SATURDAY FRIDAY PERJANTAI 23.6. WEDNESDAY KESKIVIIKKO 21.6.. THURSDAY TORSTAI 22.6. OHJELMA FESTIVAL L I N E U P JUONTAJINA ANNOUNCERS LAURA VÄHÄHYYPPÄ HANNA-MARI KARHINEN ENNAKKOLIPUT 4PV / 69€ T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N LAUANTAI 24.6
THURSDAY TORSTAI 22.6. WEDNESDAY KESKIVIIKKO 21.6.. OHJELMA FESTIVAL L I N E U P JUONTAJINA ANNOUNCERS LAURA VÄHÄHYYPPÄ HANNA-MARI KARHINEN ENNAKKOLIPUT 4PV / 69€ T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N LAUANTAI 24.6. SATURDAY FRIDAY PERJANTAI 23.6
03.12.202 3 ICE HAL L HELSINKI FIN SUPPORT:
038 022 02 6 046 03 4 TI M SA C C EN TI ER IK H AN SE N LA U R A ZA LE N G A VE SA R AN TA LI N U S BO KE H SI U S. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ra die n, Sac rile gio us Im pa lem en t, Co rps ess ed , I Am Yo ur Go d, Sire nia 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Sle ep of Mo nst ers 02 2 De ath sta rs 02 6 Me tal lic a 03 1 Atl ase s 03 4 Vo mi tor y 03 8 Ten hi 04 6 Pö lky llä : soo loil eva En sife rum -m ies Sam i Hin kka 05 Sa lam yh kä : Nu x Vo mi ca Nu x Vo mi ca (20 14) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Vo mi tor y 074 Ku ud es pii ri: Ku ink a pyy hki i, Mo on sor row
158,50€ alk. 189,50€. 98,50€ alk. 139€ 1-PÄIVÄN PRIO LIPUT 2-PÄIVÄN PRIO LIPUT alk. LIPUT alk. 169,50€ 1-PÄIVÄN R.I.P. FI + MANY MORE TO COME NORDIS • HELSINKI • FINL AND 11-12 AUGUST 2023 LIPUT MYYNNISSÄ 1-PÄIVÄN LIPUT 2-PÄIVÄN LIPUT alk. 119,50€ alk. WWW .HELLSINKIMETALFESTIVAL. LIPUT 2-PÄIVÄN R.I.P
Ehkä se jopa funtsisi, että vähemmän wah-pedaalia on parempi kuin enemmän. Kenties keinomieli älyäisi tehdä 78-minuuttisen sijasta vaikkapa 40-minuuttisen Metallica-levyn. AI-Metallica ei varmaankaan sisällyttäisi levylleen kaikkia ideoita, joita bändin ilmeisen pulppuavista suolista sattuu törähtämään. Nopeasti ajateltuna tokaisu osuu maaliinsa – siltähän se tosiaan kuulostaa, automaattiasetuksin tuotetulta pastissilta. AIEMMIN keväällä toistatuhatta tutkijaa ja bisnesmaailman vaikuttajaa allekirjoitti Future of Life -instituutin verkkosivuilla julkaistun avoimen kirjeen, jossa vaadittiin tekoälyn opettamisen lakkauttamista minimissään puoleksi vuodeksi. Voi myös olla, että vaikkei tekoälyn katsota pystyvän fiilinkiperäiseen toimintaan, AI-Metallican levy saattaisi tuntua tunnepitoisemmalta kuin liha-Metukan. 9.6.) DØDHEIMSGARD Black Medium Current MESSA Live at Roadburn TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT THY CATAFALQUE Alföld (ilm. Saattaisi loppua sekin iänikuinen narina. Megallica TENHI Valkama (ilm. Väittäisin kuitenkin, että loppujen lopuksi tekoäly taitaisi tehdä parempaa työtä kuin lihalliset Metallica-miljonäärit. Toisin sanoen demokraattista painetta tallentaa yhtyeen jäsenten jokainen oikku ja mieliteko tuskin ilmenisi. vuosikerta Numero 213 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Kun suomin Fb-sivullani uuden Metallica-levyn laatua, joku kommentoi albumin kuulostavan tekoälyn väsäämältä. Omaan tutkaani tekoäly pujahti myös hauskan somekommentin kautta. Että eikun …and Justice Sells, But Who’s Buying. vaan! MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Tenhi KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 23. Konepuolen kun katsotaan kehittyvän kunnon science fiction -hengessä liiallista, pidemmän päälle kenties ihmiskunnan tuhoksi käyvää vauhtia. Tuen väitettäni muutamalla äkkiseltään mieleen pompsahtavalla esimerkillä. 16.6.) MARTINA TOPLEY-BIRD Forever I Wait SACRILEGIOUS IMPALEMENT IV – Infinite Victor 7. Niin että älkää nyt turhia jarrutelko. Kenties maailma aivan oikeasti tarvitsee vielä yhden hyvän Metallica-levyn. Ja hei, nythän Dave Mustainenkin saisi integroitua vähällä vaivalla mukaan toimintaan bittiversiona
Meillä on tuntunut olevan täyspitkien levyjen välissä aina neljän vuoden sykli, mutta tässä kohtaa olisi ihan mielenkiintoista rikkoa kaavaa ja tehdä seuraavaksi jokin pienempi kokonaisuus, kuten ep. Skeletal Grotesquery kuulostaa varsin luomulta. – Muutama viikko ennen keikkaa saimme option ostaa ääniraidat suoraan tiskistä sekä koko homman videoituna usealla kameralla, mihin totesimme, että miksipä ei. Keikat ovat parhaimmillaan hyvin energisiä ja voimakkaita elämyksiä, jotka järisyttävät myös soittajan itsensä olemusta pitkäksi aikaa. Suffocationin molemmat livealbumit ovat erittäin kovia, ja myös joitain bootlegejä tulee pyöriteltyä, kuten Cannibal Corpsen The Unreleased 1994 Deathboard Recordingia tai vanhoja nostalgisia Day of Darkness -julkaisuja, joilta löytyy Beheritiä, Belialia, Impaled Nazarenea ja Amorphista. Koetko keikkailun nautinnollisena vai bänditouhuihin kuuluvana ”pakollinen pahana”. – Riippuu keikasta! Corpsessed luotiin alun perin livebändiksi, ja vuosien aikana olemme grindanneet pikkuklubeja ristiin rastiin niin Suomessa kuin Euroopassakin. Jätittekö miksauksen ja masteroinnin ulkopuolisen vastuulle. Kehuttu Succumb to Rot -kokopitkä ilmestyi viime vuonna. Death metalia murjova Corpsessed muistuttaa olemassaolostaan vanhan koulukunnan livealbumilla. Siihen levyyn ladattiin kaikki mitä itsestä silloin irtosi. Uutta materiaalia on onneksi alkanut taas syntyä, mutta aikatauluista en uskalla luvata yhtään mitään. Sekaan on jätetty saksalaisen yleisön kaljankatkuiset ölinät, koska nehän ovat olennainen osa livetilannetta. – Succumb to Rotin jälkeen takki oli itselläni aika pitkään tyhjä. Tämänhetkisten elämäntilanteiden sanelemana ei ole älytöntä kiinnostusta soittaa enää jokaista pitseriaa tai pikkukeikkaa, vaan keskitymme tärkeisiin vetoihin, jotka palvelevat tarkoitusta ja antavat bändillekin jotain. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN TIESITTEKÖ viime vuonna Saksassa keikkaa soittaessanne, että tapahtumasta on tulossa myöhemmin livejulkaisu. – Ei tässä mittakaavassa. – Soundin haluttiin kuulostavan juuri siltä, miltä bändi keikalla kuulostaa: rosoiselta, repivältä ja luomulta ilman mitään korjailuja tai overdubbauksia. – Hoidin miksauksen itse, ja Krucyatorin Loic Fontaine vastaa masteroinnista ja kansien taitosta. Mitkä ovat mielestäsi historian kovimmat livealbumit. Millaisella aikataululla on aiheellista odottaa seuraavaa Corpsessed-levyä. – Jos itse erehdyn kuuntelemaan esimerkiksi Bloodbathia, otan yleensä studioalbumien sijaan lautaselle keikkatallenteet. – Kysymys herätti bändin sisällä paljon eriävää keskustelua, ja ilmoille heiteltiin ainakin AC/DC:n Live – 1991, Johnny Cash at San Quentin, NOFX:n I Heard They Suck Live, Slayerin Live Undead ja Morbid Angelin Entangled in Chaos. Elävää kuolemaa R O N I SA H A R I 8. Päälafkallamme Dark Descent Recordsilla ei ollut asiaan vastalauseita. Krucyator on ollut meihin kontaktissa useita vuosia kysellen yhteistyötä, joten päätimme testata sen tällä pienjulkaisulla. Loppupeleissä kaikki oli hyvinkin spontaania, kitaristi-taustalaulaja Matti Mäkelä vakuuttaa. Itse kansitaiteista suuri kiitos Roni Ärlingille. Tarkoituksena oli julkaista video pelkästään bändin Youtubekanavalla, josta se jo löytyykin, mutta ranskalainen Krucyator Productions ehdotti, että haluaisi pistää ulos myös cd:n
Meidän mielestä nämä toteutuu tällä nimellä oikein makoisasti, ja ollaanhan tuosta saatu eri yhteyksissä myös väkevät naurut. Kuinka määrittelette levynne nimen sanaleikissä esiintyvän synnin. – Me pusketaan taipeet soijassa duunia tämän bändin eteen. Jokainen bängeri on tehty täysin biisin ehdoilla. Säilyykö tahti kovana jatkossakin. Muutama valtavan potentiaalinen demo on jo syntynyt, eli kolmoslevyä pukkaa varmasti lähivuosina. Pystyttekö allekirjoittamaan tämän. Eli tarttuvaa kertsiä ja helvetin hyviä riffejä. Mitä te tarkoitatte sillä. – Me selvästi kyettiin löytämään The Resurrection -debyytillä [2020] omia vahvuuksiamme, ja siltä pohjalta ekat tälle uudelle levylle tehdyt träkit syntyivätkin. Uudella levyllä haastetaan jo kunnolla genren kärkinimiä. Ajan kuluessa tykästyttiin siihen sen verran, että se jäi lopulliseksi. Ollaan kehitytty biisinkirjoittajina jäätävän toistomäärän, treenaamisen ja kokeilujen kautta. Tänä vuonna keikkaillaan enemmän ja tehdään isompia keikkoja kuin koskaan aiemmin. 9. Itsestäni tuntuu, että uusi materiaali on piirun verran aiempaa monipuolisempaa. Jonkinnäköinen y-akseli on syntynyt ihan luontaisesti x-akselin ohelle, jos ekaan albumiin verrataan. Bändinne nimi lienee herättänyt paljon huomiota. Tällä levyllä on panostettu useampien tyylilajivivahdusten lisäksi pari napsua enemmän yksityiskohtiin. Uranne ja kehityksenne on kulkenut eteenpäin suht napakkaa kyytiä. Tarttuvia kertsejä, hyviä riffejä TUORE SINister on toinen kokopitkänne. – Mistään isommasta muutoksesta ei kuitenkaan ole biisientekoprosessin osalta kyse. Viisi vuotta voi olla jonkun mielestä uralla lyhyt aika, mutta retroperspektiivistä kuikuiltuna siihen mahtuu kyllä järjettömän paljon kaikkea hienoa. Niin vahva statement, että toimii hyvänä jäänmurtajana. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ P E T R I SA R A Melodista death metalia soittava I Am Your God on saanut uransa hyvään vauhtiin. – Lähdettiin alkujaan aika helpottunein ja samalla uteliain mielin skriivailemaan uutta matskua ja hoksattiin äkkiä, että ei tässä mitään ihmeellisempää pesäeroa olla lähdössä tekemään, bändi vastaa yhteistuumin. – Punaviininhuuruisesta läpästähän se putkahti aikoinaan, kauan ennen mitään julkaisuhommia, väliaikaiseksi työnimeksi. – Uskontoja raamattuviittaukset ei ole meidän sanoissa mitenkään uusi juttu, ja meistä ne tuo ihan hyvää ekstrapilkettä silmäkulmaan. – Sinister on sanana helvetin siisti ja kiteyttää hyvin varsinkin sanoituspuolen. Miltä pohjalta ja millä mielin lähditte kasaamaan albumia. – Tahti jatkuu meidän puolesta kovana. – Nimen tärkeimmät tehtävät on jäädä mieleen, herättää jotain tunteita ja antaa jokin mielikuva yhtyeen tyylilajista. – Pystytään toki. Ollaan heittäydytty rohkeasti siihen suuntaan, mihin sävellys vie ja vaatii. Pienistä toiveikkuuden ja uhman pirskahduksista huolimatta siellä ei ole ihan hirveästi mitään positiivista kamaa. Siitä oli helkkarin hyvä jatkaa, ja matkan varrella kitaran ja pianon varsista löytyi kaikkea siistiä ja uutta kaveriksi. Synti otettiin nimeen myös sen takia, että albumin teksteissä isoin teema on burnout-kokemus, ja muutamiin teksteihin, kuten esimerkiksi Burden of Blasphemyyn, on haettu kulmaa tietynlaisesta pyhyyden laiminlyönnistä ja synneistä
– Voihan se olla, että ulosanti olisi hieman toisenlaista, jos treenikämpässä olisi koskaan ollut ikkunat ja hyvä ilmanvaihto. Mistä sykäys sen aiheeseen syntyi. – Julkaisut ovat myös olleet tähän asti ikään kuin tarinallisesti samaa jatkumoa. Mitään vakiintunutta tapaa biisien tekemiseen meillä ei ole – päinvastoin haastamme toisiamme rikkomaan kaavoja ja usein myös astumaan pois mukavuusalueelta. Meillä on tapana kypsytellä sävellyksiä ja työstää niitä niin studion kuin treenikämpänkin puolella, kunnes palaset loksahtavat kohdalleen. Radienillä metallin elementit on toki vahvasti läsnä, mutta varsinkin siinä suunnassa, mihin musiikkimme on ollut matkalla, metallin rinnalla on niin paljon muutakin. Pyrimme löytämään uusia tapoja ilmaista tuota pohjavirettä, josta kokeellisuus monessa mielessä kumpuaa. – Musiikkia luodessa kaivamme inspiraation mielen pohjamudista ja kanavoimme sieltä tunnetilat tekemisiimme. – Tarinallisuus ja elokuvallisuus ovat meille tärkeitä työkaluja, ja musiikin visualisointi luomisprosessin aikana auttaa pitämään tunnelmat niin sanotusti kohdillaan. Se ei välttämättä ole ollut aina kovin pinnassa, mutta mielestämme on tärkeää, että prosessissa on jokin temaattinen punainen lanka. – Suurena innoittajana meille on ollut esimerkiksi Pink Floyd sekä monet ambientja folk-artistit. SYVYYS-LEVYSTÄ on melko tasan viisi vuotta. Unissa palaneiden kohdalla tarinaa ja elokuvallisuutta on tietoisesti tuotu enemmän esille. – Meille oli tärkeää luoda kuuntelijalle kokemus, joka synnyttäisi elokuvamaisia mielikuvia. – Uudella levyllä olemme saavuttaneet tietynlaisen soonisen lakipisteen ja onnistuneet yhdistämään kaikkia niitä elementtejä ja tunnelmia, mistä pidämme. 10. Tätä vahvistaa se, että levy on ikään kuin yksi 45-minuuttinen kappale ja sävellykset yhdistyvät orgaanisesti toisiinsa ilman hiljaisuuksia. Metalli herättää monia assosiaatioita, joista olemme pyrkineet hiljalleen pois. – Jos tämä henkilö säikkyy metallia tai ei yksinkertaisesti pidä siitä, kehottaisimme lähestymään musiikkia kuin elokuvan soundtrackiä. Kuinka paljon uusi Unissa palaneet -albumi ottaa eroa edelliseen. – Jokaisella julkaisullamme on ollut taustatarina ja teema valmiina jo sävellystyön aikana. – Todettakoon, että vahva luontoyhteys on ollut alusta asti läsnä ja ammennamme luonnosta parhaimmillaan ja pahimmillaan paljon bunkkerissamme tehtävään työhön. Haluaisimme ajatella, että nykymuodossaan Radien ei ole niinkään metallia kokeellisilla elementeillä, vaan pikemminkin synkkää kokeellista musiikkia metallin elementeillä. Kykenette maalailemaan todella hyytäviä tunnelmia. Minkälaisin sanoin kuvailisitte musiikkianne ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullut metallia. Radien ei välitä kovin kesäisiä fiiliksiä. Vietättekö kesän synkässä kellarissa soittaen vai auringosta nauttien. Uudella albumilla on lopunajan merkkeihin liittyvä teema. Yhtenä oivalluksena oli, että musiikkimme ei tarvitse olla säröistä ollakseen raskasta. – Syvyyden b-puolella oli jo selvästi aistittavissa tulevan musiikin suunta, joka jatkoi kiteytymistään Aste-ep:llä [2019], kitaristi Felipe Hauri määrittelee. Auringosta ja kesästä nauttiminen toki kelpaa, mutta Radienin toiminta tapahtuu hyvin erilaisissa ympäristöissä. SYTYKKEITÄ H E IK K I SU LA N D E R Synkkää kokeilullisuutta Sludge metaliaan jatkuvasti laajentava Radien kokee musiikkinsa vahvasti visuaalisena elämyksenä. Hämyinen kellari vetää puoleensa ympäri vuoden, ja tällaisen musiikin luomistyö vaatii ehdottomasti omanlaisensa henkisen ja fyysisen tilan. Kuinka tällaiset sävellykset syntyvät
– Ensimmäiset kolme albumia olivat ensimmäinen trilogia, jonka syvemmät teemat tarkkaavaisimmat havaitsevat. Vaikka numeroilla ei ole vaikutusta tekemisiimme, on mielenkiintoista nähdä, kuinka tämä vieläkin rujompi puoli Sarcilegious Impalementistä maistuu muille. Levyjenne nimien edessä on roomalaiset numerot, mikä luo mielikuvan, että albumit rakentavat jonkinlaista kokonaisuutta. Kotimaisen black metalin luottonimiin kuuluva Sacrilegious Impalement palaa vuosikymmenen mittaiselta levytystauolta entistäkin myrkyllisemmät liemet pullossaan. Neljäs kiekko Infinite Victor aloittaa uuden trilogian. – Steelfestissä soitamme uuden albumin julkaisukeikan, jonka kunniaksi esitämme pelkästään uuden levyn biisejä. – Emme esimerkiksi toimi niin, että kun on syntynyt albumin verran biisejä, levy täytyy äänittää ja julkaista heti. Onko aikeenanne heittää keikkaa enemmältikin. – Jonkin verran, kyllä. Tällä hetkellä se kuulostaa tältä. Lihaa, verta ja terästä KAHDEN viimeisimmän levynne väliin mahtuu kymmenen vuotta. Mihin aika on kulunut. – Ollaan huomattu jälkikäteen, että tuo tunne sai jonkinlaisen täyttymyksen aiemmista levyistä. Onko näin. – Niin sanotusti muihin hommiin. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Tärkein syy taukoon on kuitenkin se, ettemme tee biisejä laskelmoiden tai ”järjen” kautta, vaan kaikki pitää tehdä tunteen ja syvimmän sydänveren johdattamana, kitaristi Von Bastard avaa. – Kyseessä on lähinnä arkinen vanhan liiton katalogitapa, mutta on siellä vahvasti kokonaisuutta takana, Von Bastard palaa ääneen. Mistä tässä on kyse. Yhden levyn kasaamisessa kokonaisuudeksi voi siis syntyä useampi biisi, joka ei kuulu kantavaan visioon ja päädy siten levylle. Kun edellä mainitut havaitaan samassa tapahtumakentässä, on yleensä oltu tilanteissa, joissa voi ihailla tai kammoksua kenties ihmisyyden vallitsevimpia ilmentymiä. Yhtään aikaisempien rujoutta tai suoraviivaisuutta väheksymättä tämä on bändille toistaiseksi se onnistunein kokonaisuus. Jokainen julkaisumme on vahvan alitajuntaisen vision johdattama. – Ollaan vähemmän henkevissä tunnelmissa kuin edellisellä levyllä, laulaja Wrathprayer toteaa. Onko sanoitustenne sisällössä tapahtunut jotain konkreettista muutosta. On irrelevanttia, kuinka kauan levynteossa kestää, lopputulos on ainut millä on väliä. – Aikaisemmat levyt on otettu vastaan varsin hyvin, myös Infernossa, jossa levyjämme on rankattu kiitettävin arvosanoin. Uusi albumi Infinite Victor kuulostaa omiin korviini bändin rujoimmalta ja suoraviivaisimmalta levyltä. – Vaikka tiettyä henkevyyttä on toki aina mukana, tällä kertaa pääpaino on lihassa, veressä ja teräksessä sekä kuoleman tympeässä loputtomuudessa. – Jokainen levymme on heijastus – tai taltiointi – kyseisestä ajasta. – Katsetta on siirretty sisältä ulospäin ja sanoitukset heijastavat tehtyjä havaintoja, kokemuksia ja ehkä jopa piilotettuja intohimoja ihmisyyden perimmäisten arvoitusten edessä. Tällä hetkellä sydän vuotaa taas verta, mustempaa kuin ikinä. Soitatte ainakin tämän lehden ilmestymisen aikaan järjestettävässä Steelfestissä. Spesiaalikeikka siis tiedossa. Tarkoitus ei ole kuitenkaan soittaa joka paikassa, joten kannattaa hyödyntää ne tilaisuudet, kun nousemme lavalle
Sirenia on panostanut paljon myös sanoituksiin. On myös loistavaa poppia, erityisesti 1980ja 1990-luvuilta, joka on vaikuttanut minuun – tällä kertaa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuntuu kuin olisin perustanut Sirenian vasta muutama vuosi sitten, multi-instrumentalisti ja säveltäjä Morten Veland mietiskelee. Olen miettinyt ihan oikeasti, mihin nämä vuodet ovat hujahtaneet. Olen avoin kirjoittamaan oikeastaan ihan kaikesta, mikä sopii musiikkimme ilmapiiriin. – En usko, että sitä tulee koskaan tapahtumaan. Minkälaista symboliikkaa maalauksen takaa löytyy. – Pitkällä tähtäimellä haluamme kuitenkin kiertää enemmän. Metallibändi eilen ja tänään UUSI 1977 on Sirenian yhdestoista studioalbumi. Minkälaisena näette yhtyeen matkan At Sixes and Sevens -esikoisesta (2002) tähän päivään. Olimme metallibändi alussa ja olemme sitä myös tänään, Veland painottaa. – Pidän kansitaidetta todella symbolisena, ja – kuten aina – se on täysin tarkoituksellista. Myös livealbumi voisi olla hieno. – Jossain vaiheessa voisi olla hauskaa julkaista akustinen ep. SYTYKKEITÄ Sinfoniseen metalliinsa muun muassa goottisävyjä sulattava Sirenia on löytänyt itsestään aiempaa popimman puolen. C É C IL E D E LP O ÏO 12. Jokainen meistä rakastaa rundaamista, emmekä saa siitä koskaan tarpeeksemme. – Tuntuu uskomattomalta, että takana on 22 vuotta ja 11 levyä. Koen, että kaikki levymme ovat erilaisia ja uniikkeja. Jos rupeaisin nyt selittämään kantta auki, pelkään, että se riisuisi siltä kaiken symbolisen arvon ja taianomaisen otteen. – Tänä päivänä Sirenia on tiukka, kokenut ja musiikillisesti erittäin itsevarma bändi. On myös paljon paikkoja, joihin haluamme takaisin. Olen kuitenkin yhä todella inspiroitunut kirjoittamaan uutta musiikkia ja kiertämään ympäri maailman. Sitä emme ole vielä tehneet. Kasvuprosessi on jatkunut alusta aina tähän päivään, ja olen varma, että tulemme oppimaan uutta niin kauan kuin elämme. 1977 on tähän asti popvaikutteisin Sirenia-albumi, joka ei epäröi katsastaa menneiden vuosikymmenten iskuhittien suuntaan – mahtipontista metallia tietysti unohtamatta. Minkälaisia tekstejä syntymävuotesi mukaan nimetyltä 1977:ltä löytyy. Vuonna 2001 perustetun yhtyeen diskografiaan mahtuu myös yksi ep, pari split-julkaisua ja liuta singlejä. – Tämä on ollut uskomaton matka, jolla on ollut omat yläja alamäkensä. Niistä jokaisella on oma soundinsa ja sielunsa. Albumin kansikuva hautakivineen ja pääkalloineen on todella dramaattinen. Luuletko, että yhtyeenne voisi kasvaa jonain päivänä ulos metallista. – Olen musiikin suhteen hyvin avoin ja kuuntelen oikeastaan lähes kaikkia mahdollisia genrejä. Ne edustavat meitä kunakin aikakautena. Onko vielä jotain, mitä haluaisit bändin puitteissa välttämättä kokea. Sirenia on kokenut urallaan paljon. – Kirjoitan yhä elämän synkemmästä puolesta, kuolemasta ja ei-niin-tyypillisistä metalliaiheista. On vielä monia maita, joissa emme ole päässeet käymään
Metallibändi eilen ja tänään
Tämä kuulostaa tietenkin täysin absurdilta, mutta kärjistäen ja mutkia oikoen näin musiikkiteollisuus on reagoinut keinoälyn tuloon markkinoille. Toistaiseksi väkevin kokemani keinoälyn ja musiikin kohtaaminen tapahtui viime elokuussa, kun olin Tanssin talossa katsomassa Holly Herndonia. Väitän, että yllä mainittu biisi kiinnosti, koska se oli kuriositeetti: ensimmäinen laatuaan tässä mittakaavassa. Suoratoistopalvelut ja suuret levy-yhtiöt ovat ihan aiheestakin huolissaan: tämä materiaalin paljous heikentää käyttäjäkokemusta ja hankaloittaa relevantin kaman löytämistä. Grimes latasi muutama vuosi takaperin, että ”olemme ihmisen luoman taiteen loppusuoralla”. Ja kirkkain silmin väitän myös, että sen mahdollisti seikka, että tämän päivän listapoppi on emootioista riisuttua, tuotantoja muiltakin arvoiltaan kädenlämpöistä keskinkertaisuutta. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Äly hoi MITEN opit soittamaan kitaraa. Lavalla oli stetsonipäinen parrakas mies, joka lauloi Dolly Partonin Jolenea Holly Herndonin äänellä. K U V A : B O R IS C A M A C A Holly Herndon. Minkä verran keinoälyä saa hyödyntää taiteellisessa työssä, jotta inhimillinen tekijä löytyy. EU:ssa on valmisteltu tekijänoikeustulkintoja keinoälyn suhteen jo vuodesta 2018, mutta mitään konkreettista ei ole saatu vieläkään aikaan. Ei ole vaikea ennustaa, että näistä tulkinnoista tullaan vääntämään eri yhteyksissä ja oikeusasteissa. Mutta kyllä se omiinkin korviini kuulostaa tekijänoikeusrikkomukselta, jos keino äly pannaan omaksumaan maailman suurimpien popparien Draken ja The Weekndin äänet ja maneerit ja hönkimään kappale ilman artistien itsensä lupaa, kuten huhtikuussa kävi. Rojaltivapaa Epidemic Sound seisoo lopputeksteissä myötähävettävän usein. Kaikki eivät työnnä päätä pensaaseen, vaan osaavat katsoa eteenpäin ja nähdä mahdollisuuksia. Musiikkiteollisuudella on surullisenkuuluisa ansiolista muutosvastarinnassa uusia teknologioita kohdatessaan. Kuulostaisiko reilulta, jos joutuisit maksamaan kaikista omista sävellyksistäsi korvauksia Metallicalle. Sellaisena itse näen keinoälyn roolin: työkaluna, tehokkaana sellaisena, joka vauhdittaa tiettyjä luovia prosesseja. Futuristista kokeellista musiikkia tekevä Herndon on luonut Holly+-nimisen algoritmin. Oi ironiaa! Juridisesti asiassa ollaan jo jäljessä. Kokeellista popmusiikkia tekevä Grimes on syleillyt AI-teknologioita ja viimeisimpänä tempauksena ojentanut äänellään varustetun keinoälyn faneilleen. Grimes kannustaa fanejaan tekemään sen avulla ”uutta Grimes-musiikkia”, ja täkynä on toki, että fyrkat pannaan 50/50. Ja minä istuin katsomossa miettimässä, että olen tosiaan tullut konserttiin, jossa stetsonipäinen parrakas mies laulaa Dolly Partonin Jolenea Holly Herndonin äänellä. On helppo nähdä keinoälymusiikille funktionaalisia tarpeita. Jos se riittää, tai siis kun se riittää, olemme sen ihmiskuntana ansainneet. Mutta siitäkin on vielä varaa tinkiä, sen kun tilaa AI:lta ”vähän vangelismaista tunnelmaa tähän”. Sen avulla kuka tahansa voi sanoa tai laulaa mitä vain ja Holly+ kääntää sen reaaliajassa Holly Herndonin ääneksi. Itse väittäisin ennemminkin, että olemme hukkumassa keinoälyn luomaan musiikkiin – jo nyt. Mitenkäs se Enter Sandmanin riffi menikään. Siis koska olet hankkinut soittotaidon yhtyeen tekijänoikeuden alaisen materiaalin avustuksella. Suoratoiston piti tehdä portinvartijat turhaksi, mutta nyt niitä tulee ikävä. Ehkäpä Enter Sandmanin riffiä tapailemalla, kuten tuhannet muutkin. USA:ssa on mielenkiintoinen ennakkotapaus, jossa oikeus päätti, ettei keinoälyn luoma kuva ylittänyt teoskynnystä, koska siitä puuttuu vaadittava ”inhimillinen tekijä”. Eli jos keinoäly opiskelee joidenkin artistien musiikkia ja luo uuden teoksen oppimaansa hyödyntäen, suurten levy-yhtiöiden kanta on, että esimerkiksi striimauksista maksetut korvaukset kuuluvat keinoälyn opetusmateriaalin oikeudenhaltijoille. Keinoälyhän vain ammentaa omaksumastaan eli periaatteessa tarjoaa alkuperäisestä lantratun tuotteen. Hetkessä miljoonia striimannut biisi sai levymerkit virtuaalibarrikadeille ja siitä siinnyt huomio Heart on My Sleeve -kappaleen striimaamaan kahta kauheammin, vaikka suoratoistopalvelut yrittivätkin saada raidan linjoilta. Esimerkiksi kotimainen tv-ala on tunnettu sniiduilustaan musiikin synkronoinnin suhteen. Suoratoistopalveluihin ladataan yli 100 000 uutta kappaletta joka päivä ja vauhti kiihtyy. 14
Pesto on valmis. Valmistamisen helppous, ainesten yksinkertaisuus ja annoksen monipuolisuus viehättävät, eikä tarvitse tyytyä kaupan yksiulotteiseen tavaraan. Niin tofun, pastan kuin perunoidenkin kanssa pitää vain maistaa suolan määrä, koska ne vievät makua. Se muuntautuu vaivattomasti moneksi sopien useaan eri yhteyteen. Pesto toimii myös erinomaisesti salaatinkastikkeena, ja pirteyttä saa mukaan lirauksella sitruunamehua. Loppuun vielä nuoruuteni suosikkipestovinkki: Kun parmesaanin sijaan käyttää runsaasti mustaleimaemmentaalia, saa mahtavia uunileipiä. Brutaalimman peston kanssa käy luonnollisesti SE Acceptin biisi.” Taivaisen tuplapesto Pesto voi olla rajua tai letkeää. Mättää juustovoittoista pestoa leivän päälle ja antaa sulaa kunnolla uunissa.” Megan tuomio: ”Pestoja ei ole tullut juurikaan pohdittua tai käytettyä, mutta tämän reseptin myötä tilanne muuttuu. Siksi käytän mieluummin pähkinää. Alkuperäisessä italialaisessa peruspestossa on pinjansiemeniä, ja ne toimivat aina mutta ovat Suomessa aika kalliita. Viiniksi puolestaan jääkylmää Gruner Veltlineria. Eri pähkinöitä testaamalla löytää myös variaatioita makuelämyksiin – esimerkiksi pistaasipähkinät ovat pelkästään suolan, oliiviöljyn ja valkosipulin kanssa jo itsenään parhautta. Ja vaikka kevään satokausi ei vielä ole niin pitkällä, että omasta kotimaasta saisi uutta pottua tai kurkkua, niillä lisukkeilla vanhakin nuortuu.” SAKSIPESTO: • puska basilikaa • kourallinen saksanpähkinöitä • 2 kynttä valkosipulia • suolaa (mieluiten Maldonia) maun mukaan • parmesaanilastuja • vegaaniversioon maltillisesti ravinnehiivaa • oliiviöljyä noin 0,5 dl tai maun mukaan PESTO BRUTAL VEGAN FAST AS A SHARK: • kourallinen suolapähkinöitä • puska basilikaa • oliiviöljyä 0,5 dl tai tarpeen mukaan • suolaa maun mukaan • 1–3 valkosipulin kynttä maun mukaan HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN LEIKKAA kaikki ainekset saksilla niin pieneksi kuin menee ja sekoita. Niin on tehnyt myös basisti Kalle Taivaisen edustaman Xysman musiikki. Näitä reseptejä voi varioida moneen suuntaan. Kallen kokatessa soi: Topi Sorsakoski & Agents ”Mikä tahansa kappale sopii tämän kesäisen ruoan kanssa. Salaatiksi kevyessä etikkavedessä lillutettuja avomaankurkkuja viipaleina. Jos et tee vegaanisena, parmesaani todellakin nostaa peston lentoon – palasta se mahdollisuuksien mukaan raastamalla. Pähkinäallergisille esimerkiksi auringonkukansiemenet toimivat hienosti punajuuren kanssa. K U V A : II N E S TA IV A IN E N 16. Kallen luonnehdinta: ”Saksipeston keksin sähköttömällä kesämökilläni Kustavissa, jossa se on parasta nimenomaan uusien perunoiden kanssa. Jos taas haluaa lisää proteiinia, tofu toimii erinomaisena juustonkorvikkeena. Basilikan voi korvata esimerkiksi lehtikaalilla, pinaatilla, salvialla, uunipunajuurilla tai herneillä. SURAUTA aineet sauvasekoittimella tahnaksi, ja homma on valmis
NORDICLIVE.FI/THEOFFSPRING PARHAITA PAIKKOJA VIELÄ JÄLJELLÄ LIPUT ALK. 79€ KLAMYDIA HUORA CYAN KICKS LA 10.6.2023 STADIONFEST ROCK EDITION SEINÄJOKI OMASP STADION THE OFFSPRING (US) | KLAMYDIA | CYAN KICKS PE 9.6.2023 TURKU ARENAFEST GATORADE CENTER THE OFFSPRING (US) | KLAMYDIA | HUORA | CYAN KICKS ALLE KUUKAUDEN PÄÄSTÄ SUOMESSA!
”Jossain vaiheessa meitä verrattiin suurin piirtein johonkin Bryan Adamsiin tai ainakin Totoon. Ajattelin, että jos kerran soitetaan AOR-bändissä, niin annetaan sitten niille kirjaimille jokin muu merkitys.” – Ike Vil 18
Myöhemmät on työstetty enemmän etänä, joten ne eivät ole ihan samalla tavalla bändilevyjä, Hassinen jatkaa. Sitten olin ruksinut sen yli ja laittanut tilalle 2020. Mentiin treenikämpälle ja tehtiin biisejä. Se tehtiin perinteisemmin. Kolmen levyn varrella peräti kymmenen jäsenen kokoonpanon soundi on venynyt moneen suuntaan. H aastattelun lähtökohdat ovat hieman poikkeukselliset: kokoonnumme muistelemaan Sleep of Monstersin uutta albumia laulaja Ike Vilin ja kitaristi Sami Hassisen kanssa. edustaa adult occult rockia. – Minusta albumit on huonontuneet levy levyltä, Vil lohkaisee pilke silmäkulmassa ja sanoo sitten, että ensimmäisessä levyssä oli ihan tietynlaista raikkautta ja uuden tekemisen makua. Mutta eihän sen voi mitenkään sanoa olevan itselle ihan absoluuttisinta tätä päivää, kun tässä välissä on ehtinyt tehdä kaikenlaista, Hassinen myöntää. Viisi vuotta sinne tai tänne. Kymmenhenkinen Sleep of Monsters vaelsi pitkän matkan saavuttaakseen salaperäisen teoksen nimeltä ???. Homman nimi on sen verran omintakeinen, on oma genrekin on hyvä olla hallussa: ??. Molemmat ihmettelevät, miten outoa on lähteä puhumaan albumista, joka on peräisin lähestulkoon muinaisilta ajoilta. En ole katkera, mutta aikoinaan sitä vain tottui aika paljon parempaan, mitä tulee levymyynteihin ja kiertueisiin. Sitä tottui niinkin hyvään, että artisti sai korvauksen työstään, Vil lisää. Ennen kuin keskustelu pääsee kunnolla alkamaan, Hassinen kertoo selanneensa bändin Facebook-sivua ajassa taaksepäin ja huomanneensa vasta sitten, miten kauan uuden ???-albumin tekemisestä onkaan aikaa. – Vuosi meni äänitellessä, miksaus aloitettiin lokakuussa 2020 ja nyt kun tämä vihdoin saadaan ulos, edellisestä levystä on kulunut seitsemän vuotta. Mutta eihän koronan aikana olisi kannattanut julkaista mitään. – Toisaalta, jos tekstien aiheet on parituhatta vuotta vanhoja, niin aika samahan se on, milloin albumi julkaistaan. Levyllä soivan ”adult occult rockin” eteen kannatti tehdä kaikki muinaiset ja nykyaikaiset pysähdykset. Siis haastateltavien osalta muistelemaan ihan kirjaimellisesti. Tulemme kuitenkin siihen tulokseen, ettei Sleep of Monstersin kuulukaan olla liian hyvinvoiva ja suuri bändi. – Ensimmäisen levyn aikaan oli myös sellainen hetkellinen tunne, että ”rockteollisuus” voisi vielä jatkua siihen malliin kuin se oli ollut viimeiset 50 vuotta. Samalla täytyy myöntää, että tässä on joutunut pitämään pienen mieleenpalauttelukurssin, jotta pääsee sisälle niihin tunnelmiin ja mielentiloihin, missä näitä kappaleita aikoinaan tehtiin. – Meidän Facebook-kansikuvassakin luki ensin, että levy ilmestyy 2019. – Me ryhdyttiin työstämään levyä Hämeenlinnassa elokuussa 2019 ja viimeinen keikka oli vedetty viikkoa ennen rumpuäänitysten alkamista, eli me ei olla tehty tässä välissä juuri mitään, kitaristi naureskelee. Goottia ihan yrittämättä Produces Reason -debyytillä (2013) ja II: Poison Gardenilla (2016) kuului tekijämiesten laaja kokemus, mutta myös kokonaan uudet tuulet. Lopulta en jaksanutkaan päivittää sitä ennen kuin tänä keväänä, Vil hymähtää aiheen sinetiksi. – Hieno kokonaisuushan se on, joten kyllä siitä mielellään höpöttelee. – Kyllä se oli tavallaan tekemisen ilon tuotos. Aikuisten okkulttisesti TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ALEKSI LAUSTI, PETRI SARA 19. Se on kuin salaisuus, joka aukeaa hieman pienemmälle musiikinystävien joukolle
– Se vaati aika paljon vääntämistä, koska ideoita oli niin paljon, ettei niistä aina tiennyt, miten ne saisi mahtumaan samaan biisiin. Kaikki se taiteellinen, synkkä ja kohtalokas. Jouhikkoja ja tuhkaluukkuja Kaiken muun lisäksi ??. Tutumpi kuolleiden valtakunta löytyy kuitenkin muinaisten paikkojen sijaan täältä kotoa, tammien alta. – Hei, nythän muistankin, että tein itsekin levylle yhden biisin, Vil hyökkää väliin ja sanoo, että hänen mielestään Mother of Phantoms on itse asiassa levyn huonoin tai ainakin vähiten hyvä kappale. – Tässä sopassa on niin monta kokkia, ettei sitä kaikkea pysty oikein perkaamaan, mutta Pätkä [Rantala] lyö lujaa rokkirummut ja Andella [Kiiski] on aika punkbassosoundi, eli se pohja on sellainen... Pohjustuksen jälkeen Ike Vil ottaa etäisyyttä teksteihinsä ja luonnehtii niiden kertovan paljolti henkimaailman asioista. Kirjoitin vain sen laulumelodiat. Silloin se idea tuntui hyvältä. Eikä niiden onneksi tarvinnutkaan, kun tuottaja otti puolet pois. Ædel-kappaletta kuunnellessa voi kuvitella, mihin se rummutus olisi kuulunut. Samaan on ylletty vasta viime aikoina psykologialla ja psykiatrialla, joilla olemme saaneet kulttuuris-teknologisella tavalla pienen mystisen yhteyden kosmokseen. – Jossain vaiheessa levyntekoa olin sitä mieltä, että tähän voisi tehdä sellaisen ”olymposlaisen kattauksen” erilaisista kreikkalaisista jumalista. Otettiin levylle myös Olli Kari soittamaan perkussioita, vibrafonia ja kaiken maailman kilistimiä, jotka korostivat näitä vaikutteita entisestään. kätkee sisälleen soundeja, joita Hassinen kuvailee ”etnisiksi vaikutteiksi”. Kaksikko ei vähättelekään sitä, että jotkin albumin kappaleista olivat todellisia iisakinkirkkoja. Se on jotenkin erityisen puhutteleva ja lähelle ihmisääntä yltävä soundi. – Kyllä pahin oli Iken mainitsema ”Sunshine Reggae”, jonka paljastan nyt olevan The Singer -niminen biisi. Ajattelin, että jos kerran soitetaan AOR-bändissä, niin annetaan sitten niille kirjaimille jokin muu merkitys. – Jossain vaiheessa meitä verrattiin suurin piirtein johonkin Bryan Adamsiin tai ainakin Totoon. Sävelsin tuossa Kansallisteatterin suurelle näyttämölle Ronja Ryövärintyttären musiikin ja käytin siinä pääinstrumenttina Pekon jouhikkoa, joka vei senkin musiikin hienosti keskiviikinkiaikaan, Hassinen kertoo. Laulaja jatkaa, että yhden levyn kappaleen työnimi oli Sunshine Reggae, ja se oli pahin kaikista AOR-viritelmistä. Vil tarkentaa puolivakavissaan, että yhden kaljan tarjoamalla saa ainakin sen pituisen selostuksen yhdestä levyn kappaleesta. Ihan hyvä kai se silti on. – Täytyy sanoa, että jossain vaiheessa teillä oli tosi erikoisia sessioita ympäri Etelä-Suomea. Tai en nyt tiedä, oliko se edes blastbeatiä, mutta sellaista vanhan liiton thrash-rummutusta niin nopeasti kuin Lombardo pystyisi vetämään basarilla ja virvelillä. Se oli ensimmäinen levylle säveltämäni kappale ja sitä treenattiin jo ennen muun levyn demottelua, Hassinen sanoo. – Meikäläinen on vanha punkkari, ja olen jotenkin aina peräänkuuluttamassa sitä räkää ja rosoisuutta, Vil sanoo. – Niissä ja niihin liittyvissä mysteerikulteissa tätä maailmaa ja sen olemassaolon tapaa käsiteltiin jo ikiaikoja sitten paremmin kuin mihin ihmiskunta pystyi pitkään aikaan. – Levyn toiseksi viimeinen kappale Ædel on tässä mielessä kuin kotiinpaluu ja kyseenalaistus, voiko vastauksia löytää ”esoturismista” vai kuiskivatko ne oleellisimmat äänet tuonpuoleisesta kuitenkin täällä kotimaan kamaralla. Biisistä tuli ihan saatanasti liian pitkä siihen nähden, miten pieneen melodiaan se perustuu. – Voisihan tätä death rockiksi sanoa, jos ette säveltäisi koko ajan niitä AOR-biisejä, Vil naurahtaa. En siis mistään goottimetallista, mutta Bauhaus on suurin piirtein paras bändi ikinä. Mutta jos nyt puhutaan vaikka Nyktophorosbiisistä, joka alkaa tuolla tuhkaluukkusoundilla, niin se yksityiskohta määritti lopulta biisin vireen ja sitä myöten koko tunnelman. Siellä on paljon sellaista suomalais-ugrilaisen kansanmusiikin rytmikkyyttä. Salatut merkitykset toimivat aina. – Tältä levyltä taas löytyy Pekolta jopa särösoolo, joka kuulostaa melkein sähkökitaralta, mutta kyllä siinäkin on se jouhikon oma klangi. – Se jäi vähän harmittamaan, että yhdessä biisissä piti olla blastbeatiä, mutta se jäi jotenkin pois, hah hah! Sekä tuottaja että bändi olivat minua vastaan, ja lopulta sitä ei sinne tullut. Kai sitä voi kerrankin sanoa, että kauheus on yksityiskohdissa, Hassinen summaa. – Miksasin levynteon aikoihin Pekko Käpin bändin levyä. Sleep of Monsters toimii siinä mielessä melkeinpä kollektiivina, että sen jokainen jäsen tuo bändiin eri suunnista omaa soundiaan ja vaikutteitaan. Veikkaan, että sieltä tuli aika paljon maailmanmusiikin melodiamaailmaa, koska kuuntelin sitä aika paljon himassakin. Jokin biisi esimerkiksi ehdottomasti vaati sitä, että tuhkaluukkua piti lyödä hiilihangolla, Vil nauraa. Siinä oli kaksi sointua päällekkäin, lauloin siihen päälle, kertsiin lisättiin yksi sointu ja se oli siinä. Lisää juonia tekstien takaa voi tulla kysymään minulta vaikka keikoilla. 20. – Samaan tapaan jokaisessa kappaleessa on jokin ajatus, joka on yhtä paljon muinaista ja historiallista kuin tätä hetkeä ja nyt elettävää ihmisyyttä. The Sisters of Mercy ja muu vanha toimii myös. – Lauleskelin Kyproksella biisin melodiaa puhelimeeni, kun kuvittelin, että meneillään on oikein hyvä kanavointifiilis tuoda Afroditen epäpyhää rakkautta musiikiksi. Hän päätyy kuitenkin avaamaan vielä yhden kappaleen tekstiä. – Me ollaan Samin kanssa usein täysin eri linjoilla, melkein kuin aurinko ja kuu, mutta jostain sieltä rikin ja elohopean tulen räiskeestä syntyy Sleep of Monstersia. Kitaristi jatkaa avaamalla yksityiskohtia Ivory and Horn -päätöskappaleen uumenista. Vierailijoilla tai ilman, näin monikerroksinen levy ei syntynyt helposti. voisinko sanoa aika death rock, Hassinen ynnäilee. Löytyyhän sieltä joitakin aika selkeitä viitteitä siihen suuntaan, mutta... – Kirjoitin samaan aikaan romaaniani [Daimon, 2022], ja välillä kävi niin, että romaani tuki kappaleita ja kappaleet romaania, mikä kuuluu vaikkapa kappaleessa Melinoe. Hän huomauttaa, että mikäpä olisi hienompi tapa peilailla olemassaoloamme kuin kreikkalaiset jumaltarustot. Se on siitä loistava biisi, että minä en laula siinä ollenkaan, vaan se on täysin meidän mimmien tulkitsema sävellys. – Ivory and Hornja Nyktophoros-kappaleista löytyy Pekon soittoa, ja sehän on mies, jolla ei juuri ole genrerajoitteita. Tupakan tai oluen mittainen konsepti Arvuuttelemme, miten perusteellisesti levyn teksteihin uskaltaa lähteä uppoutumaan. – Kyllähän minä myös diggaan gootista. Vil muistelee käyneensä levyä tehdessään paljon matkoilla, muun muassa mainitun Kyproksen Afroditen temppelissä. – Minun mukana tulee se ”goottivaikutelma” ihan yrittämättäkin, koska äänialani on suurin piirtein 1,2 oktaavia, Vil hymähtää ja huomauttaa, että hänen tulkinnoillaan mikään sankarihevi ei tulisi kysymykseenkään. – En tiedä, olivatko kaikki tällaiset yksityiskohdat oleellisia levyn kannalta. Ihan kaikkia sivupolkuja ja ideoita ei saatu Vilin kertoman mukaan mahdutettua uusiin kappaleisiin asti. Jo tämä saa Hassisen vetäytymään savuille, ja Ike Vil saa täten tupakan verran aikaa avata lyriikoitaan
Onhan siellä muutamia biisejä, joissa on hevimpää meininkiä, Vil kertoo ja tarkentaa, ettei kyseessä ole silti mikään riffilevy. Sen jälkeen sanottiin Hiilesmaalle, että soundi saisi olla lähempänä Hassisen Konetta kuin nykymetallia, Hassinen jatkaa. – Olin itse tukottanut demoja tosi paljon, ja siellä oli paljon kamaa, joka putosi Hiilin tuotannossa pois. Se tietää mitä tekee. – Mehän demotettiin nämä biisit kahteen kertaan, ja tuottaja Hiili Hiilesmaan kommenttien jälkeen muutamat biisit tehtiin vielä kolmannen kerran. – Tarja teki tällä kertaa kaikki kuorosovitukset. – Luova kaaos on varmaan oikea sana, jolla kuvailla sitä, kuka päätyy laulamaan mitäkin, tupakalta palannut Hassinen luonnehtii. ”Ideoita oli niin paljon, ettei niistä aina tiennyt, miten ne saisi mahtumaan samaan biisiin. Punkhommat jäävät muille bändeille. Äänet soivat juuri niin kauniin epävireisesti kuin soivat, ja on hirveän tärkeää, että musiikissa on se inhimillinen tekijä. Olen tehnyt hänen kanssaan demoja jo 90-luvulla ja myöhemmin kokonaisen Blake-levyn, ja sama homma on pätenyt aina. – On Hiilin näkemykset silti parinkymmenen vuoden aikana selkiytyneet ja yksinkertaistuneet. Language of the Birds on tuokiokuva eräästä Pertun kanssa vietetystä illasta vuodelta 2016. Se ei tuntunut pahalta, koska Hiilin kanssa on niin mukava tehdä duunia. Minun mielestäni kaikki musiikki kuulosti paremmalta 90-luvun puolivälissä ja sen jälkeen, mutta se on vain omassa päässäni. Hiili onnistuu onneksi tekemään tuotannoistaan tänäkin päivänä ihan omaa alkemiaansa. Yhtälö johti siihen, että levy muuttui vielä tuotantovaiheessakin paljon. – Perttu Häkkisestä julkaistaan pian muistokirja, ja yksi tällä albumilla oleva kappale kertoo hänestä ja on omistettu hänelle. – Muistan, että ihan alussa halusin levylle selvästi enemmän riffejä. Vil mainitsee tajunneensa äänityksissä, että hän ja Hiilesmaa olivat äänittäneet King Fear -albumin lauluja melko täsmälleen 20 vuotta aiemmin: miehen entisen bändin Babylon Whoresin toinen levy julkaistiin vuonna 1999. – Hiili äänitti tuolloin vielä Munkan nuorisotalolla, ja sieltähän se tavallaan nousi sitten parrasvaloihin. Kaiken on oltava yhtä elävää organismia. Se onnistui ehkä osittain. Kun siihen lisätään Jarkon korkeammat miesäänet ja se, että Janne Immonenkin [koskettimet] tuplailee levyllä hieman, meillä on levyllä periaatteessa kuusi laulajaa. Sellaista paskasti soitettua punkkia. Moni isokin bändi halusi päästä äänittämään hänen kanssaan, kun miehellä oli niin vahva ote tekemiseensä. – Samoin halusin, että mukana olisi orgaanista menoa. Eikä niiden onneksi tarvinnutkaan, kun tuottaja otti puolet pois.” – Sami Hassinen 21. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun nämä kaverit on liian hyviä soittajia. – Tehtiin myös sellainen tuotannollinen ratkaisu, ettei lähdetty autotunettamaan mitään. Hiilikädenjälki Konsepti kunnossa, monta hämmentäjää sopassa, katras laulajia yhdistämässä voimansa ja nippu toisistaan eroavia kappaleita kasassa. Kävin Espanjassa äänittämässä häntä, ja Tarja oli tehnyt kotiläksynsä ihan viimeisen päälle. Vilin kuvailemia teemoja tulkitsee levyllä laaja ja lahjakas laulajakaarti: miehen itsensä lisäksi äänessä ovat myös baritonikitaraa soittava Jarkko Hassinen ja peräti kolme bändin vakiokokoonpanoon kuuluvaa laulajaa, Tarja Leskinen, Hanna Wendelin ja Nelli Saarikoski. Ihan samaan tapaan me ei vedetty soitossa mitään gridiin
Olemme rauhoittuneet, mutta voi olla, että kiertue-elämä ajaa meidät vanhoihin tapoihimme.” 22. ”Osa meistä on perheellistynyt, osa lopettanut juomisen kokonaan
Elämä ei ole joko täyttä rock’n’rollia aamusta iltaan tai sitten silkkaa arkista tylsyyttä. Ei siis ihme, että kun ovet kiertueille avautuivat, vauhdikas elämä pääsi valloilleen. Sanotaanko vaikka näin, että se porukka tietää miten juhlia, mutta... – Olimme yhtä kaaosta. – Yhdessä vaiheessa teimme Rammsteinin kanssa yli 50 keikan areenakiertueen. – Tämä porukka on kohdatessaan kuin kemiallinen reaktio, Bergh naurahtaa ja kuvailee, että bändin kiertueet olivat läpi 2000-luvun lopun melkoista päihteiden ja irtosuhteiden sekamelskaa. Ihan kuin muinoin. Olimme hieman jumissa rutiineissa, ja vaikka emme tienneet sitä tuolloin, tahaton tauko oli ehdottomasti tarpeellinen. – Edellinen levymme oli aika sisäänpäinkääntynyt. Tuolloin Tavastian-keikkaan valmistautunut laulaja otti ilon irti elämästä tukevassa humalassa ihan kaikelle hörähdellen. nehän olivat saatanan hauskoja aikoja juuri sellaisenaan, Bergh juttelee kotoaan käsin. T apasin Deathstarsin Andreas ”Whiplasher” Berghin viimeksi viisitoista vuotta sitten, helmikuussa 2008. Kun bändi julkaisee uuden albumin lähes vuosikymmenen tauon jälkeen, laulaja Andreas Bergh ei valehtele itselleen, että kaikki olisi kuten ennen. Monet bändin jäsenistä olivat soittaneet pitkään yhdessä, joukon historia kun yltää Swordmaster-bändin nimissä vuoteen 1993 asti. Oli ihan lähellä, ettei Deathstars jäänyt debyyttimme pituiseksi projektiksi. Deathstarsin kohdalla tilanne oli toinen. Lähdemme elämään täysillä tätä päivää. Deathstars julkaisi esikoislevynsä Synthetic Generationin vuonna 2002. Bergh muistaa tilanteen ja alkaa pyöritellä videopuhelun välityksellä, miten ihminen oikeastaan muuttuu tai ei muutu, kun aika kuluu. Mihin tahansa menimmekin, onnistuimme aina löytämään tai pystyttämään juhlat, joista tultiin jälkikäteen joko kiittämään tai sitten ihmettelemään, mitä vittua kanssamme taas oikein tapahtui. – Se, mitä haluamme Deathstarsin olevan, ei ole muuttunut miksikään. ROCKFAIJAT RADALLA TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT LINUS BOKEHSIUS 23. – Yllätyimme aikoinaan itsekin, kun Iso-Britannia hullaantui musiikistamme niin paljon, että teimme aika monta kiertuetta siellä ja ne rundit eivät todellakaan rajoittuneet vain pariin keikkaan, Bergh muistelee. – Ensimmäisen viiden vuoden aikana emme tehneet juuri mitään. En ole enää sama Andreas kuin silloin, mutten ole myöskään täysin toinen tyyppi. Oli kuin huomista ei olisi ollutkaan. Elämässä on eri puolia. Termination Bliss (2006) vei Deathstarsin vuosikausiksi tien päälle. Bändin ensimmäiset vuodet olivat kiertueiden suhteen hiljaisempia. Kemiallisia reaktioita Edellisestä Deathstars-julkaisusta on kulunut yhdeksän vuotta, mutta heti Everything Destroys You -albumin käynnistyessä ei voi kuin myhäillä, ettei bändi ole muuttunut ainakaan liikaa. – Toinen hyvä kohde oli Itä-Eurooppa. – Sama kuuluu levyllä: se on kitaravetoisinta Deathstarsia koskaan, siellä on paljon uusia kieroja kulmia ja paljon mustaa huumoria, mutta se on myös täysin tunnistettavaa, sataprosenttista Deathstarsia. Hän korostaa, ettei tämäkään asia ole mustavalkoinen. Minä ja Emil [Nödtveidt, kitara] teimme, teimme ja teimme sitä studiossa kahdestaan ja levystä uupui yhteistä Deathstars-henkeä. Tosimaailmassa jopa vampyyrit saattavat ikääntyä, ja niin on tapahtunut ruotsalaiselle Deathstarsille. Se oli onnistunut kokeilu, muttei vielä mikään lähtölaukaus bändille. – Nyt kun uusi albumi on ilmestymässä, huomaan miten paljon olen kaivannut tuota kaikkea. Ironista kyllä, erityisesti Venäjä ja Ukraina olivat meille aina hyviä maita, mutta nyt emme tietenkään tule soittamaan ainakaan Venäjällä. En tarkoita, että pyrkisimme tavoittelemaan Deathstarsin elvyttämisellä tai kiertueilla ikuista nuoruutta. – Minunhan kuuluisi varmaan sanoa, että ne olivat sellaisia aikoja, nyt ne ovat kaukana takanapäin ja olimme hölmöjä nuoria, mutta... Monelle pohjoiselle bändille paras kohde kiertää on Saksa. ”se mikä tapahtuu Vegasissa, pysyköön Vegasissa”. Se elämäntapa oli koko elämämme. Olen kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että albumi on paljon, paljon parempi kuin The Perfect Cult [2014], Bergh sanoo
Tässä kohtaa Berghin takana oleva ovi aukeaa, eikä ajoitus voisi olla täydellisempi. Tuskin Ukrainassakaan tullaan ihan ensimmäisenä miettimään rockkeikkoja, jos sota siellä ikinä loppuu. Kiertue on aina paikka, jossa nämä persooniemme toiset puolet tulevat täysillä esille. Emme ole lähdössä karkuun. Se on osa teitä.” 24. – Se ulottuvuus, johon katoamme lähtiessämme kiertueille, on täydellisintä mahdollista eskapismia, Bergh toteaa. Kiertueilla biisinteko ei onnistu. Rakkaudessa on aina kitkerät ja katkerat puolensa, suurimmat surut voivat olla vähän koomisia, viha voi olla valtavan innostavaa tai sisintä syövää ja monet parhaatkin fiilikset ajavat ihmiset helposti pakkomielteisyyteen. – Voi olla, että totuus tulee olemaan karumpaa kuin höpisen. Näemme pitkästä aikaa Sweden Rockissa. – Olen ehtinyt innostua ja kyllästyä näihin kappaleisiin niin monta kertaa, että välillä meinasi tuntua siltä, että kannattaisi varmaan säveltää kokonaan uusi levy. Kaikki vanhemmat tietävät varmasti, mitä tapahtuu, kun kuvioihin tulee lapsia. – Niin, olen tosiaan tätä nykyä myös isä. Deathstars lähtee tien päälle maailmassa, joka on muuttunut. Jos olisimme tehneet niin, puhuisimme nyt reunionista. Se ei ollut aina ihan tervettä, mutta nyt sanoisin sen olleen tarpeellista. Kun Deathstars keskittyy musiikin tekemiseen, se keskittyy siihen täysillä. – Älä huoli, en ala kertoa, miten paljon isyys on muuttanut elämääni. – Filosofiani on, että ihmisen pääkoppa on aika ristiriitainen paikka eikä mikään tunne ole yksioikoinen. Se on osa teitä. Niihin hetkiin kun ahdistaa, ja siihen hulluuteen, kun huomista ei enää ole. Tällä albumilla juhlistetaan elämän parhaita ja hirvittävimpiä asioita yhtä tärkeinä. Olisimme voineet ihan hyvin hajota siihen paikkaan. Siitä kun olet innoissasi, että tänään lähtee, siihen hetkeen, kun kaikki on hetken aikaa täydellistä. Isyys on aivan mahtava juttu, mutta se ei ole kaikki mitä olen. Bergh hymyilee pojalleen lempeästi ja kertoo, että iskä tekee haastattelua. On oikeastaan vähän ihme, ettemme julistaneet dramaattisesti lopettamista. – Jos en tee tai kuuntele musiikkia, mielenterveyteni alkaa heitellä. Haastoimme itseämme säveltämään keikkojen välissä, mutta eihän siitä tullut hevon helvettiä, Bergh virnuilee ja lisää sitten, että vaikka krapula on aika luova tila, adrenaliinitäpinä ei ole. Eikä kenenkään pitäisi ottaa Deathstarsia liian vakavasti. Suomessa yhtye nähdään kahdella keikalla lokakuun lopussa. Yhdestä asiasta Bergh on varma: bändiä ei nähdä venyttämässä lopettamistaan seitsenkymppisinä. Kaikessa mitä teemme, on taustalla pieni virne. Oven takaa kurkistaa pienen pojan pää, ja poika kysyy, mitä isä oikein tekee. – Yhden kerran teimme sen virheen, että otimme Pohjois-Amerikan-rundille äänityskamat mukaan. Edellisen levyn villien kiertueiden aikoihin Bergh oli 36-vuotias, ja nyt ikää on pian 46. Sen sijaan sanon, että musiikki on jopa nostanut merkitystään tämän kaiken myötä, sillä olen huomannut yhä vahvemmin, että musiikki on aivan helvetin iso osa itseäni. Ymmärrän täysin, mikä ajaa Tommya ja koko KISSia eteenpäin tänäkin päivänä. Jos teillä on oma juttu, älkää hylätkö sitä perheellistyessänne. – Voisimme aivan varmasti julkaista musiikkia useamminkin, mutta väkertelemme aika usein sellaisten pienten yksityiskohtien kanssa, joita kukaan muu ei taatusti erota, laulaja hymähtelee. Nälkä ja into vetää Deathstarsin maskit ja vormut päälle ei kuitenkaan ole kadonnut. – Nuorempina taisimme paeta siihen maailmaan jopa itseämme. Pidä oma juttusi Yhdeksän vuotta on pitkä aika. – Kirjoittelin itse asiassa Tommy Thayerin kanssa muutama päivä sitten. Laulaja jatkaa kertomalla, että Everything Destroys You -levyn ensimmäiset kappaleet syntyivät jo kuusi vuotta sitten. Tässä neuvoni vanhemmille: antakaa aikaa itsellenne ja intohimollenne. Deathstars ei onneksi ole sellainen. Levyltä löytyy kappale jokaiseen mielentilaan, joita rajuihin illanviettoihin saattaa kuulua. ”Tässä neuvoni vanhemmille: antakaa aikaa itsellenne ja intohimollenne. Samoin esiintyminen. Siinäpä on jotain, mitä en olisi kymmenen vuotta sitten ikinä uskonut, koska en kyennyt kantamaan vastuuta edes itsestäni, Bergh kertoo ja sanoo olevansa kuin paraskin ”rockfaija”. – Ei ole silti mitenkään liioiteltua sanoa, että olimme lopen väsyneitä elämäntapaan nimeltä Deathstars, kun kiertue edellisen levyn jälkeen päättyi. Olemme rauhoittuneet, mutta voi olla, että kiertue-elämä ajaa meidät vanhoihin tapoihimme. Se on iso koneisto. Bergh alleviivaa, ettei musiikin kuulu olla yksitotista. – KISS on maailman mahtavin bändi, mutta me emme todellakaan tule tekemään jäähyväiskiertueita kahtakymmentä vuotta ja kituuttamaan musiikkimme kanssa, vaikka se onkin meille tärkeä asia, Bergh hekottelee kovaan ääneen. – Tämä on eräänlainen urbaani keskiyön jälkeisten bileiden albumi. Musiikki on minulle terapiaa. Sitten biisit alkoivat taas tuntua tuoreilta. Jos teillä on oma juttu, älkää hylätkö sitä perheellistyessänne. Bändin kiertueet tulevat suuntautumaan hieman eri paikkoihin kuin ennen, ja Bergh toteaa, ettei esimerkiksi Ruotsissa enää edes ole niin paljon keikkapaikkoja kuin aikoinaan. Minusta kuitenkin tuntuu, että lähdemme nyt rundille ihan eri lähtökohdista. Kun lopetamme, lopetamme, ja jatkamme luovuuttamme jossain toisessa muodossa. Verkkaista turhamaisuutta Kun Berghiltä tenttaa, mitä ovat ne Deathstarsin piirteet, jotka ovat säilyneet bändin soundissa läpi sen uran, hän nauraa ja vastaa ”verkkaisuus ja turhamaisuus”. – En ota itseäni liian vakavasti. Death starsissa on aina omanlaisensa mustan huumorin twisti, joka kuuluu myös Everything Destroys Youlla. Osa meistä on perheellistynyt, osa lopettanut juomisen kokonaan
Siitä alkoi epätietoisuuden aika, emmekä tienneet hetkeen, mitä Metallicalle tapahtuu jatkossa. – Se oli kuitenkin James, joka alkoi nostaa meitä vetelästä suosta. Juuri nyt Metallica (Trujillon lisäksi kitaristi-laulaja James Hetfield, rumpali Lars Ulrich ja soolokitaristi Kirk Hammett) on olemassa, vieläpä väkevämmin kuin monena muuna hetkenä yhtyeen 42-vuotisen historian aikana. En millään muotoa tarkoita, ettenkö olisi tuntenut olevani bändin täysivaltainen jäsen jo aikoja sitten, mutta on aivan selvää, että 72 Seasonsin valmisteleminen lähensi meitä neljää entisestään. NELJÄ RATSUMIESTÄ LIEKEISSÄ TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT TIM SACCENTI 26. Emme olleet lainkaan tietoisia, että James on ryhtynyt työskentelemään musiikin parissa, joten Blackenedin uusi versio yllätti meidät aivan täysin. Puolisen vuotta myöhemmin pandemia sulki maailman, ja yhtäkkiä olimme entistäkin epätietoisempia... – 7 2 Seasons on ehdottomasti koko bändin yhteistä ansiota. Sitten hän jatkaa vähintään yhtä painokkaasti. Kuulostaa kliseeltä, mutta tämä on sataprosenttisesti totta: meidän neljän ratsumiehen välinen veljeys ei tule koskaan kuolemaan, olipa Metallica olemassa tai sitten ei. Tuore näkemys Blackenedistä ilmestyi toukokuussa 2020. – Syksyllä 2019 jouduimme perumaan WorldWired-kiertueen Australian ja Uuden-Seelannin pätkät Jamesin vetäydyttyä vieroitushoitoon. – Samalla koen oman paikkani Metallican riveissä sementoituneen lopullisesti. Jos Hetfieldin alulle panema uusi Oli maailmanlaajuisesta pandemiasta jotain hyötyäkin: ilman sitä emme nyt pitelisi käsissämme Metallican uutta studioalbumia. no, melkein kaiken suhteen. Elettiin kevättä 2020, kun hän lähetti meille uudelleen sovittamansa akustisen demon Blackened-biisistä. Kun Metallican basistiksi melko tarkkaan kaksikymmentä vuotta sitten kiinnitetty Robert Trujillo lausuu edellä mainitut sanat, hänen äänessään on aivan erityistä vakuuttavuutta. Tämä ei ole itsestään selvää, vaan asiat voisivat olla aivan toisinkin. Basisti Robert Trujillo avasi Infernolle sanaisen arkkunsa ja puhui muun muassa 72 Seasonsin valmistelemisesta ja M72-maailmankiertueesta. Niin, ja Ozzy Osbournesta. Levy on erittäin tiiviin yhteistyön tulos. Vai tapahtuuko mitään
”Meidän neljän ratsumiehen välinen veljeys ei tule koskaan kuolemaan, olipa Metallica olemassa tai sitten ei.” 27
– Minähän soitin Ozzyn bändissä vuosituhannen vaihteen molemmin puolin ja kirjoitin myös musiikkia Down to Earth -albumille [2001]. Ympäröivä maailma oli kuvainnollisesti tulessa, mutta saimme silti valmistella tyylikästä heavy metal -albumia omassa losangelesilaisessa kuplassa. Lars asettui saman tien tuoreen materiaalin puolestapuhujaksi, eikä mennyt aikaakaan, kun myös James ja Kirk hyppäsivät vankkureiden kyytiin. – Levy sai myöhemmin nimen Patient Number 9, ja sen tekeminen oli todella hieno kokemus. Pystyin esittelemään muulle porukalle saman tien näitä takavuosien Ozzy-ideoita, ja esimerkiksi levyn avaavan nimibiisin intro on peräisin pöytälaatikostani – vain yhtenä esimerkkinä. Kun kappale oli sitten saatu ihmisten kuultavaksi, mietimme tekevämme uuden akustisen version jostakin toisesta kappaleesta. – Astelimme aamulla studioon ja saatoimme soittaa tuntikausia. On päivänselvää, että Ozzyn levy siivitti minut hienolla tavalla Metallican uuden materiaalin äärelle! Hieman tuoretta materiaalia Saattaa hyvinkin olla, ettei Robert Trujillo tule koskaan saamaan tarpeeksi julkista kiitosta työskentelystään 72 Seasonsin taustalla. Että samallahan me voisimme tehdä aivan tuorettakin materiaalia. sovitus onnistui yllättämään jopa Trujillon, Ulrichin ja Hammettin, se toden totta tuli puun takaa myös faneille. Ideoita pulppuaa esiin, ja sitten niitä pulppuaa vähän lisää. Losilaisessa kuplassa Jos Blackened 2020 oli yksi 72 Seasonsia eteenpäin puskeneista traktoreista, samaa voi sanoa Ozzy Osbournen viimeisimmästä studioalbumista. – Työstin The Day that Never Comesia aikani, ja vaikka homma oli mielenkiintoista, jostakin kuitenkin kiikasti. Sitten hän lisäsi, ettei tajua tätä ”uutta sovitusta” ollenkaan. Niin, tästä päästäänkin hiljalleen kohti 72 Seasonsin alkuhetkiä. – Ja tietenkin myös inspiroivaa... Sieltä tiedusteltiin kiinnostustani liittyä porukkaan, joka ryhtyy työstämään Ozzyn seuraavaa studioalbumia. Että eikö minun pitänyt valmistella uusi versio The Day that Never Comesista. No, onneksi välimme eivät rikkoutuneet, vaikka lähdinkin toiseen yhtyeeseen. Se taisi olla Lars, joka ehdotti The Day that Never Comes -biisiä, ja minä lupauduin tuoreen näkemyksen alullepanijaksi, Trujillo muistelee. Ehkä sellainen voisi johtaa hyviin asioihin. Entä se mainitsemasi Metallica-kytkös. Tapanani on kuitenkin säveltää kaikenlaisia biisejä, ja olen huomannut ajattelevani aika usein, että jokin aihio sopisi loistavasti Ozzy Osbournelle. Kun sitten liityin Metallicaan alkuvuodesta 2003, minun oli tietenkin pakko jättäytyä pois Ozzyn rykmentistä. Ideoita pulppuaa esiin, ja sitten niitä pulppuaa vähän lisää.” 28. Olin jo valmiiksi täynnä energiaa, sillä Patient Number 9:n tekeminen oli ollut yhtä inspiraatiokylpyä. Ensimmäisenä jyvälle pääsi Lars Ulrich, ja vieläpä varsin hupaisalla tavalla. – Lähetin Larsille musiikkitiedoston ja hän vastasi melkein saman tien. Lars kummasteli, että mistähän ihmeestä tässä on oikein kysymys. Trujillo vaikenee muutaman merkitsevän hetken ajaksi. – Mikä ehdottomasti parasta, Blackened 2020 toimi tavallaan myös 72 Seasons -albumin alkusysäyksenä, vaikka emme sitä vielä tuolloin tienneetkään, Trujillo sanoo. On helppo kuvitella, että korona-aikana syntyneen Patient Number 9:n tekeminen oli terapeuttista ja inspiroivaa. – Itse asiassa, jos jokin juttu on tämän orkesterin suhteen varmaa, niin tämä: vaikka Metallica jatkaisi vielä sata vuotta, kappaleaihiot eivät loppuisi kesken. – Olen juuri tulossa siihen, Trujillo nauraa. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt Metallican rivien edes olevan kasassa, mutta seuraavassa hetkessä planeetan musiikkisivustot olivatkin täynnä ”Metallica julkaisi akustisen kappaleen” -uutisia. – Näihin samoihin aikoihin olimme ryhtymässä kirjoittamaan uusia biisejä Metallicalle. En yksinkertaisesti tuntenut itseäni niin innostuneeksi kuin olisin halunnut tuntea. Eräänä päivänä aloin pohtia tosissani, miksi ihmeessä me käytämme paljon aikaa vanhojen biisien uusiin sovituksiin. Samalla paljastin Larsille pohtineeni, että mehän voisimme kirjoittaa hieman tuoretta materiaalia. Vastasin välittömästi, ettei hänen tarvitsekaan, sillä kyseisellä jutulla ei ole mitään tekemistä The Day that Never Comesin kanssa. – Vasta sitten paljastin Larsille kupletin juonen. – Blackened 2020:n tekeminen oli oikein kivaa. ”Monien kollegojen sävelkynät tuntuvat kuivuvan vuosien mittaan, mutta kohdallamme tilanne on päinvastainen. Black Sabbath on minulle yksi kaikkien aikojen rakkaimmista yhtyeistä, joten arvaapa kahdesti, miltä tuntui antaa rukkaset Ozzy Osbournelle. Parasta ikinä Kun pandemian pahin ote alkoi sitten hellittää, Metallican miehistö kokoontui San Franciscon lähistöllä sijaitsevan päämajansa uumeniin. – Tuolloin elettiin vielä koronan puristuksessa ja työskentelimme aluksi tahoillamme, omissa kotistudioissamme. Trujillo naurahtaa, ettei kertonut tästä ”omapäisestä päätöksestä” vähään aikaan kenellekään. Kaikki soittajat eivät valitettavasti päässeet konkreettisesti paikan päälle, mutta mukaan lähteneiden muusikoiden lista on silti varsin vakuuttava: Tony Iommi, Zakk Wylde, Eric Clapton, Duff McKagan, Josh Homme, Chad Smith, Taylor Hawkins, Jeff Beck ja niin edelleen. Monien kollegojen sävelkynät tuntuvat kuivuvan vuosien mittaan, mutta kohdallamme tilanne on päinvastainen. Vaikka hän korostaa jargonin mestarien eli ammattijääkiekkoilijoiden tapaan ”yhteistyön ja joukkueen merkitystä”, basistin kanssa keskustellessa tulee selväksi, ettei uutta Metallica-albumia olisi edes olemassa ilman hänen aloitteitaan ja ansioitaan. Joten kyllä, se oli äärimmäisen terapeuttista aikoina, joina kaikki vanhat tottumukset oli heitetty roskakoriin, Trujillo sanoo. Palataan näihin hetkiin ja tunnelmiin kohta, mutta kolkutellaan ensin hetken verran Pimeyden Prinssin valtakunnan portteja. – Kun Metallica-pesti alkoi, se oli totaalista menoa, enkä tietenkään ikimaailmassa ajatellut, että pääsisin vielä jonakin päivänä tekemään yhteistyötä Ozzyn kanssa. Kun sitten liityin Patient Number 9:n tekijätiimiin, hymyni oli melkoisen leveä. Paikalle saapui myös yhtyeen luottotuottaja Greg Fidelman ja 72 Seasonsin valmisteleminen alkoi toden teolla. 72 Seasonsin tekeminen ei ollut vielä alkanut, joten lupauduin ilomielin mukaan, Trujillo kertoo. Sen jälkeen Lars meni yhä enemmän ymmälleen, basisti hymyilee. Aika pian tuli selväksi, ettei uusista ideoista tule olemaan puutetta tälläkään kerralla, basisti naurahtaa. Siis sen, että olin lähettänyt hänelle täysin uusia ideoita enkä suinkaan mitään vanhojen juttujen uusia sovituksia. Kuinka kävikään. – Sain pari vuotta sitten mielenkiintoisen kysymyksen Ozzy Osbournen leiristä. No, Trujillon salajuoni onnistui täydellisesti ja asiat alkoivat edetä
– Tai no, jos ei valmistunut, niin ainakin me työstimme sitä hyvin pitkälle sessioiden varhaisessa vaiheessa. Se lisää esiintymisten mielenkiintoa niin meidän kuin yleisönkin kannalta. Jos mietit asiaa omalta kohdaltasi, pystytkö nostamaan 72 Seasonsilta esiin jonkinlaisia avainbiisejä. Trujillo pitää taas pienen tauon. – Kun paiskaamme samassa kylässä kaksi täysin toisistaan poikkeavaa konserttia, eli soitamme yhteensä nelisen tuntia, pystymme nostamaan settiin myös harvinaisempia kappaleita. Ensinnäkin 72 Seasonsin biisimateriaalissa on vahvuutta alusta loppuun. – Se, mikä oli ollut vuosien ajan itsestään selvää ja täysin jokapäiväistä, tuntui nyt uskomattoman hienolta. Kun omat ajatukseni vaihtuivat ”teemmeköhän me enää koskaan levyä” -synkistelyistä ”maailma näyttää sittenkin aukeavan ja uusi albumikin on jo hyvällä mallilla” -hienouksiin, niin kuinka voisinkaan unohtaa. Toisin sanoen Enter Sandman kuullaan Helsingissä kesällä 2024 vain kerran. Uusi albumimme kestää taas kerran melkein kahdeksankymmentä minuuttia ja on kokonaisuutena erittäin vaihteleva, dynaaminen ja paikoin myös yllättävä teos. Olen pitänyt tätä ajatusta omankin urani ohjenuorana. – Vaihtoehtoja on useampia, mutta kyllähän esimerkiksi Screaming Suicide on minulle tärkeä kappale. – Olen ehdottomasti samoilla linjoilla: ne ovat toisiaan enemmän tai vähemmän muistuttavia kokonaisuuksia, Trujillo vahvistaa. Tartuimme instrumentteihin, väänsimme vahvarit melkein täysille ja annoimme palaa, ja se oli suunnilleen parasta ikinä, Trujillo henkäisee. – Se konsertti oli minulle valtavan kova juttu. Siis yhdessä soittaminen. Saan kylmiä väreitä, kun ajattelenkin asiaa! 29. Palataanpa hetkeksi kesään 2013, kun soititte erikoiskonsertin Orion Music + More -festivaalilla Dehaan-salanimellä. Nythän on niin, että Kill ’em Allilta löytyy edesmenneen Cliff Burtonin säveltämä kappale (Anesthesia) – Pulling Teeth, jonka kuuleminen räjäytti aikoinaan tajuntani. Se on varsin monipuolinen biisi, ja tässä mielessä se on kuin 72 Seasons pienoiskoossa. Ja kuinka ollakaan, Metallican klassinen ensilevytys viettää heinäkuussa nelikymppisiään. Se johtuu kahdesta seikasta. Yksikään ihminen bändin sisäpiirin ulkopuolella ei tiennyt, että valmistelemme uutta materiaalia, joten meillä ei ollut mitään aikataulupaineita. – Pidän Hardwiredista edelleen erittäin paljon, mutta ainakin tällä hetkellä 72 Seasons tuntuu vieläkin rakkaammalta. Itse olen M72-rundista todella innoissani. Toiseksi en tule koskaan unohtamaan albumin tekoprosessia – en edes sen yksityiskohtia. to Self-Destruct ovat jonkinlaisia sukulaissieluja. Biisi laajensi ajatteluani aivan uuteen suuntaan, kun tajusin ilokseni, että ärhäkän heavy metal -bändin basisti kykenee kirjoittamaan tuollaisen omalaatuisen biisin. Levyt ovat suunnilleen samanmittaisia järkälemäisiä kokonaisuuksia, ja tuotantopuolellakin liikutaan samoissa sfääreissä. Keikkaa ei mainostettu Metallican nimellä ja koko juttu pysyikin jonkinasteisena salaisuutena sen alkamiseen asti, vaikka toki postasimmekin sosiaaliseen mediaan kryptisiä ”Don’t miss Dehaan!” -viestejä, Trujillo muistelee. Joku heitti pöydälle idean, ja sitten aloimme katsoa aihiota yhdessä eteenpäin. Se taas on ihan varmaa, että Lux Æterna alleviivasi meille, että Metallica on taas liekeissä! Kun Lux Æterna viime vuoden loppupuolella ilmestyi, se vei ajatukset Metallican Kill ’em All -debyytin avanneen Hit the Lightsin äärelle. – Eräs amerikkalaispromoottori ehdotti meille tällaista tuplakeikkaa jokunen vuosi sitten, ja syksyllä 2021 soitimmekin kaksi erilaista settiä Rockville-tapahtumassa Yhdysvalloissa, Trujillo kertoo. – Joo, vedimme Kill ’em Allin alusta loppuun levyn kolmekymppisten kunniaksi. – Erittäin hienoa oli myös se, ettei meillä ollut minkäänlaisia deadlineja. Ja arvaapa kahdesti, kuka seurasi tapahtumia lavan sivusta. – Monet ovat vetäneet yhtäläisyysmerkkejä kappaleiden välille, mutta Lux Æterna ei ole mikään tietoinen kumarrus yhtyeen alkuajoille. – Orion-tapahtumassa soitin (Anesthesia) – Pulling Teethin elävän yleisön edessä, enkä unohda niitä hetkiä koskaan. Kuten jo sanoin, 72 Seasons syntyi tiiviin ja hedelmällisen yhteistyön tuloksena. Tuntuu selvältä, että 72 Seasons ja edellinen Metallica-levytys Hardwired... Rundin konsepti on varsin erikoinen: kun Metallica saapuu johonkin tiettyyn kaupunkiin, yhtye esiintyy siellä kaksi kertaa ja luvassa on kaksi toisistaan täysin poikkeavaa settiä No Repeat Weekend -teeman alaisuudessa. Trujillo muistelee, että 72 Seasonsin debyyttisingle, intensiivinen kolmeminuuttinen Lux Æterna, valmistui ensimmäisenä. Metallican massiivinen M72-maailmankiertue kestää (näillä näkymin) ensi vuoden syyskuun loppuun asti. Cliff Burtonin isä Ray. Kylmiä väreitä Hypätäänpä tien päälle. Enemmänkin kappale kertoo siitä, että vaikka Metallica on muuttunut vuosikymmenien mittaan paljon, tietyt peruspilarit ovat edelleen tallella. – Meillä oli jo sessioiden alussa pino alustavia biisejä, mutta homma alkoi edetä hurjaa vauhtia, kun pääsimme viimein soittamaan kasvotusten
Atlases möyrii, ruhjoo ja tunnelmoi ilmeisiä tulkintoja vältellen. – Alun perin Ville-Veikko teki kaikki sävellykset. ROHKEASTI MODERNIA TEKSTI VILHO RAJALA 31. Bassonsoiton ja laulamisen ohessa paljon muutakin bändissä puuhaava Jerkka Perälä kertoo yhtyeen hakeneen uudelle levylleen tietoisesti tuotettua soundia. Kuusihenkisen porilaisbändin basisti, laulaja, kansitaiteilija, studiomies ja videovelho Jerkka Perälä kertoo, että Atlasesin kappaleet ovat suureksi osaksi hänen ja kitaristi Ville-Veikko Laaksosen käsialaa. S aksalainen Lifeforce Records on suorastaan erikoistunut suomalaisiin bändeihin. Siitä ollaan edetty hiljalleen suurin piirtein 50–50-tyyppiseen asetelmaan. Atlases tarjoilee kevään toista Lifeforcen julkaisemaa suomalaisalbumia, joka on nimeltään Between the Day & I
Olkoonkin, että levyn tekstit seilaavat hyvinkin abstrakteissa maisemissa, kuten levyn nimestä voi päätellä. Niinpä en kokenut esimerkiksi rumpujen osalta oleelliseksi, että pitäisi lähteä etsimään hyvän huonesoundin takia jotain muuta tilaa. Atlases jakaa hienot treenitilat ystäväyhtye Marton kanssa, ja tiloihin on rakennettu myös kelpo studio. Atlasesin aiemmat kannet ovat olleet puhtaasti digitaalista taidetta, mutta nyt haluttiin siis konkretiaa. Halusin, että hampaat lentää kurkkuun. Itse tekeminen tuo Atlasesin toimintaan vapautta ja toisaalta vastuuta. – Mä en itse asiassa ihan tarkkaan edes muista, mistä alkuperäinen ajatus tuli. Modernin turboahdettu ja tuotettu soundi on paperilla hankala toteuttaa livenä, mutta Jesse Simolan loihtima äänimaailma auttaa bändiä tässä tavoitteessa. Bändin muut jäsenet ovat päälaulaja Jamppa Lamminpää, kitaristi Rasmus Forssell, kosketinsoittaja-samplevastaava-laulaja Jesse Simola ja rumpali Arttu Leppänen. Siinä on joku fiilis, mitä ei voi ihan sataprosenttisesti sanoin kuvailla. – Jotenkin turboahto ja massiivisuus toimii tällä biisimateriaalilla hyvin. Ne tehtiin jo silloin sillä mentaliteetilla, että ne voi jäädä levylle. Tunnelmallista ja maalailevaakin puoltaan Atlases kyllä levyllä esittelee, mutta pääpaino tuntuu olevan runttauksessa. – Yhteistyö on sujunut todella hyvin diilintekopäivästä asti, ei ole ollut valittamista. Rummut epänormaalisti Atlases solmi sopimuksen Lifeforce-yhtiön kanssa jo ennen edellislevy Woe Portraitia (2020). Jessellä on aika tavalla työnsarkaa, kun on lauluosuuksiakin, Perälä sanoo. Myös saman bändin tuoreen Unravel-biisin musiikkivideo on hänen käsialaansa. – Treenikämppien lisäksi mulla on tässä työhuone, missä me hoidetaan äänitykset ja mä duunaan kaikkia muita työhommia, kun en ole kentällä. Kannen valokuvan on ottanut Johanna Sjövall. – Toki sitten, kun biisejä hiotaan eteenpäin, sinne tulee kaikilta omia pieniä lisäyksiä. Jotkin lauluraidat saattaa olla jostain puolentoista vuoden takaa, tyyliin ekoilta demoilta. Musiikin fiilistelevämpi puoli on ehkä helpompi saavuttaa, kun ei tarvitse hirttäytyä taustanauhaan. Oma tila toimi itse asiassa yllättävän hyvin. ”Jotenkin turboahto ja massiivisuus toimii tällä biisimateriaalilla hyvin.” 32. Ihan ekalla ep:llä [Penumbra, 2017] homma lähti liikkeelle Ville-Veikon biiseistä, hänellähän oli koko ep tehtynä jo ennen kuin bändi edes perustettiin. Lauluja sovitetaan ja suunnitellaan kimpassa, ja se on aika kollektiivinen prosessi laulajien välillä. Käytännössä Jesse kuitenkin soittaa kaikki jutut synamaailmasta livenä, kuten me muutkin. Mä koen, että meidän levyn kansi onnistui tosi hyvin. Studiovastuun Perälä kantaa itse. Lisää kotimaankeikkoja on luvassa. Between the Day & I on vahva albumi, jota Lifeforce markkinoi hiukan yksioikoisesti post-metalina. – En muista, kenen idea se hevonen oli, mutta onhan ne upeita eläimiä, niissä on jonkin sortin mystiikkaa ja viisauden tuntua. Ei sitä sen enempää ole sitten mietitty. Kun me alettiin puhua visuaalisesta ilmeestä, ensimmäisenä meille tuli mieleen mustavalkoisuus, mitä meillä ei ole vielä koskaan ollut. Hevosmystiikkaa Tämän lehden ilmestyessä Atlases on minirundilla Baltiassa, ja toukokuun lopulla bändi esiintyy Porin Meara Klubilla. Meillä oli aika loppuun asti hiotut demot ja biisien opettelu on rummuilla työläintä, ja niinpä ne jätettiin viimeiseksi. Between the Day & I:n kansitaide on sekin Perälän käsialaa. Täytyy olla visio, mitä tavoitella. Itselle ehkä se mielleyhtymä on Deftonesin White Pony [2000], joka on jäänyt jostain takavuosilta mieleen. Näin kansainvälisen ja modernin kuuloista jälkeä saa harva kotimainen bändi aikaan omin päin. Se korostuu lauluissa, koska meillä on kolme vokalistia. – Tämä on se iänikuinen kysymys. Sitten pohdittiin, että voitaisiin hankkia kansikuva joltain valokuvaajalta, Perälä selittää. – Meillä ei ole yhtyeessä puristeja, jotka olisivat esimerkiksi tiukasti taustanauhojen käyttöä vastaan. Diili saatiin alun perin Ville-Veikko Laaksosen kontakteilla, ja Jerkka Perälä kehuu päämies Stefan Lüdickea hyväksi yhteistyökumppaniksi. Between the Day & I tehtiin omin voimin bändin päämajassa Porissa. Jokseenkin erikoinen ratkaisu levynteossa oli, että rummut äänitettiin viimeiseksi. – Normaalisti en ehkä toimisi sillä tavalla, mutta se oli aikataulukysymys. – Me haluttiin luoda tuotetun kuuloista modernia soundia, joka sisältää samplerumpuja ja muuta sellaista. Silloin se oli aika rehellistä post-metalia. Kun bändi kasautui siihen ympärille ja saatiin hommat rullaamaan, tyyli lähti vähän karkaamaan modernimpaan ja ehkä raskaampaan suuntaan. Kuinka post-metalia Atlasesin musiikki siis nykyään on. Mitä kannessa seikkaileva unenomainen hevonen oikein symboloi. Kaikki on hoitunut sovitusti ja ajallaan. Tehdään fiiliksen mukaan ja sellaista musaa kuin kulloinkin halutaan. Kuusihenkisessä yhtyeessä on helpompi toimia niin, että biisintekijät valmistelevat kappalerungot mahdollisimman valmiiksi omilla tahoillaan. Masterointi hoidettiin Ruotsissa Fascination Streetillä, mutta silti. Perälä kuuntelee paljon konemusiikkia, ja miehen soundimieltymys saattaa tulla osaltaan sieltä. Perälä on tehnyt tuotantotöitä viime aikoina muun muassa Palehørselle, jonka tulevan levyn hän miksasi
KSMB interprets their songs in their own unique way in their native tongue swedish. This metalcore monster comes with two brand new heavy tracks ”Lost in this City” and ”Everbound” AFM RECORDS SAINT DEAMON LEAGUE OF THE SERPENT The Swedish/Norwegian melodic power metal band Saint Deamon returns with the album League Of The Serpent about three and a half years after their comeback album Ghost. AFM RECORDS KSMB BRÖDERNA BENGTSSONS HATT & MÖSSFABRIK Swedish punk legends KSMB is back with a new album! A tribute to the band’s old heroes such as 999, Blondie, Elvis Costello amongst others. GATUPLAN VÄLKOMMEN TILL UNDERJORDEN Gatuplan’s new album ”Välkommen till underjorden” (Welcome To The Underground) brings a wild mix of punk, power pop, ska and garage rock to 2023! The idea behind Gatuplan comes from Inge Johansson (Swedish bassist known from bands like The (International) Noise Conspiracy, Against Me! and CSS WILD KINGDOM RECORDS ELOY ECHOES FROM THE PAST Echoes from the Past is the release of the twentieth studio album of the most successful German art and progressive rock band Eloy. AFM RECORDS MIMIKRY DET FINNS HUR MÅNGA SVIN SOM HELST Swedish punkrockers Mimikry is back with a vengeance! Edgier, cooler and better than ever before. THREEMAN RECORDINGS CHAMPLIN, WILLIAMS, FRIESTEDT Toto vocalist Joseph Williams teams up with former Chicago singer Bill Champlin and Swedish guitarist/Producer Peter Friestedt for a new release following the success with the album CWF II. KRYPTON RECORDS ELVENKING READER OF THE RUNES RAPTURE After three years of waiting now follows the second part of the Reader of the Runes trilogy and at the same time eleventh album of the Italian folk power metal legends Elevenking. BLACK LODGE RECORDS dEMOTIONAL SCANDINAVIAN AFTERMATH dEMOTIONAL from Sweden are releasing their Deluxe Edition of Scandinavian Aftermath. This time there is even a bonus track in english. WILD KINGDOM RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.SE. It is also the third album of a unique trilogy, designed by band mastermind Frank Bornemann. DRAKKAR ENTERTAINMENT ENTOMBED UPRISING Entombed’’s classic sixth full-length album Uprising is back! Originally released in March 2000, this eagerly-awaited reissue is finally available again after being out of print for years
Vomitory pani pillit pussiin vuonna 2013, mutta nyt tarjolla on yllättäen uusi levy. Heidän alkuperäinen rumpalinsa Niklas Nilsson antoi minulle siunauksensa, koska hän itse ei ole soittanut vuosikymmeniin eikä siis pystynyt hoitamaan hommaa. – No, mehän lopetimme vuonna 2013. Kysytty muusikko Gustafsson ehti tehdä Vomitoryn lopetettua vähän muutakin kuin Cut Upia – joka on muuten periaatteessa olemassa edelleen. Nyt bändi tarjoilee jälleen uutta albumia nimeltään All Heads Are Gonna Roll. Mutta heti kun olimme haudanneet Vomitoryn, minä ja basisti-laulaja Erik Rundqvist perustimme uuden bändin nimeltä Cut Up ja teimme pari levyä, kertoo rumpali Tobias Gustafsson. Bändin nimi oli aiemmin Macabre KUOLO VETÄÄ PUOLEENSA TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT ERIK HANSEN 34. Ja oli ihan selvää, että lopettaminen on pysyvää ja ehdotonta. All Heads Are Gonna Roll on suurenmoinen death metal -teos, eikä bändin paluu taida jäädä lyhytaikaiseksi. V uonna 1989 perustettu Vomitory on vanhan liiton death metal -bändi jos jokin. Ihan niinhän siinä ei käynyt. He tekivät eräänlaisen reunionin ja bändi on tavallaan yhä olemassa, mutta keikkoja ei ole hirveästi. Hän on Vomitoryssa myös biisintekijä ja jonkinasteinen bändiliideri, vaikkei hän sellaiseksi halua itseään nimittääkään. Kuinka se rooli yleensä lankeaakin juuri rumpaleille. Haastattelusta saa sellaisen käsityksen, että rumpali hoitelee bisnesyhteyksiä ja tekee paljon käytännön tuotantotöitä. – Liityin myös legendaariseen ruotsalaiseen death metal -bändiin nimeltä God Macabre. Pienestä Karlstadin kaupungista tuleva ryhmä on tehnyt yhdeksän albumia, joista toiseksi viimeisin, Opus Mortis VIII, julkaistiin vuonna 2011. God Macabre ei liene monelle lukijalle tuttu, eikä ihme, sillä bändin alkuperäinen inkarnaatio oli aktiivinen vain vuosina 1991–92 ja sen ainoa albumi The Winterlong… julkaistiin postuumisti vuonna 1993. Mutta mitä kaikkea tapahtui tässä välissä
35
– Muut jätkät laskivat heti, että 2019 on 30-vuotisjuhlavuotemme, ja innostuivat, että sehän olisi hieno hetki tehdä muutama keikka. Olisi hölmöä jättää homma sikseen, kun tuntuu hienolta tehdä tätä ja jengi haluaa nähdä meidät. Kävin kyllä aikoinaan ihan normaalia kunnallista musiikkikoulua, jossa opeteltiin nuotteja ja sellaista. Rehellisesti sanoen pelkäsin, että ketään ei kiinnosta vittuakaan. Erik Rundqvistin kirjoittama Raped, Strangled, Sodomized, Dead on jopa hämmentävän melodinen biisi. – Meillä on nyt yhteinen tahtotila tehdä levyjä ja kiertueita ja pitää hauskaa. Niinpä piti keikkailla lisää vuonna 2020, ja sitten tulikin korona ja piti vähän odotella. Tämä selittää naurettavan hyvän käsitekniikan ja sen, että soittohommia on piisannut Vomitoryn lisäksi muuallakin. Lähestymisen takana oli vähän muutakin kuin pelkkä juhlavuosi. Se oli ensin varmaan Cut Upille tarkoitettu, mutta minusta tuntui heti, että siinä olisi ihan helvetin hyvä Vomitory-biisi. Hänen ansiostaan soitimme Summer Breezessä monet kerrat. On niitä sen verran hakattu. Aluksi kyseessä piti olla vain tuurauskeikka, mutta siitä tulikin viiden vuoden mittainen pesti. Rumpali ei tarkoita, että biisinteko olisi ollut helppoa. Vomitory keskusteli hetken keskenään, lähtisikö bändi kunnioittamaan Trengertin muistoa. Lisäksi kesälle on festarivetoja ja syksylle todennäköisesti kunnon Euroopan-rundi. End, millä otsikolla tehty Consumed by Darkness -demo oli ilmeisesti tape trading -piireissä suuri hitti. Ruotsin skenessä bändillä on edelleen suorastaan tarunhohtoinen maine. Nyt kun Vomitory on kasannut uuden albumin ja lähtee jälleen keikoille, on selvää että jatkoakin on mietittävä. Toki keikat olivat hyviä, mutta olin epäileväinen, kuinka hyvin uusi musiikki otettaisiin vastaan. – Olen varma, että unohdin jotain… Aivan! Soitin myös Amon Amarthissa hetken aikaa. Gustafssonin mukaan keskustelu oli lyhyt. – Jos emme olisi palanneet yhteen, soittaisin death metalia Cut Upin kanssa ja tekisin varmaan muitakin soittohommia. Opettaja tuumasi, että osaan jo soittaa rumpuja niin hyvin, että laajennetaan. – Osaamme soittaa useimmat vanhat biisit unissammekin. – Emme olisi ikinä päässeet yhtä hyville rundeille tai saaneet musiikkiamme niin hyvin esille ilman Michaelia. Halusin olla kaikesta täysin varma. – Teimme Erikin kanssa tiivistä yhteistyötä, ja meillähän oli koko ajan Cut Up. Biisinteko on tietysti eri asia, mutta minähän olin tehnyt musiikkia kaiken aikaa, kuten myös Erik. Säveltämisen suhteen tauko teki vain hyvää, minkä voi todeta uudelta albumilta. Päätimme kokeilla, miltä tuntuisi tehdä muutama biisi, uusi levy ja käynnistää kone uudelleen. – Hän oli itsekin vähän epävarma, onkohan se Vomitory-biisi. Keikka meni loistavasti, ja sen jälkeen oli luontevaa keskustella, pitäisikö niitä tehdä enemmänkin. Minua vähän pelotti tehdä uutta musiikkia tälle bändille. – Nyt tuntuu, että se on levyllä suorastaan avainraita. Tuntui että rima jotenkin nousi ja näyttämisenhalua oli ihan eri tavalla. – Olemme puhuneet, että teemme vielä ainakin yhden levyn. Niinpä opettelin perkussioita, marimbaa ja ihan marssirummutusta. Aika näyttää. – En ole ottanut rumpusetin suhteen mitään tunteja, koskaan. Bändi on myös buukattu jo nyt toukokuulle 2024 Jenkkilän legendaariseen Maryland Death Festiin, jossa yhtye on käynyt ennenkin. – He ottivat yhteyttä ja kertoivat, että juhlavuoden festareilla yksi lavoista on tribuutti Michael Trengertille, joka oli Metal Bladen vanha pomo Saksassa. Liian melodista Julma, suora ja ehdoton death metal on Vomitoryn tavaramerkki. Vomitory saapuu elokuussa ensimmäistä kertaa järjestettävään Hellsinki Metal Festivaliin. Miltä se näyttää. Oli heti selvää, että sen keikan me lähdemme tekemään. Gustafsson lähti bändistä vasta viime joulukuussa, koska Vomitory oli palaamassa. Melko lailla samaa tavaraa Gustafsson sävelsi myös Cut Upille, mutta aina välillä tuli hetkiä, jolloin Vomitorya tuli ikävä. Kaikki nyökyttelivät, paitsi Tobias Gustafsson. Vomitory ei kuitenkaan mennyt turvallisinta reittiä, sillä levyllä on hieman uusiakin sävyjä. Ehkä teemme vielä yhden levyn, ehkä kaksi, ehkä viisi. Tarjouksia tuli niin paljon, ettei kaikkia keikkoja ehditty tekemään. Kun tuli vuosi 2017, maineikas saksalainen Summer Breeze -festari vietti 20-vuotisjuhlavuottaan ja lähestyi Vomitorya. Me kaikki pidimme siitä, siinä on helvetin hyvä fiilis, mutta kyllä minäkin mietin, onko se Vomitorya vai jotain muuta. Ja odotella. Ongelmana oli kappaleen melodisuus ja hitaus, molemmat kun ovat elementtejä, joita Vomitory ei normaalisti juuri viljele. Hän menehtyi vuonna 2013 ja hänellä oli todella suuri rooli Vomitoryn uralla. – Paitsi että olen pessimisti, olen myös erittäin itsekriittinen. Soitin rummut heidän Jomsviking-levylleen [2016]. Pessimisti ei pety. Olin aika pitkään vastaan, että biisi tulisi levylle. Rumpali oli väärässä. Onkin hitusen yllättävää, että hän on sanojensa mukaan itseoppinut soittaja. Helpostihan tuollaisen unohtaa. Vuonna 2017 Gustafsson liittyi myös Nifelheimiin. – Suurin osa tekemistäni biiseistä kuulostaa Vomitorylta joka tapauksessa, koska sillä tavalla minä kirjoitan. Rakastan death metalia ja rumpujensoittoa. Trengert oli yksi bisneksen hyvistä miehistä, ja olemme hänelle ikuisesti kiitollisia. – Kun keikkoja lykättiin ja peruttiin ja buukattiin uudelleen ja lykättiin taas, aloimme miettiä, mikä järki on tehdä 30-vuotis juhlakeikkoja, kun uran alusta on 33 vuotta. Muistan kun tein All Heads Are Gonna Rollin nimibiisiä. Siitä huolimatta oli jotenkin virkistävää palata Vomitory-mielentilaan. Eikä tässä vielä kaikki. Ja sellainen se nyt on! Gustafsson ihmettelee, miten vähän pölyä ja ruostetta yhtyeen soittoon oli välivuosina kertynyt. Ja odotella. Luulen, että se nosti rimaa automaattisesti. Pessimisti ei pety Vomitoryn ollessa haudassa Peter Östlund ja Urban Gustafsson eivät tehneet musiikin parissa mitään jamittelua kummempaa. Hyvä että päätimme tehdä sen! Tämä ei jää tähän Tobias Gustafsson on takuuvarma, tarkka ja armoton death metal -rumpali. ”Oli ihan selvää, että lopettaminen on pysyvää ja ehdotonta.” 36
– On jännää, että palautetta tulee esimerkiksi Lähi-Idästä ja Etelä-Amerikasta, Issakainen kertoo. Teemme musiikkiamme pitkällä aikajänteellä ja lopputuloksen pitää kestää aikaa muuttumatta falskiksi. Yhtyeen ydinkaksikko Tyko Saarikko ja Ilmari Issakainen on tehnyt dark folk -bändistään itselleen valkaman. Tenhi ei tosiaan ole erityisemmin yrittänyt tehdä itseään tykö. Eikä sitä enää ole nähty keikoillakaan, toisin kuin alkuaikoina, jolloin bändi esiintyi varsin aktiivisesti. Miehet kertovat saaneensa viestejä varsin eksoottisistakin maista. – Aluksi viestejä tuli nimenomaan ulkomailta, Saarikko jatkaa. Se tarjoaa taiteelle puitteet ja hengen, josta on hyvä ammentaa. Suomessa sitä on kuvailtu progressiiviseksi folkiksi, vaikka yhtyeellä on varsin vähän tekemistä progen tai suomalaisen folkin eli kansanmusiikin kanssa. Äänittämön paikka on ehtinyt vaihtua pari kertaa sitten edellisen Tenhi-albumin, mutta bändin johtajat Tyko Saarikko ja Ilmari Issakainen asuvat joka tapauksessa pääkaupunkiseudulla. T enhin uusi albumi kuulostaa siltä kuin se olisi tehty luonnon keskellä, mahdollisimman kaukana asutuksesta. – Voisi kuvitella, ettei tällainen suomenkielinen musiikki hirveästi puhuttelisi sikäläisiä. Me tehdään kesäpaikoissa myös musiikkia. – Täällä kaikilla on edelleen vahva luontosuhde. – Ei me päätetty tietoisesti lopettaa keikkailua, se vain hiipui pois, Saarikko sanoo. Saksassa Tenhiä pidetään neofolkbändinä, mutta sekään ei pue Tenhiä läheskään kaikilta osin. – Me ollaan luontoihmisiä luultavasti saman verran kuin suurin osa suomalaisista, Saarikko arvioi. Kenties juuri siitä johtuen Tenhin musiikin luokitteleminen on niin hankalaa. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT TENHI 38. Valkama on äänitetty bändin omalla UTUstudiolla Helsingin Pitäjänmäessä, lähellä Finnvox-studioita. Vaikka Tenhin jäsenten elämäntyyli ei ole yksi yhteen bändin musiikin synnyttämien mielikuvien kanssa, luonto on olennainen osa Tenhiä. – Tietynlainen ajattomuus on meille tärkeää. On mukavaa huomata, että meitä ei ole unohdettu, vaikka levyjen väli on ollut pitkä. Mutta niin ei ole. Kumpikaan heistä ei vaikuta linkolalaiselta ekoerakolta, jos nyt ei hyttysiä pelkäävältä kahvibaarihipsteriltäkään. Tenhissä on folkin herkkyyttä mutta myös syvää pimeyttä. Tuntuu kuin yhtyeen sisimmässä ja äänitysten ympärillä vallitseva hiljaisuus olisi lipunut Valkaman musiikkiin. – Luonto vertauskuvineen, symbolisine elementteineen ja draamoineen on teemana ajaton ja suuri, Issakainen sanoo. – Suomessa meistä tuli underground-nimi vasta myöhemmin. Se julkaisee uutta musiikkia harvoin, edellisestä albumistakin on päässyt vierähtämään kaksitoista vuotta. Dark folk on ilmaan heitellyistä määritelmistä kenties kaikkein osuvin. Kaupungeissa asutaan, mutta vapaa-aikaa vietetään kesäpaikoissa. Tenhin musiikki vaikuttaa kestävän ajan ohella myös erilaisia kulttuureja. Ja yhteydenottoja tulee yhä. Tenhi palaa kuuluville matkasta kertovalla albumilla, jonka nimi Valkama merkitsee lähtöpistettä, suojaa, odotuksen tilaa ja päämäärää
39
”Tenhi pyrkii olemaan irti tämän maailman realiteeteista ja ahdistuksesta.” 40
Issakainen ja Saarikko ehdottavat, että ehkäpä yhteys metalliin löytyy heidän taustansa, musiikin tunnelman ja kuulijakunnan kautta. Samaan aikaan konsertointi voisi olla merkittävä osa Tenhin nimen kasvattamista. Kenties niin, mutta Tenhin levyyn ensi kertaa tarttuva kuulija saa joka tapauksessa valmistautua astumaan sisään aivan omanlaiseensa maailmaan. Erikoisen Tenhi-nimensä bändi on kertonut merkitsevän muinaissuomalaista samaania. – Tenhi oli mun eka bändiviritelmä, Saarikko muistelee. Studiossa Tenhi on täysin isäntiensä hallinnassa ja uudelle yritykselle on aina mahdollisuus. Yhtyeen luomuksia onkin verrattu usein nimenomaan henkisiin matkoihin, trippeihin tajunnan syövereissä. Nyt bändi varasi enemmän aikaa miksaamiseen ja oli aktiivisesti mukana prosessissa. Ihmisinä emme ole esiintyviä taiteilijoita. Ennen Tenhiin keskittymistään Issakainen soitti doomia läpi 1990-luvun toimineessa Mother Depthissä. Kertomuksia ei ole parasta Tenhiä, mutta se oli tärkeä julkaisu, joka loi raamit yhtyeen musiikille. Mutta meillä on hyvä suhde levy-yhtiöön. – Me tutustuttiin toisiimme kuvataidelukiossa, ja pyysin soittotaitoisia kavereita mukaan bändiin. Yksi niistä oli akustinen, toinen progressiivisen maalauksellinen ja kolmannessa oli särökitaraa ja -laulua black metal -vivahtein. Tuntuu hieman erikoiselta kirjoittaa Tenhistä juttua Infernoon: eihän Valkaman kappaleilla ole mitään tekemistä heavy metalin kanssa. Musiikillisesti levy liittyy perinteeseemme siitä, että levyille tehdään hyvin erilaisia sovituksia, Saarikko miettii. Siihen aikaan me kuunneltiin paljon metallia ja käytiin Spinefarmilla ostamassa underground-bändien demoja. Yhtyeen ensimmäinen virallinen julkaisu oli mini-cd Hallavedet. – Levy-yhtiön pomo oli ollut lopettamassa meidän demon kuuntelemista heti ekan biisin alussa, mutta sille oli tullut puhelu ja demo oli jäänyt taustalle soimaan. Keikalla voi parhaimmillaan tulla tehneeksi uuden, kiinnostavan version jostakin jo olemassa olevasta, mutta saman ajan voi hyvin käyttää jonkin täysin uuden luomiseen. Olin pettynyt soundiin heti studiosta tullessani. – Levyn tekeminen on meille aina naurettavan giganttinen hanke. – Tuolloin mua kiehtoi black metalin tarinallisuus ja lo-fi-soundimaailma sekä se, kuinka jotkut bändit yhdistivät siihen akustisia osuuksia, Saarikko sanoo. Saarikko aprikoi, että Kertomuksia-demon kolme kappaletta taitavat olla ensimmäiset kokonaiset biisit, jotka hän on säveltänyt. Näin päästiin lähemmäksi sitä, mitä Tenhi tavoitteli. Saarikon ja Issakaisen taide ei ole äkillisten inspiraatiopurskahdusten vaan pitkien kehityskaarten tulosta. Keikoilla tilanne on toinen, koska siellä musiikki on aina ainutkertaista. Kertomuksia oli tärkeä julkaisu myös käytännössä: Tenhi sai sillä levytyssopimuksen. Tie levyttäväksi yhtyeeksi kävi underground-lehtien kautta. Yhtye teki cd-rja kasettipromoja, mutta ei julkaissut virallisia äänitteitä. Tenhin Kertomuksia-demosta otettiin alun perin parinsadan kappaleen painos. 41. – Kauan-levyn soundissa on edelleen oma viehätyksensä, joskin meidän makuumme se oli hieman liian tekninen. – Demobiisien tummuus ja tietynlainen painostavuus on edelleen läsnä, vaikka särökitaroita ei enää ole käytetty. – Vaikka joku idea tulisi vasta sitten, kun biisi on valmis, me lähdetään usein kokeilemaan. Uuden materiaalin työstäminen tuntuu tärkeämmältä kuin esiintyminen. Metallin undergroundista kaikki kuitenkin lähti vuoden 1996 lopulla, jolloin Tenhin matka ajassa alkoi. Se oli kliininen ja perinteisessä mielessä hyvä, mutta epätyypillinen Tenhille, Saarikko muistelee. – Myöhemmin me kuultiin, että se oli ollut sattumankauppaa, Issakainen jatkaa. Puhelun jälkeen hän oli valmis tekemään sopimuksen. – Oma taustani taas on doom metalissa ja klassisessa musiikissa. Pian Spinefarmin levykaupassa myytiin myös Tenhin ensimmäistä julkaisua. Kuukautta myöhemmin saatetaan todeta, että ei se kokeilu johtanut mihinkään. Sittemmin se on ilmestynyt uudelleen bändin kokoelmien yhteydessä. Ensimmäinen pitkäsoitto Kauan tehtiin tuosta kokemuksesta viisastuneena. Kontrollointia ja pakko-oireita Allekirjoitettuaan levytyssopimuksen Prophecyn kansa Tenhi meni studioon. Meillä on taiteellinen vapaus, ja he tietävät, ettei meitä saa lähtemään mihinkään tai tekemään mitään, ellei me itse haluta. Pari lafkaa oli alustavasti kiinnostunut, mutta Prophecy oli valmis tekemään levydiilin heti, Saarikko kertoo. Nyt demosta ja bändin ensimmäisestä virallisesta cd-julkaisusta suunnitellaan myös uutta yhteispainosta. Aiemmin mainittu Valkaman vanhin riffi on todennäköisesti Mother Depthin peruja. Näin on käynyt myös Valkamalla. Keikkailun hiipuminen oli Tenhille myös ajankäyttökysymys. – Me tehdään käytännössä kaikki itse, Saarikko naurahtaa. Prophecy Productions oli juuri julkaissut Empyriumin ekan levyn, jossa oli yhtäläisyyksiä meidän musaan. Voi käydä myös niin, että kauan sitten syntyneet ideat löytävät paikkansa vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Sekään ei ole poissuljettua, etteikö Tenhi voisi tulevaisuudessa tunnelmoida taas enemmän black metalin tyyliin, Saarikko kertoo. Yksi syy tähän saattaa olla se Tenhin piirre, jota Issakainen myöhemmin tässä jutussa kuvailee ”oman ilmaisun täydelliseksi kontrolloinniksi ja pakko-oireiluksi tunnelmien ja yksityiskohtien suhteen”. Issakainen arvelee, että Tenhin levy-yhtiö on miedosti harmissaan yhtyeen keikkailemattomuudesta. Google ei tätä kiistä eikä vahvista, mutta bändin musiikkia kuultuaan asiaa ei ole syytä epäillä. – Ainakin se on yrittänyt aktivoida meitä. Tenhi ei ole irtautunut ensimmäisen demon tyylistä ainakaan tietoisesti, me toimitaan edelleen samassa maailmassa. Lava ei ole perfektionistin paikka. – Me luettiin zinejä ja katsottiin, millaiset levy-yhtiöt niissä mainostavat. Sen tekeminen oli yhtyeelle opettavainen kokemus. Me lähetettiin demo Prophecylle ja varmaan kymmeneen muuhunkin paikkaan. Yhtye perustettiin samaa koulua käyneiden kaverusten kesken. – Uusia biisejä syntyy koko ajan ja palo niiden työstämiseen on suuri, Saarikko sanoo. Levyn vanhin riffi on Tenhiä vanhempi, todennäköisesti vuodelta 1993. Esittäjän ei ole mahdollista vaikuttaa läheskään kaikkeen siinä, miten teos vastaanottajille välittyy. – Musiikillisesti se oli samantyylinen kuin Kertomuksia-demo, mutta Hallavedet tehtiin oikeassa studiossa, hektisessä sessiossa ammattimiksaajan kanssa. – Black metal folk-sivuraiteineen oli siihen aikaan kova vaikuttaja Tykolle, Issakainen muistelee. Raameja rakentamassa Kuten Saarikon sanoista saattaa päätellä, musiikin tekemisessä matka on Tenhille päämäärää tärkeämpi
– Erityisen tyytyväinen olen aloituskappaleeseen Vastakaiun, joka luo pohjavireen koko levylle. Se oli tarkoituksellisen ekspressiivinen ja alkukantainen tuotos, joka toimi vastapainona ”studiosoundeille”. Seuraava pitkäsoitto oli nimeltään Väre. Väreen jälkeen Tenhi on tehnyt kaiken äänityksestä masterointiin itse. – Tavallaan monet musiikilliset elementtimme ovat sillä jo läsnä. Itsenäisestä studiotyöskentelystä eli omaehtoisesta äänittämisestä ja miksaamisesta tuli yhä enenevässä määrin osa Tenhin soundia ja identiteettiä. – Vaikka osa Väreestä nauhoitettiin ammattistudiossa, me otettiin hommasta todella iso vastuu. On vaikea kuvitella, että antaisimme Tenhin enää kenenkään muun käsiin. Issakainen sanoo, että Kauan-levyn tunnelma kuvastaa hyvin lukiolaisten innokkaan luovaa yhteentörmäystä ja bändin alkuräjähdystä. Olen Maaäetiin todella tyytyväinen. Siitä lähtien me ollaan kudottu tätä sukkaa itse, Issakainen kertoo. Kansitaide täydentää vaikutelmaa hienosti, Saarikko kertoo. Se oli viimeinen levy, jolla meillä oli ulkopuolinen henkilö studiossa teknikkona. On se sitä varmaan vieläkin, mutta ajan mittaan on saatu hankittua hieman kokemusta näkemyksen lisäksi. Kauan-albumin jälkeen Tenhi julkaisi Airut: Ciwi -ep:n. Seuraava albumi Airut: Aamujen julkaistiin alun perin jo vuonna 2004 Tenhin sivuprojektin Harmaan levynä, mutta ”Me tehdään käytännössä kaikki itse. Jotkut tekemämme ratkaisut ovat varmaankin epäammattimaisia, mutta oma kädenjälki viehättää meitä. Levyn tekeminen on meille aina naurettavan giganttinen hanke.” 42. – Vaikka heti sessioiden jälkeen musa tuntui epätasaiselta ja liian kaoottiselta, se muodostaa tänä päivänä itselle eheän kokonaisuuden. – Kauan-levyn jälkeen me alettiin rakentaa omaa studiota, Saarikko sanoo. Mestariteokseksikin kehuttu kokonaisuus äänitettiin muutaman toisistaan erillisen intensiivisen session aikana. Saarikko sanoo Maaäetin kuuluvan yhtyeen tuotannon parhaimmistoon. Se on luonteva jatkumo säveltämiselle ja soittamiselle. Oman ilmaisun täydellinen kontrollointi sekä pakko-oireilu tunnelmien ja yksityiskohtien suhteen alkoi välittömästi Kauan-levyn jälkeen. Tenhin kolmas albumi Maaäet (2006) syntyi, kun bändi sulkeutui kesämökkiin soittamaan. – Väre näyttäytyy itselleni kuulaana, keväisenä pakkaspäivänä. – Siihen aikaan meidän studiotyöskentely oli vielä amatöörimäistä
Erityisen helposti kuulija saa kiinni Valkaman loppupään biiseistä, sellaisista kuin Sydämes on tiel ja Veden elein, joiden kantavissa melodioissa on melkeinpä uskonnollisen vahva tunnelma. Me mentiin kohti abstraktimpaa tematiikkaa. Saivon ja Valkaman välillä on selvä yhteys. Se on Tenhin haastavin julkaisu, joka vaatii kuulijaltaan tavallistakin enemmän keskittymistä ja avointa mieltä. Tarinan päähenkilö siirtyy rajan yli eli todellisuuden tuolle puolelle ja matkustaa eräänlaiseen tuonpuoleiseen, saaren valkamaan. – Airut: Aamujen on hyvin pianovetoinen, Issakainen sanoo. Siinä oli kehyskertomuksena sota. Koska me ei haluta liittää musiikkiamme ajankohtaisuuksiin eikä tahdota, että joku luulee meidän kirjoittaneen tästä ajasta, sotakehys ei enää tuntunut hyvältä. Valkama on portti, joka edustaa päämäärää, alkupistettä ja pysähtynyttä odotustilaa uuden vaiheen edellä. Issakainen sanoo, että alkuperäisestä tarinasta on lopullisella levyllä jäljellä enää kaikuja. Haasteita Tiktok-nuorille Valkamalla Tenhi on rakentanut ensi kertaa konseptin, kaikenkattavan draaman kaaren, joka läpäisee koko albumin. – Tai sinne me ainakin pyrittiin. Tarttumapintaa on entistä enemmän, mutta maisemallinen aspekti on koko ajan mukana. Prophecy Productions on tehnyt siitä sittemmin Tenhin julkaisun. Tyylillistä suuntaa viittoi Airut: Civi -levyn kappale Kielo. – Instrumenttien niukkuudessa se oli tarkoituksellinen irtiotto. – Se on kuin yksinäinen mutta lohduttava unenomainen tila, jota ympäröi lämmin, pimeä tyhjyys. Airut: Aamujen -levyn kummallinen reitti osaksi Tenhin tuotantoa liittyy kokoonpanon muuttumiseen. Piano, rummut ja basso ovat oikeastaan ainoat instrumentit levyllä. Se rakentui Saarikon ja Issakaisen ideoista sekä kansanuskomuksista ja muodostui levyn teemaksi. Valkaman ja Saivon yhteyttä voi etsiä kansitaiteesta ja kuoleman jälkeiseen aikaan liittyvistä teemoista. Se on hyvin maalauksellinen, melkeinpä elokuvamusiikkimainen albumi, vaikka jotkin sävellysten rakenteet ovatkin biisimäisiä. Valkama edustaa hyvää ja turvallista olotilaa. Saarikko jatkaa, että musiikillisesti Valkama sijoittuu Kauan-levyn ja Maaäetin välimaastoon. Levyn taustalla on tarina, joka kertoo matkanteosta kahden maailman välillä. Itse asiassa se tuntui liian osoittelevalta jo ennen Ukrainan tapahtumia. – Saattue ei välttämättä uppoa Tiktok-nuorisoon, mutta ainakin se kertoo heti, että mikäli haluaa saada Tenhin musiikista jotain irti, siihen pitää 43. – Koen Saivon sisäänpäinkääntyneeksi kokonaisuudeksi, Saarikko sanoo. Niitä ei kuitenkaan ole käytetty albumin esittelemiseen. Kansikuvan vanha puuvene symboloi monia asioita kohdusta ruumisarkkuun ja matkasta muutokseen. – Kymmenen vuotta sitten tarinan sisältö tuntui erilaiselta kuin nyt. Valinta oli jo itsessään paljonpuhuva. Vuonna 2011 ilmestynyt Saivo käsitteli myyttiä ylösalaisesta tuonpuoleisesta maailmasta. Valkamalta irrotettiin ensimmäiseksi singleksi sen yksitoistaminuuttinen avauskappale Saattue, joka käynnistyy lempeillä kuoroilla ja kasvaa hyvin hitaasti. Tulkitsimme ja väritimme levyn teemaa omilla sävyillämme. Saarikko ja Issakainen eivät aluksi tienneet, saattoiko ilman Salmista tehtyä albumia pitää Tenhin levynä. Sävelsin ja nauhoitin biisit, ja Tyko kirjoitti ja sovitti niihin laulut. Bändissä vuoteen 2008 saakka ollut Ilkka Salminen oli tuossa vaiheessa etääntymässä Tenhistä mutta edelleen sen jäsen
– Me tehdään Ilmarin kanssa kahdestaan kaikki luova työ. Issakainen ja Saarikko säveltävät Tenhin levyille paitsi omat osuutensa myös jokaisen vierailevan soittajan osuuden – siis viulut, huilut, kuorot ja kaiken, mitä musiikissa saattaa kuulua. Heidän lisäkseen Valkamalla kuullaan Jussi Lehtisen ja Paula Rantamäen taustalauluja sekä Miika Vuoriston alttoviulua. Bändin virallinen jäsen on myös uuden levyn taustoja laulanut Tuukka Tolvanen, mutta hän ei osallistu sävellystyöhön. Vaikka sessiosoittajat eivät ole Tenhin ydinjäseniä, eivät he myöskään ole keitä tahansa. Aikoinaan Tenhin sävellyksissä oli mausteena yllättäviä soittimia kuten didgeridoota, munniharppua ja udu-rumpua. Liidilaulut hoitaa Saarikko. Myöhemmin eksoottiset instrumentit ovat karsiutuneet ja pääsoitinten merkitys on vahvistunut. keskittyä pitkään. Issakaisen ja Saarikon kontolle jää kaikki muu, mikä tarkoittaa Valkaman tapauksessa kitaraa, bassoa, rumpuja, lauluja ja koskettimia. – Vuosien varrella on tehty muutamia kappaleita, joissa soittajille on annettu vapaat kädet. Taustalaulaja ja ajoittainen basisti Jaakko Hilppiö on ollut mukana lähes yhtä kauan. Ja tietysti pia”Musiikki on niin tärkeä osa meidän elämää, että me ei tehdä siinä kompromisseja.” Tenhin aktiiviset jäsenet: Ilmari Issakainen, Tyko Saarikko ja Tuukka Tolvanen.. Aina siellä saattaa vähän jotain balalaikkaa ja domraa olla, ja kokeellisia soundeja luomassa maisemaa. – Nyt ollaan pysytelty aiempaa enemmän kitara-basso-rumpulinjalla. Muut jäsenet tulevat mukaan tarvittaessa, Saarikko kiteyttää. Musiikki on niin tärkeä osa meidän elämää, että me ei tehdä siinä kompromisseja, Saarikko sanoo. Huilisti Janina Lehto ja viulisti Inka Eerola ovat soittaneet useilla Tenhin levyillä vuosituhannen vaihteesta alkaen
Laulu ei ole Tenhin musiikissa samalla tavalla framilla kuin rockmusiikissa, mutta sillä on perusteltu paikkansa instrumenttina muiden joukossa. Jossain vaiheessa katsotaan, mikä sopii teemallisesti mihinkin. Säveltäessä, äänittäessä ja miksatessa päämäärä on aina sama: tavoittaa musiikilla tietynlainen maisema. Itse asiassa meidän oli tarkoitus tehdä tarinasta graafinen novelli. Tekisi mieli väittää, että se on heidän valkamansa. – Olemme rakentaneet sen sellaiseksi. – Tenhi pyrkii olemaan irti tämän maailman realiteeteista ja ahdistuksesta, Saarikko jatkaa. – Monesti ne ovat autobiografisia, mitä ei tosin välttämättä kirjoittaessa tajua. – Musiikki on meille pakopaikka, Issakainen sanoo. Missä Tenhin turvapaikka sijaitsee. Kaikenlainen käsityö eli niin sanottu kuvanveisto kuuluu Tenhiin. Se jäi tekemättä, mutta ajatus kiehtoo edelleen. – Jos nuo asiat tulevat läpi, se on alitajuista. Bändi on tehnyt levyjensä kannet aina itse joko maalaten tai valokuvaten, eikä Valkama ole tässä poikkeus. Tenhi ei ole niitä yhtyeitä, joille on samantekevää, missä formaatissa teokset julkaistaan. Valkaman grafiikat tulevat tarinan tunnelmista. Luonto kiertokulkuineen on vahvasti läsnä Tenhin musiikin tunnelmissa, mutta aihe on myös päivänpolttava luontokadon ja ilmastonmuutoksen kautta. Saarikko on kertonut, että musiikin tekeminen on hänelle kuin kuvataidetta. – Saivon kansi oli suuri ponnistus sillä saralla. En kuitenkaan tiedä, mikä aika se on, jota tähyilemme. – Joo, ei tää AC/DC:tä edelleenkään muistuta, Issakainen linjaa. Issakainen lisää, että sanoituksilla voi olla konkreettinen sisältö, tai sitten ne heijastavat musiikin tunnelmaa. Esimerkiksi lyriikkavideoita on ollut innostava tehdä, siinä on saanut kokeilla jotakin uutta, Saarikko kertoo. Onko se olemassa ajassa tai paikassa. Ympäristöön liittyvät ongelmat eivät kuitenkaan inspiroi Issakaista ja Saarikkoa. – Tämä aika tuntuu koko ajan vieraammalta, Saarikko sanoo. – Mutta totta kai ne asiat vaikuttavat kaikkiin ja sitä kautta myös tähän musiikkiin. – Lyriikkaa ei välttämättä tehdä mihinkään tiettyyn biisiin. Usein ne ovat pieniä runonpätkiä, Saarikko sanoo. Mitä musiikki Tenhi-kaksikolle sitten on. Ne saattavat elää omina teoksinaan, kunnes liittyvät melodioihin, osaksi kappaletta. noa, viulua ja huilua, jotka ovat olleet aina osa Tenhiä, Saarikko sanoo. Usein mietimme säveltäessä: Ollaanko me siellä. Joskus ne ovat jonkin tunteen tai ajatuksen ilmaisemisen välineitä ja tunnelman luomista. Albumit ovat sille fyysisiä esineitä ja vinyyli formaateista sopivin, koska suurimmassa koossa kannet pääsevät parhaiten oikeuksiinsa. Jotain, josta lähteä, johon palata ja jonka suojassa olla. Onko pako riittävän konkreettinen meille itsellemme. – Sitä ei voi tavoittaa kuin hetkellisesti musiikissa.. Pohjimmiltaan Tenhi on siis enemmänkin eskapismia kuin urheaa tutkimusmatkailua tajunnan syvänteissä ja eksistentiaalisten kysymysten viidakoissa. Saarikko ja Issakainen kirjoittavat sanoituksia musiikin tekemisen rinnalla. Tavoittamaton idylli Tenhi ei ole pelkästään säveliä. Striimaamisen ylivalta ei ole laskenut kansitaiteen arvoa Tenhin jäsenten silmissä, ja musiikin tavoin myös visuaalinen ja lyyrinen puoli ovat Saarikon ja Issakaisen käsissä. – Me ei tehdä poliittista tai kantaaottavaa musiikkia, Issakainen sanoo. Ollaanko me löydetty oikea tunnelma. – Se on idylli, Issakainen sanoo. Se on myös sanoja ja kuvia. Kuvataidelukiossa perustetun yhtyeen jäsenille se on luonnollinen itseilmaisun muoto. – Koen, että Tenhin musiikki on meille nostalgiaa, taaksepäin kaukaisuuteen katselemista
46
Kysyin, mitä biisejä pitää opetella, ja Mahi sanoi, että kaikki. – Junnuna oli siistiä, kun oli viikossa viidet tai kuudet treenit, ja nimenomaan eri bändien kanssa. Enska oli juuri äänittänyt Iron-levyn ja kuuntelimme sen siinä matkalla. Soturija sankaripainotteisen tematiikan sekaan ei ollut lainkaan vaikea hypätä. Kun alkaa soittaa, oivaltaa aina jotain – etenkin, jos näkee, että sillä on vaikutusta muihin ihmisiin. Luin siihen aikaan paljon, joten oli helppoa ja hauskaa aloittaa tekstien kirjoittaminen, vaikka en ollut tehnyt sitä ikinä aiemmin. – Mahi tuntui alusta asti symppikseltä ja tulimme toimeen tosi hyvin. – Se oli hyvin opettavainen kokemus, joka pisti arvostamaan sitä musiikkia ihan eri tavalla. – Kirjoista tuli paljon inspiraatiota. Muistan ajatelleeni, ettei musta voi ikinä tulla yhtä hyvää kuin broidista, joka veti jotain Yngwie Malmsteenia. Levyillä yritän hillitä itseni, mutta livenä tykkään jammailla. Ja muuten, tervetuloa bändiin.” Hinkka on ollut bändiin liittymisestään asti päävastuussa Ensiferumin sanoituksista. Ensiferumin sanoitukset syntyvät yleensä jonkin fiiliksen pohjalta. Oli funkia, suomipoppia ja death metalia, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Soitettiin muutama kappale ja mentiin ryyppäämään. Ovi bändihommiin avautui helposti jo nuorena, sillä Itä-Vantaalla oli huutava pula basisteista. No vittu, opettelin sitten kaksi levyllistä biisejä. Seuraavana päivänä tuli viesti: ”Onkos krapula. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT VESA RANTA PÖLKYLLÄ Onnellisia sattumuksia 47. Black Sabbathin Iron Man oli eka biisi, jonka opin. Hän pisti Iron Maidenin vhs:n pyörimään ja käski katsomaan, mitä Steve Harris tekee, Hinkka kertoo. – Olinkohan 11-vuotias, kun sain ruinattua syntymäpäivälahjaksi basson. Sanoittajan saappaisiin Vuosituhannen vaihteen aikoihin Hinkka oli mukana death metalia soittaneessa Adornmentissa, jonka kautta hän päätyi vuonna 2004 Rapturen basistiksi. Nuorisotalon bändikisoissa saattoi olla seitsemän yhtyettä, joista Hinkka soitti viidessä. Musiikki ja melodiat tulevat ensin, ja sitten katsotaan, mistä kappaleessa puhutaan. Kun yhtye lähti äänittämään kolmatta albumiaan Savonlinnaan, bändissä heitettiin kolikkoa siitä, ketkä matkaavat bussissa kaljoitellen ja kuka joutuu pieneen tila-autoon rumpujen kanssa. Suurimmiksi vaikuttajikseen mies nimeää Harrisin ja Red Hot Chili Peppersin Flean. S ami Hinkka, 45, kasvoi pienestä asti AC/DC:n ja Iron Maidenin parissa kuusi vuotta vanhempien isoveljiensä ansiosta. – Parin viikon päästä Mahi soitti, että Enskaan tarvittaisiin basistia, ja pyysi mua koesoittoon. Esimerkiksi Wanderer kertoo Stephen Kingin Mustan tornin sankarista, tai on sen inspiroima. Sanonkin usein keikkamiksaajalle, että haluan bassosoundiini ”lisää Butleria” ja säröä, oikeaa fiilistä. Savonlinnassa alkoi rumpujen äänitys, ja tiesin, ettei mua tarvita, joten lähdimme Mahin kanssa baariin. Hinkka hävisi vedon, mutta auton kuskina sattui olemaan Spinefarmin silloinen työntekijä ja Ensiferumin kitaristi Markus Toivonen. – Geezer Butler on vaikuttanut paljon etenkin livesoittotyyliini. Osaan soittaa kitaralla jotain, mutta en pidä itseäni missään määrin kitaristina. Hinkka opetteli soittamaan kirjastosta lainattujen opetusvideoiden ja -kirjojen avulla. Perehdyin myös norjalaiseen mytologiaan ja luin Kalevalaa vähän eri silmällä kuin yläasteella pakotettuna. Hinkka ehti soittaa myös rumpali-isänsä humppabändissä, joka keikkaili häissä ja firmojen pikkujouluissa. Siinä mielessä olen outolintu, että basso oli alusta asti mun juttu. Ensiferumin ja Metal De Facton riveissä bassotteleva Sami Hinkka ei koskaan ajatellut ryhtyvänsä ammattimuusikoksi. Broidi ehdotti mulle bassoa, mutta ihmettelin, mitä sillä oikein tehdään. – Mietimme, että olisi siistiä soittaa yhdessä. Dokattiin ja juteltiin musiikista keskellä viikkoa. Nyt uraa on takana useampi vuosikymmen, ja viimeisimpänä mies on kunnostautunut soolotuotannon parissa. – Kasvoin Masters of the Universe -ukkojen ja Conan Barbaarin keskellä, joten se kuvasto lähti tosi luontevasti. Kun toinen veljistä alkoi soittaa kitaraa, se oli tulevan basistin mielestä aivan huikea juttu
Musamaun lisäksi sillä on ollut vaikutusta jopa johonkin perustavanlaatuisempaan – musiikki kun muovaa ajatuksia ja näin. – Koko bändillä meni kovaa alkoholin kanssa. Homma lähti liikkeelle hienosti Imperium Romanum -debyyttialbumin (2019) myötä ja viisivuotissuunnitelmakin oli valmiina, mutta pandemia ja solistinvaihdos jarruttivat meininkiä rankasti. Matkasta Ensiferumissa on jäänyt mieleen etenkin vuoden 2008 Wacken Open Air, joka oli bändin ensimmäisiä isoja festivaalikeikkoja. Mahi totesi, että ai, tästä tulikin näin kiukkuinen teksti. Se oli semmoinen kokemus, että oho. Kovaa ajoa Hinkka on soittanut Ensiferumissa pian 20 vuotta. Silloin totesin, että lopetan, jos en voi mennä keikalle selvin päin ja saada siitä samanlaisia kiksejä kuin kännissä. Emme toista itseämme tietoisesti, mutta ehkä valtaosa jengistä sanoo, että tämä on taas sitä samaa paskaa, basisti nauraa. Sanoitusten taustalla voi olla vaikkapa joku maailmantilan pelko, mutta se pitää sovittaa fantasiamaailmaan. Silloin ei ehkä edes tajunnut, miten iso juttu se oli. Isompaa vaihdetta silmään Hinkan ja kitaristi Esa Orjatsalon vuonna 2017 perustama Metal De Facto julisti palauttavansa power metalin sen kunnianpäivien loistoon. Satoi aivan hemmetisti ja ajattelimme, että siellä mudassa on ehkä 15 hc-fania. – Bändillä oli tosi hyvä noste. Nykyään saatan raapaista muutaman lonkeron jossain HelsinPÖ LK YL LÄ Ensiferum.. Tästä päästään siihen, että deadlinet on hyvä juttu. – Seuraava levy on hyvällä mallilla ja menemme studioon tänä vuonna. En edes halua! – One Man Armyn [2015] Axe of Judgement -biisiä kirjoittaessa mulla oli aika paljon vitutusta kaikesta mahdollisesta. Aamut aloitettiin screwdrivereilla, eikä ollut ajatustakaan, että pitäisi skarpata, kun illalla on keikka soitettavana. – Olihan se melkoista rälläämistä, samperi soikoon. Enpä olisi uskonut, jos joku olisi sanonut mulle ysärillä, että 30 vuoden päästä olet tuon bändin kanssa samassa bussissa kalsareissa. – Jos jengi maksaa siitä, että tulee katsomaan meitä, kyllä keikka pitää vetää hyvin. – Soitimme päälavalla joskus kahdelta iltapäivällä. Toinen merkittävä kokemus oli viimevuotinen yhteisrundi Dark Tranquillityn kanssa. gin-keikoilla, mutta en edes muista, milloin olen ollut viimeksi humalassa lavalla. Sattumia, sitähän tämä elämä on, Hinkka hymyilee. Jokainen jäsen on antanut sille oman panoksensa ja mukana on esimerkiksi rumpali Atte Marttisen säveltämä kappale. Hiljattain meillä oli laulaja Suomessa viikon verran, missä ajassa oli pakko saada nauhoitukset purkkiin. Hurjaa menoa nykyvinkkelistä katsottuna! Ryyppääminen ei aiheuttanut suurempia ongelmia eikä keikkoja jäänyt soittamatta sen takia, mutta vuoden 2007 tienoilla basisti koki jonkinlaisen heräämisen. Mitä Ensiferumille kuuluu nyt. Two Pathsin [2017] King of Storms kertoo ydinsodasta, mutta sitten siellä lentää joku lohikäärme. Kun menimme lavalle, sade loppui, aurinko alkoi paistaa ja ihmisiä oli silmänkantamattomiin. Yleensä meillä on kyllä pelannut kommunikaatio hyvin, Hinkka nauraa. – Se bändi on yksi syy, miksi rupesin tykkäämään rähinämusasta. Jätkien ollessa nuorempia meno oli huolettomampaa ja myös aikaa oli eri tavalla kuin nykyään, aikuiselämän velvoitteiden keskellä. – Se on mun suosikkeja eikä todellakaan mikään sellainen, että otetaan säälistä rumpalin biisi! Vaikka tämä on mun ja Esan aloittama bändi, sekin on äärettömän hienoa, että mä en tee kaikkia tekstejä. Hinkka kertoo, että bändin tuleva, luultavasti tänä vuonna ilmestyvä kakkosalbumi on entistä enemmän yhdessä tehty. Minusta tuntuu, että tulossa on kenties Enskan paras, mutta vähän erilainen levy – ainakin Thalassiciin [2020] verrattuna. Nykyään bändissä laulaa espanjalainen Aitor Arrastia, jonka ääntä Orjatsalo on kuvaillut sanoin ”kuin Michael Kiske olisi tehnyt muksun Ralf Scheepersin kanssa”. Meille tarjottiin jopa lämppäysslottia isomman yhtyeen Euroopan-rundilla, mutta kaikki meni vähän muniinpuhalteluksi. – Inspiraatiota tulee paljon myös oikeasta elämästä
Hinkka toivoo, että voi tehdä bändiensä kanssa biisejä, jotka puhuttelevat heitä ja muita vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Yhtyeen seuraava keikka on heinäkuussa Beast in Blackin lämppärinä Helsingissä. Saadaan Aitor ensimmäistä kertaa yleisön eteen, ja vieläpä Suomessa! Bändin draivi on kova, ja niin on odotuksetkin. Kokonaisen albumin tekeminen ei kuulu suunnitelmiin. ”Mulla on paljon ideoita, jotka ei sovi Ensiferumille tai Metal De Factolle. Toisaalta ala on niin suuressa kriisissä, että mulla on aina ollut mahdollisuus tehdä keikkatöitä, mikä on mahdollistanut rundaamisen. Biisi vaati tyypin, joka pystyy muuntautumaan, ja tajusin, että se tyyppihän on tuossa linjoilla. Jos vielä joku ulkopuolinenkin saa niitä, niin onhan se ihan käsittämätöntä! – On hurjaa ajatella, että jengi tatuoi mun kirjoittamia tekstejä tai haluaa soittaa meidän musaa häissään. Innostus koneellisen kaman tekoon lähti White Zombiesta ja Painin ensimmäisistä levyistä. Jälkikäteen ajatellen en tiedä, miksen aloittanut aiemmin. – Miksi olisi. On helvetin tylsää, jos pyörii vain omassa kuplassaan eikä joudu ikinä haastamaan omia näkemyksiään. Aitor nakutti osuutensa ja lähetti mulle raidat. Etenkin, jos se on yhden suunnan reissu, niin täällä maan päällä on liian paljon hyviä asioita. – Tykkään lukea ja arvostan etenkin Eskon kirjoja. Huippua kohti Musiikin ohella ison siivun basistin ajasta vievät päivätyöt. – Tämä homma ei ole lähtenyt vielä edes käyntiin! Mulla on 20 biisiä työn alla ja koko ajan tulee lisää. Olen äärettömän onnekas, sillä en ikinä ajatellut, että musta tulisi ammattimuusikko. Kirjan esimerkin tavoin Hinkka kaipasi vuoropuhelua myös biisiin, joten sen toisena solistina kuullaan Metal De Facto -laulaja Arrastiaa. Vierastan ajatusta, että joku maksaisi niistä! Hassua sanoa näin, kun musiikki on toinen työni, mutta tällä jutulla ei ole mitään kaupallisia tavoitteita. Ssshhh on yhden miehen bändi, mutta Hinkka ei halua kutsua sitä projektiksi, sillä tulevaisuudessa on tarkoitus myös keikkailla. Vielä on paljon kartoittamatonta erämaata, mitä kaikkea tämän kanssa voi tehdä, mutta paljon on myös opittavaa. – Rakastan nykyistä duuniani enkä olisi pärjännyt ilman sitä, mutta se vie yli kahdeksan tuntia päivästä. Mulla on paljon ideoita, jotka ei sovi Ensiferumille tai Metal De Factolle. Jokainen penni menee siis takaisinpäin. – Ei millään pahalla [Ensiferumin entistä laulaja-kitaristia] Jari Mäenpäätä kohtaan, mutta… En halua lähteä siihen, että mulla on sata biisiä valmiina ja miksaan niitä niin kauan, että ne on täydellisiä. Ja se tulee tosiaan vasta sille kolmoslevylle, Hinkka nauraa. Mutta en mä halua kuolla vielä! Haluan nähdä, että me mennään Marsiin, Hinkka nauraa. Syksyllä 2020 ilmestyneen debyytti-ep:n lisäksi yhtyeen nimissä on ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan singleä. Yksittäisiä kappaleita on tarkoitus julkaista samalla tahdilla kuin niitä valmistuu. Olisi kivaa olla vain muusikko, mutta näillä mennään vielä ehkä pari vuotta. En ole tilivelvollinen kenellekään. – Itse en sinne enää pääse, on jo liikaa ikää. Voin siis kuolla tyytyväisenä, sillä olen saavuttanut nuo kaksi asiaa. Siinä saa aikaan paremmat keskustelut ja ehkä oivaltaa jotain elämästä. Jos biisi on hyvä ja julkaisun arvoinen, mä pistän sen ulos. – Olemme kaikki tosi fiiksissä siitä. Jos olisin fiksu, tekisin niistä vähän popimpia versioita ja myisin ne jollekin Jenni Vartiaiselle, basisti nauraa. Tavoitteena on, että kumpikin bändi kasvaa selkeästi isommaksi. – Olen rakastanut soittamista aina. Bandcampistä tulleet massitkin sijoitin johonkin plugariin, jota käytin sitten seuraavassa biisissä. Oma kasvuprojekti Bändiensä lisäksi Hinkka on operoinut viime vuosina industrial metal -sooloyhtyeensä Ssshhh:n parissa. – Esko on sanonut hienosti, että lähtee mieluummin kaljalle pappismiehen kuin toisen tiedemiehen kanssa. Ensin ajattelin maksaa jollekin miksaamisesta, mutta sitten mietin, miksi en tekisi sitä itse. – Olen fiilistellyt noita jo ennen Enskaa. Viimeksi työstin klubikamaa, ja nyt mulla on tekeillä rockabilly-läskibassobiisi. Tämä on minulle kasvuja oppimisprojekti. – Huusin oman osuuteni kiukulla ja halusin vastapainoksi jotain erilaista. Moni niistä olisi julkaisuvalmis, jos vain jaksaisin miksata. – Olen opiskellut kaksi sotealan ammattia, ja tilinauhan katsominen pistää miettimään, että olisin voinut lukea samassa ajassa lääkäriksi. – Musiikin tekemiseen ei pidä suhtautua liian elitistisellä asenteella. Ne ovat tosin jo nyt tasolla, jolle valtaosa ei pääse. On hassua, että Metal De Factolla on tarkemmat raamit kuin Ensiferumilla, jolla ei ole juuri mitään rajoja. Mun tavoite oli, että saisin joskus äänittää oikeassa studiossa ja soittaa yhden festarikeikan isolle yleisölle. Se on heittämällä parasta – etenkin toisten kanssa soittaminen! Ajan kanssa siihen kylkeen on saanut yleisön reaktion, mikä vie asian hengelliselle tasolle, vaikka ateisti olenkin. – Idea oli, että sinkkuja vaan pihalle ja niitä voi kuunnella kuka haluaa. Hinkka kertoo saaneensa jo kommenttia, että Ssshhh:n linjana on se, ettei linjaa ole. – En missään nimessä koe saavuttaneeni urani huippua. Se mies ansaitsisi patsaan ja liputuspäivän! Tuo kirja ja sen jatko-osa Tiedän uskovani, uskon tietäväni… Hevimiehenä kihertelin mielessäni ajatukselle, että Jumala ja sen uskomukset ajetaan nurkkaan, mutta kuten Eskollakin tekstissään, biisistä paistaa kunnioitus. Kappale ei suoranaisesti liity kirjaan, mutta teos puhutteli ja toimi inspiraationa. – Ei se silti mene missään mielessä ulos meidän viitekehyksestä. Hinkka haluaa ajatella, ettei hänen matkansa ole vielä edes puolivälissä. Muistan kuunnelleeni yhtä tulevaa biisiä lenkillä varmaan vuonna 2018 ja ajatelleeni, että tästä tulee hyvä livebiisi. Maailmassa on hirveästi hyvää musaa, jota kukaan ei ikinä kuule. Se kaikki on lopulta vain ääntä ja nuotteja, ja yhdessä niistä saadaan jotain, minkä takana koko bändi seisoo ja mistä kaikki saa kiksejä. – Tämä antaa paljon vapauksia. Viimeisin single, huhtikuussa ilmestynyt Hunting Gods, sai inspiraationsa teoksesta Nurkkaan ajettu jumala?, joka on kirjana julkaistu kirjeenvaihto piispa Juha Pihkalan ja avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan välillä. Tunnustan, että kaikki kuulostaa nyt ihan paskalta, koska enhän mä osaa miksata, Hinkka nauraa. – Kolmaskin levy on jo lähes sävelletty. – Tässä on ollut paljon sattumankauppaa. Tulee kylmät väreet jo ajatuksesta! Päällimmäinen tunne on kiitollisuus. Jos olisin fiksu, tekisin niistä vähän popimpia versioita ja myisin ne jollekin Jenni Vartiaiselle.” Levyllä on power metaliin kuuluvia juustoisia juttuja, mutta myös ”kaupallista itsemurhaa” ja ihan rehellistä taidepläjäystä. Ehkä 20 vuotta sitten olisin voinut lähteäkin! 49
Levyn riipaisevasti päättävä Choked at the Roots sukeltaa ensin syvimpään päätyyn ja riuhtoo sen jälkeen viimeisetkin rippeet itsestään. PUNKTYYPPISTÄ räyhäkkyyttä ja suurellisia atmosfäärejä on onnistuttu naittamaan metallimusiikissa harvoin yhtä sulavasti kuin tällä levyllä. Levyn identiteetti seisoo vihaisesti yhteiskuntaa tarkastelevia lyriikoita myöten tukevasti undergroundissa. Sen mukaan nimetyn yhdysvaltalaisbändin nimikkolevy on ahdistavasta yleistunnelmastaan huolimatta nimenomaan elämisen tuskaa lieventävä teos. Kansikuvassa raunioiden keskellä päänsä maahan painanut ihmishahmo on monella tapaa osuva kuvaus albumin sisällöstä. Sillä asiat, joissa bändillä oli aiemmin petrattavaa, toimivat tehokkaana hybridinä. Aina näin ei ole ollut. NUX VOMICA eli strykniinipuu tunnetaan paitsi tappavan myrkyn myös muun muassa stressiä ja ahdistusta lieventävän lääkeaineen lähteenä. Mielelläni sellaisen kuitenkin vielä näkisin. Kappaleiden vangitsevuus ja dynamiikka on kaikkiaan huippuluokkaa. Albumi on hämmentävän hyvin yhteen hitsautunut eeppinen kokonaisuus crustia, punkkia ja monia metalligenrejä. Nux Vomica on totisesti bändin Magnum opus ja kehityksen huipentuma, jossa kaikki palat loksahtivat kohdilleen. Tällä levyllä jokainen sana ja sävel kuulostaa uskottavalta ja autenttiselta. Se jäi valitettavasti myös vuodesta 2003 toimineen yhtyeen viimeiseksi albumiksi. Tämän lisäksi levyltä löytyy toimivina lisäelementteinä esimerkiksi möyrivää sludgea, painokasta doomia ja jopa black metalin vereslihaista estetiikkaa. LEVYN äänimatka on lohduton ja inhorealistinen kuvaus ihmiskunnan itsetuhoisista juurista, jotka tukehduttavat yksilön luonnolliset vaistot. Yhtyeen kolmas levy on toista maata. 50. Albumin kolme yli kymmenminuuttista teosta nivoutuvat mainiosti yhdeksi tarinaksi ja ovat samanaikaisesti atmosfääriltään varsin erilaisia kappaleita. Karheasävyisistä sävellyksistä välittyy tunne, että niitä on totisesti eletty ja kipuiltu läpi. Perinteisesti rähisseellä debyytillä A Civilized Worldillä (2007) ja massiivisuusähkystä kärsineellä Asleep in the Ashesillä (2009) bändi selvästi haki vielä tyyliään. Bändin joutsenlauluksi jäänyt julkaisu on monipuolisesti kuristava alamaailman voimannäyte. Albumia on selvästi kypsytelty ja kiehuteltu kellareissa kaikessa rauhassa, niin saumattomasti se liikehtii aggressiivisten ja hämyisten tunnelmien välillä. Vaikka pahaa oloa tihkuvat kappaleet potkivat, kolhivat ja rypevät armotta, ne myös voimaannuttavat huomattavalla tavalla. Se korostaa albumin kuristavaa ja ”juuriin tukehtunutta” tunnelmaa oivalla tavalla. Reeling kurkottelee kaaoksen keskellä komeasti hypnoottisempaan melodialeijaluun. Mikään osa-alue ei rönsyile, vaan kaikki palikat tukevat mielikuvitusta kirvoittavia ja toisinaan kylmille väreille saavia kappaleita. Asiaan liittyen täytyy kehaista myös albumin rosoista, luomua ja sopivan tunkkaista äänimaailmaa. Aloitus Sanity Is for the Passive lyö raivokkaasti hyökkäävän punkmetallin ja raskaasti laahustavan sludgen yhdistelmällä. Poppoo pani pillit pussiin vuonna 2017, eikä mahdollisesta paluusta ole kuulunut huhuja. Juuriin tukehtunut NUX VOMICA Nux Vomica RELAPSE 2014 TEKSTI EETU JÄRVISALO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Yhdysvaltojen Baltimoressa aloittanut, viimeiset vuotensa Oregonissa toiminut crust-metalliyhtye tavoitti kolmosalbumillaan jotakin puhuttelevan primitiivistä. Pidän onnistumista jopa pienenä ihmeenä, sillä yhtyeen aiemmat tekemiset eivät antaneet osviittaa tämänkaltaisesta kehityssuunnasta
Redemption (1999), Revelation Nausea (2001) ja Blood Rapture (2002) on nimittäin kolmikko, johon hyvin harvalla on mitään sanomista. Siinä on vaaransa, kun viisikymppiset veteraanit palaavat tekemään death metalia. Vuonna 2017 bändi palasi keikkailun pariin, mutta samalla ilmoitettiin, että uutta materiaalia ei olisi tulossa. Toisaalta Vomitoryn diskografia on ihailtavan jämäkkä kautta linjan. Edes alusta asti mukana olleen Tobias Gustafssonin soitosta ei kuule minkäänlaista laiskistumista. Kypsyttelyn seurauksena syntynyt All Heads Are Gonna Roll on tyly, nopea ja jopa odottamaanikin brutaalimpi paluu. Keskustelu ukkojen parhaasta pitkäsoitosta onkin hankalasti perattava pelto. Oli kyse sitten keskitempoisesta vyöryttämisestä, tiukasta riffittelystä tai suoraviivaisesta paahdosta, kone tikkaa varsin mykistävillä kierroksilla. Omaperäisyydellä ei keulita, mutta iskut jäävät päähän ja rikkovat niskan. Oma lukunsa näinkin pitkän uran tehneen ja tinkimättömänä pysyneen bändin uralla on levyjen äänimaailma. Oman säväyksensä on tuonut myös se, että Vomitory ei ole koskaan kuulostanut varsinaisesti ruotsalaiselta – ainakaan samalla tavalla kuin monet HM-2-säröä hyödyntäneet legendaariset kollegansa. Ehkä jopa levyistään se kaikkein paras. Kahden viikon intensiivisen kuuntelun perusteella väitän kuitenkin, että All Heads Are Gonna Roll tunkee itsensä samaan läjään. Kari Koskinen All Heads Are Gonna Roll julkaistaan 26.5. Sen jälkeen tahti hidastuu vain harvoin, sillä moni hitaammin alkava vyörytys kiihdyttää jossain kohtaa ripeämmille vesille. Vomitory ei ole koskaan jämähtänyt yhden luottotuottajan generoimaan ja itseään toistavaan soundiin, vaan levyt voi erotella toisistaan tässäkin suhteessa. Silti jälki on debyytti Raped in Their Own Bloodia (1999) lukuun ottamatta kauttaaltaan hyvää. Järjettömän kova saavutus. Raunioista noussut Cut Up möyhensi hyvää korviketta kahden kiekon verran, mutta Vomitoryksi siitä ei ollut. Kokeiluluontoiset sävellyssessiot paljastivat, että paukkuja ja tahtoa uuden luomiseen löytyi yhä. Olen vihainen siten kuin rakkaalleen nyt voi olla. Maistiaisena julkaistu nimiraita on yhtä dja blastbeatin pyörremyrskyä. Vuosien saatossa alistuin hyväksymään tämän, vaan bändi päätti toisin. Yhtyeen ilmaisu on lähempänä Vaderin kaltaisten bändien brutaalia tykittämistä, jossa riffi ja rytmi tulevat ennen melodiaa. Miksi tässä kesti näin kauan, miksi. Ja se on oikein se. Tämä ei haittaa, sillä bändi osaa varioida kaahaustaan eikä turvaudu vain lakkaamatta naputtavaan blastaamiseen. Ukko on edelleenkin alansa sujuvimpia ja pätevimpiä rumpaleita. Jos ikä jossain kuuluu, niin jääräpäisessä ehdottomuudessa, sovitustaidoissa ja täysin tappiin asti viilatuissa soittosuorituksissa. Mykistävillä kierroksilla Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa VOMITORY All Heads Are Gonna Roll METAL BLADE E R IK H A N SE N ARVIOT 53. Vastaava on tässä mitassa niin harvinaista, että oikein hymyilyttää. Bändi ei ole koskaan hairahtunut tekemään muuta kuin erittäin sujuvasti kulkevaa, Slayeriltä vaikutteita nuuskinutta deathiä. Kahdeksankymmentäluvun lopulla perustettu ruotsalainen Vomitory ehti julkaista kahdeksan pitkäsoittoa ennen hajoamistaan vuonna 2013. Tämä on parasta, mitä äijät ovat saaneet tehdyksi vähintään kahteen vuosikymmeneen. Lähes jokaiselle kappaleelle voi löytää selkeän identiteetin, omat huippukohtansa ja koukkunsa, joiden turvin kokonaisuus ei jää vain tasaiseksi massaksi
Aika hitikk äästä materiaalista koostuva albumi on kepe ää ja helppoa kuunneltavaa, josta tulee v äkisinkin hyv älle mielelle. Kaikessa tekemisessä kumarrellaan jälleen 1980ja 1990-lukujen dödiskarkeloihin. Kahdeksan vuotta sen jälkeen homma on enää yhden miehen eli Demonazin show, ja mies saakin puhkuttua uudelle levylle odottamattoman paljon virtaa. Ulosanti on v ähän rokimpaa ja ajoittain jopa hevimp ää, mutta mukana on tuttua viikonloppu öiden tunnelmaa ja sanatonta haikeutta. 52-vuotiaan Demonazin otteissa kuuluu tietynlainen poikamainen into, ja Immortalin historiasta tuttujen juttujen kierrätystä on tuskin tehty aivan vakavin naamoin. Sävellyksistä löytyy hyvinkin vivahteikkaita paloja, kuten pahaenteisesti kypsyttelevä Christborn. Vaikka kyse on black metalista, Immortalin musiikissa on aina ollut oma osansa viihdyttävyyttä. Keskelle levy ä pistetyt KISSja Bruce Springsteen -coveritkaan eiv ät ole onneksi sielt ä tylsimm ästä p äästä, vaan niihin on ihan oikeasti saatu jotain uutta. Bändin vyöryttämä kuolo on pääasiassa kestitempoisesti lanaavaa piinaa esimerkiksi Autopsyn ja Asphyxin askelmerkeissä. Vaikka vaikutteet kuuluvat, bändi veivaa omalla rosoisella ja likaisella otteella. Elli Muurikainen T IM R U SS E LL sinkiläispoppoo julkaisee uransa pisimmän levyn. Tämän huomaa vaikkapa Blashyrkh My Throne -biisistä. Mikin ääressä on Bj örn Strid, joka hoitaa hommansa upeasti, kuten aina. Toisinaan myös tasapaksuus nostaa päätään, etenkin punkimmalla asenteella meuhkaavissa osuuksissa. Vaikka sanoma on rypistetty aiemmin ulos tiiviimmässä paketissa, 40-minuuttisella uutukaisellakaan ei tarjota kuin jämerää asiaa. Joni Juutilainen CHURCH OF THE DEAD Beyond Death REDEFINING DARKNESS Klassisesti mädättävää vanhan liiton kuolokatkua syöttävä helIMMORTAL War Against All NUCLEAR BLAST On myönnettävä, että kiinnostukseni Immortalia kohtaan on ollut koetuksella siitä alkaen, kun bändin toinen luova voima Abbath siirtyi soolouralle. War Against All kuulostaa Immortalilta. Välkehtivästä monipuolisuudesta huolimatta kappaleiden yhtenäinen linja ja punainen lanka hakevat välillä itseään. Mureaa ja doomahtavaa raskautta värittävät ajoittaiset vauhtipurkaukset, joissa on crustiin ja hardcoreen viittaavaa ärhäkkyyttä. Kappaleet ovat vain parin kolmen minuutin mittaisia, mik ä on t ässä lajissa oikea ratkaisu, sill ä tyhj äkäynnille ei j ää hirve ästi tilaa. Kuolleiden kirkosta kajahtaa tälläkin kertaa asiallista kalmaa, mutlin ja eeppisen perushevin parista. War Against All on odotettua parempi Immortal-levy. Prowler on todellakin tsekkaamisen arvoinen kokonaisuus, joka saa ainakin allekirjoittaneen tutustumaan my ös pari vuotta sitten ilmestyneeseen debyyttilevyyn. NIGHTHAWK Prowler MIGHTY Nighthawk on basisti Robert Majdin sooloprojektina alkanut, muun muassa Captain Black Beardin ja The Night Flight Orchestran ukoista koostuva yhtye, joka soittaa perinteik ästä AOR: ää ja ajatonta hard rockia. Projektissa yhdistyv ät tavallaan edell ä mainittujen b ändien parhaat puolet. Mittatikkuna on hyvä käyttää vuoden 2018 Northern Chaos Godsia, johon verrattuna uusi albumi on selkeää parannusta, etenkin alkupuolen kappaleilla. Sillä pauhaa tutun kuuloinen riffivetoinen black metal, joka lainailee piirteitä death metaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Legendalta ei osaa vaatia tässä vaiheessa uraa yhtään mitään, mutta vanhan koneen puksutus tuntuu siltä, että tulossa saattaa olla enemmänkin kovaa tavaraa. Synat ja Hammondit, joille on annettu aika mukavasti tilaa, tuovat biiseihin lis ää syvyytt ä
Tämä ei ole helppo levy, mutta se loksauttaa leuan ja antaa kuulijalle hämmästeltävää pitkäksi aikaa. Tai sitten ne ovat ovelasti piilossa sellaisissa syvyyksissä, joista vain harvat ja valitut kykenevät ne kuulemaan. Silti kappale on pohjimmiltaan hyvinkin lunkia raskastelua, joka pistää kyseenalaistamaan bändiin liitetyn synkkyyden ja H. Ei heikoille. Se on pieni lepohetki, vaikka intensiiviseksihän sekin lopulta kasvaa. Evenfall of the Apocalypse on erittäin väkivaltainen ryöpytys, joka ravistelee kyydistään varmaan ja turvalliseen tottuneet. Pörisevä basso ja ajoittaiset raskaammat osuudet viittaavat stoneriin, mutta laulajan ja kitarakuvioiden puhtaus on lähempänä klassista doomia. Äänimaailma on selkeä ja puhdas. Gzaggin ideoima, toista levyään julkaiseva Avaland lokeroituu osastoon fantasiametalliset rockoopperat. Tami Hintikka ARA SOLIS Ashvattha IRON BONEHEAD / ZAZEN SOUNDS Espanjalaisen Ara Solis -duon lo-fi black metalin voi tiivistää melko simppelisti: se on rehtiä Burzumin palvontaa aina hysteerisistä lauARVIOT 55. Edeltäänsä Saivoa selkeäpiirteisempi Valkama pukee kuulijan selittämättömään olotilaan, joka kalvaa ja lohduttaa samaan aikaan. Se kelpaa varmasti niille genreniiloille, jotka tahtovat santsisatsin vanhaa ja tuttua. Kahdentoista vuoden hiljaisuuden katkaiseva Tenhi-uutuus ihastuttaa jokaisella sarallaan. Vain synkeänkaunis instrumentaali Passage to Eternity keskeyttää täydellisen hullunmyllyn. Glacial Domination on siistiä riffivetoista kuoloa. Pätevästi tehty death metal maistuu aina, ja sitä Frozen Soul osaa luoda. Soittajistosta löytyy Sortilegekitaristi ja, ironista kyllä, Jens Ludwig. Levyn kiintoisinta antia on harmillisen lyhyt synainstrutunnelmointi Annihilation, joka hiipii hienosti 1980-luvun splatter-soundtrackien hengessä. Biiseissä tapahtuu paljon ja nopeassa tahdissa. Mape Ollila TENHI Valkama PROPHECY Levyhyllyni ei tunne monta 70-minuuttista albumia, jolta ei poistaisi tai edes muuttaisi mitään. Mega FROZEN SOUL Glacial Domination CENTURY MEDIA Kuinka hyvä idea on tehdä Bolt Throweria jääteemalla. Jos fantasian funktio on irrottaa kuulija arjesta, Avaland ei sitä tee. Eetu Järvisalo METALLICA 72 Seasons BLACKENED Uusi Metallica-levy on aina tapaus, jota odottaa pelonsekaisin tuntein. Hevisolistien henkilöstövuokrausfirmasta on löytynyt avuksi nimekkäimpänä nyt pahasti alisuorittava Zak Stevens sekä Lionsoulin ja Eltharian solistit. Soundeiltaan levy on jykevä ja täyteläinen. Mielipuolisena pyörivä death metal pysyy nätisti kasassa, kun Koryn käskyttää rumpukalvojaan. Biiseistä ei löydy elämää suurempia tai ikimuistoisia kohtia, mutta jämäkästi kulkeva kuolo toimii kokonaisuutena. ta kylmäävämpää vereslihaisuutta jäädään edelleen odottamaan. Tulevaisuuden klassikkoa tästä ei saa millään, mutta varman päälle pelaavan ja jämptin kuolotoiminnan ystäville helppo suositus. Lovecraft -vaikutteiset kauhuteemat. Joillain osa-alueilla on tehty parannuksia, mutta suurin ongelma on se sama, joka on vaivannut bändin tekemisiä jo pitkään. Tai no, ei Legendiä huonoksi voi sanoa. Kuten edeltäjänsä, 72 Seasons on 77-minuuttinen järkäle, jolle tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. Demppisaha ja tuplabasarien tuki kuljettavat yhdentoista biisin matkan varmasti maaliin. 72 Seasons osoittautuu luonnolliseksi jatkumoksi Hardwired… to Self-Destructille (2016). Nyt se tuntee yhden lisää. Avausveto Invisible Tormentor yltyy hetkittäin nopsaan laukkaan, mutta koko levyn yleismeno on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta keskitempotappoa. Sama pätee kielisoitinosastoon. Valkaman genreajattelua pakeneva, akustisvoittoinen mutta soinniltaan rikas anti on niin valtavan kaunista ja vahvapunoksista, että sen äärellä meinaa aivan oikeasti pakahtua. Tiedättehän, ylipitkä levyllinen melodista, orkestroitua ja kuoroilla paisuteltua poweria ja heviä, louhikärmeksiä sun muuta roolipelieskapismia kuorrutuksenaan nippu solisteja, jotka ovat niissä isommissa proggiksissa yleensä kuuluisia, mutta näissä pienemmissä eivät. Ilmeisen hyvä, koska yhden demon jälkeen Century Medialle tempaistu teksasilaiskvintetti tarjoaa nyt toista levyään, jonka sapluuna on sama kuin Crypt of Ice -esikoisella (2021). Tämän kupletin stoori tai tunnelma ei vangitse, eikä musiikkikaan innosta kuin liian harvoin hetkin. Riffeissä on sellaista joka suuntaan luikertavaa sekoilua, että homma leviäisi taitamattomilla totaalisesti käsiin. Hallinta on täydellistä. Eniten Avalandissa laulaa Gzagg itse. Kärjistetysti sanoen kaikki alle kuusi minuuttia kellottavat, tyhjäkäynnin minimiin vievät biisit ovat levyn parhaimmistoa. Kokonaisuus jää siis näin reilusti plussalle. En tiedä, montako raajaa miehellä on, mutta veikkaan useita. Kitaratuli ei anna hetken rauhaa. James Hetfieldin riffikone sylkee yhä parhaimmillaan todella tiukkaa kamaa, ja uutuus on sentään edeltäjäänsä vahvempi ja eheämpi kokonaisuus. Levyn takkatulenlämpöisessä, erottelevassa ja sanalla sanoen kutsuvassa äänimaailmassa tulee taatusti asuttua pitkään. P. Tätä on ehdoton rakkaus musiikkiin. Aivan kuin potisi kaipuuta tuntemattomaan paikkaan, jonne tietää lopulta matkaavansa. Nykyään muun muassa Morbid Angelissä paukuttava Charles Koryn on kova ukko. Vaikutelma vahvistuu jälleen levyn pisimmässä, psykesävyjä sisältävässä päätösraidassa Come Homessa, josta ei myöskään puutu massaa. Kylmät väreet ovat alati läsnä. Matti Riekki OCEANLORD Kingdom Cold MAGNETIC EYE Aussitrio onnistuu puolittain hurmaamaan lämminhenkisellä ja kaihoisalla doomillaan, joka ei tahdo istua mihinkään genren alalokeroon. Sen kappaletusinan runollis-romanttinen lyriikka vangitsee siinä missä säveletkin, ja albumi myös soi kerta kaikkiaan upeasti. Kääntöpuolena varsinkin levyn alkupuoli tuntuu polkevan kaikessa keskitempoisessa jyystössään liikaa paikallaan. Debyytin puolivälistä löytyvä Isle of the Dead on junnaavuudessaan ylivoimaisesti albumin raskainta antia. Lajin lippulaiva Avantasia siis työllistää Edguysta nokkamiehen ja rumpalin, mutta kitaristi puuhastelee valjuhkon kopion kanssa. Naislaulaja on ranskalainen Youtube-hahmo, jolla on alle 4000 seuraajaa. Sen soitto on varsin pirteää, ja varsinkin Hetfieldin laulu tuntuu oikein verevältä. Ascended Dead on kaaoksen mestari. Tami Hintikka AVALAND The Legend of the Storyteller ROCKSHOTS Ranskalaisen synisti-laulajan Adrien G. Vesa Siltanen ASCENDED DEAD Evenfall of the Apocalypse 20 BUCK SPIN Haluatko heittäytyä hulluuden pyörteisiin. Asettele tämä levy soittimeen ja paina play, niin johan katoavat viimeisetkin järjen rippeet. Turvaa tuo jo pelkkä Tyko Saarikon entisestään syventynyt coheniaanisen tumma ääni, joka on siinä määrin rauhoittava ja läsnä, että tekisi mieli taantua lapseksi ja käpertyä miehen syliin. Kuusi vuotta Abhorrent Manifestation -debyytin jälkeen tärisee ja kunnolla. Dying Fetus -kurkku John Gallagher viemäröi Morbid Effigy -kappaleessa, jonka fetusmaiset junttaukset istuvat vierailuun mainiosti. Lopun biisitrio – Too Far Gone?, hienoilla kitaraharmonioilla maustettu Room of Mirrors ja blacksabbathmainen, My Friend of Miseryn mieleen tuova Inamorata – nostaa onneksi tasoa reilusti. Yhtymäkohdat 1980-luvun puolivälin Saint Vitusiin ovat tässä kohtaa melko ilmeisiä, joskin Winon tulkinta ja bändinsä soitto ovat kaikessa karheudessaan huomattavasti elämänmakuisempia kuin laulaja-kitaristi Peter Willmottin ja kavereiden. Vauhti on kova, musiikki kimpoilee ja rimpuilee arvaamattomiin suuntiin
Hieman kömpelö soitto vahvistaa demomaista tunnelmaa, joten eipä tästä jää käteen varsinaisesti mitään. Progressiivisuus ja miedot avantgarde-s ävyt ovat yh ä l äsnä, mutta ensisijaisesti kappaleet ovat tyylill ä s ävytettyä j ämäkkää kuoloa, eivät kuololla v äritettyä hihhulointia. Ero on merkitt ävä. Raskas vanhan liiton death metal muodostaa pohjan, jota s ävytet ään harkitusti k äytetyillä mausteilla. Vaikka Ashvattha on vain noin puolituntinen pikajuoksu, itseään toistavat biisit alkavat rasittaa ja puuduttaa hyvin nopeasti. Jos jotain positiivista pitää etsiä, kappaleisiin on ainakin yritetty rakentaa jonkinlaisia bassokuvioita. Niko Ikonen PHLEBOTOMIZED Clouds of Confusion HAMMERHEART Hollantilainen erikoisuus kypsyy vanhetessaan. Musiikki on todella primitiivistä ja säälimätöntä, mutta ei tämä tosiaankaan ole mikään Filosofem tai Det som engang var. T ärkeää on my ös yhtyeen sovituksellinen n äkemys. Koskettimet kutovat taustalla jatkuvasti. Koukkuja on paljon ja niille annetaan my ös tilaa. Aivan kuin alkuper äiskitaristi Tom Palmsin johtama yhtye olisi kasvanut aikuiseksi. Vuonna 2023 mutkia on oiottu. Vuonna 1990 perustetun Phlebotomizedin varhaistuotanto oli liian erikoista, liian kulmikasta, liian kaikkea. Saa olla melko kuningasriffejä, jos yrittää rakentaa kolmesta biisistä levyllisen materiaalia. Ei jatkoon. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Aivan raakilehan tämä on, soundejaan myöten. N ämä sopat olisi helppo pilata ahtamalla erilaisia osioita kylki kylkeen satunnaisilla saranoilla, mutta Clouds of Confusionin kolme varttia etenee vaivattomasti tunnelmasta toiseen. Levyn päättävän lähes 18-minuuttisen Ashvattha: The Tree of Life and Death -biisin riffit ovat suorastaan hämmentävän paskoja. Tosin eivätpä ne vedä vertoja Vargin hienoille melodioille, joten tasapaksuksi suorittamiseksi jää sekin. Clouds of Confusion on onnistunut levy, jonka erinomainen tuotanto nostaa yhtyeen todelliseen kukkaansa vasta nyt. Aivan yläastetason suorittamista. luista transsimaiseen riffitoistoon ja luupäiseen takomiseen saakka. Nuoruuden haparointi ei en ää h äiritse. Pehme ämpää melodiaa ja ilmavuutta annostellaan tasaisin v äliajoin
Laulaja Scott Taysomin ärhäkällä tulkinnalla varustettu black’n’roll-tempoilu on vähintäänkin tasokasta ja mukaansa vetävää. Mape Ollila INDUSTRIAL PUKE Born into the Twisting Rope SUICIDE Kun mättää menemään Disruptin hengessä, ei voi mennä pieleen aivan kauheasti. Tuolloin Vivian Campbellin ja Vinny Appicen lisäksi mukana olivat basisti Jimmy Bain ja kosketinsoittaja Claude Schnell, jotka ovat sittemmin tippuneet kelkasta. Hyvin tässä turvat pyyhitään, vaikka komeasti toimivaa perusrytkettä kummempaa on turha odottaa. Nykyisin basson varressa on Ozzy Osbournen bändissä 1980-luvulla pari vuotta soittanut Phil Soussan. Delightful Sharp Edges APOLLON Moni artisti rehvastelee, kuinka tuotokselleen on otettu vaikutteita vähän sieltä ja täältä musiikkinsa ollessa niin kovin monipuolista ja lähes ennen kuulematonta. Eipä levyä tarvitse hehkuttaa muutenkaan. Hardcorea, crustia ja kuolon raskautta tykittelevät kappaleet juoksevat turvallisella d-beatillä, ja riffi on kaunis ollessaan yksinkertainen ja tehokas. Born into the Twisting Rope on ollut varmasti hauska levy tehdä, ja keikalla sen materiaali toimii takuulla aivan loistavasti. Mitään huikeita valaistumisen tai ykseyden kokemuksia sävellykset eivät ainakaan saavuta. Ydinteemasta on vaikea saada kiinni, sillä kappaleet näyttäytyvät hämyisästä ujuttelusta ja dramatiikan kasvattamisesta huolimatta melko yksiulotteisina. Hevisovitus herättää minussa ainoastaan murhanhimon. Vaikka ryhmässä on oikein vanhan liiton tekijämiehiä ja varmoja osaajia, biisimateriaali on lähes hävyttömän ala-arvoista. Alusta asti mukana ollut Andrew Freeman on puolestaan laulanut muun muassa Lynch Mobissa. Se mikä passaa Amaranthelle ja Dynaztylle, ei käy muille, ja Jacob Hansenin plastiikkipresetit syövät soittajilta persoonallisuuden ja musiikilta hengitystilan. Melodiakylläisemmissä hevipoljennoissa kuuluu myös Tribulationin tunnelmia. Paras veto on Fabienne Ernin kera duetoitu oma biisi New Horizons, karvaisimmasta perseestä puolestaan alkujaan ihana May It Be, jota tässä Bonnyn kera laulaa yhtä ihana Wessels. Laulussa avustavat Tom Englund, Charlotte Wessels ja Fabienne Erni. ei tee kuudennella levyllään mitään erityisen mullistavaa, mutta pahuksen ennakkoluulottomasti ja hienosti yhtye osaa sekoittaa verkkaista hard rockia ja progea tuoden mukaan vaikutteita doomin puolelta. Esimerkeiksi tehokkaimmista rullailuista nostettakoon kappaleet With Fury and Allegiance ja The Holy Dark. Siinäpä onkin koko projektin ongelma: leffamusa on modernia klasaria, alansa mestarien kädenjälkeä, jota ei ihan kuka tahansa hevari noin vain parantele. Leffascore ei hevisti soittamalla heviksi muutu. Ensi kerralla sitten. LAST IN LINE Jericho EAR Amerikkalainen Last in Line käynnistyi reilut kymmenen vuotta sitten entisten Dio-miesten ajatuksesta kasata bändin alkuperäinen kokoonpano uudestaan – ilman Ronnieta tietysti. Siellä täällä saattaa olla ihan kiva soolo tai riffi, mutta isommassa kuvassa tästä ei jää käteen mitään. Ei ole tämäkään se eka hyvä Melissa Bonnyn laulama levy... Kymmenvuotiaan yhtyeen pahaenteisesti rullaava ja syöksevä ilmaisu henkii esimerkiksi Necrophobicin ja Watainin piirteitä. Vielä kun bändi saisi samaa poltetta korkeimpiin tunnelmiinsa, voitaisiin puhua merkittävästä tasonnostosta. Aivan sama, missä projektin juuret ovat, mutta Dion kanssa tällä musiikilla ei ole mitään tekemistä. Kotikuuntelussa jään kuitenkin kaipaamaan pientä lisärosoa, sillä muhkea ja siisti soundi ei tuo esiin tyylin raakaa väkivaltaa aivan optimaalisella tavalla. Sataan kertaan soitettua hevirokkia, jota ei pelastaisi edes se, että itse Dio esittäisi nämä biisit. Soittoapuna on Hans Zimmerin moldovalaisviulisti Rusanda Panfili. Puitteet ovat siis tiptop, mutta tuotanto paskoo kivan idean. Vaikka konseptin henkisyys ei joko avaudu tai toimi riittävästi, tummaa tarttuvuutta ja ryhdikkyyttä biiseistä kyllä löytyy. Myöskään Hex A.D. Kelpaahan toki sekin. Industrial Puken esikoinen ei yritä uurtaa uusia viiltoja tai saada nimeään historiaan. Bändin mukaan levyn kantavimpia teemoja ovat spirituaalisuus ja henkinen voimaantuminen. Elli Muurikainen CLOAK Black Flame Eternal SEASON OF MIST Yhdysvaltojen Atlantasta tuleva nelikko louhii kolmannella albumillaan black metalia, joka on vahvasti ruotsiväritteistä. Eniten tässä häiritsee klassisen ruotsalaisen death metal -särön käyttö, vaikka se kieltämättä menoon istuukin. Bändin rehvakkaasti kulkeva möykkä kellottaa napakat 22 minuuttia, mikä on lopulta aivan optimaalinen mitta. ARVIOT. Metamorphosis on kasa gridiin editoimalla pystyyn tapettuja Harry Potter-, Lord of the Ringsja Game of Throneslainoja plus kolme bändin omaa teosta. Delightful Sharp Edges ei ole eeposmainen vain kappalemitoiltaan ja kokonaiskestoltaan, vaan lyhyiden välisoittojen rytmittämän levyn konsepti kertoo, miten eri tavoin ihmisiä on historian suuressa mittakaavassa listitty. Albumi on luonnollisesti lähes tunnin mittainen, eikä yksikään kappale jää mieleen aivan liian monesta kuuntelukerrasta huolimatta. Kari Koskinen HEX A.D. Totuus on kuitenkin hyvin usein tarua ihmeellisempää, ja kun unohdetaan sanahelinä, omat korvat osoittavat kaiken olevan tuttua ja turvallista, kuten aina ennenkin. Kun taakse lisätään vielä ruotsalaisosaamista lukuisista eri bändeistä, selkeiden vikojen osoittaminen menee aika hankalaksi. Eetu Järvisalo THE DARK SIDE OF THE MOON Metamorphosis NAPALM The Dark Side of the Moon on fantasialeffaja pelimusaa muoviheviksi sovittava projekti, johon kuuluvat laulaja-ördääjä Melissa Bonny, Feuerschwanzin kitaristi ja harpisti sekä Amaranthen rumpali
King Crimsonin raskas progeklassikko In the Court of the Crimson King (1969) on epäilemättä yksi norjalaisiin suuren vaikutuksen tehneistä teoksista. Luvassa on piinaavia hetkiä, ja levy voikin olla melkoisen ahdistava, jos moiset maailmat ja tunnelmat eivät kuulu musiikkivalikkoosi. Tämä voi olla toki tietoinen tehokeino, mutta jotenkin levylle kaipaisi vielä syvempää ja tylympää dynamiikkaa. Djentin haamukin lymyilee taustalla. Ne ovat mallia ”ihan kiva”, ja euforiaan tähtäävä jyrääminen jää lapsipuolen asemaan. Teemu Vähäkangas NACHTIG Eisig’ Romantik PURITY THROUGH FIRE Saksalainen Nachtig soittaa romanttista ja tunnelmallista black metalia, jossa leijuu mukavan depressiivinen ja melankolinen tunALASE A Matter of Time INVERSE Tunnelmallisen progem äiskeen pariin asettuessa ensihuomio on mainio: laulun rikkaudessa ja teknisesti hiotussa, kunnianhimoisessa instrumentti-ilmaisussa on jotain aika kutsuvaa. Raskas slugdeilu tasapainottuu unenomaisen eteerisillä äänimaailmoilla, ja tunnelma vaihtelee pahaenteisestä odottelusta hetkeen, jona painajainen alkaa puhjeta toimintaan. Riffitkään eivät ole niin rautaisia ja tarttuvia, että jalka naputtaisi liikoja mukana. Helposti ja nopeasti kokonaisuutta ei pysty omaksumaan, mutta siinäkin piilee yksi albumin viehätyksistä. Kun aletaan vihdoin jyrätä, siinäkään ei mennä täysillä päätyyn, vaan tietty pidäkkeellisyys pysyy päällä. Kolmen laulajan taktiikka ei kuulu hajanaisuutena, vaan kaikki saavat aikaan miellytt ävää, kesken ään yll ättävän samankuuloista melodista ääntä. Huomion osanen Juha Tretjakov ei ole ainoa levyll ä laulava hahmo, vaan Markus Hirvonen ja Janne Lunnas hoitavat osan tai osia biiseist ä. Meille raa’an riffinpalvomisen ystäville Unissa palaneiden hypnoottinen hiipiminen voikin olla synkkyydestään ja ajoittaisesta massiivisuudestaan huolimatta vähän liian rauhaisaa. Kunniamaininta my önnettäköön siit ä, ett ä vaikka biisit pysyv ät maltillisen mittaisina, niiss ä on ehtaa suurellisen eeppisyyden tuntua Kimmo K. Tomerasti tuuttaava rytmiryhm ä m äiskii vankasti ja varsin metallipitoisesti. Koskinen Urkujen värittämä progehuuruilu yhdistettynä tumman tanakoihin rockjyrähdyksiin synnyttää todellista dynamiikkaa. Rytisev än pohjan p äällä lilluu siisti ä tunnelmakitaraa ja synteettist ä hulmuttelua, mik ä tuo haastavaan ja tarttuvaan kokonaisuuteen kepeytt ä. onnistuttu luomaan jotakin omaa ja tuotu tähän aikaan jotain tutuista aineksista päivitettyä. Vaikka englanti taittuu hyvin, kotimaisella yleistunnelma on jotenkin viel ä vakuuttavampi. Mega RADIEN Unissa palaneet SVART Radienin toisen albumin nimi kuvaa sen sisältöä varsin osuvasti. Sitä ei kuitenkaan edes yritetä mallintaa, vaan levyn pohjalta on ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Örinää ja r ähinääkin l öytyy, ja viel äpä hyv ällä maulla kappaleisiin sovitettuna. Hidasliikkeisyys ja odottelu ei kuitenkaan ole niin palkitsevaa kuin toivoisi. Ainoa suomenkielinen biisi Ajan kysymys toimii Sarafiiliksiss ään loistavasti. B ändin ote on j ämäkkä ja paikoitellen hyvinkin raskas
@soundilehti @soundilehti @soundilehti INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi TILAA SOUNDI soundi.fi/tilaa
Def Leppard -coverbändinä vuonna 2008 aloittaneen ryhmän hevissä yhdistyvät kivassa sekoitussuhteessa 1980-lukulainen kitarasankaruus, häpeämättömän popahtavat melodiat sekä esimerkiksi Arionin tyyliselle modernille powerille tyypilliset kosketinvallit ja efektit. Musiikki on sitä samaa, mitä kaikki kakkosdivarin black metal -puuhastelijat vääntävät vuodesta toiseen. haluaa julkaista näin homogeenisiä levyjä. Harmi vain, että sävellykset ovat niin turhanpäiväisiä ja huonolla tavalla värittömiä, että tästä on hankala kirjoittaa mitään. Mape Ollila ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Jens Bogrenin tuottaman albumin soundi on massiivisesti kohM A R IE K O R N E R nistu yllättämään ainakaan omaperäisyydellään, saati sitten laadullaan. Onhan näitä vuosien varrella nähty ja kuultu, eikä Nachtig onBATTLE BORN Blood, Fire, Magic and Steel PROSTHETIC Raikasta europoweria veistelev än Battle Bornin sankaritarinat sijoittuvat sen kotiseudulle Eastmarchin Windhelmiin – joka sijaitsee siis Skyrim-peliss ä. V. soittaa myös merkillisesti nimetyssä Valosta Varjoon -bändissä, joka on tehnyt splitin meksikolaisen Viha Surma -yhtyeen kanssa. Biisimateriaali on harmillisen linjatonta, sillä joskus se muistuttaa tyypillistä europoweria, toisinaan siinä hyödynnetään itämaisia etnoteemoja ja sitten se tömistelee introssa lähes industrialin lailla vain muuttuakseen kitarasoolossa neoklassiseksi Yngwie Malmsteen -arpeggiohelvetiksi. Aivan puhdasta hapentuhlausta alusta loppuun. Battle Born saa minut l ähes uskomaan, ett ä power metalilla on tulevaisuutta. Inflaatiohuippu saavutettiin jo vuosia sitten. En ymmärrä, miksi kukaan nelma. B ändi ei tuo lajityyppiin mit ään uutta, mutta se tuntee genrens ä kuin k ämmenselkänsä. Tarttuvuuttakin löytyy, mutta vain hetkellisesti, ikään kuin biisit koostuisivat maukkaista mutta epäyhteensopivista palasista, joita on sitten soviteltu yhteen sun toiseen järjestykseen. Paljon on saatu tunteisiin vetoavaa, post-henkiseksikin menevää melua aikaiseksi, mutta tyhjän päällähän tässä poljetaan. Levyll ä soi luja usko omaan asiaan sek ä raikkaus, jonka kaikki veteraaniartistit ovat jo menett äneet. Niko Ikonen EUFORY Fifth Dimension SMILE MUSIC Kotimaansa Slovakian jo läpi pelannut melodinen hevibändi Eufory pyrkii maailmalle. Hiturissa puolestaan kuuluu varhais-Manowar, ja koomisin kumisyntsin s äestetyssä Power Forcessa k äy selv äksi, ett ä Beast in Blacki äkin digataan. Biisi toisensa j älkeen saa kuulijan puimaan nyrkki ä oikeille tai kuvitelluille vihollisille. Yritys on kova mutta varsin riittämätön. Siksi Blood, Fire, Magic and Steel tulee kest ämään toistuvaa kuuntelua kauas tulevaisuuteen. Battle Born tuo mieleen yht äällä Dragonforcen, toisaalla loiston p äivien Virgin Steelen. Tämä onkin luultavasti ainoa huomionarvoinen seikka koko bändissä, niin tylsää kamaa se esittää. Melodiat, koukutus ja tarttuvuuskertoimet ovat silkkaa timanttia, ja yhtye on todella hyv ä kierr ättämään muiden parhaita korvamatoja. Ilmeikäs solisti Lubos Senko ajaa asiansa, vaikkei häntä kukaan genrensä muistettavimpiin lukisi. Yhtye tai ja sen laulaja Jack Reynolds eiv ät ole teknisesti perushyvi ä parempia, mutta ristus sent ään, ett ä osaakin olla tuoreen kuuloista menoa! Battle Bornin valttikortti on sen l ähes lapsenomainen vilpitt ömyys. Mielenkiintoisena triviatietona mainittakoon, että bändin ainokainen jäsen V
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Henget ei ole toivoton tapaus, sillä yhtyeen musiikissa on paljon hyviä ideoita ja mielenkiintoisia elementtejä. Tärkeintä on silti se, että kappaleissa on 1990-luvun taitteen varhaisen death metalin raakaa särmikkyyttä. Rummut soivat vimmaisesti, mutta niitä ei ole aseteltu aivan pilkulleen. Kyseessä voi hyvinkin olla jonkin uuden ja hienon alku, mutta se jää nähtäväksi. Havaittavissa on myös häivähdys varhaisen Iron Maidenin kaikuja. Bändin helmasynti on edelleen läsnä. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Eniten uusi Lordi-levy nojaa 1970-luvun diskomelodioihin, 1980-luvun hard rock -poljentaan sekä vahvaan teatraalisuuteen. oli parilla ensimmäisellä levyllä, vaikka matkalle ei ole osunut varsinaisia notkahduksia. Chileläisen Putrid Yellin debyytti on tästä malliesimerkki. Toimivimmillaan Legion of the Damnedin pelkistetty thrash dallaan, mutta itse bändissä on vielä nykyisellään ehkä enemmän lupausta kuin lunastusta. Ehkä tavoitteena on ollut jonkinlainen musiikillinen kokonaistaideteos, mutta täysin immersiivinen kokemus jää toistaiseksi uupumaan. Lopputulos ei kuulosta siltä kuin olisi päätetty tehdä levyllinen kuoloa. Särössä on karskia ja sopivan diskanttista pistoa. Keitos on onnistunut ja freesi, mutta sen tunnistaa helposti aidoksi Lordi-albumiksi. Monille se rakkain Lordi-levy on debyytti Get Heavy (2002), toisille ehkäpä euroviisuvoittohitin sisältänyt The Arockalypse (2006). King Aleijster on karismaattinen laulaja, jonka tulkinnassa yhdistyvät kätevästi selkeä artikulointi ja palava intohimo. The Scent in the Room -kappaleessa on sykähdyttävä Savatagen kaiku, siitä iso kiitos! Mape Ollila PUTRID YELL Consuming Aberration PULVERISED Eteläamerikkalainen death metal on jo lähtökohtaisesti kiinnostavaa, koska sikäläinen mentaliteetti synnyttää yleensä kertaluokkaa raaempaa, vihaisempaa ja mielestäni myös näkemyksellisempää tavaraa. Screem Writers Guild on kuitenkin musiikillisesti monipuolisin ja sofistikoitunein Lordi-levy, ja uskon tietäväni syyn siihen. Tomi Putaansuun visio Lordiversitystä oli suuruudenhullu, ja harva (metalli)muusikko kykenisi moiseen – varsinkaan niin, että saisi aikaan 3/5-tasoisen kokonaisuuden eikä tyhjentäisi taiteellista pajatsoaan loppuelämäkseen. Tällä kertaa kokonaisuus jää kuitenkin hieman kädenlämpöiseksi. Juuri siksi Screem Writers Guildillä on pelkästään hyviä biisejä. Black metaliin kallistuvat melodiat ja kappalerakennelmat eivät herätä läheskään yhtä paljon vastakaikua. Jaakko Silvast LEGION OF THE DAMNED The Poison Chalice NAPALM Viime vuosituhannen puolella Occultina aloittanut hollantilaisnelikko pistää ulos jo kahdeksannen albuminsa. Vuonna 2012 perustettu pumppu esittää levyllä näkemyksensä ruotsalaisesta vanhan liiton kuolosta, mutta ei missään nimessä orjallisesti matkien. Kappaleissa on selkeän konstaiLORDI Screem Writers Guild ATOMIC FIRE Seitsemän levyn Lordiversitymassiivin (2021) jäljiltä ei periaatteessa pitänyt jäädä enää mitään, mitä kotoinen hirviökolonna Lordi voisi tehdä. Vaikka Legioonan miehet eivät saa hiottua aivan timanttia tälläkään kertaa, edelliseen Slaves of the Shadow’hun verrattuna ote on hitusen tiukempi ja tarttuvampi. Tai jos asian haluaa tiivistää tylysti: enemmän Dødheimsgardia, vähemmän Dimmu Borgiria. Riffikynä on terävimmillään kun rullataan enemmän suoraviivaisen thrashin linjoilla. Tutusta kitarasoundista huolimatta kaikki on pykälän keskivertoa karvaisempaa. Debyyttilevy Beyond North Star sisältää kovasti yritystä, vähän joka suuntaan, mutta valitettavasti vielä ei olla aivan maalissa. Kokoonpanon täydentävät rumpali Ville Rissanen (Saturnian Mist) ja kosketinsoittaja Lauri Launimaa (Thyrane). Consuming Aberration ei ole millään muotoa kovin omaperäinen levy, mutta se vie kaluttua tyyliä miellyttävän karkeaan ja energiseen suuntaan – melodioita unohtamatta. Putaansuun sävelkynä sen sijaan vahvistui ja sai vieläpä monta uutta terää prosessin myötä. Ja sitten se tekee yllättäen ehkä uransa parhaan yksittäisen albumin. Mikko Malm WYTCH HAZEL IV: Sacrament BAD OMEN / METAL BLADE Wytch Hazelin musiikki on madonreikä aikaan, jolloin heavy rock oli orgaanista ja sitä hallitsivat kuningas Riffi ja kuningatar Melodia. Vaikka mielestään löytäisikin sen kuuluisan moneyriffin, maltti on valttia eikä liika toisto tee korvamatoa, vaikka tutkijat niin väittäisivätkin. ”Paras” on äänilevyjen kohdalla toki subjektiivinen käsite. Venyttelyn ja vanuttelun vastapainoksi löytyy onneksi hyvin maaliinsa osuvia täsmäiskuja, joita edustavat Contamination ja Slayerin suuntaan pokkaileva nimibiisi. Sinällään yksinkertainen ja rytmillisesti tarttuva riffittely pitää linjansa nytkin. Se kuulostaa siltä, että sellainen oli pakko tehdä. Tämä kaikki luo levylle ilkeän pahantahtoista hohtoa, jota Martin van Drunenin koulukuntaa edustavat laulut vain vahvistavat. Lancashirelaiskvartetin enimmäkseen maailmankatsomuksellisia pohdintoja sisältävissä kappaleissa toisiinsa sulautuvat 1970-lukulainen brittiläinen folk rock (ja sitä kautta vähäinen aavistus keskiaikamusiikkia), legendaarisen Thin Lizzyn kelttimausteiset tuplakitaraharmoniat ja Blue Öyster Cultin mystinen tunnelma. Teemu Vähäkangas HENGET Beyond North Star SEASON OF MIST Henget on The Abbey -kitaristi Jesse Heikkisen ja King Satanin johtohahmon King Aleijster de Satanin synnyttämä yhteisprojekti, jonka tarkoituksena on vaalia kokeellisen ja avantgarde-henkisen black metalin ideaalia. Taipumus venyttää biisejä tuppaa vesittämään meininkiä, ja esimerkiksi Behold the Beyondissa tuntuu kuin repeat olisi jäänyt päälle. Wytch Hazelin viehättävän helposti kuunneltavaa Wanhan Maailman heavy rockia leimaa orgaanisuus ja ajattomuus
Biisimateriaalin omaperäisyysaste huitelee nollan ja mitättömän välillä, mutta riffeissä on ideaa ja asia esitetään antaumuksellisella kiihkolla. Siinä vaiheessa onkin hyvä laittaa peli poikki ja ottaa alusta. Asiallista materiaalia riittää kuitenkin noin 40 minuutin mitalle. lemattomat rakenteet, joiden yksinkertaisuus ei kuitenkaan pitkästytä. Kyllähän tästä bongailee vaikka mitä muutakin Wildheartsin säröpunksinfoniasta Ikara Coltin taiteelliseen post-punk-remellykseen. Hidas maailmanlopun rusennus vaihtuu hetkessä rivakkaan tuleen. Paikoin tuntui siltä, että yhtyeen padassa kiehuu jotain poikkeuksellista, mutta tuorein levynsä ottaa valitettavasti hieman takapakkia – joskin selkeästi genren keskitasoa korkeammalla pysytellen. Melodioitakin löytyy, mutta ne ovat ilottomia ja tarkkaan annosteltuja. Soundipolitiikka noudattaa rouhean multaista ja luonnonmukaista linjaa. Mape Ollila VOMITHEIST Nekrofvneral TRANSCENDING OBSCURITY Vanha suola janottaa Sveitsissäkin. Ensimmäiset nauhoitukset tehtiin jo vuonna ARVIOT. Yhteydet jäävät ainoastaan musiikilliselle puolelle, mutta tuntuvat olevan uudella levyllä esillä erityisen hyvin. Materiaali on ehkä hiukan liiaksi komeaan soundiin painottuvaa, mutta tuumaileva ja ilmavahkon melodinen The Dead Drop, death metal -punkiksi äityvä Hellbent for Happiness ja massiivinen jyrätrippi Bring Home the Motherlode, Barry muodostavat levyn loppupuolelle kovan ja mukavasti tyyliltään moninaisen suoran. Kitarat jauhavat pahaenteistä riffiä, mutta levy ei ole pelkkää synkeää myrskyä. Wytch Hazel kestää helposti vertailua puoli vuosisataa vanhempiin saman genren bändeihin. Kuolometallissa on mahdoton kehittää täysin uutta ja uraauurtavaa, mutta vanhoista aineksista voi muotoutua taidokkaissa kourissa jotain omannäköistä ja massasta erottuvaa, kuten Kommandin tapauksessa. Meno saattaa olla liikaa alkukantaisempaan ilmaisuun tottuneille, mutta Mavorim – tai pikemminkin kappaleista vastaava multi-instrumentalisti Baptist – tiedostaa selkeästi genrensä lähtökohdat. Biiseissä on karskiudesta huolimatta tarttumapintaa ja mojovaa jäykkisgroovea. Kuulostaako Ministryltä tahi Godfleshiltä. Toisin sanoen: tämähän toimii! Mukana on myös hieman vanhan liejuisemman jenkkikuolon henkeä Autopsyn ja jopa Incantationin malliin. Lähtökohtaisesti resepti tympii, mutta Nekrofvneralin potikat on jyrsitty poikkeuksellisen tuskalliseen kulmaan. Hyvä niin! Raskasta ja rullaavaa paaluttelua on tehty selkeästi suurella sydämellä ja oivalla näkemyksellä. Mäiske on jo nyt laadukasta, mutta koplalla tuntuisi olevan rahkeita vielä parempaan eli vallan loistavaan. Ote on rujo ja todella raskas. Absurd-viitteistä huolimatta Mavorimin tekemisestä on turha etsiä poliittista agendaa. Vaan on tässä muutakin. Hemmo ei suorita eikä briljeeraa, vaan toimii kanavana antaen musiikin vain kulkea lävitseen. Tami Hintikka JAAW Supercluster SVART Murskaavaa särinää ja runnovasti takovaa jyskettä megafonilaulun kera. Mavorimin melodinen ja ylväs black metal kuulostaa yhä paljolti jonkinlaiselta Absurdin ja Windirin ristisiitokselta, mutta omalla otteella. Synkkä ja sotaisa death metal soi tässä suorastaan nautinnollisen vaivattoman kuuloisesti. Kommandin death metal lainaa häpeilemättä vanhalta kuulantyöntäjältä, sotakone Bolt Throwerilta. Ad Amitia Pulsae tarjoaa mustan metallin tueksi paljon saksaksi hoilattuja puhtaita lauluja ja tarttuvia melodioita. Kuvioissa on tarraavuutta ja rummuissa voimaa. Vaan mikäs siinä, kun asia esitetään napakalla iskulla. Laahustamisen pariin päästään vasta 12-minuuttia kellottavan päätösraidan toisella puoliskolla. Death Age vyöryy yhtenä rintamana. Joni Juutilainen KOMMAND Death Age 20 BUCK SPIN Tässäpä pitkäsoitto, jollaista ei tule vastaan aivan koko ajan: kappaleita on kuusi, pituutta 26 minuuttia. Ulkoisissa puitteissa ei ole minkäänlaisia puutteita. Turha on karsittu. Kitaristi-solisti-avainhahmo Colin Hendran luonnonlapsimaisen maanläheistä laulusoundia on erityinen ilo kuunnella. On vain hankala kuvitella, miksi albumi kulkeutuisi jatkossa soittimeen piirun verran parempien vaihtoehtojen sijaan. Koskinen LUMSK Fremmede toner DARK ESSENCE Norjalainen Lumsk on palannut kehiin 16 vuoden tauon jälkeen. Toisaalta losangelilaisviisikon debyytti levy Terrorscope (2020) ei yltänyt edes 24 minuuttiin. Tekijämiesten – Therapy?-ukkeli Andy Cairns on heistä tunnetuin – projekti selkeästi tietää, miten nappuloita väännellään ja soittimia rynkytellään. Matala örinä on kuin instrumentti muiden joukossa. 1990-luvun alun ruotsalainen death metal on jättänyt kentälle niin suuren vaikutuksen, että vaikka sen luulee käsittävänsä, ei välttämättä täysin käsitä. Sovituspuoli on kondiksessa. Kari Koskinen MAVORIM Ad Amitia Pulsae PURITY THROUGH FIRE Saksalainen Mavorim antoi kovia näyttöjä kahden vuoden takaisella Non Omnis Moriarilla. Vaikka Mavorimin uusin on pieni horjahdus taaksepäin, homma toimii yhä täysin moitteitta. Kimmo K. Jo vain! Ysärin industrial-painotteinen survonta on brittiproggiksen keskusidea, jonka lopputulema on varsin vakuuttavaa ”post-industrialia”. Kitaroiden ja ajoittaisten Hammond-urkujen harmonioissa heläjää menneiden aikojen lumous, ja kitarasoolot soivat sataprosenttista nostalgiaa. Vomitheist on jälleen yksi HM-2-säröllä asiaansa värittävä yhtye, joka ei edes yritä tehdä mitään erityisen omaleimaista. Välillä jostain pimeästä sivalletaan soolovälähdys. Yhtyeen neljännen albumin oli tarkoitus ilmestyä jo huomattavasti aikaisemmin, mutta kuten usein käy, elämä tuli eteen. Tätä on hyvä vanhan liiton nykykuolo
Death Atlasin (2019) eeppisemm ät s ävyt ovat t älläkin kertaa mukana. Melkoisia ukkoja koko porukka, huh huh. Mourningstar maistuu varmasti In the Woods… -faneille – etenkin niille, joille myöhempien aikojen taidehörhöily ei enää iskenyt. Tunnistettava soundi bändillä ainakin on, mutta jotain tästä puuttuu. Tyyli itsess ään on tuttu. Bändi oli alkujaan kasassa vain muutaman vuoden 1980-luvun taitteessa ja debyyttialbumi ilmestyi vasta ysärillä jonkinlaisen come2009. Eiköhän tämän äärelle tule viimeistään kesällä palattua. Suorittaminen on heng ästyttävää, mutta hyv ällä tavalla. Transethilla on todella erikoinen ja tunnistettava tyyli, eikä tällainen apinointi aiheuta riemunkiljahduksia. Mikko Malm NATTEHIMMEL Mourningstar HAMMERHEART Entisten In the Woods… -tyyppien eli Botterin veljesten (basso ja kitara) ja laulaja-kiipparisti James Fogartyn sekä David Carterin (rummut) Nattehimmel on viime vuonna perustettu progehtava black metal -orkesteri. Lumskin paluulevy ei nosta isoja laineita, mutta varsin miellyttävää musiikkia se sisältää. Ep äinhimillisen kiivas, tarkka ja hiottu tykitys on sukua Abortedin ja Anaal Nathrakhin kaltaisten nimien musiikille, mutta b ändillä on oma tunnistettava soundi. Kari Koskinen ta kokonaisuus jää plussan puolelle. Biisit jatkavat klassisten Heart of the Agesin (1995) ja Omnion (1997) linjalla tiputtaen pois kaikkein rajuimmat häröilyt. No joo, antipatiat sikseen. Cattle Decapitation on sik äli harvinaisuus, ett ä se on p äässyt todelliseen tekemiseen vasta varttuneella i ällä. Osa melodioista, esimerkiksi Scourge of the Offsringin kertos äe, ovat ep ätoivoisella tavalla pakahduttavan kauniita. Lähinnä ärsyttää. CATTLE DECAPITATION Terrasite METAL BLADE Äärimmäistä kuoloa p äästelevät kypsyv ät usein melko varhain. Ongelma lienee siinä, että Fogerty lainaa törkeästi entisen ItWlaulajan Jan Transethin maneereja kuulostamatta kuitenkaan samalta. Biiseissä ei ole mitään vikaa, vaikkei tämä ole yhtä hullua kamaa kuin In the Woods… – jonka uusin levy Diversum on taas järjettömän kova, johtuen ehkä juuri Fogartyn vaihtumisesta toiseen laulajaan. Fremmede toner on mukavasti soljuva yhdistelmä folkia, maailmanmusiikkia ja progressiivista rockia. Vuonna 1996 perustettu ryhm ä aloitti suoraan sanottuna heikosti, mutta otetta parannettiin tasaisesti, kunnes Monolith of Inhumanity (2012) nosti yhtyeen uudelle tasolle. Soundimaailmakin on mukavan ilmava. Niko Ikonen TRESPASS Wolf at the Door FROM THE VAULTS NWOBHM-yhtye Trespass toistaa jo aivan liian tutuksi tullutta kaavaa. Raskaita riffejä löytyy kuitenkin juuri sopivasti, joten pelkoa pelkästä eteerisestä hymistelystä ei ole. En välittänyt Fogartyn lauluista In the Woodsissa, enkä oikeastaan pidä niistä Nattehimmelissäkään. Ja koneeltahan koko bändikin nyky ään kuulostaa. Ei tämä tosiaan mikään heikko levy ole. Levyltä löytyy tarpeeksi vaihtelevuutta, jotta mielenkiinto pysyy yllä, eikä soittopuolessa ole mitään moittimista. Siitä lähtien orkesteri on työstänyt levyä pienissä osissa, kunnes koko paketti saatiin kasaan viime vuonna. Vaikka metallivaikutteet ovat yhä läsnä, en luonnehtisi Lumskin nykyistä linjaa metalliseksi. Elimellist ä osaa n äytteli rumpali David McGraw, joka nakuttaa Terrasitellakin kuin kone. Englanninkieliset esitykset tuntuvat hieman vaisummilta norjaksi tulkittujen kappaleiden rinnalla, mutta muutamasta hudista huolimatN IC K V A N V ID LE R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Eik ä se ole aivan helppo, sill ä koukut eiv ät l öydy niink ään tarttuvista riffeist ä vaan rytmiosaston tikkauksesta sek ä laulaja Travis Ryanin yh ä monipuolisemmasta ja äärimmäisemmästä laulusta
Yrittääkö tämä kaveri lainkaan. Kuuntelijan pitää ikään kuin hyväksyä, että tietyillä askelmerkeillä mennään, ja keskityttävä yksinkertaisesti siihen,. Albumin edetessä vastaan tulee sentään joitakin kehityskelpoisia veisuja, kuten Other Worlds ja Ghost Pilot, mutta meno on kauttaaltaan niin ponnetonta, että vaatii melkoisia hermoja jaksaa tätä tunti. Varsin uniikkia musiikkia. Ennen pitkää luonto ottaa omansa takaisin. Elli Muurikainen ARS NOTORIA Chronicles GREAT DANE Ranskalainen, venkuraista teknistä death metalia työstävä Ars Notoria on yhden miehen, kitaraa ja bassoa soittavan Antoine Grasserin hengentuote. Laulua olisi ehkä voinut miksata enemmän pintaan, mutta hyvä näinkin. Viimeistään kolmannella levyllä Wrap Your Troubles in Dreamsillä (1997) mukaan alkoi hiipiä myös goottirocksävyjä. Kyllä Chronicles varmaan musiikkiopiston pääsykoesoitosta menisi, mutta levyn viihdyttävyysarvosta en ole ihan yhtä varma. Edellä mainitut merkit takaavat, että luvassa on aivan tolkuttoman väsynyttä läpsyttelyä. Meno on kaoottisuuteen saakka hektistä ja soundi tukossa kuin Turusen pyssy. Mape Ollila BOTANIST VIII: Selenotrope PROPHECY Botanist voitaneen laskea osaksi väljästi määriteltyä postblack metal -skeneä. Yksi riffi on pöllitty Scorpionsilta, toinen Rainbow’lta, ja solistin suoritukset ovat lähes mykistäviä. Vain typerys lähtisi arvioimaan uutta The 69 Eyes -levyä keskittyen siihen, kuinka suuria uudistuksia sillä on tapahtunut. Nihilismi on senkin sanoituksissa läsnä, mutta Otrebor lähestyy asiaa ekogotiikan ja -anarkismin näkökulmasta. Jossain biisistä ja solistista toiseen tasaisen tylsänä jatkuvan ördän, sarjatuliaseen lailla pärisevän midirumpuinfernon, bassoakrobatian ja loputtomien temponvaihdosten sekä dissonanttisen kitaranvingutuksen alla piilee salavihkainen melodisuus, joka ei pääse koskaan kunnolla valloilleen. Vierastyövoimaa Chronicles-levyllä edustaa viitisentoista hahmoa. Mukana on tietysti vain yksi alkuperäisjäsen. Käytännössä pääjehu Otreborin visioista elävä Botanist ei ole tyypillinen black metal -yhtye myöskään teemoiltaan. Kyseessä on länsimainen versio mesopotamialaisesta santur-soittimesta, josta kehitettiin myöhemmin piano ja cembalo. Ei juttu ollut niin hyvä ensimmäiselläkään kerralla. Porukka aktivoitui uudestaan vuonna 2014 ja uhkaa tulla seinästä läpi niin kovalla rytinällä, ettei mitään jakoa. Eniten häiritsee kuitenkin levottomuus: korva voi levätä jonkin sävelteeman tai selkeän riffin parissa kerrallaan korkeintaan neljä tahtia, kunnes taas kurvataan jonnekin toisaalle. Tavallisemmin Beyond the Void -yhtyeessä musisoiva mies on ohjelmoinut proggikseensa myös rummut. Etenkin levyn alkupuoli pistää epäuskoiseksi. Ihmiset ovat luonnon rinnalla mitättömiä ja matkalla kohti tuhoaan. Botanistin musiikki on hyvin kiehtovaa. Siitä löytyy black metalille tyypillistä intensiteettiä ja särömaisemaa, mutta toisaalta se sisältää myös todella kauniita hetkiä ja unenomaisen abstrakteja tunnelmia. Ajan mittaan linjaa on tarkistettu hieman, mutta tällä vuosituhannella yhtye on vakiinnuttanut oman, erittäin tunnistettavan tyylinsä. backin kyljessä. Ehkä eniten ärsyttää se, että biiseissä on aivan liikaa toistoa. Mikko Malm THE 69 EYES Death of Darkness VALLILA MUSIC HOUSE The 69 Eyes aloitti vuonna 1989 varsin puhtaana hard rock -bändinä. Tämän perusteella en uskalla edes ajatella niitä aiempia. Wolf at the Door on porukan kolmas levy uuden tulemisen jälkeen. Yhtye kuitenkin eroaa monista muista siinä, että sen soitinarsenaaliin kuuluu kitaran sijaan dulcimer, joka on lyömävasarapuikoilla soitettava koteloitu kielisoitin. Joka biisissä on eri örppääjä, ja muita erityistaitoja keitokseen tuo nivaska muusikkoja sellaisista naapurigenrejen bändeistä kuin Voorhees, Fractal Universe ja Toward the Throne
Visions of a Parallel World pitää sisällään nopeatempoista ja kaoottista mättöä, mutta myös hidastempoisempaa ja ilkeämpää riffittelyä. run kulmikkaasti mölisevä setä – yhteispeli on mitätöntä, eikä kummankaan laulu tunnu istuvan musiikkiin. Pätevä kitaraheppu pitää huolen, että pääsee loistamaan sooloillen joka raidalla. Luulisi nyt jonkin lafkan nappaavan näin kovan bändin. Tarinaan liittyy kannibalismia, keuhkokuumetta, tuberkuloosia ja jopa lyijymyrkytyksiä. Niko Ikonen ONKOS Vascular Labyrinth I, VOIDHANGER Erikoismies Robert Woods-LaDue julkaisi Onkos-projektinsa nimettömän debyyttilevyn vuonna 2019 ja kasasi keikkoja varten 13-henkisen livebändin. Mahdollinen jatko-osa olisi luonnollinen tapa kuvata tilan muuttumista, vaikka täydellinen hiljaisuus on sekin hyvin kuvaavaa. Ärhäkkä avausbiisi Matriarch, demonisesti riffitelty Heir to the Ruby Throne ja pahaenteistä tunnelmaa huokuva nimikappale osoittavat, ettei yhtye ole ihan turhanpäiväinen tapaus. Laulaja Maurice Wilson (Christian Wolf) kuulostaa jollain perverssillä tavalla Rammsteinin Till Lindemannin ja Absurdin Wolfin äpärälapselta. Toni Keränen PATIENT OMEGA Broken Mind in a Rotting Body MISANTROPIA Suhina ja humina yhdistettynä kosketinmaalailuihin ja harvakseltaan käytettyihin perkussiotömäytyksiin on Patient Omegan keino kuvata mielen järkkymistä. Laulut kulkevat mukavasti joko bm-tyylisesti räksyttäen, hieman syvemmin korahdellen tai tarinan tapahtumia tummalla narratiiviäänellä höpötellen. Onkos edustaa eittämättä äärimusiikkia, mutta metalliksi sitä on vaikea luonnehtia muuten kuin death metal -laulujen osalonko mukana hyviä biisejä. Parin kipaleen ideoista olisi saanut leivottua kenties aika hyvätkin rallit, jos näkemys olisi terävämpi ja tyyli hallussa. Viimeisestä en osaa sanoa, mutta muista mainituista yksikään ei tule mieleen edes hetkeksi. Koskinen SPEEDWHORE Visions of a Parallel World DYING VICTIMS Saksalainen Speedwhore soittaa likaista ja suhteellisen suoraviivaista black metalilla kuorrutettua thrashiä, josta iskee suoraan heavy metalin polttavaan ytimeen. Laadukkaita ralleja löytyy juuri sen verran, että mielenkiinto jaksaa pysyä yllä. Saksalaisissa laulajissa tai heidän tyylissään on jotain perin kummallista. Kahdeksan vuotta siitä on kakkoslevyn vuoro. The Cult -sävyinen California on silkkaa hittirokkia. Sietämättömän teatraalistahan molempien ääntely tietysti on. Uskottavuus ja koskettavuus ovat Through Firelle elinehto, sillä sen lyriikat puivat asioita, joiden huolimaton käsittely olisi kohtalokasta. Sabbath-laina Who Are You loistaa joukosta kuin majakka yössä. Nyt biisiserviisiin ei kuitenkaan ole eksynyt esikoislevy Breathen nimikkorallin veroista, lähes kyyneleet nostattavaa osumaa. Levyn todellinen helmi on silti tatuointitähti Kat Von D:n kanssa esitetty This Murder Takes Two. Valitettavasti pandemia peruutti kiertueet. Ei tässä onneksi totaaliseen kampitteluun tarvitse äityä, mutta aika pahaa kamaa on tarjolla. Päälleliimatun tuntu väistyy sentään parissa kohtaa, ja vähemmän rasittava neitovaihtoehto onneksi lauleskelee suurimman osan materiaalista. Vaikka minkäänlainen toivo ei pilkahda, täysin pikimusta albumi ei ole. Ja ne ovat tässä tapauksessa johdonmukaisessa laadukkuudessaan kiehtovia. Bändi levyttää musiikin nopeatempoisuuteen nähden melko verkkaisesti, sillä debyyttilevy ilmestyi vasta vuonna 2015. Vuonna 2006 Speed Whöre -nimellä perustettu orkesteri vaihtoi tittelin nykyiseen muotoonsa kymmenen vuotta sitten. Kokonaisuus avataan nimibiisillä, jolla bändi on ehkä ”gooteimmillaan”. Cd:n maksimimittaa hätyyttelevä albumi kostuu kolmesta osasta, joiden väliset erot ovat kuuntelijan näkökulmasta lähestulkoon kosmeettisia, mutta tekijälleen todennäköisesti suurempia. Kimmo K. Paketin toimivuudesta pitävät huolen asialliset tuotantoarvot ja voimakkaan emotionaalisesti asiansa esittävä laulaja Grant Joshua Kendrick, jonka sanomiset kuulija uskoo mukisematta. Levy kertoo näistä aavemaisen kylmäävistä tapahtumista ja siitä, miten musertava kokemus tällainen epäluonnollinen rääkki ihmiselle on. Näiden tyyppien laulurytmityksessä ja tietynlaisessa marssipoljennassa on vain jotain niin perin juurin saksalaista. Se tässä lähinnä ihmetyttää, miten ihmeessä tämä on omakustannelevy. levylle on siunaantunut ilahduttava määrä. Levyn edetessä jää kaipaamaan totaalista järjenvalon hiipumista ja fysiikan rappeutumista, mutta Broken Mind in a Rotting Bodyn voi kokea halutessaan myös eräänlaisena alkusoittona mielipuolisuuden etenemiselle – tai miksei jopa epätodennäköiselle paranemiselle. Bändin debyyttilevyn konseptitarina on sidottu John Franklinin katastrofaaliseen tutkimusmatkaan Luoteisväylälle vuonna 1845. Mikko Malm ANTRISCH Expedition II Die Passage OMAKUSTANNE Kromlekin ja 7th Abyssin jäsenistä koostuva saksalainen Antrisch on mielenkiintoinen uusi black metal -tuttavuus. Antrischin musiikki on aggressiivista, juuri oikeissa paikoissa himmailevaa ja nautinnollisen synkeäsävyistä tavaraa. Samasta kuopasta ovat menestyksen äärelle kiivenneet muun muassa Bad Wolves ja Ashes into New. Woods-LaDue ei jäänyt lepäämään laakereillaan vaan rakensi kustomoidut rummut ja ryhtyi säveltämään uuden levyn materiaalia. Rinnalle löytyi toinen laulaja, Richard Haigh, tuomaan lisää nyansseja kokonaisuuteen. Tummatunnelmainen ambient onnistuu pukemaan melko hyvin musiikiksi kaiken sen ahdistuneisuuden ja kaoottisuuden, joka pään sisällä vallitsee hulluuden kurimukseen tempautuessa. Nyt ei tunnu olevan, vaikka bändi on jo neljännessä levyssään. Laulaja Jyrki 69:n Vain elämää -visiitistä perintönä tullut Boycott-cover Gotta Rock jakaa varmasti mielipiteitä, mutta sekin solahtaa vaivattomasti joukkoon. En nyt varsinaisesti rakastunut tähän levyyn, mutta on sillä ansionsa. Genren mukaisesti tärkeämpää on joka tapauksessa kokonaisteos eivätkä sen sisältämät yksilöt. Speedwhore ei ole erityisen omaperäinen tapaus, mutta tekee parhaimmillaan pätevää tribuuttia varhaiselle Sodomille. Kahden laulajan – eteerisellä vibratolla hymistelevä neito ja kaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Ponnettomia perusriffejä biisiensä rakennuspalikoina käyttävä bändi doomrockailee sinällään ihan kelvollisesti. Mape Ollila BLUE DAWN Reflections from an Unseen World BLACK WIDOW Occult doom -italiaanojen saateteksti syöttää lapaan niin tanakkaa taklausmahista, että ei paremmasta väliä. Kohtalokkaan koskettava balladi on yksinkertaisesti The 69 Eyesin kaikkien aikojen paras kappale, josta voi kehkeytyä vuosikymmenten kulutusta kestävä klassikko. Arvostan Through Firea suuresti sen tapetilla pitämien aiheiden kuten mielenterveyskuntoutumisen, sotaveteraanien traumaperäisen stressihäiriön ja tarkkasilmäisen yhteiskuntakritiikin vuoksi. Aivan helvetin laadukasta matskua nimittäin. Mega THROUGH FIRE Devil’s Got You Dreamin’ SUMERIAN Omahassa 2015 aloittaneen post-grunge-yhtyeen Through Firen kolmas albumi sisältää genrensä yleiseen sointiin verraten jopa hiukan metallista, mutta kaupallisten lainalaisuuksien vuoksi edelleen suhteellisen radioystävällistä Amerikan rokkia. Ja niitä ryhmän 13. Siis todella selkeitä riffejä, hienoisilla elektrotehosteilla modernisoitua soundia, simppeliyttään mieleen jääviä melodioita sekä valtaisia kertosäkeitä, joihin on keskitetty biisien kaikki tarttuvuus. Täytyy ihmetellä, kuinka kujalla tyypit ovat olleet verrokkibändejä listatessaan: Black Sabbath, Tool, Triptykon ja Il Segno Del Comando
@episodilehti @episodi_lehti @Episodilehti KAIKKI ELOKUVISTA episodi.fi TILAA EPISODI episodi.fi/tilaa
Meno ja meininki on vain sen verran hektistä, että sävelmät tuntuvat jäävän toiminnan jalkoihin. Asenne ja energia on levyn vahvinta osa-aluetta, vaikka biiseissäkin on mukavasti tarttumapintaa. Lasit ja tärykalvot ovat kovilla. Towers of Goldilla laulaa mies, jonka levymittainen paluu kuvioihin pist ää voimametallifanit ilopissaamaan alleen kerralla koko rakollisen: parilla albumillaan genrelegendan maineen niitt äneen Lost Horizonin ylimaallinen palosireeni Ethereal Magnanimus, Daniel Heiman. Woven Dark Pathsiä voikin kuvailla tasapainoiseksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se on vajaa tunti yht ä eeppisyyden vuoristorataa menneiden maailmojen seikkailukertomuksineen, harmonisine tuplakitaraliideineen, dynaamisine rumputulineen ja tyylikk ään genreuskollisine mutta jotenkin v ähäeleisine sovituksineen. Vaihtelua ja musiikillista ideaa on joka tapauksessa sen verran paljon, ja vielä erinomaisen hyvin esitettynä, että kyllähän tähän hyvän sinetti on lyötävä. Kahden miehen otteessa pysyttelevä bändi on musiikillisesti jokseenkin yllätyksetön ja tavanomainen. Suurin huomio kieltämättä kiinnittyy laulaja Joel Starrin voimallisesti kimpoilevaan kajautteluun. Mape Ollila keroita ja venyttää mielikuvituksen rajoja. Kimmo K. Yliampuvaahan se on, mutta jotenkin rehdisti ja oikealla tavalla. Akustisilla kitaroilla soitetut riffit ovat luonteeltaan heviä osastoa, mutta kun päälle lyödään torvisektiot, vibrafonit, marimbat ja koskettimet, kokonaisuudesta syntyy jotain ihan muuta. Asennetta ja tiukkuutta löytyy, ja laulaja pistää antaumuksella menemään ultrakorkeaa vibratoa ja hurjia kiljahduksia. Leahürbitchin musiikki ei ole thrashiä tai popmetallia, vaan voimallista proto-speediä klassisin ja powermetallisin maustein. Portlandilaisbändin kakkonen on viihdyttävä ja kiihdyttävä albumi, jota on yhtäältä kiva ja toisaalta aika raskas kuunnella. Eniten touhusta tulevat mieleen varhainen Metal Church, Malice, Vicious Rumours ja jopa kolmosvaiheen Riot. Tässä ei ole suinkaan mitään väärää, koska musikantit tuntuvat tiedostavan, mikä yhtyeen puitteissa toimii parhaiten. Ainahan sit ä voi tehd ä vaikuttavan elokuvallisen levyllisen yht ä aikaa Iced Earth -tyyliselt ä vispil ärannerouhinnalta ja saksalaiselta powerilta kuulostavaa eeppist ä heavy ä, mutta harva b ändi saa esikoiselleen laulajaksi Yannis Papadopoulosin. Ironiaa ei onneksi pysty havaitsemaan, eikä sitä kaipaakaan. etukenona ja railakkaana kiekumisena. Viisivuotiaalla yhtyeellä on vieSACRED OUTCRY Towers of Gold NO REMORSE Toinen albumillinen Kreikan Sacred Outcryn eeppist ä heavy ä pist ää hymyilem ään. Ei sillä, että asialla olisi itselleni mitään väliä. Mikko Malm LEATHÜRBITCH Shattered Vanity SHADOW KINGDOM Jopas nyt lasahtaa aimo kasaripläjäys, vielä sieltä tiukemmasta päästä. Homman nimenä on edelleen black metal, joka tuntuu keränneen hieman aiempaa enemmän raivoa ja rosoisuutta. Sarvekas kutoo vihaisen mustan metallinsa sekaan myös synkkää tunnelmaa ja pieniä eeppisiä vivahteita. 1980-luku ei kuulu isoina rumpuina, syntikkajuuston herutteluna, iskelmäkertseinä tai valtavana kaikuna, vaan tiukkana ta. Kaikesta soitannollis-sovituksellisesta tyylikkyydest ä huolimatta Heiman varastaa koko show’n. Viel ä harvempi pystyy korottamaan kakkoslevyll ään panoksia viel ä t ästäkin. Vascular Labyrinth on hämmästyttävän rikas ja monipuolinen matka mielen syvyyksiin. Lehdistötiedotteessa mainitut viitteet Isvindiin, Perishediin ja muinaiseen Thyrfingiin eivät ole täysin hatusta vedettyjä, vaan musiikki todellakin hakee parhaimmillaan vastaavanlaisia äänimaisemia. Woven Dark Paths osoittautuu pitkällä kuuntelulla vahvaksi albumiksi, jossa on ajatonta otetta. Mies pystyy laulamaan komeiksi keskinkertaisetkin voimametallirallit, mutta Towers of Goldilla ei ole keskinkertaisia biisej ä. Koskinen SARVEKAS Woven Dark Paths SOULSELLER Hyvää luvanneella Of Atavistic Fury & Visions -ep:llä (2020) uransa käyntiin rykäissyt Sarvekas pääsee näyttämään kyntensä ensimmäisellä kokopitkällä. Jossain modernin taidemusiikin, modaalisen jazzin, maailmanmusiikin ja metallin välimaastossa poukkoileva levy uhmaa genreloARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68
Eipä I helvetes forakt mikään huono levy ole. Armaghilla ei kuitenkaan ole tässä suhteessa hätää, sillä kaikesta välittyy tekemisen riemu ja aito palo asiaa kohtaan. Abandon All ei ole ollenkaan hassumpi orkesteri: soitto toimii, laulu kulkee ja biiseissä on persoonaa. Musiikki on melodista ja nyanssejakin löytyy, mutta samaan aikaan bändi on säilyttänyt ilmaisussaan tietyn raakuuden ja karheuden, mikä tekee Serpent Stormista nautittavan kokonaisuuden. Sanoitukset jäävät jotensakin tönköiksi ja sanojen rytmitykset ovat varsin erikoisia. Yhtyeen toinen levy on kuin sekoitus Raveniä, Venomia ja Jaguaria, eli vanhan liiton hevimeiningillä mennään. Ylipitkä se kuitenkin viisikymmenminuuttisena järkäleenä on. GUNS Black Diamonds FRONTIERS L.A. Toisaalta myös tunteikas versio Through the Firesta riipaisee veretseisauttavan upeasti. Tämä tuo Black Diamondille rennon ja pakottoman yleisvireen. Vuoden 2021 One Night Only -livellä bändin väärentämätön ja turboahdettu energiapiikki saatiin purkkiin piskuisen On the Rocks -klubin lavalta. Guns on monella tapaa erittäin olennainen bändi, kun puhutaan Los Angelesin sleaze/glam rockin kehityksestä. Tuoreen bändin asiat ovat kuitenkin jatkoa ajatellen kunnossa. lä aikaa kehittyä ja sen tulevaisuus vaikuttaa tämän perusteella todella lupaavalta. Yhtye panee pihalle jo toisen livetallenteen peräjälkeen, kun vyöllä on vasta kaksi varsinaista pitkäsoittoa. Biiseissä tapahtuu sovituksellisesti ja soitannollisestikin, mutta sapluuna on joka kipaleessa hyvin samantyyppinen. Vaikka Messan musiikissa on paljon eteerisiä ja dronemaisia sävyjä, siinä on selkeän sävellyksellinen ote. Tunnelmaltaan biisit ovat pääasiassa vihan kyllästämiä ja ehkä jopa kliseiseen tyyliin umpinorjalaisia. Joni Juutilainen MESSA Live at Roadburn SVART Kokeellista doomia soittava Messa on kaikin puolin kiehtova yhtye. Soundit ovat kohtalaisen modernit, mutta ne sopivat Nattverdin jäiseen ulosantiin yllättävän hyvin. Mikko Malm L.A. Niko Ikonen ARMAGH Serpent Storm DYING VICTIMS Armaghin black/heavy metal on kuin suoraan Neat Recordsin katalogista revittyä. Levymittaan venytettynä ulosanti ja biisitarjonta sulautuvat kuitenkin yhdeksi massaksi jo saman tempon ja samankaltaisten tunnelmien takia. Vaikka en ole yleensä livelevyjen suurin ystävä, tämä viettelee mukaansa ensisekunneista lähtien. Toisaalta soundi on väsyttävän nuhainen, biisit ovat samankaltaisia ja laulukoutsauskin olisi tehnyt hyvää. One Desiren suoraviivainen melodinen raskasrock istuu kontekstiin saumattomasti ja bändin soitto rullaa kuin vasta rasvattu kuulalaakeri. Koskinen ONDFØDT Det österbottniska mörkret BLACK LION Pohjalaisen pimeyden ytimeen pureutuva Ondfødt jyrää neljännellään tutulta kuulostavissa merkeissä. Mikko Malm ONE DESIRE Live with the Shadow Orchestra FRONTIERS Virkaiältään suhteellisen nuori One Desire ei tilastoja kumartele. Äärimmäisen kirjava historia on myös yksi syistä, joiden vuoksi yhtye on jäänyt tietynlaiseksi väliinputoajaksi. Sen voisi myös kuvitella vaikkapa Miley Cyrusin versioimaksi. Roadburn on brändinä laadun tae, ja niin on myös Messa bändinä. Viime ajat ovat kuitenkin edustaneet jälleen parempaa, kun keskeiset jäsenet, kitaristi Tracii Guns ja laulaja Phil Lewis, ovat mahtuneet vuodesta 2016 lähtien jälleen samaan bändiin. Tyypit ovat säveltäneet melko kieroja riffejä, joiden avulla mielenkiinto pysyy mukavasti yllä. Yleismeininki on silti ihan energinen ja ideatkin ovat aivan jees. Perinnehevin palvonta voi kääntyä helposti itsetarkoitukselliseksi retroiluksi, jolloin lopputuloksesta jää usein pinnallinen maku. Modernimman soundin perään haikailevien korviin Armaghin säveltaide saattaa kuulostaa todella käppäiseltä, mutta itseäni pikemminkin viehättää tämänkaltainen antaumuksellinen merkkiuskollisuus ja heittäytyminen. Sinkkubiisi Diamonds ei puolestaan jää vain pakolliseksi balladiksi, vaan on kauneudessaan lajinsa muotovalioita. Voimallista tunnelmametallia satunnaisesti rokkaavin ottein esittävä ryhmä tekee parhaansa ja suoriutuu oikeastaan mallikkaasti. Viime vuoden huhtikuussa Roadburn-festareilta taltioitu keikka pitää sisällään neljä kappaletta bändin viimeisimmältä levyltä Closelta. Kimmo K. Parhaimmillaan Nattverd on hieman hitaammissa ja raskaammissa vedoissa. Bändin black metal on hioutunut kymmenen toimintavuoden aikana sen verran vakuuttavalle tasolle, että Det österbottniska mörkretiltä on syytä odottaa viimein kunnon tulosta. Levyä ei ole muutenkaan lähdetty puristamaan kasaan moderneilla soundeilla, vaan siinä on tiettyä viehättävää ajattomuutta. Live with the Shadow Orchestra on puolestaan suuremman luokan taltiointi yhdessä Wasa Sinfonietta -orkesterin kanssa soitetulta areenakeikalta Vaasasta viime kesältä. Tuotanto sakkaa eniten. Jaakko Silvast NATTVERD I helvetes forakt SOULSELLER Bergenistä kotoisin oleva Nattverd soittaa perinteikästä ja kylmää black metalia 1990-lukulaiseen tyyliin sen kummempia kikkailematta. Lempääläläisten puuhat jäävät siinä äkkiä kakkoseksi, vaikka kuinka olisi tosissaan harrastettu ja huolella väännetty. Rokkaavimmissa paloissa kuten Shattered Glassissä ja Got It Wrongissa on mukavaa 1970-luvun Alice Cooperin rosoa ja poljentoa. Vuonna 2014 perustettu italialaiskvartetti on julkaissut tähän mennessä kolme albumia, ja nyt on vuorossa livelevy. Sen yhteen varhaisvaiheen kokoonpanoon kuului eräskin herra Axl Rose, ja bändi on kierrättänyt muutenkin rivistössään komppaniallisen enkelten kaupungin pörröpäitä. Jalka naputtaa tahtomatta Apologizen, Hurtin, After You’re Gonen ja Whenever I’m Dreamingin tahtiin. Kappaleissa on onneksi tarpeeksi variaatiota, jotta ne eivät käy ainakaan tylsiksi. Bändin neljännen levyn musiikki on erittäin suoraviivaista ja kolkkoa, mutta samalla yllättävänkin melodista ja tarttuvaa. Nämä kun laittaa yhteen, saadaan varsin ideaali lopputulos. Ja kun sävellyksissäkään ei ole juuri moitteen sijaa, orkesterin missio on varsin onnistunut. Tuskinpa tästä mitään klassikkokiekkoa on syntymässä, mutta ihan pätevä levy silti. Bändin norsecore-mättö on sitä tuttua perusosastoa, jota kaikki muutkin tekevät. Laulaja Sara Bianchinin hypnoottinen ääni toimii yhtälössä herkullisena kirsikkana kakun päällä. Muutamat valikoidut blastbeatit tuovat mausteita toiselta vuosikymmeneltä, mutta juuri sopivissa määrin. Pari biisiä pois ja kokonaisuus olisi huomattavasti tiukempi. Toni Keränen ABANDON ALL Far Away OMAKUSTANNE On aina vähän kiusallista arvottaa selkeästi omin voimin innolla tuotettua tavaraa samoilla mittatikuilla kuin kaupallisesti toteutettuja produktioita. Biisit eivät ole vain massiivisia äänivalleja, vaan niistä löytyy dynamiikkaa, jazzmaista svengiä ja raskasta riffittelyä. Black Diamonds on erittäin onnistunut osoitus siitä, että yhtye elää uutta kukoistuskauttaan. ARVIOT 69. Kuten sillä, myös keikalla vierailee Giorgio Trombino, joka soittaa saksofonia, dudukia ja oudia. Bändin levyjen kohokohdat saavat vähintään asteen verran lisää ulottuvuutta tyylikkäiden sinfoniasovitusten ja käsinkosketeltavan sähköisen keikkatunnelman ansiosta. Jännästi maalailevasta liidikitaroinnista ja eläväisestä rumpaloinnista annettakoon plussaa! Monia Sommerin laulu on monipuolista mutta vähän hiomatonta. One Desiren tapauksessa liike ei ole turha, etenkään taiteellisesti
Det österbottniska mörkretille olisi antanut mielellään korkeamman arvosanan, mutta Ondfødtistä on tätä parempaan. Tämä on kidutusta. Jokainen helvetin biisi kuulostaa samalta. UOANSH’T TSOAP UF’TH, YAPMTH’ARG FGHSU ARES ARA. ei kuitenkaan kasvanut koskaan stadionluokan b ändiksi, enk ä tied ä, olisiko se yhtyeen pirtaan sopinutkaan. on pitk än linjan puurtaja, joka aloitti uransa punkin ja melurockin parissa, kunnes laajensi soundiaan suuntaan jos toiseenkin. Jo ensimm äinen sinkkulohkaisu Joy vakuuttaa tarttuvalla johtoriffill ään, eiv ätkä muut kappaleet ole sen heikompia. Laulaja-kitaristi Tommi Tienhaaran lyriikat ruotivat asioita niin yhteiskunnallisesta näkökulmasta kuin henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta käsin luoden optimaalisen tasapainon, joka estää kallistumasta liiallisen paatoksen puolelle. Hard Cold Fire MARSHALL Irlannin legendaarisin kulttib ändi Therapy. Tämä on sitten olevinaan black metalia. Älkää. Mathias Lillmånsin laulujen avustamalla Where Death Roamsilla päästään jo lähelle sitä, mitä yhtye voi parhaimmillaan olla. Mikko Malm Ondfødtin raapiminen edustaa genrensä yllätyksetöntä laitaa, jossa musiikin toimivuus haetaan perusasioiden kautta. Se, milloin bändi osuu häränsilmään, jää vielä nähtäväksi. Hulppeassa promokirjeessä mehustellaan jonkinlaisella intergalaktisella sodalla, jossa lovecraftilaiset jumalolennot taistelevat verissäpäin ulottuvuuksien välisissä tiloissa telepsykoosivoimillaan. Tehkö. Bändin ainokainen jäsen Asthâghul on katsonut tarpeelliseksi säveltää ja julkaista massiivisen kolmen levyn paketin, jolla on mittaa vaivaiset kaksi tuntia ja kymmenisen minuuttia. Esoctrilihum määrittelee paskan käpän. Piste. Bändi tekee periaatteessa kaiken oikein ja kuulostaa hyvältä, mutta viimeinen noste jää yhä uupumaan. Joni Juutilainen ESOCTRILIHUM Astraal Constellations of the Majickal Zodiac I, VOIDHANGER Voi saatana sentään. Kevyemmät vaihtoehtorockja toisaalta metallivaikutteet luovat levylle monipuolisen musiikillisen paletin, joka erottaa yhtyeen keskiT O M H O A D ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Takaisin trioformaattiin vuosituhannen alussa palannut yhtye soittaa edelleen tiukasti ja v äkevästi. Ja mitä vittua nyt taas. Vakituisiksi jäseniksi viime vuonna kiinnitetyt Arctora-miehet Joel Notkonen (basso) ja Tommi Tuhkala (rummut) tuovat kokonaisuuteen oman otteensa, mutta Ondfødtin ominaistyyli pysyy tunnistettavana. B ändin kuudestoista levy Hard Cold Fire on hieman yli puolituntinen t äsmäisku, joka sis ältää kaikki ne hyveet, joista yhtye on opittu tuntemaan. Skitat ovat muutenkin pelkkää taustalla sirisevää muhjua. Synat ulvovat paskoilla soundeilla niin kovaa, ettei kitaroista saa mitään selvää. Valkoisten suorittamaan punaisten joukkoteloitukseen Suomen sisällissodan aikana viittaava levynnimi on tittelinä väkevä, mutta lopulta albumin sanoituksissa ei käsitellä tapahtumaa kuin korkeintaan ohimennen ja vertauskuvallisesti. Vaikka Therapy. on julkaissut muutaman keskinkertaisemman levyn, yht ään huonoa se ei ole tehnyt. Sittemmin yhtyeen musiikki on kategorisoitu milloin industrial rockiksi, milloin grungeksi tai alternative metaliksi. Tämä on pelkkää sekavaa sillisalaattia, joka ujeltaa ja viheltää ja lätisee. Tätä. Pohjanmaalla koko tuskaisen elämäni asuneena odotin albumin pureutuvan syvälle lihaan, mutta synkkä fiilis jää lopulta hyvin pinnalliseksi. Samaa. Orkesteri saavutti kaupallisen piikkins ä vuoden 1994 Troublegumlevyll ä, joka sis älsi Nowheren ja Screamagerin kaltaisia punkpopklassikoita. Virhettä. Kriitikon ammatin pitäisi olla kutsumus, mutta sitten sitä saa vastaansa ranskalaisen Esoctrilihumin kaltaisia erikoisuuksia, joiden takia alkaa pohtia elämänvalintojaan. THERAPY. Therapy. Missään ei ole mitään perkeleen järkeä. Sähkötai konerummut naputtavat ylikireinä päällä. Niko Ikonen SAATANAN KOJOOTTI Huruslahden arpajaiset INVERSE Jyväskyläläinen Saatanan Kojootti soittaa melodista, perusytimeltään suoraviivaista hardcorea. Asthâghul ei osaa tehdä mitään oikein. Voi helvetti saatana perkele. Laulajakitaristi Andy Cairnsin sanoitukset ovat yht ä sardonisia kuin aina, ja ik ä on vain parantanut miehen laulusoundia. Tyyppi räksyttää kuin snägärin takana kusella oleva deeku
Syntymäaikakautensa merkit ovat helposti kuultavissa, joskin täysin ilmeisimpiä keinoja kaihdetaan. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Vaan kun päälaulaja sekä kappaleiden juustosta ja siirapista keitetty reseptirunko ovat ennallaan, tässä musiikinlajissa ei muulla väliä olekaan. Joni Juutilainen. Metallinsa on mustaa mutta samaan aikaan melodista ja vaihtelevaa aina hyvällä maulla käytettyjä puhtaita lauluja myöten. Seuraaja Hostage yltää samoille laatuluokille. Liian nopealla tikkauksella tällainen tavara menisi helposti puuroksi, joten yhtye tietää mitä tekee. Saatanan Kojootti ei ole keksinyt uutta, eikä se varmaan ole ollut tarkoituskaan. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Miehistönvaihdokset kuuluvat paitsi taustalauluissa, jotka stemmailee nyt Castronovo itse, myös kitarasooloissa. Laulaja Netta Laurennen piinkovista ammattimiehistä koostama bändi kuulostaa nytkin taidokkaalta ja jyräävältä. Tehokkaimmin mieleen iskeytyvät avausbiisi Reap, melodioiltaan leikkisä Rodrigo ja paikoitellen 1980-luvun action-elokuvan treenijaksobiisiltä kuulostava Hostage. Elämän varjopuoliakin melkoisella pieteetillä luodanneen Journeyrumpalin kanssamusikantit Jack Blades ja Doug Aldrich ovat vaihtuneet projektin kolmannelle pitkäsoitolle jokseenkin yhtä nimekkäisiin Jeff Pilsoniin ja Joel Hoekstraan, mutta voimatrion sointi on kaikilta oleellisilta osin ennallaan. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 114,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 131,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa TILAA INFERNO vertopunkbändeistä. Tiukasti tykittelevä Ammutaan paikalla, Henna Peltolan kanssa duetoitu heleä brittipop-pala Hempeä klassikko ja vihaisesti ärjyvä Turkin hiha lienevät levyn parasta antia. Mape Ollila MINAS MORGUL Nebelung TROLLZORN Toisen aallon black metalin tunnelmallisen osaston kultakaudella vuonna 1997 perustettu Minas Morgul on saanut aikaiseksi jo kahdeksan albumia. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Mikä tärkeintä, bändi on onnistunut tekemään levyn, jota on sanoman vakavuudesta huolimatta helvetin hauska kuunnella. Sävellykset ovat mallikkaita. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Pehmeänkarheasti kujertava solisti-rumpali laulaa lemmenlurituksensa niin uskottavalla tunteenpalolla, että hänen väkivaltamenneisyytensä antaa melkein anteeksi. Laurenne itse tulkitsee mahtipontisia kappaleita voimakkaasti. Toisaalta tällainen turboahdettu ja kitkaton tykitys on monille kuulijoille varmasti juuri sitä parasta A-luokkaa, joten ei tässä uskalla lähteä mitään varsinaisia muutoskohteitakaan nimeämään. Toni Keränen REVOLUTION SAINTS Eagle Flight FRONTIERS Hunajata, hunajata on Deen Castronovon laulu ja kolmimiehisen yhtyeensä Revolution Saintsin käheänkaunis AOR. Lienee siis hyvä aika hyväksyä saksalaisbändin jämähtäminen ikuiseksi keskitason nimeksi ja ”lupaukseksi”. Silti yksi siivu nousee yli muiden: Sacred on niin ylivoimaisen mukaansatempaavaa ja vilpittömän imelää pehmo-AOR:ää, että jos joku tekee tänä vuonna paremman aikuisrockbiisin, lupaan syödä hatullisen. Nebelung kulkee pääasiallisesti keskitempoisissa merkeissä. Se on Minas Morgulille ehdoton vahvuus, sillä biiseihin on saatu puhkuttua paikoin hyvältä kuulostavaa jyräystä, joka tukee tunnelmallisia elementtejä mallikkaasti. Aiempien levyjen taso ei ole ollut kummoinen, joten odotukset uusimpaansa kohtaan olivat vaatimattomat. Maalipinta kiiltelee ja tehoja löytyy, mutta inhimillisellä tasolla aidosti koskettava sisältö jää vähän uupumaan. Nebelung on mukiinmenevä kokonaisuus, jossa olisi kieltämättä aineksia kovempaankin. Mikko Malm SMACKBOUND Hostage FRONTIERS Kotimaisen Smackboundin kolmen vuoden takainen 20/20-debyyttilevy sai osakseen ylistystä ja oli allekirjoittaneenkin mielestä varsin mainio paketti nykyaikaista, huippuunsa tuotettua melodista heviä. Albumille ei tietenkään ole tälläkään kertaa mahtunut kuin pelkästään hyviä ja vielä parempia biisejä. Taru sormusten herrasta -teoksesta nimensä varastanut yhtye hakee musiikillaan ylväitä maisemia. Nämä ovat tietenkin kehuja, mutta kaikessa vakuuttavuudessa on myös oma sudenkuoppansa: levyltä jää kaipaamaan tiettyä sielukkuutta
Hyperdontia. Duon toinen osapuoli, viitisen vuotta In the Woodsin keulilla viihtynyt James Fogarty on Anathemansa ja My Dying Bridensa kuunnellut, sen verran melodioissa ja tunnelmassa on samankaltaisuuksia. Jaakko Silvast QADMON Ghosted OMAKUSTANNE Kaksikkona toimivan Qadmonin haikeasti soiva kappalekolmikko haikailee 1990-luvun alun kulta-aikojen goottidoomailun pariin. Näillä ideoilla olisi saanut aikaan vähäisemmän määrän laadukkaampia kappaleita. Omani eivät valitettavasti tämän parissa resonoi. Tiukemman mätön ystäville ote voi olla jopa veltto, mutta Fugitivestä löytyy yksinkertaisuudestaan huolimatta pakottamattoman napakkaa groovea. Kun sekä riffittely että sooloilu on laulaja-kitaristi Tim Tymonin räksytyksen lailla runsasta ja terävää, hyvällä tempolla läpikaahattu puolituntinen on mallikelpoinen osoitus perusasioiden iänikuisesta toimivuudesta. Yhtye ilmoittaa heti aloitusbiisissään tekevänsä Municipal Waste -ripoffia, joten laiskan kriitikon ei tarvitse edes miettiä verrokkeja. Mega HYPERDONTIA Deranged DARK DESCENT / ME SACO UN OJO Tältä turkkilais-tanskalaiselta death metal -remmiltä on lupa odottaa korkealaatuista turpasaunottamista. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Fastfingerin tuorein soolo albumi Tremors on yhdeksän raidan näytös ykkösluokan kitarapornoa. Teemu Vähäkangas BELUSHI SPEED BALL What, Us Worry. Jää nähtäväksi, saavutetaanko työn alla olevalla täyspitkällä edes osavoitto vai jääkö se häämöttämään kauemmas tulevaisuuteen. BSB vain on esikuvaansa parempi. Bändin instrumenttien hallintaa, kekseliäitä kuvioita ja rumpuratkaisuja on ilo kuunnella. Mega FUGITIVE Maniac 20 BUCK SPIN Riley Galen traaginen kuolema lopetti Power Tripin lupaavan uran ja vaimensi bändin riffitehtaan Blake Ibanezin kitaran pitkäksi aikaa. Kerralla nautittuna kattaus on kuitenkin tukahduttava. Mies kuitenkin päätti, että suru ei saa määrätä hänen elämäänsä ja pystytti Fugitiven muutaman tuttunsa kanssa. Mape Ollila IMPENDING TRIUMPH Impending Triumph JAWBREAKER Duona operoivalla Impending Triumphilla on uransa alussa kova palo luoda oikeaa heavy metalia, aivan kuten aikoinaan. FASTFINGER – MIKA TYYSKÄ Tremors OMAKUSTANNE Keihäsmestari Mika Tyyskän alter egon Mr. Uusi neljän biisin lyhykäinen onkin takuuvarmaa tappoa. Thrashin osuus tosin on pienempi ja sitä on korvattu keskitempoisen raskaalla hardcorella ja obituarymaisella rennommalla roiskimisella. Näin mystistä materiaalia on muutenkin vaikea arvioida, sillä henkimaailman hommat ovat riippuvaisia kuulijan omista taajuuksista. Kari Koskinen TYMO The Art of a Maniac EMPIRE Kanadan thrash metal -skene on aina ollut piskuinen, mutta yleisessä ärhäkkyydessään hyvinkin erottuva. Mieheltä lähtee yhä pätevää riffiä, ja vaikka tässä ei olla uutta Power Tripiä aloittelemassa, samaa särmää löytyy. Buddhalaisuuteen, valaistumiseen ja muuhun korkealentoisuuteen sielunsa sitova Lunar Chamber onkin lähtenyt haukkaamaan isoa palaa. Reilu vuosi ilmestymisensä jälkeen vinyylipainoksensa saava Tymo-kolmonen pitää perinteitä mallikelpoisesti yllä ja sisältää hyvää rähinää alusta loppuun. Mega MR. Ja ihan hyvä niin. Kappaleista 19 on uusia ja loput kertaalleen julkaistuja. Koherenttia kokonaisuutta bändi ei osaa luoda, sillä siirtymät jättävät vaikutelman väkisin kasatusta palapelistä. LUNAR CHAMBER Shambhallic Vibrations 20 BUCK SPIN Gorguts, Demilich, Cynic, Opeth ja muut kieroilijat ovat hyviä mutta valitettavan vaikeita inspiraationlähteitä. Pelkän muotokielen taitaminen ei riitä puoliväliä pidemmälle. Malik Çaml?can bassottelu on pakko nostaa framille erikseen, niin nätisti se kulkee. 37 minuuttiin piiskataan 16 biisiä, ja seitsikolla on itseironiaa siinä missä sarkasmia ja soittotaitoakin. Luonnehdinta osuu koko albumiin, joka on 28 raidan nippu väkivaltaa, seksiä, alkoholia, huumeita, riippuvuutta ja hulluutta kuvaavia lyhyitä ja rujoja tuuttauksia. Bändi ei kuitenkaan ammenna death metalista samalla tavalla kuin mainitut pioneerit, vaan on puhtaine lauluineen ja kevyempine riffeineen doom deathin kevytversio. Ellei viimeistään Belushi Speed Grind tai minuutin black metal -eepos Shut Up Snarf Mortal naurata, huumorintajusi on rikki. Näin kuvaa pitkäsoittodebytantti Pussies noise rockiaan saatekirjeessä. Albumi on vahvasti tekijöidensä, Reverend Bizarre -mies Albert Hynnisen ja Hooded Menace -ukko Harri Kuokkasen näköistä riehuntaa. Vaikka koskettimet kajahtavat kohtalokkaasti ja viulu valittaa murheellisesti, tunnelataus jää hailakaksi. Nykyhiplailu ja muka-rajuus loistavat poissaolollaan, mikä kuuluu kivan repivänä kitarasoundina sekä vauhdikkaimmissa kohdissa ihan kyrpänä poljettuina tuplabasareina. Brutaalin mätön ja ilmavan fiilistelyn väliä risteilevä levy heittelee osioita peräkkäin aika satunnaisesti ja ilmaisu on taidokasta. Tami Hintikka PUSSIES Pussies BESTIAL BURST ”Ei katumusta, vailla armoa – silkkaa nihilismiä”. Rouheilla ja orgaanisilla soundeilla tuettu kuolo on taitavien ukkojen takomaa jalometallia. EMPIRE Blues Brothers -legendan kuolinsyy tietäen ehkä aavistuksen epäkorrektilla nimellä nakattu Belushi Speed Ball rätkyttää ääliöhuumorinsekaista crossover thrashiä kuin olisi vuosi 1985. Hyperdontian monipuolisessa ja aggressiivisessa moukaroinnissa on ajattomuutta ja omaa ilmettä, mutta esimerkiksi vanha Cannibal Corpse ja Trey Azagthothin kuningasriffien perintö elävät vahvasti. The Invisible Fortressissa eeppisyys ja tarttuvuus alkavat olla kohdallaan, mutta muualla eri osa-alueiden yhteennaittamisessa on vielä työstettävää. The Art of a Maniac on kärkevää julistusta, jota ei onneksi ole lähdetty ahtamaan soundillisesti teennäisen tuhdiksi jytinäksi. Se on hektinen ja epäkorrekti kuin S.O.D., ja Dog Birthday puolestaan menisi Ramonesin biisistä. Esikois-ep jää kuitenkin raakileeksi
Jaakko Silvast SORTILÈGE Apocalypso SEASON OF MIST Ranskan legendaarisin heavy metal -bändi julkaisi 1980-luvulla kaksi klassikkotason kokopitkää ja haihtui kuvioista. Sopivina annoksina näille albumeille on kuitenkin aina sijansa. Tami Hintikka EVERMORE In Memoriam SCARLET Kolmimiehinen ruotsalaisbändi toimittaa ihan kohtalaisen miellyttävää, vaikkakin tuotannollisesti aavistuksen keskeneräiseltä ja liiaksi tutulta kuulostavaa melodista metritavarapoweria. Kappaleet ovat kaikessa stratovariaanis-helloweeniaanisessa ennalta-arvattavuudessaankin täynnä nostattavia kertsejä ja nautittavia melodioita. Eivät kuunnelleet. Kaksi uutta biisiä osoittavat hyvin, että vaikka yhtye ei ole muuttanut tyyliään, se on oppinut jotain jalostamisesta. Etenkin massiivisen mittainen päätösraita The Paling Crest on samanaikaisesti hyvinkin tuttu ja turvallinen, mutta myös kaunis ja kiehtova. Mega SHORES OF NULL The Loss of Beauty SPIKEROT Kymmenen vuotta kuolotuomiota jakanut italialaisyhtye tarjoilee neljännen levynsä, joka on nauhoitettu samoissa sessioissa kuin yhden mammuttibiisin Beyond the Shores (2020). Pahaenteiset riffit pitävät homman mustana, ja hienot soolot värittävät onnistuneesti muutoin tasapaksua paahtoa. Omiksi kompastuskivikseni vain muodostuvat levyn dynamiikkaa nakertavat diskanttivoittoisuus ja sahalaitainen kitarasoundi sekä laulaja Johan ”Blizz” Haraldsson. Rehellistä ja tarttuvaakin meno on edelleen, mutta vanhan Sortilègen rento hengittävyys on poissa. Samaiselta vuonna 1995 julkaistulta demolta on nyt versioitu uusiksi pienjulkaisun avaava Heads Bowed, joka on selkeä aikansa kuva. A R IA N N A SA V O Steve Vainsa tarkkaan kuunnellut Tyyskä päästelee trionsa kanssa riemukkaasti svengaavaa soitinakrobatiaa, joka on pullollaan maistuvia melodioita ja keskivertokuuntelijallekin varsin siedettäviä kappalerakenteita. Tami Hintikka Shores of Null. Käteen jää silti valitettavan vähän. Kitaramaalailujen kuljettama metalli ei syövy ikiajoiksi aivopoimuihin eikä levy kanna koko 54 minuutin mittaansa, mutta toimii hetkellisesti melankolisen tunnelman luojana. Mape Ollila ICED EARTH Hellrider / I Walk Among You ROCK OF ANGELS Jenkkilegenda Iced Earth pitää liekkiä yllä uusiojulkaisun voimin, yhtyeen tulevaisuudesta kun ei ole selkeää varmuutta. Mega ROSSLYN Totentanz SLIPTRICK Espanjan perusmetallistien toinen täyspitkä on käppäheviä syvimmästä päästä. Totentanzin sävellyksissä on orastavaa potentiaalia, ja menisiväthän nuo jollain eurooppalaisella sisäfestarilla alkuiltapäivästä kaljanjuonnin taustalla. Jaakko Silvast SHODAN None Shall Prevail TIME TO KILL Synkeäsävyistä kuoloaan kymmenen vuotta tykitellyt puolalaisbändi on kolmannella levyllään äkäinen, kevyesti kikkaileva ja taitava, mutta ihokarvamittari ei värähdä. Tarkka soitto ja oikeastaan biisitkin pilaantuvat halvoilla diskanttisoundeilla. Metallipuolen kitarainstrumentaalilevyt ovat harvemmin päivän kuumin sana, eikä vaihtelua eri vuosikymmenten välillä ole lopulta hirveästi. Ihan kiva, mutta ei löydä jatkossa soittimeen. Tami Hintikka MOURNFUL CONGREGATION The Exuviae of Gods – Part II OSMOSE Ep-saagan ykkösosan arviossa uhkasin tökätä ausseja tikulla silmään, jos äityvät vielä muistelemaan vanhoja. Rosslyn-miehistön korostetun tökerö ulosanti on tavallaan hypnoottista, mutta kahdeksan raidan Totentanz lipeää silti melko riskisti parodian puolelle. Tässä vaiheessa uraa brittiscifistien thrashinsekainen death metal haki vielä uomaansa. Miehen palkeet riittävät mainiosti niin liidien keuhkoamiseen kuin vaikeammissa stemmoissa sävykkäästi laulamiseen. Eka demo paras -koulukuntaan suoraviivaisempi ilmaisu vetoaa eittä mättä uudempaa ja tulevaa materiaalia paremmin, mutta julkaisun selkeä potentiaali kannattaa tarkistaa muidenkin. Puolen tunnin levymitta ei puuduta, vaikka ei tällaisesta niin pitäisikään. Levyn yleisilme on yöllinen ja pehmeän hämärä, mutta silti voimaa uhkuva. None Shall Prevail on ärhäkkää modernia kuolorytistelyä. Kovaa ajoa kaikki tyyni. Vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen tapahtui paluu ja yhtyeen repeäminen kahteen osaan. Tässä on laulaja Christian Augustinin vuonna 2020 aloittaneen version toinen pitkäsoitto. Tuolloin koko funeral doom -genre kuulosti vielä tuoreelta, mutta nyt kappale tuntuu ajan hampaan nakertamalta reliikiltä. Oli bändin mastermindin Jon Schafferin kansalaisaktivistisista teoista mitä mieltä tahansa, ukon sävellyskynän terävyyteen tai riffiensä purevuuteen se ei vaikuta. Visiot teknissävytteisestä lähestymistavasta eivät olleet yhtä jalostuneita kuin neljä vuotta myöhemmin. Yllättävää ei ole sekään, että entinen lafkansa julkaisee uusiksi bändin ensimmäisen ep:n uusitulla kannella, nimellä ja demobonarein varustettuna. Korvani eivät vain ota tottuakseen solistin nasaaliin käninään. Levyltä tällaista humpan ja hevin ristisiitosta ei oikein jaksa kuunnella. Tunnelma on isollaan ja alakulo vallalla. Augustinin hieno ääni on kuitenkin yhä terässä, ja esimerkiksi Poseidonin kaltaiset ässäbiisit lämmittävät sydäntä ja saavat niskan nytkymään. Tämän kuulee myös tupla-ep:ltä, joka tuodaan kuluttajien saataville kuvavinyylinä. Harmillisesti levy herää eloon vasta päätöksessään, tarttuvuudellaan erottuvan nimibiisin aikana. Puhtaat laulut ja tukevat örinät tulkitsevat surumielisiä tarinoita. Levyjen ideana on entisten IElaulajien Matt Barlow’n ja Tim Owensin ristiin tulkitsemat takavuosien albumiraidat, joiden myötä niitä voi vaikka verrata alkuperäisiin. The Loss of Beauty sisältää post-metal-fiilistelyä sekä hitusen modernia progenytkettä, mutta mitään erikoiskikkoja ei kuulla. Maanmiestensä Behemothin menoa muistuttava mätke on teknisesti osaavaa tulitusta. Jaakko Silvast CRYPTIC SHIFT Return to Realms BLOOD HARVEST Ei ole mikään ihme, että Cryptic Shift kiinnitettiin esikoisensa Visitations from Enceladusin (2020) perusteella Metal Bladelle. Apocalypson jykevän moderni soundimaailma ja jämäkät riffit ovat aika kaukana bändin kahden ensimmäisen levyn tunnelmista. Näitä kohtaloita jälleen. NAPAKAT 73
– Valmisteilla olevan levyn suhteen tulokulma on onneksi löytynyt. Teemoista ja konseptista pysyn toistaiseksi vaiti ja jätän aiheesta keskustelemisen lyyriselle mestarillemme, kun sen aika koittaa. – Tuleva levy tulee todennäköisesti jatkamaan musiikillisesti siitä, mihin Jumalten aika paikoin jäi. Kuinka hyvin pystyt toteuttamaan päässäsi soivan vision olemassa olevilla välineillä. Lopputalvesta päätimme aktivoitua kollektiivisesti edistämään levyntekoa, ja olemme pyrkineet pitämään sovitussessioita enemmän päämäärää silmällä pitäen, ei ainoastaan riffien ja pätkien äänityksiin keskittyen. Ne jäävät viimeisiksi Suomen-klubiesiintymisiksi ennen seuraavan levyn julkaisua. Musiikkiin käytettävä teknologia ja laitteistot kehittyvät koko ajan. – Pidän sitä parhaiten onnistuneena kokonaisuutenamme Verisäkeiden [2005] jälkeen, huolimatta siitä, miten vaikea sävellysja etenkin sovitusprosessi se oli. En kuitenkaan pystyisi tekemään tätä koskaan yksin, vaan kaikilla muilla yhtyeen jäsenillä on mittaamattoman tärkeä rooli vision toteutumisessa. 6. – On se ollutkin, mutta tekoprosessi on ollut pidempään tauolla tai edennyt äärimmäisen hitaasti henkilökohtaisista prioriteeteistani ja syistä johtuen, Sorvali kertoo. Tiedämme nyt, mistä musiikillisesta ja tuotannollisesta suunnasta haluamme lähestyä kokonaiskuvaa. PIIRI AKI NUOPPONEN M IK A E L K A R LB O M 74. Sen löytäminen ruokkii aina innostusta materiaalin tekemiseen, ja pyrimme aina lähtemään tilanteesta, jossa levy olisi ihan uusi projekti ja se ”eka demo”. Uusikuu nousee hiljalleen Moonsorrow soittaa toukokuun lopussa Helsingissä ja Jyväskylässä kaksiosaiset, yli kahden tunnin mittaiset erikoiskeikat. Moni kuulija varmasti ajattelee, että uusi Moonsorrow-albumi on ollut tekeillä koko ajan edellisen levyn julkaisun jälkeen. Myös koko bändille jäi albumin valmistumisen myötä palava tarve jatkaa eteenpäin sen viitoittamalla tiellä. – Kappaleiden kestot ovat vielä mysteeri itsellemmekin, mutta uskoisin, että parinkymmenen minuutin eepokset lienevät osaltamme tehty ja mitat tulevat pysyttelemään kymmenen minuutin molemmin puolin. – Oman riman korkeus on suhteellinen käsite, mutta levyillemme ei ole koskaan päätynyt mitään, mitä olisimme pitäneet huonona tai puutteellisena ratkaisuna, Sorvali sanoo. – Pääasiallisessa työssäni, lähinnä orkesterimusiikin parissa operoidessani, tilanne on luonnollisesti täysin erilainen, mutta Moonsorrow’n kanssa koen pystyneeni toteuttamaan visioni sataprosenttisesti kakkosdemosta lähtien. – Isoin haaste on ollut, ja tulee olemaan, osien jäsentely ja sovitus. Fiilikset ovat edelleen positiiviset ja eteenpäin suuntaavat. – Siihen pisteeseen, johon Moonsorrow’n kanssa sitä tarvitsen, musiikkiteknologia on riittänyt minulle viimeisen parinkymmenen vuoden ajan. Mitään neljän minuutin ralleja tältä bändiltä tuskin koskaan tulee! MOONSORROW’N edellisen Jumalten aika -albumin julkaisusta tuli kuluneeksi tänä keväänä seitsemän vuotta. – Käytännössä uuteen levyyn keskittyminen alkoi varovaisesti vasta noin vuosi sitten. Moonsorrow’n musiikki on aina ollut yhdistelmä metallista raakuutta ja monikerroksista eeppisyyttä, eikä ole ihme, että monumentaalisten sävellysten rakentaminen ottaa aikansa – varsinkin, kun bändin omat laatuvaatimukset ovat korkealla. Luotan sävellysja demotusprosessissa hyvin yksinkertaisiin työkaluihin, koska haluan varmistaa nojaavani ensisijaisesti musiikillisiin enkä teknologisiin ratkaisuihin. Tulevan albumin luonteesta Sorvalilla on tässä vaiheessa varsin vähän kerrottavaa. Sellaisen löytäminen saattaa joskus aiheuttaa aikamoista päänvaivaa. Sen lisäksi pyrimme löytämään jokaisella levyllämme erilaisen tulokulman asioihin. Myös levynteossa jätämme samplekirjastot ja autotunet rauhaan ja pyrimme toteuttamaan homman niin luomuna ja livenä kuin mahdollista. Uuden materiaalin parissa työskentelevä Henri Sorvali muistelee teosta yhä lämmöllä
. W LL AMS | FORESEEN | SMACK OUN | S LVER ULLET | VERM L A | GALVAN ZER | SOLOTHUS | ...AN OCEANS | REAMTALE | RT M SER A ULT MA | SE ULCHRAL CURSE | O MALMSTRÖM | ASHEN TOM | NAKKEKNÆKKER | VANS AN | KOUTA | KÚRU | NERVE REAK ANGLES MORT S | SLASH THE SM LE | RRAT ONAL CAUSE E 1 V L UT E 1 V L UT . .. 169 169€€ V L UT V L UT . . .. . . . 1 9 1 9€€ LA 1 V L UT LA 1 V L UT . . . . . . .. .. 09 09€€ V V V AREA 51 V AREA 51 L UT L UT . .. . . . 1 9 1 9€€ SU 1 V L UT SU 1 V L UT . 1 9 1 9€€ V L UT V L UT . 9 9€€ SOL OUT SOL OUT SOL OUT SOL OUT LOW T CKET ALERT LOW T CKET ALERT. TUSKA.F @TUSKAFEST VAL TUSKA.F @TUSKAFEST VAL AL L RG HT S RE SE RV E | KA KK OK EU ET MU UT OK S N ÄT ET ÄÄ N OSTA L UT NYT! OSTA L UT NYT! A.A. .. . . . 09 09€€ 1 V 1 V V AREA 51 V AREA 51 L UT L UT . . . . . ..