Inferno 07/2024 - Lehtiluukku.fi

Haluatko ostaa tämän lehden?

Vaikuttaako lehti kiinnostavalta? Voit lukea koko lehden valitsemalla "Lisää ostoskoriin". Mukavia lukuhetkiä!

Olet esikatselutilassa. Lue koko lehti

ELÄMÄ ON RASKASTA. 7/2024 I HINTA 12,90 €
e e e i i i i , K o o K e e i i i a a e 9 9 9 9 4 . . . E A A A A E. E E E E E E & E K o o r 4
Su 9.2.2025 Helsinki, Jäähalli, Black Box
CD | 2LP IN GATEFOLD | 4LP BOX SET 3CD EARBOOK | DIGITAL WWW.NUCLEARBLAST.COM @NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN Nightwish 08-24.indd 1 Inferno FIN Nightwish 08-24.indd 1 31.07.24 14:17 31.07.24 14:17. IN STORES 20.09
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Lu cid ity, An ciie nts , Pro jec t Sile nc e, Ra ts Wi ll Fea st, Inf eri a 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Lep rou s 02 2 Cr yp tic Ha tre d 02 6 Ha mm erf all 03 2 Wi nte rsu n 04 2 Pö lky llä : jou hik ko me tall in isä Ter o Ka llio mä ki 04 4 Sa lam yh kä : Gr im Re ap er See Yo u in He ll (19 83) 04 7 Arv iot , pä äo sas sa Na ils 06 6 Ku ud es pii ri: Tar ja ja Ma rko yhd ess ä taa s 032 018 02 6 04 2 O N N I W IL JA M I KI N N U N EN TA LL EE SA VA G E AV -Y LÄ N N E G R ZE G O R Z G O LE BI O W SK I
CD | LP | PIC LP | DIGITAL WWW.NUCLEARBLAST.COM @NUCLEARBLASTRECORDS Inferno FIN Wintersun 08-24.indd 1 Inferno FIN Wintersun 08-24.indd 1 01.08.24 10:53 01.08.24 10:53. IN STORES 30.08
Tai että siitä kasvaa niin suosittu. JULKAISIN taannoin someprofiilini tarinoissa videon, jolla enemmän tai vähemmän raskasta ”suomirockia” hamalta ysäriltä välittänyt Maj Karma soittaa viimeistä keikkaansa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Onni Wiljami Kinnunen KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 24. Ja toivon, että se pitää. Sitä edustaa myös Viikate, joka sekin soitti Karmarockissa. 30.8.) ORANSSI PAZUZU Muuntautuja (ilm. Bändi saavutti vau-efektin, jota Rajalan Vilho muutaman sivun päässä kolumnissaan ruotii, ilman kitarapedaaleja kummempia tehosteita. Onneksi lähdin katsomaan. Vihoviimeisenä kappaleena kuultiin Onnellinen loppu. 11.10.) 7. Tuo hetki kuvastaa montaa asiaa, myös muutoin kuin vertauskuvallisesti hajoamista: lavalla on selvästi yksilöitä, jotka kulkevat omia polkujaan, mutta yhdessä he luovat soundin, jossa sykkii jaettu sydän. Keikka oli loistava, vielä selvästi parempi kuin viikkoa aiemmin Tampereen Pakkahuoneella. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Parinkymmenen sekunnin pätkällä raivokas Attentaatti-biisi räjähtää käyntiin ja yhtyeen jäsenet – rumpalia lukuun ottamatta – kirmaavat eri suuntiin. Maj Karman mukana suomalaiselta rockmusiikkikentältä poistui kertaheitolla aimo annos omaehtoisuutta ja roima vihaa tai rakasta -optio, mutta silti olen tyytyväinen yhtyeen päätökseen. Kun todistin Maj Karman (Kauniit Kuvat) ensi kertaa livenä Tampereen kauan sitten lakkautetussa Mexas-ravintolassa, en olisi voinut ikipäivänä kuvitella, että näen yhtyeen lauteilla vielä liki 30 vuotta myöhemmin. vuosikerta Numero 226 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. 30.8.) KALLOMÄKI Huunpurema TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT TRUE BLACK DAWN Of Thick-circling Shadows NAILS Every Bridge Burning (ilm. Joskus on pakko mennä, mutta aina ei ole pakko palata. Perinteisellä nimikkofestarillaan Harjavallan Karmarockissa jäähyväiset jättänyt bändi oli skarppi ja lujassa iskussa, mikä on tietysti ainut oikea asiaintila lopettaa hommat. Kai joskus on vain pakko mennä CRYPTIC HATRED Internal Torment ANCIIENTS Beyond the Reach of the Sun (ilm. Sen jälkeen tunnelma oli haikea mutta sananmukaisesti onnellinen. Sama koskee oikeastaan koko raskaan suomenkielisen rockin vuosituhannen taitteesta liikkeelle lähtenyttä maininkia. Onneksi näin tämän. Onneksi bändikin näytti onnelliselta
Minkälainen albumi se on omasta mielestänne. Hiertävätkö genremääritelmät. – Omasta mielestämme me ollaan luotu jonkinlainen soundi tälle bändille, ja tavoitteena voisi ehkä olla lypsää siitä soundista asioita irti niin monipuolisesti kuin pystytään – luoda nahka aina uudelleen seuraavalla levyllä. – Tämä on ehkä edellisiä hiukan synkempi, niin teemaltaan kuin säveltaiteellisesti. Eli tavoitteita ei olla juurikaan asetettu. – Itse kun toimin meidän visuaalisuuden tuottajana, se on luonnollisesti erittäin tärkeää. Hänen ympärillään on lankoja, joita pitkin hän yrittää edetä, kuitenkin vain päätyäkseen takaisin sinne mistä lähti. Usein biisejä tehdessä silmissä alkaa vilkkua visiot, minkälainen grafiikka mihinkin sopisi. Pitäisi melkein tutustua bändiin tarkemmin, kun siitä on kerran saatu vaikutteita. Minkälaisia tavoitteita teillä on Lucidityn suhteen. – Mielestämme kaikki kolme ovat keskenään erilaisia, enkä osaa sanoa, onko kyse niin sanotusti kehityksestä. Useampaan eri genreen tyrkätty Lucidity tekee musiikkiaan levy kerrallaan. Mitään poliittista tai kantaa ottavaa taustalla ei ole, enemmänkin vain havaintoja. Tästä voidaan siis päätellä, että soittimessa on ollut synkähköä progea. – Joskus aikoinaan oikein mietiskeltiin, mikä se tavoite voisi olla. Meillä on aina jotenkin sisäänrakennettu tarve tehdä sellaista musiikkia, mitä itse haluttaisiin kuunnella. Totta puhuakseni en osaa antaa itsekään mitään yksinkertaista ja tarkkaa kuvausta, koska kuten sanoit, meillä on vaikutteita monesta suunnasta. Synkkää progressiivisuutta 8. Kyseessä on ilmeisesti konseptialbumi. – Tarinassa on hahmo, joka on jumittunut eräänlaiseen rinnakkaistodellisuuteen, jossa hän elää samat hetket uudelleen ja uudelleen. – Teema on noussut jonkinlaisesta havainnoinnista, miten nykyihminen operoi päivästä toiseen seuraten sokeasti samoja reittejä ja kyseenalaistamatta mitään, mitä ympärillä tapahtuu. Musiikkinne niputetaan usein melodiseksi death metaliksi, mutta mukana on paljon muutakin. Vielä hauskempaa on seurata vertauksia muihin bändeihin, kun sieltä nousee monesti sellaisia, mitä meistä kukaan ei kuuntele! Esimerkiksi Queensrÿche on noussut kertaalleen, mikä on melko huvittavaa, kun me ei siitä oikein välitetä. – Ehkä toisinaan on käynyt mielessä, ettei me olla lähelläkään melodista death metalia, mutta ei me siihen isommin kiinnitetä huomiota. – Tällainen ajatus nousi esiin etenkin erään Pink Floyd -dokumentin jäljiltä, kun David Gilmour kertoi The Dark Side of the Moonin kansitaiteen valinnan tapahtuneen vain vilkaisulla kyseisen kannen suuntaan, tietämättä mitä sen taustalla on. Jokaiseen levyyn on vaikuttanut luonnollisella tavalla se musiikki, joka sillä hetkellä pyörii soittimessa. Kuinka tarkkaan suunnittelette Lucidityn visuaalisen ilmeen. – On ollut hauskaa seurata, minkälaiseen genreen meidät laitetaan. Bändillä on takana jo pari vuosikymmentä uraa. Siihen tulee kiinnitettyä huomiota ehkä liikaakin, sillä tuntuu, että visuaalisuuksien tekemiseen menee enemmän aikaa kuin itse biisien kirjoittamiseen. Kun oltiin hetki tuijoteltu toisiamme hiljaa, todettiin ettei se ehkä ole hedelmällistä. Tuskin pystyn tulevaisuudessakaan pistämään luovuuttani paussille, joten eiköhän visiot pyöri silmissä seuraavienkin kanssa. Ehkä myös progressiivisempi, laulaja-kitaristi Martti Pohjosaho pähkäilee. Voitko avata hieman sen aihepiiriä. Yleensä kuvailen meidän musiikkia synkäksi raskaammaksi progeksi. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN ESCHERIAN on kolmas levynne
– Euroopan-kiertue oli yksi tämän vuoden kohokohdista. – Kun lauluosuuksien jakamista jatkettiin vuosien varrella, alettiin jaotella niitä enemmän kunkin omaan huutotyyliin perustuen. Entistä äärimmäisempi UUDEN levynne nimi on Hellhole. Homma lähti siitä, että kun meidän musa ei ole mitään maailman yksinkertaisinta soittaa ja kaikki joutuvat keskittymään myös instrumentteihinsa, laulujen jaottelu eri jäsenille helpottaa kaikkien suorituksia. – Se on mielestämme parasta Rats Will Feastiä, kaikkein hiotuin ja harkituin kokonaisuus. – Kiertue oli myös osoitus diy-periaatteiden toimivuudesta. Suomessa esimerkiksi Surut, Dome Runner ja Gray State tekevät todella hyvää musiikkia. Niiden ja eri äänimaailmojen yhteen hiominen on välillä todella saumatonta, välillä turhauttavaa ja epämääräistä. Yhteiskunnallinen näköalattomuus, modernin elämän autius sekä siitä seuraavat epätoivo ja inho ovat keskeisiä teemoja. – Se kuvastaa ehdottomasti tätä maailmaa ja siinä elämistä, kitaristi-laulaja Joona Kyrö nyökkää. Hommaa vietiin sävellysten ja sovitusten osalta entistä äärimmäisempään suuntaan, ja yleissoundi on edellisiä julkaisuja raskaampi. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Kiemuraista hardcorea murjova Rats Will Feast pitää langat omissa käsissään. Minkälainen levy on omasta mielestänne. Kuvastaako se maailmaa yleisesti. Mistä suurimmat musiikilliset innoittajanne löytyvät. Miten olette päätyneet tällaiseen ratkaisuun. Lauluista vastaavat kaikki bändin jäsenet. Vaikka musiikki on intensiivistä ja kaoottista, haluttiin, että biiseissä on koukkuja ja tietynlainen draaman kaari. Meitä kaikkia inspiroi vuosituhannen vaihteen hardcore ja metalcore, esimerkiksi Equal Vision Recordsin tai Deathwishin 2000-luvun alun katalogit. Tämä ilmenee muun muassa siten, että tekstit ovat melko fragmentaarisia ja moniäänisiä. Opettiko se bändielämästä jotain uutta. – Kuuntelemme musiikkia monipuolisesti myös punkin ja metallin ulkopuolelta, ja kaikilla tuntuu olevan erilaiset musiikilliset taustavaikuttajat. – Nimi kuvaa kokonaisuuden tunnelmaa ja heijastelee teemoja, jotka pyörivät kapitalismikritiikin ja siihen liittyvien tunnetason kamppailujen ympärillä. 9. Uutuus vaikuttaa tasapainoisimmalta tuotokseltanne tähän saakka. Se opetti myös massiivisen reissun realiteeteista, suunnittelusta, budjetoinnista, aikatauluttamisesta ja muusta. Kaikki tuo on tietysti raskasta ja vaatii paljon työtä, mutta on kiertueen toteutuessa äärimmäisen palkitsevaa. Pidemmällä kiertueella oleminen opetti, mitä bändissä soittaminen pohjimmiltaan on: yhdessäoloa ja toisten seurasta nauttimista, ihmisten kohtaamista ja vuorovaikutusta erilaisten yleisöjen kanssa. – Aggressiivisuus, kokeellisuus, kaoottiset rytmit ja paikoin psykedeeliset melodialinjat ja äänimaisemat pääsevät oikeuksiinsa. Biisejä säveltäessä ja lauluja sovittaessa mietitään, missä kohdassa kenenkin ääni kuulostaisi parhaalta ja onko kenenkin soitto-osuus sellainen, että sen pystyy soittamaan samalla kun laulaa. Musiikissamme kuuluu myös paljon muita vaikutteita. Rundi oli itse buukkaamamme ja osoitti, että tällaisten reissuja tekeminen on mahdollista ilman virallisia välikäsiä tai keikkamyyjiä. Hardcore-piireissä ympäri maailman riittää innokkaita ja taitavia tyyppejä. Kiersitte taannoin useammankin maan verran Eurooppaa. – Kun tuttujen bändit rikkovat rajoja ja soittavat omaperäisesti, se inspiroi meitäkin menemään seuraavassa riffissä entistä lujempaa. – Halusta ilmaisun monipuolisuuteen. Soitettiin yhteensä 15 keikkaa kolmessa viikossa ja kahdessatoista eri maassa, ja soitto hioutui yhteen todella hyvin. Hellhole ei ole sinänsä ”koronalevy”, mutta siitä näkee ja ehkä myös kuulee, että se on tehty ja kirjoitettu pandemian aikana
Eri aikakausien lapsi EDELLISESTÄ albumistanne Voice of the Voidista on kahdeksan vuotta. Esimerkiksi kappale The Torch on tarina sinnikkyydestä ja vastoinkäymisten voittamisesta. Perheessäni oli vakavia terveysongelmia, jotka johtivat... Miksi uuden materiaalin tekeminen kesti niin kauan. Musiikissanne yhdistellään taitavasti vaikutteita eri aikakausilta. ja toisaalta synkkiä, pahoja kohtia – kaikki saman katon alla. Mitä tällaiset tunnustukset merkitsevät sinulle. Beyond the Reach of the Sun vaikuttaa kohtalokkaalta levynnimeltä, mutta itse musiikki on eloisaa ja monipuolista. En pystynyt käyttämään kovinkaan paljon aikaani musiikin tekemiseen, kitaristi-laulaja Kenneth Paul Cook kertoo. – Siihen vaikuttivat monet tekijät. Pidätkö jonkin tietyn vuosikymmenen musiikkia muita parempana. no, vuosien toipumiseen. Lähitulevaisuudessa aiomme pitää kaasun pohjassa. – Myös se vaikutti, että meillä on tapahtunut joitain kokoonpanomuutoksia edellisen levymme jälkeen. Periaatteessa teemmekin demokraattisen päätöksen tiimimme kesken. – Tarkoitukseni ei ole koskaan kirjoittaa musiikkia, jotta se voittaisi palkintoja. SYTYKKEITÄ Monipuolista metallia Mastodonin ja Opethin hengessä soittava Anciients on tehnyt huipputason levyn. – En välttämättä, sillä mielestäni melkein kaikilta vuosikymmeniltä löytyy upeaa musiikkia. Niin kauan kuin valinnat edustavat albumia hyvin, olen tyytyväinen enemmistön päätökseen. En ole varma, pystyisinkö valitsemaan yhtä aikakautta, koska ne kaikki osuvat nappiin eri tilanteissa tai tunnelmissa. Ovatko albumin teemat niin synkkiä kuin otsikko antaa ymmärtää. Oliko sen singlejen valitseminen vaikeaa. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että luodaan jotain, joka tuntuu haastavalta mutta myös palkitsevalta. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää tuomiota ja synkkyyttä. SH IM O N P H O T O 10. Death metal, Seattle-skene ja 1990-luvun upea hiphop... – Se oli ehkä yksi vaikeimmista asioista, ainakin minulle, Cook huokaa. – Kappaleet, jotka meidän pitäisi mielestäni valita, eivät välttämättä ole aina parhaita singleiksi. Progressiivinen rock tuntui olevan parasta 1960ja 1970-luvuilla, thrash/speed metal taas 1980-luvun alkupuolella. Tuo kaikki on nyt takana ja olemme yrittäneet korvata menetettyä aikaa. Sen lisäksi covid varasti pari vuotta prosessista. – Levyllä on kappaleita, jotka käsittelevät synkempiä teemoja. Kun otetaan huomioon levymme pituus ja luonne, haluamme vaihtaa tunnelmia kappaleiden sisällä pitääksemme niin kuulijat kuin itsemme mukana. Jotkin tyylilajit kuitenkin kuulostavat korvaani paremmilta tietyiltä aikakausilta. Albumi vaikuttaa vahvalta ja tasaiselta kokonaisuudelta. – Mielestäni sanoituksellisten ideoiden ja teemojen tulisi sopia musiikkiin. – Sen lisäksi on tietysti ilahduttavaa saada tunnustusta, ja olemme kiitollisia, että meitä edes harkitaan tuollaisten palkintojen saajiksi. Ja siitä, että kokoonnumme yhteen hyvien ystävien kanssa ja teemme jotain, joka yhdistää meitä ja jonka parissa meillä on hauskaa. Sävellyksessä voi siis olla piristäviä, kauniita kohtia... Voititte kotimaassanne Kanadassa arvostetun Juno-palkinnon edellisellä levyllänne
Äänitimme myös levyn materiaalin aika pitkälti uusiksi, joten sitäkin kautta soundimaailmaan tuli varmasti uudistusta. Tainted ja Neon God taitavat olla vanhimmat kappaleet. – Tilannetta ollaan seurailtu paljon ja kuunneltu palautetta, ja siellä on kyllä ihmisiä aika laidasta laitaan. Melkeinpä kaikkiin sanoituksiin sekoittuu todellisuutta, mutta yleisesti tarinat tulevat itselleni mielenkiintoisista asioista, kuten mytologiasta, kirjoista ja peleistä. On epäilty industrial-sanan takia, että musiikki olisi enemmän Rammstein-tyylistä. Ovatko sanoituksenne puhdasta fantasiaa vai onko mukana väläyksiä arkielämästä. Musiikillanne näyttää olevan hyvin kuulijoita suoratoistopuolella. – Kappaleita tuli uusittua moneen kertaan. – Moni vanhempi biisi tippui kuitenkin pois ja tilalle laitettiin tuoreempia sävellyksiä. Genreissä, joita meidän seuraajat kuuntelee, on aika isoja harppauksia synthwavestä deathcoreen, mutta yleisin kuuntelija taitaa olla synthwaven ja darksynthin sekä perusmetallin ja melodeathin kuluttaja. Delacroix’n mukaan musiikki on säilynyt tuoreena senkin vuoksi, että kuopiolaisyhtyeen jäsenistö vaihtui matkan varrella kitaristin ja basistin verran. – Yllättyneiltä kuuntelijoilta on tullut paljon palautetta, että musiikkimme onkin rankempaa mitä on luultu. Kuinka tällaisen musiikin sävellystyö käytännössä tapahtuu. Todellisuuden ja fantasian välissä OLEN ymmärtänyt, että aloititte uuden albuminne materiaalin kirjoittamisen jo vuonna 2018. – Riippuu paljon kappaleesta, mutta yleisin tapa aloittaa on joko pohjariffi tai hyvä synamelodia. Toki festarikeikatkin ovat mieluisia, koska niissä on aina asiantunteva tekniikka eikä keikka jää ainakaan äänistä kiinni.. Minkälainen keikkaympäristö on Project Silencelle kaikkein ihanteellisin. Alkuperäinen pohja Neon Godillekin on rakentunut jo 2012, mutta sitä on muokattu sen jälkeen aika runsaasti. – Efektit ja industrial-koneäänet tulevat aivan viimeisessä vaiheessa. Koneet ovat olennainen osa musiikkianne. Tuntuuko The Voidin materiaali yhä tuoreelta ja ajankohtaiselta. Yleensä teen demon, jossa on kitara, basso ja rummut, joiden päälle rupean luomaan synia ja lopulta myös koneita, jos ne vain kappaleeseen sopivat. – Levyllä on yksi täysin todellisuuteen liittyvä kappale, Disease, joka kertoo menetyksestä ja on jo sen takia sanoituksiltaan simppelimpi. Halusin sanoittaa suoraan ja yksinkertaisesti ne tunteet, mitä näiden asioiden käsittely aiheutti. – Kaikkialla on mukava soittaa, mutta isommilla klubeilla on aina oma tunnelmansa ja soundit pääsee varmasti oikeuksiinsa. Poikkeuksia toki on, ja joskus niistä on syntynyt kokonainen biisi, kuten esimerkiksi Tainted, johon tein kertsin konenakuttelut ensin ja sitten vasta riffin. – Uuden levyn ja sinkkujen tiimoilta uusia kuuntelijoita on tullut mukavasti, mikä on yllättänyt positiivisesti, Delacroix ilahtuu. Eri aikakausien lapsi METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Äärimetallia, synthwaveä ja industrialia yhdistelevä Project Silence on tehnyt hiljalleen nousua alansa kärkeä kohti. – Sekä että. Oletko itse huomannut, että teillä olisi erityistä kohdeyleisöä. – Muutama kappale alkoi muodostua Infinity-levyn [2018] jälkeen, ja valmiimmassa muodossa ne alkoivat olla seuraavana vuonna, laulaja-konevastaava Delacroix vastaa. Muokkasin esimerkiksi koskettimet soundillisesti uuteen muotoon vasta viime vuonna ja tein vielä viime hetken syntikkakuviointia
Ovatko tekstinne ihan puhdasta mustaa huumoria. Seuraavana päivänä napsittiin satoja selfiekuvia ihanan yleisön kanssa ja ihmiset tulivat jutustelemaan milloin mistäkin. – Biisejä miettiessäni suunnittelen aina tarinaa. Esimerkkinä Full Metal Shagged, joka kertoo festareista, kolmannesta teltasta ja tietenkin pelkäämättömästä ”Katto Kassisesta” ilman kumia. 35 vuotta tykitystä on pitkä aika. – Juuri siltä, mitä se tuohon aikaan oli. Sanoitukset ovat täyttä huumoria, mutta osin ne ottavat myös kantaa. Kappaleidenne nimien perusteella olette perehtyneet melkoiseen sanakikkailuun. – Muutenkin, kun katselen näitä genrejä, niin Great Dane herätti juuri vanhoja julkaisuja kuolleista. Bändit harrastavat comebackvetoja enemmän kuin seksiä. – Nostetta on tullut, ja keikkamme Nummirockissa todisti sen. Oletteko huomanneet lisääntynyttä kiinnostusta Inferian kohdalla. Ensimmäinen versio, joka ep:stä tehtiin, oli mielestäni huomattavasti parempisoundinen ja hitusen nopeammalla tempolla taputeltu. SYTYKKEITÄ Suomen pitkäikäisimpiin aktiivisiin äärimetallibändeihin luettava Inferia ei ole vielä lähelläkään loppuaan. Aikaa ei kuitenkaan ollut riittävästi, joten nyt keskitytään uusiin kappaleisiin ja tuleviin keikkoihin. Inferia luikertelee märässä rämeikössä seuraavatkin 35 vuotta. Onko kyseessä spontaani rykäisy vai pidempään mietitty juhlajulkaisu. – Se oli tarkoitus julkaista juuri tänä vuonna, mikä toteutuikin hienosti, kitaristi-laulaja Jani Huttunen myöntää. Miltä teos kuulostaa korvissasi tänä päivänä. Spotify-kuuntelut ovat lisääntyneet niin kotimaassa kuin ulkomailla. Vakavaa huumoria ASS Appeal Madness -ep juhlistaa 35-vuotista uraanne. Jos se syntyy keskosena, tehdään ep ja nautitaan nyt tästä 35-vuotisesta urasta. – Tämä versio kuulostaa oman aikansa musiikilta ja korvani kestää soundimaailman, vaikka edelleen fiilistelen sitä ensimmäistä siemensyöksyversiota. – Great Dane -levy-yhtiö halusi julkaisuun mukaan meidän vanhan ep:n, koska he ovat julkaisseet uudelleen muidenkin bändien vanhoja ralleja. – Nyt näyttää valoisalta, nuorison ja old school metal -miesten myötä grindin tulevaisuus on lupaava. Esimerkiksi Against Infibulation kertoo naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja silpomisesta. Millaisena näet Inferian tulevaisuuden. Kun kuulin, että lafka aikoo julkaista Spawned at the Dawnin uudelleen, ajattelin että olisi hauska äänittää se uusiksi tällä kokoonpanolla ja uusilla soundeilla. 12. Uuden julkaisun bonuksena kuullaan todellakin ensimmäinen virallinen levytyksenne, Spawned at the Dawn -ep vuodelta 1993. Kun se lähetettiin Saksaan, jotain oli mennyt pahasti pieleen ja päädyimme uudelleen studioon. Sain monta kommenttia viihdyttävistä välispiikeistäni, jotka yleisön mielestä eroavat muista tämän genren bändeistä. Tuntuu, että brutaali death/grind on saanut hieman nostetta lähivuosien aikana. Meiltä on syntynyt myös uusia biisejä, ja seuraavaksi julkaistaan kokopitkä levy
This EP brings together all the singles released since ”Now!”, capturing the essence of Roulettes latest musical explorations. As frontman of legendary Swedish maniacs Nifelheim, Hellbutcher upheld the bad name of real black metal with an iron fist. BLACK LODGE RECORDS KVAEN THE FORMLESS FIRES There are many great extreme metal bands in Sweden, but only one from Kalix. For fans of Royal Hunt, Yngwie J. It embodies the essence of traditional, swedish melodic death metal. Vakavaa huumoria THERMALITY THE FINAL HOURS Third release from the rising stars of melodic death metal, Thermality. This remote beauty spot near the Finnish border, on the northernmost shores of the Baltic, is home to Jacob Björnfot, creative mastermind behind melodic black/death metal project Kvaen METAL BLADE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.SE. A must for fans of In Flames, Children of Bodom, Amon Amarth, and Arch Enemy. Featuring Henrik Brockmann (ex-Royal Hunt) & Luca Sellitto. The album is a testament to the band’’s dedication to their craft. PROSTETHIC HELLBUTCHER HELLBUTCHER From the depths of the black metal underground, one of its most elite figures returns with a new band and an even more evil attitude. By far Heavier than its predecessor without losing the primeval melodies. Malmsteen, Masterplan & Scorpions VICISOLUM PRODUCTIONS HORNDAL HEAD HAMMER MAN Head Hammer Man continues the soundtrack to the real life events taken from the Swedish hardcore/sludge outfit, Horndal, namesake hometown. This album is about the unsung hero, Alrik Andersson, and the dramatic events in Horndal during the Great Strike in Sweden in 1909. Now with this eponymous new band, the frenzied mission continues: nothing less than total metal mania will do METAL BLADE RECORDS PORTRAIT THE HOST For almost two decades, Sweden’’s Portrait has delivered their brand of heavy metal darkness to the masses. Following 2021’’s critically acclaimed ”At One With None”, the band returns with their sixth album ”The Host”, their first ever concept album METAL BLADE RECORDS ROULETTE FROM NOW UNTIL TODAY Roulette Introduces their brand-new EP, ”From Now Until Today”. BLACK LODGE RECORDS TIMELESS FAIRYTALE A STORY TO TELL Debut album from this Melodic Heavy Metal Sensation
Hauskanpitoa ja kivoja muistoja, ei sen kummempaa. Jos tavoitellaan vau-efektiä ja se saavutetaan, hieno juttu. Nyt, kun olemme tekemisissä lähinnä koneiden kanssa, tai ainakin niiden välityksellä, kaipaamme sitä ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Minutkin, ja sinut, saadaan ihastelemaan massiivisia spektaakkeleita silmät ymmyrkäisinä, kun asialla on tarpeeksi ammattitaitoista väkeä ja resurssit ovat kunnossa. Avajaiset olivat äärimmilleen viety esimerkki siitä tapahtumateollisuuden trendistä, jossa vaikkapa bändin X stadionkeikalla ei riitä se, että yhtye soittaa keikan. Yleisö pitää yllättää, hämmästyttää ja saada tuntemaan epäuskoista ihastusta moneen otteeseen keikan aikana. En voi olla maailman ainoa ihminen, joka kaipaisi ennemmin yhteyden ja läsnäolon tunnetta, jonkinlaista kestävän merkityksen luontia. Ei alkuunkaan. Taidan olla paitsi kääkkä myös tekopyhä. Jyrkemmissä skeneissä rosoisuus elää ja voi hyvin, mutta valtavirrassa kaikki on steriiliä. Kun AC/DC soitti Tampereella Ratinan stadionilla vuonna 2010, oivalsin yhtyeen olemuksesta jotain olennaista: lavalla oli pubirockbändi, joka on niin hyvä, että se ”joutuu” soittamaan stadioneilla, koska faneja on niin paljon. Mitä suurempaa, sen steriilimpää. Olen todennäköisesti kelkasta pudonnut kääkkä, mutta jollakin tavalla jaksan yhä uskoa siihen, että inhimillisen yhteyden tunne on asia, jota me kaikkein eniten kaipaamme. Ja se soittaa juuri niin kuin se sattuu juuri tänään soittamaan. Uskon vakaasti, että lajimme perusominaisuutena on halu kokea merkitystä, käsitellä vaikeita tunteita ja ennen kaikkea luoda syvää keskinäistä yhteyttä. En ole varma. Ei taustanauhoja, paitsi kappaleiden välissä, eikä todennäköisesti edes klikkiä. Onpa harvinainen tilanne! Olihan keikalla sentään pyroja ja komeat videotornit ja niitä isoja rantapalloja, joita on nykyään kaikilla, mutta kaikesta huolimatta pääosassa oli soitto, ja siinä oli jotain hyvin inhimillistä. Tajusin, että suuri onkin oikeastaan aika pientä ja yksinkertaista, ja se taas on itse asiassa todella suurta. Vähän samantapaisissa tunnelmissa katselin Metallicaa Olympiastadionilla viime kesäkuussa. Sellaisia tunteita ei saa rahalla. Mutta minusta viis, koska eniten tässä hämmentää esiintyvien taiteilijoiden vapaaehtoinen halu hirttää itsensä tarkkaan koreografiaan, jota suuret spektaakkelit edellyttävät. Suurista puitteista huolimatta bändi oli alkuvoimainen, rosoinen ja erittäin inhimillinen. Tarvitaan vain jotain sanottavaa. Minäkin ihastelin ranskalaisten osaamista toinen toistaan korskeampien kohtausten äärellä, mutta samalla sisälläni kalvoi pieni epämukava tunne. Tätä nimitetään vau-efektiksi, jota on myös tutkittu bisneksen näkökulmasta. Kun nyt pääsin kääkkäilyn makuun, niin annetaan palaa. Kliinisyys on tietysti aikamme kuva. Minä myös tiedän, että livekeikalla on mahdollisuus kaikkeen tähän, eikä siihen tarvita spektaakkelia. 14. Vau mikä maailma PARIISIN olympialaisten avajaiset olivat kaikkien aikojen spektaakkeli tapahtumateollisuuden historiassa. Nerokas käsikirjoitus, absurdin mahtipontiset ohjelmanumerot, historian ja kaikkien tunteman kaupunkiympäristön kekseliäs esilletuonti, kaikki oli uskomatonta. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA että asiakkaalle syntyy pysyvästi positiivinen tunneside yritykseen. Kun yritys tuottaa asiakkaalleen vau-efektin tuotteellaan tai palvelullaan, on todennäköistä, V IL H O R A JA LA Metallica. Vau-efekti on pohjimmiltaan sama tunne, jota koimme lapsena huvipuistossa. Mutta luoko se todellista merkitystä, vai onko se sittenkin pelkkää pintaa. Vau-efekti voi ehkä vahvistaa tätä yhteyden tunnetta, mutta voi se kyllä myös jyrätä sen. Kyseessä oli ikään kuin päinvastainen vau-efekti. Kaikki riippuu tietysti siitä, mitä tavoitellaan. Hienoa oli, siinä se. Minusta vain tuntuu, että nykyään sitä tavoittelevat kaikki. Tajusin, että tässähän on bändi, joka soittaa
Vau mikä maailma B R R M u s i i k k i | S o v i o n k a t u 1 3 , 9 2 1 R a a h e | i n f o @ b r r. f i Legendaarisen Orangen kitaraja bassolaitteet kokeiltavissa liikkeessämme!. f i | 8 2 2 3 1 3 5 | v e r k k o k a u p p a @ b r r
Valuta ja huuhdo kikherneet ja laita ne kulhoon. Aineksetkin löytyvät pääosin aina kaapista.” TARPEET • 13 kpl ruispaloja • tölkki luomukikherneitä • kourallinen cashewpähkinöitä • reilu kourallinen auringonkukansiemeniä • vajaa purkillinen Hellmans Vegan Mayoa • puolikas punasipuli • tuoretta ruohosipulia • tuoretta tilliä • juustokuminaa • savupaprikajauhetta • valkosipulijauhetta • chilijauhetta • pussi vegaanista Oddly Good Original -juustoraastetta • öljyä • silmusalaattia • Myrttisen valkosipulisuolakurkkuja • purkki Deliciest-kaurafraichea HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN 1. Ajat muuttuvat, ja sitä myötä myös musiikki ja ruokakulttuuri. Pilko punasipuli kuutioiksi ja kääntele lusikalla sekaan. Jokainen syököön ja kuunnelkoon mitä haluaa, kunhan vain maistuu. Lado ruisleivät pellille ja lisää jokaisen pohjalle hieman oliivitai rypsiöljyä. Hauska idea ja hyvää vaihtelua. 2. 3. 4. Jaa tahna jokaiselle leivälle. Mehevää proteiinia löytyy riittävästi, ja loppu on omasta maustekädestä kiinni. Teknisten suoritusten eli galaksien absorboimisen, ruoanvalmistuksen sekä keikan soittamisen aikana hikoillut elintärkeät suolat saadaan palautettua viimeistään suolakurkkujen avulla. Lisää reilulla kädellä juustokuminaa ja valkosipulijauhetta, kevyemmin savupaprikajauhetta ja chilijauhetta. Jos koostumus on vetinen, lisää auringonkukansiemeniä. 16. Koostumuksen tulisi olla sellainen, että mössö on helposti lusikoitavissa. Nämä vegaaniset herkkuleivät valmistuvat kohtuullisen pienellä vaivalla ja maistuvat seuraavanakin päivänä vaikka kylmänä suoraan jääkaapista. Ja jos maha ei muka täyty, vedä naamariin useampi. Sekoita sauvasekoittimella tahnaksi. Heitä sekaan pähkinät, siemenet, majoneesi ja mausteet. Jos taas liian kiinteä, lisää majoneesia. Laita pelti kylmään uuniin ja paista 200 asteessa, kunnes juusto sulaa. Pää tyhjiöön ja avot!” Megan tuomio: ”1980-luvulla kitarat pörisivät muhjuisesti HM-2-pedaalin avustuksella raavaiden miesten ääntelehtiessä kaikenlaisista hirveyksistä matalalta korahdellen. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, eikä uusi vastaan vanha -tyyppinen vastakkainasettelu ole kovinkaan hedelmällistä. Severin luonnehdinta: ”Mikäli suuret muinaiset murkinoisivat muutakin kuin galakseja ja toisia planeettoja, rohkenen väittää, että he nauttisivat näitä herkullisia lämpimiä voileipiä. Ripottele juustoraaste leipien päälle. KOKATESSA SOI: Xoth – Interdimensional Invocations (2019) ”Tämän ruoan kanssa tarvitaan ehdottomasti avaruusteemaa, ja tällä levyllä sitä tarjoillaan.” Aionien takaiset lämpimät kosmosteluleivät On aina hienoa, kun nuorempi sukupolvi muokkaa vanhoista klassikoista omannäköisiään. Vegaaniseen tahnaan pohjautuvien lämpimien leipien makua ei voi millään muotoa haukkua. Omnivortexin laulaja-kitaristi Severi Saarioja tekee mainitunlaista työtä paitsi death metalin myös lämpimien leipien parissa. Tarjoiluvaiheessa lisää leivän päälle silmusalaattia ja lautaselle Myrttistä sekä kaurafraichea. Lämpimät leivät puolestaan päällystettiin lenkkimakkaralla ja ananaksella. Leikkaa saksilla vajaa kourallinen ruohosipulia ja tilliä ja lisää joukkoon. 6. 5. Maistele ja lisää tarvittaessa mausteita. Bonuksena täytteenä toimiva kikhernetahna on todella monikäyttöistä ja sitä voi lisätä lähes mihin tahansa ruokaan sellaisenaan
FATLIZARD.BEER
Vaikka Leprous-albumit eivät ole Solbergin päiväkirjoja, varsinkin Pitfalls (2019) ja Aphelion (2021) sekä hänen sooloalbuminsa 16 (2023) peilaavat matkaa läpi miehen menneisyyden, käsittelemättä jätettyjen traumojen ja masennusjaksojen. Viitisen vuotta sitten Solberg puhui lyhyesti, pidättyvästi ja harkituin lausein. Parikymppiset leprouslaiset tempaistiin kiertueelle toisensa perään ja yleisömäärät kasvoivat. Lahjakkaat nuoret pantiin nopeasti merkille, ja bändin oma levytystaival alkoi vuonna 2009. Ihan kuin pahin olisi ainakin toistaiseksi takana. Levyt ovat pohdiskelevia, paljaita, synkkiä ja loputtoman melankolisia. Uusi Melodies of Atonement soi puolestaan helpottuneesti ja vapautuneesti. Hän alkaa heti keskustelun alussa suorastaan vitsailla siitä, etteivät Leprous-albumit olisi sellaisia kuin ovat, jos hänellä ei olisi ollut pakonomainen tarve löytää uusia tapoja ilmaista tuntemuksiaan. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA GRZEGORZ GOLEBIOWSKI 18. E inar Solberg on vanginnut Leprousin sanoihin ja säveliin niin paljon sydäntään ja sieluaan, ettei elettävää hetkeä voi käsitellä summaamatta, millaisia vaiheita laulaja-synisti on käynyt läpi. Solberg ja valtaosa Leprousin varhaisesta – ja osin nykyisestä – kokoonpanosta pääsivät kiertämään norjalaislegenda Ihsahnin yhtyeessä. Einar Solbergin itsetutkiskelu Leprous-levyillä on saavuttanut pisteen, jossa värit ovat jälleen kirkkaampia ja melankolian keskeltä paistaa valoa. Uudella Melodies of Atonement -albumilla ei värjötellä pimeydessä vaan matkataan kohti sisäistä rauhaa. Sekä fanit että yleisö ylistivät heidän jokaista levyään. Ei ole ihme, että aloitteleville muusikoille kävi totutusti: nuoruuden traumat sysättiin sivuun, mutta demonit eivät pysy poissa ikuisesti. Pian Leprous keikkaili Ihsahnin lämppärinä. Kaikki alkoi unelman lailla. Ilmaise itseäsi oikein Se elämänvaihe, jota Einar Solberg kulloinkin häntä haastatellessa elää, kuuluu aina hänen tavassaan puhua. Melankolia on yhä läsnä, mutta jokin on muuttunut: tummimpienkin sointujen seasta kajastaa valoa. Nyt hänen äänessään kuuluu hymyä ja eloa
19
Melankolia ei ole kadonnut pirskahtelevista sävellyksistä mihinkään, mutta lasi on nyt vähintään puoliksi täynnä ja Solberg juhlistaa elämää ja selviytymistä eri tavalla kuin ennen. 20. Uskon, että aika moni kykenee samastumaan tähän ajatukseen. Leprous taas tähtää toteuttamaan kaiken bändisoitolla. Vai onko tarina edennyt luku luvulta, hiljalleen. Sain huomata albumin valmistuessa, että olen todella liikkunut eri paikkaan, hän myhäilee. Joskus Leprousin kaltainen syviä teemoja käsittelevä progemetalli todellakin kaipaa suoruutta ja lillukanvarret on hyvä kasvatella tyystin muualle. Bändin soinnin ohella heti albumin ensimmäinen kappale tekee selväksi, että Solberg on siirtynyt itsetutkiskelussaan seuraavaan lukuun. Kuuluvin asia tässä on se, että Solberg saattaa äänittää tulevaa soolomusiikkiaan oikean orkesterin kanssa. Loppu itsensä tukahduttamiselle Yhdessä loistamisella on Melodies of Atonementilla useampia merkityksiä. Solberg tarkentaa summaavansa levyllä paljon aiheita, joista hän kirjoitti erityisesti Pitfalls-albumilla – masennuksestaan ja siitä, miten vaikeaa oli olla masentunut, kun ei kokenut sen olevan osa ydinminäänsä. – Vastasin, että itse asiassa kirjoitan nykyään paljon positiivisemmin, mutta toisinaan ylikompensoin omaa ekstroverttiuttani antamalla ymmärtää, että olen sulkeutunut introvertti. Ne keskittyivät hyvin paljon ilmaisuun, jota tarvitsin kertoakseni taistelustani masennukseni ja itseni etsimisen kanssa. – Voin henkisesti paremmin kuin koskaan elämässäni. – Musiikissa ihan pienenpienet yksityiskohdat voivat muuttaa kaiken, ja voin antaa tästä täydellisen esimerkin, hän sanoo. – Tulin tulokseen, että sooloalbumini oli liian samanlainen kuin Aphelion, mikä johtui pitkälti siitä, että purin sille kaikki loput tuntemukset, joita minulla silloisessa tarinassani oli. Sain kuulla asiasta paljon, minua yritettiin hyssytellä ja lopulta intoni ammuttiin alas todella törkeästi, mikä sai minut sulkeutumaan kuoreeni. Tunteeni ovat yhtä vuoristorataa. Sävellykset eivät muuttuneet, mutta yksi ainoa asetus Fender Twin -vahvistimesta takasi, että ilmaisumme saavutti sitä raakaa suoruutta, jota sanomamme kaipasi. Huomasin tämän viimeksi tällä viikolla, kun aloimme treenata uusia kappaleita. – Pitfalls ja Aphelion ovat ehdottomasti sisaralbumeita, kun taas Melodies of Atonement on pohjasävyltään hyvin erilainen. Samaan tapaan jokainen levyn kappale kertoo askeleesta kohti onnentunnetta ja siitä, miten ihminen kyseenalaistaa itse itseään. Tiedän hirvittävän paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla tai kehtaa olla omia itsejään ja näyttää tunteitaan avoimesti. Ero Leprousin ja soolomateriaalin välillä tulee siis kasvamaan. Videon kommentteihin ilmestyi puolivakava letkautus siitä, miksei Solberg voisi kirjoittaa positiivisempia sanoituksia. – 16 oli eräänlainen purkaus asioita, jotka oli vain sanottava. Näin kävi, kun Solberg purki tuntojaan ja luovuuttaan viime vuonna julkaistulle 16-sooloalbumille. Solberg pohtii kysymystä, onko Leprousin kahdeksan albumin mittaisessa tarinassa ollut tiettyä käännekohtaa, joka olisi muuttanut yhtyettä lopullisesti. Se muutti soundimme rockilla tavalla suoremmaksi. Ne jopa tuntuivat ihan erilaisilta soittaa. Sen takana ei ollut kovin vahvaa visiota. – Työskentelemme yhä samojen ihmisten kanssa, joten näiden kolmen levyn soundimaailmat muistuttavat toisiaan, mutta sisimmältään ne ovat hyvin erilaisia. Nyt tiedän paljon aiempaa selvemmin, että tulen keskittymään soolomusiikissani orkestraalisempaan ja elokuvallisempaan ilmaisuun. Albumi tyhjensi tuolloisen pankkini. Leprousissa voimme tehdä jotain ihan muuta. – Olen dynaaminen ihminen. – Tässä mielessä se on enemmän Leprousia kuin kaksi edeltävää levyä. – Kappale kertoo ensimmäisestä askeleesta, jonka otin saavuttaakseni onnen. Tarkoitan sitä, kun opettelin olemaan yksin. – Olimme matkalla suuntaan, jossa Leprous-musiikissa oli enemmän bändin ulkopuolisten kuin sen jäsenten soittamia asioita, enkä halunnut tämän trendin jatkuvan Melodies of Atonementilla. Tai oikeastaan olen palannut ennalleni. Haluan ilmaista sen suoraan, myös musiikissani, enkä piilotella mitään puolta tunne-elämästäni. Olin nuorena erittäin avoin ja iloinen persoona, joka innostui kaikesta. – Elämäni tärkein oppitunti on ollut, että vaikka elän täällä Norjassa ja pohjoiseen etikettiimme kuuluu tunteiden vähäeleisyys, minun ei tarvitse enää asettaa itseäni siihen muottiin, hän toteaa. – Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vastasin Youtube-kommenttiin, koska se huvitti minua kovasti, Solberg nauraa. Se oli tietenkin puoliksi vitsi, mutta aivan kuten kappaleen sanoituksessa, myös sen tittelissä ja tuossa kommentissa puhutaan oikeasti varsin positiivisista asioista. Se oli tärkeä matka, jonka sain onneksi tehdä Leprousin tuella, mutta nyt meidän on taas aika loistaa yhdessä. Sitä, kun harjoittelin olemaan itsekseni ajatusteni kanssa ilman, että koen pakokauhua pääni sisällä. Juuri ennen haastatteluhetkeä Leprous julkisti musiikkivideon kappaleesta Silently Walking Alone. Miksei kappaleen nimi voisi olla ennemmin Loudly Running Together. Se vahingoitti minua paljon. – Tiedän, että musiikissa olisi uskottavinta vain velloa surussa, toivottomuudessa tai vähintään melankoliassa, mutta halusin kirjoittaa täysin avoimesti siitä, millaista on tuntea olevansa askel askeleelta enemmän elossa. – Kun teimme Malina-albumia [2017], muutimme kitarasoundiamme siten, ettei siinä ollut lainkaan gainiä
– Olen ylituottanut rumpujani ja miettinyt liikaa, miten soittoni sopii yhteen muiden kanssa... Vaadittiin aika monet treenit, ennen kuin olin löytänyt soitostani uuden tason. Hänen ajatuksensa ovat niin kaikkialla, että Einar Solberg ohjeisti lähettämään hänelle ainakin viisi muistutusta haastattelusta, koska rumpali unohtaa sen muuten. – Olen tarkkaavaisuushäiriöinen kaveri, enkä keskity täysin mihinkään muuhun kuin rumpujensoittoon. Samalla päässäni jyskytti ajatus, että se mitä soitan nyt, on levyllä ikuisesti, joten jäljen on oltava täydellistä. Nykyään bändi ei koe tarpeelliseksi näyttää kaikkien jäsenten kaikkia taitoja joka kappaleessa. – Like a Sunken Ship -kappale alkaa lähestulkoon 90-luvun alun gangsta rapin groovella ja muuntautuu raskaammaksi kuin olemme olleet iäisyyksiin. – Luulimme kykenevämme antamaan tilaa musiikille tai ottamaan tilaa itsellemme, mutta kun kuuntelen nyt varhaisimpia levyjämme, ne yrittävät olla vähän joka puolella ja me yritimme tunkea itsemme kaikkialle. Olin valmis ottamaan riskin, hah! Nauravainen Solberg rakentaa aasinsillan siihen, että Leprouskin on sortunut joskus ylikuorruttamaan musiikkiaan. – Tämä ei tarkoita vain rajua hakkaamista ja voimalla lyömistä. On edettävä pelkällä vaistolla. Laulaja-synisti innostuu vertaamaan tilannetta elokuviin ja tv-sarjoihin. Haluan, ettei kukaan tukahduta sitä, millaisia he ovat ja mitä elämässä tuntevat. Millaista oli hypätä aikoinaan bändissä pitkään soittaneen Tobias Ørnes Andersenin rumputossuihin hänen panoksensa määritettyä Leprous-soundia kolmen ensimmäisen levyn ajan. Sen pitää olla elämys. Rummuilla on ihan oma kielensä, ja niitä soittaessa on löydettävä oma murre, jolla kertoa tarinoita pelkillä rytmeillä. Hän antoi minulle mallia, miten soittaa progemetallia suoran rock’n’rollin groovella. Opin tämän koronavuosien aikana, kun äänitin rumpuja moniin projekteihin ja lainasin itseäni eri yhtyeille. Kiitos vuosien terapian, meditaation ja itseni kanssa työskentelyn, minulla on nyt työkalut, joilla taistella niitä vastaan. – Mielestäni yhdenkään rumpalin ei pitäisi jämähtää yhteen tyyliin. Rumpali tietää itsekin olevansa livenä kuin eläin, joka ei muista keikoista usein jälkikäteen mitään, mutta studiotyössä häntä vaivasi usein sen kliinisyys. Turboahdettuja kokonaisuuksia, joissa tapahtuu kaikkea koko ajan. Älä ajattele sitä hävettävänä juttuna, äläkä myöskään liikaa rahaa. Nyt musiikkimme muistuttaa enemmän Game of Thronesia. Kolstad sanoo oppineensa edeltäjältään erityisesti sen, ettei rumpalointi ole vain komppeja. Arvaamatonta kuin elämä Suuret tunteet vaativat rinnalleen vielä suurempaa dynamiikkaa. Tahdoin tuoda Leprous-soundiin omaa fyysistä ja intensiivisistä tapaani soittaa, mutta halusin mukaan myös Tobiaksen groovea. Se on kuin mikä tahansa fyysinen asia. – Keksin juuri ihan älyttömän siistin rumpuvideosarjan uuden Leprous-albumin tiimoilta, ja kuvasin äsken muistiin materiaalia sitä varten. TÄMÄ kaveri on kirjaimellisesti pitelemätön. – Ajattelin ihan liikaa sitä, että studioaika on rajattu ja homman on pakko onnistua tai muuten tuhlaan kaikkien aikaa. Jututus onnistui, joskin paidaton rumpali ilmestyi videopuhelun ruudulle hieman myöhässä. Melodies of Atonement todellakin on rumpualbumi, jolla soitetaan juuri niin paljon tai vähän kuin mikäkin tunnelma vaatii. Tosiasiassa olen oppinut vaalimaan melankoliaa. Erityisesti studio on ollut Kolstadille haastava ympäristö. Solberg paljastaa arvostavansa onnea paljon enemmän nyt, kun hän on kokenut kaiken sen onnettomuuden, jonka kanssa eli kivuliaimpina aikoinaan. Sovituksesta itsensä kanssa. Nyt unohdin studion ympärilläni ja halusin kertoa kappaleiden tarinoita siten, että ne välittyisivät jo pelkillä rumpuraidoillani. Baard Kolstad kanavoi muiden sävellyksiä koko kehollaan. Se on ollut hyväksi itseni lisäksi myös Leprousille, koska haastan tapaani soittaa koko ajan enkä tyydy oikein mihinkään. MITÄ SOITAT JA JÄTÄT SOITTAMATTA Leprousin rumpujen takaa löytyy mies, jolla on yhtyeen musiikkiin hyvin erilainen lähestymistapa kuin pääjutun Einar Solbergilla. – Kaiken avain on, ettei minua pelota enää se, että vanhat kummitukset palaavat riivaamaan minua. Mutta hei, anna palaa, anna tulla, kysy! Kolstad intoilee. Tällä albumilla on hetkiä, jotka vaativat yllättäviä sovituksellisia täyskäännöksiä, koska kirjoitan elämän odottamattomista käänteistä ja siitä, miten ihminen pitää joskus elämää mustavalkoisena. Olet ollut Leprous-rumpalina yli kymmenen vuotta. Jos pääsee kiinni siihen primitiivisyyteen, on jäljillä. Soittaminen Creatvren, Death Triben ja Paracronan levyillä valoi minuun itseluottamusta sen suhteen, ettei rumpaloinnissa ole paikkaa genrelokeroille. Melodies of Atonement -albumilla on monia rumpusovituksia, jotka ovat hiljaisuudessaan ja hellyydessään lähestulkoon aistillisia. Toisinaan se voi olla jopa hyvä ystävä, joka antaa perspektiiviä elämään, kunhan uskaltaa kohdata pimeytensä. Kolstad sanoo, ettei hän olisi kyennyt tällaiseen soittoon aiemmin. – Pari ensimmäistä levyämme olivat kuin Fast and Furiousia. 21. – Rumpaloinnin ei pidä olla suoriutumista tai teknistä täydellisyyttä. Se on arvaamatonta kuin elämä itsessäänkin. Ei ole liioiteltua sanoa, että Melodies of Atonementilla Leprous soi niin raskaimmalla ja suurimmalla kuin minimalistisimmalla ja herkimmällä soundillaan. Koko rumpujensoitto on syntynyt alkukantaisista rytmeistä alkukantaisina aikoina. Toinen tajunnanräjäyttävä asia Kolstadille oli rumpujensoiton kokovartalofyysisyys. – Kun hyppäsin bändin matkaan The Congregation -albumilla [2015], olin rehellisesti sanottuna ihan hukassa. Niin paljon, että niiden kohtaaminen oli viedä henkeni. Toivon, että tämä on rumpualbumi, jota kuunnellessa ei pohdita sitä, mitä soitin, vaan sitä, mitä jätin soittamatta. – Kaikki eivät välttämättä tajua, kuinka paljon Tobias muutti käsitystä siitä, miten tällaista musiikkia voi rummuttaa. Albumi todellakin kertoo anteeksiannosta. Muistan, kun esittelin kappaletta muille tyypeille ja sanoin ennen sen soittamista, että tämä saattaa olla kappale, josta kukaan ei tule pitämään. – Rakastamme dynamiikalla leikittelyä. – Juoksin traumojani ja epämukavia asioita karkuun niin kauan, että ne kasvoivat korkoa. – Neuvoni onkin, että olitpa kuka tahansa, käy elämäsi aikana juttelemassa ammattilaisen kanssa. Jännitteitä rakennetaan maltilla ja pitkään, tai sitten hyökkäämme heti. Hän neuvoo rumpaleita soittamaan enemmän myös perkussioita, seisaallaan, ja elämään soiton mukana koko ruumiillaan. – Kyse ei ole siitä, että kaikki olisi aina valoa ja auringonpaistetta. Kuuntele, mistä kirjoitamme Melodies of Atonement -albumilla. Myös hienovaraisimman rumpujen näpräilyn on tunnuttava sisuksissa. Siksi haluan rohkaista tällä albumilla kaikkia olemaan oma itsensä eikä vain sanomaan, että he ovat sitä
Matkalla keikalle pakettiauto, jossa oli koko backline, lahosi Stadin keskustaan. EI VÄÄRIÄ VAIKUTTEITA TEKSTI ARI VÄNTÄNEN N ouseva death metal -bändi Cryptic Hatred julkaisi toisen albuminsa Internal Tormentin heinäkuussa. – Oli ”pieniä” logistisia ongelmia. 22. Lajoma sanoo, että kun bändi kokoontui yhteen ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten, tavoitteet olivat hyvin käytännönläheisiä. Cryptic Hatred on yhä suhteellisen tuore bändi, se perustettiin Klaukkalassa vuonna 2019. Nyt suomalaisen metallin nuori toivo painaa Suomen valtateillä yhteisen vision voimalla. Cryptic Hatred on saanut vaikean toisen albuminsa valmiiksi ja julki. Laulaja-kitaristi Eemil Lajoma riemuitsee julkaisukeikan olleen ”ihan sairaan hyvä kokemus”. Tästä huolimatta me saatiin show hoidettua ja kunnialla maaliin. Voi olla, että pian se menee yli rajojen muutenkin kuin musiikissaan. Rehellisesti sanottuna mua jännitti soittaa uusia biisejä ekaa kertaa livenä, mutta lavalla jännitys muuttui innostukseksi, hyväntuulinen metallimuusikko kertoo
Nocturnal Sickness kuulostaa mun mielestä edelleen ihan hyvältä ekaksi levyksi, mutta nykyään huomaan siinä paljon parannettavaa etenkin tuotannon puolella. Mulla jalat tärisivät ensimmäisten biisien aikana. EI VÄÄRIÄ VAIKUTTEITA ”Kyllä sen on keikoilla huomannut, että nuorisosta löytyy ihan sairaasti metallifaneja.” 23. – Näin jälkeenpäin tuntuu, että Nocturnal Sickness oli suhteellisen helppo tehdä, Lajoma muistelee. Kun nuori bändi tekee asioita, joita keski-ikäisetkin ymmärtävät, se herättää näissä innostusta ja toivoa. – Syksyllä 2022 me oltiin Lost Societyn lämppärinä, ja se oli meille ihan huikea juttu. Nocturnal Sickness otettiin hyvin vastaan. Nuori bändi soitti ensimmäisen keikkansa Helsinki Death Festissä vuonna 2020, kun pandemia vielä jylläsi maailmalla. Musiikin ohella ihastusta herätti erityisesti muusikoiden nuori ikä. Lostin tyypit olivat todella mukavia ja tsemppaavia, mikä antoi meille itsevarmuutta koko hommaan. Se vielä lensi aivan järjettömän kauas lavan taakse, eikä varakapuloita ollut… Sitten vain soitto seis, hakemaan kapula lavan takaa ja uusi yritys! Sen jälkeen lavataiteen oppirahat on maksettu moneen kertaan. – Tuntui, että biisit syntyivät helposti ja niitä tuli koko ajan. Sen jälkeen suurin tavoite oli saada äänitettyä demo, ja sitten täyspitkä albumi. Ensimmäinen demo Free From the Grave taltioitiin samana vuonna. – Ihan ekoissa treeneissä tavoitteena oli vain soittaa biisi loppuun asti ilman pysähdyksiä. Noh, eiköhän rumpalimme Tatu Saves pudottanut kapulan ensimmäisen minuutin aikana. Haparoivasta Mayhemin biisien tapailusta tosiaan edettiin hyvinkin pian omalle polulle. Nähtiin hienoja keikkapaikkoja ympäri Suomea, opittiin paljon alasta ja saatiin vielä lisää varmuutta, että kyllä tää on se meidän juttu. Vastaanotto muistutti siitä, miten Lost Societya ja rockin puolella Strypesia hehkutettiin bändien alkuaikoina. – Ekalla keikalla koko bändiä jännitti ihan älyttömästi. Cryptic Hatredin jäsenet eivät ole vieläkään kuin piirun päälle kahdenkymmenen, ja sekös skenepappoja ilahduttaa. Lajoma kertoo Cryptic Hatredin olevan todella iloinen saamastaan mahdollisuudesta kiertää maata jo ensimmäisten toimintavuosiensa aikana. Treenikämpällä äänitetyn debyytin miksasi bändin luottomies Olli Nokkala Kolotila Studiolla. Oltiin puhuttu, että jos saadaan eka biisi vedettyä hyvin läpi, loppukeikka varmaan menee ihan rennosti. Ne saatiinkin sitten tehtyä suht ripeästi. Me ollaan metallinuoriso Cryptic Hatredin ensimmäinen albumi Nocturnal Sickness ilmestyi vuonna 2022
24. – On vaikea sanoa, ollaanko me jotenkin erilaisia nuoria musadiggailun suhteen. Lajoma muistelee, ettei soittajien iän ihmettely herättänyt bändissä sen kummempia ajatuksia. – Pakko sanoa, että ilman Cannibal Corpsea tätä bändiä ei olisi ikinä perustettu. Muita projekteja Cryptic Hatred -miehistöllä ei juuri ole. Me soitettiin Tuska-festivaalilla, ja se oli aivan älytön keikka. Rajat auki Cryptic Hatred on pysynyt alusta saakka samassa kokoonpanossa, joskin sitä on täydennetty toisella kitaristilla. Lajoma kertoo, että Cryptic Hatredin kakkoslevy Internal Torment tehtiin samaan tapaan kuin edeltäjänsä. Sitten oli se mainittu lämppäripaikka Lost Societyn Suomen-kiertueella, ja soiteltiin me monissa muissakin paikoissa, kuten Saarihelvetissä vuonna 2023. Häkellyttäviä kokeiluja ei harjoitettu myöskään biisinteossa: homman nimi on edelleen perinteitä kunnioittava death metal. Mitä pääbändin edesottamuksiin tulee, hyvää reseptiä ei ole lähdetty muuttamaan pelkästä säätämisen ilosta. Tällä hetkellä vain Lajoma työstää itsekseen ”mömmödödismättöä” Gorefixion-nimen alla. Oli vain ylipäätään hienoa, että ensimmäinen albumi sai niinkin laajasti huomiota. – Se toi meille paljon lisää huomiota, jonka kautta me saatiin mahdollisuuksia päästä moniin paikkoihin. Ensin Joonas Honkanen tuli jeesaamaan bändiä keikoille, ja vuoden 2023 lopulla hänen pestinsä virallistettiin. Me ollaan soitettu parina keväänä putkeen Helsinki Death Festin järkkäämillä ikärajattomilla All Ager Rager -keikoilla, ja ne ovat olleet isoja menestyksiä. Automatkat menevät tosi sulavasti. Räppäri-tuottaja Carsonin ja kantrilegenda Nelsonin diggailu ei kuulu niinkään Cryptic Hatredin musiikissa kuin sen asenteessa: rajat on tehty ylitettäviksi. Siinä mielessä tilanne on hyvä, että kaikki bändin jäsenet tykkäävät samoista bändeistä. Esimerkiksi yhtyeen uudistumisesta on nostettu single Mesmerized by the Malignant Gaze, jossa edelliseltä levyltä tuttuun groovaavaan death-ajoon yhdistyy toisella tapaa tunnelmallisia osia. Me ei aseteta itsellemme mitään rajoja, vaan tehdään just sellaista musaa kuin oikealta tuntuu. Cryptic Hatredillä on mistä ammentaa, sillä sen inspiraationlähteet eivät ole aina geneerisimmästä päästä. – Suurin ero näiden kahden albumin välillä oli halu kehittää meidän omaa soundia pidemmälle. – Me äänitettiin rummut, basso ja laulut taas treeniksellä, ja kitarat kävin äänittämässä jälleen Studio Kolotilalla Olli Nokkalan kanssa. All Ager Ragerit ovat olleet tosi siistejä tapahtumia. Jo ekana vuonna oli paljon jengiä ja tokana vielä enemmän. Ehtiessään hän toimii kaveripohjalta Disguised Malignance -yhtyeen keikkakitaristina. Musiikillisesti konkreettisesti vaikuttaneet tekijät löytyvät kuitenkin metallin ja punkin puolelta. Tästä opimme, että vaikka metalliskenen ikääntyminen on tosiasia ja erilliset anniskelualueet ovat monin paikoin turhia, se ei kuitenkaan ole koko totuus. – Kyllä sen on keikoilla huomannut, että nuorisosta löytyy ihan sairaasti metallifaneja. Nyt me päätettiin, että ei anneta minkään inspiraation olla niin sanotusti vääränlainen. Muita bändejä, jotka ovat enemmän tai vähemmän auttaneet meitä löytämään oman polkumme, ovat Gojira, Turnstile, Knocked Loose ja Cradle of Filth. Yhtye itse ei ole osannut hämmästellä omaa musiikillista suuntautumistaan. Olli miksasi koko levyn, kuten edelliselläkin kerralla, ja masteroinnin teki Jaakko Viitalähde. Se on aivan ehdottomasti death metal -bändien ykkönen. Jos Internal Torment kuulostaa erilaiselta kuin Nocturnal Sickness, se liittyy bändin oman äänen vahvistumiseen. Me kuunnellaan monenlaista musiikkia, mutta niin tekevät myös monet meidän kaverit. Lajoman, Savesin ja Honkasen lisäksi bändissä vaikuttaa basisti Miska Hagelberg. – Me kuunnellaan monenlaista musiikkia Cannibal Corp sesta Turnstileen ja Willie Nelsonista Ken Carsoniin. Lajoma toteaa, että ensimmäinen levy avasi yhtyeelle odottamattomia ovia
Ihan kivasti se on lähtenyt kyllä liikkeelle. Se tuntui aika erikoiselta, ja välistä meinasi usko loppua kesken. Usein puhutaan vaikeasta toisesta albumista eli siitä, että debyyttialbumin materiaali syntyy yleensä kuin itsestään, pitkän ajan kuluessa, mutta toinen levy täytyy tekemällä tehdä, jolloin bändeillä on harteillaan aikatauluja, odotuksia ja paineita. Mutta mikä sitten tekee death metal -biisistä hyvän. Onhan tässä tullut kasvettua ihmisenä edellisestä levystä. – Todellakin oli sellainen fiilis. Myös omia keikkoja piisaa, ja Lajoma toivookin, että toinen albumi laajentaisi bändin reviiriä entisestään. Ehkä me ollaan muututtu myös siinä, että halutaan nimenomaan tehdä omaa juttua ja täysin oman vision mukaan. Muutamasta biisistä muistan erityisesti sen, että velloin niiden aihioiden kanssa viikkoja, kunnes yhtäkkiä tuli inspiraatio ja tein biisin loppuun parissa tunnissa, Lajoma muistelee. – Syksyllä meidän keikkakalenteri on suht täynnä, eli me kierretään Suomea ja soitetaan! Toivottavasti uusi levy saa mahdollisimman paljon huomiota ympäri maailmaa. Soittamisen ilo, musiikin tekeminen parhaiden kaverien kanssa ja keikkailu taas eivät ole muuttuneet. Lähiaikoina Cryptic Hatred kiertää Suomea Internal Tormentin merkeissä. Kaikilla bändissä on sama visio, yhteiset tavoitteet ja unelmat. Niiden eteen tehdään paljon duunia! ”Me ei aseteta itsellemme mitään rajoja, vaan tehdään just sellaista musaa kuin oikealta tuntuu.” @ R E I G N I N G P H O E N I X M U S I C O F F I C I A L @ R E I G N I N G _ P H O E N I X _ M U S I C @ R _ P _ M. Toisaalta paine on ihan hyvä asia, ja välillä musaa syntyi myös kuin itsestään. Mun mielestä hyvässä death metal -biisissä on väkevät riffit, paljon groovea ja tietysti blastbeatiä! Entäpä teini-iästä parikymppisyyteen vanhennut bändi itse – onko Cryptic Hatred muuttunut albumien välissä. Parikymppinen eikä teini enää Vaikka Cryptic Hatredin tapa tehdä metallia tuntuu juhlistavan musiikkia ja bändin sitä kohtaan tuntemaan rakkautta, Internal Tormentin levyttämisessä oli myös synkempi puoli. – Siitä se kaikki lähtee. Hyvä meininki, heittää Eemil Lajoma. Internal Torment oli selkeästi haastavampi levy tehdä kuin Nocturnal Sickness. Vanhasta kliseestä tuli totta myös Cryptic Hatredin kohdalla. Joskus tuntui, että me puristettiin musiikkia väkisin. – Kyllä mä väitän, että bändi on muuttunut jollain tapaa. Ohjelmatoimisto NEM Agency on buukannut yhtyeen muun muassa Wolfheartin lämmittelijäksi. Tärkeintä on, ettei muusikoiden sisäinen piina kuulu lopputuloksessa: Internal Torment vastaa debyytin asettamiin korkeisiin odotuksiin. Tällä hetkellä meidän suurin haave ja tavoite olisi soittaa ulkomailla
”Hammerfall on tuotemerkki, joka edustaa vankkaa perinteistä heviä, ja meidän on pysyttävä sen raamien sisällä.” 26
Miltä tuntui keikkailla kuukausitolkulla ja illasta toiseen omien esikuvien kanssa. Luulen, että se oli paras mahdollinen ratkaisu kummallekin bändille. Yhtye tiedostaa paikkansa eikä hötkyile, vaikka nuoremmat pyyhältäisivät suosiossa ohi. Siitä tuli samanlainen fiilis kuin penskana, kun bändit kiersivät samojen lämppärien kanssa ympäri maailmaa. Emme soittaneet ainoastaan Euroopassa, vaan veimme paketin myös Yhdysvaltoihin ja Etelä-Amerikkaan. Bändillä saattaa olla yksi avaaja Euroopassa, toinen Yhdysvalloissa ja viisi muuta Etelä-Amerikassa. – Helloween on ehdottomasti yksi koko bändin suurimmista vaikutteista. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT TALLEE SAVAGE 27. En sanoisi vanha, mutta hyvin klassinen kombinaatio. Parin vuoden rupeama tosin alkoi kaikkea muuta kuin menestyksekkäissä merkeissä. Meillä on myös hyvin erityinen suhde häneen. – Kaikki oli epävarmaa, ja juuri siksi Helloween lähestyi meitä ja ehdotti yhteiskiertuetta. H ammerfallin lähihistoria on kulunut mukavasti Helloweenin kanssa United Forces -yhteiskiertueella rundatessa. Nykyisin sitä ei juuri tapahdu. Hiljattain kolmannentoista albuminsa julkaisseelle Hammerfallille on tärkeää pysyä relevanttina ja haastaa itseään jatkuvasti. – Olen iloinen, että saimme tarjota tämän mielettömän yhteiskiertueen koko maailmalle. Henkilökohtaisella tasolla Kai Hansen on minulle jumala, ihan ykkönen. Kun hän jätti Helloweenin ja perusti Gamma Rayn, soitimme kaikkien aikojen ensimmäisen kiertueemme heidän lämppärinään, koska Kai itse halusi juuri meidät. Helloweenilla on luonnollisesti ollut aikoinaan valtava vaikutus Hammerfalliin. Muutkin Helloween-ukot ovat tulleet vuosien varrella Hammerfallille tutuiksi, joten ystävien kanssa kiertueelle lähteminen tuntui luonnolliselta ja turvalliselta. Niin ei tietenkään käynyt, emmekä päässeet vetämään kaavailemaamme headliner-kiertuetta tuon albumin tiimoilta, solisti Joakim Cans harmittelee. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman pitää, ja saatoimme vain toivoa, että asiat palautuisivat normaaleiksi ja pääsisimme taas kiertämään. Co-headlining-asetelmasta huolimatta Helloween oli ymmärrettävästi vähän suuremmassa roolissa. – Viimeisin albumimme Hammer of Dawn julkaistiin pandemian loppumetreillä alkuvuodesta 2022. Suhde oli 60:40 heidän edukseen, mutta ei meillä käynyt mielessäkään astua kenenkään varpaille tai ruveta ryttyilemään, laulaja kertoo. – Helloween ja Hammerfall yhdessä on aivan ultimaattinen heavy metal -kombinaatio
Minulla meni aikani ymmärtää ja hyväksyä, että tekemisillämme oli oikeasti merkitystä ja suuri vaikutus. Ehkä ensi vuonna! Cansin mukaan suurin syy siihen, ettei bändiä juuri nähdä Suomessa, on siinä, että tänne matkustaessa menee hukkaan yksi päivä, jonka voi käyttää toisella tavalla. Siitä on valtavasti aikaa. Niin Sabaton kuin Powerwolf soitti aikoinaan meidän lämppärinämme, ja nyt roolit ovat vaihtuneet. Cans vakuuttelee, ettei häntä haittaa lainkaan lämmitellä lauteita uudemmalle bändille. Se on meille erittäin hyvä juttu. – Tänä kesänähän meillä on taas yksi festarikeikka [Hellsinki Metal Festivalilla]. Nyt he ovat paljon suurempia me, mutta se ei ole minulle mikään ongelma. Tulemme saavuttamaan aivan uudenlaisen yleisön, sillä heidän faninsa ovat enimmäkseen nuorempaa sukupolvea. Aivan kuten esiintyessämme Sabatonin kanssa Yhdysvalloissa vuonna 2019. Yhtyeiden jäsenet ovat suurin piirtein samaa ikäluokkaa, mutta bändinä jälkimmäinen on yli vuosikymmenen nuorempi. – Alkuaikoinamme meitä ylistettiin bändiksi, joka toi perinteisen heavy metalin takaisin. Toivottavasti paluu Helsinkiin avaa uusia ovia ja mahdollistaa sen, että voimme tehdä jotain siistiä tulevaisuudessa. Herranjumala, olihan se. Jotkut bändit, joita ehkä itse inspiroimme aikoinaan, nousivat tasollemme ja pyyhkäisivät ohi. – Ellei kiertue jatku esimerkiksi Viroon, on palattava samaa reittiä takaisin, ja siihen tuhlaantuu taas ylimääräinen päivä. Olisimme todella mielellämme tulleet Suomeen. 28. Meidän pitäisi keikkailla siellä useammin. – Se oli todella harmillista. Sitä edellinen visiitti oli Judas Priestin lämppääminen keväällä 2012. Hammerfall on nähty Suomessa viimeksi Nummirockissa 2022. Raivasimme tietä muille ja olimme oman juttumme pioneereja. Emme ole aina pystyneet tulemaan Suomeen kiertueillamme, mutta olemme onnistuneet esiintymään festareilla. – Powerwolf on pääesiintyjä ja me soitamme special guest -hengessä. Se on isoin ongelma monille bändeille. – Helloweenin kanssa pääsimme soittamaan hieman varttuneemmille faneille, ja nyt kohtaamme nuorempaa kansaa. Bändien piti tulla yhdessä myös Suomeen, mutta keikka siirtyi ja peruuntui lopulta kokonaan. Mestarit ja oppipojat Helloweenin veteraanien vastapainoksi Hammerfall lähtee syksyllä kiertueelle tuoreempaa osastoa edustavan Powerwolfin kanssa. Skandinavia on Pohjois-Euroopan päätepysäkki, eikä siitä voi jatkaa enää pidemmälle, vain takaisin päin. Se on edes jotain. Jotkin keikat vain hävisivät kuin tuhka tuuleen, kun uusia päivämääriä sumplittiin. – Oliko se vuonna 2012
Ti 5.11.2024 Helsinki, Jäähalli
– Etenkin Saksassa keikoille tulee varmasti paljon fanejamme. Minun täytyy työskennellä kotona omassa rauhassani, sillä en halua, että muut ovat todistamassa yrityksiäni ja erehdyksiäni. Tämä albumi saattaa siis aiheuttaa pohdiskelua ja herättää eksistentiaalisia kysymyksiä, jos kuulija on vain sille avoin ja etsii sanoitukset käsiinsä. – Emme halua laskea rundeja vanhojen levyjen varaan. Jos he jäävät katsomaan myös Powerwolfia, he saattavat päästä syvemmälle heidän musiikkiinsa. Mieletön idea voi tulla yhtäkkiä lavalla, vessassa tai vaikka lenkillä, ja äänityslaitteiden täytyy olla silloin lähellä. – On mentävä jatkuvasti syvemmälle itseensä, avattava hyvin raskaita ovia ja yritettävä löytää jotain uniikkia. Minun maailmassani sanoitukset tulevat albumin mukana, mutta enää se ei toimi niin, kun musiikkia kuunnellaan vain jostain Spotifysta, mies jupisee. Kun esittelen uuden kappaleen laulumelodioineen kaikkineen, sen täytyy kuulostaa hyvältä ja minun on oltava itse tyytyväinen siihen. ”Emme halua laskea rundeja vanhojen levyjen varaan. Uuden luomisen tuska Elokuun alkupuolella ilmestynyt Avenge the Fallen syntyi samalla kaavalla kuin pari edellistä albumia. Levyn biiseistä moni sai alkunsa ollessamme tien päällä. – Miten hemmetissä sanoitukset edes löytää nykyisin, kun ihmiset eivät osta levyjä. Olen hyvin onnellinen, että emme ole siinä tilanteessa. Se on sinun elämäsi, ja ainoa sellainen. Luotan siihen, että 2025 tulee olemaan Hammerfallin vuosi. Uskon, että on myös ihmisiä, jotka eivät ole välttämättä kummankaan yhtyeen suuria faneja, mutta he ostavat lipun ja ilmestyvät paikalle, koska tämä on hieno yhtälö. Voimme lähteä hyvillä mielin Glory to the Braven [1997] tai Renegaden [2000] juhlakiertueelle sinä päivänä, kun julkaisemme levyn, josta ihmiset eivät tykkää yhtään. Koko 30-vuotinen uramme määrittää meidät. He tekevät sen vain siksi, että on jokin syy lähteä kiertueelle. Tällä kertaa myös työskentelimme Oscarin kanssa paljon yhdessä ja pallottelimme ideoita keskenämme. Solisti uskoo, että tällä asetelmalla kaikki, niin bändit kuin yleisö, voittavat. On jo aikakin, kaikkien näiden lämppärikeikkojen jälkeen! Nyt pääsemme niittämään sen, mitä olemme kylväneet viimeisen neljän vuoden aikana. Toimintaa on tarkoitus jatkaa, mutta keikkalavoilla tasavuosia ei lähdetä erityisemmin juhlistamaan. Ei. Sitten voimme tehdä mitä vain, mutta vielä ei ole sen aika. – Olemme juhlistaneet jokaisen levyn kaksikymppisiä sisällyttämällä keikkoihin viiden minuutin kitaramedleyn, jossa on osia kunkin levyn biiseistä. Toistaiseksi meidän kannattaa pitää settilistassa hyvä tasapaino uusien ja vanhojen biisien välillä, tietysti uusinta levyä hieman painottaen. Niin monet bändit julkaisevat levyjä ja biisejä, joita kukaan ei halua kuulla. Avenge the Fallen on Hammerfallin kolmastoista täyspitkä. Laulaja kertoo, että Avenge the Fallen ei ole suoranainen konseptialbumi, mutta kaikissa sen kappaleissa toistuu jonkinlainen vapauden ja toivon positiivinen sanoma. Tällä hetkellä Hammerfall keskittyy festarikesän paketointiin ja tulevaan kiertueeseen Powerwolfin kanssa. Albumin tekeminen oli kovan työn takana ja olin repiä hiukset päästäni, mutta en tohtinut, sillä haluan pitää pitkän tukan. Jos siihen pisteeseen päädytään, se johtuu mielestäni siitä, ettei uusi tuotanto ole enää merkityksellistä. Cans kertoo, että uusien levyjen tekeminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi. Olemme tehneet pitkän uran ja silti relevantteja. – Pistin sanoituksiin aiempaa enemmän ajatusta, sillä mielessäni oli teemallinen suunnitelma, jonka halusin toteuttaa. Ne täytyy googlata tai jotain, hitto vie. Uudistamme lavashow’mme ja otamme mukaamme jonkin tosi siistin lämppärinimen. – Jos minulta kysyttäisiin, mikä albumi tai kappale määrittää Hammerfallin, sanoisin että kaikki kolmetoista albumia. Jos haluat olla jotain tai joku, sen kuin ryhdyt siihen. Vuosi 2025 on pyhitetty headliner-kiertueelle. Tuollainen pieni tribuutti riittää tässä vaiheessa. Hammerfall on julkaissut viime vuosina 20-vuotisjuhlapainoksia klassikkolevyistään. Ensi vuoden varalle suunnitelmat ovat huomattavasti suuremmat. Cansin mielestä suurin ero uuden albumin ja aiempien välillä on nimenomaan lyriikoissa. Pääesiintyjänä meidän täytyisi esiintyä vähintään puolta pienemmissä paikoissa, emmekä saisi silloin Powerwolfia mukaamme, sillä he ovat liian isoja lämppäriksi. – Kun on luova ihminen, on oltava valmiina kun luovuus iskee. Siksi Oscar tuo aina rundille kannettavan studion. Powerwolf on uudemman sukupolven metallibändi, joka myy jopa 14 000 ihmistä vetäviä areenoita loppuun ympäri Eurooppaa. Jos siihen pisteeseen päädytään, se johtuu mielestäni siitä, ettei uusi tuotanto ole enää merkityksellistä.” – Olen vain iloinen, että voimme soittaa tällaisten bändien erikoisvieraana. 30. Se oli hyvin poikkeuksellinen tapa toimia, mutta se kannatti. Ehkä he tykästyvät kumpaankin bändiin sen myötä entistä enemmän. Kitaristi Oscar Dronjak säveltää biisit ja toimittaa demot Cansille, joka kehittelee laulumelodiat ja kirjoittaa sanoitukset. Se on jotain, mihin me emme todellakaan pysty. – Itse toimin eri tavalla. – Lähdemme ensimmäistä kertaa Australiaan, jossa rundaamme pidemmän kaavan kautta. – Ihan kivan biisin kirjoittaminen käy helposti, mutta onko ihan kiva tarpeeksi hyvä. Meidän on luotava nahkamme uudestaan jokaisella levyllä ja tuotava peliin jotain uutta ilman, että horjutamme Hammerfallin identiteettiä. Sekin on merkittävää, että tämä on kolmastoista levymme. Hammerfall on tuotemerkki, joka edustaa vankkaa perinteistä heviä, ja meidän on pysyttävä sen raamien sisällä. – Jokaisella on oikeus elää sellaista elämää kuin itse haluaa, ilman että kukaan muu määrittää sitä
INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi SEURAA:
Siihen, että Jari Mäenpää sai teoksensa vihdoin kuulostamaan haluamaltaan, vaikutti sattuma. Hyvää kannattaa odottaa, sanotaan. Wintersunin Time II on albumi, jota on saatu vartoa niin kauan, että odotukset ehtivät kasvaa vuorten kokoisiksi. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ONNI WILJAMI KINNUNEN 32
”Tykkään antaa tekemisilleni aikaa, koska joskus ensirakkaus omaa melodiaa tai riffiä kohtaan voi sokaista ja sen todellinen laatu paljastuu vasta myöhemmin.” 33
34
Se oli siellä poikansa kanssa. – Siinä se oli! Palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Sen saman pojan, joka syntyi vähän ennen kuin Time II:n rummut äänitettiin. – Miksasin levyä salaa johonkin joulukuuhun asti, ja sitten se olikin valmis. Näin Kaitsua [Hahto, rummut] jokunen viikko sitten Crownshiftin keikalla. Aloin kasata niiden tuotantoa, ja ensimmäinen puoli vuotta meni siihen, että rakensin mun semistudioni uudelleen. – Siitä meinasi tulla sellaista taistelua, etten tiennyt, haluanko edes koskea koko matskuun enää ollenkaan, Mäenpää toteaa. – Sitten huomasin ajattelevani, että soundi on kuitenkin tosi hyvä ja mietin, mitenköhän se sopisi Time II:lle. Jos asennoituu kaikkeen negatiivisesti, mistään ei varmasti tule yhtään mitään eikä kukaan halua olla tekemisissä kanssasi. Oon sitä vähän odottanutkin, koska mulla on ollut ”Time II:een ja joukko rahoituksiin liittyvät paskasateet menivät pahimmillaan sellaisiksi, että oli vain pakko pitää taukoa siitä kaikesta ja keskittyä ihan täysin musiikin tekemiseen.” 35. Mäenpää kertoo, että suurin helpotuksen tunne tuli jo siinä vaiheessa, kun miksaus ja masterointi alkoi sujua ja pelko epäonnistumisesta karisi kokonaan. – Mutta on tähän kaikkeen osannut suhtautua myös huumorilla. Miten joukkorahoituksen vastaanotto vaikutti tähän kaikkeen. Miten Time II sai lopullisen muotonsa. Mielestäni se on valinta, ettei vello siinä. Sen jälkeiseen vuositusinaan on mahtunut niin paljon käänteitä, että yhtyeen kuulijakunta on ehtinyt turhautua toden teolla. Mäenpää ei ollut tyytyväinen soundeihin, koska albumi kaipasi rankempaa tuotantoa. Vaadittiin The Forest Seasons -albumi (2017) ja sitä seuranneet kiertueet, joukkorahoitus parempaa studiota varten ja ennen kaikkea aikaa, ennen kuin Mäenpää oli valmis edes ajattelemaan Time II -albumia uudelleen. a ika on asia, jota alkaa ajatella monin tavoin Wintersunin Time II -albumin tapauksessa. Tieto otettiin vastaan epäuskoisesti, kunnes hype lähti käyntiin. – Vielä viime vuoden alkaessa mulla ei ollut edes suunnitelmissa alkaa miksata levyä. Time-albumien ensimmäinen puolikas julkaistiin jo vuonna 2012. Viime tammikuussa se kuitenkin tapahtui: Jari Mäenpää, Wintersunin primus motor, kertoi Time II:n olevan valmis. Olihan se hullua tajuta asia noin! Mäenpää alkoi luonnostella Time-albumeita jo 2000-luvun puolivälissä. Loputon kierre johti siihen, että Mäenpään suhde musiikkiaan kohtaan alkoi muuttua ensin viha-rakkaudeksi ja lopulta lähestulkoon silkaksi vihaksi. Siinä kohtaa kerroin asiasta Wintersunin sisäisessä chat-ryhmässä. Myös tekniikan kehittyminen auttoi luomaan Time II:n vaatiman äänimaailman. Eli olen ollut nuorempana tyyppi, jonka lasi oli aina puoliksi tyhjä. Eihän sielläkään meinattu uskoa, että olen oikeasti tosissani. Muuttuiko albumi viimeistelyn myötä. Kun The Forest Seasons -kiertue päättyi 70 000 Tons of Metal -risteilyyn keväällä 2020, me oltiin jo päätetty, että kiertäminen on tauolla ja keskityn musiikkiin. Siis ihan kokonaan valmis. – Kyllä mä siinä loppuvaiheessakin pakittelin muutaman kerran takaisinpäin, koska tiesin voivani parantaa kaikkea vielä vähäsen, mutta isompia epävarmuuksia ei enää tullut. Ja siinä se oli, täysi-ikäinen poika meidän kanssa katsomassa keikkaa. Monien soundien yhdistelmää, josta oon pitänyt 90-luvulta asti, kun halusin yhdistää yhteen ainoaan bändiin paljon eri elementtejä tiukassa paketissa. – Aloin tehdä neljää uutta albumia samanaikaisesti. Päinvastoin. Aloin kopioida soundeja sen kappaleisiin. En saanut päässäni kuulemaani visiota millään rakennettua niihin soundeihin. – Jopa yksittäiset plugarit muuttivat pelin täysin, ja olin tosi helpottunut, kun homma lähtikin puolivahingossa kulkemaan eteenpäin. Viimeistään menneen kevään Indiegogo-rahoituskampanja osoitti, että kuulijoilla oli yhä luottoa Jari Mäenpäähän ja Wintersuniin. Se oli juuri se soundi, jota olin etsinytkin. – Elämässä tapahtuu kaikenlaista, mutta aina kannattaa yrittää ajatella positiivisesti. Omat kappaleet alkoivat tuntua kaukaiselta historialta. Ei liian raskasta, ei liian löysää vaan puhtainta Wintersun-ydinsoundia. Oli jo aikakin – Se, että pystyin saamaan albumin valmiiksi asti, tuli vähän yllärinä mulle itsellenikin, Mäenpää paljastaa, kun kysyn, mikä oli kaiken tapahtuneen jälkeen se lopullinen käännekohta, jonka äärellä mies ymmärsi, että nyt Time II on valmis ja hän voi olla tyytyväinen siihen. Siinä kohdassa oikeastaan tiesin, että tämä matka tulee jatkumaan vielä tovin. Se oli ihan tietoinen päätös. Olen itsekin opetellut positiivisuuteen. En silti halunnut kertoa kenellekään, että ihan oikeasti miksaan Time II:sta. Siis lähes 20 vuotta sitten. Yksi asia, joka auttoi toista osaa valmistumaan, oli Mäenpään vuosien kuluessa muuttunut elämänasenne. Se meni niin pitkälle, että levy aiheutti minulle pienimuotoisen burnoutin. – Kun me lähdettiin Time-kiertueelle, yritin samalla miksata Time II:sta, eikä siitä meinannut tulla mitään. Siinä vaiheessa mulla oli paljon riffejä niitä kaikkia varten. – Negatiivisuus syö ihmistä. – Onhan tämä ollut kirjaimellisesti aikaa vievä matka, jonka en uskonut päättyvän ihan näin sujuvasti, Mäenpää naurahtaa silminnähden helpottuneena istahtaessaan helsinkiläisen Riffi-baarin loungen sohvalle. Suunnitelmaan ei kuulunut Time II:n viimeisteleminen. Jossain vaiheessa oli vain pakko täyttää sitä. Kyynisimmät eivät enää uskoneet koko albumin ilmestyvän. Mäenpää hehkuttaa, miten paljon helpompaa työstäminen oli uuden studion uudella Mac Prolla kehittyneen plugaritekniikan kera. On korkea aika ottaa selvää. – Nyt tuntuu siltä, että ihan valtava taakka on nostettu hartioilta ja on oikeasti vapaa lähtemään täysillä kohti uusia albumeita. Elokuussa 2023 yksi albumeista alkoi olla 80-prosenttisesti valmis, mutta viimeistelyn suhteen oli jälleen haasteita. Mistä Mäenpää ammensi inspiraatiota Time-kaksikolle. Eikä asenne muuttunut heti, mutta kun oikein keskittyi positiivisuuteen, se onnistui. Sen jälkeen ne neljä levyä etenivät tosi nopeasti, koska pandemian aikana ei ollut minkäänlaisia häiriöitä
Oon ollut niistä tosi innostunut ja jotkin Time II -jutut kuulostivat itselleni vanhentuneilta. Aika väärin ymmärretty projekti Time II:n valmistumisessa meni niin kauan, että Wintersun ja Jari Mäenpää lähes meemiytyivät projektinsa takia. Voin sanoa, että esimerkiksi Sons of Winter and Starsiin olen ehtinyt kyllästyä aika moneen kertaan. Luova ihminen etääntyy luomuksistaan joskus nopeastikin ja siirtyy eteenpäin. – Tykkään antaa tekemisilleni aikaa, koska joskus ensirakkaus omaa melodiaa tai riffiä kohtaan voi sokaista ja sen todellinen laatu paljastuu vasta myöhemmin, Mäenpää kertoo ja naurahtaa sitten, että rajansa kuitenkin kaikella. Matkan varrelle mahtui joukkorahoituskampanja The Forest Seasons -levylle ja toinen Time II -albumille. Myöskään biisin loppu ei kyllästytä vieläkään. Näin ei ole kaikkien tekemieni kappaleiden kanssa. – Huomasin, että esimerkiksi Silver Leaves on mulle yhä ihan maaginen biisi, vaikka olen kuullut sen varmasti tuhansia ja sen yksittäisiä osia varmaan kymmeniä tuhansia kertoja. Lopulta olin itsekin yllättynyt, että vanhat biisit kuulostivat oikeasti NIIN hyviltä. Kyllä ne heräsivät tavallaan uudelleen eloon mulle itsellenikin. Intro ja se, miten biisi lähtee toden teolla käyntiin, nostaa yhä karvat pystyyn. näiden tulevien neljän levyn riffejä jo jostain vuodesta 2010 asti. Uudella plugariteknologialla sain kiillotettua jopa niitä todella hyvälle mallille. Todellinen irvailun aihe näistä Suomen mittakaavassa poikkeuksellisista 36. Näin olisi saattanut käydä helposti myös Time II:n kappaleiden suhteen. Time II:n sävellyksistä vanhimmat ovat peräisin 1990-luvulta
Hype oli ihan mieletöntä, ja sitten kun kaikki biisit ovat kuitenkin kiinni minusta, aivan varmasti faneille olisi kelvannut vähempikin. – Otin sen The Forest Seasons -kiertoreitin. 37. Yritin kommunikoida asian oikein, ja totta kai kävi niin, että negatiiviset kommentit yllyttivät vielä lisää negatiivisia kommentteja, mutta siitä otettiin oppia. Itse vain en meinannut olla tyytyväinen Time II:een. Se levy kampanjoineen hämmensi jengiä todella paljon, koska kyseessä ei ollut perinteinen joukkorahoitus. Poikkeuksellista on myös se, miten ahkerasti Mäenpää lukee bändinsä somekanavien kommentteja ja jopa vastaa niihin. Minä taas maksoin The Forest Seasonsin omasta pussistani ja sitä ikään kuin myytiin joukkorahoituskampanjan tuotteena, vaikka tarkoitus oli kerätä resursseja studiohanketta varten. kampanjoista tuli, kun mukaan liitettiin haaveita omasta studiosta ja vaikka minkälaisesta kompleksista saunoineen. – Hauskinta asiassa on, että mä olen itse ollut se tyyppi, joka on ollut kaikkein eniten pettynyt muhun ja siihen, että olen aiheuttanut vuosia pettymyksiä muille, Mäenpää huokaa. Tavallisesti joukkorahoittajat sijoittavat rahaa johonkin tuotteeseen, se tuote valmistetaan ja kampanjaan osallistuvat saavat sen tuotteen itselleen. – Vastuuta täytyy silti ottaa myös itse. – Wintersunin ensimmäinen levy [Wintersun, 2004] onnistui niin hyvin ja bändissä on niin kovat soittajat, että tällaiselta ”super groupilta” odotettiin todella paljon. Siinä kävi niin, että me informoitiin jengiä hieman väärin. Vuorovaikutus on hieno asia, mutta tuskin kukaan on immuuni jatkuvalle törkykommenttien vyörylle. Time II:n kanssa tehtiin aika samanlainen tulevaisuuteen sijoittuva kampanja, mutta nyt se kommunikoitiin ja ymmärrettiin paremmin
Mistään jatkuvalla syötöllä täyteen ahdetusta turboalbumista Time II:ssa ei ole kyse. Wintersunille löytyy yhä tukijoita. Ne ovat juuri sitä, mitä ne olivat valmistuessaan vuoteen 2012 mennessä, Mäenpää sanoo. En olisi elämässäni tässä, missä olen juuri nyt, ellen olisi vaellellut joskus varjoissa ja kokenut tätä kaikkea.” 38. Kyseessä on 49-minuuttinen teos, joka tekee nopeasti selväksi, että Wintersunin musiikki toden totta saavuttaa koko potentiaalinsa juuri tällaisessa muodossa: massiivisena, monikerroksisena ja ehdottomana. – Kaiken voi kääntää positiiviseksi. – Siihen en lähtenyt, että olisin koskenut sävellyksiin enää tuossa kohtaa. Niiden suhteen Time-albumikaksikossa on varsin erikoinen piirre, joka ilmeni vasta kokonaisuuden jakauduttua kahteen osaan: soolot päätyivät levyille epätasaisesti. – Sen sijaan Time II sai kaksi kappaletta lisää. Olihan se hauskaa pitää puoli vuotta hiljaisuutta ja räjäyttää pankki sitten Time II:lla. – Palatessani kitarasoolojen pariin sain ihmetellä itsekin, että mähän osaan vähän soittaakin, hah hah, Mäenpää alustaa. ”Kaiken voi kääntää positiiviseksi. Kappale tutkii tunnetta, joka syntyy, kun katuu jotain kovasti. Se fiilis purkautui tuossa kohtaa musiikin muotoon, ja koko kappale käsittelee sitä, miten kukin meistä katuu jotakin ja miten aika vaikuttaa siihen. Levyllä on muutamia kohtia, joissa on vain sadetta ja ukkosta, ja niidenkin tekeminen on mulle vaikeampaa kuin täysimittainen ”wall of sound” suurimmillaan. Jos musiikki on säilyttänyt pääosin sen muodon, joka sävellyksissä on elänyt toistakymmentä tai parhaimmillaan yli parikymmentä vuotta, Time-levyjen sanat ovat muuttaneet vuosien kuluessa hieman merkitystään. Siinä on ehkä jonkinlainen ennustus aiheesta, joka kosketti minua paljon myöhemmin. Kaiken keskiössä ovat aina riffit, melodiat ja tunnelma. – Olihan se aika hurja reissu seurata tuota kaikkea, ja vähän jopa traumaattistakin, Mäenpää naurahtaa. Alun perin, kun oli vain yksi valtava Time-albumi, siis ennen kuin jaoin levyn kahteen osaan, näitä raitoja ei ollut olemassa. En olisi elämässäni tässä, missä olen juuri nyt, ellen olisi vaellellut joskus varjoissa ja kokenut tätä kaikkea. Vaikka Time II on suurieleinen teos, Mäenpää kiistää, että soundi tai mainitut runsaat kerrostumat veisivät huomion kappaleiden ytimeltä. Albumit kertovat yhä ajasta ja pohtivat elämän tarkoitusta peilaillen aiheita Mäenpään omien kokemusten ja maailman mullistusten kautta. Fields of Snow -intro ja Ominous Clouds -instrumentaali syntyivät tässä vaiheessa. Ocean Machine [1996] ja varsinkin Infinity [1998] ovat levyjä, joilla on sellainen hyvässä mielessä mielettömän ylitsevuotava soundi. Tuloksena oli yli 10 500 tukijaa ja 528 000 euroa. Monta kuukautta mietin pääni puhki sanavalintoja ja hehkutteluja, että kaikki asiat ymmärrettäisiin varmasti oikein, ja kyllä se oli kuluttavaa. Teemat jäävät kuitenkin sen verran auki, että tekstejä voi tulkita monella tavalla. – En usein anna asioiden mennä ihon alle, koska uskon sananvapauteen tällaisissa pienemmissäkin asioissa. – Väitän, että jopa Time II:n kappaleista saisi tehtyä oikein hienon kuuloisia akkariversioita, hän sanoo. – Mun visioni oli saada aikaiseksi se iso ”wall of sound”, johon rakastuin aikoinaan Devin Townsendin alkupään albumeilla. – Kommenttien joukkoon on kuitenkin mahtunut suorastaan pahansuopia valheita. Muuttuivatko kappaleet vielä siinä vaiheessa, kun miksasit ja masteroit lopullista versiota albumista. Paitsi että Time II julkaistaan ”normaaliversiona” Nuclear Blastin kautta, bändin Indiegogo-kampanjaan osallistuville tarjottiin hulppea digipaketti, jossa on perusalbumin ohella valtava määrä varhaisia Wintersun -demoja ja vähintään yhtä kiinnostavana yksityiskohtana Time I -albumi Time II:n soundeilla. Se saattaa pitää paikkansa, mutta ei tarkoita, ettei musiikki voisi silti olla monikerroksista. – Introt, akustisuudet ja ambient-kohdat ovat mulle kaikkein vaikeimpia säveltää, Mäenpää paljastaa. Joillekin se on kai viihdettä, löytää jokin kuuma aihe ja saada vaikka artisti kommentoimaan yrittämällä ärsyttää tätä mahdollisimman paljon. – Silver Leavesin pitkä intro oli ehdottomasti vaikein osa Time-albumeita, vaikka nyt puhutaan 90 minuutista musiikkia, jossa tapahtuu kaikenlaista. Siksi en voikaan olla kiitollisempi, että kaikki päättyi näin uskomattoman hyvin. Sellaiset, kun yritetään tökkiä ja saada aikaiseksi reaktioita, eikä mukana ole yhtään empatiaa. Nyt kaipasin levylle selvän intron ja yhden johdannon kahden kappaleen välille. – Tykkään olla läsnä faneille ja antaa vuorovaikutusta, mutta Time II:een ja joukkorahoituksiin liittyvät paskasateet menivät pahimmillaan sellaisiksi, että oli vain pakko pitää taukoa siitä kaikesta ja keskittyä ihan täysin musiikin tekemiseen. Heviskitta piilottaa paljon alleen, ja ilman sitä on mietittävä vielä tarkempaan jokainen asia kaikuja myöten. Eikä Wintersun olisi sellainen yhtye kuin se on, jos emme olisi kulkeneet läpi kaikkien niiden erikoisten vaiheiden, jotka Time II -albumin julkaisua ovat edeltäneet. – Time-kappalehan kertoo katumuksesta. – Oon kuullut väittämän, että kun ihminen kuuntelee musaa, se pystyy keskittymään kerrallaan vain kolmeen eri instrumenttiin. Onhan se hämmentävää, kun joku soittaa mun musaa vaikka pelkällä pianolla, ja perkele, sehän kuulostaa tosi hyvältä. Siinä on vain valittava, mitkä layerit milloinkin liidaavat ja mitkä puolestaan komppaavat. Ne vituttavat. – Youtubesta löytyy fanien joistakin Time-biiseistä tekemiä akkariversioita, ja ne on aika makeita. Koko ajan tapahtuu paljon, ja sillä kaikella on vieläpä merkitystä. Suurellisimpien maalailujen vastapainoksi tarjoillaan orgaanisuutta, minimalistisempaa akustisuutta, seesteisempiä hetkiä ja harpun tapaisia soittimia, jotka luovat isoja kontrasteja. Ajatonta musiikkia Kaikkien tuotantohaasteiden ja kohujen keskellä on saattanut päästä unohtumaan yksi oleellinen asia: Time II sisältää myös musiikkia. Ajan hampaissa Seuraavaksi aiheeksi nousevat kitarasoolot. – Jälkeenpäin oli sellainen tyhjä olo, pala kurkussa ihmetteli, että mitähän mä nyt tekisin. Ja jos faneilta ei saa kritiikkiä, heiltä ei voi myöskään odottaa rakkautta onnistumisten hetkillä, Mäenpää sanoo
39
Tämä voi kuulostaa oudolta kaiken sen Time II:n odottamisen jälkeen, mutta itse asiassa riffien, melodioiden ja biisien tekeminen on mulle todella sujuvaa. Niissäkin oli mielettömät soundtrackit, mutta ennen kaikkea löysin taas sen maailman, johon rakastuin jo The Last Ninja -pelien aikoihin. Multa syntyy niin paljon musiikkia kuin itsestään, ettei mun tarvitse pakottaa itseäni tekemään sitä. Kaikesta suomalaisuudesta Mäenpää ei ole Wintersunin melodiamaailmassa luopunut, mutta varsinkin Time II -albumia kuunnellessa on selvää, etteivät tämän musiikin juuret ole kotimaassa tai sen melankoliassa. Ihan albumin lopusta löytyy toisenlainen poikkeuksellinen Wintersun-hetki: Silver Leavesin jo valmiiksi eeppinen loppukliimaksi saavuttaa vielä uuden tason, kun laulukieli vaihtuu yllättäen englannista suomeksi. Silver Leavesissäkin kontrasti englantiin on kyllä valtava. Time II:n intron tai kymmenminuuttisen The Way of the Fire -aloituskappaleen ei tarvitse soida kovin pitkälle, kun kuulija kiinnittää huomionsa vielä levykaksikon ensimmäistä osaakin runsaampaan itämaisuuteen. – Siitä asti mua on kiehtonut koko se mystinen maailma, aasialaiset puutarhat ja arkkitehtuuri. Se taianomaisuus jäi osaksi mua, ja kitaransoitossani on aina ollut sitä, koska olen tykännyt seikkailla pentatonisen skaalan eri puolilla. Se sopikin kokonaisuuteen yllättävän hyvin. – Aasialaiset jutut tuntuvat kiehtovilta, koska ne ovat niin erilaisia. Sieltä löytää tekemisiinsä hyvin erilaista inspiraatiota. Suomi on siitä erikoinen kieli, että tavujen rytmitys ja koko fraseeraus eroaa tosi paljon melkein kaikista muista kielistä. On ikään kuin matkattava kaukaisempiin ilmaisumuotoihin, jotta löytää myös suomalaisuuden vahvuuksia paremmin. Valtaosa muusikoista taas kokee, ettei musiikkia voi pakottaa mitenkään, vaan luovuuden puuska iskee kun iskee ja kaikki tapahtuu aalloissa. Ihan sitä myöten, miten erilaisia kanji-merkkien muodot ovat meidän kirjoitusmerkkeihin verrattuna. Ja koska teen musiikkia kotona, olen tavallaan sen äärellä lähestulkoon 24/7. Erityisesti The Last Ninja ja The Last Ninja II ovat pelejä, joita rakastin tuolloin ja rakastan nykyään. Samoin pelien soundtrack on ihan uskomaton, varsinkin teknisiin rajoitteisiin nähden. Tätä kautta löytyy suora yhteys erääseen toiseen kitaristiin, joka jätti aikoinaan Yhdysvaltain tomut taakseen, muutti Japaniin ja on rakentanut siellä omanlaisensa uran: Marty Friedman on Mäenpäälle merkittävä esikuva. Kyllä mä koen myös eräänlaista sukulaisuutta aasialaiseen kulttuuriin, vaikken olekaan kasvanut siellä. Fiilis niissä on ihan ylittämätön, joulukuussa 47-vuotias kitaristi-laulaja hehkuttaa. – Kun miksasin Time II -levyä, pystytettiin kaikki kampanjat ja muut, tein 16-tuntisia päiviä aika lailla kahdeksan ”Nyt kun ikääkin on alkanut tulla, mä olen jo ehtinyt tuskailla, etten ehdi ikinä julkaista kaikkea pöytälaatikossa olevaa materiaalia.”. – Idea tuli siitä, että lopun melodia on aika aasialainen, ja oikeastaan halusin, että laulukielikin olisi ollut siinä kohtaa jostain Aasiasta, mutta enhän mä mitään japania tai kiinaa osaa laulaa sinne päinkään, joten suomi oli seuraavaksi paras vaihtoehto. Tuolloin päätin, että aion tutkia itämaista melodiamaailmaa Time-levyillä. Mäenpään Aasia-innostus on vanhaa perua ja nojaa pelimaailmaan. Sooloja syntyi, mutta ekalla osalla sellainen on ainoastaan Time-kappaleessa ja loput seitsemän menivät tälle toiselle. – Muistan, kun äänitin Time-levyjen skittoja ja mietin, että nyt sooloja on oltava enemmän ja niiden on pakko olla parempia kuin meidän ekalla levyllä. – Ymmärrän täysin, että jollekin rutiini toimii ja voisi se joskus tehdä hyvää itsellenikin, mutten ole ikinä toiminut niin, koska mulla on ollut niin pitkään jonkinlainen kotistudio. – Kun olin kuusivuotias, sain vanhemmilta Commodore 64 -kotitietokoneen. Musiikin tekeminen on kuitenkin vain osa paketista, Mäenpää muistuttaa. – Me tehtiin jo Ensiferumissa Lai Lai Hei -kappale, joka toimi tosi hyvin, ja olin miettinyt pitkään, että olisi hauskaa tehdä taas jotain suomeksi. Aikaansaava luonne Tapoja, joilla ihmisen luovuus toimii, on monenlaisia, ja aiheesta on kerrottu usein tämänkin lehden sivuilla. – Samoihin aikoihin näin elokuvia kuten Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme [2000] ja Geishan muistelmat [2005]. – Luulen, että täällä eläessä on luovuuden kannalta hieman liian lähellä suomalaisuutta. Vaikkapa Steven Wilson ja Devin Townsend kertovat menevänsä joka päivä kellotetusti kotistudiolleen työstämään musiikkia. – Friedman tuli mun elämään opetusvideoiden välityksellä ja räjäytti mun tajunnan uudelleen aasialaisten melodiaskaalojen ja sellaisten pienten juttujen suhteen, joilla saa luotua tuota eksoottisen kuuloista tunnelmaa
Se jää kuulijan päätettäväksi. Kun kaikki on valmiina, mennään studioon ja saadaan albumille se viimeinen tarvittava tatsi. Nuokin bonuksena jaettavat viisi levyllistä ovat sellaisia ”melko valmiita demoja”, joita en enää nykyään paljon tee. Lunastaako Time II valtaviksi paisuneet odotukset. Kappaleet eivät tunnu pätkääkään ylimittaisilta, pois lukien instrumentaalinen avausraita, joka ajaisi asiansa puolet lyhyempänäkin. WINTERSUN Time II NUCLEAR BLAST Tässä se nyt sitten on: albumi, jonka ilmestymispäivää monet kovimmatkaan Wintersun-fanit eivät uskoneet näkevänsä. Niitä on Iphonessa tai nopeita kokeiluja tietokoneen kovalevyillä. – Nyt kun ikääkin on alkanut tulla, mä olen jo ehtinyt tuskailla, etten ehdi ikinä julkaista kaikkea pöytälaatikossa olevaa materiaalia. Bisnespuolen ihmiset pelkäisivät kulujen nousevan tulojen edelle ja levyt söisivät huomiota toisiltaan, koska kaikki niistä eivät voisi saada samanlaista näkyvyyttä. Kotilaitteetkin ovat sillä tasolla, että demon äänittämisen voi jättää väliin kokonaan. – Isoin haaste on, että kun nykyään saa midiplugareihin jopa valmiita skittasoundeja, ei kannata kirjoittaa liian monimutkaista musiikkia niitä käyttäen, jos meinaa pystyä itse samaan. Sieltä täältä, mutta etenkin Japani-kuvastosta poimituista vaikutteista huolimatta musiikki on äärimmäisen tuttua Wintersunia. Runsas luovuus ei sovi tänäkään päivänä yhteen musiikkiteollisuuden kirjoittamattomien sääntöjen kanssa. – Riffejä sen sijaan löytyy todella paljon. – Onneksi munkaan tapauksessa ne neljä levyä eivät tule valmistumaan samaan aikaan, Mäenpää naurahtaa. – The Forest Seasonsista alkaen järjestys on ollut mulla erilainen. Voi meinaan tulla vähän hikikarpalot otsalle studiossa, jos on kirjoittanut bändille sellaista musiikkia, jota ihminen ei voi soittaa. Pettymystä albumin ei pitäisi tuottaa kenellekään. Varsinkin upean Silves Leavesin vaikuttavat suomenkieliset pätkät ansaitsisivat enemmän tilaa. Kappaleet itsessään ovat erinomaisia, ja nipottamista on lähinnä miksauksessa. Voin sanoa, että olin aika paskana tuossa toukokuun alussa. Eniten harmittaa se, että mahdottoman hyvältä kuulostava laulu hukkuu ajoittain liiaksi kaiken muun alle. Hän myöntää suoraan, että vaikka Time II:n Time Package -erikoisversion mukana julkaistaan viisi albumillista hänen varhaisia Wintersun-demojaan, materiaalia on paljon lisää. Tuotteliaisuuttaan Mäenpää ei kuitenkaan peittele. Ensin etsin oikean soundin ja soitan levyn käytännössä valmiiksi virtuaalisoittimilla. – Tähän vaikuttaa toki se, että demoprosessi oli ennen niin erilainen. Niiden ohella mulla on tälläkin hetkellä varmaan kymmenen albumin verran julkaisematonta musiikkia, joka ei välttämättä näe ainakaan nykyisessä muodossa ikinä päivänvaloa. Tässä vaiheessa tietää, että tulos vain paranee siellä studiossa. – Enää ei eletä maailmassa, jossa on rakenneltava ensin suuntaa-antava huonosoundinen demo, odoteltava studioon pääsyä ja toivottava, että kaikki menee hyvin sen muutaman studioviikon tai -kuukauden aikana. Kun duuni on paljon koneella istumista, siinä oli selkä ja olkapäät hajalla ja mahaakin ehtinyt vähän tulla. Elli Muurikainen kuukautta putkeen. Senkin takia on vain hyvä, että Time II on vihdoin ulkona ja voin keskittyä ihan uuteen musiikkiin. Niistä vain kolmessa oli muuten sauna. Jos Mäenpää keksisi vaikkapa julkaista kaikki neljä tällä hetkellä tekeillä olevaa albumia vuoden aikana, se ei todennäköisesti onnistuisi minkään levy-yhtiön tuella. Syksyllä 2012, kuusi vuotta kaavailtua myöhemmin, julkaistun Time I:n kakkososaa on haudottu niin pitkään, että siinä ajassa esimerkiksi allekirjoittanut on ehtinyt käydä kolme koulua ja asua seitsemässä kämpässä. Uudet seikkailut ovat kuitenkin se asia, joka innostaa mua kaikkein eniten.. Nykyisin kynnys inspiraation ja sen toteuttamisen välillä on Mäenpään mukaan matalampi kuin koskaan. Lähes 50-minuuttinen levy koostuu kuudesta biisistä, joista puolet on yli kymmenminuuttisia
– Kakkosalbumi oli soundeiltaan timanttia, mutta minusta siinä mentiin liikaa Arcturusin suuntaan, vaikka olisi pitänyt jatkaa hyväksi havaittua doom-linjaa. Se kuulostaa liioittelulta. Yearning vei tositoimiin Kun Tero Kalliomäki oli teini, hän soitti death metalia myöhemmän popmuusikon Samae Koskisen kanssa. Yearning, Saattue, Embassy of Silence, Uinuos ja Kallomäki ovat jättäneet jälkensä kotimaiseen metalliin, rockiin ja dark folkiin. – Joskus tein siellä töitä myös muille. Se on varmaa, että Kalliomäen ensimmäinen levyttänyt yhtye oli Yearning, tärkeä ryhmä hänen kehitykselleen muusikkona. Tero Kalliomäen kyky hallita musiikin kaikkia osa-alueita on kuitenkin vaikuttava. Studiolle riittää käyttöä myös omasta takaa. Niistä ajoista on niin kauan, että enää hän ei mene takuuseen edes siitä, oliko heidän bändinsä nimi Consumed vai Kattopelti. En ole kuitenkaan uskaltanut hypätä kokonaan musiikkijunaan. – Oman musiikin äänittäminen kiinnosti alusta asti, Kalliomäki sanoo. Plaintive Scenesin ilmestymisen jälkeen Yearning teki Euroopan-kiertueen, joka osoittautui lopun aluksi. – Se on todella hyvä ja tunnelmallinen doom-levy. Toisella albumilla Plaintive Scenesillä (1999) vetovastuun otti Palomäki, joka teki kaikki biisit. Soundit vain jäivät harmittamaan. Emme vielä hallinneet studiotyöskentelyä emmekä saaneet huonoilla kamoillamme aikaiseksi haluamaamme soundia. Äänitin pitkään erilaisilla raitureilla, ja tietokoneiden vallattua äänityshommat aloin opetella käyttämään niitä. Kalliomäen oma musiikki valmistuu KillHillissä, ja hänen yhtyeensä Kallomäki treenaa sen soittotilassa. Hän on luova moniosaaja, joka soittaa, säveltää, sanoittaa, tuottaa, taltioi ja tarvittaessa vaikka rakentaa. – Tein ensimmäiset äänitykset kasettimankalla ja päällekkäisäänityksiä toisen mankan avulla. Mutta se oli Juhanin ja Tonin visio, ja hyvä levyhän se on. R enessanssimies. Nykyään asetankin itselleni deadlineja ja yritän pitää niistä kiinni. Voisi se tosin senkin tehdä. Se ei ole kaupallisessa käytössä. – Juhani Palomäki perusti Yearningin Toni Kostiaisen kanssa. Kitaran soittamisesta se alkoi, mutta studiotyöt tulivat heti perässä. Ehkä jonain päivänä avaan studion toiseen paikkaan. Suuri osa sen biiseistä ja riffeistä oli Kalliomäen käsialaa. – Saan musiikista hyvää lisätuloa ja apuja kuluihin, joita bändeistä syntyy paljon koko ajan. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT AV-YLÄNNE JA ARTTU KARVONEN PÖLKYLLÄ Luova SIELU 42. Ei se silti täysin mahdoton ajatus ole, koska taon montaa rautaa musiikin parissa. Olin aina silmä kovana vakoilemassa, mitä ja miten maestro [Jarno] Hänninen tekee. Se ei kuitenkaan ollut hauskaa, koska studio on kotitalossani ja muutama muusikko ryyppäsi ja sekoili siellä. Ilman Juhania ja Yearningiä en olisi muusikko, joka nykyään olen, Kalliomäki kiittää. Enää. Yearningin debyyttialbumi With Tragedies Adorned ilmestyi vuonna 1997. Yearning oli ensimmäinen bändi, jossa hommia tehtiin tosissaan. Nykyisin Kalliomäellä on oma studio, KillHill. Sellainen ei oikein inspiroinut jatkamaan. Levy jäi ohueksi ja halvan kuuloiseksi, vaikka se tehtiin kunnon studiossa. Kalliomäki ei ole kouluttautunut musiikkialalle vaan on opiskellut kaiken omin päin. Studion omistamisessa on myös huonoja puolia. He ottivat minut toiseksi kitaristiksi jo ennen ensimmäistä demoa. Sain häneltä paljon oppia säveltämiseen ja aloin itsekin hyödyntää eri musiikkigenrejä metallissa. Useimmiten huonoin tuloksin. Tärkeimmät oppini sain kuitenkin Klaukkalan D-Studiolta, jossa olen tehnyt muutaman albumin muutaman yhtyeen kanssa. Näitä bändejä yhdistää mies nimeltä Tero Kalliomäki. – Olen tehnyt siellä kaikkea demoista albumikokonaisuuksiin ja kehitellyt studiota koko ajan ammattimaisemmaksi. En tykkää, kun äänitykset venyvät, ja omassa studiossa niin käy helposti, koska mitään aikarajoja ei ole. Musiikki pitää miehen kiireisenä mutta ei elätä häntä. Juhanilla oli klassisen musiikin tausta ja hän sävelsi monipuolisia, taidokkailla sointukuluilla varustettuja biisejä
A V -Y LÄ N N E 43
Tykkäämme progesta, Tori Amosista, Type O Negativesta, Opethista ja Kate Bushista. Niin pääsi käymään, kun Kalliomäki pyysi laulaja Ines Lukkasta vierailemaan Jäähyvästi-albumilla. – Tuukalla on perkeleen hyvä raspiääni. Albumia väännettiin yötä päivää, ja lopputulos miellyttää edelleen. On ollut ilo huomata, että meiltä on otettu vaikutteita uudempiin bändeihin. Arvostan sellaista. Niistä tuli isoja, meistä ei. Palomäki on sittemmin edesmennyt, eikä Yearningistä ole jäljellä muuta kuin levyt ja muistoja. Mutta en ole koskaan stressannut siitä. Meillä on pitkiä hiljaisia kausia ja keikkailemme harvoin, mutta yhtye on saavuttanut kulttisuosion. Kalliomäki kokee Embassy of Silencen henkilökohtaisesti hyvin tärkeäksi PÖ LK YL LÄ – Tapahtui jotain kummallista, joka sai Juhanin ensin antamaan rumpalille potkut, sitten ottamaan rumpalin takaisin ja potkimaan pois muita jäseniä, kuten minut. Vuonna 2007 perustettu bändi teki albumit Euphorialight (2010), Antler Velvet (2012) ja Verisimilitude (2015). Syy on vieläkin epäselvä, eikä sitä enää selville saa. Saattue on ikiliikkuja Kalliomäen tunnetuimpiin bändeihin kuuluu Saattue, joka perustettiin vuonna 2001 nimellä Kiduttajat. Kieli muokkasi osaltaan Saattueen tyyliä. Albumeista yleisöön on uponnut parhaiten Jäähyvästi. Mikä tärkeintä, Saattue oli Kalliomäen ensimmäinen suomenkielinen bändi. Ne ovat enimmäkseen hyviä. Kun se yhdistettiin tunnelA R T T U K A R V O N E N. – Touhu ei ollut kovin vakavaa ennen kuin aloin säveltää kaikki biisit. Siinä muutoksessa meni vuosia ja ensimmäiset demot olivat niin huonolaatuisia, että niillä oli turha toivoa sopparia, Kalliomäki perustelee. Siitä huolimatta sanoittaminen tuntui ensin oudolta. Saattue-visiitin jälkeen kysyin, kiinnostaisiko häntä tehdä biisejä kanssani. Tällä hetkellä Saattue viettää hiljaiseloa. Kävi ilmi, että meillä oli musiikillisesti paljon yhteistä. Jotkut debyyttialbumille kirjoittamani sanoitukset olivat aika ahdistavia ja rankkoja, mutta niin oli tarkoituskin. Homma alkoi toimia, kun laulajaksi löytyi Tuukka Koskinen. Tämä loi pohjan Embassy of Silencelle, joka soitti progepohjaista metallia ja tunnelmallista rockia. – Törmäsin Ineksen ääneen Mikseri. Never again, hah! Mutta kaikesta oppii. netissä ja olin aivan lumoissani hänen laulusoundistaan. – Niiden biiseihin, soundeihin ja kokonaisuuksiin olen enemmän kuin tyytyväinen. Eikä tarvitsekaan, elämä jatkuu. Se on aina kivaa. Kalliomäki sanoo Saattueen uran edenneen vaihtelevalla tahdilla. – Tunsin oloni riisutuksi, kun yleisö ymmärsi kaiken enkä voinut enää etsiä sanakirjasta täytteeksi hassuja ja ilkeältä kuulostavia sanoja. malliseen doomiin ja tarttuviin kertseihin, syntyi Saattueen oma soundi. – Saattueen moottori ei hyydy koskaan. Saattueen musiikki on omaperäistä, sillä on innokkaita faneja ja sen tekeminen on hauskaa. Bändi ei ole valtavan suosittu, mutta se on jättänyt maailmaan jälkensä. Viime keikallamme Turussa sali oli melkein täynnä ja ihmiset lauloivat mukana. Siihen aikaan levy-yhtiöt vielä maksoivat kaikki kulut ja pääsimme äänittämään kunnon studioon. Suomalainen melankolisuus sopii luonteelleni täydellisesti, ja Saattueeseen sitä saa purkaa vapaasti. – Soitimme niin Mokoman kuin Stam1nankin kanssa niiden alkuaikoina. Mutta ehkä syy löytyy jostain sieltä, että se Euroopan-kiertue oli liian rankka niin nuorille muusikoille ja alkoholia kului aivan liikaa. Pysyäkseen kiinnostavana biisin pitää aiheuttaa reaktioita. Kalliomäki luonnehtii bändiä ikiliikkujaksi. Koska emme osanneet omia biisejämme, aloimme soittaa Impaled Nazarenea. Hän sanoo kielivalinnan olleen luonnollinen yhtyeelle, jonka juuret olivat Mana Manan ja Sielun Veljien suunnalla. Tämä doom death -yhtye on julkaissut neljä albumia: Jäähyvästi (2008), Vuoroveri (2009), Kärsimysnäytelmä (2016) ja Vain toinen heistä (2021). Vuoroverta äänitettiin kuukausi D-Studiolla, ja se sessio on elämäni huippuhetkiä. – Soitin Yearningissä myös urani huonoimman keikan. Olimme Lahden Kasisalilla niin kännissä, että vahvarit putoilivat ja kitara lensi seinään. Olen myös sävellellyt Saattueelle uutta musaa. Embassy of Silence nousi ja hiipui Saattueen ensimmäinen levy synnytti bändin nimeltä Embassy of Silence. Mutta ei mennyt kauan, kun siitä tuli luonnollista. Kalliomäelle Saattueen parhaat ovat Vuoroveri ja uusin, Vain toinen heistä. Spinefarm Records kiinnostui Ikiuneen-ep:stä ja julkaisi debyyttialbumimme. Perustamisen ja ensialbumin ilmestymisen välissä vieri hämmästyttävät seitsemän vuotta
Modernin sähköjouhikon ohella Kallomäen soundiin kuuluvat sähkösello ja shamaanirummut. Voisi kai sanoa, että Uinuos valoi Kalliomäen musiikin synkkyyden toisenlaiseen muottiin. Bändi on kuitenkin edelleen olemassa, ainakin teoriassa. Sillisalaatti toimii harvoin. – Synkkyys voi olla jopa raskaampaa akustisena kuin säröillä, koska siten tunnelma nousee lähemmäs pintaa ja kohtaa mielen herkemmin. Kylläpä jäi hyvä mieli siitä festarista. Uinuos, uusi muotti Kalliomäki kertoo inhoavansa sitä, että musiikin tekemiselle asetetaan sääntöjä. Vuonna 2015 perustettu Uinuos on hyvä esimerkki Kalliomäen vapaasta tyylistä. Teimme jo Saattueen Vuoroverelle folk-henkisen akustisen biisin nimeltä Synnistä syntynyt. Kalliomäki ei silti katso siirtyneensä Uinuoksen kautta mihinkään täysin uuteen. Kiersimme Eurooppaa niin pienellä pakulla, että joku joutui aina istumaan vaihdekeppi polvien välissä. yhtyeeksi. – EoS nousi laajempaan tietoisuuteen vuonna 2010. Ja jos Uinuoksen biisejä soittaisi säröillä, ne saisi suhteellisen pienillä muutoksilla sopimaan Saattueelle. – Tein itselleni sähköjouhikon, jolla pystyn vetämään säröllä ja wahin läpi. Se painaisi paljon enemmän ja olisi vielä epämukavamman muotoinen, Kalliomäki nauraa. – Walakiat onnistui hyvin, mutta jatkoa ei ole seurannut. Kroatian rajalla meitä yritettiin huijata maksamaan sakkoa siitä, että autossa oli muka huumeita, vaikka ei todellakaan ollut. Tarina löytyy Kallomäen ensimmäisen albumin kansista ja bändin Youtube-kanavalta. Lisäksi bändi ammentaa Suomen kansan muinaisista loitsurunoista. Nousujohteisten vuosien jälkeen Embassy of Silencen suunnalta ei ole enää kuulunut mitään uutta. Niitä käyttävät nykyään lähes kaikki, ja kaikki tuntuu kuulostavan samalta. Ne sekä Ineksen taidokas laulu ja sanat tekivät musiikista mielenkiintoista. Hän päätti hankkia keikkapäähineeksi peuran kallon sarvineen. Teimme laadukasta musiikkia, joka ei löytänyt tarpeeksi kuulijoita. Kalliomäestä tuli Kallomäki, kun Tero visioi mielessään kallopäisen jouhikonsoittajan. Pääsimme Infernon kanteen, saimme radiosoittoa ja teimme paljon keikkoja. Sama juttu Taakka-biisissä – kuunnelkaapa laulumelodiaa. Haistoin myös, että ehkä tämä kannattaa vetää isoksi bändiksi. Hiki valuu silmiin, happi loppuu ja kypärä puristaa niin, että pää tulee kipeäksi – mutta on se sen arvoista! Voin vain kuvitella, miten tuskallista olisi keikkailla oikea kallo päässä. Uinuos oli toimiva kokoonpano, jossa oli sello, viulu, jouhikko, erikoisia perkussioita ja kurkkulaulua. Hän haki ideoita lempielokuvistaan, joista monet kertovat kulteista ja pakanallisuudesta. – Kun muusikkokaverit tajusivat mielenkiintoisen ideani, he alkoivat pyrkiä puoliväkisin bändiin. Siinä lauloi Embassy of Silencen Ines, josta tuli myös Uinuoksen laulaja. Minä perustin Kallomäen, Inestä ei kiinnostanut keikkailla ja itse taas taas en halua olla bändeissä, jotka eivät keikkaile. – Roka Ukri eli 1600-luvun lopussa nälänhätää kärsivässä Suomessa. Kalliomäki ryhtyi kehittelemään myös yhtyeen visuaalista puolta. Kalliomäki sanoo, että osa hänen bändiin liittyvistä haaveistaan on jo toteutunut. Mukana on myös Uinuoksen musiikista tuttua kurkkulaulua. Niistä mainittakoon Wicker Man – Uhrijuhla ja Children of the Corn – Maissilapset. Mielenkiintoisempia ovat lähelle osuvat tarinat esimerkiksi Ukosta, Ahdista, Tapiosta ja Mielikistä. – Toivottavasti saamme vielä jonain päivänä tehtyä uutta musiikkia. Synkkä folk on aina miellyttänyt. Alun perin sen oli määrä olla pienimuotoinen sooloprojekti, joka olisi kantanut hänen sukunimeään. – Embassy of Silence ei koskaan varsinaisesti lopettanut. ”Synkkyys voi olla jopa raskaampaa akustisena kuin säröillä, koska siten tunnelma nousee lähemmäs pintaa ja kohtaa mielen herkemmin.” 45. Kalliomäki kertoo etenkin suomalaisten mytologioiden kiehtovan häntä. Olen saanut tehtyä mielenkiintoista musiikkia ilman genrerajoja. – Kallomäen ensimmäisenä vuonna näin Hellfestissä Batushkan keikan. Useimmat Kallomäen sanoitukset mukailevat Roka Ukri -tarinoita. Unelmoin, että jatkaisimme jonain päivänä. Kuten Saattue ja Embassy of Silence, myös Uinuos saattaa jonain päivänä herätä horroksesta. Walakiat ilmestyi vuonna 2018. Kansitaidetta ja keikkojen visuaalista puolta on luonut Rita Rönkkö. Kyse on pikemminkin painotuksista. Kallomäki ei jämähtänyt myöskään valmiiseen suomalaiseen tarustoon. Jos häneltä kysytään, rajoitukset on tehty rikottaviksi. Se on dark folk -bändi, jonka perustamisen aikaan akustiset soundit ja tenhimäinen synkkyys kiehtoivat häntä erityisen paljon. Silloin haaveilin somessa, että tiedän erään toisenkin näyttävän yhtyeen, jolla olisi vielä hienompi rituaalishow, jos se vain saisi tilaisuuden esiintyä isoilla lavoilla. Sen jäsenistä tuli toisilleen hyviä ystäviä, ja hänellä on bändin logo tatuoituna käsivarteensa. Hän perusti kultin, jonka jäsenet seurasivat jouhikkomessuja ja tekivät mitä hän halusi, Kalliomäki kiteyttää. Suurten lavojen Kallomäki Tällä hetkellä Tero Kalliomäen kaiken ajan vie bändi nimeltä Kallomäki, jota hän luonnehtii täydelliseksi jatkoksi Uinuokselle. Se päässä keikkojen soittaminen on tuskaa. Tällä hetkellä Kallomäki tekee neljättä albumiaan. – Toisin kuin suurin osa dark folkin esittäjistä, en ole kiinnostunut esimerkiksi norjalaisista mytologioista tai viikinkien seikkailuista. Uuden yhtyeen oma soundi syntyi, kun Kallomäki kuuli jouhikonsoittoa, ihastui siihen, rakensi itselleen soittimen ja opetteli soittamaan sitä. Kuten dark folkiin ja pakanametalliin kuuluu, yhtyeen taiteessa on vahva myyttinen ulottuvuus. Aloin soittaa jouhikolla metallia, mitä ei ollut aiemmin tehty. – Lähes kaikissa bändeissäni on ollut akustisia juttuja ja folk-elementtejä. Kallomäki on julkaissut albumit Roka Ukri (2018), Uuden kuun aika I ja II (2020) ja Huunpurema (2023). Myös Saattueen Vieraaseen multaan -biisin kertosäkeessä rämpytellään akustisella kitaralla folk-säestystä ja laulumelodiakin on melko puhtaasti kansanlaulua. – Toisin kuin äskettäin Saksassa joku luuli, maskini ei ole aito kallo vaan 3d-printattu. Uinuos on tehnyt vain yhden levyn. Homma hiipui, kun Inestä ei enää kiinnostanut keikkailu ja tuli muita bändi-ideoita. Luovana sieluna Kalliomäki kirjoitti yhtyeelleen taustatarinaksi oman myytin pakanallisesta kulttijohtajasta, Roka Ukrista. Toki bändikohtaisesti minäkin pysyn joissain rajoissa. No, vähän aikaa sitten Kallomäki soitti Batushkan kanssa samalla lavalla Saksassa. – Omalla kohdallani se on toiminut. Show’mme toimiikin täydellisesti isoilla lavoilla. Biisissä lauletaan ”uinuos vaan”, ja siitä Uinuos sai nimensä. Emme luovuttaneet ja pääsimme lopulta jatkamaan matkaa. Myös treenaaminen oli haastavaa, koska rumpali oli Turusta, sellisti Lahdesta, laulaja Helsingistä ja loput Riihimäeltä
Laulajana mies oli ykkösluokkaa loppuun asti. Lähes kaikki See You in Hellin kappaleet ovat Grimmettin ja kitaristi Nick Bowcottin yhteistyön tulosta. Neljäskin albumi oli tekeillä, mutta yhtye hajosi solistin aloitettua lyhytikäisen pestinsä rässibändi Onslaughtissa. Jokainen, joka on toista mieltä, voi kuunnella vaikkapa Dead on Arrivalin alkukiljaisun ja pohtia kantaansa uudestaan. VUONNA 1979 perustettu kulttiyhtye Grim Reaper ehti julkaista alle kymmenvuotisen uransa aikana kolme albumia. Viikatemies vei Grimmettin lopullisesti elokuussa 2022, jolloin 62-vuotiaan solistin kohtaloksi koituivat äkillisen yllättävät sydän ongelmat. Siinä missä debyytti See You in Hell on täyttä tappoa koko reilun 33 minuutin mitassaan, myöhemmiltä Fear No Evililtä (1985) ja Rock You to Helliltä (1987) irtosi yhtä kovaa kamaa vain yksittäisinä biiseinä. Levyjen liki ainoa pelastus on Grimmettin omintakeinen ja vahva ääni, johon vuodet eivät tuntuneet vaikuttavan lainkaan. Sanoitukset kulkevat vahvasti bändin nimen viitoittamalla tiellä kertoen tarinoita kuoleman ja rakkauden ristitulesta. Ainoana poikkeuksena on The Show Must Go On, joka on Bowcottin ja Bleed ’em Dry -ensidemolla laulaneen Paul DeMercadon käsialaa. Ei edes vuonna 2017, kun hän sai jalkaansa pahan infektion, jonka seurauksena koko raaja jouduttiin amputoimaan. Helvetin portit on avattu GRIM REAPER See You in Hell EBONY 1983 TEKSTI ELLI MUURIKAINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Grim Reaperiä harvemmin mainitaan New Wave of British Heavy Metal -yhtyeistä puhuttaessa, vaikka laulajansa Steve Grimmett oli yksi tyylisuuntauksen ja koko heavy metal -genren mahtavimmista äänistä. Mies esittää riipaisevan voimaballadin kuin sen jokainen sana tulisi hänen sielunsa syvimmistä syövereistä. Tavanomaisista teemoista huolimatta pahimmat kliseet on niitetty pois heti alkuunsa eikä irvistelyä herättäviä rivejä juuri ole. GRIM Reaperiä on helppo hehkuttaa äärettömyyksiin pelkästään Grimmettin vuoksi, mutta mieletön solisti ei jäänyt todellakaan yhtyeen ainoaksi meriitiksi. Tuntuu uskomattomalta, että Grimmett vetää levyn kenties pysäyttävimmän laulusuorituksen juuri siinä biisissä, jonka kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä. Grimmett yritti herättää bändin henkiin vielä 2000-luvun puolella, tavallaan. Esimerkiksi kitaroissa voi kuulla hevirunttauksen ja -riffien sivussa huomattavan paljon 1970-luvun meininkiä. ALBUMILTA nostetaan yleensä jalustalle sen nimikappale, eivätkä kehut ole tuulesta temmattuja. Mukana ei ollut muita alkuperäisjäseniä, ja lakiteknisistä syistä yhtye piti nimetä Steve Grimmett’s Grim Reaperiksi. Sävellysten tapaan myös lyriikat ovat priimaa – siitäkin huolimatta, että lähes jokaisen kappaleen kertosäkeessä tykätään toistaa biisin nimeä niin perkeleesti. Bändi julkaisi kaksi albumia, vuosina 2016 ja 2019, mutta entisestä loistosta ei enää ollut puhettakaan. Laulaja ei koskaan menettänyt myöskään periksiantamatonta asennettaan. Seitsemän muuta raitaa eivät kuitenkaan jää juuri sen varjoon. Toisin kuin yhtyeen myöhemmässä tuotannossa, näissä kappaleissa toiminta ei ole niin leväperäistä, että se ylittäisi häiritsevyyden rajat. Hienointa kokonaisuudessa on, että sen kaikki kappaleet ovat keskenään aivan erilaisia mutta kuulostavat silti äärimmäisen yhtenäisiltä. Bändillä on kiehtova ja jokseenkin erottuva vanhan liiton soundi, joka nojaa yllättävän paljon rock’n’rolliin. Run for Your Lifessa toistoa on jopa niin valtaisasti, että itse Steve Harris olisi kateellinen. Painoksesta riippuen levyn joko aloittava tai päättävä See You in Hell on täydellinen näyte siitä, miten tehdään aivan jumalattoman kova hevibiisi. 46. Grimmett viiletti festarilavoilla vain joitakin kuukausia myöhemmin
Emme anele itsellemme faneja ja mainetta tai yritä kaupitella musiikkiamme kenellekään väkisin. Matti Riekki Nyrkillä naamaan Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa NAILS Every Bridge Burning NUCLEAR BLAST H R IS T O SH IN D O V ARVIOT 47. Jälkimmäinen hiipii mieleen myös soundeista, vaikkei albumia ole purkitettu Sunlightissa päinkään. Lausunto on jostain syystä harvinaisen helppo uskoa ihan vain bändin musiikkia kuuntelemalla. ”Olen ollut aina huono määrittelemään, mitä olen, tai mitä tämä bändi on. Sitten vain lätty uudelle kierrokselle. Pito sen kuin paranee loppua kohden, ja levyn finaali, hidas riffimonsteri No More Rivers to Cross jättää sopivan nälän kuulla lisää. Myös metallisen hardcoren kivijalkoihin kuuluvan Terrorin perustajiin kuulunut Jones kertoi Infernon haastattelussa uskovansa jossain määrin aitoon väkivaltaan. Tiedä sitten, miten paljon kyseisellä ominaisuudella on tekemistä Nailsin henkilöstöpolitiikan kanssa, mutta on joka tapauksessa faktaa, että Jones on tätä nykyä yhtyeen ainut alkuperäisjäsen. Viivan alle jää levy, jonka tahtiin rauta nousee kevyesti mutta jota kehtaa pyöritellä myös olohuoneessa – herkästi särkyvä tavara lienee kuitenkin parasta kerätä syrjään. ”Joskus ihmiset eivät yksinkertaisesti tajua järkipuhetta ennen kuin saavat kunnolla nyrkistä naamaansa.” Niin tai näin, on varmaan ihan hyvä, että Jonesin turpasaunaa on saatavilla myös äänitemuodossa. Mutta jos olet kiinnostunut tekemisistämme, olemme valmiina tarjoamaan sinulle kaiken, mitä meillä on.” Näin lausui aikoinaan Infernon haastattelussa Todd Jones, yhdysvaltalaisen Nailsin laulaja-kitaristi. Tomas Skogsbergin sijaan asialla on aiempien levyjen tapaan tanakan soundin supermies Kurt Ballou, joka ei näemmä osaa vääntää namikoita vääriin asentoihin. Mitan ei kannata antaa hämätä, sillä levy tuntuu kestoaan pidemmältä, hyvällä tavalla. Every Bridge Burning sisältää kymmenen biisiä, jotka reuhataan 18 minuuttiin. Siinä yksinkertaisesti asuu taipumattomuus. Lajityyppikirjo ulottuu hardja grindcoren kautta kuoloon ja thrashiin, ja läsnä on myös death’n’roll-ajan Entombedin rokkaavuus. Suurin syy tähän on, että Nails ei tyydy vain tunnelinäköiseen kaahaamiseen, vaan sen raivossa on sävyjä. Orkkisrytmiryhmä siirtyi takavasemmalle 2020, ja kahdeksan vuoden tauon jälkeen julkaistava Nails-uutuus on valmistettu uusissa miehin – soittimissa on muun muassa Warbringerissä ja Ultharissa mekkaloinutta ryhmää
Forgotten Tomb on ruotsalaisen Shiningin tavoin kiistaton depressive black metalin edelläkävijä, jonka uran alkupään levyt lukeutuvat genreklassikoihin. Nenä punoittaa, kylki on kipeä ja vertakin taitaa vähän vuotaa. Tami Hintikka FORGOTTEN TOMB Nightfloating AGONIA Depressiivisen black metalin pioneeribändi on jaksanut sylkeä pahaa oloaan maailmalle tuotteliaasti jo neljännesvuosisadan ajan. Beyond the Aeons on pätevä paketti melodis-progressiivista death metalia. Maailmanlaajuinen metalliklassikko. Näin järkälemäistä mättöä kuuntelee aina ilokseen. Mikko Malm DISLOYAL Divine Miasmata BLACK LION Harvakseltaan levyjä tiputteleva puolalaisbändi tekee kaiken hyvin ja tätäkin levyä pyörittelee ilokseen kerta toisensa jälkeen, mutta loppupeleissä sävelmät tarrautuvat heikonlaisesti. Italialaisten yhdestoista täyspitkä on läpikotaisin yhtyeen kuuloinen karhean tuskaisa kokonaisuus. Omakustannestatuksen ei kannata antaa hämätä. Vaikka Octoploidin musiikki ei eroa Amorphisista hirveästi, se on tarpeeksi raikasta välttääkseen tunkkaisen jälkimaun. Erittäin tuhti ja murhaavasti vääntävä hardcore liikkuu jossain Terrorin, All Out Warin ja Madballin kulkemilla urilla. Levyn laulajat – Amorphis-Tomit Joutsen ja Koivusaari, Swallow the Sunista tuttu Mikko Kotamäki sekä Xysmakeula Janitor Muurinen – sekoittavat pakkaa mukavasti. Kun Tales juhlii pyöreitä, tulisi puitteiden olla viimeisen päälle. Arvaattekin varmaan, että niin ei nyt valitettavasti ole. Tales on merkkipaalu. Nostalgiaa ilman haavoja. Hollantilainen Boneripper tykittää esikoispitkällään kymmenen kappaletta vajaassa 22 minuutissa, ja homma on sitten siinä. Nyt piisaisi ehkä hetkeksi. World Ablaze ei sisällä oikeastaan minkäänlaista mainittavaa virhettä. Se ei leiki, harhaile tai nössöile. Bändi joka tapauksessa vetää ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 48. Homman nimenä on siis death metal, joka on usein ja nopeaa ja raivokasta, mutta sen ydin täydellisen hyvin, siitä homma ei jää kiinni. Niiden jälkeen myrsky selvästi hieman talttuu. Se, mikä toimi aitojen konserttien korvikkeena pandemian jyllätessä, tuntuu kovin laimealta tässä hetkessä. Eetu Järvisalo OCTOPLOID Beyond the Aeons REIGNING PHOENIX Pitkän linjan metalliyhtye Amorphis on alkanut poikia viime vuosien mittaan sooloprojekteja. Kouraisevimmat melankoliavirtaukset on puserrettu levyn alkupään kappaleisiin Nightfloating ja A Chill You Can’t Taint. Bändin pääjehun Ferdinando “Herr Morbid” Marchisionin kirpeissä negaatioissa matkaava säveltaide kuulostaa yhä verevältä, joskin vähän yllätyksettömältä. Sellaisiksi voi nimetä milloin vain ainakin Songs to Leaven (2002) ja Love’s Burial Groundin (2004). Miehistöllä on hommista aiempaa kokemusta, mikä todellakin kuuluu. Liven promomatskuissa ei mainita, mistä Tavastian-keikasta tässä on kyse. Niin sanottu ”game changer”, joka on inspiroinut lukuisia bändejä ympäri maailman. Muita pelimanneja ovat toinen ex-Amo-kosketinsoittaja Kasper Mårtenson, Laineen Mannhaissa aikoinaan rumpaloinut Mikko Pietinen ja Kinky Thingissä Kingston Wallia coveroinut kitaristi Peter Salonen. Octoploid naittaa onnistuneesti yhteen uuden ja vanhan ilman, että se tuntuu pakotetulta tai väkinäiseltä. Juhlalevyn perään kuullaan vielä legendaarinen Abhorrencelaina Vulgar Necrolatry sekä Elegyn (1996) My Kantele. Tämä on kaunista, puhdasta mättöä siten kuin luolamiesmäisesti raivottu hardcore voi parhaimmillaan olla. Betrayed Faithin puhtaammat laulut tuovat välittömästi mieleen Morbid Angelin God of Emptinessin, eikä bändin vaikutusta muutenkaan varsinaisesti piilotella. Haparointia ei ole millään osa-alueella, ja bändi muistaa viljellä mukavasti myös itselleni niin tärkeitä nopeampia osuuksia. Kaikki puhuttelee aina helvetillistä kansikuvaa myöten. Niin, korona-ajan tyhjän salin vetohan tämä. AMORPHIS Tales from the Thousand Lakes (Live at Tavastia) REIGNING PHOENIX Tehdäänpä heti kättelyvaiheessa yksi asia päivänselväksi: kappalemateriaalin osalta tämä on viiden kirveen tavaraa. Kerrostalonkokoinen soundi ja ytimeen raakatut kappaleet eivät sisällä minkäänlaista omaa sävyä, mutta se ei haittaa. Vaan jos ja kun levyä täytyy tarkastella nimenomaan tänä vuonna kolmekymppisiään viettävän Tales from the Thousand Lakesin juhlajulkaisuna, on pakko kiinnittää huomiota myös muihin seikkoihin. Armoa ei pyydetä, eikä varsinkaan anneta. Soundi on huipputarkka, yleisö luonnottoman hiljaa. Tällä kertaa sooloiluvuorossa on basisti Oppu Laine, jonka Octoploid vie kuulijan suoraan Elegy-aikaisen Amorphis-materiaalin äärelle. Mieleen jää lähinnä ammattimaisesti jyrisevä ja vyöryttävä massa, johon on turvallista nojata. Ennalta arvattavasti mutta tasaisen määrätietoisesti sivaltava uutuus asettuu kuitenkin varmaksi osaksi bändin diskografiaa. Onkin vain sopivaa, että mukana on kyseisellä levyllä koskettimia soittanut Kim Rantala. Kyseessä on neljäs Amo-livelevy seitsemän vuoden sisään. Kari Koskinen Mainittuihin verrattuna bändin uutuudesta tuskin on merkkiteokseksi. BONERIPPER World Ablaze OMAKUSTANNE Luupäinen, tiukasti perusteissa pysyvä metallinen hardcore on ihana asia
Mahtipontisuus ja melodisuus esittävät merkittävää osaa, mutta myös itse sävellyksissä on kaivattua nokkeluutta ja vetovoimaa. Yhtyeen tyyli on sammaleelta löyhkäävässä hetteikössä tarpomista muistuttava doom death, mutta kokonaisuutta keventävät osin rivakampi ja toisaalta pääjehun itsensäkin mainostama kokeellisempi eli psykedeelisempi lähestymistapa. Sounds of the Forgottenista ei kuitenkaan tunnu saavan kunnollista otetta kuin pysäyttävän kauniin Where Do I Begin. Basso jutustelee mukavia Beyond Hatredissä. Hienoja riffejä rävähtelee yksi toisen perään. Massasta ei erotu kunnolla edukseen kuin Entombedin Left Hand Path -synapimputusta härskisti lainaava Enochian Curse sekä levyn kepein ja huuruisin kymppiminuuttinen From IXXX to XBBB. Ehkä se, että levyä on valmisteltu vuosina 2020–2022, selittää jotakin. Eemil Lajoman murakka örinä on maailmanluokan toimitusta, joka rytmitetään täydellisesti. Siitä tulee kuitenkin kansikuvan mukainen tunne: kuin suistuisi epämääräisen maitokahvin keskelle ilmestyvään mustaan aukkoon. -slovarin aikana. Merisää vaihtelee mökötyksenmakuisesta matalapaineesta progepolveiluun ja thrashmetallisista tuulenpuuskista klasarivaikutteisiin akustisiin välisoittosuvantoihin. Vaikka kokonaisuus vaikuttaa paperilla sillisalaatilta, Antiflesh onnistuu pitämään visionsa kirkkaana nokkamies V:n johdolla. Niko Ikonen BARYON Hypnos OMAKUSTANNE Baryonin pitkälinjainen ja taiteellisesti kunnianhimoinen post-rock/ metal maittaa periaatteessa oikein hyvin, mutta käytännössä se tökkää yllättävän pahasti. Jos kappaleissa olisi selkeämmin tarttuvia koukkuja ja tapporiffejä, voisin hehkutella enemmänkin. Nimibiisillä kuullaan tuulahdus kuolon blackened-osaston kylmää ja jylhää poljentoa. Kari Koskinen CRYPTIC HATRED Internal Torment TIME TO KILL Viisi vuotta sitten aloittanut Cryptic Hatred on pitänyt itsensä aktiivisena, ja nyt tarjoillaan jatkoa parin vuoden takaiselle Nocturnal Sickness -debyytille. Sanctuaryssäkin tuuranneen laulaja Joseph Michaelin ja Iced Earthistä hatkat ottaneen kitaraässä Jake Dreyerin vangitsevatunnelmaiset mutta jotenkin päämäärättömät biisit vellovat sentimentaalisen synkkämielisyyden merissä, eikä rantaa näy. Albumi maalaa aika ajoin komeita tunnelmia. Pateettisuus kuulostaa siltä, että tähtäimessä on ollut tehdä jotakin todella monumentaalista ja koskettavaa, vaikka hampaat irvessä. Instrumentit erottuvat, mikä korostaa soittoniekkojen taitoa ja näkemyksellisyyttä. Mape Ollila HOULE Ciel Cendre et Misère Noire LES ACTEURS DE L’OMBRE Ranskalainen Houle soittaa black metalia omalla kaavallaan, johon kuuluvat merelliset aiheet. Mega WITHERFALL Sounds of the Forgotten DEATHWAVE Amerikkalaisen powerin makuista melodista progemetallia esittävä losangelesilaisnelikko Witherfall on saanut tyrkylle uransa neljännen pitkäsoiton. Vähemmän yllättävästi Shittier/ Slimier on hajanainen kokonaisuus. Pala sieltä, toinen täältä, ja siinäpä meillä on konsepti. Siellä on varmasti jylhää ja majesARVIOT 49. Vähemmän on enemmän, ja ainakin kolme biisiä olisi voinut tiputtaa pois. Tähän viittaavat myös mainiot melodiset kitarasoolot, joihin on pantu selvästi ajatusta. Dynamiikkaa löytyy tarvittavissa määrin, ja vaikka ilmaisu on black metaliksi kevyenlaista, kokonaisuus pelaa tällaisenaan. Tami Hintikka WHARFLURCH Shittier/Slimier DAWNBREED / GURGLING GORE Wharflurchilta on tullut viiden vuoden olemassaolonsa mittaan aimo nippu erilaisia pienjulkaisuja ja niistä tehtyjä kokoelmia, mutta vain yksi täyspitkä. Ja niin Cryptic Hatred tekee makoisalla tavalla. Uusi koti on löytynyt italialaisesta Time to Kill -lafkasta. Jotkin bändit onnistuvat moistenkin parissa, mutta nyt genreen vihkiytyneelläkin tulee tylsää. Näillä teemoilla ei suinkaan tarkoiteta trooppisten kalojen ja korallien tutkimista, vaan mielikuviin nousevat kansikuvan mukaisesti rajuissa tyrskyissä seilaavat vanhanaikaiset laivat ja vesien armottomuus. Tatu Savesin tyylitajuista rumputyöskentelyä on ilo kuunnella. Pensselinvedot ovat pitkiä, ja mukaan on ujutettu myös eeppisempiä tunnelmia. Joni Juutilainen ANTIFLESH Hosanna THEOGONIA Modernia black metalia soittava puolalaisbändi Antiflesh syntyi kymmenisen vuotta sitten. Seasta voi nuuskutella myös pohjoismaisempien palavien kirkkojen katkuja ja Mardukin eeppisempien keskitempopoljentojen synkempiä maalailuja. Bändi ei hötkyile turhilla sivujuonteilla tai hakkaa tarpeettomasti päätään seinään, vaikka kieltämättä reilut 50-minuuttisen lätyn loppupuoliskolle on jätetty ne selkeästi heikommat styget. Onkin siis täysin loogista julkaista diskografian jatkoksi pöytälaatikkoon unohtunutta demomateriaalia, etenkin kun yhtyeellä ei ole tällä hetkellä keikkailevaa kokoonpanoa. Kappaleiden pituudet venyvät monesti kuuden ja jopa seitsemän minuutin tienoille. Debyyttilevy Ashes julkaistiin 2020, eikä kakkoslevyn musiikki ole siitä juuri muuttunut. Uskallan ennustaa yhtyeelle teemoistaan huolimatta valoisaa tulevaisuutta. Kokonaisuus on omissa raameissaan yllättävän monipuolinen, mutta millään tavalla hajanaista tai löysää musiikki ei ole. Asiaa ei varsinaisesti helpota laulajana ja lyyrikkona toimivan Sebastianin – joka ei nähtävästi ole bändin jäsen – todella masentuneesti vollotettu ulosanti. Genren undergroundimpaa laitaa edustavat rosoiset biisit ovat kaikkea muuta kuin siisteihin goottireleisiin puettuja ahdistusvirsiä, ja vaikutelmaa korostaa entisestään ohkainen joskin soiseen linjaan uppoava demotason tuotanto. Jos Antifleshin musiikille haluaa etsiä joitain yhtymäkohtia, uudempi Behemoth on aika selkeä verrokki. Sessiopohjalta völjyssä olevan Marco Minnemannin lyömäsoitintaiteessa riittää joka tapauksessa ihasteltavaa, eivätkä kauaksi taakse jää uuden kosketinsoittajan Gerry Hirshfeldin aavemaisesti taustoilla ujeltelevat Hammondit, jotka tuovat kokonaisuuteen sekä persoonallisuutta että ajattomuutta. Hitaasti rakentuvat, dynamiikaltaan laveat kappaleet ovat pitkiä ja viipyileviä. Vauhtia ja draaman kaarta on riittämiin, eikä kulku käy missään kohdin ainakaan tylsäksi. Death metal -tradition homeinen juurakko on jo hallussa, ja nyt on aikaa ja kykyä luoda oikeasti uutta. Bändiltä on turha odottaa mitään varsinaisen mullistavaa, mutta entuudestaan tuntemattomat musikantit tekevät kaiken hyvin. Hosanna on pullollaan pompööseja ja aggressiivisia skittamelodioita, syvän kurkun örinää, eeppisiä hitaampia hetkiä ja tunnelmallisia välisoittoja. Hiuksenhienoja tunnepuolen asioitahan nämä, mutta saksalaisten kakkoslevy on jotenkin liian vakavamielinen ja pakotetusti suurellinen. Hypnos on ihan kunniakkaasti tehty ja tavallaan tyylillä toteutettu levy. Siistiytynyt soundimaailma nostaa brutaaliuden rinnalle terävyyden ja ärhäkkyyden. Mainiolla esikoislevyllä ajatus kuljeskeli Chris Barnes -kauden Cannibal Corpsen lihamyllytykseen, mutta Internal Torment esittelee omaa juttuaan tekevän ryhmän. löytyy tummasävyisemmästä ja painokkaammasta materiaalista. Laulajatar Adsagsona vaihtelee ääntään tulisen kärinän ja puhtaan ilmaisun välillä hienosti, ja musiikista välittyy kerronnallisuus, vaikka ranskasta ei juuri mitään ymmärtäisikään. Tämäkin julkaisu solahtaa varmasti harvalukuisten fanipoikien kokoelmiin, mutta todennäköisesti levy toimii parhaiten johdatuksena yhtyeen varsinaisiin levyihin. Ciel Cendre et Misère Noire on ensilevyksi hyvä, paikoin jopa mainio teos. Bändin musiikillinen mukavuusalue on edelleen Nevermoren takapihalla, biisit ovat pitkiä, kireänkorkea laulu on surumielisen melodista ja tunnelma tummanpuoleinen. Houlen musiikki on lajityyppinsä melodista ja monipuolista laitaa. Vaikka tässä moukaroidaan ehtaa death metalia, mukaan on hämmennetty muun muassa hardcoreja crust-menoa
Not the End of the Road -albumi ei ollut yhtään hassumpi suoritus, mutta nyt pommista palaa lanka liian aikaisin. Kahdeksan peruskappaleen lisäksi levyllä on kaksi bonusbiisiä. Elli Muurikainen THANATOTHERION Alienation Manifesto I, VOIDHANGER Thanatotherion on Ultharista tutun kitaristi-laulajan Shelby Lermon tuorein projekti, joka yhdistelee mielenkiintoisella tavalla blackja death metalia sekä soundtrackhenkisiä ambient-maalailuja. Kahdestatoista raidasta jäävät parhaiten mieleen Bon Jovia ja Bryan Adamsia apinoivat kappaleet, eivätkä nekään erityisen positiivisessa mielessä. Kimmo K. Ne ovat lähempänä Vangelisin ja Klaus Schulzen elektronisia äänimaisemia kuin kierrätettyä Wagneria. Ukko säveltää ja sanoittaa kaikki kappaleet, minkä lisäksi hän laulaa ja veivaa soittimetkin nauhalle itsekseen. Kärjistetysti yhtyeen voisi todeta liikkuvan jossain Morbid Angelin, Behemothin ja Emperorin välimaastossa, vaikkei jälkimmäisen sinfonisia tendenssejä kuullakaan. Varsinainen ongelma on sävellyksissä, joiden suhteen on otettu iso harppaus taaksepäin. Ihan oikeasti. Soittoja laulupuolella bändi taitaa hommansa, joskin solistin maneerit meinaavat käydä ajoittain hermoille. Kingdom Torn Asunder on viides julkaisu vuonna 2016 perustetun projektin nimen alla. The Best Is Yet to Come, I Do It My Way, More Is More. Alienation Manifesto on kiihkeätempoinen ja kiemurainen levy, joIRONFLAME Kingdom Torn Asunder HIGH ROLLER ”Ei tartte auttaa”, tuumasi yhdysvaltalainen Andrew D’Cagna pannessaan pystyyn Ironflame-nimisen yhden miehen projektin. Elli Muurikainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Sen sekaan on tässä genressä mahdottoman helppo hukkua. Sävellykset ovat terävän monipuolisia ja alati helisevät tuplakitarat todella komeaa kuultavaa, joten puutteet on helpompi sivuuttaa. Koskinen KISSIN’ DYNAMITE Back with a Bang NAPALM Kissin’ Dynamite kuuluttaa palanneensa pamauksella, onhan ryhmän edellisestä levystä peräti reilut kaksi vuotta. Teknisyys ja äkkiväärät sovitukset ovat nytkin läsnä, joskin lovecraftiaaninen kosminen kauhu loistaa poissaolollaan. Ensimmäiset kolme albumia ovat häkellyttävän hienoja vetoja, mutta pari vuotta sitten ilmestyneellä Where Madness Dwellsillä taso notkahti odotettua alemmas. Mitään laarin pohjalta kauhottuja jämiä nekään eivät ole, ja etenkin Exile of the Sun ansaitsisi paikkansa pääbiisien joukossa. Koskettimia kyllä löytyy, mutta niissä on selkeästi erilainen tunnelma. Jopa biisien nimet ovat vaivaannuttavia. Loppujen lopuksi Thanatotherion ei eroa hirveästi Ultharista. Talk boxin käyttäminen vuonna 2024 pitäisi sallia vain ensinnä mainitulle. Ainoastaan kitarasoolot on delegoitu muille. Soundeissa on toivomisen varaa, joskin pieni kotikutoisuus istuu mainiosti tällaiseen perinteikkääseen, pienellä power-annoksella maustettuun heviin. Jopa selkeiksi radiobiiseiksi kaavaillut raidat jäävät piippuun. Promokuvan muut kaverit lienevät livemiehistöä. Kappaleet ovat liian heppoisia ja moneen kertaan kuultuja, jotta niillä erottuisi massasta. Nyt suunta on taas ylöspäin. A LE X LO N G teettista, mutta mikään ei tunnu oikein miltään. D’Cagnan ei ole vahvimmillaan laulajana ja tulkinta on välillä turhan monotonista, mutta ei pahimmasta päästä. Saksalaisten kahdeksas täyspitkä on tuttuun tapaan kliseiden kyllästämää hevihard rockia, ja tällä kertaa kovin kertakäyttöistä sellaista
Ruotsin lykantropunkit eivät ole hyytelöityneet. Kokemusta löytyy kymmeniltä pitkäsoitoilta, ja pinna on niin järjettömän kireällä, että pidemmälle ei ihmisvoimin enää päästä. On makuasia, missä vaiheessa tämä alkaa häiritä, mutta Die for Us on joka tapauksessa omalla sarallaan maksimaalisen kiivasta mättöä. Italialaisnelikko on kuunnellut 1980-luvun rässilevynsä tarkalla korvalla ja sisäistänyt hyvin, mikä tekee tuon ajan pieksennästä edelleen niin aidon raivokkaalta kuulostavaa. Omissa kirjoissani Death Racer ei selviäisi edes karsinnoista, mutta Exciterin, Razorin, Tormentorin ja Bulldozerin fanit saattavat nostaa koheltajat jopa podiumille. Noita rivejä tuskin hakataan rock’n’rollin peruskallioon, mutta kun ne laulaa todellinen amerikanmetallin asiamies, en tohdi alkaa ämpyillä. Kitarat kirkuvat kuin renkaat kuolonkurveissa, ja sekavat soolot suihkivat kuin kipinät pakoputkista. Wolfbrigade on tehnyt vuosikymmenten aikana kaikesta turhasta karsittujen menopalojen takomisesta taidetta. Kun raspikurkku John Bush karjuu rivit ”Like a runaway truck / I Don’t give a fuck”, nyökytän perässä kuin sirkushylje. Kaikessa kolhoudessaan Death Racerin kaahaus sopii teemaan täydellisesti. Kun yhtälöön lisätään kananlihamittaria pompauttavat kitaroinnit ja panssarijunan lailla etenevä rumputyö, tuloksena on jälleen kerran ensimmäisen luokan crustikasta hardcorea. Die for Us on sarjan viides levytys, eikä touhu ole mennyt ainakaan löysemmäksi. Kitarakaksikon riffittely viittaa Exodusiin, Holt–Hunoltsuuntaan, ja kyllähän laulaja-basisti A. Numerobändit ovat lähes järjestään huono idea, ehkä Jackson ARVIOT. Mape Ollila WOLFBRIGADE Life Knife Death METAL BLADE Pariminuuttinen Ways to Die riuhtaisee homman käyntiin raivoisalla d-beat-laukalla. Mikko Malm WEREWOLVES Die for Us OMAKUSTANNE Australian hullut koirat pitävät kiinni suunnitelmallisesta julkaisutahdistaan. Nyt ei leikitä, nyt… no, kyllä te tiedätte. Mega DEATH RACER From Gravel to Grave DYING VICTIMS Suttuista vanhan koulun speed metalia Itävallasta, ja vieläpä kilpa-ajokonseptilla. Monipuolisen levyn tähtihetki lienee eeppisen hengästyttävä päätösraita Codex Crepusculum, joka suistaa hypnoottiseen apokalypsiin. Suurin puute on toisistaan tarpeeksi erottumattomat biisit, eikä muiden yläpuolelle tahdo nousta kuin pitkä ja monipuolinen Blackhearted Master sekä raivokkaasti suriseva päätösraita Evil Genius. Juuri perusasioilla Ireful erottuu selkeästi edukseen valtavasta harmaasta massasta. Kyse on pitkälti kireästä otteesta, jolla kappaleet toimitetaan. Tami Hintikka CATEGORY 7 Category 7 METAL BLADE Olen peräänkuuluttanut näillä sivuilla sofistikoituneiden sanoitusten perään. Sietämättömän törkyisen 36 minuutin romurallin selvittyä ruutulipulle hifistien palkinnoiksi jäävät tinnitus ja kylmä hiki. Nopea on yleensä aina parempi kuin hidas, ja tuo ikiaikainen viisaus pätee tälläkin kertaa. Kaiketi Razorin Deathracelevystä inspiksensä ammentaneen From Gravel to Graven tempo kiihtyy kuin adrenaliini starttiruudukossa, ja soundi on likainen kuin öljyinen asfaltti. Rummut jyskyttävät kuin mutkalle kolhittu takavanne, shikaanit kiihdytetään suoriksi eikä sovituksellisia kolareita edes yritetä kaihtaa. Kappaleet kuten Nail Bomb ja Mayhem Mongrel edustavat levyn keskitempo-osastoa ja jäävät armotta vauhtibiisien varjoon, vaikka sinänsä kovia ovatkin. Paitsi että bändissä vaikuttavat esimerkiksi Bruce Pirelli ja Niki Louder, biiseissä seikkaillaan muun muassa Ayrton Sennalle kohtalokkaassa vuoden 1994 Imolan Grand Prix’ssä. Medusakin Zetrolta kuulostaa, joskaan ei aivan yhtä räävittömältä. Se on pitkäsoitto vuodessa tai gtfo, eikä tässä tarvitse näemmä vieläkään Nevadaan painua. Dave Haleyn epäinhimillinen rummutus on omanlaisensa vetonaula, mutta rehellisesti sanoen homma kiertää tässä vaiheessa kehää. Kari Koskinen IREFUL Agents of Doom XTREEM Ireful on debyytillään oikeanmallisen thrash metalin äärellä. Toimitus on äärimmäisen rouheaa ja aggressiivista. Ei silti pidä luulla, että täällä nautitaan hevistä pelkästään pikkurilli ojossa. Ei tykeiksi tuunatuista soundeista, matalalla vireellä rujoiksi feikatusta riffeistä tai hurjiksi puleeratuista ulkomusiikillisista seikoista. Sen musiikki on heti ensitahdeista selkeää vanhan liiton raastamista olematta kuitenkaan itsetarkoituksellisen retroa. Modernia nopeaa death metalia ja hieman mustempaa raapimista hyödyntävä kaahaus pyörii Akercocken, The Antichrist Imperiumin ja Psycropticin ukkojen voimin. Lajissaan tutustumisen arvoinen levy silti. Tunnelma on kireä kuin heikosti organisoidulla varikolla, ja luolamaisen etäiseksi kaiutettu hihkuva ”laulu” raikaa kuin voitonhuuto maaliviivalla. ka ei avaudu kertakuuntelulla. Laulaja Micke Dahl huutaa keuhkojensa pohjasta ja sisäelintensä syövereistä. Bändin evoluutio levyjen välillä on ollut marginaalista, jos sitä on tapahtunut ollenkaan. Life Knife Death on korkealaatuisen kovaa ajoa. Tämä on karskia kauneutta, sitä parempaa maailmanlopun meininkiä. Omanlainen aussihulluus välittyy sekä musiikista että biisien väleihin ripotelluista sampleista: nihilismiä, väkivaltaa ja synkeän kahjoa huumoria. Se on kuin ikuinen aaltoliike, joka tuudittaa kosmiseen horrokseen yhtä nopeasti kuin herättää siitä. Maanmiestensä Martyrdödin melodiailottelun tasolle ei mennä, vaan Wolfbrigade pitää homman tylynä, vaikka myös koukuttavaa melo-otetta löytyy. Jykevä soundimaailma alleviivaa musiikin raskasta hyökkäävyyttä. Mikään vitsibändi Werewolves ei ole, joskin Under a Urinal Mooniksi nimetty biisi herättää kieltämättä hymähtelyä. Kysymys on myös siitä, kuinka asiat ilmaistaan. Jämäkistä lähtökohdistaan huolimatta Agents of Doom ei ole kiitettävä vaan ainoastaan tasaisen hyvä levytys
Juuri tällaiselta tinkimättömyyden ja taidokkuuden yhdistelmältä rajumman metallin tulee kuulostaa. Rauhaksiin omaan tahtiin toimiminen selvästi sopii näille keskisuomalaisille. Vuonna 2024 käsissä on yhtyeen kolmas levy – hieno sellainen. Tomi Pohto ÁRSTÍÐIR LÍFSINS Aldrlok VÁN Islantilais-saksalaisen Árstíðir Lífsinsin folkblack metal perustuu eddalaiseen runoperinteeseen. Levytyssaagansa kolmanteen isompaan julkaisuun päässeen Oxygen Destroyerin death thrash on kaikessa hurjuudessaan sen verran kiihkeää, että ensikosketus jättää albumista jopa hieman yksioikoisen vaikutelman. Mega lä tämän kesän joporeissut taittuvat. Kiekon nimi tarkoittaa aikakauden loppua, tai pelkkää kuolemaa. Odottavan siksi, että bändi ei tunnu saavan potentiaaliaan aivan täyteen käyttöön. Bassossa on Exodusin Jack Gibson. Esimerkiksi nopeasti tikkaava Gospels of Sickness on kova ja tarttuva kappale, mutta kokonaisuus jättää lievästi odottavan maun. Kuin olisi sukkaan tungetulla saippuapalalla hutkittu. Kyllä tälJO H N M A LL E Y ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Mitenköhän bändin musiikkia oikein kuvailisi. Biiseissä on paljon muun muassa Wardrunalle ja Heilungille tyypillisiä ritualistisia folk-kohtia, eeppistä tarinankerrontaa, kurkkulaulua, erilaisia perinnesoittimia ja tietenkin se vihaisempi kerros, joka on kuin sekoitus islantilaista ja muun Pohjolan toisen aallon black metalia tunnelmallisine synamattoineen. OXYGEN DESTROYER Guardian of the Universe REDEFINING DARKNESS Kaij?-teemasta huolimatta tässä ei leikitä vaan ryskätään niin, että koko kroppa saa tasapuolisesti osansa. Horned Almightyn nimi kalskahtaa komealta ja myös musiikistaan löytyy ajoittain hienoja juttuja. Kitarastaan ihmesooloja ja maittavia harmonioita taikoo Kerry Kingin bändissä nykyisin vaikuttava exVio-Lence Phil Demmel. Oxygen Destroyer hautaa alleen turhanpäiväisen mussutuksen kaikenlaisesta omaperäisyyden puutteesta. Horned Almightyn varmuus ilmenee hyvässä soittotaidossa ja tietyllä tapaa omaperäisessä otteessa, jossa on jopa punkahtavaa pirullisuutta. Nyt on jämäkkää takomista, hei! Vaikka levyltä ei löydy ainuttakaan kerrasta kalloon -hittiä, se on täynnään vallan maittavaa thrash-pohjaista tykitystä. Silti Category 7 on yhtä lailla Overkillrumpali Jason Bittnerin bändi. Vaikka henkeäsalpaava raivoaminen on kappaleiden tunnusmerkki, jota vahvistavat entisestään liki Nile-mittoihin yltävät biisinnimet ja sopivan ytimekäs kesto, yhtye osaa antaa vähäisissä määrin armoa täsmälleen oikeissa kohdissa. Tässäpä levy, joka sopii kaikille muille paitsi ”koska minä haluan” -tyyppisille hapentuhlaajille. Sitä myöten koko levy on kirjoitettu muinaisnorjaksi. Bändi on tietyllä tapaa Carpathian Forestin hengenheimolainen mutta kulkee musiikillisesti omaa tietään. Muuten tätä kuuntelee mielellään. Kolmikko on säveltänyt kohtalaisen rautaisen levyn, jossa ei ole oikeastaan muuta vikaa kuin bm-osuuksien hetkittäinen geneerisyys. Joni Juutilainen LUCIDITY Escherian INVERSE Jyväskyläläinen Lucidity avasi pelinsä vahvasti vuonna 2015 julkaistulla debyyttipitkällään, jota ennen bändi oli ehtinyt toimia jo kymmenisen vuotta. Bushin aina komea laulu tuo mieleen miehen parhaat pikahevisuoritteet Anthraxin Sound of White Noisella (1993). Mutta antaa mennä, sillä nyt on koossa lujasti marinoitu pumppu. Aikaansaannoksena on jälleen luovasti ja kiinnostavilla Fivea lukuun laskematta. Contagion Zerolla on periaatteessa kaikki kunnossa, mutta yhtyeeltä jää ”se jokin” saavuttamatta. Peräti 82-minuuttinen lätty on komeasti soiva ritualistinen matka Islannin veriseen historiaan, aikaan jolloin kristinusko saapui saarelle suorittamaan miekkasaarnaansa. Oman lusikkansa soppaan lyö reilut 20 vuotta meuhkannut Horned Almighty, jonka seitsemäs levy on takuuvarmaa tavaraa. Sama kolmikko soittaa muuten saksalaisessa Helrunarissa pakanallista black metalia. Niko Ikonen HORNED ALMIGHTY Contagion Zero SOULSELLER Tanska ei ole profiloitunut minään black metalin luvattuna maana, vaikka asukasluvultaan noin Suomen kokoisesta valtiosta muutama merkittävä ryhmä tuleekin. Komppikitaraa louhii joku Mike Orlando, jonka taustoja en ehdi tutkia, sillä meno on niin kova. Alkuhämmennyksestä toipuu kuitenkin pian, ja Guardian of the Universen totaalisen riffimyrskyn huomaa kuljettavan mukanaan messevän intensiivisiä sooloja, raivokasta vesikauhuisen rakkikoiran räksytystä sekä tietty rumputulta, joka saa säleet lentämään kapuloista ja kalvot painumaan kuopille. Tuntuu, että Contagion Zeron olisi voinut vetää sävellyksellisesti paljon hullummaksikin, jolloin yhtyeen identiteetti saisi todellisen kruununsa. Levyn tarina on fiktiivinen mutta perustuu heikosti dokumentoituun ajanjaksoon 1000-luvulla. Ammattitaitoisesti ja tunteella tehtyä viikinkikamaa
Vaikka se sisältää myös hieman huokoisempia hetkiä, nekin ovat tunnelmaltaan synkkiä. Napalm Tedin toiminnalle on pakko nostaa päähinettä. Suurimman vaikutuksen tekee kyky kohtauttaa atmosfäärinen keveys ja rujo raskaus salaperäisen kuuloisia polkuja pitkin. Hittibiisejä tästä ei löydä, tasaisen nautinnollisena vellovaa kuviorikasta kuolopiiskaa kylläkin. Piikatut nuotit haetaan otelaudan matalammalta puolelta, eli esimerkiksi Dying Fetusille ominaisia korkeampia luikerteluja ei juuri kuulla. Konkarin kitarointi on parhaimmillaan oikein maukasta, mutta biiseistä uupuu niin tarttuvuutta kuin vetovoimaakin. Bändit kuten Suffocation, Dying Fetus, Nile ja Devourment ryskyttävät vuosikymmenestä toiseen, ja aivan syystä. Napalm Tedin kohdalla on aina syytä mainita, että yhtyeen hassunhauskan nimen ei kannata antaa hämätä. Vahvimmillaan se on kappaleissa From Threads Entwined ja Becoming. Ei yksittäistä koukkua, hyvää riffiä, groovea, ei mitään. Bändi operoi tyylillä, joka on ”tuomittu” pysymään undergroundissa, joARVIOT 53. Nyt tarjoillaan kolmatta pitkäsoittoa. Mape Ollila INTER ARMA New Heaven RELAPSE Vuonna 2006 perustettu jenkkibändi Inter Arma sekoittelee armottomalla tavalla sludgea, black metalia, deathiä ja hitaasti jyräävää post-metalia. Mikä tärkeintä, sopivasti rosoa sisältävä ote on solisti Janiece Gonzalezin intensiivistä tulkintaa myöten ehtaa tavaraa ja kaukana kivaksi puleeratusta. Pelkällä brutaaliudella pärjää aikansa, jos se viedään tarpeeksi överiksi, mutta sekään puoli ei oikein osu. Minkäänlaista omaa otetta ei ole, eikä myöskään koukkuja tai mitään, jonka ääreen palata. Lyhyissä rykäisyissä tapahtuu paljon. Ytimekkään mittaiseksi jätetyn Razor Wiren perusteella staili onkin hallussa vallan mukavasti. Release the Titans on kitaristi Paul Olsenin uusi projekti, jonka debyyttialbumi on dystooppinen avaruusfantasia. Siinä levyn strategiset mitat. Vaikka aina ei ole varmaa, saako aasinsillasta ja tarinankerronnasta kiinni, monisäikeisessä ja dualistisessa tunnelmassa on vetovoimaa. Perinteiselle heville kumartava instrumentaali Endless Grey toimii hyvänä välietappina, kunnes Gardens in the Dark tuo ilmoille Fields of the Nephilim -henkistä goottihuminaa. Lucidity ei kuulosta suoraan miltään toiselta yhtyeeltä, mutta sen kansalaisuudesta ei voi erehtyä. Turkkilaiset eivät nössöile, ja ymmärrystä löytyy etenkin rikkaita kuvioita kutovien kitaroiden päälle. Inter Arman kuudes levy on vakuuttava näyttö pian parikymppiseltä yhtyeeltä, joka ei pelkää rikkoa rajoja. Matter of a Darker Nature on sarallaan kauttaaltaan laadukasta työtä. Bändin todennäköisin kohderyhmä on hieman varttuneempi väki, mikäli se vain antaa tulokkaille mahdollisuuden vanhoilla meriiteillä vääjäämättömästi kohti eläkettä köpöttävien ”legendojen” hehkutuksen ohessa. Iskut ovat tiukkoja ja ihailtavan tarkkoja, mutta soitossa on samalla nautinnollisen orgaanista eloa. Linjaa ei ole testattu kuin yhdellä edeltävällä singlellä. sävyillä soivaa melodisen deathin ja progressiivisen metallin yhdistelmää. Hysteerisen huutolaulun ja rosoisen örinän vuoropuhelu muistuttaa Extreme Noise Terrorista ja Suomen Amenista. Siitä pitävät huolen katajaisen melankolinen melodiakieli ja kotoisella korostuksella jurnuttava yleisilme. Ranne käy ja blastaus on kovaa. Tarina pui epätoivoa sekä yksinäisyyden ja merkityksellisyyden teemoja toivottomassa tilanteessa. Olsenin kireänkarheasti laulama power on kitaravetoisen melodista ja miedosti progressiivista. Olsenin tarkoitus on hyvä, kunnianhimoinen ja lutusen naiivi. Mega RELEASE THE TITANS Odyssey OMAKUSTANNE Neljännesvuosisadan uran power metalin varjoisammalla puolella, poissa suuren yleisön silmistä tehnyt norjalaisyhtye Guardians of Time hajosi viiden pitkäsoiton jälkeen vuonna 2021. Musiikissa kuplii ainesosia crossoverista, death metalista, grincoresta ja hardcoresta, vain muutamia alalajeja mainitakseni. Mielikuvituksetonta ja tylsää. Soolojakin löytyy. Raskas, jytisevä ja sopivan orgaaninen soundi ajaa asiansa, örisijä örisee kuin örisijät ikään eikä kitaristeillakaan tule tylsää. Puolituntisen päätyttyä on vaikea muistaa kuulemaansa. Levy kutsuu toimimaan paremman tulevaisuuden ja maanpäällisen elämän vaalimisen puolesta. Odyssey seuraa viimeisen eloonjääneen taivalta maailmassa, jonka ympäristökato ja sodat ovat runnelleet. Succumb into Madness on tuttua Napalm Tediä. Transhumanistinen odysseia vie kuulijat matkalle kosmoksen halki peilaten ihmisen isoimpia haasteita sekä pieniä voittoja. Escherian on kotimaista laatumetallia, joka toivottavasti tavoittaa entistä enemmän kuulijoita. Kahdeksan vuoden välein pitkäsoittoja julkaiseva turkkilainen Carnophage tekee asiassa parhaansa, eikä edes huonosti. Odyssey kestää useankin kuuntelun ja on genressään ihan hyvä, muttei – kuten Guardians of Time aikasemmin – jätä kaikessa tavanomaisuudessaan kunnollisia muistijälkiä. Kari Koskinen NAPALM TED Succumb into Madness MÖGÄHEAD Han Tedin, Gravy Tedin ja Ted Nuggetin muodostamalla vanhan liiton metallitriolla on mittava pienjulkaisujen diskografia. Indonesialainen Cranial Disorder on ottanut rakennusaineista brutaaliuden eikä mitään muuta. Örinää ja tärinää riittää napakat 33 minuuttia. Teksasilaiset ovat heti lähtökuopissa oikean ja hyvän musiikin asialla. Biisit sekoittuvat iloisesti toisiinsa, kun riffikäsi kutoo ja sahaa kuin piripäissään kiemurteleva hämähäkki. Levyn korkkaava nimibiisi on brutaali ja kakofoninen tuotos, samoin kuin väkivaltaisesti poukkoileva Violet Seizures. Mikko Malm CARNOPHAGE Matter of a Darker Nature TRANSCENDING OBSCURITY Koukkujen kutominen brutaaliin tekniseen death metaliin on haasteellinen homma. Näillä eväillä on turha yrittää tehdä nimeä, vaikka bändin debyytti kuulostaakin äkkiseltään arvioituna aivan pätevältä. Vaikkei tämä ole haudanvakavaa paahtoa, mistään sinne päin huiskitusta huumorimetallista ei todellakaan ole kyse. Yhtyeen musiikissa on paljon kerroksia, jotka aukeavat hiljalleen. Kari Koskinen MEAN MISTREATER Razor Wire DYING VICTIMS Mean Mistreaterin ura on urjennut rivakkaan: porukka on vasta vuoden vanha, mutta julkaisee jo debyyttilevyn, vieläpä lajiin vihkiytyneen Dying Victimsin kautta. Kelpo riffiä ja melodiaa löytyy riittämiin, joskin ilman selkeitä iskusävelmiä. Eetu Järvisalo CRANIAL DISORDER Congenital Depravity LETHAL SCISSOR Brutaalius on hieno elementti, jonka ympärille voi rakentaa mieltä ja ruhoa kiihdyttävää säveltaidetta. The Children the Bombs Overlooked on lyjynpainava, hypnoottisesti elämöivä esitys ja kuuluu omiin suosikkeihini. Ei tässä melodioilla riemuita tai muutoinkaan tyylivalinnasta horjuta, mutta armottomasti blastaava tummasoundinen mättö on täynnä pieniä yksityiskohtia. Rumpali pahoinpitelee virveliä ja basaria kuin pahempaakin syyllistä. Sitä seuraava Desolation’s Harp tuntuu huutavan kuin suoraan helvetin syvimmästä kuilusta. Yhdeksän biisiä, parikymmentä minuuttia. Congenital Depravity kuulostaa keskitien kopiolta, jonka biisit eivät erotu toisistaan millään tavalla. Kaahaavaa, monipuolista ja vaikeasti lokeroitavaa tulittelua. Concrete Cliffs jyrää lähes yhtä tympeästi ja vaikuttavasti, kun taas päätösbiisi Forest Service Road Blues yllättää kuulijan Nick Cave -tyylisellä dark folkilla. Pidän täysin mahdollisena, että ajan ja kokemuksen karttuessa Mean Mistreater petraa jokaisella osa-alueella nousten arvoasteikossa selkeästi korkeammalle, vaikka valitsemansa tyylilaji erityisen haastava onkin. Sisällön kanssa tekee kuitenkin heikompaa. Uusi New Heaven on ehkä hieman aikaisempaa suoraviivaisempi muttei kyllä piirun vertaa kevyempi levy. Pitkä on toki suhteellinen käsite. Retrosti rokkaava heavy metal rullaa läpeensä rennosti
Rumpujen muhkea jytinä ja basson kornmaisesti klonkkuva lotina tuovat touhuun epätavallisen vahvan rytmillisyyden. Kokonaisuus edustaa Dream Evil -albumien parhaimmistoa. Musiikki ei välitä minkään tason vaaraa tai hulluutta, mikä koituu sen kohtaloksi. Kyseessä on levy niille, joita black metalin yleinen nihilismi ja kontroversiaalit aiheet hiertävät. Joku ihana ihminen on tehnyt kulttuuritempauksen ja kaivanut arkistoja. Koskinen EXODUS British Disaster: The Battle of ’89 (Live at the Astoria) NUCLEAR BLAST Kasarin viimeisenä vuonna Bay Arean poserinmetsästäjät osoittivat, että hyökkäys oli hiottu täyteen terään. Tom Hunting painaa kannuissa hirmuenergialla mutta iskuakaan missaamatta. Coldcell maalailee kuvia lopunajoista, mutta samaa on tehty taiteen parissa satojen vuosien ajan, joten mitään uutta ei ole varsinaisesti luvassa. Kitaristi Stjan Svorkmon ja syntikkahepARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Tami Hintikka OCTOHAWK Determinist CRIME Mahtikäsky annetaan vakuuttavaan sävyyn. Kun rumpujakin tykittelee George Egg, New Horizonia voisi tituleerata Jona Teellä vahvistetuksi Dynaztyksi, vaikka D-ukot Molinia lukuun ottamatta vierailijoita ovatkin. Vuonna 1999 syntyi Norsdtrömin pitkään haaveilema power metal -bändi Dream Evil. Aivan liian turvallista tavaraa minkään aidon tunnereaktion herättämiseen. Laulu onkin ehkä bändin huomionarvoisin elementti. Mape Ollila pa sen marginaalissa. Poweria ei voi tehdä paremmin. Yhtyeen alkuvuosina siinä vaikutti maestron itsensä, basisti Peter Stålforsin ja laulaja Niklas Isfeldtin lisäksi rumpalina metallimusiikin moniottelija Snowy Shaw ja kitaristina entinen Ozzy-kepittäjä Gus G. Metal Godsin lyyriset teemat ovat yhtyeelle ominaisesti heavy metalin kaikkivoipaisuuden ylistystä. Sitä on tämäkin, vaikkei ainut oikea Paul Baloff keulilla karjukaan. Levyn nimibiisi on omistettu otsakkeensa mukaisesti metallimusiikissa jumalstatuksen omaaville yhtyeille kuten Iron Maidenille, NEW HORIZON Conquerors FRONTIERS Laulajaa vaihtaneen New Horizonin häkellyttävän hyvä kakkosalbumi todistaa, ettei power metaliin tarvitse tuoda midisinfonioita tai uusia koukeroita, kun kolme useimmille saavuttamatonta vaatimusta täyttyy. Age of Unreason on kaikilta osin hyvin tehtyä tavaraa, mutta pitkässä juoksussa käteen ei jää kuin nippu ihan jees -tason kappaleita, jotka eivät takuulla houkuttele puoleensa enää vuosien kuluttua. Meininki, se on pelkästään kova. Jona Tee suoltaa solkenaan niin virtaviivaisia riffejä ja korvanmyötäisiä melodioita, ettei minua haittaa edes se, että Molin laulaa enimmäkseen äänialansa ylärekkarissa, hemmolla kun on palkeita aivan mihin vain. Vuonna 1997 ilmestynyt Another Lesson in Violence on likimain täydellinen levy. Tomi Pohto COLDCELL Age of Unreason ART OF PROPAGANDA Sveitsiläinen Coldcell lähestyy black metalia modernista kulmasta. Chosen Force, Night Stalker ja albumin menevämpää osastoa edustava The Tyrant Dies at Dawn jäävät päällimmäisinä mieleen. Joni Juutilainen DREAM EVIL Metal Gods CENTURY MEDIA Ruotsalainen kitaristi-tuottaja Fredrik Nordström tunnetaan parhaiten legendaarisen göteborgilaisen melodisen death metalin takapiruna. Norskibändi louhii kakkoskiekollaan progesävyistä sludge-myllerrystä verevästi ja onnistuu pitämään mielenkiinnon yllä varsin kohtuullisesti, vaikka ilmiasu on todella päällekäyvän raskas. Albumi on siis niitattu tiukasti tähän hetkeen, joten yhtye ei ole lähtenyt miettimään taidettaan ajattomuuden kautta. Myöskään Elize Rydin vierailu sielukkaan imelässä slovariduetossa ei häiritse. Tämä ei tarkoita ainoastaan musiikkia, vaan myös sanoituksia, joissa käsitellään ilmastokriisiä ja muita tämän päivän ongelmia. Karvaisesti ärjyen ilmaistu laulu täydentää sitä jännittävästi. Studiolevy Fabulous Disaster oli täydellinen paketti aitoa oikeaa thrashiä silmämunat kipeiksi saavia kansiaan myöten. Exodus on siitä jänskä bändi, että sitä jaksaa kuunnella myös livelätyltä. Skebasoolot tulittaa Dynaztysta lainattu tyylittelijä Love Magnusson, ja supersankariluokan solismista huolehtii sukupolvensa miellyttävä-äänisin hevitenori Nils Molin. Kimmo K. Jynkympi riffiosasto ja nasevasti psykevaikutelmaa luova syntikkamouruaminen kuitenkin nostavat Octohawkin tämän sorttisen rymistelyn sektorilla aika omanlaisekseen. Asianmukaisen mittainen levy on vakuuttava mutta hiukan yksiulotteinen ja sen verran tiivisti korville tuuttaava, että kokonaisuus käy vähän liian raskaaksi. Suorastaan kuulen, kuinka keihäskaksikko Holt–Hunolt kirmaa pitkin ahdasta lavaa. Poikkeus ”normaaliin black metaliin” on tosin se, että tällä kertaa tuhoa ei toivota, vaan sitä pikemminkin pelätään – tai faktat pikemminkin hyväksytään kylmästi. pu Steffen Overaan kimppalaulu on jännittävän melodista, mutta silti pääasiassa todella rouheaa räyhää, josta tulee mieleen Clutchin komentava ärjyntä. Pääosassa ovat raskaat mutta melodiset ja pitkälti keskitempoiset biisit, jotka on varustettu kunnon kertosäkeillä ja selkeillä rakenteilla. Metal Gods on Dream Evilin seitsemäs kokopitkä. Myllytyksen päällä käskee Steve ”Zetro” Souzan aggro-käninä. Jenkkikollegat eivät välttämättä ole kovin etäällä myöskään musiikillisesti, etenkään varhaistuotantonsa osalta. Tarvitaan suvereenisti asiansa osaava biisintekijä, korvaa miellyttävä laulaja sekä tyylitajuinen kitaristi. Yhtyeen aikakausiin sitoutumaton äärimetalli on tarkasti taottua, mutta samalla ilahduttavan villiä kurvailua. Pienempinä siivuina ja etenkin irtobiiseinä se toimii kyllä mainiosti. New Horizonin kappaleet säveltää hard rock -hittikone H.E.A.Tin biisiseppä, tuottajanakin tunnettu Jona Tee, joka on soittanut levylle bassot, synat ja kitarapohjat. Lontoon Astorialla taltioidulla British Disaster -äänitteellä soittaa hirmuiskussa oleva pumppu
Rajoilla kyllä käydään. Mikko Malm CONCRETE WINDS Concrete Winds SEPULCHRAL VOICE Concrete Windsiä kuvailtaessa on liki mahdotonta olla mainitsematta kaoottisuutta, vaikka musiikki onkin tiukasti soittajiensa näpeissä. Tunkkaista ja demomaista, mutta juuri ja juuri DIY-henkisellä tavalla kohtalaisen viehättävää kamaa. on tarkemmin suunnattu ja siksi myös julmempi. Bändin uran ensimmäinen kolmannes vuoden 1997 Glory to the Brave -debyytistä ja seuraavan vuoden Legacy of Kingsistä 2000-luvun alun Renegadeen ja Crimson Thunderiin edustaa sen historiassa musiikillisesti jylhintä aikaa. Soundimaailma on ihastuttavan kaukana täyteen pakatusta modernista vallista. Yksitoikkoista nakuttamista ei jaksa määräänsä enempää, ja onneksi Myronath ei sorru moiseen turhan usein. Jaakko Silvast POWERWOLF Wake Up the Wicked NAPALM Eurohevibändien ykkösliigaan juurtuneen Powerwolfin resepti pitää. Mape Ollila HEMOTOXIN When Time Becomes Loss PULVERISED Neljänteen pitkäsoittoonsa ehtinyt pittsburghilaisyhtye näyttää närhen pelivälineet. Äärimetalli on ympäripyöreä termi, eikä sen alle pistetty musiikki useimmissa tapauksissa edes ole kovin äärimmäistä, mutta tässä tapauksessa määrite istuu vallan hyvin. Mega HAMMERFALL Avenge the Fallen NUCLEAR BLAST Yli 30 vuotta ja 13 studiolevyä myöhemmin ruotsalainen Hammerfall jatkaa valitsemallaan tiellä yhtenä power metalin kirkkaimmista kiintotähdistä. Aleister Crowleyn kehittämän Thelemauskonnon keskeiseen teokseen Lain kirjaan (eli Libel AL vel Legisiin) pohjautuva Spiritual Archives sisältää aiemmin julkaistut Occult Rites Ija II -ep:t. Myös aggressiivisuus ja jopa suoranainen väkivaltaisuus ovat olennainen osa hätäisellä tutustumisella primitiivipurskeilta vaikuttavia kappaleita. Eikä pidäkään, sillä tuore Avange the Fallen on pitkään aikaan mielenkiintoista Hammerfallia. Myronath ei ole järin omaperäinen orkesteri, mutta se on hommassaan luotettava. Miten jotkut osaavatkin loihtia näin helposti kuunneltavaa temppuilua! Tami Hintikka AIVVASS Spiritual Archives (Occult Rites I+II) DARKNESS SHALL RISE Aivvass on saksalainen mystis-uskonnollinen orkesteri, josta ei tiedetä yhtikäs mitään. Toivottavasti täyspitkällä kuullaan ronskimpaa musaa. Basisti-laulaja Hellcommander Vargblodin ja kitaristi Bjarkanin perustama yhtye vannoo lyyrisissä teemoissaan enemmän tai vähemmän suoraviivaisen satanismin nimeen. Mutta tollohan se on, joka voittokuponkiaan muuksi muuttelee. Mainitaan vaikka Vektor, Atheist ja Cynic, niin tiedätte hieman, missä maastossa tässä kiemurrellaan. Bändin melodiat ovat liiankin tuttuja muilta doomja folk-bändeiltä, eikä tuotantokaan miellytä korvaa. When Time Becomes Loss on alagenrensä kärkeä ja heittämällä yksi tämän vuoden kovimmista metallilevyistä. Viisihenkinen munkkijoukko on ilmeisen vihkiytynyt Theleman koukeroihin, sen verran antaumuksella he armoitettua musiikkiaan eetteriin tuuttaavat. Runsas blastien käyttö toimii täydellisesti, ja menossa on muutenkin reippaasti vauhtia. Miehen otteissa on taas hitusen enemmän kokemusta ja karismaa. Sen jälkeen göteborgilaisten julkaisut ovat tasapäistyneet ja kadottaneet kirkkaimmat hittivarantonsa, mutta periksi bändi ei ole antanut. Kitaristi Oscar Dronjakin johdolla sävelletyissä genren klassista kaavaa noudattelevissa voimametalliralleissa on tuttu soundi ja pohjavire, mutta melodista tarttuvuutta löytyy monella tasolla. Tarkkaavainen kuulija voi bongailla kappaleen sanoituksista muitakin hevisuuruuksia. Onneksi levy on kohtuullisen mittainen, joten Infernon läpikahlaaminen ei tunnu loputtomalta helvetiltä. Kappaleissa kuullaan myös itse Peto 666:tta erilaisten samplejen muodossa. Concrete Winds on samalla territoriolla Conquerorin ja Revengen kanssa, mutta suomalaiskaksikon lähestymistapa black metalilla ja grindcorella repivämmäksi sävytettyyn death metaliin ARVIOT 55. Lajissaan yllättävän monipuolinen ja kypsä teos. Tällä laskentatavasta riippuen joko yhdeksännellä tai kymmenennellä pitkäsoitolla meno on jo sen verran itseään toistavaa, että asia rassaa hiukan. Kunnolla musiikin pieksettäväksi antautuminen osoittaa pinnan alla piilevän paljon enemmän. Jaakko Silvast KRYPTICY The Non-Return MEMENTO MORI Espanjalaisbändin toinen pitkäsoitto ammentaa ytimensä ysärin alkupuolen tylymmästä death Hemotoxin tarjoilee kalloon takertuvaa kuviota toisensa perään. Alle puolen tunnin metallipurkaus on progressiivisen kuolorässin taidonnäyte parhaasta päästä. Biiseistä löytyy tunnelmallista akustisen rämpyttelyä, synajuoksutteluja, synkeähköjä skittariffejä sekä kuiskuttelua, örinää ja puhdasta laulua. Musiikki on melodista ja luvattoman tarttuvaa. Niko Ikonen MYRONATH Inferno DUSKTONE Ruotsalainen Myronath paukuttelee perinteistä black metalia kotimaansa tyyliin. Ropsakka The End Justifies, kaikki Manowar-maneerit esittelevä Hail to the King ja voimaballadi Hope Springs Eternal tuikkivat kirkkaimmin. Mainiosta Ripped to Shredsistä tutun laulaja-kitaristin Michael Chavezin ärinässä on The Sound of Perseverancen aikaisen Chuck Schuldinerin ilkeää kireyttä. Ikävä kyllä viisikon sävellykset eivät kuulosta hirveän freeseiltä ja innostavilta. Nyt ei kikkailla kikkailun vuoksi. Concrete Windsin kolmosalbumi on joka suhteessa tuttua jatkoa edeltäjilleen. Hammerfallin syömähammas on edelleen laulaja Joacim Cans, 54, jonka ääni ei tunnu ikääntyvän laisinkaan. Riffitulitus on kiinnostavaa kautta linjan, ja basso herkuttelee taustalla, ah, niin makoisasti. Greywolfin kitaristiveljesten tehdastakuulla iskuvoimaisen marssituksen koristelevat massiiviset urut, ”romanialais-unkarilaisen oopperalaulajan” Attila Dornin jylhänkomea operaattinen baritoni ja isot kuorot. Kuten aina ruotsalaisessa blackissä, hitaammat ja keskitempoisemmat esitykset ovat ne vaikuttavimmat. Muutenkin yhteydet koukeroisempaan Death-tuotantoon ovat ilmeiset, mutta laimean kopioinnin sijaan hommassa on omaa näkemystä ja tuoreutta. Jos vaikkapa Marduk ja Dark Funeral ovat sydäntänne lähellä, olkaa hyvä ja istukaa odottamaan. Sanoituksissa viljellään saksalaisella huumorintajulla liturgiseen munkkilatinaan kätkettyjä pikkutuhmuuksia sekä – yhtyeen nimen velvoittamalla tavalla – ihmissusifolklorea kaikkialta maailmasta, tällä kertaa Vargamor-kappaleen muodossa Ruotsista. Vaikeasti hahmoteltavan levyn tuhovoimaisuudessa on jotain oudolla tavalla kiehtovaa, ja lauloihan hardcore-yhtye Cadgers jo yli 40 vuotta sitten osuvasti tämän maan kaipaavan kaaosta. Judas Priestille ja Manowarille. Muun muassa Saksan listojen ykköspaikan pariin kertaan kaapannut viisikko esittää enimmäkseen sabatoniaanisen militaristiseen keskitempoon tamppaavaa, toisinaan rivakkaan tuplien rällätykseen yltyvää ja helppotajuista power metalia. Aivvassin musiikki on alkemistinen cocktail Death in Junen folkia sekä perinteistä ja funeral-mallin doomia. Peruslaadukas Wake Up the Wicked ei tuo yhtyeen palettiin mitään uutta, eikä se ole Powerwolfin albumeista sen enempää väkevin kuin heikoinkaan. Kitarointi tosin on viety sooloja myöten entistäkin syvemmälle sekasortoiseen hulluuteen tavalla, joka saisi Kerry Kinginkin kateelliseksi. Yhtyeen kolmas levy Inferno edustaa enemmän tai vähemmän suoraviivaista ja hennon melodista mäiskimistä, eikä tyylisuunta ole liiemmin muuttunut sitten mainion Into the Qliphoth -debyytin (2019)
Musiikin rakenteet eivät ole vieläkään uusia T H IR D X P O SU R E P H O T O G R A P H Y Myös luomu elää vahvana, eikä soundissa ole mitään vikaa. Myös bändin konsepti on pysynyt julkaisu julkaisulta identtisenä. Biisit itsessään tarjoavat roppakaupalla pieniä kalvoille jääviä täkyjä, mutta klassikkotason hittejä tai koukkuja ei kuulla. Yhtyeen levyt eivät pysty yllättämään millään muotoa, mutta jääräpäisesti toimitetut ja kaikkein helpoimpia ratkaisuja kaihtavat sävellykset ovat aina yhtä energisiä ja tasaisen hyviä. Tämä tuo jo itsessään jossain määrin omaperäistä väriä, sillä kyseistä kiekkoa on harvinaisen vaikea seurata. Nykyään nelihenkisen, anonymiteetin verhon takana piileskelevän bändin musiikki on keskitempoista ja kohtalaisen tavanomaista synkistelyä aika pitkälti Mg?an viitoittamalla polulla. Mikäli koko Mg?a-kulman – ja tökerön nimilainan – pystyy unohtamaan, kama on ihan ok -tasoa, mutta miksi säveltää jotain sellaista, mitä joku toinen tekee huomattavasti paremmin. Bändin tyypit myös pukeutuvat hieman samansuuntaisesti huppuihin ja suurimman osan naamasta peittäviin huiveihin. Mitään Atheistin tai Cynicin kaltaista meininkiä Krypticity ei tarjoa, vaikka nämäkin bändit on selvästi kuunneltu. Norski-Malum julkaisi debyyttilevynsä jo viime vuoden puolella, mutta nyt se on saatavilla cd:nä. Niko Ikonen ARAN Maahan laskettu NATURMACHT Oululaisprojektin Pimeyttä vasten -levy (2021) oli hyvä näyte luonnonläheisestä ja kaihoisasta black metalista. Sen taso ei ole notkahtanut lähes kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneestä, bändin nykyisen tyylin sementoineesta kakkoslevystä The Blueprints for Madnessistä tippaakaan – ainakaan, jos mukaan lasketaan ainoastaan omaa materiaalia sisältävät studioalbumit. DECEASED Children of the Morgue HELLS HEADBANGERS Deceased on hämmentävä bändi. Lähtökohdat ovat siis pitkälti samat kuin King Diamondilla, mutta Deceased on niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti astetta alkukantaisempaa, kauhuleffojen tavoin valtavirran ulkopuolella lymyävää laadukasta kulttikamaa. Moninaiset pienjulkaisukokoelmat ja lainalevytykset eivät ole olennaisesti huonompia nekään. Se tuo riffit, ilahduttavasti kolisevan basson ja rajun meiningin mainiosti esiin, mutta elää samalla nautinnollisesti. hallitsee instrumenttinsa, ja raakkuvassa laulussa on tarvittavaa räkäisyyttä. Tämä tuo bändiin oman lisäkiehtovuutensa. Nyt maailmalla kiertää siis kaksi Malumia, joista kotimainen on se alkuperäinen ja ehdottomasti myös akteista laadukkaampi. Homma on pykälän verran brutaalimpaa ruhjomista, ja ainakin Suffocationin Pierced from Within on ilmiselvä vaikute. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Mikäli tunnelmallinen ja melankolinen black metal on juttusi, kaipa tälle levylle voi uhrata elämästään reippaan puolituntisen Mg?an uutta odotellessa. Tätä ei ole tapettu tietokoneella. Myös Aranin kolmas albumi jatkaa samoissa merkeissä sulattaen yhteen Burzum-henkisiä tunnelmia ja esimerkiksi Emperorin In the Nightside Eclipseltä (1994) tuttua mahtipontisuutta. Nytkin tarjolla on kauhutarinoita death metalilla karhennetun heavy metalin säestämänä. Juhani K. Kari Koskinen MALUM In Nauseam HELLSTAIN Vuonna 2013 perustettu turkulainen black metal -bändi Malum on saanut samannimisen haastajan Norjasta. Muotokielen hallinta ja pahimmat apinoinnit välttävä toteutus tekee The Non-Returnista kuitenkin konstailemattoman nautittavan levyn, joka ei kuulosta vain isompiensa kopiolta. Metal Archivesissa suoritettu nimihaku olisi otsikkoa metalista, mutta liittää mukaan myös teknisempää ja arvaamattomampaa kulmaa. Yhtyeen vahvuus on sen omintakeinen kyky luoda kuuntelua vaativia, mutta sitä myös kestäviä kokonaisuuksia hitittömistä yksilöistä, ja Children of the Morguella bändin ”death metal from the grave” -slogan kiteytyy lähes täydellisesti. Kyllähän tästä siis haiskahtaa kevyt ulkomusiikillinenkin laiskuus. Mega miettiessä melko suotavaa, ellei jopa toivottavaa. Kun kuuntelee rumpalin eläimellisen karkeaa takomista, henki on vahvasti läsnä
Tavaramerkkisoundi eli ankaralla pohjoisen tematiikalla jyräävä melodinen death metal on läsnä. Katabasis into the Abaton on pääosin keskitempoinen keitos, joka huokuu vahvaa kerronnallisuutta niin soiton kuin laulaja Caron persoonallisen äänen siivittämänä. Korostetun luomua ja rosoista black metaliaan riivaa yhä Darkthronen henki, mutta yhtye on löytänyt vuosien mittaan omanlaisensa tyylin, jolla ei pyydellä anteeksi. Tämä ei tarkoita minkään sortin eeppistä pullistelua, vaan sävellyksissä on yksinkertaisesti voimaa, joka panee puimaan nyrkkiä. Koskinen GRENDEL’S SŸSTER Katabasis into the Abaton CRUZ DEL SUR Saksalainen pitkäsoittodebytantti Grendel’s Sÿster on vahvasti eeppisen perinnehevin ytimessä. Kvensgäldr on oululaisbändin toistaiseksi vakuuttavin esitys. Kappaleisiin on saatu puhkuttua primitiivitunteita, jotka ovat ajattomuudessaan puhuttelevia. Ja sellaisia levyjähän muuten riittää ilman Maahan laskettuakin. Pääosin keskitempoisesti lönkyttelevät kappaleet eivät yllätä käänteillään, vaan homma perustuu paljolti toistoon – aivan kuin selkeällä esikuvallaan Burzumilla. Nytkin riffikynä on auttamattoman tylsä eikä tunnelmistakaan löydä syvyyttä. Näillä eväin levy ei jää parin pyöräytyksen ihmeeksi vaan kestää aikaa. Aranin musiikki on muuttumassa hiljalleen selvästi vaihtelevampaan suuntaan, joten projektia tulee seurattua mielenkiinnolla. Sillä yhtye etenee mukavan kiireettä rauhallisesta näppäilystä melodisesti rymisevän kitara-alternativen kautta romuluisemmille Mastodon-laitumille ja deathmetallisen ilmaisun pariin vain palatakseen suvantoihin ja sävykkääseen rockiin. Saukkosen vuosikymmenen toimineen “pääbändin” seitsemäs pitkäsoitto ei tarjoa yllätyksiä. On sanottu, että Saukkosen tiivis levytystahti ja huomion jakaminen moneen yhtyeeseen estää mestariteosten syntymisen. Mukana on monenlaista juttua, mutta homma pysyy erinomaisesti paketissa. Joni Juutilainen ANCIIENTS Beyond the Reach of the Sun SEASON OF MIST Kanadalaisnelikon kolmas levy on erittäin maukasta kuultavaa. Esimerkiksi hyvin rokkaava kakkosraita The Plight of a Sorcerer jää päähän jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Joni Juutilainen ARVIOT. Aranin valttikortti on musiikkiin ladattu oikeanlainen tunnelmallisuus. Maahan laskettu on jälleen hyvä näyte siitä, että perusasioista voi saada aikaiseksi toimivan kokonaisuuden. Mielestäni Wolfheartin ongelma kuitenkin kulminoituu luovuutta tappavaan rutiiniin. Suomalaisella korvalla englanti kuitenkin istuu näihin ralleihin sulavammin. Ei, vaikka osa miehen vanhemmistakin bändeistä on taas aktivoitunut levyttämään. Eetu Järvisalo VONÜLSFRËICH Kvensgäldr FALLEN TEMPLE Suhteellisen kovalla tahdilla materiaalia tuottava Vonülfsrëich jatkaa neljännellä levyllään tutuksi tullutta linjaa. Kopiobändiksi Aranista ei kuitenkaan ole, vaan mukana on myös omaa näkemystä. Bändin lyyriset teemat, joita on nosteltu niin historian, mytologian kuin filosofiankin koreista, sopivat tällaiseen musiikkiin. Lopuksi tykitellään blastia. Saukkonen on kyennyt tälläkin vuosikymmenellä puhuttelemaan melankolisemmin soutavan Dawn of Solace -yhtyeensä kanssa. Moni riffi voisi olla hieman eri keinoin toteutettuna perusheviä, ja sitähän tässä periaatteessa tehdäänkin: perusmallin heavyä mustan kivireen kyydissä raahaten. Kvensgäldr on monella tapaa bändin ylväimmältä kuulostavaa musiikkia. Kahdeksan kappaleen mittainen Katabasis into the Abaton ammentaa monesta lähteestä, mutta kaikkein eniten 1970-luvun varhaishevistä ja folkista. Jaakko Silvast WOLFHEART Draconian Darkness REIGNING PHOENIX Kotimaisen metallin kyltymättömän monitoimimiehen Tuomas Saukkosen ideasampo ei osoita vieläkään tyrehtymisen merkkejä. Se ei kuitenkaan tee valitettavan tylsänpulskeina ja korneina paukkaavista kappaleista parempia. Klassikkostatusta on turha odottaa, mutta duolla on käsissään kaikki avaimet, joita tässä genressä onnistuminen vaatii. Melodiaa, rähinää, dynamiikkaa, mättöä, fiilistelyä ja progeilua on annosteltu toisiinsa nähden oikein passelisti. Levy on ehdottoman innostava, vaikkei pysy aivan koko tunnin mittaansa maagisena. Kimmo K. Mainittujen melodiavainu, dynaamiset sovitukset ja riffien moni-ilmeisyys ovat sen sijaan vahvasti mukana. Sama kipukohta ilmeni Before the Dawnin viimevuotisessa paluulevyssä Stormbringersissä. Käpistelyn sijaan Grendel’s Sÿster -nelikon työskentely on tarkkaa. On enää pienestä kiinni, että lähtee niin sanotusti aivan helvetin lujaa. Sitä kuorruttaa uudempana mausteena ajoittainen dramaattinen sinfonisuus. Levyn pisin raita, aloituskappale Forbidden Sanctuary on hurmaava kahdeksan minuutin miniatyyrispektaakkeli. Tiivistettynä Anciients kuulostaa omailmeiseltä Mastodonin ja Opethin välimallilta ilman kummankaan soitannollista yli-innokkuutta. Katabasis into the Abatonin biisit ovat saatavilla myös saksankielisinä versioina. Vonülsfrëich ei ole yhden tempun hevonen, vaan musiikin näennäisen simppeliyden ja suoraviivaisuuden kätköistä paljastuu hiljalleen monipuolisuutta. Levyn musiikkiin pääsee kiinni pienellä vaivalla, sillä biisimitat ovat hallittuja, riffikudelmat simppeleitä ja melodioissakin löytyy. Levystä ei jää mieleen juuri mitään. Komeaa soundia sekä hienoa – ja mikä parasta, ei teknisesti onanoivaa – soittoa on hyödynnetty taitavasti. Samankaltaista kuohuntaa ja riipivyyttä kaipaisi myös Wolfheartin tuleville tuotoksille. tai mullistavia, mutta vanhaa hevosta ruoskimallakin saadaan yhä aikaiseksi teoksia, jotka kestävät kuuntelua
Saatetekstissä on mainittu tolkuton kirjo tyylilajeja ja vaikutuksen tehneitä artisteja, mutta Exotic Potion Cookiesin meno on juuri sellaista kuin pahimmillaan odottaa: äärimmäisen laimennettua Mr. Ei ole, tai sitten bändillä on ollut oikeasti tosi ankea meininki. Kimmo K. Draamaa on riittänyt muutenkin, kun 1990-luvulla bändissä soittanut kitaristi Fredrik Johansson kuoli kaksi vuotta sitten syöpään. Bunglea, tai oikeastaan sen kapean ilmaisullisen osa-alueen ulkokohtaisten seikkojen väkinäistä lypsämistä. Toni Keränen KOLDBRANN Ingen skånsel DARK ESSENCE Norjalaisen black metal -aktin Koldbrannin neljättä albumia JU K K A SI IK A LA SHADOW KNELL Shadow Knell RELAPSE Jenkkiläisen dungeon synthja punkbändin Poison Ruïnin tyyppien toinen yhtye Shadow Knell esittää ehtaa haltialarppia fantasiapelifiiliksineen, harppipimputuksineen, tötterötöineen ja sotaisine basilpoledouriksineen. Erityisesti kolmosbiisi Neuronal Fire on juuri sitä, mitä melodeathin kuuluu olla – vakuuttavaa jyrinää yhdistettynä sydämeenkäyviin sävelkulkuihin. Pahimmillaan on esitetty yhdellä sormella syntikkaan nojailua, joten kyllä Shadow Knelliä ihan mieluusti kuuntelee, vaikkei tämä mikään vip-lippu Keski-Maahan tai Azerothiin olekaan. Dungeon synthin saralla on ollut jos jonkinlaista yrittäjää. Bändin tyyli on muuttunut vuosien mittaan, mutta sen ydin on säilynyt. True Black Dawnin kelmeästä väripaletista löytyy tällä kertaa aiempaa enemmän sävyjä. Keikkoja on soitettu vain kun se on ollut tarpeellista, ja käsittelyssä oleva Of Thick-circling Shadows on vasta ryhmän kolmas täyspitkä. Mikäli olet joskus kuunnellut dungeon synthiä ja/tai fantasiapohjaista keskiajan inspiroimaa linnapimputtelua à la Mortiis tai vaikkapa kotimaan ihme Druadan Forest, Shadow Knell ei pääse yllättämään muuten kuin melko tunkkaisten soundiensa suhteen. Uusi albumi esittelee taas uudenlaista ilmettä sisältäen yhtyeen monipuolisinta materiaalia. Kitaristi Johan Reinholdz tuli mukaan edellisellä Momentlevyllä (2020) ja on nyt päävastuussa sävellyksistä yhdessä pitkäaikaisen kosketinsoittajan Martin Brändströmin kanssa. On meinaan todella tunkkainen, mutainen ja kieltämättä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Siinä missä Blood for Satan -debyytti (2001) oli vimmainen ja nimensä mukainen teos, Come the Colorless Dawn (2016) oli kolkompi ja maltillisempi. Niko Ikonen EXOTIC POTION COOKIES That’s Huge! INDEPENDENT Jos ilmaisun tyyliksi on valittu erikoistoiminta, sirkustelu ja musiikillinen venkoilu ja se tuodaan vielä räikeästi ilmi, tekijöillä on parasta olla työkalut joilla elämöidä. Pelissä on hidasta ja nopeaa kamaa, vaanivaa tunnelmaa ja hyökkäävyyttä, mutta ennen kaikkea uniikilta kuulostavaa black metalia, jolle on hankala löytää suoria verrokkeja. Bändi toivoo, että kuulijalla olisi yhtä hauskaa kuin sillä levyä tehdessä. Seuraava levy lienee taas jotain aivan muuta. Stanne on saanut erityisen henkevän otteen puhtaisiin lauluihinsa, joita on onneksi saatu kuulla myös miehen uusissa sivubändeissä The Halo Effectissä ja Cemetery Skylinessa. Joni Juutilainen kaikessa karskiudessaan miellyttävä soundi. TRUE BLACK DAWN Of Thick-circling Shadows WORLD TERROR COMMITTEE Etelä-Pohjanmaan koruttomilla lakeuksilla vuonna 1992 alkunsa saanut True Black Dawn ei ole tehnyt hätiköityjä liikkeitä. Levyltä välittyy maailman paino ja kuuluu kaiken loppumisen traaginen kauneus. Levy yllättää melodisuudellaan ja mukaansatempaavuudellaan. Erityisesti rumpujen osalta ihmeellisen suttuisen kuuloinen levy on kyllä poukkoileva ja sätkivä, mutta yllätysmusiikkiin kuuluva outo johdonmukaisuus ja riemukas kekseliäisyys loistavat poissaolollaan. Ihmeellistä kyllä levy on oikeastaan tylsä, vaikka koko ajan on käynnissä kova vipinä ja kikkailu. Koskinen DARK TRANQUILLITY Endtime Signals CENTURY MEDIA Melodisen death metalin pioneeriryhmän Dark Tranquillityn kokoonpano on vaihtunut useita kertoja. Jenkkipunkkarit ovat selvästi asialleen omistautuneita, mutta tavara on hitusen liian tuttua ja turvallista. Levyllä on hauska ysärin alun kassufiilis. Vaikka musiikki ei ole helppoa, Of Thick-circling Shadows on yhtyeen vaivattomimmin lähestyttävää tavaraa. Hurjat ajat synnyttävät usein parasta taidetta, niin nytkin. Myös Poison Ruïnin musiikki on esteettisesti ja osittain myös musiikillisesti keskiaikaista, mutta Shadow Knellille on ilmeisesti jätetty materiaali, joka ei sovi emäbändin introiksi ja outroiksi. Samaan aikaan nykyinen maailmantilanne on kuuleman mukaan vaikuttanut laulaja Mikael Stanneen siten, että hän oli uutukaiselle lyriikoita kirjoittaessaan lievän masennuksen kourissa. Vastaava omaehtoisuus on nykypäivänä valitettavan harvinaista. Basisti Christian Jansson ja rumpali Joakim Strandberg Nilsson tekevät Endtime Signalsilla DT-debyyttinsä. Tai oikeastaan ei edes ole: sapluuna on yllätyksetön ja soittokin aika perustason leivontaa. Viime vuodet ovat jatkaneet perinnettä
Dreadful Companyn biisit ovat kauttaaltaan hyviä ja fiilis on mainio. Paul Di’Anno jää heavy metalin aikakirjoihin ennemmin keulamiehenä kuin laulajana. Warhorselevylläkin ukon ulosanti on läpeensä raakkuvaa, mutta tällaiseen musiikkiin se sopii ihmeen hyvin. Niko Ikonen SPECTRAL WOUND Songs of Blood and Mire PROFOUND LORE Kanadalla on tarjota hyvää ja monipuolista black metalia. Kummankaan leimallisia piirteitä ei ole mukana, mutta ulosanti taittuu metallisesta pintatasosta huolimatta enemmän klassikkobändien suuntaan kuin tuoreempiin punk pop -tekijöihin. Trenchesin kohtaloksi ei koidu ammattitaidottomuus, vaan se, että kokonaisuuden kaikki elemenARVIOT 59. Aina yhtä ihania, jatkuvasti ulvovia Hammondeja ei ole tietenkään unohdettu. Yksi tärkeimmistä tekijöistä tässä on Jacob Hansenin miksaama ja masteroima äänimaailma, joka soi edellislevyjä selkeämpänä mutta myös massiivisempana. Levy nousee joka tapauksessa keskinkertaisuuden yläpuolelle. Useimmille faneille se lienee kuitenkin vain hyvä asia. Koskinen FLESHGOD APOCALYPSE Opera NUCLEAR BLAST Italialainen Fleshgod Apocalypse on kehittänyt persoonallista sinfonisen death metalin tyyliään määrätietoisesti vuoden 2007 perustamisestaan alkaen. Aivan omanlaistaan kamaa tämä toki on, joten jos näiden nihilistiveikkosten aiemmat tuotokset ovat maistuneet, myös tämä menee samaan syssyyn aivan varmasti. Spectral Woundin musta metalli on rakennettu sellaisista elementeistä, että bändissä saattaa hyvinkin olla ainesta isohkoonkiin tunnettuuteen. Ingen skånsel on ikään kuin sitä, mitä Satyriconilta olisi voinut odottaa Rebel Extravaganzan (1999) jälkeen, mutta jotain tapahtui, eikä bändille ominainen alkukantaisuus välittynyt enää myöhemmille levyille. Valtion bändikattaukseen kuuluu myös Spectral Wound, jonka kolme aiempaa levyä on tullut missattua totaalisesti. Se jokin tästä kuitenkin puuttuu. Alkuinnostuksen jälkeen levyn huomaa toistavan itseään liikaa. Bändillä on varma ote tekemiseensä, eikä kymmenvuotiaan ryhmän suorituksessa ole juurikaan heikkoja osa-alueita, ellei sellaiseksi lue pientä yksitoikkoisuutta. Tätä nykyä puhtaista lauluista vastaa ainoastaan Veronica Bordacchini, jonka ääni on tuotu sille kuuluvalle paikalle etualalle. Meno on ollut äärimmäistä jo aiemmin, mutta nyt kaikessa on entistäkin intensiivisempi tunnelma. Jaakko Silvast NIGHTHAWK Vampire Blues PRIDE & JOY Metaliteja Captain Black Beard -basisti Robert Majdin pandemiaprojektina alkanut Nighthawk on edennyt kolmanteen albumiinsa. Koldbrann pitää rokkaavat elementit taustalla ja keskittyy ennemmin mustan metallin tunnelmiin. Majd tuntuu selkeästi tietävän mitä tekee, joten ei parane kuin toivoa, että projekti saa jatkoa. Suurin syy tähän on lähes keulamies Francesco Paolin hengen vienyt vuorikiipeilyonnettomuus vuonna 2021. Prowler-kakkoslevyn (2023) lauluissa kuultiin Björn Stridin pehmeämpää puolta. Vajaa kolmevarttinen sisältää muutamia todella hyviä kappaleita. Tärkeintä lienee, että oma tyyli pitää hamaan loppuun saakka. Kaiuttimista tärähtää odotetunlaista mustaa messuamista, joka pyrkii kuitenkin hakemaan omanlaistaan kulkuväylää. Kärjistäen menon voisi todeta olevan kuin yhdistelmä parin ensimmäisen albumin aikaista Dissectioniä ja Sargeistia, joten musiikilliset verrokit ovat kunnossa. Kaikki on päällisin puolin kunnossa, mutta biiseistä puuttuu särmää, soundeista roskaa ja yleismeiningistä häijyä asennetta. Kappaleissa on erikoisiksi luonnehdittavia käänteitä, eikä esimerkiksi viheltelyä kuule aivan jokaisella äärimetallikiekolla. Tarjolla on siis groovea ja rokkaavuutta vuonomaan talvisia maisemia ja doomimpia sukelluksia unohtamatta. Melodiaa on mukana hämmästyttävän paljon, ja Verni osoittautuu todistetun loistobassottelun lisäksi oikein päteväksi laulajaksi ja kitaristiksi. Kymmenen biisin albumi on yllättäen varsin kelvollisesti sävellettyä ja sovitettua raskasta rockia, jolle voi hakea referenssejä esimerkiksi Motörheadin tuotannosta. Uskon, että Spectral Wound kiilaa vielä suurten nimien sarjaan. Miehillä on kovia meriittejä muun muassa 1349:stä, Gaahls Wyrdistä ja Mayhemin livemiehistöstä. Elli Muurikainen VERNI Dreadful Company M-THEORY Thrash-ikihonka Overkillin pysyväisjäsenenä tunnettu basisti DD Verni yllättää soololevyllään. Homman nimenä on soitella hyväntuulista hard rockia vierailevien muusikoiden kanssa. Laulajan vaihtuminen, etenkin toista sukupuolta edustavaan sellaiseen, voi tehdä suuren eron bändin ulosantiin. Mukaansatempaava metallipunkrenkuttelu nostaa vireysja tunnetilaa mukavasti. Vakava haaveri on inspiroinut myös Opera-levyä, joka pyörittelee epätoivon ja uudelleensyntymän teemoja raivokkaalla otteella. Paul Di’Anno’s Warhorse on laulajan projekteista viimeisin, ja siinä Paulin rinnalla räimii norjalaismuusikoista koottu bändi. Yhtyeen yltiödramaattinen vyörytys on varmasti monelle kuulijalle liikaa, eikä melodiamaailmassa ole toisaalta tapahtunut mitään suurensuuria muutoksia. Overkillja Shadows Fall -rumpali Jason Bittner tahkoaa biitit suht modernilla pätkeellä, vaikkakin DD:n tarkkanäköistä ”ei tuplabasaria” -linjausta onneksi noudattaen. Nyt mikin ääressä on Thundermother-solisti Linnea Vikström. Musiikin tunnistaa Fleshgod Apocalypseksi heti alkuhetkistä lähtien. Biisit ovat pääasiassa nopeita, vihaisia ja tummasävyisiä, mutta niistä löytyy tarpeeksi variaatiota, jotteivät ne ala puuduttaa totaalisesti. Maidenistä lähtönsä jälkeen Di’Anno on julkaissut lukemattomia levyjä niin soolona kuin useamman eri kokoonpanon kanssa. Muutos onkin huomattava, mutta ei lainkaan pahassa. Toni Keränen SVARTELDER Trenches SOULSELLER Kolme vuosikymmentä sitten norjalaisuus oli black metalissa kova myyntivaltti. Songs of Blood and Mire on nopeatempoista melodista tykitystä, joka on paljon velkaa pohjoismaiselle kamalle. Edellislevy Velenosta on kuitenkin ennättänyt vierähtää jo viisi vuotta. Kimmo K. on odoteltu lähes kymmenen vuotta. Vikströmin räväkkä ja energinen tulkinta luo melkoisen kontrastin edeltäjäänsä, ja sen myötä koko yhtyeen soundi on kehittynyt. Levy on oikein mukavaa kuunneltavaa ja siitä kirpoaa jännittävää vanhan liiton setäenergiaa. Bändin musaa voisi kuvailla black’n’rolliksi uudemman Satyriconin tai vaikkapa Carpathian Forestin ja Urgehalin tyyliin. Joni Juutilainen PAUL DI’ANNO’S WARHORSE Paul Di’Anno’s Warhorse BRAVE WORDS Brittilaulaja Paul Andrews aka Paul Di’Anno tunnetaan parhaiten kahden ensimmäisen Iron Maiden -albumin laulajana. Levystä huomaa pitävänsä melko nopeasti. Warhorsen kappaleet perustuvat pitkälti kolmeen sointuun, mutta riffien suhteellisen tehokas purupinta-ala yhdistettynä napakoihin biisimittoihin tekee tehtävänsä. Vampire Blues on mutkatonta revittelyä, josta on todella helppo tykätä. Aiemmat biisit nojasivat aikuisrockiin eikä siltä tontilta ole lähdetty vieläkään, mutta nyt mukana on huomattavasti enemmän actioniä. Pikametallista ollaan aika kaukana, ja meno on muutenkin yllättävän erityylistä fiilispuolesta lähtien. Tällä kertaa bändiin on haalittu Treatistä, Houstonista, The Hellacoptersista ja 220 Voltista tuttuja ukkoja. Tämän sanominen ääneen on black metalin kohdalla tietysti suuri kauhistus, mutta hyvälle musiikille löytyy aina markkinarakonsa. Neljännen myräkkä tuntuu kuitenkin vaikuttavalta. Onneksi ajat ovat muuttuneet ja ”kovien levyjen julkaisuun” tarvitaan tätä nykyä aitoa näkemystä, mitä Svartelderiltä ei tunnu oikein löytyvän. Dreaful Company, Vernin toinen soolotuotos, sisältää melodista punkkia vahvasti Misfitsin ja Ramonesin hengessä
Kimmo K. Jo edeltävä Moribundalbumi (2022) esitteli vaarallista toimivuutta, mutta nyt homma on päässyt odotetunlaiseen lentoon. Kolaradon ensilevytyksessä on riittävästi musiikillista potentiaalia. Kappaleet erottuvat toisistaan, ja jokaisessa niistä on oma sävellyksellinen koukkunsa. Sebastian Ramstedtin komennuksessa toimiva ryhmä on helvetin kovassa tikissä, mutta klassikkosarjaan kapuaminen vaatinee vielä yhden iskun. Suomalaisen Misantropia Recordsin julkaisema Zvjerovanje on vuonna 2013 perustetun bändin kolmas kiekko. Hankalasti nimetty albumi on hyvä, mutta kärsii järisyttävän erinomaisen edeltäjänsä painolastista. Toisella pykälällä meininki nousisi, jos yhtyeellä olisi parempi laulusolisti. Svartelderin kolmas levy jää keskitason tussahdukseksi. Suomeksi tekstittäminen on sekin taitolaji. Zvijerin rivakka ja vihainen black metal on kohtalaisen kokeellista ja taitavasti soitettua. On pakko myöntää, etten ollut aiemmin kuullut näiden kahden bosniakin musiikkia, ja yllätys oli melko positiivinen. Ruotsalaisuudesta ei ole epäilystäkään, ja musiikkinsa iskee yhteen esimerkiksi Watainin kanssa. Homma on siis tavallaan hanskassa, mutta jonkinlaista uudelleenjärjestämistä se eittämättä kaipaa. Kymmenen biisin levy on tasalaatuinen ja hyvin sovitettu. Encyclopaedia Metallumin mukaan maassa on ollut yhteensä 176 enemmän tai vähemmän aktiivista metallibändiä, joista noin puolet edustaa black metalia. Kyllähän se toimii, sitä ei käy kieltäminen. Asennepitoinen ulkoja yleismaailmallisiin asioihin – rockiin ja ihmissuhteisiin – keskittyvä kiekko on aika pitkälti eri maata sanoituksellisesti, mutta myös tyylillisesti. Muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestyy puolestaan kolmen Necrophobic-miehen In Aphelionin toinen kokopitkä, joka hyökkää korville aivan eri raivolla. Laulaja Doedsamiralin ilmaisukin kaipaisi reippaasti hullumpaa otetta. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Koloradon sanoitukset aiheuttavat kaikessa naiiviudessaan myötähäpeää siinä missä raisiolaisen suomipopreliikin Sigin vastaavat aikoinaan. Mistään avantgarde-sekoilusta ei ole kyse, mutta musiikin hektisyys tuntuu iskevän toisinaan väärään hermoon. Silti tämä ”helpompi” ja samalla kenties paremmin kansaan menevä tyyli ei tunnu Herraselle kaikkein omimmalta, kun sielukkuus jää vähiin. Intensiivinen moderni vaihtoehtometalli taotaan tiukassa etukenossa hengästyttävään tapaan. Esimerkiksi avausraita Unelman johtomelodia on niin vahva, että se jää kertakuulemalta päähän eikä meinaa lähteä sieltä pois. Yleisilmeeltään hevimmästä ilmaisusta löytyy variaatiota ja paketti pysyy mukavan monitasoisena. Myös Zvijer (”peto”) soittaa raakaa mustaa metallia ja laulaa Balkanin synkeistä kansantaruista, maan historiasta sekä pimeydestä ja pahuudesta. Ensin mainittu käy tulta päin aavistuksen mustemmissa merkeissä, joskin kitaramelodiat näyttelevät nytkin suurta osaa. Pitkähköjä kappaleita vyöryttävä Reaperdawn on kaikessa yhtenäisyydessään monipuolinen albumi, jonka 50 minuutista löytyy hämmentävän vähän – jos lainkaan – turhia hetkiä. Siitä kuuluvat pohjoismaiset vaikutteet, muutamassa biisissä kuultavat komean slaavihenkiset mieskuorot ja yllättäen myös pienet balkanilaisesta folkista tulevat arabilaiset mausteet. In Aphelion ja Necrophobic ovat selvästi sisarbändejä, eikä tätä yritetä peitellä. Seitsikon (!) soittokin sujuu suhteellisen hyvin. En epäile hetkeäkään, etteikö nousu olisi mahdollinen oikean vision omaaville tekijämiehille. Jaakko Silvast MIKKO HERRANEN Epäsovinnaisuuden ja järjen valtava kliimaksi OMAKUSTANNE Herrasen edellinen levy Varjot (2023) luotasi sielua syvältä kouraisten, vaan nyt on toinen ääni kellossa. Joni Juutilainen LE O B E R G E B A E C K tit tuntuvat olevan hieman liian sekaisin. Mies sentään yrittää tosissaan, mikä on aina plussaa. Joni Juutilainen ZVIJER Zvjerovanje MISANTROPIA Bosnia ja Hertsegovina on harvinainen metallimaa. Levyn helmasynti on puolestaan ohkainen yleissoundi. Koskinen IN APHELION Reaperdawn CENTURY MEDIA Melodisen black/deathin luottonimiin vuosikymmeniä kuulunut Necrophobic koki pienen notkahduksen tuoreella In the Twilight Grey -levyllään. Sävellykset vievät, mutta kokonaisuus vaatii vielä työstämistä. Kitaraakin soittavan Mikko Dahlströmin laulunuotti ei aina pidä, eikä hänen äänessään ole tällaiseen kamaan tarvittavaa karismaa. Musiikki on pitkälti tekijöidensä muiden projektien osien summa, mutta tällä kertaa se ei riitä. Siitäkin huolimatta levy on hieno näyte kyvystä tehdä monipuolista ja korkealaatuista melodista metallia myös kevyemmin teemoin. Levyllä on siis kohtalainen eksotiikkakerroin. Niko Ikonen KOLORADO Kolorado INVERSE Helsinkiläisen Koloradon tyyli tehdä suomenkielistä aikuisrockia on selkeän kaksijakoinen. Parhaimmillaan siitä tulee mieleen tšekkiläisen kulttibändin Master’s Hammerin kiemuraiset omituisuudet. Haluaisin kuulla eksoottisia etnotanhuja enemmän, mutta kyllä se näinkin passaa. Muhkeampi äänimaailma petraisi kokonaisuutta pykälällä. Pätevää vaikkakin paikoitellen hieman liian yksitoikkoista kamaa. Herraselle tuttuun tapaan paria kitaraleadiä lukuun ottamatta täysin omatoimisesti toteutettu albumi on teknisesti esimerkillistä kuultavaa
@meteli.net @metelinet @meteli SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NET
Jääkin kuultavaksi, tukahduttaako liika sivistys jälleen kiehtovamman alkuperäiskulttuurin. Nimimiehet eivät täysin vakuuta. Jaakko Silvast TZOMPANTLI Beating the Drums of Ancestral Force 20 BUCK SPIN Tlazcaltiliztli-debyytillään (2022) lähes sykkivän sydämen rinnasta kaivanut Tzompantli möyrii myös kakkosellaan jylhästi. Homma ei kuitenkaan onnistu vakuuttamaan, suurelta osin yhdentekeviksi jäävien biisien ja erityisesti ankean tuotannon takia. Esimerkiksi levyn päättävä Excruciate Incarnate on pienimuotoinen taideteos rauhallisine maalailuineen ynnä suorastaan hykerryttävän mainioine riffeineen. Tässä on sekä nykyaikaa että juuria. Ehtaa bändiähän tämmöinen lunastus huutaa. Joni Juutilainen EREGION Non Omnis Moriar ROCKSHOTS Italo-powerin kliseidenkierrätyskeskuksesta löytyy nyt viikinkija Tolkien-saagoja eeppishakuisesti märehtivä Eregion. Menossa on paljon yhteistä Carpathian Forestin kanssa, jonka ystäville Ulvehungeria kehtaa suositella melkeinpä varauksetta. Vuonna 2012 perustetun torinolaisbändin omaperäisin piirre ovat sen kevyet folk-vivahteet, joita tuovat ajoittaiset itämaiset sävelkulut ja viulu. Tami Hintikka DARKENED Defilers of the Light EDGED CIRCLE Kansainvälinen superkokoonpano (exää ja nykyistä ukkoa Dismemberistä, Gravestä ja Bolt Throwerista lähtien) takoo taidokasta ja mukaansa imevää death metalia. Laulajan tontilla puolestaan pasteeraa joskus Quiet Riotissa hetkisen ulvonut Mark Huff. Välistä musiikki on puhdasverisemmin melankoliaa tihkuvaa doom deathiä, toisinaan taas hidastempoista death metalia. Non Omnis Moriar on mitä viheliäisimmällä tavalla ”ihan kiva”. Mega XENERIS Eternal Rising FRONTIERS Kovimmat naislauluhevin fanit muistanevat 2022 hajonneen Kalidian, jonka laulajatar ja rumpali starttasivat heti perään powermetallisemmalta Kalidialta kuulostavan Alteriumin. Koskinen DARK MILE Dark Mile PRIDE & JOY Kalifornialainen Dark Mile räimii nimikkodebyytillään melodista hard rockia raskaammasta päästä, hienoisella blues-twistillä maustettuna. Miksi pitää kiertää samaa vanhaa tahkoa, kun inspiraatio loistaa poissaolollaan. Bändin musikantit ovat päälle viisikymppisiä ukkoja, ja kokemuksen kuulee. Aumicide on osaavien käsien ja kekseliäiden aivojen aikaansaama kokonaisuus hetkittäin huipputason kikkakuoloa. Teemu Vähäkangas Atræ Bilis. Kakkoslevyllään on kuusi biisiä, kaikki pitkiä ja hitaita. ULVEHUNGER Retaliation DARKNESS SHALL RISE No nyt puskee nimimiestä! Ulvehungerin taustoilta löytyy tunnettuja muusikkoja muun muassa Cadaverista ja Satyriconista. Periaatetasolla touhu on verrattain passelia, mutta ilmiasu on tönkkö. Laulu on kalkkiviivoille asti pelkkää viemäriörinää, ja tinkimättömyyttä haetaan. Stagnaatio kuuluu lähinnä oman ilmeen hailakoitumisena, samalla kun musiikkiin on tuotu monipuolisempia sävyjä. Soundimaailma on vähemmän yllättäen jymäkkä ja kirkas. Kymmenisen vuotta räyhänneen nelikon otteissa ei ole pahemmin moittimista, mutta eipä tästä keksi myöskään erityistä kehumista. Kappaleet kulkevat mutteivät jää oikein mieleen. Vancouverilaisryhmän toinen pitkäsoitto on intensiivistä taituruutta, jossa tekniseen death metaliin on osattu ujuttaa muutakin kuin tarkkarajaista tappoa. Varmasta otteesta huolimatta musiikki ei löydä tietään tämän kuulijan sydämeen. Biisit ovat hyvällä draivilla, kunnon voimalla ja konstailemattomilla sovituksilla varustettuja rockrenkutuksia. Tyylilajina on vähemmän yllättäen black metal pienin thrashja death-vivahtein. SA V A N N A H B A G SH NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Niiden laatu pitää ja koukku tarttuu. Ja mikäs on tarttuessa, kun yhtyeen kitarapuolta johtaa Diossakin aikoinaan vetänyt Tracy G. Rumpaliksi ei ole saatetiedoissa merkitty ketään. Vaikka ote on välistä aika punk, soitto ja yllättävänkin polveilevat kappaleet soljuvat sujuvasti. Kitaristi Paul Alfery ja basisti Randy Oviedo täydentävät ammattitaitoisen kvartetin. Teemu Vähäkangas FOREVER FALLING The Determinism of Essence in Matter MY KINGDOM Italialais-yhdysvaltalainen duo on vankasti hautajais-doomin äärellä. Saman Kalidian säveltäjä-kitaristi ja basisti kasasivat puolestaan Xenerisin, jonka debyyytti taas kuulostaa Kalidialta huonommalla laulajalla. Yhtye tuntuu sekä taantuneen että kehittyneen. Kappaleet kulkevat sangen komeasti, mutta kun kaikki tuntuu vähän turhan tutulta ja turvalliselta, bändi uppoaa helposti keskinkertaisuuden suohon. Se mystinen jokin estää kuitenkin innostumasta liikaa. Mape Ollila ATRÆ BILIS Aumicide 20 BUCK SPIN Musta sappi toimittaa. Mape Ollila ENVIG Eskatos AT DAWN Näpsäkällä otteella runtattu crustaus kohtaa vanhan liiton death metalin, jota on maustettu synkäntummilla melodioilla. Kaiken alleen runttaava semimelodinen mättö on velkaa Hypocrisyn raskaammalle osastolle. Muutamassa kohtaa mukana on yhä manausta ja muinaista eteläamerikkalaista rituaalirytmiikkaa luomassa ja synkentämässä tunnelmaa. Ryhmien nimet vaihtuvat, mutta resepti ei: poppisnaislaulaja keulittaa stereotyyppisen keskivertopätevää, liukuhihnasoundeilla tuotettua ja umpimitäänsanomatonta kevytsinfonista ja iskelmällistä meloheviä, joka ei tarjoa kuin tympäisevän ennalta-arvattavia melodioita. Ruotsalaisnelikko vääntää HM2-pedaalit täysille napaten maanmiestensä makupalat sujuvasti omaan käyttöön. Levyn suurin meriitti on Earendil Starin hauraannätti melodia, joka pitää totta kai tärvellä intron jälkeen tuplabasareilla. Mikäli esimerkiksi Ulcerate puhuttelee, suosittelen lämmöllä. Ulvehungerilla on homma hallussa ja jälki kuulostaa kaikilta osin hyvältä. Musiikkinsa on yllättävällä tavalla melodista ja paikoin mukaansatempaavaa, joten Retaliationiin syventyminen on vaivatonta ja palkitsevaakin puuhaa. Kolmannelle albumille rekrytoitu uusi solisti Dario Fontana on päivitys edeltävistä kailottajista, mutta hänkään ei tuo Eregionin käteen sellaisia ässiä, että musa aiheuttaisi oikein mitään tunnevastetta. Omaa linjaakin on niin, ettei herroja voi moittia liiasta kopioinnista. Italialaisheppu Tullio Carleo hoitelee kaiken musiikin, ja täytyy sanoa, että jo vireja rumpusampleosastolla olisi kaivattu apukäsiä ja -korvia. Kimmo K
Kaikin puolin peruskauraa edustavia biisejä ei tahdo jaksaa kuunnella, semminkään kun hommassa ei ole edes muuta lutusta käppäkulmaa kuin Siri Srin röhisevä laulu. Rakastan deathiä, mutta rajansa kaikella. Teemu Vähäkangas THE REALITY MACHINE The Reality Machine OMAKUSTANNE The Reality Machine debytoi verevällä viiden biisin nimikko-ep:llä, jonka musiikki on perinteisen melodisen heavy metalin kaavoilla valmistettua. Albumilta löytyy muutamia kovia juttuja, mutta Sotherionin ensimmäinen rykäisy on jotenkin raakilemaisen oloinen – ehkä jopa tarkoituksellisesti. Kuusibiisinen pläjäys melodista, psykedeeliseltä alternativelta kalskahtavaa stoner-buugia on oikein toimiva. Koskinen HOUSE BY THE CEMETARY The Mortuary Hauntings PULVERISED Rogga Johansson alkaa olla käsite, kun puhutaan puulaakisarjan kuolohommista. Biiseistä Next in Line ja Rainmaker iskevät, eikä loppumateriaalikaan ole keskivertoa huonompaa. Issan kahdeksannen perättäisen laatualbumin tuotannossa on, jos mahdollista, entistäkin enemmän 80-lukuista nostalgiaa ja jopa rahtunen synthwavemäisiä soundeja. Espanjalaisviisikon kolmannen levyn musiikki taitaa olla siihen juuri omiaan. Yksi kirves heilahtaa pelkästään siitä hyvästä, että tässä vedellään kuolometallia. Sen kuuntelu on silkkaa ajanhukkaa. En minä Another Worldistäkään mitään valtavia säväreitä saa, mutta pirun vaikeaa Issasta on olla pitämättä. Trio louhii niin perustason death metalia, ettei se ole enää hauskaa. Lätyn anti pysyy esimerkillisen etäällä tyylilajin helmasynnistä eli tylsyydestä. Koukkuja on kuin viehepakissa ja groove samettisen vastustamaton. Miehelle ominainen kädenjälki on kuitenkin kuultavissa. Vermine on suhteellisen suoraviivaista tavaraa, jossa on ripaus punkkia. NAPAKAT 63. SOTHERION Vermine WORLD TERROR COMMITTEE Kovista Aosothja VI-bändeistä tuttu Sèbastien ”BST” Tuvi lähestyy black metalia tällä kertaa hieman ronskimmalla otteella. Riffimateriaali on pääsääntöisesti mitäänsanomatonta, eikä kappaleistakaan jää mieleen kuin lähinnä ärsyttävimmät kliseet ja huudatukset. Kråbølin ensimmäinen albumi on ihan pätevä, mutta minkään sortin ässälevyä siitä ei saa leivottua. Katsellaan jatkossa uudestaan. Viime vuosina pari pykälää raskaammassa Shining Blackissä meritoitunut entinen Yngwie Malmsteen -keula vetelee aikuisrockia coolisti ja mehukkaasti. Toiminee paljon paremmin pitin reunalla pienessä pierussa. Rosoinen soundimaailma alleviivaa musiikin underground-henkeä, vaikka kovin äärimmäisestä musiikista ei ole kyse. Jaakko Silvast CRANEIUM Point of No Return THE SIGN Olisin voinut vannoa, että turkulaisnelikon albumeja on jo tullut ruodittua, siksi tutulta ja asialliselta neloslevynsä kuulostaa. Never edustaa tyypillistä norjalaista mustaa metallia. Kovasta meiningistä ja vauhdista huolimatta uhoaminen on aika tyhjää. Jos musiikin laatutaso jatkaa kehitystään, tästä monilahjakkuudesta kuullaan vielä. Levy on lopulta melko tavanomaista menoa Satyriconin ja Taaken hengessä. Intian Andhra Pradeshin osavaltiosta ponnistava Against Evil ei käytä nykyaikaisia soundeja lukuun ottamatta konsteja vuoden 1988 tältä puolen – varsinkaan mitään heavy metaliin kuulumattomia hömpötyksiä, kuten nyt vaikka koskettimia. Minilevyllä kierrätetään joko tarkoituksella tai tahattomasti – mutta miellyttävästi – niin Iron Maidenin, Tarotin, Trio Niskalaukauksen kuin Bruce Dickinsonin soololevyjen materiaalia. Saahan sitä niinkin tehdä. Biisirivistön ykköstykkeinä patsastelevat Faith, Medusa Smile ja United. Pikkuhitiltä tuoksahtava biisikin (tarttuva Things Have Changed) löytyy, joten kiistattoman vahvaa osaamistahan tässä esitellään. Holycide thrashää tiukasti vanhahkon koulun hengessä, mutta eipä sitä jaksa kovin keskittyneesti kotona kuunnella. Mape Ollila Craneium. Bändi hakee omaperäisyyttä hyödyntämällä saksofonia, jonka rooli ei ole mitenkään erityisen kuuluva. Atlantis Drive on melodisen hevin kovimpiin laulajiin kuuluvan Mark Boalsin kepeimpiä levytyksiä aikoihin. The Reality Machine edustaa yhden porilaismiehen, Ari Kotipellon, näkemystä ja toteutusta. Tällä levyllä ei tee mitään. Sanomattakin on selvää, että kappaleet ovat läpikotaisin köyhäriffisiä. Joni Juutilainen ISSA Another World FRONTIERS Monellekohan rockartismi on yhtä helppoa kuin Isabell Øversveenille. Jaakko Silvast AGAINST EVIL Give ‘em Hell DOC GATOR Kohtalaisen energistä, kolhon karkeahkosti laulettua nakit ja muusi -tosiheviä vanhan Priestin, Maidenin ja varsinkin Manowarin poluilla. Pientä terävöitystä vielä mukaan, niin avotsie! Kimmo K. Sen kuin käy kerran pariin vuoteen luikauttamassa intohimoisen uskottavalla äänellä röhnät purkkiin, kun Vegan ihmekaksosten Tom ja James Martinin hittitehtaasta on tärähtänyt tukku komeasti koukutettuja melodisia rockbiisejä ja kaupan päälle pari hunajaista mahtiballadia. Kymppiraitainen on genrensä mittapuulla sitä ”parempaa Seppälää”. Yhdeksän testonkäryistä biisiä rypistetään tehokkaasti 33 minuuttiin, mutta siinäkin tuntuu olevan puolet liikaa. Joni Juutilainen ATLANTIS DRIVE Atlantis Drive PRIDE & JOY Monikansallinen Atlantis Drive on klassisen melodisen rockin kentällä uusi tekijä, mutta voi mahdoton, millaisen pelinavauksen nelikko suorittaa. Mape Ollila HOLYCIDE Towards Idiocracy XTREEM Kuulin juttua, että osa Euroopan rässinuorisosta pyörittää levyjä mieluummin pittiä ja tukkaansa keikoilla. Tami Hintikka KRÅBØL Never TERRATUR POSSESSIONS Maailma on sisarusten perustamia bändejä väärällään, mutta harvemmin tulee vastaan yhtyettä, jossa on perhettä useammasta ikäpolvesta. Mike Hrubovcakin murina on muhkeaa, mutta äärimmäisen tylsästi vedettyä ja ajattelemattomasti sovitettua. Vielä mielenkiintoisemmaksi homman tekee, että Kråbølin tyylilajiksi on valikoitunut black metal. Ihmisyydestä Vermine maalaa ankeaa kuvaa. House by the Cemetary on yksi miehen noin viidestäkymmenestä – niinpä! – aktiivisesta bändistä
Siltoja jälleenrakentamassa Ex-Nightwish-kaksikko Tarja Turunen ja Marko Hietala on kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti kimpassa kiertueella, ja duolta on julkaistu jopa yhteinen kappale. KUN Tarja Turunen erotettiin Nightwishistä avoimella kirjeellä syksyllä 2005, välit laulajan ja muun yhtyeen välillä kylmenivät pahasti. 6. Jäätiin lavalle halaamaan, ja sille hurraukselle ja itkulle ei meinannut tulla loppua. Seuraavaksi laulettiin jo Ave Mariaa, ja ihmiset muuten itkivät ihan hirvittävästi. Miten tässä näin pääsi käymään. – Me ei ehditty edes nähdä treeneissä, vaan sanottiin vain morjens. Kaksikon välinen kemia ei siis ollut kadonnut, mutta välien jälleenrakentumiseen tarvittiin vielä yksi ele. Siihen mennessä oli kulunut 12 vuotta, ettemme olleet nähneet ollenkaan. Liki kaksikymmentä vuotta myöhemmin Turunen kertoo toisen ex-Nightwish-jäsenen Marko Hietalan kanssa uudelleen lämmenneestä yhteydestä ja hymyilee todella leveästi. Lopulta niitä välejä ei enää ollut. – Ensiaskel tapahtui Raskasta joulua -kiertueella monta vuotta sitten. Olin tosi utelias näkemään, miten Marko voi, mutta kyllä se samaan aikaan jännitti, laulaja kertoo Espanjan-kodistaan käsin. PIIRI AKI NUOPPONEN 64
– Muutaman keikan jälkeen Marko kutsui koko tuotannon takahuoneeseen ja pyysi minulta anteeksi kaikkien edessä, Tarja sanoo aitoa liikutusta äänessään, muttei ala avata tilanteen yksityiskohtia sen enempää. Markolla on asiat tosi hyvin oman bändinsä kanssa ja minulla on oma yhtyeeni. Sen voin luvata ihan kaikille! T IM T R O N C K O E 65. SE on se siisti juttu, kun meidän laulut lähtevät kuin itsestään. Suomalaiset varsinkin. – Uskot varmasti kun sanon, ettet ole ainoa, joka on udellut tätä, Turunen nauraa. Vähemmän yllättäen kiertäminen oli molempien mielestä silkkaa taikaa. Asia käsitellään heti ja sitten se on takanapäin. Se oli hurja tilanne, kun yksi terapeutti pisteli akupunktioneulalla ja toinen hieroi. Nyt nautitaan tästä positiivisesta räjähdyksestä, joka ollaan saatu aikaiseksi, ja keskitytään vain tähän hetkeen. Ei täällä ole sellaista, mitä meillä suomalaisilla ja mun vanhemmillakin oli, että riitojen jälkeen mökötetään viikkoja! Kaiken sanotun jälkeen lukija ajattelee taatusti yhtä asiaa: milloin saamme Turusen ja Hietalan yhteisen albumin. Latinokulttuuri on opettanut minulle sen, että kissa nousee pöydälle heti kun jotain tapahtuu. Tärkein opetus on lopulta varsin universaali: liian monet ihmissuhteet ovat ikuisesti jumissa tilassa, jossa kumpikin taho haluaisi pyytää tai antaa anteeksi, mutta aloite jää tekemättä. Laulujen äänittäminen oli ihan taistelua, etten kuulostaisi siltä kuin laulaisin peruna suussa, Turunen nauraa vanhoille suorituksilleen. Nautin tästä hommasta enemmän kuin koskaan juuri sen takia, että olen päässyt eroon vanhoista demoneistani. Läsnäolon kautta löytyy uskallusta näyttää, jos on vähän vaikeampi päivä, ja kollega saa tsemppiä jaksamisen suhteen. Nightwish-kappaleita, joilla Turunen ja Hietala laulavat yhdessä, ei lopulta ole kovin montaa. Kaikki muistavat, miten hyvin kaksikon äänet soivat yhteen Nightwishin albumeilla Century Child (2002) ja Once (2005). Albumia tai ei, niin pian Keski-Euroopan-kiertueelle kera Hietalan suuntaavalla Turusella on yksi mukava paljastus mielessään: duon keikkailu ei jää vain ulkomaisten fanien riemuksi. Valikoimme myös omia kappaleitani yhdessä laulettaviksi, ja sitä kautta olemme valinneet ne, jotka tuntuvat hyvältä laulaa yhdessä. Kun vedettiin treenit, sain nähdä että Marko oli raitistunut ja ihan kuin toinen ihminen. – Yhdessä tekeminen sekä lavalla että sen ulkopuolella on ollut niin hienoa, että sanoin jo Markolle haluavani tehdä yhdessä kappaleen seuraavalle albumilleni, jotta meidän yhteistyömme saisi jatkoa, Turunen sanoo. Siinä ei auta yhtään, että ihmisten välit rakoilevat. Minulle tuli palo tutustua häneen oikeastaan ensimmäistä kertaa, koska en minä tätä oikeaa Markoa tuntenut. – Kun lähden tänä päivänä kiertueelle sessiomuusikoiden kanssa, pidän huolen, että kaikki lähtevät vaikka lounaalle yhdessä, kuppikuntia ei pääse syntymään ja ollaan aidosti yhdessä, Turunen sanoo hymyillen. – Kun varsinkin Century Childia äänitettiin, olin ihan alussa klasariopintojeni kanssa. Viime vuonna Turusella oli konsertti Sveitsissä, ja hän huomasi, että myös Hietalan soolobändi esiintyy samassa tapahtumassa. Minäkin, joka olen treenannut ääntäni klassisen laulamisen opintoja myöten, opin ihmisäänestä paljon uutta. – Ensi vuonna on luvassa meidän yhteisiä keikkoja Suomessa. Sama kiusa oli tärkeä osa tulehdusta, joka järsi Turusen ja muun Nightwishin välejä vuosituhannen alussa. – Meitä naurattaa koko tilanne, että voi helvetti, vastahan tässä on saatu tehtyä muutamia keikkoja ja heti pitäisi olla albumi valmiina. – Pian sen jälkeen Markolla oli jo yhteinen biisi mielessä. Turunen teki aloitteen ja ehdotti Hietalan taustavoimille, että kaksikko esittäisi Phantom of the Operan. Left on Mars on ihana kappale, ja olin tosi otettu, että pääsin laulamaan sitä. – Marko laulaa monissa yhteisten aikojemme Nightwishkappaleissa aika vähän, joskus jopa ihan minimaalisia määriä, kuten vaikkapa yksittäisiä rivejä Ever Dreamissä. Varsinkaan duettoja ei ole montaa – Ehdottelin Markolle kappaleita ja miten voisimme muokata niitä duettomaisemmiksi. – Ihminen on arka lähestymään vaikeita asioita. Asioista on kuitenkin opittu. – Ylipäänsä meillä ihmisillä on tapana tehdä asioista liian vaikeita, Turunen summaa. – Tosiasiahan on, että keikkareissut ovat tosi raskaita. Mutta ei. Yhteistyön alkua jouduttiin kuitenkin odottamaan. KOMMUNIKAATION puute vaivaa ihmissuhteita ympäri maailman. Tuolla biisillä me ikään kuin sinetöitiin meidän ystävyys. Kyse ei ole vain laulamisesta: Turunen sanoo, että kaksikko kannattelee toisiaan kiertueilla. Keikka on muutaman tunnin hekuma, ja tärkeintä on, miten toimitaan yhdessä, kun ei olla lavalla. – Me molemmat sairastuttiin Etelä-Amerikan-kiertueella ja löydettiin yhdessä ääniterapeutti, jonka neuvoilla kyettiin jatkamaan. Pääsen nyt jakamaan näitä lauluja ihmisen kanssa, joka oli niitä tehdessämme läsnä, ja voimme jopa nauttia niiden esittämisestä. Soinnillinen kemia ei ole kadonnut parinkymmenen vuoden aikana mihinkään. TURUNEN ja Hietala lähtivät kiertueelle Etelä-Amerikkaan. Keikoilla kuultavan ohjelmiston suhteen Turusen pitikin harkita uusia sovituksia ja tehdä odottamattomia ratkaisuja. – Se vasta koskettava hetki olikin. – Etsin vielä hyvää mieltä laulaa ja olin kaiken lisäksi ihan järkyttävässä poskiontelontulehduksessa, mutta nyt ne samat biisit ovatkin hämmentävän helppoja laulaa
1 . 1 . 2 2 4 H E L S I N K I T A V A S T I a SUPPORT:. 2 2 4 S E I N Ä J O K I R Y T M I K O R J A A M O t i 1 5 . 2 2 4 T A M P E R E O L Y M P I A k e 1 6 . m a 1 4 . 1