ELÄMÄ ON RASKASTA. 8/2016 I HINTA 8,90 euroa D R A A M A N K A A R E L L A OPETH NEUROSIS KYPCK ASPHYX DELAIN PSYCHEWORK INQUISITION HEAVEN SHALL BURN
62,50€ / 67,50€ / 72,50€ PLUS VERY SPECIAL GUESTS WWW.AVENGEDSEVENFOLD.COM LIPUT NYT MYYNNIS SÄ!. 7.3.2017 HARTWALL ARENA, HELSINKI LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK
HELSINKI The Circus 14.10. The Nordic fuzz monsters return with their 5 th fulllength album!. The return of the Dutch Death Doom Division! „Incoming Death“ is the epitome of aural brutality, delivering a next level of . LAHTI Finlandia-klubi 21.10. erceness and variety to the trademark ASPHYX sound! Produced by Alexander Dietz, co-produced by guitarist Maik Weichert. Oulu Areena Oulu Swiss Technical Thrash Metal pioneers CORONER with a . Mixed by Tue Madsen (The Haunted, Dark Tranquillity and many more) “Too Good To Steal From”-CD: the band compiled all cover versions they ever recorded with Century Media Records The . An epic 40-minute song based on the award-winning short story written by vocalist & bassist Niilo Sevänen! Mixed and mastered by Dan Swanö (Opeth, Katatonia, Bloodbath, Edge Of Sanity). rst Kansas album in 16 years! 10 new tracks written by the band and co-produced by members Zak Rizvi, Phil Ehart and Richard Williams. FINLAND TOUR DATES: 07.10. JYVÄSKYLÄ Lutakko 22.10. SEINÄJOKI Rytmikorjaamo 15.10. TURKU Logomo 08.10. rst new release since 23 years! Jam-packed sets with documentary, live and best-of content in a total playing time of almost 6 hours
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Ra gin g Sp ee dh orn , Bru jer ia, Tru ckfi gh ter s, Eile ra, SP RG M 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Op eth 02 4 Ky pc k 02 8 Ne uro sis 03 De lai n 03 2 As ph yx 03 5 Inq uis itio n 03 8 He ave n Sh all Bu rn 04 Psy ch ew ork 04 4 Ins om niu m 05 2 Pö lky llä : mu usi kko -tu ott aja Ku rt Ba llou 05 6 Sa lam yh kä : Tia ma t Th e Ast ral Sle ep (19 91) 05 9 Arv iot , pä äo sas sa Me shu gg ah 07 6 De mo t, pä äo sas sa Th e So ul Exi le 07 8 Va nh a liit to: Co ron er, ha ast att elu ssa To mm y Ve tte rli 08 2 Ku ud es pii ri: Lev ym ess ut 018 024 044 030 05 2 07 8 JO O N A M ÄK I ST U AR T W O O D JU SS I R AT IL AI N EN AL O IS JA U C H
Niillä soittaa bändi, jonka tavalle juottaa klassisen rockin kulta-aikaa äärimetalliin ei löydy vastinetta (mitä nyt Enslaved tulee tavallaan samalla ajatuksella aika liki). Sinne sisuksiin. Siinä missä bändi toimi minulle joskus sielun syvien tuntojen tulkkina, nyt löysin pelkkää taiten valmistettua pinnoitetta. Tulokulma oli bändille uusi ja sai sen kuulostamaan vapautuneelta, uudelleensyntyneeltä. Myös uusi Sorceress-albumi kuulostaa hyvältä, ajoittain pirunkin, mutta kun ei vain poraa. 7. vuosikerta Numero 140 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Näin muuten kirjoitin aikoinaan myös akustisen Damnation-levyn (2003) arviossa, jossa lykkäsin albumille kaksi tähteä. Raskaan soundin ja örinälaulun hävittäminen ei ole tietenkään sinällään se juttu. Diggailisin tuoreempaa Opethia mieluusti, jos se vain iskisi. En pääse tästä yli enkä ympäri. Se on ainoa keino säilyttää taiteen tekemisen rehellisyys. Olisi kiinnostavaa kuulla, palaisiko vanha taika. Särövallin ja äärimmäisempien ainesten mukana vain tuntuu hävinneen niin paljon yhtyeen ainutlaatuisuutta, etten voi olla haikailematta muriseviin aikoihin. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Jussi Ratilainen KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 16. Haluaisinko sitten bändin palaavan väkisin takaisin metalliruotuun. 4.11.) TIAMAT The Astral Sleep TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT SOUNDGARDEN Down on the Upside CELTIC FROST Monotheist STEVE VON TILL A Life unto Itself Sori Åke, nillitän OLEN pitänyt Opethista monen monituista vuotta. KUTEN olen usein ilmaissut, kannatan vakaasti ajattelua, että artistin on saatava tehdä mitä haluaa. Soitosta touhu ei tietenkään jäänyt kiinni ja kappaleetkin olivat rakenteiltaan oikein mallikelpoisia, mutta kun ne olivat vain sitä. Sitäkin on tapahtunut. Sitten yhtye julkaisi Pale Communionin, joka oli suoraa jatkoa Heritagen tyylille. SMÕUK Mõlk DARK TRANQUILLITY Atoma (ilm. Samaan aikaan olin melkoisen varma, että bändi palaa jatkossa ärjympään ilmaisuun. Osa sen levyistä, eritoten toistakymmentä vuotta vanha Ghost Reveries, on mielestäni mestariteoksia. Näyttää siltä, että perille asti painuvan Opeth-musiikin on pakko ryskätä. Mutta myös fanilla on oikeus olla sitä mieltä kuin on. Mutta jos Mikael Åkerfeldtiä alkaisi joku päivä kiinnostaa mörssätä jälleen myös levyllä, en haraisi vastaan. Nyt kun kolmas ”puhdas” Opeth-levy kertoo totensa, uskallan tunnustaa, että bändi on menettänyt kirjoissani roiman annoksen merkittävyyttään. Se kuulosti alusta alkaen jotenkin valjulta eikä juuri parantanut sointiaan jatkossakaan. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Yhtäkkiä Opeth vaikuttaakin vain yhdeltä klassista progerockia kanavoivalta bändiltä muiden joukossa. En tietenkään. Pidin myös viisi vuotta sitten julkaistusta Heritage-kiekosta, joka vei Opethin soundin milteipä kaikkine nyansseineen menneille vuosikymmenille, etupäässä 60ja 70-, osin myös 80-luvulle. Åkerfeldtin intohimo musiikintekoon on edelleen takuuvarmasti aitoa, mutta hänen levyhyllynsä sisällön muovaaminen taas uudeksi Opeth-albumiksi alkaa tuntua turhan sisäsiistiltä
Paluumme jälkeen olemme soittaneet ainoastaan Briteissä, mutta olemme keikkailleet aiemmin joka puolella ja vastaanotto on ollut sama. Bändinne nauttii suurta suosiota Britanniassa. Kun kirjoittelimme biisejä, Frank toi meille yhden riffin ja jamittelimme sitä menemään, mutta meillä ollut biisille nimeä tai sanoituksia – tämä tapahtui siis ennen Lemmyn kuolemaa. Koetko, että musiikissanne on jotain erityisesti paikalliseen yleisöön vetoavaa. Levyltä löytyy kappale nimeltä Motörhead. Ovatko sanoitukset muuttuneet sitten edellisen levyn. Meininkimme energisyys ja hauskanpito ymmärretään kielija kulttuurimuurien läpi. Viimeinen niitti oli fanit, jotka kyselivät paluun perään jatkuvasti, mutta ajatus lähti pohjimmiltaan koko bändin yhteisestä tahdosta. – Mielestäni tämän päivän metallista puuttuu hauskanpito, josta bändissämme on kyse. – Meillä on faneja ympäri maailman, ja kyllä he tajuavat, mistä musiikissamme on kyse. – Okei, se ei ole aivan sitä, mihin nimi viittaa. BÄNDI oli tosiaan poissa kuvioista seitsemän vuotta. Teimme töitä, saimme lapsia, kokeilimme erilaisia musajuttuja ja olimme kuin kaikki muutkin. Pääasiana hauskanpito SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN 8. Se on mainio tapa käsitellä sekä hyviä että pahoja asioita. Kaikki ovat nykyisin niin vakavissaan, ja se on perseestä. Mitä tämän ajanjakson aikana tapahtui. – Jossain vaiheessa eteen tuli kuitenkin se hetki, että tuntui oikealta palata takaisin yhteen ja saattaa tavallaan loppuun se, mikä joskus aloitettiin. Minusta tämä tauko tuli todellakin tarpeeseen, kitaristi Jim Palmer pohdiskelee. Nyt harvinaisen mehevillä riffeillä siunattu kuusikko operoi taas kuin taukoa ei olisi koskaan ollutkaan. Edellinen levy Before the Sea Was Built (2007) oli Raging Speedhornin uran poikkeuksellisin julkaisu, vakava, osin jopa eeppinen ja ”postmetallinen” teos, kun taas uusi kiekko Lost Ritual palaa bändille ominaisemman ilmaisun pariin. Lost Ritual asettui uomiinsa ihan itsestään, emmekä suunnitelleet mitään varsinaista paluuta juurillemme. Mikä tarina tämän takana on. Kun äänitimme kappaletta, Frank kirjoitti edelleen sanoituksia ja sai jostain päähänsä ”I am a Motörhead” -kertsin. – Kun biisi oli valmis, Lemmy oli kuollut ja päätimme tehdä tästä oman tribuuttimme hänelle. – Before oli loistava levy, mutta se sopii vain tiettyyn vaiheeseen urallamme. Kerromme tarinoita tavallisesta elämästä, ja näin se on ollut alusta asti. Tai siis, tietystihän laulajanvaihdokset ovat tehneet tehtävänsä, mutta sanoitusten teema on sama. – Eipä kummempia, elimme ihan tavallista elämää. Vuosituhannen alussa kovaa nousua tehnyt riehuntametallibändi Raging Speedhorn laittoi soittimet nurkkaan vuonna 2008. – Laulajakaksikko Frankin [Regan] ja Johnin [Loughlin] paluu toi bändiin menneiden aikojen energiaa, ja koska soitimme paluukeikoilla lähinnä parin ekan levyn aikaista materiaalia, imimme varmaan vaikutteita myös sitä kautta. Touhu tuntui kuitenkin niin hauskalta, että se antoi pontta myös biisinkirjoitukseen. Lemmy ja Motörhead olivat meille todella suuri vaikute nuorempana. – Uskoisin, että elämänmakuiseen musiikkiimme on helppo samastua, tulit mistä maasta tahansa. – Kysehän piti aluksi olla vain parista keikasta, emmekä uskoneet kovinkaan vakavasti, että tekisimme enää uutta musiikkia. – En oikein usko
Avoin mieli ja muutama kuuntelukerta auttavat musiikkini sisäistämisessä. Ranskassa ollessani tein tunteikasta ja kaunista musiikkia luonnon keskellä ja tulin Suomeen ”viimeistelemään” persoonan, joka jo olin. Miten itse kuvailisit sitä. Mitä. P A A V O LÖ T JÖ N E N MUSIIKKIASI on äärimmäisen hankala määritellä. Rakkauteni Suomeen on ollut aika intohimoinen suhde, sekä hyvässä että pahassa, Eilera hymyilee. Näin sain aikaiseksi persoonallisia, sydämeltään puhtaita kappaleita. Olen kokenut sen ja se satutti syvästi. Viihdyn omassa maailmassani ja rauhassani, mutta mitä syvemmälle ajauduin musiikkihommiin, sitä yksinäisemmäksi tulin. Teen asioita hieman eri tavalla kuin rockhommissa on totuttu, tuon niihin oman persoonallisuuteni. – Minusta se on seksististä vain niiden mielestä, jotka ovat muutenkin seksistisiä. Tunsin oloni ulkopuoliseksi, ja oli todella tuskallista tuntea, että ei kuulunut lainkaan ympäristöönsä. – Olen iloinen, että kaltaisillani ihmisillä on Ranskassa nykyisin helpompaa, mistä voi kiittää erityisesti Hellfestiä. – Uskon, että tuon naispuolisena biisinkirjoittajana jotain uutta metalliskeneen, koska saan vahvuuteni eri asioista kuin miehet. – Kävin yksinäisyyteni pohjalla Montpellierissä muutama vuosi aiemmin kuin muutin Helsinkiin. Ranskassa on nykyään iso joukko ihmisiä, jotka uhraavat aikansa ja intohimonsa raskaalle musiikille. Tunnetko itsesi suomalaiseksi. Olet asunut Suomessa jo hyvän aikaa. – Olen ollut aina itsekseni, eikä minulla ollut montaa kaveria koulussa tai yliopistossa, mutta se oli ihan ok. Muutama vuosi sitten suomalaistunut ranskatar Eilera kehottaa kohtaamaan demoninsa. – Suomi on kuulunut elämääni jo 16 vuoden ajan, ja muutin neljä vuotta sitten Helsinkiin. Eilera on helppo iskeä ”female fronted heavy metal” -määreen alle. Jotkut tahot ovat ehtineet pitää genretystä seksistisenä, mutta kuinka itse näet asian. – Yksinäisyys. – Olenko suomalainen. Lämmin, simppeli ja taiteellinen ote käy selväksi myös naisen uuden Face Your Demons -levyn sanoituksista, jotka ovat kaikessa karsitussa suoruudessaan erittäin henkilökohtaisia. “Nainen, joka soittaa hard rockia. – Jonkinlaista hard rockia lämpimällä, simppelillä ja taiteellisella otteella, Eilera (alias Aurelié Potin Suau) määrittelee. Helsingistä löysin samanhenkistä porukkaa, mikä sai oloni kotoisaksi. Koko trendi vaikuttaa minusta oudolta, koska olin tehnyt musiikkia progressiivista deathiä soittavalla Chrysalisille jo vuosia ennen kuin naiset nousivat metallissa kunnolla näkyviin. Jos kuulija on mieleltään avoin, tuskin hän edes miettii asiaa. Moni ei yksinkertaisesti ymmärtänyt kuka olin. – Olen tehnyt näitä hommia vuodesta 1998, ja silloin mukana ei ollut montakaan naista. Jokainen niistä vastaa albumin perimmäiseen kysymykseen: mikä saa ihmisen sydämen sykkimään, vaikka kaikki muu ympärillä olisi kuollutta. Mikä on sinun suurin demonisi. Riippuu, miten asian ajattelee, mutta sanoisin, että olen osittain. Kaikkein hankalinta oli löytää tekstin ydin, ja vasta kun kunkin kappaleen sanoitukset olivat täydelliset, rupesin työstämään niihin musiikkia. – Lähestyn kirjoittamista minimalistisesti: vähän sanoja, mutta oikeita sellaisia. – En usko, että tällainen suhde toimisi ilman todella voimakasta ydintä. Persoonallista ja sydämeltään puhdasta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Mikä on sinun oikea työsi?” Ja muuta vastaavaa
Bändin rumpalitilanne lähestyy spinaltapmäisiä mittasuhteita. Emme pidä tavallisesta stonerista ja olemme kyllästyneitä kuulemaan yhtä riffiä kamalalla pörinällä kuorrutettuna. Se on pysynyt hauskana kaikki nämä vuodet, mutta toivottavasti olemme nykyisin ammattimaisempia ja edes pikkuisen parempia kuin ne kirjat. Se toi meille paljon huomiota, ja olemme kiertäneet siitä lähtien oikeastaan tauotta. Ruotsalaisen Truckfightersin stoner kulkee jatkuvasti iskevämpään ja mielenkiintoisempaan suuntaan. siis kahdeksan rumpalia, sillä myös viimeisin kannuttaja on ottanut juuri hatkat. Truckfighters on kerännyt kulttimaineensa ulkopuolisen silmin varsin nopeasti. – Jos totta puhutaan, se on luontevaa jatkoa Universelle [2014]. Meille se on ollut pitkä matka, joka on tuottanut tulosta hitaasti. Jokaisella niistä on eri kirjoittajakin. Muutakin kuin pörinää SYTYKKEITÄ A N D R E A S V O N A H N 10. Se kuulostaa minusta helposti lähestyttävältä, vaikka se ei ollutkaan aikomuksemme – pikemminkin päinvastoin. V:llä soittanut El Dano lähti, koska hänellä ei ollut enää aikaa bändille. Mielestämme musiikin täytyy hengittää, ja kun kuulija vähiten odottaa, painamme metallivaihteen silmään. – Ei, ei todellakaan, hah! Nimi tulee 1970-luvun Truckfighters-kirjasarjasta, jonka osat ovat todella käppäisiä. – Biisit tulevat kuin luonnostaan. Tietysti on ajateltava perhettään, mutta täytyy muistaa, että myös muut hommat on hoidettava kunnolla. Mistä tämä johtuu. – Se on paras, laulaja-kitaristi Oskar ”Ozo” Cedermalm hekottaa. Mukana on progressiivista otetta, mutta myös kivoja melodioita. – Kun aloitimme, tämä oli pelkkää mukavaa puuhastelua. – Syyt vaihtelevat. Levy on ehkä aiempaa likaisempi ja raskaampi, mutta se ei ole missään nimessä vaikea kuunneltavaksi. – Nopeasti ja nopeasti, hah. – Kun prioriteetit ovat jossain aivan muualla, homma ei vain toimi. Onko tällaisten biisien kirjoittaminen teille hankalaa. Viidentoista vuoden aikana matkassa on ollut seits... Mielestäni on kuitenkin mukava kuulla, että jotkut pitävät musiikistamme, ja se on myös yksi syy, joka ajaa bändiä eteenpäin. Osaako kukaan teistä ajaa rekkaa. Mitä ihmisten tulisi tietää tästä albumista. – Sattui esimerkiksi niin, että kun olimme hommanneet ammattimaisen valokuvaajan ja suunnitelleet ottavamme promokuvia, El Dano kertoikin meille samana päivänä, että joutuu lähtemään johonkin heti lounaan jälkeen. Hän joutui todella koville studiossa, koska ei ollut soittanut rumpuja melkein kahteen vuoteen. Hän on hyvä rumpali, ja ajattelimme, että hän rentoutuu pian studiossa ja saa lisää soittovarmuutta... – Suurin sykäys tapahtui 2007, kun soitimme 35 keikkaa Fu Manchun Euroopan-kiertueen lämppärinä. Olemme tehneet melkein 800 keikkaa, joten eipä tämä kulttistatus ole tullut mitenkään äkkiä. Fanijoukkomme kasvaa, ja se on aivan huikeaa. Olemme olleet kasassa viisitoista vuotta, mikä saattaa vaikuttaa ulkopuolisesta lyhyeltä ajalta. Truckfightersin musiikki eroaa edukseen pörinäbändien sarjassa, sen kappaleet kun ovat hyvin dynaamisia ja mielenkiintoisia. – On turha yrittää olla jotain vain siksi, että ihmiset odottavat sitä. TRUCKFIGHTERSIN viides levy, yksinkertaisesti nimetty V, on nyt valmis. mutta odotuksemme taisivat olla liian korkealla. Jotain yhtyeen arvostuksesta kertoo, että Queens of the Stone Agen Josh Homme on kutsunut porukkaa vaatimattomasti maailman parhaaksi bändiksi
– Vuonna 2008 mietimme, että pitäisi tehdä levy uusien jäsenten kanssa, ja kuten tavallista, pari jätkää lähti bändistä siinä vaiheessa, kun ensimmäiset kappaleet rupesivat olemaan valmiita. – Joskus ennen olisin sanonut että kaikki mahdollinen, mutta nykyisin se on ehdottomasti Imodium. – Muutamalla jäsenellä oli Brujerizmon jälkeen ylimääräistä aikaa, mitä ei ole tapahtunut koskaan bändimme historiassa, joten rupesimme keikkailemaan. Olemme tottuneet tähän, koska porukkaa tulee ja menee; jollain on aina kiertueita tai muuta kiireitä, joten ottaa oman aikansa saada koko porukka kasaan. Taistelua ilman aseita METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Tässä siis tapahtui oikeastaan ihan kaikki mahdollinen, joten levy viivästyi lopulta aika paljon. – Hmmm, minä kun luulin, että tämä on meidän mukavin levymme! Sille on itse asiassa piilotettu salaisia uskonnollisia koodeja ja profetioita, joten siinä mielessä levy on varmasti bändin äärimmäisin. – Halusin uudelle kiekolle vanhan koulun soundit, ja yritimme sitä, mutta eihän se onnistunut moderneilla studiovehkeillä. Uusi albumi Pocho Atzlan kuulostaa näihin korviin metallisimmalta, aggressiivisimmalta ja intensiivisimmältä Brujeria-tuotokselta tähän saakka. Mikä on suosikkihuumeesi. Vuonna 1989 perustettu Brujeria ei ole helpoin bändi pyörittää. MEKSIKOLAISIKSI huumepomoiksi profiloitunut bändi julkaisi edellisen albuminsa Brujerizmon vuonna 2000, mistä tuntuu olevan jo pieni ikuisuus. Mutta olimme väärässä. Amerikanmeksikolaisena pidetty Brujeria on antanut odotetusti oman sanansa myös Yhdysvaltain presidenttiehdokkaana olevasta Donald Trumpista: ”Haluamme hänen voittavan, jotta voimme käydä sotaa. Muiden muassa Arch Enemystä, Carcassista ja Napalm Deathistä tuttujen ukkojen kalenterit antoivat kuitenkin sen verran myöten, että ulkona on ensimmäinen uusi Brujeria-levy kuuteentoista vuoteen. Nauhoitimme sitten levyn uusiksi ja lähettelimme osia kappaleista sähköpostilla puolin ja toisin, koska ajattelimme sen olevan nopein tapa saada biisit valmiiksi. Vastaava viive ei ole metallipiireissä mitään uutta, ja erityisesti Brujerian tapauksessa aikataulujen venyminen on ymmärrettävää. – Kun kaikki oli lopulta kasassa, levyn miksaaja joutui lähtemään niskaleikkaukseen ja oli sairauslomalla vuoden. – Hah hah, loistava ajoitus tälle kysymykselle! Sanotaanko näin, että sanoituksistani tulee vielä löytymään aika positiivisia juttuja. Haluamme näyttää, että voimme voittaa sen ilman luoteja.” – Kyllä! Annetaan hänen voittaa! Jos hän todella etenee presidentiksi asti ja aloittaa sen Amerikan ja Meksikon välisen muurinsa rakentamisen, hänen tulee myös maksaa siitä. Oletko samaa mieltä. Se olisi sitä paitsi Trumpin tapa taistella – me kutsumme kokoon Pocho Aztlanin näkymättömät sotajoukot. Ja sen taistelun haluan käydä! – Se käydään tietysti ilman aseita ja luoteja, koska muuten kaikki häviäisivät. Uskotko, että pystyisit kirjoittamaan tekstejä positiivisista asioista. Teimme keikkoja noin seitsemän vuoden ajan ja otimme siitä kaiken irti, laulaja Juan Brujo muistelee. – Biisien sanoituksiin on kätketty tarinoita menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta – ihan sen vuoksi, että jos musiikki käy kyllästyttämään, onpa jotain muuta ajateltavaa! Yhtyeen lyriikat ovat kertoneet vuosien varrella karuja tarinoita rikoksista, huumeista, väkivallasta, seksistä ja rasismista – muutamia teemoja mainitakseni
Metallissa on kuultu jo kaikki. Täytyy olla varovainen, kun liikkuu siellä päin. – Alun perinhän bändin nimi Spurgum oli väännös Burzumista, ja vitsi alkoi elää omaa elämäänsä. Harvoin saan yhdeltä istumalta aikaiseksi mitään valmista tai julkaisukynnyksen ylittävää. Suomen kieli on mulle luonnollinen työväline ja olen pikkupojasta lähtien digannut suomenkielistä musaa. Ja naamat kaikkien lehtien kansiin! Entombed, High on Fire ja Kvelertak. – Sanoitusprosessit ovat kylläkin usein vaikeita ja tapahtuvat pitkien ajanjaksojen kuluessa. – Haluan uskoa, että englanninkieliset sanoittajat miettivät lyriikoitaan yhtä lailla – tai jos eivät mieti, niin joutavat jäädä kuuntelematta. Tämän rujonenergisen metallitriangelin keskiössä resonoi kolmisen vuotta sitten alkunsa saanut SPRGM, jolla on kaikki edellytykset nousta näkyvään asemaan kotimaamme metallipiireissä. Sen homman hoitaa Rytmihäiriö, ja olemme asiasta täysin tietoisia. Tämä on raivotautista meuhkaamista, jolla ei yritetä päästä Vain elämää -artistiksi tai korjailla iskujen paikkoja Pro Toolsilla. – Hah hah! Kuka tällaista shaibenia on mennyt laukomaan. BÄNDINNE kutsuu musiikkiaan spurgumetalliksi. Mitä tällä tarkoitetaan. – Jokainen meidän sanoituksiin perehtyvä täyspäinen ihminen varmasti huomaa, että ei siellä lauleta rappioalkoholisteista vaan eksistentialistisesta ahdistuksesta. – Eihän ole! Maailmasta ei uusi musa lopu, ja hyvä niin. Ja olisiko se toisaalta kertonut kenellekään mitään, jos olisimme kuvailleet musaa yhdistelmäksi death metalia, punkkia, action rockia, stoneria ja niin edelleen. – Se on kätevä kattotermi musiikillemme. Miksi siis päätitte perustaa SPRGM-yhtyeen. Mitä tämä genretys pitää konkreettisesti sisällään. Rytmihäiriö itse asiassa treenaa meidän viereisessä treenikämpässä, ja niiden rumpali on uhannut kaltata meidät kirveen hamarapuolella. – Ei me oikeasti kelata mitään genrejä vaan soitetaan ihan puhtaasti intuitiolla. Bändin linjaksi valikoitunut suomenkielinen metalli vaatii varmasti sanoittajalta paljon. Kysymys on siitä, että taide on itseisarvo, ei väline. Tietysti me halutaan tästä myös mahdollisimman paljon mainetta ja rahaa. Tuleeko sanoituksia mietittyä erityisen tarkasti suomeksi kirjoitettaessa. Vähän niin kuin Sannikin kappaleessaan Että mitähän vittua. – SPRGM perustettiin siitä syystä, että halusimme soittaa rokkia. Palaan saman tekstin ääreen uudelleen ja uudelleen, putsaan tyylirikkoja ja kirjoitan uusiksi. Soittohommat ovat parhaita hommia, ja taukojen aikana tulee usein outo tunne, että jotain puuttuu. Lehdistötiedotteessanne sanotaan, että ”kauneusarvojen sijaan kappaleet etsivät vapautusta”. En näe siinä sinällään mitään ihmeellistä. kitaristi-laulaja Eetu Kauppinen kysyy. Raivotautista meuhkaamista intuitiolla SYTYKKEITÄ JO N I M Ä E N P Ä Ä 12. – Ei ole. Onko nimessänne esiintyvä spurguteema jonkinlaista päihteiden ja rappion glorifiointia
Raivotautista meuhkaamista intuitiolla Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN EpicaOpeth 09-16.indd 1 30.08.16 14:48
Mikä tahansa saattaa laukaista laulunteon prosessin: uni, lause kirjassa, kadulla tai työpaikan kahvipöydässä, matka vieraaseen paikkaan tai hauras ajatus kotisohvalla. Vaikka lähden työstämään laulua akustisella kitaralla oikeastaan lähes aina, työstötapa ei itsessään millään tavalla määritä sen lopullista orkestroitua muotoa – nylonkielen värähdyksestä on lopulta lyhyt matka särökitaran riettaaseen sustainiin. Suurin osa niin sanotusta valtavirtamusiikista sijaitsee ääripäiden turvallisessa ja yllätyksettömässä välissä, jopa tiettyjen loputtomasti toistettujen sointukulkujen ja samantapaisten hokemien ahtaassa laatikossa. Kaikki eivät työskentele näin; laulu voi syntyä vaikka sähköistä soundia muokkaamalla tai tietyn rytmipohjan toistamisella. Kaikki alkaa tästä. Avainsanoja ovat muutos, minimalismi, melodia ja melankolia. Se mikä näitä hetkiä yhdistää, on eräänlainen intuition välähdys. Nämä ovat alagenreinä toisaalta hyvin erilaisia, mutta niillä on myös selkeästi yhteistä. Laulunkirjoittaja VOITA KYPCKIA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa politbyroossa hyväksytetyn Kypck-tuotepalkinnon. Tämä on yhä harvinaisempaa, koska musiikillisen ilmaisun ääripäät on käyty aika lailla läpi puhtaasta minimalismista järjettömän mahtipontiseen orkestrointiin, merivirran hitaudella etenevästä ambientista räjähtävään noiseen. Silloinkin yhtye on enemmän kuin osiensa summa. Itse katson, että akustinen ja minimalistinen alkulähtökohta näyttää laulun paljaana ja testaa tinkimättömällä tavalla sen toimivuuden. Joskus unohtumaan päässyt idea palaa jalostuneena muutaman kuukauden päästä. Monimutkaisen tästä lähtökohdasta tekee, että musiikkigenret ja niiden alagenret ovat varsin voimakkaasti sisäisten lakiensa ja estetiikkansa sitomia. Monet käyttävät yhtyettään laulunkirjoittamisen ponnahduslautana, jammailun hetkestä syntyy jotain yllättävää ja käyttökelpoista. Uusi kiinnostus näihin musiikkeihin tuottaa minulle mahdollisuuden niin tyylikokeiluihin, katoavien musiikkien perinteen ylläpitoon, genrerajojen tarkasteluun ja ylityksiin kuin oman muusikkouteni haastamiseen ja toivottavasti monipuolistamiseen. Usean musiikkityylin parissa työskentelystä seuraa se, että kaikille musiikillisille ideoilleni löytyy sopiva jatkoalusta. Siellä kuulemma tehdään vielä musiikilla rahaa. Ne saattavat olla erittäin jäykkiä vastaanottamaan uusia vaikutteita, mutta toisaalta niiden sisällä voi olla keskusteluja tarpeesta tuottaa uutta, uudistaa ja tuulettaa musiikillista ilmaisua. Siinä mielessä ne muodostavat musiikillisia ja tekstuaalisia pienoismaailmoja; niillä on omat perinteensä, symbolien kenttänsä ja alakulttuurinsa. INFERNO-KOLUMNI KIMI KÄRKI HYVÄ bändi tarvitsee toimiakseen joukon ihmisiä, jotka täydentävät toisiaan ja ylittävät siten kunkin jäsenen henkilökohtaisen panoksen. Hyvä bändi on enemmän kuin osiensa summa; sekoitus taitoa, karismaa sekä kykyä kuunnella ja reagoida kuulemaansa. Kukin musiikintekijä painii tämän jännitteen kanssa: yhtäältä musiikki on sidoksissa perinteeseen, toisaalta sen täytyy tuoda siihen jotain ulkopuolelta. Vaikkakin osin erilaisissa retrobuumeissa esiin kaivettuja. Ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän taaksepäin katsovia, jopa kuolleita musiikkeja. Joskus se täytyy kirjata tai äänittää välittömästi, ettei se pääse karkuun. Maailma näyttäytyy laulunkirjoittajalle jatkuvasti uuden laulun mahdollisuudelle avautuneena. Ne yhtyeen jäsenet, jotka vastaavat laulujen kirjoittamisesta, kohtaavat joka kerta ainutlaatuisen kulttuurisen haasteen – heidän täytyy tuottaa maailmaan jotain uutta, mikä toimii välttämättömänä ehtona omaa materiaalia esittävän yhtyeen toiminnalle. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuunteluja. SKA BA P E K K A P A G A N U S. Musiikki reagoi kuitenkin jatkuvasti aikaansa, sen yhteiskunnallisiin, teknologisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Itse olen operoinut marginaalissa, ennen muuta doom metalin, progressiivisen rockin, ambientin, psykedeelisen popin ja akustisen folkin parissa. Joko tuosta uudesta tulee osa perinnettä tai sitten, kaikkein radikaaleimmissa tapauksissa, musiikki muodostaa uuden ja mahdollisesti irrallisen juttunsa, joskus jopa uuden perinteen siemenen. Pieni ajatus tai nimi on yhtäkkiä merkityksistä painava, se sisältää tarinan, joskus jopa siihen sitoutuneen musiikillisen teeman. Laulu ikään kuin liukuu vähitellen osaksi tiettyä musiikkialakulttuuria. Vähitellen näistä alkulähtökohdista syntyy ajatus rakenteesta, usein myös melodioiden ja riffien liitosta suhteessa tarinaan, kuviteltuun tai liiankin todelliseen. Musiikkityylistä riippuen tarvitaan toki hyvä biisi ja sille mieluusti hyvä sanoitus. Osoitehan on www.inferno.fi. Silloin siinä on vielä ylimääräinen rikkauden kerros, ajatus paluusta työstämään jotain, mikä on hautunut alitajunnassa. PS. Sinänsä laulun syntyaskeleet saattavat olla tyylistä ja esteettisistä raameista vapaita. Kirjoittaja on turkulainen kulttuurihistorioitsija ja muusikko, joka avautuu myös sosiaalisessa mediassa itseään kiinnostavista ilmiöistä
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN InFlamesBrujeriaCrobot 09-16.indd 1 30.08.16 14:28
4. Sen verran on pakko tunnustaa, että perheellisellä, työssäkäyvällä keski-ikäisellä ei ole hirveästi aikaa ja energiaa proffailla testikeittiön syvyyksissä. Näistä resepteistä ja molempien yhtyeiden ääntelystä vastaa Pete Eskelinen. Sosekeitot ovat naurettavan helppoja valmistaa, ja reseptejä voi soveltaa lähes loputtomiin. Kuullota valkosipulit oliiviöljyssä kattilassa, lisää juustokumina ja anna lämmetä hetki. Jos annosta ei saa uuniin levyn keston reilussa vartissa, kannattanee pysytellä eineksissä. 3. Pinta saa ottaa väriä ja olla rapea. Isommalla kattilallisella elää useamman päivän tai ruokkii suuremmankin joukon. Sekoita ja ripottele vielä mausteita pinnalle. Annostele lautaselle, purista päälle riittävästi limenmehua ja nauti. Tee näin: 1. Sekaan voi viskoa esimerkiksi chiliä tai suolapähkinöitä – vain mielikuvitus on rajana. Tälle keitolle sopii ruokajuomaksi jokin kevyt ja kuiva valkoviini ja musiikiksi Charles Bradleyn Changes (2016). Lautaselle siis Dropdeadin nimikkolevy (1998). Tätä ruokaa tehdessä vituttaa ainoastaan pitkähkö kypsytysaika. 2. Kaada peruna-sipuliseos uunivuokaan, pilko tofu pieniksi suorakaiteenmuotoisiksi palasiksi ja lisää joukkoon. Tofu ei kiusauksessakaan yllätä maullaan, mutta ajaa asiansa vatsantäytteenä.” TARPEET ALKURUOKA: AVOKADO-KIKHERNEKEITTO • 2 dl kikherneitä • 5 dl kasvislientä • 2 rkl tahinia • 3 valkosipulinkynttä • 2 tl juustokuminaa • 2 avokadoa • oliiviöljyä • 1 lime 16. Kuten ruoka, tämä levy on näennäisen kepeä, mutta paljastuu erittäin tanakaksi ja yllätykselliseksi. Lisää kikherneet, tahini ja kasvisliemi. 2. Peten luonnehdinta: ”Nämä pöperöt syntyvät kädenkäänteessä. Anna kiehua noin viisi minuuttia. Savutofun, tillin, suolan ja pippureiden yhteistulitus tuo kummasti mieleen lohikiusauksen, eli tämä herkku sopii oivasti märkäkorvaisellekin kasviskokille tai skeptisten kavereiden suostutteluun. Valmista kasvisliemi ja siirrä sivuun odottamaan. Nämä reseptit onkin pöllitty jostain muualta, mutta ne on hele-vetin toimiviksi todettu.” Megan tuomio: ”Helppoudella ja nopeudella ei välttämättä ole suoraa vaikutusta makuun. Erityisesti tämä tulee esille avokado-kikhernekeitossa, joka tuo kokonaan uusia, raikkaita makuelämyksiä perinteiseen ärtsoppaan verrattuna. Lisää avokadot, soseuta sauvasekoittimella ja soppa on valmis. Kikherne on mitä mainioin perusraaka-aine, reilu proteiinipitoisuus varmistaa että nälkä pysyy loitolla. Paista uunissa 200 asteessa noin tunti (tai niin kauan kuin perunat kypsyvät). 3. Lisää kerma. Kylkeen ruisleipää ja suolakurkkua, ruokajuomaksi joku saatanan hyvä olut, muttei kuitenkaan mitään kovin raskasta. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Kärsimättömän kokin kärsimyksetön ateria Tässäpä sellainen vegaaninen ateriaduo, että Feastemin Eating Contest -kappale osuu paremmin kuin Famine Yearin Nälkävuosi. Mausta tillillä, suolalla ja pippureilla. TARPEET PÄÄRUOKA: TOFUKIUSAUS • paketti kylmäsavutofua • 400 g peruna-sipulisuikaleita pakastealtaasta tai fiiliksen mukaan itse pilkottuna • 2,5 dl kaurakermaa • tuoretta tilliä • valkopippuria • sitruunapippuria • suolaa Tee näin: 1. Kiusausta tehdessä ei ehdi kuunnella hirveän eeppistä levykokonaisuutta
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN MeshuggahTestament 09-16.indd 1 31.08.16 12:51
Joistakin se on hyvä asia, toisista taas ei niinkään. Opethin kahdestoista albumi Sorceress jatkaa viisi vuotta sitten ilmestyneen Heritagen viitoittamalla tiellä. LIHAA LUIDEN YMPÄRILLE TEKSTI VESA SILTANEN KUVAT STUART WOOD 18. Palettia on kuitenkin päivitetty: siitä löytyy vanhan liiton progressiivisen rockin kirjavampien värien lisäksi spektrin tummempia sävyjä. Siveltimen liike on vuoroin hellää ja aggressiivista
Se alkaa herkästi ja kasvaa eeppiseksi rockiksi Mikael Åkerfeldtin laulaessa äärimmäisen tarttuvalla melodialla siunattua kertosäettä. Rummut tykittävät kovempaa ja niin edelleen. Heritagella (2011) löydettyä soundia hiottiin Pale Communionilla (2014) ehkä hiukan liian tehokkaasti. Dynamiikkaa löytyy siis joka lähtöön ja tunnelmat vaihtuvat toisiin sujuvasti. V anhan koulukunnan Opeth-diggarien harmiksi ruotsalaisryhmä on seikkaillut viime vuosina enemmän klassisen ja progressiivisen rockin kuin death metalin maailmassa. Jopa niille, joille Heritagen progekeitto maittoi, Pale Communion oli ehkä turhankin väkevä liemi. – Kolme viimeisintä levyä tosiaan kulkee tavallaan käsi kädessä, Åkesson toteaa ja allekirjoittanut pystyy kuvittelemaan pään nyökkäävän hyväksyvästi luurin toisessa päässä. Levyllä on myös raskaampaa ja rockimpaa kamaa kuin aikoihin, mihin ihan tietoisesti pyrittiinkin. – Tällä kertaa julkaisusykli oli tavallista lyhyempi, mikä on mielestäni hyvä juttu. Örinää kaipaavien täytyy kuitenkin edelleen tyytyä yhtyeen vanhempaan tuotantoon. Heritagen ja Pale Communionin välissä meni melkein neljä vuotta, nyt vain pari, Fredrik sanoo. Pian kokonaiskuvasta alkaa kuitenkin hahmottaa uusia yksityiskohtia ja sävyjä, joita paletista ei ole ennen löytynyt, tai jotka ovat olleet pitkään poissa. Osa kappaleista on ehkä progressiivisempia, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan. Progressiivisuus on aika laaja käsite. Kimurantista luonteestaan ja 1960ja 70-lukujen progelle kumartavasta tyylistään huolimatta Sorceressilla on tarpeeksi koukkuja ja tarttumapintaa satunnaisemmankin kuulijan mielenkiinnon herättämiseen. Tuttua mutta perinteistä poikkeavaa Promootiorumba uuden albumin julkaisun kynnyksellä on alkanut, ja Inferno on saanut jututettavakseen kitaristi Fredrik Åkessonin, joka jaksaa vastailla pienestä sairastelustaan huolimatta innokkaasti toimittajan kyselyihin. Ensimmäisellä kuuntelulla huomaa, että tämäkin uoma juontaa samasta lähteestä kuin Pale Communion. Yhtye seilasi yhä kauemmas metallijuuristaan, mikä tietysti sai raskaampaa ilmaisua kaipaavien naamat happanemaan entistä enemmän. Sorceress on Opethin kahdestoista studioalbumi, ja neljäs, jolla soittaa puhelimeen yskivä Fredrik. Avaussinglenä julkaistu nimibiisi porautuu alas viritettyine murinakitaroineen tajuntaan aivan huomaamatta, Will O the Wisp soi puolestaan akustisine kuusikielisineen jethrotullmaisen heleästi. LIHAA LUIDEN YMPÄRILLE 19. – Tuotannollisesti Sorceress on aiempaa hevimpi ja tiukempi, siinä on enemmän lihaa luiden ympärillä. Sorceress päättää ”trilogian” ja loistaa sisariaan kirkkaammin. Kitaristi antaa perinteiseen urheilukysymykseen perinteisen vastauksen, eli fiilis on mahtava ja bändi lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Levy päättyy Era-kappaleeseen, joka yhdistelee näitä molempia sävyjä
Genreen katsomatta. Åkerfeldt toteaa myös, ettei Opethilla ole ollut koskaan aiemmin näin hyvin toimivaa kokoonpanoa. Olemme saaneet erilaisuutemme vuoksi paljon paskaa niskaan, mutta aikamme koittaa vielä. – Jokainen tuo soitollaan mukaan omaa energiaa ja tyyliään. – Mikael säveltää biisit yleensä hyvin pitkälle valmiiksi, mutta kuulee mielellään palautetta muilta työstövaiheessa. – Enpä siis ihmettelisi, mikäli työskentelisimme vielä tulevaisuudessakin Rockfieldissä. Megadeth-basisti David Ellefson puhui hiljattain floridalaisen radiokanavan haastattelussa, että toisin kuin usein luullaan, harva huippusuosittu bändi toimii demokraattisesti vaan tarvitaan joku, jonka visiota muut seuraavat. – Kun esimerkiksi Martin Axenrot ja Martín Méndez nauhoittavat rumpuja ja bassoja, he soittavat metronomiraidan sijaan Mikaelin demojen mukana. Lisäksi paikan omistajan kertomuksia on hauska kuunnella, sillä studiolla on värikäs ja maineikas historia. En tiedä, kuinka vanha studion omistaja tarkalleen on, mutta tarinoita hänellä ainakin riittää, Fredrik nauraa ja yskäisee jälleen ujosti. Pystymme allekirjoittamaan ainakin 98 prosenttia hänen ajatuksistaan, Fredrik tuumaa. Mielestäni onnistuimme jopa poikkeamaan jonkin verran perinteisestä Opethista, vaikka kokonaisuutena levy kuulostaa kuitenkin meiltä. – Sorceress on oikeastaan rakkauslevy ja nämä ovat rakkauslauluja. Kateutta, katkeruutta, vainoharhaa, sen sellaista, Åkerfeldt avaa. – Jos jokin Mikaelin idea kuulostaa meistä paskalta, silloin se hylätään. Kun kysyn, mitkä ovat Fredrikin Rockfieldissä tehdyt suosikkilevyt, hän toteaa tehtävän mahdottomaksi. Fredrik ei allekirjoita Ellefsonin mielipidettä täysin. Mitään diskokamaa meiltä on kuitenkin turha odottaa, eli tietyt rajat senkin suhteen on! Rakkautta, jazzia ja Jeff Beckiä Sorceress ei ole sanoituksiltaan maailman hilpeimpiä levyjä. Mikael otti palautteesta vaarin ja lähti sävellystensä kanssa eri suuntaan. Näin soittoon tulee eloa ja tunnetta eri tavalla kuin pelkkään klikkiin soittaessa. Muut häviävät vertailussa selvästi. Fredrik on kuulunut kokoonpanoon nyt kymmenen vuoden ajan ja oppinut siinä ajassa tuntemaan nokkamiehen ajatteluja työskentelytapoja. – Tiedän, että tämä kuulostaa hyvin vanhanaikaiselta black metalilta, kun sanon, että lyriikat ovat hyvin misantrooppisia. Olemme ystäviä myös bändin ulkopuolella, Åkerfeldt kuvailee. Progemetallia lampaiden keskellä Kuten Pale Communion, myös Sorceress äänitettiin Rockfield-studiolla eteläisessä Walesissä tuottaja Tom Dalgetyn kanssa. Rockfieldin studio aloitti toimintansa 1960-luvun alussa. Sorceress on lyyrisesti hyvin lähellä Blackwater Parkia (2001). Tarkalleen ottaen sen negatiivisia aspekteja. – Ronnie James Dio oli juuri kuollut, kun menimme ensimmäistä kertaa Rockfieldiin. – Ympärillä on vain kukkuloita, hevosia ja lampaita. Sorceress-albumin tekemisestä julkaistuilla päiväkirjavideoilla Åkerfeldt esittelee studiota ja soittaa pianoa, jolla on äänitetty Bohemian Rhapsody. Oli aika iso juttu, kun tiesi, että Heaven and Hellin albumi oli äänitetty samassa paikassa. Walesilaisstudion palveluita ovat käyttäneet muun muassa Hawkwind, Queen, Foghat, Rush, Motörhead, Black Sabbath, Judas Priest, Ian Gillan, Carcass, Sepultura, Bullet for My Valentine ja HIM. Se on ensimmäinen äänittämö, joka tarjosi yhtyeille majoitusmahdollisuuden. Onneksi häneltä tulee yleensä hyviä ja ainutlaatuisia ideoita, joten harvemmin muiden tarvitsee tyrmätä niitä. Hän kuvailee siellä työskentelemistä rennoksi ja sujuvaksi. – Puhun tietenkin vain omasta näkökulmastani, mutta mielestäni olemme todella spesiaali bändi. Siitä musiikissa on kyse: oman tiensä kulkemisesta. Tämä helpottaa omienkin ideoiden työstä”Jos jokin Mikaelin idea kuulostaa muista paskalta, silloin se hylätään. – Rush on toki minulle erityisen iso juttu, olenhan kova fani. Mikäli halusi välillä irrotella ja lähteä esimerkiksi paikalliseen pubiin oluelle, lähimpään pikkukylään oli noin kymmenen minuutin kävelymatka. Kokeilimme joitain meille uusia juttuja ja laajensimme palettia. Nykyinen kokoonpano (mainittujen lisäksi mukana on kosketinsoittaja Joakim Svalberg) on ollut yhdessä Heritage-albumista saakka. Fredrik kutsuu Mikaelia vahvaksi johtajaksi, jolla on vahva visio. Mukana on hard rockia, akustista kitaraa, bluesia. Rakkaus voi olla kuin tauti tai loitsu. Onneksi häneltä tulee yleensä hyviä ja ainutlaatuisia ideoita, joten harvemmin muiden tarvitsee tyrmätä niitä.” 20. Ei siis mikään ihme, että yhtye personoituu vahvasti häneen. Emme anna periksi yleiselle mielipiteelle. – Faneilla on omat suosikkinsa eri aikakausiltamme, mutta tämä on mielestäni ehdottomasti paras. – Meillä oli tavoitteena tehdä jokaisesta kappaleesta erilainen, ja mielestäni tavoitteeseen myös päästiin. Åkerfeldt kertoo niissä, että hänen tavoitteenaan oli kirjoittaa ”hyvää lyriikkaa”. Lopputulos kuulostaa Opethilta eikä pelkästään Mikaelilta. Fredrik hehkuttaa kauniilla maaseudulla sijaitsevaa studiota vuolaasti. – Muistan, että Méndez kommentoi Heritagen aikaan joitain Mikaelin ensimmäisiä aihioita, että tämä kuulostaa liikaa Watershed-albumin [2008] jatkolta. Emme ikinä tappele. Sorceress ei ole teemalevy, mutta suurin osa siitä käsittelee rakkautta. Asuimme studiolla, keskityimme olennaiseen ja painoimme pitkää päivää. Åkerfeldt ammensi sanoituksiinsa teemoja omasta elämästään, rakkaudesta ja sen nurjasta puolesta. Vaikka Mikaelilla on vahva visio, Opeth on kuitenkin demokraattinen bändi, eikä kukaan ole Åkerfeldtin talutushihnassa. Koska Åkerfeldtiä ei saatu kommentoimaan henkilökohtaisesti, on turvauduttava hetkinen levy-yhtiön promootiomateriaaleihin. Tykkäämme kyllä soittaa vanhaa kamaa keikoilla, mutta meille on tärkeää luoda jotain uutta. Sitten hän tekee kappaleista korkealaatuisia demoja, joita käytämme referenssinä studiossa, Fredik kertoo. Mikael tietää tunnetuimpien lisäksi paljon obskuureja bändejä, jotka nekin ovat levyttäneet Rockfieldissä. Näin biisit kasvavat ja niihin tulee lisää yksityiskohtia ja omaa ilmettä. Åkerfeldt toivoo fanien pitävän siitä erilaisuudesta, jota Opeth tarjoaa. Mikään diktaattori hän ei ole, vaan kaikilla on sananvaltaa, varsinkin studiossa. – Olemme mielellämme eristyksissä kaikesta, kun teemme levyä. Sen värimaailma on tumma, vääristynyt ja kieroutunut. Tunnemme toisemme ammatillisella ja henkilökohtaisella tasolla. Itseään ei saa toistaa Mikael Åkerfeldt on bändin laulaja, pääasiallinen säveltäjä ja ainoa alkuperäisjäsen. Ja sekös sopii Opethille. – Itsemme toistamista pyrimme välttämään kenties eniten. Tässä on kyse kestävyydestä ja sinnikkyydestä. Ei ole siis yhtään liioittelua sanoa studion historiaa värikkääksi ja maineikkaaksi. Opeth ei ole ainoa bändi, joka on todennut studion toimivaksi. Rockfieldin ovista on kävellyt vuosien varrella sisään ja ulos yksi jos toinenkin musiikin legenda
Mikaelilla on tunnetusti melko kirjava ja eklektinen musiikkimaku, ja hänen levyhyllystään löytyy runsaasti vähemmän tunnettujen bändien albumeita. Luvassa on muun muassa lokakuinen esiintyminen New Yorkin kuuluisassa Radio City Music Hallissa. Että mitä siitäkin tulee. Niissä kollektiivinen tavoitteemme taitaa tällä hetkellä olla. Kuinka paljon uuden levyn materiaalia tullaan kuulemaan. Isoja ja erikoisia keikkoja onkin luvassa, kun Sorceress-promokiertue starttaa syksyllä kiertäen ensin Yhdysvaltoja ja siirtyen sitten Eurooppaan. Meillä on kiertueella myös uutta tekniikkaa, muun muassa päivitettyä valokalustoa. Siinä oli jotain kapinallista, siellä kun ei ole metallimusiikkia paljon soiteltu. Mitä miehet sitten kuuntelevat, kun he istuvat yhdessä kaljatuopposten äärellä. Kuuntelen paljon kaikenlaista klassisesta musiikista bluesin kautta äärimetalliin. – Turvaudumme yleensä vanhoihin klassikoihin. Iron Maideniin tai Metallicaan, esimerkiksi. Tykkäämme kyllä soittaa vanhaa kamaa keikoilla, mutta meille on tärkeää luoda jotain uutta.” 21. Coltranea, Miles Davisia, Dave Brubeckia. Mitä albumeja Åkessonin levylautasella on pyörinyt viime aikoina. Sorceress-single kuuluu ainakin settiin. Millaisia tavoitteita Opethilla, tai sinulla henkilökohtaisesti, on vielä uran suhteen. – Henkilökohtainen päätavoitteeni on aina ollut saada elanto yhdestä bändistä. Uskallan luvata, että siitä tulee eeppinen. Åkerfeldt kertoo saatteessa kuunnelleensa Sorceressia työstäessä paljon jazzia. Vaikkei coverpumpuissakaan mitään vikaa ole. On luksusta ja suuri etuoikeus tuoda leipä pöytään yhtyeellä, joka ei ole pelkkä coverbändi. Viime aikoina olen kuunnellut juuri Beckiä ja ehkä jonkin verran enemmän blueskamaa kuin tavallisesti. Luultavasti jotain Jeff Beckiä. – Koska olemme perheellisiä, kierrämme hieman vähemmän ja lyhyempiä rundeja kuin aiemmin. Pidän paljon Skandinaviassa soittamisesta, silloin tuntee olonsa kotoisaksi. Tätä keikkaa odotetaan bändin keskuudessa erityisen suurella innolla. Mutta saatamme myös vain hengailla, juoda kaljaa ja kuunnella musiikkia. Vähemmän mutta isommin Opeth juhli viime vuonna 25-vuotista uraansa juhlakiertueella, jolla soitettiin kymmenen vuotta täyttänyt Ghost Reveries -albumi kokonaisuudessaan. Pääesiintyjänä areenoita kiertäessä Opeth saa reilusti soittoaikaa, mikä on pitkistä kappaleistaan tunnetulle yhtyeelle hyvä asia. Hyvin tasalaatuisen katalogin omaavalta yhtyeeltä jää setin ulkopuolelle pakostikin joitain fanisuosikkeja. – Enpä kyllä muista tarkalleen, mikä olisi ollut viimeisin. Mutta myös jossain Etelä-Amerikassa on mukava soittaa, siellä on todella hullu yleisö. – Olemme ehkä vähän jopa kauhuissamme. Yritämme kompensoida sitä soittamalla isompia keikkoja areenoilla ja muissa isommissa paikoissa. Ensimmäistä kertaa Islannissa soittaminen oli myös mieleenpainuva kokemus, yleisö oli siellä todella hyvin mukana. – Luulen että kolme, ehkä neljä kappaletta. mistä ja läpiviemistä. Mitkä ovat olleet sinulle, Fredrik, koko matkan huippukohtia. Senkin vuoksi odotan kiertuetta mielenkiinnolla. Onneksi keikat ovat myyneet ennakkoon hyvin, eli tyhjille saleille ei ainakaan tarvitse soittaa. Opethlaiset todellakin viihtyvät toistensa seurassa myös vapaa-ajalla. Meillä on vielä edessämme treenit, joissa ”Itsemme toistamista pyrimme välttämään kenties eniten. – Royal Albert Hallissa esiintyminen oli kova juttu. – Minä ja Mikael asumme melko lähellä toisiamme, joten pallottelemme usein ideoita, varsinkin kitarajuttuja
Onneksi tuo konsertti äänitettiin ja siitä tullaan julkaisemaan muutamia biisejä Sorceressin erikoispainoksissa. Oliko kyseessä ainutkertainen tapahtuma vai voidaanko vastaavia odottaa lisää tulevaisuudessa. Kokeilemme soittaa ainakin kuutta kappaletta, joiden joukosta valitaan sitten settiin päätyvät kipaleet. – Ei, sillä orkesterijutut eivät ole meille kuitenkaan mikään uusi asia. Se oli kuin suoraan jostain Ennustus-elokuvasta. – Lisäksi yleisö otti meidät Helsingin kylmässä säässä lämpimästi vastaan, mikä oli hienoa. Eikä niitä ole tällä levylläkään erikoisen paljon. Taisimme myös soittaa oikeita nuotteja, vaikka sormet olivat kylmyydestä kankeat. Yleisökin oli hyvin mukana, Fredrik toteaa. Ehkä ehdimme moikata siellä. Raskaan tavaran vastapainona jousia ja akustista kitaraa, ja sen sellaista. Näimme kyllä kun he saapuivat autoissaan ja lukuisten turvamiesten ympäröimänä [naurua], mutta meillä ei valitettavasti ollut aikaa käydä tervehtimässä. Tapasitteko Black Sabbathin miekkosia. Musiikissamme on aina ollut runsaasti dynamiikkaa ja ääripäitä. Se musiikki on veressä, osa dna:ta. Sinfoniaorkesterikeikka oli kyllä huikea kokemus, mutta ei se vaikuttanut uuteen levyyn. Black Sabbath ja Iron Maiden veressä Opeth nähtiin Suomessa viimeksi heinäkuun lopussa Oulun Qstock-festivaalilla, jonka sijaintia ja ympäristöä Åkesson kehuu. – Tunnen heidän kosketinsoittajansa Adam Wakemanin, joka soittaa myös Ozzy Osbournen bändissä. – Aloitamme tulevan kiertueemme syyskuussa Kalifornian Ozzfestissä. Vai oletteko kenties tavanneet jo jossain aiemmin. ”Henkilökohtainen päätavoitteeni on aina ollut saada elanto yhdestä bändistä. He ovat edelleen niin isoja idoleita, ettei heitä välttämättä edes haluakaan tavata. Oli erikoista ja outoa kuulla yhtäkkiä torvien kajahtavan jossain biisissä, Fredrik naurahtaa. Se saattaisi hävittää osan taiasta. Olisiko sinfoniaorkesterikokeilu vaikuttanut kenties myös uuden albumin kappaleiden sovituksiin tai sävellyksiin. – Sabbath-keikka oli meille totta kai suuri kunnia. Mutta en ole tavannut Ozzya tai muita. Kuulimme orkesterisovitukset vasta päivää ennen konserttia, kun kävimme vetämässä yhdet treenit. Ennen Qstock-vierailuaan yhtye lämmitteli Black Sabbathia Helsingin Monsters of Rock -tapahtumassa heinäkuun alussa yhdessä Rival Sonsin ja Amorphisin kanssa. Erikoisia keikkoja kuului myös viime vuoden juhlakiertueeseen – esimerkiksi esiintyminen Bulgariassa sinfoniaorkesterin kanssa. – Mieskuoro oli erityisen komeaa kuultavaa ja toi eritoten vanhoihin kappaleisiin, kuten The Demon of the Falliin, mahtavan aavemaisen tunnelman. – Emme ole suunnitelleet lisää sellaisia, joten Bulgarian-konsertti pysyy ainakin toistaiseksi ainutlaatuisena. Olemme kasvaneet Sabbathin ja Maidenin musiikin parissa, joten on hienoa soittaa idoliensa kanssa. Itse tekisin mielelläni lisää orkesterikeikkoja, joten kaikki on mahdollista. – Se jännitti etukäteen todella paljon. Yhtyeen soittoslotti löytyi Anastacian ja Chisun välistä. Samoin kuin Iron Maidenin lämmittelypesti Ullevin stadionilla Göteborgissa kesäkuussa. – Soitamme yleensä metalliin keskittyneillä festivaaleilla, kuten Tuskassa, joten oli mukava päästä vaihtelun vuoksi tällaiselle ”sekafestivaalille”. On luksusta ja suuri etuoikeus tuoda leipä pöytään yhtyeellä, joka ei ole pelkkä coverbändi.” 22. käymme läpi uutta materiaalia
Liput kuluineen alk. HELSINKI Savoy-teatteri Liput kuluineen alkaen: permanto 59,50 €, parveke 54,50 €.. DAVE LINDHOLM VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 49,50 €. Liput kuluineen alk. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Liput toimituskuluineen alkaen: seisova permanto 54,50 €, istumapaikat 59,50 €. 010 841 4185. Voisi jopa luulla, että lavalla on Bowie itse.” LA Review La 12.11. Vip-illallispaketit alk.149 € + Alv 24% (184,76€) Pe 11.11. TURKU, Logomo Ti 8.11. ROVANIEMI, Lappi Areena Liput toimituskuluineen alkaen 59,50 €. L I P U N M Y Y N T I : w w w. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit Y H T E I S T Y Ö S S Ä : Ma 7.11. Progelegenda ensimmäistä kertaa Suomessa! Su 23.10. Hänen lauluäänensä on huikea ja yhdennäköisyytensä David Bowien kanssa häkellyttävä. 2 1 6 Ke 1.2.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00.Ovet klo 19.00. HELSINKI, Kulttuuritalo Liput kuluineen alk. VIP-paketit alkaen 119 € + Alv 24% (147,56€). Ke 16.11.2016 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00. 67,50 €. 59,50 €. PROCOL HARUM ANIMALS &FRIENDS Vip-illallispaketit alkaen 129 € + Alv 24% (159,96€) HEIKKI SILVENNOINEN BAND feat. & HIS POWER BAND J U H L A K I E R T U E 1 9 6 6 50 v . HELSINKI, Finlandia-talo Klo 20.00. “David Brightonin karisma pitää yleisön otteessaan
– Hiili Hiilesmaan tuotanto, samat kolme studiota ku viimeksi, lauluosuudet lisämausteineen Tampereella, omatoimisesti äänitettävät osuudet, efektimaailman elementit... Kypckin sanoitukset kirjoittaa Seppänen. Seppänen huomauttaa, että toisaalta Kypckin uudesta materiaalista kuuluu sekin, että bändin kolmella oululaisjäsenellä on mahdollisuus treenata kimpassa. – Mulla on omien biisien suhteen pakkomielteinen meno. Se on maantieteellisesti ja vertauskuvallisesti viimeinen piste, peräseinä, jonka takana ei ole mitään. – Pyhä hullu on elämää suurempi hahmo. Ei sitä kautta synny kuin paskaa. – Melodiat ja rytmit elävät kielen ehdoilla, joten sanoitusvaiheessa voi tulla sovitettavaa. 3epolla on myös kerronnallisempia biisejä. Nyt tiedettiin hyvissä ajoin, että Riku [Pääkkönen, Ranka Kustannus] hoitaa ja me saadaan vain sikailla. – Niitäkin meillä on aina ollut. ?. Edellisen levyn sanoitusten punaista lankaa kannatteli yhteiskunnan ulkopuolella elävä hahmo, joka ei kainostellut julistaa jyrkkiäkään näkemyksiä. Se on päättänyt viedä venäjänkielisen tuomiopäivän metallinsa Vladivostokiin niin metaforisesti kuin konkreettisestikin. Laulaja Erkki Seppänen jatkaa, että ulkomusiikillisten asioiden osalta 3epon tekeminen oli varsin kivutonta. Jammailuun en ole ikinä uskonu. ????. – Paljon hommia, mutta niinhän se on aina, kun pusketaan sata lasissa. Tunnelmia sohimassa Kypckin biisit syntyvät yksinäisten miesten yksinäisinä iltapuhteina. Kun neljäs albumi 3epo ilmestyy, ääriraja on taas hiukan lähempänä. – Silloin pääsee astelemaan suoraan asiaan eli biiseihin ja niiden ulostamiseen optimaalisessa tai mahollisimman ei-optimaalisessa muodossa. PÄÄMÄÄRÄNÄ VLADIVOSTOK K auko Röyhkän Vladivostok-kappaleessa bändi saapuu keikalle myyttiseen idän kaupunkiin. Kun se laukoo totuuksia, pikkusielun kupla puhkeaa ja niskaan valuu elämän tympeyttä. Massiivinen panssarilaiva pysyy kurssissa: Kypck teki 3epon täsmälleen samalla tavalla kuin edellisen albuminsa. Kun aletaan laulaa sanoja, melodiat saavat elää. Lopakka huomauttaa, että olosuhteita ja yhteistyökuvioita on turhaa muuttaa, jos sapluuna toimii. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT JOONA MÄKI 24. Se jatkaa syvään itään suuntautuvaa matkaa, jolle ei lähdetty muodon vaan meiningin tähden. Lopakka kertoo, että vaikka mukana olisi tavaraa useammalta jäseneltä, paras lopputulos syntyy, kun joku bändistä sovittaa kappaleen yksin. Tunnistettava soundi on tärkeä juttu. Sitä pistettä tavoittelee myös Kypck, suomeksi Kursk. Vittu, me oltiin kitaraosuuksia tehdessä yötä Hämeenlinnassa samalla kaverilla ku viimeksi ja tasan yhtä monta yötä. Niiden täytyy olla erittäin valmiita ennen kuin niitä kuunteluttaa muilla. Lopakalta tuli idea ydinsodan jälkeisestä mökkitarinasta, jossa poika kyselee isältään, että Kypckin tuorein tuomiopäivän trippi on nimeltään 3epo eli Zero. eli Imena na stene, 2014) ilmestyessä. Sama tyyppi seikkailee myös 3epolla, mutta nyt mukana on henkilökohtaisempiakin tekstejä. – Välillä kuulee bändejä, jotka ei välitä tai tajua sanojen painotuksista hevonvittua. Lopputuloksena on just semmonen trippi mitä haettiinkin. Valmiiksi tallatun polun kulkemisessa on puolensa. Musiikissa muutos on jatkuvaa. – Vielä sen levyn kohdalla meni ihan helvetisti energiaa täysin turhaan säätöön, kuten siihen, miten levyt ylipäätään saadaan pihalle ja kuka ottaa pankista lyhennysvapaata kustannuksiin. Ja studiopäivät avanneita votkanäpyjä kului tismalleen sama määrä, kitaristi ynnäilee naureskellen. – Levyllä lauletaan tekopyhistä pelkureista, joita sellainen tyyppi väistämättä kohtaa, Seppänen sanoo. – Helevetin inspiroiva ja mielenkiintoinen matka on ollu, kitaristi Sami Lopakka kuvailee 3epon tekemistä. Lopakka täydentää, että laulumelodiat sävelletään puhtaasti musiikillisin perustein. – Reenikämpillä Kukkohovin [Sami, basso] ja Karihtalan [Antti, rummut] kans biisit vielä paranee, kun kaikki kaataa omat kusensa mäskiin, Lopakka myöntää. Vladivostok on paikka, johon Venäjä loppuu. Kun laulumelodiat pidetään natsikoppalakki päässä just niin kuin ne on sävelletty, lopputulos on ihan hirveä. Sillä puolella me kokeillaan jotakin uutta joka ikinen kerta, vaikka aluksen kyljessä on samaa ruostetta kuin ennenkin. Julkaisun ja toteutuksen detaljit olivat selvillä jo edellisen albumin (????. Hänen mielestään laulukieli ei suoranaisesti vaikuta laulumelodioiden säveltämiseen. Mutta niin se on joka kielellä. – Mutta sinne on paras viedä valmista tavaraa
Maahantulokieltoa perusteltiin sillä, että Kypckin ”sopimaton” tuotanto PÄÄMÄÄRÄNÄ VLADIVOSTOK ”Kun ulkomaalaine n tekee raskasta musaa venäjäksi, saa osakseen vihaa ja rakkautta.” 25. Tähän mennessä bändi on keikkaillut Suomen lisäksi Venäjällä, Baltiassa ja Tshekissä. Seppäsen mukaan keskeinen ero Suomen-keikkoihin on siinä, että ulkomailla yleisöä on enemmän ja se on kiinnostuneempaa. Lopakka jatkaa, että ”yks helevetin iso ero” Venäjän ja muiden maiden välillä on, että itärajan tuolla puolella keikkamatkat taitetaan pääosin junalla. – Keskiössä on tunnelma. Lopakka sanoo, että vaikka mukana on rivakoitakin biisejä, bändin valtteja ovat yhä raskaus ja haikeus. Joskus on käynyt niinkin, ettei lavalle ole päästy laisinkaan. Siperiassa tiet ovat huonossa kunnossa ja välimatkat pitkiä, joten juna on ylivoimaisesti paras vaihtoehto. miten tähän tultiin. ????. Välillä junassa ollaan puolitoista vuorokautta, kun välimatkat on niin vitullisen pitkät. Pitkistä raiteista johtuen Venäjän-kiertueiden aikatauluttamisessa on samankaltaisia haasteita kuin eräretkeilyssä. Kun Kypck ennättää kamoineen keikkakaupungin rautatieasemalle, illan lämmittelybändi saattaa olla jo lavalla. Idän pikajunissa Muut yhtyeet pyrkivät länteen ja etelään, mutta Kypckille luontainen suunta on itä. – Venäjällä me ollaan saavutettu jo jonkinlaiset kannukset tällä toiminnalla, hyvässä ja pahassa, laulaja naurahtaa. Sitä sohitaan oudolla rytmiikalla ja lääväilyllä. Uusi albumi on raaka tavalla, joka tuo hetkittäin mieleen Kypckin vuonna 2008 julkaistun debyytin, Tšernon (?????). Venäläinen naislaulaja vetää siinä vaimon roolin. On ollut jo vuodesta 1998. Toinen sellainen biisi kertoo perheestä, jonka isä viettää viimeistä aamuaan tyrmässä ennen marssia telotuskomppanian eteen. Näin tapahtui viime vuoden keväällä Valko-Venäjällä, kun Minskin-keikka peruttiin ministeriön määräyksellä. Vedenjakajana on 11-minuuttinen järkäle. – Tavoitteena on edelleen Vladivostok. – Satojen kilojen lastin kans asemalaitureilla liikkuminen ja makuuvaunukulttuuri luo hommalle ihan omanlaisensa tunnelman. Kokonaisuuden kaari on tietoisesti rakennettu yli tunnin tripiksi, jossa ei juuri hiljaisuuksia ole. -levyllä löytynyt rytmisyys viedään 3epolla pidemmälle
Groteskia ukkomenoa Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Mitä nyt Krimille on alettu kysymään keikalle… – …ja samaan aikaan Ukrainasta tulleet keikkakyselyt on loppuneet kuin seinään, Lopakka jatkaa. Vastaavia meriittejä saattaa olla saatavilla jatkossakin, jos Kypck jatkaa raflaavalla ja kriittisellä linjalla. Venäjän kieli ja neuvostohenkinen kuvasto tekevät Kypckista ainutlaatuisen. Edellisellä levyllä oli jotakin piikkiä Putinin suuntaan, mutta ei meillä ole erityistä pyrkimystä olla kantaaottava bändi. Mutta eipä tuota reissussa huomannut käytännössä ollenkaan. Luulen, että siellä on kateltu meidän videoita kravatit kaulassa. Alleya Stalina -videostahan löytyy Kalervo Palsa -henkistä hirttorunkkailua ja pappismiehen Sinol-ryyppäjäisiä. Kiovaan viriteltiin konserttia vielä silloinkin, kun laukaukset jo kajahtelivat. – Sanamuoto oli: ”Ette ole tervetulleita ainakaan vähään aikaan.” Valko-Venäjällä se saattaa hyvinkin tarkoittaa 30 vuotta. – Kun konsepti on tämä, on luontevaa ammentaa intertekstiä kohdekielen kulttuurista ja kirjallisuudesta. Tapauksen ikävin puoli on, ettei Kypck pääse esiintymään maahan, josta tulee paljon keikkapyyntöjä. Kypckilla on kokonaisvaltainen konsepti, joka kattaa kaiken vaatetuksesta levynkansiin, laulukielestä lavasteisiin ja instrumenteista musiikkivideoihin. Suomessa jotakin samankaltaista rakentelee vain japanimetalliyhtye Whispered, ja siitäkin Kypck erottuu selkeästi paitsi venäläisyydellään myös itseironiallaan ja raadollisuudellaan. – Kun me lähdettiin kiertämään Venäjää syksyllä 2014, kieltämättä vähän mietitytti, mitä tuleman pitää. Jos siitä hakee jotain hyvää, niin päästiinpähän samalle listalle Kevin Spaceyn ja Pet Shop Boysin kanssa. – Toisaalta on kova juttu, että tähän maailmanaikaan meidän niin sanottu taide on jossakin maassa ministeriötasolla kielletty, Lopakka nauraa. Lopakka arvelee, että Valko-Venäjän rajalla seisoo edelleen Kypckia koskeva stop-merkki. – Totalitarismiin taipuvaiset ihmiset eivät syty semmoisesta vaan haluavat kieltää ja sensuroida. – Jos tuntee Venäjän historiaa ja ymmärtää mitään geopolitiikasta, ei siinä ole mitään arvaamatonta, Seppänen huomauttaa. – Ei tämmöistä ole kellään, ja tähän kun vielä yhdistetään hirveä sikailu lavalla, Seppänen sanoo. – Bändissä on viis helvetin luovaa ja kaikesta groteskista innostunutta kaveria. Idän ja lännen välit olivat rohtuneet jo aika huolella. ”Hyvä, jos kaikilla ei oo nastaa eikä kliffaa.” 26. muodosti uhan monenlaisille hyville asioille yleisestä järjestyksestä kansakunnan moraaliin. Venäjä näyttäytyy nykyisin entistä helpommin ärsyyntyvänä ja arvaamattomampana maana. Eihän me sinne Oltermannia syömään menty. Eikä maailman tilanne ole meidän kiertuesuunnitelmiin vaikuttanut. Ukrainan kriisi oli päällä ja talouspakotteita tiukennettu entisestään. Konsepti antaa hyvän kipinän koko porukalle. – Ehkä teksteissä on liian suoraa puhetta, Seppänen miettii
– Karihtala oli kuulemma fanittanut bändiä ekasta levystä asti, joten ihan sairas mieshän sekin on, Seppänen kiittelee. Viimeinen viisi vuotta on hitsannut Kypckin lujaksi yksiköksi. Hyvä, jos kaikilla ei oo nastaa eikä kliffaa. Siinä on huomattava ero muihin maihin.” Shatraug (Horna) ”Käytettiin paljon mustaa magiaa kaikkia sellaisia kohtaan, jotka olivat meitä vastaan. Kun ulkomaalainen tekee raskasta musaa venäjäksi, saa osakseen vihaa ja rakkautta. – Tämä on hengeltään hyvin tiivis bändi. Ensin Suomessa, sitten idempänä. Sitten revitään pulttia ja avaudutaan jollain palstalla, vaikka kumpikin epäilys on tietenkin ihan päin helevettiä eikä perustu oikein mihinkään. – Musaa ja esitystä ei aina mietitä sen omilla ehdoilla vaan ajatellaan, että tässä on joku kikka, jonka pitää kantaa koko hommaa. Kypckin perustamisesta tulee pian kuluneeksi kymmenen vuotta. Näinhän se ei tietysti ole voinut ikinä ollakaan, koska osa meidän kohdeyleisöstä on venäläisiä. – Jotkut epäilee, että nuo jätkäthän taitaa olla kommareita. Venäjän kieli tämän tyyppisessä kamassa nostaa homman aivan omaan kategoriaansa. Ei sinne kävelty vahingossa.” Ritual Butcherer (Archgoat) ”Lähestulkoon kaikki suomalais bändit tekevät rehellisesti musiikkiaan ja seisovat sen takana. Tehtiin rituaaleja niiden kuolemaksi.” Nuclear Holocausto Vengeance (Beherit) ”Siellä heiteltiin maksanpalasia ja kylvettiin veressä. Torjuntaa on ilmennyt lähinnä Suomessa ja Venäjällä. Lopakan mukaan konsepti synnyttää kaikenlaisia ennakkoluuloja, mutta sitä hän ei osaa pitää huonona asiana. – Ehkä olisi outoa, jos me yhtäkkiä tehtäisiin biisi japanilaisesta samuraikulttuurista, mutta eipä meillä ole semmoista ambitiota vielä ilmennyt. Lopakka ilmoittaa, että hänelle on aivan sama, mihin ihmiset huomionsa kiinnittävät. Tie nykypäivään on ollut kaikkea muuta kuin suora ja vaatinut uhrinsa. – Varsinkin Venäjällä. Se oli niin äärimmäistä siihen aikaan. Jotkut ukot rassaa autoja, toiset käy kalalla ja kolmannet kerää pornofilmejä ja lajittelee ne hyllyyn ohjaajan mukaan aakkosjärjestyksessä. – Kaikki muu – erikoissoittimet, lyriikkateemat, punatähdet, univormupaidat, Ladat ja aseet – poreilee esille tästä ryhmästä, koska meno on mikä on. Mutta sitä ennen on aika soittaa. Kaikki on tehty, mitä on haluttu, Seppänen sanoo. Rajoittaako konsepti sitä, mitä bändi voi tehdä. Ei me minkään konseptin takia keikkailla Siperiassa tai tehdä yhteisiä lomamatkoja Auschwitziin. – Ja kukaties tullaan vielä takaisinkin. Ei se kieli ole siellä mikään kikka. Ymmärtämisen tiellä voi olla kielimuuri. Uuden levyn Russophobe on vittuilua niille venäläisille, jotka inhoaa meitä, Seppänen nauraa. Kokoonpano on muuttunut vain kerran, kun alkuperäinen rumpali Hiili Hiilesmaa vaihtui Antti Karihtalaan vuonna 2011. Laulaja myöntää, että joskus imagosta on haittaa. Bändin leirissä nämä vain repeilyttää. On hankala kuvitellakaan, että joku ukko vaihtuis. Venäjänkieliset sanoitukset viittauksineen menevät useimmilta ohi. Sen verran ainutlaatuisia juttuja ja vaikeita tilanteita on koettu kimpassa, ettei kukaan enää säikähtele mistään. Meidän ukkomeno kohdistuu läävän, ruosteen, raskaan musiikin ja pimeämmän historian äärelle. Totta kai, varsinkin jos ei ole koskaan nähnyt mitään sellaista, niin voi ajatella, että mitä saatanan hulluja nuo ovat.” Mika Luttinen (Impaled Nazarene). Vaikka eipä englanniksi laulavienkaan bändien teksteihin kiinnitetä oikeastaan mitään kriittistä huomiota. ”Se vaati tietynlaista luonteenpaloa ja tahtoa lähteä tälle tielle. – Keskitalvella me lähetään Siperiaan kunnon pakkasiin niin kauas ku päästään, kitaristi päättää. Konseptin huono puoli on se, että aina joku pitää sitä tyhjän peitoksi rakennettuna kuorena. ”Pirunkehto – Suomalaisen black metallin tarina” on ainutlaatuinen kertomus äärimmäisestä musiikista, äärimmäisistä aatteista ja äärimmäisistä ihmisistä – heidän itsensä kertomana. – Silloin jutun syvyydestä jää hirveän iso osa pois. Joten snapsia pöytään, punalippua salakoon ja lissää paskaa housuun, Lopakka kaavailee synttäriohjelmaa. Ellei Kypckia enää näy, se on päässyt Vladivostokiin. Pidin siitä, että skene oli hyvin suljettu. – Itelle se juttu tässä on, että bändillä on oma, leimallinen soundi. Mainitse muita bändejä, jotka kuulostavat tältä, kitaristi ehdottaa rehvakkaan retorisesti. Niin tehdään, koska niin halutaan tehdä. Idässä on myös salaliittoteorioita, että nämähän on länsimaisia fasisteja. Tarina johdattaa läpi kotimaisen black metallin historian aina 80ja 90-luvun taitteen kiihkeistä alkuvuosista 2010-luvun yhtyeiden ja suuntausten kirjoon
Vain laulut lisätään jälkeenpäin, koska kitaransoitto on parempaa, kun samalla ei tarvitse laulaa. Levyn materiaali tuli todella nopeasti, parin päivän aikana. Klassisenmittainen 40 minuutin albumi on kieltämättä huomattavasti vaivattomampi ottaa vastaan kuin puolitoistatuntinen järkäle. Kuinka voi ammentaa voimallista musiikkia sielustaan, jos antaa aivojensa tulla tielle huolehtimaan omista tai muiden odotuksista. Heti liikkeelle, siis. Virtaviivaisuuden ehdoilla Neurosis teki jälleen kerran albuminsa Steve Albinin huomassa. Olemme vielä hyviä siinä, joten emme kyhää popalbumia mitenkään taikaiskusta. Haastista aikaistetaan lennosta, koska keikkapaikalla alkavat soundcheckit ja möykkä tulee olemaan kova. Maaginen, henkistä alkemiaa muistuttava kappaleen synty on todellakin kollektiivinen. – Monet kikkailevat ja korjailevat mokiaan, koska eivät ole ammattiäänittäjiä tai -tuottajia. Mutta ei meillä ole mitään sääntöjä tai rajoituksia. – Tämä on hyvin itsekeskeistä musiikkia, emmekä tosiaan välitä paskaakaan, mitä muut ajattelevat. KOSKINEN KUVA TIM BUGBEE 28. Äänitystilanne onkin kuin treenit tai keikka. Se on liian älyllistä. Äänitysprosessimme on erittäin yksinkertainen, nopea, orgaaninen ja luonnollinen. Tietysti jotkin asiat ovat aina samantyyppisiä, koska niitä me rakastamme ja haluamme itsekin kuulla. Treenitilanne, kappaleiden luominen, vaikuttaa Neurosisin kohdalla pakostakin hyvin ryhmäkeskeiseltä tapahtumalta. Tähtäimessä on yksinkertaisesti tunteikas, originelli musiikkikappale. Anteeksi mitä. Tunnemme pääsevämme kerta kerralta lähemmäs olettamaamme tarkoitustamme. Hän on hyvin perinteinen äänittäjä. Neurosis on kuitenkin aina Neurosis, ilman pelkoa keskeisen soundin hylkäämisestä. – Yksi hankalimpia seikkoja bändin puolelta on aika. Kun musiikki on hyvää, en usko että ajalla on merkitystä. Jos tuollaisia alkaa pohtia, on jo kusessa. – Kaikki tuollainen on sysättävä syrjään ja antaa musiikin olla sitä mitä se haluaa olla. – Joskus lähtökohtana on riffi, joskus rytmi, joskus taas yleinen viba. Onko tässä se, mitä levylle oli tarkoituskin tulla. Steve Albini on tehnyt tuhansia levyjä ja tietää tarkalleen, mitä mikkiä käyttää ja miten se tulee sijoittaa. Ei kai Neurosis ole taipunut hektisyyden ikeessä. Emme pelleile studiossa. Herää kysymys, onko yhtye reagoinut tällä tavoin kuulijoiden alati typistyvään keskittymiskykyyn ja suurten albumikokonaisuuksien arvostuksen laskuun. Neurosis on omaehtoinen bändi, joka tekee mielenkiintoisia musiikillisia kokeiluja ja ratkaisuja. Ei ihme, että bändi äänittää levynsäkin livenä. Willie Nelsonin kaltainen loistava biisintekijä voi tehdä pariminuuttisen kappaleen, joka vie kuulijan eri paikkoihin, jossa on syvyyttä ja liikettä. Vuonna 2003 bändi teki yhteislevyn laulajatar Jarboen kanssa. Terve, Norjassako olette. Tämä oli uusi askel evoluutiomme tikkailla. Uudistuksia. – Löysimme uusia keinoja käyttää ja manipuloida kontrastia raskaan ja kevyen sekä kauniin ja dissonantin ilmaisun välillä. Pitkä pitkän takia ei ole tavoite. Mutta ei aina samanlainen. Mutta todellakin, se on uniikki yhdistelmä, jossa SIELUN SYÖVEREISTÄ TEKSTI KIMMO K. Haluamme jonkun, joka saa taltioitua sen äänen, joka bändistä lähtee kun saamme kamat pystyyn. – Ööö, ei, olemme Sveitsissä. N eurosis-kitaristi Steve Von Till on tilanteen tasalla. – Levy luotaa kyllä sellaisia soonisia alueita, mitä emme ole aiemmin tarponeet. Asumme kovin kaukana toisistamme eikä moninaisiin yhteisiin päiviin ole mahdollisuutta. Tuntuu kuin jokin muusa olisi antanut koko levyn meille valmiina pakettina. Godspeed You! Black Emperor laittaa kamoja pystyyn, ja kohta emme kuule enää mitään. – No joo. Kun äänitämme, haluamme saada homman tehtyä. Viikonlopun sessioiden jälkeen kuuntelimme noita äänityksiä ja pohdimme, tarvitsemmeko mitään lisää. Times of Grace -levyn (1999) se höysti Tribes of Neurot -kokoonpanon oheislevyllä, jota on tarkoitus soittaa pääkiekon kanssa päällekkäin. – En usko. Bändi on tavannut tehdä massiivisia kokonaisuuksia, jotka vaativat keskittymistä ja aikaa. Luottomiestä ei ole tarpeen vaihtaa. Onhan siinä vanha voimamme: levy on raskas, melodinen, psykedeelinen… Kaikki repertuaarimme temput ovat mukana, mutta esimerkiksi laulussa, harmonioissa ja melodioissa on juttuja, joita emme ole kokeilleet aiemmin. Levy-yhtiön saatelapussa kehaistaan Neurosisin uusiutuneen, mutta yhtye kuulostaa edelleen aika tarkalleen siltä, miltä se on kuulostanut viimeiset parikymmentä vuotta. Uusi Fires within Fires on täysmittainen albumi, mutta ihmeen lyhyt Neurosis-levyksi
Jos tätä positiivista tapaa purkaa näitä asioita ei olisi, se vaikuttaisi mieleen, ruumiiseen ja koko elämään aivan eri tavalla. Yhtyeen ilmaisulle keskeiset dynamiikka ja jännite, tinkimätöntä rytinää unohtamatta, ovat selkeästi hc-aikojen peruja. Jokin kappaleessa ei vain virtaa sulavasti. Musiikkia ei voi kirjoittaa muista eristyneenä. Kun kuvailen Von Tillille, miten Neurosisin musiikki vaikuttaa minuun, kyseessä tuntuu olevan aika samantyyppinen tila, johon bändi itse pääsee. – Hmm, ei välttämättä. Se ei ole bilemusaa tai hyvän fiiliksen kamaa. – Prosessi vaatii aluksi kaiken tuhoamisen. – Kyllä tämä saa minut tunteikkaaksi, ehdottomasti. On oltava yksin, rauhassa, kuunneltava lujaa ja uppoutuen. – Dynamiikkaan taustamme kyllä liittyy. Soolomusiikissa henkilökohtaisuus on selkeämpää. Terapeuttisella tavalla. Kuuntelimme Crassiä, Dischargea, Killing Jokea ja Joy Divisionia, Black Sabbathia, Pink Floydia... Voisi kuvitella, että näin henkilökohtaisen musiikin esittäjä saattaa tuntea itsensä haavoittuvaksi. Mutta musiikki on tuota syvempi ja tärkeämpi asia. Tunteiden oraakkelit Neurosis aloitti hardcorella, eikä voisi olla siinä missä nyt ilman lähtökohtiaan. Kun osa vaihtuu, sen tuntee. Ei sitä voi kuvailla, koska se on taas suurempaa mihin aivot pystyvät. Ne ovat kuin kiviä virran esteenä. Kaikkien on oltava paikalla. – No, tuo on ainoa oikea tapa nauttia musiikistamme. Jotkin osat saavat minut haluamaan raivota ja tuhota, toiset puolestaan syleilemään kaikkea kaunista, jotkin surulliseksi, toiset ylimaalliseksi. Tunne on enemmänkin antautumista… Neurosis on suurempi kuin me soittajat, joten henkilökohtainen identiteetti katoaa… Ego yksinkertaisesti lakkaa olemasta. – Jotkut biisit valmistuvat hyvin luonnollisesti, toisia pitää muokata. Ei meillä ole vastauksia. Yhtye kuulostaa hämmästyttävän rehelliseltä ja sielukkaalta. 29. Varttuessamme hardcore ei ollut musatyyli vaan asenne. Neurosisin musiikki on kaikkea muuta kuin keinotekoista. kaikki lisäävät oman mausteensa kuhunkin kohtaan. Onnistumme ja epäonnistumme, kuten kaikki. Etsimme aina orgaanisinta tapaa edetä. Nuo olivat kaikki todella dynaamisia bändejä. Siitä, miten meillä on positiivinen kanava, jonka kautta voimme purkaa omia tunteitamme ja erilaisia tunnetiloja. Neurosis vaikuttaa olevan vakuuttavuutensa vuoksi tietynlaisen totuuden lähteillä. Neurosisin kanssa tunnen enemmänkin kiitollisuutta. Mutta kaikki niistä eivät suinkaan kuole sovittamalla. Vain siten musiikin voi saada puhumaan omalla äänellään. Tuo sallii puolestaan Neurosisin energian pääsemisen esiin puhtaimmassa muodossaan. Mutta jos muutamme sovitusta, sekään impulssi ei tule aivoista. Meille punktausta on enemmänkin asenne. Vahvasti tunnelmien aaltoiluun nojaavan bändin kappaleet tuntuvat siltä, että niitä ei voi työstää tai harjoitella liikaa. – No joo, koko hc on traditioita väistelevää soundia. – Hah hah, se on vain musiikin voima. Ne pitää siirtää pois tieltä, tai jopa luoda virtaukselle täysin uusi uoma. Olemme vain onnekkaita runkkareita, jotka saavat toimia tällaisessa ilmapiirissä ja kanavoida sitä. Neurosis-miehet tuntuvat oraakkeleilta, joilla on vastaus Suureen Kysymykseen. Kun ihmiset yhdistävät voimallisen musiikin ihmisyksilöihin, se on vain outoa. Siinä itseilmaisuun käytettiin mitä tahansa saataville sattuvaa instrumenttia. Toki olemme ylpeitä siitä ja egojen silittäminen tuntuu tietysti kivalta. Kun löytää epätoimivia kohtia, ne tuntuvat vastustavan virtausta. Se on kuin tuuli tai valo tai pimeys. Sinnittelemme vain eteenpäin ja koetamme olla kaikissa tilanteissa parhaita mahdollisia ihmisolentoja. Tavallaan vain luotamme toistemme tekevän sen, mikä on oikein. En tiedä, miten suhtautua sellaiseen. Se tuntuu luonnolta
– Delain on monella tapaa yhdistelmä minun ja Martijnin [Westerholt, koskettimet] makujen ääripäitä. – Uskomme, että hyvä kappale toimii uskottavasti vaikka vain pianon ja laulun kera. Vapaaksi itsensä kahleista Delainin musiikkia on kuvailtu sinfoniseksi metalliksi, mikä voi tarkoittaa todellisuudessa melkein mitä vain. Vahvaa albumia seurasivat isot kiertueet Nightwishin ja Sabatonin kanssa. – Kuluva vuosi on ollut hulluin koko Delainin historiassa. Toinen toistaan vahvemmat albumit ovat kuitenkin nostaneet bändin lähemmäksi melodisen metallin huippua. KUOLEMANTANSSIA KUUNVALOSSA TEKSTI AKI NUOPPONEN 30. Jossain näiden kahden maailman välimaastossa sijaitsee tasapaino, johon koko Delainin sielu perustuu. D elain vaikutti saavuttaneen edellisen The Human Contradiction -albumin jälkeen kokonaan uuden tason. Delainin tapauksessa pääpaino on eeppisyyden sijaan ytimekkäissä, iskevissä ja silti monikerroksisissa kappaleissa. Annamme siis suunnitelmallisuuden sijaan paljon tilaa puhtaasti vaiston varassa säveltämiselle, Charlotte kertoo. Lucidity-debyytin [2006] jälkeen panostimme omistakin varoistamme Euroopassa ja Amerikassa kiertämiseen, minkä myötä pääsimme isojen bändien matkaan. Kymmenisen vuotta sitten moni piti hollantilaista Delainiä yhden levyn ja useiden laulajien projektina. Treenasimme kuin hullut, ja olemme antaneet kaikkemme joka keikalla voittaen pikkuhiljaa yleisöä puolellemme. Saatan itse korostaa suoraviivaista iskevyyttä ja melodisuutta, mutta Martijn on todellinen velho orkestereiden kanssa. – Yksi periaate meillä kuitenkin on, Charlotte jatkaa. Se on saanut somekanavamme räjähtämään fanien ollessa innoissaan uusista julkaisuistamme. Aika usein todellisuus elää paljon säveltämisen varrella, ja isoksi tarkoitetuista kappaleista tulee tiiviimpiä, tai päinvastoin. – Periaatteessa päätämme aina etukäteen, millaisia kappaleita ja albumeita haluamme kirjoittaa. – En silti sanoisi sitä sattumaksi. – Sen saattoi aistia kaikesta ympärillämme, Delain-laulajatar Charlotte Wessels myöntää. Uusi levy, ep, debyyttimme uudelleenjulkaisu ja livealbumimme ovat kaikki löytäneet yleisönsä. Tällä tavalla olemme voineet olla varmoja, että kappaleen melodinen runko on itsessään niin vahva, että orkesterit ja muut kerrokset vain vahvistavat sitä
Syytä tuskin tarvitsee hirveämmin selitellä. Mitä paremmin pääsin sisälle säveltämiseen ja sovittamiseen, sitä tehokkaammin olen oppinut heittäytymään ja tulkitsemaan kappaleita. – Lopulta tajusin, että vaikka kaikkien sanoitusteni inspiraatio kaikuu kielteisistä ja masentavista tuntemuksista, en halua romantisoida niitä ollenkaan. Siksi haluan säilyttää sen pienen valonpilkahduksen tunnelin päässä. Delain ei ole suostunut jäämään kymmenen vuoden ja viiden albumin aikana oman soundinsa vangiksi, mistä uusi Moonbathers-albumikin on elävä osoitus. lähestulkoon sairaita. Tällaista ääripäiden yhteentörmäystä ei varmasti olisi saavutettu ahtaammalla sävellysaikataululla. Moonbathers-albumin tapauksessa Charlotte pääsi astumaan mahdollisesti rockmaailman suurimpiin saappaisiin Delainin päädyttyä coveroimaan Queenin Scandal-hitin. Se oli kuin kuolemantanssia kuunvalossa. Se oli jännittävimpiä äänityksiä koko urallani, mutta näin jälkikäteen olen iloinen, että tartuimme siihen! Synkimmistä ajatuksista valoon Vaikka Delainin musiikin perimmäisin sävy on aina toiveikas, Charlotten kirjoittamat sanoitukset saattavat olla tummimmillaan synkempiä kuin äärimmäisemmillä bändeillä. – Tämän myötä kappaleet syntyivät todella monenlaisissa fiiliksissä ja levystä tuli jopa aiempia monipuolisempi. – Vielä pidemmälle mennessäni sisäistin viimein, että kuuntelen aina surullisena masentavaa musiikkia ja se helpottaa oloani. Olenkin pyrkinyt kehittämään itseäni vuosien varrella nimenomaan säveltäjänä. – Aiemmin olemme säveltäneet ja äänittäneet koko albumin yhden kiertuetauon aikana, mutta nyt teimme aina välillä keikkoja, sävelsimme levyä, teimme lisää keikkoja ja äänitimme levyn vasta myöhemmin, jolloin musiikki sai kypsyä kaikessa rauhassa. Sille on vaikea tehdä oikeutta, Charlotte summailee. Nyt koin olevani lauluissa rennompi kuin koskaan. Äänitin paljon myös kotonani ja uskaltauduin laajentamaan ilmaisuni jopa örinöihin asti. Viime levyjen hämmentävät laulutulkinnat ovatkin saaneet monet häntä aiemmin tusinalaulajaksi lytänneet kääntämään kelkkansa. Se sai meidät ylittämään itsemme ja löysimme täydellisen tasapainon alkuperäisen kappaleen kunnioittamisen ja Delain-soundin välillä. Samalla tavalla puran tuntemuksiani kielteisillä ajatuksilla ja pääsen siten asioiden yli. Moonbathers onkin eräänlainen kuvaus, kuinka moni löytää turvallisuuden tunteen juuri synkimmistä ajatuksista. – Moni ei tuntunut haluavan hyväksyä, että olen Delainissä todella suuressa sävellysvastuussa enkä jonkinlainen keikistelevä keulakuvanainen. Jossain vaiheessa lauluopinnot jäivät hieman taka-alalle, mutta viime aikoina olen löytänyt laulamisen ilot uudelleen. Queen on käsite. Niistä alkoi tulla todella makaabereja... – Lopulta huomasin säveltämisen ja laulamisen tukevan hyvin toisiaan. Jotenkin Moonbathers onnistuu matkustamaan synkimmistä pimeyksistä kirkkaimpaan valoon ja kuulostamaan silti täysin Delainiltä. Laulaja voi kokeilla äärirajojaan monella tavalla. – Eräässä vaiheessa huomasin, että kirjoitukseni olivat enemmän kuin synkkiä. Queen ei ole ainoastaan uskomaton bändi tai legenda. Lähes kaikki kappaleet tuntuivat kertovan asioiden lopusta. Kuolemasta, menettämisestä, eroista ja tuhosta. – Eräänlainen sinetti asialle oli, että saimme Brian Mayltä itseltään siunauksen coveroinnille. KUOLEMANTANSSIA KUUNVALOSSA. – Kappale on yksi Martijnin suurimmista suosikeista, ja kun hän ehdotti, että tekisimme siitä Delain-version, epäröin varmasti yhden jos toisenkin kerran. Irti keulakuvan maineesta Charlotte itse on kasvanut kymmenen vuoden aikana laulajana valtavasti
Tämän jälkeen rumpali piti ajaa sisään. Tietysti hän soittaa omalla tatsillaan, mutta pitää edeltäjänsä henkeä yllä. Hollantilaisen doom-death-legendan laulaja ei tiedä yhtäkään Asphyx-vitsiä, vaikka hauska mies onkin. Hän halusi nähdä Asphyx-keikat yleisön puolelta! Bobin piti soittaa miehelle ja kertoa, että hän on ainoa Asphyxin arvoinen rumpali. Tuntui kuin he olisivat veljiä, Bob olisi ruiskuttanut omaa vertaan Huskyn suoneen tai jotakin! Hän istui hahmona ja soittajana bändiin todella vaivattomasti. Tämä ei silti haittaa tahtia, koska hitaasti humppaava, konstailematon kuolometalli on ja pysyy. Husky tekee vähän kaikkea… Asphyxin historia on värikästä luettavaa. Uusien biisien tekeminen ei poikennut totutusta. Väkeä on mennyt ja tullut, ja bändi on syntynyt uudelleen toisen bändin tuhkista. Spinal Taphän moisesta tulee mieleen. Joskus, kun bändit vaihtavat kokoonpanoa, homma hajoaa käsiin. Biisikattaus oli aluksi sopivan maltillinen, mutta olemme bändi, joka haluaa muutella settiä. – Aluksi Husky ei ollut innokas liittymään bändiin. – En tiedä muuta kuin sen, että kirjoitetaan bändin nimi ”Ass Fix”. Syynä oli vaikeus saada bändi liikkeelle, alkuperäinen rumpali Bob Bagchus kun jätti bändin. En ole millään tavalla pomo, päinvastoin. Basisti Alwin [Zuur] hoitaa merchandisen, niiden designit ja sellaisen. Se kuulosti niin paljon Mitä Martin van Drunen sanoi ylenpalttisesti flatuloivalle levymogulille levytyssopimus neuvotteluissa. Paul hoitelee keikkoihin liittyvät jutut. Yksi historian kiemuroista on ajalta, kun Asphyx lopetti ja rumpali Bob perusti Soulburnin. Joskus hän huikkaa, että ”nyt tulee Bob-filli!” – tykytykytyky! Asphyxinal Tap Kun Bob on poissa kuvioista, van Drunen myöntää Asphyxin soihdun siirtyneen hänelle. KOSKINEN KUVA NEGAKINU.COM 32. Eikä muutosta tule. Itse touhuan lafkan kanssa, teen musaa ja sanoja. Halusimme tyypin, joka kokee ylpeyttä ollessaan Asphyxissä. Bändi treenasi paljon, vaikka saksalainen rumpali asuu etäällä muista. Itse Asphyx saattaa vitsikirjan sivuille päästäkin. Huskylle ei tarvinnut vetää edes Asphyx-rumpaloinnin peruskurssia. Itsevaltiaaksi miehestä ei kuitenkaan ole. Biisien soittaminen treeniksellä ja keikalla on kuitenkin eri juttu kuin niiden läpikotainen diggailu. ”Asphyx is what you need, man!” HYVÄÄ KUOLEMAA! TEKSTI KIMMO K. – Olemme liiaksi bändi sellaiseen. Tuo on bändin filosofia, hah hah! Uuden Incoming Deathin ja edeltäjänsä Deathhammerin välissä vierähti neljä vuotta, siis ”naurettavan pitkän aikaa”. Mutta kyllä me oikeasti naurammekin paljon. Kun olimme valmiita heittämään puolentoista tai parin tunnin keikkoja, oli kulunut pari vuotta. – Totta kai, heh heh! Jos tätä touhua ei käsittele vankalla annoksella huumoria, voisi oikeastaan lopettaa. Meidän tapauksessamme – siis yhtä kaaosta läpi aikain – meno vain jatkuu. Olemme miettineet jutun niin, että mitä enemmän kehitymme, sitä huonommiksi tulemme. – Se oli fantastinen bonus. Levyn tekoon meni sitten samanmoisesti aikaa. Hänellä oli jo valmiiksi iso Apshyx-tatuointi käsivarressaan. Paul [Baayens] soitti riffin, ja Husky lähti mukaan juuri samaan tapaan kuin Bob. Spinal Tap on kaikkialla, minne menemme. Tuskin ingressiin keksimäni vitsihuumorin kukkanenkaan pääsee parhaiden death metal -kaskujen kaanoniin. Tunsimme Huskyn [Stefan Hüskens] Desaster-bändistään. Bändi on hajonnut vuosien varrella arviolta sata kertaa, eikä siinä ole tätä nykyä yhtäkään alkuperäisjäsentä. – Ensin piti toipua Bobin lähdöstä, sitten etsiä hänelle asiallinen seuraaja. – Ei. Vai pitäisikö muka. Ö hö öhö. Get your ass fixed. Kaikki asiat keskustellaan yhdessä ja kaikille on tehtäväksi omia juttuja. – Onneksi keikkamme olivat alkuun maksimissaan tunnin kestäviä festarivetoja
– Ei sitä teknistä vauhtipaskaa, hyh hyh. AC/DC on kohteliaisuus. – Manowar… ei helvetissä. Soittamamme death metal on oikeastaan vain äärimmäinen rock’n’rollin muoto. Levyn kuunneltuaan voi mennä keikalle, lipaista pari kaljaa ja puida nyrkkiä biisien tahtiin. Asphyxissä kaikilla on taito ja näkemys, miten kappale rakentuu. Seuraavana päivänä ilmestyin paikalle ja vedin laulut uudestaan. – Ääni ei ole vaurioitunut ikinä. Kun aloitimme, minulle sanottiin, että 15 vuoden kuluttua minulla on kurkkusyöpä, koska ääntelyni ei ole normaalia. Van Drunenin mieleen on vanhan liiton junttaus. – Bob nimenomaan halusi Asphyxin jatkavan. Jätkät jankkasivat, että et kuulosta yhtään samalta kuin John Tardy, mikä tietysti pani vituttelemaan. Ääni ei mielestäni juuri poikennut aiemmasta, mutta sopiva kiukku oli vissiin se taika. Minulla vain on se. Van Drunen ei niele analogiaa ihan purematta, mutta löytää musan puolelta yhtäläisyyksiä. Olen siunattu tuolla äänellä ja sillä, että se on kestänyt kaikki nämä vuodet. Nyt Bob soittaa vain Soulburnissa. – Kaikki diggasivat Xecutionerin [sittemmin Obituary] demoja. Meidän tapauksessamme – siis yhtä kaaosta läpi aikain – meno vain jatkuu.” HYVÄÄ KUOLEMAA! 33. Teknisemmän, nopeamman tai progressiivisemman tyylin kuuntelemiseen ei oikein löydy innostusta, saati sitten sen tekemiseen. Tuolla tavalla otsan verisuonet turpoavat ja saa massiivisen päänsäryn vääränlaiseen paineen takia. Yhtenä iltana Berliinissä häivyin pubiin ja ajattelin, että paskat koko hommasta. Heillä on tiukka rockasenne, ja meillä on ihan sama. Käytin tuolloin väärää tekniikkaa, lauloin varmaan niskastani. Hevin ystävät Asphyxin kuolon glorifiointi tuo mieleen Manowarin heavy metal -julistuksen ja toisaalta AC/DC:n rocksanoman. Consuming Impulse -levyllä [1989] minä järjestelin hänen tekemänsä riffit mielekkääseen järjestykseen. Old school deathin uusi aalto on kyllä lähellä sydäntäni, sitä tuen täysillä. Multakurkku itse ei ole ihan samaa mieltä. – Ensinnäkin, vaikutteemme eivät olleet tuollaisia. ”Joskus, kun bändit vaihtavat kokoonpanoa, homma hajoaa käsiin. Kuolon ääni Van Drunenin aavemainen, kähisevä rähinä on uniikkia kuultavaa. Treenaan sitä kyllä. Etsin Consuming Impulsea äänitettäessä tekniikkaa, jolla saisin äänen kumpuamaan mahasta, mutta jätkät eivät vain olleet tyytyväisiä. Silloin häviää oleellinen osa bändiä. Miestä pidetään yhtenä death metalin suurista äänistä, vaikka hänen ääntelynsä on melko kaukana perinteisestä viemäriörinästä. – No ehkä hänen mielestään. – En tiedä, mistä se tulee. – Olemme samassa veneessä Graven ja Entombed AD:n kaltaisten bändien kanssa ja myös käyttäydymme rockmeiningillä. Vaikka löytyisi kai noita paikkaajia minullekin. Mutta niin vain tässä jutellaan ihmisille ihan tavallisesti. Tehdään vain suoraviivaista kuolojyrää ja koetetaan väsätä biisejä, joita voi kutsua jopa tarttuviksi. Asphyxin tavaramerkkisoundi ei oikeastaan henkilöidykään yhteen musikanttiin. Pestilencen Mameli kertoi aikoinaan opettaneensa Van Drunenille, miten öristään. Ei hän mitään opettanut, vaan juttu meni seuraavasti... Tai no, ehkä tavallaan van Druneniin, vaikka mies on rähissyt – ja rähisee yhä – muissakin yhtyeissä ja on itsekin ollut erossa Asphyxistä. Kun treenaan kotona, se ääni tulee ulos. Pestilencen Patrick [Mameli] oli – ja on vieläkin – upea kitaristi. Jätkät olivat innoissaan, että nyt se löytyi! Olin siihen, että aha, niinkö, hieno juttu. Jos minä lopetan, niin kyllähän Asphyxin ura on siinä. Näillä hepuilla on sama asenne kuin meillä aikoinaan – ja edelleen. – Joo, ääneni on tavallaan bändin tavaramerkki. Uutta titteliä Asphyxille ei kuitenkaan harkittu. Nuo vaan törkätään pataan ja ”prööt!”, tällaista tulee, edelleen. Biletystähän se on, kun kohtaamme noiden äijien kanssa. Utelun Äänen salaisuudesta hän kuittaa hymähdyksellä. Asphyxiä ei ole koskaan kiinnostanut lähteä linjalle, jossa korostetaan muusikkoutta tai huima vauhti on tarpeen. – Muusikkous ei sinällään ole haitta tai etu. Kukaan ei oikein ollut tyytyväinen Malleus Maleficarumille [1988] vetämiini lauluihin. Venom, Hellhammer, Possessed ja Celtic Frost, Black Sabbathia ja Troublea unohtamatta, olivat peruskiviä, joiden päälle Asphyx rakennettiin. Asphyxiltä, että lopulta vanha nimi otettiin jälleen käyttöön. Voi olla mahtava muusikko, joka ei pysty tekemään kappaleita. Paskamahat lauteilla. Van Drunen paasaa hetken teknisen ja ylivaikean metallin ongelmista ja on vähällä vallan kiihtyä. Ennen keikkoja pitää alkaa aktivoida äänihuulia koitokseen, ihan kuin urheilija
J o vuonna 1988 Kolumbiassa perustettu, kahdeksan vuotta myöhemmin yhdysvaltalaistunut Inquisition on kulkenut määrätietoiselta vaikuttavalla urallaan seitsemännelle levylleen, jonka nimi on mahtipontisesti Bloodshed Across the Empyrean Altar Beyond the Celestial Zenith. Lievästi sanottuna korkealentoisia teemoja musiikissaan käsittelevän Inquisitionin black metal on aivan muuta kuin kaljanhuuruista hailsatania. Esoteerisen ilmaisun takaa löytyy kuitenkin myös aimo annos tasapainottavaa maanläheistä ajattelua. – Bloodshed tekee kunniaa tälle voimalle, joka oli olemassa ennen universumiamme. Se tekee kunniaa kvanttimekaniikalle, jota toisesta universumista saapuneet muinaiset käyttivät apunaan luodessaan universumimme ja sen lait. – Bloodshed tekee kunniaa sille voimalle, joka loi universumimme lait verenvuodatuksen, sodan ja kaaoksen kautta. Kutsuttakoon levyä tästä eteenpäin ihan vain Bloodshediksi. Kyseessä ei ole mikään jumala tai demoni vaan kaikkeus. Aihepiirit eivät pyöri ainoastaan pahuuden ympärillä, vaan enemmänkin mystiikan ja okkultismin parissa, mistä johtuen musiikkimme on mystistä ja majesteettista, laulaja-kitaristi Jason ”Dagon” Weirbach aloittaa esittelyn. – Musiikkimme tekee kunniaa universumille ja sen mekaniikalle uskomatta yhteenkään mytologiseen jumalaan, koska kaikki jumalat ovat kuolleet. – Kuvailisin Inquisitionia black metal -yhtyeeksi, joka soittaa synkkätunnelmaista ja eeppistä musiikkia. Kaikki voima on Saatanassa, on ollut ja tulee aina olemaan. Ylistys universumin luojalle TEKSTI JONI JUUTILAINEN KUVAT PETER BESTE 35. Yksi universumi luo myös toisen universumin. Onhan tässä toki mukana paljon mytologiaakin, mutta se pohjaa tuntemiimme tieteellisiin faktoihin
Black metalin avulla pystyn navigoin tässä kuvitteellisessa luolassa. – Tämä on minulle henkinen matka. Mikä pitää bändin käynnissä. Musiikin esittäminen tuntuu siltä kuin menisin syvälle luolaan etsimään, mitä siellä mahtaa olla. Vaikuttaa siltä, että yllättävän suuri osa black metal -kuulijoista ei välitä lainkaan, mistä bändit kertovat sanoituksissaan. Jos puhutaan kaikista genreistä, jotka johtavat juurensa perinteisestä hevimetallista, black metal on niistä kaikkein kauimpana. Kun kuolemme, se on siinä. – Musiikki on tunnetta, mutta myös sanat voivat olla sitä. Ihmisen toive taivaasta tai muusta paikasta, jossa he voivat viettää ikuisuuden. – Tämä kielikuva tarkoittaa tietysti, että black metal on minulle keino käsitellä elämän varjopuolta, kaikkea piilossa olevaa ja salaista. Pointtini on, että ymmärrämme pyörivämme isoissa kuvioissa ja tajuamme ihmisten väliset erot, mutta myös muiden tulisi muistaa, että black metalia soittavat usein hyvin avaralla mielellä varustetut yksilöt, jotka osaavat asettua boksin ulkopuolelle ja luoda oman polkunsa. Ihmisrotumme on seurausta tästä, ja kvanttimekaniikan lait johtivat biologiseen evoluutioomme – olemme syntyneet samoin kuin universumi. Musiikin esittäminen tuntuu siltä kuin menisin syvälle luolaan etsimään, mitä siellä mahtaa olla.” 36. – Ymmärsit siis albumin ihan oikein, koska tunnelman pimeys on hallitsevin elementti. – Levyllä on paljon melodioita, mutta ne esiintyvät hieman erilaisessa muodossa. Oletko samaa mieltä. Tästä johtuen mielemme on mikrokosmos itsessään, jossa kaaos muokkaa jatkuvasti ajatuksia teoiksi. Sen syiksi riittivät yhteydet Absurdia, Thor’s Hammeria ja Velesiä julkaisseeseen No Colours -lafkaan, Crush the Jewish Prophet -niminen kappale sekä kaveruus kyseenalaisen Deathkey-bändin Antichrist Krameriin. – Inquisition on henkinen ja mystinen black metal -kultti ja me olemme ammattilaisia – emme tarvitse mediaa tai mitään muutakaan kertomaan, mikä on oikein ja mikä väärin. – Inquisition on nykyisin näkyvillä isolle yleisölle, ja ymmärrämme tietysti, että meininki on hieman erilaista esiintyessämme suurilla festareilla ja kiertäessämme isojen bändien kanssa. Oikeastaan jokainen aggressiivinen sana, joka alkaa millä tahansa kirjaimella, on väärin. Tietoisuutemme ja ajatuksemme, koko ego kuolee samalla kertaa. – En kuitenkaan jaa uskontojen näkemystä jostain mukavasta kuolemanjälkeisestä elämästä, vaan haluaisin yksinkertaisesti olla varma, että henkemme ja sielumme olisi osa tätä kosmosta siten, että se eläisi vielä maallisen kuolemamme jälkeen. – Metallissa on kyse rajojen ja tabujen rikkomisesta, eikä sen tarkoitus ole olla poliittisesti korrektia. Vaikka olen joskus herkkätunteinen, se ei meinaa missään nimessä sitä, että minulla olisi oikeus määritellä, mitä kukakin saa sanoa tai tehdä. – Homman jujuna on päästä musiikin keinoin mahdollisimman synkille alueille. Navigointia kuvitteellisessa luolassa Inquisition on yksi tämän hetken pitkäkestoisimmista black metal -yhtyeistä. – Luulen, että kuoleman jälkeen ei ole valitettavasti mitään. – Minulla on kuitenkin maalaisjärkeä ja ymmärrän hyvin muiden tunteita. ”Tämä on minulle henkinen matka. Valtavat määrät lokaa niskaansa saaneella miehellä on väkevä näkemys nykypäivän mielensäpahoittajista. Pyrimme pysymään irti liiallisesta dramaattisuudesta ja ylisuorittamisesta, joten musiikin pimeys ja melodia säilyvät tasapainossa. Dagon on kiistänyt väitteet jyrkästi ja pitkin perusteluin esimerkiksi verkosta löytyvässä Decibel-lehden haastattelussa. Myös minulla on vahvoja tunteita, ja se onkin pohjimmainen syy, miksi teen musiikkia. Se lähti ironisesti toiseen suuntaan, siis pois kaljanjuonnista ja hauskanpidosta. Black metalin äärimmäiset näkemykset ovat pysyneet aika tiukasti pienen piirin salaisuutena, ja aina silloin tällöin sekaan tupsahtaa ”turisteja”, jotka yrittävät olla kaiken pahan puhdistavia moraalisankareita. – Ihmisillä on pakkomielle uhriutua, ja tämä on nostanut pintaan valtavan erityisherkkyyden: ihmiset luulevat olevansa muiden yläpuolella. Tästä seuraa elämää, selviytymistä, dominanssia ja kehitystä ihmisrotuna, jota on jatkunut ainakin 200 000 vuoden ajan. Musiikki kompassina Uudelta levyltä tuntuu löytyvän edeltävää Obscure Verses for the Multiverse -albumia (2013) vähemmän melodisia koukkuja. Käsityksemme fysiikasta ei yksinkertaisesti tajua, että ”sielumme” voisi siirtyä jonnekin muualle. Toisin sanoen, lähes kaikki riffit ovat melodisia, erittäin tonaalisia, ja jos ne sovittaisi viuluille, pianolle ja muille klassisille soittimille, sen myös kuulisi. Ylistän musiikkia, koska se on minun kompassini, ja yritän tehdä sen vuoksi parhaani Inquisitionissä. Kitara on minun soihtuni ja kuljen sen avulla koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Metallican Orion on mahtava esimerkki siitä, kuinka hyvin instrumentaalibiisi voi toimia, mikäli biisinkirjoitus on niin sanotusti oikeilla jäljillä. Ihminen on aina toivonut näin olevan, ja se on perusta sille, mikä on synnyttänyt uskonnot. Viimeinen niitti oli bändin bussikuskina vuosia sitten toiminut entinen uusnatsi, joka väitti yhtyeen miesten ihannoineen natsi-Saksan menoa ja toivoneen jotain samankaltaista tapahtuvan myös Yhdysvalloissa. Nykyisin joudun jopa varomaan, mitä puhun keikkabussissa, jos ympärillä on ulkopuolista porukkaa. Sitä black metalin tulisi myös olla, meditatiivista ja ajatuksia herättävää. Se on niin kokonaisvaltainen asia, että ajatukseni pyörii tässä musiikissa jatkuvasti. Luuletko, että Inquisitionin musiikkia – tai black metalia yleensä – voi ymmärtää kiinnittämättä huomiota kappaleiden teksteihin. Kun aiheet ovat olleet näinkin mielenkiintoisia, kysytään loppuun, mitä luulet sinulle tapahtuvan kuoleman jälkeen. – Toiveeni pohjaavat kuitenkin rationaaliseen ja loogiseen elämänjälkeiseen prosessiin, jossa universumi toimii tietyllä tavalla, mutta jota nykyinen yksinkertainen minämme ei voi täysin ymmärtää. Musiikki voi toimia myös ilman sanoja, koska musiikki itsessään voi olla niin valtavan voimakasta. Black metal -turistit moraalisankareina Inquisition joutui muutama vuosi sitten melkoisen natsijahdin keskelle. – Henkilökohtaisesti kuitenkin toivon, että tietoisuutemme – ei välttämättä muistimme – ylittää tämän universumin rajat ja siirtyy toiseen ulottuvuuteen
17.9 WASTED, KIVESVETO GO-GO, MANIFESTO JUKEBOX, KUUDES SILMÄ LIPUT ALK. 17,5€ 1.10 CAIN´S OFFERING, CRIMSON SUN LIPUT ALK. 24,5€ 2.10 SKILTRON (ARG) LIPUT ALK 11,5€ 12.10 NE OBLIVISCARIS (AU) LIPUT ALKAEN 24,5€ 19.10 POWERWOLF(GER), CIVIL WAR (SWE) LIPUT ALKAEN 24,5€ 27.10 FU MANCHU (USA) LIPUT ALKAEN 30,5€ 28-29.10 KUOLEMA II 2-PÄIVÄN LIPUT ALKAEN 58,5€ 5.11 AMORPHIS LIPUT ALK. 30,5€ 10.11 RAGE LIPUT ALKAEN 27,5€ 12.11 STEELFEST PRESENTS : PENTAGRAM, SATAN, SPIRITUS MORTIS, SATANS FALL LIPUT ALK. 37,5€ ENNAKKOLIPUT: TICKETMASTER.FI/NOSTURI
Älä korjaa sitä, mikä ei ole rikki Wanderer on metalcorea ja melodista kuoloa sotkevan Heaven Shall Burnin kahdeksas studioalbumi. Lyriikoissa käsitellään irrottautumisen lisäksi politiikkaa, yhteiskuntaa, historiaa ja vihaa. Tyypillisiä aiheita Heaven Shall Burnille, siis. Esillä on uuden Wanderer-albumin kansikuvataidetta, yhtyeen hyvän ystävän Christian Thielen komeita valokuvia jylhistä syrjäseuduista, paikoista, joita ihmiskäsi ei ole turmellut. – Tärkeintä on, että äänitykset tapahtuvat lähellä kotia ja pääsemme välillä pois studiosta. Musik & Frieden -baarin yläkerrassa vaeltelee ihmisiä bändipaidoissa ja pääosin tummiin pukeutuneina, mutta harvalla on tuoppia kädessään. Yksi iso muutos levyllä on uusi rumpali, Christian Bass. Oliko se helppo vai vaikea levy tehdä. Keskustelemme levyn teemoista, syntyprosessista, yhtyeen työskentelytavoista ja politiikasta. MUSTAVALKOISTA AJATTELUA JA HULLUA MAAILMAA VASTAAN TEKSTI VESA SILTANEN KUVA CHRISTIAN THIELE 38. H elteinen Berliini elokuun lopulla. Studiossa istuminen ilman tekemistä tuntuu lähinnä rahan haaskaamiselta. – Soiton tarkkuus on ehkä parantunut eniten vuosien saatossa. Kello on puoli seitsemän, ja Heaven Shall Burnin yhdistetty meet & greet ja taidenäyttely on hetki sitten auennut. Se on voimavara, jonka avulla selvitä oravanpyörästä. Miten yhtyeen toimintamallit ovat muuttuneet vuosien aikana ja mikä on pysynyt samana. Valokuvien maisemat kuvaavat Wanderer-albumin retriittiteemaa hyvin. Emme kuitenkaan vaihtaneet tuottajaa tai tapaa, jolla levy on miksattu, Weichert kertoo. – Kun Bass on ollut kanssamme keikoilla, hän on yleensä soittanut alkuperäisiä kappaleita ja vakituista rumpalia kunnioittaen lähes yksi yhteen levyversioiden kanssa. Ihmisen on aika ajoin päästävä pakoon modernin maailman hullunmyllyä. Ennen näyttelyn avautumista yleisölle istun alas kitaristi Maik Weichertin kanssa. Saksalaisen Heaven Shall Burnin kahdeksas studioalbumi Wanderer on sekä henkinen että fyysinen matka. Eikä hän ole täysin uusi kasvo, onhan hän roikkunut mukana lähes kymmenen vuotta tuuraamassa silloin tällöin. Vielä. – Tiedän, että monet bändit haluavat eristää itsensä täysin muulta maailmalta äänitysten ajaksi, mutta en usko että meistä olisi ikinä sellaiseen. Turvapaikka voi olla fyysinen paikka kaukana suurkaupungeista tai mielentila. – Todella hyvin, onhan hän varmasti meistä paras muusikko. Pyrimme pitämään prosessin samanlaisena ja tehostamme vain sellaisia asioita, jotka näemme tarpeelliseksi. – Ei ollut ollenkaan vaikeaa. Nyt hän pääsi soittamaan ensimmäistä kertaa täysin omana itsenään ja nosti koko homman ihan uudelle tasolle, yhtään aiempia rumpaleitamme vähättelemättä. – Parannamme mieluummin hyväksi koettua työskentelytapaa kuin lähdemme yrittämään ja kokeilemaan jotain täysin uutta. Miksi turhaan korjata jotain, mikä ei ole rikki. Nykyajan stressaavasta ympäristöstä haetaan turvapaikkaa luonnosta ja pään sisältä. Samalla puretaan negatiiviset tunteet ja viha, jota aiheuttavat muun muassa korruptio ja mustavalkoinen ajattelutapa. Alkuaikoina soitimme joko tarkasti tai aggressiivisesti, mutta nykyään haemme sopivaa tasapainoa raa’an voiman ja tarkkuuden välillä. Miten hän suoriutui ensimmäisistä äänityksistään bändin riveissä. Minulle ainakin on tärkeää irrottautua välillä koko touhusta ja päästä kotiin vaikka leikkimään kissojen kanssa silloin, kun en äänitä omia osuuksiani. Etsimme esimerkiksi todella hyvältä soundaavaa tilaa rumpujen äänittämiseen, kokeilimme uusia mikrofoneja ja sen sellaista
Wandererilla on hyvä sekoitus ystäviä ja idoleita, jotka lähtivät iloksemme mukaan. Kaupungit ja yhteisöt maksavat kirjastoista ja uimahalleista samalla kun sähköja jäteyhtiöt ottavat rahat omiin pusseihinsa. Iso Euroopan-kiertue on luvassa 2017. Tunsin myötätuntoa ja tavallaan vihaa pojan sairautta kohtaan, mikä ruokki luovaa prosessia. – Molemmat asiat ovat tärkeitä. Yhtye lähtee levyn myötä pienelle klubikiertueelle, joka keskittyy pääasiassa Euroopan saksankielisille alueille. – Tämä osoittaa, miten ala on muuttunut. – Ehdottomasti. Sekoitus idoleita ja ystäviä Wandererilla on monia vierailijoita. – Marcus pitää paljon Rammsteinista. Tällä kiertueella haluaisimme mielellämme soittaa muuallakin kuin vain Helsingissä. Ja se pistää vihaksi. – Tämä poika sanoi minulle, että sinun pitäisi tehdä kappale, joka kertoo verestä, mutta kauniilla tavalla. Ja surulliseksi. Jos se on olevinaan demokratiaa, niin hyvää yötä Amerikka! Uuden levyn A River of Crimson on siitä erikoinen kappale, että sen sanat ovat ensimmäistä kertaa bändin historiassa hyvin henkilökohtaiset ja kumpuavat perheen omasta lähipiiristä. ”Kuin valitsisi koleran ja ruton välillä” Wanderer-levyllä käsitellään oravanpyörästä irrottautumisen lisäksi paljon myös vihaa. Vaikka eipä se riittäisi ainakaan minulle syyksi äänestää ketään Trumpin kaltaista. Olemme siinä mielessä onnekkaita. Joskus siihen riittää vaikkapa liian pienet alushousut! Weichert nauraa. Turussa, Tampereella, Oulussa, esimerkiksi. Politiikasta puheen ollen, mitä mieltä olet Yhdysvaltain presidentinvaaleista. Ja kenties Lahdessa, mäkihyppykisojen aikaan! suuri talviurheilun ystävä nauraa. Joten kun teimme My Dying Bride -lainan [The Cry of Mankind] ja totesimme sen kaipaavan vielä kirsikan kakun päälle, pyysimme hänet mukaan. Toki Till Lindemann olisi hienoa saada vierailemaan. Levystä ei tarvitse maksaa, mutta porukka käyttää enemmän rahaa pääsylippuihin ja oheistuotteisiin. Mikä saa sinut vihaiseksi. Mielestäni meillä tulisi olla vapaus kritisoida päättäjiä ja hallitusta ilman, että lyödään heti leimalla. Tämä on vain osoitus siitä, miten mätiä molemmat ehdokkaat ovat. Se on ihan ok. Jaellaan vain linkkejä Facebookissa eikä ajatella itse. Anger -levy! Joten olisin taannoin ottanut mieluummin pelkän Hardwired-singlen kuin St. – Monikin asia. Kirjoitin sitten punaisesta armeijasta, joka suojelee sinua. Kaikki tuotto on yksityistetty ja menot jäävät kansan maksettaviksi. – Olen esimerkiksi aina halunnut tehdä jotain Sólstafir-laulajan, hyvän ystäväni Aðalbjörn Tryggvasonin kanssa, mutta hänen tyylinsä ei oikein istu meidän musiikkiimme. Luojan kiitos pojan vointi on jälleen paranemaan päin, Weichert koputtaa puuta. – Prey to Godissa idea syntyi puolestaan heti sävellysvaiheessa, kun teimme ensimmäisen Cannibal Corpse -tyylisen riffin. – Toinen asia, mikä pistää vihaksi, on nykyinen mustavalkoinen ajattelutapa. Millaisena moderni musiikkibisnes suoratoistoineen ja laskevine levymyynteineen sinulle näyttäytyy. Mutta suurin unelma olisi varmaan Trent Reznor. Fanit eivät käytä tänä päivänä sen vähempää rahaa musiikkiin kuin ennen, he käyttävät sitä vain eri tavalla. – Vakavasti ottaen, pohdin juuri tänään yhteiskuntamme kehitystä. Suomi kuuluu varmasti myös suunnitelmiin. – No, mieluummin yksi hyvä kappale kuin yksi semihyvä ja kymmenen paskempaa. Levyllä käsitellään modernia elämää, sen hulluutta ja sekaisuutta. Se on kuin valitsisi koleran ja ruton välillä. Olin jo kymmenen vuotta sitten sitä mieltä, että Angela Merkel on hanurista, eikä se silloin hetkauttanut ketään. Fiksut bändit tarjoavat sitä, mistä on kysyntää ja mitä kautta fanit haluavat tukea suosikkibändiään rahallisesti. Kenet haluaisitte tulevaisuudessa vierailemaan Heaven Shall Burnin levylle. – Nykyään asioista nähdään vain ääripäät, ei mitään siltä väliltä. Olemme jossain siinä välissä, ja se toimii meidän kohdallamme. Angerin, Weichert naurahtaa. Ja ne, jotka äänestävät, joutuvat valitsemaan vain kahdesta ehdokkaasta. Olin jo kymmenen vuotta sitten sitä mieltä, että Angela Merkel on hanurista, eikä se silloin hetkauttanut ketään. Tärkeintä on pysyä ihmisten tietoisuudessa. Teksti syntyi yhtyeen läheisen ystävän leukemiaa sairastavan pojan toiveesta. Miten ja missä vaiheessa kappaleen syntyä vierailijoihin päädytään. Yllätyin, miten positiivinen lopputuloksesta tuli, ottaen huomioon mistä lähtökohdista kappale on kirjoitettu. Esimerkiksi tämä uusi Metallican single on parempi kuin koko St. Jos pysyy mielissä ja saa tarpeeksi ihmisiä keikoille yhden kappaleen avulla, niin siitä vain. Oliko kappaleen kirjoittaminen vaikeaa. Kaikki Suomen-keikkamme ovat olleet mielettömiä, oli kyseessä sitten festivaalit tai klubikeikka. Yhdysvaltoja sanotaan demokraattiseksi, mutta sinun pitää rekisteröityä äänestääksesi, minkä tekee vain noin kaksi kolmesta. Vanhan koulukunnan fanit ostavat edelleen levyjä, mutta olemme vahvoja myös sähköisessä maailmassa. – On vain mustaa ja valkoista, eikä nähdä enää kaikkia harmaan sävyjä. Vierailu ei ole mikään itseisarvo. – Yllätyin hieman itsekin, miten vaivatta se lopulta syntyi, kaikkien poliittisten ja historiallisten kappaleiden jälkeen. – Ensinnäkin, sen pitää tuoda kappaleeseen jotain lisää. Mitä mieltä olet trendistä julkaista yksittäisiä kappaleita kokonaisten levyjen sijaan. Yleensä metallimusiikissa veri lentää väkivaltaisissa merkeissä, mutta kukaan ei tee kappaleita sen kauneudesta ja tärkeydestä. Laulajamme Marcus Bischoff totesi heti, että hän haluaa ehdottomasti Corpsegrinderin mukaan. Minulla on monia ystäviä, jotka jättävät mieluummin äänestämättä kuin antavat äänensä kummallekaan nykyiselle ehdokkaalle. – Bändimme alkoi kasvaa ja löi läpi murroskohdassa, jolloin nykyinen kehityssuunta alkoi. Surullista, että äänestäjät joutuvat valitsemaan vain heidän välillään. Emme ole tarpeeksi vanhoja, jotta olisimme myyneet satojatuhansia fyysisiä levyjä, mutta emme myöskään tarpeeksi nuoria, että julkaisisimme musaa pelkästään Spotifyssa tai Youtubessa. – Hulluintahan on, että jos oikein järkeillään, Donald Trump saattaa olla jopa maailmanrauhan kannalta parempi vaihtoehto kuin Hillary Clinton, jota ohjailee sotateollisuus. Nyt jos sanot Merkeliä surkeaksi, sinut leimataan oikeistopopulistiksi.” 39. ”Nykyään asioista nähdään vain ääripäät, ei mitään siltä väliltä. En tiedä muista, mutta ainakin Saksassa ihmisillä ei ole enää omia mielipiteitä. – Joo, sekin tekee minut vihaiseksi. Nyt jos sanot Merkeliä surkeaksi, sinut leimataan oikeistopopulistiksi. Olisi todella siistiä saada heidän kosketinsoittajansa Flake tekemään jotain elektronista juttua johonkin biisiin
Olimme miettineet J-V:n [Hintikka, Psychework-kitaristi] kanssa, että tehtäisiin Machine Menin jälkeen muutakin kuin soitettaisiin covereita. Rivit olivat synkkiä mutta positiivisella ja toivorikkaalla pohjavireellä varustettuja. Onneksi kaikki meni niin hyvin kuin vain voi ja pääsin siitä perkeleestä nopeasti eroon. Pari kuukautta heräsin tunnin välein yöllä ylös hiestä märkänä, Parviainen kertaa henkilökohtaisen kiirastulensa alkua. – Tapoja on monia. Eihän leffaakaan kuvata ensin ja käsikirjoiteta vasta sitten, Parviainen vertaa. Sitä kestää neljä kuukautta putkeen. Joka yhdeksäs ihminen kuulemma kuolee kantasolusiirtoon, Parviainen mainitsee. Terapian tarpeessa Sairaala-aikana Parviainen ryhtyi pitämään päiväkirjaa. Vielä siinä vaiheessa ne eivät kuitenkaan olleet mitään muuta. Kesä kuluu ja Parviainen sairastuu. Siinä jäivät omat murheet taka-alalle. Itse tauti puhkesi ehkä loka-marraskuussa. – Oli helpotus, kun joku kertoi, mikä minua vaivaa. – Se oli varmaan vuoden 2013 keväällä, kun tajusin ekan kerran, että tästä voisi tulla bändi. Enemmän pelkäsin kuolemanpelkoa. – Sairaalassa kirjoitetuista teksteistä 90 prosenttia meni romukoppaan, mutta kirjoittaminen oli terapeuttista ja piti mielen kasassa päiväsaikaan, jotta en vaipunut synkkiin vesiin. Kun ne pienet eivät vielä edes tajua, miksi ovat siellä letkuissa ja miksi tungetaan piikkejä joka paikkaan. Eikä leukemia toiseksi paras tautikaan. Sairaalaja piikkikammoiselle Meilahden eristyskoppi ei ollut ihan paras paikka. Itse en pitänyt kuolemaa edes vaihtoehtona. Sota-aiheet ovat juurikin niitä, joista Parviainen on kynäillyt uusia lyriikoita seuraavaa Psychework-levyä varten. Esimerkiksi Hand on Heart kertoo öistä sairaalassa. Kaksikko ryhtyi työstämään materiaalia elokuun alussa julkaistulle, bändin mukaan nimetylle Psychework-debyytille. Suurin osa liittyy Parviaisen omaan helvettiin, loput muihin totuuspohjaisiin tarinoihin. Yön aikana kahta kerrosta ylempää kuuluivat lasten leukemiaosaston kirkumiset ja huudot. – Tarkoitus ei ole sairastua uudelleen, ainakaan samaan tautiin, mies naurahtaa. MIELENI MINUN TEKEVI TEKSTI JAAKKO SILVAST KUVA IKKO RAUHAMÄKI 40. Se oli kuin suoraan pahimmasta kauhuleffasta. Kappaleen nimi tulee puolestaan papalleni sodassa sattuneesta tilanteesta. Ensin tulivat sanat ja laulumelodia, sitten vasta varsinainen musiikki. Biisejä on ehdottomasti helpompi tehdä toisin päin, koska valmis musa rajaa alueen, missä pitää ja saa toimia. Motivaatio musiikin tekemiseen on olematonta. Pisin periodi oli neljä viikkoa suljetussa huoneessa Helsingin Meilahdessa, kun minulle tehtiin kantasolusiirto. Suomen metallilaulajien kärkikaartin pieni suuri mies Antony Parviainen sairastui leukemiaan. Käytännössä siihen meni talvi 2012–13. – Sen päälle tulivat toipuminen ja vuoden sairausloma. Antibiootit auttavat tulehduksiin, mutta eivät vie kuumetta. Tämä on kuitenkin meille hyvä tie. Olin jo niin huonossa kunnossa, että en pystynyt edes nostamaan kolmen kilon nahkarahia lattialta. Nivelet eivät kestäneet, suukivut olivat helvetilliset. Siten biiseihin saa enemmän syvyyttä. En ikinä ole kuullut niin hirveitä huutoja. Kertaakaan ei tullut takapakkia ja sain lääkäreiltä aina pelkkiä hyviä uutisia. Illat olivat eri asia, kun väsymys iski. Sen sijaan mies alkoi rustata ylös tuntojaan yksittäisinä lauseina, lyyrisemmässä muodossa. – Esimerkiksi Tear of the Phoenix -biisi kertoo ajasta Meilahdessa – eristyshuoneen toiveajattelusta. Sairaalaöitä kertyi yhteensä noin kymmenen viikkoa. Olen lukenut paljon sotahistoriaa ja biografioita, kaivanut niistä ideoita biiseihin ja yrittänyt löytää tietyntyyppisiä tarinoita. Laulaja Toni ”Antony” Parviainen on juuri kuopannut lopullisesti kolme albumia tehneen, Euroopassakin kiertäneen Machine Men -yhtyeen. Psycheworkin sisältö on kirjaimellisesti heviä kamaa. – Koko ajan oli kipeä olo. Se oli sellainen grande finale. Kurkkukivut ja korvatulehdukset seuraavat toisiaan. Kappaleisiin sukellettiin tekstit edellä. Tuskaisen talven tuhkista nousi feenikslintu nimeltä Psychework. Tarkoitus oli merkitä ylös päivän tapahtumat, mutta innostus lopahti nopeasti. Jos tekstin draaman kaari muuttuu rajusti, sen muutoksen voi tehdä musiikkiinkin. Vähemmän kukkopilliä Melodiarikkaan, musiikillisesti monipuolisen ja sävykkään Psychework-albumin Bullet with My Name -kappale kertoo fiktiolla väritetyn tositarinan läheltä piti -tilanteesta, joka sattui Parviaisen isoisälle jatkosodassa. V uosi 2012 Jyväskylässä. Parviaisella todetaan leukemia, verisyöpä. – Biisi perustuu Platonin kuuluisaan lauseeseen, että vain kuolleet ovat nähneet sodan lopun
Onneksi en sentään alkanut treenaamaan bassonsoittoa, mies virnistää. Vastasin, että kyllä. Kun oli tottunut, että voi mennä Suolahdessa nuorisotiloille tai Jyväskylässä Lutakolle. Treenasin kolmisen viikkoa päivittäin himassa ja kävin kiskaisemassa biisit studiossa. Onneksi löysivät oikean sällin [Tommy Karevik] hommaan. Yhtenä iltana, kun olin menossa nukkumaan, katsoin vielä Facebookin ja sinne oli tullut viesti Thomas Youngbloodilta. Jotkut olisin ehkä saanut teknisesti paremmiksi, mutta ensitulkinta oli haavoittuneempi. – Puolet levyn biiseistä on laulettu jo edelliskesänä, hän huomauttaa. Totesin, että eivät ne menneet ihan niin hyvin kuin piti. Jätin ne tietoisesti levylle. Sairaalaja piikkikammoiselle Meilahden eristyskoppi ei ollut ihan paras paikka.” 41. Laulusta puheen ollen, väittäisin, että Parviainen laulaa Psycheworkissä paremmin kuin koskaan. – Sen huomasi ja huomaa edelleenkin. Lauloin pimeässä vaatehuoneessa itku kurkussa, kun en meinannut saada aikaan suoraa nuottia. Mietin, että kuka ihmeen Thomas Youngblood, onpa todella tutunkuuloinen nimi. Kun olin päässyt ensimmäisen tunnemyrskyn yli, vastasin että kokeillaan. Muistan, kun rupesin treenaamaan Raskasta joulua -kiertueelle syksyllä 2013. Musassa on enemmän värejä, eikä tarvitse aina välttämättä laulaa sieltä kukkopillinuotista. – Osan lauloin myöhemmin uudelleen. Se oli tuskien taival, ihan vitun raskasta. Enemmän pelkäsin kuolemanpelkoa. Kaiken joutui aloittamaan nollasta, miettimään tekniikkaa, kropan asentoja ynnä muuta. Googletin, ja tajusin, että sehän on Kamelotin kitaristi. On tuo ainakin monipuolisimmin laulettu levy. Psycheworkin (Parviaisen ja Hintikan lisäksi kitaristi Juha Takanen, basisti Ville Koskinen, synisti Otto Närhi ja rumpali Juuso Raatikainen) seuraava työ on viedä ensilevyn musiikki keikoille. En odota isoja jenkkirundeja tai edes elantoa. – Mulle on tärkeää, että olen päässyt tekemään nämä biisit ja että jatkossa joku julkaisisi meidän seuraavankin levyn. Yritetään tehdä asiat niin hyvin kuin pystymme. Tapaus Kamelot Komeaääninen Antony Parviainen on saanut vuosien saatossa liittymistarjouksia useammilta pienemmiltä metallibändeiltä. Oli hirveä motivaation puute, ja sitten tulee tuommoinen, että pitäisi lähteä bänditreeneihin Miamiin. Ajoitus pyynnölle ei ollut paras mahdollinen. Parviaisen mukaan juuret saavatkin kuulua, koska tarkoitus ei ollut lähteä tekemään mitään täysin erilaista. En ollut laulanutkaan aikoihin. Nelisen vuotta sitten hän sai sellaisen kuitenkin suoraan melodisen metallin huipulta. Hän kysyi, olenko Antony Machine Menistä. ”En pitänyt kuolemaa edes vaihtoehtona. – Tilanne oli hullunkurinen. – Ajattelin ensin, että en todellakaan halua. Kamelot tekee ihan erityylistä musaa, siihen tarvitaan teknisempi kaveri. Musiikillisesti Psychework on luonteva jatke Machine Menin suoranmelodiselle heavy metalille. – Jälkeenpäin ajateltuna hommasta ei olisi tullut sairauden takia mitään. Thomas kertoi Kamelotin etsivän uutta laulajaa ja kyseli, haluaisinko kokeilla laulaa pari biisiä. Ne olivat liian isot saappaat. Pidän itse Kamelotista niin paljon, että vitutti, kun piti yrittää sata lasissa ja samalla oli tunne, että tämä ei ole minun juttu. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että Parviainen ei laulanut sairausaikanaan vuoteen yhtään mitään. Olin kuunnellut pari vuotta Kamelotin Ghost Opera -levyä nonstopina, joka päivä. Se tuo asioita tullessaan, jos tuo. – Machine Men oli juuri kuopattu eikä musan tekeminen tai bänditoiminta kiinnostanut yhtään. – Psychework on sellaista, mitä olen halunnut tehdä jo pitkään
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 24.08.2016 14:23:52
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 24.08.2016 14:23:52
TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT JUSSI RATILAINEN 44
– Olisiko sitten ollut joku festarireissu seuraavana kesänä, kun Ville [Friman, Insomniumin toinen kitaristi-biisintekijä] oli tehnyt muutaman riffin ja demotteli niitä meille. Käänny takaisin äläkä tämän alemmas enää astu, jos korkealentoiset kirjallisuusviittaukset, obskuuri historiallinen mytologia tai luovan hybriksen pohdinta Sinua pelottavat. Kaupallisesti katastrofaalinen korkeakulttuurinen fiasko. Se tuntui meistä hauskalta, haastavalta ja mielenkiintoiselta jutulta. Ja kirja! Kirja ja levy – sehän vasta olisi ennen45. Olihan niitä ollut tosi pitkiäkin, mutta ei mitään monenkymmenen minuutin kuitenkaan. Miksi bändi ei siis pistäisi aina vain syvällisempää vaihdetta silmään. – Se oli ollut kaikilla vähän mielessä, ja siinä vaan sitten tuumasimme, että joo. Pitäisikö tästä nyt tehdä se pitkä biisi. Meillä on aina ollut tarve haastaa itseämme, ei päästää itseämme liian helpolla tai toistaa samaa kaavaa. Tehdään vähän erilainen juttu nyt. Rakas lukija. – Me kaikki neljä olimme siellä. Ainakin Insomniumin fanien kautta olisi varmasti jonkinlaista yleisöä, jota kiinnostaisi tämä juttu. Mutta että siitä löytyisi uusia sävyjä. Kun Crimson pyöri siinä taustalla, en muista mistä keskustelu alkoi, mutta siitä se idea lähti sikiämään. Että olisipa hauska tehdä jotain vastaavaa joskus. Ville sanoi, että hän vähän mietti, jos näistä lähtisi tekemään sitä pitkää biisiä, josta oltiin puhuttu. Se on visuaalinen taideteos. Pitäisikö kokeilla tehdä tämmöinen tosi pitkä biisi. Se on äänikirja. Saaga. – AC/DC saa tehdä niin, kaikki haluaa että ne tekee niin, eikä heidän pidä muuttuman ikinä. Inferno istuutui Ateneumin kahvilaan bändin laulaja-basisti-biisintekijä-novellisti Niilo Seväsen seurassa ja yritti selvittää, mistä tämä mahdoton idea lähti. Se on 40-minuuttinen sävellys, jota voi hyvällä omallatunnolla nimitellä sanoilla kuten eepos. – Linnoittauduimme viikonlopuksi mökille soittamaan keskenämme ja sovittamaan biisejä. Se on novelli. Olisiko ollut marraskuuta. Monelle muulle bändille se kuitenkin tekisi ihan hyvää. Idea jäi kuitenkin muhimaan ja kaikkien mieleen pyörimään. En tiedä kuka sen laittoi – kaikki kyllä tykkäämme kovasti kyseisestä levystä ja bändistä. Mitähän sille tekisin. Kuusi levyä oli nyt tehty aika samalla tavalla, normaaleja biisejä. Ja ainakin meillä on alusta asti ollut sellainen fiilis, että yritetään keksiä jotain uutta. – Siinä vähän jutskailimme, mutta idea jäi lopulta taustalle, kun oli Shadows of the Dying Sun työn alla. Yhtenä iltana, kun biisit oli soiteltu, vähän jo viiniä naukkailtu ja saunottu, istuimme siellä takkahuoneessa ja Edge of Sanityn Crimson meni soimaan. Bändin seitsemäs levy Winter’s Gate ei ole vain albumi. T ämä yhtye ei ymmärrä kaupallisuudesta tai pikahittien laskelmoinnista yhtään mitään. Talven portti – Kaikki alkoi suurin piirtein siitä, kun treenasimme ja teimme viimeisiä sovituksia Shadows of the Dying Sun -levyn biiseistä studiota varten. Oli treeniviikonloppu Markus Vanhalan [Insomniumin kitaristi-biisintekijä] mökillä Pyhtäällä, meren rannalla, syksyllä. – Samoihin aikoihin mietin itse tykönäni Talven portti -novelliani, joka oli kirjoitettu jo vuonna 2007. Ei tietenkään hajotettaisi vanhaa palettia liikaa, niin että se menee tunnistamattomaksi. Se oli voittanut silloin Nova-novellikilpailun ja huomioitu Atorox-äänestyksessäkin neljännellä sijalla. – Siinä vaiheessa se tuli mieleen. Jostain syystä kultivoituneen kuolometallin, tunnelmallisen synkistelyn ja korkeakulttuurisen herkistelyn yhdistelmä on silti kantanut nelikon Joensuun perukoilta maailman kauimmaisillekin laidoille. Mietin, pitäisikö se kääntää englanniksi
Ennen kaikkea itsellemme ja itseämme varten. – Veikkaan kuitenkin, että suurin osa Insomniumin faneista tulee diggaamaan. Winter’s Gaten tietyistä osista löytyy myös rankinta Insomniumia pitkään aikaan. Ei kuitenkaan Winter’s Gaten kohdalla. That’s it. Ville oli tosiaan tehnyt ne muutamat riffit jo jonkin aikaa ennen kuin tämä prosessi alkoi. Nyt homma meni niin, että se novelli, tarina, oli jo taustalla. Mutta miten. – Normaali Insomnium-biisi sävelletään ihan valmiiksi ja tehdään vasta sitten sanoitus. Liian simppeleitä juttuja yritetään välttää. Näin suuren kokonaisuuden haltuunotto on vastaanottavalle osapuolelle iso työ. Yllättävän helposti se ison kokonaisuuden laittaminen meni. Tämä on spesiaalijuttu, mikä myö tehtiin. Viikinkien historiasta ja tarustosta ammentava tarina tuntui Insomniumin käyttöön sopivalta sekä teemoiltaan että synkän tunnelmansa puolesta. – Musiikki on tehty sillä mielellä, että se oikeasti kestäisi aikaa. Puolikkaan oopperan mittaisen metallieepoksen säveltämisen luulisi olevan parhaimmillaankin massiivinen ja monimutkainen operaatio. Semmoisia skandinaavisia ysärifiiliksiä sieltä varmasti löytyy. Ei ehkä edes viidennellä. – Meidän mielessä on tainnut aina olla, että meidän musiikki vaatii vähän sulattelua. Ja haluttiin tehdä. Semmoista filosofiaa meiän musiikissa on aina ollut taustalla. Parikymmentä minuuttia matskua. Halusimme, että jotkut alussa esiintyvät teemat käväisisivät ehkä erilaisina sovituksina myös lopussa. Se on tehty niin, että vielä kun yhdeksännentoista kerran kuuntelet sitä levyä, sie saatat löytää uuden yksityiskohdan, jota et ole huomannut aikaisemmin. Mitäs olette mieltä tästä. Niin että ne, jotka oikeasti näkevät vaivan, voisivat todellakin rakastua siihen. Siellä on niin paljon juttuja. Ne ovat erilaisia taidemuotoja, kaikki ei voi mennä ihan yksi yhteen. – Ja tuota. Se piti tehdä eri lailla. Eikö ketään huoleta, että tämä on nyt liikaa bändin faneille. Vaikkapa sen aikaista Emperoria tai Dissectioniä tai vanhaa Opethia ja Edge of Sanityä. Insomnium tykkäsi työskennellä Swanön kanssa, ja Swanö tykkäsi työskennellä Insomniumin kanssa. – Varmaan se johtuu osittain niistä bändeistä, jotka breikkasivat ekana täältä kansainvälisesti. Että ajan hammas ei niin purisi niitä. Ehkä se yhtäläinen tausta kuuluu. Niilo myhäilee tyytyväisenä. Toisaalta Insomniumin musiikilliset juuret ovat selkeästi Suomessa. Winter’s Gate miellytti miksaajan korvaa kuulemma myös henkilökohtaisella tasolla. – Omasta mielestänihän tämä tuntui niin hyvältä ajatukselta, että puhuin siitä pojille. Novellissa on kolme näkökulmahenkilöä, ja siitäkin päätin, että se ei toimi biisin lyriikoissa. Tässä Niilo kopsauttaa oikealla kädellään pöytää joka toisen sanan kohdalla, kuin painottaakseen, miten vähän herroja hirvittää. Yritetäänkö tehdä tämmöinen juttu. Mutta miksi. – Jotenkin hän koki, että tässä on kaikuja juuri sieltä 90-luvulta. Eri tekijöiden eri osat sopivat yhteen aika luontevasti. – Ihan varmasti löytyy ihmisiä, jotka eivät sitä ymmärrä. – En voi sanoa, että huolettaa. Sieltä varmasti löytyy sellaisia bändejä, joita olemme kuunnelleet, kun aloimme diggailla tällaisesta rankemmasta hevistä. Ne eivät ole sellaisia hittibiisejä, joista diggaat heti, mutta kun olet kymmenen kertaa kuullut, alkaa olla tunne, että, no, nythän mie olen kuullut tämän. Se on liian vaikea, se on liian pitkä, eivätkä he jaksa siihen keskittyä. – Joo. Ne ovat vaikuttaneet kaikkiin. Totta kai se vaati vähän sovittelua. Kaikilla oli tavallaan siis mielessä, minkä tyyppistä se tunnelma ja matsku voisi olla. – Dan sanoi, että on kuin myö olisimme uuttaneet kaikki hänen studiollansa vuosina 1993–96 nauhoitetut äänitteet jonkinlaiseksi juomaksi, jonka olisimme nauttineet ja sen inspiroimana sitten luoneet tämmöisen teoksen. Pojat lämpenivät ajatukselle. Että hevibändi julkaisisi oman kaunokirjallisen teoksensa, johon on sävelletty musiikkia. – Ne teemat menevät vähän sekaisin myös. Koko maailmalle. – Joka keikalla syksyllä ja talvella. Miten sitten käytännössä sävelletään musiikki kaunokirjallisen novellin ympärille. – Se meni yllättävän kivuttomasti. Monesti suomalaiset bändit myös kuulostavat suomalaisilta. Ja ehkäpä tämä myös saa ideansa ansiosta vähän palstatilaa jossain, missä ei ehkä muuten saisi. Vähän tällaista vaihtokauppaa siellä on. Skandimetallin ydin Tämän levyn miksaajaksi ei kelvannut kukaan muu kuin legendaarinen ruotsalainen death metal -tuottaja Dan Swanö. Tai käyttää sitä aikaa, että se lähtisi avautumaan. Bändi ei myöskään pelkää taklata valtaisaa haastetta elävässä tilanteessa. 46. Winter’s Gate nimittäin opetellaan ulkoa ja soitetaan livenä, kokonaisuudessaan, useampaan kertaan. Semmoista black metal -meininkiä siellä on myös, mitä meillä ei ole aiemmin ollut niin hirveästi. Se yritettiin järjestää semmoiseen muotoon, jossa draaman kaari toistuisi. kuulumatonta. Stratovariukset ja Amorphikset ja Sentencedit, me olemme kaikki tässä ikäluokassa kuunnelleet niitä. Ja toisinpäin. Suomalainen raskas musiikki on perinteisesti ollut synkeää, mutta varsin romanttissävytteistä. Biisin toisella puoliskolla on pääosin Vanhalan säveltämää materiaalia, ja on siellä minultakin mukana hidas ja raskas doom-osio. Bändi siis uskoo, että määrä ja mitta voi olla valtava, kunhan laatu kulkee sen kanssa käsi kädessä. – Haluamme tehdä semmoisia levyjä, joiden kanssa voi oikeasti viettää aikaa ja tehdä uusia löytöretkiä myöhemminkin. Mikä voisi olla syynä siihen, että juuri täältä nousee tällaista tavaraa. 40-minuuttinen biisi ei aukea ensikuuntelulla, eikä kolmannella. – Sitten kun sitä tykönämme säveltelimme ja aloimme sovitella yhteen, niin aika nopeasti niistä tuli semmoinen draaman kaari. Heviporukalle. Se pitääkin varmasti paikkansa. – Tarinan kaari mielessä niitä elementtejä alettiin kuitenkin kasailla ja katsoa, että okei, suvantovaihe tuohon, loppuhuipennus tuohon, vielä tuommoinen häntä tuonne loppuun rauhoittamaan fiilistä ja näin pois päin. Musiikki tuli sen inspiroimana. Se ei ole kertakäyttömusiikkia. Suurin piirtein tästä Villen alkuperäisestä ideasta kasvoi ehkä puolikas, se alkupuolikas. Nehän olivat kaikki hevibändejä. Syynä oli Winter’s Gaten lähtökipinänä toiminut, aiemmin mainittu death metal -konseptilevyklassikko Crimson (1996), tekijänä Swanön kuuluisin yhtye Edge of Sanity
– Tämmöinen metodi tuottaa kuitenkin hyviä lopputuloksia ainakin meidän tapauksessamme. Ne olivat itselleni alkuvaiheessa hyviä esikuvia siitä, miten heviä voi tehdä niin, että sanoituksissa on joku juju. Totta kai joskus tulee semmoisiakin, että pitää valita kahden eri vaihtoehdon välillä ja joku jää sitten oman mielipiteensä kanssa vähemmistöön. Niistä ideoista, jotka päätyvät levylle asti, käydään kova karsinta. Niillä molemmilla on myös se, että sanoituksilla on ollut tärkeä rooli. Mutta joskus tulee semmoisia yksi–vastaan–yksi-vääntöjä jostain yksityiskohdasta. Onko yhteistyö täysin tasa-arvoista vai onko jollain henkilöllä ristiriitatapauksissa lopullinen veto-oikeus. – Lyyrisesti heillä ei kuitenkaan ole ollut erityisemmin annettavaa. Ei sillä tavalla kuin Amorphiksella ja Sentencedillä, joilla molemmilla oli selkeästi oma juttunsa. Sitten pitää saada joku ratkaisu. Jos se ei tule äänestämällä, ehkä se on sen kyseisen kohdan säveltäjä, jolla on silloin veto-oikeus. Kaikki sanovat mielipiteensä, ja jotkut ideat pääsevät jatkojalostukseen, jotkut jäävät ”katsotaan sit syssymmällä” -osastolle. Tai no, heh, ehkä heidän varhaisia levyjään enemmän kuin uudempia, mutta... – Yleensä kuitenkin kaikki ideat, jotka päätyvät levylle asti, ovat sellaisia, joista kaikki diggaavat. – Pyrimme demokraattisuuteen, kyllä. Luova demokratia – Insomniumin sävellystyö menee normaalisti niin, että Ville ja Markus Vanhala ja Niilo Sevänen kukin tykönänsä keksivät riffejä, melodioita ja laittavat niitä ylös koneelle. Me olemme itsemme ja toistemme kovimpia kriitikoita. On kaksi herkkää taiteilijaa, joista kummallakin on visio ja ne eivät kohtaa... – Kyllä. – Monessa bändissä, jossa vain yksi tyyppi tekee kaiken matskun, käy varmaan usein niin, että se kaikki myös päätyy levylle. Siinä seuloutuu aika paljon matskua, joka jää alkukarsintoihin eikä pääse läpi. Varsinkin Amorphisilla ja Sentencedillä kuuluu läpi tuo sama alakulo ja marrasromantiikka. Koska sitä ei filtteröidä missään vaiheessa. Ja miten paljon se tuo lisäulottuvuutta tunnelmaan. 47. Sitten niitä aletaan lähetellä toisille ja demotellaan. Otetaan vaikka In Flames, jota arvostan bändinä ja musiikillisesti kovasti. Näin ei esimerkiksi ruotsalaisilla mielestäni aina niin ole
Se on oikeasti jännä juttu – miten yhdessä tekemisen tulos voi olla jopa enemmän kuin osiensa summa. Kuka tahansa tulee sokeaksi omille ideoilleen, kun miettii juttuja yksinään. Silloin saa tehtyä kaikenlaisia hienoja juttuja – mihin kukaan ei yksinään kykenisi! Luova työ on tiimityötä Kirjoittaminen taas on yleensä yksinäisempi projekti. Itse asiassa jotain sellaista on tällä hetkellä viritteillä, vaikka en voi puhua siitä sen enempää vielä julkisuudessa. Silloin on pakko puskea itsekin, eikä tyytyä ensimmäiseen juttuun, mikä tuli mieleen. Koko tämä teos ja sen visuaalinen ilme ja kaikki. – Ei kukaan ole ylivoimainen luova nero, vaikka hetkittäin siltä tuntuukin! Silloin on päässä vikaa, jos pääsee semmoiseen hybrikseen. Tuntuu, etten mie enää edes osaa käyttää sitä. Semmoinen työskentely on ollut hauskaa, mutta se vaatii, että henkilökemiat kohtaavat. Winter’s Gate -projektin yhteydessä mietin monta kertaa juuri sitä. Se on hienoa, kun se toimii. Vain sen henkilön kaikki fiilikset tulevat ilmi. – Se on kuitenkin ollut tosi antoisaa. 48. Kun siihen liittyy vielä muutkin kuin me, jotka teemme sen musiikin. Ja hei, sitten se meni läpi. Parhaat ideat menevät jatkoon, huonommat jäävät rannalle. Hyvin rajoittuneita näkökulmia, joissa näkyy sen henkilön subjektiivinen maailma. – Kyllähän elokuvakäsikirjoittajat ovat monesti tiimejä. – Huomaan myös kirjoja valitessani ja lukiessani, että diggaan juuri minä-kertojista. Miten siisti juttu se on. Siitä kasvaa jotain siistiä, jota ei ollut äsken edes olemassa. Tämäntyyppinen kerrontatekniikka on vedonnut Niiloon aina. Niilo naurahtaa. – Diggaan näkökulmatekniikan käyttämisestä ja siitä, että on useampia kertojia. – Se oli tälläkin kertaa tosi hieno prosessi. Omissa kirjoituksissani olen selvästi tottunut käyttämään näitä tekniikkoja. Voisiko ehkä sanoa, että Winter’s Gate on projekti, jossa kiteytyy monella tasolla se, mistä Insomniumin taiteessa on aina ollut kyse. Kirjoittaminen on aina ollut osa Niilon elämää, ja on yhä edelleen. Mutta yleensä se on ihan helvetin siistiä. Tässä novellissa ei tosin ole sitä, vaan tarina menee ihan kronologisesti. Voisiko sitäkin silti kuvitella tekevänsä vastaavalla tiimityötaktiikalla. – Käytän myös aina nimenomaan minä-kertojia. Joskus se on haastavaa. – Kyllä. – Meillä on mielestäni sattunut, jos nyt vähän saa henkseleitä paukutella, sopivalla tavalla luovat yksilöt samaan porukkaan. Siinä ei myöskään voi olla mustasukkainen omista ideoistaan. – Diggaan myös siitä koukuttumisen fiiliksestä, joka tulee, kun tarina on sellainen palapeli. Esimerkiksi Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teos on vaikuttanut selvästi omaan kirjoittamiseeni. Sitten siitä tulee jotain siistiä, mikä ei ole enää kenenkään yksittäisen ihmisen kontrollissa. Vielä kun tässä on yksi ulottuvuus lisää, eli tarina, jonka voi lukea ihan proosateoksena. Mutta mitä kaikkea siitä kasvoi ja mitä sen ympärille kehittyi. Mahdollisesti aikatasotkin vaihtelevat. Olen nyt lukenutkin aika paljon aiheesta, että miten se toimii. Sitten hieman kaunokirjallisia vinkkejä Talven portti -novelli on kaikessa lyhykäisyydessään moniulotteinen, monesta näkökulmasta kerrottu ja varsin ovelasti tehtailtu rakennelma, jonka perimmäiset salaisuudet aukeavat vasta ihan lopussa. Miekkakäräjissä on käytetty loistavasti hyväksi näkökulmatekniikkaa. Sitten on kaikki kuvittajat [Winter’s Gaten visuaalisesta ilmeestä vastaa tamperelainen Teemu Tähkänen] ja kääntäjät, jotka ovat olleet kääntämässä novellia englanniksi ja saksaksi. Tai oli se novelli, totta kai. Hän-kertojasta olen jotenkin vieraantunut, ihan täysin. Eikä herkkänahkainen, jos oma idea ei menekään läpi, kun toinen ei tykkää siitä. Vuosi sitten ei ollut vielä mitään... Parhaimmillaanhan siinä tulee sama efekti kuin bändin kanssa säveltäessä. Ovatko ne nyt hyviä vai ei, ja miten ainutkertainen tämä minun ideani nyt olikaan. – Hirveästi luovia, taitavia ihmisiä, jotka laittavat panoksensa siihen hommaan. On sattunut taiteellista, tunteella tähän suhtautuvaa tyyppiä samaan bändiin. Kun näet asiat eri vinkkeleistä ja koko kuvio valkenee vasta lopussa. Onhan se ehkä kiteytymä kaikesta, mitä myö ollaan ja tehneet tähän asti. Pitää keksiä vielä seuraava, ja vielä parempi, ja vielä parempi. – Esimerkiksi Munterin Aleksi [Swallow the Sun] tekee kiipparisovitukset, mikä on hirmu iso juttu. – Kyllä. Juuri se välitön palaute on tosi hyvä. Toinen voi sanoa, että ei tuo nyt niin kova juttu ollut kuin sinä kuvittelit. – Toinen on Miekkakäräjät-niminen islantilainen kirja, jonka tekijä Einar Kárason on ilmeisesti maansa kuuluisimpia kirjailijoita. – Kyllä varmaan
Taiteilijaelämää kotona Elämän tosiasioihin kuuluu, että perheellinen aikuinen on harmillisen riippuvainen säännöllisesti täydentyvästä pankkitilistä. Tasaisesti menestystä kasvattaneen bändin lisääntyvät paineet sekä yksityiselämän vaateet kuitenkin houkuttelivat – tai pakottivat – hänet jättäytymään jokin aika sitten vastuullisesta työstä itsenäisemmäksi taiteilijaksi. Se lähti lapasesta jo silloin, hyvinkin nuorena. – Totta kai siinä tulee tällaisia ristiriitoja. Olisiko 15-vuotias Niilo, treenikämpällä Ville Frimanin ja Markus Hirvosen (Insomniumin rumpali) kanssa, osannut odottaa tällaista. Ihan pienenä ehkä piirtelin, mutta heti kun opin kirjoittamaan, ajattelin, että tämä on minun juttu. – Mutta sen sanon, että olemme olleet tosi onnekkaita. Sehän antaa ihan uusia mahdollisuuksia. Kaikkia meiän aikoja. Totta kai siinä on sovittelemista. Miten sen saa sovitettua aviomiehen ja perheenisän elämään ja velvollisuuksiin. Lapsena se oli minulle se ensimmäinen juttu. Että onneksi ne on tehty. Olisiko muut asiat alkaneet kiinnostaa. Kai niiden idea oli, että lapset kirjoittavat kaksi kolme sivua tarinaa. Mielipiteeni ovat muuttuneet kahdessa kolmessa vuodessa ihan totaalisesti. Meillä oli juuri umpeutunut levytyssopimus Candlelightin kanssa. – Kyllähän se aika railakasta ja kosteaa oli silloin alussa. Kalle meni metsään ja mitä sitten tapahtui. Asioita on oikeasti tapahtunut just oikeaan aikaan, että olemme päässeet uralla eteenpäin. – Jotenkin sitä nykyään hahmottaa omaa elämäänsäkin ja asettaa asiat aikajanalle meiän levyjen ja kiertueiden perusteella. Ihan tuurinkauppaahan sekin oli. Sellaisia sinisiä vihkoja, onko niissä joku 30 sivua. Silloin kun on kotona, voi oikeasti olla kotona. Katsomaan meitä kolmea bändiä Essenin Turockiin. Jälkiviisaana voi sanoa, että jos myö ei oltaisi saatu sillä toisella demolla levytyssopimusta, niin emme me... Voi keskittyä olemaan siellä, eikä tarvitse stressata mistään muusta. Mie veikkaan, että jossain vaiheessa, jos hommat eivät olisi lähteneet mihinkään tai jos olisi tullut lasku kriittisessä vaiheessa, bändi olisi ehkä kuopattu. Missä Insomnium olisi nyt. On se toki joskus sitä vieläkin, mutta meininki on kuitenkin huomattavasti rauhoittunut. Moneen suuntaan repivät kiireet sekä sairastapaus perhepiirissä saivat miehen järjestelemään prioriteettejaan. Olisiko hän ollut tyytyväinen, jos olisi tiennyt tämän tuolloin. – Teini-ikäisenä alkoivat kiinnostaa nämä bändihommat. – Jos muistelen edellistä Infernon haastattelua, niin nythän minä syön sanani täysin. Joku tämmöinen kommentti tuli, en nyt muista keneltä heistä. Taiteilijaelämää maailmalla Niilo jatkaa jutustelua pohtimalla, miten olisi käynyt, jos Insomnium olisi päässyt ”17-vuotiaina sinkkupoikina” maailmalle rundaamaan. Tuskin mihinkään näin hyvälle lafkalle. Molempia haluaisin tehdä. Muisteletko niitä aikoja lämmöllä vai kiusaantuneisuudella. Kun on pitänyt opiskella ja tehdä kaikenlaisia aikuisten hommia myös. – Kriittinen paikka oli totta kai jo siinä vaiheessa, kun tyypit muuttivat opiskelemaan eri puolille Suomea. – Muistan, kun kolmannella luokalla annettiin semmoisia vihkoja, joihin piti kirjoittaa joku tarina. Sanoivat, ettei meissä ole tarpeeksi kaupallista potentiaalia. Kulttuurihistorian maisteriksi valmistunut Niilo päätyi työelämäänsä aloittelevan kirjastoassistentin hommista lopulta Kotkan kaupungin kulttuurijohtajaksi. Mutta se kortti oli siis olevinaan jo mennyt. Miten kauan se olisi jatkunut. Eihän sitä pysty tietämään. Se on hyvin mahdollista. En mie toisaalta tiedä, mitä Niilo 15 vee ajatteli tekevänsä, kun hän olisi melkein 37-vuotias. Kaikki tänne heti, nyt juodaan nämä kaikki viinat, jee, ollaan rokkitähtiä. Sehän on ollut yksi isoimmista jutuista urallamme, se sai koko kuvion lähtemään isommalleen. – Minkälaista sekin olisi ollut. Toivottavasti on jatkossakin. On se aina ollut mukana, mutta siihen ei ole ollut samalla tavalla aikaa. Sitä ei pysty sanomaan etukäteen. Jos levytyssopimusta ei olisikaan tullut. Varmaan ihan kammottavaa kikkailua ja sutimista. – Viime aikoina minulla on onneksi ollut taas mahdollisuus kirjoittaa. Ahkerasti maailmaa kiertävän bändin elämä vie muusikon pois kotoa usein ja pitkiksi ajoiksi. Vaikka jotkut jutut ovat olleet rankkoja ja jotkut reissut täynnä monenlaista vastoinkäymistä, niin jälkeenpäin niistä kaikista on tosi hyvät muistot. Syyllisyys alkaa kalvaa miestä niin paljon, ettei siitä tulisi mitään. – Mie muistelen lämmöllä kaikkia meiän reissuja. Eihän myökään siinä vaiheessa mitään sen enempää oltu. Ne on ne jutut. Että joo, 49. Jos Above the Weeping World ei olisikaan vienyt bändiä ulkomaille. Varmaan aika moni lukiobändi hajoaa silloin. – Se oli yhteisrundi Swallow the Sunin ja Omnium Gatherumin kanssa, olisiko ollut vuoden 2009 syksyllä. Jos Jens ei olisi ollut siellä sinä iltana, mie en ole varma, mihin olisimme päätyneet. – No ei varmasti olisi. Ja mahdollistaa jaksamisenkin eri tavalla. Etsiskelimme uutta lafkaa, ja tarjouksia oli menossa siellä ja täällä. Onhan tässä saavutettu enemmän kuin alussa missään vaiheessa ajattelimme. Haaveet ovat sellaisella aloittelevalla bändillä hyvin pieniä: voi, jospa saisi tehdä demon joskus. Montako demoa sitä olisi tehty ja siinä pyöritty. Voi olla, että näin voi tehdä muutaman vuoden, tai kymmenen vuotta, tai viisitoista vuotta. – Minä kirjoitin puolitoista semmoista vihkoa, varmaan 40 sivua, ja palautin sen opettajalle. Sattumien kautta maailmalle Insomniumista on kasvanut lähes vaivihkaa valtavan suosittu bändi ympäri maailman. Jos voisin olla ihan vailla rahahuolia ja tehdä täysin mitä haluaisin, kirjoittaisin ja tekisin musiikkia. Valitettavasti. Eli siinä mielessä ihan hyvä, että pääsimme pikkuisen kypsemmällä iällä, 25–26-vuotiaina, aloittelemaan rundaamista. Toimeentulo saattaa olla epävarmempaa, mikä ei välttämättä tarkoita elämänlaadun heikentymistä. – Mutta jos yhtälöstä poistaa sen, että joutuu vielä olemaan virkatyössä kaikki ne ajat, kun on kotona... – Century Media oli jo kertaalleen hylännyt meidät. Eli erittäin mielelläni voisin kokeilla tämmöistä kokopäiväistä muusikkoutta. Sekin, miten päädyimme Century Medialle. Se ei vain onnistu, mitenkään. Silloin oli niin innoissaan kaikesta, että se antoi semmoisen ekstran kaikkeen. Sellaisiahan ne ovat. – Suosio voi olla hyvinkin katoavaista. – En osaa sanoa. – Sitten Jens Prüter, Century Median pääjehu, meidän rakas mestarimme, sattui tulemaan keikalle. – Tai en mie tiedä, miten olisi käynyt. – Varmasti. Sitten olisi löytynyt jotain muuta, joka täyttää sen tarpeen. Mutta ehdottomasti sitä olisi kiva tehdä sen aikaa kuin se on mahdollista. Hommat olisivat todennäköisesti paljon pienemmällä tällä hetkellä. Saisipa keikan. Mitä jos bändi ei olisi saanut näitä pieniä asioita. Niin kauan kuin se sitten kestääkin. Jotain järkeä oli jo kehittynyt. Kaikki se pöhinä, se maailma, vei mennessään ja kirjoittaminen jäi. – Siihen on aina ollut palo, mutta aina ei ole riittänyt aikaa. Minusta tulee kirjailija. Hän tykästyi Insomniumiin niin paljon, että Century Media sainasi meidät. Muut elämän asiat osaa sitten yhdistää niihin. Ei sitä voi olla koko ajan pois kotoa
– Molemmat on tosi tärkeitä. Joskus, kun on sopivassa tilassa ja yleisö hyvin messissä, se voi mennä luontevasti, ja sitten se on ihan kivaakin. – Siinä myös ottaa tietynlaisen roolin. Kaikki muu pyörii siinä ympärillä, heh. Ei keikkatilanteitakaan jännitä enää sillä tavalla. Eli meillä ei ole semmoista meininkiä, että nähdään vain lavalla ja sitten mennään kukin omaan hotellihuoneeseen... Pakon edessä kajahtaa lopulta tämä jalokivi: – Pikku-Kalle ajoi pyörällä ja katso, ilman hampaita! 50. Sitä ollaan niin tiiviisti yhdessä ja siinä on se yhteinen juttu ja vastoinkäymiset ja muu, mistä yleensä selvitään. Molemmat kitaristit ovat kovia höpöttäjiä, supliikkija seuramiehiä, jotka eivät arastele olla huomion keskipisteenä. Onko tuurikitaristin valinnassa tärkeämpää soittotaito vai henkilökemiat. – Miulle lähetetyissä viesteissä sanottiin, että harmi ettet päässyt paikalle ja kaikkea hyvää ja näin päin pois, mutta että keikka oli tosi hyvä ja kaikki hoitivat lestinsä kunnialla. Laulajan paikka Rauhallinen lukutoukka, auttamaton humanistiälykkö ja tyyni kulttuuripersoona on varsin odottamaton hahmo kansainvälisesti menestyksekkään kuolometallibändin keulakuvana. Joskus herkät taiteilijasielut kopsahtelevat yhteen, kun ihmiset suhtautuvat hommaan tunteella. Niilo kiemurtelee ja myhäilee ja miettii ja protestoi. – Myös Markukset selvisivät siitä hienosti. Työkiireet ja perhe-elämän vaatimukset ovat estäneet milloin Niilon, milloin Villen osallistumisen valtaisan tärkeillekin kiertueille. Än, yy, tee, NYT. – Tosi ahdistavia tilanteita ovat ne, kun jotain hajoaa, mutta show pitää jotenkin pitää yllä. Alatko kertoa vitsejä vai keksitkö jonkun yleisönhuudatuksen. Ellei ole ihan pakko. Meillä on onneksi ollut tosi hyviä varamiehiä, Liimataisen Jani ja Kari Olli, jotka ovat istuneet porukkaan hyvin. Totta kai minua harmitti, etten päässyt meidän ensimmäiselle headliner-rundille Jenkeissä. Ihmiset ymmärsivät kyllä. Lopuksi voi ehkä morjestella. Laulajan roolissa on kuitenkin oltava etualalla. Miltä tämä rooli tuntuu – erityisesti kun miettii, että bändin riveistä löytyy parikin luonnostaan hyvin supliikkia persoonaa. Ihmiset suhtautuivat siihen tosi hyvin ja ymmärsivät, että pois ei jäädä kevyin perustein. Kyllä reissussa vietetään porukassa ne vapaahetketkin ja hakeudutaan toistemme seuraan. – Onneksi siihen on jo niin tottunut ja kasvanut. Totta kai vatsanpohjassa on aina pieni jännitys, mutta pelkästään hyvällä tavalla. Totta kai siinä tulee kaikenlaisia tilanteita ja fiiliksiä. Ja sopi myös persoonana porukkaan. – Varmasti jonkinlaisia varamieskitaristeja tullaan näkemään Insomnium-kiertueilla edelleen. Ihme, että pojat selvisivät siitä. On paljon tyyppejä, jotka ovat loistavia kitaristeja, mutta koska tiedämme heidän persoonastaan vähäsen, emme voisi ajatellakaan ottavamme tähän tiiviiseen porukkaan semmoista pyörimään. Mutta mitäs siinä sitten teet. – Voi olla jopa niin, että jos saatkin esimerkiksi hotellihuoneen, jossa olet ihan yksinäsi, se on vähän omituinen fiilis! Tulee ihan kuin ikävä niitä muita tyyppejä. Ilmeisesti rundi oli ihan hyvä. Mutta välispiikeistä en tosiaan aina nauti. Kahden hengen huoneista melkeinpä tykkää enemmän, Niilo naurahtaa. Mutta siinäkin oli onni myötä, että tämä tuuraava laulaja, Mike Bear, oli mies paikallaan. – Onhan se vähän erikoinen asetelma. – Sehän on vain yksi pitkä biisi. Siihen kuuluvat ne tietyt maneerit ja jutut, jotka tulevat minultakin jo aika automaattisesti. Eivätkä he myöskään ahdistu siitä. – Totta kai se saa porukan yhteen, vähän kuin olisi ollut jossain rintamalla yhdessä. – Totta kai se, että sie olet samojen tyyppien kanssa pienessä tilassa ympäri vuorokauden... – Varsinkin keulakuvalla on tietty vastuu yleisön viihdyttämisestä. Se epävarmuus siitä, jatketaanko vai ei, ja miten pitkään ongelman korjaaminen kestää... Esiintyminen on varmasti heille luontevampaa kuin minulle. tämä oli Across the Darkin aikaan ja tämä Above the Weeping Worldin. Monta, siis monta, vuorokautta. Markukset menivät sinne sitten kahdestaan, eli siellä oli kaksi tuuraajaa. Edes vähäksi aikaa. Eivätkä he ole sitä jälkeenpäin mitenkään kiroilleet, että se olisi ollut jotenkin kauheaa. Että yksinäänkö täällä pitää nyt hengailla. Niilo naureskelee, että Winter’s Gate tekee ainakin lyhyistä festarikeikoista mukavia. Helppoa – miun ei tarvitse kohdata yleisöä eikä spiikata niille mitään! Myö vain esitämme yhden biisin ja lähdemme pois. Onko kolikon toinen puoli kuitenkin, että se vaatii ystävyyssuhteilta paljon. Eikö kukaan ei ole länkyttämässä tuossa vieressä. Insomniumin varamiesliuta Insomnium on ollut viime vuosina pakotettu poimimaan keikkabussiin myös vähemmän tuttuja naamoja. Ja monesti väsyneenä, vähän nukkuneena, ja kaikilla hermot kireinä. Sitä on sitten Insomniumin Keulakuva Niilo, kun on siellä lavalla. Mutta se nyt oli siinä vaiheessa pieni murhe elämässä. Myös fanit ymmärsivät tilanteen, joka juontui Seväsen perhepiirin sairastapauksesta. Kokenut showmies hallitsee tietenkin jo tämänkin. Pitkiä, henkeviä puheenvuoroja käyttävän kynätaiteilijan sanavarastosta ei löydy parin tunnin keskustelun päätteeksi yhtä ainutta vitsiä. Insomniumin Keulakuva Niilo, kerro vitsi. – Olikohan siellä viimeisellä keikalla kaksi ihmistä, jotka halusivat rahansa takaisin sen takia, että siellä oli heidän mielestään väärät esiintyjät.... Monesti spiikit ovat kuitenkin hieman piinallisia, etukäteen vaivalla mietittyjä repliikkejä. Testataan. Juuri välispiikkien keksiminen on tämmöiselle miehelle aina se haastava juttu, että mitä nyt pitäisi sanoa. Siinä toimii sen mukaisesti, mitä siellä nyt sitten kuuluu tehdä, ja se on osa show’ta. – Jotenkin tämä on mennyt ajan saatossa kuitenkin koko ajan helpompaan suuntaan. Ne ovat haastavia tilanteita. – Kun mie jouduin jäämään edellissyksyn jenkkikiertueelta viime hetkellä pois, siihen piti etsiä tyyliin viiden päivän varoitusajalla tuuraava Niilo. Seikkailut maailmalla kaveriporukan kesken varmasti syventävät myös ystävyyssuhteita. Se on aina vähän omituista. Mutta se oli ainoa kerta, kun jotain tällaista valitusta tuli. – Pääasiassa tulemme kuitenkin tosi hyvin toimeen keskenämme ja diggaamme toistemme seurasta. Niilo tunnetaan bändinsä jäsenistä myös ehkäpä syrjäänvetäytyvimpänä kaverina
Edellisen The River -kappale, siinä oli Carl Bellmanin runoa. – Seitsemän veljestä ja Aleksis Kiven runot ja Helkavirret ja Suden morsian. 51. Siinä vanha taiteilija aavistaa kuolemansa tulevan ja kuulee Charonin soittelevan torvea vastarannalla. Semmoisen, josta voisi periaatteessa kirjoittaa vaikka proosatekstin. WINTER’S GATE ammentaa tarinansa ytimen länsinaapurin mytologiasta, mutta Insomniumin biiseistä voi kaivaa myös suomalaista klassikkokirjallisuutta niin paljon kuin ikinä jaksaa ja haluaa. Näitä olen käyttänyt myös omassa kirjoittamisessa. Siitä sai hyvät fiilikset ja mielikuvat Insomnium-biisiä varten, ja siitä ideasta lähdin tekemään sitten sanoitusta. Waltari – ihan ykkösmatskua. Monesti tykkään, jos löytyy esimerkiksi runo, jossa on sopiva tunnelma. – Vastaavia löytyy muiltakin levyiltä. Esimerkiksi käy Above the Weeping World -levyn päätöskappale In the Groves of Death, jonka perusidea tulee Eino Leinon Helkavirsien Tumma-runosta. Tai tavallaan joku kuva, josta saa kiinni: okei, tästä voisi lähteä tekemään Insomniumille kappaletta. Tästä saisi death metal -teoksen! – Sellaisia olen käyttänyt paljon jo aiemmin. – Semmoisia pieniä tarinoita ne miun sanoitukset yleensä ovat. Nämä ovat semmoisia, mistä olen aina ihan oikeasti tykännyt, eikä vain sen takia, että äidinkielen opettaja pakotti ne lukemaan. Ja Johanna Sinisalo tietysti. – Mie tykkään kertoa biisissä selkeän tarinan
Kurt oli treenannut pianoa ja puhallinsoittimia kymmenvuotiaasta, eikä se ollut hänelle mitään pakkopullaa. Kurt pääsi mukaan, koska hänellä oli auto ja bassoa soittava ystävä, mutta hänen oli soitettava hiljaa nurkassa. Ballou innostui rockista melko myöhään, vain vähän ennen kuin tarttui kitaraan. Ballou on tuottelias studioammattilainen, jonka käsien kautta on kulkenut satoja albumeja. Toiseen kokoonpanoon hänet otettiin aivan vääristä syistä. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN Metelin mestari 52. Samaan aikaan Kurt edusti ensimmäistä Music Television -sukupolvea: perjantai-iltaisin hänellä oli tapana koota pieni kaveriporukkansa television ääreen katsomaan heviohjelma Headbanger’s Ballia. Se, josta heidät muistetaan. Hänen oma bändinsä on aurannut tietä metalcorelle ja sen johdannaisille, ja Balloun omaperäisen kitaransoiton vaikutusta seuraavaan rocksukupolveen voi vain arvioida. Vuosi oli 1990, kun Ballou perusti neljätoistavuotiaan laulajakaverinsa Jacob Bannonin kanssa bändin, josta oli tuleva heille molemmille juuri se oikea yhtye. Sen avulla saa tehdä työtä, jota rakastaa. Kurt ei ottanut ensimmäistäkään kitaratuntia, mutta vanhempi Ballou ojensi sentään pojalleen kitarasointukirjan. Sen jälkeen hän pääsi asiaan. Kun asui 1990-luvun taitteessa Andoverissa ja mieli päästä bändiin, bassokitaraan tarttuminen oli mitä fiksuin veto. Punkin ja metallin puristuksessa kitaransoittokin alkoi sujua. Kun kitara pysyi kädessä, oli aika pyrkiä bändiin. Sieltä kumpuaa kiinnostavin musiikki ja siellä hän voi tehdä levyjä, joista on helppo olla ylpeä. Helmikuussa 1974 syntynyt Kurt Ballou oli kuudentoista alkaessaan opetella alkeita isänsä kitaralla. Hänen ensimmäisen yhtyeensä ura hiipui vain parien treenien jälkeen. Se, joka opetti heille kaiken bändissä olemisesta. Kurt hävisi. Se ei ollut hänen ensimmäinen instrumenttinsa – soittaminen oli tuttua puuhaa piano-, klarinettija saksofonitunneilta. – Opin soittamaan kitaraa, kun yritin pysytellä Suicidal Tendenciesin Rocky Georgen mukana. Se, joka saisi nopeammin kokoon basson ostamiseen tarvittavat rahat, saisi etulyöntiaseman eli olla basisti. Sen avulla tämä alkoi soveltaa saksofonilla oppimiaan asioita kitaralle. N eljännesvuosisata Convergen kitaristina ja kolmetoista vuotta GodCity-studion johdossa ovat nostaneet Kurt Balloun guruksi punkista ja metallista ponnistavan vaihtoehtoväen keskuudessa. Kurt Balloun kotiseudulla, Merrimack Valleyn Massachusettsin puoleisella laidalla, nimittäin riitti kitaristeja ja rumpaleita. Suicidal oli minulle todella tärkeä bändi. Ballou sanoo olevansa yhä armoton Van Halen -fani mutta lisää, että Eddien otteet eivät ole vaikuttaneet hänen soittoonsa. – Vanhempani eivät olleet mitenkään erityisen kiinnostuneita musiikista, mutta kannustivat minua soittamaan fonia. Alku oli ankeampi kuin Ballou oli odottanut. Metalcoren tienraivaaja Jos aikoi perustaa metallivaikutteisen hardcorebändin, Merrimack Valley ei ollut yhtään hullumpi paikka. Iron Maidenin vaikeiden biisien treenaaminen vaihtui vähitellen Minor Threatin ja muiden energisten punkja crossoverbändien musiikin opetteluksi. Samanlaisia unelmia oli muillakin, joten Ballou joutui tekemään kaverinsa kanssa diilin: he alkaisivat soittajiksi ja hankkiutuisivat samaan bändiin. Kurt luki skeittilehti Thrasheriä ja kävi metallija hardcorekeikoilla. Siellä oli PÖLKYLLÄ Kurt Balloun nimestä on tullut laaduntae. Hän on saavuttanut asemansa raa’alla työllä. Kurt oli perheensä ainoa lapsi, jolla ei ollut paljon kavereita, joten hänen elämässään oli paljon tilaa musiikille. Sen nimeksi tuli Converge. – Soittaminen imaisi minut mukaansa jo silloin, Ballou muistelee. Basisteja sen sijaan oli harvemmassa. Itseoppinut kitaristi-tuottaja pitää asemaansa enemmänkin etuoikeutena. Sitä ennen hän oli innokas rullalautailija, ja juuri skeittaaminen johdatti hänet ensin metallin ja sitten punkin ja hardcoren pariin. Häviämällä kitaristiksi Jos Kurt Ballou olisi ollut vikkelämpi, hän olisi nyt basisti. Mutta vaikka massachusettsilaisen musaintoilijan ansioluettelo on pitkä ja hänen nimensä tulee aina vain tunnetummaksi, Kurt Ballou pysyttelee mielellään marginaalissa. Toisesta tulisi kitaristi
53
Niin sen täytyy olla, koska jollain konstilla Ballou onnistuu kuulostamaan aina tunnistettavalta, vaikka poukkoilee kitaroiden ja vahvistimien välillä kuin Converge kokeilevimmillaan. Kenties juuri siksi Convergen metallin, punkin ja hardcoren fuusio on vaikuttanut myöhempiin metalcorebändeihin niin merkittävästi. – Soundi lähtee soittajan sormista ja tunteista, ei niinkään välineistä. Joskus soitan sillä, mitä on saatavilla. Jos häneltä kysytään, Jane Doe on Convergen ensimmäinen kauttaaltaan hyvä levy. Kymmenen riffin biiseistä edettiin neljän riffin biiseihin, Ballou kuvailee Convergen evoluutiota. Vaikka kokoonpanokin muuttui, opimme soittamaan toistemme kanssa ja tekemään yhteistyötä. He kasasivat keväällä Blood Moon -nimisen kokoonpanon, joka soitti Euroopassa ambientja post-rock-versioita Convergen harvemmin kuulluista kappaleista. Hän on kertonut lähestyneensä hardcoren soittoa aluksi musiikkiopintojensa eli klassisen ja jazzin kautta ja tavoitelleensa myöhemmin soundia, jossa yhdistyisivät Shellacin soivuus ja Slayerin raskaus. Kolmella ensimmäisellä albumilla oli hetkensä, ei sen enempää. Ei siis mitään, mikä varsinaisesti veisi bändiä eteenpäin. Convergen ensimmäinen albumi, Bannonin kustantama Halo in a Haystack, ilmestyi vuonna 1994. Se voi joskus kuulostaa omituiseltakin, mutta yleisesti ottaen se on tosi hillitty, Ballou kuvailee soittotyyliään. Sen jälkeen se on julkaissut vain eepeellisen versioita Entombedin Wolverine Bluesista (2013), Thousands of Miles Between Us -blu-rayn (2015) sekä uudelleen miksatun ja masteroidun version vuoden 2004 You Fail Me -albumista. Ehyen kappaleen tekemisestä tuli vähitellen tärkeämpää kuin coolien osien keksimisestä. PÖ LK YL LÄ ”Soundi lähtee soittajan sormista ja tunteista, ei niinkään välineistä.” 54. – Me opettelimme soittamaan Convergessä. Kurt Ballou on kaikkea muuta kuin merkkiuskollinen soittaja, ja vastaavaa etsimisen iloa on hänen yhtyeessään. Vaikka bändi on mitä ilmeisimmin soittokunnossa, Kurt Balloulla ei ole tarkkaa tietoa, milloin sen yhdeksäs albumi ilmestyy. – En ole kyllä koskaan kuullut bändiä, joka kuulostaisi Convergeltä. Sen hän tietää, että kunhan kesän keikat on soitettu, Converge alkaa työstää uusia biisejä. Balloun mielestä Convergen maine alkoi kasvaa juuri oikeaan aikaan eli silloin, kun bändi ansaitsi sen. Tämä ei johdu ainakaan siitä, että Convergen jäsenet eivät olisi väleissä. Eikä Bostonin punkpiireihinkään ollut kuin puolen tunnin matka. Ballou, Bannon, basisti Nate Newton ja rumpali Ben Koller ovat soittaneet yhdessä tänäkin vuonna. Loppukesällä Converge keikkaili omana itsenään Yhdysvalloissa. Sen asenteella syntyy innovatiivista ja arvaamatonta musiikkia. – Se on avoin, vapaa, synkkä ja melodinen. Convergen viimeisin omaa uutta materiaalia sisältävä albumi All We Love We Leave Behind ilmestyi neljä vuotta sitten. Kehitys oli hidasta mutta vääjäämätöntä. Viime aikoina olen käyttänyt itse tekemiäni kitaroita, Orangen nuppeja ja Emperorin kaappeja. Kitaristin soitto ja soundi kehittyivät yhtä jalkaa Convergen kanssa. Kuitenkin vasta neljäs pitkäsoitto, dynaaminen, raaka ja runollinen Jane Doe (2001) nosti Convergen kulttisuosioon. – Vaihtelen kamoja koko ajan ja testaan aina kaikkea uutta. – Ei ole minun asiani pohtia bändimme vaikutusta muihin, Ballou kuittaa. aktiivinen skene, joka järjesti keikkoja sellaisille paikallisille yhtyeille kuin Cave-In, Piebald ja Ten Yard Fight – ja kohta myös Convergelle
– Bändin kanssa matkustaessa pääsee näkemään maailman monimuotoisuuden. Nykyisin kuka tahansa voi hankkia tietokoneeseensa kaikki laadukkaan äänitteen tekemiseen tarvittavat välineet. Rauhalliseen puheääneen lipsahtaa tuon tuostakin sanoja, joita ei löydä Tex Willeristä. – Amerikka on maantieteellisesti eristyksissä muusta maailmasta, mikä on johtanut sosioekonomiseen segregaatioon. 42-vuotiaana hän suhtautuu musiikkiin vähintään yhtä avarakatseisesti. Hän ei kuitenkaan halua lyödä tekemiinsä levyihin omaa leimaansa. Convergen maine on houkutellut GodCityyn laumoittain äänekkäitä ja aggressiivisia bändejä. – Olisi hauskaa soittaa enemmän, perustaa vaikka joku projekti, mutta ikävä kyllä sellaiseen ei ole nyt aikaa. Se on kivaa studiossani äänittävien bändien kannalta. Mutta sehän sopii miehelle, joka on tottunut ottamaan homman haltuun ihan itse. Ehkä viisisataa.”). Nykyisin teemme uudet biisit aina yhdessä. On aina hienoa päästä tekemään kiinnostavaa ja innostavaa musiikkia ystävien kanssa. Kotona ei soi musiikki ja vaikka soisikin, hän ei istuisi sitä kuuntelemassa. Siinä kohdassa minun kaltaiseni kaverin on sauma saada miksaushommia, Ballou sanoo hymyillen. Musiikin takana Vaikka Kurt Ballou on asunut koko ikänsä Yhdysvaltain koilliskulmassa, hänen ympyränsä eivät ole jääneet pieniksi. Kun olen studiossa tuottajan ominaisuudessa, yritän välittää levyille bändien makeimmat piirteet. – Ala on tosiaan muuttunut. – Aloin äänittää demoja itselleni ja kavereilleni vuonna 1995. Nykyisin GodCity maksaa itse omat laskunsa. Se päätös tuli tehtyä eläinten oikeuksien puolustamisen ja ympäristönsuojelun nimissä. Ballou mainitsee huomanneensa, miten kaupunki on muuttunut. Ballou ei tiedä, montako albumia hän on urallaan tehnyt (”Ei aavistustakaan. Ballou ei asu enää Salemissä, mutta ei ole muuttanut kauas. Mutta tietenkin äänitteillä kuuluvat myös minun mieltymykseni ja GodCityn tilojen soundi. Ennen GodCityn perustamista hän työskenteli lääketieteellisen tekniikan parissa. Hän vaikuttaa muutenkin varsin tiedostavalta, lukeneelta ja valveutuneelta kaverilta. Kun Ballou perusti GodCityn vuonna 2003, hän oli tehnyt studiotöitä jo pitkään. Nyttemmin noituus on iloinen osa Salemin imagoa. Sen omistaa Kurt Ballou. Salem ei ole yhtä charmikkaan omaleimainen kuin ennen, mutta toisaalta siellä on parempia ravintoloita ja baareja. ”Witch Cityksi” kutsutussa Salemissa on maineikas äänitysstudio nimeltä GodCity. Hänet tunnetaan nykyisin laajalti myös tuottajana ja äänittäjänä, ei enää vain Convergen kitaristina. Ballou on tuottanut esimerkiksi suomalaisen Beastmilkin Climaxin ja norjalaisen Kvelertakin kaksi ensimmäistä albumia. Studiojumala Massachusettsin Salem on 40 000 asukkaan merenrantakaupunki, jonka löytää Yhdysvaltain kartan oikeasta ylälaidasta. Muutaman viime vuoden aikana GodCityn maine on kasvanut ja Convergen työtahti seestynyt. Teknologia on tehnyt äänittämisestä demokraattisempaa, ja se on erittäin hyvä asia. Jopa poliisilaitoksen logossa on luudalla lentävä akka. Ballou rakensi GodCityä vuoden velkarahalla ja pussinuudeleilla eläen. Studioammattilaisten työllistymisen kannalta kaikkein parasta on, ettei kukaan ole Spector syntyessään. Siitä johtuen se on oikea väärään tietoon perustuvien ideologioiden hautomo, Ballou sanoo. GodCityn vuoksi hän käy siellä joka päivä. Olen ylpeämpi siitä kuin mistään yksittäisestä albumista. – Tärkeintä on, että pidän tyypeistä ja heidän musiikistaan ja että nautin työpäivistäni. – Teen mielelläni töitä kaikenlaisten bändien kanssa, hän huomauttaa. Studiomiehen päivät kuluvat sisätiloissa ja venyvät pitkiksi, ja siksi Ballou haluaa vapaa-aikansa olevan työn vastakohta. Vaikka työkalut ovat käsillä, kokemattomat eivät osaa käyttää niitä. Balloun talouteen kuuluu puolison lisäksi kaksi kissaa, koira ja pian myös vauva, pariskunnan ensimmäinen lapsi. GodCityn nimi tunnetaan indiepiireissä kautta maailman. Niiden äänitysten kapellimestarina Ballou on leimautunut metallin, noisen ja punkin eri muotojen uudeksi guruksi. Se ei ole alan ammattilaisista puhtaasti ihana asia, mutta Ballou kieltäytyy ruikuttamasta. Bändit lähettävät minulle parempia demoja kuin ennen ja tietävät studioon tullessaan äänittämisestä paljon enemmän kuin aiemmin. Vaikka Ballou on itseoppinut kitaristi ja studioammattilainen, koulujakin on käyty. 1600-luvun lopulla noitavainot johtivat siellä yhdeksäntoista ihmisparan hirttämiseen. Convergen perustamisen aikoihin teini-ikäisen Balloun stereoissa soi crossover, Bay Area -thrash sekä Bostonin ja New Yorkin hardcore, mutta myös Sonic Youth, Godflesh, klassinen ja proge. 55. On kivempaa lähteä luontoon. Siellä on Witchcraft Heights -niminen kaupunginosa ja urheilujoukkue nimeltä Witches. Sen myötä omakin maa on alkanut näyttäytyä toisenlaisessa valossa. Vaikka Ballou on saanut studionsa pyörimään omillaan, kovat ajat eivät ole välttämättä ohi. Olen saanut olla mukana tekemässä loistavia levyjä, ja se työ jatkuu joka päivä. – Musiikin pitää kuulostaa bändiltä, ei minulta. Hänellä on tutkinto Bostonin yliopistosta (pääaineena aerospace engineering eli ilmailutekniikka). Siitä on tullut nuorekkaampi ja enemmän hip kuin se oli minun aikanani. – Bostonin alueen gentrifikaatio on vaikuttanut Salemiin. Kun studio lopulta avattiin kaupalliseen käyttöön, muutama vuosi meni lainoja maksellessa. ”Kun työstää päivät musiikkia, sitä ei halua kuunnella enää illalla.” – Meillä kaikilla on myös muita kiireitä, mutta minun puolestani Converge voisi jatkaa vaikka hamaan loppuun saakka. Kirjailija Nathaniel Hawthorne ja puhelimen keksinyt Alexander Graham Bell ovat kotoisin sieltä, mutta parhaiten Salem tunnetaan noidista. GodCityssä ovat levyttäneet muun muassa High on Fire, Nails, Torche, Trap Them ja tietenkin Converge. Kotini lähellä virtaa joki, ja käyn tyttöystäväni kanssa usein melomassa kajakilla ja bongaamassa lintuja. En ole viime aikoina ehtinyt edes lukemaan mitään muuta kuin vanhemmuusoppaita. Se on muokannut Balloun profiilia. Sitä hän toki onkin, mutta ei pelkästään. Ballou mainitsee olleensa vegaani yli kaksikymmentä vuotta. Se saa suhtautumaan erilaisuuteen myötätuntoisemmin ja arvostavammin. Kaiken, mitä tiedän siitä työstä, olen oppinut lehdistä, netistä, keskusteluista ja ennen kaikkea tekemällä ja kokeilemalla. – Moni bändi havaitsee hyvin nopeasti, ettei saakaan aikaan sellaista soundia kuin haluaa, vaikka kaikki tarvittava löytyy omasta takaa. Isyys on asia, johon ei oikein voi valmistautua. – Kun työstää päivät musiikkia, sitä ei halua kuunnella enää illalla. Convergen kiertueilla Ballou on päässyt katselemaan maailmaa monelta eri kantilta
Kitaraan saapui kaveriporukoista tuttu Thomas Petterson, jonka soittoa tultaisiin kuulemaan usealla tulevaisuuden Tiamat-levyllä. Ajan hengen vastaisesti levyllä ei soi vain yksi genre, vaan toisiinsa sulautuvat death metal, doom, 70s-psykedelia, goottimetallinyanssit ja ripaus black metaliakin. Se on totaalisesti mukaansatempaavan synkkä ja silti kovin kaunis metallilevytys. THE ASTRAL SLEEP on valtaisa musiikillinen loikka Sumerian Cryn tunnelmista. Sumeritekstit sekoittuvat esoteeris-saatanalliseen palettiin kuin kalseina vesiliukoisina merkkeinä. Nyt lenkkaavan mustan metallin sijaan tultaisiin kuulemaan miehen näkemys siitä, mitä sumerimessu pitäisi sisällään koko konseptin mitalla. Assyrialaisen tarinan mukaan rakkauslapsensa, nuoret jumalat, tekevät isänmurhan. Levy on kuin outo uni, se tarraa hellästi mutta varmasti kylmällä kädellään ja taluttaa matkoilleen. Jälkimmäinen tosin vain aihekuvastonsa ja levyllä vallitsevan hyytävän tunnelman osalta. Niillä reissuilla tulee todistettua ikiaikaisen tuttuja teemoja kummallisissa ympäristöissä sekä niissä käytäviä amokjuoksuja. Ensitöikseen Hedlund antoi monoa rumpalilleen ja kitaristi Stefan ”Emetic” Lagergrenille. Levy paljastaa lopullisesti salansa vasta syysyön seesteisyydessä. Kyseessä on aikansa kummajainen ja terävä kulma yhtyeen katalogissa. Jörgen ”Juck” Thullberg sai pomputtaa bassoa vastakin. Nämä johtivat Sunlightstudioilla purkitettuun Sumerian Cry -debyyttiin (1990). Rummuissa ohuthiuksisella kaitakasvolla oli kaveri nimeltä Auschwitzer. Nelikko matkasi vuoden 1991 alkupuolella Saksan Dortmundiin. Tiamat tulee kuitenkin murhatuksi myrskyjen jumalan, Mardukin, toimesta, joka rakentaa taivaan ja maan Tiamatin ruumiista. Tämä lieneekin jo sitten oma tarinansa. Tittelin alla äänitettiin kuitenkin ensimmäiset demot Crawling in Vomits (1988) ja The Sign of the Pentagram (1989) sekä Severe Abominations -ep (1989). Pian yhtyeensä otsikko, Treblinka, alkoi vaikuttaa kiusalliselta. Pureudutaanpa vähemmälle huomiolle jääneeseen Timppa-klassikkoon täällä Salamyhkän puolella. DEBYYTILLÄ meuhkasi ensimmäisen aallon black metalista, Bathorystä, Hellhammerista ja Venomista, innostunut, naamansa mustalla värillä tuhrinut nuorisoryhmä. Hedlund jätti musiikilliset primitiivielementit taka-alalle. Kun mukaan sotkettiin aimo lataus death metalia ja Tomas Skogsbergin soundimaailma, Tiamatille taattiin lopullisesti paikka ruotsikuolon alkumetrien sittemmin kiveen isketyssä kaanonissa. Kalpeanluiseva nuorimies oli aktiivityyppi orastavassa kuoloskenessä, joka oli tuolloin kirjaimellisesti maanalainen. Niitä, jotka eivät koskaan pääty kauniisti. Syntyhetkensäkin on vääristyneisyydessään koomisen takaperoinen. Bändin nimi vaihdettiin esikoisen julkaisun kynnyksellä mesopotamialaisen merten ja kaaoksen kuningattaren ja makean veden jumalan Abzun puolison mukaan Tiamatiksi. Vielä vuonna 1989 hänet tunnettiin nimellä Hellslaughter. Tiamat raivostuu ja herättää Ensimmäiset lohikäärmeet. Se on jäänyt seuraajansa Cloudsin (1992) ja etenkin läpimurtolevy Wildhoneyn (1994) varjoon. Siellä soivat yhtä aikaa Morbid Angel ja Dead Can Dance. Levyn ohuehko, jopa kolisevankolkko soundimaailma herätti aikoinaan kummastusta. Ne vaihtavat vihollistensa veren myrkyksi. Huomaan vilkaisseeni kuulokkeet päässä, unen rajalla kuvastimeen ja nähneeni säikähtäen jotain muuta kuin pitäisi. Pian oli selvää, että Hedlund halusi viedä visionsa salamyhkäisempään suuntaan, kuten tekivät vaikkapa kotikaupunkinsa erittäin aktiiviset Carnage (myöhemmin Dismember) ja Nihilist (myöhemmin Entombed). RUOTSALAISRYHMÄÄ johti hahmo nimeltä Johan Hedlund. Monikasvoinen pahanunentuoja TIAMAT The Astral Sleep CENTURY MEDIA 1991 TEKSTI TOMI POHTO SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Vuosi 1991 oli metalliltaan sen verran ylitsepursuava, että edellisen numeron mehustelujutustammekin tippui pois The Astral Sleepin kaltaisia levyjä. Stokiksen death metal -jannut Nicke Anderssonista Fred Estbyhun nimittäin tapasivat kokoontua ja järjestää bileitään kaupungin metrotunneleissa yöaikaan, liikenteen hiljennyttyä. Samana vuonna kun oli julkaistu monet murakat Sunlight-tuotokset, kuten Dismemberin Like an Ever Flowing Stream, Entombedin Clandestine ja Graven Into the Grave. 56. Seuraava voimannäyte laitettiin narulle Woodhouse-studiossa, äänittäjänä toimi puolalainen muusikko ja biisinikkari Waldemar Sorychta. ”Walden” kädenjälkiä tultaisiin tulevaisuudessa kummastelemaan muiden muassa Moonspellin, Sentencedin, The Gatheringin ja Samaelin levytyksillä. Mutta järkytyksestä pääsi ja pääsee edelleen yli, hetkessä. Rumpua alkoi iskeä Niklas Ekstrand. Peilistä tuijottaa takaisin muinainen, synkeän salaoppinut, pirullisesti kaksin kasvoin hymyään vääristävä, harmaa kuvajainen. THE ASTRAL SLEEP on suotta levy, jota ei mainita, kun aletaan puhua Tiamatista. The Astral Sleep oli kuitenkin hänen äänitysdebyyttinsä, ja lainasipa polski taitojaan muutamaa kitarasooloakin varten. Lopputulos vie rinnakkaisulottuvuuteen
THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS. VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ADVENTUREROOMS.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT AVATAAN SYKSYLLÄ TENNARIIN
Yhtye on toki kappaletasolla virtuoosimainen ja kekseliäs, mutta jo läpikotaisin tutuksi tulleella tavallaan. Mutta tämä ei riitä syyksi luonnehtia levyä erityisen loistokkaaksi, etenkin kun yhtye tuntuu toisintavan liki 20 vuoden takaista Chaosphere-ilmaisua. Tai sitten en vain ymmärrä. Mutta ei kai Meshuggahia – yhtä metallin pyhää lehmää – voi arvostella. Purkautuisiko mysteeri MonstroCityn mörssäysriffin ja ”kertsin” avulla, vai kenties rivakan Clockworksin grooven kautta. Ällistyttävä puudutus Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa ARVIOT 59. Siitä puuttuu kaikki se variaatio ja dynamiikka, jota edeltäjä Koloss (2012) tarjosi. Ehkä se aukeaa sadannella kuuntelulla – jos kuuntelijan veto riittää. Tuolloin yhtyeen ulosanti ei ollut aivan niin kiharaista mind fuck -osastoa kuin sittemmin, mutta bändi teki selvästikin jotakin äärimmäisen poikkeavaa. Mistään ei riehaannu, lähinnä vain kihelmöi se, mistä oikein saisi kiinni, jotta vihdoin lähtisi. Eipä oikein: nämäkin hetket löysäävät solmua vain hetkeksi, ennen kuin se puristuu taas kasaan. Edellinen julkaistu studiotuotos, kolme vuotta sitten ilmestynyt Pitch Black -biisi kun todistaa, että muuhunkin olisi rahkeita. Outoa, että näin kiehtova ja upea levy on loppujen lopuksi puuduttava. Keskitempolla alusta loppuun etenevä levy musertaa alleen. Violent Sleep of Reason on kyllä äärimmäisen vakuuttava levy. Tavallaan ei, ainakaan perusnormien mukaisesti. Yhtye taantuu toisintamaan uransa tylppäkärkisintä ja monotonisinta vaihetta, mikä on harmi. Otin yhtyeen katalogin referenssiksi pyrkien tunkeutumaan uutukaiseen historian kautta. Näin tehdessään se käpertyy entistä syvemmälle itseensä kehitellen variaatioita historialleen tyypillisistä lähes melodiattomista riffeistä, sävyttömästä ärjynnästä, tieteellisistä rytmeistä ja sekopäisesti sattumanvaraisilta vaikuttavia nuotteja tiputtelevista sooloista. Levy on ällistyttävä teos, mutta kokonaisuutena niin raskasta ja puuduttavaa kuunneltavaa, että lopputulema on vain ok. lokakuuta. Siinä on vain häiveitä ObZenin (2008) jonkinasteisesta tarttuvuudesta tai Catch Thirtythreen (2005) yliampuvasta kokonaiskonseptista. MESHUGGAH The Violent Sleep of Reason NUCLEAR BLAST Kun kuulin Meshuggahia ensi kerran Tampereen Tulliklubilla heinäkuussa 1994, huuli oli niin sanotusti pyöreänä. Niin kuuloelimiä kuin tajuntaakin. Äimistys oli valtava Elokuussa 2016 hämmästyttää, että Meshuggah on globaalisti arvostettu yhtye ja tekee edelleen äärimmäisen tinkimätöntä ja totaalisen omaehtoista musiikkia. Se kummeksuttaa vieläkin enemmän, että uraauurtava, taitava, valtavalla näkemyksellä ja kunnianhimolla varustettu yhtye on jumissa oman musertavan koukeroisuutensa kanssa. Kimmo K. Se on raskas, kiharainen, omaehtoinen ja informaatiota pursuava teos, joka saa matikkadjentin professuurin suorittaneet fanaatikot räjähtämään hekumasta. Meno on yksittäisinä biiseinä kiintoisaa, mutta kun samaa mättöä tulee tajuntaan tunti, mikä tahansa jenkka tai polska olisi poikaa. Meshuggah keskittyy murjomaan. Muutamissa kohdin tuntui, että umpisolmu voisi aueta. Koskinen Albumi julkaistaan 7. Yritetty kyllä on: kuuntelin levyä liki kolmen viikon ajan yhä uudelleen, eri tilanteissa, yrittäen päästä sen kanssa sinuiksi
Kaksijakoisuus onkin ehkä levyn suurin ongelma, jos sitä nyt voi mieltää sellaiseksi. Kun eteen lätkäistään Asphyxin uusi levy, tietää varmasti mitä on tulossa. Tiedä mitä kaikkea siitä vielä syntyisi. Akustinen liki-instrumentaali The Seventh Sojourn etenee uhkaavasti ilman tarvetta rysäyttää päälle särökitaroita tai edes varsinaista rumpukomppia. Matti Riekki MORKOBOT Gorgo SUPERNATURAL CAT Kun pistää soimaan toistakymmentä vuotta toimineen italialaistrion vitos levyn, ensituntemukseksi yhdistyvät riemukas energia ja vimmainen hämmästys. Tämä on sikäli ihme, että yhtyeestä löytyy vain kaksi bassoa plus rummut ja sen biisit ovat kulmikkaasti poukkoilevia instrumentaaleja. Vaikkei melodioita osaa edes kaivata, tällaiset pienet mausterippuset tuovat levylle roimasti lisää ulottuvuuksia. Kuten kaikilla RW-levyillä sitten The Brotherhoodin (2002), nytkin kyse on lähinnä siitä, onko Kasparek saanut lykättyä mukaan yhtään laatukriteerit täyttävää kertosäettä. Tämä, kuten ajoittain vahva folkpainotteisuus ja kuulaat melodiatkin, on kuulunut bändin kuvioihin jo kahdella edeltävällä levyllä. Toinen toive on, että Kasparek ja yhtyeensä levytyksellisten kulta-aikojen kitaristi Majk Moti saisivat selvitettyä asiansa ja yhdistäisivät taas voimansa. Hollantilaisen ahdistunut huuto on täysin uniikkia, heti tunnistettavaa ja luvalla sanoen legendaarista. Viime joulukuussa cd:nä julkaistu Mõlk on valloittava albumi, jossa ei jää harmittamaan kuin se, ettei sanoja tahdo ymmärtää loppuun saakka. Ulkoiset puitteet ovat siis kaikin puolin kunnossa. Mikko Malm SMÕUK Mõlk RIST JA VILETSUS Ensin pinta: virolaisen Smõukin kakkostäyspitkä on upeimpia vastaani pyörineitä vinyylijulkaisuja. Kun kyse on näinkin pitkäikäisestä ja omalla tavallaan legendaarisesta yhtyeestä, sen toivoisi keskittyvän keikkailuun, etenkin kun uusi levytetty materiaalikin huokuu runsasta käyttämätöntä musiikillista energiaa. Vanhan koulun death metal alkaa olla ainoita asioita, joihin voi luottaa varauksetta. Tuhnakaksi pinnoitettu metallinen ote on esillä tanakasti ryskyvissä kitaroissa ja lujasti iskevissä rummuissa useammassakin kappaleessa. Smõukissa on myös popkosketusta, josta pitävät erityistä huolta heleästi soivat, kaikukanjonin läpi ajetut kitarat. Ajoittain tunnelmat tuntuvat pysähtyvän hetkisen 70-luvun kotimaisissa Love Records -julkaisuissa, mikä luo huimia mielikuvia. Joillekin rima on vain korkeammalla kuin toisille. Onnistumisia on kuitenkin niin raukeassa kuin äänekkäässäkin ilmaisussa, ja Sorceress päätyy selkeästi plussan puolelle. Siitä tuskin puhutaan The Rack -debyytin (1991) tai The Last One on Earthin (1992) kaltaisena kuolinklassikkona, mutta levyllä tehdyt asiat ovat miellyttävässä tasapainossa. Jotenkin tämä on jatsia, äärimmilleen vietynä ja maksimaalisen täysillä, rujoimmalla mahdollisella soundilla soitettuna. Nyrjähtäneessä, ilmaa kakovassa, pakokauhuisessa sellaisessa. Taustajoukot ovat pysyneet samoina. Mutta miten huumaavaa meteliä Lin, Lan ja Lon saavatkaan aikaan! Jyrinä, kilkatus, kolina ja mäiske on jotakin hulvatonta. Incoming Death – mainio nimi kuolometallikiekolle muuten – on jälleen vakuuttava Asphyx-levy. The Wilde Flowers voisi ihan hyvin loppua jo neljässä minuutissa, eikä liki yhdeksänminuuttinen Strange Brew tunnu rakentuvan valmiiksi ollenkaan. Kitaristi-laulaja Rock ’n’ Rolf Kasparekin kipparoima merirosvolaiva lanaa tuoreimmallaan vankkaa keskitempolatua levyn alusta loppuun ilman suurempia tunteenpurkauksia. Emoyhtyeestä tutut Tiera (rummut) ja Usva (basso, akustinen kitara) ovat mukana, kuten myös V. Koskinen RUNNING WILD Rapid Foray SPV Saksalaisen hevipioneerin yli 30-vuotinen ansiokas ura sen kuin jatkuu jatkumistaan. Levy on syntynyt aikana, jona yhtyeen laulaja Mikko Kotamäki on ollut kiireinen pääbändinsä Swallow the Sunin kanssa. Vierailevia laulajiakin tosin kuullaan Kotamäen, Helena Haaparannan (Crimfall) sekä Jaani Peuhun (Iconcrash) muodossa. Laakso – Vol. 1: The Gothic Tapes SVART Kuolemanlaakson tuorein julkaisu on sen diskografiassa eräänlainen sivujuonne. Jälkimmäinen koskee etenkin Laakson lauluja, jotka kanavoivat erittäin tehokkaasti Sisters of Mercyn Andrew Eldrichin maneereja. Mutta ei vanhaa ellei jotain uuttakin: The Grand Denialin puoliakustiset kitaramelodiat tuovat mieleen vanhan Paradise Lostin. Yhtäältä bändi sovittaa biisit aiempaa tiukemmin, mutta venyttää toisaalta kappaleita puoliväkisin ylipitkiksi. Candiru on kalan nimi, ja se on myös deathveteraani Asphyxin yhdeksännen studiolevyn avausraidan titteli. Toismaailmalliseksi voisi kuvailla myös Martin van Drunenin ulosantia. Tämä tuo levylle mukavaa vaihtelua. Eikä tunne muutu kuuntelun edetessä laimeammaksi. Jos diggaa erikoisemmasta noise rock ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Keikkailemattomuutta on turha selittää ainakaan maestro Kasparekin lentopelolla. Warmongers, Black Bart, jo viime vuonna Wackenissa kuultu Into the West ja levyn päättävä Last of the Mohicans voidaan laskea niiltä osin jonkinlaisten onnistumisten joukkoon. ASPHYX Incoming Death CENTURY MEDIA Amazonilla elää kala, jolla on inha tapa jumittua piikikkäine evineen veteen urinoivan henkilön virtsaputkeen. Tuskalla sisään. Tietä ja kiskoja pitkin pääsee päivässäkin yllättävän pitkälle. Vaihtelua on kenties vähän liikaakin: raukeasti helisevien akustisten taipaleiden äkillinen vaihtuminen kuivasti potkivaan hard rock -jyystöön tekee kokonaisuudesta vähän turhankin kaksijakoisen. Hetkittäin lanaus on äärimmäisen raskasta, mutkan takana taas vääjäämättä klenkkaavaa säpinää. Nyt tuntuu, että bändi on palaillut tavallaan kipakampaan ulosantiin, mutta toisaalta kappaleet – tai niiden osiot – ovat hyvinkin seesteisiä. Neljään pitkään ja pidempään kappaleeseen jaetun kokonaisuuden kruunaa orgaanisenkuulas tuotanto. Kimmo K. Tapa, jolla homma toteutetaan, aiheuttaa audiomuotoisen klaustrofobisen reaktion ja saa haukkomaan henkeä. Vaikka Gothic Tapes ei osu kokonaisuutena napakymppiin, siltä löytyy useampikin laadukas sävellys eivätkä ne heikoimmatkaan ole totuuden nimissä huonoja. Tarttolaisbändi veivaa psykedeliapitoista jytää, joka pörisee, mutta ei liikaa, ja jumittaa juuri sopivasti. Aikaan jona Euroopan tasapaino vavahtelee jälleen. Levyllä on loistavia biisejä ja runsaasti hienoja hetkiä, mutta myös tyhjäkäyntiä. levy ei ole yhtyeen omallakaan mittapuulla mikään metallisävellyksen riemuvoitto, mutta sykähdyttää sentään enemmän kuin vuoden 2012 umpisurkea ”paluulevy” Shadowmaker. Sekään ei ole oikeastaan bändin vika. Levyn sykähdyttävimmästä päästä on koskettava, liki kymmenminuuttinen päätöskappale My Last Words, joka tekee jo yksistään levystä tutustumisen arvoisen. Riffit, rakenteet ja soundit ovat niitä samoja, joihin fanit ovat tottuneet jo vuosikymmeniä sitten. Vahvasti joko–tai-dynamiikalla pelaava kokonaisuus jättää tyydyttyneen mutta hiukan nuivan olon. Bändin 16. Ennakkobiisi Sorceress on hyvinkin napakka kappale, jossa ei progeilla liikoja. Tätä albumia tuskin voisi lopettaa hienommin. Vaikka tulen hankkimaan tämänkin Wild-levyn hyllyyni, kovan linjan Runkkarina minua harmittaa, millainen rahastus yhtyeellä, sen levy-yhtiöllä tai molemmilla on ollut meneillään kuluvan vuosikymmenen ajan: julkaistaan sisällöllisesti ainoastaan kohtalaista materiaalia kaikissa mahdollisissa formaateissa ja myydään se kauniissa kuorissa nostalgiannälkäiselle fanijoukolle. Jaakko Silvast KUOLEMANLAAKSO M. Tyylillisen pesäeron tekeminen onkin ihan järkevää, tai jopa välttämätöntä. Osa biiseistä taas on täysin särökitaroista vapaata soitantoa, mikä saa ne tuntumaan enemmän tai vähemmän välisoitoilta. Vaikka eihän se hullu ole joka pyytää, ja niin edelleen. Tässä on mies, jonka kompromissittomuus on jatkunut rautaesiripun ajoista nykypäivään. Hän on death metal -laulaja, joka ei örise. Mitä tulee itse sävellyksiin, ne tarjoavat parhaimmillaan varsin iskevää goottijytää, kun taas kehnoimmillaan ilmassa leijuu vähän turhan sankka pastissinlemu. Se on yhtyeen primus motorin Markus Laakson soololevy, joka on painottunut pikemminkin goottimetalliin kuin yhtyeelle ominaiseen death/ doomiin. Tomi Pohto OPETH Sorceress NUCLEAR BLAST Monelle tulee tuskin yllätyksenä, että uusin Opeth on vahvasti 70-luvulta soundaavaa retromenoa ja kaikki kuolometalliset viitteet ovat piilossa. Van Drunenin Hail of Bullets -tuliaisina runsaasti sotakuvastoa imeneet lyriikat ovat ”uutta” Asphyxiä, muutoin homman nimi on tasaisesti jyräävä death-doom. Myöskään sisältö ei petä. Olion aiheuttamaa tuskaa kuvaillaan epäinhimilliseksi. Levyn gatefold-kannen värejä tiirailisi päiviä ja mahtavan paksua pahvia nuuhkisi vaikka maailman tappiin. Tuotannon on hoitanut Laakso itse yhdessä Santuran kanssa. Santura (Dark Fortress, Triptykon), joka vastaa niin kitaroinnista, äänityksestä kuin miksauksestakin
Motivator on ikään kuin You Are Here -levyn (2014) pirteämpi ja vauhdikkaampi jatko-osa. Bändin toisen kokopitkän tempo ja riffit on otettu thrash metalista, kun taas lyriikka ja muu tematiikka vannoo bläkkiksen nimeen. Jälki on vähintään yhtä varmaotteista ja hyvin tehtyä kuin edeltävillä levytyksillä. Kari Koskinen JO H N M O U R LA S Prog Power -festivaaleilla. Laulaja Erkki Seppänen jylisee, raivoaa ja herkistelee paletin päällä bändin teemaan sopivalla tavalla. Tästä seuraa, että kuulija kokee jossain vaiheessa väkisinkin pientä puutuneisuutta. Ensin vedellään siis Mercy Falls kiireestä kantapäähän, minkä taidokas kvintetti hanskaa mainiosti – etenkin siihen nähden, että pohjalla ei ollut juuri minkäänlaista keikkarutiinia. Slayer tulee väkisinkin mieleen, varsinkin kun Bennett kiljaisee arayamaisesti Realm of the Heretic -biisissä. Puhde oli mallia piuhat kiinni, nupit kaakkoon, rec päälle ja menoksi. Avausraita Flying High paljastaa, että Black on Thin Lizzynsä kuunnellut. Tai siihen, ettei tiukka festariaikataulu antanut bändille mahdollisuutta valmistautua edessä olleeseen koitokseen juurikaan tekniikan puolesta. Omaperäisyyden puute ja yliampuvat kitarasoolot laskevat pisteitä, mutta tämä on kelpo levy kasarivaikutteisen thrash/black metalin ystävälle. Yli tunnin pituus on kuitenkin auttamatta liikaa. Uskomaton bändi, levykin vielä koko lailla livenä äänitetty. Tai oikeammin se on audioelokuva: teema-albumin tarinan päähenkilö ajaa autokolarin, vajoaa koomaan ja löytää itsensä mystisestä mielikuvituskaupungista nimeltä Mercy Falls. Soundeissa haiskahtaa vanha koulu. Muun muassa Sentencedistä ja Charonista tuttujen tekijämiesten viimeisin tuotos soundaa kolkolta ja karhealta. Käteen jää läjä hyviä juttuja, mutta niistä painautuu mieleen ainoastaan murto-osa. Eetu Järvisalo SEVENTH WONDER Welcome to Atlanta FRONTIERS Tehtäköön heti selväksi, että tukholmalaisen Seventh Wonderin vuonna 2008 julkaistu kolmas albumi Mercy Falls on mielestäni tämän vuosituhannen päräyttävin progemetallilevy. Tilaisuus soittaa, nauhoittaa ja julkaista liveversio Mercy Fallsista avautui pari vuotta sitten Atlantan HIGH SPIRITS Motivator HIGH ROLLER Aktor-nimellä mainion pitkäsoiton Jussi Lehtisalon kanssa viime vuonna tehnyt Chris ”Professor” Black on varmasti kaunis persoona ja hyvä ihminen. Tiedä häntä, miten paljon Welcome to Atlanta on vellonut jälkituotannossa, mutta äänitteen jälki on ainakin fanin kuulokulmasta totaalisen riittävä. Koska dvd-versio ei ollut arvostelua tehdessä saatavilla, keskitytään tässä sen cd-julkaisuun. Päätösraita Thank You on tarttuvasti soiva kirkasotsarallatus kaikille ystäville, ja nähdäkseni ilman minkäänlaista iloa pilaavaa sarkasmia tai ironiaa. Tuotannosta ja kaikista soittimista sekä luonnollisesti myös sävellyksistä ja laulusta vastaava Black on kasannut taas napakan puolituntisen mieltäylentävää, erittäin vahvasti melodioihin nojaavaa heavyä. Positiivisuuden kautta voittoon ja kohti parempaa maailmaa. Reach for the Glory irtoaa telineistä kuin Gamma Rayn Heaven Can Wait. Nimipolitiikkakin on loistavaa ja tukee rujoa luolien tiedemiesten alkemiaa: Krogor, Gorog, Ogrog ja niin edelleen. Laulumelodiat ja tuplakitarat soivat hyväntahtoisella kirkkaudella. Musiikin synkkä ja romuluinen tunnelma on edelleen hienolla mallilla. Albumin tahti pysyttelee uskollisesti keskitempoisena, mitä ovat höystämässä äkkiväärästi kääntyilevät ja vääntyilevät riffit sekä tummapohjaiset melodiat. Abyss-sanakin kuulostaa jotenkin tutulta… Seitsemän biisin tykitys on kokonaisuutena varsin napakka. Nyt ensimmäinen Seventh Wonder -liveäänite on tosiasia. Kappaleet ovat voittopuolisesti hyviä, mutta luottavat turhan paljon samankaltaisiin sovitusresepteihin ja tunnelmankuljetuksiin. Hyvä niin. Pienet nuotistalipeämismokat kuuluvat läpi keikan, mutta ne eivät vesitä lopputulosta mitenkään. Meno on alusta loppuun totaalisen päräyttävää. Levyn musiikki ja sanoitukset kertovat, mitä kaikkea tuossa kaupungissa lopulta tapahtuu. Bändin mastermindin, basisti Andreas Blomqvistin, omintakeinen ja runsas soitto pääsee entistäkin paremmin esiin, ja nykyinen Kamelot-ääni Tommy Karevik kiekuu Mercy Fallsin haastavat laululinjat todella terävästi. On nimittäin niin, että tätäkään levyä on täysin mahdotonta kuunnella surullisin mielin. -möykästä jostakin Deep Turtlen ja Naked Cityn tienoilta, lopputulemana on taatusti mahtava meininki. Se on luonnollisesti soiva, kaunis ja energinen esimerkki siitä, millaista hyvä, kaikesta ilkeydestä vapaa heavy metal voi parhaimmillaan olla. Olen herkistynyt. Pasi Lehtonen KYPCK 3epo RANKA Tiettävästi maailman ainoa venäjän kielellä tulkitseva suomalainen metalliyhtye jatkaa harmaiden, rautaromulta tuoksuvien säveltensä takomista. Laulajabasisti Luke Bennett sylkee visvaiset lyriikat vahvan kaiun läpi. Arvostan kovasti. Viime vuosina miehen tolkuton julkaisutahti on ollut hieman rauhoittumaan päin, mutta High Spirits on nähtävästi edelleen prioriteettina. Väkivaltaisen kaoottinen informaatiotulva ei turruta, sillä yhtye mutkittelee erilaisten tyylillisten tunnelmien välillä ja kiharainen kikkailu saa vastapainoa suoraviivaisesta poljennosta. Melodiat lipuvat kosketinsoittaja Kyrt Söderinin ja kitaristi Johan Lievfendahlin sormista hunajaisesti, ja rumpali Stefan ARVIOT 61. Sävellysten tulisi kuitenkin tarjota vieläkin enemmän elementtejä, jotta kiinnostavuus säilyisi koko levyn mitalla. Kimmo K. Meno on sopivan muhjuista. Neljännellä kokopitkällään kuullaan bändille ominaista eeppisen mustavalkoista, lyijynraskasta ja melankolista doom metalia. Kitarat surisevat pinnassa ja tuplabassarit jyskäävät. Koskinen HELLBRINGER Awakened from the Abyss HIGH ROLLER Australian Canberrasta tuleva trio on ottanut tehtäväkseen herättää syvyyksissä lymyilevät kammotukset. Realm of the Hereticin lisäksi kolmen kovimman kärkeen kiilaavat tiukasti tikkaava Fall of the Cross ja riffi-ilottelu Spectre of Rebirth
Päätösbiisi The Dragon’s Year ujuttaa mukaan jopa äärimetallisia painotuksia ja nousee jylhän tunnelmansa ansiosta levyn mahtipontisimmaksi ja vaikuttavimmaksi raidaksi. Vol. Koskinen PSYCHEWORK The Dragon’s Year RANKA Machine Menistä tutut laulaja Antony Parviainen ja kitaristi J.V. Hienosti kasvava kappale toimii hyvänä esimerkkinä orkesterin loistavasta dynamiikantajusta. Aiemmin nettivideona julkaistu Inner Enemy omaa yhtyeen ehkä hiteimmän kertosäkeen. Biisit rullailevat progressiivisen heavyn peruslatuja. Näin siitäkin huolimatta, että Parviainen kuulostaa edelleen Bruce Dickinsonin kadonneelta lehtolapselta. Levy ei ollut piiruakaan hauska, miellyttävä eikä valitettavasti mielenkiintoinenkaan. Yhtye ei ole silti lähtenyt kopioimaan, vaan sen ilmaisu on vahvan omaleimaista. Keikkoja ja jatkoa odotellessa. Toinen uusi raita, The Promise, on pitkä kuin nälkävuosi nojaten tyyliltään vahvasti bändin aiempiin tekosiin. Pettyä ei tarvitse, sillä laatu on taattua kautta linjan. Täytyy myös kehua kitarasooloja, jotka ovat runsaita mutta aina merkityksellisiä ja kauniita. Welcome to Atlanta on fanille täydellinen pakkaus. Soitto on kieltämättä ihan kipakkaa, ja siinäpä levyn vahvuus laulun ohella piileekin. Mikko Malm KALEIDOBOLT The Zenith Cracks PINK TANK Vasta parivuotias helsinkiläistrio julkaisee jo toisen albuminsa. Ääniteknisenä huomiona on mainittava, että miksaus saa levyn kuulostamaan siltä kuin sitä kuuntelisi pää ämpärissä. Harmi vain, että syvempikään tutustuminen ei avaa kappaleista mitään sen kummempaa. Kappaleet noudattavat perinteisiä metalliarvoja, mutta sisältävät sovituksellisesti ja sävellyksellisesti kaikenlaisia pikkujippoja, jotka tekevät niistä keskivertoheviralleja mielenkiintoisempia. III KHY SUOMEN MUSIIKKI HIM-kitaristi Linden kipparoiman Daniel Lioneyen debyytti King of Rock ’n Roll (2001) tarjosi kieli poskella roiskittua hyväntuulista stonerja psykedeliavivahteista rockia hassuilla teksteillä. III seisoo omillaan niin stabiilisti, että sen voisi miltei luokitella bändin ensimmäiseksi ”oikeaksi” albumiksi. Jaakko Silvast OPERATION MINDCRIME Resurrection FRONTIERS Geoff Taten Queensrÿchenjälkeinen projekti jatkaa trilogian toisella osalla. Jos taas suhtautuu kriittisemmin, kertakuuntelukin riittää toteamaan, että ihan jees, mutta... Se ei ole huumorieikä terapiapläjäys, vaan taitavasti tuotettu ja toteutettu teos, joka nostaa lahjakkaan kitaristin osakkeita eritoten biisintekijänä ja laulajana. Mahtipontisesti pauhaava, maagisen kertosäkeen omaava Bullet with My Name tarjosi albumin tymäkän ensipuraisun ja nosti odotukset varsin korkealle. Norgren pitää paletin jämäkällä mutta varioivalla tamppauksellaan tiukasti kasassa. Tear of the Phoenix aloittaa herkkänä pianoballadina, kunnes muuttuu sinfoniseksi hehkutukseksi. Kahdeksan kappaletta sisältävä paketti ei ole pituudella pilattu, muttei sisällä myöskään tyhjäkäyntiä. Kimmo K. The Zenith Cracks on hulvaton matka stonerin, progen ja psykedelian kiemuroihin. Niille, joille Seventh Wonder ei ole tuttu mutta melodinen progemetalli kolkuttelee sydäntä, äänite tarjoaa mutkattomasti läpileikkaavan väylän bändin maistuvimpaan materiaaliin. Toivon mukaan jatkoa seuraa. Biiseissä ei ole erityisemmin riemuitsemista, mutta perushyvien heviriffien ja maltillisesti progehtavien kuvioiden innokas soittelu viehättää ihan kohtuullisesti. Tatelle ominaiseen tapaan suurellinen ja dramaattinen tarina jostain avaimesta etenee. Mieleen hiipivät yhtyeet kuten Kamelot ja Masterplan, mikä ei ole ainakaan omissa kirjoissani lainkaan huono juttu. Vol. Lyriikkavideoksi taipunut avauskappale, Hand on Heart, edustaa niin ikään levyn tarttuvinta laitaa. Utuisista aallonpohjista noustaan kekkaloihin vailla vertaa, ja soundit vaihtelevat keDANIEL LIONEYE Vol. Kakkoslevy painottuu bändin toiseen Prog Power -keikkaan, jossa faneja heiteltiin Wainting in the Wingsin (2006) ja viimeisimmän The Great Escapen (2010) raidoilla. III:n kerrotaan olevan seos edeltäjiään, mutta se on kaapinut niistä vain kermat päältä; debyytin rokkaavuuden ja tarttuvuuden sekä kakkoslevyn metallipitoisuuden ja jymäkän tuotannon – joskaan ajoittaiset kärinät eivät istu sekaan yhtään. Se alkaa melkoisilla sekopääkinkereillä: jamitus on fuusiojazzmaisen överiä ja tekee hienosti tilaa koko levyn kantavalle tunteelle rajattomista mahdollisuuksista. Jos Taten touhuista tykkää varauksettomasti, tämä on kelpo kauraa. Hintikka ovat aktivoituneet iloksemme yhteisen projektin merkeissä. Persoonallisin elementti on Taten laulu, mutta mies ei juuri uusia juttuja kokeile. Mukaan on saatu rumpali Juuso Raatikainen (Swallow the Sun), kitaristi Juha Takanen, basisti Ville Koskinen ja kosketinsoittaja Otto Närhi (exBeyond the Dream). Vaikka negatiivisimmat epäilivät tukholmalaisyhtyeen tarun päättyvän solisti Karevikin Kamelotrekrytointiin ja arkielämän realiteetteihin, huoli pois: ensi vuonna on luvassa uutta SW-materiaalia. Psycheworkin debyytti sisältää, kuten odottaa sopii, melodista perinteisiin luottavaa metallia, jota on maustettu moderneilla progressiivisilla mausteilla. Se sisälsi synkkää, raskasta ja alleviivaavan introverttia metallipaahtoa vaikeasti nautittavassa muodossa. II (2008) kairasi tekijänsä psyyken mustimmat syöverit. Monipuolista kokonaisuutta voisi kuvailla metallitatsilla vedetyksi grungen ja stonerin jälkeläiseksi, joka syntyi fuzzvalo päällä. Markus Laakso A J SA V O LA IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Vol. Näitä yhtye oli veivannut ennen nauhoituksia keikoilla viimeksi, mikä kuuluu soiton sulavuutena. Vaikka (ja kun) teema ei jaksa innostaa, levy on musiikillisesti ehtaa kamaa. Vakuuttava pelinavaus, josta on hyvä jatkaa. Mutkikkaimmat raidat on sijoitettu opuksen loppuun. Meno on taattua kamaa, eli QR kuuluu vahvasti, ja ihmekös tuo. Bonuksena levyllä on kaksi uutta SW-raitaa. Miehen lyönti on myös selvästi sulavampi kuin Mercy Fallsin alun perin soittaneella Johnny Sandinilla
UUSI NYT KAUPOISSA!
Onneksi levyä ei ole pilattu studiopuleeraamisella, vaan säröt ja pöly saavat kuulua. Se ei seuraa Kuyssin keksimää maisemareittiä tai tämän jäljittelijöiden tallaamaa kulahtanutta oikopolkua. Mutta eipä meikäläisen jalka ole vispannut näin vimmatusti vähään aikaan. veilystä rytkyviin skaalasahauksiin. Michael Eriksenin ja Tommy Karevikin taidot tunnetaan, mutta Ole Aleksander Wagenius ei häviä kuuluisammille kollegoilleen pätkääkään. Ketteryyden ensin toimittua kiinnostaakin himmailu, ja seuraavalla kerralla raskaimmat vedot ovat puolestaan ne parhaimmat. Kelttiläiset sävyt ja keskiaika on istutettu perinteisemmän heavyn kylkeen ihailtavan saumattomasti ja kaikki tapahtuu ystävällisessä hengessä, totta kai. Muista yhdistävistä tekijöistä mainittakoon älyttömän kovat laulajat. Sen klassikkostatusta on vielä vaikea ennakoida, mutta levy ei taatusti jää yhtyeen diskografiassa yhdentekeväksi julkaisuksi. WITHEM The Unforgiving Road FRONTIERS Oslolaisen Withemin kakkostuotos brassailee tinkimättömällä soittotaidolla ja hienoilla melodioilla. Tunnelmanvaihdokset ja riffittelykeulinnat etenevät sellaisella luontevuudella, että sanoituksiin keskittyminen unohtuu täysin. Yhtye loihtii moukarointiinsa ihmeen vetäviä elementtejä, vaikka stonerin ilmaisullinen tyhjiö piilee aika usein juuri tässä. Vaivattomasti etenevä, vaaraton ja korvia hivelevillä melodioilla täytetty Beyond the Veil on mainio esimerkki käppäheavyn tenhosta – ilman että jälki olisi tuotannollisesti tai soitannollisesti käppää. Vaikka The Unforgiving Road ei tuo progemetallin kenttään hitustakaan uutta, se vahvistaa genren pohjoismaisessa karsinassa jo aiemmin taatuksi kuultua ja koettua laatua. Kitaristien tyylitajulle on pakko antaa roimasti tunnustusta. Brittiläisen Dark Forestin kohdalla tätä kliseetä ei tarvitse kuunnella. Albumin loppupuoli notkahtaa vahvasti hard rockin suuntaan, mikä kuuluu hunajaisimmin keskitempoisten The Eye in the Sky’n, In My Willin ja Unffected Loven nuoteissa. Yhtyeellä on kuitenkin ihan oma ilmeensä, vieläpä mainio sellainen. Valitettavasti kappaleiden tyylikirjo ei ole niin lavea, että älytön 71 minuutin mitta olisi perusteltavissa. Insomnium on onnistunut rakentamaan levystä monipuolisen ja vahvan teoksen. Levy on siinä mielessä onnistuneen tasainen, että olen muuttanut kappaleiden paremmuusjärjestyksen mielessäni moneen kertaan. Withem on Dream Theaterinsa ja Symphony X:nsä tarkasti kuunnellut kvintetti, joka on saanut kaiken instrumenttimasturbaation ohessa valjastetuksi osan melodiakoukuistaan meneviksi kertosäkeiksi. Lauluja kielisoitinkoukut ovat täynnä hunajaa ja marenkia. Winter’s Gate pitää nimittäin sisällään yhden 40-minuuttisen kappaleen, jonka tarina pohjautuu basisti-laulaja Niilo Seväsen aikoinaan kirjoittamaan novelliin. Kenties vahvimmin menosta tulee mieleen ensilevyn aikainen Queens of the Stone Age, musansa kun on riffivetoista pörinää herkähkösti melodisella laululla. Vaikka promoversion mukana ei tullut sanoituksia, sain käsiini itse novellin, joka avasi taustoja hieman. Miksauksesta ja masteroinnista vastaa alan luottomies Dan Swanö, jonka omat Crimson-eepokset ovat varmasti toimineet levyn mallikappaleina. Truckfighters onnistuu luovimaan tallotulla tantereella esimerkillisesti. Iron Maideniä on kuunneltu, ja kappaleista löytyy folkhenkisen kepeyden ohella myös haaveilevaa melankolisuutta ja mytologioiden mystiikkaa. Skandimytologiasta runsaasti ammentava tarina kertoo Irlannista saapuvien viikinkien uhkarohkeasta matkasta kohti länttä ja tarunomaista saarta, jolla odottavat rikkaudet. Jaakko Silvast ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Insomnium keskittyy vahvuuksiinsa eikä lähde rakentamaan ylenpalttisia sinfonioita, vaikka levyn tunnelma onkin eeppinen. Sen sijaan kyseeseen tulevat adjektiivit kuten sulava, kiltti, pehmeä ja soljuva. Tähän kun lisätään vielä spesiaalipainosta varten väsätty äänikirja, voidaan sanoa, että konseptiin on panostettu! Vaikka albumi on jotain, mitä yhtye ei ole tehnyt aiemmin, vanhojen fanien ei tarvitse pettyä: kaikki on musiikillisesti oikeilla paikoillaan. Winter’s Gate on bändilevy, ja metallilevy. Parhaiten toimivat pörisevimmät runttaukset ja lahjomattoman falski laulutyyli. Pörinä ja mäiske on kuitenkin esimerkillisen mureaa. Kimmo K. Riffit, rytmit ja melodiat toimivat esimerkillisesti kappaleita kantaen, vaikka mukana ei ole mitään varsinaisia hittiralleja. Winter’s Gate on tunnelmallinen, dramaturgisesti eheä kokonaisuus, jonka äärellä aika kuluu verrattoman nopeasti. Annika Brusila TRUCKFIGHTERS V CENTURY MEDIA Tämä stoneria veivaava ruotsalaisyhtye tuli vuosia sitten vastaan arviopinossa, eikä homma oikein innostanut. Siltikään levy ei uppoa linjattomuuden sekavaan suohon vaan säilyttää punaisen langan alusta loppuun, Withem on takuuvarma tärppi genren Pohjolan kärkinimien, Circus Maximusin ja Seventh Wonderin, seuraajille. Mikko Malm DARK FOREST Beyond the Veil CRUZ DEL SUR Tuppaa aina tympäisemään, kun bändi kehaisee tulevan levynsä olevan uran rankinta tavaraa. Pohjavire on pääosin raskas, mutta kappaleet kuten Exit, In the Hands of God ja Arrhytmia rallattavat niin ilmavasti, että vatsanpohjassa saakka möyryää. Yhtyeen selkein vahvuus on sen pettämätön melodiantaju, mikä käy uudellakin teoksella ilmi varsin nopeasti. Se alleviivaa livesoiton tunnetta ja päästää bändin lähelle kuulijaa. Koskinen INSOMNIUM Winter’s Gate CENTURY MEDIA Melodisen death metalin luottonimi Insomnium tarjoaa seitsemännellä pitkäsoitollaan jotain täysin erilaista. Useamman henkilön näkökulmasta kerrottu kertomus avautuu lukijalle vähitellen ja pitää otteessaan varsin hyvin. Kyllä tässä toki heavyä pusketaan ja kaasuakin painetaan, mutta mieleen tulevat lähinnä brittiläiset nummet, vienosti puhaltava tuuli ja Stonehengen äärellä ilkamoivat maahiset. Tuuttaus on lopulta myös aika uuvuttavaa, samoin kuin hienoinen itsensä toistaminen. Hauskaa, ärsyttävää, tahatonta tai tarkoituksellista on, että nämä kolme bändiä kuulostavat levystä riippuen paljolti toisiltaan. Bändi ujuttaa biiseihin virkeitä ideoita ja pysyttelee erossa stonerin helmasynnistä eli yksitotisen shufflepuksutuksen junnaamisesta. Insomnium ei kuitenkaan kopioi ketään, vaan sillä on oma tunnistettava äänensä ja tyylinsä, joka on jalostunut vuosien saatossa nykyiseen muotoonsa. Ja mikä kaikkein tärkeintä, hyvä sellainen. Tarina julkaistaan levyn yhteydessä kirjana ja on käännetty myös englanniksi ja saksaksi. Nyt innostaa, vaikka yhtye ei vieläkään kykene täystyrmäykseen
Periaatteessa kaikki kuulostaa ihan hyvältä, mutta kun soitto loppuu, jäljelle jää vain ammottava tyhjyys. Kumma kyllä, ja harmi sinänsä, bändi kuulostaa (ja pakko sanoa – näyttää: levyn kansitaide on kammottavan ruma) toisella levyllään vähemmän valmiilta kuin debyytillään. Kunpa vain levyltä löytyisi enemmän We Own the Nightin, Gunsin ja Killing Kindin kaltaisia sävellyksiä. Tomi Pohto REV THEORY The Revelation ANOTHER CENTURY Entinen Revelation Theory on tyypillinen amerikkalainen raskaan rockin edustaja niin hyvässä kuin pahassa. Harrison taas musisoi. Yhdistelmää on vaikea kuvailla: mukana on perinteistä ysärimetallia, klassisia rokkiriffejä, tarttuvia melodioita ja aggressiota kovin vinksahtaneessa suhteessa. Salla Harjula THE PINEAPPLE THIEF Your Wilderness KSCOPE Joku viisas – meinaan Aadolf Virtanen – on sanonut täysin osuvasti, että voisi kuunnella levyllisen pelkkää Gavin Harrisonin rummutusta. Kari Koskinen TWELVE FOOT NINJA Outlier VOLKANIK Tätä australialaista erikoismetalliryhmää on sanottu mantereensa omaksi System of a Downiksi. On valitettavaa, että pumppu pisti kovimmat paukkunsa erinomaiseen singlebiisiin, avausraita In Exileen. Pesuvettä värjää 2010-luvun Anathema, eikä vertauksia Porcupine Treenkään suuntaan voi pitää liioiteltuina. Rev Theory on onnistunut sullomaan amerikanherkkunsa varsin helposti sulateltavaan muotoon, ja hyvä niin, vaikka varjopuolena on tietysti kertakäyttöisyys. Porcupine Tree -musikantti on alallaan niin oiva, että nämäkin popparit löytävät hetkeksi lankojen päät sentimentaalisuuden peittonsa laskoksista. Pitkähkön levyn raskaat biisit ovat äkkivääriä ja kieli poskessa tehtyjä, mutta onnistuvat siitä huolimatta toimittamaan monimutkaista soitantaa, joka groovaa parhaimmillaan hillittömän lujaa. Vaikka rumpalit ovatkin tämän universumin kovimpia tyyppejä, komppaamansa musiikin toivoisi tarjoavan sen tuoksuvaisen balsamin, joka levittyy näiden valloittajien kiiltävien lihasten ympärille. Levy kellottaa reippaat 36 minuuttia, joka on varsin sopiva mitta rokkilevylle. Albumin on tuottanut Lemmy. ARVIOT Parhaan kuvan sisällöstä saa, kun totean Cruz Del Surin olevan bändille juuri oikea levy-yhtiö. Vertaus on siinä mielessä hyvä, että se vie ensikuuntelijan oikeahkoon vastaanottotilaan. Albumin alkupäähän on sijoitettu terävimmät sävellykset, puolenvälin jälkeen homma alkaa maistua hieman puulta. G. Joku hiven tästäkin arvosanasta taitaa mennä lähinnä bändin potentiaalille. Engelsmannit ovat ehtineet julkaista tätä ennen jo kymmenen albumia. Your Wildernessillä soi niljakkuutensa pinnastaan huuhdellut Coldplay. Levy on juhlallisesta rummutuksesta ja komeista soundeistaan huolimatta harmittavan tasapaksu. Mahdollisuuksia on vaikka mihin, jos bändi hioo vielä pakettiaan, oppii editoimaan itseään ja saa oikeat taustavoimat tuekseen. Se on tuotannollisilta arvoiltaan moderni, iskevä ja särmikäs, mutta itse sävellykset ovat sitä samaa pohjattoman persoonatonta huttua, jota esimerkiksi Papa Roach tai Disturbed ovat tuottaneet markkinoille levykaupalla. Se on epäreilu siten, että bändi ei oikeasti kuulosta muulta kuin ihka omalta itseltään. Mikko Malm BUDDERSIDE Budderside UDR Syntien kaupungista, kuumasta Los Angelesista, ponnistava Budderside julkaisee esikoisensa, jolta luvataan löytyvän vaihtoehtoista hard rockia. Moni muu tekisi neljäsosabiitistä arkijuustoa. Niin, se rumpali. Kapulat loihtivat sellaista svengiä, että tekisi mieli leipoa tyypille onnitteluksi voileipäkakku ja toimittaa se henkilökohtaisesti perille. Levyltä löytyy hyviä sävellyksiä, mutta Rev Theoryn temppuarsenaali vaikuttaa kokonaisuuden valossa tuskallisen rajoittuneelta. The Revelation on orkesterin neljäs pitkäsoitto, ja sen ehdottomasti paras puoli on ytimekkyys. Your Wilderness ei ole tekijöidensä summa. Vaan sietää mennäkin
Red Kaukasusta on vaikea lyödä mihinkään tiettyyn kategoriaan, sillä se yhdistelee musiikissaan niin post-rockia, progea, metallia kuin poppiakin. Speed metalille ominaisesti melodioissa ja sooloissa ei säästellä, mutta aivan kuten tempokin, mainitut ovat laadukkaita ja sopivassa määrin kontrolloituja ilman että energisyydestä katoaisi tippaakaan. Kirveitä tipahtaa nihkeästi, sillä en koe tyyliä aivan omakseni. Kun tämä yhdistetään juuri oikeassa määrin poikamaisuuteen ja pöhköyteen, lopputulos on verrattain riemastuttava. Kovin persoonalliseksi rytkeeksi tätä ei tohdi sanoa ja eteneminen kuulostaa paikoin vaivalloiselta, mutta merkit tulevista onnistumisista ovat kuitenkin jo kuultavissa. Land of the Leal herkistää mielen modernilla kantriballadismilla, kunKilmisterin poika Paul, jonka studiossa yhtye sai kunnian toimia. Kappaleet poukkoileva oudosti, eikä punaista lankaa tunnu löytyvän mistään. Spoken word -pätkillä varustettu Room with No Corners ei taas oikein auennut, ainakaan tämän levyn kontekstissa. Ne, jotka diggaavat rennosta, savuiselta tuoksahtavasta meiningistä, jota voi fiilistellä ilman minkäänlaisia kuulijaan kohdistuvia paineita musiikin ymmärtämisestä, arvostavat tätä(kin) Bjorkin levyä, paljon. Murjonta hyötyisi myös pykälää tuhdimmasta ja mureammasta soundista. Yksi kappaleistakin on nimetty Humble Pie -yhtyeen mukaan. Koskinen RED KAUKASUS Reflections ICHOROUS Kotimainen vaihtoehtoryhmä on saanut hiottua ilmaisuaan entistä ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Tämä on kirjoissani pelkkä meriitti, sillä riittävällä määrällä asennetta ja intoa saa useimmiten aikaiseksi mielenkiintoisempaa ja mukaansatempaavampaa musiikkia kuin teknisellä ja virheettömällä suorittamisella. Patrick Stonen korkea laulutyyli on rassaava, joskin varsin uniikki. Funkyjen riffien jankkaaminen passaa miehelle myös kitaranvarressa, olkoonkin että suurempaa yleisöä tavoitellakseen tarvittaisiin tarttuvampia biisejä ja taitavampaa ulosantia. Viiden kappaleen voimalla rokkaava Green Fairy vääntää ja möyrii kuin Cathedral ilman psykedeelisempää vivahdetta. Kronos osoittaa toisella pienjulkaisullaan, että paukkuja ja riffikynää löytyy, mutta palikoissa on vielä pientä sovittelemisen varaa. Bändi paukuttaa biisinsä läpi melkoisella intensiteetillä ja vauhdilla, vaikka kyse ei ole hysteerisestä kohkaamisesta. Sama on havaittavissa myös laulajan toiminnassa, ja vaikka Konstapel P ei ole mikään kultakurkku, laululinjat maltillisesti käytettyine kiljaisuineen ovat linjassa musiikin kanssa. Se onnistuu kasvattamaan tunnelmaa ylväänkauniin johtomelodian siivittämänä hienosti aina loppuräjähdykseen saakka. Näihin koko homma perustuukin, ja vaikka biisejä ei voi haukkua vain tekosyiksi soittaa, niistä ei jää kauheasti mieleen. Jotkut kappaleet, kuten My Religion, tuovat mieleen Red Hot Chili Peppersin. Livemäinen tunnelma palvelee hyvin kokonaisuutta, ja bändin yhteissoitto kuulostaa samaan aikaan rennolta ja ankaralta. Kaiken läpi kulkee viiltävä melankolia, joka vangitsee kuulijan levyn äärelle – kuin Tool soittamassa Ulveria, jos tällainen spontaani analogia sallitaan. Soiton pehmeys ja svengi. Armory omaa vahvaa musiikillista näkemystä ja sisältöä. KRONOS Green Fairy OMAKUSTANNE Taipaleensa alussa oleva kotimainen Cpt. Äänimaisema on lämmin ja luonnonmukainen sekä hyvin pelkistetty. Hypnoottista ja voimallista. Mega tehokkaampaan muotoon. Koko levyn mitassa vauhti-ilotteluun puutuu hieman, mutta World Peace...Cosmic War on tällaisenaankin yksi parhaista viimeaikaisista High Roller -julkaisuista. Brant Bjork, Kyussissa ja Fu Manchussa soittanut rumpali, ei hoida tälläkään levyllä ”omaa” instrumenttiaan. Kimmo K. Pieni liejuisuus ei olisi välttämättä pahitteeksi, sillä nyt ilme on turhankin selkeä ja jossain määrin ohkainen. Levy on taiteellinen sekamelska, joka yrittää kumartaa vähän jokaiseen tyylisuuntaan ilman tarkoitusperiä. Biisien toimivuus on ajatonta, ja verrokeiksi saa kaivella monenlaisia viiksija pulisonkimiehiä Grand Funk Railroadin kaltaisista kokoonpanoista. Nämä tämä mies yhtyeineen taitaa. Lauri Kujanpää CPT. Raskaat kohdat soivat entistä raskaampina, kevyet osat kuulostavat aiempaa heleämmiltä. Äärihitaalla blueskaavalla lunastava nimikappale, nasevia kitaratilutuksia sisältävät, napakammin groovailevat raidat tai edes pitkän kaavan mukaan jumitteleva Dave’s War olisivat tuskin olleet minkäänlaisia outolintuja 40 vuotta sitten julkaistuina. Kari Koskinen BRANT BJORK AND THE LOW DESERT PUNK BAND Tao of the Devil NAPALM Groove. ARMORY World Peace...Cosmic War HIGH ROLLER Sanokoot hurrit musiikistaan itse mitä tahansa, mutta kyllähän saksalaishenkinen riehakkuus, luupäisyys ja omanlaisensa tönkköys ovat debyytillään pääosissa rapakontakaisen sivistyneemmän ulosannin sijasta. Clear Blue Sky’n tapaisessa rauhallisemmassa menossa, kun yhtye vihdoinkin lopettaa säntäilyn, on lupaavaa ainesta, mutta yksi onnistunut biisi ei pelasta kokonaisuutta. Verrokkeja etsiessä ei puhuta tästä vuosituhannesta vaan loikataan kauas 70-luvun puolelle. Inspiraatiota haetaan vanhoista kauhuleffoista, ja ulostuontia avittavat laulajan antaumuksella toimivat palkeet. Mutta tapa, jolla bändi esittää helpot, yksinkertaiset laulut, joissa simppelisti tuhiseva kitarariffi ja sopivan möyheä basso kantavat rehdisti toteavan laulun, on esimerkillistä. Taidokkaan ryhmän biisintekotaito ei ole aivan samalla tasolla soittotaitojen kanssa. Kahdeksanminuuttinen The Wrecked muodostui itselleni hyvin nopeasti albumin keskeisimmäksi raidaksi. Levyn sekava biisivalikoima on toisinaan sen verran mutavelliä, että oksat pois. Black Sabbathia ja doomia on kuunneltu, mutta päällimmäisenä kivittää aivan ehta stoner
Se on juuri niin viipyilevää ja venyttelevää kuin tyyliin sopiikin. Homman nimi on kylmä, raaka ja monotoninen black metal, josta saattaa löytää viitteitä vaikkapa vanhojen hyvien aikojen Gorgorothiin ja moneen suomalaiseen bändiin. Jyväskylä – Lutakko La 22.10. Lauri Kujanpää WOLF COUNSEL Ironclad CZAR OF CRICKETS Eläväistä ja lämminhenkistä, mutta samalla raskasta ja painostavaa. Ratin takana istuu kapulamerkkejä heiluttava rumpali Richard Christy, ja matkaamon puolella nuotteja tulkitsevat Tim ”Ripper” Owens, Steve DiGiorgio ja paremmin studiovelhona tunnettu Jason Suecof. Oulu – Areena WINTER’S GATE FINNISH TOUR 2016 Liput palvelumaksuineen alk. Lähimmäksi kuvailemaansa tyyliään yhtye pääsee kappaleella Peel Me Away, joka on kuin Pendulumin ja Sixx:A.M:n sekoitusta. Turhat hienostelut ja fiilistelyt on jätetty romukoppaan ja asia jyskytetään kuulijan tietoisuuteen suhteellisen julmalla tavalla. Jos jostain löytyisi vesilintu, tietäisin minne levy lentäisi. Tech N’ Roll kärsii vahvasta identiteetin puutteesta, ja sen kappaleet edustavat lähinnä rockia oudolla taustamölinällä eikä millään teknoa muistuttavalla. 29,00 €. Creatures Watching Over the Dead sen sijaan on pettymys. Mikko Malm 359 The Path of Ayin SCHATTENKULT Toistaiseksi tuntemattomampaa kotimaista black metal -sarkaa edustavan 359:n juuret ulottuvat yllätyksekseni jo viime vuosituhannen loppupuolelle. Seinäjoki – Rytmikorjaamo La 15.10. Lahti – Finlandia Klubi Pe 21.10. Wolf Counsel osaa ajassa taaksepäin hamuilevan hidastelun lähes oppikirjamaisesti – ja niin, ettei sitä voi oikein soimata minkään puutteesta. Wolf Counsel ei ole kakkoskiekollaan millään muotoa hukassa, mutta jostain suunnasta olisi hyvä hakea neuvoa, mikäli bändi meinaa jalostaa rautaista materiaaliaan jalometalliseksi. Reflections jää laulaja Ilmari Kallion viimeiseksi levytykseksi, joten nähtäväksi jää, kuka yhtyeen keulilla tulevaisuudessa ääntelee. Uran varsinainen startti tapahtuu kuitenkin vasta tämän kolmibiisisen myötä. ARVIOT nes Vestal päättää albumin energisellä pauhullaan. Musiikin harrastaminen on mukava juttu, mutta kaikkia tuotoksia ei pidä laskea maailman kuultavaksi. Myös kaksi muuta kappaletta täyttää paikkansa, joten julkaisua voi kuvailla tasapainoiseksi. Kuten levyn nimestä voi päätellä, yhtye yhdistelee vanhaa teknoa ja rockia. Tämä tekee Ironcladistä hyvin helposti kuunneltavan ja pidettävän albumin, mutta samalla musiikki on aivan liian tuttua ja turvallista, jotta siihen haluaisi tarttua toiseen tai kolmanteen kertaan. Turku – Logomo La 8.10. Helsinki – The Circus Pe 14.10. Maailmassa vaikuttaa yhä edelleen yksi Saint Vitus, mutta hyviä liian myöhään syntyneitä vanavedessä seuraajia ei ole koskaan liiaksi. Mega CHARRED WALLS OF THE DAMNED Creatures Watching Over the Dead METAL BLADE Viiden vuoden tauon jälkeen levytysrintamalle palaavaa Charred Walls of the Damnediä voi pitää oikeana nimimiesten kokoontumisajona. Jätkät saivat aikaiseksi mainion debyytin, ja myös ylipitkästä mitasta kärsinyt kakkoslevy omasi omat kuningashetkensä. Joni Juutilainen SEEK IRONY Tech N’ Roll UDR Punaniskojen luvatusta osavaltiosta, Teksasista, tuleva Seek Irony tuo jotain todella hämmentävää nykypäivän musiikkikentille. Jenkkityyppisen raskaan power metalin ja melodisen heavyn sekoituksena kulkeva revitPe 7.10. Tehokkaimmin toimii avauskappale To Radiate Your Hopelessness, jolla Sunken-nimisen multi-instrumentalistin visio vaikuttaa olevan suoraviivaisimmillaan ja puhtaimmillaan. Vaikka miehen englannin lausuminen on hieman jäykkää, laulussa ei ole muuten mitään valittamista. Ep on varsin hyvä näyttö, mutta parempaankin on saumoja. Vaikka monet raskaammat jyrät ovat onnistuneet taustoittamaan heavyään diskobiitillä, Seek Irony ei kuulu onnistujiin. Erityisesti avauskappaleen kylmyyteen viittaavaa tavaraa kuulisi mielellään jatkossakin. Reflections ei ole musiikkia kiireiselle mielelle, mutta palkitsee varmuudella jokaisen, joka suo sille aikaansa
Nämä ajatukset pyörivät päässä Echoes of the Torturedia kuunnellessa. Mies on hyvä laulaja, tely on yhä paikallaan, ja soitossa on hieman jopa omintakeisen kiharaa otetta. Tokihan tuomio ja tuska soivat edelleen, mutta yleisilme on vanhaa heviä ja brittikauhuklassikkojen tissejä. Yhtyeen ongelmiksi koituvat linjattomuus, sillisalaattimaisuus, ja se perustavanlaatuinen fakta, että Spicen ääni ei mielestäni oikein sovi thrashiin. Tai jos ollaan ihan tarkkoja, ne olivat samat jo kymmenen vuotta sitten. CARDINALS FOLLY Holocaust of Ecstasy & Freedom SHADOW KINGDOM Vanhemman materiaalin Reverend Bizarre -fiilikset alkavat olla tässä vaiheessa pelkkä muisto. Nälkä puuttuu. Vanhaa vinyylimittaa kunnioittava Holocaust of Ecstasy & Freedom on manattu täyteen ytimekästä ja väsyttävästä raahautumisesta vapautettua heavy metalia. Selkeänpaljas soundi kuvittaa kappaleet raa’an koruttomasti, eikä varsinaista valittamista jää oikeastaan mistään. Siltä sujuu soitto, eikä sävellyskynäkään ole tylsimmästä päästä. Joni Juutilainen MADAME MAYHEM Now You Know METALVILLE Newyorkilainen metallimimmi yrittää olla tekijämiesten soittamalla levyllä relevantti artisti ja rankka pimu. Superporukalta olisi odottanut deathin ja blackin määrittelemällä äärimetallikentällä mielenkiintoisempaa ja intohimoisempaa suoritusta. Holocaust of Ecstasy & Freedom osoittaa, ettei näissä hommissa tarvitse olla aina niin pirun pitkäpiimäinen ja vakava. Aivan kuin kokonaisuus olisi yritetty kasata erilaisista tilkuista, jotka eivät sovi kovin hyvin yhteen. Kari Koskinen ensimmäisen, ja valitettavasti myös viimeisen, kuolatipan. Korkealta ja kiivaasti tulkitseva Ripper kirskuu vakuuttavasti niitä avuja, joilla hänet valittiin aikoinaan Judas Priestin keulille. Tällaiselta ryhmältä ei voi odottaa kuin laadukasta metallia, ja sitä myös saadaan – ainakin mikäli laadukkuus punnitaan bändin soittotaidolla ja soundeilla. Kotimaisin asein takova Cardinals Folly on rakentanut vähitellen aivan oman seremonian, ja bändin kolmas pitkäsoitto on entistäkin tiiviimpi paketti. Musiikista huokuva asenne on kummallinen yhdistelmä tuonpuoleista magiaa, irtonaista, ikään kuin humalaista haistattelua ja menneiden vuosikymmenten pikkukylissä suoritettuja messuja. DiGiorgion basso on jätetty taakse, mutta tarkemmin kuuntelemalla miehen soitosta paljastuu tälläkin kertaa monenlaista kihelmöivää jippoa. Koskinen KAYSER IV: Beyond the Reef of Sanity LISTENABLE Kayser on hieman kummallinen sivuprojekti Christian ”Spice” Sjöstrandin (Band of Spice, exSpiritual Beggars) repertuaarissa, sillä sen kipakka hybridithrash eroaa aika tavalla laulajan muiden, lähinnä hard rockja stonervetoisten orkesterien musiikista. Miinusta ropisee siitä, että materiaalia on riittänyt viiden vuoden tauosta huolimatta vain 33 minuutin tarpeiksi. Koukuista puuttuu hurmos ja elämyksiä ei vain tule. Tämä ei olisi ongelma, jos minuutit olisivat kauttaaltaan rautaa, mutta tyhjää on jäänyt vähän sinne tänne. Raitoja löytyy massiiviset 21 kappaletta, mutta näistä puolet on lyhyitä ”väli-introja”, jotka toimivat eräänlaisina siltoina biisien välillä. Kimmo K. Minuutteja on leikattu taas rankalla kädellä. Muut soljuvat ohi korvien jälkiä jättämättä. Rehellisesti sanottuna luulin yhtyeen tulleen kuopatuksi Frame the World... Pikainen katsaus edelliseen Read Your Enemy -albumiin (2014), osoitti että ainekset olivat tuolloin aika lailla samat kuin nyt. Aloitus on vahva. Mutta niin vain on Kayserillekin kertynyt jo 12 vuotta ja neljä pitkäsoittoa mittariin. Living in the Shadows of Yesterdayn surumielinen tunnelma ja päähän jäävä kertsi pääsevät sentään lähelle. Korkki auki ja sekopäinen kiilto silmiin. Sinsaenumin muka-rankka äärimetallimössö on saatu kuulostamaan päällisin puolin hyvältä, mutta itse kappalemateriaalin kanssa ollaan pahemman kerran metsässä. Kyllähän neito osaa laulaa, mutta laulumelodiat, sävellyksistä puhumattakaan, ovat varsin yhdentekevän geneeristä heavy rockia. Aluksi hyvät puolet. Ajatuksena tämä on hyvä, mutta levystä jää sekava ja linjaton kuva. Hieman yllättäen kitarat jäävät rikkaista melodioistaan huolimatta väliinputoajan asemaan. On vaikea sanoa suoralta kädeltä, mikä Cardinals Follyn perinnetietoisessa musisoinnissa olisi erityisen omaperäistä, mutta kokonaisuus on oudolla tavalla aavemainen ja viekoitteleva. Hang It on the Wallin (2006) jälkeen, mutta olin väärässä. Miehistön taidot eivät totisesti sakkaa, mutta kappaleet eivät ole tarpeeksi hyviä. Christyn kannuttelu menee mukavasti hieman överiksi, mikä on äijän tausta huomioiden paitsi odotettua myös toivottavaa. Rumpali Joey Jordisonin kaikki tuntevat entisenä Slipknot-kannuttajana. My Eyes on viipyilevä, raskas ja lupauksia herättävä kappale ja sen perään iskeytyvä The Soulless levyn ehdoton helmi. Täysin saumattomia kokonaisuuksia se ei ole silti saanut aikaiseksi, eikä saa nytkään. Aika heikoin eväin matami kuitenkin lähtee taistoon. Mayhemin ja tuottaja Sheehanin pääosin loihtimissa biiseissä ei ole mitään muistamisen arvoista. Sekavaa, hengetöntä ja huonosti tarttuvaa. Elokuvapuolelta vertailukohdiksi voisi napata vaikka Rosemary’s Babyn ja vähemmän yllättäen myös The Wicker Manin. Alavireisesti runnovissa riffeissä ja puolihullunpuhtaasti kulkevissa lauluissa on surumielinen ja jollain määrittelemättömällä tavalla mielenterveysrajoitteinen fiilis. Kari Koskinen SINSAENUM Echoes of the Tortured EAR Sinsaenumista ei voi puhua mainitsematta sen kokoonpanoa, johon kuuluu miehiä Dragonforcesta, Mayhemistä ja Dååthista. Räjähtävää blastiä ja Christylle ominaista rumputulitusta tarttuvaan kertosäkeeseen ja melankolisen tuskalliseen venyttelyyn yhdistelevä kappale norauttaa suupieliin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Ripperin laulukuviot ja Christyn kannuttelu pitävät kokonaisuutta pystyssä, mutta vaikutelma jää miehistön taitotaso huomioiden turhan valjuksi. Biisejä ei pelasta Billy Sheehan bassoineen tai Kornin Ray Luzier väkisin kikkailevine komppeineen. Sekään ei varsinaisesti auta, että levyllä on 14 raitaa. Ainakaan tästä levystä ei jää paljon myöhemmille sukupolville kerrottavaa. Se on myös ainoa tunteikkaampi raita. Olo on kuuntelun jälkeen positiivisella tavalla häiriintynyt, vaikka kappaleet sinänsä luottavatkin melko perinteisiin rakennusaineisiin. On kuvaavaa, että Burt Bacharach -laina Anyone Who Had a Heart on levyn toimivin biisi. Pääosin tarjolla on perustoimivaa, ammattimiesten varmaotteisesti kipparoimaa metallia, joka ei sisällä sen paremmin surkeutta kuin suurta riemuakaan. Kayser on periaatteessa varsin mallikelpoinen orkesteri
Se toi mukaan raskaassa metallissa usein kavahdetut ”nössöelementit”, kuten runsaat kosketinsoitinsovitukset ja naislaulun, joita oli toki kuultu aiemminkin, mutta ei yhtä kokonaisvaltaisesti ja hyvin toteutettuina. Mikään hämmästyttäviä, kuolemaa halveksuvia temppuja suorittava taitolentäjä se ei kuitenkaan ole, vaan lähinnä markkinoilla turvallisia yleisölennätyksiä tarjoava työläinen. Terävä soundimaailma on erinomaista tekoa, ja erityisesti rumpali David Haleyn soittoon on ahdettu hienovaraisen tyylikkäitä teknisiä jippoja. Tyylillisesti voisi puhua jonkinlaisesta ambientin, psykedelian, folkin ja countryn yhteenliittymästä, joka piC M Y CM MY CY CMY K blowup2_inferno.pdf 1 25/07/16 14:38. Kolmen kappaleen esittelemä instrumentaalinen post-rock on hyvää ja mukavaa kuunneltavaa, mutta se ei onnistu missään vaiheessa tempaamaan irti arjesta ja upottamaan itseensä, kuten sopisi olettaa. Hyvin tehtyä tavaraa yhtä kaikki. Ei väsyneellä tai jäykällä tavalla, vaan vaivattomasti ja tarttuvasti. Väkisinottavaa musiikkia kun tehdään vielä tässäkin genressä. Asetun jonnekin keskivälin paikkeille. and Her Embrace oli ratkaisevassa roolissa, kun puhutaan black metalin kaupallistumisesta. Lajityyppinä toimii mystisen psykedeelinen rock tai doom, joka on onnistuttu koostamaan kosmisen eriskummallisista elementeistä. Hiukan kummallisen olon tämäkin levy silti jättää. mutta parhaimmillaan kevyemmän ja reilusti rokkaavamman aineksen äärellä. Tätä alleviivaa laulajatar Noora Federleyn monotonisen palvova, makaaberi tulkinta, joka jakaa varmasti mielipiteitä. Koskettimet ovat jopa totuttua suuremmassa roolissa, riffit paikoin kevyttä käppäröintiä ja yleismeininki hellyttävällä tavalla nostalginen. Tuoreemman Immortalin, hieman Celtic Frostin ja Darkthronenkin hengessä rähisevä black metal ei ole muuttunut ihmeemmin Spun Forth as Dark Netsin (2005) päivistä. Neljä albumia viiden vuoden sisään on kunnioitettava suoritus yhtyeeltä kuin yhtyeeltä. Kenties molemmat. Tärkeintä on silti se, että Undercurrent groovaa. Käsiteltävä albumi koostuu kuudesta coverkappaleesta ja seitsemästä originaalisävellyksestä. Hinsonin (The Late Cord) kanssa alkanut yhteistyöprojekti alkoi kumppanusten erkaannuttua ottaa Laphamin mielessä hieman toisenlaista muotoa. Mikko Malm KHALDERA Alteration CZAR OF CRICKETS Khaldera on lentolupakirjansa ansainnut. Se osaa nousta toisella ep:llään tasaisesti kohti korkeuksia, lentää ja leijua tasaisen kiireettömästi erilaisissa säätyypeissä ja syöksyä ja laskeutua tarpeen tulleen nopeastikin. Vanhahtavan rosoiseen äänimaailmaan puetut hämyriffit ja -melodiat ovat erittäin retrontuoksuisia. Soitosta ja sovituksista kuulee, että musikantit ovat ehtineet jammailla jo hetken. Alun perin Micah P. Jotenkin tuntuu, ettei bändi ole vieläkään löytänyt omaa juttuaan, vaikka sen musiikissa on paljon omaperäisiä aineksia. Eetu Järvisalo RUINS Undercurrent LISTENABLE Tasmanian tuhojengi on jäänyt syyttä suotta tutkan alle, vaikka plakkariin saadaan nyt jo viides pätevä täyspitkä. Parhaiten onnistutaan piinaavan synkän ja vihtahousuisen tunnelman luonnissa. Kyseessä on 21 vuotta sitten julkaisematta jäänyt alkuperäisversio levystä, joka nousee allekirjoittaneen kirjoissa niiden merkittävimpien metallikiekkojen joukkoon. Tässä tapauksessa vaikeus merkitsee myös sitä, että yhtyeellä ei ole selkeää identiteettiä. Melkoinen dilemma siis. Toimivimmat vibat jäävät ehkä suoraviivaisimmista lohkaisuista, kuten nimikappaleesta ja Kuoleman planeetasta. Riitasointuisena ja pohjoisenkylmänä kulkevaa mättöä on terästetty annoksella kuolemaa, ja kappaleiden tunnelmat vaihtelevat eeppisen kohtalokkaista raakaan blastkaahaukseen. Vuonna 1995 purkitettu mutta silloisten levy-yhtiösotkujen vuoksi julkaisematta jäänyt The Original Sin on odotetusti kuin rosoisempi ja vähemmän ammattitaitoinen versio tutuksi tulleesta Duskista. Albumia ei yksinkertaisesti pysty kuuntelemaan täysin vakavilla mielin. Kun kappaleiden välissä alkaa miettiä tv-tarjontaa tai kasautuneita kotija työaskareita, vikaa on jossain muuallakin kuin korvien välissä. Joni Juutilainen OLD FIRE Songs from the Haunted South KSCOPE Old Fire on muusikko-tuottaja John Mark Laphamin (The Earlies, The Late Cord) projekti, jota on nauhoiteltu hiljakseen viimeisen kymmenen vuoden aikana. and Her Embrace – The Original Sin CACOPHONOUS Tämän julkaisun kuuntelu hirvittää. Itse sävellyksistä en osaa sanoa, ovatko ne kaikessa irvokkuudessaan ja heittelehtivyydessään veikeitä vai mauttomia. Onko tässä pyörityksessä tyylillä ja näkemyksellä pohjoista mustuutta jäljentävä tribuuttibändi vai Tasmaniasta käsin musisoiva Ruins. Kayseriä on vaikea sijoittaa mihinkään karsinaan, mikä on tietysti lähtökohtaisesti hyvä juttu. Tämäkin käy kuitenkin paremmin ilmi ”siltä oikealta Duskilta”. Dusk... Yhtyeen yleisilme on julistava, ritualistinen ja melko groteski, paikon liiaksikin asti. Tämäkään ei muuta sitä tosiasiaa, että levyn sävellykset ovat tolkuttoman hyviä. Juuri rokkaavimmat hetket ovat tälläkin levyllä niitä parhaimpia. Vaan miten on materiaalin laadun laita. Duskin alkuperäisversio osoittautuu lopulta mukavaksi kuriositeetiksi, mutta on myös erittäin väkevä muistutus siitä, kuinka luova, omaperäinen ja uraauurtava bändi Cradle of Filth on parhaimmillaan ollut. Hyvää viihdettä tämä on joka tapauksessa. Mega SEREMONIA Pahuuden äänet SVART Viime vuosina jonkinlaista pöhinää kotimaisen okkultismirockin ympyröissä herättänyt Seremonia on pitänyt yllä varsin vilkasta levytystahtia. Tempoa on laskettu aavistus ja annettu riffeille entistä enemmän tilaa. Sapekkaat ärinät, synkänmelodisia kuvioita kutovat kitarat ja vihaisena sylkevät kappaleet kuulostavat välittömästi tutulta, vaikka mukana ei ole mitään selkeästi omaperäistä. Kari Koskinen CRADLE OF FILTH Dusk... Puolestani bändi voisi keskittyä jatkossa enemmän tähän tyyliin muun teatraalisen tilpehöörin sijaan. Undercurrentin luulisi putoavan skandinaavisen mustuuden ystäville. Heaven Torn Asunderin, Dusk and Her Embracen, Funeral in Carpathian ja A Gothic Romancen kaltaiset kappaleet säväyttävät edelleen samaan malliin kuin 20 vuotta sitten – puhumattakaan laulaja Dani Filthin uskomattoman hienoista ja väkevätunnelmaisista sanoituksista, jotka ovat näemmä muuttaneet matkan varrella hieman muotoaan
Kaikista soittimista, laulusta ja sävellyksistä vastaava Kalmalehto (ex-Vuohivasara) on Vaasasta käsin operoiva herrasmies, joka tuntee historiansa. Ideoissa löytyy, ja Those Who Beheld the End antaa kokonaisuutena alan klassisemmille yrittäjille ihan kunnon vastusta. Lopputulos on sekä synkeän tunnelmallinen että brutaalin raskas – ja yksi parhaista viime aikoina kuulemistani kappaleista. Jälki on likaista ja rujoa olematta kuitenkaan sotkuista tai löysää. Mikko Malm LIGATURE WOUND Undead of the Night IRON, BLOOD & DEATH CORP. Aavemainen Shadows kuuluu ehdottomasti opuksen tähtihetkiin. Helvetillisen synkeällä otteella tylyä death metalia nopeasti rusikoiva Ligature Wound realisoi nämä avut kuuden kappaleen esikoisjulkaisulla, eikä jälki ole lainkaan pöllömpää. Eipä tämä vaadi siis kovinkaan suuria parannuksia toimiakseen niin sanotusti täysillä. Rapakontakainen vaikutus sen sijaan on ilmeinen, mikä lämmittää suuresti. Ennen kaikkea se edustaa kauneutta puhtaimmillaan. Pahantahtoisesti möyrivää, kaikesta valosta vapaata mättöä kuunnellessa ei totisesti naurata. Fragilehollow’n pätevästä ilmaisusta löytyy sävyjä useasta eri bändistä aina HIMin kautta Katatoniaan. Syy tähän löytyy pääasiassa Thor Harrisin luovasta lyömäsoitintyöskentelystä sekä Warren Defeverin hypnoottisesta kitaroinnista. Päällimmäiseksi jää kuitenkin mieleen kuva erittäin taitavasta ja sävellystaitoisesta yhtyeestä, joka ei tee biisejään soitinporno edellä. Erinomaista, erinomaista! Vastapainona tarjoillaan modernimpaa villiä otelautasirkusta ja teknistä kikkailua. Kyse ei ole missään nimessä iloisesta levystä, mutta siitä hohkaa silti jonkinlaista positiivista lämpöä, jolla on sydäntä keventävä vaikutus. Sopivasti kaiutettu, karkea ja raskaasti iskuja jakeleva soundi sekä piinatulta kuulostava örinähuuto on voittava kombinaatio ainakin paperilla. Kyseessä on ehkä levyn helpoiten lähestyttävä kappale – ellei Alex Masin (The Black Angels) laulamaa Psychic TV -numero The Orchidsia lasketa. Vierailijoita on runsaasti, ja heistä kaikki ovat varsin mielenkiintoisia, hyvin tiivisti marginaalissa eläviä hahmoja. Muutamien kuuntelujen jälkeen esille nousee jokusia koukkuja ja mehevästi groovaavaa soittoa, kuten vaikkapa vastustamattomasti jyräävä Premature Decomposition osoittaa. Alkuperäisen version nukkavieruisuus on karistettu, ja tilalle on tuotu avarampi ja hypnoottisempi äänimaisema, syvä melankolinen tunne säilyttäen. Songs from the Haunted South on teksasilaisen Laphamin tribuutti Amerikan etelävaltioille, mutta levyllä ei kuulla perinteistä kantria tai southern rockia. Esikuvien vaikutus on selvä, mutta myös omaperäisempää ilmaisua ja kunnianhimoa löytyy. Tämähän tarkoittaa tietysti sitä, että kappaleet hakevat tasapainoa herkkien ja menevien tunnelmien välillä, eikä musiikki pääse puuduttamaan ainakaan yksioikoisuudellaan. Ligature Wound ei hyödynnä kovin montaa sävyä, mutta ne pari käytössä olevaa hallitaan kunnioitettavan intensiivisellä ja autenttisella otteella. Soittajista voitaneen mainita ainakin kitaristi Warren Defever (His Name Is Alive), rumpali Thor Harris (Swans), sellisti Semay Wu ja multi-instrumentalisti DM Stith, joka myös laulaa levyllä. Deathiä on tullut taatusti kuunneltua. Ei mitään hävettävää. päällekkäisäänityksineen tunnelmaltaan melkein jo gregoriaaninen. Se tekee kodin niin mieleen kuin sydämeen. Asiaa yritetään korjata toisella kokopitkällä, joka lunastaa odotuksia vain osittain. Esikoisensa julkaiseva oululainen Denominate jatkaa omalla panoksellaan kotimaisen death metalin voitonmarssia, vaikka bändin soundi ei kuulostakaan kovin suomalaiselta. Niin ikään Barnesin tulkitsema Ian William Craigsin A Slight Grip, A Gentle Hold on moniäänisine sovituksineen ja lukuisine ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Levyä halkova 11-minuuttinen Torments of Silence sekoittaa jyrkempään kuolemanpalvontaan post-etuliitteellä varustettua kaiutettua kitaraa, melankolista melodiaa ja mustan metallin sävyjä. Psykedeelisen folkliikkeen undergroundsankarin Tom Rappin (Pearls Before Swine) hyytävänkauniisti tulkitsema kappale on myös musiikillisesti yksi mielenkiintoisimmista esityksistä. Mistä ihmeestä näitä nuoremman polven yrittäjiä nyt näin pukkaakin. Entityn pitäminen uutena levynä on jokseenkin harhaista, sillä suurin osa kappaleista on tuttuja jo noin kymmenen vuoden takaisilta pienjulkaisuilta. Kiivaan blastin kautta keskitempoisempaan ruhjomiseen taipuivat kappaleet vaikuttavat aluksi yhdeltä ja samalta ylikierroksilla käyvältä betonimyllyltä. Sara Lowesin kauniisti laulama, rehellisen laulelmallinen pianokappale Bloodchild on albumin ensimmäinen tiiseriraita ja sellaiseksi varsin sopiva. Noihin aikoihin singlenäkin julkaistu Instant Pleasure omaa kaikkein selkeintä hittipotentiaalia, mutta kovin näyttö annetaan levyn avaavalla, vahvasti 1990-luvun lopun Katatoniaan viittaavalla Replace Me’llä, jolla bändi tuntuu olevan kaikkein omimmillaan. Joni Juutilainen DENOMINATE Those Who Beheld the End INVERSE Nostalgiassa piehtaroiville ja kaikkea uutta ylenkatsoville tarjoillaan taas kylmää suihkua. Myös Gorguts ja Obscura piipahtavat kysymättä mielessä. Kari Koskinen FRAGILEHOLLOW Entity OMAKUSTANNE Melankolista ja rokahtavaa metalliaan vuodesta 2001 soittanut helsinkiläinen Fragilehollow ei ole noussut koskaan genrensä kärkibändien joukkoon. Miehen käsistä irtoava ryöpytys on kaoottisuuden rajamailla häilyvää 1980–90-lukujen taitteen kuolemanpalvontaa. Songs from the Haunted South on samaan aikaan mystinen ja vereslihainen teos, joka pitää otteessaan koko kestonsa ajan eikä päästä irti edes levyn loputtua. Fragilehollow’n palikat ovat hyvin kasassa, mutta kokonaisuus huutaa vielä röyhkeämpää tarttuvuutta ja päänräjäyttäviä hittikertsejä. Teknisesti sävytetyn progressiivisen death metalin sekä vanhan liiton suoraviivaisemman murjonnan yhdistelmä toimii hämmästyttävän hyvin. Kari Koskinen tää sisällään monia tasoja ja ulottuvuuksia. Sitä voi kuunnella monenlaisissa mielentiloissa ja se vastaa monenlaisiin tarpeisiin. Kyseessä on pikemminkin Brian Enon, Talk Talkin ja Angelo Badalamentin hengessä liikkuva teos, joka lainaa sävyjä vaihtoehtopopkentän eri laidoilta. Se on yhtäältä melankolinen ja aavemainen, toisaalta kepeä ja jopa tunnelmaltaan harras. Christopher Barnesin (Gem Club) hauraasti tulkitsema Jason Molina -laina It’s Easier Now on kenties surullisinta tavaraa mitä maa päällään kantaa. Aloitus on siis oikein mainio, mutta biiseihin kaipaisi vielä selvemmin esiin nousevia tärppejä
Musiikillisista nyansseista puhuminen saisi yhtyeen varmasti räjähtämään paskaiseen nauruun, mutta simppeleistä humppakompeista, suoraviivaisesta kaahauksesta ja rosoisesta rähinästä huolimatta bändin soundissa on viitteitä inasen laajemmalta sektorilta. Koukut eivät ole tälläkään osastolla kovin helppoja, sillä niiden terävyys paljastuu vasta ajan kanssa. Q5 New World Order FRONTIERS Kulttiklassikon heti Steel the Light -debyytillään (1984) tekaissut Q5 hajosi pian pari vuotta myöhemmin julkaistun, selkeästi kepeämmästä ja kaupallisemmasta otteestaan huolimatta aivan kelvon When the Mirror Cracksin jälkeen. Se on soittimien ja laulun ilotulista alusta loppuun, Mike Oldfieldin mieleen tuovassa äänimaisemassa. Riffit uumoilevat jo hardcoren tuloa, samoin vielä kankeamman oi! punkin läpilyöntiä. Ukot olivat kokoelman kattavat vuodet 1981–84 hämmästyttävän kovassa tikissä, ja käppäiseen muovikoteloon pakatuista levyistä etenkin ensimmäinen on melko lailla kuolematonta kamaa. Turkulainen Oddland on nimensä veroinen tapaus. Mikäli samankaltaisuudet ja toistuvuus eivät häiritse, musiikista saa varmasti enemmän irti. Hienosti rakennetut kappaleet ovat pitkiä mutta eivät puuduttavia. Ja ei, en pidä myöskään Meshuggahista. Muodollisesti levy tarjoaa kokeneiden konkarien tekemää kelvollista hard rockin ja melodisen metallin sekoitusta, jolta ei kaipaa minkäänlaisia yllätyksiä, ainoastaan vahvoja ja tarttuvia biisejä. Ohkaisesta vihkosta löytyy vain pääpiirteittäin läpijuostu varhaishistoria. Yhtyeen musiikki on pääosin hyvin helppoa kuunneltavaa, power metal -vaikutteista heavya tarttuvilla melodioilla. Välillä musiikki tuo mieleen Fall of the Leafen, johon on lisätty laivalasARVIOT 71. Se on ammattitaitoista, taidokasta ja suurella sydämellä rakennettua äänimaalailua sopivanpituisen levyn muodossa. Elli Muurikainen CIRCA Valley of the Windmill FRONTIERS Circa on näitä ”superkokoonpanoja”, sillä yhtyeessä vaikuttaa muun muassa entisiä progesuuruus Yesin jäseniä. Aika moni jättäisi brittiläisten punkbändien 90-luvun seikkailut kuulematta. Ei, vaikka tapahtumia riittää ja aitaa ylitetään jatkuvasti sen korkeimmasta kohdasta. Mega ASTRAL DOORS New Revelation METALVILLE Vuonna 2007 ilmestynyt neljäs Astral Doors -studioalbumi sijoittuu bändin materiaalin välimaastoon: se ei ole paras levytys, mutta ei taatusti huonoinkaan. Sellaisia ei tahdo kuitenkaan löytyä. On. Kliseiset tekstit á la We Came Here to Rock sentään pystyy antamaan tässäkin genressä asiaankuuluvina anteeksi. Potikoiden vääntelystä on vastannut muuankin Daniel Bergstrand, joten soundit ovat kohdallaan jämäkästi. Niin kuin kolme cd:tä käsittävän Race Against Timen alaotsikko vihjaa, kokoelmalta jätetään sivuun myöhempi, yhtyeen arvoa reilusti laskeva tuotanto. Myöhemmin Civil Warin solistina tutuksi tulleen miehen kiekumiseen tottuminen ottaa totisesti oman aikansa. Bändin toinen pitkäsoitto tarjoaa raskasta progressiivista metallia, jonka kitarat junttaavat kalloon reikiä jos jonkinlaisessa tahtilajissa ja rytmityksessä. Albumi alkaa räjähtävästi nimikkokappaleella, joka suorastaan kuuluttaa bändin uutta ilmestystä. Kolmannen levyn live taas on ehtaa bulkkia. Alkujaan vuonna 2007 julkaistu kooste on todella mallia perus. Tämä on yksi pelastavia elementtejä, sillä suora karjuminen tekisi tästä todella turpeaa jöötiä. Ensin ollaan kehityksen kärjessä, sitten eksytään reitiltä ja päästään lopulta, vuosikausien korpitaipaleen jälkeen, taas asian ytimeen. G.B.H selviytyy vertailussa moraaliseksi voittajaksi, sillä sen kokoonpano on pysytellyt rumpalia lukuun ottamatta samana vuodesta 1978 eikä levytyshistoriassa ole pidetty pitkiä tuumaustaukoja. Entä onko albumi progea. Eipä sitä voi pitää historian vääristämisenä. Kuulostaako yhtye Yesiltä. Vahva Sex Pistols -viba on aistittavissa ja myös melodisempaa lähestymistapaa kokeillaan, mikä tekee esimerkiksi Generals-biisistä varhaistuotannon helmen. New Revelation on kokonaisuutena aivan kuunneltava paketti, joskin bändi pystyy varmasti parempaan. Kuinka katoavaista onkaan kunnia. Antti Luukkanen ODDLAND Origin SENSORY Kuinka monta kertaa levyä pitäisi kuunnella ennen kuin voi todeta, että siitä ei tahdo jäädä mieleen juuri mitään. Lauri Kujanpää G.B.H Race Against Time – The Complete Clay Recordings WESTWORLD Joskus kehitys kulkee liikuttavan yksiraiteisesti. Levy tarjoilee puoliväliin saakka varsin menevää tykitystä, mutta ennen pitkää homma alkaa polkea paikallaan. Parhaina hetkinään Johansson muistuttaa jopa hieman Ronnie James Dioa, kuten kappaleista Bastard Son, Planet Earth ja Mercenary Man voi huomata. Mihin homma uuden kuulijan kohdalla usein kaatuu, on laulaja Nils Patrik Johansson. Kai se kuuluu punkin estetiikkaan, että aiemmin lähinnä tavarataloihin suunnatut Clayn kokoelmat ovat ulkoisesti pirun rumia. Jos Yes tai muu proge on lähellä sydäntä, Circaa voi suositella lämpimästi. Bändi toistaa liikaa itseään, ja samalla kaavalla rakennettuihin biiseihin toivoisi enemmän monipuolisuutta. Nyt Billy Sherwoodin, Tony Kayen, Scott Connorin ja Rick Teirneyn luotsaama yhtye on julkaissut viidennen albuminsa, joka koostuu vain neljästä kappaleesta. Tanakimmissa ja vauhdikkaimmissa ralleissa, kuten One Night in Hellas tai A Prisoner of Mind, Q5 pystyy kohtalaiseen suoritukseen, mutta nämäkään eivät pelasta ylipitkää levyä vajoamasta tylsyyden hetteikköön. Pahinta levyllä ovat todella latteat, hitaat ja keskitempoiset viisut, joista puuttuu täysin intohimo ja tekemisen meininki. Quisling ja The Gates of Light ovat biisejä, jotka eivät aiheuta mitään reaktiota, vaan niitä kuunnellessa odottaa lähinnä seuraavaa biisiä. Levy kuulostaa siltä, että soittajat ovat saaneet rakentaa täysin vapain käsin haluamansa kuuloisen soundtrackin progen ylistykseen. Mitään uutta New Revelation ei nimestään huolimatta juuri tarjoile – albumi kaatuu siihen, että kaikki tämä on kuultu jo vanhemmilla levytyksillä. Albumilla on toki hetkensä: Cold War Survivor ja Pentecostal Bound lähes pelastavat huonommatkin hetket. Mikä lie vanhojen herrojen perimmäinen motivaatio palata yhteen 30 vuoden tauon jälkeen, New World Order kun on juuri niin laimea paluu kuin saattoi pelätä. Tarttuvuutta ei haeta djent-tyyppisesti muksivan kitaravallin kautta, vaan enemmänkin puhtaasta melodisesta laulusta. Ehkä hieman. Levyllä kuullaan perusbändisoittimien lisäksi Hammondia, kapuloita, triangelia, käsien läpsyttelyä, gongia ja monia muita instrumentteja. Birminghamiläisen G.B.H:n tarinan pääluvut kerrotaan aivan kuten aikakautensa kahden muunkin maineikkaan töyhtötukkaremmin, siis Dischargen ja The Exploitedin
Erityisesti täytyy kehua Englundin ja Danhagen kitarasooloja, jotka ovat mutta nämäkään eivät tahdo jäädä mieleen. ESCALANE The Days of Decay INVERSE Jyväskylän nuorisojoukko tarjoilee debyytillään mielenkiintoisen keitoksen tämän vuosikymmenen popmetallia. Hieman rosoisella soundipolitiikalla ja ronskilla soitolla on mustassa metallissa usein perusteltu merkityksensä, ja tämän bändin kohdalla ne tuntuvat olleen yksi sen voimavaroista. Tällä kertaa sanoitusten teemana ovat ihmissuhteet ja niiden rikkoutuminen. Psycheworkissakin vaikuttavalla kitaristi-säveltäjä Juha Takasella on melkoinen taikasauva, mitä tulee kekseliäiden biisija soitinsovitusten rakenteluun ja melodiakoukkuihin. Soitossa on hirveästi räiskyvää intoa ja tahatonta kohkaamista, mutta tekemisessä on myös riittävä määrä järkeä, rohkeutta ja ammattimaisuutta. Orkesteri ei ole koskaan täysin kolahtanut itselleni, se mystinen jokin on aina jäänyt uupumaan. Perussoundi on tummempi ja asteen verran kliinisempi, mutta sitä pehmennetään onnistuneesti ajoittaisilla jousilla ja kuoroilla. Paikoin hyvinkin tehokkaasti jytisseen Abomination of Death -esikoisen (2011) särmät on hiottu niin sanotusti salonkikelpoisiksi, mikä on yksi Insane Vesperin vaisun nykykunnon syistä. Lukuisat pienjulkaisut selittävät verkkaisuuden. Toisaalta yhtyeen uralle ei ole mahtunut yhtäkään varsinaista floppia, vaan sen kehitys on ollut hyvin tasaista levyjen oltua aina taatun vahvoja kokonaisuuksia. Escalane-nelikon ensirääkäisy on yhtä aikaa hellyttävä ja vakuuttava. Jaakko Silvast tyeeltä löytyy historiaa lähes viidentoista vuoden ajalta. Jos täytyisi esitellä jonkinlainen black metalin harmaa keskitie, Layil olisi siihen vahva ehdokas. Ehkä kolahdus tapahtuu tällä kertaa. Kokonaisuus on kasassa hienosti ja soljuu eteenpäin erittäin jouhevasti. Joni Juutilainen EVERGREY The Storm Within AFM Laulaja-kitaristi Tom S. Vaikutelma on jatkuvasti jollain määrittelemättömällä tavalla kiero, outo ja kaikkea tavanomaisuutta välttelevä. Keskiössä ovat olleet iskevät ja tarttuvat sävellykset, ja hyvä niin, sillä niistä ei ole pulaa uudellakaan levyllä. Englundin väkevä, karheantumma ääni onkin yksi yhtyeen suurimmista vahvuuksista ja melkein ainoa seikka, joka on estänyt sitä vajoamasta syvän persoonattomuuden suohon. Ne antavat jopa anteeksi The Days of Decayn helmasynnin, ohuen kokonaissoundin ja turhan pintaan miksatun laulun. Feminiinisempää lead-osaamista kuullaan myös In Orbitilla, jolla on mukana Nightwishin Floor Jansen. Vaikka kuulaanvärikkäästi laulavan Hannan ääni ei ole vahvimmasta päästä, sitä tuskin olisi tarvinnut korostaa erikseen. Jopa hankaluuteen asti. Evergrey on aina osannut yhdistää popkoukut, raskaat riffit ja elokuvalliset äänimaisemat luontevasti. Niinpä myös The Storm Within miellyttää kovasti. Insane Vesperin tulisi ottaa poikkeuksellisesti oppia menneestä, sillä bändin nykysuuntaus on viistämässä kohti ojaa. Perushyvällä menolla räimityt kappaleet edustavat juuri sitä osastoa, joka kuulostaa periaatteessa ihan mukiinmenevältä, mutta ei onnistu herättämään oikein minkäänlaisia fiiliksiä, suuntaan tai toiseen. Vaikka miehistö herran ympärillä on vaihtunut useampaan otteeseen, se ei ole saanut miestä antamaan periksi. Vaikka yhtyeen ilmaisussa on teatraalisuutta ja kompleksisuutta, se ei ole koskaan sortunut liialliseen mahtipontisuuteen tai kikkailuun. Seuraavalla kerralla pirtaan hiukan jämäkämpää soundia, ja uusi Suomen Amaranthe on tosiasia. Nykyotteilla musiikkinsa on yksinkertaisesti tehotonta. Aihe on yhtyeelle entuudestaan tuttu, mutta tällä kertaa tunnelma on aavistuksen melankolisempi ja synkempi. Lyönnit ovat lujia, aina jyrisevään blastaamiseen asti, ja unenomainen tunnelma pysyy lakkaamatta pimeällä puolella. Origin sisältää useita puhtaasti ja rikkaan tunnelmallisesti kulkevia osioita, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Evergrey on paras esimerkki siitä, kuinka määrätietoisella ja sinnikkäällä puurtamisella voi saavuttaa huimia tuloksia. Musiikillisesti teos pitää sisällään kaikki tutut elementit, jotka ovat leimanneet etenkin viimeisempiä levyjä, mutta bändi onnistuu tuomaan peliin myös jotain uutta ja virkistävää. Ensimmäisenä levyltä loikkaa päälle sävellysten monipuolisuus ja laatu. Kari Koskinen INSANE VESPER Layil ART OF PROPAGANDA Ranskan alati mielenkiintoisen black metal -kentän peruspuurtajiin lukeutuva Insane Vesper on tehnyt vasta yhden kokopitkän, vaikka yhtillinen lyijyä ja soitettu kaikki parin kulman kautta. Parhaita hetkiä ovat ne, kun säröstä maltetaan luopua ja annetaan pehmeämmille sävyille tilaa. Jos mahdollista. Haastava ja omanlaisensa tapaus. Nyt kun olen sukeltanut tämän levyn innoittamana Evergreyn maailmaan vähän isommallakin kädellä, täytyy todeta kokemuksen olleen varsin miellyttävä. Englundin kipparoima Evergrey on noussut 20-vuotisen uransa aikana progressiivisen metallin kärkiliigaan. Hevi ei ole paskimmillaan parasta, eikä edes keskinkertaisimmillaan hyvää. Tälläkin kertaa kuullaan myös Tomin vaimoa, Carina Englundia, joka duetoi miehensä kanssa komealla balladilla, The Paradox of the Flamellä
Kohdakkoin fiilis on jopa äkäinen. Levy starttaa helkkarin toimivasti. Näin siitäkin huolimatta, että kasetti on tuotu myös kaupallisille markkinoille aina Bandcampiä myöten. Ja jyrähtääpä se kitarakin muutaman kerran aika jylhästi. Ihan näin karskia johtopäätöstä Mausoleumista ei kannata vetää. Mausoleum on Myrkurin uralle looginen jatke, mutta mitenkään tarpeellinen todistuskappale Bruunin kyvyistä se ei ole: Mausoleumia ei olisi ollut pakko tehdä. Glitchteeth ottaa jalkaa kaasulta ja nyökkäilee Nine Inch Nailsin katalogin suuntaan. Tiivistys on jalo taito, ja sen ovat nämä konkarit unohtaneet. Kimmo K. Kun toimitaan tietoisesti konseptuaalisen julkaisun äärellä, itse musiikki voi jäädä sivuseikaksi. Kappaleissa on paikoin paljonkin melodioita, mutta sokeri onneksi puuttuu. Hyvin te jätkät olette ideanne sovittaneet. Kotikutoisuus näkyy niin käsityönä tehdystä saaARVIOT 73. Bändi myllyttää industrialvaikutteista metalliaan laulaja Andy LaPleguan raivotessa viestinsä: kappaleet kuten Skullcrusher ja Destroy Everything antavat osviittaa homman nimestä. Frosne vind lihallistaa selkeimmin folkvaikutteet. Levyn ote alkaa lipsua loppua kohden, ja piuhat olisi voinut irrottaa Slakt-kappaleen jälkeen. Scintillan haittapuolena on genrelle tyypillinen taipumus jäädä äänitapetiksi, ellei musiikkiin saa keskittyä rauhassa. Kontrasti on melkoinen mutta ei lainkaan irrallinen. Kari Koskinen SEPTEMBER CODE III OMAKUSTANNE Himmeähkö meininki. Kesäinen ilmapiiri tuntuukin ytimissä asti, sillä tämä musiikki jos jokin nostaa hymyn korviin. Uudet sovitukset nojaavat käytännössä pelkkään pianoon, satunnaiseen akustiseen kitaraan ja viisipäiseen tyttökuoroon. Bändi poimiikin näppärästi vaikutteita isommiltaan; Ministry, Marilyn Manson ja Rammstein on kuunneltu. Koskinen CRAZY LIXX Sound of the Live Minority FRONTIERS Ruotsalainen hard rock -ylpeys on päättänyt täräyttää vihdoin mainiot live-esiintymisensä kotikuunneltavaan muotoon. Sovitukset tietysti korostavat tiettyjen sävellysten kauneutta, ja pelkän laulun ollessa dominoivin elementti mieleen muistuvat esimerkiksi Kari Rueslåttenin uran alkuvaiheet. Runsaista jousista, pianoista ja muusta orkestraatiosta huolimatta suhteellisen intiimi ulosanti on toimivaa ja luonnollinen esillepano oikea ratkaisu. Siitäpä saa taas kivaa ristivetoa aatteen väelle narskuteltavaksi. Levyn vahvuuksia ovat sen tunnelmat ja tyylikäs soitto. Yhtyeen fanittama High on Fire on helppo bongata, kuten myös Entombedin raavaampi vääntö. Tämä albumi on kesäisen aurinkorannan tuulahdus jo niin syksyiseen Suomeen. Debyytiksi tämä on peräti poikkeuksellisen kova suoritus. Koskinen J. MULE Lopun ajan kansan lauluja OMAKUSTANNE Nykymusiikin pitää tarjota suuria elämyksiä, mutta ne perustuvat lähes poikkeuksetta ulkomusiikillisiin seikkoihin. Kill & Mr. Ei tässä sentään Kotiteollisuutta tai Stam1naa toisteta, mutta SPRGM olisi melko helppo kuvitella Sakaran julkaisemaksi levyksi. Mikko Malm MYRKUR Mausoleum RELAPSE Piti Amalie Bruunin musiikkia sitten suurena taiteena tai suurellisena humpuukina, dramaattisuuden päälle hän ainakin ymmärtää. Black Tar Doven Pt.1:n kärsimysäänet ja Pt.2:n painostava laahaus eivät anna kuulijalle yhtään mitään. Mutta tuovatko nämä versiot jotain todellista uutta kappaleisiin tai Bruunin artistikuvaan. Enimmäkseen italialaisyhtye loihtii kuulaita tunnelmia, jotka luotaavat jatsahtavan ilmavalla tatsilla soitetun post-rockin eteerisempää laitaa. Kiitosta tulee myös skaalasta, sillä nämä kappaleet todellakin erottaa toisistaan. Pompöösi paisuttelu rikkoisi kappaleiden herkän tunnelman – eikä herkällä tarkoiteta tässä välttämättä herkistelevää ja hempeätä. Meno on kohdakkoin totaalisen juhlavaa, toisinaan taas aivan yhdentekevää, jopa ärsyttävää. Kahden albumin black metal ei taivu tällä kokoonpanolla niinkään oletetun ambientin suuntaan, vaan pikemminkin virsiksi. Kimmo K. Dream Theater, OSI ja muut vesselit eivät taivu moiseen latteimmillaankaan. Mulen toinen virallinen fyysinen julkaisu, pienen painoksen kasettialbumi on malliesimerkki tekemisestä, jolla on pohjimmiltaan merkitystä vain tekijälle itselleen. Suoranaisesti kehnoja hetkiä ei ole kovin montaa, mutta keskinkertaista läpsyttelyä piisaa sitäkin enemmän. Halusi bändi tai ei, hetkittäisiä viivoja voi vedellä myös kotimaisen, niin sanotusti äijähenkisemmän metallin puoleen. Äärimmäinen kunnioitus myös viimeisen raidan nimestä: kahdeksan minuuttia rikkovan Valomunan melodiakuljetukset ja vanhaa psykoiluprogea tapailevat leijuntakoskettimet tarjoavat muun levyn väkivallan vastapainoksi niin massiivisen haikeaa kauneutta, että tahtoo ihan herkistyä. Komeaa tapettia se toki on. Uhkaavaa tunnelmaa on aistittavissa enää vain Den lille piges dødissä. Ensin soitto ja laulu on perin tyylikästä progerockilmaisua, seuraavassa hetkessä meno tuntuu hyvinkin kankealta ja näkemyksettömältä. Yhden miehen J. Isoja kertosäkeitä, kasarikitarointia ja mahtavaa laulua Danny Rexonin äänijänteiltä. Täysin en ole vielä onnistunut selvittämään yhtyeen mysteeriä, mutta The Storm Within sai minut innostumaan siitä uudelleen. Meininki on reipasta, tarkkaa ja hyvänkuuloista. Omakustannepohjalta toimiminen herättääkin ihmetystä, sillä raa’asti potkivassa soundissa ja toteutuksessa ei ole minkäänlaista haparointia. Mausoleum on yhdeksän kappaleen ja vajaan puolen tunnin mittainen livelevy aavemaisesti kaikuvassa Vigelands Mausoleumissa tallennettuna. Yllätys on kuitenkin mieluisaa sorttia, sillä nyt murtuu nenä, eikä isku ole mitenkään lempeä. Mikäli yhtye saisi pidettyä tasonsa lähellä Skeptic-biisin uljasta menoa tai euroviisuihin kelpaavan Where the Truth Liesin etnoakustista fiilistelyä, kyseessä olisi todella kova tekijä. Pasi Lehtonen SPRGM SPRGM OMAKUSTANNE Ettäkö spurgumetallia soitetaan ja bändin nimikin tulee lausua muodossa Spurgum. Oman materiaalin ohessa kuullaan valmiiksi hyvin samaan muottiin istuva Bathory-laina Song to Hall Up High. We Are the Plague alkaa uhkaavalla synatunnelmoinnilla ja räjähtää iskevään pomppumetalliriffittelyyn. poikkeuksellisen mukaansatempaavia ja energisiä. Mausoleum on kiva kuriositeetti, mutta mikä on se hetki, kun tämän kuuntelulle tulee seuraavan kerran väistämätön tarve. Surku sinänsä, sillä bändillä tuntuisi olevan aineksia. Välillä tuntuu kuin eri biiseillä soittaisi eri bändi. Koko bändin uran ajalta kerättyjä kappaleita pöräyteltiin reilun tunnin verran Saksassa sijaitsevan Bang Your Head -festivaalin lauteilla. Lauri Kujanpää COMBICHRIST This Is Where Death Begins OUT OF LINE Jos kalifornialaisten kahdeksatta kokopitkää on uskominen, viha on ehtymätön polttoaine. Kakkosbiisi My Life My Rules on diskokompilla vastustamattomasti laukkaava rocktykitys. Ehkä toivoa on vielä. Sama pätee sanoituksiin – välillä asiaa, välillä omituista tauhkaa. Linjakkuus tai materiaalin tasalaatuisuus ei siis ole kreikkalaiskoplan kohdalla erityisen mallikkaasti hanskassa. Nyt hienous vain välähtelee ylipitkän levyn keskinkertaisen massan seasta. Italialainen aksentti tuo lauluun hienoa särmää, ja ihan äidinkielelläkin vedetty matsku toimii hienosti. Persoonallisena mutta varmasti myös luotaantyöntävänä elementtinä on tummaa ääntään dramaattisesti värisyttävän Dim Koskinasin laulu, joka äityy eritoten voimallisimmillaan vähän liiankin ilmeikkääksi. Kun katurockyhtyeitä alkoi ilmaantua kuin sieniä sateella, Crazy Lixx erottui joukosta hyväntuulisuudellaan ja helvetin duurivetoisilla sävelillään. Ihan peruskamaa levy ei siis ole. Sitä voisi erehtyä pelkäämään, että minkähän sortin pelleilyä tai terapiajätettä tässä on oikein luvassa. Esimerkiksi Skøgen skulle dø vetää ihokarvat armotta pystyyn. Ennen konserttia yhtye joutui pestaamaan uusia jäseniä ja onnistuikin siinä varsin hyvin. Kaikkiruokaisten huulilta SPRGM pakenee melko karkean otteen ja veemäisesti silmille käyvän mätingin avulla. Lopputulos ei ehkä ole aina kaikkein onnistuneinta tai helpoimmin omaksuttavinta, mutta viitseliäille on tarjolla mielenkiintoisia näkemyksiä ja tulkintoja. Antti Luukkanen NOSOUND Scintilla K-SCOPE Nosoundilla on aika vähän tekemistä metallin kanssa, mutta tunne on suuri ja surumielinen. Rytmihäiriön tontille SPRGM ei onneksi vaella. KILL & MR. Ei siis mikään ihme, että täysin omaehtoinen ja pienimuotoinen tekeminen elää ja voi hyvin syvällä pinnan alla, kuten Saatana konsanaan. Ote pullonsuusta on vankka ja kappaleissa on nousuhumalaista ärhäkkyyttä, mutta hardcorepunkin sijaan aseina käytetään metallisempaa vyörytystä ja raskasta vääntöä
Sama pätee levyn lyriikoihin, joiden tarinoissa on magneettisen maagista tenhoa. Se onkin ehdottomasti yksi Face Your Demonsin kantavista voimista ja Eileran selkeimmistä tavaramerkeistä. Jaakko Silvast VIRUS Memento Collider KARISMA Hankalasti kategorisoitavaa musiikkiaan vuosituhannen alusta tehtaillut norjalaisbändi Virus ei istu valmiisiin raameihin. Synkkä ja vahva tarina on aistittavissa jo pelkästä musiikista ilman taustatietoja tai tekstejä. Etenkin melodiapuolen koukkuvaranto on totaalisen ehtymätön. Vaikka tässäkin karsinassa on vaikea yllättää enää ketään, Narniaviisikko on onnistunut luomaan uutukaiselleen mainion sekoituksen iloa ja draamaa, mikä huokuu levyn jokaisesta nuotista. Keskivertokuulijalle Narnian teksteissä viljelty taivaallinen sanoma voi toki olla liikaa, mutta tilanne on sama missä tahansa muussakin ylikäsitellyssä aiheessa. Memento Collideria on tähän verrattuna helppo lähestyä, ja kokonaisuutta voisi kuvailla paikoin jopa mukaansatempaavaksi – erityisesti mainiossa Gravity Seeker -kappaleessa, jossa on vanhojen aikojen takaa-ajoleffojen tunnelmaa. Tai ehkä tämä on normaalia Virusille, mutta tavanomaiseen metallija rockmusiikin muotokieleen tottuneelle bändi on erikoinen kohdattava. Siitä alkaa syväsukellus aavemaisen huuruisiin tunnelmiin, joita äärimmäisen pelkistetty akustinen ilmaisu urkuineen ja erilaisine kilinöineen ja kolinoineen onnistuu luomaan mainiosti. Tekijän henki on kaikkialla väkevästi läsnä, ja mieleen hiipii jopa järjetön epäilys henkilökohtaisesta osallisuudesta edellä mainittuun kulttiin. Synkkyydestään huolimatta tällaisen musiikin kuuntelu tuntuu kummallisen lohduttavalta – myös siksi, että vielä löytyy muusikoita, jotka sekä osaavat että uskaltavat tehdä vain ja ainoastaan sitä, mitä pään sisältä sattuu tulemaan. Jokainen voi antaa teksteille sen painonarvon, jonka kokee tarpeelliseksi, ja fiilistellä pelkkää hyvää musiikkia. Se on kuitenkin levy, jonka olemassaolosta haluaa kertoa ja toivoo ihmisten ottavan sen kuunteluun. Kyseessä oli henkisesti painostava, häiritsevä ja levoton kiekko, jonka kuuntelu muodostui äärimmäisen hankalaksi kokemukseksi. Erityisesti huomio kiinnittyy tiukkoihin ja kekseliäisiin sovituksiin, joissa turha tyhjäkäynti loistaa poissaolollaan. Ei ole mikään ihme, että Lopun ajan kansan lauluja on eräänlainen teemalevy ”pre-apokalyptisen tuomiopäivän kultin matkasta kohti varmaa tuhoa”. Mega EILERA Face Your Demons ECHOZONE Suomalaistunut ranskalaismuusikko Eilera maalaa uutukaisellaan mielenkiintoista popin, rockin, metallin ja vaihtoehtomusiikin sielunmaisemaa. Levyn tuotanto ja soundit ovat täyteläiset sekä jämptisti tasapainossa. Kutsuttakoon tätä sitten vain musiikiksi. On oikeastaan täysin sama, mihin genreen tämän omalaatuisen yhtyeen tyrkkää, osuu aina väärään. Kymmenen biisin kattauksessa ei ole juurikaan tyhjäkäyntiä. Yksinkertaista rämpyttelyä mies ja kitara -pohjalta esittelevä avauskappale Jumala on kone ei tee kovinkaan kummoista vaikutusta. Muistan vuoden 2008 The Black Fluxin aiheuttaneen minussa todella epämiellyttäviä olotiloja. tekirjeestä kuin paketoinnista aina kansitaiteita myöten. Ehkä syy on vain miksauksessa, mutta soiton ja soundin balanssi toimii konehöystöineen ja viuluineen kaikkineen riemukkaasti. Joni Juutilainen CORROSION OF CONFORMITY America’s Volume Dealer Live Volume In The Arms of God DISSONANCE Kovin on ollut katkonainen tämän porukan ura, joka on vaikutusvaltaisempi kuin äkkiseltään saattaisi kuvitella. Lausunto ei ole lainkaan katteeton, sillä albumi sisältää koko mitaltaan täysipainoisen mahtipontista voimametallia. Bushin mainitseminen peilaa salaperäisen kiehtovaa, omaperäistä ja osaavaa laulutyöskentelyä. Mikäli etsit erikoista ja omaleimaista musiikkia, kannattaa kokeilla. Lopun ajan kansan lauluja onkin julkaisu, jota ei tee mieli arvostella, arvosanoittamisesta puhumattakaan. Entisten Ved Buens Ende -ukkojen soitossa elää vahva poikkitaiteellisuuden henki. Jo ensimmäisen Carheart-levyn (2003) sanoitusten aiheeksi ilmoitettiin koirat ja autot, eikä meininki ole nykyisinkään juuri sen normaalimpaa. Viimeistään tämä albumi todistaa, että bändi on onnistunut kehittämään täydellisen omaperäisen soundin, jonka toimivuuskin on uudella levyllä ihan kohdillaan. Amerikkalainen heavy metal -veteraani puolestaan juontuu mieleen karheanhellästä ”barbaaris-romanttisesta” musiikista, joka on näennäisen kevyesti soitettua mutta pohjavireeltään melko raskasta. Jaakko Silvast ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Kitaristi CJ Grimmark, toinen yhtyeen perustajista, mättää kitarasooloja sellaisella pieteetillä ja innovatiivisuudella, että albumi erottuu muista vastaavanlaisista melometalliharkoista edukseen. Memento Collider kuulostaa Virusilta. Lopputulos on yllättävän monipuolinen, mutta samalla täysin koherentti ja järkeenkäypä, on se toteutettu sitten kokeellisemmin tai perinteisemmin bluesin tai folkin tyylikeinoin. Kultakurkku Christian Liljegrenin luotsaama yhtye kertoo yhdeksännen pitkäsoittonsa saatekirjeessä, että kyseessä saattaa olla yhtyeen tähän asti vahvin levy. Sitä tällä levyllä riittää, päätylaitaan saakka. Kun iskin levyn soittimeen ensimmäistä kertaa, kiteytin albumin mielessäni otsikolla ”Kate Bush kohtaa Virgin Steelen”. Jo 1980-luvun alun punkinrätke painoi bändin kylkeen legendastatuksen, vaikka yhtye siirtyikin pian leipälajikseen osoittauNARNIA Narnia NARNIA SOUNDS Uusklassisen kristillisen power metalin pioneereihin lukeutuva ruotsalainen Narnia palaa radalle seitsemän vuoden hiljaiselon jälkeen
Nyt se on vain sivujuonne yhtyeen omalla uralla. America’s Volume Dealer (2000) teki aikoinaan melkoisen vaikutuksen, kun oli jo älliä nauttia soiton notkeasta soljumisesta eikä enää häirinnyt, että audiopalapeli oli koottu trad-muotoisista paloista. Periruotsalaista takomista ja jenkkimallista brutalointia Cannibal Corpsen tapaan ihmetellessä on vaikea olla varsinaisesti harmissaan, sillä kyllä ammattimiehet asiansa aina hallitsevat. Jos Moottorilintujen musiikki kumpusi monipuolisesti 70-luvun heavy rockista, Musta käsi on paikoitellen lähes suorine Iron Maiden -lainoineen silkkaa 80-luvun heavy metalia. Parikymmentä vuotta aiemmin moinen peruslive olisi ollut osa rockkaanonia. Että tässä nyt olisi taas tämmöistä. Kivalta kuulostaa, mutta ei tätä kukaan enää parin vuoden päästä muistele. Antti Luukkanen VOLTURYON Cleansed by Carnage VICISOLUM Ruotsalaisiin lienee koodattu jokin mystinen kuolometalligeeni, jonka ohjaamana levylle saadaan aina vähintäänkin kohtalaisesti jytkyttävää mätinkiä. Kaupallisesti bändin menestysvuodet sijoittuivat 90-luvulle Blindin (1991) oltua läpimurto ja Deliverancen (1994) myynnillinen piikki. Aivan kuin jätkät olisivat päättäneet kasata uuden pitkäsoiton sen ihmeemmin omia intohimojaan miettimättä. tuneeseen möyryävänraskaaseen bluespohjaiseen leipomiseen. COC:n vaikutuksia voisi joku tulevaisuuden musiikkietnologi tutkia esimerkiksi Panteran muodonmuutoksesta tukkahevibändistä kuuluisampaan muotoonsa. Mega. Millään lailla inspiroituneelta Cleansed by Carnage ei kuitenkaan kuulosta. Merkittävä tekijä tässä on laulaja VHP:n tulkinta, joka pohjautuu esikuviensa lailla enemmän heittäytymiseen ja kiihkeään tulkintaan kuin taidokkaaseen tekniseen suorittamiseen. Sanoituksiltaan se on lähempänä mystiikkaa henkivää Taloa kuin kantaaottavaa Megakonetta. Tätä soittajiltaan ohkaiseen salaperäisyyden viittaan puettua albumia kuunnellessa päässä pyörii vain yksi ajatus: Musta käsi on 2010-luvun versio Moottorilinnuista, ja tämäkin on helvetin kova juttu! Mielikuva ei perustu niinkään musiikillisiin tai sanoituksellisiin yhteneväisyyksiin, vaan enemmän näiden yhdistelmän herättämiin tunnelmiin. Tuskin koskaan olen kuullut yhtä makeaa Ozzyimitaatiota kuin Keenanin naukuminen The Backsliderissa. Jäljelle on jätetty puhdasta, vahvan perinnetietoista ja erittäin tarttuvaa, vauhdikasta ja voimakasta heviä. Jäljet on jätetty myös stoner rockin kehitykseen, ja onpa moni nuoren polven julli löytänyt varmasti southern rockinkin tämän bändin ansiosta. Aika pian käy kuitenkin selväksi, että bändillä ei ole oikeastaan mitään sanottavaa. Ei yllätyksiä, ei ylimääräisiä kulmia eikä yhtään elämään jäävää kappaletta. Itse olen kehittänyt läheisimmän suhteen ryhmän vuosituhannen alun aikakauteen. Rotör ei kuitenkaan lepää pelkän kokonaisvaltaisesti hienon konseptin varassa. Sillä tavallaan myös konkretisoituu COC:n vanhanaikaisuus. Kaikenlaiset ”hipstereiden tekosia & kuuntelematta paskaa” -nettivouhkaamiset ovat tässä tapauksessa totaalisen turhia: Rotör on aivan yhtä aito kuin mitkä tahansa obskuureja kulttibändejä ylistävät, pienen painoksen kasettijulkaisuja ulostavat kellariprojektit. Väkinäisesti nimetyn Volturyonin ukot omaavat kokemusta useammistakin kokoonpanoista, ja bändin kolmas pitkäsoitto on pinnalta katsoen aivan pätevää death metalia. Näin muutaman vuoden tauon jälkeen ihastelee myös sitä, kuinka vähistä elementeistä ukot ovat tavaramerkkinsä rakentaneet. Vaikutteista kielivänä coverina heitetään Hypocrisyn Pleasure of Molestation, jolle Masse Broberg käy heittämässä vierailevat korinat. Biisejä ei tosissaan ole kuorrutettu millään humpuukilla, vaan soitolle annetaan lääniä. Suuren yleisön kiinnostusta ovat aikojen muuttumisen ohella laskeneet soittajienvaihtoruletti ja pitkät tauot. Live Volume (2001) saattaa olla greatest hits -tyyppisestä luonteesta johtuen houkuttelevin, mutta pakkopullaksi se jää. Pepper Keenan on monille tunnetumpi Downista. Kari Koskinen ROTÖR Musta käsi SVART Kimmo Kuusniemi Bandin Moottorilinnut-lp julkaistiin vuonna 1982, Rotörin vinyyliesikoinen 34 vuotta myöhemmin. Nasevanmittaiselta levyltä on karsittu kaikki turha. Kolmesta uudelleenjulkaisuista nappaa silti voiton Dealerin seuraaja In the Arms of God (2005), jolla bändi on entistäkin intensiivisemmässä vedossa ja biisimateriaali kirjaimellisesti rullaa. Jykevänselkeästi nakuttava nykyaikainen soundi ja möreät laulut on viilattu tarkasti kohdilleen, ja vihaisesti takova blastauskin irtoaa iloisella kiivaudella
www.facebook.com/thesoulexile MILLOIN JA MITEN. www.facebook.com/sysisavi SOULGLASS Atmosfear Helsinkiläisen Soulglassin debyytti äänite on massiivista mörssäröintiä. Verrokkia on vaikea keksiä, mutta pienen vääräleukaisuuden ja äkkivääryyden huomioon ottaen vanha kunnon YUP saattaa putkahtaa mieleen. Konemaiseen ja mukavan raskaaseen kitarointiin on nivottu runsasta kuorrutetta kosketinsoittimien ja viulun muodossa, mikä BRUCESPRINGSTEENIT VOCATUS Alkoholilla oli osuutta asiaan Vocatus palaa yllättävän pian takaisin rikospaikalle. Bändi herätti vilpitöntä kiinnostusta viime ep:nsä kiljuisella thrashillä. – Mixei [homobaari Tampereella]. Muutamia ehkä tarpeettomia paikallaan junnauksiakaan ei huomaa, jollei ihan varta vasten yritä. Vaikutteet tulevat kokonaisvaltaisesti kaikesta musiikista, mitä kuuntelemme. Jossain doomin, stonerin, fuzzin ja jazzin määrittelemättömällä rajaviivalla pörisevät biisit vievät pienen tutustumisen jälkeen helposti mukanaan. On ensinnäkin vaikea päättää, onko se hyvä vai huono. – ...olemme tehneet todella kovasti työtä ja kaiken itse alusta asti. – ...emme ole löytäneet toista kitaristia. www.facebook.com/ Vocatus-612232812252431 DEEP Color of my Soul Joensuulaisen Deepin debyytille on leivottu yksinkertaisista aineksista verevää ja raskasta kuunneltavaa. Janne [Kemppainen] säveltää bassolinjansa aina itse ja Ville suurimman osan rumputykityksestään. The Soul Exile KUUKAUDEN BÄNDI EETU KERANEN 76. BÄNDIN NIMI… – ...ei sisällä sen syvempää merkitystä. Jazzista stoneriin ja akustisesta herkistelystä raskaimpaan metalliin. – ...siten, että Teemu vääntää biiseihin rungot, joita sitten pyörittelemme koko porukan kesken. Toisaalta se on jo niin kummallinen, että lopulta voi kääntyä ensin mainittuun. Meno oli aika raivokas, mutta nyt mukana on odottamattomasti jopa määrätietoista järkeä. Eetu hoitaa sanoitukset ja niiden sovittamisen. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA... Vaikka bändi ei ole tunnetumpi, jokainen ryhmän julkaisu on pätevyydessään vailla vertaa. – ...soittamaan Metallica-coveria. Bändi rokkaa kuin mikäkin psychobillyporukka, toisaalta se osaa soundata aivan suomirockilta mutta venkoilla ja venyä samalla kuin mikäkin kuminauha. Toista kitaristia ei ole tullut paikkaamaan kukaan, mutta vuonna 2012 rumpalin kenkiin astui Ville Janhonen ja laulajaksi ryhtyi Eetu Keränen. Edes laulaja Sihvosen pienet horjunnat eivät tapa tunnelmaa, joka pistää nyökyttämään päätä, vaikka sitten poikkeuksellisen hitaaseen tahtiin. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ... DEMOT AADOLF VIRTANEN huomattavasti innovatiivisempaan biisimateriaaliin aiheuttaa mainioita väreitä selkäpiissä. Myös Dark Reincarnation näyttää närhenmunat jo alkumetreillä, ja samaisia munia esitellään läpi tiukan neljän biisin rypistyksen. – Vuonna 2003 Teemu Siltasen [kitara] ja entisen rumpalin toimesta. – ...toivottavasti tykittämästä lavoilla blastiä! EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE... Yksinkertaisten runkojen ylle on saatu kasattua kaikenlaista hippimäisen pientä kivaa, esimerkiksi maukkaita sooloja, mutta aitous ja fiilis on se, mikä kantaa koko homman läpeensä. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ... Kitaristit, huomio!!! KEIKALLA OLEMME... www.facebook.com/ DEEPjnsfinlandofficial/?fref=ts SYSI & SAVI Paholaisen käsikirjoittaja Loimaalainen Sysi & Savi on hiukan kummallinen ei-metalli-tapaus. TYÖMME JAKAUTUU... Homma on pystytty säilyttämään tiukkuudesta huolimatta sopivasti kieli poskessa -henkisenä, mikä on kieltämättä lajityyppi huomioiden kiehtovaa. Lähestulkoon messiaaninen nelosraita Mielipaha lienee pakan kovin raita. – Mielestämme ei löydy bändiä, joka toisi meidät mieleen. – ...aggressiivisella tatsilla ilman turhia löpinöitä. Vaikka bändin musiikissa on varsinaisia kosiskelevia täkyjä maltillisesti, se pätee silkalla soittotaidolla ja raivokkuudella niin, ettei mielenkiinto herpaannu hetkeksikään. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ... Jos Kreator laulamassa suomeksi dokaamisesta ja housuun paskantamisesta herättää minkäänlaista kiinnostusta, Vocatus voi olla valintasi. Jäänne ajoilta, jolloin oltiin ihan vitun synkkiä. Kaikki kolisee juuri niin kuin pitää, ja instrumentit pysyttelevät monimutkaisuudestaan ja alavireisyydestään huolimatta upean selkeinä. Ryhmä on kiistattoman taidokas ja svengaava, mutta mielikuvitus on kuitenkin sen viehättävin elementti. Soittokin on tiukempaa, ja tämä yhdistettynä THE SOUL EXILE Dark Reincarnation The Soul Exilea voi sanoa tamperelaisen teknisen death metalin ylpeydeksi. MIKSI. Hienon musiikillisen ja soitannollisen annin lisäksi voi kehaista myös tuotantoa
Bändin sanomasta ei saa selkoa, kuten ei oikein mistään muustakaan, mutta erilaisesta tappamisesta ja mässäilystähän tässä on kyse. Kitaratyöskentelylle voisikin antaa erikoismaininnan: paikoin erittäin kuivakat soundit eivät anna anteeksi mitään, mutta homma kuulostaa pirun tiukalta. Tämänkertainen lainabiisi, Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa -klassikko, jättää parin oman vauhtipalan jälkeen perin hämmentyneen fiiliksen. Seitsemän sopivan vaihtelevaa kuolobiisiä ja yhdeksän minuuttia on lyhyt ja ytimekäs raivonpurkaus, joka suorastaan pakottaa vaihtamaan kasetin puolta kerta toisensa jälkeen. Heikkisen näkemykset ovat paikoin hyvinkin omaperäisiä, ja mies taitaa asiansa ja instrumenttinsa. Bändi soittaa vallan pirullista death metalia, jonka raivolle jää kakkoseksi varmaan Deicidekin. Häntäpaikka kannattaa ottaa rangaistuksena. Tämä ei lie ihan täysosuma, kun pitäisi kuvitella veren ja ruumiinosien lentävän. Sitä, mitä näinkin moniulotteisella levytyksellä on konkreettisesti mahdollista saavuttaa, on vaikea sanoa. Koko viiden biisin esitystä vaivaa lievä mitäänsanomattomuus, mutta viisainta jäädä odottamaan mahdollista kolmatta tekelettä, ennen kuin hutkitaan tämän enempää. Ryhmä ei ole todellakaan paskimmasta päästä, mutta omaperäisyyden kanssa on vähän niin ja näin. Kenties otsikon muovipussissa. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI takaa sävellyksiin monipuoliset mahdollisuudet. Miesja naislaulun siivittämä ep on ainesosiltaan runsaanpuoleinen ja intohimoa tekemiseen löytyy. Hauskannuhjuista kohkaamista kuuntelee mielellään, ja tällä kertaa paletissa on uusiakin värejä – paikoin maltetaan jopa hellittää ja vakavoitua. Paremmalla toteutuksella kohtalokkaaksi tarkoitetut biisit puheosuuksineen saattaisivat olla säväyttävämpiä, mutta nyt ontuva soitto ja välirepliikit osoittautuvat lähinnä hellyttäviksi. Ensijulkaisuksi silti toiveita herättävää meininkiä. Sopiva sieluntyhjennys ainakin. Idearikastahan se kyllä on, monipuolisten kitarariffien seassa kun on täkynä koskettimia ja jousiakin. Pieniä spesiaalijippoja ja metallivaikutteitakin löytyy, mutta raskaaksi meininkiä ei voi sanoa parhaalla tahdollakaan. www.facebook.com/Phant0mOfInsanity NEVICATE EP 2016 Nevicate on pari vuotta vanha joensuulaisviisikko, ja maiskuteltavana on bändin debyytti-ep. Sarjassa on tehty vastaavia suorituksia sen verran kattavasti, että kunnon tuotannon ja soundimaailman tällainen harrastelu ainakin vaatisi. Goottirockin peruspalikoilla etenevä melodinen tamppaus on sävellyksellisesti keskivahvaa suoritusta. Särökitaravallit, tasatamppaus ja erilaiset kummituskoskettimet antavat melko helpon pohjan raskaan vision rakentamiselle, mutta perässähiihtäjän rooliin tipahtaa yhtä helposti. Tässä lajissahan ei harrastella näin maukkaita tuplakitarointeja liiemmin. Kunnon viemäriörinää, taitavasti soitettuja, mukavasti raatelevia kitarariffejä ja muutenkin kauttaaltaan täysin mädäntynyttä meininkiä. Kunnioitettavaa toimintaa. Mitähän muuta tässä voi enää vaatia. Random Seizure lähtee tunkemaan debyyttijulkaisullaan tälle sektorille. www.facebook.com/RandomSeizureOfficial KUOLEVAINEN Kapina Kuolevainen on palstan toinen yhden miehen projekti, mutta Kapina ei valitettavasti muodostu ekan tasoiseksi kokemukseksi. Soundimaailmakin sopii tarkoituksiin hienosti, joten eipä tässä jää kaipaamaan enempiä. www.facebook.com/externaltheband D-A Red Pigs Red Pigs on kuopiolaisen Antti ”Dee” Heikkisen täysverinen ja -mittainen soololevy, jolla mies hoitelee kaiken itse, muutamaa vierailevaa tähteä lukuun ottamatta. Kuuntelemisen nautinto jää tällä kertaa kokematta, kun kaikki energia menee yksinkertaisesti siihen, että tekeleestä saisi mitään tolkkua. Biisikatraaseen on saatu mukavasti erilaista tunnekirjoa ja nyökyttäviä tuokioita. Kirkkouruista vielä erikseen lisäpisteet. Runsaiden kuorrutteiden ja varmasti riittävän yrittämisen alta pilkistää kyllä vaikuttaviakin sävellyksiä sekä tarkoin harkittuja ja kiinnostavia ratkaisuja. Ripeään hölkkään on saatu mukavasti melodisuutta, eikä ole ollenkaan huono seikka, että vanha kunnon Rautaneitokin kuuluu tunnelmissa vähän väliä. Atmosfear edustaa onneksi jälkimmäistä vaihtoehtoa. Lauluissa taas sorrutaan yliyrittämiseen, vaikkei ole sinänsä virheellistä yrittää painaa koko ajan täysillä kurkkulaulun turvin. Ainoat miinukset voitaisiinkin laittaa kitaristi-laulaja Haukkaluoman ajoittain turhan tasapaksusta rähinästä ja yleisesti ottaen hienoisesta omaperäisyyden puutteesta. www.facebook.com/ Antabus-140159486147502 MOURNFUL LINES Heartstrings Oululaisella Mournful Linesilla on takanaan täyspitkää ja pari pienempää julkaisua. Mutta kantaako sekään lopulta pitkälle. Näin varmaan onkin, vaikka sanomasta ei saa isommin selvää. soundcloud.com/toerkyraato 77. Sitten siihen isoon ongelmaan: missä ihmeessä saa enää tänä päivänä tehtyä näin huonot soundit. Moni asia loksahtaa kohdalleen jo nyt. Miehen lauluääntäkin on ilo kuunnella, ja tieto siitä, että kaikki on omaa kädenjälkeä, nostaa kuuntelukokemuksen arvokkuutta. Esityskielenäkin käytetään sekä kotimaista että englantia. Vastaavaa pihinää ei tainnut löytää ihan hevillä edes 90-luvulla. www.facebook.com/deeheikkinen PHANTOM OF INSANINTY Regrets Vuodesta 2013 vaikuttanut Phantom of Insanity tulee Tampereelta, ja Regrets on ryhmän toinen tekele. Sen bändin pelastukseksi voi sanoa, että sävelkynä on kohdallaan, ja kyllähän tällaisen parissa saattaa heiluttaa päätään yksi sun toinenkin. Levyn yhdeksällä biisillä käydään läpi yhtä sun toista tyylilajia perusrockista vähän psykedeelisempään fiilistelyyn, punkrymistelystä sielukkaaseen hidasteluun ja grungesävytteisestä raskastelusta AC/DC-tyyliseen kevytpaahtoon. Myös laulusuorituksista löytyy odottamatonta syvyyttä, joten muinaiseen Airdashiin vertaaminen ei ole enää korrektia. www.facebook.com/infectedpriest JANIWICKHOLMIT EXTERNAL Dysphoria Parkanosta tuleva External paiskoo modernia thrashiä sopivalla ripauksella vanhoja kaikuja. Bändin musiikki sisältää modernin metallin hippusia ja seasta löytyy myös perinteisiä kotimaisia kaunomelodioita. Jos vaikutteiksi nimetään Turmion Kätilöt ja Pain, niiden voi sanoa kuuluvankin. www.facebook.com/nevicateband SEPIKUMPULAISET ANTABUS EP 2016 Antabus jatkaa vanhan liiton thrashin likaisten lokeroiden koluamista. Anssi Söderenan visio on hioutunut tarinan muotoon ja edustaa leijuvine melodisine kitaroineen, runsaine urkuineen sekä kuoroineen ja rääkynöineen jonkin sortin sotaisaa pakanametallia. Vielä kun laulut hoituvat huomattavan raivokkaalla miesrääkynällä ja kauniin naisäänen voimin, tuloksena on yleensä joko tolkuton sillisalaatti tai hallittu kokonaisuus. Bändi esittää kaikkien soittimien osalta melkoisen kimurantteja kuvioita ilman sen kummempaa punaista lankaa, ja kyllähän seasta löytyy kieltämättä ihan kunnon teurastamisen asenne. www.facebook.com/MournfulLines RANDOM SEIZURE Random Encounter Industrialkentällä on verrattain vähän tunkua ja vielä vähemmän onnistujia. Perkeleellinen möyhääminen on ainakin päällä. www.youtube.com/watch?v=7Ek-m4kJfVE TÖRKYRAATO Elimet muovipussissa Törkyraadon musiikkia tuli luulleeksi räkäiseksi punkiksi, mutta varsinainen totuus onkin räkäinen death metal. Täytyy myöntää, että eteläkarjalainen nelikko vaikuttaa elävän henkeen ja vereen lajin perintöä kunnioittaen, imagoaan myöten. Romantiikkaa, kaihoa, kauhua, silkkaa siirappia ja teatraalisuuttakin löytyy, jopa siihen malliin, että mausteiden väkinäisen päälleliimaamisen vaikutelma alkaa olla jo todellinen uhka. Huonot soundit ja puolitiukka suoritus syövät edelleen kokonaissaldoa, joskin niiden voi olettaa olevan homman nimen tietäen jonkinlainen itseisarvo. Biisit uppoavat aika selkeästi ”ihan kiva” -laariin, eli homma toimii periaatetasolla, mutta isommat sykähdykset jäävät sykähtelemättä. Musiikki on helein naislauluin varustettua, mahtipontisuutta kurottelevaa monipuolista popmetallia, joka hakee vielä vähän muotoaan. Lopullinen sydämen läikähtely jää kuitenkin kokematta: biisimateriaali ja tuotanto on auttamattoman tasapaksua ja yllätyksetöntä. Ehdottoman hienoa toimintaahan tällainen on joka tapauksessa. www.facebook.com/soulglassofficial INFECTED PRIEST Hammering Nails to Fragile Bones Pitkästä aikaa kunnon kasettidemo! Jos bändin nimi on Infected Priest, voi päätellä, ettei se laula kukista ja mehiläisistä tai naisista ja seksistäkään. Soitto jää varsinkin kitarapuolella melko löyhäksi, ja Regretsin riffit vaatisivat eittämättä huomattavasti tiukempaa tatsia, jotta homma lähtisi keulimaan kunnolla. Bändistä löytyy taitoa ja lahjakuutta, mutta paketin miinuspuolelle kasautuvat selkeästi läpikuuluva kokemattomuus ja biisien vaatimuksiin nähden turhan keveänpuoleinen tuotanto. Vaikka kaikella käsillä olevalla mässäillään arkailematta läpi esityksen, sävellykset kauhunsekaisen moninaisine tunnelmineen pysyvät kasassa
Onko tämä asema taakka haudasta palanneelle bändille. – Olemme tunteneet Ronin [Broder, basso ja laulu] ja Markyn [Edelmann, rummut] kanssa niin kauan kuin jaksan muistaa. – Tietenkin Saksa oli isompi maa, siellä oli isommat kuviot ja kiertueiden järjestäminen oli erilaista. Autopsyksi nimetty Coronerin välitilinpäätös täydentyy kolmen blu-rayn tai dvd:n lisäksi kokoelmalevyllä ja on sisällöltään vähintään massiivinen. Se oli lopullinen hyppy tuntemattomaan, sai meidät soittamaan enemmän yhdessä ja hitsasi tämän bändin yksiköksi. Warriorin kanssa. – Olisimme voineet tyytyä levy-yhtiön ehdottamaan tuoreen keikkataltioinnin julkaisemiseen, mutta päädyinkin digitalisoimaan 30 vuotta vanhoja videoita ja skannailemaan kuvia yksi kerrallaan, minkä aikana opin vihaamaan naamojamme! Kyse ei ole ihan mistä tahansa nostalgiapaketista. Jos joku hyppää kelkkaamme vasta tulevan levyn myötä, tämä on täydellinen tapa pohjustaa asiaa. Metalli villitsi 80-luvun puolivälissä suuria joukkoja Keski-Euroopassa. – Tom pyysi meitä mukaan Celtic Frostin kiertueelle Jenkkeihin, ja olihan se aika valtava loikka nuorille tyypeille, joista kukaan ei ollut käynyt Sveitsin ulkopuolella. Sveitsistä ei tullut tuolloin mitenkään tolkuttomia määriä tosissaan yrittäviä bändejä. Pelkästään oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen saattoi ratkaista kaiken. – Kokoonpanomme haki tuolloin vielä hieman suuntaansa. 1980-luvun puolivälissä Tommy ja kumppanit saivat elämänsä tilaisuuden laajentaa maailmankuvaansa. Tämä Celtic Frost -kiertue oli se oikea paikka ja aika meille. Kuolinsyyntutkijan Äärimmilleen venytetty evoluutio teknisestä thrashistä kiemuraiseen fuusiometalliin takasi sveitsiläiselle Coronerille kulttimaineen. TEKSTI AKI NUOPPONEN ruumiinavaus 78. – Voimme syyttää tästä kaikesta vain itseämme, Tommy huokaa huvittuneesti. Tomin laulutapa oli täysin vertaansa vailla ja soitossammekin vielä mukana enemmän heavyn ja punkin katkuja. Levy-yhtiöihin ei saanut yhteyttä, ei voinut myydä itseään ympäri internetin. VANHA LIITTO K un Coronerissa alusta alkaen vaikuttanut Tommy Vetterli soittaa Zürichin Pfäffikonista, hän pahoittelee alkuun aikataulujen venymistä mutta ilmoittaa viivästyksen tapahtuneen parhaasta mahdollisesta syystä. Miehen päämääränä on ollut koota kaikkien aikojen kattavin Coroner-kokoelma, mikä on helpommin sanottu kuin tehty. – Aluksi halusimme vain avata arkistoja hieman ja julkaista vanhoja livetallenteita. – Sveitsi on kooltaan, asukasmäärältään ja varsinkin metalliväeltään sen verran pieni maa, että kaikki raskaaseen musiikkiin viehtyneet löysivät toisensa 80-luvun alussa hyvin nopeasti. Tommy ei silti vähättele Celtic Frostin merkitystä Coronerin ja ylipäänsä sveitsiläisen metallin synnyssä. Meillä ja muutamilla muilla paikallisilla nuorilla oli kasassa tusinan verran bändejä jo ennen kuin aloimme edes olla iässä, että soittimet pysyivät kunnolla käsissä. Jälkikäteen puhutaan kuitenkin vain saksalaisista thrashbändeistä, kuten Kreatorista ja Sodomista, eikä tämä ole Tommyn mukaan ihme. Kyllä sieltä silti tunnisti sen Coronerin, joka tuli saamaan muotoa tulevina vuosina. Sitten kävi samoin kuin tämän bändin kanssa yleensä. Se on nimensä mukaisesti Coronerin ruumiinavaus! Oikea paikka, oikea aika Kokoelman kasaaminen on saanut Tommyn palaamaan Coronerin alkuaikoihin, joita ei ole nykyhetkeen keskittyvänä ihmisenä juurikaan muuten muistellut. Turpaanvetoa ilman slovareita Celtic Frost -kiertueen myötä Coronerin ulosanti hioutui lähemmäksi bändin ensilevyjen tiukkaa thrash/speed metalia. Ja kasvoivat. Kitaristi kertoo viettäneensä viimeiset kuukaudet ankarien määräaikojen armoilla vanhojen videoja äänitallenteiden parissa. Aluksi vaatimattoman oloisesta projektista on kasvanut pyöreitä vuorokausia vaativa, loputon savotta, Tommy naurahtaa. – Pidän Death Cult -demoamme tavallaan esiastejuttuna, vaikka se Coronerin nimellä tehtiinkin. Warriorin toimesta, mikä ei ole Tommyn mukaan asian todellinen laita. Se oli sellaista vaatimatonta pienien piirien täydellisyyteen pyrkivää hommaa, mikä on ehkä osa tätä kulttuuria. Pitkin internetiä saa lukea, kuinka bändin perusti Celtic Frostin kiertueporukka rundin aikana. Ei siihen tarvittu sitä, että Celtic Frostin kaverien olisi tarvinnut toimia parittajina. – Tätä nykyä on vaikea muistaa aikoja, jolloin bändin kanssa toimiminen oli kiinni tällaisista jutuista. Toisinaan sanotaan, että bändi sai alkunsa samaisen bändin nokkamiehen Tom G. Ulkopuolisin korvin bändistä kuin bändistä on helppo kuvitella, että kaiken takana on ollut jokin suuri suunnitelma, mutta kyllä tuolloin ammuttiin ihan vaiston varassa, Tommy huomauttaa. Samalla hän sai huomata, että Coronerin tarinan alku riippuu täysin lähteestä. Lopulta yhtye päätyi äänittämään ensimmäisen demonsa juuri Tom G. Ja kasvoivat. Niin kattavan, ettei kenellekään jäisi mitään epäselväksi Coronerin suhteen. Suunnitelmat kasvoivat. – Päädyimme tekemään todella kattavan dokumentin. Emme tienneet vielä itsekään, mitä olimme tarkalleen ottaen tekemässä
Sitä voisi varmaan sanoa tyypilliseksi kasarin thrash metal -levyksi. – Olen joskus kutsunut tuota levyä eräänlaiseksi Coroner-prototyypiksi. Oli muutos tietoinen tai ei, Coroner saavutti tunnetuimman lakipisteensä vuonna 1991, kun jälleen Berliinissä äänitetty Mental Vortex vei bändin soundia äärimmilleen. Tommy hämmentyy itsekin sen tosiseikan edessä, että bändi tuntui pusertavan pitkän kehityskaaren muutamaan vuoteen. – Kun äänitimme R.I.P.-debyyttimme Berliinissä keväällä 1987, se oli totta kai ihan uutta ja ihmeellistä, mutta samalla tiesimme täsmälleen, miten vetää biisimme. Ymmärrän sen hehkuttamisen aika hyvin, koska saimme vangittua levylle ajan hengen. Päiviä ei ollut käytössä paljon, joten käytännössä menimme studiolle vetämään keikan. – Tuossa iässä musiikkimaku muuttuu kiivasta tahtia. – Coroner eli kymmenen vuoden aikana tavallaan kolmenkymmenen vuoden kaaren, Tommy naurahtaa. – Punishment on alkuaikojen Coroner-levyistä ehdottomasti toimivin, ja aika monen mielestä se meidän paras levymme. Itse olin kuunnellut nuorempana hulluna vain metallia, mutta aika pian sitä alkoi tarttua enemmän 70-lukulaiseen progeen, jazziin, fuusioon ja kaikkeen muuhun rajoja rikkovaan musiikkiin. Onhan siellä pari tulevaisuuteen viittaavaa instrumentaalia, mutta noin muuten... – Tahti vain kiihtyi ja kiihtyi aina Mental Vortexiin ja sitä seuranneisiin kiertueisiin asti. – Tärkeintä Mental Vortexilla edeltäjäänsä verrattuna oli se, että saimme Tom Morrisin kanssa levylle viimein Coroneriin sopivat soundit. Ajassa eteenja taaksepäin Seuraavina vuosina Coroner vaikutti olevan täysin liekeissä ja etenevän kuin luotijuna. Sääli vain, ettei aivan koko energia tallentunut levylle. Miksaus latisti vähän vanhempia albumejamme, mutta Mental Vortexilla tämäkin puoli terävöityi sille mallille, että levy on kestänyt tähänkin päivään asti todella hyvin aikaa. Se vain satuttiin äänittämään levylle asti. Levy-yhtiökin vain odotti, mitä olemme nyt keksineet. Kovin pitkään Coroner ei malttanut vetää mutkia suoriksi. Levyt sävellettiin varsinkin alkuaikoina hyvin pitkälti tien päällä. Kaikkein parasta noissa ajoissa oli, ettei kukaan tuntunut kyseenalaistavan tekemisiämme. Se kaikki oli satojen soitettujen keikkojen tulosta. Suoraviivaista ja tinkimätöntä turpaanvetoa alusta loppuun, ilman muodikkaita slovareita, Tommy naurahtaa. – Se oli luonnollista jatkumoa aiemmille tekemisillemme, Tommy korostaa. Ennen kaikkea sillä tiivistyi lähes kaikki se, mitä Coroner oli tuolloin livenä. Ron löysi äänestään uusia puolia raivosta tinkimättä, minä aloin hallita kitaran paremmin ja Marky tykitti rummuistaan sellaista jälkeä, että saimme itsekin ihmetellä lopputulosta. ”Voisi kai sanoa, että teimme hieman aikaamme edellä vanhalle liitolle kumartavaa nykyaikaista metallia, mistä tuli isompi juttu vasta myöhemmin.” ALOIS JAUCH 79. Kolmoslevy No More Color vei bändiä harppauksittain teknisempään suuntaan. – Tuolloin tuntui, että olimme täysin pysäyttämätön ryhmä. – En osannut ajatella asiaa tuolloin – enkä itse asiassa edelleenkään – siten, että olisimme ottaneet No More Colorilla tai sen seuraajilla vähän speed metalia ja sotkeneet sekaan vaikka progea tai jazzia. Tommy myöntääkin, että kakkosalbumi Punishment for Decadencen (1988) jälkeen vaihtoehtoja oli tasan kaksi: luoda nahka uudelleen tai pistää koko bändi pakettiin. Meille se kaikki oli vain Coroneria, luonnollista yhdistelmää kaikesta, mistä omat mieltymyksemme koostuivat. Kuolinsyyntutkijan Tommy korostaa toistuvasti, kuinka Coroner oli aina ennen kaikkea livebändi
Mikä ei tappanut, vahvisti Nostaessani esille Coronerin toistaiseksi viimeisen albumin, vuonna 1993 julkaistun Grinin, Tommy syttyy välittömästi. Metamorphosis... Helpoksi Coroner ei urakkaansa tehnyt. Musiikkimaailmassa vallinnut tilanne kimuranttiin albumiin yhdistettynä johti lopulta siihen, että Coroner kohtasi väliaikaisen loppunsa vuonna 1996. Divine Step... Son of Lilith... – Viimeistään tämän levyn kohdalla on myös pakko myöntää, että palattuamme lavoille huomasin itsekin äimisteleväni omia kappaleitamme. – Emme itse asiassa koskaan ajatelleet, että Coroner on välttämättä lopullisesti kuopattu, olimme vain täysin kypsiä VA NH A LI IT TO ”Kun nousimme muutaman treenikeikan jälkeen Deathfestin, Hellfestin ja Bloodstockin kaltaisten festarien lavoille, emme olleet uskoa silmiämme. Olimme kaikki yhtä mieltä, että nyt on tehtävä jotain muuta. – Kun on soittanut nuoresta pojanklopista aikuiseksi mieheksi samassa bändissä, kaikille tulee jossain kohtaa eteen se hetki, että on punnittava menneitä, nykyisiä ja tulevia tekemisiään. Eihän sillä ole oikeastaan mitään tekemistä sen Coronerin kanssa, joka teki kaksi ensimmäistä levyämme. Voisi kai sanoa, että teimme hieman aikaamme edellä vanhalle liitolle kumartavaa nykyaikaista metallia, mistä tuli isompi juttu vasta myöhemmin. Ihan kuten 70-luvun levyillä oli tapana. – Se oli aika erikoista aikaa, mitä ei määritellyt yksi tai kaksi asiaa, Tommy muistelee. Joskus on puhuttu jopa suoranaisesta lamasta. Tommy ei yhdy tällaiseen puheisiin, ainakaan Coronerin puolesta. Grin on ollut äärimmäisyyksiin venyneestä progelle ja jazzille flirttailustaan johtuen se kiistellyin Coroner-albumi. Päädyin sitten kuitenkin täyttä intoa puhkuen Kreatorin riveihin, eli käänsin takkini kahdesti, Tommy naurahtaa. Mental Vortexilla on paljon juttuja, joita sai itsekin treenaamalla treenata reunionia varten ja ihmetellä, miten hitossa olemme kirjoittaneet tällaista! 1990-luvun alusta puhuttaessa jaksetaan murehtia grungen nousua ja metallin suosion laskua. Tykkään haastaa itseäni musiikilla, olinpa sitten kuuntelija tai tekijä, mutta Grin on nimensä mukaisesti velmu levy, josta kaikki eivät vain voi pitää. Sellaisen, jota voi kuunnella lujalla, ja levy kuulostaa silti todella hyvältä. Paluukeikoillamme riitti väkeä vaikka kuinka ja yleisö ei ollutkaan mitään nelikymppisiä nostalgikkofaneja, vaan seassa oli todella nuoria junnuja, jotka sekosivat täysin keikkojemme aikana!” 80. – Totta kai noihin aikoihin kuultiin paljon grungea ja kaikenlaista stadionrockia, mutta jos totta puhutaan, mielestäni aika moni bändi alkoi kuulostaa mielenkiintoiselta vasta 90-luvun alussa! Suoraviivaisimmat levyt oli tehty ja bändit etsivät uusia uria, mikä tuotti monessa tapauksessa niitä todella innovatiivisia ja kiinnostavia juttuja. – Itse olin jossain kohtaa jopa sitä mieltä, etten halua olla vähään aikaan missään tekemisissä metallin kanssa. Samalla se on bändin levytyksistä Tommylle mieluisin. – Ymmärrän hyvin, miksi levy jakaa mielipiteitä. – Halusimme tehdä itsemme näköisen, kursailemattoman ja orgaanisen levyn
– Marky lähti mukaan vain ”vanhojen aikojen muistoksi” ja oli alusta alkaen vastahakoinen uuden albumin suhteen. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Sen sijaan mies päätyi työstämään yhtä jos toistakin projektia täysin erilaisissa kuvioissa. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Paluukeikoillamme riitti väkeä vaikka kuinka ja yleisö ei ollutkaan mitään nelikymppisiä nostalgikkofaneja, vaan seassa oli todella nuoria junnuja, jotka sekosivat täysin keikkojemme aikana! Runsas keikkailu johti nopeasti huhuihin täysin uudesta Coroner-albumista, joka näkeekin päivänvalon ensi keväänä. – Se oli aika hämmentävää, Tommy aloittaa nopeasti. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 74,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 88,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV %. – Kaikki kääntyi päälaelleen, kun aloimme saada ensin tarjouksia valtavilta festareilta, sitten yhä useammilta tapahtumilta ja lopulta meille ehdoteltiin kiertueita periaatteella, että kunhan vain suostumme tekemään ne, asiat järjestellään juuri Coronerin haluamalla tavalla. – Sain ylipuhua Markya mukaan vuosikausia, kun minut itseni oli viimein saatu vakuutettua asiasta, Tommy nauraa. – Keskityin tekemään musiikkia ihan muihin juttuihin, mutta ennen kaikkea löysin itseni paneutumasta yhä enemmän studiotöihin. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Bändi ei tule lämmittelemään vanhoja aikoja nostalgisoinnin vuoksi. Oli hauskaa olla Kreatorissa ”vain kitaristi” ja keskittyä täysillä omiin hommiinsa, kun ei tarvinnut pitää koko rakennelmaa kasassa. Mikä muuttui 14 vuodessa. – Olin tottunut ajatukseen, ettei bändi kiinnosta oikeastaan ketään. Yhden kiertueen Kreator-komennus venyi lopulta viiteen vuoteen. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Tunnetuimmalla kokoonpanolla tämä ei tapahdu, sillä rumpali Marky Edelmannin jätti bändin. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Se oli realiteetti, jossa elin jonkin aikaa bänditoiminnan suhteen. Minut ja Ronin nämä kiertueet taas ovat sytyttäneet ihan uuden Coroner-luovuuden piikkiin, ja musiikkia onkin syntynyt kasoittain. En tiedä. – Jotenkin Coronerin 14 vuotta kestänyt hiljaiselo vain hujahti ohi kuin hetkessä, Tommy hymähtää. Monet ovat sanoneet musiikkimme olleen jo 90-luvun alussa vuosikymmenen aikaansa edellä, joten ehkä me teemme nyt 2030-luvun metallia vähän etuajassa. Viimeinen parikymmentä vuotta on osoittanut, että olipa kyse sitten sveitsiläisistä pikkubändeistä tai vähän isommista projekteista, muusikko voi oppia ymmärtämään myös itseään paremmin tällaisen työn ja erilaisten soittajien kanssa työskentelemisen kautta. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Jo Coroner sai minut kiinnostumaan studiotyöstä jatkuvasti enemmän. – Eli en tainnut olla ainoa, joka ei ihan uskonut siihen, että Coroner vielä kiinnostaa metallikansaa. – Kun sitten nousimme muutaman treenikeikan jälkeen Deathfestin, Hellfestin ja Bloodstockin kaltaisten festarien lavoille, emme olleet uskoa silmiämme. Tommy ei lähde paljastamaan tulevan levyn luonnetta etukäteen, mutta kehottaa Coronerin faneja odottamaan sitä avoimin mielin. – Olin aika varma, että näin tulee tapahtumaan, Tommy myöntää. Aina vain aikaansa edellä. Huhuja Coronerin paluusta liikkui muutamaan otteeseen jo 2000-luvun puolivälissä. Asia kuitenkin konkretisoitui vasta vuonna 2011, kun Tommy huomasi Coronerin kysynnän räjähtäneen. Tämänkään jälkeen Coroner ei noussut Tommyn mukaan edes puheisiin. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. 10 numeroa/12kk 74,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. siihen henkeen, joka musiikkibisneksessä huokui. New Sound Studiosta tuli nopeasti eräänlainen elämäntyöni, vaikka se alkoi pienistä kuvioista. Kun Marky oli lopulta mukana ja saimme oleellisimman trion matkaan, homma alkoi räjähtää käsiin. – Musiikki tulee olemaan luontevaa jatketta Grin-albumille, tässä välissä vain on sattunut jäämään neljä Coroner-albumia julkaisematta. Se mielikuva 90-luvun puolivälistä jäi, kun metallin suosio oli laskenut ja sai joko kiertää omakustanteisesti tai olla kiertämättä
Suurin osa kävijöistä on mattimeikäläisiä, joten ujoimmatkin voivat hypätä rohkeasti mukaan. – Toki vanhaa musiikkia ja keräilytavaraakin on tarjolla niin paljon kuin kukkaro antaa myöten. Lähes puolet on cd-levyjä. Ei missään. Samaten kaikki viralliset uusintajulkaisut eivät aina löydä tietään tänne asti, mutta ulkomaisilla kauppiailla niitä yleensä on. Popin kuulijoiden tarpeista en ole huolissani, kyllähän sitäkin on tarjolla, mutta metallia löytyy kaikkein parhaiten. – Mielikuva vanhojen partojen kokoontumisajoista on kieltämättä pinttynyt mieliin varsin vahvasti, Marko hymyilee. Sanonta ”jokaiselle jotakin” on lattea klisee, mutta kun viimeksi tarkistin, messuilla oli tarjolla formaatteja äänilieriöstä 4K-blu-rayhin, mikä kattaa ajallisesti koko edellisen vuosisadan tarjonnan. – Kriitikot syyttävät toisinaan ulkomaisia kauppiaita halvan tavaran ”dumppaamisesta” Suomeen, mikä onkin kolmas kivijalka heidän matkasuunnitelmissaan. – Kyllä vinyyli on taas lyömässä itsensä läpi, kuten parhaina aikoina! Henkinen ilmapiiri on tällä hetkellä ”kultaisten vuosien” tasolla. – Mitä tulee genreihin ja lokeroihin, tarjontaa on ollut iskelmästä noiseen. Vai olisivatkohan ne sittenkin se paras levyjenlähde kenelle tahansa kuuntelijalle. Homma hoituu joko varaamalla pöydän ja kauppaamalla levyjään paikan päällä pientä korvausta vastaan tai myymällä levyjä toisille kauppiaille. Missä muualla on koolla kymmeniä juuri tuosta koko nipusta kiinnostuneita ostajia. Nuo vannoutuneimpien levyharrastajien kokoontumisajot, joissa arvokkaimmat harvinaisuudet vaihtavat omistajaa isolla rahalla. PITKIN Suomea eri mittasuhteissa järjestettävät levymessut eivät ole ehkä se ensimmäinen paikka, jonne tavaratalojen levyosastoilla tai korkeintaan alan kaupassa asioivalle musiikinystävälle tulee mieleen eksyä. Myyntimäärät ovat vielä vaatimattomia. ja Helsingissä 6. Tämä on näkynyt Markon mukaan ilahduttavalla tavalla myös levymessujen tarjonnassa. Levymessut. Levymessuille voi mennä myös myymään. PIIRI AKI NUOPPONEN 82. – Toki se on osa isoa kuvaa, mutta mahtuuhan levymessuille muutakin. Toisekseen, levyjä alkaa olla vaikea saada muualta kuin levykauppakeskittymistä ja osin epäluotettavilta nettimyyjiltä. Itse ainakin olen ollut tyytyväinen kaikkiin löytämiini ehjiin kasariheviklassikoihin, joiden hinta on ollut yhdestä kolmeen euroa kappale. Karumpi puoli on se, että myyntitilastojen jyrkkien nousukäppyröiden taustalla on hävyttömän matala lähtötaso. – Todellisuudessa suurin osa esimerkiksi isompien levymessujen valikoimasta on niin sanottua käyttömusiikkia, Marko linjaa. Levymessuja järjestävä Marko Tuominen haluaa korostaa, että todellisuudessa messujen tarjonnasta voivat tehdä parhaat löytönsä myös ne kuuntelijat, jotka eivät miellä itseään edes levynkeräilijöiksi. – Myyjät, eli levykaupat ja keräilijät, ovat pääasiassa ystävällistä väkeä, ja kokemukseni mukaan kaikkia asiakkaita palvellaan samalla tavalla. MATTI RIEKKI Messuamista kaikelle kansalle 6. joulukuuta. Levymessuilla voi vierailla syksyn aikana Hyvinkäällä 15. Moni mieltää levymessujen tarjonnan koostuvan vanhan liiton musiikista, 1960–80-lukujen vinyyleistä ja vanhojen bändien tekemisistä, joista saa maksaa itsensä kipeäksi. Vinyyli on nostanut viime vuosina suosiotaan keräilijöiden ohella myös satunnaisempien musiikinharrastajien keskuudessa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että työkseen maailmaa levyjen kera kiertävät kauppiaat tuovat suomalaisten saataville levyjä, joita ei ole parhaassa tapauksessa saatavilla Suomessa muuten ollenkaan. – Tärkeintä on tietenkin, että nyt uudenkin julkaisun saa halutessaan myös vinyylinä hyllyyn pölyttymään ja aikanaan perintöriitoja tuottamaan, Marko nauraa. Tosin se vaatii pitkää pinnaa ja ruuhkansietokykyä sekä ostajalta että myyjältä. – Kätevämpää on viedä levynsä divariin, mutta jos niistä haluaa rahaa, ne kannattaa tuoda messuille. Levymessuja mainostetaan usein kansainvälisiksi. Levymessut palvelevat tätä tarkoitusta. – Jos nipussa on ehjiä levyjä, niitä kannattaa ehdottomasti tarjota myyjille. lokakuuta sekä Tampereella 4. – Heillä on aina tarjolla kohtuuhintaisia harvinaisuuksiakin, vaikkapa todella kysyttyjä levyjä, joiden paikalliset hinnat voivat olla hyvin korkeita. ja Raumalla 16
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN SonataArctica 09-16_BACKCOVER.indd 1 30.08.16 13:15