Blu-Ray I Digital Exclusive editions and merchandise: www.atomic. Coloured vinyl I Exclusive mailorder edition vinyl with signed card I CD digipak incl. rerecords The Finnish masters of melancholy deliver a unique live album QUEEN OF TIME LIVE AT TAVASTIA NEW AMORPHIS NEW AMORPHIS LIVE ALBUM LIVE ALBUM OUT OCT 13 OUT OCT 13 PRE-ORDER NOW AT PRE-ORDER NOW AT ATOMIC FIRE RECORDS ATOMIC FIRE RECORDS. rerecords www.instagram.com/atomic. re-records.com www.facebook.com/atomic
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Asp ho de lus , Tar Po nd , Be sra , Cla nd est ine Bla ze, Dis gu ise d Ma lign an ce 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Ca nn iba l Co rps e – eri ko isju tus sa mu kan a kan sita ite ilija Vin ce Lo cke 02 4 Pri mo rdi al 03 As inh ell 03 3 Th e Co ffin sha ke rs 03 6 Sta m1 na 04 4 Pö lky llä : Pri ma l Fea r -la ula ja Ra lf Sch ee pe rs 04 8 Sa lam yh kä : Sh ad ow Kin g Sh ad ow Kin g (19 91) 04 9 Arv iot , pä äo sas sa Urf au st 07 2 De mo t, pä äo sas sa Ter ror Sh ark 074 Ku ud es pii ri: He xve sse l vai hto i mu stii n 036 024 018 033 03 TE EM U TÄ H KÄ N EN AL EX M O R G AN BR IT TA N Y BO W M AN LA U R A ZA LE N G A FE R G AL FL AN N ER Y
MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Teemu Tähkänen KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (mape 916) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 17967600 23. 20.10.) OCTOBER TIDE The Cancer Pledge (ilm. Yksi oli kuitenkin heittämällä ylitse muiden: festaritulokas Hellsinki Metal Festivalin pääesiintyjä Emperor. Mitä itse uudenkarheaan karkeloon tulee, sehän osoittautui jo star tista oikein soivaksi tapaukseksi. Vaikka tunnen yhtyeen tuotannon kohtuullisen hyvin, en osaa sanoa, mitä Nordiksella tarkalleen ottaen soitettiin. vuosikerta Numero 216 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus tai jakelutavoista. Ärhäkkyyttä ja varjoja, ehkä vähän vaaraakin. 6.10.) TAR POND Petrol 7. Emperor voisi muuten soittaa silloinkin. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. (ilm. Me Infernossa otamme Hellsinki Metal Festivalin ilolla vastaan ja odottelemme ensi kesän kiinnityksiä paisuvalla mielenkiinnolla. Todistin bändin edellisen kerran Tuskassa viisi kesää sitten. Emperorin show oli kuin yksi ylitse vyörynyt uhkaavan sinertävänvihertävänpunerva hyökyaalto, jonka kynsissä ei voinut kuin takoa nyrkkiä ilmaan ja elää – kerrankin! – hetkessä. Vaikutus oli jo päivänvalossa tuhti, mutta nyt, pimeyden lempeässä syleilyssä, norjalaisten läpeensä laadukas toiminta lepäsi aivan uusilla kantimilla. KÄVIN menneenä kesänä useammilla soittojuhlilla ja näin monia hy viä keikkoja. Tämä oli niitä keikkoja, joista ei meinaa muistaa jälkeenpäin oi kein mitään, eikä syytä tarvitse hakea yli kymmenen euron tuopeista. Vähän kuin etelän Jalometalli. Seuraavan aallon viemänä sitten. Emperor tunki nahkoihin ja sen vaikutuksesta meni aidosti tiloihin. Jos Tuska on lipunut vuosi vuodelta lähemmäs valtavirtaa, enemmän tai vähemmän takuuvarmojen bändi valintojen näyttämöksi, tässäpä sille mainio loppukesäinen vastinkap pale, tai täydennyssarja, miten vain. Keisari HEXVESSEL Polar Veil SLOWDIVE Everyhing Is Alive URFAUST Untergang TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT BLOODRED HOURGLASS How’s the Heart. Kummallisiin galakseihin siirtyminen oli totta. Harmittamaan jäi ainoastaan se, etten saanut ostettua Emperorin paitaa, taaskaan
– Martin esitteli minulle esimerkiksi Current 93:n ja Christian Deathin, Marky puolestaan muistelee. – Ei lainkaan, Marky jatkaa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN TAR Pondilla on ikää kahdeksan vuotta, mutta kokoonpano on Suomessa melko tuntematon. – Pelkäsin pienenä mörköjä ja noitia sänkyni alla, mutta olin samalla todella kiinnostunut kaikesta pelottavasta, Ott alustaa. Yksi sana on ihan tarpeeksi. Melkoinen temppu miehiltä, joilla on historiaa täysin muunlaisen musiikin parista. – Martin Ain [exbasisti], Thomas Ott [laulu] ja Alain Kupper [exkitaristi] olivat kolme parasta ystävääni, jotka olen tuntenut vuosikymmenten ajan. Niin debyyttinne Protocol of Constant Sadnessin (2020) kuin uuden Petrolin kappaleiden nimet ovat vain yhden sanan mittaisia. Miksi. Valitsemani sanat syntyivät usein kappaleiden tunnelman tai jonkun satunnai sen sanoituspätkän inspiroimana. Mistä into tehdä näin synkkää musiikkia tulee. Toisinaan he kävivät treeniksellä pitkiä ja äänekkäitä keskusteluja, kun muu bändi halusi jatkaa jamittelua. – Rakkauteni synkkää ja surullista musiikkia kohtaan syntyi, kun tutustuin hiljalleen The Beatlesin synkempiin kappaleisiin kuten She’s So Heavy ja Helter Skelter. – Minä koen asian vähän toisin, Ott tuumailee. Sen vuoksi näen maailmassa paljon kauhua, joka ei luo kovin po sitiivista kuvaa tulevaisuudesta. Martin oli porukassamme ainoa, joka tuli todella raskaan musiikin parista, mutta olin varma, että Alain ja Thomas sopivat tällaiseen musiikkiin hyvin. Suurimmassa osassa tapauksista ne säilyivät loppuun saakka, ja pidimme ideasta antaa pitkille kappaleille lyhyet nimet. Siinä voi antaa pelottavan, synkän ja ma sentavan maailman viedä mukanaan, mutta lopulta sitä palaa todellisuuteen. Vanhojen kettujen Tar Pond täräytti tiskiin kenties vuoden parhaan doom metal -levyn. Mietin, että pitäisi perustaa yhdessä bändi. Joy Division oli tietysti kasarilla kova juttu. Synkässä maailmassa C H R IS T IA N P O FF E T 8. Soitimme kahdet treenit ja olimme kaikki samoilla linjoilla jatkon suhteen. Kyse on vä hän kuin kauhuelokuvien katselusta. Onko Tar Pondilla selkeä johtaja. Onneksi voin kohdata demonini tekemäni taiteen kautta. – Teimme Coronerin Death Cult demolle [1986] kappaleen The Invincible, ja rakastan sitä biisiä yhä. Siitä lähtien soitin nopeaa ja teknis tä metallia, ja kun lopetin Coronerissa, halusin viimein soittaa doomia. Nyt jokainen meistä tiputtelee omia ideoitaan, jotta pääsisimme niin lähelle täydellistä musiikkia kuin mahdollista. – Treeneissä syntyi paljon materiaalia ja raitojen nimeäminen yhdellä sa nalla oli helppo tapa pitää tiedostot järjestyksessä. Tykkäsin polttaa pilveä ja sukeltaa synkkään maailmaan. – Taidekoulussa pari kaveria tutustutti minut gootti ja dark wave kamaan kuten Alien Sex Fiendiin, SPK:hin, Sprung aus den Wolkeniin, Featusiin ja niin edelleen. Olen iloinen, että sain tehdä levyn Martinin kanssa ennen hänen kuole maansa [lokakuussa 2017]. Musiikillisesti projekti olisi to della raskas ja hidas, koska olen aina halunnut soittaa sellaista musiikkia, Coronerrumpalina parhaiten tunnettu Marquis Marky kertaa. Lopulta elän kuitenkin aika iloista, rentoa ja ehkä optimistis takin elämää tässä hullussa maailmassa. – Kun Martin ja Alain olivat vielä mukana, he olivat tavallaan liidereitä. Mistä yhtye sai alkusykäyksensä. – Se oli aluksi vain käytännöllinen ratkaisu, laulaja Ott avaa. – Tunnen sisälläni pimeyden, joka on täynnä demoneja, epätoivoa, vihaa ja tuhoa
Syynä oli syvä kiinnostus death metaliin, ja tekemisen iloa todellakin riitti, kitaristirumpalilaulaja Felix Pennanen muistelee. – Minä ja Aatos [Palmu, basso] perustettiin yhtye vuoden 2021 lopussa. Ollaan erittäin tyytyväisiä, että päästiin osaksi näinkin kovaa kokoonpanoa! Jos ymmärsin oikein, levy tehtiin sinun ja Aatoksen toimesta, mutta ka sassa on nykyään kokonainen bändi. Sittemmin saatiin kasaan todella tasokas kokoonpano, jonka johdosta albumin biisit on livemuodossaan entistä intensiivisempiä ja moniulotteisempia. – Kiekkoa tehdessä oli ideana yhdistellä kansainvälisiä yhtyeitä kuten Morbid Angeliä, Bolt Throweria, Cryptopsya ja Deathiä suomalaisiin ja poh joismaisiin death metal vaikutteisiin. Jälkimmäisistä pinnalla ovat muun muassa Demigod, Gorement ja 90luvun alun Amorphis. – Oltiin soitettu jo hieman aiemmin thrashpainotteista äärimusaa, mutta death metal veti lopulta puoleensa. – Se on siitä hyvä nimi, että se voi viitata hyvin moneen asiaan meitä ym päröivässä maailmassa. Nimi ei osoita suoraan mihinkään tiettyyn suuntaan, mikä jättää tulkinnanvaraa. – Päädyttiin Prostheticille albumin oltua miksausta ja masterointia vaille valmis. Ensimmäinen levynne on todella toimivaa nostalgista death metalia. Vuoden alussa julkaistu Unearthly Death promo tarjoaa paitsi esimakua levyn biiseistä myös esimerkin siitä energiasta ja vaarantun teesta, joka vallitsee bändimme liveesiintymisissä. Vaikuttaako tämä jatkossa biisinkirjoi tukseen. – Itselleni nimi edustaa muun muassa sitä, että usein se paha, joka piilee pintakerroksen alla, jossain sinisen silmän kantamattomissa, on paljon pe tollisempi kuin se, joka tuppaa ilmenemään välittömästi. Disguised Malignancen ensimmäisen levyn Entering the Gatewaysin julkaisee yhdysvaltalainen Prosthetic, jonka bändivalikoimasta löytyvät esi merkiksi Gama Bomb, Psycroptic ja Skeletonwitch. Tässä on toki vain rajattu osa nimistä, jotka inspiroivat meitä. Lafka on kunnostautu nut lähivuosina lukuisten tunnustettujen äärimetallijulkaisujen parissa, joten suomalaisnuorukaiset ovat erittäin mielenkiintoisessa seurassa. Disguised Malignancen ensilevy näyttää, että tuoreen oloinen meininki ei vaadi automaattisesti tuoreen kuuloista musiikkia. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Suomen death metal -maaperästä nousee jälleen uusi verso. Levyyhtiö kuuli raakamiksauksia biiseistä ja totesi haluavansa mei dät rosteriin. – Kyllä, debyytti on mun ja Aatoksen kädenjälkeä sekä sävellysten että to teutuksen puolesta. – Kokonainen bändi vaikuttaa biisinkirjoitukseen ja luovuuteen vapautta vasti ja laajentavasti, sillä tulevaisuudessa kappaleita voidaan tehdä se mie lessä, että jokaisella tontilla on nyt äärimmäisen taitava soittaja. 9. Piilotettu pahuus YHTYEELLÄNNE ei ole ikää kuin parisen vuotta. Mistä olette löytäneet pääasiallisen inspiraationne. Mitä Disguised Malignance edustaa nimenä. Miltä pohjalta ajatus bän distä syntyi
Mihin suuntaan musiikki on kulkenut sitten Stygian Dream esikoisenne (2019). – Cemetery Fog nojasi vahvasti kauhutematiikalla pelaavaan black/doo miin, ja jonkin ajan jälkeen tuntui, että aloimme kehittyä huomaamattamme kohti romanttisia, mytologisia ja kaihoisia tunnelmia. Miksi nimi vaihtui. – Emme varsinaisesti tarkastele omaa paikkaamme metallikentällä tai pyri haastamaan sitä. Levyn nimikin viittaa Tarkovskiin. Kun uranne jonain päivänä loppuu, millaisena bändinä haluaisit Asphodelusin muistettavan. Ekalla levyllä kuulee myös suoria vaikutteita Kauko Röyhkän musiikista. – Ote musiikin tekemiseen on kypsynyt. Toimitte vuodet 2012–16 Cemetery Fogina. – Levyn tekeminen vaati enemmän aikaa ja duunia, sillä sävellyksissä on nyt huomattavasti enemmän kerroksia, esimerkiksi klassiseen musiikkiin nojaavia kitaraharmonioita, joiden sovittaminen toimivaan kokonaisuuteen oli vielä oma hommansa. SYTYKKEITÄ Uuden aallon kuolotuomiota Asphodelusin death doomissa kohtaavat monet eri vaikutteet. – Uuden levyn nimi Sculpting from Time kuvastaa minulle vääristynyttä aikasuhdetta elämässä, jossa menneisyyden kaipuu, päihteillä hoidettu se kava ja ahdistava nykyhetki sekä uhkaava tulevaisuus tapahtuvat päällekkäin. Teemat on kiedottu romantiikalla ja kirjallisilla viittauksilla kyllästet tyihin sanoihin. Haastatteko metallin konven tioita ihan tarkoituksella. – Tällä kertaa nauhoitusprosessin alkaessa mun kotidemobiisejä oli jo työstetty ja mietitty yhdessä kitaristi Joonaksen [Rantala] ja tuottajastudio jäsen Anselmin [Ahopalo] kanssa. Tämä ilmenee paitsi kokemuksena epäharmoniassa elävästä itsestä myös ajatuksena harmonisesta itsestä – sellaisesta olennosta, jollainen periaat teessa olisi mahdollista olla. Toivon, että sekin tulee olemaan osa perintöämme. 10. Teemme vain sitä musiikkia, joka sisältä kumpuaa. Asian tiedostettuamme nimenvaihto kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvään Asphodelusiin tuntui sopivalta. Se ilmenee kehittyneempinä sovituksina, joissa jokaisella kappaleen osiolla on paikkansa. – Toivoisin, että meidät voitaisiin nähdä osana jonkinlaista uuden aallon death doom liikehdintää, joka herätti Peacevillekolmikon ja Katatonian kaltaiset äänimaailmat pinnalle uudelle sukupolvelle. Vaikka osaset ovat tuttuja, yhtye kykenee kasaamaan niistä omaperäisen rakennelman. Mitä nämä romanttismytologiset tunnelmat sitten ovat. Sculpting from Time on jännä yhdistelmä monia tyylilajeja, ja vaikutteita kuuluu tulevan myös metallin ulkopuolelta. Ekalla levyllä taskussa oli studi oon mennessä lähinnä biisiraakileet, joihin improsin liidimelodiat, kielisoitta jalaulaja Jari Filppu muistelee. – Levyllä on myös kappaleita ihmisistä, joissa olen aistinut tällaista har moniaa. Iso osa vaikutteistamme tulee toki metallista, mutta esimerkiksi Kent, Slowdive, goottirock, uusi aalto, flamenco ja klassinen musiikki ovat avainasemassa. ASPHODELUSIN toinen levy on valmis. On myös ollut erittäin sydäntälämmittävää kuulla ihmisiltä, kuinka musiikkimme vetoaa heidän tunteisiinsa
– Tekstien tunnelma on suoraan heijasteinen musiikkiin. – CB ei ole sidottu kaikkiin musiikkiteollisuuden toimintatapoihin ja asiat hoituvat mielekkääksi kokemillani tavoilla. CB syntyy tavasta käsitellä asiaa taiteen keinoin ja luomalla itselleni tärkeitä teoksia. – Materiaali on käynyt läpi entistä tiukemman seulan ja demotusvaiheen, projektin sydän ja sielu Mikko Aspa avaa. Niiden rinnalle tuli myös uusia aiheita, jotka olivat merkityksellisiä albumin teon aikana. Suorasukainen ja raaka RESACRALIZE the Unknown kuulostaa melko sävykkäältä ja monipuoliselta Clandestine Blaze albumilta. Mikä motivoi sinua luomaan mu siikkia juuri tällä projektilla. Tällä kertaa kappaleiden tekstien pituutta on lyhennetty tarkoi tuksella ja ilmaisutapa on pääasiassa suorasukainen ja raaka. Tämä on ollut ehtymätön motivaationlähde. Tekstit eivät ole vain yleisölle vaan sitä, miten maailmankuvani rakentuu. Syntyvätkö kappaleesi tekstien vai musiikin pohjalta. – Operoin joka tapauksessa näiden aiheiden ja tietyn elämäntavan pa rissa. Nyttemmin ajatus on ollut liittää musiikki ja teksti toisiinsa tiukasti kietoutuvaksi kokonaisuudeksi. – Minulle olennaisempaa on albumien merkitys henkilökohtaisella tasolla sekä ajatus niiden merkityksestä niille, jotka eivät näe niitä vain osana lop pumatonta musiikkiteollisuuden tuotantolinjaa. Sävellysten me lankolia, aggressiivisuus tai synkkä ja pahaenteinen tunnelma ovat toimineet kappaleiden aiheiden ja kirjoitustavan ohjenuorana. – CB:n sanoitukset ovat aina maailmankuvani käsittelyä. Merkittävä osa levyjen ja kelusta tapahtuu alakulttuurissa, eikä olennaisinta ole kuumin uusi hype. – Alkuaikoina teksti tuli usein ennen musiikkia, koska ajatuksena oli ko rostaa aatteellisen sisällön olennaisuutta. Miksi koet markkinoinnin epäolennaiseksi. Kokemukseni mukaan levyni myyvät vuosien saatossa joka tapauksessa useita tuhansia kappaleita. Kun puhutaan kotimaisesta black metalista, on mahdotonta sivuuttaa Clandestine Blazeä. Resacralize the Unknown ilmestyi ilman minkäänlaista promootiota. Mitä halusit tuoda esiin sanoituksilla. Koska niitä ei ole tehty esimerkiksi kiertueita promotoimaan, en näe suurta merkitystä, hankitaanko ne heti ilmestyttyä vai jopa vuosia myöhemmin. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Miksi Clandestine Blaze on olemassa. Neljännesvuosisadan ajan toimineen projektin linja säilyy kompromissittomana ja ajattomana. Sekä musiikki että teksti monella tapaa vain syntyy eikä ole täysin tietoista toimintaa. Tekotapana on ollut säveltää musiikki loppuun asti ja nauhoittaa levy instrumentaalina, minkä jälkeen havainnoin tarkasti kappaleiden sisältämän latauksen ja kirjoi tan sen tekstin muotoon. – Levyjen tarkoitus ei ole viihdyttää tai olla väkisin uutta. – Ajatus oli tehdä nopeampi ja kompaktimpi albumi, jolla osa kappaleista palaa hieman vanhemman materiaalin suoraviivaisuuteen osan laajentaes sa ilmaisua aiemmin kuulemattomaan. Sisältö on mieles säni ja sen saattaminen kirjalliseen muotoon on itselleni merkityksellinen pro sessi. Albumi jatkaa aiempien teemojen syventämistä ja aiheisiin palaamista uudesta kulmasta. Mekaanisen toiston karsiminen oli tietoista, ja halusin levyn rullaavan musiikillisesti ollen silti tiukasti kylmän ja karkean black metalin traditiossa. Millaisena näet itse levyn materiaalin
Saman muutoksen alle mahtuu tietysti levymme syntyprosessi ja se, että kappaleet on tehty niin eri aikoina. – Eihän sillä ole lopuksi muuta väliä kuin se, että tuntematon bändi pitäisi pystyä selittämään muutamassa lauseessa uudelle potentiaaliselle kuulijalle. Mistä bändissä on kyse. Voisitteko avata sitä hieman. Matkalle mahtui muutama vähän pidempi soittotaukokin. – Helvetisti. Moni kappale pohtii näitä aiheita ihan minäkuvan, ihmissuhteiden ja maailmantilan vinkkelistä. – Maailma muuttuu jatkuvasti, ihminen säheltää kaikenlaista eikä aina ymmärrä, miksi toimii kuten toimii. – Jos jokainen joutuisi tekemään yhden kompromissin, niin ehkä kiertue voisi koostua bändeistä Opeth, Cult of Luna ja Envy. Muut löytyivät siitä sitten yksitellen. – Teema pyörii vahvasti muutoksen ympärillä, rumpali Kaisla kertoo. Jos teki mieli pitää luova tauko, testata jotain soundia tai sovitella lauluja pitkään, sitten teimme niin. – Transitions on äänitetty Rødhousestudiolla, jossa myös treenaamme, joten minkäänlaista painetta äänitysten puolesta ei ollut. Pohdin jo silloin jonkinlaista sivuprojektia, vaikka en toista bändiä vielä kaavaillutkaan, kitaristi Johannes Nygård avaa. Uuden albumin kappaleet ovat pitkältä aikaväliltä. Biisit ovat myös keskenään niin erilaisia, että otti yksinkertaisesti aikaa löytää punainen lanka, joka nivoo ne yhteen. Ihmiskunnan ahdistus OLETTE toistaiseksi tuntematon nimi. Tuottaako musiik kinne määritteleminen teille vaikeuksia. Meidän kohdalla se on ollut kieltämättä vähän haastavaa. Monet kappaleet kokivat myös aika rajun uudelleensovituksen, ja kaik kein vanhin biisi tehtiin uusiksi pari kolme kertaa. Meillä on usein kinaa keskenämme, että mitäköhän genreä tämäkin biisi nyt edustaa, Kaisla jatkaa. – Kolme nimeä jotka miellyttävät meitä kaikkia – siihen se sitten kaatuu kin, Nygård toteaa. – Aloitimme sävellystyön heti Anhedoniadebyytin [2018] jälkeen, mutta elämäntilanteista ja muista kiireistä johtuen emme pitäneet viimeistelemises sä suurta kiirettä. Jos saisitte valita vapaasti kolme bändiä, joiden kanssa lähtisitte kiertueel le, minkälaisen kokoonpanon kasaisitte. A LE K S TA LV E 12. – Kun tiemme Calliston kanssa erkanivat, tuntui terapeuttiselta kaivaa vanhat riffit esiin. Levyltä löytyykin yhdistävä aihepiiri. Kehittelin niitä aluksi muutamien tuttujeni kanssa, mutta ensimmäinen vakiojäsen löytyi, kun tutustuin rumpaliimme Ville Kaislaan. Oletteko hitaita biisin tekijöitä vai mistä tämä johtuu. Postmetal on jo valmiiksi monimutkainen genre, vähän ehkä aikansa elänytkin, ja sen alle on helppo nivoa vähän kaikenlaista outoa. Oli tosiaan yllättävän suuren tuskan takana saada viiden vuoden aikana syntyneitä hyvin erilaisia biisejä eheäksi jatkumoksi. Kina tulee tietysti myös siitä, että kuuntelemme musiikkia todella laajalla skaalalla emmekä toivo olevamme vain yhden tietyn kuulijajoukon bändi. SYTYKKEITÄ Toisen levynsä kasannut kotimainen Besra pujottelee useamman genren labyrintissa. Ahdistumme ihmiskuntana ja siivoam me jälkiämme – jos ne ovat vielä siivottavissa. Bändi oli menossa Providencelevyn [2009] aikoihin suuntaan, johon hevimmät riffit eivät sopineet, joten niitä jäi paljon yli. – Soittaessani vielä Callistossa syntyi riffejä, jotka eivät sopineet yhtyeelle sellaisenaan. Besra on niitä bändejä, jotka istuvat moneen genreen
Ihmiskunnan ahdistus KAUPPAKATU 10, TAMPERE TAMPEREEN LEGENDA LOVES ROCK & METAL PE 22.9.2023 HEXVESSEL, UNFYROS TO 28.9.2023 MALEVOLENT CREATION (USA) CRYPTIC HATRED TO 5.10.2023 LOST IN MUSIC FESTIVAL: LOST IN MUSIC FESTIVAL: NYRKKITAPPELU, REBEKKA HOLI, VILLE VEIKKA LA 7.10.2023 LOST IN MUSIC FESTIVAL: NICOLE, KHROMA, BESRA PE 20.10.2023 MELROSE, TAIKAKAULIN MELROSE, TAIKAKAULIN LA 21.10.2023 KISSA, GRILLIJONO K.O. PE 10.11.2023 SHADE EMPIRE, FIRTAN (GER) LA 18.11.2023 FEAR OF DOMINATION WITHOUT WARNING WITHOUT WARNING WWW.YO-TALO.FI
Mihin tarvitsen älypuhelimen astrologiasovelluk sia, kun on Halstead, huh huh. Esimerkiksi The Kill on täydellisimmät 19 sekuntia, mitä elämäs säni on vastaan tullut. Vaikuttaa siltä, että kokonaan uusi sukupolvi on löytänyt Peelin kirkasotsaisen mutta visionäärisen innon. 14. Noisea, ambientia, industrialia, kokeellista elektronista musiikkia, abstraktia hiphopia, taidemusiikkia – maail ma on täynnä kiinnostavia ääniä. Olen itse nelikymppinen ja kokenut musiikin parissa muuta mia kyynistymiskausia. Hänen Wikipediasivunsa riittää. Peelin syntymäpäivänä kahlasin Youtubea ja muita internetin kommenttikenttiä. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN Peel sessions OLEN huomannut, että suomalaiset musanörtit ovat monesti lyriikkaa korostustussin, viivoittimen ja kirjastonmittaisen yleis sivistyksen avulla analysoivia miesoletettuja. Peel osasi sanoittaa miksi. Minkälainen on kaan ollut keskustelu 1980luvun IsossaBritanniassa, kun John Peel on esittänyt esihenkilöilleen, että tällainen nuorisokopla kuin Napalm Death pitäisi päästää BBC:n huippustudioon myl lyttämään. Miehiä, jotka eivät saa musiikista tarpeekseen. Minne. Pelkkä eksentrisyys ja eklektisyys ei tietenkään ole itseisarvo. Keskustele, kysele, löydä. Ja nämä sanat, ne kolahtavat kaaliin kuin kaikkien syntymäpäivieni horoskoopit samaan aikaan resi toituna: ”Tell me what you need, what’s right / Whatever is just enough” Huokaukseni matkaa perhosen siiveniskun lailla toiselle puo lelle Suomea. Mutta takaan, että irtiotot antavat siihenkin tuoretta perspektiiviä. Miehiä, joille jokainen levy on vain portti uuteen maailmaan. Peel muuttui kaikkien musiikkitoimittaji en ja musiikista intoilevien ihmisten suojelupyhimykseksi vuonna 2004. Itselleni säveltaide – regressiivinen, transgressiivinen tai joskus jopa progressiivinen – merkitsee monesti enemmän. Uudet asiat kiinnostavat, mutta levykauppo jen varjoisimmat nurkatkin kolutaan pieteetillä. Peelin viimeisetkin radioon tehdyt ohjelmat olivat johnpeeliä. John Peel, ketunmetsästäjä 1700lu vun lopulla. Niiden aikana mietin Peeliä ja esimerkiksi toista BBCveteraania Gilles Petersonia. Onneksi se keskustelu käytiin ja Peel piti päänsä. Mikään ei tuntunut olevan pois sijoiltaan. Älä juurru, älä kyynisty. IN G R ID P O P Myös Slowdive esiintyi aikoinaan John Peelin (1939–2004) kuuluissa sessioissa. Lopputuloksena voi olla, että pidät rakkaasta death metalistasi kiinni vielä tiukemmin. Hänen ohjelmiinsa kerääntyy yhä kommentteja. Yritä astua omasta musiikin turvasatamastasi vinoon. Slowdiven paluu on toki todistettu tieteellisesti ja täysin au kottomasti kaikkien aikojen parhaaksi comebackiksi, mutta se ei ole syy, miksi tätä kolumnia rustaan. Hän vaahtosi uudesta, mielenkiintoisesta ja obskuu rista musiikista, paritti sitä vanhan, mielenkiintoisen ja obskuurin musiikin kanssa ja vähät välitti rajaaidoista. ”I know you dream of snowfields / Floating high above the trees” Mistä Neil Halstead tietää juuri sen kyseisen illan tarjolla ol leesta päihdearsenaalista. John Peel, poliitikko. Puhutaanko Peel Sessions taltioinneista. Internetajasta voi olla montaa mieltä, mutta Peelin perintö on digitoitu sen verran hartaasti, että paatuneemmillekin musiikin ongelmakäyttäjille on luvassa ahaaelämyksiä ja kartoittamattomia alueita. Mutta kun omassa elämässä tapahtuu jänniä asioita, huomaan tavaavani sanoitusliitteitä kuin tarottulkitsija. Okei, tuo viimeinen on mielenkiin toinen, mutta voin luottaa siihen, että tämän tekstin lukijoille on vain yksi John Peel, legendaa rinen radiotoimittaja ja armoitettu musiikkikonossööri. Käytänkin tämän kolumnipaikan haastamalla Infernon lukijat mukaan juuri ideoimaani John Peel haasteeseen. Löysin nimittäin turhimman Wikipediasivun: siinä listataan John Peel nimisiä ihmisiä. Peel oli vaimonsa kanssa lomamatkalla Perussa… ”I know you dream of snowfields…” Keskity! Peel sai EteläAmerikassa sydänkohtauksen ja menehtyi 65vuotiaana. John Peel, worcesterilainen pappi 1800luvulla. Viimeisessä ohjelmassaan Peel soitti kaikkea bluesista grind coreen ja breakbeatistä houseen. Mietin John Peeliä, sillä hän olisi täyttänyt vuosia tämän ko lumnin kirjoitushetkellä. Mitä. John Peel, kunin gattaren gynekologi. Hän sanoitti miten
WILD KINGDOM RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.NET MÅNEGARM LIMITED EDITION CASSETTES. Sounding better than ever. GRAND CADAVER DEITIES OF DEATH LIKE SLEEP All-star old-school Death Metal with Mikael Stanne (Dark Tranquility, The Halo Effect) on vocals! MAJESTIC MOUNTAIN RECORDS DANKO JONES ELECTRIC SOUNDS The undisputed kings of rock’n’roll are back. AFM RECORDS BONAFIDE ARE YOU LISTENING. Electric Sounds will be the name of Danko Jones eleventh album and it immediately has the feel of a classic. This is the band’s first studio album since 2017´s Flames and not only are they back, they are back with a vengeance! BLACK LODGE RECORDS DIAMOND DOGS ABOUT THE HARDEST NUT TO CRACK Diamond Dogs ladies and gentlemen! One of the world’s finest pure rock and roll bands, still doing it just how they please. Swedish Hard Rockers Bonafide is finally back in business with their new album Are You Listening
Penteleen luonnehdinta: ”Hiidenpotut syntyivät kuukauden Roomassa oleskelun aikana kutakuinkin kolmetoista vuotta sitten. Penteleen kokatessa soi: Carcass Reek of Putrefaction (1988) ”Pottua pöytään ja mätää lihaa levylautaselle!” Hiidenpotut Cadaveric Incubator soittaa sen verran intensiivistä vanhan koulukunnan grind/deathmuhennosta, ettei pannuttajansa Penteleen helvetillinen resepti yllätä. Juomaksi sopii jokin hyvä punetto tai rutikuiva valkkari. Jaa pilke niin moneen osaan kuin vuokaan tulee kerroksia, esimerkiksi kolmesta neljään. 6. Muiden mausteiden ohella lisää kaikki peperoncinohiutaleet. Ripottele ensimmäinen osa savujuustosta tasaisin välein pottujen päälle ja tee sama mozzarellalle. Kelpaa myös meidän überkrantuille kakaroille, kun tekee niille oman setin ilman chiliä. Tarkista pottujen kypsyys välillä haarukalla, jonka piikkien pitää mennä helposti niistä läpi. 3. Mössöksi niitä ei kuitenkaan pidä kypsentää.” Megan tuomio: ”Pottua tulee syötyä nykyisellään perin harvoin, mutta asia pitää ehdottomasti korjata, taipuuhan maamukula paljon muu hunkin kuin keitettäväksi tai rasvassa paistettavaksi. Peitä vuoan pohja pottuviipaleilla, mutta älä lado niitä päällekkäin. Kokoaminen: 1. Voitele uunivuoka puolikkaalla ruokalusikallisella oliiviöljyä. Lopuksi lorauta päälle oliiviöljyä ja nakkaa vuoka uuniin. 2. 2. Revi ja jaa mozzarella vastaavalla tavalla osiin. Roiski juustojen päälle pari ruokalusikallista tomaattikastiketta. Kaikki Hiidenpottuja syöneet ovat niitä arvostaneet. Alun perin reseptiin kuului myös savustettu scamorza. Toista seuraava kerros potuista alkaen samalla tavalla. Valuta sekoitus tekeleen päälle. Tyhjennä päällimmäiseen kerrokseen loput tomaattikastikkeet, kaada punaviini kastikepurkkiin, sulje kannella ja huljuttele kastikkeen rippeiden kanssa. 4. Potut eivät saa olla liian kiinteitä, jolloin ne luiskahtelevat inhottavasti hampaiden välissä eivätkä maut ole imeytyneet. Sitä on löytynyt joskus eräästä ’liiteriksikin’ kutsutusta kansainvälisestä elintarvikeketjusta, mutta helpommin saatavilla oleva leppäsa vujuusto korvaa sen hyvin. Tarjoile esimerkiksi salaatin ja hyvän nisuleivän kera. 16. Pilko savujuusto noin 4 x 4 x 30 mm palasiksi. Kuori ja leikkaa potut 3–4 mm paksuisiksi siivuiksi. Toisiaan tukevia makuja on sen verran monia, että niin suulle kuin aivoille riittää ihmeteltävää herkullisen savuntuoksun ja maun toimiessa kruununa.” TARPEET • uunivuoallinen jauhoisia pottuja • noin 180 g savustettua scamorzajuustoa tai Pirkan leppäsavujuustoa • mozzarellaa • 1 prk neutraalinmakuista tomaattipohjaista pastakastiketta, jossa ei ole liian hallitsevia mausteita (esimerkiksi Barilla Classico) • 3–4 rkl kuivattua timjamia • 3–5 kpl kuivattuja kokonaisia, noin sentin mittaisia peperoncinochilejä tai 1–2 tl hiutaleina • mustapippuria myllystä maun mukaan • suolaa maun mukaan • 1 dl punaviiniä • 0,5–1 dl oliiviöljyä HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Valmistelu: 1. 3. Ainoa, mikä reseptissä voi mennä pieleen, on pottujen kypsyys. Hyvästä lajikkeesta tehty, riittävällä voilla, suolalla ja rasvai sella maidolla varustettu pottumuussihan ei välttämättä kave ria kylkeen edes tarvitse, ja samaa voi sanoa Hiidenpotuista. Paista 200 asteeessa noin tunti. 5. Muistaakseni reseptin piti perustua timjamiin, jota en ollut aiemmin mihinkään sotkenut. Murskaa kuivatut peperoncinot sormin talouspaperin välissä. Toista loput kerrokset vastaavasti, mutta ilman peperoncinoa. 7. Annostele pari kolme ruokalusikallista tomaattikastiketta vuoan pohjalle ja levitä. Pieniä kuivattuja peperoncinoja kannattaa yrittää metsästää, mutta muutkin chililaadut varmasti toimivat. Roiski oliiviöljyä, sirottele suolaa ja timjamia ja jauha mustapippuria pottukerroksen päälle
S anapari Cannibal Corpse luo välittömästi iljettäviä mielikuvia brutaalista floridalaisesta death metalista ja sairaista sanoituksista, jotka jättävät rajuimmatkin kauhuelokuvat kauaksi taakseen. Nyt kyseinen taiteilija ja floridalaisen death metal -legendan rumpali Paul Mazurkiewicz kertovat ensimmäistä kertaa yhdessä, miten bändin brutaalin makaaberit taideteokset syntyvät. Esimerkiksi Deathin ja Autopsyn varhaiset levyt esittelivät kuolokuvastoa, joka oli tullut metalliin jäädäkseen. Se tuntui oikealta. Vincent Locken taide ja Cannibal Corpsen makaaberi death metal olivat alusta alkaen kuin luotuja toisilleen. Olimme kaikki lähes pakkomielteisiä. Kesti hetken ymmärtää, mistä oikeastaan oli kyse, koska Barnes puhui niin nopeasti ja kertoi ideoistaan kannen suhteen jo ennen kuin olin edes ehtinyt kysyä, kuka hän on, mitä tekee ja mikä bändi on kyseessä. Locke ei pidä itsestään suurta melua. Millaiseksi kuvittelet näiden kansien maalaajan. Sairaan hyvä hovitaiteilija TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ALEX MORGAN, NIK DEGRAAF Vincent Locke. – Vince oli piirtänyt sitä ennen paljon sarjakuvia kuten Deadworldiä, ja kaverimme nimeltä Rich oli ihan hulluna niihin sarjiksiin, Paul muistelee reilusti yli 30 vuotta myöhemmin. Kaikki Cannibal Corpse -kannet tehnyt sarjakuvataiteilija Vincent Locke osoittautuu vetäytyväksi ja jopa araksi tyypiksi. Hän on hyväntahtoinen kahden lapsen isä, joka elää rauhallista elämää Michiganissa. Nyt Locke ja Cannibal Corpse -rumpali Paul Mazurkiewicz kertovat aiheesta Infernolle 33 vuoden yhteistyön kunniaksi. Aavistus osuu oikeaan. Kun asiaa kysyy näin, ensimmäinen ajatus on todennäköisesti, että tuskinpa töiden takaa paljastuu mielisairas sosiopaatti, joka haaveilee tappamisesta päivät pitkät. – Barnes [Chris, Cannibal Corpsen ensimmäinen laulaja] ei ollut niinkään sarjakuvaharrastaja, mutta hän hullaantui Vincen kädenjälkeen heti ja oli pitkälti taiteellinen johtaja kansien suhteen niin kauan kuin oli bändissä. Ne olivat oksettavan upeaa jälkeä. Jopa tätä ennen tajuntaan saattaa kuitenkin piirtyä kuvia Cannibal Corpse -kansitaiteista. Hän ei ole puhunut kansitaiteistaan medialle kuin muutaman kerran ohimennen. – Lähdin heti mukaan, vaikken tiennyt death metalista mitään. Vince lisää, ettei yhteydenpito ollut helppoa sen jälkeenkään, kun kontakti oli luotu. Kannen keskiössä ollut suolistettu hahmo paloi välittömästi metalliyleisön verkkokalvoille, eikä syyttä. Olin toimittanut sarjakuvia jollekin, ja sitten sain puhelun tuntemattomalta hipiltä. Meidän oli pakko saada Vincen töitä kansiimme. Puhelu hipiltä Rujonkaunista taidetta oli nähty death metal -albumien kansissa jokusen kerran jo 1980-luvun lopulla. – Barnes oli saanut puhelinnumeroni kaverinsa kaverilta, joka oli nähnyt sen jossain lähettämässäni kirjeessä. Tarvittiin lukemattomia puheluita Metallissa ei ole montaa yhtä ikonista bändin ja kansitaiteilijan liittoa kuin Cannibal Corpsen ja Vincent Locken kuudentoista albumin ajan jatkunut yhteistyö. Naureskeleva Mazurkiewicz muistuttaa, että tuolloin elettiin aikaa ennen internetiä, eikä ventovieraan taiteilijan tavoittaminen ollut ihan yksinkertaista. Zombeista suolistamassa itseään, demoneista tunkeutumassa ulos vulvasta, ruumiista pursuamassa matoja tai vaikka hirviöistä silpomassa vauvoja. Cannibal Corpse -debyytti Eaten Back to Life (1990) käänsi kuitenkin katseita ihan eri tavalla. Eikä koskaan bändin jäsenten kera samassa artikkelissa. Jos haluaa ymmärtää miksi, voi käydä kaivamassa käsiinsä vanhoja Deadworld-sarjakuvia. 19
Hyvä puoli tietysti oli, että kun Butcheredin kansi bannattiin Saksassa, se herätti vain enemmän uteliaisuutta. Rumpali jatkaa ylistämällä Locken vaihtoehtoisia kansia. Niiden kuvasto on vähintäänkin yhtä mustaa. Levyä myytiin lihakaupan papereihin käärittynä, ja sekös oli kielletyn ja siksi jännittävän tuntuista. – On ollut kiinnostavaa huomata, että 90-luvulla kansilla oli sokkiarvoa, mutta 2000ja 2010-luvuilla kaiketi jo totuttiin tällaiseen kuvastoon ja joku ehkä ymmärsi senkin, että kyse on taiteesta. Moni kuuli jo ennen bändin musiikkia siitä, miten sen neljää ensimmäistä levyä ei saanut myydä esimerkiksi Saksassa ilman sensuroituja kansia. Sitten vain sudin epäkuollutta taidettani vesiväreillä, ja siinä se oli: Eaten Back to Lifen kansi, jota ei tarvinnut muutella tai silotella millään tavalla. Jos maailmasta löytyy yhä sellaisia kolkkia, joissa väkivaltataide on ihan okei, mutta vauvojen syöminen ei, teen vaihtoehdon, Vince sanoo. 2020-luvulle tultaessa asia on taas heilahtanut siihen suuntaan, että kannet herättävät keskustelua ja paheksuntaa. – Saimme aikaiseksi juuri sellaisen reaktion kuin kerjäsimmekin, Paul hekottelee. Jopa tätä nykyä aika iäkkäät vanhempani ovat olleet lähinnä sitä mieltä, että onpa siistejä kuvia, Vince naurahtaa. – Death metal oli jotain uutta, brutaalimpaa ja raaempaa, mutta ei se lopulta vaatinut juuri opiskelua kaltaiseltani Black Sabbathin ja 70-luvun psykedeelisen rockin kuulijalta. – Ymmärrän hyvin, että levykauppiaiden on pystyttävä pitämään levyt esillä. Niillä ei tarkoiteta vain mustia neliöitä, vaan esimerkiksi Violence Unimagined -levyn (2021) kohdalla liki yhtä rujoa rinnakkaistaidetta. Kumpikaan ei muista heti yhtäkään kertaa, kun jokin yhdistys, yhteistyökumppani, keikkajärjestäjä, kuuntelijoiden vanhemmat tai vaikka kirkko olisi ottanut heihin yhteyttä. – Olen yllättynyt, ettei tämä ole koskaan vaikuttanut elämääni tai muuhun taiteilijanuraani mitenkään. Postitin sen siis ihan fyysisesti Eurooppaan. 20. Rumpali ja kuvataiteilija alkavat puhua siitä, että ihme kyllä kansista on meuhkattu lähinnä puskaradiossa ja myöhemmin somessa. Itse asiassa levyjen kappaleitakaan ei ollut lupa soittaa maassa kymmeneen vuoteen. kolikkopuhelimista, monia fakseja ja aika monta lähetettyä pakettia, ennen kuin toimitin Eaten Back to Lifen lopullisen kansimaalauksen Metal Bladelle. Taiteilija puhuu työhuoneestaan käsin ja hänen ympärillään on paljon maalauksia, julisteita, kirjoja ja figuureja hänen sarjakuviensa hahmoista. Sain Barnesilta muutamia ideoita ja taisin lukea A Skull Full of Maggotsin lyriikat. Rumpalin mukaan levy-yhtiö antoi heille taiteellisen vapauden, mutta sensuroidut kannet olivat pakollisia levyjen myymiseksi. Kohuja ansion mukaan Jo Cannibal Corpsen debyytin ja Butchered at Birth -kakkoslevyn (1991) kannet herättivät jopa enemmän huomiota kuin bändin brutaali death metal tai metallihistorian graafisimmat suolistamislyriikat. Hän tarkentaa olleensa aina myös raskaamman musiikin kuuntelija. – Minun ei tarvinnut muuttaa maalaustapaani juurikaan. – Jossain kohtaa homma meni vähän yli äyräiden, kun kansistamme puhuttiin enemmän kuin musiikistamme
Kyse oli kuitenkin vain yhden ihmisen pakkomielteestä. Ne kaikki kuvastivat helvetissä kidutettuja ihmisiä. – Monet bändin ideoista ovat tuoneet minulle paljon inspiraatiota, eli molemmat metodit toimivat omalla tavallaan, Vince jatkaa rumpalin ajatusta ja nostaa esille Torture-kannen vuodelta 2012. – Monissa kansissa olen saanut vapaat kädet, mutta sitten on tapauksia kuten A Skeletal Domain [2014], jolloin bändi luetteli hyvin tarkkaan kannen idean ja jopa värimaailman. – Niin, kai me olemme tehneet aika paljon melko sairaita asioita lyriikoissamme ja kuvissamme, Paul sanoo ensin vakavasti pohtien ja saapuu sitten pienen hymähtelyn jälkeen selkeään johtopäätelmään. Kuunneltuaan Vincen ajatuksia Paul muistaa mainitun Saksa-bannin ohella esimerkin Venäjältä: kymmenen vuotta sitten bändin kiertue itänaapurissa jäi kesken kansikuvien takia. – Alex [Webster, basso] oli ottanut jollakin matkallaan kuvia veistoksista ja patsaista vanhoissa kirkoissa. – Meille oli suunniteltu kahdeksan keikkaa pitkin Venäjää. Ei mitään rutiinia Kun uusi Chaos Horrific -albumi ilmestyy syyskuun lopussa, Cannibal Corpse ja Locke ovat työskennelleet yhdessä 16 studioalbumin, useamman livelevyn ja monen muun julkaisun merkeissä, kansien vaihtoehtoisia versioita unohtamatta. Alex lähetti kuvat minulle saatteella ”jotakin tämän kaltaista”, ja näin kannen mielessäni saman tien. Omin päin en varmasti olisi tehnyt mitään vastaavaa. – Eläimet ovat mukavampia kuin ihmiset. Usein ensimmäinen versio on lopullinen. – Siitä eteenpäin väittäisin, että parhaat tulokset ovat syntyneet silloin, kun Vince on saanut vaikkapa vain levyn nimen tai parit lyriikat ja on tehnyt mitä on halunnut. Ne taitavat olla vain onnellisia kansiemme ruumiita syödessään. – Kaikki muuttui paljon The Bleeding -albumin [1994] jälkeen, kun Barnes sai kenkää. Se oli mielenkiintoinen haaste minulle, Vince kertoo. Paitsi tietenkin kaikenlaisille madoille ja muille nilviäisille, mutta... 21. Soitimme niistä neljä, ja jotenkin yksi ainoa äärimmäisen kiihkoileva uskovainen sai aikaiseksi loppujen keikkojen peruuttamisen. Mutta kyse on myös sarjakuvamaisesta hauskanpidosta. Niille emme tahdo tehdä mitään edes viihteen vuoksi. Se on sitä, mitä mieleni oksentaa ulos ja miten käsittelen tätä maailmaa. Siihen asti hän ja Vince puuhasivat pitkälti keskenään ja valmis taide vain pudotettiin eteemme. Cannibal Corpse -kansissa on sekaannuttu ruumiisiin, silvottu vauvoja, häpäisty sukuelimiä ja nähty kaikki kiduttamisen muodot. Kaksikko muistelee, että matkan varrelle on mahtunut monenlaisia tapoja tehdä yhteistyötä. Annoimme asian olla. Kysymys kuuluukin: Onko Cannibal Corpselle mikään niin pyhää, ettei siihen kajota edes kansissa. – Synkkä, groteski ja kaiketi vähän kiistanalainen taide on ollut elämäntyöni. Emme halunneet lähteä kokeilemaan onneamme ja päätyä venäläiseen vankilaan. Kannet olivat totta kai loistavia, mutta tuo työskentelytapa kertoo paljon siitä, miten levällään bändi oli silloin, Paul kertaa yhteistyön historiaa. Tunnelma on aina käsinkosketeltava, kun avaamme kannen ensimmäisen version ensimmäistä kertaa ja lennämme perseellemme
Monista Vincen töistä ja niiden pistävistä katseista voi sanoa samaa. Pahinta oli, että sekin sensuroitiin, eikä vaihtoehtoista kantta tehty erikseen. – Hauskaa, että Vince sanoo näin, koska minusta Eaten Back to Life on yhä parhaita kansiamme, Paul tarttuu asiaan välittömästi ja jatkaa, ettei halua ottaa mitään pois myöhemmiltä töiltä, mutta ensimmäinen on aina ensimmäinen. Puhun silmistä. – Kansi tuntuu todella intensiiviseltä ja uhkaavalta, vaikkei se esitä juuri mitään. Se tuntui jotenkin tavalliselta, vaikka Vince teki varmasti sitä mitä pyydettiin. Sitä voisi kai kuvailla uhkaukseksi, joka ei ole vielä toteutunut, tai verrata kauhuelokuvien hetkiin juuri ennen kuin jotain todella tapahtuu. Samaan hengenvetoon Vince toteaa, ettei oikeastaan välitä bändin varhaisista kansista, siis vaikkapa Eaten Back to Lifen ikonisesta taiteesta, koska kokee kehittyneensä niistä päivistä niin paljon. Cannibal Corpsen death metalia on vaikea kuvitella ilman Locken taidetta. – Suosikkini on ehdottomasti Kill, hän sanoo hetkeäkään empimättä. Tiedän, että niistä pidetään aika paljon, mutta olen sitä ihmistyyppiä, joka menee kritiikistä ihan hajalle. – En ikinä lue fanien kommentteja kansista. – Oikeastaan päinvastoin, koska olen aina kauhusta jäykkänä, kun lähetän bändille mielestäni valmiin version kannesta ja muista kuvista. Sata ylistystä menettää heti arvonsa, jos joku sanoo, että kansi on aika paska. Vince on läsnä kaikkialla, ja joskus bändimme tunnistetaan hänen töistään jopa ennen musiikkiamme, rumpali sanoo. – Mitä muuta maailma tarvitsee kuin zombin teurastamassa itseään ja vieläpä tuollaisella värimaailmalla esitettynä. Kyse on yhtä ihanasta symbioosista kuin kansien ruumiiden ja toukkien välillä. Maalari viittaa vuoden 2006 albumiin, jonka kansi on itse asiassa varsin epäcannibalcorpsemainen, yksinkertainen ja goreton teos – ja juuri siksi harvinaisen vahva julistus. Puhelias rumpali jatkaa suoraan toiseen äärilaitaan eli kanteen, joka ei säväytä häntä kovin paljon: The Bleeding (1994). Rakastimme sitä, miten vahva oma visuaalinen ilme vaikkapa Slayerillä oli jo 80-luvulla. 22. Jo tuossa kannessa tulee esille asia, josta pidän Vincen töissä erityisesti. Olen joka kerta täysin varma, etteivät he tule pitämään siitä, hän hymyilee merkitsevästi. Tai Iron Maidenillä. Taiteilijamaisella tavalla vaatimattoman ja jopa ujon oloinen Vince sanoo, että vaikka hänen ja bändin välinen yhteistyö on jatkunut jo kolmannesvuosisadan, hän ota kuviota tänäkään päivänä itsestäänselvyytenä. Katsokaa sen zombin silmiä. The Bleeding oli minulle valtava pettymys kolmen ensimmäisen kannen jälkeen. Katsokaa nyt sitä! Se on vain suora zoomaus keskushahmon auki revittyyn vatsaan, eikä kannessa ole vähääkään järkeä. – Kyse on jatkuvuudesta. – Se kansi on yhtä etäällä levystä kuin me olimme Barnesista. Osumia ja huteja Voisi luulla, että vuosikymmenten ja parinkymmenen kannen jälkeen taiteilijalle itselleenkin tuottaisi vaikeuksia valita yksi tai useampi suosikki omasta tuotannostaan, mutta Vincen vastaus tulee kuin tykin suusta. Tiesimme jo varhain, että haluamme Cannibal Corpselle oman ilmeen nimenomaan maalauksista, mutta emme ikinä olisi voineet kuvitella saavamme oman sairaan hyvän hovitaiteilijan. Se katse kertoo ihan omaa tarinaansa. Paul Mazurkiewicz ei vähättelekään sitä, miten erilainen bändin ura voisi olla, jos se olisi päätynyt käyttämään jotakuta tylsempää taiteilijaa tai vaihtanut myöhemmin tietokonetaiteeseen. – Miettikää kansien ohella kaikkia paitojamme, julisteitamme, taustalakanoita ja muuta..
– Kill myi Jenkeissä ihan helvetin hyvin, enkä tiedä vieläkään, johtuiko se enemmän siitä, että kansi ei ollut niin luotaantyöntävä, vai siitä, että levy oli niin hyvä. Sen sijaan, että olisimme käyttäneet sisäkansista löytyvää hahmoa, joka esittelee puukkoaan, teetimme pikapikaa nykyisen Kill-kannen. Mukaan sopi hyvin pieni kaaoksen tuntu. Tavallaan. Locken työt ovat olleet aina kokonaisia alkuperäismaalauksia, ja hän sanoo, ettei käytä tietokoneita kuin väistämättömyyksiin. Tekoälytaiteen mainitseminen saa hänet näkemään verenpunaista. Tietokone antaa heille 20 eri versiota, joista valita. Verilöylyä monilla tekniikoilla Vincent Locke oli 23-vuotias maalatessaan ensimmäistä Cannibal Corpse -teostaan, ja nyt taiteilijan mittari näyttää lukemaa 56. Katson mieluummin ihan paskoja ihmisten tekemiä tikku-ukkoja kuin vaikuttavan oloisia tekoälyteoksia, joissa ei ole mitään todellista. – Vesivärit ovat yhä suosikkini. Ruudussa oli tietenkin se hirveä sensuroitu versio, jota en pystynyt allekirjoittamaan millään omaksi teoksekseni, Vince komppaa. Bändi halusi, että kannessa tapahtuisi paljon, koska levy on nopeatempoisinta Cannibal Corpsea aikoihin. Locken varsinainen työ löytyy albumin sisäkansista. En usko, että se tulee koskaan korvaamaan ihmistä luovassa työssä. – Ihmiset kutsuvat itseään tekoälytaiteilijoiksi, mutta he vain luettelevat tietokoneelle, mitä haluavat nähdä. – Vihaan sitä, mies hymähtää vaivautuneesti ja toteaa, että hän on jo nähnyt nuoria taiteilijoita, joita ei juuri kiinnosta uuden keksiminen ja luominen, koska tekoälyn avulla voi oikaista suoraan lopputulokseen. – Tämä on yksi harvoista kerroista, kun Vincen työ ei sytyttänyt ihan koko bändiä. Käytän paljon eri tekniikoita ja olen joskus kuullut, että moni luulee Cannibal Corpsen käyttäneen useita eri taiteilijoita, koska kannet ovat yksityiskohdiltaan niin erilaisia, Vince myhäilee harvinaisen tyytyväisen oloisesti. Viehtymys makaaberiin taiteeseen ei ole kadonnut, kuten ei myöskään halu kehittyä ja kokeilla. Kyllästyin minä aikoinaan zombeihinkin, mutta nyt teen niitä taas. Kansi ei keskity vain yhteen tai pariin keskushahmoon, vaan siinä on uhkaavan hyökkäyksen tunnelmaa. – Sain bändiltä ainoastaan levyn nimen ja nimikkokappaleen sanat. minun kansitaiteeni, maailman suurimmalla musiikkikanavalla. Kynä, muste ja vesivärit. Niillä pääsee pitkälle. Päällimmäisenä kaksikolla on tietenkin mielessä tämän lehden kanssa samana päivänä ilmestyvän Chaos Horrific -albumin kansi. – Sen valmistumisesta on melkein kaksi vuotta, koska albumin tekemisestäkin taitaa olla saman verran. Cannibal Corpse -historiasta löytyy kuitenkin myös puuhiilityö, Vile [1996]. – Luulen silti, että tekoälyn suhteen eletään nyt vain alkuinnostusta. – Samoihin aikoihin Cannibal Corpse soi varmaan ensimmäistä kertaa MTV:llä, ja siellä se oli... Se ei ole minkään luomista. Ajan kanssa voimme kuitenkin oppia käyttämään tekoälyä työkaluna.. – Tiedän, että minulla on aika tunnistettava tyyli, mutten ole koskaan halunnut jämähtää mihinkään. Kyllästyn aika helposti ja kokeilut pitävät minut vireänä, mutta palaan aina takaisin. Keskustelu palaa Vincen hehkuttelemaan Kill-kanteen. Jotkin versiot levystä ovat erityisen onnistuneita, koska pidin siitä puukkotyypistä, ja kun kannen avaa, se vittumaisella katseella tuijottava hahmo hyökkää päin näköä. Ehkä vähän molemmista. Paul nostaa esille seikan, että kyseessä on itse asiassa vaihtoehtoinen kansi. Saimme onneksemme kokea oikean ruton tässä maailmassa, Vince sanoo
TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT FERGAL FLANNERY 24. Uusi albumi How It Ends kysyy, missä ovat tämän aikakauden toisinajattelijat. Se on polari soituneessa maailmassa erikoinen kysymys. Primordialin laulaja Nemtheanga eli Alan Averill katsoo maailmaa epäilevin ja uhmakkain silmin
Epäilys on viisautta Jos Alan Averill olisi tunnetumpi, hän olisi varmasti yksi musiikkialan kiistellyimmistä hahmoista. How It Ends kuulostaa tunnusomaisesti Primordialilta eli musiikilta, josta tämän bändin yleisö pitää ja jollaista se meiltä odottaa. Sen puitteissa on hyvä kirjoittaa biisejä. Sellaisen rakentaminen voi saada yleisön ajattelemaan, että bändi ei saa koskaan poistua sieltä. Averill kertoo Primordialin tehneen How It Endsin ”aika nopeasti”. Sen militantti 25. Averill kertoo, että Primordial antaa mieluummin uuden albumin tapahtua kuin tekee sellaisen. Jos tekee jotakin luovaa täyttääkseen muiden odotukset, hämmentyy ja joutuu harhaan. Esteenä oli simppeleitä juttuja, jotka tekivät bändin olon epämukavaksi ja synnyttivät riitoja. Meillä on oma tyyli ja soundi. Laulaja Nemtheanga eli Alan Averill, 49, hymähtää, että ajatus saa hänet tuntemaan itsensä vanhaksi. Studiossa ei ollut lainkaan yhtä kurjaa kuin edellislevy Exile Amongst the Ruinsia (2018) tehdessä. Ei se silti ole ollut meille mikään ongelma. Yhtäkkiä huomaa, että parikymmentä vuotta on kulunut. – Me olemme itsemme kovimmat kriitikot, Averill vakuuttaa. Miehellä on mielipiteitä vähän kaikesta, myös politiikasta, ja hän kertoo ne mielellään haastatteluissa, podcastissaan ja kolumneissaan. Vaikeinta on katsoa ulkopuolelta, millainen bändi tämä nykyisin on. – Exilen äänityksiä vaikeutti se, että studio oli hädin tuskin sopiva siihen tarkoitukseen. Sen tiedostaa uusia riffejä tehdessä. Kaikenlaiset kiusaukset olivat kaukana. Kuulostaako musiikki siltä, että olemme tosissamme. Itse asiassa emme tee yhtään mitään, ellemme ole inspiroituneita. – Toki töitä piti tehdä paljon nytkin, mutta olimme aika keskittyneitä. – Mutta onhan tämä mukava tapa vanheta. Primordial ei kuulu mihinkään genreen. Se ei siltikään kuulostaisi keneltäkään muulta kuin meiltä. Joskus siinä epäonnistuu, toisinaan onnistuu. Uudelle vasemmistolle hänellä ei sen sijaan riitä sympatiaa. Eikä minua haittaisi, jos jossain uudessa kappaleessa olisikin kaikuja vaikka vuoden 1998 tai vuoden 2008 Primordialista. Se kuulostaa hienolta, mutta mitä se oikein käytännössä tarkoittaa. – Itsensä toistaminen ei tietenkään ole mukava ajatus. Sanoisin, että biisit ovat siinä vaiheessa 60tai 70-prosenttisesti valmiita. Studio oli kaupungin laitamilla, oikeastaan maaseudulla. Ei tässä mitään electronicaa ole levytetty. H ow It Ends on Primordialin kymmenes albumi. Pitkän linjan bändeillä on omat haasteensa. Muusikon pitää uskoa itseensä ja vaistoonsa riittävästi tietääkseen, millaiset muutokset ovat biisille parhaita. Kyse on siitä, että jätämme studioon tilaa spontaanisuudelle ja inspiraatiolle. Emme hosu emmekä tee levyjä vain siksi, että pääsisimme keikoille. Onko meissä edelleen tarpeeksi energiaa. Luulen, että jos täytämme omat odotuksemme, samalla täyttyvät myös fanien odotukset. Se, että siitäkin levystä tuli niin hyvä kuin tuli, on oman ahkeruutemme ansiota. How It Ends syntyi paremmassa studiossa ja rennommissa tunnelmissa. – Sitä tekee yhden tai kaksi levyä eikä tiedä, kauanko homma jatkuu. Primordialin levyjen kohdalla voi tosiaan puhua ”syntymisestä”. – Olemme aika ankaria bändiämme kohtaan. – Bändin täytyy seurata vaistonsa ääntä, vaikka se käskisi tehdä suuria muutoksia. Olemme kaivertaneet itsellemme ihan oman lokeron. Oma lokero saattaa olla myös vankila. Fanit eivät omista bändejä. – Ei ainakaan sitä, että menisimme studioon täysin treenaamatta. Levyn biisit saatiin äänityskuntoon neljässä tai viidessä kuukaudessa. Sitten kädessä on kymmenes levy, joka on aikamoinen virstanpylväs. Että musiikin on vastattava odotuksia. Olen ylpeä Primordialin matkasta ja levyistä. Silloin meidän piti todellakin etsiä inspiraatiota, Averill muistelee. Olen sitä mieltä, että kyllä on ja kuulostaa. Lisäksi sää oli kylmä ja kurja, studiolle oli vaikea mennä ja niin edelleen. Sitten kolmekymmentä. Lukumäärä kertoo, että nyt todellakin ollaan keski-iässä, Averill nauraa. Eräässä Zero Tolerance -lehteen kirjoittamassaan tekstissä hän asemoi itsensä ”vanhan liiton liberaaliksi”, joka ymmärtää työväenluokasta noussutta vanhan ajan vasemmistoa ja kokee kuuluvansa siihen. Studiossa saattaa syntyä uusia osia ja laulumelodioita, sävellaji voi vaihtua tai jokin kohta siirtyä kappaleesta toiseen. Motörheadissä vuosikymmeniä soittanut kitaristi Phil Campbell mainitsi joskus, että uusien biisien tekeminen muuttui koko ajan hankalammaksi, koska usein se ”uusi” riffi löytyi ratkaisevalla hetkellä jostain jo levytetystä biisistä
Averill tuntuu haluavan nähdä tapahtumien taustalla pahantahtoisia suunnitelmia. – Tällaisia pohdintoja kutsutaan väärin perustein salaliittoteorioiksi. – Maailmankuvani ärsyttää aika monia metalliskenessä, koska siellä on unohdettu, ettei muusikoiden kuulu tukea systeemiä. – Saa näistä asioista olla eri mieltä. Synkkä on tulevaisuuskin. Jopa punkkarit tekivät niin! Hävetköön kaikki! Nythän kaikki silloin totena kerrottu on todettu valheiksi. Ja jos kuuluu niihin, jotka näkevät sen selvästi, näistä asioista puhuminen on kuin hälytyssireenin soittamista: ”Katsokaa, mitä täällä tapahtuu!” – Ymmärrän kyllä, että useimmat ovat kyllästyneet kuulemaan näitä asioita, mutta ei se mitään. Hänen käsityksensä maailmanmenosta ja tulevaisuudesta ovat paikoin todella dystopisia ja melkeinpä vainoharhaisia. – Rationaalisuuden ja skeptisyyden ja sekularismin periaatteet ja kaikki, mistä länsimaiset yhteiskunnat on rakennettu, on mielestäni leikattu juuresta poikki. Kautta historian on ollut ihmisiä, jotka ovat 26. Sillä sanalla pyritään vain tyrehdyttämään keskustelu. Ilman sitä emme ole mitään. Se avasi Pandoran lippaan. Toisten mielestä on hyvä, että vain harva maallikko kuvitteli olevansa virologi, jäi kotiin ja kävi piikillä, kun asiantuntijat niin kehottivat. Minä vastaan, että jos sinulla on aikaa kuunnella, voin kertoa vaikka viisikymmentä syytä parissa minuutissa ja särkeä samalla maailmankuvasi kuin vasaralla löisin. Se sopi kaikille osapuolille hyvin, koska paholainen on vastarinnan symboli ja rock oli kapinamusiikkia. suvaitsemattomuus on hänen mukaansa aiheuttanut muun muassa sen, että Donald Trumpin kaltainen ”sarjakuvamainen showpainikuuluttaja” ja ”narsistinen demagogi” on päässyt Yhdysvaltojen presidentiksi. Ja moni oli sitä mieltä, että idea on hyvä! Se vasta on synkkää. Nykyisen oikeistohallituksen vastustus on vähintään yhtä kiivasta kuin edellisen punavihreän hallituksen. – Halusin katsoa historiaan ja etsiä menneisyydestä vastarinnan impulsseja. Kello soi tyhjiössä Joskus kauan sitten rockia sanottiin paholaisen musiikiksi. Sen jälkeen hallintorakenteet, joiden edustajia ei ole edes äänestetty virkoihinsa, ovat käsittäneet, millaisia autoritaarisia toimia tavallisia ihmisiä vastaan voidaan asettaa. Pisimpään kroonisen toisinajattelijan katse viipyilee pandemia-ajassa, onhan yhteiskunnan sulkeminen selkein esimerkki siitä, että valtaapitävät voivat yhtäkkiä vain päättää rajoittaa kansalaisten arkielämää. Tosin kapina tarkoittaa vain somessa räkyttämistä, mutta on sekin jotain. Missä ovat kapinalliset, lainsuojattomat, ne, jotka panevat hanttiin. Joka ainoaa vuorovaikutustilannetta on syytä tarkastella epäillen tai vähintäänkin partaveitsenterävän rationaalisesti. – Lockdownin aikana huomattiin, miten helposti ihmiset luopuvat vapaudestaan. Sehän on juuri rationaalisuutta, jota Averill peräänkuuluttaa – miksi pitäisi uskoa mieluummin podcast-aktivistia tai Youtube-profeettaa. Itse arvelen, että tulevaisuudessa käytössä tulee olemaan jonkinlainen sosiaalinen pisteytys. Primordialin laulajasta näyttää, että ”läntinen maailma on väsynyt omaan rakenteeseensa”. Taiteen pitäisi olla vallankäytön kyseenalaistamista, paitsi jos soittaa jossain tyhmässä yksisarvisista laulavassa power metal -bändissä… tai kyllähän sellaisetkin sanat voivat olla metaforisia kertomuksia vastarinnasta. Mutta sellaista aikaa me elämme. Vasta nettihuuhaa on tehnyt eräistä aikuislapsia, joille joutuu selittämään, ettei lääkärisetä tahdo sinulle pahaa vaan vain pistää ihan pikkuisen koska emme halua, että kaikille tulee pipi. Samalla se kysyy, missä ovat tämän päivän vääräuskoiset ja vastustajat. Maailma kulkee kohti teknokratiaa, jossa demokraattiset prosessit lakkautetaan ja hallitsijoita ei äänestetä. Averillin mielestä heitä vastaan pitäisi silti nousta. Esimerkiksi lännen ja Venäjän huonot välit ovat merkki siitä, etteivät länsimaat ole mielissään itsevaltaisista otteista, demokratian rapauttamisesta, hullusta vanhoillisuudesta ja sananvapauden rajoittamisesta. Ja mitä tulee kansan tottelevaisuuteen, niin ainakin Suomessa vaikuttaa siltä, etteivät hallitukset saa alamaisiaan nöyriksi vaan pikemminkin nousemaan barrikadeille. Lockdownin aikana oli häpeällistä, kun metallimuusikot kuuluttivat, että tehkää niin kuin hallitus ja lääketeollisuus sanovat. Sellainen, joka saa ihmiset pysymään rivissä ja tottelemaan. En kuitenkaan halunnut tehdä How It Endsistä mitään pandemialevyä, Averill korostaa. Hän on pohdiskellut muun muassa sitä, mitkä ovat todelliset motiivit pandemiasulkujen, koronarokotusohjelmien tai vaikkapa Greta Thunberg -ilmiön taustalla, sekä kritisoinut ajatusta vihapuhelakien säätämistä. Täällä meillä puhuttiin pandemian aikaan, että pitäisi rakentaa leirejä ihmisille, jotka ovat eri mieltä rokotuspolitiikasta. Traagisen mutta urhean hahmon ympärillä ei juuri muita näy. Eikä Primordial ole mikään thrash-bändi, joka laulaa pelkästään siitä, mitä ympärillä näkyy. Se oli tärkeässä roolissa 1960-luvun vastakulttuuriliikehdinnässä, joka vastusti konservatiivisuutta, sotaa ja vähemmistöjen sortoa. Me olemme vähän monimutkaisempi yksikkö. Averill siis kieltäytyy kuulumasta myös uuteen oikeistoon. Eri mieltä oleminen ja vallan vastustaminen ovat Alan Averillille siis itsetarkoituksellisia hyveitä riippumatta sitä, millaisia asioita valtaapitävät ajavat. Ja pakkorokotuksiin suhtauduttiin ennen paljon hyväksyvämmin kuin nyt. Levy on kiinni kulttuurissa, historiassa ja menneisyydestä tehdyissä havainnoissa. Nyt he tietävät, millaista propagandaa uskotaan ja millaisia valheita niellään. Tällainen stoalaisuus on terve tapa tarkastella yhteiskuntaa. Kun hän kertoo, että ”levyn yllä häilyy tuhoon tuomitun vastarintaliikkeen taistelijan varjo”, hän tuntuu puhuvan itsestään. Tämäkin Averillin ajatus on kyseenalaistettavissa. En tietenkään ole varma, onko tulevaisuutemme juuri tuon kaltainen, mutta aivan taatusti olemme ottaneet pitkiä askelia kohti teknokraattisempaa ja autoritaarisempaa hallintoa. Joissain pandemian hoitoon liittyvissä asioissa varmasti erehdyttiin ja tehtiin huonoja päätöksiä. – Levyllä on kaikuja siitä, mitä on tapahtunut viimeisen viiden vuoden aikana. Niin synkkä on ihmisen historia, Averill sanoo. Hänestä sitä piinaa ”jonkinlainen sielullinen sairaus, jonka on synnyttänyt liiallinen inertia”. Sellainen ei toimi, elleivät ihmiset ole valmiita kielimään toisistaan. Sanon aina, että skeptisyys on ainoa rationaalinen näkökulma mihinkään. Niin tekemällä yhteiskunta on lähetetty kohti tulevaisuutta, jossa hallitsee jokin hullu uskonnollinen vanhoillisuus. – Minusta lockdown oli ihmiskunnan keskeisiä käänteitä, verrattavissa Berliinin muurin murtumiseen. Kaikesta valehteleminen on kuitenkin melkoinen kärjistys, joka kuulostaa salaliittoteorialta. He suorastaan pyrkivät kohti autoritaarisuutta ja haluavat lakkauttaa oman sananvapautensa. How It Ends kertoo ihmisistä, jotka päättävät kapinoida autoritaarisuutta vastaan. – Minulta on kysytty, miksi valtaapitävät haluaisivat tehdä näin omille kansalaisilleen. Nykyisin osa valtaapitävistä kannattaa samoja arvoja kuin 1960-luvun radikaalit. Taakse katsomisessa on romanttisia piirteitä, mutta enemmän kyse on kulttuurin ja yhteiskunnan motiivien kyseenalaistamisesta. Vapaus on kaikkien kielten tärkein sana. Terveydenhuoltohan olisi saattanut ylikuormittua vielä pahemmin. Sekin ärsyttää monia, että käytän sananvapauttani näistä asioista puhumiseen. Tunteita siihen ei pidä sotkea. – Tahdon tehdä selväksi, etten inspiroitunut niistä tapahtumista
”Skeptisyys on ainoa rationaalinen näkökulma mihinkään. Tunteita siihen ei pidä sotkea.” 27. Joka ainoaa vuorovaikutustilannetta on syytä tarkastella epäillen tai vähintäänkin partaveitsenterävän rationaalisesti
– Primordialin uusi albumi soittaa kelloa tyhjiössä. Voi olla, että asiat tulevat muuttumaan. – Se on ehdottomasti negatiivinen asia. Saatamme olla erossa bändistä kuukausia kerrallaan. Se tässä on tullut ilmeiseksi, että suuri osa maailmasta on pelkkää teatteria. Mitä erikoista niissä vuosissa on. – Suoraan sanottuna kansanmusiikki ei ole minun juttuni, Averill tunnustaa. Eikä niitä olekaan, vaan ne hehkuvat kuuluville siellä täällä. How It Ends on hyvä muistutus siitä, että Ciáran MacUiliamin soittotyyli ja soundi ovat genressään persoonallisia. Ciáranin soundi ei ole tiheä, moderni eikä tukeva, ennemminkin raaka ja avara. Myös Simonilla [Ó Laoghaire, rummut] on sellaista taustaa. Itse en halua, että mukana on liikaa perinnemusiikkivaikutteita. Toisaalta en myöskään suunnittele pitkälle eteenpäin. Uskon, että tietyt valtaapitävät eivät halua suoda ihmisille vapautta matkustaa joka viikonloppu. Primordialilla ei ole monta Megadeth-riffiä. – Musiikki on muuttunut. Niin syntyi Primordialin oma soundi, se eeppinen, synkkä ja pakanallinen musiikki, joka ammentaa kulttuurista ja historiasta olematta fantasiaa tai mytologisointia. Jokaisen hallituksen pitäisi pelätä kansalaisiaan eikä päinvastoin. – Emme oikeastaan ole olleet koskaan hajoamaisillamme. Tälläkin hetkellä mielessäni on vain tämän levyn kiertue. Tai sitten eivät. Nämä ovat tärkeitä asioita, joita useimmat eivät pohdi tarpeeksi. Annoin levyllemme nimeksi How It Ends juuri siksi, että ihmiset miettisivät, onko tämä Primordialin loppu. Hänen mielestään näiden näytelmien pyöriessä ihmiskunta tarpoo vapaaehtoisesti kohti orjuutta, josta vain kapinalliset voivat heidät pelastaa. Eihän tämä ole maailman suurin bändi, mutta tarpeeksi iso kuitenkin. Ihmis luonto on kuin keskitysleiri. Se tulee aseen piipusta. Katso vaikka, mitä Ukrainassa tapahtuu. Pian nuoret irlantilaiset keksivät sekoittaa Bathorysta ja Celtic Frostista inspiroituneeseen metalliinsa perinnemusiikin soinnutuksia, poljentoa ja fraseerauksia. Tulenko tekemään tätä samaa kymmenen vuoden päästä. Levyllä esitetään synkkiä kysymyksiä, mutta mukana on myös positiivisuuden, voiton ja optimismin tuntua. Samoin Polin [MacAmhlaigh, basso] perhe, hänen lapsuudenkotinsa olohuoneessa laulettiin. Loppu tulee aseen piipusta. Se on paikka, jonne voi aina palata. Olen kuitenkin sitä mieltä, että seuraavan kolmen tai neljän vuoden aikana Primordialin on tehtävä mahdollisimman paljon asioita. Se on elävää historiaa. Metalli on vanhaa musiikkia. Yksi syy siihen on, että kun meillä ei ole mitään tekemistä, emme myöskään tee mitään. Ehkä maailman kurottaminen kohti autoritaarisuutta on vain minun kokemukseni, mutta sellaisen vastustamisesta levy joka tapauksessa kertoo. Averill jatkaa olevansa iloinen, että Primordial ei joutunut kohtaamaan niitä haasteita, joita tämän ajan uusilla bändeillä on. En kuitenkaan ajattele, että bändin taru olisi vielä ohi. Toinen olennainen osa on kelttimusiikki ja irlantilainen kansanmusiikki, jolla bändi maustaa soundiaan. – Kuuntelen mieluummin WASPia eli olen bändin täysiverisin hevimies. Juuri siitä minä yritän puhua: ihminen tuntee tarvetta mennä kohti autoritaarisuutta ja uskoa asioihin, jotka eivät selvästikään ole totta. En tiedä – tuskin. Laulaja sanoo olevansa ylpeä Primordialin tähänastisesta matkasta. – Jo ekalta demolta [Dark Romanticism, 1993] kuuli, minne olimme matkalla, Averill muistelee. Ihmisluonto on kuin keskitysleiri. olleet valmiita uhraamaan henkensä ihanteidensa puolesta. Myöhemmin olemme oppineet jalostamaan sitä. Kymmenen albumia ja 32 vuotta ovat tehneet Primordialista instituution jäsentensä elämään, kuten Averill asian muotoilee. Mikä tärkeintä, sinne tekee mieli palata. Nyt näyttää siltä, että useimmat yhteiskunnat kävelevät kohti uudenlaista autoritaarisuutta. Olemme päässeet ulos Irlannista, joka ei ollut mikään muodikas metallimaa, kun aloitimme. Mutta katsotaan, miten artistit vastaan hiilijalanjälki -tilanne etenee. Emme tee niin kuin ystävieni bändi Rotting Christ, joka rundaa armotonta tahtia. Podcastissaan Averill on antanut esimerkeiksi mainitsemastaan ”teatterista” politiikan (jonka hän on sanonut olevan ”rumien Hollywood”) ja vaikkapa sen, että Greta Thunberg käy tapaamassa maiden johtajia. – Emme ole tehneet yhtään huonoa levyä. He kasvoivat ympäristössä, jossa opittiin soittamaan irlantilaisia perinneinstrumentteja. Nykyisin voimme soittaa useimmissa maissa muutaman sadan hengen yleisölle. Joka puolella on väkeä, joka uskoo juttuja, joita vielä puoli vuotta sitten pidettiin hulluina. Dublinissa vuonna 1991 perustettu Primordial soitti varhaisissa treeneissään karua doomja death metalia. Itse kyllä kiertäisin siten ihan mielelläni, mutta tiedän myös, että se voi särkeä ihmiset ja bändit. Mutta tuskin kukaan odottaakaan meiltä mitään kepeää. Sen sijaan Ciáranin [MacUiliam, kitara] perhe oli hyvinkin sisällä irlantilaisessa perinnemusiikissa. Primordial on säilyttänyt arvonsa eikä ole sortunut kompromisseihin tai mukautunut muiden mielipiteisiin. Ei sitä tiedä. Jos lentäminen kallistuu tätä tahtia, monella bändillä ei pian ole edes varaa kiertueisiin. Jos asiat ovat noin huonosti, loppu voisi olla positiivinenkin asia. Kaikki ei ole ohi Alan Averillin kapina kaikkea vastaan kuuluu Primordialin metalliin, mutta on silti vain osa sitä. – Kun miettii, miten paljon musiikkialan ihmiset matkustavat, tilanne tuntuu epävarmalta. Ehkä itse kunkin täytyy vielä nousta vastarintaan. Jo pelkästään tietoinen vastarinta on itsessään pieni voitto. Kitaroita soittavat miehet ovat menneisyyden juttu, kaukana valtavirran ytimestä. – Soundi on läsnä jo ensimmäisellä levyllä, eli se löytyi aika varhain. Mitä levyn nimessä mainittu ”loppu” sitten edustaa. Musiikin metallinen puoli ei sekään ole kliseisimmästä päästä. ”Loppu on ehdottomasti negatiivinen asia. – Totta, me emme soita hevimetallia tyypilliseen tapaan. Juuri siitä minä yritän puhua: ihminen tuntee tarvetta mennä kohti autoritaarisuutta ja uskoa asioihin, jotka eivät selvästikään ole totta.” 28. Siksi ei ole varmaa, kiertävätkö bändit enää viiden vuoden päästä samalla tavalla kuin nyt
TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA BRITTANY BOWMAN 30. Koitti käänteentekevä päivä, jolloin tanskalaisnuorukainen tajusi, etteivät Iron Maiden ja muut klassiset heavy metal -yhtyeet enää riittäneet. Koko ajan löytyi uusia mahtavia yhtyeitä, mikä oli mielettömän siistiä. Siellä saattoi odottaa yksi, kaksi tai ehkä jopa kolme maailman eri kolkista saapunutta kasettilähetystä. Michael Poulsen oli hypännyt raskaan musiikin vankkureille joitakin aikoja sitten. – Minut saa aivan vapaasti tuomita vanhojen aikojen perään haikailevaksi harmaaparraksi, mutta sanon silläkin uhalla, että 90-luvun vaihteen tapetrading-aikakausi oli todella kiehtova, Poulsen toteaa. – Saatoin lukea tilaamastani metallizinestä, että Morbid Angeliltä, Autopsylta tai joltakin muulta kovalta nimeltä on ilmestynyt uutta musiikkia, mutta kyseisten levyjen löytäminen olikin sitten toinen juttu. Sen nimi oli – ja on – death metal. Kiirehdin huoneeseeni ja kohta pääsin kuuntelemaan vaikkapa Possessedin livebootlegia, Carcassin treeninauhaa tai Deathin demoa. Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen: Volbeat on vetäytynyt telakalle ja Poulsen luukuttaa vanhan koulukunnan death metalia Asinhell-yhtyeen kanssa. Se Poulsenia tosin harmitti, että monet underground-julkaisut olivat kiven alla. Internetistä ei ollut puhettakaan, eikä Death metal -touhut saivat siirtyä aikoinaan sivummalle, kun laulaja-kitaristi Michael Poulsen perusti ”elvismetallia” soittavan Volbeatin. Poulsen alkoi kaivautua syvemmälle aluskasvillisuuden multiin, ja jostakin matojen keskeltä löytyi todellinen musiikillinen rakkaus. E lettiin 1980-luvun loppua. – Muistan elävästi, kun tulin koulusta kotiin ja ryntäsin postilaatikolle
Kaiken kaikkiaan säveltäminen ja sovittaminen oli paineetonta, huoletonta ja hauskaa. Vuonna 1991 hän perusti death metalia soittaneen Dominus-yhtyeen, joka julkaisi tulevien vuosien aikana neljä studioalbumia. He kurkkivat soittotilan oven raosta ja heidän kasvoillaan oli aina vähintäänkin kysyviä ilmeitä: iskät hei, mitä ihmettä te oikein meluatte. – Volbeat ei esiinny ensi vuonna kertaakaan – kirjoitamme uutta albumia –, joten Asinhellin keikkatouhuille löytyy reilusti tilaa. Olen ymmärtänyt, että Asinhellin lopulliset syntysanat lausuttiin ”haudan takaa”. Lähdin käymään hänen luonaan ja menimme hänen autotalliinsa. Onko jossain vaiheessa luvassa Asinhellin kakkoslevy. Tyttäreni on saman ikäinen kuin Mortenin tytär. Kun aloin treenata sitä Mortenin kanssa, kappale tuntui heti napakympiltä. – Ehdottomasti. Kun Poulsen alkaa kertoa bändin alkutaipaleesta, muusikon innostusta on mahdoton olla huomaamatta. – Kysyin Morten Toft Hansenilta, kiinnostaisiko häntä lähteä luukuttamaan death metalia. Jatkoa luvassa Volbeatissä Michael Poulsen toimii tunnetusti laulaja-kitaristina, ja sama virka-asu oli hänen yllään myös Dominusin aikoihin. – Jos olemme osuneet samalle festivaalille, olemme tietenkin kutsuneet Barneyn lauteille. Avaisitko aihetta hieman enemmän. Kun väsäsimme Asinhellin kappaleita, meillä oli periaatteessa ihan sama meininki kuin joskus 16-vuotiaina. Tilanne näyttää erittäin lupaavalta, sillä pöydällä on vino pino keikkatarjouksia. Esimerkiksi vuonna 2010 ilmestyneellä Beyond Hell / Above Heaven -albumilla oli kappale Evelyn, jonka vierailevana solistina toimi Napalm Deathin Mark ”Barney” Greenway. Niin, kuulin hänen menehtyneen, Poulsen sanoo hiljaa. Plakkarissa oli aina pino uusia riffejä ja käsissä illan päätteeksi enemmän tai vähemmän valmis kappale. Se oli aikoinaan aivan tolkuttoman kova! Jahkailun loppu Kun Demigod ja monet muut veivät mennessään, Michael Poulsen ei jäänyt aikailemaan. Biisi käynnistyy Bossin klassisella HM-2-pedaalilla sahatulla death metal -riffillä, ja sen purkittaminen oli hienoa. Tosin soittotaitoa taitaa olla vähän enemmän!” lähistöllä ollut sopivia levykauppoja... On myös helppo kuvitella, että monin paikoin keskitempoisesti jyräävät raskaat kappaleet toimivat loistavasti lavaolosuhteissa. Rummut vain pystyyn askeettisen autotallin nurkkaan, kitaravahvistin huutamaan täysillä ja menoksi. Olin aivan haltioissani sen vanhan kunnon pörinäsoundin äärellä! Kun Volbeat lähti tien päälle levyn ilmestymisen jälkeen, nappasin HM-2:n mukaani. Nappis-solisti on nähty usein Volbeatin lavallakin. Ei kalliita soittolaitteita, ei hienoja treenitiloja tai mitään sellaista. Ilman häntä ei myöskään olisi Asinhelliä – ainakaan tällaisena ja tällä hetkellä. Olenkin jo kirjoittanut joitain aihioita toista albumia varten! ”Kun väsäsimme Asinhellin kappaleita, meillä oli periaatteessa ihan sama mei ninki kuin joskus 16vuotiaina. Päätin palata death metalin äärelle toden teolla. Ja sitten... Hän on yksi kaikkien aikojen kovimmista. Sen jälkeen syntyneet biisit ruokkivat toinen toistaan. L-G oli erittäin hyvä ystäväni. Sitten tuuli kääntyi toiseen suuntaan. Morten on Raunchy-yhtyeen rumpali ja vanha ystäväni, Poulsen kertoo. Volbeat sai alkunsa vuonna 2001, ja The Strength / The Sound / The Songs -debyytti levystä (2005) alkanut nousukiito piti Poulsenin äärimmäisen kiireisenä. Sitten hän nyökkää ja jatkaa. Juuri sellaiselta Asinhellin pitääkin kuulostaa. Pian sen jälkeen lähdin lenkille, ja yhtäkkiä iPodistani alkoi raikua – aivan itsestään – Entombedin Full of Hell -biisi. Hei, tuo oli vitsi! Rakastuin Marcin ääneen jo 80-luvun lopulla Morgothin ensimmäisten julkaisujen äärellä. Olisikohan kyseessä aiheeseen liittyvän Abhorrencen demo Vulgar Necrolatry. – Asinhell soittaa vanhan koulukunnan kamaa ja halusin toteuttaa jutun niin autenttisesti kuin vain mahdollista. Asinhellin debyyttialbumi Impii Hora (englanniksi Ungodly Hour) tuo usein mainitun Entombedin lisäksi mieleen esimerkiksi Deathin, Asphyxin, Bolt Throwerin ja Graven kaltaiset klassiset death metal -ryhmät. Asinhell on toista maata. Tosin soittotaitoa taitaa olla vähän enemmän! Kappaleita alkoi syntyä kovalla tahdilla. Olet tunnetusti tanakka Amorphis-diggari. Hah hah! Mikä oli Asinhellin ensimmäinen biisi. – Menin Mortenin luokse perjantaisin. Hän yritti soittaa minulle päivää ennen kuolemaansa, mutta en valitettavasti pystynyt vastaamaan puhelimeen. – Minä ja Morten asumme lähellä toisiamme. Kun saimme valmiiksi yhden kappaleen, se ikään kuin rakensi aasinsillan kohti seuraavaa. – Pitää paikkansa. Ymmärsin L-G:n olevan minuun yhteydessä jostakin toisesta ulottuvuudesta ja lopetin jahkailemisen sillä samalla hetkellä. 31. – Sitten eräänä päivänä riffejäni kuunnellut kitarateknikko kysäisi, aionko perustaa death metal -yhtyeen. Asinhell ei missään nimessä ole mikään yhden levyn hassutteluprojekti. ”Ääh, en tiedä, kunhan tässä soittelen huvikseni ja diggailen jutuista itsekseni”, mutisin. – Tiesin palaavani death metal -louhinnan äärelle vielä jonakin päivänä, mutta Volbeatin aikataulut eivät antaneet armoa ennen 2020-lukua. Niin autenttista kuin mahdollista Koska Full of Hell -nimi oli varattu, Poulsenin uuden yhtyeen nimeksi tuli monisyinen Asinhell. – Hyvä arvaus, mutta mielessäni on Demigodin Unholy Domain. – Volbeatin Servant of the Mind -albumi oli tuolloin työn alla ja kirjoitin Becoming-kappaleen L-G:n muistolle. Annan vihjeen: bändi on suomalainen. Jos pystyisin herättämään kuolleita henkiin, pestaisin Asinhellin solistiksi Chuck Schuldinerin, mutta nyt on tyytyminen Marc Greween... Otimme uuden bändin puheeksi ja Morten kysäisi, missä me treenaisimme. Seuraavana aamuna huomasin, että L-G on soittanut yöllä uudelleen. – Suuri osa Volbeatin yleisöstä ei taida olla kovin tietoista death metal -menneisyydestäni, vaikka olen antanut siitä kaikenlaisia vinkkejä matkan varrella. – Arvaapa, mikä demo räjäytti tajuntani totaalisesti 90-luvun alkupuolella. Minulle on valtava kunnia, että hän lupautui mukaan. – L-G menehtyi maaliskuussa 2021 ja otin sen todella raskaasti. Volbeatin rundi eteni, ja vaikka alustavien HM-2-biisien hahmotteleminen oli erittäin kivaa, en miettinyt uuden yhtyeen tai edes minkään projektin perustamista sen vakavammin. Katsoin ympärilleni ja sanoin, että täällä. Poulsen pitää pienen tauon. – Entombed-henkinen Pyromantic Scryer. Aloin kehitellä uusia death metal -aihioita, mikä tuntui todella inspiroivalta. Mutta voi sitä riemun päivää, kun sain vaikkapa Altars of Madnessin käsiini viikkokausien – ehkä kuukausien – metsästämisen jälkeen. Joskus on käynyt niinkin, että Entombedin L-G Petrov on noussut estradille tulkitsemaan Evelynin. – En missään vaiheessa ajatellut, että toimisin Asinhellin laulaja-kitaristina ja keulakuvana
OP Tampere
– Se on päällisin puolin helposti lähestyttävää musiikkia, jonka syvyyksistä löytyy kuitenkin eräänlaista elämän ja kuoleman tanssia, matalaääninen laulaja-kitaristi kertoo kotoaan käsin. The Coffinshakersin mukaan voi, ja ruotsalaisbändi on oikeassa, sillä ruumiit ovat kuin kotonaan kantrin rautalankaan kiedottuina. Niissä kaikissa lauletaan kyllä rakkaudesta ja aurinkoisista asioista, mutta melkein joka levyllä tuntuu olevan joitakin helvetin synkkiä lauluja. Edellisestä studioalbumista ehti vierähtää 16 vuotta. Mikä tekee kantrista yhden maailman suosituimmista musiikkigenreistä, Rob Coffinshaker. Kantri on kuin kansanmusiikkia, joka todellakin edustaa kansaa kaikessa valossaan ja synkkyydessään. TEKSTI AKI NUOPPONEN 33. GOOTTIKANTRI NOUSEE HAUDASTA J okin The Coffinshakersin hautausmaatarinoiden ja kantrin liitossa on aina kiehtonut myös metalliyleisöä. Jo ruotsalaisbändin We Are the Dead -debyytti (1999) sai monen metallinkuuntelijan korvat hörähtelemään, ja sittemmin saattoväen vahvuus on vain kasvanut. Teemme sen tavalla, jolla viesti tulee varmasti perille eikä lähde mielestä enää ikinä. Rob ei lähde kuitenkaan romantisoimaan paluun syytä. – Ehkä siksi Coffinshakers kiehtoo ihmisiä, vaikka keskitymmekin elämän valojen ja varjojen sijaan lähinnä kuolemaan. Sieltä ne murhaballaditkin ovat peräisin. – Kuunnelkaa vanhoja kantrilevyjä. Keikkoja on kuultu harvakseltaan. Voiko kauhukuvasto sopia myös muuhun musiikkiin kuin punkkiin ja metalliin. Se arkinen paluu Coffinshakers on palannut
– Halusimme pitää Graves, Release Your Deadin kappaleet mahdollisimman koruttomina. Se harmaa alue Maltilliseen tapaansa korkeintaan varovaisen tyytyväisen Rob Coffinshakerin ilmeestä pystyy lukemaan, että hän todella pitää siitä, että bändi on aktivoitunut ja uusi albumi on erittäin onnistunut. – Koko bändi sai alkunsa siitä, että minulla oli nippu kauhulyriikoita, jotka olivat jääneet yli vanhoilta punkbändeiltäni, ja mietin, millaista musiikkia en ole ikinä tehnyt ja mihin tekstit sopisivat kaikkein huonoimmin. Bändi esittää ensin kantriklassikoita, eikä levy-yhtiön pomo vakuutu. Olen sitä mieltä, ettei bändien pitäisi muuttua liikaa. Enkä halua kasvaa. Päinvastoin. Lisäsimme sinne tänne pieniä höysteitä, jousia ja naislaulua, mutta nekin ovat erittäin minimalistisia eivätkä vie huomiota muutaman soinnun kappaleistamme. Vasta päältä simppeli mutta ytimeltään kouraiseva Cry! Cry! Cry! -kappale saa studiopomo Sam Phillipsin pään kääntymään. Ajan kanssa siitäkin päästiin yli. Se musta tunnelma Tarinoita Coffinshakers-albumeilta löytyy. Ei varsinkaan, kun Coffinshakers ei ole varsinaisesti mikään taloudellinen riemuvoitto. – Ei, kyse ei ole siitä, että taivaalla paistaa täysikuu, tai että jostain suuresta rituaalista on kulunut tasavuosia. Vielä muutama vuosi sitten olin paljon epäileväisempi. Voi olla, että vielä parempi kappale olisi odottamassa jossain hiomisen tuolla puolen, mutta ei... Rob onnistuu luomaan mielikuvia, jotka ovat muutamien lyriikkarivien ja sointujen mitassa yhtä visuaalisia kuin kauhuelokuvat. Jos satumme leikittelemään vähän erilaisilla tempoilla, sitä voi sanoa jo monipuolisuudeksi. – Kaikki juontui tietenkin The Misfitsistä, mistäpä muualtakaan. ”Meidän on pidettävä aika paljon tästä hommasta, sillä jos katsotaan numeroita levynteon ja kiertueiden viivan alla, ne saattavat hyvinkin olla miinusmerkkisiä.” 34. En tule koskaan kasvamaan aikuiseksi. – Ei ole mitään mieltä pyöriä treeniksellä soittamassa samoja vanhoja kappaleita. Se musta tunnelma, joka kaikessa tällaisessa musiikissa piilee, ajaa minua yhä eteenpäin. Nyt myös kitaristi Dr Fang oli isossa biisintekoroolissa. – Lopulta oli vain pakko myöntää, ettemme tästä enää nuorene, joten levy on ehkä hyvä julkaista ennen kuin kuolemme. se ei ole Coffinshakersiä. – Aloimme äänittää näitä kappaleita jo vuonna 2020, pandemian aikana, ja levyn viimeistely kesti ja kesti ja kesti, koska en kerta kaikkiaan meinannut olla tyytyväinen omiin kappaleisiini. Meidän on pidettävä aika paljon tästä hommasta, sillä jos katsotaan numeroita levynteon ja kiertueiden viivan alla, ne saattavat hyvinkin olla miinusmerkkisiä. Hetken aikaa olin täysin varma, ettei näistä aineksista loihdita enää mitään tuoreen kuuloista, mutta toisin kävi. Pysytellä juuri niin yksinkertaisessa ilmaisussa kuin Johnny Cash. Sitten treenaamme sitä porukalla ja huomaan, että se sama biisi onkin oikeastaan aivan surkea. Sellaisina, että perusainesten on oltava helvetin hyviä, jotta kappale groovaa. Hyvä. – Äänitimme levyn itse kahden viikonlopun aikana, minkä jälkeen minun oli tarkoitus miksata se heti, mutta minulla meni vielä vuosi, ennen kuin sain mitään aikaiseksi, ja sen jälkeen toinen ikuisuus, ennen kuin olin tyytyväinen. – Saimme siis aikaiseksi uuden albumin. Etenkin kun meille oli kertynyt pikkuhiljaa niin paljon materiaalia. – Joskus olen sitä mieltä, että jokin kappale kuulostaa helvetin hyvältä. Muistelemme Johnny Cashistä kertovan elämäkerrallisen elokuvan Walk the Linen (2005) kohtausta, jossa Cash yhtyeineen on koesoitotossa Sun Recordsin studiolla. – Olemme keski-ikäisiä ukkoja, joilla ei ole ollut aikaa mennä studioon. Rob jatkaa, että oikeastaan paluu on viipynyt vuosikausia. Ja tulee aina olemaan. – Harmaa alue hyvän ja huonon Coffinshakers-kappaleen välillä on toden totta ohuenohut, Rob myöntää. Olen yhä se gootti, joka löysi Misfitsin, The Sisters of Mercyn ja muut 80-luvulla. Varhaisille Coffinshakers-albumeille Rob sävelsi pitkälti kaiken. – Uuden levyn Wretches, House of Oblivion ja The Great Silence ovat lauluja, joihin olen tyytyväinen juuri siksi, että ne ovat aineksiltaan niin helvetin yksinkertaisia ja silti ihan uudenlaista Coffinshakersiä. Jos haluat muuttua, perusta uusi bändi, hah hah! Goottikantri ja kauhulyriikat ovat todellakin jotain, mitä maailma tarvitsee juuri nyt – varsinkin, kun samaista kuvastoa tuodaan esille lähinnä täyteen ahdetun ja puuduttavan metallin voimin. Se on yhä Coffinshakersin ydin. Heti kun Fang toi uusia lauluja veisattavaksi, Coffinshakersin ydin alkoi taas löytyä ja Graves, Release Your Dead muodostua. – Tärkeintä oli, ettei itse äänityksissä tehty mitään liikaa eikä levylle lisätty myöhemminkään juuri mitään. – Onnemme on, että pysymme tietynlaisessa peruskaavassa. Muutaman soinnun goottikantri rautalankoineen ja Johnny Cash -lauluineen ei ole varsinaisesti se ilmaisutyyli, josta löytyy loputtomasti ammennettavaa. Rob myöntää, että Coffinshakers-kappaleiden säveltämisestä on tullut vuosien kuluessa yhä haastavampaa. – Minua on kiehtonut haastaa itseäni säveltäjänä. Ottaa akustinen kitara. – Totta puhuakseni hänellä oli kolmisen vuotta sitten valtava nippu kappaleita, kun taas minulla ei ollut oikeastaan mitään, joten Fangin panos sai minutkin tarttumaan säveltämiseen, Rob sanoo. Tällainenkin musiikki olisi täysin mahdollista tuottaa yli äyräiden ja pilata kaikella sotkulla. Voinko tehdä hyvän laulun vain näppäilemällä paria kieltä ja kertomalla tarinan. Eikä mistään muustakaan kovin mielenkiintoisesta, laulaja-kitaristi naurahtaa kuivasti. Jos poljento ja melodia eivät toimi, ne eivät vain toimi
Play your future – creating better world through arts and culture 4.-7.10.2023 www.musicmedia.fi
L emillä vuonna 1996 perustettu, vuosien saatossa yhdeksi kotimaan suurimmista metalliyhtyeistä kasvanut Stam1na on tänä syksynä isojen asioiden äärellä. Hirveää huutamista ja aika synkkä levy! Kyllä siinä oli tuhon elkeet ilmassa, Hyrde nauraa. Nyt on aikaa tehdä musiikkia enemmän kuin ikinä, olla kaikki viikonloput kotona kitaran varressa, kun keikoillekaan ei pääse. Se levy piti vaan oksentaa jollain tavalla ulos. Itse kukin kävi läpi tosi erilaisia kriisejä, ja positiivisiakin lopputulemia oli, kosketinsoittaja Emil Lähteenmäki sanoo. Kumpikin niputtaa omalla tavallaan bändin historian yksiin kansiin. En sano, että kaikki tapahtui jostain syystä, koska en usko kohtaloon, mutta ainakin saimme tehtyä sen, mikä toi meidät kymmenenteen välietappiin, Hyrde sanoo. – Albumia alettiin tehdä tavallaan pandemian jouduttamana. – Jotkut sanoivat, että eihän tässä ole mitään hätää. – Se ei tarkoita välttämättä keskeneräistä, syödäänhän vihreitä banaanejakin. – Jos kirja olisi tullut silloin, se olisi ehkä ollut viimeinen ankkuri karikkoon. Tulevaisuutta sen sijaan kuvastaa tällä hetkellä kysymysmerkki. Kansigrafiikat ja tuottajavalintakin oli osa sitä sellaista, että tehdään tämä nyt vaan jotenkin, Emil miettii. Tuli vähän leikattua ja värjättyä tukkaa ja aloitettua terapiahommat. No ei. Henkilökohtainen kokemukseni lienee se, että levyä ruvettiin vaan tekemään, mikä ei ehkä ollut luonteva ratkaisu, laulaja-kitaristi Antti ”Hyrde” Hyyrynen kertoo. Syyskuun lopussa julkaistaan niin Stam1nan kymmenes albumi kuin yhtyeestä kertova kirja. Se ei ole ihme, sillä viime vuodet eivät ole olleet yhtyeelle – tai koko kulttuurialalle – helppoja. Alkuperäinen ajatus oli, että yhtyeestä kertova kirja olisi ilmestynyt jo bändin 25-vuotisjuhlavuonna eli juuri Novus Ordo Mundin aikoihin. Tulevan albumin tekoprosessiin paneudutaan opuksessa liki alkumetreiltä asti. – Ja kirjaankin saatiin draaman kaarta, kun lenkki heittää pohjamudan kautta jollain tapaa kuitenkin ylöspäin. – Levy tuli tehtyä ja saimme räävittyä kasaan jotain kammottavia striimikeikkahommia. Sen lisäksi, että kumpikin on valtava teos yksinään, kirja ja levy tukevat toisiaan. Levy on sinänsä tuttua Stam1naa, mutta sillä vallitsee jollain tavalla surullinen ja lopullinen tunnelma. Sillä oli kaikkiin meistä yksilöinä heijastusvaikutuksia, jotka olivat varmasti hyvin erilaisia. – Siinä tiivistyi moni asia kerralla, eikä koko alan lamaannuttanut maailmanlaajuinen tautihässäkkä ainakaan helpottanut olemista. Se laiva olisi jäänyt siihen! Jonkinlaisen myllyn läpi on tultu, eikä todellakaan helposti, Hyrde sanoo. Kirjassa yhtye kuvailee albumia jopa tahalliseksi raakileeksi. Bändin edellinen albumi, helmikuussa 2021 ilmestynyt Novus Ordo Mundi, tehtiin koronahelvetin keskellä. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT TEEMU TÄHKÄNEN 36. Kansigrafiikoissakin on kaikenlaista pääkalloa, kusispiraalia sun muuta. Korona oli tietysti se päällimmäinen, keskeisin kriisi. Uuden X-studioalbumin lisäksi ilmestyy Infernon sivuiltakin tutun Ari Väntäsen kirjoittama Muistipalatsi-kirja, joka kertoo yhtyeen koko tarinan. Kaksikko kokee levyn olleen tarpeellinen välietappi, vaikka sitä tehdessä ei ollut varmaa, millainen etappi on kyseessä
”Taiteessa ja varmasti kaikessa tekemisessä kannattaa pitää kirkkaasti mielessä se, miksi sitä tehdään, mitä se antaa ja mikä on koko homman tarkoitus.” 37
Kaikista kovimpia piikkejä ja pudotuksia ei välttämättä ole. Ei ole mitään benjihyppelyä, vaan ennemminkin venyttelemme sitä kuminauhaa keskenämme.” 38. ”Yritämme löytää yhteisymmärryksen aika loivin liikkein, harkitsevaisuudella ja maalaismaisella hitaudella
– Jos pitäisi valita jokin perspektiivi, mistä tämä tarina kerrotaan, se saattaisi olla tuo etäisesti tutun näköinen palanut hahmo, joka kurkkii levyn kannesta. Voi olla, että ruskeasilmäisellä näyttää olevan vaaleat sudensilmät. Alun perin toiseen yhteyteen instrumentaaliraidaksi sävelletyssä biisissä kuullaan enemmän puhetta kuin laulua. – Ihmisen sisäinen maailma on aina ollut mielenkiintoinen. Suoranaisesti ne eivät ole mitään aikaisempaa, muumioitua, vaan mukavaa unenomaista häilyvyyttä. Levyn kenties erikoisin kappale on Elokuutio-albumia [2016] edustava Monoliitti. Uuden albumin kappaleet yhdistyvät niin sanottuun lähdemateriaaliinsa selkeimmin sanoitusten kautta. X ei olisi syntynyt ilman yhdeksää edeltäjäänsä, mutta yhtye ei myöskään halunnut tehdä levyä, joka on vain kokoelma aiempaa musiikkia. Tässä on ollut aikaa tointua. – Meillä taisi olla villeimmillään niinkin päättömiä ajatuksia, että olisimme kaivaneet kaikki vanhat tuottajat ja pistäneet heistä jokaisen tekemään yhden biisin. Kuvasta tulee 39. Mennäänkö pelkästään historian kautta vai tehdäänkö uusi asia, joka viittaa vahvasti aiempiin hommiin. – Levykokonaisuuden laatiminen vaatii radikaalejakin ratkaisuja, emmekä yksinkertaisesti löytäneet esituotantovaiheessa parempaa vaihtoehtoa kuin eräs valmis sävellys. Millä kerronnan tavoilla se tehdään. Voisiko näin kauniisti ajatella. Etenkin, kun puhutaan ryhmätyöstä. Jos koko ajatusleikki sijoitetaan isoon tilaan ja siellä on erilaisia huoneita ja esineitä, ne ehkä tuovat jotain mieleen. Se jää pyörimään johonkin tilaan löytääkseen jotain, ehkä tien ulos. Siinähän on alkujaan YUP:n Toppatakkeja ja Toledon terästä -albumilta pöllitty ajatus, että puhe on biisin päällä. Tämä ei ole vain yhden ihmisen vaan ihmisjoukon asia, Hyrde jatkaa. Kuvaustekniikka on vaatinut pysymään paikallaan pitkän aikaa, jotta valotus onnistuu. Tässä tapauksessa aavetta käytetään ehkä kuvaamaan yhteishenkeä, Hyrde kertoo. Käsitteenä se tarkoittaa muistitekniikkaa, jolla tietyt asiat painetaan mieleen yhdistämällä ne tuttuihin paikkoihin. Jyskettä ja pauketta. Sitä kautta voi miettiä, miksi juuri se, tai mikä on loppujen lopuksi se kadonnut asia. Tämä koko elämä on, ja taiteella yritetään ymmärtää ihmisen toimintaa. Se on erittäin mielenkiintoinen psykologinen temppu. On niitä sinne istutettu, ja kyllä ne kaikki sieltä löytyy, Hyrde lupaa. Muistipalatsi, onkohan sellaista ollut aikaisemmin missään. Emil pohtii. Taidetta mutta myös teatteria. – Siellä pyöritetään joitakin yksittäisiä sanoja tai teemoja. Mikä voisi olla yksittäinen asia, joka viittaa äänen tai melodian kautta vaikkapa Uudet kymmenen käskyä -albumiin [2006]. Pientä epämääräisyyttähän täytyy olla. – Jos ihminen on elämänsä kanssa jossain rakennelmassa, mitä se loppujen lopuksi tekee siellä. – Voiko olla jopa hyvä, että tuollainen Väntäsen kaltainen tyyppi teki meidän jokaisen kanssa haastattelukierroksen ja rakkaiden ihmisten ajatuksiin on saanut tutustua siten, jonkun muun kautta. Sen on oltava korvakarkkia ja herkkua, joka palkitsee avautuessaan. Pitäisikö se tehdä musiikillisesti haastavammin, äänen kautta. Ajatuksena oli tehdä vielä yhdestoista, tulevaan viittaava biisi, mutta se jäi pois, Hyrde kertoo. Suoria esimerkkejä kaksikko ei halua paljastaa. Monessakin biisissä on ääniefektejä meren kuohunnasta sähköiseen rätinään. Olemme pähkäilleet näitä juttuja oikein kovalla rakkaudella ja innolla. Tällaisia asioita on mietitty, Hyrde avaa. Moni tämmöinen ajatus ja kelaaminen nivoutui nätisti yhteen. Se on sittemmin toistunut meilläkin muutamissa kappaleissa Likaisesta parketista lähtien, Hyrde selittää. – Onko tarvetta päästä pois. Taidetta. – Siinä on kuultavissa ääninäyttelijä Timo Mäkysen eli meidän Viimeisen Atlantiksen [2010] Tobeas-hahmon, ja sitä kautta myös Elokuutio-hahmon, niin sanottu virallinen puheääni. – Yhteishenkihän on itse asiassa oikein hyvä, monimerkityksinen sanavalinta kuvaamaan levyn aavetta, Emil komppaa. Aavehan etsii aina jotain. Varmasti joku Rush on tehnyt jostain palatseista omat biisinsä! Miten tämä kaikki liittyy aaveen haahuiluun tai albumikokonaisuuteen, sekin jää kuulijan tulkittavaksi. Kadonnut henki Albumin sanoituksissa vaeltaa biisistä toiseen jonkinlainen aavehahmo, joka toimii tavallaan kertojana. Joku ehkä pystyy hoksaamaan yhtä ja toista biisien nimistäkin. Sitä kautta tässä oli ehkä myös teatraalisuuden hakemista. Tasapainottelimme sen suhteen, minkä ehdoilla tehdään. Jokaista levyä edustaa yksi kappale – ensimmäinen biisi viittaa ensimmäiseen albumiin, toinen toiseen ja niin edelleen. Aavemaisuus on läsnä albumin ulkoista ilmettä myöten. Mitä eri huoneista etsii. Viimeisen Atlantiksen maailma laajeni myöhemmin levystä kirjaksi, siitä näytelmäksi ja siten äänimaisemointiin. Kuulostaa aika progelta. – Ehkä kymmenenteen raitaan tiivistyy ajatuksen tasolla sekä se kymmenes että suunniteltu yhdestoista raita, Emil miettii. – Nythän on aika kolossaalinen, viimeiseen sekuntiin asti käytetty masteri, ainakin jos katsotaan vinyyliaikana albumikokonaisuutta, Hyrde tuumaa. Ihminen voi tehdä mielessään paikkoja ja sijoittaa niihin konkreettisia asioita ja näkymiä jättääkseen muistikuvia ja muistaakseen sitä kautta asioita tietyssä järjestyksessä, Hyrde kertoo. – Meillä on kymmenen raitaa, eli kymmenes biisi edustaa tätä viimeistä albumia. – Pääseekö edes pois. Osa bändikuvista on 1800-luvun tekniikalla kuvattuja seepiansävyisiä otoksia. Kun sitä lähtee purkamaan, se on taiteellisesti hyvin perusteltua. – Teemat tai yksittäiset instrumentit saattavat luoda jonkin mielenkiintoisen toistuvuuden. Hyrde miettii. – Ihmiset näyttävät aika erikoisilta tämmöisissä vanhoissa valokuvissa. Kaiken summa X-albumi nivoo yhteen Stam1nan menneisyyden, nykyhetken ja hieman tulevaakin. Mihin sijoittaa rakkauden tai vihan tunteen, tai aiemmat tapahtumat. Pääseekö minnekään. Siinä on jotain, mikä muuttaa katsetta silmäpigmentin mukaan. Yhdestoista kappale jäi pois osittain siksi, ettei se olisi yksinkertaisesti mahtunut levylle. Ehkä ihan hyvä, ettei siihen lähdetty, Emil nauraa. Myös kakkosbiisin ja kirjan nimi Muistipalatsi vilahtelee teksteissä ajoittain läpi levyn. – Ihan ei viitsi sanoa minuuttija sekuntimäärää, mitä kohtaa kannattaa tsekata. Ajatus bändin koko kaaren summaavasta teoksesta kehittyi syksyn 2022 aikana, kun kappaleita ja tekstejä alkoi muodostua. Onko se lähtemässä jostain ulos vai jäämässä. – [Thomas Harrisin Uhrilampaat-romaanin sarjamurhaaja] Hannibal Lecter käyttää muistipalatsitekniikkaa palauttaakseen mieleen jotain monimutkaisia kadunnimiä, henkilöitä tai paikkoja. Ja hyvä niin, sillä tässä on oppinut itsestään ja ajatuksistaan paljon, ihan pelkästään sanoittamisen kautta. Levyllä on myös musiikillisia viittauksia vanhaan, joskaan ne eivät ehkä ole löydettävissä yhtä helposti kuin teksteistä. – Tietysti halusimme tehdä hyvän uuden levyn
– Viimeistään syyskiertueen päätöskonsertissa Tampereen Tavara-asemalla 16. Tietysti sitä täytyy skaalata isommaksi syksyn klubikeikkoihin verrattuna. – Siitä tulee ehkä vähän tällainen festarimaisempi jäähalliveto. – Jotkut promoottorit ovat avoimesti kertoneet, että ihmisten lipunostokäyttäytyminen on muuttunut varauksellisemmaksi. Ei sinne kannata laittaa hirveästi mitään erikoisnumeroita, se syö tarpeettomasti huomiota uudelta materiaalilta, jossa varmasti riittää omaksuttavaa livenäkin. Hyrde huomauttaa, että puolihuumorillakin ajateltuna bändi on nyt ehkä isompi kuin koskaan. Emil kertoo, että bändin kesken tulevaisuudesta on puhuttu kovin vähän. – Minulla on kaikki biisilistat tallessa todella pitkältä ajalta. – Vai välitilinpäätöstä. Tai voi se ollakin. Kuten aina, Emil sanoo. – Levyn kaari on päästy loppuun vasta sitten, kun ihmiset kuuntelevat näitä biisejä ja me käymme soittamassa niitä livenä. Jos joku ehdottelee, niin istutaan alas, Hyrde jatkaa. Tällä hetkellä meillä on vielä leikkaussali kuumana, kroppa narkoosissa ja skalpellit vatsassa. Nimellä on kuitenkin syvällisempikin merkitys. On vain versioita jostain aiemmasta, mutta samaan aikaan ne ovat silti uusia, Emil sanoo. Albumin otsikko X on helppo yhdistää roomalaiseen numeroon, onhan kyseessä yhtyeen kymmenes albumi. Mitä tällaisen albumin tekeminen merkitsi bändille itselleen. X on millä tahansa mittapuulla suuri kokonaisuus ja moniulotteinen teos. Isosti tehdään, ja onhan tässä paljon juhlittavaa. No ei, toivottavasti tullaan vetämään kovin näyttäviä performansseja. – Ehkä siinä oli jonkinlaista sarkasmia. Ainakin syksy näyttää nyt hurjan lupaavalta. Lähestytään aihetta ehkä pienillä ekstrakujeilla, Emil kertoo. Sakaran juhlavuosi ja kaikenlaista. Nyt ajatuksesta on päässyt eteenpäin ja uusia sävellyksiäkin tehty. vähän teennäinen, vaivalla otettu, vanha, utuinen, ehkä jopa aavemainen. joulukuuta olemme viisaampia, Emil sanoo. Se voidaan paljastaa, ettei sitä olla tekemässä ainakaan heti. Äänitimme laulut ja melkein kaikki biisitkin kronologisesti ykköslevyn kappaleesta aloittaen. – Se olkoon mahdollisten myöhempien aikojen kujeita. Ei ehkä ole mikään salaisuus, ettei tämän vuoden kiertue ole välttämättä se meidän viimeinen rundi. – Tässä vaiheessa, kun debyyttilevystä on aikaa 18 vuotta, voi olla, että siihen aikaan syntyneet fanit ovat katsomassa meitä jossain sallitussa tapahtumassa omat skidit olkapäillä. 40. – Ainahan niitä hittejä on soitettava. – Aake Kallialan näyttelemä urheilutoimittaja odottaa jossain maastossa, että sieltä tulee itsensä puhki juossut Pirkka-Pekka Petelius. Kohti loppua. – Se tekee meistä tietyllä tavalla käsivarren mitan päästä tarkasteltavissa olevan objektin, kuten koko levy asian esittää. Voiko se symbolisoida jotain muuta kuin numeroa. – Nimikappaleessa avataan vähän, mikä tämä rasti oikein on. Yhdeksällä aiemmalla levyllä riittää niin paljon hittejä ja suosittuja livebiisejä, että pelkästään niistä saisi rakennettua täysimittaisen keikan. – Meillähän on ollut tapana soittaa uusi albumi alusta loppuun jossain kohtaa. Kyllä ne koronan heijastusvaikutukset näkyvät edelleen, vaikka nämä ovat asioita, jotka eivät välttämättä tule yleisölle tai julkisuuteen asti ilmi, Emil sanoo. Äkkiseltään sanoisin, että vuoden 2008 YleX-studiovedosta asti. Hyrde vertaa tilannetta vanhaan Pulttibois-sketsiin, jossa seurataan Pirkka-Pekka Peteliuksen näyttelemän tosielämän kilpajuoksijan Tommy Ekblomin koitoksia. Bändi on mainostanut tulevan kiertueensa olevan ”monella mittakaavalla yhtyeen suurin ja näyttävin”. Hyrde uskoo tietävänsä vastauksen, mutta ei halua kertoa sitä vielä. – Niin! Ehkä vasta studiossa alkoi kirkastua, mitä kohti tässä ollaan menossa. Juuri nyt emme välttämättä pysty sanomaan jatkosta, Hyrde miettii. Se on ollut hyvinkin tehokasta introspektiota siitä, mitä tässä on tullut tehtyä vaikkapa viimeisen 18 vuoden aikana. On ihan selvää, että uusista kappaleista valitaan intuitiolla jonkinlaiset omat livesuosikit ja yhdistellään niitä vanhempiin biiseihin. Sitten katsotaan, miten viihdymme materiaalin kanssa ja keskenämme. Black Boxissa nähdään lemiläisten lisäksi kotimainen Diablo, ruotsalainen Corroded ja monikansallinen Dear Mother. Jossain oli nähtävillä tämän porilaisen yrittäjäpariskunnan kuvia, ja se istahti tähän ajatukseen, Hyrde kertoo. Tässä on varmasti kaikella jokin tarkoitus, joten voitko vähän avata, miltä just nyt tuntuu?” Petelius vastaa: ”Kun minä en jaksa!” Mutta se jaksaa silti ja jatkaa juoksua maaliviivaa kohti. Jos rasti on ovessa, mitä se tarkoittaa. Helvetin hieno kiertuekokonaisuus on tulossa. Jälleen kerran se liittyy paikkaan ja olemiseen, kieltämiseen tai tuntemattomaan, Hyrde kertoo. Mitä enemmän soitetaan uusia kappaleita, sitä perinteisempää hittiä tulee vastapainoksi, mutta se varmasti toimii. Kourallisen verran on sellaisia kappaleita, mitä voi miettiä sitten eksoottisemmin, tai vaikka edes vähän vaihdella niitä hittejä vuosien välillä. Syysrundin isoimman keikan Stam1na soittaa Helsingin jäähallissa perjantaina 3. Ehkä sen takia setin kasaaminen painottuu välillä meikäläiseen, kosketinsoittaja kertoo. – Kaiken loppua, Emil nauraa. Suurta ja näyttävää Stam1na keikkaili kesällä kotimaan festivaaleilla Asiat tuntuvat luistavan 2023 -kiertueella. – Aivan oivallinen anekdootti kuvaamaan tätä, väittäisin, Emil nauraa. Hyrde toteaa, että settilistojen kokoaminen on taidetta, ja Emilillä on kuulemma niitä arkistollinen. – Kaikilla on varmasti jonkinlaisia ajatuksia kaiken tämän summaamisen jälkeen. Rundin nimen mainitessani kaksikkoa alkaa naurattaa. Emil arvelee, että tulevien keikkojen settilistasta puolet tai kolmasosa koostuu uuden levyn kappaleista. Sillä on pipo päässä ja se on aivan rikki. Se rokotti myös meiltä joitakin mahdollisuuksia esiintyä vielä tänä vuonnakin. Siitä annetaan tieto sitten, Hyrde kertoo. – Tämä on tosi iso ja merkittävä albumi yhtyeen uralla. Yksi merkittävimpiä. Nyt kun meidät pysäytetään tähän Inferno-haastatteluun, niin sie oot se Aake Kalliala ja me vaan juostaan punnus kaulassa, Hyrde nauraa. marraskuuta. – Vähän mietin, että kukas tuollaista on oikein lausunut suustaan, kosketinsoittaja nauraa. Sanoittajana mulle jäi aikaa tehdä päätöksiä ja päätelmiä siitä, mihin loppuu tämä… – Yhtyeen tulevaisuus, Emil sanoo. Yhtye soitti samassa tilassa ja etenimme askel kerrallaan kohti loppua. Tässä käsitellään koko ajan sitä, että jokin asia on tulossa loppua kohti ja jokin päätös tapahtumassa. Aake Kalliala sanoo: ”Olipa hyvin mielenkiintoinen alkujuoksu tässä kisassa, kun jättäydyit strategisesti viimeiseksi. – Ehkä tähän historiaan ja taaksepäin katsomiseen liittyy jotenkin myös se, ettei muisti pelaa enää täysin ja voi ladata tuollaista juttua täysin edesvastuuttomasti
”Tässä on kaksi samaan aikaan julkaistavaa ajatusta siitä, kuinka aikaa, muistia ja historiaa käsitellään, mutta toinen tehdään rehellisen dokumentaarisesti ja toinen parhaan kykymme mukaan taiteellisesti.” 41
Soittajia on vain tullut tavallaan lisää: basisti Kai-Pekka Kangasmäki esiintyi ensimmäistä kertaa virallisena jäsenenä Uudet kymmenen käskyä -albumilla ja Emil Viimeisellä Atlantiksella. – Keikkojen välisenä yönä tuli kaksi positiivista testitulosta. He pukivat asiat puheeksi ehkä vähän eri tavalla kuin keikkabussissa, bäkkärillä tai studiossa. Mehän olemme dokumentoineet tapahtumia tosi pitkälle myös videomuodossa. Tällä hetkellä meillä on vielä leikkaussali kuumana, kroppa narkoosissa ja skalpellit vatsassa.”. – Näistä upeista tyypeistä oppi kirjan kautta asioita vielä syvemmin. – Siinä joutui aktiivisesti tonkimaan omaa henkilöhistoriaa suhteessa asiaan, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua vain työksi. Kaikista kovimpia piikkejä ja pudotuksia ei välttämättä ole. Tänäkin kesänä olemme saaneet porukkaa pittaamaan, ja se, miten homma rullaa livenä… Onhan se, perkele, mukavaa hommaa saada mylly pyörähtämään, Hyrde sanoo. – Mielenkiintoinen kysymys, eikä tuollaista tee mieli ajatellakaan. – Mie pääsin kommentoimaan ihan alkumetreistä ja bändin perustamisesta saakka ja yritin päästä senaikaisiin fiiliksiin. Komppipari oli toisilleen täysin tuntematon, Emil kertoo. – Voin olla ihan rehellisesti sitä mieltä, että touhu on todella iloluonteista, kun pääsemme soittamaan yhdessä livenä, ja on niin studiossakin ajoittain. – Perheestä on vaikea irtaantua, Emil toteaa. – Lutakko keväällä 2022, never forget, Hyrde hymyilee. Intohimoon ja sen kaikkiin vaiheisiin, hurjimpiinkin. Bändin historiassa ei ole ollut koskaan mitään suurempia konflikteja tai käsirysyjä. Kumpikin oli mukana sessiomuusikkona jo aiemmin. Sitten hälytettiinkin jo, ei tuuraava kitaristi vaan tuuraava basisti Lappeenrannasta, ja Kai-Pekka alkoi opetella kiireen vilkkaa Olkkosen Pekan kitarointia. Kyllähän siitä leivotaan varmasti iso show, Hyrde sanoo. Kokonaistaideteos Palataan vielä Muistipalatsi-kirjaan. Jälkimmäinen keikka soitettiin ilman rumpali Teppo Veliniä ja kitaristi Pekka Olkkosta. – Emme voi vähätellä sitä, että olemme menossa jäähalliin tekemään isoa keikkaa. Tämä on ollut opettavainen kokemus ja siitä on saanut uutta perspektiiviä. Siitä saa energiapotkun ja buustin. Yhtye esiintyi Jyväskylässä kahtena peräkkäisenä päivänä. Ei ole mitään benjihyppelyä, vaan ennemminkin venyttelemme sitä kuminauhaa keskenämme, Hyrde sanoo. Toisaalta kokemus oli myös sivistävä. Keikkailu ja yhdessä soittamisen riemu on yksi syy, miksi yhtye on pysynyt samassa kokoonpanossa koko levytysuransa ajan. Tässähän täytyy mainita niistä uskomattomista koronasuorituksista… Yleisö otti hyvinkin lämpimästi vastaan simuloidun Stam1nan siinä kohtaa, kun parikin jäsentä oli korvattu ja joku oli eri soittimessa kuin normaalisti. – Yritämme löytää yhteisymmärryksen aika loivin liikkein, harkitsevaisuudella ja maalaismaisella hitaudella. Emil kuvailee kokemusta kasvattavaksi. Tietenkin kaikilla oli kollektiivinen tieto, että kyseessä on vain väliaikaisratkaisu. – Wolfheartin Joonas Kauppinen oli rummuissa, Kasvoton-yhtyeen Mikko Ropo soitti bassoa ja Kai-Pekka soitti Olkkosen kitaraa. Se oli semmoista, mutta ihmiset totesivat keikan jälkeen, että tämän ainakin muistaa! Ei ollut mikään peruskeikka, Hyrde nauraa. Meillä on dvd-materiaalia, joka on tullut koluttua monta kertaa… Mutta miten hienoa oli lukea, kun tämmöinen huippukirjailija ja dokumentaristi kirjoittaa hemmetin juoksevaa tekstiä tosi tutuista asioista, Hyrde sanoo. Sitten katsotaan, miten viihdymme materiaalin kanssa ja keskenämme. Hyrde ja Emil kertovat sen tekoprosessin olleen mieletön kokemus yhtyeelle itselleenkin. Olisiko Stam1na enää sama bändi, jos yksi sen jäsenistä päättäisi lähteä ja tilalle tulisi joku täysin uusi hahmo. Ilman, että sovimme ”Levyn kaari on päästy loppuun vasta sitten, kun ihmiset kuuntelevat näitä biisejä ja me käymme soittamassa niitä livenä
– Meillä ei ollut etukäteen mielessä ketään kirjailijaa. Yhtyeellä on suunnitelmia myös ensi vuodelle, mutta niihin palataan vähän myöhemmin. Välillä on hyvä pällistellä omaa tekemistään. Tämä kaikki on opettanut, että mitä tahansa voi näemmä käydä, joten nautitaanpa tästä nyt, Hyrde tuumaa. Se kommunikoi tosi paljon levyn kanssa ja siinä on paljon rakenteellisia juttuja. Ihan vaan, saatana, virkistää muistia! Sen takia oli hyvä, että veljeni Jussi sanoi levyn ensimmäistä kertaa kuullessaan, että se on raikas. Siellä on meille uusiakin venueita, mikä on mahtavaa. Mitä keksittäisiin audiovisuaalisessa elämyksessä ja millä lavoilla sitä päästään esittämään. – Taiteessa ja varmasti kaikessa tekemisessä kannattaa pitää kirkkaasti mielessä se, miksi sitä tehdään, mitä se antaa ja mikä on koko homman tarkoitus. Olemme kertoneet omia tarinoitamme ja lukeneet joitakin ajatuksia, mitä ystävä, veli, on sanonut. – Tässä on kaksi samaan aikaan julkaistavaa ajatusta siitä, kuinka aikaa, muistia ja historiaa käsitellään, mutta toinen tehdään rehellisen dokumentaarisesti ja toinen parhaan kykymme mukaan taiteellisesti, kosketinsoittaja sanoo. Sitten haparoimme yhdeksännen levyn kasaan. – Luulen, että tämä on jopa parempi näin. Ari teki jäätävän duunin valtavalla pieteetillä, Emil kertoo. Se on siinä mielessä vapauttavaa. Kova rumba! Ja samba, Hyrde hymähtää. – Kuinka moni yhtye julkaisee samaan aikaan kirjan ja levyn. On tehty levy, kiertue, levy, kiertue, menty koko ajan eteenpäin ja käyty välillä ulkomailla. Viimeinen voitelu, Hyrde nauraa. Syksystä tulee hieno, ja jos tammikuussa lähtisi johonkin lämpimään… – Vähän samat ajatukset, Emil summaa.. Välillä itsekin aktiivisesti unohtaa, mitä tässä on oikein tehty, Hyrde sanoo. – Olemme tehneet niin monta levyä jossain ihmeen putkessa. Kirjassa yllättää erityisesti eräs Emilin kommentti ennen X:n äänityksiä. Antilla oli niin selkeä visio tällaisesta summaamisesta, että tottahan se herätti ajatuksia – kuten kirjassa tosiperäisesti vitsailenkin, että näinköhän Antilla on lopettaminen mielessä. Se, että miettii, pitäisikö lopettaa nyt heti, ei välttämättä tarkoita, että minähän olen tässä lopettamassa. Yhtäkkiä se katkaistiin, kaikki pysähtyi ja olimme tilanteessa, että mitäs nyt. Emil toteaa, ettei ole vielä törmännyt toiseen yhtä kunnianhimoiseen kokonaistaideteokseen. Se on ollut jättimäinen tuubi vuosikausia. – Ehkä onnellisin tai hienoin asia on, ettei tämä ole vain kirja. On mahtavaa, että hän halusi kirjoittaa kirjan meistä, kun ajattelee, millainen repertoaari hänellä jo on. Syksyyn sitä katsoo, kun bändin tulevaisuudesta kysytään. – Ei ole väärin ajatella, että mitä jos nämä ovatkin meidän viimeiset keikat. – Täytyy muistaa, että uutta levyä on lähdetty tekemään koronakriisien jälkimainingeissa. Jos ja kun lukija käy hakemassa kaupasta nämä molemmat, niitä pystyy heijastamaan toisiinsa, Hyrde sanoo. Jossain vaiheessa oli puhetta, että bändi olisi kirjoittanut kirjan keskenään ja kertonut oman tarinansa itse. Etenkin tämmöisen helvetin hulabaloon jälkeen, kun bändissä on tapahtunut viimeisenä kolmena vuotena varmaan enemmän kuin edellisen kolmentoista vuoden aikana. – Mietitään uusia tuotannollisia juttuja. On ollut pureskelemista, ja siihen vielä kaikkien henkilökohtaiset elämät ja haasteet, mitä tällaiseen keski-ikään nyt liittyy. Hyrde miettii hetken ennen kuin alkaa avata asiaa. Ajatus Stam1nasta kertovasta kirjasta on ollut pöydällä pitkään. Nyt olemme itse siinä joukossa. Virkistävä ja raikas. Mitä tulevaisuuteen tulee, juuri nyt fokus on lokakuun puolivälissä alkavassa kiertueessa. Loogisesti ajatellen historia on opettanut myös sen, että kunnon hengähdys on varmasti paikallaan sen jälkeen, Emil sanoo. Meille esitettiin muutama ehdokas, ja Ari oli niistä aika selkeä valinta. missään vaiheessa mitään avoimuuden tasoa yhtyeen kesken, olemme toisistamme tietämättä olleet valtavan avoimia. – Niin on. Se on ollut hyvinkin tunteikasta. Olemme tavallaan tienneet, miten aihetta tulee lähestyä yhtyeläisinä
44
– Totta kai koulussa opetettiin jyrkkää kahtiajakoa lännen ja idän välillä, ja myöhemmin muistan nähneeni Mihail Gorbatšovin, kun häntä ajelutettiin kotikaupunkini läpi. Seuraavaksi Scheepers muistelee marraskuuta 1989, jolloin Berliinin muuri murtui. Jo nuorena halusin ylittää itseni, olipa kyse sitten laulamisesta, säveltämisestä tai studiotekniikasta. – Lapsena sitä oli tietenkin niin naiivi, että kaikki silloin ympärillä tapahtunut ei ollut mitenkään outoa, vaan se oli normaali maailma, jossa elimme normaalia elämää, tätä nykyä 58-vuotias laulajaveteraani sanoo. – Tyran’ Pacen, ensimmäisen bändini, julkaistessa ensimmäisen levynsä Saksassa vallitsi paitsi vakaa yhteishenki myös helvetinmoinen kilpailu yhtyeiden välillä, mikä yllytti kaikkia ylittämään itsensä. – Olin soittanut loputtomia määriä Scorpionsin kappaleita ja menin aina ihan solmuun, kun piti soittaa liidiä, joten keskiKaikkina niinä vuosina, joina Ralf Scheepers on laulanut Tyran’ Pacessä, Gamma Rayssä ja Primal Fearissä, hän on toiminut rakkaudesta lajiin. – Minua ajoi alusta alkaen jonkinlainen lapsenomainen into. – Suurimmat laulajaesikuvani olivat olleet Klaus Meine, Geoff Tate, Rob Halford ja Ronnie James Dio, mutta olin täysin fiiliksissä siitä, millaista ääntä Michael Kiskestä lähti. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ALEX KUEHR PÖLKYLLÄ IKINUORI DINOSAURUS 45. Rytmikitaristista laulajaksi Kahdeksankymmentäluvun alun Saksa oli Scheepersin mukaan paikka, johon virtasi jatkuvasti uusia vaikutteita ympäri maailmaa. Saksalainen metalli venyi jo 1980-luvulla äärilaitoihin. Pitkän aikaa elin kuitenkin aika etäällä kaikesta politiikasta. Laulajan omassakin elämässä tapahtui samaan aikaan isoja asioita. Raskas rock ja sitä myöten varhainen metalli muuttui nopealla tahdilla. Scheepers puolestaan seurasi läheltä speed metalin evoluutiota kohti power metalia Helloweenin tapaan. Kuten niin monen muun metallisolistin tapauksessa, hänestä ei pitänyt tulla alun perin laulajaa lainkaan. Koko elämäni muuttui sen albumin myötä, ja samaan aikaan koko maailma muuttui ympärillämme. Eikä vihasta. Päätin, että minäkin tulen kykenemään vastaavaan. 80-luku ja koko nuoruuteni oli antanut minulle paljon kokemusta, mutta isoimmat asiat olivat vasta edessä. Jos nyt olen aikuinen vieläkään. Sen sijaan kaikki kirittivät toisiaan soittamaan yhä nopeammin, melodisemmin ja vimmaisemmin. – Olimme Gamma Rayn kanssa studiossa Hannoverissa äänittämässä debyyttiämme. Kaikki olisi saattanut muuttua, jos hänestä olisi tullut 1990-luvulla Judas Priestin laulaja, mutta tätä nykyä mies kokee varman ja vapaan tien olleen hänelle oikea. Samoilla keikoilla kuultiin vanhan liiton rockia Scorpionsin malliin, jyrkkää heavy metalia Acceptin käskyttämänä sekä teutoni-thrashiä Kreatorin ja Sodomin johtamana. Kyse ei ollut kateudesta. – Niin, minunhan piti olla rockbändin rytmikitaristi, ja sillä siisti, Scheepers naurahtaa. – Kaikki bändit tunsivat toisensa, ja jos näin ei olisi ollut, en olisi ikinä päätynyt laulajaksi niin hienojen muusikoiden bändeihin, Scheepers muistelee. Hän eli koko lapsuutensa, nuoruutensa ja varhaisimman aikuisuutensa keskellä kylmää sotaa aikana, jolloin Saksa oli jaettu muurilla. 80-luvun lopulla etenin ihan hirvittävällä tahdilla laulutyylistä toiseen. R alf Scheepers syntyi Länsi-Saksan Esslingenissä vuonna 1965. Olenkin sanonut aikuistuneeni aikaisintaan 30-vuotiaana. Vimmattu innostus laulamiseen tuli yllätyksenä Scheepersille itselleenkin. Ei ole mikään sattuma, että albumin nimeksi tuli Heading for Tomorrow
– Kolmas juttu on se, että laulaessani koen kaikkein voimakkaimman yhteyden musiikkiin, melodiaan ja tunnelmaan. Scheepers alkoi tehdä yhä enemmän studiotöitä ja pitää laulutunteja. – Pitää muistaa, ettei tuolloin ollut tarkkaan määriteltyä käsitettä nimeltä power metal. Heading for Tomorrow ei ollut mitään kokeilua tai harjoittelua. – En ole koskaan halunnut kopioida ketään toista laulajaa. Itse toin mukaan paljon enemmän laulusovituksia, ja Gamma Raysta tuli aika seikkailullinen ja luova bändi. Toiseksi syyksi lauluun keskittymiseen Scheepers nimeää sen, ettei yhtäaikainen kitarointi ja laulaminen olisi onnistunut häneltä mitenkään, toisin kuin vaikkapa tulevalta bändikollegaltaan Kai Hansenilta. Eikä kyllä kovin häävejä kappaleitakaan. – Tutustuimme, kun Kai oli vielä Helloweenissä ja tuotti bändini demon, jonka äänitimme Hampurissa. – Projektin nimen piti olla alun perin Hansen & Scheepers, mutta levy-yhtiölle se ei käynyt, vaan he halusivat uuden musiikin ilmestyvän Helloweenin menestyksen imussa Kai Hansenin nimellä. Primal Fear.. Kaksikko lähti äänittämään ensilevyään melko nopealla tahdilla löydettyään joukon samanhenkisiä soittajia. Teimme vain melodista metallia, jossa 70-luku ja 80-luku yhdistyivät kaikkeen, mitä mielikuvituksestamme irtosi. Olenkin aina arvostanut laulajia, jotka hallitsevat sekä tekniikan että tunteen. – Siihen, miksi levy menestyi niin hyvin, on syynsä. – Kai kirjoitti debyytille kaiken musiikin, mutta sen jälkeen minä ja muut aloimme osallistua enemmän säveltämiseen. Tyran’ Pacen alkuhämärissä hän hoksasi, että oli itse asiassa laulanut lapsuudesta saakka. Kai halusi ehdottomasti, että laulan sillä demolla, ja itse asiassa hän olisi kai halunnut minut Helloweeniin jo aiemmin, koska kemiamme natsasivat hienosti, mutta se on kirjoittamatonta historiaa. Ei oikeaa tekniikkaa. Jälkeenpäin ajatellen nuo levyt ovat kuulemma enemmän demoja kuin oikeita albumeja. – Ne ovat muuttuneet nostalgisista kiusallisiksi ja kiusallisista nostalgisiksi niin monta kertaa, etten enää pysy laskuissa, laulaja toteaa. Näin olen voinut tuoda bändieni kappaleisiin tunnelatausta, jota en olisi ikinä saanut irti näpeistäni. Scheepers perusti Gamma Rayn Helloweenistä lähteneen Kai Hansenin kanssa vuonna 1989. Me itse emme lokeroineet musiikkiamme oikein mitenkään. – Meillä ei ollut taitoa. Äiti jaksoi tsempata minua laulamiseen, joten kitarismi oli kai jonkinlaista nuoruuden kapinaa ennen kutsumuksen hyväksymistä. Samalla Gamma Ray piti kiinni itsenäisyydestään ja julkaisi muutaman vuoden sisään kolme keskenään todella erilaista albumia. PÖ LK YL LÄ tyin treenaamaan komppaamista. Debyytin lisäksi myös Sigh No More (1991) ja Insanity and Genius (1993) muistetaan vahvasti tänäkin päivänä. Ihme kyllä joku halusi julkaista ne keskeneräiset viritelmät, mutta koen varsinaisen ammattilaisuuteni alkaneen vasta vuosia myöhemmin, kun lyöttäydyin yhteen Kain kanssa. Se ilmestyi juuri oikeaan aikaan, aivan kasarimetallin viimeisessä aallossa ennen 90-lukua, grungea ja kaikkea, ja lisäksi levy oli helvetin onnistunut, Scheepers summailee – Metallilla on aina ollut kannattajakuntansa, mutta en voi kiistää, etteikö 90-luku olisi ollut itsellenikin siinä mielessä käänteentekevä, että myönsin itselleni musiikilla itsensä elättämisen vaativan moniosaamista. Monenlaista musiikkia kutsuttiin poweriksi, myös Gamma Rayn. Säteillen ammattilaiseksi Ennen liittymistään Gamma Rayhin aikana, jona saksalaisen power metalin ensimmäinen aalto oli kiivaimmillaan, Scheepers ehti äänittää kolme täyspitkää Tyran’ Pacen kanssa. – Äitini kuunteli kaikkea vanhaa musiikkia, lauloi mukana ja minä lauloin hänen mukanaan. Ei kunnon studiota. Olen ottanut hyppysellisiä juttuja sieltä täältä ja halunnut panostaa niin ääneni mataliin taajuuksiin, keskirekisteriin kuin korkeimpiin falsetteihin. Jokin kuusikielisen parissa ei kuitenkaan osunut kohdilleen. Nimesimme sitten bändin Gamma Rayksi emmekä käyttäneet sukunimiä. Olin vielä 13-vuotiaana täysin varma, että tulen olemaan kitaristi. Sen sijaan Gamma Ray onnistui summaamaan debyytillään koko 1980-luvun saksalaisen melodisen metallin ynnäten mukaan uusiakin tuulia
En kiellä, että kun Priest-pesti meni pieleen, harkitsin hetken aikaa, että jättäisin laulamisen ja keskittyisin opettamiseen ja studioon. Hän arvelee, että bändistä tuli sitä mitä tuli juuri sen takia, ettei joukolla ollut mitään suunnitelmaa eikä taivaanrantoja maalailtu. On olemassa vain yksi Rob Halford. Tätä nykyä Scheepers vakuuttaa olevansa tyytyväinen ratkaisuun. He halusivat kuulla minua lisää. Lentokentillä ja pienissä busseissa notkuminen on aika pieni hinta siitä, että saa luoda ja joku kuuntelee luomisen tuloksia. – Bändi vaati, että minun pitäisi muuttaa Hampuriin, lähemmäksi heitä. Sitten debyyttimme [Primal Fear, 1998] julkaistiin hämmästyttävän nopeasti, ja pian olimme rundilla Running Wildin ja Hammerfallin kanssa. – En usko, että olisin istunut bändiin yhtä hyvin kuin Tim. Hän jatkaa kertomalla, että on muuttunut ihmisenä ja muusikkona paljon Primal Fear -vuosien aikana. Ja sitten tapahtui jotain: Scheepersin ja Gamma Rayn tiet erosivat. Rehellisenä ja avoimena kaverina kerroin muille bändin tyypeille asiasta, ja aluksi muut tsemppasivat minua kokeilemaan, voisiko siitä tulla jotain, mutta… Scheepers jatkaa, että häntä alettiin kuumotella mahdollisesta Priest-pestistä. Scheepers naurahtaa olevansa tyytyväinen siihen, että bändi on tehnyt tasaista uraa sen sijaan, että olisi väsännyt vaikkapa yhden hitin tai hittilevyn ja noussut areenabändiksi tekemään ”asiakaspalvelutyötä.” – Olemme päässeet soittamaan niin kymmenilletuhansille ihmisille Wackenissa kuin pienillä intiimeillä klubeilla, joten tavallaan olemme saaneet nauttia metallibändin kaikista herkuista ilman suurimpia haittapuolia. Scheepers kertoo pyöritelleensä jälkikäteen sitäkin, olisiko uskaltanut laulaa Priestissä omalla äänellään. – Sanon nyt jotain, jolle kaikki varmasti pyörittelevät päätään, koska se on täysi klisee, mutta Primal Fear on toinen perheeni, ja se on paljon isompi asia kuin vain soittaa bändissä. Ensin pieni japanilaislafka innostui, että haluaa julkaista kaiken demottamamme. Siinä vaiheessa aloin ymmärtää, että ne kemiat, jotka olivat olleet aiemmin maagisia, olivat alkaneet hälvetä. Meidän piti vain harrastella. En voinut sitoutua bändiin sillä tulotasolla, koska minulla oli työ ja perhe kotikaupungissani. Minun oli selviydyttävä. Minäkin annoin laulujeni vain tulla, korkeimpia kirkumisia myöten, enkä antanut minkään rajoittaa itseäni. – Olin jälleen rehellinen ja totesin, että kuka voisi kieltäytyä Judas Priest -hommasta. Kuten tiedämme, Priest-pesti ei mennyt Scheepersille vaan Tim ”The Ripper” Owensille. 47. Sitten saimmekin Nuclear Blastilta postia, että hei, kai te tulette saksalaiselle levy-yhtiölle. Myöhemmin opin rikkauden olevan sitä, että arvostaa sitä mitä on. ”Lentokentillä ja pienissä busseissa notkuminen on aika pieni hinta siitä, että saa luoda ja joku kuuntelee luomisen tuloksia.” Hae papiksi, menetä bändisi Kolme albumia, ysärin kuuluisan metallimusiikin ”laman” aikanakin kasvanut suosio ja kaikki mahdollista. Ja jos ajatellaan historiaa tähän päivään asti, niin KK's Priestiäkään ei olisi olemassa samassa mahtavassa muodossa kuin nyt, jos minusta olisi tullut Judas Priestin laulaja. Emme haaveilleet menestyksestä, tai edes miettineet, mitä bändi voisi olla ja mitä ei. Sitä ei pidä koskaan unohtaa. Pelkkä päivätyöni tai Priest-pesti olisi riittänyt siihen, Gamma Ray ei. Hän lähetteli demoja huvikseen muutamille levy-yhtiöille, ja sitten alkoi tapahtua. – Minusta tuli nopeasti parempi laulaja, koska olin rennompi kuin koskaan, Scheepers muotoilee ja lisää, että kyseessä saattaa olla täysi vastakohta sille, mitä Judas Priest -muottiin asettuminen olisi todennäköisesti edustanut. Olemme pysytelleet aika saman kokoisena bändinä, minkä on tarkoittanut, että olemme voineet tehdä mitä haluamme, mutta tätä on todellakin pitänyt tehdä rakkaudesta lajiin. Ja suoraan sanoen tehdä vähän rahaakin, koska olin elänyt koko elämäni kädestä suuhun. – Jos on mahdollista lähteä bändistä ja saada potkut samaan aikaan, niin sillä tavalla siinä kävi, laulaja hymähtää. – Olisi tietysti ollut mahtavaa laulaa suurille areenoille. Kiertää maailmaa. Varmuutta ja vapautta Vaatimaton laulaja käyttää Primal Fearin varhaisista albumeista sananpartta ”ne vain tapahtuivat”. Olisin matkinut Robia mahdollisimman paljon ja tullut ikuisesti vertailluksi häneen, mikä olisi määrittänyt kaikkea musiikkia, mitä olisin tehnyt sen jälkeen. – Toinen puoli asiassa on, että meillä on ollut aika uskollinen fanikunta, paljon kuulijoita jotka pitävät tietyistä levyistä, ja olemme pitäneet 25 vuotta kiinni vapaudestamme tehdä mitä haluamme. Kokoonnuimme yhteen, ja lopulta vain nousimme pöydästä ja lähdimme eri suuntiin tulematta mihinkään tulokseen. – Aloin hahmotella kappaleita itsekseni tai Matin [Sinner, kitara] kanssa. Se on julkaissut 25 vuodessa 14 albumia. Samalla on kierretty maailmaa ja kartutettu kokemuksia. – Judas Priest etsi laulajaa, Halford oli lähtenyt bändistä. – Primal Fearin kanssa me vain teimme suoraviivaista, rehellistä ja tarttuvaa metallia. – Olimme ihan äimänä, että eihän nyt tämän näin pitänyt mennä. Heillä oli ihan omat kemiansa ja kuvionsa. – On tietenkin ollut ajanjaksoja, joina olen ollut ihan kyllästynyt kaikkeen. – Minusta on tullut rennompi ja kärsivällisempi. Niitä sekunteja juuri ennen isoa keikkaa, kun olemme kaikki läsnä hetkessä. Lähetin heille hakemuksen. – On hullua ajatella, että olemme nyt yksi niistä dinosaurusbändeistä, joita kaikki suosikkimme olivat silloin kun aloitimme, Scheepers ihmettelee ja toteaa, että ehkäpä metalli pitää tekijänsä ikinuorina. Kaikki bändit eivät voi sanoa samaa. Seuraavana vuonna julkaisimme Jaws of Deathin ja meidät haluttiin soittamaan joka puolelle. Olla osa Priestin metallihistoriaa. Enää en reagoi kaikkeen niin impulsiivisesti, että se häiritsee muuta bänditoimintaa, kuten minulla oli tapana vähän itsekkäänä nuorena jätkänä. Kun Scheepers käy läpi tänä syksynä neljännentoista levynsä julkaisevan Primal Fearin lähtölaukausta, hän käyttääkin toistuvasti sanaa ”vahinko”. Kumman bändin hän valitsisi. Olisin taatusti osannut laulaa kappaleet Breaking the Law’sta Painkilleriin omalla tyylilläni, mutta loppupeleissä sillä, sujuuko laulaminen, ei ole merkitystä, vaan sillä, miten kemiat toimivat. Kukaan tämän kokoisessa bändissä ei odota vaikkapa tienaavansa sillä. Voisin luetella miljoona hetkeä, jotka ovat merkinneet minulle mittaamattoman paljon. Primal Fear on ollut ahkera bändi. – Ehkä en. – Pitää muistaa, että Priest oli ollut kasassa lähes 30 vuotta. Se oli hämmästyttävää. – Joskus tapasin myös ajatella, että musiikkibisnes on absoluuttinen vihollinen, ja olin jopa vähän katkera siitä, kun minun piti taistella rahasta ympäri vuoden. Ei sen enempää tai vähempää. En ikinä uskonut, että saisin minkäänlaista vastausta, ja sitten sain kirjeen
Lou Grammista alkoi tuntua, että levypulju sai sabotaa siohjeensa niin ikään Atlanticille levyttävän Foreignerin Mick Jonesilta. Kitaralla ei kuitenkaan ole niin isoa roolia kuin olisi luullut. Grammin karheanpehmeä laulusoundi on demo neista huolimatta (tai niistä johtuen) valiotikissä. Kyse oli makuasiasta, eihän tyylimuutos 4:n ja Agent Provocateurin välillä ollut vaikuttanut bändin suosioon miten kään, vaan siitä tuli The Beatlesin jälkeen ensimmäinen yhtye, joka valtasi Billboardin keulapaikan kahdeksalla peräkkäisellä sinkulla. Gramm oli multiplatinaartisti ja kitaristikin Dio/ Whitesnakejulkimo. Uuden solistin Johnny Edwardsin kanssa kesäkuussa 1991 julkaistu Unusual Heat oli listasijoituksellaan #117 kaamea floppi. Tulkinnassakin on totuttua enemmän rintakarvaa. Levy-yhtiön hautaama helmi SHADOW KING Shadow King ATLANTIC 1991 TEKSTI MAPE OLLILA SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Ehkä kaikkien aikojen kovinta vain yhden albumin julkaissutta hard rock -yhtyettä Shadow Kingiä ei olisi syntynyt ilman suurten egojen törmäystä. Campbell väläyttelee ajoittain, mutta pitää kunnon sessioukon lailla egonsa piilossa. Grammin ja Turgonin sävel lyskemia toimii saumoitta, eikä sovituksissa ole mitään liikaa, vain tiukka ja tasapainoisesti soiva ammattibändi. YHÄ tuntemattomasta syystä Atlantic Records torpedoi le vyn promon. Bändille hoidettiin nimmarisessioita levy kauppoihin, joihin tuli kyllä väkeä kuin pipoa, mutta levyä niihin ei aina piitattu toimittaa. LOU Gramm, yksi aikansa ikonisimmista hard rock laulajista, oli kiistellyt jo kahden levyn (Agent Provocateur, 1984 ja Inside Information, 1987) ajan säveltäjätoverinsa Mick Jonesin kanssa Foreignerin linjasta. Gramm pillastui. Campbell laskelmoi, ettei Shadow Kingistä taida tulla mitään, kun Joe Elliott otti yhteyttä ja pyysi häntä hiljattain edesmen neen Steve Clarkin saappaiden täyttäjäksi. Se lienee tuottaja Olsenin ansiota, sillä Lou Gramm itse vietti levyn purkitusajasta pari viikkoa vieroituksessa pirujensa kanssa painien. Gramm ja Mick Jones ta pasivat Los Angelesin mellakoiden aikaan kesäkuussa 1992 West Hollywoodin Sunset Marquis hotellissa ja sopivat kaunansa. Hän skitsosi, että kun Atlantic kerran arveli Shadow Kingin kaatuvan kitaristin lähtöön, lafka oli saattanut sujauttaa Campbellin rintataskuun vähän ylimääräistä. Campbell liittyi Def Leppardiin huhtikuussa 1992. Basisti Rick Wills oli puo lestaan riitaantunut Jonesin kanssa ja lähtenyt litomaan. Tällä ryhmällä ja nimellä ilmestyi alku vuodesta 1991 Highlander II: The Quickening leffaan tehty biisi One Dream, minkä jälkeen yhtye nimettiin Shadow Kingiksi. Levy soi Turgonin basson ja synan johdolla ryhdikkäästi ja lämpimästi. Aikana, jona näkyvyys Music Televisionilla korreloi viivasuoraan rockylei sön ostokäyttäytymisen kanssa, Shadow King sai tehdä yhden huokean videon. Gramm palasi Foreigneriin ja vei bändiin myös basisti Turgonin. Rundistakin puhuttiin, mutta lopulta yhtye soitti ainokaisen keikkansa Lontoon Astoriassa 13.12.1991. Kitaristin korvaaminen ei edennyt pitkällekään, kun Shadow Kingin tarina sai lopullisen pisteensä. Gramm halusi bändin palaavan 4albumin (1981) kitaravoittoisempaan tyyliin, kun taas Jones oli tyytyväi nen hitin toisensa perään poikineeseen kosketinglaseerattujen mahtiballadien suuntaan. Gramm oli toteuttanut emoyhtyeen rinnalla omaa rok kaavampaa visiotaan jo parin levyn verran, ja toukokuussa 1990 hän jätti Foreignerin keskittyäkseen soolouraansa. Bändin lokakuussa 1991 ilmestynyt nimikkoalbumi on helmi, jonka levylafka hautasi. Laulaja kutsui basistisynisti Bruce Turgonista ja Riverdogs kitaristi Vivian Campbellistä kootun Lou Gramm Bandin rum paliksi Kevin Valentinen. Radioissa vieraillessaan bändin biisit fei dattiin 30–40 sekunnin jälkeen, ja yhtyeen ihmeteltyä miksi näin on, vastattiin, että ”ylemmiltä tahoilta” on käsketty niin. 48. Keith Olsenin (Heart, Whitesnake ja niin edelleen) tuottama albumi on loppukasarin Foreignergruyéreen verrattuna lihaksikkaampi. Mutta myös Foreignerilla oli pulma
Levy loppuu tukahtuneeseen, syvyyksiin hukkuvaan feidiin, johon myös levyn nimi viittaa. Urfaustin ura on ollut melko värikäs ja täynnä pienjulkaisuja. Hollannista kajahti kuitenkin kunnolla ja kovaa. Seuraavana vuonna ilmestynyt Verräterischer, nichtswürdiger Geist (2005) oli yhtä kummallinen mikstuura neoklassista, ambientia ja black metalia. Mutta ovatko viinanhuuruiset rituaalit oikeasti ohi vai onko Untergang (”perikato”, ”hukkuminen”) vain jonkinlainen metaforinen kuolema. Levyn kylkiäisenä julkaistiin samanniminen gini. Vuonna 2003 perustettu hollantilainen black metalja ambient-bändi Urfaust jätti vähäsanaiset jäähyväiset faneilleen pitkän uran jälkeen. Per aspera ad Infernum. Jätän varovaiset jäähyväiset rakastamalleni bändille. Tippa on tappanut ja ämpäriin hukuttu. Kolmas levy Der freiwillige Bettler julkaistiin vasta 2010. Kaikki kuulosti paskalta tai jengi progeili crossover-tavaralla. Ei kaksikko toki missään katkolla ollut – tai mistäpä sen tietää –, sillä viiden välivuoden aikana ilmestyi kolme splittiä ja kaksi ep:tä. Mestarillinen. Delirium tremens olkoon läsnä myös tulevilla kauppareissuillanne. Urfaustin musiikki oli kiehtovaa ja omituista, erittäin synkkää ja autenttista. Tähän varovainen ehkä. Niko Ikonen Tippa tappaa ja ämpäriin hukkuu Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa URFAUST Untergang VÁN Urfaust Empty Space Meditation -albuminsa (2016) aikaisessa promokuvassa. Pian sen jälkeen hän nappasi mukaansa rumpali VRDRBR:n. Biisit on soitettu skarpimmin ja voimallisemmin, ja niistä välittyy esoteerisempi tunnelma. Der freiwillige Bettler on raskas ja synkkä teos, jolta voi löytää fiiliksiä muun muassa Burzumin hitaammista biiseistä. Levyn päättävä Abgrund (”kuilu”, ”syvänne”, ”rappio”) on kuitenkin niin tarttuvaa kamaa, että aika harva bändi pystyy vastaavaan koko urallaan. Ovatko jätkät grillaamassa ginin kyllästämiä maksojaan helvetin liekeissä ja palaavat lopulta uudestisyntyneinä viinapiruina. ARVIOT 49. Geist ist Teufel on äärimmäisen synkkä ja lohduton levy, joka yhdistelee rituaalitranssimenoa omituisiin, mutta helvetin hyviin juoppohulluusmärinälauluihin sekä dark ambientiin. Siinä loisti kirkkaana erityislaatuinen liekki – se kuuluisa sielu. Muistan kun levy tuli ulos. Eihän sellaista ollut tehty aiemmin. Se on bändin riisutuin, suoraviivaisin ja samalla heikoin tuotos. Black metal -skene ei ollut aivan hehkeimmillään. Albumin käynnistää nousuhumalainen katarsis, joka päättyy painajaismaiseen viinahulluuteen. Untergang on bändin seitsemäs ja (ehkä) viimeinen lätty. Helvetilliset näyt manifestoituivat ensimmäistä kertaa Maan päälle vuonna 2004, kun IX (laulu, kitara, syna ja niin edelleen) julkaisi Urväterlicher Sagen -nimisen puhdasta ambientia sisältäneen demon. Demobiisejäkin sisältänyt debyyttilevy Geist ist Teufel julkaistiin jo samana vuonna. Tähtiin tuijottelu uudisti soundia psykedeelisemmäksi. Teufelsgeist (2020) on oodi viinalle ja samalla ehkä Urfaustin paras levy. Seuraavat levyt Empty Space Meditation (2016) ja The Constellatory Practice (2018) ovat erityyppistä kamaa kuin bändin horjuva alkutaival
Uusille korville tarjolla on teknistä, vaikeasti hahmotettavaa ja jatkuvasti kulmittelevaa veitsenterävää death metalia. Albumin letkeä ja lämmin ote on miellyttävässä ristiriidassa haikean painavuuden kanssa, joka jysähtää ajoittain päälle hyvinkin tanakasti. Levy on mainettaan parempi, mutta puristisempien fanien mekkala ajoi kanukit ehdottomaan korjausliikkeeseen. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 50. Erotteleva ja terävä soundi ei jätä mitään piiloon. Biisien yksittäisiä osioita voi siis ihastella lujaa, mutta kaipaisin silti selkeämmin erottuvia täkyjä. Kaipailisin ehkä hieman omaperäisempää otetta, sillä yllä mainittujen bändien lisäksi levyltä voi löytää muun muassa Dissectioniä ja Mayhemiä. Niko Ikonen CRYPTOPSY As Gomorrah Burns NUCLEAR BLAST Kauniisti sanottuna sävykkäämpiäkin osuuksia sisältänyt The Unspoken King (2008) oli huti, joka lähes tuhosi Cryptopsyn maineen. Lähes satunnaisen oloisesti poukkoilevat kappaleet säilyttävät punaisen lankansa SACRILEGIOUS IMPALEMENT IV – Infinite Victor WOODCUT Kymmenen vuotta siinä kesti, mutta lopulta lahtelaisrienaajat ovat saaneet julkaistuksi uuden levyn. Mega EGOKILLS Egokills MELLOWHEAD CREATIONS Tamperelainen Egokills täräyttää tiskiin kolmannen levynsä. Yhdistelmä tuo mieleen Soundgardenin Louder than Loven, vaikka eihän vähäeleisen tyylikkäästi tulkitseva Thomas Ott mikään Chris Cornell tietenkään edes yritä olla. Doomiksihan Petrol on selkeästi luokiteltavissa, ja kappaleiden juuret voi jäljittää helposti aina Black Sabbathiin saakka. Vihaisella ärinällä ryöpytettyjen kappaleiden julmasti piiskaava tulitus ja tekninen raskasvyörytys on maukasta ja sopivan ennustamatonta. OMNIVORTEX Circulate OMAKUSTANNE Tymäkän hämärää teknistä death metalia louhiva helsinkiläisnelikko tietää mitä tekee ja tekee sen hyvin. Muuten kappaleet ovat suoraviivaisen vihaisia nyrkiniskuja päin naamaa. Vastikään myös kovaksi livenyrkiksi toteamani poppoon kakkosalbumi on kierosti riepottelevaa tulta ja tappuraa. Alkuperäinen rumpali Asassin on palannut bändiin, ja muutenhan tässä onkin tuttuja jätkiä Evil Angelistä, Exordiumista ja Inferiasta. Olisi kuitenkin silkkaa yhtyeen aliarvioimista tai kirjoittajan ymmärryksen puutetta puhua sveitsiläisestä Tar Pondista minkäänlaisena Sapatti-kopiona. Pätevästi tykiteltyyn debyyttilevyyn Diagrams of Conciousnessiin (2020) verrattuna bändi on kehittynyt asteen äkäisempään suuntaan. Osa raskaudesta on taatusti bändin perustajajäsenen Martin Eric Ainin ja sitä myötä Celtic Frostin Monotheistin peruja, vaikka basisti ehtikin menehtyä jo ennen Protocol of Constant Sadness -debyytin (2020) julkaisua. Juonena on silti sama uhkaavasti kääntyilevä ja vääntyilevä kuolometallinen pyörremyrsky, johon yhtyeen nimikin osuvasti viittaa. Myrsky on sen verran imaisevaa sorttia, että sen pyörteisiin antautuu oikein mielellään. Samaa linjaa jatkaa myös As Gomorrah Burns, ja niin tiukasti, että vanhempaa tuotantoa leimanneet ajoittaiset koukutkin pysyvät piilossa. Herkeämätöntä pauhaamista osataan myös tyynnyttää tilanteisiin sopivilla atmosfäärisillä suvantohetkillä. Sounditkin ovat mukavan karheat ja vittumaiset, joten homma on näiltä osin kunnossa. Soolot ja liidit ovat siis melkoista mustaa ilottelua ja yllättävän rempseää irrottelua. Kari Koskinen TAR POND Petrol PROPHECY Yhtyeellä on perin osuva nimi, musiikkinsa kun on tummanpuhuvan pehmeää ja valuu kuuloelimiin pitkähköjen biisien myötä verkkaisesti. Eetu Järvisalo A N T T I K O N T O N IE M I lähinnä siten, että kaikki mitä soitetaan, soitetaan hengästyttävällä hektisyydellä. Sacrilegious Impalement soittaa jokseenkin ruotsalaishenkistä ja Marduk-pitoista black metalia, jota on höystetty perinteisemmillä hevielementeillä ja jopa motörheadmäisellä rokkimenolla, mistä tulee mieleen Deströyer 666. Onpas kerrassaan järisyttävän tehokasta ja valmista settiä alle viisi vuotta toimineelta bändiltä. Sen sijaan ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että levyllä on selkeästi oma ilmeensä, vaikkei biisiviisikko ole mitenkään erityisen uniikki. Meininki on sekä hallitun että hallitsemattoman sekopäistä. Sekä vuoden 2012 Cryptopsy että 2015 ja 2018 ilmestyneet ep:t olivat taas jyrkkää ja kaikesta tunteilusta vapaata mättöä. Varmasti vuoden kovimpia kotimaisia julkaisuja. Täydellisimmin palaset loksahtavat kohdilleen kappaleissa Dwells ja Harbingers of Cosmic Death. Selittelyille ei ole enää juuri tarvetta, ja albumin nimikin on yksinkertaisen itsevarmasti Egokills. Bändi itse on kuvaillut levyä siten, että ”missään laatikossa ei pysytä, vaan kappaleita ja tunnelmia Levyllä on mittaa viitisenkymmentä minuuttia, mikä syö siltä aivan terävintä kärkeä, mutta kaiken kaikkiaan Infinite Victor tarjoaa mukavaa ysärimeininkiä. Eiväthän nämä paskoja vaikutteita ole, mutta kenties liiankin tuttavallisia. Aggressiota, hurmioitunutta soitinpornoa ja ilmavuudesta karsittua mättöä tulee siihen malliin, että myöhäisemmästä tuotannosta pitäneet rakastavat tätä varmasti. Tar Pondia voisi hehkuttaa myös entisen Coroner-rumpalin Marky ”Marquis Marky” Edelmannin nimellä, mutta on bändin musiikilla ansionsa ilmankin
Biisit kuten Man Made God, Once I Had a Heart tai Colder voisivat soida tarttuvuutensa puolesta aivan hyvin radiossakin. Onneksi Valravnin ote mustaan metalliin on kuitenkin odotettua reipasotteisempi ja ennen kaikkea parempi. Tiedättehän, sellaista elämänhajuista fiilistelyä ja unelmointia sekä hieman naiivimpaa ilmaisua. Meksikolaisten debyytti kanavoi brutaalin aavemaista ja primitiivisen löyhkäävää maisemaa sellaisella hartaudella, että taitavat oikein nauttia siitä. Edellisestä on alle kaksi vuotta ja cover-sooloilusta reilu vuosi. Tällä kertaa tekijöiden oma luonnehdinta pitää paikkansa. Linjana on black metal, joka on tällä kertaa kenties rujompaa ja ytimekkäämpää kuin koskaan aiemmin yhtyeen uralla. Erikoismaininta tulee raskaista soundeista, jotka iskevät korville kuin helvetin lieskat. Ensimmäinen julkaisunsa Prey (2020) ei herättänyt skenessä sen kummempaa kuhinaa, mutta uusi levy lunastaa lupauksia aivan toisella tavalla. Soitto on ensiluokkaisen tarkkaa ja soundi vahva ja selkeä. Lordin ja Hardcore Superstarin Joakim Bergin välimaastossa. Tutuista piirteistään huolimatta yhtye on tasavarma ja selkeästi omaa juttuaan hakeva tekijä, jolta ei puutu kunnianhimoa. Ei tässä auta kuin yhtyä palosireenin vakiototeamukseen: Well, what can I say. Toinen lainailun kohARVIOT 51. Parhaimmillaan Forlorn Paradise on ihan miellyttävää kamaa, mutta heikoimmilla hetkillään se romahtaa keskinkertaiseksi tylsyydeksi. Musiikkinsa viittaa hieman yllättäen Ruotsin suuntaan ja siitä kuuluvat läpi muun muassa Lord Belial ja Mörk Gryning. Tunnelmaltaan Celéne on melko lähellä uudempia Alcesteja. Touchdownia vaivaa sama tauti kuin lähes jokaista bändin albumia, eli kappaleita on aivan liikaa. Joni Juutilainen REVERENCE TO PAROXYSM Lux Morte ME SACO UN OJO / DARK DESCENT Jos helvettiin pääsisi hissillä, tässä olisi päätepysäkki. Kuolettavampaa ilmaisua on vaikea kuvitella, mutta levyn äänimassa tuntuu näissä korvissa ehkä turhankin tukehduttavalta. The Awakening on nimenä siinä mielessä hämäävä, että kyseessä on yhtyeen toinen kokopitkä. Vonülfsrëichin uusin jää keskitason julkaisuksi, joka voi kuitenkin tarjota jotain ronskihkosta ja mustavalkoisesta black metalista nauttiville. Esimerkiksi Punchlinea en voi nähdä minään muuna kuin täytebiisinä. Valravnin myrskyävä soitto on yhdistelmä black metalin eeppisyyttä ja aggressiivisuutta. Tietyssä mielentilassa tässä voisi olla herkullista velloa, mutta henkilökohtaisesti kaipaisin helpommin hahmotettavia rakenteita. Jäämme odottelemaan kasvavalla mielenkiinnolla, mitä kaikkea uusi Dyecrest-kokoonpano saa aikaan. Biisit kaipaisivat kuitenkin myös muita makuja, eikä levy kanna kokonaisuutena aivan maaliin. Bändi ei kuitenkaan ole mikään suora kopio, vaan soittaa itse asiassa mukavan omaperäistä musiikkia. Biisien keskiössä ovat ilahduttavan usein maukkaat riffit, jotka ottavat vaikutteita niin melodisesta death metalista ja Zakk Wyldeltä kuin grunge-suuruuksiltakin. Toni Keränen VALRAVN The Awakening PRIMITIVE REACTION Ties kuinka monennen kotimaisen black metal -bändin uuteen levyyn tarttuminen ei ollut kieltämättä helppoa, mieltä kun jäyti ennakkoluulo jo miljoonaan kertaan kuultujen temppujen kierrätyksestä. Erityisesti mahtipontiset ja maalailevat osiot tuntuvat hoituvan nelikolta mallikkaasti, joten linjan vetäminen piirun verran pois tykityksen parista voisi tuottaa kovaa jälkeä. Joni Juutilainen DYECREST Once I Had a Heart ROCKSHOTS Kotimaisen Dyecrestin juuret yltävät 1990-luvulle, mutta välillä hiljaiseloa viettäneen bändin uusi ura on käynnistynyt kunnolla vasta viimeisen viiden vuoden aikana. Dyecrest oli yksi niistä yhtyeistä, jotka menettivät laulajansa maan ykkösrivin raskasrocktulkitsijoihin kuuluneen Kimmo Blomin viimesyksyisen poismenon myötä. Toisaalta eniten mielipiteitä jakanee Janne Selon nasaalinen, paikoin räkäinen lauluääni, jonka sävyt liikkuvat jossain Mr. Miasmal Winds kuulostaa lähinnä treenikämppänauhoitukselta, eli tarjolla on nuhjuista soundia ja raa’asti repivää soittoa. Touchdown ATOMIC FIRE Pieni suuri mies Udo Dirkschneider, 71, julkaisi juuri kahdeksannentoista U.D.O.-albumin. Lux Morte kuulostaa vakuuttavalta, mutta levyä ei ole helppo kuunnella. Bändistä on kyllä paljon tätä parempaankin. Yhtye loi nahkansa koronapandemian aikana ja on omien sanojensa mukaan palannut raaemman, mutta silti alati tunnelmallisen ilmaisun pariin. Kappaleet liikkuvat Life’s a Partyn punaniskaisesta ilakoinnista Cliff Burtonin aikaista Metallicaa loppupään Amoraliin naittavaan Grey Rainbowsiin. Laulaja-kitaristi Antimo Buonnano omaa kokemusta Disgorgen ja Impietyn riveistä, eivätkä muutkaan ukot ole liikkeellä keltaisin nenin. Tunnelma on kiitettävän maanalainen, mitä tosin rikkoo biisien väleissä käytetyt samplet HAL 9000 -tietokoneen kuolinaneluista – 2001: Avaruusseikkailu -elokuva ei tuo ensimmäisenä mieleen pahantahtoista ja alavireistä death metalia. Kari Koskinen U.D.O. Sanotaan nyt vaikka näin, että yllättävän hyvä levy genressään. Once I Had a Heartilla bändissä laulaa Mikael Salo, ja hyvin laulaakin. Aiemmin omaleimaisuudellaan ilahduttaneelta duolta löytyy siis tarvittaessa yhä terävät kulmahampaat. on moneen lähtöön”. Biiseihin on sovitettu hienosti pandemia-ajan ahdistuksen ja tuskan tuntemuksia, ehkä myös jonkinlaista vihaa ympäröiviä olosuhteita kohtaan. Valitettavasti on todettava, että Miasmal Winds ei ole parasta Vonülfsrëichia. Tyylilaji pyörii Azazelin, Darkthronen ja lukemattomien muiden vanhan liiton bändien parissa, jotka ripottelevat black metaliinsa aavistuksen thrashiä ja muuta ”aidoksi metalliksi” laskettavaa. Niko Ikonen VONÜLFSRËICH Miasmal Winds FALLEN TEMPLE Viime vuoden loppupöhinöissä digitaalisesti ilmestynyt Miasmal Winds on oululaiskaksikon kolmas kokopitkä, joka saa vihdoin fyysisen muodon. Viime vuosina määrä on paisunut pahimmillaan kuuteentoista! Tällä kertaa mukana on ”vain” kolmetoista rallia, mutta siinäkin on kourallinen turhaa. Suhteellisen vahvoista albumikokonaisuuksista tunnetun, mutta silti vaille suurempaa kaupallista menestystä jääneen meloheviryhmän neljäs pitkäsoitto ei petä millään osa-alueella. Jaakko Silvast CELÉNE Forlorn Paradise SLEASZY RIDER Kreikkalainen Celéne sekoittaa postblackmetalliseen musiikkiinsa goottija doom-vaikutteita. Jos se ei muodosta ongelmaa, Egokills-levy tarjoilee miellyttävän monipuolisen kattauksen rokahtavaa metallia, jossa kuulaus ja raskaus lyövät kättä. Sävellykset kruunataan kauniilla naislaululla, joka luo kontrastia perinteisemmälle rääkyja örinäsäksätykselle. Kaikesta vivahtaa välityömäisyys, joskin sekaan on livahtanut Cemetary Drinkerin ja Winter Snaken kaltaisia ässäkappaleita. The Awakening on paikoin loistavakin levy, joka jättää kuitenkin tilaa kehitykselle. Pääosin hitaahko, jatkuvasti murskaavaan raskasteluun painottuva möyrintä saa sävyä harvakseltaan iskeytyvistä kaoottisemmista osioista ja pimeyttä kanavoivista melodioista. Puhtaasti laulettu progesävyinen metalli rullaa mainiosti koko 12 raidan mitalta. Lisäksi levyllä lainataan Mozartia useamman minuutin verran. Loppukesästä Dyecrest kuitenkin ilmoitti kiinnittäneensä uudeksi keulakuvakseen Heidi Aaltosen, joka muistetaan esimerkiksi melodista rockia soittaneesta Moonmadness-yhtyeestä. Celéne on ottanut selkeitä vaikutteita muun muassa Theatre of Tragedyltä, Anathemalta ja vaikkapa Harakiri for the Skylta. Kannattaa tsekata, mikäli mustempi goottimeno toimii. Materiaali ei kuitenkaan nojaa pelkkään vakuuttavaan kitaratyöskentelyyn, vaan sen laulumelodioihin on onnistuttu luomaan vastaansanomatonta tarttuvuutta
Alan tyypeille tarjoillaan kuitenkin A-luokan herkkua. Nyt italialainen Apostolica (joko muuten jokaiselle sanalle löytyy ca-päätteisellä nimellä nakattu bändi?) on päätellyt, että saattaisi olla varteenotettava uravaihtoehto apinoida vähintään puolet Powerwolfin musiikillisesta ja imagollisesta konseptista. Levyn nimi on viittaus Cthulhu-myytteihin: Mysteries of the Worm on Psyko-kirjailija Robert Blochin keksimä fiktiivinen loitsukirja, jonka H. Baxaxaxan hidastempoinen metalli on synkeää, kauhuelementeillä kuorrutettua rituaalimusiikkia, jonka tarkoituksena on manata maan päälle avaruuden helvetinolentoja. Koskinen APOSTOLICA Anima Hereticae SCARLET Jokaisen oman juttunsa keksineen ja sillä menestyneen yhtyeen vanavedessä seuraa ennen pitkää lauma matkijoita. Välillä isot aallot myllertävät jylhemmin vain taantuakseen seesteisiksi, ja mannerlaatat tyrskivät laavaa hidastuakseen jylhiksi aavoiksi. Sitten pinotaan joka biisiin pari melodiaköyhää säkeistöä ja parhaimmillaankin vain välttävästi tarttuvaa kertsiä. Mape Ollila DEMONIAC Nube Negra EDGED CIRCLE Demoniac tarjoaa kolmannella täyspitkällään pitkälti samaa ilahduttavan ällistyttävää thrash-ilotuBAXAXAXA De Vermis Mysteriis THE SINISTER FLAME Ah, tätä nautintoa. Baxaxaxa onkin erittäin suositeltavaa kuunneltavaa kaikille fanaatikoille, jotka nauttivat musiikkinsa primitiivisenä ja ilkeänä. Yhtye soittaa raskaammin ja metallisemmin kuin edelARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Niko Ikonen de on tietysti Accept, mutta mihin koira karvoistaan tai Udo tankistaan pääsisi. Lauletaan päälle tahallisen falskia sloboenglantia ja ripaus epämääräistä munkkilatinaa. Biisit ovat tarttuvia kuin musta surma. Mikään Faceless World tämä ei ole, tai edes Steelhammer, mutta mahtuupa sitä maailmaan ja U.D.O.-katalogiin paljon heikompiakin levyjä. Levyn biisit ovat läpeensä mätiä ja likaisia. Vauhtia saisi tosin olla enemmän, biisit kun ovat enimmäkseen keskitempoista tamppausta. Kimmo K. Mikko Malm BESRA Transitions SUICIDE Turkulaisyhtyeen moniulotteinen ja sävykäs post-metal on mainion Anhedonia-debyytin (2018) tapaan laadukasta ja kehittynyt sopivasti hyväksi havaitun ilmaisun puitteissa. Nyt tarvitaan vain pientä hienosäätöä. Se on hyvä. Elokuvallisuutta on kosolti, vaan ei siinä määrin, että kappaleisiin pitäisi erityisesti vihkiytyä. Laulaja Traumatic huutelee välillä ”IÄ! IÄ!” ja kutsuu suuria muinaisia aiheuttamaan tuhoa ihmiskunnalle. Loput biisistä toistetaan kertosäettä ad nauseam. Saksalainen Baxaxaxa vääntää kunnon vanhan koulun haudalta löyhkäävää ja roskaista black metalia, eikä näistä biiseistä voisi tulla iloisemmaksi. Tökätään c-osaksi kööri tai kitarasoolo. T.S.O.L:n, Christian Deathin ja Samhainin hengessä kulkeva musiikki on selkeästi velkaa esikuvilleen, mutta mistään laiskasta apinoinnista ei ole kyse, vaan Final Gaspilla on selkeästi myös omaa näkemystä. Lovecraft lainasi opuksen nimen latinaksi kääntäen omiin tarinoihinsa. Valitettavasti mukaan on eksynyt myös hieman tasapaksumpaa materiaalia, joka jää kauas levyn tähtihetkistä. Teutoni korisee yhä totutun komeasti ja melodiat ovat kohdillaan. P. Vika ei ole suurensuuri, mutta tarpeeksi merkittävä tehdäkseen kuuntelukokemuksesta valjumman. De Vermis Mysteriis on vasta yhtyeen toinen levy, vaikka se on perustettu jo vuonna 1992… ja uudelleen vuonna 2017. On levyllä onneksi meneviäkin poljentoja sekä muutama täysosuma, kuten The Double Dealer’s Club ja Sad Man’s Show. Bändin ote on suuri ja kunnianhimoinen, sointi iso ja laajakaarinen. On muuten todella piristävää löytää kaikkien niiden treeniksellä nauhoitettujen digilevyjen seasta aidon kuuloista black metalia. Lorautetaan nyt jo pseudokirkolliselta tuoksahtavaan möykkävalliin aimo annos pilliurkusoundeja. Tasapaino rajumman riffittelyn ja tunnelmallisemman gootteilun välillä on joka tapauksessa löytynyt, mikä on hienoa. Eivätkä viittaukset kosmisiin kauhuihin tietenkään lopu tähän. Yhtyeellä on hallussa tyyli, tulkinta ja soitto. Kertaalleen (Haeretica Ecclesia, 2021) tämäkin irvailu olisi mennyt vielä vitsistä, mutta toistettuna se ei enää toimi. Biisien pariin voi kuitenkin astua aika helposti. Transitions tuskin murtaa yhtyettä suuren yleisön tietoisuuteen, eikä Besra satunnaisista kauniista melodioistaan huolimatta sitä kosiskelekaan. Olipa Anima Hereticae sitten olevinaan ironinen pastissi tai ei, se todistaa ainoastaan, että kaavamaisesti tehty power metal on huonointa heviä. Elli Muurikainen FINAL GASP Mourning Moon RELAPSE Tymäkkää death rockia soittava Final Gasp yhdistää näppärästi hardcoren, goottirockin ja post-punkin parhaat puolet onnistuen luomaan debyytilleen varsin ajattoman äänikuvan. Kun ottaa huomioon Mourning Moonin debyyttistatuksen, levy ei ole ollenkaan huono. Apostolican kaikenlaista omaperäisyyttä kaihtavassa reseptissä biisien pohjustaksi otetaan tummasävyisen power metalin muotokieli ja tempoksi teutoninen tamppaus. Soundi on jyräävä mutta genren puitteissa hiukan yllätyksetön – Cult of Lunan Magnus Lindberg on väännellyt nappuloita, joten asialla on alan mies. lä mainitut eikä todellakaan piilottele hc-hampaitaan. Ronskia ryminää ja herkkyyttä, ilmavuutta ja murskaavaa lanaavuutta yhdistelevä sointi ei toki ole mullistavan uniikkia, mutta laatu on kova
Biisit ovat blastin puuttumisen verran yksiulotteisempia, eikä pelkillä riffeillä kompensoida kaikkea. Pitchwork Impalement on ainoa raita, jolla tuttu hakkaus päästetään edes hetkeksi irti, mutta siinä se sitten on. Vaikka Nube Negralla ei ole enää yllätysmomenttia puolellaan, levy osoittautuu syvällisemmän paneutumisen myötä lähes yhtä vahvaksi ja jopa aavistuksen monipuolisemmaksi kokonaisuudeksi kuin edeltäjänsä. Hammerfilosofi onnistuu syömään kakun ja säästämään sen pitämällä kiinni vanhoista arvoista ja tarjoamalla samalla jotain uutta ja virkistävää. Kyllä, luit oikein. Kansikin on melko mitäänsanomaton ja äänimaailma edellistä tummempi. Kappaleissa suositaan suoraviivaista thrash-komppia, ja blastia kuullaan vain yhdessä kappaleessa. Albumin nimeen piiloutuva tummien pilvien uhka on aistittavissa myös musiikissa lisääntyneenä mustina pilkahduksina. Soundipoliittisesti yhtye luottaa totuttuun estetiikkaan eikä harrasta esimerkiksi koskettimia saati turhia melodioita. The Desolate One on brutaali ja hypnoottinen, veretseisauttava albumi mystiseltä duolta, joka tullee jatkossakin tekemään hienoja töitä herransa hyväksi. Rumpali Paul Mazurkiewiczkin alkaa väsyä. Vaikka äänimaisema on kosketinvapaa, sitä kuorrutetaan erilaisilla sampleilla ja efekteillä, jotka tuovat levylle industrial-henkistä tunnelmaa. Samaan aikaan sen sävellykset ovat hypnoottisen abstrakteja ja progressiivisia kokonaisuuksia, jotka eivät tunnu mahtuvan kovin ahtaisiin kategorioihin. Kirjaimellisesti suurin ero edeltäjäänsä on kuitenkin massiivisen päätösraidan puuttuminen. Jokaisella erikoisinstrumentilla on sävellyksissä oma täysin luonnollinen osansa. Mikko Malm ASINHELL Impii Hora METAL BLADE Michael Poulsenin death metal -menneisyys ja -fanitus alkoivat tihkua jo Volbeatin viimeisimmälle levylle. Soundit ovat menneet tympeämpään suuntaan A Skeletal Domainistä (2014) lähtien. Mutta kun häiritsee silti. Tähän pitäisi kirjoittaa, että moisen ei saa antaa häiritä, biisit ratkaisevat. Erinomainen ensilevytys. Mukana voisi olla edes yksi From Skin to Liquidin kaltainen irtiotto, vaan ei. Kitarointi puolestaan on kaikessa riffien ja soolojen ylenpalttisuudessaan kauttaaltaan tyylikästä. Bändille ominainen kontrasti äärimmäisen taitavasti käsiteltyjen kielisoittimien ja vähän tönkön rumpaloinnin välillä on ollut aina ukkojen tunnusomaisimpia piirteitä, mutta nyt se alkaa jo häiritä. Motkotuksesta huolimatta Chaos Horrific on kelpo kiekko. Kari Koskinen HAMMERFILOSOFI The Desolate One ATMF Norjalainen Hammerfilosofi osuu debyytillään mielenkiintoisesti johonkin perinteisemmän ja kokeellisemman black metalin välimaastoon. Chilen jantterien pieksentä on siitä hämmentävää, että vaikka biisien sekaan heitellään maltilla moogia ja klarinettia tai kokonainen instrumentaali haitareilla, musiikki ei kuulosta missään kohtaan teennäisen tekotaiteelliselta. Sitten padot aukesivat kunnolla ja Poulsen antoi kuolonostalgian vyöryä sisään täydellä. litustaan kuin kolme vuotta sitten julkaistulla So It Goes -albumillaan. Alex Websterin basso hyökkää silmille ja sitten lähtee! Ja hyytyy. Norjalaisen black metal -skenen piiristä ei ole tullut pitkään aikaan juuri mitään uutta ja jännittävää. Esimerkiksi Funeral Mistin ja Deathspell Omegan ystäville tätä kehtaa suositella melko varauksetta. Terävä särmä puuttuu. Mega CANNIBAL CORPSE Chaos Horrific METAL BLADE Aloitus on huima. Kappalemäärän kasvattaminen ja levyn jakaminen useampaan pitkähköön teokseen on sekin toimiva ratkaisu. Bassoakaan ei tämän jälkeen isommin esitellä. Kitarat ja Corpsegrinderin örinä näyttelevät pääosaa, mutta muutoin levy tuntuu leipääntyneemmältä versiolta mainioista edeltäjistään. Nyt tulee
Laulajaksi pestattu Morgothmultakurkku Marc Grewe vetää vuosien kokemuksella ja täydellä teholla. Eri asia on, miten yhtyeen venkoilevaisen, kulmikkaan ja vähän näätäilevän sekalaismeiningin jaksaa albumimitassa sulattaa. Musiikissa on oma suomalainen soundinsa, mikä iskenee erityisesti ulkomaiseen makuun. Viimeistään keikalla Surmacore onkin parasta mahdollista hyppyytystä. Levyn tuotanto takaa voimaa uhkuvan ja jykevän äänimaiseman, joka sopii riffivetoiseen paalutukseen mainiosti. The Watcherin takaa löytyy skenestä tuttuja nimiä lähinnä Licht des Urteilsista, Rodent Epochista ja Sacrificium Carmenista. Vaikutelma oli maaginen. Jälkimmäisessä on jopa eeppisiä piirteitä ja väkivaltaisten tekstien musta huumori kääntyy jo pelottavuuden puolelle. Riffien osumatarkkuus on jälleen huipussaan, jyräyksessä on vahvaa groovea ja soundit ovat sekä kipakat että raskaat. Tamperelaisbändin black metal on kuitenkin siinä määrin ajatonta, ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Örinöissä on puhtia ja sopivasti variaatiota. Täysin toinen juttu on, että yhtye ei onnistu jättämään musiikillaan oikeastaan minkäänlaista pysyvää muistijälkeä. Ei ole lainkaan kumma, että Kaosaura kuulostaa osiensa summalta ja samalla yllätyksettömältä. Vaikka meno on sinällään mukavan energistä, monipuolista ja yllättävää, siinä on hiukan liikaa keskittymishäiriötä ja ylenpalttista mekastelua. Hitaimmillaan meno on kunnon lanausta, mutta muunlaistakin toimintaa löytyy. Sama kokoonpano tulee jatkamaan, mutta uusin elementein. Poulsen tiedetään kovaksi biisinikkariksi ja terävien koukkujen kirjoittajaksi. Metallista hardcorea sekoitetaan saatanallisiin, viinanhuuruisiin ja hurmeisiin sanoituksiin inspiraationaan Gambina ja Alibi. Intensiteetti on aika kova, ja vaikka meno ei ole mitään tolkutonta kikkailua, levyn äärellä jaksamisen suhteen käy vähän köpelösti. Mutta mennään sitten nopeasti tai hitaasti, avainsanana on aina melankolia. Tuloksena on levyllinen genren nimibändeille kumartavaa tributointia. The Watcherin ensimmäinen albumi on menettelevä julkaisu, mutta tuntuu, että tästä konseptista voisi repiä irti huomattavasti timanttisempaakin materiaalia. Vähänkään asioista perillä oleva kuulija tunnistaa muutamissa sekunneissa, mistä on kyse. Yhtye poistuu näyttämöltä komeimmalla mahdollisella tavalla: Prestupleniya protiv chelovechestva on kertakaikkisen hieno levy. Laulaja Medithateonin lievästi death metalin suuntaan viittaava mylviminen on alansa huippua, eikä bändin soitossakaan ole mitään moitittavaa. Se kuuluu myös Impii Horalla. Touhussa kuuluvat At the DriveI nin emovyöryttely, sätkivä indieryminä ja tomerasti paukkuva prog ressiivisuus. Allekirjoittaneen kohdalla tulokset kääntyvät silti tälläkin kertaa vahvasti ihanuuden puolelle. Kypckillä on ennenkin ollut rokahtava puolensa, mutta Chernyi balin alussa kuultava lehmänkello ja kertosäkeen lai-la-laalaulannat vievät sen tulkintaa jälleen uudelle tasolle. Rakkaudesta lajiin -asenne ei takaa hyvää lopputulosta, mutta Asinhell hoitaa homman maalin perukoille. Kypckin doomiin päin kallellaan oleva hevi ei ole kaikkien tilanteiden musiikkia, mutta toimivat tilanteet voivat olla hyvinkin yllättäviä. Itänaapurimme viimeaikainen toiminta ja sen seurannaisvaikutukset ovat aiheuttaneet sen, että venäjän kielellä laulavan Kypckin viides albumi on myös bändin viimeinen. Tami Hintikka THE WATCHER Kaosaura SPREAD EVIL Jo vuonna 2019 digiversiona ilmestynyt Kaosaura ei ole musiikkina ihan tuoreimmasta päästä, vaikka levyn cd-julkaisu sitä onkin. Joni Juutilainen RYTMIHÄIRIÖ Surmacore SAKARA Rytmihäiriö on kutsunut musiikkiaan alusta asti surmacoreksi, mutta nyt termi nostetaan viimein levyn nimeen asti. Ja sitä itseäänhän tämä on, erittäin tunnistettavasti. Kaikkein vakuuttavimmin tutut ainekset yhdistetään syystäkin ennakkomaistiaiseksi nostetussa Ihan kuin Jenkeissä -biisissä sekä hieman keskitempoisemmin vyöryvässä Mä teen sun elämästä vitun -kappaleessa. Kaosauran musiikki on verrattain melodista ja eloisaa. Koko homma nojaa Deathin, Pestilencen, Bolt Throwerin ja muiden pioneerien työhön. Kattellaan seuraavalla levyllä. Toni Keränen KAMBODSJA Resilient MAS-KINA Norskiryhmä julkaisee jo viidennen albuminsa, mikä kuuluu tekemisen omaehtoisuutena ja väkevän itsevarmana ilmaisuna. ”Nähään pitissä!!” yhtye julistaa markkinoidessaan levyä sosiaalisessa mediassa. Kambodsjalla haitat eivät KYPCK Prestupleniya protiv chelovechestva RANKA Ensikosketukseni kotimaisen Kypckin uusimpaan levyyn tapahtui keskellä kesäistä Helsinkiä. että muutaman vuoden viive ei liene vaikuttanut suuntaan taikka toiseen. Bändin meininki on siinä mielessä jännää, että soitossa on paljon hyviä ideoita ja tarttuvuuttakin, mutta biisien seuraaminen on silti työlästä. Odotin ystävää, aurinko paistoi, ohi käveli kauniita ihmisiä ja kuulokkeista vyöryi levyn aloittava jylhä instrumentaali Ty isportil vse. Nyt ei peitellä vaikutteita. Verevästi kolisevat ja ryskyvät kappaleet ovat kelpo materiaalia, jossa haittaavat eniten kääkivä laulu ja siellä täällä esiintyvä väkinäinen outoilu. Rytmihäiriön ihanuus ja mahdollisesti kurjuus onkin juuri siinä, että sen kohdalla tietää tasan tarkkaan, mitä on luvassa. Tämä musiikki menee tunteisiin. Impii Hora sisältää yhdeksän biisiä kivenkovaa death metal -rutistusta, jossa riittää niin hitaampaa murskaa kuin vauhdikasta takomista. Vaikka Asinhell jäisi vain yhden levyn sivuprojektiksi, sen musiikki on kaikkea muuta kuin sinnepäin pikaisesti vetäistyä hiilipaperikuoloa. Kiitos näistä hienoista vuosista, Kypck! Toni Keränen JO O N A M A K I voimalla
Ambientin ja elektronisen unelmapopin välillä sijaitsevia, vereslihaisen vähäeleisestä elokuvallisen paisuteltuun vaihtelevia sävelmiä sisältävä Dormant on elämys, immersiivinen tunteiden ristiaallokko, joka saa ainakin meikäläisen EEG:n heittämään häränpyllyä. Singlejä ja ep:itä on tiputeltu, mutta debyyttialbumi on antanut odottaa itseään näinkin pitkään. Sen nimeä kantava tanskalainen hard rock -yhtye aloitti uransa jo 1980-luvun jälkipuoliskolla tehden kolme siihen aikaan ihan auttavasti menestynyttä albumia. Soundivalikoimaankaan ei ole ilmestynyt mitään moderneja kosketinhömpötyksiä, vaan sillä osastolla pelataan edelleen Hammondilla ja muilla vintage-soundeilla. Niko Ikonen RISING WINGS Reach PRIDE & JOY Kasarihenkistä AOR:ää ja melodista hard rockia esittävä Rising Wings käynnistyi vuonna 2006 yhden miehen, saksalaisen Florian Bauerin projektina. Kokemuksen kuulee kylmissä ja ankeissa merkeissä kurnuttavasta musiikista, joka on sopivalla tavalla irti modernista ajasta. Tai ehkä rakkaus on liian vahva sana, tuleehan maasta nyt kohtalaisen turhanpäiväistäkin kamaa, kuten kaikkialta. Biiseissä on samaa toistava rakenne: ensin himmaillaan, sitten blästätään ja palataan himmailuun. Löytyy hidasta ja nopeaa kamaa, synkkää tunnelmaa ja paikoin hieman ylevämpääkin kitaramelodiaa. Kimmo K. Koskinen SILENT SKIES Dormant NAPALM Evergreyn Tom S. Beyond the Permafrost ei mullista metallikenttää, mutta löytää siltä oman paikkansa. Kuudesta biisistä vain intro, viisiminuuttinen akustinen veto, erottuu turpeasta ja tylsästä äänimassasta edukseen. Pumppu löi rensselit santaan 1991, mutta palasi festivaalilavoille 2009 ja on pysynyt koossa siitä saakka. Haavoittuvuudet muuttuvat vahvuuksiksi, kun kauniin melankoliset melodiat biisi toisensa jälkeen kohtaavat myötätuntoisesti mielen myrskyistä kertovat lyriikat. Biiseihin ei jaksa sen takia keskittyä. Näistä riffeistä olisi saanut ehkä kaksi kolme ihan ok-tason biisiä. Joni Juutilainen ANON The End of Innocence OMAKUSTANNE Rakastan aussimetallia. Spektor ei ole varsinaisesti minkään sortin musikaalinen visionääri, mutta taitaa hommansa moitteetta. Biiseissä operoidaan edelleen tuiki tutun bluespohjaisen hard rockin ja juustohittivuosiaan varhaisemman Foreignerin rokkibiisien välimaastossa. Parempi yritys ensi kerralla. Tomppa laulaa jokaisen fraasin suoraan sielustaan, riipii tunteet pintaan ja ui kuulijan ihon alle. Rummuissa taas kuullaan jostain ARVIOT 55. Kuuntelulevyksi hyvä soundinen ja oivasti soitettu Resilient on kuitenkin vähän väärällä tavalla hektinen ja tempoileva. Levyn sounditkin ovat ärsyttävät. Harmi vain, etteivät nämä tunteet välity tylsänpulskeasta musiikista lainkaan. Kaipa tässä yritetään hakea samankaltaista fiilistä kuin esimerkiksi Mg?alla on levyillään, mutta sävellysja soittotaidot eivät riitä. Hatunnosto Skagarackille, joka on tanskalaisen heavyn tienraivaajia ja kulmakiviä, mutta Heart and Soul on Whitesnake-, Purpleja Queen-referensseineen niin konservatiivista ja setämiesten harrastelulta kuulostavaa potut ja muusi -hard rockia, että se tuntuu tänä päivänä jo taantumukselliselta. Se mietityttää, rohkaisee, vavahduttaa ja rauhoittaa tavoilla, joihin muiden musiikki ei pysty. ole pahimmasta päästä ja yhtyeen saaman arvostuksen voi ymmärtää ihan hyvin. En ymmärrä, miksi tätä pitää myydä kokopitkänä levynä. Kokonaisuus on unettavan tylsä. Fallen from the Thronen musiikillinen sisältö kattaa oikeastaan kaiken, mitä black metal -albumilta voi odottaa. Erityisesti levyn alkupään materiaali iskee välistä kovalla voimalla, mutta myös kokonaisuus osoittautuu kestäväksi, mistä on kiittäminen hyvin maltillista noin puolituntista kestoa. Kaavaa toistetaan 40 minuuttia. Ja vaikka sitä on joskus tykkibiisin mukana lähinnä vain riehunut, onpahan muuten Englundin The Trooper -tulkinta ja sanoitus tässä ajassa melko pysäyttävää tavaraa… Mape Ollila SKAGARACK Heart and Soul THUNDERSTRUCK Skagerrak on Tanskan, Ruotsin ja Norjan yhdistävä merialue. Albumi on simppelihköä ”peruskamaa”, mutta paljastaa pintaa raaputtamalla paljon hyviä juttuja. Anonin musiikki on lähinnä kömpelöä ja liiallisen melodramaattista tremolosahausta. Noh, eipä tästä voi vajota enää hirveästi alemmaksi. Bauer hoitaa levyllä laulut, kitarat, bassot ja koskettimet. Erityisesti 1990-luvun puolivälin black metalin ystävät löytävät levystä varmasti jotain keskushermostoa kutkuttavaa. Mape Ollila BEYOND THE PERMAFROST Fallen from the Throne NATURMACHT Uudenkarhean Beyond the Permafrostin taustalta löytyy muun muassa Celestiassa ja Mortiferassa vaikuttava ranskalainen black metal -veteraani Jér ?me ”Spektor” Grollier. Torben Schmidtin ennestäänkin karhea laulusoundi on toki ottanut vuosien varrella osumaa. Englundin muutenkin maaginen ääni muuttuu jenkkisynisti Vikram Shankarin säestämänä terapeuttiseksi. Aivan kuin nämä emotionaalisuuden ja nyanssien mestarit eivät saisi jo kahdestaan kuulijaa kyynelten partaalle, välillä tunteiden meren sumussa soi Leprousissa ja Musk Oxissa soittavan Raphael Weinroth-Brownen sellon kaunis, äänipalettiin ajattomuutta tuova narina. Anon on joka tapauksessa yhden miehen black metal -bändi, joka julistaa vihaansa ihmiskuntaa kohtaan vannoen misantropian ja kurjuuden nimeen. Neljäs albumi Heart and Soul ilmestyy lähes neljä vuosikymmentä yhtyeen syntymän jälkeen, mutta sitä ei musiikista uskoisi, ellei sitä ihan väärältä formaatilta kuuntelisi
Kun vuodesta yksi ja kaksi muuttumattomana pysynyt Incantation-logo koristaa Eliran Kantorin siveltimestä syntynyttä kansitaidetta, tietää mitä saa. Näin laadukas musiikillinen kerronta on kaikkea muuta kuin pitkäveteistä. Tätä musiikkia trendit eivät heiluttele. Onneksi on kuitenkin asioita, joihin voi luottaa. Aiempaan verrattuna Bottomless on kasvattanut sävellystensä mittaa, mikä vain lisää The Banishingin vetoavuutta. Tämä on helppo ymmärtää, sillä Primordialin musiikki on pitkälti tunnepohjainen juttu, jonka toimivuutta ei selitetä ainoastaan siisSC O T T K IN K A D E INCANTATION Unholy Deification RELAPSE Elämme levottomia ja epävarmoja aikoja. Myös laulumelodioissa pieni on kaunista, mutta taiten tehtyinä niiden koukku pitää ja kuuntelukertojen edetessä ote vain vahvistuu. Trombinon, basisti Sara Bianchin ja rumpali David Lucidon yhteissoitto on yhtä aikaa hypnoottisen svengaavaa ja tarkkaa. Tuntuu, että bändin yli 30-vuotinen ura on tuottanut lähes poikkeuksetta kiitettäviä arvosanoja saaneita levyjä, ja porukan kritisointi, aiheellinenkin, aiheuttaa monessa suoranaisia vihantunteita. vun tukkahevibändin solistista, ja mielleyhtymä on huvittavan osuva. Kaverin ääni muistuttaa useammastakin 1980-luARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. McEnteen kuivakka örinä on yhtä tasalaatuista ja -paksua kuin ennenkin. Tami Hintikka kumman syystä peräti neljää eri ukkoa. Miehistöä on tullut ja mennyt, mutta kitaristi-laulaja John McEntee on luotsannut bändiään vankkumattomasti pian 35 vuoden ajan. Laulajanakin mies on oikein kuunneltava. Incantation ei ota mallia muista, muut ottavat mallia siitä. Monitaituri hanskaa kaikki tonttinsa kunnialla, vaikkei ole maailmanluokan virtuoosi minkään instrumentin parissa. Täytemateriaalin seassa on muutama erottuvampi viisu. Pääosassa on tietysti laulutkin hoitelevan Giorgio Trombinon kitara, josta raavitut yksinkertaiset mutta nerokkaan viettelevät riffit kantavat mainiosti. The Banishing on niitä albumeita, jotka pulpahtavat uuden musiikin runsaassa tulvassa silloin tällöin välkehtien pintaan. Uudistuminen on Incantationin tapauksessa olematonta, ehkä vain kitarasoolojen moni-ilmeisyyttä, jos sitäkään. Elli Muurikainen BOTTOMLESS The Banishing DYING VICTIMS Italialainen Bottomless räimii toisella studiolevyllään 70-lukulaisittain doomahtavaa ja melodista retroheviä vahvaan matalavirejurnutukseen luottaen. Jaakko Silvast PRIMORDIAL How It Ends METAL BLADE Toista yhtä arvostettua äärimetalliyhtyettä kuin irlantilainen Primordial tulee vastaan harvoin. Ehkä ihan kaikkea ei kannata yrittää tehdä yksin. Black Sabbathinsa, Ghostinsa ja Pentagraminsa hyvin kuunnelleiden muusikoiden aikaansaama kahdeksan raidan kokonaisuus ei ole lainkaan hassumpi. Unholy Deification ei sisällä hittejä eikä huteja, vaan tyylilleen uskollista, kaiken alleen peittävää mustaa kuolovarjoa. Ei tämäntyylisessä musiikissa tosin tarvitse ollakaan. Etenkin albumin alkupäästä löytyy menevämpiä ja koukuttavampia kappaleita, mutta kokonaisuus on kovin geneerinen, tasapaksu ja tietyllä tavalla hengetön. Reach on nimittäin juuri sellainen albumi, jollaisia lukemattomat kasaribändit julkaisivat yhden menestyslevynsä jälkeen: ihan kivaa, mutta harmittavan unohdettavaa rokkia. Kymmenen biisin Incantation-uutuus on selkeää soundimaailmaa myöten taattua, blasteistä hitaaseen vyöryyn ulottuvaa death metalia. The Banishing soundaa kolmihenkisen perussoittimin varustetun yhtyeen tuotokseksi täyteläiseltä. Tulevaisuudesta ei tiedä. Luottorumpali Kyle Severn tarjoilee jälleen jämäkän rumputulen ja -tuen, jonka päällä tutun kuuloiset, pahaenteiset ja synkkyyttä huokuvat kuviot vellovat. Ehjää ei tunnetusti tarvitse korjata – eikä kurssia
Saksalaistrion sointi on 90-lukulaisen kuivakkaa ja soundi stoner-tyyppisen haahuilun parissa tavallaan mielenkiintoinen. Hyvä asenne yhdistettynä vauhdikkaaseen rymistelyyn ei riitä kärkeen saakka vaan jättää Sewer Surgestä raakileen maun. Soundimaailma on sopivan muhjuinen ja rosoinen, jotta haudantakainen tunnelma välittyisi mahdollisimman tukevasti. Seuraajansa Vengeance on sekin mukaansatempaava, pieniä sovituksellisia yllätyksiä sisältävä ralli, joka nostattaa odotuksia kokonaisuutta kohtaan. Niko Ikonen WOLF PRAYER Spell of the Crimson Eye BARHILL Jammailu on hyvä harraste, joka tuottaa joskus loistavia biisejä, jopa bändejä. Vereslihainen tunne puhuu myös How It Endsillä, joka kuulostaa kaikkinensa Primordialilta, mutta tuo mukaan ripauksen uudenlaista energisyyttä. Kelttimusiikkivivahteet, bathorymainen mahtipontisuus ja yhtyeen muutkin peruselementit ovat ilmoilla, mutta How It Ends ei tunnu lähtevän koskaan odotettuun lentoon. Sanguinist päästelee kovalla tunteella epätoivoisen kuuloista huutelua ja ulinaa, josta tulee paikoitellen mieleen Shiningin Niklas ja norskilegenda Aldrahn. Tasaisen verkkaisella tahdilla ja isoilla kuulilla. Fatum on pätevä levy itsarikamaa hakeville, vaikkei aivan kärkeen genressään ylläkään. Joni Juutilainen FLESHER Tales of Grotesque Demise REDEFINING DARKNESS Jahhas, nyt on tarjolla sen verran luupäistä rytkettä, että vasaroilla tai alasimilla ei ole mitään mahdollisuuksia – miekoista puhumattakaan. Levyltä välittyy miellyttävän synkkä ja epätoivoinen tunnelma, joten kyllä sen pariin varmasti palaa, kunhan syyspimeys laskeutuu ylle. Laulut ovat ehdottomasti levyn parasta antia. Keskitempoisen tuplabasarimätkeen päällä kulkevaa, panssarivaunun lailla möyrivää jyrää tarjoillaan koko levyn mitalta. Pää kestää. Turhia ei silti häpeillä, sillä masteroinnin on hoitanut Dan Swanö ja kannesta vastaa itse Ed Repka. Tyhjäkäyntiä löytyy, mutta välillä putputus on myös vallan mukiinmenevää. Rouheassa tatsissaan on motörheadmäisyyttä aina laulajaa myöten, mutta Lemmyn karisma ja persoonallinen rock’n’roll-sävytys uupuvat. Kari Koskinen VENGEANCE Sewer Surge DYING VICTIMS Vengeance, tai vieläkin hurjemmin Fukkin’ Vengeance, palvoo 1980-luvun alkuaikoja, ja raisumman puoleista on myös heavy metalinsa. Fatum on jännä sekoitus Katatonian mustemman metallin kautta eli Jhva Elohim Methiä (1992) ja Dance of December Soulsia (1993) sekä vaikkapa Silenceria. Kuorrutus hoituu rasvaisella örinällä, eikä sävyjä varsinaisesti ole. Viihdyttävän luolamieshenkistä nuijimista. Tai oikeammin tässä ammutaan tykillä. On totuus, että Primordial peittoaa ”puolikuntoisenakin” suuren osan saman koulukunnan yhtyeistä. Olisivatko puolalaiset onnistuneet tekemään jo esikoisellaan peräti vuoden parhaimmistoon nousevan tosihevilevyn. Toisaalta albumin järkäleessä, liki ysiminuuttisessa The Devil Told Me So’ssa laulu ja ilmiselvästi vähän pohditumpi sävellys kohottavat yhteistuumin tunnelmaa aika mukavasti. Groovaava, erittäin raskaasti vääntävä vanhan liiton death metal ammentaa kauhukuvaston ja jurnuttavien riffien maailmasta. teillä riffeillä tai muilla metallikliseillä. Vaikka biisit pyörittävät pitkälti samoja keloja, jotain alkukantaista viehätystä tässä on. Kopla kiertelee yhden tai kahden riffin ympärillä, ja laulua on ympätty mukaan ilman sen kummempaa kantavaa melodista ideaa. Spell of the Crimson Eye on tavallaan kelvollista keskitien stoneria hiukan erikoisella soundilla. Tasonlasku edeltävästä Exile Amongst the Ruinsista (2018) on harmittavan suuri, joskaan ei katastrofaalinen. Musiikillinen linja pysyy loppuun saakka eikä meno varsinaisesti hyydy, mutta tehokkaan avauskaksikon jälkeen alkaa tuntua, että mehukkaimmat ideat käytettiin niihin. Vähän kärjistäen Flesher saisi sanottua asiansa seiskatuumaisen mitassa. Kimmo K. Soitossa on aivan kelpo fiilis, mutta aavistuksen epävireinen ja paikoitellen kankea laulu on jätetty kuulokuvassa turhan selkeäksi, mikä tökkää ajoittain melkoisesti. Vaikutelmaa korostaa kasvava tylsistymisen tunne, vaikka albumi ei ole kuin puolituntinen. Piipussa on kovaa ja välillä sillä myös osutaan. Mega DANTALION Fatum NON SERVIAM Vuonna 2004 perustettu depressiivistä mustaa metallia soittava espanjalaisbändi Dantalion julkaisee jo yhdeksännen albuminsa. Levytys tärähtää käyntiin tarttuvalla Attack from the Gutterilla, josta löytyy läpeensä pikkunäppärää koukuttavuutta kärkenään taka-taka-taka-taka-taka-taka-hokema. Ei levystä tolkuttomia kiksejä irtoa, mutta ei sitä nyt göntsäksikään voi haukkua. Biisien nopeammista kohdista voi haistella lemuja myös ysärin norsecoresta. Kotina toimii Amerikan Indianapolis ja puikoissa on rumpalia lukuun ottamatta aivan uusia nimiä. On hieman turhauttavaa kuulla, kuinka periaatteessa hyvää rakennelmaa ei saada missään vaiheessa täyteen kukoistukseen. Koskinen ICON OF SIN Legends FRONTIERS Brasilialaisvoittoisen Icon of Sinin ainoa julkimo on sen laulaja Bruno Mendes, joka tunnetaan Youtubessa siitä, että äijä kuulostaa enemmän loistonsa päivien Bruce Dickinsonilta kuin tämän päivän Bruce Dickinson. Wolf Prayer kehittelee jamejaan ihan kelvollisesti, mutta aika vähänlaisesti kappaleissa loppujen lopuksi tapahtuu. Aika erikoinen sekoitus – ja yllättäen myös melko toimiva cocktail kuolemaa, esoteriaa ja magiaa. Siis todella isoilla. Usein sen pohjalle rakentuvat kappaleet kaipaavat kuitenkin lihaa luidensa ympärille, eli jonkinlaisen sävellyksen. Legendsin ongelma onkin biisimateriaali sekä levyn tuotanARVIOT. Mendesin ympärille kootusta bändistä löytyy oikein päteviä soittoniekkojakin
The Mournful Dawn on juuri sitä materiaalia, jota niin moni yhden miehen bedroom black metal -pumppu puskee ulos. Intensiivisessä balladissa kuullaan Fabien de Menoun pianoa, Lars Zanderin tenorifonia ja Jan Groppelin trumpettia, jotka tuovat perusbändisoundin oheen oman hektisen lisäulottuvuutensa. Erittäin kova debyytti ja varaukseton suositus. Sittemmin porukka on kasvanut täysimittaiseksi bändiksi, jonka vanhinkin jäsen on vasta parikymppinen. Sen sijaan tarjolla on synkähköjä tarinoita vetävällä kantriotteella kertovaa ilonpitoa, joka ei luovu vakavasta ilmeestä tai arkkumanuvampyyrin ja elävien kuolleiden imagostaan. Yhtyeen alkujaan vauhdikkaan reipas ja sittemmin hivenen seestynyt rautalankakantri sisältää jotain paholaismaisen vetoavaa ja kaihoisaa. Näin hurja vauhti ja intensiteetti vaatii soittajilta paljon, ja työskentely onkin joka sektorilla teknisesti korkeatasoista. Ensin mainittu vakuuttaa synkällä Moottoritie on kuuma -henkisellä riffittelyllä, jälkimmäinen taas on myrskyisän hektinen veto, jossa rumpali Bruniusson pääsee oikein kunnolla vauhtiin. Mitään huumorimusiikkia The Coffinshakers ei toki soita. Kotimaisen Disguised Malignancen debyytin tekijät Aatos Palmu ja Felix Pennanen ovat hädin tuskin täysi-ikäisiä, mutta se ei kuulu ainakaan huonolla tavalla. Entering the Gateways onnistuu toistamaan kuolometallin parhaita puolia harvinaisen sujuvalla tavalla. Joni Juutilainen ELECTRIC BOYS Grand Explosivos MIGHTY Tukholmassa 1980-luvun lopussa pystytetyn Electric Boysin perustajajäseniin kuuluvat Hanoi Rocksissakin 2000-luvulla soittaneet kitaristi Conny Bloom ja basisti Andy Christell. Mainitsinko jo Rob Coffinshakerin jumalaisen äänen. Rummutkin on triggeröity niin koneellisen tarkasti ja muovisiksi, ettei soitto pääse vahingossakaan kuulostamaan elävältä tai biitti groovaamaan. Mendes laulaa komeasti, mutta en keksi, mille yleisölle tätä vitsiä toistetaan. Melkein tunnin mittaisen levyn biisit ovat enimmäkseen Dion, Priestin, Saxonin ja – ullatus – Maidenin kaltaisten sankarien tekosia jäljittelevää liukuhihnaheviä tai vaihtoehtoisesti määrämittaan sahattua metritavara-poweria vailla vau-faktoreita saati montakaan omaa ideaa. Sinkuiksi irrotetut This Shadow ja Looking Back at You esittelevät Maggot Heartin perusvarmaa osaamista. Mikko Malm THE COFFINSHAKERS Graves, Release Your Dead SVART Arvosana on kova, mutta olen täysin tosissani ja täydellisen objektiivinen. Allairella on käsissään kaikki ainekset, mutta mies pyörittää ideoistaan niin kuivan ja mauttoman pullan, että uusintaan ei kehtaa suositella oikeastaan kenellekään. Aggressiota löytyy kyllin, mutta ajoittainen tanakampi käskytys toisi kiukutteluun tervetullutta vaihtelua. Elli Muurikainen MAGGOT HEART Hunger SVART / RAPID EYE Ruotsalais-saksalainen Maggot Heart soittaa hikisen angstista rockmusiikkia, joka kuulostaa äkkiseltään The Leather Nunin ja Patti Smithin risteytykseltä. Kappaleet eivät ole missään mielessä huipputasoa eikä musiikin tunnelmakaan tarpeeksi hyytävä, joten The Mournful Dawn on lopulta vaisu esitys. Silleen sopivasti kieli poskessa tietenkin. Soolot ovat muutakin kuin pelkkää tilutusta, ja esimerkiksi Dream Merchantissa kitaristikaksikko menee näppärien kitaraharmonioiden kutomisessa sujuvasti Iron Maidenin tonteille, tosin turboahtaen. Kaikki soi tietysti nykyaikaisen pystyynkuolleeseen tyyliin genren vakiosoundipreseteillä. Omien sanojensa mukaan ryhmä soittaa ”funkkaavaa hard rockia 70-luvun groove rockia ja 60-luvun psykedeelistä poppia mukaillen”. Archer-biisi on hyvä esimerkki siitä, kuinka bändi pyrkii laajentamaan ilmaisunsa rajoja. Maggot Heart on ehdottomasti yksi tämän hetken vakuuttavimmista rockyhtyeistä. Soolotkin kulkevat, piru vie, vailla moitteen sijaa! Paketti kruunataan orgaanisilla ja musiikkiin aivan täydellisesti sopivilla soundeilla. BioCancer on löytänyt oman lokeronsa ja operoi siellä hyvin, joskaan ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Nordicwinterin kaltaiselle musiikille löytyy yllättävän paljon kuulijakuntaa. Osa riffeistä on tutun kuuloista ja vähän mitäänsanomatonta tikutusta, mutta hurja vauhti ja vimma paikkaavat puutetta. Erittäin vahvojen riffien ja lennokkaasti kulkevan rummutuksen vetämä kuolo on omaperäisyydeltään kauniisti sanottuna rajattua, mutta häiritseviä mielleyhtymiä johonkin toiseen bändiin ei tule. Mape Ollila BIO-CANCER Revengeange HAMMERHEART Kreikkalaisviisikon edellisestä levystä on kerinnyt kulua peräti kahdeksan vuotta. Siinä on vauhtia, vaaraa ja rikkinäistä romantiikkaa. Kappaleet ovat äärirässiksi varsin polveilevia ja tunnelmat vaihtelevia. Yhtyeen kolmas albumi Hunger on eittämättä sen tähän mennessä paras ja monipuolisin levytys. Kappaleet pysyttelevät keskimäärin maltillisessa kolmen minuutin mitassa, ja koko paketti kestää vain reilut puoli tuntia. Laulajan kähisevän nuhainen ääni jakaa taatusti mielipiteitä ja siihen tottuminen vie oman aikansa, mutta kokonaisuus jää reilusti voiton puolelle. Synkän post-punkin ja energisen katurockin vaikutteita ilmentävä trio koostuu laulaja-kitaristi Linnéa Olssonista, basisti Olivia Aireystä ja rumpali Uno Bruniussonista. Melodisempi paisuttelu on varsin oiva vastakohta kiivaammalle hosumiselle, jota albumi sisältää valtaosaltaan. Pelkästään imitaattorin laulusoundin, vibraton ja nyanssien analysoiminen ja puolihuvittunut esikuvaan vertailu ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä. Ikinä ei tiedä, mitä tulee seuraavaksi. Bändin kahdeksas albumi on sekopäinen yhdistelmä kaikkea edellä mainittua. Bändillä on aidosti uniikki soundi ja sen biisit poikkeavat toisistaan, joten mielenkiinto pysyy jatkuvasti yllä. Tarinoita riittää kaikenlaisiin tunnelmiin rokkielämän iloista karman kiroamisen kautta menetetyn rakkauden perään itkemiseen. Välillä nytkytetään niin perkeleesti, ja yhtäkkiä tunnelmoidaan pää kainalossa Iggy Popin hengessä. Kari Koskinen NORDICWINTER The Mournful Dawn NATURMACHT Tämän nimisellä projektilla ei voi olla muuta tarjottavaa kuin kylmää ja kaihoisaa black metalia. Se on jotain, jolla on merkitystä vuosikymmenestä toiseen, ja nimenomaan tässä vanhakantaisemmassa muodossaan. Siinä on kaikki. Nordicwinter operoi samalla saralla Coldworldin ja osin vanhan Summoningin kanssa, mutta idealaatikkonsa tuntuu kumisevan tyhjyyttään. Matalalta rohiseva voimakas örinä pistää kruunulle vielä kirsikan, jonka turvin levy tavoittaa maagisen tekijä X:n. Ikätasoitusta ei pyydetä tai anneta. Aiemmat tuotokset olivat melkoisen ehtaa thrash-tikutusta, mutta nyt mukana on yhä enemmän melodiapainotteista death metalia. Yksittäisistä biiseistä kannattaa tsekata ainakin I’ve Got a Feelin’ ja Missed Her by a Minute. Teemu Vähäkangas DISGUISED MALIGNANCE Entering the Gateways PROSTHETIC Hymyilyttää aidosti, kun huomaa nuorten miesten löytäneen elämäänsä sen ainoan asian, joka on lopulta todellista: death metal. Nämä ruotsalaiset haudankaivajat tekivät minusta 1990-luvulla fanin. Johnny Cash -koulukuntaa edustava laulu on niin koskettavan kaunista, tunteikasta ja syvää, että biimieleenpainuvia hetkiä ei pahemmin löydy. Lapiolla kalloon ja viimeiseen leposijaan, joka tämän kyseenalaistaa. Laulajan yläkireä ja venyttelyyn taipuvainen ulosanti käy pitkän päälle vähän ärsyttämään. Kanadalaisella Yves ”Evillair” Allairella on vyöllään jo kuusi aiempaa levyä, eikä seitsemäskään lähde rikkomaan hyväksi havaittua kaavaa. tuntuvista talviöistä ja luonnon armottomuudesta. Pääosin keskitempoista, melodista, sopivasti särisevää ja ennen kaikkea vahvasti romantisoitua musiikkia, jonka synkkyys kumpuaa ikuisilta to. Kappaleet kasvavat usein varsin eeppisiksi ja vähän yllättäen jopa melankolisiksi
Täysin uudet etuasteet 69dB gainillä toimivat kaikkien mikkien kanssa. Parannellut valorenkaat säätimen ympärillä. Paranneltu Air Mode tuo lisää fjongaa. Uudistettu Easy Start -työkalu ja laajennettu Hitmaker Expansion -softapaketti. Vielä mukavammat ja laadukkaammat kuulokkeet studiopaketeissa. Maahantuonti: Studiotec Oy | Kuusiniemi 2, 02710 Espoo | puh. s t u d i o t e c . 2 7 5 1 2 3 | s a l e s @ s t u d i o t e c . f i Valtava 120dB dynamiikka RedNet -konverttereilla. M a a h a n t u o n t i : S t u d i o t e c O y | K u u s i n i e m i 2 , 2 7 1 E s p o o | p u h . f | w w w . Auto Gain ja Clip Safe -toiminnot. Uusi kuulokevahvistin tarjoaa parhaan Scarlett -kuuntelun. 0207 512 300 | sales@studiotec.f | www.studiotec.fi UUTUUSTUOTE HETI VARASTOSSA PAIKALLISELLA KAUPPIAALLASI!
Bändi ei yllä esikoisellaan täydellisyyteen, mutta musiikkinsa vie parhaimmillaan mukanaan. Pitkän tauon jälkeen julkaistava kahdeksas levy jatkaa alkupään loistotuotannon laadullista ja tyylillistä suoraa. Orkesterin sekamuotoinen remellys repeilee edelleen vähän sinne tänne, ja bändin tohinasta irtoaa elementtejä punkista, räpistä, metallista, autotallirockista ja ties mistä. Otamme Filterin ilolla takaisin aktiivisten suosikkibändien listalle! Kimmo K. Konepainotteisesta tuotannosta huolimatta ilmaisussa on sielua ja arvaamattomuutta, ja meneehän touhu ihastuttavaksi mättämiseksikin. Belial’s Thronen uusin on hyvä levy, joka täyttää tehtävänsä. Coffinshakers ei julkaise uutta materiaalia järin usein, mutta silloin kun julkaisee, tarjolle pistetään erinomaisia ja näkemyksellisiä biisejä. Kekseliästä ja harvinaisen iskevää tarttuvuutta riittää, biisit rakentuvat komeasti ja mielenkiinto pysyy yllä niin biisien sisällä kuin albumikokonaisuudessa. Supernapakat rummut mätkivät menemään ronskilla otteella, ja särökitaravallit ovat muhkeita, etenkin monipuolisesti möyryävien ja ujeltavien syntikkapohjien päällä. Vastaavan melodisen ja raa’an äärimetallin toimivaksi saattaminen ei ole helppoa hommaa. FILTER The Algorithm GOLDEN ROBOT Isolla moukarilla mäiskivän levyn päättää nätin utuinen biisi nimeltä Command Z, jonka kertsissä Richard Patrick laulaa mainion uniikilla äänellään: ”I Wanna be high as a motherfucker, high as fuck.” Loistavan levyn sinetti on lyöty. Forgotten Land of the Lost Souls lienee tarkoituksellinen nostalgiatrippi. Tämä levy ei olekaan uusintajulkaisu Ruotsista vuodelta 1993. Bändillä ei ole juuri mitään omaa annettavaa, mutta se on tässä tapauksessa vain hyvä. Totuus kuitenkin on, että esikuviensa tekemiset ovat siinä määrin parempia, että irkkujen murjonta jää väkisinkin kovahkoksi hetkelliseksi elämykseksi. Filter oli aina teknologisesti orientoituneen kuuloinen, ja sikäli saatteessa retosteltu ”moderni soundi” ei sanottavasti hätkäytä. Kontrasti on kiehtova, ja kun biisipuolellakin osutaan pariin kertaan, meininsejä kuunnellessa voi tuntea syvältä kouraisevia onnen ja liikutuksen tunteita, vaikka esillepano melko mollivoittoista onkin. Tavallaan homma on aika levällään, mutta jotenkin myös bändille ominaisessa rähjäisessä ja sellaisenaan ihmeellisen viehättävässä paketissa. Joni Juutilainen PYSTYYNKUOLLEET HIPIT Päästä irti OMAKUSTANNE Tampereen rymyretkue myllyttelee ihastuttavan riemukkaaseen tapaansa. Vielä epävireisempi ja taimaukseltaan pitkin poikin nuotistoa mölytty taustalaulu on runsasta ja sotkee harmillisesti liidilaulun roolia entisestään. Omaehtoisuus ja ihastuttavan rehvakas piittaamattomuus kuuluvat energiana ja railakkuutena. Kaltaisiaan bändejä tulee ja menee, mutta Belial’s Thronella on mystinen ote vanhoihin aikoihin, jotka yhtye välittää tähän päivään. Pystyynkuolleet Hipit soittaa tiukasti ja hyvin, mutta ilmaisu on etenkin laulun osalta konstailematonta ja raakaa. Koskinen BELIAL’S THRONE Forgotten Land of the Lost Souls SPREAD EVIL Siis, hetkinen... Ysärin loppupuolella pätenyt Filter tekaisi kolmen mahtavan albumin jälkeen valjumpaa tavaraa. Joskus vanhojen temppujen toistaminen toimii, ja Belial’s Throne on tajunnut tämän. Tavallaan päin persettä ideoitu ja samaan tapaan toteutettu ölisijäköörinäkemys kuuluu kuitenkin kuvioon. Arkuthan siinä aukeavat ja kuolleetkin ryhtyvät tanssaamaan! Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Toisaalta tästä on haittaakin: laulu on epämusikaalisessa rap/ punk/rock-ilmaisussaan tarttuuvuusmielessä rajoittava elementti. Irlantilaisen Belial’s Thronen ensimmäinen albumi myllyttää melodista death/blackiään niin nostalgisessa Dissectionin, Lord Belialin, Naglfarin ja Vinterlandin hengessä, että tuntuu kuin viimeisintä kolmea vuosikymmentä ei olisi kulunutkaan. Biisipuolella Patrickilla on ollut hyvä kausi
Siihen on tuskin ollut edes tahtoa, sillä vuodesta 1990 pumpannut sydän sykkii vanhan liiton kuololle kunnes kuolema oikeasti tulee. Edellisellä lätyllä mukana oli ainakin Carcassin Jeff Walker. Näistä kavereista on pakko tykätä jo ennen kuin levystä on kuullut nuottiakaan! Albumin yleistunnelma on hyvällä tavalla hyytävän pahaenteinen ja synkkä, mutta pieniä valonpilkahduksiakin näkyy. Brujeria on eräänlainen poliittinen manifesti, jonka avulla kommentoidaan päivän kuumimpia aiheita, kuten biiseistä Covid-666, Lord Nazi Ruso ja Politicamente Correctos voi päätellä. Soittajilla on esimerkiksi sellaisia taiteilijanimiä kuin Jonny Moose ja Tommy Loose. Bändin ote on mutkaton ja biisirakenteet etenevät sujuvasti ilman yletöntä blastaamista tai hidastelua. Soundit sekä matala ja tasaisen karkea örinä muodostavat biisien kanssa sataprosenttisen tarjoilun aitoa ja puhdasta death metalia, josta on vaikea keksiä kovin oivaltavaa sanottavaa. ki on jo oikeasti kova. Kitarasoundit ovat kirkkaat, riffit isoja ja soolot huomattavan komeita, eikä wah-wahia säästellä. Incantationin jäljillähän The Rebirth vahvasti kulkee, joskin pykälän ytimekkäämmillä biiseillä. Kimmo K. Bändin jäsenet tulevat erilaisista kulttuurillisista taustoista, mikä muistetaan mainita lehdistötiedotteessa. Aivan edellä mainittujen artistien tasolle ranskalaispoppoo ei pääse. Biisien välinen liima ei tunnu täysin pitävältä, ja kanukkitrion toinen levy kuulostaa kokonaisuuden sijasta kasalta kappaleita. Ensin mainittu äänitti kuulemma omat kitaraosuutensa ”silloin kun hänen olisi pitänyt olla töissä”. Gorepitoinen meininki välittyi myös rajuista biiseistä, joten ihmiset luulivat bändissä soittavan oikeita huumediilereitä ja tappajia. Esto es Brujerian meininki on sitä samaa vanhaa, eli mukana ovat Brujon lisäksi ainakin pääsäveltäjä Shane Embury ja legendaarinen radio-dj Pat Hoed. Totuus oli kuitenkin jotain aivan muuta. Basso jytää ja groovaa, ja solisti hoitaa niin örinät kuin kirkumiset vahvasti. Levyn päättää surkea Eric Clapton -cover Cocaina, jonka olisi voinut jättää suosiolla julkaisematta. Imperium Mortalia on ihan mallikkaasti kasattu albumi, joka osoittautuu kuitenkin valitettavan sekavaksi ja tilkkutäkkimäiseksi, vaikka kyse ei ole minkään sortin progesta. Dismal Aura kerännee joka tapauksessa kuulijoita modernille äärimetalli-ilmaisulleen. Soundipoliittisesti Twelve Diversions Backwards on onnistunut lähes täydellisesti luoden muARVIOT. Lajiksi mainitaan toisen aallon black metal, johon sekoitetaan vaikutteita muun muassa crust punkista ja grindcoresta. Eihän tämä kaunista ole, mutta ei sen kuulukaan olla. Projekti on uusi, mutta ukoilla on taustaa muun muassa Monsterworks-, The Living Fieldsja Th?n-yhtyeissä. Mukana oli muun muassa Napalm Deathin, Fear Factoryn ja Faith No Moren jätkiä. Niko Ikonen DETERIOROT The Rebirth XTREEM Osapuilleen vuosikymmenen välein pitkäsoiton julkaiseva Deteriorot ei ole matkan varrella juuri uusia kikkoja opetellut. Ysärin alkupuolen alavireinen ja löyhkäävä tunnelma on vahvasti läsnä. Pidempiä mehustelevia doom-jaksoja ei harrastella, vaan raamit on rakennettu keskitempoisen ja hitusen rivakamman rytkeen ympärille. Koskinen BRUJERIA Esto es Brujeria NUCLEAR BLAST Vuonna 1989 perustettu death/ grind-bändi Brujeria tyrmäsi metallifanit debyytillään Matando Güerosilla (1993), jonka kannessa komeili meksikolaisen huumekartellin irti leikkaama mätä ihmispää. Bändin ideologiana on puhua luonnonsuojelun puolesta, minkä lisäksi se kehottaa ihmisiä perumaan suoratoistopalvelutilauksensa ja tukemaan artisteja suoraan. Promo tuli ilman infoläpyskää, joten on vaikea sanoa, keitä levyllä fiittaa. Kappaleista löytyy mukavan ilkeää terää ja ne kaikki ovat ajan läpikotaisin patinoimia. Ilman niitä runko jäisi liian ohueksi. Esittämänsä meno on suosittua etenkin Pohjois-Amerikassa, mutta yhtye on vielä reippaan matkan päässä tyylilajin huipulta. Tummasävyisiä kitaramelodioita tarjoillaan koukuiksi yllättävän paljon ja ne myös toimivat hienosti. Elli Muurikainen TWELVE DIVERSIONS Forwards Becomes Backwards NEWDEAL Twelve Diversions esittää melko näppärää, huolella sorvattua ja taiteellista elektronista rockia, jossa kohtaavat Blue Nilen eteerinen sofistikoituneisuus, Depeche Moden melankolinen synapop, Peter Gabrielin monimuotoinen taidepop ja Nine Inch Nailsin tarttuva industrial. Sanoituksissa käsitellään sosiopoliittisia aiheita kuten kolonialismia, mikä niistää yhtyeen kovimman black metal -uskottavuuden. Kombo ei ole ihan uusinta uutta, mutta Dismal Aura lähtee hakemaan siihen selkeästi omaleimaisia lisäulottuvuuksia. Kari Koskinen DISMAL AURA Imperium Mortalia AVANTGARDE Kanadalaisessa Dismal Aurassa on erikoisbändin elementtejä. Debyyttialbuminsa tarjoaa silti lähes viidenkymmenen minuutin edestä kohtuullisen viihdyttäviä hetkiä. Muuten ihan kiva lätty. Seitsemän biisiä kattava debyytti ei ehkä keksi mitään uutta, mutta se yhdistää perinne-heavyn ja death doomin parhaat puolet mitä hienoimmalla tavalla. Viime vuosina myös Trump on tietenkin ollut Brujerian hampaissa. Väliäkö tuolla, koska musiikki nousee vahvasti punkpohjalta. Deteriorot on turvallista ja toimivaa kamaa kyltymättömille puristeille. Bändin päähuutaja Juan Brujo on toki meksikolainen, mutta tuskinpa hän on hirveän montaa kaulaa moottorisahalla katkonut – tai mistä sen tietää. Joni Juutilainen MOOSE CULT Moose Cult EAT LEAD AND DIE Britanniassa majaileva Moose Cult soittaa kovin vakavahenkistä heavyä niin nimeensä kuin siihen nähden, millaisia huumoriveikkoja bändin tyypit ovat
Vajaat 40-minuuttinen levy on käytännössä pelkkää barbaarista turpaanvetoa. Anonyymisti toimivan yhtyeen riveistä löytyy niin kotimaisen Oranssin Pazuzun kuin ranskalaisen Sethin miehistöä, mikä asettaa Astral Rapelle jopa kohtuuttoman kovat odotukset. Nopeatempoisemmat ja rokkaavammat raidat ovat sitten sitä levyn keskinkertaisinta ja tylsintä laitaa. Ja kyllähän tästä senkin kuulee, että Motörheadin riveissä on joskus soitettu. Ledney perusti Profanatican uudelleen vuonna 2006 ja äänitti kahden uuden jäsenen kanssa karskin, Profanatitas de Domonatiaksi (2007) ristityn debyytin. Kaikki kunnia tälle iljettävien perversioiden mestarille. Oranssin Pazuzun kiemuroita on turha odottaa, sillä pitkistä kappakavan avaran ja dynaamisesti monipuolisen äänikuvan. Äijästä irtoaisi hyvinkin sävykästä taiteilua, mutta kenties hän haluaa pitää varsinaisen bändinsä tekemiset tarkemmissa raameissa. UkkoCampbellin vetävä sooloilu ja poikiensa tanakka komppaus ei sisällä montakaan kerrosta, mutta riffit ja rakenteet on viilattu kohdilleen. Mikko Malm A .H ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Paul Ledney haistatti kaikelle paskat ja perusti yhtä legendaarisen soolobändinsä Havohej’n nauhoittaen muutaman tuhotulla levyllä olleen biisin bändin klassiselle Dethrone the Son of God -debyytille (1993). Biisit on sävelletty halkovajassa vuoden 2022 talvella. Asiassa on puolensa ja puolensa, joita ei voi selittää osin kuin henkimaailman asioilla. Satyricon, Emperor, Gorgoroth, Isengard… mitä näitä nyt onkaan. Yhtye on selkeästi parhaimmillaan tunnelmallisemmissa ja kokeellisimmissa paloissa, kuten synkästi pulputtavassa Drawing from Your Soulissa ja äärettömän komeassa My Hundred Year Old Kingissä. Profanatica on jäänyt musiikillisesti jonnekin 1980ja 1990-lukujen taitteeseen, eikä se ole todellakaan väärin. Jäin kaipaamaan Phil Campbellin soololevyllä esiteltyä värikkäämpää ja vaihtelevampaa kitarointia. Kyllähän tämä pääsi yllättämään edellisiin levyihin tottuneen. Muinaisen Egyptin mysteereihin pohjaavan albumin sisältö on odotettua suorempaa black metalia. Levyllä vierailevat Chelsea Wolfen kanssa musisoiva monitaituri Ben Chisholm, Negative Plane -kitaristi Nameless Void ja Bølzerin Okoi rääkymässä taustalauluja. Projekteja ja bändejä yhdistää yksi asia: ne ovat uniikkeja ja eroavat kaikesta, mitä sillä hetkellä tapahtuu muualla. Hexvesselin uusin levy sisältää black metal -ekohippeilyä – tai ehkäpä Pohjolan karun talven palvontaa esoteeris-audiaalisin keinoin. Ja kas, tällä kertaa meininki maistuu taas! Rouhealta kuulostavalla ja vetävästi kulkevalla Kings of the Asylumilla Bastard Sons vaikuttaa uuden piikin saaneelta rokkikoneelta, eikä kyse ole rauhoittavista. Erinomaista kamaa. Levy soi jäisenkirkkaasti norsecore-riffien ja hempeämpien fiilistelyjen soljuessa nätisti lomittain. Yhtye ei ole vielä mestariliigassa, mutta on vain ajan kysymys, milloin se löytää johtotähtensä. Kari Koskinen ASET Astral Rape LES ACTEURS DE L’OMBRE Aset on paperilla todella mielenkiintoinen tapaus. Se on harvemmin varsinainen haitta. Niko Ikonen PROFANATICA Crux Simplex SEASON OF MIST Vuonna 1990 Incantationin alkuperäisjäsenistä alkunsa saanut jenkkilegenda Profanatica kuoli kaksi vuotta myöhemmin, kun The Raping of Virgin Mary -levyn masterit tuhottiin hieman epäselvissä merkeissä. Suomessa nykyään asuvan brittikonkarin muistettavimpia akteja ovat Code, Void, pikainen vierailu Dødheimsgardissa (Supervillain Outcast), Beastmilk ja Grave Pleasures sekä tietenkin Hexvessel. Niko Ikonen PHIL CAMPBELL AND THE BASTARD SONS Kings of the Asylum NUCLEAR BLAST We’re the Bastardsin (2020) kohdalla rokkaus alkoi jo väsyttää. Laidat eivät ole tälläkään kertaa kaukana toisistaan. Yksinäisyyden ja purevan pakkasen kuulee. Harmi vain, etteivät kaikki sävellykset ole yhtä kiehtovia. Polar Veililtä löytyy sopivassa suhteessa kaikkea, mitä McNerney on koskaan tehnyt: black metalia, folkia, rituaalimusiikkia, savuista hippikamaa, doomia ja rockia. Nimiraita ja Ghosts malttavat hidastaa hieman ja iskeä peliin irtonaisempaa tunnelmaa, mutta muuten runnotaan nelostai vitosvaihteella. Crux Simplex on bändin kuudes levy ja juuri sitä, mitä Profanaticalta voi odottaa: vanhan koulukunnan armotonta pervoilua, rienausta ja jumalanpilkkaa. Ledney on säveltänyt aina loukkaavaa ja äärimmilleen viritettyä musiikkia, eikä tahti vaikuta hiipuvan, vaikka ukko on jo 53-vuotias. Potentiaalia on selkeästi olemassa. Jopa biisien hitaammat kohdat runnovat sisuskalut verimuhjuksi. HEXVESSEL Polar Veil SVART Mat ”Kvohst” McNerneyn 1990-luvun puolivälissä käynnistynyt musiikillinen ura on poikkeuksellisen kirjava
@soundilehti @soundilehti @soundilehti INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi TILAA SOUNDI soundi.fi/tilaa
Tällä porukalla on saatu aikaiseksi pätevää synkistelyä, josta ei uuvu melodramaa tai syksyn sävyjä. Levy on omistettu Kinnekullevuoren luonnolle ja sen moninaisuudelle. Aina pitää olla mutkaa ja kiemuraa. Pääasialliset laulut hoitavat alan pioneeri Aaron Stainthorpe (My Dying Bride) ja Lambin puoliso, entinen Draconian-solisti Heike Langhans. Sulje vain silmäsi ja liidät kohti ikiaikaista Kinnekullea-vuorta, joka tunnetaan komeista kukkameristään. Kappaleista voi löytää kaikuja esimerkiksi Nordmanista ja Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijasta, niin tutun oloisia melodioita Erik huuliharpustaan taikoo. Niitä riittää tälläkin levyllä, mutta ei homma pelkästään siihen jää. Brittimuusikko vastaa albumin konseptista, kun taas kaikista instrumenteista ja sävellyksistä on vastuussa Sojourner-yhtyeestä tuttu multi-instrumentalisti Mike Lamb. Meno ei ole samalla tavalla hullua kuin Atheistin jatseimmat tapaukset, mutta blastistä vaihtoehtorocktunnelmiin ja takaisin vaihtelevat biisit aiheuttavat alkuun nielaisun tai pari. Musiikki on akustista näppäilyä ja perinteisimmillä soittimilla sävellettyä surumielistä tunnelmointia. Projekti perustettiin kaksi vuotta sitten salaperäisen pseudonyymin taakse kätkeytyvän Shadows Valentinen voimin. Mikko Malm MUSTANG Beyond Raging Thunder FIGHTER Intia voi hyvinkin olla lähitulevaisuudessa maa, jonka metallitulokkaisiin kannattaa kiinnittää tarkempaa huomiota. Joni Juutilainen leista kasattu albumi on pohjimmiltaan tylyä pommitusta, josta haistaa paljolti kitaristi Blasphemerin aikaisen Mayhemin. Oranssi Pazuzu ja Seth ovat kovia tekijöitä sarjassaan, mutta Asetin esikoinen tuntuu jotenkin keskeneräiseltä. 1990-luvun brittideath doomin estetiikka kuuluu vähemmän yllättävästi läpi, mikä ei ole laisinkaan huono asia. At the End of Our Eclipse -kappaleessa vierailee niin ikään Sojournerista tuttu Emil Crespo. Esikoisensa julkaissut Mustang ei ole lähtenyt sotkemaan kappaleisiinsa minkäänlaisia etnovaikutteita, kuten ennakkoluuloisimTILL THE DIRT Outside the Spiral NUCLEAR BLAST Ymmärrän, että peruskuolon kanssa pelaamiseen vuosia sitten kyllästynyt tuottajalegenda Scott Burns palasi kammiostaan päivänvaloon juuri tämän levyn myötä. Till the Dirtin debyytillä oikeastaan mikään ei ole mallia ”perus”. GRIFT Dolt land NORDVIS Ruotsalaisen Erik Gärdeforsin Grift on kokenut reilun kymmenen vuoden olemassaolonsa aikana useita muodonmuutoksia. Musiikki kaipaa paljon enemmän vaihtelua, vivahteita ja nyansseja iskeäkseen aivan kunnolla. Välistä Aset väläyttelee mielenkiintoisia eeppisia kuorolauluja ja muita normaalista black metalista eroavia vaikutteita, jotka saattaisivat kantaa jatkojalostuksella todella pitkälle. Lopulta Outside the Spiral osoittautuu kuitenkin raikkaaksi ja viihdyttäväksi rajojenrikkojaksi. Näillä biiseillä ei ole enää mitään tekemistä metallin tai postrockin kanssa, ja Grift täytyykin lokeroida nykyään neofolk-genreen. Haikeaa ja melankolista, niin kuin pitääkin. Levyltä välittyy juuri oikeanlainen pateettisuus ja romanttisuus, jotta se onnistuu tarraamaan kuulijan mukaansa. Bändi on ottanut pieniä ja suurempia harppauksia pois melankolisen black metalin itsemurhatunnelmista kohti pakanallisempaa, akustisempaa ja folkimpaa suuntaa. Homman päällikkönä hääräävä Atheistin Kelly Shaefer ei suoraviivaista biisiä varmaan kykene tekemäänkään. Totuus kuitenkin on, että kovemmankin metallipään kestäARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Till the Dirtin death metalin sukuinen musiikki ei ole valtavan kaukana Atheistin vastaavasta. Nyt kaadetaan karsinoita ilman mitään sääliä. Biisit kertovat paikallisista legendoista ja kansantaruista, ja ne todellakin vievät kuulijansa haikealle ja maagiselle matkalle kohti rannikolla olevaa vuorta. Osin tämän vuoksi Outside the Spiralin äärimetallissa on ysärin tuoksua, vaikka musiikki muuten onkin aikaan sitoutumatonta progressiivista hybridimallia. Nyt Shaefer hyödyntää tavaramerkkirääkynänsä lisäksi runsaasti puhtaita lauluja, jotka kulkevat monesti eräänlaisia grunge-polkuja. Uudella levyllä metallisempia elementtejä ei oikeastaan kuulu kuin Erikin riipivän rääkyhuudon muodossa. Niko Ikonen LORD OF SHADOWS Echoes of Yore MEUSE/TRAGEDY Kansainvälinen gootti-doom-yhtye Lord of Shadows on mielenkiintoinen tapaus. Echoes of Yore ei ole ylitarjonnasta kärsivän genren suurin klassikko, mutta erottuu silti mukavasti perusmassasta. Outside the Spiral tulee olemaan haastava pureskeltava puristeille. Kauniin seesteiset kappaleet rauhoittavat mieltä ja antavat voimaa. Tami Hintikka vyys on koetuksella yli kymmenminuuttisten perus-black-hakkausten kohdalla
Odyssey-intron jälkeinen kappalekaksikko Children of Thunder ja Cosmic Rage lupailee hyvää levyä, mutta debytantin rahkeet eivät riitä vielä mestaruussarjaan. Bändin säveltaiteessa kuuluu vaikutteita niin Virgin Steeleltä, Manilla Roadilta, varhaiselta Helloweeniltä, Iron Maideniltä kuin Raveniltäkin. Ei ole näköjään pyhä henki tässä kohtaa inspiroinut! Musiikillisesti yhtye esittelee paikoitellen varsin mainioita aihioita, jotka ammentavat heavy metalin syvästä ja rikkaasta historiasta. Mikko Malm TAKALAITON Mindfection ROCKSHOTS Thrash metalia crossover-otteella vääntävä lappeenrantalaisbändi julkaisee toisen pitkäsoittonsa. Rumpusounditkin voisivat olla tuhdimmat. Eetu Järvisalo COMA CRUEW Crux OMAKUSTANNE Kun pienen korviensäätelyn jälkeen hahmottuu, että brassirumpalilla höystetty siilinjärveläisyhtye ei soita varsinaisesti metallia, Crux näyttäytyy kohdakkoin oikeinkin mainiona tuotoksena. Teoriassa kaikki palikat ovat oikeilla paikoillaan, mutta käytännössä lopputulos ei ole niin energinen ja voimallinen kuin toivoisi. ARVIOT. Anteeksi ei pyydellä. mat saattaisivat olettaa. Lähellä, mutta ei sikaria. Kristillisistä teemoista ammentava yhtye osaa kyllä tarvittaessa toimittaa tarttuviakin riffejä ja melodioita, mutta valitettavasti Glory tuntuu kokonaisuutena valjulta esitykseltä. Mega BY FIRE AND SWORD Glory NO REMORSE Idahon pääkaupungista Boisesta tuleva By Fire and Sword takoo ensilevyllään perusvarmaa ja kliseistä perinneheviä. Itäsuomalaisten meininki on kova, ja liveympäristössä bändin mylly jauhaa varmasti vieläkin paremmin. Sen sijaan bändi pistelee voimalla ja parhaimmillaan oikein mukiinmenevillä melodioilla Amerikan-mallin power metalia 1980-luvun hengessä. Englannin ja suomen kielellä huudetuissa kappaleissa paahdetaan kotimaisella uppiniskaisuudella yhdysvaltalaisista thrash metal -perinteistä ammentaen. Ei suurensuuri, mutta riittävä. Suurin syy tähän lienee laulaja Tom Newby, jonka äänessä ei tunnu olevan minkäänlaista intohimoa tai tulkintaa, vaan kaikki kappaleet vedetään läpi aneemisen oloisella perusrutiinilla. Yhtyeen sävellykset kaipaisivat kuitenkin lisäilmettä ja yksipuolisimman jäärävyöryttelyn karsimista. Niin kiehtova kuin Mustang onkin, eihän se vielä mikään Girish and the Chronicles ole. Iloisesti liitävä päätösbiisi Dear Reverend (Please Take My Hand) ja eeppisesti doomaileva Tap the Conduit ovat ehdottomasti parasta, mitä levyllä on tarjota. Kovin materiaali on tuupattu klassisen kliseisesti heti alkuun, mutta puolivälin Judas Priest -laina Ram It Downin jälkeen kappaleissa tapahtuu lerpsahdus. Jos esimerkiksi Lost Society ja Pantera fuusioitaisiin, lopputuloksena saattaisi olla jotakin Takalaittoman kuuloista. Muutaman muunkin biisin olisi voinut tiputtaa kokonaan pois, tai vähintäänkin niistää niistä minuutteja. Bändin ilme ja asenne on oikea, joten seuraava askel on luoda kimpusta hyviä ideoita iskevämpiä kappaleita. Kymmenisen vuotta toimineen pumpun melskettä alleviivaavat painava groove ja äijäasenne. Näin yksioikoinen kuvaus yhtyeen tyylistä on kuitenkin vähättelyä. Myös mainittu, sinällään ok cover voidaan lukea kauneusvirheeksi, se kun venyttää levyn kestoa turhaan lähemmäs tuntia. Vaikka kappaleiden välillä on sinänsä sopivasti variaatiota, liika rönsyily ja kiintopisteiden puute vaivaavat
Verrattuna Lotusin (2019) ja Imperialin (2021) tiettyihin voimaralleihin täkyt ovat vähissä. Bändi operoi liian turvallisesti ja salonkikelpoisesti ilman riskinottoja. Lupaava bändi lunastelee jo nyt hiukan, mutta toteutusta vähän petraamalla ja linjaa hieman tarkistamalla se varmaan potkisi vallan tujusti. Miehen ulosanti jakaakin varmasti mielipiteitä. Laulu on bändin heikko kohta, joskaan ei toivoton. SHADE EMPIRE Sunholy CANDLELIGHT Kerroksellisella sinfonisuudella ja industrialilla äärimetalliaan rakentava, nykyään harvemmin levyjä julkaiseva kuopiolaisbändi soi uutuudellaan uudistuneena. Siitä jää uupumaan häiriintyneisyyteen saakka viety huuruisuus, joka löisi synkkyyden päälle väriä. Coma Cruew’n kitarat soivat ahnaasti ja avosointuja on demppirynkyttelyn ohessa runsaasti. Kimmo K. Joistain osumista huolimatta yhtyeeltä ei kuulla vieläkään koko levyllistä iskevää materiaalia. Viimeistään korvat varmistavat asian. Myönnettäköön, että odotukset uutta materiaalia kohtaan olivat edellä mainitusta syystä varautuneita. Asia ei ole tälläkään kertaa ainoastaan hyvä. Eetu Järvisalo KYY Apotheosis: The Light of All Lights DRAKKAR Kymmenvuotisiaan viettävä Kyy avasi levytysuransa vuoden 2016 Beyond Flesh – Beyond Matter – Beyond Death -albumilla, joka ei ollut startiksi lainkaan hassumpi. Soen on yhä raikkaan ja siistin kuuloinen progehyrrä, josta haluaisi pitää enemmän. Pikkunäppärän raskaalla kulmikkuudella ja kepeästi uivalla atmosfäärisyydellä sovitetut kappaleet tarjoavat jälleen soitannollista ja tuotannollista ammattijälkeä kypsään makuun. Levy koostuu introsta ja outrosta sekä niiden välistä löytyvistä neljästä jätistä. Uudella levyllä soi raikas, utelias ja erilainen Shade Empire, kuin uudelleensyntynyt feenikslintu. Heikoimmillaan iskut heittelehtivät päämäärättömästi ohi. Lisäksi on todettava, että Joel Ekelöffin korkeasti honottava ääni voisi olla monipuolisempikin. Kokonaisuus on lähtökohtaisesti kiinnostava julkaisijankin vihjaillessa laadusta, mutta lopputulos tarjoaa vain tasaisen harmaita mielikuvia. Vuodet ovat vierineet ja lahtelaisilla on todellinen paikka näyttää voimansa ja kykynsä. Myös Bob Mouldin valtaisalla kitararyskeellä silattu Sugar määräytyy hyväksi mittatikuksi. Parhaimmillaan koukeroinen poljento lyö tauluun oikein tehokkaasti ja kekseliäästi, kuten veisuissa Sincere ja Icon. Levyn jyliseviä orkestraatioita puolestaan hoitelee oivallisesti italialaisesta Fleshgod Apocalypsesta tuttu Francesco Ferrini. Kun laulu on ysärimäisemmin efektoitua tai uppoutuu kitaravallin taakse, homma menee aivan täydestä. Mega SOEN Memorial SILVER LINING Ex-Opeth-rumpali Martín Lópezin ja kumppanien viime vuosikymmenen alussa perustama progemetallibändi julkaisee kuudennen levynsä. Koskinen SUFFER YOURSELF Axis of Tortures AESTHETIC DEATH Puolan poikia raastaa tuska, se selviää jo bändin nimestä. Harjun tilalle valittu Henry Hämäläinen on bändille nappivalinta. Biisejä johtaessaan se ei ole kyllin sulavaa. Turhaan olivat. Ongelma on kokonaisvaltainen soundeista lähtien, niistä kun puuttuu kaikessa selkeydessään musertavuus. Eetu Järvisalo Napakasti isolla kitararyminällä vedettyä materiaalia kuunnellessa tulevat mieleen 90-lukulaiset ryskyvämmän sektorin alternative-bändit. Puhutteleva levy, hieno uudistuminen. Suurin muutos aiempaan on alkuperäislaulaja Juha Harjun ja kosketinosastosta vastanneen Olli Savolaisen poisjäänti kokoonpanosta. Apotheosisia kuunnellessa ensimmäisenä tulee mieleen Kyyn musiikillisen linjan laajentuminen. Miehen julmasti äänijänteitä kiduttava huudanta ja kauniin sävykkäästi värisevä laulanta sopii kappaleiden korkeataajuisiin tunnelmiin loistavasti. Hyvistä riffeistä, linjakkaan monipuolisista biiseistä ja paikoitellen esimerkillisesti mieleen jäävistä laulumelodioista kertyy paljon hyvää kuultavaa. O LI V E R K Ö N I ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Vaikka bändiä ei käytännössä tunnista entisekseen, ilmaisuun runsaskätisesti tuodut tunnelmarikkaat maailmanmusiikkivaikutteet ja klassis-progressiiviset virtaukset tekevät vaikutuksen. Vaikka askelmerkit ovat oikeita, äärimmäisyyden tavoittelussa jäädään puolitiehen. Kohta neljännesvuosisadan toiminut, jatkuvasti uusia temppuja oppiva Shade Empire on suurten ja kieroutuneiden atmosfäärien metalliyhtye. Tad, Paw ja Dinosaur Jr. Black metalia lähestytään monesta eri kulmasta, eikä albumin kappaleita voi lyödä oikeastaan mihinkään yksittäiseen alakarsinaan. Yhtyeen neljäs albumi vyöryttää päälle tunnin verran doom death -lokeroon sujahtavaa kaiutettua matalamurinaa. Komeita kertsejä on tosin mukana muutama. Albumi jatkaa ruotsalaisrykmentin tunnusomaisen pontevalla ja laatutietoisella AOR-linjalla. juolahtavat ajatuksissa. Mausteena käytetty vähäeleinen psykedelia saisi sekin olla isommassa roolissa. Vaikka ainekset ovat olemassa, Axis of Tortures ei riipaise sisintä riittävän suurella mustalla kouralla. Nyt se on sitä erityisen eksoottisella tavalla. Painostavuutta jää kaipaamaan myös musiikista, joka ei jyrää alleen riittävällä massalla sen kummemmin fyysisesti kuin henkisestikään
Viulut tuovat sävellyksiin mukavaa lisäulottuvuutta ilman että tilaa tarvisi täyttää massiivisilla orkestraatioilla tai kuoroilla. Erityisesti laulupuolella tuntuu olevan kovemman luokan yliyrittämistä, eikä kaiken huudon ja mölinän keskeltä ole helppo hahmottaa, mitä kappaleet lopulta ajavat takaa. Soittopuoli on ok-tasoa, mutta ei lähelläkään genrensä priimaa. Se suorastaan vaatii kuulijan huomion. Joskus melodraamaa saa aikaan pienemmälläkin vaivalla. Serahin lisäksi orkesteriin kuuluvat sävellyksistä vastaava kitaristi Stanley Robertson ja rumpali Philipp Wende. Mikko Malm IJDELHEID Alas, I Am Morbid ONISM Hollantilaisen postblack metal -bändin Grey Auran multi-instrumentalisti-laulaja Ruben Wijlacker tekee paluun neofolkahtavien kuoloballadien pariin. Joni Juutilainen THE CIRCLE Of Awakening AP Laulaja Asim Serahin (Damnation Plan, ex-Wintersun) ympärille rakentuva The Circle soittaa progressiivista äärimetallia, joka vie kuulijan matkalle introspektiivisiin mielenmaisemiin. Ijdelheidin kakkoslevyn kappaleet on sävelletty akustisen kitaran ja nätin moniäänisen laulun ympärille. Kyyn uusimmalla on hetkensä, mutta bändin visio kulkee ainakin tämän kuulijan sietokyvyn rajoissa. Nimibiisin viulusoolosta vastaa Ne Obliviscaris -yhtyeestä tuttu Tim Charles. Jonkinmoisesta henkisestä kasvusta ja valaistumisesta kertova konseptialbumi Of Awakening on hieman päälle puolituntisena progressiiviseksi teemalevyksi kompakti, mutta se laskettakoon tässä tapauksessa vain eduksi. Ei siis välttämättä aivan jokaisen kuppi vegaanista trendipunaviiniä. Hidas kuolema. Ilmeisesti haussa on ollut jyhkeä ja historiaan jälkensä jättävä black metal -monumentti, mutta yritys jää puolitiehen. Bändin anteeksipyytelemättömän valtaisa soundi on suru ARVIOT. Alas, I Am Morbid sisältää heleästi soivan synkkää tunnelmointia, joka sopii pimeisiin öihin. Niko Ikonen FIXATION More Subtle than Death INDIE Fixationin pitkään hauduteltu esikoinen herättää samat fiilikset kuin ensikosketukseni sittemmin valtavaksi kasvaneeseen Thirty Secords to Marsiin. Biiseihin ei ole haettu varsinaisesti pakanallista, nationalistista tai ylevää sointia, vaan niistä tulevat mieleen urbaanimmat kaupunkimiljööt; boheemit sivukadut sekä hitaan hedonistiset yöt absintin ja muiden päihteiden parissa. Norjalaisilla ei toki ole keulakuvanaan kuuluisaa filmitähteä, mutta koko kaukaa haetun vertaukseni kivijalka on laulaja Jonas Wesetrud Hansenin intohimoinen ja haavoittuva ulosanti. Unenomaisessa musiikissa polveilee myös muita soittimia kuten selloa, bassoa, pianoa, huilua ja lyömäsoittimia sekä erilaisia droneja ambient-soundeja. Ijdelheid on kuin modernisoitua Current 93:a, Death in Junea, Romea tai vaikkapa Tenhiä. Vaikka Apotheosis on tarjonnaltaan aiempaa monipuolisempaa Kyytä, bändin nykylinja ei vakuuta. Wijlackerin musiikki on sovinnaista neofolkia, jota ei tarvitse paheksua tai kuunnella kavereilta salaa. Se on helppotajuista, kaunista, eteeristä ja herkkää. The Circlen toinen albumi on pätevä annos tyylikkäästi työstettyä äärimetallia, joka ei kuulosta modernista soundistaan huolimatta liian kliiniseltä tai täyteen ahdetulta. Kutsuttakoon musiikkiaan sitten vain syvästi hengelliseksi black metaliksi. Basisti Jaakko Nikko (Damnation Plan) ja viulisti Lisa Wende esiintyvät levyllä sessiopohjalta. Bändi sopisi hyvin Flow-festarin lavalle ennen Nick Caveä tai Lana Del Reytä
Biisit uhkuvat nuoren ihmisen oikeutetun aggression ryydittämää huolta huomisesta, joka yltää jollain abstraktilla tavalla viihteen tuolle puolen ja merkitsee jotain enemmän. Tallenteella vilahtaa elävää kuvaa myös yhtyeen 70 000 Tons of Metal -risteilyn keikalta. Yhtyeen kolmannen levyn nimi Hebetudo Mentis tarkoittaa tylsämielisyyttä, sitä sielun pimeää yötä, josta myös Ristin Johannes kirjoitti. Myös Hands of Orlac löytää pimeydestä voimaa, ja meno on välillä jopa melko pirteää. KK’S PRIEST The Sinner Rides Again NAPALM Entinen Judas Priest -kitaristi K.K. Moonlight Sorceryn tyyli viittaa melodiavetoiseen 1990-lukulaiseen norjalaismenoon, mutta yhtye tuo mukaan omaa otetta lähinnä melodiseen death metaliin viittaavilla vaikutteilla. Kappaleissa on paljon juttuja, jotka pitävät erityisesti muusikkokuulijat varpaillaan, ja paikoin tuntuu jopa, että tarkoitus on vähän keulia soittamisella. Toisaalta tässä ajassa on aivan turha odottaa mitään uutta Anthems to the Welkin at Duskia. Moonlight Sorceryn asemat ovat ihan kunnossa, mutta musiikki on omaan makuuni turhan pirteää viedäkseen täysillä sisäänsä. Biisien nimien kuittailu Downingin entisen bändin suuntaan voisi olla hyvin noloa, vaan ei nyt, kun sävellykset kantavat näin komeasti. Kaikesta kikkailunhajusta huolimatta se osoittautui yhdeksi vuoden kovimmista perinteisen heavy metalin albumeista. Toinen sekavuutta lisäävä tekijä on kuvauksen epävakaa laatu, varsinkin rajausten osalta. Albumi ei ole lajinsa mestariteos, mutta varsin käypää käyttötavaraa kuitenkin. Tämä on kuulijasta riippuen joko hyvä tai huono asia, mutta joka tapauksessa on selvää, että Moonlight Sorcery pyrkii luomaan jotain uutta. Owensilla on viljalti kannuksia, mutta The Sinner Rides Againillä mies tekee yhden uransa kovimmista laulusuorituksista. Julkaisun tiedotteen mukaan tuote on tarkoitettukin ”tilkkutäkkityöksi ja mahdollisimman autenttiseksi”. Kuviossa on ristiriitaista se, että tallenteen ääniraita on hiottu koko lailla tappiinsa, ja takuulla jälkikäteen. Mainittakoon, että jokaisella vedoista soittaa eri rumpali, mikä hämmentää osaltaan ”yhdeksi keikaksi” leikattua kokonaisuutta. Tim ”Ripper” Owensin pestaaminen KK’s Priestin laulajaksi on osoittautunut monessakin mielessä peliliikkeeksi. Downing esitteli kaksi vuotta sitten uuden yhtyeensä debyyttilevy Sermons of the Sinnerin voimin. Kappaleissa on tarpeeksi vaihtelevuutta ja draaman kaarta, jotta kuulija pysyy valppaana. Se syö kieltämättä musiikin tunnelmaa. Mape Ollila MOONLIGHT SORCERY Horned Land of the Thorned Castle AVANTGARDE Suomalaisen Moonlight Sorceryn black metal -nostalgikot näyttivät parilla ensimmäisellä ep:llään hyviä merkkejä. Myös bändin ensimmäisellä kokopitkällä kuljetaan melodisen mustan metallin maailmassa, eikä lainkaan hullummin. Ehkä tämä on sitten sitä nykysukupolven kuvakerrontaa, jota tällainen naava ei ymmärrä. Yhtyeen säveltaiteessa voi kuulla kaikuja Paul Chainin, Goblinin, Jex Thothin ja Blood Ceremonyn musiikista. Cd/dvd-pläjäys on koottu pääasiassa kahdelta viimevuotiselta keikalta, Metalfestiltä Tšekistä ja klubivedolta Saksan Regensburghista. Fest SPV Reilut 20 vuotta ilometallin parissa operoineen Freedom Callin kolmas livejulkaisu on läpeensä sitä ihtiään eli vahvasti duurissa soivaa melodista power metalia. Esimerkiksi Sons of the Sentinel, Reap the Whirlwind ja One More Shot at Glory ovat kaiken vertailun kestäviä metalliveisuja, joilla soitetaan ja lauletaan ylivoimaisen hyvin. Se ei ole uuden yhtyeen käyntikortti täynnä hittibiisejä, vaan avarasoundinen ja lyriikoiltaankin fiksu kokonaisuus. More Subtle than Death on epätavallisen kypsä, vahvuutensa tuntevan bändin levy. Helposti olisi luullut, että KK’s Priest ei kykene toistamaan samaa temppua, mutta mitä vielä, yhtye lataa toisellaan vielä pykälää raivokkaammin. Etenkin intensiivinen päätösbiisi Ex Officio Domini (The M IN D A R T V IS U A L ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Judas Priestin seuraavan levyn täytyy olla vähintään Firepowerin (2018) tasoa, jos se aikoo pistää Downingin versiolle nokkiin. Niiden vetovoima perustuu fiiliksiin ja ajattelemisen aiheiden antamiseen, ei kertakäyttöisiin popkoukkuihin. Lievästi yliampuvalla taiteilijanimellä kulkeva Loitsumestari Taikakallo on kovan luokan kitaristi. Biisit eivät jää laakista muistiin vaan kutsuvat toistuvaan kuunteluun ja myös kestävät sellaista. Jaakko Silvast mie lisesti harmoniselta kuulostava sekoitus stadionrockia, modernia melodista metalcorea sekä kaikuisten synamattojen koristelemia post-metal-vuorovesiaaltoja. Parhaimmillaan kitarariffit nostavat ilmoille melko hurmoksellisiakin tunteita. Joni Juutilainen FREEDOM CALL The M.E.T.A.L. Laulajatarhuilisti The Sorceress omaa juuri sopivan hypnoottis-eteerisen äänen, joka tuo sävellyksiin niin keveyttä kuin uhkaavutta. Jaakko Silvast HANDS OF ORLAC Hebetudo Mentis TERROR FROM HELL Italiassa syntyneen, sittemmin ruotsalaistuneen Hands of Orlacin musiikki on yhdistelmä perinteistä doomia ja progressiivista rockia jostain synkän ja hämyn välimaastosta. Tavatonta tällainen ei ole, ja manööveri palvelee toki Freedom Callin hienosti sävellettyä musiikkia, josta paketista löytyvät ne parhaat palat. Pimeys ei ole tässä yhteydessä kuitenkaan negatiivinen asia vaan välttämätön välivaihe hengellisellä polulla
Mikäli projekti kuitenkin tuottaa lisää The Autumnal Frostin kaltaisia kappaleita, seuraava levy saattaa olla jo täysin toisella tasolla. Kokonaisuuteen oon haettu takuulla tasaisuutta, mutta tällä kertaa on todettava, että kyseessä on ainoastaan tasapaksu albumi. Wooden Throne on montaa muuta saman sarjan sooloprojektia ”aidomman” kuuloinen, mutta se ei valitettavasti poista musiikin tylsyyttä. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Bedroom black metal lemuaa hieman liian ärhäkkäästi. Kaiken päälle on ilahduttavaa kuulla, miten rautaisessa laulukunnossa Furnier on ikäänsä nähden. Eternal Wanderer... Ei parannusta sitten viimevuotisen debyytin. Alkuaikoinaan ja kasarin lopulta uuden vuosituhannen alkuvuosiin Alice Cooper teki kullekin aikakaudelle leimallisempaa kamaa. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Jaakko Silvast WOODEN THRONE Eternal Wanderer of the Night Sky PURITY THROUGH FIRE Lähinnä October Fallsista tutun Mikko Lehdon tuoreempi projekti Wooden Throne tuntuu tuovan esiin miehen herkempää ja pohdiskelevampaa puolta. Solus Griefin kakkoslevy on amatöörimäinen yritys manifestoida jonkinlaista koskettavaa tuskaa, mutta se onnistuu ainoastaan turruttamaan korvat. on tunnelmallisen mustan metallin sarjassa keskitason julkaisu. What If This Was Everything on niitä levyjä, joista on vaikea keksiä yhtään mitään sanottavaa, koska se on niin tuskastuttavan puuduttava. Niko Ikonen ALICE COOPER Road EAR Albumin julkaiseminen seitsemällä eri vuosikymmenellä ei onnistu keneltä tahansa. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Nyt päivänvalon näkee 29. Biiseihin on haettu tunnelmia ysärin Anathemalta ja vastaavilta melankolisilta doom-bändeiltä. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Noh, yritetään edes. Alice Cooper -albumi. Solus Grief soittaa melko perinteistä depressiivistä itsemurhablack metalia, vaikkakin yllättävän melodisella otteella, joten sinänsä myös tämä bändi sopii lafkan nykyrosteriin. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 114,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 131,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa TILAA INFERNO Executioner of Rome) aiheuttaa mukavia väristyksiä. Paremmin Alice Cooperina tunnetun Furnierin samanniminen bändi julkaisi Pretties for You -debyyttilevynsä vuonna 1969. Yhdysvaltalaiselle rockikonille Vincent Furnierille, 75, se ei ole temppu eikä mikään. Joni Juutilainen. Sen jälkeen ilmaisu on painottunut enemmän 1970-lukulaisen rockin äänimaisemiin. Road on vieläpä nauhoitettu studiolivenä koko bändin voimin, mikä tuo sinällään peruspolkuja kulkeviin sävellyksiin oman maanläheisen vivahteensa. Mikko Malm SOLUS GRIEF What If This Was Everything PURITY THROUGH FIRE Peregrinus on norjalaisheppu, jolla on sattumoisin kaksi muutakin bändiä, Unholy Craft ja Kvad, Purity Through Fire -lafkan listoilla. Laulu on paikoitellen miellyttävän tuskaista rääkynää, mutta kun Peregrinusin sävelkynä ei ole terävimmästä päästä, on ihan sama, miten angstisena mies näiden keskitempobiisien päälle voihkii. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Wooden Thronen toinen kokopitkä kuulostaa nimensä ja kansikuvansa mukaisesti kuulaalta talviyöltä kovassa pakkasessa. Levyn voi kuunnella useita kertoja putkeen, eikä mieleen jää yhtään kappaletta. Samaa ei voi sanoa monestakaan samoilla kymmenillä pyörivästä raskasrocklaulajasta. Niissä kuuluu mainiosti myös Roadia kirjoittamassa ja tuottamassa olleen Bob Ezrinin omaleimainen soundi. Sen otsakkeeseen viitaten Furnierin ja lukuisten soittoja säveltäjäkumppaniensa tie on ollut yksi popkulttuurin vaiherikkaimmista, mutta miehen musiikki on edelleen väkevää. Tyylilajina on yhä luontoromanttinen black metal, mutta huomattavan tunnelmallinen ja kaihoisa sellainen. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Makuuhuonetuotanto kruunaa koko komeuden kaikessa mitäänsanomattomassa keskinkertaisuudessaan. Lehto saa kammettua musiikkiinsa autenttisen ilmapiirin, joka herättää vahvoja mielikuvia, mutta toisaalta se käsittelee liiaksi yhtä ja samaa musiikillista teemaa
SHINING Shining NAPALM Niklas Kvarforthin luomus Shining on elänyt lievästi sanoen värikkään uran. Seiskan aikoihin epäilin selkeitä koukkuja kaihtavan musiikin toimivan paremmin mittavampana kokonaisuutena. Vinyylin nimeen vannovia voi kenkuttaa, sillä ep:n cdja kasettiversioilla on bonuksena aiemmin ilmestyneet viisi sinkkua. Mega GRAND CADAVER Deities of Deathlike Sleep MAJESTIC MOUNTAIN Taas yksi pandemiapumppu. Harvoin tästä tulee valitettua, mutta hieman päälle puolituntinen levy tuntuu liian lyhyeltä. Tasalaatuisesta kappalemateriaalista huolimatta kokonaisuus ei ole lähtökohtaisestikaan yhtenäinen, mutta nauttimista se ei pahemmin haittaa. Raskaille riffeille annetaan se painoarvo joka niille kuuluu, mutta äänimaisemassa korostetaan myös herkempiä nyansseja. Vindsval-nimellä toimivan muusikon sormista lähtevä musiikARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Tämäntyylinen instrumentaalimusiikki voi helposti muuttua puisevaksi, mutta Wolfredt osaa väistää ilmeiset sudenkuopat. Tällä kertaa homma ei jäänyt hetken huviksi, vaan kyseessä on Grand Cadaverin toinen albumi. Levyn barbaarisessa moukaroinnissa on jatkuvalla syötöllä tiukkaa riffiä ja nättiä rumputyötä. Torture Rackin kuolometalli taotaan raskaalla nuijalla. Niitä ei ole tässä maailmassa koskaan liikaa. Enemmän tunnelmallisuuteen panostava ep jää kuitenkin kaipaamaan lisää jytää, edes yhden biisin verran. Ihmeen pohjoismaiselta Grymheartkin kotimaastaan huolimatta kuulostaa, mikä pistää miettimään, onko skandibändien vaikutus maailman folk metaliin enää hienoa vai jopa tasapäistymisen uhka. Melonäppäilyt mätön tai doomimman lanauksen päällä eivät kuitenkaan toimi saumattomasti. Perusidea on vanhan koulun surina-deathin palvonta, ja koska mukana on muinaista Katatoniamiehistöäkin, joukkoon on saatu hivutettua myös melankolisempaa ja hitaampaa otetta. Mikko Malm SPECTRE Lonesome Gambler DYING VICTIMS Spectren haikea, 1970-luvulle viittaava hämyhevirokki herätti kohtalaista innostusta bändin aiemmalla Drifter-seiskalla. Tämä on vanhan liiton death metalia, jossa on kunnon mitalla limaa ja kalmankatkua. Murina on multaista ja soundimaailma orgaanisen murea. Likaisena mörisevä kymmenen biisin levy löräytetään läpi reilusti alle puolessa tunnissa. Torture Rack. Tunnelmat kulkevat ääripäästä toiseen, mutta musiikki säilyttää synkän ja painostavan jännitteensä. Kaahauspuolella riffittely on mukiinmenevää, muttei jää pahemmin mieleen. Joni Juutilainen GRYMHEART Hellish Hunt SCARLET Vuonna 2018 hajonneen unkarilaisen power-instituution Wisdomin perustaja Gábor Kovács palaa tositoimiin voimailua, folk metalia, melodödöä ja sinfohommia sekoittelevalla bändillä. Derbyshirelaisen omakustannebändin erottaa monien kaltaistensa massasta yhtyeen emotionaalinen vipittömyys, empatia ja valoisuus. Mape Ollila HÄDANGÅNGEN Likfärd OMAKUSTANNE Lukemattomien luontoromanttisten skandinaavisten black metal -projektien joukkoon ensimmäisellä ep:llään liittyvä Hädangången kyntää tuttua sarkaa. Kaiken kaikkiaan hieno levy. Kokoonpanossa heiluu melkoisen tunnettua Ruotsin skeneukkoa, Mikael Stannea ja Daniel Liljekvistiä, joten kokemusta piisaa. Nyt sama usvainen meno jatkuu neljällä uudella biisillä. Joka tapauksessa Kvarforth on saanut oksennettua itsestään ulos parasta materiaalia sitten mainitun Halmstadin. Saatan olla yksin mielipiteeni kanssa, mutta albumia kuunnellessa tulee fiilis, että kyseessä voisi olla Shiningin viimeiseksi jäävä levy. Tyylilajina on rujosti myllyttävä death metal, jossa ei ole sijaa hienostelulle. Hardcorella ja powerviolencella aloittaneen yhtyeen toinen Metal Blade -levy osoittaa ryhmän pystyvän muuhunkin kuin perusmätön tuottamiseen. Tami Hintikka WOLFREDT IIII MOMENT OF COLLAPSE Yhden miehen projektista hiljalleen kvartetiksi kasvanut tallinnalaisyhtye soittaa raskasta mutta ilmavaa post-rockia jossain Toolin, Long Distance Callingin ja Russian Circlesin välimaastossa. Hellish Huntin kaltaisen genrerosollin sujuvaksi kokkaaminen vaatii kovan luokan tyylitajua ja sävellyksellistä suvereniteettia. Nimimiesten mukava puuhastelu ei herätä sen suurempia intohimoja. Magnus Andren (Talbot) miksaama ja Magnus Lindbergin (Cult of Luna) masteroima levy kuulostaa dynaamisesti eheältä ja tasapainoiselta kokonaisuudelta. Shining on monipuolinen albumi, joka muistuttaa monilta osin vuoden 2007 Halmstadmestariteosta. Mape Ollila HARM’S WAY Common Suffering METAL BLADE Chicagolaisen Harm’s Wayn viides levy esittelee kohtuullisen pätevää progressiivista ja industrial-sävytteistä metalcorea, josta tulee mieleen niin Converge kuin Godfleshkin. Riffit ovat rytmisiä ja modernille metalcorelle tyypillisesti aika teknisiäkin. Ykköslaulaja Laura Russell rääkyy kuivasti ja yksiulotteisesti, joten musiikin melodisuudesta ja nostattavuudesta vastaavat syntikat ja uskottavalla tunteella laulava baritoni Ash Ho. Muutama kappale olisi hyötynyt teemojen kehittelystä. Mikko Malm WE ARE SOVEREIGN Step Out Your Comfort Zone OMAKUSTANNE Kevyesti elektromaustettua melodista metalcorea kahdella laulajalla esittävän brittibändin debyytti tarjoaa melankolisia voimalauluja arjen ja mielen haasteista selviämiseen. Ei klassikkoainesta, mutta kuluvan vuoden kovimpia kuolokiekkoja. Pöllö huhuilee ja kitarat surisevat, sanoituksissa rääytään ruotsiksi synkistä metsistä ja kuolemasta. Sen kolmanneltatoista albumilta ei uskaltanut odottaa tässä valossa yhtään mitään, mutta lopputulema on yllättävän mieluisa. Teemu Vähäkangas TORTURE RACK Primeval Onslaught 20 BUCK SPIN Muun muassa Witch Vomit -miehistöä sisältävä portlandilaisryhmä tarjoilee kolmannella kokopitkällään taattua liejulaatua. Harm’s Way on vimmainen ryhmä, joka osaa tarpeen tullen myös hidastaa vauhtia ja siirtyä täysin toisenlaisiin tunnelmiin. ”Gabriel Blacksmith” onnistuu kuitenkin sekoittamaan Ensiferumista ja 1990-luvun alun Blind Guardianin Keskimaa-folkpowerista viihdyttävän, vaikkakin melko linjattoman raakkulauletun sillisalaatin
Jenseits on hemmetin hyvin tehtyä tavaraa, josta ei puutu juuri mitään. Laulussa vuoroin hoilotetaan ja vuoroin raakutaan, rumpali jyskyttää tasaisesti kuin tavarajuna ja kitarariffit ovat yhtä suoraviivaisen arvattavia. Turhan kireät biisit vertautuvat onnistuneimmillaan Nevermoreen, mutta useimmiten eivät. Dopelord ei yritä keksiä sabbathiaanisella surinallaan uutta, ja herrat hortoilevatkin pitkälti Electric Wizardin savuisilla jalanjäljillä. ki on lajissaan pätevähköä mutta kärsii omaperäisyyden puutteesta. Sekstetillä on siis kaikki edellytykset pyöräyttää kasaan genrensä klassikkojen veroinen kokopitkä. Riffiosasto on sinällään simppeliä joskin taiten tehtyä takomista. Dynamiikkaa ja vaihtelua luodaan synalla, kolhoilla mullikuoroilla ja toisinaan myös jollain erikoisemmalla säestimellä kuten oboella. Ainoat selkeät kauneusvirheet löytyvät kahdesta viimeisestä biisistä, joihin on tuotu täysin turhaa rajuutta ärjynnän ja tympeän junttapullariffittelyn muodossa. Onhan tätä osastoa toki kuultu, mutta jos se ei haittaa, niin tästä turvallisen tuttua ja tuhtia thrash-ruisleipää naamariin. Ihan hyvä saavutus tämän genren bändiltä. Joni Juutilainen TERRIFIER Trample the Weak, Devour the Dead EMPIRE Kanadalaisen Terrifierin kolmatta albumia saatiin odotella kuutisen vuotta. The Gods Have Spoken on genressään ihan mallikelpoinen levytys, joskin petrattavaakin löytyy. Huutaja Human Furnacen brutaali ääni sisältää yhä luolamiesmäistä imua. Aadolf Virtanen NAPAKAT 71. Myös kappaleiden dynamiikka tuntuu seuraavan teemaa asiaankuuluvalla tavalla. Mega SKÁLMÖLD Ýdalir NAPALM Islantilainen Skálmöld kuuluu siihen Norjan Edda-runoudesta substanssinsa ammentavien black-, folkja hevimetallia sekoittelevien ja skandikielillä laulavien viikinkihevibändien ylikansoitettuun joukkoon, jonka musiikista ei osaa löytää oikein mitään innostavaa. Onkin yhtyeeltä paha virhe pistää albuminsa keskelle luenta Fates Warningin Point of View’stä, joka osoittaa armotta, kuinka paljon parempaa sävellystyötä genren jätit tekevät näihin perässähiihtäjiin verrattuna. Esimerkiksi Night of the Witch muodostui aika nopeasti korvamadoksi. Niin sanottu raskaus ja etenkin groove jää arvoasteikossa aina kakkoseksi, kun tarjolla on vahvasti thrash metalista ammentavaa kaahausta. Riffeillä ei kikkailla liiaksi, mutta se mitä tehdään, vaatii ketteryyttä. Joni Juutilainen RINGWORM Seeing Through Fire NUCLEAR BLAST Vuonna 1991 perustettu Ringworm on toimittanut metallisen hardcoren ideaalia käytännössä koko kuluvan vuosituhannen. Aggressio ja ehdottomuus, niistä minä nautin. Tylsimmillään raavitaan jenkkiläisen grooveja core-laarin pohjajämiä. Yhtyeellä on korvaa tarttuville ja melankolisille melodioille, mikä on tietysti aina plussaa. Alkuun sangen yksinkertaiset junnaukset herättivät lähes ärtymystä, mutta sitten toiston voima alkoi kuulua hämmästyttävästi muutamissa kappaleissa. Menonsa on modernin mustanpuhuvan metallin joukossa jo nyt hyvällä tasolla, joten malmölaisilta saattaa kajahtaa jatkossa todella tykkiä tavaraa. Tällä kertaa mukaan on tuotu satunnaisia melodioita, mutta muuta kauneusvirhettä Seeing Through Fire ei sisällä. Ja onhan seassa toki kipakoita kitarasoolojakin. Myös soolopuoli on komean kuuloista, miekkoset juoksuttavat selkeästi Alex Skolnickin sormien jäljillä. Ross Wilsonin murinat ovat sopivan kuohkeat, eikä ylärekisterinkään ilmaisu hankaa vastaan. Mitään erityisen innovatiivista tässä ei ole. Black Birch -ep:n neljä kappaletta käsittelevät elämän ikuista kiertokulkua, ja teksteillä onkin kaksikolle ilmeisen suuri merkitys. Mutta kun 11-minuuttinen päätöseeposkin on lähes koko mitaltaan samaa tasapaksua tuubaa kuin kaikki muu, niin hohhoijaa vaan ja sama islanniksi. Naisen draaman taju tekee ylipitkän albumin genressään tavanomaisista biiseistä edes miedosti kiinnostavia. Finsterforstin musiikkia on yksinkertaisinta kuvailla mahtipontiseksi äärimetalliksi, joka lainaa paljon Falkenbachilta, Moonsorrow’lta ja Nokturnal Mortumilta, mutta on omanlaistaan. Varmaotteista tappoa ilman todistelun makua. Ukoilla on takanaan bändejä kuten Helstar, Outworld ja Leatherwolf, mutta teatterin tähti on vahvaääninen Steffany Johnston. Teemu Vähäkangas AKILLA The Gods Have Spoken OMAKUSTANNE Akilla on brittidebytantti, joka soittaa teknisesti pätevää melodista death metalia. Pirullisen kuuloiset biisit eivät välttämättä juhli melodioilla, mutta kieroa voimaa löytyy senkin edestä. Kokonaisuudessaan Songs for Satan ei tarjoile timanttia, mutta kyllä tätä pyörittelee, kun tulee tarve kuulla todella raskasta jumitusta. Laulaja-kitaristi Extermus kurittaa kurkkuaan säästelemättä ja armottomuudella, joka sopii soundiin mainiosti. Hädangångenin avaus on ok, mutta instrumenttinsa taitavalla Vindsvalilla on vielä paljon tehtävää, jotta projektista saisi jatkossa edes jollain tapaa persoonallisen. Kappaleissa on paljon hyvää, ja entisestään niitä komistaa vahvan viekoittelevan äänen omaava Witch Mountainin Kayla Dixon. Kiitettävää on, että levyt eivät ole käyneet vanhemmiten veltoiksi, vaan ruuvi on pidetty jääräpäisen kireällä kautta linjan. On ilahduttavaa huomata, että jylhistelynsä on säilyttänyt tasonsa ja kenties jopa piirun verran parantunut. Kari Koskinen DOPELORD Songs for Satan BLUES FUNERAL Luolamiesriffeihin luottava puolalaisnelikko tarjoaa reilun annoksen alavireistä pörinää. Joni Juutilainen MASQUED When Demons Call SLEASZY RIDER Masqued on aavistuksen progressiivinen ja tunnelmaltaan syhkähkö power-bändi, joka yrittää liikaa. Kosketinsoitinhuhuiluja ja nostalgisia sävyjä on kuitenkin turha odottaa, sillä duon musiikki pohjaa hardja grindcoreen. Black Birchin ensirääkäisy lupaa hyvää. Parhaimmillaan bändi kuulostaa Joutsen-Amorphisin ja Characterkauden Dark Tranquillityn yhdistelmältä. Puolituntinen isku on raakaa ja suoraviivaista mättämistä. Trion soundi on ruuvattu niin kuivakkaaksi, että soiton tiukkuus ei jää kenellekään epäselväksi. Nelibiisinen ep saa miettimään, miksi yhtye ei ole tätä isompi nimi. Teemu Vähäkangas BLACK BIRCH Black Birch FIADH Uransa alussa oleva ruotsalainen Black Birch kutsuu musiikkiaan tunnelmalliseksi black metaliksi. Kannatti odottaa, sillä bändin sopivasti modernisoitu Bay Area -henkinen rässäys kulkee viihdyttävästi vauhdilla ja tyylillä. Likfärdin temput nimittäin tietää käytännössä jo ep:n kansikuvaa vilkaisemalla. Mape Ollila FINSTERFORST Jenseits ART OF PROPAGANDA Saksalaisen pakanametallibändin edellinen julkaisu Zerfall (2019) oli todella kova levy. Mape Ollila PANSSARITUHO Sanansaattaja SLIPTRICK Panssarituhon toinen pitkäsoitto sisältää suoraa ja vihaista death metalia. Nykyaikainen muttei tylsän modernisti soiva metalli raikaa esikoispikkuisella tyylikkäästi vieden mielikuvat 1990-luvun suuntaan. Mikko Malm DRESS THE DEAD Aether BLOOD BLAST Forbiddenin kepittäjä Craig Locicero on kasannut ympärilleen kokoonpanon toteuttamaan visioitaan muunlaisen musiikin kuin thrashin parissa
Tärkeimpänä tavoitteenamme on nauttia soittamisesta ja esiintymisestä sekä jakaa musiikin ilosanomaa mahdollisimman laajalle. Basson varteen palkattiin Petteri Pesonen, ja kolmikko aloitteli Terror Shark -nimellä. Suomalaisia vaikutteita on otettu esimerkiksi St. Terror Sharkin musiikki on yhdistelmä tätä kaikkea. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ… – Jäsenten soittolistoilta löytyy pioneereja kuten Sick of It All, Agnostic Front ja Madball sekä uudempaa ja metallivaikuitteisempaa hardcorea kuten Hatebreed, Terror, Lionheart ja Get the Shot. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …Euroopan hardcore-skenen ytimestä jakamasta lavat kansainvälisesti tunnettujen alan bändien kanssa. Musiikki on meille hengähdystauko arjesta ja hardcore genrenä terve tapa purkaa patoutunutta energiaa ja ahdistusta. – Daniel Hänninen ja Jesse Rantala olivat vuonna 2013 oluella ja päättivät pistää pitkään suunnitellun bändin pystyyn. Jotkut ovat jopa kuvanneet Terror Sharkin olevan Panterasta ja Rage Against the Machinesta risteytetty lapsi. Jos et usko, tule katsomaan livenä! 72. Bändi soitteli vaihtelevalla intensiteetillä, kunnes vuonna 2016 rumpuihin palkattiin Frans Horn. Uskomme vahvasti siihen, että kun bändi jättää itsestään lavalle kaiken, se välittyy yleisölle ja toimii katalyyttinä hyvälle meiningille. Potkut harovat ilmaa ja tuulimyllyt pyörivät hyvässä hengessä. KEIKALLA OLEMME… – …vielä parempia kuin levyllä! Hardcore, kuten musiikki yleisesti, on tehty koettavaksi ja kuunneltavaksi livenä. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …soittamaan yli 45 minuutin keikkasettiä. BÄNDIN NIMI… – …syntyi ensimmäisestä yhteisestä biisistä, jota bändi soitti treenikämpällään. Levytyssopimus ei kuitenkaan ole bändille mikään itseisarvo. Terror Sharkin keikoilla energia on käsinkosketeltavaa, eivätkä keikat jätä ketään kylmäksi. Kappale oli crossover-bändi Municipal Wasten Terror Shark. Selkein oma tontti on Petterillä, joka on vastannut jokaisen Terror Sharkin julkaisun miksaamisesta ja masteroinnista. DEMOT AADOLF VIRTANEN KUUKAUDEN BÄNDI MILLOIN JA MITEN. Hoodilta, Boltilta, M.O.R.Alta ja Ratfaceltä. Oma soundi alkoi löytyä ja brändäytyä synnyinpaikkarakkauden kautta Itä-Pasila Hardcoreksi, EPHC:ksi, tribuuttina NYHC:lle eli New York Hardcorelle. Musiikin tekeminen sai uutta puhtia, ja kun ihmiset innostuivat ensidemoista, tekemiseen löytyi aivan uusi vaihde. Tavoitteena on saada ihmiset liikkeelle Terror Sharkin tahtiin ja auttaa jokaista löytämään bändin musiikista jotain omaa. Tämä musiikkilaji tuo samanhenkisiä ihmisiä yhteen ja toiveena on antaa jotain takaisin myös hardcore-yhteisölle. Tämä on kuitenkin priorisointikysymys, ja kaikki huomioiden olemme tyytyväisiä siihen, mitä olemme jo saavuttaneet. MIKSI. Tätä ei voi kokea kuin paikan päällä! ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …Terror Shark tekee oman tyylistä hardcorea ilman kompromisseja. Uuden levynkin saimme kasattua pitkälti etäyhteyksien avulla, musiikista ja miksauksesta aina visuaaliseen ilmeeseen asti täysin itse toteutettuna. Musiikissa heijastuvat vahvasti eri vaikutteet, mutta bändillä on myös vahva ominaissoundi, jollaista Suomesta ei toista löydä. TYÖMME JAKAUTUU… – …niin, että meistä jokainen on oman instrumenttinsa mestari, mutta liikkuu jonkin verran myös toisten tonteilla, etenkin sävellystyössä. – Bändille on tärkeintä mahdollisuus nauttia musiikin tekemisestä ja esittämisestä. Intensiteettiä henkivä nimi jäi elämään ja sen varaan on rakentunut suuri osa bändin identiteetistä. Aikaisemmin biisintekovastuu oli Jessellä ja tekstipuoli Danielilla, mutta etenkin 13 Tracksin myötä loppubändikin Terror Shark alkoi osallistua säveltämiseen ja sanoittamiseen. Tavoitteena on, että Terror Shark tunnetaan kovista keikoista, tinkimättömästä asenteesta ja vahvasta energiasta. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …bändin jäsenet ovat kiireisiä töiden, perhe-elämän ja muiden harrastusten keskellä, jolloin bänditoiminnalle ei jää aina paljoa aikaa. Bändin tekemisestä on välityttävä soittamisen ja esiintymisen ilo sekä oikeanlainen pilke silmäkulmassa. Terror Sharkin livevedot ovat niin intensiivisiä, että lavaenergia ja lataus eivät riitä yhtäkään biisiä pidemmälle
Soittimien kaikuja kuullaan, varsinaisia sävelmiä ei niinkään. www.rasvamaksa.com SHOCKBALLS One Step Closer Raahelaista rokkia, josta luulisi löytyvän nimen perusteella ns. Kesäisen riehakas biisi on sanomaltaan hauska, mutta jokin mättää. Loppupäätelmä: hyviä biisejä liian leveällä tyylihajonnalla. Bändin ulosannista ei löydy varsinaista vikaa, soitto sujuu ja sopivasti metallista otetta sisältävä kitarointi on toimivaa. Hyvin toteutetuilla lauluosuuksilla on tässä huomattava rooli, mutta sävellyksetkin ovat kieltämättä onnistuneita. sacrificialdance.bandcamp.com/album/ rakas-seurakunta RASVAMAKSA Skumppaa ja rasvaa Vuonna 2019 perustettu Rasvamaksa on kuusihenkinen helsinkiläisorkesteri. Soiton puolella tapahtuu toisinaan liikaakin ja yhteensoitto kaipaa vielä hiontaa. Myös lauluissa mennään jossain kohtaa yli taitotason, tai ainakin luontevan ilmaisun, mistä esimerkkinä sävellyksenä mainio Restless Heart. abraxaspublishinghouse@gmail.com 73. Uutta ei keksitä, mutta bändi saa yksinkertaisen tutuilla aineksilla aikaan maittavia menopaloja. Soittimet ja laulut hoitava Oikeudenmukaisuuden Miekka kuulostaa laulaessaan niin riivatulta, että sitä on vaikea sivuuttaa olankohautuksella. Lähes liian täydellistä. Biisit ovat tunnelmallisia ja sävellyspuolella on selkeää osaamista. Parilla hengellä hoidetut laulut on vedetty energisen melodisella hc-otteella. Niiden parissa ep myös antaa parastaan, kun taas punkahtavampi puolisko vaikuttaa päämäärättömämmältä kohkaamiselta. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI • MEILITSE: aadolf@aadolf.com TERROR SHARK 13 Track Kuinkahan ihmeessä Terror Shark ei ole minulle entuudestaan tuttu. Viehättää ainakin tässä osoitteessa, mutta tarkastellaanpa biisejä. www.facebook.com/shockballsband TIMO-TAPIO PALMU & SAMI ALBERT HYNNINEN Noiseworks Erikoista äänitaidetta Lohjalta. Soitto rullaa komeasti, ja varsinkin kitarapuoli toimivine sooloineen viehättää. Sandburn soundaa mukavan pehmeältä eikä edusta lajin pahinta pörinää. Hajotkoon vaikka raajoja! www.facebook.com/terrorsharkHC TAPPAJAHAIT ARTKILLS Killgallery Artkills jatkaa ammattimaisella tasollaan, eihän sitä ole oikein voinut pitää demobändinä aiemminkaan. Aamen. Miehekästä menoa isännän elkein. Bändin soundi on kuitenkin raspaavaa laulua myöten miellyttävä, joten ehkäpä sopivan kiihkon ja vimman kanssa päästäisiin jonkinlaiseen hurmokseen. Ja todella kansainväliseltä. Korvien ei tarvitse olla kovin höröllään, jotta voi aistia kaikuja vaikkapa Metallican kultakausilta, vaan kenelläpä niitä ei kuuluisi. www.instagram.com/legionadofficial EMERALD FOREST Emerald Forest Emerald Forest aloitteli jo kymmenisen vuotta sitten, mutta bändin kokoonpano vakiintui tällä vuosikymmenellä laulaja-viulisti Tanyan astuttua bändiin. Ei siis aliupseerikoulusta, joka ensimmäisenä juolahti mieleen www.facebook.com/AUKband2020 SANDBURN Flannel Worshiper Seinäjokista stoner rockia, josta ei puutu tunnetta tai fuzzia. Tai se yllättää, kuinka pitkältä kolmen ja puolen minuutin biisi voi kuulostaa. Pikkuisen lisää omaperäisyyttä jään kuitenkin vielä kaipaamaan. Samaa voi sanoa tuotantopuolesta, joka on vanhaa liittoa Astiastudion magneettinauhaäänitystä myöten, luonnollisesti ilman sämplejä ja editointeja. Biisikolmikossa on ehkä vähän liikaakin tyylihajontaa, mutta ehdottomasti parempi näin kuin veistellä yhdestä pöllistä. Kuten otsikosta voi päätellä, liikkeellä ei olla ihan vakavissaan. On nimittäin vaikea keksiä, kuka tällaista voisi tehdä tämän vakuuttavammin, missään. Viiteen biisiin on puristettu monenlaista vibaa, myös klassisesta thrashistä. Ep:n neljä biisiä edustavat monipuolista näkemystä, mutta yhteistä niille on kieli poskessa esitetty sanoma ja punkmainen asenne. munaa. Kuten nimi kertoo, kyse ei ole niinkään musiikista vaan metelistä. Örinälaulu kuulostaa ehkä turhan päälleliimatulta, vaikka yhtä väkevää murinaa tulee vastaan harvoin. Ja Killgalleryn jokainen biisi on hyvä. Trion groove on kohdillaan, eikä se välitä genrerajoista tai niiden rikkomisesta ja yhdistelystä. Biisi osoittautuu kuitenkin laiskanpulskeaksi, ja niin vaaran tuntu kuin mainittu munakin jää kokematta. Tarttuvimmillaan Emerald Forest on kulkiessaan suoraan, hyvänä esimerkkinä power-henkinen Faster. www.instagram.com/sandbvrn ÄRHÄKKÄÄMMÄT AHVENET DARKNESS IS MY CANVAS Monsters Darkness is My Canvasin ensimmäinen ep edustaa progressiivista ja kokeellista rockia. Suomi ei ole metallissa tai rässirääkymisessä enää harvinainen kieli, mutta tässä tapauksessa se luo mukavan omaleimaisen vaikutelman. www.facebook.com/hirsipuutarha LEGION A.D First March Legion A.D tulee pääkaupunkiseudulta lajinaan punkahtava metalli. Liekö arvostelijan apaattiseen asenteeseen syynä, että tänä kesänä rasvalle ei juuri ollut käyttöä. Itse en huomannut levyn edes loppuneen, kun puolisolla oli viereisessä huoneessa kotiaskareet käynnissä ja sukka imeytynyt pölynimuriin. Ryhmä kuulostaa ennen kaikkea aidolta ja teeskentelemättömältä. www.facebook.com/artkillsband AUK Julkista panoa Tamperelainen AUK yhdistelee rockia, metallia ja punkkia. Sanoma leviää neljän biisin verran varsin löyhkäävissä tunnelmissa, ja perään saadaan kirkkouruin toteutettu vartin Hartaushetki. Olkoon nykytekniikan ja sen käytön rooli tämän musiikin teossa mikä hyvänsä, hyvien biisien vääntämiseen tarvitaan muutakin. Kymmenisen vuotta toimineen orkesterin kakkoslevy on niin kovaa hardcorea, ettei palstalla ole moista aiemmin kohdattu. www.facebook.com/EmeraldForestFinland KILTIT KULTAKALAT KRISTILLIS-KANSALLISKONSERVATIIVINEN SUUR-SUOMI Rakas seurakunta… Nimihirvitys heittää pöytään oikein rupista black metalia. Bändin tyyli on omalaatuinen ja kohtuullisen tarttuva. Tekisi jo mieli kiroilla, kuinka hyvin toteutettua ja hyväsoundista ”nykymetallia” bändi suoltaakin. Tinkimätöntä taidetta ravistelevaa kansilehdykkää myöten. Raskaan ja vääntävän soiton puolesta bändin voi laskea metallisempaankin laariin. Silottelematon soitto ja tuotanto sopii pakettiin nasevasti, kaunista kuunneltavaahan tästä tuskin oli tarkoitus tullakaan. Biiseissä kaivetaan Jeesus haudasta ja syödään hänen luunsa tai saadaan 666 viiltoa Raamatun sivuista. Levyä on ollut varmasti hauska tehdä, ja ehkä se antaakin jollekin jotain. Julkista panoa on yhtyeen kolmas tuotos, ja kokemus kuuluu varsin varmaotteisena rymistelynä. Alternativeksi musiikkinsa luokitteleva bändi koluaa monenlaista tyyliä, mutta heavy metalistakin on turvallista puhua. Seitsemän biisin esitys koostuu kaiutetusta metelistä, kohinasta ja huutamisesta, joka on vaikkapa haistattelua tai yksinkertaisen tuskallista karjuntaa aihepiirejä väistelemättä. Jämäkkää soittoa ja muutenkin arvostettavaa toimintaa. Itä-Pasila Hardcoreksi ristitty suoraviivainen aggressio on helvetin hyvin groovaavaa ja tanakkaakin tanakampaa takomista. Kaikki etenee vain liian oppikirjamaisesti, eikä minkäänlaista yllätysmomenttia pääse syntymään. Nimihän muuten lyhentyy sanakolmikosta Aivot Uhkaa Kuivua. Soitosta on vaikea osoittaa puutteita, eikä niitä löydy varsinaisesti biisistäkään. Välillä mietityttää, onko bändillä jo liikaakin vauhtia lajiin nähden, mutta eipähän ala puuduttamaan. Biisi vaikuttaa kuitenkin paperilla paremmalta kuin onkaan, ja lopulta jää mielikuva turhanpäiväisestä rallatuksesta. www.facebook.com/darknessismycanvas HIRSIPUUTARHA Viimeiset inhimilliset ajatukset Thrash metalia Valkeakoski– Tampere-akselilta. Jos Terror Shark osuu joskus keikalla eteen, seuraa aivan varmasti sukellus moshpittiin. Oivana esimerkkinä on hiukan hengähdystä tarjoava hituri Breathe, jonka voisi kuvitella helposti vaikka mille megastadionille sytkärimeren velloessa. Varsinkin päätösraita Bleed maistuvine kitaraliideineen tuo mieleen jonkinlaisen syntikoita ja koneita nielaisseen Katatonian. Hirsipuutarhan thrash on ehtaa, bändin voisi nimittäin olettaa nauttineen Kreatoria ja muitakin virkaveljiä kahmalokaupalla
Yhtyeen psykedeelinen folk on kokenut Polar Veil -albumilla muodonmuutoksen kylmempään ja raaempaan ilmaisuun. Jotakin okkultistista ja muotoaan muuttavaa. Pimeys on läsnä kaikessa luomassani, oli muoto mikä tahansa, ja ehkäpä sen takia Hexvessel on kulkenut täyden ympyrän siihen pisteeseen, josta lähdin. Nyt olen palannut takaisin siihen mielentilaan. Pohtiessaan sitä, mitä yhteistä kaikilla erilaisilla Hexvesselalbumeilla on, McNerney tulee nopeaan loppupäätelmään. Kysytkö minulta, miksi näytin sinulle pimeyden. Lopullisen ilmeensä Polar Veil sai kaukana sivistyksestä, omissa oloissa McNerneyn mökille pystytetyssä studiossa. Se odotutti itseään tähän asti. Tällä kertaa menin niin pitkälle, että kirjoitin materiaalin valmiiksi keskellä talvista metsää enkä edes esitellyt minkäänlaisia luonnoksia muille ennen kuin äänitimme sen kaiken. Erona on ainoastaan se, että Polar Veil -albumin kitarasoundit ovat suoraan black metalia. – Huomasin pian, että Hexvesselin folk kiehtoi samaa kuulijakuntaa kuin black metal. – Tämä ei ole yksi niistä teoksista, jotka on tehty tietokoneen äärellä plugareita valiten tai miksausohjelmiston ääniraitoja ja -käyriä tarkkaillen. McNerney sanoo, että Polar Veil sai muotonsa hänen samoillessaan talvisessa erämaassa ja istuessaan nuotion äärellä yhteen palavaan polttopuuhun kerrallaan keskittyen. Teen musiikkia itselleni, ja jos joku liittyy mukaani tällaiselle matkalle, se on mahtavaa. – Kokemus oli niin poikkeava, että harkitsin hetken julkaisevani albumin sivuprojektina. – Jos minä näytän pimeyden, näetkö siellä värejä. McNerney kertoo, ettei hän avaa albumilla ainoastaan luovuutensa syvimpiä kammioita, vaan myös koko elämäntapaansa ja mielenlaatuaan. Olen aina kokenut, että black metal on parhaimmillaan silloin, kun se on aidosti yhden ihmisen sisäistä kamppailua musiikin muotoon puettuna. – Ne kaikki on tehty rituaalisella lähestymistavalla ja tarkoituksella luoda itselleni jotain transsendentaalista. – Tämä antaa Polar Veilille tunnusomaisen kylmän, toteavan ja itsetutkiskelevan sävyn. 6. – Kirjoitan aina yksin, kaukana kaikesta. Keskitytkö valoon. – Polar Veil ei ole fantasiaa. Synkkää mutta ei raskasta sanan perinteisessä merkityksessä. Polar Veil voi herättää loputtomasti tällaisia kysymyksiä, mutta haluan, että vastaus on kunkin yksilön oma. luoda henkisempiä matkoja. Se on fantastista todellisuutta. PIIRI AKI NUOPPONEN A .H 74. Kyse on henkisestä kodista, josta olen tehnyt vuosien mittaan tutkimusmatkoja todella vieraille maille. Siispä musiikista tuli folkia, jonka soinnut olivat blackmetallisia. Samalla levy on paluu juurille. Mikä sai aikaan tällaisen käänteen. Mikään albumilla kuultava ei olisi mahdollista ilman kaikkea aiemmin kokemaani ja tekemääni. – En halunnut asettaa Hexvesselille rajoja. Tapani osoittaa, miten paljon koen yhteyttä siihen pakanalliseen maailmaan, jossa vanhat jumalat elivät kauan ennen ihmiskunnan nykymuotoa. Sen oli tarkoitus olla keino paeta bändeistä ja skeneistä. – Koen, että Polar Veil on eräänlainen huipentuma sille musiikilliselle tutkimusmatkalle, jota olen tehnyt vuosikymmenten ajan. – Debyyttimme Dawnbearer [2011] oli black metal -muusikoiden soittamaa folkia, McNerney aloittaa ja muistuttaa, että hän oli noina aikoina juuri jättänyt Codeja Dødheimsgard-yhtyeet ja soittanut black metalia 1990-luvun alusta asti. Voi elää pitkiä aikoja muualla, mutta kaipaa aina talvea. Polar Veil on tehty eristyksissä kaiken alkulähteillä, orgaanisesti. – Olemme aina keskustelleet ajatuksesta tehdä black metal -albumi juuri tällä joukolla. Universumin ihmeellisyyttä ja kuoleman kadotuksen hämmästelyä. Se on tapani koskettaa jumalallisuutta, pyhää Graalin maljaa. – Asian voi muotoilla niinkin, että jos elää pohjoisessa ja on henkisesti kotoisin Pohjolasta, talvi elää aina sisimmässä. Keskityin ajatukseen Kylmää itsetutkiskelua Aiemmin tänä vuonna hienon Grave Pleasures -levyn tarjoilleen Mat McNerneyn toinen yhtye Hexvessel yllättää esittämällä uutuusalbumillaan kylmää ja varsin black metal -pitoista musiikkia. Kaiken keskiössä on kuitenkin oltava se, että Hexvessel edustaa kaikkea minussa, ja se voi olla mitä vain. Ajoitus oli kiinni siitä, että syntyneen musiikin oli puhuteltava meitä kaikkia täysillä. MAT McNerneyn orkestroiman Hexvesselin tarinassa on alkanut uusi vuodenaika. Minun on pitänyt pystyä luottamaan intuitiooni ja kanavoimaan levyille sitä, mitä olen ollut juuri sillä musiikin tekemisen hetkellä. Sitten ymmärsin, että se olisi vääränlainen signaali kuulijoille
4PV / 63€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) ??. ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N ?