmessa kappaleessa ei ole. Kappaleilla saattaa olla heti alussa nimi, joka säilyy loppuun asti, mutta joskus on useita ehdotuksia ja se oikeaa löytyy matkan varrella. – Mä olen miettinyt paljon sitä, miksi joku melodia vaikuttaa niin, että alat itkemään tai nauramaan, ja joku toinen melodia voi olla ihan neutraali. Sitä kautta voi herätä esimerkiksi myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. – Olen kokenut tietynlaista pystymättömyyttä ja luopumista. 43
Kriittisten näkemysten mukaan Independent Worm Saloon oli vain tuon kappaleen iteraatiota. Sitä edeltäneitä levyjä tykätään nostaa framille, ja sen jälkeisistä ei juuri hittimainintaa enempää ole kerrottavaa. Some Dispute over T-Shirt Sales -biisi on veistetty samasta puusta ainakin solistin ulosannin puolesta, mutta muuten väitteille on vaikea nähdä perää. on luupäisesti jauhava rockbängeri, jossa on happoisia ja vainoharhaisia kerrostumia. Independent Worm Saloon on yhtä kuin Butthole Surfers terävimmillään ja intensiivisimmillään. Keikkoja pääsi soittamaan, kunhan ajoi keikkapaikalta vaikuttavan murjun pihaan, ja jonkun luokse pääsi aina yöksi. 1980-luvun alun punkliikehdintä näyttäytyi ryhmälle virkeänä ja solidaarisena. 44. Fanit puolestaan raivostuivat yhtälölle: Monikansallisen yhtiön logo levyssä! Rocktähti tuottajana! Liian perinteisiä kappaleita! Haynesin vierailu Ministryn Jesus Built My Hot Rod -pikkuhitillä vuotta aiemmin vahvisti soraääniä. Bändin maine syntyi esiintymislavoilla. Tuottaja taasen hämmästeli Surfersin maine huomioiden miesten työmentaliteettia. Goofy’s Concern, Alcohol ja Dancing Fool ovat kaikki transgressiivisen rockmusiikin kruununjalokiviä. Etenkin Learyä kiehtoivat mitä absurdeimmat asiat, joita voi tehdä taiteen nimissä. LEVYN singlekappaleet eivät olleet suuria menestystarinoita vaikka pääsivät framille retrospektiivisestikin katsottuna erittäin merkittävässä nuorison sivistämisohjelmassa Beavis & Butt-Headissä. Psykedeelinen melurock pauhasi, Haynes messusi kalsarisillaan, taustavideoina pyöri häiritsevää materiaalia lääketieteellisistä toimenpiteistä ja stroboarsenaali välkkyi sellaisella voimalla, ettei edes käden nostaminen silmien eteen auttanut. Sekopäisemmänkin materiaalin fokus oli kirkastunut, se ei ollut vain melua ja sekoilua melun ja sekoilun vuoksi. Sitten tuli Nirvana, ja jokainen levy-yhtiö tahtoi talliinsa annoksen kuumaakin kuumempaa vaihtoehtorockia. Stoogesiaanista kraut-junnausta edustavan Dust Devilin kuuluisi olla pesunkestävä klassikko ”baaaaaaa”-mylvintää myöten. Yhtyeen ensimmäiset levytykset olivat kokeilullista ja meluisaa rockia. Psykedeelinen musta aukko BUTTHOLE SURFERS Independent Worm Saloon CAPITOL 1993 TEKSTI JUKKA HÄTINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Teksasilaiset taiteilijat Roky Ericksonista Big Lurchiin ovat jättäneet oman jäljittelemättömän mustetahransa musiikin historiankirjoihin. Haynes on myöhemmin sanonut käyttäneensä paukkupanoksia, mutta jokainen voi harkita, tuudittautuisiko siihen, kun täysin kuutamolla oleva kaiffari osoittaa haulikolla. Butthole Surfersin saaga alkoi toden teolla, kun kaksikko löysi samanhenkisen sekavia soittoniekkoja, ahtautui rämään pakettiautoon ja poistui kotiosavaltiostaan. Butthole Surfers oli aluksi ennemminkin transgressiivinen performanssi, jonka esityksiä koettiin taidegallerioissa. Mahdolliset liksat pantiin haisemaan päihteisiin, totta kai. Yksinäisen tähden osavaltion erikoishahmojen eksentrisyyspyramidin huipulle kuuluvat ilman vastaväitteitä myös Gibby Haynes ja Paul Leary. INGRESSISSÄ mainitut, dadasta ja nihilismistä kiinnostuneet kaverukset vihasivat niin vallalla ollutta pehmorockia kuin päätään nostavaa hard rockiakin. Haynes naureskeli jälkikäteen, että Jones oli sessioissa vain juopottelemassa. Mutta tämä, ainakin jonkin verran ylenkatsottu albumi ansaitsee paikkansa 1990-luvun rosoisemman raskaan vaihtoehtorockin kaanonissa. Who Was in My Room Last Night. Sanan kaikessa merkityksessä raakaa ilmaisua leimasi vielä Learyn eetos lisätä ”liian tavanomaisiin” biiseihin jotain häiritsevää, ihan vain faneja karkottaakseen. LIVEMAINE poiki levytyssopimuksen ensin Dead Kennedys -pomo Jello Biafran Alternative Tentaclesille, sitten maineikkaille Touch and Goja Rough Trade -merkeille. Siis Led Zeppelinin basistina kannuksensa ansainnut John Paul Jones. Jopa Butthole Surfers, joka kuuluisi jo nimensä puolesta korkeintaan monikansallisten suuryhtiöiden biojätteeseen, kiinnosti. Capitol kiinnitti yhtyeen ja seuraavan albumin tuottajaksi palkattiin John Paul Jones. Esiintymiset eskaloituivat turvallisen tilan periaatteille haistatteluksi. Haynes toikkaroi kitarankierron keskellä pullo toisessa ja haulikko toisessa kädessä, joi votkaa ja ammuskeli yleisön yli. Surfersin yhteydessä psykedeliaa terminä on syytä avata: nyt ei puhuta hippiliikkeen maailmaahalaavasta jumittelusta vaan psyyken likakaivosta nousevasta, kaiken nielevästä ja kaikelle nauravasta painajaisten kuonasta. Levyllä kuullaan myös yhtyeen kitaristi-idolia Helios Creediä, jonka amfetamiinin käristämä ja metalliselta maistuva soundi Chromen levyillä tähtäsi samaan psykedeeliseen mustaan aukkoon kuin Surferskin
Ti 5.11.2024 Helsinki, Jäähalli
INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi SEURAA:
Matti Riekki From Hell I Rise julkaistaan 17. Vihaa ja ärtymystä vähän sitä sun tätä Kingin ajatusmaailman vitsausta kohtaan se toki pursuaa, niin sanoin kuin sävelin. Siis niin rentoa kuin tämän ukon musiikki nyt voi olla. Slayerissä useaan otteeseen hakannut Paul Bostaph on kannuttaja, jonka soitto ei maistu kaikille, mutta minulla ei ole koskaan ollut suurempia ongelmia ukkelin suoritteiden kanssa. Tämä levy voisi näet olla paljon, paljon huonompikin. Nyt kun tämä yllätys on hoidettu alta pois, voimme keskittyä paremmin siihen, kuinka hyvältä Slayeriltä soolona operoiva Kerry King kuulostaa. No, yllättävän hyvältä. Absoluuttisesti parhaasta matskusta kaikki rasva pois ja mitta reippaaseen puoleen tuntiin, ja käsissä olisi timantti. Töistään esimerkiksi Kornin ja Lamb of Godin kanssa tunnetun Josh Wilburin tuottaman From Hell I Risen riffimaailma ja kitarakuvitus kaikkinensa on erittäin tunnistettavaa jälkeä, mutta albumin ilahduttavin piirre on roima punkhenkisyys. Seuraakin oikea skuuppi: soolona operoiva Kerry King kuulostaa Slayeriltä. Hyvä näin, sillä From Hell I Rise -kiekkoa ei pysty kuuntelemaan sekuntiakaan ilman vähintäänkin alitajuista vertailua Isoon S:ään. Ei olekaan yksi tai kaksi kertaa, kun ajatukset vievät väkisin Slayerin vuonna 1996 julkaisemalle Undisputed Attitude -coverlevylle, jonka anti on suureksi osaksi nimenomaan punkja hardcore-pohjaista. Se olisi kuitenkin vielä parempi, jos Undisputed Attitudesta olisi älytty ottaa mallia myös keston suhteen. Hieman kärjistäen voisikin sanoa, että jos tuo biisikokoelma upposi, myös From Hell I Rise tipahtanee. Slayerissä on ollut punkkia aina, mutta nyt se tulee korville erityisen selvästi. Siinä missä parin viimeisen – tai viimeisimmän, mistä näistä tietää – Sleikka-levyn muistijäljeksi on jäänyt astalon puristaminen purukalusto turhankin irvessä, nyt meininki on rentoa. Kun loppuja kielisoittimia roikuttavat Phil Demmelin (Vio-lence, Machine Head) ja Kyle Sandersin (Hellyeah) kaltaiset tekijämiehet, napistavaa ei synny tälläkään suunnalla. Kerry Kingin soololevynsä puitteissa antamissa haastatteluissa ei liikoja sittenkin lavoille palaavasta Slayeristä puhuta, mutta mikään maailmanvalta ei estä tekemästä niin albumia ruotivassa arvostelussa. toukokuuta. Hädin tuskin yhdelle vinyylille mahtuvaan kokonaisuuteen on nyt tyydyttävä, eikä siinä sinänsä mitään. Paljon mainettaan parempi Undisputed Attitude oli juuri Kerry Kingin lempilapsi, levy joka esitteli maailmalle musiikkia, ”joka teki Slayerin”. Death Angel -solisti Mark Osegueda ei jää hurjuudessa paljon jälkeen Tom Arayasta, ja mies kuulostaakin paikoin aika reilusti Tompalta. Kolmetoista – totta kai – biisiä 47 minuuttiin tunkeva King-esikoinen on hyvä ja suht vaivatta alusta loppuun kuunneltava albumi. Kiistaton asenne Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa KERRY KING From Hell I Rise REIGNING PHOENIX A N D R E W ST U A R T ARVIOT 47
Joskus mietin, milloin käy niin, että Piken riffeihin kyllästyy tai ne alkavat kuulostaa liian samalta. Kätyreitä on tuupattu välillä kiertoon, mikä lienee osaltaan pitänyt ilmaisun varsin kiivaana. Heikoimmat romantikot putoavat kyydistä heti alkuunsa. Tami Hintikka CRITICAL DEFIANCE The Search Won’t Fall... Vanhan liiton selkeämmät ja tarttuvammat riffit on jätetty suosiolla ulos pakkaseen, eikä mehevän keskitempoista grooveakaan isommin suosita. A Mortal Binding on seitsemän pitkän kappaleen jättiläinen, joka paljastaa salaisuuksiaan hiljalleen ja kiireettä antaen kuulijan nautiskella rauhassa. Vaan eihän se toisaalta olisi High on Firea, jos se olisi helppoa. Väriä suditaan sampleilla ja ohimenevillä efekteillä. Intensiteettitaso pysyy korkeana, vaikka tempoja tiputeltaisiin. Omankuuloisensa riffit ja surinat elävät levyllä vahvasti, vaikkakin on todettava, että kappaleiden mitat ja albumin kokonaispituus tekevät kokemuksen välistä vähän raskaaksi. My Dying Bride on 2020-luvulla väkevässä kunnossa ja ammentaa ilmaisuunsa koko uraltaan. The Search Won’t Fall… on läpeensä taidokkaan riuskaa räyhäämistä, jossa ei säästellä sooloissakaan. Ei näemmä vieläkään. Basisti Jeff Matz on ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 48. Tässä kyydissä ei leipääntynyt tai väsynyt muusikko pärjää. Tyylikäs päätös tyylikkäälle levylle. Vahvaan ja jyhkeään rytmiikkaan nojaava raskas rypistely saa lisävirtaa myös uudesta rumpalista. Surumielisyys sukeltaa sydämeen. Ekbom tärisyttää modernia ja brutaalia death metalia grindaavalla kiihkeydellä. Edellisten pitkäsoittojen linjoilla jatketaan, eikä radikaaleja irtiottoja kuulla. High on Firen yhdeksännellä levyllä piisaa pitkät pätkät pörinää, pauketta ja lemmymäistä asennetta. Paikoin uusi levy soi yllättävän kuolometallisena, kuten The Apocalyptistin pitkissä murinaosuuksissa. UNSPEAKABLE AXE Chileläisrässärien riffirikas ilmaisu pysyttelee perusasioiden osalta pitkälti samana kuin kahden vuoden takaisella No Life Forms -edeltäjällä. Pakko nostaa hiukan lätsää, sillä näin intensiivisen meiningin uppiniskainen ylläpito vuodesta toiseen ei ole mätisäkkien hommaa. Varsin huuruista eloa viettäneen stoner-veteraanin suhteen tilanne ei ole ihan itsestään selvä. Hienoisena mausteena tämä jopa toimii, sillä kappaleet itsessään on kasattu aika kapeaan sektoriin. Hermostuneesti ja alati aggressiivisesti hyökkäävää mättöä sen sijaan annostellaan koko levyn mitalta. Hienosäätöä on kuitenkin tehty, ja kunnianhimoisempaan suuntaan. Tavara on tuttua, joskin hivenen vimmaisempaa kuin aiemmin, ja myös ihmeen vetreää. Shokkialun jälkeen tarjoillaan single Thornwyck Hymn, joka muistuttaa, että My Dying Bride on melankolisen death doomin mestari. Kari Koskinen A N T H O N Y D U B O IS levyltä tutut pehmeydet on karsittu minimiin, ja tilalle on rouhittu raakaa raskautta. Ekbom on jo Benightedin kymmenes pitkäsoitto. Vaikka viulu silottaa särmiä, synkeää rosoa piisaa riittämiin. Sen sijaan tehoja syö turhaan soundimaailma, joka tasapäistää kaikki instrumentit samalle viivalle. BENIGHTED Ekbom SEASON OF MIST Ranskalaisen Benightedin ainoana alkuperäisjäsenenä kurkkuaan kurittava ja tahtipuikkoa heiluttava Julien Truchan on kova poika möykkäämään. Levyn sinetöivä Crushed Embers keinuu ja lipuu hiljalleen kuin ruumissaatossa oleva vene usvaisen mustilla vesillä. Tunnelma on teollisen kylmä, ilkeä ja kunnioitettavan tyly. Teemu Vähäkangas MY DYING BRIDE A Mortal Binding NUCLEAR BLAST Pitkän linjan brittituomitsijat ovat rajulla päällä. Monipuolisuus onkin yhä yhtyeen vahvuuksia ilman sortumista turhanpäiväiseen kikkailuun tai pehmoiluun. Levyn lyhyin biisi, silti päälle kuusiminuuttinen Her Dominion avaa pelin hitaalla vyöryllä ja Aaron Stainthorpen suorastaan raakalaismaisella örinäsuorituksella. Nyt ei kuulla Tired of Tearsin kaltaisia kerrasta päähän iskeytyviä sävelmiä, vaan koukutus on pitkän kaavan mallia. toki ollut Pikelle jo pitkään hyvä tukipylväs riffiryppäitä rukatessa. Parilta edeltävältä HIGH ON FIRE Cometh the Storm MNRK HEAVY Sleepillä itsensä legendan maineeseen pöristellyt Matt Pike pitää pintansa. Coady Willis ei ole ole rytmitellyt huonoissa bändeissä aiemminkaan, taustalta kun löytyy pitkää pestiä muun muassa Big Businesissä ja Melvinsissä. Tai niin sanotusti tavallista tahi turvallista. Tämä trio ei kosiskele isoja massoja saati saavuta niitä, mutta asiaan vihkiytyneet viihtyvät kyllä vahvasti. Klassisesta vaikeasta kolmannesta levystä ei voida puhua, vaan albumin haastavuus piilee enemmänkin kokonaisuuden toteutuksessa kuin sävellysten kiharaisuudessa
Mukavaa ja harmitonta kuuntelumusaa, siis. Mega WITCH VOMIT Funeral Sanctum 20 BUCK SPIN Tummaa melodiaa Autopsyn maan alaiseen liejuisuuteen sekoitteleva Witch Vomit vannoo vanhan liiton nimeen. Levyltä löytyy liiaksi laiskasti hakkaavan blastin kyljessä kulkevaa mielikuvituksetonta riffittelyä, joka ei vie biisejä oikein minnekään. Matalaa örinää, alavireistä kitaraa sekä orgaanisesti ja suoraviivaisesti hakkaavaa kannuttelua. Eikä tarvinnutkaan, sillä kaikki oli jo keksitty 1990-luvun Floridassa, Suomessa ja Ruotsissa. Toinen puolikkaan verran pisteitä rokottava tekijä on liian pitkiksi venytetyt biisit. Riffimaailmassa on jotain vadermäistä, ja kieltämättä myös vanha Morbid Angel lepattelee ajoittain taustalla. The Continuous Nothingista ei tahdo löytyä oikein mitään vikaa. Panssarirykmentin painolla rullaavat biisit runnovat tiensä suoraan ydinjatkeeseen, ja se on sitten menoa taas. Heti kun bändi irtautuu tästä ja iskee vetävämmin vääntävää groovea pykälään, kuulija huomaa innostuvansa hieman. Hyviä hetkiä löytyy paljon, erinomaisia aika niukalti. Hakkaus on laiskanpuoleista ja kaarteisiin ajetaan raskain mielin. Vaihtelu ei sinällään häiritse, mutta tuntuu kuin tässä veivaisi kaksi eri bändiä. Funeral Sanctum on monella tavalla kuin malliesimerkki ikiaikaisten keinojen pintapuolisesti makoisasta käytöstä. Sooloja melodiapuolella synnytellään paikoin hyviäkin kuvioita, mutta loppupeleissä tämäkään albumi ei jaksa kammeta itseään massojen yläpuolelle. Päinvastoin se puhuttelee hämäräperäisen ja maltillisesti liikkuvan kuolon ystäviä varmasti. Menee ehkä enemmän menneiden aikojen fiilistelynä. Necrotin musiikista erottuu sopuisassa riitasoinnussa jokaisen alalajin tyyli, mutta niin vivahteikkaasti, ettei sormea pysty painamaan minkään yksityiskohdan päälle. Mega SARCASM Mourninghoul HAMMERHEART Neljä vuotta 1990-luvun alussa demotellut ja 2015 uudestaan henkiin herätetty Sarcasm tuo mukanaan tuulahduksen menneiltä ajoilta. Synkeän kuolettava tunnelma on varmasti juuri sitä, mitä saksalaiset ovat halunneet, mutta itse koen materiaalin passivoivana. Jumittelu, nysvääminen ja progeilu jää hyvin vähälle, vaikka tuoreen kakkoskitaristin kanssa leiskahtaa jopa klassisia kitaraharmonioita. Death metalin suhteen haluan useimmiten senkan nenästä, en niinkään näkyjä alamaailmasta. Teemu Vähäkangas BLACK TUSK The Way Forward SEASON OF MIST Vakavasti punkinkatkuista sludge-runttausta – eli ”suometallia” – rytistelevään savannahlaiskoplaan on tullut tutustuttua vain kursorisesti, mikä on miellettävä näin kovatasoisen albumin soidessa selkeäksi virheeksi. Päälle asettelee sentinpaksuisia siivuja sipuliteemakkaraa ja hörii kyytipojaksi muutaman motillisen kahvia. Kari Koskinen BARON Beneath the Blazing Abyss TRANSCENDING OBSCURITY Makuhermoja kutkuttaa niin ihanaisesti, ettei tämmöiselle kuoloARVIOT 49. 2010-luvun taitteessa alkoi tapahtua isosti, kun kuolometallin uusi aalto teki selvää jälkeä Gatecreeperin, Tomb Moldin, Skeletal Remainsin ja Necrotin voimin. No, kerta kiellon päälle, ja kellareissa möyryävä olmi hihkuu riemusta! Jenkit hallitsevat kuolonsa pääosin nätisti. Eivätkä nekään anna syytä riemuun. Kasiraitainen on vaivatonta pyöräyttää läpi useamman kerran putkeen, vaikka se ei tarjoa moiseen mitään varsinaista syytä. Bändin niputtaminen 2010-luvun puisevaan sludge-aaltoon ei ole ainakaan seitsemännen levyn äärellä oikea näkemys, vaikka roisia ja mutaista särövallia on äänikuvassa rutkasti. Ainoastaan bändin soittoon ladattu asenne tekee möh käleistä kuunneltavia. Death metalia aamiaisekseenkin ahmiville albumi käynee kuitenkin hyvästä välipalasta, ja voihan olla niinkin, että levy hiipii ajan kanssa salakavalasti takaraivoon ja sieltä aina otsalohkoon saakka. Kun yhtälöön lisätään tylsemmät hetket, terä tipahtaa puolivälin tienoille. Soundimaailma tuo samoja tuntemuksia, ja varsinkin käppäurkujen käyttö tukee tätä ajatusta. Kaikki samat jutut, jotka on kuultu jo tuhanteen kertaan. Mourninghoul onkin kuulemma teema-albumi, joka kertoo jakomielisen ghoulin seikkailusta, ja ilmeisesti tarinaa alleviivataan myös musiikillisesti. Necrot osaa lajinsa. Ryminää, räiskettä ja runttausta tulee niin että jytkyy, mutta sävyjäkin löytyy! Meno on railakas, ja riffit ovat sopivan likaisella tavalla tarttuvia. Kolmikon musiikillista mätää pursuava kombinaatio yksinkertaisesti toimii. Homma pidetään mukavan liha-aivoisena. Melodioita laajalti viljelevä death on vanhan hengen mukaan tehtyä ja tuo mieleen paitsi ysäriaikojen swedudödiksen myös vuonojen melodisemman mustan metallin. D-beatin kanssa vehtailevan operoinnin pohjalla kuuluu itsensä Discharge, mikä on tietenkin ehdoton plussa. Alkuun hämmentänyt ilmiasun romuluisuus paljastuu ehdottomaksi voimavaraksi ja sopii yhtyeen remellykseen erinomaisesti. Kari Koskinen NECROT Lifeless Birth TANKCRIMES Ysärin puolivälin jälkeen death metal vetäytyi lymyämään kosteisiin kammioihinsa muutamaa isompaa nimeä lukuun laskematta. Vain fanaatikoille. Rivit on kasattu Saksassa jo 1992, mutta pitkäsoittoja on saatu ulos vasta kaksi. Sarcasm tasapainoilee jännästi kahden genren välissä. Hyvin irtoaa, kun joka tontin meno on reipasta! Toimivasti ärisijän ja karjujan vuoropuheluin rähisty levy on energinen ja mukaansatempaava. Yhtä nopeasti kuin mieliteko on herännyt, se menee nauttimisen jälkeen ohi, ja seuraavaa kertaa saa odotella yleensä pitkään. Paha sanoa, kun sanoituksia ei osunut mukaan. Chileläiskaksikko Coffin Cursen toinen kiekko on musiikkimaailman vastine tälle herkulle. Levyn kehittelemät tunnelmat ovat kuin kuvia maanalaisen kammion homeisenkosteista seinistä, joiden välissä helvetistä nousseet oliot kiusaavat uhrejaan. Albumista ei ole haastajaksi genreklassikoille tai edes tämän päivän kovempien nimien tekemisille. Sävellykset, sovitukset ja soundimaailma on kaikki tehty taiten, mutta jokin tässä vähän tihkaisee. Se sisältää kauttaaltaan mainiosti tehtyä, tymäkästi potkivilla soundeilla tuotettua death metalia alkuaikojen Deiciden ja Morbid Angelin hengessä. Omalla kohdallani ongelma on siinä, että levy ei ole erityisen hyökkäävä tai repivällä tavalla raaka. Vaikka riffit olivat murskaavia ja sävellykset ryhdikkäitä, yksikään edellä mainituista ei sanottavasti uudistanut lajia. Riffi on pääsääntöisesti rautainen ja tahti muutenkin tuhti. Välillä humpsahdetaan aika selkeästi melodisen blackin puolelle, ja väliin pohjavire on tiukasti death metalissa. Tomi Pohto COFFIN CURSE The Continuous Nothing MEMENTO MORI Aina joskus iskee himo syödä tuoretta ranskanleipää. Koskinen DROWNED Procul His SEPULCHRAL VOICE Miedosti esoteerista death metalia Necros Christosin ja Incantationin valaisemilla poluilla soittava Drowned etenee maltilla. Ei Procul His millään tavalla huono levy ole. Aplodeeraan yhtä aikaa onnenkyyneleet silmissä ja persus tulessa, kun laulaja-kitaristi-basisti Luca Indrio mylvii albumin nimeä Sonny Reinhardtin mojovassa tremolotulessa ja rumpali Chad Gaileyn pahoinpidellessä kioskiaan tykyttävän blastin voimalla. Kolmiminuuttisissa repäisyissä yhtye on omimmillaan ja kuulostaa henkeäsalpaavan armottomalta, vaan kun mittaa venytetään kaksintai pahimmillaan yli kolminkertaiseksi, lopputulos ei muutu kunnioitusta herättävän eeposmaiseksi. Kaikkea löytyy. Drowned keskittyy ansiokkaasti jälkimmäiseen, asiaansa toki välillä mätöllä maustaen, mutta koen, että erinomainen Viscera Terræ -demo (2006) tarjoaa yhä kaiken, mitä bändiltä tarvitsen. Kimmo K
Vuosikymmenen breikin voi sanoa kannattaneen, mistä kertoo myös mainio Corrosion of Hearts -edeltäjä (2023). SA T U R N U S metallijyystölle voi kuin avata sielunsa. Lievä kotikutoisuus on kuitenkin enimmäkseen sympaattista. Joni Juutilainen AUSTERE Beneath the Threshold PROPHECY Comebackin vuonna 2021 tehnyt Austere on yksi melankolisen black metalin arvostetuimmista nimistä. Miehen tuskainen ja tunnepohjainen revittely kuulostaa välillä sanalla sanottuna typerältä, mutta on ilmeinen osa Haustin musiikkia. Tässä vaiheessa tuntuu, että käsissä on yhtyeen uran vahvin paketti, joka tulee takuulla kestämään aikaa. Oikeastaan homma kuulostaa siltä kuin Turbonegrolla menisi elämässään todella huonosti. A . Erityisen mehuissaan saa olla, kun iskuvoimaa ja sopivaa dynamiikkaakin löytyy. Haustin mielipiteitä jakavimmaksi piirteeksi on muodostunut Vebjørn Guttomsgaardin lauluääni. Aurinko on kateissa, ja vaikka yhtyeen ilmaisu iskee parhaimmillaan kovaa jalan alle, musiikki säilyttää synkän pohjavireensä. Moisen tunnusmerkin tarpeellisuutta voi miettiä albumia kuunnellessa moneltakin eri kantilta. Kimmo K. Kaksikon pitkät kappaleet etenevät raskaasta ulkokuorestaan huolimatta mukavasti. Menneisyyden levyjään on kehuttu suut vaahdossa suunnalla jos toisella, eikä tule ihmeenä, että myös Beneath the Threshold on korkeatasoinen julkaisu. Porukan kuudes albumi ei tunnu hyvästä ensivaikutelmasta huolimatta kantavan aivan loppuun saakka. Yhtye ankkuroi itsensä jyräävästi laahaavan death metalin perinteeseen vaihdellen isokätistä moukarointiaan hölkkätahdista reippaampaan skankiin ja ajoittaiseen doom-mateluun. Kaikenlainen nykyajan ääripelleily ja tekniikkasekoilu loistaa poissaolollaan. Kvelertakin ja Turbonegron ystävät saattavat kuitenkin löytää tästäkin punaisen langan. Hommaa kantava melodisuus iskee, eikä tasaisen vahvalta albumilta löydy juurikaan turhia hetkiä. Harva tekee murskaavaa kuolometallia näin komeasti. En liene ainoa, joka kuulee tässä Bolt Throwerin ja Obituaryn. Voimalla mennään ja leka heiluu ansiokkaasti. Nuoren helsinkiläisbändin mörssäri on jo debyyttilevyllä sellaisessa kuosissa, ettei juuri paremmasta väliä. Raskasta jytistelyä murskaavilla junttariffeillä, jylhällä rummunjytkeellä ja kunnon ördäyksellä kuuntelee aina mieluusti. Bändien punkista, rockista ja black metalista syntyvissä musiikeissa on paljon samoja piirteitä, mutta Haust käy asiaan menestyneitä maanmiehiään ronskimmin ottein. Puhtaat laulut tosin tuntuvat olevan ajoittain hieman turhan ”köpöjä” musiikin muu taso huomioiden. Koskinen HAUST Negative Music FYSISK FORMAT Yli 20 vuotta meuhkannut norjalaisbändi Haust on innoittanut esimerkiksi Kvelertakia, minkä kyllä kuulee. Austeren neljäs albumi on neljän kirveen arvoinen teos. Mitchell ”Desolate” Keepinin ja Timothy ”Sorrow” Yatrasin musiikki pohjaa muun muassa vanhaan Katatoniaan ja Paradise Lostiin. Maailma on väärällään samasta lähteestä ammentavaa tuotantoa, mutta Austere löytää sävellyksiinsä harvinaisen aidolta vaikuttavaa alakuloa, joka riipii paikoin syvältä. Baron ei hempeile liikoja, vaikka levyllä pari akustista introa onkin. Negative Music on nimensä mukainen albumi. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Muutamaa modernilta tuoksahtavaa rumpufilliä lukuun ottamatta jymistely on ehtaa 1990-luvun taitetta, mutta apinoimisfiilis on vältetty hienosti
Vähän samoilla tyylipaletin alueilla liikkuva Future of Youth -biisi on huomattavasti verevämpi ja sisältää myös yhden levyn maukkaimmista sooloista. Balladipuolta edustaa ehkä vähän yllättäen vain yksi kappale, joka on jätetty turhaan levyn päätösraidaksi. Biisit ovat sen verran polveilevia ja vänkyröitä, että mukana voisi olla kuka vain esimerkiksi Deathspell Omegasta tai Funeral Mististä. Soundiestetiikka on sludgehtava mutta ilmiasu kohdakkoin varsin taiteellis-progressiivinen. Sattumaako. Se on myös täysin linjassa sen suhteen, mitä Dickinsonin pääbändi Iron Maiden on viimeisen vuosikymmenen aikana tehnyt. The Mandrake Projectin huiput ovat ykkössinkku Afterglow of Ragnarok, sitä peesaavat kasarikaikuinen Many Doors to Hell ja Rain of the Graves sekä albumin päättävät tarinallisen mahtipontiset Shadow of the Gods ja Sonata. Edinburghilaisviisikon touhusta juontuu mielleyhtymiä Tooliin, Mastodoniin ja Neurosisiin. Muuta ei sitten tiedetäkään. Levyn ilman muuta kekseliäin kappale on western-verhottu Resurrection Men, joka kuitenkin sakkaa aivan liian laveisiin ja äkkivääriin laulunuotteihin. Jos odotit uutta Accident of Birthiä tai The Chemical Weddingiä, todennäköisesti petyt. Toni Keränen DVNE Voidkind METAL BLADE On aina positiivista, kun kuunnellessa tulee eteen yllätyksiä, vaikka pohjavire viittailee tunnistettaviin suuntiin. Koskinen BISMARCK Vourukasha DARK ESSENCE Norjalaisen Bismarckin kolmas albumi tarjoilee vahvalla metafyysisellä ja esoteerisella latauksella varustettua sludge-henkistä sto ner/doo mia. Kun ottaa huomioon yhtyeen metafyysisen premissin, mahdollisuuksia olisi vaikka minkälaiseen krautrockiin! No, löytyyhän levyltä myös hieman eteerisempiä suvantoja. Jaakko Silvast LVME Of Sinful Nature NORMA EVANGELIUM DIABOLI Kimuranttia melodista ja pimeää black metalia tykittelevä Lvme on mielenkiintoinen arvoitus. On harmi, että levyn tasapaksu soundimaailma haaskaa ARVIOT. Albumin nimi tarkoittaa zarathustralaisessa kosmologiassa viisaan jumalan Ahura Mazdan luomaa taivaallista merta, jonka keskellä kasvaa elämänpuu, josta kaikki elämä sai alkunsa. Metallisemmatkin kappaleet toimivat. Child Within the Man on muutenkin täynnä upeaa kitarointia. Biisit ovat pääosin ripeätempoisia, mutta juuri oikeista väleistä löytyy sopivia hengähdystaukoja, jotta kokonaisuus jaksaa kiehtoa finaaliin asti. Lvmen laulaja kuulostaa kuitenkin aivan Teitanbloodin NSK:lta, ja Teitanblood on julkaissut levyjä kummallakin lafkalla. Kyseessä on pätevä mutta hieman tasapaksu, lievillä southern-vaikutteilla varustettu standardirokkailu. Jännittävä tapaus. Neljännen albuminsa moniulotteinen tyyli on hienosti hallussa, mutta silti riemastuttavasti levällään. Isolyöntinen bändi pitää erikoisen ilmaisunsa luonnikkaasti kasassa, vaikka kokonaisuus rönsyilee aika villisti rujosta ryskeestä herkistelyyn ja paatosprogeen. Uuden levyn ensisingle, Myles Kennedyn (Slash, Alter Bridge) kanssa kirjoitettu What Do I Got to Lose ei tosin lupaillut näin kovaa paukkua. To Live Again on yksi Bachin pitkän uran kauneimmista hempeilyistä, ja se on aika paljon sanottu tämän miehen tapauksessa. The Mandrake Project on ensimmäinen Dickinson-levy 19 vuoteen, ja oikeastaan täsmälleen sellainen kuin miehen taiteellisesti monenkirjava historia edellyttää. Kimmo K. Kokeilun arvoinen juttu silti, mikäli hieman haastavampi black metal kiehtoo mustaa mieltäsi. Kokonaisuus vaikuttaa ensialkuun monimuotoisuudessaan hämmentävältä, mutta eteen tulevien käänteiden myötä albumi hahmottuu varsin kiintoisaksi tapaukseksi. Monisyiset sävellykset ovat kiehtovia ja toimivia, joskin niistä jää uupumaan se viimeinen silaus, ne koukut. Kultakurkun edellisestä Give ’em Hell -levystä on jo kymmenen vuotta, joten paluusta voidaan hyvin puhua. BRUCE DICKINSON The Mandrake Project BMG Vertaistaan hakevan metallimuusikon uransa seitsemännen sooloalbumin hiljattain julkaissut Bruce Dickinson tekee ja tulkitsee raskasta rockiaan kuten 65-vuotiaan suusyövästä toipuneen laulajan olettaisikin. Esimerkiksi avauskappale Everybody Bleeds jyrää, mutta siinä ei ole samaa pakotettua rankkuuden hakemista, joka on joskus kuulunut Bachin soolotuotannossa. Melodioissa löytyy. Reilun kymmenen vuoden ikäinen Dvne on jännittävä ilmestys juuri tällä tavalla. Niko Ikonen SEBASTIAN BACH Child Within the Man REIGNING PHOENIX Viime vuosina on saatu nauttia monista 1980-luvun hard rock -suuruuksien hienoista paluulevyistä. Ilmaisullinen uoma on leveä ja mutkainen, eikä Dvnen paatti saa seilatessa pahempia kolhuja. Levy on vanhaa kierrättävä, sopivasti kokeileva ja hitusen kujeileva kymmenen kappaleen paletti. Soundimaailma voisi olla mielenkiintoisempi ja ennen kaikkea monipuolisempi. Bändin ensimmäisen levyn The Blazing Iniquityn (2019) julkaisi From Below, ja kakkoslätyn pistää pihalle Norma Evangelium Diaboli. Metal Archivesin mukaan sen kotimaa on ”kansainvälinen”. Sävelkulkujen omalaatuisuus ja sovitusten pitkälinjainen yllätyksellisyys on ehdottoman kiehtovaa. Sebastian Bach liittyy tähän joukkoon. Samankaltaisilla poluilla tässä vaelletaan. Mutta spekulointi sikseen, antaa taiteen puhua puolestaan. Ja miellyttävästihän se puhuu. Parhaimmillaan Vourukasha sisältää varsin hypnoottista rituaalinomaista jytää. Teitanbloodin rumpali J on lisäksi From Below’n perustaja. Eipä Lvmesta löydy juuri haukuttavaa. The Chemical Weddingin jälkikaikuja kuullaan raskaasti riffitellyssä Mistress of Mercyssä. Bismarckin musiikki on raskasta, välillä äärimetallisia käänteitä omaavaa tykitystä, joka ei tunnu lähtevän lupaavista lähtökohdistaan huolimatta kunnolla käyntiin
Olen näköjään ollut ulkona loopista, sillä varsin komealtahan yhtyeen folkja power-sävytteinen viikinkimetalli kalskahtaa. Silti jo tiedotteessa tätä debyyttiä vertaillaan Crystal Logiciin (1983), vaikkei levyistä pitäisi puhua edes samana päivänä. Henki on paljolti sama kuin yhtyeen muilla albumeilla, mutta uutuus tuntuu olevan – kenties esityskielestä johtuen – piirun verran hankalammin sisäistettävää tavaraa. Kaikella lienee kuitenkin tarkoituksensa, joten kukapa minä olen aiheesta valittamaan. Idea sai alkunsa, kun bändi levytti vuonna 2022 ilmestyneen Night at the Nordic House -liven kotimaansa sinfoniaorkesterin kanssa. Upharsin on hyvä lisä yhtyeen diskografiaan, vaikkei edusta sen terävintä osaamista. Kuuntelukokemuksesta muistaa jälkeenpäin suurin piirtein yhtä paljon kuin lauantaiyön taksimatkasta kotiin. Tyylillisesti Sentryn musiikki liippaa enemmän tai vähemmän läARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Viiden biisin kestot huitelevat kahdeksan minuutin tietämissä, mikä tuntuu liian paljolta, eikä toiston määrää voi olla huomaamatta. Upharsin on yhtyeen ensimmäinen täysin puolaksi messuttu levy. Synkkäsävyisestä albumista on kovin vaikea löytää tarttumapintaa, ja kappaleet laahaavat hitaasti toisensa perään. Mutta vaikkei tajunta räjähdä, Bismarck on kelpo lajinsa edustaja. Se taas on asia erikseen, saavatko kuulijat tästä levystä irti yhtä paljon kuin bändi itse. Kuunnelkaa vaikka Niezmywalne, joka edustaa todettua parhaiten. Tähän ei ole mitään syytä, sillä parhaimmillaan bändi on paukuttanut suohon samalla tantereella kanssaan painivan Behemothin tuotokset. Hieno juttu, että tyypit ovat löytäneet uuden henkireiän. Myös Battle Ballads oli tarkoitus nauhoittaa aidolla orkesterilla, mutta aikatauluongelmien vuoksi yhtye joutui tyytymään etätyöstentelyyn ja antoi albumin tanskalaisen Lars Wintherin orkestroitavaksi. Potentiaali on kuitenkin yhä kuultavissa, ja kovimmillaan Upharsin on todella hyytävää tavaraa. TÝR Battle Ballads METAL BLADE Vuonna 1998 perustettu färsaarelaisyhtye Týr ei ole koskaan noussut kirjoissani kakkosdivaria korkeammalle. Mikko Malm SENTRY Sentry HIGH ROLLER Manilla Road teki ainoan oikean ratkaisun panemalla pillit pussiin vuonna 2018 kitaristi Mark Sheltonin kuoltua traagisesti vain hetki bändin keikan jälkeen. Battle Ballads on yhtyeen yhdeksäs levy, jonka tarkoituksena on yhdistää klassinen musiikki ja metalli. Aiempaa suoraviivaisempi albumi on melodinen ja romanttinen matka menneiden aikojen romansseihin ja myytteihin. Bändi ei kuitenkaan halua tulla leimatuksi Manilla Road -tribuutiksi vaan seisoa omilla jaloillaan. Porukkaa täydentää kitaristi Kalli Coldsmith. Jacob Hansenin miksaus varmisti täydellisen balanssin orkesterisoittimien ja rockinstrumenttien välillä. Still Loving Youta haikailevat kaiken toivonsa siis heittäköön. Mikko Malm heltä jäsentensä vanhaa yhtyettä. Sisällöltään se on kylmää black metalia, joka pelailee paljon melodisuudella. Levyn teemana on ajatus klassisista balladeista, joskin pikemmin termin keskiaikaisessa kuin populaarimusiikin kanonisoimassa mielessä. Blaze of Perditionin pieni kompastuskivi on ollut liian pitkät kappaleet, eikä ”ongelmasta” päästä tälläkään kertaa. Erikoisinta kuviossa on, että valtaosa biiseistä on ”ulkopuolisen” Coldsmithin hengentuotoksia. Joni Juutilainen G A U I H kappaleiden potentiaalin. Viimeiseksi jääneen kokoonpanon muut jäsenet eli solisti Bryan Patrick, basisti Phil Ross ja rumpali Andreas Neuderth perustivat vuotta myöhemmin uuden yhtyeen. Elli Muurikainen BLAZE OF PERDITION Upharsin METAL BLADE Kauttaaltaan hyvää jälkeä tehnyt Blaze of Perdition on jäänyt kotimaansa Puolan isompien nimien jalkoihin
Se tuo hieman mieleen Emma Ruth Rundlen omat tekemiset sekä vierailut musiikin rajoja haastavien raskastelijoiden levyillä. Yllärinpoikasiakin radiohakuisten biisien seasta löytyy. Kertosäkeet jäävät päähän, sooloissa revitellään kohtuullisesti eikä laulaja Todd Michael Hallkaan ole yhtään hassumpi veikko. Pitkäaikaisimmat nykyjäsenet ovat tulleet mukaan siinä kuudennen tai seitsemännen albumin tienoilla. Klassisen melodisen rockin alkusykäyksistä nauttivalle levy onkin tsekkaamisen arvoinen. Saatteesta löytyvä doom rock -termikään ei oikein miellytä silmää tai korvaa. Progressiivisuuttakin on, vaan ei liiaksi tai turhan päiten. Lähestymistapansa on kuitenkin aika lailla muuta kuin perinteinen. Vielä tällä levyllä laulavan ex-solistin Mikko Voutilaisen lihaisa örinä on voimallista ja kantaa komeasti. Levy on kaikessa pienimuotoisessa eleettömyydessään kiehtova, mutta kuuntelukokemus olisi entistä syvempi, jos rujompaa vierasääntelyä sisältävän How Ruden ja sitä seuraavan Heed Me’n kaltaisia pieniä irtiottoja olisi enemmän. Karhealla raspilla juntatuissa raskaissa kappaleissa edetään tunnelma edellä. Kaksikon loihtima atmosfäärisemmän laidan äänimatka sekoittelee 1990-lukua ja tätä päivää. Raskassoutuinen tunnelma pitää hyppysissään ja vangitsee ajoittain kauttaaltaan, kuten kappaleissa Truth Divided ja Broken Balance. Abraxas on hyvä debyyttialbumi, mutta se varsinainen oma ääni uupuu. Nämä tyypit, joiden meriittilistaan kuuluu bändejä kuten Fall of the Leafe ja Autumnfall, ovat soittaneet ennenkin ja tietävät mitä tekevät. Mape Ollila ALKHEMIA Abraxas MALPERSITA Uusi ranskalaisbändi pistää jalalla koreasti samoissa tansseissa kuin vaikkapa Mg?a, Groza, Drudkh ja ysärin tunnelmallisemmat jytäpumput. Siinä vaiheessa, kun olisi hyvä hetki paketoida biisi, kertosäettä toistetaan vielä pari kertaa. Kyseessä on soundiltaan lämmin ja tunnelmaltaan ilmava kahdeksanraitainen, jonka pääosaa esittävät laulaja Will Spectren ja soolokitaristi Felix Russelin kuusikieliset sekä kiipparisti Dave HarringtonGeorgen samettisen orgaaniset Hammond B3 -mallinnokset. Jaakko Silvast BRUME Marten MAGNETIC EYE Marten on perustuksiltaan doom-kategoriaan luokiteltava levy. Rujon ulkokuoren taustalle rakennettu mystinen, usvainen ja eteerinen melodiakieli on läsnä jokaisessa hetkessä. Leppoisa mutta haikea tunnelma on intiimiydessään lähempänä unenomaista poppia. Tilalla on hyvinkin kurinalaista ja perinteisesti sävellettyä tykittelyä. Surumielisyys leimuaa kitaraleadeissä ja satunnaisissa pohdiskelevissa laulumelodioissa. 1970-luvun puolivälissä aloittaneesta alkuperäisestä yhtyeestä ei ole jäljellä juuri muuta kuin ihailtavan kammottava hyljehahmo levyn kannessa. Niko Ikonen TAROT Glimpse of the Dawn CRUZ DEL SUR Jes, uutta Tarotia! Glimpse of the Dawn ei kuitenkaan ole kuopiolaisen metallipioneerimme tekosia vaan Australian Tasmaniasta tulevan retroheviviisikon toinen pitkäsoitto. Niin laulusta päävastuussa olevan Susie McMullanin herkkä ääni kuin sello ovat perinteisen tuomionjulistuksen puolelta tuttuja elementtejä, mutta Brumen kohdalla ne ovat keskeisemmässä osassa pelkän maustamisen sijaan. Nopeasti selviää, että kyseessä ei ole geneerisyydellä täytetty lajityyppijytinä. Albumi on silti alati rikastuvan retroheviskenen asteikolla hyvää keskitasoa napakan tuotannon, katu-uskottavan yleissoundin ja tasavahvojen sävellysten ansiosta. Puhutaan siis hyvin melodisesta, ripeästä ja tukevasoundisesta black metalista, jonka sekaan on ympätty eeppisiä syntikoita ja fiilistelevämpiä surumielisiä osuuksia. Helmibiisejä vain ympäröi liian paksu kasa yhdentekevää tauhkaa. Ideatasolla heikkoja kappaleita ei oikeastaan ole. Eiväthän nämä biisit mitään thundersteelejä ole, mutta kahdentoista raidan edestä on tarjolla varsin vetävää modernia mutta perinteikästä melodista heavyä. Ihan pätevä pelinavaus. Elli Muurikainen AS THE SUN FALLS Kaamos AGONIA Oivaa eeppistä melodeathiä jylhillä tunneskaaloilla ja melankolisella taustavireellä tuuttaava suomalaisyhtye hoitaa hommansa taidolla. Tällä kertaa albumidebytanttina häärii satakuntalainen kahden miehen yksikkö The Bleak Picture. Nytkin Angel Dust ja FL89 edustavat juuri sellaista häpeilemättömän kirkasotsaista priimaluokan Hard FM -radiorokkia kuin pro-äijiltä uskaltaa parhaimmillaan odottaa. Ongelma on vain siinä, että näistä ralleista valtaosa venyy lähemmäs neljää ja puolta, ellei viittä minuuttia. Myös rumpali The Hermitin patteristo on viritelty tai ainakin miksattu vintage-taajuuksille, mikä vahvistaa albumin 1970-luvulle sijoittuvaa kuulokuvaa. Mega RIOT V Mean Streets ATOMIC FIRE Yhdysvaltalaisen Riotin, nykyisin Riot V:n, seitsemästoista albumi on huomattavasti vahvempi kuin lähtökohdat tuntien voisi odottaa. Biiseistä ei löydy tarpeeksi koukkuja tai oikein muutakaan ihmeteltävää, vaan kokonaisuus muuttuu loppua kohden melko latteaksi. SkullCruzher loikkaa nätin pianointron jälkeen Crashdietin tontille muuttuen ikään kuin Sunset Strip -glamin ruotsalaisversioksi, joskin ilman vaadittua punkasennetta. Luvattua Deep Purplea tai Rainbow’ta Glimpse of the Dawnilla on suhteellisen vähän, Uriah Heepiä ehkä eniten. Näin näkemyksellistä lanaamista kelpaa kuunnella. Split Personalityssä puolestaan poljetaan power metalin peltoja, mikä vain lisää kuunteluelämyksen hajanaisuutta. Joistain biiseistä tulevat vielä mieleen ortodoksi-bm:n ruotsalaisnimet Funeral Mist etunenässä. Monesta vastaavasta levytyksestä poiketen Tarot lähestyy musiikkiaan enemmän duurin kuin pahaenteisen mystisyyden kautta. Kaikesta huolimatta porukka onnistuu kunnioittamaan yhtyeen perintöä oikein hienosti. Samalla niissä kiteytyy kokonaan oma, vetoava kerronta. Eniten nyky-Cruzhissa rassaa kuitenkin liian kiltin kuuloinen laulaja. Erittäin hyvin jätkät tonttinsa hoitavat eikä tuotannossakaan ole moitittavaa, mutta… Ranskalaisbändeille tyypillinen jatsikoukeroisuus ja vapaampi fiilistely on poissa. Jos ei muuta, niin jääpähän ainakin kakkoslevylle petrattavaa. Slovari from Above taas aiheuttaa diabeteksellenikin diabeteksen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö biisisepät Dennis Butabi Borg ja Anton Joensson osuisi yhä keskelle häränsilmää. Bändin jätkät ovat tuttuja muun muassa En Finiristä, Azziardista, The Negationista ja Malcuidantista, joten mitään märkäkorvametallia tämä ei ole. Teos olisi huomattavasti vahvempi ja napakampi, jos 52 minuutin mitasta nappaisi ainakin viideosan pois. The Jungle Revolution on kokonaisuutena vieläkin mitäänsanomattomampaa melodisen hard rockin metritavaraa kuin edeltäjänsä Tropical Thunder (2021). Eetu Järvisalo CRUZH The Jungle Revolution FRONTIERS Lähtemättömän vaikutuksen tehneen esikoislevynsä (2016) jälkeen Cruzhin kehityskäyrä, tai ainakin musiikillinen linja suhteessa omaan makuuni, on trendannut koko ajan väärään suuntaan. Melankolista ja verkkaista musiikki toki on, muttei mitenkään raskasta tai painostavaa. ARVIOT 53. Tietynlainen näkemyksen puute vaivaa, eikä biiseissä ole tarpeeksi lihaa. Askarruttamaan puolestaan jää, mikä eläin mahtaa seurata aasi-, kukko-, jänisja näätäjulkaisuja. THE BLEAK PICTURE Meaningless ARDUA Kotimaan runsaslukuiselle ja kovatasoiselle death doom -kentälle pukkaa jälleen uutta tekijää. Jälkimmäisessä kuullaan Fall of the Leafestä tutun Tuomas Tuomisen upeasti väreilevää tulkintaa. Kauniilla alakulon sävyillä maalatuissa sävellyksissä kaikuu nätisti esimerkiksi vanhan Paradise Lostin, Katatonian ja Type O Negativen henki
Perusasioiden ohella levyllä on miellyttävän paljon yllättävämpiä juttuja. Lähes kokonaan uusiutuneen ryhmän viehätys on vanhoille faneille tuttu. Onneksi soundi on sopivan persoonallinen, eikä ilmaisun aitoutta ole kadotettu tuotantopuunaukseen. Biisimateriaalin osalta suurieleisyys on yhtäältä hyvä, toisaalta pidemmän päälle vähän raskas lähestymistapa. Ryhmä taitaa nopean tykityksen, mutta ei jää jumiin yhteen asiaan. tehnyt viimeisen 20 vuoden ajan enemmän tai vähemmän yhtä ja samaa levyä. Vuonna 2015 perustetun saksalaisyhtyeen speed/thrash on oppikirjan mukaista ja tuo hyvällä tavalla mieleen lukuiset 1980-luvun tekijät. Samaan aikaan herää kuitenkin kysymys, miten pitkälle musiikki kantaa. Koskinen KORPIKLAANI Rankarumpu NUCLEAR BLAST Omissa mielikuvissani kotimainen folk metal -suuruus Korpiklaani on ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Viisimiehisen bändin soitto on äärimmäisen tiukkaa. R O B IN W Ä C H T E R SH Ä U SE R VULTURE Sentinels METAL BLADE Ansaitusti kovana kaahausbändinä tunnettu Vulture jatkaa neljännellä levyllään tuhat lasissa. Jonne Järvelän laulutyyli on tunnistettava, kuten aina. Heistä keskeisin on uusi laulaja-sanoittaja Orlando Logan Olivero, joka ottaa homman haltuunsa suvereenein ottein. Steeler kiljuu ja korisee kuin viimeistä päivää. Tänä aikana sinfobläkkiksen kentälle kosmisia scifisaagoja toimittavaan bändiin on ilmaantunut kolme uutta jäsentä. Miehen panos kuuluu paitsi monipuolisena kivuliaan rääkymisen, karkean karjunnan ja genressään yllättävän ilmaisuvoimaisten puhtaiden vuoropuheluna myös uusina mutta tutun oloisina melankoliamaisemina sekä runollis-symbolisina avaruussaagoina. Uuden albumin biisit ovat suoraan sanottuna rikollisen tarttuvia. Ja onhan elämässä muutakin kuin humppakomppi ja humalasta kertovat laulut. Kaverin äänessä on huomattavaa yhtäläisyyttä Steve Souzaan, mistä johtuen porukan meno muistuttaa kovasti Exodusista. Erityiskiitos täytyy antaa haitaristi Sami Perttulalle ja viulisti Olli Vänskälle, jotka luovat soolosuorituksillaan ja väkevällä yhteispelillään levylle omanlaisen, uniikin ilmeen. Vaikka (uskoakseni) ohjelmoidut basarit tärisevät kuin helikopterin minitykki, pehmeä bassottelu, majesteettiset synamaisemat ja pettämätön tyylitaju tekevät äärimetallisesta paketista korviahivelevän kaunista, lähes rauhoittavaa kuultavaa. Jos vanhan koulukunnan rässistä on tykätäkseen, Vulture puree varmasti. Esimerkiksi lyhyt tuplakitaraintro Transylvania, jopa kummastuttavan rauhallinen instrumentaali Der Tod trägt schwarzes Leder ja hienot kitaraharmoniat Where There’s a Whip (There Is a Way)ja Oathbreakerbiisien alussa tuovat pakettiin mukavaa vaihtelua ja monipuolisuutta. Mikko Malm VESPERIAN SORROW Awaken the Greylight BLACK LION Kuluvana vuonna kolmikymppisiään viettävän teksasilaisyhtyeen edellisestä pitkäsoitosta on vierähtänyt 12 vuotta. Rankarumpua kuunnellessa ei voi kiistää, etteikö yhtyeen musiikissa olisi suurta viihdearvoa. Basso lätisee, rummut paukkuvat ja laulaja L. Elli Muurikain0en Bändi hoitaa teknisen tonttinsa hyvin, ja menoon kaipaisi jopa hiukan lisää särmää tai sotkua. Lievästi suunnitelmallinen insinöörimäisyys kuitenkin kajastaa. Onneksi myös Korpiklaanilta löytyy sitä muuta, vaikka orkesteri ei juuri perus-folkkiheviformin ulkopuolelle astukaan. Kappaleet ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja perhanan koukuttavia. Yleensä nopeaa innostusta seuraa nopea kyllästyminen. Koska syödyt sanat maistuvat aina parhailta, päätin pyytää yhtyeen kahdennentoista albumin arvioon. Vaikka Kaamos ei sykähdytä henkilökohtaisesti täysillä, se on tyylilajissaan mallikkaasti toteutettu paketti. Valtaosan ajasta ukot sahaavat keihäitään aivan hillitöntä tahtia, mutta perinteisemmillekin hevikitaramelodioille on annettu tilaa. Kimmo K. Tarjolla oleva tunnevyöry on aika muhkea, eikä siihen pääse samastumaan ihan joka kohdassa
Ei ole siis ihme, että Trójska vojna muistuttaa enemmän kellarissa nauhoitettua demoa kuin varsinaista albumia. Banished by Sin on tuttu ja turvallinen levy. Silti vaikkapa videobiisi Hellfire on uskottava, painokkailla riffeillä täytetty hyökkäysvaunu. Shallow Grave -kappaleen introssa mennään syvälle rämisevien kitaroiden bluestunnelmiin. Myös suoraviivaisempi tykittely tuli yllätyksenä. Jopa siinä mitassa, että korvista on syytä löytyä kuolon ohella viehtymystä myös matemaattisempiin ja kylmempiin asioihin. Kawirin yhdeksännellä levyllä on yllättävän hyvät soundit. Kreikkalaisesta esikristillisestä mytologiasta riittää louhittavaa, ja Kawirin näkemys aiheesta on aina mielenkiintoinen, jollei jopa erityislaatuinen. Mitään mullistavia tyylilajin uudelleenmäärittelyjä ei kuulla. Toni Keränen HIDEOUS DIVINITY Unextinct CENTURY MEDIA Tekniseltä kantilta nämä italialaiset ovat valmiita samaan sarjaan Nilen ja kumppanien kanssa. Onhan samaa genreä tehty Suomessakin ja hyvin tuloksin. Niko Ikonen CERBERUS Trójska vojna KNIGHTSTALKER Tšekkoslovakiassa vaikuttaneen Cerberusin debyyttialbumi äänitettiin vuonna 1991, mutta projektia ei kyetty saattamaan tuolloin loppuun. Soundissa on onneksi myös death metalille elintärkeää purevuutta, mutta kaikkiaan Unextinct on hyvin täsmähenkinen pommi. Eritoten Downin ja Black Label Societyn vaikutus kuuluu selkeäsja kireälle viritettyä pastissimetallia, jonka pääosassa on Bentonin jumalaton ärjyminen. Kuulostaa eksoottiselta. Soitto on tikissä, eikä maisemaa väritä turha ruoste. levy, ja ristin otsaansa käristänyt nokkamies Glen Bentonkin on 56-vuotias. Eksoottiseen itäblokkiheviin tottumattomalle myös slovakiaksi vedetyt laulut voivat olla kynnyskysymys. Elli Muurikainen SIX FEET UNDER Killing for Revenge METAL BLADE Neljän vuoden takainen Nightmares of the Decomposed oli monella tasolla painajaismainen tekele. Myös levyn jykevä ja erotteleva äänimaailma kerää plussaa. Tunnelmanvaihdokset matalimman tummuuden, raskaimman möyrinnän ja aavemaisimman kilkuttelun välillä ovat pääosin oikein onnistuneita. Toimiva ja eheä lopputulos joka tapauksessa. Tuntuu siltä, että 2000-luvun alun jälkeen Deicide on vain kopioinut omien hittibiisiensä rakenteita ja pyrkinyt ratsastamaan niiden voimalla. Tämä ei ole itsessään vielä syy moitteisiin, mutta raa’asti sanottuna minun vaikea löytää levyltä yhtään varsinaista biisiä. Tekijämiehiä löytyy, mutta kaiken tuhoava saatanallinen palo jäi jonnekin 1990-luvulle. Sen löysääkin löysempi rämpyttely yhdistettynä Chris Barnesin ti, virolaisjoukkion annissa on vain hiukan enemmän metallinkiiltoa ja virtaviivaisuutta, vähemmän lietettä ja multaa. Muistaako joku vielä vuonna 2018 julkaistun Overtures of Blas phe myn tai 2013 ilmestyneen In the Minds of Evilin. Kawirin biiseissä on tottunut kuulemaan kaikenlaisia eeppisiä pakanalurituksia, heavy metal -tunnelmia ja antiikin ajan piiparointeja, mutta tällä kertaa niitä on melko vähän. Maito jää saamatta. Nyt nuorikkobändiltä ilmestyy jo 13. Tuotanto ei ole kiiltävintä mahdollista, mutta kaikesta kuulee, että jokunen euro ja tunti on matkan varrella poltettu. Ei helmiä sioille, sanotaan. The Watcher sisältää kiinnostavia itämaisia sävyjä. Vuonna 1993 perustettu pakanallinen black metal -pumppu on melko tyypillinen vihaa tai rakasta -akti. Tosin Kydoimos viittaa sotimisen ja taistelun kakofoniaan, joten musiikillinen muutos vastaa levyn nimeä. Mape Ollila KAWIR Kydoimos SOULSELLER Kreikkalainen Kawir on vältellyt menestystä ja yleistä tietoisuutta ansiokkaasti. Kosmisen jyl hä, massiivinen ja hienoisen riitasointuinen mättö sisältää kuitenkin oman viehätyksensä. Eepoksen aiheena on nimensä mukaisesti Troijan sota. Ja kenties myös vähemmän sielukkuutta. Pian neljännesvuosisadan luomustaan ohjanneet Tobias Schönemann ja Markus Stock ovat edelleen synkän visionsa ytimessä. Pätevästi jaeltuja iskuja, teknistä brutalointia ja rytmistä tärinää kuunnellessa saattaa viihtyä, mutta tarttuvia riffejä, vetävää groovea tai ylipäätään koukukkaita kuviota hakiessa huuli käyttäytyy kuin tissiä hamuaisi. Homma onnistuu joka tapauksessa mukavasti myös Räpinasta kotoisin olevalta Redneck Rampagelta yhtyeen kolmannella levyllä. Musiikkityylillisesti bändin ilmaisu luovii yhä äärimetallimausteisessa doomja goottimetallissa. Kertakuunneltuna levy on mielenkiintoinen kokemus, mutta kammottavan äänenlaadun vuoksi siitä on vaikea nauttia täysillä. Weirds Talesin ylevimmät hetket on sovitettu sen kahteen viimeiseen lukuun, Canticleen ja To Drink from Letheen. Kotimaassaan aikoinaan isomminkin menestynyt bändi ei ole ollut aktiivinen enää vuosikausiin, mutta se julkaisi levystä pienen erän omakustanteisesti vuonna 2021. Myös itsensä tyrkyttäminen saisi olla hanakampaa, nyt jäsenten nimiäkin saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. Tyyliltään teos on taidokkaasti tehtyä progeilevaa rässija power-vaikutteista heviä. Allekirjoittaneelle viimeisin silloin tällöin soittimessa pyörähtävä levy on vuoden 2004 Scars of the Crucifix. Uutuutena on 12 lukuun jaettu konseptialbumi, joka ammentaa 1900-luvun alussa julkaistun Weird Tales -aikakauslehden fiktiivisistä hämärätarinoista. Erinomaisen barbaarinen levy suoraan kehityksen kehdosta, Ateenasta. Teatraalisella dramatiikalla leikittelevät kauhutarinat soivat teemalevylle sopivalla yhtenäisyydellä. 47-minuuttinen on jaettu kahteen osaan metallioopperan hengessä. Siis aivan paskathan nämäkin ovat, mutta kun on tottunut eritasoisiin kasettimankkanauhoituksiin, äänimaailma kieltämättä hieman yllätti. Ehkäpä annos omaperäisyyttä auttaisi tässä. Awaken the Greylight onkin heittämällä Vesperianin tähän asti paras albumi. Hideous Divinityn viides pitkäsoitto on vanhaa ja uutta liittoa sekoittava tuhti suoritus. Eetu Järvisalo DEICIDE Banished by Sin REIGNING PHOENIX Vuonna 1989 epäpuhtaiden merkkien alla syntynyt Deicide julkaisi ikivihreän debyyttilevynsä vuonna 1990. Niin se aika rientää, kun on perin juurin kliffaa. Yhtyeen Youtube-videoiden kommentteja silmäillessä tulee usein vastaan ”teidän pitäisi olla paljon kuuluisampia” -tyylisiä kommentteja. Levyn soundit ovat kohtuuttoman käppäiset, sillä sen ainoa säilynyt tallenne on 30 vuotta hukassa ollut kasetti. Hemmo ei juuri sooloja viljele, mutta surumielisen vahvamelodiset koukut ja kekseliäät likit kiehtovat kuuntelukierros toisensa jälkeen. Banished by Sin on ihan ok levy, mutta en keksi ensimmäistäkään syytä palata sen pariin tämän arvostelun jälkeen. Melodista, vihaista ARVIOT 55. Vaan miksi. Tällä kertaa levy avataan mielenkiintoisella Slayer-tunnelmoinnilla, joka on eittämättä platan mielenkiintoisimpia hetkiä. Soiton ja sävellysten osalta materiaali on oikein iskevää, joten paremmalla äänimaailmalla levy olisi hyvinkin kipakka tapaus. Kari Koskinen THE VISION BLEAK Weird Tales PROPHECY Saksalaiset kauhumetallitaiteilijat palaavat astialle kahdeksan vuoden julkaisutauolta. Virallisesti levy-yhtiön kautta albumi saatiin pihalle vasta nyt. Yhtye ei ole kuitenkaan jäänyt juttunsa vangiksi, vaan sen seitsemäs albumi sisältää yllättävän tuoreen kuuloista kolkkoutta. Jäseniltä löytyy soittokokemusta Abortedin ja Hour of Penancen kaltaisista bändeistä. Bändi viihtyy vuodesta toiseen underground-skenetyyppien soittolistoilla, mutta kukaan muu ei sitä oikeastaan tunne. Kunnon ajoa! Niko Ikonen REDNECK RAMPAGE Descent OMAKUSTANNE Southern metalia Virosta. Niiden lisäksi levyllä olisi voinut olla vieläkin enemmän nyrkin puristavaa kerrontaa. Erityisesti kitaristi-biisiseppä Williamin estetiikka kiehtoo. Karl Nagelin laulu täyttää kaikki genren voimaja laatuvaatimukset
Ei ihme, että yhtye kutsuu musiikkiaan ”monastic doomiksi”. Piano ja sello soivat toisinaan yksin, kunnes painavien kitaravallien mukaantulo muistuttaa kuulijaa siitä, että olemme metallimusiikin äärellä. Orkesterin ainoa varsinainen jäsen Mark Deeks keskittyy sävellyksissään pääasiassa Northumbrian historiaan ja kulttuurilliseen identiteettiin. Mikko Malm suorastaan huolta herättäneeseen ulosantiin oli omanlaisensa tapaus. ARÐ Untouched by Fire PROPHECY Brittiläinen Arð soittaa melodista doom metalia, josta huokuu hyvin harras, While Heaven Weptin mieleen tuova tunnelma. Sävelet soivat syksyn väreissä kuin My Dying Bridella ikään, mutta Arðin musiikista löytyy outoa toivoa ja nostattavaa tunnelmaa. Jälki on tasaisen arvaamatonta, ja valitettavan usein huonolla tavalla. Barnesin hieman liiankin kirjaimellisesti kuolonkorinalta kuulostavat örinätkään eivät ole niin ruokottomalla tasolla kuin viime levyllä. Ennen kaikkea Untouched by Fire tekee vaikutuksen ilmavilla sovituksillaan. Meriittilistalta löytyy muun muassa Cadaver, Borknagar ja Funeral, joten on täysi syy odottaa korkeatasoista musiikkia. Profane Burialin toisen levyn tyyli lasketaan sinfoniseksi black metaliksi. Tätä taustaa vasten hirvitti pikkaisen tarttua tähän levyyn. Kultaa ei tarjota tälläkään kertaa, mutta ei silkkaa kuravelliäkään. Skeidasta ei tunnetusti saa timanttia, mutta alkuun heikolta vaikuttanut SFU-uutuus alkaa lisäpyöritysten voimalla imeä mukaan rupiseen kuoloonsa. Northumbria oli anglien varhaiskeskiaikaisista kuningaskunnista pohjoisin Ison-Britannian saarella, josta suurinta osaa hallitsivat 800-luvun lopulla tanskalaiset. Deeksin säveltämä musiikki on melankolista, mutta samanaikaisesti siitä huokuu tietynlainen sakraali tunnelma, jota gregoriaaninen kuorolaulu korostaa. Se ei tunnu piittaavan hevonhelvettiä siitä, mitä muut ajattelevat. Sitä on myös tavallaan tarjolla, siis jos hommaa määritellään tuotannollisten ansioiden kautta. Six Feet Under on death metalin Darkthrone. Tami Hintikka PROFANE BURIAL My Plateau CRIME Norjalaisen Profane Burialin jäsenet eivät ole aloittelijoita. Levy edustaa ihanan epämodernia ja itsepäisesti runtattua kuoloa, jonka teho ja tenho löytyy nimenomaan hiomattoman ja särmikkään oloisesta löylyttämisestä. Homma ammentaa paljon maansa äärimetalliperinteestä ja sotkee sekaan massiivisia pauhuja, jotka viittaavat leffasoundG A V IN FO R ST E R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Killing for Revenge venyy Judgement Dayn tiukasti sahaavasta death metalista Neanderthalin hitaasti junnaaviin luolamiesosaston luupäähommiin. Albumin ylväässä soundimaailmassa on jotain hymnimäistä. Levy lohduttaa sen sijaan, että veisi mukanaan pimeyteen
Touhussa on vielä jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta parhaimmat hetket ovat aika helvetin kovaa tavaraa. Musiikissa on myös progressiivisuutta, joka ei valitettavasti tässä tapauksessa toimi. Niko Ikonen ARISTARCHOS Martyr of Star and Fire VENDETTA Kylläpä sitä ollaan niin mystistä! Skotlannista käsin vaikuttavan Aristarchosin jäsenistöstä ei anneta tietoja tai kuvia. Ei siksi, että levyn vanhan liiton death metal olisi mitenkään huonoa. Kerim Lechnerillä ja muilla ammattimuusikoilla vahvistetun bändin sointi on tiukkaa ja taidokasta. Efekti syntyy, kun vankalta perustalta ponnistavat kappaleet eivät tavoita koukuttavuutta. Jäsenistöltään monilta osin vaihtuneen yhtyeen viides täyspitkä sisältää orkestraatioilla ja industrial-sävyillä väritettyä groo ve/death metalia. Liidikitarat ja koskettimet ujeltavat korkealla, ja sävellykset hakevat selvästi mahtipontisia sävyjä. The Deceivers on niitä levyjä, jotka kuulostavat alkuun kovilta, minkä jälkeen innostus laskee kuin aasinhäntä. Bändin nimikin on lainattu ennen ajanlaskun alkua eläneeltä kreikkalaiselta matemaatikolta. Givre yllättää positiivisesti. Menossa on Darkspaceä, hiven Emperoria ja kunnon liuta tämän vuosituhannen modernimpaa black metal -osastoa. Kun kaikenlainen intohimo korvataan tietynlaisella pöhöttyneellä kokemuksella, lopputulos on usein juuri tämä. Valitettavasti se on myös malesialaisen Obscurialin omaleimaisin valttikortti, eikä sillä vielä voiteta peliä. Nopeampi mättö sen sijaan tuntuu hieman laiskalta, eivätkä kappaleet vaikuta kokonaisuuksina. Enempää kehuja kliinisen geneerisesti vyöryttävästä toimittamisesta onkin vaikeaa antaa. Onneksi musiikillinen puoli korvaa teennäisen salamyhkäisyyden. Kauhuelokuvamaisen tunnelman luominen pääosin metalli-instrumentein on todella millintarkkaa puuhaa, sillä homma lässähtää helposti. Kari Koskinen GIVRE Le Cloître EISENWALD Kanadalainen Givre on melkoinen erikoisuus. Tehtävän suorittamiseksi pitäisi löytyä riittävästi lihaksia, joten ehkä ensi kerralla. Soolot ja melodiat palvovat pahaenteistä kuolemaa paikoin hyvinkin mallikkaasti. Erittäin hyvä levy. Voimme toki keskustella tällaisten erikoisbändien yhteydessä black metalin todellisesta luonteesta. Täyteläinen soundi korostaa kulmikkaasti junttaavaa mörssäämistä. Kristinuskon historia on äärimmäisen synkkä ja verinen, ja etenkin katolisuus on enemmän tai vähemmän ongelmallinen suuntaus pedofiiliskandaaleineen kaikkineen, joten kauhottavaa riittää. Biisit ovat repiviä, laulut suorastaan kärsivän tuskaisia ja tunnelma kiehtovalla tavalla pimeä. My Plateaussa on paljon samaa kuin Carach Angrenissa, joka kuitenkin tekee tehtävänsä paljon norjalaisia paremmin. Menköön siis menojaan. Eikä mitään sellaista, jolla nostaa nimi muiden yläpuolelle. Bändin musaa voisi kuvailla jonkinlaiseksi post-blackin, dsbm:n ja black gazen ristisiitokseksi, mutta biiseissä on kuultavissa myös rautalankaisemman historian havinaa sekä akustisempaa fiilistelyä. Huomaan kuitenkin miettiväni, että eikö näitä bändejä ole jo aivan riittävästi. Temaattisesti Givre vasta outolintu onkin: bändin sanoitukset kertovat katolisuuden historiasta. Levyn voi sanoa olevan jo nyt vuoden melodisen power metalin kärkisaavutuksia koko maailmassa. Tai perustella, miksi juuri tämä levy kannattaisi kantaa kotiinsa. Aristarchos toimittaa mallikkaasti. Heretic on vaikea pala arvioitavaksi. Uuden lätyn tekstit kertovat kuuden pyhimysnaisen kärsimyksistä sekä heidän kivuliaasta jumalsuhteestaan – ja siltä levy myös kuulostaa. Groovejyräys lyö päin pläsiä yhdysvaltalaistyyliin virkaveljensä The Black Dahlia Murderin tapaan, mutta suunta on päämäärätön ja vailla kiinnekohtia. Musiikki ei ole varsinaisesti huonoa, vain tylsää ja lukemattomia kertoja kuultua. Yhtyeen vahvin lenkki on vankasti murahteleva Sean Zatorsky, mutta vankkuutta ja idearikkautta tarvittaisiin kokonaisvaltaisesti myös sävellyksiin. Obscurial ei tee mitään huonosti, mutta toisaalta yhtyeen arsenaalissa ei ole mitään erityisen tappavaakaan. Graven, Morbid Angelin ja Bloodbathin tienoilla kulkeva mättö sujuu näppärästi, ja kaikki on periaatteessa kuten pitääkin. Aristarchos räimii hyvin toteutettua ”kosmista black metalia”. Miltä musiikki sitten kuulostaa. Tyypit eivät ole omien sanojensa mukaan kristittyjä, vaikka ovat saaneet uskonnollisen kasvatuksen. Yhden levyn aiemmin julkaisseelta yhtyeeltä olisi odottanut enemmän. Se on valitettavasti Profane Burialin kohtalo. trackien suuntaan. Heretic jättää olon, ettei tarvetta peräänhuuteluun ole. ARVIOT. Joni Juutilainen OBSCURIAL Heretic MEMENTO MORI / VIOLENCE IN THE VEINS / NECROLATRY Kumea ja outo soundimaailma nostattaa kulmakarvaa alusta lähtien, mutta pian siitä alkaa pitää. Joni Juutilainen DÅÅTH The Deceivers METAL BLADE Vuosituhannen alussa perustettu yhdysvaltalaisbändi palaa uudelleen muodostuneena yli vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen. Tutulta kuulostavia juttuja pompsahtelee mieleen tuon tuosta, mutta Martyr of Star and Fire ei ole perässähiihtelyä vaan omankuuloinen kokonaisuus. Mielenkiintoinen tapaus, joka yltää aivan neljän kirveen tuntumaan. Mustaa metallia introverteille haaveilijoille, toisin sanoen. Eetu Järvisalo WINTERBORN Break Another Day RF ENTERTAINMENT Kokkolalainen Winterborn palaa 15 vuoden julkaisutauolta kolmannen albuminsa kanssa. Givre ei sen kriteereitä täytä, mutta jätetään asia tällä kertaa kuuntelijan vastuulle. Myös jyräävät kohdat toimivat irrallisina palasina hienosti. Menonsa äityy hetkittäin kaoottiseksi tykitykseksi, mutta yhtye onnistuu säilyttämään musiikissaan hyvän tasapainon
Kun selättää alkukankeuden ja omat ennakkoluulonsa, Shades of Night paljastuu tyylillä tehdyksi sekoitukseksi Tribulationin ja Necrophobicin tienoilla kulkevaa melodista ja tunnelmallista kuoloa. Kari Koskinen BEHOLDER Dualisme AVANTGARDE Nämä kanadalaiset blackthrasserit ovat siirtyneet suoremman mustan metallin pariin sitten debyyttilevynsä Arcane Subrepticen (2022). Jaakko Silvast NOKTURNAL Shades of Night PULVERISED Alku ei ole lupaava. Klassinen rock, anarkopunk, goottirokkailu, post-metal ynnä muut vaikutteet vilisevät kappaleissa kuin hyvän elokuvan kohtaukset. Toisesta raidasta alkaen meno terävöityy, vaikkakin tietty tarkoituksellinen tunkkaisuus pidetään alati läsnä. Tunnelma on alavireisen synkkä, orgaaninen ja yllättävänkin sävykäs. Winterborn on kuitenkin jalostanut luetellut referenssit täysin omaksi musiikikseen, johon kuulija uppoaa syvemmälle pyöräytyskertojen lisääntyessä. Eikä siinä, tälle vuonna 2016 perustetulle bändille sopii suoraviivaisempi paukuttelu passelisti. Mitään kovin originellia menossa ei ole ja maisemat pysyvät melko ruotsalaisina kautta linjan, mutta vankka osaaminen tässä soi. Vaikka erilaisia soundeja, ääniefektejä ja instrumentteja löytyy ällistyttävän paljon, kaikki osaset puhuvat samaa karheaa katutason kieltä. Gorgorothin laulaja Khaos Diktator on tehnyt levyn kannet, ja muutenkin kaikki on enemmän kuin kohdillaan. Tunnelmat ja kaaret on rakennettu minuuttien mittaisiksi ilman että homma jäisi konttaamaan paikoilleen. Musiikki on kohtalaisen omaperäistä ja tunnelma yllättävän kiero, mutta ei tämä oikein säväytä. Myös laulaja Teemu Koskela tekee kaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Levy on ihan peruskivaa tykittelyä ja vänkää vihtahousunpalvontaa, mutta se ei tule kasvamaan merkkiteokseksi. Siinä ei ole mitään siloteltua, vaan kaikki kummallinen hämyily ja monologisuus kuulostaa rehelliseltä ja kiehtovalta. Palmilla on ilmiömäinen kyky kuljettaa kappaleissaan valtava määrä eri musiikkityylejä ilman että lopputulos on ärsyttävää sillisalaattia. Niko Ikonen LOCH VOSTOK Opus Ferox II – Mark of the Beast VICISOLUM Uppsalassa vuosituhannen alussa perustettu Loch Vostok tuuttaa pihalle jatko-osan vuoden 2021 mainiolle Opus Ferox – The Great Escape -albumilleen. HENRIK PALM Nerd Icon SVART Ruotsin raskaan musiikin alamaailmassa kannuksia hankkineen entisen Ghost-kitaristin Henrik Palmin kolmas sooloalbumi on odotetun venkuroiva tapaus. Eetu Järvisalo rismassaan vertaistaan hakevan suorituksen. Kaiutetuilla puhtailla kitaroilla, laiskalla riffivallilla ja koskettimilla rakentuva intro kestää kuusi minuuttia, mikä ei ole varsinaisesti sitä, mitä death metalilta haluan. Albumilla ei ole ainuttakaan turhaa iskua tai nuottia, ja bändi onnistuu väistämään genren puhkikuluneimmat kliseet taitavasti. Odotetun hyvä ja osin jopa odotukset ylittävä levy, joka tuntuu paranevan joka kuuntelulla. Biisit kertovat luciferianismista, historiasta ja okkultismista. Break Another Dayltä on mahdotonta nimetä yhtä selkeää hittiä. Progressiivista raskasta rockia äärimetallin keinoilla höystävä viiC H R IS SO N T IN G Break Another Dayn 11 kappaletta ovat hakeneet lopullisen kuosinsa yli kymmenessä vuodessa, mikä lienee maksimoinut laadun. Nokturnal tulee Indonesiasta, joka on kunnostautunut aiemminkin yllättävästi potkivien debytanttien maana. Levyn biisit ovat riitasointuisia, kokeilevia, kikkailevia, vihaisia ja melko nopeitakin, eli juuri sitä kamaa, jota Avantgarden julkaisulta voi odottaa. Quebeciläisviisikko on säveltänyt 35-minuuttisen purkauksen, josta voi haistella jonkinlaisia mädän veren lemuja ysärin ortodoksihommista. Erityisesti kitaraosasto väläyttelee hienoa osaamista. Ikään kuin ortodoksigenre olisi jo naitu täysin hengettömäksi. Tämä kertoo sekä tyylitajusta että monipuolisesta musiikillisesta historiasta. Miellyttävän luomusti ja kesyttömästi soiva levy on käsityön taidonnäyte. Levy toimittaa tiedotteessa luvattujen Queensrÿche-, Fates Warning-, Dream Theaterja Symphony X -kosketusten mukaisesti. Jotain kuitenkin puuttuu. Ja kuuleepa levyltä vieläkin esimerkiksi Desasterin ja Aura Noirin vaikutukset. Nopeampaa myllyä ripotellaan satunnaisesti, mutta pääosin kuoleman valtakunnassa suditaan laveammalla pensselillä. Kakkosraita Satelliten tosin voisi nostaa vuoden tykeimmäksi biisiksi, ellei sitä olisi julkaistu alkujaan jo vuosikymmen sitten. Vierailevien muusikoiden panos täydentää alusta loppuun pelittävän kokonaisuuden. Myös hieman erikoisuudentavoittelua on havaittavissa. Teoksen tähän mennessä ravisuttavimpina täkyinä nostettakoon esiin biisit Instrumental Funeral, Subway Morgue ja Swim to the Light. Kyseessä on multi-instrumentalistin tyylille ominaisen kirjava, outo ja kokeileva trippi avantgarderockiin. Liitto on vanha, mutta siinä on useampi ulottuvuus. Kitaristit Pasi Vapola ja Antti Hokkala ovat puolestaan selkeästi Steve Vainsa ja Joe Satrianinsa kuunnelleet
Kolmosbiisi The Great Wide Open on paras esimerkki bändin tuoreimpien sävellysten tarttuvuudesta. Primitiivisyys on yhä läsnä, mutta meno on keskimäärin melodisempaa. Under the Moonspell on joka tapauksessa pakkohankinta kaikille historiafriikeille sekä heille, joille yhtyeen alkutaipale on tuntematon. All hail Lusitania! Mikko Malm BELORE Eastern Tales NORTHERN SILENCE Ranskasta löytyy melkoinen määrä herkemmän osaston mustaa metallia, jota myös Belore edustaa. Tällä kertaa Loch Vostok -miehistö on ottanut suuntimaa aavistuksen metalcoren ja ehkä popmetallinkin suuntaan, mikä kuuluu aiempaa rikkaampana melodiavarantona. Vaikka soittotaito ei ole aivan kohdillaan, innovatiivisuus kompensoi teknisiä puutteita. Beloren luojalla Alexandre ”Aalevok” Ardissonilla on selkeästi kova kaipuu menneisiin aikoihin ja tuntemattomiin tarumaailmoihin. Letkeästi rullaava aloitusbiisikaksikko tihkuu melankoliaa, mutta vauhdikas Give em the Gears onkin taas selkeä kunnianosoitus Diamond Headille. Alagenrensä ei ole kuitenkaan trendikkäänpuoleinen postblack metal vaan pikemminkin eeppinen maalailu summoningmaisissa fantasiamaisemissa. ”Aika entinen ei koskaan enää palaa”, totesi salakuljettaja Laitinen Junnun laulussa. Pääasia on, että jytisee hyvin, ja kaikki on tutun ja turvallisen rajua. sikko ei kykene yllättämään yhtä täydellisesti kuin viimeksi. Graveyardtyyppiseen ruotuun palataan nimikappaleessa, ja näillä askelmerkeillä jatketaan päätyyn saakka, kunnes Cracked Shadowin väliosassa otetaan hattu päästä ja nyökytellään hyväksyvästi Black Sabbathille. Under Satanae (2007) on ihan kiva kuriositeetti, mutta uudelleennauhoitetut versiot varhaisvaiheen biiseistä eivät omaa alkuperäisten voimaa saati viehätystä. Beloren kolmas albumi on pätevä, mutta huippuosaamisesta ei missään nimessä ole kyse. Vaikka Moonspell on tullut sittemmin tunnetuksi sävykkäänä ja mystisenä tummien tunteiden tulkkina, sen alkutaival tarjosi jotain aivan muuta. Kielivalinta onkin sekä yhtyeen voimavara että kompastuskivi. Jaakko Silvast MOONSPELL Under the Moonspell ALMA MATER Portugalin lahja maailmalle on koonnut varhaisen black metal -tuotantonsa käteväksi boksiksi mustaa magiaa halajaville faneilleen. Toiselta tiirailtuna voisi todeta, että kukapa näissä ympyröissä ei haluaisi menestyä. Eskapismille on aina aikansa ja paikkansa, kunhan siihen ei eksy loppuiäkseen. Tällainen vaihtelu on virkistävää. Dark Sky Sanctuary sisältää kaihoisaa jytäämistä, jossa liikutaan vanhakantaisen hard rockin ja heavy metalin parissa. Mies on päätynyt kehittämään oman keskiaikaisen fantasiatodellisuutensa, jota hän käsittelee musiikin välinein pyrkien luomaan äärimmäisen vahvoja mielikuvia. Nykyisin päälle viisikymppisistä ukoista koostuva ryhmä aktivoitui uudelleen kymmenen vuotta sitten. Massiivisen teoksen tuotannollinen ja soitannollinen laatu on silti ykkösosan tasolla. Under the Moonspell -mini-cd (1994) sisältää jo hieman hienosyisempää ja etnovaikutteisempaa dark metalia. Joni Juutilainen COBRA 1981 Vol. Vaaranpaikka on, että lochvostokit, dynaztyt, inflamesit ja amaranthet alkavat mennä keskenään sekaisin. Soundissa on myös paljon kotimaista rockia, mikä korostuu etenkin rohkeasti suomeksi lauletussa lyriikassa. Mega ARVIOT 59. Paikoin Aalevok tässä myös onnistuu. Se jokin maaginen henki puuttuu. Tämänkaltaista äidinkielellä esitettyä heviä ei ole liiaksi, mutta osa sanoituksista on niin vaivaannuttavia, ettei voi kuin kiemurrella tuolissaan. Cobran päällimmäinen vaikute on brittihevi, joka kuuluu erityisesti maidenmäisissä tuplakitaraharmonioissa ja jytisevässä bassossa. Albumia voisikin kutsua askeleeksi kaupallisempaan suuntaan. Levytyssopimuksen saaminen oli aikoinaan lähellä ja joitain biisejäkin äänitettiin, mutta yhtye jäi jäsentensä elämäntilanteiden jalkoihin. Ensimmäinen demo Anno Satanae (1993) esittelee yhtyeen, jolla on täysin oma näkemys black metalista. Freeways-nelikko siirtyy aikakoneella 1970–80-lukujen taitteeseen, jolloin heavy rockia leimasivat tyypillisesti haikeus, hämyisyys ja viattomuus. Tästä huolimatta pitkään hautunut albumi on keskivertoa taidokkaammin väännettyä heviä ja ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen setti. Aalevok on kohtuullisen hyvä muusikko, jonka sävellyksistä löytyy paljon hyvää, mutta kymmentä minuuttia huitelevissa kappaleissa on paikoin reippaasti karsimisen varaa. 1 INVERSE Kuortaneella nimensä mukaisesti kasarin alussa perustettu Cobra 1981 on pantannut debyyttialbumiaan päälle neljäkymmentä vuotta. Eastern Tales on suunnattu selvästi tietylle kohdeyleisölle, joka ei ole Summoningin menestyksen myötä enää marginaalinen. Freeways onnistuu kuitenkin toisintamaan mennyttä mallikkaasti ilman ummehtuneisuuden tuoksua. Yhdeltä kantilta katsoen melko moni Loch Vostokin maanbändeistä tekee juuri tällaista kampetta. Musiikista kuuluvat läpi kohtalokkuus ja omanlainen eksoottisen ilkeä tunnelma. Elli Muurikainen FREEWAYS Dark Sky Sanctuary DYING VICTIMS Kaipuu menneisiin aikoihin on vahvasti läsnä. Nykyajan äärimmilleen optimoidussa huomiotalousmetallissa ei ole näille ominaisuuksille sijaa. Osa viimein ilmestyneen levyn biiseistä on peräisin bändin alkuajoilta. Mielipiteitä jakava ratkaisu on valitettavasti ainakin allekirjoittaneelle suurin kynnys tykätä bändistä ihan tosissaan. Albumia ei uskalla suositella sokko-ostoksena, mutta fantasiakirjallisuuden ja arkitodellisuudesta irrottautuvan metallin ystävien kannattaa testata, mitä marseillelaisella on tarjottavanaan
Skjein musiikillinen kädenjälki on helposti tunnistettavaa. Levyn nimibiisi erottuu kokonaisuudesta edukseen ja esittelee yhtyeen parhaassa tikissään. Rumpali Kyle McNeil on selkeästi rudimenttinsa opiskellut, eivätkä kielisoittajat, kitaristi Austin Rakey ja basisti Mitch Bussone, ole hekään aivan amatöörejä. Mukaan on saatu ujutettua vaikutteita myös jazzista ja matikkarockista. Voisiko tämä olla vaikka lounge doomia. Groove, sujuvuus ja mieleen jäävät biisit on LETHE Alienation DARK ESSENCE Manesin erikoismusiikkimiehen Tor-Helge Skjein ja Cellar Darlingin eteerisen äänen Anne Murphyn projekti jatkaa musiikillista löytöretkeään. Yhtye sekoittaa sävellyksiinsä aineksia vähän sieltä sun täälARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Erilaisten genrejen sekoitteleminen vaatii lähes alkemistista näkemystä, jota Letheltä onneksi löytyy. Löytyy Clutchin groovea, sabbathiaanista riffivääntöä, likaista grindia ja System of a Downin kieroa sovitustyyliä. Lähes petollisella tavalla koukuttavaa tavaraa! Joni Juutilainen VOIDGAZER Dance of the Undesirables ATOMIC FIRE Progressiivista sludgea soittava jenkkibändi Voidgazer esittelee debyytillään mielenkiintoista raskaan pörinän ja teknisen kikkailun välimaastossa surisevaa äänitaidetta. Alienation on ”outoudestaan” huolimatta helppoa kuunneltavaa ja mukavalla tavalla soljuva levy. Luvassa on elektronisia äänimaailmoja, paljon kokeilullisuutta ja outoilua, joka kantaa hieman yllättäen maaliin mainiolla tavalla. Laulaja Omar Olivaresin tulkinta on enemmän tai vähemmän suoraviivaista örinää ja murinaa, mutta hyvää sellaista. tä, mikä tekee Dance of the Undesirablesista äkkiväärän ja miellyttävän kuuntelukokemusta. Utuiset kitarat ja jazz-vaikutteet luovat poikkeuksellisen ilmapiirin, jota on hankala määritellä. Alienationin musiikki viittaa selkeästi Manesin How the World Came to an End -kokopitkään (2007), ja paikoin kuvittelee kuuntelevansa kyseisen levyn hyviä ylijäämiä. Alienation on tutustumisen arvoinen tapaus Ulverin Perdition Cityn, Massive Attackin ja tietysti Manesin ystäville. Vaan missä koukut. Diskanttisesti ja hivenen riitasointuisesti purkautuva mättö rähistään vihalla ja hyökkäävästi. Kuin Crowbar tekisi rakkautta Convergelle ja Today Is the Daylle. Jenkkien punkhenkinen ote on sinänsä plussaa, mutta ulosanti on kummallisen kulmikasta ja tökkivää. Voidgazer on sopiva sekoitus uutta ja vanhaa, ja juuri siksi niin helposti lähestyttävä orkesteri. Coagulated Bliss on kuin teräväksi teroitettu veitsi, joka ei osaa vuolla mitään, millä olisi käyttöä. Mikko Malm FULL OF HELL Coagulated Bliss CLOSED CASKET ACTIVITIES Grindin, riipivän melun ja rosoisen death metalin parissa möykkäävä Full of Hell sanoo paljon, mutta sanomisista tuskin mikään jaksaa kiinnostaa. Tällainen musiikki voisi heilahtaa helposti teennäisyyden puolelle, mutta Lethen pää pysyy selkeästi veden pinnalla. Levyn kuvailema ahdistus ja meluisammasta Brutal Truthista muistuttava raivo on epäilemättä aitoa mutta samalla perin ärsyttävää. Soitannollisista kyvyistä tai asenteesta homma ei jää kiinni, ja soundikin lienee juuri sitä mitä on haettu
TI 24.09.2024 KE 25.09.2024 H E L S I N K I J Y V Ä S K Y L Ä O N T H E R O C K S L U T A K K O
Satanic Northin esiintulo on kaukana vakuuttavasta. Ilmiselvät viitteet esimerkiksi Immortaliin ja Impaled Nazareneen ovat kuultavissa. Kolmannen ja toistaiseksi viimeisen kerran Udo lähti yhtyeestä vuonna 2009, minkä jälkeen hänen paikalleen kiinnitettiin TT Quick -laulaja Mark Tornillo. Naxen on täysin hengetön, sieluton ja munaton vedos paremmista bändeistä. Pakkaus muistuttaa, että harmittavan usein unohdettu Master’s Hammer oli alansa ehdottomia pioneereja. Liitekirjasta löytyvät kuvat ja bändijohtaja František Štormin pitkä haastattelu avaavat kokonaisuutta hienosti. Paksuihin kirjakansiin pakattu Finished! näyttää oivasti yhtyeen alkuvuosien kehityksen. Varjoissa viihtyvä Draugnim on bändi, joka puhuu vähän mutta asiaa. Mittaa löytyy vajaat puolisen tuntia, kun taas uusintaan innostava matsku mahtuisi seiskatuumaisen yhdelle puolelle. Maailma on väärällään typeriä bändinnimiä, mutta yhtyeen nimeäminen tällä tavoin ja tässä ajassa osoittaa joko huonoa huumorintajua tai mielikuvituksettomuutta. Satanic Northin taustalta löytyy osaamista muun muassa Ensiferumista, joten soittotaidosta esikoisen ei pitäisi jäädä kiinni – eikä se jääkään. Samaa ei valitettavasti voi sanoa Humanoidista, joka tuntuu käyttäneen kaikki valttikorttinsa jo ennen puoliväliään. Syystä tai toisesta se saatiin pihalle vasta nyt. Eetu Järvisalo SATANIC NORTH Satanic North REAPER Bändin nimi luo välittömän assosiaation takavuosien black metal -hassutteluprojekteihin. haudattu epämääräiseen mekkalaan, josta ainakaan minä en niitä löydä. Yhtyeen jylhästi pauhaava mustanmakuinen pakanametalli on kuitenkin ollut vankasti omillaan seisovaa toimitusta. Vuosien 1987–92 demojulkaisujen niputtaminen samaan pakettiin tuntuu itsestäänselvyydeltä ja boksi osoittautuu komeaksi. Ei tässäkään levyssä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta en tiedä, miksi soittaisin sen mieluummin kuin minkä tahansa Mg?an lätyn. Joni Juutilainen ACCEPT Humanoid NAPALM Teutonihevin jättiläinen Accept lienee kaikille tuttu nimi. Ripeillä tempoilla jytisevät, black metalin raakaan estetiikkaan kallellaan olevat biisit onnistuvat luomaan teeman mukaista pimeää äänikuvaa. Satunnaiset doomahtavasti raahautuvat tuskailutkin kuulostavat täysin turhalta minuuttien hukkaamiselta. Ja on yhä. Näillä vuosiluvuilla ei enää pysty säveltämään erityisen omaperäistä musiikkia, mutta mitäpä jos edes yritettäisiin luoda jotain omaa vaikkapa soundillisesti. Komeimmin kokonaisuudesta erottuu Nova Burst, joka saattaa olla hienoin tässä maassa tehty power-biisi aikoihin. Kouraisevimmin se pääsee ihon alle levyn taianomaisen moniulotteisessa lopetuskappaleessa Deeds of Strifessa. Siltikään Finishediä ei uskalla suositella kuin kovimmille faneille. Eri roolihahmoja esittävät vierailevat laulajat alleviivaavat tarinallisuutta ja monipuolistavat tulkintaa. Hengettömällä kaahauksella ei päästä pitkälle, jos itse sävellykset kumisevat tyhjyyttään. Parhaimmillaan teos on koko pakettina kuunneltuna, mutta yksittäisistä kappaleistakin irtoaa helmiä. Kokoelma on kuitenkin odotetusti liian tuhti ja hapokas paketti yhdeltä istumalta nautittavaksi. Nämä kopiobändit sen sijaan kuulevat ja kopioivat pelkät riffit, rakenteet ja yleisen meiningin, mutta eivät pääse lähellekään sitä tunnelmaa, jonka takia idolisoimansa yhtyeet ovat nousseet tunnetuiksi. Suutari pysyköön lestissään, kuten tavataan sanoa. Satanic North on siitä poikkeuksellinen levy, ettei siltä jää mieleen kerrassaan mitään. Elli Muurikainen NAXEN Descending into a Deeper Darkness VENDETTA Vuonna 2018 perustetun Naxenin debyyttilevy on kuin roiskaisisi Mg?an, Watainin, Nachtmystiumin ja vastaavat tunnelmallisemmat black metal -bändit yhteen ja oksentaisi niistä saksalaisen version vailla minkäänlaista omaa visiota. Keskiössä säilyy puhuttelevan syväluotaava ja synkkä atmosfääri. Sitä se on myös neljännellä albumilla. Esimerkiksi yllä mainituilla alkuperäisbändeillä on ollut oma kirkas visionsa – se liekki, jota on jalostettu vuosikausien ajan. Niko Ikonen MASTER’S HAMMER Finished! The Complete Demo Edition DARKNESS SHALL RISE Tšekkiläisen black metalin lippua Infernon, Maniac Butcherin ja Rootin kanssa kantava Master’s Hammer on alansa ehdotonta kulttiosastoa. Reilut kolmivarttinen eepos – joka ei muuten tunnu lainkaan mittaiseltaan – sisältää mahtipontista ja perinnetietoista, mutta taidokkaasti pahimpia kliseitä väistelevää power metalia. Bändi on uutuudellaan aggressiivisempi, tulisempi ja synkempi kuin ennen. Toivottavasti bändin seuraavaa albumia ei tarvitse odottaa lähes kymmentä vuotta. Acceptin olemus kiteytyi pitkään pieneen mutta pippuriseen keulakuvaan Udo Dirkschneideriin, jonka käskevä ja laserinterävä raspi oli yksi orkesterin tavaramerkeistä. Porukan ensimmäinen demo ilmestyi jo vuonna 2010, ja Morfuidra-planeetan seikkailuista kertova tarinallinen teemalevy on ilmeisesti ollut valmis vuosikausia. Viisihenkisen bändin (Sami ”Texas” Ilvonen, Toni Bite, Jukka Hoffrén, Kimmo Korhonen ja Janne Ojala) lisäksi albumilla vierailee melkoinen joukko muita artisteja. Ehkä paras on vasta tulossa. Lähestymistapa istuu mainiosti ihmiskunnan pahuutta läpi historian käsittelevään albumiin. Kari Koskinen DRAUGNIM Verum Malum NATURMACHT Luulin tämän espoolaisbändin kadonneen kartalta lopullisesti. Blastia taotaan mallikkaasti, mutta kaikesta tekemisestä huokuu totaalinen tyhjänpäiväisyys. Yhtyeen vaikutus heavy metalin historiaan on monialainen ja ennen kaikkea kiistaton. Neljännesvuosisadan ikään yltäneen poppoon levyt ovat olleet harvassa ja asiat on tehty matalalla profiililla. Siinä missä Udon nimikkobändin viimeisin levy Touchdown (2023) oli ikämieheltä viriili suoritus, Humanoid tuntuu väsähtävän jo alkumetreillä. Sympaattisesti kohkatun The Ritual Murderin ja kokoelman päättävän Jilemnický okultistan välillä tapahtuu paljon, ja bändi tempaa välistä hyvin mukaansa. Bändissä elää vahva projektihenkisyys, enkä ennusta yhtyeelle kovinkaan hedelmällistä uraa. Turhat kopiobändit eivät pyri rakentamaan omaa maailmaansa tai kertomaan tarinaansa vaan varastavat nekin ideat muilta. Kumeilla kosketinsovituksilla ja riipivillä tremolomelodioilla säestetty soitanta on 1990-luvun mustasta metallista vaikuttunutta mutta silti tuoreen kuuloista. Tarinan luoja ja pääsolisti Ilvonen ei ehkä ole se kaikkein ominaisin genrensä ääni, mutta kun miehen soundiin tottuu, se istuu palettiin mainiosti. Full of Hell ei ole tarjonnut minulle koskaan mitään, eikä tilanne tämän myötä näemmä muutu. Sittemmin niin Udo kuin Accept on luonut määrätietoisesti omaa uraansa ja pukannut levyjä varsin säännölliseen tahtiin. Jenkkisolistin ensimmäinen albumi orkesterin riveissä, Blood of Nations (2010), oli melko vahva näyttö siitä, että vanhassa sotaratsussa riittää vielä puhtia. Ainoana pienenä ”piristyksenä” toimii ilmiselvien vaikutteiden bongaaminen, mikä sekin käy turhauttavaksi viimeistään kolmannella kuuntelukerralla. Joni Juutilainen COVENTHRALL Legacy of Morfuidra INVERSE Kotimainen Coventhrall latoo tiskiin Iisakin kirkon hengessä rakennetun debyyttialbuminsa. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Humanoid on Acceptin seitsemästoista levy ja kuudes sellainen Tornillolle. Soundimaailmaa on rukattu selkeämpään ja yhtenäisempään suuntaan, mikä antaa tuotannolle selvää lisäarvoa. Tšekkoslovakiassa vuonna 1987 taltioidussa black metalissa on toki oma hehkunsa, mutta masteroinnille on perusteensa
Moni kappale tuntuu entuudestaan tutulta. Nuori ja energinen ryhmä on selkeästi tosissaan, mutta kokonaisuus kärsii sekä demomaisesta soundimaailmasta että turhan kilteistä laulusuorituksista. Römeäääninen solisti ja rennon ilmavasti rullaavat kappaleet tuovat musiikkiin liejuisempaa kalmanlöyhkää, mutta vastapainoksi löytyy aavemaisia sävyjä sisältävää verkkaisempaa tunnelmointia. Triosoiton voittamaton riemu kuitenkin kuuluu, ja kun kielisoitinten pörröiset kudelmatkin kannattelevat, 48 Moons on positiivinen esitys. Klassinen kuolometalli puristaa rattia ja vieressä rähisee synkkämielinen pikku veli. Koskinen THE ROTTENING Seeds of Death PERSONAL Jahhas, Dismemberiä ja 1990-luvun meloblackiä on tullut kuunneltua. Mega A LE X K R A U SS Folterkammer. Myöskään musiikki ei ole mitään perusmallin jyräystä. Weibermacht (”Akkamahti”) on kuin Nina Hagenin laulamaa äärimetallia. Siinä on Burzumilta tuttua melankoliaa, mutta paikoin revitellään tiukemmissakin tempoissa. Albumi ei ole kuitenkaan biiseiltään kovin kaksinen. Sinfoniset introt ovat naurettavuuteen saakka mahtipontisia, biitit pumppaavat tanssikelpoisina ja syntetisaattoripulputukset uhkuvat ehtaa 1980-lukua. Tässä mörködiskossa kertsimelodiat ovat myrkyllisen tarttuvia ja ministeri Bjørn Alexander Brem kuulostaa siltä kuin Sabatonin Jocke laulaisi The 69 Eyesia ärrää sortamatta. Lopputuloksena on hyvin toimiva musiikillinen tulkinta historiallisten tapahtumien kulusta ja pääagitaattori Alrik Anderssonin mielenmaisemasta. Suomalaisbändin toinen pitkäsoitto on 14-raitainen järkäle, jonka biisinkirjoituksesta tai soittopuolesta ei puutu kunnianhimoa. Epilepticalla on hyvät mahdollisuudet kasvaa vaikka seuraavaksi Sonata Arcticaksi. Pahaenteisten melodioiden ja tukevan mätön yhteispeli sujuu tyylillä ja taidolla. Soundista puuttuu pohjaa, ja perustajajäsen Lisa Cappellazzon rummut kolkkuvat ankeahkosti. Ruotsista tullaan ja siltä myös kuulostetaan. Kunhan nelikon oma ääni ilmenee jatkossa paremmin, Taipaleesta voidaan puhua varteenotettavana tekijänä. Necrophobicin ja kumppanien suuntaan nyökkäilevät mustemmat sävyt piristävät pakettia, jonka toteutuksessa ei ole mitään varsinaista vikaa. Hiukan pidemmälle viety tuotanto tukisi kuitenkin materiaalia paremmin. Esimerkiksi Void on selkeää Burzumia, ja hetkittäin tulee mietittyä, onko yhtyeen oman identiteetin hakeminen vielä hiukan vaiheessa. Karma to Burnin jättämän aukon täyttäjäksi tämä levydebytantti onkin varteenotettava ehdokas, vaikka valtikkaa ei lunasteta vielä tällä albumilla. Sävellyksistä tai taidoista se ei jää kiinni. Kun soundina on tutulta kuulostava dm-särö ja painokkaan tuhdit rummut, alkuperää ei tarvitse kauheasti arvailla. Taival on löytänyt hyvän balanssin maalailun ja tykityksen välillä. Mainiosti tuotettua ja ihanan pöljää! Bändin crossover-potentiaali on huomattu viimeistään nyt laajemminkin, mistä todistaa Norjan euroviisukarsintafinaalin nelossija. Folterkammer on eittämättä kiinnostava tapaus, jonka toinen levy heilahtaa lopulta helposti plussan puolelle. Aluksi touhunsa vaikuttaa haukotuksella sivuutettavalta vitsiltä, mutta kerrosten alta purkautuu asteittain kovempaa suorittamista. Kimmo K. Rohkeampi tulkinta ja tiukempi tuotanto olisivat värittäneet kappaleita aivan toisella tavalla. Pääosassa on monenlaisiin laulusuorituksiin taipuva Andromeda Anarchia, jolla lienee takanaan klassista koulutusta. Joni Juutilainen EPILEPTICA Reign of Enticement OMAKUSTANNE Sinfonista power metalia tarjoilevalla Epilepticalla on visio, mutta se vaatii vielä työstämistä. Jaakko Silvast THE MAGOGAS 48 Moons GO DOWN Italialaistrio vastaa huutoon hyvien instrumentaalisten stoner-bändien perään. NAPAKAT 63. Ehkä bändi tarvitsee vielä kolmannen iskun näyttääkseen terävimmät kyntensä. Journey to Beyond on keskitasoinen, pelinavaukseksi hyvä kiekko. The Rotteningin esikoinen on toimiva viiden biisin rykelmä tuttuja elementtejä. Tarjolla on veikeä yhdistelmä death metalia, doomia ja sludgea. Kari Koskinen GOTHMINISTER Pandemonium II: The Battle of the Underworlds AFM Kevyemmän linjan ebm:ää sekä indu-, goottija melometallia sulauttava Gothminister jatkaa fantasiaörkkisotiensa eeppistä tarinaa. Mape Ollila TAIVAL Journey to Beyond WOLFSPELL Journey to Beyond sisältää suht keskitempoista tähtiintuijottelua. Joni Juutilainen HORNDAL Head Hammer Man PROSTHETIC Ruotsalaiset ovat kehitelleet julkaisulleen erikoisen konseptin: levyn sanoitukset käsittelevät yli sadan vuoden takaista lähes kapinaan johtanutta teräsduunarien lakkoilua bändin nimikkokaupungissa. Bändi groovailee ja jysäyttelee romuluisen rytmin äärellä vekkulin fuzz-pitoisesti. FOLTERKAMMER Weibermacht CENTURY MEDIA Bdsm-henkisen seksin, oopperan ja äärimetallin parissa operoiva monikansallinen yhtye on tiukka pala pureskeltavaksi. Meininki on ehdan luomua, ja hyvä niin
Tombstoner alkoi toistaa samoja ideoita, eikä hivenen ohut ja diskanttinen soundimaailmakaan hellinyt enää korvia. Vaikuttavalla debyyttialbumilla menossa mukana ovat tutut hahmot Conan Barbaarista Red Sonjaan. Jaakko Silvast SAMMALE Finno-Ugric NATURMACHT Yhden levyn aiemmin raapaissut Sammale on sooloprojekti, jolla on mielenkiintoinen konsepti: tarjolla on eri suomalais-ugrilaisilla kielillä laulettuja kappaleita tunnelmallisen black metalin tukemana. Lievä kotikutoisuus saattaa häiritä yhä valtavirtaisemman metallin ystäviä, mutta on selvää, että Witches Hollow’n musiikki on kehittynyt oikeaan suuntaan. Joni Juutilainen TOMBSTONER Rot Stink Rip REDEFINING DARKNESS Tuoreehko nelikko tarjoaa kakkosalbumillaan modernia death metalia jonkinasteisella groove-viballa. Teemu Vähäkangas WITCHES HOLLOW Grimoire IRON, BLOOD AND DEATH Viimeisimmät kuulokuvani Witches Hollow’sta sijoittuvat vuonna 2019 julkaistulle The Coven Is Alive -esikoiselle. Vaihtelua ja meininkiä riittää, eikä tapahtumarikas ulosanti mene juurikaan överiksi. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Yli 70-minuuttisen konseptilevyn musiikilliset opit on ammennettu manowarmaisesta paatoksesta, kaikki korniuden rajat ylittävästä eeppisyydestä, Imaginations-ajan Blind Guardianin mieleen tuovasta tarinankerronnallisesta tyylistä ja karhean soinnukkaasta jengikuoroilusta. Nyt musiikki on sopivalla tavalla melodista ja hetkittäin kekseliästäkin kamaa, josta voi löytää selviä viitteitä Gloomy Grimiin, Enochian Crescentiin ja Old Man’s Childiin. Ovatko ne sitten tarkoituksellisia, en osaa sanoa. Tekemisen pohja ja yleissoundi ammentavat edelleen klassisesta heavy metalista, mutta sävellysten luiden ympärillä on aiempaa enemmän lihaa. Koskinen DIAMOND FALCON Gates of Hell OMAKUSTANNE Vanhan liiton heviä raapiva Diamond Falcon tulee Itävallan Berndorfista ja on julkaissut omin kustantein nyt jo kolme pitkäsoittoa. Mutta sitten kävi samoin kuin niin usein: selvisi, että levylle on kelpuutettu liian iso liuta biisejä. Tällainen musiikki tapaa kuitenkin pysyä yksinäisten susien käpälissä. Tuolloin tamperelaisprojektin dark/black metal tuntui hieman hapuilevalta ja liian moneen suuntaan kurottelevalta. Myös soitto ja tuotanto on asiallista. Parasta yhtyeessä on Iron Maidenin alkupään mieleen tuova kitarakuviointi, huonointa asteittainen geneerisyys. NEMEDIAN CHRONICLES The Savage Sword NO REMORSE Nyt sukelletaan todella syvälle Robert E. Jaakko Silvast EXINGENCED Cast into the Inferno OMAKUSTANNE Työstökappalehan tämä vielä on, mutta hajanaisuudessaankin lupaava sellainen. Useammin kuin kerran mieleen juolahtaa Cynicille leimallinen ote androidilaulua, toismaailmallista tunnelmaa ja jännittävää sointuvalikoimaa myöten. Mikä mainiointa, yhtyeen repertoaarissa on runsaasti melodiaa. Muun muassa suomeksi, udmurtiksi ja liiviksi esitetyt biisit kumpuavat syvältä luonnosta ja perimästä. Bungetin musiikilliseksi perijäksi. Paketin täydentää hansikürschmaisittain käheänmelodinen solisti Alexandre Duffau. Mape Ollila EXIST Hijacking the Zeitgeist PROSTHETIC Teknisen djenttaavaa progekuoloa tulee ja tiukasti. Alkuasetelmat olivat varsin otolliset. Tämä ei ole ihme, sillä pääjermu Max Phelps kuuluu Cynicin nykymiehistöön. Joni Juutilainen TRAVELER Prequel to Madness NO REMORSE Kanadalaisen Travelerin vauhtimetalli petraa kolmannella albumilla musikaalisempaan suuntaan. Kokonaisen bändin tuoma näkemys esimerkiksi sovitusten suhteen saattaisi tehdä hyvää. Albumi kuulostaa paikoin hyvältä, mutta parannettavaa on vielä paljon. Ep lupailee isoja, vaikka tyyli on viiden biisin mitalla aika selkeästi levällään. Musiikissa hyödynnetään useita erilaisia instrumentteja, ja projektia voisi luonnehtia jonkinlaiseksi Negur. Sen verran hommasta kuitenkin hahmottuu, että sille päälle sattuessaan tämä suomikopla roiskii Iron Monkey. Levyn pääasiassa keskitempoinen metalli on sävellyksiltään pätevää keskitasoa. Kaverin ääni taipuu moneksi, vaikka stereotyyppinen genressään onkin. Pekkaa pahempi ei ole myöskään laulaja JP Abboud. Howardin maailmoihin! Elokuvallisen dramaattinen kertojaääni saattelee ranskalaisbändi Nemedian Chroniclesin matkalle Kimmeriaan. Korville pomppaavat erityisesti Matt Riesin ja Toryin Schadlichin loihtimat kitaraharmoniat ja monipuoliset soolot, jotka muistuttavat muun muassa takavuosien Judas Priestistä. Suoraviivainen The Wind in My Back sekä kekseliäästi sovitetut Never Give Up ja Into Eternal Night tuuttaavat tykimmin. Kimmo K. Kappaleet kulkivat vähintään kelvollisesti ja ideat tuntuivat ajoittain jopa tuoreilta. Riffit olivat rapsakan mukaansatempaavia, ja bändi tuntui tekevän sujuvasti omaa juttuaan. Gates of Hell ei sisällä kuin kuuden kappaleen ja puolen tunnin verran musiikkia, mutta bändi saa sanottua asiansa siinäkin ajassa. Jo jokusen albumin väsännyt jenkkikopla osaa hommat ja käyttää kykyjään vallan messevästi. Take the Wheel, The Law ja Prequel to Madness tärpeiksi, ja sitten vain kovaa ajoa
Jo siinä on valttikortti, jollaista aivan joka yhtyeellä ei ole lyödä näytille. Rupinen sludge tulee päälle aggressiivisesti. Anti ei ole kaikkein ikimuistoisinta, mutta fuzz-groovailun pohjana on sentään kohtuullisia kappaleita. The Ritual Has Begun on kasvoton kokonaisuus, mutta videobiisi Night Stalker jää mieleen loistavana alkuaikojen Def Leppard -pastissina. Nerrath-nimisen ukkelin säveltämä musiikki on folkin, pakanamenon ja black metalin sekoitusta. Jytisee. Joni Juutilainen THE LUNAR EFFECT Sounds of Green & Blue SVART Partaa, tukkaa ja rentoja ihokkaita näytetään suosivan, ja homssuisen reteä lookki kuuluu myös musiikissa. Kanna minut metsään, rautainen apinamies. Koskinen NOCTURNA Of Sorcery and Darkness SCARLET Italialainen Nocturna soittaa vähemmän yllättäen sinfonista goottimetallia, joka tuo mieleen vielä vähemmän yllättäen Nightwishin. Paikoitellen revitellään Absurdin folkkitanhujen parissa, toisinaan troolataan tutumpien bändien kuten Bathoryn, Summoningin, Falkenbachin ja Drudkhin vesillä. messevää teknistä kuolometallia aika mainioon ysärityyliin. Stoner-svengailua retrohengessä veivaava nelikko tekee hommansa asianmukaisesti mutta jokseenkin ennalta-arvattavasti. Alkukantaista. Jim Brusbyn primitiivinen ja säälimätön karjunta tuntuu omassakin kurkussa. Niin sopii myös Mike Thomasin tarkka ja runsas rumputuli. Ei lainkaan hassumpi idea bändin alkupään julkaisujen heikohko taso huomioiden. Laulaja David Rodriguezin kireä ylärekisteri on paikoin King Diamond -luokkaa ja sopii näihin tempoihin loistavasti. Positiivista on, että vaikka kyse on muotoa painottavasta stoner-jytästä, biiseissä on kohtuullisesti tarttumapintaa. Yhtyeen ruotsiksi messuttu metelöinti ei ole aivan genrensä idearikkainta antia, mutta se on kyllin hyvää napatakseen hetkeksi mukaansa. Propsit ammattitaidosta, vaatiihan pastissienkin tekeminen taitoa ja lahjakkuutta. Raivokasta. Viisi kappaletta sujahtaa läpi heittämällä, vaikka ruotsinkielinen cover Rauli ”Badding” Somerjoen Paratiisista tuntuu tarpeettomalta. Kappaleiden monipuolisuus on kasvanut selkeästi, mikä tuo musiikkiin toimivaa ilmavuutta. Mitä pidemmälle yhtyeen toinen levy etenee, sitä ilmeisemmäksi Nightwish-vaikutteet käyvät. NAPAKAT 65. Katsellaan hommaa uusiksi tulevalla kokopitkällä. Tällä kertaa niitä maalataan kuitenkin laveammalla pensselillä. Hornilla ei taida edes olla minkäänlaisia epäilyttäviä kytköksiä, joilla nousta otsikoihin. Teemu Vähäkangas EINVIGI Monokroma EINHEIT Lupaavahkoja otteita kahden vuoden takaisella Yö kulje kanssani -levyllä esittänyt Einvigi jatkaa suomeksi lauletun post-blackin maisemissa. Laulajatar Rehn Stillnight laulaa sentään komeasti, joten täyttä kärsimystä albumin kuuntelu ei ole. Mikko Malm ASTARTE The Cross SLEASZY RIDER Kreikkalainen Astarte oli ensimmäinen täysin naisvetoinen black metal -bändi, joka hajosi perustajansa Tristessan kuolemaan vuonna 2014. Tällä kokoelmalla on The Cross -kappaleen (mukana Limbonic Artin Morfeus) lisäksi huono Celtic Frost -cover sekä biisejä neljältä eri bändiltä, joille Tristessa lainasi eläessään äänensä. Ja siksi niin ihanan toimivaa. Show N Tellin paras vipuvoima löytyy kitaraosastolta, jonka liidaavampi puolisko Daniel Dobbs on varsinainen pikkauspäällikkö. Kimmo K. Kyynisempi voisi puhua rahastuksesta. Koskinen HORN Daudswiärk NORTHERN SILENCE Kymmenen levyä kahdessakymmenessä vuodessa. Tietty muotinmukaisuus ja ydinajatuksen suunnitelmallinen mallintaminen välittyy, mikä vie autenttisuudelta pohjaa. Niko Ikonen IRON MONKEY Spleen & Goad RELAPSE Brittitrion toisen tulemisen toinen levy. Turhanpäiväinen kokis toimii siis pelkkänä mainoksena ”uudelle” Astarte-levylle. Valitettavasti Of Sorcery and Darkness ei onnistu tarjoamaan eeppisen ja melodramaattisen metallin osalta mitään, jota ei olisi kuultu sata kertaa aikaisemmin. Avaus, geneerinen death thrash -biisi, on kuin eri bändin tuotantoa, mutta loppupäästä alkaa löytyä omaa meininkiä vankasti legendaarisen Cartilagen hengessä. Rummuissa tapahtuu rutkasti ja sahaus on tummaa. Varsin yksinkertaiset biisit tuppaavat jäämään joskus junnaamaan, mutta tämänsorttisessa takomisessa se ei haittaa ja vahva rytmiikka korvaa nämäkin puutteet. Niko Ikonen Einvigi. Levyn on kasannut Tristessan entinen aviomies, Astartessakin soittanut Nicolas Maiis. Levyllä on juuri niin tuhti pörinäsoundi kuin musiikki tarvitsee. Debyyttilevyä odotellessa! Kimmo K. Iron Monkey ei silottele vaan tekee juuri samaa kuin reilut 25 vuotta sitten. Homman nimenä on perinteinen heavy metal sieltä speedimmästä ja protopowerimmasta päästä. Tristessa ehti nauhoittaa biisejä Bloodemonium-nimiselle levylle, jota Maiis parhaillaan miksaa. Joni Juutilainen SHOW N TELL The Ritual Has Begun NO REMORSE Arizonalaiskvartetti Show N Tell paahtaa debyytillään melkoisen kovaa ja korkealta. Käsi ylös, mikäli olet kuullut tästä saksalaisesta soolobändistä. Oldfodt on mukava välikatsaus, jonka taiteelliset arvot jättävät kyseenalaistettavaa. Monokroma ei ole genrensä kovinta antia, mutta suomeksi vastaavaa kamaa ei taida tehdä kukaan muu. Biiseissä on melankolista, vihamielistä ja nostalgista tunnelmaa, mutta kun itse musiikki on erittäin keskinkertaista ja mitäänsanomatonta, menosta on vaikea sanoa mitään erityisen mieltäylentävää. Peevelin rujoa ja rumaa. Einvigi kuulostaa yhä sekoitukselta Harakiri for the Skyta ja Saraa, mutta hommassa alkaa olla paljon omaa ilmeikkyyttä. Jaakko Silvast ONDFØDT Oldfodt BLACK LION Pietarsaarelainen black metal -kopla Ondfødt muistelee vuosikymmenen mittaista taivaltaan julkaisemalla ep:n verran uudelleen äänitettyjä kappaleita
Haluaisi näyttää innostuksensa ihan täysillä, muttei sitten kuitenkaan oikein kehtaa. – Mekin oltiin Vikiä ja Hanadia [Hassan, laulu] myöten ajateltu, että metalli on tosi paljon valkoihoisten musiikkia eikä oikein kiinnosta afrikkalaisia. – Kaikki tunnistaa varmasti, että suomalaisuuteen kuuluu sellainen jurotus. Näin perhettä, kävin äidin haudalla ja kaikki kuvattiin aidoissa tilanteissa. – Oon aina halunnut käydä Angolassa katsomassa isääni ja sukuani. Viki hehkuttaakin yleisön estottomuutta. – Katsokaa jengiä Angolan-keikalla! Ne ei ole edes jurrissa, mutta yksikään tyyppi ei seiso kädet puuhkassa. Tätä ei meinaa osata aina arvostaa. Viki sanoo, että matkan alussa bändi ei tiennyt, millainen seikkailu sitä odottaa. Vikin paluu Angolaan on African Metal Tourin yksi puoli. Niiden määrä tuplaantui. Viikingit Afrikassa Räppäri Seksikäs-Suklaa, oikealta nimeltään Luyeye Konssi ja kavereiden kesken Viki, toteutti haaveensa ja palasi 23 vuoden jälkeen kotimaahansa Angolaan. Entä jos tavaroita katoaa, onko paikan päällä oikein puitteita järjestää keikkoja ja kiinnostaako ketään. Sitten kun huomasi, että ne oikeasti laulaa meidän kertsihokematkin mukana, niin huh huh, ei sitä uskonut todeksi. Dokkarista ilmenee hyvin, että olihan se hurjaa säätöä. Reissu ei ollut perusmallin kotiinpaluu. Ei meinannut löytyä oikein mitään varmaa tietoa mistään, kunnes sitten löytyikin dokkari aiheesta ja vaikka mitä bändejä esimerkiksi Botswanasta, rumpali Lauri Ojala kertoo ja viittaa dokumenttielokuvaan March of the Gods: Botswana Metalheads (2014). Paikan päällä tuli sitten vastaan Korpiklaanipaitaista jengiä ja innostuneita metallifaneja, jotka oli ihan oikeasti innoissaan siitä, että jumalauta räpmetallia SUOMESTA! Suomessa on totuttu metallikonserttien suhteen runsaudenpulaan. Toinen on se, että Lähiöbotox pääsi viemään maahan musiikkiaan. Siellä omaksuttiin ihan omalla tavalla moshpitit ja koko mesta oli yhtä jättimäistä bilettä. Tämä selviää myös kotisohvalta käsin, sillä koko reissu ikuistettiin Lähiöbotox: African Metal Tour -dokumenttisarjaksi, jonka voi katsoa Yle Areenasta. Paitsi ehkä sitten, kun on oikein kännissä. Ensin Lähiöbotox puuhasi Angolaan yhtä keikkaa. – Ne eivät tunteneet bändiä etukäteen, mutta me huomattiin nopeasti, että tyypit oli alkaneet ottaa meistä selvää heti kun tiesivät meidän olevan tulossa mestoille. Dokumentti kasvoi neliosaiseksi sarjaksi. Tarjosin aiheesta ohjelmaa eri tuottajille ja siitä ei innostuttu, mutta lopulta yksi tuotantoyhtiö innostui ja asetti ehdoksi, että hei, bändi lähtee mukaan, Viki hymyilee. – Pelättiin, että joudutaan vaaraan tai joku meistä sairastuu. – Ne hehkutteli että jes, suomalaiset viikingit tulee vetämään meille metallia, ja me naurettiin vaan, että joo, suomalaiset mustat viikingit täältä tulossa, morjes, hah hah! Yksi huikeimmista kohtauksista African Metal Tour -dokkarisarjassa on Lähiöbotoxin konsertti, jossa angolalainen yleisö tuplaa länsimaisten keikkapaikkojen energiamäärän. – Matkustin itse Angolaan kymmenen päivää ennen muita. PIIRI AKI NUOPPONEN Y LE P R E SS I 66. Ei niin, että oltaisiin käyty hautausmaalla valmistautumassa ja käsikirjoitettu kohtaus valmiiksi. – Ennen reissua yritettiin googletella ja etsiä afrikkalaista metallia. Afrikassa taas vierailijoista innostuttiin ihan täysillä. 6. Mene viikonloppuna Helsinkiin tai Tampereelle, ja tarjolla voi olla tusina metallikeikkaa, eikä tarjonta ole hullumpaa muuallakaan. MATKALLA paljastui, että vaikkei Afrikan mannerta tunneta metallimusiikistaan, sieltä löytyy piilevä metalliskene. Samalla siellä oli innostuttu suomalaisesta metallista, Viki sanoo. Mukaan lähti koko Lähiöbotox-bändi. Ajatus itähelsinkiläisestä rap metal -bändistä soittamassa Afrikassa on jo ajatuksena kutkuttava