CRADLE OF FILTH THE HALO EFFECT SÓLSTAFIR LORD OF THE LOST OMNIUM GATHERUM SMACKBOUND MARIANAS REST D-A-D SOILWORK SONATA ARCTICA PERTURBATOR SWALLOW THE SUN EQUILIBRIUM FREEDOM CALL FEAR OF DOMINATION KAUNIS KUOLEMATON SUOTANA AMORPHIS BEAST IN BLACK KYYRIA DANKO JONES BLOODRED HOURGLASS VOLA BEFORE THE DAWN ROTTING CHRIST SCAR SYMMETRY VORNA RED ELEVEN WWW.JOHNSMITH.FI #SUOMENROCKEINFESTARI OSTA LIPUT OSOITTEESTA @ WWW.JOHNSMITH.FI WWW.JOHNSMITH.FI #SUOMENROCKEINFESTARI
CRADLE OF FILTH THE HALO EFFECT SÓLSTAFIR LORD OF THE LOST OMNIUM GATHERUM SMACKBOUND MARIANAS REST D-A-D SOILWORK SONATA ARCTICA PERTURBATOR SWALLOW THE SUN EQUILIBRIUM FREEDOM CALL FEAR OF DOMINATION KAUNIS KUOLEMATON SUOTANA AMORPHIS BEAST IN BLACK KYYRIA DANKO JONES BLOODRED HOURGLASS VOLA BEFORE THE DAWN ROTTING CHRIST SCAR SYMMETRY VORNA RED ELEVEN WWW.JOHNSMITH.FI #SUOMENROCKEINFESTARI OSTA LIPUT OSOITTEESTA @ WWW.JOHNSMITH.FI WWW.JOHNSMITH.FI #SUOMENROCKEINFESTARI CRADLE OF FILTH THE HALO EFFECT SÓLSTAFIR LORD OF THE LOST OMNIUM GATHERUM SMACKBOUND MARIANAS REST D-A-D SOILWORK SONATA ARCTICA PERTURBATOR SWALLOW THE SUN EQUILIBRIUM FREEDOM CALL FEAR OF DOMINATION KAUNIS KUOLEMATON SUOTANA AMORPHIS BEAST IN BLACK KYYRIA DANKO JONES BLOODRED HOURGLASS VOLA BEFORE THE DAWN ROTTING CHRIST SCAR SYMMETRY VORNA RED ELEVEN WWW.JOHNSMITH.FI #SUOMENROCKEINFESTARI OSTA LIPUT OSOITTEESTA @ WWW.JOHNSMITH.FI WWW.JOHNSMITH.FI #SUOMENROCKEINFESTARI
189,50€. FI ARION • ASAGRAUM • BATUSHKA • BEFORE THE DAWN • BENIGHTED • BURST • CHAMBER OF UNLIGHT DELUGE • FIT FOR AN AUTOPSY • MORS SUBITA • PENTAGRAM • PRIEST • SCAR SYMMETRY SUICIDAL ANGELS • TERVEET KÄDET • VOMITORY • WHITE WARD NORDIS • HELSINKI • FINL AND 11-12 AUGUST 2023 LIPUT MYYNNISSÄ 1-PÄIVÄN LIPUT 2-PÄIVÄN LIPUT alk. WWW .HELLSINKIMETALFESTIVAL. 169,50€ Ryhmäliput osoiieesta bit.ly/hmf666 1-PÄIVÄN R.I.P. 158,50€ alk. LIPUT alk. 139€ 1-PÄIVÄN PRIO LIPUT 2-PÄIVÄN PRIO LIPUT alk. 98,50€ alk. LIPUT 2-PÄIVÄN R.I.P. 119,50€ alk
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Kih lat, Wy tch Ha zel , Sar vek as, Sat urn us, Va na dia n 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Be for e the Da wn 02 2 Ka lm ah 02 8 Go dfl esh 03 4 Tu ska 04 4 Pö lky llä : Vir gin Ste ele n Da vid De Fei s 04 8 Sa lam yh kä : To urn iqu et Mic ros co pic Vie w of a Tel esc op ic Re alm (20 00 ) 04 9 Arv iot , pä äo sas sa Ca val era 07 2 De mo t, pä äo sas sa Bu ryfi cat ion 074 Ku ud es pii ri: Inf ern o-V ilho , Ma ide nin ap ukä si 034 022 018 049 04 4 M AR KU S PA AJ AL A TE PP O R IS TO LA LA U R A ZA LE N G A JI M LO U VA U M IK A VA LL IN EV A
Rautamummo KIHLAT Aallon vähemmän käytetyllä reunalla IRON MAIDEN Senjutsu CAVALERA Morbid Visions (ilm. 12.7.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT THE OCEAN Holocene KALMAH Kalmah FALL OF THE LEAFE Evanescent, Everfading 7. Oliko neito vielä rautaa vaiko jo lautaa. Tilanne sisältyy niihin, joissa muistaa verevästi paitsi idoliensa kuolevaisuuden myös omansa. Jää nähtäväksi, kenties jopa kuultavaksi. Positiivista oli ainakin kauas tavanomaisesta siirtynyt settilista Somewhere in Time -klassikko Alexander the Great kohokohtanaan ja tietysti Bruce, joka näemmä voisi jatkaa vielä vuosikymmeniä. Jos tämä oli tässä, enpä voi kuin kiittää. IRON Maiden käväisi Tampereella 15 vuoden tauon jälkeen. vuosikerta Numero 214 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Suhteemme on kestänyt kolhuineenkin 40 pitkää vuotta ja tarjonnut sekä henkilökohtaisessa että ammatillisessa mielessä korvaamattomia elämyksiä. Kun viimeinen biisi Wasted Years hiipui, tuli aika apea olo. Ja Dave, aina Dave, tuo ihana mies. Se on toki toinen juttu, miten pitkään näillä eväillä kannattaa enää laukkakompata – keikkatuplan ensimmäisen illan näytöillä ei mielestäni kovin kauan. Jotain taisi sammuakin. Noh, rumastikin voisi halutessaan sanoa, mutta vanhana positiivarina tyydyn silittelemään, että alkavathan kilsat jo näkyä ja kuulua – eniten yhtyeen seniorissa Nickossa, jonka rumpalointi hakee ja oikoo välistä aika tavalla. Tykkäsin silti, samaan tyyliin kuin viimeisimmästä Senjutsulevystään, osin varmaan siksi, että olen itsekin pikkuhiljaa tohveliosastoa ja ajattelen, että hidastuminen on väistämätöntä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Liekö tuosta jotain syttyi, kuten itselläni samassa iässä. Edeltävästä Maiden-keikastani oli kymmenen vuotta, ja on hyvin todennäköistä, etten tule näkemään bändiä enää koskaan. Suurin plussa oli kuitenkin se, että sain viedä oman yhdeksänvuotiaani keikalle. Jätetään nyt varmuuden vuoksi vielä kumartamatta… MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Markus Paajala KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 23
Mikä on pohjimmainen viesti, jonka haluatte musiikillanne välittää. Viesti on, että olemme kaikki ihmisiä ja eläimiä, ja että erityisesti kultalusikka suussa syntyneiden on syytä kurottaa aallon vähemmän käytetylle reunalle, Gaussin käyrän toiselle äärilaidalle. Miksaajakin vaihtui kesken levynteon, mutta lopulta saimme sveitsiläisen Samuel Vaneyn miksaamaan ja masteroimaan. – Keskiössä on aina hyvien biisien tekeminen. Ehkä yksi syy personallisuuteen on, että olemme aina diggailleet hardcore-kentän omaehtoisista tekijöistä kuten Convergesta, Abduktiosta, Tryerista ja Turnstilesta. Ensimmäiset rumpuäänitykset tehtiin jo 2017, ja 2019 rutistettiin seitsemän biisin rumpupohjat kasaan. Löytyykö teksteistä mitään positiivista. Sanoitusten kerrotaan käsittelevän samojen virheiden toistumista sukupolvesta toiseen. – Meillä ei välttämättä ole sellaista, mutta toivon mukaan albumimme kannustaisi aloittelevia bändejä omaehtoiseen tekemiseen. – Erittäin hyvä kysymys, jota olemme naureskelleet useaan otteeseen. Moderniksi hardcoreksi musiikkiaan kutsuva Kihlat astuu esiin mukaansatempaavan energian saattelemana. – Kiekolta kuulunee, että olemme soittaneet pitkään yhdessä ja että musiikin tekemiseen on muotoutunut omintakeinen tyyli. Tarkoitus ei ole vältellä konventioita, vaan kyse on siitä, että olemme musiikin suhteen avarakatseisia ja siksi valmiita kokeilemaan poikkeaviakin ratkaisuja. Jäsenet säilyivät ennallaan, sillä yhdistävä tekijä bändihommissa on keskinäinen ystävyys – ei tätä hommaa olisi muuten näin kauan jaksanut. – Viivästymiseen vaikutti jonkin verran myös koronapandemia, muut bändihommat, työt ja välimatkat, mutta myös se, ettemme tunteneet tarvetta kiirehtiä. Onko massasta erottautuminen itsetarkoituksellista. Vakavaa sanomaa ilon kautta 8. Kielisoittimien ja laulujen äänittämisessä sekä levyn viimeistelyssä kesti turhauttavan pitkään. Tarkastelukulma vaihtelee yksilön tasolta yhteisön tasolle. Kai meidät voi luokitella ”moderniksi hardcoreksi”. – Bändi on jatkumoa Mimica-yhtyeelle, joka teki englanninkielistä hardcorepunkkia vuodesta 2007 vuoteen 2018, bändi vastaa kollektiivina. – Sanoituskielen vaihduttua suomeen oli luonnollista vaihtaa myös nimeä. Sanoitusten näkökulma ei kuitenkaan ole täysin toivoton, vaan teksteissä on myös toivonkipinää, tai ainakin viestiä siitä, että asioita on mahdollista muuttaa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN MILTÄ pohjalta Kihlat syntyi. Aallon vähemmän käytetyllä reunalla -nimistä debyyttiänne valmisteltiin useamman vuoden ajan. Valitettavasti tekstitkin ovat edelleen ajankohtaisia. Debyytin tyylilajit vaihtelevat metallisesta tuplabasarijyräyksestä d-biitti-hardcorepaahdon kautta melodisempaan punk-hc-rollaukseen. – Esimerkiksi nimikkokappale kehottaa kurottamaan yhteiskunnallisten rajaja luokka-aitojen toiselle puolelle ja tiedostamaan, miten erilaiset lähtökohdat ihmisillä on elämään. Tuntuu, että albumi tuli ulos juuri oikeaan aikaan. Miksi aikaa kului niin paljon. Teette tutuista vaikutteista huolimatta persoonallista musiikkia. – On totta, että levyn yhtenä teemana on ylisukupolviset traumat ja toistuvat yhteiskunnalliset katastrofit. Musan vääntämisen pitää mielestämme olla hauskaa, ja synkistä teksteistämme huolimatta toivomme, että tekemisestämme välittyy musiikillinen ilo
Mitä teemoja levyltä löytyy. Koska vastaan kappaleista, musiikista tulee kai sitten kristillistä! En kuitenkaan koe, että usko näyttelee musiikissamme suurta roolia, enkä välitä järjestäytyneestä uskonnosta lainkaan. – Unelmani on, että Wytch Hazel nousisi jonain päivänä tasolle, jolla voimme elää musiikilla. Siellä on tavallaan omat kaavansa, kuten popmusiikissakin, mutta minusta rajoittavat tekijät vain ruokkivat luovuuttani. – On kiintoisaa, että meitä kutsutaan kristilliseksi bändiksi. Vasta sen jälkeen mietin, miten homma toimisi bändin ja sähkökitaroiden kera. – Kun koronarajoitukset ja lockdown iskivät päälle Britanniassa, päätin ruveta tekemään kahta projektia: omaa sooloalbumiani ja Wytch Hazelin akustista levyä. – Valitettavasti molemmat projektit menivät erinäisistä syistä jäihin, vaikka olin kuluttanut niihin todella paljon aikaa! Rupesin kirjoittamaan Sacramentia keskellä lockdownia, joskin Endless Battle -kappale taitaa olla hieman vanhempaa tekoa. Mitä roolia uskonto taiteessanne esittää. – Puolet porukastamme on kristittyjä, mutta ajatuksenamme ei ole tehdä yhtyeestä minkään sortin ”papistoa”. Koetko uusien ideoiden kehittelyn helpoksi. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ SA M SC O T TH U N T E R Brittiläinen Wytch Hazel on työstänyt maansa raskaammasta musiikkihistoriasta ammentavaa hard rockia nyt neljän levyn verran. Sanoista löytyy omanlaistaan taistelua, mutta se on lähinnä painiskelua kysymysten ja valheiden labyrintin verkossa. Millä mielin katsot tulevaan. – Löydän biisinkirjoituksesta rajattomia mahdollisuuksia, rockin ja metallin parissa on paljon tilaa luovuudelle. Tämä levy käsittelee pääasiallisesti kyseenalaistamista, epäilystä ja ikääntymistä. Jonain päivänä olisi siistiä katsoa taaksepäin ja huomata julkaisseensa 20 tai jopa 30 albumia. 9. – Saan yleensä paljon melodisia ideoita yksin pianon tai akustisen kitaran kanssa. Polku on kuitenkin vasta alussa ja bändin maali siintää kaukana tulevaisuudessa. On vain ajan ja kovan työn kysymys, milloin tämä on meille kokopäiväinen juttu. Ne kertovat usein elämästä ja uskosta henkilökohtaisella tasolla. Hendra ei kuitenkaan ole kirkkoa vastaan. Turhautuneella mielentilallani oli vaikutuksensa sävellyksiin ja albumin teemoihin. Tavallaan ymmärrän sen, mutta jokaisella on oma kuvansa siitä, mitä se tarkoittaa, Hendra pohtii. Emme kuitenkaan havittele suurta julkisuutta – haluamme vain tehdä musiikkia! – Osin olemme jo saavuttaneet sen, koska voin omistaa kaksi päivää viikosta täysin bändille. Musiikkinne on hyvin perinteikästä mutta myös erikoisella tavalla ajankohtaista. – Näen sen edut enemmänkin uskonnollisena yhteisönä kuin organisaationa. Suuri osa biisiemme kristillisistä teemoista pohjaa Raamattuun tai omaan henkiseen polkuuni. Koska emme voineet soittaa keikkoja, ajattelin keskittyä uuteen musiikkiin. On mielenkiintoinen harjoitus kääntää tuoreet piano-osat sähkökitaroille, koska siinä vaiheessa kappaleet saavat oman luonteensa. Henkistä taistelua MISSÄ merkeissä tuorein kiekkonne Sacrament syntyi. – Rehellisesti sanottuna ryhdyin kirjoittamaan Sacramentia pettymyksen vallassa, kitaristi-laulaja Colin Hendra kertoo. – Tuttuja aiheita, koska monet sanoituksistamme kertovat jonkinlaisesta henkisestä taistelusta. Wytch Hazeliä on kutsuttu usein kristilliseksi bändiksi
Tällainen ilmaisu elää vahvasti mystiikasta ja taide on aina keskiössä. – 1990-luvun yhtyeisiin viitattaessa ei mennä metsään, koska sen ajan bändejä on kuunneltu paljon ja todennäköisesti myös otettu niistä vahvasti vaikutteita. – Black metalissa on loputtomasti suuntauksia ja katsomuksia, pimeyden voimia voi käsitellä niin monella tavalla. Biisiä voi pitää myös aavistelevina näkyinä sodasta sekä nornien tekemien polkujen kulkemisesta. Väki oli palannut vanhaan uskoonsa ja tapoihinsa, mikä tuhosi katolisen kirkon Hämeessä. Intro kuvaa riittiä, jonka samaani suorittaa valmistautuakseen matkaansa. Minkälaisiin yhtyeisiin itse koette hengenheimolaisuutta. Tämä talvi edeltää maailmanloppua. – Embers of Pagan Fire on eräänlainen poikkeus, koska se on saanut inspiraationsa kirjeestä, jonka Paavi Gregorius IX lähetti Uppsalan arkkipiispalle vuonna 1237. Haetteko mystiikkaa tarkoituksella. The Austerity of the Northern Lands on hymni pohjoiselle luonnolle ja sen ankaralle ilmastolle. – Levy alkaa introlla, jonka sävelsi, soitti ja äänitti ystävämme Jarkko Neuvonen itse tehdyillä pohjoismaisilla ja muilla etnisillä soittimillaan. Sarvekkaan verrokkibändeiksi mainitaan muutamia 1990-luvun skandinimiä kuten Isvind ja Perished. Yksinkertaisempia murskariffejä, eeppisiä ja kylmiä melodioita sekä vähän jotakin sinne väliin. – Ep:ltä [Of Atavistic Fury & Visions, 2020] oli jäänyt ideoita yli, joten tyhjästä ei tarvinnut aloittaa. – Se on tarkoituksellista. Kirje kertoo hänen huolestaan suomalaisten pakanoiden vastarinnasta. Olette pitäneet anonyymiä profiilia. Of Bloodlust & Nightside Sorceries kertoo muinaisskandinaavisesta uhrausrituaalista sekä esi-isien ja heidän jumaliensa kunnioittamisesta. – Woven Dark Paths kertoo norneista. Viimeinen kappale The Great Winter on eepos Fimbulvinteristä, pitkästä ja ankarasta talvesta pohjoismaisessa mytologiassa. Biisissä näkijä suorittaa rituaalin ja muinaiset soturit ovat kerääntyneet vastaanottamaan jumaliensa suosion ja onnen taisteluun. SYTYKKEITÄ Yhteys luontoon Suomalaisduo Sarvekas esittää ensimmäisellä levyllään vahvaa ja syvälle menneeseen ulottuvaa black metalia. Asiat tapahtuvat ja tekeminen kyllä noteerataan, jos onnistumme kanavoimaan sitä maailmaa, jota koemme ja käsittelemme. Itse nauhoitus ja miksaus sujuivat kivuttomasti, ja levy noudattaa pitkälti linjaa, joka syntyi jo ep:llä. – Soaring over the Battlefields kertoo Odinin korpista Muninista, sen lennosta kristittyjen ja pakanoiden taistelukentän yllä sekä kristittyjen epätoivosta kohdatessaan julman ja kylmän pohjoisen. – Albumi saatiin vastaamaan visiota, joka meillä oli, kaksikko sanelee. Yhtyeet, jotka suhtautuvat tekemiseensä intensiivisesti, joiden musiikista huokuu tinkimätön näkemys ja joiden sanoma syöksee universumin pimeitä ja loputtomia salaisuuksia, ovat aina näyttäneet voimansa. Ne ovat norjalaisen mytologian entiteettejä, jotka kutovat ihmisten ja jopa jumalten kohtalot. Se sisältää joitain tosielämän kokemuksia ja heijastaa yhteyttämme luontoon ja sen pimeään olemukseen. Emme myöskään työnnä itseämme tai Sarvekasta kaikkiin mahdollisiin kanaviin. The Scryer of Bones käsittelee kyseisen samaanin vetäytymistä eristyksiin suorittamaan synkkää rituaalia ja lukemaan visioita ja enteitä luista. Minkälainen maku teille jäi sen synnystä ja sisällöstä. 10. WOVEN Dark Paths on onnistunut kokonaisuus. Albumin konseptissa vilahtaa runsaasti viitteitä skandinaaviseen mytologiaan, mutta se ei ole tapauksessamme mikään rajanveto. Mistä albumilla kerrotaan
Päinvastoin me jopa tunnemme, että kuulumme tänne, koska Tanskassa on odottamattoman paljon ihmisiä, jotka nauttivat musiikistamme, Fernandez vakuuttaa. Oletteko musiikillanne maassanne jotenkin ulkopuolisia. Mutta kuinka ihmeessä sopivien kitaristien löytyminen on niin hankalaa. Voin kertoa, että syyskuusta eteenpäin tulemme olemaan todella kiireisiä. Fanit tietävät, miten sen voi omaksua, ja jollain tavalla se vain sulautuu heidän dna:hansa. Aloitimme kaiken puhtaalta pöydältä, uudella ja entistä paremmalla meiningillä, bändin vanhaa tyyliä tietysti kunnioittaen. Läpi sisäisen myrskyn EDELTÄVÄSTÄ Saturn in Ascension -albumista on ehtinyt kulua 11 vuotta. Mittarissanne on pyöreitä vuosia. – Saturnus kulki läpi sisäisen myrskyn pidemmän kautta. Mielikuva tanskalaisista ei tuo ensimmäisenä mieleen pohjatonta synkkyyttä. Saturnusin kuusikielisen tontilla on ollut vuosien varrella tuulista: nettitietojen mukaan kolmikymppisessä yhtyeessä on soittanut kaikkiaan 12 eri kitaristia. – Ei ollenkaan. Uuden levyn nimi on The Storm Within. Nyt kun minä ja Indee olemme mukana yhtyeessä, hommassa on uutta verta ja tähtäämme porukalla kohti yhteistä maalia. – Tämä on kuitenkin vain yksi osa yhtälöä, koska toisinaan pelkästään tietynlaisen buustin puuttuminen tekee asioista hankalia. – Tämä on konseptialbumi, joka perustuu todelliseen elämään ja sen myrskyihin. – 30 vuotta! Sehän on pieni elinikä! Meillä ei ole mitään erityisempiä suunnitelmia, mutta yritämme tietysti soittaa livenä niin paljon kuin mahdollista. Levy on meille hyvin henkilökohtainen ja osoittaa kamppailumme, taistelumme ja intohimomme pitää bändin liekki elossa. – Se on ollut kieltämättä haastavaa. Otsikko kertonee juuri mainitsemistasi vaikeuksista. ST E FA N R A D U TA Hankaluudet selättänyt Saturnus palaa pitkältä levytystauolta. Lopulta kyse on siitä, kuinka paljon soittaja on valmis panostamaan aikaa ja vaivaa tekemiseensä. Vuosien hankaluuksien ja vähäisen uuden materiaalin jälkeen bändi päätti ottaa haasteen vastaan, ja silloin minä ja Indee [Rehal-Sagoo, liidikitara] astuimme mukaan. Muutamat festarit kuten Copenhell ja Brutal Assault ovat jo buukattuna. Kuinka tässä näin kävi. Kuljetamme kuulijan läpi parantavan polun ja näytämme, että meidän täytyi päästää nämä höyryt ulos ja osoittaa, mitä olemme käyneet läpi. On ilahduttavaa huomata, että tanskalaisbändin death doom soi uudella albumilla kenties parempana kuin koskaan. Monet ulkoiset haasteet ja henkilökohtaiset jutut vain johtivat lopulta turhautumiseen, vuonna 2020 mukaan tullut rytmikitaristi Julio Fernandez paljastaa. Uutta voimaa edustava Fernandez ja aisaparinsa Rehal-Sagoo ovat saaneet tulikasteensa ja selvinneet siitä loistavasti. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Tarkoittaako se teille jotain erityistä. – Ymmärrän pointtisi, mutta se, mitä tuomme musiikillamme esiin, kertoo jokaisen ihmisen päivittäisestä kamppailusta
– Vitsistähän se lähti, niin kuin kaikki parhaat ideat, liidikitaristi ja säveltäjä Matti Meri-Huhti tokaisee. Emme ole myöskään turboahtaneet soundiamme tuhansilla kerroksilla ja kompressoinnilla, vaan lopputulos on ilmava ja aito, mutta soundillisesti murskaava. Minkälaiset raamit olette asettaneet musiikillenne. – Ainakin henkilökohtaisesti olen hyvin tyytyväinen ja ylpeä tuotoksestamme, Tretjakov sanoo. Mielestäni se näkyy levyllä tavoitteisiin pääsynä. Melodeathiä on kritisoitu jo kauan mielikuvituksettomuudesta. – Kyllä tähän lättyyn voi olla tyytyväinen, Meri-Huhti peesaa. – Prosessi oli pitkä, mutta potkimme toisiamme erinomaisiin suorituksiin ja soundeihin. Retropelit ovat vaikuttaneet melodioihinne. Reflecting the Shadows -esikoisenne on laadukasta jälkeä. Onko lopputulos sitä, mitä lähditte alkujaan hakemaan. – Myös tiedepodcastit olivat kovassa kuuntelussa tekstien kirjoittamisen aikaan. SYTYKKEITÄ Melodista death metalia ja vanhaa heavyä naittava Vansidian luottaa keskivertoa luomumpaan ilmaisuun. Pohja pysyy vankasti heavyssä, ja vaikka vaikutteita tulee muualtakin kuin metallista, kai me silti pysytään metallibändinä. Tai ovat ne vieläkin. – Aivan täydellistähän siitä ei tullut, mutta jos siihen olisi haluttu päästä, olisi saattanut vierähtää se toinen viisi vuotta. – Tarkoitus on yhdistellä metallin kaikkia eri tyylilajeja ja katsoa, millaista saadaan aikaan. – Niin, sitä ollaan mietitty, että kaikki kuulostaa nykyään samalta ja soundit ovat muoviset, Meri-Huhti pohdiskelee. – Siihen tylsyyteen mekin olemme halunneet muutosta ja tuoda jotain uutta kentälle, Tretjakov myöntää. Soundi tulee toki vielä jatkossa jalostumaan. Eri metallilajien yhdistely ei sinänsä ole mitään täysin uutta, mutta koetetaan tehdä se jotenkin uniikimmin. Seuraavalla lätyllä koetetaan päästä taas vähän lähemmäs sitä meidän ”täydellistä soundia”, joka ei ole liian tuotettu ja prosessoitu. Uudemmista videopeleistä mainittakoon kuitenkin Witcher-, Elder Scrollsja Dead Space -sarjat. – Raamit on rikottu ja heitetty menemään, Meri-Huhti murjaisee. 12. Mitä uutta ja omaa teillä on tuoda genreen. Kustaalta [Tuori, rytmikitara] ei edes kysytty, haluaako se mukaan, vaan ilmoitettiin, että ensi viikonloppuna on muuten bänditreenit. Parin tunnin höpöttelyn jälkeen Jyri soitteli Joonalle [Törmä, ex-rumpali] ja ekat reenit sovittiin jo tulevalle viikonlopulle. Syntikoita ja elektronisia elementtejä musaamme ei tosin tule missään vaiheessa, koska meillä ei ole syntikansoittajaa ja taustanauhat ovat sieltä syvimmästä helvetistä. Löytyykö uudemmista videopeleistä mitään sävellystai sanoituspuolta inspiroivaa. – Vanhan liiton heavy metal ja dödishän tässä lähtökohtaisesti kohtaavat. – Halutaan tuoda vähän vanhan liiton soundia peliin ja soitosta saattaa löytyä virheitäkin. Ilmava, aito ja murskaava VANSIDIAN on ollut kasassa viitisen vuotta. Juhan liityttyä alettiin miettiä enemmän tosissaan, voisiko tästä kokeilla tehdä jotain suurempaa. – Vuoden verran ehdittiin vedellä instrumentaalicovereita ja joitakin omia biisejä, kunnes oli aika etsiä laulaja. Mikä potkaisi bändin käyntiin. – Retropelipuolelta on haettu inspiraatiota, mutta sanoituksiin ovat vaikuttaneet myös scifi, kauhuelokuvat ja sarjat, Tretjakov listaa. Juha [Tretjakov] oli tuttu vanhoista opiskelubileistä, ja sitä ei tarvinnut hirveästi suostutella mukaan. – Oltiin basistimme Jyrin [Niinikoski] kanssa samoissa varpajaisissa, ja tuli siinä puheeksi, että olisi nättiä joskus jamitella jotain
Fans of hard rock and classic metal won’’t be disappointed with this latest release. The album offers a perfect balance of heavy, impactful riffs and beautiful, layered melodies that envelop the listener BLACK LION RECORDS RING OF GYGES METAMORPHOSIS With Icelandic Ring of Gyges new album Metamorphosis, sees the band further expanding their musical scope. Full of high-energy anthems, heavy metal riffs and stunning melodies, Metamorphosis is the band’’s most ambitious record to date. VICISOLUM PRODUCTIONS STRUCTURAL DECROWNED The amazing technical death metal band Structural are, back with their sophomore album ”Decrowned”. AFM RECORDS THE ARCANE ORDER DISTORTIONS FROM COSMOGONY The Arcane Order, from Denmark, presents their latest album titled Distortions from Cosmogony. Ilmava, aito ja murskaava GATUPLAN VÄLKOMMEN TILL UNDERJORDEN Gatuplan’s new album ”Välkommen till underjorden” (Welcome To The Underground) brings a wild mix of punk, power pop, ska and garage rock to 2023! The idea behind Gatuplan comes from Inge Johansson (Swedish bassist known from bands like The (International) Noise Conspiracy, Against Me! and CSS WILD KINGDOM RECORDS ENTOMBED UPRISING Entombed’’s classic sixth full-length album Uprising is back! Originally released in March 2000, this eagerly-awaited reissue is finally available again after being out of print for years. Structural delivers an intense and mind-blowing fist of technical death metal, adding layers of fantastic melody on top. THREEMAN RECORDINGS VOMITORY ALL HEADS ARE GONNA ROLL All Heads Are Gonna Roll is Vomitorys first album in twelve years and is best described as ”fast, grinding, D-beat, fistin-your-face death metal”. KSMB interprets their songs in their own unique way in their native tongue swedish. WILD KINGDOM RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.SE. VICISOLUM PRODUCTIONS KSMB BRÖDERNA BENGTSSONS HATT & MÖSSFABRIK Swedish punk legends KSMB is back with a new album! A tribute to the band’s old heroes such as 999, Blondie, Elvis Costello amongst others. METAL BLADE RECORDS SHAKRA INVINCIBLE With ”Invincible”, Shakra proves that they’’re far from done and still have plenty of tricks up their sleeves
Sitten on Khanate, jonka teoksissa pahin on jo tapahtunut, ja nyt sitä ihmetellään jokaisesta mahdollisesta perspektiivistä ja tökitään oksalla. Lopettaminen, kun laajempaa kiinnostusta alkoi herätä. Oli tarinoita keikoilla oksentelevasta yleisöstä, tuleen syttyneistä vahvistimista ja keskinäisestä nahistelusta. Osittainen unholaan vaipuminen digitaalisen presenssin puututtua. 14. Jollain kammottavan hirvittävällä tavalla, jonka Dubin pukee kiehtovan kauniiseen runolliseen muotoon. Dronemaisessa hidastelussa jännitteellä on tapana kasvaa, ja helpoin tapa tarjota kuulijalle tyydytystä on viedä kappale kliimaksiin ja laukaista kerääntynyt jännite. Ja samalla uskomattoman koskettava, jopa jollakin tavalla kuin ikuisen rakkauden tunnustus – joskin esimerkiksi syyttäjä saattaisi olla tunnustuksen laadusta eri mieltä. Vuosituhannen taitteessa hidastelutai pörinäskenessä tapahtui mielenkiintoisia asioita. Hän tapasi post-metal-keikalla James Plotkinin, joka pyysi kymmenen minuutin rupattelun jälkeen O’Malleytä perustamaan bändin kanssaan. Muistan selkeästi, kun kuuntelin Khanaten magnum opusta eli Thing Viral -albumia 20 vuotta sitten. Black Sabbathia hengittäneet bändit kilpavarustelivat kitarasoundejaan tuhdimmiksi ja kisailivat tempossa lähinnä etanoiden kanssa. To Be Cruel -paluulevy alkaa Like a Poisoned Dog -kappaleella, joka kellottaa parikymmentä minuuttia, kuten levyn kaksi muutakin biisiä. Se on intensiivistä ja koukuttavaa kuin pysähtyminen onnettomuuspaikalle avomurtumia toljottamaan. Khanate sen sijaan pitää kuolonkankeilla sormilla tiukasti hartioista ja pakottaa läheisyyteen, kunnes valkoinen lakana vedetään päälle. Viiden minuutin kohdalla Dubin avaa kitansa ensimmäistä kertaa: ”I feel… dead!” Karvat nousevat pystyyn, silmäkulmat kostuvat liikutuksesta. Perkussioäänityksiä, joille tuottaja laittoi stopin bändin tuotua räjähteitä huoneeseen. Avarakatseisimmat tekivät rohkeampia irtiottoja avantgarden suuntaan. Bändi sai alkunsa, kun Stephen O’Malley oli kuopannut Seattlessa doom-bändinsä Burning Witchin ja hakeutui New Yorkiin. Hän kärsi vakavasta uniongelmasta ja vihasi kämppistään. Plotkin kertoi, että jopa hän sai kylmiä väreitä Dubinin tutkiskellessa mitä kuoleman hetkellä ja sen jälkeen tapahtuu. Dubinin kirkkaasti artikuloitu joskin äänihuulet raiskaava laulusuoritus pakottaa kohtaamaan kamalia asioita silmästä silmään, toisin kuin esimerkiksi black metalissa tai noisessa, joissa epäselvä tai äänimassaan hukkuva laulusuoritus antaa pelivaraa. On selvää, että sen, joka tuon tunteen Dubinille aiheuttaa, on todennäköisesti kuoltava. Toinen Khanaten valtti on tietysti se musiikki. Sen vuoksi Khanaten epätodennäköinen paluu tuntuu todella ajankohtaiselta. K U V A : E B R U Y IL D IZ Khanate. To Be Cruelin keskimmäinen kappale It Wants to Fly on Khanatenkin mittapuulla makaaberi, graafinen ja synkkä. O’Malleyn katujyräkitaran ja Plotkinin teollisuushuminan lisäksi äänessä ovat Khanate-kapellimestari Tim Wyskidan harvat perkussioniskut, jotka kuulostavat siltä kuin sata kiloa homo sapiensia mätkähtäisi parvekkeelta tonttiin. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Kammottava, kaunis kuolema ÄÄRIMETALLIA soittavat yhtyeet kertovat monesti kappaleissaan painajaismaisia tarinoita, joissa pahin on tapahtumassa. Syntyi Khanate, jonka nimi viittaa mongolien kaanikuntiin, toisin kuin mikään mitä he tulisivat säveltämään. Laulaja Alan Dubin kertoi kirjoittaneensa kappaleen sanoituksen vaellellessaan New Yorkin öisillä kaduilla viikkoja ja kuukausia. Khanate lukeutui jälkimmäisiin. Dubin kuulosti siltä kuin häneltä olisi sahattu jalat irti, mutta hän olisi päättäväisesti ryömimässä kuristamaan sinusta viimeisen hengenpihauksen. Verestäväsilmäinen laulaja, joka pyörtyili studiossa hapenpuutteesta huudettuaan niin intensiivisesti. To Be Cruel -albumilla käsittellyissä aiheissa on tulkittavissa samankaltaisia urbaanin rappion ja suorituskeskeisen kapitalistisen yhteiskunnan rattaista hypänneiden tai tippuneiden teemoja kuin vaikkapa industrial-musiikissa. Viisikymppisenä Dubin kuulostaa siltä kuin hän olisi käyttänyt kaikki nämä vuodet imien itseensä ihmisyyden pimeää puolta ja suurkaupungin kärjistyneitä ongelmia. Äärimmäisen hidas musiikki, jossa se mitä ei tapahdu on miltei yhtä tärkeää kuin mitä tapahtuu. Ambient kiinnosti, taidemusiikki kiehtoi, äärimmäiset asiat olivat mielessä. Ääni ei ole ei missään nimessä mikään ”thumpphhhhhhhhhhhh” vaan väkivaltaisempi ”thumpp”. Khanate kuvaili aikoinaan kammottavia asioita, joihin normaaleina pitämämme ihmiset kykenevät. Khanatesta tuli kulttibändi. Ja sitten, 17 vuotta lopettamisen jälkeen, 14 vuotta postuumista julkaisusta, Khanate ilmestyi toukokuussa sosiaaliseen mediaan ja tiedotti julkaisseensa kokonaisen uuden albumin
Vermilian kokatessa soi: Zeal & Ardor – Run (2022) ”Tämän kappaleen tahdissa saa hyvin töpinää pilkkomiseen ja saattaa tehdä mieli heittää lisää chiliä pannulle.” Vainajalan vegewokki Pakanallisuudesta musiikkiinsa inspiraatiota ammentava Vermilia saa voimaa maaemosta ja tämän luomista antimista. Kuumenna pannu miedolla lämmöllä ja paista kaikki edellä mainitut plus valmiit falafelit ja seesaminsiemenet oliiviöljyssä. Vie raavaankin hevihenkilön kielen mennessään – joko hyvällä tai pahalla tavalla, mutta niin siinä tulee käymään.” Megan tuomio: ”Vaikka wokkailu on tässä ajassa perustavanlaatuinen ruoanlaiton muoto, on hyvä muistuttaa, kuinka se oikein tapahtuukaan, tai ainakin tarjota uusia ideoita sen sisällöksi. Päälle koristeeksi maustamatonta soijajogurttia ja persiljaa tai korianteria. Vaikka valmiilla pakasteseoksilla pääsee todella helposti ja nopeasti kelvolliseen lopputulokseen, mahdollisimman tuoreet kasvikset sopivan al denteksi jätettyinä ovat pienen ekstravaivan arvoisia. 2. Kaikki toimii, kunhan chiliä, inkivääriä ja valkosipulia on riittävästi.” TARPEET (NELJÄLLE): • pussi punajuurihärkäpapufalafeleja • 3 porkkanaa • puolikas kaali • kolmasosa purjosta • makea suippopaprika • 100 g pakasteherneitä • 100 g pakastemaissia • 1 kevätsipuli • 2 valkosipulinkynttä • puolikas chili • tuppo korianteria • 1 cm inkivääriä • 2 tl oliiviöljyä paistamiseen • 1 rkl maustamatonta soijajogurttia • 2 tlk seesaminsiemeniä • persiljaa koristeeksi • pitaleipää KASTIKE: • kahden limen mehu • 1 rkl riisietikkaa • 2 rkl soijakastiketta • 1 rkl vaahterasiirappia • 1 tl srirachaa HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. 3. Valmista kastike sekoittamalla ohjeen ainekset keskenään kulhossa. Vermilian luonnehdinta: ”Tämä ruoka sopii matkalle manalaan tai ihan vain kesäpäiviin. Manalaanhan tässä kaikki ennen pitkää päädytään, mutta syödään nyt hyvin ensin ja matkataan Nummirockiin tai Tuskaan ihailemaan Vermilian esiintymistä. On täysin makuasia, mitä kasviksia tai proteiinia käyttää. Pilko myös inkivääri, chili, kevätsipuli ja korianteri. Lisää maissit ja herneet. 4. 16. Nautitaan haluttaessa paahdetun pitaleivän kanssa. Lisää joukkoon kastike ja paista seosta vielä hetki samalla hieman sekoittaen. Kaiva esiin wokkipannu, mikäli sellainen löytyy, ja pilko tai raasta porkkanat, kaali, paprika ja purjo ohuiksi suikaleiksi
TI 24.10.2023 HELSINKI, TAVASTIA
TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT TEPPO RISTOLA 18. Before the Dawn on palannut lähes vuosikymmenen tauon jälkeen. Sattuman kautta löytyneen uuden solistin vahvistama yhtye julkaisee kesäkuussa kahdeksannen albuminsa, ja jatkosuunnitelmia on tehty jo pitkälle ensi vuoteen asti
Varsinaista paluuta alettiin hautoa vasta pari vuotta sitten. Olen varmistellut kaikilta, onko tämä tosiaan hyvä idea. Uusi asetelma Aiemmin yhtyeessä on ollut aina kaksi solistia. En siis todellakaan ole pakottanut nostalgiapäissäni jengiä tekemään asioita puoliväkisin! Laulajan vaihtuminen on suuri muutos bändille kuin bändille. Voice of Finlandissa toiseksi sijoittunut laulaja esitti kilpailussa Before the Dawnin Deadsong-kappaleen, mistä lähti liikkeelle nykytilanteeseen johtanut lumipalloefekti. – Kun se puhelu tuli, se oli aika käsittämätön hetki, sillä bändi on mulle tärkeä ja olen kuunnellut sitä yläasteikäisestä asti. Olen kysellyt koko ajan, että ruvetaanko nyt ihan oikeasti tekemään, Saukkonen nauraa. – Laitoin Paavolle sen vedon jälkeen viestiä, että se oli vitun hyvä. – Arvostan, että ihmiset ovat rehellisiä, ja on kiva kuulla erilaisia mielipiteitä. Miehet lähtivät innolla mukaan, kun paluusta alettiin puhua. 19. Jo sinkkubiisien myötä on sadellut monenlaisia kommentteja, mutta valtaosa palautteesta on ollut positiivista. On hyvä, ettei kaikki vain silitä päätä ja sano, että juu, hyvä on, Laapotti miettii. Bändi on soittanut haudassaolonsa aikana muutamia pistokeikkoja festareilla, mutta jatkosuunnitelmista ei ole ollut puhettakaan. Vastasin kuitenkin heti myöntävästi, solisti kertoo. Kaikki sanoivat, että tämä on tosi hyvä juttu. – Paavon vika. Ajattelin, että teen hänelle biisin ja katsotaan, mitä siitä tulee. Y hdeksänkymmentäluvun lopussa perustettu Before the Dawn ehti julkaista seitsemän albumia ennen kuin jäi tauolle johtohahmo Tuomas Saukkosen perustettua Wolfheart-yhtyeen vuonna 2013. Muusikkoperheestä tuleva Laapotti on laulanut koko ikänsä ja treenannut örinöitä kymmenisen vuotta. Mies viittaa yhtyeen uuteen solistiin Paavo Laapottiin. En olisi jatkanut Before the Dawnia vanhalla tavalla, sillä tässä ei ole mitään tarkoitusta hidastaa Wolfheartin kanssa, Saukkonen kertoo. Saukkonen on tavannut hoidella örinälaulut ja toinen jäsen puhtaat osuudet. Bändiviritelmiä on ollut joku viisi kuusi vuotta, ja sitä kautta on tullut rutiinia. Kun kappale oli valmis, Saukkonen tajusi, että se kuulostaa ”ihan Before the Dawnilta mutta paremmalta”. – Olen yrittänyt kuulostaa niiltä bändeiltä, joista tykkään, ja koettanut kehittää omaa soundiani sitä kautta. Saukkonen uskoo, että ensimmäisen singlen kohdalla moni kuulija oli alkusokissa. Nykyisen kokoonpanon basisti Pyry Hanski ja kitaristi Juho Räihä ovat kumpikin kuuluneet bändiin jo aiemmin. Mies soitteli läpi kaikki henkilöt, jotka olivat aikoinaan kuuluneet bändin sisäpiiriin. – Kysyin onko tämä ihan paska idea – onko mun päässä vikaa, kun kuulen biisin tällä tavalla. – Ihan sama, kuka bändin laulajaksi olisi tullut, hänen olisi pitänyt pystyä samaan, sillä en halua olla keulahahmo kahdelle bändille yhtä aikaa. Näin vähän koko juttua oli siis suunniteltu! Kun Laapottia pyydettiin bändin laulajaksi, tarjousta ei tarvinnut harkita kahdesti. Viestittelimme tasaisesti kilpailun jälkeen ja ehdotin, että voisimme tehdä yhdessä jotain musaa. – Bändin ekaa uutta biisiä ja sinkkua Downheartedia ei ollut edes tehty Before the Dawnille. – Minä olen varmaan ollut se, jolla on ollut eniten käsijarru päällä. Nyt Laapotti hoitaa molemmat tontit, mutta ei ainoastaan siksi, että pystyy siihen. – Meillä on keikoillakin sama crew kuin silloin 10–15 vuotta sitten. Paavoa saa syyttää kaikesta, Saukkonen nauraa
Albumilla ei ole vanhaa pöytälaatikkokamaa, vaan biisejä alettiin leipoa puhtaalta pöydältä uudelleenaktivoitumisen ollessa selvä juttu. – Mulla ei ole ikinä sellaista, että olisi 20 biisiä, joita ruvetaan jakamaan bändien kesken. Laulaja tuo biisiin aina tosi paljon, ja Paavolta tuli heti hirveästi hyviä idiksiä. – Tuo oli viimeinen keikka, jolla olisi toivonut tapahtuvan mitään paskaa, ja onneksi ei tapahtunut! Siinä oli kaikki ainekset tanakkaan antikliimaksiin, mutta kerrankin mikään miina ”Arvostan, että ihmiset ovat rehellisiä, ja on kiva kuulla erilaisia mielipiteitä. On hyvä, ettei kaikki vain silitä päätä ja sano, että juu, hyvä on.” – Paavo Laapotti 20. Kesällä 2021 yhtye julkaisi vinyyliversion alun perin vuonna 2007 ilmestyneestä Deadlight-albumista. Sitten vielä kaikki se, mikä olisi voinut mennä pieleen tekniikan puolesta, Saukkonen miettii. Albumin sanoituksissa käsitellään asioita vahvasti luonnonvoimien kautta. Puritanistisempi fanikunta – jota on onneksi aika pieni prosentti – tajusi ehkä vasta siinä vaiheessa, että mukana on uusi laulaja. – Halusimme tehdä jotain uutta, kun on uusi laulajakin. Saukkosen mielestä Stormbringers asettuu musiikillisesti bändin katalogin keskivaiheille. – Jengin mielestä isoin muutos syntyy varmaan lauluasiasta. Tuntui, että nyt tulee parasta mitä pystyy laittamaan. Ei kai sitä vähempää kannatakaan. – Destroyer oli eka sinkku, jonka yhteydessä kerrottiin, että tällä kokoonpanolla tulee uusi levy. Laulujen tekeminen studiossa yhdessä oli mukavaa ja tehokasta. – Biisintekovaihe voi olla myös tosi herkkä tilanne. Myrskyt, tulvat ja hyökyaallot tulevat usein käyttöön, Saukkonen kertoo. – Joistakin kappaleista tuli idea heti ensimmäisellä soitolla, mutta toisia piti kuunnella muutaman kerran, jotta sai parhaan lopputuloksen. – Kirjoitusvaiheessa haluaa vain tehdä mahdollisimman ehjän ja hyvän kokonaisuuden. Jengi oli mukana alusta asti ja kaikki meni melkein just niin kuin suunniteltiin, Laapotti nauraa. En ole ikinä sanonut yhdellekään laulajalle miten pitää vetää, enkä sano jatkossakaan. Koko universumihan on täynnä samoja sointukiertoja. – Kymmenen vuotta on tosi pitkä aika. – Laulaja voi olla hyvä ja monipuolinen, mutta on eri asia olla myös luova ja antaa oma panoksensa. Kun tein tätä albumia, mielessäkään ei käyneet minkään muun bändini biisit tai tekemiset. Laulaja kertoo päässeensä helposti sisään biisien fiilikseen. Ei pelkästään siksi, että eri tyyppi vetää puhtaat laulut, vaan myös siksi, että mä en enää örise. Vastaanotto oli odottamattoman lämmin. En keksi, miten se olisi voinut mennä paremmin, tai miten olisi voinut olla parempi fiilis. En muista, tuliko siitä mitään negatiivista. – Aika sanattomaksi veti! Aivan mahtava porukka, mahtava crew ja bändikaverit, ei tuon parempaa olisi voinut saada. Biisinkirjoitus kulminoituu muhun tosi helposti, mutta sehän on vain instrumentaalipuoli tiettyyn pisteeseen asti. – Aiemmin viikolla oli ehkä vähän kylmää hikeä, mutta keikalla ei enää jännittänyt. – Siinä kohtaa myimme tietämättämme idean, että joku comeback saattaisi tulla. Puhtaalta pöydältä Before the Dawnin paluulevy Stormbringers ilmestyy kesäkuun lopussa. Olisi hankalaa, jos ideat ei menisikään yksiin eikä lopputulos olisi sitä mitä haetaan. Downhearted tuli aika puun takaa, eikä siinä vaiheessa puhuttu vielä levystä tai mistään, joten se meni aika sukkana läpi. Örinäkin on erilaista, ja onhan se iso osa meidän musaa. Keikalla mentiin monessa mielessä niin sanotusti syvään päätyyn. Saukkonen kertoo, että Laapotin kanssa työskentely oli käsittämättömän helppoa. Syyskuussa 2022 ilmestyneen Downheartedin lisäksi levyllä on kahdeksan uutta biisiä. – Pandemia vaikutti paljon, kun yhtäkkiä tunsi itsensä pieneksi isojen asioiden muuttaessa kaikki suunnitelmat. Vaikka bändi oli poissa pitkään, hiljaiselolla ei tunnu olleen suurta vaikutusta fanien kuuntelutottumuksiin. Paluu keikkalavoille Bändi soitti virallisen paluukeikkansa toukokuun loppupuolella Lahden Finlandia-klubilla. Mukana oli yksi uusi kappale, jolla kuultiin vielä bändin vanhaa laulajaa Lars Eikindia. Jos jokaisen jutun kanssa istuu alas ja miettii, onko tämä liian samanlainen kuin se demo, jonka tein vuonna ysiseiska, siitä ei pääsisi mihinkään. Moni asia olisi voinut mennä pieleen rutiinin puuttumisen takia. En osaa purkaa asioita lyriikoihin kovin arkisesti, joten luonto on hyvä referenssi. – Prosessi oli samanlainen kuin kaikilla mun bändeillä, eli teen biisit lähes valmiiksi ja laulut katsotaan sitten laulajan kanssa. Vaikka Saukkosella on monta bändiä, levyt tehdään aina yhtenä prosessina. – Meidän vanhaa kamaa striimattiin 14 miljoonaa kertaa sen kymmenen vuoden aikana. – Meillä ehti olla vain parit treenit ja vedettiin heti 75-minuuttinen setti. Vaikka jotain ideoita olisi jäänyt, olisi syytä tehdä uusia, sillä ne ei edustaisi enää tätä päivää, Saukkonen sanoo. Sekin on aika hienoa, että sinne myytiin enemmän lippuja kuin meidän vikalle keikalle samassa paikassa kymmenen vuotta aiemmin! Saukkoselle illan merkitystä lisäsi sekin, että samana iltana esiintynyt Wolfheart juhlisti keikalla Winterborn-debyyttialbumiaan, jonka julkaisusta tulee syksyllä kuluneeksi kymmenen vuotta. Jengi ei ole siis pitänyt hirveästi taukoa ja vertailukohta on ollut freesinä koko ajan. Yksittäisten kappaleiden kohdalla ei synny tilannetta, jossa tarvitsisi miettiä, mille yhtyeelle biisiä lähdetään työstämään. Ennen taukoa tuli tehtyä seitsemän täyspitkää aika samanlaista kamaa, eikä näillä kilsoilla olisi edes jaksanut vääntää sitä yhtä ja samaa. On tosi iso ero osata teknisesti laulu tai jokin soitin kuin osata luoda sillä äänellä jotain
– Olen innoissani, eikä mua jännitä äänen kestämisen kannalta. Voicessa piti vetää pitkiä päiviä ja samoja biisejä monta kertaa, ja coverbändinikin kanssa olen treenannut ihan urakalla, laulaja kertoo. Syys-lokakuussa keikkaillaan kotimaassa, ja marraskuussa lähdetään Eurooppaan. ”Stressitasot on miljoona prosenttia pienemmät, kun on eka keikka alta pois. ei napsahtanut. Yhtye soittaa kesällä joitakin festarikeikkoja, ja syksyllä on tiedossa yhteisrundeja Wolfheartin kanssa. Se oli positiivinen yllätys ja siitä tuli erityisen hyvä fiilis, Saukkonen toteaa. Hän veti juuri kaksi jenkkirundia niin, että niiden välissä oli vain neljä päivää. Ensi vuoden puolella olemme varmasti jo nauhoittamassa uutta materiaalia, mutta julkaisuajankohdasta en osaa sanoa. Jengi olisi hyytynyt vartissa ja lähtenyt hakemaan kaljaa, jos matsku ei olisi toiminut. Kun lähdetään Eurooppaan ja painetaan 25 keikkaa putkeen, se on täysin eri maailma. Se on muutenkin rumpalille niin helppoa kamaa, ettei se kysy kauheasti staminaa tai nopeutta. – Tuo suomirundi on aika pehmeä lasku kiertueskeneen, sillä se on vain viikonlopputouhua. Kahden keikan soittaminen edellyttää hyvää fyysistä kuntoa ja myös vapaa-ajan ”harrastetoiminnan” on sovittava työn vaatimuksiin. Tuo menee omassa keikkahistoriassani ihan kolmen kärkeen. Kyllä tässä saa treenailla keikkojen välissä, jotta rima pysyy korkealla. – Katselin etenkin sitä, miten vahvasti jengin keikalle tuleminen nojaa vanhoihin biiseihin, mutta ei siinä ollut mitään eroa, Saukkonen sanoo. Aikataulut tehdään sillä tavalla, että Before the Dawn on sillä hetkellä kaikkien jäsenten ykkösjuttu. – Mikä nyt on ykkösprioriteetti. Ne on tietysti eri tavalla tärkeitä, kun olen ollut mukana tekemässä niitä. – En osaa olla pelkkä kitaristi. – Silloin kun tehdään Wolfheartin musaa tai kierretään omillaan, se on ykkösprioriteetti. Nyt olen vain innoissani ja odotan, että päästään kiertueelle.” – Tuomas Saukkonen 21. – Olisi ihan kauheaa tehdä kuten Markus Vanhala, jolla on kaksi bändiä. Paavolta voi kysyä sitten joulukuun alussa uudestaan, että miltä tuntuu, Saukkonen nauraa. Tulevien kiertueiden jälkeen Before the Dawnin on tarkoitus pysyä niin aktiivisena kuin on järkevää ja mahdollista. Asetelma on selkeä, kun mies ei enää laula bändissä. Before the Dawnin rumpalina hommaan on täytynyt keskittyä ihan eri tavalla. Keikkoja on lyöty lukkoon ensi vuoden kesään asti, ja uutta musaa ruvetaan tekemään kunhan tämän vuoden rundit on hoidettu. Mieluummin järjestän asiat ja treenaan itseni sellaiseen kuntoon, että pystyn vetämään samana iltana kaksi keikkaa tuosta vaan. Kitara on fyysisesti helpompi, mutta mikä tahansa soitin alkaa olla aika nähty sen ekan tunnin jälkeen. Dawn of Solacessa soitin livenä rumpuja, mutta vedimme kahden viimeisimmän levyn tiimoilta kai kolme keikkaa, eli ei siinä mitään rutiinia syntynyt. Roolinvaihtoa Uudella levyllä Saukkonen soittaa rytmikitarat ja rumpuosuudet, mutta keikoilla ennen laulaja-kitaristina toiminut johtohahmo nähdään vain patteriston takana. Laapotille kotimaanrundi on ensimmäinen kiertue koskaan, vaikka keikkoja mies on toki vetänyt. – Se olisi tosi hankalaa. – Porukka otti uudet biisit hyvin vastaan ja niitä oli mahtavaa vetää. Sama homma Juholla – silloin kun Swallow the Sun tekee asioita, se on Juhon prioriteetti. – Logistisesti, ajankäytön, tuotannon, tehokkuuden ja oman aikataulun kannalta soitan ennemmin tuplarundin kuin kaksi rundia peräkkäin. – Livenä en tietenkään ole soittanut rumpuja, mutta se oli ainut tontti, jonka voin kuvitella itselleni, jos en ole örinähommissa. Nyt homma nollautuu eri tavalla. Mies kertoo, että ajatus tuntui paremmalta paperilla kuin käytännössä. Before the Dawn soitti keikalla neljä uutta kappaletta. Uudet kappaleet esitettiin lähes yhdessä ryppäässä, koska ne soivat matalammassa vireessä kuin aiempi tuotanto. Vaikka musa ei ole älyttömän nopeaa, teknistä tai vaativaa, en tietenkään halua soittaa itse huonommin. Tuplavuorossa Saukkonen vetää paitsi tulevilla rundeilla myös monilla festareilla tuplavuoron, ensin Before the Dawnin rumpalina ja sitten Wolfheartin laulaja-kitaristina. Oli myös hauskaa huomata, että vielä julkaisematon biisi The Dark upposi, vaikka kukaan ei ollut aiemmin kuullut sitä, Laapotti kertoo. – Bändissä on ollut käsittämättömän kovia rumpaleita, kuten Beast in Blackin Atte Palokangas ja viimeisimpänä Joonas Kauppinen, joka soittaa nykyään Wolfheartissa. Nyt olen vain innoissani ja odotan, että päästään kiertueelle, Saukkonen kertoo. Asiassa auttaa sentään se, ettei samaa soitinta tarvitse soittaa koko iltaa. – Se oli selkeä reality check, siinä oltaisiin nähty, jos uudet biisit eivät pärjää vanhoille. On jotenkin älytön ajatus, että olisin lavalla eturivissä mutta en laulaisi. – Tämä ei ole missään nimessä mikään yhden levyn ja parin rundin paluusketsi. – Stressitasot on miljoona prosenttia pienemmät, kun on eka keikka alta pois. – Keikka olisi voinut olla mahtava yleisömäärältään tai meiningiltään, mutta kaikkien jatkosuunnitelmien kannalta olisi ollut hankalaa, jos porukka olisi jäätynyt uusien biisien kohdalla. Sen jaksaa, kun treenaa tarpeeksi, mutta on siinä aikamoinen puuha. Mies on soittanut rummut suurimmalle osalle bändin levyistä, joten kyseessä ei ole sinänsä uusi juttu. Olen miettinyt samaa Markuksen kohdalla, ja nyt olen itse samassa tilanteessa, Saukkonen nauraa. Viimeisen neljän vuoden aikana on tottunut siihen, että kaikki on rautakangen nielemistä ja väkisin vääntämistä, joten onneksi kaikki meni hyvin. Vaikka jäsenillä on useita bändejä, suurin panos annetaan aina sille, jonka tekemiseen milläkin hetkellä keskitytään
Pudasjärveläinen Kalmah luottaa yhdeksännellä albumillaan vahvaan näkemykseensä melodisesta death metalista. Antti ja Pekka Kokko ovat bändin ylin tuomioelin, joka päättää, miltä Kalmah kuulostaa. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT MIKA VALLINEVA 22
– Siinä oli pitkiäkin taukoja välissä etten itse koskenut koko kitaraan. 23. He tekevät kappalevalinnoista lopulliset päätökset. Synamies on aina tehnyt yhden ja niin se teki nytkin. Nyt se meni, kerrankin. Pekka on yleensä tehnyt yhden, mutta nyt se teki kaksi ja Japanin-bonarikin on Pekan käsialaa. Tosi hyvä, että muiltakin tuli biisejä, ja siihen samaan Kalmah-muottiin ne istuu vallan mainiosti. Olisiko ollut vuosi sitten, kun päätettiin, että homma pitäisi panna pakettiin. P udasjärvi on vajaan kahdeksantuhannen asukkaan kaupunki Pohjois-Pohjanmaalla. Uuden albumin biisien tekeminen alkoi heti sen jälkeen, mutta bändi myös kiersi maailmalla, joten tahti oli verkkainen. Siellä pitää päämajaansa Kalmah, joka on kansainvälisesti yksi Suomen tunnetuimmista death metal -bändeistä. Biisintekovastuu jakautui nyt hieman tasaisemmin kuin aiemmilla levyillä. Minä en ollut siellä mukana, vaan oli tuuraava kitaristi [Harri Hytönen]. ”Raadilla” Antti Kokko tarkoittaa häntä ja veljeään Pekka Kokkoa. Antti ja Pekka Kokon lisäksi Kalmahiin kuuluvat rumpali Janne Kusmin, basisti Timo Lehtinen ja kosketinsoittaja Veli-Matti Kananen. Kalmahin edellinen albumi Palo julkaistiin vuonna 2018. – Lehtinen on aina yrittänyt jonkun biisin tehdä, mutta se ei ole mennyt meidän raadista läpi. Sitten varailtiin studiot, ja siinähän alkaa aina tapahtua, kun on pientä aikataulupainetta, Antti Kokko kertoo. Sitä ei ehkä aina kotimaassa muisteta, mutta bändillä on todella laaja ja uskollinen fanipohja ympäri maailman. Se vaan otti aikansa, ja pojathan kävi siinä turnaamassakin vaikka missä
– Mehän lopetetaan biisinteko siinä vaiheessa, kun niitä on levyllinen. Ei sitä kaikkea voi edes metalliksi sanoa, kun siellä on kaikenlaista huttua. Tässä on niin paljon ”Me ei lähdetä missään nimessä mihinkään digitaali paskoihin, ne on kerta kaikkiaan niin kumisen kuuloisia.” 24. Ja ne kaikki kuulostaa ihan samalta, jos nyt Spotifysta seuraa minkälaista metallia nykyään tehdään. Miksi tällaisia on pohdittu. – Totta kai se on hitsautunut, ei meillä tarvitse kikkailla eikä ylimääräisiä väännellä. – Joskus oli heikko hetki ja käytettiin jollain levyllä Line 6:sta, kun se oli pinnalla. Mutta katsotaan nyt, ei mitään ole sen kummemmin päätetty, eikä varmaan päätetäkään. Meillä on oikeita soittimia ja oikeita ääniä, ei ruveta turhia silittelemään ja hinkkaamaan. Homma vain toimii. Miltä suo näyttää Kalmah-albumi tehtiin eri studioissa, rummut ja bassot D-Studiolla Klaukkalassa ja loput Kemissä Tico-Ticolla, jonne bändi suuntasi nyt ties kuinka monennen kerran. Mutta muuten on ollut aina nuppi ja kaappi -yhdistelmä. – Me ei lähdetä missään nimessä mihinkään digitaalipaskoihin, ne on kerta kaikkiaan niin kumisen kuuloisia. Me ei tarvita ylimääräisiä. Antti Kokko ei osaa oikein määritellä, mistä Kalmah-soundi muodostuu, mutta soittajistahan se aina loppujen lopuksi lähtee. Mutta saapa nähdä, jääkö se sitten kuitenkaan viimeiseksi. – Kyllä sitä mietittiin pitkäänkin, mutta ei tullut mitään järkevää mieleen. Ticon Ahti Kortelainen on tehnyt Kalmahin kanssa yhteistyötä jo 25 vuoden ajan, joten kumpikin osapuoli tietää mitä tehdä. – Velipojan kanssa ollaan funtsittu, että alkaa tuota ikääkin olla jo sen verran, että jaksaako tuota enää riekkua maailman markkinoilla. Kitaravahvistinten puolesta Kalmah-albumin soundi on paksu ja syvä, kunnon metallibändin soundi. Soitetaan purkkiin ja sillä hyvä. Kun on porukassa viisi erilaista soittajaa ja siihen päälle Pekka aukaisee äänensä, niin sitten se kuulostaa Kalmahilta. – Ei sitä kai voi sen kummemmin selittää. Ja totta kai tässä oli vähän ajatuksena, että joko tämä on viimeinen levy, että pitäisikö sen sitten olla bändin nimellä. Levy nimettiin bändin mukaan muun muassa siitä syystä, että muuta sopivaa nimiehdotusta ei tahtonut löytyä. Bändi on selviytynyt melko vähäisillä kokoonpanomuutoksilla, ja Kokon mukaan yhteistyö toimii mutkattomasti, vaikka osa ryhmästä asuu Etelä-Suomessa ja osa Pudasjärvellä. Kaikenlainen ylenpalttinen prosessointi loistaa poissaolollaan, ja kenties juuri siksi Kalmah onnistuu kuulostamaan jopa tuoreelta. Kyllä niitä varmasti olisi syntynyt minultakin, mutta hyvä että meni näin
Pystyy suomeksi operoimaan eikä tarvitse altistua ulkomaiseen kusetukseen. Uusin levy on jo bändin yhdeksäs ja parissa vuosikymmenessä bändi on kerännyt laajan kuulijakunnan ympäri maapalloa. Ei ole yllätys, että Kalmahille oli ottajia. Eikä näillä hommilla kuitenkaan leipäänsä revi, ellei tee sitten ihan sata lasissa koko ajan. Kun sopparipohja oli saman tien melko lailla kohdillaan, niin ei ollut vaikea valita. Sitä en kyllä allekirjoita missään nimessä, mutta ehkä se jätti jonkun varjon touhuun. Ei se hirveän motivoivaa ole. – Jokunen vuosi sitten laitoin yhtiöille maileja ja kyselin kiinnostusta, ja kyllähän sitä olikin. Jostakin syystä silti tuntuu, ettei yhtyettä tunneta kotimaassa lainkaan niin hyvin kuin voisi olettaa. Hälläväliä lopulta – kuten sanottua, Kalmahin maine on vain kasvanut vuosien mittaan.. Vaikka kyllähän se ruotsalaisena tietää, miltä suo näyttää. Heti ensimmäinen luonnos oli sitä mitä haettiin. Kansitaiteesta vastasi ruotsalainen Niklas Sundin kuten Palo-albumillakin. – On sitä joskus vähän pohdittu, että mikähän siinä tökkäsi, mutta kyllähän keikoilla on ollut aina hyvä meininki Suomessakin. Siis nimenomaan se Dark Tranquillity -hemmo. – Edellinen kansi oli sen verran hieno, että ilman muuta haluttiin käyttää Niklasta edelleen. Bändin maskotti eli Suoherra, tai se mitä hänestä on jäljellä, nukkuu ikiunta rämeiseen ristiin kietoutuneena. Kalmah-levyn kansitaiteesta voi löytää viitteitä siitä, että loppu häämöttää. Onkin varsin loogista, että Kalmah-levyn julkaisee Ranka Kustannus, jonka takana häärii Spinefarmin perustaja Riku Pääkkönen. kaikkea muuta tekemistä nykyään, että tuppaa jäämään nämä hommat vähän paitsioon. Alussa kävi niin, että kun Bodom oli iso juttu ja me saatiin soppari samoja aikoja heidän kanssaan, meille tuli yllättäen sellainen Bodomin copycat-leima. Ja hommahan toimi saman tien, kun kerroimme mikä idea siihen on tulossa ja lähetettiin suomalaisista soista pari kuvaa. Yhden lafkan kanssa oli neuvottelut jo aika pitkälläkin, mutta samalla hoksasin laittaa Rikullekin mailin ja hän vastasi heti, että kiinnostaa. Kyhjöttämistä kiertueella Kalmahin pitkä levytysyhteistyö Spinefarmin kanssa päättyi Palo-albumiin
Kokon veljesten lopullinen raati oli pystyssä jo silloin. Kokko on vitsaillut punkkilevystä ennenkin, mutta tuskinpa Kalmah siihen menee. Jos on keikkasetissä joku biisi, pitää tietenkin perehtyä, mutta ei muuten. Jos se inspiraatio antaa seuraavalle levylle vaikka punkkia, niin tehdään sitten punkkia. Pohjoisen miehiä ei hevillä horjuteta. Mutta paljonko tekemisen meininki on lopulta muuttunut. Ja onneksi myös vinyylikulttuuri nostaa taas päätään. Meillä on ollut homma kuitenkin koko ajan nousujohteinen, joten muutos ei ole ollut kovin iso. Mutta meidän fanipohjassa tuntuu olevan edelleen paljon cd:n kuuntelijaa. Parin viikon reissut kyllä onnistuu. – Ne on just niitä parhaita reissuja meikäläiselle. Siinä taisteltiin niin pitkään demojen kanssa, että sitten kun saatiin lopulta diili ja päästiin ihan kunnon studioon nauhoittamaan, niin olihan se hienoa. – Ei ole käynyt itse asiassa mielessäkään, miten aion juhlistaa. Muisteltiin, että edellisen kerran oli kimpassa treenit kahdeksan vuotta sitten. Vanhat levyt on tehty, eikä niihin tule juuri palattua. Olisihan se lysti soitella enemmänkin, mutta se on käytännön mahdottomuus, kun puolet porukasta on ripoteltu sinne Etelä-Suomeen. Bändi on nähnyt urallaan myös musiikkibisneksen koko suuren muutoksen cd-ajasta suoratoistoon. Kalmahilla on ollut koko uransa ajan kiero ajatus ujuttaa demoaikojensa materiaalia levyille. Jos vitutus nostaa päätään, se on menoa. Kiero juoni Kalmahin historia on pitkä ja kunniakas, mutta Antti Kokko ei omien sanojensa mukaan liiemmin nostalgisoi. Mutta sehän ei mitenkään haittaa. Hyvinhän ne biisit näyttää nyt ihmisille kelpaavan. Antti Kokko luonnehtii bändin nykytoimintaa saumattomaksi, siinä ei ole mitään ylimääräistä. Tietenkin kaikki on oppineet soittamaan näinä vuosina. – Joka levylle on tehty se, mitä inspiraatio on antanut. – Se on meidän vastaisku, että näitä on tehty. Ei siinä ole mitään järkeä. Jos pojat haluaa mennä, hyvä niin. Entä millä tavalla Antti Kokko juhlistaa yhdeksännen Kalmah-albumin julkaisua. Muisteltiin, että edellisen kerran oli kimpassa treenit kahdeksan vuotta sitten.” 26. En ole sitä sen kummemmin miettinyt. Uudenkin levyn Taken Before Given on uusi versiointi Ancestorin ensimmäiseltä demolta. Ancestorin ensimmäinen demo ilmestyi vuonna 1991, joten aika paljon on vettä virrannut Iijoessa sen jälkeen. Jos olisi myyty satatuhatta levyä, se olisi ollut hieman eri summa. Siinä vaiheessa mietin, että onko tämä nyt ihan oikein. Siihen on vaan luotettava, että jos se kuulostaa omaan korvaan hyvältä, niin se on siinä. Demoaikanahan bändin nimi ei toki ollut Kalmah vaan Ancestor. Pekka aina painottaa, että minä liityin vasta… olisiko ollut 1996 tai 1997, kun tuli vähän ikää mittariin. Bändi ei ole lähtenyt haistelemaan uusia tuulia, vaan on ammentanut uskollisesti samoista suonsilmistä. – Varmaan semmoinen bändi, joka on oikeasti tahkonnut isommin, on huomannut sen muutoksen paremmin. – Hyvin, hyvin, hyvin harvoin niin käy. Toisaalta se on ihan hyvä järjestely, että tuo Hesan Haba pystyy tuuraamaan, homma toimii tosi hyvin ja soitto kulkee, ei se minua haittaa ollenkaan. – En tiedä, onko se Suomen syy vaiko se, että ollaan pohjoisesta, onko siinä joku mikä kiinnostaa. Se on se tunti lavalla heilumista ja koko muu aika päivästä matkustamista ja odottelua ja kyhjöttämistä. Antti Kokko ei osaa sanoa, mikä Kalmahin on tällä tiellä pitänyt. Silloin se oli aika innostunutta, treenattiin ja touhuttiin kovasti. – Se on jäänyt kyllä mieleen. Menee paikalle, soittaa ja lähtee pois. Tälläkin hetkellä Kalmah suunnittelee ulkomaankiertueita, mutta liittyykö Antti Kokko kiertueryhmään, jää nähtäväksi. – Muistan kyllä, kun Spotify tuli. Nyt kesällä Kalmah tekee festareita, mikä sopii Antti Kokon pirtaan mainiosti. – Tietenkin silloin alussa oltiin ihan junioreita. Kyllähän sitä vähän naurettiin silloin. – Totta kai lähden, jos on sopivan mittaisia reissuja, mutta jos on viisi kuusi viikkoa, niin sellaiset jätän väliin, ellei sitten ole niin älytön liksa, että on pakko, heh. Jos kiertueella on sellainen olo, että olisi ennemmin jossain muualla, henkinen hyvinvointi on koetuksella. Levymyynnillä tienasi tietenkin Spotifyhin verrattuna huomattavasti isompia rahoja. Mutta nyt kun sanoit, niin voisi kai sitä vaikka pari kaljaa juoda. Inspiraatio antaa mitä antaa Kalmahin musiikki on pysynyt yhdeksän levyn ajan hämmästyttävän linjakkaana. Jääpi aikaa sitten oikeillekin hommille. Olisiko Hadesia käyty kuuntelemassa yli satatuhatta kertaa ja korvaus per nuppi oli joku 12 euroa. Siihenkin nähden kurssi on pysynyt hämmentävän vakaana. Bänditreenejäkin tarvitaan hyvin harvoin. Yhtyeen uran varrelle on kuitenkin mahtunut useita kohokohtia, joista kenties kirkkaimpana loistaa ensimmäinen albumi Swamplord vuodelta 2000. ”Tuossa kun oli Suomen-kiertue, niin pidettiin treenit ennen sitä. Olisikohan viime syksy tai joku, kun kuuntelin jonkun levyn. – Kiertäminen on loppujen lopuksi niin tylsää touhua. – Muut on sen jo tajunneet, ettei kannata tuoda mitään pöytään, ellei se ole tarpeeksi hyvä. – Tuossa kun oli Suomen-kiertue, niin pidettiin treenit ennen sitä
TEKSTI JUKKA KITTILÄ KUVAT KIM SØLVE 28. Kappaleet saattavat olla viimeiset, jotka Justin Broadrick yhtyeelleen tekee. Godfleshin uusien biisien keskeisenä elementtinä on bändin kolkoilta ensilevyiltä tuttu rytmi
Kysymys saa Justin Broadrickin nauramaan. En jaksanut enää yrittää selittää ideoitani äänittäjille, jotka eivät noihin aikoihin pahemmin piitanneet artistien pyynnöistä. J ustin Broadrickin vuoteen 2022 mahtui vapauttava kokemus: hänellä diagnosoitiin autismi ja traumaperäinen stressihäiriö. Sen sijaan Puren hän on nimennyt monesti yhdeksi Godfleshin avainalbumeista, mutta on myös myöntänyt, ettei ole täysin tyytyväinen levyn tuotantoon. Äänitysprosessin rajoitteiden vuoksi syvimmät taajuudet jäivät meiltä saavuttamatta. Broadrickin edellä kuvaamat teemat ovat vahvasti läsnä läpi industrial metal -pioneeriyhtyeen mittavan diskografian. ”Kun luon tai esitän musiikkiani, uppoudun negatiivisiin tunteisiin ja omaan yliherkkyyteeni. Godfleshin lopusta ja kitaristi-solistinsa pitkän parisuhteen päättymisestä syntyi Jesu. Streetcleaner-debyyttimme [1989] jälkeen päätin alkaa äänittää ja tuottaa levymme itse. Hän löysi punkin ja varhaisen industrialin jo ennen teini-ikää. Broadrick on diagnooseista äärimmäisen kiitollinen eikä koe tarvetta vaieta niistä. – Puren suurin puute liittyy bassotaajuuksiin. Vuonna 1969 syntyneen Broadrickin kolkko taide juontaa runsaan neljän vuosikymmenen taa. Olen viimein ymmärtänyt, että käsittelemäni teemat, kuten myös tapa jolla itseäni instrumenteilla ilmaisen, kumpuavat autismistani. Vuoden 2014 Decline & Fall -ep:stä alkanut paluu levykantaan on edennyt kolmanteen täyspitkään albumiin: Purge-levyn kerrotaan palaavan Puren (1992) konsepteihin. Hän korostaa, että levy on silti monilta osin onnistunut. Koen jatkuvasti, että maailma, samoin kuin tunnereaktioni siihen ja itseeni, musertavat minut. Siltä kyllä löytyy samansuuntaisia kokeiluja, mutta se ei ole mielestäni yhtä onnistunut kuin Pure. Olen diagnooseistani todella huojentunut. Toinen perustajajäsen, basisti Ben ”B. – Päinvastoin, koin tärkeäksi tuoda terveydentilani julki. Avaimen vajeet Godflesh koki ensimmäisen loppunsa vuonna 2002. Vuonna 1988 hän perusti syvemmin teolliseen äärimusiikkiin uppoutuneen yhtyeen, jota voi kutsua hänen päätyökseen: Godfleshin. Broadrick on useaan otteeseen ilmaissut pitävänsä enemmän remix-levy Love and Hate in Dubista (1997) kuin remiksausten alkulähteestä. Nyt en tunne olevani niin yksin kokemusteni kanssa, eikä minun tarvitse enää piilottaa niitä. C.” Green oli jättäytynyt yhtyeestä vuotta aiemmin. Kokemus on kivulias mutta puhdistava, olkoonkin vain hetkellisesti.” 29. Nykyäänhän vaaditaan, että kaikki selitetään puhki. Koen, että Purgen suhde Pureen on vahvempi kuin vaikkapa Songs of Love and Haten [1996]. – Tilani on melkein kuin kirous, josta musiikki ja sen luominen tarjoavat hetkellisen helpotuksen. Olin jo oppinut käyttämään äänityskalustoa, joskin aika alkeellisesti. – Se on käänteentekevä levy, jolla soundimme alkoi puskea yli varhaisten rajoitteidemme, laajemmaksi, dynaamisemmaksi, säilyttäen silti aiempien tekemistemme karkeuden, psykedelian ja raivon. Greenille Pure on Broadrickin mukaan kenties rakkain levy koko Godflesh-katalogista. Vuonna 2010 Godflesh vastasi paluutoiveisiin ensin yhdellä keikalla, sitten useammalla, alkuperäisellä kahden miehen ja koneellisten rytmien kokoonpanolla operoiden. Näin kolkko taide ei synny tyhjiössä. Broadrick yritti jatkaa rumpali Ted Parsonsin ja Greenin korvanneen, Killing Jokesta ja Pigfacestä tunnetun Paul Ravenin kanssa, mutta päätyi pian hajottamaan yhtyeen. – Tiesin mitä halusin saavuttaa, mutta valitettavasti sekä Pure että Slavestate-ep [1991] kärsivät siitä, ettei meillä ollut varaa kasiraiturikasettivehjettä kummempaan. Näen nyt, miten johdonmukaisesti olen pyrkinyt ilmaisemaan taiteessani emotionaalisia vammojani, jotka johtuvat yliherkkyydestäni. Sen jälkeen Broadrick soitti tovin industrial metalin ja noise rockin varhaisia muotoja törmäyttäneessä Head of Davidissä. Oli naurettavan vaikeaa toteuttaa visiotamme tuollaisilla vehkeillä. Vähän ennen täysi-ikäistymistä, vuosina 1985–86, Broadrick soitti kitaraa Napalm Deathissä. Palaako se todella. Mutta niin ne ovat myös tekijänsä lukuisissa muissa sooloja yhtyeprojekteissa, oli kyseessä sitten melodisempi Jesu, konemusiikkiprojektit kuten Final ja JK Flesh, vastikään avarasti maalailevan debyyttinsä julkaissut Loud as Giants tai – no, lista on kunnioitettavan, lähes pyörryttävän pitkä. Mutta on perusteltua nostaa referenssiksi levy, joka käynnisti hip hop -biittien fuusioitumisen osaksi Godfleshin soundia. – Pure-viittaus on pohjimmiltaan vain helppo referenssi ”suurelle yleisölle”. Todisteeksi tästä käy grindcore-klassikko Scumin (1987) A-puoli
Kivulias pelkistys Purge tosiaankin ammentaa Puren tavoin 1990-lukulaisista hip hop -grooveista. Inhoan lentämistä yhä, mutta nykyään selviydyn siitä alkoholin sijaan erittäin vahvojen rauhoittavien avulla. Se on pakokeino tästä minua jatkuvasti heikentävästä olotilasta. – Keikkailimme silloin todella paljon ja menetin hiljalleen yhteyden tiettyihin biiseihimme. Olin toimintakykyinen alkoholisti. Keikat ovat ainoita hetkiä, jolloin koen kykeneväni hallitsemaan tätä voimakasta musiikillista entiteettiämme. Muuten homma menisi teennäiseksi. – Enää en tuollaiseen lähde! Aikoinaan rakastin napata valtavirran lauluntekijöiltä ja muilta kirjoittajilta säkeitä ja viedä ne uuteen kontekstiin, musiikkiin, jolla ei ole useimpien korvissa minkäänlaista yhteyttä lyriikan alkuperään. Viestiihän se, että voin yleisesti ottaen huonosti, Broadrick nauraa. Samoin kävi filosofian suhteen. Tilanteesta tekee niin epämukavan se, että olen lavalla ihmisten edessä, Broadrick myöntää ja nauraa taas. Nautinto ja Godflesh, siinäpä kaksi kovin eriparista käsitettä. Broadrick luonnehtii Godfleshin musiikkia hetkelliseksi helpotukseksi, keinoksi puhdistautua, saavuttaa katarsis. – Olkoonkin obskuuria kamaa, mutta meille on tärkeää soittaa se toisinaan keikoilla. Debyytti-ep:n (1988) Avalanche Master Song taas yhdistää kahden Cohen-biisin otsikot. Se on sekä musiikillisesti että temaattisesti yksi parhaista koskaan tekemistäni biiseistä, vaikka kirjaimellisesti sitä ei tietenkään pidä ottaa. Pidämme toimivan tasapainon uuden ja vanhan materiaalin välillä tarjoten yleisölle myös biisejä, joita he odottavat. Pelkistämistä tukee tapa, jolla Purge edetessään purkaa rytmikkyyttään. Kuolleena Godflesh ei pysynyt, mutta vajaan vuo30. Pyrin musiikissa kohti maksimaalisen brutaalia pelkistystä. Vasta silloin hahmotan selkeämmin levyn rakenteen. Nostamme mielellämme keikkasettiin muitakin odottamattomia biisejä. Se ei koskaan saanut ansaitsemaansa huomiota, minkä vuoksi toivonkin, että voin jonain päivänä remasteroida sen ja tuoda biisin kuultavaksi heillekin, jotka eivät sitä tunne. Se julkaistiin Pathological Compilation -kokoelmalla (1989), jolla pitävät ääntä myös muun muassa Carcass, Napalm Death ja Coil. Mutta ovathan keikatkin emotionaalisesti hyvin ristiriitaisia. Näin ollen keikkojamme voi kutsua hyvin, hyvin orgaanisiksi. Myöhäisteininä ja parikymppisenä omaksuin Cohenin, Bukowskin ja monien muiden tekstejä valtavan, lopulta emotionaalisesti tukahduttavan määrän. Kun hyödynsin hip hop -biittejä Puren biisejä tehdessäni, loin itselleni uuden sapluunan: biitit ja samplet kohtasivat tyylini soittaa kitaraa, ja koetin rakentaa tuosta kohtaamisesta uutta rytmikästä minimaalisuuden maksimointia. Godflesh on avannut joitain viimeaikaisia keikkojaan kappaleella Love Is a Dog from Hell. Siinä muutama Godflesh-kappale, joita moni yhtyeeseen vihkiytynyt taatusti keikoilla odottaa. Godfleshin musiikki on aina kytkeytynyt ruumiillisuuteen, sanallistamista pakenevin tavoin. Viiden teollisesti groovaavan kappaleen jälkeen vuoronsa saavat The Father, Mythology of Self ja You Are the Judge, the Jury and the Executioner, jotka edustavat mannerlaattamaisen hitaasti etenevää Godfleshiä. – Love Is a Dog from Hell on meille kovin rakas biisi, yksi kaikkien aikojen suosikeistamme. 1990-luvulla koin tarpeelliseksi olla täysin itsekäs ja soittaa keikoilla mitä ikinä halusimme soittaa, kieltää niin sanotut klassikkobiisimme, joita yleisö meiltä odotti ja vaati. Koettelevia kokemuksia on uuden levyn myötä taas edessä. Sekä Purgella että Post Selfillä nautin matkasta, jonka levy käy läpi hajautuen ja rappeutuen psykedeelisen riitasointuisiin maisemiin. Broadrick tunnetaan myös Leonard Cohenin musiikin ja sanataiteen, etenkin hänen mestarillisen kolmannen levynsä Songs of Love and Haten (1971) ystävänä. Mutta tietenkin rakastan yhä Leonard Cohenia! Kehoa kohti ”Godflesh on kuollut, kauan eläköön Jesu.” Näin julisti Heart Achen, Jesun ensi -ep:n, promoteksti vuonna 2004. Rehellisesti koeteltu Keikkatilanteet ovat siis Broadrickille reitti katarsikseen, mutta sellaisen saavuttaakseen on kohdattava kovia koettelemuksia. – Etenkin Godfleshin levyillä haluan kolmen ensimmäisen biisin iskevän väkevästi. Toisinaan yhtye yllättää vanhemmilla biisivalinnoillaan. Siis sellaisia, joihin löydän yhä emotionaalisen yhteyden. Kokemus on kivulias mutta puhdistava, olkoonkin vain hetkellisesti. Ilman päihteitä en kyennyt esiintymään, saati matkustamaan – johtuen nyt diagnosoidusta tilastani. Hän on myös painottanut, että Godflesh on aina ollut ja tulee aina olemaan pahan mielen musiikkia. Broadrick soittaisi mielellään ison osan Purgen kappaleista keikoilla, mutta uskoo, että keikkasettiin mahtuu levyltä kolme tai neljä biisiä. – Havaintosi ovat erittäin osuvia! Puren ja Purgen selkein yhtymäkohta liittyy nimenomaan rytmeihin. Sen jälkeen kokonaisuus saa avartua. Omalla kierolla tavallaan se kai toimii myös hyvän mielen musiikkina tarjotessaan hetkellisen purkautumisen. Toivottavasti muutkin hyödyntävät sitä samanlaisin tuloksin. Siinä missä A World Lit Only by Fire (2014) palasi Godfleshin rujon riffimonotonian ytimeen ja Post Self (2017) kurkottaa yhtyeen repertoaarissa jopa post-punkiin, uusi levy on korosteisen rytmivetoinen. Minun täytyi ottaa lukemaani etäisyyttä, seurata omaa sisäistä filosofiaani, välttää akateemisia konteksteja ja dogmeja. Ja useimmiten kuulee. On kuin olisin alitajuisesti työskennellyt kohti juuri tiettyä kokonaisuutta, mutta en ole kyennyt vetämään viivaa pisteestä toiseen ennen kuin kokonaisuus on edessäni. Mutta pahan mielen musiikkia se on. – Yleisön kohtaaminen on niin hurja kokemus, että se voi johtaa kontrollin menettämiseen ja ties millaiseen mokailuun. – Suurimman osan arjestani olen polvillani, yliherkkyyteni ja emotionaalisen ylikuormittumiseni armoilla. Paitsi että Godfleshiltä löytyy samanniminen levy, Puren kappale Mothra lainaa säkeitä Cohenin albumin avaavasta Avalanchesta. Kun luon tai esitän musiikkiani, uppoudun negatiivisiin tunteisiin ja omaan yliherkkyyteeni. – Tiedän, että Godfleshin musiikki tarjoaa samastumispintaa. Vai niinkö sittenkään. Love Is a Dog from Hell lainaa nimensä Charles Bukowskin runokokoelmalta. – Emme pyri miellyttämään, mutta nykyinen tavoitteemme on, että yleisö reagoisi kokemaansa positiivisesti. – Purge on erinomainen esimerkki tästä sapluunasta, jonka koen yhä relevantiksi ja tarpeelliseksi luovalle työlleni. Rakas Cohen Like Rats, Streetcleaner, Slateman ja Crush My Soul. – Sinänsä. Sen pohjana on kitarointini, joka on jo itsessään minimalistista ja riitasointuista. Erityisen ammattitaitoiseksi esiintyjäksi minua ei voi kehua, mutta kun näet Godfleshin, koet jotain äärimmäisen rehellistä. Samalla keikat ovat hetkiä, joina hän kokee Godfleshin olevan rehellisimmillään. – Rakensinpa Godfleshtai Jesu-levyä, konseptini selkiytyvät, kun elementit ovat koossa
Uusia biisejä en horisontissamme enää näe. Olen 53-vuotias, ja jahka tästä vielä vähän ikäännyn, en usko, että ääneni enää yltää siihen raivoon, jota Godfleshin musiikki tarvitsee. On ihanaa tutkia kappaleiden äärettömiä mahdollisuuksia. Tarvitsen toisteisia rakenteita. Godfleshin tie on päättynyt jo kerran. – Ovathan molemmat toisaalta pohjimmiltaan ruumiillista musiikkia. Broadrick hekottaa tekevänsä biisejä yhä samalla tavalla kuin 18-vuotiaana. – Monin tavoin. Tarvitsen niitä. – Post Selfin ja Purgen työstämisen myötä on kertynyt paljon biisejä, joiden julkaisutapa ja -ajankohta on itselleni vielä hämärän peitossa. Kieltämättä Godfleshissä on vahvasti sama, kuulijansa upottava pyrkimys. Pyrin kuitenkin löytämään yhteyden kehoon. Pohjimmiltaan hän pitää eniten melodisemmista, ”laulumaisemmista” Godflesh-biiseistä kuten Frail ja Slateman. Olemme aina kurkottaneet Godfleshissä alkeelliseen, riitasointuiseen kauneuteen, mutta emme ole koskaan perinpohjaisesti syventyneet siihen puoleen. Ehkäpä loppu siis tosiaan häämöttää jo. – Ben on meistä kahdesta huomattavasti kyvykkäämpi muusikko. Tällä hetkellä tuntuu, että kun kaikki jäljellä olevat kappaleet on julkaistu, varsinaista uutta materiaalia ei enää synny. Diagnoosini ovat viimein osoittaneet, miten olen ohittanut ison osan elämästäni oman kehollisuuteni, luullut että pääkoppa on kaiken alku ja loppu. ”Erityisen ammattitaitoiseksi esiintyjäksi minua ei voi kehua, mutta kun näet Godfleshin, koet jotain äärimmäisen rehellistä.” sikymmenen mittainen poissaolo antoi Broadrickille mahdollisuuden tutkia melodian roolia musiikissaan. Jokainen Godfleshin uuden tulemisen julkaisu hyödyntää omalla tavallaan niitä avainelementtejä, jotka sykkivät bändin debyytti-ep:n ja Streetcleanerin kolkossa ytimessä. Kaipaan sen tuomaa järjestystä. – Olen luonut sapluunani, mukavuusalueeni. immersiivistä. Herääkin kysymys, ovatko Jesun upeat kappaleet kuten Heart Ache ja Tired of Me jotenkin muokanneet myöhemmän Godfleshin suhdetta melodisiin elementteihin. Loppu häämöttää. Autismini johdosta näen kauneutta ja koen turvaa toistossa. Olen aina rakastanut termiä ”electronic body music”. – Dub-versioita ynnä muita remixejä taatusti sikiää sen jälkeenkin, nautin sellaisten väsäämisestä. Ironista kyllä kaikki tekemäni musiikki on luultavasti suunnattu enemmän päälle kuin keholle. Pidän vankiloista, jotka olen itselleni pystyttänyt. Sisällöt muuttuvat, mutta rakenteet ja metodit säilyvät, kuten niiden pitääkin. En ole erityisen innostunut ebm-kamasta, mutta termi on todella hieno. Viimeisen vuosikymmenen aikana yksi Broadrickin aktiivisimmista ulostuloista on ollut elektronisen musiikin sooloprojekti JK Flesh. – JK Flesh on puhtaasti elektronista musiikkia klubeille ja tanssilattioille, mutta ei karkkia tai taustamusiikkia vaan 31. Jesu tarjosi siihen mahdollisuuden. Useita projekteja aktiivisesti työstävä Broadrick suhtautuu rauhaisin mielin siihen, että päätyön loppu saattaa olla lähitulevaisuudessa edessä toistamiseen. Koen, että hän joutuu supistamaan musikaalisuuttaan ottaessaan haltuun tekemiäni bassokuvioita. En ole tunnistanut tiettyjä tarpeitani, toisia taas olen väärinkäyttänyt. Jesun koko lähtökohta oli säilyttää Godfleshin paino, mutta olla pehmeämpi, haavoittuvaisempi, paljaampi, murtaa edeltäjänsä rakentama muuri. Nimien yhtäläisyyksistä huolimatta hän ei näe vahvaa yhteyttä projektin ja Godfleshin välillä. Mutta samaan aikaan on totta, että Jesu syntyi Godfleshistä. Jokainen Purgen kappale on syntynyt samalla tavalla kuin biisini syntyivät 1988
34
Tuska-historian aikana järjestämättä ovat jääneet ainoastaan vuosien 2020 ja 2021 tapahtumat, syistä jotka kaikki tuntevat. Tapahtuman parissa työskennellään yli vuoden ajan ja kaikki tiivistyy Tuskan tapauksessa kolmen päivän mittaiseen työn konkretisoitumiseen. Vuodet ovat vieneet Tuskan ensin Tavastialta VR-makasiineille, pitkäksi aikaa Kaisaniemeen ja nyt yli vuosikymmenen ajaksi Helsingin Suvilahteen. Seuraavassa Tuskan toimitusjohtaja Eeka Mäkynen ja promoottori Jouni Markkanen kertovat, millä periaatteilla ja millaisin apuvoimin Tuskaa kasataan. E nsimmäinen Tuska järjestettiin 25 vuotta sitten. Samalla kun Tuskasta on muodostunut metallifaneille vuotuinen perinne ja eräänlainen vakio, tapahtuma on elänyt ajan mukana ja ikääntynyt yhdessä kävijäkunnan kanssa. Tuskastuttava kipinä Festarien järjestäminen on valtava urakka. Mutta yhtä lailla kaukana ovat ne vuodet, kun Tuska järjestettiin ensimmäistä kertaa Suvilahdessa. Valtaosa tuon työn tekijöistä on koko festarin ajan töissä, joten suurin arvoitus onkin, mikä sytyttää tekemään valtavasti töitä tapahtuman eteen, jota ei itse pääse viettämään. Tuskasta on tullut todellinen metalliväen yhteinen festari, jonka rakentaa ammattimaisen Tuska-tiimin ohella myös sen yleisö. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MARKUS PAAJALA 35. Juuri festarin ja yleisön välisen vuorovaikutuksen kautta Helsingin Tuskasta on muodostunut neljännesvuosisadan aikana jopa maailman mittakaavassa ainutlaatuinen metallitapahtuma. Kauas on tultu niistä monien nostalgisoimista Kaisa niemenajoista, jolloin omat juomat virtasivat Helsingin ytimessä. Festivaalin kasaaminen on lukemattomien asioiden ja muuttujien summa, kun järjestäjät yrittävät vastata kävijöiden huutoon niin täysillä kuin maailman realiteettien keskellä on mahdollista
Ohjelma herättää aina voimakkaita tunteita. Aina voi tehdä paremman line-upin kuin edellisenä vuonna. Ihan kuten missä tahansa työpaikassa, liekki on löydettävä työn mielekkyydestä ja työyhteisöstä. Itse ehdin nähdä viikonlopun aikana kymmenistä keikoista osasia. – Se on oikeasti tuhannen taalan kysymys, Eeka Mäkynen naurahtaa ja myöntää, että on itsekin miettinyt monesti samaa vietettyään suuren osan elämästään esimerkiksi edesmenneen Nosturin keikkoja Elmun nimissä järjestäen. Markkanen seuraa jatkuvasti aikaansa ja haluaa pysyä tietoisena siinä, mitkä uudet nimet ovat niitä kuumimpia. – Hauskinta tässä on, että jos tekee vuoden aikana ison virheen, haluaa kehittää jotain tai vaikka testata jotain ihan uutta, korjauksen voi tehdä tai panna uudistuksen käyntiin vasta vuoden päästä. Hetken aihetta pyöriteltyään Mäkynen sanoo, että hänelle se todellinen motivaattori on ympärivuotinen arki työssä. Tarjolla on todella paljon laadukasta metallia, kuten myös metallin kanssa flirttailevia bändejä. Työn hedelmät sai poimia monta kertaa vuodessa. Käyn aistimassa tunnelmaa yleisön joukossa ja jututtamassa tuttuja ja tuntemattomia. – Niin mukavaa ja helppoa kuin se olisikin soitattaa yhtä poolia, tekemisen mielekkyys kärsisi toistosta, Markkanen sanoo ja lisää, että tietyt bändit ovat tietenkin yleisön suosikkeja ja niiden paluu on usein todennäköistä. Festaripromoottorin onkin tärkeää löytää tasapaino sen välillä, että antaa kansalle sitä mitä kansa haluaa, mutta uskaltautuu myös haastamaan kuulijoita tarjoamalla jotain uutta. Eeka Mäkynen. M II K K A ST O R M 36. Tiesin jo silloin, että haluan muuttaa tiettyjä asioita, mutta samalla sisäistin nopeasti, että tämä on ihan oikeasti ympärivuotista työtä. – Sykli on ihan sairaan pitkä, mikä on ollut pakko tiedostaa siitä asti, kun aloitin Tuska-hommissa kahdeksan vuotta sitten. Ainakin uskon niin. – Festareilla taas rakennetaan koko vuosi tapahtumaa ja se kaikki purkautuu yhdessä viikonlopussa, johon on ladattu valtavasti paineita, ja se kaikki on ohi silmänräpäyksessä. – Teen yhden Tuskan eteen töitä minimissään 18 kuukautta taustatöineen ja tarjouksineen. Haastatteluhetkellä Tuskaan on melko tarkalleen puolitoista kuukautta. Välillä ongelmanratkaisussa tarvitaan omaa läsnäoloa, mutta pääsääntöisesti raudanluja tuotantomme hoitaa asiat niin, että bändeillä on asiat kunnossa ja show’t toteutuvat. Aikataulun suhteen olen aika tiukka buukatessani aktit suoraan slotteihin. Se on järjestäjän näkökulmasta jumalaton painekattila, koska kaiken haluaa sujuvan kävijöiden ja esiintyjien kannalta hienosti. Esiintyjien Tuska Tuskan suunnittelu lähtee liikkeelle siitä kaikkein oleellisimmasta: esiintyjistä, joita nähdään kolmen päivän aikana lukuisilla lavoilla. – Olen tehnyt Tuska-ohjelmaa ammatikseni vuodesta 1999, ja siitä on muodostunut elämäntapa. Koko tämän porukan töiden tuloksia pitää malttaa odottaa. – On myös ihan normaalia, että tässä vaiheessa mietitään jo graafista ilmettä seuraavan myynnin starttaamiseen ja tehdään ensimmäisiä versioita budjetista, koska ensimmäiset liputkin lasketaan myyntiin tulevan festarin jälkeen. Niiden sekoitus on onnistuneen Tuska-ohjelman kantava ajatus. Tämä on itse asiassa hyvä hetki, kun kuluvan vuoden Tuska näkyy jo lähistöllä, kaikki on ikään kuin tekemistä vaille valmiina, ja samalla seuraavan vuoden tapahtumakin alkaa jo näkyä innostavasti horisontissa. Siinä sai itsekin nauttia useammin, kun näki yleisön, bändin ja eturivin fanit. – Duunasin 18 vuoden ajan keikkoja klubeilla. Niitä sitten liikutellaan logististen tarpeiden mukaan. – Ohjelmallisesti on jo ensimmäisiä tarjouksia lähetetty ja ekoja vahvistuksiakin saatu, Mäkynen avaa festarijärjestelyjen päällekkäisiä aikatauluja. Jouni Markkasen näkökulmasta kalenteri on jopa vielä laveampi hänen keskittyessään erityisesti bändien buukkaamiseen. Ei siitä juuri ehdi nauttia. – Varsinkin tämän vuoden kattaus on hieman modernimpaan kallellaan, mutta siellä on toki elementtejä, jotka ovat olleet Tuska-ohjelmistossa läsnä kautta vuosien. Järjestäjiä työllistää yhä tiivistyvällä tahdilla kyseinen tapahtuma, mutta myös vuoden 2024 Tuskan suunnittelu on jo vauhdissa. Jouni Markkanen
Paitsi ilmaista viinaa. Bändeihin, jotka eivät edusta metallin menneisyyttä, vaan tätä hetkeä ja tulevaisuutta. – Jokaisella osa-alueella ja venuella on omat vastuuhenkilöt, jotka toimivat tuotantopäälliköiden ohjauksessa. – Teemme useita yleisökyselyitä ja luemme niitä tarkasti. Ei ainoastaan pitkällä aikavälillä, vaan joka vuosi. Se, että kattaus herättää tunteita, on merkki siitä, että tekemisellämme on merkitystä heille, Markkanen sanoo. Näitä hahmoja ovat esimerkiksi Niklas Nuppola (head of communication), Petteri Karri (production manager), Jutta Jääskö (administrative coordinator), Jani Roivas (production manager), Petra Kytölä (artist production), Jenni Kääriäinen (festival designer), Päivi Rusula (head of catering team) sekä kaikki muut alueella työskentelevät Tuska KVLT -vapaaehtoisryhmää myöten. Tämän kesän tapahtuma on eräänlainen Tuska-filosofian kirkkain ilmentymä. Ohjelmabudjettiin ja markkinointiin on satsattu, ja olen siitä onnellisessa asemassa, että ympärilläni on motivoitunut huipputiimi, joka tietää mitä tekee. Me teemme tätä tapahtumaa yleisölle. – Olen tietysti iloinen, että yleisö on ottanut vuoden 2023 line-upin avosylin vastaan ja äänestänyt ostamalla ennätysmäärän lippuja. 37. Tulossa on suurin ja kaunein Tuska kautta aikojen. – Meidän tärkein tehtävä on kuunnella yleisöä. Kaikissa asioissa on haasteensa, ja on totta, ettei Suvilahti ole operaationa nykyään mikään helppo piknik, mutta oikeat kaverit oikeissa paikoissa ratkaisevat. Samaan aikaan Tuska panostaa akteihin kuten Jinjer, Lorna Shore, Electric Callboy, While She Sleeps ja Avatar. – Asiakkaiden tyytyväisyys on kaikkein tärkeintä, ja vaalimme sitä kaikilla osa-alueilla, Markkanen summaa. Somekiukutteluviestit jätän omaan arvoonsa. Artistien huolenpidolle on oma tiiminsä ja catering-tiimi pitää artististiryhmät kylläisinä ja nesteytettyinä. Maan parhaat lavamanagerit ovat hyvin sitoutuneita ja osaavat hommansa. Usein ajatukset yleisön kanssa kohtaavat halutuimpien ja suunnitteilla olevien yhtyeiden suhteen hyvinkin pitkälle ja sieltä on löytynyt oikein hyviä ideoita. Heitä ilman keikat päälavalla ja sivulavoilla eivät olisi mahdollisia. Miten paljon Tuska-kattaus sitten painottaakin vanhempia tai uudempia bändejä, melodisempaa tai äärimetallia, tai ihan mitä tahansa, yhdestä asiasta voi olla varma: Tuska-yleisö ottaa tiedon line-upista vastaan suurella tunteella. Se on kaiken A ja O, Mäkynen sanoo. Puhuessaan siitä, miten asiat bändien kanssa Tuska-viikonlopun aikana sujuvat, Markkanen alleviivaa paksulla tussilla, miten ratkaisevan tärkeä osa kokonaisuutta Tuskan erinomainen tiimi on. – Kerrang, Metal Hammer, Metal Injection, Prog Magazine ja tietysti Inferno sekä useiden DSP-alustojen soittolistat, vain muutamia mainitakseni, ovat jatkuvassa seurannassa, hän sanoo. Mukana on isoja nimiä, mutta jopa Ghost, Gojira, Arch Enemy ja uutta tulemista tekevä Ville Valo voidaan lukea ei-niin-mammuttimaisiksi esiintyjiksi. Turha niistä on mieltään pahoittaa tai antaa niiden ohjata työskentelyä. Tärkeimmäksi työkaluksi jokavuotiselle kehittymiselle Mäkynen nimeää kävijäpalautteen. – Samoin agenttien listoilta löytyy paljon uutta musiikkia, ja keskustelut heidän kanssaan ovat äärimmäisen arvokkaita. Toki myös agentuurini väen kanssa puhutaan uusista kuumista akteista, kuten muiden promoottorien ja Tuska-toimiston porukankin. Tuskaa yleisölle Kaikki Tuskassa sen Suvilahteen muuton jälkeen käyneet tietävät, miten paljon alue ja kaikki mahdollisuudet palveluineen ja sivuohjelmineen ovat muuttuneet. – On aivan mahtavaa, että Tuska-fanit elävät mukana ohjelmaa kommentoiden. Meidän on pystyttävä tarjoamaan sitä mitä yleisö haluaa. Tuska-organisaatio perkaa jokaisen tapahtuman jälkeenpäin todella huolellisesti läpi, mikä antaa suuntaa seuraavalle vuodelle. Festivaali muistaa aina yleisöään hehkuttamalla kävijöilleen: ”TE olette Tuska.” – Artistien valitseminen on tietenkin monisyinen juttu, mutta mitä tulee festarien palveluihin ja viihtyvyyteen, se on täysin suoraa dialogia yleisön kanssa
Jotenkin Tuska vain onnistui vetämään puoleensa oikeita uusia tekijöitä. Olen joskus miettinyt, voisiko Tuska tapahtua jossain muussa kaupungissa tai vaikka maakunnassa ja tullut siihen tulokseen, ettei ainakaan ihan tässä muodossa. Tuska on tuotettu aina helvetin hyvin, mutta aloittaessani kaivattiin sitä, että artistien ohella myös asiakkaille saataisiin monipuolisempia palveluita. – Jos meidän järkkärit olisivat hirveitä, jonot anniskelussa olisivat pitkiä ja olut lämmintä, me saataisiin varmasti nopeasti jyrkkääkin palautetta. Ammattitaitoista Tuskaa Metallimusiikki on niin suuren intohimon kohde, että se on aiheuttanut vuosien mittaan myös Suomessa ilmiön, jossa into järjestää metallikeikkoja ja -festareita tai vaikka pyörittää levy-yhtiötä on mennyt joskus taidon edelle. Viime kesinä olemme tuoneet ravintolapalveluja, Tuska Expon, puheohjelmia ja muita kiinnostavia viihdykkeitä. Ihan hirveää säätöä meille, ja lisäksi asiakas ei voinut kulkea oikein mihinkään miettimättä, onko juoma kädessä vai ei. Pandemiavuodet olivat ajaneet monia alan kovimpia ammattilaisia muille aloille tai opintojen pariin. – Monen alalla jatkaneen ammattilaisen luottamus omiin tekemisiin oli murentunut pitkän tauon aikana jopa täysin. Kun mennään liian iso perse edellä liian isoon puuhun, mahtavakin tapahtumaidea voi levitä käsiin nopeasti. Oma logistiikka. Toivon, että tämä on se asia, joka erottaa Tuskan muista festareista. Nyt kaikki haluavat tehdä yhdessä hienoa tapahtumaa yleisön kanssa. Rajattuna. 38. Yksi suuri siirto, joka vaikutti Tuskan luonteeseen, oli sen muuttuminen K18-festariksi vuonna 2019. Pienen mietinnän jälkeen hän löytää joitakin evoluution osasia, joihin on erityisen tyytyväinen. – Ennen sitä myimme lippuja kahdesta pinosta, jotta pystyimme seuraamaan, ketkä ovat alaikäisiä ja miten paljon heitä osallistuu tapahtumaan. Mäkynen kertoo, että viime vuosi oli vaikea sekä Tuska-tiimin että talkoovoimien kokoamisen suhteen. Samat kaverit saattavat käydä arjessaan ihan muissa töissä, mutta Tuska-viikonloppuna genreinto palvelee paikkaansa. – Kaikkien haasteiden ja muutosten jälkeenkin 98 prosenttia Tuska-kävijöistä oli tyytyväisiä tai erittäin tyytyväisiä tapahtumaan. Jos ajatellaan festivaalikokemusta, se oli ihan käsittämätöntä paskaa, kysyttiinpä ihan keneltä tahansa. Se määrä oli tippunut todella pieneksi. – Se on edelleen henkisesti tosi ikävä asia meille, Mäkynen myöntää. Tuska ei vaadi yhtä tai useampaa henkilöä, joihin koko tapahtuma profiloituisi. Tuska on osa sitä Helsingin keskustan kulttuuria, jota kaikki mainittu hienosti edustaa. Heitä oli alueella muutama sata, ja vaikka K18-muutos kirpaisi, kaikki se säätö suhteutettuna noin pieneen määrään alaikäisiä ei vain ollut perusteltavissa. Saimme taputtaa kovia tekijöitä selkään, että hei, sinä olet yhä tämän alan kovimpia ammattilaisia. Samoin anniskelualueen henkilökunnasta on tullut seitsemään vuoteen nolla negatiivista palautetta. Tuska on hyvä tiimi ihmisiä, joista kaikilla on yhteinen tavoite tehdä festaria samoilla periaatteilla, intohimolla ja yhteisellä ammattitaidolla. Se on ihan omanlaisensa kerrostuma siinä, miten saamme ideoitua kaikkia näitä palvelumahdollisuuksia. – Väitän että kaikki, joilla on järkkäriliivi päällä Tuskassa, ovat meillä töissä vuodesta toiseen siksi, että he pitävät hevistä ja Tuskasta. Jättimäinen intohimo näkyy Tuskalle työskentelevissä ihmisissä erikoisen hyvällä tavalla, mikä luo Mäkysen mukaan kunnioitusta Tuska-kävijöiden ja -työntekijöiden välille. Sama pätee meidän ravintolahenkilökuntaan. Kahdeksan vuoden Tuska-uransa aikana Mäkynen on ollut mukana ottamassa monia suurempien linjojen kehitysaskelia sekä tekemässä pieniä mutta sitäkin merkityksellisempiä muutoksia. – Meitä auttaa kovasti se, että Tuska itsessään on brändi ja sillä on oma tyyli olla läsnä. Otimme haasteista oppia ja halusimme olla entistä ehompi työnantaja, jotta voimme sitouttaa väkeä aiempaakin paremmin ja tuoda parhaat mahdolliset ihmiset tekemään tätä festaria. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että moni metallifestari on kaatunut muutamassa vuodessa, kun niiden järjestäjillä ei ole ollut lopulta täyttä ymmärrystä siitä, mitä kaikkea tapahtuman rakentaminen vaatii. – Meillä on ollut viimeisen seitsemän vuoden aikana tasan nolla huonoa palautetta koskien järjestyksenvalvojiamme. Oma infra. – On tärkeää tunnistaa se, että vaikka olisi miten innoissaan, kaikkea ei voi tehdä itse, Mäkynen sanoo. Hän tarkentaa, että muutos paransi kyllä ydinyleisön viihdyttämisen mahdollisuuksia, mutta festarin rajaaminen alaikäisiltä harmittaa. – Ihan toisella tavalla tärkeää on ollut se, miten vapaaehtoistoiminta on muuttunut. Oma turva. – Vuoden 2018 Tuskassa meillä oli kahdeksan eri anniskelualuetta. Tai halua ottaa siitä selvää. – Juuri tuo yleisön keskiöön tuominen on ollut se tärkein asia
Toimintaan osallistuvat pääsevät näkemään tapahtumatuotannon kaikki ulottuvuudet ennen ja jälkeen festivaalin sekä myös sen aikana. Iina: – Tämän vuoden KVLT-bändejä haastatellessani kuulin monia hauskoja tarinoita, joihin liittyi esimerkiksi narikassa kadonneen naudanveren etsintää ja taustaa liittyen meidänkin somessa näkyneeseen rakennuskuvaan, jossa pyörällistä rullakkoa on kannettu jostain syystä tasaisella maalla. Seuraavana vuonna aloitin Tuskassa harjoittelijana ja työskentelin silloisen vastaavan kanssa Tuskan talkootoiminnan parissa. – Viime vuoden karonkassa puheet ja kiitokset tulivat KVLTkoordinaattoreiden lisäksi Tuskan vastaavalta tuottajalta ja promoottorilta. Siitä se lähti ja sillä tiellä ollaan edelleen. Karonkkaa on vietetty festivaalin purkamisen päätteeksi, jolloin kaikilla osallisilla on takana niin festivaali kuin KVLT-tehtävät. Löytyykö teiltä jokin erityisen sydäntä lämmittävä tarina liittyen yhteisön ihmisiin tai -bändeihin. TUSKA KVLT on mukana järjestämässä Tuskaa lukemattomien tapahtuma-alan ammattilaisten rinnalla. Anniina, mitkä ovat sinulle ne kaikkein mieleenpainuvimmat kokemukset tai muistot, joita Tuska KVLT -toimintaan liittyy. Iina: – Olen sekä Tuskan että KVLT:n toiminnassa mukana ensimmäistä vuotta, mutta kiinnostus ja into tapahtumaan on kytenyt pitkään kävijän roolissa. – KVLT-toiminta ei ole vielä saavuttanut sille asetettua visiota, jonka toteuttamiseksi toimintaa kehitetään ja uudistetaan vuodesta toiseen. – Vuonna 2019 käynnistyi Tuskan vapaaehtoistoiminnan kehitystyö, jonka myötä jätimme hyvästit Tuskan talkoille. Miten päädyitte mukaan Tuska KVLT -toimintaan, Anniina Kortelainen ja Iina Kaikko. Anniina: – Oma ensikosketukseni festareihin oli vuonna 2017, jolloin osallistuin vapaaehtoisena vielä silloin tunnettuihin Tuskan talkoisiin. Tuska on itselleni yksi merkittävimmistä suomalaisista tapahtumista, ja tästä syystä halusin päästä työskentelemään sen pariin. Siinä sitten yhdessä vastaavan tuottajan kanssa pidäteltiin itkua puheiden lomassa, kun kiitollisuus osallistujia ja onnistunutta vuotta kohtaan oli niin suurta. Moni on maininnut myös, että mahdollisuus tutustua muiden bändien jäseniin on ollut arvokas ja luonut uusia mahdollisuuksia verkostoitua. Sekä tiimiläiset että tiiminvetäjät olivat aina mukavia. Oli mahtava tehdä hyvällä porukalla hommia asian eteen, joka oli kaikille yhteinen ja tärkeä. VAPAAEHTOISTA TUSKAA P IN JA P E LT O LU H TA P IN JA P E LT O LU H TA M II K A ST O R M 39. Viime vuoden osallistuja ja tämän vuoden KVLT Stage -esiintyjä kommentoikin kokemustaan seuraavasti: ”Minulle Tuska KVLT oli ensikosketus tapahtumajärjestämiseen. Vapaaehtoistoiminta on nyky-Tuskassa suuressa roolissa. On aina ilahduttavaa kuulla, että ihmiset ovat pitäneet yhteyttä myös kesän festivaalin jälkeen ja hakeneet kimpassa mukaan tekemään seuraavan vuoden tapahtumaa. – Mieleenpainuvin on luultavasti viimevuotinen startti koronavuosien jälkeen, ja etenkin KVLT-karonkassa heränneet tunteet, jotka yllättivät itsenikin. Lähes kaksisataapäisen Tuska KVLT -yhteisön toiminnan tavoitteena on turvata metallimusiikin ympärille muodostuneen kulttuurin jatkuvuus ja uusiutuminen. KVLTin ansiosta työllistyin loppukesäksi ja syksyksi tapahtuma-alalle, joten KVLT oli kaikin puolin mahtava ja hyödyllinen kokemus!” Näin kertoi Arttu Pentikäinen, Kouta-yhtyeen basisti. – Kaikki bändit ovat kertoneet toiminnan olleen heille positiivinen ja usein yhdistäväkin kokemus, jos oman bändin jäsenet ovat olleet samassa tiimissä. Tämä kehitystyö on yksi syy siihen, että toiminnan parissa työskentely on itselleni edelleen mielekästä ja tärkeää. Anniina: – Tuska KVLT -toiminnan kautta on solmittu uusia ihmissuhteita aina parisuhteista ystävyyteen. – KVLT on toiminut myös ponnahduslautana tapahtuma-alan töihin. KVLT-konsepti toimii oman lavan kautta myös esittäytymisareenana uusille bändeille, jotka osallistuvat yhteisön toimintaan myös laajemmin. Vuonna 2022 KVLT-toimintaan osallistuneista nuorimmat olivat juuri 18 vuotta täyttäneitä ja vanhin 64-vuotias. Karonkka on hyvän mielen juhla, jossa ihmiset ovat päässeet matalalla kynnyksellä tutustumaan toisiinsa ja jakamaan kokemuksiaan. Syntyi Tuska KVLT, jonka toiminta yksinkertaisuudessaan korostaa osallisuuden edistämistä, kansalaistoiminnan voimaa sekä yhteisöllisyyden merkitystä muuttuneessa maailmassa
JO O N A S B R A N D T. – Olen sitä mieltä, että hyvä tuottaja on sellainen, joka seuraa valtavan tarkasti kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu. Jenni tietää tasan, mitä uusia asioita esimerkiksi vihreissä arvoissa on mahdollista toteuttaa, ja monesti Jenni kertoo minullekin ihan käänteentekeviä asioita, joista tulee aina myöhemmin trendejä. Mäkynen kertoo, että tämänkin suhteen tiivis Tuska-tiimi ja -yhteisö on tärkeä avain onnistumiseen. Tuskallinen paine Niin pieniltä kuin Tuskan kaltaisen yhteisöllisesti lämpimän festivaalin järjestämisen haasteet tässä vaikuttavatkin, tapahtuman kasaaminen on kovaa työtä. Jos menen vaikkapa tuohon viereiseen huoneeseen, jossa meidän tekninen päällikkö työskentelee, ja alan jutella mistä tahansa ajankohtaisesta asiasta, hän on täysin ajan tasalla sen suhteen. Ja vaikka mitä tapahtuu, lipunmyynti puhuu aina jotenkin puolestaan, kun tapahtuma myy loppuun tai lähes loppuun jokaisena vuotena. Tai se, pääsevätkö kaikki artistit paikalle vai peruuko joku. Omia juomia ei sallita enää millään festarialueella, mutta Tuskan kohdalla ihmetellään joka vuosi, miksi se merkittävin olutyhteistyökumppani on jokin jättimäinen toimija pienpanimoiden sijaan. Mietittäväksi jää sellaisia asioita kuin sää, mihin ei voi niin paljon itse vaikuttaa. Kädenlämpöisiä ”joo ihan ok, taidanpa mennä” -kommentteja ei tule. – Suomessa on kolme panimoa, joilla on varaa olla yhteistyökumppanina tämän kokoluokan festareilla, Mäkynen sanoo. Mäkynen osaa nimetä ne suurimmat stressin lähteet helposti. – Yksi hauska asia on, että Tuska järjestetään Suomen toiseksi kirkkaimpana viikonloppuna. Viikko juhannuksen jälkeen jatkuvassa päivänvalossa. Se vaivaa takaraivossa koko ajan. Somekeskustelu Tuskan ympärillä peilaa täydellisesti sitä, miten tunnistettava brändi ja tärkeä asia Tuska on: Kaisaniemen-aikoja haikaillaan, bändikattausta arvostellaan ja paine järjestäjiä kohtaan on mittava. Niitäkin tapauksia on Tuskassa ollut ihan jumalattoman vähän. – Yksi meidän oraakkeleista on pääsuunnittelijamme Jenni [Kääriäinen], joka on vielä pari askelta syvemmällä sen suhteen, mitä maailmassa on meneillään. Monen festarikävijän kohdalla päätös lähteä tai olla lähtemättä muodostuu lopulta melko yksinkertaisesta epäpyhästä kolminaisuudesta: esiintyjistä, tapahtuman viihtyvyydestä ja siitä, miten paljon kalja maksaa. Siinä on omat haasteensa ja kaikenlaisia asioita voi tapahtua. Syy on lopulta yksinkertainen. Kun näitä tuottajia on kymmenen, jo siitä porukasta aistii ajan hengen ja voi aavistaa, mitä maailmassa ja kulttuureissa tällä hetkellä tapahtuu. Se on niin, että asia on joko täyttä paskaa tai silkkaa timanttia. – Reaktiot ovat todellakin voimakkaasti puolesta tai vastaan, ja hauskaa asiassa on, että monet meidän yhteistyökumppaneista harmittelevat, että olisipa heilläkin yhtä mustavalkoista joko–tai-palautetta, Mäkynen naurahtaa. Vaikka pidän checklistejä ja checklistien checklistejä, epäilen aina että tyyliin rannekkeet on unohtunut tilata tai vastaavaa. Myös palvelujen, ruoan ja juoman suhteen on pysyttävä vähintään trendien harjalla tai jopa mielellään vähän niitä edellä. Ukonilma Ghostin keikan aikana 2016 esimerkiksi toimi upeana backdroppina esitykselle. – Aikaisempina vuosina on aina vaivannut se, että jotain on unohtunut. – Kaikki tietävät, mitä Tuskalta haluavat. – Nyt kun Tuskassa on enemmän ja enemmän organisaatiota, tällaisilta ajatuksilta on saanut rauhaa luottamalla muihin
– Kun vaikka uppoutuu hetkeksi Heilungin keikalle keskellä hälinää ja huomaa miettivänsä, missä oikein on, Mäkynen kuvailee sitä autuutta, kun velvollisuudet unohtuvat muutamaksi minuutiksi. – Pakko mainita myös Deftones viime vuodelta. – Dio Kaisaniemessä, Heilungin molemmat keikat, Amorphis vuonna 2022 isolla tuotannolla, Megadeth Kaisaniemessä, Slayerin ensimmäinen keikka Kaisaniemessä ja ehkä suurimpana bändin viimeinen Suomen-show vuonna 2019. Mäkynen miettii tovin esimerkkiä siitä, millaisia omituisia sattumuksia festariviikonloppuun voi mahtua. – Kaverilla ei ollut mitään festaripassia tai muuta, ja kerroin järkkärille, että hän kävelisi tämän hahmon kanssa etsimään kiertuemanagerin ja selvittämään, puuttuuko crew’sta joku. Soitettiin päälavan crew’lle, että puuttuuko sieltä ketään, ja ei, sieltä ei puuttunut. Laitoin Shermannista kuvan crew’lle, että tämä oli se tyyppi, jota kukaan ei kaivannut! Vaikka tapahtuman keskellä pitää kiirettä, Mäkynen ja Markkanen tulevat siihen tulokseen, että pienet merkittävät hetket ovat asia, joka tekee lopulta Tuskasta heillekin kaiken työn arvoista. – Menin katsomaan show’n alkua, ja Hank Shermann [Mercyful Faten kitaristi], joka siis oli tämä eksynyt hahmo, tuli lavalle. – Tältä kesältä odotan Lorna Shorea, Ville Valon keikkaa, Glenn Hughesin Classic Deep Purple -settiä ja Ghostin spektaakkelia. Se oli sellainen hetki, että vain nautin bändistä Markkanen lisää spontaanisti muutamat erityisesti mieleen jääneet keikat Tuskan 25-vuotisen historian varrelta. Tosiasia silti on, että edes moni pienpanimo yhdessä ei pystyisi tarjoamaan sitä yhteistyötä tai volyymia, mitä tällainen tapahtuma vaatii. Jos me mentäisiin pelkillä pienpanimoilla, lipunhintaa pitäisi nostaa useilla kympeillä ja olut maksaisi parikymmentä euroa. – Panimokumppanuudet ovat festareille valtavan tärkeä rahoituskanava, mutta toki yritämme tarjota myös erikoisolutpalveluja ja meillä on ollutkin Stadin panimoa ja muita vaihtoehtoja tarjolla. Kaveri soitteli ympäriinsä ja puhui tanskaa. – Viime kesänä olin pitämässä palaveria Kattilahallin edessä festarin muun tuotannon kanssa ja näin sivusilmällä, että Sörnäisten rantatiellä oli joku ulkomaita puhuva ihminen juttelemassa järkkärin kanssa. Kello oli ehkä kolme minuuttia vaille Mercyful Faten aloitusajan, ja sitten keikka alkoi. Mies oli halunnut lähteä kävelylle ennen keikan alkua, ei ollut ottanut passia mukaan ja oli eksynyt matkallaan. Menin siihen ihmettelemään asiaa, ja tämä hahmo selitti, että hänen pitäisi päästä päälavan suuntaan. Aion katsoa mahdollisimman monta esitystä myös pienemmillä estradeillamme.. Voi olla, että siinä tulisi useampi kuin yksi realiteetti aika ankarasti vastaan, hah hah! Vapaalla Tuskassa Tuska-viikonloppu koittaa ja järjestäjien kiire saavuttaa äärimmäisimmän kliimaksinsa, kun kaikkien asioiden on rullattava mallikkaasti kymmenien tuhansien ihmisten keskellä. Sanoivat, että Mercyful Fate on menossa juuri lauteille, joten älkää nyt häiritkö tällaisilla pikkuasioilla. Se oli festarin viimeinen esiintyjä ja sanoin, että nyt menee puhelin pois päältä ja Mäkynen katoaa 90 minuutiksi katsomaan keikkaa
Tomi ja Destemóne Koivunen ovat käyneet lähes jokaisessa Tuskassa ja jopa tutustuneet festivaalilla. He kuitenkin paljastavat liki yhteen ääneen asian, jota he alueelle kaipaavat. Pariskunta on ikääntynyt Tuskan mukana, ja festarin merkitys vuoden kohokohtana on muuttanut muotoaan elämäntilanteen mukaan. – Ensimmäisellä kerralla oltiin ihan varmoja, ettei tämä tule ikinä toimimaan, mutta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, tuntuu siltä, että Suvilahti on Tuskalle kaikin puolin ihan oikea paikka. Tomi: – Numero yksi on Clutch. Toinen heistä tosin ehti käydä Tuskassa jo äidin vatsassa. Kaikki muu on vain plussaa. ”Paniikki” on sana, jota Destemóne käyttää kuvaillessaan fiiliksiä, kun Tuska siirtyi Suvilahteen vuonna 2011. Oikeastaan muulla ei ole väliä. Kaisaniemi-nostalgia omine juomineen, nurmikkoineen ja hiekkakenttineen elää yhä vahvasti Tomin muistoissa. Myös keikkojen soundit vähän huononi, kun koko paikka kaikui... Olihan siellä ”vähän” eri meno kuin nykyaikana! Stone oli kova juttu. Ei sillä, olihan siellä hyviä bändejäkin. Destemóne: – Kyllä siinä huomasi, että jotain jännää oli meneillään, kun mitä lähemmäksi sen vuoden Tuska tuli, sitä enemmän sitä odotti. Tomi: – Mulla oli juomareppu, johon mahtui kolme litraa juomaa ja pillit kulki siitä suoraan suuhun. Kuulemma koko keikka pitäisi kuvata häntä varten! Kaksikko iloitsee siitä, miten paljon Tuska kaikkine oheisohjelmineen ja palveluineen on Suvilahden-vuosien aikana parantunut. Siitä lähti liikkeelle meidän yhteinen tarinamme. Destemóne: – Mulla meni vuoden myöhempään, eli olin VR:n makasiineilla 1999 just ennen kuin Tuska siirtyi Kaisaniemeen. Tomi: – Olin varmaan lähdössä jo pois, kun Desti tuli vastaan alueen ulkopuolelle ja mentiin siihen Kaisaniemen kuuluisalle suihkulähteelle. Saatavilla hyvinvarustetuista musiikkiliikkeistä kautta maan! 42. Samoin Type O Negative vuonna 2003. Mutta kyllä sinne silti meni ihan innoissaan. Ja tosiaan, Ville Valo pitää videoida kokonaan! Tuska on monille kävijöilleen jokavuotinen tapa, vakio ja vuoden kohokohtia kaikissa elämänvaiheissa. Destemóne: – Kyllä se on tekonurtsi, jolla voisi istua ja viettää aikaa. Destemóne: – Swallow the Sun on ehdottomin. Myös lapsille on alkanut karttua ikää ja Tuska-kokemustakin kertynyt. Destemóne: – Kun lapset olivat ihan pieniä eikä meillä ollut nuorina vanhempina paljon yhteistä aikaa, Tuska oli se vuoden ainoa viikonloppu, jona keskityttiin täysin toisiimme, kavereihin ja Tuskaan. Tomi: – Nurmikko katosi täysin ja sen mukana tietynlainen leppoisa fiilis. Kaikki tuntui niin... Keskellä festaria oltiin sitten molemmat onnistuttu kadottamaan kaverit. Tomi: – Muistan, että makasiineilla kaikki kusisysteemit vaan valuivat yli ja muutenkin tuntui, että kaikki jutut oli vähän siinä ja siinä, että tuleeko siitä valmista ollenkaan, hah hah! Tomi ja Destemóne löysivät toisensa kolmannesta Kaisaniemen-Tuskasta vuonna 2002 ja ovat pitäneet yhtä siitä lähtien. En muista kovin montaa esiintyjää, mutta Gorgoroth taisi ainakin olla siellä. Samalla näkee kavereita, joita ei näe enää missään muualla. Ollaan me siellä asvaltillakin istuttu, mutta eihän se ole kivaa ja siinä tuntuu aina kuin olisi kaikkien tiellä, joten tekonurtsia hengailua varten, kiitos! Molemmilla on selkeät odotukset tämän vuoden Tuska-esiintyjien suhteen. Swallow the Sun on totta kai hyvä, Arch Enemy kiva ja Brymir on siistiä nähdä. KOIVUSIA voi kutsua syystäkin Tuska-veteraaneiksi: pariskunta on kokenut yhteensä lähes 50 Tuskaa. Hommat heidän kanssaan jatkuu aina siitä, mihin edellisenä vuonna jäätiin. Tomi: – Oltiin nähty ensimmäistä kertaa Mortiisin keikalla Nosturissa ja kysyin Destiltä, tuleeko se Tuskaan. kovalta. Overkill vuonna 2010 oli tosi kova. Destemóne: – Meidän 15 täyttävä tyttö on ihan tuskissaan, kun se ei pääse katsomaan Ville Valon keikkaa. Tomi: – Mä olin Tavastialla ihan ensimmäisessä Tuskassa vuonna 1998. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Kovassa nousussa oleva Schecter-kitaratovat helpposoittoisia ja luotettavia. K U V A T: K O IV U ST E N K O T IA LB U M I Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. ”Tuska-perheeseen” on siunaantunut sittemmin kaksi lastakin. Tomi: – Tuskan ensimmäinen päivä on meidän vuosipäivä
Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. Saatavilla hyvinvarustetuista musiikkiliikkeistä kautta maan!. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi Kovassa nousussa oleva Schecter-kitaratovat helpposoittoisia ja luotettavia
44
– Jammailimme Led Zeppeliniä sun muuta jossain kellarissa. Biisi voi olla pidempi tai lyhyempi kuin levyllä. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, ja juuri siitä pidän bluesissa. Yksi on varmaa: konseptit ovat mittavia ja kokonaisuudet lähes hyvän maun rajat ylittävän massiivisia. Vahvalla visiolla varustettu mies elää kirjoittaakseen musiikkia, eivätkä uudet ideat lopu koskaan. Voimme kuulla toistemme ajatukset, kun soitamme yhdessä, ja pystymme improvisoimaan keskenämme ties mitä juttuja. Albumia kuunnellessa on vaikea sanoa, mistä yksi biisi alkaa ja mihin toinen loppuu. Soundissamme on yhä läsnä myös se toinen, bluesimpi puoli. – Se on tarkoitettu kuultavaksi siten kuin joku sonaatti tai sinfonia. DeFeis kertoo halunneensa rakentaa levyn yhdeksi jättimäiseksi sävellykseksi. – Halusin sukeltaa siihen maailmaan, joten kahdeksanvuotiaana aloin käydä pianotunneilla. Laulaja kuunteli nuoruudessaan paljon Led Zeppeliniä ja Black Sabbathia. Kovin monet bändit eivät ota tällaisia vapauksia. Näytöksiä oli jatkuvasti, minkä ansiosta tutustuin kreikkalaiseen mytologiaan. Hän alkoi selvittää, mistä nämä bändit ovat saaneet vaikutteensa ja löysi Robert Johnsonin, Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin. Enemmän on enemmän Virgin Steele julkaisi kultavuosinaan aiheesta ylistettyjä albumeja kuten The Marriage of Heaven and Hell -kaksikon 1990-luvun puolivälissä ja The House of Atreus -albumit 2000-luvun taitteessa. Tälle bändille kyseessä ei ole mitenkään poikkeuksellisen pitkä teos, mutta sisältö taas… No, palataan siihen pian. – Eeppinen tyyli oli osa musiikkiamme alusta asti, mutta se kehittyi isompiin mittoihin matkan varrella. Alusta asti oli selvää, että DeFeisistä tulisi laulaja. Halusin oppia enemmän, joten lähdin yliopistoon lukemaan musiikkia. Musiikkia, teatteria ja taidetta oli ympärilläni koko ajan, joten sillä kasvatuksella oli väistämätöntä, että minusta tuli tällainen. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN PÖLKYLLÄ Loputon PALO 45. Kemiamme pelaavat yksiin mahtavasti ja meillä on musiikillisessa mielessä todella hieno suhde. V uonna 1962 syntynyt David DeFeis on ollut yli neljänkymmenen vuoden ajan merkittävä osa amerikkalaista Virgin Steeleä, jonka musiikkia mies itse kuvailee ”barbaaris-romanttiseksi metalliksi”. – Bluesin luonteeseen kuuluu improvisaatio, ja juuri siitä musiikissamme on aina ollut kyse. Kirjoitin kappaleet siinä järjestyksessä kuin ne ovat Virgin Steelen johtohahmona tunnettu David DeFeis on laulanut bändinsä keulilla jo viidellä vuosikymmenellä. – Isäni kuului teatteriin. Keikoilla voi poiketa kaavoista ja tehdä erilaisia sovituksia. Ajan kuluessa taitomme kehittyivät ja minä innostuin entistä enemmän biisinkirjoittamisesta. Toisinaan se on enemmän esillä, kuten Life Among the Ruinsilla [1993] ja Ghost Harvestilla [2018]. Sen jälkeen laatu on vaihdellut, ja kama on ollut joko käsittämättömän hirveää tai aivan parasta riippuen siitä, keneltä kysytään. Miehet ovat tunteneet toisensa ja soittaneet yhdessä teini-ikäisistä asti. Kesäkuun lopussa ilmestyvällä The Passion of Dionysusilla on mittaa kohtuulliset 89 minuuttia ja 47 sekuntia. Starrin korvannut, bändissä nykyäänkin soittava kitaristi Edward Pursino on auttanut solistia viemään yhtyeen soundia entistä eeppisempään suuntaan. Nuori jätkä eteni bändistä bändiin kunnes liittyi kitaristi Jack Starrin ja rumpali Joey Ayvazianin perustaman Virgin Steelen solistiksi vuonna 1981. Ensimmäisellä levyllä on enemmän bluesja hard rock -juttuja ja vain vähän sitä metallia, josta meidät tunnetaan. Starr jätti bändin muutaman vuoden jälkeen lakisotkun saattelemana, ja sen jälkeen leijonanosa yhtyeen musiikista on tullut solistin kynästä. Vanhempi siskoni oli ja on yhä oopperalaulaja, kun taas kaksi muuta sisarustani soittivat rokkibändeissä, DeFeis kertoo. Yhtyeen jokaisella albumilla laulajana, kosketinsoittajana ja tuottajana toiminut amerikkalainen kasvoi musiikin ympäröimänä
Emme ole vain istuneet paikoillamme ja vääntäneet tätä albumia kahdeksaa vuotta! DeFeis kertoo kirjoittavansa musiikkia koko ajan, sillä uusia ideoita tulee jatkuvalla syötöllä. Muita jäseniä ei kuulemma tarvita. Sanoin musiikillisessa mielessä kaiken mitä halusin ja siirryin seuraavaan vasta sen jälkeen. Välillä toki voi. Siitä, kuka haluaa tulla äänityksiin ja viettää studiolla päiviä, viikkoja tai kuukausia. – Niin kauan kuin olen elossa ja henki pihisee, miksi en toteuttaisi ideoitani. keleistä. Istun alas ja mietin, millaisia tunteita haluan päästää valloilleen. Jos joku kuuntelee näitä levyjä, se on mahtava juttu, ja jos ei, niin ainakin ne on tehty. Ihmisten tulisi ymmärtää, että tämä albumi on ehdottomasti osa samaa barbaaris-romanttisen eeppisen metallin jatkumoa kuin House of Atreus -levyt ja Invictus [1998]. Toimimme samoin myös Life Among the Ruinsilla ja Invictusilla, vaikka meillä oli siihen aikaan basisti, Rob DeMartino. Se vastaa täysin ensimmäistä ideaani, enkä kokenut tarvetta pidentää sitä yhtään. Mies on saanut paljon inspiraatiota klassisesta musiikista, jolle on tyypillistä polveilla suuntaan jos toiseenkin. Suurten konseptien luominen ei ole DeFeisin mukaan lainkaan vaikeaa. – Näin tämä bändi pyörii. Hän osallistui vain joidenkin biisien äänitykseen, eikä toimintatapa haitannut häntä. – Minä olen tietysti aina mukana, mutta loput tyypeistä voivat tulla ja mennä kuten heidän aikalevyllä, sillä minulla oli kokonaisuudesta selkeä käsitys. – Minulla on myös ”oikea bändi”, mutta kaikkia jätkiä ei välttämättä tarvita. – En yleensä tee niin, mutta nyt halusin käsitellä teemoja kaikista mahdollisista vinkPÖ LK YL LÄ. Omaehtoista toimintaa The Passion of Dionysusin biisit ovat parhaimmillaan kuunneltavia. DeFeis aloittaa musiikin työstämisen aina pianolla. Mies, joka on nimetty usein maailman kovimpien hevilaulajien joukkoon, päästää epämääräisiä kiljahduksia, joista tulee mieleen kissan rääkäisy, kun sen hännän päälle astutaan. Jo Marriage-levyillä Edward soitti bassot valtaosalle raidoista ja minä hoidin loput. Sillä ei ole väliä, sillä nämä tyypit pääsevät joka tapauksessa soittamaan biisejä keikoillamme. Aiheen täytyy olla sellainen, josta haluan laulaa ja johon haluan sukeltaa syvälle. – Kukaan jäsen ei ole alkanut isotella, että hänen on saatava soittaa albumilla. – Jos 12-minuuttinen kappale tuntuu kolmelta tai neljältä minuutilta, tiedän olevani oikeilla jäljillä. Tällä kertaa miehellä oli selkeät raamit, joiden ympärille hän halusi rakentaa tarinan. Kumpikin kitaristeista olisi voinut soittaa levylle bassot niin halutessaan. Jos biisi taas tylsistyttää minua, palaan miettimään rakenteita uudestaan. Haluaisin, että levy on pihalla viimeistään kahden vuoden päästä. Levyn perusidea tuli mieleeni kuin salamaniskusta ja lähdin kasaamaan musiikkia sen ympärille. Kaikki musiikki on jo valmiina, mutta minun täytyy vielä työstää sanoituksia. Ihmisiltä on mennyt jotenkin ohi, että julkaisimme kolme täysin uutta albumia Seven Devil’s Moonshine -boksissa vuonna 2018. Tällä kertaa minä soitin bassoja rumpuraidat, emmekä tarvinneet liverumpaliamme. – Välillä on toki vaikeaa edetä siitä, mihin ensimmäinen inspiraationpurkaus vie. Pahimmillaan ne kuulostavat harrastelijan tekemältä midimusiikilta tai 16-bittisen Segan kolisevilta äänimaisemilta. Ne tyypit, jotka ovat paikalla, pääsevät mukaan levylle. Joskus mielessäni on vain biisin nimi ja ajatus siitä, millaista musiikkia haluan tehdä. Joskus sanoitukset syntyvät ensin, joskus musiikki on etunenässä. Entäpä DeFeis. – Kyse on aina siitä, kuka on paikalla. Esimerkiksi uudella levyllä on lyhyt kappale, Black Earth & Blood, joka kestää alle kaksi ja puoli minuuttia. DeFeis huomauttaa, että työskentelytapa on ollut tällainen aina. – Haluaisin myös huomauttaa, ettei tämä ole ensimmäinen levymme kahdeksaan vuoteen. Järkäleellä jatketaan samalla kaavalla kuin viimeiset kymmenisen vuotta: Pursino ja Joshua Block soittavat kitararaidat, DeFeis hoitaa kaiken muun. – Kun saan idean, sen täytyy viehättää minua tunteellisella tasolla. – Samaan aikaan kun tein uutta albumia, kirjoitin myös seuraavaa levyämme. Minulla on idea, mutta sitä ei voi vain jättää siihen. Halusin pistää ajatukseni biiseihin yksi kerrallaan. Virgin Steele on DeFeisille elämäntapa, mutta muiden jäsenten osalta bänditoiminta on vapaampaa
Sillä on eri ihmisille eri merkitys. Se on todella kaunis kokemus. Dionysos on mielenkiintoinen hahmo, sillä hän on vain ihminen. En ole seurannut Avantasiaa enkä ole kovinkaan perillä siitä, mitä Tobias tekee nykyisin, mutta tykkäsin kovasti niiden levyjen tekemisestä ja biiseistä jotka lauloin. Menestyksestä viis Pitkän uran tehnyttä DeFeisiä ajaa eteenpäin yksinkertaisesti rakkaus musiikkiin. Totta puhuen minun ei tarvitsisi tehdä enää ikinä yhtäkään uutta biisiä, sillä minulla on niin valtavasti kamaa, joka vain odottaa työstämistä! Mies muistelee kohdanneensa uransa suurimmat vaikeudet 1990-luvun taitteessa. Välillä meillä ei ole omaa henkilökuntaa keikoilla, ja soundit saattavat olla todella sotkuiset ja likaiset. – Ihminen on mitä on. Entä sitten. DeFeisille on tärkeää saada tehdä sellaista musiikkia kuin hän itse haluaa. – En halua olla vanki. – Minulla ei ole mitään mielenkiintoa olla yhtään tunnetumpi tai kuuluisampi kuin olen nyt. Monet metallibändit laulavat jostain peikoista tai haltioista, mutta minä en, sillä en ymmärrä niistä mitään.” tauluihinsa sopii. Jos niin tapahtuu, mikäpä siinä, mutta minulla on jo nyt ihan tarpeeksi ongelmia kuuluisuuden ja sen mukanaan tuomien asioiden kanssa. Kaikki soittajat ovat yhä osa bändiä, mutta kokoonpanomme vaihtelevat, sillä välillä jotkut jäsenet eivät ehdi studioon tai keikoille. 47. – En tiedä, uskovatko ihmiset, kun sanon näin, mutta Virgin Steelen ei ole koskaan ollut tarkoitus olla mikään maailman isoin bändi. Sammetin projekti on kasvanut sittemmin valtaviin mittoihin ja noussut areenoille, kun taas Virgin Steele on pysynyt pienemmän porukan juttuna. – Managerimme eivät saaneet hommiaan hoidettua, joten kaikki oli todella haastavaa. Musiikkia lieneekin luvassa vielä ainakin muutaman levyn verran. – Dionysos tunnetaan myös irtipäästämisen jumalana, mikä onkin levyn suurimpia teemoja. Pohjimmiltaan DeFeisin sanoitukset kertovat miehen omista kokemuksista, vaikkei sitä välttämättä huomaa päällepäin. Ottaisin hänet mielelläni mukaan seuraavalle albumillemme, joten jos hän tulee studioon, hän pääsee soittamaan levylle. Pidän vapaudesta – vapaudesta tehdä sellaista musiikkia kuin haluan ja vapaudesta elää sellaista elämää kuin haluan. Mitä menestys on. Pyrin myös siihen, että jokainen voi kokea sanoitukset oman elämänsä ja kokemustensa kautta. Välillä on hieman epäselvää, mitä tapahtuu, sillä kaikilla tällä albumilla käsittelemilläni asioilla on myös päinvastainen merkitys. – Sen jälkeen olen ehkä saavuttanut kaiken, mitä olen halunnut. Matkan varrelle on mahtunut ihmisiä, joiden kanssa minun ei olisi pitänyt työskennellä. DeFeis haluaa mennä eteenpäin. – Viimeisimmillä keikoillamme rumpuja soittanut herrasmies on jälleen kanssamme, kun nousemme lavalle seuraavan kerran. Ehkä lähden johonkin erämaahan keskustelemaan eläinten kanssa. – Joku inspiroituu aina jonkun toisen musiikista. Albumit ovat hyvin henkilökohtaisia, mutta ne eivät näyttäydy sellaisina ulkopuolisille. Se olisi tavallaan meidän versiomme Led Zeppelinin The Song Remains the Same -elokuvasta. – Silloin kun homma toimii, rakastan lavalla olemista. Vieläkö dvd-julkaisuja tehdään. Dionysos, josta uusi albumi kertoo, on viinin, näyttämötaiteen, päihtyneen hurmion ja hedelmällisyyden jumala. – Haluaisin tehdä jossain vaiheessa elokuvan, joka perustuu johonkin levyistämme. On turha itkeä, kun viski on jo kaatunut. Haluaisin julkaista täydellisen bändihistoriikin, jossa on mukana paljon livemateriaalia. – Musiikissa täytyy olla sydäntä ja sielua, sen täytyy olla rehellistä. Miekkoja ja hevosia riittää, ja valtaosa bändin 18 levystä onkin yhden aiheen ympärille kasattuja konseptialbumeita. Minua kiinnostaa, millaisiin asioihin ja ajatuksiin tarinat pohjautuvat. Hän voi kärsiä ja kuolla, mutta koska hän on jumalallinen, hän syntyy uudelleen. – Se on syy, miksi nousen sängystä aamuisin. Olisi kuulemma kamalaa, jos jostakin albumista tulisi valtava menestys ja ihmiset vaatisivat lisää samanlaista tavaraa. Esimerkiksi Dionysos on vain yksi monista ylösnousevista jumalista, joista Jeesus on – Ronnie James Dioa lainatakseni – lajinsa viimeinen. Ehkäpä tähän uusimpaan tai seuraavaan, kuka tietää. Monet metallibändit laulavat jostain peikoista tai haltioista, mutta minä en, sillä en ymmärrä niistä mitään, DeFeis nauraa. Joskus Edward ei ole päässyt keikalle, joten Joshua on ottanut hoitaakseen kaikki kitarat. Laulaja on vieraillut uransa aikana myös joidenkin muiden bändien albumeilla. Pysyttelen katveessa enkä tahdo, että tekemisiäni seurataan joka päivä. Siksi en laula asioista, joista minulla ei ole kokemusta. On maagista vetää jotain kappaletta ja nähdä, kun jonkun silmät yleisössä loistavat. Minulla ei ole edes älypuhelinta, joten en ole tavoitettavissa ellen niin halua. Historian havinaa Virgin Steelen tuotannossa on käsitelty roppakaupalla vanhoja myyttejä ja etenkin kreikkalaista ja kristillistä mytologiaa. ”Musiikissa täytyy olla sydäntä ja sielua, sen täytyy olla rehellistä. Sellainen ei ole ikinä kiinnostanut minua, enkä ole ajatellut koko asiaa. Siksi en laula asioista, joista minulla ei ole kokemusta. Mies vitsailee, että hänen on kirjoitettava musiikkia jatkuvasti pysyäkseen järjissään, jos hän nyt on täyspäinen alkuunkaan. Jos voisin muuttaa jotain, en ehkä tekisi samaa uudestaan. Parhaiten niistä tunnetaan Tobias Sammetin Avantasia, jonka kahdella Metal Opera -albumilla DeFeis esiintyy yhteensä neljässä kappaleessa. En tarvitse yhtään enempää menestystä ollakseni onnellinen. – Kirjoitan aina omasta elämästäni tai siitä, mitä maailmassa tapahtuu, mutta käännän asiat runolliseen muotoon. Saattaa toki olla, että tekisin samat virheet kuitenkin, DeFeis nauraa. Biisit kertovat tavallaan minusta, mutta ihmisten ei tarvitse välttämättä tajuta sitä. – Minulla on ongelmia siinä missä kenellä tahansa, mutta uuden musiikin luominen ei ole ikinä tuottanut vaikeuksia. – Hän on hyvin ristiriitainen ja vaarallinen jumala. – Luen ja opiskelen paljon myyttejä, joten olen saanut valtavasti tietoa sitä kautta. Juuri nyt olen tyytyväinen siihen kuka olen, ja pyrin pitämään asian niin. Oli tarinassa perää tai ei, DeFeisiä tilanne ei harmita. The House of Atreus -levyjä pidetään maailman ensimmäisinä metalliooppera-albumeina, ja yhden tarinan mukaan Sammet sai kipinän Avantasian aloittamiseen juuri näiden teosten ansiosta. Hyvien, pahojen ja rumien kokemustensa tuote. Nykyisin nautin todella jopa bänditreeneistä, sillä silloin voin kontrolloida ääniympäristöä paremmin. Rakastan kirjoittamista, muiden kanssa jammailua ja keikoilla soittamista
Maailman kauneutta ja ihmeellisyyttä ihmettelevä nimikappale vetää sekin varsin kipakkaa linjaa. Saarnaamisen sijaan yhtye käsittelee ihmisen sielullista ja henkistä tilaa laajemmalta filosofiselta ja psykologiselta kantilta. HEKTISESTI riffitelty, Kirkpatrickin tiukasti sovitettuja rumpukuvioita esittelevä avauskappale Besprinkled in Scarlet Horror käsittelee vanhoillisten piirien suhtautumista kristilliseen metalliin verraten tilannetta Bachin aikoinaan saamaan paheksuntaan. Siinä missä edellinen levy, alternative-henkinen Crawling to China (1997) jäi jokseenkin vaisuksi ja sekavaksi kokonaisuudeksi, seuraajansa oli täysin eri maata. 48. Turhaa tuputtamista ei kannata pelätä. Yksitoistaraitaisen levyn päättää komeasti Cameron Stonen kauniilla sellointrolla starttaava The Skeezix Dilemma Part II (The Improbable Testimony of the Pipsisewah). Orkesteri palasi teknisen thrash metalin pariin ja lisäsi kierroksia entisestään. Myös sanoitukset olivat monimuotoisempia kuin koskaan. Inhimillisyyden asialla TOURNIQUET Microscopic View of a Telescopic Realm METAL BLADE 2000 TEKSTI MIKKO MALM SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Vuonna 1990 perustettu kristillinen thrash metal -yhtye Tourniquet pani pillit pussiin viime syksynä johtuen rumpalinsa ja perustajajäsensä Ted Kirkpatrickin kuolemasta. MICROSCOPIC View of a Telescopic Realm oli Tourniquetin kuudes studioalbumi ja yhtyeen ensimmäinen Metal Blade -yhtiölle. Microscopic View of a Telescopic Realm on todella monipuolinen levy, jopa rönsyilevä sellainen, mutta kokonaisuus pysyy kasassa alusta loppuun. Levyn valovoimaisimpiin hetkiin kuuluu myös raivokkaan kauniisti pauhaava Tomb of Gilgamesh. Musiikki jää kuitenkin elämään, ja Salamyhkässä tarkastelun alla on yhtyeen huippuhetki. Mukana oli aiempaa enemmän vaikutteita progressiivisesta rockista ja klassisesta musiikista. Kappale kertoo miehestä, joka yrittää löytää uudelleen kauan sitten kadotetun hengellisen polun. Usko ja uskonto on yksi levyn kantavista teemoista, mutta aihetta käsitellään monesta eri näkövinkkelistä, eikä täysin kritiikittä. Syntisten ohella kyytiä saavat tekopyhät fundamentalistit, jotka korottavat itsensä muiden yläpuolelle. Kymmenminuuttinen eepos on jatkoa Pathogenic Ocular Dissonance -levyn (1992) samannimiselle kappaleelle, joka kertoo lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Tässä vaiheessa orkesterissa vaikuttivat Kirkpatrickin lisäksi laulaja Luke Easter ja kitaristi Aaron Guerra. Luke Easter ei ehkä ole maailman omaperäisin laulaja, mutta hänkin hoitaa tonttinsa vähintään mallikelpoisesti. Raidalla kuullaan myös Mortification-solisti Steve Rowea. Hieno musiikki kompensoi muutenkin sen verran, että pienet muotoseikat eivät häiritse liikaa. Vaikka Tourniquetin jäsenet tunnustautuivat uskovaisiksi, sen musiikissa ei onneksi ole kyse dogmaattisesta hehkutuksesta tai umpimielisestä evankelioinnista
Molempien levyjen loppuun on isketty bonareiksi täysin uudet vedot, joista etenkin Morbid Visionsin pariminuuttinen tulitus Burn the Dead iskee mojovasti. Ulkoiset puitteet ovat siis kunnossa ja kiinnostavuusmittari tapissa, mutta miten mahtaa olla itse sisällön laita. Suorastaan hykerryttävän rouheat ja juuri oikeanlaisella kaiutuksella viimeistellyt laulut lähtevät sisäelinten syövereistä täsmälleen kuten kuuluukin. Nuoruuden vimma on vaihtunut syvän kokemuksen tuomaan ammattitaitoon, jolla pitelemättömät räyhärallit on päivitetty tälle vuosituhannelle. Ne antavat erityisesti faneille herkkua koko valuutan edestä ja toimivat täydellisesti originaalien rinnalla. Maxin ääni on yksi metallimaailman legendaarisimmista ja parhaista – ja yhä täydessä terässä. Soundimaailma on jykevän murskaava ja rapean luonnonmukainen. Ja hyvä että päättivät. Aivan kuin se ei olisi riittänyt, Max hyppeli itsensä yhä syvemmälle pomppumetallin upottavaan suohon ja Iggor paukutti nyky-Sepon kanssa laimeaa varjoa kulta-aikojen Sepulturasta. Oman tuotannon lisäksi se on versioinut kahden ensimmäisen Sepultura-julkaisun kappaleita ratsastaen onnistuneesti ja oikeutetusti bändin maineella. The Troops of Doom kaivoi viimevuotisen debyyttilevynsä kansitaiteilijaksi Bestial Devastationin kannen maalanneen Sérgio Oliveiran. Cavaleran levykaksikon kannet on loihtinut alkuperäisiä mukaillen maalarimestari Eliran Kantor, ja jälki on luonnollisesti komeaa. Tähän kun lisätään pikkuveljen isosti lyövä virvelikäsi ja vanhojen aikojen malliin ryöpsähtävät tomifillit, liikutus alkaa olla tosiasia. Olemme nimittäin jo ehtineet tottua siihen, että Max ja Iggor – hitto, kun on vaikeaa kirjoittaa tuota kahdella g:llä – Cavalera takovat laatumetallia yhdessä kuin mitään ei olisi tapahtunut. On vaikea kuvitella, miten tätä savottaa olisi voinut hoitaa paremmin. Tarkkasilmäisimmät lukijat ovat havainneet jo kirveiden määrästä, että nyt lähtee. Kyseessä on kaksi julkaisua, jotka ovat enemmän kuin vain levyjä. Cavaleran levyt tulevat muutenkin kiintoisaan saumaan, sillä albumien alkuperäisversioilla kuusikielistä kurittanut Jairo T on aktivoitunut viime vuosina The Troops of Doom -yhtyeensä kanssa. Kaikki kunnia loisteliaalle alkuperäiselle Morbid Visionsille, mutta onpa nannaa kuulla sen biisejä tällaisen äänimaiseman tukemana. Massimiliano Antonio Cavalera ei säästele kurkkuaan. Sepulturan alkuaikojen raakalaismaiset klassikkolevyt eivät olisi tarvinneet uudelleennauhoitusta. Jairon bändi tekee musiikkia vanhan brasilialaisen kuolohengen mukaisesti. Eikä tavallaan tapahtunutkaan, sillä veljesten välit olivat vuosien ajan totaalisen poikki. Pyytämättä ja yllätyksenä meille kuitenkin tarjoillaan 2020-luvulle päivitetyt versiot sekä Bestial Devastation -ep:stä (1985) että Morbid Visions -kokopitkästä (1986), koska Cavaleran veljekset päättivät niin. Ne ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat. Nämä julkaisut tulevat jakamaan mielipiteitä, mutta 2020-luvun Bestial Devastation ja Morbid Visions eivät vie mitään alkuperäisiltä Sepultura-versioilta. Nyt päälle viisikymppiset ukot olisivat teoriassa voineet läpsytellä levyt läpi, lisäillä moderneja mausteita tai tehdä jotain muuta yhtä epäilyttävää, mutta sen sijaan he päättivät RAIVOTA biisit purkkiin. Alkuperäisen Bestial Devastationin julkaisun aikaan Iggor oli häthätää 15-vuotias, Max 16. Herkkua koko valuutan edestä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa CAVALERA Bestial Devastation / Morbid Visions NUCLEAR BLAST JI M LO U V A U ARVIOT 49. Tami Hintikka Bestial Devastation ja Morbid Visions julkaistaan 14.7
JAG PANZER The Hallowed ATOMIC FIRE Kahdeksankymmentäluvun alusta heavyä ja poweria takonut Jag Panzer jatkaa vakuuttavalla linjalla. Mikko Malm Tummasävyinen, hyökkäävä ja usein nopeatempoinen death metal yhdistelee helvetillisen synkeänä murisevaa äänimaisemaa brutaaliin turpaanvetoon. Ei voi kuin haaveilla, että kaikki samanikäiset yhtyeet tekisivät vielä näin kovia levyjä. Albumilla on vain kymmenen biisiä, mutta silti se on peräti 53-minuuttinen. Ruumistuulen lailla puhaltavasta matalasta örinästä ja kitaroista vastaava Lorenza De Rossikin tekee työnsä siihen malliin, että karskimmallakaan ukolla ei pitäisi olla valittamista. Yhtyeen musiikissa on ritualistista tunnelmaa, jota korostavat ambient-henkiset välisoitot, jotka tuovat levylle mukavaa ilmavuutta. Saksalaisbändin musiikista tulee jossain määrin mieleen maanmiestensä Necros Christosin säveltaide, etenkin estetiikan puolesta. Etenkin jälkimmäistä on selvästi kuunneltu. Vama Marga ei tarjoa mitään uutta ja ihmeellistä, mutta Adversvm hoitaa hommansa sen verran mallikkaasti, että kuuntelukokemuksesta muodostuu loppupeleissä varsin nautinnollinen. Sublimis Ignotum Omni on äkkiä kuunneltuna aivan valmista kamaa. Orkesteri ei myöskään nojaa pelkästään tuomiopäivän laahaukseen vaan esittelee myös rivakampaa death-tykittelyä sekä black metal -henkisempää ilmaisua. Edelleen enimmäkseen alkuperäisjäsenistä koostuvan amerikkalaisbändin kahdestoista levy on konseptialbumi post-apokalyptisestä tulevaisuudesta. Aivan yhtä monipuoliseen ilmaisuun Adversvm ei kykene, vaikkei paljon uuvukaan. Toivon mukaan taiteensa jalostuu tulevaisuudessa entisestään. Ja sen myös kuulee. Biisit ovat alusta loppuun rautaa, ja etenkin kertosäkeissä on todella pistetty kaikki peliin. Melodiatkin ovat niin hienoja ja koukuttavia, ettei tässä ole mitään järkeä! Laulaja Harry Conklinia puolestaan ei ikipäivänä uskoisi yli kuusikymppiseksi. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 50. Melodioissa ennustetaan maailmanloppua, eikä valoa tahdo löytyä oikein mistään. Murskaavat riffit, maan syövereistä kumpuavat laulut ja utuiset melodiat luovat yhdessä kokonaisuuden, joka hivelee synkkää mieltä ja varjoisaa sydäntä. Kaikki on siis oikein hyvin, mutta aivan terävintä kärkeä Dead Chasm ei uhkaa. Sanoituksia lukemattakin voi huomata, että biisistä toiseen jatkuu jonkinlainen tarina ja kokonaisuus toimii pelottavan hyvin konseptiin perehtymättäkin. Yhtye on julkaissut saman tarinan aiemmin sarjakuvana, mutta levyllä juttu kerrotaan ihmisten sijasta eläinten näkökulmasta. Reilu puolituntinen sujuu kuitenkin sen verran sutjakkaissa merkeissä, että uusintapyörityksiä kertyy helposti useampia. Ihme kyllä teos ei tunnu lainkaan liian pitkältä tai pitkitetyltä. Mielleyhtymät muun muassa Funebrarumin ja Dead Congregationin kaltaisiin yhtyeisiin ovat vahvoja. Tässä ei ole kerrassaan mitään vikaa. Kokonaisuus on aika yksipuolista sorttia, eikä sinänsä hyvin piiskaavia kappaleita ole aluksi helppo erotella. Olisin voinut arvata Dead Chasmin kotimaaksi Yhdysvallat tai kenties Kreikan. Italialaistrio julkaisee nyt ensimmäisen pitkäsoittonsa, mutta kokemusta on haalittu jo lukuisista muistakin yhtyeistä. Olen pitänyt Jag Panzeria aina vahvana bändinä, mutta nyt ryhmä pääsi yllättämään toden teolla. Elli Muurikainen R YA N K E R C H E R joka vie kuulijan synkkiin ja hypnoottisiin vesiin. Suhteellisen nuori yhtye on ehdottomasti oikealla polulla. Kari Koskinen ADVERSVM Vama Marga MORIBUND Vuonna 2015 perustettu Adversvm soittaa mystis-esoteerisella kuvastolla varustettua funeral doomia, DEAD CHASM Sublimis Ignotum Omni F.D.A
Laulut ovat kuitenkin pelkkää monotonista korkealta kirkumista – olen lähes satavarma, että rääkyjä on nainen –, mikä ei oikein kannattele muuten niin monipuolista avaruussinfoniaa. Søbyskogen on saanut aikaan upean ja monipuolisen levyn, jossa 90-lukulainen death doom soi vaikuttavasti. Mesarthim ei ole mikään kopiobändi, vaan luo hyvinkin omaperäistä galaktisen kokoluokan psykedeliaa. Post-blackin nössöimmät puolet on sivuutettu oivasti, ja meno on genrensä puitteissa jopa rajua. Miehen säkkipimeää visiota vyörytetään korviin koko rahan edestä. Musikanttien suoritukset ovat moitteetonta kuunneltavaa, mikä onkin tällaisessa musiikissa melkeinpä elinehto, kompuroiva ilmaisu kun veisi musiikilta luokattoman paljon voimaa. Pureksittavaakin se jättää, mutta kasvukäyrässä on varaa. Mysteeriduo saa sekavan suttunsa toimimaan yllättävän pirteästi, vaikka tämänkaltaiset crossoverit ovat lähes aina kuolemaantuomittuja. Joni Juutilainen DEATH OF GIANTS Ventesorg OMAKUSTANNE Toisinaan suru on erityisen syvää sorttia. Aodonin ”vaikea kolmas levy” osoittautuu hyväksi ja vahvarakenteiseksi kokonaisuudeksi. Albumi jättää kuitenkin tilaa petraamiselle, joten seuraavalta julkaisulta on lupa odottaa suuria. Pääjehu ja runsas joukko ammattimuusikoita Prahan filharmonista orkesteria myöten saavat sävellykset kuulostamaan elämyksellisiltä, jopa elokuvallisilta. Konseptimainen levy kieppuu maailmanluokan laulannan saattelemana vuoristoratamaisesti läpi eletyn ajan tunnelmien. Retrofiilistely muistuttaa hienon Stranger Things -sarjan soundtrackistä. Musiikillisen vaihtelun määrä on vähäinen, mutta M-Kha puristaa perusjutuista irti paljon. Ottaapa tästä nyt selvää. Alati arvoituksellisen bändin uusimmalla albumilla palataan metallin pariin, ainakin osittain, samalla täysin uusia suuntia etsien. Erityismaininta annetaan loisteliaasti hitaaksi ja eeppisen alakuloiseksi muokatulle Maidenlaina Only the Good Die Youngille. Conner antaa kädenjälkensä kuulua, mikä luo paketille rehelliseltä tuntuvan ilmapiirin. Musiikki vyöryy kauniina, herkkänä ja voimakkaana. Albumin nimi viittaa Solbergin ikään, jossa mies koki ensi kerran erityisen suuria vastoinkäymisiä. Iso ja ajatuksia herättävä soolodebyytti, odotetusti. Pursuavan ideasammon sovitus kunnialla maaliin ei ole helppo tehtävä, mutta niin vain kokonaisuus kuulostaa osiensa summalta. Kaikki on tasapainossa. Elli Muurikainen EINAR SOLBERG 16 INSIDEOUT Leprousin multitalentti nokkamies Einar Solberg heittäytyy ensimmäistä kertaa sooloksi. XASTHUR Inevitably Dark PROPHECY Synkän bedroom black metalin parissa aloittanut Xasthur ajautui jo vuosia sitten akustiseen ilmaisuun. Søbyskogen hoitaa rumpuja sekä muutamia laulu-, selloja kitarasoolovierailuja lukuun ottamatta kaiken itse. Tiivistäkää, saatana! Joni Juutilainen AODON Portraits WILLOWTIP Ranskalainen kulttuuriperimä vaikuttaa täydelliseltä kasvupohjalta postblack metalille. Inevitably Dark kosahtaa odotetusti järjettömään kestoon. Ne onnistuvat lähinnä laimentamaan sopan koostumusta. Porukan meininki on lajissaan ihan menevää mutta valitettavan unohdettavaa. Levyä kuuntelee ennemmin kuin turpaansa ottaa, mutta bändi ei todellakaan ole mikään ”seuraava iso juttu”, kuten tiedotteessa hehkutetaan. Tällä levyllä on tarina, joka kerrotaan ansaitsemallaan omistautumisella ja osaamisella. Inevitably Dark sokeeraa kestollaan. Tästä kertovat paitsi Alcestin, Amesoeursin ja Les Discretsin huipputason julkaisut myös kolmannella albumillaan meuhkaava Aodon. Hän menehtyi aivosyöpään vuonna 2018, vain 31-vuotiaana. Levyn keskeltä löytyy sentään kunnon jokeribiisi, jossa on pitkähkö akustinen intro, outro ja väliosa. Ennen kaikkea miehen musiikissa puhuttelevat sen jämäkkyys ja ryhdikkyys, mikä ei ole nykymetallissa lainkaan itsestäänselvyys. Aodonin musiikin takaa löytyy yksi mies, M-Kha, joka on saanut tällä kertaa mukaansa kaksi muutakin soittajaa. Vihdoinkin, tekisi mieleni sanoa. Mies taitaa kyynelkanavia koettelevan melodisen kuolotuomion tekemisen, mutta sen lisäksi hän osoittautuu loistavaksi laulajaksi, jolta lähtevät niin voimalliset puhtaat kuin rujot örinätkin. Tami Hintikka MESARTHIM Arrival AVANTGARDE Australialainen Mesarthim tarjoilee omaperäisen kattilallisen genrekeittoa, joka sisältää roiman annoksen äärimetallia, hyppysellisen blackiä, ripauksen screamo-emocorea, reippaanlaisesti elektronisia elementtejä sekä puntillisen scifitunnelmointia ja dub-säksätystä. Soolo tekee selvän pesäeron Solbergin pääyhtyeeseen pitämällä luovuushanat vapautuneesti auki kaikkiin suuntiin. Esimerkiksi Dödheimsgard on keitellyt huomattavasti stydimpää avaruushappoa. Aineksia olisi vaikka mihin, mutta ei tämä vain lähde lentoon. Palahan tässä nousee kurkkuun. Mukana on jopa tanssibiittejä ja iloisia sankariheviriffittelyjä. Tupla-albumi on hyvä tiivistelmä Xasthurin eri puolista. Lähtee nimittäin pikkasen nätisti. Solisti sentään kiekaisee komeasti siellä täällä. Kaikki kymmenen biisiä putoavat käytännössä keskitempo-osastolle, minkä sijasta olisin kaivannut edes pientä vaihtelua. Metallia ja rockia on mukana verrattain maltillisesti suhteessa rohkeisiin kokeiluihin esimerkiksi folkin, klasarin ja elektronisen musiikin parissa. Kuten olettaa saattaa, levy on kunnianhimoinen, utelias ja tutkiva progressiivisen musiikin teos. Eetu Järvisalo FEN Monuments to Absence PROPHECY Monimuotoista postblack metalia tekevä Fen on ollut läpi uransa takuuvarma onnistuja. Yhtyeen takaa löytyvän Scott Connerin biisit eivät ole olleet koskaan helpoimmasta päästä, eikä kuulija pääse helpolla nytkään. Tekninen suorittaminen on nidottu mukavasti eeppisempään maalailuun. Kitaramelodiat ja köörilaulut erottuvat edukseen, mutta muuten toimitus ei ole perusosastoa kummempaa. Kokonaisuus on kuin kasa demoja sekalaisessa järjestyksessä, enkä keksi syitä, miksi tällainen julkaisu on ylipäätään pistetty ulos. Ryhmän musiikin pääpaino on heavyssä ja thrashissä, mutta mukana on vaikutteita myös powerista ja progesta. Niko Ikonen FORGED IN BLACK Lightning in the Ashes FIGHTER Kymmenen vuotta sitten perustettu brittiyhtye operoi kolmannella levyllään jälleen alkuperäiskokoonpanossaan. Oslolainen Morten Søbyskogen on tehnyt kovan surutyön ja puristanut nuoteiksi ja sanoiksi vaimonsa Sandran kuoleman. Lightning in the Ashes on ihan kivaa kamaa, mutta se kaipaisi huomattavasti viilatumpia sävellyksiä ja enemmän väriä. Retro ja modernit tuulet soljuvat yllättävän hyvin keskenään, eivätkä vanhemmat soundit tunnu irrallisilta modernin nytkeen seassa. Brittikolmikko ei romahda tälläkään kertaa, sillä valmiina on yhtyeen selkeästi rujoin albumikokonaisuus, jonka ARVIOT 51. Harmi vain, että nuo osuudet ovat kappaleen mielenkiintoisinta antia. Käppäisin konerummuin tuettu black metal on yhtä kotikutoista kuin ennenkin ja akustiset kappaleet yhtä nyrjähtäneen levottomia kuin edeltävällä Victims of the Timesilla (2021). Portraits myrskyää paikoin odottamattomilla tehoilla. Levykritiikeissä ei jaeta säälipisteitä, eikä Ventesorg niitä todellakaan kaipaa. Kuuden biisin surumarssin sulkee 11-minuuttinen Das Ende ist Da. Joskus kaiho ja kaipaus kaikuvat pohjattomina, melankolia musertaa totisena ja armottomana. Levyjärkäleellä on 23 kappaletta, joista valtaosa on täysimittaisia sävellyksiä. Kunnon tarttumapintaa löytyy oikeastaan vain viimeisen kappaleen kertosäkeestä – ja sitä odotellessa ehtii vierähtää lähemmäs 40 minuuttia
Bändi on julkaissut nyt uransa yhdeksännen kokopitkän. Ravisuttavimpina nostoina tarjottakoon kappaleet Heart Like Siberia, Empty Eyes ja The Spark. Eetu Järvisalo vihaista ja epätoivoa tihkuvaa sisältöä kuvataan levyn punertavalla kansikuvalla. Mistä Parasitario sitten tulee. Kivenkova kollektiivi soittaa loistavasti yhteen tavalla, jossa ei ole mitään ylimääräistä, vain pelkkää asiaa. Devouring Parasites esittelee erityisen hienot kitarasoolot, ja melodioita käytetään muutoinkin tyylillä, juuri sopivissa paikoissa. Mashan rääkynä on äärimmäisen raakaa ja äkäistä. Vaikka reippaasti yli tunnin mittainen Monuments to Absence on Fenin ronskeinta materiaalia, se ei häivytä yhtyeen peruspiirteitä. Yhtye oli lupaava jo Dead End Diariesilla (2020), mutta nyt draivi ja näkemys on lisääntynyt isoin harppauksin. Aloitusraita Blizzard of Deathillä riffitellään ja rakennetaan tunnelmia lähes kaksi minuuttia ennen laulun avaamista, eikä siinä ole yhtään liikaa. Pakkohan tästä on pitää! Kari Koskinen ARKONA Kob NAPALM Venäläinen pakanametalliveteraani Arkona on jäänyt hieman isompiensa jalkoihin, vaikkei bändin historiikista varsinaisesti umpisurkeaa roskaa löydykään. Taas hämmentää. Seitsemän kokopitkän joukosta löytyy kuitenkin siinä määrin väkevää jälkeä, että yhtyeen on syytä odottaa palaavan tulevaisuudessa tasolleen. Fen on ollut genrensä kyvykkäimpiä tekijöitä, mutta tällä kertaa anti jää hitusen vajavaisekARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Kob tarkoittaa noituutta, ja sitä bändin johtohahmo Masha Scream tarjoilee hartaasti ja antaumuksella. Loistavaa työtä, lisää kiitos. Parhaimmillaan Arkona on ykkösdivarin kamaa, mutta heikoimmillaan se puurtaa keskikastin loputtomassa suossa. Muun muassa djentiä, hardcorea ja melodista death metalia sekoittava yhtye jyrää ja innovoi parhaimmillaan perkeleellisen hyvin. Fenin tyyli ei siis ole muuttunut, vaan ainoastaan jalostunut piirun verran erilaiseksi. Kuulijaa ei päästetä otteesta, eikä siitä haluakaan irtautua. Tältä kuulostaa parhainta luovuusaikaansa elävä, nälkäinen yhtye. Paikoin tuntuu kuin bändi olisi jäänyt hieman omaan ansaansa ja meininki tuntuu olevan itsetarkoituksellisen rajua, vaikka sävellys huutaisi pehmeämpää lähestymistä. Everything Belongs to Death on kypsä kunnianosoitus alan legendojen suuntaan. Nimen perusteella veikkaisi Italiaa, mutta musiikki nyökkäilee vanhan Deathin ja Hollannin klassisten kuolosuuruuksien puoleen. si. Vuonna 1990 meininki olisi ollut jopa miedosti hienostuneen puolella, eli death metalin törkeintä laitaa ei kanavoida. BALANCE BREACH Abyzmal OUT OF LINE Uuden polven metallimusiikkia soittava mikkeliläisbändi julkaisee toisen albuminsa, jolla se parantaa debyytistään selvästi. Musiikkinsa tukijalassa vaikuttava melankolia on yhä läsnä ja pitkät riffimaalailut sisältävät tuttuja piirteitä. Yuto Kotanin Martin van Drunenia ja John Tardya hienosti imitoiva elämöinti antaa autenttiselle ja vetävälle levylle sen viimeisen niitin. Joni Juutilainen PARASITARIO Everything Belongs to Death F.D.A. Sovituksissa vallitsee oivallinen harmonia syvällisen levollisuuden ja kylmäävän myrskyisyyden välillä. Samalla annettakoon erityistunnustus kappaleiden monia tunnetiloja tulkitsevan Aleksi Paasosen monipuoliselle äänijänteiden kuritukselle. Kantavia ideoita ja riffejä ei riitä aivan joka minuutille, mutta tyylitaju ja vanhaa liittoa henkivä ote takaavat rakkauden. Eväät ovat vanhat, eikä blastia ole. No tietysti Japanista! Bändi on kehitellyt ilmaisuaan useamman demon ja pienjulkaisun ajan, mikä todellakin kuuluu. Valitettavasti trio ei ole kuitenkaan aivan vakuuttavimmillaan rankimpien jyräysten parissa, vaan kokonaisuus kaipaa runsaammin tasapainottavia tekijöitä. Majesteettiset puhtaat laulut sekä toismaailmalliset puheet ja kuiskailut tuovat melodisen black metalin sekaan sopivaa kontrastia. Levyn viehätys alkaa sen voimakkaasta ja dynaamisesta soundista, joka hivelee vastaanottimia. Biiseistä löytyy myös mukavasti pulputtavia syntikoita ja akustista tunnelmointia. Niin tekevät myös albumin kappaleet, joista on onnistuttu säveltämään tajuttoman menevän kuuloisia
Se ei kaipaa syntikoita, sinfonisuutta, muovia eikä härpäkkeitä saadakseen kuulijan puimaan nyrkkiä. Kob kertookin ihmisen typeryydestä, sodista, maailmanlopusta ja pakanajuurista kaiken tämän hulluuden keskellä. Se on pimeyden keskeltä kuuluva lohduton, surullinen huuto. Kokonaispaketin arvottaminen on paha rasti, kun mukana on pari klassikkotason levyä, debyytti Out FIFTH ANGEL When Angels Kill NUCLEAR BLAST Washingtonin osavaltiosta maailmalle 1980-luvun puolivälissä kurkottaneen Fifth Angelin toisen pidempiaikaisen tulemisen toinen albumi When Angels Kill on 69-minuuttinen tosimetallisoundtrack sivilisaatiomme lopun ajoille. Mape Ollila SH A N E E C K A R T Masha on kertonut kuinka paljon vihaa Ukrainan sodan aloittaneita tahoja. Alkuperäismiehistöstä on mukana enää kaksi pelimannia, moneen ehtinyt rumpali Ken Mary ja persoonallisesti soolonsa harjaava kitaristi Ed Archer. Ongelma ei muodostu kovin suureksi näin ensimmäisellä levyllä, mutta tulevaisuudessa olisi hyvä panostaa entistä rohkeampaan vaikutekirjon hyödyntämiseen ja materiaalin jatkojalostamiseen. HIGH PRIEST Invocation MAGNETIC EYE Otteeltaan letkeä mutta tiukasti rokkaava stoner on parhaimmillaan rautaista kamaa, mutta perin harva poppoo saa sen toimimaan vaaditulla tavalla. Silti bändi luo yhä aivan yhtä verevää, ryhdikkään riffipohjaista ja tyylikästä ”US Metalia” kuin kahdella pikkuklassikollaan Fifth Angelillä (1986) ja Time Will Tellillä (1989). Se on tarina ihmisen kuudesta askeleesta kohti tyhjyyttä – itsetuhoisesta ihmiskunnasta marssimassa kohti loppuaan. Riffien yllättävä tanakkuus laimenee, ja Stephen Pearcy alkaa kääkiä enemmän ja enemmän nenäpainotteisesti. Seos voi kuulostaa erikoiselta, mutta siitä on saatu koostettua kappaleita täysin saumattomasti. Onkin ilahduttavaa huomata, että High Priest onnistuu kuulostamaan esikoispitkäsoitollaan tuoreelta, vaikka soundinsa ja kikkansa perin tuttuja ovatkin. Maailma on liekeissä, emmekä voi kuin seurata vierestä. Rajoitteina ovat etenkin genren vähäinen temppuvalikoima ja lähtökohtaisesti ahdas karsina. Ihminen on paskonut ainokaisen kotiplaneettansa ja radiossa kerrotaan, miten yhtye nimeltä Fifth Angel ennusti maailmanlopun jo vuosikymmeniä sitten. Draamaa riittää myös musiikkiin. Dramaattisten puhesiltojen ja teatraalisten ääniefektien yhteen sitomassa apokalypsivisiossa taivaalta sataa meteoreja ja helvetin portit aukeavat. Niin hyvä kuin Invocationin kappalekahdeksikon resepti onkin, sen suurin kompastuskivi on liiallinen samankaltaisuus. Niko Ikonen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Minkäänlaista vihkoa tai saatesanoja ei löydy, joten pahvilootaan sujautettujen digipakien pläjäyksessä mennään musa edellä. Mega RATT The Atlantic Years 1984–1990 ATLANTIC Tämä boksi kattaa Rattin viisi ensimmäistä levyä. Kaksi ekaa ovat loistavia, sitten meno alkaa luisua geneerisemmän tukkarockin suuntaan. Myös hänen sukulaisensa ovat joutuneet pakenemaan ohjuksia kellareihin. Tuotantokin on korvia hivelevän lämmintä, muhjuista ja tuhtia. Päälle on ladottu raskasta ja laulun puolesta jopa eeppisen haikeaa klassista doomailua, joka on yhdistetty Thin Lizzyn suuntaan kumarteluun ja hienoisen psykedeeliseen leijuntaan. Kun bändin nykyinen solisti Steven Carlsonkin on tavanomaisuudestaan huolimatta kelpo keuhkoaja, When Angels Kill on perushyvä albumi konstailematonta ja sopivasti melodista heavyä. Groovaava pössyttelyrokkihan näilläkin jenkeillä on perustanaan. Paketissa ei ole mitään ekstraa, ei edes debyytti-ep:tä. Kob on ehdottomasti Arkonan synkin levy
Vajaat 23-minuuttinen biisitusina on nopeasti ohitse, mutta silti tuntuu kuin siinä olisi ainakin puolet liikaa. Omaan makuuni Currency // Castration on kuitenkin liian epämääräinen ja särötetty toimiakseen kunnolla. Kumpikaan ei aja varsinaisesti Rattin etua, mutta ovatpahan levyt ainakin saatavilla. HELTER SKELTER Kreikkalaisella metallikentällä jo parin vuosikymmenen ajan meritoitunut Hate Manifesto tykittelee toisella kokopitkällään mallikasta death/blackiä maalleen epätyypilliseen malliin. Orkesterin neljäs levy Illusion of Light on ryhmän ensimmäinen sitten vuoden 2014 Invernon – ja kenties yhtyeen monipuolisin sellainen. Vanha fani pettyy, ja tuoreet korvat havaitsevat hyvän bändin ilmiselvän taiteellisen sivuluisun. Ensikuuntelulla Illusion of Light vaikuttaa hieman tasapaksulta, ARVIOT. Julma soitto kulkee eteenpäin suoraviivaisesti ja konstailemattomasti. Yhtyeen progressiivinen melodeath onkin edustanut genrensä toimivaa peruskamaa. Kuolometallisen raskauden ja black metalin synkkyyden tasapaino tuntuu toimivalta. of the Cellar (1984) ja sen seuraaja Invasion of Your Privacy (1985). on kursittu kasaan melko tavanomaisista osasista. Koskinen HATE MANIFESTO A ???????. on kiinnittänyt aisaparikseen Mardukissa takovan Simon ”Bloodhammer” Schillingin, joka tuntuu tuoneen musiikkiin tuoretta ryhtiä. Näillä bändin jykevyys, melodinen vahvuus ja ilmaisun jännittävä erikoislaatuisuus on ilmiselvää ja biisien laatu alusta loppuun todella kovaa. Kimmo K. Joni Juutilainen GELD Currency // Castration RELAPSE Raakaa ja särisevää hardcorea Australiasta – olen valmis! Valitettavasti Geld ei ole valmis yhtye. Geldin hienoisen riitasointuinen ja vesikauhuista efektiä tavoitteleva roiskinta on sävellyksellisesti perin kepoista. Hate Manifesto kuulostaa samaan aikaan sekä tutulta että täysin omanlaiseltaan. Ideatasolla hyödynnetään modernia hc-möykkää, ja siinä se oikeastaan onkin. Suoraviivaisuudessa on myös toinen puolensa, sillä albumi saattaa kuulostaa paikoin hieman tasapaksulta. Kari Koskinen DARK FLOOD Illusion of Light OMAKUSTANNE Oululainen Dark Flood ei ole koskaan ollut mikään maailman omaperäisin yhtye. Aggressiopuoli hoituu parhaiten, mutta ilman mieleen jääviä kappaleita ja riffejä siitäkään ei jää minkäänlaista jälkimakua. Rumpuja lukuun ottamatta kaikesta vastaava W.S.P. Boksin hommaaminen ei ole välttämättä perusteltua, sillä kahdella ekalla levyllä pärjää mainiosti, eikä niidenkään fani saa muuta kuin cd:t askeettisessa pakkauksessa. Jälleen kerran voi todeta, että pätevästihän jätkät kitarisojaan ja kitaroitaan repivät, mutta loppupeleissä ei kuroteta riittävän pitkälle oikein mihinkään. Ajoittaiset hitaammat kohdat tuovat kuitenkin tarvittavaa ”rentoutta”, jota levy olisi kaivannut enemmältikin. Sen ajattomuudessa on paljon merkkejä siitä, että albumi saattaa avata sysimustan sisuksensa toden teolla vasta tulevien vuosien myötä. Tauko on mitä ilmeisemmin tehnyt hyvää, sillä tällä kertaa bändin musiikissa on havaittavissa aivan uudenlaista kypsyyttä. Spontaani ja raastava The Dillinger Escape Planin ja Extreme Noise Terrorin ohut ristisiitos löytänee yleisönsä. A???????. Myöhemmilläkin levyillä on hetkensä, mutta laadullinen tiputus on ilmiselvä. Hate Manifeston tarjoama turpasauna jää kuitenkin selkeästi voiton puolelle. Homman nimenä on paljon melua tyhjästä
Tämä ei ole sinänsä haitta, sillä nyt kuunteleminen ei vaadi emotionaalista antautumista. Taidosta kielii se, miten vaivattomasti kappaleet liikkuvat tunnelmasta toiseen ja kuinka hienosyisiä nyansseja niihin on saatu upotettua. Mieleen jäävät sävelkulut, kekseliäs sovitustyö, esimerkillinen dynamiikka ja silti voimallinen ilmiasu tekevät kokonaisuudesta erinomaisen. Se on tyylikäs, mieleenpainuva ja esimerkillisen moniulotteinen, mutta hienoista melodioista ja vahvoista tunnelmista huolimatta se koskettaa sisintä hyvin maltillisesti. Esimerkeiksi käyvät amorphismaisesti etenevä Speed of Birds, intensiivisesti pauhaava The Line of Black Cars ja melankolisesti tunnelmoiva Where Wind Is Fire to Them. Laetitia Finidori hoitaa lauluasiat mainiosti, ja aisapari Adrien THE OCEAN Holocene PELAGIC The Ocean on tullut tavallaan aika kauas siitä, millä se tietoisuuteen uransa alkuvaiheessa pamahti, vaikkakin edustaa selkeästi samaa jatkumoa. Tasalaatuisen levyn huippukohdat osuvat eittämättä loppusuoralle. The Ocean viittaa miellyttävän moneen suuntaan perin luontevasti. Kimmo K. Levystä voi nauttia ”vain” upeasti toteutettuna ja sävykkäänä musiikillisena teoksena ilman post-metalin kohdalla joskus kynnyskysymykseksi muodostuvaa pakahduttavaa tunnelatausta. Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Lisäksi seassa on yllättäviä mutta toimivia instrumentaatiovalintoja, joten meininki on mukavan kiinnostavaa ja rikasta. mutta kun levyn syövereihin sukeltaa oikein kunnolla, se paljastaa aivan uusia puolia itsestään. Arvioissa puhutaan usein lähinnä sävellyksistä, mutta tämän levyn kohdalla on olennaista sekin, kuinka hienosti biisit on sovitettu. Synkistelyn ja manaamisen sijaan touhu on melodisesti aika vahvaa garagestoner-vaikutteista modernia moni muotorockia. Cult of Lunan lisäksi ilmaisussa kuuluvat Tool, Massive Attack ja jopa Nine Inch Nails – vieläpä hämmentävän sulassa sovussa. Kaikin puolin onnistunut paluu kuvioihin. Virtaukset vaihtelevat. Pohjavirtauksessa on yhä jylhää voimaa. Tyrskyjen pauhu vaimenee voimakkaaksi vellonnaksi ja edelleen eteeriseksi laineiluksi. Holocene on erikoisella tavalla kiehtova ja samalla tunnepuoleltaan kylmäkiskoinen albumi. Mikko Malm EREI CROSS The Widow and the Others KLONOSPHERE Ranskalaisduon musiikki ei kuulosta ollenkaan siltä, millaisen kuvan sen nimi ja esoteeris-dramaattiset promokuvat antavat. Melodiakuluissa on runsaasti Queens of the Stone Agea tai ylipäätään Josh Hommen säveltajua, ja myös jännittävissä sovitusratkaisuissa on aika paljon samaa. Täyteen peilityyneen ei sentään mennä, vaikka kollektiivin ulosanti on paikoitellen hyvin seesteistä
Eetu Järvisalo TSJUDER Helvegr SEASON OF MIST On käsittämätöntä ajatella, että Tsjuderin juuret juontavat jo 30 vuoden taakse, bändiä kun on tullut pidettyä eräänlaisena modernin norjalaisen black metalin kulmakivenä. Kimmo K. Yhtye hyödyntää onnistuneesti melko kirjavaa tyylipalettia, joka sisältää esimerkiksi djentiä, progea ja metalcorea. Helvegr on tasapainoinen albumi, joka tuntuu keränneen hieman lisäraivoa korona-ajan aiheuttaman julkaisuviiveen takia. Tsjuderin riffivetoinen musiikki on edelleen black metalia sen kirjaimellisimmassa muodossa. Federley tuntuu osaavan myös biisinkirjoittamisen taidon, kun sille päälle sattuu. Vaikka kaikki kuulostaa enimmäkseen helvetin hyvältä, kuuntelujen edetessä osa kappaleista alkaa hieman toistaa itseään. Oman huomionsa ansaitsee myös nimikkobiisi, joka on tukevassa ryöminnässään selkeästi levyn hitain ja eeppisin esitys. Niko Ikonen ATLASES Between the Day & I LIFEFORCE Moukarimaisella raskaudella modernia post-metalia pamputtavalla porilaisyhtyeellä tuntuu olevan hyvä pöhinä. Nyt levy on aikamoinen sillisalaatti, josta tulee albumikokonaisuuden sijasta mieleen enemmänkin musiikillinen portfolio. Linjakkuudesta ei voi puhua kovinkaan syvällä rintaäänellä, ja paikoitellen sävellykset ovat tilutuksen ja poukkoilevan progemetallitykittelyn taustalla lähinnä pakon sanelema juttu. Miehen lauluilta ja musiikilta voi odottaa ihan mitä vain, eikä tässä puhuta mistään erityisen helposta materiaalista. Substratum muistuttaa etäisesti Vonduria, kokeilevinta Dødheimsgardia, Tormentoria ja, noh, Urarvin pomon Aldrahnin yleistä sekoilua eri bändeissä. Koskinen URARV Substratum POLYPUS Norjalaisen sekoilubändin Urarvin debyyttilevy Aurum (2017) oli edes jotenkin kytköksissä tähän maailmaan, vaikka sisälsikin huomattavan määrän omituisia trippailevia hetkiä. Ei tällaista musiikkia pitäisi olla olemassa. Kokonaisuudesta nousee esiin lähinnä Chaos Fiend, joka on levyn helpoiten lähestyttävä kappale mutta sulautuu paketin sisään moitteetta. Urarv sukeltaa syvään päätyyn kohtalaisen tuhdissa lääkityksessä. Svart julkaisi myös Argentum-nimisen ep:n (2018), joka jatkoi astetta utuisemmalla linjalla. Kiukkuinen ärinätulkinta sen sijaan pelittää mainiosti. Perustamisvuodestaan 2017 asti lupaavan kuuloinen yhtye onnistuu kiristämään kolmoslevyllään luovuusruuvia. Substratumilla on näiden levyjen biisejä uudelleen miksattuina, sovitettuina, laulettuina, sävellettyinä ja visioituina – ja mikä helvetillinen trippi tämä onkaan. Puolet biiseistä on julkaistu jo pari vuotta sitten The Widow -ep:llä, joka on tämän albumin alkupuoli. Rumpusovitukset – soittamisen sijaan uskaltaisin epäillä ohjelmointia – ovat nekin vereviä. Kuulokuva jää harmillisen steriiliksi, ja kuten usein, paketti olisi ilmaisuvoimaltaan varmasti aivan erilainen ja koherentimpi bändin esittämänä. Se tässä tavallaan viehättääkin, että ote on monisyinen ja hämmentävä, mutta silti hiottu, tarttuva ja iskevä. Erityisesti ilmavampien osuuksien lauluihin jää kaipaamaan rohkeampia äänialoja. Levy on matka ihmisen kollektiiviseen alitajuntaan – tai ehkä kuitenkin huumepsykoosiin. Promokirjeessä yhtyeen todetaan haluavan esitellä elämän eri puolia ilman poliittista tai uskonnollista agendaa. Tietty uuden ja vanhan ristiriita hallitsee myös Helvegriä, joka olisi voitu julkaista sisältönsä puolesta periaatteessa paljon aiemminkin. Toisaalta osa biiseistä edustaa hyvinkin elokuvallista tunnelmointia, jonka äärellä kelpo sävelille kaipaisi jopa jäntevämpää ilmiasua. Koskinen ABOLISH …from the Depths F.D.A. Kirkkaanmureassa äänimaailmassa kylpevät kappaleet ihastuttavat voimakkaalla ahtopaineella jyräävällä soitannalla, jossa on mukavasti groovea. Turkkilaisviisikko jätti demot, ep:t ynnä muun pikkutilpehöörin väliin ja oikaisi suoraan pitkäsoittokanARVIOT. Tajua kankaalle lyövän iskemisen vastapainoksi on sovitettu sopivassa suhteessa eteerisiä, puhtaan laulun tukemia harmoniahetkiä. Aldrahn on kerännyt ympärilleen porukan, joka on soittanut muun muassa Trollissa, Terrordomessa ja Asagraumissa. Hullujen touhuja, mutta jotenkin vain niin kutkuttavaa tavaraa. Substratum ei ole perinteistä musiikkia, vaan jonkinlainen psykodraama tai audiaalinen teatteriesitys. Kimmo K. Koskettimilla ja electro padeillä synnytetyt maalailut ja säksätykset ovat keskeisiä tehokeinoja rikastuttamaan ilmaisua. Bändi onkin melko hyvä tiivistelmä siitä, mitä norjalainen musta metalli on tarjonnut historiansa aikana, eikä sen musiikilta kehtaa edes kaivata muuta. Grousset täydentää kuvion siinä määrin hyvin, että homma kuulostaa bändiltä. Se jos mikä kertoo paljon yhtyeen uran tasaisuudesta. Tyylillisestä kirjavuudestaan ja satunnaisesta rasittavuudestaan huolimatta paketti muotoutuu aika tasapainoiseksi ja mukavan eläväiseksi. Lievää erikoistoimintaa voi aistia pinnan alta, mutta Erei Cross pitää silti kappaleensa vetävinä. Muusikoiden meriitit ovat siis enemmän kuin kunnossa. Liverumpali yhtyeellä ilmeisesti onkin, joten projekti ei ole vain studiopuuhastelua. Kitara tilahtaa ja rysähtää komeasti, laulukin taittuu vähintään kohtuullisesti. Joni Juutilainen SAMULI FEDERLEY Stormylized OMAKUSTANNE Neitolaulufiittausta lukuun ottamatta kaiken albumillaan hoitava Federley on osaava seppä. Kovaa settiä, vaikka viimeinen tälli jääkin vielä saamatta. Bändin tarjoilema nykyaikainen metallipaisuttelu on sekä omintakeista että tunnistettavan kotimaista ärräpäistä tulkintaa. Helvegr ei ole parasta Tsjuderia, mutta se on kylliksi hyvä käydäkseen vaikkapa ensikosketuksesta bändin materiaaliin. Nämä miehet tietävät mitä tekevät ja tekevät sen hyvin. Vaan aika erikoisen paketin mies on neljänneksi soololevykseen laatinut
Grebbeberg on kuitenkin vasta hollantilaisbändin seitsemäs levy. Rohkea mutta toimiva teko. Bleeding tarjoaa pienoista valonpilkahdusta saarivaltion jo pidempään hivenen ankealta ja vähälukuiselta vaikuttaneeseen rankemman sarjan metallitarjontaan. Promolappunen sen tietää: ”rotten and morbid female fronted death metal”. Levyltä löytyy myös pieni erikoisuus. Mitään tajunnanräjäyttävää on kuitenkin turha odottaa. Levyllä on ihan hyvä meno, ja kyllä tämän tahdissa varsilenkkari toisen eteen asettuu. Deadhouse-studion uumenissa narutettu …from the Depths on soundimaailmaltaan miellyttävän skarppi mutta rujo. Levyllä soi sopuisasti niin raivoisa tasablasthakkaus kuin hitaasti hyllyvä veripalttu. Tällä sektorilla yhtyeellä voisi olla mielenkiintoista maastoa löytöretkeiltäväksi, eikä tarttuvamman osaston lisääminenkään haittaisi. Koko levyä leimaa tietynlainen demomaisuus, vaikka yksittäisiä instrumentteja arvioiden onkin vaikea sanoa, mikä niissä suoranaisesti mättää. Otelaudan yläosista lehahtelevat riffit ovat vikkeliä ja tyyliin sopivan terävällä soundilla pikattuja. Lucy Ferra -nimellä operoivan laulajan kurkusta irtoaa multaisen maukasta murinaa, joka ei ainakaan vähennä kokonaisuuden toimivuutta. Pienoinen yllätys onkin, että bändi tulee Englannista. Kipaleisiin on siunaantunut satunnainen kimurantimpikin osio ja välillä vauhtikin vähän hyytyy. Kuunteluheviksi siinä saisi kuitenkin olla myös tarttumapintaa nopeuden kustannuksella. Pieni asia, jolla on suuri vaikutus kuuntelukokemukseen. Yhdestä biisistä tulee mieleen Maroon 5, toisesta Suurlähettiläät – kyllä, luit oikein. Biisit itsessään ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Kappaleilla on reippaalla kouralla mittaa, mutta tunnelma pysyttelee katossa lähes koko ajan – ainakin katakombin katossa. Ei pahasti, eikä tämä itsessään vielä menoa pahenna, mutta muutoin selkeästi soivat kannut kolisevat irrallisen kuuloisesti muuhun soundiin verrattuna. Musiikissa tapahtuu sopivan paljon eikä yhtään liikaa, mistä kertoo sekin, että yhtye runnoo kahdeksan biisiään vaivaiseen puoleen tuntiin. Levy on myyntipuheidensa veroinen ja homma toimii niin kokonaisuutena kuin irtobiiseinä. Hienoa työtä noin muuten, mutta etenkin levyn alkupuolella biisien välissä on aivan liikaa tyhjää, kirjaimellisesti. Niko Ikonen SCAR SYMMETRY The Singularity (Phase II: Xenotaph) NUCLEAR BLAST Teknistä ja suurieleistä melodeathiä soittava ruotsalaisyhtye palaa levykantaan liki vuosikymmenen jälkeen. Taidokkaasti taottu death metal soi tasapainoisesti. Paketin on tuottanut, miksannut ja masteroinut Eclipse-mies Erik Mårtensson. Elli Muurikainen SAMMATH Grebbeberg HAMMERHEART Tasan 30 vuotta sitten perustettu Sammath julkaisi ensimmäisen albuminsa vuonna 1999. Henkilökohtaiset aistinvälineet asemoivat rytkyttelyn näiden sijaan enemmänkin Kreator-suunnalle. Samaan syssyyn on todettava, että ukon nakuttelussa on paikoin melko käppä ja kulmikas fiilis. Grebbebergillä käydään sotaa. Wim van der Valk vetää rumpusoolon Murderous Artillery -nimisessä biisissä. Melkein slovariksi muljahtava Killing a Friend ei tosin rullaa erityisen luonnikkaasti, vaikka onkin sävellyksellisesti albumin saavutettavinta antia. Taustalla kuuluu vain Stukien syöksytorvien ääniä, räjähdyksiä ja muuta sotimisen ryskettä. Ei ole mikään ihme, että Monokrator soi tiukasti, onhan bändillä diskografiassaan kolme aiempaa minaria ja pari täyspitkää. Tarttuvia biisejähän nämä ovat, joskaan omaperäisyydestä kavereita ei voi syyttää. Biiseistä lemuavat veri, hyinen muta, höyryävät suolet ja Panthertankkien pakokaasu. Vaikka Demolizer ei soita ilomielistä tai hauskaa pikaheviä, sen tatsissa piilee kelpo nokare ehtaa hurlumheitä. Tami Hintikka DEATHCOLLECTOR Death’s Toll PROSTHETIC Jyräävää, melodioilla sävytettyä ja usein tuplabasarien päällä kulkevaa death metalia. Kova suoritus Sadusin jalanjäljissä. Laulaja ainakin on samoilla linjoilla germaanilegendan kanssa, mikä joillekin lienee hyvä, toisille heikompi viite. Sammath soittaa ravistelevaa musaa, joka onnistuu jollain maagisella tavalla sekoittamaan komeita melodioita aivan järjettömään sotakoohkaan. Mega DEMOLIZER Post Necrotic Human MIGHTY Kakkoslevyyn päässyt tanskalaisremmi linjataan saatekirjeessä Slayerin, Exodusin ja Municipal Wasten faneille passeliksi thrash-vihmonnaksi. Parikin kertaa piti nousta katsomaan, onko soitin jäänyt jumiin, kun ei kuulu mitään. Tuloksena on sekoitus bändille ominaista ylevää dramaattisuutta, rusentavaa raskautta ja valovoimaista melodisuutta. Ikävä kyllä esiin ei nouse syitä, miksi tähän haluaisi palata arvostelun jälkeen. Pelkkä asenne tai soitto ei kuitenkaan tee biiseistä näin hyviä, vaan ne ovat mielipuolisessa monipuolisuudessaan sovituksellisesti hyvinkin oivaltavia. Hauska pätkä. Ei tällaisella musiikilla koskaan suuria massoja tavoiteta, mutta omassa genressään Abolish voi hyvinkin saada nimeä. Kuulostaa hieman Bolt Throwerilta, mikä ei ole sinänsä ihme, sillä porukan nimiveturina toimii alkuperäinen pultinheittäjä, sittemmin myös Memoriamissa kannuttanut Andrew Whale. Revenge, Angelcorpse ja Blasphemy on kuunneltu tarkkaan, vaikkei Sammath niitä suoraan kopioikaan. taan. On sanomattakin selvää, ettei tämä levy anna kaikkea kertaistumalta, mutta ajan kanssa ja korva tarkkana portit narahtavat auki. Osa kappaleista ei ole minkään sortin rokkia nähnytkään, mutta ainakin niiden kepeästä ja leppoisasta tunnelmasta tulee hyvälle tuulelle. Allekirjoitan joka sanan. Sammathin musiikkia voinee kutsua sotametalliksi, sen verran erikoinen bändin death metalistakin lainaava tyyli on. Kelvollisuus ei riitä. Sama pätee matalalta hieman väkinäisesti puserrettuun örinään, joka ei oikein tahdo istua kokonaisuuteen. Kari Koskinen THE BLEEDING Monokrator REDEFINING DARKNESS The Bleedingin kalmankatkuisen kiivas pieksentä tasapainoilee taitavasti thrashin ja deathin raja-aidalla muistuttaen vanhakantaisempaa amerikkalaista lähestymistapaa. Vihainen rääkynä kruunaa karskin paketin hienosti. Melodioilla tai heleästi sointuvalla ilmaisulla ei päästä retostelemaan, mutta riivintä on rapsakkaa. On Kenny Loggings -henkisiä treenibiisejä, syntikoita, saksofonia, rumpukoneita ja kaikkea muuta asiaankuuluvaa. Ja se, mikä hävitään paikoitellen ampiaisten surinaa muistuttavien riffien mieleenpainuvuudessa, korvataan sopivan röyhkeillä ja yllättävillä sooloilla. Se on likaista, vihaista ja rumaa. Kolmihenkisen joukkueen vimmaiset riffit ja armoton rumpupoljento saavat seurakseen yllättävän eeppisiä liidejä, joista tulee mieleen esimerkiksi Deströyer 666. Vauhdikkaasti etenevän levyn tärkein valtti on todella ärhäkkä ote, jota laulaja johdattaa kireällä ja hengenahdistusta aiheuttavalla räksytyksellään. Reipas humppakomppi potkii kuten kuuluu, ja hommaan on jätetty ihmiskosketusta kiitettävän autenttisuuden takaamiseksi. Pandemia-aikana kokoon kursittu levy sisältää voimallista syvyyksien kuolometallia. Seitsemän biisin ja 44 minuutin muserrus on sukua esimerkiksi Dismalle, Immolationille, Grave Miasmalle ja muille synkän virran soutajille. hakkaavat tuhannesti käytetyttyjä nauloja ihan kelvollisella sykkeellä, mutta kokonaisuutena Death’s Toll ei jätä mieleen mitään. Se sisältää äärimmäisen raivokasta tykitystä, johon on kahmittu inspiraatiota toisen maailmansodan kauhuista. Kimmo K. The Descendant kallistuu enemmän AOR:n kuin hard rockin puoleen. Koskinen BOYS FROM HEAVEN The Descendant TARGET Vuonna 2020 debyyttialbuminsa julkaisseen tanskalaisen Boys from Heavenin toista levyä kaupataan aikamatkana 1980-luvulle
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
Sama pätee soitannolliseen puoleen: sävellykset pysyvät albumin ytimenä, vaikka hyppysissä on ilmeisen rutkasti esittelykelpoista taitoa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Perinnetietoisuus tarkoittaa tässä yhteydessä hyviä melodioita, kitaraonanian hillitsemistä ja energisen tyylikästä mutta sopivan vaihtelevaa ilmaisua. Otteissa on sopivassa suhteessa yllätyksellisyyttä ja linjakkuutta. Tervetuloa takaisin, teitä on kaivattu. Basisti Tatsu Mikami on ollut japanilaisorkesterin 28-vuotisen historian ainoa pysyvä jäsen, ja Church of Misery onkin levännyt hyvin pitkälti hänen riffikynänsä varassa. Alkujaan Survivorukko Jim Peterikin oppipoikana Meccaksi sittemmin muuttuneen Project Voyagerin aloittanut Joe Vana on soittanut takavuosina Nimellisesti uutuus on suoraa jatkoa vuonna 2014 julkaistulle edellislevylle The Singularity (Phase I: Neohumanity). Pahisvalikoimasta löytyvät muiden muassa David Koresh, Fritz Haarmann, Randy Kraft ja H. Miehistönvaihdoksista huolimatta Born Under a Mad Sign on pätevä näyttö, mikä kertoo Mikamin vahvasta visiosta ja sävellystaidosta. Tämä on harmi, sillä mureasti kikkailevissa ja taidokkaasti ujeltavissa biiseissä olisi sinänsä aineksia vaikka mihin. Levy on tunnelmaltaan hieman erilainen kuin Repulsion-mies Scott Carlsonin laulama edeltäjä And Then There Were None… (2016), mutta muutos ei ole ollenkaan pahasta. Koskinen MECCA Everlasting FRONTIERS AOR-proggis Meccan nimimiesten lista pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä. Ja koska progressiivisuus on läsnä vain yhtenä luontevana elementtinä, sen rooli ei kaappaa huomiota. Ja itse biisithän ovat täyttä kultaa. Olisi hienoa nähdä, mihin tämä jeppe yltäisi tyylitajuisen bändin kanssa. Kirkkaalla ja isolla äänimaailmalla soivien, groovella ja sinfonisuudella väritettyjen kappaleiden korkealentoinen tunnelma on hyvin AOR-henkinen ja kypsä. CHURCH OF MISERY Born Under a Mad Sign RISE ABOVE Kuuluisista sarjamurhaajista tarinansa ammentava Church of Misery on erottunut muista stoner/doom-bändeistä imagollaan ja estetiikallaan. Holmes, joten teemojenkaan puolesta ei ole löysäilty. Progressiivista instruheviä tiskiin latova Boscher on toteuttanut koko levyn itsekseen, mutta se ei tule häiritsevästi esiin. Täyteen sointuja ahdetuista veisuista tulee paikoin levoton ja kiireinen fiilis. Starseeds I pitäytyy suhteellisen hyvin hahmotettavilla linjoilla, ja yhteys 1980–1990-lukujen klassisiin kitarasankarilevyihin on vahva. Rujon mättämisen ja nostattelevamman tunnelmallisuuden väliset osanvaihdokset eivät kuulosta aina täysin sujuvilta vaan hieman hätiköidyiltä. Eetu Järvisalo XAVIER BOSCHER Starseeds I OMAKUSTANNE Ranskalaisen taidemaalari-muusikon omatoimitrippi on yllättävän antoisaa seurattavaa. Hienoa silti, että tyypit on saatu takaisin levyttämään. Monilta osin se on sitä myös tieteisteemaiselta musiikiltaan – tosin aavistuksen aggressiivisemmalla vaihteella syötettynä. Nyt tuulahduksen menneisyydestä tuo laulaja Kazuhiro Asaeda, joka lauloi yhtyeen ensimmäisellä, vuonna 1996 julkaistulla demolla. Asaeda ei ole ehkä yhtä persoonallinen solisti, mutta hyvin hänkin tonttinsa hoitaa. Mikko Malm Valitettavasti yhtyeen laiva ei pysy yksittäisistä onnistumisista huolimatta täysin kurssissa. Hyvin tehty ja inhimillisesti hengittävä levy kuulostaa melodioiltaan ja sovituksellisilta ideoiltaan rehevältä. Verkkosivujensa mukaan Boscher on julkaissut reilun parinkymmenen vuoden uransa aikana yli 500 biisiä. H. Vaikka levy on eittämättä ammattimaista työtä, siinä häiritsevät tietyt asiat. Luutuneisuudesta tai bulkkituotannosta ei ole ainakaan Starseeds I:llä hajuakaan. Kimmo K. Materiaali tuntuu soljuvan varsin luontevasti myös kulmikkaammin edetessään
Stregoneria (suomeksi ”Noituus”) on erittäin hyvää musaa – tai sitten nostalgiahammas puraisi pahemman kerran. No, ainakin kahden sukupolven Vanojen laulusoundit sointuvat yhteen todella kauniisti. Niko Ikonen useammankin ex-Toto-äijän kanssa. V.V. Ja mikä sopisikaan tyyliksi paremmin kuin sludgeilu, joka on lähtökohdiltaan lähes poikkeuksetta nihilististä. Niko Ikonen FORMALIST We Inherit a World at the Seams BRUCIA Italiassakin podetaan sen sortin itseinhoa ja maailmantuskaa, että sitä on oksennettava ulos taiteena. Kun maailmanmenoa hapokkaasti kommentoivia lyriikoitakin kehtaa kuunnella, sen mitä selvän saa, yhtyeen esiinmarssin voi todeta sangen onnistuneeksi. Pitääkin tutustua bändin muihin levyihin. Näin sopivasti monipuolistettu ulosanti tuo musiikille enemmän omaa ilmettä pelkän mutristelun sijaan. Kysyn samaa kuin Nachtigin arvion yhteydessä: miksi kukaan haluaisi julkaista tällaista paskaa. AOR:n ja melodisen hard rockin välillä seilaavissa biiseissä ei ole mitään isoa vikaa, ja The Mistakes We Make ja Falling jopa ilahduttavat nostattavilla kertosäkeillään. Mape Ollila COSMIC BURIAL Far Away from Home PURITY THROUGH FIRE Juuri kun sain laskettua viime numeroon arvioidun Nachtigin surkean levyn käsistäni, sieltähän se sakemanni iskee vyön alle toisella bändillään. Helvetti mikä riesa. Vaan kun genren isojen biisien tarkoitus on nostattaa yhtä isoja tunteita, Mecca ei onnistu liikauttamaan kuolleessa sielussani mitään. Sellaista ajoa. Soittokokeneiden miesten metallinen hardcore on erittäin energistä, käsinkosketeltavaa ja luonnonmukaista. Tässähän alkaa jo vanha innostua, levyltä löytyy nimittäin myös vanha Evol-biisi Sorrow of the Witch! Vuonna 1995 perustettu bändi on tehnyt uransa aikana viisi täyspitkää levyä (Evol ehti julkaista kolme). Osin touhusta tulee mieleen myös yhdysvaltalaisen Turnstilen riehakkuutta uhkuva rokkaus, vaikka yhtä posketon tarttuvuus jää saavuttamatta – liekö tuota toisaalta tavoiteltukaan. V.V. Doomailun ja sludgen rajamailla kulkeva musiikki jää kuitenkin tunnelmaltaan puolitiehen. Ei enää. Muita verrokkeja ei keksi aivan tuosta vain, mutta jos Ydinperheen, Abduktion, Aivolävistyksen ja kumppanien melskaus pelittää, luulisi uppoavan tämänkin. Onneksi nimi ei miestä tai naista pahenna, vaan tämä on aitoa ja rehellistä vanhan koulun italialaista black metalia. Siihen vaaditaan paljon sävähdyttävämpiä biisejä kuin Everlastingin renkutukset. Tässä vaiheessa teen pyhän lupauksen, etten aio kuunnella V.V:n hassusti nimettyä Valosta Varjoon -bändiä, jolta on epäilemättä tulossa pian uusi levy. Rajuimmillaan toiminta näyttäytyy liki äärimetallisena – vähän kuin Convergella. This is my no-no square. Mieleen jää muutakin kuin aina toimiva mutta perin tavanomainen mattamustuus. On jotenkin hämmentävää törmätä näihin italoveijareihin vasta nyt, sillä pidin Evolin goottilaisesta käppäblack metalista 1990-luvulla todella paljon. Onko Vanassa siis vara parempi. ei osaa myöskään soittaa, tahdissa pysyminen on sula mahdottomuus. Tämä saa olla miehen viimeinen valssi. Muistatteko vielä vuonna 1994 julkaistun Under the Moonspell -ep:n. Alun puheosuus ja väleihin ujutettu kepeämpi tunnelmointi nivovat yhtyeen eri tyylit saumattomammin yhteen. Älä kuitenkaan tee sitä virhettä, että annat tyhmän nimen hämätä. Far Away from Home on amatöörimäinen paskakikkare, jonka kuunteleminen rasittaa kaikkia aisteja. Se ei valitettavasti riitä pelastamaan albumia hohhoijaa-tason aikuisviihderockmetritavaraan hukkumiselta. Onkin ilo ja kunnia huomata, ettei Death Dies kalpene edeltäjälleen ainakaan juuston määrässä. Reippaan kirveen verran jää kuitenkin vielä varaa tiristää. Sellaista musaa ei ole tehnyt kukaan muu. Cosmic Burial sisältää Nachtigin tapaan tunnelmallista black metalia. tekee varmasti omasta mielestään emotionaalista, surullista ja kaunista musiikkia, mutta jatkossa hän voisi tehdä sitä ihan keskenään. Bändi kohtelee kuulijaa nykyperspektiivistä varsin miedoin säröin mutta vahvalla vimmalla. Kihlojen biisit ovat hyviä, parhaimmillaan oikeinkin. ”Metallinen” ei tarkoita tässä yhteydessä mitään kerrostalonpainoista Hatebreed-soundia vaan lähinnä hevin syrjältä leikkaavia riffejä ja komppeja. Sama vika vaivaa kolmea varttitunnin mittaista, liian sisäsiistiä kappaletta, jotka eiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Kyseisen tason yläpuolelle nousemiseen ei riitä pelkästään mallikas laulaminen ja vakuuttavat Toto-stemmat. Biisit ovat rempseitä, rokkaavia ja kepeähköjä synkistelyjä, joista paistavat läpi vanha hevi, nahka, vampyyrikliseet, neitsytveri ja paavien hirmuteot. Levyn kansitaide seppukua suorittavasta hahmosta on sen verran raflaava, että sen sisällöltä odottaa automaattisesti jotain erityisen painostavaa ja syvältä viiltävää. En ihmettelisi yhtään, mikäli sellaiset hupsut muotoseikat kuin tuotannolliset asiat eivät olisi edes tulleet tyypin mieleen. Matti Riekki DEATH DIES Stregoneria TIME TO KILL Death Dies on jatkoa yhtä hölmösti nimetylle kulttibändille Evolille. Levyn tuotanto on vielä surkeampaa kuin Lifeloverin loistavalla Pulver-levyllä (2006). Mega KIHLAT Aallon vähemmän käytetyllä reunalla JAMA Tamperelainen Kihlat raivoaa debyytillään tavalla, joka ilahduttaa turboahtoon kyllästynyttä – eli toivon mukaan teistä monia. Yksi syypää tähän on Forgotten Tombinkin keulilla ääntelevä Ferdinando Marchisio, jonka tyylipuhtaasta tulkinnasta ei kuulu uskottava ahdistus. Parhaimmillaan Formalist on Monuments-biisissä, jossa se ei yritä olla liian tuskainen. Death Diesia voisi oikeastaan luonnehtia nössähtämättömäksi Moonspelliksi. Nykyisessä Meccassa soittavat Frontiersin yleismies Alessandro Del Vecchio, sessiokitaristiässä Sven Larsson, pari kohtalaisen nimetöntä italialaista ja Vanan poika Joey. Luvassa on siis hunajaista juustoa ja aneemisia melodioita, joista on mustuus ja pahuus kaukana. vät onnistu piinaamaan ja musertamaan painonsa alle. Poppimetalliksi tätä pitäisi black metalin sijasta kutsua
Yleiskuva jää kuitenkin kaipaamaan sitä henkeä, jota esimerkiksi Black Ejaculaten ja Deflowering Jerusalemin kaltaiset biisinnimet jättävät odottamaan. Oikeat palikat ovat käytännössä olemassa, mutta niiden järjestys on vielä hieman hakusalla. Cosplayta tai ei, tribuuttibändi on kuitenkin vain tribuuttibändi. Kitarat ovat usein taka-alalla, mutta silloin kun ne ovat esillä, meno on enemmän kuin kohdillaan. Kaikki instrumentit hoitaa Tommy Denander, jonka ansioluettelo on kenties vielä komeampi kuin kaverillaan. Galactic Empiren tapauksessa sääntö ei päde, kun bändin työnkuvaksi jää vain sovittaa ja soittaa tuttuja leffasävelmiä silmämuniaan myöten George Lucasin avaruusfantasioiden maailmoihin uppoutuneelle niche-yleisölle. Ajatuksena liike on erittäin tervetullut. Mape Ollila BEFORE THE DAWN Stormbringers NAPALM Kotimaisen metallin puuhaukko Tuomas Saukkonen elvyttää kymmenen vuotta sitten kuopatun kansainvälisesti menestyneimmän yhtyeensä. Seitsemääkymmentä lähestyvä Edman ei tietenkään kuulosta enää samalta kuin kasarilla, mutta miehen ääni on yhä huomattavan hyvässä kunnossa. Eri juttu taas on, moniko jaksaa kiinnostua samasta gimmickistä vielä kolmannen levyn jälkeen. Black Eucharist on uransa alkumetreillä, joten yhtyeellä on hyvin aikaa kehittyä. Niin korni kuin philadelphialaisyhtye koko konseptiaan myöten onkin, oikein hauskastihan tuo kaikki Toton laulajan isän John Williamsin scoret djenttiheviksi sovittaa. Seuraavaksi kaksikko tuuttasi pihalle Post Selfin (2017), jolla sävyjä oli bändin myöhempien aikojen ja keulahahmo Justin Broadrickin post-metal-projektin Jesun tapaan enemmän. Lopputulemana on uniikin bändin aivan hyvä albumi, joka ei yllä ikimuistoisemman tuotannon voimaan tai mukaansatempaavuuteen. Tuotteliaan Saukkosen melodiseen death metaliin painottunut sävellystyyli on ollut monissa yhtyeissään hyvin samankaltainen. Rujous ja raskaus on läsnä, vaikka ilmaisussa olisikin tilkka tai pari finesseä. Itse en tuota yleisöä edusta tai välitä ihmeemmin Tähtien sota -saagasta, mutta tribuutin miedon viihdyttävyyden myönnän kyllä. Inn of the Vaticide on mukiinmenevä albumi, joka repii paikoin varsin hyvin. Dynamiikkaa ja sävyjä on jälleen mukana elävöittämässä ja viemässä kappaleita monisyisempään suuntaan. Vaikka bändi onnistuu vakuuttamaan myös sävykkäämmin, ankarasti karjuen ruhjottu moukarointi on sitä keskeisintä Godfleshiä, sitä joka saa lihan tutisemaan. Toteavan hypnoottinen riitasointujankkaus verkkaisine jungle-biitteineen ryömii ihon alle. Lähes 50-minuuttinen Anthropocene ei ole genressään erityisen erottuvaa musiikkia, mutta se ajaa asiansa paremmin kuin hyvin. Miekkosen levyiltä on kuitenkin ARVIOT. Toimivuus ei kaadu niin sävykkään puhtaan laulun kuin asianmukaisen örinän hallitsevaan uuteen solistiin. Paikoitellen meno on tinkimättömän musertavaa louhintaa myös soonisesti. Huumorin pilkettäkin bändin albumista ja kiertueesta toiseen vaihtuvien roolikypärien alla piilevistä silmistä löytyy, sillä albumi avataan asiaankuuluvasti 20th Century Fox -elokuvayhtiön tutulla fanfaarilla. Kimmo K. Suurempi yleisö tuntenee miehen viimevuotisena The Voice of Finland -finalistina. Purgen kahdeksan biisiä ovat tunnelmiltaan painavia ja mentaalisesti jyrääviä. Hänen sijastaan ongelmana ovat hyvin keskinkertaisen ja laiskan kuuloisesti läpsyttävät kappaleet. Vuonna 2016 ilmestyneellä debyytillä mukana oli useampia jäseniä, mutta nyt miehiä on vain kaksi. Instrumentaalinen musiikki jättää kuulijalle yleensä enemmän tulkittavaa kuin laulettu. Koskinen CRY OF DAWN Anthropocene FRONTIERS Ruotsalainen Cry of Dawn on Yngwie Malmsteenin, John Norumin sekä lukuisten muiden artistien ja bändien kanssa työskennelleen Göran Edmanin ympärille keskittyvä AOR-projekti. Elli Muurikainen BLACK EUCHARIST Inn of the Vaticide STYGIAN BLACK HAND Yhdysvaltalaisen black metalin perintö elää jossain aivan muualla kuin nykypäivän tunnetuimpien jenkkiartistien musiikissa. Valitettavasti paluulevyn anti herättää enemmän hämmennystä kuin riemunkiljahduksia. Levyllä ei ole välttämättä suuria hittibiisejä ja välillä junnataan liian pienellä vaihteella, mutta kokonaisuus pelaa ilman mainittavia hutiosumia. Black Eucharistin ulkoasusta ja pelkkää rienausta tihkuvista sanoituksista tulee kovasti mieleen Profanatica. Tuntuu kuin bändin visio ja ilmaisu eivät täysin kohtaisi. GODFLESH Purge AVALANCHE Legendaarinen industrial-sludge-jyrä palaili geimeihin vuoden 2014 loistavalla World Lit Only by Fire -albumilla, jolla duo jyräsi raskaasti kuin varhaisella Streetcleaner-klassikollaan (1989). Useita vastaavanlaisia projekteja aloittanut kaveri on työskennellyt muun muassa Michael Jacksonin, Alice Cooperin ja Deep Purplen kanssa. Tavallaan tämä on hyvä ja oikein, toisaalta ehkä ei. Joni Juutilainen GALACTIC EMPIRE Special Edition PURE NOISE Jos jostain päin ulkoavaruutta löytyy vielä nörtimpi yhtye kuin Star Warsia larppaava instrumentaalibändi Galactic Empire, se lienee maapallolaisille toistaiseksi tuntematon elämänmuoto. Yksi vanhan linjan potentiaalisista jatkajista on ensimmäisen levynsä valmiiksi saanut Black Eucharist, joka vakuuttaa välittävänsä kunnon mustaa törkyä. Merkittävin kokoonpanomuutos on Saukkosen tilalle laulajaksi pestattu Paavo Laapotti. Vahvasti death metaliin nojaava musiikkinsa on kuitenkin liian modernilla ja odotuksiin nähden siistillä otteella toteutettua, jotta tulokaskolmikosta olisi pistämään kampoihin Paul Ledneyn legendalle. Biiseissä on tarttuvuutta ja kepeäniloista tunnelmaa, mutta myös potkua ja haikeutta siellä missä niitä tarvitaan
Lopulta mahtipontiset kappaleet pakenevat kuvailuja. selväksi, että Grafvitnir ei ole missään nimessä kerhonsa kekseliäin yksikkö. Monumentaalisen mittainen The Passion of Dionysus on monin paikoin kuin hämmentävää musikaaliversiota sankarihevistä. Tämä on roskaista. Eetu Järvisalo GRAFVITNIR Into the Outer Wilderness SHADOW Uuden albumin suunnilleen vuosittain purskauttava Grafvitnir on jäänyt kotimaansa Ruotsin suurempien black metal -nimien varjoon. Kuunteluun voi ottaa vaikkapa biisin Unio Mystica (The Girl with the Grave Deep Eyes), joka on puhdasta kauneutta. Lauluharmoniat ovat kunniassaan. Toivottavasti bändi saa vielä liekkinsä esiin. Pintaraapaisulla sen hienous ei kuitenkaan avaudu. Into the Outer Wilderness tempoo paljolti Mardukin alkuaikojen levyjen hengessä. Biisien peruspilarina onkin tavanomainen power metal, mutta toteutuksessa korostuvat usein esimerkiksi hyvin voimakas pianon käyttö ja keskushahmo David DeFeisin persoonallinen tapa käyttää ääntään, joka yltää kuiskinnasta tahallisen ohuen falsettilaulun kautta kunnon voimakiekumiseen. Tämä kertoo ikävällä tavalla siitä, että bändi tuskin pystyy pitämään jännitettä yllä tulevaisuudessakaan. Into the Outer Wildernessin pyöräyttää mielellään muutaman kerran, mutta kiinnostus lopahtaa nopeasti. Levyyn pätee vanha totuus: sitä ei voi selittää, se pitää kokea. Se ei ole mikään ihme, sillä uuttakin levyään kuunnellessa käy löytänyt yleensä puhuttelevia soinnutuksia ja pirteää taisteluilmettä. Toni Keränen VIRULENT SPECTER Satanic Territorial Moloch INFERNA PROFUNDUS Virulent Specter lyö heti alkutahdeilla nyrkin syvälle kurkkuun. Valitettavan lussu suoritus, jonka myrsky jää pahasti piippuun. Tämä saattaa olla jollekin myös positiivinen asia. Tällaisia suoraviivaisia surinalevyjä on tehty lukemattomia, joten kaipa näille löytyy kuuntelijansa – tai siis tietenTHY CATAFALQUE Alfjöld SEASON OF MIST Unkarilainen multi-instrumentalisti Tamás Kátai on osoittautunut melkoiseksi velhoksi avantgardistisen metallinsa luomisessa. Albumin edetessä käy selväksi, että yhtye on palannut pitkästä aikaa rujompiin metallisävyihin. Tämä on mustaa kuin yö, eikä tämä ole hauskaa. Satunnaiselle kuulijalle saattaa syntyä kuva geneerisestä vanhan koulukunnan heavy metal -yhtyeestä tai jonkinlaisesta halvasta Manowar-kopiosta. Persoonallista musiikkia etsivälle Grafvitnirillä ei sen sijaan ole mitään tarjottavaa. Kitarat surisevat välillä vain aavistuksena taustalla. Tällaiselle musiikille on aina kysyntänsä ja tavaran ”turvallisuus” herättänee nostalgiantunteita niin soittajissa kuin kuulijoissa. levy heittää kuulijan ääripäillä leikittelevälle äänimatkalle, josta ei taaskaan puutu yllätyksiä. Yhteispanosta voi luonnehtia onnistuneeksi, sillä juuri mikään kirjavissa sovituksissa ei häiritse. Tämä on likaista. Esimerkiksi A Song of Possessionia rytmittää tuplabasarikomppi, mutta päälle kerrostellut elementit ovat kaikkea muuta kuin raivokkaita. Joni Juutilainen VIRGIN STEELE The Passion of Dionysus STEAMHAMMER/SPV Vuonna 1981 perustetun Virgin Steelen voi vilpittömästi sanoa olevan omaperäinen yhtye. Pääosaan pääsevät maagiset laulumelodiat, joiden aiheuttamista tunnetiloista suurin on syvä liikutus. Alfjöld noudattaa jakoa alkupään äärimetallisen hillittömyyden sekä loppupään mystiikkaa ja folk-sävyjä sisältävän raskauden välillä. Kaiken levylle säveltäneen ja miksanneen Kátain tukena toimii nytkin runsas joukko vierailevia unkarilaisia muusikoita. Stormbringersin innottoman matalatempoisista ja -sykkeisistä kappaleista ei voi sanoa samaa. Asia on konkretisoitunut vuodesta 1998 toimineessa Thy Catafalquessa, jonka 11. Uutuus on bändin aiempien tuotosten tavoin taidokas, monisyinen ja selvästi ajan myötä kasvava kokonaisuus. Tämä on primitiivistä. Vaikka jokainen sen ideoista ei loista yhtä kirkkaasti, Tamás Kátain kaltaisia itsensä uudelleen keksiviä visionäärejä on pakko arvostaa. Perinnetietoisuus ja asian ytimessä pysyminen ovat kaksikon valttikortteja. Pikatarkistuksen jälkeen huomaan kuuntelevani oikeaa levyä. Satanic Territorial Moloch -levyn tyylistä black metalia tuli paljon ysärin alkupuoliskolla, eikä se noussut silloinkaan erityisen suosituksi tyylilajiksi. Eetu Järvisalo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Vaikka tuotteliaan Kátain kynästä on tottunut kuulemaan kaikenlaista, levyn ensimmäinen kappale yllättää multaisella vanhan liiton death metalilla. Kirpeät kitarariffit ja lähes tauoton rumputuli ovat ruotsalaisen mustan metallin tunteville tuttua tavaraa, eikä bändi edes pyri tuomaan musiikkiinsa mitään uutta tai mullistavaa. Virulent Specter on äänivalli, joka ei leiki, paijaa tai hymyile seksin jälkeen
Jos pidät demotasoisesta black metalista rumalla lofi-tuotannolla, ehkä tämä on juuri sinulle. Yhdestätoista kappaleesta vain yksi on yli kolmeminuuttinen, eli levyllä ei todellakaan lässytetä turhia. Energinen meno tuo monin paikoin mieleen etenkin The Hellacoptersin vanhemman tuotannon, joskaan aivan yhtä räkäiseltä – tai koukuttavalta – tämä jengi ei kuulosta. Jos samalle viivalle pistetään esimerkiksi genren ykköstykkeihin lukeutuvan Kamelotin tämänvuotinen uutuus, Pyramaze vie voiton. Puolituntisena tämä saattaisi upota paremmin, mutta koska kaikki biisit ovat samaa junttaa, luupäistä suorittamista ei jaksa kuunnella. Ainoastaan The Naked Truth on vähän heikompi renkutus, mikä on harmillista biisin ollessa albumin päätösraita. Ymmärrän yhtyeen kestosuosion ja estetiikan, mutta sen musiikillinen kieli on minulle liian vähäeleistä. Simppelit, ohuesti koristellut melodiat, soundeiltaan ysäristi ja nollaristi retrot syntikat ja sekvensserit sekä rumpukoneet ja arkkivampyyri Chris Pohlin syvän baritoni muodostavat soundi-, sävellysja sovitusratkaisuiltaan uniformisen, uuvuttavuuteen saakka monotonisen biisituubin. Porukan neljäs albumi on puolen tunnin rykäisy tarttuvia kertosäkeitä, takuuvarmoja riffejä ja rauhattomasti rokkaavia kitarasooloja. Jaakko Silvast DEAD EXPRESS Game Changer DXS Ruotsalainen Dead Express vääntää juuri niin vauhdikasta action rockia ja garage punkia kuin kansalaisuutensa velvoittaa. Ryhmä on tehnyt kotiläksynsä huolella. Miksihän muuten juuri näillä soolotyypeillä on aina hirveä läjä muita ihan samanlaisia bändejä. Niko Ikonen PYRAMAZE Bloodlines AFM Kolmisen vuotta sitten likimain täydellisen modernin melometallikiekon Epitaphin julkaissut tanskalainen Pyramaze jatkaa seitsemännellä kokopitkällään hyväksi havaitsemallaan linjalla. Bloodlines on genressään keskivertoa omaperäisempi aikaansaannos ja kelpo osoitus siitä, että läpeensä kolutuista eväistä saa pöytään jotain freesimpää. Ehkä biisit voisivat olla myös keskenään vaihtelevampia – siis siinä määrin kuin se on genren puitteissa mahdollista. Sillä ilmenee yksi levyn harvoista ongelmista, eli kertosäkeet voisivat olla välillä muutakin kuin yhden tai kahden lauseen toistoa. Tältäkin jenkkijätkältä löytyvät ainakin Ctenizidae, Arid, Virulent Specter, Black Wilderness ja Wounds. Johtotähtinä ovat rivakat Fortress ja Broken Arrow sekä progressiivisempi The Midnight Sun. Näitä hyviä siivuja on tavalliseen Blutengel®. En oikeasti ymmärrä. kin löytyy, tunnenhan itsekin näitä perverssejä. Pilkulleen oikein tuotetusta ja soitetusta kokonaisuudesta puuttuu aavistus edeltäjänsä särmää persoonallisuutta, uhkaavaa tummuutta ja haastavampia kappalerakenteita. Bloodlinesin kantavin voima on Epitaph-levyn tapaan bändin nykyinen laulaja Terje Haroy, jonka ulosanti heijastelee yhtä lailla Jorn Landen kuin Chris Cornellinkin huippuosaamista. Kymmenen kappaleen mittainen Bloodlines ei turhia konstaile vaan pudottelee kohtalaisen suoria kertosäejokereita kappaleesta toiseen. Ei mitään järkeä. Niin paljon on tehty oikein, että tämän kuuntelee helposti parikin kertaa putkeen. Elli Muurikainen BLUTENGEL Un:Sterblich – Our Souls Will Never Die OUT OF LINE Gootti-darkwaven suurnimi, vuodesta 1998 asti niin saksaksi kuin englanniksi yöpuolesta, fetisseistä ja mustasta kuolemankaipuusta messunnut Blutengel saarnaa tuttua liturgiaa myös albumillaan numero 13. Näissä ralleissa on säkeistöt vain siksi, että niitä on pakko olla, joten ”hyvä Blutengel-biisi” tarkoittaa yleensä joko tarttuvaa kertsiä tai heleä-äänisen Ulrike Goldmannin laulamaa kappaletta. AC/DC-henkinen Stinkin’ Rich tuo kivaa vaihtelua muuhun rälläykseen, vaikkei siinäkään ole kerrassaan mitään vikaa. Pieni varoituksen sana kuitenkin: levy on 44-minuuttinen, mikä on liikaa
Erityisesti herkempien kappaleiden sävelkuluissa on yhtäältä Uriah Heepin sukuista 70-lukulaista utuisuutta, toisaalta kotimaisesta perinteestä kumpuavaa iskelmällisyyttä. No, ainakin fanit tietävät mitä saavat. Pari vuotta myöhemmin nimeksi vaihtui Gobra. Tyylikäs kopioiminenkin vaatii näkemystä ja taitoa. Rankimmillaan mennään jossain Iron Maidenin ja Def Leppardin ensimmäisten levyjen välimaastossa. Yhtyeen tunnetuin jäsen on myöhemmin tuotantotöillään mainetta niittänyt kitaristi Andy Sneap. Valikoimasta löytyy niin suoraviivaisesti rullaavaa perusrymistelyä kuin muutama napakamman mittainen punkahtavampi rykäisy. Joni Juutilainen GOBRA From Dreams to Nightmares FLIMZY HAZE Nykyään Raaheen kuuluvassa Vihannissa perustettiin 40 vuotta sitten bändi, joka totteli aluksi nimeä Flimzy Haze. COFFIN MULCH Spectral Intercession MEMENTO MORI Skotit ovat totta vie Entombedinsa kuunnelleet. Muutamin paikoin kokonaisuuteen sirotellaan hyppysellinen Rushhenkistä progemaisuutta. Vaan jos vaikkapa Anvil aiheuttaa läikähdyksen sydänalassa ja viikset lepattavat iloisesti NWOBHMkulttiklassikoiden tahtiin, From Dreams to Nightmares on tutustumisen arvoinen levy. Albumin avaavalla nimiraidalla esitetään haastavampaa ilmaisua monine osineen, ja esikuvalleen tyypilliset temponvaihtelut ovat muutenkin levyn suola. Mega tapaan harkolla muutama, mutta – niin ikään tavalliseen Blutengeltapaan – olisi ollut parempi, jos kaksi kolmannesta tuplan biiseistä olisi jätetty pöytälaatikkoon ja julkaistu sen sijaan tykki ep. Aina vahvasti tee se itse -henkeen sekä rumpali Renon ja basisti-laulaja Tonyn jääräpäiseen visioon luottaneelta ryhmältä ilmestyy nyt kuudes levy, joka ei ole ollenkaan hullumpi tapaus. Spectral Intercession onkin täysin häpeilemätöntä Left Hand Pathin ja Clandestinen palvontaa aina kitarasoundeja ja sooloja myöten. Muhevaäänisen multakurkkunsa Alastairin alkukantainen ääntelykään ei ole kovin kaukana klassikoiden annista. Musiikki on yhä niputettavissa melodiseksi death metaliksi, jossa kuolometallipuoli tuntuu olevan hallitsevampi kuin monella muulla saman alan yrittäjällä. Kalmahin uusin on ammattitaitoinen ja monin paikoin mainiokin levy, jolla on erittäin suomalainen ilmapiiri. Omakustanteena syntyneellä albumilla on omat soittotekniset ja tuotannolliset rajoitteensa, mutta esimerkiksi melodiat ja varsinkin kertosäkeet vakuuttavat. Kalmahin musiikin tunnusmerkit ovat säilyneet vuodesta toiseen samoina. Kokeneen yhtyeen juuret ja musiikilliset mieltymykset yli 30 vuoden taakse kuuluvat siis sopivalla tavalla. Useimmissa tapauksissa tällainen imartelun korkein muoto on sekä halpaa että tylsää, mutta Coffin Mulch hoitaa haulit himaan komeasti. Toni Keränen SABBAT Mad Gods and Englishmen NOISE Pakanallisen ja progressiivisen thrash metalin pioneerin Sabbatin ura katkesi harmillisen nopeasti, sen alkuperäinen aktiiviaika kun käsitti vain kuusi vuotta ja kolme albumia. Joka kohdassa sympaattinen käppähenki ei kanna, vaan esimerkiksi loppupuolen Candy Papers olisi yksinkertaisesti pitänyt ottaa haltuun tiukemmalla puristuksella. Pientä yllätyksellisyyttä tässä kieltämättä kaipaisi, mutta lopputulos palkitsee sinnikkään ja asiaan keskittyvän kuulijan. Bändien nimikkolevyillä tuntuu olevan usein erityinen ilmeensä, mutta Kalmah uppoaa tuotannon joukkoon vaivatta. Onkin mielenkiintoista syventyä bändin tekemiseen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen. Pitkään ja hidastempoiseen Eternal Enslavementiin päättyvä kiekko on puolen tunnin mitassaan ja sisällöllisine vaihteluineen optimaalinen. Noisen julkaisema viiden levyn boksi sisältää kaksi ensimmäistä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Pelkällä omaperäisyydellä ei pääse kovinkaan pitkälle, jos ei ole hyviä veisuja. Kapasiteettia nimittäin löytyisi uskaliaampienkin ideoiden vyöryttämiseen. Oikeastaan on hieman harmi huomata, miten varman päälle yhtye musiikkiaan yhä tekee. Puritaaneille ja kovimmille fanihenkilöille liika voi olla liikaa, mutta kun jälki on kauttaaltaan näin ansiokasta, albumista ei voi niin mitenkään olla tykkäämättä. Vuonna 1985 perustettu brittiyhtye imi inspiraationsa maanmiehiltään Helliltä ja Venomilta lisäten soppaan aimo annoksen raskautta, nopeutta ja raakaa energiaa. Mape Ollila KALMAH Kalmah RANKA Lähtöön on myönnettävä, että Kalmahin uran tutkiminen on jäänyt parin ensimmäisen levynsä jälkeen pintapuoliseksi. Naksutusmusa on parasta ebm-klubeilla ja muissa lepakkodiskoissa polvia notkutellessa, mutta kotikuunteluun se on liian minimalistista. Tästä kielii sekin, että bändi on tehnyt ennen ensimmäistä täyspitkäänsä oman tulkintansa Nihlistin Supposed to Rotista
Autumn’s Dawn, Winter’s Darkness lainailee huomattavan paljon Summoningin hitaan syntikkavetoisesta poljennosta ja kauniisti pimputelluista välisoitoista. Kyllähän life metal -genreenkin osuu välillä yllätyksiä, ja ovathan länsinaapurin ortodoksiset vihtahousunpalvojatkin saaneet aikaiseksi hienoja levyjä. Bändi onnistuu kuulostamaan samaan aikaan niin vanhalta kuin modernilta, ja soundit ovat todella kohdillaan. Sekin on taitavasti soitettua ja täysin palkein tulkittua eepostelua, mutta koukkua ja vetoa ei ole riittävästi. Seitsenminuuttinen päätösraitakin jää piippuun ja jämähtää turhaan toistoon.. Osaamista tällä 1990-luvun puolivälissä perustetulla yhtyeellä kyllä on. Levyn alkupään parin juonikkaamman kappaleen jälkeen jämähdetään vähän liiankin puunattuun ja tasaiseen jylinään. Kolmanteen levyyn Mourning Has Brokeniin (1991) mennessä laulaja-sanoittaja Martin Walkyier oli jo ehtinyt lähteä, ja pian sen jälkeen yhtye hajosi. Vaikka levy ei synnytä nimensä mukaista katarsista, kyseessä on ihan tyydyttävä, bändin näköinen suoritus. Valitettavan monista kappaleista puuttuu täysin edes jokin koukku ja noin puolet levystä unohtuu saman tien. Bändi palasi uudella vuosituhannella, mutta päätti hommat lopullisesti 2014. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Kummatkin levyt ovat omalla tavallaan mestariteoksia. Bändi kehittyi lyhyessä ajassa huimasti ja poltti kenties itsensä loppuun. Levy lähtee käyntiin lupaavasti, mutta kaikki kymmenen biisiä eivät ole yhtä vahvaa tekoa kuin aloituskolmikko. Uudella kitaristilla vahvistettu porukka soittaa vanhan liiton suuntaan kumartavaa heviä, jossa on mukana sopivasti myös poweria ja melodiaa. Eihän tässä varsinaisesti mitään uutta tai edes hirveän omaperäistä ole, mutta genressään, melankolisessa ja eeppisessä black metalissa, levy nousee hyvään keskikastiin. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Biiseistä paistavat läpi myös vanha Katatonia, Agalloch, Saor ja vastaavat herkemmät runttaajat. Ei se omin kuppi paholaisenverta, mutta annetaan toki reilu mahdollisuus. Yhtyeen myöhempien aikojen Emperorista muistuttava, näppärästi raastava jylhistely on ollut kelpoa mutta laadullisesti vaihtelevaa. Terävimmäksi esimerkiksi asiasta käy poppoon Armada-albumi vuodelta 2006. Niko Ikonen KEEP OF KALESSIN Katharsis BACK ON BLACK Black metal -soturit Trondheimista palaavat levykantaan kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Kokonaiskuvassa bändi on kuitenkin jäänyt keskisarjan puurtajaksi. Eetu Järvisalo SCREAMACHINE Church of the Scream FRONTIERS Church of the Scream on vuonna 2017 perustetun viisihenkisen italialaisbändin toinen albumi. Debyytti History of a Time to Come (1988) on kokonaisuutena hitusen suoraviivaisempi kuin jyrkän progressiivinen konsepti-albumi Dreamweaver (1989). Akulnimisen miekkosen säveltämä musiikki on vahvasti fantasiahenkistä ja surumielistä. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Kupletin juoni ei ole muuttunut, vaan yhtyeen seitsemännellä levyllä pauhaa bändille tunnusomainen jylhä ja fantasiateemainen musta metalli. Mikko Malm FATHOMAGE Autumn’s Dawn, Winter’s Darkness OMAKUSTANNE Tunteellista ja melankolista ortodoksikristillistä ”black metalia” Australiasta. Ongelmaksi nousee perinteisempi runttaus, johon ei ole saatu kunnollisia koukkuja, joten tunti ja vartti alkaa tuntua lopulta ikuiselta kärsimykseltä helvetin liekeissä. Paketti on kaikin puolin tyylikäs ja sopii noviiseille, vaikka etenkin boksin vinyyliversio kiinnostanee myös keräilijöitä. Akulilla on erinomainen melodiantaju ja biiseistä löytyy jopa koskettavan kauniita kohtia. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Ainoan alkuperäisjäsenen Arnt Obsidian Grønbechin johdattama joukko hyökkää päälle kliinisesti ja kovaa, mutta varsin yllätyksettömästi. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 114,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 131,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa TILAA INFERNO studioalbumia, BBC-liven sekä The End of the Beginning -liven niin cdkuin dvd-formaatissa. Tuorein levy ei valitettavasti tuo asiaan muutosta
Toni Keränen SARMAT Determined to Strike I, VOIDHANGER New Yorkissa majapaikkaanssa pitävä Sarmat soittaa teknistä, progressiivista ja vahvasti jazz-pitoista death metalia, josta löytää vaikutteita hyvin monelta suunnalta. Omaperäisyydellä Frozen Land ei tosiaankaan juhli, mutta eipä haittaa, sillä soittotaito ja kitarasankaruus ovat itsestäänselvyyksiä eikä Out of the Dark sisällä ainoatakaan huonoa biisiä, vaan viihdyttää koko kestonsa. Sen verran silti kehaisen, että Melonin klangissa ja varsinkin vibrassa on paljon samaa kuin Edguyn Tobias Sammetilla. Kun myös asianmukaista vimmaa löytyy ja mittaakin on sopivasti yhdeksän biisiä ja reilut 50 minuuttia, Vansidian selviää pelinavauksestaan mallikkaasti. Yhtenä Loatherin musiikillisista ja asenteellisista verrokeista voi pitää edesmennyttä Lifeloveria. Toni Keränen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Bändi soittaa taitavasti, ja vierailijat luovat kokonaisuuteen oman kiintoisan lisänsä. Mikko Malm GRYFTIGÆN Wurmwaldgaistoz INFERNA PROFUNDUS Kakofonista surinaa, skitsofreenista pappimanausta ja pimeää tunnelmaa. Saksalaisitalialainen 1990-luvun power metal -perintö on voimissaan, eikä orjallisesti noudatettuun genren formuun sekoiteta mitään moderneja hömpötyksiä tai omia mausteita. Gryftigænin kolmannella levyllä matkataan näillä eväin kohti lopullista tyhjyyttä. Lordi paasaa kummittelevalla paaviäänellä saatanallisia loitsuja kakofonisen koohkan päälle. Myös tämä bändiprojekti osoittelee norjalaisen black metalin huippukautta, 1990-luvun alkupuoliskoa, mutta jättää kaikkein selkeimmät vaikuttimet yhtälöstä pois. Yhtyeen keulakuva, basisti-laulaja Kip Winger, ja soolokitaristi Reb Beach (Whitesnake, Dokken) jatkavat sen pääsäveltäjinä. Jo avausbiisi Dive esittelee loppuosiossaan äärimmäisen tyylikkäitä sävelkulkuja. Loatherista tuskin kasvaa millään tavalla merkittävää tekijää, mutta levyihinsä tullee tartuttua jatkossa kiinnostuksella. Selkeimmin hämäläisbändin erottaa esikuvistaan italialainen laulusolisti Tony Meloni, joka on normaali kuolevainen lajityypin kuuluisiin kiekukauloihin verrattuna. Enervated-kappaleella kuullaan kitaristi Matt Hollenbergin (Cleric) näppärää sooloilua ja nimibiisissä Ed Rosenbergin (Kilter) särmikästä saksofonia. Joni Juutilainen VANSIDIAN Reflecting the Shadows MAGICAL Melodinen death metal on tyylilaji, jonka piirissä syntyy helposti persoonatonta huttua. Eis on mielenkiintoinen albumi. Homman nimenä on yhä sofistikoitunut, aikuiseen makuun tehty hard rock. Frozen Landin mankelin päätynyt Shawn Mendesin ja Camila Cabellon latinopop-megahitti Señorita on mitä parhaimmalla tavalla karmaiseva esimerkki siitä, millaisia hirvityksiä höyryävän seksikkäistä pophymneistä syntyy limaisten hevisetien hikoilevissa kourissa… Mape Ollila LOATHER Eis VENDETTA Itävaltalainen Loather sekoittaa ensilevyllään monia eri tyylejä black metalista sludgeen ja ambientiin. Ei (sanan perinteisessä mielessä) varsinaisesti hyvä, mutta kiinnostava ja jatkuvasti uusia kerroksia paljastava. Lisäpisteitä tulee sekä uskalluksesta tehdä instrumentaalibiisi että luonnonmukaisista soundeista, erityisesti rummuissa. Tuotanto on tietenkin täyttää paskaa, mutta se kuuluu asiaan. Eipä marginaalisella crossover-sektorilla liikaa päteviä toimijoita ole, joten kaikki uudet nimet ovat enemmän kuin tervetulleita. Eis on hieman romuluinen ja nimensä mukaisesti kylmä albumi, joka saattaa aiheuttaa irvistelyä kaikkein kultakorvaisimmissa kuulijoissa. Se ei ole ikinä huono asia, ja ukon komeaa laulua kuuntelee todella mielellään niissäkin kappaleissa, jotka olisivat jonkun toisen vetäminä harmaata massaa. Imperial Triumphantista sessiomieheksi lainattu basisti Steve Blanco hoitaa tonttinsa kunnialla ja pimputtelee kahdessa biisissä pianoakin. Loather tuntuu lähestyvän musiikkiaan raskaammasta kulmasta ja samalla enemmän tunnelmoiden. Toisaalta miestä olisi voinut päästää vaikkapa Heaven’s Fallingin instrumentaalilopukkeessa enemmänkin vapaaksi fillejään esittelemään. Vaikka vuonna 2017 perustettu yhtye ei tee debyytillään maailman omaperäisintä melo deathiä, esimerkiksi juuri suuntauksen määritelmän mukainen ominaisuus eli melodisuus on monin paikoin huippuluokkaa. Autenttiseen 1990-luvun italopower-tyyliin musassa on myös eurodance-viboja, ja albumi päättyy luonnollisesti poplainabiisiin. Kokoonpano on pysynyt varsin muuttumattomana, joskin Sevenillä kuullaan kosketinsoittaja-kitaristi Paul Taylorin studiotyöskentelyä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1990 kakkoslevyn In the Heart of the Youngin – mies kun on vuosien varrella toistuvasti poistunut yhtyeestä ja palannut rivistöön. Myös kitarasoolot panostavat enemmän tarttuvuuteen kuin tuhatta ja sataa kiitävään teknisyyteen, vaikka taitoakin ilmiselvästi löytyy. Heikompaakin materiaalia paikkaa onneksi se, että solisti Valerio ”The Brave” Caricchion ääni muistuttaa kovasti Hansi Kürschista. Kertosäkeet ovat isoja, ja proge/fuusiojazz-taustaisen rumpalin, Dixie Dregsissäkin vaikuttaneen Rod Morgensteinin ilmeikäs soitto pitää homman hienosti kasassa. Bändien menossa on yhteisiä piirteitä, mutta myös konkreettisia eroavaisuuksia. Tuloksena on persoonallinen keitos, jonka kaikkia makuja ja nyansseja ei hahmota ensimmäisten kuuntelukertojen myötä. Äkkiseltään on kuin Naked City, Weather Report, Atheist ja Necrophagist olisi laitettu blenderiin ja sekoitettu huolella. Elli Muurikainen FROZEN LAND Out of the Dark MASSACRE Pirkanmaalaisen Frozen Landin toista täyspitkää ei tarvitse kuunnella kuin parikymmentä sekuntia ennen kuin tietää mistä tuulee. Yhtyeet kuulostavat usein halvoilta kopioilta genren pioneereista. Niko Ikonen WINGER Seven FRONTIERS Wingerin suuruudenpäivät olivat 1980–90-lukujen vaihteessa, mutta tälläkin vuosituhannella yhtye on keikkaillut epäsäännöllisen säännöllisesti ja julkaissut kolme levyä. Tamperelainen Vansidian onnistuu välttämään vaaranpaikat varsin hyvin. Tässä on paljon hyviä rakennuspalikoita, mutta ei niistä mitään kirkkoa saa kasattua. Soitto ja laulu pelaavat siis komeasti, mutta sävellyksissä on vielä runsaasti hiottavaa. Suppressed with Light -biisissä päästetään basistikin vapaaksi esittelemään maukkaita kuvioitaan. Sympaattista kamaa silti. Nyt Valtgryftåke tasapainoilee keskinkertaisuuden katveessa nousten sen yli lähinnä tietynlaisella tyylitajullaan. Nyt ei nakuteta steriilin kuuloisesti, kuten monen verrokin kohdalla. Kaiken takana häärii chileläinen Lord Valtgryftåke, jolla riittää bändejä joka viikonpäivälle, ja ylikin – ja mikäpä siinä, jos ukko tekee näinkin hyvää kamaa. Ehkä jonkin pienen kappelin. Toisaalta nykymallin mukainen turboahdettu soundimaailma korostaa tätä mielikuvaa. Loather tuntuu haastavan monia metallimusiikin kirjoittamattomia sääntöjä, mikä nostattaa takuulla vastarintaa, mutta herättää myös kiinnostusta. Allekirjoittanut on arvostellut jo Grymmstaltin ja Ründgardin uutukaiset, eikä tämäkään ole huono. Jerome Burn ja Cameron Carella puolestaan tuovat trumpeteillaan vahvaa free jazz -tunnelmaa, vaikka myös hillitympi ilmaisu luonnistuu. Voi jospa herra Lord jaksaisi keskittyä yhteen tai edes kahteen projektiin, niin tästä määrästä materiaalia saattaisi ulostua jotain oikeasti laadukasta. Tunnelma välittyy uhkaavana, sairaana ja pimeänä. Ei kukaan voi säveltää näin paljon musiikkia kompastumatta siihen. Sarmat ei räjäytä debyyttilevyllään pankkia, mutta yhtyeen konsepti on ehdottomasti mielenkiintoinen, vaikkei täysin ennenkuulumaton. Vaikkapa Soilworkin ystävien kannattaa ottaa bändi seurantaan. Biiseissä ei ole moitteen sijaa, mutta ehkä niistä puuttuu jokin lopullinen notkeus ja tietynlainen kuulaus, jotka olivat läsnä vaikkapa nimikkodebyytin (1988) Seventeenja Hungrymestariteoksissa
Mega CRIMSON DAY Crimson Day OMAKUSTANNE Melodista perusmetallia soittava Crimson Day on uudistanut rivejään sitten viime kuuleman. Tami Hintikka THE SILENT RAGE Nuaces of Life SCARLET The Silent Rage on kuin puolivälin krouvi matkalla Painkiller-ajan Judas Priestistä Sanctuaryn ja jossain määrin myös Iced Earthin kaltaisiin US Metal -bändeihin. Kokonaisuudessaan levystä jää niin soundimaailman kuin sävellystenkin osalta hieman tasapaksu jälkimaku. Eivät ne hoida, mutta laulaja Neill Freiwaldin uskottavuus pelastaa heikommatkin biisit. Joni Juutilainen SONIC POISON Eruption PULVERISED Nyt mennään eikä mietitä. Pienjulkaisu sisältää viisi biisiä tymäkkää ja tyyliteltyä death metalia, joka on paljon velkaa Nilelle. Rummuista vastaa Juhani Ikonen. Oikein asiallista ja hiukan ryppyotsaista kakkoslaadun vanhan koulun heviä. Hyvin toteutetussa musiikissa on juonta ja tarttumapintaa, mikä nostaa Where Emptiness Is Allin selvästi genren keskitasoa korkeammalle. Jossain neofolkin, postblack metalin ja rosoisen post-punkin välimaastossa piileksivä orkesteri muistuttaa perussoundiltaan hyvin paljon Agallochia ja Sólstafiriä, mutta muitakin influensseja on kuultavissa. Esikuvansa tekniselle ja (sen kunnian päivien) innovatiiviselle tasolle KHNVM ei ainakaan vielä nouse. En kuule Nuaces of Lifella ensimmäistäkään vuoden 1990 tällä puolen keksittyä ideaa tai vaikutetta, mutta ihan kelpo paukutustahan tämä on – joskin tuhanteen kertaan kuultua eikä edes tarpeeksi käppää ollakseen aidosti viihdyttävää. In Exile on tyylikäs, elinvoimainen ja kaunis teos. Vähemmän yllättäen Mg?an suuntaan viittava tykitys voisi olla omaleimaisempaakin, mutta meno toimii. Hylin jäsenillä on historiaa Black Altarissa sekä Belphegorin, Ofermodin ja Vaderin livemiehistöissä, minkä myös kuulee. Kvad ei ole mustan metallin toivottomin tapaus, mutta sen puu1476. Mielikuvia vahvistavat selkeästi kuultavat itämaisen musiikkiperinteen vaikutteet kärkenään kaksi lyhyehköä instrumentaalia, jotka rytmittävät kokonaisuutta oivasti. Se tulkitsee eri tyylilajeja mystisen filtterin kautta rakentaen levylle oman kiinnostavan mikrokosmoksensa. Kotimaisen trion debyyttipitkäsoitto on riehakas, pitelemätön ja rouhea 80-lukulaisen grincore-hengen mukainen ryöpytys. Miekkoset paiskovat debyyttialbumillaan yllättävän tanakkaa ja raskasta rähinöintiä. Muutamia kappaleita olisi ehkä kannattanut hioa vähän linjakkaammiksi. Mape Ollila DIETH To Hell and Back NAPALM Vähintäänkin epämääräisten ranneliikevideosessioiden seurauksena Megadethistä kenkää saanut David Ellefson ei ole jäänyt rannalle ruikuttamaan vaan on jatkanut musiikin tekemistä. Eruption on tosiaan varsinainen purkaus, soundimaailmaa myöten vanhojen aikojen grind-kaahausta. Tällaista tarvitaan. Melodista, suloisen surumielistä Neue Deutsche Härte -jynkytystä miedoin industrial-juontein esittävä yhtye on ehtinyt vajaassa kymmenessä vuodessa jo kuudenteen pitkäsoittoonsa. Aivot narikkaan ja ei muuta kuin pittiin. Bändin nimikkoalbumi ei aiheuta mitään erityisiä väristyksiä, vaikka paikoitellen potentiaalia väläytteleekin. Guilherme Mirandan (exEntombed A.D.) ja Michal Lysejkon (ex-Decapitated) kanssa perustettu Dieth on aktiivisuudesta yksi osoitus. Raivoisa, jatkuvasti myllyttävä levy hivelee korvakäytäviä, vaikka ne verta hieman vuotavatkin. JE N N IF E R K A V JI A N NAPAKAT 69. Homma kaipaa vielä hieman omaa ilmettä, mutta muuten kaikki vaikuttaa olevan kohdillaan. Kuusitoista biisiä piirun päälle kahteenkymmeneen minuuttiin. 1476 on joka tapauksessa onnistunut rakentamaan itselleen musiikillisen identiteetin. Mikko Malm ERDLING Bestia OUT OF LINE Erdlingiä voisi kutsua Saksan Niskalaakiksi. Sonic Poison osaa tuoda genren perinteet hienosti 2020-luvulle. Kotimaansa mustan metallin historia kuuluu läpi bändin kaikessa tekemisessä. Intron lisäksi kaksi kappaletta antava ep näyttää, että Hylistä voi tulla kovakin tekijä. 1476 In Exile PROPHECY Massachusettsin Salemistä tuleva 1476 kuvailee musiikkiaan hermeettiseksi death rockiksi. Tamperelaisyhtyeen kolmannella levyllä laulajan tontin on ottanut hoitaakseen Milka Uusitalo ja toiseen kitaraan on saatu Janne Rantanen. Niissä sakemanni luottaa ryhdikkään tanakkasoundisen kitarajuntan ja synasäksätysten hoitavan homman himaan ilman melodioitakin. Esseniläisten Weltschmerz tempaa rokkaavassa Eis und Feuerissa mukaansa. To Hell and Back tuntuu vähän kiireellä tehdyltä ja sen jälki on melko epätasaista. Kuvaus on enigmaattisuudestaan huolimatta aika hyvä. Teemu Vähäkangas HYL Where Emptiness Is All ODIUM Puolalais-italialaisen black metal -debytantin ensimmäinen ep kahlataan läpi lupaavissa merkeissä. So Old on kuitenkin väärällä tavalla tuskainen kokemus. Alun death metal -uhoilun jälkeen meininki vähän tasoittuu ja kevenee, mutta thrashäys pysyy huomattavasti raskaampana kuin vaikkapa Ellefsonin entisessä työpaikassa. Aivan liian pitkät kappaleet ovat ainoastaan tylsiä, sillä musiikista vastaava Peregrinus ei kykene puhkumaan tekeleisiinsä juuri minkäänlaista kiehtovuutta. Mikko Malm KVAD So Old PURITY THROUGH FIRE Norjalaisen Kvadin toinen kokopitkä tunkee ulos ronskia ja säröistä black metalia ”vanhojen hyvien aikojen” malliin. Panostuksen näkee myös siitä, että kaveri on muuttanut kotimaastaan Bangladeshista Saksaan ilmeisesti keikkailun takia. Mape Ollila KHNVM Visions of a Plague Ridden Sky NECKBREAKER / BITTER LOSS Laulaja-kitaristi Obliteratorilla on vahva visio johdattamansa yhtyeen suhteen, onhan viidessä vuodessa syntynyt kaksi täyspitkää ja tämä ep. Melodisimmillaan, biisissä Die Erde Singt, maailmantuska on jopa lyyrisen kaunista. Kreikkalaisviisikon toinen pitkäsoitto on nonstop-serviisi tuplabasareita, jämeriä tuplakitarariffejä ja huomattavan korkealta laulettuja, aavistuksen liian helposti unohdettavia melodioita. Volumet vähintään yhteentoista ja Eruption masiinaan, niin johan alkaa tanssijalkaa vipattaa. Valitettavasti albumilla on myös lähes monotonisia kvasi-Rammstein-kökkäreitä kuten Khaos ja Katharsis
Julkaisun suurin ongelma on, että vaikka musiikki ja tunnelma muuntautuvat matkan varrella, kokonaisuus ei tunnu päätyvän oikein mihinkään. Julkaisuja vaikuttaa tulevan sitä tahtia, että tässä vaiheessa olisi hyvä painaa jarrua ja keskittyä kunnon debyytin luontiin. Mikko Malm MDXX MDXX NO REMORSE Salaperäisyyden verhon takaa operoiva ruotsalaisyhtye soljuttaa Maiden-melodioilla väritettyä vanhan liiton heavy metalia vahvalla perinnetuomio-otteella. Gloryhammerin tarinallinen anti kiehtoo toki edelleen niitä, joille fantasiaepiikka on sydäntä lähellä. Joni Juutilainen CURSE OF CAIN Curse of Cain NUCLEAR BLAST Kitaristi Jonas Asplindin juttuna ovat futuristiset scifi-dystopiat, sillä niiden parissahan jäbä puuhasteli jo edellisessä bändissään Follow the Cipherissä. Orkesterin musiikki ei kuitenkaan ole pelkästään monotonista hidastelua, pikemminkin päinvastoin. Korvasta sisään ja toisesta ulos, tunnetai muistijälkiä jättämättä. Toteutus on niin hyvä, että levyn uhkaava ilmapiiri on jopa pelottava. Toisin sanoen kyseessä on kaikuisan isosoundinen, nuoremmalle bändisukupolvelle ominaisen emotionaalinen mutta vieraannuttavan muoviseksi tuotettu melodinen metalli coreja sinfoniamaustein sekä prosessoiduin lauluja rääkysuorituksin. Kymmenen raidan paketti on soitettu ja tuotettu asiaankuuluvan hyvin, mutta sävellyksistä puuttuvat terävimmät koukut ja oikeastaan sielukin. ei ole mahtikamaa, mutta projekti osoittaa potentiaalia. Levyn lupaavahkon alun jälkeen suunta on tiukasti alaviistoon, joten tulevaisuudessa kaksikon on skarpattava kunnolla. Simppeli suomihenkinen black metalinsa pohjaa Burzumiin, mutta ilman vastaavaa uniikkiutta ja sävellyksellistä laatua. Albumin parasta antia ovat avausraita Dead Man Walking, blueshenkinen Ghost of You ja Bitter Pill. Wolftowerin ilmaisu on kotikutoista mutta genressään hyvin tehtyä. Sama touhu jatkuu raamatullisesti nimetyssä Curse of Cainissä, nyt vain roolipuvuissa. Sitä leimaavat erittäin helppotajuiset melodiat, mulliköörit ja kiitettävän etäällä genressä tyypillisestä kiljunnasta operoiva laulaja Alexander Schirmer. Elli Muurikainen TURTUMUS Jälleenheräävä viha WAELTAJA Heremite MISANTROPIA Ensimmäisen ep:nsä julkaissut Turtumus esiintyy lo-fi-hengessä ja suhteellisen raakana. Ihan hyvää kamaa mahdottoman taidokkailta soittajilta, ei sen suurempaa. Melkoisia määriä musiikkia julkaisevasta Kalmankantajasta tuttu Aki ”Grim666” Klemm puolestaan kokeilee tällä kertaa taitojaan dungeon synthin parissa. Heremite menettelee rauhoittavana musiikkina, mutta samanlaista tavaraa löytyy maailmasta paljon mielenkiintoisemminkin tehtynä. Mape Ollila NIBIRU Anamorphosis ARGONAUTA Anamorphosis on lähes tunnin järkäle syvänmustaa ambientia ja rituaalimaista manaamista. Joni Juutilainen ALTAR OF OBLIVION Burning Memories FROM THE VAULTS Eeppisen heavyn ja doom metalin välimaastossa seikkaileva Altar of Oblivion ilahduttaa yleisöään uuden ep:n muodossa. Bändin esikoinen on mainio mutta hieman epätasainen tapaus. Loisten riivaamassa tulevaisuusvisiossa seikkailevan Cain-hahmon saagaa säestää ”movie metal”. Toisaalta retroileva occult rock kauhoo samoista alkulähteistä, eli yhteiset juuret kuuluvat joka tapauksessa helposti. Meno on sympaattista kuin vanhan ajan kauhuleffassa: kaikki on vähän niin ja näin, mutta sydäntä lämmittää silti. Sen sijaan keskelle levyä sijoitettu Ufo-cover Lights Out väsyttää jo ajatuksena. Turhan helppo ja ennalta arvattava reitti, mutta MDXX mieltyy tietynlaiseksi käppä-Ghostiksi, mikä ei tietenkään ole huono asia. Waeltajan albumi on genrensä tuttua laitaa eli yksinkertaista kosketinsoitinmaalailua. Meno on tutun kuuloista esimerkiksi Werewolf-levy-yhtiön julkaisuihin perehtyneille. Esimerkiksi Manic Masquarade lähentelee jo proto-thrashiä! Viisi kappaletta sisältävä hevipakkaus on varsin viihdyttävä kokonaisuus, joka on hyvässä mielessä vaivatonta kuunneltavaa. Tami Hintikka RISE TO FALL The Fifth Dimension NOBLE DEMON Jos Espanjan Baskimaasta tulevaa Rise to Fallia kuuntelisi vuorotellen esimerkiksi muutaman ei-ihan-ykköskorin GöteborgNAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Samoilla vesillä tässä seilaillaan kuin maanmiesbändinsä, ja etenkin Blåkulla-kappaleessa on väkevä Haamu-viba. Lähes tunnin mittainen levy sisältää enimmäkseen keskitempoista perusheviä, jossa edukseen erottuvat lähinnä hienot kitaramelodiat ja -soolot. duttavuus lähentelee sietämätöntä tasoa. Turtumuksen esiintulossa on hyviä piirteitä, mutta homma kaipaa vielä selkeästi hiomista. Se, että suursuosio on karttanut Winterstormia, ei ole suuri ihme, sillä bändi ei ole edes omassa genressään kovin innovatiivinen tai originelli. Everfrost on albumi numero viisi ja homman nimenä yhä sivumaultaan folkmetallinen fantasiakliseinen tuplabasari-heavy. Saa nähdä, miten pitkään Angus McFife vielä miekkaansa heiluttelee. Vaikka tajunta ei räjähdä, sydän ehkä hieman läikähtää. Yhtyeellä on jo 12 vuotta historiaa, mutta menestystä ei juurikaan. Teos on vain yhden raidan mittainen, mutta siitä on selkeästi tunnistettavissa draaman kaaren osia, mikä vain korostaa mainittua vaikutelmaa. Lupaava ryhmä, sillä tunnelmalliset Embrace Your Darkness, Hurt ja Blood the End jopa säväyttävät, soundimaailmasta huolimatta. Crownless... Vuonna 2006 perustettu yhtye luottaa enemmän tai vähemmän perinteiseen ilmaisuun, mikä on tässä tapauksessa pelkästään positiivista. Tämä hoitunee ajan myötä kuin itsestään. Kestoa levyllä on yli tunti, ja kun albumilta ei löydy mitään erityisempiä kiinnekohtia, kokonaisuus tuntuu vain tylsältä. Jo teini-ikään ehtineen Gloryhammerin neljäs täyspitkä ei tosin omaperäisyydellä ratsastele. Mega WINTERSTORM Everfrost AFM Baijerilaisen Winterfrostin tyyppien on pakko rakastaa musiikin tekemistä. Joni Juutilainen GLORYHAMMER Return to the Kingdom of Fife NAPALM Englantilaisen Gloryhammerin iloista ja sutjakkaa superlatiivi-poweria on helppo kuunnella, vaikkei yhtyeen liian överiksi vedetystä imagosta niin välittäisikään. Jaakko Silvast ELEGANT WEAPONS Horns for a Halo NUCLEAR BLAST Judas Priest -kitaristi Richie Faulknerin ja -rumpali Scott Travisin, basisti Rex Brownin sekä jokapaikanhöylä Ronnie Romeron muodostaman Elegant Weaponsin debyytti jää superkokoonpanon asettamiin odotuksiin nähden kovin vaisuksi. Mape Ollila WOLFTOWER Crownless King of the Dismal Dark Empire INFERNA PROFUNDUS Tuntematonta kotimaista black metal -osastoa edustava Wolftower soittaa – yllätys, yllätys – 1990-lukulaisissa merkeissä kulkevaa ”synabläkkiä”. Kaiken huminan ja hälyn keskellä hyödynnetään pahaenteisyyttä huokuvia kosketinmattoja elektronisen musiikin pioneerien hengessä sekä hypnoottista tribaalirytmiikkaa. Kaikesta musiikista vastaava Vyrtur löytää ep:lle hyvän tunnelman, joka tuntuu kaikuvan pimeän, kylmän ja synkän kellarin syövereistä
Näillä kavereilla ei ole oikeastaan mitään omaa – jopa soundit on veistetty samasta puusta. Jos Rangerin tyylinen vauhdikkaampi heavy metal uppoaa, Rapid kannattaa kuitenkin tarkastaa. Kokopitkään eväät eivät riitä, mutta varsin sähäkän ep:n tästä saisi. Rapid-kolmikon eli laulaja-basisti Vincent Revengen, kitaristi Atte ”Spectre” Nikun ja rumpali Tapio ”The Goon” Malmströmin räiskyvä ja suhteellisen nopea räimintä natsaa yhteen, asiaankuuluvan käppäisyyden toki säilyttäen. Vaikka Rise to Fall tuntuu imeneen swedeath-vaikutteet äidinmaidostaan ja soitto ynnä muotokieli ovat suvereenisti hallussa, espanjalaisten biiseistä puuttuvat ne välttämättömän loppusilauksen tuovat koukut, joilla melodödö porautuu kuulijan kalloon. Sävellyksissä käydään läpi yhtyeen historiaa niin synkän metallin kuin melankolisen akustisen musiikinkin muodossa, mikä sopii ep:n pirtaan mainiosti. Mikko Malm VREDENSDAL Sonic Devotion to Darkness SOULSELLER Skandinaaviselle black metalille kaikkensa velkaa olevan Vredensdalin neljännen albumin sisältö pysyttelee perusasioissa. Porukalta kuulisi kuitenkin mielellään vielä sen todellisen huippujulkaisun, joka jättäisi bändin nimen kansainväliseenkin metallihistoriaan. Mustan Kuun Lapset on saanut urallaan aikaiseksi paljon. Vargravin teho pohjaa yhä nostalgiaan, jonka porukka taitaa mainiosti. Paikoin on jopa huvittavaa, kuinka autenttisissa 1990-lukulaisissa tunnelmissa bändi liihottelee – eikä tämän todistamiseksi olisi tarvittu edes suoraan sylttytehtaalle vievää Emperor-coveria. melodödöpumpun kanssa, en varmaan tunnistaisi oikopäätä, mikä bändeistä ei ole ruotsalainen. Blackstar Obbression Regimen äänimaailma on sopivan omaperäinen, mutta sävellysten puolesta levyllä on vaikeuksia erottua muista vastaavista. Laadukasta peruskamaa melodisen metallin nälkään. Biisit eivät vain ole tarpeeksi hyviä eikä laulaja Dalay Tarda tarpeeksi vaikuttava, että kuulija investoisi aikaansa albumiin toistuvasti. Sonic Devotion to Darkness saattaa toimia black metalin historiaa sen kummemmin tuntemattomalle. Ei sillä, että mikään muukaan osa-alue olisi kehnosti toteutettua, mutta on todettava, että suurin osa Archon Angelin viehätyksestä perustuu Stevensin komeisiin laulusuorituksiin. Joni Juutilainen ARCHON ANGEL II FRONTIERS Progressiivista heviä soittava Archon Angel sai alkunsa vuonna 2019, kun kitaristi Aldo Lonobile (Edge of Forever, Secret Sphere) ja laulaja Zak Stevens (Circle II Circle, Savatage) tapasivat toisensa Timo Tolkin Avalon-projektin levyn nauhoituksissa. Tällä kertaa tarjotaan yksi uusi kappale, aiemmin julkaistu The Glory of Eternal Night, cover Emperorin Ancient Queenistä ja Netherstormin liveveto. Jaakko Silvast AVARICE Avarice UPRISING Tanskalaisviisikko takoo debyyttialbumillaan melodisuuteen taipuvaista modernia death/thrashiä. Yhdysvaltalaisyhtyeen ilmaisusta kuuluvat esimerkiksi Darkthronen ja varsinkin Satyriconin jättämät jäljet. Alun lupaava hyökkäävyyskin nuupahtaa katteettomaksi uhoiluksi. Kolme alkupään kappaletta toimii mainiosti, mutta sitten keskeneräisyys alkaa näkyä tempoilevana jälkenä. Neljästä pitkähköstä biisistä koostuva Summit sisältää aika lailla autenttista ja kunnolla kikkailevaa pieruprogea, joskaan ei pelkästään sitä. Ep on pomminvarmaa laatutavaraa. (Polaris) NATURMACHT Burnt Offering on Saksassa asustavien kahden ukrainalaisen ja yhden venäläisen hemmon black metal -bändi, joka kumartaa syvästi vanhalle ukrainalaiselle black metalille. Kiitos taajaan käytetyn fonin, musiikista löytyy runsaasti jazz-vaikutteita, ja kun kielisoitinten johdolla jyräytellään paikoitellen todella jykevästi, lopputuloksen luulisi kiinnostavan osaa heviväestäkin. ???. Bändi tuntuu olevan musiikillisesti paremmassa iskussa kuin ehkä koskaan ennen. Sovitustyö tökkii yhä enemmän ja riffit muuttuvat mitäänsanomattomiksi tai liian monesti kuulluiksi. NAPAKAT 71. Varsin nopeasti tulee selväksi, että soundit kärsivät loudness warista, eli levyn kaikki kaistat on tuutattu melkoisen tukkoon. Mape Ollila VARGRAV Encircle the Spectral Dimension WEREWOLF Tymäkkää jälkeä tehnyt kotimainen Vargrav jatkaa vaelteluaan sinfonisen black metalin maailmassa. Tai oikeastaan kumartaminen on turhan lievä sanavalinta, sillä kolmikon musiikki on sataprosenttisesti Drudkhilta ja Nokturnal Mortumilta lainattua/varastettua. Varsin typerällä Goblin Reaper -nimellä bändiä johtavan miehen kitarariffeissä on kieltämättä paikoin hyvää vetovoimaa, mutta kokonaiskuva alkaa kyllästyttää nopeasti. Mega RAPID Blackstar Obbression Regime DYING VICTIMS ”Nopeaa mustaa metallipunkkia” soittava helsinkiläistrio saa debyytilleen fyysisen julkaisun saksalaisen Dying Victimsin kautta. Suuria erikoisuuksia ei anneta, mutta julkaisu jättää kieltämättä edellislevyä paremman jälkimaun. Joni Juutilainen SEVEN IMPALE Summit KARISMA Ei ole epäilystäkään, etteikö tämä porukka olisi King Crimsonin klassikkodebyyttiä kuunnellut, ja rutosti. Teemu Vähäkangas MUSTAN KUUN LAPSET Suruaika INVERSE Kotimaisen dark metalin kantaisiin kuuluva Mustan Kuun Lapset juhlistaa uudella ep:llä 30-vuotista uraansa – eikä suotta. Samaa tukkoisuutta voisi sanoa esiintyvän myös musiikissa. Joni Juutilainen BURNT OFFERING ??????. Tässä levyssä ei ole sinänsä mitään vikaa, mutta kun tyyppien idolisoimat bändit tekevät kaiken paljon paremmin, sillä ei tee yhtikäs mitään. Niin taidolla ja tyylillä toteutettua kuin tämä onkin, lämmin tunnepuoli ei tuo kylmän tekniselle tasolle riittävästi tasapainoa, laulajan kovasta yrityksestä huolimatta. Bändin viidettä albumia pidemmälle kuunnellessa se varmaankin valkenisi. Vertailussa klassikoihin Vredensdal jää kuitenkin taakse jo lähtömetreillä. Harmi, sillä paikoitellen mättö on maistuvaa. Kuten mainiolla Kruunu-levyllä (2021), myös Suruajalla kuullaan monia vierailijoita. Niko Ikonen Vargrav. Mies todistaa olevansa vielä 57-vuotiaana kovassa kunnossa, mikä ei ole tässä tyylilajissa mikään itsestään selvä saavutus
Orkesterin mustemmanpuoleinen death metal on viilattu niin tappavalle tolalle, ettei vastaavaan muista ihan vasta törmänneensä. Kaikki biisit on sovitettu livesoittoa silmälläpitäen. Reap What You Sow naittaa hienosti mataMILLOIN JA MITEN. Yleissointi on myös äärettömän brutaalien laulujen ansiosta helvetin kolkko ja hyytävä. – Bändin olemassaoloon ei ole mitään yhtä syytä. Tästä on sitten muodostunut näköisemme kokonaisuus. Tommi tekee suurimman osan biiseistä, Henri muutamia silloin tällöin, Marko [laulu] kirjoittaa kaikki lyriikat ja Mikko [rummut] ja Pasi [basso] heittelee jotain ideoita sinne sun tänne. – Joskus vuoden 2021 alussa Tommi [kitara] esitteli Henrille [toinen kitara] edesmenneen bändinsä jäljiltä jääneitä biisejä ja riffejä. Selkeitä rooleja ei ole, mutta käytännössä joka ikinen asia, idea tai ajatus hyväksytetään kaikilla jäsenillä. Homma pysyy hienosti kasassa ja varmaotteisena. TYÖMME JAKAUTUU… – …siten, ettei mitään selkeää työnjakoa ole oikein missään. Seassa on myös mukavia pikkujippoja, joiden myötä kappale saa teknistä särmää. MIKSI. Kaikki on toteutettu hyvällä maulla, eikä bändi tee ilmiselvistä taidoistaan huolimatta yhtään enempää kuin tarvitsee. Buryfication KEIKALLA OLEMME… – …intensiivinen, spontaani ja välitön kokoonpano. Alkuvuonna 2022 bändi rupesi työstämään Leviathania, täysin omatoimisesti, ja loppuvuodesta se saatiin vihdoin pihalle. www.instagram.com/lastoutband GOLDEN ROT Reap What You Sow Viime vuonna perustettu Golden Rot on ensimmäisellä julkaisullaan soundeja ja soittoa myöten täysin valmiin oloinen bändi. Henkinen puhdistautumisrituaali, joka perustuu konkreettiseen ja traagiseen asiaan. Aika demokraattista meininkiähän tämä on. BÄNDIN NIMI… – …tuli Henrille ajatuksena, kun hän oli matkalla kotiin isänsä hautajaisista. Kesällä julkaisemme musavideon, joka on kooste tähän mennessä soitetuista ja kuvatuista keikoista. Pelottavaa musiikkia. DEMOT AADOLF VIRTANEN KUUKAUDEN BÄNDI BURYFICATION Leviathan Tamperelainen Buryfication ei jätä mitään epäselväksi. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – Parempi olla tekemättä mitään lupauksia. buryfication.bandcamp.com 70 000 TONS OF METAL -RISTEILYLLE LASTOUT Make Amends Tamperelainen Lastout on herättänyt huomiota nuoremman polven raskaassa päädyssä. Jos jotain on joskus tapahtuakseen, katsellaan sitä sitten. Helvetinmoisella intensiteetillä pauhaava mekkala tuo mieleen lähinnä sotatantereen kaikkine kauhuineen, ja kuitenkin se on samaan aikaan myös kaunista kuunneltavaa. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …erittäin intensiivisestä keikkaputkesta! Lähitulevaisuudessa on luvassa jonkin verran keikkaa, ja olemme parhaillaan nauhoittelemassa jatkoa Leviathanille. Soitinpuolella on käynnissä sellainen härdelli että hirvittää. Samalla testailtiin vähän livekuntoa, ja julkaisun jälkeen olemmekin sitten keikkailleet aktiivisemmin, jopa Ruotsissa asti. Toimii myös sinkkuna tulevalle ep:lle. Kiintoisinta on, että jotenkin rutiininomaisesti odottamaansa rähinälaulua ei kuulla ollenkaan. Bändin uusi single esittäytyy varsin simppelinä ja lyijynraskaana lanauksena, josta löytyy herkemmätkin partikkelinsa. Niiden pohjalta alkoi syntyä yhteistuumin ihan uusia ralleja, joita työstäessä kokoonpanokin otti nykyisen muotonsa. Menemme suoraan asiaan ilman mitään ylimääräistä ja keskitymme ainoastaan oleelliseen. Yhdistelmä kahdesta sanasta, burial ja purify. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Varsinaisia bändejä on mahdoton nimetä. Leviathanin soundit ovat kaikkea muuta kuin kliiniset, mutta mainiot kitarariffit erottuvat seasta edukseen. Buryfication on ensisijaisesti livebändi, ei studiobändi. Tästä bändistä on pakko tulla jotain. SUURIN ONGELMAMME ON… – …varmasti samankaltainen kuin muillakin tuoreilla bändeillä: itsensä tiettäväksi tuomisen haasteet somemössön seasta sekä ihan perinteiset kysynnän ja tarjonnan lait. Asser Driouachin puhdas ääni hoitaa homman kotiin ja antaa kokonaisuudelle persoonallisen silauksen. Löydämme jatkuvasti itsemme mitä oudoimmista ja ihmeellisimmistä tilanteista! 72. Lepotaukoja ei suoda yhdellekään muusikolle kuin korkeintaan biisien välissä. Soitellaan sellaista musaa, josta itsekin pidämme ja jonka tyylistä olemme muissakin kokoonpanoissa vuosien varrella soitelleet. Sitä kautta on varmasti kuultavissa useitakin bändejä, mutta mitään tiettyjä ei voi mainita. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – Emme varsinaisesti etsi tai ole vailla mitään sopimuksia. Olemme pikemminkin omien lajityypillisten mieltymystemme yhdistelmä, poukkoilemme jossain deathin, black metalin ja thrashin seassa
DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com lavireisen djenttauksen, koneet ja tarttuvan radiorockin, mutta keitoksessa on paljon muutakin. Mukavan luomu sointi ja kadehdittavan jouhea soitanta on mielenkiintoista ja saa pyöräyttämään kiekon helposti uudelleen ja uudelleen. Jotain kertoo sekin, ettei tässä oikeastaan osaa päättää, haluaako kuulla koko nimeä enää koskaan. www.facebook.com/KapinaBand MIND-A-STRAY Valley of Misery / Sign of Victory Tommi Tiihosen luotsaama Minda-stray on jäänyt mieleen jonkin sortin heavy metal -kameleonttina, eikä fiilis näiden palojen perusteella kummemmin hälvene. Olkoot bändin käyttämät ainekset sitten vaikka raivostuttaviakin, sen biisinkirjoitustaitoa ei käy kiistäminen. Soundinsa puolesta bändi voisi edustaa raskaamman pään metalcorea, mutta sen ohessa joukkio osaa kuulostaa melkoisen juustopitoiselta poikabändiltä. CMX:n, YUP:n ja Viikatteen viitoittamalla tiellä tässä mennään, mutta eipä Musta Lista kuulosta varsinaisesti miltään esikuvaltaan. Koskettimien lisäksi biisissä vaikuttaa ainoastaan syvän suklainen, kaunis naisääni. Modernimman thrashin vaikutteita vilautteleva vauhtipala ei lepäile laakereillaan ja päätyy jo vähän monotoniseksikin paahdoksi. Soul on Firessa on tanakkaa poljentoa, joka passaa aurinkoiseen kesäpäivään kuin tuoppi huulille. Jäädäänpä siis odottelemaan jatkoa. www.facebook.com/ThoRotlos.band RAJAPINTA Musta lista Rajapinnan saatekirje ei salaile vaikutteita, ja onkin hauska kuulla, kuinka onnistuneesti niitä on imetty. Todella kovaa osaamista ja melkoinen ensijulkaisu. Bändi tuntuu olevan selvillä siitä, mitä on tekemässä. Kaiken lisäksi biisi on kerrassaan hyvä, tällaista kun saisi levyllisen. Bändi on selkeästi Korninsa kuunnellut, mutta myös kotimaiset tyylisuuntaa hipovat bändit aina Apulannasta lähtien tuovat mausteensa orkesterin sointiin. Sielu ei leimahda vielä liekkeihin asti, mutta hyvän tuulen tuojana bändi osuu selkeästi keskitason yläpuolelle. Bändi kaivaa vaikutteita kelttiläisestä ja skandinaavisesta runoudesta ja tarinoista. Musiikin puolesta bändin progressiivinen death metal on kaikin puolin erittäin taidokasta ja osaavaa. Välistä sotketaan mukaan myös Turmion Kätilöt -tyylistä tasatamppausta, mikä on turhankin kosiskeleva veto, mutta minkäs teet. In the Fading Lightia työstäessä on inspiroiduttu muun muassa reilun kuukauden matkasta Pohjois-Norjaan. Punkiksihan tämän helposti mieltäisi, mutta ei se välttämättä ihan niinkään taas mene. www.facebook.com/tinskyartist KUOLIOKUJA 12600 Pommeja mun postilaatikkoon Näin ehtaa nu-metalia on eksynyt palstallemme harvoin. Riffipuolelle on löydetty yksinkertaisia oivalluksia, paikoin varsin pirullisenkin kuuloisia sellaisia. Varsinkin laulupuolella edetään jopa viihdyttävän vinksahtaneissa tunnelmissa, mutta eipä tämä sekamelska voita lopulta puolelleen. Bändi ei ole koko ep:n mitalla ihan tiukimmillaan ja soitto kompastelee välillä aivan yllättävissä paikoissa. Tämähän olisi hienoa nähdä lavallakin. www.facebook.com/ProximaBMetal VVVSV PVLVV Pvv se kovempvv Ehkä vähän pöljästi nimetty Vvvsv pvlvv – lausutaan ”Vaasa palaa” – on aikamoinen ristisiitos, mutta orkesteri ei tule noteeratuksi tässä osoitteessa ensimmäistä kertaa. Sign of Victory taas lähtee tykittämään vähän joka suuntaan, perinteisen thrashin ja teknisen rypistyksen sektoreille ja niiden ulkopuolellekin. Sopivaa musiikkia itsensä rauhoittamiseen. Orkesteri soittaa, jos ei nyt varsinaisesti vaarallisen kuuloisesti, niin ainakin lajin metkut taitavaan tyyliin. Aika oppikirjamaisesti toteutettu rokkipala on tarttuvine kertosäkeineen ja maukkaine sooloineen kutakuinkin muotovalio. Lauluista löytyy mukavasti valikoimaa kunnon kurnutuksesta ärinään ja mielipuoliseen kärinään. Unenomaisesti leijuva kappale on kaunis ja massiivinen sävellys. Lauluissa riittävä uhkaavuuden taso jää jo tästä syystä saavuttamatta. Valley of Misery on kohtuullisen nätti melodisen herkkäsävyinen tunnelmapala, joka omaa jossain määrin tarttumapintaa. Ajankohtaisesti nimetyn biisin kotikutoisuus häiritsee; kyllä tässä ajassa voi vaatia ainakin soundipuolelta briljantimpaa tasoa, vaikka demosta puhutaankin. Kuoliokuja 12600 on tuoreehko helsinkiläisorkesteri, jonka raskaasti vyöryvä nelibiisinen on helppoa ja mielenkiintoista kuunneltavaa. Jos vaikutteiksi voi mainita Opethin ja Gojiran, hommaa on tuskin lähdetty toteuttamaan ihan tyhjin taskuin. deathmetal KAPINA Päihteet, pi*lu & politiikka Kapinan genre jää hämärän peittoon. Riffeiltään bändi on raskas kuin synti, mutta seasta löytyy monenmoista nyanssia ja pehmikettä. Koukeroivaa suomirokkiahan tämä helposti olisi, mutta tatsin puolesta bändin voisi pistää metallisempaankin karsinaan. Eipä siinä, debytointi ansaitsee kuitenkin ehdottoman positiivisen huomion. www.mind-a-stray.net X-HAUNTED War Keski-Suomen Äänekoskella vuonna 2015 perustettu X-Haunted kategorisoi musiikkinsa simppelisti aggressiiviseksi heavy metaliksi, eikä luonnehdintaa käy kiistäminen. www.xhauntedband.wixsite.com/x-haunted 73. www.instagram.com/thegoldenrot PROXIMA B Void Cycles Nyt on namia. Helvetti, tämänhän pystyisi kuvittelemaan vaikka Euroviisuihin. Upeaäänisten miesja naislaulajan monipuolinen käyttö elävöittää kokonaisuuden aivan omalle tasolleen. Tamperelainen Proxima B on rakennellut debyyttijulkaisukseen komean 40 minuutin teemalevyn ihmisen matkasta avaruuteen. Soiton puolesta ei olla vielä vaaditulla tiukkuustasolla, mutta ensimmäinenhän se on toki julkaisunsakin. Muutamalla kuuntelulla käy selväksi, että paketti kuoriutuu ihanan hitaasti ja herättää kunnioitusta kasvavassa määrin. Myös yhteensoiton suhteen on vielä hutiloinnin makua, vaikka b-osan NWOBHMhenkinen revittely pienen hymyn huulille nostattaakin. Päällimmäisiksi korvan taakse jäävät yleisen häiriintynyt mekkala ja kohtuullisen hämärät aihepiirit. Monenlaisista osasista kasaantunut biisi on selkeä ja lipuu hienosti tunnelmista ja tunnetiloista toiseen – bändin vaihtoehtoinen tyyli saa haluamaan kummalla tavalla Provinssirockiin. www.facebook.com/rajapintayhtye VIRON PÄIVÄRISTEILYLLE HUMAN TARGET Human Target Tuore tulokas Tampereelta koluaa läpimädän death metalin löyhkäisiä laareja. www.facebook.com/kuoliokuja12600 THÖ ROTLÖS Soul on Fire Loviisassa vuonna 2019 perustettu Thö Rotlös veivaa hard rockia sydämensä kyllyydestä. Elämää ruotivat lyriikat suolletaan pihalle mukavan persoonallisella ja polveilevalla otteella. www.facebook.com/humantarget. Mukiinmenevää kitarointia, asiallista melodiakulkua ja yritystä löytyy, mutta linjattomuus jättää lopulta lähinnä hämilleen. Viehättävän kotikutoisen kuuloisen ep:n soundimaailma on kunnon muhjua ja ajaa kyllä asiansa. www.facebook.com/vaasapalaa VIKING CINDERELLALLE TIN SKY In the Fading Light Tummaa ja viipyilevää tunnelmointia tarjoileva Tin Sky on kaksijäseninen kokoonpano, joka haluaa pysytellä anonyymiyden varjoissa. Kasan piristävä poikkeus. Asiallisesti paketoitu kahdeksan biisin rykäisy esittelee horjahtelevasta ja rokkaavasta meiningistä huolimatta myös metallisävyjä, varsinkin kitaraosastolla. Runsasta, tiukkaa soittoa ja hauskaa nokkelointia on nautinnollista kuunnella, ja tässä bändissä voi kuvitella olevan hauskaa niin treeniksellä kuin lavallakin
Millä tavalla turvallisuuteen on panostettu. Iron Maidenin tapauksessa kaikki meni minun näkökulmastani aivan nappiin. Rajala kertoo myös bändin ja sen tuotannon pitävän logistiikan hallinnassa. – Sunnuntaina keikan jälkeen tehtäväni oli auttaa backline-teknikoita lavalla. Millaista osaamista tai kokemusta vaaditaan. Yritys hoitaa areenakeikoille, festareille ja muihin tapahtumiin paljon muutakin tapahtumatuotantopalvelua kuten kalustoa, kuljetuspalveluja, rekkaliikennejärjestelyjä ja bäkkärikalustusta. – Procella Solutions toimitti Iron Maidenille lähemmäs sata apukättä ja koneenkuljettajaa. – Lisäksi sekä omat esimiehet että bändin henkilökunta perehdyttävät kaluston turvalliseen käsittelyyn ja kaikki pitävät tietenkin toisistaan huolta. – Itse lava tuli Akun Tehdas Oy:ltä ja suurin osa showtekniikasta bändiltä, mikä on yleinen kuvio. Hän pääsi nostelemaan symbaaleja suoraan ständeistä caseen vinyylihanskat kädessä. Lopuksi Rajala kertoo olevansa ylpeä, että saa olla mukana mahdollistamassa hienoja elämyksiä kotikaupungissaan. Areenakeikkaa rakentamassa Millä tavalla rakennetaan areenamittoihin yltävä rockkonsertti. Luulen että kasvoni hieman vihersivät kateudesta. Bändin rumputeknikko nappasi kollegan vierestäni purkamaan Nicko McBrainin rumpuja. – Varmasti se, että kaikki on suunniteltu, aikataulutettu ja resursoitu mahdollisimman hyvin ennakkoon. Paljon raskaita lavarakennelmia ja liikkuvia osia. – Maidenin ei tarvitse pullistella massiivisilla lavarakennelmilla. Iron Maidenin henkilökunta vaikutti erittäin tyytyväiseltä. Englantia pitää ymmärtää, koska apukäsiä ohjeistavat suoraan artistin omat teknikot. Lisäksi jonkin verran pyroja, videoscreenit lavan sivuilla, katossa valotrusseja ja tietenkin PA. Lisäksi hallikeikalla on tietysti areenan henkilökuntaa, paikallisen tekniikkatoimittajan ryhmää ja itse bändin crew, jossa on kymmenittäin väkeä. MAIDENIN tuplakeikka Nokia Arenalla Tampereella kesäkuun alussa ei ollut Vilho Rajalalle ensimmäinen vastaava työtehtävä. Iron Maidenin tapauksessa kamaa ei ollut mammuttibändin statuksesta huolimatta aivan järjettömiä määriä. Kysytään Infernon omalta Vilho Rajalalta, joka oli pystyttämässä Iron Maiden -keikkaa. Heillä on kyllä paljon enemmän soittokamaa kuin monella muulla, mutta ei mitään ylimääräistä. 6. PIIRI AKI NUOPPONEN 74. Ihan pienellä porukalla tämän kokoluokan konserttielämystä ei järjestetä. – Olen työskennellyt Procella Solutions Oy:n kautta erilaisissa tapahtumatuotannon tehtävissä vuosia, Rajala avaa ja kertoo sitten, mikä on olennaisinta onnistuneen tapahtuman pystyttämisessä. – Iron Maidenin tapauksessa hommaan liittyi myös vähän tähtipölyn hengittelyä, hän myöntää. – Pitkä yhteistyö Procella Solutionsin ja Akun Tehtaan kanssa on tehnyt tapahtumien rakentamisen helpoksi ja joustavaksi. – Iron Maideniä alettiin rakentaa kukonlaulun aikaan lauantaiaamuna, ja kalusto oli pakattu poislähtöä varten maanantain vastaisena yönä ennen kahta. Voiko kuka tahansa päästä auttamaan keikkaproduktion rakentamisessa. – Apukäsihän toki tekee sen mitä käsketään, eikä joku valotrussin rakentaminen tai casen työntäminen vaadi kaksista osaamista. – Kaikilla työntekijöillä on oltava turvakengät, huomioliivit ja kypärät, kun rakennetaan ja puretaan, Rajala sanoo. Lavalla oli backlinen lisäksi vain se raiseri-ramppihässäkkä sekä sivuja taustakankaita. – Procella Solutionsin toimitusjohtajalle Jarno Puraselle on kunnia-asia tarjota laadukasta palvelua tapahtumien tarpeisiin. Kunhan on paikalla ja tekee riuskasti ja täsmällisesti mitä käsketään eikä valita. Ryhmä on osaavaa, kokenutta ja skarppia. Tilaa voi ehkä olla jossain muualla enemmän, mutta kaikki on aina saatu mahtumaan. Rajala sanoo Nokia Arenan tarjoavan kansainvälisen huipputason puitteet laadukkaalle areenakeikalle. Rekkoja ei ollut kymmentäkään. Minun näkökulmastani alalle suuntautuminen on hyväksi, jotta tuntee teknisiä käsitteitä ja osaa hahmottaa ja ennakoida, missä järjestyksessä asiat tapahtuvat
W LL AMS | FORESEEN | SMACK OUN | S LVER ULLET | VERM L A | GALVAN ZER | SOLOTHUS | ...AN OCEANS | REAMTALE | RT M SER A ULT MA | SE ULCHRAL CURSE | O MALMSTRÖM | ASHEN TOM | NAKKEKNÆKKER | VANS AN | KOUTA | KÚRU | NERVE REAK ANGLES MORT S | SLASH THE SM LE | RRAT ONAL CAUSE. A.A