7/2016 I HINTA 8,90 euroa. LAAKSO METAL CHURCH ELÄMÄ ON RASKASTA. GOJIRA DEVIN TOWNSEND PAIN THROES OF DAWN ODDLAND M
HELLHAMMER BLOODY INSANITY 19.8. ORPHANED LAND & AMASEFFER KNA’AN 26.8. Rytmikorjaamo, Seinäjoki. The two songs have been restored and remastered from original demos of 1983. Rev Theory are back to deliver an injection of rock into your life with their brand new album “The Revelation”. FINLAND SHOWS 2017: 28.2. Incl. Feat. REV THEORY THE REVELATION 9.9. The Circus, Helsinki 1.3. GEMINI SYNDROME MEMENTO MORI 19.8. a full bonus disc with 11 additional, new tracks. The Oriental-Metal version of the biblical story of Abraham in the land of Kna‘an. Turn it up and crank it out as ‘The Revelation’ is a full-throttle, pedal-to-the-metal rocker! DEVIN TOWNSEND PROJECT TRANSCENDENCE 9.9. Gemini Syndrome delivers propulsive, high energy hard alternative rock that will quickly suck you in and never let up with their non-stop, captivating melodies and hooks across the board. An all new side project concept album. Produced, engineered and mixed by Devin Townsend and Adam ‘Nolly’ Getgood (Periphery). Anneke van Giersbergen and Che Aimee Dorval on guest vocals. The Special 7” single release includes the title track, “Blood Insanity”, on the A-side and “Maniac” as B-side
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : De no mi na te, Ba pti sm , Dö , Ha rak iri for the Sky , Glo om y Gr im 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Go jira 02 2 199 1 – me lko ise n me sse vä me tal liv uo si 03 De vin To wn sen d 03 4 Pa in 03 7 Od dla nd 04 Th roe s of Da wn 04 4 Tu ska -ga lle ria 04 8 Sa ba ton 05 6 Pö lky llä : mu usi kko -kir jail ijatoi mi tta javal ok uva aja Ma rku s Laa kso 06 Sa lam yh kä : He ar ‘n Aid (19 85 ) 06 3 Arv iot , pä äo sas sa Th roe s of Da wn 07 8 Va nh a liit to: Me tal Ch urc h, ha ast att elu ssa Ku rdt Va nd erh oo f 08 2 Ku ud es pii ri: Ku ink a fes tar i aik ata ulu tet aan 018 030 048 044 03 7 05 6 TO M H AW KIN S M AR KU S PA AJ AL A JA R N O TE R H O TR AV IS SH IN N SE VE R IN SC H W EI G ER JP PA LM U N EN
Minäkin yritän olla positiivisempi, vaikka perusajatusmaailmani koostuu samoista aineksista kuin Sytykkeitä-sivujen Harakiri for the Sky -yhtyeen miekkosella: jos onnistuu jollain kumman tavalla hankkiutumaan oikeasti iloiseksi, voi olla varma, että kohta tippuu piano niskaan. Kuka nyt juo kaljaakaan päästäkseen suoraan laskuhumalaan. Tai no, onhan noita koviksia. Ja vaikkei tippuisikaan, homma on jo lähtökohtaisesti pilalla, kun sitä pianoa odottaa. 16.9.) PIXIES Head Carrier (ilm. Ukkohan ravaa Suomessa vähän väliä, ja taas ensi keväänä tullaan. 30.9.) KYPCK 3epo (ilm. On tietysti hieman paradoksaalista, että monesti synkkä meno paranee parhaiten synkkyydessä piehtaroivalla musiikilla. INSOMNIUM Winter’s Gate (ilm. Jos tuntuu, että ainainen murjottaminen väsyttää, kehotan koettamaan. Tämä ei kuitenkaan vähennä sen arvoa, että Townsend on asiallaan vilpittömästi. 30.9.) Pianoa odotellessa 7. vuosikerta Numero 139 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Olen nähnyt Townsendin lauteilla pari kertaa ja voin todistaa, että miehen show käy mielialalääkkeestä – ei väliä, vaikkei hänen musiikistaan niin piittaisikaan. Hän julistaa, että haluaa edistää nykyisellä tekemisellään elämänmyönteisyyttä, koska vastakkaista katsantokantaa pönkittäviä ihmisiä on jo aivan tarpeeksi. Osaan kyllä allekirjoittaa moisen. Lukekaa vaikka, mitä valtaosa lehtemme haastateltavista yleensä toitottaa. Niin on. Toki Townsendkin osaa myöntää, että positiivisuus on vaikeaa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Tim Tonckoe KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 16. ”EN JAKSA tuoda lisää paskaa maailmaan, joka on jo sitä täynnä.” Näin lausuu Kanadan pellepeloton Devin Townsend tämän lehden sisuksissa. Tai allekirjoittanut. 30.9.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT ALCEST Kodama (ilm. Minusta ei tule koskaan, kirveelläkään (tai ehkä sillä, jos täräyttäjä osaa asiansa), positiivista ihmistä – eikä taatusti tarvitsekaan –, mutta pieni valonpilke risukasassa ei tee silloin tällöin hallaa. Itse sanoisin, että jos omaa edes jonkinlaisen valikoiman aivosoluja ja seuraa maailmanmenoa muutenkin kuin tosi-tv:n välityksellä, se on suorastaan saatanallis-perkeleellisen hankalaa. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Vielä suoremmin: olisi hölmöä väittää, ettei ole mukavaa olla onnellinen. 23.9.) THROES OF DAWN Our Voices Shall Remain OPETH Sorceress (ilm
Olette kertoneet albumin fiilisten heittelevän ”epätoivosta ahdistukseen, raivosta pelkoon ja vitutuksen kautta luovuttamiseen”. Vaikka vedettiin tunteella, pohdittiin tehdessä, tarviiko biiseihin enemmän kekseliäisyyttä ja mielikuvallisempaa irrottelua, mutta eihän tässä saatana mitään progea soiteta. – Ihminen on ihmiselle susi, ja se tulee koitumaan ihmiskunnan kohtaloksi. Kotimainen Dö välittää raskaalla metallillaan tunnelmia ”epätoivosta ahdistukseen, raivosta pelkoon ja vitutuksen kautta luovuttamiseen”. – Kaikki alkoi sellaisesta reippaasta perusstonerista jo vuonna 2007, kun Hank [basso ja laulu] ja Big Dog [kitara] päätyivät samaan bändiin. Yllättävän monet, jotka eivät kuuntele kauhean intohimoisesti metallia, ovat sanoneet olleensa positiivisesti yllättyneitä, kuinka monipuolista meidän matsku on. Niin, ja onhan siellä parissa biisissä muuten myös hieman latinaakin. Kertomanne mukaan ”Tuho kuvastaakin osuvasti ihmiskunnan tilaa ja toimii loistavana soundtrackinä tämän päivän uutisille”. Dö on sekoitus tyyleistä, joita itse tykätään kuunnella, ja Joe D:n [rummut] liittyminen bändiin toi touhuun mukavasti uutta maustetta. KUINKA kuvailisitte bändinne soundia ihmiselle, joka ei ole koskaan kuullut metallia. Tänä päivänä – kiitos median ja sosiaalisen median – tämä vain korostuu. Alkuperäisen laulajan lähdettyä tempoa pudotettiin ja doom sekä Hankin raastinrautalaulu tulivat kuvioihin. Dö kuulostaa tarpeeksi erilaiselta muiden kuin ruotsia puhuvien korvaan, ja siitä sai hienon logon. Tuho on ensimmäinen kokopitkänne, ja artisteilla on tapana yrittää antaa mahdollisimman hyvä ensivaikutelma yleisölle juuri debyytillä. – Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin, me tehdään ensisijaisesti sellaista musiikkia, josta itse pidämme. Musiikkinne vaikuttaisi kumpuavan doomista, stonerista ja jopa black metalista. Pelkäsivät sen olevan jotain kauheeta mättöä tai muuten liian inhottavan kuuloista, bändikollektiivi vastaa. – Bläkkis on varmaan läsnä sellaisena yleisenä kalmafiiliksenä – paitsi tietty Kylmän lopussa, johon saatiin mukaan vähän blastiä. Ei mitään progea SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN Jo n i M äe n p ää 8. Millaisissa merkeissä lähditte perustamaan bändiä. Ihan yhtä lailla Tuho voi toimia soundtrackinä tämän päivän Facebookfeedille. Kuinka olette mielestänne onnistuneet tässä. – Eipä oikeastaan. – Tuho leivottiin äänityksineen ja miksauksineen noin seitsemässä kuukaudessa. – Media toki kärjistää asioita, mutta luonnon tuhoutuminen tai se, että maailmassa on valtavasti pahuutta, ahdasmielisyyttä, kiihkoilua, eriarvoisuutta, ahneutta ja itsekkyyttä, eivät ole illuusioita. Onko maailmantila oikeasti näin huono. Sen perusteella, millaista palautetta Tuhosta on saatu ja miten levyt ja paidat käy kaupaksi, homma tuntuu uppoavan jengiin helvetin hyvin – paitsi ehkä Infernon arvioijaan. Englanti taas on ollut helpoin kieli tehdä lyriikoita, mutta ei ole mahdottomuus, etteikö suomenkielisiä biisejä tulisi jatkossa lisääkin, onhan suomi kaunis kieli, täynnä hienoja sanoja. Oliko teillä hankaluuksia päättää, millä kielellä operoitte. Mitä jos kyse onkin pelkästä median luomasta illuusiosta. Vaikutusta on toki yritetty tehdä jo kahdella albumia edeltäneellä ep:llä, jottei homma jäisi vaan treenisrämpyttelyksi. – Ehkä pelottavaa, synkkää, vastenmielistä ja ”onko tämä edes musiikkia?” -reaktion aiheuttavaa. Bändinne nimi on ruotsia, levyn nimi suomea ja biisit kirjoitettu pääasiallisesti englanniksi
– Olemme vapaita tekemään mitä haluamme! Emme ole sidoksissa mihinkään genreen ja pystymme vuodattamaan ideamme, ongelmamme, pettymyksemme, tunteemme ja ihan kaiken mahdollisen näihin biiseihin. Tajusitteko jo kirjoitusvaiheessa, että nyt osuu melkoisen lähelle napakymppiä. – Se on J.J:n keksimä. Entistä tasapainoisempi METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Hän etsi keinoa kuvailla sitä voimattomuutta, johon tietyt elämäntilanteet saattavat ajaa ihmisen, mutta jokainen voi tietysti nähdä nimen omalla tavallaan. KOLMAS levynne Trauma on selkeästi uranne kovin julkaisu. – Yritimme tehdä laulusoundista hieman aiempaa luonnollisemman. Lähinnä puhdasta epätoivoa käsittelevän Harakiri for the Sky’n musiikki luokitellaan usein post-blackiksi, mutta lahjakas itävaltalaisbändi ei näe itseään minkään genremääritelmän kahlitsemana. – Ei tällaisia asioita osaa oikein ajatella levynkirjoituksen aikana, kyseessä on kuitenkin todella vaistonvarainen prosessi, kaikista instrumenteista vastaava Matthias Sollak tokaisee. kirjoitti sanat valmiiden pohjien päälle. Trauma on erittäin vahva, jämäkkä ja tasapainoinen albumi, jolta ei löydy heikkoja kappaleita. Itse en näe ihan hirveästi yhteyksiä hardcorehuutoon, koska sen tyylilajin laulajat tapaavat olla aika geneerisiä eivätkä mielestäni kovinkaan mielenkiintoisia. Biisinkirjoitus otti tosin hieman odotettua kauemmin, koska heitin paljon materiaalia menemään ja mietin aika kauan, tuleeko joku biisi lopulta levylle vai ei. Jos vertaat uutta levyä aiempiin, teittekö tällä kertaa jotain toisin. Levyllä ei vehtailla pahemmin puhtaiden laulujenkaan kanssa, joten taisitte laskelmoida lauluhommat melkoisen tarkkaan. – Kun albumi oli lopulta valmis ja pääsimme kuuntelemaan sen kokonaisuudessaan, kaikki tuntui menneen nappiin. Harakiri for the Sky on ollut kasassa vasta viitisen vuotta, minä aikana se on paketoinut jo kolme toinen toistaan parempaa kokopitkää levyä. Musiikistanne löytyy mieletön määrä kuolemaa, kurjuutta ja masennusta. – Elämä on yhtä vuoristorataa! On tietysti asioita, jotka saavat meidät iloisiksi, mutta aina voi olla varma, että jotain paskaa tulee tapahtumaan hyvin pian. – Prosessi oli tismalleen sama kuin ennenkin: minä kirjoitin, sovitin ja äänitin musiikin, ja laulaja J.J. En lähtisi sanomaan, että osuimme napakymppiin, mutta homma meni kaikkinensa erittäin hyvin. Ehkä tästä johtuen albumista tuli hieman aiempia tasapainoisempi. Mikä on luovuutenne salaisuus. – En näe tarvetta puhtaiden laulujen käyttöön – paitsi Thanatos-kappale kaipasi niitä ja Shores of Nullin Davide [Straccioni] teki oman osuutensa meidän mieliksemme. Onkin aika huikeaa, että niin moni pystyy samastumaan tekemisiimme! Mistä ihmeestä bändinne nimi oikein tulee. Mahtaako elämässä olla yhtään asiaa, joka saa teidät onnellisiksi. Yksi levyn vahvuuksista on J.J:n väkevä tulkinta. Vauhtinne vaikuttaa aika kovalta. Elämän synkempiä puolia käsitteleviä sanoituksia pusketaan ulos antaumuksella ja voimalla, mikä tuo intensiivisyydessään mieleen jopa monet hardcoremetallin parista tutut huutajat
– Havahduin samaan, kun rupesin suunnittelemaan että voisi tehdä levyn. Mitä haluaisit vielä saavuttaa bändin nimissä. – Sanoitusten merkitys korostuu nykyisin entisestään. Bändi on ollut olemassa, mutta hiukan vajaalla liekillä. Se on hieno asia! Lehdistötiedotteessa kerrotaan, että musiikkisi inspiraationa on toiminut ”synkkä elämä itsessään”. – Olen elänyt elämäni numeron neljä alla, ja numeroilla on ollut suuri merkitys elämässäni. Keikkoja olisi myös mukava tehdä, mahdollisimman paljon. Sattumalta levy, joka on meidän kuudes, on pituudeltaan 44 minuuttia 22 sekuntia. Julkaisin myös Grimoire-demon cd:nä [2014]. Menimme studioon 8.4., ja kun levy tuli ulos 6.6.2016, fyysinen ruumiini täytti 48 vuotta. – Vesimiehen aika ja sen tuleminen kuvaa lähinnä kalojen – kalahan tunnetaan modernin aikakauden ja Jeesuksen symbolina – ajan loppua. Tasaluvut ovat olleet se juttu, ja kaikki meni kohdilleen tämän albumin kanssa. Fyysisten levyjen katoaminen on harmi, vaikkakin nähtävissä on esimerkiksi vinyylin noste. Sillä ei ole merkitystä, mikä lopputulema on, kunhan kokeilee. – Ensimmäisen levymme Blood, Monsters, Darknessin [1998] nimi tuli siitä, kun silloinen tyttöystäväni ilmoitti eromme syyksi, että ei voi elää ihmisen kanssa, jonka elämään ei kuulu muuta kuin nuo kolme asiaa. Vesimiehen ajan airut SYTYKKEITÄ 10. Otin tuon nimeksi myös henkilökohtaisista syistä, sillä merkit, että jotain suurempaa on tapahtumassa, olivat ilmassa. Vuodet vaan jotenkin vierii, ja itsestäni tuntuu, että aikaa olisi kulunut maksimissaan neljä vuotta, laulaja-kosketinsoittaja Agathon mietiskelee. – Yhtyeen ensimmäinen demo [Fuck the World, Kill the Jehova!] tuli ulos 6.6.1996, ja kun Age ilmestyi, siitä oli kulunut 20 vuotta. Se selvinnee aikanaan. Edellinen albumi on kaikkein kertomuksellisin, sillä se pohjautuu päiväkirjamerkintöihini, joita tein asuttamassani talossa, jonka asukkeihin kuului myös räyhähenkiä. – Toivottavasti GG:lle annetaan mahdollisuus, eli haluaisin mahdollisimman monen kuulevan tätä ja päättävän, onko se paskaa vai ei. – GG tekee omaa musaansa ainakin mun elämäni loppuun asti, tykkäsi siitä joku tai ei. Pitkäjänteinen tekeminen kannattaa. Turhauttaako pistää paljon aikaa ja vaivaa fyysisiin kiekkoihin, kun suuri osa kuulijoista tuntuu olevan kiinnostunut ainoastaan audiopuolesta. Tästä puhuu omaa kieltään omintakeista horror metalia tehtaileva Gloomy Grim, joka on tehnyt parhaan albuminsa yli 20 vuotta perustamisensa jälkeen. EDELLISESTÄ levystänne Under the Spell of the Unlightista on kahdeksan vuotta. – Välissä on tehty Grim Fate -single [2011], jolla on Mercyful Fate -cover Black Funeral ja yksi oma biisi. The Age of Aquarius, eli Vesimiehen aika, tunnetaan New Age -liikkeiden ja hippien juttuna, mutta teidän kohdallanne tämä taitaa tarkoittaa hieman muuta. Mutta niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan – onko se jonkun voiman johdatusta, en tiedä. Mihin viime vuodet ovat kuluneet. – Ei tietysti voi mitään, jos ihmiset eivät jaksa lukea sanoituksia, mutta ne on tarkoitettu tukemaan musiikkia – ja monesti myös päinvastoin. Koetko oman elämäsi synkkänä, ja jos näin on, onko se seurausta omista valinnoistasi vai jonkin korkeamman voiman johdatusta. Se oli alkusoittoa The Age of Aquariusille, ja kaikki demon biisit ovatkin päätyneet levylle. Satunnaisia keikkojakin ollaan tehty, mutta ei mitään ihmeempää. Levynne ovat kokonaisuuksia, joissa sanoituksilla tuntuu olevan suuri merkitys. Gloomy Grim on ollut toiminnassa yli 20 vuotta
Levy vetää bändinne musiikkia pykälän verran progressiivisempaan suuntaan. Minulla on oma agendani saada ihmiset ajattelemaan joitain asioita eri tavoin, mutta tämä tapahtuu täysin kuuntelijan ehdoilla ja toimesta, laulaja Ville vastaa. Progressiivinen musa mahdollistaa nämä kaikki hyvin. Perustimme bändimme, kun olimme vielä lukiossa, ihan sillä mielellä, että porukassa soittaminen on kivaa. Kuinka tärkeinä pidätte Denominaten sanoituksia, ja minkälaisia aiheita niissä käsittelette. THOSE Who Beheld the End -esikoisenne on saanut osaksensa todella hyvää palautetta. Kyllähän omaan musiikkiin pitää olla luottoa, jos haluaa päästä musiikkibisneksessä mihinkään. – Sekä että. – Tämä todella hyvien palautteiden virta ei osaltaan yllättänyt, sillä jo ensimmäinen julkaisumme [Realms of Confusion -ep, 2014] sai mainion vastaanoton. Luotto omaan tekemiseen METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. – Seuraava julkaisumme on suunnitelmien mukaan konseptilevy, ja siihen olisikin tarkoitus kietoa sanoitukset ja musiikki yhdeksi intiimiksi paketiksi. – Pidän sanoituksia erittäin suuressa arvossa niin kuuntelemassani musiikissa kuin omassa tuotannossammekin. Olemme mielestäni onnistuneet tekemään musiikkia, joka erottuu edukseen, Kimmo sanoo. Koimme myös, että tämä uusi levy on sekä musiikillisesti että tuotannollisesti parempaa materiaalia. – Yksi ongelma on, että genren edustajat kuulostavat niin sanotusti samalta. Itse kuitenkin tarkastelen musiikin laatua, en sitä tapaa jolla ihmiset sattuvat sitä kategorisoimaan. – Itselleni laulusuoritus on ollut isommassa asemassa kuin sanojen sisältö. Tapasin lukiossa rumpali Joni Määtän, joka sitten kysyi, kiinnostaako minua soitella hänen ja parin kaverinsa kanssa, jotka olivat laulaja Ville Männikkö ja basisti Tuomas Pesälä. Mielenkiintoiset sanat luovat uusia ulottuvuuksia jo valmiiksi haastavaan musiikkiin, ja jos kuuntelijalle jätetään tulkinnan mahdollisuus, samasta lyriikasta voi syntyä lukemattomia näennäisesti erilaisia variaatioita. Oululainen Denominate on saanut aikaiseksi vakuuttavan esikoislevyn. Jos pitäisi valita yksi, mikä bändeistä olisi teille se kaikkein merkittävin. Millaisin mielin olette seurailleet levyn menoa maailmalla. Aluksi Ville toimi myös toisena kitaristina, mutta päätyi sitten keskittymään puhtaasti lauluun, joten pyysimme Eetu Pylkkästä toiseksi kitaristiksi. – Mitään yhtä suurta sykäystä ei oikeastaan ollut. – Mielestäni paras tämän genren edustaja on kuitenkin kotimainen Demilich. Teknistä death metalia tempova yhtye todistaa, että terveellä pohjalla pysyttelevä kunnianhimo voi tuottaa hyvää tulosta. Mutta totta kai itse sanoituksetkin ovat tärkeitä, ja Ville on aina tehnyt loistavaa työtä niiden kanssa, Kimmo jatkaa. Teknisiä death metal -yhtyeitä alkaa olla pilvin pimein. En ole koskaan välittänyt genrestä, kunhan itse musiikki on hyvää, ja onkin osaksi tärkeää, että meillä on mahdollisuus tehdä musiikillisesti mitä haluamme – oli se sitten musiikillisia kokeiluja tai suhteellisen isot genremuutokset kappaleesta toiseen. – Totta kai hyvä palaute saa aina hyvälle mielelle, kitaristi Kimmo Raappana avaa. Mikä toimi alkusykäyksenä Denominaten uralle. Onko linja suunniteltu vai sattumankauppaa. Tällaisessa kamassa sanoitukset jäävät usein soiton jalkoihin
Mitään tietoista helposti lähestyttävyyttä tai muuta ei lähdetty hakemaan. Suurin syy, miksi jatkan tätä vuodesta toiseen on, että saan noudattaa ainoastaan omaa visiotani, tehdä niin kuin itse haluan. – Lafkan pomo kuuli uutta materiaalia ensimmäisen kerran vasta ensimmäisten raakamiksausten muodossa. Kannenkin symboliikassa yhdistyy Devil’s Fire, ja myös Gorath Moonthornin [Alghazanth] kirjoittama The Sacrament of Blood and Ash on isossa roolissa, mutta jättää kuuntelijalle paljon tulkittavaa. – Matka on ollut monella tapaa opettavainen, ja tässä on kasvettu samalla enemmän tai vähemmän aikuiseksi. Sain sieltä idean tähän ”haudattuna hänen kanssaan” -tekstiin, joka kuvastaa myös sitä, kuinka paljon jonkin asian eteen voi antaa ja tehdä. Kappale oli valmiina jo viime levyn aikaan, muttei sopinut kokonaisuuteen. Kaikki mitä tällä albumilla on, on täysin minun ja meidän aikaansaannosta, ja olemme tehneet tämän täysin itse. Myös Satananda-tarinan hahmo on merkittävässä roolissa kansitaiteessa ja konseptissa. Vuosi on siis ollut tähän asti työntäyteinen, yhtyeen isä Lord Sargofagian sanelee. Nefastos viimeisteli alkuperäisen vision mahtavasti ja oli muutenkin taas vahvasti mukana henkisellä puolella, vaikka oli tosi kiireinen omien töidensä kanssa. Ovatko jotkin asiat bänditoiminnan suhteen muuttuneet. – Näkisin, että 2017 on meille se vuosi, jolloin olemme parhaimmillamme, kun aloitamme The Devil’s Fire -albumin keikat kokonaisuudessaan. Mikä tekee juuri Baptismistä niin erityisen. Olen nähnyt spekulointia tästä lafkanvaihdoksesta, ja faktahan on, että Season ei ole missään vaiheessa sanonut meille, miltä levyn pitäisi kuulostaa tai millaiset soundit tai kannet pitäisi olla. Suurin ero aiempiin on, että nyt tehtiin töitä ammattilaisen kanssa ja halusin, että levy kuulostaa ”oikealta albumilta”. Vuonna 1998 perustettu Baptism on kulkenut mustaa polkuaan määrätietoisin askelin. AIKA juoksee nopeasti, ja Baptismin edellisestä levystä As the Darkness Entersistä on ehtinyt kulua lähes neljä vuotta. Huuto maailmaa vastaan SYTYKKEITÄ R O N I SA H A R I 12. Haluamme näyttää, että olemme iskussa ja samalla ylpeitä tähän asti parhaasta albumistamme. Oli luonnollista valita se albumin nimeksi. Baptism ei ole ollut koskaan mitään varsinaista ”räkäbläkkiä”, mutta uusi levy vie soundimaailmaa entistä helpommin lähestyttävään suuntaan. Ystäväni J. Millaisena itse näet levyn soundipolitiikan. – Dynaamisena, vahvana ja moniulotteisena – juuri sellaisena kuin halusin albumin olevan. Olet kulkenut Baptismin matkassa noin puolet elämästäsi. Bändi on saanut viimein todellisen näytönpaikan, sillä taustalla vaikuttaa maineikas levy-yhtiö ja taskussa polttelee tasokas uutuuslevy. Mitään demoja ei tarvinnut lähetellä, joten luotto oli siis kova. Mitä voisit kertoa levyn sanoituksista – onko niissä jokin punainen lanka. – Devil’s Fire on kantava teema, joka kuvastaa sitä tunteenpaloa ja voimaa, jota minä, ja kaikki me viisi, olemme kantaneet sisällämme pitkään. – Kaikki alkoi Buried with Him -tekstistä lueskellessani Raamatun Roomalaiskirjettä. Toivottavasti on edelleen, heh. Sinulla on ollut myös muita bändejä. – Itsevarma ja samalla odottavainen. Devil’s Fire on ensimmäinen studiolevynne isolle Season of Mistille. Alkuvuosi vierähti studiossa, ja sen jälkeen olen tehnyt promootiohommia. – Mitään konkreettista muutosta ei ole tapahtunut. Tämä on minun polkuni. Ja minun huutoni maailmaa vastaan. Minkälainen bändi Baptism on vuonna 2016. En siltikään näe, että tämä on mikään teema-albumi, vaan enemmänkin monien merkitysten ja teemojen summa
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN PainInFlames 08-16.indd 1 03.08.16 12:27
SKA BA JU SS I R A T IL A IN E N. Minua nauratti, kun huomasin, että Letkurockin pääesiintyjänä on tänä vuonna Amoral. Myös tiputus oli kova, kun Spineltä tuli kenkää, vedin firman konkurssiin, ryyppäsin Sotajumalan viiden vuoden keikkaliksat yhdessä kesässä ja Shining vaihtoi agenttia kertomatta minulle. Jäin kuitenkin alalle uskotellen itselleni, että kyllä tämä tästä vielä lähtee. Jos motivaatio on poissa, suurin palvelus mitä voi itselleen tehdä, on kertoa se rehellisesti kaikille. Se on yksi niistä tuhansista kyläyhdistysten järkkäämistä kesätapahtumista, joita tämä maa tursuaa ja joissa soittaa paikallisten coverbändien ja kylän musiikkiluokan ylpeyden jälkeen pääesiintyjänä joku Voice of Finland -tähti. Kiitos kaikille tutuille ja tuntemattomille, muusikoille, ammattilaisille, festivaalijärjestäjille, promoottoreille, Infernolle ja etenkin kaikille, joita saan kutsua ystäviksi yhteisen intohimon, metallimusiikin, ansiosta. En usko, että Amoral olisi voinut saavuttaa enää mitään. Tammela sijaitsee Forssan kupeessa, mistä löytyy Letku-niminen kylä, jossa järjestetään joka kesä Letkurock-festivaali. Aloitin radio-ohjelmasta, josta kasvoi isompi kuin olisin koskaan uskonut. Arvostin ja arvostan päätöstä suunnattomasti. Sen kuin suuntaat osoitteeseen www.inferno.fi ja osallistut skabaan! PS. Vaatii luonnetta tunnustaa itselleen, että tämä on nyt tässä. Oikeaan aikaan lopettaminen on harvinainen taito. Loppu VOITA INSOMNIUMIA! Insomnium julkaisee syyskuussa uuden Winter’s Gate -albumin, jonka voit nyt napata omaksesi vähällä vaivalla. Kirjoittaja on vuorikiipeilijä. Tästä eteenpäin aion olla enää vain fani. Toivon jätkille vilpittömästi kaikkea hyvää uusien intohimojen parissa. Viimeiset pari vuotta ainoa asia, mitä olen musiikin saralla tehnyt (diggailun lisäksi tietenkin), on tämä Inferno-kolumni joka toinen kuukausi. Je suis Amoral, nähdään vuorilla. INFERNO-KOLUMNI TEEMU SUOMINEN OLEN viettänyt viimeisen vuoteni Tammelan kunnassa eräoppaaksi opiskellen. Kuinka ollakaan, muutamaa päivää myöhemmin sain tiedotteen, joka kertoi Amoralin lopettavan uransa. Letkurock ja Amoral saivat minut katsomaan myös omaan peiliini. Viimeiset 15 vuotta olivat melkoinen trippi, enkä kadu mitään. Tämä on ollut sellainen viimeinen käsi kaiteessa. Mietimme tapahtuman esiintyjälistaa katsoessamme, että samalla kun esiintyminen Letkurockissa on joillekin todennäköisesti tähänastisen elämän suurin keikka, toisille se on vähintään lopun alkua, jos ei jo uran syöksykierteen pää. Seitsemän levyä, lukuisat kiertueet kotija ulkomailla, maailman ehkä kritisoiduin laulajavalinta ja ainakin osittain onnistunut nahan uudelleenluominen eivät saaneet päätä pysymään enää pinnalla – tai ainakaan luoneet halua pidellä sitä, motivaatiokin kun on lopulta ihmisellä rajallista. Minulla meni aika kovaa. Tein erinäisiä keikkoja siellä täällä ja rakentelin päässäni suuria suunnitelmia luottaen siihen, että tällä kokemuksella pitäisi piisata hommia, kyllä se puhelin kohta soi. Tein 15-vuotisen uran musiikkialalla pääasiassa raskaamman musiikin saralla. Roudasin tänne artisteja Shiningista Primordialiin, hoidin Ihsahnin ja Entombedin tiedotusta, järjestin Insomniumin ja Moonsorrow’n ensimmäiset loppuunmyydyt keikat ja vein Profane Omenin Japaniin. Mutta jos Amoral uskaltaa tehdä päätöksen lopettamisesta, minunkin on aika tunnustaa tosiasiat. Hiljalleen ne vähätkin keikat kuitenkin hiipuivat, oma motivaatio katosi nolliin ja sähköpostikin vaikeni. Huippuhetkenäni pyöritin omaa ohjelmaja manageritoimistoa, järjestin festivaalia ja johdin Spinefarm Recordsia, Suomen sen ajan johtavaa hevilevy-yhtiötä. Siellä myydään euron makkaraa ja metrilakua ja opasteet on tehty kylätalkoissa yhteisvoimin. Päädyin sen myötä agentiksi, promoottoriksi ja manageriksi, joka pyöritti lukuisten bändien toimintoja Suomessa, osittain myös ulkomailla. Jos bändi olisi jatkanut ja soittanut jokaisen Letkurockin kesä toisensa jälkeen jonkun Ilari Hämäläisen lämppärinä, se olisi haudannut alleen kaikki ne saavutukset, joita on kiistatta saanut aikaan. Tämä olkoon siis viimeinen kirjoitukseni Infernoon ja siten joutsenlauluni töissä Suomen raskaamman musiikin kentällä. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuunteluja. Se on huippuhetkensä nähnyt, isoimmat keikkansa soittanut, ja loppu olisi ollut vain sokeaa uskoa johonkin, mitä tuskin koskaan tulisi. ”It’s better to burn out than to fade away”, Niilo sanoi ja Cobain todisti. Se on kohta, jossa joutuu katsomaan peiliin ja sanomaan ehkä ensimmäistä kertaa ääneen, että en halua tätä enää, osoitus jonkin sortin selkärangasta. Helsinkiläisyhtye soittaa kahdenkymmenen vuoden jälkeen viimeisen keikkansa tammikuussa ja pistää sen jälkeen pillit pussiin. Opiskelutoverini ihmetteli mainoksen nähdessään, että mikä helvetin Amoral, mihin vastasin lakonisesti, että se on yksi niistä bändeistä, joiden kannattaisi lopettaa nyt, kun ovat vielä onnistuneet säilyttämään kasvonsa
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Sammelanzeige 08-16.indd 1 03.08.16 12:50
Pilko chilit, valkosipuli ja mozzarella haluamasi kokoisiksi paloiksi. Sekoita hiiva. Lisää varman päälle vielä vähän jauhoja. Laita kaikki täytteet paitsi pepperonit, valkosipuli ja juusto pohjan päälle. Lätty on valmis, kun pohja tuntuu leikatessa rapealta. Peitä koko komeus pepperonilla ja sen jälkeen juustolla. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN MNP – metalli, nopeus, pitsa Näin loppukesästä sitä alkaa olla kurkkua myöten täynnä grillissä kärytettyä makkaraa, lihaa ja kaalia, mutta pitsa alkaa taas maistua. Anna taikinan hautua puoli tuntia rievun peittämänä. Tulisuutta voi lisäillä oman maun mukaan chilillä tai vaikkapa Poppamiehen pöytäsooseilla! Juuson luonnehdinta: ”Täydellisen makuharmonian aikoinaan löydettyäni tätä lättyä tulee parhaimpina viikkoina vedettyä naamariin noin kolme pellillistä. 2. 8. Mitä ohuempi, sitä ohkaisempi ja rapeampi pohjasta tulee. 5. Tähän voi vaikuttaa esimerkiksi käyttämällä varsinaisia pitsajauhoja, jotka sisältävät muun muassa durumjauhoa, sekä paistamalla pelkkää pohjaa tovin ennen täyttämistä, vieläpä erityisellä pitsapellillä tai -kivellä. Lämmitä mikrossa noin 1,5 dl vettä suurin piirtein kädenlämpöiseksi. Nopeus on pitserioissakin valttia, joten erittäin nopea heavy, jopa speedtyyppinen metalli, nopeuttaa luonnollisesti taikinan kohottamista ja edesauttaa metallimiehen raskaan raadannan palkitsemista täydellä mahalla täydellistä pitsaa! Bon appétit!” Megan tuomio: ”On ihmisiä, joiden mielestä ananas ei kuulu pitsaan, ja suolakurkullakin on luultavasti vastustajansa. Satsaaminen kannattaa aina!” JUUSON KOKATESSA SOI: Whispered – Metsutan Songs of the Void (2016) ”Nopeutta ruoanlaittoon, samurai metal! Strike!” 16. Kaulitse taikina uunipellin muotoon. The Hypothesis -yhtyeen Juuson mukaan nopeus ja rapeus ovat valttia niin musiikissa kuin ruuanlaitossakin. 4. Itselleni kelpaa kaikki, mikä vain maistuu hyvälle, ja voin peukuttaa molempia aineksia varauksetta. Tosin on hyvä pitää mielessä, että maustekurkku ja suolakurkku ovat eri asioita – ensiksi mainittu maittaa paremmin meetvurstin kanssa ruisleivän päällä jälkimmäisen sopiessa paremmin ruuanlaittoon, kuten nyt vaikkapa pitsaan tai pataruokiin. Lisää pari pyöräytystä öljyä, puolitoista teelusikallista suolaa ja vajaa teelusikallinen sokeria. Rapeus pohjassa on tosiaankin valttia, jos ei sitten halua tehdä piirakkamallista ”Raisun männän korkuista” pitsaa. 3. TARPEET POHJA • vettä • puolikas tuorehiiva tai vajaa pussillinen kuivahiivaa • vehnäjauhoja • suolaa • sokeria • oliivitai rypsiöljyä TÄYTTEET • 200 g paseerattua tomaattia • 1–4 chiliä • paketti pepperonia tai salamia • purkki ananaspaloja • puoli purkkia suolakurkkua • 5–15 valkosipulinkynttä • paketti mozzarellaa • juustoa pitsan päälle Tee näin: 1. Sekoittele kädellä ja lisää jauhoja niin kauan, että taikina irtoaa sormista. Paista uunissa (200 asteessa) noin 25 min ja heitä aivan lopussa pilkotut tai murskatut valkosipulit pitsan päälle. Levitä paseeratut tomaatit kaulitulle pohjalle tasaisesti. 7. 6. Rapean pitsan rouskuessa on viisas valinta tuottaa lisää mielihyvää esimerkiksi erittäin muodikkaaksi nousseella ipa-oluella ja hieroa chiliä ”vahingossa” silmään leikkisän masokistisuuden merkeissä
Voisi jopa luulla, että lavalla on Bowie itse.” LA Review La 12.11. HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00. Ke 16.11. VIP-paketit alkaen 119 € + Alv 24% (147,56€). 59,50/69,50/74,50 €. Liput kuluineen alk. Su 23.10. TURKU, Logomo Ti 8.11.HELSINKI, Kulttuuritalo Liput kuluineen alk. 59,50 €. DAVE LINDHOLM To 8.12.2016 HELSINKI, Finlandia-talo Liput kuluineen alk. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit Y H T E I S T Y Ö S S Ä : VIP-illallispaketit alk. “David Brightonin karisma pitää yleisön otteessaan. VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. TULOSSA MYYNTIIN! Lisätiedot: www.menolippu.fi To 2.2.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo ERIC SARDINAS. PROCOL HARUM ANIMALS &FRIENDS Vip-illallispaketit alkaen 129 € + Alv 24% (159,96€) HEIKKI SILVENNOINEN BAND feat. 139 € + Alv 24% ( 172,36€ ) Ma 7.11. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. 59,50 €. ROVANIEMI, Lappi Areena Liput toimituskuluineen alkaen 59,50 €. Pe 9.12.2016 TURKU, Logomo Liput kuluineen alk. HELSINKI Finlandia-talo Klo 20.00. Hänen lauluäänensä on huikea ja yhdennäköisyytensä David Bowien kanssa häkellyttävä. Progelegenda ensimmäistä kertaa Suomessa! L I P U N M Y Y N T I : w w w. Liput kuluineen alk. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 67,50 €. 49,50 €. PROCOL HARUM Vip-illallispaketit alk.149 € + Alv 24% (184,76€) Pe 11.11. 010 841 4185. HELSINKI Savoy-teatteri Liput kuluineen alkaen: permanto 59,50 €, parveke 54,50 €
TÄHDENLENTO 18
– Rakastan sitä fiilistä, joka Philip Glassin musiikista kumpuaa. Levy on saanut monissa arvioissa kiitosta nimenomaan tästä. En edes tiedä, kelle bändistä minun on tarkoitus puhua. Teemme biisejä yleensä niin, että jammailemme yhdessä treenikämpällä. Sitä paitsi uskon, että ne, jotka ovat seuranneet meitä alusta asti, arvostavat kehitystämme. Alun kömpelö small talk kömpelöityy vielä tavallista pahemmin, kun käy ilmi, että linjalla on noin viiden sekunnin viive kumpaankin suuntaan. Kuin ihmeen kaupalla olen vihdoin puhelimessa seitsemännen uuden pr-nimen kanssa, joka ilmoittaa kaiken olevan valmista. Eikä siinä ole mitään vikaa. Sieltä löytyy The Way of All Flesh [2008] ja From Mars to Sirius [2005] ja The Link [2003] ja Terra Incognita [2001]. Ja hänkin on jo 35 vee... Joskus mukana on koko bändi, joskus vain Christian [Andreu, bändin toinen kitaristi]. Sen sijaan, että olisimme taas lähteneet niille monimutkaisille death metal -taipaleille, joita olemme menneisyydessä tehneet. Niin kuin aina tapahtuu. Infernon haastattelu Gojiran kanssa on epäonnistunut, jätetty huomiotta pr-edustajien toimesta, siirtynyt tai peruttu viime tingassa viimeisen kuukauden aikana niin monta kertaa, että saagasta saisi kafkamaisen novellin. – Luulen, että tällä kertaa Mario teki yksinkertaisempia rumpukuvioita alusta alkaen. Olen otettu, että se edes tuli mieleesi. Haluamme rokata studiossa, emmekä juuri sillä sekunnilla halua olla death metalia. Lopulta rohkaistun kysymään säästelemäni oudon kysymyksen. Halusimme innostua ja nauttia biisiemme soittamisesta. – Magmasta tuli juuri se albumi, jonka halusimme säveltää ja äänittää. Onpa hienoa. Lopulta jotain muuta tuli ulos, tietenkin. Me vain jammailimme, koska kierrämme soittamassa niiiiiin paljon. – Kyllä, ehdottomasti. – Eri asia ovat ehkä ne teinit, jotka löysivät bändin vasta L’Enfant Sauvagen aikaan [2012]. Rakastan hänen työtään. Teimme tämän levyn hyvin yksinkertaisista lähtökohdista. Meillä on viisi albumia täynnä death metalia. Sitten hän jatkaa: – Niin se vaan ooonnn... Haluaisin jatkaa Magman sävellysteemoissa hetken, mutta puntaroin, kuinka paljon pikavartistani minun kannattaa tähän käyttää. Naurahdan, ja Joe kihertää takaisin selvästi tyytyväisenä itseensä. Mutta tosissaan, me muutumme. Vartissa. Teimme siis tällä levyllä tasan niin. Minäkin olen 39 veeee... Olen ensin tuottaja ja vasta sitten laulaja tai kitaristi, Joe toteaa vakavana. – Näistä lähtökohdista sitten syntyy albumi. Tunnen itseni melkein enemmän tuottajaksi kuin... Glass tykkää leikkiä toistolla ja yksinkertaisten melodisten teemojen varioinnilla. Eli kyllä sävellys taisi pyöriä tällä kertaa paljon kitaroiden ympärillä. Linjoille ilmestyy Gojiran kitaristi-laulaja Joe Duplantier. Joskus Mario soitti treeniksellä vain hi-hatia, kun me jammailimme kitaroilla. Ihan vain, koska halusi groovata enemmän. Ymmärrät kai. Nyt olemme vanhempia, elämässämme on muitakin asioita ja musiikkimme kehittyy sen mukana. Kun kokoonnumme treenikämpällä, haluamme vain rokata. Se on kuin hengittävä, elävä organismi. – Tämä levy on ehkä napakampi, koska halusimme napata itsemme kiinni. Tämä saattaa kuulostaa kummalliselta, mutta minulle tuli Magmasta mieleen Glassin sävellystapa. Joe Duplantier pui, pohtii ja selvittää Magman riffit, Gojiran kehityksen bändinä, alkuräjähdyksen, vaihtoehtoiset todellisuudet, elämän ja kuoleman, eläinten oikeudet ja treeniksellä jammailun absoluuttisen vapauden. Minulle on varattu vartti aikaa minulle entuudestaan täysin tuntemattoman muusikon kanssa. Mutta jos he haluavat sitä, he voivat mennä ajassa taaksepäin. – Hyvältä, minusta se on hyvä juttu. Miltä tuntuu kuulla kehuja siitä, että tekee simppelimpää musiikkia. TÄHDENLENTO TEKSTI SALLA HARJULA KUVA TRAVIS SHINN 19. Mutta aina vähintään Mario ja minä. Ne nuoremmat kuuntelijat, jotka ovat pettyneitä Magmaan, voivat mennä takaisin näihin albumeihin ja kaivaa vähän syvemmälle ja löytää sieltä vaikka miten paljon deathiä. Sitä minäkin tykkään joskus tehdä kitarallani. Minulla oli tietty visio ja yritin toteuttaa sen. Rakastan sitä työtä, äänen tuottamista. – Tarvitsimme jotain muuta. Soitimme death metalia, kun olimme 15ja 19-vuotiaita. Kyllä, tunnen vähän hänen musiikkiaan. Magma on napakampi ja sen biisit tarttuvampia kuin Gojiralle on tyypillistä. Meillä on hetkiä, jolloin haluamme tehdä asiat vähän eri lailla. Tuotin sen itse. Jotain, jota olisi suoraan sanoen hauskempi soittaa. Se on kokeellista, jazzahtavaa, outoa, supermelodista ja tarjoaa... Lähtöasetelmat 5/5. – Philip Glass. Joskus mukana on vain Mario [Duplantier, Joen veli ja bändin rumpali] ja minä. Tuo on mahtava ajatus, vaikka en ole koskaan ajatellut niin enkä kuullut kenenkään mainitsevan Glassiä Gojiran yhteydessä. Huolellista amerikanenglantia puhuva ranskalainen pysähtyy efektin vuoksi ja toimittaa sitten vuosisadan sanaleikin. Tiedustelen, tunteeko Joe modernia klassista säveltäjää nimeltä Philip Glass. Koska halusimme tehdä niin. O len turhautunut ja ärsyyntynyt. Takerrun kuitenkin sivulauseeseen siellä välissä: ”...ja Mariokin on jo 35...” Tarkoittaako tämä, että Gojiran miehet alkavat käydä vanhoiksi. He ehkä toivoivat lisää death metalia. Tällä levyllä riffit ovat tärkeitä, kun taas aiempia tavaramerkkejä ovat olleet enemmänkin hiotut rytmikuviot. Tarvitsimme jotain tarttuvampaa ja napakampaa, juuri niin kuin sanoit. Emme yrittäneet olla mitään, mitä emme ole, vaan teimme vain omaa juttuamme. En edes ehdi kysäistä, mitä Joe ajattelee vertailusta, kun tähän asti ehdottoman kohtelias mutta pidättyvä mies kailottaa puhelimeen: – JOO!! Siistiä. – Jooooo... – Halusimme jäädä koukkuun omaan musiikkiimme. Mutta sehän on vain kiehtovaa. tiedäthän, elämyksiä. Kehittyä ikä kaikki Voisin tarttua äskeisessä moneenkin sävellystekniseen kulmaan. Vähemmän on enemmän Haastattelu alkaa tutulla kliseellä: uuden levyn julkaisu tuntuu Joesta ”hyvältä”. Tietenkään me emme mene niin pitkälle. Magma tuntuu myös kitaravetoisemmalta kuin Gojiran tyypillinen tuotanto. ...ehkä. Aloitamme siitä ja kehitämme sitten niitä juttuja, jotka herättävät huomiomme. Tällä albumilla tapahtui niin. – Rakastan tuottamista todella, joten tämä oli upea kokemus minulle. Tiedäthän
Bändi muutti joitakin vuosia sitten Ranskan maaseudulta New Yorkiin ja perusti sinne oman studion, jossa Joe pääsi suureksi ilokseen tuottamaan Magman. Se vain on tosiasia. Kyllä, sitä minun elämäni on. Tykkään siitä kapinasta, vaikkakin rauhanomaisella tavalla. Toteamus siitä, mitä olemme juuri nyt. Vai onko sillä ehkä joku syvällisempikin merkitys. ”Ehkä näkemämme maailma on oikeasti vähemmän todellinen kuin se, josta uneksimme öisin.” 20. Levyllä ei ole konseptia, se on enemmänkin... Jos joskus lakkaan, se tarkoittaa että olen kuollut. – Se, että otamme vasikan ja leikkaamme siltä pään poikki, ihan vain jotta voimme itse käyttää omien vauvojemme ruokkimiseksi maidon, joka oli tarkoitettu vasikalle... Mutta ei se sinänsä ole konsepti. Siitä on ollut lehdissäkin. Joe ottaa vaarin tilaisuudesta hehkuttaa Suomen hevikulttuuria, sitä, kuinka ”kaikki siellä ovat suorittaneet jonkinlaisen metalliyliopiston”, kuinka hienoa se on ja kuinka omituinen kieli meillä onkaan. On aika esittää viimeinen kysymys tälle hellyttävälle idealistille. – Kaikki nämä jutut ovat vahvasti ulospäin suuntautuneita – tähtiä kohti. – Ei se sitä ole, että me haluaisimme valittaa tai tuoda sitä esille. Äitini kuoli viime vuonna. Olen pahoillani äidistäsi. Rakastan New Yorkia. Niissä on myös menneisyyden ja tulevaisuuden pohdintaa. Tai liian vanha. – Sitä minä teen. Nämäkin teemat ovat läsnä Magmalla. kuin toteamus. Päätän pikakeskustelumme kiittämällä Gojiraa vielä tiukasta keikasta Helsingin Tuskassa. Mies epäröi ja miettii, mitä sanoa asiasta tuntemattomalle toimittajalle maailman toisella puolella. Ja teholypsämme tätä eläintä viisitoista kertaa rankemmin kuin sille on hyväksi. Se ei ole aggressiota, vaan täysin pasifistista ja hyvää. ”Paljon”. Oikeasti, voit tehdä mitä vain. Puhdasta hyvyyttä, ehkä... – Totta kai. Olen nyt ollut New Yorkissa kuusi vuotta ja rakastan sitä. Lopetin jo vuosia sitten kaikkien eläinperäisten tuotteiden kulutuksen. From Mars to Sirius -levyn teema oli matkamme avaruuden halki. Yritän jatkaa yhtäkkiä varsin kiinnostavaksi syvennyttä keskustelua jollakin tähdellisellä ajatuksella, mutta pr-mies ilmoittaa puheeni päälle, että aikaa on minuutti. Se on ajatusten ilmaisua ja yritystä herättää jotain sisällämme, jotta se vuorostaan resonoisi toisille ihmisille ja synnyttäisi tietyn fiiliksen. – Niin, no. Ajattelen paljon äärettömyyden konseptia ja mitä se tarkoittaa. Ukkospilvi oman pääni päältä on hälvennyt johonkin toiseen ulottuvuuteen. – The Shooting Star [levyn avausbiisi] on runo. En tiedä. Se on elämää. Eikä se ole mitätön juttu. Vihdoin oli oikea aika tehdä se. Sehän tarkoittaa, että jossain on oltava toinen ulottuvuus, jossa ei ole aikaa eikä avaruutta. Sanoituksista suuri osa liittyy... Ja enemmän eläinten oikeuksiin suuntautunutta. Se oli enemmän oman hetkensä tuotos. Täynnä sisäisiä ajatuksia ja outoja tunteita. Miksi siis tämä repäisy. Koska olen nyt joutunut puhumaan siitä paljon. Rock’n’rollin ideologia Kaikki tämä filosofointi herättää kysymyksen, miksi Joe tekee musiikkia. Sitä minä teen koko ajan: ihmettelen asioita. Se on menemistä jonnekin, jossa on täydellinen vapaus. Tulos siitä, miltä minusta tuntui siinä hetkessä. Se tuntui oikealta silloin. Ja olen edelleen! Joe pysähtyy hetkeksi, mutta vain hetkeksi, ja päättää sitten jatkaa filosofiansa puimista. Tai jos miettii alkuräjähdystä, jolloin aika ja avaruus syntyivät. Se on ehkä vähemmän, miten sen sanoisi, tähtiin suuntautunutta. Ihmisoikeuksiin myös. Meidän aaltopituutemme on enemmän rockahtava, progehtavan metallinen. Se on suuri, se on valtava juttu. Se on jännittävää ja rakastan sitä. Vielä kymmenen vuotta sitten Gojiran miehet eivät edes puhuneet kunnolla englantia. Ajatteletko edelleen näitä asioita. Gojira on tehnyt aiemmin mielellään konseptilevyjä, joissa pohditaan suuria kysymyksiä ihmisyydestä, inhimillisyydestä ja siitä, miksi olemme täällä. Se on tutkimusmatka. Sitä samaa, mitä kaikki hevibändit kohteliaasti selittävät Suomesta. – Niin, ehkä se on vähän kumpaakin. – Olen aina halunnut muuttaa New Yorkiin, pikkulapsesta asti. Rockin energia, se on kapinoimista. – Sanoitukseni siis nousivat kaikesta siitä, mitä mielessäni ja sielussani pyöri siihen aikaan. Se on paikka, jossa maailma tapaa. Joka tapauksessa, silloin minussa on jotain vialla. Toisaalta rockissa on kyse kapinasta. – Esimerkiksi toisia todellisuuksia, tiedätkö. Se tapahtui samaan aikaan, kun sävelsimme ja äänitimme. – Musiikki on minulle siis kumpaakin. Ne kumpuavat äitini kuolemasta. – Hyvä. Ja toisaalta sisäistä maailmaamme kohti. Se on täynnä cooleja aatteita ja liikkeitä ja ajatuksia ja lainsuojattomia ja muuta siistiä shittiä. Asioiden ihmettelyä! Keski-ikäistyvä rokkari hymähtää itselleen. – Tällainen minä vain olen aina ollut. Äänensävy puhelimen toisessa päässä kuulostaa siltä, että tällä kertaa esiintyvän taiteilijan perustyökalupakkiin kuuluvaa latteutta ihan oikeasti tarkoitetaan. Menikö se oikein. Meni. Mietin paljon myös mahdollisia toisia ulottuvuuksia, monia vaihtoehtoisia todellisuuksia. Ehkä näkemämme maailma on oikeasti vähemmän todellinen kuin se, josta uneksimme öisin. En ole ehtinyt kysellä Gojiran nykytilanteesta vielä mitään. Ihan vain siksi, että se on kivaa. – New York on täynnä erilaisia vaikutteita, ja vegaaniruoan suhteenhan tämä on paratiisi. Se on upeaa. Ihmeellinen, hetkellinen elämä Kun siirrymme puhumaan Magman sanoituksista, varovainen ranskalainen on selvästi pehmennyt ja juttelee vapaammin. Ja tuskaa. Kun teet biisiä, voit mennä ihan mihin vain. – Magmalla ei oikeastaan ole konseptia. Ainoat sanat, joihin Joe kielellämme pystyy, eivät varsinaisesti yllätä: – ”Kiitos”. – Se tuntuu minusta itse asiassa oudolta, jotenkin. Niistä syntyi muutama runo. – Eli jollain tavalla musiikki on myös poliittinen asia. Joe naurahtaa kiusaantuneena. – Ehkä olen nykyään enemmän vihainen siitä, miten kohtelemme eläimiä. Ensimmäisellä levyllämme Terra Incognitalla taas pohdittiin tutkimatonta mannerta tässä maailmassa, joka vasta odottaa löytymistään. Se on tosi kivaa! Pelkkä ajatus kitaran nostamisesta olalle ja jammailemisesta parin ystävän kanssa samassa huoneessa on ihana. – Kyllä. ”Kiitos”. Mutta kyllä, siinä on vähän samaa filosofiaa kuin Glassillä. Se ahdistaa minua, ymmärräthän. – Nykyään tämä aihe vaivaa minua enemmän. Se on minulle suuri huolenaihe ja ajattelen sitä lähes joka päivä
Metallimusiikki oli saanut intensiivisempiä sävyjä. Näillä paikkein iskee jo silkka hämmennys: eihän tuo vuosi ole tottakaan! Katsokaa nyt vaikka… Stadionpaisuttelua, kukkoja ja thrashin kuolema Guns N’ Roses: Use Your Illusion I & II (Geffen) Hanoi Rocksin oppipojat olivat turvonneet stadionluokkaan. ja Somewhere in Time. Uutta on myös muiden jäsenten kuin W. Muusikoiden soittotaidot olivat kohentuneet. Pian tämän jälkeen bändi kyllästyi juopottelevaan laulajaansa Paul Di’Annoon ja pestasi tilalle Samsonissa samana vuonna Shock Tactics -levyn julkaisseen kultakurkku Bruce Dickinsonin. Rumpali Steven Adler oli jouduttu erottamaan vakavan heroiiniongelmansa vuoksi, ja tilalleen pestattiin The Cultissa lyönyt Matt Sorum. Hanoi Rocks, nuo maamme glam rock -kukonpojat, vavahdutteli mannerlaattoja Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks -debyytillään. Kelataanpa VHS-nauhaa jälleen eteenpäin. Randy Rhoads äänitti viimeiset nuottinsa Ozzy Osbournen Diary of a Madmanille. Sitten ollaankin jo valtamerialuksella, josta bändiliideri päättää hypätä Manson-paitoineen (kuteet vaihdettu, toki) mereen. R askaan musiikin saralla planeetat linjautuivat kohdilleen vuosina 1981–91. Vain samppanjalasiaan kohtalokkaasti pitelevän Axlin paidassa lukee violetilla fontilla ”DEEP”. Puoli vuosikymmentä eteenpäin, ja metalli hohkasi kiehumispisteessään. Kukaan ei yllättynyt, kun yhtye päätti julkaista Use Your Illusioninsa osissa 1 ja 2. Appetite for Destructionilla kuultu punkkaavanräkäinen katuhard rock oli nyt puettu aikuisempaan kuosiin. Kohta ajellaan kartanoalueelta alas Mulhollandin kukkuloita luunvalkoisella limusiinilla. Bänditoverit viskovat perään pelastusrengasta, jonka kukko hylkää uhmakkaana – ja lähtee sukeltamaan delfiinien kanssa! Ilta laskee, kun kitaristi Slash nousee merestä Neptunuksen lailla Gibson kaulassaan. Kosketinsoittimet saivat runsaasti tilaa ja Dizzy Reedin soittoa kuullaankin lähes joka kappaleella. Levykaksikko tuli tunnetuksi lukuisista vierailijoistaan. Komea levykaksikkohan tämä, vaikka olisi rankemmin viilattuna ehkä mahtunut yhdellekin levylle. Bad Obsessionille kävi puhaltelemassa huuliharppua ja saksofonia Hanoi-legenda Michael Monroe. Levyiltä irrotettiin useita suuren budjetin promootiovideoita, osuihan albumin julkaisu juuri siihen aikaan, kun Music Television oli vielä tärkein musiikillinen promootiokanava. Axl Rosen laulusuoritukset. Joka iikka, turvamiehistä lähtien, on puettu valkoisiin. Se oli raskaampaa kuin koskaan. Alice Cooperin raakuntaa taas kuullaan kappaleella The Garden. Iron Maiden julkaisi tuolloin kakkoslevynsä Killersin. Merkittäviä asioita tapahtui viiden vuoden sykleissä. Hulppein niistä on Estranged. Joukkoon mahtui kuitenkin sellaisia huippuvetoja kuin You Could Be Mine, Civil War ja Estranged, joten Inferno antaa armon käydä oikeudesta. Kultainen vuosi 1986 tarjosi levyjä kuten Reign in Blood, Master of Puppets, Peace Sells…But Who’s Buying. Vuosia lavoilla louhineet vanhat konkarit ehostivat soundiaan. Tuleva sukupolvi alkoi olla keikoillakäymisiässä ja imi vaikutteita pesusienen lailla. Esittelemme seuraavassa neljännesvuosisadan takaiset oleellisimmat oleellisuudet. Sitten ”play” kohdassa 1991. Yritämme kuvailla: Axl Rosen nuorena turhautunut rokkihahmo kävelee rööki huulessa mereksi muuttuneella Hollywood Boulevardilla. Käkkärätukka soittaa silinteri MELKOISEN MEHEVÄ METALLIVUOSI Hyvä lukija! Ehkäpä sitäkään levyä, jota tätä lukiessasi kuuntelet, ei olisi olemassa ilman vuotta 1991. TEKSTI TOMI POHTO JA TAMI HINTIKKA 22. Mike Clink väänsi levyille valtavat soundit, jotka soivat studiolevytykseksi jylhän stadionmaisesti. Kappaleilla Dust N’ Bones ja 14 Years laulaa Dizzy Reed, So Finella lisäksi basisti Duff McKagan. Lähdetäänpä liikkeelle vuodesta 1981. Se alleviivaa parhaiten koko tuplalevyn pompöösiuden
Feelgood -levyllä ja tahtoi hänet seuraavan albuminsa valvojaksi. Skid Row: Slave to the Grind (Atlantic) Hieman nuoremman polven tukkarockretkue, New Jerseyn Skid Row, kiristi ruuvia oikein toden teolla: kakkoslevystään Slave to the Grindista haluttiin tarkoituksella rujompi ja aggressiivisempi kuin edeltäjästään. 23-vuotiaan Sebastian Bachin laulusuoritukset huutavat yhä vertaistaan. Friend of Misery sai lopulta laulusovituksen. Kitaristi Bobby Gustafsonin eron jälkeen kaksi kitaristia riveihinsä saanut bändi loi nahkansa. Rock halusi istuttaa yhtyeen samaan tilaan erillisäänitysten sijaan ja saada tätä kautta parasta otosta narulle. Edellisellä ...And Justice for All -levyllä röyhkeästi syrjäytetty basisti sai nyt miksauksessa runsaasti tilaa ja hepusta tuli fanien suosikki viimeistään albumin kolme vuotta kestäneellä promootiokiertueella. Dark Angel: Time Does Not Heal (Combat) Los Angelesin thrashkatujyrä ei sekään pihtaa riffeissään. Monien yllätykseksi nimetöntä mustaa albumia ei äänittänytkään tanskalainen Flemming Rasmussen, vaan hard rock -ympyröissä kannuksensa ansainnut Bob Rock. ”Idea saadaan kyllä vietyä perille lyhyemmälläkin pohjustuksella”, Hetukka tuumi. Speedfanien kauhuksi levyltä löytyi, herrajumala, kaksi balladiakin! Ja selloja! Vaikkei Metallica koskaan ollut se nopein thrashyhtye, neljällä edellisellä levyllään joukossa oli ainakin yksi alan kappale. Laulaja-kitaristi James Hetfieldin mielestä pitkät kappalerakenteet olivat Metallica-tuotannossa loppuun kulutettu ajatus. Se ei edustanut thrashiä, ei liioin vaikeasti määriteltävää crossoveriakaan. Bändi oli vaikuttunut Rockin tuotannosta Mötley Crüen Dr. Monta kuolemaa Morrisoundissa ja yhdet henkiset hautajaiset Floridan Tampassa sijaitseva Morrisound-studio veti etenkin 1990-luvun alussa bändejä puoleensa kuin liisteripaperi kärpäsiä. Levyn tuotti ja miksasi muuten Metallican Master of Puppetsilla numikoita käännellyt sakemanni Michael Wagener. Se oli nopeampi, synkeämpi ja teknisempi kuin koskaan. Neljännen ja toistaiseksi viimeisimmän julkaisunsa (yhtye on paraikaa studiossa viimeistelemässä paluulevyään) kannessa komeilee tarra: ”9 biisiä, 67 minuuttia, 246 riffiä!” Sittemmin monessa mukana olleen rumpali Gene Hoglanin yhtye on levyineen viimeisiä thrashmohikaaneja. ”Black Albumilta” sellainen uupuu, vaikka kipakkaa riffittelyä kuullaankin, kuten päätösbiisi The Struggle Withinillä. Aihiota toistettiin tarvittaessa pikkutunneille saakka. Rumpali Lars Ulrich mainitsi levyn promootiohaastattelussa, että oli harkinnut kappaleeseen Dyer’s Eve -tyylin komppia, mutta päätynyt lopulta yhdessä tuottajan kanssa albumin linjaa myötäilevään ratkaisuun. Mies on villissä vedossa ja todisti pystyvänsä toisintamaan saman tempun lauteilla. Nelikon musiikissa kulkivat käsi kädessä NY-hardcore, thrash, doom ja katolinen kirkkomusiikki. New Yorkin Brooklynista tuli suorapuheinen, nihilistinen, humoristinen ja pelottava oman tiensä kulkija: hankalasti ydinsaastuneista Carnivoren raunioista nousi Type O Negative. Tällä oli hintansa: ”Musta” miksattiin uusiksi kaikkiaan kolme kertaa ja prosessin aikana kariutui kolmen bändin jäsenen avioliitto. Pelastushelikopteri pörrää paikalle, ja loppukuvissa pyyhkeeseen kiedottu Axl muikistelee kameralle delfiini vierellään. Sovituspuolella koettiin kuitenkin se suurin muutos. Merten vekkulin ympärillä on, totta kai, punapään tavaramerkillinen flanellipaita. päässään (ja rööki huulessa!) niskavillat jäädyttävän soolon keskellä valtameren pauhua. Levy on edelleen yksi parhaalta soundaavista hevikokopitkistä, suorastaan referenssitason kamaa. Levy on vuolaine sanoituksineen ja suunnanmuutoksineen haastavaa kuunneltavaa, mutta yhtä kaikki oleellinen lisä jokaisen pikametallin ystävän hyllyyn. Overkill: Horrorscope (Atlantic, Megaforce) Overkill hyppäsi Metallican vetämään keskitempokelkkaan vasta kahden vuoden kuluttua I Hear Black -levyllään. Edes Frankentein-cover ei riko levyn pirullista zeniä. Horroscope oli kuitenkin toista maata. Kappaleilla Monkey Business, The Threat ja Livin’ on a Chain Gang rääkäistään rinta rottingilla sen verran ”tee ite perässä” -tyyliin, että kuunnellessa on aistivansa Bachin hopearannekkeisen käsivarren läpsimässä pitkin kasvoja. Metallica: Metallica (Elektra) Metallica-leirissä tehtiin suuria linjanvetoja. Tämä on niitä albumeja, jolla ei ole yhtä ainutta tylsää hetkeä. Tämä johti usein yhteenottoihin tuottajan ja yhtyeen jäsenten kesken. Tomi Pohdolle se on oleellinen osa Metallica-katalogia ja yksi parhaita julkaisujaan, synapsi ”uuden” ja ”vanhan” Metallican välissä. Type O Negative: Slow, Deep and Hard (Roadrunner) Thrashin hiipumisen myötä koloistaan alkoi mönkiä jos jonkinnäköistä crossover-kokoonpanoa. Siinäpä levy, jota joko rakastetaan tai vihataan. Riffien määrää oli karsittu isolla kädellä ja biisilähtöisyys nyt asian ydin. Horroscope on edelleen yksi parhaita Ylitappo-levyjä. Mikä hämmentävintä, näiden hirmutekojen kokonaista death metal -genreä määrittävästä soundimaailmasta oli vastuussa sama mies, studion luottovelho Scott Burns. Myös aiemmilta levyiltä tuttu instrumentaali puuttuu. Metallica-nimen saanutta viidettä teosta tallennettiin Los Angelesin One on One -studioilla ja Vancouverissa reilut yhdeksän kuukautta. Sellaiseksi aiottu basisti Jason Newstedtin sävellys My 23. Moni näki ”Mustan” koko thrash metalin symbolisena päätepysäkkinä. Studion uumeniin päätyi yhtyeitä kolmelta eri mantereelta, ja lähes poikkeuksetta sieltä käveltiin ulos rinta rottingilla kera loistavien tulosten. Osa episodeista on dokumentoituna A Year and a Half in the Life of Metallica -dvd:lle. Koko komeus oli verhottu hautamullanmustalla huumorilla – vaikka on sanottava, että petturiämmän tekoset haistaneen kaksimetrisen basisti-laulajan Peter Steelen uhkailut ottaisi kuka tahansa järkevä ihminen tosissaan: ”Oh, you are dead now!” Type O Negative tulisi olemaan ihan oma eläimensä koko raskaan musiikin kuvastossa. Taisi olla Vanhassa testamentissa, kun asiat olivat viimeksi näin isollaan
Schuldinerin ja soolokitaristin, Cynicin Paul Masvidalin, kitarointi on samalla oivaltavaa ja äärimmäisen raskasta. Levy on Deathin siihenastisista tuotoksista teknisin, mutta silti hyvin monella tapaa tarttuva tapaus. Terrance Hobbsin ja Doug Cerriton kitarat sahaavat kulmikasta riffiä toisen perään helponkuuloisesti. Scott Burnsin äänittämää albumia voi helposti pitää yhtenä teknisen death metalin jykevimmistä merkkipaaluista. Levy aiheutti pohjattoman rakastumisen ja sadat soittokerrat. Chris Barnes murisee paljon matalammalta kuin aiemmin ja biiseissä on ajan mukaista koukeroa, mutta muuten levy on Suffocationin esikoispitkän kanssa vuoden brutaalein. Tekninen mutta thrashtyyliin sopivasti riffitoistoa sisältävä death hoidellaan taidolla kotiin. Sanoituksissa pohditaan hyppykupan ja vesipöhön sijaan ihmismielen koukeroita ja henkilösuhteiden hankaluuksia, vaikka on mukana Leprosy-aikoja myötäilevä Suicide Machinekin. Arise-levyllä soittaa monipuolinen, runsaasti deathvaikutteita ilmaisuunsa saanut ryhmä. Atheist: Unquestionable Presence (Active/Relapse) Floridan Sarasotan Atheist koki valtavan menetyksen, kun biisintekijä-basistinsa Roger Patterson menehtyi auto-onnettomuudessa juuri bändin kakkoslevyn äänitysten kynnyksellä. From Beyond on alusta loppuun niin perus kuin perus voi olla, eikä teknisistä kikoista sun muista koukuista ole tietoakaan. Newyorkilaisen Suffocationin debyyttiä pidetään nykyään brutaalis-teknisen kuolon kivijalkana, eikä syyttä. Nuori Max Cavalera karjuu apokalypsiä, kun veljensä Igorin takapotkuisentiukka latinothrashkomppi aksentoi kekseliäisyydellään täydellisiä deathrashriffejä. Tuloksena saatiin levyllinen erittäin tymäkkää death metalia legendaarisen kuoloalbumien kansikuvittajan Ed Repkan oliokuvalla höystettynä. Sean Reinertin hämmästyttävä rumputyöskentely yhdessä Sadusista lainassa olleen alaääniabstraktori Steve DiGiorgion kanssa on taikuutta lähentelevä kombinaatio. Tai ehkäpä uskoisikin. Pysäytys, linnunlaulua ja riffimyrskyn päälle psykoottinen Kelly Shaeferin huuto. Tanakka Morri-soundi, simppelisti rullaavat takuutappobiisit, kitaristi Rick Rozzin repivät soolot ja Leen übermöreä murina ovat aineksia, joista muodostui yksi tuon ajan kovimmista jenkkideathlevyistä. Pattersonin paikalla loistava Tony Choy teki levyllä uskomatonta jälkeä – kuunnelkaa vaikka soittimellaan starttaava Mother Man! Erittäin kiemurainen, silti liiman lailla tarttuva biisi kuvaa täysin, mitä on luvassa. Levyn tähti on laulaja Brett Hoffman. Se on täynnä harmaasolut kieroon nyrjäyttäviä tempomuunnoksia, jazzahtavia sooloja, murskaavia deathriffejä ja uskomatonta rumputaidetta. Massacre: From Beyond (Earache) Deathin perustajajäsen Kam Lee herätti haudanlevosta 80-luvulla jenkkikuolossa pioneerityötä tehneen Massacre-yhtyeensä. Vauhtia ja monimutkaisia tilanteita, niitä Suffon debyytillä piisaa. Albumin sampleissa kuuluvat heimotanssit, äänimaailma piirtää mielikuvia maya-raunioista, hikisen viidakon pimeys on täyttä totta. Odotukset olivat joka suunnalta valtaisat. Morbid Angel: Blessed Are the Sick (Earache) Kitaravelho Trey Azagthothin kipparoima tampalaiskuolettaja oli toiselle levylleen tullessa jo death metal 24. Suffocation: Effigy of the Forgotten (R/C) Morrisoundilla paalutettiin vielä Deathin Humaniakin teknisempää ja From Beyondia brutaalimpaa tavaraa. Malevolent Creation: The Ten Commandments (Roadrunner) Buffalon öykkäreiden debyytti on pelkkää murhaa. Death: Human (Relativity, Relapse) Orlandon Deathkin matkasi Morrisoundille. Sepultura: Arise (Roadrunner) Brasilian Belo Horizonten Sepultura äänitti Scott Burnsin johdolla jatkoa Beneath the Remainsilleen. Kannibaalit olivat kehittyneet soittajina ja säveltäjinä huimasti thrashisti mekastaneeseen debyyttiinsä nähden. Cannibal Corpse: Butchered at Birth (Metal Blade) Buffalon veijareiden pakettiauto pysähtyi Tampan Morrisoundin eteen, sisällä odotteli Scott Burns. Patterson ehti kuitenkin kirjoittaa uuden levyn bassolinjat, ja mies kuuluu esimerkiksi Cannibal Corpsen Alex Websterin suurimpiin esikuviin. Tuohon aikaan valtaosa bändistä oli kokinhommissa, ja keitoksensa maistuu vieläkin, ah, niin herkulliselta. Vomit the Soulin kuorossa mylvii Deiciden Glen Benton, mutta levyn intensiivisin huippu koetaan Covered with Soresilla. Tarinan mukaan gubbe oli äänitysten aikaan eri kemikaaleista pahasti sekaisin eikä muista puoliakaan koko hommasta. Kymmenen käskyä käy huohottaen päälle, säntää käsittelynsä jälkeen perään eikä jätä rauhaan unissakaan. Rumpali Mike Smith vetää levottomasti mutta millintarkasti eikä säästele vauhdikkaasti takovassa etukenoisessa tavaramerkkikompissaan. Eipä uskoisi, Hoffman nimittäin huutaa kuin Seitsemännen Helvetin Peto, tuplakeuhkoilla ja tulta kurkussaan. Traagiset lähtökohdat omaava levy on paradoksaalisesti yhtä musiikillista ilotulitusta. Tässäpä genren uudistaja ja uuden luoja. Chuck Schuldiner oli uusinut kokoonpanonsa täysin, ja samalla uuteen uskoon laitettiin musiikillinen tyyli ja sanoituksetkin. Tämän jälkeen Sepultura sai soittaa vuosia omilla kiertueillaan täysille areenoille. Metallin kulmakiviä, jo ilmestyessään. Arvilla tässä ollaan vieläkin. Kuuluisan, erittäin hankalasti äidille selitettävän kannen vuoksi bannivasara heilahti niin tymäkästi, ettei levyä saa Saksassa vieläkään kuin tiskin alta. Frank Mullen levittää örinämattoa melko selvästi artikuloiden. Tämä on myös viimeinen nopeatempoinen klassikkojäsenistön Seppo-äänitys
Blessed on jykeväsoundisempi ja vähemmän kaoottinen kuin edeltäjänsä. Entombed tuli Sunlightista ulos Clandestine-levyn kanssa. Kuitenkin juuri vuosi 1991 oli se, jolloin kuolema todenteolla levisi Ruotsista maailmalle. Darkthrone: Soulside Journey (Peaceville) Tomas Skogsberg alkoi olla haluttua miestä myös Ruotsin rajojen ulkopuolella. Yhä aktiivisesti levyttävän yhtyeen esikoinen on ruotsalaisen death metalin merkkiteoksia. Tukholmalaisen äänityspaikan ovet kävivät tiuhaan; varovasti voitaneen puhua jopa liukuhihnahommista. Mikko Karmila loihti levylle mahtavan, erottelevan ja jykevän äänimaailman. Left Hand Path -esikoisen omailmeinen, joskin vielä melko suoraviivainen death metal oli jalostunut monipolvisemmaksi, groovaavaksi kuoloksi – kuitenkin vielä ilman rokkivaikutteita. Ja katso: kumma vuosi 1991 tarjosi merkittäviä asioita suomimetallin tulevaisuuden kannalta. 25. Autopsy: Mental Funeral (Peaceville) Deathin esikoisella soittaneen rumpali-laulaja Chris Reifertin luotsaama Autopsy on toisella pitkäsoitollaan kaukana Floridan lämpimistä death metal -soundeista ja teknisestä suorittamisesta – sen alaa oli suolistaminen. Ajan hengestä poiketen bändin Where No Life Dwells -esikoinen lyötiin teipille Saksassa, Dortmundin Woodhouse-studiossa. Stone: Emotional Playground (Megamania) Suomen spiidbussi simahti Stonen Emotional Playgroundin jälkeen vuosiksi. ”Henkiset hautajaiset” on likaisen kuolon merkkiteos, jonka raakilemainen ja saastainen ulosanti työntänee luotaan kliinisemmän death metalin ystävät. Intron jälkeen räjähtävä täsmätappo Fall from Grace on tarttuvien blast-osiensa johdolla huippuavaus levylle, jonka ensimmäinen puolisko käsittää uusia biisejä ja jälkipuoliskolla kuullaan uusittuja versioita 1980-luvun demomateriaalista. Entombed: Clandestine (Earache) Siinä missä Morrisound oli 90-luvun alussa Yhdysvaltojen kuolon ykkösverstas, Tomas Skogsbergin Sunlight-studiolla oli vastaava yksinvaltius Pohjolassa. Muutenkin vanhat vedot on saatu päivitettyä onnistuneesti ja ne istahtavat vaivatta uusien kappaleiden kavereiksi. Darkthronen Soulside Journey -esikoislevy oli tuotantonsa puolesta takuuvarmaa ”sunlightia”, mutta itse musiikki ei ollut varsinaista old school -kuoloa vaan tempoiltaan vaihtelevaa, hieman outoakin. Omassa multaisessa sarjassaan möyri visbyläinen Grave, joka oli niin ikään tappanut demoja ep-kentällä erittäin tehokkaasti. Mielenkiintoinen detalji levyllä on, ettei laulajaksi merkitty Johnny Derdevic äännähtänyt nuotin nuottia, vaan rumpali Nicke Andersson hoiteli örinähommat yksin – fakta, joka pysyi salaisuutena pitkään. Vaikka Unleashed-debyytti on ehtaa vanhan liiton kuolemaa, yhtye otti suoliston salaisuuksien ja muiden epäterveellisten aiheiden sijaan teemakseen viikingit – aiheen, jota sai tuohon aikaan pyöritellä death metal -piireissä melko yksikseen. Levyrintamalla Nihilististä Entombediksi muuttunut yhtye oli avannut pelin debyytteineen yhdessä Carnagen kanssa. Esimerkiksi kierontarttuvasti svengaavat Abominations ja The Ancient Ones keinuvat hienosti kuin Cthulhun lonkerot ikään. Klassikkoalbumi, tämäkin. Unleashed: Where No Life Dwells (Century Media) Nihilististä aikoinaan monoa saanut Johnny Hedlund oli pistänyt pari vuotta aiemmin pystyyn oman Unleashed-yhtyeensä. Härmähurmeen kotoinen tuoksu Kun speed-aalto hiljalleen tyrehtyi, pitkin Suomen routaista maata alkoi nousta rumia kalmonpäitä kuin valmiiksi mätiä tatteja. Debyyttilevy Altars of Madness oli sinetöinyt demovuosien aikana saavutetun suosion, ja bändi oli sillä täysin valmis. Siinä on autotalliäänityksen tuntua ja tee se itse -meininkiä. Aurinko nousee lännestä Ruotsalainen death metal on tänä päivänä käsite, mutta 1990-luvun alussa käsitettä vasta luotiin. Alkuvuodesta 1991 kävi kylmä tuuli vuonojen maasta, kun jälleen uusi Sunlight-tuotos näki päivänvalon. Mental Funeral on koliseva ja visvainen luonnonoikku, joka on saanut vaikutteita doomtuotoksista. Suomalaisjuurisen laulajan Matti Kärjen Dismember oli tehnyt selvää jälkeä demotasolla, ja nyt oli ensimmäisen pitkäsoiton aika. Mistään tusinatavarasta ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan Skogsbergin hoteissa purkitettiin useita klassikkostatuksen kiekkoja. -genren pioneeri ja veteraani, parasta A-ryhmää. Yhtyeen esikoinen edustaa paitsi musiikillisesti myös soundillisesti keskivertoa Sunlight-levytystä visvaisempaa linjaa – Sunlight-levy se kuitenkin on. Dismember: Like an Everflowing Stream (Nuclear Blast) Melodinen death metal tarkoitti vielä vuonna 1991 jotain aivan muuta kuin nykyään. Missäpä muualla kuin Sunlightilla äänitetty Like an Everflowing Stream naittoi death metalin ja Iron Maiden -kitarat, ja lopputuloksena syntyi herkullinen raakuuden ja kitaramelodiaherkuttelun yhdistelmä – nam! Grave: Into the Grave (Century Media) Ruotsalainen kuolometalli ei ollut aivan niin brutaalia kuin monen jenkkibändin vastaava. ”Hittibiisi” Cromlech avaa portit mielenkiintoiseen musiikilliseen matkaan, jonka paikoin kömpelöt ja töksähtelevät sovitukselliset ratkaisut vain lisäävät sen kiinnostavuutta. Länsinaapurimme kuoloasioissa oltiin toki liikkeellä hyvissä ajoin: bändit kuten Nihilist, Grave, Carnage ja Treblinka olivat tehneet väkeviä demoja jo 80-luvulla. Tämä olikin tarpeen, sillä Janne Joutsenniemen ja kumppanien briljantti soittotaito oli hioutunut levylle entisestään. Klassikkolevyllä ei ole löysiä hetkiä, parit rauhalliset instrumentaalivedot kylläkin – ja kaikki sopii soljuvasti yhteen. Jykeväntunkkainen äänimaailma, rouheasti takovat biisit ja laulaja Jörgen Sandströmin erittäin murea örinä tekevät Into the Gravestä yhden maailman kovimmista death metal -debyyteistä. Myöhemmin hänen palveluksiaan halusi ja sai esimerkiksi kotoinen Amorphisimme
Albumilla on runsaasti melodisia suvantoja ja raskaita tuplabassariväliosia. Levyn kannessa patsastelevat Pääsiäissaarten kuuluisat kivipatsaat. Kiireinen mies valmistautui samalla Atheistin samana vuonna julkaistavan kakkoslevyn äänityksiin ja ehti vain piipahtaa studiolla. Kaikessa on ainutlaatuisuuden tuntua. Likaisemman osaston brutaali keskitempodeath on tänäkin päivänä kuunneltuna täysin relevanttia kuolokamaa. Keskitempolanaus ja rivakampi tulitus täydentävät toisiaan, ja soundit ovat erittäin hengittävät, varsinkin Morrisound-valliin verrattuna. Musiikillisesti se paini samalla tasolla Deathin, Cynicin ja Atheistin kanssa ja kiersikin niistä jokaisen kaverina. Sentenced: Shadows of the Past (Thrash) Muhoksen Sentenced hautautui Kemin Tico-Tico-studiolle äänittämään esikoisalbumiaan. Xysma: Yeah (ComeBack) Turkulaisen Xysman Yeah on merkittävin suomalainen death metal -pitkäsoitto. Oli jokaiselle jotain: vanhaa koulua, goottitunnelmaa, teknistä suoritusta, hidasta tuomiota ja melodiarikasta grindia. 26. Stone on albumilla monipuolisimmillaan, muttei unohtanut thrash/speed-menneisyyttään. Sanoituspuolella kauneus on korvannut goren, eli siinäkin mielessä huidellaan omilla tasoilla. Bassot soitti Cynic/Atheist-laina Tony Choy nauhattomallaan. Eikä vähiten siksi, että se on lajissaan ensimmäinen, olkoonkin että death metal on tässä tapauksessa hieman suppea genremääritelmä. Kaikkina versioina. Harva osasi arvata, millaisiin urotekoihin rampa-Pestilence vielä pystyisikään. Funebre: Children of the Scorn (Spinefarm) Paimiolaisten levy on ensimmäisiä Suomessa julkaistuja death metal -albumeita. Testimony on siihen asti parhaalta soundaava Pestilence-levy, ja älpeellä kuullaan reippaasti uudistunutta bändiä. Biisit ovat jo bändin soittotaidon kehittymisenkin myötä monimuotoisempia, mutta silti silkkaa Pestilenceä. Janitor Muurinen murisee mehukkaasti ja matalalta, ja aiempien julkaisujen Carcass-henkiset tuplarääkyörinät ovat jääneet pois, aivan kuten ”Raato-vaikutteet” muutenkin jotain yksittäistä räjähtävää kitarasooloa lukuun ottamatta. Murskaava se on silti. Yeah on edelläkävijöiden ja oman tiensä kulkijoiden täysosuma – tai yksi niistä. Musiikki on grindilla maustettua, tarttuvaa ja svengaavaa kuolometallia, joka poikkeaa täysin ajan muusta äärimetallitarjonnasta. Mitä Xysma tekikään, kaikki tuntui muuttuvan kullaksi. Nyttemmin uudelleen aktivoitunut ryhmä vetää debyytillään nuoruuden innolla, mutta ote on tiukka ja murskaava. Yhtye yllätti joka levyllään liukuen lopulta täysveriseksi popyhtyeeksi. Oli miten oli, Pestilence ilmoittautui kertarysäyksellä death metalin kysytyimpien yhtyeiden kerhoon. Uusia edistysaskelia otettiin, mutta tallattuja polkujakin tampattiin tehokkaasti. Vaikka levy on kutakuinkin täydellinen death/thrash-rieska, laulaja-basisti Martin van Drunen tunsi olonsa kotoisammaksi maanmiestensä Asphyxin keulilla. Miehen ulosanti on aavistuksen matalampaa kuin kärsivästä karjunastaan kuulun van Drunenin. Ja kitarasyntikoita! Ehkäpä tässäkin syy van Drunenin kaikkoamiseen. Levyn äänittäneet jolpit olivat verevässä 15–18 vuoden iässä ja paketti pysyy juuri ja juuri kasassa. Monimuotoinen Eurooppa-kuolo Neljännesvuosisata sitten vanhalla mantereella ilmestyi huimia death metal -levyjä ja saman genren johdannaisia. Yksi levyn fiiliksenluojista on rumpali Teppo Pullin levottomasti fillittelevä, ilman tuplabassareita vedetty soitto, joka antaa albumille aidosti svengaavan tunnelman. Tämän albumin kaiut on kuultavissa monen nykypumpun tekemisissä, napatkaapa vaikka mikä tahansa Stam1nan, Mokoman tahi Lost Societyn levy verrokiksi. Levy-yhtiö Roadrunner päätti, että nyt kolmikoksi typistyneen bändin oli matkattava uusine biiseineen, no, tietysti Floridan hiostavuuteen ja Morrisoundin uumeniin. Lopputulemana on raskasta, mausteensa niin Jenkkilästä kuin Ruotsistakin hakenutta death metalia vahvoin doomvaikuttein. Pestilence: Testimony of the Ancients (Roadrunner) Hollannin Enschedestä tulleen Pestilencen rivit alkoivat rakoilla lähes välittömästi 1989 julkaistun Consuming Impulsen jälkeen. Eurooppalainen metalliskene erikoistui ja erottui. Loppu on maailman mannuilla kansaa kaataneen suomimetallin historiaa. Levyllä vallitsee haudantakaisen utuinen, vaaniva tunnelma. Funebrella on nyanssipuoli tiukasti hanskassa. Mystisemmän ja synkemmän death metalin ystävän ehdoton pakkotsekkaus! Convulse: World without God (Thrash) Nokialainen Convulse ehti sekin täyspitkän tekoon ensimmäisten kotimaisten kuolo-orkesterien joukossa. ”Suomen Obituaryksi” haukkuivat, ja eipä mennyt tuomio pahasti hakoteille. Consuming oli niittänyt mainetta fanien keskuudessa ja kerännyt kiittäviä arvosanoja tärkeimmissä metallijulkaisuissa. Ehdoton klassikko, jonka pitäisi löytymän jokaisen kalmametallin ystävän levyhyllystä. Levyltä ei löydy silti leimallista Sunlight-soundia, vaan sille on saatu sekä raskasta mureutta että hengittävää ilmavuutta. Levy pursuaa huippubiisejä: Small Tales, Mad Hatter’s Den ja vaikkapa Haven ovat kappaleita, joiden kuulemisen jälkeen on valtava sääli, että levy jäi keravalaisten pikanikkareitten viimeiseksi. Kyseessä on maailman mittakaavassakin merkittävä levytys, joka oli vuosia aikaansa edellä – kukaan ei tosin tehnyt samaa yhtä hyvin myöhemminkään. Ultrahurmeinen alkupään tuotanto oli Yeahiin tultaessa muisto vain, vaikka puhuttiin yhdestä kahdesta vuodesta. Sekä blastit että hitaat lähtevät hienosti, ja kun Olli Nurmisen riffien ja Pullin komppien yhteispeli tuuttaa kaiuttimista, ollaan kotimaisen metallihienouden ytimessä. Yeah ei tarjoa muka-groovaavaa death’n’rollia, vaan aidosti tarttuvaa ja kekseliästä metallia, jossa soi niin grindcore kuin 70-lukulainen heavykin. Yeah purkitettiin Sunlightissa Thomas Skogsbergin väännellessä nappuloita syksyllä 1990. Murinat otti hoitaakseen kitaristi Patrick Mameli. Xysman kehityskaari on aivan omaa luokkaansa. Silti intoa riitti kuin riittikin jalostaa omaa soundia pidemmälle. Timo Tolkki kiersi älpylle katakombeja värisyttävät soundit. Levyn äänitti, tadaa, Scott Burns. Tunnelma on esimerkiksi länsinaapurin vastaavia yhtyeitä synkeämpi ja brutaalimpi. Tänä päivänä World without God on yksi niistä levyistä, jotka edustavat tyypillistä suomalaista old school death metalia
Edelläkävijöitä molemmat, bändi ja levynsä. Tuloksena on tietenkin jyräävän kuolometallin räiskettä. Kappaleiden välit täytettiin erilaisilla oikeuspatologien puheista napatuilla introilla, jotka loivat levyn saumakohtiin omaa kolkkoa tunnelmaansa. Cancer: Death Shall Rise (Vinyl Solution) Brittipartio Cancer matkasi sekin S. Täysin omissa hurmeisissa sfääreissään goregrindanneet psykopatologit jättivät Necroticismilla taakseen kaikkein härskeimmän hautausmaalla mellastuksen ja siirtyivät suoraan lääkikseen. Dorrian jätti kuitenkin menestystä nauttivat vauhtiveikot vuonna 1989 ja perusti oman, aivan toisenlaisen bändinsä. Bolt Thrower: War Master (Earache) Coventryläisten kolmoslevyn ensisekunneista huomaa, että yhtye on löytänyt oman äänensä. Body Count on edelleen kaikkien aikojen kovimpia aloitusbiisejä. 27. Akustisella kitaralla ja huilulla tenhoava intro avaa levyn keijukaisen kepeydellä muuntuen pian superraskaan sarjan menoksi. Siinä missä Napukat grindasivat äärinopeasti, Cathedral eteni etanan vauhtia, nimittäin psykedeelisen taikametsän jättietanan. Colin Richardsonin tuottama levy jäikin viimeiseksi BT-äänitteeksi, jonka nopsin komppi on grind. Gothic oli Halifaxin nuorille valtava harppaus debyyttinsä keskitempoisesta koukerodeathdoomista kohti omia sfäärejä. Gothicin nimibiisi lähti soimaan, enkä ollut koskaan kuullut vastaavaa. Samassa maastossa seilaa myös itse musiikki. Kolmannellaan myös kokoonpano oli kasvanut Carnagen Michael Amottin tultua toisen kirveen varteen. Realm of Chaos -levyn grindvaikutteita kuullaan vain harvakseltaan, sen sijaan fokus pidetään groovaavan keskitempodeathin möyrinnässä. Hyviä biisejä. Seuraavilla albumeillaan ”Tuomiokirkko” jätti kovimmat laahaukset taakseen ja alkoi groovata Woodstock-lahkeet lepattaen. Keskitempodeath valtaa tilan uptempotykitykseltä. Resurrection Absurd/ The Eternal Fall -ep-kaksikko osoitti jenkkideathin tehneen syvän vaikutuksen 1985 toimintansa aloittaneeseen meschedeläisryhmään. Tässä on täydellinen doom metal -levy. The Rack -esikoisen soundimaailma voisi olla astetta murskaavampi, mutta vanhan peruskoulun kuolo jyrisee silti kuin taivas olisi tulossa niskaan. Rumpali Ken Owenin kompin terävöityminen antaa koko levylle selkärangan, jonka varaan pystyi rakentamaan. Siltä löytyy myös death metalin koulukirjamääritelmä, Cenotaph. Forest of Equilibriumin taianomainen tunnelma kestää vuodesta toiseen. Viisikko antoi luonnolliselle evoluutiolle ja inspiraatiolle tilaa muokata omaa soundiaan ja loi samalla kokonaan oman genrensä, goottimetallin. Cathedralin esikoispitkäsoitto on kohonnut aikojen saatossa yhdeksi maailmanhistorian merkittävimmistä doom metal -levyistä. Woodhouse-studioilla äänitetty Cursed-debyyttipitkäsoitto ottaa etäisyyttä ilmeisimpiin esikuviinsa. Morgoth: Cursed (Century Media) Saksa profiloitui 80-luvun metallikentillä thrashmaaksi. Vaikka levyllä on paikoin tyhjäkäyntiä, kyseessä on albumi, jonka soundia viisikko osasi jalostaa jatkossa taiten. Asphyx: The Rack (Century Media) Kuten edellä selvisi, multakurkku Martin van Drunen antoi äänijänteidensä kärsiä myös Pestilencestä lähtönsä jälkeen siirryttyään mylvimään tulppaanija hollannikasmaan Asphyxiin. Carcass: Necroticism – Descanting the Insalubrious (Earache) Liverpoolilainen goretrio kasvoi joka levyllään hämmästyttävin harppauksin. Dave Patchettin – josta tuli sittemmin Cathedralin ”hovitaiteilija” – maaginen kansikuva outoine olentoineen häilyy jossain rauhaisan unen, fantasian ja vinksahtaneen painajaisen rajapinnalla. Esiintyipä ukko Cancerin promokuvissakin, vaikkei soittanut hetkeäkään yhtyeen riveissä livenä. Burnsin hoiviin Morrisoundiin äänittämään kakkoslevyään. Nick Holmes artikuloi matalan örinälaulunsa selkeästi, sitten jostain holvin uumenesta laskeutuu enkeli laulamaan naisäänellään. Paradise Lost: Gothic (Peaceville) Muistan sen kuin eilisen. DSR edustaa ehtaa groovekkaasti rullaavaa keskitempokuolemaa, jossa on runsaasti hittipotentiaalia. Etsikää, hyvät ihmiset, tämä ihmiskunnalta piilotteleva helmi heti käsiinne! Cathedral: Forest of Equilibrium (Earache) Laulaja Lee Dorrian murisi Napalm Deathin keulilla sen kahdella ensimmäisellä levyllä ja oli näin ollen luomassa koko grindgenreä. Alkuvuodesta 1991 levytetyn Death Shall Risen soolokitarat vingutti tuohon aikaan monilla nykypäivän klassikoilla vieraillut James Murphy. Silmien eteen piirtyivät rankkasateen kastelemat, kymmeniä metrejä korkeat mustat ja terävät kirkonseinät. Ja on sitä edelleen. Albumi suorastaan tursuaa erittäin tarttuvia sovituksia, mahtavaa laulua ja hienoa rumputyöskentelyä. Sielläkin silvottiin, mutta nyt mentiin vankalla asiantuntemuksella ja tarkoin leikkauksin. Väkevän ensilevyn päättää ja kruunaa jylhästi etenevä nimibiisi, joka oli koko yhdeksän minuutin kestollaan eurokuolon kärkikastia vuonna 1991. Debyyttilevy Forest of Equilibrium oli 25 vuotta sitten jotain aivan muuta. Studiossa pyörähtänyt Deiciden Glen Benton rykäisee taustat Hung, Drawn and Quarterediin vihaisella pre-Legion-intensiteetillä. Otetaan Autopsy, doomhommat ja Bolt Thrower, sekoitetaan ja kuorrutetaan van Drunenin ”kurkku veressä” -örinällä, niin aletaan olla Asphyx-debyytin ytimessä. Gregor Macintoshin viipyilevä kitaramelodia sinetöi loput: tämä on jotain ihan uutta. Ultrahitaan ja hitaan välillä vaihteleva nopeus, Black Sabbathin tuomioperintö sekä Dorrianin death metaliin viittaava semiörinä kosmisen hirven lailla svengaaviin kitaroihin yhdistettynä on yhtä kuin ”tasapainon metsä”. Marc Grewen kuristavan karjunnan kruunaama, hyvin tumma death metal -albumi on simppelinkierossa tarttuvuudessaan ”unohdettu” klassikko
Ja lista jatkuu. Amerikkalaista Michael Whelaniäkään ei toki voi sivuuttaa. Toinen vastaava silmienja päänsekoittajavideo oli Bolt Throwerin Cenotaph, joka oli niin ikään leikattu jatkuvasti viliseviin tuokiokuviin. Soundimaailma oli siistiytynyt ja terävöitynyt sitten edellisen Symphonies of Sickness -levyn, kappaleisiin oli ilmestynyt lukuisia osia, kitaratyöskentely oli rikkaampaa ja tarttuvia sahauksia ammuttiin joka nurkan takaa – biiseissä tapahtui hienoja asioita kaiken aikaa. Whelanin tyyliä kuvataankin sanoilla ”mielikuvituksellinen realismi”. Metallifaneja siis hemmoteltiin 25 vuotta sitten toden teolla myös liikkuvan kuvan puolella. Yhdeltä vuoden kovimmista ep-julkaisuista kuvalliseen muotoon saatettiin Napalm Deathin Mass Appeal Madness, jonka äärimmäisen levottomasta videosta saatiin nauttia usein Headbanger’s Ballissa. Se on yksi valtava, seepiasävyisten unten takalaidoilta noussut saksikas peto. Vuonna 1991 tapahtui myös pitkäsoittojen ulkopuolella. Metalliset kansija videotaiteet Käsittelemämme 1990-luvun musiikkiympyröistä ei voi puhua mainitsematta levynkansitaiteen ja musiikkivideoiden merkitystä. Oma lukunsa ovat soolot, joiden selkäpiissä tuntuvan pehmeä ketteryys ja kekseliäisyys nostivat Carcassin kuolon korkeaa tasoa entisestään. Ohjelmassa nimittäin todella näytettiin kovan sarjan takomista. Miehen siveltimenjälkeä nähtiin pelkästään vuonna 1991 muiden muassa Entombedin Clandestinen, Dismemberin Like an Everflowing Streamin, Gorgutsin Considered Deadin, Pestilencen Testimony of the Ancientsin, Suffocationin Effigy of the Forgottenin ja Malevolent Creationin The Ten Commandmentsin kansitöissä. Jotain silloisen MTV:n toiminnasta kertoo myös Cathedralin huippuhitaan Ebony Tears -videon pyörittäminen. Ja on kaihoon omat painavat syynsäkin. Lp oli edelleen täysin relevantti formaatti yhä enemmän jalansijaa saaneen cd:n rinnalla, ja etenkin metallipuolella käsinmaalattu kansitaide oli tärkeä osa kokonaisuutta. Umpihullut örinäkorinat jäivät kahdelle ensimmäiselle levylle, mutta kyllä Necrollakin edetään vielä melko sairaissa merkeissä. Valtaisa detaljien suma muodostaa alitajuntaan ja lukuisiin T-paitoihin painautuneen kokonaisuuden. Carcassin kolmas on kokonaisuus, jossa ei ole yhtään heikkoa kohtaa. Se antoi kertaheitolla valtavasti uutta koko metallikentälle. Korvakarkin lisäksi saatiin myös silmäkarkkia. Ällistyttävän metallivuoden levyiltä lohkottiin myös lukuisia musiikkivideoita. Miehen kyky sovittaa väreiksi ja maailmoiksi albumilla soinut musiikki on kerrassaan ainutlaatuinen. Laulupuolella kitaristi Bill Steer muhkeine murinoineen oli saanut antaa tilaa basisti Jeff Walkerin kireälle rääkymiselle. Tavaramerkkinsä, koukeroinen Cthulhu-fantasia ja omituiset toismaailmalliset monisilmäeliöt, koneet ja kummat kojeet, toistuivat levystä toiseen, ja etenkin taiteilemiensa älpeelevyjen kansia on ilo tutkia. Alan vaikuttajista ehkäpä kuuluisin on brittitaiteilija Dan Seagrave. Katsokaapa Sepulturan Arisen kantta ihan rauhassa. Vuonna 2016 sitä voi olla vaikea käsittää, mutta MTV – siis nimenomaan ”Emtiivii” – pyöritti raskaan musiikin erikoisohjelma Headbanger’s Ballia, jota moni varttuneempi metallipää muistelee nyt kaiholla. Tuo satoja pikku yksityiskohtia sisältävä mestariteos on metallihistorian ikimuistoisimpia kansitöitä. Kuten kollegansa, kynänjälkensä on pikkutarkkaa, mutta hahmogallerioissa toistuivat kärsivät sielut, muumiopaketit ja eri eläinkunnan edustajat osana groteskia kokonaisuutta. 28. Vai mitä tuumaatte näistä kansainvälistä tv-aikaa saaneista musiikkivideoista: Morgothin Isolated, Pestilencen Land of Tears, Morbid Angelin Blessed Are the Sick, Entombedin Stranger Aeons, Carcassin Incarnated Solvent Abuse tai vaikkapa Deathin Lack of Comprehension
29,50€ / TICKETMASTER jelmu.net PE 9.12. 28,50€ PE 10.2.2017 BLACK BOX, HELSINGIN JÄÄHALLI ALKAEN 47,50 € / TICKETMASTER & TIKETTI LA 11.2.2017 PAKKAHUONE, TAMPERE ALKAEN 45,00 € / TIKETTI & LIPPUPISTE. TAMPERE / KLUBI LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 27€) / JELMU.NET & TIKETTI 3.11. 28€ (JÄS. TURKU / LOGOMO LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. Lahti – Finlandia Klubi Pe 21.10. 24,00€ / KERUBI.FI 4.11. Pe 7.10. Oulu – Areena Liput palvelumaksuineen alkaen 29,00 € 1.11. JYVÄSKYLÄ / LUTAKKO LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. HELSINKI / THE CIRCUS LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 29,00€ / LIPPUPISTE 5.11. Turku – Logomo La 8.10. Jyväskylä – Lutakko La 22.10. Helsinki – e Circus Pe 14.10. Seinäjoki – Rytmikorjaamo La 15.10. JOENSUU / KERUBI LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 29,80€ / TIKETTI 2.11. AULANKO AREENA, HÄMEENLINNA LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK
Yksin tänä syksynä julkaisussa on sekä omaelämäkerta Only Half There että uusi Devin Townsend Project -albumi Transcendence. Mies suoltaa taidetta ulos eri nimillä ja tavaramerkeillä kuin pakkomielteisesti. ONNI EPÄONNISTUMISESSA TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT TOM HAWKINS, REBECCA BLISSET 30. Devin Townsend on nykyprogen kiistämätön hullu nero
Ilman sitä tunnetta ajattelin melkein, että osa minusta lakkaa olemasta. Ehkä tärkein sen kautta ymmärtämäni asia on kaksipiippuinen: Tajusin, että olen totaalinen perfektionisti. – Lopulta kuitenkin innostuin enemmän. En ole koskaan vetänyt kokaiiniviivaa huoran perseeltä. Minun sanani oli kerrottu jonkun muun äänellä. Devin myöntää itsekin, että hänen työskentelytapansa ovat aina olleet suorastaan pakkomielteisen yksinvaltaisia. Se oli vain omassa päässä. Muuten sitä ei tehtäisi lainkaan. – Minulle itselleni kirjan suurin arvo on kuitenkin siinä, että se pakotti minut hyväksymään monta vaikeaa asiaa, joiden kanssa olen kamppaillut. Kirjaan asti olin aina ajatellut, että olen perfektionisti, joka aina epäonnistuu tavoitteissaan. Kaikki aiemmat DT-projektit ovat olleet täysin miehen oman sävellystyön tulosta. ONNI EPÄONNISTUMISESSA 31. Taistelu onnellisuudesta Devin Townsend tunnetaan huomattavan positiivisena ja avoimena tyyppinä niin omassa elämässään kuin taiteilijanakin. Olen ollut naimisissa niin monta vuotta, ettei minulla ole mitään bändärijuttuja. Ja kuitenkin olen niin epätäydellinen, että se on säälittävää ja huvittavaa samaan aikaan. Mitä en todellakaan ole. Saman toistaminen ikuisesti olisi tälle miehelle mahdottomuus. Luettuani hänen tekstiään tajusin, etten voi antaa sen mennä niin. Tajusin, että jos tämä on tehtävä, minun on tehtävä se kunnolla. Miten tyhmä idea. Annetaan miehen puhua tässä artikkelissa niistä vapaasti. Ei mitään järkeä. – Kirjoittamisesta tulikin nopeasti hyvin vapauttavaa. ja pystyin sanomaan, että kyllä, tämä tehdään... Ja sitten kun päästää siitä epävarmuudesta irti, tajuaa, että mitään ongelmaa ei ole koskaan oikeasti ollutkaan. Siihen sisältyy myös bisnesasioita, ihmissuhteita ja taloudellisia aspekteja sekä menneisyydestä oppimiani asioita. Se on johtanut tarpeeseen astua ulos omalta mukavuusalueelta ja yrittää jotain täysin uutta. Muistan, kun kuuntelin valmista biisiä ja mietin: hitto, onpa mahtava biisi. Suurin osa levyn biiseistä on joko täysin minun käsialaani tai vähintään minun ideoitani, joista bändi hioi lopullisen version. – Se oli järjetöntä. Viime aikoina Devin on kuitenkin joutunut kamppailemaan itsensä, oman luomisprosessinsa ja motivaationsa kanssa. – Toisaalta, sitten kun pääsin siitä yli ja tajusin, että tämä biisi on mahtava... Kirjan jälkeen tajusin, että olen perfektionisti, mutta ihmiset ovat epätäydellisiä. – Ensinnäkin, minkälainen narsisti ylipäätään kirjoittaa näistä jutuista. Siitä tuli lopulta jotain, jossa näen oikeaa arvoa ja hyötyä – eikä vain itselleni vaan myös muille, joita ehkäpä kiinnostaa tällainen prosessi. – Kun tämä tosiasia yhdistetään pakonomaiseen täydellisyyden tavoitteluuni... Minä kirjoitin sen lyriikat. Se oli kaistapäistä. Muistan, kuinka se sai minut tuntemaan melkein kuin olisin hävinnyt jotain. Biisi, jota en olisi ikinä säveltänyt omin päin. – Se oli niin kummallinen tunne... Se tehtiin alusta pitäen bändinä. – Tämä projekti pakotti minut oppimaan kirjoittajaksi. Koska sen tekeminen tuntui kuin päästäisin irti jostain. – Päästäminen irti siitä tunteesta oli todella outo kokemus minulle. Mistä minun siis olisi pitänyt kirjoittaa. Ei minulla vain ole sellaisia cooleja Mötley Crüe -tarinoita. Se pakotti minut myös oppimaan jotain omasta itsestäni: kirjoittamisen kautta minun oli käsiteltävä mahdollisimman objektiivisesti kaikkia niitä asioita, joista stressaan alitajuisesti niin paljon ja joista olen niin epävarma. – Levyn tekeminen sentään on helppoa. Omista henkilökohtaisista asioista kirjoittaminen ei ollut muuten niin vaivattoman tuotteliaalle taiteilijalle helppoa. Näiden kahden ominaisuuden aiheuttama ristiriita synnyttää minussa loppumatonta ärsytystä. T ranscendence on Devin Townsendin ensimmäinen omalla nimellä julkaistu bändilevy, joka on sävelletty aidosti bändinä. Se ei ole 12 biisiä, se on 150 000 sanaa, joista jokainen pronomini ja jokainen adjektiivi ja jokainen huutomerkki sisältää jo itsessään kokonaisia maailmoja. Tuskallinen omaelämäkerta Elämäkerran kirjoittaminen oli Devinille täysin uusi aluevaltaus. Että johonkin minusta on kajottu. – Pohjimmiltaan kyse oli vain epävarmuudesta, ainakin minun kohdallani. On ehkä 12 biisiä, joita voi hioa niin kauan, että on tyytyväinen. Tämä on minun matkani. Päinvastoin. Luulen, että se oli lähinnä pelkkää epävarmuutta. Aloin uusia haamukirjoittajan tekstiä ja siinä kävi niin, että lopulta kirjoitin koko jutun itse. Toisaalta se pakotti minut tajuamaan tämän aspektin itsestäni konkreettisemmin kuin koskaan ennen. Samaan aikaan, kun yritän pukea sanoiksi mitä tunsin, yritän oikeasti miettiä, mitä se oli ylipäätään. Lähes sanasta sanaan. Devinin kanssa jutellessa pintaan nousevat toistuvasti tietyt teemat: epäonnistuminen, irtipäästäminen, vaikeuksista ylipääseminen ja oman itsensä kohtaaminen. – Failure on kuitenkin täysin yhteisen sävellystyön tulosta. Mistä minä muka kirjoittaisin. Koko kirjoittamisprosessin ajan halusin yksinkertaisesti ja ainoastaan järsiä käteni irti. Kouraisevan fiiliksen taustalla on ehkä sen erityisasema DTP:n sävellysprosessien historiassa. Sairaalloinen. – Kirjasta tuli lopulta eniten kuvaus luomisprosessistani. Se tuntui aluksi niin pahalta, että kyselin vain itseltäni, miksi ihmeessä teen tätä. Ei siitäkään koskaan täydellistä saa, mutta lähelle voi kuitenkin pyrkiä. – Itsestäni kirjoittaminen sai minut tuntemaan itseni hillittömän haavoittuvaiseksi. Ihan jos ajatellaan sen nimeäkin. Toiseksi, kun pääsin syvemmälle projektiin, seuraava epävarmuuden lähde oli, ettei minulla tuntunut olevan mitään kerrottavaa. Ensimmäisen kerran, kun minulle esiteltiin tämä idea, sanoin etten todellakaan aio kirjoittaa omaelämäkertaa. – Minusta tuntuu, että Failure on erityisen kiinnostava biisi juuri minulle. – Se on ensimmäinen kappale, jonka sävelsin alusta loppuun yhdessä koko bändin kanssa. Kirja on täysin eri juttu. Aluksi kirjaa nimittäin teki haamukirjoittaja. Se oli yksi esimerkki mukavuusalueeni ulkopuolelle astumisesta. – Viime kädessä kiehtovin aspekti koko asiassa oli tämä oivallus: vasta sen jälkeen, kun olin uskaltanut jättää tutut ja turvalliset raamini, tajusin, miten huvittavaa oli ollut stressata koko asiasta. Se antoi minulle uuden tavan katsoa omaa luomisprosessiani, ja näin uusin silmin ne henkilökohtaiset ongelmat, jotka estävät tai hidastavat minua. – Sitä tottuu tekemään ja ajattelemaan, että tämä on minun juttuni. Se oli levyn ensimmäisiä valmiita biisejä. Epäonnistuminen Yksi Transcendence-levyn vaikuttavimmista ja henkilökohtaisella tasolla koskettavimmista biiseistä on surumielinen Failure. Se on erityinen biisi, koska mitään sellaista ei ole koskaan aiemmin tehty
Haluan tehdä jotain TODELLA provokatiivista. Tämän projektin ympärillä täytyy olla paljon vähemmän rajoitteita ja sääntöjä. ”En halua vain valittaa, että kaikki on paskaa, maailma voi painua vittuun ja kaikkien pitäisi vain suojella itseään. Eikä se tunnu samalta kuin joskus. Olen nähnyt ihmisten kuolevan ympäriltäni. Tein Ocean Machinen, koska minun oli yksinkertaisesti pakko tehdä se. heittäytyä hulluksi tavalla, jota en ole vielä koettanut. Minulla on vaikea mutta hieno työ. – Olen tehnyt DTP:tä ja siinä käyttämääni soundia nyt yli 20 vuotta. Joten... Eikä koskaan päädy tekemään yhtään mitään. – Haluan sen teeman olevan jotain, jossa minun ei tarvitse olla yhtä varovainen kuin viimeiset kymmenen vuotta. Toisaalta haluan käyttää myös muinaisia soittimia. Sellaisia ihmisiä on jo ihan tarpeeksi. Ja improvisoinnin perusluonne on juuri se, että hyväksyy mahdollisuuden, että saattoi juuri astua vahingossa alas kalliolta. Tai jos silti epäonnistuu, pystyy aina löytämään tiensä takaisin. – Minusta tuntuu, että on tullut aika löytää itsevarmuuteni. Jos aion tehdä jotain, en ainakaan jaksa tuoda lisää paskaa maailmaan, joka on jo sitä täynnä. Näin ei ole ollut aina: miehellä diagnosoitu maanis-depressiivisyys aiheutti etenkin nuorempana syviä ongelmia ja vihaa koko maailmaa kohtaan. Sen tekeminen taas sai minut keksimään teeman The Mothille. Tulevaisuus Kamppailu omien demonien kanssa ja kriisi luomistyön ilon hitaasta eltaantumisesta on kuitenkin lopulta saanut Devinin, niinpä niin, kunnianhimoisemmaksi kuin koskaan. – Sinfonia on se juttu, jonka tahdon tehdä seuraavaksi. En halua vain valittaa, että kaikki on paskaa, maailma voi painua vittuun ja kaikkien pitäisi vain suojella itseään. Oikeasti, helpoin tapa reagoida kaikkeen paskaan maailmassa on valittaa, miten paskaa se on. – Minulla on ystäviä, läheisiä ystäviä, jotka sanovat minulle: ”Dev, taidat olla vähän naiivi, kun ajattelet näin.” Minä taas en usko olevani lainkaan naiivi. – Kun käytän sanaa sinfonia, se on oikeastaan vain epämääräinen nimitys kokonaisvaltaiselle multimediataideprojektille, joka käyttää musiikkia akselinaan. – Sitten siitä tulikin asia, josta pystyin tekemään itselleni uran. Epäonnistuminen nimittäin. Haluan tehdä mieluummin jotain erilaista. – Mutta eihän se ole helppoa. – Kirjan tekeminen sai minut keksimään teeman Transcendencelle. Joka päivä näen uutisissa ne kauhut, mitä maailmassa on meneillään. Haluan tehdä mieluummin jotain erilaista.” 32. Eikä siinä tule olemaan mukana mitään metallibändiä. Eikä olisi mitään järkeä vain jättää se ja lopettaa. – Uskon, että jos ei ole valmis epäonnistumaan, ei koskaan päädy improvisoimaan. Mutta aina kannattaa tavoitella kuuta, eikö. Eli minun ei olisi mitään järkeä olla tekemättä sitä. Sitä tehdessä en ajatellut seuraavanlaisia asioita: miten saan itseni välittämään tästä projektista, miten voisin löytää tieni ulos mukavuusalueeltani, miten oikeasti yrittää ja tehdä tästä jotain arvokasta, millainen suhde minulla on bändiini... Haluan sen olevan melkein kuin ooppera. Ja pidän siitä edelleen. Uskon kuitenkin haluavani olla sellainen. Onneksi olen jo niin pro näyttämään naurettavalta, että minulle se ei ole enää mikään ongelma. Se on sinfonia, jonka aion tehdä seuraavaksi. taistelen pysyäkseni positiivisena. Nyt minusta tuntuu, että kaikki DTP:lle kirjoittamani lyriikat ovat olleet... En usko, että ikinä oikeasti epäonnistuu, jos ei pelkää epäonnistumista. – Jos pidän jotain asiaa tärkeänä, ei vain minulle vaan elämäni ihmisille, perheelleni, niille, joista välitän... – Saan tehdä musiikkia työkseni. Viime kädessä se tulee olemaan askel pois kaikesta siitä, mitä olen ikinä aiemmin tehnyt. Haluan sen teeman olevan ylitsevuotava ja mieletön, mutta silti se ei saa olla satiirinen. – Silti! Jos olen oppinut taiteilijana jotain, niin sen, että minulla on mahdollisuus valita mitä haluan sanoa. supervarovaisia. Sille on myös selvästi yhä tilausta. Haluan sen instrumentaation perustuvan klassisiin soittimiin, mutta modernimpiin soittimiin yhdistettynä. Koska pelkää näyttävänsä naurettavalta, tai jotain. Jos siinä on mitään järkeä. Sellaisia ihmisiä on jo ihan tarpeeksi. Jos kuitenkin pelkää epäonnistumista, päätyy vain toistamaan itseään ikuisesti. Kunnioitan syvästi ihmisiä, jotka eivät anna periksi – varsinkaan sellaisissa olosuhteissa, joissa helpoin mahdollinen reaktio olisi tehdä niin. – En usko olevani luonnostani positiivinen. Jotain TODELLA... En minä tunge päätäni pensaaseen ja sulje silmiäni kaikelta siltä. Ja olla tekemättä sitä hyvin. ehkä jopa häiritsevää, jollain tasolla. Saan tehdä musiikkia elannokseni. Strapping Young Ladin jälkeen minun oli päästävä ulos siitä huumeiden ja alkoholin ja hoitamattomien henkilökohtaisten ongelmien sumusta, jossa olin ollut. On naiiviuden täysi vastakohta yrittää välittää tarpeeksi ollakseen heittäytymättä nihilistiksi ja sanoa, että vitut kaikesta. Sillä siisti. Kunhan uskon, että olen tosi onnekas. – Sen mahdollisuuden hyväksyminen ja siitä irtipäästäminen antaa kuitenkin tilaa prosessille, joka... Iän myötä kenties vahvistuu tunne, että minulla ei ole enää energiaa... Se on itse asiassa yksi suosikkikonsepteistani. Teen sitä siis edelleen ilolla, mutta minun täytyy TODELLA tehdä töitä sen eteen. – Sehän se tavoite olisi. Ja koska minulle on annettu tässä kohtaa elämääni mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä haluan sanoa, sanon mieluummin jotain, missä on voimaa ja elämänmyönteisyyttä. – Ei yhtään mitään. Minusta tuntuu, että seuraava vaihe minulle taiteilijana on... Epäonnistuminen, vielä kerran Kuulostaa siltä, että Devinin haaveissa on tehdä uusi Kevätuhri, Igor Stravinskyn musiikillinen ja visuaalinen taideteos, jonka ensiesitys Pariisissa vuonna 1913 aiheutti epäsovinnaisuudellaan mellakan. Minä en tietenkään ole Stravinsky... – Mutta siitä oikeasti kiinnostuminen on nykyään niin paljon vaivalloisempaa kuin silloin, kun tein Ocean Machinea [1997]
WWW.ROOMESCAPE.FI H E L S I N K I ON NYT AVATTU ISO ROBALLE! VARAA HUONE OSOITTEESTA HELSINKI TAMPERE LAHTI ROVANIEMI RoomEscape_HKI_225x297mm.indd 1 4.3.2016 8.54
34
Ja sehän on industrial-, teknoja/tai konemetalliyhtye Pain, jonka Tägtgren perusti vuonna 1996. – Nykyään olen jo sen verran varttuneempi, etteivät tuollaiset ilakointiputket ole edes mahdollisia. Saksalaisen Nuclear Blast -levy-yhtiön päädyssä odotetaan jo innolla Tägtgrenin työn tuloksia, sillä juuri nyt multi-instrumentalistinakin tunnetun ruotsalaisgurun viimeistelypöydällä on ”Nuken” ykköskaartiin kohonneen Sabatonin The Last Stand -albumi. Sabatonista voi lukea enemmän toisaalta tästä lehdestä, joten mennäänpä tämän tarinan varsinaiseen aiheeseen. No, ei hommaa viitsi jättää keskenkään, kun täydellisyys on jo niin lähellä, Peter sanoo. – Joo, muutaman kerran tätä pitkäsoittoa on jo miksattu ja masteroitu, siis sen ”viimeisen kerran”. Mainitsemasi työt taitavat toimia jonkinlaisena todistuskappaleena siitä, etten pyöri päivästä toiseen ympäripäissäni, Peter hymähtää. Sellainen ei onnistu kännissä ja krapulassa. Nyt on vuorossa Pain-yhtye en kotiinpaluu . TURMION KÄTILÖ TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA STEFAN HEILEMAN N 35. Kaikista röpelöisintä homma oli 2000-luvun alkupuolella. Siis ihan oikeasti... Päähenkilömme toinen orkesteri, 26-vuotias Hypocrisy, on puolestaan julkaissut kaksitoista studioalbumia. Salmiakkikossuhan on eräs hänen suosikkijuomistaan... Skills in Pillsiin liittynyt studiotyö oli hyvinkin kurinalaista, mutta levyn haastattelukiertueet olivat sitten vähän toista maata. Hypocrisy lähti ensin usean viikon mittaiselle Euroopan-kiertueelle Dimmu Borgirin kanssa, ja jatkoimme sen jälkeen lähes suoraan Yhdysvaltoihin, missä soittokumppaneina olivat Dimmun lisäksi Bodom ja Nevermore. – Ei helvetti... T oukokuinen torstai on kääntymässä hiljalleen myöhäisillaksi, mutta kookkaan miksauspöydän ääressä huhkivan Peter Tägtgrenin päivä ei ole vielä läheskään plakkarissa. Hassuttelimme viiden tähden hotelleissa ja saimme osaksemme ihan kohtalaista paheksuntaa, Peter virnistää. Tulen armottomaan känniin, tai vielä armottomampaan krapulaan, pelkästä muistelemisesta. Eikä kannata unohtaa viime vuonna ilmestynyttä Rammstein-solisti Till Lindemannin kanssa työstettyä Skills in Pills -pitkäsoittoa tai Tägtgrenin ansiokasta työtä äänittäjänä, miksaajana ja tuottajana – miehen taidoistahan ovat vuosien mittaan päässeet nauttimaan muiden muassa Dimmu Borgir, Immortal, Amorphis, Children of Bodom, Amon Amarth, Celtic Frost, Enslaved ja Borknagar. – Kävimme promovisiitillä myös Moskovassa, ja siellä meininki oli aivan hurjaa, kaikin mahdollisin tavoin. Tuhansia hahmoja jäi kuulemma paikan ulkopuolellekin. Olisimmekohan me sitten nimmaroineet yhteen menoon kuusi tuntia. Armottom an kova juoppolalli . Mikäli tuore tulokas Coming Home otetaan lukuun, takana on jo kahdeksan Pain-pitkäsoittoa. Niihin aikoihin ei selviä päiviä nähty, ja kropassa tuntuikin vähintään mielenkiintoiselta, kun palasimme jouluksi kotiin, Peter puistelee päätään. – Mutta joo, tunnen toki maineeni kovana kuppimiehenä. – Joo, välillä on ollut hoppu, vähän turhankin hoppu, Peter naurahtaa istahtaessaan myöhemmin illalla Abyss-studionsa tuntumaan rakennetun kotitalonsa viihtyisään baarikulmaukseen. Armottom an taitava studioamm attilainen. Ensimmäin en määre ei enää ole oleellinen osa Peter Tägtgrenin toimentai maailmank uvaa, sillä painopiste on kallistunut kahden jälkimmäis en suuntaan. Baaritouhuista puheen ollen: Tägtgren ei tunnetusti ole sylkenyt lasiin. Mieleen nousevat esimerkiksi Children of Bodomin tarinat USA:n-kiertueelta loppuvuodelta 2003. – Olihan meillä monet kerrat hauskaa Tillin kanssa. Armottom an ahkera biisinkirjoit taja. Mutta onko se nykyään useammin puolityhjä vai -täysi. Se liittyy takavuosiin, jolloin kiertuemeiningit olivat lievimmilläänkin aika hurjia. Meillä oli nimikirjoitussessio paikallisessa supermarketissa ja paikalle rysähti arviolta 4000 fania. Sitä paitsi, haluan ihan oikeasti tarjota keikkapaikalle saapuvalle yleisölle parhaan mahdollisen show’n, onpa kyse sitten Hypocrisysta tai Painistä. – Olen vähentänyt viime vuosina ryyppyhommia aivan julmetusti. Myös tuore yhteistyökumppanisi Till Lindemann tunnetaan melkoisen suurena alkoholin ystävänä. Saako Lindemann-yhtye jatkoa
Dimmusta puheen ollen: tuntuu kohtalaisen kummalliselta, että nauhoittamani Enthrone Darkness Triumphant -levyn ilmestymisestä tulee ensi keväänä kaksikymmentä vuotta. – Teksti liittyy osittain lapsuuteni. Coming Homen sanoitukset sen sijaan kiinnittävät ajoittain huomion suorastaan väkisin. – Coming Home -keikkaputken lopullinen pituus ei ole vielä tiedossa, mutta aiomme soittaa vähän joka puolella. – Sven [Dimmu Borgirin Silenoz] pirautti minulle aikoja sitten ja keskustelimme silloin mahdollisesta yhteistyöstä. Eihän siinä mennyt kuin muutama hetki, kun Joakim täräytti rivit talteen. Kerroin mielipiteeni Horghille [myös Hypocrisyn riveissä soittava rumpali Reidar Horghagen], mutta en itse asiassa tiedä, miten hän suhtautui kommenttiini... Sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään. Mutta tosiaan, en ole työskentelemässä Immortalin kanssa. – Bändi ei tietenkään ole nyt aktiivinen, mutta mikäpä pahan tappaisi! Hypocrisy toimii niin kuin Hypocrisy on viime vuosina toiminut: teemme jossakin vaiheessa uuden albumin ja lähdemme tien päälle. – Olen erittäin tyytyväinen Coming Homeen ja haluan katsoa kiertämisen suhteen, mihin asti albumin rahkeet riittävät. – Aloimme suunnitella Lindemann-keikkoja syksyllä 2015, sillä aikomuksemme oli esiintyä festivaaleilla tämän päättyvän kesän aikana, mutta yllättäen myös Rammstein ilmoitti aktivoituvansa. Entä mikä on Hypocrisyn tilanne. Eikä se edellinen yhteinen sessiommekaan [All Shall Fall -albumi] ollut ihan helpoimmasta päästä. Minähän olin pikkupoikana hurja tapaus, ja jos menin vanhempieni kanssa kylään jonkun tutun luokse, jälki oli yleensä karmaisevaa. Avauskappale Designed to Piss You Off starttaa seuraavasti: ”I was born to raise hell.” Se jos mikä on totta. En tehnyt mitään tahallani, ainakaan joka kerralla, mutta onnistuin silti aina hajottamaan jotakin kallisarvoista tai tärkeää. – Uskoisin näin, mutta aikataulut ovat täysin hämärän peitossa. Till on täsmälleen samaa mieltä. Sanoin itselleni, että jos olisin kirjoittanut takavuosina seuraavaksi sellaisen ja sellaisen osan, nytpä teenkin jotakin aivan muuta. Mihin nämä vuodet oikein katoavat. Millaisia muita kiertuesuunnitelmia Painillä on. Rundikumppanina toimii Turmion Kätilöt, joten soittoklubit tulevat pullistelemaan väenpaljoudesta. On aivan perseestä, jos myöhemmin täytyy ruveta jossittelemaan, että silloin ja tuolloin olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä. Teen toki joitakin nauhoituksia, mutta isot projektit ovat lähikuukausina jäissä. Äitini oli paikoin aivan hermoraunio. – Coming Homen lähtöideat tulivat alitajunnasta, mutta jossakin vaiheessa tietoisuus iski vahvasti päälle. Lähdemme tällä kerralla myös Pohjois-Amerikkaan, joka on Painille melkoisen neitseellistä maaperää, Peter kertoo. – Sebastian on helvetin hyvä rumpali, ja vaikka hän rakastaa Decapitatedin tyylistä teknistä death metalia, hänellä ei ollut mitään ongelmia tällaisen simppelimmän kaman kanssa. Painin biisit eivät välttämättä ole helppoja – sieltä pitää löytyä AC/DC-groovea –, mutta Seb soitti jopa paremmin kuin odotin. Rocklevyjen tekstit soljuvat usein ohi sen kummempia jälkiä jättämättä. Varhaisten tunnustelujen perusteella mureasti ryskäävä Coming Home soi edellisiä Pain-levytyksiä ennakkoluulottomammin ja vaihtelevammin. – Ensinnäkin, minähän rakastan Turmion Kätilöjä ja 2 Times Terroria, ja tuskin maltan odottaa näitä vetoja. Joiltakin varhaisemmilta levyiltä saattaa löytyä sellaisia ihan okei -biisejä, ja vaikka ne jutut saattavat olla jopa joidenkin fanien suosikkeja, henkilökohtaisesti tiedän, etten antanut niille kappaleille kaikkeani, Peter tunnustaa. – Ei vaan! Olimme puhuneet tällaisesta yhteistyöstä jo vuosien ajan, ja Call Me tuntui juuri sopivalta kappaleelta. – En kuitenkaan pudonnut tyhjän päälle, sillä minulta löytyi jonkin verran tuoreita Pain-aihioita. – Rakastin Lindemann-projektia ja pitäisin varsin kummallisena, mikäli homma ei jatkuisi vielä jonakin päivänä. – Studioduuni jää nyt vähän enemmän taka-alalle. Rammstein on taas operatiivinen ja minä käsiraudoissa Painin kanssa pitkälle ensi vuoteen, Peter sanoo. Ehditkö työskennellä Abyss-studiossa muiden bändien kanssa. Mikäpä pahan tappaisi Pain saapuu marraskuun puolivälissä mittavalle Suomen-kiertueelle. Kun sain jonkin biisiaihion oikeille raiteilleen, ryhdyin viemään sitä tarkoituksella johonkin eriskummalliseen suuntaan. Dimmu Borgir tai Immortal eivät siis ole tulossa nauhoittamaan Pärlbyn metsiin. Suunnittelen Hypocrisyn aikatauluja tässä tulevina kuukausina. Paljastapa meille vielä lopuksi jotakin salaista Sabatonin kavereista. Päästäisiinköhän tässä hiljalleen asiaan... – Sanoitukset tarjoavat tavaraa laidasta laitaan, ja vakavampien pohdiskelujen seasta löytyy näitä huumoriosaston ralleja. Se niistä suunnitelmista sitten, Peter huokaa. Jotenkin luulen, että Turmio-kavereiden kanssa kaatuu yksi tai useampikin saunakalja. – Sabaton pakotti minut aikoinaan laulamaan Carolus Rex -albumilla, ja halusin kostaa tämän vääryyden, Peter naurahtaa. Kun Tägtgren laulaa Pain in the Ass -kappaleessa perseeseen porautumisesta, Batmanista ja afrikankokoisista maitorauhasista, aika moni kuulija ajautuu ”mitä helvettiä täällä nyt tapahtuu” -kysymysten äärelle. Peter hämmästelee. Ja okei, mainitsin jo aikaisempaa hillitymmän kiertuekäyttäytymisen, mutta täytyyhän sitä silloin tällöin räväyttää. Aloin treenata alustavaa materiaalia poikani Sebastianin kanssa, ja hän päätyikin soittamaan Coming Homen kannut. – Tajusin onneksi jo biisinkirjoitusprosessin varhaisessa vaiheessa, että minun täytyy haastaa itseni säveltäjänä aivan uudella tavalla. Palataan lopuksi Sabatoniin, tämän lehden kansikuvapoikiin, sillä Sabaton-solisti Joakim Brodén vierailee Coming Homen kappaleella Call Me. Saattaa toki olla, että Tillin kanssa työskenteleminen on vaikuttanut omaankin kirjoittamiseeni, vaikka tuon hurjan saksalaisen taajuuksille onkin mahdoton päästä, Peter nauraa. Uudenlaista haastamista Pahoittelut: tässä jutussahan piti puhua Painistä. Sori! (naurua) ”Haluan katsoa kiertämisen suhteen, mihin asti uuden albumin rahkeet riittävät. En jaksa enää sellaista. – Immortalia taas on aika hankala kuvitella ilman Abbathia, mutta annetaan heille toki mahdollisuus ennen lopullista tuomiota. He ovat hemmetin mukavia miehiä ja pirun kovia tekemään töitä. On aivan perseestä, jos myöhemmin täytyy ruveta jossittelemaan, että silloin ja tuolloin olisi pitänyt tehdä sitä ja tätä.” 36. Ai, ovatko nämä jo yleisesti tunnettuja asioita. – Aah, odotahan... Ryhdyin kirjoittamaan lisää biisejä ja tajusin aika pian, että pystyisimme nauhoittamaan uuden Pain-albumin jo keväällä 2016
Kaveri sitten innostuikin musasta niin paljon, että halusi kuvittaa jokaisen kappaleen erikseen, basisti kertoo. Eikä bändi selvinnyt urakasta ilman muutamia ulkomusiikillisia muuttujiakaan. Oddland myös keikkaili ahkerasti niin kotimaan kamaralla kuin ulkomailla. Viimeiset pari vuotta Oddland-leirissä on kuitenkin ollut melko hiljaista. Pöydän ääressä istuva kolmikko Sakari Ojanen (laulu, kitara), Joni Palmroth (basso) ja Ville Viitanen (rummut) vaikuttaa selvästi huojentuneelta. syyskuuta, kun yhtyeen toinen albumi Origin näkee päivänvalon. – Levyn kanssa on hakattu päätä seinään urakalla ja se on vaatinut paljon odottelua. Syy verkkaiseen julkaisutahtiin löytyy bändin tavasta rakentaa musiikkiaan demokraattisesti ja pitkään kypsytellen. Julkaisijana on New Jerseyssä päämajaansa pitävä Sensory Records. O ddlandin vuosia jatkunut uurastus progressiivisen rockin ja metallin parissa palkittiin kuluvan vuosikymmenen alussa, jolloin bändi sai osakseen runsaasti huomiota ja tunnustusta. Century Media julkaisi vuonna 2012 yhtyeen The Treachery of Senses -debyyttilevyn, joka nostettiin Infernon toimituksessakin vuoden kovimpien kotimaisten albumien joukkoon. Pikkuhiljaa tässä alkaa fiilikset taas nousta, ja nyt sitä vain odottaa, että levy ihan oikeasti tulee ulos, Palmroth huokaisee. Pian pitkän ja raskaan prosessin hedelmät ovat kypsyneet ja muusikot pääsevät hypistelemään levyä. – Masteri on ollut valmiina nyt puolisen vuotta, ja aluksi julkaisua kaavailtiinkin keväälle. Kotimainen Oddland kuvailee kakkoslevynsä syntyprosessia ”pään seinään hakkaamiseksi”. Hiljaisuus rikkoutuu 9. Äärimmäisen demokraattinen progemetalliyhtye TEKSTI VESA SILTANEN KUVAT JARNO TERHO 37. Tuloksena on kuitenkin edeltäjäänsä kypsempi ja syvällisempi albumi. Sitten lähdimme etsimään taiteilijaa tekemään levylle kansitaidetta ja bongasimme tämän egyptiläisen kaverin, Mohammed Essamin
– Esimerkiksi Esotericism lähti liikkeelle valokuvasta, jossa on minä, isäni, isäni isä ja isäni isän isä. Niissä on enemmän tulkintaa, tunnetta ja koukkuja. – Laskin ennen The Treachery of Sensesiä, että bändillä on 36 biisiä demotettuna tai soittokunnossa. – Ehkä aika kultaa muistot, mutta kenties eka levy syntyi hieman helpommin. – Levyllä on myös pari yleisemmästä aiheesta syntynyttä biisiä, joten sen vuoksi kyse ei ole ihan puhtaasta konseptilevystä. Rytmisyys ja melodiapainotteisuus ovat säilyneet, mutta debyytin äkkivääryyttä on karsittu. Kaunis mutta hidas tapa toimia Debyyttiä seuraavista kahdesta albumista puhutaan usein ”vaikeina” levyinä, kun biisejä ja albumia aletaan rakentaa tuorein sävelin. Jos The Treachery of Senses vaati aikaa auetakseen, Origin vaatii ainakin tuplasti saman, Palmroth analysoi. – Minusta tuntui vähän oudolta, kun debyyttilevyä kuvattiin kypsäksi. Olemme hyvin demokraattinen bändi siinä suhteessa, Ojanen toteaa. Oddland vastaa itse levyn tuotannosta, mutta sormensa lopullisessa tuotteessa on totta kai myös miksaaja Daniel Bergstrandilla. Bergstrand on aiemmin miksannut muun muassa Meshuggahia, In Flamesiä, Devin Townsendia, Strapping Young Ladiä ja Behemothia. Se oli ideana aika hauska ja onnistui hyvin, Palmroth kuvailee. Progemetallille tyypillinen soittotaituruuden esittely ja kikkailu on hienovaraisempaa. Stoppi loputtomalle arpomiselle Kappaleita sitoo yhteen lyyrinen teema, jossa pohditaan juuria ja syntyperää. Ne osui nyt jotenkin todella kohdilleen, ja ainakin me kaikki muut ollaan niihin erityisen tyytyväisiä. Levyn kokonaisuus on siis mietitympi. Mutta jos meiltä tulee ikinä kolmas levy, luulen että se on ihan yhtä vaikea kuin kaksi edellistäkin. Swanön kanssa käytiin paljon keskusteluja ja hän halusi noudattaa bändin toiveita ”Kaikkein pahinta olisi pysyä väkisin jossain tietyssä tyylissä.” 38. – En nyt keksi parempaakaan termiä, mutta Origin on mielestäni syvällisempi, lyyrisesti ja myös musiikillisesti. Oddland ei koe Originin osuvan tämän klassisen määritelmän alle, eikä sen rakentaminen poikennut juurikaan debyytin synnyttämisestä. Sen biisit kuitenkin rakentuivat bändin eri vaiheista napatuista jutuista. Origin esittelee maalailevamman ja raskaamman Oddlandin, eikä se aukea yhdellä kuuntelulla. – Tämä oli kyllä onnekas sattuma, sillä muuten levy olisi ollut visuaalisesti hyvin pelkistetty. Meillä jokainen osallistuu vahvasti tekemiseen, ja se kuuluu lopputuloksessa. Kyllä Origin on mielestäni paljon kypsempi levy, Ojanen tuumaa. Se on työtapana ja ajatuksena kaunis, mutta sen vuoksi biisien tekemisessä meneekin sitten kolme vuotta. Ojanen lähti rakentamaan tekstejä kaikilta soittajilta kummunneista aiheista, ja jokaisella onkin levyllä niin sanotusti ”oma biisinsä”. Samalla periaatteella levyltä löytyy myös Villeltä tai Jussilta [Poikonen, kitaristi] lähteneet biisit. Samalla levyn julkaisuaikataulu pomppasi tosiaan syksyyn. Kansikuva ja ehkä yksi bändivalokuva, ei muuta. Meillä vaihtui tyyli progressiivisesta rockista enemmän metallin suuntaan kuitenkin siinä vaiheessa ja eka levy tehtiin täysin puhtaalta pöydältä, Palmroth kertaa. Kakkoslevyn kappaleista lähdettiin tekemään debyyttiä yhtenäisempiä ja vähemmän riffipainotteisia. Eli neljä sukupolvea. Juttelimme Saken kanssa kuvasta ja siitä nousseista mietteistä, ja hän kirjoitti sen pohjalta tekstit. – Saken laulut on meistä tämän levyn juttu. – Bergstrand korosti aika eri asioita miksauksessa kuin me itse ajattelimme. – Meidän kohdalla se vaikeus tulee lähinnä siitä, että saadaan biiseissä aikaan kompromissi, joka tyydyttää kaikkia. Mutta kyllä ne yleismaailmallisemmat biisit ovat vähemmistössä ja omakohtaiset enemmistössä, Ojanen kertoo. – Usein bändit tekevät biisejä niin, että joku säveltää ja sitten niitä vedetään lähes sellaisenaan. – Raskauteen vaikuttanee kuusikielisten kitaroiden vaihto seiskakielisiin ja vireen laskeminen. – Debyytin miksanneen Dan Swanön ja Bergstrandin työskentelytavat erosivat kuin yö ja päivä. Mistään konseptialbumista ei sanoituksista vastaavan Ojasen mukaan ole kyse, vaikka alkuperäisen ajatuksen mukaan levystä olisi voinut tullakin sellainen. Myös tempot ovat laskeneet debyytistä, Viitanen analysoi. Jotkut ratkaisut siis pääsivät vähän yllättämään, mutta loppupeleissä olemme kyllä tyytyväisiä, Palmroth sanoo. Ei meistä kukaan yksinään saisi aikaan tältä kuulostavaa musaa. Saavatpahan levyn ostavat vähän enemmän vastinetta rahoilleen
Meidän toimintatapaamme kun kuuluu sellainen loputon arpominen, niin oli virkistävää, että oli joku, joka sanoi jämptisti, miten toimitaan ja toteutti omaa visiotaan. – Mitä tulee kolmanteen levyyn, ei kyllä uskalla luvata mitään! Ainakin työskentelytapoja täytyy miettiä. Missä Oddland on vuonna 2026. Ainakaan bändi ei halua jäädä tyylinsä vangiksi, vaan saattaa edustaa kymmenen vuoden kuluttua jotain ihan muuta kuin nyt. – Se oli tavallaan ihan tervetullut tuulahdus. Toiveissa onkin pieni mutta sitäkin kiinnostuneempi fanipohja. – Täytyy vain löytää sopiva kiertue ja miettiä, lyöttäydytäänkö jonkun toisen Loudnoisen bändin matkaan vai painetaanko menemään itse. Toiveena tietty on, että nämä musatouhut joskus maksaisivat itsensä takaisin. ja tahtoa hyvin pitkälle. Onneksi meillä on vielä paljon vapautta ja liikkumavaraa, vaikka olemmekin vähän itse ajaneet itsemme progemetallilokeroon, Palmroth sanoo. MUSIIKIN YSTÄVÄN MATKAKOHTEET Lue lisää ja osallistu samalla kilpailuun: www.soundi.fi/icelandair DENVER Mile High City on Suurten tasankojen ympäröimä keidas. Viime aikojen masentavat uutiset Pariisista tai Saksasta eivät nosta kynnystä lähteä maailmalle. Nyt raha virtaa aika lailla vain yhteen suuntaan, Ojanen pohtii. Maailma oli kovin erilainen vuonna 2006. Voi siis olla, että alku on vähän yskähtelevä, mutta kyllä nyt ainakin jotain julkkarikeikkaa on tarkoitus saada, Palmroth lupaa. Mitään erityisiä suunnitelmia Oddlandilla ei näiden suhteen kuitenkaan vielä ole. Asiaan vaikuttanee myös yhtyeen progressiivinen metalli, joka ei juuri soittolistoilla juhli. Maailma on toden totta muuttunut parissa vuodessa, eikä välttämättä hyvällä tavalla. Saatiinpahan homma ainakin nopeammin valmiiksi! Kokeilunhaluinen kulttibändi Levyn julkaisua seuraa luonnollisesti keikkailu ja kiertueet. Ja vaikken nyt halua rinnastaa meitä mihinkään megaluokan bändeihin, niin kyllä sitä itsekin alkaa ymmärtää, miksi halutaan kokeilla uusia juttuja. Siitähän keikkahommat pääasiassa ovat kiinni, Ojanen sanoo. Vaikea ainakaan kuvitella, että olisimme jättäneet päivätyömme ja jatkuvasti tien päällä. – Silloin soiteltiin paljon ja heitettiin keikkaa ihan eri tahtiin, pääasiassa Turussa tosin. Kalliovuorten itäpuolella sijaitseva ympäri vuoden aurinkoinen ja vapaamielinen kaupunki kätkee sisäänsä lukuisia löytämistään odottavia kulttuurikohteita ja virkeän underground-musiikkiskenen. R E Y K J A V I K T O R O N T O S E A T T L E D E N V E R W A S H I N G T O N B O S T O N DENVER saattaa ensimmäisenä tuoda mieleen kultakuumeen ja Buffalo Billin, mutta Coloradon pääkaupunki on muutakin kuin historiallisia tapahtumia. Mutta nyt näyttää siltä, ettei Turun-levyjulkaisukeikkaa ole tulossa, sillä täällä ei ole enää järkevää keikkapaikkaa. Lue juttu kokonaisuudessaan: www.soundi.fi/icelandair Esittelyssä KUUSI mielenkiintoista kohdetta musiikkidiggareille Islannista Pohjois-Amerikkaan. VOITA LENNOT KAHDELLE SUOSIKKI KOHTEESEESI JUTTUSARJAN KAUPUNGEISTA. Sen mukaan täytyy mennä, mikä on rahallisesti kaikkein järkevintä. Levy-yhtiön pomokin on kuulemma uhannut tulla vetämään bändiä turpaan, jos ulkomaille ei lähdetä. Bergstrandille kun annettiin korjausehdotuksia, hän pyöritteli silmiään ja ähisi eikä olisi millään halunnut alkaa muuttaa omia miksauksiaan, basisti nauraa. Bändin katse siintää luonnollisesti myös ulkomaille, ja koska yhteistyö hollantilaisen Loudnoise-ohjelmatoimiston kanssa on sujunut hyvin, bändi ei näe maailmanvalloitukselle mitään estettä. – Ja sittenhän meistä tulee legendoja, jos jotain tapahtuu! Ojanen naurahtaa. On joko liian isoja paikkoja tai sitten tulee tekniikka vastaan, vaikka muuten paikka meille kelpaisikin. Kilpailu on käynnissä 31.12.2016 saakka. – Tässähän kävi vähän niin, että kun levyn julkaisu siirtyi, jäimme vähän jälkijunaan keikkojen järjestämisen kannalta. – Ainahan voi sattua mitä vaan, mutta ei sellaista oikein osaa pelätä tai ylipäänsä ajatella, basisti tuumaa. Vielä enemmän se on muuttunut yli kymmenen vuotta yhdessä olleen Oddlandin elinaikana. Myös kaikki kuusi kohde-esittelyä löytyvät ilmestymisen jälkeen samasta osoitteesta. Tämä levy oli sen verran raskas tehdä, että jotain on keksittävä. Onko kolmas levy saatu siihen mennessä valmiiksi. – Jaa-a. Palkinnon arvo jopa 2 000€. – Tämä on tietty iso pettymys niille, joista ekat demot oli parhaita! Mutta kyllä kaikkein pahinta olisi pysyä väkisin jossain tietyssä tyylissä. OSA 4/6 JUTUT JULKAISTAAN JOKA TOINEN KUUKAUSI. Kulttibändin maine sopii siis Oddlandille mainiosti
Toki olisimme voineet puristaa levyn ulos nopeamminkin, mutta siitä ei olisi varmasti tullut yhtä hyvä. Pitkistä treenisessioista syntyi pitkiä ja mielenkiintoisia biisejä, joita kävimme aina silloin tällöin studiolla äänittelemässä. Uusien soittajien myötä meni hetki ihan vain yhteensoittoa treenatessa ja uuden levyn linjoja tunnustellessa. – Vaikka syitä on tietysti monia, painavin on se, että tällaista musiikkia ei vain voi hoputtaa. Joskus palaamme vanhan aihion ääreen ja kierrätämme siitä toimivia juttuja uusiin biiseihin. Koivula nostaa perinteisempien hidasteiden rinnalle myös ulkomusiikillisia syitä ja vetoaa siihen, että Throes of Dawnin kaltainen bändi on nyt aika eri joukko kuin parikymmentä vuotta sitten. Meillä oli uusia jäseniä, ja lähes kaikki biisit syntyivät edellisistä levyistä poiketen treenikämpällä yhdessä soitellen ja sovitellen. Oman olevaisuutensa lumoamat TEKSTI AKI NUOPPONEN 40. Bändissä läpi dark metalista eteeriseen progetunnelmointiin johtaneiden aikojen laulanut Henri Koivula korostaa, että kaiken takana on periaate elää musiikin laadun ehdoilla. – Etenkin uuden levyn kohdalla koko prosessi oli erilainen. – Edellisen levyn jälkeen kokoonpanossa tapahtui muutoksia, kun Henri Andersson liittyi bändiin kosketinsoittajaksi. Kun parinkymmenen vuoden ikään ehtinyt Throes of Dawn palaa elävien kirjoihin, se ei tyydy vain julkaisemaan musiikkia, vaan luo kuulijakuntansa elettäväksi kokonaan uusia tunnetiloja. – Aika usein meiltä kysellään hitaasta julkaisutahdista, Koivula hymähtää. Jäsenistössä tapahtuu ja kaikkien aikataulujen yhteensovittaminen on aina haasteellista, mutta me tiedostamme sen hyvin ja etenemme sen mukaan. Joskus sitä ei saada toimimaan halutulla tavalla. Luovuuden hallinta Pitkään julkaisutaukoon mahtuu tonneittain luovuutta, ja Koivula myöntää, ettei kaikki sen aikana syntynyt musiikki päädy levylle asti, mutta sitä ei myöskään jätetä unholaan. Työskentelimme täysin musiikin ehdoilla ja tärkeintä oli saada aikaan levy, josta me kaikki voisimme olla ylpeitä. Samoin vanha rumpalimme vaihtui Juuso Backmaniin. Kaikki levymme ovat olleet hieman edellisestä poikkeavia, ja sen uuden jutun hahmottamiseen kuluu paljon aikaa ja harkintaa. – Kyllä meillä jää aina musiikkia yli. K olme levyä kahdessatoista vuodessa. – Olemme kaikki työssäkäyviä ihmisiä, ja suurimmalla osalla on vielä perhettäkin. Joskus biisi ei sovi levyn kokonaisuuteen. Tämä on ollut suorastaan tuskallinen julkaisutahti Throes of Dawnin kuulijakunnalle, joka ei ole kuitenkaan menettänyt yhteyttä bändiin. – Meillä ei myöskään ollut voimassa olevaa levytyssopimusta, joten mitään kiirettä tai ulkoisia paineita ei ollut
Voimme siis keskittyä tekemään juuri sellaista musiikkia, josta itse pidämme ja nautimme. Tuntuu, että he ovat hukanneet jotain ominaissoundistaan. Toki biisi on matkan varrella muuttunut paljon, mutta päämelodia ja kantava idea ovat jo kymmenisen vuotta vanhoja. – Sitä on vaikea kuvailla, mutta uutta biisiä sävellettäessä kyllä kuulee, ja ennen kaikkea tuntee, kun olemme oikealla polulla. – Tälle uudelle levylle teimme jo studioon mennessä tiukan ennakkokarsinnan, ettei vaan kävisi kuin viime kerralla, jolloin biisejä jäi yli. – Esimerkiksi uudella levyllä kuultava One of Us Is Missing on tehty alun perin jo edellisen levyn, The Great Fleet of Echoesin [2010], sävellystalkoissa. Niiden tunteenpalo herättää mielikuvan, että ne ovat peräisin eläytyvän improvisaation lähteiltä. Yksityiskohtien kauneus Yhtenä huumaavimpana yksityiskohtana Our Voices Shall Remainiltä nousee esille kitaraja kosketinleadit. Tällaisessa ympäristössä voi helposti kyynistyä, mutta onneksi hyvälle musiikille on aina paikkansa. Ylimääräiset biisit vievät kuitenkin paljon aikaa ja sitovat resursseja studiossa. – Me olemme siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että olemme täysin irrallaan näistä musabisneskuvioista emmekä mitenkään taloudellisesti riippuvaisia levymyynneistä. – Vaikka musiikki muuttuisikin tyylillisesti, sen pitää silti kuulostaa Throes of Dawnilta. Näistä tasonsa on säilyttänyt ehkä parhaiten Anathema, jolla on ihan oma soundinsa ja kyky luoda mahtavan tunnelmallista musiikkia. – Onhan noita muutamia nimiä, joita on tullut seurattua uran alusta alkaen. Menneisyyden kaiut Pitkät julkaisuvälit ovat vain korostaneet Throes of Dawnin tapaa kehittää musiikkiaan harppauksittain. – Tärkeämpää on tehdä mahdollisimman helposti lähestyttävää musiikkia, joka ei turhaan haasta kuulijaansa. – Myös Katatonia on ollut itselle kova ekasta levystä lähtien. Uusi Our Voices Shall Remain taistelee koko olemuksellaan tämän päivän normeja vastaan. Eli juuri siitä tunteesta. On ollut ilo seurata bändin kehitystä, mutta jostain syystä Great Cold Distancen jälkeen tulleet levyt eivät oikein itselleni kolahda. Raskaamman musiikin maailma tuntee muutamia muitakin orkestereita, jotka ovat siirtyneet parinkymmenen vuoden aikana äärimetallisemmista vesistä kevyempiin suuntiin menettämättä kuitenkaan tuumaakaan identiteeteistä, joista bändit opittiin tuntemaan. Myös jäsenistön kädenjälki kuuluu läpi. – Siinä on kyllä tietty tunnistettavuus, josta haluamme pitää kiinni, Koivula myöntää. Musiikista on tullut pikaruokaa, jonka parasta ennen -päiväys on mennyt jo pari viikkoa julkaisun jälkeen. Muutos liittyy varmasti musiikin nopeaan saatavuuteen ja suureen ylitarjontaan. Kitaristeilla, Janilla [Heinola] ja Juhalla [Ylikoski], on ainakin tiettyjä tunnistettavia juttuja riffeissään, vaikka he eivät sitä ehkä itse tiedostakaan. ”Sitä on vaikea kuvailla, mutta uutta biisiä sävellettäessä kyllä kuulee, ja ennen kaikkea tuntee, kun olemme oikealla polulla.” 41. Tiamatista diggailen myös paljon, vaikka uudemmat levyt eivät yllä lähellekään mestarillisen Deeper Kind of Slumberin tasoa, Koivula tuumailee. Se on tunnetila, joka juontuu varmaankin tietystä pehmeydestä, tietyistä sävelkuluista ja tietynlaisesta haikeudesta. Tämän jälkeen yhtye on matkannut kokonaan uusiin ulottuvuuksiin kadottamatta kuitenkaan sieluaan. Näin varsinkin, kun biisit ovat aikamoisia teoksia, joissa on ihan hirveästi raitoja ja osioita, Koivula summailee. Se alleviivaa 70-minuuttisella kestollaan, kuinka Throes of Dawn ei ole lähtenyt miettimään Spotify-singlejä tai vartinmittaisia levyjä. – Valitettavasti suuntaus on yhä enemmän se, että itse musiikin sisällöllä ei ole juurikaan merkitystä, Koivula sanoo. Bändin nykyisen ominaissoundin saattoi tunnistaa jo viimeistään Quicksilver Clouds -albumin [2004] myötä
– Ne kumpuavat alitajunnassa työstämistäni asioista. Our Voices Shall Remain saakin visuaalisen loppusilauksensa katseenvangitsevalla tavalla. Samalla huomasimme, että biisirakenteetkaan eivät ole ihan perinteistä säkeistö–kertsi-meininkiä. – Sanoituksissa kuljetaan ajoittain aika syvissä vesissä, mutta on sinne laitettu vastapainoksi myös levyn nimibiisi, joka on kirjoitettu ikään kuin tribuutiksi tälle bändille ja sille ajalle, jonka olemme viettäneet yhdessä. – Tämä toi mukanaan paljon improvisointia ja kokeilua. Bändi, joka on aloittanut epäkaupallisesta metallista ja edennyt vielä epäkaupallisempaan progeen.” 42. – Koen, että parhaat sanoitukset syntyvät silloin, kun ne pohjautuvat johonkin henkilökohtaiseen kokemukseen tai tunteeseen. Alitajunnan sanoma Throes of Dawnin sanoitukset ovat olleet aina kuin oma ulottuvuutensa. Asioista, jotka ovat itselleni kipeitä tai muuten läheisiä. Koivulan itsensä laulupaletti liikkui vielä viitisentoista vuotta sitten pääasiassa hyvinkin rajatuissa ärinöissä, mutta viimeiset kolme albumia ovat laajentaneet miehen tulkintoja yhä monipuolisempiin suuntiin. Pyrin tuomaan joka levyn ilmaisuun uusia sävyä. – Yritän aina panostaa sanoituksiin, teen niitä pitkään ja harkiten. Joihinkin biiseihin rakensimme selkeästi kohtia, joissa voi päästää kitaristin irti. – En koe olevani mitenkään erityisen hyvä laulaja, mutta kehitystä on kieltämättä tapahtunut. Itselläkin on vielä paljon opittavaa ja omaksuttavaa. Niitä voi halutessaan lukea hyvinkin suoraviivaisesti, mutta samalla ne jättävät paljon tulkinnanvaraa. Jotain sellaista, joka vaikuttaa ja jää jäljelle vielä sen jälkeenkin, kun oma olevaisuutemme on päättynyt. Ehkä olen jotenkin alitajuisesti mieltynyt siihen, miten jotkut runoilijat pystyvät ilmaisemaan niin paljon vain muutamalla sanalla. Tällä kertaa sanoitukset ovat aika lyhyitä ja niukkoja. Lähdimmekin vain treeniksellä pyörittelemään joitain riffejä ja kehittämään siitä hiljalleen biisejä eteenpäin. Laulu on vaikea laji, mutta aina voi kehittyä. Keskeisiä kantavia teemoja ovat olevaisuus, luopuminen ja havahtuminen. – Kun ryhdyimme tekemään uutta levyä, kenelläkään ei ollut valmista biisiä johon tarttua. – Kehittymisen myötä on tullut enemmän rohkeutta heittäytyä ja kokeilla uusia juttuja. Maiseman syvyys Aikana, jona albumien kansitaiteilla ei ole enää entisenlaista merkitystä, Throes of Dawn pitää kiinni perinteistä. Siinä tuli paljon uusia oivalluksia ja ideoita, joita voi käyttää jatkossakin. Tiedän jo aika hyvin oman ääneni rajoitteet ja jutut jotka toimivat ja jotka eivät. Lähestymistapa oli meille ihan uusi ja antoi ideoille tilaa kasvaa ja kehittyä. Kitaraliidit ovatkin osittain suunniteltuja, mutta niissä mennään ihan flow’n mukaan improvisoiden. Tuorein levy vie Koivulan mukaan ajatusta aiempaa pidemmälle: albumi sisältää sekä miehen henkilökohtaisimpia että suorimpia sanoituksia tähän asti. Otin joskus kymmenen vuotta sitten joitakin laulutunteja, mutta suurin kehitys on tapahtunut treenaamisen ja oivaltamisen kautta. Yksinkertaistettuna se kertoo siitä, kuinka olemme luoneet yhdessä jotain aineetonta ja abstraktia. Vanhoissa biiseissä jäi joskus harmittamaan tunnelman katkeaminen, kun piti siirtyä toiseen osaan, vaikka aiemmasta olisi pystynyt saamaan irti vielä paljon enemmän. Näin saan tekstiin lisää ulottuvuutta ja tulkinnanvaraa. Tälle levylle tein myös kaikki stemmat ja harmoniat. Hänestä on kuoriutunut kuin vahingossa yllättävän monipuolinen laulaja. – Nyt luovuimme näistä estoista ja annoimme kitaraliideille tilaa. En myöskään välttämättä kirjoita asioista suoraan, vaan kierrän itse asiaa ja jätän jotain oleellista sanomatta. ”Voisi kai sanoa, että olemme aika huono tuote
Lähetin hänelle sanoitukset ja biisit. Bändi, joka ei saa albumeita aikaiseksi joka toinen vuosi ja kierrä viikkokausia ympäri maailmaa, Koivula summailee. – Pakkasherra-kiertuetta ei varmastikaan ole luvassa, mutta ehkä tuota kovaonnista debyyttiä voisi jotenkin juhlistaa. – Musiikkiamme on hieman hankala määritellä. Enkä ole ihan varma, haluanko enää, laulaja naurahtaa. Se oli täydellisesti sitä, mitä oli haettu... Eli ei se nyt mitenkään mahdoton ajatus ole, että sen soittaisi taas joskus kuulijoiden iloksi... Mehän olemme itse asiassa soittaneet sen nimikkobiisin livenä joitakin vuosia sitten. Bändi, joka on aloittanut epäkaupallisesta metallista ja edennyt vielä epäkaupallisempaan progeen. Onneksi tuon kaiken voi pistää kokemattomuuden ja nuoruuden piikkiin. Sitten vain odotimme jännityksellä mitä tulee. – Musiikillisestihan siinä on ihan hyviäkin juttuja, mutta tuotanto on kyllä ihan hirveetä kuraa. Tuntuu ihmeelliseltä, miten joku pystyy muuntamaan tällaisen musiikin näin hienoiksi kuviksi. Moni saattaa ihmetellä, eikö isompiakin julkaisijoita olisi löytynyt. – Kun saimme levyn miksauksen valmiiksi, lähettelin sitä aika laajalla skaalalla isoista pieniin lafkoihin. – Kannet ovat olleet meille tärkeitä, ja olemme aina pyrkineet vaikuttamaan jotenkin niiden lopputulokseen tai sisältöön. Nykyisin on enemmän sääntö kuin poikkeus, että bändit tekevät erikoiskeikkoja tai -kiertueita parikymmentä vuotta vanhoja levyjään juhlistaakseen. – Lisäksi näin asiat voi sopia nopeasti ilman, että joutuu tarkistuttamaan kaikkea lakimiehellä. Costin käyttää hyvin paljon lämpöisiä ja maanläheisiä värisävyjä, jotka sopivat hyvin yhteen musiikkimme kanssa. Costin kertoi kuunnelleensa levyn parikymmentä kertaa kansia maalatessaan. Nykyään musiikki on saatavissa niin helposti ja nopeasti digitaalisesti, että lafkan koolla on vähemmän merkitystä. tai järkytykseksi. Throes of Dawnin tapauksessa tämä ei voi tarkoittaa kuin yhtä asiaa: Pakkasherran paluuta. 43. Takaraivossa tykytti kuitenkin ajatus siitä, että tämä levy ansaitsisi ihan oikean taiteilijan käsin maalaamat kannet. Voisi kai sanoa, että olemme aika huono tuote. Aika pian tuli selväksi, että isot lafkat eivät ole meidän juttumme, ihan jo senkin takia, että emme halua enää luopua musiikkimme oikeuksista. Joskus ehkä vähän liiankin innokkaasti, Koivula myöntää. Hän on aika tunnettu taiteilija ja olin melko varma, ettei hän ehdi tai ole kiinnostunut tekemään kansia bändeille, mutta levyn kuultuaan hän vastasi innoissaan heti: ”Kyllä! Haluan ehdottomasti tehdä kannet tälle levylle!” – Vaikka minulla oli joitain ideoita, päätin pitää mölyt mahassani ja olla ohjeistamatta Costinia mitenkään. Levy-yhtiöiltäkin kuulee usein kommentteja kuten: ”Ai, te soitattekin tällaista musiikkia. – Osuin sattumalta Costinin sivuille, joilla oli kuvia hänen töistään. Okei, rumpusoundit ovat hyvät, mutta se johtui ihan vain siitä, että meillä oli Kai Hahto rumputeknikkona. – Tuo In the Woods -keikka on varmasti mielenkiintoinen! Olen diggaillut yhtyettä ensimmäisestä levystä saakka, ja onkin mahtavaa nähdä bändi vihdoin livenä! – Kiertueelle lähteminen tässä elämäntilanteessa on hieman hankalaa, mutta niitäkin harkitaan, vähän tilanteen ja olosuhteiden mukaan. Toki isot lafkat saavat fyysisen levyn parempaan jakeluun, mutta valitettavasti sen merkitys vähenee koko ajan. Mä olen luullut että te soitatte jotain synabläkkiä.” Our Voices Shall Remain julkaistaan italialaisen Argonaut Recordsin kautta. Kuviksi, joissa on oikeasti syvyyttä ja oivallusta. Pienemmällä lafkalla pystyy vaikuttamaan asioihin helpommin itse. Pakkasherran syväjää Joulukuun alussa Throes of Dawn nähdään Helsingin Kuudennen Linjan lauteilla paluun tehneen norjalaisen In the Woodsin kanssa, mutta jatkosuunnitelmien suhteen Koivula pysyy salaperäisenä. Minulla on alkuperäiset nauhat kyllä tallessa, ja joskus on ollut puhetta, että muuttaisi ne digitaaliseen muotoon ja miksaisi uudelleen. Osa niistä oli tuttuja jo entuudestaan ja kiinnostuin välittömästi. – Oman taakkansa tuo myös bändin nimi, joka yhdistetään usein menneisyyteemme. – Siitä on kyllä aikaa, kun olen Pakkasherraa kuunnellut. Leimautumisen haaste Oli musiikki miten tunteisiin vetoavaa ja visuaalista tahansa, on helppoa sanoa, ettei harvakseltaan keikkaileva, kuuden vuoden välein levyjä julkaiseva orkesteri ole mikään levy-yhtiöiden unelmatapaus. Olimme kieltämättä aika innoissamme, kun hän lähetti ensimmäisen luonnoksen. – Siinä on kyllä oikein oppikirjaesimerkki, kuinka levyä EI pitäisi tehdä. Olisi sääli paketoida näin pitkään ja hartaudella jalostettua musiikkia johonkin nopeasti sutaistuun pikselimössöön. Ei pelkoa, kyllä tämän keikkayleisön toimesta kadonneeksi julistetun bändin olisi tarkoitus aktivoitua kiertelynkin suhteen, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, Koivula naurahtaa. Koivula kertoo yhtyeensä törmäävän vielä tänäkin päivänä omituisiin ennakkoasenteisiin. Koivula innostuu silminnähden nostaessaan esiin albumin kansista vastaavan romanialaisen Costin Chioreanun, jota bändi lähti lähestymään suomalaisittain vaatimattoman varovaisesti. Koivula ei varsinaisesti riemastu ajatuksesta ja muistelee bändin vuonna 1997 ilmestynyttä debyyttialbumia vähintäänkin nöyränä. Suorastaan ylitti odotukset. – Minulla oli tälläkin kertaa joitain ideoita kansien suhteen
Mitä putkeen tarttui tällä kertaa. Sehän selviää tästä – ja loput osoitteesta www.inferno.fi. Koko livekuvagalleria löytyy osoitteesta www.inferno.fi. Kuten vuosia on ollut tapana, valjastimme Infernon AD:n Markus Paajalan Tuska-yleisön joukkoon kameroineen. Kaverisi. ME OLIMME TUSKA 2016 44. Sinäkö. Naapurin Pena. Behemoth Tuskassa Markus Laakson kuvaamana
45
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 01.08.2016 13:28:38
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 01.08.2016 13:28:38
”En todellakaan halua laittaa asetta kenenkään ohimolle ja sanoa: ’Tee jotain mahtavaa tai kuolet.’ Jos epäonnistuu eikä mitään hienoa synny, olisi aika paskamaista ampua Joakimia päähän.” – Pär Sundström 48
Mies katsoo Hannesta ja toteaa: – Taisit viettää studiossa kaksi päivää ja olit periaatteessa valmis rumpujen kanssa. Bändin perustajajäsenet Pär Sundström ja Joakim Brodén sekä kokoonpanon tuorein jäsen, rumpali Hannes Van Dahl, istuivat alas valottamaan sen saloja. The Last Standin tekeminen oli kuitenkin sitäkin helpompaa. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT TIM TONCKOE, RYAN GARRISON JA SEVERIN SCHWEIGER 49. Kokoonpanosta ehti tulla niin vakiintunut, että Sabatonia livenä katsoessa ei uskoisi muita jäseniä koskaan edes olleen. – Kaikki sujui oikein hyvin, mutta levyä tehtiin viimeiseen minuuttiin saakka. Muutamaa tuntia aiemmin olen kuullut Sabatonin uuden albumin parinkymmenen muun toimittajan kanssa lähes ensimmäisenä maailmassa. Haastattelua odotellessa levy ehti pyöriä kuunteluhuoneessa seitsemän, vaiko peräti kahdeksan kertaa. Uudet kitaristit Chris Rörland ja Thobbe Englund tulivat kuvioihin pian, ja rumpalin pestin sai muutaman mutkan jälkeen Hannes Van Dahl. O n toukokuu, ja olen saapunut Tukholmassa sijaitsevaan Spotifyn konttoriin. – Itse asiassa tämän albumin nauhoitukset olivat bändin historian nopeimmat. Peter näytti vanhentuneen kymmenen vuotta. Carolus Rexin ilmestyttyä vuonna 2012 bändin vanhat jäsenet poistuivat takavasemmalle jättäen basisti Pär Sundströmin ja laulaja Joakim Brodénin kahdestaan. Miehistönvaihdoksia on tosin taas edessä, sillä Englund ilmoitti heinäkuun lopussa jättävänsä Sabatonin kaikessa yhteisymmärryksessä. Uusi kepittäjä on jo valittu, ja tämä jatkaa Thobben saappaissa miehen joutsenlauluksi jäävän Sabaton Open Airin jälkeen. Levyn miksaaminen ja yksityiskohdat veivät siis paljon aikaa. The Last Stand on Sabatonin nykyisen, joskin pian historiaan jäävän kokoonpanon toinen albumi. – Jep, jotain sinne päin, rumpali vastaa. He totesivat täysin uupuneina albumin olevan valmis. Vielä tuolloin uudehkot jäsenet saivat omat osuutensa purkkiin ennätysajassa. Söimme illallista ja juhlimme tähän hetkeen saakka. Eilen illalla Peter [Tägtgren, levyn tuottaja] ja Joakim tulivat ravintolaan näyttäen siltä, etteivät olleet nukkuneet kuukauteen. – Emme ole koskaan kokeneet vastaavaa, Pär jatkaa. Sabatonin kahdeksas studioalbumi on nähnyt juuri päivänvalon. – Se oli vielä nopeampaa, Pär kertoo. Bändi kertoi aiemmin Infernolle Heroes-albumin (2014) äänittämisen olleen ennennäkemättömän helppoa
– Minä en huomannut sitä lainkaan, mutta lienee parempi kopioida itseltään kuin muilta bändeiltä, Pär miettii. Mihin tämä valinta perustui. Minulla on helvetisti ideoita sanoituksiin, mutta en tykännyt tuosta biisistä niin paljon. Mietimme, mikä kappale se voisi olla, ja päädyimme tähän. Olimme hyvin vapaita kirjoittamaan biisejä, mutta niitä ei syntynyt. Nyt meillä oli sellainen kappale. Osaan toki tehdä sanoituksia, mutta siinä se onkin. – Minäpä kerron sen biisin tarinan, Pär aloittaa. – Joku toimittaja mainitsi minulle asiasta, ja sillä hetkellä tajusin samankaltaisuuden, Joakim nauraa. AC/DC kohtaa perinteisen Deep Purplen 1970-luvun hengessä. Jos epäilemme, ettei jokin kuulosta Sabatonilta, hän tekee sen. Tuo kuulosti hieman oudolta, mutta tiedäthän, Hannes nauraa. Levyllä on niin monia potentiaalisia vaihtoehtoja. – Minulla on toki omat ideani, mutta en ole läheskään yhtä hyvä biisinkirjoittaja kuin kaikki muut bändissä. Kun viimein saimme ne paikalle, Peterillä ei ollut hajuakaan, kuinka äänittää niitä. – Meillä olikin paljon aikaa, mutta sitten paineet tulivat. – Kosketinmelodiat on tehty samalla kaavalla, mutta se on ainut juttu. – Laulujen sovitus ja tuollaiset asiat. Se oli todellinen projekti, sillä ne painavat monta sataa kiloa. Luulen, että koko Ruotsissa on vain yksi henkilö, joka osaa sen. Tuoreella albumilla on kuitenkin muutama kappale, joiden krediiteissä mainitaan kitaristit Englund ja Rörland. – Nimenomaan, tällä kertaa käytimme oikeita, Pär jatkaa. – Tällä albumilla singlen valitseminen osoittautui aiempaa hankalammaksi, sillä kaikki olivat eri mieltä asiasta. Me kaikki tuomme omat juttumme demoille ja valitsemme yhdessä parhaat. ”Tietysti voimme pelata varman päälle ja jättää julkaisematta kaiken, mikä muistuttaa vähänkin jotain aiemmin tekemäämme. Sitä tuskin kiistää kukaan. – Kaverimme Tomas on työskennellyt kanssamme viimeiset kuusi vuotta. Minusta kaikkien pitäisi tuoda omia ideoitaan. Kun Joakim alkaa työstää kappaletta, oli se sitten Thobben, Chrisin tai Hannesin idea, hän saa sen kuulostamaan Sabatonilta, joka tapauksessa. Joakim taas on selkeästi bändin huumoriveikko, jonka vastaukset ovat rennompia. Kun kuulin Joakimin soittavan kappaletta ensimmäistä kertaa, tiesin, että tämä tulee olemaan ensimmäinen single. – Joakim esitteli tuon kappaleen, ja ihmettelin, mitä tämä oikein on. Kun päästään musiikin tekemiseen, Joakim on siinä todella hyvä. Hän sanoi vuosia sitten, että jos joskus teemme perinteisen rokkibiisin 1970-luvun hengessä Hammond-urkujen kera, hän tahtoo soittaa sillä. Jos kirjoittaisin sanoitukset tuohon biisiin, siinä täytyisi ehdottomasti olla säkkipillejä ja vastaavaa, jotta se kuulostaisi todella skottilaiselta. Biisien ideoinnissa Joakim kuitenkin tekee yhä vähemmän. – Kerroin haluavani kirjoittaa yhden kappaleen sanoitukset, aiheena Skotlanti. Meillä ei ollut paineita, ja muutama viikko ennen studioon menoa se tapahtui: hyvät biisit tulivat kuin itsestään. Lopetimme keikkailun elokuussa… – Seuraavat show’t olivat vasta helmikuussa, Pär jatkaa. Niistä oli hyvin vaikeaa saada oikea soundi, ja olisimme luultavasti voineet tehdä sen myös tavallisilla koskettimilla. – Hänen täytyi tuoda Hammond B3 -urut Leslie-kaiuttimen ja kaiken muun kera Etelä-Ruotsista asti. – Jos joku tosiaan haluaa tarttua tähän, kyseessä on oikeasti vain yksi pieni pala biisistä, Joakim toteaa. En uskonut, että siihen olisi mahdollista kirjoittaa sopivia sanoituksia, sillä ihmiset tulevat pitämään sitä lähinnä hassuna biisinä. Tietysti se oli ihan okei, mutta minulla ei ollut ”sitä” tunnetta siitä. Hannes kuuntelee vieressä lähes yhtä kiinnostuneena kuin minä ja lisäilee välillä omia kommenttejaan. Se on kieltämättä päällimmäisin mielikuva kappaleesta... Mikäli jokin idea ei ole tarpeeksi hyvä, sitä ei laiteta levylle. – Sen ei kuitenkaan pidä tarkoittaa, että hän on ainoa maailmassa, joka pystyy siihen. Hän ei ole juurikaan suuri musiikkimme ystävä, sillä Sabaton on hänelle liian modernia ja ties mitä. Kokeilimme muutaman kerran… ja urut syttyivät tuleen. Brodén on luonut bändin suurimmat hitit aina Panzer Battalionista lähtien. Albumin erottuvin kappale on kuitenkin Blood of Bannockburn säkkipilleineen ja Hammond-urkuineen. Siltä se kuulosti demona. Nyt meillä on kuitenkin oikeat Hammond-urut, ja minusta se on hauskaa. – Kyllä, toivottavasti. Jos katsot säkeistöjä ja väliosia, ne eivät ole lainkaan samanlaisia. Eksynyt pataljoona The Last Stand -albumilta julkaistiin kesäkuun alussa ensimmäinen single, The Lost Battalion. Myös Winged Hussars muistuttaa jokseenkin jo klassikoksi muodostunutta The Art of War -kappaletta. Ne ovat todella vanhaa elektroniikkaa, ja Tomasin täytyi lähteä Länsi-Ruotsiin pieneen kylään, josta tuollaiselle laitteelle löytyy korjaaja. – Soitimme vain viisi keikkaa tai jotain. Pär vastaa jokaiseen kysymykseen pitkästi ja huolellisesti. Brodénin ylivalta Joakim ja Pär ovat hoitaneet biisien kirjoittamisen käytännössä koko bändin 17-vuotisen historian ajan. Äänityksestä ei kuitenkaan selvitty ilman vaikeuksia. Burn your Hammonds The Last Stand tarjoilee paljon uusia elementtejä. Kappale on täysin toista maata kuin Heroesilta lohkaistu To Hell and Back, joka oli jo ensi kuulemalta selkeä hitti. – Sen oli tarkoitus viedä paljon enemmän aikaa, Hannes kertoo. Useat fanit tuomitsivat singlen liian samanlaiseksi edeltävän albumin Hearts of Iron -kappaleen kanssa... Silloin musiikkimme ei tosin kuulostaisi enää Sabatonilta!” – Joakim Brodén 50. Seuraavien sinkkujen valitseminen oli vielä vaikeampaa, mutta teimme päätökset omien fiilisten ja toimittajien palautteiden pohjalta. Se oli mahdollista, mutta sitten päästään Hammond-urkuihin, joita emme ole käyttäneet koskaan aiemmin… – Olemme käyttäneet, mutta emme oikeita, Hannes keskeyttää. Joakim rakasti tuota biisiä ja tahtoi sen ehdottomasti albumille. – Sen minäkin tiesin! Joakim huudahtaa. – Itse asiassa Joakim kirjoittaa levy levyltä vähemmän biisejä, Pär toteaa. – Hän on tietysti aina mukana. – Teimme päätöksen jo ennen kuin äänitimme koko kappaleen, Pär kertoo. Aloituskappale Sparta on kevyesti industrial-vaikutteinen, ja itämaiset melodiat ovat tehneet paluun ensimmäistä kertaa sitten Primo Victorian (2005). Kysyessäni levyn kirjoittamisesta mies alkaa puhua. – En ole koskaan ollut mukana säveltämisessä, enkä usko, että olen jatkossakaan, Pär aloittaa. Olin hyvin epäileväinen, enkä kokenut sen kuuluvan joukkoon. Hän luo lopullisen, perinteisen Sabaton-soundin, Pär pohtii. Hannes on samoilla linjoilla. – Ehdottomasti. Oli se peräisin mistä tahansa
Se on pohjimmiltaan hyvä aihe Sabatonille. Nimen julkistuksen jälkeen fanien villit spekulaatiot pääsivät laukkaamaan, ja albumia on epäilty jopa bändin viimeiseksi. Kun näimme, mitä Heroes oli, tästä albumista tuli hyvin samankaltainen. – Tietysti voimme pelata varman päälle ja jättää julkaisematta kaiken, mikä muistuttaa vähänkin jotain aiemmin tekemäämme. – Tuolloin uskonto ei ollut 51. Tällä kertaa olimme myös vapaita kulkemaan historiassa minne tahansa. – Menimme peräti 2500 vuotta taaksepäin, sillä nyt meillä oli siihen mahdollisuus. Voimme ainoastaan hävitä, hah. Menimme siis ajassa 2500 vuotta taaksepäin, aikaan ennen kuin keksimme edes Jeesuksen tai vastaavaa, Pär jatkaa innostuneena. Paras nimi ja teema tähän mennessä on ollut Heroes, se oli täydellinen. – Kaikki on mahdollista, Pär pohtii. Se ei kerro muutamista yksilöistä, vaan useammista henkilöistä, mutta on silti sankariteemainen. Kappaleissa tulee olemaan panssareita, tankkeja, aseita ja sotaa, kaikkea tuota. Jos taas teemme jotain täysin uutta ja uniikkia, jotkut toiset ärsyyntyvät. – Se käy koko ajan vaikeammaksi, Joakim pohtii. Sankarien paluu The Last Stand -levyn kaikki kappaleet kertovat konseptialbumin hengessä viimeisistä taisteluista. Sabatonilla on ikää jo 17 vuotta, ja tuorein levykin on järjestyksessään kahdeksas. Tietysti siinäkin tuli vastaan ongelmia, sillä valinnanvaraa on aivan liikaa. Silloin musiikkimme ei tosin kuulostaisi enää Sabatonilta! Jos teemme todella perinteisen Sabaton-kappaleen, se muistuttaa jotain aiemmin tekemäämme ja ärsyttää joitakin. Tietysti on tuo yksi melodia, mutta se oli tietoinen valinta, kuin paluu menneisyyteen. – Natseja, Hannes lisää. Ajattelimme, että on ihan okei pohjata osa kappaleista myytteihin. Jos pysyttelisimme vain toisessa maailmansodassa, käyttäisimme jatkuvasti samoja tekstejä. The Last Stand on oikein hyvä nimi Sabatonin albumille. – Jep, niitä on kaikkialla. Se on hieman hankalaa, mutta toisaalta varasta on myös apua. – Albumin ei kuitenkaan ole tarkoitus olla viimeinen. Yhtäläisyyksien täydellinen välttäminen tässä vaiheessa lienee jo melko hankalaa. Sabatonin pääasiallinen aihepiirillinen tavaramerkki on ensimmäinen ja toinen maailmansota. Oli mukavaa, kun oli mistä valita. Uudella levyllä on kuitenkin kappaleita, joiden tapahtumat sijoittuvat pitkälle menneisyyteen
Aina coveria tehdessä on ihmisiä, joiden mielestä se ei voi voittaa alkuperäistä. – Tämä albumi on paljon monipuolisempi. Tämä riippuu niin paljon porukan iästä, kansallisuudesta ja siitä, ovatko he uusia vai vanhoja Sabatonin faneja. Emme koskaan tekisi kappaletta, jonka emme usko toimivan livenä. – Yleensä muutama uusi kappale ei toimi livenä, tai yleisö ei innostu, ja vaihdamme ne sellaisiin, joita kuulijat arvostavat eniten. Biisien kirjoittaminen oli lopulta helppoa, sillä yhtäkkiä meillä oli täysi valikoima uusia sanoja. Esimerkiksi albumin nimikkokappale kertoo paavista, Vatikaanista ja Rooman valloituksesta. The Last Standin kohdalla asiat ovat hieman toisin. – Tällä albumilla on paljon enemmän ehdokkaita samaan. – Tällä hetkellä tykkään eniten Winged Hussarsista, Pär kertoo. – Kun soitamme sen vaikka täysin uudelle yleisölle, joka ei ole koskaan kuullut koko kappaletta, se ei vain voi pysyä paikallaan. Mitään ei ole ehdottomasti suljettu pois. Vaikka uskonto on hyvin olennainen osa sanoituksia, nyt kahlataan aivan erilaisissa teemoissa. Joidenkin kappaleiden kirjoittaminen on ollut hieman hankalaa, sillä olemme pysyneet samassa aihepiirissä niin kauan ja tehneet kappaleita samoista asioista. Kuitenkin se toimi vain Brasiliassa. Kun tiedämme, miten nämä asiat ovat kehittyneet aikojen saatossa, löysimme monia kiinnostavia teemoja ja pystyimme käyttämään niitä. – Kappale on niin voimakas, etten saa sitä mielestäni. – Tietysti tulemme soittamaan paljon uusia kappaleita ensi vuoden kiertueella, Pär toteaa väliin. Se on todella tarttuva ja yksi parhaista tarinoista albumilla. – Kun kirjoitin To Hell and Backin, tiesin välittömästi, että se tulee olemaan keikkasetissämme ikuisesti, Joakim kertoo. Toisaalta on myös niitä, jotka eivät ole koskaan kuulleet koko 52. – Emme tosin tiedä vielä mitä soitamme! Joakim nauraa. Jotkut tykkäävät, että teemme nopeampaa ja raskaampaa musiikkia, kun taas toiset pitävät... Ei niinkään Heroesin jalanjäljissä To Hell and Backistä tuli reilut kaksi vuotta sitten välittömästi klassikkokappale ja vähintään Gott Min Unsin ja Primo Victorian vertainen livebiisi. Pystyimme käyttämään täysin erilaisia sanoja – sanoja, joita käytimme Carolus Rexillä, se liittyy niin keskeisesti uskontoon. Carolus Rex on konseptialbumi Ruotsin 1600-luvun kuningaskunnan noususta ja tuhosta. – Kuten näkyy, soitamme paljon keikkoja Iron Maidenin kanssa. sellaista kuin nykypäivänä. – Jokainen biisi on valittu eri syystä, Pär kertoo. – Pystyimme viimeinkin käyttämään sanoituksia, joita emme olleet käyttäneet koskaan aiemmin. Sodankäyntikään ei ollut sellaista kuin nykyään. Se on täysin erilaista. Soitimme sitä muutaman kerran Euroopassa, mutta yleisön reaktio oli lähinnä ”no joo... Vain sillä on merkitystä, moniko näistä kappaleista on settilistassa viiden vuoden kuluttua. sanotaanko tunteellisemmasta materiaalista. – Chris on bändin kovin Maiden-fani, joten annoimme hänen päättää biisin. – Se saattaa olla minun suosikkini, sillä se tekee minut iloiseksi, Joakim sanoo. – Jep, Pär jatkaa. Aika näyttää, Pär miettii. Siitä ei voi kilpailla, sillä ihmisten nostalgiaa ei voi viedä pois. – Jos minun pitäisi valita kappale, jonka soitamme livenä, valitsisin Blood of Bannockburnin, Pär miettii. Meidän täytyy olla monipuolisia. soittakaa jotain muuta”, Pär naurahtaa. Bändillä itsellään on hyvä tunne uusista kappaleista. – Jos kuuntelen sitä ajaessani autoa, huomaan ajavani niin kovaa, etten voi edes kertoa kuinka kovaa ajan. Toinen suosikkini on Blood of Bannockburn. – Yksi maailman parhaita bändejä! Joakim huudahtaa. – Kaikki riippuu siitä, millaista palautetta saamme, Joakim toteaa. Kaikki kuulijat eivät tule seisomaan yhden tietyn kappaleen takana. Tai lähteä kotiin vihaisena sen jälkeen! Tribuutti omille idoleille Uuden albumin erikoispainokset sisältävät kolme bonusbiisiä: Camouflage, Afraid to Shoot Strangers ja All Guns Blazing... Joutuisin linnaan! On käsittämätöntä, kuinka hyvän fiiliksen saan tuosta biisistä. Mietimme, miksi emme coveroisi heitä. – Heroesin kiertueella odotin ihmisten innostuvan enemmän Smoking Snakesistä. Minusta tämä on yksi vahvimpia tekemiämme albumeja
Fanihuumaa Sabaton on kasvattanut viime vuosien aikana suosiotaan huikeasti. Näin, vaikka joidenkin mielestä kaikki maailmassa tuntevat jokaisen Iron Maidenin levyttämän kappaleen. Heille se on täysin uutta, ja he voivat jopa ajatella Sabatonin version olevan parempi. – Judas Priestin kappale oli alun perin Thobben idea, ja hän lauloikin sitä, Pär kertoo. Tulemme oikein hyvin toimeen lavalla ja sen takana. Tärkein on tietysti joukko uskollisia faneja. – Luovuus syntyy luovuudesta, Pär toteaa vähän turhankin yksiselitteisesti. – Se on aivan mahtavaa, Pär toteaa. – Se tulee inspiraatiosta, kun tekee sitä mitä rakastaa. Palaamme pohtimaan, että uuden albumin kappaleissa on paljon potentiaalisia live-ehdokkaita. Silloin tiedämme olevamme niin hyviä, että ihmiset tahtovat nähdä saman keikan uudelleen. – Kiertue, kiertue... Todella paljon, Pär toteaa vakavana. Hämeenlinnassa he antoivat meidän käyttää pyroja, raketteja ja vastaavaa. Albumilla ne ovat ennalta nauhoitettuja otoksia, mutta kun soitamme kappaleen livenä, Hanneksen täytyy soittaa se. – En usko, että maailmassa on yhtäkään albumia, jonka soidessa olen juonut enemmän olutta kuin Judas Priestin Painkilleriä kuunnellessa! Joakim nauraa. On paljon ihmisiä, jotka sanoisivat heidän olevan hulluja faneja, jotka seuraavat typerinä meitä ympäriinsä. – Se sopii teemaltaan hyvin bändille, onhan meillä maastohousut ja tarinamme kertovat sodasta. Olemme tehneet keikkoja myös Judas Priestin kanssa, joten valinta tuntui luonnolliselta. Maiden soittaa edelleen hyviä keikkoja, mikä tarkoittaa, että mekin pystymme samaan. Sitäkin täytyy tietysti varoa. He nauttivat siitä. – Viimeinen valinta oli Camouflage, Pär sanoo. kappaletta. On pakko ihmetellä, mistä tämä jatkuva luovuus on oikein peräisin. Minulla on hyvä tunne useammastakin uudesta biisistä. – Asiat voisivat olla huonomminkin! Joakim nauraa. – Sen täytyy olla jokin ennätys, en usko, että edes tähän huoneeseen mahtuisi tarpeeksi kaljaa kuvaamaan sitä, paljonko olen juonut tätä levyä kuunnellessani. Eivät he tule keikoille, koska heidän täytyy, vaan omasta tahdostaan. – Kun albumi on ilmestynyt, setissä tulee olemaan paljon uusia kappaleita. Tämä on meidän tapamme kiittää ja kehottaa samalla tutustumaan näihinkin tyyppeihin, Joakim sanoo. – Heillä on syy, miksi he tekevät niin. Se, että he pystyvät tekemään sitä uudestaan ja uudestaan, on mahtavaa. Kukaan ei oleta urheilijan pitävän kahden viikon taukoa ja lähtevän suoraan olympialaisiin! Sama pätee myös meihin.” – Joakim Brodén 53. – Kun aloimme harjoitella kappaletta, huomasimme sen olevan hieman pulmallinen. Kappaleet ovat nimiensäkin puolesta hyviä valintoja Sabatonille: ampumista ja aseita riittää. Pär miettii. Miltä omien lapsuuden idolien kanssa soittaminen tuntuu. Kappale on hyvin erikoinen, sillä kitaroita on vähän ja biisissä on aukkoja, joissa ei tarvitse tehdä mitään. Minusta biisien kirjoittaminen syntyy toisten biisien ”Tekemällä jotain paljon tulee koko ajan paremmaksi, kunnes sitä tekee liikaa ja menettää kaiken kiinnostuksen. – He inspiroivat meitä, kun perustimme bändin, ja he inspiroivat meitä edelleen. Vuosi sitten bändi soitti yhtenä legendaarisen Wacken Open Airin pääesiintyjistä, ja Suomessakin bändi täräytti menemään areenakeikan pääesiintyjänä. Yhtye ja heidän miehistönsä pitää meistä, ja me pidämme heistä. Nyt olen vain iloinen nähdessäni heidät, ymmärrän nyt enemmän. Mikä edes on kiertue. Sabatonilla on oma vuosittainen festivaalinsa ja risteily, joka myytiin viimeksi loppuun 32 minuutissa. Tietysti hyvällä tavalla, se on todella ihailtavaa. – Hiljennämme äänen oikeista rummuista ja käytämme niiden tilalla vain kummallisia sodan ääniä. – Muuten emme soittaisi ollenkaan, Hannes toteaa. – Keikoillamme käy paljon porukkaa, jotka eivät ole niinkään vanhemman metallin ystäviä. Kun aloin juttelemaan näiden ihmisten kanssa, ymmärsin, miksi he tekevät niin. Soitamme sen siis livenä sellaisena kuin se on levylläkin. Joskus coverkappale täytyy pitää uskollisena alkuperäiselle, kun toisinaan on parempi muuttaa sitä omaan tyyliin sopivaksi. Hyvä esimerkki tästä on Disturbedin versio Sound of Silencesta. – Muutamissa kohdissa sitä ei välttämättä edes tunnista Stan Ridgwayn biisiksi. Kuulostaa helpolta ja simppeliltä, sillä rumpurytmi on hyvin yksinkertainen. – Päätimme kuitenkin, että jos tämä tulee Sabatonin levylle, Joakimin on ehdottomasti oltava mukana. Myös Suomessa bändillä on todella omistautuneita faneja, jotka menevät jokaiselle keikalle ja jonottavat tuntikausia päästäkseen eturiviin. Sabaton on keikkaillut lähes tauotta siitä lähtien, kun Heroes reilut kaksi vuotta sitten julkaistiin. – Se on hyvin erilainen kappale, Joakim sanoo. Meillä on nuoria faneja, jotka eivät välttämättä tunne. Minusta se kuitenkin toimii hyvin. Pär miettii hetken ja sanoo: – Jonkin aikaa tunsin oloni epämukavaksi, kun näin eturivissä samat naamat illasta toiseen. Yksi hankalimmista on The Lost Battalion, jossa on kummallisia rumpusoundeja. Heroes oli ilmestyessään täydellinen teos, mutta The Last Stand tuntuu kirivän sen tasolle – ehkä jopa ylikin. Se tuntuu aika erityiseltä, sillä meillä se ei tarkoita ainoastaan, että pääsemme soittamaan Maidenin kanssa. No Bullets Fly Sabaton onnistuu yllättämään albumeillaan kerta toisensa jälkeen. Jos hän kykenee soittamaan Screaming Eaglesin kaltaisia kappaleita, tämän biisin ei pitäisi olla mikään ongelma. – Se tuntuu hullulta, Hannes huokaa. – He eivät ole typeriä, Pär toteaa samaan hengenvetoon. Vaikka asetelma kuulostaa erikoiselta, on lähes ihme, ettei bändi ole keksinyt sitä aiemmin. – On järjetön ajatus, että joku tykkää musiikistamme niin paljon. Olin todistamassa bändin keikkaa maaliskuussa Dublinissa, ja paikalla oli nuori saksalaistyttö, jolle kyseinen Sabaton-keikka oli peräti sadas. – Nämä muutamat harvat ihmiset, jotka seuraavat meitä ympäriinsä, merkitsevät paljon. Nyt se kuitenkin toimii ja kuulostaa upealta, Pär sanoo. Kappaleessa on totisesti erikoiset rumpusoundit, jotka on luotu tykkien, tankkien ja aseiden ääniä käyttämällä. Se on hyvin epätavallista ja tarkoittaa, että tulemme oikein hyvin toimeen bändin kanssa. Vastaavaa järjestelyä on todistettu Suomessa aiemminkin, kuten myös monissa muissa maissa. Pojat eivät kuitenkaan aio jäädä lepäämään, sillä maailmankiertue alkaa lähes saman tien edellisen perään. En todellakaan odottanut sitä heiltä! Iron Maidenistä puheen ollen, kesäkuun lopussa Sabaton soitti Hämeenlinnassa bändin lämmittelijänä, eikä suinkaan ensimmäistä kertaa
– Yritämme kuitenkin välttää sitä, Hannes lisää. Falunin-keikat ovat aina muihin nähden täysin erilaisia spektaakkeleita: vuonna 2013 bändi soitti The Art of War -albumin kokonaisuudessaan, ja vuotta myöhemmin kuultiin koko Carolus Rex ruotsin kielellä. Ensimmäiset festivaalit olivat The Art of War -albumin julkaisubileet, mutta tapahtumasta tulikin sen jälkeen vuosittainen. Kun teet jotain pakosta, lopputulos ei ole läheskään yhtä hyvä. – En todellakaan halua laittaa asetta kenenkään ohimolle ja sanoa: ”Tee jotain mahtavaa tai kuolet”, Pär nauraa. – Uskon, että albumi tulee olemaan antoisa kuuntelukokemus. Ensi vuonna tuomme mukanamme Acceptin ja teemme täyden show’n pyroineen ja tankkeineen! ”Nämä muutamat harvat ihmiset, jotka seuraavat meitä ympäriinsä, merkitsevät paljon. Levystä pitää jo ensimmäisellä kerralla, mutta suosikkikappaleet tulevat vaihtumaan. Minun täytyy olla lavalla, sillä se on paras mahdollinen tunne. Minulla on vahva tunne, että tämä albumi tulee kestämään aikaa. Tunnen oloni hyödyttömäksi, kun istun 12 tuntia päivässä tietokoneella enkä näe keikan keikkaa. Basisti on kuitenkin toista mieltä. Wackenissa reaktio vastaavaan olisi: ”Hei, tiedän tämän biisin. Minä teen paljon töitä bändin johdossa, mutta en saa siitä potkua. Ainoa tapa tehdä hyvin jotain, mistä ei pidä, on olla uhattu kuolemalla. – Missään asiassa ei voi tulla paremmaksi, jos ei tee mitään, Joakim pohtii. – On hieman vaarallista esittää ensimmäistä kertaa joukko täysin uusia kappaleita – albumihan on ilmestynyt vain päivä ennen keikkaamme, Joakim miettii. Meidän täytyy tehdä sitä mitä rakastamme, ja me rakastamme keikkailua. Hauskanpito on kuitenkin oleellinen osa sitä. Tunne, joka saa meidät tekemään mitä teemme, ja liian pitkä tauko veisi sen pois. Kävijämäärät – kuten bändin suosiokin – ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Niitäkin pitää olla, sillä joskus meillä on hyvin kiire! Voisi kuvitella, että näin paljon keikkailevalle bändille pieni hengähdystauko olisi ainoastaan paikallaan. Pär ja Joakim kertovat. On siis parempi saada inspiraatiota muualta, ja siitä meillä olikin pulaa ollessamme tauolla. Lähdetään kaljatelttaan!” ja, sillä tarvitsemme keikan edes silloin tällöin. – Ei edes puoli vuotta, ehkä kuusi tuntia myöhemmin, Pär jatkaa. Viimeksi bändi soitti kappaleita uransa jokaiselta albumilta kronologisessa järjestyksessä. Kun tunne menee pois, ei ole inspiraatiota tehdä mitään hienoa. Odotan innolla, että pääsen lukemaan fanien kommentteja! – Ja lukemaan, kuinka samat ihmiset sanovat jotain aivan muuta puoli vuotta myöhemmin! Joakim nauraa. – Jos epäonnistuu eikä mitään hienoa synny, olisi aika paskamaista ampua Joakimia päähän. Yleisön reaktiot eivät olleet mitenkään liioitellun innostuneita. Emme saaneet inspiraatiota soittamisesta, olimmehan viisi kuukautta lähes täysin ilman keikkoja. – Uskon että fanit, jotka eivät ole seuranneet meitä pitkään, pitävät siitä myös! Albumilla on kaikki perinteiset Sabatonin elementit. Pärillä on vielä terveisensä rakkaan naapurimaan fanijoukoille. – Tulette ehdottomasti näkemään meidät Suomessa jatkossakin. Esimerkiksi Wacken on loistava tilaisuus saada uusia faneja, sillä yleisö tahtoo juhlia ja laulaa mukana. – En usko, että kenestäkään bändissä tuntuisi hyvältä olla tekemättä yhtään mitään. – Juuri siksi se toimiikin omalla festivaalillamme, Pär sanoo. Sitäkin täytyy tietysti varoa. – Julkaisemme uuden albumimme omilla festareillamme, mikä on jo itsessään aika erikoista, Pär sanoo. Tietysti meillä voi olla aikoja, jolloin emme ole niin kiireisiä. Falunissa ihmiset haluavat tietysti tehdä samaa, mutta siellä yleisö ei ole 80-prosenttisesti satunnaisia kuulijoita ja 20-prosenttisesti bändin hardcorefaneja, päinvastoin! Jos soitamme harvinaisempia biisejä, kuten Wolfpack tai Midway, yleisö osaa arvostaa niitä. kirjoittamisesta ja biisien soittamisesta. Poikien kotikaupungissa, Taalainmaan läänissä sijaitsevassa Falunin pikkukylässä, järjestettävä festivaali oli alkuvuosinaan pieni tapahtuma. Vie muutaman kuuntelun, ennen kuin ihmiset pystyvät sanomaan, mistä biisistä he tykkäävät eniten. Elokuussa 2015 tapahtumaan osallistui 5000 kävijää peräti 30 eri maasta, ja Sabatonin keikka taltioitiin myös alkuvuodesta ilmestyneelle Heroes on Tour -livepaketille. Yritämme välttää niin pitkiä taukoOMAT JUTUT OMILLA FESTAREILLA TÄNÄ vuonna jo yhdeksättä kertaa järjestettävä Sabaton Open Air juhlitaan aivan tämän lehden ilmestymisen aikoihin. – Uskon, että fanit, jotka ovat seuranneet meitä pitkään, pitävät siitä, Pär sanoo. – Siksi uskallamme tehdä tällaisia ratkaisuja. Silloin pystyy suoriutumaan hyvin. Sweden Rockin -keikalla The Lost Battalion -single oli julkaistu vain päivää aiemmin. Tämän vuoden festivaali jää kitaristi Thobbe Englundin viimeiseksi keikaksi bändin riveissä, mutta mitä muuta show’lta voidaan odottaa. Niin sen pitäisi olla, ja niin se toimii missä tahansa asiassa mitä teet. Kukaan ei oleta urheilijan pitävän kahden viikon taukoa ja lähtevän suoraan olympialaisiin! Sama pätee myös meihin. – Mietitään vaikka kaikkia suuria bändejä: milloin Iron Maiden, Judas Priest ja Black Sabbath tekivät parhaat albuminsa ja klassikkoshow’nsa. Todella paljon.” – Pär Sundström 54. Miehistöllä on vielä viimeiset sanansa tuoreesta albumista. Voit tehdä jotain koska se on hauskaa tai koska sinun täytyy. Kun he olivat kaikkein aktiivisimmillaan, herran tähden! Tekemällä jotain paljon tulee koko ajan paremmaksi, kunnes sitä tekee liikaa ja menettää kaiken kiinnostuksen. – Sinne tulevat ihmiset odottavat sitä! – Monet Faluniin saapuvat ovat nähneet myös monia muita Sabatonin keikkoja, Joakim jatkaa
167 // Elokuu 2016 // 8,90 € www.pelaajalehti.com twitter.com/pelaaja facebook.com/pelaaja valloitti maailman Tekken 7 iskee täysillä Pokémon GO Testissä PlayStation VR
Mieluinen tyyli löytyi, kun pihapiirin isot pojat diilasivat Laakson lapsille KISSin, W.A.S.P:n ja muiden 80-luvun poikien suosikkibändien levyjä. Kokemus vaikutti poikaan syvästi. Siinä sivussa muuttui käsitys omista kyvyistä. Kun Markus oli käynyt neljännen luokan, hänen perheensä muutti San Diegoon. Pääsin Honor Roll -ryhmään, johon valittiin luokan parhaat oppilaat. Amerikassa kerättiin pisteitä koko kurssin tai jakson ajan. – Itse en tuota muista, mutta äiti on kertonut näin käyneen, Markus Laakso sanoo. Vanhempiensa mielestä nuorimies teki sen mielihyvin, omien muistojensa mukaan pakotettuna. P ieni poika istui lumoutuneena kirkonpenkillä ja kuunteli. – Olin lapsena tosi ujo ja hiljainen. Olin kai tuuminut, että damn, on se Vivaldi kova jätkä ja tekee hienoa matskua. Suomessa olin ihan ok oppilas. San Diegossa oli pakko opetella uusi kieli ja kulttuuri ja tulla toimeen täysin vieraassa ympäristössä. Debyytin onnistuminen kantoi pitkälle: Chaosweaver alkoi saman tien tehdä uusia biisejä. Ekaluokkaa käydessään hän meni pianotunneille. – Vein sille levyjä ja kasetteja ja sanoin, että opettelepas tuo Dark Tranquillityn Skydancerin avausraita ja opeta se sitten mulle. Missä perhe asuikin, olkkarissa oli Saloran horisontaalimallinen levy-kasettisoitin. Musiikki oli hänelle niin tärkeää, ettei hän ollut valmis sellaiseen. Levy oli kattavassa Euroopan-jakelussa ja lisensoitiin Venäjälle, Valko-Venäjälle, Ukrainaan ja Kazakstaniin. Suomessa Laakso pääsi käsiksi kaikkea muuta kuin noloon soittimeen, sähkökitaraan, ja sai opettajaksi naapurin pojan. Saksalainen Napalm Records iski hampaansa suurelliseen Enter the Realm of the Doppelgänger -levyyn heti ensimmäiset näytteet kuultuaan. Chaosweaver sai demoistaan hyvää palautetta, mutta päätti silti julkaista albumin Laakson perustaman Shadow World Recordsin kautta. Puppetmaster of Pandemonium ilmestyi vuonna 2008. Luin sitä varten monta teoreettisen fysiikan kirjaa. – Kukaan kaveri ei soittanut pianoa. Ne olivat täynnä toisiinsa nivoutuvia melodioita, kunnianhimoisia orkestraatioita ja haastavia riffejä. Markus Laakso syntyi vuonna 1976 Vantaalla, viivähti tovin Keravalla ja muutti vuonna 1981 Kuopioon isän töiden perässä. Tuotantokustannukset pysyivät alhaisina, koska musiikin äänitti ja miksasi yhtyeen rumpali. En suosittele. – Menin seitsemännelle luokalle, jonka olin jo Jenkeissä käynyt. Se oli huomattavasti mukavampaa kuin Pienet sormet soittamaan -kirjan pänttääminen. Äiti sanoi, että musiikin nimi oli Neljä vuodenaikaa ja että sen oli tehnyt joku Vivaldi. Siinä vaiheessa ei enää leikitty: elokuvallista äärimetallia esittävän Chaosweaverin asiat hoidettiin ammattimaisesti. Minusta tuli avoimempi, rohkeampi ja sosiaalisempi. Me väännettiin studiossa puolitoista vuotta. Se muutti mua ihmisenä reilusti. Alkoi kuukausia kestänyt pykälien hiePÖLKYLLÄ Markus Laakson elämä kieppuu musiikin ympärillä. Eli en ole käynyt vitosta lainkaan, mutta seiskan kaksi kertaa. Sillä kiertoradalla matkatessaan hän on kokenut elämyksiä, pettymyksiä sekä valaistumisen ja epäuskon hetkiä. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT JAN-PETER PALMUNEN Kun tunne voittaa järjen 56. Laaksot asuivat Kaliforniassa vuodet 1987–89. Sitten tapahtui jotakin käänteentekevää. Se oli upeinta, mitä hän oli koskaan kokenut. Kun soitto alkoi sujua, Laaksoa pyydettiin mukaan bändeihin. – Hän vei minut ja pikkuveljen kirkkoon kuuntelemaan Vivaldia. Ei ihan vielä. – MySpace oli siihen aikaan isollaan ja me oltiin siellä hyvin aktiivisia, Laakso kertoo. Kavereiden ihmetykseksi hän ei kuitenkaan suostunut liittymään yhteenkään. Suomessa arvosana määräytyi sen perusteella, miten suoriutuu kokeesta. En huono mutta en luokkani parhaitakaan. – Levy-yhtiöt alkoivat kysellä, miten demobändillä voi olla 15 000 kaveria. Niistä oli hyvä suunnata kohti rankempaa metallia. – Oli äärimmäisen noloa joutua soittamaan tyttöjen soitinta, Laakso nauraa. Niitä sisäistäessä harmaantui parta. Rocklehtiin kirjoittava Laakso tunsi musiikkialan lainalaisuudet, ja valloittipa Chaosweaver jopa juuri luodun somemaailmankin. Se oli kaikilla tasoilla hyvin kuormittava projekti. Noloa tai ei, kolme vuotta yksityispianotunneilla valoi pohjan soittamiselle. Sitten perhe palasi Suomeen, ja Markus aloitti yläkoulun Kuopiossa. Kaunis, voimakas musiikki sai paksut kiviseinät soimaan. – Se oli melkoinen show. – Koulunkäynti oli erilaista. – Tykkäsin lapsena Boney M:stä ja Elviksestä, isällä ja äidillä oli niiden levyjä. Kirjoitin siitä korkealentoisen konseptialbumin, jossa oli fiktiivinen tarina supersäieteorian viitekehyksessä. Aikuisena kaaoksessa Kun Laakso perusti ensimmäisen oikean bändinsä, oli vuosi 2004 ja hän liki kolmekymppinen. Musiikki on ollut mulle aina äärimmäisen tärkeää. Koska Amerikassa mennään kouluun vuotta nuorempana kuin Suomessa, Markus pääsi neljänneltä luokalta suoraan kuudennelle
57
Onneksi Laaksolla oli vaihtoehto. Kun muut lähtivät juhlimaan, soittelin itsekseni. Vaikka tämä tapahtui keskellä Chaosweaverin sessioita, meininki oli kaukana sen iisakinkirkkoprojekteista. Seuraavana päivänä syntyi taas kaksi uutta demokappaletta. Sitten alettiin säätää julkaisupäivää. Siinä vaiheessa alkoi äidin hehkuttelema Eino Leino kiinnostaa. – Se oli fantastinen sessio kesämökillä loppukesän lämmössä. Laakso oli ilmoittanut levy-yhtiölle, että kaikki muu paitsi juhannuksen ja elokuun puolivälin välinen aika käy. Death Valleyssä oli niin kuuma, että rasitus saattaisi ylikuumentaa auton moottorin. Laakso sävelsi painostavien sointukulkujensa päälle melodioita, joiden perimässä oli jotakin hyvin suomalaista. Tulijoutsen nousi albumilistan kymmenenneksi, Redraman ja Jenni Vartiaisen hännille. Ei se oikein vastaa alkuperäistä visiota, Laakso nauraa. Sitten Itävallasta Suomen-jakelijalle lähetetty levysatsi hävisi matkalla. Oli vuosi 1988, ja Laakson perhe oli matkalla Kuolemanlaakson läpi – isä ajoi, äiti istui edessä, lapset nököttivät takapenkillä. Visionääri sooloilemassa Loppuvuodesta 2015 tuli aika miettiä tulevaisuutta. Kolmannen sataraitaisen mörköoopperan kutominen ei tuntunut sillä hetkellä mahdolliselta. Heti alkoi syntyä matskua, jollaista ei muuten olisi tullut mieleenkään tehdä. Olin innostunut Triptykonin ekasta levystä ja päätin kokeilla, millaista on soittaa droppivireellä – en ollut ikinä ennen testannut sitä. Parikymmentä vuotta myöhemmin Markus Laakso teki päivässä kaksi uutta biisiä ja niiden demot. Droppivire oli niin inspiroiva, että puoli albumia oli hahmollaan parissa päivässä. Hän päätti kirjoittaa sanoitukset äidinkielellään. Yhtäkkiä äiti alkoi haukkoa henkeään ja osoitella sormella jotakin auton edessä. Hiki kirveli silmiä. Henkilökemiat ja musiikilliset näkemykset kohtasivat niin täydellisesti, että yhteistyö jatkuu edelleen. – Eiköhän ne julkaisseet sen juhannuksen jälkeisenä maanantaina, kun kaikki olivat mökillä eikä ketään kiinnostanut. Sitä luettuani olin, että herranjumala, miksen ole ennen tutustunut tähän. Kun diili oli kunnossa ja soittajien nimet paperissa, Laakson meiliin napsahti viesti, joka alkoi sanoilla ”sorry guys, I have really bad news…” – Levy-yhtiön omistaja ei suostunut maksamaan meille ennakkoa, jota Napalm oli itse meille ehdottanut. rominen. – Suomen kieli teki musiikista juurevampaa. Me jouduttiin tyytymään useita tuhansia euroja pienempään summaan. Ja sitten tuli kolmas heureka-elämys: Laakso tutustui Finnish Metal Expossa Triptykonin kitaristiin Victor Santuraan ja päätti äänittää Kuolemanlaakson debyytin tämän studiolla. Autossa oli tukahduttavan kuuma. Tiedossa oli, että äänitykset alkaisivat helmikuussa Santuran studiolla. Tiellä sätki pitkä punainen aavikkokäärme. – Missiona oli tehdä levyllinen maanläheistä ja simppeliä musiikkia, jossa jokainen sointuyhdistelmän olisi synkkä ja/tai raskas, Laakso muistelee. – Levyjen painokset on myyty loppuun ja me ollaan keikkailtu hyvissä paikoissa jopa HIMin kanssa. Mökkielämä oli ihan uutta Santuralle. Raskaan luovan prosessin, loputtomien äänitysten, työläiden sopimusneuvottelujen ja julkaisun antikliimaksin jälkeen Chaosweaverin voimat olivat loppu. Jos jäisi tienposkeen viidenkymmenen asteen helteessä ilman juomavettä, saattaisi saada ensi käden tietoa siitä, mistä Kuolemanlaakso on saanut nimensä. Kuolevan käärmeen kuva jäi pysyvästi pojan mieleen. Tilanne oli ohi hetkessä, vain säikähdys jäi. – Mun piti pysytellä ajokunnossa, koska vaimo oli viimeisillään raskaana. Se oli toinen valaistumisen hetki Kuolemanlaaksossa. Sen sijaan se, mitä siellä tehtäisiin, oli hämärän peitossa. Koska laulaja Mikko Kotamäki oli kiireinen Swallow PÖ LK YL LÄ 58. Se oli valaistumisen hetki. Eikä muuten vastaa sekään, mitä nyt on tekeillä. Laakso antoi uudelle projektilleen nimeksi Kuolemanlaakso. Se otti siitä kaiken irti, kävi joka päivä uimassa jääkylmässä vedessä ja bodasi soramontulla isoilla kivenmurikoilla. Olin ihan tohkeissani. Oivalluksia pimeydessä Autiomaata halkovan tien laidalla oli kylttejä, jotka suosittelivat sammuttamaan ilmastoinnin. Vimmaiset Leino-vaikutteet sopivat luonnosta ja ihmisluonnosta ammentavaan musiikkiin sekä aiheiltaan että tyyliltään. Ei mennyt ihan putkeen, Laakso naureskelee siihen vapautuneen itseironiseen sävyyn, jonka hallitsevat vain savolaiset. Hänen isänsä oli juuri ajanut sen yli. 11-vuotias Markus kääntyi katsomaan takaikkunasta nähdäkseen, mitä äiti oli pelästynyt. Musta aurinko nousee -ep ja toinen albumi Tulijoutsen tehtiin Suomessa Santuran kanssa. Studiossa oli syntynyt Chaosweaverin levyn lisäksi jotakin aivan uutta. Yhden miehen puuhastelusta kasvoi isompi juttu kuin se mies olisi ikinä uskonut. Ostin Sokokselta Helkavirsiä-kokoelman. Samoin Kuolemanlaakso
– Eihän tässä ole mitään järkeä, mutta kun tunne ja järki eivät kulje käsi kädessä. – Se oli kolmen ja puolen vuoden projekti. Hänelle oli syntynyt poika, joten muuttaminen isovanhempien lähelle tuntui hyvältä ja tarpeelliselta. Vaikka Laakso on ollut myös bändiensä taiteellinen johtaja, hän ei näe itsessään diktaattorin vikaa. – Joskus saatan ottaa itseeni, jos joku ei pidä tapaani toimia absoluuttisen huikeana, mutta yleensä olen varmaankin aika lunki bändikaveri. Se saa Laakson näkemään omat työnsä ”työläänä pikkupuuhasteluna”. – Vastasin yhtiön intranetistä sekä sokos.fi-sivuston sisällöstä, Laakso täsmentää. Mutta soololevy on silti aina soololevy. Nythän aivot eivät lepää ollenkaan ja loman pitämisestä tulee huono omatunto, kun rahaa ei tule mistään.” the Sunin kanssa, tavallisen Kuolemanlaakso-levyn tekeminen ei ollut mahdollista. – Koen luoneeni koko bändin ja konseptin. Sanoittaminen on musiikin tekemisessä ainoa asia, josta en tykkää, mutta en silti halua antaa sitä vastuuta muille. En voi olla kuuntelematta musiikkia. Laakso muutti vuonna 1998 Kuopiosta Helsinkiin opiskelemaan markkinointiviestintää ja sai Sokoksen markkinointiosastolta verkkokirjoittajan ja verkkoviestintäsuunnittelijan paikan. – Näyttelykäyttöön otetuissa kuvissa se puoli on tietysti kaikkein tärkein. Viime aikoina järki on huomautellut Laaksolle myös ajan kulumisesta: ”Sä täytät elokuussa 40. Laakson tunnetuin kirjoitustyö on Amorphisin jykevä historiikki, joka on julkaistu suomeksi ja saksaksi. Olisi työaika ja vapaa-aika erikseen. – Yleensä en välitä arvosteluista. Nyt hän elää enimmäkseen kirjoittamalla, valokuvaamalla ja tekijänoikeuskorvauksilla. Mukana on akustinen kappale ja itämaisia vaikutteita. Nykyisin Laakso pitää itseään ensisijaisesti kirjoittajana, niin viheliäinen ammatti kuin se onkin. Nuoruutensa maisemiin palattuaan Laakso työskenteli muutaman kuukauden kuopiolaisessa lehdessä. Ja taas kerran järjen ääni hukkui hyvään musiikkiin. Työ ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, joten hän lähti omilleen. Laakso – Vol. – Kun kasvattaa omia lapsia, oppii kaikenlaista omista vanhemmistaan. Luen jatkuvasti musalehtiä ja -kirjoja, otan musiikkiaiheisia kuvia ja kirjoitan musiikista. – Kun miettii isää, joka on alansa huippu ja kahden alan tohtori, tulee mieleen, että olenkohan hukannut elämäni. Mieti vähän, mitä olet tekemässä.” Vastaus on edelleen sama. Kirjoittaminen on myös vaativinta. Ostan paljon levyjä ja olen kiinnostunut uusista bändeistä. Hyvää ideaa ei voi jättää toteuttamatta. Perheellisen perspektiivistä Asuttuaan kaksitoista vuotta Helsingissä Markus Laakso palasi Kuopioon. Kuuntelen kaikkien mielipiteitä ja pystyn tekemään kompromisseja. Mielestäni minulla on oikeus tehdä sille mitä vain, kunhan taso pysyy korkealla. – Mulla on kirjoittamiseen viha-ahdistussuhde. Jos muita hommia tekisi harrastusmaisemmin, elämä olisi rennompaa. Viime aikoina olen kuvannut kuopiolaismuusikoita eri rooleissa, esimerkiksi Tarotin Tuplea Twin Peaksin Bobina ja Thomas Corpsea Slashinä. – Eli käytännössä kirjoitin kahdeksan vuotta tissiliiveistä ja meikeistä. Joskus on kuitenkin pysyttävä lujana. – En halunnut tehdä Kuolemanlaaksoa eri nimellä, vaan tuoda esille uusia puolia itsestäni biisintekijänä. Kun saan jonkun kuormittavan projektin valmiiksi, tuumin, että helvetti, ei ikinä enää. Sitä ennen hän teki niitä kuuluisia ”oikeita töitä”. Laakson isä on tiedemaailman supertähti, yksi maailman johtavia diabetestutkijoista. Mutta kunhan pääsen vauhtiin, nautin siitä kyllä. Usein huomaa, että nehän olivat oikeassa tässäkin asiassa. Kaikki biisinteosta paitojen suunnitteluun noudattaa hänen visiotaan. – Mulle oli tärkeää, että kaikki varmasti ymmärtävät, että levy on Kuolemanlaakson Laakson soololevy. Eikä se muuten ketään olisi kiinnostanutkaan. Se ei kuitenkaan ole koko totuus hänestä. Pyrin valitsemaan käyttöön taiteellisesti näyttäviä kuvia. ”Olisi kyllä helpompaa tehdä päivätöitä. Halusin tehdä soololevyn, joka olisi ikään kuin alaviite emobändin tuotannossa, Laakso kertoo. – Ehdotin meidän julkaisijalle Svartille, että tehdään kissit. 1: The Gothic Tapes -levyä voi sanoa 90-lukuhenkiseksi goottimetalliksi tai -rockiksi, mutta kattaus on tuota luonnehdintaa monipuolisempi. Otan sellaisia kuvia kuin on tilattu mutta yritän saada ne näyttämään hyvältä. Vanhemmat ovat aina myös onnistumisen mittapuu. Tällä kertaa Laakson oli laulettava biisinsä itse, mutta muuten soololevyn tekeminen ei juuri poikennut aiemmista levytyshankkeista: Laakso on pitänyt langat käsissään yhtä lujasti kuin ennenkin. – Lehtiin kuvaaminen on puhtaasti kuvittamista, mutta sekin voi olla taiteellista. Olisi työaika ja vapaa-aika erikseen. Se oli tosi antoisa mutta myös tosi kuormittava työ, mistä johtuen en ole vielä ottanut uutta kirjaprojektia työn alle… Ainakaan virallisesti. Sen aloittaminen on vaikeampaa kuin valokuvaamisen tai musiikin tekemisen. Kuitenkin jo samana päivänä voi tulla mieleen joku juttu, jota huvittaisi alkaa työstää. Olen rakastanut sitä aina. Nythän aivot eivät lepää ollenkaan ja loman pitämisestä tulee huono omatunto, kun rahaa ei tule mistään, Laakso miettii. 59. Elämäni pyörii musiikin ympärillä. The Gothic Tapes tuli tehdyksi, vaikka kaikki Kuolemanlaakson jäsenet eivät pitäneet sitä hyvänä ideana. Jos muita hommia tekisi harrastusmaisemmin, elämä olisi rennompaa. Brassiere-brosuurien laatimisen vastapainoksi Laakso löysi rockjournalismin. Svart piti ajatuksesta ja Laakso alkoi kirjoittaa biisejä. Nuo asiat ja elämä yleensä ovat pohdituttaneet varsinkin tänä kesänä, kun Laaksot saivat lisää jälkikasvua. – Olisi kyllä helpompaa tehdä päivätöitä. Sisters of Mercyn, Tiamatin ja Lucyfiren vaikutuksen alaisena tehty Where the River Runs Red näytti suunnan usealle uudelle kappaleelle. Muutakin kuin muusikko Sooloalbumin myötä Markus Laakso tullaan tuntemaan yhä yleisemmin muusikkona. Hän on myös vapaa journalisti ja valokuvaaja, toisinaan jopa ilman rock-etuliitettä. Mietin musiikkihommien järkevyyttä päivittäin. En loukkaannu haukuista enkä usko kehuja. Kirjoittaja-Laakson rinnalla kulkee kuvaaja-Laakso, jonka otoksia on nähty niin lehtien sivuilla kuin valokuvanäyttelyissäkin. Äiti taas työskenteli yliopistossa suomen kielen lehtorina. Vuonna 2004 hän alkoi kirjoittaa rocklehtiin, ja vähitellen kirjoittamisen kenttä laajeni asiakaslehtien alueelle. M. Mutta kun se on kokonaisvaltainen intohimo. Soololevyn palautteen huomaan kuitenkin ottavani henkilökohtaisemmin
Tätä nykyä kirpparilaarien timantteina ja retrotunnelmien soundtrackeinä toimivat kokoelmat olivat tyylillisesti varsin eklektisiä, raskas rock kun oli raskasta rockia, oli tyyli mikä tahansa. Mitään yhtenäistä teemaa ei liveformaatin lisäksi ole, ja outolintuna on Hendrixin parikymmentä vuotta aikaisemmin julkaistu kappale. Samalla kuulijalle muodostuu vaikutelma, että yhtyeet olisivat heittäneet varta vasten livekeikan hyväntekeväisyyden merkeissä. KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Ronnie James Dion masinoima kokoelma on 1980-luvun heavyn kuva. Stars-biisi itsessään on varsin onnistunut, vahvasti Diolle leimallista paatosta ja komeita melodioita vyöryttävä seitsenminuuttinen eepos. Hevarit hyvänteossa ERI ESITTÄJIÄ Hear ’n Aid MERCURY 1986 TEKSTI KIMMO K. Hubbins ja Derek Smalls. Ihan niin ei kuitenkaan ole. 60. HEAR ’N AID on toki Stars-biisin pakkaus, mutta levy saa ansiokasta täytettä hevifanien suosikkibändeiltä. Videossa piisaa nähtävää tänäkin päivänä, etenkin jos kykenee nauttimaan hevirokkarien jokseenkin nolosta elehdinnästä, halailusta ja hassuttelusta. Yksinkertaisella mutta mieleenpainuvalla sointukululla ja kahden rumpalin (Vinnie Appice & Frankie Banali) muhkealla jytkeellä pelaavan biisin voittoreseptinä on laulu, jossa Dio vuorottelee rivi riviltä muiden muassa Geoff Taten, Rob Halfordin, Kevin DuBrow’n ja Dave Menikettin kaltaisten, täysillä kajauttavien lauluniekkojen kanssa. Parilla rehvakkaalla soittomokalla siunattu Motörheadin On the Road on kaivettu Deaf Forever -sinkun taustaposkelta. Starsin video pyöri taivaskanavien heviohjelmissa ahkerasti, ja proggis avittikin Afrikan nälkäänäkeviä tiettävästi miljoonalla dollarilla. Puolituntinen kotivideokin julkaistiin. Ronnie James Dion leski Wendy puuhailee parhaillaan projektista uusintaversiota, se kun ilmestyi aikoinaan vain analogisina tallenteina. Dion oma Hungry for Heaven on Intermissionminiliveltä pois jätetty biisi. Nousevien tekijöiden ohessa oli liki aina monia aikansa suuria tai muuten etabloituneita nimiä. Fiksua sinänsä, sillä noihin aikoihin hevibändit olivat suuren yleisön silmissä huonossa huudossa. Hevibändit äänittivät noina vuosina keikkojaan ahkerasti, ja laadukkaat taltioinnit ovat pääsääntöisesti vaikeammin löytyvien julkaisujen helmiä. POPPARIEN Band Aidja USA for Africa –projektien inspiroima Hear ’n Aid oli 80-luvulle tyypillinen hyväntekeväisyystempaus. Hear ’n Aid oli kuitenkin myös muuta kuin valmiista kattauksesta koostettu kokoelma, kiitos varta vasten sävelletyn Stars-kappaleen. Hear ’n Aid on kokoelmana tavanomainen kasarikombo, joka peilaa hienosti 80-lukulaisen heavyn tilaa nimenomaan vahvan livepainotuksensa takia. Seassa hääräsivät jopa Spinal Tap -hahmot David St. Fanipuolella uusien diggailtavien bändien löytäminen oli kuitenkin vaivalloista, ja kokoelmalevyt olivat erinomainen tapa löytää kuuntelemisen väärtejä yhtyeitä. Massiivisessa puuharyhmässä (lähinnä sen taustaköörissä) oli porukkaa Ted Nugentista Blackie Lawlessiin ja Vince Neiliin. Hevihahmotkin pääsivät sen tiimoilla vihdoin kiillottamaan moraalista kilpeään ihmiskunnan auttajina. 1980-LUKU oli juustoisen italodiskon ja iloisten pophittien mutta myös kukoistukseensa auenneen hevin kulta-aikaa. Levyjä varustettiin PMRC:n haitallisesta sisällöstä kertovilla varoitustarroilla, ja nuorten hevifanien itsemurhia koetettiin sälyttää oikeusistuimissa Ozzyn tai Judas Priestin syyksi. Rushin Distant Early Warning ja KISSin superhitti Heaven’s On Fire ovat peräisin kotivideoilta. Sillä oli mukana vain aikansa A-luokan tekijöitä, joskin tyylikirjo oli kiitettävän laaja. Starsia, Y&T:n Go for the Throatia ja Jimi Hendrixin Can You See Me’tä lukuun ottamatta raidat ovat live-esityksiä. Scorpionsin huikean suosion saaneelta World Wide Livelta irtosi mukaan loistava The Zoo. Tämä nostaa huomattavasti levyn mielenkiintoisuutta diggarien parissa. ”Nerokkaasti” nimetty Hear ’n Aid oli hiukan toista maata. Projektin puuhamiehen Ronnie James Dion, Jimmy Bainin ja Vivian Campbellin kirjoittaman biisin esitti varsinainen kasarihevin kuka kukin on -kokoonpano. Acceptin Up to the Limit on esimerkiksi poimittu KaizokuBan-liveminilevyltä. Starsin liki kolme minuuttia kestävä kitarasoolo-osiokin on valtavaa ilotulitusta: 13 soolokitaristia Yngwie Malmsteenista George Lynchiin latoo kukin 12 tahtia parastaan Iron Maiden -kepittäjien loihtiman taustan päälle
En tiedä teistä, mutta minusta se on hirmuisen kova saavutus. Homman silaa, että ne soljuvat ilmoille musiikkiin hyvin istuvan laulajan, perustajajäsen Henri Eerolan äänihuulin. Se oli pehmeää, kaikilta kulmin eleganttia balsamia edeltävän moukaroinnin haavoihin ja myötäili paria punaviinilasillista kerrassaan nautinnollisesti. Yhtyeen soitto ei kenties ole pintapuolisesti hirveän raskasta, mutta painava menneisyys on alati läsnä. Ajoittain, kun kitara soi niin maan perusteellisesti Isoa D:tä silittäen, tämän komeita kasvoja ei saa mielestään sitten millään – eikä moinen haittaa lainkaan. Vaasassa reilut parikymmentä vuotta sitten perustettu orkesteri on uponnut varsinkin parilla viime levyllään melankolisen kevytmetallin syvyyksiin, joiden määrittävänä tekijänä on Pink Floyd – ja tätä myöten myös 1990-lukulaiset johdannaisensa, kärkijoukkonaan Tiamat ja Anathema. Tämäntyyppisessä musiikissa, jossa sanoilla on ilmiselvää painoarvoa, se on jumalattoman tärkeää. Kaikesta kuulee, että laulukopissa on oltu tunnelmissa. THROES OF DAWN Our Voices Shall Remain ARGONAUTA Tärkein alkuun: jos pidät sekä metallimusiikista että klassisesta brittiläisestä tunnelmaprogesta, sinun ei ole sivuuttaminen Throes of Dawnia. Myös tyylitajuisesti maalaavilla koskettimilla on Throes-fiilingin luonnissa roima rooli – ja taas tulee Floyd mieleen. Nimibiisi käy tästä mainioksi esimerkiksi: kipaleen painoarvo on näennäisesti perusrockluokkaa, mutta taustalla kiusoitteleva tuplabassarinaputus ei anna unohtaa yhtyeen raskasmetallisia lähtökohtia. Päinvastoin. Bändin kotimaakin tulee selväksi – kysykää vaikka Lifelinen kannelta huutavilta melodioilta. Nyt elämme taas yhden kesän loppua, enkä voisi kuvitella hämyiselle, jo syksyltä haiskahtavalle illalle parempaa soundtrackiä. Kuuntelin kesälomalle (levätköön rauhassa) vievällä pitkällä lennolla ensin tuhdin annoksen ankaraa mätkettä, Nailsiä ja Cattle Decapitationiä, ja kun muu kone alkoi olla unten mailla, vaihdoin mekkalan käsiteltävään albumiin. Kuunteluolosuhteista riippumattakin Our Voices Shall Remain sisältää pätkiä, joiden aikana kaikki muu maailmassamme tuotettu musiikki tuntuu hetkisen merkityksettömältä. Myös levyn syvänmelankoliset lyriikat ovat tyylikkäitä. Vaikka vaikutteet ovat vesiselvät, Throes of Dawn soi omalla vehreällä autiosaarellaan, mikä juontuu jo bändin pitkästä ja monipolvisesta musiikillisesta matkasta. Voisipa melkein sanoa, että tämän selvemmäksi ja samalla laadukkaammaksi ei (etenkin) David Gilmourin palvominen nykynuotein mene. Levyn julkaisuajankohta ei voi olla sattuma. Matti Riekki Tunnelma, ja kuinka se tehdään Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ARVIOT 61. Sama meno jatkuu kuusi vuotta edellispitkäsoitto The Great Fleet of Echoesin perään julkaistavalla uutuudella
Mikä mainiointa, uusversio nostattaa tuntemukset kappaleiden ja levykokonaisuuden erinomaisuudesta uudelle tasolle. Death-thrash soi uudempaan Vader-tuotantoon tottuneeseen korvaan aavistuksen kulmikkaammin, ellei jopa sodomisti. Kari Koskinen TESLA Mechanical Resonance Live FRONTIERS Pyöreitä vuosia täyttäviä levytyksiä juhlistetaan oikeaoppisesti, tekemällä niille aitoa kunniaa! Ei puolivillaisesti, väkinäisesti tai hampaat irvessä. Toinen pari, Panzer X -laina Piesc I Stal ja Motörheadin Overkill, on uskollista, joskin napakasti soitettua tulkintaa alkuperäisistä siivuista. Samaan hengenvetoon on helppo luvata, että hitaampien helvetinliekkien loimusta nauttivat saavat tästä jokseenkin takuuvarman rusketuksen. Erityisesti Killing Christ -ep:n (1996) Deicidea toisintava julmistelu hyötyy muutoksesta selvästi. Uuden levyn tekstitematiikka löytyy pirullisesta intialaismytologiasta, ja nuo vaikutteet puskevat paikoin myös itse musiikkiin. Maistiaisina tarjoillaan ep, ja tuntuisi, ettei veteraanien jäseniä tunnu vielä pakottavan. Iron Times on rautaristikansiaan myöten pienimuotoinen kunnianosoitus edesmenneelle Lemmylle ja Motörheadille. Mörinät ja sanoitukset hoiteli Andreas ”Dread” Axelsson, mutta äänitys, sävelmät ja kaikki muukin aina tuhdisti nakuttavaa rumpukonetta myöten hoitui Swanön kerkiäväisillä näpeillä. Vaikutelma on kieltämättä tehokas, ja vertailukohtia voisi hakea vaikkapa Desolate Shrinen ja Lie in Ruinsin hitaammista jutuista. Kesäpäivän pilaamisesta on vastuussa kotimainen God Disease, joka pukkaa pihalle kolmatta piensoittoaan. Albumi kompastuu ennen kaikkea pituuteensa. JesuSatan (1999) tuplasi raitojen keskipituuden peräti kolmen minuutin paremmalle puolelle, mutta muutoin tarjolla on edelleen samaa nopeasti runttaavaa, vihaisesti möristyä paholaiskuoloa. Twilight Force on pähkinänkuoressa Gloryhammer meets Rhapsody of Fire -henkistä power metalia. Liveversio tuo Mechanical Resonancen biisit tähän päivään luonnollisesti, alkuperäistä muotoa kunnioittaen. Mustalla ilkeydellä jenkki deathiä palvonut yhtye oli oikeastaan Swanön sooloprojekti. Vauhtifriikki minussa jää nälkäiseksi. Kiekko on pullollaan helkutin tymäköitä biisejä, ja kun rokkiralleja höystetään parilla juhlavaneeppisellä slovarilla, kokonaisuus on ehdottoman mainio. Ei vaadi lyriikoiden kahlaamista todeta, että Twilight Force liputtaa perinteisten fantasiateemojen puolesta: miekkoja, sankareita, sotureita ja näin edespäin. Kaikki olennainen on kuultu nimikkokappaleen jälkeen. Promokuvat ja yliampuvat esiintymisasut kertovat jo itsessään aika paljon. Vaikka juurevaa hard rockia Van Halenin ja Aerosmithin tietämillä edelleen tahkoava Tesla ei ollut vielä debyytillään kukkeimmillaan, se onnistuu nostamaan liveversioinnin ansiosta myös ensilevytyksensä profiilia. Vaderin kaksi edellistä pitkäsoittoa on ollut sen verran tymäkkää tujutusta, että toivoa sopii rintamalinjan pitävän. Tietysti levyllä on tähtihetkensä – kirjaimellisesti: To the Stars on räikeästi albumin kovin teos. Heroes of Mighty Magic jää ikävä kyllä selkeästi bändin debyyttialbumin varjoon. Arvosanan kalibroimiseksi pitää kuitenkin todeta, että henkilökohtaisesti en jaksa enää innostua tästä hartioita herkeämättä painavasta suuntauksesta, jossa periaatteessa koko julkaisu rakennetaan yhden, sinänsä erittäin pätevästi ja antaumuksella hallitun tyylin varaan. Pientä pehmennystä saadaan paitsi toivotonta melankoliaa ja itsetuhoa välittävistä kitaramelodioista myös pariin otteeseen kuultavista puhtaampien kitaroiden ja likaisemman ruhjomisen vuorottelusta. Iron Times tarjoaa makua niin vähän, ettei se ehdi herauttaa kunnolla kuolaa kielen päälle. Tuskinpa Swanö näitä veisuja kovin hartaasti on kypsytellyt, vaan narulle on laitettu likipitäen jokainen mieleen noussut riffi. Kyse ei ole niinkään doom/deathistä, vaan hitaasta, tappavasta ja äärimmäisen massiivisesta kuolemanpalvonnasta. Hauskahan tätä riffien sarjatulitusta on edelleenkin kuunnella. Hellfuck (1997) tuhlailee ideoita tykittämällä reilun puolentoista minuutin puristeita peräti 23 kappaletta. Kunniamaininta menee nimikkokappaleelle, jolla vierailee mies, jonka äänestä ei voi erehtyä: Sabatonin Joakim Brodén. Aavistuksen raskaampana soinut levy jäi Infestdeadin viimeiseksi julkaisuksi, mitä oli näin jälkikäteen ajateltuna varmasti fiksu ratkaisu. Ei epätoivoisesti yhä kaksikymppiseltä tai 80-lukulaiselta kuulostaen. Tomi Pohto INFESTDEAD Satanic Serenades CENTURY MEDIA Dan Swanön eri bändejä ja projekteja ei lasketa lyhyellä matematiikalla. Pimeyden syövereistä kumpuava vahva örinä ja murskaava mättövalli luovat vaikutelmaa lakkaamatta päälle kaatuvasta betoniseinästä. Tältä levytykseltä puuttuvat The Power of the Ancient Forcen kaltaiset, räjähtävät täyden kympin rallit. Nimenomaan livemuoto onkin levylle tismalleen oikea formaatti – studiotoisintona se olisi täyttä turhuutta, sillä originaali potkii korvaamattomalla nuoruuden innolla. Kimmo K. Jälki on tästä huolimatta yllättävän laadukasta ja tarttuvaa, joskin samalla myös suhteellisen kliseistä. Niin ammattimainen ja kykenevä ukko kuin Swanö onkin, ”oikeina bändeinä” operoineet jenkkipoppoot työstivät aitoa asiaa sittenkin vakuuttavammalla otteella. Rebirth of Horror on neljän kappaleen ja 25 minuutin painajainen pääosin verkkaisesti etenevää, pahantahtoisen raskasta laahaamista. Koskettimia ja monimutkaisia sooloja ei ole säästelty, tuplabassareista puhumattakaan. Musiikki on hyvin mahtipontista ja eeppistä, jopa hieman sinfonista power metalia. Twilight Force on kaikessa massiivisuudessaan täysin kuunneltavaa, mutta mukana on juuri piirun verran aivan liikaa kaikkea. Samalla uusinnossa on kosolti ärhäkkää asennetta ja jopa vaarantuntua, kun jokaista nuottia ei ole hierottu millintarkasti paikoilleen studiossa. Kaksi uutta biisiä – Parabellum ja Prayer to the God of War – eivät ole käänteentekeviä ralleja metallin historiassa, mutta saavat silti odottamaan tulevaa pitkäsoittoa varovaisesti. Satanic Serenades lyö yhteen aktin koko tuotannon ja remasteroi siinä sivussa soundit. Bonuksena löytyy yksi uusi biisi, joka ei säväytä klassikkobiisien jatkeena hirveästi. Saatanallinen ja ikään kuin ruotsalainen versio jenkkikuolosta omaa kuitenkin omat yksinkertaisen tehokkaat ansionsa. Endless Pilgrimage jatkaa ennestään tutulla GM-linjalla: soundit ovat maanläheiset ja tomuiset kuin unohdetun katakombin lattia, biisit ovat pitkiä ja niissä mennään vanhan liiton hengessä. Debyytti oli tasaista menoa, alle viisi minuuttia per biisi, mutta nämä kappaleet ovat paljon pidempiä. Alkuperäisen levyn rähäkkä tuotanto ei sekään ole huonoa, mutta liven iskevänrosoinen bändisointi tekee näille biiseille todella gutaa. Grave Miasman lähes hypnoottinen musta kuolometalli velloo kuin pohjattoman alkumeren aallot, majesteetillisena ja pelottavana. Pääpaino on kuitenkin hitaahkossa tempossa etenevässä sysimustassa messuamisessa. Elli Muurikainen GOD DISEASE Rebirth of Horror OMAKUSTANNE Kuka pentele on jättänyt Manalan ovet taas auki. Tätä tyyliä ei nimittäin voi paljon perusteellisemmin vääntää. Soundi on selvästi tuhdimpi ja jyräävämpi, mikä toimii kautta linjan materiaalin hyväksi. Tunnelma on totisesti kohdallaan, toteutuskin tuhdisti lyövää soundia myöten erinomaisessa kuosissa. VADER Iron Times NUCLEAR BLAST Puolan pitkäikäisimpiin metallibändeihin lukeutuva Vader julkaisee tänä syksynä uuden albumin, The Empiren. Albumi ei todennäköisesti avaudu ensimmäisellä kuuntelukerralla, ja turhat pitkittämiset tekevät jo muutenkin tuhdista 70-minuuttisesta liian raskaan. Plagioinniksi tämä ei kuitenkaan mene, vaan bändillä on selkeästi oma juttunsa – oli se sitten miten kummallinen tahansa. Kaksi kymmenen minuutin eepostakin löytyy, eikä mielenkiinto oikein riitä loppuun saakka – etenkään, kun jonkun mielestä on ollut hyvä idea sisällyttää levylle raita, joka sisältää kuusi ja puoli minuuttia pelkkää puhetta. Koskinen TWILIGHT FORCE Heroes of Mighty Magic NUCLEAR BLAST En vieläkään tiedä, pitäisikö tämä yhtye ottaa tosissaan vai ei. Viimeiseksi venytelty, lähes kymmenminuuttinen Deeper into Flames vaikuttaa jo itsetarkoitukselliselta raahautumiselta. Vuonna 1993 ensimmäisen demonsa julkaissut Infestdead edustaa lauman tylympää ja myös vähemmän tunnettua laitaa. Ero alkuperäisiin äänityksiin on huomattava. Tesla esittää vuoden 1986 debyyttinsä juhlakunnossa: eläväisesti, rennosti ja orgaanisesti. Perus-Helloweenin kuuntelijalle en välttämättä lähtisi tätä suosittelemaan, mutta astetta kieroutuneempi kaveri saattaisi tykätäkin. Tahtoo sanoa, että jos tuonpuoleisessa operoiva kuolo-orkesteri saisi nuottinsa joskus elävien korviin, tulos saattaisi kuulostaa juurikin tältä. Kari Koskinen GRAVE MIASMA Endless Pilgrimage SEPULCHRAL VOICE Nämä engelsmannit edustavat sitä uudehkoa death metal -seurakuntaa, joka tylyttää synkeästi ja syvällisesti. Glorification of the Impure on ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62
Tami Hintikka WOLF HOFFMAN Headbanger’s Symphony NUCLEAR BLAST Acceptin legendaarinen johtaja, kaljupäinen Wolf Hoffman, on tunnettu intohimoisesta suhtautumisestaan klassiseen musiikkiin, mikä näkyi jo vuonna 1997 julkaistuna Classical-soololevynä. Kappaleiden kuten Runaway, When the Lights Go Down ja Take Me Back soisi soivan laajemminkin, sen verran tarttuvia popveisuja ne ovat. Jos tämä kolmikko puhuttelee, kenties tässä on sinulle jotain. Enimmäkseen kuitenkin hyvässä. Mainittu aiheutti monille metallipäille ihmetystä, sillä levy sisälsi klassisia teoksia heavyksi väännettynä. Soundimaailmaan on todellakin satsattu, ja pääosaa esittävä kitara on riipivä mutta hillitty. Musiikki paljastuu kuitenkin suhteellisen taidokkaaksi viipaloinniksi jos jonkinlaista tyylisuuntaa. Jos haluaa aloittaa klassisen musiikin kuuntelemisen pirunsarvet päässä, Hoffmanin tekeleelle voi antaa tilaisuuden. Swanön nykyisistä virityksistä Witherscape on tunnelmaltaan lähimpänä 2000-luvun alussa kuopattua Edge of Sanityä. Mitä tulee itse sävellyksiin, Ravel ja Laine tietävät, miten tarttuvia hard rock -viisuja tehdään. Happoisenvillit soolot ja djentin nykivä matematiikka kuulostavat varsin tutulta, ja tykitys on pääosin suhteellisen hyökkäävää. Menestystarina saa luvun lisää, kun Swanön ja Ragnar Widerbergin progressiivisen death metalin projekti julkaisee toisen albuminsa. Kappaleiden jumalainen atmosfääri yhdistettynä oivalliseen riffityöskentelyyn ja tajuttoman rikkaaseen laulutulkintaan vyöryy päälle valtavina euforia-aaltoina. Swanö on tämän pallon hienoimpia esimerkkejä siitä, kuinka pitkälle musiikillinen intohimo voi kantaa. Kliseet ovat hallussa niin hyvässä kuin pahassa. Esimerkiksi Mozartin kuuluisa 40. Levy sisältää puhdasta instrumentaalia, raskasta klassista musiikkia sähköisillä kielisoittimilla esitettynä. Eetu Järvisalo E R IK O H LS SO N neen Mörk Gryningin jäsenistä, joten kokemusta löytyy. Tämä ei ole huono juttu, sillä tämäntyyliselle musiikille on kyllä tilausta – etenkin, kun emoyhtyeen edellisestä Revolve-studiolevystä on jo seitsemän vuotta. Laadukkuuden huipennuksina seisovat kihelmöivä The Examiner ja uskomattoman monisäikeinen nimikkosävellys. Here Be Dragons on silti vaikea pala sulateltavaksi. Mikko Malm C.B MURDOC Here Be Dragons VICISOLUM Heti kärkeen voisin antaa erikoismaininnan kummallisesti nimetystä bändistä, rumista kansista ja ylivoimaisesti sotkuisimmasta koskaan näkemästäni sanoitusvihosta. Perusmiehistön lisäksi levylle on värvätty rumpali Van Romaine (Steve Morse, Kansas, Enrique Iglesias), joka hoitaa hommansa levyn ilmeen mukaisesti ammattimiehen tarkkuudella. Levy sisältää niin upeaa sointukuvaelmaa, etteivät ylisanat meinaa riittää. Kari Koskinen DAWN OF DISEASE Worship the Grave NAPALM Kalmot ja kuolema haisevat kilometrin päähän, kun Saksan pojat niittaavat viimeiset naulat arkkuun. Rumpalin vikkelä nakutus on tarkkaa, ja myös kielisoittimien kuvioinnista löytyy jos jonkinlaista mutkaa. Kaikki osaset soljuvat niin mallikkaasti harmoniassa ja jatkumona, ettei puutteita löydy kirveelläkään. Dan Swanö näyttää tällä kertaa kykynsä erinomaisen tyhjentävästi. Meshuggah, Gorguts ja Gojira. Varsinkin hautajaisista tuttu Adagio on erittäin tunnelmallinen ja upeasti soitettu teos. Mitään uutta ja ihmeellistä ei ole tarjolla, mutta jos 80-lukulainen AOR on juttusi, levyä voi suositella hyvällä omallatunnolla. The Defiants on musiikillisesti täsmälleen samoilla linjoilla kuin Danger Danger, ja soppaan on lisätty vielä aimo annos Slipperyn aikaista Bon Jovia. Aina ei huvita hukkua eksistentiaaliseen tuskaan, vaan tekee mieli ajaa avoautolla tukka putkella kohti auringonlaskua. Miehistö koostuu pääosin edesmenWITHERSCAPE The Northern Sanctuary CENTURY MEDIA Ruotsalaisen multi-instrumentalistin ja tuottajalegendan Dan Swanön saavutuksia on ehditty mehustella jo varsin runsaasti, mikä onkin täysin ansaittua. uusi versio vuoden 2002 demobiisistä ja erottuu muusta tarjonnasta lähinnä nopean poljentonsa johdosta. Nyt Hoffman jatkaa perinnettä julkaisemalla toisen klassisen sooloalbuminsa. Hoffman on onnistunut sovituksissaan sen verran hyvin, että instrumentaalilevy on todella kaunista kuultavaa. Kaunis sana tulee kovalta äijältä, mutta kuuntelukokemus jää tästä huolimatta aika kylmäksi. Naulapyssy jää kakkoseksi, kun ARVIOT 63. Teknistä kuorrutusta on paksu kerros, ja Meshuggahin Tomas Haake onkin sulkenut bändin suosioonsa. Lainen ääni on edelleen hyvässä kunnossa, ja kun tähän lisätään Marcellon tyylikkäät kitarasoolot, paketti on kasassa aika lailla hyvin. Jo yhtyeen kolme vuotta sitten julkaistu debyytti sai kuuloelimet hunajaisiksi, mutta nyt laitetaan vielä pykälää paremmaksi. Ei ala hyvin, ei. sinfonia, Tšaikovskin Joutsenlampi ja Albinonin Adagio saavat saksalaisen kitarataiturin toimesta uudet vaatteet. C.B Murdoc kuulostaa ikään kuin karkeammalta ja äärimetallisemmalta versiolta Meshuggahista. Kappaleita ei ole tehty tarttuvuus edellä, ja äänimaailma on terävyydestään ja selkeydestään huolimatta jotenkin demomainen. Lauri Kujanpää THE DEFIANTS The Defiants FRONTIERS Nyt kun Danger Danger on tehnyt reunion-keikkaa klassisessa kokoonpanossaan, basisti Bruno Ravel on päättänyt pistää pystyyn sivuprojektin entisten DD-jäsenten, laulaja Paul Lainen ja kitaristi Rob Marcellon kanssa. Mikäli tahdot kuolometallisi haudantuoksuisena ja mustana, tämäkin Grave Miasma -levy kannattaa ottaa haltuun. Defiants tarjoaa tätä mielikuvaa koko albumin täydeltä: tarjolla on hyväntuulista party rockia, jossa lauletaan naisista, autoista ja rock’n’rollista. Laulaja-kitaristi Y:n örinästä löytyy tällä kertaa hieman aiempaa julistavampaa otetta, mutta murina on silti kuin instrumentti muiden joukossa. Teoriassa kyseessä on ep, mutta kun viidellä kappaleella on yhteismittaa yli puoli tuntia, tämä menee kokopitkästä. Itse asiassa levy kiilaa kuuntelu kuuntelulta kyseisen yhtyeen klassikoiden kuten Purgatory Afterglow’n (1994) ja Crimsonin (1996) viereen
Kolme sessiolaulajaa hoitaa leiviskänsä, vaikkei toisistaan erityisesti eroakaan, saati edukseen, mutta rumpalin naputus kuulostaa edelleen tylsän konemaiselta. Laulaja Tomaszin ulosanti on yksipuolista murinaa mutta toimii tässä kontekstissa mainiosti. Basson ovat mokomat perkeleet jättäneet taka-alalle rumpujen ja kitaroiden jyllätessä, mutta muuten levystä on vaikea löytää moitteita. Kyseessä on siis kaikin puolin mallikelpoinen kokonaisuus, jonka lopussa tarjoillaan vielä varsin verevä tulkinta Tony Joe Whiten Elements and Thingsistä. Etenkin lauluihin on tullut lisää soulvaikutteita, mikä on hienoa, sillä se tuo melodioihin uudenlaista syvyyttä ja ulottuvuutta. Yhtye luottaa perinteisiin arvoihin ja saa parhaimmillaan aikaan varsin tehokasta jälkeä. Bändi vannoo ruotsideathin nimeen, mutta allekirjoittaneelle tulee mieleen myös kanadalainen Kataklysm. Mikko Malm P E D E R C A R LS SO N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Yhtye on kiristänyt ruuveja, ja vaikka suuria linjanmuutoksia ei ole tehty, tuloksena on entistä raikkaampaa ja railakkaampaa rockmusiikkia. Mikko Malm NIHILISTINEN BARBAARISUUS Madness Incarnate SYMBOL OF DOMINATION/BLACK LION Amerikkalais-suomalaisen Mika Magen nykyisellään yksinään pyörittämä Nihilistinen Barbaarisuus turauttaa ilmoille pienimuotoisen seuraajan viime vuonna ilmestyneelle The Child Must Die -albumille. Näppärän instrumentaalioutron lisäksi ep:n parhaimmistoon kuuluvan keskitempoisen nimikappaleen ulkopuolelle jäävässä kappalekolmikossa olisi vuolukirveelle ja viilalle töitä. Sormella voi osoittaa pääosin sovitusten suuntaan, mutta sävellyksellisiä seikkojakin olisi voinut hioa enemmän, ja lisätä erilaisia elementtejä oikeisiin kohtiin. Mitään täysin kuuntelukelvotonta Harm ei missään vaiheessa suolla, vaan kyse on pienistä eroista. Thrash sattuu olemaan genre, jonka rima on asetettu jo aikaa sitten konkareiden toimesta niin korkealle, että sitä on lähes mahdotonta ylittää. Döödistä, ei doomia – totta tosiaan! Tiukemmat tikkailijatkin huilaavat välillä, mutta seesteisemmät osiot pohjustavat lähinnä seuraavaa blast-ilotulitusta. 1990-lukulaiseen koskettimilla ryyditettyyn yhden miehen makuuhuoneblack metaliin verrattuna jälki on laadukasta, nykyajan standardeilla silti kovinkin keskinkertaista ja osittain jopa köpösti toteutettua. Deathja black metal -vaikutteet ovat näkyvästi esillä, eikä siinä mitään, sillä ne sopivat orkesterin pirtaan hyvin. Kovin isolla kädellä Montrealin sekstetti ei ole reseptiään muuttanut: Alex Erian ja Steve Marois hoitavat örinät ja huudot rujon blastvyörytyksen ja hardcoreriffittelyn päälle. Devastator, Executioner ja Trying to Grow Wings, eli kolme ensimmäistä kappaletta, ovat mallikkaita esimerkkejä hyvästä thrash metalista. Harm vuorottelee raa’an paahdon ja teknisemmän riffittelyn välillä varsin onnistuneesti. Toinen mahdollisuus on ryhtyä uudistamaan genreä, mutta sille tielle Harm ei ole lähtenyt. Lady in Gold tarjoilee astetta monipuolisempaa soundimaailmaa ja hieman laajempaa vaikutekirjoa. Taustalaulujen runsaus ja koskettimien lisääntynyt käyttö on keventänyt äänimaisemaa jonkin verran, mutta onneksi jytärokkia ei ole täysin hylätty. Lady in Gold on kaikkea, mitä yhtyeen kakkosalbumin pitääkin. Biiseissä on lähtökohtaisesti kelvollista ideaa, mutta jollain kumman lailla ne eivät tahdo päästä kunnolla käyntiin ja loppuvat usein yllättävästi töksähtäen. Mega DESPISED ICON Beast NUCLEAR BLAST Kanadalainen deathcorejyrä palaa reilun kuuden vuoden tauon jälkeen. Tästä ovat mainioina esimerkkeinä vaikkapa kappaleet The Cult of Fading Light ja Through Nameless Ages. October Fire on ärhäkkä teos, joka ei paljon ammuksia säästele. Nimibiisin jälkeen taso alkaa kuitenkin hiljalleen laskea ja keskinkertaisuus vallata pelikenttää. Yhtyeen vanhan koulukunnan paahto tuo mieleen erityisesti varhaisen Kreatorin ja Slayerin, etenkin laulujen puolesta. Elin Larsson kuulostaa edelleen Grace Slickin ja Janis Joplinin raisulta yhdistelmältä, mutta luojan kiitos bändi vaikuttaa enemmän Big Brother & Holding Companylta kuin Jefferson Airplaneltä. Viimeksi mainittu on levyn parhaimmistoa, kuten myös Enwrapped in Entrails ja levyn avaava nimibiisi. Worship the Grave on tasaisen kova mutta yllätyksetön albumi. Mikään ei ole muuttunut, joskaan ei huonontunutkaan. Laulaja-basisti Steffan Schulzen millepetrozzamainen ärjyntä on juuri sopivan raakaa ja visvaista, vaikka Devastatorin alussa kuultua arayamaista kiljahdusta olisi toivonut kuulevan enemmänkin. Pasi Lehtonen HARM October Fire BATTLEGOD Norjalainen Harm on löytänyt kolmannella täyspitkällään toimivan thrash metal -kaavan. Blues Pills on vahvasti vintage-henkinen ryhmä, mutta sen musiikki ei kuulostaa tylsältä tai ummehtuneelta. Mikä tärkeintä, fokus on ennen kaikkea iskevissä sävellyksissä. Psykedelia on yhtyeen tekemisissä luonnostaan läsnä, eikä meno tunnu missään nimessä pakotetulta tai väkisin väännetyltä. Se pitää sisällään kaikki elementit, jotka ihastuttivat jo debyytillä, ja lisää joukkoon juuri sopivan annoksen uusia temppuja. Beast kurkottaa bändin kahden ensimmäisen levyn, The Healing Processin (2005) ja erinomaisen The Ills of Modern Manin (2007), BLUES PILLS Lady in Gold NUCLEAR BLAST Örebrolainen rockryhmä jatkaa siitä mihin pari vuotta sitten ilmestyneellä debyytillään jäi. melodiset sahaukset ryydittävät blastvyörytystä. Toivottavasti seuraavalle täyspitkälle saadaan enemmän täysosumia
Nyt orkesteri juhlii 25-vuotista taivaltaan ja aloittaa loppuvuodesta juhlakiertueen yhdessä Voodoo Kungfun ja Imperial Agen kanssa. Mitään mykistävää tai ihmeellistä ei ole tarjolla, tasaisen varmaa hiillosta kylläkin. Pitkissä ja koukeroisissa kappaleissa on paljon tavaraa ja pureskeltavaa. Mikko Malm HELHORSE Helhorse SPINEFARM Hiljan Spinelle kiinnitetyn Helhorsen kolmatta levyä hehkuAvailable as Special Ed. Myös Amasefferin toistaiseksi ainokainen albumi Slaves for Life tuntuu sykkivän kiivaammalla pulssilla kuin vähän hätäisen tuntuisesti laadittu opus. Kna’an on projekti, joka syntyi Memmingenin kansallisteatterin johtajan Walter Wayersin aloitteesta. Bändi yhdisti Lähiidän kansanmusiikkiperinteitä progressiiviseen metalliin tavalla, joka ei ole saanut vielä tänäkään päivänä turhan paljon jäljittelijöitä.Yhtye haki inspiraatiota juutalaisesta, kristillisestä ja islamilaisesta traditiosta ja pyrki luomaan yhteyden näiden välille. Helposti sulavaa Despised Iconin materiaali ei ole koskaan ollut, mutta bändille on nostettava hattua linjansa pitämisestä. Vauhti on enimmäkseen kova, jopa blasteillä hurjastellaan. Hypernopea Drapeu Noir muistuttaa maanmiestensä Cryptopsyn tuotantoa. Mediabook + Bonus CD, Vinyl, CD and Download Deluxe Wooden-Box exclusively available via www.napalmrecords.com! A NOCTURNAL JOURNEY OF SYMPHONIC GREATNESS, CATCHY HOOKS AND SOLID METAL! “THIS IS WITHOUT A DOUBT, DELAIN‘S FINEST MOMENT!“ “DELAIN’S HEAVIEST AND MOST BOMBASTIC ALBUM TO DATE!“ NEW ONLINE STORE! WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID!. Meno on käriseviä lauluja myöten rajumpaa, raaempaa ja rivakampaa kuin progerässipioneereilla. Kosmisissa tasoissa liikkuva teemalevy hurmaa saumattomalla progressiivisuuden ja perinnethrashin hybridillään. Eron tekeminen ei ole kovin helppoa, sillä temaattiset ja musiikilliset samankaltaisuudet ovat sen verran vahvoja, että assosiaatiot puskevat pintaan väkisinkin. Samalla on julkaisuvuorossa tuore konseptilevy, joka on toteutettu yhdessä Amaseffer-yhtyeestä tutun Erez Yohonanin kanssa. Pasi Lehtonen VEKTOR Terminal Redux EARACHE Jo kahdella ensimmäisellä levyllään selvää jälkeä tehnyt yhdysvaltalaisretkue palaa viiden vuoden jälkeen levyrintamalle. Hyvä niin, sillä edellinen The Day of Mourning kärsi tasapaksuudesta. Tami Hintikka ORPHANED LAND & AMASEFFER Kna’an CENTURY MEDIA Israelilaista Orphaned Landia pidetään niin sanotun oriental metalin edelläkävijänä. Tyydyn siis vain arvioimaan levyä sen omista lähtökohdista: Musiikki on hyvää ja miellyttää varmaankin jossain määrin yhtyeiden aikaisempaan tuotantoon ihastuneita. Kun päälle 13-minuuttinen lopetuskappale Recharging the Voidkin jaksaa innostaa koko mitallaan, voidaan todeta, että tässä on yksi vuoden kovimmista thrashjulkaisuista – tai metallijulkaisuista ylipäätään. Meno on räjähtävää ja räyhäkästä kiemuraisten riffien tulitusta. Kna’an on mielenkiintoinen sivuprojekti, mutta valitettavasti se ei omaa samanlaista iskuvoimaa kuin esimerkiksi bändin edellinen studiolevy All for One. Vaihtelut ovat lähes tauottomia, mutta biisit rullaavat silti eteenpäin kompuroimatta. Etenkin avausbiisi The Aftermath, Bad Vibes ja piq squeal -kurlailuilla kuorrutettu nimikkobiisi Beast ovat klassista DI:tä. Myös musiikkiin kaivattiin modernia otetta. Pitkä tauko on tehnyt hyvää. Vektor työstää Voivod-pohjaista, mutta aivan omanlaistaan scifithrashiä. Laulaja Kobi Farhi ja Erez Yohonan sävelsivät musiikin muiden Orphaned Land -jäsenten avustuksella, ja tuloksena on varsin mukiinmenevä soundtrackpaketti, joka koostuu niin akustisista balladeista kuin raskaista metallirypistyksistäkin. Näytelmää en ole luonnollisestikaan nähnyt, joten en osaa arvioida, miten hyvin musiikki kuvastaa kirjoitettua sanaa. Yhtyeen soundi on sen verran omaperäinen, ettei ajan kulumista huomaa. Vaikka kanadalaiskikkailijoiden haamu leijuu kaiken yllä, Terminal Redux seisoo ihan omilla jaloillaan. Juuri kun kaikki tuntuu loputtoman päällekäyvältä peippaukselta, kehiin lyödään herkällä otteella ja puhtailla lauluilla lähtevä Collapse, ja kuuntelijan mielenkiinto on taas taattu. suuntaan. Kymmenen biisin nippu on juuri sopiva annos, eikä levyllä ole tyhjäkäyntiä. Onko sitten lainkaan kohtuullista verrata tätä levyä isäntiensä aikaisempiin tuotoksiin, vai pitäisikö se sijoittaa täysin omalle janalleen ja arvostella täysin itsenäisenä teoksena. Paluu on kaunis ja tuhoisa kuin supernova. Wayers kirjoitti näytelmän, joka käsitteli Raamatun tarinaa Aabrahamista ja hänen saapumisestaan Kaanaanmaalle modernista näkökulmasta. Kaiken lisäksi Farhi ja Yohonan ovat päättäneet julkaista albumin käyttämällä yhtyeidensä nimiä, joten sitä saa mitä tilaa. Mikään aivan helppo kiekko Terminal Redux ei ole
Sittemmin miehet ovat julkaisseet yhdessä ja erikseen jos jonkinlaista kiekkoa, mutta Mercyful Faten ikiaikainen ja maaginen aura on jäänyt tavoittamatta. Jo biisien nimistä käy ilmi, että mahdollisimman rajua musiikkiahan tässä yritetään soittaa, mutta totuus on hieman toinen. Kari Koskinen SU N E G R A B B E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Kappaleet ovat korkeasta paahtoasteestaan huolimatta moni-ilmeisiä, paikoin progressiivisesti maalailevia. Viime vuonna maistiaiseksi julkaistun ep:n aiheuttama pettymys pyyhkäistään pois kahdeksan uuden viisun voimin. Teemu Vähäkangas DUST BOLT Mass Confusion NAPALM Münchenin kupeesta ponnistava Dust Bolt ei keksi pyörää uudelleen: Mass Confusion on rehellistä thrashiä aina kansitaidetta myöten. Levy alkaa suhteellisen väkevällä riffipoljennolla, mutta ote alkaa lipsua jo parin ensimmäisen biisin jälkeen. Mitä ilmeisimmin bändin vahvuudeksi arvioitu kolmen eri herran jakama lauluvastuu alkaa nimittäin kusta kintuille aika nopeasti. Basisti Marc Grabowski edustaa tuoreempaa lärviä, mutta rumpali Snowy Shaw on esiintynyt Therionin ohella aikoinaan myös King Diamondin ja Mercyful Faten riveissä. Soittopuoli Baijerin herroilla on hallussa, siitä ei ole epäilystä. Joni Juutilainen DRUDKH One Who Talks with the Fog HADES ALMIGHTY Pyre Era, Black! DRUDKH Betrayed by the Sun GRIFT Hägringar SEASON OF MIST Näiden splittien Drudkh-kappaleet on valittu niin, että ensin mainitulla paahdetaan reiluja blast-osuuksia ja jälkimmäiselläkin mennään kovaa, mutta ei lähdetä grindtasolle. Ennakkoluulottomat ja isoiksi vedetyt taustalaulut varsin epätyypillisine ratkaisuineen eivät kiihota valitettavasti ainakaan allekirjoittaneen korvaa. Kansikuvan pääkallo ja keltapunainen värimaailma tekevät suoraa kunniaa varhaisemmalle Mercyful Fatelle. Jos minulta kysytään, huomiota riffeihin, jyrään ja Hammondiin, lauluille ja popkoukuille taas pienempää roolia. Plussaa komeasti lätisevästä bassosta ja Hammondeista. Esimerkiksi Son of Satan on tempovaihteluineen ja tarttuvine kertosäkeineen oikeasti oivaltava ja maaginen kappale. Myös pääsolisti Mikkel Wad Larsenin tulkinnat tuppaavat menemään ylisuorittamisen puolelle, vaikka kyllähän mies vetää välillä ihan komeasti. Kansikuva, erityisesti bändikuva, antaa ymmärtää, että tällä kertaa meiningistä löytyy enemmän kuin tarpeeksi Misfitsiä, mikä pitää myös osin paikkansa. Aivan ensimmäisellä kerralla biisirypäs ei avaudu, sillä kappaleiden rakenteet, soitto ja melodiat välttelevät kautta linjan helppoja ratkaisuja. Kuusikon musisointia ei ole ihan helppo kategorisoida, mutta hiljalleen mielikuva muotoutuu akselille Down–Soundgarden. Jostain muinaisen Venomin tietämiltä lähtevä Heretic-soundi on tällä kertaa ehkä aiempaa rokimpi, mutta bändi ei hukkaa roskaista metallipohjaansa hetkeksikään. Vanhan Mercyful Faten henki käy läsnä useampaan otteeseen. Dust Bolt selviytyy hommasta erittäin hyvin. Tunnelmoinnin ja kaahauksen yhdistely ei ole se helpoin tehtävä. Blackmetal Punks, Sexkommander, Nuclear Pussy, Bitchfuck... Jyräosastolta kyllä löytyy, mutta kun lähdetään hakemaan popimpaa puolta, menee metsään ja vielä aika rytinällä. Mitä näitä nyt on. Kun soundiin on vielä jätetty sopivasti purevaa rosoa, eipä tästä jää kauheasti valittamista. Kappaleet ovat vähemmän yllättäen täynnä rikasta sooloilua ja epäortodoksisesti kiemurtelevaa riffittelyä. Tämä Mercyful Faten alkuperäinen kitaristikaksikko kutoi itsensä monien sydämiin etenkin klassisilla Melissaja Don’t Break the Oath -levyillä (1983–84). Pasi Lehtonen HERETIC Underdogs of the Underworld VÁN Suhteellisen tiuhaan tahtiin julkaisuja putkautteleva hollantilainen Heretic on jälleen täyspitkän parissa. Kielisoitinten taistelu on kautta linjan niin tyylikkään nautinnollista ja värikästä, että levyä on helppo kuunnella vain niihin keskittyen. Kaikuja on havaittavissa orkestereista kuten S.O.D., Slayer ja Suicidal Tendencies. Kestoa on vajaat 42 minuuttia, mikä lienee tietoinen viittaus menneiden vuosikymmenten vinyylimittaan. Sen musiikista kuuluvat läpi Venom, Motörhead, Celtic Frost ja Bathory sekä lukuisat muut 1980-luvulla raskasta metallia ronskilla punkotteella soittaneet bändit. Underdogs of the Underworld on varmaan ihan hyvää taustamusaa ryyppäämisen oheen, mutta levylle on mahdoton löytää juuri muuta tarkoitusta. Ajoittain hoilottaminen alkaa suorastaan ärsyttää, ja ihan pirusti. Toisin sanoen näiden tanskalaisten tarjoilu koostuu lähinnä vanhakantaisen etelävaltiostonerin ja höyryisemmän grungeilun sekoituksesta. Hektisen tykityksen katkaisee akustisella fiilistelyllä alkava Exit. Kyllähän tässä saattaa olla ainekset johonkin isompaan, mutta palaset eivät ole loksahtaneet vielä läheskään paikalleen. Kaikki on jo tehty niin paljon paremmin, että tämän ”tribuuttibändin” merkitystä on edelleen hankala ymmärtää. Tällainen kama saattoi olla rajua 30 vuotta sitten, mutta Hereticin nostalgisointi kuulostaa tänä päivänä ainoastaan lukemattomia kertoja aiemmin kuullulta keskitason metallijyräykseltä. Masters of Evil on hitaasti mutta vääjäämättä lämpiävä ja lopulta aika helvetillisen kuumaksi äityvä pätsi paholaiselta tuoksahtavaa melodista heavy metalia. Todennäköisesti ärsyttävyyttä lisää se, että laulut on miksattu turhan pintaan. Denner/Shermann palauttaa kuuttakymppiä lähentelevät taiteilijat samojen rituaalimenojen ääreen. Yhteistyötä on odoteltu tikari tanassa, ja ihme kyllä tässä ei tarvitse pettyä. Blind to Artin intro liippailee Six Feet Underin Feasting on the Blood of The Insaneä. Biisi tuo toki kontrastia, mutta lähinnä siitä tulevat mieleen Stone Sourin kaltaiset pliisuudet. Viisikon täydentää erinomaisella teräskurkulla varustettu Sean Peck, joka on tehnyt uransa pääosin Cagen ja nykyään myös Death Dealerin jäsenistössä. Vaan sitten kun paketti alkaa toimia, niin jumalaare että se toimii. Kitaristikaksikon ohella miehistö on muutoinkin aika kovaa luokkaa. Empty Faces palauttaa levyn takaisin ruotuun. Yhdentoista kappaleen levylle mahtuu kelpo stygejä, kuten nimikkobiisi Mass Confusion ja Gunnarien My Michelleä muistuttavalla introlla käyntiin polkaistava Allergy. Suvantokohtia näppäilyineen ja DENNER/SHERMANN Masters of Evil METAL BLADE Michael Denner ja Hank Shermann. tettiin ennakkoon siihen malliin, että piti tarttua täkyyn jo ihan mielenkiinnosta
Kuopiolaisten hämyisä ja sympaattisen kotikutoinen 70-luvun heavy rock nojaa erittäin vahvasti Uriah Heepin ja Scorpionsin, miksei myös Deep Purplen kaltaisten pioneerien musiikkiin, eikä pelkästään urkujen osalta. Tami Hintikka MAUSOLEUM GATE Metal and the Might CRUZ DEL SUR Haparoivien ensimmäisen demon ja singlen jälkeen loppuvuodesta 2014 ilmestyneellä, pauloihinsa kietoneella esikoislevyllään oman jäljittelemättömän tyylinsä löytänyt Mausoleum Gate on yhtye, jollaisia ei löydy liiemmin Suomen ulkopuoleltakaan. ARVIOT hitaine kuljetuksineen löytyy, kuten aina ennenkin. Aika lailla samalta kuin ennenkin. Luulenpahan vaan, että biisi kuulostaa osana albumikokonaisuutta entistä väkevämmältä. Yritys tehdä oma Speed King jää nopeudesta huolimatta lähtöruudukkoon sutimaan. Onneksi kääntöpuolen Demon Soul palauttaa uskon bändin tekemisiin. Helsinki – The Circus Pe 14.10. Volbeat on siirtynyt vuosien saatossa yhä kaupallisemman soundin äärelle, mikä ei juuri haittaa, sillä yhtyeen tyyli antoi jo lähtökohtaisesti tähän hyvän mahdollisuuden. Tällä kertaa vierailijat eivät ole läheskään niin jännittäviä. Splittien yhtyeet ovat erilaisia, mutta kaikkien musiikissa soi raakuuden ja melodian hienovarainen liitto, jolla luodaan takaraivoon iskevää metallia ja sydämeenkäyvää tunnetta. Tarttuvan melankolisilla melodioilla pelaava musiikki on raikasta kuin syksyinen tuuli; siinä on vielä muisto kesän lämmöstä, mutta jo lupaus talven kylmyydestä ja kuolemasta. Seinäjoki – Rytmikorjaamo La 15.10. Laadukkaat vierailijat (Mille Petrozza, King Diamond, Barney Greenway...) toivat levyille pientä piristystä, mutta kokonaisuudessaan hommasta paistoi läpi rutiininomainen suorittaminen ja väkisin vääntäminen. Äänimaailma antaa kuuluvuutta peltieniskuille, bassolle sekä kitarannäppäilyjen sävyille, eli yksityiskohdat kuuluvat. Siinä missä yhtyeen musiikissa oli vielä kolmannen levyn Guitar Gangsters & Cadillac Bloodin (2008) aikaan tiettyä imua ja tuoreutta, jatkossa se alkoi enemmän tai vähemmän toistaa itseään. Pehmeästi surisevat kitarasoundit sopivat loistavasti maanläheiseen yleisilmeiseen. 29,00 €. Mega VOLBEAT Seal the Deal & Let’s Boogie UNIVERSAL Tanskan metalliylpeys Volbeat on takonut rockabillysävytteistä hevirokkiaan varsin hyvällä menestyksellä jo 15 vuoden ajan. Lahti – Finlandia Klubi Pe 21.10. Uusi laulaja, Kampfarista tuttu Ask, vetää hirmuisella ja mahtipontisella otteella. Tavara on siis tuttua Drudkhia, eli ukrainaksi laulettua jylhää tunnelmaa pitkän kaavan mukaan. Michael Poulsen hoilottaa yhtä raskain maneerein kuin aina ja ränttätäntän määrä on vakio. Thurios rääkyörisee kenties hitusen korkeammalta kuin yleensä, mutta sinänsä mylvintä on eläimellisesti ennallaan. Paitsi yhtyeen oma tuotanto, tekemisessä kaikuvat Primordial ja Bathory. Ihka oikeaksi fyysiseksi ensisingleksi tulevalta kakkosalbumilta lohkaistu Metal and the Might on pettymys. Viikinkihommatkin tulevat mieleen, kun Hadesin pojat käyvät taistoon. Isolla sydämellä tulkittua, black metalin katkuista eeppisyyttä annetaan kolmen kappaleen mitalla. Oulu – Areena WINTER’S GATE FINNISH TOUR 2016 Liput palvelumaksuineen alk. Turku – Logomo La 8.10. Epätoivon läpitunkema ja valittava huutolaulu jakanee mielipiteitä mutta istuu hyvin tällaiseen tunnelmaan. Jylhänrauhaisan intron jälkeen vauhdikkaasti starttaava biisi tuntuu pelkästään puolivillaiselta sutaisulta, jonka bändi vaikuttaa kasanneen hätäisesti ylijäämäriffeistä ja melodioista. Vuosien levytystauolta palaava Hades Almighty iskee väkevää ja tunteikasta metallia. Ruotsalainen Grift, eli multi-instrumentalisti Erik Gärdefors, esittää kaksi kappaletta kauneinta mustunutta jälkimetallia, mitä on tullut hetkeen kuultua. Black Pe 7.10. Polveilevassa ja tunnelmallisessa, välillä raskaastikin paaluttavassa kappaleessa on juuri sitä tummanpuhuvan mystistä ja sielukasta ilmapiiriä, johon nimensä viittaa ja jossa orkesteri on ehdottomasti omimmillaan. Mutta miltä yhtye kuulostaa kolmen vuoden tauon jälkeen. Kuudes levynsä on kuitenkin huomattavasti eläväisempi ja dynaamisempi kuin kaksi aiempaa. Jyväskylä – Lutakko La 22.10. Vaikka tietty geneerisyys ja muottiin asettuminen ovat hiipineet mukaan kuvioihin, metallisesta puolesta ei ole silti tingitty
Yhtäältä se on ihan mukavasti hengittävä kokonaisuus, joka pitää sisällään muutaman helmen, toisaalta se ei ole täysin karistanut harteiltaan aikaisempia teoksia vaivanneita helmasyntejä. Mikko Malm GLORIOR BELLI Sundown (The Flock that Welcomes) AGONIA Vuonna 2002 perustetun Glorior Bellin voisi liittää niin sanottuun uuden polven ranskalaiseen black metal -porukkaan yhdessä Hell Militian, Sektemtumin ja VI:n kanssa. Satoja keikkoja soittanut yhtye on vahva livenä, mutta onko se sitä myös levyllä. Se viimeinen repäisy mustan metallin kuninkuussarjaan jää silti edelleen tekemättä. Bändin soundi on kieltämättä aika omaperäinen, mutta välistä rockimmat sovitukset tuntuvat auttamattoman kömpelöiltä, sillä yhtye tuntuu olevan selkeästi parhaimmillaan tyypillisemmän metallitykityksen parissa. 16 Lifespan of a Moth RELAPSE Parin vuoden taukoa lukuun ottamatta vuodesta 1992 raskaasti valunut 16 runnoo, ärjyy ja moukii niin ettei paremmasta väliä. Nirvanan, Foo Fightersin ja Queens of the Stone Agen kuuloinen levy ei yllä mitenkään mainittujen ryhmien tasolle, mutta on kaikessa rämäpäisyydessään kohtalaisen onnistunut julkaisu. Kimmo K. Kyllä metallia maailmaan mahtuu, hyvin tehtyä sellaista varsinkin. Pohjimmiltaan tämä tarkoittaa luovaa, ennakkoluulotonta ja jopa progressiivista mustaa metallia genren musiikillisista ominaispiirteistä kiinni pitäen. Lauri Kujanpää SH A U N A M O N T R U C C H IO ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Ensimmäiseksi jää mieleen yhtyeen karismaattinen ja vahvaääninen laulajatar Isis Queen. Vuodet ovat vieneet Glorior Bellin ilmaisua kuitenkin paljon eteenpäin, ja yhtyeen liiderin Infestvvsin sävellyksissä tuntuu olevan paljon potentiaalia. Kun lähdetään pelaamaan deathcorekentälle, hihassa saisi olla ässä tahi pari. Joni Juutilainen BARB WIRE DOLLS Desperate UDR Legendaarisen Lemmy Kilmisterinkin huomion saanut Barb Wire Dolls on kreikkalainen grungepunkryhmä, jonka UDR-levy-yhtiön alaisuudessa toimiva Motörhead Music kiinnitti. For Evigt on selkeästi radiosoittoa varten tehty rallatus, joka väsyttää nopeasti, varsinainen ensipuraisu Devil’s Bleeding Crown taas itse asiassa varsin toimiva ralli. Musiikkia rassaa myös jenkkimäinen tuotanto, joka ei tuo yhtyeelle sen kaipaamaa punkmaista rosoisuutta. Tasaisen kappalemateriaalin seassa ei ole heikkouksia, mutta yhtyeeltä puuttuu vielä Se Kappale, joka nostaisi sen uudelle tasolle. Joka tapauksessa levy on osoitus siitä, että yhtye on saanut korjattua kurssiaan oikeaan suuntaan. Tällekin levylle löytyy takuuvarmasti arvostajansa, mikä on ihan helppo ymmärtää. Tami Hintikka ARKADIA Aspirations & Reality INVERSE Alavudelta ponnistavan Arkadian kakkonen on kouluesimerkki sinällään tyylipuhtaasti toteutetusta melodisesta kuolometallilevystä. Mitään myönnytyksiä tarttuvuuden suuntaan ei ole tarjolla, ellei moisiksi lasketa mukaansatempaavaa groovea ja tanakasti raapivia riffejä. Nämä ranskalaiset tulkitsevat genreä modernin metallin ja deathcoren sävyin. Lifespan of a Moth ei avaa uusia ovia tai edes kurottele käymättömille korpimaille. Turhaakin turhempi renkutus on puolestaan Georgia Satellitesin aikoinaan tunnetuksi tekemä Battleship Chains, joka ei ollut alun perinkään kovin kummoinen sävellys. Pari ensimmäistä biisiä sylkee hyvine riffeineen levyn komeasti käyntiin, kunnes rockimpi ja juurevampi jyystö pääsee jälleen parrasvaloihin kolmantena tärähtävän Rebels in Disguise -kappaleen myötä. 16 tekee kuitenkin vankkumattomalla tyylillään sitä rullaavaa raadantaa, johon pystyvät karvaisenhikisen stoner-sludgen parissa vain ne kovimmat tyypit. Seal the Deal & Let’s Boogie jättää hieman kaksijakoisten tunnelmien äärelle. Siispä voidaan sanoa, että toimiihan tämä, kiistatta. ”Vika” on varmasti osin myös tässä päässä. Naisenergialla täytetty ryhmä on paljon parempi kuin monet muut samalla kentällä räimivät yhtyeet ja ansaitsee mahdollisuuden tulla kuulluksi suuremmissakin massoissa. Yhdeksänraitaisen materiaali polveilee tunnelmasta toiseen runtaRosella kuullaan Danko Jonesia ja For Evigtillä Magtens Korridorer -yhtyeen Johan Olsenia, joka laulaa kappaleen kertosäkeen tanskaksi (amerikkalaiselle painokselle kyseinen kappale on levytetty uudelleen The Bliss -nimellä ja vaihdettu tanskankielinen kertosäe Poulsenin laulamaan englanninkieliseen). Punkkarityttö ei säästele ja on ehdottomasti levyn parasta antia. Ja miksei laskettaisi. Nyt se meinaa sitä, ettei taidokas murskaus saa liikkeelle mitään. Näillä kilsoilla sitä vaatii metalliltaan jotain enemmän – mitä tämä sitten milloinkin sattuu tarkoittamaan. Levyn yleisilme on kuitenkin hyvin blackmetallinen. Blastbeat ei tunnu siltä että mennään täysillä, hidas jyräys ei pistä mitään eikä ketään matalaksi. Koskinen BLOOD AGES Godless Sandborn MIGHTY Kun yhtyeen tyylisuunnaksi mainitaan death metal, jälki voi olla lähes mitä vain mutaisen ruoppaamisen ja Göteborg-melotilun väliltä. Säästeliäästi käytetyissä nuoteissa on voimaa ja painoa, ja kun ne ovat juuri siinä missä pitääkin, kauheasti enempää ei kaipaa. Sitä Blood Ages ei onnistu tekemään. Mutaisia southern rock -riffejä sointiinsa yhdistellyt bändi tuntuu olevan taas astetta perinteisemmän ja vihaisemman metalli-ilmaisun parissa. Muitakin vastaavia löytyy, kuten ryhdikkäästi riffitelevä The LOA’s Crossroad ja jo nimensä puolensa Rainbow’lle kumartava The Gate of Babylon. Yleensä yksiulotteisesta rähinästä tulee puutumus, mutta 16:n kohdalla karski laulukaan ei osoittaudu haittatekijäksi. Tulee päänpudistuksia, ei nyökkäyksiä. Mutta musiikin hyvyys ei aina riitä, sen pitää tuntua ja liikuttaa. Seitsemäs levy on sitä itseään, mutta verkkaisesti jylisevä sludgensa tuntuu toimivan esimerkillisesti – olkoonkin, ettei laulussa anneta yhdenkään melodisen nuotin häiritä. Kevyillä itämaisilla ripauksilla ryyditetty Godless Sandborn on sinänsä mehevästi runttaavaa teknishenkistä kuoloa, mutta pienoisen alkuinnostuksen jälkeen iskee todellisuus: tässä ei ole tarpeeksi kovia biisejä. Jos tampataan valmiiksi tallattua reittiä, päädytään umpikujaan. Glorior Bellin rockvaikutteissa on hyvät ja huonot puolensa
Kaksi ja puoli tuntia kestävä dokumentti on tiukka infopaketti konserttien taustoista, mutta silti pituudellaan hyvin puuduttava, pakollinen paha tällaisissa julkaisuissa. Siinä on loistavan No Exitin (1988) suurieleistä iskevyyttä ja rullaavuutta ilman 1990-luvun tuotannon kalseaa jähmeyttä. Riffit herättävät paikoittain tuntemuksia niin Opethin melodeathvaiheista kuin Insomniumin, Katatonian ja Swallow the Suninkin suunnasta. Kolmas Dvd sisältää lähinnä bonusraitoja, joita konserttilevylle ei jostain syystä mahdutettu. Sen ihmeellisemmät omaperäisyydet jäävät kuitenkin odottamaan tulevia julkaisuja. Albumi ryömii ja rouhii, surisee ja särisee siihen malliin, että yhtye on tehnyt varmasti kovan määrän työtä musiikkinsa eteen, mutta tällä kertaa raja tulee vastaan. levy esittelee bändin parasta osaamista. Näistä onnistunein on ehdottomasti Doron oma konsertti ilman klassista taustaa. Yksinkertaistetumpi albumi keskittyy enempiä kikkailematta tunnelman synnyttämiseen synkkien, paikoittain herkkien doomriffien, blastin ja progehtavan otteen kautta. Mastermind Jim Matheos osaavine kumppaneineen on loihtinut hienon levyn, joka on sekä perinteisessä mielessä progressiivinen että tarttuva. Erityismaininta levyn värikkäästä ja taidokkaasta kansitaiteesta. Progeilu ei lyö yli missään vaiheessa, vaan pysyy sopivasti aisoissa ja biisien oleellisena osana. Kyseessä on ensimmäinen täyspitkä, jolla on mukana ex-Katatonia-rumpali Daniel Liljekvist. Yhtyeen 12. Tyylinsä puolesta Warfect vertautuu vaivattomasti vaikkapa kotimaiseen Axegressoriin, mutta kappaleiden tarttuvuudessa ja idearikkaudessa se jää pahasti jälkeen. Helmiä ovat erittäin onnistunut Judas Priest -cover You’ve Got Another Thing Comin sekä Doron äänen mahtavasti esille tuova True as Steel. Tarttuvuudesta kiitos jakautuu kahtaalle: laulaja Ray Adlerille sekä Matheosin hienoille ja moniulotteisille kitaramelodioille. Tämä on ikävä juttu, sillä bändin visio oli vielä edellisellä julkaisulla, The Cavern -ep:llä (2014), hyvin kasassa. Paradise Gallows on odotetusti kolossaalinen paketti, jonka yhdeksän kappaletta kellottaa täysin järjettömät 93 minuuttia. Selkeänterävät soundit sitovat mättöä tälle vuosituhannelle, mutta muutoin kikkoja lainaillaan pääosin klassisen rässin arsenaalista. Ninni Heinonen DORO Strong and Proud NUCLEAR BLAST Metallikuningatar Doron ura on ehtinyt 30 vuoden pitkään ikään, ja nainen juhlistaa merkkipaaluaan kohtuullisen kattavalla dvd-paketilla. Levy on raskas mutta silti todella sävykäs ja inhimillinen. Lauri Kujanpää INTER ARMA Paradise Gallows RELAPSE Mukiinmeneviä julkaisuja puskenut yhdysvaltalainen Inter Arma on edennyt kolmannelle kokopitkälleen. Mirta-biisi on puolestaan puhdasta Shiningia, joten Freitodin vaikutteet ovat kohdillaan. Koskinen ARVIOT 69. Joni Juutilainen WARFECT Scavengers CYCLONE EMPIRE Hyvien biisien rinnalla kaikki muu on toisarvoista. Muita vierailijoita ovat muiden muassa Blaze Bayley, Udo Dirkschneider, Phil Campbell ja Hansi Kürsch. Kari Koskinen FREITOD Der unsichtbare Begleiter VÁN Freitodin uutta levyä kuunnellessa herää päällimmäisenä yksi kysymys: tältäköhän kuulostaisi, jos Katatonian Tonight’s Decision (1999) olisi tehty 2010-luvun Saksassa. Pätkällä haastatellaan Doroa sekä muita konserteissa esiintyneitä taiteilijoita, ja sanansa saavat myös teknikot. Ruotsalainen Warfect näyttää kolmannella pitkäsoitollaan juuri tämänkaltaista pintapuolista osaamista. Saattaapa toisaalta olla, että tämän genren kovimmat verrokkilevyt ovat sen verran jäätävää tavaraa, että samalle tasolle päästäkseen joutuu tekemään melkeinpä ihmeitä. Joni Juutilainen FATES WARNING Theories of Flight INSIDEOUT Progemetallin veteraaneilla, ellei peräti alkuunpanijoilla, on homma komeasti puikoissa. Bändillä on todellinen näytönpaikka, sillä kymmenvuotiaan uran toivoisi tuottavan todella makoisaa hedelmää viimeistään nyt – siis myös kaupallisessa mielessä. Tasaisesti nakuttava Scavengers nappailee palasia sekä jenkkien että teutonien thrashistä sekoittaen mukaan hyppysellisen mustempaa raivoa. Kaikesta huolimatta Aspirations & Reality ei ole hullumpi työnäyte, ja homma tulee nähdä niin, että bändi valaa nykyisillä eväillä pohjaa tuleville kruununjalokivilleen. Sen käänteet herkästä utuilusta raaempaan kärinään ovat helposti arvattavissa, eikä bändillä ole yksinkertaisesti kapasiteettia tehdä aivan priimaluokan biisejä. Klassisen setin yllättävänä valintana voidaan pitää Lordin ja Doron Hard Rock Hallelujah -yhteisvetoa, johon orkesterisovitus tuo hauskan, jopa kieroutuneen lisän. Varsinkin, jos kuuntelija omistaa vähänkin musiikille arvoa antavan äänentoistojärjestelmän, metallin ilosanomasta voi nauttia täysin rinnoin. Aspirations & Realityn tuotannon maanläheisyydessä ei ole lähtökohtaisesti mitään vikaa, mutta lopputulos on enemmän kulmikas kuin sulava. Laulajakitaristi Tobias Netzell osaa hommansa: korina on mukavan matalaa, ja puhtaimmilla lauluosuuksillakaan ei koe tulleensa petetyksi. Lopputulemana on marginaalisista kauneusvirheistä huolimatta upottava levy monimutkaista mutta hämmästyttävän helposti lähestyttävää musiikkia. Biisit pysyvät riffivetoisina ja selväpiirteisinä, kohdakkoin jopa yllättävän suoraviivaisina. Julkaisun pääkonserttien laatu on erinomainen. Hieno julkaisu hienolta laulajalta. On turhauttavaa kuunnella pintapuolisesti tiukasti mätkivää thrashiä, kun mistään ei tahdo jäädä mitään mieleen. Kyllä tämän kanssa kelpaa hetken verran hillua, mutta epämääräinen tekijä X on kateissa pahasti. Melankolista metallirokkiaan kymmenisen vuotta tahkonnut Freitod soittaa musiikkia, joka on käytännössä kaiken velkaa Katatonialle. Ensimmäinen paketista paljastunut levyke sisältää Wackenkonsertin sekä Doron oman keikan, jonka ensimmäinen setti vedetään klassisen orkesterin säestämänä ja toinen puhtaasti rockpohjalta. Yrityksestä tai osaamisesta homma ei jää kiinni, valitettavasti tällaisia levyjä mahtuu kuitenkin tusinaan se kolmetoista. Ottaen huomioon, että Inter Arman tyylilaji on suurimmilta osin raskassoutuinen ja kokeilullinen sludge/black metal, Paradise Gallowsissa on niin paljon pureskeltavaa, että levyn kuunteleminen yhdeltä istumalta vaikuttaa sulalta hulluudelta. Erityisen harmilliseksi tilanne muuttuu silloin, jos toisarvoiset seikat toimivat lujaa, mutta biisimateriaali keikkuu herttaisen keskinkertaisessa kautta linjan. Kimmo K. Scavengers on eloton, kiistattoman aggressiivinen ja 50 minuuttisena auttamattoman ylimittainen kiekko viihteellistä keskinkertaista rässiosaamista. Mukana on kuitenkin hyvä ripaus tälle vuosituhannelle ominaista saksalaista synkistelymetallisoundia, jota ovat kylväneet muiden muassa Bethlehem ja Fäulnis. Jaakko Silvast IN MOURNING Afterglow AGONIA Haikealla depressiivisyydellä tarpovat svedut julkaisivat kesän alussa neljännen albuminsa. Der unsichtbare Begleiter on hyvä mutta sarjassaan kovin yllätyksetön levy. ten kohtuullisen uhkaavasti. Yhtye on ollut aktiivinen jo vuodesta 2000, mutta kehitys on ollut parilla viime albumilla huomattavaa. Työstöjäljessä ei näy sen paremmin kolhuja kuin henkeä salpaavia yksityiskohtiakaan. Siinä missä edellinen The Weight of Oceans muotoutui mytologiapainotteiseksi tarinalliseksi konseptialbumiksi, uusin on fokusoitunut enemmän melodioiden ja oman tyylisuunnan kehittämiseen. Kyseessä on helposti lähestyttävä moderni kokonaisuus, joka pitää yhtenäisyyden ja mielenkiinnon yllä alusta loppuun. Vaikka vuodet vierivät, Doron lavashow ja lauluääni vain paranevat. Progressiivisuus ei ole pakotettua teknisyyttä kuin hetkittäin, silloinkin lähinnä rumpali Bobby Jarzombekin hiukan turhan koukeroisten otteiden takia. Nyt mammuttitauti syö musiikilta liikaa tehoja. Sellaista, joka vaatii kuuntelua avautuakseen, mutta jota ei ole työläs kuunnella. Toisen dvd:n sisältämä dokumentti on lähinnä katsaus keikkojen taakse. Melodiat jätetään vikkelästi räjähtäviä sooloja lukuun ottamatta paarian asemaan ja riffi on kuningas. Kuten levyn saatekirjeessä luvataan, yhtye on mennyt uutukaisellaan etupäässä melodia edellä. Kaipa tämäkin löytää oikeista piireistä faninsa, mutta tavalliselle metallinkuluttajalle kiekko on aivan liian massiivinen ja vaikeaselkoinen tapaus. Yhtyeen meno on edelleen hiukan totista, mutta oma ilme on vahva. Taustayhtye antaa tilaa itse laulajattarelle sekä vieraileville tähdille soittaen kappaleet upean jämäkästi. Erityskiitokset on annettava tuotannosta, joka on nykystandardien mukaista mutta vanhan liiton autenttisuutta ilmentävää. Freitod ei tarjoa todellakaan mitään uutta, mutta mikäli aiemmin mainitut bändit iskevät makuhermoon, Der unsichtbare Begleiteristä saattaa olla lähempäänkin tarkasteluun. Homma on biisinkirjoituksen ja sovitusten suhteen oivasti kuosissa
Kokeellisena black metal -yhtyeenä aloittanut ryhmä on muuttanut jälleen suuntaansa ja tehnyt yllättäen uransa helpoimmin lähestyttävän albumin. Vanhat ja uudet tuulet yhdistyvät mainiosti esimerkiksi nimikappaleessa, Drown Me in Bloodissa ja Six Feet Closer to Hellissä. Statement ei kuitenkaan yllä edes kilometrien päähän kyseisten orkestereiden mahtavuudesta. Sävy on tavallaan lannistava. Levyssä riittää tutkittavaa, mutta hienoinen monotonisuus puskee läpi, vaikka se genrelle ominaista onkin. Mukana on paljon kitarasooloja ja melodioita, mutta niskavilloja nostattavaa stadionrockia siitä ei saa kirveelläkään. Ehkä sitä pientä pilkettä silmäkulmassa, chillausta, dynamiikkaa. Visva, vihtahousu ja veri – siinäkö uuskalifornialainen mentaliteetti. Se, kuuluvatko vaikuttajat, on jokaisen omassa korvassa. Lajityypillisesti liikutaan doom/death metalissa, jonka alakuloisessa ilmapiirissä on vahvat vibat esimerkiksi Swallow the Sunin, My Dying Briden ja Katatonian suuntaan. Melodisen heavyn ja vanhan Uriah Heepin sekoituksena kulkeva musiikki soi raikkaan orgaanisesti, ja vaikka soitossa ei ole moittimista, sympaattisista maisemista löytyy myös hienoista plusmerkkistä käppäisyyttä. Heaven Will Burn on perusmallin rokkilevyllinen ronskia kitarasoundia, raspilaulua ja mitäänsanomattomia lyriikoita. Jos Parkway Drive ja Bring Me the Horizon lipuvat kohti stadionrockia, Carnifex ei tingi edelleenkään synkistelystään. Kymmenen biisin jälkeen mättämisennälkä on todellakin tyydytetty, mutta jotakin levyn kuunneltuaan jää aina kaipaamaan. Onneksi bändi ei ole silti hylännyt hypnoottisuutta ja synkkiä tunnelmia täysin, vaan pikemminkin jalostanut näitä elementtejä vähemmän päällekäyvään muotoon. Slow Death tarjoaa toki matalavireistä blastbeatistä breakdowniin -mättöä, mutta miehet ujuttavat mukaan bläkkisvaikutteista synamattoa ja ohjelmointia. Scifitarina Ilior the Nova Riderin vaiheista läpi galaksien antaa kokemukselle mukavan piristysruiskeen. Kuriositeettina mainittakoon, että THC-laulaja Felixin (tahaton) Ian Astbury -imitaatio on kontekstissaan yllättävänkin toimiva. Neljäs hengentuotoksensa on kuin henkäys raikasta ilmaa kaksiosaisen Holy Testamentin jälkeen, vaikka tälläkin kertaa on turha odottaa yksioikoista soittolistahuttua. Jaakko Silvast CARNIFEX Slow Death NUCLEAR BLAST Kalifornian aurinko ja huojuvat palmut eivät ole vuosien saatossa pehmittäneet San Diegon viisikkoa. Harmilliseksi osoittautuu se, että matsku sisältää vähän liiankin tutunkuuloisia säveliä. Sinkillä on monet kasvot ja sitäkin useampia naamioita. Siihen touhuun riittää tällainen sieluton bilerokkikin. Rajansa se on raskaudellakin. Se on levollista musiikkia, mutta siitä kuultaa läpi tietynlainen uhkaavuus. Biisien soisi väläyttelevän STATEMENT Heaven Will Burn MIGHTY Tällä kertaa rockin ilosanomaa levitetään rakkaan lähimaamme Tanskan maaperältä. Pasi Lehtonen THE GHOST I’VE BECOME Hollow OMAKUSTANNE Pohjois-Pohjanmaalla kuluneen vuoden aikana perustetulla, jo nyt esikoislyhytsoittonsa julkaisseella bändiviisikolla tuntuu olevan visio tekemisestään. Aiemmin painostaviin ja synkkiin ambient-drone-maisemointeihin luottanut bändi on ryhtynyt tekemään selkeitä sävellyksiä, joista löytyy melodioita ja tarttumapintaa. Aineksia voi löytää niin krautrockista, industrialista, goottipopista, musique concretesta kuin dark ambientista. Jännä tapaus. Ote on edellislevyyn verrattuna hivenen suoraviivaisempi ja metallisempi. Äärisynkän paahtamisen keskeyttää kaunis instrumentaali Life Fades to Funeral. Sävellyksellisesti ja yllätyksellisesti liikutaan silti vielä tyydyttävällä tasolla. Progressiivisuus on silti edelleen läsnä, riffittelyssä ja laulumelodioissa suositaan päällystämättömiä kärrypolkuja. Vaikka tempo on usein hyvinkin menevä, tunnelmat ovat yhtyeen nimeä mukaillen epäonnisen masentuneita ja melankolisen surumielisiä. Mitenkään helppo tapaus Dead Revolution ei silti ole, sillä kiekko kuulostaa edeltäjänsä 17th Streetin (2011) tapaan aluksi jokseenkin mitäänsanomattomalta; mielenkiintoiselta, mutta välittömien koukkujen puuttuessa myös hivenen tylsältä ja ennen kaikkea oudolta. SINK Ark of Contempt and Anger SVART Kotimainen Sink on melkoinen outolintu. Jenkkibändi Hammers of Misfortune esittää sen sortin menneessä piehtaroivaa heavyä, että sekä lafka että bändi tietää varmasti levyjen pysyvän pienen piirin suosikkeina. Ark of Contempt and Anger on kuin uni, josta ei halua herätä. Kari Koskinen THESE HANDS CONSPIRE Sword of Kohan VÁN Saksalainen These Hands Conspire on semisti mielenkiintoinen yhdistelmä 1970–80-lukujen vaihteen perinneheavyä ja tuomitsevaa psykedeliajurnutusta. Statement on vuonna 2011 perustettu hard rock -pumppu, joka vertaa itseään megatähtiin kuten Led Zeppelin, AC/ DC ja Guns N’ Roses. Yhtye on takonut lukemani mukaan huikean määrän keikkoja ja panostaakin juuri niihin. Kappaleet ovat kyllä soundiltaan laadukkaita ja soitannollisestikin varman oloisia. Se voisi olla napattu suoraan Ulverin Kveldsangerilta. Se on kuin morfiinia suoraan korteksiin. Kuin tyyni myrskyn edellä. Metallia yhtyeen paletista ei enää löydy, varsinkaan mustaa sellaista. Mikko Malm Eikä siinä mitään, kyllä tästä aistii rakkauden ja aitouden helposti. Slough Fegin ja laajemmin sanottuna Cruz Del Sur -levy-yhtiön ystäville tässä on varmasti paljon nautittavaa. Ainoa kappale, joka muistuttaa etäisesti black metal -tunnelmista, on neofolkhenkinen Pilgrimage. Nyrkki ei siis tuppaa heilumaan, mutta leimoja välttelevä omaperäisyys käy tälläkin kertaa vähitellen kiehtomaan. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Teemalevy Sword of Kohanin soundi on rosoisen maanläheinen, ja sen biisit toimittavat osin maukkaitakin riffikudelmia. Lord Byronin runoa lainaava So We’ll Go No More A-Roving päättää albumin sopivan hellästi, melkein kansanlaulumaiseen epilogiin. Näin kevyeltä ja kauniilta Sink ei ole koskaan aikaisemmin kuulostanut. Lauri Kujanpää HAMMERS OF MISFORTUNE Dead Revolution METAL BLADE Mukava nähdä ison levy-yhtiön listoilla näinkin pieniä ja omalaatuisia tapauksia. Bändi tekee kuudennella kokopitkällään hieman pesäeroa deathcorejuuriinsa. Hammers of Misfortune on ilmaisultaan kenties melko pehmeä, mutta samalla hyvin kompromissiton. Eniten kiekosta saa irti, jos tavaa kuuntelun lomassa lyriikkavihkoa. Se luo oman merkkien maailmansa ja soonisen kuvastonsa, joille ei löydy helpolla vertailukohtia. Se pakenee tehokkaasti kaikkia ulkoisia määritelmiä ja pakottaa kuulijan tarkastelemaan sitä sen omasta sisäavaruudesta käsin
Liput alk. Vaikka bändi ei myönnäkään sukulaisuussuhdetta, rakennuspalikat ovat niin djentiä kuin olla voi: matalalle viritetyt kitarat, monipolviset riffit, autotunetetut puhtaat laulut ja murinat, syntetisoidut äänivallit ja niin viilattu äänituotanto, että kliinisyys tuo mieleen modernin leikkaussalin. Tavallaan on harmillista nähdä livetallenne legendaarisen yhtyeen ehtoopuolelta, kun syöpien runtelema pääjehu alkaa olla jo aika kurjassa kuosissa. Älköön kukaan selittäkö, että vanhoja kappaleita on pakko soittaa. Ideana on kai myydä konsepti modernista progemetallista ”klassisen freesillä” otteella. Porukan veri veti kuitenkin ”yllättäen” takaisin treenikämpälle, ja nyt olisi aika tarkastella kaksi vuotta sitten paluun tehneen bändin nykykuntoa. Siinä mielessä pr-kynät kuitenkin osuvat vahingossa oikeaan, että Vola on parempi kuin moni genreveljensä. En näe kuitenkaan mitään estettä sille, etteivätkö ryhmän paukut voisi koventua jatkossa. Pikkumukavaa ekstraa hienosta miehestä. Onneksi niiden määrä on loppupeleissä melko vähäinen. Olen kuitenkin vähän epäreilu keskittyessäni pelkästään tähän. Muut valinnat ovat kaukaa menneisyydestä. klo 19 Timo Rautiainen & Jussi Lampi + SUPPORT Pyhä Kuolema klo 18 Suomalaisen raskaan musiikin artistit päästävät iholle akustisilla duokeikoilla. Münchenissä isossa sisähallissa taltioitu 80 minuutin keikka on nätisti valaistu ja muutoinkin perin laadukkaasti toteutettu. Myös maestron laulu on miksattu totuttua hiljaisemmaksi. Kritiikki kohdistuu tärkeimpään eli musiikkiin. Mukana tulee myös 22-minuuttinen Lemmyä ja hänen elämäänsä haastattelujen kautta kuvaileva feature. Ikävä sanoa, mutta niin kovia muusikkoja kuin Phil Campbell ja Mickey Dee ovatkin, Lemmy itse ei ymmärrettävistä syistä kykene pitämään tahtia samalla tavalla kuin vanhemmilla livejulkaisuilla. Myös lyhärin puhtaat laulut ja örinätulkinnat ovat varsin kivankuuloisia, vaikka niihin toivoisi ajoittain lisää tunnelatausta. Jos useampi biisi olisi kuin railakas Your Mind Is a Helpless Dreamer tai genrensä kahleita tarttuvasti katkova A Stare without Eyes, debyyttilevy olisi voinut hyvinkin saada neljä tähteä. Vola on ensikuulemalta lähinnä popimpi, melodisempi Tesseract. Levyn alkupuolisko on selkeästi sen vahvin, sillä kaikki esitykset avausraita Calling the Rainistä nelosraita This Life as a Daggeriin ovat melko jämäkkää ja tehokasta settiä. Kotimaisen doom/deathin vahvaan kenttään suhteutettuna bändin esikoissoitto on lähinnä keskiverto tekele. Ryhmä on palannut erittäin raskaana päälle vyöryneen Before the Sea Was Builtin (2007) jälkeen omimpaan tyyliinsä, eli blacksabbathiaanisten riffien ryydittämään hardcore/sludgeen, joka svengaa yksinkertaisesti aivan perkeleesti. klo 19 Marko Annala & Tuomo Saikkonen + SUPPORT Kimi Kärki klo 18 pe 9.9. Vaan ei. Inmazes alkaa tylsänä, mutta alkaa pitkin matkaa väläytellä omaperäisiä ideoita, hauskoja elektronisia jippoja ja kaikenlaista pientä irrottelua. 13/9 € Liput 09 310 12000 ja Ticketmaster Suomi Klaneettitie 5 kanneltalo.fi | Kanneltalo enemmän tunnelmanyansseja, jotka rikastuttaisivat muuten valmiinkuuloista kivijalkaa. Kyseessä on pääasiassa varsin mallikelpoisesti toteutettu kokonaisuus, joka luo mielikuvia niin Agallochista kuin Alcestistakin, vaikka ei täysin samoille aaltopituuksille taivukaan. Ep:n vahvinta antia tarjoilee sen viimeinen lohkaisu Behind the Curtain. Tämä on turhauttavaa, sillä uudemmilta levyiltä saisi napattua vaikka mitä herkkuja näiden iänikuisesti raahautuvien doctorrockien ja thechaseisbetterthanthecatchien tilalle. Kappaleiden hyvyyttä on vaikea kiistää, mutta ensinnäkin tuoreemman materiaalin puutos rasittaa kovasti. Kari Koskinen RAGING SPEEDHORN Lost Ritual OMAKUSTANNE Brittiläisen metallilehdistön lemmikkinä erityisesti 2000-luvun alussa viihtynyt Raging Speedhorn löi pillit pussiin vuonna 2008. Muutaman kappaleen aikana feedback tahtoo hieman vinkua, mutta siinä ne kauneusvirheet sitten ovatkin. Tämän vetäisyn säkeistöissä on jo varsin kelpoa melodian ja raskauden tasapainoa, jollaista olisi toivonut levylle enemmänkin. Joni Juutilainen HARAKIRI FOR THE SKY III: Trauma ART OF PROPAGANDA Itävaltalaisen Harakiri for the Skyn kolmas levy sisältää hyvin murheellista postblack metalia ja kaikkea muutakin jälkihehkulta haiskahtavaa toimintaa. Sekin rassaa, että mainiot vauhtirallit kuten Burner, Take the Blame ja, etenkin, Sacrifice on jätetty pois jo ajat sitten. Blastbeatit bändi voisi omasta puolestani unohtaa, ne kun tuntuvat pikemminkin aiheuttavan häiriötä kuin tuovan varsinaista lisäarvoa. Mainittakoon vielä, että arvosanassa ei ole tippaakaan legendatai sympatialisää, vaan se on annettu puhtaasti julkaisun iskuvoimasta vanhempiin livetaltiointeihin verrattuna. Eetu Järvisalo VOLA Inmazes MASCOT Tanskalaisdebytantin markkinointijargonissa pudotellaan nimiä Pink Floydista Meshuggahiin ja Freak Kitchenistä Rammsteiniin. Oli bändien paluulevyistä mitä mieltä tahansa, Lost Ritual on ansainnut paikkansa järeänä ja vitaalina esimerkkinä siitä, ettei Raging Speedhornin taika ole kadonnut yhtään mihinkään. Toisaalta, onpahan nyt sitten tämäkin vaihe Motörheadin uralta dokumentoitu. Trauma tarjoaa musiikillisessa mielessä paljon purtavaa ja jopa nautinnollisia hetkiä. Ja koska tilanne on mikä on, liveversiot monista uudemman kauden kuningasvedoista jäävät nyt ikuisiksi haaveiksi. Salla Harjula MOTÖRHEAD Clean Your Clock UDR Kaksijakoisia tunnelmia. Sen jälkeen meno alkaa hieman puuduttaa, lähinnä kappaleiden liiallisen pi. Aftershock-levyä (2013) edustava Lost Woman Blues on aivan selkeä klassikko jo nyt. When the Sky Comes Looking for You on ainoa viimevuotiselta Bad Magic -levyltä napattu raita. Neljä melkoisen kovaa studiolevyä julkaissut yhtye vaikuttaa olevan jälleen (tai edelleen) kovassa tikissä. Erityisesti levyn keskivaiheen kappaleet ovat muhevine riffeineen todella makeaa kuunneltavaa, mutta kymmenbiisinen kiekko on kaikkinensa erittäin ehjä ja kompakti paketti, joka todistaa Raging Speedhornin olevan edelleen väkevässä iskussa. pe 2.9. klo 19 Duo Kummitusjuna (Hynynen & Aaltonen) plays Kotiteollisuus + SUPPORT Kärtsy Hatakka klo 18 pe 16.9. Ei ole, kysykää vaikka Iron Maideniltä. Ennen keikkoja Teppo Vapaus liekittää muusikoita livehaastattelussa. Orgasmatronin vihreiden valojen avittamana Lemmy näyttää jo todella aavemaiselta. Harakiri for the Sky osaa parhaimmillaan tehdä tunnelmallista ja vereslihaista musiikkia, mutta ihan täysin napakymppiin ei vielä osuta. Bonuksena keikka tarjoillaan cd-muodossa. Laulaja-sanoittaja J.J on onneksi ilmaisussaan sen verran tehokas, että sen välittämän sisällön voi helposti unohtaa ja antaa anteeksi. Valitettavasti samaa ei voi sanoa ohutta paatosta ja kornia itsemurharomantiikkaa tihkuvista sanoituksista, jotka latistavat kappaleiden alkuperäistä iskutehoa huomattavasti. Parin keskinkertaisemman avausbiisin jälkeen yhtye täräyttää tiskiin kornisti nimetyn Motörheadin, joka potkii albumin todella käyntiin. Harmi vain, että bändin konsepti ei ole ollut uniikki enää vuosiin, ei aikana Jälkeen Anglo-Saksisten Nuorten Miesten Djentin. Tämä tekee kokonaisuudesta liian keskitempoisen, osin jopa hieman laiskan
Reilut 20 minuuttia kellottava avausosa ei pääse kestostaan huolimatta kyllästyttämään vaan on kiistatta levyn mielenkiintoisin kappale. Raskaantunkkaiset, synkeät riffit, rouhea korina ja taidokas rumputyöskentely synnyttävät melko tuhdin paketin. Tavallaan duo tekee aina samanlaista, mutta silti tenhoavaa mustaa metallia. Kunpa kaikki sivuprojektit olisivat näin tasokkaita. Näin etenkin, kun taitoa hienojen popkertosäkeiden säveltämiseen löytyy, mistä Higher Ground ja Steer by the Stars toimivat hyvinä esimerkkeinä. Soundilliset vaikutteet ovat syvästi 90-luvun ruotsalaisessa death metal -suuntauksessa. Tami Hintikka tuuden vuoksi. Karmakanic on aina sekoittanut vanhan koulukunnan progea ja modernimpaa progressiivista heavyä. Väittäisin Rantasen laulavan One for the Roadilla jopa monipuolisemmin kuin millään aikaisemmista levyistään. Riffit ovat mallia perus, soundit mallia varma ja soitto mallia perusvarma. P E T E R B E ST E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. On hyvä, että varsinainen progemetalli on jätetty kokonaan paitsioon ja pidetty raskaus vain sävyinä. Sotilaallisella jämäkkyydellä takovat tulitukset ja hitaat tunnelmoinnit soljuvat toistensa lomaan raudanlujalla kokemuksella. Tekemisen meininki tuntuu olevan kova, mutta vaikka Enter the Asylumia pyörittää miten, siitä ei jää käteen luuta kummempaa. Minulla ei ole mitään pitkiä kappaleita vastaan, tässä genressä ne jopa kuuluvat asiaan, mutta joskus tiivistäminen olisi paikallaan. Erilaisia genrejä ja tyylejä on tupsahdellut ilmoille ja suurempaankin suosioon vain painuakseen takaisin unholaan elinvoimaisempien jatkaessa vahvoina undergroundissa. Kolmen biisin julkaisu on äänellisesti lähempänä treenikämppäkuin studiosoundia, etenkin taustalla pätkyttävien rumpujen osalta, mutta tuotannollinen ratkaisu vain väkevöittää genren mittapuulla hyvinkin selkeinä kajahtavien kappaleiden synkkää ja tymäkkää auraa. Erot aiempaan ovat marginaalisia, joskin tällä kertaa mehustellaan kenties enemmän pitkillä instruosuuksilla, ajan kanssa ja kiireettä. Ninni Heinonen KING COMPANY One for the Road FRONTIERS Parisen vuotta sitten perustettu kotoinen superryhmä King Company raskasrokkaa sujuvasti Deep Purplen ja Whitesnaken hengessä. Laulaja Göran Edman kuulostaa vakuuttavammalta kuin oman, keväällä ilmestyneen Headless-projektinsa levyllä. Temtrisin laulajana luikauttavalla Genevievellä on melkoisen komea ja voimakas ääni, mutta neidin ulvonta on rehellisesti sanoen jonkinmoisessa ristiriidassa sävellysten kanssa. Dagonin kitarasta lähtee niin kieroja sahauksia kuin eeppisyyttä hiovia korkeita kuljetuksiakin, ja herran ääni on taattua raakkulaatua. Kappaleita on määrällisesti melko vähän, mutta parempi niin kuin aivan liikaa. Biiseihin ympätyt leffasamplet ovat paikoittain vähän turhia. Introna toimivan lyhykäisen nimibiisin jälkeen vuorossa on albumin pääteoksen ensimmäinen osa, God the Universe and Everything Else No Really Cares About, joka kestää viimeisenä kuultavan kakkososan kanssa yhteensä liki puoli tuntia. Niissä tiivistyy ”Inqun” olemus: raaka mättäminen yhdistettynä tarttuvapintaisiin melodioihin. Kun muuten pitäydytään yksinkertaisessa mättämisessä ja rumputykittelyssä, tällaiset kikkailut voisi jättää melkeinpä pois. Andy Tillison (The Tangent) käy vierailemassa Hammondinsa kanssa parilla kappaleella. Sanoitusten tulkkina häärii Thunderstone-ääni Pasi Rantanen, jonka sinällään originelli soundi sopii King Companyn kasarija ysäriheviin kuin nenä päähän. Joukosta erottumiseen tarvitaan vielä hiontaa. Kyseessä on kaikin puolin tasapainoinen albumikokonaisuus. Palasten jäädessä kohtaamatta koko levyllinen periaatteessa toimivaa metallia lipuu ohi olankohautuksella. Yhdistelmä toimii hyvin, ja yhtye saa valjastettua kummankin tyylin parhaat puolet käyttöönsä hienosti. Erityisesti rummut takovat orgaanisen oloisesti, ja Incubusin väkevä ote antaa tällekin Inquisition-levylle jämäkän selkärangan. Vaikka musiikista välittyy intohimoinen tekeminen, levystä ei jää kovin merkittävää mielikuvaa. Mikko Malm THE DEAD GOATS All of Them Witches TESTIMONY Puolalaistrion toinen albumi tarjoaa aimo annoksen vanhan liiton brutaalia päästelyä. Kitaristi-murisija Pawel Bartulewicz on melkoisen taitava soittaja, mutta harvan kappaleen riffit ovat erityisen tarttuvia saati yllätyksellisiä. Genren runsaudenpula huomioiden King Company tuskin yltää rockklubeja suositummaksi tai edes radiokanavien voimasoittoon, mutta sinällään laadukas kappalemateriaali kestää mainiosti aikaa ainakin varttuneempien rockukkojen ja -akkojen levylautasilla. Reilusti elämänmakuisia lyriikoita pohjustavat vahvasti melodiset ja kertosäeorientoituneet sävellykset, joita kitaristi Antti Wirman, kosketinsoittaja Jari Pailamo, rumpali Mirka Rantanen ja basisti Time Schleifer tamppaavat jämptillä svengillä. Jaakko Silvast KARMAKANIC DOT INSIDEOUT Basisti Jonas Reingoldin (Flower Kings) luotsaama superkokoonpano Karmakanic on viettänyt pitkään hiljaiseloa. INQUISITION Bloodshed Across the Empyrean Altar of Beyond the Celestial Zenith SEASON OF MIST Kolumbialaislähtöinen jenkkiduo talloo seitsemännellä pitkäsoitollaan tuttuja polkuja. Pitkähköt biisit etenevät rivakasti sirkkelikitaroiden riivaamina, mutta vahvalla näkemyksellä toteutetut, minimalistisen viiltävät melodiat, temponvaihdokset ja yllättävät osiot sekä vähäeleistä vaihtelua sisältävät rääkynät tekevät kokonaisuudesta monipuolisen. Viisi vuotta sitten perustettu yhtye on kuitenkin vielä alkutaipaleillaan. Mustan Messiaan esikoisjulkaisu on hyvin mallikelpoinen osoitus parinkymmenen vuoden takaisesta synkistä syvyyksistä kummunneesta black metalista, eikä vain pelkän formaattinsa takia. DOT taitaa olla yksi Karmakanicin parhaista albumikokonaisuuksista. Yhtyeen persoonallinen black metal voi vuonna 2016 hyvin. Kiekon kovan ytimen muodostavat biisit The Flames of Infinite Blackness Before Creation, Mystical Blood ja Through the Divine Spirit of Satan a Glorious Universe Is Known. Porukka on pysynyt muuten samana, mutta tällä kertaa rumpalin pallilla istuu jokapaikanhöylä Morgan Ågren (Kaipa), joka sopiikin kokoonpanoon mitä mainioimmin. Jaakko Silvast MUSTA MESSIAS Musta messias ROTTEN VOMIT Niin mainio sanoittaja kuin Junnu Vainio olikin, hänen riiminsä ”aika entinen ei koskaan enää palaa” ei pidä paikkaansa ainakaan musiikin saralla. Ei jatkoon. Mikko Malm TEMTRIS Enter the Asylum BATTLEGOD Aussiporukan nelosella räimitään thrashkulmaista hevimetallia. Nyt ilmestyvä DOT-pitkäsoitto on yhtyeen ensimmäinen viiteen vuoteen, ja ilokseni täytyy todeta, että eipä taika ole hävinnyt mihinkään. Näin ilman, että musiikin pimeästä ytimestä eksyttäisiin lainkaan liian kauaksi. Laulaja-kitaristi Dagon ja rumpali Incubus ovat hioneet tunnistettavan soundinsa huippuunsa. Ei sillä, että muutkaan esitykset olisivat mitenkään huonoja. Myös satunnaiset synat (esimerkiksi nimikkoraidassa) ovat jokseenkin omituisia eivätkä tuo minkäännäköistä lisäarvoa. Myös soundipuoli on kunnossa. Joka tapauksessa mielenkiintoinen opus, joka ei kykene pitämään otteessaan ihan loppuun saakka
Sopivasti suoraviivaistettu ilmaisu avaa auliisti oven Gojiran melankoliseen kammioon, jossa lymyää totutun kieroa viiltävyyttä. Muitakin helmiä löytyy, kuten abstraktisti liihotteleva, ilmavanheleä The Way The News Goes... Sen sijaan bändi pyrkii yhdistämään poukkoilevat riffinsä ja äkkiväärät komppinsa tarttuviin melodioihin ja iskeviin kertosäkeisiin. Edellinen, Coup De Grace, keräsi kiitettäviä arvioita ja kehuja ympäri maailman. Yhtyeen oma ote kuuluu silti edelleen ja piirtyy vieläpä kuuluville kenties selvemmin kuin koskaan. Tuoreella Heavy Rock Radiolla Jörkkä ammentaa luontevasti niin popista kuin metallistakin. Raskaan rockin puolella ne ovat vasta yleistymässä, tähän mennessä useimmiten hiomattomina timantteina. Nyt päivänvalonsa saava viides studiolevy käy hieman suoremmin asiaan, mutta heittää silti kuulijan eteen mukavan määrän haasteita. Vaikka miehen soundi ja esillepano on mallia perus, Landella on lainalevyillään uskomaton biisivainu. Jaakko Silvast TREAT Ghost of Graceland FRONTIERS Kultaisella 80-luvulla Europen suosion jalkoihin jäänyt mainio ruotsalainen hard rock -yhtye Treat on julkaissut seitsemännen albuminsa. Rohkea lausunto, mutta juuri tällä hetkellä ei tule mieleen kappaletta, joka yhdistäisi taiteellisuuden, tarttuvuuden ja teknisen briljanssin yhtä vastaansanomattomalla tavalla. Vuonna 2010 oli vuorossa Ronnie James Dion muistoa kunnioittava DIO, joka poiki Landelle paikan Heaven & Hell -solistina edesmenneen metallimerkkimiehen tribuuttikeikalla. Videoksikin tehty Marigold on ehdottomasti parasta, mitä tässä genressä on koskaan sävelletty. Peripheryn viime vuonna ilmestynyt tuplalevy Juggernaut Alpha & Omega osoitti yhtyeen olevan kunnianhimoinen ja taitava ryhmä, joka ei pelkää kuljettaa musiikkiaan uusille ja tuntemattomille vesille. Se on ytimekäs mutta myös villisti rönsyilevä ja ylenpalttinen albumi. Päinvastoin. ja äärettömän hienoa kitarasolismia sisältävä teosmainen Absolomb. Heavy Rock Radio on peruslähtökohdistaan huolimatta mitä mainiointa viihdykettä avoimin mielin liikkeellä olevalle melodisen metallimusiikin ystävälle. Vaikka versiointeja ei ole perusraskasta soittoa ja soundia lukuun ottamatta sen kummemmin sovitettu, Foreignerin Rev on the Red Line, Kate Bushin Running Up That Hill, Eaglesin Hotel California, Iron Maidenin The Final Frontier ja Paul Stanleyn Live to Win soivat sulavasti ja konstailematta. Toki levyllä karjutaan ja räimitään, mutta yleinen intensiteetti on selkeästi hallittua ja dynamiikan laajentaminen tuo biiseihin kantavuutta. Progressiivinen metalli ei ole pitkään aikaan kuulostanut näin seksikkäältä. Vuoden 2007 Unlocking the Pastillä Lande istutti äänensä muun muassa Deep Purplen, Rainbow’n, Thin Lizzyn ja Bad Companyn tuotannon tulkiksi. ”Se jokin” on taittuminen astetta suorempaan asentoon ja myönnytys hiukan helpommin sulatettavan ulosannin suuntaan. Nyt se on läsnä. Kappale kuulosARVIOT 73. Koskinen JORN Heavy Rock Radio FRONTIERS Piskuisen Rjukanin norskikylän pieni suuri mies Jorn Lande tekee sen taas – onnistuneen coverlevyn. Ehkä selkein liike on tarttuvuuden nostaminen uudelle tasolle melodisen laulun voimin. Rytmeihin pohjaavat riffit zackdelarochamaisine kitaravingutuksineen ovat yhä vahvasti esillä, mutta niiden funktio on toimia pohjana päärooliin nousseelle laululle. Toki ankarat progemättäjät kuuluvat menossa edelleen, mutta melodisempi ja suoraviivaisempi ote tuo mieleen ihastuttavasti myös Voivodin utopiahevin. Albumi avautuu keskitempoisella rokkirallatuksella nimikkobiisin jyrähtäessä käyntiin. Hän poimii suosikkiensa tuotannoista kauttaaltaan vahvoja sävellyksiä, ja vieläpä niin, että kaikki itsestäänselvyydet loistavat poissaolollaan. Sanottu ei tarkoita, että muut esitykset olisivat kehnoja tai keskinkertaisia. Uudistuksen myötä Gojira on vapautunut Meshuggahin henkisestä pihtiotteesta ja kuulostaa nyt vapaalta piirtämään omia kuvioitaan. Se tarjoaa kauniita suvantoja, vihaista myllytystä, eeppistä paatosta ja tarttuvaa laulelmallisuutta yhdenvertaisessa suhteessa, ja juuri tässä piilee albumin suurin viehätysvoima. Mikko Malm Tarttuvimmillaan ja väkevimmillään Musta Messias on heti kättelyssä, Hän on kääntänyt katseensa sinusta pois -biisissä, mutta uhoavaa manausta muistuttava Sotaan sekä rukouksenomainen Hälle joka varjoissa kulkee onnistuvat nekin vahvan mustan energian levittämisessä. Oli levy sitten saanut osan pontimestaan veljespari Duplantierin äidin kuolemasta tai ei, siirtyminen aggressiosta pohtivampaan surumielisyyteen on tuottanut joka tapauksessa ehdottoman upeaa jälkeä. Kaikkien kappaleiden keskiössä sykkii lopulta vahva popsydän, jota on koristeltu mitä moninaisimmilla mausteilla ja elementeillä. Hienon ranskalaisbändin meininki on ollut tähänkin asti todella hyvänkuuloista ja mielenkiintoista, mutta jokin on puuttunut. Enää sen lahjakkuutta ei voinut kiistää tai ohittaa mielettömän energisiä sävellyksiä olankohautuksella. Massiivinen teemalevy otti luulot pois jopa kaltaiseltani skeptikolta, joka oli suhtautunut orkesteriin hieman varautuneen nihkeästi. Select Difficulty on elämää pursuava teos, jonka räjähtävä energisyys ei voi olla tarttumatta kuulijaan. Periphery ei vie ilmaisuaan yhtä barokkisiin mittoihin kuin vaikkapa Between Buried and Me, vaikka rahkeet varmasti riittäisivät. JO SE FA T O R R E S PERIPHERY Periphery III: Select Difficulty CENTURY MEDIA Misha Monsoor on yksi modernin progressiivisen metallin etevimpiä kitaristeja ja djentiksi kutsutun alagenren pioneereja. Jorn Landelle on pakko nostaa hattua nyt jo kolmesta onnistumisesta. Hyvinvoiva suomalainen black metal ei tarvitse edelleenkään minkäänlaista pelastajaa, mutta näin hyvin asiansa osaavia sanoman välittäjiä sillä ei voi olla koskaan liikaa. Coveräänitteet ja -esitykset ovat iskelmäja viihdemusiikissa – klassisesta puhumattakaan – enemmän standardi kuin kuriositeetti. Mega GOJIRA Magma ROADRUNNER Huh huh, nyt lähtee. Oli aika tunnustaa tosiasia: Periphery on voittajien kastia. Mies on takonut Periphery-yhtyeensä kanssa kompleksista mättöään vuodesta 2005 ja tuottanut yhtyeitä kuten Veil of Maya ja Animals as Leaders. PIII on kompakti kokonaisuus, joka ei lakkaa yllättämästä kerta toisensa jälkeen. Kimmo K. Ylitse muiden levyltä nousevat Queenin Killer Queen sekä erityisesti John Farnhamin kasarihitti You’re the Voice, joihin Landen raspitenori luo aivan uudenlaista karismaa
Orkesteri on viisitoista studioalbumia ja kolme livelevyä myöhemmin edelleen kovassa vedossa eikä ole jäänyt turhaan lepäämään laakereillaan. Vaikka bändin väripaletti on mustavalkoinen, sanoitusmaailmassa uskalletaan käsitellään elämän, kuoleman ja kosmoksen ikiaikaisia mysteereitä. Todella sydämistyneesti raivoava äijä nitoo kappaleet yhteen välittömästi tunnistettavalla ja suorastaan vittumaisella äänellä. Lauri Kujanpää STRATOVARIUS Best Of EAR Vuonna 1984 Black Water -nimellä aloittaneesta Stratovariuksesta on muodostunut vuosien saatossa yksi eurooppalaisen power metalin kärkinimistä. Uusi kappale, Until the End of Days, edustaa perusvarmaa modernia Stratovariusta, joka ei vihastuta tai ihastuta sen kummemmin. Itseäni jäi ihmetyttämään suuresti The Kiss of Judasin ja Father Timen puuttuminen, kun taas Will My Soul Ever Rest in Peace tuntuu levyllä jokseenkin turhalta. Totuuden nimessä on sanottava myös, että muutamat riffit ovat kaikessa keskinkertaisuudessaan melkeinpä puhdasta täytettä ja ajanpeluuta. Ainoastaan debyyttilevy Fright Night ei ole edustettuna. Together Alone on jälleen erinomaisen hieno balladi. Toinen avaintekijä Stratovariuksen kehityksessä oli kosketinsoittaja Antti Ikosen liittyminen sen riveihin. Merkittävin sellainen tapahtui jo melko alussa, kun Timo Tolkki korvasi kitaristi Stråhlmanin. Tähän vaikutti varmasti sekin, että uusi kitaristi Matias Kupiainen osoittautui paitsi huimaksi soittajaksi myös lahjakkaaksi biisinikkariksi, joka ei pelännyt tuoda esiin omia vaikutteitaan. RINGWORM Snake Church RELAPSE Selkäsauna aina silloin tällöin tekee höpöä. Monien mielestä Snake Church sisältää varmasti turhankin yksipuolista takomista. Destinyltä napattu eeppinen nimibiisi ja mainio speed metal -ralli No Turning Back ovat hatunnoston arvoisia valintoja, kuten myös Nemesis-levyltä poimittu hieno balladi If the Story Is Over. Koukuiltaan mitättömäksi jäävä raita jää tymäkästi kaahaavan kiekon ainoaksi kauneusvirheeksi. Laulaja James ”Human Furnace” Bullochin tunnistettava ärjyminen on myös silkkaa vihaa. Jos vessataukobiisit unohtaa ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Toivottavasti kasarifanit löytävät Ghost of Gracelandin ja antavat sille mahdollisuuden. Takominen on luupäistä, mutta väliin isketyt soolot ja kitaristien ajoittain varsin erikoisiksi yltyvät riffit kertovat omaa kieltään mätön alla asuvasta taidosta. Pian hän otti kontolleen niin laulajan kuin pääasiallisen säveltäjänkin tehtävät. Biisitusinan parissa viihdytään rapiat puoli tuntia, minkä jälkeen tekee mieli kääntää toinenkin poski. All Out Warin ja Terrorin ystäville meininki on melko lailla kohdallaan. Tällaisenaan yhtyeen ilmaisu jää erittäin karkeaksi peruskamaksi, eikä kuulija saa saa siitä irti oikeastaan mitään konkreettista. Vaikka Stratovariuksen tulevaisuus oli Tolkin eron jälkeen epävarma, bändi on onnistunut nousemaan takaisin jaloilleen ihailtavan hyvin. kokonaan, levyä voi sanoa jopa hyväksi. Se loi yhdessä Helloweenin, Blind Guardianin ja Gamma Rayn kanssa pohjan tyylille, joka on sittemmin saanut lukuisia jäljittelijöitä ympäri maailmaa. Bändi on ollut kasassa jo vuodesta 1991, eikä narulle ole päästetty minkäänlaista epävarmuutta. Kotipelto on tätä nykyä myrskyisen henkilöstöhistorian omaavan bändin pitkäaikaisin jäsen ja jämerin tukipilari. Yksioikoiseksi jäävä musiikki ei kuitenkaan onnistu tukemaan korkealentoisia teemoja. Mikko Malm CONCATENATUS Aeonic Dissonances Beyond Light’s Consumption TOTENMUSIK Chileläisiä metallibändejä ei tule vastaan mitenkään liikaa, mutta kun tulee, luvassa on yleensä raaemmansorttista ilmaisua. Toisaalta, onpa ainakin reilusti eroa aikaisempien kokoelmien sisältöihin. Näin myös nyt. Kaksi ensimmäistä levyä, Fright Night (1989) ja Twilight Time (1992), osoittivat jo raakaa potentiaalia, eikä Dreamspacekään (1993) ollut hullumpi. Kaksi vuotta sitten perustettu Concatenatus on kahden miehen bändi, joka ammentaa suurimmat musiikilliset inspiraationsa raa’asta black metalista ja synkästä doomista. Nössöbändit nössöilkööt omia nössöjuttujaan. Tempo pidetään läpi kiekon suhteellisen reippaana, joskin puoliväliin istutettu hitaammin jurnuttava Shades of Blue antaa pientä hengähdystaukoa. Itse arvostan sitä, että poppoon erinomaisesti hallitsemaa tyyliä ei ole lähdetty vesittämään. Concatenatus kaipaisi osakseen dynamiikkaa ja tiivistetympiä biisejä. Paketin mukana tulee myös bonus-cd, joka sisältää viimevuotisen Wackenin-keikan kokonaisuudessaan. Parin hutilaukauksen jälkeen päästään levyn neljänteen kappaleeseen Do Your Own Stuntsiin, joka on kaikessa kauneudessaan erikoinen balladi. Albumi sisältää valintoja monipuolisesti koko uran varrelta, ja kaikki sen esitykset on masteroitu uudelleen. Kokoelma tarjoaa kritiikistä huolimatta varsin hyvän kuvan Stratovariuksen 32-vuotisesta, niin nousuja kuin laskuja sisältävästä urasta. Suuri mullistus tapahtui, kun Tolkki päätti keskittyä pelkästään kitaransoittoon ja pestasi uudeksi laulajaksi nuoren Timo Kotipellon. Treat ansaitsisi enemmän pöhinää jo pelkästään siitä, että se pystyy kirjoittamaan moniin ikätovereihinsa verrattuna tasokkaita kappaleita. Se sisältää myös melko epätyypillisiä valintoja, ja vastaavasti siltä puuttuu muutamia melko itsestään selviä kappaleita. Ringworm on koruttomasta asenteestaan huolimatta osaavien muusikoiden täyttämä poppoo. Myöhemmin myös pitkäaikainen rumpali Jörg Michael poistui riveistä terveydentilansa heikettyä, ja hänen tilalleen saatiin nuori mutta kokenut lahjakkuus Rolf Pilve. Soundi on jämäkkä, ja kappaleet piiskataan läpi ammattimaisella ja uskottavalla kiihkolla. Suoraviivaisesti päällekäyvää metallista hardcorea paukuttava Ringworm hoitaa hommansa kuten vain jenkit osaavat. Rumpali-laulaja Tuomo Lassilan, kitaristi Staffan Stråhlmanin ja basisti taa hyvinkin raikkaalta, lupaa siis hyvää. Tuplakokoelma on tietysti merkki jonkinlaisesta välitilinpäätöksestä, ja jos ei muuta, niin ainakin sen avulla on kätevä tarkastella yhtyeen kehitystä. Orkesterilla ja efekteillä rakennettu kappale toimii hienosti ja on mukava piristys nykypäivän hötöisten slovarien joukossa. Kari Koskinen John Vihervän perustama yhtye kävi alkuaikoinaan läpi useita miehistönvaihdoksia. Muita hienoja kappaleita ovat Inferno, joka tarjoaa melodista rockia isoilla kertosäkeillä, ja Too Late to Die Young, joka on riffittelyllään vahva kuiskaus 80-luvulle. Pienikin hetki puhtaampaa uikutusta pilaisi ehdottoman kokonaisvaikutelman välittömästi. Best Of on biisivalintojen puolesta aika erikoinen kokoelma. Miehestä muotoutui hiljalleen yhtyeen keulakuva ja tunnusomaisin elementti
Demons In You -biisillä vieraileva sinitukkainen Alissa White-Gluz tuo ärinällään mukavaa kontrastia, ja biisi onkin Love to Hate -nimisen haikean rockveisun kanssa albumin vahvinta tarjontaa. Jylhästi ja raskaasti runttaavaa death metalia on sävytetty sinfonisilla elementeillä ja kymmenpäisellä kuorolla. Sitä seuraava duetto Michael Monroen kanssa on sitä vastoin yllättävän toimiva pläjäys. Esoteriasta ja naisista ammennettu lyyrinen sisältö on saatu esille myös musiikista huokuvana mystisenä tunnelmana. Yksikään biisi ei jää mieleen, ja levyn kuunteleminen käy aika työlääksi urakaksi. Bassarien hienosti ajama Revenge in the Afterlife tosin pääsee aika lähelle. Ei mieleen jääviä melodioita, ei korvista riuhtovia riffejä. Puolihuolimattomalla kuuntelulla Caronte ei salaisuuksiaan paljasta, mutta tyylitellyn koodeksin muotoiseen fyysiseen äänitteeseen syventyminen tuottaa valaistumisen – tämä tosin koskee todennäköisesti vain aihepiiriä jo entuudestaan hyvin tuntevia. Tyylitajunkin kanssa on vähän niin ja näin. Sinällään yhtye lätkii menemään ihan osaavasti, mutta homma muljahtaa vähän roiskinnan puolelle, eritoten laulajan taimauksen kohdalla. Aivan yhtä hapokkaaksi ja painostavaksi möyrintä ei ylly, eikä yhtyettä voi muutenkaan syyttää puhdasverisestä imitoinnista, sen verran mieleenpainuvan mystinen ote sillä on. Lauri Kujanpää DIABOLICAL Umbra VICISOLUM Audiorappusilla on näemmä mahdollista kavuta vielä pitkänkin uran jälkeen. Lopuista esityksistä ei jää paljon sanottavaa. Kari Koskinen VALIENT THORR Old Salt NAPALM Karvaiset hikiset miehet farkkuliiveissä soittamassa rehellistä rockia – voiko tälle hevijermu lämmetä. Herrat Steeler, Genözider, Outlaw ja Axetinctör (!) ovat perusasioiden ytimessä ja onnistuvat saamaan vanhasta tutusta asiasta irti riittävästi uutta, jotta mielenkiinto herää ja pysyy yllä, ainakin näin lyhyessä mitassa. Osin kyse on ehkä optimaalisesta neljän kappaleen mitasta, sillä jokaiselle raidalle on saatu loihdittua oma identiteetti. Tuntuu hankalalta suositella bändin menoa oikein kenellekään. Dismemberin, Graven, Bloodbathin ja hienoisesti myös vanhan Hypocrisyn jäljillä murjova Where Gods Come to Die on tuotannollisesti oikein pätevä esikoinen, mikä ei ole miehistön kokemus huomioiden mikään yllätys. Vaikkakin soolomateriaalinsa on ollut vaihtelevaa, olen aina nauttinut Tarjan äänestä. Jos orkesteri löytää seuraavalle julkaisulle oikean rumpalin ja antaa kitaristin keskittyä pelkästään tonttiinsa, tällä ep:llä hitusen vaivaava konemainen paukutus ja soundillinen läpsytys saattavat parantua muiden osa-alueiden tasolle. Rajansa se on pateettisuudellakin, vaikka itse musiikki hienosti toimiikin. Saksalaisnelikko Vulturen voi sanoa saaneen uralleen lentävän lähdön, sillä vain vuosi sitten perustetun yhtyeen alkuvuodesta kasettina julkaistu ensidemo saa nyt cd-julkaisun kaikenlaiseen menneen ajan metalliin erikoistuneen High Rollerin toimesta. Ajattelepa, jos Dream Theaterin Space-Dye Vestin samplea jauhettaisiin läpi kappaleen. Neljän biisin pienokaisen avaava yhtyeen nimikappale on melkoisen tarttuvasti päin kuuloelimiä paiskittu vauhtimetallikappale, jolla pelin henki tehdään täysin selväksi: tarjolla on Destructionin ja Razorin kaltaisten rässipioneerien kiivaudella ja kiljaisuilla mätettyä speedin ja thrashin sekoitelmaa. No Bitter End on popmainen aloitus, joka ei juuri korvakäytäviä hemmottele. Mega TARJA TURUNEN The Brightest Void -ep The Shadow Self EAR Tarja Turunen vauhditti uuden albuminsa promoamista kesällä julkaistulla The Brighest Void -ep:llä, joka on yhdeksän biisin mitassaan sievoinen sekamelska – kuten tällaiset julkaisut tuppaavat helposti olemaan. Mega DEMONBREED Where Gods Come to Die TESTIMONY Huvittavaa kuunnella ruotsalaista vanhaa death metalia palvovaa saksalaista pumppua ja saada ensimmäinen mielleyhtymä toiseen saksalaiseen, niin ikään ruotsikuoloa jäljentävään porukkaan. Joni Juutilainen 7TH ABYSS Unvoiced TROLLZORN Eipä lähde Baijerin poikien levytysura liikkeelle järin mojovalla jytkyllä. Tarjalla on vankka fanikuntansa, joka varmasti osaa arvostaa levyä taivaisiin. Fleshgod Apocalypse ja tuorein Behemoth nousevat kyselemättä mieleen. Elävästi soitettua ja hyvältä soundaavaa kiekkoa pyörittelee ilokseen, mutta se ei jää biisiensä puolesta eloon. Reilut 20 minuuttia kellottavan kiekon loppumetreillä kuullaan myös aivan jumalattoman hieno, sielua kuristava kitarasoolo. Itse Shadow Self -albumi voi olla vahvempi kuin mikään edeltäjistään, mutta kaipaisi silti Midaksen kosketusta. Koskinen CARONTE Codex Babalon VÁN Voisin lyödä pienen summan vetoa, että Caronten jannut ovat kuunnelleet Electric Wizardinsa, tarkkaan. Sutjakasti kulkee. Melko keskivertoja levytyksiä pari vuosikymmentä tehnyt Diabolical onnistuu pääsemään keskinkertaisen nimensä yläpuolelle vasta nyt. Voi, pienin varauksin tosin. Sen päätekijöinä ovat laulajan toimivan hoilaava laulutyyli, kitaristin raskaamman runnomisen seassa tyylikkäästi vaeltelevat melodiat sekä tyylikkäästi ja vähäisissä määrin käytetyt erilaiset äänimaisemat. Valitettavasti mukaan mahtuu myös yksi reippaahko kauneusvirhe, jonka ansiosta on pakko tarjoilla puoli kirvestä pakkasta: Tremor on musiikillisesti vanhempia Opethin fiilistelypaloja muistuttava herkistely, joka pilataan aivan liian pintaan miksatulla ja tahattoman koomiselta kuulostavalla puhesamplella. Koplan ”moderni death metal” on lähinnä geneeristä Machine Head– In Flames -moukutusta ilman kummankaan harvoja hyviä puolia. Monipuolinen laulajatar pääsee oikeuksiinsa käyttäessään äänensä jokaista nyanssia. Lay Down Rottenin jäänteistä kasattu Demonbreed on ilmaisultaan aivan kuin Fleshcrawlin hitusen tuhdimpi veli. Kimmo K. An Empty Dream on myös hyvin rakennettu kokonaisuus, jonka mystinen tunnelma sopii Tarjalle erinomaisesti. Ep:n päättää Within Temptationin Tarja-hitti Paradise (What About Us), jonka uusi versio on toimiva. Coverina piiskataan hieman puhdastakin laulua sisältävä Blood Colored, jonka väsyneisyys menee lähinnä alkuperäisestä vastuussa olevan Edge of Sanityn piikkiin. Yhtye koettaa ilmaista itseään kiitettävän monipuolisesti, siinä kuitenkaan kummoisemmin menestymättä. Lisänä tulee aitoa ja alkuperäistä heavy metalia lainakappaleenakin löytyvän Judas Priestin Rapid Firen tapaan. Muiden on vaikea kuvitella innostuvan. Pohjois-Carolinan ukkojen touhu on raakaa ja vilpitöntä, soundia ARVIOT 75. Käsiin jää erittäin pätevästi toteutettu ja päällisin puolin mehukkaalta kuulostava kumarrus vanhoilta legendoilta kuulostavaa murinaa. Shadow Self on siksi mukava julkaisu, että vaikka biisimateriaali ei ehkä ole keskivertoa heavyä parempaa, Tarjan laululle on annettu mahdollisuuksia loistaa. Julkaisun tarpeellisuus sujahtaa puhtaasti kulutusviihteen puolelle. Tietysti, jos janoaa vain raskasta kamaa ja tyytyy mielikuvituksettomien riffien ja perusjuntan takomiseen, 7th Abyss varmaan toimittaa nälkään apetta. Soundi on jylhä ja siinä on massiivista vakuuttavuutta. Hän kun sen ansaitsisi. Katsellaan hommaa uudestaan parin vuoden kehittelyn jälkeen. Bändi onkin kieltämättä melkoisen valmiin kuuloinen jo tässä kehitysvaiheessa. Äänimaailmaltaan ja soitoltaan albumi on hyvin onnistunut. Ulkopuolisena voin sanoa, että Tarjalla on upea ääni ja lavakarisma, mutta biisimateriaalinsa voisi olla huomattavasti vahvempaa. Skaala ulottuu puhtaasta herkistelystä nopeampaan kaahaamiseen, mutta pääosin iskuja taotaan keskitempoisessa, parhaimmillaan jopa majesteettisia sävyjä tavoittelevassa hengessä. Kokonaisuus onnistuu kuin onnistuukin luomaan bändin mainostaman samanistisen tunnelman ilman hypnoottista jumitusta. Vajaat puolituntinen julkaisu on kappalekolmikoltaan yhtenäinen, aina tasamittaisia kestoja myöten. Kari Koskinen VULTURE Victim of the Blade HIGH ROLLER Hektisessä nykymaailmassa ei sovi kiistää ensivaikutelman merkitystä, vaikkei yleistynyttä hetimullekaikkitännenyt-periaatetta noudattaisikaan. Odotan vieläkin Tarjalta levyä, joka antaisi hänelle mahdollisuuden loistaa niin kirkkaasti kuin pystyy. Käsi ei aivan vielä puserru nyrkkiin ja pään paukuttaminen pöydän kulmaan starttaa, mutta orastavia pakkoliikkeitä alkaa jo tuntua. Pikkumelodinen, raskaasti vääntävä ja pääosin keskitempoisesti örähtelevä mättö lainailee esikuviaan niin perusteellisesti, että mukaan ei ole mahtunut mitään omaa. Herra Müller ärjyy, örisee ja vetelee melodista liidiä, mutta yksikään tyyli ei tunnu luonnistuvan erityisen muhevasti
Koviakin vetoja löytyy, ja levy paranee loppua kohden. Pasi Lehtonen HOLY LIFE Down with the Lord OMAKUSTANNE Kun isot, karvaiset ja rumat miehet esittävät gospelia, ylistyksen kohteena on harvemmin se parituhatta vuotta sitten oletettavasti elänyt, lähes kaikista tykännyt pitkätukkainen hippi, hänen vitsauksia säästämätön isänsä tai heidän tekosensa. Likaisena ryöpyttävä vanhan liiton kuolo pyörittää myllyä napakat 35 minuuttia, minkä jälkeen kuuntelija on jauhettu tehokkaasti. myöten. Soppa nautitaan taikasienten, oluen ja jazztupakan kera. Yhtyeen viides tekee edelleen sitä, mistä yhtye on tunnettu: tiukkaa raskasta rockia, jossa soittimia lyödään ja kovaa. Bändin turkkilaisuus ei musiikissa kuulu, sillä ylimääräisiä kikkailuja, erikoisempia kuvioita tai muutakaan väritystä ei harrastella. Down with the Lord on hivenen oudolla tavalla vastustamaton joskin materiaaliltaan lähes täysin koukuton ja yllätyksetön julkaisu. Pue stetsonisi, valjasta mustangisi ja aja levykauppaan. Ja vaikka kappaleet ja niiden synkähkö sisältö ovat painavia, tunnelma on rento, kiitos rullaavan otteen silloinkin, kun tempot matelevat. Tilanne ei ole silti suinkaan toivoton, sillä toinen toistaan tylsempien biisien lomassa tulee hetkittäisiä välähdyksiä erittäin hyvistäkin ideoista. Pyhiä arvoja ja kaikkea puhdasta halveksuva meininki on nopeaa thrashmetallisella riffittelylHELLYEAH Unden!able ELEVEN SEVEN Hellyeah, rakastetun Pantera-hahmon Vinnie Paulin yhtye, on jo miltei kymmeneen ikävuoteen asti päässyt poppoo, joka aiheutti mukavaa huminaa musiikkiympyröissä vuonna 2007 ilmestyneellä debyytillään. Valient Thorria ei voi kuvitella hinkkaamassa päällekkäisiä kitararaitoja kuukausikaupalla. Välillä meininki kuulostaa paikalliselta baaribändiltä, joka skulaa surutta mitä huvittaa. Elderflowerin kohdalla törmää kuitenkin alussa mainittuun ongelmaan, eli tämänkin julkaisun sävellykset ovat todella keskinkertaisia. Grooven ilosanomaa lähettävä Leap of Faith, raskasta paahtoa puskeva Human ja hieman robzombiemainen I Don’t Care Anymore ovat biisejä, joita monet southernmetallistit yrittävät saada aikaiseksi siinä onnistumatta. Onneksi tärkeimmänkään ääressä ei tarvitse pettyä, sillä turkkilaisen Hellsodomyn debyytti toimittaa mieltä lämmittävän annoksen 90-luvun alun hengessä räjähtävää death metalia. Lauri Kujanpää D A V ID JA C K SO N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Genreä bändi tuskin kaipaa, mutta äkkiseltään soppaan voisi heittää Motörheadin, Clutchin ja Lynyrd Skynyrdin. Nuotiokitarainstrumentaali Linen Maker taas menee luihin ja ytimiin. Yhtyeen soitto on ihailtavan napsahtelevaa, ja ymmärrän täysin, miksi Vinnie on kertonut haastatteluissa olevansa bändin kanssa kuin kotonaan. Lontoolainen Defy the Ocean asettuu asemiin jonnekin progressiivisen post-rockin maisemiin. Ensimmäisen ep:nsä julkaiseva Holy Life ei olekaan mikään hihhuliporukka, vaikka pelkkien nimien perusteella voisi näin luulla. Kahden miehen bändi on lähtenyt hakemaan selkeästi laajaa tunnelmaskaalaa ja on monin osin myös onnistunut. Karu totuus tulee kuitenkin vastaan viimeistään siinä vaiheessa, kun taustalla soivaa äänimattoa rupeaa miettimään ihan puhtaasti sävellyksinä. Mutta niinpä vain hyvin tehty ruisleipäkin maistuu vuodesta toiseen, maksalaatikosta puhumattakaan. Holy Life on kaikkea muuta kuin heleä-ääninen enkelikuoro. Melodioita ja sooloja tipautellaan juuri sopivan maltillisesti. Sen lisäksi, että levyllä soittaa maailman kovin metallirumpali, sillä on hyviä kappaleita. Joni Juutilainen HELLSODOMY Chaostorm GO FUCK YOURSELF Yhtyeen ja levy-yhtiön nimeä hyväntahtoisesti hihitellessä nousee peukku pystyyn jo ennen ensimmäistäkään tahtia. Worm Upissa on tarttuvuutta. Kaikki kuulostaa periaatteessa ihan hyvältä ja musiikki soljuu mukavasti korviin, mutta seitsenbiisiseltä ei löydy yhtään aidosti hyvää kappaletta. Tunnelma on odotetusti herkkä, mutta paikoin myös synkkä ja joillain tavoin jopa pahaenteinen. Bändi tuskin on kiinnostunut punaisesta langasta, mutta kriittiselle kuulijalle se saattaa olla tärkeä. Ja paljon. Ehkäpä tämäkin projekti odottaa vain todellisen visionsa kirkastumista. Hellyeahuutukainen on kesälevy, jonka soittaminen luo grillijuhlat suoraan helvetistä. Ainut vain, että keitos tuppaa maistumaan turhan suolaiselta. Riuskat ja rotevat herrat runnovat musiikilliselta painoindeksiltään ei-ihannemitoissa olevaa rockia, jossa tuoksahtaa syvä etelä ominaispiirteineen ja lieveilmiöineen. Laulaja Valient Himself häröilee minkä kerkeää, eikä muu bändi jää kakkoseksi. Holy Lifelta löytyy jo nyt sen verran sielua, että alakerran herralle kannattaisi kaupata siitä osa vastineeksi entistäkin muhkeammista biiseistä. Mega DEFY THE OCEAN Elderflower OMAKUSTANNE Olen tuskin ainoa, joka antaa heikkotasoisemmankin fiilistelymusiikin soida silloin tällöin puhtaasti sen rauhoittavan tunnelman vuoksi
Selkeästi b-luokkainen B-puoli, jonka vuoksi mustaa kiekkoa ei juuri tee mieli käännellä. Vauhti on kiivas, mutta mosh-osioillekin annetaan asiaankuuluvaa huomiota. Nämäkin vinyylijulkaisulla hynttyyt yhteen lyöneet möyrijät ovat olleet aiemmin pelkästään pieniin päin. Ei väliä, kestääkö räminä kolmisen vaiko yhdeksän minuuttia. Muista kotimaisista esimerkiksi Delta Force 2 operoi jokseenkin samoilla nurkilla. Silmät sulkiessa voikin nähdä niskanikamien murtuvan ja jengiä daivailemassa hampaitaan tärviölle. Pikantteina pikku lisukkeina löytyy sludgehtavan postmetallista melodiaa ja tunnelmointia, yhdessä kohdin jopa veikeää slidekitarointia. Suicidal Tendenciesin ja muiden klassisten nimien hengessä pittiä pyörittävä Final Assault antaa riffikädelle kyytiä, ja komppia taotaan suoraviivaisesti, turhia hienostelematta. Parhaiten mielenkiinnon herättää ja ylläpitää monipuolisempi Autiotalo, jota ei sovi erehtyä luulemaan Dingo-coveriksi. lä maustettua kliseiden pyörremyrskyä. Pidempään operoineen, kaksikosta silti enemmän demotulokkaalta kuulostavan Uskon lähestymistapa sludgeen on huomattavasti raaempi, umpimielisempi ja tätä myötä myös tylsempi. Napakasti kiihdyttelevät Slayerkompit, törkyisä blastaaminen ja tehokkaasti mennessään vievät kappaleet purevat oman lajityyppinsä hermoa. Omaperäisyys on vähissä, mutta tunnelma on autenttisen raivoisa. Miehistölle on kertynyt näkemystä ja kokemusta bändeistä kuten As I Lay Dying ja Wovenwar, joten ei ihme, että homma rullaa – vaikkei tämä touhu kyseisiä bändejä onneksi yhtään muistutakaan. Kari Koskinen POISON HEADACHE Poison Headache METAL BLADE Poison Headache -kolmikon debyyttilevyn musiikilliset pohjat tulevat metallisesta hardcoresta, jonka päälle on lisäilty roisia pohjoiseurooppalaista deathiä. Uskaltaisinkin väittää, että livenä nämä raidat heräävät eloon aivan erilaisella tavalla. Iskevä, orgaaninen ja juuri oikealla tavalla likainen soundi kopahtaa myös suoraan otsaan. Crossoveria kasarihengessä räimiessä virtauksilla ja trendeillä ei ole minkäänlaista arvoa, sillä tämä tyyli ei mene tietyissä piireissä koskaan pois muodista. Soundeja myöten primitiivinen ulosanti kääntyy itseään vastaan kuulostaen räjähtävän ja voimaannuttavan energisyyden sijasta pelkästään tympeältä. Välillä vedetään hyvinkin raskaalla tempolla, vaikka pääsääntöisesti biisejä kuljettaa rehvakas d-beat. Teemu Vähäkangas FINAL ASSAULT Kick Out Your Brain OMAKUSTANNE Muutaman vuoden tauko ei vaikuta näissä ympyröissä päiväykseen. Poppoo hidastelee tasamittaisilla, pitkähköillä biiseillään yksinkertaisesti tarjoten kuitenkin pientä vaihtelua ja tarttumapintaa. Monet riffit ja biisit tuovat mieleen Entombedin ja Rotten Soundin keskitempoiset rallatukset, siis grindaavanrullaavan poljennon ilman päätöntä kaahausta. Lähtökohtaisesti tämä on tietysti aivan oikein. Mega C M Y CM MY CY CMY K blowup2_inferno.pdf 1 25/07/16 14:38. Helpommin lähestyttävä Pohjamuta on kummallakin kappaleellaan lähempänä isolta splitiltä vaadittavaa tasoa. Kasetteja ja seiskoja yhdessä ja erikseen muiden kanssa on tullut kummaltakin muutama, mutta nyt satsaus on kirjaimellisesti suurempi, aina tyyliteltyjä kansia myöten. Poison Headache ei tarjoile rähinärintamalle mitään uutta, mutta yhdistelee edellä mainittuja juttuja taidokkaasti saaden kokonaisuuden tuntumaan riittävän omaperäiseltä. Tämä kuuluu, sillä rummut soivat samalla miehekkäällä säröllä kuin bändinsäkin levyillä. Chaostorm on esikoisjulkaisuksi yllättävän valmista tavaraa. Kappaleet itsessään jäljentävät alaansa varsin mainiosti, vaikkei tarjolla ole kenties mitään erityisen kiihdyttävää. Tämä tuskin häiritsee vannoutuneimpia punkkareita, mutta thrashpainotteisempana rähmäkorvana arvostaisin hieman jämäkämpää äänimaailmaa. Soitossa on asiaankuuluvaa riemua ja tiukkuutta, mutta soundeiltaan Kick Out Your Brain on turhan ohkaista tekoa. Lastentauteja ei oikeastaan löydy. Kappaleen epätoivoinen tunnelma syventyy entisestään laulajan piinatun ja raastavan tulkinnan ansiosta. Nails-rumpali Taylor Young on muuten miksannut levyn. Materiaali ei kenties sisällä kuolemattomia klassikkoja, mutta levyä on erittäin mukava kuunnella. Kari Koskinen POHJAMUTA/USKO Split PENNY WHISTLES AND MOON PIES Mateluja pörinämusiikki elää ja voi yllättävän hyvin myös Suomessa, vaikka asiaan liittyvä toiminta julkaisuineen ja keikkoineen on aikamoista diy-undergroundia
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT MIKE SAVOIA iisakinkirkko 78. Bändi tunnetaan yhdestätoista albumista, lukuisista hajoamisista, kourallisesta toinen toistaan vahvempia laulajia ja periksiantamattomuudesta. Kurdt hehkuttaa tätä oman aikansa kuvaa tänäkin päivänä. – Ne ajat tuntuvat todella etäisiltä ja samalla ratkaisevilta osilta koko Metal Churchia, Kurdt aloittaa. Se oli tuolloin metallin luvattu kaupunki, ja hetken aikaa vaikutti siltä, että löydän bändiin heti loistavat kaverit. – Tosiasiassa en oikein tiennyt, mitä bändiltäni halusin. Kurdt muutti Kalifornian sykkeestä väliaikaisesti kotiseudulleen Washingtoniin, mikä ei kuitenkaan merkinnyt missään vaiheessa bändin loppua. Ensimmäinen levymme sai muotonsa tuona aikana. Kahden ensimmäisen Metal Church -albumin aikoihin elettiin aikaa, jolloin MTV oli yksi tärkeimmistä musiikinlevityskanavista. En ehkä ollut itsekään se helpoin kaveri ja ajoin omaa juttuani jääräpäisesti muiden mielipiteistä välittämättä. Metallinen Metal Churchin vanhan liiton heavyn perustuksille pystytetty rakennelma ei valmistu ikinä – tai ainakaan niin kauan kuin bändiä 80-luvun alusta luotsanneessa kitaristi Kurdt Vanderhoofissa pihisee henki. VANHA LIITTO K un Kurdt Vanderhoof puhuu amerikkalaisen thrash/ heavy metalin aliarvostettuihin kulmakiviin lukeutuvan Metal Churchin alkuajoista, ilmoilla on vahvaa tietoisuutta, että bändin menneisyys leimaa sitä tänäkin päivänä. Tiesin tarkalleen, millaista metallia haluan tehdä, ja esteenä oli vain, etten aluksi meinannut löytää sopivaa porukkaa soittamaan näitä biisejä. Tämän ansiosta jo debyyttimme oli ehtaa Metal Churchiä eikä mitään suunnanhakemista! Ajoitus ratkaisee usein musiikin kuin musiikin läpilyömisen suhteen, eikä Kurdt peittele lainkaan sitä, kuinka Metal Churchilla kävi lopulta tuuri. – En antanut minkään seistä tielläni tai vastoinkäymisten häiritä, koska keskityin vain musiikkiin. – Jo junnuna halusin räjäyttää pankin bändin kanssa, joten muutin nopeasti San Franciscoon. Se oli vähällä kostautua liiankin isosti. En usko, että olisimme päässeet samalla tavalla mukaan siihen 80-luvun alun metallivirtaukseen, joka oli ratkaisevassa osassa Metal Churchin esiinmarssissa. – Muutto tuntui tuolloin pakolliselta ratkaisulta, mutta olihan se vähän epätoivoinen siirto, Kurdt hymähtää. Päätin muuttaa takaisin kotiin Aberdeeniin ja kasata bändin vanhojen lukioaikaisten bändikavereideni kanssa. Yritimme vähän kaikenlaista ja muutamaan otteeseen, eri demoilla, kokoonpano vaikutti vakiintuvan, mutta... Tukevat perustukset Metal Church oli vähällä natista liitoksistaan jo ennen todellista alkuaan. – Jos asiat olisivat toimineet heti ensimmäisen San Franciscon -visiittini aikana ja olisimme julkaisseet debyyttimme vaikka neljä vuotta aiemmin... – Pistän kaiken määrätietoisuuden ja itsepäisyyden piikkiin, Kurdt naurahtaa. – Sekään ei ollut kovin kauaskantoinen ratkaisu. Teimme täsmälleen sellaista metallia, jota sen ajan farkkuliivikansa suorastaan huusi kuultavaksi. – Se oli ihan järjetöntä aikaa. Albumeihin puristui täydellisesti tuon ajan henki. Hetken tuntui siltä kuin koko Amerikka olisi ollut kiinnostunut metallista, ja vaikka aloitimme keikkailun pienillä klubeilla, olimme hetkeä myöhemmin kiertämässä isojen bändien kanssa. Jotenkin koko Metal Churchin etsikkoaika pakkautui noihin muutamiin vuosiin, mikä kääntyi lopulta eduksemme. – Homman nimi oli yksinkertaisesti, että olin yrittänyt kasata bändiä aikani San Franciscossa, ja kun siitä ei tullut mitään... Kurdtin mukaan ei ole ihme, että monet pitävät Metal Churchin nimeä kantavaa debyyttiä (1984) ja sitä seurannutta The Darkia (1986) tänäkin päivänä bändin parhaina levynä. Jälkimmäinen on kiteytynyt juuri Kurdt Vanderhoofiin. – Tietäisittepä, miten monet jaksoivat toistella samaa mantraa: kuinka tällaisella musalla ei tehdä elantoaan, kuinka ikäiseni kaverin tulisi tehdä normaaleja hommia, kuinka haaskaan aikaani mahdottoman tehtävän edessä ja kuinka kuvittelen liikaa biiseistäni, ”joilla ei ole mitään tekemistä oikean musiikin kanssa”
Bändi hajosi vuonna 1994, mutta syyt eivät ole kaikki niitä ilmeisimpiä. – Tiedän, että monet hehkuttavat kahta ensimmäistä levyämme Metal Churchin parhaiksi, mutta itse sanoisin 90-luvun taitteen olleen aikaa, jolloin kaikki toimi ainakin hetkellisesti täydellisesti, Kurdt summailee. Kurdtin ratkaisu osoittautui kuitenkin ainakin väliaikaisesti oikeaksi, sillä Metal Churchin kahden ensimmäisen klassikkoalbumin rinnalle saatiin seuraavan neljän vuoden aikana Blessing in Disguisen, The Human Factorin ja Hanging in the Balancen kaltaisia vahvoja levytyksiä – tuulisesta laulajanpaikasta huolimatta. – Huomasin jo varhaisessa vaiheessa, etten saa kiertueilla mitään aikaiseksi. Se riitti. Tilanne David Waynen kanssa oli tulehtunut neljän vuoden aikana äärimmilleen, ja Miken mukaantulon jälkeen meillä oli mukana se todellinen Metal Churchin ääni, jonka kuulen aina päässäni tälle bändille säveltäessäni. Seuraavat vuodet olivat Metal Churchin seuraajille mielenkiintoisia. Metallinen – Jos luettelisin kolme tärkeintä asiaa Metal Churchin alkuvaiheilta, ne olisivat periksiantamattomuuteni, ensimmäinen levytyssopimuksemme ja MTV. Hutera remontti Vapautuneet vuodet kuluttivat Metal Churchin kynttilää molemmista päistä lähes ensimmäisen aikakauden vauhdilla. En pidätellyt enää bändiä aloillaan omien ongelmieni vuoksi, vaan käytin parhaita vahvuuksiani sen auttamiseksi. – Niin kauan kuin olen soittanut bändeissä, kiertueet ovat tehneet minut hulluksi, Kurdt avaa. Se muutti seuraavat vuodet urallamme. ”Tietäisittepä, miten monet jaksoivat toistella samaa mantraa: kuinka tällaisella musalla ei tehdä elantoaan, kuinka ikäiseni kaverin tulisi tehdä normaaleja hommia, kuinka haaskaan aikaani mahdottoman tehtävän edessä ja kuinka kuvittelen liikaa biiseistäni, ’joilla ei ole mitään tekemistä oikean musiikin kanssa’.” 79. – Tietenkin Mike Howen liittyminen bändiin oli yksi ratkaiseva osanen kokonaisuudessa. Nousimme yhdessä yössä laajaan tietoisuuteen. Vaikka maailma on muuttunut paljon ja teknologia helpottanut asioita, en ole vieläkään sinut asian kanssa. Yksi MTV-video. En kykene säveltämään, olen vain koko ajan turhautunut. Se hetki, kun Watch the Children Play -video lähti MTV:n rotaatioon... Aikana ennen internetin ihmeitä bändin leiristä ei kuulunut toisinaan pitkiin aikoihin mitään, ja kyynisimmät kuulijat alkoivat jo epäillä koko bändin tulevaisuutta. Luulenpa, että kaikki olivat tämän ansiosta hetken tyytyväisiä. – Itse keskityin vain levyjen tuotantoon, sovittamiseen ja säveltämiseen. Siispä päätin 30 vuotta sitten, että astun taka-alalle kiertueilta, jotta voin keskittyä musiikin tekemiseen. Tämän myötä yhtye uhkasi tippua lavoilta suoraan telakalle. Sitten, täysin odottamatta, Kurdt ilmoitti lopettavansa kiertämisen Metal Churchin kanssa. – Soitat parin tunnin keikan, teet pari tuntia muuta keikkaan liittyvää ja loput 20 tuntia vuorokaudesta on täysin joutavaa aikaa. 1980-luvun puolivälin paikkeilla bändi kiersi maailmaa Metallican kaltaisten bändien kanssa, ja hetken vaikutti siltä, että vain taivas on rajana. Kantavat rakenteet Kaksi ylistettyä albumia johdatti Metal Churchin unelmien täyttymysten äärelle
Metal Church oli saavuttanut aseman, jossa sen nykyiset albumit otettiin vastaan avosylin. – Tilanne eli koko ajan, ja vuosikymmenen lopulla olimme jälleen vaikeassa tilanteessa. Ihan kuin olisimme olleet oikea bändi, Kurdt naurahtaa. Onko tämä sitä, mitä haluamme elämillämme tehdä. Miten paljon nautimme tilanteesta. Moni vanhoista faneista saikin pian huomata bändin palanneen juurilleen. Vuosien 2004–08 välillä Metal Church yhdisti voimansa uuden laulajan Ronny Munroen kanssa ja julkaisi kolme toinen toistaan vahvempaa albumia (The Weight of the World, A Light in the Dark ja This Present Wasteland). Se oli pahinta, mitä kukaan saattoi meille tehdä. Asiat eivät taaskaan sujuneet käsikirjoituksen mukaan. Bändiltä nimeltä Wayne. – Rauha edesmenneelle Davidille, Kurdt aloittaa kohteliaasti. Elimme aivan erilaisia aikoja ja luulin, että olemme nyt erilaisia ihmisiä ja pääsemme aloittamaan puhtaalta pöydältä. Lopulta jälleensyntymä tapahtui siinä mittakaavassa kuin kuusi vuotta aiemmin oli tarkoitus. Siis ainakin hetken aikaa, Kurdt jatkaa turhautuneisuutta äänessään. – En voi parhaalla tahdollani sanoa, että nämäkään ajat olisivat olleet mitenkään helppoja, mutta pitkästä aikaa Metal Churchissä oli eräänlaista... Samalla bändin klassikoista oli kulunut sen verran aikaa, että myös vanhan liiton kulttimaine oli kasvanut eduksi. Ensimmäistä kertaa ikinä Metal Churchin perustukset olivat tukevat. Emme olleet tarpeeksi suuri tai VA NH A LI IT TO ”Vielä 80-luvulla kaltaisellamme metallibändillä oli oltava takanaan valtava levy-yhtiö ja kallis management sekä varaa kustantaa musiikkivideoita ja vaikka mitä. Kovin lopullisen oloinen päätös kesti aikansa, mutta jo neljä vuotta myöhemmin Metal Churchin leiristä alkoi kuulua huhuja paluukiertueesta. – Mutta ei sitä tosiasiaa peittele mikään, että tämä oli pahimpia iskuja päin näköä, mitä olen ikinä kokenut. vakautta ja jatkuvuutta. – Kylmä tosiasia on, että 90-luvun alussa oli äärimmäisen paskamaista soitella vanhan liiton hevibändissä. Kaikki tuntevat tarinan. – Teimme joitakin tolkuttoman huonoja bisnesratkaisuja. Kokoonpanokaan ei koostunut ihan mistä tahansa ukoista, kun Kurdt itse palasi kitaran varteen ja sai rinnalleen Metal Churchin alkuperäisen miehityksen Craig Wellsiä, Duke Ericksonia, John Marshallia ja laulaja David Wayneä myöten – Alkuperäisen kokoonpanon kasaaminen, David Waynen tuominen bändiin, yhteiset kiertueet ja Masterpeace-albumi tuntuivat paperilla mahtavilta ideoilta. Olenkin joskus vitsaillut, että ilmeisesti kaikkien bändien uraan kuuluu tällainen itselle epärehellinen aallonpohja. Soitimme huikeita keikkoja pienimpiä klubeja ja isoimpia festareita myöten. En tiedä mitä olimme tehneet, että David tunsi tarpeelliseksi varastaa omistamamme nimen ja tehdä musiikkia bändin siivellä. Vankempi jälleenrakennus Metal Churchin hiljaiseloa kesti jälleen vain muutaman vuoden. 80-luvulla nousseet bändit vajosivat yksi toisensa perään suuresta suosiosta unohdetuiksi dinosauruksiksi, ja jos et halunnut myydä sieluasi kaupallisemmalle musiikille, olit tiesi päässä. Vuonna 2001 markkinoille ilmaantui Metal Church -niminen albumi. – Monet olivat tottuneet Howen ja Waynen ääniin ja kaikki eivät olleet aluksi innoissaan Ronny Munroesta, mutta tällä kokoonpanolla kykenin jopa itse rentoutumaan kiertueilla. Masterpeace oli kammottava albumi, ja sitä seuranneet kiertueet olivat Metal Churchin ankeimpia aikoja ikinä... Se tulehdutti välejä ja sai miettimään elämän arvoja uusiksi. Metal Church hajosi uudelleen lähes yhtä nopeasti kuin oli palannutkin, mutta pahin oli vielä edessä. Nyt fanit löytävät musiikkimme ja keikoillemme itse, ilman että valtava lafka on vetämässä välistä joka kohdassa.” 80. – En silti halua olla yksi niistä kavereista, jotka syyttelevät vain grungea ja ajan henkeä, Kurdt naurahtaa. – En voi alleviivata tarpeeksi, kuinka sekopäisellä vauhdilla onnistuimme sotkemaan koko perintömme
– Ensimmäisen kerran tämä tapahtui meille vuonna 1984, ja sen jälkeen asiat olivat pitkään niin huteralla pohjalla, että aloin itsekin uskoa, ettei Metal Churchin rakennelma pysy kasassa ikinä. Olimme jälleen kerran taloudellisessa sotkussa. Joskus palaset vain loksahtelevat paikoilleen, Kurdt hymähtää itsetietoisesti. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Sen oli oltava Mike tai ei kukaan. Siinä on omanlaistaan ironiaa, että modernein aika sopii vanhan liiton bändille kaikkein parhaiten. – Kolmekymmentä vuotta myöhemmin meillä on omistautunut miehitys, uskomaton laulaja ja mahtava kuulijakunta. 10 numeroa/12kk 74,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Ensimmäistä kertaa ikinä voin sanoa, etteivät kiertueet ole ainakaan täyttä kärsimystä, Kurdt nauraa. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tämä tarkoittaa sitä, että olen tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana kymmenkunta levyä useamman bändin kanssa. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 74,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 88,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV %. – Tiedätkös... – Tilanne oli harvinaisen yksinkertainen: joko jatkamme Metal Churchina Miken kanssa tai emme ollenkaan, Kurdt totea yksitotisesti. – En voisi ikipäivänä kuvitellakaan, että olisin pystyttänyt Presto Balletin kaltaisen 70-lukuprogeprojektin vaikkapa 90-luvun alussa. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Jos olisin mennyt levy-yhtiön puheille bändin debyytin kaltaisen levyn kera, he olisivat varmaan soittaneet hullujenhuoneelle. Totta puhuakseni asia on juuri päinvastoin. – Voisin saarnata pitkät tovit vaikkapa piratismista, netistä ja suoratoistosta. Ennen jo yhdessä bändissä oli liikaa tekemistä, nyt kahden luotsaaminen on jopa vapauttavaa. Kertoa, kuinka nämä ovat yksi toisensa jälkeen tehneet metallibändien elämästä hankalampaa ja hankalampaa, mutta... Halusimme tehdä niin vahvan albumin ja niin hienoja keikkoja kuin mahdollista, mikä vaati levy-yhtiön vaihdon, muutoksia managementissä ja ennen kaikkea kaikkien lankojen ottamisen omiin käsiimme. Näin ei olisi ikinä käynyt 80-luvulla. – Nyt voimme kiertää tai olla kiertämättä Metal Churchin kanssa juuri sopivasti, ja samaan aikaan olemme tekemässä Presto Balletin kanssa jo kuudetta levyä. Samaa ei voi sanoa tänä vuonna julkaistusta XI-levystä, jolla laulaja Mike Howe palasi bändiin. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Lopullinen entisöinti Kurdt kertoo Metal Churchin jatkaneen tästä eteenpäin enemmän tai vähemmän aktiivisena, vaikkei tilanne ulkoapäin tältä vaikuttanutkaan. Tasapainoinen rakennelma Monien bändien ja fanien haikaillessa 80-luvulle Kurdt sanoo ajan olevan juuri nyt kaikkein suotuisin Metal Churchin kokoluokan bändeille. – En vain nähnyt enää sellaista tilannetta, jossa etsisimme bändiin neljännen levyttävän laulajan. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. – Halusimme palata vahvimpiin aikoihimme, mutta aloittaa kaiken muun suhteen vielä kerran puhtaalta pöydältä. Kurdt ei edes yritä peitellä innostuneisuuttaan. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Kurdtin mukaan esimerkiksi hänen toinen bändinsä Presto Ballet ei olisi mitenkään voinut syntyä ennen uutta vuosituhatta. Mike on kuitenkin itselleni SE Metal Churchin ääni. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Nyt fanit löytävät musiikkimme ja keikoillemme itse, ilman että valtava lafka on vetämässä välistä joka kohdassa. – Vielä 80-luvulla kaltaisellamme metallibändillä oli oltava takanaan valtava levy-yhtiö ja kallis management sekä varaa kustantaa musiikkivideoita ja vaikka mitä. Yleisö on ottanut uusvanhan Metal Churchin vastaan riemuiten ja kiertueet ovat keränneet lähinnä suitsutusta. Bändin kymmenes albumi Generation Nothing (2013) saattoi mennä monelta ohi tutkan. pieni bändi, jotta kiertueet ja levyt olisivat kannattaneet
Illan viimeinen esiintyjä. Ilosaarirockin ja monen muun suomalaisen pääkaupunkiseudun ulkopuolella järjestettävän festivaalin tapauksessa myös sijainti vaikuttaa ratkaisevalla tavalla järjestelyihin. BÄNDIEN soittoajat ovat liian lyhyitä, ne soittavat väärään aikaan, yhdelle päivälle on liian vähän mielenkiintoista ohjelmaa ja pääesiintyjätkin on valittu väärin. Tuolloin lyhyempi setti on täysin bändin edun mukaista. SAMPSA GEIJER 60 palan festaripalapeli 6. Ilosaarirockin ohjelmapäällikkö Panu Huttunen valotti festarikauden päätteeksi aikataulutuksen syitä ja seurauksia. – Reittilentojen puute lisää haasteita, niitä kun ei lennetä Helsingin ja Joensuun välillä lauantaisin ollenkaan. – Pyrimme luomaan koko festaripäivän ja -viikonlopun rytmin sellaiseksi, että jokaiselle kuulijalle löytyisi tarpeeksi ohjelmaa läpi viikonlopun. Siinä onkin sovittamista, kun bändejä saapuu ensin Helsinkiin useammasta maasta. Kun tällaiset bändit on tuotu ulkomailta asti, materiaalia riittää ja aikaa on vapautunut muilta bändeiltä, sijoitamme ajan tietenkin sitä tarvitseville. – Joskus bändi olisi mahdollista saada edellisen päivän reissusta vielä Helsinkiin asti, mutta lento Helsingistä Joensuuhun venyttää aikatauluja liikaa, Panu toteaa. Jokainen haluaisi tietenkin nähdä oman suosikkinsa parituntisia keikkoja myös festareilla, ja kaikkein pahinta on, kun kauan odotettu bändi nähdäänkin pienellä lavalla puolen tunnin ajan. Festivaalit. – Kaikki lähtee päivämääristä sekä lavojen ja esiintyjien määrästä, Panu Huttunen pohjustaa. Moni ulkomainen isompi bändi kiertää maailmallakin festareita tunnin setillä. – Joskus on kuitenkin yhtyeitä, joilta on vasta tulossa ensimmäinen levy tai jotka kiertävät debyyttinsä kanssa, eikä biisejä vain riitä tunnin keikkaan. Meillä on ollut jo vuosien ajan käytössä oma vuokrakone, jolla pyrimme lennättämään useampia yhtyeitä samaan aikaan. Se kaikkein täydellisin viikonloppu, jona kaikki on lähtökohtaisesti pielessä. Monet bändit eivät ehtisi aiemmalle lennolle vaikkapa Saksasta tai Briteistä, jolloin on jälleen tehtävä päätös, soittaako muutamia bändejä päällekkäin vai soittavatko ne ollenkaan. Se on aika standardi, ja koko bändin tuotanto on rakennettu sen ympärille. – Kaikki festarialueen slotit on meillä lähtökohtaisesti tunnin mittaisia, Panu huomauttaa. – Kotimaisten bändien kohdalla lopullinen päivämäärä lyödään lukkoon joskus verrattain myöhään. – Toisessa ääripäässä ovat bändit kuten Portishead, Sigur Ros tai Opeth, jotka ehtisivät soittaa tunnin aikana kolme tai neljä kappaletta. – Meillä on lauantain ja sunnuntaina aikana 60 esiintyjää, joista kaikki ovat yhtä tärkeitä. Nämä ovat meillä mielessä tarjousvaiheessa, mutta lopullinen sijoitus voi muuttua, varsinkin ulkomaanelävien kanssa. Vähintään yhtä iso tuskastelun aihe on pääesiintyjä. Näin ainakin, jos uskotaan festivaaleja edeltäviä nettikeskusteluja. PIIRI AKI NUOPPONEN 82. Kaikki haluaisivat nähdä tietyn bändin parhaalla hetkellä, mutta Panu pitää yllättäen koko käsitettä hieman vieraana. – Ilosaarirockissa käy tosin paljon niin laajan musiikkimaun väkeä, että saamme tarkasta harkinnasta huolimatta varmasti palautetta siitä, miksi tietty black metal -bändi soitti yhtä aikaa tietyn hip hop -yhtyeen kanssa, Panu naurahtaa. Keikat sovitaan paikallisten myyjien kanssa, ja bändit ovat joustavampia asian kanssa. Jollekin bändille päälava on liian suuri, toiselle pienemmät lavat eivät sovi lainkaan, kolmas toimii parhaiten teltan pimennossa, neljäs Rentolavalla auringonpaisteessa ja viides osuu täydellisesti päälavalle illan päätteeksi, Panu summailee. Moni ei ymmärrä, millainen palapeli toimivan soittojärjestyksen aikatauluttaminen on. Bändien muu festariaikataulu elää, ja meidän on joustettava asian suhteen, jotta ylipäänsä saamme niitä mukaan. – Tietenkin bändin tyyli ja koko vaikuttavat siihen, mille lavalle ja päivälle tarjous tehdään. Siinä palapelissä huomaa, että siinä missä päälavan viimeinen bändi on toisille se tärkein, yhtä monelle se pienimmän lavan ensimmäinen bändi on yhtä tärkeä. – Tämäkin vaatii sen verran aikaa, että ulkomaiset bändit pakkautuvat festareilla loppuiltapäivään ja myöhempään iltaan. – Se on vähintä, mitä voimme tehdä bändille kuin bändille. – Aluksi edetään enemmän päiväpohjaisesti ja lähdetään liikkeelle siitä, miten päiväjakauma tulee muotoutumaan meistä riippumattomista syistä
7.3.2017 HARTWALL ARENA, HELSINKI LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. 62,50€ / 67,50€ / 72,50€ PLUS VERY SPECIAL GUESTS WWW.AVENGEDSEVENFOLD.COM LIPUT NYT MYYNNIS SÄ!
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Sabaton 08-16_BACKCOVER.indd 1 02.08.16 12:20