Inferno 06/2024 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

6/2024 I HINTA 12,90 €. ELÄMÄ ON RASKASTA. 5/2024 I HINTA 12,90 € ELÄMÄ ON RASKASTA
LIPUT NYT MYYNNISSÄ! 13.7.2024 // COOLHEAD BREW // VIIKKI, HELLSINKI
18 +
OSTA LIPPUSI AJOISSA! LIPUT VIEDÄÄN KÄSISTÄ.
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Dra ug nim , Lim bo nic Art , Ne aer a, Bla zin g Ete rni ty, An ge l Sw ord 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Po we rw olf 02 2 Oc top loi d 02 6 Cr ow nsh ift 02 8 Alc est 03 2 Ta rot 04 2 Pö lky llä : Pe r ”He llbu tch er” Gu sta vss on 04 6 Sa lam yh kä : Sto ne ga rd Arr ow s (20 05 ) 04 7 Arv iot , pä äo sas sa Sea r Blis s 06 4 De mo t, pä äo sas sa Th e Div erg en t 06 6 Ku ud es pii ri: Su bb arie n pa luu 032 018 02 2 042 02 8 TI M O IS O AH O PÄ IV I LE IN O AN D Y JU LIA SO IL E SI IR TO LA VD PI C TU R ES
L I V E A T T AVA ST I A @ R E I G N I N G P H O E N I X M U S I C O F F I C I A L @ R E I G N I N G _ P H O E N I X _ M U S I C @ R _ P _ M
Eivät oikein kenenkään muun asiat kiinnostele, hyvä kun omatkaan. VIIME aikoina olen jaksanut selata sosiaalista mediaa tavallistakin vähemmän. Vaan kun vaikkapa syöminen ja/tai ambientja dub-musan parissa säätäminen kiinnostaa enemmän. Ehkä lähtisi jos jaksaisi treenata. Sen katsomisen jälkeen some vaikutti taas hetken paremmalta paikalta. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Timo Isoaho KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 24. Alkuperäinen ja perin legendaarinen Napalm Death -rumpali julkaisee toki hänkin kuvia hampurilaisista ja milloin mistäkin jonninjoutavasta. vuosikerta Numero 225 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Nakatkaahan Mangustille peukku, vai mitä sydämiä ne nyt ovatkaan. 28.6.) CAVALERA Schizophrenia 7. Mangusti paukuttaa CAMERATA MEDIOLANENSE Atalanta Fugiens LUCIDITY Escherian BETH GIBBONS Lives Outgrown TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT NAPALM DEATH From Enslavement to Obliteration SEAR BLISS Heavenly Down (ilm. Pienen setin bassorumpu luistelee pitkin lattiaa, koska mitäpä väliä. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Siinä missä vastaavilla yleensä esitellään taitoja ja vilautellaan samalla endorsement-välineitä, Harris, 56, paiskoo varastossaan parikymmentä sekuntia huoletonta d-beatiä ennen päiväduunia tai viikonlopun ratoksi. Yksi poikkeus säännössä kuitenkin on: olen käynyt tsekkaamassa tasaisin väliajoin, mitä Mick Harrisille kuuluu. Yhden videon saatteeksi Harris myöntää muina blastbeatin ja grindin keksijöinä, ettei ole enää soittokunnossa eikä oikein lähde. Kirjoitushetkellä Harrisin – tai Mickey Mongoosen, joksi hän itseään videoillaan kutsuu – viimeisin soittopätkä on saatettu sanoin ”Sunday DBeat before Mrs Goose Chicken spinach potato balti”. Samalla mies kuitenkin tarjoilee internetin parhaat soittovideot
Kappalejärjestystä olisi ehkä voinut miettiä enemmän ja panna alkuun enemmän hidasta. Tyyli ehti hieman muuttua, mutta tässä tapauksessa en voi olla siitä pahoillani. Se ennakoi ja inspiroi tyyliä. Kantaako Verum Malum jonkinlaisen sanoituksellisen teeman. Se on aika paljon aggressiivisempi kuin aiemmat levyt, kuitenkaan vanhan tutun tuntua menettämättä. Aloititte viime vuosituhannen puolella. Tavallaan koin jo aiemmin, että en vain saa tehtyä samanlaista syntikkavetoista levyä kuin edellisillä kerroilla. – Teemaa ei mietitty, vaan musiikin raaempi armottomuus ja viime vuosien tapahtumat saivat toimia inspiraationa, pääosasta lyriikoita vastaava laulaja Chimedra kertoo. Heikomman albumin olisi varmasti saanut aikaan nopeasti, mutta hyvää kannattaa odottaa. En tosin uskaltanut ajatella 1990-luvullakaan, että tästä tulisi ammatti. Inhimillisyyden naamiot on riisuttu ja matka perheenisästä pedoksi on vain askel vallihaudan ylitse. On parempi, että musiikki on rakas harrastus kuin että olisin sen orja. Myös uutta levyä tarjottiin heille, mutta koska meille ei vastattu moneen viikkoon ja saimme harkittavaksi hyvän sopimuksen Naturmachtilta, homma ratkesi itsestään. – Kyllä. Toisen levyn jälkeen vaikutti siltä, että firman portfoliota haluttiin viedä eri suuntaan, kiitos sen ajan yleisen ilmiön eli yleisesti laskevien levymyyntien, ja esoteeriset pikkubändit vaihdettiin valtavirtaisempiin, Morior palaa ääneen. Albumilla on myös pari hitaampaa tai suorastaan hidasta biisiä, jotka tasapainottavat kokonaisuutta. Verum Malum on tähän asti rankinta Draugnimia. Se vie paljon aikaa ja syö luovuutta ja jaksamista. Sittemmin koko musiikkiteollisuus on joutunut valtavaan murrokseen, jota ei olisi osannut ennakoida, Morior toteaa. – Odotukset olivat hiukan erilaisia, kun aloin tehdä musiikkia teini-ikäisenä. – Aloin tehdä levyä pariin kertaan uusiksi, ja vasta kolmannella yrityksellä materiaali alkoi olla mielestäni tarpeeksi hyvää. Käytännössä julkaiseminen pienempien firmojen kautta merkitsee pienempää budjettia – jos sellaista on lainkaan –, pienempiä painoksia, formaateista tinkimistä ja niin edelleen. – Mitä pitemmälle levynteko eteni, sitä lohduttomammaksi ja epäinhimillisemmiksi kappaleet kävivät. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN UUSI albuminne Verum Malum syntyi kaiketi hieman tilkkutäkkimäisesti. Aiempi kansantaruston ja mytologian käyttö on saanut antaa tilaa pahuuden ja eläimellisyyden peilaukselle eri aikakausien ja näkökantojen kautta. Miltä matkanne näyttää taaksepäin katsottuna. Mukaan päätyivät lähinnä kitaravetoiset jutut syntikkavetoisten jäätyä enemmän varastoon. – Kolmatta kaupiteltiin eri suuntiin, kunnes päädyimme Debemur Mortille. Ne edustivat vähän turhan paljon vanhaa aikaa, enkä innostunut niistä. Eeppistä black metalia esittävä Draugnim on ruuvannut tyyliään entistä kireämmäksi. Millainen merkitys tällä on. – Lifescorn oli muistaakseni ensimmäinen tehty kappale. Fyysisiä levyjä myydään aina vain vähemmän, joten nykyajalla on paljon vaikutusta. Olen vain nauttinut musiikin tekemisestä. Varastoon jäi useampikin hitaampi ja melodisempi aihio. Lähes jokainen albuminne on ilmestynyt eri levy-yhtiön kautta. Pysytkö allekirjoittamaan tämän. – Se oli turhankin pitkä prosessi, mutta joskus hyviä ideoita joutuu odottamaan kauemmin kuin haluaisi, kitaristi-kosketinsoittaja Morior myöntää. Pidän sitä isona syynä siihen, että levymme ilmestyvät harvakseltaan. – Kaksi ensimmäistä tuli saman yhtiön eli Spinefarmin kautta. Albumin itäminen taisi olla melkoinen prosessi. – On harmillista, että levymyynnillä ei voi elättää itseään eikä voi keskittyä musiikin tekemiseen, vaan on käytävä töissä. Ra(s)kas harrastus 8
En pidä enää In Abhorrence Dementian ja Epitome of Illusionsin tuotannoista, vaan homma vaatii erilaista lähestymistapaa. – Alkuun vain leikin Drumkit from Hell -ohjelmalla ja tapoin aikaa, mutta opin samalla paljon. – Tuntuu, että missioni on luoda jotain musiikkiin liittyvää. – On myös hankala päättää, pitääkö musiikistamme, koska käytämme konerumpuja. Suuri porukka ei pidä ”thrashimmästä” kamastamme, ja toinen ei välitä sinfonisista jutuista. – Meistä ei pitänyt koskaan tulla livebändiä, vaikka soitimmekin muutamia keikkoja Emperorin, Morbid Angelin ja Impaled Nazarenen kanssa – vain muutamia mainitakseni. Daemonin mukaan Limbonic Artin peruspalikat ovat edelleen samat. Suuri osa palvoo vanhoja levyjä ja hieman pienempi viimeisimpiä. 9. Nukuin autossani jäätävissä lämpötiloissa. Koska emme saaneet vastausta, päätimme jatkaa konerumpujen kanssa. – Aivan alussa etsimme oikeaa rumpalia ja lähetimme jopa kirjeen Mayhemin Hellhammerille, josko hän olisi kiinnostunut. Olet pyörittänyt Limbonic Artia jo pitkään yksin. Vuosien taistelu vakavien terveysongelmien ja kirjoituskammon kanssa johti siihen, että lopulta istuin alas ja palaset loksahtivat yhteen. – Ad Astra et Abyssos oli ensimmäinen albumille kirjoittamani biisi, ja myönnän, että siinä on viitteitä 90-luvun alusta, kaikesta bändissä vastaava Daemon myöntää. – Prioriteettini ovat kuitenkin muuttuneet. Pitääkö tämä paikkansa. Ymmärrän, että fanit ovat jakautuneet kahteen ryhmään – tai kolmeen, jos vihaajat lasketaan. Onko sinulla ajatuksia muiden jäsenten värväämisestä. Haluan kehittyä artistina enkä jämähtää johonkin Moon in the Scorpioon – vaikka se onkin loistava levy. Minulla ei ole kiirettä luoda uutta musiikkia, mutta toivottavasti helvetillä on suunnitelma varalleni ja löydän vielä innon tehdä uusia sävellyksiä. Olen käyttänyt alkoholia ja huumeita, jotka ovat avanneet mieleni portteja, ja olen löytänyt usein inspiraation vaellellessani muinaisissa metsissä. Kun ryhdyin kirjoittamaan kappaleita, koin että haastan itseni kirjoittamalla sinfonioita kitaralla, bassolla ja erilaisilla lauluilla. Koetko Opus Daemoniacalin jonkinlaisena mestariteoksenasi. Koska tämä on studioprojekti, voin tehdä kaiken itsekseni. Yhden miehen taistelu UUSI kiekko Opus Daemoniacal viittaa osin 1990-luvun materiaaliin. – Teen yhä musiikkia kuten aina, mutta paremmin julkaisu julkaisulta. Polttelin prosessin aikana paljon pilveä, mikä stabilisoi aivoni ja loi oikean tunnelman metsissä meditointiin. Vuosien mittaan väsyin työskentelemään koskettimilla, ja on paljon bändejä, jotka tekevät sellaista musiikkia. Mistä kaivat intoa uuden musiikin luomiseen. – Ei oikeastaan. Olen äärimmäisen ylpeä lopputuloksesta. Lopulta on mahdotonta miellyttää kaikkia, ja teenkin vain musiikkia, josta olen itse ylpeä. Sain koko ajan uusia ideoita, ja jutut rupesivat kuulostamaan niin hyviltä, että sain uskoa luoda vielä yhden albumin. Perustit Limbonic Artin yli 30 vuotta sitten. – Levyltä löytyy riffejä, jotka muistuttavat vanhasta, mutta niistä on riisuttu kaikki koskettimet. Löytyykö bändiltäsi levy, joka on saanut mielestäsi liian vähän huomiota. Valitettavasti kärsin pahoista terveysongelmista, etenkin vuonna 2010 sattuneen auto-onnettomuuden jälkeen, joka lähes tappoi minut. – Ehdottomasti. En näemmä tule oikein toimeen muiden ihmisten kanssa, joten kun potkin Morfeusin bändistä, päätin jatkaa touhua yksin loppuun asti. Homma ei ollut helppoa ennen kuin pakkasin kimpsuni ja muutin nauhoitusvehkeiden kanssa kahdeksi kuukaudeksi kaverini treenikämpälle. Se ei kuitenkaan tuntunut oikealta, koska olimme vain kaksi jätkää lavalla taustanauhojen kanssa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ SE A N FU LT O N Verkkaiseen tahtiin levyjä julkaiseva norjalaisakti Limbonic Art vakuuttaa uuden albumin olevan todellinen mestariteoksensa. Tuotantopuoli on tärkeä, ja se on ollut jatkuvaa oppimista
Siihen levy-yhtiö ei voi vaikuttaa millään tavoin. – Minusta tuntuu, että olemme pudonneet hieman kelkasta, koska kaikki tapahtuu nyt netissä. Uudella All Is Dust -albumilla on vastoin otsikkoaan myös useita positiivisia tekstejä, kuten Pacifier ja Render Fear Powerless. Mutta kuten sanonta kuuluu: ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. 10. En halua postailla juttuja joka päivä, mutta pelkäänpä, että niin täytyisi tehdä. Ymmärrän, että ihmiset ajattelivat meidän palanneen vain rahan takia, mikä ei ole totta. Kuinka se onnistui. Tuollaisia kommentteja on mukava kuulla, mutta ne saavat myös tuntemaan itseni hyvin vanhaksi, hah hah. – Olemme saaneet vuosien mittaan tarjouksia, mutta tiedämme, mitä Metal Bladen tyypeillä on meille annettavanaan. – Tämä on tietysti paras ja brutaalein levymme koskaan, laulaja Benjamin Hilleke nauraa. Asiat eivät ole sujuneet aina kovin ruusuisesti, ja niinä hetkinä olemme miettineet, että olisi parempi vaihtaa lafkaa... SYTYKKEITÄ Kaksi vuosikymmentä metalcorea myllyttänyt saksalaisbändi Neaera on huomannut ikääntyneensä. Onko tällä virstanpylväällä mitään merkitystä teille. Bändi piti pienen tauon vuosien 2015–18 välillä ja on ollut paluunsa jälkeen hyvässä iskussa. Ensimmäisistä treeneistä ja ekasta keikasta ei yksinkertaisesti voi olla kahta vuosikymmentä, hah hah. Kuulen usein, että ihmiset löytävät levyltä vanhan tyylimme, mutta ilman, että kuulostaisimme vanhanaikaiselta tai nuhjuiselta. Onko Neaeran sanoituksellinen pohja säilynyt samana. Ostin viimeisimmillä tuloillamme käytetyn polkupyörän, hah hah. On ollut kuitenkin mukava huomata, että someseuraajat ja klikkaukset eivät automaattisesti vertaudu keikkayleisöön ja levymyyntiin. Neaera perustettiin 20 vuotta sitten. Onko teillä ollut koskaan aikeita kokeilla muita lafkoja. Se teki minut äärimmäisen ylpeäksi: 20 vuotta sitten en olisi voinut kuvitella, että voisimme joskus toimia jonkun musiikillisena vaikuttajana. – Vakavasti puhuen olemme todella iloisia saamastamme palautteesta. Emme ole koskaan olleet kovin kiintyneitä sosiaaliseen mediaan. – Kuulostan nyt aivan isoisältäni: ”Mihin aika on kulunut?” Se tuntuu lähinnä pelottavalta. Meillä oli äskettäin fanitapaaminen, ja oli siistiä huomata, että mukana oli vanhempia lastensa kanssa ja porukka kertoi meidän toimineen inspiraationa heidän yhtyeilleen. Oliko hajoaminen lopulta vain hyväksi. – Aiemmilla levyillämme olemme kirjoittaneet ainoastaan yhteiskuntakriittisiä sanoituksia, mutta nyt liikumme hieman henkilökohtaisemmassa maailmassa. Jokainen kahdeksasta levystänne on ilmestynyt arvostetun Metal Blade -levy-yhtiön kautta. – Tauko teki meille henkilökohtaisesti ja musiikillisesti ehdottomasti hyvää, mutta toisaalta se teki meistä hieman vähemmän uskottavia. Takaisin alkuun PYRKIMYKSENÄNNE oli palata uudella albumilla yhtyeen alkuaikoihin. Ja jos bändi on ihmisten mielestä paska, se on täysin sen musiikista kiinni. – Kun kuulin ennen bändien tehneen musiikkia näinkin kauan, en voinut uskoa sitä, mutta nyt olemme yksi niistä yhtyeistä
Arviot ovat olleet aivan loistavia, joten toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin. Minkälaista positiivisuutta haluatte välittää. Ehkä näin tapahtuu ikääntymisen myötä. Paluualbuminne on otettu hyvin vastaan, mistä kertovat useat kiittävät arvostelut. – Se oli meille kaikille tyydyttävä ja mukava prosessi, laulaja Peter Mesnickow vakuuttaa. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ M A IK E N K IL D E G A A R D Tanskan death doom -ylpeys Blazing Eternity teki yllättävän paluun. Ensiksi menehtyi vaimoni 18 vuoden ajalta, Lilja, ja sitten kosketinsoittajamme Jens [Hansen]. – Otsikolla ei ole tekemistä comebackimme kanssa, vaan pikemminkin se kuvaa läheisten menettämistä. – Emme kertoneet juurikaan tekevämme uutta levyä, vaan päätimme jättää tiedotteet julkaisuun. Nyt synkkyyden seassa on hiven toivoa. Kuinka näette genren kehittymisen tähän päivään tultaessa. Onko mielenkiinto teitä kohtaan tullut yllätyksenä. Uuden albumin valmistelun aikaan olimme 43–44, joten kokemus oli siltäkin kannalta uusi. Musiikkinne on synkkää lanausta, mutta mukana on myös ripaus toivoa. – Kun kirjoitimme ensimmäisiä levyjämme, olimme 20–25-vuotiaita. Ennen myös kirjoitimme kaikki kappaleet yhdessä treenikämpällä. Kuinka uuden materiaalin kirjoittaminen sujui. – Elämäni muuttaneet kaksi albumia ovat My Dying Briden Turn Loose the Swans ja Katatonian Dance of December Souls – molemmat vuodelta 1993. Musiikkimme on kauttaaltaan melankolista ja synkkää, mutta jotenkin kaiken taustalla on anteeksiantoa ja toiveikkuutta. Enää meillä ei ollut egokeskeisiä riitoja tai typeriä keskusteluja. Suomesta tuli ylivertaista tavaraa kuten Skepticism, Shape of Despair, Thergothon, Unholy, Rapture ja niin edelleen. – Olimme huomanneet, että pieni porukka seurasi meitä edelleen, etenkin kun soitimme neljä ”paluukeikkaa” vuosina 2011–12, mutta olimme todella skeptisiä sen suhteen, kiinnostaako bändi ketään tänä päivänä. Nyt jaoimme tiedostoja puolin ja toisin, vietimme paljon aikaa Pro Toolsin ääressä. – Monessa todella pimeässä paikassa siintää valo ja toivo. Valoa kohti A CERTAIN End of Everything on ensimmäinen levynne yli 20 vuoteen. – Genressä tehdään yhä hienoja levyjä, mutta jotenkin sitä vain tulee palattua vanhoihin klassikoihin. On mielenkiintoista kutsua paluualbumia A Certain End of Everythingiksi. Menneisyydessä edustimme pelkkää kuolemaa ja masennusta, mutta tällä kertaa asia on hieman toisin. Palaute ja kiinnostus on ollut ylitsevuotavaa ja yllättävää. Pakko mainita myös yksi parhaista ja aliarvostetuimmista albumeista koskaan, This Empty Flow’n Magenta Skycode. Mistä nimi tulee. Rakkaansa menettäminen saa ajattelemaan, että se on todellakin kaiken loppu... Olitte kehissä jo death doom -skenen kulta-aikaan 1990-luvun alussa. En unohda koskaan ensimmäistä kertaa, kun kuulin ne! Mielestäni parhaat ja vaikutusvaltaisimmat julkaisut tehtiin siis yli 30 vuotta sitten, mutta ulos tulee yhä hyviä ja vahvoja levyjä.
– Tarinoita siitä kuvitteellisesta maailmasta, jonne Angel Swordin biisit sijoittuvat, ja tietysti muistuttaa tänä sieluttomuuden, massatuotannon ja tekoälyn aikakautena, että vain muinaiset jumalat ovat ikuisia. Uusi levy on tähän saakka nopeinta tavaraanne, vaikka mistään kaahauksesta on turha puhua. Oliko World Fighter teille sitä. – Usein tuo viittaa kai inspiraation loppumiseen ja ehkä myös aikataulupaineisiin, kitaristi-laulaja Jerry Razors tuumailee. Kuvastaako tämä jonkinlaista uutta suuntaa musiikissanne. Ozin Turn the Cross Upside Down on ehkä maailman hevimetallein biisi, joka inspiroi aina, samoin Ironcrossin Fight for the Strangers. Nyt bändin musiikista löytyy aiempaa enemmän vääntöä ja kierroksia. Maailmansoturi on jo saanut kuoliniskunsa, mutta on viimeiseen hengenvetoon taisteleva menneen maailman pelastaja. – Meillä oli melkein viisi vuotta levyjen välissä, siis runsaasti aikaa tehdä biisejä ja hinkata yksityiskohtia, eli siinä mielessä se ei ollut vaikea. Seuraavalla albumilla saattaa olla taas uudet kuviot. Biisiideoita riittää kyllä, mutta jokainen levy on omalla tavallaan tuskallinen ja vaivalloinen prosessi, varsinkin kun kaiken tekee itse. – Esimerkiksi Tarot, Loud Crowd, Riff Raff, Kassu Halonen ja Stud ovat kovia. Menojalka vipattaa kuitenkin siihen malliin, että muutos edeltävään on huomattavissa. Minkälaisesta taistelijasta tässä puhutaan. Toki uuden levyn Powerglovesingleltä tuttu nopea, punkhenkinen poljento on ollut osa Angel Swordia alusta asti. – Se on viittaus liekehtivään planeettaan, jolla on käynnissä kaikkien sota kaikkia vastaan. Mitä haluatte pohjimmiltaan musiikillanne kertoa. Tästä levystä vain haluttiin tehdä tarkoituksella edellistä [Neon City, 2019] nopeampi ja aggressiivisempi. Real heavy metal never dies! 12. World Fighter on aika korkealentoinen ja tulkinnanvarainen otsikko. Musiikkinne pohjana toimivat NWOBHM ja muinainen jenkkihevi, joskaan vaikutteet eivät jää täysin näiden kahden genren varaan. – Aika korkealle, kyllähän täällä on tehty kovaa tavaraa, Razors vakuuttaa. Oikea hevi ei kuole MONESTI puhutaan vaikeasta kolmannesta levystä, mihin myös vuonna 2010 syntynyt bändinne on takuulla törmännyt. SYTYKKEITÄ A N D I B A LO G H Kotimainen Angel Sword heiluttelee traditionaalisen heavy metalin miekkaa. Kuinka korkealle arvostatte kotimaisen heavyn ja hard rockin pioneerit. – Ei välttämättä
Nothing is left to chance, and everything is refined down to the smallest detail, and this without sacrificing the bands unmistakable raw sound. Oikea hevi ei kuole STILLBORN NETHERWORLDS Following the monumental success of their previous album ”Nocturnals,” Swedish metal sensation Stillborn returns with an even darker opus, ”Netherworlds.” Paying homage to their cult classic ”Necrospirituals” while carving out new realms of sonic exploration. BLACK LODGE RECORDS THERMALITY THE FINAL HOURS Third release from the rising stars of melodic death metal, Thermality. Translating to ”Before Christ”. PEACEVILLE RECORDS REMEDY PLEASURE BEATS THE PAIN Remedy, a dynamic and cutting-edge melodic rock metal band originating from the heart of Stockholm, the second album Pleasure Beats the Pain, a huge sound journey between catchy melodies, powerful riffs, huge sound and mesmerizing guitar solos. A must for fans of In Flames, Children of Bodom, Amon Amarth, and Arch Enemy. ESCAPE MUSIC WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. A must for fans of blackened metal with a craze for folk music. There is no doubt that Wormwood musically has taken another big step forward, both in terms of songwriting and performance. SEASON OF MIST DARKTHRONE IT BECKONS US ALL Seeing the longstanding duo of Fenriz & Nocturno Culto uniting once more, ’’It Beckons Us All’’ follows on the heels of 2022’’s revered ’’Astral Fortress’’ album, with what could be considered an even more refined, challenging & diverse set of timeless metal anthems from the uncompromising trailblazers. BLACK LODGE RECORDS WORMWOOD THE STAR Wormwood returns with the follow up to it´s highly praised predecessors ”Nattarvet” and ”Arkivet”. BLACK LODGE RECORDS ROTTING CHRIST PRO XRISTOU The Greek metal legends present their 14th studio album: ”Pro Xristou”. By far Heavier than its predecessor without losing the primeval melodies. It embodies the essence of traditional, swedish melodic death metal. Dive deep into the legacies of figures like Flavius Claudius Julianus and Nordic mythological kings. To be released in August 2024. This album is a fervent tribute to the last Pagan kings who stood resilient against the Christian tide, safeguarding ancient values and knowledge. The album is a testament to the band’’s dedication to their craft
Valtavan määrän juuri niitä ”itsestäänselvyyksiä”. Mitä leväperäisemmin festivaalin järjestävä taho asiat hoitaa, sitä kovemmille työntekijät joutuvat. Onneksi meillä on pitkä rivi perinteikkäitä, vuosikymmenestä toiseen laadukkaasti järjestettyjä festivaaleja. Esiintymään oli buukattu muun muassa Mokoma. Suosikaa niitä, rakkaat ihmiset. Viime vuosina Suomen festarikentällä on kiehunut ja kuohunut. Mistäs täältä saisi kahvia ITSESTÄÄNSELVYYKSIIN ei kiinnitä huomiota, ennen kuin ne prakaavat. Onko tapahtumassa henkeä, siis historiaa, tunnetta, jonkinlaista syvää kokonaisnäkemystä. Kysymys muistutti minua siitä, että tämäkin asia olisi pitänyt osata ottaa huomioon. Päässäni oli miljoona hoitamatonta asiaa, ja pelkäsin, että koko tapahtumasta tulee katastrofi. On aina hieno hetki, kun PA:sta soi Chris Jonesin No Sanctuary Here tai Toton I Will Remember. Kun saavun festareilla lavan taakse vaikkapa bändin teknikon roolissa, fiiliksen aistimiseen kuluu noin minuutti. Aikoinani olin töissä tuottajana keskikokoisella festarilla. Ensimmäisenä tulevat mieleen lavat ja esiintyjät, mutta jo ennen niitä tarvitaan alue ja infrastruktuuri työntekijöineen, työkoneineen, ruokahuoltoineen, sähköineen ja niin edelleen. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA Tapahtuma-alan työntekijöiden hyvinvoinnista on puhuttu alan seminaareissa paljon, ja hyvä että puhutaan. Se voi syntyä tuurilla muutenkin – tästäkin on esimerkkejä viime vuosilta –, mutta laadukas tekeminen on varmin ja suositeltavin keino. Sittemmin olen ollut festareilla töissä eri rooleissa – tuottajana, apukätenä, merkkarimyyjänä ja bändien teknikkona sekä tietenkin soittajana. Juontikelpoista kahvia ei varmasti ollut siinä vaiheessa koko alueella. Valtava määrä kommunikaatiota tekniikan, keikkamyyjien ja artistien suuntaan. M A R K U S P A A JA LA 14. Ensimmäinen ja kaikkein tärkein asia festareilla on fiilis. Minä en jäänyt siihen työhön, enkä ole sen jälkeen kärsinyt sydämen rytmihäiriöistä. Onnistuneen tapahtuman järjestäminen on kuitenkin niin valtava ponnistus, että se harvoin onnistuu keltanokalta. Kahvikysymys tuntui kaiken sen rinnalla mitättömältä. Vielä vähemmän se onnistuu sellaiselta, joka ei välitä muusta kuin lippuja viinanmyyntituloista. Kiersin joskus kaikki Suomen relevantit festarit monena vuonna niin yleisön edustajana kuin toimittajana. Kaikille tämän kesän festarien työntekijöille kaikissa mahdollisissa rooleissa haluan sanoa yhden sanan: KIITOS. Aina kyse ei ole siitä, ettei kiinnosta. Mitä kaikkea vaatii onnistuneen festivaalin järjestäminen. Näiden festareiden tekijät ajattelevat jatkuvuutta eli teidän parastanne. Logistiikkaa, ajo-ohjeita, raidereita, aikatauluja, säätöä, vaatimuksia, pyyntöjä, majoitusta, muutoksia. Toivottaako joku tervetulleeksi, ovatko suut hymyssä vai otsat rypyssä. Suomessa on käynyt ihan hiljattain niinkin, että kansainvälinen esiintyjä on kieltäytynyt esiintymästä häntä varten kyhätyllä lavalla. Näkyykö ketään missään, millainen on ihmisten ja rakenteiden yleisilme. Se on painajainen, josta järjestäjä voi syyttää vain itseään. Olin kokematon, festivaaliorganisaatio oli kaoottinen ja kuukausien stressi oli tehnyt minusta ihmisraunion. Mutta kaikki voi mennä pieleen viime hetkeen saakka. Esiintyjänä tiedän, että kahvi heti saapuessa on paljon isompi asia kuin voisi kuvitella. Marko Annala kysyi minulta ensimmäisenä, mistäs täältä saisi kahvia. Hyvän fiiliksen voi varmistaa tekemällä asiat laadukkaasti. En muista, miten järjestin asian, mutta Annala sai kahvinsa ja tapahtuma meni muutenkin läpi. Kaikki tämä siis ennen kuin ensimmäistäkään kaljatelttaa, ruoanmyyntikojua tai vesipistettä on pystytetty. Mokoma oli ensimmäinen esiintyjä, joka saapui paikalle. Puolisoni puhuu ”hengestä”. Mitä festivaalin järjestäminen sitten vaatii. Ja sitten kun tehdään huonoilla syömisillä ja yöunilla stressaantuneena 20-tuntisia päiviä, homma ei välttämättä suju kuin rasvattu. Joskus ei vain ehdi, osaa tai pysty, kun ei ole resursseja. On toki mahtavaa, että uusia uria avataan ja tapahtumia järjestetään tuoreella otteella
Mistäs täältä saisi kahvia
ÖRKIN KOKATESSA SOI: Metallica – Metal Militia (1983) ”Biisi, joka kolahtaa ihan minkä tahansa asian kanssa, kuten oikeastaan kaikenlainen muukin vanhan liiton rässinräime.” Örkin vegaaninen tuliliemi Kesällä ei tarvitse pelkästään grillata. Lientä pystyisi helposti tulistamaan lisäämällä chiliä, mutta olen todennut, että tämä yhdistelmä on se toimivin. Itämaisuuden kovimman ytimen pyhä kolminaisuus kookoskerma-inkivääri-chili tekee tästäkin sopasta maistuvaa. 5. 4. Anna kiehahtaa. Ja sellainenhan Örkin tuliliemi käytännössä onkin, pienellä twistillä varustettuna. Pitää olla särmää ja jälkimakua, mutta ei tarvitse hienostella tai varsinkaan elvistellä. Lisää kasvisliemi ja kaffirlimetinlehdet. Jää kivasti kutkuttelemaan ja erottaa vielä eri maut hyvin. Lisää pilkotut kasvikset ja keitä noin 15 minuuttia, kunnes kasvikset ovat pehmenneet. Lisää hienonnetut inkivääri, valkosipuli ja chili ja kuullota hetki tofujen kanssa. Örkin luonnehdinta: ”Yksinkertainen ja tulinen keitto, eli vähän kuin mun musamakukin. Jos rässimuusikon teostot jäivät vähääkin vähemmiksi, tästä saa helposti köyhemmän muusikon version vaihtamalla arvokkaammat vihannekset pois.” Megan tuomio: ”Monet inhoavat kesäkeittoa, minä en. 16. 2. Lisää mausteet ja kuullota hetki. Lisää kookoskerma ja kuumenna. Bonusta ruoka saa helppoudestaan ja nopeudestaan, sillä kuka nyt jaksaisi pitkään kuumassa kyökissä suvena kokkailla. Tässä on hitunen Kaukoitää, joka on yksi mielilomakohteistani. Ja kun tulinen ruoka vielä tunnetusti viilentää, niin ei kuin lusikka kauniiseen käteen ja lappamaan ääntä kohti.” TARPEET • 250 g maustamatonta tofua • 4 rkl oliiviöljyä (muukin öljy käy) • 2 rkl tuoretta inkivääriä hienonnettuna • 3 isoa valkosipulinkynttä hienonnettuna • 1 iso chilipalko hienonnettuna • 1 tl kurkumaa • 1/2 tl suolaa • 1 tl mustapippurirouhetta • 8 dl kasvislientä • 4 kaffirlimetinlehteä • 250 ml kookoskermaa • 600–800 g erilaisia kasviksia (esim. Olen tykästynyt Thaimaan ja varsinkin Indonesian ruokakulttuuriin ehkä juuri sopivan tulisuuden ja monien vegevaihtoehtojen takia. peruna, parsatai kukkakaali, porkkana, vihreät pavut, tuoreet herkkusienet…) paloina HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Prestigen kitaristin Jan ”Örkki” Yrlundin keittoresepti tarjoaa tulista viilennystä suvikeleihin. Leikkaa tofu parin sentin paloiksi ja paista kattilassa öljyssä rapeaksi. Lisää paistoöljyä tarvittaessa. 3
Powerwolf on valloittanut omalaatuisella power metallillaan pikkuhiljaa koko maailman, mutta bändin voima ei jää vain tarttuviin kappaleisiin. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA VDPICTURES 18. Osansa on myös silkalla teatraalisella viehättävyydellä, jossa urkuri Falk Maria Schlegelillä on iso rooli
Sitten aloimme päästä hieman isommille keikkapaikoille, ja nykyiset yleisömäärät ovat mahdollistaneet sen, että olemme voineet tehdä Powerwolfista audiovisuaalisen kokemuksen. Katsoin aika monta keikkaa, ja kuvio oli ihan sama kuin teininä. – Ehdimme tehdä monen vuoden, monen albumin ja monen kiertueen ajan töitä hioaksemme ulosantiamme kuntoon ilman mitään koristeita. Se ei kuitenkaan tarkoita vain visuaalisia poppakonsteja. 19. Schlegel myöntää, että kun fani tulee Powerwolf-konserttiin, hän haluaa kokea spektaakkelin. K ymmenen albumia on lukema, johon moni metallibändi ei yllä edes koko uransa aikana. – Olipa kyse alkuaikojemme muutamalle sadalle ihmiselle soittamisesta tai nykyisistä areenakeikoistamme, meille kaikkein tärkeintä on vuorovaikutus uskomattomien faniemme kanssa. Urkuri kuin basisti Vaikkei Falk Maria Schlegel tiennyt sitä vielä teini-ikäisenä, siemenet hänen omalaatuiselle roolilleen synistinä istutettiin jo siinä vaiheessa, kun hän alkoi fanittaa metallia ensi kertaa. Kyllähän me erotumme joukosta. Heinäkuun loppupuolella ilmestyvä Wake Up the Wicked vangitsee yksiin kansiin monet niistä syistä, jotka ovat mahdollistaneet Powerwolfin menestyksen. Attila on oopperamaisen laulunsa kera aivan uskomaton keskushahmo, mutta minäkin löysin Powerwolfin myötä itsestäni viihdyttäjän. Teatteriin tarvitaan tietenkin näyttelijöitä. – Powerwolfissa on tietynlaista teatraalista aspektia, joka saa yleisön tuntemaan olevansa osa keikkojamme. Bändin filosofiaksi onkin muodostunut klassinen ”enemmän on enemmän”. Saksalainen Powerwolf on aikeissa julkaista juuri albuminsa numero kymmenen. – Kaikki lähtee siitä, että Matthew [Greywolf, kitara] on aina kirjoittanut meille uskomattoman hienoja kappaleita ja Attila [Dorn] on niin tunnistettava laulaja, kosketinsoittaja Falk Maria Schlegel aloittaa taatulla saksalaisella vaatimattomuudella. – Iron Maiden oli ensimmäinen bändi, jota ikinä ihailin, ja voit varmasti uskoa, että oli aivan uskomatonta kiertää heidän kanssaan viime vuonna
– Joost ymmärtää täsmälleen, mistä Powerwolfissa on kyse. Se kuulosti älyttömän pelottavalta ja hurjalta, Schlegel muistelee. Hänelle ei ole tärkeintä olla teknisesti kykenevin soittaja vaan yksi näyttelijä Powerwolfin suurissa esityksissä. – Steve Harris on esikuvani, ja hänen tapansa olla välittömässä yhteydessä yleisöön on jotain sellaista, mitä haluan itsekin tehdä. Schlegel kutsuukin itseään ennemmin viihdyttäjäksi kuin muusikoksi. Kaikki muuttui, kun tajusin, että voin soittaa uruilla niin matalia taajuuksia, että voin olla kuin bändin basisti ja ottaa samalla esiintyjän roolia. Siksi juoksen ympäriinsä kuin kaistapää ja olen läsnä yleisölle. En kuitenkaan vaihtanut kitaraan tai johonkin muuhun instrumenttiin, vaikka aluksi minun oli vaikeaa löytää sopivaa bändiä. Tunnustus saatiin irti kiduttamalla. Wake Up the Wicked on parhaita Powerwolf-albumeita juuri sen ansiosta, että sen kappaleet eivät painotu vain kertseihin tai yksityiskohtiin, vaan ovat yhtä suurta näytöstä. Schlegel soittaa Powerwolfissa koskettimia, pääasiassa suurellisesti ja syvältä soivia urkuja. ”Nykyiset yleisömäärät ovat mahdollistaneet sen, että olemme voineet tehdä Powerwolfista audiovisuaalisen kokemuksen. Isoimmillaan albumi on todella iso, mutta nyt keskityimme taas siihen, missä olemme parhaimmillamme: helvetin dramaattisesti tarttuviin kappaleisiin. Tai siis niin kuviteltiin. Voimakkaassa tasapainossa Wake Up the Wicked on Powerwolfin kymmenes albumi, mutta bändi panostaa yhä soundinsa jalostamiseen. Ei energia tule urkuihinikaan siitä, että soitan täydellisesti, vaan siitä, että minulla on hauskaa. Hän myöntää, että edellinen Interludium (2023) oli hieman liian tukkoon sovitettu ja kappaleissa soi liikaa tavaraa. – Minulla ei ole niin iso ego, että minun olisi pakko soittaa koko ajan, vaan oikeastaan ihan päinvastoin, hah hah! – Toisinaan metalli ei vain tarvitse koskettimia. Se on yhtä aikaa traaginen ja kauhuelokuvamainen tarina, joka vaati sopivassa suhteessa hienovaraista tunnelmaa ja räjähtävää raskautta. Mies on ansioitunut parinkymmenen vuoden aikana niin monissa bändeissä ja studiotöissä, että hänen CV:nsä on lähes loputon. – Kappale kertoo meille sopivalla tavalla kölniläisestä Peter Stumpista, joka teloitettiin syytettynä siitä, että hän oli ihmissusi. Se on keskitempoinen kappale, jossa on maltettava soittaa juuri sopivasti ja rakennettava dramatiikkaa pikkuhiljaa. – 1589-kappale, josta teimme myös musiikkivideon, on minulle hauska veto, koska soitan siinä paljon pianoa. Powerwolfin uudella Wake Up the Wicked -albumillakin urut soivat paikoin isosti, mutta antavat tarvittaessa myös tilaa. Hän tajuaa, että tämän soundin voi saada helposti tukkoon ja että jokaisella instrumentilla on merkitys. Schlegel naurahtaa, että hänen mielestään urut kuulostavat joskus pelottavammilta kuin raskaimmat kitarat. – Levy kuulostaa raikkaalta ja melodiat erottuvat hienosti. Tietyllä tavalla minusta tuli oman elämäni Steve Harris. Urkurin näkökulmasta Schlegel on erityisen tyytyväinen siihen, että albumi hengittää. Van den Broek aloitti metallityöt Arjen Lucassenin Star Onessa ja hollantilaisessa After Foreverissa teini-ikäisenä. Powerwolf soi yhä isosti. – Samaan aikaan kun löysin 13-vuotiaana Maidenin Piece of Mind -albumin [1983], kuulin kirkkourkuja ensimmäistä kertaa livenä saksalaisessa kirkossa. Uuden albumin kappaleissa on paljon tilaa Schlegelille, jylhän klassisella äänellä tulkitsevalle Attila Dornille ja orkestraatioille, mutta urkurin mukaan kaikki on nyt paremmassa tasapainossa kuin ennen. – Pystyisin varmasti esittämään ulkoa kaikki Bruce Dickinsonin maneerit Live After Death -liveltä [1985], jota katsoin aina teininä. – Joost on osa laumaamme. – Niinä aikoina koskettimet eivät olleet metallissa kovin suosittu juttu. Kun ne hetket koittavat keikalla, saan hyvän sauman viihdyttää yleisöä, olla osa show’ta ja tehdä ihan hulluja asioita. Powerwolf tietää täsmälleen mitä tekee, mutta yksi avain tasapainoon löytyy tuottajan taskusta: bändi työskenteli toista albumia peräkkäin Joost van den Broekin kanssa. Rakastan sitä, että olemme jonkun mielestä ”vähän liikaa”, ja panen kaikkeni peliin hölmöltä näyttämisen uhallakin, koska uskon, että se kuuluu myös soitossani. Kyllähän me erotumme joukosta.” 20. Nuoresta Schlegelistä ei tullut basistia kuten Steve Harrisista. Piste. Ehkä minussa on vähän Bruceakin kaikkine poseerauksineni ja heilumisineni. – En vain voin ymmärtää bändejä, jotka tuijottavat kenkiään ja soittavat täydellisesti. Eikä edes laulajaa kuten Bruce Dickinsonista. Hän on mielettömän mukava tyyppi, uskomattoman ahkera studiossa ja mikä parasta, käsittämättömän lahjakas kosketinsoittaja, mistä olen hänelle vähän kateellinen, Schlegel kehuu. Totta kai on makeaa, kun Bruce Dickinson heiluttaa lippua, seisoo tulisuihkujen keskellä tai huudattaa yleisöä, mutta olen aina rakastanut sitä viihdyttävää soittamisen riemua, jota Harrisista välittyy
4 4 5 7 2 5 2 | k i t a r a t a i v a s . f i Legendaarisen Orangen kitaraja bassolaitteet kokeiltavissa liikkeessämme!. K i t a r a t a i v a s | R u m m u n l y ö j ä n k a t u 9 , 2 4 1 S a l o | p u h
Rantalan soul/funk-tausta ja Mårtensonin progeote istuvat levyn vivahteikkaaseen kokonaisuuteen mallikkaasti. Olli-Pekka ”Oppu” Laineen oli mietittävä tittelihommat uusiksi. Syntyi Octoploid, joka on vetävä nimi sekin! Beyond the Aeonsilla soittaa yhtye, eikä se kalskahda omassa päässäni soololevymäiseltä äänitykseltä. Koska Octoploidin levyllä sahataan ja blastataan, tietynlaista kuolo-ymmärrystä oli omattava. – Takavuosina me opeteltiin tekemään biisejä Esan [Holopainen], Snoopyn [Jan Rechberger] ja Koipparin [Tomi Koivusaari] kanssa. Täytyy myöntää, että onhan tässä paljon bändimäisyyttä, vaikka me ei olla soitettu yhdessä kuin kaksi kertaa. Laine tutki KW-lainoja soittavia kitaristeja Tuubin kätköistä, ja yksi erottui kirkkaimmin muista, sillä Salonen kykenee soittamaan myös Deathin biisejä. TEKSTI TOMI POHTO KUVAT PÄIVI LEINO 22. Laine lisää, että halusi panna pystyyn metallibändin, jossa ei soita metallimuusikkoja. Peter lähti mukaan kesällä 2022. H evibändin basistin soololevy on tänä aikana hankala lähtökohta, noin markkinointimielessä. Kun saatiin neljä biisiä valmiiksi ja aloin lähestyä levy-yhtiö Reigning Phoenixiä, siellä ei oltu ajatuksesta kauhean innoissaan, Laine kertoo. Perspektiivi on vähän toinen, on kykyä heittäytyä juttuun mukaan, jammailla. Kasper Mårtenson ja Kim Rantala ovat vanhoja Amourkureita ja profiileiltaan erityyppisiä muusikoita. Mistä tässä on siis kyse. Kaverukset muodostivat stoner rock -pumppu Mannhain tanakan rytmiryhmän, ja yhteisiä projekteja on ollut sen jälkeenkin. Kuka saatanan hippi kyselee soittamaan yhdessä. Mä en halua tehdä yhtään mitään pakotetusti. Laineen yli 30-vuotisen muusikonuran ajalta on lähtenyt mukaan moni vanha tuttu. Amorphisista parhaiten tunnettu Olli-Pekka Laine on tuoreen Octoploid-debyytin ylpeä isä. Metallia ilman metallimuusikoita Sohvalla Laineen vieressä istuvat rumpali Mikko ”Junior” Pietinen ja kitaristi Peter Salonen. Homma saatiin hyvin käyntiin. – Vastasin, että totta vitussa lähetään kokeileen. Otetaanpa ajatusleikki. Mutta siinä jo havaitsi, että tää homma toimii. Mojova rosteri Beyond the Aeonsilla kuullaan melkoinen nippu monessa liemessä marinoitunutta huippumuusikkoa. Tässä oli nimenomaan ajatuksena antaa muusikoille pelivaraa. Sormi ei mene suuhun, kun häröily alkaa. Laine myöntää, että Octoploidin biiseissä on paljon Amorp hista. Haaste oli suuri mutta palkitseva. Takaisin todellisuuteen. Lahtelainen Peter Salonen on hieman tuoreempi kasvo. – Lähdin aprikoimaan asiaa ja löytyi tämä sana, jossa on mun nimeni lyhenne siinä keskellä, ja ajattelin, että mennään tällä. Biisiä rakentaessa en voi ajatella, että olen tekemässä tätä tietylle yleisölle. Mikäli eläisimme 1970-luvulla ja vahvasti meritoituneen kotimaisen metalli-instituution basisti ilmoittaisi levy-yhtiölleen haluavansa julkaista soololevyn omalla nimellään, valo olisi vihreämpi kuin pussukan sisältö levymogulin takataskussa. – Siitä biisintekotyylistä on täysin mahdotonta päästä eroon. Mä pyörittelin kaikkia nimiä, ”Oppu Laine Group” ja vastaavia. Parisen vuotta sitten Laine tiedusteli, kiinnostaisiko uusi sellainen. Oppu oli Amojen kanssa jenkkirundilla ja meikäläinen treenaili biisejä sillä aikaa ja mietti, tuleeko penikkatauti vai ei. Bändirekrytointi tapahtui varsin mutkattomasti. Kuten levyltä kuulee, tavoitteessa on onnistuttu. Kappale on tehtävä itselleni. Olli-Pekka Laine Amorp… aaa! ”Katotaanko huomenna, nyt on vähän huono hetki?” Sovittiin tapaaminen tänne Helsinkiin ja laitettiin speksit kuntoon. Inferno matkasi syntiseen Rööperiin ottamaan selvää, miten levyllinen laadukasta 70s-kuoloa synnytettiin. – Lopputuloksesta tuli mielenkiintoisempi kuin niin, että oltaisiin lähdetty rakentamaan all stars -metallibändiä. – Kun alettiin nauhoittaa Mikon [Pietinen, rummut] kanssa studiossa pohjia, oli vielä puhetta, että tää on soololevy. – Olin viettämässä kaverien kanssa iltaa, kun puhelimeeni tuli viesti. Levy on tehty täysin virtuaalisesti. Laine tunnustaa, ettei varsinaisesti koe olevansa sanoittaja. Mä olen ollut tässä apukuskin paikalla, kun taas Oppu on säveltänyt kaikki biisit ja pitänyt lankoja käsissään. Erittäin lahjakas kitaraniekka on vaikuttanut muun muassa Kingston Wall -covereita soittavassa The Kinky Thingissä. Vietettiin treenikämpällä satoja tunteja sovituksia viilaten, joten tiikeri ei pääse raidoistaan. Pietinen on tuntenut Laineen yli neljännesvuosisadan. Lyriikoita piti alkaa miettiä siltä pohjalta, että niissä olisi sisältöä ja ne soljuisivat musiikin kanssa. Metallimusiikki on aika kurinalaista: biisit menee näin ja piste
Kappale on tehtävä itselleni.” 23. ”Mä en halua tehdä yhtään mitään pakotetusti. Biisiä rakentaessa en voi ajatella, että olen tekemässä tätä tietylle yleisölle
Se oli siinä. Laitoin hänelle Instagramissa viestiä, että kiinnostelisko. Mutta sessio kesti jotain puoli tuntia. Vihertävä, koukeroisen ymmyrkäinen logo istuu mukavasti osaksi hapokasta kokonaisuutta. Laine jatkaa Rantalan suhteen jääneen aikoinaan fiiliksen, että miehen kanssa täytyisi vielä tehdä jotain. Vanhat innoittajat Amorphis-ryhmä tunnetaan siitä, että se on aina ammentanut musiikkinsa vaikutteita laveasti metallin ulkopuolelta. En halunnut myöskään rekrytoida Kotamäkeä keulille, koska siitä olisi tullut taas sellainen superkokoonpanofiilis. Laitoin meiliä, ja meni jotain kaks päivää, kun logo oli valmis. Kasper tuli mun työhuoneelle duunailemaan, ja mä menin sitten sen himaan äänittämään moogeja. Se ei ole metallikuoromattoa, vaan siellä on hammondia ja moogia. Tein tekoälyllä pari esimerkkiä ja viittauksen, että kansi voisi olla vähän hipahtava. – Mä en lähettänyt sille musiikkia ollenkaan, kuvailin vain minkälainen kansi voisi olla. En tiedä, oliko se lojaalisuutta ystävää kohtaan vai vilpitöntä tahtoa tehdä se. Blokkasin tällasen indonesialaisen jäbän, joka oli tehnyt kaikennäkösiä stoner-logoja. Laine kertoo, ettei oikein seuraa uutta musiikkia, ja toteaa, että uusistakin bändeistä seuratuimmat tuppaavat olemaan retrokamaa. Se oli soitellut jotain Deep Purple -meininkejä ja oli ihan fiiliksissä, että ”jes, nyt pääsee taas soittamaan heviä”. – Mä diggaan sen orgaanisesta soitosta. Sieltä tuli hyvä tarjous, hän tekee layoutin ja kannen samaan rahaan. – Mikko ja Peter äänittivät omat osuutensa itse. Musamaku tulee 20 vuotta jälkijunassa. Uudetkin death-bändit kuulostavat ysärikuololta. ”Superkokoonpano on nähty ja koettu, enkä mä halunnut lähteä siihen enää.” 24. Ensin oli saksalainen sälli puuhaamassa, se rokotti vielä hirveen korvauksen. Xysman Yeah!-levyn (1991) ”puhebiisi” Uranus Falls tupsahti Octoploid-levyn huuruisemmissa kohdin mieleeni. Se on nähty ja koettu [Kotamäki lauloi Laineen Barren Earth -yhtyeen kahdella ensimmäisellä levyllä], enkä mä halunnut lähteä siihen enää. Se alkoi pyytää lisää rahaa, ”tehdään uusi”. Ääntelijöinä kuullaan muiden muassa Mikko Kotamäkeä (Swallow the Sun), Jón Aldaráa (Iotunn, Hamferð) ja Jani ”Janitor” Muurista (Xysma), joista kaksi viimeksi mainittua äänitti osuutensa omilla tahoillaan. En tiedä, mikä se ilmiö on, mutta musan pitää kypsyä ennen kuin siihen pystyy tarttumaan. – Katoin Yobin kansikuvaa ja totesin, että ei perkele, tossapa on makee kansi. Komeassa kansikuvassa mustekalan lonkerona leijuva, oranssina kupliva miasma on matkalla kohti tähdet nielevää mustaa aukkoa. – Ajattelin, että oli mahdoton missio löytää varteenotettava laulaja vakijäseneksi bändiin, jota ei ollut edes olemassa. Layoutista kun pitää yleensä maksaa erikseen. Sillä on sellainen omintakeinen tyyli soittaa moogia, se käyttää pitch bendiä samaan aikaan soittaessaan. Kimi tekee omia juttujaan, nyt käännytään Kasperin puoleen ja tehdään hänen kanssaan loput. Tämä on herkistävä kulttuuriteko jo sinänsä! Pitikö kollegaa puhuttaa mikin varteen. Siitä ei tullut yhtään mitään, mä sanoin ettei tämä ole hyvä. Kimin soittoa seurasin hänen selkänsä takana. Mä nostin kädet pystyyn. Lisäksi levyllä on Amorphisin Tomi Joutsenen aina komeaa murahtelua ja TOMI KOIVUSAAREN ÖRINÄÄ. Koskettimia ja lauluja äänitin itse himassani, jopa makuhuoneessa. Tomi tuli mun työhuoneelle ja örisi biisin pari kertaa. Aika harvassa ovat ne suomalaiset bändit, joihin se ei olisi jollain tavalla vaikuttanut. Xysman Yeah! on yksi mun suosikkilevyistäni, ja yksi parhaista suomalaisista levyistä ikinä, minkään genren saralla. – Joo, mä hain samantyyppistä chorus-efektiä puheeseen kuin siinä. Huomasin, että mä tarviin kaksi kiipparistia. Kansitaiteen takana on herra nimeltä Orion Landau. Levy miksattiin Petri Majurin kanssa Sipoossa. Amorphisissa neljän albumin ja lähes kymmenen vuoden ajan vaikuttanut laulaja lupautui mukaan, mutta lopulta aika ja resurssit tulivat vastaan, eikä häntä kuulla levyllä. Niitä vaikutteita ei voi välttää. – Lopulta meille tuli kuitenkin hirveä kiire levyn kanssa. Kimillä oli nyt vähän sama tilanne kuin silloin 90-luvulla. Todennäköisesti kuuntelen Lorna Shorea vanhainkodissa retrokamana! Beyond the Aeons on täysi old school -paketti myös bändin logon ja kansitaiteen puolesta. Tämäkin oli tietoinen asia, vaikka toki Black Sabbath oli käyttänyt sitä jo aikaisemmin. – Tuppaan olemaan musiikin suhteen sentimentaalinen ja vähän karsastan modernia musaa. – Ei, Tomi suostui välittömästi. Voisi jopa sanoa, että musiikillinen sivistys saa ja pitää kuulua. Sama homma occult rockin kanssa. – On myönnettävä, että Kingston Wall oli itselleni käänteentekevä orkesteri. – Peter ehdotti, että katopas tuolta Fiverristä [freelance-taiteilijoiden markkinapaikka], siellä on taiteilijoita ympäri maailmaa. Coast of the Drowned Sailors voisi olla suoraan Tales from the Thousand Lakesin (1994) tai Elegyn (1996) sessioista repäisty – ihan sitä biisin nimen toistavaa loppuvenytystä myöten! – Joo, kyllä se on tarkotuksella tehty Amorphis-pastissi, Laine myöntää. Levyn lauluraita on suorastaan murhaavan kovaa osastoa. Kuiskausörinän suurkalifin toimintaa on kuultu koko biisin mitassa viimeksi 1990-luvulla. Sit mä sain ajatuksen, josko ottaisinkin oman musahistoriani varrelta kaikki laulajat, joiden kanssa olen tehnyt töitä. Myös Pasi Koskisen kanssa oli puhetta, että mies antaisi levylle oman panoksensa. – Logon kohdalla oli kimuranttia säätöä. Tämä sieltä tuli, ja siinä pysyttiin. Värija symbolikylläisestä tyylistään tunnettu oregonilaismies työskentelee Relapse Recordsin graafisena suunnittelijana ja on maalannut monimerkityksellistä kansitaidetta esimerkiksi stoner/doom-ryhmä Yobille
TI 24.09.2024 KE 25.09.2024 J Y V Ä S K Y L Ä O N T H E R O C K S MA 23.09.2024 H E L S I N K I O N T H E R O C K S L U T A K K O H E L S I N K I S O L D O U T E X T R A S H O W
Sitten meillä oli keskusteluja aiheesta vuosien varrella aika monta kertaa, Daniel Freyberg kertoo. – Kun Norther veteli viimeisiään joskus 2011–2012, me kolme puhuttiin, että joku päivä me tehdään vielä jotain kimpassa. Crownshift on onnistunut kaikessa tässä, mutta todellisuus on hieman toinen kuin äkkiseltään näyttää. Menneisyydestä löytyy vielä sellaisia kuin Norther ja Naildown. Nyt Nightwish ei keikkaile pitkään aikaan ja Children of Bodom soitti viimeisen keikkansa vuonna 2019. ”Valitettavasti” jokainen kolmikosta oli melkoisen kiireinen pääbändinsä kanssa, pitkään. – Meidän kolmen keskustelut meni vuosien varrella aina siihen, että jätkät kysyi minulta, onko biisejä. Tommy Tuovinen oli kolmikolle tuttu mies vuosien takaa, ja kun uutta bändiä muodostettiin, hänen nimensä nousi nopeasti esiin. Daniel Freyberg tuotti sen debyytin itse. Miesten muiksi bändeiksi voi luetella Children of Bodomin, Nightwishin, Finntrollin ja MyGrainin. Finntroll on aktiivinen, muttei liian. Freybergin ja Saaren yhteistyö juontaa jo Naildown-ajoille 2000-luvun alkuun, ja heidän lisäkseen myös Koskinen soitti aikoinaan Northerissa. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA PEKKA KERÄNEN 26. Bändin muodostavat laulaja Tommy Tuovinen, kitaristi Daniel Freyberg, basisti Jukka Koskinen ja rumpali Heikki Saari. L evytyssopimus Nuclear Blastilla, ensimmäinen keikka Tavastialla ja kesän kalenteri festareita piukassa jo ennen kuin ensimmäistäkään nuottia on julkaistu. Kyse ei kuitenkaan ole mistään yhtäkkiä kasatusta superbändistä. Tässä on siis vanha jengi koossa taas. Bändi on uusi mutta ystävyyssuhteet vanhoja. Jossain kohtaa niitä alkoi olla, ja sitten tuli mahdolliseksi alkaa äänittää jotain. Miten tällainen on mahdollista. Crownshift on kuluvan vuoden merkittävimpien metalli tulokkaiden joukossa
– Nyt on sellainen fiilis, että ensi kerralla voisi tehdä vähän helpommin ja palkata ulkopuolisen äänittäjän. Lähiökuppiloita ei tarvinnut kiertää lainkaan. Jokainen studiotyötä tunteva ymmärtää, että oman bändin täyspitkän tuottaminen on kovalle ammattilaisellekin iso pala haukattavaksi. Todennäköistä on, että ainakaan omaa bändiä Freyberg ei lähde enää taltioimaan. ”Nyt on sellainen fiilis, että ensi kerralla voisi tehdä vähän helpommin ja palkata ulkopuolisen äänittäjän.” Tommyn nimi tuli ensimmäisenä mieleen, koska hän pystyy laulamaan monella tyylillä. Till Dawn They Count tuli managementiksi Jukkiksen kontaktien kautta, mutta muitakin kiinnostuneita löytyi. Tämän lehden ilmestyessä se on ehtinyt käydä jo useamman kerran ulkomailla. Ei siitä voi olla kuin kiitollinen. Se tuo myös vastuuta, mutta hyvällä tavalla. Loput Freyberg äänitti ja tuotti itse. Mihin sen ajan ja paukut nyt sitten oikeasti haluaa käyttää. – Nautin siitä, että kaikki ei ole yhden miehen varassa, vaan tehdään yhdessä. – Nyt kun tämän sai ulos systeemistä, pitää vähän miettiä, haluanko olla tuottaja ja äänittäjä vai muusikko. 27. Freybergin äänestä kuulee, että sivumiehenä soitetut vuodet ovat nyt takana. Se oli juuri sitä, mitä toivottiin. – Opettelin samalla sitä tekemistä. Tehdään yhdessä Miten bändi sai rakennettua niin hyvät taustajoukot, että alusta asti alkoi tapahtua kunnolla. Tietenkin me pyritään rundillekin. Me ollaan puhuttu alusta saakka, että tämä bändi ei ole mikään projekti. Tämä on ensimmäinen varsinainen kaupallinen levy, jonka mä äänitin ja tuotin itse. Me ollaan ihan oikea bändi. Siinä oli korona ja muut hässäkät tietysti myös. Ei tarvitse olla selvänäkijä hoksatakseen bändin kiertävän aika piankin Eurooppaa nimi aika isolla keikkajulisteeseen kirjoitettuna. Rundaaminen ei vain ole pelkästään meidän halusta kiinni, eikä se ole uudelle bändille ilmaista leikkiä. Iso pala purtavaksi Sivumennen sanoen Tuovisen saaminen jälleen mikin taakse on jo yksin kyllin hyvä syy perustaa tällainen bändi. Äänitykset piti tehdä aika pienissä paloissa, ja kyllä siinä paloi välillä hermotkin, mutta sisulla saatiin levy valmiiksi. Niin se oli myös Freybergille. Oli hienoa, että musiikki selvästi puhutteli. Bändin mukaan nimetty debyytti on väkivahva osoitus melodiantajusta, riffikynästä ja kyvystä toteuttaa modernia korviahivelevää metallisoundia. Kuin pisteeksi i:n päälle Crownshift-albumin komean kannen ja bändin logon teki Rami Mursula, monien isojen nimien kanssa työskennellyt graafikko. Tänä kesänä Crownshiftin on määrä esiintyä muun muassa Nummirockissa ja Hellsinki Metal Festivalilla. Freyberg tuntee musiikkialan perusteellisesti ja ymmärtää realiteetit, mutta korostaa, että bändin henki on nyt sellainen, että kaikki tehdään, missä vain on mitään järkeä. Sen miksasi Rami Nykänen, ja hän teki todella upeaa jälkeä. Crownshiftin albumi oli kuitenkin sellainen järkäle tehtäväksi, ettei mies ole ihan varma. – On ollut upeaa nähdä, että jengi on buukannut meidät heti kärkeen isoille festareille. Biisit on tehnyt Freyberg, ja osan teksteistäkin, vaikka suurimman osan kynäili Tuovinen. Rummut äänitti Janne Saksa Sound Supremella. Freyberg sanoo pohtineensa, josko studiotöitä voisi tehdä myös muille, ihan ammattimielessä. Crownshift on kaveriporukka, jolla on hyvä kemia ja täysi taiteellinen vapaus. – Totta kai me haluttiin mahdollisimman hyvät yhteistyökumppanit ja senkin takia odotettiin koko bändin launchia vähän pitempään. Syitä on kyllä paljon muitakin. Kun keskittyy muiden äänittämiseen, soittamiseen, itsensä äänittämiseen, synien tekemiseen ja tuottamiseen, niin siinä ei ole pelkästään tuplahomma vaan viisi hommaa päällekkäin
Silti on kieltämättä mukavaa, että uusi levymme sisältää toiveikkaasti taianomaisempaa musiikkia. Sekään ei ollut puhdasta raivoa tai pimeyttä siihen tapaan kuin metalli toisinaan. Mihin ihminen voi kuulua, jos hän kokee olevansa maailmassamme ulkopuolinen. Käänteentekeväksi Shelterin teki sen keveys. – Täytän ensi vuonna 40 ja muistan yhä, kun olin 15-vuotias ja ajattelin, että kaikki nelikymppiset ovat elämänsä ehtoopuolella ja keskittyvät korkeintaan muistelemaan menneitä, Neige sanoo. Muistelemme Alcestin uran lempeintä musiikkia, jota bändi julkaisi kymmenen vuotta sitten: Shelter-albumi (2014) oli Alcest-historiassa käänteentekevä teos. Huomaan ajattelevani Shelterin heijastelevan sitä, miten polarisoiva yhtye Alcest on. Se, mikä on jakanut kuulijakuntaamme, on myös musiikkimme suurimpia vetovoimia. Koen, että hetkellä jona Shelter julkaistiin, astelimme itsemme näköisinä päivänvaloon. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ANDY JULIA 28. Spiritual Instinct [2019] oli puolestaan synkin albumimme siihen asti. – Nyt tajuan, että minullakin on historia. Neigen mukaan Alcest otti kerralla vastaan kritiikin metalliyleisöltä, pettymyksen kuulijoilta ja pikkuhiljaa hyväksynnän osalta samoja tahoja. Pakopaikan Neige löytää Alcestin musiikista, jota hän säveltää maailman kauneudesta. Stéphane ”Neige” Paut kysyy tätä usein itseltään. A urinko paistaa lähes kaikkiin risukasoihin niin Suomessa kuin Ranskassa, toteamme Alcestin kitaristi-laulajan Neigen kanssa, kun leveästi hymyilevät kasvomme ilmestyvät näytöille toukokuisena torstai-iltapäivänä. Se antoi yhtyeelle tietynlaista vapautta. – Shelterin jälkeen julkaisimme Kodaman [2016], joka soi jälleen hieman raskaammin. Meitä rakastetaan ja jopa vihataan. – En tiedä, onko metalliskenessä kovin montaa yhtyettä, joka saisi olla sellaisella melankolisella tavalla positiivinen, hyväntahtoinen ja elämää syleilevä kuin me, mutta kymmenen vuoden ajan olemme saaneet ajaa tätä asiaa
Vision voi ymmärtää, kun katsoo uuden Les Chants de l’Aurore -albumin singlebiisien toisistaan eroavat musiikkivideot. – Tämä kappale ja video kuvastavat sitä, miten käsitellä tuollaisen suhteen menettämistä. Ne ovat hänelle osa elämää, ja jopa kuolema voi olla jotain kaunista. Se tapa, jolla ohjaaja Kendy Ty sekä tanssijat Coralie Bénard ja Alina Lugovskaya toteuttivat tätä riipaisevaa yhteyttä, saa minut nytkin melkein kyynelehtimään. Sama taiteilija on vastuussa albumin kiehtovista kansista. ”Toivon syvästi, että Alcest tarjoaa ainakin muutamalle ihmiselle pakotien tästä pimeydestä.” 29. – Uskon kuoleman jälkeiseen elämään. Neige koki ajatuksen kansitaiteilijasta tekemässä myös musiikkivideon todella kiinnostavana. Se on ollut tavallaan todella onnekasta, mutta nyt kun olen menettänyt sielunkumppanini, tuska on mittaamattoman suurta. Neigen visio on kuitenkin aina ollut, että vapaus ja tunnistettavuus yltäisivät kaikkeen Alcestissa. Kyse ei ole vain ihmisistä, vaan sieluista tanssimassa yhdessä. – Olen 39-vuotias, enkä ole ollut aiemmin juurikaan tekemisissä menetyksen kanssa. Flamme Jumellen herkkä, tanssimaiseen koreografiaan ja luonnonmaisemiin perustuva video on toista maata. Me olemme kuitenkin vain välikappaleita tälle musiikille. L’Envol -kappaleen videon on toteuttanut Yoann Lossel. Neige paljastaa ujosti, että kappale on levyn henkilökohtaisin ja kertoo tärkeän ihmisen menettämisestä. Hän kokee melankolista kauneutta jopa kaikkein kitkerimmissä tuntemuksissa. Toismaailmallisesti tulkittu Alcestin musiikin tunnistaa Alcestiksi muutamassa sekunnissa, mihin on syynä Neigen omalaatuinen tapa kirjoittaa sitä. Nämä kaksi videota kuvastavat sitä, miten Neige kokee maailman ja ihmisyyden. Siihen, että kohtaamme ihmiset ja olennot vielä myöhemmin toisessa ajassa, paikassa ja olomuodossa, jos he ovat merkinneet meille jotain erityistä. – Animoitu video koostuu yli 8000 kuvasta, joita Yoann ja hänen hyvä ystävänsä Cedric Lenfant ottivat niin keskellä kesää kuin talvea Ranskassa Brocélianden metsässä, missä Yoann asuu. En voi vieläkään uskoa, että tuo video perustuu säveltämääni kappaleeseen. Se ei edustaisi tunnetta, jota haluamme Alcestin musiikilla kanavoida. – Haluan, että Alcest on kokonainen oma universuminsa, johon kuka tahansa voi tuntea kuuluvansa. – Minua ei kiinnosta ajatus meistä soittamassa jossakin pellolla tai hallissa musiikkivideollamme. Minulle Alcestin musiikki on ainoa paikka, jossain maailman rinnakkaisessa todellisuudessa, johon minä vähän kuulun, Neige sanoo. – Lopputulos on samaan aikaan sekä toismaailmallisen taianomaista että täydellinen heijastus siitä kauniista tosimaailmasta, jossa elämme
– Opiskelen harrastuksena japanin kieltä. Neige hymyilee sanoessaan, että hänen lähipiirinsä pitää häntä usein hyvinkin toiveikkaana ja optimistisena ihmisenä, vaikkei sellainen ilmenekään räiskyvänä energiana ja hyväntuulisuutena. Se on minun eskapismiani. Omalaatuisen saarivaltion historia, myytit ja kulttuuri ovat tulleet ilmi Alcestissa sen toisesta albumista Écailles de lunesta (2010) asti. – Ihmiset esimerkiksi Malesiasta, Kiinasta, Pohjois-Afrikasta ja Japanista kirjoittavat minulle, että sävellän aivan heidän kansanmusiikkiaan muistuttavia melodioita, tai että jokin elementti visuaalisuudessamme koskettaa heitä. Sitten hän kertoo, että elämänmuutos on ulottunut myös taiteisiin. Aina kun Alcest kiertää, Neige pyrkii keskittymään kaikessa rauhassa vanhoihin rakennuksiin eri puolilla maailmaa. Olen oppinut vaalimaan herkkyyttäni. Huomasin, että sen kaltainen pikimustuus ajoi minut niin synkkiin tiloihin, ettei se ollut enää terapeuttista tai edes terveellistä. Ja jos katsoo uuden albumin kantta, tulee selväksi, että kuva voisi hyvinkin olla sukua vanhoille japanilaisille maalauksille. Siksi keskityn altistamaan itseni sellaiselle taiteelle, joka valaa minuun uskoa ihmisyyteen ja maailman kauneuteen. Kontroversiaalissa black metal -bändissä Peste Noiressakin nuoruudessaan vaikuttanut ranskalainen toteaa, että ennen hän sotki elämäänsä myrkyllisillä ihmissuhteilla ja ahmi liikaa ihmiskunnan pimeillä puolilla mässäileviä uutisia. En voisi ikinä tehdä aggressiivista tai synkkää musiikkia, koska se ajaisi minut siihen samaan pahaan oloon ja pimeyteen, jolla monet tuntuvat ruokkivan itseään. Ehkä siksi jaksan pysähtyä ihailemaan sellaisiakin asioita, jotka monet sivuuttavat. Ahmin jatkuvasti maailmaa ympärilläni, ja matkoillani Alcestin kanssa olen törmännyt uskomattomiin asioihin. En suosittele sitä haastavuutensa vuoksi juuri kenellekään, mutta se on avannut mieltäni yhä enemmän japanilaiselle mielenmaisemalle. Sitten annoin vaistoni kuljettaa kappaletta progressiiviseen suuntaan, ja siitä tuli aika tarinamainen teos, Neige kertoo. Vuosien kuluessa ilme on vain voimistunut. – Ajattelin kappaleen valmistuttua, että tältä varmaan kuulostaisi, jos Pink Floyd coveroisi Darkthronea. – Se on outoa, koska olen ihan tavallinen, joskin loputtoman utelias ranskalaiskaveri. Tunnistettavin vaikute Neigen töissä on Japani. ”En voisi ikinä tehdä aggressiivista tai synkkää musiikkia, koska se ajaisi minut siihen samaan pahaan oloon ja pimeyteen, jolla monet tuntuvat ruokkivan itseään.” 30. Neige kokeekin samastuvansa moniin eri kulttuureihin, muttei mihinkään tiettyyn ihan täysin. Sitten ymmärsin, että kappaleet, joilla ei ole rajoja ja jotka voivat sisältää satoja raitoja, ovat Alcestia puhtaimmillaan. Herkkyyden äärellä Hieman kuin L’Envolin musiikkivideon hahmolle tapahtuu pätkän lopussa, myös Neige kokee toisinaan, että haluaisi vain muuttua linnuksi ja lentää pois tästä maailmasta. Kielessä on ihan oma sävynsä, ihan kuten ranskassakin. – Olen hyvin herkkä ihminen ja koen sekä omat että lähimmäisteni tunteet hyvin voimakkaasti. Viimeiset viisi vuotta Alcest-albumien välillä ovat jättäneet jälkensä myös Neigeen. Koen, että on parempi tuntea paljon kuin olla tuntematta mitään. Améthyste, albumin kolmas ja peräti kahdeksan ja puolen minuutin mittainen raita, peilaa Alcestin universaaleja kontrasteja kaikkein laajimmalla tavalla. Universaaleja sävellyksiä Les Chants de l’Aurore -albumin kansia ja mainittuja musiikkivideoita tuijottaessa voi huomata, etteivät Neigen kanavoima musiikki ja visuaalisuus ole leimallisesti ranskalaisia vaan edustavat koko maailmaa. Kulttuurit yhdistyvät mielessäni yhdeksi. – Pidän todella paljon Deathspell Omegasta, mutta en voi kuunnella sitä enää. Enää en ajattele niin. En meinannut uskoa, että ajattelin noin. – Minua kuitenkin kiinnostaa ihan jokainen maailmankolkka. – Komorebi-kappale on tietenkin ilmiselvä kumarrus japanilaiselle mytologialle. Yksi puoli siinä, että koen olevani ulkopuolinen, on tietenkin se, että koen katsovani myös ihmisen luomuksia ulkopuolisen silmin. Jos jossakin levyn kappaleessa käydään niin idässä kuin lännessä, niin pimeydessä kuin valossa, niin tässä. – Olin hieman epävarma, tohdinko sovittaa samaan kappaleeseen niin monta eri riffiä ja tunnetta. Minulle onkin huhuiltu, että ainakin Marokossa voisi olla hieman kysyntää Alcestin musiikille. – Usko tai älä, en aina ymmärtänyt, miten suuri vaikutus musiikilla voi olla minuun myös pahassa mielessä. – Olemme vierailleet melkein kaikkialla maailmassa, mutta haluaisin vielä päästä kiertämään Afrikassa. – Teen päivittäin parhaani, että välttyisin siltä kaiken pahuuden ja ihan uudenlaisen mielisairauden myrkyltä, jota maailma puskee nähtäväksemme sosiaalisessa mediassa ja kaikkialla muuallakin, hän sanoo mietteliäästi. Siksi toivon syvästi, että Alcest tarjoaa ainakin muutamalle ihmiselle pakotien tästä pimeydestä. Joskus minulle on yhtä tärkeää jonkun muun omaksi pakokanavakseen tekemä taide. Ajatusta ei kuitenkaan kannata ottaa merkkinä itsetuhoisuudesta. – Tekemällä toiveikasta musiikkia valan itseeni toivoa. Ajattelinkin joskus, että minun kannattaisi ehkä sulkea itseni koko muulta maailmalta. Pisaroita näistä asioista, tai siitä miten olen ne kokenut, voit nähdä ja kuulla kaikessa, mitä Alcestissa teemme. Améthyste on tajunnanvirtaa, jossa en antanut itseni estää itseäni. – Minut pitää tolkuissani se, että jaksan uskoa tietynlaisiin henkisiin asioihin, ja että kanavoin tätä kaikkea musiikkiin. Herkkyytensä sisäistämisen jälkeen Neige on ymmärtänyt ympäröidä itsensä mahdollisimman hyvillä asioilla ja sulkenut lähipiiristään pois sen, mikä imee hänestä energiaa ja optimismia. Luonnon ja henkisyyden ohella Neige kertoo saavansa inspiraatiota arkkitehtuurista
NEM-saarihelvetti-2024-225x297-INFERNO.indd 1 NEM-saarihelvetti-2024-225x297-INFERNO.indd 1 11/03/2024 15.37.10 11/03/2024 15.37.10
Tämän yhtyeen esiintymiset ovat tätä nykyä harvinaista herkkua. Eihän se mikään maailmanrundi ole, mutta sitäkin arvokkaampi. Menen vanhoilla Marshalleilla niin kauan kuin jaksan itse nostaa ja kantaa 4x12-kaapin. Suomihevin klassikkobändillä Tarotilla on kesä-heinäkuussa viisi keikkaa Suomessa ja yksi Espanjassa. Tarotin kiertue ei ole mikään itsestäänselvyys. Markolla, kosketinsoittaja Janne Tolsalla, toisella laulajalla Tommi Salmelalla ja uudella rumpalilla Antero Seppäsellä on keikoilla käytössä nykymaailman vekottimia, mutta Zachary vetää lavoilla vanhan koulun tyyliin. Kun klassisen kokoonpanon rumpali Pecu Cinnari (eli Pekka Kinnunen tai Spede) menehtyi ALS-tautiin kahdeksan vuotta sitten, kukaan ei tiennyt, olisiko se myös bändin loppu. Pojat käyttävät korvamonitorointia, mutta minä soitan kulmamonitoreilla niin että tukka lepattaa, kitaristi nauraa. Zachary kertoo laatineensa festareille sopivan biisilistan, jonka bändin muut jäsenet ovat jo hyväksyneet. K itaristi Sakari ”Zachary” Hietala ja hänen veljensä, laulaja-basisti Marko Hietala valmistautuvat pitkästä aikaa yhteiseen kiertueeseen. Pian säädöt on säädetty, eikä tarvitse kuin mennä ja soittaa. TEKSTI ARI VÄNTÄ NEN 32. – Olen kieltäytynyt siirtymästä mallintaviin vehkeisiin. Nyt pitkä hiljaisuu s on ohi, ja suomih evin uudisra ivaaja aikoo viettää huikean kesän tien päällä. Tarotin matka halki heavy metalin kovien aikojen ja kultaka usien oli päättyä lopullis esti rumpal in sairastu miseen ja kuolem aan
33. TUSKAARTISTI Kasari-Tarot: Zachary Hietala, Mako H., Pecu Cinnari ja Marco Hietala
Show must go on. Marko sanoo, että pelkkä ajatuskin Tarotin kanssa soittamisesta tuntui rumpalin ja ystävän poismenon jälkeen synkältä ja masentavalta. Kymmenen vuotta Pecu Cinnarin viimeisen keikan jälkeen Tarot julkisti kaksi uutta konserttia. – Me tunnettiin Speden kanssa 17–18-vuotiaasta ja soitettiin kimpassa 30 vuotta. – Esimerkiksi Kaasu [Mika Karppinen alias HIMin Gas Lips– Minä ajattelin, että kyllä Tarot tekee vielä jotain. Kymmenen vuotta siinä meni. Mutta Pekka oli mielipiteissään aina hyvin yksioikoinen. Tämän verran vuosia se otti. Hänen kuolemansa jälkeen minusta tuntui, että en voi enää lähteä soittamaan näitä kappaleita virne naamalla. En silti usko, että Spede on vetänyt tästä hernettä nenään, jos hän seuraa tilannetta siellä jossakin. Biisi rullasi silloin niin mainiosti, että Anteron pyytäminen rumpuihin oli helppo päätös, Zachary sanoo. Bändi oli lupautunut esiintymään Kuopion Sawohouse Undergroundin ankeasti nimetyssä Old Farts Rock -hyväntekeväisyystapahtumassa heinäkuussa 2023. Niin ajatteli varmaan Tommikin, Zachary muistelee. – Me tunnetaan paljon hyviä soittajia, Zachary jatkaa. Mehän käytiin kerran vetämässä Kuopiorockissa Kätilöiden keikalla Tarotin Crawlspace. – Hän oli sitä mieltä, että ei välttämättä olisi hyvä idea jatkaa Tarotia. Janne Turmion Kätilöissä. Ei hän koskaan hyväksynyt täysin sitäkään, että Marko soitti Nightwishissä ja Nyky-Tarot: Tommi Salmela, Janne Tolsa, Marko Hietala, Antero Seppänen ja Zachary Hietala. Ysäri-Tarot: Pecu Cinnari, Janne Tolsa ja Hietalan veljekset. – Marko ja Janne ottivat Pekan kuoleman todella raskaasti ja sanoivat, että nyt alkaa tauko. Se tehtiin Speden kunniaksi vuosi tai pari hänen kuolemansa jälkeen. 34. Pekan mielestä olisi pitänyt panostaa vain yhteen bändiin. – Sen jälkeen, kun Pekka oli sairastunut, me sivuttiin tätä aihetta hänen kanssaan, Zachary kertoo. Kun bändit jatkavat toimintaansa tärkeän jäsenen kuoleman jälkeen, ne kertovat usein uskovansa, että edesmennyt olisi nimenomaan halunnut yhtyeen jatkavan. Marko lisää, että kuopiolaisuus oli valttia ihan käytännön syistä. Rumpaliksi ryhtynyt Antero Seppänen on Tolsan bändikaveri Turmion Kätilöistä. Tarotin tilanne ei ollut sellainen. – Me tiedettiin Antero helvetin hyväksi rumpaliksi. – Miksi mennä merta edemmäs kalaan
Ja niin jännitti Anteroakin. Monessa muussa paikassa oli vain viisi ihmistä ja koira.” 35. Se on jo ihan riittävän hankalaa, että Marko asuu pääsääntöisesti Espanjassa. Tuntui kaikin puolin luonnolliselta lähteä tekemään kesän 2023 keikat Anteron kanssa. Marko komppaa, että Sawohouse Undergroundin paluukeikat olivat yllättävänkin miellyttävä kokemus. – Treeneissä oli hyvä meininki, ala-arvoista läppää lensi paljon ja kaikki oli nastaa. – Kyllähän mä tiesin, että siitä suoriudutaan. Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja vanhat saappaat ovat suuret täyttää. En tiedä, pitäisikö näistä meikäläisen puhua, mutta jätkä ei ollut syönyt tai nukkunut kunnolla pariin vuorokauteen ennen niitä keikkoja. Oli ihan helvetin mukavaa. – Mutta se kakkospäivä oli aivan briljantti. Moni virhe meni jännityksen piikkiin, kitaristi kertoo. T IM O IS O A H O ”Ysärillä meidän keikoista ehkä Tavastia saattoi olla tappiin ahdettu. Mutta ajatus siitä, että menisi yleisön eteen soittamaan Tarotin keikan ilman, että rumpujen takana on tuttu soittaja, jonka hidastuksiin ja nopeutuksiin ja kikkailuihin on tottunut… Se jännitti. Jopa niin hyvä, että keikoista olisi voinut saada aikaiseksi kelpo livealbumin, ellei tekniikka olisi pettänyt. Kun bändi sitten meni lavalle, meissä oli helvetinmoista hyökkäävyyttä, jollaista en tosiaan ollut osannut odottaa. Se oli toimiva ratkaisu. Ensimmäinen julkistettu keikka myytiin loppuun niin nopeasti, että sen kylkeen päätettiin tehdä toinen. tick] soitti For the Glory of Nothing -rundilla vuonna 1998 kymmenen tai viisitoista keikkaa, kun Pecu oli sairauslomalla. Mutta on pirullista alkaa treenata, jos yksi kaveri majailee toisessa kaupungissa, vaikka jossain hemmetin Helsingissä. Ja se osoittautui loistavaksi ratkaisuksi. – Ekalla keikalla suoriuduin itse ehkä seiskan arvoisesti asteikolla nollasta kymmeneen. Aistin samaa kaikista muistakin. Vaikka me oltiin treenattu useita päiviä, tuntui kuin olisi mennyt heikoille jäille. Zachary sanoo suoraan, että Sawohouse Undergroundin lavalle nouseminen pelotti ”ihan perkeleesti”
Ei Suomessa ollut siihen aikaan kuin herra Seppo Vesterinen, Zachary miettii. Olihan se kokemus esiintyä siellä, kun esirippu oli vielä pydessä. Tarotin kaltaiselle bändille oli Suomessa tilausta, joskin joillekin bändin raju look oli vähän liian jännä. – Me vastattiin, että ei käy, saatana, kitaristi jatkaa. – Täkä36. – Luin yhdestä kirjasta, että Kirkan sen ajan levyjä oli viety Midemin musiikkimessuille, mutta siltikään kansainvälinen ura ei auennut hänelle. Jengi ei kuitenkaan oikein hyväksynyt meidän ulkonäköä. Sitten alkoivat vaikeudet. Musa kiinnosti ja salit olivat täynnä, mutta ulkonäkö haittasi. Johon he, että me taas ei julkaista teidän ehdoilla mitään. Ekan vinyylin myynti huiteli jossain 12 000 päällä heti ensimmäisen kuukauden aikana. läinen levymarkkina oli kuitenkin aika sisäänpäin lämpiävä ja perustui enemmän vanhalle iskelmäkulttuurille. 1980-luvulla suomalaisen musiikkialan kontaktiverkosto käsitti lähinnä tanssilavat Satakunnasta Itä-Karjalaan. – Me lähetettiin To Live Forever -levyn ekat demot levy-yhtiöllemme Flamingolle jo 1988 tai 1989. – Kyllähän meillä oli silloinkin mielessä, että Tarot pitäisi saada jotenkin laajempaan tietoisuuteen, Marko sanoo. Bändi vaihtoi kitaristi Mako H:n kosketinsoittaja Janne Tolsaan ja ajatteli olevansa valmis studioon. Kun teillä nyt kerran on kosketinsoittaja, niin mieluummin sinne Bon Joviin päin”, Zachary kertoo. – Musiikin puolesta vastaanotto oli hyvä. Toinen albumi Follow Me into Madness ilmestyi huhtikuussa 1988 Rose on the Grave -singlen saattelemana. Se siitä livestä. Oli paljon mukavampi mennä stagelle farkuissa ja nahkatakissa, Zachary muistelee. Se oli jotenkin outoa. Eihän se nyt, herranjumala, sillä lailla tapahdu! Sellaisilla messuilla on tuhansia levyjä esillä! Kyllä kai Spell of Iron ja ehkä jopa Follow Me into Madness vietiin Midemiin, mutta ei sellainen mitään oikeaa promootiota ole. Hyvästä noususta paperin vangiksi Kun Tarot julkaisi ensimmäisen albuminsa Spell of Ironin vuonna 1986, Suomelle esiteltiin hämmästyttävän valmis ja näyttävä klassista heavy metalia soittava yhtye. Kisu Järnström ja Vexi Salmi totesivat, että ”nyt on tullut tämmöinen kuin thrash metal ja toisaalta sellainen yhtye kuin Bon Jovi, joka myy miljoonia. Tarot ryhtyi kehittelemään kolmatta albumiaan pian Follow Me Into Madnessin jälkeen. Mutta kyllähän me tympäännyttiin itsekin siihen muutamassa vuodessa. Siinä oli puolenkymmentä biisiä, In My Blood, Live Hard Die Hard ja Guardian Angel ja muita. Musiikin ja soiton puolesta Tarot olisi periaatteessa voinut kiertää ulkomailla vaikkapa jonkin Dion tyyppisen bändin kanssa, mutta käytännössä ei. Se ei toiminut suomalaisessa hevimetallissa, ja sitä sukkahousuhomo-perushuutelua tuli kuultua. Television Levyraadin kautta joka kotiin tunkeutunut Wings of Darkness on biisi, jota soittamatta Tarot ei voi tänäkään kesänä lähteä lavalta. Vuosi oli 1989. Suomessa vastaavaa oli nähty lähinnä Yöllä, Dingolla ja Hanoi Rocksilla. Mehän näytettiin siltä miltä ulkomaiset hevibändit siihen aikaan näyttivät. – Levy-yhtiö totesi siihen, että uusi musiikkinne on paskaa ja teidän pitää tehdä jotakin muuta. – Tarot kävi kasarilla soittamassa ulkomailla ainoastaan kerran, Neuvostoliitossa. – Kun Tolsa rupesi tyhjentämään sitä studiolla, siellä ei ollutkaan mitään. Menkää jompaankumpaan suuntaan. – Ja perkele, oli tarkoitus äänittää se jälkimmäinen keikka, ja yritettiinkin, mutta kovalevy oli mennyt tilttiin, Zachary manaa. Siltä pohjalta ei pötkitty pitkälle. Ei vain enää viitsinyt tupeerata. Marko, joka oli aikoinaan tietysti Marco, muistelee, että Suomi sai bändiviennin know-how’n haltuun vasta paljon myöhemmin, kun ”Spinefarmin veijot” alkoivat tehdä sitä duunia oikein kunnolla. Johon me, että mehän ei tehdä näillä ehdoilla mitään
Niin teki myös For the Glory of Nothing (1998), joskin sillä oli mukana modernimpiakin vaikutteita. Pelastus tuli yllättävältä suunnalta. Marko kohauttaa olkapäitään ja toteaa, että ”ysikytluvustakin selvittiin”. – Se oli ihan hirveää, Zachary kiteyttää. – Me ilmoitettiin, että halutaan purkaa sopimus, Zachary sanoo. Helmikuussa 1993 julkaistu To Live Forever oli edellisiä Tarot-levyjä massiivisempi ja jylhempi. – Mutta sielläpä perkele olikin pykälä, jonka mukaan purkamisen on tapahduttava vähintään vuosi ennen sopimuksen päättymistä, yhteisellä kirjallisella päätöksellä, tai muuten iskee kahden vuoden optio. Helsingin Tavastialla taltioitu albumi julkaistiin ensin vain Japanissa, mutta osa sen biiseistä ilmestyi Euroopassa Stigmatan kylkiäisinä. Toisena päivänä esitettiin omaa musiikkia, toisena covereita. Kaikki vastasivat, että tällaisella musiikilla ei ole mitään markkinoita, Zachary kertoo. – Sillä vuosikymmenellä meidän keikoista ehkä Tavastia saattoi olla tappiin ahdettu. Ne vuodet kuluivat hitaasti. Tarjottiin itseämme kaikkiin mahdollisiin levy-yhtiöihin, mutta kukaan ei halunnut julkaista perinteistä hevimetallia. – Mutta ei Tarot kuitenkaan koskaan pysähtynyt. – Mika Myyryläinen oli isossa levy-yhtiössä duunissa ja pyöritti samalla omaa bluesja rockabilly-levymerkkiään, kitaristi jatkaa. Juurimusiikin julkaisijana tunnettu suomalainen Bluelight Records oli perustanut trendeistä piittaamatta raskaaseen rockiin keskittyneen alamerkin nimeltä Blastic Heaven ja osoitti kiinnostusta Tarotia kohtaan. – Hän sanoi, että haluaisi julkaista Spell of Ironin ja Follow Me into Madnessin cd:nä Japanissa, ja että jos se sopii, hän ottaa Tarotin talliinsa ja julkaisee meidän kolmannen levyn. Sen jälkeen asiat eivät juurikaan helpottuneet. No, sopimuksen päättymiseen oli silloin vähän alle vuosi. Ikävä kyllä paperi oli sellainen, josta ei niin vain eroon päässytkään. – Me oltiin demottu kolmas albumi jo pariin kertaan. Humalaiset oululaiset pyörivät siinä ja kaljoittelivat pöydissä, eikä ketään kiinnostanut yhtään, mitä lavalla tapahtui. Stigmata (1995) jatkoi samalla uudistuneella linjalla. Me maksettiin itse To Live Foreverin tekeminen, ja se oli meille uusi startti. 37. Monessa muussa paikassa oli vain viisi ihmistä ja koira. Grungen, brittipopin ja indierockin hallintokaudella kaikki 1980-luvun heavy metaliin ja hard rockiin viittaava oli äärimmäisen epämuodikasta. Tarot rökitti hevinvastaista 1990-lukua kolmen studioalbumin lisäksi To Live Again -livelevyllä (1994). Se tarkoitti, että me ei voitu mennä kolmeen vuoteen toiselle levy-yhtiölle. Biisit kuten Guardian Angel, Iron Stars ja The Chosen olivat seitsemän-kahdeksan minuutin mittaisia. Ainahan tiellä on nousuja ja laskuja ja tuhoja ja vaikka mitä, mutta jos bändi on hyvä ja tekee hyviä levyjä, musiikki saattaa jäädä elämään pidemmäksikin aikaa. Säälittävää ysäritoimintaa Yhdeksänkymmentäluku oli huonoin mahdollinen ajankohta alkaa rakentaa perinteisen hevimetallibändin toista tulemista. Se oli ihan säälittävää toimintaa. Parhaita levytyksiä kuunnellaan ja parhaita esiintyjiä mennään katsomaan edelleen. Tarot odotti, että sopimuksen ehdot oli täytetty ja kolmannen albumin tekeminen saattoi alkaa. Muistan, kun me soitettiin Oulussa kaksi keikkaa peräkkäisinä päivinä jollain käsittämättömän pienellä klubilla. Tarotin työskentely vaikutti määrätietoiselta ja taipumattomalta, mutta ajat eivät tosiaankaan olleet otolliset. Se oli sitä myös musiikillisesti. Tarot tuli siihen tulokseen, että ainoa tie eteenpäin vei levytyssopimuksen repimisen kautta. Todella huonoa aikaa perusmetallibändille. Ei esimerkiksi jazz, rhythm & blues ja vanha rock ole mihinkään kadonneet, vaikka ajat ovat muuttuneet. – Ysäri jäi mieleen hankalana aikana, jolloin tehtiin levyjä vähällä rahalla ja keikkoja pienillä liksoilla, Marko miettii
Zacharyn veli kiersi tuolloin maailmaa suureen suosioon nousseen Nightwishin kanssa. Sillä tiellä oltiin seuraavat vuodet. Nykyään Nightwishin ja Lähiöbotoxin managerina tunnettu Ewo Pohjola työskenteli tuolloin Spinefarmilla ja kiinnostui kuopiolaisten uudesta materiaalista. Kitaristi kiistää, että se olisi ollut hänen mielestään Tarotilta pois. – 2000-luku on muistoissani hienoa nousujohdetta, saavutettuja asioita ja maailman kiertämistä. Ei mitään Twisted Sistertai Manowar-meininkiä, että soitetaan rahanahneina biisit läpi tämän päivän soundeilla, vaan totaalista biisien muokkausta. Mutta me tehtiin silti demoja uusista biiseistä, Zachary muistelee. Metalli puree taas Vuosituhannen vaihde meni samoissa merkeissä kuin Tarotin edellinen siirtymä vuosikymmeneltä toiselle: bändiä turhautti. Mutta mistä me saataisiin sellainen viikko?” TIMO ISOAHO. Vastaavat hankkeet ovat usein epäonnistuneet kauhealla tavalla, mutta savolaisilla oli päivityksessään selkeä idea ja tavoite. Pohjolan siirtyessä King Foo Entertainmentin leipiin Tarot meni mukana. Yhtye jatkoi matkaansa erikoisprojektin merkeissä tehden The Spell of Iron MMXI:n, uuden version debyyttialbumistaan. Saatettiin lentää pistokeikalle johonkin Romaniaan soittamaan samalla päälavalla Within Temptationin kanssa. Jos hevi oli 1990-luvulla kirosanan asemassa, 2000-luvulla sillä ei voinut hävitä. Marko Hietala teki musiikkia muissa bändeissä ja Tarot piti taukoa. – Me ajateltiin, että olisi kiva tehdä Tarotin kaksi ekaa levyä uusiksi aivan kuin me levytettäisiin ne ensimmäistä kertaa vasta nyt, siis nykyajassa nykykokoonpanolla ja ihan sävellyksistä ja sovituksista lähtien. ”Meidän ei tarvitsisi varmaan kuin istua viikko yhdessä, niin saataisiin aikaiseksi albumillinen Tarotia. Tuon ajan keikkatunnelmiin voi palata kuuntelemalla Undead Indeedin, Tarotin Kuopiossa äänitetyn livelevyn vuodelta 2008. Crows Fly Black toimi Saksassa kuin häkä ja me päästiin ulkomaille rundaamaan. Me kaikki oltiin aika lailla sitä mieltä, ettei Tarotin välttämättä kannata enää jatkaa. Se oli kahlannut läpi 1990-luvun, mutta nyt virta alkoi olla vähissä. Marko oli siinä vaiheessa jo Sinergyssä ja Conquestissä ja asui Helsingissä. Tarot levytti Spinelle Suffer Our Pleasuresin (2003), joka jäi kansainvälisesti melko vähälle huomiolle, mutta meni kotimaan albumilistalla kymmenen myydyimmän joukkoon. – Me siirryttiin 2000-luvulle aika kyrpiintyneinä. Tarot on tehnyt urallaan muutaman Euroopan-rundin sekä käynyt Etelä-Amerikassa ja pari kertaa Japanissakin. Ajan mittaan asiat menivät masennuslääkkeiden ja alkoholin kanssa niin villeiksi, että lopulta oli parempi pitää lääkitys ja luopua viinasta, kertoo Marko, joka on elänyt alkoholitta jo pitkään. Vuoden 2010 studioalbumi Gravity of Light nousi Suomen listalla toiseksi, mikä on yhtyeen uran paras sijoitus. Albumien välissä kului jälleen viisi vuotta. Sitkeys palkittiin, sillä ajat ja mieltymykset muuttuivat jälleen. 2000-luku oli hyvää aikaa. Pari vuotta keikoilla mukana kulkeneesta Tommi ”Tuple” Salmelasta tehtiin Tarotin virallinen jäsen, ja virkistynyt yhtye levytti Crows Fly Blackin (2006). Ikävä kyllä Follow Me into Madnessin uusiminen jäi, koska Markolla oli niin paljon muita kiireitä, Zachary kertoo. – Se oli taas uusi startti, kitaristi jatkaa. Sen vuosikymmenen loppua kohden kuitenkin huomasin, että bändihommat eivät ole mitenkään keveitä ja vanha kaveri masennus alkoi puskea pintaan. – Me huomattiin, että nythän tää meidän metalli taas pureekin porukkaan. Suomi halusi kuunnella heviä. Vastaanotto oli helpottavan hyvä
Nightwish teki muutaman viikon pyrähdyksiä ja piti sitten pitkän tauon. On paljon väkeä, joka saa meidän tymäkästä rockista nostalgisia viboja ja tulee keikoille diggailemaan virne suupielessä ja kyynel silmäkulmassa. Sialta puuttuu miellyttämisen geeni.. Todennäköisesti niistä vanhoista demoista jouduttaisiin karsimaan jotain pois, koska osa biiseistä havaittaisiin paskoiksi. – Näin myöhemmällä iällä olen tiedostanut Tarotin pioneeriaseman. Tämä kesä menee festareilla, mutta mitään muuta ei ole sovittu ja joitain juttuja on suljettu pois. Mutta jos sitä ei huvita tehdä jotain asiaa, niin silloin se ei todellakaan tee sitä. Uudistetun Spell of Ironin suljettua ympyrän elettiin lopun alkua. Seppänen ja Tolsa soittavat Turmion Kätilöissä, ja Markolla on aina monta rautaa tulessa. Se johtuu muun muassa siitä, ettei Zacharylla ole arjessaan liiemmin liikkumavaraa. Hämärä tulevaisuus Kun Tarot on nyt taas soittoiskussa, se voisi miettiä tulevaisuutta. En halunnut, että kuva hänestä niin huonossa jamassa jää pysyvästi verkkokalvoille. Zachary Hietala tunnetaan paitsi Tarotin kitaristina myös minisian onnellisena omistajana. Hän sai aivorunkoveritulpan samalla viikolla kuin Pecu kuoli. – Örisijällä on kuuden kähmällä ruoka-aika, eli kohta alkaa meteli. Rouva pärjää ilman meikäläistä perjantaista sunnuntaihin, mutta se on ihan maksimi, kitaristi kertoo. Siitä voisi tulla satunnaisia keikkoja vanhan materiaalin varassa tekevä klassikkobändi, tai sitten se voisi julkaista uutta musiikkia. Zachary sanoo omasta puolestaan, että uusien biisien tekeminen kiinnostaisi häntä ”ihan helvetisti”. – Kun Pecu oli jo sairastunut mutta ei ollut vielä saanut diagnoosia, demosimme Markon ja Tolsan kanssa kahdeksan uutta biisiä siinä toivossa, että Cinnari palaa vielä soittohommiin. Yleensä nämä hommat ovat edenneet niin, että jollain on ollut tehtynä jotain uutta, jota hän on halunnut esitellä muille. Kitaristi vakuuttaa, että tuo 16-vuotias ja 80-kiloinen kaveri on edelleen voimissaan. Se tuntuu kutkuttavalta. Tiedossa on sarja tunnin mittaisia festivaalikeikkoja, joilla kuullaan biisejä lähes kaikilta albumeilta. On kiva palvella sellaista tarvetta, basisti-laulaja miettii. Ja aivan satavarmasti käy niin, että kun Turmion Kätilöt julkaisee uutta musiikkia, ne menevät maailmalla kuin tuulispäätikat. Tänäkin kesänä Antero ja Janne kiiruhtavat Kätilöiden isolta Espanjan-keikalta suoraan Nummirockiin soittamaan Tarotin keikan, Zachary sanoo. Ei ole aivan mahdoton ajatus, että mappi vielä vaihtuisi. Tarot oli muutenkin poistumassa kuvioista, vaikkei se sitä itse vielä tiennytkään. – Markon toinen sooloalbumi on loppusuoralla, ja syksyllä se lähtee Euroopan-rundille Tarja Turusen kanssa. Mutta mistä me saataisiin sellainen viikko. Ihan lopussa en pystynyt menemään häntä katsomaan. – Spede pisti vaivan ensin hajonneen selkänsä piikkiin, Zachary Hietala muistelee. Eikä siitä mennyt kolmea vuottakaan Pecun kuolemaan. – En voisi lähteä pitkille rundeille, koska olen vaimoni omaishoitaja. – Kun tilanne meni aina vain pahemmaksi, me muut arveltiin, että ei tuossa ole kyse mistään välilevynpullistumasta. Kun ALS-tuomio sitten tuli, oli aika vaikea toivotella paranemisia tai vastaavaa, kun tiesi, että se sairaus vie varmasti hautaan. Se on hyvä kysymys, sillä Tarotin jäsenet ovat hyvin kiireisiä tahoillaan. Juuri nyt Tarotin on parasta keskittyä kesään 2024. – Tulee huikea kesä, kun on keikkoja Suomessa ja saadaan vielä lentää Espanjaankin soittamaan 20 000 ihmisen festarille, Zachary iloitsee. Marko jatkaa, että Tarot tuntuu olevan tärkeä yhtye yllättävän monelle. Sika nukkuu mielellään samanikäisen koirakaverin kyljessä, mutta tekee kyllä selväksi, kuka on pomo. – Eli ainakaan tänä vuonna en ehdi mihinkään kunnon sävellysleiriin saati studioon Tarotin tiimoilta. Myöhemmin nähdään, mitä tämän kesän tekosista julkaistaan, jos ylipäänsä mitään. Selvisi kuitenkin, mutta jäi invalidiksi ja kärsii muistisairaudesta. Vanhaa pohjaa on. Vain Stigmata on toistaiseksi kokonaan setin ulkopuolella. Kristallipalloon katsoessa näkee vain staattista kohinaa. – Tekisi mieli äänittää nämä keikat, mutta saa nyt nähdä. Ei uuden musiikin tekeminen täysin poissuljettua ole. Eikä se olisi edes vaikeaa. Pekan kuoleman jälkeen ne biisit pantiin mappi ööhön. Mukaan lähtee kuvaaja taltioimaan bäkkärimeininkiä ja muita fiilisjuttuja. Joka tapauksessa meidän ei tarvitsisi varmaan kuin istua viikko yhdessä, niin saataisiin aikaiseksi albumillinen Tarotia. Possu on omapäinen kaveri. Joka tapauksessa me kuvataan paljon. – Joo, ja loppuvuodesta mulla on varmaan taas Raskasta joulua -kiireet, Marko jatkaa. Se tekee ruoasta melkein mitä tahansa. – Janne oli kuunnellut niitä jokin aika sitten ja sanoi, että tavara on helvetin hyvää, Zachary jatkaa. – Me ehdittiin kuitenkin keikkailemaan aika hyvin Markon muiden kiertueiden välissä. Zachary ja Tommi Salmela työskentelevät nuoriso-ohjaajina, ja Salmelalla riittää tekemistä myös oman laulajan uransa kanssa. Uudenvuodenkeikalla Kuopion Henry’s Pubissa Pecu Cinnari ihmetteli, miksi hänen vasen jalkansa ei suostunut polkemaan rumpupedaalia niin kuin ennen. Tarotin rumpali kuoli syyskuussa 2016 vain 50-vuotiaana. Mittavia kiertueita Tarot ei voi tehdä. – Mutta onkohan se niin jyräkkää kuin muistelen vai pitäisikö aloittaa ihan alusta. Näytti siltä, ettei hän selviä siitä. Ja se tuntuu motivoivalta. Siinä välissä Tarot saattoi soittaa vaikka kymmenen festarikeikkaa. Elämyksiä on joka tapauksessa tiedossa
2024 28 30 JUNE
2024 28 30 JUNE
– Siellä oli hädin tuskin ketään muutenkaan. Sieltä oli vähän helpompi päästä liikkeelle, mutta aloittaessamme olimme täysin omillamme. Toisaalta se oli hyvä, sillä emme voineet ottaa vaikutteita keltään muulta. Vuosien mittaan innostuin aina vain rankemmasta kamasta. P er ”Hellbutcher” Gustavsson on totuttu näkemään nahkaan, niitteihin, piikkeihin ja ties mihin sonnustautuneena irvistelevänä hahmona. – Aloin kuunnella todella vanhaa kamaa kuten Jimi Hendrixiä ja semmoista vanhempieni vaikutuksesta. Minkäänlaisia keikkoja ei ollut, tai mitään – vain minä ja muutama kaverini, jotka soittivat toisessa bändissä. Jos mietin asiaa nyt, luulen että särökitarat olivat se juttu, joka sai minut innostumaan. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT SOILE SIIRTOLA PÖLKYLLÄ Helvetinmoista taistelua 42. Kenties ensimmäinen näyte tästä saatiin Dead Kosmonaut -yhtyeen debyyttialbumilla maaliskuussa 2017. Kun puhutaan tämmöisestä musiikista, miten sen laulamista voisi harjoitella tai kuka sitä voisi opettaa. Sen kuin kiljuu sisuskalunsa ulos, ei siinä muuta voi, Gustavsson nauraa. Genesis ja Jethro Tull, jotka Steve Harris on kertonut suuriksi vaikutteikseen, ovat nekin aika kaukana Maidenin omasta musiikista. Kuuntelin paljon thrash-, deathja black metalia, ja minusta tuntui, että jotain puuttuu. Olin välittömästi kuin puulla päähän lyöty ja päätin aloittaa kaikenlaisen Maiden-kaman keräämisen – teen sitä yhä! Iron Maidenillä on ollut merkittävä vaikutus Gustavssoniin myös muusikkona, vaikkei se olekaan ihan ensimmäinen bändi, joka tulee mieleen vaikkapa Nifelheimiä kuunnellessa. Nifelheim taitaa olla historiaa, mutta Per ”Hellbutcher” Gustavsson jatkaa black thrashin lipunkantajana. Heviskene ei ollut siellä voitokkaimmillaan. Siksi tulee väkisinkin pienenä yllätyksenä, että Skypella tavoitettu muusikko osoittautuu jo puhelun ensimmäisten minuuttien aikana äärimmäisen mukavaksi, huumorintajuiseksi ja iloiseksi tyypiksi. – Aloin vain laulaa enempiä miettimättä. Jos olisin omistanut kitaran, ehkä minusta olisi tullut kitaristi. Suurin kiitos kaikesta kuuluu Iron Maidenille, jonka löytäminen oli valtava käännekohta elämässäni. Solistiksi Gustavsson päätyi sattuman kautta. Bändi pystyyn Hellbutcher tunnetaan parhaiten Nifelheimistä, jonka hän perusti kaksoisveljensä Erik ”Tyrant” Gustavssonin kanssa 1990-luvun alussa. – Nifelheimin ensimmäisellä rumpalilla Demonilla oli rumpusetti, veljelläni basso ja kolmannella kaverilla kitara. – Minusta tuntui, että pystyisin todennäköisesti laulamaan myös puhtaasti. – Olin todella innoissani metallimusiikista, ja siinä tilanteessa ei ole kovin tavatonta miettiä oman bändin perustamista. Aloitamme alusta. – Muutin toiseen kaupunkiin, Uddevallaan, ollessani 16-vuotias. Veljekset asuivat tuohon aikaan Länsi-Götanmaan läänissä sijaitsevassa alle 2000 asukkaan Dals Långedissa. Ehkä siellä oli tyyppejä, jotka diggasivat jostain Bon Jovista, mutta ei heitä voinut verrata meidän porukkaamme. Ajattelin, että voisin tehdä homman paremmin itse. Olen vähän sellainen tyyppi, etten muutu kovin usein. Nyt 48-vuotias solisti sain ensikosketuksensa musiikkiin noin viiden vanhana. Olimme aika yksin juttumme kanssa. Toisenlaista laulua Nifelheimissä rääkymisen vastapainoksi miehen on sittemmin kuultu laulavan myös puhtaasti. Siellä tapasin paljon metallipäitä ja tutustuin esimerkiksi Dissectionin ja monien muiden bändien tyyppeihin. – Nifelheim oli itse asiassa ensimmäinen bändi, jonka ikinä perustin. Solistin uusi yhtye tottelee miehen omaa nimeä, mutta sooloiluksi se ei jää. En vain ollut ikinä oikein yrittänyt. – En muista tarkalleen milloin, sillä siitä on valtavasti aikaa, Gustavsson nauraa. Minulle ei siis jäänyt oikein muuta vaihtoehtoa kuin laulaa. Teimme täsmälleen mitä halusimme, ja vähitellen kehittelimme vanhan koulukunnan thrashin ja blackin sekoituksen, joka on ollut juttumme siitä asti. – On mahdollista inspiroitua jostain, vaikkei juttua kopioisi suoraan
43
Tällä hetkellä työstämme kolmatta levyä. En ollut aluksi yhtään innoissani, mutta hän oli hyvin sinnikäs ja lopulta tavallaan pakotti minut hommaan. Joistakin voi olla aika hämmentävää, että joku on samanaikaisesti kolmessa eri yhtyeessä, mutta minä haluan soittaa niin paljon musiikkia kuin kykenen. Kukaan ei tiedä, mitä bändille tapahtui. Tavallaan alkeellista vanhan koulun kamaa, heviä jossa on joitain vaikutteita alkuaikojen black metalista. Minä etenkin. Friends of Hellin levy oli käytännössä valmis, kun liityin mukaan, joten äänitin vain laulut, mutta tulevaisuudessa minun on tarkoitus kirjoittaa biisejä heillekin. – Tällä hetkellä tilanne on se, että minulla on aikaa kaikille bändeilleni ilman mitään ongelmia. Demosta tulikin aika hyvä, joten väänsimme siitä bändin ensimmäisen levyn. Voin jättää kaikki hitaat osuudet pois ja kaahata täysillä. Aikaa, inspiraatiota ja intoa kaikkeen riittää kyllä. Aluksi luulin vain vierailevani, mutta noin Per Gustavssonin mukaan Hellbutcher on paitsi hänen taiteilijanimensä myös ihan oikea bändi.. – Kaverini Tasos Danazoglou, joka on yhtyeen rumpali ja aivot sen taustalla, soitti ja kysyi minua vierailevaksi solistiksi. – No niin. Minulla ja veljelläni on hyvin, hyvin eriävät mielipiteet siitä, mitä albumille pitäisi tehdä. Se on selvää, että meidän on mahdotonta jatkaa, mutta en oikein osaa kertoa varsinaista syytä siihen, Gustavsson sanoo hieman takellellen. – Levy-yhtiö maksoi albumin tekemisestä omaiPÖ LK YL LÄ Hyvin jääräpäinen kaverini, Dead Kosmonautin basisti Mattias Reinholdsson, hoki jatkuvasti, että minun pitäisi laulaa hänen bändissään. Expect Nothing. Gustavssonin mukaan useampi bändi on ”musiikillisesti hyvä juttu”. Kukaan ei ole tuntunut haluavan enää jatkaa. No, kitaristi Blakosh ehkä, mutta me muut olemme täysin leipääntyneitä kaikkeen, mikä liittyy bändiin. Minulla ei ollut kauheasti tekemistä, joten ajattelin, että se voisi olla hyvä idea. Se on paljon tummempaa ja myös monessa mielessä sellaista musiikkia josta pidän. – Dead Kosmonaut on ollut minulle eräänlainen sivuprojekti, mutta mitä pidempään olen ollut mukana, sitä enemmän olen sotkeutunut siihen. Varmaksi voidaan sanoa vain se, että yhtye on ollut viimeiset pari vuotta syväjäässä. kymmenen minuuttia puhuttuamme sovimme, että minusta tulee bändin uusi laulaja. Gustavsson kertoo pitävänsä itseään nykyisin bändien täysimääräisenä jäsenenä. Hän liittyi bändiin viime vuonna – jälleen sattuman kautta. – Friends of Hell ei ole kovinkaan samanlaista kamaa kuin Dead Kosmonaut. – Dead Kosmonautissa pääsen vetämään vähän pehmoisempaa kamaa, joten minulla ei ole mitään tarvetta tehdä nössöjä riffejä muille bändeilleni. Olen myös pitänyt sellaisesta hevistä jopa enemmän kuin death metalista tai muusta äärimmäisestä kamasta, joten tykästyin yhtyeen musiikkiin. Heidän alkuperäinen laulajansa Albert Witchfinder oli jättänyt bändin, ja he olivat menossa äänittämään uutta levyä ilman laulajaa. Gustavsson huomasi, että melodinen laulu onkin aika mielenkiintoista. Yhden tarinan loppu Otetaanpa sitten puheeksi Nifelheim, jonka kohtalo tuntuu olevan mysteeri. – Lähestymistapa on niin erilainen. Toinen bändi, jossa Gustavsson laulaa, Friends of Hell, julkaisi toisen albuminsa huhtikuussa. Äänitimme ja miksasimme levyn bändinä, ja sen jälkeen homma vain levisi käsiin. – Teimme yhdessä albumin… Mikä sen nimi olikaan. Viimeisimmälle albumille kirjoitin yhden biisin. Sekin on epäselvää, mitä bändin viidennelle, käytännössä viimeistelyä vaille valmiille levylle tulee tapahtumaan. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi niin kävi. Siitä piti tulla vain demo, joten ajattelin, että voin yrittää, mitäpä siinä menettää. – Äänitimme täyspitkän studioalbumin keväällä 2019, ja sen jälkeen bändissä oleminen on ollut melkoista vääntöä. Tuli kaikenlaista säätöä, sata uusintamiksausta ja aivan järjetön sotku. – Tämä on se hauskin osuus, jos minulta kysytään
He eivät ole ikinä tavoitelleet radiosoittoa tai muuta. – En kauheasti välitä seurata, mitä metallimaailmassa tapahtuu. Gustavsson on kuunnellut bändiä niin pitkään, että innostuu etenkin sen uusista levyistä. Olihan siinä paljon hyvää, mutta myös huonoa. Pakko sanoa, että meillä on nyt todella hyvä kokoonpano. – Mielessäni oli joitakin tyyppejä, ja onnekseni he lähtivät mielellään mukaan. – Mietimme muitakin nimiä, mutta tänä päivänä on hyvin vaikeaa keksiä jotain, mitä ei olisi käytetty jo sataan kertaan. Tavoitteeni on tehdä yksi albumi vuodessa. Aluksi porukka oli hieman hämmentynyttä, kun vedimme täysin tuntemattomia kappaleita, mutta loppua kohden kaikki headbangasivat. Bändillä on kokonainen kirjo klassikoita, mutta myös pidempiä biisejä kuten Rime of the Ancient Mariner tai monet biisit uudemmilla levyillä. Laulaja löytää monta syytä siihen, miksi englantilaisyhtye on maailman paras. – Tunsin vain yhden tyypin, joka tietää, miten bassoa tulee soittaa ja on kunnollinen Steve Harris -fani. – Täytyy sanoa, että se oli melkoista rimpuilua. Minulla on paljon parempi fiilis, kun se kaikki on nyt ohi. – Nykyisin kuuntelen enimmäkseen uudempia albumeja kuten Book of Soulsia. Uusi alku Nifelheimin tarina on tullut päätökseen, mutta Gustavsson ei ole jäänyt tuleen makaamaan. Soittelimme vielä triona, kun hän kysyi, josko tarvitsisimme toista kitaristia. – Emme jarruttele lainkaan! Biisit ovat nopeita, raakoja ja kaoottisia, mutta niiden melodioista voi silti nauttia. Riippuu tietysti mistä genrestä puhutaan. Tuumasin, että ilman muuta. Ehkä se johtuu siitä, että minä ja veljeni emme vain tule toimeen keskenämme. Soitimme joka puolella maailmaa, tapasimme mahtavia tyyppejä ja muuta semmoista. Heillä on Eddie ja aivan kaikkea! Lisäksi bändi on pitänyt yhtenäisen linjan koko uransa ilman valtavia muutoksia. Toinen mieletön juttu oli brasilialaisen Vulcanon kanssa rundaaminen. Niiden välillä on melkoinen kontrasti! – Heidän keikkansa ovat ihan mahtavia. He tekevät mitä tekevät, ja tekevät sen aika saatanan hyvin. Nimen piti olla lyhyt. Olemme kiertäneet yhdessä Maidenin keikkoja ja kiertueita ja tunteneet toisemme vuosia. Jos hyviä bändejä on, yritän löytää ne, mutta sellaisia tulee vastaan harvoin. Ne haastavat kuulijan. Gustavsson kirjoitti silti valtaosan toukokuun lopussa ilmestyneen Hellbutcher-debyytin kappaleista. Aloittihan King Diamondkin soolouransa taiteilijanimellään Mercyful Faten jälkeen, samoin Ozzy Osbourne lähdettyään Black Sabbathista. Tavoitteena on panostaa etenkin keikkoihin ja tehdä niistä näyttäviä. – Eld on ollut Gaahls Wyrdissä ja monissa muissa bändeissä, mutta tunsin hänet jo ennen kuin hän soitti yhtään mitään. Tiedäthän, se on välttämätöntä, jos aikoo olla samassa bändissä kanssani! Siispä soitin tälle norjalaiskaverille. – Muuten olen vanhan koulukunnan tyyppi enkä juurikaan kuuntele uutta musiikkia. Suksien mentyä ristiin solisti alkoi kehitellä uutta bändiä, joka kantaa ytimekkäästi hänen taiteilijanimeään. Hellbutcherin biisien lisäksi heitämme joitakin klassikoita kuten Venomia ja Bathorya. Muiden soittajien löytäminen kävi helposti. – Soitin Nifelheimissä niin monta vuotta, että olisi ollut tyhmää perustaa uusi yhtye nimellä, jota kukaan ei osaa yhdistää mihinkään. Seuraavaksi mukaan tuli Necrophiliac, jonka olen tuntenut vuosikaudet. Hellbutcherin ydinajatus on tehdä niin aitoa metallia kuin mahdollista. Kyllä se oli enimmäkseen taistelua. Kaksi pitkää sanaa on liikaa. Ne ovat perinteistä heavyä, mutta uutta kamaa. Haluan tehdä jatkossa vielä enemmän musiikkia kuin tähän mennessä. – Vuonna 2007 kiersimme Venomin kanssa, mikä oli unelmien täyttymys. En ole myöskään ikinä pitänyt nimistä, joita ei voi huutaa keikoilla biisien väleissä. Musiikkimme ei ole pelkkää melusaastetta. Black metalissa kaikki bändit kopioivat nykyään toisiaan, ja jos se ei ole ongelma, niiden tyyli on enemmän jotain ambientia kuin rock’n’rollia tai metallia. – Toimimme ryhmänä, jossa kaikki tuovat pöytään omia biisi-ideoitaan ja muuta, eli kaikki ei ole vain minun käsissäni. – En hyödyntänyt mitään vanhoja ideoita Nifelheimin ajoilta, vaan kaikki on täysin uutta materiaalia. Ainakin tähän asti yleisö on tykännyt biiseistämme. – Maiden tekee yksinkertaisesti parhaat biisit. – Loput jäsenet löytyivät pari kuukautta myöhemmin. En kuitenkaan ollut kyllästynyt sellaisen musiikin vetämiseen, joten päätin jatkaa sen soittamista aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hyviäkin puolia tietysti löytyy. Se ei tietenkään ole paras juttu, mutta tässä kävi nyt näin. Gustavsson vakuuttaa, ettei Hellbutcher ole mikään sooloprojekti vaan ihan oikea bändi. Lavashow on parempi kuin millään muulla bändillä, jos minulta kysytään. Ehkä viittä uusinta. Nifelheimissä soittaminen on ollut valitettavasti aina hyvin pulmallista. Heidän tapansa kirjoittaa musiikkia on kiinnostava – miten sovitukset toimivat ja niin edelleen. – Olemme soittaneet joitakin keikkoja, mutta siinä vaiheessa levy ei valitettavasti ollut vielä pihalla. Olemme jammailleet yhdessä silloin tällöin, ja tiesin, että hän on loistava kitaristi. Gustavssonin muistot Nifelheimin yli 30-vuotisesta taipaleesta ovat enimmäkseen negatiivisia. Meillä täytyy olla pyroja ja kaikkea, mitä tarvitaan hyvän metallishow’n rakentamiseen. Se johtuu siitä, että olen kuullut vanhat levyt jo niin monta kertaa, Gustavsson nauraa. Kitaristi Iron Beast soittaa Dead Kosmonautissa. Aluksi kysyin Devastatoria, Nifelheimin vanhaa rumpalia, joka oli innokas soittamaan kunnon metallia, aitoa kamaa. suuden, joten olen aika varma, että se julkaistaan ennemmin tai myöhemmin, halusimme sitä tai emme. ”Valitettavasti ne ovat nämä vanhat naavat, jotka tekevät parasta uutta kamaa!” 45. Valitettavasti ne ovat nämä vanhat naavat, jotka tekevät parasta uutta kamaa! On joitakin uusia bändejä, joista pidän, mutta en tietenkään muista niitä nimeltä juuri nyt. Olin niin väsynyt kaikkeen, mikä liittyy siihen bändiin, että koin parhaaksi aloittaa puhtaalta pöydältä. Minusta hänen oli pakko olla oikea basisti tähän bändiin, ja hän piti ideasta. – Tämä on vielä uusi bändi, joten vie aikaa ennen kuin saamme kehitettyä sen sille tasolle, että voimme rakentaa kunnon lavashow’n. Ainoastaan basistin löytäminen tuotti hieman haasteita. Pidin kovasti Saxonin, Blaze Bayleyn ja Bruce Dickinsonin uusista albumeista. Eddie ja kaikkea Gustavsson tunnetaan valtavana Iron Maiden -fanina, jonka omistautuneisuutta aiheeseen kuvattiin peräti Ruotsin yleisradion dokumenttiin jo vuosikymmeniä sitten. Kun kuulee Maidenin biisin, sen tunnistaa aina Maidenin biisiksi. – Sen lisäksi keskityn tietenkin biisien kirjoittamiseen. Semmoinen ei kiinnosta minua
Internet ei tarjoile oikein muuta informaatiota kuin kiteytyksen: ”Bändi ei onnistunut toimimaan yhdessä.” Ei sitten. Oli kyse sitten Resistancen simppeleistä grunge-sävyistä tai Hunter-biisin The Haunted -tyylisestä runttauksesta, riffit todella lunastavat. Jälkipolville jäi muistoksi kaksi hienoa levyä, joista debyytti Arrows vie maagisuudellaan hieman pidemmän korren. Eri ainekset on sulatettu yhteen pakottomaksi ja omaehtoiseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta yhtäläisyyttä on myös Kyussin John Garciaan, eikä Arrows muutenkaan yritä karata stoner-tunnelmista. Myös riffihevin ystävälle Arrows on silkkaa mannaa. Jos mennään yleisluontoisempien adjektiivien puolelle, Stonegardista huokui kaiken raskauden ja tummasävyisyyden ohella eräänlainen veikeys sekä suoraviivaisuuden rinnalla raikas progressiivisuus. Kaikkea kuorruttaa syvä ymmärrys raskaan rockin laajasta perinteestä. Arrowsin materiaali lainailee useasta eri suunnasta, mutta tekee sen hyvin luontevalla tavalla. Kultaisinkaan ääni ei pelastaisi kappaleita, jos niissä ei olisi melodista tarttumapintaa, mutta tässäkin suhteessa Arrows nousee jumalallisiin korkeuksiin. 46. NORJALAINEN Stonegard perustettiin jo viime vuosituhannen puolella, mutta aktiivisimman vaiheensa se kävi läpi vuosina 2005–08. Toisena tärkeänä tekijänä on rokkaavuus. YHTENÄ pääraaka-aineena on thrash. KUTEN huomataan, Arrows houkuttelee runsaaseen vertailuun ja nimien pudotteluun. Lähes kuusiminuuttiseen The White Shaded Lie -kappaleeseen mahtuu mitankin puolesta useanlaisia osia, mutta muissakin kappaleissa vilisee kivoja pikku kikkailuja ja suunnanmuutoksia. Toisaalta rytmisyys ja kulmikkuus sekä siihen yhdistetty toisteisuus vetävät linjoja System of a Downin ja Toolin suuntaan. Tietynlainen jatkuva groovaavuus vie siihen suuntaan, mutta myös laulaja-kitaristi Torgrim Torven äänen aiheuttamat mielleyhtymät muun muassa D-A-D:n Jesper Binzeriin ja The Cultin Ian Astburyyn voimistavat ajatusta. Muutenkin juuri monumentaalinen komeus oli yksi Stonegardin vahvuuksista. Välillä se osoittelee jopa mustemman metallin suuntaan edustamatta kuitenkaan tyylipuhtaasti black metalia. Reilu vuosi Arrowsin jälkeen ilmestyi From Dusk Till Doom, joka jatkoi vahvoilla linjoilla. Kummastusta herättikin, että vuoden 2008 Enslavedyhteiskiertueen jälkeen Stonegardista ei kuulunut enää mitään. Pariminuuttinen Triggerfinger puolestaan rymistelee hiukan Stone Temple Pilotsin malliin – kunnes ehtii vielä astetta metallisempaan c-osaan. Periksiantamaton kiukku ja toisaalta tiukkuus tuovat mieleen myös John Bushin aikaisen Anthraxin. Komeaa kurottelua Norjan malliin STONEGARD Arrows BELLS GO CLANG / CANDLELIGHT RECORDS 2005 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Stonegard hallitsi monenlaiset tunnelmat ja tyylit, jotka se osasi muovailla yhteen luontevaksi kokonaisuudeksi. Useissa aikalaisarvioissa nostettiin verrokiksi myöhempien aikojen Metallica, mutta jo Ghost Circle -instrumentaalialoitus osoittaa, että mukana on myös Cliff Burtonin aikaisten levyjen jylhää harmonisuutta
Tai olivat jääneet, nyt sekin epäkohta on paikattu – aivan pakosta, niin kaunista rantua yhtye vuonna 2024 kyntää. Väkivahva valtti bändin haarniskan hihassa on puhaltaja Zoltán Pál, jonka vaskisoitanta tuo yhtyeen äänimaailmaan taatun uniikin ulottuvuuden. Toinen Heavenly Downilta selkeästi edukseen erottuva instrumentti on ärinätkin hoitavan András Nagyn basso, jonka napakkaa muljahtelua on kerrassaan ilo kuunnella. Vaan eipä siinä, etteikö kuuden sellaisen parissakin tapahtuisi. Sear Bliss on työstänyt avaruuksiin kurkottavaa metalliaan vuodesta 1993. Unkarilainen käristys Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa SEAR BLISS Heavenly Down HAMMERHEART ARVIOT 47. Ahtaampien alan piirien kulttikannatusta kummempaa sukseeta unkarilaisille ei ole tässä ajassa sukeutunut. Moni bändi ei sen kummempaa edes halua, mutta itse mielisin kohottaa Sear Blissin ehdottomasti korkeammalle korokkeelle, laajemmin tunnustettuun valiojoukkoon. Kerrassaan upeaa tiimityötä kuulijan kärventämiseksi autuuteen! Joskus se tärkein jää kirjoittamatta auki, joten todetaan varmemman vakuudeksi, että myös albumin biisit – siis sävellykset, kappalerakenteet ja niin edelleen – toimivat helvetin hienosti eivätkä rönsyile turhia. Olisikin huimaa kuulla Sear Blissin versio tuosta ihanuuksien sammiosta! Jos puhaltimet ovat saattaneet kuulostaa joskus hitusen irralliselta efektiltä Sear Blissin jyystön pinnalla, nyt intregroinnissa on onnistuttu kautta levyn liki täydellisesti. Rakastan Pink Floydin vuonna 1970 julkaistua Atom Heart Mother -albumia. Olen yleisestikin sitä mieltä, että laadukkaita alataajuuksia voisi korostaa metallilevyjen miksauksissa enemmän. Sear Blissin yhdeksäs albumi ja toinen Hammerheartjulkaisu Heavenly Down on julmetun hyvä ja innostava levytys. Osaavia soittoniekkojahan riittää, neljällekin kielelle. Matti Riekki Heavenly Down julkaistaan 28. Levyn ”balladissa”, tunteikkaassa nimibiisissä, torviosasto hivelee ensin karvat pystyyn ja kitarat hoitavat loput. Tuomiopäivän pasuuna raikaa täysin luonnollisena ja tuiki tärkeänä osana unkarilaisten toimitusta, eikä bändin musiikkia voisi kuvitellakaan ilman tätä elementtiä. Muistan innostuneeni yhtyeen vuonna 2007 julkaisemasta The Arcane Odyssey -albumista roimasti, mutta sen jälkeiset pari kiekkoa ovat jääneet tyystin tsekkaamatta. Äänimaailma on riittävän rosoinen, bändille juuri oikeanlainen. Márton Kertész ja Zoltán Vigh kutovat vaikkapa kolmosbiisi The Upper Worldissä sellaista melodiapainopeittoa, että kuulija haluaa rusentua sen alle. Mittaakin on optimaaliset 44 minuuttia. Puhaltimilla on sillä suuri rooli, ja Heavenly Down luo välistä mielikuvan kyseisen mestariteoksen sulauttamisesta metalliin. kesäkuuta. Sen progressiivisia piirteitä omaava kuolopitoinen melodinen black metal huokuu perinteitä mutta kuulostaa samalla tavattoman raikkaalta. Oikeastaan en keksi yhtään asiaa, joka sillä ei toimisi. Rinnastus saattaa olla kaukaa haettu, mutta minkäs tuota mielelleen tekee. Omassakin lihassani on kuitenkin piikki. Jos suuri ja dramaattinen äärioperointi maistuu, kehotan tilaamaan unkarilaista käristystä
Ja riffit. Eivät ne silti niin kamalia ole, etteikö levyn pariin hankkiutuisi kerta toisensa jälkeen. Mutta ne biisit. Mukana on edelleen Painistä tutun aviomiehen Johan Husgafvelin karjuntaa, ja kyseiset kohdat tuntuvat yhä hieman päälleliimatuilta. pitkäsoitto ei edusta death metalia enää juuri missään mielessä. Materiaali on täsmällistä, vaikutteiltaan tutun kuuloista ja tuotannoltaan loppuun asti hiottua. Tyylinä on sekoitus pahaenteisesti murskaavaa synkän laidan deathiä ja riffivetoisempaa turpaanvetoa. Tämän pidemmälle vanhat juuret eivät kuitenkaan ulotu. No, olen ehkä turhan karkea, mutta veteraanien 15. Kosketinsoittimia on tosin turha odottaa tälläkään kertaa – ne jäivät lähes täysin Morfeusin jättäessä bändin vuonna 2009. Niiden sijaan pääpaino on tarttuvissa riffeissä, joita kieltämättä riittää. Illdisposed ei ole ollut koskaan erityisen rankka bändi, mutta nyt se on siivonnut ilmaisustaan viimeisetkin musiikilliset ärhäkkyydet. Tulee fiilis, että levyllä ei tapahdu mitään eikä se etene mihinkään. Tutun yhteistyökumppanin, omalla tahollaan erittäin tuotteliaan Magnus Karlssonin (Primal Fear) kanssa synnytetty Rapture on erittäin hyvä levy! Day of Wrathin ja Cast Evil Outin kaltaiset biisit rullaavat eteenpäin menevinä ja äärimmäisen melodisina. Kari Koskinen ILLDISPOSED In Chambers of Sonic Disgust MASSACRE Pitkän linjan kuolobändi on nähnyt parempiakin päiviä. Kari Koskinen LIMBONIC ART Opus Daemoniacal KYRCK Limbonic Artin 1990-luvun toismaailmallisia ja tunnelmallisia levyjä ei voi olla hehkuttamatta liikaa. Homman nimenä on kuolema, ja tieltä potkitaan kaikki elävä. Lähes liukuhihnamainen julkaisutahti ei ole kuitenkaan johtanut ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 48. VRYKOLAKAS Nocturnal Dominion of Death SATANATH / IRON BLOOD / DEATH CORP / PARAGON / FUTHARK Murhaavaa naavaa Singaporesta! Ysärin alusta paukuttanut Vrykolakas lainaa nimensä kreikkalaisesta mytologiasta, mutta sen isompaa mystiikkaa bändin viides pitkäsoitto ei sisällä. Ainoa kritisoinnin aihe löytyy laulupuolelta – ei silti itsensä Olzonin osalta. Missä ne ovat. Itse asiassa lähes mikä tahansa päivä tanskalaisyhtyeen vuonna 1991 alkaneella uralla on ollut tätä parempi. Sielukkuus kohoaa korkeimpaan potenssiinsa Hear My Song -voimaballadissa. Biiseistä löytyy värittäviä melodioita ja hetkeksi hellittäviä osioita, mutta death metalin ytimestä ei harhauduta koskaan kosketusetäisyyttä kauemmas. Vrykolakas on osoitus genren elinvoimasta, ja siitä, miksi kuolo nyt vain on parasta, mitä ihminen voi instrumenteillaan luoda. In Chambers of Sonic Disgust sisältää kauttaaltaan aika väsyneesti juntattua keskitempoista groovea. Antiteesi sille, mitä metalliltani haluan. Levyltä löytyy Vir Triumphalisin kaltaisia ässäraitoja, mutta se on laadun heikkenemiseen, paremminkin toisin päin. Yksin Daemonin käsissä hyrräävä black metal -koneisto tarjoaa mukavasti vanhoihin hyviin aikoihin kurkistavaa materiaalia. Tuhtia ja turhan siistiä soundia voi sanoa hyvällä tahdolla osa-aikakuoloksi, ja laulaja Bo Summer korisee yhä kurkkunsa syvyydeltä. Painotus on jälkimmäisessä, ja päälle vyöryvää murjontaa tukee potkiva tuotanto. Jenkkihenkinen mötkötys puskee päälle selvimmin, mikä lämmittää aina. Nocturnal Dominion of Death on väkevällä kokemuksella tehty levy, jonka murskaavat soundit ja hyökkäävä ote eivät tee kompromisseja. Huutaa sohvalta ylipainoisena ja vaarattomana. Karskimman kuolometallin pitkään korkeana säilynyt laatu jaksaa taas hämmentää. Alamäki alkoi kuitenkin heti uudelle vuosituhannelle saavuttaessa, ja sittemmin tuotanto on ollut hyvin keskinkertaista ja kalpeaa. Raskautta kyllä löytyy, ja melodioita ripotellaan osin ihan hyvälläkin maulla. Toni Keränen ANETTE OLZON Rapture FRONTIER Nightwishin kautta kuuluisuuteen nousseen Anette Olzonin ura on edennyt kolmanteen soololevyyn. Uusimmallaan bändi saa taas juonenpäästä kiinni. Levyn loppupuolen pari nopeampaa kohtaa vain korostaa sitä, miten laiskoissa merkeissä lähes koko kiekko kulkee. Mainitunlainen musiikki on usein hengetöntä, mutta Rapturea sellainen ei vaivaa. Julkaisutahti on ollut kiitettävä, sillä viime vuosina on ilmestynyt albumeja myös projektiluonteisten The Dark Elementin, Allen/Olzonin ja Ultima Gracen kanssa
Vaikka Fossil Gardens käsittelee kosmoksen mysteerejä, se on samalla yhtyeen maanläheisin ja helpoiten lähestyttävä levy. Kokonaisuutena levy on mallikas, mutta sijoittuu enemmänkin business as usual -luokkaan. Etenkin levyn päättävä nimikappale käy lähes yhdeksän minuutin mitassaan voimille. Mikäpä olisikaan osuvampi titteli Pariisin villapaitabläkkismestarien uuden levyn avausraidalle. Tami Hintikka HAIL SPIRIT NOIR Fossil Gardens AGONIA Täysin omanlaisen muodon äärimetallille muovannut Hail Spirit Noir jatkaa kulkuaan alati muuttuvissa maisemissa. Niitä kutsutaan kuvataidekielessä myös jumalsäteiksi. Suurimmaksi osaksi instrumentaalinen levy sisältää jokusen lauletun kappaleen, eikä esimerkiksi Dead of Winterin espanjankielistä versiota tarvittaisi albumilla ollenkaan – alkuperäinen enkunkielinenkin on vähän turhan kosiskeleva emohevihoilotus. Noh, meininki on kuin ysärin jälkimmäisellä puoliskolla. Tomi Pohto NIGHTSIDE Death from the North PURITY THROUGH FIRE Jo vuonna 1996 perustettu turkulainen black metal -pumppu Nightside julkaisi erittäin pätevän debyyttinsä The End of Christianityn vuonna 2001. Sen pikaisesti ohi lipuvat kevyemmät hetketkin ovat valoa imevää sorttia. Levyllä on intron päälle vain seitsemän biisiä, mutta pituutta niillä on paikoin liikaakin. Alkujaan voimahahmojensa alkusysäyksenä toiminut black metal toimii enää vain viitekehyksenä, jonka ympärille on istutettu valtaisa sävyjen puutarha. Sitten bändi hajosi ja katosi maailmankartalta vain tehdäkseen viime vuonna yllätyspaluun Lions-nimisellä demollaan. Joni Juutilainen NOTHING MORE Carnal BETTER NOISE San Antonion Nothing Moren uutuus Carnal on juuri niin hyvä kuin vaikuttavien The Stories We ARVIOT 49. Kymmenen vuotta sitten julkaistulla Shelterillä alkanutta voittoputkea jatketaan jo neljännellä levyllä. Kontrasti on niin luja, että ehdottomimmat varjoissakulkija-mustametallistit luikkivat sen äärellä takaisin maakuoppiinsa suhisemaan. Kun lähes kaikki paukut on pantu tuhat lasissa nakuttavan blastin ja mieleen tarttumattomien kielisoitinkuvioiden varaan, keskittyminen alkaa herpaantua. Paketti ei ole muutenkaan kovin linjakas, ja runttaavan etukenoinen Thrill City on jopa irrallisen oloinen kappale. Koskinen PRAYING MANTIS Defiance FRONTIERS Jos puhutaan aliarvostetuista hevibändeistä, omissa kirjoissani brittibändi Praying Mantis kuuluu listan kärkipäähän. Ihan niin korkeisiin huippuihin ei nyt ylletä, mutta esimerkiksi Forever in My Heart lähentelee samoja häpeilemättömän siirappisuuden ja tarttuvuuden maailmoja – tällä kertaa balladin muotoon puettuna. Millainen bändi Nightside sitten on yli 20 vuoden tauon jälkeen. Mustakaapuinen death metal ei tarjoile ikimuistettavia kohokohtia, vaan peittää kaiken alleen synkän varjon lailla. Kimmo K. Pienestä napinasta huolimatta kokonaisuus jää plussalle, ja jostain löytyy aina halua iskeä tällaista mustaa myräkkää soittimeen. Albumi yllättää runsailla blastbeateillään ja suoraviivaisuudellaan. Tunnelmallisen seesteistä ja kaunosieluista ilmaisua sen sijaan löytyy paljon. Sinällään se on aivan mainio menoralli, jolla rumpupäällikkö Gregg Bissonette pääsee oivasti paukuttelun makuun. Hengenheimolaisista voisi mainita vaikka Arcturusin, Dødheimsgardin ja Manesin, mutta nekin operoivat omilla tonteillaan. Niko Ikonen MARTY FRIEDMAN Drama FRONTIERS Japanilaisuuteen jo aikapäiviä sitten hurahtanut kitarasankari asettaa ties kuinka monennella soololevyllään melodiat ja pianon milteipä eturintamaan. Erilaisia vaiheita ja kokoonpanomuutoksia riittää kirjaksi asti, mutta yhtye on jaksanut puurtaa väsymättömästi läpi aikojen. Se tuo bändin ilmaisuun sopivaa yhtenäisyyttä, eikä pakolliselle outoilulle ole tarvetta. Toni Keränen UTTERTOMB Nebulas of Self-Desecration PULVERISED Jo 15 vuotta sitten Ultratombnimisenä aloittanut chileläisryhmä pääsee epja split-hommien jälkeen viimein pitkäsoittokantaan. Daemon kuitenkin osoittaa, että yhtyeen musiikista löytyy potkua yli 30 vuotta perustamisensa jälkeen. Drama on ihan kelpo levy, jonka parasta antia ovat tunnelmallisemmat esitykset, joita onneksi löytyykin eniten. Kaikista kauniista sanoista huolimatta levy ei päädy Praying Mantisin tuotannon terävimpään kärkeen. 2000-luvulla on tehty myös yhtyeen uljain kappale, Sanctuarylevyltä (2009) löytyvä So High. NWOBHMsuuntauksen AOR-laitaan kuuluva bändi aloitti jo vuonna 1973. Biiseissä on selkeitä vaikutteita tutuilta bändeiltä kuten Satyricon, Emperor ja Mayhem. Ehkä kuvaavaa on, että yhtye on päätynyt sisällyttämään Defiancelle Rainbow-versioinnin, ja vieläpä niin ilmeisestä kappaleesta kuin I Surrender. Mukana ovat myös yhtyeelle ominaiset psykedeeliset ja progressiiviset elementit, jotka luovat Hail Spirit Noirin musiikkiin täysin uniikin ilmapiirin. Aggressiivisten kappaleiden taustalla rullaa majesteettisia synamattoja ja riffit ovat hyvinkin melodiavetoisia. Opus Daemoniacal on parasta Limbonic Artia miesmuistiin, mutta en pääse irti ajatuksesta, kuinka järisyttävän kovalta levy kuulostaisi runsaiden kosketinsoitinmattojen tukemana. Kappale suorastaan puhkuu toiveikkuutta, valoa. Hail Spirit Noir on onnistunut luomaan nahkansa loistavasti. Loppupuolen Standing Tall on puolestaan erityisen pontevaa jumppaheviä. Eikä Nightsidea voi todellakaan mistään retronostalgiasta syyttää, sillä bändi on säveltänyt aivan varmasti juuri sellaista musaa, jota aikoinaan kuunteli – ja melko varmasti kuuntelee edelleen. Ei lainkaan hassumpi paluulevy. Iso osa levystä voisikin olla peräisin pelitai animaatiosoundtrackiltä. Hyvinhän se ammattilaisilta sujuu, mutta ratkaisun mielekkyys on kyseenalainen. Tuonpuoleisen kuuloinen, kolkosti kaiutettu örinä ajaa asiansa, joskin se on tässä lajissa kovin geneerisen kuuloista. Fossil Gardens on odotettua metallisempi teos, joka ammentaa paljolti mustemmalta osastolta. kaikkinensa tasalaatuinen. Alcestin musiikki uhkuu itsevarmuutta, levollisuutta ja puhdasta rakkautta musiikkia kohtaan. Uuden albumin kerrotaan olevan jatko-osa vuoden 2021 mainiolle Eden in Reverselle, ja bändi on kieltämättä löytänyt musiikkiinsa vastaavaa otetta. Nebulas of Self-Desecration on sysisynkkä levy. Defiance on bändin kahdeksas levy tällä vuosituhannella. Tiluttelu on vähissä ja riffipuoltakin maltillisesti. Välistä biisit lipsahtavat jopa gehennamaisen tai dimmuborgirmaisen juuston puolelle, mutta juuri sellaistahan ysärin melodinen black metal oli, joten ainakin autenttisuutta piisaa. Se on selkeä tunneilmaisun väline, ja siksikin sen tenho uppoaa niin syvälle. Joni Juutilainen ALCEST Les Chants de l’Aurore NUCLEAR BLAST Japanin kielen sana komorebi tarkoittaa näkyviä auringon säteitä. Tunnelmiltaan lempeästi kujeilevaa ja orkestraatioltaan hennonvärikästä peruslinjaa jykevöittää pari topakampaa rallia, jotka osittain rikkovat kokonaisuutta. Incantation, Dead Congregation, Nekrovault, Astriferous – tietäjät tietävät ja saavat käsityksen, missä maisemissa tässä liikutaan. Laulaja-kitaristi Neige laulaa pehmeällä enkelinäänellään, ja rumpali Winterhalter tykittää päälle blastit. Alcest osaa luoda vahvoja tunnelmia levy levyltä yhä luontevammin. Bändin esikoiskokopitkä ei leiki. Se poiki lopulta tämän kakkoslevyn, jolta löytyvät myös kaikki Lionsin biisit. Limbonic Art hakee kitarasurinoineen ja tuttuine konerumpuineen jopa samoja hypnoottisia ulottuvuuksia, joita se tarjosi menneisyydessä. Fossil Gardens hehkuu paikoin jopa klassikkolevyn vivahteita, mutta toistaiseksi on liian aikaista sanoa, kuinka hyvin levy tulee kestämään ajan hammasta
Ilmaisussa otetaan riskejä ja irtiottoja, jotka poikivat toisinaan kiitettävän monipuolista ryöpytystä. SH IM O N K A R M E L Tell Ourselvesin (2017) ja Grammyehdokas Spiritsin (2022) jälkeen saattoi odottaa. Biisit ovat muun muassa Keep of Kalessinissa aikoinaan rumpuja mättäneen V. Malliesimerkeiksi tästä käyvät kappaleet Search of Solace ja Chanting Fire. Mape Ollila WHOREDOM RIFE Den vrede makt TERRATUR POSSESSION Norjalainen black metal -akti Whoredom Rife juhlistaa kymmenvuotista uraansa neljännellä albumillaan. Eetu Järvisalo ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Merkittävänä tekijänä kappaleiden toimivassa uhkaavuudessa on myös Asbjørn Steffensenin ilkeällä raspilla syösty tulkinta. Mardukin, Tsjuderin ja Necrophobicin kaltaisista tulisista genre-edustajista muistuttavassa vihaisessa hyökkäämisessä on viiltoa ja vaaran tuntua. Tanska ei ole mustan metallin kultamaa, mutta Crocell tekee lajissa monta asiaa oikein. Toivottavasti levy saa ansaitsemansa huomion. Jokin Nothing Moressa ja erityisesti Hawkinsissa läpäisee kyynisen kuoreni. Tätä kelpaa tykitellä. Onneksi enemmistö Carnalin kappaleista on kuitenkin silkkaa timanttia. Viisikkona hyökkäävän bändin skarpista ja viriilistä tekemisestä kuuluu soittoja sävellyskokemus, jossa ei olla kangistuttu kaavoihin. Yhtye kuitenkin erottuu toista tulemistaan elävän genren muista bändeistä emotionaalisella syvyydellään, joka muodostuu elokuvallisista sampleista ja erityisesti genren mahdollisesti parhaan laulajan Johnny Hawkinsin loputtoman tuntuisesta ilmaisupaletista. CROCELL Of Frost, Of Flame, Of Flesh EMANZIPATION Melodisella death metalilla vuonna 2007 aloittanut, myöhemmin kuolopainotteiseen black metaliin syventynyt tanskalaisbändi julkaisee kuudennen kokopitkänsä. Kyseessä on pienesti proge, koukuttavia melodioita vilisevä tunteiden ruletti, jonka pyöritykseen heittäydyn mielelläni kerta toisensa jälkeen. Hawkinsin uskaliaan haavoittuva tapa heittäytyä kantaa ottaviin teksteihin sekä hänen paljas, maanisuutta lähentelevä tunteenpalonsa kantavat levyn tavanomaisemmatkin biisit kuin riemusaatossa maaliin. Uutta ja ihmeellistä ei tarjota, mutta vanhoja aineksia kierrättävästä mustasta vyörytyksestä on saatu aikaan ryhdikäs lopputulos. Bändi ampuu kovimmat panoksensa levyn alkupäässä mutta pitää vahvaa tasoa yllä loppuun asti. Pinnallisesti katsoen teksasilaisten musiikki on elektroströsseleillä kuorrutettua, aavistuksen kokeellista uudemman koulun nu-metalia. Sillä yhtye osoittaa olevansa kotonaan äärimetallisemman ilmaisun parissa
Levy-yhtiö Transcending Obscurity on noussut viime vuosina kiinnostavimpien lafkojen kärkikastiin. Nonstop Ruthless Violence on ihastuttavan luomu, mutta silti riittävän huoliteltu ja raskas. Levyn kuuden kappaleen taustalla on terminä varsin epämääräinen post-metal, jota sävytetään doomilla aina painostavampaan sludgeiluun saakka. Whoredom Rife on tehnyt aiemminkin kovia levyjä, mutta uutuuden kohdalla palaset tuntuvat loksahtelevan lähes täydellisesti kohdilleen. Etenkin livenä tämä toimii varmasti. Kalmankantajan järjetön julkaisuspämmäys on johtanut musiikin tason selvään heittelyyn. R. Palaset saisi aseteltua vielä parempaankin järjestykseen, mutta Skulldozer on kehunsa ansainnut. Myöskään monipuolisesti ääntään käyttävien kitaristin ja basistin osuutta tekstien tulkinnassa ei voi väheksyä. Jopa levyn päättävä Thy Serpent -henkinen slovari, massiivinen The Beautiful End of All, löytää paikkansa tunnelmallisena finaalina – sinä kauniina kaiken loppuna. Niistä ei ota selkoa, vaan örinöiden tehtävänä on toimia tasaisena levämattona jyrkän kääntyilyn taustalla. Einride sekoittaa pimeyttä, pahuutta ja saatanaa tyylitajuisiin melodioihin, epätoivoisiin tunnelmiin ja melankoliaan juuri oikeassa suhteessa. Nyt sen uusin tulokas, eteläruotsalainen Februus, pakkonyrjäyttää otsalohkot uuteen asentoon. Kari Koskinen ARVIOT. Heidän lisälauluvoimansa ansiosta muutenkin taidokas levy nousee puolikkaan pykälän verran mielenkiintoisemmaksi. Siitä tulevat mieleen lähinnä ukrainalaiset Drudkh ja Hate Forest sekä osittain puolalainen Mg?a. Yhdistävä tekijä löytyy tietysti musiikkityylistä, joka luettakoon tunnelmalliseksi black metaliksi. Splitti on ihan ok -tason julkaisu, jota ilmankin pärjää. Den vrede makt kestää 50 minuuttia, mutta yksikään sen kuudesta biisistä ei tunnu turhalta. Oman lisänsä soppaan tuovat sinne tänne ripotetut mausteet americanasta ja folkista, ja onpahan mustapippurina käytetty jopa hyppysellistä black metalia. Monitaitoniekka hoitaa levyn kaikki instrumentit ja murisee päälle. Mutta niin vain unelmien kaupungista Mumbaista tuutataan pihalle laadukasta ug-kuoloa ja -bläkkistä tasaisena mustana virtana. Tomi Pohto KALMANKANTAJA / SOMBER WINDS MISANTROPIA Noin 25 kokopitkää julkaisseen Kalmankantajan ja aiemmin ainoastaan yhden ep:n puskeneen Somber Windsin tuotantotahdeilla on huomattava ero, mutta näinpä vain bändit ovat löytäneet samalle splitille. Niko Ikonen FEBRUUS Surveillance Orgy TRANSCENDING OBSCURITY Bollywoodin ja liian tulisen sapuskan koti Intia on äkkiseltään ajateltuna vähemmän metallimusiikkiin profiloitunut maa. Tätä ei sovi käsittää väärin, mutta otteista löytyy tyylitajuisen tietoista kykyä soittaa nuotti piirun verran jäljessä silloin kun tilanne sitä vaatii. Samoin tapa tulkita lyriikoita. Tunnelmoinnissa on merkittävä osa pääasiallisessa lauluvastuussa olevalla Aimee Buenonilla, jonka ääni on kaikessa luonnollisuudessaan hyvinkin miellyttävää kuultavaa. Äijät ovat rumia ja korvantaustat kuivia. Mega SKULLDOZER Nonstop Ruthless Crushing WORMHOLEDEATH Devyyttipitkäsoitollinen vanhaa ja uutta liittoa sekoittavaa kuoloa Teksasista, kokemuksella ja rakkaudella. Tunnelmaa haetaan odotettuakin käppäisemmän kaavan kautta, eikä yhtyeen musiikille löydy oikeastaan suoria vertailukohtia. Mainittu luo efektin lavalla paiskovasta, syyliään ylpeästi kantavasta bändistä, jonka iskuja ei kukaan kravattimies läppäreineen puunaa. Joni Juutilainen HUNTSMEN The Dry Land PROSTHETIC The Dry Land on julkaisu, jonka istuttaminen mihinkään eksaktiin genreen on kuin yrittäisi tunkea nelikulmaista palikkaa pyöreään reikään. Mikään kopiobändi tämä ei kuitenkaan ole, vaan V. Februus on yhden miehen, Andreas Karlssonin bändi. Toinen virkistävä sävy on bändin kyky kuulostaa samaan aikaan sekä varmaotteisen tanakalta että eläväisen groovaavalta. Kyllä tästäkin tulee David Vincentillä sanomista, mikäli stetsonipään korviin ehtii. Morbid Angelin ja Crowbarin maininta samassa lauseessa ei ole perusteetonta. Whoredom Rifen musiikki on melko epätyypillistä norjalaiskamaa. ”Pantterien” laveat, joka suuntaan ämpyilevät biisirakenteet ovat sen sijaan varmasti toimineet Februus-hemmon referensseinä. Swanön jengin juhlavaa iskevyyttä en löydä oikein kaivamallakaan. Myllytys ei ole ikimuistoisen tarttuvaa, mutta siinä on oma massasta erottuva sävynsä. Edes musiikin muodon hahmottaminen ei ole helppoa, vaikka sävellykset eivät mitenkään vaikeita tai tyylillisesti runsaan polveilevia olekaan. Kaksintaistelussa pisteet valuvat aika selkeästi Kalmankantajan suuntaan. Omaa syvyyttä löytyy mukavasti, kuten kolmannelta täyspitkältä sopii olettaa, mutta potentiaalia ja tilaa sukeltaa tätäkin syvemmälle ja kurkottaa entistä korkeammalle löytyy vielä. Erityisesti avaus Rautaportit on huomioinnin arvoinen biisi, lienee projektin parhaimmistoa. Huomattavasti hitaammalla sykkeellä käyvä Somber Winds toimii perinteisessä bändimuodossa ja myös kuulostaa siltä. Nonstop Ruthless Crushing kertoo jo nimellään, mitä on tiedossa. Varmaa silti on, että kultakorvaisimmat kuulijat tuskin innostuvat. Einriden käsialaa. Tällä kertaa yhden miehen projekti tuntuu kuitenkin olevan suhteellisen hyvässä iskussa ja neljä kappaletta taittuu vaivatta. Sludgesta puhuminen olisi liioiteltua, mutta likaisten suomaiden liejuisempi vääntö on vahvasti läsnä etenkin mehevässä Kingdom Ossuaryssa. Levyn biossa sen musiikkia kuvaillaan Edge of Sanityja Pan-ThyMonium-vaikutteiseksi tekniseksi death metaliksi. Kokonaisuus on poikkeuksellisen väkevä alusta hamaan loppuun. Lauluja hoitelee Bloodthornin K
Murean nykyaikaisella tuotannolla soiva levy on silti vahvasti tätä päivää. Eliran Kantorin upea kansikuva mukailee alkuperäistä. Jacob Björnfot -nimisen herran viisi vuotta toimineen projektin kolmas albumi on pätevä tee K E V IN E ST R A D A ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Tällainen levy olisi helppo kusta, mutta Skitso vuosimallia 2024 lyö kättä kasariorkkiksen kanssa – molemmat ovat äärikovia. Andreas Kisserin säveltämä instrumentaalipala The Abyss soi levyllä alkuperäisen hengessä, mutta on eri kappale. Black metalin pudottaisin kuitenkin yhtälöstä pois. Bändin musiikkityylinä on bion mukaan syntikkavetoinen psykejumputus sekoitettuna kosmiseen black metaliin ja krautrock-psykoosiin. Kaava on sama kuin edellisillä uusinnoilla: levy järjestyksessä alusta loppuun ja päätteeksi yksi joukkoon sopiva uusi biisi. Pienistä moitteista huolimatta projekti matkaa tällä hetkellä lupaavilla aallonpituuksilla. Parhaiten yhdistelmä toimii levyn näyttävimmissä sävellyksissä The Formless Firesissa ja The Wings of Deathissä. Jo mainittujen kappaleiden lisäksi The Perpetual Darkness osoittaa tämän hyvin. Korkeammalle tasolle ylletään, kun biiseihin lisätään kerroksia vapautuneemmilla sooloskaaloilla. Siinäpä komea meriittilista Haunted Plasman kelmikolmikolle. Levy ei ole pelkkää kympin tikkausta, vaan etenkin teoksen keskivaiheilla kappaleet sortuvat kulkemaan liian helppoja reittejä. Musiikki on tuskaista ja väkivaltaista paatosta, jonka sekaan uitetut valovoimaiset melodiakulut luovat karun tuulenpieksemää kauneutta. Etenkin kun se on veistetty vanhaa kunnioittaen ja perinteitä vaalien. CAVALERA Schizophrenia NUCLEAR BLAST Sepulturan toisen pitkäsoiton uusi versio ei päässyt yllättämään, koska alla olivat viimevuotiset Bestial Devastation ja Morbid Visions. Vertailukohtana toimii erityisesti 1990-luvun ruotsalainen melodisen laidan mustaaminen Necrophobicin ja Sacramentumin kaltaisten bändien tapaan. Toivottavasti tämä versio herättää tietämättömien mielenkiinnon ja ajaa heidät hakeutumaan myös viiden kirveen alkuperäisversion äärelle. Kuuntelisin enemmänkin Matin rouheaa laulua ja Massive Attack -tyylistä synapumppausta, melankolista tunnelmointia ja uhkaavaa äänimaisemaa. Escape to the Void kuullaan onneksi totutunlaisena, vaikka myös se on Kisserin käsialaa jo Pestilencen – ei sen Pestilencen – ajoilta. Bändissä vaikuttavat siis Juho Vanhanen, Timo Kaukolampi ja Tomi Leppänen, joilla on kannuksia kaikenlaisista muistakin erikoisbändeistä. Kyseessä on levy, jota ilman olisi pärjätty, mutta on hienoa, että se tehtiin. 5/5-biisi. Eetu Järvisalo HAUNTED PLASMA I SVART Oranssi Pazuzu, K-X-P, Grave Pleasures ja Aavikko. Kaiken levylle säveltäneen ja soittaneen miekkosen äreällä pohjoistuulella piiskaavissa kuoletuksissa on ruutia ja tyylitajua. Vielä kakkoskappale on ihan menevää kamaa, mutta sitten iskee väsymys: suksien voitelu pettää, havuja perkele! Haunted Plasma on synnyttänyt kauniin esikoisen, mutta kyllä tällä porukalla voisi paneskella ilmoille jotain huomattavasti kestävämKVAEN The Formless Fires METAL BLADE Pohjois-Ruotsin Kalixissa majaansa pitävä yhden miehen black metal -pumppu soittaa skandinaavista black metalia. Mutta voi kunpa koko levy olisi yhtä laadukasta kamaa kuin sen käynnistävä Reverse Engineer. Silti Cavaleran veljesten onnistuminen hymyilyttää – on tämä vaan kova. Sen äänimaisema on taiottu kunnioittamaan vuoden 1987 orkkisversiota Igorin säilyketölkkitomeja ja Maxin kaiutettuja lauluja myöten. Tami Hintikka se itse -teos. Sokkivaikutus puuttui ja hyvää osasi jo odottaa. Tässä tapauksessa Nightmares in Delirium. Sitä ei tällä levyllä kuulla. Levyllä vierailevat myös Mat McNerney (Hexvessel, Grave Pleasures), Pauliina Lindell (Vuono) ja Ringa Manner (Ruusut). Cavalera-Schizophrenia on täydellisesti toteutettu uudelleenluenta
Levyn avaava Inconexo Trastorno on niin räjähtävä aloitus, että ensivaikutelma muodostuu liiankin kovaksi. Ensitahtien silmäkulmat mustuttavaa efektiä ei muun puolituntisen mittaan enää saavuteta, mutta Abominy on silti kelvollinen avaus. Levyllä on mukana Puissancen Fredrik Söderlund. Tunnetta ei puutu. Periaatteessa paahto on julmaa ja suoraa, mutta käytännössä pientä mietittyä kikkaa ynnä koukeroa tarjoillaan lähes jatkuvasti. Ehkä yhtyeen parhaat ideat tulisivat sittenkin esiin suoraviivaisemman ja tavanomaisemman mustan metallin parissa. Orgaaninen soundimaailma antaa musiikin hengittää. Samalla Angel Sword tulee tributoineeksi – tahtomattaan tai tarkoituksella – alkuaikojen Zero Ninen, OZin ja Iron Crossin tekemisiä, mikä on pelkkää plussaa. Joni Juutilainen BLUE ÖYSTER CULT Ghost Stories FRONTIERS Blue Öyster Cultin uuden julkaisun kohdalla on nostettu esiin termi tekoäly. Lainapaloista parhaiten onnistuu The Animalsin We Gotta Get Out of This Place, joka on jo kuultu Bue Öyster Cultin versioimana livelevyllä Some Enchanted Evening (1978). Tami Hintikka LIFVSLEDA Evangelii härold NORMA EVANGELIUM DIABOLI Vuonna 2019 perustetusta ruotsalaisesta black metal -aktista Lifvsledasta tiedetään vähän. Kuolo on Exhumationille kuitenkin liian kapea karsina. Puissance taas julkaisi levyjä Sorhin-kaksikon Svartvintras-lafkalla. En ole oikein lämmennyt bändin aiemmille tuotoksille, mutta nyt palaset loksahtavat kohdilleen lähes täydellisesti. Ainoa sävytys tulee paikoin hyvinkin melodisesti vetelevistä kitaroista, jos sitä vain malttaa tanakan äänimaailman alta bongailla. Levyn pikimustasta musiikista huokuu poikkeuksellisen vahva ulkopuolisuuden ja vierauden tunne, ja Evangelii härold on helposti vuoden kovimpia black metal -julkaisuja. Kappaleet huokuvat nihilismiä, vihaa ja pimeyttä. Yhtyeen operaatio kahden kappaleen kokopitkän parissa osoittautuu lopulta pieneksi pettymykseksi. ARVIOT 53. Bardo Methodology -lehti haastatteli bändin toista jäsentä Sigwardia vuonna 2021. Kunnianhimo ei ole pahasta, mutta toisinaan sitä kaipaa pelkkää vanhan liiton lihaa ja perunaa. Esimerkiksi Mahapralyassa kuuluu vanha kunnon Voivod. Biiseissä on vaikutteita niin mustasta metallista kuin thrashistäkin. Bändi ottaa vaikutteita vanhan liiton death metalista, thrashistä ja myös ruotsalaisesta melodiamaailmasta. Tarjolla on albumi, joka on jaettu ainoastaan kahteen pitkään kappaleeseen. Kaikkiaan tuntuu hyvältä, että yhtyeen edustajat ovat jaksaneet tehdä tällaisen kaiveluja siistimisurakan. Evangelii härold on äärimmäinen tunnepohjainen kokemus. Kokonaisuus saattaisi jäädä pelkäksi fiilistelymateriaaliksi tosifaneille, mutta kappaleet ovat niin sanotusti aitoa tavaraa, eivät mitään toivottomia jämäpaloja, joiden olisi pitänyt jäädäkin studiolaatikoiden pohjille. Tunnelmoinnitkin jäävät selvästi paitsioon. Jaakko Silvast ABOMINY Abominy OMAKUSTANNE Ahkerasti pienjulkaisuja tehnyt chileläinen Abominy on saanut esikoispitkälleen hämäävän jyhkeät soundit. Noh, ainakin kiekolta löytyy alieneita, dystopioita, Orwell ja retrofuturistisia maisemia. Bändin jäsenistöstä voi kuitenkin tehdä muutaman valistuneen veikkauksen. Samalla todellinen kyky ravistella genren tukipilareita kuitenkin puuttuu. Olisi ollut sääli, jos näin hienot kappaleet olisivat jääneet piiloon ikuisiksi ajoiksi. Se kysyy kuuntelijalta herkkää korvaa ja keskittymistä, vaikka ajo on hurjaa. Niko Ikonen CULT OF ERINYES Metempsychosis AMOR FATI Cult of Erinyes ei ole koskaan muovannut black metaliaan sen tavallisimman kaavan mukaan, mutta nyt bändi tuntuu olevan uransa mahtipontisimman haasteen edessä. Musiikki on kokeilullista, mutta samalla uskollista mustan metallin traditioille – hieman kuin Mayhem sakeimmissa jutuissaan. World Fighter on kuitenkin muuta kuin musiikillinen kahden minuutin pussikeitto. Brutaalimpaa blastausta ei kuulla, mikä on vaihteeksi jopa piristävää. Lifvsleda tarkoittaa masennusta ja/tai melankoliaa. 1 + 1 = 2. Surumielisen herkkä instruveto The Martyr’s Lament jakaa levyn ja suo kuulijalle hengähdystauon. Tekoälyä on käytetty vain erottelemaan kappaleiden eri instrumenttiraitoja toisistaan, jotta biisit on voitu miksata julkaisukuntoon. Ne ovat tällä levyllä keskivertoa parempia, mikä on oiva tapa naulita kuulijoita muualtakin kuin genren ytimestä. Kvartetista ei ole ollut aiemminkaan varsinaisten mestariteosten luontiin, mutta tällä kertaa olisin suonut sille todellisen onnistumisen. Angel Sword -nelikon soitto on taitavaa, sovitukset ovat tiukkoja ja rikkaissa sävelkudelmissa riittää aitoa tunnelmaa ääripäästä toiseen. Belgialaisbändi tekee taidettaan paljolti samalla kaavalla kuin korkealle arvostettu Blut aus Nord. Myös hieman ilmavampi ote voisi tehdä terää. Toisaalta annos on näin tarjoiltuna sopivan tiivis ja vailla ylimääräistä haahuilua. Vuonna 2008 perustetun bändin neljäs pitkäsoitto tulee jakamaan mielipiteitä. Sitä ei kannata kuitenkaan säikähtää. Nurkat on ahdettu täyteen rautakangenpaksuista soundia, jyhkeää hakkaamista ja alavireisen raakaa örinää. Sigward on sen perusteella Sorhinin laulaja Nattfursth. Kari Koskinen EXHUMATION Master’s Personae PULVERISED Indonesialaiskaksikko Ghoul (kitara) ja Bones (laulu) työstää sessiomiehistöineen kiintoisaa, rajoja venyttävän monipuolista kuolometallia. Cult of Erinyesin luoma äänimaailma on jokseenkin ”etäinen” ja kaikuisa, mikä nakertaa hieman musiikin tehoa. Teema välittyy musiikista täydellisesti. Tämmöinen kama elää ja kuolee korostetusti tarttuvuuden mukana, ja siinä suhteessa Abominyllä olisi vielä petraamista. Lifvsledan toinen mysteerijäsen on tehnyt Nattfursthin kanssa yhteistyötä vuosituhannen vaihteessa, ja Sorhinin Apokalypsens ängel -albumi julkaistiin vuonna 2000. Yhtyeen otteessa on jännällä tavalla sekaisin sekä aikaan sitoutumatonta sekoilua että vanhan liiton death metal -hommia. Niko Ikonen EMBRYONIC AUTOPSY Origins of the Deformed MASSACRE Oppressorin riveissä 1990-luvulla uraa tehnyt Tim King on muuttunut vanhemmiten aika karuksi ukoksi. Maaginen So Supernatural on ehtaa BÖChuuruilua, joka on nostettu viisaasti levyn videobiisiksi. Laulupuolella hullu ja tuskainen huutoörinä taipuu mitä yllättävämpiin suuntiin. Homma menee liiaksi äänimössöksi, mikä jättää kaipaamaan tietynlaista terävyyttä ja hyökkäävyyttä, mitä sävellykset paikoin myös hakevat. The Only Thing on puolestaan äärimmäisen kaunis balladi Camelin ja The Beatlesin hengessä. Vaikka vauhti on usein kova ja osissa löytyy, ryhmä osaa myös rauhoittua. pääkin. World Fighterin teho piilee simppeleissä kappalerakenteissa, jotka painottavat kertosäkeitä. Teknisemmät sävyt, kikkailut ja maalailut on heivattu suosiolla syrjään. Harvempi niistä kuitenkaan pitäytyy puhtaasti perinteisen popkaavan mukaan tehdyissä sävellyksissä. Kyse on yhtä poikkeusta lukuun ottamatta vuosina 1978–83 nauhoitetuista kappaleista, jotka ovat jääneet arkistoihin lepäämään. Master’s Personae on korkean vaatimustason levy. Toni Keränen ANGEL SWORD World Fighter DYING VICTIMS Helsinkiläinen Angel Sword palauttaa kolmannella pitkäsoitollaan mieleen perinteisen heavy metalin kotoisten pioneeribändien klassikkoteot. Äänitys ja tuotanto on jermujen omaa käsialaa, mikä on kunnioitettava saavutus. Tilalle on tuotu lähinnä aggressiota, väkivaltaa ja vielä vähän lisää mättöä. Sattumalta samojen teemojen parissa operoivat myös Sorhin ja Puissance. Suomesta on noussut viimeisen vuosikymmenen aikana pintaan lukuisia päteviä juurihevin tekijöitä
HEINAKUUTA TILAA ENNAKKOON NYT www.deeppurple.com | www.ear-music.net | www.ear-music.shop | earmusicofficial | earmusicofficial | earmusic ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Levyn loppuun on saatu Nilehenkisempää tunnelmaa, eikä kaasuakaan paineta koko aikaa täysillä. Kari Koskinen HUONEEN SYYLLISIN MIES Jäähyväiset sivilisaatiolle OMAKUSTANNE Metallista punkkia tuuttaava pohjoissuomalaisnelikko rämistelee tavallaan oivasti, mutta menossa on myös aimo annos ankeutta. Harmi, sillä kohdakkoin meno potkii kummasti. Jo ihastuminen vaatii paneutumista, mutta rakastumiseen vaadittaisiin parit selkeät klassikkotason hitit mieleenpainuvine kertosäkeineen. Mega Embryonic Autopsyn toinen pitkäsoitto sisältää vielä esikoistakin brutaalimpaa jenkkihenkistä death metalia. Röhkivä örinä on alusta loppuun maksimaalisen primitiivistä. Saatetekstin määritelmä ”dark heavy metal” on erityisen osuva etenkin 11-minuuttisen tumman ja tanakan päätöskappaleen kohdalla. Mutta ehkä ukot eivät moista halua, onhan raivopamputus kuitenkin taiteen ylevin muoto. Yritys on hyvä ja kunnioitettava, mutta lopputulos ei ole kauttaaltaan järin mairitteleva. Heikoimmillaan bändi on yrittäessään olla sävykäs, hauska tai melodinen. Miedot itämaiset sävyt toimivat yllättävän hyvin ja osoittavat, että bändillä olisi rahkeita värikkäämmänkin kokonaisuuden tekemiseen. Bändille on mahdollista povata positiivista jatkoa, jos tekemisen ytimessä pysyy räyhä ja sävyihin saadaan ryhtiä ja ideaa. vykkäämmillä sooloilla ja hitaammin jörnivillä kappaleilla. Pääosin Origins of the Deformed myllyttää kuitenkin luolamiesmäisellä raivolla. Paletista on pudotettu parikin nappia, ja ruuvi on nyt niin kireällä että sattuu. Tässäkin suoraviivaisempi rähinä futaa mukavasti. Sanoitusten tönkköys, musiikillisten jippojen kankeus ja suoranainen soiton jähmeys tulevat tällöin kiusallisesti esiin. Selkeistä vaikutteista huolimatta amerikkalaisten musiikkia ei oikein osaa mieltää doomiksi. Kun kokonaisuus on edeltäjäänsä selkeästi harkitumpi, syvällisempi ja tiiviimpi, The Stygian Rose ei nouse vain yhtyeen parhaaksi levyksi vaan samalla alkuvuoden vahvimpien yllättäjien joukkoon. Eeppiseen suuntaan kallellaan olevaa hidastelua on joka tapauksessa ripoteltu sinne tänne. Silleen kivalla tavalla. Alkuaikojen Candlemass tulee yhä mieleen paikoin vahvasti – esimerkiksi avauskappale Glimmers in the Underworldin laululinjat ovat melko lähellä Mirror Mirroria. Laulussa on kuitenkin rankkoja puutteita ja sanoitusten sekä ilmaisun osalta jopa noloja hetkiä. Hiukan varhaisia Helmet-sävyjä sisältävät meluisemmat hetket ja puhtaampi hc-rytyytys toimivat aivan mainiosti. Lähes naurettavan luupäisesti etenevää kaahausta silvotaan muutamaan otteeseen hieman säULKONA 19. Nyt kokoSC O T T K IN K A D E CRYPT SERMON The Stygian Rose DARK DESCENT Edellislevy The Ruins of Fading Lifesta on kulunut viisi vuotta, ja Crypt Sermon on ottanut selkeän harppauksen kohti laadukkaampaa ja enemmän omanlaistaan ilmaisua
Gödenin mörköilyssä on oma tunnelmansa, eikä tämäntapaista musisointia kuule kovin usein. Karkean huudon ja örinän sekainen laulu kuulostaa irralliselta ja sisältää ärsyttäviä core-elementtejä, jotka eivät sovi mihinkään. Regenerate on ankea levy. Trion kokemus kuuluu vakaana tietoisuutena siitä, mitä se haluaa tehdä, eikä tätä näkemystä uskalla pahemmin kyseenalaistaa. Vaan eipä tämä nyt mikään täysi sveitsipastissi ole. Paljon. Joukossa on kuitenkin Jours Pâlesin tapaisia orkkia, joista tulee mieleen pelkästään, että nyt keulitaan puhtaasti erikoisuudentavoittelu keihäänkärkenä. Esiin nostetaan nimet Death, At the Gates ja Gojira. Ovat aivan helvetin kovia jätkiä soittamaan. ”More is more”, sanoi eräs kitaravirtuoosi, mutta minäpä olen aina kannattanut minimalistisempia lähtökohtia. Soundi on selkeä, paikoin jopa pureva, mutta lämpöä tai imua siinä ei ole sen enempää kuin enimmäkseen päämäärättömissä kappaleissakaan. Regenerate ei ole blasteistaan huolimatta kovin raju kiekko, joten melodisempi kulma toimisi paremmin. Fischerin myöhempien aikojen eli Triptykonin vaikutusta. Valitettavasti tyhjyyttä jää myös kuulijan päähän. Koko ajan. Riffeissä tosin on havaittavissa Tom G. Teemu Vähäkangas ULKONA 19. Painostavasta tunnelmasta huolimatta levy ei nappaa pihteihinsä, vaan mielenkiinto lipsahtaa välillä ihan muualle. Odotin ehkä vähän liikoja. Göden ei muistuta edeltäjäänsä juuri muuten kuin mustan ja kylmän tunnelman puolesta. Musiikki ja soundimaailma muistuttavat itse asiassa yllättävän paljon myös toisesta sveitsiläisestä oman tien kulkijasta. Tyylilajina on koukeroinen ja perinteisiä sääntöjä hyljeksivä avantgardistinen black metal, jonka kuorrutteeksi on pursutettu eeppistä skittaliidailua ja iloluonOKULAR Regenerate REGENERATIVE Mielikuva norjalaisesta melodisesta ja progressiivisesta death metalista viehättää. New Yorkista kotoisin ollut Winter konkkasi aikoinaan kolhoa mutta mainiota doom deathiä varhaisen Celtic Frostin jalanjäljissä. Miehistöltä löytyy kokemusta muistakin bändeistä, ja sen turvin ensimmäinen luotaantyöntävä elementti esitellään heti kättelyssä. toisia melodioita kuin Alcestilla konsanaan. naisuus ei muodostu iskeväksi, sillä etäännyttäviä elementtejä ja tyylillisellä epämukavuusalueella seikkailua on liiaksi. Synkkyyttä on, jumia on, kylmyyttä ja tyhjyyttä on. Tyylitajuisen kimuranttia kudontaa on kuultu maasta ennenkin ja sympatiapisteet ovat herkässä. Harmi vain, että biisien tunnelma kärsii kaikesta instrumenttimasturbaatiosta. Kimmo K. Syyttävän sormen voi nostaa kohti Les Acteurs de l’Ombre -lafkaa, joka syytää markkinoille post-rock/ post-punk/post-bm-albumeita kuin kiinalaista muoviroskaa. Pieleen kuitenkin menee. Koskinen JOURS PÂLES Dissolution LES ACTEURS DE L’OMBRE Ranskassa on käynnissä melkoinen postblack metal -buumi. Bändin jätkät osaavat kikkailla. Niko Ikonen GÖDEN Vale of the Fallen SVART Kun kuulin, että Gödenissä on vanhaa Winter-miehistöä, mielenkiintoni heräsi heti. HEINAKUUTA TILAA ENNAKKOON NYT www.deeppurple.com | www.ear-music.net | www.ear-music.shop | earmusicofficial | earmusicofficial | earmusic ARVIOT. Kiekko saattaakin palvella paremmin taitavasti soitetun teknisen post-bm:n ystäviä kuin hypnoottisen ja tunnelmavetoisen mustan metallin kuuntelijoita. Okular on julkaissut kaksi matalan profiilin pitkäsoittoa, vuosina 2011 ja 2013. Noh, vertauskuva on ehkä hieman epäreilu, koska lafkalta löytyy oikeasti tosi kiinnostavia bändejä. Kulmikas, välistä pitkälle industrial-soundin maailmaan uppoava avaruusmatkailu tuo vahvasti mieleen Samaelin Passage-levyn
Levyn musiikkia on mahdoton kuvailla sanallisesti. CAMERATA MEDIOLANENSE Atalanta Fugiens AUERBACH TONTRÄGER Mikäli oikeasti maaginen musiikki on lähellä sydäntäsi, nyt kannattaa olla tarkkana. Kekseliäästi sävelletyn musiikin täydentää kolme jumalaista sopraanoa kumppaninaan kaksi miesääntä. Riitasointuiset elementit saattavat viehättää kaoottisuuden ystäviä, mutta omaan makuuni Regenerate ei ole sen paremmin brutaali, mukaansatempaava, reippaan melodinen, tarttuva kuin hienostunutkaan. LU C A R O SS A T O Ensimmäistä en kuule, toista kuulen hieman ja kolmannen maininta death metalin yhteydessä lähestyy rikosta. Auttakaa. Vuodesta 2008 toiminut Al-Namrood (”Eiuskova”) on käytännössä pyörittänyt paikallista metalliskeneä ja kerännyt kiinnostusta eksoottisilla lähtökohdillaan, jotka kuuluvat myös sen musiikissa. Niko Ikonen black metal lopulta on. Al Aqrab on jo Al-Namroodin yhdeksäs kokopitkä, mutta bändin musiikki kuulostaa yhä kovin hapuilevalta ja raakilemaiselta. Olen täysin tämän maagisen kamarimusiikin pauloissa. Tunnelma on mystinen, ikään kuin joissain vanhoissa kauhuelokuvissa, mutta ei sellaisella hassun juustoisella tavalla – paitsi aina välillä. Ajattele vaikka Therionia ilman heviä. Al-Namroodia ei voi olla vertailematta israelilaislähtöiseen Melecheshiin. Enimmäkseen se on vain sekava. Camerata Mediolanensen biisit perustuvat saksalaisen fyysikon ja alkemistin Michael Maierin vuonna 1617 julkaistusta Atalanta Fugiens -embleemikirjasta löytyviin kuva-allegorioihin, runoihin ja partituureihin. Välillä mennään jossain Nina Hagenin tunnelmissa, toisinaan pimputellaan kuin Mozart konsanaan. Kumpikin sulattaa black metaliin vaikutteita Lähi-idän kansanmusiikista ja mystiikasta, mutta eroavaisuuksiakin löytyy – eikä ainoastaan se, että Melechesh on näistä kahdesta musiikillisesti ylivoimaisesti parempi. Tämä vuonna 1994 perustettu italialainen kamariorkesteri soittaa sotaisaa darkja neofolkin, uusklassisen ja barokkimusiikin sekä post-punkin, retrosynailun ja uuden aallon sekoitusta. Biiseissä on aina synkkä tunnelma. Levy jatkaa antamistaan pitkään, ja huomaan löytäväni uusia yksityiskohtia jokaisella uudella soittokierroksella. Kari Koskinen AL-NAMROOD Al Aqrab SHAYTAN Saudiarabialainen musta metalli muistuttaa, miten globaali ilmiö ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa
Hevimetalli on laki, soturit ovat urheita, neidot kauniita ja örkit rumia. Tässä vaiheessa uraa metalliosaston kyllä pitäisi jo lähteä, jos se on ylipäätään lähteäkseen. Biiseistä löytyy siis myös omakohtaista kokemusta Styxin mustista pohjamudista. Homma hoituu hyvin, sillä yksin touhuaminen ei kuulu lopputuloksessa. Tyylipuhtaus ja tunnelma ovat ansioita sinänsä, mutta näissä biiseissä ei ole mitään elämään jäävää. Riffien alkukantainen imu jää kuitenkin keskinkertaisen tienoille. Avausraita Sacrilegious ottaa niskasta hyvän otteen ja levyllä on hetkensä myöhemminkin. Joni Juutilainen KARI BURANA Kapselilelu PANAMA-LEVYT Kapselilelu edustaa Kari Buranan eli Simo Saarisen soolotuotantoa melkeinpä totaalisessa mielessä. Hyvä levy, siis. Loppupeleissä melko primitiivisesti etenevä mättö ei kuitenkaan herätä sen ihmeempiä revanssihaluja. Koskinen FUNERAL STORM Chthonic Invocations HELLS HEADBANGERS Älkää antako huonon nimen pilata ihan hyvää bändiä. Kuolema odottaa. Eikä varmaan yllätä, että Varathronin pääjätkä Necroabyssious messuaa tässäkin kokoonpanossa. Melodioissa on aimo annos kieroa tarttuvuutta, ja surisevan elastinen ilmiasu tuo ajatuksiin myös My Bloody Valentinen. Kapselilelu on sävellyksellisesti aika hieno tuotos, eikä siitä välity ollenkaan sellainen nihilismi kuin saate antaa ymmärtää. Vähemmän yllättäen Tolkien on kovassa kurssissa. Enimmäkseen mieleen tulee ensialbuminsa aikainen Sydän, Sydän. Mega ABYSMAL WINDS Magna Pestilencia I HATE Laadukasta black metalia Avskyn riveissä tehnyt jehukolmikko heittäytyy puhtaasti deathin pariin – ja samoin tein niin pitkälle, että minkäänlaisia modernin maailman hapatuksia ei suvaita. Ensipuraisu levystä on positiivinen. Rumpukone nakuttaa, riffit jauhavat helleenistä loistokkuutta, synisti pimputtaa välillä huilusoundeja ja jousisoittimia ja tempo on sopivan rivakka muttei mitään paahtoa. Nyt jäädään vain kyttäilemään ujosti dyynien takaa. On aika karua ajatella, että AlNamrood voisi olla parempi bändi ilman metallivaikutteita, sillä yhtye taitaa kyllä mystisen tunnelman luonnin. Niko Ikonen ALARM! Alarm! ARMAGEDDON Ei ole mikään ihme, että Alarm! räimii esikoisellaan rennosti rullaavaa hardcorea. Rujoimman räävittömyyden välttely ja tarttumapintaa kaihtamaton lähestymistapa kuulostaa riittävän omanlaiselta ja tuoreelta. Toki huolitellumpi tuotanto toisi lisää lähestyttävyyttä, mutta samalla se veisi muassaan oleellista repaleisuutta. Tulos pieksee suurimman osan tänä vuonna nauhoitetuista bm-levyistä. Muutamaan kappaleeseen on saatu jeesiä sanoitusten, laulun tai basson parissa, mutta muuten kaikki soittimet ja tuotanto on omaa työtä. Ammattimiesten ote välittyy korvia oikealla tavalla raapivalla soundilla ja soiton yleisellä vetävyydellä. Mistään sekoilusta tai outoilusta ei kuitenkaan ole kyse. Pahansuopia ja hämäriä tunnelmia ankarasti välittävä hyökkäys paketoidaan puolessa tunnissa, ja efekti on kieltämättä tehokas. Kolme neljäsosaa yhtyeestä nimittäin tulee pari vuotta sitten pillit pussiin panneesta Victimsistä. Ysärin alku oli black metalin paras aikakausi! Cthulhu-mytologiasta sisältönsä ammentava bändi keskittyy kakkoslevyllään kuoleman eri muotoihin. Lämmin nostalgia valtaa mielen. Kari Koskinen MORGUL BLADE Heavy Metal Wraiths NO REMORSE Philadelphian miekankolistelijat palaavat kolme vuotta mainion Fell Sorcery Abounds -debyyttinsä jälkeen. Menneisyyttä ei ole lähdetty toistamaan sellaisenaan, vaan crustahtavan pohjan päälle on ympätty kevyesti melodiaa biisien ja kokonaisuuden pysyessä kuitenkin asiaankuuluvan ytimekkäinä. Albumin loppupuolella on myös pidempää hidastempoisuutta, joka sekin toimii ruotsalaiseen malliin. Pohjimmiltaan kyllä, mutta mitä paremmin musiikkiin paneutuu, sitä enemmän alkaa tuntua, että kappaleista uupuu varsinainen sisältö. Ehkä bändin tulisi siirtyä joko perinteisen riehakkaaseen ilmaisuun tai entistä kauemmaksi siitä. Funeral Storm ei pyri luomaan mitään uutta vaan luottaa hyviksi havaittuihin keinoihin tehdä arkaaista black metalia. Kimmo K. Funeral Storm nimittäin soittaa ysärin alun kreikkalaista black metalia sellaisena kuin Unisound-lafka sen maailmalle esitteli. Soundi lähestyy äärimmäisen metallin alkuhämäriä, mikä kuuluu kaikkea muuta kuin puunatussa verisessä särössä. Necroabyssious sairasti muutama vuosi sitten vakavan koronan ja oli päätyä kuoleman jumalan Thanatosin luokse. Mainituista Burana kuitenkin eroaa pääsääntöisesti varsin etukenoisella ja reippaalla tahdituksella. Heavy Metal Wraiths sisälARVIOT. Meno on siis kuin Rotting Christilla, Necromantialla, Varathronilla ja vastaavilla legendoilla. Abysmal Windsin debyytti on raaka, roisi ja koruttoman vihamielinen ryöppäys kuolometallia vanhaan malliin. Albumi, joka on julkaistu erikoistouhun mukaisesti kasettina, diginä ja minidiskinä, on aika kotikutoista ja hämmentävää kuultavaa. Buranan lofi-menossa kuuluvat grunge ja indie pienen artja noise rock -sävytyksen kera. Kreikkalainen No Remorse -lafka tunnetaan tosimetallin kotina, ja Morgul Blade sopii yhtiön rosteriin kuin lepakonsiipi taikaliemeen. Niinkin vanhaan, että Magna Pestilencia asettaa talikkonsa Tukholmaa ja Floridaa edeltäviin aikoihin. Erityisesti hiertää turha pehmeys, sillä tällaisen musiikin toivoisi lyövän kunnolla kipinää ja iskevän kimppuun. Bändin keskeinen musiikillinen ajatus on heti kättelyssä hyvin hallussa ja intensiivisellä otteella on saatu paikattua osa tyhjyyden tunteesta, mutta levy ei herätä edes ajatuksen tasolla halua ryhtyä riehumaan
Sitten yhtye hölläsi kaasua ja veteli jo vuoden 1999 Nemesisillä rokkaavalla otteella ja reippaalla tarttuvuudella. Bändiä yli 40 vuotta kipparoineet Steve ”Lips” Kudlow ja Robb Reiner ovat niin jääräpäisiä puurtajia, että lukeman olisi kuvitellut olevan vielä suurempi. Yhtye on käytännössä Pierre Törnkvist, joka pitää huolen kaikesta. One and Only on jossain määrin paluu perusasioiden pariin. Elli Muurikainen KRYPTOS Decimator AFM Yhdeksi Intian metallirevoluution keihäänkärjistä mainittu bangalorelaisnelikko Kryptos paiskoo seitsemännellä pitkäsoitollaan muodollisesti pätevää mutta sisällöltään jokseenkin yhdentekevää vanhan liiton heavy metalia. Jaakko Silvast SCHEITAN Songs for the Gothic People THE CIRCLE Tämän ruotsalaisbändin polku on kiintoisa. Suurin riskitekijä on lauluosasto, jossa mennään luvalla sanoen hävyttömän sävyttömän kärinän varassa. Musiikki soi juurille uskollisena mutta ei puhdasoppisena. Lewisin murakan kärisevä äänenväri ja laulaminen ylipäätään on sinällään kelpoa, mutta tällaisessa musiikissa hitusen väärässä paikassa. Decimatorin helmasynti piilee sävellyksissä, joissa on monia siistejä ja kiinnostavia yksityiskohtia ja sovituksellisia oivalluksia, mutta kokonaisuutena niistä ei oikein jää mitään mieleen. Mikäli rääkyhommat eivät ole este, kunnon heviriffit, eeppiset maisemat ja komeat kitarakuljetukset toimivat suurella varmuudella. Napakympit jäivät uran alkutaipaleelle, ja etenkin 2000-luvun puolella jätkät ovat laukoneet pahoja huteja. Kryptosin vuonna 1998 alkanut ura on joka tapauksessa hatunnoston arvoinen suoritus maassa, jossa metallimusiikki on vahvasti marginaalissa. Näillä kilometreillä ei voi paljoa enempää odottaa tai vaatia. Morgul Bladen ilmaisuun on puhallettu mustan metallin henkeä blasteineen päivineen. Nyky-Scheitan on goottibändi, jonka musiikissa kuuluu tietenkin varhainen The Sisters of Mercy, W . Levy kulkee kovimmillaan todella uljaasti ja tarttuvasti, mutta meno pysyy etenkin laulun ansiosta raakana ja rosoisena. Liidikitaristi Rohit Chaturvedin taikomat melodiat ovat hyviä, ennen muuta sooloissa. Kanadalaisten osumatarkkuus on vaihdellut vuosien mittaan kovasti. Tämä levy päätyy kuunteluun varmasti jatkossakin. Puhdasta laulua kuullaan käytännössä vain lyhyessä Widow’s Lamentissa. Debyyttilevy Travelling in Ancient Times (1996) sisälsi ajalleen tyypillistä skandinaavista melodista black metalia. Enää kärinälaulu muistutti mustasta metallista. Tämä on seikka, joka tulee pudottamaan osan porukasta kyydistä. Heavy Metal Wraiths on 35 minuutin mitassaan juuri sopivan napakka kokonaisuus. Erityisen positiivista on, ettei jokaista biisiä ole veistetty tutulla Anvil-kaavalla, mistä vaikkapa Truth Is Dying on malliesimerkki. Hänen ja laulaja-rytmikitaristi Nolan Lewisin riffit ammentavat genren perinteistä liikoja plagioimatta. Levy tarjoaa pirteää, mutkattoman laadukasta hevirokkia ilman turhaa kikkailua. Uusi pitkäsoitto on tosiasia 25 vuotta edellisen jälkeen. Scheitan taputeltiin haudan lepoon vuonna 2000, mutta kyseessä on sen verran verevä vainaja, että nyt bändi on kammennut takaisin hengittävien kirjoihin kuin vampyyri konsanaan. ANVIL One and Only AFM Naavaheviyhtye Anvilin sinnikkyyden ja työmoraalin tuntien oikein hämmästyttää, että kesäkuun lopussa ilmestyvä albumi on ”vasta” trion kahdeskymmenes. Mainioita koukkuja löytyy oikeastaan jokaisesta raidasta – ja niitähän on tavalliseen tapaan kokonainen tusina. Tami Hintikka ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Vuonna 2024 yhtye näyttäisi nousevan melkein samalle tasolle. Yhtyeen kartuttamat mailit myös kuuluvat kaikessa sen tekemisessä. Miehen yksipuolinen tulkinta myös tasapäistää entisestään muutenkin tasapaksuja kappaleita. Myös monipuolisesti takova rumpali Vijit Singh hanskaa tonttinsa oikein mainiosti. Joukkoon mahtuu toki myös helmiä kuten This Is Thirteen (2007) ja Juggernaut of Justice (2011). C LI FF K N E SE tää kuitenkin paljon muutakin kuin perusheviä
Tarttuvasti rokkaavia kertosäkeitä, balladinomaisia herkistelyjä, tanakampaa riffittelyä ja sulavia melodioita. On lähes koomista huomioida, miten tutuin kuvioin tässä taas mennään. Kokonaisuutta halkova eeppisempi Ankhaia sisältää odotetut tavaramerkit eli maestron tunteikasta sooloilua ja suuria tunteita. Niko Ikonen SARKE Endo feight SOULSELLER Kolmen vuoden takainen Allsighr oli todella vahva ja hyvä leARVIOT 59. Pääjäbä Animaen johtama orkesteri soittaa nykyään Rotting Christin rituaalimessuamisesta lainattua vanhan vihtahousun palvontaa sotkien sekaan esimerkiksi Dissectionin melodioita, dark ambient -tunnelmia sekä Cradle of Filthin pompöösia orkestraatiotulitusta ja Dani Filthiltä tuttuja laulusäksätyksiä. Arvostan kuitenkin The Watcherin pyrkimyksiä luoda jotain näinkin eeppistä omin kätösin. Kari Koskinen ORDEN OGAN The Order of Fear REIGNING PHOENIX Saksalainen power metal -yksikkö Orden Ogan teki ensimmäiset demojulkaisunsa jo 1990-luvun lopulla. Niko Ikonen DESULTORY Darkness Falls (The Early Years) DARKNESS SHALL RISE Vuonna 2017 itsensä kuopanneen ruotsalaisbändin varhaisjulkaisut on nyt isketty samoihin kansiin. Myös The Order of Fear on loistavaksi hiottu paketti, jonka sävellykset ja etenkin rakenteet ovat lähempänä perus-poweria, toki ajan henkeen sopivien suotimien läpi vedettynä. Vaikka bändinsä ei ole varsinaisesti mikään omaperäisyyden riemuvoitto ja tämän viidennen levyn tuotanto on monin tavoin hieman haasteellinen, jotain omituista vetovoimaa albumissa silti on. Hieno stoori, mutta sekään ei tätä albumia pelasta. Bändi kuitenkin innostui uruguaylaisen superfanin tekemistä covereista ja päätti kysyä ukkoa mukaan sävellystalkoisiin. Intron jälkeen levyn avaava Forever Strong on levyn ainoa rivakammalla tahdilla kulkeva raita. Tekemisessä on nähty vaivaa, ja se myös kuuluu. Silti levyltä puuttuvat ässäbiisit. Monipuolista ja aggressiivista death metalia kitarakerroksilla, jotka tarttuvat korvaan kerta toisensa jälkeen. Biiseissä on ylväästi etenevää tummaa julistusta, joka panee lepakkoluolan perimmäisenkin sopukan tanssimaan. Pitkäsoittoja on takana yli 20, mutta mitäpä sitä uutta keksimään. Acodin kuudes kokopitkä on paikoin todella hyvältä kuulostavaa tavaraa, joka niputetaan kasaan coverilla Samaelin Black Tripistä. Siitä lähtien bändi on rakentanut uraansa määrätietoisesti ja pysytellyt tiellä joka tähtää genren ykkössarjaan, mielellään vieläpä sen kärkipaikoille. Ei lainkaan hassumpi veto, sillä tarkemmin miettien yhtyeissä on paljon samaa ennakkoluulottomuutta. Fen-bändin laulajan The Watcherin säveltämissä biiseissä on kunnon draaman kaari ja ne tuntuvat ihka oikeilta soonisilta tarinoilta. Välissä soi jokin dramaattinen viimeinen hidas, ja sitten taas hautuumaabileet pystyyn. Törnkvist on osannut ottaa löysät pois, ja sinänsä hyvin tutun kuuloinen poljento iskee, koska kappaleet on sovitettu napakoiksi. Klas Morbergin örinät ovat enemmän alku-Tiamat-henkisiä kuin matalaa murinaa. mutta erityisesti The 69 Eyes ja 2000-luvun alun Tiamat. Veturi on suistunut hieman kiskoiltaan ja matkustajat kirkuvat kauhuissaan, mutta niin vain se jaksaa ontua syrjäiselle asemalle jotensakin ehjänä, vain hieman kolisten. Yllätyksiä nolla, mutta Pellin perusvarmaa toimitusta kuuntelee ilokseen. Tami Hintikka AXEL RUDI PELL Risen Symbol STEAMHAMMER / SPV Saksalaisella tehokkuudella parin vuoden välein levyn julkaiseva Axel Rudi Pell löysi oman sapluunansa jo viime vuosituhannen puolella, eikä siitä ole sen koommin lipsuttu. Kahdeksan vetoa helppoa goottikuunneltavaa alle 35 minuuttiin – toimii! Tami Hintikka ACOD Versets Noirs HAMMERHEART Ranskalaisen Acodin päätä ei huimaa sen polkaistessa uuden albuminsa käyntiin päälle 20-minuuttisella Habentis Maleficia -kappaleella. Mutta mahtaisiko moinen hoitua bändin menettämättä identiteettiään. Jaakko Silvast FELLWARDEN Legend: Forged in Defiance EISENWALD Fellwarden on brittiläinen yhden miehen black metal -bändi, joka folkkaa eeppisesti ja sooloilee komeasti. Tiedote kertoo, että levyä valmistellessaan Orden Ogan oli tietynlaisessa taiteellisessa umpikujassa. Yhtyeen yhdeksäs kokopitkä peilaa mainiosti Orden Oganin matkaa. Hommassa on myös kääntöpuolensa, sillä yhtyeen ilmaisulta kaipaisi ajoittain suoraviivaisuutta. Miehen kultaisella kurkulla lauletaan voimaa keskinkertaisempaankin hard rockiin. Acodin biisinkirjoituksesta ja instrumenteista vastaa Celestian ja Mortiferan kaltaisista yhtyeistä tuttu Jérôme Grollier. Bändi tallaa vielä tukevasti thrash-polulla, ja death metal vasta nostelee kalmonpäätään. Albumi on kuin pieni tutkimusmatka, jonka aikana törmää monenlaiseen. Etelä-Euroopassa on tehty aina kuten huvittaa, eikä Välimeren alueen black metal ole asiassa mikään poikkeus. Ihan pätevä mutta lopulta aika unohdettava levy. Fiilikset vievät jonnekin ukrainalaisen folkki-blackin suntaan, ja toki kappaleista löytyy myös Bathoryn viikinkiaikakautta, Ulverin majesteettisuutta ja Moonsorrow’n uljasta aggressiota. Tosiasia kuitenkin on, että bändillä on oma tunnistettava tyylinsä. Versets Noirsin yhdistävä tekijä on juuri monipuolisuus. Darkend luo jostain tutusta omanlaisensa sekasikiön ja pullauttaa sen ulos noin vain. Seitsemääkymppiä lähestyvä Bobby Rondinelli nakuttaa kunnialla mutta luonnottomin soundein. From Beyondilla on jo rutkasti ajatusta, mutta toteutus on kykyjen äärirajoilla. Rässihommat kulkevat yhä mukana, mutta Desultoryn tavaramerkkityyli eli kovien riffien melodinen dödsmetall on alkanut muovautua groteskiin muotoonsa. Ratkaisu kertoo paljon yhtyeen pelottomasta asenteesta ja halusta hämmentää metalli musiikin kirjoittamattomia sääntöjä. Äpärälapsi se kuitenkin on. Death Unfolds esittelee yhtyeen, jolla on jo malttia ja ajatusta sovitusten kanssa. Laulaja Johnny Gioeli on edelleen Pellin keskimmäinen jalka. Miehen sävellyskynä tuntuu olevan hyvässä terässä, eikä levyn musiikkia saa tungettua yhteen genreen, vaan Grollier yhdistelee sujuvasti melodista black/deathiä ja avantgardistisempia vaikutteita. Animae on tuttu mies myös Gaahls Wyrdin livetaustalaulajana, joten mikään ihan turha tekijä ei ole kyseessä. Joni Juutilainen DARKEND Viaticum TIME TO KILL Italialainen Darkend on luonut nahkansa yhtä usein kuin skenen trendit ovat vaihtuneet. Visions onkin sitten soundeiltaan ja soitoltaan aika lailla sitä Desultorya, jota me rakastamme. Kokoelman sisälmyksiä ovat kaikki ennen vuoden 1993 Into Eternity -debyyttiä julkaistut demot eli From Beyond (1990), Death Unfolds (1991) ja Visions (1992) – kaikki kolme muuten Sunlightäänitteitä. Paketti on taas kerran jiirissä. Levyn äänimaisemat vievätkin kieltämättä usvaisille linnoituksille, mystisiin metsiin ja kohti verisiä taisteluita. Genren tummasävyisempää laitaa soutava viisikko on tehnyt milloin popimpaa, milloin progressiivisempaa tavaraa, mutta aina tuotannollisesta laadusta tinkimättä. Viaticumin biisit ovat kuin odottaisi junaonnettomuutta. Tarkemmalla tarkastelulla Legend: Forged in Defiance osoittautuu konseptialbumiksi, joka pohjautuu David Gemmellin vuonna 1984 julkaistuun fantasiaromaaniin. Kolmen demon setti osoittaa hyvin Desultoryn kehittymisen, kypsymisen ja oman ilmeen löytymisen. Puhutaan taas niistä albumeista, joissa ei ole mitään vikaa, mutta jotka eivät anna syytä, miksi niiden pariin pitäisi palata. Ehkäpä Fellwardenin musiikkia voisi siis kutsua romanttiseksi black metaliksi
Päätösraita Tear All the Flesh Off the Earth maalailee tuhon päätteeksi hitusen pahaenteisemmällä pensselillä, mikä jättää hyvän maun. Darkthronesta tuttu Nocturno Culto kähisee yhä lemmymäiseen tapaan ja tuntuu artikuloivan jokaista sanaa parhaansa mukaan. Miehen ääni on yllättävänkin suuressa roolissa ja tuntuu olevan jo eräänlainen Sarken tavaramerkki, vaikka myös kitarariffeissä on paljon tuttuja piirteitä. Pidempää uraa tekevien brutalobändien keskuudessa tämä ei ole harvinaista. Kyseessä on bändin monipuolisin albumi, joka sisältää monia eri tyylejä aina 70-lukulaisesta progerockista suoraan black metal -takomiseen. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Teemu Vähäkangas SEVERE TORTURE Torn from the Jaws of Death SEASON OF MIST Vuosituhannen alkupuolella aktiivisesti toiminut hollantilaisryhmä Severe Torture palailee pitkäsoittokantaan peräti 14 vuoden tauon jälkeen. Endo feightillä kokeillaan jotain uutta. Esimerkiksi Marked by Blood and Darknessin melodisempi soolo ja ajoittain hienosti pinnassa pölisevä basso ovat pieniä mutta kokonaisuuden kannalta tärkeitä yksityiskohtia. Kari Koskinen T H IJ S V A N LA A R H O V E N vy. Bändi on ollut kasassa vasta viisi vuotta, joten ehkä oma linja ei ole ihan vielä löytynyt. Tokihan tempoa vaihdellaan ja blastista siirrytään keskitempoisempaan jyrään, mutta siirtymät ovat vaivattomia ja etenemisen tuntu pysyy vahvana kautta levyn. Nelikko kuulostaa ajoittain vanhan Carcassin, Sepulturan ja Cannibal Corpsen äpärälapselta, ja vaikka näistä alkutekijöistä ei voi tulla ihan kökköä, niin jokin tässä vähän töksähtelee. Jos on löytänyt hedelmällisen lähteen, niin sieltähän sitä sitten ammennetaan, mutta liika on liikaa. Bändi on entisensä, mitä nyt rumpali on vaihdettu nuorempaan. Kaiken pohjalla säilyy kuitenkin Sarkelle ominainen linja, joten liiallisesta irtiotosta on turha puhua. Osa sovituksista on turhan kulmikkaita, ja joissain kappaleissa tuntuu, että punainen lanka on hukassa jo ensimmäisen riffin jälkeen. Sarken ura on kuitenkin jatkuvien muutosten sävyttämä, joten eiköhän bändin levyihin tule tutustuttua jatkossakin mielenkiinnolla. Bändi alkaa toistaa itseään yllättävän nopeasti, ja tietyt riffittelyt kuulostavat hämmentävän samasta puusta veistetyiltä. Sarken raskaasti rullaava black’n’roll iski tajuntaan simppeleillä koukuilla, jotka olivat jääneet usein puuttumaan yhtyeen aiemmilta julkaisuilta. Masters of Morbidity sisälsi jykevää ja sopivan rujoa death metalia, johon oli onnistuttu sujauttamaan mukavia pikku koukkuja. Levyllä on reippaasti mehukkaita hetkiä, ja esimerkiksi Defiled Gestation jyrää vastustamattomalla voimalla. Samat elementit ovat läsnä nytkin, mutta valitettavasti läheskään kaikista kappaleista ei löydy niin hirveästi kehuttavaa. Endo feight on pieni pettymys Allsighrin jälkeen. Ilokseni voin todeta, ettei mikään! Bändi on asetellut Cannibal Corpselta lainatut kalikkansa entistä sutjakampaan järjestykseen, ja Torn from The Jaws of Death taitaa olla ukkojen paras levytys. Toinen miellyttävä seikka on bändin taito säveltää kappaleensa mutkattoman kuuloisiksi. Joni Juutilainen 200 STAB WOUNDS Manual Manic Procedures METAL BLADE Clevelandin kovikset herättivät kiinnostukseni edellisellä seiskatuumaisellaan. Yhtyeen kokeilullisuus on ymmärrettävää, mutta kultasuonen löydyttyä sen olisi toivonut jatkavan samoilla linjoilla. Murhaamisen tieltä ei eksytä, mutta mielenkiinnon ylläpitämiseksi käytetään hienovaraisempia viiltoja. Mikä muuten on muuttunut
Muutos on tuonut yhtyeen musiikkiin lisää sävyjä ja monipuolisuutta, ja materiaali kulkee killingjokemaisista maisemista aina tiukasti myllyttävään blastbeat-pyöritykseen asti. Lähin vertailukohta lienee ainutlaatuinen ja aina suurenmoinen Elend. Musiikista paistaa aito tekemisen into, mikä korjaa pienet puutteet. Levystä on hankala kirjoittaa mitään, kun pintaan ei nouse juuri minkäänlaisia tuntemuksia. Mukaan on sekoitettu 1900-alun surrealististen kauhuelokuvien maisemia sekä Ihsahnilta tuttuja orkestraatioita. Entä sitten sävellykset. Ei edusteta sen paremmin rumaa kuin siistiä, brutaalia kuin löysääkään. Ikävä kyllä biisit tuntuvat kauttaaltaan ikään kuin päteviltä kopioilta siitä, mitä markkinoilla on jo tulvaksi asti. Puolituntinen ottaa tasaisen varmoja vaikutteita niin Jenkeistä kuin Euroopasta pitäen modernit kotkotukset loitolla. Vaan pieleen menee, sillä Miasmic Serumin debyytti ei ole sen paremmin blastilla hakkaavaa death grindiä kuin kauhuvaikutteista keskitempoakaan. Ajattele vaikkapa Disneyn Fantasiaa, jossa soivat Musorgski, Stravinsky ja Dukas. Vuur & Zijden ensimmäinen levy jää aikakirjoihin hyvänä yrityksenä luoda jotain uutta. Laulaja Famke Canrinusin kohtalokas tulkinta sopii yhtyeen musiikkiin mainiosti, ja muutkin muusikot tuntuvat hoitavan tonttinsa hyvin. Vertailukohta on kuitenkin hieman epäreilu, sillä Les Chants du Hasard ei pyri toistamaan Elendin tunnelmia, vaan Hazard tekee selvästi omaa juttuaan. Aivan vielä rahkeet eivät kuitenkaan riitä tosissaan ravistelevan kaman välitykseen. Vuur & Zijde antoi ensimmäisen musiikillisen näytteensä Impavidan kanssa julkaistulla splittilevyllä (2020) ja on kasvanut sen jälkeen triosta kvintetiksi. Kari Koskinen VUUR & ZIJDE Boezem PROPHECY Hollannin post-black-porukoista tutut tyypit kokeilevat uudella bändillään, miten post-punk mahtaa toimia black metal -vaikuttein maustettuna. Ihan ok, mutta ei mitään syytä kuunnella enää ikinä uudestaan. Valitettavasti Boezem ei ole lähelläkään alansa terävintä kärkeä, mutta ei täyttä kuonaakaan. Sen juuret ovat selkeästi mustassa metallissa, mutta ulosanti on jonkinlaista kauhuoopperaa gotiikalla maustettuna. Niko Ikonen ARVIOT. Tiedä sitten, kuinka toimiva kiekko olisi, jos ymmärtäisin hollantia. Tyylillisesti kuljetaan melko lailla keskellä alusta loppuun. Vain selkeänterävä äänimaailma paljastaa, että ei tässä enää ysärillä melskata. Kuolometallia levy sen sijaan on, vieläpä täysin puhdasveristä sellaista. Joni Juutilainen LES CHANTS DU HASARD Livre Quart OMAKUSTANNE Les Chants du Hasard on Hazardnimisen ranskalaisen black metal -multi-instrumentalistin neoklassinen projekti. Ei tästä osaa osoittaa oikein muuta vikaa kuin merkityksen puutteen. MIASMIC SERUM Infected Seed CHAOS Kun italialainen death metal -bändi saa vierailijoikseen ukkoa muun muassa Misery Indexistä ja Fulcista, tarjolla olevasta materiaalista voisi tehdä oletuksia. Kun sanoitusten teemana toimii kaiken lisäksi rakkaus, tuntuu että yhtye liikkuu todella kaltevalla ja vaarallisella pinnalla. Hazardin oman rähinän lisäksi levyllä kuullaan myös sopraanoa ja tenoria. Livre Quart on aktin neljäs levy, jolla voi kuulla vaikutteita vaikkapa wagnerilaisista aarioista ja Šostakovitšin tunnelmista. Vääristä se jonkinlaiseksi nyrjähtäneeksi perversioksi, jossa on seassa klassisen Ennustus-soundtrackin uhkaavia piirteitä… Kunpa levy ei vain kuulostaisi näin halvalta. Omaperäistä erikoismusiikkia toki kumpainenkin, eikä tällä kentällä operoi kovin montaa tekijää
Jaakko Silvast NIDAFJÄLLEN Evig stillhet DARKNESS SHALL RISE Ruotsalaisen Nidafjällenin ep:n ulkoasu kertoo kaiken olennaisen. Itse jään odottamaan musiikin kypsymistä uudelle tasolle. Lividityn, Deadenin ja lukuisten muiden riveissä kokemusta kerännyt miehistö nakkaa viiden biisin annoksen uudempaa Cryptopsya ja Dying Fetusta. Deathiin kallellaan oleva black metalinsa soikin kenties synkempänä kuin koskaan aiemmin. VERBERIS The Apophatic Wilderness NORMA EVANGELIUM DIABOLI Verberisin aiemmat levyt eivät ole herättäneet kummoisia tuntemuksia, joten uusimpaansa tulee sukellettua avoimin mielin. Ei ole grindcore-hommia tämä, ei. Doom-laahustusta ei ole hylätty täysin, mutta nyt blastbeatin annetaan todellakin puhua. Black metaliahan tässä soitetaan, ja perinteikästä sellaista. Mega FOSSILIZATION Leprous Daylight EVERLASTING SPEW Brassiduon ensimmäinen pitkäsoitto osoittautuu kunnon tuholaiseksi. Vedfolnirin sooloprojektina kulkevan Nidafällenin ensimmäinen rykäisy on tavanomaista raakaa ”metsäläisblackiä”, joka saattaa toimia hurjimmille kavereille jo tällaisenaan. Muutaman vuoden takainen esikois-ep lupaili hyvää, ja nyt lupauksiin vastataan. Ote on kauttaaltaan moderni eikä erityisen omaperäinen. Jo avausraita The Blood Covenantissa etenkin rumpali Anders Persson ajaa kuin huomista ei olisi. Joni Juutilainen BETWEEN THE KILLINGS The Killing Quartet Vol. 12-minuuttisella Vault of Visionilla käyntiin vyöryvä levy tarjoilee synkästi sahailevaa kuolotuomiota. Sävellyskynä on terävöitynyt ja vauhtia tullut huimasti lisää. Fossilisaatio ei tingi tuumaakaan death metalinsa synkkyydestä, mutta kuvioinneissa on nyt ihan eri tavalla tehoa ja koukkua. Joni Juutilainen REVERSED Wildly Possessed INVICTUS Kanadalaisilta voi yleensä odottaa genrestä riippumatta raisua ja/tai omintakeista venkoilua, mutta ensimmäistä täyspitkäänsä julkaiseva Reversed on kaikin puolin melko tavallinen bändi. Details of Sadistic Killingsin seikkaileva loppupuolisko nousee selvästi suoraviivaisemman taonnan yläpuolelle. Kinkun lisäksi Portrait kuulostaa yllättävän paljon myös alkuaikojen Iced Earthiltä. Julmetun raskas ja vauhdikas kuolovyöry on hieno osoitus bändin kehityskyvystä. Tami Hintikka PORTRAIT The Host METAL BLADE Tummanpuhuvaa heavy metalia soittava Portrait ruoskii kuudennellaan aiempaa raskaammalla kädellä, ainakin soundien puolesta. Mikäli tuju ja tinkimätön death on juttusi, tämä levy haltuun ja heti. Alabaman Birminghamistä kotoisin olevassa nelikossa musisoi muun muassa Ectovoid-miehistöä. Laulajarumpali CM:n tuskainen örinähuuto kaikuu kuin ihmissuden uliStrychnos. Kappaleissa piilee potentiaalia, mutta niiden kahlittu alkukantaisuus päässee irti ainoastaan keikoilla. Albumi välittää soittoteknisesti moitteetonta tavaraa. Löytyy epäselvää logoa, mustavalkoista kuvitusta ja I mörkret... Pienjulkaisun tarpeisiin värit kuitenkin riittävät, eikä lopputulos jätä kaipaamaan kuin rohkeampaa heittäytymistä teknis-melodisen taiteilun syvyyksiin. Osaltaan vika on tuotannossa, joka on aivan liian selkeää rähjäämiseen, jonka pitäisi raastaa ja ruhjoa kaikin tavoin. Meno ei ole paikoin hassumpaa, mutta turhan amatöörimäinen ote karsii ep:n iskevyyttä. Kari Koskinen SERAPHIC ENTOMBMENT Sickness Particles Gleam EVERLASTING SPEW Levyllä on viisi biisiä ja mittaa noin 55 minuuttia. Sitä voisi kuvailla jopa progressiiviseksi, ja viitteet Deathspell Omegan kaltaisiin artisteihin ovat helposti havaittavissa, mistä kertoo myös levy-yhtiövalinta. Evig stillhet kärisee jossain vanhan Arckanumin ja Trelldomin välimaastossa. -tyyppisiä kappaleiden nimiä. The Apophatic Wilderness on haastava, vaikeasti avautuva kokonaisuus. Sickness Particles Gleam sisältää riffivetoista raskautta, jota ei ole lähdetty ”pilaamaan” tarttuvuudella tai keventävillä väliosilla. Skoonelaisviisikko tekee edelleen hiukan pahaenteistä, King Diamondin tuotantoon päin kallellaan olevaa juttuaan, mutta The Hostilla turboruuvia on käännetty aavistus vauhdikkaampaan suuntaan. Loput vaikutteet haetaan deathcoren raskaammasta paiskomisesta ja teknisestä kikkailusta, jonka parissa bändi on yllättäen parhaimmillaan. Tästä esimerkiksi käy Treachery, jonka polveileva sovitus ja tunnelma koukuttavat salakavalasti. M A R T IN G O LT E R M A N N NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Pitkäjänteinen keskittyminen kuitenkin palkitaan hetkittäin hyvinkin hyytävillä ja mielenkiintoisilla tunnelmilla. 2: Omnipotence COMATOSE Tuore bändi ja vanhat naamat. Erittäin monessa mukana olevan nelikon kalmainen ja pietty rässi on mietoja melodioita ja sovituksia myöten sujuvaa, muttei kovinkaan villiä saati riivattua, kuten asiaan kuuluisi
Parannusta yritetään uudella ep:llä, joka osoittautuukin ryhmän parhaaksi julkaisuksi. Kaikki on tavallaan kohdillaan, mutta taika ei tapahdu. Sama koskee rumpusoundejaja fillejä. Laulajiksi värvätyt Winterherr (Paysage d’Hiver) ja Meilenwald (Ruins of Beverast) ovat mielenkiintoinen valinta. Pimeyden kantaja on pätevä debyyttialbumi, mutta A-luokan kappaleista on pulaa. Der eine, wahre König on tanakka ep, jonka olisi ottanut mielellään vastaan kokopitkän muodossa. Puolivälin pitkähkön Endless Void Dimensionin puhtailla lauluilla maustettua hidasta vyörytystä voi pitää eräänlaisena kulminaatiopisteenä, jonka jälkeen muu levy kuulostaa entistäkin vakuuttavammalta. Muun muassa Autopsya kanavoiva death metal soi varsin makoisasti, mutta ei saa aikaan suurempia väristyksiä. Meno tuo kovasti mieleen esimerkiksi Totalselfhatredin. Tämä ei toki tarkoita, etteikö levyä pyörittäisi hyväksyvä hymy kasvoilla. Itävaltalaiskopla on ulostanut tähän mennessä kaksi julkaisua, ja ne molemmat löytyvät nyt tältä levyltä. Bändin esikoisjulkaisu ei tuo genreen yhtään mitään uutta, mutta underground-kuolon sydämen ja aivot sulattavat ominaisuudet on osattu koota kulta-aikoja kunnioittaen ja osaset kohdilleen mallikkaasti loksauttaen. Musiikki on uutta mutta koulu vanhaa. Ei niin. Levy on iskevä, monipuolinen ja tinkimätön. Aluksi ratkaisu ihmetyttää ja jopa vihastuttaa. Yhtye ei selkeästi piittaa genrerajoista, ja tähän saumattomuuteen Armageddon Patronagen teho pohjaakin. Dramaattisin muutos on, että rytmivastuu on annettu konerummuille, joiden kerrotaan ammentaneen innoitusta retropelien maailmasta. Virtauksen parhainta osastoa edustavat sanoitukset, jotka ovat genrensä normia parempia. Täysin saksaksi esitetyllä nelibiisisellä taotaan suoraviivaisen black metalin merkeissä, joskin mukana on ripaus tuttua tunnelmallisuutta. Joni Juutilainen NAPAKAT 63. Musiikki on yhä rauhoittavaa ja unenomaista pimputtelua, mutta kuten edeltävällä Heremitella (2023), juonenpäästä on hankala saada kiinni. Mega VIRTAUS Pimeyden kantaja WOLFSPELL Battleloressa vaikuttavan Timo Honkasen kipparoima Virtaus on tuoreehko projekti, joka tarjoilee melankolista mustaa metallia suomalaiseen malliin. Itse asiassa Luxi Lahtisen tekemä kansikuva on oikeastikin vuodelta 1991. Vähitellen homman juju kuitenkin löytyy ja kappaleet heräävät frankensteinmaiseen eloon. Burgonetin eeppisyyden hakeminen jää junttaamaan genren keskikastin tietämille. Vuonna 2024 yhtye kuulostaa kepeimmillään hyvin pitkälti Kentiltä. Tunnista olisi ollut vara nipistää minuutteja ja Kollapsin kaltaisia pikkuhittejä olisi voinut olla enemmän, mutta kiehtova Resonans on tällaisenaankin. Honkanen kykenee luomaan hetkittäin jopa unenomaisia fiiliksiä, mikä ei onnistuisi pelkän musiikin avuin. Suunta näyttää hyvältä. Paikoin kuvittelee kuuntelevansa instrumentaalijulkaisua. Synteettistä äänimaailmaa kuullaan muutenkin. Toni Keränen BURGONET Ancient Armor and Forgotten Hymns DARKNESS SHALL RISE Keskiaikaisissa tunnelmissa black metalissaan liikkuva Burgonet on hankalan tehtävän edessä. Waeltajaltakin tuntuu puskevan materiaalia kovaan tahtiin: uutuus on laskujeni mukaan projektin kymmenes levy. Joni Juutilainen SEIGMEN Resonans INDIE Kiitos norjalaisten nettituttavien, maanmiestensä Seigmen tuli tutuksi jo 30 vuotta sitten kokoelmakasetille äänitetyn verkkaisesti jumittaneen Mesusahin myötä. Kaikki pisteet santiagolaisnelikolle. Homma onnistuu vain puolittain. Myöskään suoraviivaisimmat black metal -palat eivät tahdo aivan istua kokonaisuuteen. Lopputulos jää kuitenkin positiivisen puolelle. Jaakko Silvast PURULENCY Transcendent Unveiling of Dimensions PULVERISED Tennesseestä törähtää. Alavireisesti möyhentävä death metal murjoo tasan siihen malliin kuin se olisi purkitettu aikavälillä 1989–1991. Musiikki toimii pikemminkin taustalla humisevana äänimattona. Ep:n säröisä mutta koskettimien osalta kuulas tyyli on monilta osin tuttua kauraa. Musiikin mustanpuhuva julmuus pohjautuu black metaliin, kun taas jykevyys on sukua death metalille. Aikamoista. Orgaanisesti murjovaa genreuskollista kuoloa kuuntelee mielellään nyt, aina ja ikuisesti. Mega WAELTAJA Beholding the Ruins of My Kingdom MISANTROPIA Vimmatulla tahdilla musiikkia Kalmankantajan nimissä julkaiseva Grim666 tekee metallin vastapainoksi myös dungeon synthiä. Epädynaamiset konesoundit tuntuvat tönköiltä ja sinänsä hienoja kappaleita pilaavilta. Mukana on viimevuotinen Pilgrims of Morbidity -demo sekä kuluvana vuonna ilmestynyt viiden biisin livelevy – siis livelevy! – Thresholds of Morbidity. Laulu on miksattu lähes kuulumattomiin, mikä on tyylilajissa ihmeellinen veto. Joni Juutilainen LUCIFER’S HAMMER Be and Exist DYING VICTIMS Chileläinen Lucifer’s Hammer hullaannuttaa neljännellään kaltaiseni Iron Maiden -fanin. Neljä vuodenaikaa -biisi paketoi kaiken hienosti napakalla mutta uljaalla kertosäkeellään. Musiikkia leimaa läpeensä haikeus, mutta biisien taka-alalla lymyää tuttu hypnoottisuus, joka upottaa paikoitellen tummempiin vesiin. Albumi on pieni askel parempaan suuntaan, ainakin fiiliksensä osalta, mutta alansa huipulle Waeltajalla ei ole vieläkään mitään asiaa. Joni Juutilainen FESSUS Pilgrims of Morbidity DARKNESS SHALL RISE Onko Fessus sinulle tuttu bändi. Kaikki genressä on kuultu ja esiin pitäisi astua omaleimaisen ilmaisun kanssa. Ainekset ovat siis enemmän kuin kohdillaan. Blenderissä sekoittuvat mainitun aikakauden Incantation, Grave, Funebre ja Abhorrence. Tami Hintikka WINDSWEPT Der eine, fahre König PRIMITIVE REACTION Ukrainalaisten Drudkh-ukkojen sivuraiteena tunnettu Windswept ei ole kyennyt nousemaan pääbändinsä tasolle. Tami Hintikka FM2000 Happohotelli INVERSE Vuosituhannen alusta asti vimmaista ja vinkeää metallia suoltanut FM2000 palaa kahdeksannella levyllään. Tami Hintikka STRYCHNOS Armageddon Patronage DARK DESCENT Strychnos valuttaa toisella täyspitkällään nimensä mukaista myrkkyä, jonka vaikutus ei perustu nopeuteen vaan salakavalaan tehokkuuteen. Bändi unohtui Ameneonesikoisensa jälkeen, mutta levyjä ilmestyi useampia aina vuoteen 1998 saakka. Musiikki kaipaa energiaa ja ronskimpaa otetta, sillä yhtyeen esiintulo kuulostaa liian löysältä. Seraphic Entombmentin mörssäys toimii, mutta paikoin kappaleita olisi voinut saksia hitusen lyhyemmiksi. Bändi ei ole mikään Maidenripoff eikä sen laulaja Hades likimainkaan Bruce Dickinson, mutta Be and Existin sovitukset, kitarariffit ja melodiat ovat kuin sekoitus Killersiä, Somewhere in Timea ja Seventh Sonia. na yössä. Lucifer’s Hammerin tapa kierrättää metallimusiikin kenties kaikkein suurimman perintöä on ihailtavan itsevarma, originaali ja tervetullut, varsinkin kun näin ei tee nykyään edes Iron Maiden itse
Yritämme silti soittaa viihdyttäviä keikkoja. Tarttuvaa ja vihaista tappoa. Soolo, moshauskohta tai naseva b-osa voi ampaista välillä eteen vähän kulman takaa, mutta ainahan sellainen passaa. Kokoonpano sai biisejäkin valmiiksi, mutta lopulta ei löytynyt aikaa eikä motivaatiota jatkamiseen. Markus Pulkkinen soittaa toista kitaraa, taustalaulaa, säveltää ja sovittaa. 1K1K:n jäsenillä on soittokokemusta jo 20 vuoden ajalta, ja menosta haistaa oitis, ettei tässä olla tekemisissä ihan keltanokkien kanssa. – Tarkoituksena oli perustaa metalcore-bändi, joka yhdistäisi melodisia ja progressiivisia osuuksia raskaisiin riffeihin. MIKSI. Vaikka karsina on kapea, mielenkiinto pidetään yllä elävillä ja äkkiväärillä ratkaisuilla sekä varsin kirjavalla laulutyylikirjolla. Teemme tälläkin hetkellä musiikkia, joten ep tai albumi on luvassa vielä tämän vuoden aikana. www.facebook.com/thedivergentband 64. Melko yksinkertaiseksi jätetty, luomulta kuulostava muhentaminen on oivaltavaa ja asiantuntevaa eikä missään määrin puuduttavaa. SUURIN ONGELMAMME ON… – ...kuinka saada laajempaa näkyvyyttä ja kuunteluja striimipalveluissa. Erityisen tarttuvaksi materiaalia ei voi luonnehtia, mutta riffit edustavat maistuvaa osaamista. Biisit ovat luonteeltaan tylyjä, eikä niitä voi kuvailla kauniiksi kuin korkeintaan parin huokaustauon tai suvannon kohdalla. – Bändi perustettiin alun perin jo vuonna 2015 nimellä Dreams of Rust. Vuonna 2018 perustetun The Divergentin ulosanti on kaikin puolin täysin professionaalitasolla. Kulmikkaasti mönkivän, helvetin raskaan ja hardcore-vaikutteisen biisin osaset napsuvat paikoilleen vaivattomasti. DEMOT AADOLF VIRTANEN KUUKAUDEN BÄNDI MILLOIN JA MITEN. BÄNDIN NIMI… – ...vain tuli jostain heittona ja kuvaa meidän progressiivista outolintupuolta. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – ...toivottavasti suurempien yleisöjen edestä ja isommilta lavoilta. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …soittamaan Paranoidia. 1k1kband@gmail.com SAROF White Flags Lappeenrantalaisen Sarofin nimi on jättänyt suotuisia muistijälkiä, ja komealta soundaava White Flags -sinkku takaa jatkumon. www.facebook.com/wormlord.official 1K1K Olen vapaa Etelä-Savon Kerimäeltä hyökätään varsin pätevän myllytyksen voimin. Kutakuinkin virheettömälle tolalle kehittynyt soitanto on hienoa kuunneltavaa, ja äänitekniset nappulatkin on ruuvattu korvaansopivalle mallille. Hirvosen moneen muuntuva ääni on biisiin täydellinen ja korostaa sen hyökkäävyyttä. KEIKALLA… – …annamme musiikin puhua puolestamme. TÄYSOSUMAT WORMLORD Open Wounds Helsinkiläisen Wormlordin sanoma ja linjaus on harvinaisen selvää mallia: haisevaa ja grindaavaa vanhan liiton death metaliahan tässä mätetään. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ: – Born of Osiris, Architects ja After the Burial. Vastoin yleistä luuloa bändin nimi ei liity The Divergent -leffoihin. Verkkaisesti vyöryvä kappale on raskas kuin synti ja melkein THE DIVERGENT Close Your Eyes and Perish Hämeenlinnan modernin metallin kentällä pölisee lupaavasti. Joonas Kataja laulaa ja sanoittaa, Petri Moilanen bassottelee ja Jani-Petteri Polo rumpaloi. Upea esitys bändiltä, jolle soisi mieluusti mainetta ja mammonaa. Musiikkimme on The Divergent aika teknistä, joten mitään tajunnanräjäyttävää liikkumista ei tapahdu. TYÖMME JAKAUTUU… – ...seuraavanlaisesti: Harri Moilanen kitaroi ja vastaa pääasiallisesti sävellyksistä ja sovituksista. Vaikka orkesteri soi jossain metalcoren polveilevammassa päädyssä, mieluisimmat yllätykset saadaan pohjoisten melodiakulkujen muodossa. Tuolloin julkaistu Neuroplasticityep sai hyvän vastaanoton, ja nimibiisin musiikkivideo herätti kiitettävästi mielenkiintoa. Melodisen ja melkoisen sielukkaan death metalin lajikseen omaksunut bändi on mainio esimerkki kovasta taitotasosta ja tyylitajusta. Niitä ja mainittavan sulosointuisia puhtaita lauluja viljellessään bändi tuntuukin olevan herkullisimmillaan. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – ...biisimme ovat pirun hyviä ja olemme hioutuneet ammattimaiseksi bändiksi. Vuonna 2018 aloitimme uudestaan tuoreella kokoonpanolla. Saatekirjeessä bändi mainitsee vaikutteikseen muutaman suomeksi laulavan alan orkesterin, mutta kappaleestaan kuulee kyllä omankin metallisen kosketuksen. Vaikka teknisyys on selvästi olennainen osa bändiä, biiseillä on tarjota mukavasti eri kypsyysasteista lihaa luiden ympärille. Bändi osaa himmailla kun sen aika on, ja sitten tullaan taas päälle asiaankuuluvan täysillä
Tötterö väpättäisi takuuvarmasti, jos sellainen löytyisi. Soitto on toimivaa ja varsinkin kitaroinnin osalta paikoin oikeinkin jämäkkää. Sulavilla melodioilla ja tarttuvanpuoleisella kertosäkeellä mennään vakuuttavaan malliin, mutta myös verraten yllätyksettömästi. Ainesta löytyy, mutta varsinaisia hittejä ei suurennuslasillakaan. Latu on auki, ja tästä on hyvä lähteä jatkamaan! www.facebook.com/crimsonlullabiesmusic BOFORIA Eloaave Eteläsavolainen Boforia esittää hard rockia raskaammalla otteella. Doomin taajuuksilla liikkuvan musiikin määrääviä elementtejä ovat runsaat kitaramelodiat ja folkvaikutteet, eikä sanoman julkituomisessa juuri vilkuilla kelloa. www.instagram.com/goljat_official CRIMSON LULLABIES Forsaken / Dark Wings Crimson Lullabies on kitaristi-lauluntekijä Heidi Sipilän vuoden vanha sooloprojekti, jonka tyyliksi voisi määritellä vaikkapa melodisen dark metalin. Korskeasti mylvityt lauluosuudet kelpaisivat sellaisenaan melko rajunkin rockin pariin. No paskan marjat, bändin soundi on sen verran raskas ja ankara, että onpa palstalla tuon tuosta kevyemmän kuuloisia metalliesityksiäkin. Nopeita ja kieroja käänteitä sisältävä kaahaus ei jätä mieleen oikein mitään. Laulaja Lehtiniemen puolikarhea tulkinta vie meininkiä vaivihkaa rokkihommienkin puolelle. Bändi on osaava muttei lopulta kovinkaan ainutlaatuinen. www.facebook.com/SAROFBAND HELLBLAZERS Money Spine Liikutaan vähän siinä rajoilla, onko Hellblazers psychobillyllään lainkaan oikean julkaisun sivuilla. Kasaan on saatu nyansseineen ja suurehkoine kertosäkeistöineen suorastaan koskettava veisu. Jokainen biisi tuntuu tulevan aivan eri pyssyn suusta, ja pelkästään tyylilajin päättely ottaa koville. Suoraa punkpaahtoa musisointi ei ole, sillä kielisoitinosastolla on jopa metallisia kikkoja. Toistaiseksi instrumentaalinen Dark Wings herättää melodioidensa ja kitaraleadiensa avulla dramaattisempiakin tunteita ja on sovituksellisesti huomattavasti edistyksellisempää sorttia kuin Forsaken. www.facebook.com/cornoctuan MESOHIKI Riparimuistoja Mesohiki julistaa soittavansa mesopunkkia! No niinpä se totta vie taitaa tehdä. Kumma kyllä touhu saadaan vielä tylsäksikin. Tuotannollisesti kirjava esitys ei päästä helpolla taiteellistakaan puolta arvioitaessa. Kyseessä on kuitenkin vasta bändin kakkossinkku, joten kyllä se siitä. Pahasti ei varmaankaan mennä hutiin, jos kerrotaan ainakin Trio Niskalaukauksen kuuluvan bändin välittömään vaikutepiiriin. Too Much Said the Naturea kuuntelee mieluiten melodisimmissa osuuksissaan, jolloin tarttumapintaa kehittyy lupaavasti. www.facebook.com/boforiaofficial VEIKKAUSKORTTI HUKASSA CORNOCTUAN Beyond the Polaris Vuonna 2019 perustettu Cornoctuan on toista kertaa liikkeellä levymitassa. Näin kovalaatuista musiikkia todistaisi mieluusti klubiolosuhteissa. Parhaimmillaan meininki perustuu ihan oikeisiin nuotteihin ja maittaviin kuorolauluihin. Pelkkään kurkkulauluun luottava ääntely on raakaa raastoa, joka sopii upeasti biisin kaiken tieltään tuhoavaan luonteeseen. Kaunosävelistä ja ärtsyä thrash-tykitystä sisältävä Savuton ase kertoo Kennedyn salamurhasta ja tarjoilee rehellistä hittipotentiaalia. Vaikkei mikään ole varsinaisen pielessä, sävellyspuolelta jää puuttumaan se jokin ja käsi alkaa hamuta seuraavaa teosta lautaselle. Thrash metal -kohkaus ainakin on selkeästi erottuva elementti, joten mennään sillä. Kaunis ja voimallinen esitys, jonka rouhea soundimaailma tukee täydellisesti biisin jylhyyttä. Radioystävälliseksi osoittautuva reilu kolmiminuuttinen panee välittömästi nivelrikkoisetkin polvet notkumaan. Tiukkaan yhteissoittoon kykenevä bändi tykittää hämmästyttävän tarttumattomia riffejä, joissa on kuitenkin ihan asiaankuuluvia maneereja. Puhtaasti hoidettu tulkinta jättää vielä jollain tapaa epäkypsän vaikutelman, ja samalla se on kuitenkin merkittävä osa bändin soundia. www.facebook.com/hellblazersfinland NELJÄ OIKEIN EVENT RELENTLESS Let You Go Kymmenen vuoden kunnioitettavaan ikään päässyt Event Relentless menee uutukaisellaan biisi edellä. toomuchsaidthenature.bandcamp.com/ album/from-the-cellar PROJECT BACKFIRE The Fifth Horseman Helsinkiläinen Project Backfire pureutuu viiden biisin esityksellään tarinaan Ilmestyskirjan neljästä ratsumiehestä. Biisi olisi raskaskitarat poistettuna hyvinkin lähellä perinteistä suomirockia ja myös sellaisena karkkia korville. Hätäisesti tällaisia paketteja ei kannata edes yrittää arvioida, sen verran tuhdisti niissä on erilaisia kulmia. Mustempia sävyjä unohtamatta sävelletyt biisit jättävät kuitenkin aika minimaalisesti muistikuvia. Ainakin lauluissa mennään turhan laiskanpulskealla mallilla, ja jotain lisä-ärhäkkyyttä jään kaipaamaan muutenkin. Kitarapuolella esitetään makeita kommervenkkejä, ja mukana on jopa hiukan yllättävä c-osa. Riparimuistoja on raakile, mutta on siinä outo viehätyksensä. Alena Krákorován upeilla lauluilla varustettu Forsaken lähtee pienoisen kompastelun jälkeen liikkeelle mainosti tarttumapintaa tarjoten. Se lienee lajissa kuitenkin sallittua. Kymmeneen minuuttiin mahdutetut neljä biisiä esittelevät mukavasti mesoavan orkesterin, joka ei ota itseään turhan vakavasti. Jenna Erosen ääni sopii maisemaan, mutta puhtaan laulun seassa pilkahtelevasta ärjypuolesta huolimatta jään kaipaamaan rajumpaa heittäytymistä. Ankarasti junan lailla etenevä, mutta myös melodinen runttaus sisältää nautinnollista läskibassottelua sekä mukavan rosoista ja tyylitajuista kitarointia. Myös tuplabasarit pääsevät yllättämään välillä thrashinkatkuiseksi yltyvässä meiningissä. Näistä esimerkkeinä klassisen kuuloiset kitaratuplaukset ja kaiutetut kitarasoolot vaihtelevalla päällä ja hännällä. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com pakottaa hakkaamaan päätä tahtiinsa. Eloaaveen ryhdikäs jynkytys tosin tarjoaa rautakankea monipuolisemmilla mausteilla ja muutenkin eläväisempään malliin. Tarkka kitarointi lainailee pomppuosastolta tuttuja osasia, ja lopputulos on vimmaisesti groovaava. www.facebook.com/projectbackfire 65. Laulutyylinä voisi mieluusti kuunnella jotain muutakin kuin pelkkää örinää, joka tosin kestää laadullisen tarkastelun. Kirjoitushetkellä kaksihenkisenä vaikuttavan orkesterin verrokeiksi voisi mainita vaikkapa Stam1nan ja Mokoman, mutta vaikutteita hakisi mielellään vaikka Ruotsinkin suunnalta. www.facebook.com/mesohiki TOO MUCH SAID THE NATURE From the Cellar Tamperelainen yhden miehen orkesteri käy metallin ääripään laitaa vierailevilla laulajilla. Aivan liian pitkä Drought Engine toistaa paria riffiä jo niin rajusti, että liekö tuo enää itsellekään kivaa. Biisit ovat eheitä ja jyrääviä kokonaisuuksia, ja niitä voi luonnehtia myös kauniiksi ja eteerisiksi. Osa sävellystyöstä ajautuu mitäänsanomattomaksi kohkaamiseksi, mutta esimerkiksi päätösraita Iltasatu on jo varsin makoisaa melodista punkkia. Vähän jää kuitenkin vielä hiertämään: kokonaisuus kuulostaa aineksiinsa lähden jollain tapaa liian kiltiltä, mihin on vaikea osoittaa suoraa syypäätä. Seurataanpa kehittymistä. Vaikka sävellys etenee lähes junnaavasti, soittopuolelle on rakennettu suorastaan mehukkaita yksityiskohtia ja oivalluksia. Laulutyöskentely hämmentää, varsinkin mennessään huutamiseksi, mikä on jo oikeastaan irrallaan koko muusta touhusta. Kahdeksan kappaleen ja vajaan puolen tunnin esitys käsittää laajan läpileikkauksen eri metallilajeista. www.facebook.com/eventrelentlessband GOLJAT Savuton ase Hyvinkääläinen Goljat on uusi tulokas suomenkielisen metallin kentällä. Lauluosuudet asettavat tilanteen kuitenkin hieman kaksipiippuiselle tolalle. Kosketinosastolla on merkittävä rooli, mutta myös kitarapuolelta löytyy maittavaa riffi-ideaa. Välillä väläytelty räyhääminen taas ei tunnu sopivan touhuun oikein saumattomasti. Sulkavalta ja Joroisista tuleva trio läpsyttelee menemään vähän vihaiseenkin sävyyn sinkullaan, joka kertoo rahanahneista ihmisistä
– Itse en ole ajatellut sitä kokonaisgenrenä, mutta Slipknot, Korn, Deftones ja monet muut ovat hoitaneet oman tonttinsa niin hienosti, että mulle on ihan sama, mitä se musa on nimeltään. Suburban Triben kahdeksan levyn katalogissa riittää valinnanvaraa keikkoja varten. vaan paljon pidempään. mies, oli sitä mieltä, että jos laitetaan hanskat tiskiin, niin sitten ne laitetaan. Soitto kuitenkin kulki. – Ollaan treenattu biisejä niin, että jokaiselta Villen levyltä on mukana ainakin yksi kappale, Joutsenniemi paljastaa. Ei me nytkään olla koreografioita harjoiteltu, mutta uskon, että vedetään lujaa ja keskittyneesti. – Meitä on ennenkin pyydetty keikoille, mutta aika ei vain ole ollut kypsä, basisti-biisintekijä Janne Joutsenniemi myhäilee. Se sopii musta tähän kuvioon hyvin, koska jo Suburban Triben nimi tarkoittaa, että me ollaan kuin perhe. – Kaikki muut olivat saman tien, että ”jes jes, tehdään ehdottomasti”, mutta Roope [Sirén, kitara], joka on vahvan periaatteen Esikaupunki heimo koossa taas! Suburban Tribe on palannut, ja suomalaisen vaihtoehtometallin fanit hurraavat. Jouni tulee siis jokaiselle keikalle vetämään pari biisiä. Joutsenniemellä oli vastaavasta jo kokemusta: Stone teki paluukeikkoja vuosina 2000 ja 2008 sekä vielä isomman rimpsun 2012–2014, eikä kummankaan orkesterin suhteen voi puhua helposta musiikista. Koko bändi vakuuttui viimeistään sitten, kun joukko kävi soittamassa muutamat treenit. Sekin aiheuttaa selväjärkisyyttä. – Sama juttu Subbareissa. Toki me soitetaan sen tyyppisiä elementtejä enemmän rockbändimäisesti, mutta kuka tietää, ehkä meistäkin saa nyt digata ihan luvan kanssa. Mä tiesin jo siellä John Smith -festareilla, että Jounin on oltava mukana. Sekin oli välillä aikamoista röyttyämistä, ja Ville puristi joka keikan jälkeen hiet lattialle lammikoksi. – Hyvä puoli tällaisissa paluuhommissa on, että vanhemmiten kohkaaminen jää vähemmälle. Mies näytti ja kuulosti sairaan hyvältä. Nyt moni kuuntelee 2000-luvun taitteen metallin tuhoksi ja saastaksi nihkeiltyä nu-metalia nostalgianhuuruisesti ja avoimemmin kuin ehkä koskaan ennen. tai tehdäänkö me, jumalauta, jopa levykin! ILO alkoi siitä, kun Tuska-, Tuhdimmat tahdit-, Ilovaari-, John Smith-, Tikkurila Festivaalija Kuopiorock-keikat julkistettiin. Tulee keskityttyä snadisti enemmän soittamiseen ja jopa nautittua keikkojen vetämisestä enemmän kuin 18–20-vuotiaana. Sirénin suurin huoli oli ollut, ettei bändi ole sataprosenttisessa iskussa. Siitä se lähti. Hän itsekään ei ollut soittanut kitaraa aktiivisesti. Linjoilta kuuluu itseironista myhäilyä, kun Joutsenniemi sanoo, että bändin alkoholinkäyttö on vähentynyt melko dramaattisesti. – Roope kysyi jo lopettaessamme, että ollaanko me nyt varmoja, koska hän ei halua tehdä paluukeikkoja viiden vuoden jälkeen. Viime syksynä Joutsenniemi otti aiheen käsittelyyn koko Subbari-porukan kanssa. Me ollaan esikaupunkiheimo, ja sillä fiiliksellä tapahtuvat paluukeikatkin. Aika muuttaa ihmisten suhtautumista muutenkin, myös musiikkigenreihin. Me torpattiin epäilykset nyt naurun kautta, että hei, ei tässä mennyt viittä vuotta... – Jos halusi päteä uskottavasti 20 vuotta sitten, helpointa oli dissata nu-metalia, Joutsenniemi nauraa. Skaala Jouni Markkasen laulamista kolmesta ensimmäisestä levystä Ville Tuomen tulkitsemiin muihin albumeihin on vähintäänkin laaja. – Sen verran tätä on alustettava, että meillä ei ole takataskussa mitään syysrundia, joka julkistetaan suurin seremoniamenoin ”sattumalta” juuri silloin, kun viimeinen festarikeikka on vedetty. Sen jälkeen voidaan päättää, tehdäänkö me lisää keikkoja... Innokkaasti tulevia keikkoja hehkutteleva Joutsenniemi muuttuu hieman pidättyväisemmäksi, kun häneltä utelee mahdollisuuksia siihen kaikkein ilmeisimpään: Onko uusi Suburban Tribe -albumi ollut puheissa. Kun näimme Villen [Tuomi, laulu] lavalla, siitä tuli perkeleen hyvä fiilis. – Jos ennen jokainen meistä oli enemmän tai vähemmän alkoholin pauloissa, niin tällä hetkellä bändistä kaksi viidestä taitaa olla absolutisteja, eivätkä loputkaan oikeastaan juo. 6. Hän lisää, että ehkäpä porukka on kokemuksen myötä myös viisastunut. – Toki meillä on myös tapaus Jouni. Kesällä nähdään, miten homma toimii ja onko meillä hauskaa. – Viime kesänä oltiin Markkasen Jounin kanssa katsomassa Kyyrian keikkaa John Smith -festareilla. – Me ei haluta sitoutua liian isoihin asioihin. PIIRI AKI NUOPPONEN TUSKAARTISTI 66
FATLIZARD.BEER
ASSEMBLE THE CHARIOTS | I AM YOUR GOD | FIXATION | RYTMIHÄIRIÖ | I AM THE NIGHT | LUNA KILLS | SWANSONG SADISTIC DRIVE | KRYPTA | SUOTANA | PRESTIGE | PUTRO IN BLACK | MALFORMED | SICK URGE | DOME RUNNER SHEREIGN | AGARWAEN | KOLLECTIVIST | MY MISERY | METAL RIOT | SATRA | SULFURIS | TERROMANIA