KVELERTAK LACUNA COIL BEHEXEN SLEEP OF MONSTERS BRYMIR DARK FUNERAL DISCHARGE ELÄMÄ ON RASKASTA. 5/2016 I HINTA 8,90 euroa NELJÄNNESVUOSISATA VARJOISSA
. P Ä I V Ä K O H T A I N E N O H J E L M A N E T I S S Ä . TÄ TÄ M AI NO ST A VA ST AA N TA PA HT UM AN AJ AN IN FO ST A YL LÄ TY S
P Ä I V Ä K O H T A I N E N O H J E L M A N E T I S S Ä . TÄ TÄ M AI NO ST A VA ST AA N TA PA HT UM AN AJ AN IN FO ST A YL LÄ TY S.
AVATAR FEATHERS & FLESH 13.5. DELIRIUM 27.5. www.CENTURYMEDIA.com www.ANOTHERCENTURY.com www.INSIDEOUTMUSIC.com. DARK FUNERAL WHERE SHADOWS FOREVER REIGN 3.6. LONG DISTANCE CALLING TRIPS 3.6. ZOAX ZOAX 13.5
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : My rat h, Th e Wr etc he d En d, Tel oc h, Th en ce , Ka ma ra 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Kv ele rta k 02 2 Da rk Fu ne ral 02 4 Lo rd Vic ar 02 6 Be he xen 02 8 Lac un a Co il 03 3 Sle ep of Mo nst ers 03 9 Bry mi r 04 2 Ka tat on ia 05 Pö lky llä : Tus kapo mo Ee ka Mä kyn en 05 4 Sa lam yh kä : Mo rdi cu s Da nc es fro m Lef t (19 93) 05 5 Tu ska -ki rjo itu ski sa 05 7 Arv iot , pä äo sas sa Bry mi r 074 De mo t, pä äo sas sa Ra du x 07 8 Va nh a liit to: Dis ch arg e, ha ast att elu ssa Ro be rts in vel jek set 08 2 Ku ud es pii ri: On ko las ten he vi pili pa lia. www.CENTURYMEDIA.com www.ANOTHERCENTURY.com www.INSIDEOUTMUSIC.com. AVATAR FEATHERS & FLESH 13.5. DARK FUNERAL WHERE SHADOWS FOREVER REIGN 3.6. ZOAX ZOAX 13.5. 042 018 028 033 050 02 2 07 8 PA AL AU D ES TA D M IK A AA LT O VI LL E JU U R IK KA LA ES TE R SE G AR R A M AR KU S PA AJ AL A AL ES SA N D R O O LG IA TI DELIRIUM 27.5. LONG DISTANCE CALLING TRIPS 3.6
! NOW O U T DELUXE COLLECTOR‘S BOX (32 x 32cm, LTD to 700! 12“ Picture Vinyl + LTD Mediabook CD + 12“ Slip Mat + A2 Poster!) exclusively available via www.napalmrecords.com! THE MOST SIGNIFICANT AND CREATIVELY VITAL ALBUM IN NORWEGIAN BLACK METAL! AN EXCLUSIVE HIGH-CLASS REISSUE, RE-MASTERED BY LEGENDARY SATYR HIMSELF! SATYRICON Nemesis Divina Available as LTD Mediabook, LTD Vinyl and Download! ! NOW O U T DELUXE COLLECTOR‘S BOX (LTD to 500! + LTD CD incl. 2 Bonus Tracks + Flag + Logo Pendant) exclusively available via www.napalmrecords.com! DEVILDRIVER Trust No One Available as LTD Digipak, LTD Vinyl, CD and Download! WWW.FACEBOOK.COM/ NAPALMRECORDS DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID! VISIT OUR ONLINE STORE WITH OVER 20.000 ITEMS – SPECIAL EDITIONS, CDS, VINYL, DVDS, MERCHANDISE: WWW.NAPALMRECORDS.COM!
Suru asui Katatonian puseroissa niin, että hyvä kun bändi jaksoi saattaa kappaleensa loppuun. Kiekko lähti mukaan, kotona miltei järki. Ruotsalaisittain englantia ääntäneen laulajan voivottelu oli siinä rajoilla, haluaisiko miestä potkia paijaamisen sijaan perseelle, mutta hänen supermelankolisin nuotein säestettyyn surkutteluunsa oli tavattoman helppo samastua. Tämä ukko ei elä kolmekymppiseksi, mietin. NERVOSA Agony CANDLEMASS Death Thy Lover AIR The Virgin Suicides -soundtrack TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT KAMARA Kahden maailman välissä KATATONIA Brave Murder Day KUMIKAMELI Verta ja suolia Lapaset suossa 7. Mainittujen välissä ilmestynyt siirtymälevy Discouraged Ones löysi sekin pian tiensä levyhyllyyni, loistorypemistä yhtä kaikki. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. PS. Lapaset kutoisin jos osaisin. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Ester Segarra KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 16. MUISTAN harvinaisen hyvin, kuinka tulin tutustuneeksi kansijehujemme musiikkiin. Oli loppuvuosi 1999, ja olin aloittanut rokkitoimittajan hommat jokunen kuukausi aiemmin. Hoksaahan lukaista kansijutun lisäksi myös Brave Murder Day -aiheinen Tuska-kirjoituskisateksti sivulta 55. Renkse ja aisaparinsa Anders Nyström käyvät nyt varhaiskeski-ikää ja Katatonia on suositumpi kuin koskaan. Sehän tuo vasta toimikin: minimalistinen jyrääminen ja valtava murinalaulu polkivat bändin lapaset suoraa päätä suohon. Kolme vuotta aiemmin julkaistu Brave Murder Day löysi soittimeen aika pian bändin löytämisen jälkeen. vuosikerta Numero 137 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Risukasa ei ainakaan valaistunut, kun sain vuonna 2001 julkaistun Last Fair Deal Gone Down -levyn tiimoilta haastateltavakseni masennuspotilaalta puhelimessa kuulostaneen Jonas Renksen. Vaikka levynsä eivät ole kivunneet kuulokulmastani enää mainittujen mestariteosten tasolle, toivotan bändilleen pyyteettömän hyvää 25-vuotissynttäriä. Vierailin täällä Tampereella Playground-levy-yhtiön toimitiloissa ja selailin aikani kuluksi promo-cd-hyllyä, kun katseeni tavoitti Katatonian Tonight’s Decision -levyn sinisen selän. Vaan tässä sitä kuitenkin ollaan, 15 vuotta myöhemmin. Se on rockbändin vuosirenkaissa paljon
Hankalin juttu oli löytää nopeasti mukaan sopiva solisti, mutta sitten keksin Leprousin Einarin, joka on loistava laulaja. Vanha norjalainen sielu SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN 8. Emperorin tasoinen äärimetalli-innovaattori on kova merkintä meriittilistassa. Tuotantopuoli, kitarasoundi ja meininki noin yleensäkin saavat albumin kuulostamaan todella eläväiseltä. – Aikaisemmillakin levyillämme oli jonkin verran vaihtelua, mutta nyt kokonaisuus on todella vahva ja monipuolinen. Olen erittäin tyytyväinen Misery Harbouriin. Alkuperäinen idea lähti Cosmolta [laulu ja basso], ja lopullisen silauksen teki Red Harvestin LRZ, joka sai siihen mukaan kylmää ja konemaista fiilistä. Voidaan sanoa, että tässä ollaan jo aika syvällä juurillani – Mielestäni levy on katsaus myös black metal -historiaani, vaikka en lähtisi kutsumaan sen musiikkia blackiksi. Meriittilistoiltanne löytyvät esimerkiksi Dark Funeral, Emperor ja MindGrin der. – Ehkäpä, koska pidän paljon konemusiikista ja olen halunnut tuoda näitä juttuja mukaan Zykloniin ja The Wretched Endiin. Einar purkitti osuutensa Ihsahnin studiolla, ja lopputulos on erinomainen, koska biisi ei kaipaa karjuntaa tai muuta rankempaa juttua. Kuinka päädyitte näin erikoiseen valintaan. Onko näin. Pari vuotta sitten olin kävelemässä iPodiani kuunnellen, kun tämä kappale kiinnitti huomioni ja ajattelin, että tästähän tulisi hyvä cover! – Cosmo ehdotti, että tekisimme metalliversion, mutta päätin pitää kappaleen mahdollisimman lähellä alkuperäistä. Näetkö asian samoin. Mielestäni minulla on ollut aika menestyksekäs ura. – Olen kiitollinen, että olen saanut olla mukana musiikkibisneksessä yli 25 vuotta ja teen edelleen levyjä, jotka kiinnostavat. LRZ ja Leprousista tuttu Einar Solberg vierailevat levyn viimeisellä kappaleella, todella mainiolla Bel Canto -cover Dewy Fieldsillä. – Joo, näinhän se on. Jatkosta en osaa sanoa, mutta mikäli mielenkiintoa bänditouhuja kohtaan riittää, musiikkia syntyy aivan varmasti vielä paljon. Albumilla on myös mielestäni hieman aiempaa synkempi ote, jonkinlainen pahaenteinen pohjavire, Samoth mietiskelee. – Pidän bändin kahdesta ensimmäisestä levystä ja kuuntelin niitä todella paljon 1990-luvun alussa. Levyn nimestä, kansikuvasta ja Old Norwegian Soul -kappaleesta saa mielikuvan, että albumi olisi jonkinlainen kunnianosoitus norjalaisille juurillesi. Kitaristi Tomas ”Samoth” Haugen ei katsele kuitenkaan liikaa menneisyyteen, vaan elää The Wretched End -yhtyeensä kanssa tässä päivässä. Kuinka hankalaa on tehdä uutta kamaa toistelematta jo tehtyjä juttuja. – Tämä ei ollut tietoinen juttu, mutta monet sanoituksista kertovat elämästä vuoristossa lähes erakkona ja siitä, kuinka minä näen elämän – oli kyse sitten henkilökohtaisista jutuista, yhteiskunnasta tai uskonnosta. Levyn kansilehden yhdellä sivulla on kuva vanhasta talosta, jossa elin elämäni ensimmäiset kolme vuotta, ilman sähköä. SE B A ST IA N LU D V IG SE N KOLMAS levynne In These Woods, from These Mountains vaikuttaa aiempia melankolisemmalta ja monipuolisemmalta. Misery Harbour -biisin lopussa on mielenkiintoinen elektroninen osio. Onko suunnitteilla tehdä jatkossa samansuuntaisia kokeiluja. Tunnelma on kuitenkin sama, sekä musiikillisesti että sanoituksellisesti. – Olen aina ollut norjalaisen luonnon ympäröimä, ja sieltä kaikki luovuuteni periaatteessa kumpuaa. – Niinhän se menee, että teemme mitä teemme, ja lopulta kuulijat päättävät, pitävätkö he siitä vai eivät
– Ottaen huomioon lähtökohtamme on ollut todella mahtavaa saada mahdollisuus soittaa esimerkiksi Dream Theaterin, Symphony X:n, Tarjan ja W.A.S.P:n kanssa. – Albumilla oli kaksi sanoittajaa, Perrine Perez Fuentes ja Aymen Jaouadi, kumpikin bändin ulkopuolisia henkilöitä. Myöhemmin perustimme Myrathin, joka toimi jonkin aikaa coverbändinä, mutta melko pian huomasimme tarpeen omien biisien tekoon, bändistä kerrotaan. – Jotkut ovat kiinnostuneita politiikasta, mutta me teemme musiikkia. Vaikuttaisi siltä, että metalli ei todellakaan ole tunisialaisten suosikkimusiikkia, joten miten ihmeessä päädyitte perustamaan Myrathin ja sen esiasteen Extazyn vuonna 2001. Yritimme aikoinaan sekoittaa itämaista musiikkia ja metallia monin keinoin, mutta vasta ensimmäisen levymme Hopen [2007] tuottaja Kevin Codfert sai musiikkimme täyden potentiaalin esiin. Ja löytyyhän noita ”kebabhevivaikutteita” ihan kotoiselta Amorphisiltakin. Suomalaisena unohtaa usein, että metallimusiikki ei ole jokaisessa maailmankolkassa täysin arkipäiväinen juttu. Mitkä ovat olleet toistaiseksi bänditoiminnan unohtumattomampia hetkiä. Olette soittaneet nykyisellä nimellänne kymmenen vuotta. Musiikkimme ei ole ehkä se kaikkein kuuluvin ja näkyvin keino tuoda näkemyksiämme esiin, mutta meille se on ehdottomasti oikea ratkaisu. Olemme aina kokeneet, että eksoottiset juuremme ovat meille ehdottomasti mahdollisuus, joten kaikki tapahtui hyvin luontevasti. Olivat lähtökohdat mitkä tahansa, määrätietoisella työllä voi päästä pitkälle. Myrath on kirjoitellut tekstejään kahdella kielellä, sekä englanniksi että arabiaksi. Itämaiset sävyt metallimusiikissa ei ole mikään uusi juttu, mistä muistuttaa jo vuosikymmeniä sitten perustettujen Melecheshin, Salemin ja Orphaned Landin vahva kenttäsuosio. Mitkä ovat keinonne taistella kauheuksia vastaan. Voitteko hieman avata, mistä Legacy-levyn sanoitukset kertovat. Molemmat sanoittajat, kuten myös kitaristimme Malek Ben Arbia, menettivät hiljattain isänsä, ja koska olemme kuin yhtä suurta perhettä, Perrine ja Aymen halusivat kirjoittaa sanat läheisen menettämisestä, toivosta ja kulttuurimme perinnöstä. N ID H A L M A R Z O U K METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ INTENET tietää kertoa, että pienestä Ez-Zahran kaupungista lähtöisin oleva Myrath on ensimmäinen kansainvälisen levydiilin kalastanut tunisialainen yhtye – ja kyse on siis bändeistä yleensä, ei pelkästään metallimusiikista. – Olemme olleet kovia metallidiggareita ihan teinistä saakka, ja kuuntelimme paljon bändejä kuten Symphony X ja Dream Theater. Kerrotte Legacyn olevan kunnianosoitus kaikille väkivallan ja sorron uhreille ympäri maailman. Taistelemme musiikkimme keinoin. – Olemme syntyperäisiä tunisialaisia, joten meillä on arabialainen musiikki veressä. Itämaista progemetallia 9. Mistä saitte idean näinkin erikoisen soundin kehittelemiseen. – Tunsimme, että meidän täytyi tuoda yleisölle jotain erilaista. Tästä kertoo progemetallia soittavan tunisialaisen Myrathin mainio neljäs levy Legacy
säveltää tulevien kappaleiden pohjat yksin. Se tarkoittaa myös verhoa ihmisen ja totuuden tai todellisuuden välissä sekä kuolemaa kaikissa sen muodoissa. Telochin tyyli on rokkaavaksikin luonnehdittavan orgaanisen otteensa ansiosta perinnetietoista mutta myös totaalisen omaleimaista ja edukseen erottuvaa. Toisella levyllään bändillä on tarjota vastustamattomasti tempovaa paholaisen musiikkia sekä mielenkiintoinen yllätys sanoituspuolella. – Alkujaan bändi perustettiin varmaan syystä, mistä bändit yleensä, eli halusta soittaa tietyn tyylistä musiikkia. Nämä syyt ovat olemassa vieläkin, emmekä voisi kuvitellakaan tekevämme muunlaista musiikkia. Noihin aikoihin kaikki jäsenet kuuntelivat black metalia erityisen paljon, joten valinta ei ollut vaikea. – Olen arvostanut Leinoa kirjoittajana jo pitkään ja halunnut käyttää kyseistä runoa Telochissa. Aikaisemmilla julkaisuilla J.K. – Varmaan jokaiselle hieman eri asioita. Mitä tittelissä mainittu pimeys teille edustaa. ENSI vuonna kymmenvuotista taivaltaan juhlistavan Telochin mukavaa palautetta saaneesta Morbid Prayer -esikoisesta on seitsemisen vuotta. Onneksi näin, koska pakotettuna omalaatuisuuden hakeminen saattaa kuulostaa teennäiseltä. Mikä on tarina biisin sanoitusten takana. kertoo. Luonnollinen kehitys on tuonut meidät tähän pisteeseen. Nyt näin, että siihen on mahdollisuus. Uuden albumin nimi on Thus Darkness Spake. [kitara] sekä jo bändistä poistunut Vomor [basso] tekivät myös kappaleita, laulaja T.I. Treenausvaiheessa kaikki jäsenet toki tuovat omat mausteensa kappaleisiin muodostaen lopullisen kokonaisuuden. Kyseessä on samalla myös Telochin ensimmäinen suomeksi laulettu kappale. Jyväskyläläislähtöinen Teloch tekee black metalia omien sääntöjensä mukaan. Levyn viimeisen kappaleen, Hymni tulelle, sanat ovat suoraa lainausta Eino Leinon samannimisestä runosta, joka on julkaistu vuonna 1901. Black metal on useimmiten erittäin harkittua musiikkia, joka ei synny vahingossa. Mihin suuntaan bändi on kehittynyt välivuosien aikana. Kuinka tärkeää joukosta erottautuminen on teille. Pimeyden asialla SYTYKKEITÄ M A IJ A LA H T IN E N 10. Osa kehityksestä on tapahtunut itsestään, mutta sovimme jo Descent– Ascend-ep:n [2012] jälkeen, että kitaristimme J.R. – Omalaatuisuus ja joukosta erottuminen ovat tietysti hienoja asioita, mutta eivät suinkaan mitään itseisarvoja. – Päätös tehtiin sen takia, että juuri J.R:n sävellykset tekevät Telochista Telochin. Runo tuo hieman erilaista näkökulmaa omiin teksteihini verrattuna. – Olemme ruvenneet kuulostamaan enemmän siltä, mitä alussa haimme. Telochin yhteydessä se kuvaa ihmisen ja luonnon pimeää puolta, voimaa, joka syö mustan aukon lailla kaiken mutta antaa ammentaa itsestään. Miksi olette valinneet linjaksenne juuri blackin
– On hyvä haistella elämää ympärillään, jotta asioihin saa perspektiiviä. – Shade Empire on perustettu hyvin paljon ennen Thencen ensiaskeleita. Miksi uuden levyn teossa kesti näin kauan. Sairastin aikoinaan syövän enkä ole purkanut tätä ”julkisesti” oikein minnekään, mutta nyt ajattelin pukea ne tunnelmat musiikiksi. Noh, onneksi meillä on edelleen Elvis, Pink Floyd ja Frank Sinatra. Thence oli vähän kuin pidossa, kunnes sen kanssa uskaltaa nyt tulla päivänvaloon. Minkälaisia bändejä heittäisit itse verrokiksi. Kumpi kahdesta bändistä on lopulta se rakkaampi, jos on ihan pakko valita. SE:n kanssa on saavutettu paljon asioita, vaikkakin joidenkin mielestä liian vähän. – Olen ollut 90-luvun alusta asti suuri Anatheman ystävä, joten jos joku kuulee sen läpi, ei todellakaan haittaa. Toivo paremmasta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. – Perimmäinen idea oli miettiä elämää ja tätä matkaa, jonka itse on kulkenut. – Olen ollut aina sen kannalla, että musiikki ei ole kertakäyttötavaraa. Monesti nuo jutut ovat olleet meistä riippumattomia. Tunnelmat ja ikuinen toivo paremmasta on se juttu. Uudesta levystä tulivat mieleen muun muassa The Chant ja Katatonia. Mistä uuden We Are Left with a Song -albumin kappaleet kertovat. Ehkä siellä on hyvin paljon sävyjä juuri tuolta tunnelmapuolelta. Äärimetallibändi Shade Empiren kitaristilla Juha Sirkkiällä on aistikkaampi ja vähemmän metallinen puolensa. Sitä hän tuo esiin toisen levynsä julkaisevan Thencen kanssa. Onko se lainkaan soundipoliittinen juttu. – Näen ehkä niin, että asioita oli helpompi puskea SE-jätkien kanssa nuorempana yhdessä eteenpäin. Ne tietää, ketkä tietää. – Mielestäni ei, koska tunnelma ja tunne ratkaisevat aika pitkälle sen, kuka kokee minkäkin raskaaksi. Saman toistamista pyrkii aina jollain tapaa välttämään. Se tarina jatkuu edelleen, ja Thencestä on tullut toinen polku, jolla pääsen toteuttamaan eri asioita. – Suomalaisessa musiikissa on artistien oma, valitettava paradoksi siitä, kuinka laadukkaita he oikeasti ovatkaan – siis kaikki genret huomioiden. Thencen musiikki on metalliksi ”salonkikelpoista”, eikä Shade Empirekään kuulosta varsinaisesti Venomilta. Se, mitä teet nyt, jää jollain tapaa historiankirjoihin – se on sen ajan kuva sinusta ja tekemisistäsi, Sirkkiä aloittaa. – Haluaisin uskoa, että hyvä musiikki löytää aina tiensä, mutta enpä tiedä... En oikein usko, että levyjen syöttäminen jatkuvalla perustahdilla tuo aina tarpeeksi uutta näkökulmaa edelliseen tuotokseen nähden. THESE Stones Cry from the Earth -esikoisesta on aikaa viitisen vuotta. Thence on ollut olemassa vuodesta 2003 eli ennen kuin Shade Empire julkaisi ensimmäisen levynsä. Voi aina laittaa ne soimaan, kun kuulee taas uutta hattiwattimetallibändiä. Kumpi on sitten rakkaampi, siihen on mahdotonta antaa suoraa vastausta. SE:n matka on ollut eräänlainen koulu kaikkeen mitä olen nyt tehnyt. Kukaan tuskin saa sanoista konkreettista selvää, mutta en ole koskaan tykännyt asioiden suoraan tarjottimelle tuomisesta. Mitä on mielestäsi hyvä ja aito metalli. Tuolla kiertää Suomea ja maailman turuja suomalaisia bändejä ja artisteja, joilla ei pitäisi olla kaiken järjen mukaan mitään mahdollisuutta edes levyttää. En luokittelisikaan Thencen musiikkia enää täysin metalliksi
Tämän lisäksi olin pyöritellyt ideaa Pohjola-nimisestä kappaleesta, mutta en ollut löytänyt sille vielä sopivaa säveltä. – Kun olin hahmotellut valmiiksi nuo kaksi mustan metallin suuntaan taipuvaa kappaletta, myös Pohjola-teemalle löytyi kaksi sopivaa aihiota. Mistä idea tällaiseen. – Lauluissa kuuluu kamaramainen ilmaisu, eli on puhdasta melodista tulkintaa, ärjympää huutolaulua ja bläkkisrääkymistä. – Aluksi oli, kieltämättä. – Olen kiinnittänyt huomiota ihmisten turhamaisuuteen, pinnallisuuteen ja kiireellisyyteen. Yksi näistä on Kamara. Kuulostaa ehkä sillisalaatilta, mutta sanoisin, että paletti pysyy hyvin kasassa. Sellainen suorittamisen ja kiireen kulttuuri on alkanut nousta pintaan, ja tähän liittyvät myös nuo pinnallisuus ja turhamaisuus. – Tähän väliin täytyy sanoa, että saarnaajalta en, helvetti, missään nimessä halua kuulostaa, ja olen ottanut sanoituksissa kriittisen tarkastelun alle myös oman tapani suhtautua asioihin. Mikä on Kamaran oma juttu. Onko bändillä ollut hankaluuksia todistella olevansa paljon muuta kuin yksi kopiobändi muiden joukossa. – Esimerkiksi uudella levyllä on kuultavissa niin perinteistä heviä, rokkaavampaa riffittelyä, thrash/death metal -sahausta, hidasta melankolista tunnelmointia kuin black metal -vaikutteista tykitystäkin. Miksi ihmisten tulisi tutustua juuri teidän musiikkiinne – Ollaan luotu heavy metal -hybridi, joka yhdistelee pelottomasti eri raskaan musiikin tyylejä. Mehän lähdettiin veivaamaan ensin Trio Niskalaukauksen ja Kotiteollisuuden innoittamana, mikä myös kuului. – Väitän, että ero tuon ep:n ja ensimmäisen täyspitkän [Synti, tuomio, katumus, 2005] välillä on aika iso. – Tuumailin, että kokonaisuuteen voisi upottaa pari jylhempää rallia. Mitä on maailman nykymeno ja miksi sitä pitää kritisoida. Ja kun biisit olivat täysin valmiita, löysivät ne paikkansa levyn lopusta vähän kuin luonnostaan. Pyrin myös kirjoittamaan sepitettyjä tarinoita, jotka voivat heijastella tositapahtumia. – Aktiivista, vaikka emme ole tehneet viime levyn jälkeen hirveästi keikkoja. Sen huomasivat jotkut kriitikotkin. Lehdistötiedotteessa kerrotaan, että sanoituksenne ovat "maailman nykymenoa kritisoivia ja osaltaan myös kantaaottavia". Kahden maailman välissä -albumin valmistelu alkoi jo loppuvuodesta 2013, ja alkuvuonna 2014 ruvettiin sitten treenaamaan biisejä kuosiin, laulaja-kitaristi Juha Minkkinen kertaa. Tämä on uusi aluevaltaus meikäläiselle. Monipuolista heviä pelottomasti SYTYKKEITÄ JA A K K O M A N N IN E N 12. Levy päättyy aika odottamattomasti melkeinpä eeppiseksi black metaliksi luonnehdittavissa tunnelmissa. Niihin tunnelmiin oli hyvä päättää koko levy. Sitä meininkiä jatkui jonkun aikaa, mutta aika pian ensimmäisen ep:n [Tämäkin vielä, 2004] jälkeen haluttiin tehdä jotain muuta. Suomihevibuumi pyyhki maamme yli toistakymmentä vuotta sitten. Lisäksi levyllä on kappale, joka on ylistys luonnolle. Nykypäivänä olemme sitä, millaiseksi tämän bändin halusin kasvavan. EDELLISESTÄ Painajaismaa-levystänne on kolmisen vuotta, eikä bändi ole pitänyt tänä aikana juurikaan ääntä itsestään. Suuri osa tämän aallon bändeistä makaa jo manan majoilla, mutta kestävimmät selvisivät. Kuinka aktiivista bänditoimintanne on ollut. Kamara ilmestyi markkinoille oikeastaan kaikkein vankimman suomihevibuumin aikoihin. Emme halua lokeroitua vain yhden genren bändiksi vaan tehdä musiikkia genrerajoja venyttäen
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN WatchOut 05-16.indd 1 02.05.16 17:30
Hevimusiikki on kehittynyt ja kasvanut mittaansa albumien aikakaudella. Niin se oli nytkin. TÄ TÄ M AI NO ST A VA ST AA N TA PA HT UM AN AJ AN IN FO ST A YL LÄ TY S SKA BA. Jumalten aika osoittaa viiden biisin ja yli tunnin mitassaan, miten tärkeitä kokonaisuudet ovat. Se on asia, josta on turha keskustella tai alkaa vääntää, koska se on fakta. Ennakkoon kuuntelin ainoastaan muutaman YouTubeen ladatun teaserin todetakseni, että siellähän se munniharppu tutusti raikaa. . Moonsorrow tekee kaiken tyylillä ja ehdottomasti, juuri niin kuin se on suunnitellut. Asetuin sohvalle makaamaan ja kuuntelin Jumalten ajan alusta loppuun nousematta. Yhtyeen jokainen levy on aina samanaikaisesti tuttua mutta yllättävää, raakaa mutta kaunista. Sanotaan, että suoratoistopalvelut tekevät albumeista turhia, koska niitä ei jaksa kuunnella kukaan. Ei olisi sitä kihelmöivää odotusta, ei täriseviä käsiä postilaatikoilla eikä uudentuoksuisten kansilehtien havinaa. Musiikin ammattilaiset yksi toisensa perään ovat todenneet, ettei albumeja kannata enää julkaista, koska kuluttajat odottavat vain biisejä. Sallalaisen mökin sohvalla Jumalten aikaa ensimmäistä kertaa kuunnellessani mietin, että ihminen, jolla ei ole aikaa istua aloilleen tällaisen albumin ääreen, ei ole sitä albumia ansainnutkaan. Ja kuinka se on ”tosi hieno asia”, sillä näin ”on palattu juurille aikaan, jolloin artistit loivat uransa yksittäisillä singleillä". Ehei. Se on ollut alusta alkaen genre, jonka levyt ovat kokonaisuuksia, pieniä matkoja johonkin syvälle. Aurinko teki laskuaan kelomökkini parvekkeelta näkyvien tunturien taakse, kun sain pelkistetyn mustavalkokantisen albumin soittimeen. Niin kuin aina isojen julkaisujen kohdalla, tilasin levyn ennakkoon julkaisupäiväksi kotiin kuljetettavaksi. Se on sysimusta ja siinä lauletaan rutosta. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä, kesken kiivaimman keskustelun, Moonsorrow näytti listaykkösellään, miten hommat tehdään. Videobiisi Suden tuntia en katsonut enkä kuunnellut. Aikana, jona Ihsahn poseeraa norjalaisessa villapaidassa lehtien kansissa, Moonsorrow’lla on corpsepaintit naamassa. Ja kas, Jumalten aika meni Suomen albumilistan ykköseksi. Itse odotin Jumalten aikaa kuin kuuta nousevaa (pun intented). Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuunteluja. Kokonaisuus nimeltä Moonsorrow VOITA NUMMIROCK-LIPUT! Mene Infernon nettiin, heittäydy skabaan, tiedä asia ja osallistut juhannuksen perinteisen heavybakkanaalin, Kauhajoen Nummirockin, lippujen arvontaan. Ja kun Moonsorrow julkaisee levyn, se on tapaus. Levy-yhtiöiden mielestä ne ovat liian kalliita tehdä. Niihin ei koskaan pysty taltioimaan sitä tunnelmaa, joka Moonsorrow’n biiseissä vallitsee. Jos levy olisi julkaistu esimerkiksi vuoden syklillä yksittäisinä biiseinä ja tahti jatkuisi aina samanlaisena ilman viiden vuoden taukoja levyjen välillä, se söisi kaiken palkitsevuuden. PS. Moonsorrow’n julkaisut aukeavat ainoastaan ajan kanssa, ja ensikuuntelu on vain pieni esittäytyminen jostain suuremmasta. Asuin keväällä kuusi viikkoa Lapissa ja hain tärisevin käsin Äxän kirjekuoren postilaatikosta majoitukseeni saapuessani. Kansilehtien kuvissa kunnioitetaan Verisäkeiden aikaa, niissä on haudattu jokainen bändin jäsen kalmankankeana soraan. Laskutavasta riippuen joko seitsemäs tai kahdeksas Moonsorrow-albumi Jumalten aika ilmestyi aprillipäivänä muttei vitsaillut ollenkaan. Niinpä olin julkaisupäivän koittaessa lähes neitseellinen Jumalten ajan edessä. INFERNO-KOLUMNI TEEMU SUOMINEN MOONSORROW on maailman paras bändi. P Ä I V Ä K O H T A I N E N O H J E L M A N E T I S S Ä . Ne ovat kaikki osia musiikin nautinnosta. Osoitehan on www.inferno.fi. Kirjoittaja on vuorikiipeilijä. Viime aikoina on keskusteltu kiivaasti albumiformaatin kuolemasta. Tai jotain sellaista. Levy-yhtiöiden rahakirstujen valvojat ovat hymyilleet maireasti artistien kuten JVG ja Anssi Kela ilmoitettua, että he keskittyvät jatkossa yksittäisiin biiseihin. Ne eivät ole vain yksittäisiä biisejä. Toisin kuin levy-yhtiön tiedote väitti, se ei ollut Moonsorrow’n ensimmäinen, ja jo Jumalten kaupungin video vuonna 2003 osoitti, ettei yhtye kaipaa tuekseen audiovisuaalisia promoklippejä. Olo oli maaginen, mutta tiesin, että odotuksen palkinto oli vasta tuloillaan. Reign in Blood on Reign in Blood, koska se alkaa Angel of Deathillä ja päättyy Raining Bloodiin
LA 30.7. HELSINKI Hartwall Arena Liput kuluineen alk. Liput & VIP-paketit www.menolippu.fi Oulussa lisäksi Juhlakiertueen muut paikkakunnat ja lisätiedot osoitteessa www.menolippu.fi La 10.12. 010 841 4185 2014 FESTIVAL LIPPUKILPAILU Osallistu kilpailuun ja voita kahden hengen VIP-paketti valitsemaasi tapahtumaan! Osallistua voit osoitteessa www.menolippu.fi Ma 7.11. 89,50€. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.tiketti.fi ja R-Kioskit Ma 8.8.2016 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00 (ovet auki klo 19.00). Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 €. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. To 9.6. 2 1 6 h a m i n a , b a s t i o n i S P E C I A L G U E S T S the WILKO JOHNSON band MELROSE, Ben miller band Seinäjoella lisäksi WENTUS BLUES BAND Portit klo 18.00. Liput ja VIP-myynti: www.menolippu.fi P e 1 5 . KAARINA, Hovirinnan ranta Portit auki klo 17.00. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. TURKU, Logomo Ti 8.11.HELSINKI, Kulttuuritalo Liput kuluineen alkaen 59,50 €. 7. 49,50/59,50 €. + PEPE AHLQVIST & H.A.R.P. Su 23.10. SIJAINTI AIVAN YDINKESKUSTASSA! Tahkolla myös SILVENNOINEN & MAIJANEN BAND VIP-paketit alkaen 179 € +alv24% (221,96€). 69,50€. 20956€) Liput ja VIP-myynti: www.menolippu.fi. VIP-paketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. HELSINKI, Savoy Klo 19.00. HELSINKI, Kulttuuritalo Liput toimituskuluineen alkaen 54,50 € / 59,50 €. 69,50€, Priority (k-18) alk. VIP-paketit alkaen 119 € + Alv 24% (147,56€). 09 8567 3456 • vip@menolippu.fi puh. 59,50 €, parveke 54,50 €. Live Nation & Eastway Live proudly present: STEVIE WONDER CODY CHESNUTT Ricky Tick Big Band & Julkinen sana Nicole Willis and the soul investigators An evening with Plus Special Guests Kaisaniemen puisto, Helsinki Keskiviikko 9.7.2014 Liput palvelumaksuineen alkaen 88.50 eur ikäraja 18-vuotta Hanki hulet tomat VIP-paketit: info@eventsclub.fi puh. (yht. L a 1 6 . 2 1 6 S E I N Ä J O K I TA PA H T U M A S TA D I O N Portit klo 16.00. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. Liput kuluineen alkaen: permanto alk. 00. 79,50€, kenttä alk. Liput kuluineen; istumakatsomot alk. 010 841 4185. Liput kuluineen; istumakatsomo alk. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€. John Lees´ BARCLAY JAMES HARVEST L I P U N M Y Y N T I : w w w. Pe 29.7. 105 € /hlö MAJOITUS Varaa majoituslippupakettisi heti osoitteesta www.tahkontapahtumat.fi VIP SCORPIONS -illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. TAHKO EVENT PARK Portit auki klo 16. 79,50€, kenttä alk. 7. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. alk
Hämmennä koko ajan. 7. 400 g) • ruohosipulia • teriyakikastiketta • seesaminsiemeniä • Go Green -papumix • yksi entrecote aka välikyljyspihvi • 100 g juustoa maun mukaan raastettavaksi tai valmiina raasteena • kananmuna • kukkosoosia tms. TARPEET • sipuli • valkosipulia • risottoriisiä • kasvislientä • omenamehua tai valkoviiniä • ananasmehua • parmesaania • basilikaa • yksi parsakaali (n. Ruokajuomana suosin raikasta vettä. Lisää lientä aina edellisen erän imeydyttyä. Nyt sinulla on risotto ja parsapaalit valmiina. puoli desiä) loraus teriayakikastiketta, teelusikallinen savustettua paprikajauhetta, ruokalusikallinen soijaa, kaksi kynttä valkosipulia, puoli desiä ananasmehua, 1–2 tl kukkosoosia sekä pieni puristus sitruunaa ja sekoita. Laita 200-asteiseen uuniin, kypsennä noin 17 minuutin ajan ja käännä paalit puolessa välissä. Laita isoon kattilaan vettä kiehumaan. Laita risoton päälle nelisen viipaletta lihaa. 5. Tee lihalle marinadi eli kaada astiaan hieman öljyä, reipas (n. 6. Tonin luonnehdinta: ”Mainio ruoka lihansyöjän vietellä se kirjaston nätti vegetaristineito, lähikadun ihana streittaripoika tai jo valmiiksi kodista löytyvä oma vegevaltuutettu. Vihannesosastoa kannattaa lisätä vielä kyytipojaksi, esimerkiksi sosekeittomuodossa alkupaloiksi, ja johan itse Asklepioskin hurraa.” Megan tuomio: ”Neljäs risotto HCC:n historiassa. Pistä liha marinadiin ja jätä pöydälle odottamaan. 3. Bonam appetitionem!” 16. Mediumia haetaan. Itse et jää lihan nautinnoista paitsi, päinvastoin: saatat hyvin todennäköisesti jopa tuplata ne. Leikkaa parsakaalinnuput irti kannan ympäriltä. Keittiössä herran unelmiin kuuluvat niin ikään monimuotoisesti sekä lihansyöjien että vegetaristien eväät. Jos et tee streittariversiota, käytät luonnollisesti pelkkää valkkaria. Lisää kasvislientä kauhallinen kerrallaan, ja jatka kypsentämistä välillä sekoitellen. Aseta pihvi leikkuulaudalle ja leikkaa noin kahden sentin paksuisia viipaleita. Lihansyöjänkin kannattaa jemmata salaa parsapaaleja lautasellensa, ovat erittäin hyviä. Silppua keitetyt nuput hyvin pieniksi ja laita kulhoon. Vaikka nysväämisen määrä kasvaa hieman ja risotosta löytyy jo ihan riittävästi makoisia aromeja, kasvispötkylä laajentaa raavaankin lihansyöjän makuperspektiiviä sopivasti. Kuumenna pannu todella kuumaksi, lisää loraus öljyä ja heitä pihvi pannulle. Liialliseen ituhippeilyyn ei kuitenkaan sorruta.” TONIN KOKATESSA SOI: Billy Idol – Rebel Yell (1983) ”Tällä levyllä virittäytyy hyvin illallisen ja illan tunnelmaan. Aseta lautaselle sopiva keko risottoa, ripottele päälle ruohosipulia ja parmesaania. Herran tuotanto on sen verran poskia punottavaa – hyvällä tavalla – että toimii varmasti myös maukkaana jälkiruokana. Risottovallankumous on saavutettu. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Flesh for fantasy Kitaristi Toni Bite fantasioi musiikissa laaja-alaisesti hard rockista (The Ragged Saints), elektronisesta pop-rockista (Valo) ja black/death metalista (Typhon Coil). Lisää öljyä (tai voita), puolikas silputtu sipuli sekä 2,5 dl risottoriisiä ja kuullota miedolla lämmöllä, kunnes riisi on läpikuultavaa. Kaada sekaan kuumaa kasvislientä niin, että riisi juuri peittyy. Pyörittele seoksesta ”paaleja”. 4. Kun riisi on noin vartin päästä al dente, pistä sekaan reilu 100 g Go Green -papumixiä, basilikaa, suolaa (balansoi sen mukaan, miten suolaista kasvisliemi on), mustapippuria sekä hippusellinen valkopippuria. Laita levy puolelle teholle ja kattila lämpenemään. Mausta 1–2 teelusikallisella kukkosoosia sekä suolalla ja pippurilla. Kannattaa tarkkailla, etteivät herkut pääse kärähtämään. Kun vesi kiehuu, lisää suola ja keitä parsoja kolmisen minuuttia. Kaada viipaleiden päälle vielä teriyakikastiketta ja ripota seesaminsiemeniä. Vegetaristin versioon pistät 2–3 parsapaalia samalla metodilla, ja voit olla varma, että seuralaisesi on myyty. Ylimääräisen nesteen haihduttua lisää noin desi omenamehua ja tilkka sitruunamehua happamuutta antamaan. Ripota päälle suolaa ja pippuria (muista että marinadissa oli jo valmiiksi soijaa ja teriyakia). Paista molemmilta puolilta 1–2 minuuttia pihvin paksuudesta riippuen. Kypsymisen aikana on hyvä aloittaa risottovallankumous. 2. Kun paalien pinta on saanut sopivasti kultaista rusketusta, ne ovat valmiita. Lihanhimoja kannattaa todellakin vastustella sen verran, että malttaa valmistella parsakaalipaalit entrecoten kavereiksi. Lisää sekaan kolmasosa pilkottua sipulia ja kaksi valkosipulinkynttä, 100 g juustoraastetta, yksi kananmuna sekä 1–1,5 dl korppujauhoja ja sekoita parsasilpun kanssa. Jokaisessa on ollut oma nautittavan makoisa twistinsä, täysin erilaisista lisukkeista puhumattakaan. Tervehenkisyyspäissäänkin ajateltuna tämä safka selviää puhtain porkkanoin. chilisoosia • korppujauhoja • öljyä • paprikajauhetta • sitruuna Tee näin: 1. Kypsennä vielä hetki, kunnes riisi on napakanpehmeää, ja sekoita vielä 50–70 g parmesaania ja hienonnettua ruohosipulia mukaan. Vegaaniversion tästä saa hyvin pienillä muutoksilla, korvaamalla vain juuston ja munan
Regina \ Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana \ Scandinavian Music Group Death Hawks \ Tryer \ Gasellit \ Tippa-T \ Tähtiportti \ Shiraz Lane \ Musta Risti \ View \ Tiisu \ Lopunajan mies Ihana Leijona \ Juice Normaali \ Jeremy Folderol \ Lasten Hautausmaa \ Robert Pehrsson’s Humbucker SWE Teksti-TV 666 \ The Mutants \ Kumikameli \ Kesä \ Kohti Tuhoa \ Särkyneet \ Rusto + more! Ellie Goulding UK \ Volbeat DK \ Cheek \ The 1975 UK \ Skepta UK \ Propagandhi CAN Paradise Lost UK \ TesseracT UK \ Haken UK \ Frank Carter & Rattlesnakes UK Wolf Alice UK \ SANNI \ Antti Tuisku \ Amorphis \ Stam1na \ Moonsorrow JVG \ Olavi Uusivirta \ J. @ilosaarirock Liput myynnissä!. Joensuu • 15.-17.7.2016 #kesänparasviikonloppu Ismo Alanko \ Vesala \ Elastinen \ Stig \ Eevil Stöö \ Saimaa \ Maj Karma \ Timo Lassy Band \ Aurora Anna Puu \ Ruger Hauer feat. Karjalainen \ Paperi T \ Chisu Lippuvaihtoehdot: 2 pv 98 € \ 1 pv 69 € Premium 2 pv 151 € \ Sulo-klubi 32 € Ennakkomyynti: Tiketti \ Lippupiste ilosaarirock.
– Monet sen ajan suosikkibändimme, kuten Converge ja Trap Them, olivat äänittäneet Balloun studiossa. Sitten nousen ylös ja lähden Amerikkaan. Sen visuaalisesta puolesta vastaa Arik Roper, jonka kuvia on nähty esimerkiksi Sleepin, Sunn O))) -yhtyeen ja High on Firen levyjen kansissa sekä Roadburn-festivaalin julisteissa. Nattesferdin kansi tuo mieleen 1970-luvun scifiromaanin. Bändin kanssa studiossa oli norjalaistunut britti Nick Terry, muun muassa Turbonegron ja The Libertinesin kanssa työskennellyt miksaaja-äänittäjä. Se julkaisi syksyllä ensimmäisen albuminsa, joka kuulostaa lähinnä afrikkalaiselta rockilta. Sentyyppistä tavaraa levyttää myös Hjelvikin oma yhtye. Oslossa oli mukavampaa työskennellä kuin kaukana kotoa. Hjelvik kuitenkin vakuuttaa, että mitä tulee kiinnostavaan rockmusiikkiin, Norjassa on kaikki kunnossa ilman hänen yhtyettäänkin. Baroness-yhtyeestä tutun taiteilijan maalaamat naisja lintuhahmot olivat psykedeelisessä luonnonmystisyydessään kauniita ja tyylikkäitä, mutta saivat Meirin näyttämään debyytin toisinnolta. – Ainoa varsinainen ohjeemme oli: ”Tee albumin kansi.” Taisimme myös mainita, mistä hänen aiemmista töistään pidimme. Kahden ensimmäisen Kvelertak-levynkannen lämpöiset värisävyt sekä kukkean lihallinen symboliikka ovat väistyneet viileänsinisen taivaan ja karun kalliomaiseman tieltä. Nattesferd on kansienkin puolesta itsenäinen teos. Muutama asia oli tehtävä eri tavalla kuin ennen, jotta musiikki säilyttäisi vanhan potkunsa. Kvelertak on 2010-luvun kehutuin ja kohutuin norjalainen bändi. K velertak tuli julkisuuteen aikamoisella ryminällä. Hjelvikin mukaan Roper sai bändiltä hiukan osviittaa ja vapaat kädet. Lintuhahmo on ainoa selkeä yhtymäkohta edellisiin kansiin. Teimme biisit yhdessä treenikämpällä ja treenasimme niitä ennen studioon menoa paljon. Kauniit naiset on korvattu orvon näköisellä soturilla, jolle pitää seuraa pöllö. Inferno tavoittaa Kvelertakin pitkätukkaisen, parrakkaan ja vähäpuheisen laulajan Erlend Hjelvikin Oslosta. Media rummutti rankkaa bändiä isolla kädellä ja asetti sille monta suurta lupausta lunastettavaksi. Kvelertakin kahden ensimmäisen albumin kansitaiteesta vastasi John Dyer Baizley. Niin helppoa se on. Kuusi vuotta ja kolme albumia myöhemmin norjalaiskuusikko on kuitenkin varma, että vain omilla tavoitteilla on merkitystä. Kolmannella kierroksella Kvelertak kuitenkin halusi tehdä asiat hiukan eri tavalla. Studiokikkailusta ei ole etua bändille, jonka polttoaineena on raaka voima. Käänsimme myös sanoituksia englanniksi ja annoimme hänelle levyn kuultavaksi. Uusiutuminen pitää homman kiinnostavana sekä meille että faneille, Hjelvik perustelee. – Kun kerran teimme levyn uudella tavalla uudessa studiossa, ajattelimme panna myös kuvituksen uusiksi. Yli (omien) odotusten TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT PAAL AUDESTAD 18. Nattesferd on Oslon Amper Tone -studiossa taltioitu studio livelevy. Kvelertak valmistautuu pitkää Yhdysvaltain-kiertuetta varten, ja Hjelvikillä on selvät suunnitelmat lähtöä edeltäviksi päiviksi. Siispä lähetimme hänelle meiliä ja kysyimme, sopisiko sinne tulla. Kvelertak asetti kolmatta levyä tehdessään tavoitteensa itse mutta tähtäsi tavallista korkeammalle. Puheet livesoundin viemisestä levylle ovat suuri rockhaastatteluklisee, mutta Kvelertakin tapauksessa myös välttämättömyys. Toinen hyvä on Undergrünnen. Hjelvikin mukaan Amerikassa levyttäminen oli mukava kokemus ja levyistä tuli juuri niin pitelemättömiä kuin pitikin. – Joo, täällä tehdään hyvää matskua. Kun Kvelertak alkoi soittaa, se ei pyrkinyt mihinkään. Molemmat tuotti studion omistaja, metalcorepioneeribändi Convergen kitaristi Kurt Ballou. Ei vouhotusta, ei fantasioita. Aika kummallista mutta coolia kamaa. Se on progressiivinen bändi, jonka uutta levyä Fort Bak Lysetia olen kuunnellut viime aikoina todella paljon. Siitä tuli kotimaansa kovin uusi juttu, mutta perusasiat ovat pysyneet ennallaan: ulkopuolisten toiveet ovat Norjan hurjapäille edelleen täysin yhdentekeviä. Erilainen kolmas erä Kvelertakin toinen albumi Meir (2013) tehtiin samalla reseptillä kuin ensimmäinen, vuoden 2010 Kvelertak. – Massachusettsissa oli tehty soundia, joka miellytti meitä, Hjelvik muistelee studiovalintaa. Rockia, hardcorepunkkia ja äärimetallia merkillisen coolisti yhdistelevän Kvelertakin uusi albumi Nattesferd on juuri julkaistu. Nattesferdistä tuli aika tarkka kuvaus siitä, miltä Kvelertak kuulostaa keikoilla, Hjelvik sanoo. – Kuviota harkittiin jo Meirin aikaan, ja tämä osoittautuikin hyväksi ratkaisuksi. Tällä hetkellä lempibändini on Tusmørke. Kumpikin levy äänitettiin Yhdysvalloissa, Massachusettsin Salemin GodCity-studiolla. Parasta jälkeä syntyy, kun taiteilijan antaa tehdä hommansa miten parhaaksi näkee. – Kun treenit on treenattu ja uusi biisilista selvä, menen kotiin, asetun vaaka-asentoon sohvalle ja makaan siinä koko viikonlopun. Hyviä bändejä riittää
”Perustimme Kvelertakin siksi, että saamme soittaa huviksemme kellarissa.” 19
Aivan tavallista ei ole sekään, että Kvelertakin kaltainen ulkomaille suuntautunut bändi laulaa omalla obskuurilla kielellään. Yleinen käsitys on, että jos bändi haluaa menestyä maailmalla, sen pitää laulaa englanniksi eli muuttua kansainväliseksi bändiksi, joka antaa samastumispintaa mahdollisimman monelle fanille. Ihmiset laulavat mukana norjaksi, vaikka soittaisimme Venäjällä tai USA:ssa. Sillä on marginaalibändin soundi, mutta se ei varsinaisesti karttele suuria yleisöjä. Samalla he kuitenkin tulevat muodostaneeksi oman yhteisönsä, jonka sisällä on vaarallista alkaa kapinoida. – Mietin, mikä tuntuu sopivan musiikkiin ja alan sanoittaa. – Parilla ensimmäisellä albumilla oli mukana kansitekstit, joissa avasin sanoituksiani vähän. Hana ohjasi siihen videon, joka on kuin skandinaavinen lyhytelokuvaversio Kellopeliappelsiinista. Myös sanoitukset ovat pysyneet omassa omituisessa linjassaan. Keskeinen kysymys on, mitä internet tekee ihmisille. Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen on onnellisempi, kun ei ole sosiaalisessa mediassa. Tällä kolmannella on lisäksi norjankieliset sanat. Hän saatteli kappaleen maailmalle näillä sanoilla: “Ajattele George Orwellin 1984-kirjaa, älä Taylor Swiftin 1989-biisiä. 20. Norjalaiset vetelevät yhä kuulijoitaan pitkin korvia rokkikitaroilla, rankalla hardcorella ja mustaa metallia liippaavalla sähinällä. Tyyli on pysynyt pitkälti entisellään, ja bändi kuulostaa uudistetun levytyskuvion ansiosta yhtä ärhäkältä kuin ennenkin. – Kirjoitan samaan tapaan kuin ennenkin, Hjelvik sanoo. Eli ei muuta kuin tutkimaan, jos kiinnostaa. 1985 on Nattesferdin outolintu parillakin eri tavalla. Jotkut pienten kielialueiden bändit painattavat tekstinsä levyjen kansiin myös englanniksi, jotta niiden sanoma tulisi selväksi. Hän ei ole silti halunnut lähteä kääntämään lyriikkaansa englanniksi. Sehän ei tee pelkästään hyvää, Hjelvik sanoo. Hardcorepunkkarit ja muut ääripäissä elämöijät voivat laulaa millä kielellä tahansa, koska heidän faninsa arvostavat epäkaupallisuutta. Kvelertakissa yhdistyy monia kontrastisia asioita, mutta eniten poikkiteloin kaikkeen muuhun nähden on tekstien aihepiiri. Kvelertak istuu tuohon asetelmaan vähän oudosti. Sanoitus kertoo kylmästä (eikä kovin) kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa teknologia ja valvonta ovat pyyhkineet pois yksilöllisyyden ja kriittisen ajattelun kaikki muodot. 1985:n maltillinen, pumppaava tempo ja juustoiset synasoundit ovat parodinen viittaus 1984-levyn aikaiseen Van Haleniin, ja biisin kauniisti stemmassa soivat kitarakuviot tuovat mieleen Thin Lizzyn. Bändin kuulijakunnassa on paljon vierasmaalaista väkeä, joka kiinnittää huomiota sanoituksiin. Siitä on tullut tärkeä osa soundiamme. Vaikka Nattesferd on tehty parissakin mielessä eri lailla kuin edeltäjänsä, väkinäistä uudistumista ei ole havaittavissa. Hjelvik kertoo, että häneltä kysytään tuon tuostakin, mitä Kvelertakin biiseissä sanotaan. Google Translate auttaa Kvelertak on itsekin jatkanut taiteensa tekemistä parhaaksi katsomallaan tavalla. Vuosien rankan viihdekäytön jälkeen sosiaalinen media alkoi tuntua niin ahdistavalta ajanhaaskaukselta, että poistuin sieltä kokonaan. Kieli täydentää sitä ja tekee siitä erikoisemman. Kvelertak on soittanut Slayerin, Anthraxin ja Mastodonin kanssa kiertäessään ja festivaaleilla esiintyessään kohtuullisen kookkaissakin paikoissa. Aiheet tulevat edelleen norjalaisesta mytologiasta ja science fictionista. Eihän sitä tarvitsisi edes ääneen sanoa, että ennen kaikki oli paremmin – voisiko joku jo painaa takaisinkelausnappia?” Biisi eroaa muusta levystä myös musiikillisesti. Kokonaisuus on kummallinen yhdistelmä kevytmielistä soittoa ja rankkaa sanankäyttöä. Muinaisista jumalista ja tieteishuuhaasta laulaminen sopii paremmin sankarimetalliin kuin Kvelertakin brutaaliin rockiin. Hjelvikin mielestä näin ei ole. Jonain päivänä minäkin häivyn sieltä. Google Translate auttaa! Elämme outoja aikoja Nattesferdin ensimmäinen single on nimeltään 1985. Fredrik S. – Tiedän mistä puhut. Mukana on myös okkulttisia juttuja ja Lovecraft-vaikutteita. Siinä pohditaan teknologiaa ja näitä outoja aikoja, joita nyt eletään. Eikä laulukielellä ole merkitystä kommunikaationkaan kannalta, koska brutaalisti suolletut sanat ovat lähinnä lyömäaseita. Ei niin. Hän kertoi Vanyaland-sivustolle Meirin ilmestyttyä, ettei ulkomaalaisilla ole ollut vaikeuksia Kvelertakin kielen kanssa, ja bändistä itsestään äidinkieli on nappivalinta. – Norjaksi laulaminen tuntuu luonnollisemmalta ja kuulostaa paremmalta ja uniikilta. Ensinnäkin Erlend Hjelvik rääkyy itselleen epätyypillisesti siitä, mitä ympärillään näkee, joskin fiktion ja vertauskuvien kautta. Neljän miehen jengi pakenee yhteiskunnan ulkopuolelle, rikkoo sääntöjä, kiusaa ihmisiä ja tavoittelee äärimmäisiä elämyksiä. Olen itsekin harkinnut lähteväni sieltä. – Sen teksti on dystooppinen. Menneisyyteen viittaava kepeä sovitus painottaa Hjelvikin saatekirjeen keskeistä sanomaa: asiat ovat nyt huonommin kuin ennen. Mutta kuten norjaa ymmärtävät tietävät, Hjelvikin lyriikat ovat Odin-viittauksineenkin enemmän punkrunoutta kuin tarujen kertausta
Olen tosi onnellinen, että tässä kävi näin. – Ei levyjen tekemisessä ole mitään vaikeaa. Vaikka Hjelvikin sarkastisesta sanailusta voisi päätellä toisin, Kvelertak ei ole leipiintynyt livesoittoon. Kiertue-elämä sinänsä ei ole Hjelvikin mukaan oikein mistään kotoisin. Kvelertakin asiat näyttävät tosiaan olevan reilassa. Mehän olemme soittaneet samoja kappaleita jo vuositolkulla, eikä sellainen ole pitkän päälle kovin innostavaa. Ja kun aina välillä pääsee katselemaan jotain coolia kaupunkia, kiertueella on kivaa. Kvelertakin tyyliä ajatellen on hauskaa, että Hjelvikin lapsuusmuistoissa kohtaavat juuri klassikkorockkitaristi ja musta metalli. Bändi sai siitä kotimaassaan kultalevyn ja kaksi Norjan Emmaa eli Spellemann-palkintoa. – Se ei poikkea kauheasti esimerkiksi vanhainkodin arjesta. Kiertävä vanhainkoti Kvelertak on aina keikkaillut paljon. – Perustimme Kvelertakin siksi, että saamme soittaa huviksemme kellarissa. Hjelvik sanoo, ettei ole koskaan miettinyt, mikä Kvelertakissa vetosi ihmisiin. Se tuskin onnistuisi, jos rundaaminen olisi pelkkää pakkopullaa. Kvelertakin 31-vuotias laulaja on syntynyt tammikuussa 1985. – Ehkäpä meillä oli tarjota jotakin tuoretta ja uutta. – Työnteossahan se on aika käytännöllinen väline ja pitkälti jo korvannut emailin. Etupäässä se on matkustamista ja backstagella hengailua. Ei voi olla, sillä Erlend Hjelvik ei muista 80-luvun puolivälistä mitään. – Onhan se ihan kivaa, että levyä odotetaan. Kuten debyyttikin, Meir oli arvostelumenestys. Kolme vuotta myöhemmin Kvelertakin ensimmäinen albumi julkaistiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Me emme huolehdi turhia vaan etenemme vaiston varassa. Jonain päivänä minäkin häivyn sieltä.” 21. Hänen ensimmäiset musiikkielämyksensä ovat 1990-luvulta. – Keikkailu tuntuu hyvältä, kun setissä on uusia biisejä. Se julkaisi ensimmäisen demonsa Westcoast Holocaustin jo samana vuonna. Hjelvik, kitaristi-kosketinsoittaja Vidar Landa, kitaristit Bjarte Lund Rolland ja Maciek Ofstad, basisti Marvin Nygaard ja rumpali Kjetil Gjermundrød loihtivat konsertteihinsa erikoisen, samaan aikaan väkivaltaisen ja hyväntuulisen tunnelman. Kiertueen pääesiintyjän paikalla Kvelertak ei ole ollut aikoihin, mutta nyt on: Yhdysvalloissa bändi nousee lavalle Torchen ja Wild Thronen jälkeen. En haaveillut levytyssopimuksesta tai kiertueelle pääsemisestä. Viime vuosina se on esiintynyt enimmäkseen tunnetumpien metallinimien lämmittelijänä. En ikinä edes tullut ajatelleeksi, että tällä voisi elättää itsensä. Kvelertak oli vuoden tulokas ja vuoden rockbändi. Nythän Norjassa on paljon uusia yhtyeitä, jotka soittavat samantyyppistä musiikkia kuin me. Kun keikka on ohi, sitä yrittää saada nukuttua. Paikat vain ovat vähän erilaisia. Musiikkimme oli erilaista kuin bändeillä, joita Norjassa siihen aikaan kuunneltiin. Hjelvik sanoo, etteivät onnistumiset asettaneet bändille minkäänlaisia paineita. Vaistolla ja rakkaudella Vaikka Kvelertakin uuden levyn ensimmäinen single haikailee vanhojen hyvien aikojen perään, siinä ei varsinaisesti ole kyse nostalgiasta. Välillä tosin tuntuu, että töiden kannalta olisi helpompaa palata someen ja opetella käyttämään sitä vähän maltillisemmin. Hjelvik oli 22-vuotias, kun Kvelertak perustettiin. Vaikka bändin nettisivuilla vitsaillaan, että ”you guys better show up or else we need to have a serious kvelertalk about this”, Hjelvik ei vaikuta hermostuneelta. Kvelertakin toinen albumi Meir meni Norjassa listaykköseksi ja nousi kahdenkymmenen myydyimmän joukkoon myös Suomessa ja Ruotsissa. ”Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan ihminen on onnellisempi, kun ei ole sosiaalisessa mediassa. – Siinä on rasittava puolensa, mutta keikat sujuvat hyvin. Kesällä Kvelertak kiertää festivaaleja (ja esiintyy heinäkuun alussa Helsingin Tuskassa), sitten pohjoismaiden klubeja, minkä jälkeen on vuorossa muu Eurooppa. Aika usein joutuu soittamaan jossakin jumalan selän takana, missä ei ole mitään tekemistä eikä nähtävää. Kvelertak ei tuhlannut aikaa toisten fantasioiden ruotimiseen. Tai saattaahan se alkaa tuntua hankalalta, jos miettii liikaa sitä, mitä muut odottavat tai toivovat. Niin kauan kuin soittaa rakkaudesta musiikkiin, kaikki menee hyvin. Itse käytän sosiaalista mediaa vain bändin asioiden hoitamiseen. Odotuksiin nähden tämä on siis ollut aika kreisi ja mahtava kokemus. – Ei niin, ja kyllä minä oikeasti tykkään kiertueista, Hjelvik myöntää. Bändi pantiin alulle Etelä-Norjan Stavangerissa 2007. Nattesferd on vuoden odotetuimpien metallilevyjen listalla muun muassa Stereogumissa, Consequence of Soundissa ja jopa vaka vanhassa Rolling Stonessa. Toivottavasti ihmiset eivät pety. Toivottavasti välillä saa pari kaljaa ja vähän ruokaa. Äänenikin kyllä kestää, kunhan en polta liikaa enkä bailaa liian ankarasti. Hän kertoo pitäneensä pienenä Michael Jacksonista ja innostuneensa rockista nähtyään Guns N’ Rosesin Slashin esiintyvän televisiossa Jacksonin kanssa. Ihmettelen kyllä, jos pettyvät. Hjelvik muistaa myös, kuinka Norjan televisiosta tulvi uutisia black metalista, palavista kirkoista ja henkirikoksista. Silläkään ei loppujen lopuksi olisi merkitystä bändille, joka suuntaa oman tähtäimensä itse
Siksi vedimme enemmän livenä. Vaikka minulle on tietysti tärkeää pitää bändin ydinsoundia ja identiteettiä yllä, halusin työskennellä kovemmin rytmikkäämpien kitaroiden ja rumpujen eteen. – Luulen, että ne tarjoavat hyvän ponnahduslaudan bändeille, mutta en silti pidä niistä. 1990-luvun alusta mustaa metallia tykittänyt Dark Funeral jatkaa itsensä piiskaamista ja korkeiden päämäärien asettelua. Näin hän pystyi muodostamaan idean siitä ja sai sanoitukset toimimaan musiikin kanssa. – Rankkaakin oli, koska Daniel [Bergstrand, studion omistaja] on hyvin vaativa. Jotkin lyriikat ovat hyvin henkilökohtaisia, ne ammentavat omakohtaisista kokemuksistamme ja merkitsevät meille paljon. Kaikki on alkanut omasta kitaransoitostani, johon otin itse selvää asioista. Sen sijaan, että alennutaan ahneuteen, pitäisi ajatella kaikkia artisteja asian takana. Muussa tapauksessa homma tuhoutuu. Niin sen täytyy kuitenkin mennä, jotta saa hyvän tuotannon ja niin edelleen. – Aina kun bändiin tulee jäsenvaihdoksia ja alamme miettiä uutta levyä, asetan erittäin korkean päämäärän. Tässä mielessä Ahriman vaikuttaa melko klassiselta kunnianhimoiselta taiteilijalta. HENKILÖKOHTAISEMPAA mustaa TEKSTI EETU JÄRVISALO 22. Kaikkiaan kyse on pienistä asioista, jotka todella tekivät eroa lopputulokseen. – Teimme nyt monta asiaa eri lailla. Minulla on yhä sama henki kuin 20 vuotta sitten, eli olen yhtä kitaran kanssa ja niin edelleen. – Mielestäni etenkin Heljarmadr on äärimmäisen ammattimainen ja omistautunut bändille. Hänen laulunsa ja työskentelynsä on silkkaa tappoa, Ahriman kehuu. – En ole oikein varma, mitä se on. – Mielestäni musiikki ja sanoitukset ovat myös enemmän symbioosissa kuin ennen. Nykyisten suoratoistopalvelujen ja modernin musiikinlataamisteollisuuden vaikutuksesta artistien elämään on puhuttu tämänkin lehden sivuilla vähintään riittävästi. Ahriman kallistuu asiassa monien muiden vanhemman koulun artistien tapaan tyytymättömyyden puolelle. Ruotsalaisten kuudes kokopitkä Where Shadows Forever Reign esittelee uudistuneen ja entistäkin nälkäisemmän yhtyeen. Kohti uusia tuulia Yhtye on käynyt vuosien mittaan läpi jokusen jäsenvaihdoksen. Se on aina ollut minulle jatkuva voima, joka työntää minua vieläkin eteenpäin. Bändin viimeisimmästä Angelus Exuro Pro Eternus -albumista on vierähtänyt jo liki seitsemän vuotta. Sitten on myös tämä henkinen, satanistinen puoli. Minulla ei ole musiikillisen teorian taustaa, enkä tiedä siitä mitään. Seuraa pieni miettimistauko. Tämänhetkinen jäsenistö on tuonut Ahrimanin mukaan puhtia yhtyeeseen. – Yritän aina karaista itseäni soittamisessa ja muussakin. – Teoriasta tietävä Danielkin sanoi studiossa, että uuden levyn musiikki on äärimmäisen monimutkaista sekä kitaroiden että rumpujen osalta. Jos laitat esimerkiksi Spotifyhin jotain kamaa, sellainen tulee pakolliseksi tulevaisuudessa. – Kyseessä ei ole konseptialbumi, vaan käymme läpi monia erilaisia aiheita – enemmän kuin koskaan ennen. Edellislevyn jälkeen kokoonpano tuulettui kahden basistin ja laulajan verran. Intohimoa ja ärsytyksen aiheita Bändin suurimmaksi eteenpäin vieväksi voimaksi Ahriman laskee uskon omaan juttuun ja rakkauden tämänkaltaiseen musiikkiin. En halua katsoa taakse, vaan suunta on aina eteenpäin. Tämän takia yksikään bändi ei pysty menemään kiertueelle tai äänittämään uusia levyjä, koska kellään ei ole budjettia tehdä niitä. Mies lausuu haastattelussa englantia erittäin ruotsalaisittain ja tyynellä äänenpainolla. L ord Ahriman, oikealta nimeltään Mikael Svanberg, on tullut tutuksi Dark Funeralin päämiehenä ja ainoana alkuperäisjäsenenä. Haluan työntää rajaa eteenpäin ja tehdä jotain suurempaa kuin ennen. Myös alkuvuoden äänitykset Dugout Productions -studiolla Uppsalassa menivät miellyttävästi. Työskentely oli sekä mukavaa, rankkaa että inspiroivaa. Heljarmadr on hyvin viehtynyt tuomiopäivään, maailmanloppuun ja senkaltaiseen, mistä hän kirjoitti albumille. Uudelle albumille olen tehnyt jopa enemmän uusia soinnutuksia kuin ennen. Luulen siis, että veimme asiat nyt hieman pidemmälle, ja se kuuluu. Jatkuva itsensä kehittäminen on kaikki kaikessa. Mitä tahansa teen, pidän aina huolen siitä, että tulen takaisin jonkin uuden kanssa. Asioita on ehtinyt tapahtua. Jotta musiikki ajaisi tarkoituksensa ja bändeillä olisi mahdollista päästä kiertueelle, bisnespuolelle pitäisi löytää parempi strategia. Hän kokeekin, että Dark Funeralin ulosannissa on viimeisimmällä albumilla jotain uutta ja monimutkaista. Kaikkiaan tunnelma ja ilmapiiri oli ensimmäisestä studiopäivästä lähtien todella hyvä. Lyriikkakirjoon on tullut uuden kynäilijän myötä runsastumista. Kuten kävi selväksi, Ahriman on enemmän vastuussa bändinsä sävellyskuin sanoituspuolesta, josta vastaa enimmäkseen Heljarmadr. Hän on tuonut uutta henkeä yhtyeeseen, ja uskon, että sen voi kuulla myös albumilta. Kyse on metallimusiikin tekemisestä, joka tuntuu luissa asti, ja kaiken sen yllä on halu ponnistella soittamisen kanssa. Tämä juttu on elämäni, kaikki kaikessa minulle. Hän sanoi, ettei tiedä toista bändiä, joka tekee yhtä kompleksista materiaalia tämäntyylisessä musiikissa. – Ilmeisesti jotkut tekemäni soinnut ovat hyvin outoja musiikkiteoreetikoille. Ne eivät ole harmoniassa bisnespuolen kanssa. Jälki on groovaavampaa ja dynaamisempaa, Ahriman aloittaa. Yritin selittää Heljarmadrille, joka kirjoitti suurimman osan sanoituksista, millaista ulosantia minulla oli mielessä
”Tuottaja Daniel Bergstrand sanoi, ettei tiedä toista bändiä, joka tekee yhtä kompleksista materiaalia tämäntyylisessä musiikissa.” 23. Kaukana tyytyväisyydestä Ahriman ei vaikuta varsinaisesti pessimistiltä, mutta vastauksista paistaa rutinoituneen viileä suhtautuminen asioihin. Yhtyeen puolestahan kaikki haluaisivat kovasti toteuttaa kyseisiä rundeja. Mies miettii hetken ja sanoo ärtyneisyyden takaa jotain toiveikastakin: – …mutta luultavasti myöhemmin tulee jokin uudistus, jolla rakennetaan koko juttu uudelleen. Hän kokee kuitenkin yhä suurta halua kiertää muiden yhtyeiden kanssa, jos sellaiseen tarjoutuu edullinen mahdollisuus. Minulla on aina uusia tavoitteita bändin eteen, ja haluan mennä tämän yhtyeen kanssa loppuun asti. Ennen sinä et tarvinnut heitä eivätkä he sinua, joten miksi nytkään. Ahriman painottaa, että Dark Funeral on kaikkea muuta kuin valmis siirtymään telakalle. – Kun siis lähden kiertueelle, haluan mukaani hyviä yhtyeitä, mutta toiminnan rahoitus samalla tasolla olevien tai jopa isompien bändien kanssa on vaikeaa. Kaikki haluavat vain tienata artisteilla, eikä bändeille jää mitään. Hänen äänessään voimistuu vahva pettyneisyys markkinaihmisten ahnetta ja itsekästä toimintaa kohtaan. – Olen kaukana tyytyväisestä. Haluan kokea ja tehdä asioita. Mies myöntää elävänsä hieman pimennossa, sulkeutuneena, eikä hän esimerkiksi juuri seuraile toisten bändien edesottamuksia. – Aiemmin ei ollut niin paljon vartijoita ja kaiken maailman korvausten hakijoita. Ongelma on kuitenkin se, että vaikka lähtisimme kenen tahansa kanssa kiertueelle, myös toiset ovat usein asettaneet hyvin korkeita standardeja. Emme me oikeasti tarvitsisi kaikkia näitä ihmisiä. Emme me ole tässä asemassa tehdäksemme heille rahaa. Pelissä on usein liian paljon rahaa, ja tämän kanssa olenkin paininut jonkin verran tällä hetkellä. Tulos näkyy studiobudjetissa ja siinä, ettei ole kannattavaa lähteä kiertueelle. Kuten sanoin, nautin järjestelmän tarjoamista ponnahduslaudoista, kuten teknologiasta itsessään. Minusta tämä on erittäin huonoa... – On paljon bändejä, joiden kanssa tulemme erittäin hyvin toimeen ja olemme ottaneet heihin kontaktiakin. Ahriman myöntää eräänlaisen kaipuun entisiin aikoihin. Musiikkiteollisuuden täytyisi vain keksiä jotakin, joka ei vain imisi kaikkea musiikista pala kerrallaan ja tappaisi sitä. Minulla on korkeat vaatimukset siitä, mitä haluan tältä elämältä. On myös joitain bändejä, joiden kanssa haluaisin vielä kiertää
Uuden musiikin ohella doomväkeä ilahduttanee se, miten Lord Vicar on uusinut kokoonpanoaan. – Halusin jatkaa rakastamani musiikin parissa, ja Chritus tuli mieleeni heti. Kansainvälisen kokoonpanon muut jäsenet ovat brittirumpali Gareth Millsted ja ruotsalainen laulaja Chritus Linderson, joka ei kaipaa Saint Vitusissa, Count Ravenissä ja Terra Firmassa laulettuaan näinkään lyhyttä esittelyä. Meitä yhdistää rakkaus vanhan liiton doom metaliin Lord Vicarin kolmas albumi vie lihallisuuden porteille. TUTKIELMA HIMOSTA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVA SIMON VOLZ 24. Bändissä soittaa nyt myös Kärjen vanha Reverend Bizarre -kollega, Albert Witchfinderiksikin kutsuttu Sami Hynninen. Tuo unelmien ja painajaisten tyyssija on vain yksi Kimi Kärkeä kiinnostavista tiloista. Tykkäsin hänen tyylistään, joka oli vaikuttanut myös Reverend Bizarren Hynnisen ilmaisuun. Kärki muistelee, että alkoi miettiä Lindersonin kanssa soittamista saman tien, kun Reverend Bizarre kymmenen vuotta sitten kuopattiin. Menin tapaamaan Chritusta Tukholmaan, ja siitä se lähti. Bändin johtohahmo ja kitaristi Kimi Kärki sanoo, että odottaminen kannattaa. Siinä vaiheessa Millsted soitti vielä Centurions Ghostissa. Chritus oli kadonnut kartalta Terra Firman hiipumisen jälkeen, mutta löysin hänet Count Ravenin Wilburin avustuksella. L ord Vicarin toisen ja kolmannen albumin välissä vierähti viisi vuotta. – Centurions Ghost lämmitteli Reverend Bizarrea viimeisellä Euroopan-kiertueella. Tutustuimme sillä rundilla hyvin. Gates of Flesh -levyn materiaali on saanut marinoitua ja kypsyä rauhassa
– Olen yrittänyt parhaani mukaan laventaa ilmaisupalettiani. Kärki pohtii, että hänellä on musiikin maailmassa vanhojen perintöjen säilyttäjän ja ylläpitäjän rooli. Se ei ole sidoksissa julkisuuspiikkeihin. Kärjen yhtyeet eivät elä aivan eri maailmoissa. – Hän on mukana toistaiseksi. Bändi luonnehtii sitä fokusoituneimmaksi levykseen. Se auttaa kypsymään soittajana ja sovittajana, mikä taas vuotaa takaisin Lord Vicariin erilaisina sävyinä ja orkestraatioihin liittyvinä ideoina. – Olen tehnyt tätä 90-luvulta asti. Mutta eivät hyvät jutut katoa, julkisuus ja julmat markkinavoimat vain toimivat sykleissä. Se oli herkkyyden, hulluuden ja raivoisan vokaalipiiskauksen tunnejuhlaa. Lord Vicarin ensimmäinen albumi Fear No Pain ilmestyi vuonna 2008 ja toinen, Signs of Osiris, 2011. – En tee tahallani hankalasti lähestyttävää musiikkia. Levy on kuin äärimmilleen viety aistiolennon elämä. – En koe enää tarvitsevani sellaista naamiota. Kärjen mukaan se liittyy levyä hallitsevaan lihallisuuden tematiikkaan. Joskus se onnistuu hyvin, joskus huonosti, mutta ainakin yritän olla yhtä kaikilla elämäni eri osa-alueilla. Yritän olla rehellinen ja mahdollisimman herkkäkorvainen sisäisen maailmani tulkitsija. Fear No Painin kansi nyökkäsi Wagnerin wotanistista maailmaa kohti. Bändi tulee esiintymään Suomen lisäksi ainakin Englannissa, Ruotsissa ja Keski-Euroopassa. Kuvassa nymfit kokoontuvat repimään satyyria kappaleiksi. – Siinä on kysymys eräänlaisesta retromaniasta, paluusta 1970–80-lukujen soundiin ja jopa hippipsykedeliaan. Myös vuonna 1997 perustettu progeyhtye Orne saattaa vielä levyttää. Se kumpuaa osittain nuoruuteni ikävistä kokemuksista ja niiden voittamisesta. ”Pyrin kohti sielua värisyttävää ilmaisua, jonka koen todeksi ja omakseni.” 25. Lord Vicarin kolmas levy ja kiertueet osuvat otolliseen aikaan. – Se on tiukka ja monipuolinen paketti, joka seikkailee niin kevyiden, surullisten kuin raskaidenkin tunteiden viidakossa. – Tein viime vuonna kaksi konferenssikeikkaa, Ohiossa ja Madeiralla. Uuden albumin bassot hoituivat Kärjen ja rumpali Millstedin voimin. Gates of Flesh on Lord Vicarin edellisempiä albumeja ytimekkäämpi kokonaisuus. Pettävän ruumiin äärellä Lord Vicar teki kolmannen albuminsa Gates of Fleshin Noise for Fiction -studiolla Joona Lukalan kanssa. ja 1970-luvun progressiiviseen musaan. Hän jatkaa, ettei synkän ja vanhan musiikin muodikkuus ole vaikuttanut hänen tekemisiinsä millään tavalla. Me kaikki kuljemme jättiläisten jalanjäljissä. Siinä asiassa en halua tehdä kompromisseja. Toinen tärkeä asia on kiinnittyminen traditioihin. Pyrimme tekemään uudesta levystä intensiivisen, jopa raa’an, mutta sieltä löytyy myös Pink Floyd -henkistä leijuntaa, akustisia tunnelmia ja harmonialaulua. Nykyinen valtavirtamusiikki on pääosin niin hengetöntä, että kun nuoret saavat kuullakseen tiettyjä klassikkoyhtyeitä, he tuntevat kuuntelevansa eri planeetalla tehtyä musiikkia, Kärki sanoo. Sami Hynninen ehti soitella muutamilla viimevuotisilla Euroopan-keikoilla. Pyrin kohti sielua värisyttävää ilmaisua, jonka koen todeksi ja omakseni. Lord Vicarin verkkainen julkaisutahti on mahdollistanut muissakin bändeissä soittamisen. Varsinkin silloin, kun toimin musiikin maailmassa. Kärki suosii Lord Vicarin levyjen kansissa klassisia maalauksia, jotka resonoivat musiikillisten konseptien kanssa. Ideana oli yhdistää akateeminen paperi ja musisointi. Roolihahmojen ongelma on se, että jos niille antaa vallan, ne saattavat pitää sen omanaan. Hänen bändejään yhdistää melankolia ja melodisuus. On ollut aivan erityisen hienoa soittaa taas Samin kanssa, Kärki sanoo. Haluan kuitenkin aina antaa äärimmäisen lahjakkaille yhtyetovereilleni tilaa ideoida ja ilmaista itseään. – Tutkijaidentiteettini on aina läsnä. Reverend Bizarre oli osaltaan luomassa tätä ”buumia”, erityisesti Suomessa. Tiedostan olevani hiukan narsisti. Kärki kertoo, että sessiot sujuivat nopeasti ja hyvässä hengessä, koska niihin oli valmistauduttu kuukausien ajan. Hän on paitsi muusikko myös tohtoriksi väitellyt kulttuurintutkija. Samalla hän kuitenkin kokee tekevänsä uutta musiikkia, joka on onnistuneimmillaan jopa universaalia. Gates of Fleshin kannen on maalannut William Adolphe Bouguereau. Ensi kesänä tulee vedettyä heviaiheisen konferenssin pääpuhujaluento ja sen perään festarikeikka. Kärjen muita aktiivisia projekteja ovat Uhrijuhla, E-Musikgruppe Lux Ohr ja sooloura. Signs of Osirisin kannessa taas oli Egyptissä elämää niittävä enkeli, joka viittasi levyä teemoittaviin siirtymäriitteihin ja maailmanuskontojen kalendaarisuuteen. Minä yritän nykyään noudattaa ohjetta ”don’t be an asshole”. Ohjasin hänet kenties uran kovimpaan laulusuoritukseen, vaikka herralla on piinkova historia Count Ravenissä, Saint Vitusissa, Terra Firmassa ja Goatessissä. Teen musiikkia ihan itsenäni. Se on täynnä unelmia, painajaisia ja himon tutkielmia. Kun Gareth kuuli minun etsivän rumpalia uuteen bändiin, hän otti yhteyttä saman tien. Toisinaan taide ja tiede lomittuvat toisiinsa hauskalla tavalla. Black Sabbathinsa kuunnelleet doom metalja occult rock -yhtyeet ovat viime vuosina nauttineet entistä laajempaa suosiota. Voisi puhua jopa duumibuumista. Noilla levyillä bassoa soitti Jussi Myllykoski, joka on nyttemmin poistunut yhtyeestä. – Ihminen on sokea itselleen. Hyvää ja aikaa kestävää musiikkia löytyy monista genreistä. Aika moni esiintyjä hakee hyväksyntää ja tukkii toiminnallaan jotain sisäistä haavaa. Gates of Flesh tutkii lihaa ja sen heikkoutta, mutta myös elämän antavaa riemua, potenssia, dionyysisuutta. – Se ohjaa erotiikan, ekstaasin, rappeutumisen, pettymysten ja pettävän ruumiin äärelle. Hynninen esitteli mulle lukioaikoina alan klassikkobändejä, ja ne upposivat syvälle mun Black Sabbathja Led Zeppelin -diggailun muokkaamaan maaperään. – Soittaessani yritän päästä siihen virtaavaan maailmaan, jossa kaikki muu paitsi kappaleen hengittäminen ja sävelten kietoutuminen yhteiseksi jaetuksi magiaksi katoaa. Kasvot naamion takana Kimi Kärki tunnettiin Reverend Bizarressa Peter Vicarina, mutta Lord Vicarin uran alkumetreillä hän päätti tappaa alter egonsa. – Miehist’ parrait! Hyvä kestää aikaa Kimi Kärki vaikuttaa tyytyväiseltä mainitessaan, että Lord Vicarilla on tiedossa hyviä keikkoja. Erityisen tarkkaa työtä tehtiin lauluja äänitettäessä. – Chritusilla on hieno ääni. – Trendien perässä juoksijat ovat varmaankin jo hylänneet tämän jutun ja siirtyneet johonkin uuteen. Roolin riisuminen ei merkitse sitä, ettei Kärki olisi edelleen monitahoinen hahmo. Tein kulttuurihistorian väitöskirjani stadionrockista, mutta esiintymisen teatraaliset ja teknologiset elementit ja muusikon itseilmaisu kiinnostavat minua kaikilla tasoilla
Suomalainen Behexen laulaa hymnejään puhtaasta rakkaudesta. Median tietoon tulleet tihutyöt ovat vähentyneet sittemmin selvästi, mutta edelleen muistetaan kertoa, että black metal on – tai ainakin sen tulisi olla – vaarallista. En tiedä, olenko enää halukas kohtamaan niitä voimia, jotka ympäröivät meitä levyn luomisen yhteydessä. Luulen että tämä ”vesittyminen” johtuu vain siitä, ettei sokkiarvoa enää ole, eikä tarvitse ollakaan. – Tällä kertaa jäimme noin vuoden kestävälle keikkatauolle, jotta saisimme keskittyä vain musiikin ja koko konseptin luomiseen ilman, että keikat sotkisivat luomisprosessia. – Ne jatkavat siitä mihin Nightside Emanations -levyllä jäätiin. Kiertueilla ja festivaaleilla notkuminen on omiaan hajottamaan henkistä tilaa, johon uppoudun luomistyön aikana. Sen synkässä, suoraviivaisessa ja raskaassa ilmaisussa on sopivissa määrin tarttumapintaa, mutta levy ei ole millään tavalla coolia tai helppoa kuunneltavaa. Ei voi sulkea pois, etteikö se olisi RAKKAUDESTA SAATANAAN Monen black metal -yhtyeen laulut kumpuavat vihasta. Edellisestä ensimmäisellä kotimaisella esitetystä Sieluni Saatanan vihasta roihuten -biisistä (levyltä By the Blessing of Satan) on ehtinyt kulua kaksitoista vuotta, joten uuden levyn paluu osin suomenkielisten tekstien pariin tuntuu mielenkiintoiselta. Black metalin sanoma ja viesti on aina ollut elämää halveksuvaa ja jollain muotoa kapinallista. Lilithin mysteereihin, hänen eri aspektiensa ilmenemismuotoihin tällä Saatanan myrkyllisellä ja maagisella polulla, uppoudutaan syvemmin. – En usko, että palauduin Nightside Emanationsin [2012] luomisprosessista, vaan se muutti minua radikaalisti, eikä The Poisonous Pathiin uppoutuminen sen kaikkine vaiheineen tehnyt poikkeusta. Koko levyn yllä lepäävä synkkyys kulminoituu tuohon levyn päättävään kappaleeseen, joka on pitkä ja harras ylistys meidän Jumalallemme, joka on kaksi kuin käärmeen kieli. Ei sokkiarvoa Myytti black metalin tuhoisuudesta ja vaarallisuudesta elää paljolti parin vuosikymmenen takaisista kirkonpoltoista ja murhista. Aika näyttää, mutta käärmeen nahka on jälleen kerran luotu, ja nyt on aika vahvistua. Harras ylistys jumalalle Behexen on tuonut juuriaan esiin julkaisemalla aina silloin tällöin suomeksi laulettuja kappaleita. Mitkä ovat The Poisonous Pathin kantavia teemoja. – Jotkut jaksavat hokea, kuinka black metal oli joskus vaarallista, kun kirkot paloivat ja joku sai puukosta. – Toisaalta black metalissa on ilmennyt hyvinkin radikaaleja muotoja ja tekoja ihan lähivuosinakin – enkä viittaa tällä poliittisten bändien esiintuloon. Jokaisen levyn sanoituksilla lienee oma punainen lankansa. Näin jälkikäteen ajateltuna keikkatauko oli välttämätön, sillä kirjoitus söi tälläkin kertaa sen verran ison palan minusta, että kiertueet olisivat olleet tämän päälle auttamatta liikaa, laulaja Torog mietiskelee. – En sanoisi tätä konseptilevyksi, mutta albumin nimellä viitataan tiettyihin noituuden osa-alueisiin, kuten myös henkiseen tiehen, jota käyn kuolemanpuun myrkyllisillä oksilla, poluilla ja tunneleissa. H ämeenlinnalaislähtöisen, vuodesta 1996 nykyisellä nimellään toimineen Behexenin viides levy The Poisonous Path on jälleen väkevä näyttö bändin kyvystä valjastaa ideologia musiikilliseen muotoon. Nämä internethuutelijat voisivat lähteä ulos ja tehdä siitä ja omista bändeistään jälleen vaarallisia eikä odotella, että joku muu tekee niin! Se oli lopulta aika pieni porukka, joka toimi 90-luvun alussa, eivätkä nämä muut jälkeenjääneet, nykyiset Facebook-satanistit, silloinkaan tehneet mitään, vaan katselivat sivusta kuvitellen olevansa samaa porukkaa. Minkälaisessa mielentilassa näinkin tukahduttava levy tehtiin. Kappaleessa lauletaan ilman turhia sanoja ja symboleita, puhtaasta rakkaudesta. – Aikansa elänyt slogan, johon törmää välillä vieläkin, Torog tuumaa. Albumin viimeiseksi jätetty biisi tuntuisi olevan jonkinlainen kliimaksi – hieman samaan tapaan kuin edellisen levyn mainio päätöskappale Kiss of Our Dark Mother, jota Torog piti edellisessä tekemässämme haastattelussa levyn kulminaatiopisteenä. TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVA KRISTIINA LEHTO 26. – Osuit asian ytimeen. Uusi kappale on nimeltään yksiselitteisesti Rakkaudesta Saatanaan
Minusta kaikilla tulisi olla sananvapaus ja oikeus sanoa mielipiteensä. vuodelta 1995. – Olen kasvanut black metalin parissa koko aikuisikäni, ja tämä on osaltaan muovannut minua siksi, mikä tänä päivänä olen, se on selvä. Vaikka en ole viettämässä hautajaisia ihan vielä, uskon, että tästä eteenpäin tämä on vain asioiden toistoa. Valmistautumista ja omistautumista niille ulottuvuuksille, joihin siirrymme, kun fyysinen olemuksemme lakkaa olemasta. Sitä, kumpi on parempi, en tiedä. – Olen pahoillani, mutta mieleeni ei tule mitään erityistä, tai ehkä en vain jaksa muistaa niitä, Torog vastaa. Black metaliin liitetään usein fanaattisuus, jota ilmenee sekä faneissa että bändeissä. Myös maailmanlaajuisessa skenessä on tapahtunut selkeää ”poliittista heräämistä”. Aika erilainen tilanne soittaa siellä kuin esimerkiksi Euroopassa. ”Haluan kulkea yksinäistä henkistä polkuani loppuun asti, eikä siihen mahdu politiikkaa, ellei nyt ruveta ihan saivartelemaan.” 27. Jos jotkut tuovat poliittisia näkemyksiään esille musiikin kautta, he ovat vapaita tekemään niin. Henkistä kasvua satanistin polulla. – Minulla ole mitään mielenkiintoa asiaa kohtaan. Kun nyt katselet uraasi, onko tämä matka ollut lähelläkään sitä mitä odotit. Omat näkemykseni elämästä ja tästä maailmassa ovat varmasti hyvin erilaiset kuin poliittisesti valveutuneella ihmisellä – kuten myös näkemykseni siitä, mihin tämä maailma olisi syöstävä, jos siihen olisi valta; pelastukseen vai tuhoon. – En olisi tietenkään alkuvuosina uskonut, mihin tämä kaikki tulee vielä johtamaan. Mutta miten tämä on mahdollisesti ilmennyt, onkin jo toinen asia. Tuon ajanjakson tuomisina ei ole kuin yksi demo, kaikessa käppäisyydessäänkin varsin mukiinmenevä Reality Is in Evil... Behexenin historia ulottuu kahdenkymmenen vuoden päähän. – Ehkä kiertäminen Etelä-Amerikassa antoi uudenlaisen käsityksen siitä, millaista on, kun yleisö niin sanotusti riehaantuu. Behexen on ollut niin iso osa minua, että sitä voi kutsua elämäntyöksi, ja se on tehnyt tästä maallisesta matkastani itselleni erityisen – niin hyvässä kuin pahassa. – Seuraan kyllä, mitä maailmalla tapahtuu, mutta intressini ovat kuitenkin täysin muualla. Tätä ennen yhtye toimi kahden vuoden ajan nimellä Lords of the Left Hand. Oikeus sananvapauteen Vaikuttaa, että tämän päivän suomalaisella black metal -kentällä lauotaan kärkkäitäkin poliittisia mielipiteitä hieman takavuosia kuuluvammin. Pitkä matka on kuljettu, ja uskon, että olen saanut kaiken mitä odotin ja vielä enemmän. – Minulle black metal on enemmän sisäänpäin kääntynyttä taidetta, omiin pyrkimyksiin pääsemistä ja niiden ylittämistä. Millaiset Behexen-fanikokemukset ovat jääneet parhaiten mieleesi. Haluan kulkea yksinäistä henkistä polkuani loppuun asti, eikä siihen mahdu politiikkaa, ellei nyt ruveta ihan saivartelemaan. Näetkö, että Behexenin musiikissa olisi sijaa näin maallisille asioille, ja mikä on mielipiteesi politiikasta black metalissa yleisesti. saanut aikaan jotain muutosta, jopa vaarallista sellaista. Ei se ole minulta pois, eikä myöskään ongelma minulle. Kun aloitit black metal -musiikin parissa, sinulla oli takuulla jonkinlaisia mielikuvia ja odotuksia siitä, mitä homma saattaisi olla ja tuoda tullessaan
Sen piti iskeä suoraan ytimeen. Se on siis ehkä jotain, mitä minun täytyy kokeilla tulevaisuudessa! En tiedä, onko se ihan minun juttuni... – Tiedätkö, en ole oikeastaan ikinä yrittänyt laulaa sillä tavalla. Lauluraidat tietysti seurailevat musiikkia, joten kun musiikki on raskaampaa, myös lauluraidat käyvät raskaammiksi. Bändin vanhat ja uudet tekijät Bändin ydinjoukko, laulajaparivaljakko Cristina ja Andrea sekä basisti Marco, on pysynyt samana jo 1990-luvulta lähtien. Että muu maailma ei hyväksy heitä. Voit ainakin löytää muita ihmisiä, jotka ovat kuin sinä. Varsinkin hänen murinalaulunsa tuo pintaan kaiken sen potentiaalin. Onhan meillä aiemminkin ollut täysi taiteellinen vapaus, mutta nyt, ensimmäistä kertaa, levyä teimme VAIN me. Samana vuonna postui kitaristi Cristiano Migliore, minkä jälkeen Lacuna Coil on selviytynyt sitten edellisen levynsä useista yllättävistä miehistönvaihdoksista ja tarjoaa kahdeksannellaan vihaisimman hengentuotteensa tähän asti. – Tämä oli meille erittäin haastava ja todella jännittävä projekti. Pääsen todella matalalle, pääsen todella korkealle, pystyn moduloimaan ääntäni niin, että se kuulostaa melkein kuin kiippareilta. Syy tähän ei ole pelkästään tavanomainen ilo uuden hengentuotteen valmistumisesta. Nyt hän kuitenkin... Andrea itse oli kuulemma aluksi epävarma tavallista aggressiivisempien laulujen edessä. Hänellä on todella voimakas ja persoonallinen ääni. – Kaikki elementit ovat sidoksissa toisiinsa: sanoitukset, kansitaide, vaatteet, valokuvat. Kaikki olivat mukana levyn pientenkin yksityiskohtien suunnittelussa, alkaen ihan sanoitusten fonteista. Minut meikattiin näyttämään sairaammalta kuin olen. Eikö Cristina itse ole koskaan ajatellut vetävänsä kunnon örinäksi. Halusimme ilmaista sen, mitä me kaikki koemme joskus. Marco kokosi kaikki ideat yhteen, mutta itse prosessi oli ehdottomasti tiimityötä. Otimme myös omat valokuvamme – tai tietenkin käytimme valokuvaajaa, mutta ohjasimme kuvauksia itse alusta loppuun. Toisaalta ääneni on jo nyt hyvin monipuolinen muilla tavoilla. – Halusimme tämän levyn olevan todella... Nyt hän uskoo minua! Cristina nauraa. Rankemmilla lauluraidoilla on helpompi ilmaista sellaista vihantunnetta ja ahdistusta. Ei ulkopuolista tuottajaa, ei valokuvaajia, joiden kuvia emme olisi ehkä nähneet ennen niiden julkaisua. – En usko, että Andrea täysin ymmärtää, miten massiivinen ääni hänellä on. – K yllä, tämä on ehdottomasti raskain levy, jonka olemme tehneet. En ole koskaan raivannut aikaa sille, että yrittäisin murinaa. Bändin pitkäaikainen rumpali Cristiano Mozzati lähti bändistä vuonna 2014, ja pallille istuutui miehen rumputeknikko Ryan Folden. HELVETTI JA PELASTUS SYNKEÄLLÄ SAIRASHUONEELLA TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT ALESSANDRO OLGIAT 28. Samoin jopa käyttämämme meikit – jos tutkit kuvia tarkemmin ja katsot vaikka minua, minua ei kuvata niissä minkäänlaisena nättinä tyttönä. Levyn kansitaide ja valokuvat kumpuavat siitä. raaka. Aloimme kuvitella ja luoda mielessämme vanhaa sairashuonetta jossain Milanon ulkopuolella. – Se, että albumi on saanut tähän mennessä niin hyvän vastaanoton, tekee minut todella onnelliseksi. – Sitten myös visualisoimme sen. Delirium on tehty täysin bändin kesken, basisti ja biisintekijä Marco Coti Zelatin johdolla ja äänituotannolla. Se tarkoittaa, että olemme oppineet kaikkien näiden vuosien varrella paljon ja pystyneet nyt sisällyttämään musiikkiimme sen, mitä halusimme ajatuksissamme sanoa. Mutta hän ei tainnut olla täysin tietoinen siitä itse. Mutta olisi kyllä siistiä ihan vain yrittää. – Se vain sopi levyn ideaan ja musiikkiin. Sen, kun tuntee olevansa ulkopuolinen, tai että haluaa karata, mutta pakotietä ei ole. Se oli ajatuksissamme kylmä, epämukava paikka täynnä ihmisiä kertomassa meille tarinoitaan. Tämäkin oli Lacuna Coilille uutta. – Halusimme luoda tämän paikan, joka ei ole mukava, mutta kuitenkin paikka, jossa voit edes yrittää lääkitä itseäsi. Cristina Scabbian mukaan syynä onnistuneeseen kokonaisuuteen on se, että bändi on ottanut ensimmäistä kertaa ohjat omiin käsiinsä. Delirium-levyn ahdistava tunnelma vaati muun muassa sitä, että bändin miessolisti Andrea Ferron oli palattava alkuaikojen murinalauluihin. Kyllähän me käytimme murinalauluja uramme alussa, mutta en usko, että olemme koskaan tehneet raskaampaa levyä kuin tämä, Cristina toteaa painokkaasti. Päätimme, mitä valokuvia halusimme käyttää. Lähdimme liikkeelle sanasta delirium [”houretila”], koska se avasi valtavan määrän ovia mielikuvituksessamme ja ajatuksissamme. Muilla asemilla on ollut viime vuosina tuulista. Saamme faneiltamme jatkuvasti viestejä, joissa he puhuvat tällaisesta yksinäisyyden tunteesta. Cristina puhuu albumin luomistyöstä pitkästi ja nautinnolla. Oikeastaan ihan päinvastoin. Oman työn hurmiollinen hedelmä Lacuna Coil tekee tuoreella levyllään uusia aluevaltauksia myös siinä mielessä, että Delirium on bändin historian ensimmäinen konseptilevy. – Esimerkiksi levyn kansitaide on meidän kaikkien yhteinen visio. Ja sydämissämme. Se on tietyllä tavalla helvetti, ja tietyllä tavalla se on joku, jolle puhua. – Käytän ääntäni siis eri tavalla. Levyn konseptin vuoksi siellä vain oli paljon enemmän aggressiota. Jos vaikka tätä levyä kuuntelee useampaan kertaan, sieltä löytyy kaikenlaisia kerroksia, joita ei aluksi huomaa, koska luulee ehkä niiden tulevan kiippareilta tai syntikoilta
”En ole koskaan raivannut aikaa sille, että yrittäisin murinaa. Se on siis ehkä jotain, mitä minun täytyy kokeilla tulevaisuudessa!” 29
Ymmärrän, että joskus bändin suosio on niin suuri, että sen jäsenet saattavat kiertää pelkästään taloudellisista syistä. Kiertueet ja ihmissuhteet Cristinan vastausten rivienväleistä on vaikea tulkita, miten hankalia miehistönvaihdokset ovat todella ihmissuhdetasolla olleet. Hän oli ollut tien päällä kanssamme jo aiemmin. Minun piti säveltää biisiin lauluraidat ja kirjoittaa siihen sanoitukset itse, koska muuten biisi ei ehtisi levylle. joulukuuta. Joiden seurasta ei tykkää. Minulla oli niin paljon hommaa, ja nyt minun pitäisi etsiä jostain studio! Ahdistuin ensin koko hommasta. DJ Schiller Cristina tekee päätyönsä ohessa myös sivuprojekteja, joista tuorein on vähän yllättävämpi yhteistyökuvio: hän lauloi ja teki melodiat saksalaisen DJ Schillerin elektroniseen I Breathe -sinkkuun. Levyllä vierailevista kitaristeista ehkä nimekkäin on jenkkibändi Alter Bridgen Myles Kennedy, jonka lisäksi kitaranvarteen tarttui kourallinen bändin lähipiiriläisiä, mukaan lukien levyn miksaaja Marco Barusso. – Olemme kaikki ystäviä myös kotona. Olin valmistautumassa New Yorkin -matkaan, sillä olin menossa kuvaamaan Revolver Magazinen kantta. ”En itse koskaan kokenut, että minun täytyisi todistaa jotakin ollakseni osa tätä maailmaa.” 30. – Ryan aloitti rumputeknikkonamme, eli kun Cris jäi pois pari vuotta sitten, Ryan oli luonnollinen valinta korvaajaksi. Mutta toisaalta se oli luonnollinen prosessi, eikä se lopulta häirinnyt albumin tekoa. Veljestä, joka päättää muuttaa pois kotoa. Halusin haastaa itseni ja nähdä, mihin pystyn niin lyhyessä ajassa. Ei, en tykkäisi siitä yhtään. Ei vaan oikeasti, vain pari päivää ennen kuin hänen oli tarkoitus äänittää omat raitansa, Marco yhtäkkiä päätti, että hänen oli aika siirtyä eteenpäin ja tehdä jotain erilaista. – Aluksi olin hädissäni ja mietin vain, miten muka pystyisin tekemään sen. Minun pitäisi säveltää, tehdä sanoitukset, löytää studio ja pakata laukkuni New Yorkia varten. Taisi olla 2. Hän oli myös siinä mielessä helppo valinta, että tunsimme hänet entuudestaan. Ammattimaisena haastateltavana Cristina ei jäädy lainkaan, kun pyydän avaamaan tilannetta vähän tarkemmin. Cristina puhuu kaikista tuntemistaan ihmisistä auliin lämpimästi. Me kuitenkin hengaamme yhdessä ja teemme juttuja yhdessä senkin jälkeen, kun palaamme kiertueelta. Sitten hengitin sisään ja hengitin ulos. Vihaisin sitä. Hän koki, ettei ollut saanut antaa tarpeeksi omaa panostaan tälle levylle. Löysin onneksi myös äänityspaikan, ystäväni ammattilaisstudion, joka oli vapaa lauantai-iltapäivällä. Hänkin irtisanoutui muutama kuukausi sitten. Tuntisin oloni niin yksinäiseksi. bändi jatkoi vain yhden kitaristin, Marco Biazzin, voimin. – Ryhdyin siis säveltämään ja kirjoittamaan biisiä, jonka nimeksi tuli I Breathe. Se, kuka heistä korvaa Marco Biazzin tulevalla kiertueella, vai onko paikkaaja kenties joku aivan muu, on vielä tarkoin varjeltu salaisuus. Olisi kauheaa olla kiertueella ihmisten kanssa, joista ei pidä. Ja tietenkin meillä kaikilla on omat ystäväpiirimme, joiden kanssa vietämme aikaa. Eli hän päätti lähteä koettamaan jotain aivan muuta. Mutta minusta on upeaa, että olemme todella toisillemme kuin toinen perhe. – Olisin niin ONNETON. Tämä on minusta upeaa, koska on niin paljon bändejä, joiden jäsenet ovat etäisiä toisilleen eivätkä tapaa toisiaan kotona koskaan. Minusta tuntuu että, en tiedä, romahtaisin. – Se oli yksi kummallisimmista yhteistyöprojekteista, mitä olen koskaan tehnyt, koska se tapahtui niin lyhyessä ajassa. Mutta heidän joukostaan on löydettävä se henkilö, jolle pystyt puhumaan, joka pystyy asumaan kanssasi, joka jakaa omat päämääräsi ja ajattelutapasi. Ja halusin todella tehdä sen, koska tykkäsin biisistä ja halusin siihen mukaan. – En oikeasti ymmärrä, miten he pystyvät siihen! Minusta se tuntuisi niin kolkolta. Osasyy tällaiseen automaattiseen ystävällisyyteen on tietenkin naisen harjaantuneisuus haastatteluissa, mutta taustalla tuntuu olevan myös aitoa sydämellisyyttä. – Totta kai se on surullista, koska nyt puhutaan bändin jäsenestä. joulukuuta viime vuonna, kun sain sähköpostiini viestin. Minullekin hän juttelee kuin vanhemmalle tutulle. Tämä teki levystä vielä kiinnostavamman ja dynaamisemman. Tiesimme jo, että hän on mahtava rumpali, joten hänen kyvyistään ei ollut mitään epäilystä. – Sitten tänä vuonna, itse asiassa juuri ennen kuin aloitimme studioäänitykset... – Emme tietenkään järjestä mitään yhteistä heti kiertueen jälkeen, koska kiertuebussissa vietettyjen kuukausien jälkeen sitä tarvitsee omaa rauhaa. Hän siis sulautui bändiin täydellisesti myös inhimillisellä tasolla. Ajattelin, että tämä on haaste. Kun kysyn, mitä Cristina on mieltä keskenään alati tappelevista bändeistä, laulaja liikuttuu vastaamaan varsin vilpittömästi. Bändiin tulevan uuden ihmisen kanssa on olennaista se, että tunnet olosi kotoisaksi hänen kanssaan. – Meille tämä on ehdottoman tärkeää, sillä kyllähän maailmassa rumpaleita riittää. Se oikeastaan vain motivoi meitä enemmän ja avasi oven muille vieraille, jotka päätyivät ottamaan osaa albumin tekoon. Nykyisestä bändikokoonpanosta Cristina kuitenkin puhuu varsin lämpimin äänenpainoin. Siinä luki, että Schiller haluaisi tehdä yhteisen biisin kanssani, mutta ongelma oli, että deadline olisi 10. Mutta minä vihaisin sitä. Olisin todella onneton! Meinaan avata suuni ja jatkaa seuraavaan kysymykseen, mutta Cristina ei ole lopettanut
– Eli minulle sellainen ei koskaan ollut ongelma. Päätän uskaltautua tälle miinakentälle hyvin varovasti. Tiedän, että teen hyvää työtä. Olet sitten mies tai nainen, joku keksii sinusta aina jotain kritisoitavaa, tai yrittää lannistaa sinua, tai yrittää väittää, ettet ole tarpeeksi hyvä, tai tarpeeksi mitään. Toisaalta tiedän, että mitä tahansa sanonkin, joku taatusti ymmärtää sen väärin. Pääsen nimittäin haastattelemaan toista naista heviympyröissä sen verran harvoin, että haluaisin kommentoida sitä ääneen. SV A RT 02 5 SLEEP OF MONSTERS II: P OISON GARDEN CD/LP/Digital MIKKO JOENSUU AMEN I CD/LP/Digital POP-LIISA ja JAZZ-LIISA -sarjat alkavat 15.4! Yleisradion Liisankadun studiolla vuosien 1972 ja 1977 nauhoitetuista livelähetyksistä koostetussa sarjassa julkaistaan yhteensä 36 osaa, joista ensimmäiset kahdeksan ovat saatavilla nyt. Olen aina nähnyt itseni niin, että minä olen bändin toinen laulaja. Koska miehet eivät tietenkään pysty tekemään sitä, mitä minä teen. Vastaan yleensä aika samalla tavoin. Me olemme erilainen elementti. Eikä sen sanomisessa mielestäni ole mitään loukkaavaa tai kummallista. joulukuuta mennessä. Ei vain siksi, että tykkään tuloksesta ja biisi on kaunis, mutta ihan jo siksi, että tein sen! Minun teki mieleni huutaa vain, että HELVETIN JEES! Cristinan ääni nousee selityksen loppua kohden ja mukana on ehkä ensimmäistä kertaa haastattelun aikana aivan alastonta, peittelemätöntä innostusta. Selitän Cristinalle juuri sen, mitä olin asian tiimoilta pohtinut. Näytä minulle, että itse pystyt samaan, niin saatan ehkä harkita haukkujasi. Tiedän olevani ammattilainen, tiedän osaavani työni. Päivää ennen New Yorkiin lähtöä äänitin laulut ja sain käytännössä kaiken valmiiksi 7. – Olet ehdottomasti oikeassa siinä, että rockin ja metallin maailma on yleensä miesvaltainen. Koska olen nainen, voin tarjota bändille jotain ihan muuta kuin mieslaulaja. Cristina lopettaa päättäväisesti. – Kuule, on todellakin totta, että minulta on kysytty tästä vaikka miten monta kertaa. Se tuntui tosi hyvältä. Minä olen ollut täällä, juuri siinä paikassa missä haluan olla, jo lähes 20 vuotta. En koskaan nähnyt sitä heikkoutena vaan nimenomaan vahvuutena. – Mutta kun miettii hetken, tajuaa, että okei: mitä itse olet tehnyt omassa elämässäsi. Tiesin jo valmiiksi, että ansaitsin olla mukana. Mutta kyllähän se on tosiasia. Hän on niin tyytyväinen epätavalliseen sivuprojektiinsa ja henkilökohtaiseen voittoonsa, että mieleni tekee mennä etsimään biisi netistä kuunneltavaksi saman tien. On yhtäältä helvetin väsynyt ja vanhanaikainen juttu kiinnittää huomiota taitelijan sukupuoleen. Nykyään naiset hyväksytään paljon paremmin. Eli asiat ovat kehittyneet ja muuttuneet. En siis koskaan ole ajatellut, etten olisi tarpeeksi hyvä tai että minun pitäisi todistaa olevani parempi kuin olen. Puntaroin pitkään, onko se hyvä idea. – Varsinkin silloin kauan sitten, kun aloitin bändihommissa, naisia oli bändien riveissä hyvin vähän. – En itse koskaan kokenut, että minun täytyisi todistaa jotakin ollakseni osa tätä maailmaa. – En ole koskaan välittänyt arvostelusta, koska tiedän sen olevan vain osa tätä peliä. Sen sijaan käytin sitä tietyllä lailla hyväkseni. Cristina valitsee seuraavat sanansa diplomaattisesti mutta samalla itsevarmasti. YLEISRADION AARREARKKU AUKEAA! Tasavallan Presidentti Jukka Hauru & Superkings Wigwam Taivaanvuohi Unisono Quartet Taivaantemppeli Jukka Tolonen Ramblin’ Jazz Band KOM Quartet. Eli tein koko homman kolmessa neljässä päivässä. Toisaalta taas fakta on, että naiset ovat hevimaailmassa vähemmistössä – eikä tilanne ainakaan muutu, jos fiksuja ja lahjakkaita oman sukupuolen esikuvia ei nosteta esiin. Hän ei todellakaan ole mikään ujo seinäkukkanen, joka tyytyy olemaan nöyrän kiitollinen siitä, että on saanut luvan leikkiä poikien kanssa. Mutta kun sanon näin, kaikki reagoivat heti, että hei, ota rauhassa, kamoon, ei noin voi sanoa. Oman paikkansa ansaitsemisesta Kun nyt puhutaan Cristinasta itsestään, mieleni tekee nostaa kliseinen kissa pöydälle. Meillä on kaksi laulajaa, ja minä olen toinen heistä
Muun muassa Babylon Whoresin, Blaken ja Ajattaran riveistä tutuksi tulleiden muusikoiden muodostama yhtye esiintyi jo esikoisellaan varmaotteisena, omaperäisenä ja melodisesti vahvana yhtyeenä, jolle oli vaikea keksiä vertailukohtia tai edes selkeää tyylimääritystä. Espanjan kylmyydessä taltioitu kakkosalbumi Poison Garden vie kuulijat kasvitieteen maailmaan. – Niin, että jos ei jaksa tehdä enää uutta levyä, tämä on se meidän testamentti tälle kavalalle maailmalle. – Meitä on bändissä yhdeksän tyyppiä, mimmit mukaan lukien, ja yllättävän hyvin tämä on muodostunut aika tiiviiksikin Kotimainen Sleep of Monsters on hionut tummanpuhuvan rockinsa huippuunsa. – Toi Sami lähtee aina takki auki kohti uusia pettymyksiä. Mä olen vähän hitaampi liikkeissäni, Ike sanoo. MYRKKYKASVIT PUHUVAT TEKSTI TAPIO AHOLA KUVAT VILLE JUURIKKALA JA ALEKSI LAUSTI 33. – Kun se edellinen levy oli valmis, alettiin pikkuhiljaa Jannen kanssa keräämään uutta matskua tätä levyä varten, Sami jatkaa. S leep of Monstersin debyyttialbumi Produces Reason ilmestyi vuonna 2013. Helsingin Nosturin, jonka katon alla yhtye myös harjoittelee, takahuonetiloihin kokoontuneet Ike Vil (laulu), Sami Hassinen (kitara), Janne Immonen (koskettimet) ja Uula Korhonen (kitara) muistelevat lähtökohtia, joiden pohjalta uutta levyä alettiin tehdä. Janne kysyy. Työ kakkosalbumin parissa alkoi heti esikoisen ilmestyttyä. – Ollaan tehty paljon enemmän asioita bändinä, isommalla porukalla, Uula sanoo. – Uula osallistui helvetin hyvin myös. Mä olen tosin tehny varmaan aina kaikki levyt sellaisella maailmanlopputeemalla, Ike sanoo. Rockiahan se, mutta tarkempi kuvailu oli hankalaa. Nyt yhtye on saanut valmiiksi toisen albuminsa Poison Gardenin. Oltiin siellä kolme vuorokautta. Se oli tekemässä tätä levyä jo siinä vaiheessa, kun mä olin tajunnu, että olin edes joutunut tähän bändiin. Kun tultiin pois, meillä oli parikymmentä biisipohjaa, jamia, joista kymmenen karsiutu Ikelle asti. Ihan ensimmäinen sessio oli varmaan sellanen, että mentiin nelistään – siis kitaristit, kosketinsoittaja ja basisti – mökille työstään biisejä. – Eikös yksi ajatus ollut, että tämä on vihoviimeinen levy ikinä
”Mimmeillä” Ike tarkoittaa The Furiesin eli Hanna Wendelinin, Nelli Saarikosken ja Tarja Leskisen muodostamaa kolmen naislaulajan ryhmää, joka on nyt entistä kiinteämpi osa yhtyettä. – Butaanilämmittimet huusi leipää siellä yöllä. Sinne me mentiin aamulla aina lämmittelemään, Sami jatkaa. Koska oli niin kylmä, me pysyttiin yhdessä koko ajan, ja se on varmaan kaikkein tärkein pointti. Teksteistä voi bongailla viittauksia erilaisiin okkultistisiin teksteihin, mutta sanoituksilla on myös syvempi taso. Naislaulun rooli on uudella levyllä ajoittain hyvinkin iso. – Mä otin viinilasin silloin, Uula sanoo. – Mun mielestä se voisi olla vieläkin isompi. – Lähdettiin sillä varjolla, että Espanjassa on lämmintä ja aurinko paistaa, ja siellä olikin vissiin kylmin talvi kolmeenkymmeneen vuoteen, Ike kertoo. Onneksi se kylmyys herätti, kun ihmisen aivot ei kestä sitä butaania mitenkään liikaa. Ihan ikuisista asioista niissä puhutaan, Ike sanoo. Vitun synkkää mutta iloista.” – Sinänsä ihan sama, vaikka oltaisiin oltu Kemissä tekemässä levyä. – Että sillon kun me oltiin pois keittiötilasta, jengi ei ollutkaan kännykät kädessä tarkkaamossa. Occult rockia aikuiseen makuun Sleep of Monstersille on siis vaikea löytää valmista genreä. Paitsi Uula, jolla ei ole älypuhelinta. Eihän me oltu varmoja vielä siinä vaiheessa, kun rumpuja ja kitaroita äänitettiin, että ne mimmit edes on siellä, Sami sanoo. – Ihminen on sellainen, että sen pitää aina välillä päästä pakoon omaa egoaan. Äänittämössä ei ollu läheskään kaikki samaan aikaan, mut kun oltiin äänitetty, Uula teki meille helvetin hyvä ruuat, syötiin siinä ainoossa lämpimässä huoneessa ja mentiin sitten studiolle ja kuunneltiin. Joka päivä äänitettiin. Butaanilämmittimet huutavat Poison Garden on äänitetty koti-Suomen sijaan Espanjan Andalusiassa, missä sijaitsevaan Áloran vuoristokylään suomalaisen rockin puuhamies, muun muassa Blakessä, Hybrid Childrenissä ja 45 Degree Womanissa soittanut Kari Reini on pystyttänyt studion. Levytyssessio ei ollut pelkkää auringonpaistetta. – Niin, eikös se occult rock ole kuitenkin semmosta 1970-luvun viiksirockia, jotain Grand Funk Railroadia. – Siinä ulkona oli hieno puutarha, jossa oli lämmintä kaks kolme tuntia päivässä. Toivon mukaan niissä on monenlaisia tasoja. Ei ollu perhe tai työasiat tiellä. Sen voi tehdä meditaatiolla tai erilaisilla tekniikoilla. Jotenkin ne asiat kuitenkin löytää toisensa ja muodostaa jonkinlaisen järkevän kokonaisuuden. Janne heittää. Occult rock -termille on käynyt hiukan samalla tavoin kuin black metalille aikoinaan. Mieluummin niitä kuuntelee ja kattelee kuin itseä, Ike sanoo. Siellä huoneessa ei ollut mitään muuta kuin butaania ja ihan saatanan kylmä. – Siellä oli myös sellanen outo juttu, että wifi toimi oikeastaan vaan yhdessä huoneessa, Sami jatkaa. Mutta jos punkbändit harrastaa anarkiaa ja black metal -bändit palvoo saatanaa, niin mikä se occult rockin juttu on. Se, että harrastaa okkultismia. – Jotenkin, kun se lähti hahmottumaan, siinä vaan rupesi tulemaan erilaisia kasveja. Voi vähäksi aikaa virittäytyä semmoselle taajuudelle, jossa voi tulla vastaan kaikenlaisia vieraita ajatuksia. Vitun synkkää mutta iloista. 34. Siinä missä genre viittasi alun perin yhtyeiden sanoitukselliseen maailmaan, tätä nykyä leima lyödään helposti musiikillisten piirteiden perusteella. Riittääkö spiritismi, vai pitääkö siinä oikeasti manata jotain henkiä. Ike kysyy. Tai jos sattuu olemaan joku pilaantuneempi raejuusto siellä jääkaapissa. – Tuo on jostain painajaisesta, Ike parahtaa. Mutta ne toimii kuulijalle just sillä tasolla mitä kuulija haluaa, ei ne oo mitenkään tieten tahtoen monimutkasia. Yksi mahdollisuus voisi olla, ainakin sanoitusten aihemaailman perusteella, tänä päivänä kovasti pinnalla oleva occult rock. yhteisöksi niillä harvoilla keikoilla, mitä on vedetty. Ike pohtii. Kukaan ei päässy karkuun. – Mä tykkään käyttää semmosia kirjallisia ja symbolisiakin viittauksia. – Me keksittiin semmonen termi kuin AOR, eli adult occult rock. Jengi tietää sen sillä nimellä tai ei ollenkaan. – Ensimmäisellä levyllä ne oli tavallaan päälleliimattu elementti. – Entä jos olisi toisin päin, että olisi yksi mimmi ja kolme Ikeä. ”Me keksittiin semmonen termi kuin AOR, eli adult occult rock. Olla vaikka nukkumatta viikon. – Epäilemättä, jos sillä saa myytyä yhtään levyä, me ollaan occult rock. Meillä on ihan vitun hyvä kemia tässä bändissä, Ike sanoo. Pakoon omaa egoa Eräs Sleep of Monstersin ominaispiirteistä on Ike Vilin sanoitukset, jotka ansaitsisivat ihan oman lehtijuttunsa. Tämä teki aika pitkälle sen, miltä tuo levy kuulostaa. Jossain mainitaan sellanen keskiaikanen lemegeton, jossain vilahtaa häntä ja sorkka kopsahtaa. Poison Gardenin kappaleiden yhdistävänä teemana ovat kasvit. Yritti luoda siitä semmosta harmonista puutarhaa, jossa eri kasvit keskustelee keskenään. Jossain vaiheessa heräsi siihen, että se lämmitin oli sammunu. Monesti se biisinkirjotusprosessi on semmonen vähän houreinen, että sieltä tulee tavaraa, josta ei itekään ole aina varma, mihin se liittyy. Sitten oli nettibreikkejä, joissa kaikki katto kännykkää. – Mä luotan siihen, että Sleep of Monsters on kymmenen vuoden päästä niin monoliittinen kulttuurinen ilmentymä, että se on vaan sitä
ILMOITUS Valon ja varjon kontrasti The Voice of Finlandin kauden päätyttyä TARJA TURUNEN julkaisee peräti kaksi albumillista musiikkia ja viettää loppuvuoden tien päällä. P aljon on puhuttu albumiformaatin kuolemasta, mutta Tarja Turunen tuntuisi vielä uskovan täyspitkään. Jopa siinä määrin, että elokuussa ilmestyvästä The Shadow Self -levystä annetaan esimakua niin ikään täysmittaisella The Brightest Voidilla. ”Leffamaisesti esiosana mainostamamme The Brightest Void antaa kuvaa siitä soundimaailmasta, mitä on tulossa.
Lisäksi täytyy mainita viime kauden voittaja Miia Kosunen, jonka kanssa esiinnymme yhdessä kesällä Kouvolassa. Kuten esimerkiksi duetto Michael Monroen kanssa. ”Yritin tätä jo edellisellä levylläni, mutta nyt löydettiin Tim Palmerin kanssa viimein se soundi mitä haettiin. Hänellä on hyvin tunteisiin vetoava ääni, ja nauttisin jos sitä kuultaisiin joskus levylläni.” Sitä ei vielä kuulla, mutta tunteisiin eri lailla vetoavaa ääntä kyllä. The Brightest Void, kirkkain tyhjyys. Hän ei sulje pois yhteistyötä kahden jälkimmäisenkään kanssa. Ne kuitenkin ansaitsevat paikan parrasvaloissa eikä singlen b-puolena tai bonusraitana. Monia hienoja juttuja sisältäviä raitoja jouduttiin jättämään pois dynamiikan tieltä.” The Shadow Self, varjominuus. Nimittäin Arch Enemyssä ärjyvä Alissa White-Gluz duetoi Turusen rinnalla. ”Ollin kanssa ollaan jo puhuttu, että jos jonain päivänä tehtäisiin jotain jouluaiheista yhdessä. Suuntaan on menty tietoisesti. Konserteissaan Turunen luottaa ACS:n korvamonitoreihin. ”Ystävystyttiin Michaelin kanssa The Voice of Finlandin ansiosta. Kesä kuluu Euroopassa ja Aasiassa, mutta edellä mainitun Kouvolan Vaakuna Piknikin lisäksi Suomi saa odottaa ensi vuoteen. Ja se on löytynyt less is more -ajattelun kautta, on annettu tilaa kaikelle. Sekä musiikissa että visuaalisessa ilmeessä valot ja varjot syleilevät. Minulla oli demoraakile, jonka jätin sivuun, koska se oli liian rokkia minulle. ”Se duetto on tullut monille yllätyksenä: minä, joka olen ehkäpä se metallipiirien puhtain ääni, ja Alissa, joka on täysi kontrasti siihen. ILMOITUS The Shadow Self on ilman muuta vahvin näistä kahdesta, mutta The Brightest Voidilla on kappaleita, joita fanit ovat odottaneet ja kuulleet liveversioina”, Turunen kommentoi. Koen olevani positiivinen ihminen, mutta minussa oleva synkkyys laittaa minut kirjoittamaan. Vaikka sekin on yhtenäinen kokonaisuus, se sisältää kappaleita, jotka eivät istuisi Turusen mukaan varsinaiselle pitkäsoitolle. ”Varjoni antaa minulle vapauden olla artisti.” – TARJA TURUNEN. Seuraavana aamuna hän tuli lyriikat kirjoitettuna ja olin ällikällä lyöty!” Turunen oli toista kautta The Voice of Finlandin tähtivalmentajana yhdessä Monroen, Redraman ja Olli Lindholmin kanssa. ”Luin Annie Lennoxin haastattelun shadow selfistä, siitä varjosta joka meiltä kaikilta löytyy. Hän on suurisydämisin ihminen kenet tunnen. Alissa tuli ekana mieleen ja lähti heti kysyttäessä mukaan. Annoin muuten vapaat kädet, mutta pyysin että saisin kuulla hieman hänen kaunista kliiniäkin ääntä.” Levypari on muutenkin Turusen tähänastisen uran raskainta materiaalia. Joillain se ilmenee negatiivissa tilanteissa, minun varjoni laittaa tekemään musiikkia – antaa vapauden olla artisti. Redrama kirjoittaa biisejä tosi monille artisteille, ja meillä synkkaa tosi hyvin, joten mikä ettei. Biisi on todella hevirunttausta, enkä kokenut että saisin omalla äänellä tarvittavaa potkua. Keskustelin Michaelin kanssa kappaleen aiheesta ja heitin ilmoille, että yritettäisiinkö tätä yhdessä. Sen kontrastina on valo, joka myös on minussa.” Kun Turusen fanit saavat uutta musiikkia kuullakseen, on luonnollista jakaa sitä myös lavalta
ILMOITUS
ACS Encore Live! ACS ENCORE LIVE! on uusin lisäys Live! -sarjan tuotevalikoimaan. Tarvitaan miksaaja, joka ymmärtää tarpeesi, ja minulla sellainen kulkee aina mukana.” Uran ensimmäiset vuodet Turunen lauloi kulmamonitoreja käyttäen. 3.6.) The Shadow Self – The Album (ilm. Minulla on ahtaat korvakäytävät, joten nämä ACS:t ovat ensimmäiset, jotka todella sopivat minulle pehmeän ja joustavan silikonin ansiosta.” Ihan kaikille pizzerian nurkkia koluaville bändeille Turunen ei kuitenkaan niitä suosittele. Lue lisää: www.kuulotekniikka.com The Brightest Void – The Prequel (ilm. 5.8.) ”Oli taivaallinen hetki kun pistin ensi kertaa korvamonitorit korvilleni. ”Vaati aikansa, että osasin kertoa monitorimiksaajalle mitä haluan. On ihan eri asia pyytää miksausta kulmamonitoreihin kuin intiimisti monitoreihin oman pään sisään. Varsinkin tässä tilanteessa kun on huippuluokan soittajat rinnalla. Tämä viisitiekuulokemalli on sinua varten, joka haluat kuulla keskitaajuuksien korostamisen sijaan erittäin jämäkän bassopään ja entistäkin vahvemmat ylä-äänet. Laulu ja bändi kuulostaa siltä miltä levylläkin.” ”Oli taivaallinen hetki kun pistin ensi kertaa korvamonitorit korvilleni.” – TARJA TURUNEN ILMOITUS Tuotetiedot: Hinta: 995,• Kuuloke-elementtien määrä: 5 • Valmistusmateriaali: 40 pehmeyden silikoni pintalakalla • Mallin tyyppi: Täysi konkka • Johto: Irrotettava ACS Live Stereo -johto • Johdon vakiopituus: 1,4 m • Liitin: 3,5 mm kullattu • Taajuusvaste: 20hz–22Khz • Herkkyys 1Khz: 120,6 dB • Impedanssi 1Khz: 83 Ohm • Eristävyys: 26 dB • Paino: 14,2 g / keskimääräinen paino vaihtelee korvan koon mukaan • Vakioväri: Kirkas mustalla johdolla • Sisältyvät lisävarusteet: Säilytyspussi, ACS Revivo elektroninen kuivuri, puhdistustyökalu, käyttöohjeet, Comfort Cream, adapteri • Takuu: 1 vuosi valmistusvirheiden ja komponenttien osalta. ”Nykyisin tämä on minulle hifistelyä. Ne oli jotkut kaksitiet, jotka kuulostaisi nykyisiin viisiteihin verrattuna kauheilta. Hän naureskelee, että silloin oli ”kaikkea muuta kuin laatulaulantaa”
Brymirillä onkin takanaan tukku tuskallisia vuosia, mikä on johtanut bändin yhteen jos toiseen äärimmäisyyteen. Lopulta kaikki se turhautuminen vain vahvisti uskoa omiin tekemisiimme ja päätimme, että jos meitä ei lannisteta tällä, niin sitten ei millään. KORKEAMPIA VOIMIA VASTAAN Kutsuttiinpa sitä suomalaiseksi sisuksi tai itsepäiseksi periksiantamattomuudeksi, pakanametallinen Brymir valjasti kaikki kohtaamansa vaikeudet musiikkiin. B rymir on julkaisemassa kauan odotetun toisen albuminsa, suurellisesti nimetyn Slayer of Godsin. – Olimme tuolloin vielä niin junnuja, että ensimmäisen levyn tekeminen kunnon tuotannolla ja sen julkaiseminen ison tallin kautta oli jotain niin ekstaattista, että lähestulkoon sokaistuimme, Jarkko toteaa. Kiitosta ja kommenttia tuli näiltä suunnilta ekan levyn jälkeen niin paljon. Ei siitä oikein voi olla katkera, eikä se mitään auttaisikaan, mutta lähtöruutuun palaaminen oli silti kova paikka. Lopulta tiedostimme sen tosiasian, että koska rahoitusta tuotantoon ei olisi tulossa, raha pitäisi korvata moninkertaisilla työtunneilla. Ikävintä koko nosteessa oli, ettei siihen kyennyt tuon ajan resursseilla vastaamaan, vaikkapa kiertuein. Melodiat ja riffit ovat edelleen pääosassa, mutta yhä synkempinä ja intensiivisempinä. – Kaiken koetun vihan purkauduttua löytyi mietiskelevämmän Brymirin ydin, jolla saadaan pintaan vielä vihaakin suuremmat tunteet. Viime vuodet ovat osoittautuneet armottomimmiksi juuri Brymirin kokoluokan bändeille. Näistä on loppupeleissä bändille paljon hyötyä, ja tällä tavalla ei ole ainakaan pelkoa, etteivät ”taiteelliset langat” pysyisi omissa käsissä. Vielä hetki sitten osa kuulijakunnasta epäili, ettei bändi tee debyytilleen jatkoa koskaan. Siinä se kolme neljä vuotta kului yllättävän nopeasti. Siihen, mitä me tehdään ja miten me tehdään se. – Vaikka improvisointiin ja työssä opetteluun meni loputtomasti aikaa ja järki meinasi lähteä yhdeltä jos toiseltakin, ainakin meillä on nyt enemmän kuin osaava tiimi tulevaa tuotantoa ajatellen. Joskus kuoleman kielissä käväiseminen vain vahvistaa bändiä. – Oliko bändi hajoamaisillaan. Palataan viiden vuoden taakse. Hidas kypsyminen on kiteyttänyt jokaisen kappaleen ytimen niin täyteen voimaan, että samalta levyltä löytyy nyt sekä katalogimme pisin että lyhin kappale, basson ohella bändin sanoituksista vastaava Jarkko Niemi sanoo. – Tilanne lähti luisumaan huonompaan suuntaan, kun meiltä meni tämä mainittu levytysdiili alta, Jarkko huokaisee. Sen tunteen puhtaus oli lopulta niin tärkeä, että jo yksin se loi saumattoman liitoksen idean ja lopullisen soundin välillä. – Se on kumma juttu, miten jokin niin negatiivinen voi tuntua jälkikäteen niin tärkeältä: se loi siteen, uskoa yhteiseen asiaan ja visioon. Tämä nyt on nykymaailmaa. Kohdataan se inhimillinen tyhjiö, joka kaiken sen vimman jälkeen on jäänyt ja mietitään rehellisesti itsensä kanssa, että ”I am beast, the Slayer of Gods, yet why do I feel this pain?”, mikä heijastelee tätä hetkeä. – Tämä pakottaa myös oppimaan erilaisen paletin muita musiikkiin liittyviä taitoja: tuotantoa, sovitusta, miksausta ja niin edelleen. Tuloksena on pitkään odotettu kakkosalbumi. Jarkko myöntääkin, etteivät musiikkimaailman ja levymyynnin paljon puhutut muutokset osuneet edulliseen kohtaan Brymirin taivalta. – Se aika, joka olisi voinut tuhota musiikkimme, on tehnyt siitä keskittyneempää kuin ikinä. Vielä tässä vaiheessa Brymirin tulevaisuus vaikutti lupaavalta. – Tästä alkoi pitkä ja kivikkoinen tie, kun aikatauluja piti sovittaa yhteen, emme meinanneet löytää millään sopivia äänitystiloja ja monet pienimmätkin asiat tehtiin ensin väärin vain, jotta saatoimme oppia kantapään kautta, miten ne olisi pitänyt tehdä oikein. Sitä en usko. Jos tähdet olisivat asettuneet suotuisampiin asentoihin, Brymir olisi saattanut jatkaa voittokulkuaan debyytin jälkeen, mutta korkeammat voimat puuttuivat peliin. Brymirin kohdalla omilleen jääminen johti siihen, että kaikki oli opeteltava alusta alkaen itse. Alku vai loppu. Bändi ryhtyi työstämään Slayer of Godsia omin käsin, pienintä yksityiskohtaa myöten. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA JANICA LÖNN 39. Viha vai visio. – Kuten moni suomimetallibändi on hehkuttanut, se fanimäärä esimerkiksi Etelä-Amerikassa on jotain surrealistista. Avosylin vastaanotettu Breathe Fire to the Sun -debyytti esitteli nälkäisen pakanametalliyhtyeen, joka tasapainotteli metallisuuden ja eeppisyyden välillä. Ilman vaikeuksia albumin luonne voisi olla hyvinkin erilainen. – Nykyään pitää tehdä enemmän itse ja myydä niin sanotusti valmista pakettia levy-yhtiön julkaistavaksi tuudittautumatta yhtään siihen valtavaan tukirakenteeseen, joka tässä järjestelmässä oli vielä joskus olemassa. Mutta voimme rehellisesti sanoa, että kriisikokouksia pidettiin ja vaihtoehtoja mietittiin pitkään ja hartaasti. Kivulias prosessi aiheutti itse kullekin meistä patoumia. – Kaikesta siitä synkkyydestä ja turhautumisesta syntyi jotenkin luovuuden kanava, jossa saimme käsitellä todella raakoja tunteita. – Yhtiö päätti uudistaa radikaalisti rosteriaan ja... Brymir onkin onnistunut muuttamaan kaiken kokemansa musiikiksi
Mitä enemmän aikaa kului ja ongelmia kohtasimme, sitä vimmatummin se alkoi kuulua aggressiivisissa kappaleissa. Brymirin tapauksessa tämäkin kääntyi lopulta Slayer of Gods -albumin eduksi. – Se kaikki syntyi kuin itsestään. Toisin kuin levyn nimestä voisi päätellä, albumilla ei lähdetä kirjaimellisesti taisteluun jumalolentoja vastaan. Villipeto vai jumala. Levyn teema pohjaa kaikessa aggressiivisuudessaankin lopulta rakkauteen ja elämänjanoon, empatiaan toista ihmistä kohtaan. – Missään vaiheessa ei ainakaan tarvinnut kysellä itseltään, että ei kai musiikista tullut nyt liian synkkää, Jarkko naurahtaa. Ne tuntuvat meitä suuremmilta, mutta lopulta ne ovat vain meidän tuotostamme. – Intertekstuaalisesta näkökulmasta nostaisin esiin paitsi Aristoteleen lausahduksen ”yhteisön ulkopuolella voi elää vain villipeto tai jumala” myös sen tavan, jolla romantiikan ja viktoriaanisen ajan runoilijat hyödynsivät hellenistisiä kuvastoja. – Esimerkiksi Lord Tennysonin Ulysses-runo ja John Keatsin oodit ovat inspiroineet sitä tapaa, jolla käytän ylimaallista kuvastoa suurten tunteiden ja ajatuksenjuoksun konkretisoivana, symbolisena kanavana. Ne ovat kaikkia niitä kahlitsevia tai voimaannuttavia rakenteita, joilla luomme itsellemme jonkin meitä itseämme suuremman merkityksen. Se on sekä rakkaus että siitä nouseva viha, jotka lopulta tekevät levystä eheän ja vahvan. – Koska punainen lanka oli selvillä hyvin aikaisessa vaiheessa, levyn ydinkonsepti ei juuri kaikista vaikeuksista huolimatta muuttunut. Sekä yhteisön että yksilön tasolla. Lopulta kävi niin, että jo olemassa ollut kipinä roihahti vielä suurempiin liekkeihin. Jos ei rakasta, ei voi myöskään tuntea vihaa. Kaikki nämä taistelut toimivat vain kipinänä sen lopullisen ilmaisun ja hiomisprosessin saavuttamiseksi. – ”For those who died”, kuten levyn aloittava kappale kiteyttää. – Levyn lopullinen tarkoitus onkin olla se tuskanhuuto, joka kumpuaa siitä mitä me teemme toisillemme näiden jumalten oikeuttamina. Slayer of Godsin synty heijastuu myös sen teemoista. Brymirin suurellisissa kappaleissa on paljon elokuvamaista kuvastoa, mutta Jarkko toteaa niiden teemojen kumpuavan ihan muualta kuin päällepäin näyttää. Niille kaikille, jotka ovat siihen vääjäämättömään pyörteeseen hukkuneet. ”Se on kumma juttu, miten jokin niin negatiivinen voi tuntua jälkikäteen niin tärkeältä: se loi siteen, uskoa yhteiseen asiaan ja visioon.” 40. – Eikä tietenkään voi välttyä Nietzschen filosofiselta pohdinnalta, joka rohkaisi tutkiskelemaan erilaisten jumaluuksien, niin hellenististen kuin germaanisten, symboliarvoja. Viisi vuotta on pitkä julkaisuväli bändille kuin bändille, ja pahimmassa tapauksessa aika saattaa jopa johtaa oman musiikin hylkäämiseen. – Ne jumalat, joita levyllä tapetaan, ovat metaforisia. Mitä me projisoimme niihin ja miten näiden kuvien merkitykset elävät ja muuttuvat, miten ne toisistaan eroavat
lippupalvelu
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ESTER SEGARRA JA KATATONIAN ARKISTO 42. Kun musta ja valkoinen sekoittuvat Katatonian maailmassa, vastakohtien yhteentörmäy ksestä syntyy kaikkea muuta kuin harmaan eri sävyjä
N: – Aluksi olimme vain kavereita, mutta sittemmin meistä on tullut bändikavereita ja Katatonian myötä myös bisneskumppaneita. Hänen mukaansa bändi syntyy kivuliaimpienkin jäsenvaihdosten myötä aina uudelleen. Sen ymmärtää vasta, kun niitä yhteisiä hetkiä kiertueilla, studiossa tai treeneissä ei enää ole. Katatonia. Tai miten korvata viisitoista vuotta bändissä vaikuttanut, sen pahimmissakin kriiseissä mukana ollut Fredrik. Näin jopa siinä määrin, ettei kumpikaan usko välien rakoilevan enää ikinä, toi Katatonia tai elämä mukanaan millaisia esteitä tahansa. Ja perhehän on tunnetusti paras. On vain eri lukuja Katatonian pitkässä historiassa. Nämä voimakastahtoiset persoonat ovat onnistuneet yhdistämään kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti luovuutensa jo neljännesvuosisadan ajan. Tästä kipinöinnistä on syntynyt niin välitöntä musiikkia, että Katatonia herättää kuulijakunnassaan äärimmäisiä tunteita, tekipä kaksikko sitten bändin nimissä melkein mitä tahansa. Muiden vaikutus kuuluu jokaisella levyllä, mutta tosiasia on, että pidämme Andersin kanssa tiukasti kiinni kaikesta Katatonian musiikista sen visuaalisuuteen. Hän vaikuttaa jopa hyökkäävältä tämän vision tullessa uhatuksi. Jossain vaiheessa nämä asiat alkavat riidellä keskenään. Jos ikinä. Ennen kaikkea tällaiset välit, lähipiirimme, bändikaverimme ja monet vuodet ovat aiheuttaneet sen, että koen meidän olevan nykyään enemmän perhettä. Renkse ja Nyström kokevat tämän elintärkeäksi syyksi sille, että bändi on yltänyt näinkin pitkään ikään. N: – Jotakin tästä kertonee se, etten osaa kuvitella elämääni ilman Katatoniaa ja sitä myöten ilman Jonasta. Hän haluaa pitää kaikki langat tiukasti omissa käsissään eikä peittele itsevarmuuttaan Katatoniaan liittyvän vision suhteen. Vahvempana kuin koskaan. Molemmat kokevat bändielämän karuimpien puolien vain vahvistaneen tätä sidettä. Tasapainoisuus Mullistuksista huolimatta Katatoniaa on hankala kokea erityisen myrskyisäksi kokoonpanoksi. Hän huokuu vetäytyvää vaatimattomuutta ja pitää tiukasti kiinni Katatonian visiosta, mutta kokee elämäntyönsä olevan usein myös tuulen vietävänä. R: – Vaikka asiaa kaunistelisi miten, Katatonia ei ole ollut kenellekään muulle yhtä merkittävä henkireikä kuin minulle ja Andersille. Se ei vain ole mahdollista, kun kaverit vaikuttavat bändissä toistakymmentä vuotta ja panostavat tähän kaikkeen niin paljon, että se vaikuttaa heidän perhe-elämäänsä, päivätyöhönsä tai muihin bändeihinsä. He eivät ole olleet ainoastaan rumpaleita tai kitaristeja tai basisteja, vaan erittäin tärkeitä ystäviä. R: – Meille Katatonia on elämäntyö ja suurin intohimomme musiikissa. Tästä ”Vaikka asiaa kaunistelisi miten, Katatonia ei ole ollut kenellekään muulle yhtä merkittävä henkireikä kuin minulle ja Andersille.” Jonas Renkse 43. Laulaja Jonas Renkse suhtautuu kaikkeen rauhallisesti, pienellä varauksella, eikä ota mitään Katatoniaan liittyvää itsestäänselvyytenä. R: – On niitä rokkiaikojakin eletty, mutta elämämme kiertueilla on ollut pitkään aika rauhallista, koska... N: – Jokaisen jäsenen eroaminen on ollut meille valtavan raskas isku. Olemme tunteneet käytännössä koko aikuiset elämämme. Varsinkin kulunut vuosikymmen maalaa mielikuvan bändistä, joka ei juuri rock’n’roll-elämässä paistattele. Olen tutustunut elämäni aikana lukemattomiin ihmisiin ja muusikoihin, enkä voi sanoa näkemysteni osuneen yhteen kenenkään muun kanssa niin voimakkaasti kuin Andersin kanssa jo vasta soittoa opettelevina kakaroina. Kun Mojjo [uusi rumpali Daniel Moilanen] liittyi bändiin, opin asian kantapään kautta. Se on ollut aina yhteinen visiomme, josta on muodostunut lopulta myös elämäntyömme. Sanokaa sitä vaikka sattumaksi, mutta harva muusikko löytää tällaista sielunkumppaniartistia yhtä nuorena. Miten voi löytää yhtä hyvän tai sitoutuneen rumpalin kuin Daniel. Eristäytyneisyys Nyström–Renkse-kaksikon rakentama kupla on vahvistunut aikojen kuluessa niin läpitunkemattomaksi, että siitä on muodostunut Katatonian kantava rakenne. Erikoiseksi asian tekee se, että tämä tietty visio oli olemassa hyvin varhaisesta vaiheesta alkaen. – Asia pitää osata kääntää niin päin, ettei kukaan ole korvaamassa ketään. Mojjo ei ole kuin Liljekvist, mutta hän antoi erilaisuutensa ja energiansa ansiosta ihan uutta potkua Katatonian olemukselle. Nyström löytää soittajien vaihtuvuudesta hyviäkin puolia. Kitaristi Anders Nyström puolestaan antaa ehdottomilla ja voimakkailla ajatuksillaan itsestään intohimoisen ja kiihkeän kuvan. Nyström: – Välillä on ollut hämmentävää huomata, miten erilaisia saatamme olla ihmisinä, mutta kuinka musiikilliset ja musiikkiin liittyvät visuaaliset näkemyksemme kohtaavat täysin. Renkse: – Tärkein side on tietenkin musiikki. N: – Tietenkin toivomme jokaisen kokoonpanon olevan ”se viimeinen”. Jos luova muusikko kokee, ettei hänen oma äänensä kuulu pohjimmiltaan meidän kahden luomassa musiikissa, tämä johtaa pitkän ajan kuluessa helposti siihen, että katse kääntyy oman musiikin tekemiseen. Sekä Renkse että Nyström tiedostaa asian, ja miehet löytävät juuret ainutlaatuisille väleilleen henkilökohtaisuuksien yläpuolelta. Se ei voi olla sitä kaikille muille. Katatonian musiikki on paljastanut jo kymmenen albumin verran niin ihmismielen tyynimpiä kuin myrskyisimpiä puolia, mikä peilailee suoraan hahmoja sen taustalla. Muita jäseniä on tullut ja mennyt, mutta Renkse ja Nyström eivät suostu myöntämään, että tämä johtuisi puhtaasti heidän eristäytyneisyydestään. – Kun ajattelen vaikkapa Daniel Liljekvistin tai Fredrik Norrmanin lähtöä bändistä, ajatus heidän menettämisestä tuntuu edelleen vaikealta. Aikana, jolloin vasta etsimme itseämme. Menetys on ihan samanlainen kuin kenen tahansa ystävän kohdalla. on muodostunut meille elämäntapa, jonka murentuminen hajottaisi käytännössä kaiken meidän ja monien muiden ihmisten ympäriltä. emme me V astakohdat täydentävät toisiaan, sanotaan. Erottamattomuus Tällainen vuosikymmeniä jatkunut ystävyys ei ole mikään itsestäänselvyys. Ja pahin! R: – Uskon että olisimme ystäviä ilman Katatoniaakin
Katatonian historiaan muodostuneen säännön mukaan yhtye nousee sitä korkeammalle, mitä syvemmällä vaikeuksien kierteissä se käy. – Olin juuri pääsemässä sisälle Katatonian musiikkiin, kun sain yllätyksekseni puhelun Jonasilta. – Andersilla oli selkeä visio, mihin suuntaan hän halusi viedä musiikkiaan. N: – Olimme joskus todella ehdottomia, kaiken suhteen. Silloin olin hetken aikaa varma, että Katatonian taru tulee jäämään yhden albumin ja muutaman ep-julkaisun mittaiseksi. N: – Lopunaikoja olemme eläneet vain kerran, ennen Brave Murder Dayn julkaisua. Olemme toisaalta sukulaissieluja, mutta kyseenalaistamme kaikki tekemisemme, jos siihen on syytä. Kukaan muu ei pystynyt seuraamaan sivusta sitä jatkuvaa kiistelemistä musiikin jokaisesta pienimmästäkin yksityiskohdasta. N: – Elin aikoinani rajua elämää, mutta se on ollutta ja mennyttä. Hän kutsui sitä Chris Isaak -metalliksi, mikä Kitaristit Fredrik Norrman ja Anders "Blackheim" Nyström Brave Murder Day -levyn kiertueella 1996. Se oli sellainen kauhun tasapaino, joka olisi voinut hajota hetkellä millä hyvänsä, mutta siinä oli tietty ehdoton reviirijako. Vuosien varrelle mahtuu aallonpohjia, mutta murtumispisteitä löytääkseen on matkattava vuosikymmenten taakse. Se jatkuva veitsenterällä oleminen ja arvaamattomuus kuului ehdottomana osana elämääni, mutta nyt uskallan sanoa, että jos olisin jatkanut sillä tiellä joskus viitisentoista vuotta sitten, Katatoniaa ei olisi enää tässä muodossa olemassa. Bändi pysyi kasassa 90-luvun alussa vain siksi, että minä sävelsin musiikin ja Jonas kirjoitti sanoitukset, vaikka en osannut soittaa eikä Jonas osannut sanoittaa. Juuri ennen For Funerals to Come -ep:tä (1995) bändiin liittynyt Fredrik Norrman muistelee näitä kaoottisia aikoja hämmennyksellä. Minä äänittäisin, soittaisin levyllä ja vaikuttaisin hiljaisena kumppanina taustalla, Swanö kertoo. Anders olisi yhtä kuin Katatonia eli säveltäisi musiikin. Toisaalta, samasta syystä koko bändin tulevaisuus muuttui täysin, ja jälkikäteen on helppoa sanoa, ettei mikään olisi nykyään samoin ilman tapahtunutta. Tämä kertoi Katatonian tien tulleen päätökseensä. R: – Haastamme edelleen toisemme tavoilla, joihin vain me kaksi kykenemme. N: – Katatonian historiasta katosi omasta syystämme ainakin vuosi. Kun astelee yleisön eteen joka ilta, tällainen ei tule kyseeseen. Jos tilanne olisi ollut täysin meistä itsestämme kiinni, se olisi saattanut olla Katatonian loppu. Siinä vaiheessa, kun sellainen koskettaa bändiä, se vaikuttaa sen kaikkiin jäseniin, kuulijakuntaan ja koko bändin historiaan. Samaan aikaan, kun Renkse kiirehti käynnistämään October Tidea Norrmanin kanssa, Nyström oli ehtinyt suunnitella Dan Swanön kanssa jatkoa Katatonialle. Katatonian toisen albumin julkaisua edelsi tapahtumaketju, jonka myötä bändiä ei ollut hetkeen olemassa kahden erottamattomina pidetyn visionäärin ajauduttua kovin lopullisen oloiseen välirikkoon. Erona on se, ettemme ole enää alle parikymppisiä ja suhtaudu kaikkeen kylmällä joko–tai-asenteella. N: – Tilanne tuntui maailmanlopulta. Itsemurha Dance of December Souls -debyyttialbumin jälkeen, vuonna 1995, elettiin aikoja, jolloin Renksen ja Nyströmin välit eivät olleet niin sementoidut kuin myöhemmin. Hän seurasi tilannetta pahimman myrskynsilmän reunalta. Jos tällainen riita tapahtuisi kenen tahansa välillä, se olisi ihan arkipäiväistä. – Olimme aikeissa jatkaa puoliksi salaa Katatonian nimissä levyttämistä ja tehdä musiikkia samassa hengessä kuin Andersin Diabolical Masquerade -projektin kanssa. Se olisi elämää. Olimme alle parikymppisiä turhautuneita kakaroita, jotka omivat musiikkiaan mustasukkaisesti eivätkä meinanneet löytää vakaata kokoonpanoa bändiinsä. 44. tästä ainakaan nuorene! Itse huomasin jo aikoja sitten, että valvominen ja ryypiskely merkitsevät minulle aika lailla huonoa keikkaa seuraavana päivänä. R: – Tätäkin tarinaa on tosin suurenneltu vuosien varrella, ja ymmärtäähän sen. En osannut suhtautua siihen oikein mitenkään, koska olimme perustamassa October Tidea ja säveltämässä Rain Without End -albumia vain pientä hetkeä myöhemmin
Studioaikaa ei ollut hukattavaksi, joten äänitimme aina päivisin ja sävelsimme yön aikana kappaleen seuraavaa päivää varten. – Jonas halusi toteuttaa visiotaan ja Anders oli täydellinen säveltäjä sille, Norrman lisää. – Hän oli hurahtanut Katatonian kadonneen vuoden aikana täysin Kentin ensimmäiseen tai toiseen levyyn ja halusi tuoda sitä soundia Katatoniaan – heidän tavallaan, eli tehdä siitä melankoliasta vielä monotonisempaa ja hypnoottisempaa. Aavistus Vuonna 1996 ilmestynyt Brave Murder Day on Katatonian tuotannossa monella tapaa ainutlaatuinen albumi. Se oli ainoa keino. – He eivät välttämättä halunneet sitä tuolloin myöntää, mutta Katatonia oli alusta alkaen osiensa summa. Irrallisia ideoita. Se oli selviytymistaistelua. Taistelua, jonka keskellä kaikki muut tiesivät, mitä oli tehtävä. Vain joitakin osia. Meillä on usein studioon mennessä tarkalleen tiedossa, millainen albumista lopulta tulee, mutta tässä tapauksessa olimme liikkeellä puhtaasti aavistuksen varassa. Katatonia-kaksikko oli täysin vastahakoinen olemaan missään tekemisissä keskenään. Monotoninen, kylmä ja hypnoottinen levy vaikuttaa äärimmäisen määrätietoiselta, mutta totuus on ihan muuta. Ei kulunut kauhean kauan, kun kaverit hehkuttelivat jo uusimpia bändilöydöksiään. Lähipiirin piti tulla hätiin. – Olin sopivan ulkopuolella tilanteesta, joten järjestimme erään illan aikana Jonasin ja Andersin samaan baariin. Tiesin, että kaikki oli oikeasti näin pienestä kiinni ja pian Katatonia eläisi taas, Norrman sanoo. Se ainutlaatuinen soundi kuului jo Katatonian debyytillä, mutta kiteytyi vasta tämän romahduksen jälkeen. Silloin olin hetken aikaa varma, että Katatonian taru tulee jäämään yhden albumin ja muutaman ep-julkaisun mittaiseksi.” Anders Nyström Katatonia parisenkymmentä vuotta sitten: Anders Nyström, Jonas Renkse, Fredrik Norrman. väärä. olisi voinut olla todella, todella mielenkiintoista! Tunnelma oli kuitenkin jotenkin... Tunnelmat olivat unettomuuden takia aika maanisia, mikä varmasti kuuluu ”Lopunaikoja olemme eläneet vain kerran, ennen Brave Murder Dayn julkaisua. R: – Vedin kyllä musiikkia tiettyyn suuntaan, mutta studioon mennessämme otimme valtavan riskin: meillä ei ollut yhtäkään kappaletta valmiina. Jonas tarvitsi Andersia ja päinvastoin. N: – Päädyimme työskentelemään äärirajoilla. 45. – Tilanne oli tosin Jonasin puolesta täysin ehdoton, Swanö jatkaa
Opeth-yhtyeensä kuutisen vuotta aiemmin perustanut Mikael Åkerfeldt muistelee vuotta 1996 monien valtavien sattumien summana. musiikissakin, mutta suhtauduimme tähän kaikkeen kuin äärimmäiseen haasteeseen tai kokeiluun. R: – Saatoimme kirjoittaa ensin riffin, tehdä siitä samasta riffistä vain minimalistisella erolla toisenlaisen sovituksen ja kokeilla sitten, voimmeko jatkaa tämän saman riffin varassa minuutin... Opeth-albumin ja tulevan Katatonia-komennuksen ohella teimme Danin kanssa myös Edge of Sanityn Crimsonin äänityksiä, Åkerfeldt sanoo. N: – Jokaisen kappaleen valmistuttua tiesimme tehneemme jotain ainutlaatuista, vaikka kaikki ratkaisut tuntuivat itse prosessin aikana järjettömiltä. – Eräänä päivänä sain Jonasilta puhelun. – Koko albumin äänittäminen pelkillä puhtailla lauluilla ei ollut mahdollista. – Olimme äänittäneet Morningrisen, Opethin toisen albumin, vain jonkin aikaa aiemmin samoissa olosuhteissa Dan Swanön Örebrohon avaamalla Unisound-studiolla. R: – Visiomme oli vahva, ja tiesimme, ettemme olleet varanneet studiota ihan turhaan. Jonas piti vimmatusti kiinni vain yhdestä ja samasta rumpukompista, itse flirttailin mahdollisimman monotonisille kitarariffeille, ja kuinka ollakaan, tästä muodostui Katatonian uusi soundi. – En tiennyt itsekään, sopisiko laulutapani albumille, varsinkaan sellaisena kuin se oli ollut Dance of December Soulsin aikaan. En ollut koskaan aiemmin tajunnut, miten turvallisen panssarin se meille tyypillinen särövalli antaa.” Jonas Renkse Katatonia vuosimallia 2016: Daniel Moilanen, Anders Nyström, Jonas Renkse, Roger Öjersson ja Niklas Sandin. Apu löytyi muutaman sadan kilometrin päästä Tukholmasta. – Jollain hämärällä tavalla kaikki palaset osuivat yksiin. tai kolme... Lopulta albumin kappaleet alkoivat ruokkia itse itseään. tai kuusi minuuttia! Se oli kuin hulluutta. Siellä tapahtui vaikka mitä. Päädyin tuottamaan ja miksaamaan albumin tavalla, josta en ollut todellakaan ylpeä. Olin jähmettyä kauhusta ajatuksesta, että laulaisin Day-kappaleen kokonaan. 46. Meidän piti vain kyetä konkretisoimaan se aavistus. Aavistus metallista, joka liikkuu monotonisuudessaan sillä rajalla, ettei musiikissa tapahdu tuumaakaan liikaa, mutta juuri sen verran, että se pitää mielenkiinnon yllä. Hän kertoi hieman kierrellen, että Katatonia on koottu uudelleen, he ovat parhail”Akustinen kiertue oli aluksi aivan hirvittävä kokemus. Epäinhimillisyys Kun Brave Murder Day oli saamassa muotoaan, Katatonia kohtasi vielä yhden massiivisen kriisin: vielä tuolloin myös bändin rumpaloinnista vastannut Renkse huomasi juuri lauluäänitysten alla menettäneensä äänensä. – En tiennyt mitä ajatella kappaleista, mutta jokin kaverien määrätietoisessa innossa veti puoleensa. Kykenin laulamaan puhtaita osuuksia juuri ja juuri, mutta yrittäessäni huutaa yhtään lujempaa, tuloksena oli ainoastaan heikkoa pihinää, laulaja muistelee. Olimme jo vähällä luovuttaa, jättää albumin siihen ja haudata Katatonian lopullisesti. Se kylmä, kuiva ja eloton soundi oli jotain sellaista, mitä minun oli pakotettava itseni tekemään, Swanö myöntää. Dan Swanö kertoo olleensa parikymmentä vuotta sitten hämillään Katatonia-kaksikon työskentelytavoista ja heittäytyneensä itsekin täysin mukavuusalueidensa ulkopuolelle, koska tiesi sen palvelevan riivattuja sävellyksiä. Sain pian huomata, että tämä oli pienin ongelmistani. En ollut vielä levyä miksatessani yhtään vakuuttunut lopputuloksesta, mutta siinä vaiheessa, kun äänitimme lauluja, huomasin etäisen lo-fi-tuotannon olevan juuri se piste, johon kajoamalla albumin olisi voinut tuhota täydellisesti. Sekä Renkse että Nyström myöntää eksyneensä niin syvälle musiikkinsa uumeniin, ettei heillä ollut lopulta täyttä kontrollia lopputulemasta. Lauluäänityksien ensimmäisenä päivänä tiesin, ettemme tule selviytymään tästä yksin
Akustisen Dethroned & Uncrowned -albumin tai Sanctitude-livelevyn ei ollut tarkoitus edustaa Katatonian uutta suuntausta, mutta nämä siirrot vaikuttivat uuteen musiikkiin merkittävästi. Renkse otti varsinkin Night Is the New Dayja Dead End Kings -albumeilla ansiokkaasti suuremman roolin säveltämisen suhteen. Jonas ja Anders halusivat minut mukaan levylle. Seuraaja toiselle levylle, jota ei koskaan syntynyt. Sain huomata nopeasti, että mitä enemmän ajattelin tätä elämäntyötäni bisneksen kannalta, sitä suurempaa myrkkyä se oli luovuudelle. En haastanut heitä oikeuteen asiasta! Sattuma Sekä Renkse että Nyström toteaa vuorollaan, että ottaisi mieluusti paljon kunniaa todelliseksi kulttiklassikoksi nousseesta Brave Murder Daystä. Jälkikäteen on helppo osoittaa, mistä se johtui: otin liian paljon vastuuta Katatonian manageroimisesta. Säveltäminen ei ollut hänellekään helppoa. – Jos Jonasin ideat olivat vielä joskus yksittäisiä melodioita ja sovituksia, hän löysi itsestään pakon edessä huikean säveltäjän. N: – Jos melkein koko Katatonian tuhonnutta välirikkoa ei olisi tapahtunut, olisimme todennäköisesti jatkaneet ainakin yhden albumin ajan Dance of December Soulsin tiellä. Unohdimme ne näiden treenien jälkeen, mutta Anders ei selvästikään ollut unohtanut, koska tuo riffi oli päätynyt kuukausia myöhemmin heidän levylleen. R: – Hyppäsimme tavallaan yhden albumin yli, ja Brave Murder Day on kuin kolmas levymme. – Seisoin äänityskopissa seuraavaa kappaletta odotellessa, kunnes kuulin kuulokkeistani riffin... R: – Kaikki albumin ympärillä tapahtunut vahvisti välejämme Andersin kanssa ja kiteytti visiomme niin voimakkaaksi, ettemme ole enää koskaan kokeneet vastaavia ongelmia keskenämme. Kuin runoutta. Nyström kiirehtii ylistämään Renksen tapaa kirjoittaa täsmälleen Katatonian ilmeeseen sopivaa musiikkia ja sanoituksia. Liika laulujen sovittaminen olisi saattanut tappaa levyn, mutta onnistuin jotenkin eläytymään kuulemaani musiikkiin. Se on täysin ainutlaatuista. Teemme kyllä jatkuvasti musiikkia, vähintään levyn vuositahdilla, mutta julkaisemme siitä vain murto-osan, Renkse sanoo. Tämän jälkeen, siinä vaiheessa, kun Jonasin ääni alkoi kärsiä, olisimme varmasti päätyneet muille poluille, mutta mitään Brave Murder Dayn kaltaista tuskin olisi syntynyt. N: – Tällä kertaa riski kannatti. Hän kertoo, että omien osuuksiensa äänitykset sopivat linjaan täydellisesti. – Myös Jonasin sanoitukset ovat entistä kryptisempiä. Brave Murder Dayn sävellysprosessia voisi sanoa spontaaniksi, ja Åkerfeldt naurahtaa välittömästi mainitessani tämän. Olo oli täysin alaston. Välirikkomme, pakon edessä syntynyt tapamme säveltää levy, Mikaelin osuus, Danin tapa miksata levy... Totuttu tilanne, jossa Nyström oli vuodesta ja albumista toiseen säveltämisen suhteen Katatonian kivijalka, muuttui vuosikausiksi vuonna 2006 julkaistun The Great Cold Distance -albumin jälkeen. – Enkä muuten kuullut niitä kappaleita studiossakaan ennen äänityksiä! Sain Jonasilta valmiit sanoitukset, joiden oheen hän oli kirjoittanut muutamia muistiinpanoja esimerkiksi matalammin muristavista tai korkeammalta huudettavista osuuksista, mutta muuten lähdin laulamaan kylmiltäni. Ihan yhtä hyvin voisimme muistella Brave Murder Daytä uramme kaameimpana fiaskona, mutta jotenkin paperilla epäkiinnostava musiikki oli täsmälleen sitä, mitä osa metallinkuulijoista kaipasi juuri tuolla hetkellä. – Yhtenä iltana puhuin Jonasin kanssa puhelimessa, seuraavana aamuna olin jo Örebron-junassa ja sitä seuraavana aamuna taas matkalla Tukholmaan, eli emme ehtineet tehdä liian suuria valmisteluja. Olen varma, että jos Katatoniaa ei olisi olemassa, Jonas olisi arvostettu kirjailija tai runoilija! Minun onnekseni näin ei ole. Syntyy herkkä tasapaino, kun haluaa olla uskollinen Katatonian soundille mutta toisaalta koetella sen rajoja ja edetä omien mukavuusalueidensa ulkopuolelle. Åkerfeldt kertoo kokeneensa äänityksissä odottamattoman yllätyksen: Katatonian tuoreissa kappaleissa oli jotain tuttua. Haavoittuvainen. – Emme halua toistaa itseämme, mutta toisaalta soundissamme on tietty määrittelemätön raja. Itseinho Nyström viittaa muutamien vuosien takaiseen tilanteeseen, joka käänsi yllättäen Katatonian klassisen työnjaon lähes päälaelleen: bändi teki tuttavuutta tyhjän paperin kammoksi kutsutun mörön kanssa. Kaksikko pitää albumia tänä päivänä kuitenkin harvinaisen kieroutuneena sattumien summana. Halusin pitää langat niin tiukasti omissa käsissämme, että tein lopulta liikaa niitä töitä, jotka olisivat kuuluneet ihan oikeille managereille, Nyström myöntää. N: – Ehkä koko Brave Murder Dayn tärkein perintö on se, kuinka levy loi pohjan sille monotonisella tavalla särmikkäälle soundille, joka lähti elämään omaa elämäänsä Discouraged Onesin, Tonight’s Decisionin ja Last Fair Deal Gone Downin myötä. Renkse on pelastanut hänen mukaansa Katatonian täydelliseltä perikadolta. – Jälkeenpäin ajateltuna se sopi albumin epäinhimilliseen henkeen täydellisesti. Tämä luovuuden vimma kesti yli vuosikymmenen, ennen kuin kohtasin aivan uudenlaisia demoneita. 47. Se oli kuin itseinhoa. Itse asiassa en ollut kuullut kappaleista nuottiakaan studioon mennessäni, eikä minulla ollut mitään käsitystä, mihin olin ryhtymässä, Äkerfeldt kertoo. Tämä rakennelma ei olisi pysynyt kasassa ilman kaikkia osiaan. Voi kyllä kirjoittaa paperilla hyvänkuuloisia kappaleita, mutta rima ei vain ylity. Tuumasin hetken, miksi se kuulosti niin hemmetin tutulta. Katatonian luomistyön suurimmat haasteet ovatkin sittemmin liittyneet ihan muihin asioihin. – Mitä enemmän säveltää, sitä vaikeampaa siitä tulee. Jonas etsi Katatoniasta ihan uudenlaisen, folkahtaviin akustisuuksiin ja melodisuuteen juontuvan puolen, enkä kykenisi itse koskaan säveltämään tällä tavoin, Nyström kehaisee. Tämän takia meillä kestää aika kauan albumien julkaisun välillä. Ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että suurin osa kappaleista on äänitetty ensimmäisillä otoilla ja täysin vaiston varassa. – Tein kyllä koko ajan musiikkia, mutta se oli aika pakotettua. Haavoittuvaisuus Katatonia yllätti sekä itsensä että kuulijakuntansa vuonna 2012 julkaistun Dead End Kingsin ja sitä seuranneiden kiertueiden jälkeen etsimällä musiikkiinsa paljaamman kulman. Pitkän puhelun päätteeksi hän kysyi jotain, mihin olisin suostunut vaikka heti puhelun aluksi. – Elin vajaan vuosikymmenen todella vaikeita aikoja luovuuteni suhteen. R: – Akustinen kiertue oli aluksi aivan hirvittävä kokemus. Hetken ajan pidin sitä sattumana, kunnes tajusin, että olin itse kirjoittanut sen! Olin Katatonian albumin äänityksissä ja kuulokkeissa soi oma riffini! – Anders oli viettänyt paljon aikaa Opethin treeniksellä, ja olimme pyöritelleet joitakin riffejä ennen Morningrisen äänityksiä. Mutta samalla myös todella kiehtova. laan studiossa ja ääni ei kulje millään. En ollut koskaan aiemmin tajunnut, miten turvallisen panssarin se meille tyypillinen särövalli antaa, ennen kuin huomasin istuvani lavalla vain oman ääneni ja akustisten soittimien varassa
Tämä jos mikä kertoo, ettei Katatonia ole kahden säveltäjän välinen kompromissi. Sitä ainutlaatuista henkeä The Fall of Heartsilta todellakin löytyy. En aluksi tajunnut sitä itsekään, mutta alkaessani säveltää huomasin lähestyväni musiikkiamme ihan eri tavalla. N: – Kaikki Katatonian jäsenet ovat tärkeä osa rakennelmaamme, mutta vuodet ovat osoittaneet, että minä ja Jonas olemme tämän rakennelman perusteet. Olen usein sanonut, että jos vaistomme vie musiikkiamme johonkin suuntaan, sitä on vain uskallettava noudattaa. Tyylillisesti olemme liikkuneet kauaksi pois noista ajoista, mutta huomasimme kykenevämme luomaan silkkaa Katatoniaa pallottelemalla ideoita toisillemme ja tiesimme hyvin nopeasti, että levylle on syntymässä ihan omanlaisensa sielu. N: – Törmään usein sooloalbumeihin, jotka muistuttavat täysin tekijöidensä pääbändejä. Siksi Katatonian akustisuus, säröisyys, sanoitukset ja tunnelmat saavat riidellä keskenään hieman. R: – Kun istuimme Andersin kanssa alas ideoidemme kanssa viime syyskuun alussa, elimme parikymmentä vuotta vanhoja aikoja uudelleen. Renkse ei allekirjoita tätä täysin varauksetta. Siinä kohtaa herää kysymys, onko sooloalbumeille tungettu ne ”oikeille levyille” kelpaamattomat kappaleet, onko pääbändi unohtumassa soolouran tieltä vai onko sitä timanttisinta musiikkia syntynyt oikeasti liikaa. Usein toistettu sanonta kertoo, että parhaat kappaleet ovat sellaisia, jotka voi soittaa milloin tahansa akustisesti ilman että biisien luonne kärsii. Kaksikko suhtautuu ajatukseen mahdollisista soololevyistä varauksin. R: – Nyt annoimme musiikin elää rajattomammin. Sanoisin kuitenkin, että niin kauan kuin Katatonia elää nykyistä hurmostaan, ette tule näkemään minun, Jonasin, Niklasin, Danielin ja Rogerin naamoja viiden itsenäisen sooloalbumin kansissa. Ihan kuin olisin ymmärtänyt Katatoniaa paremmin kuin ennen. – Tästäkin huolimatta nämä tunnelmat kaipaavat usein kerroksia. R: – Parikymmentä vuotta sitten olisimme varmasti sanoneet, ettei Katatonian sota kaipaa yhtä miestä, mutta juuri nyt tiedän täysin varmaksi, ettei bändiä olisi olemassa ilman meitä molempia. Meillä molemmilla oli tukuittain omia raakileita, paljon pieniä ideoita ja ennen kaikkea niin vahva yhteinen visio tulevasta levystä, että koko albumi syntyi spontaanisti. R: – Jouduimme hajottamaan sekä uusimmat että vanhimmat kappaleemme osasiin ja kokoamaan ne uudelleen. Musiikkimme on todella inhimillistä, eikä se saa olla liian sinut itsensä kanssa. N: – Juuri arvoituksellisuus saa minut pitämään uudesta suuntauksestamme erityisen paljon. Vapaus Uusi The Fall of Hearts ei ole ainoastaan Katatonian kymmenes kokopitkä. N: – Siinä oli hyvin paljon samaa henkeä kuin varhaisissa meiningeissämme. Intohimo Katatonia-kaksikko kertoo seisovansa nyt omilla jaloillaan tukevammin kuin vuosiin. Tämä luo levylle erikoista jännitettä hieman samassa hengessä kuin vanhimmilla Katatonia-levyillä, joilla emme rajoittaneet itseämme mitenkään. Ehkä Katatonia ei ole vielä saavuttanut KISS-vaihetta! ”Parikymmentä vuotta sitten olisimme varmasti sanoneet, ettei Katatonian sota kaipaa yhtä miestä, mutta juuri nyt tiedän täysin varmaksi, ettei bändiä olisi olemassa ilman meitä molempia. N: – Kappaleista ei tullut vain säröttömiä akustisia versioista vanhoista sävellyksistä, vaan lähes kokonaan uusia kappaleita, jotka paljastivat meillekin ihan uusia puolia musiikistamme. Tämä musiikki edustaa omalla tavallaan täysin meitä kumpaakin. Joskus tämä vaisto voi johdattaa käsittämättömän oloisille teille, mutta sitä ei vain pidä ajatella liikaa. Tämä voi kuulostaa aika erikoiselta, koska monesti ongelma on täsmälleen päinvastainen. Voimme kyllä säveltää tahoillamme katatoniamaista musiikkia, mutta tässä bändissä on kyse kemiasta, joka elää välillämme.” Jonas Renkse 48. Siinä vaiheessa, kun osa perustuksista alkaa rapista liitoksistaan, toisen on kannateltava koko rakennelmaa tuplasti voimakkaammin. – Kun sävellämme, kaikki syntyy pienistä osasista, ja monesti kappaleemme ovat rungoltaan ja melodioiltaan hyvin yksinkertaisia. Se ei ollut ääneen sovittu sääntö, mutta huomasimme vapautuneisuuden vasta siinä vaiheessa, kun kiersimme akustisella kiertueella ja annoimme kappaleiden leijua vapaasti. Voin toteuttaa Katatoniassa kaikkea sitä, mitä haluan musiikillani ilmaista. Kumpikin on sinut roolinsa kanssa, mutta hyväksyy samalla tosiseikan, ettei Katatoniaa ole olemassa ilman molempia ytimiään. R: – Voisin varmasti tehdä soololevyn milloin vain, mutta en koe sitä tarpeelliseksi. Niin yksinkertaisia, että niitä voi näppäillä ihan helposti akustisella kitaralla ja laulaa päälle tavoittaen silti sen alkuperäisen tunnelman. N: – Jos joskus keksin täysin Katatoniasta irrallisen intohimon, toteutan sen ihan varmasti. N: – Kappaleista jopa leikattiin osia, että niiden pituudet pysyisivät tietyissä normeissa. Voimme kyllä säveltää tahoillamme katatoniamaista musiikkia, mutta tässä bändissä on kyse kemiasta, joka elää välillämme. Jopa keskenään ristiriitaisia sellaisia. Renkse ja Nyström ovat toteuttaneet deathmetallisempaa puoltaan Bloodbathin riveissä, ja muitakin sivuprojekteja, kuten mainittu Diabolical Masquerade, on nähty. Se on myös tuore alku itsensä uudelleen rakentaneelle bändille, joka löysi tien ahtaimmasta vankilasta suurimpaan vapauteensa. Albumi tarjoaa polveilevaa tunnelmaa, jonka alkuperää on vaikeaa osoittaa, mutta Renkse ja Nyström löytävät sen lähteen omista kahleistaan vapautumisesta. Tämän myötä monet The Fall of Heartsin kappaleista saattavat alkaa yhdestä paikasta ja päätyä johonkin ihan muualle. R: – Päätimme jo hyvissä ajoin päästää irti omituisesta ajatuksesta, joka on seurannut meitä aika pitkään: että kappaleiden tulee olla korkeintaan tietyn pituisia
Valitsen milloin tahansa ennemmin ämpäritolkulla kuraa niskaan kaatavan ja luomuksista voimaa saavan fanikunnan kuin sen, ettei musiikkini kosketa ketään. N: – Vietämme kiertueilla paljon aikaa fanien kanssa, ja nämä ovat itselleni sekä hienoja että kauhistuttavia kokemuksia. Tässä tapauksessa kirouskin tarkoittaa tosin pelkkää hyvää! YHTYEEN musiikki ja sanoitukset saavat omistautuvimmat fanit lainaamaan Renksen ja Nyströmin sukunimet itselleen, tatuoimaan kehonsa täyteen bändin sanoituksia ja löytämään elämän ja kuoleman hetkellä voimaa bändin sanoituksista. Intohimoisen musiikin kohdalla jokaisella voimalla on oltava vastavoimansa. R: – Vähintään yhtä hämmentävä asia ovat lahjat, joita saamme varsinkin Etelä-Amerikan ja Meksikon kaltaisissa paikoissa. Pelkästään tämä yhteys antaa meille paljon voimaa. R: – Mainitsemani muotokuvat katosivat matkalla Meksikosta Ruotsiin. Toisen puolen mielestä et ole muuttanut sitä tarpeeksi. 49. Jonas Renkse: – Monet suhtautuvat musiikkiimme todella henkilökohtaisesti. SIUNAUS JA KIROUS Rehellisellä ja intohimoisella musiikilla on tapana houkutella ympärilleen rehellisiä ja intohimoisia seuraajia, mistä Katatoniakin on elävä osoitus. Näin kaikki nämä tunteet kiertävät kuin kehää. Jos seuraava levy ei kosketakaan enää samalla tavalla, se tuntuu valtavalta henkilökohtaiselta petokselta. Joskus ne ovat todella kookkaita ja niistä näkee heti, että töihin on käytetty loputon määrä aikaa. Voisi kai sanoa, että kuulijakuntamme on Katatonian siunaus ja kirous. Saimme kohdata vielä lisää hämmennystä, kun joku lentokentän työntekijä sattui tunnistamaan meidät niistä kuvista ja näki mielettömän vaivan toimittaakseen taulut meille, vaikkei hänellä olisi ollut mitään velvollisuutta siihen. Silloinkin saattaa vaikuttaa hieman kiittämättömältä, jos erehtyy arvuuttelemaan, voiko kuljettaa esineitä kotiin asti. Emme ole rokkitähtiä emmekä nauti huomion keskipisteenä olemisesta, ja itse suhtaudun aina pienellä varauksella kaikkeen tällaiseen. R: – Tällaiset reaktiot ovat suurimpia mahdollisia kohteliaisuuksia, mitä muusikko voi saada. Joskus on vaikea olla ajattelematta, kannammeko musiikillamme valtavaa vastuuta. Minun on usein vaikea käsitellä niitä tarinoita, joita ihmisillä on kerrottavanaan. R: – Kuvitelkaapa tilanne, jossa joku tulee kertomaan keikan jälkeen, kuinka musiikkisi ja sanoituksesi ovat auttaneet häntä niin paljon, että ne estivät häntä tekemästä itsemurhaa. Kun julkaiset kalliin erikoisversion levystä, yksi syyttää rahastuksesta ja toinen on pettynyt, kun emme julkaisekaan tuplasti kalliimpaa jättipakettia. Ne saattavat olla vaikkapa aidonkokoisia muotokuvamaalauksia arvokkaiden kehysten kera. Anders Nyström: – Kun julkaiset uutta musiikkia, puolet kuulijoista on sitä mieltä, että olet muuttanut sitä liikaa. Se saattaa liittyä myös ikään. N: – Otamme tietenkin kaikki tällaiset huomionosoitukset vastaan ja arvostamme niitä sanoinkuvaamattoman paljon, mutta joskus niiden kuljetus voi aiheuttaa ongelmia. Kuvatussa tilanteessa ei ole yhtäkään sanaa tai tekoa, jotka tuntuisivat sellaisen tunnustuksen arvoisilta, jolloin saattaa vaikuttaa hiljaisuudellaan jopa tylyltä. Jossain päin Saksaa. Sitä tajuaa vasta tilanteen jälkeen, miten paljon rohkeutta tällaisten tarinoiden jakaminen vaatii. Se on vain osattava kääntää päinvastaisesti inspiraatioksi ja antaa kuulijoiden intohimon virrata takaisin sävellystyöhön. N: – Intohimoisimmat fanit voivat olla joskus pelottavia. Samalla yhtä moni vaativa kuulija tuntuu haluavan bändin levyiltä ja keikoilta mahdottomia. R: – Jos musiikkimme puhuttelee ainakin kourallista ihmisiä maailmassa, heidän kokemuksensa puhuttelevat meitä ihan yhtä lailla. Musiikista tulee tietyssä iässä niin tärkeä osa omaa identiteettiä, että sitä kuvittelee omistavansa suosikkibändinsä. N: – Jälkeenpäin niitä koskettavia tarinoita muistelee usein vielä suuremmalla hämmennyksellä
Mäkynen iloitsee siitä, että metalli on jo nyt sukupolvia yhdistävää musiikkia: Tuskassakin näkyy vanhempia lapsiensa kanssa yhdessä fiilistelemässä. Hän kuvailee festarin kävijäkyselyä raamatuksi, josta pystyy lukemaan suuntaviivoja tapahtuman kehittämiselle. Missio: uuden metallisukupolven kasvattaminen Keskiverto Tuska-kävijä on festivaalille uskollinen eikä käy välttämättä lainkaan muilla festareilla. Esimerkiksi puolijoukkuetelttaan rakennetusta saunasta tuli Mäkysen mukaan niin iso hitti, että se löytyy alueelta myös tänä kesänä. Me lähdettiin rinta rottingilla liikkeelle, ajateltiin, että kaikki mikä liittyy heviin, liittyy Tuskaan. Mutta Tuska-festarikin vanhenee, samoin sen kävijäkunta. Mäkynen sanoo, että Tuskaa päivitetään tämänkaltaisilla asioilla pala palalta tähän päivään. Tuskassa jengi hengittää ja elää sitä festaria. Siitä tulee niin hyvä fiilis, kun näkee viisitoistakesäisiä kikkarapäitä keikoilla Anthrax-farkkuliivit päällä. Paitsi Tuska-festarin pomona, Mäkynen on toiminut nyt puolitoista vuotta myös koko Finnish Metal Eventsin toimitusjohtajana. Suurin osa uuden johtajan mukanaan tuomista uudistuksista koski ulkomusiikillisia asioita kuten ruokaja juomatarjontaa sekä festarin oheisohjelmaa. Tuskan liput ovat tänä vuonna alaikäisille halvemmat kuin täysi-ikäisille – ensimmäistä kertaa koko festarin historiassa. – Teemme töitä sen eteen, ettei Tuskassa olisi ainoastaan vanhoja setiä heilumassa. Weekend-festareille olisi vaikeampi kuvitella samaa. Mäkynen myöntää, ettei genre uusiudu niin nopeasti kuin hän kenties toivoisi. – Tuska-brändin kanssa on aina oltu tosi tarkkoja, mitä se tekee ja mitä se ei tee. V iime heinäkuussa Eeka Mäkysellä oli tukalat oltavat. – Ei pidä muuttaa kaikkea kerralla, vaan pikkuhiljaa. Hän osallistui aikoinaan tosi-tv-ohjelmaan ennen kuin koko sana oli suomalaisille tuttu. Mäkynen vakuuttaa, että Tuska ei ole muuttumassa nostalgiafestariksi, jossa vanhat papat soittavat vanhoille papoille. Mutta me halutaan pysyä kartalla. Kolmipäiväinen festari näyttäisi vihdoin, kannattivatko uudistukset vai olisiko hyvä alkaa katsella uusia työpaikkoja. Mäkynen yrittää vauhdittaa alan vireänä pysymistä omalta osaltaan tuomalla Suomeen uusiakin metallinimiä. – Se on äärimmäisen kiitollista, kun jengi ottaa asioita vastaan ja on pienistäkin jutuista ihan fiiliksissä. Hän oli aloittanut edellisenä syksynä Tuska-festivaalin johtajana ja uudistanut alle vuodessa ison kasan asioita. – Viime vuonna meillä oli Alice Cooper, ja sille linjalle olisi helppo lähteä, että joka päivä on nostalgisia esiintyjiä. Sen alainen Tuska-brändi on kasvattanut hänen aikanaan toimintaansa, ja viime vuonna Tuskan nimissä järjestettiin festarin lisäksi yli 30 keikkaa Oulun jäähallista Helsingin Ääniwalliin. Seuraavaksi Finnish Metal Eventsin toimitusjohtaja aikoo tuoda samppanjan Tuska-festareille. Kun festarin kävijäkyselyt saapuivat, Mäkynen saattoi huokaista helpotuksesta. Toinen tapa kasvattaa uutta metallisukupolvea on tarjota heille etuja, joita muut eivät saa. Mäkynen kehuu Tuskan kaltaiselle yleisölle töiden tekemisen maasta taivaisiin. Uudistukset saivat kävijöiltä positiivisen vastaanoton, ja kävijämääräkin oli nousussa. Tuskan ydinryhmä ja bändejä buukkaava promoottori Jouni Markkanen ovat pysyneet samana, Mäkynen sanoo. Uusia tähtiä syntyy vain harvakseltaan, ja tapahtumien lineupeissa vilisee vanhoja nimiä. TEKSTI ANNA BROTKIN KUVAT MARKUS PAAJALA Edelläkävijä 50. PÖLKYLLÄ Eeka Mäkynen haluaa olla etujoukoissa. Mäkysen intuitio oli ollut oikeassa
51
Mutta jos haluaa jotain muuta ja maksaa enemmän, sekin käy. Ei vaihtoehtojen tarjoaminen pilaa festaria kenellekään. – Teltan avulla saadaan alueelle pimeyttä ja show näyttämään hyvältä. – Jos joku haluaa tuoda omat eväät, be my guest. Mutta iltaisin Iron Maiden lähtee pesään. Kyllä siellä edelleen leipoo ne exodukset ja anthraxit lavalla. Hänen työnsä on vetää suuntaviivoja, joiden mukaan festivaalia rakennetaan. Yksi paletin osanen on tietenkin ruoka. Askel fiinimmän tarjonnan suuntaan otettiin jo viime kesänä, kun festarialueella avattiin Tuskan oma Black dining -ravintola. Ei voi sanoa, että Tuskasta ei saa mitään ja että on riistohinnat. Viime vuonna festareilta löytyi jo cocktaileja, ja tulevana kesänä Tuskaan tulevat viskija samppanjabaarit. Se antoi osviittaa, että perusbissen rinnalle kaivataan muitakin juomavaihtoehtoja. – Dokaus ja bändit on tietysti festarilla se ykkösasia, mutta me halutaan miettiä, mitä kaikkea muuta siihen väliin voisi mahtua. Tarjontaa on paljon, joten yleisöllä on lupa vaatia ja odottaa tapahtumilta tiettyä laatua. Vuosina 2008–10 Tuskassa oli eniten kävijöitä ja Kaisaniemen kenttä ihan turvoksissa. Tulevana kesänä Tuskassa voi kuunnella keikkoja ensimmäistä kertaa jättimäisessä 5000 hengen teltassa. – En ottanut sitä mitenkään loukkauksena. Niistä ajoista ollaan kutistuttu hieman, mutta edelleen on jengiä ja intoa löytyy. Tuskasta on ehkä vähän puuttunut senkaltainen festarifiilis. – Ei sitä tietenkään voi kieltää, että tietty saturaatiopiste saavutettiin, kun Lordi voitti Euroviisut ja Matti Vanhanen alkoi puhua hevistä. – Hevi on siitä hienoa, että se ei lähde ihmisestä pesemällä pois. Pessimistinen puristi voisi ajatella, että vaihtoehtoinen metallifestari on myynyt sielunsa tarjotessaan kävijöille trendicocktaileja ja installaatioita. Toinen uudistus on neljäs lava, joka on pyhitetty puheohjelmalle: kiinnostavien tyyppien ja artistien haastatteluille. PÖ LK YL LÄ 52. Sinne oli koko festarin ajan jonoa, mikä on Mäkyselle merkki siitä, että ihmiset kaipaavat vaihtoehtoja ruokatarjontaan. Ihan yhtä lailla siellä voi juoda perusbisseä jos haluaa. Tai jos haluaa hakea Alepan kontista kolmen euron leivän, sekin on fine. Mäkynen muistelee, kuinka Helsingin Sanomien Jussi Alhroth kuvaili viimevuotista Tuskaa ”metallin Flow-festariksi”. ”Tuska on vielä Tuska” Eeka Mäkynen ei ainoastaan aloittanut pestiään uudistajana vaan aikoo jatkaa samalla reippaalla linjalla. Näiden tarjoaminen ei kuitenkaan poista seikkaa, etteikö festarielämyksestä saisi halutessaan juuri niin hikisen ja räkäisen kuin haluaa. Taustalla on ajatus tarjota festarikävijälle mahdollisimman monipuolisia elämyksiä. Hän päättää, mihin suuntaan mennään ja mihin ei. Suuntaviivojen vetäjä Mäkynen on festivaalijohtajana ja Finnish Metal Eventsin toimitusjohtajana se, jolla on kädessään iso pensseli. Hevin totaalista eläköitymistä Mäkynen ei halua allekirjoittaa. Kaikki alkoi siitä, kun Mäkynen aloitti pestissään ja sai ensitöikseen kuulla, että edellisenä vuonna festarilta olivat loppuneet kaikki erikoisoluet. Totta kai Tuskan kävijät varttuvat, menevät töihin, leikkaavat tukan, hankkivat lapsia ja perustavat firmoja. Ei haluta, että tarjolla olisi pelkkää asvalttikenttää. Mäkynen on tästä innoissaan. Hevi voi hyvin. Mäkynen puhuu paljon festarikokemuksesta, siitä, että 2010-luvulla festareilla käyminen on paljon muutakin kuin musiikkia. Tuska on vielä Tuska, Mäkynen vakuuttaa
– Mun viisivuotissuunnitelma on pitää silmät auki ja sormi pulssilla. – Me ollaan tästä tosi liekeissä. Samainen Juha Tynkkynen on Far Outin luoja, tavallaan siis Mäkysen työnantaja jo kaksikymmentä vuotta sitten. Hän ei ole lakannut käymästä keikoilla, mutta tahti on hidastunut esikoisen syntymän jälkeen. – Flow profiloituu Suvilahteen ja maakuntafestarit keskelle peltoja. Paikka voi tuoda mukanaan myös yllätyksellisyyttä, kun menee viikonloppuna festareille paikkaan, josta on ehkä aiemmin vaan fillaroinut läpi. Vanhasta työstä on ikävä sijaintia meren rannalla sekä iltakeikkoja: Nosturissa soittaa vuoden aikana toistasataa bändiä. Jos Konepaja-hanke jäi toteutumatta, Mäkynen on saanut kokea myös onnistumisia. Päätetään kuka hakee mitä ja mistä, kuka vetää piuhaa ja niin edelleen, Mäkynen listaa. Omalla tavallaan ympyrä on nyt sulkeutunut: Far Out Productionsin nimen keksi Juha Tynkkynen, Finnish Metal Eventsin hallituksen puheenjohtaja. Tosi-tv:n kasvatti Tuskan lisäksi Mäkynen pyörittää apubrändi Far Out Productionsia, jonka alla hän tuo Suomeen bändejä, jotka eivät välttämättä istu Tuska-nimen alle. Elmu yritti vuosikausia vääntää uutta keikkapaikkaa Nosturin viereen. Viime kesänä Mäkynen vieraili Modern Sky -festareilla Helsingin telakkarannassa. ”Vuosina 2008–10 Tuskassa oli eniten kävijöitä ja Kaisaniemen kenttä ihan turvoksissa. Nosturilla työskennellessään Mäkynen ei etsinyt työpaikkaa aktiivisesti, vaan häntä pyydettiin johtamaan Tuskaa. Mutta mua kohdellaan siellä kuin tulisin kotiin. Tarjouksen saatuaan Mäkysestä tuntui, että aika oli oikea. Sitä ennen mies työskenteli kahdeksan vuotta Vaasan elävän musiikin yhdistyksessä, jossa oppi alasta kaiken mahdollisen, kädet savessa. Mitään systemaattista viisivuotissuunnitelmaa hän ei myönnä silti tehneensä. Tuskaa valmistellaan vuosi, mutta itse tapahtuma kestää vain kolme päivää. Vakavoiduttuaan Mäkynen keksii yhden konkreettisen suunnitelman viiden vuoden ajanjaksolle: nykyistä isompi purjevene. Nyt Mäkynen sanoo seuraavansa asiaa helsinkiläisenä, ei enää työnsä puolesta. – Se on upea miljöö nostureiden alla, rannassa. Ensin fiilistelemässä bändejä, sitten tuottajan silmin kyttäämässä kädet puuskassa, minkälaista trussia missäkin on ja mikä PA on käytössä. Aivan kuin tämän ajan vloggaus, mutta televisiossa. Täytyy pysyä hereillä siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Far Out oli monella tavalla edelläkävijä, tosi-tv:tä ennen kuin juuri kukaan Suomessa puhui koko genrestä. – Tykkään siitä, että päällä on koko ajan pieni state of emergency. Festareilla Eeka Mäkynen on käynyt koko ikänsä. – Turhahan sitä on haikailla, mutta olen edelleen sitä mieltä, että on järjetöntä ettei Konepajahalli-hanke toteutunut. Festarien kohdalla sykli on hyvin toisenlainen. Entisessä työpaikassaan Nosturissa hän käy edelleen. – Jos Tuska on jo nimetty metalli-Flowksi, niin eikö Slush olisi luonnollinen askel. Laitetaan vaan digitalisaatioja start up -sanat kaiken eteen. – Ehkä viiden vuoden päästä mä olen softabisneksessä ja järjestän metalli-Slushia, Mäkynen nauraa. Nyt se on oikea festari, eikä lähdetä rippikouluaikaan himaan, Mäkynen hehkuttaa. Mäkynen vaikuttaa ihmiseltä, jonka päässä raksuttaa jatkuvasti uusia keloja ja ideoita siitä, miten asioita voisi kehittää. Hektisin vaihe festarijohtajan arjessa starttaa kolme kuukautta ennen festivaalin alkua. Asia eteni vasta Mäkysen Elmu-kauden päätyttyä, ja viimeisimmän tiedon mukaan uusi konserttisali rempattaisiin Konepajahallin sijasta Suvilahteen. Mäkynen ei ole turhaan paikkojen perään. Juuri hän oli se, joka sai alun perin idean paikan käyttämisestä festivaalialueena, joskin toisenlaisella konseptilla. Juhani Merimaa on tästä hyvä esimerkki: mies on satavuotias mutta superskarppi ja seuraa asioita koko ajan. Firman nimi ei ole mikään sattuma vaan viittaa Mäkysen menneisyyteen. Silloin tuntee olevansa elossa. Hän tietää, että lokaatio vaikuttaa paljon koko festarin tunnelmaan. Aina asiat eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Haastattelusta Mäkynen on siirtymässä seuraavaan tapaamiseen, joka liittyy kehitteillä olevaan softaan. Se pitää vireessä. Metalli-Flowsta metalli-Slushiin Eeka Mäkynen nauttii työssään pienimuotoisesta kaaoksesta. Katsoa mitä tulee vastaan. Oli yleisöäänestys ja hauskoja DIY-hengessä tehtyjä videoita. – Diggasin kaikista eniten olla duunissa illalla, kun pääsi näkemään yleisöä. Se on Mäkysen luoma ja Finnish Metal Eventsiin mukanaan tuoma ohjelmisto, joka on suunnattu apuvälineeksi klubeille, joissa on livemusiikkia. 53. Mäkynen tuntee alan tarpeet, sillä hän toimi ennen FME:n luotsaamista kymmenen vuotta Elmun ohjelmapäällikkönä ja vastasi Nosturista. Työskennellessään Elmun ohjelmapäällikkönä Mäkynen kamppaili tiiviisti vaiherikkaan Konepajahalli-hankkeen kanssa. Iso saavutus hänen Tuska-kaudellaan on viisitoistavuotisen lupataistelun päättyminen festarin voitoksi: Tuska sai vihdoin jatkoluvan, ja soitto voi jatkua puoleenyöhön asti. Yleensä bändibuukkauksia vahvistetaan ja sopimuksia allekirjoitetaan loppukesästä ja syksyllä. Nykyään hän sanoo yrittävänsä katsoa kuvaa vähän laajemmin ja nauttia, ottaa vastaan kokemuksia. – Mä aina itse ajattelen, että menen Nosturiin vieraana. Samaa ohjenuoraa mies toteuttaa elämässään edelleen, yrittää olla mukana nastoissa uusissa jutuissa. Moni muistaa hänet edelleen 2000-luvun alun Far Out -realitysarjasta, jossa Mäkynen seikkaili ympäri Eurooppaa kaverinsa Tatu Ferchenin kanssa. Mäkynen sanoo olevansa sinut Far Out -menneisyytensä kanssa, eikä asia kuulemma tule enää kovin usein vastaan. Tämä olisi ollut viimeinen kesä järjestää siinä paikassa jotain, ennen kuin rakentaminen alkaa, mutta se jäi nyt ehkäpä haaveeksi. Niistä ajoista ollaan kutistuttu hieman, mutta edelleen on jengiä ja intoa löytyy. Ei voi vaan nostaa jalkoja pöydälle ja odotella, mitä tuleman pitää. Näkee sen yhtäkkiä ihan uudella tavalla. Mutta Suvilahti on ihan hyvä kakkosvaihtoehto, Mäkynen virnistää. – Silloin alkaa se oikea pakertaminen, kun pakettia aletaan raapia toden teolla kasaan. Hän muistelee, kuinka oli ”nastaa olla mukana jossain ihan uudenlaisessa”. Tällainen on muun muassa The Circuksessa syyskuussa soittava Wolfmother. Ennen keikat loppuivat kymmeneltä illalla. Myös yhteistyökumppaneita hankitaan syksyllä, ja liput laitetaan myyntiin ennen joulua. On paras tunne nähdä, kun bändi soittaa ja jengi diggaa. Mieluummin vähän etuajassa kuin myöhässä. Hevi voi hyvin.” Vaikka festari kestää vain viikonlopun, duunia riittää koko vuodelle. Kaksikko nousi humoristisilla videoillaan koko kansan tietoisuuteen ja ohjelman voittoon. Keväällä on markkinoinnin vuoro
Jälkikäteen on hauska huomata, kuinka samaa sukua takaraivoon tarraavat virret ovat samana vuonna julkaistujen Entombedin Wolverine Bluesin ja Carcassin Heartworkin vastaavien kanssa. Riffit ovat saaneet pohjikseen tujun annoksen botnea ja lihasta. Musiikillisesti oltiin lähellä brittiläisiä death/ grind-bändejä, Bolt Throweria ja etenkin Carcassia. Levyn kuunteleminen on kappalerakenteiden luonnollisten siirtymien vuoksi suorastaan nautinnollista. Viisuissa suosittiin äkkipikaisia suunnanmuutoksia, ja melodiakuljetuksissa oli havaittavissa jo tuolloin Tukholma-soundin vaikutusta, mutta myös selvää hengenheimolaisuutta Muhoksen Sentencedin varhaistuotannon kanssa. Dances purkitettiin heinäkuussa 1993 kuudessa päivässä. Vaikka Savon sydän tuli tunnetuksi useista maailmanluokan hevilaulajistaan, ääriosastollakin osattiin: kalakukkokaupungin Demilichin kurnutusta kummasteltiin haavi auki pitkin Suomenniemeä. Viimeksi mainitun Abominations of the Earthja Grown Under Shade of Sorrow -demot sekä Three Way Dissection -ep olivat taidokkaasti soitettuja, ajalleen tyypilliset rupiset soundit omaavia death metal -äänitteitä. Vaiettu mestari teos Karjalan kunnailta MORDICUS Dances from Left THRASH 1993 TEKSTI TOMI POHTO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE 54. Se sai mairittelevia arvioita kotimaisissa musiikkilehdissä, ja sanomalehti Karjalainenkin ehti povata kotikaupunkinsa pojista seuraavaa suurta nimeä kotimaisella metallikentällä. Heavypuolella varhain oli liikkeellä 1984 perustettu O.S.S.Y., joka julkaisi Tanssityttö Barbara -debyyttinsä 1987. Monisyiset kerrokset ovat sen rikkaus, eivät rasite. Rantakylän Phlegethon äänitti ensimmäisen demonsa 1989. Tyylinsä oli loppuaikoina entistä suoraviivaisempi ja rokkaavampi, mutta on puhdasta spekulaatiota miettiä, mihin suuntaan pumpun kurssi olisi lopulta kääntynyt. Studio oli äärimetallin laatutakomo: siellä oli äänitetty paitsi Sentencedin edellisvuotinen North from Here myös blackmetallisempien Impaled Nazarenen ja Belialin alkupään tuotoksia. Paitsi erinomaisia biisejä, myös platan sovituksia pitää kehaista: ne pitävät sillisalaatin maun loitolla. Valitettavasti fransmannilafka ei koskaan panostanut Mordicusiin ja yhtye hiipui toimimaan demotasolla, kunnes hajosi vuosituhannen taitteessa. Musiikki on synkeäsävyistä kuoloa, tunnemaailmaltaan kuin härmäfiltteröity Darkhthronen Soulside Journey. Soundit ovat totuttua Kortelaista. SUOMIVINKKELISTÄ tiirailtuna levy on kirjoissani täysin samalla viivalla Amorphisin kahden ensimmäisen levyn sekä Sentencedin ”Nortin” ja Amokin kanssa. Tuplalauluissa matala viemärimörinä yhdistyi rääkylauluun, sanoituksissa pääharraste oli erinäisten mädännäistuotteiden parissa pelehtiminen. Sitten otettiin suuri loikka eteenpäin, ennen muuta musiikillisesti. Yhtyeen itsevarmuus hehkuu, ja levylle äänitettiin rohkeitakin ratkaisuja, kuten Oceansilla kuultavia teknoluuppeja tai Cybernetic Summerin duurikulkuja. Vuosikymmenen taitteessa pikkukaupungin vetoisilta treenikämpiltä alkoi kuitenkin kuulua yhä alemmas viritettyjen kitaroiden roimetta. Vaan eipä jäänyt Pohjois-Karjalakaan osatta: Joensuussa operoi niin sanotusti tositarkoituksella kolme kuolo-yhtyettä. Keskustan liepeillä touhusi myyttinen Mordicus. Rytkösen ja Lappalaisen tie vei hardcorea, thrashiä ja deathiä sotkevan Scalping Screenin riveihin. MAAMME death metal -skene alkoi nostaa rumaa skalppiaan voimalla 1980–90-lukujen taitteessa. Lopputuloksena oli suorastaan hämmentävän monipuolinen, iskevä, rullaava ja totaalisesti kuulijansa pauloihinsa kietova death metal -levy. Riffejä ja melodioita toistetaan juuri sopivassa suhteessa, niin että levy herättää himon aloittaa kuunteleminen välittömästi alusta. Rumpali Heikki Lappalaisen näkemyksellisen napakka soittaminen kolauttaa otsaan viimeisen niitin. Kitarat murisevat juuri oikeanlaisella ankaruudella, virvelirummussa on tuttua kuminaa. Kukaan ei ollut vielä ehtinyt puhua death’n’rollista, kyse oli luonnollisesta jatkumosta. Dances-levyn kaikuja voi havaita kitaristi Isto Jänösen Demolisher-yhtyeen Plague District -levyltä (2012). KAMAT kasaan ja Kemiin. Onkin sääli, että nälkä on jäänyt päälle lopullisesti. Kaikki soittimet ovat sopuisassa tasapainossa. Joka pääilmansuunnassa möyri oma kuolonkomppaniansa: pohjoisessa pakkanen tuli keskelle kesää Belialin ja Sentencedin voimin, etelässä murahtelivat Funebre ja Amorphis ja lännessä nuotteja vääntelivät luonnottomiin asentoihin Xysma, Demigod ja Disgrace. Siellä odotti Ahti Kortelainen Tico Tico -studiossaan, valmiina äänittämään Mordicusin debyyttilevyn Dances from Leftin. Dances from Left julkaistiin pienen ranskalaisen Thrash-yhtiön toimesta. Basisti-laulaja Robert ”Woryon” Arpon ja kitaristi Jani Rytkösen demoaikojen vuorottelu saa jatkoa. Saman kaupunginosan Sarnath tapaili ensisäveliään 1992 julkaistavaa demoaan varten. Alangon veljekset, HC Andersen ja Kumikameli jakoivat saman äkkiväärän näkökulman taiteen tekemiseen. Joensuun musiikillinen ilmapiiri oli rikas jo varhaisella 80-luvulla. Itä-Suomesta puolestaan kajautti tunnetuimmin perinteistä heavyä soittava kuopiolainen Tarot
Lintu ei enää elä. Laiturilla seisovaa kuulijaansa sen makaaberit heijastukset muistuttavat kohtalon raadollisuudesta kiihdyttäen tietoisuutta ajan kulusta ja pelkoa sen haaskaamisesta entisestään. Tuska Open Air järjestää yhdessä Infernon kanssa kilpailun, jossa on mahdollisuus paitsi saattaa oma tekstinsä Infernon sivuille myös saada kouraan kolmen päivän Tuska-lippu. Näin disharmonia ja harmonia seuraavat toisiaan, ja yksinäisyydestä tulee jotakin yhteisesti jaettua, jossa fyysis-emotionaalinen ihmiskärsimys, luonnonolentojen hätä ja sääilmiöt peilaavat toisiaan kehämäisessä kiertokulun liikkeessä hypnoottisen melankolisuuden piirtäessä tälle ääriviivat. Parhaimmillaan teos ja sen kansikuva ovat toisistaan erottamattomat, ja niin todellakin on Katatonian toisen pitkäsoiton Brave Murder Day kohdalla. Kertoessaan minulle korutonta mutta runollista tarinaa elämästä se on samalla ymmärtänyt ja tukenut minua läpi masennuksen ja sydänsurujen. Välähdyksenomaiset aavistukset kuolemasta ovat pysäyttäviä. Tämänkertaisen mittelön voitti Joona Turunen, jonka teksti löytyy ohesta. Day puolestaan luo unenomaisen tunnetilan merenpohjassa makaamisesta koko vedenpinnan kätkemän todellisuuden huokaistessa korvaan, mikä tekee sen kuuntelusta aina yhtä rauhoittavan hetken. Jokaiselle Tuskaa edeltävälle Infernolle on pyhitetty oma festarilla soittava artisti, ja osallistujan pitää kertoa, miksi se on maailman paras. Nämä kappaleet antavat äänen äärimmäiselle kuulumattomuuden tunteelle; kaipuulle, joka koostuu paitsi selkeärajaisista toiveunista myös alati ulottumattomiin jo ajatuksen tasolla karkaavasta ja aineettomasta täyttymyksen tilasta. Joka kerta, kun haavoittuneen lailla värähtelevä kitarankierto avaa polun Brave-kappaleen majesteettisen surumieliselle poljennolle, edellisten yhdessä viettämiemme tuokioiden tunnot ovat katkeransuloisuudessaan läsnä kuin aikaa ei olisi kulunut lainkaan. Tämä epätoivon kyllästämä levy on tanssittanut sisuksiani niin lujaa, että sen herättämät henkilökohtaiset vaikutelmat, jotka huokuvat jo pelkästä kannesta, ovat saaneet minut kirjaimellisesti polvilleen. Kuvassa viistosti makaavan eläimen olemus on kuin luurangon. Tämä kokemus on kaikkiaan kuin kaoottisesti levyn päättävän Endtime-kappaleen kuvaama tyhjiöön tiputtautuminen; inhimillinen houkutus, joka saa palaamaan lakkaamattoman sateen säestämien ja kohtalokkaiden mielenmaisemien äärelle yhä uudelleen, etenkin silloin, kun olotila on yhtä avuton kuin maahan lyödyllä siivekkäällä.” 55. Levyn nuottisateesta tulee kuin vanavettä, jota kaukana aavemaisella ulapalla seilannut laiva tuo mukanaan palatessaan kotisatamaan. heinäkuuta. Samalla se kuitenkin pitää huolen siitä, että kuuden kappaleen läpi pujotettu punainen lanka on takuuvarmasti juuri minun sydänverelläni värjätty. Tsekkaa seuraava skaba Tuskan Facebookista! Sinun juttusi Infernoon. Se on sysimusta lintu. Ahdistuksen alta pilkistää kuitenkin katarsis. Kolmantena vuorossa on Katatonia, joka soittaa Suvilahdessa sunnuntaina 3. Kyseessä on yksi harvoista levyistä, joiden kanssa olen kehittänyt aidon vastavuoroisen ystävyyssuhteen. ”TUMMA olento värjöttelee purppuran keskellä. Sisäinen ja ulkoinen kuihtumisen tila todetaan eleettömästi, ja varsinkin viisiminuuttisessa Murder-biisissä se näyttäytyy koko luomakuntaa koskettavana tragediana. Haarautuvat siivet ovat aavistuksen koholla, samoin kapeat jalat, jotka sojottavat sivulle. Niin synkkä kuin levy pääpiirteiltään onkin, olen löytänyt sen syövereistä tyyneyttä, jopa lempeyttä ja lohtua. Kuitenkin noiden raskaiden ääniaaltojen välistä löytyy aina myös jotain raikasta, eivätkä ne lamauta tai saa aikaan lopullista tuhoa, vaan pikemminkin niiden nostattama suolainen vesi valuttaa kareille entistä vapautuneemman, ehyemmän ja päättäväisemmän elinvoiman pisaroita. Brave Murder Day saakin kuulijansa astumaan poikkeuksellisesti oman itsesäälinsä ulkopuolelle ja tuntemaan empatiaa ympäristöään kohtaan. Enimmäkseen koristen todetut sanat päästävät sisällä vellovan katumuksen valloilleen vaikeroivan musiikin pistäessä juuri oikeisiin kylkiluiden väleihin harvan tasaisina toistuvilla iskuillaan
BRYMIR Slayer of Gods RANKA Helsinkiläinen Brymir julkaisi ensimmäisen levynsä Breathe Fire to the Sunin vuonna 2011. Slayer of Gods ei ole maailman paras levy tai täydellinen suoritus edes omassa genressään, mutta se osoittaa merkkejä pidättelemättömästä potentiaalista, joka vaatii vielä yhden levyn päästäkseen täysillä valloilleen. Kesäkuun alussa ilmestyvältä Slayer of Godsilta pystyi odottamaan vain kovatasoista suoritusta. Pitäisikö musiikin olla sittenkin hieman hitaampaa. Näiden pohdiskelujen seassa tajuaa tosiasian, että Brymirin tarvitsee vain yksinkertaisesti jatkaa samalla tiellä ja merkittävää tulosta syntyy aivan varmasti. Näinkin suuria visuaalisia mielikuvia herättävän metallin parissa työskenteleminen ei ole varmasti maailman helpoin juttu, mutta Brymir on selvinnyt urakastaan kunniallisesti. Dramaattisimmat ja elokuvallisimmat orkestraatiot istuvat nykyisillään paremmin musiikin sekaan, ja riffeistä löytyy täysin uudenlaista tarttuvuutta. Yksi suuri tekijä virkeämmässä yleisilmeessä on kolme vuotta sitten remmiin liittynyt rumpali Patrik Fält (Feastem, ex-Afgrund), jonka tekninen ja vauhdikas nakuttelu pitää koneen varmasti käynnissä. Spinefarmin kautta ilmestynyt kiekko oli pätevää, rankahkoa epiikkametallia, mutta se kaikkein kuolettavin isku jäi vielä tuolloin tekemättä. Tarvitaanko mukaan valtaisa sinfoniaorkesteri. Maistiaiseksi irrotettu For Those Who Died antaa melko hyvän kuvan albumin yleismeiningistä, ja harvemmin ensimmäistä singlevalintaa voi pitää näinkin onnistuneena ja asiaansa ajavana. Merkittävimpänä muutoksena voidaan kuitenkin pitää musiikin selkeää ”metallistumista”. Miltä Brymirin musiikki sitten pohjimmiltaan kuulostaa. Jo kertakuuntelu paljastaa Slayer of Godsin toimivan myös kokonaisuutena, mikä lienee tämäntyylisessä musiikissa enemmän kuin toivottavaa. Tulisiko Thus I Became Kronos -kappaleen black metal -sävytteisen kaahailun määrittää tulevan levyn linjaa. Astuminen sisään Slayer of Godsin maailmaan tuntuu varsin mielenkiintoiselta, koska musiikissa tapahtuu paljon eikä sitä ole ammuttu missään vaiheessa liian täyteen. Pelkäksi yksittäiseksi hitiksi kappaleesta tuskin on, mutta energinen ja tarttuva biisi on selkeästi eniten Brymirin nykyisen linjan ytimessä. Joni Juutilainen Oikealla tiellä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa JA N IC A LÖ N N ARVIOT 57. Kotimaisiksi verrokkinimiksi voitaneen nostaa esimerkiksi Ensiferum, Turisas, Whispered ja Wintersun, mutta Brymiriltä löytyy omaakin ilmettä – itse asiassa koko ajan enenevissä määrin. Tajuaisivatpa muutkin eeppisiä levykokonaisuuksia hakevat bändit, että albumin liiallinen venyttäminen kääntyy poikkeuksetta itseään vastaan. Tavallisen kuulijan kannalta on oikeastaan aika hankala homma mietiskellä, mitä bändi voisi tehdä konkreettisesti paremmin. Yleisöä tämän tyylilajin paukkeelle löytyy varsin paljon, joten Brymirin kortit vaikuttavat hyvin pelatuilta. Biisit ovat kestoltaan melko maltillisia, joten yksitoistakappaleisen kiekon kahlaaminen ei muodostu missään kohdin mahdottomaksi tehtäväksi. No, massiivisten orkestraatioiden ryydittämältä melodiselta death metalilta, lähinnä. Tämän päivän Brymir kuulostaa esikoislevyään energisemmältä ja kaikilta osin dynaamisemmalta
Varsinkin Down in the Hole kuulostaa laskuhumalaiselta baarijamilta hetki ennen pilkkua. Levyn avaavat Loser ja The All Lie and Cheat ovat aivan helvetin tylsiä vetoja. Ja nyt sitten osuu kerrasta, pudottaa penkkiin, upottaa syövereihinsä. Ehkä tämä kiteyttääkin koko levyn: parhaat päivät ovat armotta takanapäin, mutta asenteesta ei tingitä. Sitten vedetään keuhkot täyteen ja annetaan palaa niin maan perusteellisesti. Holmes on kitaristina pätevämpi kuin laulajana, ja sen kuulee jokaisesta kappaleesta. Osa heistä julkaisee uraapiristäviä levyjä. Sitten on onnistuneita toisia tulemisia Death Angelin malliin. DF-leiristä ei ole kuulunut uutta kokopitkää seitsemään vuoteen. Ongelma on siinä, että kappaleet taipuvat kuolometallisen jäykistelevään muottiin perin huonosti. Ruotsalaisyrmyjen levyt on tullut tarkastettua kelpo debyyttinsä The Secrets of The Black Artsin (1996) jälkeen lähinnä kertapyöräytyksillä. Siimes on helposti vastaanotettavaa, mutta samalla sen verran viistoa tavaraa, että anti on ristiriidan kautta ihmeen kiehtovaa. In Thrall to the Sorceress on koukuttavuudessaan napakkaa stemmojen hallintaa ja A Shadow in the Hills klassisessa hevikepityksessään kappaleista tiukin. Miehen ärinä on kuitenkin riittävän munakasta, eikä levy kaadu lauluihin. Sovituksissakin olisi parantamisen varaa. Pasi Lehtonen SIIMES Käärmelinna III OMAKUSTANNE Sooloprojektina käynnistynyt Siimes on mielenkiintoinen tapaus. Hyvät ainekset, siis! Ep on tyylillisesti hiukan hajanainen. Miehiä kaatuu, välirikkoja syntyy, ovet käyvät ja lavanreunusten pitkäleuat länkyttävät. Jos uuden materiaalin hovisäveltäjää ei satu löytymään, lisäaikaa voi ostaa vaikka coverlevyllä. Taiteellinen taustavire on läsnä kiitettävästi ja tuo meininkiin sen sortin omaehtoisuutta, että monimuotoisuus tuntuu luontevalta. Aivan kuin ne olisi soitettu kymmenen metriä syvän uima-altaan pohjalla. Välillä sivallellaan hidastempoisen hyistä sävelkulkua, tasapainottavia suvantoja löytyy totuttua enemmän. Speed kills -asenne ei enää riitä. Meno on aika pitkälti synkassa tuoreen suomalaisen indiekentän touhujen kanssa: räminää, herkkyyttä, melua, pitkiä linjoja, kolinaa. C.H.P. MIGHTY Entinen W.A.S.P.-kepittäjä julkaisee kolmannen, kahdesta ensimmäisestä koostetun sooloalbumin. Levyn takakannessa luurangon käsi näyttää keskaria. Tomi Pohto DEATH ANGEL The Evil Divide NUCLEAR BLAST Jenkkithrash elää ehkä hieman yllättäen vuonna 2016 eloisaa vaihetta. Rummut tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Mutta entäpä se biisipuoli. Nils ”Dominator” Fjellströmin häkellyttävän nopea rummutus ei ole koko ajan asennossa ”kaakko”. Vanhat sepät Testament, Anthrax, Slayer, Megadeth ja Overkill ovat kaikki julkaisukannassa ja kiertueilla. Barnesin karkea rohina ja laiskahko soitto tappavat kappaleiden melodiat kuitenkin alkuunsa. Harmi, että molempien levyille mahtuu nykyisin niin paljon tyhjää täytettä. Let It Roar ja Born Work Die kuuluvat myös levyn kolmen kärkeen. Mitä järkeä. Meno on tasaisen varmaa. The Evil Dividen, kuten edeltäjänsäkin, on äänittänyt monessa mukana ollut Jason Suecof. Bändi luotti musiikillisen pahuuden tehokeinona nopeuteen, ja se kävi pian puuduttavaksi. Mistään ei esimerkiksi huomaa, että Siimes ei ole oikea bändi, siksi asiallisesti tekijä eri tontit hoitelee. Hyvä merkki on, että kun levyn nimibiisin ylväs harmonia hiljenee, olo on lähinnä typertynyt. Tarjolla on imelää vanhaa doomia, kansanlaulumaisia sävelkulkuja, tamppaavaa riffiä, keikaroivaa barokkikeinua, Cathedralin ja Pentagramin hajuja, Tom Suttonin (exChurch of Misery, Horisont, Night Viper) tarkkaan artikuloitua puolislarvia laulua ja mehevää roikuttelua. Graveyard Classics -sarjan neljäs osa kertoo jo nimellään missä mennään: roiskaisu keskittyy versioimaan Iron Maideniä ja Judas Priestiä. Kansiartisti Kristian ”Necrolord” Wåhlin on laatinut ennenkin musiikkiin sopivaa taidetta levyille, jotka ovat sittemmin juuttuneet soittimeen. DARK FUNERAL Where Shadows Forever Reign CENTURY MEDIA Tummansininen kansi kuvaa huputettua, mietteisiinsä hukkunutta hahmoa usvaisen vuoristopuron varrella. Kiekkoja äänitellään, keikkoja soitetaan. Silläpä vasta ovat speed metal -hommat vaaterissa: vinhaa vauhtia, soittamisen taitoa, upeita kitaraharmonioita ja rääkylaulun melodisuuteen sotkeva solisti – Mark Osegueda on kyllä sellainen kukko, että samassa häkissä sille pärjää vain Overkillin Bobby ”Blitz” Ellsworth. Asenteesta ja soittotaidosta mainitsemisesta ansaitsee vain isällisen litsarin. Versioista ei juuri irtoa originaalien irtonaista riemukkuutta, mikä on tietysti saattanut olla tarkoituksenakin. Sitä seurasi albumi, toinenkin, mutta vasta kolmen vuoden takaisella The Dream Calls for Bloodilla napsautettiin häränsilmään. Kotikutoisuus kuuluu ilmaisun lievänä huojuntana, mutta hyvällä tavalla. Kaikille oikein kylmää kevättä! Mielikuvat osuvat joskus yksiin todellisuuden kanssa. Kuten hommaa tyystin keskenään hääräävä Aleksi toteaa, taustalla on yhtä lailla metallin ja hc:n vaikutuksia kuin singer–songwriter-homman ja post-rockin väristyksiä. Kuten nyky-Exodus, Death Angel istuu nyt puolitäydessä vaunussa. Juna kulkee. Perustajajäsen, kitaristi-biisinikkari Mikael ”Lord Ahriman” Svanberg mainitsi, että Necrolordin palkkaaminen oli tarkkaan ennakoitu valinta. Siksi vilkuilenkin käsikarvamittariani, joka on armoton: kaikki biisit eivät lipsahda orvaskeden alle. Dark Funeralin kanssa näin ei ole kuitenkaan päässyt käymään. Sekametelisopan kiinnostavan puolivillainen ja kumartelematon asenne toimii. Kari Koskinen THE ORDER OF ISRAFEL Red Robes NAPALM Nyt on padassa melkoinen kaahaamista ja laahaamista yhdistelevä keitto. Seikkoja, jotka takuulla vaikuttavat sellaisiin asioihin kuin tiukkuus, yhtenäisyys ja rullaavuus. Jo Vobiscum Satanasin (1998) kiima oli yksinkertaisesti liikaa, ainakin Emperorin nyansseille altistuneelle. Se etenee jytäävästä hypnoosista julman särölunastuksen kautta nuorisotalomaiseen indietrubaduurimenoon. Death Angelistä kuulee, että riffit tulevat luonnollisina, kuin purkauksina. Levyn alkupää on melkoista sekamelskaa, mihin on yhtenä syynä löperö miksaus. Alkujaan sävelmät olivat lähes poikkeuksetta silkkaa klassisen heavy metalin loistoa, mutta Barnesin vaivalloisesti korisemat versiot ovat jotain aivan muuta. Ehdottomasti tarkempaan tarkkailuun menevä akti Kimmo K. Mutta hei, rässätessä roiskuu. Tomi Pohto CHRIS HOLMES C.H.P. Kakkosalbumi on tunnistettavasti verisukua bändin debyytille, mutta myös astetta folkimpi tapaus, mistä käy esimerkiksi tarinallinen akustinen veto Fallen Children. Pöytä haluttiin putsata ja viiltää tarjolle parhaat siivut, kuin oltaisiin ensi kertaa näytillä. Bändin miehistökään ei ole vaihtunut sitten edellislevyn. Shitting Bricks kääntää kurssia. Biisivalinnat eivät ole pöllömpiä, sillä mukana on The Evil that Men Do’n ja Night Crawlerin ohella myös Flash of the Bladen, Total Eclipsen ja Genociden kaltaisia valintoja. The Art of Dying (2004) sytytti liekin uudelleen. Göteborgilaiset eivät peittele vaikutteitaan, mutta vahvuus on omanlaisessa tunnelmassa. Yksi kirves jää liiteriin. Selkeästi uusiksi vedetyillä sovituksilla ja tempojen remontoimisella levy saattaisi olla ihan hauskaakin kuunneltavaa, mutta nyt mielessä pyörii vain puuhastelun kaikkinainen turhuus. Tekninen puoli on hanskassa, ja luulisi noilla kilometreillä olevankin. Kuun paikalla liekehtii pentagrammiin ja pukinnaamaan verhottu bändin logo vierellään tuplaristit väärinpäin. Näitä kohtauksia piisaa edelleen niin, että Ahrimanin vauhtisokeus on diagnosoitavissa krooniseksi. Levy avautuu toivomaani hitaammin ja on hieman epätasainen, mutta täyttää tunnesiteitä kehiteltyään paikkansa kitkeränmakeudella ja ponnekkuudella. En haluasi siitä millään jälleen yhtä bändiä sarjaan ”tästä haluaisin pitää”. Tuskinpa kukaan odottaa SFU:n levyiltä kovin yllättäviä irtiottoja. Death Angel on paljon kokenut jyrä, jolta on varaa odottaa enemmän. Alkuperäinen kirkkaus ja energia on vaihdettu SFU:lle ominaiseen raskassoutuiseen kivireenvetämiseen. toimii parhaiten, kun mukana on vauhtia ja bensankatkua. Mies on johtaja. Yhtyeen kuudennen äänitti vanha kettu Daniel Bergstrand. Annika Brusila ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Koskinen SIX FEET UNDER Graveyard Classics IV: The Number of the Priest METAL BLADE Chris Barnesin soolobändiksi vähitellen muovautunut Six Feet Under tykkää kiivaasta julkaisutahdista. Kuluvan vuoden parhaimpiin lukeutuva levy on yhtyeenkin parhaita julkaisuja, todellista tekijämiesten mustaa metallia. Sovitukset ovat uskollisia ja sounditkin hieman sarjan aiempia osia terävämmät. Holmesin bluesiin vivahtava heavy metal kulkee kovin kaksijakoisissa tunnelmissa
Neljännesvuosisata sitten perustetun bändin levyputki Dance of December Soulsista (1993) Viva Emptinessiin (2003) onkin kaikilla mittapuilla melkeinpä puhdasta priimaa. Esikoinen antoi kuitenkin mimmeille mahdollisuuden soittaa kera Kreatorin ja Exodusin kaltaisten legendojen. Albumin death/thrash on suoraviivaista ja toteutetaan ilman päähän lopullisesti naulattavaa ykkösniittiä. Kappaleet ovat parhaimmillaan tarttuvia, mutta raskasta osuutta himmaillaan yhä liikaa. Ulosantinsa on vahvasti jälkimmäiseen kallellaan, onneksi. Olen myyty. Joni Juutilainen ARVIOT 59. Asennepuolella on Extreme Aggression perattuna. Pahimmillaan jälki kuulostaa aivan samalta kuin muiden naislaulajalla varustettujen popahtavien metallibändien säksättävät hittibiisit. Mutta kun puikoissa on kolme brassikaunotarta, on aihetta vieläkin leveämpään hymyyn. The Fall of Hearts on jatkoa Dead End Kingsille (2012), jota tuli pyöriteltyä ilmestymisensä aikoihin paljonkin. Levyn nimikkobiisi on lähestulkoon ärsyttävä radiohittimäinen rallatus, eikä jää levyn ainoaksi sellaiseksi. Uutena elementtinä kuullaan jenkkirumpali Ryan Blaken työskentelyä, joka on varmasti vaikuttanut omalta osaltaan lopputulokseen. Ja eikun lippaanvaihto. Meininki on sopivan germaanivaikutteista, kulmahampaat vain vilahtelevat ja panosvyöt kilisevät. Yhtyeestä on muodostumassa kliininen suorittaja – siis melkeinpä oman vanhan itsensä vastakohta –, jonka suuri nykysuosio on hyvin ymmärrettävää, koska tällainen musiikki ei häiritse ketään. Saduskin haiskahtaa. Tämä huomioiden on melko huvittavaa, että kyseiseltä levyltä ei nouse mieleen yhtään kappaletta; muistikuvat täyttää harmaa alue ”ihan kivalta kuulostavaa Katatoniaa”. Sielu huutaa uutta Cold Waysiä tai Tonight’s Musicia, mutta tarjolla on keskitien fiilistelyä ilman rosoa tai tukahduttavaa ahdistusta. Avausraita The House of Shame luo mahtipontisen tunnelman tuplabasari-ilottelulla ja säröisillä kitaroilla. Hakusessa on ollut raskaampi ja teknisempi äänimaailma, etenkin edelliseen Broken Crown Halo -albumiin (2014) verrattuna. Andrea Ferro pääsee murisemaan kunnolla, mikä parantaa huimasti kappaleen voimakkuutta. Levyä kelpaa tykitellä varmasti tyyriimmälläkin toistolaitteistolla. Tyrmäävän ihana basisti-laulaja Fernanda Lira on ilmoittanut tärkeimmiksi lauluvaikuttajikseen Tarja Turusen ja Destructionin Schmierin. Odotukset The Fall of Heartsia kohtaan eivät siis olleet kovinkaan korkealla. Soundit ovat sopivan rujot, persuksissa tuntuvan muhevat. Biisi siirtyy luontevasti raskaaseen väliosaan ja päättyy yhtä pikaisesti kuin alkoikin. Valitettavasti avausraidan jälkeen on luvassa aikamoista matalalentoa. MIKE & THE MELVINS Three Men and a Baby SUB POP Kun basisti-laulaja Mike Kunkan oma yhtye godheadSilo jäi vuonna 1998 tauolle, mies päätti lähteä kiertueelle ystäviensä Melvinsin kanssa. Christina Scabbian puhdas laulu on erittäin miellyttävää, ja onkin harmittavaa huomata, että sitä hyödynnetään aika vähäeleisesti. Agony on trion kakkoslevy, Victim of Yourself (2014) taas kipakka debyytti. Viimeksi mainittu oli sympaattinen, kotikutoisen oloinen räiskäle, ei kovin vaarallisen kuuloinen. Tomi Pohto N IG E L SK E E T Moilasen. Grindkompilla käynnistyvällä Arrogance-avausraidalla laitetaankin urpolle kerrasta jauhot suuhun. Sen jälkeen yhtyeen soinnissa on tapahtunut merkittävää heikkenemistä. Three Men and a Baby on hyvin pitkälle esittäjiensä näköinen ja viehättänee näin ollen kummankin emoyhtyeen ystäviä. Yleisesti ottaen tämänkaltainen musiikki ei liene kaikkien makuun, mutta asiaan perehtymättömille todettakoon, että jos kaipaa raskaan musiikin saralla jotain uutta ja erilaista, tämä teos voi hyvinkin avata mielenkiintoisia portteja. The Fall of Hearts ei herätä kovinkaan suuria tunteita. Ninni Heinonen KATATONIA The Fall of Hearts PEACEVILLE Kun puhutaan raastavalla tunteella höystetystä melankolisesta metallista, on helppo nostaa esiin Katatonian nimi. Sitten hän väläyttää yllättäen gospellaulajattaren taitojaan levyn viimeistelevällä Wayfarer-kappaleella. Itseluottamusta sekä biisintekoja soittotaitoa on kertynyt parissa vuodessa hehtolitratolkulla. Löytyypä levyltä myös black metalia Art School Fight Songin muodossa. Tähän on tyydyttävä. Näiden vaikutus sävellyksiin lienee marginaalinen, mutta ”uusi energia” kuuluu lähinnä parin aiempaa paremmin rullaavan kappaleen myötä, parhaana esimerkkinä mainio Serein. Typerä urosvirnuilu loppuu kuitenkin siinä toisen ensisekunnin paikkeilla. Bändi on kertonut, että on saanut kuulla seksistisenä pitämässään kotimaassaan tarpeeksi olevansa tyttöbändi. Tämä poiki ennen pitkää idean yhteistyöstä myös levytetyssä muodossa, ja niinpä albumia ryhdyttiin työstämään seuraavana vuonna. Mike & The Melvinsiksi nimetyn orkesterin esikoista saatiin syystä jos toisesta odottaa kuitenkin 16 vuotta. Äänimaisema on bassovoittoisen säröinen, ja musiikki seikkailee hc:n, noisen, heavy metalin, sludgen ja ties minkä muun välimaastossa. Toinen muusta materiaalista selkeästi erottuva veto on Public Image Limited -cover Annalisa, joka sopii kokonaisuuteen omalla kierolla tavallaan oikein mainiosti. Näin kuulokeolosuhteissakin pää nakuttaa biisien mukana kuin pohjantikalla katulampun koteloon. Mike & The Melvins -levyn julkaisu on ehdoton kulttuuriteko Sub Popilta ja tulee varmastikin mukavana yllätyksenä kaikille Buzzon ja kumppaneiden faneille. Eteläamerikkalainen alkukantaisuus, konstailemattomuus, joka kuulsi jo Sarcofagon ja Sepulturan alkumetrien levytyksiltä, paistaa hyvällä tavalla. Tiedossa oli jonkinlaista uudistumista, sillä levy esittelee uudet jäsenet, kitaristi Roger Öjerssonin ja rumpali Daniel NERVOSA Agony NAPALM On aina iloista, kun leivotaan hyviä thrashrieskoja. Mikko Malm LACUNA COIL Delirium CENTURY MEDIA Italialaisyhtye ottaa kahdeksannella täyspitkällään pienen harppauksen juurilleen
Groove on hyvinkin tuhtia, mutta riffit, breakdownit, tasaisena käyvä huuto ja kappaleiden rakenteet toistuvat minuutista toiseen lähes identtisinä. Perustempo on suhteellisen maltillinen, joskin parissa biisissä lähdetään ihan kelpo laukkaankin. Jos en olisi kuullut aikoinaan Helmetiä, tämä voisi ihan hyvin olla vaikka täysien pojojen tekele. Morbid Angeliä ja Gojiraa lainaileva keskitempoinen murjonta ei hengitä juuri lainkaan. Saattaisi luulla, että albumi on pelkkä kolmen tytön näytös, mutta levy on erittäin tasapainoinen ja moniulotteinen kokonaisuus, joka on mietitty selkeästi loppuun asti. Musiikissa vallitsee symbioosi deathja black metalin välillä. Kimmo K. Lopputulos on yllättävänkin ”eurooppalaisen” kuuloinen, mikä on kovin sääli. Nimikkodebyyttinsä (2014) kertoi, että porukassa saattaa olla saumoja pitkällekin, mutta Metal Resistancen teho tuli silti puskista – näin monipuoliselta, tuoreelta ja energiseltä kuulostavaan metallilevyyn ei törmää ihan joka päivä. Ja voihan tätä kuunnellessa uskotella itselleen, että kyseessä on kadonnut Helmet-albumi Strap It Onin ja In the Meantimen välistä. Kiitos nyt tästäkin ajan, luonnonvarojen ja energian haaskauksesta. Tai vähän yli, koska loistavuus. Kuulosti kyllä ihan Destructionilta. Toisin sanoen biisimateriaali on melkoisen tasaista niin hyvässä kuin pahassa. Niin. Australialainen Sanzu on keskittänyt kaikki paukkunsa muotokieleen ja raskauteen. Myös asteittainen itsensä toistaminen ja tunnelman kierrättäminen nostavat aavistuksen päätään. Tämä luo kyllä lohduttoman synkkää ja tasaisen harmaata maailmanlopun tunnelmaa, mutta mitään muuta tarjolla ei sitten olekaan. Onnistunut kosmetiikka huijaa kuitenkin vain hätäisempiä. Schmierin lauluissa on havaittavissa jopa melodisuuteen viittaavia sävyjä. Teemu Vähäkangas ZHRINE Unortheta SEASON OF MIST Gone Postal -nimisestä death metal -yhtyeestä Zhrineksi muuntautunut islantilaispoppoo julkaisee debyyttialbuminsa. Minuutin paloihin purettuna Heavy Over the Home kuulostaa oikein vakuuttavalta, valikoitiin pöydälle sitten mikä palanen tahansa. Kitarasoundi – se mahtava särövalli ja ahnaasti kirskuva feedback – kuulostaa Page Hamiltonilta. Mutta ei Wrongille voi olla vihainen. Tästä syystä Wrongia pitäisi rangaista ryönämerkillä. Albumin yleisilmapiirissä on tästäkin huolimatta varsin toimivaa imua, vaikka kappaleet vaatisivat taakseen jonkinlaista lisäjärinää. Laulut kuulostavat monessa kohden siltä kuin ne olisi käyty purkittamassa ilman sen suurempaa paloa asialle. Mitään erityistä timanttia ei löytynyt, mutta eipä toisaalta suoranaista kökköäkään. Metal Resistance on rakennettu häpeilemättömän tarttuvuuden ehdoilla, mikä saa kruununsa loistavasta tuotannosta ja tiukasta taustabändistä. Trion thrashäys menee sujuvana taustamusiikkina, mutta huomion keskipisteeksi siitä ei ole, edelleenkään. Tähän perustuen olen sijoittanut nämä veikkoset Sodomin kanssa germaanithrashin kakkosdivarin puolelle, eivätkä satunnaiset tarkastelut ole sijoitusta suuremmin parantaneet. Soitto kulkee pahaenteisesti myrskyten ja tummaa kuvastoa maalaillen. Ote on vähän modernimpi kuin aikaisemmin, vaikka joukkoon on päässyt jokunen menneisyydestä muistuttava käppäriffikin. Mutta koska tämä, helkutti soikoon, toimii kuin tauti, mennään puolivälistä. Kari Koskinen BABYMETAL Metal Resistance EAR Metallimusiikin tuotteistaminen popformaattiin kuulostaa hirvittävältä ajatukselta. Laulu – melodinen hoilotus ja se enemmän käytetty komentava rähjäys – kuulostaa Page Hamiltonilta. Sopivaa mekastusta vaikkapa kaljoittelun taustalle. WRONG Wrong RELAPSE Oikeasti: tämä on minusta tosi hyvä levy. Toimivan atmosfäärin lypsämisessä ei ole sinänsä vikaa, jos ympärille vain löytyisi enemmän elementtejä. Levymitassa kuunneltuna käy kuitenkin selväksi, että nämä palat ovat kaikki toistensa kopioita. Babymetalia kuunnellessa herää hämmentävän paljon kysymyksiä, mikä on hyvä juttu: musiikki riuhtoo kuulijansa hereille ja lyö aistit herkille. Ideoita on kenties yhtä, tai hyvällä tahdolla kahta, kappaletta varten, mutta niistä on revitty väkisin kasaan kokonainen levy. Melkeinpä päinvastoin: Helmet itse pehmensi soundiaan ja kadotti sen kipakan omaehtoisuuden, kulmikkaan ärhäkkyyden, jota Wrong toisintaa. Tehdäänpäs pitkästä aikaa uusi tarkastus. Sitä hämmästyy, kuinka paljon loppuun kalutusta genrestä löytyy vielä käymätöntä maastoa, jota voi näemmä tallustella ilman järjettömiä avant gardistisia kokeilujakin. Babymetal pääsi yllättämään pahemman kerran. Ja mitä ihmettä pitäisi ajatella, kun kolme japanilaista teinityttöä lyö miesvaltaista metallikenttää tasaiseksi uudella levyllään. Eikö juuri metallissa pitänyt olla kyse vastavirtaan uimisesta ja kaikilta osin omaehtoisesta tekemisestä. Rumpali kuulostaa John Stanieriltä (vaikkei samaan nerouteen pystykään). Islannista kun on totuttu kuulemaan paljon monialaisempia ja eksoottisempia orkestereita. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Tekijämiesten yhtye todellakin toistaa Helmetin neljännesvuosisadan takaista ulosantia hämmästyttävällä hiilipaperitekniikalla. Sovituspuolella on havaittavissa ihan oivaltavia synkistelyratkaisuja, kun taas örinäosasto kalskahtaa hieman tasapaksulta. Tällä kertaa hyvä näin, monotonisuus kun on monen alan veijarin helmasynti. Koskinen DESTRUCTION Under Attack NUCLEAR BLAST Destructionin 32 vuoden takainen debyyttiulostus Sentence of Death oli ja on edelleen kiihkoisassa touhutippailussaan joko pirun kova tai sitten lähinnä huvittava, vähän mielialasta riippuen. Näiden suhteen bändin debyytissä ei olekaan moittimista. Sitkeydestä ei heru tälläkään kertaa säälipisteitä, vaikka neljästoista pitkäsoitto on lukuna kunnioitettava saavutus. Melkein tekisi mieli onnitella sekä bändiä että levy-yhtiötä, sillä harva kehtaa julkaista näin puusilmäisen yksitoikkoista jurnutusta omalla nimellään. Koska diggaan tuota vaihtoehtometallin ja melurockin kuningasta syvästi, on ilmeistä, että Wrong on liki röyhkeä pastissi Page Hamiltonin bändin kahden ensilevyn materiaalista. Eetu Järvisalo SANZU Heavy Over the Home LISTENABLE Näin tylsiä levyjä ei tule kuultua kovin usein, onneksi. Ensimmäisillä pyöräytyksillä ei jäänyt mieleen oikein mitään. Death metalin, deathcoren ja djentin välimaastossa kulkeva jyräys saa tuekseen kliinisen elottomat soundit, ja iskuissa on synkkämielisen tuskaista voimaa. Olkoonkin mallinnettua, niin kyllä tämä riffirunttaus, metelöinti ja vahvarytminen moukutus toimii. Puheet tuotteistetusta mössöstä voi heittää ojaan viimeistään, kun kakkosbiisi Karaten kertosäe tärähtää ilmoille – tässä kohdin tajuaa olevansa oikeasti kovien asioiden äärellä. Wrongin biiseistä voi vetää täysin suoria yhdysviivoja yksittäisiin Helmetin kappaleisiin
Rumpali Kelly David-Smith siirtyi perhehommiin ja pyysi lähtiessään kaverinsa hoitamaan rumpalin tontin. TOMBS All Empires Fall RELAPSE Saatesanoissa pistää silmään maininta black metal -yhtyeestä. Kimmo K. Se ei istuisi Flotsam and Jetsamiin. Tämä on Flotsam and Jetsamin kohdalla selviö. Jopa Jim Matheosin (Fates Warning) vierailu hukkuu massaan. Niin härski, ettei tuota kuuntele pokerinaamalla. Viiden biisin ep on kuin alkusalaatti ja käänteinen kokolihaburger. Ero on selkeä: arkistoon palaa uuden levyn innoittamana, ei korvien puhdistamiseksi. Leikitäänpä pikkuisen vertailua. Olen pitänyt Tombsia aina pikemminkin sludgen ja deathin suuntaan kallellaan olevana, kuitenkin varsin riipivästi runttaavana yhtyeenä. Yhtyeen kakkoslevy on mainittava kolmesta syystä. Tombsin nimi on riipusteltu aiemmin potentiaalisten nimien kirjaan, eikä bändi pääse vieläkään oikeasti kovien tekijöiden listalle. Mega HEADLESS Melt the Ice Away MIGHTY Laulaja Göran Edman tuli 90-luvun alussa tunnetuksi Yngwie Malmsteenin bändistä ja on sittemmin lainannut ääntään moneen paikkaan. Headless on miehen tuorein sooloprojekti, jonka toinen pitkäsoitto tarjoaa taidokkaasti tehtyä mutta hieman hengetöntä heavyä, josta löytyy myös pieni ripaus progressiivista otetta. Sopivassa mielentilassa muutaman Pyr-yksikön nauttiminen käy terapiasta, mutta koko levyn annostaminen on useimmille meistä liiallista. Nyt, kymmenen studiolevyä ja 28 vuotta myöhemmin, tutulta haiskahtava intensiteetti on tehnyt voittoisan paluun. Kadotetutensisoiton (2014) mädännäisestä ja ruumiinkatkuisesta doom/death metalista on liikuttu – jos mahdollista – entistäkin hautuumaantuoksuisemmille maaperille. Tämä pikkulevy sekoittaa osaltaan pakkaa. Kidutusvälineestä tarinoiva ralli on nopeutettu The Trooper -pastissi. Uudella levyllä myös soittaa klassikolle biisejä kynäillyt basisti Michael Spencer. Kun albumi julkaistaan bändin omalla nimellä, halutaan osoittaa artistin ydinosaaminen yksissä kansissa. Levy soi kuin joku olisi tupsuttanut pölyt bändin hartioilta. Vähintäänkin kaksijakoinen ep ei oikein nostata fiiliksiä: kunnon turpasaunaan ei lähdetä, mutta ei antauduta myöskään vatsanpohjaa moukaroivaan myllerrykseen. Harmi kyllä. Monipuolisuutta riittää, mutta biiseistä ei vain jää riittäviä muistijälkiä, tai edes henkisiä mustelmia. Hekumallinen albumi ei nostanut levyjätti Elektran tuesta huolimatta arizonalaisia lentoon. Hän on kaivanut kasariarkistojaan ja kyllä, kuulostaapa kannattaneen. Bändi raastaa lupaavasti mättävän johdantoraidan jälkeen menemään hyvinkin mustissa tunnelmissa, sitten tulee pari biisiä hitaampaa tömistelyä ja loppuun taas mustanpuhuvampi ralli. Tässäkin arviossa otetaan esimerkiksi Metallica, menettihän yhtye heille ensimmäisen levyn jälkeen basistinsa. Bittner kannuttaa tyylikkäästi, ei onneksi liian moderniin tyyliin. Ostavan yleisön arvostus ja huomio ansaitaan ajan kanssa, työn kautta, julkaisemalla riittävän laadukkaita ja kiinnostavia levyjä, joiden myyntimäärät ovat usein varsin maltillisia mutta sitäkin tasaisempia. Orkesterin karuhko, koliseva ja pörisevä lanaus on painostavaa ja päällekäyvää hyvin sisäänpäin lämpiävällä tavalla. On ilahduttavaa huomata, että kohta kuusikymppisellä Edmanilla on vielä ääni tallella ja melodiat hallussa. Phoenixissä palataan kuitenkin voimalla alkuaikojen tekemiseen. Kitaristi Jon Donais siirtyi jo aiemmin nykiläisveteraani Anthraxin riveihin. Tämä sekä yhtyeen vahvuus että ongelma. Kuusi vuotta toiminnassa ollut, raskaaseen ja usein jollain lailla häiritsevään musiikkiin keskittyvä brittilafka Ritual Productions on juuri tällainen tekijä. Mikko Malm VAINAJA Verenvalaja SVART Kalmasaarnaajat tulevat toisella tuomionjulistuksellaan. Sävellyksissä on sävyjä niin Queenistä kuin Queensrÿchestä, kuten myös modernimmasta melodisesta metallista. Kolmanneksi julistettakoon, että laulaja Eric A. Tuutista tulee nyt niin jykevää thrashiä, että vanhatkin kiekot täytyy kaivaa uusintakierrokselle. Yhden puolituntisen kappaleenkin sisältävä Pyr muistuttaa hukkuvalle pelastusrenkaana heitettävää myllynkiveä. Jos Tombs saisi leivottua tälläkin ep:llä esittelemänsä moninaiset ilmaisulliset osa-alueet yhteen, jälki olisi varmasti elähdyttävämpää. Jotta asiat olisivat mahdollisimman perinteisesti, levylle on tälläkin erää eksynyt etäännyttävä outous, nelosbiisi Iron Maiden. Viimeksi oltiin yhtä hereillä Cuatron (1992) aikoihin. Eloonjäämiskamppailulle se tarjoaisi helpon lopun, mutta selviytymisvaiston ollessa vahvempi musiikki työntää pikemmin pois luotaan kuin ottaa syleilyynsä. ”Musta levy” tarkoitti Metallicalle biisilähtöisyyttä säe–kertosäe-pohjalta. Nyt vanhat niekutkin ovat palanneet. Spiidifriikki pyyhkii salaa silmäkulmiaan. Se onkin levyn ainoa mieleen jäävä asia. Miehellä on ollut aina uskomaton kyky luoda hienoja laulumelodioita aggressiivisuuden yhtään kärsimättä. Tuo kaveri on Jason Bittner Shadows Fallista, tuosta laadukkaita varaosia tarjoavasta bändistä. Flotsamista tuli lauma varpusia, sinnikkäästi samoissa puskissa vuodesta toiseen visertäviä arjen sankareita. Knutson on hurjassa vedossa. Muutama näppärä koukku ja riffi ei riitä pelastamaan kokonaisuutta. Niin kiehtovia elementtejä kuin levyltä löytyykin, niistä ei ole saatu kasaan raudanlujaa kokonaisuutta. Tomi Pohto ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Ghold on Ramessesia, Bongia ja Horse Latitudesia julkaisevan yhtiön rosterissa täysin kotonaan. FLOTSAM AND JETSAM Flotsam and Jetsam AFM Kun aletaan lätkiä pöytään thrash-olennaisuuksia, unohdetaan usein mainita Flotsam and Jetsamin vuonna 1988 julkaistu No Place for Disgrace -levy. Paikallaan jauhavissa biiseissä on parhaimmillaan lähes transsiin vaivuttavan hypnoottista otetta, mutta albumimitassa kuunneltava käy liian kuluttavaksi. Koskinen GHOLD Pyr RITUAL Maailmassa on yhä edelleen lukuisia pienehköjä, omaa täysin tinkimätöntä linjaansa vetäviä levy-yhtiöitä, joita musabisneksen trendit eivät hetkauta tai kiinnosta hevonpaskan vertaa
Armottoman blastin kylkeen tarjoillaan mehevänjämerää sahausta tuhdin murinan kera. Rummut kumisevat kuin viimeisellä tuomiolla. Ninni Heinonen SLEEP OF MONSTERS II: Poison Garden SVART Kun Sleep of Monstersin debyytti Produces Reason päätyi mutkan kautta korviin, haltioituminen oli taattu. Sword Songs on kasarihevin ja vauhdikkaamman doomin ystävien perusmetallikauraa eikä lähelläkään sitä neroutta, johon bändin debyytti (Grand Magus, 2001) blues-doom-stoner-hevigroovellaan ylsi. Noxkult muodostuu suhteellisen yhdentekeväksi paukutteluksi. Jousisovitusten flirttailu 70-luvun iskelmien (tai Abban, niin kuin bändi itse nimeää) kanssa, okkultissävyiset tunnelmat tai puhaltimien irstas vihjailu ovat melkein maalissa. Siinäpä se pulma: levy on käytännössä kuunneltu kahden biisin jälkeen. Vaikka ensimmäisen albumin varioidumpaa rääyntää ei tällä kertaa kuulla, Mallika Sundaramurthy on lunastaa selvästi paikkansa kovimpien naismurisijoiden joukossa. Bändissä on kiehtovinta JB:n varma lauluääni, joka soi vuosi vuodelta vahvemmin. Kaipa homma antaa tekijöilleen täyttymyksen, joten kuka minä olen tuomitsemaan! Kuulijana tästä on kuitenkin hankala saada mitään irti, joten bändin matka blackin divarisarjassa jatkunee. Jos yhtyeet kuten Suffocation ja Cryptopsy toimivat, kannattaa painaa mieleen. Soundit ovat taajaan epämiellyttävän terävät, eikä rumpujen perushakkaus lähde kuin paikoin. Nihil Kaosin meno on jokseenkin kaoottista ja nopeatempoista tamppaamista, joka tuo mieleen alkuaikojen Dark Funeralin sekä Infernal Warin ja Mardukin. Annika Brusila ABNORMALITY Mechanisms of Omniscience METAL BLADE Bostonista tulevan death metal -viisikon toiselta täyspitkältä on jätetty turhat hienostelut pois. Antti Luukkanen MERCILESS DEATH Taken Beyond HIGH ROLLER Ikävä sanoa, mutta uudelta ja täysin tuntemattomalta bändiltä tämä olisi jäänyt luultavasti julkaisematta. Tällaisen nihkeän jupinan mahdollistaa sekin, että välittömät iskusävelmät tuntuvat puuttuvan. Debyyttinä, mieluiten vailla tietoa yhtyeen jäsenten menneisyyden uroteoista II: Poison Garden olisi ansainnut heittämällä yhden lyömävälineen lisää. ARVIOT 63. Myös soolo-osuudet ovat melko yllätyksettömiä. Homman ikävä kääntöpuoli voi kuitenkin olla väljähtyminen, joka on ollut Grand Magusin varjona jo vuosia. Bändi tekee kaikkensa alleviivatakseen blackmetallisuuttaan ja tuo asiansa ilmi tavalla, joka ei jätä juuri kysyttävää. Kokonaisuus on haluttu pitää aisoissa. Katajaisen kansan tunnot ovat uskonnollista kurimusta, koettelemusta ja ahdinkoa väärällään. Naislaulajattaret kuulostavat pirullisilta seireeneiltä, massiivista hehkua puhalletaan liekkeihin paksuilla kosketinmatoilla, väkivaltaisesti hyökkäävillä jousisovituksilla ja ilkeästi purevalla kitarasäröllä. Yhtyeellä on takanaan 13 vuoden mittainen ura, joten tulosta odottaisi jo syntyvän. Tämä on harmi, sillä selkeän palon toivoisi materialisoituvan hyvien biisien muodossa. Babes in the Abyssin paatoksellinen saksalaismessu ja Land of Nodin upea flamencosoolo ovat esimerkkejä rempseästä kekseliäisyydestä, jota olisi kaivannut lisää tuomaan rosoa kiiltävänä heijastavaan pintaan. Mädättävillä riffeillä, mullanmakuisella korinalla ja muilla ankeasti paasaavilla elementeillä, kuten kummittelevilla uruilla, luovitaan eteenpäin varsin maittavasti. Tämä yksinään ei ole vielä mikään moite, puolihuolimattomasti korvien ohitse lipuvat kappaleet sen sijaan ovat. Jo ensi kuulemalta voi päätellä, että albumi on syntynyt puhtaan intohimon ja taitavien muusikoiden yhteentörmäyksessä. Demppiriffit vyöryvät toinen toisensa perään, ja laulaja Dale Graham karjuu keuhkonsa pihalle parhaansa mukaan. Sen virallisempaan ulostuloon Merciless Death ei kuitenkaan omaisi tällä kertaa rahkeita. Omakustanne on toki aina mahdollisuus, ja sellaisena tämä jenkkiduon kolmas pitkäsoitto myös alun perin julkaistiin. Jäljelle jää vain kiusallisen lähelle täysosumaa lasahtava kertosäe. Hieno levy kuulostaa kyllä näkemykselliseltä ja uljaalta, mutta tällä tasolla vain taitavalta rutiinisuoritukselta. Draamankaari on totisesti kohoamassa saman tien. Tukholmalaistrion kahdeksas täysmittainen on puolitylsää perusjatkumoa yhtyeen parikymppisellä tiellä. Touhussa on sympaattista kohjottamista ja ukot ovat eittämättä aidosti innoissaan, vaan eipä tästä kiiruhtamisesta paljon kouraan jää. Voisi jopa lisätä, että melkoisen miehekäs. Bändissä oli kohtalokkuutta, isoa pensseliä ja härskiä itseluottamusta. Joni Juutilainen BROKEN TEETH At Peace amongst Chaos NUCLEAR BLAST Manchesteriläinen hardcoreviisikko puskee ensimmäisen kokopitkänsä. Se ei yllätä, sillä kannumies Ludwig Witt (Spiritual Beggars) soitti aikoinaan Firebirdissäkin juuri näin. Siltä jää kaipaamaan todellisia huippuhetkiä. Forged in Iron – Crowned in Steelissä hän kajauttaa suorastaan liikuttavan oikein. Bändi tuntuu löytävän jonkinlaisen punaisen langan levyn keskivaiheen kaoottisesti rimpuilevalla Dreadful Perditionillä, mutta siihenpä homma sitten jääkin. Saarnamiesten raskaissa, karusti groovaavissa tuomiosoinnussa on helppo keinua vallattomasti. Avausbiisi Take Me Awayn introhimmailua lukuun ottamatta levy on puhdasta, no, hardcorea. Nekään eivät tahdo syttyä, kunhan paukkuvat eteenpäin läpisoitonomaisesti. Ilman JB:n ääntä yhtye olisikin jo unohdettu. Tämä on pettymys, sillä Taken Beyond kuulostaa virkeästi pieksäneeseen Evil in the Night -debyyttiin (2006) verrattuna yllättävän kämäiseltä. Myös rumpali Jay Blaisdellin taitavaa työskentelyä on ehdoton ilo kuunnella. Nyt ollaan kuitenkin niin isojen tunteiden äärellä, että kunnon sykähdyttämiseen olisi tarvittu rohkeaa överiksi vetämistä. Kari Koskinen NIHIL KAOS Noxkult DEATH KNELL Turkkilainen black metal on jäänyt itselläni pimentoon, mutta sellaistakin näemmä on – ainakin mikäli istanbulilaisen Nihil Kaosin riuskaotteista kakkoslevyä on uskominen. Se tekee levystä linjakkaamman ja samalla astetta tylsemmän. Soundi on tunkkaisen paksu, raaka ja koruton. Bändin suurin ongelma on biisien keskinkertaisuus ja totaalinen mieleenjäämättömyys, eikä tälläkään albumilla onnistuta muuta kuin varioimaan minimaalisesti jo ennen vedettyjä kiemuroita. Toistakymmentä vuotta koossa ollut yhtye vihmoo teknisellä jämäkkyydellä ja taidolla. Levyn edetessä tätä sokkiefektiä jää kaipaamaan. The Art of Passaussa olisi tällaiseen kaikki edellytykset, mutta tympeä kaahaaminen jyrää sävyt alleen kaikki täysillä -dynamiikallaan. Kun Poison King pärähtää käyntiin, levitetään koko paletti auki: iso soundi tuutataan kaikkine höystöineen naamalle välittömästi. Levy tarjoilee perushyvää raskasta death metalia tiukassa paketissa. Menneiden aikojen budjettirajoitteista, uppiniskaisen orgaanista thrashiä arvostava farkkuliivija niittikansa todistaa luultavasti toisin, eikä siinä mitään. Bändin Wainaa-nimimerkin omaavat jäsenet antavat musiikillista pontta yhtyeensä nimelle. Energiaa tuntuu purkautuvan päihdyttävällä vimmalla. Aivan totaalisen ällikälle ja paskoja housuun albumi ei kuitenkaan saa. Noottia voikin antaa ainoastaan kitarariffien yksitoikkoisuudesta, sillä toistuvuutta on kohtalaisen paljon. Soundi on muhjuinen, ja levy kuulostaa omin voimin treenikämpillä purkitetulta. Last Man to Fallin hidasteluosion kaltaiset muunnokset kappalerakenteissa voisivat olla pieni mutta tarpeellinen lisä peruslaukkaan toisaallakin. Jotenkin lukuisat sovituskikat ja kuulijan koukuttamiset on vain jätetty puolitiehen. Lopulta bändille on kuitenkin ollut tärkeämpää pitää kaikki hyvän maun rajoissa. Kaupan päälle tuli vielä muutama ässäbiisi, jotka helpottivat pääsemään sisään albumin kiehtovaan maailmaan. Bändin vanhakantaisessa ja koruttomassa thrashissä on myös säväys 80-luvun death metalia. Tuottajana häärii Terror-rumpali Nick Jett, ja lätty tarjoaakin kymmenen biisin verran terrormaista mätkettä. Verenvalaja sisältää paikoin hyvinkin uskottavia ja painostavia hetkiä, joista tyhjentävästi manaileva Kehto käy parhaaksi esimerkiksi. Eetu Järvisalo GRAND MAGUS Sword Songs NUCLEAR BLAST Tavallaan arvostan yhtyettä, joka tietää tyylinsä ja tekee hommaansa jääränä, sitoutumisesta polleana. Ainakin vertaisbändit ovat siis kunnossa. Luulot tunnutaan ottavan nytkin pois heti kättelyssä. Bändin hinku ”nextille levelille” kyllä kuuluu, ja levyä on varmasti hinkattu pää punaisena, että se on saatu soimaan yhtä aikaa niin kauniisti ja mahtipontisesti. Onhan tässä oma äärimmäisemmän metallin alkuaikoja kumartava tunnelmansa. Toisin kuin mainituilla, Nihil Kaosin taidot eivät riitä millään tavoin kantavaan kokonaisuuteen. Suomen kieli tuo ilmaisuun oman rujon lisäpainonsa. Lopputulos on kuitenkin turhan demomainen tehdäkseen sen ihmeempää vaikutusta, eivätkä kappaleet vain ole tarpeeksi hyviä
Kuutisen vuotta toimineen yhtyeen levy koostuu moninaisten osuuksien yhtälöstä, josta huomaa, että se ei ole yhden käden säveltämää. Otteessa on toki tiettyä kokemuksen suomaa varmuutta, mutta kaikkiaan tarjolla on tyylipuhdasta ja läpikotaisin laadukkaasti tehtyä perinteistä ruotsalaista death metalia. Vaikutelma ei jää vain soundeihin, sillä perusteisiin karsittu kiekko mätkii menemään aivan kuin olisi vuosi 1991. Nelikymppisten kehäkettujen näyttö on yllättävänkin vahvaa sorttia, sillä Scent of the Buried menisi mukisematta läpi nuoremman ja nälkäisemmän polven ensikarjaisuna. Niissä on silti oma tenhoava tunnelmansa, kuten esimerkiksi Nobody’s Lives -biisin arabiankielinen kertsi näyttää. Mitään hittikavalkadia Myrath ei esitä, vaan monet kertosäkeet soljuvat pitkän kaavan mukaan eivätkä iskeydy tajuntaan ensi-iskusta. Paikoittain löytyy todella tarttuvia melodioita ja riffejä. Ja kas kummaa, tämähän ei kuulosta lainkaan pöllömmältä. Se tekee erittäin tasapainoista ja -laatuista melodista metallia. Pieni pilke silmäkulmassa voisi tehdä totisen tuuttauksen seassa terää. Pasi Lehtonen INTERMENT Scent of the Buried PULVERISED Lähes kolme vuosikymmentä sitten perustettu Interment edustaa jälleen yhtä lukua ruotsalaisen death metalin aikoinaan paikoilleen jämähtäneessä tarinassa. Tami Hintikka MAD HATTER’S DEN Excelsior INVERSE Power metalia, NWoBHMklassisuutta ja sinfoniapainotteisia ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Singleksi valikoitu Way of the Blade tarjoilee raakaa Condition Red -albumin henkeä, kun taas Seize the Day loistaa toiveikkailla sanoituksillaan. Intron ajan ollaan vielä lentävän maton kyydissä, mutta kun metalli alkaa jyskätä, ollaan universaalien heavyasioiden äärellä. Raitojen käsiala on niin Vitrin, kitaristi Jaakko Hännisen kuin kiipparisti Petja Puumalaisen kynästä. Scent of the Buried vie ruotsalaisen death metalin palvonnan niin tappiin, että levy on käyty taltioimassa legendaarisella Sunlightstudiolla itse Tomas Skogsbergin opastuksella. Kari Koskinen MYRATH Legacy NIGHTMARE Orientin mystifioiminen kuuluu menneeseen aikaan teoriassa, mutta ei näköjään käytännössä. Jokainen genreä vähänkään seurannut tietää automaattisesti, mitä tämä tarkoittaa. Tujua pullaa on tarjolla, mutta joskus olisi mukava löytää myös niitä rusinoita. Iron Saviorin oma juttu on avaruusaiheisten konseptialbumien tehtailu. Kun tietää, että metalliyhtye tulee arabimaasta, eksotiikkapisteet nousevat ennen ensimmäistäkään nuottia. Kolmen demon jälkeen kompastunut ura on sittemmin elvytetty, ja bändi julkaisi debyyttipitkänsä viimein vuonna 2010. Sittemmin pihalle on pistetty useampia splittejä, ja nyt vuorossa on toinen pitkäsoitto. Tunisialainen Myrath on pisteensä ansainnut. Tämä albumi ei tee poikkeusta. Vitrin laulu on ääniskaalaltaan laajaa ja äänenhallinta varsin taitavaa. Ilmiselvin vertailukohta löytyy suoraviivaisemmasta ja nopeammasta Dismemberistä, josta on karsittu Iron Maiden -melodiat. Omaperäisyys pyörii toki nollissa, mutta reippaanmenevällä otteella ja nappiin osuvalla toteutuksella rähjätään pitkälle. Kappaleista ylipäänsä paistaa vahvasti läpi kokeneiden tekijöiden varmuus ja tekniikan hallinta. Kappaleissa on kuitenkin positiivista uhmakkuutta ja toiveikkuutta. Sanoituksissa vilahtelee Atlantis, ja parhaat riffit ovat kuin debyyttialbumilta nykyaikaan päivitettyjä. Progressiivisia elementtejä sisältävä Legacy on taitavasti soitettua ja laulettua tavaraa. Groovea, tinkimättömyyttä ja tekemisen meininkiä löytyy, mutta jotakin puuttuu. Samoja asioita on pyöritelty nyt jo yhdeksän täyspitkän verran, eikä bändi edes tunnu toistavan itseään! Titancraft esittelee osittain uusia elementtejä, jopa villin lännen tunnelmaa, mutta on pääasiassa paluu yhtyeen juurille. IRON SAVIOR Titancraft AFM Parikymppinen Iron Savior on siitä jännä bändi, ettei se ole koskaan onnistunut saamaan suurta suosiota, vaikka diskografia on täynnä toinen toistaan hienompia albumeja. Ninni Heinonen Huono albumi tämä ei missään tapauksessa ole, muttei tuo tahdo pitää otteessansakaan. Ensimmäiset kolme studiolevytystä ovat täyttä timanttia vailla fillereitä, eikä myöhemmissäkään ole vikaa. Ongelmakohdiksi nousevat kappaleiden väliset räikeät kontrastierot ja tyylisuuntien vahvat miksaukset, jotka rikkovat täyspitkän yhtenäisyyttä. Myös muutaman raidan sinfoniset sävelkulut vieroksuttavat, mutta kuuntelukokemus on näistäkin huolimatta pääasiassa miellyttävä. Samalla asenteella on päästy saksalaisen power metalin saralla ennenkin pitkälle. Jotenkin viesti ei kuulosta tässä yhteydessä pelkältä kliseiseltä sanahelinältä. Mukaan on isketty paikallisia etnoelementtejä, jotka kulkevat mukana musiikkia maustavina ripauksina eivätkä dominoi kappaleita. Se tuo väistämättä mieleen erään toisen samannimisen kappaleen, mutta ei mitenkään yllä sen tasolle. Vaikka Myrathilla on kaikki hyvin hansikkaassa, meno alkaa muuttua loppua kohden omaan makuuni turhankin ”euroviisuksi”. Laulaja-basisti Jarno Vitri on korvannut Taage Laihon, vaikkakin Kilpi-mies on vaikuttanut yhä esimerkiksi taustalauluissa ja lyriikkapuolella. Debyyttiin verrattuna kappaleet ovat etenkin tempoiltaan hitusen monipuolisempia ja koukuissakin löytyy. Minun puolestani nämä lällybiisit saisi jättää bändin levytyksiltä kokonaan pois. Albumin ainoa selkeästi heikompi hetki on I Surrender -niminen balladi. Vuonna 2001 ainoaksi alkuperäisjäseneksi jäänyt Piet Sielck on jälleen kirjoittanut täyden annoksen niin kovaa materiaalia, että levy on pyörinyt tusinan kertaa jo pelkästään tätä arvostelua kirjoittaessa. Mukaan ei ole otettu vanhaa demomateriaalia, vaan kaikki sävelmät ovat ilmeisesti varta vasten tätä levyä varten kynäiltyjä. Iron Savior on rehellisen uskollinen itselleen ilman turhia kikkailuja. Elli Muurikainen osuuksia yhdistelevän yhtyeen toinen albumi on varustettu uudella solistilla
S/K18 alk. 27,5€ MANILLA ROAD [USA] SATAN'S FALL, ANGEL SWORD La 9.7. Toisaalta tarttuvuus on liian vähäistä, jotta melodiat tempaisivat mukaansa. K18 11/12€ @elmun baari JUCIFER [USA] ALBINO RHINO, FUCK-USHIMA elmu.fi elmu.fi lippupalvelu. Niin hyvin kuin esittämänsä musiikkityyli onkin pitkäkestoisen diggailun kautta sisäistetty, omat biisinsä jäävät ärsyttävällä tavalla lähes jokaisella osa-alueella hieman liian valjuiksi. Sen ote ei ole tarpeeksi kimurantti tai virtuoosimainen, jotta meno kiehtoisi progerunkkaritasolla. Viimevuotisella Savage Land -debyytillä oltiin Leprosyn (1988) kimpussa, ja nyt mennään Scream Bloody Goren (1987) tahdeissa. Tämä ei tietenkään ole huonouden merkki, mutta jokunen todella iskevä riffi ja tarttuva melodia olisi kieltämättä tehnyt terää. Tami Hintikka POVERTY’S NO CRIME Spiral of Fear METALVILLE Kappas, kuinka kelpoa progeilua germaanit laittavat tarjolle. 34,5€ Vanilla Fudge [USA] su 12.6 S/K18 alk. S/K18 alk. S/K18 alk. Katseet on suunnattu 80-luvun alkupuolelle, jolloin miehet yrittivät näyttää yhtä näteiltä kuin hameväen kiinnostuksen herättämiseen suunnattu hard rock kuulosti. Mieleen juolahtaa milloin Bolt Thrower, milloin Hooded Menace – hyviä mielleyhtymiä yhtä kaikki. SOLOTHUS No King Reigns Eternal DOOMENTIA Kotimainen kuolometalli elää ja voi hyvin. Örinä on sieltä ja syvältä – mikä on tässä kontekstissa vain hyvä asia. Melankolisvireisen laahustamisen vastapainona nousevat esiin kitarasoolot, jotka tavoittelevat röyhkeällä ”jalka monitorilla” -revityksellään perinteisen heavysooloilun tunnelmia. Kokonaisuudesta huokuu vanhan liiton orgaaninen fiilis, muovinen silottelu loistaa poissaolollaan. 26,5€ THE EXPLOITED [GB] , ÄPÄRÄT La 21.5. Yhdeksi todisteeksi käy tämä väkevä ja synkeä death metal -jyräys. Jos musiikissa oli mielestäsi ennen kaikki paremmin mutta kaipaat silti tuoretta välipalaa, rapiat 38 minuuttia voi viettää huonomminkin kuin tämän levyn parissa. Mega GRUESOME Dimensions of Horror RELAPSE Tämä yhdysvaltaisyhtye on mainio tapaus. 25€ INCANTATION [USA] , DEPRAVITY CADAVERIC INCUBATOR to 28.7. Nämä ominaisuudet erottivat menestyjät luusereista jo genren kulta-aikoina. 34,5€ Vanilla Fudge [USA] Su 19.6. Runsaita miellyttäviä melodioita, paljon tarttuvia kertosäkeitä ja riittävän tanakkaa, miehiinkin vetoavaa poljentoa löytyy. S/K18 14,5/16,5€ TEKSTI-TV 666, PÄÄ KII su 12.6 S/K18 alk. Todella köppäinen ja täysin mitäänsanomaton kansitaide kliseisistä kliseisimpään logoon yhdistettynä ei tee minkäänlaista oikeutta itse sisällölle, vaikka siinäkin on mainitut puutteensa. Kyseessä on lähes yksi yhteen -tributointi, ei mikään apinoimiskopiointi. Dimensions of Horror tarkoittaa kuutta kappaletta Death-esikoisen jalanjäljissä vedettyä kuolometallia. Spiral of Fearin biisimateriaali on oivallista, joskaan ei ikimuistoista. Vaikka musiikki itsessään on kuin ikivanhan hautausmaan mätää maata, soundit eivät ole erityisen mutaiset vaan jotenkin rennolla tavalla raskaat, hieman Autopsy-tyyliin. S/K18 alk. 26,5€ THE EXPLOITED [GB] , ÄPÄRÄT Pe 20.5. Solothusin menossa on deathiä ja doomia, mutta musiikkinsa ei ole tyylipuhdasta kuolotuomiota vaan yksinkertaisesti hidasta tai keskitempoista death metalia, pienillä rivakammilla osilla höystettynä. Nyt homma on hyvää perustasoa, jolla saa ihan mukiinmenevän kevytprogetyydytyksen. S/K18 alk. Midnight ja Eternal Legacy) tutut ukot ovat päättäneet tuoda esille herkempää puoltaan. Musiikki on siis ehtaa Deathiä. Sapluuna on rajattu tiukasti, eikä edes Spiritual Healingin (1990) maiTelakkakatu 8, 00150 Helsinki | Eteispalvelumaksu 3 € Telakkakatu 8, 00150 Helsinki | Eteispalvelumaksu 3 € ENNAKKOLIPUT: TICKETMASTER.FI/NOSTURI ENNAKKOLIPUT: TICKETMASTER.FI/NOSTURI KESÄN 2016 FESTARIMATKAT: SWEDENROCK, ROSKILDE JA BRUTAL ASSAULT KESÄN 2016 FESTARIMATKAT: SWEDENROCK, ROSKILDE JA BRUTAL ASSAULT La 9.7. K18 11/12€ @elmun baari JUCIFER [USA] ALBINO RHINO, FUCK-USHIMA Su 19.6. Suurimmilta osin tämä johtuu sekä karisman että nuoruudessa usein esiintyvien itsevarmuuden ja röyhkeyden puutteesta. 25€ INCANTATION [USA] , DEPRAVITY CADAVERIC INCUBATOR Pe 20.5. S/K18 alk. Siis eipä tuomita, vaikka nimi on huono. Kuvaavaa on, että vaikka levyä tuli rullattua useampaan kertaan ihan kivuttomasti, mieleen ei jäänyt oikein muuta kuin yksi instrumentaalikappale. Poverty’s No Crimen hankaluutena onkin tietty limbotila, hiukan välimaastoon jääminen. Yhtye tarpoo menemään hyvillä soundeilla ja kelpo ottein. Yksittäisten biisien paloittelu tarkempaa analyysia varten on turhaa, sillä tässä on kyse kokonaisuudesta, jonka yksikään kappale ei erotu edukseen – kaikki on tasavahvaa Evil Chuck -kunnioittamista. S/K18 14,5/16,5€ TEKSTI-TV 666, PÄÄ KII La 21.5. Koskinen VANDALLUS On the High Side HIGH ROLLER Useista rajumpaa musiikkia esittävistä yhtyeistä (mm. 27,5€ MANILLA ROAD [USA] SATAN'S FALL, ANGEL SWORD to 28.7. Bändin meno kuulostaa aika totiselta, ja mieleen tuleekin aika vahvasti vähän kylmäkiskoisemman osaston progeilu, kuten Fates Warning. Vaikka huippukohdat puuttuvat, hyvä levy tämä on silti. Towers in the Mistin lopun hypnoottisesti groovaava riffijumitus nousee yhdeksi levyn kohokohdaksi, kuten myös lopetusbiisi, mehukas alakulotus The Winds of Desolation. Kimmo K. Miksei tietysti myös suoraviivaistettu Dream Theater
Sooninen ulottuvuus ei oikein kohise tajuntaan, eivätkä biisien aineksetkaan vie mieltä kiertoradalle. Harmillisen vähiin jäävät instrumentaaliosiot lämmittävät vahvoine riffeineen mieltä. Toinen seikka on laulujen ja musiikin keskinäinen dynamiikka: bändi vetää Sanin enkelilauluihin peilattuna hiukan järeällä otteella, mutta kitaristi-kakkossolisti Veli-Matti Olkinuoran bläkkiskärinän taustalle kaipaisi toisaalta enemmänkin särmää. Nothing ei ole mikään pioneeri, mutta kun päälleliimattu hevimuuri on poissa, bändi on avoimemmilla vesillä. Silti ei voi välttyä ajatukselta, että Nothing vain emuloi MBV:n soundia astetta nykyaikaisemmin. Melodiat ovat aika hailakoita, riffit ja rytmit perusräimintää. Voiko taiteilijoille antaa parempaa palautetta. Bändi kopistelee biisinsä läpi pitkän kaavan mukaan, erittäin möyhyillä lo-fi-soundeilla pelaten. Biisit eivät ole progressiivisuudestaan huolimatta mitenkään järjetöntä kikkailua, mikä on tässä tapauksessa hyvä: kappaleet kulkevat eteenpäin soljuvasti, ja musiikin kokeilullisuus toimii ainoastaan hyvänä tukena. Tyylilajivalintansa on uhkarohkea, mutta tämän levyn perusteella Solacidella on edessään antoisa tulevaisuus. Koskinen Levyllä on paljon hienoja aineksia, jotka eivät puhalla ihan yhteen hiileen. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Tami Hintikka REVERIES END Edge of Dark Waters SLIPTRICK Vaikka oopperahevi ei nappaa millään lailla, tamperelaisdebytantin touhu vakuuttaa ihan kohtuullisesti. Levylle lämpenee ehkäpä hitaammin kuin monelle aiemmalle Deftones-tuotokselle, enkä ole vielä varma, kuinka pitkälle sen kasvu yltää. Kappaleissa ei ole oikeastaan mitään mihin tarttua sen vankemmin. NOTHING Tired of Tomorrow RELAPSE Parin vuoden takainen Nothing-debyytti Guilty of Everything oli erittäin lupaava sekoitus heliuminkevyttä shoegazeä ja lyijynpainoista metalliotetta. Kiipparien puuttuessa, onneksi, yhtye edustaa pikemminkin kevyesti doomahtavaa goottimetallia, bläkkismaustein pintasilattuna. Yön humussa tällainen rosoisesti jamittava yhtye varmasti maittaisi, mutta kotikuuntelussa mystinen ulottuvuus ei oikein välity. Ja mikä ettei, kun otteet vakuuttavat ja biisikynässä on hyvä terä. Joni Juutilainen DEFTONES Gore WARNER Luin jostain Deftonesia kuvailtavan metalgazebändinä. Solaciden musiikkia kuvaillaan progressiviseksi black metaliksi, ja tämän voi kieltämättä allekirjoittaa. Ensinnäkin, koko levy etenee liki samalla tempolla, joten dynamiikka on hyvin vähäistä. Tätä Deftonesille tyypillistä ristiriitaa on tuotu nyt tietoisesti framille myös ulkomusiikillisessa kokonaisuudessa: levyn nimi herättää mielikuvia jostain rumasta ja raa’asta, kun taas kansitaide on rauhallisen ja riisutun herkkää. Gruesome tekee juttuaan niin verrattomalla tavalla, että hymy nousee huulille väkisinkin. Kaikin puolin taitavasti toteutettu levy ansaitsee kiitosta, mutta myös kehittämisen varaa löytyy. Kops ja rämps ja prööt vaan. Yksittäisissä biiseissä se ei haittaa, mutta kokonaisuus kärsii yhdenmukaisesta askelluksesta. Bändin vahvuuksiin kuuluvat itsevarmuus ja ammattitaitoisuus. Nyt yhtye kääntyy takaisin ja asettuu rinkiin My Bloody Valentinen ympärille. Myös muut kappaleet tekevät varmaa jälkeä ilman merkittäviä notkahduksia. Kimmo K. Koskinen RAGNAROK Psychopathology AGONIA Tuskin on tyhjänpäiväisempää musiikkia kuin umpitylsä keskinkertainen black metal. Black Explosionin kohdalla tilanne on juurikin tämä, mutta symppaaminen jää periaatetasolle. Parhaiten yhtyeen kyvyt tulevat esiin eeppisessä The Mazessä, joka tuntuu pureutuvan ihmeellisen hyvin kuulijan sisuksiin. Kimmo K. Kimmo K. Kakkoslevyllään Nothing painottaa ensin mainittua, mikä on tavallaan harmi: metallisesti runttaava särövalli toimi eteeristen melodioiden taustalla todella komeasti. Kitarat sahaavat tarttuvia Death-riffien lähisukulaisia, ja Matt Harvey rytmittää laulujaan ja venyttelee örinöitään Chuck-tyyliin. Kuuntelin samalla viisikon uusinta levyä, ja ilahduin ja harmistuin samaan aikaan – siinäpä joku muu oli löytänyt sanan, jota olin itse etsinyt bändin soundia määrittelemään. Nyt se voi rysäyttää särövallit päälle, jos biisi niin vaatii, tai sitten edetä kappaleen ehdoilla turhia mekkaloimatta, päästen silti kunnialla maaliin. Neljäs täysi kirves ansaitaan jo siitä, että kukaan muu ei edelleenkään kuulosta Deftonesilta. Black Explosion ei ole kehno, mutta se tarvitsisi soittoonsa hiukan enemmän imua tai biiseihinsä järjenhiveniä. Levyn kolmas single Hearts/Wires sai minut odottamaan jotain hyvinkin pehmeää ja hentoa, mutta myös raskaita riffejä löytyy, ehkä huomattavimmin Doomed User -hyökkäyksellä. Mistäpä revit riemua, jos ei ole syöty huumeita. Salla Harjula BLACK EXPLOSION Atomic Zod War METALVILLE Symppaan aika järjettömästi psykedeelisesti huuruilevaa autotallifuzzjumitusta, etenkin jos mieleen tulee Monster Magnet alkukantaisimmillaan. Vielä kun kansitaiteesta vastaa debyytin tyyliin legendaarinen Ed Repka, ollaan vanhan Deathin palvomisen ytimessä. Tai no, eihän yhtye edusta varsinaisesti oopperatoimintaa, vaikka jo bändin jättäneen solistin, Sariina Sanin, kiharaiseksi äityvä ulosanti siihen suuntaan aika vahvasti viittaileekin. Nappisuoritukseksi lukeutuu vain bändin nimikappale, joka on melodisesti sopivan hahmotettava ja kasvaa pieneksi eepokseksi luontevalla tavalla. On todettava, että norjalaisen Ragnarokin kahdeksas studiolevy uppoaa JI M M Y H U B B A R D semiin eksytä. Muusikoiden meriittilistoilta löytyvät muiden muassa Inferia ja Waltari, joten soittotaitoa löytyy takuulla monenkin yhtyeen edestä. Kenties Nothing vain piilotteli metallifasadin takana ja näki ehkä ulosantinsa keinotekoisuuden, tai vähintään sen muodostaman umpikujan. Sama periaate pätee koko levyn ajan: Goren parasta antia ovat järjestään sen herkimmät, surumielisimmät ja popeimmat hetket. Gore on eteerinen, monikerroksinen kokonaisuus, jonka metalliset elementit haastavat tunnelmointia kautta linjan, mutta vähemmän kuin totutusti. Mainitsin tuossa sekä levyn suosikkibiisini (ensimmäinen) että vähiten toimivan palan (toinen). The Finish Line on erittäin hyvä debyytti, jolla esiintyy musiikilleen oman ilmeen löytänyt bändi. Kappaleet vedetään läpi rivakalla tempolla, ja osien vaihtelutkin ovat silkkaa Schuldineria kaikkine pysähdyksineen ja toistoineen. Vähän huolitellummat sounditkaan tuskin olisivat kamalan paha myönnytys. Gore on ehdottomasti hyvä levy, mutta en tiedä, jääkö se soimaan musalistalleni pidemmän päälle. Tätä ennen, vuodesta 1996 asti, bändi tunnettiin varsin hyviä demoja tehneenä Dim Moonlightina, joten esikoislevyään julkaisevalla porukalla takanaan jo kaksikymmentä vuotta toimintaa – ja tämän kuulee. Koskinen SOLACIDE The Finish Line VIA NOCTURNA Lahtelaisen Solaciden ura käynnistyi vuonna 2004
UUTTA METELISSÄ!. SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON, RUOTSIN, SAKSAN JA SVEITSIN KEIKKOJA
Shade Empiren pääarkkitehti Juha Sirkkiä ja saman bändin rumpali Erno Räsänen jatkavat irtiottojaan keveämmän ilmaisun parissa. Suositellaan kaikille Wylden faneille. Kiitosta täytyy antaa siitä, että yhtye on malttanut pitää kokonaisuuden ytimekkäänä. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Hatebreedin standardeilla jopa yllättävän chilli, bassottelulla käynnistyvä veto, Something’s Off, nousee levyn kovimpiin. Seuraavat Looking Down the Barrel of Today Slayerille nyökkäävine kitaroineen ja Seven Enemies ovat ehtaa Hatebreediä. Niin sanottua ”viikinkiblackiä” soittavan bändin tasokkuus ei tullut kuitenkaan mahdottomana yllätyksenä, sillä miehistön meriittilistalta löytyy Windirin kaltaista genrensä kärkipään bändiä. Bodattu parrakas karju, jonka suuri yleisö tuntee pitkäaikaisesta pestistään itsensä Ozzy Osbournen kitaristina ja Black Label Societyn johtohahmona. In Memoriam ei ole huono levy. Pasi Lehtonen melkeinpä täydellisesti tähän suohon, mikä on suuri harmi hyvän matkaa yli 20 vuotta tahkonneelle bändille. Jamey Jastan johtama poppoo kuulostaa edelleen äkäiseltä ja virkeältä. Kokonaisuutena Aldaraja tuntuu kuitenkin turhan tefloniselta ja kaavoihinsa jumittuneelta. Tekele seisoo omilla jaloillaan, vaikka viittauksia voi halutessaan vedellä esimerkiksi Anathemaan, Porcupine Treehen tai kotimaiseen The Chantiin. Kehityskäyrä ei ole lähtenyt laskuun tai nousuun. Kaltaisiaan bändejä ei tule vastaan liian usein, joten kaipa menoa voisi kutsua omaperäiseksikin. Jastan artikulointi on alan parasta. Suurin osa kappaleista kellottaa alle neljä minuuttia ja kokonaisuus alle neljäkymmentä. Nyt tuo levy on saanut jatko-osan. Vastaava urakulku on tuttua eritoten 1990-luvulla ensimmäiset tuotoksensa julkaisseiden norjalaisbändien joukossa ja näyttää valitettavasti määrittelevän myös Misturin tekemisiä. Yhtyeiden musiikissa on paljon samoja piirteitä, joista hallitsevimmat ovat genrelle tyypillisesti aggressiivisuus ja kipakka tempo. Itse en osaa mieltää musiikkia järin kokeelliseksi, vaikka ymmärrän kyllä yhtyeen yrityksen naittaa toisiinsa raskaat riffit, koneelliset äänimaisemat ja tarttuvat melodiakoukut. Miehet ovat saaneet puserrettua toiselle albumilleen vakuuttavan haikeita tuntoja ja leijailevia ajatelmia. Sen viikinkiblackin sekaan on ujuttautunut vanhaan progerockiin vivahtavia sävyjä, ja joissain paikoin bändin touhussa haiskahtaa metallinen Opeth. Mikko Malm MISTUR In Memoriam DARK ESSENCE Norjalaisen Misturin Attende (2009) oli pahuksen kova esikoislevy. Ylistetyn kitaransoittonsa lisäksi Wylde hallitsee myös varsin tunnelmallisen laulutyylin, ja nämä puolet tulevat lähes täydellisesti esille Sleeping Dogs -kappaleessa. Asian kääntöpuolena on harmi kyllä se, että materiaali on myös helposti unohdettavaa. Kirves lisää olisi todellisuutta, mikäli vertailupohjana ei olisi esikoisensa tasoista levyä. Välillä optimaalinen balanssi saavutetaankin, ja silloin jälki on sulavaa. Alderaja on lievästä keinotekoisuudestaan ja kertakäyttöisyydestään huolimatta erittäin helppoa kuunneltavaa. Musiikin pääpaino pysyttelee silti eeppisen ja tunnelmallisen mustan metallin piirissä. Ragnarokin voi heittää huoletta samaan porukkaan Gorgorothin kanssa. Hatebreed on kuin betoniporsas, joka pysyy jämäkästi paikoillaan, maailman myllerryksestä huolimatta. Wylden fiksaatio southern rockiin ja countryyn kuuluu hyvinkin vahvasti. Tasavahvuus tai -paksuus on ollut Perseverancen ja The Rise of Brutalityn (2003) jälkeen Hatebreedille ominaista. Levy käynnistyy rässäävällä A.D:llä. Psychopathologyn riffittely käy hetkittäin myös mardukmaisissa tunnelmissa. Vuonna 1996 Wylde näytti maailmalle kevyemmän minänsä ja julkaisi Book of Shadows -nimisen albumin. Mies malttaa pitää jopa kitaransa kurissa ja soittaa hieman hitaampia, melodisempia ja tunnelmallisempia sooloja. Lauri Kujanpää THENCE We Are Left with a Song BLACKBAY Kuopiolaiset tuntuvat omistavan yhä osakkeita puhuttelevan metallin loihtimisessa. Entisen Machine Head -miehen Logan Maderin miksaama ja masteroima levy kuulostaa modernilta ja kolkolta, mutta sehän kuuluu asiaan. Vaikka Misturin ”uusi suunta” ei liiemmin miellytä, bändi on edelleen todella hyvä. Laimea keskinkertaisuus kääntyy jossain vaiheessa lähes pohjattomaksi huonoudeksi, ja näin väritöntä, hajutonta ja näennäisen rajua keskitason mustaa metallia kuunnellessa tekisi yksinkertaisesti mielHOHHOIJAA! Joni Juutilainen OVERUNIT MACHINE Aldaraja SLIPTRICK Italialainen Overunit Machine esittää industrialvivahteista ”kokeellista” metallia, josta löytyy fearfactorymäistä rytmikkyyttä ja Devin Townsendin zenpopahtavaa mielenmaisemaa. Thence on kaksikon suurellisen ilmava tunnelmametalliprojekti, joka pantiin alulle vuonna 2003. Olen kuunnellut Psychopathologyn kuusi kertaa läpikotaisin, eikä levyltä ole jäänyt mieleen yhtään mitään. Connecticutin miehet valoivat metalliin vivahtavan sapluunansa jo Perseverancellä (2002), ja samalla tiellä ollaan edelleen. Book of Shadows II on rauhallinen vapaapäivän albumi, kauniisti soiva kokonaisuus. Siinä missä Marduk ja Gorgoroth ovat onnistuneet luomaan oman musiikillisen ilmeensä, Ragnarok tuntuu napsivan vaikutteita vähän sieltä täältä ja luovan niistä varsin valjun keitoksen. Merkille ei voi olla pistämättä levyn jylhänvoimallisia kosketinmassoja, jotka ovat tulleet tutuiksi etenkin Shade Empiren parilla viimeisimmällä albumilla. The Apex Withinin kieli poskessa (?) vedetyt punkhuudot ovat myös piristävä tuulahdus armottoman rymistelyn seassa. In Memoriam jatkaa edeltäjänsä linjoilla, mutta bändin ilmaisu on nyt pykälän verran synkempää, rankempaa ja ”ammattitaitoisempaa”, siis monella tapaa särmättömämpää ja tylsempää kuin Attendella. Joni Juutilainen ZAKK WYLDE Book of Shadows II SPINEFARM Zakk Wylde on mies isolla M:llä. Akustinen kitara soi eikä Zakk paljoa murise. Hammondilla ja pianolla maustettuja kappaleita voidaan pitää yhtä laadukkaina kuin 20 vuotta sitten. Muodollisesta pätevyydestä ja hetkellisestä viihdearvosta heltiää pari kirvestä. Vaikkei Sirkkiän laulutyyli ole ehkä omaperäisin, tämänkaltaiseen tunnelmalliseen ja progehtavaan metalliin se on sopivan HATEBREED The Concrete Confessional NUCLEAR BLAST Hardcoren raskassarjalainen ei hellitä otettaan. Myös ajoittaiset saksofonitäydennykset kuulostavat tutuilta
Eetu Järvisalo KAMARA Kahden maailman välissä OMAKUSTANNE Kamara on parantanut juoksuaan. Albumi ei kuulosta juurikaan suomalaiselta, ja yllätyinkin vahvasti huomatessani sen olevan kotimaista alkuperää. Lauluja olisi tosin voinut tuoda hieman enemmän pintaan. Otepin kunniaksi on sanottava, että levyllä on tarjota onneksi muutakin kuin uhoa ja puuduttavaa jynkytystä. Levyn melodiantajuisimman kertosäkeen nakkaava Flames on puolestaan kuin suoraan U2:n biisikatalogista. CIRCUS MAXIMUS Havoc FRONTIERS Pohjoismaisen progemetallin mestarillisimpiin tekijöihin tukholmalaisen Seventh Wonderin ohella luettava oslolainen Circus Maximus ammentaa tuoreimmallaan vahvoista riffeistä ja hunajaisista melodioista. Sävyjä on tullut lisää. Asenteen puutteesta Otepia ei voi ainakaan syyttää, sitä kun riittää vähintään yhtä paljon kun Tairrie B:llä ja Courtney Lovella. Mikko Malm WALTER PIETSCH Once You Rock – Never Forget SAOL Axxis – valitettavan tuntemattomaksi jäänyt saksalaisryhmä 80-luvun lopulta. Puhtaasti lauletut rauhallisemmat fiilistelyt eivät aina lyö saumattomasti kättä rankemman aineksen kanssa, mutta onneksi suuremmilta katastrofeilta vältytään. Videobiisi Varjokansa tarjosi tarttuvalla kertosäkeellään ja iskevällä johtoriffillään hyvän maistiaisen levyn materiaalista. Aivan kuten ennenkin. Kahden maailman välissä on taiten punottu kokonaisuus, joka soi raskaampana ja progressiivisempana kuin orkesterin aikaisemmat tuotokset. Olisin vain toivonut vieläkin railakkaampaa irrottelua vaihtoehtoisten elementtien parissa. Kappaleista tulee ensimmäisenä mieleen Bryan Adams pahana päivänä, enkä yhdistäisi tätä millään tavalla metallimusiikkiin. Bailoutissa sekoittuvat vanha grunge ja nykypäivän hard rock toisinaan hyvinkin taidokkaasti, ja juuri nämä elementit erottavat sen muista rokkibändeistä. Vuodesta 2000 toiminut viisikko on mennyt aiemmilla levyillään vahvasti genre edellä, joskin verraten taidokkaasti. Kamaran musiikillisena pohjana toimii tätä nykyä Mokomahenkinen melodinen thrash metal, johon ujutetaan vaivihkaa vaikutteita niin melodisesta death metalista kuin suomirockistakin. On vaikea sanoa, missä määrin aika on ajanut tämäntyylisen musiikin ohi, mutta omiin korviini se ei tunnu yhtä tuoreelta kuin 15 vuotta sitten. Soittajat Shamayan ympärillä ovat vaihtuneet suhteellisen tiuhaan tahtiin, mutta tämä ei ole naisen menoa hidastanut. Esimerkiksi kakkoskappale Superficial Memories kuulostaa hitiltä, jolle monikin kuuntelija voisi heristää korviaan. Fire and Ice -coveria lukuun ottamatta projektilla ei ole mitään tekemistä Axxisin kanssa, suht tuntematonta ukkoa vain markkinoidaan vanhan bändin siivellä. Itse asiassa jopa Bryan Adams on kovempi rokkaamaan. Generation Doom edustaa aika lailla perinteistä jenkkiläistä asennemetallia, vaikka sitä maustetaan myös kokeellisimmilla sävyillä. Huvittavinta on albumin nimi; Axxisin kulta-ajan meiningin mies ainakin näyttää unohtaneen. En voi kehua albumia maasta taivaisiin, mutta sillä on kiitettävät hetkensä, joiden perusteella arvosana kallistuu plussan puolelle. Lauri Kujanpää OTEP Generation Doom NAPALM Otep Shamayan mukaan nimetty orkesteri tuli minulle tutuksi vuosituhannen vaihteessa, kun amerikkalainen nu-metal-aalto oli saavuttanut maksimaalisen potentiaalinsa. Jos äijä on soittanut joskus Axxisin kaltaisessa heavybändissä, tämä levytys ei sitä tietämättömälle paljasta. Kaikkiaan albumi sisältää syvällisiä, nyanssirikkaita veisuja, joita pyörittää oikein mielellään. Hyvistä hetkistään huolimatta yhtye on tuntunut aiemmin jotenkin tarpeettoman kantikkaalta ja huumorintajuttomalta. Mikko Malm BAILOUT …As the Winds Blow On SECRET Kotkalainen Bailout on hard rock -yhtye, jonka musiikkia on maustettu muun muassa trumpetilla. Avausraita The Weight ja etenkin nimiralli ovat hyvinkin metallisia kokonaisuuksia. Pitkään hiljaiseloa viettäneen miehen soololevy nostatti kovat odotukset, ja oletinkin albumin pitävän sisällään vanhan kunnon Kingdom of the Nightin henkeä ja tarttuvia biisejä. Myös Otep onnistui ratsastamaan kyseisellä aallonharjalla kohtalaisen menestyksekkäästi, vaikka jäikin isoimpien nimien jalkoihin. Pohjolan parhaimpiin hard rock -laulajiin kuuluva Michael Eriksen taas naulaa kappaleista jokaisen ensimmäisestä viimeiseen nuottiin. Soitannollisesti parhaimmat kiksit pudottelee ehdottomasti säveltäjä-kitaristi Mats Haugen, joka junttaa ja sooloilee iloisen vimmaisesti. Varsin kelpo suoritus. Havociksi nimetty yhtyeen neljäs kokopitkä on sekin mutkainen, mutta laajemmassa mittakaavassa kuulijaystävällisin ja kertosäeorientoitunein Circus Maximus -levy tähän asti. Jaakko Silvast ARVIOT 69. Kaikkia muita puhtaasti lauletun melodisen metallin ystäviä kehotan ottamaan Circus Maximusin agendaksi viimeistään nyt. Yhtye on kiistatta hänen visionsa. Havocin yhdeksän biisin kattaus on hyvinkin vaihteleva, mutta kontrasti toimii pelkästään kuuntelukokemusta rikastavana tekijänä. Bändi on löytänyt sävellyksilleen toimivan kaavan olematta silti liian kaavamainen. Huumoria ei ole luvassa tälläkään kertaa, toimivia biisejä kylläkin. Kaikki tuntuu samaan aikaan sekä harkitulta että elämykselliseltä. Mainitun lisäksi tuotannon ja soundien massiivinen sulavuus antaa yhtyeelle nosteen, jolla se hätyyttelee uuden mantereen hiekkalaatikkokaveriensa Dream Theaterin ja Symphony X:n merkkipaaluja. Ensilevytyksensä As The Winds Blow on monipuolista rockia, joka ei varsinaisesti nosta karvoja pystyyn, mutta ei myöskään saa hakkaamaan cd-soitinta päreiksi. Sen huipentuma on kuitenkin kaksi viimeistä esitystä, jotka muodostavat Pohjola-nimisen kokonaisuuden. Mitä vielä. Todellisiin kylmänväreisiinkin päästään. Reilut yhdeksänminuuttinen kakkososa päättää albumin todella komeasti, sanoisinko jopa eeppisesti. Kovin kauaksi tutusta ja turvallisesta ei kuitenkaan eksytä. raikas. Vaikka raivoa ja energiaa riittää, Generation Doomin materiaali ei puhuttele kuin ajoittain. Walter Pietsch soitti bändissä kitaraa ja hoiti biisinkirjoituksen, kunnes otti ja lähti vuosikymmenen jälkeen. Albumilla ei ole selviä heikkoja hetkiä, mutta joitakin sävellyksiä olisi voinut lyhentää. Paatuneimmat genretyypit bändin jo tietävätkin
WINTERHORDE Maestro VICISOLUM Israelilainen Winterhorde on itselleni uusi tuttavuus, mutta yhtyeen kolmas pitkäsoitto osoittaa ryhmän varsin osaavaksi. Herran soolouran hedelmien äärellä tietää yleensä melko tarkkaan, mitä tuleman pitää: simppeleitä biisejä, joiden riffit murjovat iloisesti tärykalvoja ja rummut takovat tanssijalan mustelmille. Maestro on teemalevy, joka kertoo faustilaisen tarinan riivatusta miehestä, joka kamppailee niin itsensä kuin henkivaltojenkin kanssa. Akustisten kitaroiden lomittuminen kiihkeimpien poljentojen väliin tuo mieleen tshekkiläisen dark metal -pioneerin Rootin, orkestraalisemmat kuviot ja hurjat riffit toisen thsekkiryhmän, Master’s Hammerin. Itse taidan tunkea albumin levyhyllyn perimmäiseen nurkkaan pölyttymään ja unohtaa, että ikinä kuulinkaan sitä. Santuran miksaama ja Jens Bogrenin (Katatonia, Opeth, Amorphis...) masteroima levy kuulostaa modernin jämäkältä, mutta siitä löytyy myös ilmavuutta ja mukavasti hohkaavaa lämpöä, mikä tekee albumista kaikin puolin nautinnollisen. Äijä ei ole näemmä vaihtanut sävelkynäänsä. Yllättävän melodiseen Let It Bleediinkin saadaan vääristynyttä tunnelmaa sopivasti väännetyllä epävireisyydellä. Soitannolliset ja tuotannolliset ratkaisut ovat välillä hyvin epäkuulijaystävällisiä tehden tripistä pääsääntöisesti melko pahan. Myös feminiinistä laulua kuullaan, ja sekin on asemoitu juuri oikeisiin kohtiin ja kuulostaa tarkoituksenmukaiselta. Winterhorde yhdistelee onnistuneesti modernia black metalia ja goottilaisempaa ilmaisua, jota maustetaan avantgardistisilla juonenkäänteillä. Musiikkia kuvaillaan progressiiviseksi äärimetalliksi, joka onkin varsin osuva tiivistelmä orkesterin eklektisestä musiikkityylistä. Winterhorden musiikki on toki huolitellumpaa ja melodisempaa, mutta taustalta löytyy sama synkkä aura. Enää harvoin tulee vastaan sinfonisilla ja goottilaisilla aineksilla varustettua levyä, joka ei aiheuttaisi närästystä tai sisältäisi edes rahtusen mielikuvitusta ja omaperäisyyttä. Tämä lienee alataajuustaiteilijoiden tarkoituskin. Koskinen THE LEVITATION HEX Cohesion HIGH ROLLER Kiitettävän omaperäisellä tatsilla operoinut aussibändi Alchemist paketoi pitkän uransa vuonna 2010. Sanat ovat mahtavaa b-roskaa. Puhtoiset laulut sopivat raaempien kärinöiden joukkoon niin, ettei kumpikaan vähennä toisen painoarvoa. Tätä on miehen kuudeskin soolokiekko. Jumijuna jyskyttää välillä eteenpäin vastustamattomasti, mutta yli tunnin verran tätä tavaraa on vain liikaa. Laulaja-kitaristi Adam Agius ei jäänyt suremaan tilannetta, vaan perusti samaan syssyyn uuden yhtyeen. Siksi onkin vain sopivaa, että ensin mainitun johtohahmo Jiri ”Big Boss” Valter vierailee levyllä kertojan roolissa. Mies ei ole mikään kultakurkku, mutta yhtälön muut osat huomioiden tämäkin voisi olla paljon huonommin. Aineksia löytyy monesta eri lähteestä, ja alussa mainittujen lisäksi ilmoille voisi heittää sellaisia nimiä kuin Cradle of Filth ja Arcturus. Elli Muurikainen COUGH Still They Pray RELAPSE Virgianalaisdoomsterit palaavat kehiin viiden vuoden hiljaiselon jälkeen. Teemu Vähäkangas ROB ZOMBIE The Electric Warlock Acid Witch Satanic Orgy Celebration Dispenser T-BOY/UNIVERSAL Rob Zombien musiikillinen kehitys on miltei samaa tasoa AC/DC:n kanssa. Konsepti pitää kuuntelijan otteessaan hyvin, ja musiikilliset ratkaisut tukevat lyyristä antia täydellisesti. Muutama herkempi pianotai akkarivälike lienee levyn yllättävintä antia. Todella raskaalla kädellä mätetty biisikatras on yksinkertaista mutta edelleen ihmeen tenhoavaa tavaraa – tuskin juuri kukaan muu saisi näin uunoja biisejä toimimaan. Aivan kuten kaikelle musiikille, myös tälle on varmasti oma kohdeyleisönsä. Maestro rikkoo muotin onnistuneesti. Ja yllätys, yllätys, The Levitation Hexin musiikki kuulostaa aivan suoralta jatkolta Alchemistin soundille. Siinä missä edellinen, varsin vakuuttava pitkäsoitto Ritual Abuse tuoksahti erilaisten nautintoaineiden lisäksi tuhdisti Electric Wizardilta, nyt voi sanoa, että tuotos on kuin Electric Wizardia. Osasyynä lienee kyseisen orkesterin nokkamiehen, Jus Obornin, toimiminen levyn tuottajana. Tunteisiin vetoavuudesta isot pisteet, mutta riffikynän tylsyys ja joidenkin biisien yhdentekevyys tekevät yhteispottiin ison loven. Vaikea tätä on pistää mihinkään tiettyyn lokeroon. Ja miksipä vaihtaisikaan, sillä Cohesion on varsin mainio, joskin aavistuksen yksitotinen näyte omaperäistä ja avaruudellista metallia. Viulua ja akustista kitaraa käytetään hyvällä maulla, ja kuullaanpa Coldin alussa jopa saksofonia. Epätoivoinen ja välillä painajaismainen vyörytys on niin päällekäyvää, että levyä ei pysty välttämättä kaikissa mielentiloissa edes kuuntelemaan. Mikko Malm tella. Koneellisempi pumppaus on nyt taka-alalla ja meno on mukavan orgaanista. Miksei Opethinkin. Winterhorde osaa maustaa musiikkiaan tyylikkäästi erilaisilla pikkujutuilla, mikä tekee kokonaisuudesta vivahteikkaan ja monipuolisen. Levyn nimikkobiisi on kevyt rock’n’roll -rallatus, joka sekään ei esittele miehen sävellyslahjoja liiemmin. Loppulevy on sitten sitä hyvää perusmäiskintää. Mulkut. Kikkailunmakua ei ole ilmassa missään vaiheessa. The Levitation Hexin kunniaksi voi sanoa, että bändi kuulostaa aiN IC K ST E E V E R Kitaran lisäksi Pietsch hoitaa myös päälaulut. Pietschin aikaisen Axxisin faneille tätä ei voi kuitenkaan suosiSuurin osa albumista on tylsää dadrockia, joka menee yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos. Mukana on jonkin verran Voivodin seikkailevampaa otetta ja huomattavan paljon Killing Joken hypnoottisesti kulkevaa jyräystä, mutta lopputulos ei sorru suoraan kopiointiin. Vaikka Zombie takoo taattua laatua, kaikkein terävimmät iskusävelet tuntuvat puuttuvan. Triptykonin V. Zombie itse räähkii kaiken päällä puolimelodista paasaustaan, ja jossakin viuhahtelee leffasample tai pari. Soundiin on jätetty sopivasti ilmavuutta, ja tunnelmia maustetaan perinteisten syntikoiden sijaan hieman erikoisemmilla soittimilla, kuten mellotronilla. Jos päiväsi tuntuu jostain kumman syystä liian aurinkoiselta, pistähän tämä pyörimään, ja johan alkaa ahdistus taas löytyä. Psykedeliaa, rockia, modernimman metallin raskautta ja höyryjyrämäistä paatosta. Primusilta kuulostava sinkkuraita Well, Everybody’s Fucking in a U.F.O on hölmö, mutta sopii viihdyttävään kokonaisuuteen asiallisesti. Biisit ovat lyhyitä, tehokkaita junttamessuja. Kimmo K. Jos kappaleen tarkoitus on kuvastaa koko albumin tyyliä, metsään on menty siinäkin. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70
125 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ................................ALK. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI 1 PV ...............................ALK. 70 € 2 PV ............................ALK. 100 € 3 PV ...........................ALK. 60 € 3 PV .............................ALK. Oi ke ud et m uu to ks iin pi dä te tä än (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 255 € VIP 1PV ..................ALK. SUVILAHTI HELLSINKI 1.-3.7.2016 THE SATANIST -SHOW Kät evä sti ma aku nni sta Tus kaa n Onn ibu ssi lla ! KATATONIA STAM1NA KVELERTAK HATEBREED TURMION KÄTILÖT GOJIRA WITH THE DEAD LORDI SWALLOW thE SUN CAIN´s OFFERING DIABLO PRIMORDIAL Thunderstone TSjuDER CATTLE DECAPITATION OBSCURA HAVOK Nervosa MYRKUR DELAIN MANTAR Beast In Black Jess and The Ancient Ones Brymir Circle Omnium Gatherum Man with A Mission Lord Vicar BENDOVER Crimson Sun Mörbid Vomit Whorion Mørket Block Buster Fuck-Ushima Blaakyum FROSTTIDE NUCLEAR OMNICIDE EMBREACH. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ. 115 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK
Bändi on ehtinyt toki luoda varsin näyttävän uran, mutta tulee siltikin yllätyksenä, että suomalaiset miekankalistelijat voidaan nostaa veteraanisarjaan viimeistään tämän kokoelman myötä. Generation Me on viihdyttävä paketti railakkaasti pubirokkaavia ralleja, jotka käyvät hevinkin puolella. Yhtyeen neljäs levy kutittelee sulalla ja runnoo sitten moukarilla. Näin se takki kääntyy, mutta eipä auta valittaa. Mikko Malm CANDLEMASS Death Thy Lover NAPALM Candlemass-pomo Leif Edling sanoi Psalms for the Deadin (2012) jäävän yhtyeen viimeiseksi tuotokseksi. Thin Lizzyn, UFO:n ja AC/DC:n hengessä musiikkiaan kuljettava yhtye on hyvin perinnetietoinen, mutta myös nuorekas ja energinen. dosti progressiiviselta. Mitchell Emmsin Bon Scottin ja Phil Moggin välimaastoon osuva laulu toimii myös kuin naula päähän. Voinee sanoa, että albumin karski mateleminen on taattua tavaraa niille, jotka kokevat kyseessä olevan genren muutenkin omakseen. Näihin korviin kollektiivin musiikki kuulostaa sekoitukselta Mike Pattonin loungepainotteisempia projekteja, Barry Adamsonin sinemaattista soulpoppia ja Massive Attackin uneliaanenergisen tummia trip hop -maisemia. Kappaleiden välillä voisi tosin olla röyhkeämpiäkin eroja, nyt värit on napattu suhteellisen kapeasta paletista. Elektroakustinen musique concrete -eepos Sonogenetics tuo levylle hieman antiklimaattisen päätöksen, sillä se jähmettää 18 minuutin hymistelyllään kaikki tanssiin uskaltautuneet raajat. Tämä kuvaus on tietenkin vain pintaraapaisu, sillä paketista löytyy vaikka mitä muutakin: industrialia, goottirockia, ambientia, yökerhojazzia, synthwaveä, dubstepiä... Roky Hill kurkottelee kiehtovasti moniin suuntiin, mutta jättää toistaiseksi itsestään hieman sekavan mielikuvan. Joni Juutilainen DÖ Tuho OMAKUSTANNE Ehtaa stoner doomia pääkaupunkiseudulta esittelevä Dö pörisee ja rahisee lajille tyypillisesti. Eetu Järvisalo TREATMENT Generation Me FRONTIERS Brittiläinen hard rock -ryhmä Treatment vetää kolmannella täyspitkällään mutkat suoriksi. Bändi, joka onnistuu tuottamaan iskeviä ja hypnoottisia sävelrakenteita. Silloinen solisti Rob Lowe lopetti, ja Edlingin Abstakt Algebrassa ja Krux-bändissä laulanut Mats Levén saatiin kelkkaan. Hämyilevillä ja karkeilla soinnutuksilla etenevä jamittelu on kotikutoisen ja maanläheisen kuuloista. Death Thy Lover kuulostaa enemmän Kruxilta kuin Candlemassiltä. From Afarin, Token of Timen ja Victory Songin tasoiset biisit kertovat kovaa tarinaansa Ensiferumin laadukkuudesta. Yksittäisiä esityksiä on vaikea nostaa esille, vaikka Undone ja Counting Hours kieltämättä tavallista sähäkämpiä ovatkin. Tarttuvuutta on siunaantunut jyräävien kitaralinjojen ja komeiden laulumelodioiden muodossa sen verran, että eipä takinkääntöä tarvitse hävetä. Kai tässä on riittämiin syytä tehdä uutta matskua, vaikka Edlingin uuden levyn ehtona ollutta miljoonaa dollaria on tuskin siirrelty tililtä toiselle. Nelibiisinen ep on kelpo kamaa, vaikkakin karvan verran vähemmän eeppistä doomia kuin yhtyeeltä odottaisi. Biisivalinnat on vedetty varmasti kotiin, niin sanotusti hittikaavaa noudattaen, ja ymmärtäähän tämän, kun kyseessä on nimenomaan best of -kokoelma. Loppujen lopuksi iskuvoiman väkevyys piilee kuitenkin kokonaisuudessa. Simppelit, 70-luvun doomperinteitä kunnioittavat riffit saavat pään heilumaan, mutta varsinaista muisteltavaa levystä ei juuri jää. Kvintetin viides levy on soundeiltaan ja sävellyksiltään lähestulkoon yksi yhteen edeltäjänsä kanssa, joskin biisit ovat suorempia ja aavistuksen nopeampia. Kari Koskinen ROKY HILL & THE GARDEN OF DAGGERS Between the Sessions RAD REC Roky Hillin debyyttilevy on syntynyt nimensä mukaisesti kahden muun äänityssession välissä. Jo promosaatteessa mainitut nimet ovat melkoisen laajalta spektriltä. Mutta kun Krux kuulostaa Edlingin masteroimien riffien takia Candlemassiltä, niin mitäpä tuosta urputtamaan. Mikko Malm ENSIFERUM Two Decades of Greatest Sword Hits SPINEFARM On hirvittävää herätä tosiasiaan, että Ensiferumin nimikkodebyytistä on viisitoista vuotta. Tästäkin huolimatta lukuisat sävellykselliset koukut ankkuroivat levyn materiaalin tiukasti korvakäytäviin. Metallista ei voi silti puhua, asenne ja estetiikka kun ovat vahvasti rock’n’roll-henkisiä. Se on itsenäisenä saarenaan lievästi kiehtova, mutta mielestäni kokonaisuuteen kehnosti istuva spektaakkeli. No, onhan Sleeping Giantskin aika korskea ralli. Instrumentaali The Goose edustaa tosin tätä äärijylhää osastoa, eli sitäkin irtoaa vielä. Itse toivoisin mielikuvallisempaa irrottelua, sellaista kuin päätöskappale Forsaken Be Thy Namen lopun soolokitaroissa. mitä näitä nyt on. En ihmettelisi lainkaan, vaikka bändi julkaisisi uuden juhlakokoelman vuonna 2036. Levyn sanoituksellinen ilme on epätoivoinen ja pessimistinen, mihin katkerantuskaiset laulut sopivat hyvin. Ryhmä kutsuu musiikkiaan altronicaksi, ja ajatus vaihtoehtoisesta konemusiikista onkin tässä yhteydessä kieltämättä varsin osuva. Aluksi laulaja Tanyan ulosanti ärsytti, mutta hyvin pian sen ymmärsi olevan olennainen osa koko orkesterin viehätystä. Titanic Mass on kaikkinensa yhtenäinen ja maistuva paketti modernin melodisen, konehöysteisen metallin ystäville. Erityisesti täytyy mainita albumin lyriikoiden poikkeuksellisen saumattomasti soljuva, haastavakin riimittely. Kappaleissa on imua ja tarttuvuutta, ja voisin kuvitella niiden toimivan vielä paremmin liveolosuhteisssa. Kimmo K. Valitettavasti mukaan mahtuu heikompiakin hetkiä, kuten junttidiskotähti Frederikin kanssa esitetty Two of Spades ja monen fanin rakastama, mutta todellisuudessa melkoisen keskinkertainen Lai Lai Hei. Koskinen UNIVERSE 217 Change VÁN RECORDS Kokeellista doomia (tai niin väitetään) esittävä kreikkalainen Universe 217 ei anna lokeroida itseään kovin helpolla. Kokonaisuus on svengaava ja helposti omaksuttava, mutta ei missään nimessä kertakäyttöinen. Plussaa tulee siitä, että liejuisen doomailun kylkeen on tuotu kaavasta poikkeavia ratkaisuja, kuten kitaraefektointeja, akustisia sävyjä ja jopa blastbeatiä. Materiaalista huokuva fiilis on luonnonmukainen, ja tietävyys omaan tekemiseen tuntuisi olevan kohdillaan. Vaikkei ep ole ehkä Candlemassin mittarilla loistava, hyväkin tarkoittaa tässä yhteydessä todella korkeaa tasoa. Vaikka tunnelmassa pyöritäänkin ihan oikeilla doomtaajuuksilla, musisointi vaatisi taakseen lisää kekseliäisyyttä. Keskitempoisen vääjäämätön syke kaipasi enemmän särötöntä leijailua ja ylipäätään enemmän dynamiikkaa. Riffit ovat iskeviä, soolot hikisiä ja tuplakitaramelodiat ihania. Jaakko Silvast ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Kuvitelkaa Diamanda Galas, Tori Amos, Neurosis ja Tool jammailemassa, niin saatte jonkinlaisen kuvan yhtyeen soonisesta mielenmaisemasta. U217 on varsin miellyttävä uusi tuttavuus, jonka ilmaisussa asuu omaperäisyys. Voittoisaa taktiikkaa ei kannattane vaihtaa heti, mutta kaikista melodisista hienouksistaan huolimatta Titanic Massiltä puuttuu selkeä yllätysmomentti. Anonyyminä pysyttelevä tuottajaporukka repii inspiraatiota monesta suunnasta. Konsepti on eittämättä mielenkiintoinen, mutta projektin spontaani luonne tulee ilmi siinä, ettei se kuulosta vielä täysin valmiilta. Metalliprosentti tästä toki laskisi, vaan väliäkö tuolla. Paketti on kuitenkin sen verran omaperäinen ja kiinnostava, että aion seurata porukan edesottamuksia jatkossakin. Näin ainakin tällä kertaa. Näin ainakin omalla kohdallani. Tässäkö seuraava länsinaapurista tuleva maamme keikkalavojen valloittaja. Ensiferumin melodiantaju on kuitenkin heikoimmillaankin kovaa luokkaa, joten pienet notkahdukset menevät kokoelmalla alas mukisematta. Mikko Malm DYNAZTY Titanic Mass SPINEFARM Loisteliaan Renatus-albuminsa (2014) myötä hard rockin teknisempään ja metallisempaan ilmaisuun päivittänyt tukholmalainen Dynazty jatkaa hyväksi katsomallaan tiellä. Lisäähän tässä tekee mieli. Kappaleiden koukuttavuusmomentit ovat kuitenkin auttamattoman vähissä. Se voi kuulostaa yhdellä hetkellä pieneltä ja hiljaiselta, toisella taas lujalta ja massiiviselta. Treatment ei tarjoa mitään uutta ja sensaatiomaista, mutta joskus perusasioissa pysyttäytyminen on viisain peliliike, jonka bändi voi tehdä. Ei huono crossover-elämys. Ärjymmänpuoleista sankarimetallia soittava Ensiferum lienee jokaiselle hevifanille jollain tasolla tuttu bändi, eikä 14-biisinen levy tuo yhtyeestä esiin mitään uutta. Muutaman vuoden toiminnassa ollut trio luottaa vanhan koulun tekemiseen. Two Decades of Greatest Sword Hits tekee kunniaa Ensiferumin ansiokkaalle uralle, ja mikä tärkeintä, kone ei näytä vielä mitään hyytymisen merkkejä
Satyricon, siis kaksikko Frost ja kitaristi-laulaja Sigurd ”Satyr” Wongraven, määrittelee kolmannellaan tahdit modernille mustalle metallille. Vahvapiirteinen, lakonisen oloinen norski on kuin olisi saapunut tarjoilemaan taidettaan rinnakkaismaailmasta. Se on yksi kaikkien aikojen vihaisimmista metallijulkaisuista. Mikko Malm BLACK MOUNTAIN IV JAGJAGUWAR Ihana ja Vieno. Seuranaan maagisella platalla vierailee rytmikitaran varressa herra nimeltä Kveldulv, paremmin Darkthronen rääkyjänä ja kitaristina tunnettu Ted ”Nocturno Culto” Skjellum. Oodissa Maan Äidille luvataan olla mitä kunnioittavimmin mestoilla, kun harmageddon on totta. Kuuntelen kappaletta edelleen niskakarvat kuurassa. Lämminsävyinen, tyylikäs layout on kuin valokuvakollaasi Satyrin lyriikoista. Kolmikko on saanut aikaan teoksen, josta kuuluu visio, missio ja näiden täytäntöönpano. Se on lähinnä kiehtovan melankolinen, usein samaan aikaan etäinen ja lähellä. Uusioversion masterointia on valvonut Satyr itse. Mielikuva lentoon lähtevästä rumpusetistä ei ole kaukana, kun pellit sihahtelevat, suhahtelevat ja kilahtelevat luodinnopean kapulatyöskentelyn armoilla. Cooperin kanssa tehnyttä Royal Huntia tarjoillaan livelevyltä nyt ensi kertaa kymmeneen vuoteen. Toisin kuin bändin nimestä voisi olettaa, sen soundi on kaikkea muuta kuin synkkä ja massiivinen. Toisinaan kappaleissa on kuultavissa häivähdys kepeää indierockia, mutta useimmiten biisit ovat aidon yksinkertaisella tavalla kauniita ja herkkiä, oli äänessä sitten yhtyeen kitaristi Stephen, varsinainen laulaja Amber tai molemmat. Lords of Blackin musiikki on melko geneeristä humppaa, vaikka toteutusta ei voi moittia. Levy sinetöi tekijänsä uran ja innosti tuhansia muita. Albumin huippukohta on videobiisinäkin julkaistu Mother North. Ensiksi itsestäänselvyydet pois kuljeksimasta: 20 vuotta sitten julkaistu Nemesis Divina on täydellinen black metal -levy. Kuvissa esiintyvän kolmikon corpsepaintitkin ovat kaukana perinteisestä KISS-pastissista. Soundeista sen verran, että Cooperin omintakeinen nasaali jää miksauksessa turhan paljon muun bändin jalkoihin. Tai oikeammin kirotulla teräasetehtaalla. Lajille poikkeuksellisen kirkas äänimaailma on nyt entistäkin erottelevampi ja käy tästäkin syystä hanakasti kiinni punttiin – vaikkei tuo ole lukkopurentaansa varsinaisesti koskaan irrottanutkaan. SATYRICON Nemesis Divina NAPALM ”This is armageddon!” ja tulta perään. Kanadalaisten musiikki pohjautuu pitkälti 60–70-lukujen psykedeliaan mutta ei hukkaa missään kohtaa itseään päämäärättömän turhanpäiväiseen huuruiluun. Albumi tuo jostain kumman syystä mieleen The Black Keysin viiden vuoden takaisen El Camino -läpimurtolevyn – sillä erotuksella, että IV tuoksuu hassulle kuin silloin tällöin omiin maailmoihinsa vaipuva vanha hippieno. Hieno kokonaisuus on sellaista myös livenä, mutta yhtyeen valintaa täytyy kritisoida hiukan: Paradox on jo nauhoitettu jo kertaalleen myös keikkaolosuhteissa ja ulostettu nimellä Closing the Chapter (1998). Vaikka osa kappaleista kellottaa kahdeksan ja puoli minuuttia, levy tuntuu hujahtavan loppuun hetkessä. Biisit ovat eheitä sävellyksiä, niiden jokainen osio puolustaa paikkaansa, sulautuu toiseen ja pitää jännitteen yllä. Yksikään toinen black metal -kapulakalle ei ole pystynyt yhtä tyylipuhtaaseen ja samalla armottomaan musiikilliseen rankaisuun. Soundimaailmakin on turhan vaisu ja kliininen. Miehen tuorein projekti Lords of Black on niin ikään sitä itseään eli melodista metallia powerja progevivahteilla. Vaikka musiikillista lisämateriaalia ei ole mahtunut mukaan, uusintajulkaisu on täysin paikallaan. Bonuksena tarjoillaan Rainbow-cover Lady of the Lake. Tomi Pohto ROYAL HUNT Cargo FRONTIERS Odotetun paluun merkittävimmän keulamiehensä D.C. Kitarapornon ja melodisen metallin ystäville Lords of Black tarjonnee viihdyttävän hetken jos toisenkin, mutta mitään ikimuistoista on turha odottaa. Setin pääpaino on kokonaan kuultavassa Paradox-teemalevyssä (1997). Näiden väliin mahtuu kahdeksan hienoa, monipuolista kappaletta, joiden trendikkäältä vaikuttavan ulkokuoren takaa löytyy huikea määrä intohimoisen kaunista musiikkia Mega M A G D A LE N A W O SI N SK A ARVIOT 73. Black Mountainin neljännen albumin otsikko voisi olla yhdistelmä näistä kahdesta. Jaakko Silvast LORDS OF BLACK II FRONTIERS Espanjalainen virtuoosikitaristi Tony Hernando on ollut jo vuosien ajan tunnettu nimi melodisen metallin kentällä. Levy pelaa totaalisesti omilla ehdoillaan, kansitaiteesta lähtien. Niissä yhdistyvät geologia, misantropia ja koukeroiset salatieteet. En tosin osaa sanoa, miten se tällä levyllä resonoi. Parasta levyllä on Ronnie Romero, jonka karheankirkas ääni on nautinnollista kuunneltavaa. Ei ihme, että mies sai pestin uudelleenkasatussa Rainbow’ssa. Progressiivisin ja sinfonisin elementein hard rockinsa maustava juuttiryhmä on mainiossa soittokunnossa. Levystä ei voi puhua mainitsematta mitä tapahtuu rumpali KjetilVidar ”Frost” Haraldstadin kioskilla. Kappaleet ovat ihan mukiinmeneviä mutta ikävän helposti unohdettavia. Cargolla niiltä kuullaan ainoastaan Show Me How to Liven (2011) Half Past Loneliness ja A Life to Die For -levyn (2013) nimikappale. Mothers of the Sun avaa levyn raskaasti, Space to Bakersfield päättää sen eteerisesti. Muutoin paketti soi suhteellisen kirkkaasti. Siellä tehdään hirmutekoja. Tunnelma on alati vahva ja pitää otteessaan alusta loppuun. Molemmat julkaisut ovat sekä äärettömän tyylikkäitä että vastustamattomia. Kuten debyytti, myös toinen albumi on Hernandon ja Roland Grapow’n (Masterplan, ex-Helloween) yhdessä tuottama. Pelkästään kahden edellä mainitun levyn sekä tuoreimman Devil’s Dozenin (2015) ralleilla olisi saatu aikaan makoisa ja biiseiltään absoluuttisen uusi RH-keikkatallenne. Vaikka Black Mountainilla ei ole meneviä hittejä, nämäkin kappaleet voisivat vallata radioaallot, jos markkinat eivät olisi tukahduttaneet niitä yhdentekevällä kierrätysmuovirockilla. Amerikkalaisen Cooperin palattua vuonna 2011 Royal Huntin miesvahvuuteen bändi on iskenyt ulos kolme melodisesti äärimmäisen tarttuvaa ja mainiosti svengaavaa täyspitkää
Nelikko klaaraa soittimensa, ja pieni ylimääräinen vouhotus ja sopiva rosoisuus on tässä tapauksessa viehättävää. Kaikin puolin taitavaa ja riehakkaan saastaista menoa. Raumalaiskaksikon sysimusta vihanpurkaus on höystetty sopivalla thrash-otteella ja pysytteJ. Emme säästele itseämme, yleisöä tai soittimia. Hienoista ideoista huolimatta materiaali ei välttämättä erotu riittävästi massasta. – ...hidastamaan. www.facebook.com/RaduxBand YDINRÄJÄHDYKSET ANGRA AHRIMAN Infernal Intoxication Kahden hengen black metal -yhtyeiltä ei välttämättä odota liikoja. – ...suhtaudumme musiikin tekemiseen ja keikkailemiseen vakavuudella. Vauhtia ja vaaratilanteita piisaa pieneen hymyilytykseen asti: tätähän se kovin musiikki nimittäin joskus oli. Kokonaisuus on hiukan hajanainen, mutta jotain kumman viehätystä touhussa on. Dead Embryonic Cells ei muuten varsinaisesti yllättänyt piiloraitana. Laulupuolella luotetaan muutamia puhtaita lukuun ottamatta suoraan korinaan, mikä toimii. Varsinkin kitaristi-laulaja Kylätien toiminta hämmentää – on nimittäin aivan kun vanhaa Max Cavaleraa kuuntelisi, varsinkin kun riffimaailmakin tukee vaikutelmaa paikoin aika selkeästi. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA... www.johnfoe.com/devilcreations OCEAN THRONE Worshipping Death Toisinaan bändi voi saada hyvälle tuulelle, vaikkei se esittäisi taiteessaan uusia tuulia tai kerrassaan mitään mullistavaa. TYÖMME JAKAUTUU... Soiton energia ja riemu välittyvät, ja basisti-laulaja Juho Vaaralan persoonallinen, huomattavan korkeisiin nuotteihin yltävä kirkuminen on kipakoiden riffien ohella virkistävä erikoisuus. angraahriman.bandcamp.com BENEATH BARABBAS Break of a Dawn Beneath Barabbas tarjoilee täyspitkän, jossa on sulattelemista. Tämä sopii kieltämättä hyvin yhteen helvetin ruman ja ilkeän oloisen laulutyöskentelyn kanssa. Silti kunnioitettava suoritus, kansia myöten. Sopiva teknisyyskin on läsnä, mikä alleviivaa seikkaa, että bändi todellakin osaa soittaa. Orkesterin ysärimallinen death metal on hivenen kömpelöä eikä tuotantokaan ole niin timangia, mutta päätä tekee mieli heiluttaa vaikka ihan menneisyyden kunniaksi. Reign in Blood -mittainen rykäisy kiinnostaa todennäköisesti laajemminkin. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ... Samaan aikaan Joacim ja Markus etsivät omaan kokoonpanoonsa basistia. Muun muassa vanhan Sepulturan hengessä rytyyttävät biisit ovat alkuvoimaisia ja vanhan liiton vaikutteistaan huolimatta tuoreenkuuloisia. www.facebook.com/beneathbarabbas DEVIL CREATIONS God’s Language Aiemmin instrumentaalisesti toiminut oululainen Devil Creations on saanut valmiiksi täyspitkän, jonka rakentelu aloitettiin jo parisen vuotta sitten. Kaukana ei liikuta esimerkiksi muinaisen Nuclear Assaultin John Connellyn ikimuistoisesta ääntelystä. PARKKU MILLOIN JA MITEN. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE... KEIKALLA OLEMME... Eihän tähän voi muuta todeta. – ...bändissä kestäviä rumpaleita ei tahdo löytyä, ja keikoista on pulaa. Radux KUUKAUDEN BÄNDI 74. Näin biisit eivät kylve aivan liiaksi kaunosävelissä, vaan nyrkki heilahtaa naamaan alinomaa. Seitsemän biisiä vetävä Worshipping Death on ennen kaikkea hauskaa kuunneltavaa ilman sen kummempia ahaa-elämyksiä. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ: – Deep Purple, Iron Maiden, Nuclear Assault, VioLence, Motörhead. Break of a Dawnin mahdollisia ongelmia voisivat olla hitusen liian pitkät biisit, joiden punainen lanka uhkaa kadota kuulemattomiin, sekä tietynlainen geneerisyys. DEMOT AADOLF VIRTANEN Taidokas melodinen thrash paiskaa kättä pienten death metal -elementtien kanssa ja rauhallisempiakin vaikutteita kuullaan. RADUX Last Ones to Survive Parisen vuotta vanha tamperelaisbändi on piristävä tapaus retromallisen speed metalin ja thrashin pelikentällä. Tätä yrittää tänä päivänä moni, palee tempojen suhteen lajiin nähden maltillisella tasolla, satunnaisia pyrähdyksiä lukuun ottamatta. – ...aggressiivisia ja nopeita. Last Ones to Survive on vielä hivenen hajanainen teos, mutta antaa osviittaa orkesterin kyvyistä. Bändi on toisella demollaan kireässä kunnossa ja pistää menemään vallan pää kolmantena jalkana. – Maaliskuussa 2014 MIKSI. Tämä on hyvä, sillä räkäinen pahuus kyetään kylvämään kiitettävän idearikkailla, sinänsä yksinkertaisilla ratkaisuilla muutenkin. Kitarariffeistä löytyy upeita, teknisiä ja ilmeikkäitä näkemyksiä, ja melodiat ovat omalaatuisen kauniita. – Vaarala haki muusikoita uuteen bändiin lennettyään ulos edellisestä. BÄNDIN NIMI... – ...pöllähti Vaaralan Juhon päähän hänen nukahdettuaan pöydän ääreen kesken koulupäivän. – ...mitä todennäköisimmin kiertueelta jostain päin maailmaa. Rupinen ja keskitempoinen raahaus luottaa löysään vireeseen ja viemärikorinaan. Lyhyen koesoiton jälkeen kolmikko löi päänsä yhteen Juhon vision pohjalta. Angra Ahriman pyyhkii kahdeksan biisin esityksellään pienimmätkin epäilykset. Levymitassa jäädään muikeista ideoista huolimatta hiukan epämääräiseen suoritukseen. Ryhmän soitto on tanakkaa, eikä ihmekään, kun rytmiä luo Omnium Gatherumin riveistä tuttu Jarmo Pikka. – ...siten, että basisti-laulaja Juho on pääasiallinen biisinkirjoittaja, Joacim toissijainen biisinkirjoittaja ja Markus hoitaa bisnekset. Kajaanilaisen Ocean Thronen kanssa näin käy välittömästi. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ... Levyn materiaalista olisi tullut tiivistämällä helvetin tiukka ep, hyviä riffejä ja biisejä nimittäin löytyy
Paperilla, ja pitkälti äänitteelläkin, aukottoman ryhmän kompastuskivenä on edelleen tietty materiaalinen tasapaksuus ja katsantokannasta riippuen myös biisien niukkamelodisuus. Loppupeleissä melko yksinkertaisilla riffeillä pelaava kitaratyöskentely repii mausteita melko laajalta aikajanalta, soolotkin mukaan lukien, mutta biisejä vaivaa edelleen tietynlainen puuduttavuus. Heikosta osaamisesta on paha alkaa moittia, johan tässä tarvitaan lisämuistia muusikoillekin kaikkien biisinpalasten yhteensovittamiseen. Ideoita tuntuu piisaavan, mutta todellinen herkku ja hitit jäävät vielä pitkälti hämärän peittoon. moise1.bandcamp.com/releases SEADS You’ll Never Get it Right / Useless Lies Toistakymmentä vuotta sitten perustettu oululaisbändi Seads soittaa heavy rockia, josta yhtye käyttää myös garage rock -nimitystä, ja ihan oikeutetusti. Toisaalta ne voivat olla myös tarpeettoman niukkatapahtumaisia tai liian toisteisia möykkyjä, joista ei saa irti oikein mitään. Cvltvra on nimittäin kohtuullisen vaikea pala nieltäväksi, lähestulkoon kenelle tahansa. Monipuolisten laulujen (tai mitä nyt ovatkaan) käyttö sopii biiseihin mainiosti tehden niistä vielä entistäkin sekopäisempiä ja raivoisampia. Myös laulaja Kämäräisen työskentely kuulostaa vakaasta yrityksestään huolimatta pidemmän päälle liian tasapaksulta. Kukapa tällaiseen musiikkiin salonkikelpoisuutta kaipaisikaan. Paikoin nakuttelua voisi verrata jopa Cannibal Corpseen, mutta bändi painaa niin punkilla otteella, että puhutaan vaan osatotuudesta. Tiukkaa tykitystä ja äkkivääriä tunnelmia piisaa, ja koneiden ohella mukana on maukkaita kitarakuvioita. Molokain viisi kappaletta trippailee pääosin kymmenen minuutin molemmilla puolilla. Tarkasti hiotut kappaleet ampuvat kunnianhimoisuudessaan jo hintsusti yli, ja loogisuus tuntuu olevan vähän hakusessa riffien ja muiden osasten sinkoillessa sinne tänne. Kahden rokkaavamman palan väliin jää instrumentaali, joka muotoutuu epämääräisine kitaramaalailuineen selkeästi tekeleen happoisimmaksi numeroksi. Lisäksi kitaristi-laulaja Ahvenjärven tasapaksu suoritus alkaa maistua useamman kierroksen jälkeen vähän eiliseltä pullalta, vaikka bändin soundiin ehdottomasti sopivaa sorttia onkin. www.facebook.com/lunarmilesband MOISE Molokai Kuopiolainen Moise iskee pöytään poikkitaiteellisen paketin, josta todennäköisesti joko tykkää tai sitten ei. www.facebook.com/ Vocatus-612232812252431 CUT WIDE OPEN Last Man Standing Cut Wide Open jatkaa deathcoren parissa raivoamistaan. Tämä on näinä aikoina harvinaista ja jääräpäisen rehellistä toimintaa. Paskaksi Moisea ei voi kutsua, koska se varmasti osaa asiansa vaikka ummikolle oudolta ja tarpeettomalta vaikuttaisikin. Päätösbiisi Skyline Highwayn ”cruisin’ down the highwayn” kuullessani toivon todella, ettei kärry hyydy tuolle tielle. Jälkimmäinen esitys, Useless Lies, pääsee stonermallisine vaikutteineen jo vähän jyräysvaihteelle ja on selkeästi kiekon parempi kiekaisu. Sinänsä mainioista sävellyksistä löytyy rokkaavuutta, mutta lentoon ei lähdetä, eikä turpaankaan varsinaisesti tule. Irvokas ja vallaton sanoma sekä totisenpuoleinen musiikki luovat kontrastia, mutta onpahan ainakin erikoinen konsepti. Eipä siinä, nimi on varmasti mielessä, mikä sekin kielii jostain. Hienosti nimetyn Hatedin konseptissa ei voi mennä vikaan sinänsä mikään, mutta ripaus raivoa ja hittihenkistä puhallusta ei tekisi pahaa. Simppelisti kaahaavia riffejä, mainittavan maukkaita kitarasooloja ja ryhmähuutoa piisaa, eikä yliyrittämistä esiinny. Räkäisen toteutuksen läpi paistaa innokas ja taitava soitto, eikä biiseissäkään olla mitenkään hakoteillä. Metalliyhteyksissä on räpätty iät ajat, mutta tässä papatusta naitetaan paikoin aivan suoraan rockiin. Vaikka kokemus kuuluu, julkaisun kaksi varsin erilaista biisiä kärsii tietynlaisesta laiskuudesta. www.facebook.com/cutwideopenband HATED Elevator Beatdown Tamperelaistrion kursailematon mättö ihastuttaa. www.facebook.com/northerngenocide DYNAMIITTIPAUKUT OPPRESSIVE Seeds of Hate Oululainen Oppressive kehittyy hitaasti mutta varmasti. Jotain tällaistahan trio totisesti veivaa, eli astraalinen pörinä on melkoinen ja soundimaailma kuin tunkisi sepeliä oksaleikkuriin. Jyrkempää draamankaartakin mahtuisi vielä mukaan. Repivää raivoa ja roisia roiskintaa nelosbiisi Song of Deathin malliin soisi kylvettävän tasaisemmin ympäri äänitettä. www.facebook.com/DrugOfChoiceFinland 75. Mukana on kuitenkin enemmän kuin ripaus inhimillisyyttä ja bändisoiton makua, mikä ehkä vaikeuttaa bändin kategorisointia. Se ainakin on ilmiselvää, että tällaista transsia ei ole sadellut tälle palstalle aiemmin. Eipä siinä, selkeä edistysaskelhan Seeds of Hate on joka tapauksessa. Vocatus on räävittömine rääkylauluineen ja energisine biiseineen kuin raivotautinen koira, joka puree minne sattuu eikä varmasti lopeta. Rääkylauluun luottavassa viiden biisin esityksessä on kaikki osaset paikoillaan, mutta joukosta ei erotu varsinaista keihäänkärkeä, mikä jää vähän vaivaamaan. Nuori ja nälkäinen bändi on menossa mielenkiintoisempaan ja hiukan selkeämpään suuntaan, muttei yllä aivan vielä täysosumaan. Kiimaisesti päällekäyvä kone alkaa osoittaa kovien alkukierrosten jälkeen hiukan hyytymisen merkkejä. Varsinainen ylläri onkin, että orkesteri veivaa kiljupunkin sijaan aivan ehtaa kiljuthrashiä, vieläpä tehokasta sellaista. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI remmissakin puitteissa, mutta vastaavanlainen alkuvoimaan perustuva viehätys jää usein saavuttamatta. Suurin osa energisyydestä kanavoituu solisti Pihlajaniemen harteille, ja meininki onkin lukemattomista ääntelytyyleistä huolimatta erittäin vakuuttavaa sorttia. www.facebook.com/oppressivefi VOCATUS Pyrstöyskä Kauniilla kirkkouruilla Pyrstöyskänsä starttaava Vocatus antaa mielikuvia musiikistaan jo biisiensä nimillä, ja johan heti avausbiisissä vaaditaan keskiolutta kirkkoihin. Biisit ovat roisista soundimaailmastaan huolimatta melkoisen laiskanpulskeita, ja tuntuu, ettei menovaihdetta saada päälle oikein millään osa-alueella, vaikka kaikki on näennäisesti kohdallaan. Jämäkästi bassottelevan Moilasen laulutulkinta jää irralliseksi huiteluksi näennäisesti jämerän pohjan päällä. Death metalin ja modernin thrashin välimaastossa aiemminkin paiskonut viisikko soittaa varmemmin ja soundaa kaikin puolin tiiviimmältä kuin aiemmin. www.facebook.com/hatedheavymetal NAPALM TED Into a Black Ooze Napalm Ted palaa asiaan melko pian Swallow-ep:nsä jälkeen, eikä meno ole ainakaan rauhoittunut. Oli pikku harjaamisella vaikutusta tai ei, pesäeroa on tehty ratkaisevasti, ainakin esiintymiskielen suhteen. Piristävä poikkeus, jolle mahtuu lisääkin luoteja vyölle. Vanhan liiton thrashiin modernein ottein perustuva kaahaus on määrätietoista ja varmaa. Totuuspohjaakin löytyy, koneet kun ovat sen verran läsnä. www.facebook.com/napalmted PAPATTIMATOT SKIZMA Cvltvra Skizmaa tuli taannoin suomittua melko suorin sanoin lemiläisyhtyeeltä kuulostamisesta. Englannin lausuntaan kannattaa kiinnittää jämäkästä ja voimakkaasta laulutulkinnasta huolimatta huomiota. www.facebook.com/Seadsband DRUG OF CHOICE The EP Tätäkään sorttia ei eksy palstalle kovin usein. Julmalta kuulostava ryhmä on soitoltaan tarkka ja kuulostaa sopivan muhjuiselta. Yhteensoittoakaan ei voi lukea ihan tanakimpaan päähän. Oululaisporukan möyhöinen ja maistuva grindaus on saanut seurakseen metallisempia mausteita, ja välillä äidytäänkin huomattavan tiukkaan ja vähän kimuranttiinkin riffittelyyn. www.facebook.com/SkiZmaband LUNAR MILES BAND EP Itä-Suomessa möyrivä Lunar Miles Band asettaa itsensä hard psych/ stoner/acid rock -kehyksiin. Kummalliset, lokeroon sopimattomat ideat eivät ole aina huonoja, mutta tämän ep:n kohdalla toteutus jää vielä puoliväliin. Tähän eivät taida taipua sen kummemmin orkesterin taidot kuin fysiikan laitkaan, ja lopputuloksena on sekasotku, jossa on ainakin liikaa sanoja – mihin koko rap taitaa muutenkin perustua. www.facebook.com/oceanthrone NORTHERN GENOCIDE: Planet Asylum Lahden jossain määrin vähäväkiseen bändikavalkadiin lukeutuva Northern Genocide laskee itsensä industrial metalin jyhkeään kategoriaan. Trion instrumentaalinen post-metal voi olla pitkästyttävää, mutta omalla tavallaan varmasti tunteikasta ja viihdyttävääkin. Ne jyräävät ja pörisevät, ovat huomattavan sentimentaalisia, efektoituja ja herkkiä. Erillään nämä kaksi elementtiä eivät varmasti herättäisikään sen kummempaa kiinnostusta. Erikoispisteitä täytyy pistää siitä, että yksikitarainen bändi hoitaa äänitteensäkin vain yksin kitarakuvioin. Pääkaupunkiseudun Leppävaarasta kaahaavan Drug of Choicen rap rock jättää puolivillaisen maun. Tällainen musiikki on kitaroiden juhlaa, ja niiden suhteen ei ilmenekään moitittavaa. Englannin kielen mukana tyylikin tuntuu levinneen jos johonkin suuntaan
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 28.04.2016 14:06:42
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 28.04.2016 14:06:42
Musiikkinsa analysointi ei Bonesia kiinnosta, tai sitten hän kokee, ettei se hänelle edes kuulu. Bones on ollut Dischargen ohella viisitoista vuotta terästeollisuuden palveluksessa. Veljeksistä hiljaisempi, kitaristi Bones, ei puhu juuri mitään. Kun katsoo päälle viisikymppisiä Englannin Stoke-on-Trentissä kasvaneita ukkoja, ei uskoisi kuinka merkittäviä tekijöitä he ovat. Nämä sällit olisi helppo kuvitella lähipubiin imemään pinttiä rankan tehdastyöpäivän päätteeksi. Discharge oli siis brittipunkin eturintamassa, kun sen ensirääkäisyjä kuultiin. Satuimme vain olemaan ensimmäisiä, jotka teki juuri tuollaista musaa. Haastattelun loputtua hän näyttää ylpeänä hauistaan. Hän on myös selvästi ylpeä bändinsä perinnöstä. Ei se enää tässä ajassa olisi sillä tavalla mahdollista, Tezz pohtii. Bones korostaa hieman ristiriitaisesti, että bändi halusi olla omasta epäpoliittisuudestaan huolimatta mukana tuolloin alkaneessa muutosliikkeessä. TEKSTI ANTTI LUUKKANEN merkit 78. Ammattimaisuus on tässä yhteydessä tosin aika hatara käsite. Varsinaisesti salaisuudeksi ei jää sekään, että alkoholin nauttiminen on soittohommien – tai elämän ylipäätään – elävöittäjänä mukavaa puuhaa. Meillä oli tuuria, että homma lähti rullaamaan. Se kuulosti niin siistiltä, että piti kysyä vanhemmilta, mitä se tarkoitti. Oman bändin perustamisen suurimmiksi inspiraationlähteeksi Tezz nimeää Sex Pistolsin ja The Damnedin. Muutamien Tezziä (nykyään niin ikään kitaristi, alun perin bändin laulaja ja sittemmin rumpali) täydentävien kommenttien sekaan tulee saman verran röyhtäyksiä, muuta hassua ääntelyä ja veljelle naljailua. Bones mutisee ”kommarimulkuista”, ja Tezzkin pitää selkeästi yhtyeen jäseniä tärkeilevinä snobeina. Tezz on kaksikosta eläväisempi ja sosiaalisempi. Ei siis ihme, että historiallisesti merkittävimmät ajat ovat sumun peitossa. Heidän yhtyeensä suoraviivaisen törkeästä sahauksesta ovat inspiroituneet bändit Metallicasta Napalm Deathiin. Rakenteidenmurskaajat 1980-luvun alku, eritoten pääministeri Margaret Thatcherin kausi, muistetaan Britanniassa historiallisen ankeana aikakautena. Veljekset ovat edustamassa Dischargea, bändiä jonka debyyttialbumi Hear Nothing See Nothing Say Nothing (1982) on kenties vaikutusvaltaisin ja mahdollisesti paras hardcorealbumi ikinä. Kaverien habitus ja jutut ovat kuitenkin kuin keskiverrolla brittiladillä. Vaikutukset vaikkapa thrash metalin tai grindcoren syntyyn ovat ilmeiset. Kaksikolle on tärkeää alleviivata, kuinka monesti Dischargen alkuvaiheen vaikuttajaksi tarjottu The Clash ärsytti heitä. Miehet tunnetaan paremmin nimillä Bones ja Tezz, eikä mielikuva osu välttämättä kauaksi totuudesta. Bändi ei kuitenkaan sulautunut joukkoon ihan vaivatta. Räpylässä on uusi albumi End of Days, jonka julkaisee Nuclear Blast. – Meidän meininki erosi kyllä muusta senaikaisesta musasta, Tezz jatkaa. – Kaikki eivät todellakaan tykänneet meistä, mutta Lopunajan Dischargen legendaarinen d-beat syntyi sattumalta, mikä ei ole estänyt sitä vaikuttamasta metallin ja hardcorepunkin kehitykseen. Lienevätkö Amerikassa vietetyt vuodet vaikuttaneet, vaikka peribrittiläiseltä jässikältä hänkin lopulta vaikuttaa. Se näyttää kiveltä. VANHA LIITTO J os näitä kahta portsarin näköistä kaljupäätä on uskominen, ollaan historiallisen toimituksen äärellä. Hänestäkään saa irti kovin syvällisiä, ja Bonesin tavoin häntä vaivaa huonomuistisuus. Takana ovat siis ajat, jolloin bändin jäsenetkään eivät oikein tienneet, millä levy-yhtiöillä julkaisuja ilmestyi. Tuo perintö on pitänyt bändin hengissä, vaikka välillä on tehnyt tiukkaa. – Discharge-nimenkin löysin Sex Pistolsin levyltä. Haastattelussa hän on äänessä käytännössä koko ajan. Robertsin kaksoisveljekset Tony ja Terry eivät ole kuulemma istuneet koskaan aiemmin samassa haastattelupöydässä. Dischargen tapauksessa musiikki ei kuitenkaan ollut reaktio maan senaikaiseen henkiseen tilaan. – Ei me sitä mitenkään rakentavasti mietitty. Se myös näkyy. Kaikenlaista on ehtinyt tapahtua, ja Dischargen perustamisestakin tulee ensi vuonna neljäkymmentä vuotta. Discharge on toiminut on/off-pohjalta oikeastaan koko uransa ajan, mutta nyt toiminta on ammattimaisempaa kuin koskaan. Työttömyyden, kylmän sodan ja toivottomuuden ympäristö oli turhautuneille punkkareille hedelmällinen maaperä purkaa vihaansa. Kommenttien hataruuteen vaikuttaa sekin, että Tezz on lähtenyt bändistä useita kertoja ja ollut välillä vuosikausia pois yhtyeen vahvuudesta. Ennen varsinaista hardcorevaihetta bändin linja edustikin perinteisempää punkkia. Bodies-biisillä lauletaan ”I’m not a discharge”
Subsiin ja myöhemmin Yhdysvaltoihin, missä soitti lyhyen aikaa muun muassa Agnostic Frontissa ja Ministryssä. – Soittimia piti vaan mäiskiä, kun ei muuta osannut. – Ainakin itse tunsin olevani vain Calvinin tiellä. emme välittäneet muiden sanomisista. Dischargen luomasta d-beatistä on kehittynyt vuosien saatossa kokonainen punkin alalaji. Käy ilmi, että maailmanpoliittiset tai muutkaan sanoitukset eivät ole näitä kaveruksia koskaan kiinnostaneet. Katsottiin vain Bonesin kanssa toisiamme silmät pyöreinä, että eihän tämä ole tottakaan. Ydinpommien polttamat lapset huutavat tuskaansa, eikä ihminen ole kiinnostunut muusta kuin luomakunnan ja toistensa tuhoamisesta. Teksteistä vastasi tunnistettavan huutolaulun myötä Discharge-soundin olennainen osa, solisti Kelvin ”Cal” Morris. Ja hän suunnitteli tosiaan Grave New Worldiä. Siitä Tezz siirtyi U.K. Syy, miksi veljekset eivät olleet uskoa näkemäänsä, oli Dischargen yllättävä muodonmuutos. Calin tekstien myötä asiat vain liittyivät toisiinsa. Hear Nothing See Nothing Say Nothing -albumilla on läsnä jatkuva sodanpelko. Hän teki biisejä niistä löytyneistä sodan uhista ja vaikutuksista. Kun hän pääsi eroon meikästä, hän pääsi kontrolloimaan ihan kaikkea. Kuuntelin tarkasti myös AC/DC:n Phil Ruddia, etenkin sitä, miten hän soittaa You Shook Me All Night Longia. – En vain osannut soittaa muuten, Tezz levittelee käsiään vaatimattomasti mutta selkeästi ylpeänä. – Cal oli valveutunut Crassin [vuosina 1977–1984 toiminut englantilainen anarkopunkyhtye] hengessä. Haastatellut Robertsin veljekset keskellä (Bones) ja siitä oikealle (Tezz). Cal oli visioinut bändin vastaamaan D E N IS C H A R M O T ”Ainoa, mitä halusimme tietoisesti välttää tekemästä, oli musa, jota kuunnellessa voi ottaa lunkisti ja rallatella mukana.” Discharge vuosimallia 2016. Yhdistin vaikutteet näiltä kahdelta. – Suosikkirumpalini tuohon aikaan oli U.K. Oli se kyllä aika hulppeaa seurattavaa, kun nähtiin bändi keikalla jossain. Meillä oli tarpeeksi tekemistä soittamisen haltsaamisen kanssa, häh häh. Tehoa luovat kompaktit, muutaman rivin mittaiset sanoitukset, joita on luonnehdittu myös ”Discharge-haikuiksi”. Legendan tuho – hardcoresta glam rockiin Bändin klassisin aikakausi ei kestänyt jälkikäteen ajatellen pitkään. Tezz lähti lätkimään jo vuonna 1980, Bones kaksi vuotta myöhemmin. Meitä muita ei juurikaan kiinnostanut, vaan meidän tavoite oli tehdä bändistä mahdollisimman äänekäs ja raskas. Hän kopioi sanoituksia ihan suoraan ydinsotaa käsittelevistä lehdistä ja kirjoista. Subsin Pete Davies. Sen käppäinen mutta päämäärätietoisesti eteenpäin nilkuttava komppi syntyi luojansa mukaan täysin vahingossa. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, että suurin saavutuksemme taisi olla bluesskaalan tuhoaminen. Kun Discharge soitti ensimmäistä Suomen-keikkaansa huhtikuussa 1983, veljekset olivat perustaneet Broken Bonesin. Levyn tulevaisuudennäkymät ovat pikimustat. Kun kuuntelee meidän alkuaikojen biisejä, niin niissähän rikottiin biisin perinteinen rakenne. Ainoa, mitä halusimme tietoisesti välttää tekemästä, oli musa, jota kuunnellessa voi ottaa lunkisti ja rallatella mukana. 79
Tasapaino metallin ja hardcoren välillä on vihdoin löydetty. Punk-kirjoja kirjoittanut Ian Glasper soitti mulle ja meinasi, että kokeilkaa Varukersin Ratiä [Anthony Martin] laulajaksi. Vielä tässä vaiheessa mukana oli uskollinen jäsen, basisti Roy ”Rainy” Wainwright. Huilaustauon jälkeen Cal viritti jälleen uuden kokoonpanon. En ollut tavannut miestä 18 vuoteen, Tezz muistelee. Yhtyeen tunnistaa samaksi vanhaksi jyräksi, mutta se ei ole jäänyt jumiin vanhan mallin pakonomaiseen toisintamiseen. Sitä pidetään yleisesti pahimpana esimerkkinä, kuinka huonosti voi käydä, kun punkbändi haluaakin soittaa metallia. Me ei tiedetty edes koko bändiä. Broken Bones astuu kuvaan vielä kerran, sillä Dischargen nykyinen solisti Jeff ”JJ” Janiak on poimittu juuri mainitun yhtyeen riveistä. Ratista tuli laiska ja läski paskiainen. Tämän jälkeen bändi hajosi kokonaan. Ajateltiin, että mikä ettei. [Joku Dischargessa kuitenkin tiesi bändin, sillä yhtyeeseen rumpaliksi vuonna 1981 liittynyt Garry Maloney napattiin aikoinaan juuri Varukersistä.] Mutta me annettiin Ratille mahdollisuus, ja hän osasi kaikki biisit. – Vuosia myöhemmin ajattelin, että paskaakos siitä, kokeillaan taas. Tehtiin se levy oikeasti porukalla. Häneltä ei paljon panosta irronnut. Eikä ihme. Mutta sekin oli kuin olisi hakannut päätään seinään. – Ensimmäistä kertaa oikeasti istuttiin alas ja tehtiin suunnitelma, miten hommat pitää hoitaa. – Mutta Calvin ei halunnut tehdä keikkoja. Vaikka veljekset puhuvat ex-solististaan yhä selvästi alentavaan sävyyn, välejä yritettiin paikata uudelleen 2000-luvulla. Muotokieli on tuttu, mitä nyt vähän päivitetty. ”Anthony, minä aion saada sinutkin kuulostamaan hyvältä”, hän irvii veljelleen. Vuonna 2008 ilmestyneestä Disensitisestä kaksikko ei puhu mitään. Väkeä oli taas tullut ja mennyt, eikä lopputuloskaan ole häävi. Saatiin diili Sanctuaryltä. Sitten meikä taas lähti, Tezz sanoo. Olin taas itse rummuissa. Siirryin soittamaan kitaraa. Mietittiin mistä bändissä VA NH A LI IT TO ”Suurin saavutuksemme taisi olla bluesskaalan tuhoaminen.” 80. Vähän aikaa siinä meni muita suostutellessa. Amerikkalaisveren virrattua bändiin Broken Bones haudattiin. Itse asuin tuolloin vielä Kansas Cityssä, ja sain häneltä sinne puhelinsoiton, että okei, jatketaan vaan bändiä. ajan henkeä, ja niinpä Grave New World (1986) oli puhdasverinen hevilevy, joka kaiken lisäksi flirttaili glam rock -vaikutteilla. Sekalaiset ja sekavat julkaisut tältä ajalta ovat jääneet syystäkin unholaan. – Nähtiin sattumalta Cal jossain bileissä. Viihteen vastustajat Uusi albumi End of Days on jäsentensä ikään ja antimuusikkouteen nähden viriili suoritus. Discharge (2002) valmistui monien mielestä sillä oikealla Discharge-kokoonpanolla (Cal, Bones, Tezz ja Rainy), ja levy onkin aikakausi ja pitkä tauko huomioon ottaen suht verevää mättöä. – Tuli puhetta, että Dischargen ei saisi antaa hiipua kokonaan historiaan. Luulin vaan, että se oli joku halpa Discharge-kopio. Hän mietti asiaa vuoden
Ollaan me aika kaukana radiossa soivasta matskusta. Se porukka vaan marmattaa ja valittaa, mitä kukakin tekee väärin.”. Yleisö oli kyllä innoissaan. – Tällä kertaa haluamme oikeasti vakiinnuttaa bändin toiminnan, ja luulen, että tämä lafka on juuri oikea auttamaan meitä siinä. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Vetelin vielä vauhtia siihen aikaan, ja sanoin järjestäjälle, että meikä ei soita, ellen saa kunnon doussia, hah! Minulla ei ollut minkäänlaista kestävyyttä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Intohimoiset mielipiteet johtavat äkkiä siihen, että kuulijat tietävät, mikä bändille olisi parasta. Bändi, joka on ollut näinkin kauan pystyssä, oppii jossain vaiheessa soittamaan kunnolla ja tekemään sitä, mitä pohjimmiltaan haluaa. Levytyssopimus Nuclear Blastilla takaa sen, että Discharge tulee esille jälleen uudelle sukupolvelle ja korostetummin metallin puolella. Puhuimme Bonesin kanssa, että juuri sitä haluamme välttää. End of Days kuulostaa hyvin perinteiseltä Discharge-albumilta. Monista pitkän linjan soittajista tuleekin muusikoiden sijaan viihdyttäjiä. Eli siinä mielessä olemme kyllä viihdyttäjiä, että tahdomme soittaa juuri niille, jotka haluavat kuulla sitä vanhaa Discharge-tyyliä. – Se oli tarkoituskin. Ainakin minusta tuntuu parin uuden videon perusteella, että punkkiporukat olisivat taas hyväksynyt meidät ja uuttakin väkeä olisi tullut messiin. Siinä mielessä olemme edelleen samalla tiellä, että halusimme välttää myös uudella levyllä rakenteenmukaisia, tarttuvia kertsejä. Muistelo osuu kiusallisen hyvin oikeaan. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Se oli ihan kauheaa. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. on kyse. Monelle uskonnollisen hurman kaltainen odottaminen realisoitui lopulta... – Yleensä kitinän määrä on ollut ihan toista luokkaa. Olin ihan seis enkä jaksanut soittaa kunnolla. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 74,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 88,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % ”Emme halua olla muusikoiden bändi. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tezz joutui moppihommiin, mistä bändi saikin keikkansa raikuvimmat suosionosoitukset. – Tai mitä tahansa, mikä muistuttaa oikeita biisejä, Bones pistää väliin. Loppuun on pakko ujuttaa vaivihkainen kysymys, mitä kaksikko muistaa vuoden 2003 Puntala-Rockin-keikastaan. Kuulin myöhemmin sen keikan, ja kyllä me sentään yritettiin, mutta ei se homma pysynyt kasassa, tuolloin vielä rumpuja soittanut Tezz muistelee. Ne tyypit ei käy keikoilla tai osta bändipaitaasi. – Onhan siellä nyt jotain kohtia, joissa voi laulaa mukana, mutta ei nekään varsinaista singalong-tavaraa ole. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Siinä olemme uudella levyllä onnistuneet. Se porukka vaan marmattaa ja valittaa, mitä kukakin tekee väärin. Tezz kuitenkin myhäilee, että negatiivinen palaute on ollut uusimman tulemisen myötä vähissä. noh, mielenkiintoiseen keikkaelämykseen. Tuntuu oikeasti mukavalta, kun hyväksyntää tulee useammaltakin suunnalta. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. – Emme halua olla myöskään muusikoiden bändi. Ne tyypit ei käy keikoilla tai osta bändipaitaasi. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Paremmin keikka silti meni kuin kaksikon muistelema yhteisesiintyminen U2:n ja Sladen kanssa lokakuussa 1980: Kulttuurierot kohtasivat, yleisö ei ollut varsinaisesti vastaanottavaisella tuulella ja Cal oksensi kesken keikan. 10 numeroa/12kk 74,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh
Lapsille suunnatusta musiikista milteipä täytyy löytyä hienovaraisia opetuksia. – Tärkeintä on, että Hevisauruksesta välittyy hyvä meininki. Lapsille sopivan musiikin tekoon ei tarvitse Sauruspäällikön mukaan lähteä ”normaalista” poikkeavalla asenteella. – Hevisauruksen perimmäinen idea on tehdä alusta loppuun laadukkaita levyjä. Nyt yhtye on istunut lastenhevin valtaistuimella seitsemän vuotta. Hyvä meininki välittyy suorimmin Hevisauruksen keikoilla, joilla ei nähdä kädet puuskassa murjottavia rokkipoliiseja. – Tämä on ollut todella piristävää, sillä harvan bändin kanssa saa rellestää yhtä vapaasti! Hevisauruksessa periaatteessa mikään ei ole kiellettyä, ja seuraavalle levylle voidaan vetää vaikka tangoa, kunhan se tehdään hevisti ja särökitaroin. – Onkin vaikea ajatella, että samat kappaleet olisi voinut käyttää jonkin muun bändin kanssa, koska ne on tehty Hevisaurukselle. – On mahtavaa nähdä lasten silmissä se jännitys ja ihailu, kun omat idolit astuvat ensimmäistä kertaa lavalle! Sellaisiin aidon pyyteettömiin katseisiin ei aikuisille suunnatuilla keikoilla juuri törmää. Lasten innostuksesta päätellen panostus on kannattanut, bändin tuottajana toimiva Sauruspäällikkö toteaa. – Säveltäminen ei itse asiassa poikkea juurikaan aikuisille suunnatun hevin tekemisestä. – Genrerajoja on kieltämättä tullut venytettyä aika rankalla kädellä, Sauruspäällikkö naurahtaa. – Suurin ero tavalliseen heviin verrattuna löytyy sanoituksista ja yksityiskohdista. Saurukset ovat vilpittömän innostuneita kaikista elämän pikkuasioista, ja toivomme positiivisen asenteen tarttuvan musiikin kautta myös lapsiin. Desibelitaso on pidettävä turvallisena, mikä on haaste miksaajalle. Hevisauruksen tapauksessa pidetään kiinni myös seikkailullisuudesta, eikä sanoitusten sanomaa viedä liian paatokselliseksi. MAREK SABOGAL Esihistoriallisen vankkaa lastenheviä 6. – Keikoissa on totta kai omat haasteensa. HEVISAURUKSEN esiinmarssin kohdalla moni kuvitteli bändin olevan yhden tai kahden kappaleen mittainen vitsi. – Totta kai suosioon on vaikuttanut myös ulkomusiikillisuus, kuten hahmojen hauska ulkonäkö ja värikäs saurusmaailma. Tietty lastenmoodi on heitettävä päälle, jotta kappaleisiin saa tarpeeksi älyvapaita ideoita ja niiden ympärille sopivan humoristisia yhtymäkohtia. PIIRI AKI NUOPPONEN 82. Uskon silti lasten aistivan, ettei heidän musiikkimakuaan ole lähdetty aliarvioimaan. Potkivia riffejä, tarttuvia kertosäkeitä ja vauhdikkaita sooloja viljellään ihan kuin millä tahansa parhailla rokkilevyillä! – Kappaleiden ja varsinkin instrumentaalisten osuuksien pituudet on totta kai pyrittävä pitämään maltillisina ja musiikin yleisilme positiivisena, mollivoittoisista sävellajeista huolimatta. Ihan kuten mille tahansa levylle, pyrimme saamaan kasaan erilaisia ja eritempoisia biisejä, joilla on oma paikkansa kokonaisuudessa. On oikeastaan parempi, kun pitää kiinni hyvän hevin perussäännöistä. Joku kyyninen voisikin ihmetellä, miksi ”tuhlata” näin hyvät kappaleet lastenlevyille. Aikuiset voivat varmasti löytää rivienvälistä piilomerkityksiäkin. Musiikki pitää saada silti potkimaan ja välispiikkienkin on ehdottomasti kuuluttava takariviin asti. – Hevisauruksen maailmassa halutaan tarjota hauskoja tarinoita, seikkailua ja hieman jännitystäkin, muttei mitään liian pelottavaa, saarnaavaa tai surullista. Kaikkihan sen tietää, että lasten mielenkiinnon voi voittaa tai menettää sekunnin murto-osassa! Moni saattaa erehtyä ajattelemaan, että lastenmusiikiksi käy mikä tahansa lällättely. Hevisauruksen levyillä onkin kuultu melkoista tyylikirjoa, kun biisit ovat venyneet suoraviivaisesta melodisesta heavystä räväkimpään power metaliin ja Pingviini vilkuttaa -kappaleen äärimetallisuuksiin asti. Hevisaurus on päässyt yllättämään monet aikuisemmatkin kuulijat, levyiltään kun löytyy oikeasti pirun hyviä hevija rokkibiisejä. Yleisö on ehkä polvenkorkuista, mutta sitäkin innokkaampaa. Sehän on ”vain” lastenmusiikkia. – Meille on erittäin tärkeää, ettei Hevisauruksen biisejä kaiveta mistään vanhoista jämäarkistoista, vaan ne on tehty levykokonaisuutta ajatellen. Tosiasiassa lasten joukosta löytyvät ne innokkaimmat ja vaativimmat fanit, joita ei saa puolelleen helpolla. Totta kai sanoitukset voisi aina muuttaa vakaviksi ja antaa biisit ”oikean bändin” vedettäväksi, mutta eihän se olisi näin hauskaa, Sauruspäällikkö naurahtaa
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN RageDeathScorpNails 05-16_BACKCOVER.indd 1 02.05.16 16:59