Us Viitasen Piia Vilma Alina • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • • •. Dalindèo EBBE Elsa Brotherus Glayden Jaakko Kulta Jesse Markin Jore & Zpoppa Kissa Lyyti Luna Kills Maustetytöt MFM Mirella MISS MOLLY Nelli Milan nublu NUPU Orvokki OLGA pins.ku Poni Rosettes Sara Bee Sara Siipola Senya Shepherd’s Call Sonia Stereo Terror Timo Lassy Trio Turisti Tupe. Aliisa Syrjä Alma Alanko ATLAS Averagekidluke Barbitalo BÄMÄ Bee Benjamin Business City D.O.P.A
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Co nc ret e Wi nd s, Bla ck Su n, Tra nsp ort Lea gu e, Na ch tm yst ium 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Nig htw ish 02 4 Un to Ot he rs 02 8 Tia ma t – Wi ldh on ey 30 vu ott a 03 2 Op eth 04 Pö lky llä : Ze ro Nin e -ää ni Ke pa Sal mi rin ne 04 4 Sa lam yh kä : Pis sin g Ra zo rs Wh ere We Co me Fro m (20 01) 04 7 Arv iot , pä äo sas sa Blo od Inc an tat ion 06 6 Ku ud es pii ri: Tur mi on Kä tilö t kirj aks i 032 024 018 040 02 8 TE R H I YL IM ÄI N EN TI M TR O N C KO E JA AK KO SI LV AS T
11.10.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT KATATONIA Brave Murder Day BLOOD INCANTATION Absolute Elsewhere (ilm. Vuosina 2014–2019 julkaistut Opeth-albumit eivät ole kuitenkaan oikein innostaneet. Ei se ole vieläkään. Siinä on paraatiesimerkki albumista, jonka voi todeta kuolemattomaksi vuodesta toiseen. En ole ehtinyt pyörittää kaikkineen oikein mieluisalta kuulostavaa The Last Will and Testament -albumia pitävään tuomioon asti, mutta kyllähän levyn murinaosasto vain toimii ja saa hymyn viipaloimaan naamaa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Terhi Ylimäinen KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 24. 11.10.) THE CROWN Crown of Thorns (ilm. YKSI kaikkien aikojen suosikkimetallilevyistäni on Katatonian Brave Murder Day. Vuoden 2011 Heritage-levyllä ei kuitenkaan enää öristy, vaan Opeth muuttui puhtaammin vanhaa progea ja klassista rockia kanavoivaksi yhtyeeksi. 4.10.) TIAMAT Wildhoney 7. Tuolloin ratkaisu tuntui oikealta, eikä Heritage ollut ollenkaan hassumpi levy. Hur kul är det. BMD suinkaan jäänyt ukkelin ainoaksi klassikkotason operaatioksi ääriääntelyn kyisellä saralla. Se on ihanaa. Kun Opeth sitten viskasi ensimmäisen uuden albuminsa singlen eetteriin menneessä elokuussa, intoni oli kova – nyt se sitten tapahtui, nyt öristään taas. Pikemminkin ne ovat alleviivanneet, kuinka suuri osa äärimetallireuna yhtyeen sisintä lopulta onkaan. Opeth on taas entisensä. 25.10.) OPETH The Last Will and Testament (ilm. Örrrrrrrrrr IOTUNN Kinship (ilm. Mikael Åkerfeldt toimitti Brave Murder Daylle vertaansa vailla olevat örinät, ärinät ja kärinät. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Tätä myötä bändi todella tuntuu palanneen omiin, sen ruhoon parhaiten istuviin nahkoihin. vuosikerta Numero 227 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Tunnetta ei suinkaan laimenna, että Suomen oma ihmemies Waltteri Väyrynen paukuttaa nyt jo toisessa suursuosikkiyhtyeessäni, ja aivan helvetin hienosti paukuttaakin. Kun kuuntelin Rainroom-biisiä aikoinaan ensimmäistä kertaa ja ”Åke” tyhjensi palkeensa, meinasi pää räjähtää. Jeesi löytyi juuri Morningrise-kakkoslevynsä julkaisseen kanssatukholmalaisbändi Opethin keulilta, ja loppu on metallihistoriaa. Olen siis vahvasti yksi niistä märisijöistä, jotka ovat halunneet Opethin palaavan kuolemaan. Jo miehen pääbändin katalogista löytyy tästä viljava määrä todistusaineistoa. Vielä Katatonian Dance of December Souls -debyytillä rääkyneen Jonas Renksen kurkku lakkasi välittämästä raakoja ääniä, eikä mies kyennyt siihen, mitä teossa ollut albumi vaati. Vaikka levy pelaa kautta linjan, vuonna 1996 ilmestyneen klassikon mainittavimpia vahvuuksia on kuololaulanta, jonka syntytarina vaikuttaa kohtalon sanelemalta
– Bändi oli toteutunut rock’n’roll-unelmani. Sopimuksessa on optio vielä yhdestä. Ehkä. Oli täysin epärealistista odottaa, että säveltäisin levyjä kamppaillessani mielettömän huumeongelman kanssa. Minkälainen henki bändissä vallitsee. Uusi levy on olemassa vain siksi, että allekirjoitin seitsemän vuotta sitten sopimuksen sen tekemisestä. – Nachtmystiumin maailma koostuu yhteensä viidestä kuudesta henkilöstä, mukaan lukien Prophecy-yhtiön ihmiset. Tämä on ollut melkoinen seikkailu. Uranne on kehittynyt pienissä pätkissä. Olin tien päällä seitsemän kahdeksan kuukautta vuodessa viiden kuuden vuoden ajan... – Minulla ei ole aikomusta jatkaa, ellei Prophecy päätä, että haluaa viimeisen levyn. Se on kuin pieni perhe, on ollut sitä jo vuosien ajan. – Se, etten ole nykyään riippuvainen huumeista, ei tarkoita, että olisin yhtään vähemmän hullu. Olimme kiertuebändi ja minulla oli kiireinen aikataulu, joten kavereilla, joita pyysin mukaan tien päälle, oli paljon enemmän halua olla mukana levytyksissä. Luuletko, että tämä jakso kestää pitkään. Elämäni ei enää rakennu Nachtmystiumin ympärille, ja aion jatkaa niin. Asioista, joilla on oikeasti merkitystä. Jos niin ei tapahdu, tämä jää tähän. Minun täytyi opiskella studiopuolta pari vuotta, jotta edes pystyin harkitsemaan vakavasti alkavani toimeen. Olemme läheisiä ja meillä on perheet, eli yleensä puhumme niistä asioista. Se, mitä ihmiset minusta ajattelevat, ei kuulu minulle. Kaikki ovat vanhoja, aikuisia, raitistuneita ja rauhoittuneita. Älä odota näkeväsi minua lavalla. – Yritän kohdata asiat, jotka ovat edessäni päivittäisessä ”oikeassa elämässä”, en murehtia paskaa, jota en voi hallita. – Tämä ei ole ”jakso”, vaan täytän sopimuksen, jonka allekirjoitin ja josta sain rahaa vuonna 2017. Mutta joo, olen innoissani lopputulemasta. Minulta kesti useita vuosia motivoitua ja tehdä levy. Entistä Nachtmystiumia ei kuitenkaan enää ole. Miksi Nachtmystium on ylipäätään olemassa. Olimme silloin täysin eri tilanteessa. – Nyt työskentelin täysin yksin, lukuun ottamatta [bändin entisen kitaristin] Andrew Markuszewskin kolmea vierailua. – Riippuu tilanteesta. – Levyn synty otti neljä vuotta ja tein sen 90-prosenttisesti yksin. Minulla oli paljon apua joidenkin suurimpien albumiemme, kuten Black Meddle -levyjen, Silencing Machinen ja niin edelleen kirjoittamisessa. Olin hyvin onnekas, että nälkäni ”olla joku” black metalissa, kun olin kirjaimellisesti vielä lapsi, johti minut todella upeisiin paikkoihin. En ole enää lainkaan tekemisissä Nachtmystiumin nettipuolen kanssa. Teet yhtyeessä lähes kaiken yksin. Olen melko varma, että olen lopettanut bändin ”virallisesti” ainakin kolme kertaa, joten en pitäisi mitään taattuna. Onko Nachtmystium sinulle jotain niin henkilökohtaista, ettet anna muiden tulla väliin. Muuttuneet ajat LU K A SZ JA SZ A K 8. Se on tavallaan hyvin hauskaa. Millä mielin kuuntelet levyä itse. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN JOS totta puhutaan, uuden Blight Privilege -albumin vahvuus ja monipuolisuus tulivat yllätyksenä. Se on nyt enemmänkin ajatus, josta voi tulla musiikillinen ilmentymä. Koko prosessi oli palkitseva ja antoi minulle puuhasteltavaa, mikä on tärkeää jokaiselle päihteetöntä elämää elävälle. Rajusta huumekierteestä selvinnyt Blake Judd kokee Nachtmystiumin olevan loppusuoralla. En lue kommentteja – tai ainakin yritän olla lukematta. – Siitä tuli juuri sellainen kuin toivoin, lauluista, kitaroista ja koskettimista vastaava Blake Judd myöntää. Hän auttoi minua nauhoittamaan lauluja, kirjoittamaan sanoituksia ja joidenkin tekniikkaan liittyvien asioiden kanssa. Prophecy oli hyvin kärsivällinen kanssani tietäen, että yritin panna elämäni jälleen kasaan myrskyisten vuosien jälkeen
Bändin musiikista kuuluvat läpi esimerkiksi Entombedin rokkaavimmat kappaleet, Pantera, Rob Zombie ja lukuisat muut menneiden vuosikymmenten nimet, minkä Jelencovich myös vahvistaa. – Olemme olleet aina todella tuottelias bändi. – Albumi kertoo kokonaisuudessaan vallankumouksesta, joko henkilökohtaisella tai yleismaailmallisella tasolla. Viimeistelemme aina kappaleet yhdessä. Groove, groove, groove. Rupeaako ikä jo tuntumaan jäsenissä vai oletteko yhä yhtä reippaita ja notkeita kuin alkuaikoinamme. – No, provokatiivisuus on iso osa musiikkiamme, onhan meillä ollut menneisyydessä titteleitä kuten Superdevil, Satanic Panic ja Twist and Shout at the Devil, hah hah. Paluunsa jälkeen yhtye on tehnyt musiikkia hyvällä sykkeellä ja levyjen julkaisuväli on pysynyt melko tasaisesti noin kahdessa vuodessa. Kaikuja ysäriltä UUDEN albuminne otsikkoa We Are Satan’s People voisi pitää melko provokatiivisena. Yhtyeellä on yhä paljon annettavaa. – Emme ole vielä lopettamassa, ja tiedämme, että on vielä paljon ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet meistä. Onko tällainen julkaisutahti puhtaasti suunniteltua vai syntyykö musiikkia yksinkertaisesti sen verran runsaasti, että kiekkoa pukkaa melkeinpä pakosta. Mutta kun he kerran löytävät musiikkimme, meistä tulee heidän suosikkibändinsä, Jelencovich päättää. Minkälainen tarina otsikon takaa löytyy. Esimerkiksi uusimman kiekon Cosmo Death käsittelee fantasiaa ja dystopiaa, kun taas Hollowed Victory pohjaa oikeaan historiaan ja Dresdenin pommitukseen helmikuussa 1945. Hevipiireissä Siewert tunnetaan 1984 nähdystä Svar direktin lähetyksestä, jossa muun muassa jatkettiin kuulua ”totuutta”, että W.A.S.P.-yhtyeen nimi on lyhenne rimpsusta, jota Transport League nyt käytti levynsä otsikossa . Transport Leaguen musiikki on pysynyt uskollisena 1990-lukulaiselle linjalleen. Levyjenne nimistä voi napsia huumoria, mutta kuinka tärkeitä sanoitukset teille ovat. – Olemme jo vanhoja pieruja, mutta meillä on yhä asennetta ja tietynlainen punkahtava viba musiikissamme vähän siellä sun täällä. Meillä on jatkuva, tasainen virta riffejä ja groovea. Alkujaan vuonna 1994 syntynyt Transport League oli telakalla vuosien 2005–2009 välillä. Bändillä on aina hyvä nippu ideoita valmiina, kun on aika ruveta panemaan niitä kasaan. Yhtye on todellakin kolmikymppinen. kitaristi-laulaja Tony Jelencovich utelee. – Oletko todella sitä mieltä, että se on provokatiivinen. 9. – Ajoittain todella tärkeitä, ajoittain taas ei. Uuden albumin nimen pääasiallisena vaikuttajana toimi ruotsalainen väittelyohjelma Svar direkt ja sen edesmennyt juontaja Siewert Öholm, joka toimi aiemmin myös pastorina. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ P A T R IC U LL A E U S Ruotsalaisen Transport Leaguen dynaaminen ja groovaava metalli on säilyttänyt peruspiirteensä jo kolmen vuosikymmenen ajan. Musiikin groove on kuitenkin aina tärkeää – oli se sitten sävellyksessä tai jossain sanoituspätkässä
– Kyllä syntyi. – Jos kokonaisuus on täydellinen, minuutit eivät merkitse meille mitään, kaksikko vakuuttaa. Se on death metalia, joka on luotu tärykalvojen räjäyttämiseen ja aggression purkamiseen. – Oli mahtavaa tehdä töitä Lawrencen kanssa. Syntyikö se helposti. Kaikki niistä eivät tietenkään ole hyviä ja monet eivät päädy levylle, mutta tällä kertaa saatiin hyödynnettyä melkein kaikki materiaali. Levyjenne kestot ovat maltillisesti 25 minuutin luokkaa. Se on voima, joka ei välitä mistään mitään ja iskee suoraan naamaan. – Concrete Windsin määritelmä on ”aggressive noise torment”. Meillä oli toki ollut ideoita jo suhteellisen kauan, ja piti vaan yhdistää kaikki palaset yhteen treeniksellä, kitaristi-laulaja Jonatan Johansson ja rumpali Mikko Josefsson vastaavat yhteistuumin meilitse. Koetteko, että mies kaivoi esiin jotain uutta musiikistanne. – Meillä on tallessa aivan jäätävä määrä ideoita. Jääkö pöytälaatikkoon paljon biisiaihioita vai hyödynnättekö kaikki syntyneet ideat. Uuden levyn äänityksestä, miksauksesta ja masteroinnista vastaa yhdessä Matti Mäkelän kanssa todella kova nimi, Lawrence Mackrory. Hänellä oli hienoja ideoita esimerkiksi soundiin ja miksaamiseen, mutta musiikillisesti tämä levy on vain ja ainoastaan Concrete Windsiä. Mielestämme metallimusiikissa pitäisi pyrkiä aina tähän. Koetteko täysin epätrendikkään musiikkinne jonkinlaisena vastalauseena sille, mitä metallimusiikki pääosin nykypäivänä edustaa. Minkälaisista asioista ammennatte musiikkinne ideat. Concrete Windsin musiikkia voisi kuvailla kaoottiseksi, mikä saattaa olla laatusanana jopa hieman alakanttiin. 10. Mackrory teki odotetusti hyvää jälkeä myös Concrete Windsillä, ja albumin äänimaailma on tuhoisa mutta samalla selkeä. – Kaikenlaisista epämääräisistä ja uhkaavista äänistä, oli kyseessä sitten vaikka metalliromunpuristin tai mikä tahansa muu äänekäs laite, villieläin tai ympäristö. – Jos tavoite on tämä, death metalin on pakko olla mukavuuden ulkopuolella, kaoottista ja äärirajoilla keikkuvaa. Merkityksettömät minuutit NIMIKKOLEVY Concrete Winds on kolmas albuminne. Miehen kädenjälkeä kuullaan esimerkiksi Bloodbathin Survival of the Sickestin, Decapitatedin Anticultin, Katatonian Sky Void of Starsin ja Vomitoryn All Heads Are Gonna Rollin tasoisilla levyillä. Näiden äänien rytmit ja muodot yhdistyvät meidän ideoihimme ja lopputulos on kuvottavaa death metalia. SYTYKKEITÄ Vorumin tuhkista vuonna 2019 versonut Concrete Winds vie death metaliaan jatkuvasti vesikauhuisempaan ja tuhoisampaan suuntaan
Merkityksettömät minuutit
Millaisista asioista sanoituksissanne lauletaan. – Meistä tuli ystäviä, ja Black Sun pyysi myöhemmin Ninoa [Laurenne, kitara] tuottamaan heidän seuraavan julkaisunsa Silent Enemyn [2020]. Hätäisimmät saattavat vetää johtolankoja jopa natsi-Saksan käyttämään Schwartze Sonne -symboliin, mutta nimellä ei ole minkään sortin poliittista yhteyttä. Se on epätavallinen ja erityinen ilmiö, aivan kuten bändimme! Santiago Salem toteaa. – Kyllä, harjoittelemme joka kerta yhdessä ennen keikkoja, Laurenne vakuuttaa. Meillä oli niin hauskaa, että päätimme liittyä yhtyeeseen ja alkaa tehdä musiikkia yhdessä. – Tunnemme todella, että tämä on uusi alku, ja albumi edustaa sitä hyvin. – Treenaamme Ecuadorissa taas marraskuussa ennen tien päälle lähtöä. – Tutustuimme näihin kavereihin, kun he työstivät ja nauhoittivat yhtä julkaisuaan Sonic Pump -studiolla Helsingissä, laulaja Netta Laurenne muistelee. SYTYKKEITÄ JO SE X A V IE R C U E ST A Ecuadorissa 25 vuotta sitten perustettu power metal -yhtye Black Sun teki mielenkiintoisen siirron, kun kokoonpanoon astui kaksi tuttua suomalaista metalliosaajaa. Miten yhteistyönne alkoi. – Siitä, että tulee toimeen sen kanssa, kuka on, ja saa siitä irti parhaan mahdollisen. Bändin takataskusta löytyy kolme aiempaa pienehkön profiilin kokopitkää sekä muutamia lyhyempiä julkaisuja. 12. Nyt kaikki viittaa siihen, että suurempaa näkyvyyttä on luvassa. – On aika selvää, että tämä albumi tuntuu erityiseltä, koska se on ensimmäinen uuden kokoonpanon kanssa, basisti Santiago Salem toteaa. Internet helpottaa tunnetusti asioita, ja on lukemattomia yhtyeitä ja projekteja, jotka toimivat eri puolilla maailmaa ainoastaan kansainvälisen tietoverkon välityksellä. Nyt ryhmittymällä on kasassa ensimmäinen yhteinen albumi. – Ihmisen kamppailusta itsensä ja maailman kanssa, Laurenne vastaa. Bändin nimi vaikuttaa mielenkiintoiselta. Etelä-Amerikassa sijaitsevan Ecuadorin ja Suomen välissä on pitkä välimatka, tarkemmin sanottuna noin 10 000 lentokilometriä. Ja itsensä puolustamisesta. Musta aurinko nousee BLACK Sun perustettiin Guayaqulin suurkaupungissa vuonna 1999, mutta suomalaisjäsenet liittyivät mukaan vasta hiljattain. Koska laulaja lähti sen tuotannon aikana, suostuin laulamaan joitakin kappaleita ja lähtemään kiertueelle bändin kanssa. – Black Sun edustaa kontrastia, kuten auringonpimennystä. Pyrkimyksestä ja tarpeesta kehittyä, mutta samalla tunnustaa kipu, joka meillä on sisällämme. Oletteko koskaan päässeet harjoittelemaan yhdessä. Anteeksiantamisesta, ymmärtämisestä ja oppimisesta. Mitkä ovat konkreettisimmat erot uuden nimikkolevyn ja bändin aiempien albumien välillä
Full Circle marks the end of an era sincethis will be their final album. The cards they have in their hand are something completely extra this time. METAL BLADE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. BOLLMORA REKORDS SERIOUS BLACK RISE OF AKHENATON With ”Rise of Akhenaton”, Melodic Power Metal act Serious Black are not only celebrating their 10th anniversary. METALVILLE MORK SYV A deep, innovative & eclectic concoction of northern majesty, for the seventh studio opus in the mork saga, as the band marks the milestone of twenty years of existence PEACEVILLE RECORDS WOLFBRIGADE LIFE KNIFE DEATH Wolfbrigade stands among Scandinavia’’s most respected, influential, and reliable purveyors of real-world brute-force tumult. BLACK LODGE RECORDS MOTHER OF MILLIONS MAGNA MATER The unique post progressive metal act Mother of Millions is finally back with their new album ”Magna Mater”. Pekka’s super-strong voice finds its optimal place in Ensiferum’s sound. BLACK LODGE RECORDS BOMBUS YOUR BLOOD Gothenburg’’s Bombus returns with their new album, Your Blood, marking the dawn of a fresh musical chapter. METALVILLE TRANSPORT LEAGUE WE ARE SATANS PEOPLE Swedish groove metal legends Transport League are storming back into the spotlight with their explosive new album, ”We Are Satans People.” BLACK LODGE RECORDS CWF III New Milestone AOR Album from this exciting Collaboration, featuring the Toto vocalist Joseph Williams that teams up with former Chicago singer Bill Champlin and Swedish guitarist/ producer Peter Friestedt for an exhilarating AOR release. A tempestuous odyssey through eight tracks of pure, unadulterated black metal. Behold The Wolf and The King, the latest cataclysm to be unleashed by 1349. METAL BLADE RECORDS ENSIFERUM WINTER STORM Winter Storm offers a fantasy concept narrative written by Sami. For fans of Aerosmith, The Stooges, MC5 och Montrose. SEASON OF MIST GLORIOUS BANKROBBERS ROCK ’N’ ROLL CHURCH Glorious Bankrobbers are back leven brand new songs spanning from high energy action rock to a captivating ballad filled with steaming steel guitars. METAL BLADE RECORDS THE CROWN CROWN OF THORNS Crown Of Thorns serves as the band’s twelfth studio album as The Crown and is the dynamic, groundbreaking followup to 2021’s Royal Destroyer. BLACK LODGE RECORDS ASTRAL DOORS THE END OF IT ALL ”The End Of It All”, a reflection on what the world looks like today and to somehow say that this could be Astral Doors last album. A must for fans ofRiverside, Leprous, Crosses, Vola, Tesseract & Monuments VICISOLUM PRODUCTIONS 1349 THE WOLF AND THE KING. Musta aurinko nousee NUCLEAR VIOLENT DNA The rabid Chilean thrashers Nuclear are back with their seventh studio album. With this album, Bombus ventures down a somewhat different path, yet fans need not worry; the essence of Bombus remains intact. It also marks a triumphant return to the band’’s roots AFM RECORDS SWEET FULL CIRCLE Sweet are a phenomenon that has captivated the rock world for decades
Paljonhan se vaatii, mutta tietenkin minä soitan. Miten saan osa jotain suurempaa. Jos haluaa tehdä levyllisen musiikkia laadukkaasti, budjetti on helposti kymmenentuhatta euroa. Sehän on pelkkä resurssi. Jakaa visioita, tunteita, päämääriä, onnistumisia. Musiikinopettajani ymmärsi, kannusti ja kehui, ehkä ainoana aikuisena siihen aikaan. Levynteko ei kuitenkaan typisty yksinkertaiseksi laskelmaksi, vaan se on pyrkimys luoda arvoa ja mahdollisuuksia. Kaikki eivät soittovimmaa ymmärtäneet. Ymmärrän hyvin, että jos sanottavaa ei ole, sitä ei ole. Jos ihmisellä on sellainen olo, että hänet on tarkoitettu tekemään tätä asiaa, siinä eivät olosuhteet juuri hidasta. Toisinkin voisi kai olla, mutta en ole tullut ajatelleeksi sellaista vaihtoehtoa. Istuin hämärässä soittotilassa, katselin rumpusettiäni ja pohdin, millaista hulluutta tämä on. Menestys ja raha voivat olla ihan kelvollisia motivaattoreita, mutta ne eivät pärjää sille, että yksinkertaisesti haluaa tehdä. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA voi tehdä jotakin, mutta ei resurssi itsekseen mitään tee. Kyse voi olla rahastakin, mutta olen taipuvainen uskomaan, että jos tekemiseen on sisäinen motivaatio, rahapuoli kyllä järjestyy jotenkin. Tietenkin soitan TAPASIN taannoin vanhan musiikinopettajani vuosikymmenten tauon jälkeen. Se on herkkä tilanne, josta kestää toipua. Ihmiset tekevät. Olen soittanut yli 30 vuotta, mistä valtaosan bändeissä. Autio totesi, että hän kyllä pärjää, mutta muiden puolesta pelottaa. Kun sain täällä Tuusulassa tulevan levyn rummut purkkiin, takki oli todella tyhjä. Sitten siirryin rahasta siihen, kuinka paljon saan viettää aikaa ystävieni kanssa. Taloudellinen puoli on lopulta sivuseikka, vaikka julkisessa keskustelussa se on aina lähtökohta. Ja onko se nyt ihan kauheata, jos elämä ei aina ole keskiluokkaista. Viime aikoina olen pannut merkille useampiakin bändien lopettamisuutisia. Rumpujen takana haluan aina olla parempi versio itsestäni. Sillä on arvo itsessään. Tiedän hyvin, miten huvittavia alan taloudelliset realiteetit ovat. Televisiossa ja levyhyllyssä oli, mutta ei lähipiirissä. Vuosikymmenet ovat opettaneet, että sosiaaliset, psykologiset ja taiteelliset aspektit ovat kaiken a ja o. Elämää on hankala kuvitella ilman rumpuja ja bändiä. Helsingin Sanomissa (1.9.) haastateltiin indie-artisti Antti Autiota jutussa, joka käsitteli sitä, miten epävarmaa ja vaikeata artistina eläminen on. Onko raha menestyksen, laadun tai edes onnen mitta. Kuinka paljon rahaa on mennyt pelkkiin rumpuihin, kuinka paljon menee studiovuokraan, kuinka paljon maksamme tuottajalle ja niin edelleen. Kukaan ei sitä ehdottanut, eikä ympärillä ollut esikuvia. Rahan kannalta touhussa ei näytä olevan mitään järkeä, eikä apurahoilla tai tuilla paljon juhlita, jos sellaisia nyt sattuu saamaan. Ei kummempaa draamaa, palo vain hiipui, kiitos kaikille ja mennään eteenpäin. Resursseja tarvitaan, jotta V IL H O R A JA LA 14. Harva asia kiinnostaa minua yhtä paljon kuin bänditoiminta. Kirjoitan tätä Tuusulassa Lammaskallion Audio-studiolla, jossa olemme tekemässä Egokills-yhtyeen neljättä levyä. Rumpujen soittaminen oli lapsena ensimmäinen asia, jonka keksin maailmasta itse. Eikä kysymys ole vain siitä yhdestä levystä, vaan urasta ja elämästä, jonka osa se on. Ainahan lopettaminen tarkoittaa sitä, että joku tai jotkut bändistä eivät enää näe toiminnalleen arvoa. Kun hän kysyi varovasti, soitanko vielä, tuntui hyvältä vastata, että tietenkin soitan ja nähdä ilo hänen kasvoillaan. Toivon maailman kehittyvän suuntaan, jossa sisäinen motivaatio tunnistetaan paremmin. Toisinaan lopettamistiedotteista voi aistia häivähdyksen katkeruutta. Vaatisi melkoisen täysosuman, jotta levy tuottaisi saman verran
Tietenkin soitan
Tämä on fakta.” Megan tuomio: ”Taasko vegeä. Ei hätää, palstan agenda ei ole muuttunut miksikään, vaan kokataan ja testataan sitä, mitä sattuu milloinkin tulemaan. JB oli ollut vähän hämillään, mut ymmärsi yskän, kun tämä nimeltä mainitsematon basisti totesi perään: 'AC/DC best, you only second.' Melko kovis.” Tatti-parsanuudelihäsmäkkä Mehevää mutta lungia rockia Ginger Evilissä kitaroiva Tomi Julkunen on musiikkinsa näköinen ja makuinen kaveri. Lisää pannulle, kunhan sienistä on enin neste haihtunut ja parsat ovat pehmenneet sopivasti. Diggaan kasvismämmeistä, ei tartte olla mitään teeluupiffiä, et saa makunystyrät ennennäkemättömään hurmioon. 2. Sama pätee hänen häsmäkkäänsä, jossa suunnataan kohti Kaukoitää syksyisen lähimetsän kautta. Heitä pannulle, jossa ei ole säästelty voita. Pähkinät antavat kaivattua ruokaisuutta ja pitävät soijan kanssa huolen myös suolapitoisuudesta. Ja roketti-roketti-avainketju-moro-moro-hahmoille tiedoksi: parempi lihakset ku laihat kivekset. TOMIN KOKATESSA SOI: Disneyland After Dark – No Fuel Left for the Pilgrims (1989) ”Hyvä ystäväni oli mennyt sanoon D-A-D:n Jacob Binzerille suht sopivassa kumarassa, että teillä on maailman toisiks paras bändi. Mausta pippurilla sopivasti. 4. 16. Vaan jos vihreää tuntuu olevan liikaa, mikään ei estä heittämästä sekaan kanatai sikasuikaleita, tilipäivänä vaikka oikein härkää. Valmista samaan aikaan nuudelit ohjeen mukaisesti. Mut ku sattuu tilanne päälle, niin kyllähän sitä loihtii vaikka kuravedestä Baileysiä. Kasaa annos ja nauti fiilistellen. Tomin luonnehdinta: ”En oo mikään viiden tähden kokki, vaan lähinnä kalapuikot ranskalaisilla -tyyppinen evästäjä. Lisää pannulle pähkinät ja runsaalla kädellä öljyä, etteivät makuhermot jää tyhjänpantiksi. 3. Paloittele riittävän terävällä Rambo-keklulla sienet ja parsojen nuput sopiviksi paloiksi. Suola, pippuri ja voi: pyhä kolminaisuus, ja eiku vuan. Paloittele kirsikkatomaatit ja chilit. Tomin ja yhtyeensä kunniaksi voi sekaan lisätä pienet gingerit eli raastetut inkiväärit, kuten meillä päin sanotaan.” TARPEET • tatteja • parsaa • kirsikkatomaatteja • riisinuudelia • seesamiöljyä • soijaa • suolapähkinöitä • tuoretta chiliä maun mukaan • pippuria maun mukaan HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN 1
FATLIZARD.BEER
Se päättää trilogian, jonka Endless Forms Most Beautiful aloitti kymmenen vuotta sitten. Yesterwynde on siitä taas pätevä esimerkki. Nightwishin kymmenes studioalbumi Yesterwynde päättää lähes vuosikymmen sitten alkaneen albumitrilogian. – Sehän vitutti ihan tolkuttomasti, kun Marko soitti ja ilmoitti meille päätöksestään. Pitkäaikainen basisti-laulaja Marko Hietala erosi yhtyeestä tammikuussa 2021, ja tuore levy on sitten Wishmasterin (2000) ensimmäinen, jolla miehen soittoa ja laulua ei kuulla. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVAT TIM TRONCKOE 18. Uusia tuulia Yksi suuri muutos Yesterwyndella koskee bändin kokoonpanoa. Olemme aina säilyneet aitoina, ja jokainen levy kuulostaa itseltään. Onhan se hienoa, että olemme saaneet tehtyä kymmenen levyä, ja olemme aina pystyneet tekemään jotain ainakin itsellemme uutta, hieman erikoista ja haastavaa, Nightwishin musiikillinen johtaja ja kosketinsoittaja kertoo. N ightwish saavuttaa kymmenen albumin merkkipaalun tämän lehden julkaisupäivänä ilmestyvällä Yesterwyndella. Miltä tuo luku tuntuu, Tuomas Holopainen. Mika Jussila on masteroinut joka ikisen levyn, ja Mikko Karmila miksannut kaikki ekan jälkeen. Siinä meni varmaan useampi päivä, että mie itse olin sitä mieltä, ettei bändillä taida olla jatkoa. Ainakaan minun korvaani mitkään kaksi levyä eivät kuulosta samalta. Yhtyeen soundi on hioutunut vuosien varrella, ja osasyy sen tunnistettavuuteen on varmasti taustaryhmässä, joka on pysynyt liki samana alkuajoista lähtien. Levy käsittelee vahvasti aikaa ja historiaa – samalla, kun yhtyeen oma tulevaisuus on pelkkä kysymysmerkki. – Voin ihan vilpittömästi sanoa, ettei ole käynyt sekuntiakaan mielessä käyttää mitään muuta kuin tätä kolmikkoa. – Komea pyöreä luku, en mie sitä ehkä sen enempää jalustalle asettelisi. Aina on tullut jotain uusia elementtejä, ja evoluutiota musiikissakin. Hän on nauhoittanut meidän jokaisen levyn tai ollut mukana osatuottajana. On niin paljon helpompaa ja stressivapaampaa toimia, kun takana on noin jyhkeä ryhmä, joka tietää täsmälleen mitä osaa tehdä ja tuntee myös meidät. – Se on asia, josta oon Nightwishin suhteen kenties kaikkein ylpein. – Meillä on ollut sama äänittäjä-tuottaja, Kinnusen Tero, ensimmäisestä demosta eli vuodesta 1996 lähtien
Bändin historiassa on ollut sen verran turbulenssia, ja nämä ovat aina olleet hyvin raskaita prosesseja. 19. Bändin uudeksi basistiksi pestattiin Jukka Koskinen. Aluksi kiertuejäsenenä aloittaneen miehen virka vakinaistettiin elokuussa 2022. Nyt ei vaan voi lähteä rundille, muuten saattaa sattua inhottavia asioita.” – Ajattelin, että pystyisimme varmaan löytämään tuuraajan tai korvaajan ja tekemään yhä hyviä levyjä, mutta mulle tuli vaan fiilis, etten enää jaksa jäsenten vaihtumista. – Siinä oli sekin, että tämä juttu lähti Markon suunnalta, eikä meillä ole hänen kanssaan mitään skismaa. Yhtye päätti jatkaa kahden laulajan eli Floor Jansenin ja Troy Donockleyn voimin, eikä uuden miesäänen etsiminen käynyt edes mielessä. ”Nightwish on nyt siinä pisteessä, että se tarvitsee pitkän tauon. Ajattelimme, että kokeillaan nyt vielä, ihan taiteen takia. Toisen perustajajäsenen, kitaristi Emppu Vuorisen, ja managementin kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen tuli kuitenkin tunne, ettei näin hieno tarina voi loppua kuin seinään. Totta kai iso osa bändiä lähti, eli Markon ääni. – Kuulen päässäni, miltä biisit tulevat kuulostamaan, ja tällä kertaa sitä Markon ääntä ei kuulunut. Syyt ovat hyvin henkilökohtaisia, ja olen sanonut, että haluamme nähdä tällä bändillä tulevaisuuden. Hän ei vain enää pystynyt olemaan mukana – erinäisistä syistä, joista hän on avautunut julkisuudessa. Jotain täytyy vielä tehdä. Muutos vaikutti hieman myös uuden levyn säveltämiseen
– Oli mielenkiintoista jutella Jukkiksen kanssa maailmankatsomuksesta ja kaikesta, tutustua häneen ja käydä läpi hänen soittotyylinsä, että millä tavalla hän maustaa biisejä bassonsoitollaan. Rupesin miettimään, että mites jatketaan edellisestä levystä, ja biisejä alkoi vain syntyä. Sinulla oli pakko olla kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa ja niin edespäin. Ehkä jopa koko levy. ”Minulla ei ole pienintäkään hajua Nightwishin seuraavasta levystä. Tätä ajatusta märehdin pitkään. Onko tähän asiaan piilotettu biisi tai edes biisinpätkä, melodia tai sanoitusidea. Hän on ihan uskomaton tukijalka tuossa vierellä, ja huikea basisti. Miltä Hietalan lähtö Nightwishistä tuntuu nyt, useamman vuoden jälkeen. Kuuntelin päivän tekeleitä aina iltaisin röökillä käydessä, ja vähän jo raakkasin, mikä kuulostaa hyvältä ja millä jatketaan. En ole koskaan nähnyt hänen kiihtyvän mistään. Sehän ei ole huono juttu, koska tarkoitus ei missään nimessä ollut lähteä apinoimaan Markoa. Toivottavasti mies pystyy pitämään itsensä kunnossa ja löytää rauhan omien musiikillisten ambitioidensa kautta. Käytin tarkoituksella tuommoista kämäistä laitetta, koska jos sellaisella kuunnellut jutut saa aikaan reaktion, ollaan ehkä jonkin hyvän äärellä. – Siitä muodostui rutiini, että tein jotakin joka päivä ja nauhoitin tuotokset vanhalle kunnon sanelukoneelle. Se on katkeamaton ketju, miljoonia vuosia. Vuoden lopussa oli biisit valmiina, ja 2022 alussa äänitimme Teron kanssa ensimmäisen demon. – Surullistahan se edelleen on, meillä oli kuitenkin 20 vuoden upea reissu kimpassa. Hän on mukavalla tavalla erilainen kuin Marko, mikä sekin toi jotain uutta. Soitto on hyvin erilaista, ja Jukkiksen persoona kuuluu siinä hyvin. Suurena innoittajana toimi myös Rutger Bregmanin tietokirja Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa. Jos yksikin sen ketjun palasista olisi kuollut aikoinaan, sinua tai minua ei olisi olemassa. Haluamme tehdä sellaisen jossain vaiheessa, mutta siihen menee aikaa.” 20. – Meillä synkkasi saman tien, Jukkishan on maadoittavin kaveri mitä voi olla. Ajattelin, että tämä on niin uskomaton juttu, että nyt on tulossa todella iso biisi. Yesterwynde on koko ajan mielessä kaikessa mitä tekee – kun on ulkoilemassa, käy kaupassa, lukee kirjoja, katsoo leffoja tai pelaa pelejä. Kuinka täysipäiväistä tekemistä tällainen vuoden sävellysprosessi on. – Se, että sie oot olemassa, on käsittämätön etuoikeus ja niin monen sattuman summa. Holopainen aloitti uusien kappaleiden tekemisen tammikuussa 2021. – Miun kohdalla se on ihan täysi immersio, aamusta iltaan. Jukkis toi tähän hommaan aikamoisen piristysruiskeen, ja luojan kiitos tämmöinen valinta tehtiin, koska nyt olemme taas hyvässä paikassa. Kaikessa miettii, että olisiko tässä jokin juttu. – Se lähti ihan tyhjästä. En tarkoita, että aamusta iltaan soittelisin tai kirjoittaisin sanoja, mutta tuolla takaraivossa ne kolkuttaa ja maailman tuntee sen levyn kautta. Pääajatus levyn teemasta tiivistyy sen ensimmäisen singlen Perfume of the Timelessin musiikkivideon alussa. Isojen aiheiden äärellä Yesterwynden säveltäminen kesti noin vuoden
No, ei se tarkoita mitään. Katsoimme tosi tarkkaan, että kaikki menee protokollan mukaisesti, mutta se oli hyvin mielenkiintoinen kokemus. James Shearman, joka on ollut kapellimestarina meidän kaikilla levyillä, otti vastuun kirjoittamisesta. – Luulen, että olen meinannut sitä, että se on ollut isoin levy tehdä ajallisesti ja määrällisesti. Se on iso kunnianosoitus ja sydäntä lämmittävä asia. :II: Nature., 2020] Noise-biisissä on yksi tämmöinen. – Lontoosta on purettu niin paljon studioita, että jäljellä on käytännössä kaksi: AIR ja Abbey Road. Nyt voin jo paljastaa, että edellisen levyn [Human. Pojat haaksirikkoutuivat ’Atan saarelle vuonna 1965 ja elivät siellä keskenään sulassa sovussa 15 kuukautta, ennen kuin heidät löydettiin. – Oon miettinyt tuota, enkä oikeasti keksi, koska se on niin kuulijan korvassa. Kymmeniä naamoja 20 vuoden takaa, Lontoossa! Nämä ihmiset, jotka ovat siis soittaneet kaikki Hollywood-soundtrackit sun muut, haluavat tulla meidän levyille. – Levyllä ei ole stoorijatkumoa biisistä toiseen, mutta kaikki kappaleet liittyvät aikaan, muistoihin ja kuolevaisuuteen, optimismin ja positiivisuuden kautta. Voi sanoa, että se on myös ylistys ihmisyydelle ja ihmiskunnalle, niin paljon kuin sitä parjataankin. – Vaikea kuvailla, kun se oli niin käsittämättömän hieno fiilis. Holopainen ei osaa mainita suoranaisia esimerkkejä, miten albumi eroaa edeltäjästään tai muista yhtyeen levyistä. – Aika useinkin näissä Lontoon-sessioissa meitä on pyydetty selittämään, mistä biisissä kerrotaan, ja miksi tämä sana on tässä tai näin. Suosittelen tuota kirjaa kaikille, jotka lukevat tämän jutun, koska Bregman käy siinä tieteellisesti läpi kaikki todisteet ja empiiriset perusteet, miksi asia on oikeasti näin. Paitsi tätä tunnetta. Se kuulostaa foneettisesti todella hienolta, mutta mitä se tarkoittaa. Esimerkiksi nämä The Children of ’Atassa laulavat tongalaiset vaativat saada tavata minut henkilökohtaisesti ennen nauhoituksia, että voin kertoa, minkä takia tulemme ronkkimaan heidän kulttuuriaan. Todellisena erikoisuutena albumilla esiintyy Tyynenmeren Tongalta peräisin oleva kuoro. – Oon valtava fani sille, kun vanhoja mustavalkoisia kuvia tai videonpätkiä väritetään. Aika paljon kuulemma sanotaan, että menimme viime levyllä kevyempään suuntaan, ja minä vähän hämmästelen sitä. Levyllä kuullaan myös lapsikuoroa, jonka osuus on tärkeä tiili seinässä. He ovat eläneet oman elämänsä ja ovat kuin kummituksia, jotka puhuvat meille. The Day of… on se, johon heidät halusimme, ja käytimme ihan häpeilemättä soundireferenssinä tätä tunnettua Pink Floydin biisiä. Haluamme tuoda sen maailman tietoisuuteen, tehdä kaiken hyvin kunnioittavasti ja täysin heidän ehdoillaan. Esimerkiksi Perfume of the Timelessissa on yksi sellainen, josta odotin, että jengi kävisi keskustelemaan. Tyyppejä, jotka ovat sanoneet, että haluavat olla mukana aina, kun Nightwish tulee äänittämään. Kaikilla levyillä, aina ensimmäisestä lähtien, on ollut ne ääripäät. Se oli tosi mielenkiintoista tällaiselle leffamusafriikille. Yksikään siinä näkyvistä ihmisistä, niiden lapsista tai lapsenlapsista ei ole enää täällä. Siellä näki samoja tyyppejä, jotka olivat Oncen nauhoituksissa 2003. – Tätähän on harrastettu jokaisella levyllä jonkin verran, mutta nyt sitä on enemmän kuin koskaan, myös kansitaiteessa. Ainakaan vielä ei ole kantautunut korviini, että kukaan olisi sitä löytänyt. Muusikko kertoo, että koko levy on täynnä ”easter egejä”, eli biiseihin on piilotettu paljon asioita. – Mitäköhän mie oon silläkin tarkoittanut, Holopainen nauraa. Valinta kytkeytyy The Children of ’Ata -kappaleeseen, joka kertoo ”tosielämän Kärpästen herran tarinan” kuudesta tongalaisesta pojasta. Kuoro on biisissä ihan lyriikoiden takia, eli Floor on tämä fearmonger, julistaja, ja vastapainona lapset kertovat kertosäkeessä omalla viattomuudellaan, miten asiat oikeasti ovat. Mutta kun sitä katsoo väritettynä, se voisi olla vaikka eiliseltä. Muun muassa seiskaradan The Children of ’Atan tarina löytyi siitä kirjasta. Albumin nimi Yesterwynde on puolestaan yhtyeen itse keksimä sana. – Hän on äärimmäisen miellyttävä, peribrittiläisen kohtelias tyyppi, ja häneltä tuli tarinoita, jotka kolahtivat meille aika lujaa. Sama se on Yesterwyndella, eli laidasta laitaan. – En löytänyt sanaa sille tunteelle, jota koin, kun katsoin näitä väritettyjä videoita ja kuvia. Se on hyvin ymmärrettävää. Mietimme sitten Troyn kanssa, että pitäisikö meidän keksiä ihan oma sana sille. Niin paljon kuin ihminen on tehnyt pahaa ja tekee tällä hetkelläkin, on hirmu tärkeää muistaa, että ylivoimainen enemmistö maailman ihmisistä on kuitenkin hyviä. Biiseissä on, kuten on ollut aiemminkin, Karmilan Mikon sanoin ”rutkasti tapahtumia”. ”Yester” tuli minulta, ja Troy sanoi saman tien ”wynde”. Kun katsoo jonkin mustavalkoisen 1800tai 1900-luvulta kuvatun pätkän, se on kuin eri maailma. Se tarkoitti, että pääsee namedroppaailemaan, mutta se maksaa. Yllätyksiä ja piiloviestejä Kosketinsoittaja on puhunut aiemmissa haastatteluissa Yesterwyndestä Nightwishin isoimpana albumina. Jos sen kuuntelee monona eikä stereona, introssa voi kuulla, kun Floor sanoo 21. – Lapsikuoroa on kahdessa biisissä. Ehkä Yesterwyndella on vielä enemmän kuin aikaisemmin. Seitsemän päivän äänityssessiot olivat bändille huikea kokemus. – Tulee olemaan tosi mielenkiintoista nähdä, bongaako jengi ne. On raskaampaa mättöä ja akustista juttua, enkä näe, että se olisi muuttunut edellisellä levyllä millään tavalla. Hän kertoi muun muassa siitä, millainen sessio oli tehdä musat ensimmäiseen Taru sormusten herrasta -leffaan. – Sanoin, että kappaleen tarina on todella inspiroiva. Netflix oli buukannut AIRin tyyliin kolmeksi kuukaudeksi, joten meillä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin mennä Abbey Roadille. Se vähän sohii ampiaispesää, mikä on tarkoituskin. Niissä on huikeaa taikuutta, jota en osaa selittää. Abbey Roadilla äänittäjänä toimi Jonathan Allen, joka on nauhoittanut satoja Hollywood-soundtrackejä. Myös levyn aloitus voi olla monelle semmoinen, että mikäs juttu tämä on, kun lähtee tämmöinen keskiaikainen kuoro. – Oncesta [2004] lähtien levyjemme orkestraatioiden ja kuorosovitusten tekijänä on toiminut Pip Williams, mutta nyt hän joutui astumaan syrjään terveysvaikeuksien takia. Onneksi häneltä löytyi aikaa ja inspiraatiota, sillä olisi ollut vaikea kuvitella kenenkään muun tekevän sitä. – Luulen, että The Day of… yllättää monet niin musiikillisesti kuin lyriikoidenkin puolesta. Tuttuja kuvioita Yesterwynden orkesteriosuudet äänitettiin Lontoossa Abbey Road -studioilla, ensimmäistä kertaa sitten Dark Passion Playn (2007). – Olin juuri lukenut sen, kahdesti putkeen, silloin 2020 lopussa ja ajattelin, että tässä on niin hyvää kamaa, että se menee seuraavalle levylle
Yhtye ei aio tehdä tauon aikana myöskään uutta musiikkia. Viime vuosina musiikinkuuntelutavoissa on muuttunut toinenkin asia. Se on täysin sallittua, musiikkia voi kuunnella monella tavalla. He sanoivat, että se on loistava singlevalinta, mutta ihan vaan heittona, että voisiko intron ottaa pois Spotifyssa. – Oli huikea fiilis soittaa sille yleisömerelle ja nähdä noin 500 metrin päässä studio, jossa teimme ensimmäistä demoa 28 vuotta sitten. Levykokonaisuuksien kuunteleminen koki inflaation jo pitkän aikaa sitten suoratoistopalveluiden yleistymisen myötä. Mutta kaikki meni aivan loistavasti. Se on piilotettu sinne sillä tavalla, että stereona ei kuule mitään. – Hienoa, että saimme sen keikan tehtyä. Kiteen-keikasta on nyt hieman yli vuosi. 2026 tulee täyteen 30 vuotta, ja sitä ehdottomasti juhlistetaan. On kiva yhdistellä asioita, viitata juttuihin ja piilottaa sinne näitä arvoituksia. Se voi olla eri tarina. Kokonaisuudeksi se on ajateltu, mutta ei siinä ole mitään pahaa, jos jengi haluaa fiilistellä jotain tiettyä biisiä ja tanssia sen tahtiin. Holopaisen mielestä levy on parhaimmillaan kokonaisuutena kuunneltuna. Meillä on Nuclear Blastin kanssa useamman albumin sopimus, eli motivaatiota on kyllä, mutta mihin suuntaan tämä tästä menee, siitä ei ole mitään hajua. – Kun tulee joku uusi Netflix-sarja eikä kaksi ekaa jaksoa kolahda, se jää siihen. Myöhemmin tulevaisuudessa uusia albumeja on luvassa. Syyt ovat hyvin henkilökohtaisia, ja olen sanonut, että haluamme nähdä tällä bändillä tulevaisuuden. – Luojan kiitos meillä on niin pitkä historia ja semmoiset näytöt menneisyydessä, että saamme tehdä mitä haluamme ja pystymme tekemään tämmöisen singlen. Siinä oli vähän jännät paikat, kun [siihen aikaan raskaana ollut] Floor oli jo sen verran isona, että mitenköhän hän kestää tuommoisen melkein kahden tunnin rykäisyn. Se tuo tyyneyden tunteen, mutta ei tarkoita, etteikö olisi mitään ambitioita jäljellä.” 22. Pitää vaan adaptoitua mahdollisimman hyvin. Se näkyy siinä kaksi sekuntia, ja kaksi kirjettä tuli saman tien. Kaikki on niin helposti saatavilla ja tarjontaa on niin tolkuton määrä. – Tämä on nykypäivää, eikä se haittaa minua ollenkaan. Se oli karvat pystyyn nostettava kokemus, ja lavalla kävi läpi aika paljon tunteita. Yhtye soitti toistaiseksi viimeisen keikkansa kotikaupungissaan Kiteellä saman vuoden kesäkuussa. Niin se kuulemma valitettavasti on. Itsekin olen siis syyllinen tällaiseen, mutta ei me tuosta biisistä silti tingitty. Oli se sitten jokin julkaisu tai jokin muu asia, jota ei ole lyöty vielä lukkoon. Sen yhdessä kohtauksessa on kirjoitettu seinään muinaisen Atlantiksen keksityllä kielellä, että ”jos näet tämän, lähetä se osoitteeseen…” ja sitten levy-yhtiön osoite. Tuosta se lähti, ja kaikki mitä olemme saaneet kokea näiden ihmisten, eri ihmisten, kanssa melkein 30 vuoden aikana, on ollut huikea reissu. Nyt ei vaan voi lähteä rundille, muuten saattaa sattua inhottavia asioita. Listalla on ainakin uudesta materiaalista koostuva akustinen albumi. ”Jos lähtisin tältä planeetalta vaikka huomenna, niin tuntuisi hienolta, että on saanut jätettyä jäljen tälle pallolle ja huutaa oman huutonsa sinne tuuleen. – Minulla ei ole pienintäkään hajua Nightwishin seuraavasta levystä. – Ei ne helposti sieltä löydy. Holopainen jatkaa tajunneensa asian itsekin. – Tässä on tehty aika lailla 28 vuotta putkeen levy-rundi-levy-rundi-levy-rundia, ja Nightwish on nyt siinä pisteessä, että se tarvitsee pitkän tauon. Nykyajan haasteet Yesterwyndella on 12 kappaletta, joiden yhteismitaksi tulee yli 71 minuuttia. – Meillä on ollut mahtava matka tähän asti. Millaisia asioita Nightwish haluaisi vielä saavuttaa joskus tauolta palattuaan. Haluamme tehdä sellaisen jossain vaiheessa, mutta siihen menee aikaa. Hienosta kokemuksesta huolimatta lavoille ei ole ollut ikävä. ”shut up”. Tai niin luulimme Imaginaerum-leffankin [2011] kanssa. Uskomaton mimmi. Holopainen ei missään nimessä halua muuttaa musiikintekotapojaan mainitunlaisten kaavojen takia. Osa jutuista on kätketty lyriikoihin, osa taas jotenkin muuten. – Olisikohan tuo jopa lähtenyt siitä, kun tajusimme, että kaikki mahdollinen ruoditaan – annetaan sitten ruodittavaa! Oon itse semmoinen ristikko-, pakohuonepelija dekkarihullu, ja ehkä se tulee sitä kautta Nightwishinkin multiversumiin. Pysähtymisen paikka Nightwish tiedotti alkuvuodesta 2023 jäävänsä kesän jälkeen määrittelemättömäksi ajaksi keikkatauolle. Nautitaan nyt tästä Yesterwyndesta, kun se on saatu tehtyä. – Biisit ovat tietyssä järjestyksessä ihan syystä, ja niiden välit on mietitty sekunnin kymmenesosan tarkkuudella. Se on tietysti epäreilua sarjan tekijää kohtaan, joka on ajatellut, että mennään nyt hitaasti ja sitten paisutellaan. Lähitulevaisuuden näen siten, että huilitaan pitkä tovi, juhlistetaan tuota 30-vuotista, ja haistellaan sen jälkeen ilmaa, että miltä tuntuu. – Kävimme levy-yhtiön kanssa palaverin tuosta ekasta sinkusta, kun se on kahdeksan ja puoli minuuttia pitkä ja siinä on yli kahden minuutin intro. Internetiä vastaan tappeleminen on kuin tuulimyllyjä vastaan tappelisi, on ihan turha lähteä mukaan siihen sotaan. Olisikin mielenkiintoista kuulla joltain debyyttiartistilta tai -bändiltä, mitä levy-yhtiö sanoo siinä vaiheessa, kun he tuovat eteen tällaisen biisin. – Jotkut algoritmit ovat laskeneet, että laulun pitää alkaa ensimmäisen 15 sekunnin aikana tai ihmiset menevät eteenpäin. Onko oikeasti näin, siis onko ihmisten keskittymiskyky mennyt tähän. Holopainen nimeää kyseisen konsertin yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistaan
Tärkeitä asioita Holopaisen mukaan Nightwishin uran kohokohtia ovat aina olleet ne hetket, kun uusi levy on saatu masteroitua. – Vähän aikaa sitten tuli yksi musiikillinen idea, joka saattaa vaatia, että teen sen omalla nimelläni. Niitä on valtavasti, ja toivon, että olen vasta elämäni puolivälissä. Jumaliste. Syyskuussa aloitetaan nauhoittaminen, alkuvuodesta miksataan ja loppuvuodesta lähdetään pitkälle rundille. Yesterwyndelle Holopainen olisi kovasti halunnut vierailijaksi lähinnä BBC:n luontodokumenttien äänenä tunnetun David Attenborough’n. – Troy ja Johanna ovat tehneet biisejä, ja minullakin on pari uutta tulossa. Tässä on levy, tässä on viimeisten vuosien tulos siitä, mitä on tehty kimpassa. – Ei se, kun levy julkaistaan, vaan kun saa masterin käteen ja tietää, että tälle ei voi tehdä enää mitään. Jengi on levittäytynyt ympäri maailmaa ja on perhettä ja kokopäivätöitä. Se ei istu Auriin eikä Nighwishiinkään. – Lähetin hänelle kirjeen, ja hän vastasi – siis David Attenborough lähetti minulle käsinkirjoitetun kirjeen takaisin. Kosketinsoittajan, Donockleyn ja Holopaisen puolison Johanna Kurkelan muodostama Auri esimerkiksi valmistelee kolmatta levyään. – Koen, että olen saanut tehdä niin nyt melkein 30 vuotta. Mutta jos on palo tehdä jokin juttu, joka ei istu muihin formaatteihin, se pitää varmaan sitten tehdä itse. Siitä tulee tosi kivaa. Ihan supernasta prokkis sekin, mutta yhteisen ajan löytäminen on aika haastavaa. Aivan uskomaton juttu. On jotenkin jännää, että lukiossa katsoi Holopaisen Esaa ylöspäin ja Amorphis oli kovinta ikinä, ja nyt olemme tehneet pari rundia kimpassa ja käyneet yhteisellä venereissulla Esan kanssa. Hyvä, että siihen on nämä väylät – muutkin kuin Nightwish. Tein kymmenen vuotta sitten sen Roope Ankka -soololevyn [Music Inspired by the Life and Times of Scrooge], ja sen jälkeen olin vahvasti sitä mieltä, että tämä oli tämmöinen one timer. Ajatuksen tasolla on mahdollisesti myös kolmas projekti. – Hän kirjoitti, että on 95-vuotias – siihen aikaan oli, nyt hän on 98 –, eikä tee enää tällaisia asioita, mutta levyn teema kuulostaa mahtavalta. Se olisi ollut aika kova jatkumo edellisen levyn [evoluutiobiologi Richard] Dawkinsin vierailulle, mutta se jäi nyt sitten kokematta. Aina, kun kokee jotain tai lukee jotain, sen ajattelee sitä kautta, että saisiko tästä tehtyä jonkin tarinan tai biisin. Se hetki on aina ollut paras. – Olemme fiilistelleet sitä pitkään, ja se on hauska ajatus, sillä bändi alkoi aikoinaan akustisena projektina. Nightwishin tauon aikana Holopainen aikoo keskittyä muihin musiikkiprojekteihinsa. Jos jossain vaiheessa olemme täysin varmoja, että tämä on nyt se viimeinen levy, niin sitten teemme täysin akustisen albumin. ”Kaikkea hyvää sinulle ja bändillesi, terveisin Sir David Attenborough”. Se tuo tyyneyden tunteen, mutta ei tarkoita, etteikö olisi mitään ambitioita jäljellä. 23. Tässä on nähnyt, että meidän musalla on oikeasti merkitystä ihmisille. Mieti, että sen statuksen kaveri saa suomalaiselta muusikoilta kirjeen, ja hän vaivautuu vastaamaan siihen! Ja se vastaus tuli tyyliin viikon päästä siitä, kun lähetin sen kirjeen. Se viihdyttää ja lohduttaa, on jopa pelastanut ihmishenkiä, ja ihmiset ovat löytäneet toisensa tämän musiikin kautta. – Sekin on ollut mahtavaa, että on saanut kohdata omia suuria sankareitaan tämän musan kautta. Myös Darkwoods My Betrothed työstää uutta musiikkia, mutta seuraava albumi ottanee vielä aikansa. Se kirje on miulla kehyksissä seinällä. – Jos lähtisin tältä planeetalta vaikka huomenna, niin tuntuisi hienolta, että on saanut jätettyä jäljen tälle pallolle ja huutaa oman huutonsa sinne tuuleen. – Jounilla [Mikkonen] on jo useampi biisi valmiina, ja hän on soitellut meille demoja. – On etuoikeus, että on nämä muut kanavat, koska kaipaan luomista jokapäiväiseen elämääni. Arvostan tällaisia juttuja valtavasti. Kosketinsoittaja kertoo, että hänen onnellisuutensa syntyy hyvin syvästi siitä, kun tekee jotain merkityksellistä, ja tekee sitä itselle tärkeiden ihmisten kanssa. Mukaan lähtee paljon Nightwishin teknistä porukkaa, eli jälleen kerran tuttuja
Johtohahmo Gabriel Franco on oppinut koettelemuksista sen, että aina on edessä uusi päivä. O regonin Portland on todellinen kulttuurikaupunki. Unto Others on soittanut post-punk-vaikutteista goottiheviään monenlaisissa vaikeuksissa. Täällä on siis tosi paljon muualta muuttaneita, TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 24. Kolmas albumi Never, Neverland näyttää ilmestyvän tavallista kirkkaampaan valoon. Portland vaalii kaikkea, mistä olen kiinnostunut. Sieltä on tullut kovia bändejä Kingsmenistä Dead Mooniin ja Paul Revere & the Raidersistä Dandy Warholsiin. – Ei millään pahalla kenenkään kotikaupunkia kohtaan, mutta en usko, että olisin voinut syntyä parempaan paikkaan. Viimeisimpien joukossa Portlandin lipun alla on purjehtinut Unto Others. Koen olevani todella onnekas, eikä minun edes tarvinnut muuttaa tänne, toisin kuin useimpien muiden. Tuo hevimetallia, goottirockia ja post-punkia yhdistelevä yhtye on saanut valmiiksi kolmannen albuminsa Never, Neverlandin. Unto Othersin laulaja-kitaristi ja johtaja Gabriel Franco heittää, että Portland on vähän niin kuin Berliini, mutta ilman graffiteja
Vuosi 2020 oli rankka Francolle ja hänen bändikavereilleen eli basisti Brandon Hillille, rumpali Colin Vranizanille ja kitaristi Sebastian Silvalle. ”Mikä tahansa riffi voi olla merkityksellinen, kun sen toteuttaa oikein.” 25. Niin hän sukelsi syvemmälle post-punkiin ja goottirockiin. Ne eivät koskaan päässeet mihinkään. Tällä kierroksella Franco pyrki väistelemään virheitä, joita oli tehnyt aiemmissa bändeissään. Ideana oli yksinkertaisesti, että otan oman elämäni hallintaani. Ennen Unto Othersia hän vaikutti pitkään heavy/speed metal -bändi Spellcasterissa, joka julkaisi 2010-luvulla kolme albumia ja ep:n. Syksyllä Idle Hands joutui luopumaan nimestään, jonka eräs toinen yhtye oli tavaramerkinnyt itselleen vuonna 2014. Yksi tärkeistä uusista vaikutteista oli espanjalainen Héroes Del Silencio. – Olin ollut kymmenen vuotta demokraattisissa bändeissä. Olin pannut koko elämäni peliin tämän vuoksi. Nyt kun mietin, en tunne ketään, joka ei olisi bändissä. Sellaisissa, joissa on viisi jätkää, joista jokaisella yhtä paljon sananvaltaa. Kun Spellcaster loppui, päätin, että seuraavaa bändiä pyöritän omalla tavallani. Portlandissa on valtava indie rock -skene, death metal -skene ja bläkkisskene. porukkaa Bostonista, New Yorkista, Kaliforniasta... Kun hänen uusi yhtyeensä lähti keikoille, hän pyrki tekemään myös sen huolella. – Se oli ihan paskaa aikaa, Franco huokaa. – Kun julkaisimme Manan, kaikki levy-yhtiöt juoksivat perässämme papereiden kanssa. Se on yleistä muusikkokuplassa hengaavien soittajien parissa, ja sellainen kaveri Franco on. Uutterasta puskemisesta huolimatta Spellcaster ei saavuttanut laajempaa suosiota. Vuonna 2017 Franco ryhtyi tekemään biisejä uudelle yhtyeelleen. Juuri kun homma alkoi toimia, kaikki meni pieleen. Sen vuoden keväällä silmille räjähtänyt koronapandemia sotki kaiken. Ja King Diamondin mukana olimme vain lämmittelijänä. Se sai Francon turhautumaan niin, että hän päätti alkaa tehdä asiat uudella tavalla. Franco antoi bändilleen nimeksi Idle Hands. Siinä vaiheessa ensimmäinen ep:mme oli ollut ulkona pari kuukautta, ja jengi lauloi keikalla biisiemme mukana. – Olin tehnyt tosi paljon töitä, ja bändi oli noussut koko ajan ylemmäs. Ja bändejä on kaikkialla. Se ilta muuten tuli mieleeni viime Euroopan-kiertueella, kun porukka lauloi kovempaa kuin minä. Tuntui, että Jumala tai joku sellainen ei halua, että menestyn. Sisters of Mercyä diggaillut hevimies Franco sai kuulla, että jokin hänen uudessa musiikissaan toi mieleen paitsi Iron Maidenin myös The Curen, Damnedin ja Depeche Moden. Pääesiintyjänä oli Uada, ja illan ensimmäinen yhtye oli Bewitcher. Saimme uuden levydiilin Roadrunnerilta, Franco muistelee. Eli kunnon Mana-rundi jäi oikeastaan tekemättä. Mutta Mana oli vasta ilmestynyt, kun kiersimme Eurooppaa, eikä kukaan vielä tiennyt biisejämme. Tajusin heti ensimmäisellä keikalla, että suunta on oikea. Ensimmäisenä valmistui kappale nimeltä Blade and the Will, joka päätyi bändin ensimmäiselle ep:lle ja sittemmin albumille. – Teimme Amerikan-kiertueen King Diamondin kanssa ja 50 keikan Euroopan-rundin. – Pidin huolen, että ekalla keikalla illan muut bändit ovat relevantteja ja cooleja, ja että me soitamme niiden välissä. Kun debyyttialbumi Mana tuli saataville vuonna 2019, se herätti alalla mukavasti huomiota. Synkän pilven hopeareunat Idle Handsin ensimmäiset äänitteet julkaisi saksalainen Eisenwald Records. En tosiaan voinut silloin kovin hyvin
Kolmas levymme on saanut helvetisti huomiota, vaikkei se ole edes vielä ilmestynyt. Voisiko olla niin, että Gabriel Francon kriisistä kriisiin edennyt ura on viimeinkin etenemässä suunnitelmien mukaan. Sellaisissa, joissa on viisi jätkää, joista jokaisella yhtä paljon sananvaltaa. – Musiikki on kehittynyt luonnollisesti joka levyllä, ja ainoa syy siihen on, että minä olen tehnyt biisit. – Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia kirjoittaa uutta materiaalia. Yhdistelmä oli erikoinen. Ensin nopeasti, sitten hitaasti. Mietin, että tässäköhän tämä oli, eikö bändi pääse enää pidemmälle. Joskus juuri se on todella mukavaa. Eikö olekin pöljän kuuloinen näin hitaasti soitettuna. Toisen albumin jälkeen asiat olivat kyllä paremmin, mutta eivät vieläkään tarpeeksi hyvin. Ja sen, että niin kauan kuin henki kulkee, on toivoa. Poikkeus vahvistaa säännön: Never, Neverland on lähes kokonaan Gabriel Francon käsialaa. Biisin taso määrittyy siinä, miten paljon aikaa sen kirjoittamiseen käyttää. Strengthin levy-kiertuesyklin päätyttyä Franco huomasi jälleen olevansa tyytymätön. Levyn nimi on Never, Neverland, koska sen biisit ovat kuin lukuja suuresta satukirjasta. Tyhmimmästäkin riffistä saa tehdyksi biisin. Brandon myös sävelsi Butterfly-biisin. Kuten Manan aikaan, olin tehnyt todella paljon töitä bändin ja levyn eteen. –Ne droppasivat meidät, mutta nyt tuntuu, että mepä laskeuduimme jaloillemme. Hän itse aistii Never, Neverlandissä unen tuntua. Mutta ne ovat hölmöjä vain silloin, kun ne irrottaa kontekstista eli biisistä ja muista soittimista. Halusin vain, että toinen levymme ei kuulostaisi samalta kuin ensimmäinen. Francon mielestä kaikki on mahdollista. Seuraava takaisku liittyi levytyssopimukseen: Roadrunner päätti yhteistyön Unto Othersin kanssa. Sen olen tässä oppinut, että aina koittaa uusi päivä. Synkässä pilvessä oli hopeareunus: saimme tosi hyvän diilin Century Medialta. Kun niitä vertaa toisiinsa, huomaa, että musiikki liikkuu ja muuttuu ajan mukana. – En ollut studiossa yhtä anaalisen tarkka kuin ennen. Nimi oli pakko vaihtaa: Idle Handsistä tuli Unto Others. – Mieti nyt vaikka tätä riffiä, joka tulee Metallican Master of Puppetsissa introriffin jälkeen. Kaiken ei tarvitse mennä juuri niin kuin minä sanon. ”Olin ollut kymmenen vuotta demokraattisissa bändeissä. Hänen mielestään se on ainoa oikea tapa viedä Unto Othersia eteenpäin. Sen kanssa on ollut tosi paljon parempi tehdä töitä kuin Roadrunnerin, Franco kehuu. Hyvässä ja pahassa. Teen vain sitä, mikä milloinkin parhaalta tuntuu. Ne kokemukset kuuluvat Strength-levyllä. Sittemmin bändin uuti soitiin tiputetun rundisuunnitelmista vähintäänkin epäselviltä vaikuttavin perustein. Se puoli kappaleesta täytyy vain löytää. Juuri nyt taivaanranta näyttää kirkkaalta. Mutta jos siihen käyttää aikaa, sellaisistakin lähtökohdista voi saavuttaa jotakin kaunista ja merkityksellistä. – Hän soittaa Sumerlandsissä ja Eternal Championissa ja oli juuri työskennellyt Power Tripin kanssa. Mitä opimme tästä. Hän toimitti mitä tilattiin. Ihan mistä tahansa saa. – Se oli Arthur Rizkin ansiota, Franco sanoo viitaten Strengthin tuottajaan. Tällä Tom Dalgetyn tuottamalla levyllä Franco pitää Unto Othersia edelleen otteessaan, mutta ei enää ihan yhtä tiukasti. Jokainen levymme on vilpitön kuvaus siitä, millaisessa tilanteessa milloinkin olen elämässäni. Strength-levyn kiertueella Unto Others esiintyi Suomessakin: bändi soitti Helsingin jäähallissa Arch Enemyn, Behemothin ja Carcassin kanssa. Mutta on siinä myös syvää pimeyttä. – Tuntui, että bändi jauhaa paikallaan. Samana vuonna ilmestyi uusi pitkäsoitto Strength. Voi kuitenkin olla, että hyvin pian sen jälkeen asiat alkavat korjaantua. Never, Neverlandin ilmestyessä Unto Othersin asiat ovat joka tapauksessa paremmin kuin pitkään aikaan. Mutta olihan se opetus siitä, että niinkin voi käydä. Tänä syksynä Unto Othersin piti kiertää Yhdysvaltoja debyyt tinsä nelikymppisiä juhlivan W.A.S.P:n kanssa, mistä Franco oli haastatteluhetkellä innoissaan. Ei ihminen voi muuta kuin yrittää parhaansa. Sen lisäksi, että bändi ei päässyt keikoille, sen julkaiseman albumin kannessa oli väärä nimi. Franco sanoo laulujen tekemisen olevan hänelle luonnollista ja vaivatonta. Mana julkaistiin uudelleen Unto Othersin levynä vuonna 2021. Bändin vaikutteet olivat ennallaan, mutta soundit olivat Manaan verrattuna vähemmän post-punk ja enemmän heavy metal. Tein korona-aikaan paljon uusia biisejä. Siinä ei ole kyse mistään markkinoinnista tai siitä, miten hyvin mikäkin biisi sopii isoon kuvaan tai johonkin suureen suunnitelmaan. Aloin epäillä omia kykyjäni. Ne eivät koskaan päässeet mihinkään.” 26. – Tässä sitä yhä ollaan, vuosia myöhemmin. Suomessa yhtye nähdään parilla keikalla yhdessä brittiläisen Green Lungin kanssa ensi helmikuussa. Mikä tahansa riffi voi olla merkityksellinen, kun sen toteuttaa oikein. Musiikin perusteella Unto Othersin laittaisi kiertueelle mieluummin vaikkapa Cemetery Skylinen tai The 69 Eyesin kanssa. – Sanoisin, että Never, Neverland on toivorikkaampi ja vähemmän nihilistinen levy kuin Mana tai Strength. Satukirjan lukuja Unto Othersin ensimmäinen albumi Century Medialle on nimeltään Never, Neverland. Joskus tuntuu, että ihan kaikki romahtaa. Franco innostuu aiheesta niin, että hakee kitaran ja alkaa soittaa tuttua kuviota. Sallin Brandonin laulaa taustoja, ja Colin sai soittaa niin kuin tahtoi. Jotkut maailman tyhmimmistä riffeistä ovat metallin klassikoita, ja Metallicalla niitä on paljon. Gabriel Francon lyriikat ovat tarinoita faktan ja fiktion välimailta. – Mietin, että vituiksi meni, vaikka en tehnyt mitään väärin. Siltikin Strengthin kiertueiden jälkeen tuntui, että asiat eivät taaskaan olleet edenneet mihinkään
K o k k o l a n L a i t e v ä l i t y s O y | R a n t a k a t u 2 1 , 6 7 1 K o k k o l a | s a l e s @ m u s i i k k i l i i k e . f i | 6 8 2 2 3 8 1 | 6 8 3 1 3 9 8 8 Legendaarisen Orangen kitaraja bassolaitteet kokeiltavissa liikkeessämme!
Minä taas olin matkalla yhä syvemmälle black metaliin. Tunsimme tyyppejä bändeistä kuten Rotting Christ ja Samael jo ennen kuin heillä oli levytyssopimukset, ja minua kiehtoi ajatus Tiamatista tekemässä jotain yhtä omaperäistä. Se musiikki ei ollut ominta minua, mutta levyllä kuullaan vihjeitä siitä, mitä tapahtuu, kun heittäydyn todella alitajuntani ja unieni vietäväksi. Tiamat ja sen luovin voima Johan Edlund saivat albumia tehdessään täyden taiteellisen vapauden. TEKSTI AKI NUOPPONEN 28. – Luulen, että John olisi ollut ihan sinut sen kanssa, että meistä olisi tullut tyypillisempi heavy metal -bändi, mutta myös hän oli kiinnostunut syvemmästä itseilmaisusta ja halusi tehdä jotain, mitä ei vielä ollut olemassa. – Clouds ei ole huono albumi. V iime keväänä näin unta, jossa olin syystä tai toisesta syksyisessä Tukholmassa. Se syntyi juuri siksi, että erilaiset ihmiset repivät musiikkia eri suuntiin. Yhtäkkiä some nakkaa kuvan, josta on kulunut 14 vuotta, ja ainoa asia johon kiinnitän huomiota on se, että minulla on päällä sama paita kuin siinä kuvassa. – Täytyy muistaa, että 90-luvulla levy-yhtiöt ohjailivat bändejä paljon nykyistä enemmän, ja bändit olivat riippuvaisia Oranssikantinen Wildhoney muutti käsitystämme metallimusiikista tasan 30 vuotta sitten. – Wildhoney ei olisi koskaan voinut syntyä, ellei Robert olisi sanonut minulle, että tehkää musiikkianne ja juuri sellainen albumi kuin haluatte, luotan sinuun täysin ja julkaisemme levyn joka tapauksessa, Edlund painottaa. – Jo debyytillämme oli kappale Where the Serpents Ever Dwell ja Cloudsilla paljonkin viitteitä siitä, mitä tulee tapahtumaan, mutta kahlitsimme noiden vuosien aikana itseämme. In a Dream ja Undressed ovat kuin siltoja tulevaa vapauttani kohti. Ei ensinkään. Ainoa keino saavuttaa tämä johtoajatus oli liittoutua jonkun sellaisen luovan ihmisen kanssa, joka ei halunnut kuulua bändiin vain pitääkseen hauskaa, vaan pistääkseen taiteessaan likoon koko sielunsa. Tai edes koe hänen ja Hagelin kulkeneen määrätietoisesti albumin suuntaan. – Vertaisin tätä muistoihin, joita Facebook tarjoilee päivittäin. On vain yksi vaihtoehto, mitä tehdä tällaisen unen jälkeen: ottaa yhteyttä Johan Edlundiin ja ehdottaa juuri tällaista haastattelua. Emme edes pitäneet samanlaisesta musiikista, eikä siinä ole sinänsä mitään vikaa. Halusin, ettei Tiamat ole yhtye, joka ottaa vaikutteita ja seuraa muita, vaan että siitä itsestään tulisi vaikute. Edlund ei kuitenkaan ota kunniaa myöhemmän Wildhoneyn omalaatuisuudesta. Taiteellinen vapaus ei ollut 1990-luvun metallikentällä ja varsinkaan pienehkön bändin kohdalla mikään itsestäänselvyys. Näistä erityisesti Clouds yhdisti gootti-, kuoloja mustan metallin ennenkuulemattomilla tavoilla. Nuori yhtye heittäytyi tajunnanvirtaan tavalla, jonka elävä orgaanisuus ei ollut täysin edes Edlundin itsensä hallinnassa. Ja vaikka vain Edlund meistä kahdesta on keskusteluhetkellä Tukholmassa, puhumme Wildhoneysta. Edlund ei empinyt hetkeäkään vaan jätti koulut alle parikymppisenä ja kiersi maailmaa Tiamatin kanssa. – Me kumpikin olimme kasvaneet tape trading -aikoina. Olin 23-vuotias, kun julkaisimme Wildhoneyn, ja nyt minun kuuluisi olla vanhempi ja viisaampi. Nyt olen jälleen sattumalta Ruotsissa ja elän ikään kuin kodittomana loisien milloin kenenkin nurkissa, koska soitamme Tiamatin kanssa keikkoja Euroopassa, ulkoisesti muuttumattomana pysynyt goottirokkarin ruumiillistuma sanoo tunnistettavalla äänellään. Kohtasin sattumalta Johan Edlundin ja päädyimme baariin keskustelemaan Tiamatin vuonna 1994 ilmestyneestä klassikkoalbumista. Olimme yhä ystäviä ja tulimme hyvin toimeen, mutta Cloudsin ei olisi ikinä pitänyt onnistua niin hyvin, koska ajelehdimme erilleen. Silti taidan olla vain vanhempi, vaikka niin paljon asioita on muuttunut ja olen kokenut elämässäni paljon. Taitekohdassa ennen vapautta Tiamat julkaisi 1990-luvun alussa kolme albumia ja tunnettiin jo Sumerian Cryn (1990), The Astral Sleepin (1991) ja Cloudsin (1992) aikoihin persoonallisena death metal -yhtyeenä. – Asetuin joitakin vuosia sitten Kanadaan, mihin rakennan taloa. Cloudsin jälkeen hän oli jo tehnyt levy-yhtiöpomoonsa valtavan vaikutuksen. Cloudsin julkaisun jälkeen sen kokoonpanosta jäivät jäljelle vain Edlund ja basisti Johnny Hagel. Hän sanoo, että kaikesta tuntuu olevan vähintään 30 vuotta. – Clouds on siitä ristiriitainen teos, että osa Tiamatista olisi halunnut soittaa aika klassista heavy metalia, mutta minusta ei ollut laulamaan siten kuin olisi pitänyt, Edlund muistelee. Wildhoneyn kolmikymppisten mainitseminen saa Edlundin tuntemaan itsensä vanhaksi. Kun Century Median Robert Kampf kiinnitti Tiamatin vuosikymmenen alussa, hän kysyi Edlundilta suoraan, onko tämä valmis pistämään kaikkensa peliin musiikkinsa vuoksi. – Tyypit halusivat tehdä isompaan yleisöön iskevää musiikkia. Kaikki tuntuu samaan aikaan todella etäiseltä ja silti läheisemmältä kuin aikoihin. Hänen puheessaan toistuvat sanat ”vahinko” ja ”sattuma”. – Toisinaan minusta tuntuu, että heittäydyin nuorena elämän virtaan, aikaa on kulunut valtavasti enkä ole muuttunut vuosien kuluessa yhtään
”Halusin, ettei Tiamat ole yhtye, joka ottaa vaikutteita ja seuraa muita, vaan että siitä itsestään tulisi vaikute.” 29
Kaikki oli hyvin alkeellista mutta kokeellista. Kokeilu näkyy suoraan Wildhoneyn visuaalisissa ilmeissä. Minusta tuntuu, että tuossa oli se hetki, kun Tiamat irrottautui tästä olevaisuuden tasosta. – Wildhoney oli ensimmäinen kerta, kun ajattelin musiikkia audiovisuaalisena kokonaisuutena. Albumin Wikipedia-artikkelissakin kerrotaan, että levyn teemat liikkuvat okkultismin, satanismin, luonnon ja LSD:n vaikutuspiirissä. Hän vastusti meitä, me haastoimme häntä kovemmin ja kaikki oli kaaosta ennen loppuvihellystä. Taiteilija vastasi Cloudsin kansista, toteutti myös Wildhoneyn kansikonseptin ja työskenteli monien muiden bändien kanssa At the Gatesistä Dissectionin kautta Dark Tranquillityyn. – Inspiraatio ruokki itse itseään. Vietin paljon aikaa pimiössä ja keskityin vain niihin kuviin. Elämää, luontoa ja rakkautta Wildhoneyn ympärillä on varsin mystinen aura. Valokuvaaminen ja valokuvien kehittäminen oli yhtä iso osa Wildhoneyn tuottamista kuin vaikkapa juuri Waldemarin kanssa työskentely. Waldemar Sorychta on yksi 1990-lukulaisen metallin tärkeimmistä tuottajista. – Kristian asui tuolloin Göteborgissa. Century Media otti kanssamme ison riskin. Kun lopulta teimme oman päämme mukaan, Waldemar oppi itsekin rohkeammaksi. Wildhoneyn kirkkaanoranssi kansi on täysi heijastuma siitä, miten uskaltauduimme irrottautumaan metallin kirjoittamattomista säännöistä. – Kristian oli yksi parhaista ystävistäni ja sai minut ymmärtämään, miten paljon visuaalisuus musiikissa merkitsee. Matkustin hänen luokseen viikoksi, otin kamerani mukaan ja vietimme koko viikon kierrellen teitä, rantoja, metsiä, antiikkikauppoja ja kaikenlaisia paikkoja ihan vain kuvaillen, Edlund sanoo. Albumilla on erittäin tunnistettavat kirkkaanoranssit kannet, mutta myös sen jokaiselle kappaleelle on tehty oma valokuvateoksensa. Siis nimenomaan monikossa. The Astral Sleepillä Tiamat oli Edlundin mukaan täysin riippuvainen Sorychtasta, joka jopa soitti levyllä ja vaikutti paljon sen äänimaailmaan. – En tiedä, haluaisiko hän kuulla tätä, mutten usko, että Moonspell tai The Gathering olisivat kuulostaneet siltä miltä kuulostivat, ellei Waldemar olisi viettänyt satoja tunteja riidellen kanssamme siitä, voiko asioita tehdä kuten halusimme. Tämän toteaminen saa Edlundin hymähtämään, että kuvauslevy-yhtiöistä. Hullaannuin siihen, miten Pink Floyd saattoi olla kokonainen konsepti, johon kuului valokuvanäyttelyitä, kansitaiteilijoita, runonlausujia ja mitä tahansa, ja kaikella sillä on jokin syvempi tekijöitä ilmentävä merkitys. Jollakulla oli skanneri, ja saatoimme asetella sille puiden lehtiä ja kuvia tai suunnata vaikka valoja sitä kohti ja katsoa mitä tapahtui. Tämä muutti koko ajatteluni sen suhteen, miltä Tiamatin kuuluu näyttää ja tuntua. Samael, The Gathering, Unleashed, Sentenced, Lacuna Coil, Therion ja monia muita. – Wildhoneylla intensiteetti meni niin pitkälle, että me suorastaan pakotimme Waldemarin tekemään ihan mielipuolisia ratkaisuja. Siitä eteenpäin Tiamat alkoi haastaa tuottajaansa yhä enemmän. Tiamatin kanssa side oli omanlaisensa. Irti tästä ulottuvuudesta Tiamatin kokoonpanon muuttuessa lähes täysin Wildhoneya kohti matkattaessa yksi tukihenkilö säilyi mukana. Kyse oli aistien varaan heittäytymisestä, mikä auttoi tuomaan aistillisuutta myös Wildhoneyn musiikkiin. Outoa kyllä se kannatti ja Wildhoneysta tuli epätodennäköinen menestys. Täysin päinvastaisella tavalla Wildhoneyyn vaikutti muuan Kristian Wåhlin. Hänen CV:stään löytyvät Moonspell, 30. – Me opimme Waldemarilta paljon, mutta revimme jo kolmella ensimmäisellä levyllämme rikki niin monia rajoja ja uskaltauduimme niin omalaatuiseen soundiin, että Waldermar oppi puolestaan paljon meiltä, Edlund sanoo. Albumi sai olla visuaalisesti mitä vain, joten se sai olla sitä myös musiikillisesti. Wahlinin luomat kuvastot ja niiden taustat tekivät Edlundiin vaikutuksen. – Se ei maksanut yhtään mitään
Jos emme pitäneet syntyneestä versiosta, soitimme sen kokonaan uudelleen, ja kappale muuttui taas erilaiseksi. Hetki oli Tiamatin historiassa ja Johan Edlundin elämässä käänteentekevä. Emme yhdistelleet eri ottoja. Tunsin ensimmäistä kertaa, että TÄTÄ taiteen tekeminen on. Menimme studioon, meillä oli joitakin ideoita ja aloimme äänittää Wildhoneya. Jopa kappaleiden väliset tauot tai niiden puute ovat merkityksellisiä. Se syntyi laajempien sattumusten sarjana, eikä sitä olisi ikinä voinut tehdä tietoisesti. Sitten hän vakavoituu. Erittäin kiinnostavan sävyn Wildhoneylle tuo seikka, että musiikin ohella merkitystä on myös sillä, mitä jätetään soittamatta. – Kappaleen idea oli ehkä muutaman sekunnin mittainen, mutta siitä tuli kahdeksanminuuttinen teos. Sellainen ajattelu oli ihan myrkkyä levy-yhtiöille, jotka halusivat ennen muuta singlejä radioon ja MTV:lle. Wildhoney on yksi kerroista, kun onnistuin tehtävässä. Jokaisella vinyylin puolella saattaa olla oma ilmeensä, introja ja outroja myöten. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti oudosta albumista tuli Century Median siihen asti myydyin levytys. Se eroaa yhtyeen koko tuotannosta. Wildhoneya varten saimme täyden taiteellisen vapauden, joten albumin flow on osa sen elävää, jatkuvasti versoilevaa kokonaisuutta. – Rakastan ajatusta, että taidetta käsiteltäisiin jonkinlaisena taiteilijasta irrallisena asiana ilman, että suhtautumisemme ihmiseen vaikuttaisi suhtautumiseemme hänen tekemäänsä taiteeseen. Pohtiessaan, miten Wildhoney sai lopullisen musiikillisen muotonsa, Edlund mietiskelee asioita ääneen pitkänä tajunnanvirtamaisena monologina ja sanoo sitten, että albumi oli eräänlainen elävä olento. Samoihin aikoihin metallimusiikkiin oli rakentunut outo ristiriita. – Muistan, kun äänitimme kappaletta A Pocket Sized Sun. Wildhoneyn äänimaisema sisältää todella raskaita kitaroita ja Edlundin eläytyvää aggressiivista laulua, mutta sitäkin suuremmassa roolissa ovat runsaat koskettimet, puhtaat kitarat ja progressiivisesti viipyilevät tunnelmat. han voisi tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa, ja että listaus pitäisi löytyä levyn kansitarrasta. Mutta näinhän asia ei ole. – Rakkaudesta toista elävää olentoa kohtaan, rakkaudesta maailmaa kohtaan ja rakkaudesta elämää kohtaan. Tiamat ei piitannut moisista. Musiikkivideomme näkyivät paikallisella musiikkikanavalla ja levykaupat olivat ihan oransseina, Edlund hymähtää kuivasti ja kertoo sitten, että hänet alettiin jopa tunnistaa kadulla. – En edes koe Wildhoneyn olevan Tiamatin tai minun albumini. Minä, 23-vuotias henkinen kiertolainen, joka ei ikinä tuntenut kuuluvansa mihinkään. Metalli oli ollut syntymästään asti musiikkia, jossa ei ole lakipykäliä, mutta vuosien mittaan genreen oli syntynyt lukemattomia kirjoittamattomia sääntöjä, mitä sen piirissä ”saa” ja ”ei saa” tehdä. Edes Tiamat itse ei ole tehnyt Wildhoneyn kaltaista albumia toistamiseen. Psykedeelit auttoivat siinä paljon. Se syntyi täysin hetkessä. Edlund alkaa luetella hieman kierrellen, että Wildhoneyn kappaleista The Ar on humanistinen ja Gaia peilaa ihmisen luontosuhdetta, mutta satanismin ja kaiken vähänkin black metal -henkisen tai jopa mytologisemman hän kokee jääneen Tiamatin varhaisimmille levyille. Kun ajattelen albumia nyt, tiedän sen syntyneen jossain syvällä alitajunnan syövereissä, koska rehellisesti sanottuna en osaa kertoa sen kaikkien kappaleiden synnystä. Halusin laajentaa tajuntaani ja päästä jonnekin tietoisuuden rajojen tuolle puolen. En tarkoittanut vain kirjaimellisesti oransseja kansia, vaan sitä asennetta, jolla Wildhoney tehtiin. Se oli lähes täysin improvisoitu. ”Wildhoney on minulle erittäin maanläheinen ja omalla tavallaan hengellinen albumi. Wildhoney vetää henkeä vain kun se on oikeasti tarpeen. Elävä kokonaisuus Wildhoney oli ilmestyessään outo albumi. Ne vapauttivat nuoren mieleni lukoista, joita minulla oli joskus ollut, ja kuuluvat elämääni ajoittain tänäkin päivänä. Edlund summaa, että Wildhoneyssa on kyse elämästä, luonnosta ja siitä, miten ihminen asettuu kaiken tämän sisään. Irtaannuin sillä itsekin ruumiistani ja koin koko maailman ihan eri tavalla kuin aiemmin. – Emme halunneet vain äänittää kymmentä kappaletta. Helvetti, kaikki vaikuttivat tietävän täsmälleen, millainen ihminen minäkin olin. Koko albumin tunnelma oli outo. – Niissä flow on osa kokonaisuutta. Se näytti oudolta ja soundasi oudolta. Irtaannuin sillä itsekin ruumiistani ja koin koko maailman ihan eri tavalla kuin aiemmin.” 31. – Minulla oli tapana sanoa, että uskalsimme tuoda oranssin metalliin. Minulta odotettiin, että kaikkeen mitä teen, liittyy jotain myyttistä ja suurellista. Pocket Sized Sunista oli hetken kaikenlaisia otoksia viisiminuuttisesta vartin mittaan. Tai oikeastaan sitä, ettei meillä ollut mitään asennetta, päämäärää tai tavoitetta, vaan etenimme vaiston varassa, kuten musiikissa pitäisi. Halusimme äänittää albumin, Edlund toteaa ja kertoo kasvaneensa Andrew Lloyd Webberin Jesus Christ Superstarin ja Pink Floydin The Wallin kaltaisten teosten parissa. En nimittäin usko, että oikeasti suuri suosio olisi tehnyt kaltaiselleni ihmiselle hyvää. Ne ovat hyvin orgaaninen väylä ymmärtää, millaista on olla elävä osa tätä elävää maailmaa. Epätodennäköinen menestys Wildhoney näki päivänvalon 1. syyskuuta 1994. Meillä oli kaksi sointua, joissa oli aavistus kappaleesta, ja kaikki muu syntyi studiossa. – Hyvä puoli asiassa on, että lopulta tunnettuutemme levittäytyi tasaisesti kaikkialle maailmaan, ja Tiamat on pysynyt tähän päivään asti eräänlaisena outona kulttiyhtyeenä. Wildhoneylla hän matkasi eri ulottuvuuksiin. – Vietin niihin aikoihin paljon aikaa Saksassa ja yllätyin lukemattomia kertoja, kun Wildhoney oli siellä niin iso juttu. – Se vapaus oli huumaavaa. Albumin alun Wildhoney-intro, Whatever that Hurts ja The Ar on miksattu yhteen. – Wildhoney on minulle erittäin maanläheinen ja omalla tavallaan hengellinen albumi. Olen hyvin altis nauttimaan houkutuksista. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän lisää, että tietysti levy kertoo myös rakkaudesta. – Vuoteen 1994 mennessä olimme luoneet mielikuvan siitä, mitä Tiamat ehdottomasti on. Siksi kykenen itsekin kuuntelemaan albumia ulkopuolisin korvin. – Wildhoneyn ilmestyttyä minut sai hymyilemään leveimmin se, että jopa jääräpäisimmät black metal -ihmiset rakastuivat siihen ihan täysin, vaikka päältä päin albumi on ihan nössöä musiikkia, Edlund naurahtaa. – Ihmismieli on siitä ristiriitainen juttu, että jokainen meistä haluaisi antautua enemmän vaistoilleen ja alitajunnalleen, mutta uskallamme antaa niille vallan aika harvoin. Siinä kolme asiaa, joiden pitäisi olla elämän helpoimpia, mutta meille ihmisille ne ovat niitä vaikeimpia
32
– P ystytkö pitämään salaisuuden muutaman viikon ajan. Muusikot tuntuvat olevan varmoja asiastaan. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT TERHI YLIMÄINEN 33. Pitäisikö tästä tehdä jotain päätelmiä tulevan albumin suhteen. Hänenkin hymynsä on leveä. No, täältä pesee: seuraava studioalbumimme ilmestyy lokakuussa. Juteltavaa nimittäin riittää, sillä lokakuussa ilmestyvä neljästoista Opeth-albumi The Last Will and Testament on osoittautunut ennakkokuuntelussa aikamoiseksi teokseksi. Toisin sanoen 75 minuuttiin mahtui reilusti progressiivisia tunnelmia, death metalia ja örinälaulua. Pian tilanne muuttuu, ja ruotsalaismuusikon hymyilevät kasvot ilmestyvät näkyville. Ja vaikka kaikki aina kehuvatkin uutta tulokasta, nyt on ihan pakko sanoa: tuleva levy on ihan törkeän kova! Äänessä on Opethin soolokitaristi Fredrik Åkesson. Hyvä. Nyt Åkerfeldt vastaa huutoon ja Opeth lipuu uudella studioalbumillaan muutenkin kohti vanhoja aikoja – viime levyjen vanhahtavia progetunnelmia unohtamatta. Kuulostaa hyvältä. Yleisön vastaanotto niin koko bändin kuin itseni suhteen oli ihan uskomattoman hieno, Väyrynen hehkuttaa. Keikka olikin sitten yksi mieleenpainuvimmista ikinä. Voidaan tarinoida vähän pidempäänkin, Åkerfeldt toteaa. – Ehdottomasti pitäisi, paikalle ilmestynyt laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt naurahtaa. Jo ensimmäinen singlekappale §1 paljasti monia puolia vähän yli viidenkymmenen minuutin kokonaisuudesta, mutta yksi biisi on kuitenkin aina yksi biisi – toisin sanoen se jätti hyvin paljon kertomatta. Vieressä hymyilevät basisti Martin Méndez ja kosketinsoittaja Joakim Svalberg antavat nyökkäilyllään vahvaa tulitukea. Sille kelpaakin ottaa punaviinilasillisen tai pari. Esiintymisen aikana silmiin ja korviin pisti se, että settilistan tuorein biisi oli vuonna 2008 julkaistun Watershed-albumin Heir Apparent. Tietenkin se, että laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt päästäisi itsensä irti ja käyttäisi taas death metal -ääntään. Ollaan viime kesän Tuska-festivaalin backstagellä, ja Opethin hieno konsertti on päättynyt puolisen tuntia sitten. Niin muuten todellakin oli. Ja miksi hemmetissä ei olisi, sillä rumpalilahjakkuus on juuri saanut vyölleen ensimmäisen Tuskan-keikkansa – ja ”Tuska-uran” voisi toki aloittaa vaatimattomamminkin kuin Opethin riveissä. Sen verran uskallan itsekin sanoa, että vanhan koulukunnan Opeth-fanit tulevat taatusti ilahtumaan sen äärellä! Backstage-alueella on tietenkin myös Opethin rumpaliksi vuonna 2022 pestattu Waltteri Väyrynen. – Pahoittelut pienestä myöhästymisestä! Mutta hei, minulla ei ole mitään kiireitä. Isoja mielenliikkeitä Hypätäänpä sitten elokuun loppupuolelle. Tietokoneen ruutu pysyttelee pahaenteisen staattisena, vaikka Mikael Åkerfeldtin olisi pitänyt liittyä Zoom-keskusteluun jo jonkin aikaa sitten. RAAEMPI RAPSODIA Mikä on ollut viime vuosina lukemattomien Opeth-fanien suurin toive. – Ennen keikkaa hermostutti hyvinkin paljon, mutta onneksi jännitys kaikkosi lähes välittömästi lavalle nousemisen jälkeen. – Saitko jo kuulla tulevasta levystämme
Kovasta stressistä. Olen monesti pohtinut, mistä nämä isot mielenliikkeet voivat johtua. Sateisestä säästä. – Säveltäminen on usein hyvinkin outoa puuhaa. Åkerfeldt jatkaa, että halusi tehdä tällä kertaa jopa demot viimeisen päälle. Sävelsin sitä jonkin matkaa, mutta jossain vaiheessa tajusin, etten pidä siitä lainkaan. – Aloitin työskentelyn kesällä 2023, ja sain kappaleet valmiiksi kuluvan vuoden alussa. Tuntui hyvältä, että muilta saapunut palaute oli erittäin innostunutta. Siis hemmetti, kyseessä oli vasta demovaihe! Hah hah! Avasiko §7 – ensimmäinen hyvältä tuntunut biisi – jotain kanavia. Sävelsin sitä aivan innoissani ja aloin lisätä äänimaailmaan kaikenlaisia outoja demonisia elementtejä, vinksahtaneita soundeja ja vaikka mitä. Tällainen whatever-ajattelu oli tietenkin todella vapauttavaa.” 34. – Nähtävästi! §7:n valmistumisen jälkeen palasin aiemmin lepäämään laitetun ykkösaihion kimppuun, ja mitä hemmettiä... – Hyvä kysymys, mutta vastaukseni voi olla huonompi, Åkerfeldt hymähtää. Kirjoitin kappaleen loppuun, ja siitä tuli lopulta levyn avausbiisi. Ja ensimmäinen single. Puolisen vuotta siihen meni, eli kirjoitin suunnilleen yhden biisin kuukaudessa. – Seuraavaksi syntyi aihio, josta tuli levyn seitsemäs biisi, siis §7. §7 oli myös ensimmäinen demo, jonka lähetin muille bändin jäsenille. Kehon nestetasapainosta. Kun katsot isoa kuvaa jälkikäteen, millaista The Last Will and Testamentin säveltäminen ylipäänsä oli. Tuntui melkein jopa siltä, että teeskentelin olevani joku muu kuin Mikael Åkerfedt ja yritin tehdä väkisin ”jotain muuta”. – Kun uusi materiaali oli kirjoitusvaiheessa, §1 oli yksi kummallisimmista aihioista. Varmaa on ainoastaan se, että mielenliikkeet ovat rajuja. Yhtenä päivänä tunnet olevasi huipulla ja kaikki ideat kuulostavat nerokkailta. Sitten pudistelin päätäni ja pistin §1:n lepäämään. Välillä onni tuntuu potkivan perseelle ja sormet liikkuvat kitaran otelaudalla osuviin paikkoihin, kun taas toisena päivänä niin ei todellakaan tapahdu. Seuraavana fiilis voi olla täysin päinvastainen ja jokainen sointu kuulostaa naurettavalta paskalta. Kun homma oli ”Kun sävelsin, unohdin kaikenlaiset ’saavatkohan muut kiinni tästä ideasta’ -ajatukset ihan kokonaan. Nyt se kuulostikin oikein hyvältä. – Hioin ja miksailin aihioita pitkään kotistudiossani ja kuuntelin niitä erilaisilla laitteilla parasta mahdollista lopputulosta etsiessäni. Että jotain tällaista olisi luvassa... Nyt fiilis oli jostain syystä aivan erilainen ja kappale tuntui alusta asti hemmetin kiinnostavalta. Oma tekemiseni tuntui jotenkin pakotetulta, enkä saanut kappaleen punaisesta langasta kiinni
Melkein toivon, että syksyllä 2023 talossamme olisi ollut joku hiiviskelijä, joka olisi kuvannut salaa tekemisiäni. Uppouduitko niin syvälle säveltämisen ja sanoittamisen syövereihin, että ulkopuolinen maailma ikään kuin menetti merkityksensä. Tuoreen levyn biisien keskimitta onkin varmaan jossain kuuden minuutin tietämillä. Tai ehkä söin jonkin oudon Matrix-pillerin ja sukelsin johonkin rinnakkaistodellisuuteen moneksi kuukaudeksi. Edeltävien biisien kärsimättömämpään materiaaliin verrattuna se tuntuu hyvin maadoittavalta, ja kappaleen päättävä tyylikäs kitarasoolo vasta komealta tuntuukin. Olen toki käyttänyt metodia aiemminkin, mutta tällä kerralla halusin vapautua a-osan, kertosäkeen, väliosan ja kumppanien kahleista vieläkin tehokkaammin. Kun sitten sävelsin, unohdin kaikenlaiset ”saavatkohan muut kiinni tästä ideasta” -ajatukset ihan kokonaan. Esimerkiksi tämän vuoksi uuden albumin äänimaisema on paikoin aika levoton. – Se oli yksi ajatuksista levyn rakenteen suhteen. – Fredrik liittyi Opethiin vuonna 2007. Päätin esimerkiksi hylätä idean perinteisistä biisirakenteista. Sitä ennen hän soitti esimerkiksi Arch Enemyn ja Talismanin riveissä. – Kyllä vain. On mielenkiintoista, että uusissa kappaleissa voi periaatteessa olla saman verran musiikillisia rakennuspalasia kuin vanhoissa 14-minuuttisissa biiseissä. – Jotain sellaista. – Minulla oli myös pari ajatusta koko levyn suhteen. – Kitarasooloista puheen ollen Fredrik vastaa levyn kaikista sooloista. – No, vakavammin puhuen: olen pikkuisen huolissani siitä, että muistikuvani levyn kirjoitusprosessista ovat niin hatarat. Siis hyvällä tavalla! The Last Will and Testament loppuu balladimaiseen A Story Never Told -kappaleeseen. Se ei tieten35. Että ensin ryntäillään sinne ja tuonne seitsemän pykälän ajan ja rauhoitutaan sitten ikään kuin perinteisemmän biisin äärellä, Åkerfeldt sanoo. Åkerfeldt päätti myös kirjoittaa hieman lyhyempiä kappaleita. Tällainen whatever-ajattelu oli tietenkin todella vapauttavaa. – Aikoinaan oli todella hienoa tehdä jotain 14-minuuttisia biisejä, mutta nykyään se ei enää tunnu omalta jutultani – ainakaan tällä hetkellä. Ainakin saisin selville, mitä olen puuhaillut. Koska pidin itsepintaisesti kiinni tietystä temposta, jotkin kohdat tuntuivat sävellysvaiheessa vähän liian hitailta tai vaihtoehtoisesti liian nopeilta. Tai ehkä avaruusoliot kaappasivat minut jonnekin puoleksi vuodeksi ja palauttivat minut valmiiden biisien kanssa. Esimerkiksi kutosbiisiä kirjoittaessani päätin hyödyntää vain yhtä tempoa. Ovatko viisikymppisen aivoni pehmenemässä näin kovaa vauhtia. Se oli lopulta hyvä juttu, sillä se laajensi ajatteluani ja avasi uusia ovia lopputuloksen suhteen. Muistatko, hyödynsitkö sävellysprosessin aikana jotain tiettyjä metodeja. Hän on aivan uskomaton kitaristi, eikä minulla ollut mitään tarvetta tunkea omia soolojani mukaan. läjässä, kuuntelin koko kattauksen läpi ja tajusin yhden hämmentävän jutun: en muista kirjoitusprosessista juuri mitään
Kun sitten aloin kokeilla örinäpillejäni, kyllähän ne tuntuivat olevan kunnossa. Opeth-uutuus on kiehtova tapaus myös tekstien puolesta, sillä kyseessä on yhden ison tarinan kertova konseptialbumi. Tarinan alkaessa kartanonherra on menehtynyt ja asiainhoitaja esittelee hänen ”viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa” perheen muille jäsenille. En ikinä unohda sitä hetkeä, kun sain ensimmäiset puhetiedostot… Replikointi oli lievästi sanoen vakuuttavan kuuloista! – Sitten Ian tiedusteli, onko hänen tarkoitus soittaa huilua jossakin biisissä. Ja kyllähän Ian lähti. Vähän jyrkemmin Mennäänpä sitten muiden The Last Will and Testamentia määrittävien artiklojen äärelle. – Tarinan käänteistä päästään siihen, että käytän taas death metal -laulutyyliä. – Se tarkoittaa, että Upplands Väsbyssä, Tukholman pohjoispuolella, perustettu Europe nousi todella vahvasti tietoisuuteni joskus 80-luvun puolivälissä. En tiedä. – No, ei minulla ole mitään viisitai kymmenvuotissuunnitelmaa, että tuossa kohdassa alan taas karjua. – Kyseisellä sapluunalla on menty viime vuodet, mutta nyt kävi niin, että The Last Will and Testamentin sävellykset ja sanoitukset kaipasivat örinää. Ja katsohan, millainen soittaja hän on nykyään. Tähdet vain asettuivat näihin asentoihin juuri nyt, Åkerfeldt nauraa. – Aloin miettiä kuololauluosuuksia hyvin varhaisessa levynteon vaiheessa. Sarjan innoittamana kirjoitin myös In Cauda Venenum -levylle [2019] biisin Universal Truth. Aavistelin homman menevän niin, että vain raapustan paperille jotain enkä tiedä oikein itsekään, mistä olen kirjoittamassa, Åkerfeldt toteaa. Saa nähdä. Onneksi esimerkiksi nelosbiisistä löytyi paikkoja, joihin huilumelodiat sopivat loistavasti. Ja kun heistä tuli maailmantähtiä, sillä oli tietenkin valtavan iso merkitys: Europen menestys todisti minulle, että mikä tahansa on mahdollista. Viestissä ilmoitettiin, että Ian Anderson tulee vierailemaan Opeth-maailmaan enemmän kuin mielellään. Jostain syystä luulen, ettei paljonkaan! Kertojan ääni Jos monen fanin toiveet täyttyvät death metal -laulun myötä, The Last Will and Testament tekee todeksi myös erään Mikael Åkerfeldtin oman haaveen. – Opethin biiseissä on monia muitakin hallitsevia elementtejä. Tarinassa on monenlaisia käänteitä ja sen kirjoittaminen oli todella kiehtovaa, Åkerfeldt avaa. Kun annan Fredrikille uuden aihion ja esitän toiveen tyylitajuisesta soolosta, hän tekee aivan uskomatonta jälkeä kerta toisensa jälkeen. Kyseessä ei nimittäin ole ihan mikä tahansa vierailu. kään ollut koko totuus, mutta vanhoina aikoina hänet tunnettiin ennen kaikkea shreddaajana. Nimittäin Europe-solisti Joey Tempest. Pidän valtavasti Lindhin musiikista, joten hänen mukana olonsa oli todella iso kunnia. Ja miten hienolta se kuulostaakaan! Levyltä löytyy toinenkin korkean profiilin vierailija. – Lähetin Ian Andersonille sähköpostia ensimmäisen kerran jo vuonna 2010, kun työstimme Heritage-albumia. Ian ei vastannut mitään, mutta tässä onnettomuudessa oli tavallaan onnea, sillä Andersonille pedatut osuudet hoituivat lopulta Björn Lindhin toimesta. Kun lehti sitten ilmestyi, ei mennyt aikaakaan, kun Jethro Tullin taustavoimilta tuli sähköpostia. – Hemmetti, olen vuonna 1974 syntynyt tukholmalaispoika, Åkerfeldt repeää. Kun ensimmäinen singlelohkaisu §1 ilmestyi, fanien kommentit olivat melkeinpä liikuttavia. Mieleeni juolahti, että Ian Andersonin puheääni on hyvinkin vaikuttava. Mutta tarvitaanko seuraavalla Opeth-levyllä death metal -huutoa. En kuitenkaan hiiskunut aikomuksistani muille bändin herroille, sillä halusin kokeilla erilaisia laulusovituksia omassa rauhassa. – En ole immuuni kuulijoiden palautteelle, joten tottahan toki tiedän, että viime vuosina näitä ”miksi Mikael ei enää örise” -kommentteja on ladattu Opeth-keskusteluihin tuhansia ja taas tuhansia kertoja. Sitten keksin, että juuri Joeyn ääni nostaisi jutut uudelle tasolle, ja onneksi hän lupautui mukaan. Mutta nythän on niin, että jos Ian Anderson kysäisee, tarvitaanko huilua, niin kyllähän sitä tarvitaan. Laulu on minulle yksi instrumentti ja nämä sanoitukset suorastaan vaativat sitä, että kerron asioista vähän jyrkemmällä tavalla. Hamalle 1920-luvulle sijoittuvan The Last Will and Testamentin konseptin keskiössä on varakas perhe. – Tällä äskettäin kuolleella miehellä on lapsia... – Jos olet kuunnellut Opethin levyjä, olet saattanut havaita, että rakastan Jethro Tullia, Åkerfeldt naurahtaa. Kuka näiden lasten isä on ja miten perintö lopulta jaetaan. Puheosuuksien suunnitteleminen oli vienyt keskittymiseni niin tehokkaasti, etten ollut edes ajatellut minkäänlaisia huiluosuuksia. Vastasin siis myöntävästi ennen kuin hän ehti muuttaa mielensä. Nauttikaa siis nyt! Hah hah! Åkerfeldtistä on mielenkiintoista, miten paljon örinän puuttumisesta on puhuttu. Kuinkahan paljon porukka tulee itkemään tämän asian vuoksi. – Yritin ja yritin, mutta en saanut niihin hakemaani tunnelmaa. Täytyy muuten sanoa, ”Nythän on niin, että jos Ian Anderson kysäisee, tarvitaanko huilua, niin kyllähän sitä tarvitaan.” 36. Kliseistä tai ei, teen musiikkia itselleni ja Opethille, ja jos örinälaulu ei sovi uuden sävellykseni luonteeseen, sitten sitä ei myöskään kuulla. Olemme esimerkiksi hyödyntäneet akustisia kitaroita menneiden vuosien aikana hyvinkin paljon, mutta uudella albumilla akustiset ovat todella pienessä roolissa. Fredrik, ota iisisti, meillä ei ole kiire mihinkään... Kun pyörät lähtivät rullaamaan, ne todella lähtivät rullaamaan. Pistin saman tien kysymyksen liikkeelle: lähtisikö mies uuden Opeth-albumin kertojaksi. Siinäpä se. Ajatus lähti liikkeelle jo jokunen vuosi sitten, kun katsoin Successionia. Mutta arvaapa mitä. paitsi ettei olekaan, sillä hän on steriili. – Kun The Last Will and Testamentin konseptin suunnitteleminen ja kirjoittaminen oli edennyt tiettyyn pisteeseen asti, tajusin, että levylle tarvitaan kertojaääni. – Sitten sain idean kattavasta teemasta ja päätin kirjoittaa koko levyn mittaisen tarinan rahan voimasta, ahneudesta, perhesiteistä ja niin edelleen. ”Aah, Mikael örisee taas, elämäni on pelastettu” ja niin edelleen. Åkerfeldt kertoo kokeilleensa laulaa Tempestille myöhemmin pyhitettyihin kohtiin ensin itse. ”Tämä on kuin unta”, hän on todennut viitatessaan Jethro Tull -kippari Ian Andersonin panokseen uudella Opeth-kiekolla. Annoin Ianille ohjeeksi, että ”soita näihin kohtiin mitä ikinä haluat”, ja niin hän sitten teki. – Monta vuotta myöhemmin tein erään haastattelun ja muistelin toimittajalle, ettei Anderson reagoinut yhteydenottooni. – Kun aikoinaan pohdin levyn tekstejä, ajatus kahdeksan yksittäisen sanoituksen tekemisestä tuntui vähän haastavalta. Oletko pohtinut örinälaulun palauttamista repertoaariin pitempäänkin. Kun Fredrik tuli Opethiin, hänen piti hieman totutella sävellystapaani ja häntä piti vähän suitsia. Ennen kaikkea tahdoin olla sataprosenttisen vakuuttunut, että death metal -tulkintani kuulostaa edelleen rehelliseltä ja luontevalta
37
Millaista hänen kanssaan oli työskennellä. Panimme äänityksen päälle, ja kun tultiin oikeaan kohtaan, Fredrik ojensi salamannopeasti vispilät Waltin käsiin. En tiedä. Ja tiivistä yhteiselomme olikin: ruokailimme yhdessä, kävimme kävelyillä lähiseuduilla ja puhuimme paljon kaikenlaisista asioista... Kovinkaan monesti emme tosin lähteneet. Siis jumalauta... Mutta hänestä puheen ollen: kun Queen teki nauhoituksiaan Rockfieldissä, Freddie majoittui aina yhteen tiettyyn huoneeseen, ja nyt tuo sama kammari toimi kotinani kolmen viikon ajan! The Last Will and Testament on tosiaan ensimmäinen Opeth-levy, jonka rumpalina paukuttaa Waltteri Väyrynen. – Ihan siihen ei ylletty, sillä Walt ilmoitti haluavansa soittaa jokaisen biisin muutaman kerran absoluuttisesti parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi, ja niin tehtiin. Parin demobiisin äärellä hän myös huomautti, että tätä kohtaa pitäisi hieman fiksata, sillä hänellä ei ole kolmea kättä. Åkerfeldtin mukaan oli ”käsittämätöntä”, että ottojen taso pysyi yhtä korkeana läpi session. Se taisi olla levyn kolmoskappale. Että vedit juuri koko hemmetin biisin ykkösellä purkkiin. Menneen kevään sessioihin kului kolme viikkoa. Rauhoittelin häntä, että ei mitään hätää, sinä osaat nämä biisit. Kummassa työskentelitte. Olin täysin tosissani, sillä tiesin hänen harjoitelleen erittäin intensiivisesti. Ensin ajattelimme, että Walt soittaa kapuloilla tiettyyn kohtaan asti, minkä jälkeen nauhoitus otetaan hetkeksi pois päältä ja jatketaan vispiläkompin parissa. Luotin sataprosenttisesti, että homma hoituu tyylikkäästi. – Kuinka paljon saan hehkuttaa. Kävikö mielessäsi joitakin muitakin vierailijoita. – Purkitimme edellisen levyn Tukholmassa, mutta nyt päätimme palata Rockfield-tunnelmiin. Sitten tehtiin muutoksia ja Walt jatkoi treenaamista. – Aiemmin olemme nauhoittaneet The Coach Housessa, mutta nyt työskentelimme The Quadranglen puolella. Joitakin pieniä juttuja hän sitten muuttikin. Tuumasin hänelle, että jaahas, se taisi olla siinä. Olen kuitenkin tylsä ja totean Freddien pysytelleen poissa kuvioista. Tunsitko kertaakaan Freddie Mercuryn näkymättömän kosketuksen ihollasi. Myös §7 saatiin talteen ensimmäisellä otolla! ”Tarvitaanko seuraavalla Opethlevyllä death metal -huutoa. Se oli todella hienoa. Rockfield sijaitsee maaseudulla, missä on täydellinen työskentelyrauha. Rockfieldissä on kaksi eri studiota: The Coach House ja The Quadrangle. Eräs syy oli, että The Last Will and Testament on Waltterin – tai Waltin, kuten tapaan sanoa – ensimmäinen Opeth-studioalbumi ja halusin meidän työskentelevän mahdollisimman tiiviinä kollektiivina. – Tavallaan mielenkiintoisin tapaus oli seiskabiisi, jossa Waltin piti soittaa sekä kapuloilla että vispilöillä – ja vaihdos tapahtui niin sanotusti lennosta. Ja toki hyvin, hyvin paljon muutakin, muun muassa Rushin Hemispheres ja Judas Priestin Sad Wings of Destiny. – Pidämme paikasta kovasti. – Nyt pitäisi kertoa jokin hauska tarina, joka näyttäisi vaikuttavalta rocklehden sivuilla... – Itse asiassa pohdin Tom G. Warrioria jossain vaiheessa, mutta ajatus ei edennyt konkreettisiin toimiin asti. Ihan niin paljon kuin haluat. Joskus aiemmin olen miettinyt myös David Vincentiä, mutta siinä olisi yksi iso ongelma: oma death metal -lauluni kuulostaisi sen jälkeen aivan surkealta! Hah hah! Täysin virheettömästi Kuten muutaman kerran aiemminkin, Opeth valitsi uuden albuminsa nauhoituspaikaksi Walesissä sijaitsevan maineikkaan Rockfield-studion. Ja jatkoi vähän lisää. Se on näistä legendaarisempi studio, esimerkiksi Queenin Bohemian Rhapsody on nauhoitettu siellä. Ja niin sitten kävikin. – Toisin sanoen Walt soitti jokaisen biisin ekalla kerralla niin hyvin, että kaikki rumpuosuudet olisi voitu panna levylle sellaisenaan, laulaja-kitaristi hämmästelee. – Kun sitten menimme studioon, Walt kertoi ennen ensimmäistä ottoa olevansa hyvin hermostunut. Sitten lisäsin, että jos homma jatkuu samaan tahtiin, levyn rumpuosuudet ovat purkissa iltapäiväteehen mennessä. Nauttikaa siis nyt!” 38. Saa nähdä. – Teen biiseihin myös alustavat rumpuosuudet, mutta Waltilla oli treenivaiheessa täysi oikeus muokata sovituksia mieleisikseen. että jos joku olisi todennut minulle vaikkapa viisi vuotta sitten, että Ian Anderson ja Joey Tempest vierailevat Opethin levyllä, en olisi välttämättä uskonut! Vaan kuten sanotaan, ei kahta ilman kolmatta. Sytytimme rec-valon ja Walt aloitti ensimmäisen biisin purkittamisen. – Se oli ihan uskomatonta. Naurahdimme sitten, että pitäähän tämäkin biisi saada purkkiin ykkösellä. Hän vetäisi koko jutun läpi täysin virheettömästi. Jos taas haluaa lähteä läheiseen kylään, vaikkapa pubiin, kävelymatkaa on pari kilometriä
Näimme edelleen silloin tällöin, mutta kuitenkin hyvin, hyvin satunnaisesti. Kun pitelin paperia kädessäni, sain kylmiä väreitä selkäpiihini. Tai sitten pyysin häntä tekemään sen, en muista tarkasti. Ja vielä surullisemmaksi tulin tajutessani, että minun olisi pitänyt olla hänen kanssaan yhteyksissä tiiviimmin. ”Me emme varmaankaan tarvitse tätä kaikkea, sinun on parempi ottaa tavarat mukaasi”, he olivat ilmoittaneet. Kutsuin merkkipäivänäni joitain ystäviäni kylään, ja eräs paikalle saapuneista oli Watainin Erik Danielsson. – Alkujaan Opethin logo oli omaa käsialaani, ja surkea. Sitten eräänä päivänä syksyllä 2020 sain lähes samalla hetkellä kaksi tekstiviestiä, yhden Katatonian Jonakselta ja toisen Ghostin Tobiakselta. Siis sen logon, jonka te kaikki tiedätte. Itse asiassa saan niitä, kun pelkästään muistelen tuota hetkeä. Pidin Timosta saman tien. – Kun Erik sitten saapui synttäreilleni, hän ojensi minulle kirjekuoren. Tai no, sanotaan suoraan: se oli aivan paska. – Tapasin Timon ensimmäisen kerran joskus 90-luvulla. Hän oli vaatimaton ja hiljainen, mutta samalla hieno tyyppi. Siis se alkuperäinen, käsin tehty logo. Vielä silloin Åkerfeldt ei tiennyt, että tarinan (mahdollisesti) viimeinen luku kirjoitettaisiin keväällä 2024. Sen hemmetin hienon logon. Ei kuitenkaan ihan mikä vain palanen, sillä paperilla komeili Timon aikoinaan piirtämä Opeth-logo. Saatoin olla tekemässä Timon kanssa taas yhtä haastattelua, kun hän ilmoitti tekevänsä Opethille ”vähän paremman logon”. Avasin sen ja sisällä oli paperinpala. Se oli hyvin surullista. Molemmat ilmoittivat minulle saman asian: Timo Ketola oli kuollut. Timo ja Erik olivat läheisiä ystäviä, ja kun Timo menehtyi, hänen perheensä kutsui Erikin tsekkaamaan Timon tavaroita. Opeth-logo palasi kotiin Suomalaistaustaisen Timo Ketolan suunnittelema ikoninen Opeth-logo vuonna 1999 ilmestyneen Still Life -levyn kannessa. – 2000-luvulla yhteydenpitomme harveni. Oli miten oli, Timo palasi myöhemmin asiaan ja esitteli minulle kädenjälkeään. Kun monien muidenkin metalliyhtyeiden kanssa työskennellyt Ketola menehtyi lyhyen sairauden murtamana 45-vuotiaana syksyllä 2020, Mikael Åkerfeldt julkaisi vanhan ystävänsä kunniaksi kauniin muistokirjoituksen. – Sitten saapui kevät 2024 ja omaan mittariini tuli viisikymmentä vuotta. Hänellä oli oma Dauthus-lehtensä ja hän teki kanssani haastattelun. OPETHIN tyylikäs logo on esiintynyt bändin levyjen kansissa 1990-luvun lopusta lähtien, ja sen suunnitteli Tukholmassa asunut suomalaissukuinen Timo Ketola. Logo on sataprosenttisesti Timon luomus, mutta nyt se on saapunut toiseen kotiinsa!. – Ajattele nyt: alkuperäinen logomme oli vuosikymmenten ajan Timolla ja mutkien kautta se päätyi minulle
Silti en ole näinä vuosina ajatellut itseäni laulajaksi tai muusikoksi. – En kuitenkaan edes ajatellut liittyväni bändikuvioihin, en pyörinyt paikallisten soittajapoikien kanssa. Koska mun velipoika oli sellainen, jätkät varmaan ajattelivat, että jos perheessä yksi osaa laulaa, niin osaisko tuo nuorimmainenkin. Meillä oli 20–30 nuoren jätkän ja tytön jengi, jossa oli myös bändisoittajia. Tsägällä laulaja Vuonna 1978 perustettuun Zero Nine -yhtyeeseen Salmirinne päätyi omien sanojensa mukaan vahingossa. Siitä mun laulajanura lähti liikenteeseen. Päämääränämme on jutella hänen ja bändinsä vuosikymmeniä kestäneestä ja edelleen jatkuvasta urasta. Amerikkalaisen laulumusiikin kasvattamalle Zero Nine -laulaja Keijo ”Kepa” Salmirinteelle ainoa vaihtoehto pärjätä on ollut olla tasan oma itsensä. En ole niin pöljä, ettenkö tajuaisi, miten merkittävä ura mulla on takana. Se oli aina täynnä keikkailtoina. TEKSTI JA KUVAT JAAKKO SILVAST PÖLKYLLÄ Pohjoista VOIMAA 41. – Zero Nine treenasi sen aikaisen anoppilani kellarihuoneessa. Siellä keikkaili paljon muitakin bändejä. – Pelasin lätkää, harrastin alppihiihtoa ja kävin punttisalilla. Se oli mun juttu. Sitten 15-vuotiaana rupesin seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa, ja hänen veljensä oli aktiivisesti mukana bändihommissa. Sitten jätkät muuttivat sellaiseen paikalliseen bändikämppään kuin Lutikkalinna. Pian ruvettiin tekemään omia biisejä. Sitten tuli rock’n’roll ja pelasti, Kepa hörähtää. Salmirinteen tarina laulajana sai alkusykäyksensä 1960-luvun lopulla Kuusamon kaupungissa Koillismaalla. Istahdamme alas ensimmäisen tapahtumaillan pääesiintyjän, suomalaisen heavy rock -pioneerin Zero Ninen keulamiehen Kepa Salmirinteen, 63, kanssa. – Mä olen laulaja ihan tsägällä. Sitä kautta ajauduin porukoihin itsekin. Ne soitti Zeppeliniä, Creamiä, Hendrixiä ja muuta sen ajan musaa. Tetra-hallissa kävi Kojo, Eput ja kaikki muut sen ajan bändit. Siellä me kaverukset hengattiin ja pidettiin hauskaa. Sen olen tajunnut oikeastaan näin 45 vuotta jälkikäteen. Mun ekat muistot elävästä musiikista ovat niiden treeneistä. Yhtenä päivänä Lutikkalinnasta saapui valtuuskunta anoppilaan kysymään, että rupeatko laulajaksi heidän bändiin. En ole koskaan treenannut laulamista mitenkään. Myös kotona soivat nuo samat bändit. Siinä vaiheessa mua epäilytti sataprosenttisesti ja jätkiä varmaan vielä enemmän, kunnes soitettiin Rollareiden Satisfaction, ja sen mä osasin. H ard Rock Korppi -festari Laukaan Tarvaalassa Keski-Suomessa kesäkuun alussa. – Kun itse rupesin kuuntelemaan musaa, se oli sellaista lässykantria – John Denveriä, Eaglesiä ja Carpentersia – sekä Dylania ja The Bandiä, kunnon amerikkalaista laulumusaa. – Lutikassa treenasi viisi kuusi bändiä. Olen vain sattunut hengailemaan tässä porukassa ja olemaan sen laulaja. – Vedettiin Budgie-nimisen bändin joku helevetin vaikea kappale, joka olisi vaatinut kolmiäänistä laulantaa toimiakseen mitenkään. Tuumasta toimeen ja treenikämpälle, jossa Salmirinne tarttui laulumikrofoniin ensimmäistä kertaa elämässään. Joku aikoinaan kommentoi mun laulua jollain Zero Nine -slovarilla, että mulla on Bon Jovi -maneereita. – Kuusamossa oli silloin vilkas musaskene. Nuoriso janosi tekemistä, kun ei ollut näitä kaikenlaisia teknisiä härpäkkeitä. Kuusamo oli siihen aikaan peräkylä, mutta jo ennen Teddy and the Tigersia siellä oli pitkään ihan kansainvälinen fiftarimeininki. Se varmaan johtui siitä, että samaan ikäluokkaan sattui hullua jengiä, joka kävi Tukholmassa töissä ja toi niitä juttuja sieltä. Ollaan kuunneltu samaa musaa. Alkujaan Kepa oli kuitenkin ”tervehenkinen urheilijanuorukainen”. Zero Ninen alkuaikoina Kuusamossa oli Kepan mukaan ”helvetisti bändejä. Mutta meillä molemmillahan on ollut amerikkalaisen lauluperinteen maneereita. – Siihen asti olin rämpytellyt kotona akkarilla ja laulanut Dylania, Denveriä ja Neil Youngia, joita on helppo vetää. – Velipoika Kari lauloi paikallisessa Blues Organization -nimisessä bändissä. Elmo [alkuperäinen basisti Esa Harju], [kitaristi Timo] Käsmä ja [alkuperäisrumpali] Sika Kukkonen soittivat siellä
Kansainvälisestikin kilpailukykyisen musiikin lisäksi yhtye eli ennen muuta kovasta keikkailemisesta. – Monsters of Rock oli keikkailussa ehkä se lakipiste, mutta kun Zero Ninen yhteydessä mainitaan ne lämppärikeikat, niin ei ne meidän parhaita vetoja olleet. Onko asia jäänyt kaivelemaan. – Saatiin levytyssopimuksen kanssa samaan syssyyn kunnon ohjelmatoimisto ja tehtiin toistakymmentä vuotta siitä eteenpäin aika paljon keikkoja. Mutta meneehän tuo näköjään suunnittelemattakin. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan hyvä liike. Mutta silloin Zero Ninesta kiinnostuttiin ekaa kertaa – ja uskottiin ylipäätään, että jostain Kuusamosta tulee bändi, joka osaa soittaa ja laulaa, vieläpä enkuksi. Parhaat tehtiin ihan vaan perusmestoissa, tanssipaikoissa ja klubeilla. On enempi hengailtu kuin mietitty vakavasti tai systemaattisesti tätä touhua. Etenkin Monsters of Rockin ja samoihin aikoihin ilmestyneen klassikkoteos Intriguen vanavedessä julkisuudessa kuiskittiin kaikenlaisia huhuja, jotka olivat viemässä kuusamolaisia vaikka ja minne. PÖ LK YL LÄ Ollaan vaan ja hengaillaan Zero Ninen valtakunnallinen läpimurto tapahtui vuonna 1980, kun yhtyeen nauhoittama Down the Line -kappale päätyi suosittuun Levyraati-ohjelmaan ja voitti kyseisen jakson. Olikohan heti White Linesin [1985] julkaisun jälkeen puhetta, että pitäis muuttaa Lontooseen tai Jenkkeihin, mutta siihen ei tartuttu, kun hommat pyöri Suomessa aika hyvin. – Oikeasti meidän touhu on mennyt alusta lähtien niin, että ei ole otettu sitä kauhean vakavasti. Siellä kuusamolaisretkue jakoi lavan muun muassa Def Leppardin, Ozzy Osbournen ja Scorpionsin kanssa. Uransa aikana Zero Nine on lämmitellyt lauteet myös Iron Maidenille, AC/DC:lle, ZZ Topille, Whitesnakelle ja Alice Cooperille. Me ollaan itsekin maakunnasta kotoisin. Oltiin innokkaita ja jätkät tajusi noista jutuista, varsinkin Sika. Sitä kai voi vähän verrata näihin Idolseihin. Tänä päivänä tuntuu naurettavalta, miten yksittäisen tv-jakson vaikutus voi olla niin hurja. Jos joku siitä natisee, se on naurettavaa. Kirjoitin vuonna 1982 ylioppilaaksi ja meillä oli enkun tentti. Sitä ennen käytiin [Mika] Sundqvistin studiolla tekemässä demo, muualla muitakin demoja ja Ylellä joku kantanauha. Sen perusteella yhtye sai levytyssopimuksen Fazerin vuonna 1978 perustetulta Dig It -levymerkiltä. albumia lisää. Ehkä jotain olisi voinut tehdä toisin, mutta mihin se olis johtanut. Kakkoslevy, Lontoossa nauhoitettu ja Deep Purple -legenda Ian Gillanin tuottama Blank Verse julkaistiin jo saman vuoden lokakuussa. Ei siitä voi olla kovin kyrpiintynyt. Ei suomalaiseen bändiin uskonut siihen aikaan kukaan. – Levyraati-voiton jälkeen keikkoja oli nähtävästi helpompi myydä, mikä sai oikeat tahot kiinnostumaan meistä. Se oli ihan ammattimaista menoa. Sen jälkeen Zero Nine julkaisi vuosien 1984–2009 välillä seitsemän Zero Nine vuosimallia 2024: Jari Jaakkola (basso), Timo Käsmä (kitara), Keijo Salmirinne (laulu), Mikko Korpela (rummut), Martti Mäntylä (kitara) ja Matti Murtola (kosketinsoittimet).. Olihan se mahtava meininki päästä tekemään isoja ja hienoja keikkoja, mutta ei me koskaan oltu edes mikään kaupunkien bändi vaan ihan maakuntajyrä, ja ylpeitä siitä. – Ylipäätään hommat vain lähtivät etenemään alusta alkaen, ja lopullisesti siitä Levyraadin voitosta. Heittäydyttiin aivan riskin päälle siinä hommassa, mutta sellaista elämä voi olla. Meitä myi Showmaticin, myöhemmin Rocktopsin, Rami Räsänen, joka saattoi soittaa viikonlopun jälkeen, että tässä olis nyt 17 keikkaa. Toki kaikki kunnia yrittäjille. Zero Ninen kaanoniin kuuluu olennaisesti vuoden 1986 Monsters of Rock -festivaali Ruotsissa Råsundan jalkapallostadionilla. Meistä digattiin ja me tykättiin soittaa niissä. Kuuluisan Levyraati-jakson jälkeen nyt jo edesmennyt musiikkivaikuttaja Unto ”Unski” Torniainen oli vinkannut Zero Ninesta Musiikki-Fazerin agentille neuvoen olemaan paikalla Oulun Kuusrockissa, jossa Zero Ninella oli keikka. Kaikki ne bändit lähtivät yrittämään, mutta ei ne silleen putkeen menneet, Hanoita lukuun ottamatta. Mä vaan pyörin messissä ja kävin laulamassa, kun pohjat oli tehty. Ensimmäinen Zero Nine -pitkäsoitto Visions, Scenes and Dreams ilmestyi tammikuussa 1982. Kuusi jätkää Kuusamosta perustaa bändin, ja 45 vuotta sen jälkeen tässä jutellaan ja on tuommoinen ura takana. Me on saavutettu aivan uskomaton bändiura ja eletty mahtavaa elämää sen kautta. Piti hoitaa koepaperit nopeasti alta pois, kun jätkät istui keikkabussissa koulun pihalla, että nyt lähdetään. – Uskallan sanoa kaikkien puolesta, että meitä ei kaivele, vittu, mikään. – Ei me tietenkään olisi pantu vastaan ulkomaanhommille. En tiedä, kannattiko se, Salmirinne nauraa
– Hautala-säätiön toimen mies Kantolan Kari kysyi, haluanko tehdä musaa Hannun kuviin. Itsensä vakavasti ottavia ihmisiä on maailma pullollaan. Olen hyvä säveltämään siten, että on joku maali johon tähdätä. Loput kymmenen on täysiä floppeja, jotka ois voinut jälkikäteen ajateltuna laulaa moneen kertaan uusiksi. Pelaan fonetiikan kautta. Kepa ei kuitenkaan pidä itseään ”kovin kummoisena laulajana”. Salmirinne jatkaa kuvailemalla itseään ”volyymilaulajaksi”. En halunnut ruveta maalailemaan mitään äänimaisemia. – Olen sanoittajana enemmän rivientäyttäjä kuin viestintuoja. Että hillitse Kepa, hillitse. Sitten oli Tuskin toivun milloinkaan -biisi, johon siihenkään ei irronut sanoja. Viime vuosikymmenen lopulla Salmirinne teki suomenkielistä musaa toisen kuusamolaisen kulttuurisuurmiehen, viime vuonna kuolleen luontokuvaajan Hannu Hautalan otosten pohjalta – tai jotain sinne päin. Juice korjaili niitä ja kirjoitti jotain juttuja uusiksi. Että pitäis olla liideri. En halua sitä, että jonain päivänä en pysty laulamaan sitä yhtäkään keikkaa. Meillä ois täällä nastempaa, jos kaikki vähän relais. Haluatko paljastaa biisinnimiä. Kaiken kukkuraksi levy on kauttaaltaan suomenkielinen. Jos pitää sanoa jotain kornia, joka kuulostaa hyvältä, tai sitten pitää sanoa jotain syvällistä, joka ei kuulosta yhtä hyvältä, valitsen enemmin sen kornin vaihtoehdon. – En ota rooliani rocklaulajana tai ihmisenäkään kovin vakavasti. – Meillä on hyvä meininki keskenään ja yleisökin näyttäisi tykkäävän. – Yritettiin lopettaa, mutta se meni perseelleen, Salmirinne nauraa. Vaikka kyllä mä tosissani olen. Sanoin, että mä teen rockbiisejä, ja sitten joku ammattilainen voi kuvittaa ne Hannun kuvilla. – En, en, en, Salmirinne nauraa. Me mennään vuosi kerrallaan, ja jos joku kysyy keikalle, soitellaan keskenään, että lähetäänkö, ja me lähetään, jos ei ole ihan pirun pitkä matka. Halusin biisejä, joissa on sanat ja sanomaa. Levynteko meidän taktiikalla maksaa, eikä niitä kustannuksia kuitata suoratoistosta. Itse en oikein pysty laulamaan peräkkäisinä iltoina, ja koska tätä tehdään huvin vuoksi, en halua ruveta rääkkäämään itseäni. Voima ja volyymi ei ole tarpeen joka paikassa. Jos me oltais sellaisia nykymuusikoita, että pystyttäis nauhottelemaan kotona, niin mikä ettei, mutta nyt on hyvä, jos osataan käyttää älypuhelinta. Salmirinne nostaa bändinsä tuotannosta esiin jo mainitun Intrigue-levyn sekä vuoden 1996 Freakshow-albumin. Jos vertailukohtia pitää hakea, ollaan juuri nyt aika osuvalla paikalla, koska olen enemmän se korppi. Ei ole sen voittanutta, kun kontakti yleisön kanssa syntyy. – Olin kerran Tampereen yliopistolla tutkimuksessa, jossa mitattiin keuhkojen tilavuutta ja otettiin ääninäytteitä. Silloin tietää, että torikauppias on saanut hanskat kaupattua. Olisihan se hölmöä jättää ottamatta se nautinto, kun me pystytään edelleen tuottamaan asiallista esitystä. Mutta mä olen rocklaulaja, en klassinen hevilaulaja enkä mikään laululintunen. – Juicen kanssa oltiin puolituttuja. Salmirinteen sanoin hän ei kuitenkaan ole ”runosieluinen lyyrikko vaan rokkari”. Soololevyllään Kepa teki yhteistyötä kotimaisen rockin nimitekstittäjien kuten Juice Leskisen, Hectorin ja Neumannin kanssa. Soitin sille, että teen tällaista levyä ja että mulla olis tuossa tekstejä, mutta ne ei ihan lähde. – Biisejä ois vaikka kuinka paljon. Lähetin ja olin aika otettu Juicen kommentista, että moni ois julkaissut ne sellaisenaan. Juice sanoi, että ”paappa mulle ne”. Se kuvastaa hyvin mun muusikkoutta ja laulajuutta. Laulu on kuin instrumentti, sen pitää kuulostaa hyvältä. Mutta se oli aivan mahtava projekti. Elämä on töppäyksiä täynnä. Uusi Zero Nine -levy kuulostaa työläältä, mutta toivotaan parasta. Kun joku tilaa jotain ja se on pakko tehdä, se vapauttaa minussa luovuutta. En ole koskaan sellaista halunnut – rakastan tehdä duunia näiden jätkien [kitaristit Timo Käsmä ja Mara Mäntyniemi, basisti Jarski Jaakkola, kosketinsoittaja Iro Murtola ja rumpali Borno Korpela] kanssa. Olisi ollut hölmöä jättää se mahdollisuus käyttämättä, vaikka sooloura tuntuu edelleen aika kauhealta ajatukselta. Onko mahdollista, että joskus vielä julkaistaisiin uutta Zero Nine -musiikkia. – Kun aloitin, ei ollut paljon kilpailua, ja sitten sitä kehittyi, hän toteaa. Ammatti-ihmiset analysoi, ja lopputulos oli toisaalta ihan hyvä ja toisaalta masentava. Itsensä vakavasti ottavia ihmisiä on maailma pullollaan. Hoitelen edelleen yksittäiset keikat komeasti, mutta en ole missään hyvässä laulukunnossa. Olen mukana rennolla meiningillä enkä mieti töppäänkö. Bändissä jokaisesta on ollut toisilleen se tuki ja turva. – Eniten tykkään lavalla olemisesta. Sitten 20 prossaa on sellaisia, että suoritus on aika kova, ja kymmenen prossaa on niin kovia suorituksia, että niitä biisejä ei kukaan maailmassa pysty laulamaan paremmin kuin minä. Hanskat kaupaksi Kepa Salmirinne sai jo Zero Ninen alkuaikoina hyvää palautetta englannin kielen lausumisestaan. ”En ota rooliani rocklaulajana tai ihmisenäkään kovin vakavasti. – Jos puhutaan mun suorituksista levyillä, niin ehkä 60 prossaa on takuuvarmoja, hyviä suorituksia. Näinä päivinä se kantaa satoakin, kun on äänihuulet rypyllä sieltä täältä. – Ei mulla ollut varsinaisia idoleita, mutta diggasin David Coverdaleä, jonkin verran Ian Gillania ja tietysti Robert Plantiä. Viime vuosina Zero Nine on äitynyt jälleen keikkailemaan ahkerasti. Freakshow’lla oivalsin, että ei ole ihan pakko tuutata sata lasissa koko ajan. Meillä ois täällä nastempaa, jos kaikki vähän relais.” 43. Uusi levy tulis muuten hujauksessa, mutta meidän pitäisi löytää yhteistä aikaa ja mennä oikeaan studioon, eikä me olla mitään nopeita studiotyöskentelijöitä. – Intrigue on tärkein. Jotenkin vain olen luonut sen oman tyylini, että selviän näistä hommista. Kysyntää vedoille olisi varsinkin Etelä-Suomessa, mutta realiteetit eivät aina täsmää toiveiden kanssa. Sanottiin, että tekniikkaa ei ole minkään vertaa, mutta fyysiset ominaisuudet on sen verran hyvät, että pystyy tuuttaamaan. Mies uskoo moisen johtuvan muun muassa siitä, että käytännössä kaikki musiikki, jota hän nuorena kuunteli, oli laulettu englanniksi. Soitin Heikille [Hector], että ylihuomenna pitäisi laulaa, viittisitkö tehdä tekstin, Salmirinne nauraa. – Siinä oli taukoa edellisestä Zero Nine -levystä ja mulla sattui tulemaan suomenkielisiä biisejä. – Paiskon menemään sillä omalla äänelläni. Ei minusta ollut matkimaan ketään, vaan ainoa mahis oli olla oma itsensä. Se levy syntyi pelkästään laulamisen halusta ilman sen kummempia taka-ajatuksia soolourasta. Rivien täyttäjä Kepa Salmirinne on tehnyt urallaan soololevynkin, vuonna 1993 julkaistun laulajan nimeä kantaneen 11-raitaisen, joka koostui sekä omista sävellyksistä että lainakappaleista. Se on ollut valttikin, sillä kukaan muu ei kuulosta minulta
Muutokset eivät jääneet ulkomusiikillisiin seikkoihin, vaan levy iski kovaa ensisekunneista lähtien. Isku löysi paikkansa PISSING RAZORS Where We Come From SPITFIRE 2001 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Teksasilainen Pizzing Razors osui napakymppiin neljännellä virallisella levyllään, jolla groove ja vakuuttavat soundit saatiin lopulta haltuun. Myös Bragg toi musiikkiin uudenlaista raivokkuutta. Yhtye sekoitti alusta asti vaikutteita hardcore-punkista, thrashja industrial metalista sekä vähitellen myös suosiotaan tuohon aikaan kasvattaneesta nu-metalista. WHERE We Come From -levylle tultaessa ilmassa oli kuitenkin muutoksen tuulia. Laulaja Joe Rodriguez oli vaihtunut Jason Braggiin, ja levy-yhtiönä oli nyt Spitfire. Kuulijalta viedään mattoa jalkojen alta, mutta se kuuluisa groove säilyy koko ajan. Tästä saatiin maistisia kakkoskappale Vengeance Is Minen oivallisessa poukkoilussa. Teksasilaisnelikon perusainekset olivat koossa, mutta se maaginen jokin tuntui puuttuvan. Nykymeno ei kuitenkaan vedä vertoja Where We Come Fromin suoraan kurkkuun hyökkäävälle raivokkuudelle. Pizzing Razorsin laulaja vaihtui jälleen, yhtye teki Spitfirelle vielä yhden levyn (Evolution, 2003) ja hajosi. Yhtyeen itsensä ruuvaamat soundit paukuttivat viimeinkin suoraan silmien väliin ja niistä oli saatu niistettyä pois kaikki tuhnuisuus. Tältä osin ei ole sattumaa, että kolmannen Noise-levynsä Fields of Disbeliefin (2000) aikoihin Pissing Razors oli mukana cover-levyllä Panther: a Tribute to Pantera, tai että Fields of Disbeliefin osatuottajana oli Pantera-yhteyksistä tuttu Sterling Winfield. Monelle fanille myös Fields of Disbelief vaikutti olleen pettymys, vaikkei se ole missään tapauksessa heikko levy. Tiukkuus oli huipussaan, ja varsinkin kitaroiden ja rumpujen yhteispeli vakuutti. Uutta tulemista on tehty vuodesta 2014 lähtien, ja aikaiseksi on saatu yksi levykin, vuoden 2021 Eulogy Death March. 44. Pissing Razors oli käyttänyt kappaleissaan tempomuutoksia ja erilaisia rytmillisiä kikkailuja ennenkin, mutta nyt nekin kuulostivat luontevammilta. Kuten itse rahoitettu ensilevy nimellään kertoi, keskeistä yhtyeen tavoitteissa oli löytää metalliinsa groove. Where We Come Fromin myötä oli havaittavissa tietynlainen momentum, mutta se ei tullut lunastetuksi. EL Pasossa Teksasissa vuonna 1993 perustettu Pissing Razors antoi lupauksia tulevasta vuoden 1996 omakustannedebyytillään Psycho Punko Metal Groovella ja sitä seuranneilla Noise Recordsin kautta julkaistuilla kolmella virallisemmalla levyllään. Panteran lisäksi vertailukohtia saattoi löytää esimerkiksi Machine Headin, Biohazardin ja Chaos A.D:n aikaisen ja jälkeisen Sepulturan tuotannosta
Von Dänikenin teoriat muinaisista astronauteista ovat varmasti tekstien taustalla, ja kenties yllättävimpänä uutena avauksena kuuntelijaa totutetaan örinälaulun lisäksi myös puhtaaseen tulkintaan. Blood Incantation jatkaa uusien alojen valloittamista, ja kaikki palaset loksahtavat jälleen vaivattomasti paikoilleen. Taivaankappaleet alkavat hakeutua jopa aiempaa otollisempaan järjestykseen, kun yhtälöön lisätään 70-lukulaisittain ”futuristisia” syntetisoijia, elektroniefektejä ja rumpali Bill Bruford (Yes, King Crimson). Näin on, ja toisaalta ei muuten ole Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa BLOOD INCANTATION Absolute Elsewhere CENTURY MEDIA JU LI A N W E IG A N D ARVIOT 47. Jukka Hätinen Absolute Elsewhere julkaistaan 4. Kahdesta moniosaisesta pitkästä kappaleesta koostuva albumi on äärimmillään Suffocation ja Morbid Angel. Ei ole tarvetta uittaa sormiaan viiksekkäiden progekauppiaiden rariteettilaareissa, sillä suoratoistopalvelun kuukausimaksun suorittaminen riittää seuraavan toteamiseen: kyllä näin on, ja toisaalta ei muuten ole. Kuten ylle pyrin havainnollistamaan, paperille painettuna näille vaikutteille on helppo nyökkäillä, mutta musiikillisesti Blood Incantation on – tietenkin – toisaalla. Timewave Zero (2022) puolestaan osoitti, ettei sähkökitara soi avaruudessa, vaan siellä määrää epäinhimillisen kylmä syntetisaattori-ambient. Seesteisimmillään sillä soi Tangerine Dream. Varhaisempi Yes ja myöhäisempi Pink Floyd kihoavat mieleen, samoin lukemattomien Mellotronkappaleiden tunnelma. Absolute Elsewhere on haastava mutta aina oikeassa hetkessä tarpeeksi helppo. Kulttiklassikko-termi on kokenut inflaation, kun suurin piirtein jokainen mukamas unholaan jäänyt kuriositeetti on saavutettavissa kosketusnäyttöä hivelemällä. lokakuuta. Blood Incantationille uusina elementteinä kuullaan ihan rehtejä siirtymiä möhömahaprogen metsikössä. Absolute Elsewhere -yhtye soitti tietenkin progressiivista rockia ja kurkotteli avaruuteen Erich von Dänikenin kirjallisen tuotannon puhuttelemana. Hidden History of the Human Race (2019) sisälsi ensisijaisesti 90-lukulaista death metalia koukeroisemmasta päästä. Absolute Elsewhere on jostain edellä mainittujen levyjen välimaastosta. Eikä liene sattumaa, että jälkipuoliskolla vierailee Edgar Froesen manttelinperijä Thorsten Quaesching. Blood Incantationin uusi albumi on lainannut nimensä lyhytikäiseksi jääneeltä bändiltä, jonka levy In Search of Ancient Gods (1976) on toiminut denveriläisten pääasiallisena inspiraationa. Nämä ovat kunnianhimoisia sävellyksiä ryhmältä, jonka estetiikantaju on keskimääräistä korkeammalla tasolla
Floor Jansenkin voisi laulaa aivan koko repertoaarillaan. Biisitkin ovat napsun pari Huntin hittiveisuja heikompia. Tarjolla on siis harmonisen mollin ulvotusta Blackmoreja Yngwie-perinteen mukaan, meloprogeheviin ja Jon Lord -tyyliseen kosketinsoitinpohjaiseen vanhan koulun sinfoheavyyn yhdistettynä ja naislaulustemmoilla ryyditettynä. Entistä hullumpi kenties, mutta sitähän tässä tilauksessa olikin! Kari Koskinen NIGHTWISH Yesterwynde NUCLEAR BLAST Kun Nightwish ilmoitti jättävänsä kiertueet tekemättä tulevan levyn myötä, aloin odottaa albumia, jolla vain mielikuvitus olisi rajana. UNDEATH More Insane PROSTHETIC Jos olet koskaan miettinyt, miltä irtonaisempi, hivenen iloluontoisempi ja rässäävämpi Cannibal Corpse kuulostaisi, niin Undeathin kolmas pitkäsoitto pääsee aika lähelle. Italian kauhukuolokoplan neljännen pitkäsoiton teema on napattu Lucio Fulcin vuoden 1982 sarjamurhaelokuvasta The New York Ripper. Stamina-basistilla ja sessiorumpalilla täydennetyn projektin esikoislevyn musa on tuttua Staminaa. tävän virkeä levy. Duck Face Killings tarjoilee tuttua ja laadukasta Fulcia: niskaa nytkyttävää keskitempojyrää, raivokasta pikabrutalointia ja matalalta täsmällisesti öristyjä splatter-tarinoita. Siistien mutta jyräävien soundien tukema death metal toimii koko levyn mitalta. Yesterwynde kuulostaakin isolta ja komealta. Varsinaista huumoriarvoa musiikissa ei onneksi ole, mutta bändin ote vanhakantaiseen death metaliin on ilahduttavan raikas. Kappaleista löytyy hienovaraisen orgaanisia pianoja ja puhaltimia, mutta valtaosa levystä saa äimistelemään, miten paljon orkesterin pauhua, kitaroiden jyräävyyttä, kuorojen jylhyyttä ja laulusovitusten rikkautta voikaan kuhunkin kappaleeseen mahduttaa. More Insane on samaan aikaan sekä koruttoman tyly että viihdytARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 48. Yhtye kun on aina ollut parhaimmillaan epämukavuusalueella, ei turvassa. Ryppyotsaisuus ja äärimmäisyyksiä tavoitteleva musisointi on tietysti rakastettava asia, mutta välillä on kiva kuunnella jotain, joka ei yritä päteä pelkällä rajulla kuorella. Soundi ei ole läpitunkemattoman paksu, vaan siinä on terävyyttä eikä sitä ole ahdettu aivan täyteen. Taustalauluharmonioista puuttuu sekä mahti, ponsi että tunne. Erikoisin veto on ehdottomasti Knife, johon Non Phixion -ryhmän Lord Goat iskee täydellisen sopivat ja katu-uskottavat räpit. Ohjelmoitujen konerumpujen tilalle on nimittäin astunut Edo Nicoloso. Kolmen minuutin kieppeillä heiluvissa raidoissa on mätön ohella hyvää groovea, ja vaikka kaikki on kopioitu isommilta, tehoa ei voi kiistää. Jotain kuitenkin puuttuu. Brockmann vaihtui Huntissa parempaan laulajaan jo 1994, eikä Sellitto ole taidoistaan huolimatta Blackmore tai Ynkkä sen enempää säveltäjänä kuin kitaristinakaan. FULCI Duck Face Killings 20 BUCK SPIN Nimi velvoittaa. Neoklasarihevin fanien kannattaa kuitenkin tsekata. Yesterwynde on hienon kuuloinen perus-Nightwish-teos, mutta toivon sen olevan myös yhden Nightwish-luvun loppu ennen uuden ja erilaisen alkua. Albumia voisi verrata soundtrackiin, joka toimii elokuvan taustalla, muttei kanna samaan tapaan omillaan. Aki Nuopponen TIMELESS FAIRYTALE A Story to Tell VICISOLUM Olisihan se pitänyt arvata, että suurimman osan urastaan varhaista Royal Huntia matkinut Luca Sellitto, italialaisen Staminan biisiseppä, löytäisi ennen pitkää Huntin ekat levyt laulaneen Henrik Brockmannin solistikseen. Nyt livesovituksia ei tarvitsisi miettiä yhtään, joten ei muuta kuin tulemaan monitasoisen uhkarohkeita sävellyksiä konseptialbumin täydeltä. Vaikea tässä on olla vihainen. Mape Ollila NILE The Underworld Awaits Us All NAPALM Ikä ei tunnu painavan ikuisia Egyptin ystäviä. Nile painelee menemään käärinliinat paukkuen ja jättää monet kuolokilpakumppanit taakseen. Komeaa laulua ja soittoahan ryhmältä syntyy, muttei mitään uutta auringon alla. Siis ihan järjettömän massiiviselta. Yksi Fulcin ehdoton vahvuus on rönsyjen armoton katkominen: biisit eivät yllä käytännössä kertaakaan kolmeen minuuttiin. Biisit edellä siis mennään, ja niitä Undeathiltä onneksi löytyy. More Insane kertoo jo nimellään, että nämä jätkät eivät ole liikkeellä täysin pilkkeettä. Nyt esikuvaa peesaillaan entistä uskottavammin uuden Timeless Fairytale -pumpun suojista. Tervetuloa Ison (mädän) omenan varjoiselle puolelle. A Story to Tellissä ei ole varsinaista vikaa, mutta esikuvien tasolle se ei yllä. Fulci on jämäkän demppauksen ja jykevien komppien yhtye. Rumpuhommat ovat tälläkin kertaa voimallisten basareiden ja raskaasti isketyn virvelin yhteistyötä, mutta poikkeuksena aiemmasta niiden takaa löytyy inhimillistä voimaa. Nyt tuota tyyliä edustaa esimerkiksi A Blade in the Dark. Tami Hintikka C H IA R A M E IE R H O FE R M U SC A R À Ikimuistoisimmat melodiat, tunnelmat ja lopullinen taika jäävät uupumaan. Yesterwynden päätyttyä huomaa kerta toisensa jälkeen, ettei albumilta muista kuin muutamia kauniita hetkiä sieltä täältä. Edellisellä Exhumed Information -levyllä (2021) instrumentaalisilla soundtracktunnelmoinneilla oli iso rooli. Tarkoituksena ei ole ollut tehdä entistä raskaampaa kamaa, vaan tällä kertaa musiikille annetaan tilaa hengittää ja ilmavampi äänimaailma on tietoinen valinta
Minulle ne kelpaavat, ja enemmän ihmettelen, miksei Diaz vaivaudu säveltämään sooloistaan järkevämpiä. Oregonilaisbändin debyytti sisältää kahdeksan biisiä, joista seitsemän on ylipitkiä. Erityisesti tiukka ja ytimekäs To Strike with Fang, pieteetillä etenevä Under the Curse of the One God ja raskaasti möyrivä True Gods of the Desert sisältävät sitä Nileä, johon aikoinaan miellyin. Siihen on varmaankin tavoiteltu Dropkick Murphys -henkistä ratakeketunnelmaa, mutta jälki onnistuu olemaan lähinnä tekoreteän tuntuista ja ärsyttävää. Uusintakierrokset antoivat toivoa, ja myllytyksestä alkoi erottua hiljalleen sävyjä. Harmillisen iso osa levystä tuntui tyhjänpäiväisistä riffeistä kyhätyltä. Levyn kylmä ja riipivä tunnelma on täysin kohdallaan. Mammalle ei nyt oikein lähtenyt. Sitkeästi lähes 20 vuotta demojen, pienjulkaisujen ja keikkailun parissa puurtaneen jenkkiyhtyeen uurastusta aletaan palkita, onhan tuore diili undergroundissa hyvin tunnetun 20 Buck Spinin kanssa selkeä nousu seuraavalle tasolle. Mutta. Sekaan bändi sirottelee okkulttisia elementtejä, psykedeliaa, riivattuja välisoittoja ja fiilistelevämpää kamaa. Jos kappaleissa ei ole toisiinsa nähden liikaa vaihtelua, yhtye osaa rymistellä, vyöryttää ja hidastella oikeassa suhteessa läpi koko täsmämittaisen napakan albumin. Faniosasto tuskin pettyy. Biiseistä löytyy paljon Mg?aa ja vastaavia bändejä, mutta Agrypnie onnistuu kuulostamaan kohtalaisen tuoreelta ja jopa omaperäiseltä melko tukkoisessa ja itseään toistavassa genressä. Eihän levystä klassikoksi ole, mutta arkisena käyttömusiikkina se ajaa asiansa hyvin. Primordialmainen sydänveren vuotaminen ilmenee muutoinkin läpi levyn, vaikka Winterfylleth on ilmaisussaan rivakampi ja suoraviivaisempi. Vuonna 2000 perustettua Edeniä ainoana orkkisjäsenenä luotsaava Javier Diaz on omalaatuisista, sekavahkosti vaeltelevista sooloistaan päätellen ihan näppärä kitaristi. Mikä parasta, en ymmärrä kieltä tarpeeksi hyvin voidakseni dumata Alma De Libertadin lyriikkaa, vaikka se kuhisee genren peruskauraa kuten tulta ja tuhkaa, feeniksejä ja vapautta. Työlääntymisen myötä tatti naamassani kohosi biisi biisiltä komeammaksi. Riffien monimutkaiset rytmikikkailut jäisivät monelta muulta soittamatta. Joni Juutilainen DRUNKELWEIZEN Pioneers of Alcohol OMAKUSTANNE Pulipiraattikonsepti herätti etukäteen mielenkiinnon, enkä sano, että välttämättä pelkästään hyvällä tavalla. Teemu Vähäkangas AGRYPNIE Erg AOP Lättyjä melko nopeaan tahtiin pihalle runnova saksalaisryhmä Agrypnie soittaa häijyhkön surumielistä ja tunteellista, proge-elementtejäkin syleilevää postblack metalia. Siltä löytyvät kaikki Winterfyllethin musiikin ominaispiirteet, mutta tällä kertaa sävellykset tuntuvat alleviivaavan tietynlaista melankoliaa, joka piileskelee nopeatempoisen black metal -tykityksen seassa. Levy kuulostaa kainalopieruosaston sisäpiirivitsiltä, joka on livennyt käsistä. Jonna Ikonen EDEN Alma De Libertad THORNADO Espanja on sointuisa kieli ja sopii melodiseen, virtaviivaisesti soljuvaan ja miellyttävän pehmeäsoundiseen euro-poweriin mitä mainioimmin. The Imperious Horizon on tutulta kuulostavaa tavaraa. Teos kuulostaa siltä, mitä sopisi odottaa, jos amerikkalaiset hipsterit puhtaine kynnenalusineen ryhtyisivät musisoimaan ryyppäämisestä. Tuli mieleen, että ukot ovat luottaneet hurjan vauhdin korvaavan mielenkiintoisen materiaalin puutteen. Erityisesti laulu riipi korvaa kaiken aikaa rajummin. Vanhempaa Stratovariusta on kuunneltu iskelmällisistä säkkärimelodioista päätellen pitkä oppimäärä, ja kertseissäkin on kivasti nostatusta. Soundimaailma on tuhti, selkeä, modernihko ja kaikki muutenkin aivan pätevästi mallillaan, mutta… ARVIOT 49. Toista levyään julkaisevan Lacerationin kohdalla tämä tarkoittaa 1990-luvun alun thrashiä sivuavaa death metalia, jonka pioneereja ja ilmeisiä esikuvia olivat Malevolent Creation ja Demolition Hammer. Vaan ainakin ukolta syntyy saumattoman melodisia ja toisinaan vähän progejakin rallatuksia. Erg on ehdottomasti vuoden suurimpia yllätyksiä. Uudella levyllä vierailee porukkaa muun muassa edesmenneestä Secrets of the Moonista ja Grozasta, ja mitään pikkutekijöitä nämä Theotoxin-bändissäkin yhdessä soittavat veikkoset eivät ole. Niko Ikonen LACERATION I Erode 20 BUCK SPIN Jos alati kiihtyvän muutoksen kourissa olevan maailman paino alkaa kuormittaa hartioita liikaa, kannattaa tukeutua uuteen musiikkiin, joka edustaa vuosikymmeniä sitten hyväksi havaittuja arvoja ja tyylejä. Ehkä tämä todella on parasta, mihin Winterfylleth kykenee. Mape Ollila TOTENGOTT Beyond the Veil HAMMERHEART Death doomia kevyillä progeja avantgarde-vaikutteilla tykittelevä Totengott tuo erittäin vahvasti mieleen Celtic Frostin, keskikauden Sepulturan, Morbid Angelin ja Triptykonin (nelosbiisi!). Etenkin saksaksi rähjätyt laulut onnistuvat kuulostamaan melko vittumaisen kuuloiselta paasaukselta, joten Agrypnien musiikista ei voi oikein olla pitämättä. Supermiehiähän nämä ovat edelleen. Palaset ovat loksahdelleet mukavalla tavalla kohdilleen. Levy kuulostaa täydelliseltä ääniraidalta syksyisen kosteaan pimenevään iltaan. Tunteikkaasti laulavalla Dinillä on helposti kuunneltava rintaäänirekkari, mutta äijän korkeammat kiekaisut jakanevat kuulijat faneihin ja vihaajiin. Julkaisutahti on ollut tasainen, ja mikä tärkeintä, musiikin laatu on pysytellyt jatkuvasti paremman keskiluokan tuntumassa. Mega WINTERFYLLETH The Imperious Horizon CANDLELIGHT Brittiläinen Winterfylleth on edennyt lähes huomaamatta jo kahdeksannelle levylleen. Ei yllätä, mutta vie nälän ja laadukkaista perusaineksista hyvin tehtynä vieläpä maistuukin. Albumi ei ole hyvä, jos kuunnellessa tulee tarkistettua useampaan otteeseen, paljonko lusittavaa on vielä jäljellä. Tämä on juuri sellaista tavaraa, jonka voisi kuvitella maistuvan heille, joiden elämä on ikuista nummirockia ja lempiharrastuksiin lukeutuvat soutupitit. Jopa intro on venytetty soikeaksi. Harmittoman hyvää poweria, joskin progeissa c-osissa flow toisinaan hiukan pykii. The Imperious Horizon kertoo tarinaa horisontissa siintävästä dominoivasta voimasta, jonka ilmenemismuotoa kukaan ei osaa vielä arvata. Oikein mieltäylentävää tavaraa. Bändi on saanut vangittua albumille sen mitä on ollut hakemassa, mutta aivan viimeinen terä jää tälläkin kertaa uupumaan. Maltillisesti syntikoilla koristelluissa biiseissä on dynamiikkaa ja ideaa, vaikka niissä kierrätetään paikoin kohtalaisen tuttuja sävelkulkuja. Ainoastaan yksi virsi jää alle kahden minuutin, ja yli seitsenminuuttisia on puuduttavat neljä kappaletta. I Erodea kuunnellessa on helppo ymmärtää, miten tähän on tultu, vaikka meno on genrensä lihaa ja perunaa. Erg on 20-vuotiaan bändin seitsemäs levy, ja tyyppien mukaan kahdeksannen kiekon rummut on jo nauhoitettu. Mieleen jäävät kappaleet ja riffit loistivat poissaolollaan. Väripilkkuna toimii kitaristien tyylitajuinen sooloilu, josta on osaltaan vastuussa römeällä äänellään kivasti korvia raapiva Luke Cazares. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen oli lähinnä hölmistynyt olo. Winterfyllethissä on paljon samaa kuin Primordialissa, eikä tule ihmeenä, että irkkubändin laulaja Alan Averill lainaa ääntään yhdelle albumin kappaleista. Rumpujumala George Kollias on kovassa iskussa, eikä kitaraosaston inhimillisen suorituskyvyn rajoilla liikkuvaa sahaamistakaan voi kuin ihmetellä ihaillen. Nilen kymmenes kokopitkä sisältää tuttuja elementtejä, eli välillä keikutaan kaaoksen rajalla ja sitten kiemurrellaan muinaisenmystisiin säveliin, mutta jotenkin tästä jää tyhjä tunne. Taustalla on pitkä skenehistoria eri projekteissa. Yleiskuva ei ole millään muotoa pirteä
Tällainen Celtic Frost -henkinen juntta on parhaimmillaan ilkeänä ja likaisena, ei yliviilattuna ja -tuotettuna pökäleenä. Soundi on ter ävä ja tuhti, eik ä siihen osaa edes kaivata vanhemman liiton multaisuutta. T O M H O FF M A N N Niin, itse biisimateriaali ei oikein jaksa innostaa. TEMPLE OF DREAD God of the Godless TESTIMONY Viisi pitk äsoittoa viiden vuoden sis ään, eik ä tunnu miss ään. God of the Godless ottaa v älittömän kurkkuotteen, joka kirpoaa vasta viimeisenkin nuotin sammuttua. Melodioita on reilusti, mutta ne eiv ät ole ruotsalaisen p äällekäyvää mallia, vaan hienovaraisempaa synkeytt ä. Biiseistä puuttuu uhka ja raivo, riffeistä uho ja syvyys. T ärkein yksitt äinen tekij ä on t älläkin kertaa vastaansanomaton liikkeen ja intensiteetin tuntu. Sins of the Father on kelpo levy, mutta se ei mene riittävän pitkälle erottuakseen kaltaisistaan. Muutoin annetaan tuplien ja blastin nakuttaa, örinän laulaa ja riffisahan käydä. Levyn huippuunsa viilattu paketointi vanhoista rakastettavista asioista toimii niin hienosti, ett ä valittamista ei j ää oikeastaan mist ään. Kuuntelen mieluummin niitä oikeita ja alkuperäisiä bändejä. Niko Ikonen ABRAMELIN Sins of the Father HAMMERHEART Australialaisen death metalin pioneerit eivät ole luoneet vuosien saatossa kovinkaan selkeää omaa linjaa. Käteen jää lopulta keskikivaa ja keskinkertaista musiikkia. Morgothin, vanhemman Deathin, Obituaryn ja Pestilencen ituja napostelleet kappaleet panostavat sujuvaan ja kire älle vedettyyn esillepanoon. Gods of the Godless nousee varmasti vuoden parhaiden kuololevyjen joukkoon, vaikka mink äänlaista yll ätystä ei t älläkään kertaa tarjoilla. Klassisen jenkkikuolon ja Sinisterin kaltaisten aktien jäljillä paukuteltu Sins of the Father on tiukka, mutta valitettavan kasvoton alansa edustaja. Abramelin ei ole aivan yhtä kireää toimitusta, mutta ei tässäkään liiemmin löysäillä. Totengott on vain sieluton kopio aidosta asiasta. Spontaanius ja dynamiikka loistavat poissaolollaan. Selkeimmin bändin tunnistaa riffeistä, jotka ovat pääosin Matt Wilcockin käsialaa. Resepti on aineksiltaan sinänsä oikea, mutta vanhemman liiton koukkuja kaipaisin lisää. Kari Koskinen TRELLDOM ...by the Shadows… PROPHECY Voin kertoa lähtöön, että tätä levyä on odotettu! Vuonna 1992 alkaneella urallaan kolme huippuluokan kolkkoa black metal -albumia julkaissut Trelldom on piinannut fanejaan niin pitkällä hiljaisuudella, että yhtyeen uuteen levyyn tulee tarrauduttua suurella mielenkiinnolla. Saksalainen Temple of Dread pit ää laadun korkealla, vaikka tyyli ei ole levyjen v älillä sen kummemmin muuttunut. Moderni ja digitaaliselta haiskahtava äänimaailmakin jättää jälkeensä elottoman maun. Marc Grewe toimittaa vierailevan t ähden virkaa, mik ä alleviivaa my ös musiikillisia yht äläisyyksiä suoraviivaisemman Morgothin kanssa. Rumpalikin on bändeissä sama. Kari Koskinen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Selvempää melodisuutta kuullaan vain ohimenevästi. Ehkäpä se kertoo kaiken tarpeellisen yhtyeestä. Espanjalaisten ensimmäinen demojulkaisu vuodelta 2014 sisältää muuten pelkkiä Celtic Frost -covereita. Käteen ei jää oikein mitään, minkä vuoksi sen pariin olisi tarvetta palata. Yhtäläisyydet miehen toiseen aktiiviseen bändiin Werewolvesiin ovat ilmiselvät paitsi musiikillisesti myös soundillisesti
Saamme ruhjovasti groovaavia, aavistuksen djentiltä tuoksahtavia nuja alt.metal-riffejä, nerokkaan yksinkertaisia ja tarttuvia melodioita sekä fokuspisteenä intohimoisen heittäytyvästi raa’alla tunteella laulavan naisen. Ei mikään huippuunsa viilattu tekniikalla kikkailija, vaan sympaattisella tavalla raa’an ja rehellisen kuuloinen. Hetkittäin tekisi mieli sanoa: ”Mitä vittua?!” Norjalainen black metal tunnetaan edistyksellisyydestä ja rajoja rikkovista albumeista, mutta tällä kertaa kokeilullisuuden kuokka iskee syvälle omaan sääreen. Kappaleissa on kohtalaisen hidasta poljentaa, synkeitä melodioita, korinaa ja ärinää sekä tietenkin saatananpalvontaa. Kokonaisuus on kasattu teknisesti hienosti, mutta on aivan uskomatonta kuvitella, että joku kuulisi tämän hyvänä musiikkina. Aivan mahtavaa. Todellista karkeutta haluaville tässä ei kuitenkaan ole mitään, sillä ilmaisun terävyys ja siistihkö soundi jäävät seiskaplussan tienoille. Mape Ollila AMEN CORNER Written by the Devil HAMMERHEART Vanhan koulukunnan black metalia Mortuary Drapen, Evolin, Sarcófagon, Rotting Christin ja muiden vastaavien muhjuisenmystisten yhtyeiden tapaan yli 30-vuotiaalta Cogumelo-kulttibändiltä. Matkaan ajatuksissani jonnekin nuoruuden epävarmuuden ja viattomuuden päiviin rakastuen levyn herättämään pehmoiseen kipuun koko ajan enemmän. Trelldomin on joko palattava vanhaan tyyliinsä tai pantava pillit pussiin. Siinä on epäilyttäviä duurisointuja, jotka tuovat mieleen jonkin ysärin unohtuneen reikähousuhitin. Voisi puhua jopa omaperäisyydestä. Joni Juutilainen TYSTNADEN Black Swan ELEVATE Vuodesta 1998 modernia metallia työstänyt Tystnaden kuuluu samaan jatkumoon Evanescencen ja maanbändi Lacuna Coilin kanssa. Niistä mitään ei viedä kovin pitkälle, mutta monipuolisempaa mättöä arvostaville Lightless Expanse on tarkistamisen arvoinen juttu. Trelldom kuulostaa vuonna 2024 todella erikoiselta. Onhan tämä melko likaista, mutta samalla aivan liian laiskaa laskettelua. Miedosta sellaisesta, mutta nykyään sekin on jo jotain. Joitain biisejä maustetaan elektrorätinöillä tai muilla vähäeleisillä detaljeilla. on järjetön pettymys. Tietämättä en olisi ikinä arvannut, että esittäjä on Unto Others. Kiinnostukseni on totisesti herätetty, mutta voiko brassibändi Amen Corner vastata haasteeseen. Muutamasta biisistä tulee muuten mieleen alkupään Manowar, mutta se nyt ei ole varsinaisesti väärin. Levyä kuunnellessani tunnen sisusteni menevän suloisesti vereslihalle. Olisipa mukana vain enemmän sitä samaa intoa kuin bändin vuonna 1993 julkaistulla Fall, Ascension, Domination -debyytillä. Kun tulkitaan, sen täytyy tuntua. Kari Koskinen UNTO OTHERS Never, Neverland CENTURY MEDIA Aiemmin Idle Handsinä tunnetun bändin kolmannen täyspitkän biiseissä on toisiinsa nähden enemmän vaihtelua kuin edellisillä levyillä. Laulupuoli hoituu öristen ja rähisten, mutta saatteessa mainittua black metalia en sen kummemmin kuule. Kitarasoolotkin ovat pieniä tarinoita itsessään. Musiikista tulevat elävästi mieleen eteläisemmän Euroopan kauhuhenkisemmät bändit. Hienoisen riitasointuiset kitarat ja paikoin aika pintaan nostetut melodiat takaavat, että touhussa on kieltämättä useampikin taso. Pakahduttavan suuria tunteita tulviva levy on täyttä asiaa päästä päähän, mutta edellä kuvaillun reseptiikan toistuessa lähes kaikissa biiseissä levy sopii paremmin viisu kerrallaan kuin kerta-annoksena nautittavaksi. Olisin halunnut pitää tästä levystä huomattavasti enemmän, ja siis kyllähän meno onkin parempaa kuin iso osa muusta nykytarjonnasta. Summaten ...by the Shadows... Niko Ikonen GLACIAL TOMB Lightless Expanse PROSTHETIC Toista pitkäsoittoaan julkaisevan jenkkibändin erikoisuutena on sekoittaa death metaliin ripaus sludge-henkistä vääntöä ja pieniä siruja muitakin mausteita. Albumi rytyyttää kuulijaa reippaasti seinästä toiseen, eikä mennessään paljon pahoittele. ”Kaikkien tuntema” Gaahl kokeilee rajojaan muun muassa Nidingristä ja Thornsista tuttujen muusikoiden kanssa sen verran kivisellä pellolla, että sanat ovat loppua kesken. Sunshine on ainoa hiukan kokonaisuudesta irrallisen tuntuinen kappale. Hitusen modernimpaa, melodisempaa ja siistimpää menoa arvostaville tässä saattaa kuitenkin olla paljonkin nautittavaa. Ei levy onneton ole, mutta totaalista Ave Lucifer -efektiä ei pääse syntymään, eikä täten oikein jaksa kiinnostaa. Musiikissa on enää pieni hiven menneiden vuosien mustaa metallia, ja suurin osa kokonaisuudesta kikkailee, ulisee ja trippailee jossain Ved Buens Enden ja Virusin maisemissa. Gabe Franco on virkistävän omaperäinen laulaja. Lightless Expanse on mielenkiintoinen ja selvästi harkintaa saanut julkaisu, mutta minulle sen purenta jää vajaaksi. Herkästä instrumentaalista syöksytään varoittamatta hc-punkiin niin että nuppi tärisee. Levyltä puuttuu täysin se sopivan härski käppämeno, joka leimaa juuri näitä vanhoja legendoja. Viis siitä, vaikka vauhdissa joskus vähän roiskahtaisi. Ai että. Tämä jää varmasti pyörimään gramofonin lautaselle kotvaksi. Kuin ikävöisi jotakin, jota ei oikein osaa määritellä. Jonna Ikonen ARVIOT. Sävelmät itsessään sisältävät hienoisen teknistä otetta, eivätkä biisien koukut ja kulmat seuraile aivan ilmiselvimpiä uria. Muita vaihtoehtoja ei ole. Hauraanvahva Thorns lienee värisyttävin altsumetallipommi, jonka olen toviin kuullut. Laura De Lucan kuiskattujen tai hauraan haavoittuvasti tulkittujen säkkärien ja makeasti äänen särkymisen partaalla huutolaulettujen kertsien dramaattiset dynamiikanvaihtelut saavat biisit jäämään päähän paremmin kuin niiden ehkä pitäisi. Soitto seuraa samaa hiljaa– kovaa-dynamiikkaa: säkeistöissä helistellään ja fiilistellään, kertosäkeet tuutataan täydellä teholla
Hieno ja maaginen levy, josta löytyy jatkuvasti jotain uutta. Vaikka suoraviivaisempaa menoakin löytyy, kaikki biisit eivät ole yhtä rälläystä, vaan levyllä on monipuolisuutta ja yllättäviäkin ratkaisuja. HELVETETS PORT Warlords HIGH ROLLER En ole kuullut Helvetets Portista sitten hienon Exodus to Hell -debyytin (2009), joten ilahduttaa kovasti huomata yhtyeen julkaisevan uutta. Sitäkin toki saadaan, mutta veteraaneilla ei ole tarvetta liipaisimen väkinäiseen puristamiseen. Eipä kunnon musiikki oikeastaan muuta tarvitsekaan. Porukka on nähtävästi aktivoitunut uudelleen jo viitisen vuotta sitten ja julkaissut From Life to Death -kakkoslevyn. Nyt meno on ehkä vielä astetta sakeampaa ja huuruisempaa. Kolmen vuosikymmenen kokemuksella olisi odottanut jotain terävämpää. Slaavifolkkia, pillejä, erilaisia perkussioita, synapimputtelua, vänkyröitä skittariffejä, kaikenlaisia lauluja sekä epävakaa ja uhkaava tunnelma. Positiivisen kautta siis mennään. Olennot rikkovat todellisuuden ja fantasiamaailman välisen portin, jonka lävitse vyöryy ikiaikaisia petoja tuhoten ihmiskunnan. Jatkuvuudella on oma arvonsa. Kanonenfieberin tulisi välittää verta, tulta ja kuolemaa, mutta se yltää vain keskinkertaiseen suoritukseen. Göteborgilaisten musiikilliset juuret eivät jää arvailun varaan, mutta touhu on omaleimaista ja bändillä on oma, jokseenkin tunnistettava soundinsa. Elli Muurikainen teemasta saisi raavittua kasaan kovia tunneryöppyjä ja yleistä ankeutta välittävää musiikkia, mutta Noisen visio tuntuu viistävän koko ajan enemmän väärään suuntaan. Datura Str?hiarelor tarkoittaa romaniaksi ”linnunpelätinten lahjaa”. The Judas Paradox käynnistyy hitaalla, eeppisempiä sävyjä hakevalla nimiraidalla, joka sisältää myös puhtaampia lauluja. Melankolis-melodisesta KANONENFIEBER Die Urkatastrophe CENTURY MEDIA Black metal ja musiikillinen turvallisuus ovat asioita, joiden ei kuvittelisi sopivan yhteen. Jo tämä on pieni yllätys, sillä useimmiten nämä pelit aloitetaan suoralla hyökkäyksellä. Sanoitusten ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Sur Austru antaa oppitunnin, miten aidonkuuloista ja menevää folk black metalia sävelletään sortumatta viiden sentin hilipatihippaan. Kannattaa ehdottomasti kokeilla, mikäli olet seikkailuhenkinen tai perinteisempi black metal on alkanut puuduttaa. Albumi on jo ensikuulemalta juuri sitä tiukkaa vanhan koulun sveduheviä, jota bändiltä sopii odottaa. Die Urkatastrofe on black metalia ihmisille, jotka eivät oikeasti pidä black metalista. Niko Ikonen GOD DETHRONED The Judas Paradox REIGNING PHOENIX Illuminati (2020) oli ainakin ilmestyessään löysältä ja innottomalta kuulostanut yritys uudistaa soundia monipuolisempaan suuntaan. Koskettimet soivat vienosti taustalla ja soundissa on ilmavuutta. Kari Koskinen OCEANS OF SLUMBER Where Gods Fear to Speak SEASON OF MIST Musiikillinen kokeellisuus on joskus vaarallista. Saksalainen Kanonenfieber on kuitenkin onnistunut yllättämään hyvinkin kuuntelukelpoisella ”silotellulla” mekkaloinnillaan, jonka teemoissa käsitellään ensimmäistä maailmansotaa. Muutaman kappaleen erissä meno maittaa, mutta suuri kuva tylsistyttää. Warlordsilla tutut keskiaikaiset teemat ovat vaihtuneet post-apokalyptiseen sotakuvastoon. Musiikki on joko aidosti koskettavaa tai ei, ja tällä kertaa homma haiskahtaa varsin falskilta. Noise-nimisen multi-instrumentalistin käsistä irronnut toinen kokopitkä on vahvasti samaa tavaraa kuin vuoden 2021 Menschenmühle ja sitä seuranneet ep:t. Omalla äidinkielellä esitetty hevi on usein oikein hyvää, mutta näin suomalaisnäkökulmasta toisella kotimaisella esitettyjä kappaleita on vaikea ottaa niin tosissaan kuin on tarkoitettu. Ei tällä ydinryhmän ulkopuolisia houkutella, mutta God Dethronedin vanhat fanit saavat pitkään diskografiaan uuden pätevän merkinnän. Kaksitoistabiisinen tykittää tasaisesti läpi kestonsa ja on päällisin puolin mitä mainioimmin tuotettua modernilta kuulostavaa mustaa metallia. Nämä jätkät eivät suostu kangistumaan sovinnaisiin kaavoihin tai apinoimaan tunnetummilta bändeiltä liian helppoja ratkaisuja. Kappaleista löytyy rähäkkää ja haikeaa melodisuutta, maalailua sekä keskitietä kulkevaa nopeaa melokuoloa. Tavallaan The Judas Paradox on aika turha levy. Bungetin raunioista nousseen Sur Austrun kolmas levy jatkaa progen ja folkin viitoittamalla black metal -tiellä. Tällekin levylle isketyt pari ruotsiksi laulettua biisiä, Hårdför överman ja Helvete på larvfötter, ovat komeita siinä missä muutkin, mutta för helvete, kun ne pistävät väkisinkin hymyilemään. Konseptilevy kertoo tarinan maagisten olentojen aloittamasta maailmanlopusta. Joni Juutilainen SUR AUSTRU Datura Str?hiarelor AVANTGARDE Romanialaisen Negur. Kovin ilkeästi leikkaavaa puukkoa ei ole tarjolla vieläkään, mutta muutoin hollantilaiset ovat saaneet melodisen death metalinsa parempaan järjestykseen
Bändi vastaa palaamalla tutuille vesilleen. Nykyään kolmihenkisen bändin esikoisella on neljä biisiä, jotka ovat keskenään lähes täysin samanlaisia. Yhtyeen toivoisi todellakin luottavan silloin tällöin pilkahtavaan kykyynsä luoda mahtipontisia äänimaisemia. Joni Juutilainen TOUR D’IVOIRE Tour d’Ivoire ANTIQ Ranskalaiskaksikko Hyver ja La Griesche perusti Tour d’Ivoiren vuonna 2023. Pohjattomalla lahjakkuudella varustettujen muusikoiden luovuuden tuote on jälleen nautittavaa kuultavaa. Nyt yhtye palaa viiden vuoden levytystauolta, eikä mahtipontisuus ole paussilla ainakaan vähentynyt. Jos bändi saisi levyn ulos vielä 2028, ajallista eroa debyyttiin olisi hulppeat 60 vuotta. Levyn yleisilmettä voi kuvailla niin yksinkertaistetuksi kuin se on yhtyeen kiharaisessa konseptissa mahdollista. Tämä on kuin jollain vanhalla tracker-softalla tehty demo, tai jotenkin se onnistuu olemaan vieläkin surkeampi. Kappaleet Rise ja Man Without a Shadow taas edustavat ehkä kaikkein selvimmin 2020-luvun melodista metallia. progedoomistaan tunnettu Oceans of Slumber otti edellisellä Starlight & Ash -albumillaan (2022) rohkean askeleen rankomalla musiikistaan ylimääräiset metallikoukerot ja toimittamalla riisutun goottilaista syvän ja ahdistavan etelän murjotusrockia. Yhtyeen debyyttikiekosta on pakko todeta heti alussa, että nyt puhutaan todella tympeästä ja sietämättömästä levystä. Uusi kitaristi Simon McBride ei ole muuttanut veteraanien soundia merkittävästi, ja hyvä niin. Siitähän heidän progeen keskittynyt levylafkansa säikähti ja purki sopimuksen teksasilaisyhtyeen kanssa. Vuodesta 2001 toiminut bändi ei ole päästänyt teoksillaan itseään tai kuulijoita helpolla, eikä tee niin nytkään. Homman nimenä on yhä black metal, joskin lajin alkuperäisiä uraauurtavia artisteja liikaa palvomatta. =1 on alusta loppuun tyylikästä ja vapautunutta menoa. Monotoninen naisrääkynä käy hermoille, ja hetkittäiset epävireiset kuorot risovat. Albumin parissa viihtyy muutaman pakollisen kuuntelukerran, mutta en keksi yhtään syytä, miksi näin keskinkertaisen kaman pariin palaisi tulevaisuudessa. Silti albumi ehtii luovia 50 minuutin mitassaan taidokkaasti läpi enemmän maailmoja ja tunneskaaloja kuin monen muun bändin levyt koskaan. Dobber Beverlyn sävelmät polveilevat ja vellovat taas synkillä aalloilla. Black Sun on kaikkinensa hyvällä energialla varustettu kymmenraitainen melodista ja tummanpuhuvaa metallia. Levyllä on siis puoli tuntia paskankuuloista skitanrämpyttelyä, naputusta, kilkatusta ja monotonista kähinää. En tajua, miksi kukaan haluaisi julkaista tällaista roskaa. Majesteettiseksi ja eeppiseksi menoa kutsutaan, mutta voin keksiä määrittelyyn huomattavasti parempia adjektiiveja, kuten vaikkapa tylsä, ontto, eloton, tarpeeton, ala-arvoinen ja amatöörimäinen. Kuulee selvästi, että biisit ovat kasvaneet jamittelun pohjalta syntyneistä iduista. Musiikki elää ja kiemurtelee mallikkaasti mustan metallin peruspiirteitä hyödyntäen. Gilbert voisi laulaa minulle vaikka puhelinluetteloa, ja kelpuuttaisin sen taiteeksi. Käynnistyi tapahtumaketju, jonka tuloksena Laurenne liittyi vaimonsa Netan kanssa Black Sunin henkilövahvuuteen. Lähimmäksi pääsee levyn päättävä kuusiminuuttinen Bleeding Obvious, jonka taivaallinen c-osa muistuttaa, kuinka äärettömän hieno bändi Deep Purple voi olla. Kuuntelen mieluummin vaikka niitä ysärin tracker-demoja. Kylkiäisenä tuleva dvd sisältää hyväntuulisen tunnin dokumentin bändin vaiheista viimeisen parin vuoden ajalta. Hämmästyttävän usein bändi on kuitenkin selvinnyt voittajana maaliin. Jos jotain, niin vuosien varrella sävellykset ovat liikkuneet yhä rennompaan suuntaan. Korkeimpien huippupiikkien puutteen vuoksi levy ei kohoa bändin parhaimmistoon, mutta jatkaa silti vahvaa ketjua sen omintakeisella taipaleella. Ethos tökkää siinä vaiheessa, kun bändi yrittää olla rajumpi kuin oikeasti on. Kari Koskinen VISION DIVINE Blood and Angels’ Tears SCARLET Läbÿrinth-kitaristi Olaf Thörsenin kakkosproggiksena alkunsa saanut Vision Divine pystytti ysärin lopulla sinfonis-progressiivisen italo-powerin tienviitat yhdessä Rhapsodyn kanssa. Suurin ero viimeisimpiin levyihin on orkestraatioiden riisuminen ja fokuksen keskittäminen välittömämpään bändisoitantaan. Jaakko Silvast FIRTAN Ethos ART OF PROPAGANDA Hyviä näyttöjä edellisellä Marterlevyllä (2022) antanut Firtan iskee uusimmallaan dynaamisempaa vaihdetta silmään. Etuna tässä on, että lunki tunnelma ja ilmava melodisuus saavat poikkeuksellisen hyvälle mielelle. Tätä albumia kuunnellessa ajatus ei ole lainkaan mahdoton. Albumin sävellykset ovat tarttuvia ja niiden suhteellinen raskaus tekee levystä omaperäisen. Tempojensa osalta Black Sun on voittopuolisesti enemmän junttausta kuin lentoa, joskin biiseissä Reapers of the Underworld ja Revolution Now pistetään laukaksi oikein kunnolla. Ikä ei kuulu musisoinnissa lainkaan, ei edes alusta asti rumpalina toimineen Ian Paicen otteissa. Yhtyeen musiikki on genretetty aiemmin power metaliksi, joka on nykyisin suhteellisen laaja käsite. Esimerkiksi Contra Vermes -biisin tykitykset aiheuttavat lähinnä haukotusta, ja Firtanin kyvyt ovat parhaimmillaan viipyilevien tunnelmien luonnissa. Miinuspuolella pidemmälle kehiteltyjä kappaleita esimerkiksi jumalaisen The Surprisingin tapaan ei juuri kuulla. Blood and Angels’ Tears on vasta puolet parin levyn eepARVIOT 53. Eetu Järvisalo DEEP PURPLE =1 EAR Olen nakannut Purplen tuoreemmille, Bob Ezrinin kanssa äänitetyille levyille aina sen neljä kirvestä, eikä linjasta ole syytä livetä nytkään. Kulmikkaan tarttuvia kappaleita on myös ruuvattu aavistuksen raskaammiksi ja elektronissävytteisemmiksi. Aina näin valtaisan elementtikirjon kasassa pitäminen ei ole onnistunut Leprousiltakaan. Tylsät riffit junnaavat samoja kiertoja loputtomiin, ja rumpukonekompit nakuttavat etäisesti jossain sumun takana – niistä kuuluvat lähinnä basareiden ärsyttävä napse ja rasittavuuksiin asti sihisevä virveli. Kaikuisat osuudet vuorottelevat brutaalien progeryöpytysten kanssa, ja levottomilla laineilla ihmeen levollisesti keinuvaa lauttaa kipparoi soulja gospelklanginen Cammie Gilbert, joka laulaa jokaisen fraasin kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Siinä missä Marter katseli mukavasti 1990-luvulle, Ethos on täysin ottein kiinni tässä päivässä. Leprousin kahdeksas pitkäsoitto on vahvasti seikkailullinen tapaus tuoreella ideapankilla. Niko Ikonen LEPROUS Melodies of Atonement INSIDEOUT Norjalaisen modernin progressiivisen metallin jättinimen uutuuslevyä voi luonnehtia aina tapaukseksi. Kaima Gillanin ääni tässä eniten sakkaa, muttei sekään pahasti. Netta Laurenne on puolestaan monipuolinen tulkitsija, mikä mahdollistaa Black Sunin musiikissa paljon. Firtanin ilmaisussa on paljon melodista tarttumapintaa, joka iskenee myös black metalista vähemmän välittäviin ihmisiin. Tavallista isompi ja modernimpi äänimaailma korostaa muutosta. Mukana koriseva miesääni puolestaan ei vieläkään tuo biiseihin kuin häiriöitä eivätkä blästitkään aina palvele biisien kuunneltavuutta, mutta nekin kuuluvat kaavaan. Niin nytkin. Mape Ollila BLACK SUN Black Sun OMAKUSTANNE Ecuadorilaisyhtye Black Sunin kurssi koki melkoisen muutoksen, kun se palkkasi Silent Enemy -ep:nsä (2020) tuottajaksi ja miksaajaksi Thunderstone-kitaristi ja Sonic Pump -velho Nino Laurenteen. Mannertenvälisen kollaboraation tuloksia kuullaan bändin mukaan nimetyllä neljännellä pitkäsoitolla. Ethos on pirun hyvin tehty kiekko, mutta samalla se on liian turvallinen ja mukava. Edellislevyn tunnelmista muistuttaa enää kohtalaisen hurja versio Wicked Gamestä
Tarttuvuutta tämäkin levy jää tosin kaipaamaan. Joni Juutilainen AMETHYST Throw Down the Gauntlet NO REMORSE Esikoislevyään julkaiseva Amethyst on heti uransa alussa oikealla polulla, jonka päässä siintää lupaava tulevaisuus. Nyt lähes tunnin levyä ei missään maailmassa jaksa kuunnella sellaisenaan. Kaikkein raain säröisyys on kadonnut, ja bändi tuntuu saaneen soittoonsa erityistä varmuutta ja voimaa. Ronski ja säröinen soundimaailma, pääosin suomalaisista henkirikoksista ammentavat sanoitukset ja tietynlainen ulkopuolisuus ovat tavaramerkkejä, jotka ovat vieneet pitkälle. Eivät toki mitään lordsoftheatlasejä tai pointofviewejä, mutta kaikin puolin hienoja vetoja. Ilman Thin Lizzyä yhtyettä tuskin olisi olemassa, sen verran selkeitä yhtymäkohtia ja lähes suoranaisia lainauksia musiikissa on kuultavissa. Esimerkiksi albumin aloittavasta singlekolmikosta panisin vapaaehtoisesti soimaan vain The Ghostin, joka on levyn hienoimpia kappaleita. Yllätys on kuitenkin mieluinen, kun tuutista pamahtaa suhteellisen suoraviivaista ja ytimekästä äärimetallia. Albumi ei ole huikea black metal -klassikko, mutta toimittaa asiansa niin varmalla otteella, että sijaa mutinoille ei jää. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Perkeleen weri yllättää selkeydellään. Ilmassa on hevioopperankin katkua, kun lauluissa vierailevat yhtyeen oman ylävireisesti kireä-äänisen Ivan Gianninin seurana muun muassa Fates Warningin Ray Alder, Twilight Forcen ja Trick or Treatin Alessandro Conti sekä kulttibändi Bulldozerin AC Wild. Dreamless Veilistä haiskahtaa projektiluonteisuus, mikä kantaa harvoin pitkälle. Förgjordin totaalisen omaehtoinen ura on ollut mielenkiintoista seurattavaa, ja on ilahduttavaa huomata, että Perkeleen weri tuntuu ikään kuin aloittavan uuden luvun tarinassa. Elli Muurikainen DREAMLESS VEIL Every Limb of the Flood RELAPSE Dreamless Veilin ensimmäiseltä rykäisyltä on syytä odottaa jonkin sortin erikoismusiikkia, yhtyeen muusikoilta kun löytyy taustaa muun muassa Inter Armasta ja Psycropticista. Levy ottaa sopivalla tavalla vaikutteita molemmista genreistä ja kuulostaa kaikkinensa hyvin amerikkalaiselta. Dreamless Veil keikkuu tyylillisesti jossain sludgen ja black metalin välissä. Tunnelmassa on ahdistusta, surua ja eräänlaista rappiota, joka miellyttänee etenkin liejuisampaan ilmaisuun ihastuneita. Mammuttitauti kuuluu omalla kierolla tavallaan power metalissa asiaan, mutta sen ei saisi antaa rampauttaa. Kappaleissa on pirullista iskevyyttä, ja yhtyeelle ominainen melankolia tuntuu riipaisevan entistä vahvemmin. Ammattimiehet tekevät silti hyvää jälkeä, ja etenkin taidokkaan rumpaloinnin ystäville Every Limb of the Flood on takuulla melkoista korvakarkkia. Helmet on ripoteltu ympäriinsä, eli aina kun ehtii innostua, väliin on tyrkätty pari tylsää jumitusta. Pelottaa ajatella, mihin trio vielä tästä kehittyy. Speed of Darkness olisi oikeasti aika kova teos, jos tyhjäkäyntibiisit siivoaisi pois. Vaikka olen pitänyt bändistä aiemminkin, Perkeleen weri pääsee yllättämään. En minä tältä bändiltä mitään progeilua odota, mutta heikompien kappaleiden, kuten nimibiisin, ongelma on, että tarjolla on käytännössä neljä minuuttia keskinkertaisen kertosäkeen toistoa. pisestä sinfometallipläjäyksestä, jossa käydään taivaallista sotaa arkkienkeli Mikaelin ja Luciferin välillä. Olisihan se siistiä, jos kaikki biisit olisivat mielettömän hyviä, mutta joukkoon mahtuu väkisinkin huteja. Vaikka mainitsin albumin suoraksi ja ytimekkääksi, kaiken seassa elää myös kokeilullisuutta ja tulenpalavaa raivoa, eikä kokonaisuus ole missään nimessä helppo. Niin sanotusti ”paremmalta kuulostava musiikki” ei ole missään nimessä synonyymi löysistymiselle tai leipääntymiselle, vaan yksinkertaisesti vitun vahva näyte siitä, mihin yhtye pystyy. Vaan kun substanssi ei aina riitä ambitioiden tasolle, joudun pohtimaan, paljonko parhaista biiseistä on pantattu massiivisen tuplan jälkipuoliskolle ja kuinka kovan voimametallipotpurin kappaleista olisi saanut karsimalla dreamtheaterismit pois. Sveitsiläiset ovat kuunnelleet myös alkupään Iron Maideniä, joka sekin otti aloitellessaan mallia irlantilaisten tuotoksisFÖRGJORD Perkeleen weri WEREWOLF Ensi vuonna kolmekymppisiään viettävä Förgjord on kotimaisessa black metalissa oma lukunsa. Mape Ollila D-A-D Speed of Darkness AFM Päälle 40 vuotta sitten perustetun D-A-D:n kolmastoista albumi koostuu 14 biisistä. Albumilta löytyy Thörsenin tapaan muutama maukas pikametallitykki ja muista biiseistä makeita progeosia. En keksi hirveän montaa erinomaista levyä, jolla olisi näin monta kappaletta, eikä tanskalaisten tuorein muuta asiaa. Sävellykset kulkevat paljolti eri tunnelmien vietävänä, ja bändi osaa käsitellä niitä mainiosti. Hyvät biisit erottuvat selkeästi – esimerkiksi Head over Heels, Automatic Survival ja päätösraita I’m Still Here ovat loistavaa kamaa. Yhtyeen juuret kumpuavat vahvasti 1970-luvun heavy rockista, joka kuulostaa ajattomalta ainakin varttuneemman väen korviin
Su 9.2.2025 Helsinki, Jäähalli, Black Box
Nyanssierona aiempaan bändi tuntuu tiristäneen saman biisin sisään hieman enemmän elementtejä, myös kokeilullisia sellaisia. Biisit ovat levyn keihäänkärkiä yhdessä rokimmalla tarttuvuudella vasaroivan Gone to Hellin kanssa. Esimerkiksi kappaleissa Howling at the Warfield ja Where Nightmares Belong bändi luovii maukkaasti eritempoisen kaahauksen ja tasokkaan eeppisyyden välillä. Melodiset teemat ja oikeastaan sounditkin noudattelevat samoja voittavia ratkaisuja. Tästä pitävät huolen rennosti rullaavien kappaleiden suhteellisen rivakka tempo ja jämäkkä soittotatsi, joka tuo kaikessa yksinkertaisuudessaan musiikkiin riittävästi omaa ilmettä. Kyse ei ole progejutuista, vaan vapaammasta liikkuvuudesta oman sapluunan sisällä. Jos vastaavaa materiaalia pukkaa jatkossakin, toivottavasti bändin tarina jatkuu vielä pitkään. Yhtyeen edeltävä albumi Royal Destroyer (2021) tarjosi kenties poppoon verevintä antia koskaan – jopa sen varhaisiin klassikkojulkaisuihin verrattuna. Tämän vuosituhannen verrokeista voisi mainita Wytch Hazelin, jonka jäljet johtavat samalle sylttytehtaalle. Mega ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Vuosikymmen sitten julkaistu teos on edelleen yksi melodisen ja kertosäevetoisen progemetallin kovimmista suomalaislevyistä. Kovia keikkoja lisää ja pari selkeää hittiä seuraavalle levylle, niin johan ollaan kovuuden äärellä. Eetu Järvisalo ADAMANTRA Act III: Pareidolia of Depravity INVERSE Kotimainen progemetallipartio Adamantra ei pääse yllättämään samalla tavoin kuin edellisellä Act II: Silent Narrativesilla. D A N IE L JO H A N SS O N ta. Levy soi yhtyeen tapaan raa’an aggressiivisena, tarttuvana ja raskaana sekoituksena deathja thrash metalia, punkin räyhäkkyydellä ryyditettynä. THE CROWN Crown of Thorns METAL BLADE Yli kolme vuosikymmentä porskuttanut länsinaapurimme death/thrash veteraani on piiskannut itsensä vanhoilla päivillään hirmuiseen iskuun. Throw Down the Gauntletin tuotanto on kaikessa pehmoisuudessaan miellyttävää, mutta lepsua meno ei ole. Act III: Pareidolia of Depravity on kuitenkin selkeää jatkoa edeltäjälleen. Vaikka viime levyn tasosta jäädään piirun verran, uutuus on oikein tehokas turpasauna. Bändin vuosina 1990–1998 toimineen esiasteen mukaan nimetty uutuusteos ampuu sekin kovilla panoksilla
Esimerkiksi toinen sinkkulohkaisu Threacherous Valour vie kuulijan suloisesti tuttuihin maisemiin ilman että ne kyllästyttäisivät. Ehkäpä miesten olisi parasta perehtyä suurten unelmien sijasta ihan perusjuttuihin. Ajanlaskun alussa vallinnutta roomalaista dynastiaa käsittelevän teemalevyn sisällön synnyttämät mielikuvat ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin uljaita. Aidon black metal -hengen kanssa on vähän niin ja näin, sillä ilman Keenan Carrollin räyhäämistä musiikki menisi aika helposti 2000-luvun alkuvuosien jenkkimetallista ja -metalcoresta. Vaaroja matkan varrelta ei löydy, joten uhan tunne puuttuu kokonaan. Muun muassa entiset Between the Buried and Meja Barishi-muusikot ovat kovia tekijöitä, mutta albumilta odotti enemmän. Vallettan ensimmäinen levy ei ole kuitenkaan huono. Valletta kuulostaa jenkkifiltterin läpi vedetyltä Satyriconilta. Soundipuoli olisi saanut olla tässäkin parempi. Edes brittiläisyys ei toimi pelastajana, sillä silkkaa tuhnuahan Severan on. Pohjimmiltaan kyse on Klaus Schulzen 1970-luvun tuotannosta, josta myös Darkthronen Fenriz ammensi Neptune Towers -projektilleen ysärin puolivälissä. Tuntuu kuin soittajat vetäisivät koko ajan samaa biisiä pienillä vivahde-eroilla, eikä varsinaista kliimaksia tapahdu missään vaiheessa. Joku voisi väittää Pareidolia of Depravityä pelkäksi hyväksi hiilipaperikopioksi, mutta taiten kirjoitetut ja vahvalla ammattitaidolla soitetut biisit toitottavat silkkaa laadukkuutta. En silti usko, että kukaan maailmassa on näiden luentojen parissa sitä mieltä, että yksikään esityksistä toisi biiseihin mitään uutta säväystä. Lähinnä mieleen tulevat alakoululaiset larppaamassa älylaitteillaan miekallahuitomispelejä ja intoilemassa Tiktok-vaikuttajiksi hinkuvien klippien perään. Kun kaikilla on sama meininki ja tekemisen taso, homma pysyy paketissa asiallisesti, ja kokemuksen tuoma varmuus saa touhun kuulostamaan rennon jämäkältä. Puolitoistatuntinen levy vie kuulijan nostalgiselle matkalle kohti avaruuden kummia kolkkia. Alien Gnosis on kuin intergalaktinen sienitrippi. Kappaleet eivät ole pohjimmiltaan toivottoman huonoja, vaan enemmänkin ärsyttävän latteita. Dokumenttina jykevä livesetti on jälleen iäkkäältä bändiltä kunnioitettava, ja kolmannen ja viimeisen juhlaillan antia odottaa kohtuullisella mielenkiinnolla. Isoimmat hitithän ne siellä luurailevat, ja muutenkin päällekkäisyyksiä ekan illan setin kanssa on kourallinen. Kolmatta levyään julkaisevan Midnight Forcen ongelma ei ole valitsemansa tyyli, vaan homman kokonaisvaltainen toteutus. Mutta koska kyseessä ei ole mikään halpa kopio, Oneironautin sisäja ulkoavaruudellisista tunnelmista voi löytää myös leffamusafiiliksiä vaikkapa Danny Elfmanilta, Bernard Herrmannilta, John Carpenterilta ja Mike Oldfieldiltä. Joni Juutilainen MIDNIGHT FORCE Severan DYING VICTIMS Nyt on kova yritys tehdä hämyisen eeppistä heavy metalia menneiden vuosikymmenten hengessä. Laulajan kireähkö, ylärekistereitä tavoitteleva ääni kuulostaa sekin pakotetulta ja onnistuu silittämään vastakarvaan. Eli suurten keikkamestojen musiikista. Se on hetkittäin viihdyttävää kuunneltavaa, mutta lopulta tällaisella kamalla ei ole mitään asiaa suurille areenoille. Samat pointit kohdistuvat suurelta osin myös kakkoseen. Myöskään Vangelis tai Jarre eivät ole kaukana Lord Vr?jitorin musikaalisesta universumista, ja lisäksi biiseissä on kaikenlaista miehistä ääntelyä ja jopa tunnelmallista akustisen kitaran näpelöintiä, joten aika ei käy pitkäksi. Jos olet nälkäinen uusien Symphony Xja Seventh Wonder -julkaisujen suhteen, tulet kylläiseksi Pareidolia of Depravitystä. Selvän kaikesta saa, mutta eipä levy erityisesti potki. Setti on toki eri, sillä nyt kopla pistelee menemään kakkoslevynsä Tyranny and Mutationin (1973) ja aimo nivaskan bonusta päälle. Kimmo K. Miehen Oneironaut soittaa puolestaan scifihenkistä krauttisyntikointia, joka hakee vaikutteensa genren ykkösiltä – ja hieman myös kakkosilta. Biisit ovat hyviä tai erinomaisia kautta linjan. Monen muun progemetallilevyn tavoin myös uusi Adamantra-albumi kannattaa kokea ennen muuta kokonaisuutena. Jaakko Silvast BLUE ÖYSTER CULT 50th Anniversary Live – Second Night FRONTIERS Kuluvan vuoden ensimmäisessä numerossa ruodin BÖCin vuonna 2022 New Yorkissa heittämien 50-vuotiskeikkojen ensimmäisen illan. Melkein tekisi mieli tyypata bändin kehutut aiemmat julkaisut ja selvittää, onko kyseessä pelkkä yksittäinen mahalasku vai enkö vain ymmärrä rujoa taidetta. Mega ONEIRONAUT Alien Gnosis AVANTGARDE Lahtelainen Juuso Peltola eli Lord Vr?jitor tunnetaan muun muassa black metal -bändi Warmoon Lordin sekä dungeon synthiä ja fiiliskamaa soittelevan Old Sorceryn mystisenä viiksekkäänä ylivelhona ja multi-instrumentalistina. Papparaisrockaspekti on kieltämättä vahva, eikä paketti ole ihan niin sähköistävä kuin mainospuheissa. Niko Ikonen ARVIOT. Koskinen VALLETTA Summer FORCEFIELD Vallettan musiikkia kuvaillaan sanoin ”blackened arena rock”. Määritelmä kuulostaa järkyttävältä, mutta levyä kuunnellessa homman pointti selkenee: yhtye yrittää tehdä suurieleisiä äärimetallibiisejä, joista voisi olla isommillekin areenoille. Kaikkia osa-alueita soundeista sävellyksiin ja soittoon leimaa käppäisyys, jonka estetiikka tuntuu täysin itsearvoiselta. Summer on hyvin tehty levy, jonka kappaleissa on hetkellistä tarttuvuutta
Wesselsin musa on ihan omanlaistaan, genrerajoille luontevasti palttua antavaa luentaa progemetallista. Vaan koska levy on materiaaliltaan oikein hyvä, sitä ei kannata moisesta kirjoittamalla myrkyttää – eivät nämä biisimateriaalin laadukkuuden ulkopuolelle sijoittuvat jutut suinkaan kaikkien kuulijoiden nautintoa nakerra. Ukrainalaisbändin pelimannikolmikolla on myös The Infestation -niminen industrial death -bändi, jonka kaikuja kuulee selvästi myös tässä proggiksessa. Rässiä kuuppaan vaan! Kimmo K. Bändin viidestoista albumi on taattua tavaraa, ainakin tunnistettavuusmielessä. CHARLOTTE WESSELS The Obsession NAPALM Charlotte Wessels ei ole vain laulaja, vaan Martijn Westerholtin vuonna 2021 Delainistä kenkimät neljä jäsentä plus uusi synisti. Omakohtaisesti levyssä kuitenkin vaivaa aika suuresti seikka, jonka bändin alkuvaiheita diggaillut tunnistaa taatusti, ainakin jos sormella vähän osoittaa. Solisti Erik AK Knutson jaksaa paahtaa energialla, tunteella ja taiARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Biiseissä on myös melodisemman postblack metalin elementtejä, mutta ne ovat melko halpoja lainoja huomattavasti paremmilta bändeiltä. Ihana ääni kohtaa pelottoman vision, ja eipä Wessels kaikessa moneen suuntaan kurottelevassa taiteellisuudessaan ainakaan varman päälle pelaa! Mape Ollila dolla, ja miehen erinomaista melodiavainua on pakko korostaa. Kaikkiaan levy on linjakas ja kuitenkin esimerkillisen monipuolinen niin tunnelmien kuin tempojen suhteen. Tarjolla on myös poppia, koko bändin eeppinen uusluenta alkujaan elektronisesta soolobiisistä Soft Revolutionista, Soulsticen aistikasta haurautta, katarttisen raivokas Exorcism ja kyynelkanavia kutitteleva The Crying Room. T IM T R O N C K O E FLOTSAM AND JETSAM I Am the Weapon AFM Pitkän linjan pikametallikopla on ollut aktiivinen ja pitänyt laadun pääosin kiitettävän korkealla. Ukko saa tavanomaisemmatkin thrash-puksutukset kulkemaan ja tarttumaan korvakäytävään. Sen iskuteho perustuu vahvasti tuntevan laulajan kirkkaan lauluäänen ja postrockmaisesti vellovien ääni vallien väliseen rajuun kontrastiin. Myös riffipuoli toimii ja on hyvä esimerkki siitä, miten peruskuvioiden ulkopuolelta löytyy mahtavaa täydennystä ja kontrastia perinteisemmälle jynkyttelylle ja sahailulle. Levyn soundit ovat melko ohkaiset ja demomaiset. Jatkossa kuullaan muun muassa värisyttävän kaunis vanhanaikainen slovari All You Are, jota rytmittää moderni progehevi kuin etäinen pyörremyrsky. Riffeistä ja etenkin lauluista kuulee teknisemmän death metalin ja jopa core-nytkeen vaikutteet. Koskinen SILVERN Stardust Sermon VENDETTA Sodan keskelle vuonna 2021 perustettu Silvern soittaa debyytillään melko tavallista ja keskiturvallista black metalia. Persoonallisia ja hyviä, milteipä loistavia biisejä on paketista noin sata prosenttia. Biisintekijän kolmannen ”sooloalbumin” ensimmäiseen 40 sekuntiin mahtuu altsurockia, djentiä ja eteeristä keijulaulua. Wessels laulaa rohkeasti vaikeistakin aiheista kuten itsetunto-ongelmista ja mielialalääkkeiden aiheuttamasta turtumuksesta
1 . m a 1 4 . 1 . 2 2 4 S E I N Ä J O K I R Y T M I K O R J A A M O t i 1 5 . 2 2 4 H E L S I N K I T A V A S T I a SUPPORT:. 1 . 2 2 4 T A M P E R E O L Y M P I A k e 1 6
Kimmo K. Koskinen OPIUM WARLORDS Strength! SVART On olemassa neroja, ja sitten on olemassa neroja. Orientaalitaustan ujuttaminen tematiikkaan tuo kivaa lisätwistiä. Reippaammin vyöryvissä osuuksissa taas kuuluu yhdysvaltalaisen death metalin vaikutus. Jos bändi oli näkemyksellisen kuuloinen jo esikoisellaan, sitä se on nytkin. Ydinjeppe Andrew Lee on selkeästi inessä. Sami Hynnisen yhden miehen projekti Opium Warlords on tehty hieman eri puusta. Keskitempoisemmassa synkkyydessä voimallisesti möyrivä The Quietus ja hourivasti kohti kliimaksia kasvava A Curse Made Flesh ovat levyn timanttihetket. Tähän liittyen tuskaisasti palkeitaan kurittava Riku Saressalo kuulostaa paikoin täysin Misery Indexin Jason Nethertonilta. Useampaa ei uskalla, ettei löydä itseään rallattelemasta mukana. Ne ovat niin viihdyttäviä että ärsyttää. Wind Rosessa kiteytyvät kaikki kertakäyttöisen hilipati-folkkis-powerin stereotyyppisimmät kliseet, mutta kyllä nämäkin renkutukset muutamaan kertaan kuuntelee. Terävä soittotatsi ja sangen kipakaksi äityvä tempo voisivat mennä överiksi, mutta balanssi vaanivan kaaoksen ja tyynen kontrollin sekä kiivaan tykittelyn ja ruhjovan runttaamisen välillä pysyy hyvänä. Musertavaa lanausta arvostavat saavat sitä kelpo annoksen, vaikka myös reima vihmonta on isossa osassa. Niko Ikonen WIND ROSE Trollslayer NAPALM Tolkienin saagojen kirveitä heilutteleviin kääpiöihin fiksoitunut ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Miehen laulu voi kuulostaa kasuaalimpaan korvaan Nerolta, mutta näin tulkintaa, intentioDEVENIAL VERDICT Blessing of Despair TRANSCENDING OBSCURITY Parin vuoden takainen debyytti Ash Blind (2022) oli tymäkänkuuloinen pelinavaus avantgardistista death metalia. Nyt ukrainalaisille ei kyllä sada edes säälipisteitä, koska tällaista mitäänsanomatonta musiikkia ovat striimipalvelut väärällään. Vaikka yhtyeen pontimena on ollut veteraani-ikäinen kuolometalli, hommassa on myös tuoreutta. Heikompia sellaisia syvältä jyrisevältä albumilta ei juuri löydykään. Kun samaan sykeröön kieritellään vielä baritonija rääkyvoksut, Sabatonja Amon Amarth -vaikutteet sekä midiosaston pelimanniviulut, tinapillit ja muut folk-hilavitkuttimet, lähestytään Wind Rosen ydintä. Samaa sakeanraskasta epätoivon seosta tarjoilee myös helsinkiläisyhtyeen kakkoskiekko. Onneksi levy on vain puolituntinen, eikä tätä runttaa joudu sietämään pitkään. Materiaali on kauttaaltaan kelpoa, vaikka bändi tyhjentelee pajatson aika mallikkaasti jo avauslyönnillä. Mape Ollila RIPPED TO SHREDS Sanshi RELAPSE HM2 rohisee oikeaoppisen hunajaisesti ja vauhtia piisaa, kun Bay Area -retkue lykkii kuolometalia esimerkillisellä antaumuksella. Levyn tunnelman pahaenteisessä riitasointuisuudessa on paljon uusiseelantilaisen Ulceraten ja ranskalaisen Deathspell Omegan kieroja sävyjä. Bändi kuulostaa aina vain enemmän kaljanlanttauslauluja esittävältä Ensiferumilta. Tämä ei ole toki ihme vuodesta 2006 toimineelta yhtyeeltä, jonka jäseniltä löytyy useampia bändikytköksiä. Käpsyjen tähdittämän – mites muutenkaan – Deep Rock Galactic -räiskintäpelin innoittama bilebängeri Rock and Stone ja Warhammeraiheinen nimikko taas kuulostavat Alestormin ja Turisasin sekoitukselta. Keisari Neron laulu oli sen verran kamalaa, että kuulijoiden piti teeskennellä kuollutta päästäkseen poistumaan hänen ylipitkistä konserteistaan. Mainiota tekemistä. Kokemus joka tapauksessa kuuluu edukseen tiheässä hämäryydessä matkaavissa kappaleissa, jotka hyökkäävät, rypevät ja kypsyttelevät. Levystä ei jää muistikuvia, eli onneksi se on edes jollain lailla armollinen kuulijalleen. Eeppishakuisen mutta likilaskuisen No More Sorrow’n pois lukien Trollslayerin viisut ovat perusideoitaan myöten toivottoman epäomaperäisiä, mutta vastustamattomasti kerrasta ajukoppaan tarraavia korvamatoja. Eetu Järvisalo LE O B E R G E B A E C K Emme siis puhu mistään puhdasverisestä black metal -bändistä – vaikka eipä sillä ole varsinaisesti mitään väliä, mikäli tyyppien musiikki olisi edes jollain tasolla kiinnostavaa, mutta se on kaukana siitä. italialainen fantasiametalliryhmä tuo tykö kuudennen albuminsa folkinmakuista power metalia. Kuusiminuuttisessa Into the Court of Yanluowangissa riittää osia ja käänteitä, ja on oikeastaan mainio valinta pitää muu materiaali himppusen simppelimpänä. Vahvat alkuaikojen Entombedvibat hyökyvät päälle kuin Dan Seagraven visvaisesti valuvat hirviöt, ja sekös maittaa vanhan liiton dödöjäärälle
Skaala on niin sanotusti mieletön. Jopa Cathedralista muistuttava doomahtava Every Flatworm nousee mukavasti massasta, samoin pidempää instrumentaalikehittelyä sisältävä This Vessel Is Willing. Biisien dynamiikka kärsii, kun kaikki aistit turruttavaa non stop -murhaamista tauotetaan vain vielä muuta biisiä murskaavammilla breakdowneilla. Mikko Malm NOEN HATER OSS Kunsten aa gjoere jorden ubeboelig DUSKTONE Noen Hater Oss on hieman tuntemattomampi yhden miehen folk black metal -akti. Mitäpä noita toisaalta turhaan venyttämään, jos asia tulee esiin alle kahdessa minuutissakin. Materiaali on oikein hyvää, ja laulun takana tapahtuu aika kivasti erilaisia juttuja. Mape Ollila OCEANS Happy NUCLEAR BLAST Valtaosin Varg-yhtyeen ex-jäsenistä koostuva saksalais-itävaltalaisbändi purkaa kolmoslevyllään ulos henkilökohtaisen kuuloisia aggressioita. Tässä piilee niiden suuARVIOT 61. Mielikuvat vievät Blacklodgeen, Diabolicumiin ja Mysticumiin, eli luvassa on varsin hapokasta pommitusta. Niko Ikonen DEAD FLESH STIGMA Necrocosmic Death Ritual WEREWOLF Lähinnä Druadan Forestista ja Vargravista tuttu V-Khaoz kokeilee tällä kertaa kykyjään industrial black metalin parissa. Soittokin on komeaa, ja eritoten muutamassa kohdassa leiskahtelevat tuplakitarat heruttavat mahlaa. Vaikka lajityypin moderni saksalaissoundi kuuluu musiikissa selvästi, yhtye osaa tehdä omillaan seisovia kappaleita. Lempibiisini Parasites lähentelee jo Darkthronea, siinä missä hämmentävä Pain and Love kuulostaa känniseltä Princeltä. Living Chaos on varmaan täsmälleen sitä, mitä fanit odottavat, mutta voisi se olla parempikin. Dead Flesh Stigman kiivastempoinen säksätys on genren ystäville tuttua kauraa. Koskinen THE BLACK DAHLIA MURDER Servitude METAL BLADE The Black Dahlia Murder on ollut pitkään yksi suurimmasta pohjoisamerikkalaisista äärimetallibändeistä. Noin 40-minuuttinen albumi kiteyttää sanomansa pääosin ytimekkäisiin pari-kolmeminuuttisiin tilityksiin, jotka ovat melko tasavahvoja keskenään. Komppikitaristi Brian Eschbach otti haasteen vastaan ja tarttui mikinvarteen. Skittasoundit sirisevät digitaalisesti, ja soundimaailma on muutenkin melko nahkea. Dead Flesh Stigman esiintulo on mukiinmenevä, mutta parannettavaakin löytyy. Musiikki on tehty varmalla ammattitaidolla ja näkemyksellä, mutta levystä huokuu tietynlainen ”keskeneräisyys”, joka ilmenee yllättävän lyhyiden kappaleiden muodossa. ta ja ennen kaikkea omaperäistä soundia arvostavana musiikinkuluttajana minun on vaikea löytää siitä mitään moitittavaa. Servitude on, kuten orkesterin levyt yleensäkin, tiukasti pakattu pläjäys melodista death metalia, jossa viehättää niin sen kompleksisuus kuin ytimekkyys. Se ote on nimetty ”diabolic rockiksi”, ja mikä ettei. Kokonaisuutta tasapainottaa muutama pidempi, syväluotaavammin kuljetteleva sävellys, joista eniten puhuttelee kerronnallinen nimikkokappale. Eipä tälle kyllä muutakaan synonyymia keksi. Suihkukoneen moottorilta kuulostava laulaja Adam Warren tekee epäinhimillisen hienoa työtä, mutta levyn parhaiden ja turhimpien biisien kuilu on liian leveä. Alakuloisen hoilottava ja toismaailmalliseksi tuplattu laulu kuuluu post-punk-fiilikseen ja kantaa yhtyeen sointia lujalla otteella. Kimmo K. Jään odottamaan mielenkiinnolla bändin seuraavaa siirtoa. Hienoja hetkiä riittää: ruhjovan raskauden ja melankolis-mystiset synatapetoinnit yhdistävä Into the Flames on vaikuttava biisi, ja kasibittipilpatuksin maustettu, salakavalan melodinen Wounds Never Healed on ilmiselvä hitti. Kolmi-neliminuuttiset kappaleet eivät turhia rönsyile tai himmaile vaan käyvät raiveileihin välittömästi. Kunsten aa gjoere jorden ubeboelig on jo bändin neljäs lätty, ja se voisi olla reippaasti parempi hieman järkevämmällä tuotannolla. Levyn nykyaikaa painokkaan osuvasti ruotiva kerronta kerää kiitosta muutenkin, vaikka aluksi kuulostikin hieman imelältä. V-Khaoz tuntuu vetävän homman varman päälle, eikä levy tarjoa käytännössä minkään sortin yllätyksiä. Vaikka treeniksen ovet ovat käyneet kuin kangaspuut ja ex-jäseniä on parikymmentä, yhtye on onnistunut nousemaan genren isoksi nimeksi. Laulu on kuitenkin niin dominoiva elementti, että muut instrumentit jäävät jopa vähän alakynteen. Strenght! on ihastuttavalla tavalla vääränlainen kasarilevy, tarpeellinen sellainen. Samalla runsas laulanta on myös taatusti etäännyttävin osa Demon Headin kokonaissoundia, ja vaikka siitä tykkäisi, levymitassa huhuilu alkaa käydä raskaaksi. Eetu Järvisalo DEMON HEAD Through Holes Shine the Stars SVART Epämääräiseltä Interpol– Baroness–Danzig-sektorilta ilmaisunsa hahmotteleva Demon Head on kelpo yhtye. Välisoitto Interlude päästää tuokioksi jyrän alta ja Broken Cursessakin on surumielistä sävelmällisyyttä, mutta muissa kappaleissa Oceano keskittyy liikaa esittelemään kiistatta hurjaa teknistä osaamistaan. Enimmäkseen harmiton, kuten Douglas Adams aikoinaan kirjoitti. Yhtyeen kuudes levy on ehkä tähänastisista helpoimmin lähestyttävä ja huomattavasti biisiorientoituneempi kuin edelliset teokset. Musiikillisesti bändi puikkelehtii ysärinostalgisena paukkuna jossain Gehennan, Bathoryn, Enslavedin, Absurdin folkkikauden ja Ulverin pakanametallihommien viistossa välimaastossa. Oceans ei ole vielä perillä, mutta viime levystä on otettu selvä askel eteenpäin. Levyä voisi kutsua ihan sympaattiseksi tapaukseksi, mutta black metalin yhteydessä sympaattisuus tarkoittaa samaa kuin paska. Albumi on mukava nostalgiatrippi menneisiin aikoihin, mutta omaleimaisuus jää uupumaan. Ilmaisutapana toimii yhtyeen aiempien julkaisujen tavoin post-metal-viitteinen metalcore. Vuosikymmenen toiminut ja useita levyjä julkaissut tanskalaisviisikko esittäytyy osaavana ja linjakkaana tekijänä, jolla on oma ote vahvasti hallussa. Vuonna 2016 bändistä lähtenyt Ryan Knight palasi puolestaan paikkaamaan Eschbachia. Katsellaan, miten homma etenee jatkossa. Levyltä nimittäin tuoksahtaa vahvasti tympeä bedroom-kotikutoisuus. Joni Juutilainen OCEANO Living Chaos SUMERIAN Chicagon kulmilla 2006 perustettu ja kolme vuotta myöhemmin viimeisenkin alkuperäisjäsenensä lempannut deathcore-jyrä Oceano julkaisee kuudetta albumiaan. Vierailevat laulajat Suomen kärkipään black metal -yhtyeistä tuovat oman sävynsä, mutta hommasta haiskahtaa liiallinen pokkurointi jo tunnustetuille industrial black metal -albumeille. Ilmeisen ironisesti nimetyn levyn sävellykset taiteilevat kliinisen raskasrunttauksen, angstisen hyökkäävyyden ja tunteikkaan herkkyyden välillä. Irtobiisinä kyllä futaa mikä ralli tahansa. Necrocosmic Death Ritual ei ole kuitenkaan missään nimessä huono levy. Helpolla et silti pääse. Sävellykset ovat yllättävän melodisia ja hyisiä, biiseissä on kohtalaisen komeita sooloja ja eeppisiä viikinkisyntikoita, lauluissa jylhää julistusta ja aggressiivista uhoa, mutta kuuntelukokemus jää ikävästi vaiheeseen. Siihen on selvä syy, miksi bändi on jäänyt paitsioon, vaikka ajatuksen tasolla tämänkaltainen musa voisi olla pätevääkin kamaa. Neljään osaan jaettu 24 kappaleen kokonaisuus koostuu psykedeelisistä rintamalauluista, joihin on sotkettu varhaista industrialia, post-punkia, doomia, neofolkia ja goottirockia. Living Chaos tuntuu osittain menetetyltä mahdollisuudelta. Reseptissä on paljon samaa kuin maanbändeillään Calibanilla ja Heaven Shall Burnillä. Bändi yhdistää musiikissaan näppärästi Heartwork-kauden Carcassin melodisen mutta ärhäkän teknisyyden ja At the Gatesin suoraviivaisen aggressiivisuuden. Vuonna 2001 perustettu yhtye koki merkittävän takaiskun kaksi vuotta sitten, kun laulaja Trevor Strnad siirtyi musisoimaan tuonpuoleiseen orkesteriin
On hippihommia, tuimaa stoner-jyystöä, ufoilua ja akkarifiilistelyä. Suurin ansio onnistumisesta kuuluu synkistelemättömän tunteikkaasti mutta vahvasti laulavalle von Graelle, jonka palkeilla pystyisi vetämään jykevämpääkin metallia. Oikein pätevää kamaa melodisemman mustan metallin ystäville. Bändi soittaa jonkinlaista ysärin norskiblack metalin, melodisemman Ruotsi-kaman (Dissection ja niin edelleen) ja klassisemman hevin epäpyhää sekoitusta, ei mitään kulunutta Rotting Christ/Varathron/Necromantiapastissia. Sävellysten käänteet ovat yllättäviä, ja liidilaulaja Melissa ”Jaded Lungs” Grayn räyhäämisessä on tekemisen makua. Ehkäpä seuraavalla kerralla sitten. Portugalilaisten toisella albumilla on hetkensä, mutta kokonaiskuva jää keskinkertaiseksi. Pulkkaa vetää biisit tehnyt laulaja-tuottaja Jordan von Grae. Vaikka musa ei välttämättä ole kaikkein omaperäisintä, siitä löytyy tarpeeksi omia ideoita, jotta bändi ei polje itseään vetelään suohon. Useampaakin rallia olisi voinut kypsytellä yli kahden minuutin mittaan – ja osaa typistää reilusti. Mikko Malm ADORIO Bleed on My Teeth SEPULCHRAL VOICE Underground-piireissä arvostettu Adorior on saanut vuonna 1994 alkaneella urallaan aikaiseksi ainoastaan kolme kokopitkää. Portugalilainen Black Mold tuo musiikilliset metkunsa esiin jo albumin otsikossa: tarjolla on mustan metallin suuntaan vivahtavaa crust punkia ilman minkään sortin hienostelua. Biisit ovat äärimmäisen monisyisiä ja niissä on hienoja koukkuja suuntaan jos toiseenkin. Biisit ovat kuitenkin jääneet vähän vähäisemmälle viimeistelyn tasolle. Kimmo K. Laulullisia tukitoimia suorittavat stemmoja keijuileva ja välillä liideihinkin pääsevä basisti Emma Louise Nagy sekä lähes henrikklingenbergmäisiä pitch bender -tiluja syntikoistaan lurautteleva Miska Bobrov, joka örisee paikoitellen. Yhtyeen musiikkia voi todellakin kutsua omaperäiseksi, mutta valitettavasti kaikkein terävimmät musiikilliset koukut jäävät tällä kertaa puuttumaan. Koskinen ISOLERT Wounds of Desolation NON SERVIAM Isolert on kreikkalainen bändi, joka ei kuulosta kuuluvan maansa skeneen. Ei sillä, etteikö Altin musiikillinen paletti olisi kohtuullisen lavea, mutta ongelma on siinä, että useimmat kappaleet tuntuvat samasta puusta veistetyiltä. Jenkkien menossa on hyvä ilmaisun vapaamuotoisuuden tuntu kuin Led Zeppelinillä ikään, eikä mainittu ole musisoinnista muutenkaan erityisen kaukana. Vastaavaa kamaa on tehty ajan mittaan niin paljon paremmin, että tämän levyn kohtalona lienee peittyä hiljalleen vuosien tomuihin. Adoriorin paluu on monilta osin onnistunut, mutta tuntuu kuin bändi ei saisi itsestään irti aivan täyttä potentiaaliaan. Kovia ja kohtuuttomia sanoja, mutta minä olenkin kohtuuton mies. Parhaimmillaan yhtye osaa naittaa yhteen tiukat riffit ja melodiset popkertsit, kun taas kehnoimmillaan se tuottaa tasapaksua liukuhihnanytkyttelyä. Ihme kyllä kuvio toimii tyylillisestä repaleisuudestaan huolimatta aika vankasti. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Bändi on ikään kuin djentimpi versio Linkin Parkista. Debyyttilevy From the New World sisältää paljon potentiaalia ja hyviä ideoita, mutta valitettavasti kokonaisuus jättää ainakin tämän kuuntelijan hieman kylmäksi. Levy ei myöskään avaudu ensimmäisen kierroksen jälkeen, vaan useammat pyöräytykset ovat suotavia, elleivät jopa pakollisia. Wounds of Desolation on bändin kolmas levy, ja on pakko todeta, että nämä jätkät ovat säveltäjinä melko velhoja. In the Dirt of Oblivionin kuuntelu tuntuu osin turhauttavalta, sillä kaikesta kuulee, että musiikki on tarkoitettu livetilanteeseen. Niko Ikonen ALT From the New World CENTURY MEDIA Century Median tuore kiinnitys Alt soittaa hyvin amerikkalaisen kuuloista progressiivista metalcorea, jota on maustettu elektronisella vaihtoehtorockilla. Parhaat näyttönsä yhtye antaa Echoesilla, joka on varsin oivallinen yhdistelmä edellä mainittua Linkin Parkia ja vuosituhannen alun In Flamesiä. Näkemyksellinen tuottaja loihtisi tällaisesta laajasta sessiosta timantit yhteen keräämällä tiivistetyn mutta monimuotoisen laatupaketin. Robin Malmgren omaa hyvän äänen niin huutokuin laulupuolella, ja olisikin mukava kuulla häntä hieman monipuolisemmassa kontekstissa. Tragédie D’amourin kappaleet ovat selkeitä, ytimekkään mittaisia, melankolisella tavalla valoisia ja kertosäkeiltään nokkelan melodiaorientoituneita. Ei Tragédie D’amour nyt mikään mestariteos tai genren virstanpylväs ole, mutta tiivis, miellyttävä, riittävän omaperäinen ja ihan uskottavasti esitetty pläjäys tunteikasta ja melodista heavyä kuitenkin. rin viehätys, ja paikoitellen yhtyeen musiikki aiheuttaa vastaavanlaisia väristyksiä kuin Slaughter of the Soul tai Hauntedin debyytti aikoinaan. Joni Juutilainen CARMERIA Tragédie D’amour OMAKUSTANNE Australian Sydneyn kulmilta lykkää toista pitkäsoittoaan viisipäinen Carmeria, joka yhdistelee kevyesti sinfonista poweria ja kotimantereelleen vähän epätyypillisempää goottimetallia. Mikko Malm BLACK MOLD In the Dirt of Oblivion HELLPROD Mustaa hometta ja unholan multaa. Buugi on naseva ja yhtye tahkoaa rennolla mutta mainion pontevalla tatsilla. Bändi on pyrkinyt saamaan keikkafiilistä esiin myös levyllä, mikä ilmenee luomulta kuulostavasta äänimaisemasta ja ronskilla kädellä soitetuista kappaleista, mutta homma jää puolitiehen. Biisejä voi kehaista onnistuneiksi, sillä OceanbornNightwishiltä kalskahtavasta aloitusbiisistä Bring Forth My Sorrow’sta huolimatta Carmeria kuulostaa enimmäkseen siltä kuin meloprogeyhtye Vanishing Point kohtaisi HIMin. Ihastuttavan vapaa sekamelska tuo albumikaksikkoon mukavan puuhailun ja luovuuden puuskan tunnelman. Adoriorin kohkaamisessa yhdistyvät thrash metalin vesikauhuisuus, black metalin synkkyys ja death metalin murskaavuus. Bleed on My Teeth on odotetusti lähes mielipuoliselta tuntuvaa tempomista vähän joka suuntaan. Seuraavaksi rasittavaa glitch-metallia esittelevä The Orphan Breed puolestaan vain vituttaa. Yhdistelmä ei ole mitenkään poikkeuksellinen, mutta bändin persoonallinen ote saa homman vaikuttamaan hetkittäin mielenkiintoiselta ja freesiltä. Black Mold tietää mitä tekee, mutta tekemisen laadussa tuntuu olevan paljon vaihtelua. Loput sitten laajennetulle versiolle bonusbiiseinä. Levy siis ottaa ja antaa. Keskimäärin pariminuuttiset biisit eivät ehdi kyllästyttää, mutta eivät toisaalta imaise mukaansakaan. Kimurantit melodiat kuljettavat kohtalaisen teknistä musiikkia hienosti eteenpäin. Mape Ollila WIZZERD Saturnalia/Kronia FUZZORAMA Tässä on lähdetty kasaamaan levyä kursailematta: tulikin kerralla kaksi, ja sisältö rönsyilee laidasta toiseen. Viimeisimmän levyn Author of Incestin julkaisustakin on mukavat 19 vuotta, joten uutta kiekkoa on todellakin saatu odottaa. Vaikka stailit sekoittuvat iloisesti keskenään kautta kattauksen, Saturnalialla on enemmän hippimäistä rimputtelua, kun taas Kronialla jylisee enemmän fuzz. Yhtye on parhaimmillaan The Caskin kaltaisissa äärisuorissa sävellyksissä, joissa ei edes yritetä ihmeellisyyksiä vaan pysytellään perusasioiden parissa. Poppoon vanhoille faneille uudistetulla kokoonpanolla räimittyä musiikkia voi kuitenkin suositella varauksetta. Monipuolisuus ja seikkailunhalu voivat olla melkoinen musiikillinen riesa, mutta Isolert on onnistunut tekemään kiivaan, aggressiivisen ja kevyesti melankolisen levyn, jonka ehdottomat vahvuudet löytyvät juuri näiden adjektiivien lomasta
INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi SEURAA:
Jaakko Silvast JADE/SANCTUARIUM The Sempiternal Wound PULVERISED Kimppajulkaisuun päätynyt kaksikko hidastelee death metalin merkeissä. Onko monipuolisuus kuitenkaan hyvästä. Vaikka ote on ankara ja rupinen, soitto kulkee riittävän tiukasti. Sanoitukset puhutaan ja käristään suomeksi, mikä tuo musiikkiin mukavan kotoista tunnelmaa. Debyytti Towards the Light (2015) yllätti aikoinaan mainioilla sävellyksillään, eikä yhtyeen biisikynä ole siitä ainakaan tylsynyt. NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Mukana on aiempaa enemmän konemusiikkielementtejä. Ne eivät uutukaista paranna, mutta bändin musiikista välittyvä väkevä tunnelma puhuttelee edelleen. Biisit ovat ajoittain mielenkiintoisia, joskin ”onhan tätä NIIN kuultu” -tyyppisiltä ajatuksilta on hankala välttyä. Pääasia että tuplat pärisevät, riffit ovat rapsakoita, laulu on kirkasta ja kertseissä piisaa nostetta. Perinnetietoinen lika-thrashin ystävä saanee tästä kuitenkin paljon irti, varsinkin kun soolot ovat ilahduttavaa vanhan koulun kitaranrääkkäystä. Tami Hintikka COLDSCAPE Kolme laulua kuolemasta MISANTROPIA Suomen pohjattomasta black metal -lähteestä pulpahtaa esiin uusi yrittäjä, joka antaa ensimmäisellä julkaisullaan itsestään monipuolisen kuvan. Tyylilajin konventioista ei pyritä irti eikä kliseitä säästellä. Kyseessä on mahtava ja tiukasti soitettu sekoitus, jossa kuuluvat esimerkiksi Sadus, Nocturnus, Pestilence ja varhaislevyjen Death. Lopulta edes CoL-keula Johannes Perssonin läsnäolo ei pelasta kokonaisuutta hautautumasta levyhyllyn pölyiseen päätyyn. Samaa kaliiberia ovat Evermoresta ja vielä tuntemattomasta mutta mainiosta Battle Bornista piipahtavat vierailijatkin. Fates (2020) oli luontevaa jatkoa edeltäjälleen, ja sinällään samaan malliin homma soljuu Sorrowbreakerilläkin. Kahden pitkän biisin nihilistinen möyrintä ja solistin mölähtely kiinnostaa luolamiesmäisyydessään levyn avaajaa enemmän. Sen muotoja ovat sporttileffojen training montage -tsemppibiisit, nostalgiapläjäykset ja imelät lemmenluritukset. Genren isoisten kuten Blind Guardianin ja Hammerfallin pystyttämien aurausviittojen välissä pysytään uskollisesti. Musiikki on melukasta vaihtoehtorockia jälkimetallisella paatoksella. Ep sisältää nimensä mukaisesti kolme kappaletta, jotka poikkeavat toisistaan. Kuitenkin hyvä avaus. Ruotsalaisen Krilloanin toinen levy kuuluu lajin kuuntelukelpoiseen kakkosdivariin. Christmas on ehdottomasti parhaimmillaan, kun säröt ovat maltillisia, kun taas itsetarkoituksellisen oloinen rynkytys uhkaa puuduttaa eikä naisen kirkumistakaan oikein jaksa. Syna maalailee taivaita, rummut ja synapädit muhkuilevat, basso pomputtaa pehmeästi ja kitara raikuu avarasti. Ukko soittaa ja laulaa kaiken itse, ja homman nimenä on vuosien 1985–2024 välille siltaa rakentava AOR. Albumi ei ole millään muotoa huono, muttei nosta kyllä sykettäkään. Riffit temppuilevat, saha laulaa ja tomifillit kumisevat 80-lukulaisesti. Keskitempossa kolmea kappalettaan kuljettava Jade satsaa melodioissaan tunnelmallisuuteen, ja paikoitellen jälki on jopa melko jyl hää. Tietty punkasenne tulee läpi siten, että hommaa ei ole mietitty ihan loppuun asti. Orgaaninen äänimaailma sopii tällaiseen pitelemättömään vauhtitaiturointiin erittäin hyvin. Teemu Vähäkangas PALACE Reckless Heart FRONTIERS Michael Palace on ehtivä seppä. Riffeissä on hyvää imua ja laulusovituksetkin osuvat kohdilleen. Coldscapen linjan voisi laskea melankoliseksi blackiksi, mutta mukana on myös raivoa ja jyhkeää fiilistelyä. Mega KRYPT Great Spawn of the Worms of the Earth TERMINUS HATE CITY James Brownin vanhassa kotikaupungissa Augustassa tuulee tuimasti, sillä nämä miehet eivät fiilistele funkisti vaan runttavat romuluista black/thrashiä pienillä hardcore-vivahteilla. Mape Ollila SOVEREIGN Altered Realities DARK DESCENT Norjalaisbändi sukeltaa esikoisellaan teknisesti tikkaavan thrash-pitoisen death metalin – tai kuolohenkisen rässin, kuinka vain – maailmaan. Biisit ovat parhaimmillaan kymmenminuuttisia, mutta homma pidetään koko ajan mielenkiintoisena. Materiaali on myös aika tempoilevaa. Sanctuariumin ulosanti on huomattavasti alkukantaisempaa death metalia, jonka vauhdin tiputtaminen keskimallisesta hitaaseen synkentää ilmapiiriä entisestään. KRILLOAN Return of the Heralds SCARLET Eeppistä sankari-poweria Conan Barbaarin, Elric Melnibonélaisen ja Warhammer 40.000:n maisemissa. Paitsi että ruotsalainen on säveltänyt ja tuottanut biisejä liki kymmenelle muulle artistille, Reckless Heart on hänen viides soolopitkäsoittonsa kahdeksan vuoden sisään. Joni Juutilainen JULIE CHRISTMAS Ridiculous and Full of Blood RED CREEK Cult of Lunan kera kovaa jälkeä Mariner-albumilla (2016) tehnyt jenkkiartisti Julie Christmas julkaisee soololevyn 13 vuoden tauon jälkeen. Matti Riekki CRIMSON SUN Sorrowbreaker OMAKUSTANNE Haminalaisviisikko Crimson Sun jatkaa päättäväisesti laadukkaan modernin melodisen metallin tekemistä, vaikka yhtye ei ole breikannut liki kahdenkymmenen toimintavuotensa aikana kunnolla edes kotimaassaan. Toteutus on ehkä hitusen amatöörimäistä, mutta korjaantunee ajan kanssa. Vähänkään verkkaisempana musiikkinsa istuisi vaivattomasti doom death -lokeroon. Moisen luulisi toimivan ulkomaiseenkin makuun. Altered Realities kuulostaa soundimaailmaansa myöten siltä kuin se olisi ilmestynyt päälle 30 vuotta sitten. Palacen laulussa ei ole vikaa, mutta se ei riitä, koska AOR voi Scald
Hommassa on kunnon annos eeppisyyttä ja kitarat viiltävät upeita kuvioita suoraan sieluun. Uudelleenäänitys on odotetunlainen kuriositeetti ja juhlajulkaisu, jolle ei ole lähdetty hakemaan erikoisuuksia. Tietyt tavaramerkit, kuten biisien keskitempoisuus ja siloteltu soundi, ovat toki läsnä nytkin. Mape Ollila DARK FUNERAL Dark Funeral CENTURY MEDIA Black metalin isoihin nimiin kuuluvan Dark Funeralin ensimmäinen ep täytti 30 vuotta. NAPAKAT 65. Musiikki lainaa vahvasti skandinaavisesta black metal -perinteestä, mutta ei edusta aivan tuiminta metsäläismenoa. Progediggarit löytävät levystä kyllä kiksinsä. Soiton kiihkeyden ja solistin räksytyksen yhdistelmä jaksaa viihdyttää muutaman biisin verran, minkä jälkeen meno muuttuu yksitotisemmaksi ja sortuu paikoin omaan pikkunäppäryyteensä. Vuonna 1997 menehtyneen Agylin saapikkaissa julistaa Felipe Plaza Kutzbach, tuttu mies muun muassa Processionista ja Nifelheimista. Mape Ollila SERIOUS BLACK Rise of Akhenaton AFM Monikansallinen melometallikvartetti Serious Black ei pidä kynttiläänsä turhaan vakan alla. Viisibiisinen levy kestää alle 20 minuuttia, mutta lasketaan kokopitkäksi. Parhaiten potkivat kappaleet We Are the Storm, Shelds of Glory ja Metalized. Levyn nimi kertoo oleellisen: nyt ollaan vanhan koulukunnan tuomiometallin raskaissa ja hitaissa tunnelmissa. Toba vertautuu lähinnä halpaan ja helppoon kyykkypunaviiniin, kun taas maanmiestensä Demoniacin kahdelta viimeisimmältä albumilta löytyy bukeeta, josta voi oikeasti nauttia pelkän kaatamisen ja hupun himmentämisen sijaan. Vahva suositus kaikille korkealaatuisen doom metalin ystäville. Nasevampi ja härskisti hittihakuisempi lähestymistapa saattaisi saada aikaan jotain oikeasti suurta. Ja vielä suoriutua kummallisesta sekamelskasta kuivin jaloin. Suomessa hehkutetaan paljon keskeneräisempiäkin bändejä. Mega NUMENTO The Antimatter Fantasy INVERSE Tuska-Torstai-kisan voittaja vuodelta 2022 on taitava naislauluvetoinen äärimetallibändi. Mega Numento. Albumin sävellysten tunnelma on herkempi ja sisältö rikkaampaa kuin miehen pääbändillä. H?gin toinen albumi on hetkittäin hyvältä kuulostavaa menoa, mutta saman genren kanonisoidut klassikot pysyttelevät saavuttamattomissa. Ep soitetaan alkuperäiselle uskollisesti, ja musiikki on soittoteknisesti odotetun priimaa. Originaalipainoksen pikimusta, ajalleen ominainen henki jää puuttumaan. Yhtä kaikki albumi on pullollaan sitä ihtiään eli taidokasta soitinhallintaa ja omaperäisiä tulkintoja. Pääosin yli viisiminuuttisten kappaleiden perisyntinä on kuitenkin vihjata niiden sisuksissa kytevän jotain massiivista ja mystistä, mutta jäädä silti raapimaan pintaa. Serious Blackin sovitus on selkeästi metallinen, mutta myös kelvollinen. The Antimatter Fantasy on stadilaisryhmän kolmas pitkäsoitto, jolla proge ja brutaalius sekoittuvat nätisti altsurocksävyihin ja ajoittain kauniisiinkin melodioihin. Bändi päätti äänittää nelibiisisen uusiksi uuden kokoonpanon kanssa, mikä on melko kuvottava ajatus. Rise of Akhenaton on jo seitsemäs pitkäsoitto bändin kymmenvuotisella uralla. Laulun death metallisuus tuo pienen ripauk sen yksilöllisyyttä. Tami Hintikka THE OTHER SUN Daimon, Devil, Dawn INVICTUS Vain ruotsalainen voi keksiä tehdä vahvasti surfja vähän myös länkkärimusiikista vaikutteita ottanutta tummasävyistä, gootteilun, dark waven ja neo-folkin lähimaastoissa vapaasti vaeltelevaa rokkia, jonka tematiikkaa leimaavat salatieteet. The Other Sunin kovalla tyylitajulla toteutettu esikoislevytys on leppoisaa kuunneltavaa. Numenton musa ei ehkä ole maailman tarttuvinta, mutta se on monipuolista, kiinnostavaa ja venkuraisuudessaan matematiikkarajoitteisellekin kohtalaisen vaivatta pureskeltavaa. Musiikin vaikutteet viittaavat muinaisiin aikoihin, jolloin Kreatorkin vielä nautti tappamisesta nykyisen melodiailottelun sijaan. Joni Juutilainen MAYHEMIC Toba SEPULCHRAL VOICE Mayhemicin esikoisalbumi edustaa eteläamerikkalaiseen tapaan läpeensä kipakkaa scorchio-thrashiä. Pitkät kappaleet soudetaan kiireettä. nousta hyvän yläpuolelle vain uskottavan tunteellisella solistilla. Jaakko Silvast SCALD Ancient Doom Metal HIGH ROLLER Scaldin debyytti Will of Gods Is a Great Power ilmestyi vuonna 1997, ja heti perään tarjoillaan toista pitkäsoittoa. Katri H-A:n bipolaarivoksut aiheuttavat rinnastuksia niin Spiritboxiin kuin Jinjeriinkin, mutta hänen ässänään on myös operaattinen ulottuvuus. Jaakko Silvast H?G Over stormskapte fjell NATURMACHT Jälleen yksi yhden henkilön pyörittämä luontoromanttinen black metal -akti. Joni Juutilainen JORDAN RUDESS Permission to Fly INSIDEOUT Jordan Rudess tunnetaan parhaiten Dream Theaterin pitkäaikaisena kosketinvelhona, mutta jenkki ehti tehdä nimeä jo kauan ennen liittymistään progemetallijätin riveihin vuonna 1999. Rudessilta on ilmestynyt soololevyjä tasaiseen tahtiin, ja Permission to Fly on niistä jo kolmastoista. Listahittikamaksi siitä ei ole. Ehkä tämän on tarkoitus kertoa uudemmille faneille, että elämää oli jo 1990-luvulla. Albumin erikoisuus on lainaversio Toton I Will Remember -balladista. Levynsä nimestä huolimatta H?g ei ole kuitenkaan kotoisin Norjasta, vaan yllättäen Itävallasta. Kappaleissa on kuitenkin imua, mikä korvaa paljon. Sävellyksellisesti albumi on ehkä monipuolisinta Serious Blackiä tähän saakka. Ei toivoton, mutta turhauttavan mitäänsanomaton tapaus. Verrokit löytyvät esimerkiksi Solsticen ja Candlemassin suunnalta
Teoksen toteuttajan Elina Järven mukaan aihetta on eletty ja hengitetty valmistusvaiheessa vuorokaudet läpeensä. – Bändi avautuu kirjassa myös uran vaikeista hetkistä. Turmion Kätilöt ei valikoitunut Järven ensimmäisen musiikkitietokirjan aiheeksi sattumalta. Moni, joka piti yhtyettä yhden hitin vitsinä, on joutunut kääntämään takkinsa. Aiemmin hän on kirjoittanut kirjat Error – mielen häiriöitä (2016), Elämäni ennen kuolemaa (2017) ja Tuho ja toivo – suomalaisen huumetodellisuuden vuosikymmeniä (2021). Bändin jäsenten kuvauksissa kerrotaan heidän elämästään lapsuudesta tähän hetkeen, ja he puhuvat avoimesti myös esimerkiksi ihmissuhteistaan. – Kirjan pituus on 399 sivua, ja siihen sivumäärään mahtuu paljon tarinaa, Järvi kertoo ja lisää, etteivät rajaukset varmasti miellytä kaikkia, mutta sekä bändi että muutamat fanit ovat esilukeneet kirjan sitä kehuen. PIIRI AKI NUOPPONEN TURMION Kätilöt julkaisee lokakuussa 11. albuminsa, ja kuopiolaisrykmentin Hoitovirhe-debyytistä on ehtinyt kulua jo 20 vuotta. Orkesterin historiasta löytyy periksiantamattomalla huolellisuudella rakennettuja albumeita, mutta ryhmä on tunnettu myös villiydestään. – Bändi avautuu kirjassa myös uran vaikeista hetkistä. DANIEL TÄHKÄ Kätilö-tyyliin sonnustautunut kirjailija Elina Järvi yhdessä kohteensa kanssa. – Bändin jäsenten kanssa olin ensimmäistä kertaa tekemisissä vuonna 2021, kun kirjoitin yhtyeestä lehtijutun. 6. Myöskään kriitikoiden suhtautuminen yhtyeeseen ei ollut alkuvuosina kaikilta osin mairittelevaa, ja näitäkin tuntoja käydään suorasanaisesti läpi. – Olen kirjoittanut vuosien varrella paljon musiikista ja bändeistä sekä tehnyt runsaasti artistien ja näyttelijöiden henkilökuvajuttuja, Järvi taustoittaa. Sitä ei ole peitelty, että varsinkin yhtyeen alkuvuodet ovat olleet viinanhöyryisiä. Kätilö-tyyliin sonnustautunut kirjailija Elina Järvi yhdessä kohteensa kanssa. Turmion Kätilöt on julkaissut niin paljon musiikkia, tehnyt niin paljon keikkoja ja kokenut niin paljon kommelluksia, kunkin jäsenen henkilökohtaisesta elämästä puhumattakaan, etteivät aiheet loppuneet kirjaa tehdessä kesken. Turmiollisen totuuden kätilönä Turmion Kätilöjen monenkirjava matka on naputeltu tietokirjaksi. Järven mukaan ne kuitenkin pysyvät sivuilla. Hauskoja stooreja keikkamatkoilta ja erikoisia sattumuksia vuosien varrelta on mukana vaikka millä mitalla. Heitin ensimmäistä kertaa ilmoille ajatukset kirjasta, mutta asia jäi vielä hautumaan. – Koko kirja-ajatus lähti alkujaan syvästä rakkaudestani Turmion Kätilöiden musiikkia kohtaan. Kirjan parissa kuljetaan yhteistä matkaa tiiviisti parin vuoden ajan. Olen seurannut heidän uraansa ja käynyt keikoillaan vuosien ajan. Järven kirjassa käsitellään myös kolmea tutkintapyyntöön johtanutta tapausta bändin uran varrelta, joten ulkomusiikillisesti haastavampia hetkiäkään ei ole väistelty. Linda on hyväksynyt kirjallisesti kaiken kirjan sisällön ennen sen painoa, Järvi summaa. Moni, joka piti yhtyettä yhden hitin vitsinä, on joutunut kääntämään takkinsa. – Tekijänä olen halunnut, että pääpaino kirjassa on syvälle menevissä henkilökuvissa, ja kirja kertoo etenkin kaiken sen, mitä julkisuudessa ei ole kerrottu. 6. Niistä, jolloin suosion kasvattaminen ei ole tuntunut enää mahdolliselta ja seinä on tuntunut nousevan vastaan. Turmion Kätilöt on bändi, josta voisi kirjoittaa kirjan monella eri sävyllä. Turmion kätilöt: En tahdo unohtaa koskaan -teoksen (Bazar) on kirjoittanut Elina Järvi, jolla on taustallaan yhtä pitkä ura toimittajana kuin Turmion Kätilöillä bändinä. Myöskään kriitikoiden suhtautuminen yhtyeeseen ei ollut alkuvuosina kaikilta osin mairittelevaa, ja näitäkin tuntoja käydään suorasanaisesti läpi. Bändin jäsenten kuvauksissa kerrotaan heidän elämästään lapsuudesta tähän hetkeen, ja he puhuvat avoimesti myös esimerkiksi ihmissuhteistaan. Heitin ensimmäistä kertaa ilmoille ajatukset kirjasta, mutta asia jäi vielä hautumaan. Linda on hyväksynyt kirjallisesti kaiken kirjan sisällön ennen sen painoa, Järvi summaa. Hauskoja stooreja keikkamatkoilta ja erikoisia sattumuksia vuosien varrelta on mukana vaikka millä mitalla. Niihin liittyen Petja Turusen ex-vaimo Linda Turunen teki kirjan mentyä painoon sosiaalisessa mediassa ulostulon, jossa hän kertoo pyrkivänsä siihen, ettei hänen osuuksiaan sisällytettäisi kirjaan lainkaan. – Bändin jäsenten kanssa olin ensimmäistä kertaa tekemisissä vuonna 2021, kun kirjoitin yhtyeestä lehtijutun. – Kirjassa on mukana Linda Turusen haastattelut sivuten hänen sanoitustyötään Turmion Kätilöiden albumeilla. Niihin liittyen Petja Turusen ex-vaimo Linda Turunen teki kirjan mentyä painoon sosiaalisessa mediassa ulostulon, jossa hän kertoo pyrkivänsä siihen, ettei hänen osuuksiaan sisällytettäisi kirjaan lainkaan. Teoksen toteuttajan Elina Järven mukaan aihetta on eletty ja hengitetty valmistusvaiheessa vuorokaudet läpeensä. – Kirjan pituus on 399 sivua, ja siihen sivumäärään mahtuu paljon tarinaa, Järvi kertoo ja lisää, etteivät rajaukset varmasti miellytä kaikkia, mutta sekä bändi että muutamat fanit ovat esilukeneet kirjan sitä kehuen. Sitä ei ole peitelty, että varsinkin yhtyeen alkuvuodet ovat olleet viinanhöyryisiä. Olen seurannut heidän uraansa ja käynyt keikoillaan vuosien ajan. Kirjan parissa kuljetaan yhteistä matkaa tiiviisti parin vuoden ajan. Jo ennen uutta levyä, lokakuun alussa, on kirjan aika. Järven kirjassa käsitellään myös kolmea tutkintapyyntöön johtanutta tapausta bändin uran varrelta, joten ulkomusiikillisesti haastavampia hetkiäkään ei ole väistelty. Erityisesti syvälle menevät henkilökuvat ovat olleet Järvelle intohimolaji, ja kun lehtijutuissa loppui tila aina kesken, hän alkoi kirjoittaa kirjoja. Turmiollisen totuuden kätilönä Turmion Kätilöjen monenkirjava matka on naputeltu tietokirjaksi. PIIRI AKI NUOPPONEN TURMION Kätilöt julkaisee lokakuussa 11. – Törkytehtaan tapaista sekoilukokoelmaa tästä ei syntynyt, koska bändin itsensäkään mielestä sellainen ei olisi palvellut tietokirjan agendaa, Järvi sanoo. – Tekijänä olen halunnut, että pääpaino kirjassa on syvälle menevissä henkilökuvissa, ja kirja kertoo etenkin kaiken sen, mitä julkisuudessa ei ole kerrottu. Aiemmin hän on kirjoittanut kirjat Error – mielen häiriöitä (2016), Elämäni ennen kuolemaa (2017) ja Tuho ja toivo – suomalaisen huumetodellisuuden vuosikymmeniä (2021). – Lopputuloksesta tuli silti silottelematon, sopivasti rosoinen ja kaikin puolin bändin näköinen. En koe voivani kirjoittaa aiheesta, joka ei sykähdytä minua. Turmion Kätilöt on julkaissut niin paljon musiikkia, tehnyt niin paljon keikkoja ja kokenut niin paljon kommelluksia, kunkin jäsenen henkilökohtaisesta elämästä puhumattakaan, etteivät aiheet loppuneet kirjaa tehdessä kesken. Järven mukaan ne kuitenkin pysyvät sivuilla. Hulvattomien tarinoiden vastapainona on ihmiselämän raaempia puolia, kun Järvi kertoo bändiläisten ja heidän läheistensä kokemusten kautta esimerkiksi Petja Turusen (laulaja Mc Raaka Pee) läpikäymästä neljästä aivoinfarktista. Hulvattomien tarinoiden vastapainona on ihmiselämän raaempia puolia, kun Järvi kertoo bändiläisten ja heidän läheistensä kokemusten kautta esimerkiksi Petja Turusen (laulaja Mc Raaka Pee) läpikäymästä neljästä aivoinfarktista. – Törkytehtaan tapaista sekoilukokoelmaa tästä ei syntynyt, koska bändin itsensäkään mielestä sellainen ei olisi palvellut tietokirjan agendaa, Järvi sanoo. Aihetta elää ja hengittää 24/7, ja koen sen myös näkyvän lopputuloksessa, että seison valitsemani aiheen takana sataprosenttisesti. DANIEL TÄHKÄ 66. Jo ennen uutta levyä, lokakuun alussa, on kirjan aika. Turmion kätilöt: En tahdo unohtaa koskaan -teoksen (Bazar) on kirjoittanut Elina Järvi, jolla on taustallaan yhtä pitkä ura toimittajana kuin Turmion Kätilöillä bändinä. albuminsa, ja kuopiolaisrykmentin Hoitovirhe-debyytistä on ehtinyt kulua jo 20 vuotta. – Koko kirja-ajatus lähti alkujaan syvästä rakkaudestani Turmion Kätilöiden musiikkia kohtaan. Niistä, jolloin suosion kasvattaminen ei ole tuntunut enää mahdolliselta ja seinä on tuntunut nousevan vastaan. En koe voivani kirjoittaa aiheesta, joka ei sykähdytä minua. Turmion Kätilöt ei valikoitunut Järven ensimmäisen musiikkitietokirjan aiheeksi sattumalta. Turmion Kätilöt on bändi, josta voisi kirjoittaa kirjan monella eri sävyllä. – Olen kirjoittanut vuosien varrella paljon musiikista ja bändeistä sekä tehnyt runsaasti artistien ja näyttelijöiden henkilökuvajuttuja, Järvi taustoittaa. Erityisesti syvälle menevät henkilökuvat ovat olleet Järvelle intohimolaji, ja kun lehtijutuissa loppui tila aina kesken, hän alkoi kirjoittaa kirjoja. – Lopputuloksesta tuli silti silottelematon, sopivasti rosoinen ja kaikin puolin bändin näköinen. Aihetta elää ja hengittää 24/7, ja koen sen myös näkyvän lopputuloksessa, että seison valitsemani aiheen takana sataprosenttisesti. – Kirjassa on mukana Linda Turusen haastattelut sivuten hänen sanoitustyötään Turmion Kätilöiden albumeilla. Orkesterin historiasta löytyy periksiantamattomalla huolellisuudella rakennettuja albumeita, mutta ryhmä on tunnettu myös villiydestään
KIITOS IHANAT IHMISET! VEDETÄÄS TAAS 18.-21.6.2025 LIPUT: ALK.179€, PREMIUM 219€