9/2016 I HINTA 8,90 euroa MESHUGGAH SONATA ARCTICA KORN AMARANTHE TESTAMENT DARKTHRONE NARNIA. ELÄMÄ ON RASKASTA
SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON, RUOTSIN, SAKSAN JA SVEITSIN KEIKKOJA. UUTTA METELISSÄ!
SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON, RUOTSIN, SAKSAN JA SVEITSIN KEIKKOJA. UUTTA METELISSÄ!
ILMOITUS
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Pa ga nd om , Bo b Ma lm strö m, Qu ake the Ear th, Ala se ja Silv er Bu llet 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 So na ta Arc tic a 02 3 Tes tam en t 02 6 Me shu gg ah 03 2 Am ara nth e 03 6 Ko rn 04 Da rkt hro ne 04 6 Da rk Tra nq uil lity 05 Pö lky llä : en tin en Wa rni ng -, nyk yin en 40 Wa tt Su n -po mo Pa tric k Wa lke r 05 8 Sa lam yh kä : Ke nn Na rdi Da nc ing wit h the Pa st (20 14) 06 1 Arv iot , pä äo sas sa Sp irit us Mo rtis 07 8 Va nh a liit to: Na rni a, ha ast att elu ssa Ch rist ian Lilj eg ren 08 2 Ku ud es pii ri: Mu sav ide oid en uu si kul taaik a. 046 018 032 036 02 3 04 VIL LE JU U R IK KA LA D IR K BE H LA U LA R S JO H N SO N ES TE R SE G AR R A
Dutch blackened death doom metallers Soulburn return with their third album darker than ever! Soulburn feature the originators of Asphyx, Eric Daniels on guitar and Bob Bagchus on drums, as well as Twan van Geel (Legion Of The Damned/ Flesh Made Sin) on vocals/bass and Remco Kreft (Grand Supreme Bloodcourt/ Xenomorph) on second guitar. Edition Mediabook incl. 07.10. The eighth studio album by Porcupine Tree guitarist John Wesley. A timeless mix of Rush, Pink Floyd & Porcupine Tree offering powerful riffs, strong hooks, and a good dose of grit! 04.11. 11.11. ‚Delicious Rock Noise‘ was produced by Ross Orton (Arctic Monkeys, The Kills, Drenge) and is the re-release of their highly remarkable debut album “Dark Black Makeup” featuring two exclusive bonus tracks! www.INSIDEOUTMUSIC.com www.ANOTHERCENTURY.com www.CENTURYMEDIA.com DELICIOUS ROCK NOISE A WAY YOU’LL NEVER BE EARTHLESS PAGAN SPIRIT The 11 th full-length album by Gothenburg’s melodic death metal pioneers! Also available as Ltd. 10” + CD in luxurious Artbook with 5 new songs covered in synthetic leather with hot foil stamping, 60 pages booklet with historical photos, past & present. 2 bonus tracks! to 04.11.. SICK OF IT ALL RADKEY JOHN WESLEY SOULBURN WHEN THE SMOKE CLEARS 18.11. 30 Years Anniversary release of the legandary New York Hardcore band
Yhtäkkiä aivot muuntavat Meshuggahin monotonisen melun progressiiviseksi. Hankalaa se oli itsellenikin. On melkoisen hurjaa, millaisen maailman silkka volyymi muovaa näennäisen yksinkertaisesta jyystämisestä. Monet yhtyeen levyistä onkin tullut yksinkertaisesti hylättyä, jolleivät ne ole auenneet parilla kolmella kuuntelulla – kenties väärin, mutta aika ei vain riitä kaikkeen. En ole fanittanut bändiä intohimoisesti sitten vuonna 1995 julkaistun Destroy Erase Improve -mestariteoksen. vuosikerta Numero 141 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. TÄMÄN takia kaikki ne uudet djent-bändit palvovat yhtyettä. IIVARINEN Melankolia MESHUGGAH The Violent Sleep of Reason SPIRITUS MORTIS The Year Is One (ilm. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Dirk Behlau KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 16. 11.11.) TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT DARK TRANQUILLITY Atoma (ilm. 4.11.) DARKTHRONE Arctic Thunder NICK CAVE & THE BAD SEEDS Skeleton Tree Matematiikka: 5 MARISIN viime Päänavauksessa, kuinka ruotsalainen Opeth-yhtye on menettänyt kirjoissani merkitystään pudottamalla ilmaisustaan raskaan rockin ja samalla ainutlaatuisuutensa. Kaiken takana on volyymi! Vai… mitä. W. Älyää, kuinka helvetin monimutkaista ja kiharaisuudessaan kaunista musiikkia bändi oikeastaan esittääkin. Lienee planeettamme tasapainon kannalta paikallaan kompensoida kitinää positiivisella viestillä länsinaapureistamme. Sanoman keskiössä on Meshuggah-yhtye, jonka uusi The Violent of Sleep Reason -albumi on saattanut vaikeuksiin jopa yhtyeen kovimpia faneja. Tällä kertaa päätin tarrata hullua huilusta oikein kunnolla ja pyöritin kiekkoa sinnikkäästi kerta toisensa jälkeen. Vihdoinkin olen osa sitä suurta maailmanlaajuista salaseuraa, joka ymmärtää, mistä Meshuggahin taiteessa on kysymys. Luurit päässä. Koskinen ilmaisi hämmennyksensä edellisnumeron pääarviossa, ja tästä lehdestä löytyvän haastattelun tehnyt Salla Harjulakin myöntää, että albumin sisälle pääseminen on perin konstikasta. Musiikki + matematiikka ei tuotakaan vain luotaantyöntäviä lopputulemia. Kimmo K. Ja näin kävi, mutta vasta kun älysin kuunnella levyä todella kovaa. Äänenpaine alkaa irrottaa tamppauksesta hienosyisiä nyansseja, aivan kuin vetelisi painepesurilla peruskalliota, joka paljastaisi likakerroksen alta värikkäitä maalauksia. 7. Täysin väkinäistä toiminta ei ollut, sillä albumi vihjasi, että jos jaksan parissaan, minut palkitaan. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta
Kukaan vakikokoonpanostamme ei ole varsinaisesti sanaseppo, ja kävi hyvä tuuri, että Annilla on kiinnostusta tehdä kanssamme yhteistyötä. – Tällä tavalla voimme panostaa jokaiseen kappaleeseen nimenomaan yksilönä. Miksi näin. – Levyformaatissa ei missään nimessä ole mitään vikaa, mutta halusimme kokeilla erilaista lähestymistapaa, kitaristi Janne Lunnas vakuuttelee. METALLIMUSIIKKI on tunnetusti vahvasti levylähtöistä, mutta te julkaisette ainoastaan irrallisia sinkkubiisejä. Kuinka kunnianhimoisia olette. Kappaleet yksilöinä SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN 8. – Suomi on haastava kieli, ja jos kirjoittaminen ei ole hallussa hyvin, homma menee helposti korniksi. Perinteisiä bändija levyformaatteja kaihtava Alase työstää suomeksi laulettua melankolista metallia biisi kerrallaan. Mahdollisuudet homman epäonnistumiseen ovat kuitenkin suuret. Eri laulajien käyttö tuo ajallisia haasteita, eli kiireisiä ihmisiä joutuu monesti odottamaan pitkiäkin aikoja. – Minä ja Mikko [Häkälä, kitara] kehitettiin edellisessä bändissämme yhteinen sävel biisinkirjoittamiseen. Kun bändin laulaja vaihtuu biisistä toiseen, saattaa helposti kuvitella, ettette ole tyytyväisiä mihinkään. Silti meidän uutta materiaalia ei tarvitse odottaa monta vuotta. Kappaleen yksilöllisyys korostuu myös valitsemalla juuri sen tyyliin ja tunnelmaan sopivat laulajat. Sanoituksista vastaa Anni Aho, joka ei ole varsinaisesti mukana bändissä. – Osa sanoituksista on ollut alun perin runoja ja osa räätälöity meitä silmällä pitäen. – Laulajat valikoituvat yleensä kesken biisintekoprosessin, kun alustavia laulusovituksia on jo valmiina ja kappaleen päärakenteet muodostuneet. – Meillä on aika paljon kunnianhimoa, mutta ymmärrämme myös omat taidolliset resurssimme biisinteon ja tuottamisen suhteen. Esimerkiksi Kiduksien sanoitus oli huomattavasti pidempi teksti, joka muokattiin Annin kanssa yhdessä kappaleeseen sopivaan mittaan. Tässä vaiheessa mietin, kenen ääni ja laulutyyli biisiin sopisi ja tiedustelen kiinnostusta osallistua. Olen kyllä ollut jokaisen proggiksessa vaikuttaneen henkilön tekemisiin äärimmäisen tyytyväinen, ja täytyy myöntää, että ihmettelen, miten hyvin kaikki on tähän mennessä onnistunut. Mikä perinteisessä levyformaatissa on vikana. Sellaista musiikkia, jota kuunnellessa voi tuntea tyytyväisyyttä ja ylpeyttä tekemisistään. Edellisessä bändissä tyyli oli määritelty tiukemmin tiettyyn genreen, mutta nyt kun meillä ei ole liian tarkkoja raja-aitoja, yhteistyö pääsee entistä paremmin oikeuksiinsa. Mitä annettavaa yhtyeellänne on tuhansien ja taas tuhansien muiden metallibändien joukossa. Kirjoitatko kappaleet kunkin laulajan suuhun sopiviksi vai valikoituvatko laulajat vasta valmiin biisin myötä. Aika harva varmaan sanoisi minkäänlaista demotusta kuulematta, että voi ehdottomasti lähteä mukaan. Molemmilla on hieman erilainen osaaminen, ja kliseisesti voisi sanoa, että täydennämme toisiamme. Jokaisella Alasen kappaleella on eri laulaja, ja esimerkiksi kirjoitushetkellä uusimman Kidukset-biisin keulakuvana vierailee Swallow the Sunin Mikko Kotamäki. – Kun yhdistämme juttumme, meillä on yleensä tunne, että nyt syntyi musiikkia, jolla on oma äänensä ja joka kestää kuuntelua
Kun lopulta saavumme, voimme nähdä luksuksennälän paikallisten sameissa silmissä. – Paremmasta. – Tuomme tuulahduksen onnesta ja tyytyväisyydestä Suomen jokaiseen työttömiä täynnä olevaan navettaan ja palaneeseen teollisuushalliin. Ja jos näkyy, miten se vaikuttaa toisten kuvaan Suomesta ja suomalaisista. – Maailma on ottanut askeleen lähemmäs suurta hermostuneisuutta, ja se on valitettavaa. – Kuka hyvänsä vähälahjainen pystyy keikkumaan listakärjessä tehden musiikkia vähälahjaisille, mutta vaati todellista selkärankaa tehdä listojen häntäpäässä korkeakulttuuria eri vähälahjaisille. – Ensin suomalainen punastuu hieman ja on hetken tyytyväinen Suomen globaalista tunnettuudesta. Helvetin rikkaista suomenruotsalaisista kootun Bob Malmströmin porvaricore on edennyt kolmannelle levylle. Minkälaisesta sodasta tässä on kyse. Olette persoja rahalle. Näytämme perussuomalaisille, että syy luuseriuteen löytyy peilistä eikä rajavalvonnan löyhyydestä. – Ideana ei ole ollut välittää viestiä puhtaasti sanojen kautta, sillä Suomessa sisälukutaito on aina ollut hieman kyseenalaista, jopa oman kielen kohdalla. Tällä kertaa käydään sotaan kunniallisten asioiden puolesta. Toinen syy on käyttäytymistieteellinen ja paljon kiintoisampi: kun tyylikäs ja hiemankaan ulkomaalaiselta vaikuttava henkilö mainitsee jotakin Suomesta, suomalaisessa alkaa kiehtova reaktioiden ketju. Lahden ja Lappeenrannan kaltaiset ulkohuussit odottavat Malmströmin keikkoja kuin toimeentulotukea. – Näytämme sisämaakaupunkien syrjäytyneille, että on toivottavaa muuttaa sinne, missä on töitä. Minkälaista palautetta olette saaneet ulkomailta. Näytämme vihreille, että hekin voivat auttaa kaupungistumisessa muuttamalla pois kaupungeista. Kun polttaa puku päällä sikaria ja soittaa kynnet hoidettuna punkkia, ei siinä tarvita kuullunymmärrystä. Tulemme murskaamaan kaiken negatiivisen ja alkukantaisen ajattelun positiivisuuden panssarikolonnalla. Näytämme myös rannikkokaupunkien purjehtijoille, että on toivottavaa perustaa tehtaat sisämaakaupunkeihin. Miksi soitatte musiikkia, jolla ei tienaa mitään. – Emme halunneet laskeutua suomalaisten tasolle jakamalla ämpäreitä, joten oli keksittävä toinen keino. Sitten suomalainen tuntee pienen kuumotuksen poskissaan ja miettii, näkyykö se ulospäin. – Puolassa ja muualla ei edetä piilomerkityksillä, vaan todetaan ihan sormella osoittaen, että meillä on rahaa ja loistava tulevaisuus, teillä on likaiset ikkunat ja surullinen menneisyys. UUDEN levynne nimi on Vi kommer i krig. Levyltä löytyy paljon suomeksi huudettuja sanoja. Täällä viestiin on ujutettu sisältöä vaurauden saloista ja suomenruotsalaisuuden iloista, ja ulkomaille viedessä putoaa vain suomenruotsalaiskuvio pois. Kunniakkaan ja kunniattoman ero on siinä, taisteleeko jonkin puolesta vai jotakin vastaan. Kaikki muuttuu vielä paljon paremmaksi. Me kampanjoimme hyvän ja oikean puolesta, sujuvaa suomea haasteleva kitaristi Olof Palmén vakuuttelee. Vesittyykö bändin konsepti, jos ei ymmärrä sanoja. Näytämme demareille ovea. Tulemme puhdistamaan Suomen ulkopuolisia kykyjä pelkäävän kierosilmäisen kansan kylvämällä herranpelkoa ja lahjakkuuden siemeniä. Meillä on tallelokerot jo niin täynnä, ettei tätä tarvitse tehdä rahasta. Paremman väen hardcorea METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. Miksi
– Meitä pyydettiin kasaamaan rivimme yhden keikan ajaksi tammikuussa 2014. En vain yksinkertaisesti osaa kirjoittaa siitä, kuinka coolia metallimusiikki on. Mutta miksi. – Minä ja toinen perustajajäsenemme Martin Carlsson [kitara] olimme heti täysillä mukana, mutta muille jätkille homma ei käynyt, joten etsimme apua muualta. MELODISIA koukkuja vilisevää thrashiä paiskovan Pagandomin ura loppui pari vuotta Crushtime-esikoisen (1994) jälkeen. Homma oli yksinkertaisesti liian hauskaa hukattavaksi! Miltä tuntui kirjoittaa uutta musiikkia näinkin monen vuoden jälkeen. Nyt yhtye on kuitenkin kehissä hyvä Hurt as a Shadow -levy mukanaan. Olimme silloin muinoin vain yksi Göteborgin bändeistä. Nyt aikamiehet ovat palanneet näyttämään nuoremmilleen kaapin paikan. – Sanoitukset ovat nykyisin ehkä hieman aikuismaisempia, mutta teemat käsittelevät samoja asioita kuin ennenkin: hyväksikäyttöä, uskontoa, epärehellisyyttä ja muuta vastaavaa. – Hahaha, en todellakaan... – Uskon, että asioilla on vielä mahdollisuus mennä parempaan suuntaan. – Aivan ehdottomasti! Ekalta demolta löytyvä Spiritual Psycho kertoo uskonnollisesta fundamentalismista, ja kappale on valitettavasti yhtä ajankohtainen kuin vuonna 1989. Itse tein musiikkia Eleven Picturesille ja From Now Onille. – Keikasta saatu palaute oli kuitenkin hyvää ja bändikemia kohdillaan, joten mieli muuttui täysin. – Olemme tehneet jonkin verran musaa vuoden 1996 jälkeen, joten hyvä ja positiivinen vire löytyi helposti. – Olen itse kova The Hauntedja At the Gates -fani, joten minusta on ihan vitun käsittämätöntä, että olemme tärkeä osa tuota Göteborg-metallin ketjua. Rehellinen musiikki ilman paskapuheita ja poseerausta löytää aina kuulijansa, oli genre mikä tahansa. Vasta viime vuosien aikana olemme ymmärtäneet, että At the Gatesin, Dark Tranquillityn ja In Flamesin jätkät olivat kovia Pagandomfaneja kakaroina. Jatkuuko sama linja myös uudella albumilla. Sittemmin miehiä on nähty Transport Leaguen kaltaisissa bändeissä, mutta Pagandomin paluuseen ei uskonut varmaan kukaan. Vuonna 1987 alkunsa saaneella Pagandomilla on merkittävä rooli Göteborg-metallin synnyssä. Treenasimme kappaleita parilta ekalta demolta, eikä homman pitänyt edetä siitä mihinkään. Martin oli pitänyt virettä yllä tekemällä musaa Flow’n, Slow Death Systemin ja Niklas Engelinin [In Flames, Engel] kanssa. Koetko itse, että olitte niinkin vaikutusvaltainen bändi. Menneisyyden sanoituksianne on kuvailtu yhteiskuntakriittisiksi. Sören Fardvik on jämäkkä rumpali, ja Anders Björler [At the Gates] ilmestyi mukaan kuin tyhjästä. Meillä ei ollut todellakaan mitään sen kummempia paluuaikeita, mutta keikkaa järkkäili vanha ystävämme, joka on ollut fani ihan alusta alkaen, ja siitä ajatus lähti, basisti-laulaja Christian Jansson vastaa. Lehdistötiedote hehkutteli avoimesti, että Pagandom on toiminut In Flamesin kaltaisten yhtyeiden esikuvana. – Yritimme tehdä biisejä kahdestaan useammankin kerran, mutta homma toimi vasta sitten, kun laitoimme Pagandomin taas kasaan. Luuletko että teille löytyy vielä uusi sukupolvi potentiaalisia kuulijoita. Koko metalliskene on muuttunut paljon sitten 1990-luvun alkuvuosien. Isompiensa esikuva SYTYKKEITÄ 10. Thrash metal on yhteistä maatamme ja määrittelee meitä muusikkoina
Karkeasti sanoen koneisto haluaa, että työväenluokka kävisi päiväduunissa ja maksaisi tästä lihavan siivun valtion kassaan. Ruvettiin vaan työstään uutta matskua spontaanisti, ja tämmöstä siitä sitten tuli, kymmenen biisin verran. Tuottamattomille keksitään pakotteita ja vialliset yksilöt pyritään lakaisemaan maton alle. Kaltaisianne bändejä ei ole Suomessa mitenkään liikaa. Metallista hardcorea pidetään usein kovien jätkien musiikkina. – Tämä on jatkoa ensimmäiselle We Choose to Walk This Path -albumille [2012], jolla latua mätää systeemiä vastaan taputeltiin pesäpallomailalla. Valtio ja sen rakkikoirat haluavat rajoittaa ihmisten käyttäytymistä, ajattelua ja toimintatapoja aina pukeutumiseen saakka. Declaration of War on musiikkityylinne puitteissa aika monipuolinen levy. Toiselle levylleen ehtinyt oululainen hardcoremetallibändi Quake the Earth tekee aggressiivista musiikkia väkevällä sanomalla. Vapaa-aikana tuotetaan uusia tuotteliaita ihmisiä ja nautitaan valtamedian syöttämistä uutisista sekä katseet polttavista asioista pois kääntävästä sisällöstä. – Sotaa julistetaan suurta kontrollikoneistoa vastaan. Eli semmoista kohtelua saa kuin antaa. Mehän ollaan helkkarin lunkeja tyyppejä, mutta rajat tulee kaikilla joskus vastaan. Minkälaisesta sodanjulistuksesta on kyse. Vähän niinku cross kitchen -meininkiä: otetaan makuja ja yhdistellään lautaselle sulavaksi ateriakokonaisuudeksi, Häkkinen jatkaa. Oliko tarkoituksennekin irtautua pelkästä suorasta huutamisesta ja mättämisestä. LEVYNNE nimi on Declaration of War. – Tulimme normaalisti treeneihin, ja ei mennyt tiiman vertaa pidempään, kun hoksattiin, että tämähän vois toimia yhelläkin skeballa. Mut ei sillä ole mitään väliä, koska me halutaan soittaa just tällaista musaa ja keikoille eksyneet ihmiset on pääsääntöisesti diggaileet siitä energiasta, mitä ollaan saatu tuotettua, Häkkinen sanoo. Itse yritän läpsiä hieman ihmisiä poskille ja katselemaan ympärilleen sanoitusten ja musiikin avulla. – Mutinaa ei saa kuulua, ja kontrollia lisätään hiljalleen erilaisten työkalujen ja kiristyvien lakien avulla. – Energiaa pitää olla, sillä keikat on ainakin mulle semmoinen purkautumiskanava, jossa pääsee päräyttämään tuntemuksia pihalle kunnolla ja tekemään sitä kautta itselle hyvää oloa. Nykyisiä metalcorebändejä, kun katselee, niin aika kaukana siellä ollaan kovista jätkistä, hah hah. – Jos keikkatarjontaa katsoo, niin ei, heh. Nyt on otettu hitusen terävämmät pelivälineet käyttöön ja laajennettu samalla musiikillisesti pakkaa, laulaja Aki Häkkinen aloittaa. – Henkilökohtaisesti en usko, että esimerkiksi Apulannalle on ollut varsinaisesti koskaan tilausta, vaan nekin jäbät on paiskineet määrätietoisesti hommia ja tehneet itelleen skeneen sen kolon. Nyt ne soittelee sit jäähalleissa, näin esimerkkinä. Esimerkiksi nyrkkeilysalilla käynti tekee samaa. Kuinka kovia jätkiä olette. – Niinku meidän huppareiden selässä todetaan, ”show respect, get respect”. Kontrollikoneistoa vastaan METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. – Meillä on aika moninainen musamaku, ja varmaan sitten yhdistelemisestä tulee ulos tämmöstä kuin tulee... Onko tällaiselle musiikille tilausta. Mut silleen ollaan kovia jätkiä, että uskalletaan sanoa omat mielipiteet. – Levynteko sai alkunsa, kun Juhani [Lahdenperä] jätti bändin ja tuumattiin, että mistä sitä pieraistaan yhtäkkiä toinen kitaristi, sitä ensimmäistä kuusikielistä hoitava Jani Kakko kertoo
Levyn tärkein elementti on kuitenkin laulumelodioiden ja kitarariffien yhteispeli. Kumarruksia elokuville voi bongata myös musiikin sisältä sekä erilaisten efektien muodossa. SCREAMWORKS on varsin tanakka ja väkevä esikoinen. Halusimme tehdä 80ja 90-lukujen rehellistä heviä, mutta tuoda sen tähän päivään, kitaristi-laulaja-kosketinsoittaja Hannes Horma sanelee. Grave Digger, Primal Fear, Iced Earth... Hopealuotia käytetään tunnetusti ihmissusien, vampyyrien ja muiden hirvitysten nitistämiseen. Minkälaisista elementeistä levy on rakennettu. Kyllä hopealuoti hoitaa homman siinä missä tavallinenkin. Sinfoniametallia kauhuleffojen jäljillä SYTYKKEITÄ 12. – Screamworks on teemalevy, jonka jokainen kappale kertoo kauhuelokuvan tarinan meidän näköisenä tulkintana. – Sanoitukset ohjasivat levyn soundia elokuvamaisempaan suuntaan, joten orkestraatiot ja kuoro olivat luonnollinen ratkaisu. – Yleensä se tulee luonnostaan, demoja tehdessä biisit kuitenkin hiotaan kuntoon ihan hevibändin muodossa. Musiikkinne vaikutteet ovat suhteellisen helposti havaittavissa, mutta minkälaisia verrokkibändejä lukisitte itse samaan sarjaan Silver Bulletin kanssa. Esimerkiksi The Slaughterhouse kertoo Texasin moottorisahamurhaajasta. – Yleensä metsästämme öisin yökerhojen ja pintaliitopaikkojen ympäristöissä. Levyn biisit ovat aika mahtipontisia ja moniulotteisiakin. Ehkä jopa Accept ja Judas Priest voisivat mennä samaan sarjaan – tosin koskettimet ovat kaikilla mainituilla huomattavasti meitä pienemmässä osassa. Kenen suuntaan te ampuisitte hopealuotinne. Kun katselee levynne biisilistaa, jokainen nimistä voisi olla kauhuleffan titteli – esimerkkeinä vaikkapa Buried Alive, Under the Spell ja Within the Dark. Mahtipontista heavy metalia esittävä Silver Bullet on saanut valmiiksi ensimmäisen levynsä. Käsittelette kauhuteemoja ilmeisesti myös sanoituksissanne. Biisejä ei kasvateta väkisin, vaan mahtipontiset kohdat ovat osa niitä heti alusta asti. Orkestroidut elementit lyövät sillä kättä kauhuteemojen kanssa, ja lopputulos on suomalaisittain aika epätavallinen. Lähteekö meininki näin isolleen luonnostaan vai täytyykö kappaleita kasvattaa ajatuksen kanssa. – Levyä lähdettiin rakentamaan ajatuksella, että tehdään sellaista musiikkia, jota itse haluaisimme kuunnella. – Uskoisin, että saksalainen perinnehevi sekä jenkkipowermetallibändit ovat lähimpänä. Tämän jälkeen alkaa orkesterin ja kuoron sovittaminen. Myös King Diamond -vaikutteita kuullaan ympäri levyä, joten sekään ei ole kaukaa haettu. Se on myös hyvä tapa täyttää veripussit livekeikkoja varten. Molemmille annetaan riittävästi tilaa hengittää, eikä äänimaisemaa tukita liiallisella kikkailulla
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Nightwish 10-16.indd 1 29.09.16 12:04
Ja eikö vain paikalla soinut Arise–Dead Embryonic Cells -medley. Näin stadionbändiksi paisunut entinen thrashremmi kuitenkin teki. Vielä Helsingin Kulttuuritalolla 1992 bändin settilista oli sellaista timanttia, ettei mitään määrää. Ikään kuin bändi ei sanoisi ”nauttikaa tästä”, vaan ”hyväksykää tämä”. Osoitehan on www.inferno.fi. Niinpä. Biisit eivät tietenkään tulleet kokonaan, onneksi. Vauhti ei ollut 20 vuotta sitten muotia, ja Metallicakin oli viskannut farkkuliivinsä pois silmistä ja mielestä. Medleyt ovat usein vanhojen, uskollisten fanien kosiskelua hetkinä, kun yhtye on uudistunut ja kehittynyt. Heartwork on hieno biisi, sitä ei kukaan metallimusiikista jotain ymmärtävä voi kieltää. Tämän muisteleminen tekee pahaa vieläkin. Omalla kohdallani kenties karuin medleypelleily on ollut Sepulturan ja Soulflyn heiniä. Mutta hetkinen, mitä nyt! Juuri kun ollaan pääsemässä totaaliseen grindaukseen ja hurmioon, kaikki on ohi. Bändi oli syvällä rotkossa, mikä näkyi myös settilistassa. Näin Metallican ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa Helsingissä vuonna 1996. Siis se, että kappaleet viipaloidaan, typistetään ja katkotaan kylmästi yhdeksi nipuksi, hyvien biisien vajavaiseksi sekasikiöksi. Se ei käy, se ei vaan kerta kaikkiaan käy. Todellisuudessa hyvien kappaleiden paloittelu ja uudelleenkokoaminen synnyttää Frankensteinin hirviö -efektin: hyvässä tarkoituksessa synnytetty irto-osiensa summa päätyy olemaan pieleen mennyt kokeilu, joka aiheuttaa enemmän harmia kuin iloa. Toiset tuntevat ilmiön nimellä medley, toisille se on potpuri. Niin paljon kuin vanhaa pötkötukkaa ja hänen (ammoisia) tekemisiään arvostankin, hänkään ei saa anteeksiantoa, kun ollaan liikkeellä potpurihommissa. Vaivaiset neljä vuotta myöhemmin Nummirockissa Korn ja Roots olivat tehneet tehtävänsä, ja johan siellä pompittiin tribaaliperkussioiden rytmissä. Minut se jättää kalmanviileäksi. Yhtä kaikki, se on jälleen iskenyt. Juu, tulivathan siellä Kill ‘em Allin menopala Whiplash ja puhki soitettu Master of Puppets, Creeping Deathkin soi. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuunteluja. INFERNO-KOLUMNI TAMI HINTIKKA OLET katsomassa iki-ihanan Carcass-yhtyeen keikkaa ja kuulet tutun, legendaarisen rumpukompin alkavan. Homma muuttuu Heartworkiksi, tuosta vain, ilman varoitusta. Vieläkin, kahdenkymmenen vuoden jälkeen, tuntuu lähes käsittämättömältä, miten Sepulturan heimoveljet muuttuivat muutamassa hassussa vuodessa. Ja kosiskelunäkökulma on vain yhtyeellä itsellään, medleyt ovat nimittäin oikeasti keskisormenheilautus niille, jotka ovat olleet bändin kelkassa alkumetreiltä asti. Heitänpä vielä yhden todisteen potpuripainajaisesta. Mikäli edellä luetellut esimerkit eivät liikauttaneet mitään, kuvittelepa Iron Maiden vetämässä Hallowed Be Thy Namen ihania alkusäveliä ja räväyttämässä seuraavassa hetkessä käyntiin Can I Play with Madnessin. Mutta – ja tämä on vakavaa – Fight Fire with Firen kaltaisia rässin täysosumia ei vain missään nimessä eikä olosuhteissa aleta pätkimään, lohkomaan tahi muutenkaan kohtelemaan kaltoin. Tällainen introjen ja outrojen sotkeminen biiseihin antaa varmaan soittajille jotain, kenties joillekin kuulijoillekin. Siis aivan luokattoman surkea idea, toteutuksesta puhumattakaan! Siinä meinasi todellakin päästä ”desperate cry”. Yleensähän tämä on tarkoittanut sitä, että hyvistä bändeistä on tullut paskoja ja ne ovat kääntäneet selkänsä menneisyydelleen. Teko on silti tuomittava, se on väärin. Kaukana takana olivat thrash-ajat, kaukana edessä Master of Puppets -teemakeikat. Jos pilkot klassikon ja luulet, että tosifani on tyytyväinen, olet väärässä. SKA BA E ST E R SE G A R R A. Tässä tapauksessa aika ei kultaa muistoja, mutta onneksi hieman haalistaa niitä. Kyseinen esitys oli jopa medleymaailman mittakaavassa omalla karsealla tasollaan. Frankensteinin hirviö lavalla VOITA DARKTHRONEA! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja olet osa Darkthrone-aiheisten tuotepakettien arvontaa. Kaikki Larsin ja poikien puuhista jotain ymmärtävät tietävät, että tuo oli Metallican taipaleella musiikillisesti synkkää aikaa. Kaksi vuosikymmentä eteenpäin, ja Max Cavaleran Soulfly vetää samaista yhdistettyä kaksikkoa! Avauduin tästä jo taannoisessa, Infernon netistä löytyvästä keikkaraportissani, mutta asiaa täytyy hämmästellä, kummastella ja paheksua vielä erikseen. Vielä Arise–Dead Embryonic Cells -tynkäkaksikkoakin järjenvastaisempaa oli Maxin trubaduuripohjalta rämpyttelemät Policia ja Desperate Cry. PS. Millainen pätkähybridi tuo debyytin ja kakkoskiekon biisejä yhdistänyt neronleimaus oli, sitä en onneksi enää muista tarkasti. Kirjoittaja on Infernon avustaja. Kyllä vain, sehän on hittibiisi ja iskusävelmä Ruptured in Purulence! Oi sitä auvoa, kun pääsee todistamaan livenä tuon Symphonies of Sickness -levyltä tutun ryöpytyksen
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN SonataSammel 10-16.indd 1 29.09.16 12:25
Heitä ystävien kanssa femmat, syö, nauti ja eheydy! Uulan luonnehdinta: ”Tämä ruoka on jo klassikoksi muodostunut turva, joka lohduttaa ja tuo voimaa näinä mielenkiintoisina muutoksen aikoina. Anna hautua 13 minuuttia 40 sekuntia ja lisää sitten pieneksi pilkotut suolakurkut ja tomaattipyree. Eeppisempi lihaversio kannattaa toki valmistaa padassa uunissa, mutta tämä arkisempi nakkitulkintakin vie kielen mennessään. Pilko sipulit valitsemallasi tekniikalla pieneksi ja laita ne kuullottumaan puoleen voimäärästä. Jälki on kiehtovaa ja herkullista kuten edustamansa yhtyeen musiikki. Laita myös kuoritut ja puolitetut perunat suolattuun veteen kiehumaan siten että ne juuri peittyvät. 2. UULAN KOKATESSA SOI: Devin Townsend – Transcendence (2016) ”Levy sisältää ykseyden voimaannuttavaa energiaa. Sekoita nakkien ja sipulien joukkoon vehnäjauhot ja loput voista. Itse soosi tuo syksyiseen kokonaisuuteen täyteläistä vastapainoa punertavalla värillään.” 16. Vahva punainen viini on suositeltavaa sekä kokkauksen että valmiin ruoan seuraksi.” Megan tuomio: ”Stroganoff on vanha ruokaklassikko, joka näemmä taipuu minimaalisin muutoksin helposti myös nykyaikaan. Rankaise nuijalla hienoksi sattumia kuitenkaan pelkäämättä – ne tuovat luonnetta. Lisää juuri ennen tarjoilua stroganoffin päälle pari kourallista pieneksi hakattua persiljaa. Perunat ovat tällä välin luultavimmin jo kypsyneet, joten kaada keitinvedestä reilut puolet pois, lisää joukkoon avokadot ja voi. Lisää sen jälkeen smetana, kaprikset ja mausteet. Paistele hetki, lisää kiehuva vesi sekä liemikuutio ja sekoita tasaiseksi. Katsahda ulos ikkunasta ja hymyile. 1. Pottumuusia on tullut tehtyä muun muassa bataatti-, porkkanaja kukkakaaliversioina, mutta avokadon lisäämistä en ole koskaan tullut edes harkinneeksi. Ja on helevetin hyvä.” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Vileen hipin soijanakkistroganoff vihreällä muusilla Sleep of Monstersin kitaristi Uula Korhonen hippeilee lieden ääressä enemmän kuin salatieteilee. Hyvinhän sekin näemmä kokonaisuuteen uppoaa antaen raikkaan maun ja kauniin keväisen värin. Lisää muutaman minuutin kuluttua pieneksi silpaistut soijanakit ja paistele niin että saavat väriä. 4. Sisälle päästyäsi aloita. 3. TARPEET SOOSI: • 54 g voita • 1 sipuli • 7 valkosipulinkynttä • paketti soijanakkeja (esimerkiksi Hälsans kök) • 6 dl vettä • 2 rkl (speltti)vehnäjauhoja • 1 kasvisliemikuutio • 1 purkki eli 2 dl smetanaa • miehekäs kourallinen kapriksia • 2 suolakurkkua • 130 g tuubi Muttitomaattipyreetä tai vastaavaa • 1 tl jauhettua paprikaa • 1 tl jauhettua cayennepippuria (jos pelkäät tulta, vähemmän) • nippu persiljaa • mustapippuria, reilusti MUUSI: • noin kilo perunoita • 2 kypsää avokadoa • voita omien tarpeittesi mukaan Tee näin: Nouse syksyisestä järvestä vesihöyryn kohotessa temppelistäsi kohti kuun valaisemaa äärettömyyttä. Suolaa ei tarvitse erikseen lisätä, sillä suolakurkut hoitavat asian puolestasi
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Testament 10-16.indd 1 28.09.16 17:15
Henrik: – Nyt meillä on kasassa sellainen 30–35 kappaleen nippu, josta voidaan vaihdella biisejä joka ilta. Tämäkin mutka käännettiin eduksi suuntaamalla katseet tulevalle kiertueelle. – Tiimalasin ääripäissä voi puolestaan nähdä realistisemmat vaihtoehdot: koko ihmiskunnan tuhon, jonka myötä maailma ottaa omansa takaisin, tai päinvastaisen tilanteen, jossa olemme tuhonneet kaiken ympäriltämme ja ihmiskunnan rippeet elävät kurjuudessa tuhon keskellä. Sen tiimalasirakennelma antaa mahdollisuuden monenlaisille tulkinnoille kappaleiden teemoista. – Olemme sekä yksilöinä että ihmiskuntana entistä kovemmalla vauhdilla matkalla siihen suuntaan, jossa kaikki tekemämme valinnat vaikuttavat koko maailman tulevaisuuteen. Tämän ohella levy pääsee viittaamaan hieman virnuillen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin sekä meidän tavaramerkilliSonata Arctica on edennyt jo yhdeksänteen levyynsä – siitäkin huolimatta, ettei huippusuosittu melometalliryhmä ole tehnyt kovaäänisimpien kuulijoiden mukaan yli vuosikymmeneen mitään oikein. Tässä jutussa bändi vastaa nettikirjoittelijoiden syytöksiin. Voi jopa TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT VILLE JUURIKKALA 18. Tony: – Voin sanoa olevani kuulijoiden kanssa samaa mieltä siitä, että me ollaan oltu helvetin laiskoja tämän suhteen. – Tämä teema heijastuu albumilla kolmeen kappaleeseen. Vaikka ne hititkin on seassa, meidän keikoilla saattaa tapahtua nyt melkein mitä vain. olla, että versioidaan itseämme pian akustisesti levylläkin ja rundataan sen myötä! Valintojen maailma Edessämme komeilee Sonata Arctican yhdeksännen albumin The Ninth Hourin vähintäänkin yksityiskohtainen kansi. SAMA MITÄ PUHUTAAN, KUNHAN PUHUTAAN H elsingin Sanomatalon kahvilassa naureskelevat laulaja Tony Kakko ja kiipparisti Henrik Klingenberg jaksavat löytää meneillään olevan promokiertueen ympäriltä hopeareunuksia, vaikkei kaikki ole sujunut täydellisesti. Henrik: – Otettiin vapaan aamun kunniaksi Tonyn kanssa itseämme niskasta kiinni ja rakenneltiin koko tulevan kiertueen settilistan runko valmiiksi tavallista huolellisemmin. Jos unohdetaan vakiomäärä uusia biisejä, oltaisiin voitu tonkia repertuaaria vähän enemmän jo aiemmin. Tony: – Myös kesän akkarisetit osoittautui niin mahtavaksi jutuksi, että niille tullaan varmasti kuulemaan jatkoa. Kannen taustalla näkyy se utopiamaailma, johon kaikki tämä voisi päätyä, jos ihmiskunta kykenisi saavuttamaan harmonian luonnon kanssa, Tony sanoo. Kaksikko oli matkustanut muutamaa päivää aiemmin Tukholmaan vain huomatakseen, että heidät oli kutsuttu paikalle vääränä päivänä
siin ihmissuhdekoukeroihin, joihin liittyen yksi kappale jatkaa erästäkin jo vuosien ajan jatkunutta teemaamme. Sävellyskynä ei kuitenkaan lähde missään vaiheessa täysin käsistä. Tässä mielessä ”Tässä hommassa joutuu olemaan niin paljon reissussa ja siihen menee tuloihin nähden niin paljon aikaa, että jos tästä ei kaiken päälle tykkäisi enemmän kuin mistään, touhulle tulisi stoppi hyvin äkkiä.” Henrik Klingenberg 19. En halua kulkea siitä, missä aita on matalin. – Itsehän en ole mikään saarnamies, ja tiedostamme hyvin sen ironian, että olemme myös itse osa tätä ongelmaa. Musiikin tekeminen on kuitenkin usein niin leppoisaa, että sanoittamisen haaste odottaa vasta sen jälkeen. Tiedostan hyvin, että kuulijalle saattaisi riittää aika paljon suoraviivaisemmat ratkaisut, mutta sanoitusten tekeminen on itselleni niin tärkeä asia, etten voi tehdä sitä vasemmalla kädellä. Se on sellainen asia, jonka suhteen voisin kohdella itseäni ihan eri tavalla. Koko bändillä on vahva käsitys siitä, mitä Sonatan nimissä halutaan tehdä ja mitä ei. The Ninth Hourin kohdalla tämä tarkoittaa hallitun vallatonta kokonaisuutta, joka kartoittaa koko Sonatan maailman ääripäät. Tony jatkaa kertomalla, kuinka oma vanhemmuus on avannut silmiä entisestään ja saanut arvuuttelemaan, millainen maailma jälkipolville jää. – Käytän sanoittamiseen säveltämiseen verrattuna varmasti tuplasti aikaa. Eli venytellä joka rivin päätteeksi yhtä vokaalia nuottien mukaan. Tony: – Olen kerännyt aina erilliseen säkkiin ideoita, jotka tulevat joskus päätymään sooloalbumilleni. The Ninth Hourin teemat eivät olekaan niinkään näkemyksiä siitä, miten asioiden tulisi olla, vaan ennemmin huomioita kaikesta ympärillämme tapahtuvasta. – Toistaiseksi tältä pallolta on aika vaikea lähteä minnekään muualle, joten meidän vastuumme on suurempi kuin osaamme ajatellakaan. – Haluan löytää aina juuri ne oikeat tavat sanoa asioita, oikeat metaforat tätä kaikkea kuvaamaan. Murhaballadeja unohtamatta. Maailmassa on niin paljon hulluutta, että sieltä löytyisi savottaa vaikka parillekymmenelle konseptialbumille, jos haluaisi lähteä rypemään tässä kurjuudessa kokopäiväisesti. Tony kuitenkin myöntää, että sanoittaminen on hänelle toisinaan haastavaa – ja vieläpä ihan omasta syystä. Musiikilliset luovuudenlähteet eivät ole ehtyneet vielä sadankaan Sonata Arctica -kappaleen jälkeen. Siitähän se hullu sanapalapeli sitten vasta alkaa! Lennä, navigoi, kommunikoi Sonata Arctican musiikillinen poukkoilu on muuttunut viime vuosina luonnollisemmaksi määrätietoisuudeksi
Tony: – Vanhenin levyn tekemisen aikana varmaan viisi vuotta, kun halusin puristaa itsestäni tiiviillä aikataululla irti kaiken mahdollisen. Samalla tulimme ajatelleeksi, että levyn kanssa kiertäminenhän voisi olla hauska tempaus. Naps. Sekin toimii usein monipuolistajana, mutta nyt keskittyneesti lennokas albumi kuulostaa raikkaalta. Tällä uudella levyllä ilmeisesti taiteellinen kunnianhimo ja kaupalliset realiteetit eivät sopineet mitenkään yhteen. Naps. Valmista. Henrik: – Sävellysja äänityssessiot olivat aika intensiiviset, koska pidimme viime vuoden puolella neljän kuukauden tauon. Joten tuloksena taitaa olla laiha kompromissi.” Tony: – Stones [2012] meni kieltämättä todella pitkälle hard rockin suuntaan, mutta kerrankin tällainen irtiotto ei ollut minun vikani! Tai siis vika ja vika, mutta en ajatellut kappaleita välttämättä kovin sonatamaisiksi, mutta jätkät olivat ehdottomasti sitä mieltä, että totta hitossa tehdään nämä. Annoin itselleni 20 minuuttia aikaa. Henrik: – Aika monta kertaa siinä käy niinkin, että Tony tuo kuultavaksi jonkin aika veijarimaisen biisin ja kertoo jo etukäteen, että kuunnelkaahan huviksenne tämä, vaikkei biisi ole Sonata-tyylistä musiikkia. Ideat ulos tajunnasta. Toisinaan jokin biisi ei kuulosta vielä demovaiheessa yhtään Sonatalta, mutta loppupeleissä, meidän soittamana, se on juuri sitä. Tuodaanpa pöytään muutamia otteita nettikirjoittelusta. Yleensä meillä on tapana hieroa levyjä pidempään. Henrik: – Sonatan formaatista on tullut ilahduttavan väljä, mutta joku raja siinäkin on oltava. bändi on kokonaisuudessaan oma tuottajansa, ja kun esittelen ideoita, muut osaavat sanoa, ovatko ideat Sonataa. Jos Sonatan edellinen levy Pariah’s Child (2014) suuntasi edeltäjänsä rokkaavista sivuhaaroista takaisin powermetallisempaan suuntaan, The Ninth Hour on yhtä aikaa keskittyneempi ja monipuolisempi albumi. Helpompaahan meidän olisi ollut tehdä se kahden balladin ja kahdeksan tuplabasarirallin levy. Parhaana esimerkkinä on Japanin-bonusraita, jonka säveltämisen aloitin viikkoa ennen masterointia. Toisinaan vaikuttaa siltä, ettei Sonata tee kerta kaikkiaan mitään oikein. Mehän olimme Reckoning Nightin [2004] jälkeen suosiomme huipulla, ja mikäs olisi ollut helpompaa kuin jatkaa power metal -rallien parissa. – Mitä taas tulee Ecliptican uudelleenäänitykseen [2014], se tehtiin tasan kahdesta syystä: Alusta alkaen yläja alamäet mukanamme kokenut japanilainen levy-yhtiö pyysi sitä oikein kauniisti. Voin sanoa, että rahoiksi sillä levyllä ei lyöty. Meillä kaikilla on aavistus siitä. Tony: – Lopulta bändi lähti äänittämään valmiita kappaleita ja jäin itse hiomaan lisää timantteja. Toisaalta, jos me aiomme tehdä vielä seuraavankin Sonata-levyn, musiikin on kuulostettava Sonatalta. Se onnistuisi varmasti ja menestyisi hyvin, mutta kovin aitoa ja intohimoista se ei olisi. Henrik: – Meille käy toisinaan niin, että säveltäessämme levyä vuodenkin aikana ihan sessioiden alussa syntyneet kappaleet ovat täysin erilaisia lopussa tehtyihin verrattuna. Ei me nyt ihan ykskaks voida pamauttaa ilmoille maailman parasta reggaelevyä, koska se olisi aika huonoa Sonata Arcticaa! Sonata Arctica on altistanut power metalin perinteisiä kahleita murrettuaan itsensä tilanteeseen, jossa bändiä koskeva kirjoittelu on vähintään värikästä, kuulijat kun hajottavat bändin kaikki tekemiset atomeiksi. Siinä piilee koko Sonatan taika! Tony: – Vaikka meidät luetaan usein power metaliksi, meidän ei tarvitse olla sen lokeron vankeja. Väärin julkaistu! Väärin tuotettu! ”Voi olla, että yhtyeen suosio oli Stones Grow Her Namen jälkeen laskussa ja viime levyllä tehtiin perinteisempää Sonataa, jotta laiva ei uppoa. Samoista syistä Ecliptica äänitettiin uusiksi. Alkuvuodesta meillä oli kasassa muutamia kappaleita, kun lähdimme kiertueelle Nightwishin kanssa. Henrik: – Se toimi sen yhden albumin verran hyvin, mutta seuraavalla levyllä oli taas päästävä tekemään jotain ihan erilaista. Eikä varsinkaan oikeista syistä. Tämä on kuulunut musiikissa lievänä rönsyilynä, mutta nyt tiukempi malli johti hetkessä elämiseen. 20. Tony: – Varman päälle pelaamalla olisi saattanut Unia ja monet muut jäädä tekemättä. Kello käyntiin. Tony: – Pian tämän jälkeen ollaankin äänittämässä biisiä Sonatan sessioissa, kun bändi on sitä mieltä, että totta hemmetissä tämä on Sonataa! Itse uppoudun usein niin syvälle musiikkini maailmoihin, etten tiedosta tätä enää itse
Tony: – Rakennan myös mainitsemaani sooloprojektia, jossa voin tehdä jotain vielä teatraalisempaa ja suurempaa, mutta Sonata on intohimomme, jolla vain satumme tekemään elantomme. Henrik: – Asian voi totta kai kääntää niinkin päin, että Sonata on iso osa elämiämme, muttei silti koko elämämme. Ihan yhtä lailla on pakko tehdä välillä jotakin muuta, koska Sonata ei tyydytä ihan kaikkia intohimojamme. Eihän se nyt käy! ”Koen tähän musiikkiin nähden ihan totaalisena alipukeutumisena painella lavalle musta T-paita ja arkifarkut päällä. Tai siis varmasti voi, mutta meille on tärkeintä, että sekä meillä että yleisöllä on hauskaa, koska musiikkihan on iloinen asia. Henrik: – Sitten jos murjotetaan, kysytään onko pakko murjottaa koko ajan. Erotumme joukosta, kiinnitämme huomiota ja joku saattaa siinä samalla eksyä kuuntelemaan musiikkiamme. Mentaliteetti on ollut se, että ihan sama mitä ihmiset bändistä puhuvat, kunhan puhuvat. Eikä se ole ihan tuulesta temmattua. Tosiasiassa tämä on aivan helvetin hienoa hommaa. Soolohan tulisi varmasti onnistumaan, se olisi siisti juttu tehdä ja sen kanssa voisi rundatakin, mutta juuri nyt se tuntuu ajoitukseltaan totaalisen väärältä. Muut jätkäthän vetää mustissa, joten olen itse jonkinlainen väriläiskä siellä keskellä. Koen tähän musiikkiin nähden ihan totaalisena alipukeutumisena painella lavalle musta T-paita ja arkifarkut päällä. Tämä meidän tekeminen tarjoaa vain hirveän vähän aikaa penetroitua näin totaalisen vaativaan projektiin. Noin muuten levyillä mennään aika muissa maailmoissa. On bändejä, jotka tekevät samaa juttua albumista toiseen. ”Levy ilmeisesti on haukotuttava musiikillinen kompromissi, jossa taiteelliset visiot eivät oikein kohtaa. Henrik: – Kyllähän siinä voi mennä liian pitkällekin, eli koko bändi olisi yhtä sateenkaarta lavalla. Otetaan vaikkapa X Marks the Spot. Tuottaja tietenkin osaa selkiinnyttää pakettia laajemmalle kuulijakunnalle sopivaksi, mutta se ei välttämättä edusta bändin visiota. ”Pariah’s Childilla on etenkin suurin osa alkupuoliskosta vahvaa ja se oli kokonaisuutena iso korjausliike oikeaan suuntaan, vaikka se osaltaan myös alleviivasi sitä, mikä on nyky-Sonatan kaikkein pahin ongelma: se on kerta kaikkiaan mennyt liian paljon huumoribändiksi ja vieläpä ilmeisen tietoisesti.” Tony: – Eräänlainen kevyt huumoriaspekti on ollut aina erittäin iso Sonata Arcticaa, ja kyllähän se niin on, että keikkammekin venyvät parhaimmillaan stand up -tyylisiksi spektaakkeleiksi, jos jokin biisi antaa tällaiseen mahdollisuuden. Henrik: – Tottahan se on, ettei maailmassa taida olla kovin montaa yli miljoonan myynyttä levyä, joilla ei ole ollut tuottajaa mukana. Muut jätkäthän vetää mustissa, joten olen itse jonkinlainen väriläiskä siellä keskellä.” Tony Kakko 21. Mutta kyllä laulajan pitää saada erottua joukosta ja olla se showmies, joka vie koko yleisön täyden huomion pariksi tunniksi. Siinä mielessä Kakon olisi syytä tehdä soolo. Kun sivusta seuraa mitä tästä kapinoinnista voi seurata, niin siitä vaan lisää kapinoimaan valkoisten vaatteiden, fritsuliinojen ja tekotaiteellisten progebiisien kanssa jos haluaa takaisin päivätöihin ja musiikista harrastuksen.” Tony: – Musta on itselleni väri, joka ei erotu yhtään lavalta. Olisiko parempi vaihtoehto murjottaa lavalla naamat nurinpäin läpi keikan. Onhan se nyt aivan hirveä asia, jos bändi tekee musiikkia tosissaan ja se on vielä kivaa. Henrik: – Hauskaa tässä on se, että moni tuntuu kuvittelevan Sonatan olevan meille jonkinlaista vastenmielistä pakkopullaa. Mikäs sen suomalaisempaa. Parasta! Tony: – Kyllähän me Sonatassakin rönsyillään aika lailla ja tehdään niin pirusti kaikkea, että aika syvältä saa kaivella teorioita kaikille epämieluisasta kompromissista. Tony: – Ne ovat elämän värejä, ja haluamme heijastella niitä kaikkia Sonata Arcticassa. Henrik: – Tässä hommassa joutuu olemaan niin paljon reissussa ja siihen menee tuloihin nähden niin paljon aikaa, että jos tästä ei kaiken päälle tykkäisi enemmän kuin mistään, touhulle tulisi stoppi hyvin äkkiä. Eri asia on, määrittääkö muusikko itselleen mieluisan musiikin myynnin kautta. Tony: – Ei sillä, ylilyöntejäkin on tapahtunut! Se on pakko myöntää. Tony: – Ollaan alusta asti sovittu, että Sonatan on oltava ykkösjuttu meille kaikille. Se kuitenkin on, ettei työtään voisi tehdä aidosti intohimojensa keskellä. Henrik: – Ei tätä hommaa edes voi tehdä yksitotisesti. Henrik: – Ainahan voi sanoa, että jos bändillä tekee elantonsa, se on bändille myös työtä. Kokonaan toinen asia onkin sitten se, olisiko meillä enää viiden vuoden päästä bändiä kasassa tai muistaisiko kukaan sitä ollenkaan. Totta kai Ahti Kortelainen ja Mikko Karmila vaikuttivat soundeihin ihan alkuaikoina, kun tietotaitoa ja kokemusta uupui, mutta itse musiikkia tämä ei muuttanut. ”Yhtye tietääkseni tuotti levyn itse ja se kuuluu lopputuloksessa huonolla tavalla. Meille taas toimii se, että teemme Sonatassa kaikkea mitä sonatamaisesti haluamme. Se on virnuilevampi biisi, joka suorastaan huutaa pientä irrottelua, ja olisihan se musiikilleen valehtelua, jos biisiä vetäisi naama pokerilla pönöttäen Sen aikana homma lähtee aina lapasesta ja sekä bändi että yleisö on yhtä hymyä. Power metal on osa meitä, olemme sieltä kotoisin ja pidämme siitä kiinni, mutta sisällämme sykkii yhtä aidosti musiikkia myös monista muista lähteistä. Joskus tuli vedeltyä päälle todella räikeitä housuja vihreistä ja keltaisista skottiruutuihin. Ei tekoprosessin toki helvetin vaikea pidä olla, mutta harvemmin bändin itse tuottamat levyt ovat todella hyviä.” Tony: – Siinä tapauksessa emme ole tainneet tehdä ensimmäistäkään hyvää levyä, koska olemme tuottaneet levymme aina itse. Väärin sävelletty! Väärin rönsyilty! ”Toinen ongelma on se, että paistaa aika vahvasti läpi että Sonata ei ole se mitä Kakko aidosti haluaisi tehdä vaan tekee niin sanotusti power metal -kappaleita ainoastaan, koska bändi on hänen työ.” Tony: – Parilta viime levyltä löytyy ehkä kourallinen biisejä, joita voisi ylipäänsä kutsua power metaliksi. Varmaan jotain Queen kohtaa Northern Kingsin tyylistä saattaisi olla luvassa.” Tony: – Sen voin sanoa, että Queen ei tule Northern Kingsiä mahdollisella soololla kohtaamaan, mutta noin muuten sooloalbumi kyllä näkyy jossain kaukaisessa horisontissa. Henrik: – Ainahan me voitaisiin pitää viiden vuoden tauko, jonka aikana kaikki tekisivät ihan muita juttuja. Väärin pukeuduttu! Väärin murjotettu! ”Sonatan kirjassahan Kakko itsekin myöntää, että haluaa kapinoida kaikkia metalja power metal -kliseitä vastaan. Nyt levyn kappaleet vissiin välttivät tekovaiheessa ulkopuolisen palautteen ja koko prosessi saatettiin viedä loppuun liiankin mukavasti eteenpäin mennen. Joku voi nähdä tämän niin, että me teemme pilaa musiikista emmekä ota sitä vakavasti, mutta ei tämäkään asia ole ihan näin mustavalkoinen. Siinä vaiheessa, kun se ei enää tunnu aidosti siltä, on aika tehdä jotain muuta
T estament-kontaktiksi siunaantuu hankalien aikataulutussähläysten jälkeen kitaristi Eric Petersonin sijasta bändissä toiseksi pisimpään vaikuttanut jäsen, solisti Chuck Billy. YHTYE PYÖRÖOVIEN TEKSTI KIMMO K. Vankkarakenteinen pomo-intiaanija meksikolaisperimäinen mies on selättänyt syövän ja edelleen kovimpia thrashlaulajia, ellei peräti se kaikkein kovin. Ja silti homma toimii. Vuonna 1983 aloittanut, neljä vuotta myöhemmin debyyttinsä julkaissut Testament oli aikoinaan hurjaa kamaa. Uutta albumia suurin osa bändistä levytti tuntematta biisejä. Muutama vuosi tätä on väännetty, ja nyt alkaa se helppo osuus. Aletaan vain soittaa sitä. Testamentin kanssa on tullut tehtyä 11 studiolevyä, eikä tunnu ihan paskalta. – Mahtavalta tuntuu, se on vissi, heh heh. Bay Area -thrashin legenda Testament treenaa nykyään internetissä. Siis nyt kun se uusin on valmis. KOSKINEN KUVAT GENE AMBO 23. Bändi ei jarrutellut tai säästellyt rytinässä
Olemme toki kehittyneet muusikoina ja biisinkirjoittajina, mutta 30 vuotta sitten treenasimme viisi kuusi kertaa viikossa, soitimme koko ajan. Uuden levyn blastbeatien kohdalla koetin itse tehdä jotain muuta ”Siinä ei ollut aikaa jossittelulle tai hinkkaamiselle. Mitä hyvään Testament-biisiin sitten kuuluu. Heidän ideologiansa taustalla oli alienjohtaja, joka loi ihmiskunnan periaatteessa tähtäimenään vallata maailma. Tuo on muuttunut sen jälkeen, kun olemme palanneet tekemään täysillä työtä bändin eteen. – Tuo levy oli viimeinen Atlanticille tekemämme. Sanat ja sävelet Sanoituspuolella on edetty aika pitkälle ensilevyjen tematiikasta. Alex [Skolnick, toinen kitaristi] jätti bändin 14 vuodeksi, ja kun hän tuli takaisin, Eric oli edelleen ensisijainen musantekijä. Uudistuneella miehistöllä ja death metal -vaikutteilla silattu levy on edelleen yhtyeen kovimpia. – Olen kirjoittanut sittemmin realistisempia tekstejä, tosielämän asioista. – Heti kun saimme lusittua diilimme Atlanticin kanssa, evoluutio alkoi uudelleen. – Tietysti nopea, iskevä thrashbiitti ja tarttuva laulumelodia. Päätimme tehdä juuri päinvastoin kuin levy-yhtiö meiltä vonkasi. Tuon ansiosta musiikin tekeminen on vähän helpompaa. Moisen vaihtoruljanssin ja bändidynamiikan alituisen muutoksen voisi kuvitella haittaavan bänditouhuja. Kaikki vetivät perstuntumalla ja tekivät aivan tappokovia suorituksia. Intensiteettiä, vauhtia ja vääntöä on riittänyt Testament-levyillä aiemminkin – bändin levyrumpaleina on toiminut ennen nykyistä Gene Hoglania niin Jon Dette, John Tempesta, Paul Bostaph kuin Dave Lombardokin. – No, oli niissä hiukan thrash-otettakin, mutta me vain imeydyimme Atlantic Recordsin touhuun. Tempot muuttuivat, koska thrashiä ei soitettu radiossa. Sillä saimme homman toimimaan. – Gathering-albumin [1999] aikaan oli varmaankin hankalinta. Nuo elementit pyrimme aina muotoilemaan kappaleeksi. – Ymmärrämme toisiamme nykyään paremmin, hahmotamme vahvuutemme. Se oli kuusituhatta vuotta sitten perustettu salaseura, jonka päämääränä oli tehdä kaikki uskonnot arvottomiksi. Nyt kaikki hoidetaan netissä, koska Bay Arealla asuu vain minä ja Steve [DiGiorgio, basso]. Testamentille ominaisen energisyyden voisi kuvitella juontuvan siitä, että joka levyllä on tarjolla uutta verta. Testasimme uusia juttuja ja jammailimme päivittäin. Uusi Brotherhood of the Snake tuntuu olevan aika ”true” Testamentin alkuaikojen meiningille. Ensimmäiset viisi levyä paukutettiin samalla kokoonpanolla, mutta sen jälkeen joka albumilla on ollut eri soittajakaarti, vaikka paluumuuttoakin on tapahtunut. – Se kyllä kuuluu, ehdottomasti. Kutsuimme itseämme viikonloppusotureiksi, koska kävimme heittämässä keikat viikonloppuisin ja tulimme sitten kotiin viettämään tavallista elämää. Minulle ja Ericille tämä oli kammottava tapa tehdä levy.” 24. Meno on rutkasti Dark Roots of Earth -levyä [2012] vikkelämpää. Kun kasasimme bändin uudelleen, se tavallaan muutti yhtyettä ja mielestäni myös pelasti sen. Parilla edellisellä levyllä lyriikat heijastivat tosielämää, mutta nyt Eric halusi tarinamaisemman kuvion, jonka tiimoilta voisi kehitellä oudompia juttuja. Halusimme tehdä thrashlevyn, ja suurin osa biiseistä on selkeästi rässipohjaisia. Oikeastaan tuo pitää homman tuoreena. – Biisinteko on nykyään vaikeampaa kuin alkuaikoina. Low (1994) kajautti jo riuskasti. – Eric on aina ollut bändin pääasiallinen luova voima. Tiettävästi sen otsikkoa ehdotettiin kurssiaan korjanneen yhtyeen uudeksi nimeksikin, mutta Testamentina jatkettiin. Alex asuu New Yorkissa, Gene San Diegossa ja Eric Sacramentossa. Tiedostamme jutut, mitä voimme ja mitä emme voi tehdä. – Enpä tiedä… Eric kirjoittaa yleensä tasan levyllisen biisejä. Practice What You Preach (1989), Souls of Black (1990) ja The Ritual (1992) etenivät yhä keskitempoisempaan ja mielikuvituksettomampaan hevitarpomisen suuntaan. Minä sairastuin ja pidin hommasta taukoa. Meillä ei ole pariakymmentä aihiota, joista sitten valitaan tai jätetään hautumaan. Käärmeen veljeskunta toimi laukaisualustana sille, mihin halusimme päätyä biisien ja sanojen kanssa. Myös pitkä yhteinen historiani Ericin kanssa auttaa. Biisissä on oltava mukaansatempaava kitarariffi ja muistettava laulukuvio. – Tätä kautta sanoitukset alkoivat muodostua, sisältäen salaseuroja, piilotettua hallintoa ja valtaa. Musiikillisesti Brotherhood of the Snake on kohdakkoin varsin ripeä ja rapsakka käväisten blastbeateineen selkeästi äärimetallin puolella. Siirryimme soittamaan sitä, mitä halusimme eniten: raskasta ja nopeaa kamaa. He, ja osa meistäkin, halusivat singlebiisejä, videoita ja radiosoittoa. Kitarat viritettiin matalammalle, jolloin ne sopivat ääneeni luontevammin. Uusi veri joka levyllä Testamentin miehistö on vaihtunut todella taajaan. Tekstejä kirjoittaessaan Billy ei juurikaan koeta kytkeytyä nuoren Chuckin tajuntaan. Olimme vihdoin fokusoituneita tekemään sitä, mitä oli alun perin tarkoituskin. Yhtyeen tahti uhkasi kuitenkin hiipua rivakoiden ensilevytysten (Legacy, 1987, ja The New Order, 1988) jälkeen. Uudella levyllä hahmottelimme juonen Käärmeen veljeskunnasta. – Gatheringin aikaan emme juurikaan kiertäneet, koska meillä ei ollut kunnollista keikkakokoonpanoa. Saamme elantomme kiertämisestä ja musiikin soittamisesta. Jengiä vaihtui, eivätkä nuo olleet helppoja aikoja muutenkaan. Viitattu Dog Faced Gods onkin kieltämättä ehtaa dödöä. – Ei, diggaamme äärimetallijutuista Testamentissa. Tuolla levyllä lauloin ekan biisin kokonaan kuolometallityylillä. Eric Petersonin black metal -yhtye Dragonlord ei siis ole tämän osaston pakotettu purkautumiskanava
Miehet äänittivät osuutensakin miltei kylmiltään. Tehtiin rituaaleja niiden kuolemaksi.” Nuclear Holocausto Vengeance (Beherit) ”Siellä heiteltiin maksanpalasia ja kylvettiin veressä. Studiossa hän veti lähettämiemme raakapohjien mukaan, mutta totesi, ettei tiedä lainkaan miten biisit menevät. ”Se vaati tietynlaista luonteenpaloa ja tahtoa lähteä tälle tielle. Harmi sinällään, että DiGiorgio tai Hoglan – tai edes Skolnick – ei päässyt kiireiltään osallistumaan biisimateriaalin luomiseen. Tuo aiheutti studiotyössä paljon ahdistusta ja tunteiden pulppuamista. Tuotannollinen ylipuunaus ja turboahdettu nykysoundikin loistavat onneksi poissaolollaan. Minullakaan ei ole enää tarvetta piileskellä kaiun takana! ”Pirunkehto – Suomalaisen black metallin tarina” on ainutlaatuinen kertomus äärimmäisestä musiikista, äärimmäisistä aatteista ja äärimmäisistä ihmisistä – heidän itsensä kertomana. Halusimme varmistua siitä, että kumpikin kuuluu levyllä selkeästi. Kaikki vetivät perstuntumalla ja tekivät aivan tappokovia suorituksia. kuin odottaisi. Kaiusta kuivuuteen Deathissä aikoinaan soittanut rytmiryhmä Steve DiGiorgio ja Gene Hoglan vaikuttaa vasta nyt yhdessä Testament-levyllä, vaikka kumpikin on julkaissut bändin katalogissa jo aiemmin. – En erityisesti kaipaa niiden laulamista, mutta ei minulla ole mitään niitä vastaankaan. Billy kehuu vuolaasti, että levystä tuli valtavasta stressistä huolimatta sellainen kuin suunniteltiin. Tie nykypäivään on ollut kaikkea muuta kuin suora ja vaatinut uhrinsa. Se oli niin äärimmäistä siihen aikaan. Tiesimme, että levy oli äänitettävä ennen kesäkuun puolivälin kiertuetta, muuten se ei ilmestyisi tänä vuonna. Nyt keskityn enemmän ääneni ylläpitämiseen. Nuorempana otin tietysti laulutunteja ja opettelin hallitsemaan ääntäni. Noiden kaverien soitosta syntyy tosi tukeva selkäranka. Kuiva äänikuva eroaa kuitenkin mainittavasti bändin kaiussa uitetuista ensilevyistä. Tarina johdattaa läpi kotimaisen black metallin historian aina 80ja 90-luvun taitteen kiihkeistä alkuvuosista 2010-luvun yhtyeiden ja suuntausten kirjoon. Mutta silloin meno oli kiertäessä perinteistä sex, drugs and rock’n’rollia. Genellä oli pieni aikaikkuna auki toukokuussa, joten se oli hyödynnettävä. – Vihaan konsertteja, joissa bändi ei kuulosta lähellekään samalta kuin levyllä. – Hyvin pitkälti, joo. Esimerkiksi kiivastahtisessa Black Jackissä laulu todellakin viipyilee ihan eri tahdissa tykityksen päällä – mutta toimii. Andy [Sneap] miksasi levyn hienosti, ja Steven jokainen nuotti ja Genen kaikki lyönnit kuuluvat skarpisti. Steve teki samoin, myös Alex. Olen oppinut kehittelemään omia juttujani Ericin heittämiin thrashja blastausjuttuihin. Minulle ja Ericille tämä oli kammottava tapa tehdä levy. Pelkkää biletystä. Varmistun siitä, että voin aina esiintyä parhaimmillani. Billyltä taittuu sävykäs melodinen kajautus, kipakka rähinä ja ronski örinä, ja kaikki todella suvereenisti. Niitä on hauska laulaa, mutta ne eivät oikein sovi bändin nykyiseen vibaan. Ja niin toimii muukin. Jos kuulee nopean biisin, on luonnollista, että siihen laulaakin nopeasti. – Tuolloin luulimme, että niin pitää tehdä! Vuosien mittaan olemme oppineet juttuja ja saaneet itsevarmuutta tehdä asioita eri tavalla. Ei sinne kävelty vahingossa.” Ritual Butcherer (Archgoat) ”Lähestulkoon kaikki suomalais bändit tekevät rehellisesti musiikkiaan ja seisovat sen takana. Treenaan aina ennen esitystä enkä dokaa enää… Olen tullut vuosien mittaan vahvemmaksi ja löytänyt identiteettini laulajana. Nyt laulan monissa kohdin puolitai neljäsosatempossa, jolloin laulut nousevat esiin ihan eri lailla. Laulutaitojensa herkempää puolta Billy sai esitellä Testamentin 90-luvun taitteen balladeissa. Meininki oli, että vetelet siitä vaan, osa alkaa tästä ja loppuu kohta, heh heh! – Siinä ei ollut aikaa jossittelulle tai hinkkaamiselle. Totta kai, varsinkin jos ei ole koskaan nähnyt mitään sellaista, niin voi ajatella, että mitä saatanan hulluja nuo ovat.” Mika Luttinen (Impaled Nazarene). Pidin siitä, että skene oli hyvin suljettu. Kuunnellessakin tämän panee kyllä merkille. – Nyt on hyvä aika laulaa. Hän vain soitti. Yritän vetää niin vahvasti kuin pystyn ja kuulostaa samalta kuin levytetyillä biiseillä. – Tämä on tietysti mahtavaa, jätkät potkivat tanakasti perseelle. Siinä on huomattava ero muihin maihin.” Shatraug (Horna) ”Käytettiin paljon mustaa magiaa kaikkia sellaisia kohtaan, jotka olivat meitä vastaan. Siltä kuultavat kieltämättä mukava luonnollisuus ja kipakka hurlumheimeininki, mikä viittaa hiukan yhtyeen alkuaikojen etukenoisesti runnovaan paahtoon. Tuolloin unohtui helposti, että olen esiintymässä ihmisille, jotka ovat maksaneet show’n näkemisestä
Useimmiten niistä syntyy jotain siistiä.” 26. Kun menee studioon kolmeksi viikoksi ja musanörtteilee siellä täysillä keskenään, sitä tulee koetettua juttuja, joita ei ollut alun perin lainkaan tarkoitus. ”Jos tiukoista deadlineista pitää jotain sanoa hyvää, niin tässä on yksi juttu
Levyn soundi on orgaanisempi ja muusikoiden ote vapaampi. Tauko. – Tavallisesti Meshuggah viettää noin kaksi vuotta tien päällä ja sitten kaksi vuotta, ehkä kaksi ja puoli, tehdään levyä. Mårten antaa syyksi kokeilunhalun. – Tässä kohtaa ei enää tunnu siltä, että HEI JEE, tehtiin levy! MAHTAVAA. Hän pitää yllä jatkuvaa vastavuoroisuutta tilanteessa, joka on monen muun artistin kohdalla lähinnä kysymysten ryydittämä mekaaninen monologi. – Meillä kaikilla on mahtava fiilis siitä. Inferno pisti vannoutuneen fanin haastattelemaan maailman ehkä kovimman metallibändin kitaristia. – You know. Aikaa studiossa oli kolme viikkoa. Ammattimuusikon hienosäädetyt korvat kuulevat bändin musiikissa asioita, joita itse en edes tajua miettiä. Se kuuluu. Kun on viettänyt sen kaksi ja puoli vuotta säveltäen, treenaten, äänittäen, miksaten, masteroiden ja ylipäätään ollen jotain mieltä joka asiasta koko ajan... Otin tätä artikkelia varten taustatueksi tunnetun suomalaisen Meshuggah-fanin, Diablon rumpalin Heikki Malmbergin. Bändi halusi haastaa itsensä tekemällä koko projektin uudessa ympäristössä, uudella tavalla, uuden miksaajan kanssa. Myös Mårten myöntää auliisti näin käyneen. Heikki kehuu etenkin rumpali Tomas Haaken suoritusta tavallista rennommaksi ja sulavammaksi. Tällä kertaa Meshuggah päätti soittaa levyn sisään livenä. – Niin se aina menee. Mutta tämä on aina vähän jännä tilanne. Uuden Violent Sleep of Reason -levyn promoaminen on kovaa työtä. – Hahaha! Riittääkö tuo. Jo ensimmäisten Skype-minuuttien jälkeen on helppo ymmärtää, miksi juuri Mårten on valittu vetämään levyn ensimmäiset promohaastattelukierrokset. Se on enemmänkin sellainen... Miltä uusi levy tuntuu. Tällä kertaa biisit on ollut pakko opetella ja ottaa kunnolla haltuun jo ennen studioon menoa. – Hienolta. Siellä tuunataan ja näprätään soittimia ja ohjelmoidaan niin kauan, että levyn jokainen yksityiskohta on viimeistä viilausta myöten paikoillaan. Naureskelun seassa Mårten varmistaa välittömällä tavallaan, että minuakin naurattaa. Mårten tarkistaa taas, että pysyn kärryillä. Tämä on Meshuggah TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT OLLE CARLSSON 27. Orgaaninen on uusi kliininen Meshuggahin tavalliseen työskentelyyn kuuluu, että studioon mennään käytännössä asumaan. M eshuggahin komppikitaristi, biisintekijä ja osa-aikainen sanoittaja Mårten Hagström pyytää ensi alkuun anteeksi. Puristan muistiinpanovihkoani hennosti tärisevin käsin ja aloitan siis helpolla kysymyksellä. helpotuksen huokaus. Tarkoille korville tämä kuuluukin levyltä läpi. Olen jo unohtanut, että kaksi minuuttia sitten minua jännitti tämä puhelu. Levy istuu ja odottaa, kunnes Nuclear Blast saa koordinoitua oman puolensa kuntoon ennen julkaisupäivää. Biisit oli saatava purkkiin ilman loputtomia uusia ottoja ja sillä siisti. Hän on avoin, hyväntuulinen ja puhelias tyyppi, joka reagoi keskustelukumppanin kommentteihin ja kysymyksiin välittömästi. Kyllä, ymmärrän. Pitkän haastattelupäivän jälkeen miehen pää kuulemma kumisee tyhjyyttään. Sitten lähdetään taas kiertämään. Levyhän on ollut valmis jo toukokuusta asti. Ja odottaa, että vastaan
On vaikea edes yrittää arvuutella, mistä moinen avaruusolio putkahti maailmaan. – Sanoisin, että ensimmäisellä kokopitkällä Meshuggah etsi omaa juttuaan. Myös kitarat laulavat Heikin mielestä orgaanisemmin ja luovemmin. Kysyn silti Mårtenilta, mitä hän uskoo tapahtuneen. Joskus ihan muualta kuin musiikista.” 28. Aloimme tajuta, että kaikki vanhat ideamme olivat lähinnä kopioita jutuista, joita kuunnellen olimme varttuneet. Riippumatta siitä, tekeekö se ihminen aktiivisesti jotain vai ei. Puolet harmonisesta maailmasta sijaitsee sävelasteikossa niin matalalla, että nykyajan halvoilla kajareilla ei niitä edes kuule. Mahdotonta se ei ole. Tomas sai siis säveltää rumpuosuudet vapaammin, niin että ne tuntuivat mahdollisimman luontevilta hänelle. Meshuggahin taika ei kuitenkaan ole asioiden monimutkaistamisessa. – Jos tiukoista deadlineista pitää sanoa jotain hyvää, niin tässä on yksi juttu. – Jos joutuu soittamaan omat osuutensa jonkun toisen antaman viitekehyksen mukaan, vaikka saisikin itse päättää, miten sen käytännössä tekee, se on aina oma juttunsa. – En usko, että tajusimme sen olevan erityisen hyvä soundi tai mitään. Mårten pysähtyy taas varmistamaan, että olen mukana ajatuksenjuoksussa. Koko levyn miksausjälki kuulostaa inhimillisemmältä. Kitaraäänitykset ylipäätään menivät aivan toisin kuin bändin tavallinen, kliinisentarkka metodi yleensä vaatii. Jos bändi käyttää tiettyä harmonista elementtiä, se on takuulla riitasointu. Vaikka olen rakastanut bändiä lähes koko aikuisikäni, kuuntelen sen musiikkia harvoin. Jos oikeasti mietin asiaa, niin mehän olimme vain Metallican ja Anthraxin ja vastaavan hevin parissa varttunut jätkäporukka. Maanläheisemmän soundin kuulee kyllä tavallisempikin tallaaja. Musiikin ytimen vaistoaa, vaikka punaisen langan esiin kaivaminen tietoisesti yrittämällä tuntuukin usein ylivoimaiselta. Ja jatkaa. – Minä liityin bändiin vasta sen jälkeen. None-ep oli sitten se silta. Kaikki vain loksahti yhteen samanaikaisesti. Nyt rukkasimme soundeja niin, että jokaisella biisillä on sille sopiva äänimaailma. Kielisoitinten soundi saavutetaan kasikielisillä, epätavallisiin vireisiin säädetyillä kitaroilla ja särötetyillä bassoilla, joiden modifikaatioita bändin jäsenet esittelevät innolla kaiken maailman muusikkosivustoilla ja videoilla. Kyllä se kuuluu tällä levyllä. Ainakin, jos ajatellaan perinteistä musiikkiteoriaa. Soundien kanssa leikkiminen oli idea, joka juolahti bändin mieleen vasta studion seinien sisällä. Otimme studioon mukaan ison tukun vahvareita ja kaiutinsimulaattoreita, ja suurin osa biisien kitarasoundeista on vaihteleva sekoitus näiden soundeja. Se oli meidän lelumme, vain meidän! Ja se tuntui hyvältä. Monimutkaisempia sellaisia taas soi päällekkäin yleensä ainakin kaksi tai kolme erilaista. Sitä täytyy kuunnella. – Sen lisäksi, että soitimme jutut livenä, veivasimme kitarat ihan vanhanaikaisesti vahvarien kautta. – Me kaikki osasimme biisit studiossa paremmin kuin normaalisti, mutta Tomasin soitossa se tosiaan kuuluu selvimmin. Tämä uusi juttu tuntui meistä otolliselta ja luonnolliselta alustalta vaikka mille. Melodian maailmasta bändi on sanoutunut täysin irti. Se on siinä, että materiaalin voima iskee kaikista solmuista ja silmukoistaan huolimatta täysillä päin naamaa. – Jotkin osuudet ovat täysin Dickin omia, mutta suuri osa heidän yhteistyöstään perustui rumpukuvioihin ja -ideoihin, joita Tomas oli jo pyöritellyt Cubasessa. Meistä vain tuntui, että olimme löytäneet jotain, jonka kanssa kukaan muu ei ollut vielä leikkinyt. Me vain satuimme säveltämään tukun biisejä, jotka tuntuivat – ensimmäistä kertaa – ikiomiltamme. Suurin osa porukasta on sitä edelleen. Siis oikeasti keskittyä siihen, mitä ääniaalloilla tapahtuu. Ilkeät harmoniset ratkaisut, jotka tapahtuvat joskus niin matalalla, ettei kaltaiseni kitaranörtteilystä piittaamaton kuulija niitä edes erota, tuovat biiseihin väkevää voimaa ja tunnelmaa. Niissä oli jotain, joka oli pelkästään meidän. Kunhan rytmikierrot ovat kulkeneet tarpeeksi monta tahtia, ne kohtaavat. Tämä metodi löysi täydellisen muotonsa ensimmäistä kertaa bändin toisella kokopitkällä Destroy Erase Improve. Epäsymmetriset, päällekkäin kulkevat rytmit eivät ole satunnaisia: valpas ja asiansa osaava kuulija pystyy laskemaan, että Meshuggahin biisit jakautuvat aina lopulta neljällä. Eikä tarvitse olla laiska tai yksinkertainen pitääkseen koko hommaa erikoisuudentavoitteluna. En säveltänyt silloin kovinkaan paljon, mutta uuden ihmisen ilmaantuminen kuvioihin vaikuttaa aina bändin dynamiikkaan. Tällä levyllä Dick [Lövgren, basisti] otti ensimmäistä kertaa osaa säveltämiseen. Useimmiten niistä syntyy jotain siistiä. Vuonna 1995 ilmestynyt nykyajan klassikko oli tavaraa, jollaista metallimaailma ei ollut kuullut koskaan ennen. Meshuggah ei ole musiikkia työnteon, aamu-uutisten kahlaamisen tai kaverikahvittelun taustalle. Se kuuluu leikkisämpänä ja monipuolisempana soittotyylinä. Mårten itse vinkkaa, että levyn kitaraosastolla intouduttiin käyttämään jopa slidea – ensimmäistä kertaa bändin historiassa. Ainoa ”Vaikka ilmaisukanavamme on metalli ja juuremme ovat Bay Area thrashissä, suuri osa innoittajistamme tulee jostain ihan muualta. Meshuggahin kaaos on hallittua. Tällä levyllä biisien välillä on siis tapahtunut huomattavasti enemmän rukkailua kuin yleensä. Mutta jos saa soittaa alusta pitäen juuri niin kuin itse luonnostaan soittaisi, ote on aina vapaampi. Contradictions Collapse -debyytti [1991] suorastaan löyhkää Bay Area thrash metalilta, vaikka siinä olikin jo oma vino kulmansa. – Luulen, että se oli pitkälti onnea. Ja jos puhutaan tahdeista, bändi ei tunnu koskaan kuulleenkaan 4/4-tahtilajista. Samoihin aikoihin löysimme soundimielessä tietyn jutun, kun aloimme leikkiä basson säröillä. Kun menee studioon kolmeksi viikoksi ja musanörtteilee siellä täysillä keskenään, sitä tulee koetettua juttuja, joita ei ollut alun perin lainkaan tarkoitus. Musiikillista anarkiaa Nuorten thrashjätkien keksintö tuntuu sitäkin ihmeellisemmältä, kun tietää koko silloisen bändin olleen itseoppineita muusikoita. Tavallinen filosofiamme on ollut saman soundin pitäminen levyn alusta loppuun. Bändi näyttää tekevän kaiken vaikeimman kautta. Hän työskenteli Tomasin kanssa. Ja mitä ilkeämpi ja monimutkaisempi, sen parempi. Rytmillisesti helpoimmissakin osuuksissa jokainen elementti muuttuu ja kehittyy ajan mittaan satunnaisten variaatioiden vanavedessä niin, että samaa riffiä ei voi nyökytellä samalla lailla kahta tahtia. – Destroy Erase Improve oli siis tulosta jostain, joka oli muhinut mukana jo muutaman vuoden, mutta joka lopulta, aika yhtäkkiä, puhkesi kukkaan. Se johtuu osittain myös tämänkertaisesta sävellysprosessista. Hallitun kaaoksen metodi Meshuggah on haastavaa musiikkia. – Tue [Madsen] miksasi levyn niin, että joka biisissä on omanlaisensa sekoitus kaikennäköistä. Sen kohdalla tajusimme kompastuneemme johonkin, jota pystyimme kehittämään ja viemään jännittäviin suuntiin
Kun bändi säveltää nykyään uutta materiaalia, tuntuuko heistä itsestään koskaan siltä, että Meshuggah on jumissa Meshuggah-pastississa. Ei koskaan. Tiedämme, ja olemme aina tienneet, että olemme tietynlaisessa jumissa. Ei ehkä ihme, että Meshuggahin biisintekijä ammentaa innoitusta tältä suunnalta. – Vaikka ilmaisukanavamme on metalli ja juuremme ovat Bay Area thrashissä, suuri osa innoittajistamme tulee jostain ihan muualta. Me kaikki olemme kuunnelleet kaikkea genrestä riippumatta: elektronista musaa, hip hopia, klassista, fuusiota, jazzia, kaikkea, peruspopista lähtien. Sen jälkeisten levyjen kohdalla olen joutunut aivan liian usein tietoisesti etsimään sitä hallittua mutta oudon alkuvoimaista kaaosta, johon joskus luonnostani ja vaistomaisesti rakastuin. Siltä kuulostaa myös orgaanisen hienostunut Violent Sleep of Reason. On dissonanssit ja soittosuorituksen virtuositeetti, joka on jokaiselta komponentiltaan kuin huolellisesti öljytty kone. Joskus ihan muualta kuin musiikista. On nykivät riffit ja polyrytmit. Ja se on luovuuden ydin, ainakin meidän mielestämme. Stravinskyn Kevätuhrin ensiesitys vuonna 1913 aiheutti ”rumuutensa” ja anarkistisen lähestymistapansa takia mellakan Pariisin kaduilla. Suurisydämisenä faninakin minun on myönnettävä, että olen taistellut bändin ulosannin kanssa käytännössä räjähtävän vihaisen Chaospheren [1998] jälkeen. Se on inspiroinut vahvasti sekä minua että Tomasia – ihan jo yleisen tunnelmansa puolesta. Kumpikin tunnetaan erikoisista harmonisista ratkaisuista ja epätavallisten musiikkisuuntien tuomisesta ulosantiinsa. Aina löytyy joku bändi tai artisti, jolla on ainutlaatuinen tyyli tai ilmaisu tai lähestymistapa siihen, mitä se tekee. Muun bändin puolesta on tietty ilmiselvää, että Fredrik [Thordendal, soolokitaristi] on imenyt hemmetisti vaikutteita Allan Holdsworthiltä. Tyyppien kiemuraista ulosantia selittää osaltaan luontainen viehtymys omaperäiseen musiikkiin. – Jo silloin alkuvuosina, kun olimme aika tyypillisiä nuoria hevareita, kuuntelin kaikennäköistä tavaraa. Meshuggah-soundi vs. – Meillä ei ole mitään paineita tai tarvetta keksiä joka levyn kohdalla täysin uudestaan kaikkea sitä, mitä musiikkimme on. Tuo levy edustaa itselleni Meshuggahia dynaamisimmillaan. Miltä sen ”pitää” kuulostaa. Ainoa juttu, joka meidän on pakko tehdä, on pitää se kiinnostavana itsellemme. – Jos minun täytyisi valita kaksi erikoista innoittajaa genrestä riippumatta, sanoisin ainakin, että kuuntelin lapsena paljon Stravinskya. – Mikä tahansa, joka kaappaa huomioni ja mielikuvitukseni, kun kuulen sen. Sitä tosin vähän harvemmin, mutta tykkäsin siitä tosi paljon. Esimerkiksi Jaakobin painajainen on yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani. Siltä kuulosti keskitempoissa junnaava Koloss vuonna 2012. bändin jäsen, joka osaa lukea nuotteja, on klassisesti koulutettu jazzbasisti Dick Lövgren. En kerro tätä kaikkea Mårtenille. Teknisempi metalliskene on pullollaan seuraavan ja sitä seuraavan sukupolven bändejä, jotka varastavat häpeilemättä Meshuggah-elementtejä. – Jazzin puolelta en osaa nyt yhtäkkiä keksiä vaikuttajaa. – Onneksi, ei. On matalalle viritetyt särökitarat ja -bassot. – Paria harvaa poikkeusta lukuun ottamatta millä tahansa genrellä on jotain hienoa annettavaa. Kevätuhria ja niin poispäin. Ahtaassa imitaatiossa omasta itsestään. Tarkoitan sitä, että kun löysimme Meshuggahin ”soundin”, tai miksi sitä ikinä kutsuukaan, nautimme siitä ja olimme ylpeitä siitä. Meistä tuntui, että oli loppumaton määrä suuntia, joihin sen voisi viedä. Rukkaamme sitä juttua joka kerta tarpeeksi, niin, että 29. ehkä sittenkin kyllä! Itse asiassa, monella tapaa näin on. Kuuntelin myös paljon Bartókia. Kysyn kuitenkin mieltäni salaa nakertavan kysymyksen. Me vain heijastamme sen jonkin uuden spektrin läpi, tai käytämme vähän uutta näkökulmaa eri levyillä. Jotain ainutlaatuista. Igor Stravinsky ja Béla Bartók ovat kumpikin 1900-luvun alun klassisia säveltäjiä, jotka muuttivat konservatiivisen ”genrensä” maisemaa dramaattisesti. Ja jonkin verran sellomusiikkia. Siltä kuulosti kliinisen aggressiivinen ObZen vuonna 2008. Vuonna 2016 kaikki tietävät, miltä Meshuggah-soundi kuulostaa. Sitä fiilistä olemme aina halunneet tavoitella ja luoda, kun teemme musiikkia. Se inspaa. – Tai... Joskus inspis tulee elokuvista tai kirjoista tai muusta vastaavasta. – Sillä tavalla jokaisella levyllä on sama ydinsoundi, sama Meshuggah-identiteetti. Mies liittyi bändiin vasta kymmenen vuotta Destroy Erase Improven jälkeen. – Toinen minulle henkilökohtaisesti iso juttu on ollut elokuvamusiikki. Meshuggah Meshuggah oli löytänyt 1990-luvun puoliväliin mennessä, kuten Mårten sanoo, jotain ikiomaa
Pitää se Meshuggahin ”soundi”. Mårtenin valinnoille ja innostukselle on tässä kohtaa pakko nauraa. Yhdellä keikalla Tomas pystyi soittamaan melkein kaikki biisit, mutta kaksi tai kolme niistä kävi lopulta ylivoimaisiksi. Mårten riemastuu kysymyksestä niin, ettei meinaa saada hetkeen järkevää sanaa suustaan. Me olemme kuin suuri perhe. Hovikriitikkoni Heikki Malmberg kuulee levyllä hienovaraisia harmonisia ihmeitä, luovaa ja suorastaan leikkisää rumpalointia sekä miellyttävimmän äänimaiseman vuosikymmeneen. – Ei. Jos tiedossa olisi rahakas kiertue Jenkeissä, eikö bändi kuitenkin harkitsisi sijaista vaikkapa kitaran varteen. Meshuggah ei edelleenkään ole fossiili männävuosilta – se on vain kypsynyt rennompaan, vanhempaan ikään. – ....IHAN KENET TAHANSA. Niin, ettemme koe pyörittävämme samoja ideoita vuodesta toiseen. Mutta se ei ollut Tomas. – Se ei oikeasti tunnu meistä yhtään tukalalta. Ikinä. – Ainakaan minulle ei tulisi mieleenkään vaihtaa ketään meistä. – Siis, Dickiä pidetään vieläkin bändin mokuna. Me vain heijastamme sen jonkin uuden spektrin läpi, tai käytämme vähän uutta näkökulmaa eri levyillä.” 30. – Joo, keksisin kyllä vaikka mitä kiinnostavia. – Tämä on Meshuggah. se tuntuu tuoreelta meille. Se on joko tämä bändi tai ei mitään. En tietenkään lopettaisi soittamista kokonaan... En tietenkään voi puhua muiden jätkien puolesta, mutta minä en osaa nähdä... Tauko. Osa heistä on tuntenut toisensa yhtyettä kauemmin – esimerkiksi Mårten ja Tomas ovat olleet kavereita kuusivuotiaista asti. – Olisi mahtavaa nähdä, mitä GG Allin olisi tehnyt minun kengissäni. Auttaako se minua saamaan otteen Violent Sleep of Reasonista monen viikon yrittämisen jälkeen. GG Allin ja Mike Patton! Samaan aikaan! Kaksi yhden hinnalla, Mårten hykertelee autuaana. Onneksi meitä kuulijoita on moneen junaan. Levy miellyttää korvaani huomattavasti enemmän kuin Koloss, jonka kohdalla luovutin jo parin kuuntelukierroksen jälkeen. Hän on helvetin loistava rumpali. ”Jokaisella levyllämme on sama ydinsoundi, sama Meshuggahidentiteetti. Se kertoo jo jotain, vai mitä. – Olemme lähdössä tällä viikolla Etelä-Amerikkaan, mutta äänimiehemme joutuu jäämään kotiin tiettyjen henkilökohtaisten ongelmien takia. – Mutta ei se ollut sama. Ei. Kun asian ottaa puheeksi Mårtenin kanssa, mies alkaa yllättävän jämäkäksi tähänastisen haastattelun rentoa ja huoletonta tunnelmaa ajatellen. Haastan Mårtenin kuitenkin valitsemaan itselleen seuraajan Meshuggahissa. Mitä jos jotain vastaavaa tapahtuisi taas. Yritän tässä kuitenkin sanoa, että olemme erittäin, erittäin... Mårten vaihtaa selitystaktiikkaa. Mårten naurahtaa anteeksiantavaisesti minulle ja kysymykselleni. Tauko. Tomas on niin olennainen osa sitä, mikä tekee meistä meidät. Ei vain bändin osalta, vaan kaikkien, jotka kuuluvat tähän juttuun. Tämä tekee bändistä tiiviin yhteisön. Kuka saisi kunnian paikata kitaramestaria itseään, jos mies joutuisi pakkoraossa lopettamaan bändihommat. Tämä bändi tai ei mitään Meshuggah koostuu viidestä jäsenestä, jotka ovat soittaneet yhdessä vuosikymmeniä. – Ja sen kuuluu olla nämä tyypit. – Yhtä tärkeää on kuitenkin pysyä niiden rajojen sisällä, jotka olemme itse rakentaneet. Mutta fakta on, että peruutamme jatkuvasti keikkoja tällaisten juttujen takia. Murdoc -bändin Callen [Carl-Gustaf Bäckström]. Hänestä on puhuttu haastattelun aikana aika paljon – kenellä legendalla Mårten rumpalinsa paikkaisi. – Panostamme paljon siihen, että saamme pitää samat ihmiset ympärillämme. – Soitimme keikan Englannissa joku vuosi sitten. Se oli silloin, kun Tomas kärsi tosi paljon välilevyongelmista. Tämä tuntuu silti levyltä, jonka lähes kolmekymppinen bändi tekee, kun tietää pitkän kokemuksen pohjalta etukäteen, mitä haluaa tehdä. Ei mitään väliä sillä, että Calle teki mahtavaa työtä. Sen takia tämä musiikillinen matkamme on niin nautinnollinen, ja juuri se on pitänyt mielenkiintomme yllä kaikkien näiden vuosien ajan. Se nimenomaan on se haaste. Meinasimme peruuttaa koko matkan pelkästään sen takia. Ettemme yhtäkkiä vaihda instrumentteja ukuleleihin ja kazoohun ja niin poispäin. – Ei. Kun Tomas kärsi vuonna 2009 niin pahaksi äityneestä välilevypullistumasta, ettei voinut soittaa, Meshuggah ei hankkinut sijaista. On tietty helppo ristiä käsivarret ja väittää, teoreettisesti, tässä ja nyt, ettemme koskaan tekisi niin. Otimme silloin lavalle C.B. Se olisi outoa. – No. Ja jos ehdokkaiden kirjo kattaisi koko musiikin historian. Entäpä Tomas. Se olisi vain... Mutta jos on pakko valita, niin nämä kaksi. Hän liittyi bändiin vuonna 2005. Se kuulosti helvetin upealta. – Tiedätkö, tämä on kornia, mutta en kellään. Hahaha! Saisin myös valtavaa nautintoa, jos voisin nähdä mitä tapahtuisi, jos ottaisimme yhden kitaran pois ja paikkaisimme sen Mike Pattonilla. Bändi perui kaikki keikkansa siihen asti, että Tomas kävi leikkauksessa ja ongelmat hoidettiin. Mårtenin vastaus on hyvä. Olemme olleet mukana kuvioissa ikuisesti, ja joskus tuntuu, että sitäkin kauemmin. Jos oikealta ihmiseltä kysytään. Meistä ei ole yhtään ankeaa, että meiltä halutaan soundimme viitekehykseen sopivaa musiikkia, jonka pitäisi silti olla kiinnostavaa kuulijoille. Jos olisi ihan pakko. Ei. Yksi parhaista metallirumpaleista, tai ylipäätään rumpaleista, joita tiedämme. Olemme yksi iso perhe ja kasvaneet yhdessä. Pienen päivittelyn jälkeen päätös on tehty. Mutta Meshuggah. Emme lopulta tehneet niin
V uoden 2008 tietämillä perustetun Amaranthen musiikillinen karttapaikka on alusta asti ollut jossain power ja death metalin sekä Abban ja eurodancen välimaastossa. – Tiedän hyvin, mitä tarkoitat, Jake aloittaa nauraen. RAJAT AUKI! RA JAT AU KI! TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT PATRIC ULLAEUS 32. Ja jokaisen viRihannaa, Frozen-balladismia ja metallia. Aivan, asialla ei voi olla kuin Amaranthe. Varsinkin Amaranthen tapa yhdistellä melodista naisja mieslaulua death metal -karjuntaan tuntuu herättävän suurta hämmennystä, jopa raivoa. Ne herättävät äärimmäisiä reaktioita, mutta niiden vihaajatkin linkittävät niitä ahkerasti sosiaaliseen mediaan. Katu-uskottavuuspisteet ovat siis vähissä ja yhtyeen perustajajäsen, puhtaista mieslauluista vastaava Joachim ”Jake E.” Lundberg tietää sen. Uudella Maximalism-levyllä kevyen musiikin kokeiluissa mennään vielä syvemmälle. Jake kuitenkin uskoo, että kuulijakunnan tiukka jakautuminen on ollut vuosien aikana yhtyeelle voittopuolisesti hyödyksi. – Otetaanpa esimerkkitapaukseksi musiikkivideomme. Ei taida olla montakaan ihmistä, joka pitää vain muutamista biiseistämme – asennoituminen on useimmiten joko tai. – Me olemme todellakin se bändi, jota joko rakastetaan tai vihataan
Silti minulla on aina ollut ajattelumalli, että ei saa pelätä kokeilla jotain erilaista. – Niin sanotut tosimetallistit totta kai inhoavat meitä eniten. Toisaalta ymmärrän, että Elizen asemakin on välillä hankala, sillä yleisö ja media kohdistaa huomionsa helposti naislaulajaan. Periaatteessa halusin vain seurata esikuviani kuten Helloweenia, Gamma Raytä ja Iron Maideniä. Olin Dreamlandin aikaan vielä aika nuori, bändin aloittaessa noin 20-vuotias. Emme ole kuitenkaan koskaan pelänneet testata uudenlaisia juttuja. Hän kysyi, miksi minulla oli Dreamlandin levyjä hyllyssäni. ”Mitä helvettiä, tämä oli hyvä biisi, mutta nyt tässä tuli joku poppiosa.” Toisaalta bändimme on ollut varmasti antoisa sellaisille ihmisille, jotka eivät ole aiemmin juuri kuunnelleet metallia. – En silti sanoisi, että olemme pop metal -bändi. Huutolaulupuoleen liittyykin eräs kiintoisa asia: Maximalismilla on mukana kolme kappaletta, joilla lauletaan pelkästään puhtaasti. – Kaikki lähti minun ja kitaristimme Olofin [Mörck] tapaamisesta. Dreamlandin viimeisin levy Exit 49 ilmestyi samana vuonna. Tunnusomainen kolmen laulajan soundi syntyi Jaken mukaan vahingossa, ja ylipäänsä koko yhtye lähti kehittymään muutaman onnekkaan sattuman kautta. Kerran minulla oli sitten juhlat kotonani ja Olof oli sattumalta mukana seurueessa. Minusta se veisi homman väärille jäljille. Göteborgissa on tunnetusti paljon bändejä ja lahjakkaita muusikoita. – Reilun vuoden jälkeen aloimme puhua, että ehkä meidän pitäisi tehdä jotain yhdessä soittorintamallakin eikä vain käydä yhdessä ryyppäämässä. – Endlesslyllä ei kuulla minunkaan lauluani. Hassua kyllä, molemmat kuulostivat samanlaisilta sekä nimeltään että soundiltaan. Evergreyn kosketinsoittaja Rikard Zander ja In Flamesin basisti Peter Iwers olivat aluksi auttamassa, kun nimemme oli vielä Avalanche. Näin fanijoukko leviää vihaajienkin avustuksella, Jake erittelee. Aloimme säveltää yhdessä, mutta sekin oli aluksi pelkkää hauskanpitoa, emmekä suunnitelleet mitään vakavaa. Kauttamme he voivat löytää jotain vielä raskaampaa.” 33. ”Bändimme on ollut varmasti antoisa ihmisille, jotka eivät ole aiemmin juuri kuunnelleet metallia. Yhtäkkiä levy-yhtiöt alkoivat ottaa yhteyttä ja tarjota ehdotuksiaan. Kerroin että laulan siinä, jolloin hän sanoi, että meillä on sitten sama soittokämppä. Kappaleessa oli jo valmiiksi minun lauluani ja yhteisvaikutus oli aika omituinen – mutta myös varsin hienon kuuloinen. Eikä se ollut edes kovin tehokasta, puolen vuoden jälkeen meillä oli ehkä puolentoista biisin verran materiaalia. Andreas Solveström tosin vaihtui Henrik Englund Wilhemssoniin vuonna 2013. Alkuperäinen idea oli yhdistää Soilworkin tyylistä metallia vielä heitäkin tarttuvampiin puhtaasti laulettuihin kertosäkeisiin. That Song ja Limitless suoranaisilla Rihanna-vaikutteillaan ja Endlessly-balladi jopa Frozen-animaation herkistelyjä muistuttavalla tunnelmallaan tarjoavat todellakin jälleen uutta rajanvetoa. Rihanna-vaikutteita ja balladivoimaa Amaranthen peruskonsepti on tallessa myös uudella levyllä. Sitä seurannut reaktio olikin sitten varsin henkeäsalpaava. Ensi vuonna onkin luvassa paluukeikkaa ja jossain vaiheessa levykin. En haluaisi käyttää termiä pop, vaan vertaisin kertosäkeidemme melodioita vaikkapa Bon Joviin, Europeen ja muihin. Koska bändi on kerännyt uusia ihailijoita sitten vuoden 2014 Massive Addictive -levyn, lienee hyvä käydä läpi pätkä yhtyeen historiaa. – Minulle kolmen laulajan käyttäminen on yksi keskeisimpiä asioita Amaranthessa, se on niin ainutlaatuista. Myös Henrikin asema bändissä on hyvin vakaa, karjumislaulu tulee aina olemaan osa bändiämme. Kauttamme he voivat löytää jotain vielä raskaampaa. – Kului jälleen yksi vuosi, projekti eteni vähitellen ja lopulta laitoimme materiaalia MySpaceen. – Toinen hauska juttu oli, että meillä oli yhteinen treenitila, mutta emme olleet koskaan tavanneet toisiamme. Tästä alkoi ystävyys, joka rajoittui aluksi ulkomusiikillisiin harrasteisiin. haajan kaveripiirissä on aina muutama, joka pitää näkemästään ja kuulemastaan. Kutsuisimme mukaan tyyppejä esimerkiksi Evergreystä tai HammerFallista. Avalanche muutti oikeudellisten syiden vuoksi nimensä Amarantheksi vuonna 2009. Triolaulu syntyy Jossain vaiheessa Jaken ja Olofin ystävyyttä syntyi ajatus projektista, joka toimisi kuin Tobias Sammetin luotsaama, useita muusikoita kierrättävä Avantasia. Bändin piti Jaken mukaan olla aluksi vain sivuprojekti, mutta hyvin nopeasti se työnsi kaiken muun syrjään. Mutta tästä ei kannata vetää sen kummempia johtopäätöksiä. Aloimme pohtia, että ehkä tätä pitäisi kokeilla lisää. Ja minä en koskaan, siis koskaan, ottaisi murinalauluja pois tästä yhtälöstä. – Dreamland ei ole kuollut ja olemme koko ajan sanoneet, että teemme vielä levyn. – Alkuvaiheessa pyysimme Within Y -bändin Andreas Solveströmiä karjumaan death metal -tyyliin eräälle biisille, jolla oli mukana myös ystävämme Elize Ryd. – Totta kai tyyliimme on tullut vuosien myötä edm-vaikutteita sun muuta, mutta silti kaiken pohjana on metalli. Olimme ihmeissämme ja mietimme, että eikö homman pitäisi mennä toisin päin ja meidän tarjota itseämme yhtiöille, Jake nauraa. Kaikki tuntevat toisensa, joten tiesimme, että olisi helppo saada mukaan eri laulajia. – Ajatuksena oli, että säveltäisimme kappaleita, joilla vierailisi monia eri laulajia, ja yhdistävänä tekijänä olisi Göteborgin metalliskene. Vahinkojen myötä alkuun Maximalism on Amaranthen neljäs kokopitkä, ja suosion suunta on tuntunut olevan koko ajan ylöspäin. – Dreamlandin ja Amaranthen eroja on vähän vaikea analysoida. Hänellä oli oma bändinsä Dragonland ja minä olin Dreamlandissä
– Managerimme Thomas Engström oli saanut meille pari ihan valmista levytyssopimustarjousta. Suosio siellä on helpottanut meitä rakentamaan asioita muillakin alueilla. Luota vaistoon Amaranthen levy-yhtiönä on ollut alusta pitäen suomalainen Spinefarm. – Suomi on ollut Amaranthelle uskomaton! Bändit totta kai kehuvat aina eri maita, mutta voin sanoa sydämeni pohjasta, että Suomi on kuin toinen kotimaamme. – Tuosta olen eri mieltä, Jake korjaa. Yksi niistä oli todella, todella hyvä. Sonic Syndicate teki tällaisen ratkaisun, ja mielestäni totaalinen suunnanmuutos on heiltä rohkea veto. Jacobin vaikutus koko Amaranthe-tyylin luomisessa on kuitenkin äärimmäisen iso, joten pitäisi tapahtua jotain hyvin merkittävää, että vaihtaisimme hänet johonkin toiseen. Sen erityisempiä johtoajatuksia minulla ei ollut, yritin vain tehdä mahdollisimman hyviä kappaleita. Kappaleet kuten Faster ja Break Down and Cry ovat pääosin minun käsialaani. Suomen-suosion myötä olemme voineet panostaa rahallisesti esimerkiksi kalustoomme ja saavuttaa näin voittoja muilla alueilla. – Thomas kertoi, ettei hän ollutkaan vielä lähettänyt sopimusta. Ensinnäkin bändissä on ollut niin monta miehistönvaihdosta, että alkuperäistä bändiä ei ole oikeastaan olemassakaan. Vai pitäisikö vaihtaa tyyliä. Jacob Hansen tuli mukaan kunnolla vasta laulujen äänitysvaiheessa ja miksauksessa. Jaken mukaan pääosan säveltämisestä ja sanoittamisesta hoitavat yhä hän, Mörck ja Ryd. Yhteistyön alkamiseen liittyy tarina, jota ei ole Jaken mukaan kerrottu aiemmin julkisesti. Uskoimme Thomasin vaistoa ja päätimme odottaa jotain parempaa. Täytyy muistaa, että se oli aikaa, jolloin kukaan ei halunnut tehdä ison produktion videoita. ”Minä en koskaan, siis koskaan, ottaisi murinalauluja pois tästä yhtälöstä.” 34. Suomalaisvärit näkyvät Maximalismillä levy-yhtiön lisäksi myös masteroinnissa (Svante Forsback) ja valokuvissa (Lars Johnson). Vaikka levykokonaisuudet kehittyvät ja jotain osa-aluetta on jollain albumilla vähemmän, lavalla meillä tulee aina olemaan mukana kaikkia elementtejämme, death metal -lauluakin. – Itse asiassa Maximalismillä on tavallaan kaksi tuottajaa, sillä Göteborgin Top Floor -studiolla mukana oli myös Jakob Herrmann. Oma tavoitteeni oli yhdistää vanhaan Amarantheen tiettyä modernia lähestymistä. Pitäisikö aloittaa toinen yhtye eri nimellä. Sen voin sanoa, että Elize todellakin panosti lauluosiinsa tällä kertaa ja muokkasi omaa ääntään monin eri tavoin. Lisäksi he saivat kenkää levy-yhtiöltään Nuclear Blastilta. Spinefarm ymmärsi tämän, ja erityisesti yhtiön tuolloinen A&R-mies Alec [Hirst-Gee, tunnettu Suburban Triben rumpalina] oli vahvasti tukenamme. Lisäksi Suomi on ollut alusta lähtien Amaranthelle varsin hyvä markkina-alue. Nuo kolme ovat kieltämättä aikamoisen omituisia käännöksiä uusille alueille, mutta silti hienoja biisejä. – Kaiken lisäksi täytyy muistaa, että keikat ovat erittäin iso osa toimintaamme. Hänet palkattiin purkittamaan rumpuja, mutta äänitimme samassa paikassa myös bassot ja kitarat. Hän on osa perhettä. Onko hommassa ylipäänsä enää alkuaikojen intohimoa ja voimaa. – Kun on tehnyt hommaan niin kauan kuin hekin, jossain vaiheessa tulee tarve tarkastella homman mielekkyyttä. Sitä myöten olemme voineet myös luopua vähitellen päivätöistä. – Käytännössä prosessi meni tällä kertaa niin, että Elize ja Olof olivat mukana tekemässä niitä melodisempia juttuja ja minun tuotokseni olivat raskaammasta päästä. Oliko tanskalaisen palvelusten käyttäminen itsestäänselvyys tälläkin kertaa. Hänen mukaansa asiassa oli jotain vikaa, jota hän ei osannut oikein itsekään selittää. Tämä on siis toiminut ihan käytännön tasolla. – Olin ollut töissä videoita tekevässä firmassa ja tiesin, että juuri tämä yhtye voisi tehdä jotain todella upeaa tällä alueella. Lokakuun lopussa alkavan Euroopan-kiertueen lämmittelyakti Sonic Syndicate on uudistanut ilmaisuaan vieläkin radikaalimmin metalcoresta poprockiin. – Limitless-kappaleesta voin tosin kertoa sen verran, että kun kuulin sen demon, olin aika stressaantunut. Sitten saimmekin tarjouksen Spinefarmilta. – Me itse asiassa keskustelimme aiheesta joskus puolitoista vuotta sitten. Minä esimerkiksi painotin, että haluamme saavuttaa näkyvyyttä varsinkin musiikkivideoiden avulla. Mietimme, pitäisikö meidän testata muitakin tuottajia löytääksemme uusia sävyjä. – Luulen tietäväni miksi. Myös muun muassa Volbeatia, Pretty Maidsiä ja Evergreytä tuottanut Jacob Hansen on ollut mukana alusta asti ja jokaisella Amaranthe-levyllä. – Spinefarmin etuna oli, että he todellakin ymmärsivät, miten halusimme kehittää tätä bändiä. En nyt saa kyseisen biisin nimeä mieleeni, mutta melodioissa on jotain hyvin samaa. Kysyin – siis ihan tosissani –, että miksi me olemme tekemässä coveria Stryperin kappaleesta. Bändin jäsenet kyselivät pari viikkoa myöhemmin projektin etenemisestä. – Juuri kolmikko That Song, Limitless ja Endlessly on niitä Elizen ja Olofin tekemiä kappaleita, enkä voi kommentoida niitä kovinkaan paljon. On hauska seurata heidän meininkiään tulevalla kiertueella. Tämä kaikki teki päätöksen heidän hyväkseen helpoksi. Tunsimme olevamme tervetulleita. Allekirjoitimmekin sen ja luulimme, että Thomas on lähettänyt paperit kyseiselle yhtiölle
”On suurta viisautta löytää keinot käsitellä kärsimystä luovalla tavalla ja nähdä myös tasapaino onnen ja surun välillä.” 36
Kornin viimeisin vuosikymmen on ollut varsin ailahteleva. – Nick on tehnyt Foo Fightersiä, Alice in Chainsiä ja Rushia. Biisimateriaalikin on tasaisen vahvaa. T he Serenity of Suffering. Kertosäkeet ovat massiivisia ja riffit raskaita. Kornin uuden levyn nimi tuo mieleen, että Jonathan Davisin ainainen valitus kipeistä kokemuksistaan on tuonut hänelle varsin mukavan suosion ja elämän. – Tämä on suosikkilevyni, ehdottomasti. TEKSTI VILHO RAJALA KUVA DEAN KARR 37. Tuottaja Nick Raskulinecz on toinen avainhahmo. Luzier antaa tästä kunnian edellislevy The Paradigm Shiftille (2013) palanneelle kitaristi Brian ”Head” Welchille. The Serenity of Sufferingilla soittaa jälleen hyvin tutunkuuloinen bändi. Arvizukin jätti rundin väliin vuonna 2012, kun hänen vaimonsa oli raskaana. Kun hän tuli messiin, aloimme tosissamme karsia heikompia juttuja ja parannella hyviä. The Paradigm Shiftin tuotti vielä Don Gilmore. Rumpali Ray Luzier sanoo, että yleensä kitaristi James ”Munky” Shaffer keksii levyn nimet, mutta tällä kertaa sen tosiaan keksi Davis. On ollut mystisiä kollaboraatioita Skrillexin kanssa (The Path of Totality, 2011) sekä hämmentäviä keikkoja, joilla bändin ovat muodostaneet Shaffer, Davis ja basisti Reginald ”Fieldy” Arvizu kolmistaan erinäisten sessiomiesten kanssa. Hänestä oli valtavasti apua. Usein ne ovat niin tarttuvia, että tulee mieleen, eikö niitä ole käytetty aiemmin! Levyllä on hieno tasapaino angstin ja kauniiden melodioiden välillä. On suurta viisautta löytää keinot käsitellä kärsimystä luovalla tavalla ja nähdä myös tasapaino onnen ja surun välillä, Luzier filosofoi. Head on loistava tekemään kertosäkeitä. Se ei ole huono CV. Biitistä huolehtii raudanluja ammattilainen a, joka on viihtynyt bändissä nyt kahdeksan vuotta. PAKKO LYÖDÄ LUJAA Korn nousi mammuttisuosioon ennen vuosituhannen vaihdetta, pöhöttyi, ajautui vaikeuksiin, teki ryhtiliikkeen ja on edelleen voimissaan. Hän on intohimoinen kaveri. – Elämässä on aina tragedioita eikä kukaan säästy kärsimykseltä
Sillä erolla, että he ovat nelikymppisiä. Tämän bändin idea on, että koko ajan tapahtuu. Meillä oli Dave McClain, Jim Root ja ties ketä mukana. Kuten vaikkapa David Lee Rothin ja Jake E. Tässä sitä ollaan hakkaamassa aivot pihalle joka ilta. The Paradigm Shift oli varmaankin ensimmäinen levy, jolla kukaan ei enää haikaillut Silverian perään. Luzierin mukaan Raskulinecz halusi bändin keskittyvän omiin vahvuuksiinsa ja niihin elementteihin, jotka tekevät bändistä ainutlaatuisen. – Nyt minun on annettu olla minä. Rakastan jäätelöä ja kakkua. Kaikkihan me muistamme, miten Head tuli uskoon ja lähti bändistä dramaattisesti vuonna 2005. Kun antaa tunteiden näkyä Korn-keikoilla ilta toisensa jälkeen, se vie veronsa. – Minähän liityin bändiin vasta kun Head oli jo lähtenyt. Se ei ole ollenkaan mahdoton teoria. Aina minä mukamas yritän säästellä itseäni ja soittaa vähän iisimmin, mutta ei siitä mitään tule. Pitää pystyä pitämään bailaaminen aisoissa. Kun bändi ilmoitti, että Luzier on nyt Kornin rumpali, fanit eivät nielleet sitä purematta. Hän on profiloitunut lievästi hard rock -soittajaksi ja Korn on varmasti raskainta musiikkia, jota hän on koskaan rummuttanut. Sokeri on huumetta Luzier, 46, on Kornin vanhin jäsen. Ei sitä tarvitse aristella tai häpeillä. Uusi jätkä Entäpä Luzier itse. Jos kuitenkin on niin, että mikään muu kuin soittaminen ei kiinnosta, kannattaa keskittyä soittamiseen. – Ei tarvitse näyttää idiootilta, kunhan näyttää rohkeasti sen, miltä homma tuntuu. – Minulla on kaksi lasta, jotka pitävät huolen siitä, että saan liikuntaa kotioloissa. Jos mietin vaikka sitä, kun Steve Smith lähti Journeystä ja Deen Castronovo tuli hänen tilalleen... Surullisia esimerkkejä riittää. Kaikesta tästä muodostuu helposti kuva, että Silveria on hieman raskas jätkä. Haluan olla vanhoissa biiseissä uskollinen alkuperäisille versioille, mutta Jon aina sanonut, että vedä vain niin kuin vedät. Kumpikin pitää toista itseään parempana soittajana, ja tosiasiassa he ovat molemmat ihan helvetin hyviä. Elintavoilla on suuri merkitys. – Aluksi minuun suhtauduttiin vähän nuivasti, minkä ymmärrän ihan täysin. Tuntuu ihan älyttömän siistiltä, että fanit ovat suhtautuneet siihen niin hyvin. Se oli viimeinen naula David Silverian Korn-uran arkkuun. Olin aiemmin opettajana musiikkiopistossa, ja arvelin, että palailisin niihin hommiin ja soittelisin ehkä joissain kivoissa bändeissä. Mietimme jo nyt ideoita seuraavalle levylle, vaikkei tämäkään ole vielä ulkona. – Jon tekee koko ajan jotain. Luzierin ohjeet nuorille muusikoille ovat ensin ne tyypilliset: opiskelkaa lakia tai lääketiedettä ja unohtakaa rokkitähtiunelmat. Minä en aluksi osannut lähteä neljän seinän sisältä. Hän on musiikkiopistotaustainen ammattimuusikko, joka on tehnyt kaikkea maan ja taivaan välillä. Se oli miehelle uusi tilanne, koska hän oli tehnyt mittavan ja maineikkaan uran kokoonpanoissa, joissa hänen piti kuulostaa joltakulta muulta. Eihän mikään vituta enempää kuin raskaan bändin rumpali, joka näyttää keikalla siltä kuin odottaisi bussia. Luzier ei mainitse Silveriaa nimeltä koko haastattelun aikana, vaan puhuu vain edeltäjästään. Minä ja Fieldy keskitymme biittiin. Luzier alleviivaa moneen kertaan haastattelun aikana, kuinka Korn elää juuri nyt hyvää vaihetta. Pitää treenata ja olla valmistautunut aina kun uusi mahdollisuus tulee. Davis, Shaffer, Welch ja Arvizu ovat kaikki Kornin perustajajäseniä. – En arvannut, että soittaisin ympäri maailmaa tällaisessa bändissä 46-vuotiaana. ”Korn gave Head to Christ”, vitsailtiin internetissä. Musiikki pitää tuntea ja antaa sen tunteen näkyä. Sillä pääsee jo todella pitkälle. Jo jättihittilevy Untouchablesin aikaan (2002) huhuttiin, että edellisellä rundilla Silverian korvannut Mike Bordin olisi soittanut levylläkin. Headin paluu oli hänen mukaansa parasta, mitä bändille on tapahtunut vuosiin. Tuli uusi management ja uutta henkilökuntaa kiertueille. Levyjä on tullut tasaiseen tahtiin ja bändi on keikkaillut jatkuvasti. Pysy skarppina! Ray Luzier ei ole päässyt nykyisiin hommiinsa helpolla. Head ei ainoastaan muuttanut bändin sisäistä dynamiikkaa, vaan hänen paluunsa sai bändin katsomaan ympärilleen. – Pitää uhrata paljon perhe-elämästään, jos sellainen on. Kropan täytyy olla kunnossa, muuten käy huonosti. Ja pitää verkostoitua! Minä tein sen virheen, että soitin vain rumpuja, kun kaverini painelivat klubeilla ja keikoilla ja saivat tarjouksia. – Headin paluu teki ihmeitä myös Munkylle. ”Kun kuulee juttuja, mitä nämä jätkät tekivät pahimpina sekoiluaikoina… En minä olisi jaksanut katsella sellaista.” 38. Se oli aluksi outoa, koska olen ollut hired gun niin monessa jutussa… Olen ottanut enemmän vapauksia oikeastaan vasta ihan viime vuosina. Luzier sanoo Kornin olevan nyt kuin hyvin öljytty kone. Mutta minä rakastan sitä! Rumpujensoitto on äärimmäisen fyysistä hommaa. Luzier kertoo David Lee Rothin opettaneen hänelle, että show on tärkein. Viime rundien välissä James, Brian ja minä menimme pieneen studioon ja saimme ideoita nauhalle. Kuulostaa viisaan miehen puheelta. Sitten teimme tribuuttibiisin Deftonesin Chi Chengille. – Tämä bändi on parantanut soittamistani ihan helvetisti. Meillä on myös omat sivuprojektimme. Bändi on ollut vähäpuheinen mutta johdonmukainen: ei kiinnosta. Tapasin silloin Headin ensimmäistä kertaa. Rakastan Castronovoa, mutta hän ei ole Steve Smith! Bändi antoi Luzierille vapaat kädet. Leen kanssa. Hän on opiskellut musiikkia ja varmistanut, että kun mahdollisuus tulee, hän on valmis tarttumaan siihen. Ja jos nyt totta puhutaan, Luzier on aivan ilmiömäinen soittaja, Silveria parhaimmillaankin vain kelvollinen. Se on todella arvokasta. – Kun he ovat yhdessä, he ovat ihan kuin neljä teinimuksua Bakersfieldistä. Silverian myöhemmät vaiheet eivät ole olleet kaunista seurattavaa. Nykyään after show -safkamme on sentään salaattia ja hedelmiä pizzan ja muun paskan sijaan, heh. Hän on haukkunut bändin jäseniä julkisesti, itkenyt reunionin perään, yrittänyt käydä oikeutta ja keskittyä samalla ilmeisen epäonnisiin ravintolabisneksiinsä. Fieldy organisoi sen. Hänet vakinaistettiin bändiin vuoden 2008 alussa. Heillä on oma kemiansa, jonka Luzier on ymmärtänyt toden teolla vasta nyt. Yritän syödä terveellisesti, mutta sokeri on valitettavasti heikkouteni. Nelikymppiset teinit Vaikka Korn on käynyt läpi vaikeita aikoja, bändiä ei voi syyttää laakereillaan lepäämisestä
– Minulla oli myös oma bändini, jonka kanssa me jopa maksoimme päästäksemme keikalle. Olemme sentään panneet siihen ihan helvetisti energiaa, aikaa ja vaivaa. – Minä en juurikaan juo. Korn on aktiivinen ja energinen ryhmä, mutta voiko se enää saavuttaa mitään uutta. Välillä hän on saanut hienoja pestejä isoihin bändeihin, ja seuraavana vuonna hän on vetänyt diskocovereita peruukki päässä. Etenkin Jonathan Davis pyörittelee kuulemma päätään aina, kun tulee puhe huumeista. Skypetystä lapsille Kun Kornista tuli 1990-luvun lopulla megabändi, bändin jäsenet ajautuivat tyypillisten rock’n’roll-kliseiden pariin. Davis ei ole vetänyt omien sanojensa mukaan mitään vuoden 1998 jälkeen. Tai miten sen nyt ottaa. Mies oikein innostuu, kun tulee puhe asenteesta. Ei yllätä, että hän pitää etenkin uuden materiaalin soittamisesta, mutta vanhoja hittejäkin on kiva vetää. Yhtäkkiä huoneeseen tuli ihan uusi energia. He ovat rentoja tyyppejä, jotka skypettävät lapsilleen rundeilta. Mainitun Untouchablesin aikaan bändin sisäiset välit olivat ennätyksellisen kireät. Kaikille bändeille se ei ole mahdollista, ja tajuamme kyllä sen. Tulen jammailemaan lisää teidän kanssanne. – Minulla on kotistudio Nashvillessä ja muutama rumpusetti. Sanoin, että on. En ole koskaan vetänyt huumeita. – King’s X:n pitäisi olla yhtä iso kuin The Beatles! Vituttaa aina kun soitan bändiä kavereilleni ja he sanovat, että onhan tämä ihan ok. Pitää olla valmis menemään läpi sen kuuluisan harmaan kiven. Toista levyä kuulemma miksataan juuri. Joskus lasin punaviiniä, mutta siinäpä se. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ehkä on kuitenkin niin, että keikka ei olekaan sivuseikka. Jos saat mahdollisuuden, valmistaudu kunnolla! Tätä viimeistä pointtia Luzier itse on noudattanut lievästi sanoen pieteetillä. 39. Vain musiikilla on väliä. Halusin näyttää, että haluan tämän keikan. Ei tarvitse olla partiopoika, mutta ole kunnolla. Joka tapauksessa, kun muu bändi vuosituhannen taitteen jälkeen nousi lavalle jatkuvasti milloin minkäkin substanssin vaikutuksen alaisena, konflikti oli valmis. Olemme onnekkaita, kun voimme matkustaa mukavasti kunnon busseilla ja nukkua yömme asiallisissa hotelleissa. Opettelin 33. En halua kuulostaa katkeralta, mutta kyllä se käy vähän hermoille, kun levystä ei olla valmiita maksamaan edes sitä kymmentä taalaa. Luzier tuntuu suhtautuvan tulevaisuuteen maltillisesti. Ei pelkkä työpaikka Luzier luettelee omat Korn-suosikkibiisinsä helposti. Pinnick on Luzierille eräänlainen muusikkoesikuva. – Voihan se olla jollekin pettymys tulla nykyään backstagelle, kun siellä on yksi sixpack kaljaa nurkassa. Fokus on siirtynyt oheistoiminnasta keikkoihin. Sikälikin tämä on nyt todella hyvää aikaa tälle bändille. Ja sitten kun kuulee juttuja, mitä nämä jätkät tekivät pahimpina sekoiluaikoina… En minä olisi jaksanut katsella sellaista. Pidän siitä, että tämä on oikea, luova bändi, ei pelkkä työpaikka jossa tuijotetaan palkkakuitteja. Luzier naureskelee, että viisitoista vuotta sitten bändissä olisi ollut todella vittumaista olla. – Kolme ohjetta: treenaa vitusti, verkostoidu ja ole valmis tekemään todella paskoja keikkoja. Minä sanoin, että vedetäänkin Soulstealer toiselta Badlands-levyltä. Kun biisi saatiin soitettua, Jake kysyi, oliko minulla suunnitelmia seuraavalle päivälle. Rumpali vakuuttaa, että bändi ei haikaile vanhoja aikoja. Leen kanssa olin viidestoista rumpali sinä päivänä. Olennaista on se, että teet kaikkesi. Me vaan lojumme hiljaa läppäreidemme kanssa. – Toivomme, että jengi ostaa tätä levyä. – Kun sain kutsun Korn-koesoittoon, bändi käski minun opetella aluksi kuusi biisiä. Basisti tapaili riffiä ja Jake moitti, että hän soitti sen väärin. Tsekatkaa myös eka levy [2014] ihmeessä! Emme ole soittaneet keikan keikkaa, mutta rakastamme tehdä musaa yhdessä. Kun vuoroni tuli, bändi oli jo kyllästynyt vetämään niitä biisejä. Hänellä on takanaan muutamakin paniikkihäiriöiden sivutuotteena syntynyt lääkekoukku. Here to Stayssä on yksi kaikkien aikojen raskaimmista riffeistä. Hänhän on jopa naimisissa pornotähden kanssa. Luzierilla on muutakin tekemistä kuin Korn. Luzierin oma ura on ollut vuoristorataa. Halusin olla valmis. – Siitä tulee helvetin hyvä. Korn on nykyään tien päällä rauhallinen ja päihteetön ryhmä. Se ei ehkä ole maailman mielenkiintoisin biisi soittaa, mutta fanien reaktio on niin älyttömän upea joka kerta. Hengaan paljon lasteni kanssa, mutta puuhailen myös aina studiossa. Elimistöön tuli imuroitua kaikenlaista sellaisella tahdilla, että ihme kun bändi sai mitään aikaiseksi. Ja onhan Davisilläkin tunnetusti addiktionsa: porno. Älä anna sen masentaa. – Tunnen monta rumpalia, jotka ovat mahtavia soittajia, mutta heidän asenteensa on väärä. Blind on tietenkin aina erityinen hetki. – Eivät nämä jätkät ole luonteeltaan mitään paskiaisia. Se nyt vain menee niin. Vai muka ihan ok! Doug Pinnick on jumalauta 66 ja elämänsä kunnossa! Minulla on siihen vielä 20 vuotta. Tulet soittamaan lukemattomat kerrat kahdelletoista ihmiselle. – Make Me Bad on helvetin hyvä biisi. Olen studionörtti. Ole ajoissa, kunnioita muita, tee parhaasi. Alussa ei kannata elätellä suuria toiveita. – Jake E. Rotting in Vain on suosikkini uudelta levyltä. – Olennaisinta on tietenkin se, että hommat menevät eteenpäin. Eräs Luzierin kiintoisimmista sivuprojekteista on KXM, jossa soittavat King’s X:n ja tuhannen muun bändin Doug Pinnick sekä Lynch Mobin George Lynch. Egot, asenteet, huumeet, kaikki muu paska ovesta ulos
Siihen ratkaisuun hän päätyi pohdittuaan, miten Darkthrone ylipäänsä voisi jatkaa. Ympyrä sulkeutui elokuussa 2015, kun kaksikko palasi Kolbotnin pommisuojaan äänittämään albumin verran kylmää ja sotaisaa musiikkia. – Meillä on tosi primitiiviset laitteet. Pommisuojasta poistuttuaan bändi on tehnyt kahdessakymmenessäkuudessa vuodessa kuusitoista albumia. Fenriz pudotti kyydistä jopa rakkaat 1980-luvun alkupuolen ruotsalaisen speed metalin vaikutteet. Kiitti vaan, vanhemmat, Fenriz muistelee. Kahdeksankymmentäluvulla Neuvostoliitto ja Yhdysvallat taistelivat poliittisella propagandalla, ydinpelotteilla ja talouspakotteilla. Fenriz ja Culto panivat ensimmäiseksi merkille tuoksun. – Siihen aikaan pelättiin ydinsotaa. Jokaisella yli 350 asukkaan yhteisöllä piti olla pommisuoja koko ajan käyttövalmiina, Darkthronen rumpali ja sanoittaja Fenriz eli Gylve Nagell muistelee. Siinä sivussa Darkthrone on kutistunut duoksi, jossa vaikuttaa Fenrizin lisäksi vain Ted Skjellum alias Nocturno Culto. Kun pohjat olivat purkissa, Ted äänitti kotonaan bassot, soolot ja laulut. Tuo vetypommin varjossa harjoitellut bändi oli Black Death, joka vaihtoi syksyllä 1987 nimekseen Darkthrone. Tänään voisin sanoa sitä vaikkapa surumieliseksi, synkäksi ja sisäänpäinkääntyneeksi. Paikka haisi täsmälleen samalta kuin ennen vanhaan. – Meidän treeniksemme oli pommisuojassa. ”Me aletaan soittaa meillä kotona.” Ja niin tapahtui. Asun nykyisin 200 metrin päässä Darkthronen pommisuojasta. Muutaman demon tehtyään se sai levytyssopimuksen. Puoli vuotta myöhemmin kylmä sota julistettiin päättyneeksi, eikä pommisuojaa tarvinnut enää pitää käyttövalmiina. Kuvaavin sana on ”sisäänpäinkääntynyt”. Vaikka Fenriz puhuu Arctic Thunderista pilke silmäkulmassa, hän on kuvaillut sitä vakavaksi levyksi. Käytin suhteitani hyväksi ja sain haltuuni sen avaimet, Fenriz kertoo. Siispä etsin sen kuvan netistä, printtasin ja pistin seinälle, Fenriz sanoo. – Kun Peaceville sainasi meidät vuonna 1990, ilmoitin isälle ja äidille, että koska meillä on levydiili, me ei voida enää treenata pommisuojassa. Sitten minä kuuntelin biisejä ja pyysin laittamaan lisää trebleä. – Me oltaisiin voitu treenata siellä ihan normaalisti, kamoja siirtelemättä, Fenriz nauraa. Kun Fenriz kirjoitti biisejä Arctic Thunderille, hän halusi luoda nimenomaan introverttia tunnelmaa. Darkthrone sulki ympyrän tekemällä levyn, joka kaivaa esiin sen todelliset juuret. Se tarkoitti, että kamat piti roudata sisään ja ulos joka kerta, kun kävimme soittamassa. – Olimme tosi tyytyväisiä edelliseen levyyn, The Underground Resistanceen [2013]. Sitten he huomasivat, ettei seinällä ollut enää Chet Atkinsin julistetta. Fenriz ja Culto äänittivät sen parissa kovaäänisessä studiolivesessiossa. Monikasvoisella musamaanikolla ei ole liikaa vapaa-aikaa. – Äh, käytin sitä sanaa, kun en keksinyt parempaakaan. Tai musiikiksi, jossa kädet ja jalat eivät huido joka suuntaan. Iso este ohitettiin kuorimalla musiikki yhä yksinkertaisemmaksi. Ajan mittaan siitä tuli minulle sellainen… Mammutti. Arctic Thunder on kuitenkin vain yksi Fenrizin hankkeista. Päätin kokeilla kiertämistä. Esimerkiksi Oslon liepeillä Kolbotnissa kylmä sota ravisteli erään aloittelevan yhtyeen treenikämppää. Sitten alkoi jyristä. – Emme juuri käsittele äänityksiä jälkikäteen, koska emme pysty, Fenriz virnistää. Oli vaikea keksiä, miten voisimme panna siitä paremmaksi. Sitä Me and My Guitar -levyn kansikuvaa, jossa kitaristi katsoo kameraan silmät sirrillään. – Muutin takaisin Kolbotniin kolme vuotta sitten. KUINKA MAMMUTTI KIERRETÄÄN TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT ESTER SEGARRA 40. K ylmää sotaa ei käydä aseilla. En oikein tiennyt, pitäisikö se tappaa vai kiertää. Pommisuojassa ukkostaa Darkthronen kuudestoista albumi Arctic Thunder tehtiin Kolbotnin pommisuojassa Chet Atkinsin valvovan katseen alla. – C’est la vie! Niin, sellaista elämä on, ja Darkthrone on yhä tärkeä osa Fenrizin elämää. – Talonmies sanoi, että juliste oli pitänyt heittää roskiin vesivahingon jälkeen. Suurvaltojen nokkapokalla oli yllättäviä vaikutuksia mitä ihmeellisimpiin asioihin
Sitten minä kuuntelin biisejä ja pyysin laittamaan lisää trebleä.” 41. KUINKA MAMMUTTI KIERRETÄÄN ”Kun pohjat olivat purkissa, Ted äänitti kotonaan bassot, soolot ja laulut
Kun muutkin innostuivat siitä ja räpelsivät sitä huonosti, jatkoin muihin musiikkimaisemiin. – Ja niin myös tein. – Soitimme metallipunkkia English Dogsin tapaan, kun kukaan muu ei soittanut. Tämä on aitoa Darkthronea, musiikkia bändin oikeilta juurilta. Sunlight maksoi vain 10 000 kruunua. Paluu oikeille juurille Yleisen käsityksen mukaan Darkthrone perustettiin alun perin death metal -bändiksi. Siinä lestissä yhtye pysyi vuoden 2004 Sardonic Wrath -albumiin asti, kunnes käänsi kurssinsa crustpunkin suuntaan. Se ei kuitenkaan ollut tietoinen ratkaisu. Jos Fenriz olisi niitä norjalaisuudesta ja nopeasta soittamisesta kiinnostuneita yrmyjä, jotka käyvät metsässä vain kuvauttamassa itseään, konsepti olisi kliseinen. – Oli ylipäätäänkin absurdia kohdata siellä ketään, saati tulla tunnistetuksi. Nykyisin Fenriz käyttää vähäisen vapaa-aikansa lähinnä remontointiin ja puutarhahommiin. Fenrizillä oli biisejä tehdessään mielessään neljän erilaisen bändin neljä erilaista albumia: Dream Deathin Journey into Mystery (1987), Sacrilegen Within the Prophecy (1987), Black Sabbathin Mob Rules (1981) ja Candlemassin Epicus Doomicus Metallicus (1986). Siis se sama paikka, jossa Mayhem äänitti Deathcrushin. – Vuosi 2010 oli neljänkymmenen retken vuosi ja tärveli koko homman, Fenriz sadattelee. – Aloin retkeillä luonnossa vuoden 2003 kieppeillä. – Olen koti-ihminen, joka tykkää olla vaimon ja kissan kanssa. Katso Googlesta, millaisia Osloa ympäröivät metsät ovat. – Usein vastaantulijat tunnistivat minut erämaassa, Fenriz kertoo huvittuneena. Tedin ääni tuntui voimistavan sitä synkkyyden, surumielisyyden ja kokonaisvaltaisuuden tuntua, jota Fenriz ajoi takaa ja albumin kansikin tuntui vaativan. Hän kirjoitti luontojuttuja Aftenposteniin ja teki retkeilyohjelmaa televisioon. – Yritin tehdä biisejä, jollaisia olisin siihen aikaan tehnyt, jos olisin osannut säveltää ja soittaa niin kuin nykyisin. Ne ovat valtavia! Kolmesataa neliökilometriä pelkkää korpea! Aika aikaa kutakin. Musiikki tuntuu merkitsevän Fenrizille jotakin samaa kuin tuntemattomaan vievät metsäpolut. – En aikonut jäljitellä vaan käyttää niitä karttana, hän tähdentää. Fenrizin mukaan Arctic Thunder on levy, jollaisen Darkthrone olisi tehnyt vuonna 1988, mikäli olisi osannut. – Parasiten, Universen, Hiroshiman ja kumppaneiden tyyliset kauniit ja nopeat biisit saivat lähteä. Hän on kuitenkin korvessa kuin kotonaan. Fenriz puuskahtaa, että se vaivaa häntä edelleen. Tein kymmenen vuoden ajan kymmeniä retkiä vuodessa ja kirjasin ne kaikki muistiin. Sen tiedon leiskuvassa valossa Arctic Thunderin kansi näyttää varsin tyylikkäältä. Tapahtui se, mistä isä aina varoitti. Deathbändi meistä tuli vasta vuoden 1988 lopussa tai 1989 alussa. Prosessiin vaikutti kaikki musiikki, jota olen koskaan kuunnellut – ja voin kertoa, että sitä musiikkia on paljon. Levyn kun olisi voinut äänittää lähempänäkin. Halusin tehdä hidasta hevimetallia! Uudet riffit iskivät tajuntaani kuin salamat! Minun piti hyräillä niitä, kunnes sain käsiini kitaran ja jonkun äänitysvehkeen. Paluu pommisuojaan oli Darkthronelle matka menneisiin aikoihin. ”Minulla on taipumusta pyrkiä sinne, missä on vähän muita ihmisiä.” 42. Hän on mennyt luontoon vaeltamaan, rauhoittumaan, raportoimaan ja juomaan olutta. Olen siitä tyypillinen norjalainen, että arvostan omaa rauhaa ja nikkaroin mielelläni. Huomasin vasta jälkikäteen tehneeni niin. Liian paljon tai liian vähän mitä tahansa pilaa kaiken. Soulside Journey äänitettiin Tukholmassa ruotsalaisen death metalin kehdossa, Tomas Skogsbergin Sunlight-studiossa. Toisella albumillaan A Blaze in the Northern Skylla (1992) Darkthrone näyttäytyi levy-yhtiönsä hämmästykseksi black metal -bändinä. On tavallaan hassua, että ihmisten ilmoilta häipyminen teki Fenrizistä tunnetumman kuin koskaan. – Retkeily alkoi tuntua rutiinilta. Eri retkipaikkoja kertyi noin 120, Fenriz ynnää. Yksikään Arctic Thunderille tekemäni biisi ei muistuta lainkaan Candlemassiä. Se ei kuitenkaan ole kaiken alku. – Darkthronen ensimmäiseltä demolta kuulee, että meillä oli kaikenlaista vaikutteita jo kauan ennen death metalia, Fenriz painottaa. Pian nekin, jotka eivät olleet kuulleetkaan Darkthronesta, tiesivät sen pitkätukkaisen eräjorman. Totta onkin, että bändin debyyttialbumi Soulside Journey (1991) on groovaava deathkiekko. Kun Fenriz muutti vuonna 2013 takaisin Kolbotniin, häntä ei enää huvittanut mennä metsään. Joissakin riffeissä on fiiliksiä niistä muista, mutta myös Iron Maidenistä, Hellhammeristä, Autopsystä, vuoden 1987 Necrophagiasta ja varhaisesta Exodusista. Metsien metallimies Fenriz halusi Culton laulavan kaikki Artic Thunderin biisit. Arctic Thunderin kannessa näkyy öistä norjalaista metsää ja taivasta. – Menimme Ruotsiin, koska meillä ei ollut varaa maksaa 25 000 kruunua Creative-studiolle, joka sijaitsi vain 500 metrin päässä kotoani
Kotiseuturakkautta Fenrizin kotikylä Kolbotn on noin kuudentuhannen asukkaan paikkakunta kolmentoista kilometrin päässä Oslosta. Jos hän päättää lopettaa, se johtuu puhtaasti ajanpuutteesta. Hän oli äärimmäisyyksistä viehättynyt mutta pohjimmiltaan tasapainoinen nuori. Ja vuorokaudessa on vain tietty määrä tunteja. Sitä ei enää pidetä terroristien elämöintinä vaan osana norjalaista kulttuuria. Fenrizillä ei ollut osaa eikä arpaa mihinkään sellaiseen. Onneksi minulla on duunipaikka postissa, koska siellä on aikaa kuunteluun. The Wiren hiljattain julkaisemalla Fenrizin netti-mixtapella oli mukana calypsoa, sambaa ja intialaista musiikkia sekä Bill Monroen ja Prince Busterin kaltaisia artisteja. Sen sijaan ikävöin vähän niitä 90-luvun alun aikoja, kun meillä oli koossa kokonainen bändi. Jotakin black metalin nykyisestä asemasta Norjassa kertoo sekin, että Fenriz on mukana Kolbotnin kunnallispolitiikassa. Teinejä, jotka hengailivat Helvete-levykaupassa, jonka Mayhemin kitaristi Euronymous avasi Osloon kesällä 1991. 43. Loppujen lopuksi kaikessa, mitä Fenriz tekee Darkthronessa ja sen ulkopuolella, on yksi simppeli sanoma. Tänä vuonna parhaita ovat olleet Hexvessel, Blood Ceremony, Virus, Vulture, chileläinen Ripper, Black Viper, Eternal Champion, Naevus ja Malokarpatan. – Tykkään yksisuuntaisesta viestinnästä. Fenriz ei ole eräohjelmineen ja valtuustopaikkoineen mikään metallimiehen stereotyyppi, eikä hän ole sitä myöskään musiikkifanina. Mayhemin basisti Jørn Stubberud eli Necrobutcher kertoi taannoin nettihaastattelussa huomanneensa, että norjalaiset suhtautuvat black metaliin eri tavalla kuin ennen. – Minua pyydettiin ehdokkaaksi, koska olen tunnettu tyyppi ja Darkthrone on paikkakunnan tunnetuin bändi. – Mietin usein, että musajuttuja pitäisi karsia vähemmäksi. Ääniä sateli, ja nyt varavaltuutettu Gylve Fenris Nagell on velvoitettu seuraamaan Kolbotnin päätöksentekoa ja äänestämään kokouksissa, mikäli tietyt Venstren edustajat eivät pääse paikalle. Aloin potea koti-ikävää heti, kun muutin täältä vuonna 1987. Sen jälkeen hän ryhtyi soittamaan levyjä klubeilla ja pubeissa. Vuonna 2013 minä jopa kätkin metsään yhden polkupyöristäni, jotta voisin liikkua täällä enemmän. Kulttuuri on sitä, mitä ihmiset tekevät. – Darkthrone oli vähän erilainen kuin muut, koska meillä oli työpaikat. Olen ollut töissä postissa jo 28 vuotta. En kaipaa keikkailua yhtään. Kun muut seuraavat perässä, lähden johonkin muualle. Fenriz ei tainnutkaan tehdä neljääkymmentä eräretkeä vuodessa vain päästäkseen metsään: hän kaipasi kotiin. Sitten hän julkaisi musiikkia netissä ja Darkthronen oman levymerkin kautta. ”Kuunnelkaa tätä! Tämä kuulostaa hyvältä! Tämä kuulostaa minulta!” – Lapsena minä panin Uriah Heepin levyn soimaan kovaa, jotta naapurit saisivat tietää, millainen tyyppi olen. Fenriz päätti alkaa toimittaa omaa ohjelmaa huomattuaan, miten paljon kuulijoita hänen netissä julkaisemillaan musiikkivinkeillä oli. – Ohjelman tekeminen on uuvuttavaa. En ole kuullut hänestä sen jälkeen, Fenriz sanoo ja ilmoittaa, ettei halua puhua Vikernesistä enempää. – Toisaalta minulla oli mahtava lapsuus ja paljon tekemistä. Siksi korpivaellukset jäivät, kun hän asettui asumaan lapsuutensa maisemiin. Tai olihan meillä yksi Oslossa vuonna 1996, mutta sitä ei lasketa. Pienen taajaman suuret nimet ovat jazzkitaristi Eivind Aarset ja Darkthrone. Olen aina ollut innoissani tästä seudusta. Jopa Euronymousilta vuonna 1993 hengen ottanut Burzummies, innokas odalisti ja melkein kaikkia halveksiva Varg Vikernes on puhunut Fenrizistä lämpimästi. Darkthronen soundiin ovat vaikuttaneet myös bändissä tapahtuneet muutokset. – Viimeiset keikat olivat keväällä 1991 Suomessa. Useimmilla skenen tyypeillä ei ollut töitä. Fenrizillä ei ole mitään sitä vastaan. – Minulla on taipumusta pyrkiä sinne, missä on vähän muita ihmisiä. Fenriz on muusikko, dj, musiikkitoimittaja ja osa-aikainen postityöntekijä. – Olin viimeksi tekemisissä Vargin kanssa vuonna 2010, kun tekstailimme toisillemme. Nykyisin Radio Fenriziä kuunnellaan yli viidessäkymmenessä maassa. Nyt Fenrizillä on kolme vuotta aikaa miettiä, jatkaako hän rakkaan Kolbotninsa paikallispolitiikassa. Heillä oli liikaa aikaa synkille ja sairaille ajatuksille. Siitä seurasi tuhopolttoja, henkirikoksia, pitkiä tuomioita, demonisointia ja valtava kohu. – Kuuntelen vuodessa yli tuhat promolevyä. Muutamille black metal -muusikoille tapahtui jotakin sellaista, mitä kutsutaan nykyisin radikalisoitumiseksi. Aluksi hän teki sitä heittelemällä hyvien bändien nimiä Darkthronen varhaisissa haastatteluissa. Ennemmin luovun politiikasta. Häntä kiinnostaa tietää, miten seudun asioita hoidetaan. – Metallimuusikot ovat aina olleet osa norjalaista kulttuuria, Fenriz huomauttaa. Hänen typerin temppunsa oli kirjoittaa Darkthronen Transilvanian Hungerin takakanteen teksti ”norsk arisk black metal” eli ”norjalainen arjalainen black metal”. Elämässäni on aina ollut sosiaalinen ja kunnollinen puoli. Darkthrone on ollut minun ja Tedin projekti siitä asti, kun muut jätkät muuttivat pois Kolbotnista. Nykyisin Fenriz tekee omaa radio-ohjelmaa ja toimii saksalaisen Deaf Foreverin avustajana. – Halusin palata tänne koko ajan, vaikka en ole ikinä asunut kauempana kuin 15 kilometrin päässä Kolbotnista. Kaikki tietävät, mihin se lopulta kulminoitui. Jos haluaa tietää, mistä milloinkin diggaan, kannattaa kuunnella Radio Fenriziä. Silti, tai siksi, Fenriz oli ja on pidetty kaveri metalliskenessä. Sitäkin Fenriz on luonnehtinut jo kauan sitten ”kuvottavaksi”. Tasapainoa ja äärimmäisyyksiä Darkthrone oli yhdeksänkymmentäluvulla osa Norjan pahamaineista black metal -kuviota. Maan vanhin poliittinen puolue Venstre eli liberaalidemokraatit pyysi hänet ehdokkaakseen, ja niin Fenriz päätyi ”vahingossa” kaupunginvaltuustoon varasijalle. – Nuoruuteni kului metallin undergroundissa kaikkein raaimpia ja sairaimpia bändejä kuunnellen. Yksisuuntaista viestintää Fenriz sanoo elävänsä kertoakseen hyvän musiikin ilosanomaa. Radio Fenriz ajaa samaa asian, Fenriz myhäilee. Hanoi Rocksin (”Hanoi oli klassikkobändi poseeraajien keskellä”) logon käsivarteensa ikuistanut mies luonnehtii itseään avomieliseksi musafriikiksi. Hän väittää lähteneensä ehdolle, koska ei uskonut tulevansa valituksi. Kun perheemme muutti vuonna 1987 alueelle, jossa ei asunut vakituisesti ketään muita, olin aika pihalla ja persoonallisuuteni muuttui, Fenriz muistelee. Joku vain sai ylipuhuttua. Jokaista jaksoa varten on kuunneltava 37 tuntia musiikkia. Tiedän kuitenkin, että mitään sellaista ei tule tapahtumaan. Bändi on ollut duo Transilvanian Hunger -albumista (1994) saakka, ja keikkailun se lopetti heti Soulside Journeyn jälkeen. – Ennen sitä vain ei haluttu hyväksyä. Fenrizin muistoissa myyttinen skene on pelkkä joukko nuoria, jotka kuuntelivat samoja levyjä ja halusivat ilmaista samanlaisia tunteita
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 27.09.2016 07:51:24
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 27.09.2016 07:51:24
TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT DIRK BEHLAU 46
Sen piti olla jotain enemmän. Bändin urakka ei tällä periaatteella helpotu. Hän on aidosti läsnä ja innostunut. Miksi teemme musiikkia. Meillä oli suurin osa kappaleiden demoista kasassa jo hyvissä ajoin, mutta sitten pysähdyimme. Yhtä albumia muiden joukkoon. Maailman tuska Ajaudumme nopeasti yhä syvemmälle 4. M ikael Stannella saattaa olla takanaan tuhansia haastatteluja, mutta laulaja tekee jo puhelun ensimmäisten sekuntien selväksi, ettei hänen periaatteisiinsa kuulu liukuhihnatuotanto. – Kokosimme kappaleita, räjäytimme ne atomeiksi ja jälleenrakensimme niin kauan, että kykenimme allekirjoittamaan jokaisen melodian, riffin ja sovituksen. Ja vielä vähän päälle. marraskuuta ilmestyvän Atoma-albumin äärimmäisen tunnelman alkulähteille. Vain tällä syvimmän turhautumisen luomalla vimmalla saatoimme saavuttaa tavoitteemme. Ruoskimme luovuuttamme täysin masokistisesti. – Emme halunneet tehdä vain uutta albumia. Miksi Dark Tranquillity kuulostaa juuri tältä. Päädyimme kyseenalaistamaan kaiken. – Jos kuka tahansa on sattunut vilkaisemaan viime aikoina tv:tä, avaamaan sanomalehden tai edes silmänsä aamulla, on varmasti huomannut, kuinka sekaisin maailma on juuri tällä hetkellä, Stanne toteaa. Kun mitä elämänmyönteisimmän miehen maineessa oleva Stanne alkaa avata albumin teemoja, hänen äänensävynsä kiihtyy nopeasti äärimmilleen. Samalla tavalla koko Dark Tranquillity haluaa antaa musiikillaan kaikkensa. Jotain sellaista, joka olisi niin voimakasta, ettei se jättäisi meille itsellemme yhtään epäselväksi, mistä bändissä on todellisuudessa kyse. Aluksi kaikki sujui mukavasti. – Tästä seurasi loputtoman tuntuisia viikkoja ja sen verran paljon unettomia öitä, että ajoimme lopulta itsetuntomme niin syvälle pohjamutiin, että meidän oli ylitettävä itsemme täysin, jotta voisimme nousta takaisin jaloillemme. – En voi käsittää, miten järkevinä pitämäni ihmiset ovat taantuneet ahdasmielisiksi idiooteiksi, jotka ovat täynnä järjetöntä vihaa milloin mitäkin kohtaa. Joskus tuntuu, että asiat ovat paremmin pärjäävissä osissa maailmaa jo niin hyvin, että meidän on satutettava ja vihattava toisiamme vaikka väkisin. 47. – Aloimme työskennellä uuden albumin kanssa jo viime vuoden lopulla. Dark Tranquillityn yhdettätoista levyä. – Sitähän voisi luulla, että näin kokenut bändi kykenisi tekemään levyjä vaikka unissaan, mutta todellisuus on kaikkea muuta, Stanne naurahtaa itseironisesti. Millaisia tunnelmia haluamme luoda
Parinsadan kappaleen jälkeen alkaa olla aika haastavaa keksiä uusia kulmia tai aiheita. Dark Tranquillity eroaa samoihin aikoihin syntyneistä sukulaisbändeistään siinä, ettei se ole koskaan lähtenyt seuraamaan hetken ilmiöitä tai harhaillut kauas juuristaan. – Luulin ihmiskunnan kehittyneen paljon pidemmälle pisteestä, jossa itsekkyytemme ajaa meidät vihaamaan naapuriamme, pelkäämään kaikkea vierasta ja kiihkoilemaan tämän varjolla tavoilla, jotka aiheuttavat niin synkkiä ajatuksia syvällä sisimmässämme, että kadotamme itsemme täysin. Juuri tälle Stannelta ei löydy ymmärrystä. – Olipa asia miten pieni tahansa, monilla tuntuu olevan tarve käännyttää kaikki omalle kannalleen ja sulkea korvansa kaikilta mahdollisilta vastaväitteiltä. Stanne kertoo, että myös tämä pohjakosketus kääntyi lopulta bändin eduksi. Se ei tule muuttumaan ikinä. Luovana ihmisenä koen tarpeelliseksi antaa kaikkeni joka ikiselle riville. Moni Dark Tranquillityn kuulija sai hämmästyä viime vuoden lopulla, kun bändissä alusta alkaen soittanut kitaristi Martin Henriksson ilmoitti lähtevänsä antamatta tästä minkäänlaisia etukäteismerkkejä. Albumit ovat silti olleet omia yksilöitään. Päädyin avaamaan silmäni, kohtaamaan maailman, kirjoittamaan kaiken tuntemani paperille ja huutamaan itseni väsyksiin studiossa, mikä sitoi teemat yhteen. Eihän karjumisistani saa edes mitään selvää. Martin ei ollut ainoastaan korvaamaton ystävä ja loistava kitaristi. Sen sijaan, että musiikkimme olisi jonkinlaista kaikkien tyylien sekasotkua, se muodostuu hyvin luonnollisesti tämän kaiken yhdistyessä. Huomaa säveltäneensä jotain, mitä on tehnyt ennenkin. Muun muassa Tiamatissa soittaneen Anders Iwersin liittyminen joukkoon Daniel Antonsonin tilalle tapahtui kuitenkin hieman kivuttomammin – Olemme tehneet tätä yhdessä murrosikäisistä kakaroista asti, ja vaikka pitäisi itsensä miten virkeänä, aika heijastuu bändin tekemisiin väkisinkin myös kielteisenä rutinoitumisena. – Olimme jo todella pitkällä Atoman demotusvaiheessa, kun Martin kutsui meidät koolle ja ilmoitti jättävänsä bändin välittömästi. Andersin melodiakieli oli peräisin ihan muista maailmoista, ja pian olimme hänen tuomiensa tuulten ansiosta täynnä uudenlaista intoa! Luovuuden konsensus Kaikki edellä mainittu on kanavoitunut yhdeksi Dark Tranquillityn vahvimmista albumeista. Joku saattaisikin sanoa, että mitä väliä sanoituksilla. Heille tärkeintä on, ettei pakolaisten syömä leivänmurunen ole pois heidän lautaseltaan. – Tiedän, että ihminen on itsekäs olento. Meidän oli joko järjestäydyttävä uudelleen tai kohdattava todellisuus, jossa bändiä ei enää olisi. – Tunsimme jääneemme keskelle tyhjiötä. Juuri nyt ihmisten olisi kuitenkin kyettävä asettamaan itsensä huonompiosaisten asemaan ja ymmärrettävä, etteivät muutamat pakolaiset uhkaa heidän elämäänsä ”hyvinvointivaltioissa”, joista on tullut niin turvallinen itsestäänselvyys, ettei sitä osata edes arvostaa. – Juuri kun on sovittanut jonkin mielettömän siistin oloisen jutun, se tunne iskee takaraivoon. – Tässä kohdassa piilee se itsekriittisyytemme äärimmäisin laita. Niin houkuttelevaa kuin itsensä helpolla päästäminen olisikin, emme halua tehdä samaa kappaletta uudelleen ja uudelleen, vaikka jotkin bändit saavat senkin toimimaan. – Hetken rypemisen jälkeen kokosimme itsemme. Meidän oli ratkaistava tämä sisäinen ristiriita ennen kuin saatoimme jatkaa musiikin parissa. Painammeko asian villaisella ja annamme mennä vai puskemmeko uusia ideoita niin pitkälle, ettei näin käy. Myös Suomessa on saatu todistaa konkreettisesti, kuinka rasismi on nostanut rumaa päätään ja saanut laajatkin ihmismassat taantumaan vuosikymmeniä taaksepäin. – Se sai kyseenalaistamaan roolimme bändissä. Se nosti näyttämisen halun ihan uudelle tasolle. Stanne kertoo, ettei halua heittää kirvestä kaivoon ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. – Kompromissi on hirveä sana kuvaamaan musiikkia, joten kutsun yhteistyötämme ennemmin yhteisen konsensuksen löytämiseksi. Sisäinen pohjakosketus Vaikka ihmiskunnan järjettömyys olisi riittänyt synkäksi luovuudenlähteeksi useammallekin albumille, bändi kohtasi ennen Atoman valmistumista myös sisäisiä kriisejä. Hän oli myös bändin manageri, joka piti huolen monista käytännön asioista. Tai edes tähteistä. – Viha synnyttää vihaa, väkivalta synnyttää väkivaltaa ja ”silmä silmästä” takaa vain sokeuden, Stanne summaa. – Vaikkei Martin kirjoittanut albumille musiikkia, hän oli niin merkittävä osa Dark Tranquillityn ydintä, että tapahtunut sai meidät hukkaamaan itsemme pahemman kerran. Tämä on paljon sanottu bändistä, joka on joutunut keksimään neljännesvuosisadan aikana itsensä uudelleen useammin kuin kerran. Kyse on siitä, että työstämme musiikkia bändinä aidosti niin kauan, kunnes olemme kaikki tyytyväisiä. Ihan kuin jotain niin oleellista olisi uupunut, että meistä oli tullut kokonaan eri bändi. Meidän oli osoitettava, ettei meillä ole pienintäkään epäilystä omista intohimoistamme. – Viimeinen vuosi on tehnyt minusta todella avuttoman ja turhautuneen ihmisen. Jos Martin halusi lähteä, koska ei kokenut kykenevänsä antamaan vaadittua sataa prosenttia Dark Tranquillitylle, meidän oli kysyttävä itseltämme, pystymmekö me muut. Hän myöntää kuitenkin kyynistyneensä niin paljon, että tämä antoi Atomalle oman värinsä. Vaikkei Martinin jättämää aukkoa ole toistaiseksi paikattu vakiojäsenellä, tapahtunut heijastui musiikkiin odottamattomalla tavalla. Minun oli löydettävä keinot, miten saada tämä kaikki ulos systeemistäni. Olimme täysin ällikällä lyötyjä, emme osanneet odottaa tätä lainkaan, Stanne huokaisee. Eivät todellakaan. Aatteemme määrittävät meidät niin pitkälle, että olemme valmiit tekemään mitä vain sen eteen, että kaikilla muilla on mahdollisimman kurjaa. Teroitimme sävellyskynämme uudella asenteella ja halusimme, että uusi albumi olisi kuin sisäinen kannanotto. – Maahamme saapuu jatkuvasti ihmisiä, jotka ovat taistelleet keskellä helvettiä ja jättäneet koko elämänsä taakseen henkensä edestä, mutta tuntevatko nyrjähtäneet ihmiset empatiaa heitä kohtaan. Halusimme todistaa itsellemme ja koko maailmalle, että meillä on vielä paljon sanottavaa. – Rehellisesti sanottuna minulla ei ole minkäänlaista käsitystä, miten tämän kaiken voisi vielä jonakin päivänä korjata, joten en ole tarjoamassa Atoman riveillä tai edes niiden väleissä ratkaisuja. 48. – Sama koskee myös sanoituksia. Edellisen albumin, vuonna 2013 ilmestyneen Constructin jäljiltä Dark Tranquillityllä oli edessään uuden basistin etsiminen. Itse pidän progressiivisesta musiikista, Niklas [Sundin, kitara] taipuu enemmän black metaliin ja Martin uppoutuu usein elektronisiin synkkyyksiin. – Sitä tapahtuu jatkuvasti ja pahimmalla mahdollisella hetkellä, Stanne parahtaa. – Kaikilla meillä on omat ääripäämme. No, ei se ole ihan niin yksinkertaista
Stanne kertoo yllättyneen itsekin, kuinka erilaisia näkökulmia bändi löysi päädyttyään äänittämään mainitut biisit. En kuuntele soittolistoja, maistiaisbiisejä tai katsele edes musiikkivideoita. – The Gallery muutti kaiken. – Joskus bändit tekevät vaikkapa viisitoista kappaletta ja tietävät jo äänitysvaiheessa, mitkä niistä päätyvät levyille ja mitkä hylätään ties mille bonusversioille. – Mutta se vangitsi bonusraidoille niin erilaisen tunnelman, että kokeilu oli ehdottomasti kaiken vaivan arvoista. – Nyt teimme kuutisentoista mielestämme niin vahvaa kappaletta, että jouduimme valitsemaan niistä albumille sopivan tusinan hampaat irvessä. Siksipä levymme tulevat olemaan tarjolla kaikissa mahdollisissa jakokanavissa. Olimme parikymppisiä idiootteja ja meistä tuntui, että voisimme tehdä ihan mitä vain, mikä ajoi meitä eteenpäin vuosikaudet. Olemme myös itse syyllistyneet tähän aikataulusyistä. Kaikki ne metallibändit ja muut, joita kuuntelimme 80-luvulla. Ryhdyin pelkästään laulajaksi, jätin kitaran keikoilla, työskentelimme ensimmäistä kertaa oikeassa studiossa ja Osmose hoiti jakelun, Stanne muistelee. Samalla teemme mahtavimmat mahdolliset fyysiset julkaisut, jotta kaikki voivat nauttia musiikistamme juuri haluamallansa tavalla. – Työlästähän analogisesti äänittäminen oli, Stanne myöntää. Se ei ole kenellekään väkinäistä kompromissia tai tyytymistä mihinkään. Neljäntoista tasavahvan biisin metallialbumi ei ole tänä päivänä mikään itsestäänselvyys. Mekään emme olleet lainkaan samaa mieltä siitä, että kaikki bändit ovat samasta puusta veistettyjä, mutta emme silti kokeneet tarpeelliseksi alleviivata tätä musiikin kustannuksella. Atoma julkaistaan cd:n ja vinyylin ohella myös deluxe-versioina ja lokalisoidusti eri muodoissa. Tämän vuoksi saatamme flirttailla vähän kaikenlaiselle musiikille, mutta meidän ei tarvitse sotkea luomuksiamme väkisin kaikenlaisilla ylilyönneillä. Tämä saa Stannen alleviivaamaan, kuinka tärkeää Dark Tranquillitylle on tehdä albumeistaan kaikenkattavia kokonaisuuksia. Siksi en koekaan, että digitaalisuus ja fyysisyys sotivat keskenään. – Oman huippumodernin digitaalisen studiomme naapurista löytyy Anders Lagerforsin äänittämö, joka on puolestaan kuin analogisen äänittämisen temppeli. Kutsuimme hänet apuun, ja pian hän olikin siirtänyt oman studiomme vuosikymmeniä taaksepäin. – Levy-yhtiöltä toivottiin muutamia bonuskappaleita erikoisversioille ja tiettyjen maiden julkaisuille, kuten olimme arvelleetkin. – Totta kai juuremme heijastuvat musiikkiimme tänäkin päivänä. – Se kaikki tapahtui niin nopeasti! Olimme pian valtavilla kiertueilla ja tapasimme paljon ihmisiä, mikä avasi meille niin paljon ovia, että meistä hioutui ihan oikea bändi pelkästään keikkoja soittamalla. – Albumiformaatti on kuitenkin meille todella, todella tärkeä. – Vuosituhannen taitteessa siirryimme Century Medialle ja halusimme tehdä jotain ihan erilaista. Kokonaisvaltainen kokemus Atoma sisältää kaksitoista toinen toistaan vahvempaa kappaletta ja tämän päälle kaksi bonusta, jotka ovat samalla tasolla levyn materiaalin kanssa. – Se tapahtuu kuin itsestään. Avartavat kulminaatiopisteet Dark Tranquillityn parinkymmenen vuoden mittaiseen uraan kuuluu Stannen mukaan muutamia käännekohtia. Vaikka aavistimme jotenkin, mitkä sävellykset sopivat parhaiten albumin kaareen ja tunnelmaan, muiden pois jättäminen tuntui niin tuskalliselta, että tiesimme niidenkin olevan huippulaatua. Toimme musiikkiin melankolisempia melodioita, puhtaita lauluja ja progressiivisia vaikutteita, mutta halusimme jo tuolloin pitää kiinni Dark 49. Hän kertoo, että erityisesti The Galleryn (1995) ja Projectorin (1999) avaamat ovet vaikuttavat bändiin vielä tänäkin päivänä. Kaikki se on osa yhteistä melodiantajuamme, ja vaikka musiikkimakumme olisi laajentunut ja elämämme muuttuneet, nämä asiat pysyttelevät ikuisesti osana luovuutemme DNA:ta. Tällä tavalla saatoimme olla täysin varmoja, että nämäkin kappaleet saivat ainutlaatuisen kohtelun sen sijaan, että olisimme nakanneet ne levyn perään vaikkapa demoina. Minulle albumi on kokonaisuus, ja aivan kuten kolmekymmentä vuotta sitten, haluan tänäkin päivänä kokea musiikin enkä vain kuluttaa sitä. – Periaatteemme on, ettei meidän tarvitse kääntää selkäämme toiselle ääripäälle kyetäksemme kumartamaan toiselle. Se on jotain sanoinkuvaamatonta, sen vain aistii, kun palaset osuvat kohdalleen. Tällä kertaa varsinaisen levyn ulkopuolelle jääneitä kappaleita ei jätetty puolitiehen. Halusimme pistää kappaleet erilliselle levylle ja kokeilla studiossa ihan erilaisia lähestymistapoja. Hänellä oli paljon ideoita, joita emme olisi ikinä ajatelleet itse. – Pian joku keksi lokeroida kaikki Göteborgin alueen bändit samantyylisiksi ja väittäisin, että tämä vaikutti paljon monien aikalaistemme soundiin. – Älä ymmärrä väärin, rakastan suoratoistopalveluita ja sitä, kuinka minullakin on käytännössä kaikki maailman musiikki takataskussani missä ikinä olenkin
Myös Dark Tranquillityn historiasta löytyy yksi tällainen notkahdus. Tranquillityn oleellisimmasta ytimestä. Tämä saattaa kuulostaa siltä, että pitäisin Haveniä virheenä, mutta tosiasia on, että albumi opetti meille entistä selvemmin, mitä haluamme musiikiltamme. Soitimme paljon Havenin kappaleita ja sovitimme jopa joitakin vanhoja hittejä huomaamattamme samaan suuntaan. Vaikka meillä on takanamme vuosikymmeniä levyttämistä, koen kaiken luo50. – Siinä missä Construct oli aika kylmä ja kolkko albumi, Atoma keskittyy jälleen oleellisimpaan. Stanne vertaa Atoman nostattamia tunnelmia vuoteen 2007, jolloin Fiction palautti bändin soundin lähemmäksi juuria, mutta uusin sävyin – hieman kuten Atoma nyt kokeellisemman Constructin jälkeen. – Jälkikäteen ajateltuna Projector toi meille paljon uusia kuulijoita muttei kuitenkaan ajanut vanhoja faneja pois, mikä oli tietenkin bändille ihannetilanne. – Atoma tuntuu samanlaiselta kulminaatiopisteeltä kuin Fiction. Tuolloin palettimme laajeni ja tarkentui yhtä aikaa, ja tästä bändissä on aina ollut kyse. Kappaleista alkoi karsiutua iskevimpiä riffejä ja melodioita, mikä muutti luonnettamme aika radikaalisti. Se oli tärkeä askel kolmeakymppiä käyville muusikonaluille. Yksi idea ruokki seuraavaa, ja jossain kohtaa suhteellisuudentajumme saattoi hämärtyä hieman. – Saimme kokea tämän konkreettisesti keikoilla. Olimme kiertäneet sessiosynistin kera, mikä kuului seuraavalla albumilla. – Huomasimme ajautuneemme yhä kokeellisempiin, progressiivisempiin ja tunnelmallisempiin maisemiin. Useimpien bändien matkaan mahtuu hetkiä, ettei studiosta poistuttaessa voi olla täysin varma, syntyikö siellä oikeasti loistava albumi. – Haveniä [2000] tehdessä meillä oli Projectorin jälkihuuruissa halu laajentaa musiikkiamme kokonaan uusille suunnille. Ehkä Projector ei ollut sen takia monenkaan mielestä itsensä myymistä. – Kuten ehkä voi huomata, meille käy aika usein niin, että uusi albumi on reagointia edellisen levyn tyyliin, Stanne linjaa
Ylös, ulos ja elämään Monien yhtä kauan tien päällä viihtyneiden laulajien voi sanoa leipääntyneen kiertämiseen, jopa huomaamattaan, mutta Mikael Stanne ottaa edelleen matkustamisesta kaiken irti. Hän kertoo kiertävänsä yhä nähtävyyksiä, paikallisia baareja ja keikkapaikkoja niin paljon kuin mahdollista. – Kovin vakava harrastus tämä töhertely ei ollut ennen 90-luvun taitetta, jolloin aloin tehdä kuvia Dark Tranquillityn ohella myös muiden bändien demoille ja seiskatuumaisille. Siinä missä Construct oli todella karu ja teollisen oloinen, Atoma tuntui välittömästi aggressiivisemmalta, värikkäämmältä ja orgaanisemmalta, mikä sai minut keskittymään perinteisempään piirrokseen. – Minulle hyvä albumi ei ole vain musiikkia. – Atoman kohdalla tapahtui samalla tavalla kuin levyn musiikissakin. – Mikaelin lähetettyä minulle sanoituksiaan luonnostelin teeman, jonka keskiössä on eräänlainen vastakkainasettelu ja ääripäiden yhteentörmäys. 51. – Olen kuvien kanssa työskennellessäni aina analyyttinen, ja usein käy niin, että hajotan levykansia tehdessäni musiikin osiin ja pyrin löytämään sen tunnelman, jonka haluan vangita myös kansiin. Tuon ajan työni olivat laadultaan aika kaukana nykyisestä! – Opiskelin pitkään taidehistoriaa yliopistossa, minkä myötä Klimtin, Schielen ja Boschin teokset vaikuttivat omiin töihini, samoin kuin Crumbin realismi ja Spiegelmanin kokeellisemmat teokset. – Totta kai voisin riehua lavalla pari tuntia ja lojua loppuajan hotellissa elämääni kyllästyneenä. Se heijastelee sisäelimiä ja solutasoa koko maailman mittakaavassa osoittaakseen, kuinka pienimmätkin asiat ja teot vaikuttavat kaikkeen ympärillämme. – Vaikka musiikki on muuttunut yhä digitaalisemmaksi, uskon silti, että musiikin visuaaliselle ilmeelle on oma paikkansa. Siinä on oltava rehellisesti omien luomustensa tulkitsija. Se on kokonaisuus. Nämä ovat niitä todellisia haasteita. Ainoa ongelma on, että olen ajan suhteen liian optimistinen ja saatan ottaa kiertueillekin tonneittain töitä vain huomatakseni, etten ole ehtinyt tehdä puoliakaan, Sundin hymähtää. – Pyrin vain taistelemaan sitä vastaan niin kauan kuin mahdollista. Pidän aina viimeiseen asti kiinni aikatauluista, mutta vielä vuosienkaan jälkeen en vain suostu hyväksymään, miten vaikeasti ennakoitavia kiertuepäivät saattavat olla. – Kyllä tässä hommassa tuntee itsensä välillä hemmetin vanhaksi, Stanne naurahtaa. – En ole oikeastaan koskaan joutunut valitsemaan taiteen ja musiikin välillä, koska pidän näiden kahden maailman yhdistämisestä. Tämä on saanut minut hakemaan tasapainoa, minkä myötä Constructin digitaalinen ja cd-versio olivat taiteiltaan todella iskeviä, kun taas vinyylillä päästin itseni irti paljon yksityiskohtaisemmin. – Suunnittelen yleensä ajankäyttöni ja työni todella tarkasti. Tämä kaikki muodostaa sen, mitä artisti yrittää musiikillaan kertoa. – Dark Tranquillityn visuaalinen ilme syntyy rinnakkain musiikin kanssa. – Musiikin puolella erityisesti Dave McKean vei silmäni mennessään. Sanoituksista visuaalisuuteen. Samaan aikaan olin kiinnostunut digitaalisesta grafiikasta ja sarjakuvista, joten tyylistäni on tullut eräänlainen sekoitus tätä kaikkea. En koskaan päästä itseäni helpolla, joten kokeilen paljon erilaisia juttuja ja usein lopulliset kannet eroavat täysin alkuperäisistä ideoista. Piirtelin dinosauruksia ja robotteja joka paikkaan, Sundin pohjustaa. Levynteko on pitkä prosessi ja alan usein luonnostella ideoitani puhtaasti musiikin innostamana. Hänellä on ollut alusta alkaen näppinsä pelissä kaikissa Dark Tranquillityn visuaalisissa asioissa aina levykansista paitaprintteihin ja musiikkivideoista keikkojen ilmeeseen. Mutta jos vaihtoehtona on maistella muutamia paikallisia oluita, tutustua mielenkiintoisiin ihmisiin, löytää uutta musiikkia keikoilta tai vaikka saada käsiinsä sarjakuvia, elokuvia tai pelejä, valitsen mieluummin jälkimmäisen. Tässä OMIEN LUOMUSTENSA TULKITSIJA NIKLAS Sundin ei ole ainoastaan Dark Tranquillityn kitaristi. – Toisinaan bändit tietävät mitä haluavat, osaavat nimetä fotorealistisen tai abstraktimman tyylin ohella todella pieniä yksityiskohtia, ja minun tehtäväni on toteuttaa nämä villeimmätkin visiot. Yhtä lailla valmis albumi saattaa muuttaa koko sen tunteen työskenneltyäni kansien kanssa kuukausitolkulla. Vuodesta toiseen yhtä energinen ja hyväntuulinen keulakuva ei vaikuta vanhenneen parissakymmenessä vuodessa päivääkään. misen tuskan jälkeen, ettemme ole vieläkään jääneet tuleen makaamaan. – Olimmepa missä tahansa, käytän usein bussimatkan Google Mapsistä ja netistä seuraavaa kaupunkia tutkien. – Harrastin piirtämistä ja maalaamista jo paljon ennen sitä hetkeä, kun aloin edes tiedostaa musiikin olemassaolon. Ensimmäisestä kappaleesta viimeiseen. Kannet ja musiikki ovat selviä vastareaktioita Constructille. Otan elämästä kaiken irti, jotta en muuttuisi ihan vihannekseksi. Tämän myötä Sundin on päätynyt tekemään töitä myös muille artisteille perustamansa Cabin Fever Median kautta. Hänen työnsä ovat ihan käsittämättömiä! En vieläkään tiedä kaikista hänen tekemistään levykansista, ovatko ne maalauksia, valokuvia vai jotain tältä väliltä. Joskus taas saan täysin vapaat kädet. Se oli valtava osa elämääni lapsena
– Jos sattuisin joskus kirjoittamaan Dark Tranquillityn albumille laajempaa konseptia, se saattaisi hyvinkin olla vahvasti videopelien inspiroima. SAVONLINNA, The Rocks 21.10. En ollut ikinä nähnyt mitään niin mahtavaa! Serkkuni isä työskenteli tuolloin NASAlla ja hänellä oli tapana korvata poissaoloaan tavaroilla, mikä oli tietenkin hyvä asia minulle, Stanne naurahtaa. Mass Effect 2. JOENSUU, Kerubi • 15.10. VARKAUS, Z-One 26.11. Siispä päätin nyt äänittää laulut isossa tilassa mikki kädessä, aivan kuin olisin keikalla. – Sanoisin, että tämä kaikki heijastuu myös Dark Tranquillityn musiikkiin, ainakin tunnetasolla. – Moni on alkanut laulajaksi, koska kukaan muu ei suostunut, Stanne hymyilee. JYVÄSKYLÄ, Lutakko (Joulupipari 2016) • 02.12. OULU, Nightclub Tähti • 30.11. – En olisi pelaamiseni alkuaikoina osannut kuvitellakaan, että voisin joskus seikkailla Eliten kaltaisissa maailmoissa, mutta sekin oli vasta alkua. – Yritän haastaa itseäni jatkuvasti. Se olisi kuitenkin jotain hyvin metaforista ja kieroutunutta, hieman samaan tapaan kuin Inside from Play Dead. SEINÄJOKI, Rytmikorjaamo (Joulupipari 2016) • 04.12. Olemme kokeneet niin paljon hienoja tarinoita ja tunnelmia peleissä, että saatan joskus löytää vaikkapa sanoittamisen aihetta jo jonkin pelin ydintunnelmasta tai sen hetken aiheuttamasta euforiasta, kun tulen laajassa pelissä pitkän tarinan päätökseen. VIDEOPELIT ovat yksi Mikael Stannen suurimmista intohimoista, ja hän kertoo harrastuksen kulkeneen mukanaan jo vuosikymmeniä. – Minulle laulaminen on ollut suurimpia intohimojani. – Tämän suhteen yksi pelisarja, ja erityisesti tietty osa siitä, on ollut ylitse muiden. LAPPEENRANTA, Old Cock • 12.11. Ravaamme yhtenään yhdessä pelikaupoissa etsimässä uusimpia julkaisuja. Uusikaupunki, Hotelli Aquarius • 04.11. – Välillä tuntuu siltä, että pidän peleistä liian laajalla skaalalla. – Muistan erittäin hyvin sen hetken, kun serkkuni esitteli minulle vuonna 1983 mahtavaa ZX Spectrumiaan ja hehkutti, kuinka sillä pystyy pelaamaan pelejäkin. – Joskus konsoli voi olla unettoman yön pelastus, kun kiertuebussi ajaa keskellä ei-mitään ja päätän joko uppoutua jonkin roolipelin maailmoihin tai sitten lyömme co-opit pystyyn Martinin tai Andersin kanssa. Koko trilogia on niin valtava ja sen maailma täynnä niin aitoja persoonia, että välillä on muistutettava itseään, ettei se kaikki ole totta. Star Citizen, Mass Effect, Dragon Age ja Skyrim yksi toisensa perään ovat laajentaneet käsitystäni siitä, kuinka pelimaailmat voivat olla eskapistille täysin aidontuntuisia mikrouniversumeja. NIVALA, Tuiskula • 11.11. www.kotiteollisuus.com • www.johannakustannus.. Jos minua kiinnostaa nähdä jotain uutta, ei tarvitse kuin kysyä asiasta netissä ja saan heti satoja vinkkejä, minkä myötä löydän edelleen tutuistakin kaupungeista uusia juttuja. Tekisin mielelläni sille erittäin hämärän jatkotai esiosan musiikin kautta! – Sitä paitsi, tiedän varmaksi, että tietyn Atomalta löytyvän kappaleen päämelodia on erittäin läheistä sukua erään erittäin, erittäin hyvän videopelin pääteemalle. – Studiossa riehuessani ja eläytyessäni sain huomata, kuinka laulaminen vaatii koko sielun ja ruumiin voimat. Kun koko maailma huutaa minulle, minun on huudettava takaisin koko maailmalle. Sen saatte selvittää itse! ESKAPISMIA BITTIUNIVERSUMEISSA mielessä sosiaalinen media on avartanut maailmaani paljon. En ehdi keskittyä yhteen peliin tarpeeksi kauan. Paikoilleen jääminen ei sisälly Stannen sanavarastoon. Minun ei tarvinnut kasvaa siihen sisään. Vierastin aina ajatusta väkinäisistä puhtaasti lauletuista kertosäkeistä ja muista teennäisistä yleisönkosiskeluista, jotka eivät ole osa meitä, mutta oikealla hetkellä puhtaasti laulaminen on mahtavaa. – Onkin hienoa huomata kehittyvänsä edelleen! Viimeisimpänä tajusin nauttivani huutamisesta enemmän keikoilla kuin kliinisessä studiossa. Niin paljon kuin pidänkin huippuunsa yksityiskohtaisesta GTA5:sta, rakastan yhtä lailla yksinkertaisimpia puzzleja indiepelejä. Minulla on myös aina aikaa päihittää tyttäreni Rocket Leaguessä, Stanne nauraa. Ai minkä. ANJALA, Mari’s Coffee • 25.11. – Vaikeaksi ajankäyttöni tekee se, että hyvä peli voi tarkoittaa minulle montaa asiaa. TURKU, Logomo (Joulupipari 2016) • 05.12. Joskus saatoimme yhdistellä lauluja useista eri otoista kokonaisuuksiksi, mutta nyt päästin itseni täysin irti ilman minkäänlaisia rajoja. – Moni pelaaja tuntuu haikailevan menneiden ”hyvien aikojen” perään, mutta itse rakastan juuri tätä hetkeä ja erityisesti sitä, miten valtaviksi universumeiksi pelit ovat kehittyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. – Viimeisimpinä olen hakannut loputtomasti iRacingiä, läpäisin viimein Fallout 4:n tarpeeksi täydellisesti ja nautin täysin rinnoin The Witcher 3:sta kaikkien lisäosien kera. LAHTI, Finlandia-klubi (Joulupipari 2016) 01.12. HELSINKI, The Circus (Joulupipari 2016) KT LIVE 52. Tämä kuuluu sekä lavalla että levyllä, kun mies onnistuu nostamaan rimaansa sekä puhtaiden että aggressiivisten laulujen suhteen vielä 42-vuotiaana. – Aloin opetella nopeasti englantia ymmärtääkseni pelejä paremmin, ja onneksi niin kävikin! Olen viettänyt lukemattomia ikimuistoisia hetkiä pelien parissa aina siitä hetkestä alkaen, kun sain asennettua Voodoo2 3DFC -näytönohjaimen ja Quake II räjäytti tajuntani siihen, kun läpäisin The Walking Deadin kakkoskauden. LOHJA, Monaco Nightclub • 22.10. KOTITEOLLISUUS VIERAAN VALLAN AURINKO NYT KAUPOISSA CD / 2x10” / digital Ja Hynysen ensimmäinen ja helvetin huuruinen romaani siitä kylkeen. KEMI, Corner Inn • 05.11. En ole välttämättä siinä kovin hyvä, mutta laulaminen on minulle tapa käsitellä asioita. Hype tarttuu minuun, ja odotan monia pelejä ilmestyviksi haluten muodostaa niistä mielipiteeni välittömästi, ennen kuin ehdin lukea niistä liikaa netistä ja kuunnella kommentteja podcasteistä. Kyllä Karjala opettaa! 14.10. Intohimo näkyy sekä kotona että kiertueilla, kun Stanne haalii uusimmat pelit haltuunsa heti tuoreeltaan ja on aktiivinen toimija niin yksinkuin verkkopelienkin saralla. TAMPERE, Pakkahuone (Joulupipari 2016) • 03.12. Tämä sinetöi Atomalle sen pitelemättömän luonteen. – Samalla olen ehtinyt kokeilla Battlefied 1:n alphaja beta-versioita, tappamaan tonneittain ihmisiä Titanfall 2:ssa ja nostalgisoimaan Abductionia. Se korutont’ on kertomaa... Dark Tranquillityynkin alkoi ilmaantua aikoinaan tunnelmia vahvistavia puhtaita lauluja osittain tämän takia
KEMI, Corner Inn • 05.11. LAPPEENRANTA, Old Cock • 12.11. VARKAUS, Z-One 26.11. Uusikaupunki, Hotelli Aquarius • 04.11. NIVALA, Tuiskula • 11.11. ANJALA, Mari’s Coffee • 25.11. KOTITEOLLISUUS VIERAAN VALLAN AURINKO NYT KAUPOISSA CD / 2x10” / digital Ja Hynysen ensimmäinen ja helvetin huuruinen romaani siitä kylkeen. Se korutont’ on kertomaa... Kyllä Karjala opettaa! 14.10. JOENSUU, Kerubi • 15.10. LOHJA, Monaco Nightclub • 22.10. SAVONLINNA, The Rocks 21.10. TAMPERE, Pakkahuone (Joulupipari 2016) • 03.12. JYVÄSKYLÄ, Lutakko (Joulupipari 2016) • 02.12. OULU, Nightclub Tähti • 30.11. TURKU, Logomo (Joulupipari 2016) • 05.12. www.kotiteollisuus.com • www.johannakustannus.. LAHTI, Finlandia-klubi (Joulupipari 2016) 01.12. SEINÄJOKI, Rytmikorjaamo (Joulupipari 2016) • 04.12. HELSINKI, The Circus (Joulupipari 2016) KT LIVE
Iltahartauksia ympäri saarivaltion englantilaiskoteihin lähettävä ohjelma on kuitenkin kulkenut Patrick Walkerin rinnalla niin kauan kuin mies muistaa. En tietenkään osannut vielä ajatella, kuinka merkittävästä asiasta oli kyse, mutta onhan se retrospektiivisesti tarkkaillen mahtavaa. Silti rakkaus kuorolaulettuun kirkkomusiikkiin ja sen kauneuteen on pysynyt hänen elämänsä varrella vahvana. – Rehtorimme ei antanut koulun laulaa virsiä. Tyyneyttä ja kauneutta löytää helposti myös viktoriaanisen ajan hartaasta musiikista – siis vaikkei Jumalaan uskoisikaan. Hartaat laulut tarjoavat kuitenkin kuulijalleen tyyneyttä ja niiden harvat valonsäteet luovat kontrastillaan voimakkaita voimaantumisen tunteita. Kirkosta vieraantuminen on kaunisteltu termi, sillä hän kertoo nykyisin paheksuvansa kyseistä instituutiota. Sen sijaan yksi opettajista säesti akustisella kitarallaan, kun lauloimme 60–70-lukujen folk-kappaleita. Näillä levyillä on edelleen paikka hänen sydämessään. Walker sai taidekasvatusta myös isoäidiltään, joka nauhoitti elokuvia pojan katseltaviksi. Ensimmäinen ostamani levy oli Jackson 5:n Greatest Hits, kun olin kahdeksan vanha. C horal Evensong on Ison-Britannian yleisradion BBC:n ohjelma, jonka silloin vajaa nelivuotias lähetystoimintayhtiö lähetti radioaalloille ensimmäistä kertaa lokakuussa 1926. Ensimmäisen musiikillisen muistonsa Walker sijoittaa kirkkoon ihan konkreettisesti, sillä hänen yksihuoltajaäitinsä vei nuorta poikaa herranhuoneeseen laulamaan. Uskonmiestä Walkerista ei kuitenkaan saa. – Hänellä oli myös jotain Motown-levyjä, joiden musiikki kiehtoi minua. Siltä löytyvä Maybe Tomorrow on edelleen yksi suosikkikappaleistani. Se oli varmasti harvinaista Margaret Thatcherin valtakauden 1980-luvun alkupuoliskon Isossa-Britanniassa. Yksi näistä oli ranskalaisohjaaja Albert Lamorissen palkittu lyhytelokuva Le Ballon Rouge (1956), jossa yksinäinen nuori poika ystävystyy yhtä lailla yksinäisen punaisen heliumpallon kanssa. Weatherheadin The Christian Agnostic (1965), jossa kirjailija horjuttaa kristinuskon peruspilareita, tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Vaikka hänen näkemyksensä on riisuutunut lähes sähkökitarattomaan pisteeseen, musiikkinsa on edelleen musertavan melankolista. Koskettavia ja kiehtovia uusia juttuja on löytynyt aina tuon tuosta. Äiti kannusti ja ruokki innostusta viemällä häntä Lontooseen gallerioihin ja PÖLKYLLÄ Doom metalin 2000-luvun nousukauden klassikkonimiin luettava Warning henkilöityi Patrick Walkeriin. Äiti kehotti poikaansa ahmimaan kirjallisuutta – asia, jonka kanssa Walkerilla ei ole sittemmin ollut motivaation puutetta. Sen näkeminen aiheuttaa Walkerille edelleen fyysisiä reaktioita. Walker sanoo, ettei voi korostaa tarpeeksi näiden teosten merkitystä elämäänsä. TEKSTI JUKKA HÄTINEN Mielenrauhaa etsimässä 54. Ateismin hedelmistä hän pääsi nautiskelemaan alakoulussaan, jonka rehtorin hän kuvailee olleen ”kovaääninen ateisti”. Myös kuvataide kiinnosti nuorta Walkeria. Walkerin ensimmäisen varsinaisen yhtyeen Warningin laulut ovat itsetutkiskelua ja melankolisten, jopa lohduttomien tunteiden peilejä. Vaikka doom metalissa on aina pelattu raamatullisella kuvastolla, englantilaisen kuorolaulun kirkollista perinnettä juhlistavan 90-vuotiaan viikoittaisen kolmevarttisen ei ensimmäiseksi uskoisi näyttelevän suurtakaan roolia genren kaanoniin luettavien teosten parissa. – Olen ollut nuoruudestani lähtien hyvin vastaanottavainen ja herkkä kaikenlaisille asioille. Teininä luetut kreikkalaiskirjailija Nikos Kazantzakisin The Last Temptation (1955), Jeesuksen perspektiivistä kirjoitettu kiistelty ja kiellettykin teos, ja kriittisen teologin Leslie D. Pariisin kaduilla kuvattu Oscar-palkittu, lähes repliikitön elokuva pitää otteessaan kiehtovalla äänimaailmallaan ja monitulkintaisilla kohtauksillaan pojan ja pallon suhteesta, aina pallon brutaaliin kuolemaan asti. Vaikka Walkeria käytettiin kirkossa laulamassa ja hänen äidillään oli jonkinlainen levykokoelma, hän ei kykene kuvailemaan kasvatustaan saati perhettään musikaaliseksi. Yhtyeen kuoppaamisen jälkeen lauluntekijä on jatkanut visionsa jalostamista 40 Watt Sun -otsikon alla. Vaatimattomissa alemman työväenluokan olosuhteissa varttunut Walker muistaa kuitenkin äitinsä hyllystä löytyneiden Leonard Cohenin Greatest Hits -levyn (1975) ja Hectorinkin versioiman englantilaisen folklaulajan Ralph McTellin ensimmäisten albumien kuuntelun viikonloppuisin. Ohjelmassa olivat muun muassa Ed McCurdyn Last Night I Had the Strangest Dream, Bob Dylanin Blowin’ in the Wind ja Don McLeanin Vincent
Watching from a Distance edustaa melodista ja minimalistista doom metalia, jossa jokainen nuotti ja rummunisku tuntuu harkitulta lisäpainolta perässä vedettävään kivirekeen. – Olisihan se ollut mukavaa, jos Warningilla olisi ollut ”fanikantaa” niin kuin nykyisin vaikuttaa olevan. Reverend Bizarren vaikutusta vuosituhannen vaihteen jälkeen nousseeseen tuomioaaltoon ei sovi aliarvioida, vaikkei katselisikaan maailmaa sinivalkoisin lasein. Vielä 1990-luvun puolella, nuorempana ja kenties kirkasotsaisempana, Walker koki yhteenkuuluvuutta suht tiiviiseen doomskeneen. Liikkeen suosio toi Walkerin mukaan lieveilmiöitä, joiden takia hän vieraantui koko skenestä (eikä tällä hetkellä keksi montaa asiaa, joista piittaisi vähempää). – En ole kuunnellut sitä vuosikausiin. Doomin ylenkatsottuihin kulttiklassikoihin lukeutuva teos pitää sisällään John Brennerin raakaa tuomioriffittelyä ja laulutaitojen äärirajoilla liikkumista. Levylle ladatun tunteenpalon määrästä ei kuitenkaan voi kiistellä. Vuonna 2006 ilmestyi yhtyeen toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt albumi Watching from a Distance. Esikoislevyä seuranneen Euroopan-kiertueen pettymykset saivat Walkerin kuoppaamaan bändinsä. – Sen kuultuani tein päätöksen, että tätä tahdon tehdä. Yhtyeen toiseksi viimeinen esiintyminen tapahtui 20. Varoitus annettu Patrick Walker soitteli kouluaikoinaan useammassakin bändissä, joskin lähinnä yleisen hauskanpidon ja opettelun vuoksi. Se on asia, jonka kanssa minun on edelleen vaikea elää. Tapahtuma oli doomin saralla pyhiinvaelluskohde, jonne matkustettiin ympäri Suomen. Kun Lee Dorrianin levymerkki Rise Above julkaisi alkutaipaleellaan baltimorelaisen Revelation-yhtyeen debyytin Salvation’s Answer (1991), Walkerin suhtautuminen soittamiseen muuttui. Kuvitus ja kuvataide näyttelivät isoa roolia Walkerin elämässä, kunnes saivat väistyä lukiossa soittamisen tieltä. Tällä kertaa lopullisesti. Walker on todennut aiemminkin dramaattisesti, että jos musiikkinsa koetaan näin, hän on epäonnistunut säveltäjänä ja biisinkirjoittajana. Illan avasivat Reverend Bizarren kitaristin Kimi Kärjen uusi kokoonpano Lord Vicar, Garden of Worm ja The Wandering Midget. Vaikka Warning perustettiin virallisesti muutamaa vuotta myöhemmin, voidaan tuo piste lukea yhtyeen synnyn katalyytiksi. Walkerin vaikeroimat introspektiiviset sanoitukset saavat tuntemaan maailman taakan harteillaan. Levyllä on asioita, jotka olisin tehnyt hyvin eri lailla. Perinteisemmän doom metalin ystäville debyytti edustaa edelleen Warning-katalogin helmeä, mutta yhtyeen ainutlaatuisin teos oli jäädä tekemättä. Walker koki, että hänellä oli lauluja, jotka olisi julkaistava Warningin nimellä. Kakkoslevyn julkaisun jälkeen mennyt montaa vuotta, kun Warning pisti instrumenttinsa pussiin. Mestariteos luo alkusoinnuistaan tunnelman, joka eristää kuulijan arjen keskeltä tilaan, jossa on yksin Walkerin tunteiden armoilla. Warningin taru ei ollut kuitenkaan onneksi vielä ohi. Syvältä omista kokemuksista kumpuavat kappaleet on tarkoitettu kauniiksi lauluiksi elämästä, vaikka aihepiirit olisivatkin melankolisia. Warningin ensimmäinen pitkäsoitto The Strength to Dream (1999) sai osakseen suitsutusta vannoutuneessa mutta undergroundia asuttaneessa doomskenessä. Moni pitää teosta masentavana ja synkkänä – tarkoittaen niitä kuitenkin tässä tapauksessa positiivisina kuvauksina. joulukuuta 2008 Tampereen Yo-talolla. Soittelimme lähinnä hämärillä ja nuhruisilla klubeilla 40–50 ihmiselle, eikä illan päätteeksi jäänyt yhtään rahaa. näyttelyihin aina kun esillä oli jotain mielenkiintoista. Syvältä kumpuaa myös suhtautuminen kymmenen vuotta täyttäneeseen albumiin. Lämminhenkisestä ja PÖ LK YL LÄ 56
Edellislevyllään Walker kuulosti polvilleen vajonneelta mieheltä, lyödyltä ja musertuneelta. – Muistan illan hyvin. Kirjoitan aina kappaleeni akustisen kitaran avustuksella. Ja brittihuumori nostaa päätään ensi kertaa. Bändi tuntuisi puhuttelevan edelleen doomfaneja, ja bändiä tunnutaan vieläkin buukkaavan alan tapahtumiin. Olin kasvanut ulos Warningista. Olisin vain tahtonut olla peiton alla. Tahdon vain tehdä kaunista musiikkia. Tämä tulee luonnostaan. Viime vuonna Helsingissä Walkerin käsissä oli osan keikasta Les Paul, mutta valtaosan ajasta mies luotti akustiseen kitaraansa, kuten koko konsertin keston 2013 Savoy-teatterissa. (”And like the snow that’s falling / I’ve never been so pure before / Christiania, before I leave you / You’ll leave a mark on me.”) Viimeiseksi ja kenties merkittävimmäksi, valonpilkahduksia löytyi entistä enemmän. Walkerin rakkautta Marillioniin on käsitelty lähes jokaisessa hänen antamassaan haastattelussa, eikä mies edelleenkään keksi kaikkien aikojen suosikkibändikseen muuta. Vaikka nimi 40 Watt Sun lainattiinkin Marillionilta, musiikki pysyi yhtä ”epäprogressiivisena” kuin Warningilla. Onnellisuuden hetkiä löytyy onneksi elävästä elämästä tälläkin hetkellä. Jos kuulen, että jokin kirjoittamani koskettaa yksittäistä kuulijaa, tunnen olevani lähempänä jonkinlaista täyttymystä. – Kirjoitan omasta elämästäni, ei minua kiinnostaisi tehdä tätä muuten. Yritä kuvitella itsesi saappaisiini: soitat yhdessä ja samassa bändissä, elät ja kasvat sen mukana kolmikymppiseksi. Ensinnäkin, sähkökitaran rinnalle oli tuotu akustisia elementtejä, jotka rikastivat sekä dynamiikkaa että äänimaailmaa. Luonnolliseen progressioon kuuluu myös se, että akustisia kohtia sisältävät kappaleet ovat alkaneet saada 40 Watt Sunin konserteissa kokonaan sähkökitarattoman käsittelyn. The Inside Room -debyytti (2011) jatkoi Warningin melodisen minimalismin viitoittamalla tiellä, mutta mukana oli uusiakin elementtejä. Epäilen sen johtuvan palstatilan puutteesta. Vaikka 40 Watt Sun ajoi yhtä synkässä metsässä kuin Warning, se tiesi auringon paistavan jossain puiden takana. Se oli todella rankkaa. – Jos ollaan aivan rehellisiä, onhan Warning aivan kamala nimi bändille. Ei hän edelleenkään laulanut rinta rottingilla maailmaa vastaan, mutta äänessään soi kirkkaana uusi tunne: toivo. 40 Watt Sun esiintyy 26.11. Kaikki mikä häntä elävässä elämässä liikuttaa – taiteesta tapahtumiin – kerääntyy hänen sisäänsä odottamaan luovaa vapautusta. Levy soi kuitenkin monisävyisemmin ja äänimaailmaltaan rikkaammin kuin yksikään aiemmista Walker-teoksista. – Täydellinen päivä elämässäni olisi sunnuntai-iltapäivä, josta viettäisin useamman tunnin ruokaa laittaen, ovi etupihalle avoinna ja viinipullo korkattuna, BBC:n Radio 3 -kanavaa kuunnellen. Milloin on turhauttanut, milloin suututtanut ja milloin masentanut. Marillionin toista albumia puunattiin peräti kymmenessä eri studiossa, eikä bändi ollut jälkikäteen tyytyväinen lopputulokseen. Minun oli aika jatkaa matkaa ja luoda uusia kanavia ja konteksteja musiikilliselle ilmaisulleni. Musiikin kirjoittaminen ja laulaminen ovat edelleen Walkerille luonnollisimmat itseilmaisun keinot. En kuitenkaan tahdo aliarvioida tämän päivän musiikkifaneja, he suhtautuvat erilaisiin asioihin huomattavasti avoimemmin mielin kuin 20 vuotta sitten. Warningin astuessa lavalle kello oli jo muutaman tunnin seuraavan vuorokauden puolella. Hän väittää, että ne ovat myös ainoat kaksi asiaa, joissa hän on todella hyvä. Palstatila tulee tälläkin kertaa metalliaviisista, vaikka lehden kanssa samana päivänä ilmestyvä 40 Watt Sunin Wider than the Sky -albumi sisältää metallia vain cd-levyssä käytetyn ohuen alumiinikerroksen verran. Se on oikeastaan kaikki mitä tahdon. Olin ollut todella onneton jo pitkään, ja kun sain lopettamispäätöksen viimein tehtyä, tunsin sanoinkuvaamatonta helpotusta. Nimi on peräisin Marillionin kappaleesta Emerald Lies. Toisekseen, introspektiiviset sanoitukset alkoivat sitoutua paikkoihin ja tapahtumiin eivätkä olleet enää niin universaaleja kuin Warningilla. Akustisia auringonsäteitä Walkerin seuraava ilmaisukanava sai nimekseen 40 Watt Sun. Ei kukaan enää hämmästele, jos Wovenhand jakaa lavan Godfleshin kanssa. Tämä siis ennen yhtäkään levyarviota tai muuta julkista kritiikkiä. Walker kertoo levyn teemojen syntyneen samoin kuin ennenkin. – Warningin ja 40 Watt Sunin eroina ovat bändien nimet ja niissä musisoivat jäsenet. Akustinen ei ole säikäyttänyt 40 Watt Sunin ystäviä, joista moni on seurannut Walkeria Warningin ajoilta. Meillä on ollut monta rautaa tulessa ja olemme kulkeneet läpi rankkojen vaiheiden. "Jos ollaan aivan rehellisiä, onhan Warning aivan kamala nimi bändille. Kaikki muu on luonnollista progressiota, ei tietoista erilaisuuden tavoittelua. Minua nolotti sanoinkuvaamattoman paljon, kun ihmiset kysyivät minulta kokoonpanoni nimeä. Niin, se samainen radiokanava, joka lähettää Choral Evensongin. – En osaa sanoa mitään syytä tähän. Oikeat syyt päätöksen takana ovat kuitenkin toiset. – Tämän levyn äänittämisen ja julkaisun väliin mahtuu yli puolitoista vuotta. Kaikki mitä minä teen, on jatkumoa, oli otsikko mikä tahansa. Korjaamon vintillä Helsingissä. Kakkoslevyllä akustinen kitara on ottanut lopullisen niskalenkin. Kun Wider than the Skyn lehdistötiedote viimein lähti maailmalle, myönnän rehellisesti itkeneeni. Walkerin tiedottaessa Warningin lopetuspäätöksestä pian konsertin jälkeen hänen vieroksumassaan skenessä alkoi pyöriä huhuja muun muassa siitä, että humalainen suomalaisyleisö sytkäreineen ja hoilaamisineen – siis laulamassa hänen kappaleitaan! – oli hänelle liikaa. Minusta ero on pinnallinen. Minua nolotti sanoinkuvaamattoman paljon, kun ihmiset kysyivät minulta kokoonpanoni nimeä." kosteatunnelmaisesta loppuvuoden pitkästä illasta jäi tuskin monelle lipunkantaa enempää muistoja. Keikka oli juuri ennen joulua ja ulkona tuiskusi lunta. 57. Lähdin koulusta samana vuonna. – Perustin Warningin kun olin 16. En halunnut olla 40-vuotiaana samassa veneessä kuin teini-ikäisenä. En nauttinut soittamisesta ylipäätään silloin ollenkaan, ja vielä vähemmän soittoajastamme. On vaikea erottaa, onko Walker tosissaan vai vitsaileeko, kun hän sanoo uskovansa olevansa onnellisempi, jos ei tekisi taidetta lainkaan. Mielenrauhaa. – Vaikka minusta olisi mukava soittaa muunlaisillakin festivaaleilla, asian laita tuntuu olevan tämä. Tärkeintä on, että ei olisi mitään murehdittavaa. ”Through the Silk Cut haze to the smeared mascara / A 40 watt sun on a courtroom drama”, Fish laulaa dramaattisesti brittiläisen neoprogebändin Fugazi-levyllä (1984). Ainakin jälkimmäinen osa kuulostaa tutulta
58. Taloudelliset realiteetit ja henkilökohtaiset syyt katkaisivat nousun kuitenkin juuri kriittisellä hetkellä. Bändiä alusta asti luotsannut kitaristi-laulaja Kenn Nardi vetäytyi turhautuneena varjoihin yli vuosikymmenen ajaksi, mutta luova liekki jäi kytemään. Fyysinen Dancing with the Past saattaa olla hieman haasteellinen hankittava, joskin cd-julkaisusta vastaavan Divebombin sivuja kannattaa käydä vilkaisemassa. Toivottavasti tilanne muuttuu tämän kirjoituksen ansiosta edes muutaman lisäkorvaparin verran. Progressiivista metallia, kyllä, mutta millaisista aineksista. Itse tartuin albumiin vasta tämän vuoden puolella ja voin nostaa Dancing with the Pastin hyvällä omatunnolla vuoden 2014 parhaaksi julkaisuksi. Screams & Whispers (1993) oli bändin parhaalta soundannut ja tarttuvin levytys, jonka omaperäinen progressiivinen metalli olisi sisältänyt potkua huomattavasti isompaankin suosioon. Myös Spotify tarjoaa mahdollisuuden kiekon tyypittämiseen. Salamyhkän ruodittavaksi levy pääsee siksi, että tämä kaksi täyteen ahdettua pylpyrää – 28 kappaletta ja 157 minuuttia – käsittävä paketti on sisältönsä puolesta käytännössä suoraa jatkoa siitä, mihin Anacrusis aikoinaan lopetti. Anacrusisin paikoin hieman kulmikkaaseen ilmaisuun verraten monipuoliset kappaleet soljuvat entistäkin sujuvammin. NELJÄ pitkäsoittoa 1980–90-lukujen taitteessa julkaissut Anacrusis hajosi juuri kun alkoi saada palikkansa hivenen tuotetumpaan järjestykseen. Tuntuu jokseenkin omituiselta, että näin valtava annos suoraan Anacrusisin perintöä jatkavaa loistavaa musiikkia on jäänyt lähes täysin vaille huomiota. Sydämellisen muusikon varjoihin jäänyt mestariteos KENN NARDI Dancing with the Past DIVEBOMB 2014 TEKSTI KARI KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Anacrusis-yhtyeen raunioille noussut Kenn Nardi julkaisi nimellään runsaudensarven musiikillista neroutta, jonka olemassaolosta ei tiedä juuri kukaan. Levyn soundi on hieman kova ja teollisen oloinen ja olisi eittämättä hyötynyt isommasta budjetista, mutta lopputulos kuulostaa silti perhanan hyvältä. Kontakti vanhojen soittokamujen kanssa oli edelleen tallella, ja kun Nardi huomasi, että Anacrusisilla oli yhä kysyntää – jopa enemmän kuin koskaan aiemmin – hän päätti kasata bändin rivit uuteen tulemiseen. Kuinka arvostaa jotain, jonka olemassaolosta ei ole mitään tietoa. Omalla tavallaan nerokkaita ja edelleen kuuntelua kestäviä teoksia joka ainut. Inspiraatio ja musiikkiin vuodettu rakkaus on läsnä kauttaaltaan. Tunnelmat vaihtelevat aggressiosta epätoivoon ja kauneudesta lohduttomaan melankoliaan. Tarttuvien kuvioiden ja erilaisten tunnelmien kirjo on valtava. Ja millainen paketti kyseessä onkaan! Dancing with the Past sisältää pääosin joko Anacrusisin paluuta varten sävellettyä tai Nardin yksinään kirjoittamaa uutta materiaalia, mutta mukana on myös vanhempia ideoita ja yksi uudelleen sähköiseen muotoon sovitettu Cruel April -raita. Vuoden 2014 lopulla mies julkaisi omalla nimellään soolotuplan, joka kantaa osuvasti nimeä Dancing with the Past. Paluu tapahtui pehmeästi ja pääosin akustisesti tunnelmoivan Cruel April -nimen alla, mutta myös Anacrusis kyttäsi nurkan takana omaa tilaisuuttaan. VUOSIEN 2009-13 välisenä aikana Anacrusis keikkaili, äänitti kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan uudestaan ja sävelsi uusia kappaleita uutta levyä varten. Mukana on doomahtavia riffejä, thrashmetallista kiihdyttelyä, raskasta ja alavireistä riffimurjontaa, todella kauniita ja kliseitä välttäviä melodioita sekä Nardin monipuolista, kaikessa hiomattomuudessaankin valloittavaa laulua. Levy ei sisällä älyttömästä mitastaan huolimatta mitään ylimääräistä vaan esittelee Nardin nerokasta melodianja draamantajua entistäkin jalostuneemmassa muodossa. Kunnioitusta herättää myös se, että Nardi vastaa levyn soittamisesta, tuottamisesta, miksauksesta, ohjelmoinnista, säveltämisestä ja sanoittamisesta Anacrusis-jäsenten kanssa tehtyjä muutamia kuvioita ja rumpukuvioiden sovittamista lukuun ottamatta kokonaan itse. Hyvin alkanut paluu katkesi kuitenkin ennen äänitysten alkamista ja Nardi päätti jatkaa säveltämistä omillaan. TUPLAN musiikkia on vaikea kuvailla yhdellä tai kahdella sanalla. Saldoksi jäivät thrash metalista ammentanut, kulttimainetta nauttiva Suffering Hour (1988), sekava ja kokeellinen Reason (1990), melodiaa, thrashiä ja progemetallia tyylikkäästi naittanut Manic Impressions (1991) sekä mainittu Screams & Whispers. Tästä huolimatta ensin digitaalisesti ja sittemmin myös fyysisesti ilmestynyt julkaisu on lentänyt jatkuvasti alta tutkan
Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min.. HELSINKI, Finlandia-talo Klo 20.00. Liput toimituskuluineen alkaen: seisova permanto 54,50 €, istumapaikat 59,50 €. VIELÄ EHDIT! To 10.11. & HIS POWER BAND J U H L A K I E R T U E 1 9 6 6 50 v . HELSINKI Savoy-teatteri Liput kuluineen alkaen: permanto 59,50 €, parveke 54,50 €. La 4.3.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00.Ovet klo 18.00. K I E R T U E E N P Ä Ä T Ö S K O N S E R T T I T Ä H T I V I E R A I N E E N La 10.12. LAPPEENRANTA, Jäähalli. Pe 18.11. TURKU, Logomo Ti 8.11. Pe 2.12. HELSINKI, Kulttuuritalo Liput kuluineen alk. TAMPERE, Tampere-talo. www.hector.fi Lisäkonsertit nyt myynnissä! TAMPERE ti 22.11. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit Y H T E I S T Y Ö S S Ä : Ma 7.11. Liput kuluineen alk. L I P U N M Y Y N T I : w w w. JYVÄSKYLÄ, Paviljonki. OULU, Ouluhalli. Progelegenda ensimmäistä kertaa Suomessa! Su 23.10. ja ti 22.11. Voisi jopa luulla, että lavalla on Bowie itse.” LA Review Vip-illallispaketit alk.149 € + Alv 24% (184,76€) Pe 11.11. Ma 21. HELSINKI, Hartwall Arena. TURKU to 1.12. La 12.11. 49,50 €. ja to 1.12. La 26.11. La 3.12. VIP-paketit alkaen 119 € + Alv 24% (147,56€). “David Brightonin karisma pitää yleisön otteessaan. 2 1 6 Ke 1.2.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00.Ovet klo 19.00. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Liput kuluineen alk. LAHTI, Lahti Halli. KUOPIO, Kuopio-halli. La 19.11. 59,50 €. Liput toimituskuluineen alkaen 59,50 €. VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. Ke 16.11.2016 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 19.00. 010 841 4185. 67,50 €. Kaikki konsertit alkavat klo 20.00. KOTKA, Ruonalan urheiluhalli. Hänen lauluäänensä on huikea ja yhdennäköisyytensä David Bowien kanssa häkellyttävä. To 8.12. SEINÄJOKI, Seinäjoki Areena. TURKU, Logomo
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Heavy metal vuonna yksi Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa JA R K K O P IE TA R IN E N ARVIOT 61. Kaikesta kuuluu, että missio on sisäistetty sisuskalunrippeitä myöten. ”All death is pure / Life is a disease / and suicide it’s only cure”, solisti toteaa puolestaan Holiday in the Cemetery -kappaleessa. Fiilis, että bändin jätkillä on hallussaan jotain, mitä en ymmärrä loppuun asti, mutta joka kiehtoo ja kietoo syleilyynsä, kenties jopa kohtalokkain seurauksin. Ensinnäkin on voima. Vaikka kyseessä on tavattoman tahkottu raskaan rockin alalaji, siinä on näemmä vieläkin mahdollista saada aikaan ensirakastumisen hetkistä muistuttavaa jälkeä. Äänenpaino on sen verran vakuuttava, että kuulija alkaa sommitella hirttosolmua Lugeria ja pilleripurkkeja kaivellen. Paitsi että mies laukoo tällä levyllä uransa monipuolisimpia laulusuorituksia, hän tekee sen vieläpä suvereenilla tatsilla. Hynnisestä irtoaa niin yltiöpäisen dramaattinen, pahaenteisen tyyni kuin totaalisen riivattukin ilmaisu, ja miehen täydellinen eläytyminen tehtäväänsä johtaa yhteen tämä maan metallihistorian kovimmista levylaulusuorituksista. Parhaassa tapauksessa se saa niskanikamat raksahtelemaan ja lopulta sijoiltaan. Kun Hynninen repii sielunsa syövereistä I Am a Name on Your Funeral Wreath -biisin ozzymaisen ”oolraitnaun”, se on kuin kaunis jäähyväisviesti mestarille. Matti Riekki Albumi julkaistaan 11. Se, että bändi älysi kiinnittää viime vuosikymmenen lopussa solistikseen Reverend Bizarressa tuomionsa kärsineen Sami ”Albert Witchfinder” Hynnisen, kantaa viimeistään nyt ihanan myrkyllistä hedelmää. Tämän hevimetallisempaa levyä en ole kuullut pitkään aikaan. marraskuuta. Pohjalaisen Spiritus Mortisin pitkän uran neljäs pitkäsoitto omaa tämän kaiken. Vaan pyöritellään nyt kuitenkin ensin. Spiritus Mortis ei mallinna tehtyä halpaan hintaan vaan soittaa ikiaikaisia säveliä niitä kunnioittaen, vaalien ja rakastaen. SPIRITUS MORTIS The Year Is One SVART Hyvässä heavy metalissa on kyse muutamasta tärkeästä perusraaka-aineesta, joista rakentuu tähtiasetelmien niin suodessa tukevarunkoinen rienauksen temppeli. Se, joka saa tuntemaan vaikka uinuvassa aamuonnikassa, että jumalauta, tämä musiikki kuulokkeissa olen voittamaton – pois tieltä! Edeltävään liittyy vaarantunne. Sitten on tarttuvuus, puoleensa korskeimman tritonuksen lailla houkutteleva sointi, joka pakottaa antamaan musiikille kaiken huomionsa. Hynninen sulaa orgaaniseksi osaksi ympäröivää musiikkia, joka taas edustaa esimerkilliseen tapaan Spiritus Mortisin leipälajia, Black Sabbath– Pentagram–Candlemass -linjan luvunlaskentaa. Mikään yhden miehen tuomionteatteri The Year Is One ei kuitenkaan ole. Lopuksi tulee röyhkeänraju ilkikurisuus, meininki, joka saa naaman leveään virneeseen, vaikka sanoituksissa puhutaan hautausmaan kalmojen kera parittelemisesta. Fenrizinkin on pakko hyväksyä
The Road to Valhöll on ankara, haasteellinen ja melkoisen vaativa kuuntelukokemus. BRUJERIA Pocho Aztlan NUCLEAR BLAST Los Angelesissa mukiloitiin vuonna 1991 poliisien takaa-ajon päätteeksi ja toimesta musta mies nimeltä Rodney King. Nousujen ja laskujen dynamiikka on tässä mielessä niin perinteistä Marillionia kuin olla ja voi. Yksilötasolla Atoma on solisti Mikael Stannen näytöstä. Näin, vaikka julkaisut jättävät joskus toivomisen varaa ja veteraaneille ominainen pöhötautikin on vaivana paikoin. Osittain samaa henkeä edustaa niin ikään Oulusta saapuva, säkkipimeiden perversioiden keskellä piehtaroiva Black Mass Pervertor. Ainoat musiikillisesti vaihtoehtoisemmat hetket koetaan intron ja outron muodossa, vaikka esimerkiksi Carpathian Forest -henkinen Confronted by Mean Spirits antaa ymmärtää, että bändiltä löytyisi kykyä mielenkiintoistenkin kappaleiden säveltämiseen. Valitettavasti myös napinan aihe on vanha tuttu. Joni Juutilainen GRAND MASSIVE 3 METALVILLE Albumin nimi kertoo, monettako kokopitkää Saksan viisikko puskee ilmoille. Lajina on espanjaksi syljetty hardja grindcoren sotku. South Centralista levinnyt mellakka vaati 55 kuolonuhria, yli 2000 loukkaantui. Kun puhutaan mustasta metallista, suoraviivaisuus ja konstailemattomuus lasketaan usein hyveiksi. Black Mass Pervertorin kohdalla tämä tuntuu tosin kääntyvän itseään vastaan, sillä levystä jää harmittavan yksipuolinen ja tylsäkin kuva. Tämä levy tekee onnelliseksi niin bändin kuin faniensa puolesta. Tosiasiassa bändissä on vaikuttanut vuosien saatossa useita grindcoren ja death metalin suurhahmoja, kuten Raymond Herrera (Fear Factory), Adrian ja Daniel Erlandsson (At the Gates, Arch Enemy) ja edesmennyt Jesse Pintado (Napalm Death). Pasi Lehtonen MARILLION F.E.A.R. Bändi vetää kulmat suoriksi ja kuulostaa pelkästään ankaralta. Phanerosis jättää valitettavan valjun kuvan itsestään. Atoma on helppoa mutta merkityksellistä kuunneltavaa. Lisää monipuolisuutta peliin, ja Black Mass Pervertorista voidaan puhua näillä markkinoilla vakavasti otettavana tekijänä. Tämä oli viimeinen pisara puolisotilaallisesti lainjakamiseen suhtautuneen poliisipäällikön Daryl Gatesin toimiin kyllästyneelle latinoja afroamerikkalaisväestölle. Yhtyeen musiikki on pysynyt sekä häiritsevänä että kiihkeänä, eikä vinksahtaneisuudestakaan ole luovuttu. Sen musiikista paistaa aitous. Vaikutelma on näiltä osin liiankin tuttu, ellei peräti kulunut. Alex Andronikos ei ole bisneksen monipuolisimpia laulajia mutta hoitaa homman kotiin. Rotheryn tyylikäs kitarointi kantaa jälleen mainiosti, ja Mark Kellyn koskettimista irtoaa paikoin mukavasti Pink Floydista muistuttavia sävyjä. Seitsemän kappaletta ja rapiat puoli tuntia on levylle sopiva pituus. Taurus jättää hieman kylmäksi, mutta hyytävillä kaiuilla maustettu akkariveto Horseman palauttaa levyn äkkiä ruotuun. Kieli on poskessa, mutta se on tungettu sinne sopivan vihaisesti. Oikeastaan ensimmäistä kertaa Brujerian levyltä korostuu nyt viesti, jossa lukee isolla präntillä: ”Nyt ei muuten leikitä.” Satongo murskaa yhtä kaikkivoipaisella intensiteetillä kuin samoilla kulmilla aikoinaan melunnut Terrorizer. on tutun massiivinen ja aluksi muodoiltaan vaikeasti hahmotettava levy. Brujerian, ”Noituuden”, ¡Demoniaco!-ensidemo oli toki äänitetty jo vuonna 1990, ja millä kokoonpanolla! Krediiteistä löytyvät sellaiset hahmot kuin Jello Biafra (Dead Kennedys), Billy Gould (Faith No More) ja Dino Cazares (Fear Factory, Asesino). Onneksi vinyyliformaatti tarjoaa pakollisen hengähdysja sisäistämistauon puolenvaihdon yhteydessä. Pliisun tittelin ei kannata antaa hämätä, sillä Grand Massive veivaa tummasävyistä, metalliin vivahtavaa rockiaan varsin mallikkaasti. Matti Riekki BLACK MASS PERVERTOR Phanerosis BARBARIAN WRATH Oululainen black metal on kulminoitunut pitkälti Impaled Nazarenen alkuvuosien raivokkaisiin tuotoksiin. Mega DARK TRANQUILLITY Atoma CENTURY MEDIA Joskus pari tippaa tuoretta verta on parempi kuin pussillinen vanhaa. Kappaleita on mukana vain viisi, ja näistä kolme ylittää 16 minuutin rajan. Edeltäjäänsä verrattuna F.E.A.R. Vahvuudet ovat muutoinkin ennallaan. Vuonna 1993 purkiteltiin puolestaan debyytti Matando Güeros (”Tappakaa valkoiset”). Nämä necrocorridot naulataan otsaan. Vielä kun mies kirjoittaa tavanomaisia metallisanoituksia tyylikkäämpää lyriikkaa, ei voi muuta kuin silittää kultakutrejaan. Onhan sen riitettävä! Tomi Pohto IRON BORIS The Road to Valhöll WE ARE THE TRAIL/RÄMEKUUKKELI Iron Boris tunkeutui väkisin tietoisuuteen puolitoista vuotta sitten ilmestyneellä splittiseiskalla Pigeon Huntin kanssa. Seuraavana vuonna puhkesi sellainen tappelu, että tarvittiin kansalliskaartin väliintuloa, jottei koko Enkelten kaupunki olisi palanut. Napalm Death) mureat soundit varmistavat, että tarina menee perille, vaikka hispanjol ei olisikaan hallussa. F.E.A.R. Levy ei tarjoa mitään mullistavaa, mutta se murjoo tauluun, karjuu, uhkailee ja kehtaa vielä pullistella lopuksi. Nyt irtiotot hardcoren ja metallin hybridistä asettuvat luonnollisemmin ja tarttuvammin osaksi musiikkia. Dark Tranquillityllä on toki vyöllään useita kovia kiekkoja, mutta monesti sen levyt ovat tyytyneet väläyttelemään päähän kerrasta iskeytyviä täsmäralleja, kokonaisuuden kustannuksella. Levyllä on paljon välisoitonomaisia hauraita tunnelmakohtia, jotka haisevat liiaksi vain kahden voimallisemman osion väliin liimatulta täytteeltä. Bändin linjaksi on valikoitunut suoraviivainen ja syvällä sisimmässään hyvinkin punkahtava black metal, joka purskauttelee lyhyitä kappaleita sujuvasti ja asiaankuuluvalla intensiivisyydellä. Nyt pitäisi päästä keikalle huutamaan ja taputtamaan. Vaikkei kokemus ollut kaikkein iloisin tai unohtumattomin, nimi jäi mieleen. Nyt tie on avattu ensimmäistä täyspitkää varten, joten pois alta risut ja männynkävyt. Liekö koskaan mies on onnistunut raakkumaan ja vetelemään tunteikkaita puhtaita yhtä soveliaassa suhteessa. Meno jatkuu kuin taukoa ei olisi ollutkaan. Kova ukko. Bändin brittiläisestä neoprogesta aikoinaan irtaantunut soundi on kuitenkin niin tunnistettava, pehmeän rakastettava ja aina jossain määrin haasteellinen, että levyt tarjoavat heikoimmillaankin aina paljon kuunneltavaa. (Fuck Everyone and Run) EAR Marillion on jokseenkin ainoa progressiivisen rockin ryhmittymä, jonka uusia studiolevyjä odotan edelleen suurella mielenkiinnolla. Albumi käynnistyy tykillä riffittelyllä: Deliver Me on tarttuvaa kamaa. Hatunnosto siitä, että täytebiisit on jätetty pois. Hogarthin läpitunkeva, kirkas ja sävykäs ääni on täynnä tunnetta. Omaleimaisesta otteesta iso osa kuuluu Asmolle, jonka repivä äänenkäyttö kiskoo ajoittain moniin eri suuntiin sinkoilevaa musiikkia takaisin kohti sen synkkää ydintä. Pocho Aztlan on oivallinen grind/ hardcore-turpasauna. Power of God ei jää paljon jälkeen. Ei hassumpia oppi-isiä. ei ole myöskään yhtä kappaleorieARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Olen pyöräyttänyt levyn tähän mennessä parikymmentä kertaa, ja se imaisee väkisin kyytiinsä joka ikisellä ajolla. Jonkinlaista yleistä selkeytymistä on kuitenkin tapahtunut. Ja kyllä, pöhöä on liikkeellä tälläkin kertaa. Bändi operoi Monster Magnetin, Mustaschin ja Danzigin viitoittamalla polulla. Atomalta ei ehkä löydy yhtyeen katalogin tarraavimpia irtohittejä, mutta sillä ei ole myöskään yhden yhtä kehnoa tai edes keskinkertaista raitaa. Tämän pochon (Meksikon alkuperäisasukkaiden jälkeläinen, joiden olemassaoloon suhtaudutaan yhtä nihkeästi rajan molemmin puolin) oli viimein löydettävä väylä vihansa purkamiseksi. Hivenen ontuva vertaus tahtoo sanoa, että yksi ruotsalaisen melodisen deathin suurista on yli neljännesvuosisata perustamisensa jälkeen ja totuttuja jäseniä menetettyään elämänsä vedossa. Melodiat ovat ruotsipriimaa, perusta raskaankirpeä, soitto ammattimiesten taattua tekemistä ja ulostuonti muutenkin vakuuttavalla tolalla. Bändi esiintyi alusta alkaen salanimillä ja huivien peitossa, vakuuttaen edustavansa Tijuanan huumekartellien koviksia. ”Kolmonen” pitää otteessaan ja jättää hyvän maun, vaikkei melodioilla mässäilläkään päätöskappale Souleatersiä lukuun ottamatta. Yksinkertaisen tarttuvat koukut ovat vähissä, mutta pitkillä vedoilla maalatut herkulliset äänimaisemat loistavat tuttuun tapaan surumielisen valloittavasti. Bändi ei ole pitänyt suotta kiirusta: viimeksi tuutattiin ilmoille Brujerizmokokopitkä vuonna 2000. Näihin aikoihin mustui Juan ”Juan Brujo” Lepenkin mieli. Levyn kuusitoista biisiä on puristettu 33 minuuttiin, joten asia esitetään ytimekkäästi ja ilman turhia kiertelyjä. Uudella levyllä kuullaan rummuissa Nicholas ”Hongo Jr” Barkeria (Cradle of Filth, Dimmu Borgir), bassossa Carcassin Jeff ”El Cynico” Walkeria ja kitarassa Napalm Deathin voimahahmoa, Shane ”Hongo” Emburya. Russ Russellin (mm
Mukana rohisee alas viritetty metallikitara ja todella hevisti m ätkivät rummut, mutta kokonaisuus on silti ilmava. Jylhäksi tarkoitetut paisuttelut, taonnat ja jolkotukset eivät kykene tarjoamaan kuin lähinnä marginaalista miekankalistelua. Koskinen musiikkia kuunnellut. Teokselta uupuvat myös rallit, joilla Sabaton on parhaimmillaan: iskevät, hoilaamista edellyttävät, täydelliset livekappaleet. Ja näitä se ojentaakin, alusta loppuun. Ryhmä on saanut niin levyllä kuin lauteilla aikaan sellaisia tunteita, että fanikuntansa megalomaaninen kasvu on vain oikeutettua. Vaikea sanoa, johtuuko materiaalin jumittavuus ja jonkinasteinen epävireisyys liian monesta kokista vai mistä. Jotain isomman luokan kekseliäisyyttä yhtye kuitenkin kaipaisi. Iivarinen lukeutuu toisella soololevyll ään kirjojeni poikkeuksiin. Spectrale irtautuu ilmaisullaan metallista lähes täysin ja luo kokeilullista, akustispainotteista musiikkiaan, josta löytää viitteitä klassiseen ja leffasoundtrackeihin. Suositellaan nautittavaksi kuulokkeiden kera. Tasokkaalle postblack metalille on kieltämättä oma suuri kysyntänsä, mutta tästä julkaisusta ei ole siihen valitettavasti vastaamaan. Se soveltuu, h ämmästyttävää kyll ä, yht ä hyvin niin Kuolleiden Intiaanien, Syd än, Syd ämen kuin Trio Niskalaukauksenkin yst äville – emoyhtye Tyt ärtä tietty unohtamatta. Levyn kappaleet ovat hyviä, mutta aidan toiselle puolelle ei todellakaan ole kurotettu. Ainoastaan toinen toistaan kokeilullisempia kappaleita, joissa biisin todellinen ydin ei hahmotu useammallakaan kuuntelukerralla. ARVIOT 63. Itselleni entuudestaan täysin tuntemattomat bändit edustavat genrensä uudempaa polvea – siis juuri sitä porukkaa, joka ei kykene määrittelemään musiikkiaan minkään tunnetun genremääritelmän puitteissa. Neljänteen albumiin ehtineen kuusikon ei voi ikävä kyllä sanoa pyörittävän kovin kiintoisaa musiikillista palettia. Folkvivahteisten kappaleiden puutuneisuuden ydin koskee tönkönpuoleisia kitarariffejä ja -melodioita sekä tavallisenpulskeaa örinätulkintaa ja kuorohoilotusta. Netti tietää kertoa yhtyeen soittavan sludgevaikutteista black metalia, mutta tiedäpä tuosta sitten. Niiss ä on tarttumapintaa selkeiden melodioiden muodossa, mutta my ös omaa ilmett ä sopivasti omituisten k äänteiden ja sovitusratkaisujen ansiosta. Lauri Kujanpää CARDINAL WYRM Cast Away Souls SVART Vuonna 2009 perustetun kalifornialaisen doomtrion kolmas kokopitkä on melkoisen turboahdettu pläjäys. Ronskisti etenevässä Descent-kappaleessa on kuitenkin aitoja hyvän biisin aineksia. Hauskahkona huomautuksena bändin päälaulajan voi sanoa kuulostavan hyvin paljon Vaderin Piotr Wiwczarekilta, joskaan ei yhtä vakuuttavalta. Pelin avainsanana on kokeilullisuus, ja sitä todellakin kuullaan koko viisikymmenminuuttisen julkaisun mitalla. Soundia ei ole tupattu t äyteen metallia, vaan vasket puhkuvat yhteissointiin eritt äin kuumaa ilmaa ja akustisia soittimia on muutenkin mukana paljon. Materiaali ei ole linjassa kauttaaltaan, mutta Melankolia on kiistatta eritt äin vakuuttava tuotos. Rumasti sanottuna se on möykky, josta on vaikea nähdä yksityiskohtia, mutta joka näyttää kauempaa katsottuna hyvinkin kauniilta. Bändin taito rakentaa hienosti tuotettua ja kauniisti soivaa äänimattoa on siis edelleen vahvasti tallella, eikä tähän näemmä ainakaan vielä viikon tehokuuntelun jälkeen ole kyllästymässä. Joni Juutilainen SABATON The Last Stand NUCLEAR BLAST Sabaton on tätä nykyä suuri nimi, jonka tuntee jokainen raskaampaa W. Kimmo K. Eristäytyneen saaren eksoottisuussävyistä ei kuitenkaan päästä juuri nauttimaan. In Cauda Venenum edustaa levyn moniulotteisinta ilmaisua, ja ryhmä onkin mukana ainoastaan yhden lähes 15-minuuttisen biisin myötä. Synteesi toimii hyvin, suurimmaksi osaksi jopa erinomaisesti. Iivarisen s ävyk äs, monin kohdin harmonioin h öystetty laulu tuo mieleen itsens ä Timo Rautiaisen, semminkin kun miehen artikulaatio on pedanttia rouskuvia ärriä my öten. Toisto on taattua, eikä tarjolla ole mitään uutta ja upeaa. Mitä splitistä jää sitten lopulta käteen. Nyt mennään monelta osin aidan matalimmasta kohdasta. Kari Koskinen SKÁLMÖLD Vögguvísur Yggdrasils NAPALM Skálmöldin agendana on islanninkielinen viikinkimetalli. Ehkä jokin kappale nousee konserttitilanteessa yllätyksenä esille, mutta levyä kuunnellessa sellaista ei jää mieleen. Vaikuttavan mahtipontisesti alkava levy lupaa isoa soundia, miehekästä uhkua ja suuria lauluja sankareista. Levy ei ole sellainen täydellisyyden perikuva kuin Coat of Arms tai The Art of War. ntoitunut. Meno on oikeaoppista melankoliaraahautumista oikeastaan kaikkine ajateltavissa olevine maneereineen. Jotenkin sitä luulisi, että kolmella kitaralla ja viidellä laulajalla saisi aikaan järähtäviä kerrostumia. Ei todellakaan mitään korvaamatonta kamaa, mutta täyttää paikkansa levyllä varsin hyvin. Äänikuva komeasti laulavan miehen taustalla on mielenkiintoinen. Sen uran nousukiito tuntuu olevan kuolevaisten pysäyttämättömissä. Kaikki ilmiasun komeus palvelee biisej ä. Laadukas ja viihdyttävä pläjäys se on silti. Omaleimainen tatsi on yht äältä tarttuvaa ja selv äpiirteistä, toisaalta viistoa ja eriskummallista. Eetu Järvisalo IN CAUDA VENENUM / HEIR / SPECTRALE Split EMANATIONS Vaihtoehtoisen ja ”taiteellisen” black metalin saralla kunnostautunut Ranska lahjoittaa mustanpuhuvia almujaan kolmen bändin muodostamalla splitillä. Normeista irrottautuminen on usein hyvästä, mutta tässä tapauksessa jään kaipaamaan selkeämpää ja tiukemmin asian todellisessa ytimessä pysyttelevää ilmaisua. IIVARINEN Melankolia OMAKUSTANNE Metallis ävytteinen suomirock ei ole todellakaan suosikkimusiikkiani, mutta mainion Tyt är-yhtyeen solisti W. Niin hyvässä kuin pahassa. Mikäs sen sopivampaa, voisi luulla. Heir on puolestaan paketin aggressiivisin ja monilta osin myös perinteisin bändi. Lähinnä post-blackiksi luonnehdittavaa ilmaisuaan hallitsevat vahvat orkestraatiot ja eeppinen tunnelmanmaalailu
Vaikuttaa siltä, ettei aina ole pysynyt soolokepittäjäkään: Alex Skolnick on levyllä usein kuin orpo lapsi neljän ruuhkassa. Erityisesti kitaroissa riittää variaatiota ja oteleikittelyä. Muhkeudella ja uupumattomilla tulimyrskyillä on varjopuolensakin. Valottomuus ja lohduttomuus kantavat johdonmukaisesti. Musiikki etenee unenomaisuuden ja mielikuvien tasolla, jolle on mukava jäädä leijumaan kaikessa rauhassa. studiolevy jää lopulta kulmistaan rosoiseksi. Neigen ansioita säveltäjänä ei voi kieltää tälläkään julkaisulla. Annika Brusila TESTAMENT Brotherhood of the Snake NUCLEAR BLAST Yli kuudentuhannen vuoden taakse sijoittuvat sumeritekstit kertovat Käärmeen veljeskunnan syntytarinan. Riffiä toisen perään viskotaan siihen malliin, ettei tahdo perässä pysyä. Biisi kulkee Practice What You Preach -albumin (1989) hengessä, ja sen laulut rytmittyvät komeasti tukemaan painavaa rallia. Kalifornian Berkeleyn Testament muhitti ja hieroi uutta levyään kaikkiaan neljä vuotta. Sekin riittäisi, mutta on mieluista havaita, kuinka hommaan on leivottu palasia myös progesta ja perusmetallista ja tehty näin kokonaisuudesta omaleimaisempi. Eetu Järvisalo D A V ID FI T T ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Tästä huolimatta olen kuitenkin varma, että Alcestin uutukainen tulee viipymään levylautasella useammankin kerran. Chuck Billy vuorottelee kevytdeathmurinan ja jäljittelemättömän puhtaan ilmaisunsa välillä, Peterson hoitaa mallikkaasti taustarääkynät ja täpäkän riffittelyn. Jälkimmäisen loppupuolen lauluharmoniat ovat Billyä parhaimmillaan. Laiskat ja opportunistiset muukalaiset pistävät luomuksensa kaivamaan kultaa. Rakennusmiehet ainakin ovat thrashin supertähtiä. Meno äityy välillä turhankin mahtipontiseksi, eeppiseksi ja ylivirikkeelliseksi, jolloin enemmän ei enää olekaan enemmän, vaan kappaleet käännähtävät kumman tylsiksi. Päänikkari Neigen suusta toki karahtaa nytkin satunnaisia raakuntoja, mutta ne ovat lähinnä höysteitä. Parantamishuomautuksena voisi kuitenkin heittää sen, että post-tyylisissä junttauselementeissä tunnutaan jumittavan välillä liiaksikin asti. Siinä maahan asettunut liskorotu, johtajanaan tiedemies Ea, luo Homo sapiensin risteyttämällä oman genominsa maata asuttavaan primitiiviapinaan. Testament on tarjoillut Low’sta (1994) alkaen vuorotellen totaalihyvettä ja aivan mukavaa. Asenne kuului olevan ”edellinen pitää ylittää”. Viimeistään 2010-luvulla monen eri hevigenren edustajat ovat osallistuneet melodisenkepeän hard rockin projekteihin ja levytyssessioihin. Näin eheää ja hyvin sovitettua tunnelmametallia ei ole kuitenkaan liikaa. Tällainen kuuluu toki tyylilajiin, mutta toisinaan upeat kappaleet viedään loppuun hieman liialla toistolla ja vähin muunnelmin. Mukana ovat Tracedawnmiehet Roni Seppänen ja Tuomas Yli-Jaskari sekä For the Imperiumin Jyri Helko ja Stratovariuksen Rolf ALCEST Kodama PROPHECY ”Hempeilevän black metalin” ranskalaisairut palaa kehiin viidennellä albumillaan. Kotoisen Sky of Foreverin riveissä sen tekevät nuoremman polven metallistit. Ainoastaan Neptune’s Spearin kitaraharmoniat ja niitä seuraava soolo ovat sitä vanhaa kunnon vivahteikasta Alexia. Yhtyeen 11. Lisäpaineita asetti, että edellinen älpykkänsä Dark Roots of Earth (2012) oli nykymittapuulla suurmenestys. Tomi Pohto SKY OF FOREVER Sky of Forever MIGHTY AOR ei selvästikään ole enää samanlainen luuranko tosimetallistien kaapissa kuin reilu vuosikymmen takaperin. Enimmäkseen bändin ilme rakentuu korkeatunnelmaisesta post-metalista ja kenkiintuijottelusta. Erottuvin elementti vastaaviin bändeihin nähden on kuitenkin laulu. Bändi operoi mukavuusalueellaan. Meheväsoundiselle albumille on päässyt myös Seven Sealsin kaltainen helmi. Liskon pomot saavat asiasta vihiä ja tuomitsevat Ean inkarnoitumaan Ouroborosin lailla loputtoman hauraaseen ihmiskehoon. Onnistuneimmillaan siinä on kiehtovia kasarikaikuja tarinaa kertovan melodisella tavallaan ja teatraalisilla kertosäkeillään. Sitten pitäisi leipoa niitä kappaleita. Siltä ei löydy montakaan tappobiisiä, vaikka asiat ovat näennäisesti hyvällä mallilla. Se on täynnä niitä elementtejä, joihin The Gatheringillä (1999) ihastuin. Levy on rivakinta Testamentia, vaikka yhtye on parhaimmillaan keskitempoisena. Rytmiryhmää ei pistetä hevihommissa tämän kovemmaksi: bassossa taituroi Steve DiGiorgio, ja patoja käskyttää Death-taistelutoverinsa, rumpali Gene ”Atomikello” Hoglan. Se ylsi listapopintäyteisen Billboard 200:n listalla parhaimmillaan sijalle 12. Hevimmin mieltä nylkyttävää taustatarinaa on hankala keksiä. Eikä se suinkaan ollut helppo prosessi. Narulle on tallentunut suorastaan prototyypillinen nyky-Testament. Laulaja Chuck Billy onkin todennut olleensa kitaristi Eric Petersonin kanssa biisejä kyhätessään toistensa kurkuissa kiinni. Biisin nolot legalize-henkiset sanoitukset vain vesittävät hyvään vauhtiin polkaistun tunnelman. Toki ensi kädessä taiteellisesti. Ea kuitenkin heltyy, kertoo ihmiselle todellisen alkuperänsä ja kehottaa heitä järjestäytymään. Syntyy Käärmeen veljeskunta. Miehen herkän satumainen ääni yhdistettynä harmonisesti uiskenteleviin melodialiikkeisiin on kaikilta osin hienoa kuultavaa. Se poikkeaa tyylilajista niin kiinnostavasti, että on varastaa huomion kerta toisensa jälkeen. Tosiasiassa yhtyeen musiikissa ei ole ollut enää juuri kyse mustasta metallista, etenkään viimeisimmän Shelter-levyn (2014) jälkeen. Mutta ei huonoa jollei jotain hyvääkin. Uusinkaan levy ei valitettavasti murra tätä kaavaa. Parhaiten tässä efektissä onnistuvat monivivahteinen nimikappale sekä kauniineteerinen Untouched. Puolittaisen teema-albumin loppupuolella majaileva Canna Business on musiikillisesti erinomainen päännyökyttäjä. Puolivälin akustinen levähdys Lost Orison toimii kuin rukous, ja sen jälkeinen Soul Devouring Fog osuu vauhtiin lopulta päästyään doomroikutushermoon uskottavasti. Nopsa aloituskaksikko, nimibiisi ja The Pale King, edustaa polveilevaa, aggressiivista ja koukkuista nykythrashiä. Myös niiden keskinäinen erottuvuus voisi olla selvempi. Liskoihmiset ottavat pikkuhiljaa vallan, kukoistavat Egyptin suuraikoina, aiheuttavat suursodat Totuutta peitelläkseen ja hallitsevat tämän päivän maailmaa varjoista
THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS. VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ADVENTUREROOMS.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT AVATAAN SYKSYLLÄ TENNARIIN
Mikäli näiden pitkän linjan kuoloukkojen nimet lyövät tyhjää, kannattaa siirtyä seuraavaan arvosteluun. Tai pikemminkin liiallinen turvallisuus. Yhdeksän raidan paketti on tyylisuunnalle ominaisesti runsasmelodinen ja siististi tuotettu. Helvetin hyvä ep! Joni Juutilainen K A LL E P Y Y H T IN E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Viive on ymmärrettävä, sillä Zelin elämä on ollut kovien muutosten kourissa – mies on kertonut avoimesti kääntyneensä kristinuskoon. Zelin henkisen maailman myllerryksestä odottaisi syntyneen väkevämpää materiaalia, mutta kokonaiskuva jää hieman vaisuksi. Raskaille, välillä jopa tehokkaille riffimyrskyille haetaan vastapainoa kevyemmistä elektronisista äänimaisemista ja radioystävällisistä melodioista. Kaikesta edellä mainitusta on tuloksena pelkkä hyvin tehty kliininen tuote. Se on kaikessa soundillisessa ja soitannollisessa puhtaudessaan jopa ärsyttävän puleerattu. Wanderer ei ole poikkeus. Hannolan ulosanti on kuulasta ja vangitsevaa, kitaristi Seppäsen soolot kuin aikuisrockin oppikirjasta. Autoillessa tai kuntoillessa Honor Is Dead voi täyttää tehtävänsä ihan mainiosti, mutta syvemmän analyysin kohteeksi se ei taivu. Uudesta Ancient-albumista ei ole klassikkosarjaan, mutta levyn kuvittelisi uppoavan hyvin bändin kuluvan vuosituhannen linjasta innostuneille. Sävellykset ovat tyylisuunta huomioiden tasaisen vahvoja, mutta eivät mitenkään ylivoimaisia. Pelko karisee kuitenkin jo Swallow the Sunista tutun Mikko Kotamäen tähdittämän avauskappaleen, Penumbran, aikana – biisi on ehdottomasti yksi Hanging Gardenin uran huippuhetkistä. Yhtyeen toisen levyn paras puoli on siinä, että sen ilmaisu on ytimekästä. Jälleen kerran on todettava, että tämä on teknisessä mielessä hyvin laadittua ja tehokkaasti tuotettua musiikkia, mutta pihvi jää uupumaan. Kappaleet soljuvat moitteetta yksi toisensa perään. Saalfeldiläiset ovat tahkonneet äkäistä metalcoreaan 1990-luvun lopusta, ja palaset loksahtivat kohdalleen Antigonella (2004) ja Deaf to Our Prayersillä (2006). HANGING GARDEN Hereafter LIFEFORCE Musiikkiaan jatkuvasti kauemmaksi alkuvuosiensa doom/death metalista kuljettanut Hanging Garden on löytämässä todellisen paikkansa. Ancientin musiikkiin tämä ei ole kuitenkaan juuri vaikuttanut, vaan yhtye kuulostaa tutulta itseltään. Näinkin hajanaisen porukan suorituksista kootun ep:n kuvittelisi puhuttelevan korkeintaan linjattomuudellaan, mutta paketti pysyttelee alusta loppuun yllättävän ehjänä ja tasokkaana. Levyn flow on mieletön, ja sen pikajunan lailla etenevä rytmi on tarttuvaa ja perhanan tehokasta. Muina vierailijoina kuullaan October Tiden ja Centinexin Alexander Högblomia, mainion The Moth Gathererin Victor Wegebornia sekä Riikka Hatakkaa. Viisibiisinen Hereafter arveluttaa konseptillaan, julkaisu kun tuntuu olevan rakennettu vierailevien laulajien ympärille. Bändin edellisestä Night Visit -levystä on 12 vuotta. Pilve. Joni Juutilainen WOVENWAR Honor Is Dead METAL BLADE Kun metalcoren suurimpiin nimiin kuuluneen As I Lay Dyingin laulaja Tim Lambesis sai vuonna 2013 vankeustuomion murhan suunnittelusta, loppuyhtye päätti jatkaa uraansa toisella nimellä. Cannibal Corpsen George Fisher antaa tulitukea, kun bändi survoo luut kurkkuun Prey to Godilla. Ylituotettua ja laskelmoituahan tämä on, mutta ainakin yhtyeellä on substanssia, minkä varaan laskea. Myös sävellyskynä tuntuu olevan hyvässä terässä, vaikka kolmetoistabiisiselle levylle ei mahdu yhtään varsinaista huippuvetoa. Pasi Lehtonen ANCIENT Back to the Land of the Dead SOULSELLER Pian 25 vuotta toiminnassa ollut Ancient kuului vuoden 1994 Svartalvheim-esikoisellaan aikakauden lupaavimpiin norjalaisiin black metal -artisteihin. Jos blastbeat tarkoittaa HSB:lle rauhoittumista, olkoon niin. Jos nyt jokin raita pitää nostaa tärpiksi, niin sitten pehmeä keskitemporallatus One of These Days. Hereafter-kappaleen koneiden ja pehmeiden elementtien kanssa pelailu kuulostaa aivan yhtä luontevalta kuin rujompi huutaminen, joten yhtye osaa hyödyntää musiikkinsa tehokeinoja ihailtavalla tavalla. Jo viime vuonna ilmestynyt Blackout Whiteout -kokopitkä oli mainio näyte, mutta nyt julkaistu ep pistää vielä paremmaksi. Back to the Land of the Dead sisältää ryhdikästä ja monikerroksista melodista dark metalia ja toimii soitannollisesti hyvin. Intensiteetti ei ole hävinnyt vuosien varrella mihinkään, siksi esimerkiksi kappale Downshifter kuulostaa ironiselta. Mikko Malm JOHANSSON & SPECKMANN Edge of the Abyss SOULSELLER Rogga Johansson ja Paul Speckmann. Uutta potkua ja vauhtia on tuonut Cradle of Filthistä ja Dimmu Borgirista tuttu rumpali Nick Barker. Vaikkapa mainitusta Svartalvheimistä tämän levyn erottaa särmättömyys: albumi ei pääse yllättämään missään vaiheessa. Kappaleita ei venytetä turhaan, ja vaikka sooloja on runsaasti, ne eivät eksy turhan tiluttelun hämärille sivukujille vaan pysyvät koko ajan asiassa. Uusi bändi sai nimekseen Wovenwar ja sen laulajaksi pestattiin Shane Blay. Tämä levy tuskin antaa sinulle mitään. Rumpali Pilve lyö kellontarkasti ja jämäkästi. Sitä ei voi silti palkita useammalla pisteellä, sillä kun musiikki vihdoin loppuu, siitä ei ole jäänyt käteen juuri mitään. Sen jälkeen bändi on julkaissut hyviä mutta tasapaksuja levyjä. Musiikillisesti ei ole muuttunut juuri mikään. My Heart Is My Compass tuo pienen hengähdystauon lähes tunnin mittaiseen tykitykseen. Ryhmää johtaa kuulasääninen laulajamiekkonen, Lauri Hannola. Kasassa on tutut elementit: Marcus Bischoffin raastava laulu sekä tiedostavat lyriikat, vuorotellen riffejä ja melodioita sahaavat kitarat sekä suoraviivaisesti hakkaavat rummut. Hanging Gardenin eduksi on laskettava, että jatkuva kehittymisensä ei vaikuttaa lainkaan teennäiseltä. Amerikkalaismallista modernia heavy metalia ja metalcorea tuutataan ulos edelleen täysin palkein. Jaakko Silvast HEAVEN SHALL BURN Wanderer CENTURY MEDIA Heaven Shall Burn on Saksan vastine jenkkibändi Hatebreedille: sitä ei kannata korjata, koska se ei ole rikki. Ancientin ongelma ei ole musiikin huonous vaan sen keskinkertaisuus. Suurin ongelma on, että Counterweightin kaltaiset hitit jäävät uupumaan. Sittemmin keulahahmo Zelin (tunnettiin ennen nimellä Aphazel) visio vei bändiä goottisävyjen ja ties minkä ”wimppailun” pariin, eikä Ancientistä kasvanut koskaan monen aikalaisbändinsä kaltaista meganimeä
Ihan kivaa taisi olla. Kari Koskinen ANAAL NATHRAKH The Whole of the Law METAL BLADE Brittiläinen industrial black metalin vauhtihirmu luo taas kaaosta ja epäjärjestystä. Nyt yhtye aloittaa urallaan uuden luvun: se on päättänyt olla korvaamatta edesmennyttä kitaristia ja jatkaa toimintaansa kolmihenkisenä kollektiivina. Vaikka meno tuo paikoin mieleen esimerkiksi Dimmu Borgirin ja Anorexia Nervosan jylistelyt, Anaal Nathrakh tekee monta asiaa paremmin. Vaikka Riversiden juuret ovat progressiivisessa metallissa, se on aina sisällyttänyt musiikkiinsa kevyempiä ja myös kokeellisempia aineksia. Kappaleita on vaikea erotella kokonaisuudesta, niin kuin usein ambientmusiikin kanssa. Kaksikon historia käsittää kymmeniä ja taas kymmeniä levytyksiä, ja miekkoset epäilemättä arvostavat toistensa työmoraalia lujasti. Tämä tulee vaikuttamaan orkesterin musiikilliseen tyyliin radikaalisti. Tavallaan hauskaa, että enlippupalvelu. Mielenkiintoisia äänimaisemia ne silti sisältävät, ja paikoitellen on kuultavissa pieniä laulunpätkiäkin, joskin hyvin onomatopoeettisessa muodossa. Yksinkertaista ja sinänsä potkivaa, mutta kuuntelun jälkeen on tyhjä olo. Yhteistyön hedelmä sen sijaan on vain yksi ja valitettavan merkityksettömäksi jäävä sattuma laidoiltaan pursuavan death metalin sammiossa. Itse kappaleet kuulostavat Masterin levyiltä ylijääneeltä materiaalilta, joihin Rogga on lisännyt vanhan liiton kulutuskuoloa henkivän panoksensa. Ammattimiehet soittavat keskinkertaisen, menevästi humppaavan mättönsä kivasti, vaan perin pinnalliseksi tämä jää. Tietysti, jos pääpaino siirtyy tulevaisuudessa täysin elektronis-kokeelliselle puolelle, tämä voi aiheuttaa fanien keskuudessa nurinaa. Sen sijaan levy vaatii rauhaa ja aikaa, jotta siihen osaa keskittyä asian vaatimalla tavalla. Eye of the Soundscape ei tarjoa erityisen tarttuvaa materiaalia. Lisäksi levyn yleistunnelma on hyvällä tavalla varsin kuristava, mielenvikainen ja ahdistava. Eetu Järvisalo RIVERSIDE Eye of the Soundscape INSIDEOUT Puolalainen progeryhmä Riverside kohtasi alkuvuodesta suuren tradegian, kun heidän kitaristinsa Piotr Grudzi?ski kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. Homman nimi on yhä turbovaihteinen ahtojyystö, joka rusikoi häiriintyneen kuuloisen audiomassan ja efektoinnin turvin. Tämä bändi ei kuitenkaan kaadu geneerisentylsään paahtoon. Ikään kuin tulevaa kehitystä ennakoidakseen Riverside on päättänyt julkaista kokoelman, joka sisältää alun perin bonusraidoiksi äänitettyjä instrumentaalija ambientraitoja sekä neljä täysin uutta kappaletta. Yhtyeen ehdottomana valttina on sen kyky luoda oikeasti tarttuvankuuloisia riffiratkaisuja niin kiihdyttelypuolella kuin raskaissa osuuksissa. Kierot grindcoreja sinfoniaelementit lisäävät kokonaisuuteen pahaenteisiä kierroksia. Luottoa löytyy kyllä jatkossakin, siitäkin huolimatta, että bändi menetti ystävänsä lisäksi loistavan soittajan ja säveltäjän. Bändin mieltymys käyttää modernia studiotekniikkaa kuuluu jälleen vahvana, eikä pelkästään kellontarkasti tikkaavan rumpukoneen osalta. Mitään ei jää mieleen, mikään ei ärsytä. Eye of the Soundscape onkin helpompi mieltää studioalbumin kaltaiseksi teokseksi, sen kappaleet kun muodostavat selkeästi yhtenäisen kokonaisuuden. Hyvinhän tämä kulkee, sitä ei käy kiistäminen. Arvosanaa laskevia tekijöitä sen sijaan ovat välillä liiallisuuksiin menevä mättäminen ja Dave Huntin paniikkikirkumistulkinta. Night Session Part Two’n nokturnaaliset saksofonisoolot aiheuttivat minulle suurta mielihyvää, aivan kuten Sleepwalkersin hypnoottiset kuviotkin. Kyseessä ei ole mikään puolivillainen rahastusyritys, sillä yli sataminuuttisen tuplan musiikista puolet on täysin uutta. Muutamaan otteeseen kappaleista löytää sentään yllättäviä melodioita ja soolonpätkiä, joilla pyritään värittämään muutoin niin kovin tavanomaisesti etenevää runnomista. Speckmannin persoonallinen örinäkähinä kuulostaa hyvältä, ja rumpalin soitossa on erinomaista groovea. Tarjolla on siis sitä, mitä yhtyeeltä on ehditty kuulla aiemmat kahdeksankin albumia. Ikävä kyllä parivaljakon kolmas pitkäsoitto ei tarjoa kummoisia muillekaan. Siinä mielessä uuden levyn materiaali ei tule yhtyeen tosiystäville yllätyksenä. Itsetarkoituksellisemmista sekasortoelementeistä voisi kehitellä jatkossa jotain vielä vivahteikkaampaa. Valtaosa ajasta tykitellään peruskompilla Motörhead-henkisesti urku auki ja välillä blastauksella maustaen. Itseäni edes tällainen kehityssuunta ei haittaisi, sillä Riverside on osoittanut jo aikaisemmin olevansa luova ja muuntautumiskykyinen ryhmä
We’re Not Gonna Take It on tungettu levylle pianovetoisessa muodossa, ja kun levyn viimeinen kappale lyö lopputahtinsa, on todettava valittaen, että tuo TS-hitti on kokonaisuuden ainoa oikeasti hyvä kappale. Levyjään on tullut testailtua, mutta mieleen on jäänyt ainoastaan sarallaan ihan hyvä bändi, jonka musiikki on viistänyt hyvällä tavalla Dissectionin ja Naglfarin suuntaan. Entisistä irtoraidoista on tullut ikään kuin osa suurempaa kokonaisuutta. Kaikin puolin hieno välitilinpäätös. Taitava mutta jatsailun sijaan lennokkaasti iskevä ote toimii bändin eduksi. Serpentine Dominion sai alkunsa, kun Killswitch Engagen Adam Dutkiewicz ilmoitti Cannibal Corpsen laulajalle, että haluaa säveltää tälle levyllisen musiikkia. Bändi on läpeensä niin tiukassa soittokunnossa, että sen voi sanoa pieksevän keikkatilanteessa jopa nyky-Acceptin. Soitto soi rautaisesti, äänentoisto pelasi kuin unelma, settilista oli silkkaa priimaa, maestron klapisirkkeliä imitoiva ääni klassisen oma itsensä ja loppuunmyyty keikkamesta kiehui tunnelmaa kuin keskieurooppalainen jalkapallostadion paikallisotteluiltana. Ne ovat Suicidalin mittapuulla varsin asiallisia joskaan eivät erinomaisia. Dee Snider on hieno laulaja, upea puhuja ja mahtava lavapersoona. Ensimmäinen huomio on, miten hienosti Sniderin ääni toimii. Metallimusiikissa kaikki keksimisen arvoinen on jo keksitty. Ja kaikille niille, joilta keikka tai keikat jostain kumman syystä jäivät väliin. Soundi on sitä samaa puhtaaksi kiillotettua, dynamiikaltaan tasaiseksi puristettua tietokonepuserrusta, jota on kuultu tällä vuosituhannella lukemattomilla levyillä. Corpsegrinder sanoi kyllä kiitos, minkä jälkeen mukaan napattiin vielä rumpali Shannon Lucas ja projekti oli valmis. Melodiapuolella eksytään paikoin kuitenkin selvästi rikkaammille vesille. Jaakko Silvast tuttaa taas – ei toki aivan kulta-aikojen malliin, mutta crossover on silti ehdottoman mukaansatempaavaa. The Grander Voyage ei ole oikeastaan millään tavoin poikkeuksellinen Netherbird-albumi, mutta se vaikuttaa niistä selkeästi tasapainoisimmalta. Tämä paketti on kaikille niille suomalaisille metallipäille, jotka haluavat muistella viime maaliskuista iltaa Dirkschneiderin käsiteltävänä. Acceptin tuotannon läpileikkaava 24 kappaleen kattaus on tasan se sama kuin kiertueen kaikilla keikoilla. Kuvottavinta antia edustavat muutamaan kappaleeseen rakennetut melodisemmat, puhtaasti lauletut kertosäkeet. Koskinen nestään tutut kappaleet kuulostavat tässä kontekstissa ihan uudenlaisilta. Muirin laulu toimii ja sanoissa on tutulla tavalla hersyvää huumoria (Clap Like Ozzy), kummastelevaa etääntyneisyyttä (The New Degeneration) ja surumielisyyttä (Still Dying to Live). Onkin mukava huomata, että yhtye löytää uusimmallaan viimein juonenpään. Ylistyslaulumaisessa Rule the Worldissä on yritystä. Rytmitykset ja silmille tuleva brutaalimpi takominen ovat välillä kuin suoraan Cannibal Corpsen levyiltä. Bändi ilahduttaa pahimmista kikkailuista ohi päästyään kuulostamalla jälleen siltä loistavalta Suicidalilta, jonka menoa on diggailtu vuosikymmenet. Bändi on panostanut tällä kertaa biiseihin. Tämä osasto ei tarjoa minkäänlaista yksilöllisyyttä, mutta toimii tässä yhteydessä ihan kivasti. Uutukainen rummuttaa samankaltaista hyväntuulisen ja tasapaksun rockin ilosanomaa. Kitaristi Dean Pleasantsia lukuun ottamatta täysin uudistunut bändi on kova. DIRKSCHNEIDER Live – Back to the Roots AFM Heavy metalin pieni suuri mies Udo Dirkschneider osui totaalisen oikeaan masinoidessaan U.D.O.-yhtyeensä kanssa kiertueen, jolla esitetään pelkästään herran edellisen työnantajan Acceptin kappalemateriaalia. Edelleen jatkuva Dirkschneider-maailmankiertue käväisi männä keväänä Härmässäkin, ja ainakin Jyväskylän Lutakossa Udolta bändeineen onnistui kaikki. Kaikki kunnia herralle, mutta hänen soolotuotantonsa ei hetkauta. Kari Koskinen SUICIDAL TENDENCIES World Gone Mad SUICIDAL Reilut viisikymppinen bandanajermu Mike Muir pataljoonineen riemasARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Tuloksena syntynyt esikoinen ei ole lainkaan hullumpi. Kappaleet toistavat tuttuja kuvioita ammattimiesten vankalla otteella, ja näin tiiviiseen mittaan puristettuna Serpentine Dominion on kieltämättä aika tehokas paketti. Fiilis on harvinaisen energinen ja tunnelma katossa. Kitaraosaston riffittely ja liukkaat soolonluikaukset hoituvat nekin papukaijamerkin arvoisesti. Kaikki edellä mainittu on saatu taltioitua myös tälle tuplalivelle, jonka Dirkschneider-yhtye äänitti huhtikuussa Saksan Memmingenissä. Edeltäjän lopetusbiisi This Worldkin saa nyt rutkasti toimivamman luennan. Se on mielestäni hyvän levyn merkki. Joni Juutilainen DEE SNIDER We Are the Ones EAR MUSIC Meikkirockin kummisetä, legendaarisen Twisted Sisterin keulakuva julkaisee jatkoa vuonna 2012 ilmestyneelle ristiriitaiselle Dee Does Broadway -sooloalbumilleen. Kimmo K. Rumpali Dave Lombardo hoitaa homman kotiin täysin suvereenisti. Intron jälkeen tärähtävää Hinterlandsiä voisi kuvailla jopa loistavaksi, ja vaikka dissectionmäiset sävyt kaikuvat jopa liiankin kanssa, Netherbirdin ajoittaisesta epäomaperäisyydestä ei kehtaa olla käärmeissään. Lauri Kujanpää SERPENTINE DOMINION Serpentine Dominion METAL BLADE Jaahas, nimimiehet pitävät vähän hauskaa. Ilottelevan soiton hekumallisuus ja asenteen hyväntuulinen kipakkuus paikkaavat kolmisointusahaukseen jääneitä sävellyksellisiä aukkoja erinomaisesti. Sen verran hienon miehen levy on kyseessä. Avausraita We Are the Ones on keskivertorockia, seuraavat kappaleet sitten täydellisen puuduttavia. Mikko Malm NETHERBIRD The Grander Voyage BLACK LODGE Kymmenen vuotta aktiivisesti toiminut ruotsalaisbändi Netherbird on sijoittunut melodisen black/ deathinsä kanssa genrensä keskimaastoon. World Gone Mad on asenteeltaan punkimpi ja otteiltaan selväpiirteisempi kuin muutaman vuoden takainen, jopa ylisoitettu 13. Vanhojen juttujen kierrätys täytyy tehdä oikealla tavalla, ja juuri tässä Netherbird on hyvä: bändin musiikki ei ole missään mielessä mullistavaa tai erityisen loistavaa, mutta The Grander Voyagea kuuntelee erittäin mielellään. Jos laskee intron ja yhden välisoiton pois, musiikkia on vain seitsemän kappaleen ja reilun 22 minuutin edestä. Kun monet ikätoverinsa yskivät äänijänteitään pihalle, Deen kurkku on edelleen kultaisessa vireessä. Toivotaan, että tälle löytyy kuitenkin kuuntelijansa. Mikäli World Gone Mad jää Suikkarien viimeiseksi levyksi, ainakin yhtye kuulostaa rehdisti itseltään – metallisen hc-pohjaiselta koplalta, jonka monipuolinen soitto on ennennäkemättömän funkya ja herkkää. Miehistöä ajatellen on aika laimeaa todeta, että musiikki kuulostaa kuin modernin metalcoren ja Cannibal Corpsen risteytykseltä, mutta näin se nyt kuitenkin aika tarkasti on. Eipä tule ainakaan aika pitkäksi. Rehdinmiehekäs mätinki ja Corpsegrinderin tutun painostava örinä pysyvät kuitenkin pääosassa, eli ei tässä sentään aivan emoiksi heittäydytä. Äijän jämäkänilmava groove kannattelee biisejä erinomaisesti, ja basisti Ra Díazinkin meno on harvinaisen imukasta, peukutusta tahi ei. Se on tasapaksua amerikkalaista tuhnumusiikkia, josta puuttuu sielukkuus
Melkoisen nipun demoja ja kolme albumiakin 80-luvun loppupuoliskolla julkaissut Darkness on näistä yksi. Ryhmän jäsenet vaikuttavat myös muissa orkestereissa, joista tunnetuin lienee kitaristi Johannes Leppäsen indiepopryhmä French Films. Kyseinen levy vei biisinikkari-laulaja Tony Kakon Queen-hurahtaneisuuden tappiinsa ja rikkoi melodiselle power metalille runsaasti raja-aitoja. Veikkaanpa, että tämä järkäle menee osastoon ”kuuntelemalla tutummaksi”. Paluu tapahtui eri nimellä, kunnes aito ja alkuperäinen, välillä laulajantonttiakin hoidellut rumpali ja lähes alkuperäinen kitaristi huomasivat vanhemmassa olevan paremman varan. Tämä on mainitseminen arvoista siksi, että Tekstarien ilmaisu on kevyimmillään hyvin lähellä FF:n utuista pop-estetiikkaa. Sinällään ansiokas The Ninth Hour lipsahtaa kuulijan kannalta jonkinmoiseksi välityöksi. Toivon mukaan luvassa on lisääkin, vaikka yhtyeen toiminta tulee edelleenkin pysyttelemään ainoastaan undergroundissa, rässifriikkien parissa. Näin siitäkin huolimatta, että mukana on bändin alkuajoista muistuttavaa powerlaukkaa á la Till Death’s Done Us Apart ja Rise a Night. Iskevän kokonaisuuden täydentävät osuvasti saksalaista tyylitajua edustavat hupsu levynnimi ja niin ruma kansi, että se alkaa lähestyä tyylikästä. ARVIOT DARKNESS The Gasoline Solution HIGH ROLLER Vaikka teutonithrashiin on tullut perehdyttyä kolmisen vuosikymmentä, uusia tuttavuuksia tulee vastaan aina. Sonata Arctica ei ole koskaan varsinaisesti pettänyt, enkä usko siihen tälläkään kertaa. Mega SONATA ARCTICA The Ninth Hour NUCLEAR BLAST Yhdeksäs Sonata-levy on taiteellisuudessaan luonnollinen jatke edeltäjälleen Pariah’s Childille. Se kuulostaa tuoreelta ja raikkaalta, mutta myös obskuurilta ja ikiaikaiselta. Yhtye perustettiin huhujen mukaan ajatukselle, miltä NEU! kuulostaisi jos Jay Reatard olisi liittynyt siihen. Tämä ajatusleikki kertookin aika paljon yhtyeen asenteesta ja musiikista. Eikä ihme, sillä yhtyeen meluisassa mutta melodisessa krautpunkissa on voimaa ja hypnoottisuutta. Se, mikä runollisessa kauneudessa (We Are What We Are, Candle Lawns) voitetaan, voimassa ja yllätyksettömyydessä hävitään. Siinä sitä onkin ammennettavaa, mikäli itse musiikki ei kolahda tarpeeksi ja välittömästi. Darknessin paluu on tämän levyn perusteella täysin perusteltu. Levy on myös jopa Sonatan mittapuulla kovin herkkä ja hauras. Keski-ikäisen plösähtäneisyyden myötä ilmenevä mukavuudenhaluisuus ja tyytyväisyys asioiden nykytilaan loistavat poissaolollaan. Täysin konstailematon, suoraviivainen paukutus ei ole sinällään mitenkään ihmeellistä, mutta ärhäkkäällä otteella vedetyt rallit ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan melkoisen vastustamattomia. Kiehtova instrumentaali Kosminen erämaa kuulostaa siltä kuin Ramones, Television ja Queen of the Stone. Jaakko Silvast TEKSTI-TV 666 1,2,3 SVART Tuore kotimainen lupaus on saanut muutaman vuoden olemassaolonsa aikana osakseen melkoista hehkutusta. Vaatimattomat 27 vuotta edellisen julkaisun jälkeen ilmestyvä The Gasoline Solution on yllättävän kipakka tapaus. Suurin syy lienee biisimateriaalin keskinäisessä yhtäläisyydessä. The Ninth Hourilta löytyy myös yhtyeen neloslevyn The Reckoning Nightin (2004) epiikkamonsteri White Pearl, Black Oceansin kakkososa, joka on omiaan ilmentämään uutukaisen tarinallista vahvuutta. Kuten asiaan kuuluu, huilia on pidetty koko 90-luku ja vielä uuden vuosituhannen alkupuolikin, kunnes veri on taas vetänyt paiskomisen pariin. Toisen levyn aloittaa kesäisen mutta silti kaihoisan johtomelodian omaava, riipaisevan tarttuva Tuhatvuotinen harharetki. Ensimmäinen levy sisältää pienehköiksi hiteiksi muodostuneet Piritorilta taivaaseenja Sä et tuu enää takaisin koskaan -kappaleet, joista etenkin jälkimmäisen melankolinen bassolinja porautuu alitajuntaan. Nyt käsillä oleva kokoelma niputtaa orkesterin kolme tähänastista loppuunmyytyä ep:tä, mikä tarjoaa noviiseille loistavan tilaisuuden tutustua bändin tuotantoon. Ep-trilogia on tasaisen laadukas kokonaisuus, jonka jokainen osa pitää sisällään omat huippuhetkensä
Polveileva kappale on koko julkaisun paras, vaikkei sekään onnistu tunkeutumaan tajuntaan. Ilmaisussa on vieläkin aimo annos maailmantuskaa, repivää epätoivoa ja armotonta viiltävyyttä, muttei niin tehokkaasti ammuttuna. Kuulija on hämmentynyt. Levytysrintamalle bändi palasi vuoden 2012 Dig in Deepillä, joka saa nyt jatkoa. Higher Power on jykevä albumi, jonka tasalaatuisessa ilmaisussa on paljon ajattomia piirteitä. Tykettossa vaikuttaa nykyään kolme alkuperäisjäsentä, jotka ovat laulaja Danny Vaughn, basisti Jimi Kennedy ja rumpali Michael Clayton. Uudet lisäykset ovat pari vuotta sitten liittynyt kitaristi Chris Green ja kosketinsoittaja Ged Rylands. Tyketto pisti kolmen pitkösoiton jälkeen pillit pussiin 1996, kunnes palasi kuvioihin vuonna 2004. Joko albumi tai sen vastaanottaja on nyt tunneköyhä tapaus. Pienoinen epäyhtenäisyys ja paikallaan polkevuus pääsevät vaivaamaan aika ajoin. Kaheksan päivää viikossa onkin sitten kevyempi rallattelu, joka sopii mainiosti teoksen päätösraidaksi ennen kolmanteen osaan siirtymistä. Jos bändin edellinen albumi Aeon Unveils the Thrones of Decay (2014) aiheutti jopa kylmää väreilyä, nyt ei ylletä ihan samaan sielukkuuteen. Nyt kun Frontiers Recordsista on tullut kaikkien kasariveteraanien suojakoti, ei ole mikään yllätys, että tilaa löytyy myös hieman köykäisemmille nimille. Tämä on suloinen yritys tehdä poikkeavaa Manowar-leuhottamista, mutta myötähäpeä iskee oikealta ja vasemmalta. Drift-bonus istuu kokonaisuuteen hyvin päättäen b-puolen outromaisen osuvasti. Vaan kuten useimmilla artisteillaan, musiikki liikkuu ristiriitaisella tavalla mielenkiintoisesta mitäänsanomattomaan. Joni Juutilainen Swept Us Away on kaksikosta tuhnuisempi niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti. Wildernesskingissä ei ole sen kummemmin erityistä vikaa kuin kehumisenkaan aihetta. Mega SKILTRON Legacy of Blood TROLLZORN Folkmetallia räimivä argentiinalainen Skiltron julkaisee seuraajan kolme vuotta sitten ilmestyneelle Into the Battlegroundille. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneen The Devil Withinin kappaletrio on edeltäjäänsä jäsennellympi ja napakampi, vaikka musiikilliset eroavaisuudet eivät ole suuria. Tällaisen musiikin jos minkä pitäisi riipaista pintaa syvemmältä, muutamallakin eri tasolla. Kyseessä on hyvin vaisu albumi, joka kuulostaa 90-luvun tietokonepeleiltä. Yhtye perustettiin jo vuonna 1987, mutta se menetti momentuminsa, kun grunge vaihtoi kertaheitolla rocknuorison musiikkimaun eikä debyyttilevy Don’t Come Easystä (1991) muodostunut toivotun kaltaista läpimurtomenestystä. Tyketto edustaa vahvaa keskikastia, jolla on halE E T U K E V A R IN M Ä K I Age jamittelisivat keskenään. Bändi kykenee keskittymään hyvin tarkasti oleelliseen ja turhanpäiväisen paskanjauhannan määrä on nollissa. Nämä tuovat palettiin ihan toimivaa lisää, mutta niiden ajoitusta ja sopivuutta kappaleosuuksiin olisi voinut miettiä enemmän. Seuraava raita, Hautakivi, jatkaa käytännössä samalla psykoottisella linjalla, mitä ei katsota tässä yhteydessä ollenkaan pahalla. Ei liene lainkaan kohtuutonta arvioida, että kiekko maistuu vähintään yhtä hyvältä vuosikymmen(t)enkin kuluttua. Arkangelin, Bolt Throwerin, Integrityn ja Kickbackin kaltaisilta artisteilta saatekirjeen mukaan vaikutteita imenyt Ravage Ritual on tyylilajissaan suhteellisen eleetön yhtye, jonka musiikissa ei ole mitään turhaa. Säkkipillit pauhaavat, uhku on miehistä ja maisemia maalaillaan pölyisillä äänillä. Karvan yli kymmenminuuttisella nimiraidalla kuullaan koko bändin repertuaari bm-rääkynästä ja kaahauksesta melankolisiin ja rauhallisiin osuuksiin. Higher Power on kuin ahdistava musta möykky, josta on arvaamattoman helppo vuolla hyviä irtokappaleita. Heti ensialbumin perään vuonna 2012 julkaistu …And the Night ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Niin hyvä kuin tämä paketti onkin, olen varma, että yhtye avautuu täyteen loistoonsa vasta liveolosuhteissa. Biiseillä yritetään luoda jotain skotlantilaista vuoristomaisemaa ja karskeja soturitarinoita siinä kuitenkaan onnistumatta. Kiekon huippuhetkiksi nousevat vihaisesti takova Mind Trap ja erittäin synkällä otteella lanaava päätöskappale Total Void, jolla Ravage Ritualin musiikillinen visio tuntuu saavuttavan täydellisimmän muotonsa. Toisella levyllä meuhkaa jälleen pykälän verran valmiimpi ja vakuuttavampi bändi, joka osoittaa, että perisuomalaista synkistelyä voi yhdistellä luontevasti tämänkin tyylisuunnan musiikkiin. RAVAGE RITUAL Higher Power SEINÄJOKI NEGATIVE Kovalla Soul Eater -esikoisella vuonna 2014 levytysuransa avannut seinäjokinen hardcoremyllyttäjä Ravage Ritual ei petä odotuksia. Lauri Kujanpää TYKETTO Reach FRONTIERS Jenkkiläinen Tyketto soittaa perinteistä melodista hard rockia, joka ei hötkyile turhia, suuntaan tahi toiseen. Sillä on hauskat hetkensä, jotka voivat toimia esimerkiksi lasten soturileikkien taustamusiikkina, mutta mitään muuta levystä ei kostu. Nyt ne toimivat enemmänkin muusta materiaalista irrallisena elementtinä. Neljännellä pitkäsoitollaan yhtye jatkaa atmosfääristä black metalia, crustia ja sludgea sekoittelevalla linjalla. Viimeisen ep:n huippuhetkiä ovat doorsmaisesti mateleva Metsärosvo sekä yli 11-minuuttinen päätös Kuustoista vuotta sitten, joka rakentaa melodisia teemojaan hitaasti mutta varmasti pitäen kiinni yhtä aikaa niin strukturoidusta pop-sensibiliteetistä kuin jamittelun periaatteista. Eron huomaa erityisen hyvin nimikappaleesta, jonka bonuksista löytyvä live in studio -versio toimii kaikin puolin alkuperäistä paremmin. Akustisenheleät Adrift ja Morning luovat puoliskolle toimivan joskin genrelle hyvin tyypillisen kontrastin. Mitä tämä on. Mikko Malm DOWNFALL OF GAIA Athropy METAL BLADE Jonkinasteista arvostusta synkemmän metallin kartastossa herättänyt saksalaisbändi on julkaissut levyjä tasaisesti joka toinen vuosi. Eetu Järvisalo WILDERNESSKING ...And the Night Swept Us Away/The Devil Within LES ACTEURS DE L’OMBRE Pääasiassa post-etuliittein tunnelmoivista black metal -julkaisuista tutuksi tullut LADLO on tehnyt jälleen korskean tyyliteltyä jälkeä niputtaessaan yhdelle vinyylille eteläafrikkalaisen Wildernesskingin kaksi ensimmäistä pienen painoksen ep:tä. Mahtipontisia biisinnimiä sisältävä levy on tehty kuulostamaan joko tarkoituksellisesti tai tarkoituksettomasti huonolta demolta. Levyllä on ohkaisempi äänimaailma sekä aiempaa enemmän keveämpiä osuuksia, koskettimia ja demppauksia
Levyn kokonaismittakin pysyy vielä erittäin maltillisessa reilussa puolessa tunnissa. Mega EDEN’S CURSE Cardinal AFM Brittiläiset juuret omaava Eden’s Curse operoi jossain melodisen hard rockin ja power metalin välimaastossa. Mikko Malm KEE MARCELLO Scaling Up FRONTIERS Europesta ja Easy Actionistä tuttu kitarasankari on saanut aikaiseksi uuden soololevyn. Kaiken kaikkiaan Brothers in Farms jatkaa lähes yhtä viihdyttävällä linjalla kuin ensimmäinen pitkäsoitto, olkoonkin, että yhtyeen uutuudenviehätys on jo hiukan karissut. Fill Up the Tank on menevä ja tarttuva kappale, joka ei kalpene lainkaan muun ohjelmiston rinnalla. Mahtipontisen testosteroniuhon karttaminen näkyy myös yksinkertaisissa biisiennimissä ja siinä, että itse albumi on nimetön. Vaikka bändi ei noussut koskaan isoksi tekijäksi, se sai aikaan sen verran, että paluu on ilmeisesti kannattanut. Nyt olisi luvassa vielä piirun verran kompaktimmiksi biiseiksi hiottuja, kutsuvaan satumetsään taluttavia seireenien säveliä. Lainamateriaali on hyvin vaihtelevaa ja monipuolista, ja versiot ovat parhaimmillaan suorastaan nerokkaita. Hevija hard rock-klassikoita ruraalisempaan muotoon kanavoivan orkesterin musiikkia ei voi pitää mitenkään huonotasoisena. Vaikka kappaleita voi kuvailla eeppisiksi ja miehisiksi, niiden melankolinen tunnelma ja jollain kumman tavalla vähäeleinen toteutus luovat kiehtovan ristiriidan, jonka avulla musiikki ujuttautuu salakavalasti tajuntaan. Kokemus kuuluu jämäkkänä ja tasapainoisena lopputuloksena, mikä ei ole esikoisella todellakaan mikään itsestäänselvyys. Danny Vaughnin äänessä on juuri sopiva annos Jon Bon Jovin sofistikoitunutta niljakkuutta sekä David Coverdalen eroottista särmää, ja sama pätee oikeastaan musiikkiinkin. Miehen osaaminen menee näin tasapaksulla albumilla selkeästi hukkaan. Suomalais-amerikkalainen Aktor tuntuu jollain tapaa lähimmältä Sumerlandsin hengenheimolaiselta, jos yhteneväisyyksiin ei lasketa ensiksi mainitun vinksahtanutta tunnelmaa. Mutta näillä mennään, tähän on tyydyttävä. Näistä ensimmäinen, Wild Child, on keskitempoisesti rokkaava menopala, joka pysyy hyvin pinnalla tehokkaan johtoriffin ansiosta. Se pysyy inspiroitumisessaan hyvien tapojen sisällä, mutta ei välitä esikuvansa toismaailmallisuutta. Mutta se mikä raskaudessa hävitään, voitetaan taidokkuudessa. Uuden levyn kappaleet heijastelevatkin vahvasti näitä elämänkokemuksia. Symphony of Destruction ja Born to Be Wild edustavat puolestaan albumin laimeampaa laitaa. Ennen True Coloria ja Precious Swania, ilmiselvästi levyn eepoksiksi tarkoitettuja raitoja, pelkällä akustisella säestetty Family Song on karuudessaan silkkaa Roky Ericksonia. Olisivatpa kaikki levyn laulut yhtä tasokkaita kuin niiden sisältämät kitarasoolot. Loput kappaleet osuvat tyylin ja tempon puolesta näiden kahden esityksen välimaastoon. Don’t Know How to Love No More on puolestaan hieman väsynein elkein etenevä voimaballadi, joka olisi oikeastaan voinut jäädä leikkaamon lattialle. Vaikka Marcellon levy ei tuo pöytään mitään uutta, sen sisältämä vanha on kiillotettu sen verran hyvänkuuloiseksi, että miehelle on valmis antamaan aika paljon anteeksi. Perusnimet Metallica, Iron Maiden, AC/DC, Gary Moore ja Guns N’ Roses löytyvät myös tältä opukselta. Tai no, oikeastaan kyse on enemmänkin siitä, pitääkö bluegrassista tyylilajina laisinkaan. Yleisilmeen voi todeta olevan melodinen ja raikkaanilmava, joten tuplabassareita janoavat joutuvat valitettavasti pettymään (vaikka niitäkin toki kuullaan). Toinen kitarasankari Mathias Ekhlund (Freak Kitchen) käy heittämässä soolon Good Men Gone Badissä, mikä toimii varsin mukava piristysruiskeena. Huono ei ole myöskään Offspringin angstinen ysäriklassikko Self Esteem, jossa referoidaan lopussa hauskana yksityiskohtana hennosti Hummani heitä. Tekijämiehiä yhtyeestä kyllä löytyy, kuten vaikkapa entinen Hour of 13ja Atlantean Kodex -solisti Phil Swanson tai Inquisitioniä ja Power Tripiä tuottanut Arthur Rizk. Gary Mooren Out in the Fieldsistä on saatu aikaan varsin kummallinen versio, johon on haettu vaikutteita jopa black metalin suunnalta. Se kaipaisi lisää esimerkiksi kuulasta naislaulua, rikkaampia sovituksia tai vain vaikeammin määriteltävää totaalista heittäytymistä. Sumerlands ei ole ainut yhtye, joka on imenyt itseensä 80-luvun heavy metalia ja siinä sivussa hatseja myös 70-luvulta. Mies on ehtinyt olla mukana monessa ja nähdä vaikka mitä. Kitaristi Chris Green on iso osa levyn viehätystä. Scaling Up sykkii vahvasti 80-luvun henkeä, ja erityisesti siitä tulevat mieleen Gary Mooren hard rock -levytykset. Hyvin rullaavat myös toinen Gunnari-laina You Could Be Mine, Iron Maidenin Aces High ja Deep Purplen iki-ihana Burn. Soitto sujuu edelleen hyvin, eikä mies ole hullumpi laulajakaan. lussa kaikki genren olennaiset jipot niin soitto kuin sävellyspuolellakin. Näihin tunnelmiin palataan levyn loppupuolella, mutta tiivistämisen ihanne joudutaan kyllä hylkäämään kahdessa yhdeksän minuuttia kellottavassa kappaleessa. Synkkiä teemoja luotaava hituri Finger on the Trigger on ehkä paras esimerkki tästä, reippaasti puksuttava Soldier Down taas neoklassisine vivahteineen levyn heavymetallisinta antia. Pitkien rallien yllättäviin ja kiihkeisiin tunnelmanvaihdoksiin on pedattu ilmiselvästi paljon, mutta ne osoittautuvat sirkustempuiksi, kun biisit eivät lähde toivottuun lentoon. Uuden materiaalin lisäksi mukana on kaksi ennen julkaisematonta Europen aikaista kappaletta, jotka on työstetty uuteen uskoon. Tältä pohjalta ei ole ihme, että Timen heleine huilukoukkuineen ja folkprogehuminoineen korkkaava Umbrella saa addiktio-oireet heräämään. Niin no, periaatteessa. Kotimainen Steve’n’Seagulls saattaa asettua kuulijan mieltymyksistä riippuen kumpaan päähän asteikkoa tahansa. Sen haavoittuvan laulelmallisen kevytprogehippeilyn ylle oli levitetty taikapölyä niin sankasti, ettei magia ole kadonnut kuudessa vuodessa hippuakaan. Vaikka vedot eivät ole varsinaisesti kehnoja, ne tuntuvat tässä yhteydessä hieman tarpeettomilta. Se kuuluu myös Swansonin laulusuorituksissa, joista löytyy tunnetta ilman minkäänlaista ylitulkintaa. Riffeissä on energisyyttä ja tarttuvuutta, ja sooloista löytyy nuorekasta kipakkuutta ja väkevää melodisuutta. Valitettavasti albumi ei pääse rajullakaan perehtymisellä missään vaiheessa Umbrellaa syvemmälle. Yhtyeen kokoonpano on kokenut vuosien varrella paljon muutoksia, ja nykyään kyseessä onARVIOT 71. Olen yhä koukussa Witchcraft-kippari Magnus Pelanderin vuonna 2010 ilmestyneeseen nimettömään mini-lp:hen. Voisivat kai asiat olla huonomminkin. Antti Luukkanen STEVE’N’SEAGULLS Brothers in Farms SPINEFARM Tom Waits totesi joskus haastattelussa, että vain yksi asia on pahempaa kuin huono bluegrass, ja se on hyvä bluegrass. Brothers in Farms jatkaa hyvin pitkälle samalla linjalla kuin debyytti levy Farm Machine. Samaa ei voi todeta monen muun kitaravirtuoosin levyistä. Mikko Malm PELANDER Time NUCLEAR BLAST Myönnetään. Oli kyseessä sitten hieman rauhallisempi kappale The Guardianin tyyliin tai Blindin kaltainen tymäkämpi vetäisy, tyylikäs linja pitää. Scaling Upin lopullista käyttöarvoa on vaikea arvioida, mutta se käy vähintään kelvollisesta välipalasta. Mini-lp oli simppeli, karukin debyytti, ja Time jalostaa sitä näppärästi pidemmälle. Marcello ei ole pelkästään hyvä soittaja vaan myös pätevä biisinkirjoittaja, mikä tulee tälläkin albumilla selkeästi esille. Yksi oleellinen ero kuitenkin löytyy: mukana on myös yksi originaalisävellys, joka on erittäin tervetullut lisä orkesterin repertoaariin. Mikko Malm SUMERLANDS Sumerlands RELAPSE Niin mielellään kuin levy-yhtiönsä haluaakin kutsua ensimmäistä täyspitkäänsä julkaisevaa Sumerlandsia all-star-bändiksi, määritelmä on vahvasti liioiteltu. Bändin omintakeisen kiehtova soundi syntyy kuitenkin tavasta, jolla se hönkäisee vaikutteensa pihalle. Luen tämän meriitiksi kummallekin. Lähtökohtaisesti hauskasta genrestä on saatu puristettua paljon iloa ilman juuttumista konventioihin tai samojen vitsien toistamiseen. Time jää sittenkin hiukan puolitekoiseksi. Hänen Richie Kotzenin ja Paul Gilbertin mieleen tuova energinen tyylinsä herättää kappaleet eloon ihan uudella tavalla. Bändi sortuu harmittavan usein myöhäisemmän vaiheen Bon Jovin keskitempoisiin lallatuksiin, joskin ne on toteutettu hieman särmikkäämmin. Blastbeat tuntuu tässä kontekstissa hieman päälleliimatulta elementiltä, mutta onneksi kyseessä on vain pieni kauneusvirhe. Parhaimmistoon osuvat seksuaalisen identiteettini varjoisimpia kulmauksia omituisesti hivelevä, mystisesti svengaava Nightwishnumero Wishmaster sekä goottilaisesta melodraamasta riisuttu, eri tavalla haikea November Rain. Silloin se olisi se värikäs vuoden levy, jonka halusin sen olevan
Homma toimii erittäin hyvin ja saa niskavillat pystyyn monessakin kohtaa. Bonuksena tulee 24-minuuttinen haastattelu basisti Roger Gloverin ja Gillanin kanssa. Kitaristi Jim Barraza ja basisti Vernon Green olivat levyn uuLORDI Monstereophonic (Theaterror vs. Erään aikakauden päätös. Paikkaajaksi hankittu Don Airey – erittäin pätevä mies hänkin – hoitelee konsertin ensimmäisen puoliskon, kunnes Lord astuu Perfect Strangersin intron aikana puikkoihin jakamaan kosketinhommat. Kokonaisuutta leimaavat ennen kaikkea vahvat melodiat, jotka kannattelevat vähän köykäisempiäkin esityksiä. Soiton yllä leijuu etenkin näin jälkikäteen katsoessa ja edesmennyttä maestroa muistellessa oma lopullinen, melankolisen koskettava tunnelmansa. Upeita kertosäkeitä sisältävät rallit ovat kaikessa tukkalakkaisuudessaan hienoa kuultavaa. Koskettimet ovatkin esillä vahvasti ja sooloja löytyy enemmän kuin bändin muilta levyiltä yhteensä – kuitenkin aina kappaleiden hyväksi. Videobiisi Sell Your Soul oli varsin näppärä pelinavaus, mutta toinen sinkku Great Pretender iskee tehokkaan kertosäkeensä ansiosta vielä lujemmin. Kuvan terävyys ja värit eivät ole aivan tätä päivää, mutta äänipuolessa ei ole mitään moittimista. Rumpali Ian Paiceä seuratessa huomaa, että Deep Purple oli näihin aikoihin jonkin verran nykyistä vikkelämmässä kunnossa. Alun perin teema-albumiksi kaavailtu Paradise Lost oli monessakin mielessä epäonninen projekti, jota rasittivat ongelmat kokoonpanon sekä uuden levy-yhtiön kanssa. Pitkittyneiden sessioiden aikana yhtye ehti menettää osan alkuperäisistä jäsenistään, eikä heistä ole lopullisella levyllä mukana kuin solisti Tim Baker ja rumpali Robert Garven. Esimerkiksi The Monsters Night the Monsters Died on mainio Acceptin ja Danny Elfmanin tyylejä sekoittava heavy rock -veisu, joka sopinee hienosti myös teatraaliseen liveilmaisuun. Singleksi valittu Hug You Hardcore on valitettavasti albumin vaisuin kappale, ja suosittelenkin suurella hartaudella kuuntelemaan mieluummin kaiken muun sen ympäriltä. Mikko Malm DEEP PURPLE Live at the NEC EAGLE VISION Aiemmin osana Around the World Live -boksia julkaistu Live at the NEC pistetään nyt ensimmäistä kertaa pihalle omana julkaisunaan. Tilanne on hieman kinkkinen, sillä en osaa päättää, onko kyseessä tavallista juustoisempi power metal -yhtye vai poikkeuksellisen raskas AOR-pumppu. Sitä pidetäänkin kiistatta yhtyeen tasokkaimpana opuksena. Edellinen Scare Force One oli kuitenkin kohtuullisen onnistunut lätty, mikä herätti odotukset myös uutukaista kohtaan. Intron jälkeinen Let’s Go Slaughter He-Man (I Wanna Be the Beast-Man in the Masters of the Universe) on jo nimeltään varsin hieno, mutta myös sisällöltään kiitettävän kuuloinen kasarijyrä. Demonarchy) SONY Alkupään Lordi oli aikoinaan kovaa tavaraa, mutta sen jälkeen mielenkiintoni hiipi hiljalleen pois. Levyn toinen puolikas, Demonarchy, tarjoaa metallisempaa ilmaisua Tim Burton -maailman kalmaisella kosketuksella. myös albumin selkeästi pophenkisin raita Unconditional, jota sulostuttaa entinen Theater of Tragedy -ääni Liv Kristine. Normaalisti antaisin vanhaan pohjaavasta settilistasta välittömästi moitteita. Debyyttilevy Frost and Fire (1980) esitteli vielä progeja hard rock-vaikutteita ja vähän hämympääkin tunnelmaa, mutta seuraava täyspitkä King of the Dead (1984) oli jo täysiverinen heavy metal -levy. Lordi on löytänyt jälleen sävellyskynästään sen terävimmän kärjen. Nyt käsillä oleva Paradise Lost (1991) oli selkeä yritys mukautua ajan kaupallisempaan henkeen ja jäi Cirith Ungolin viimeiseksi levyksi. Makealta kuulostaa ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Cardinal on taidokkaasti askarreltu kokonaisuus, mutta yhtyeen harjoittama genreristeily aiheuttaa aluksi hieman hämmennystä. Eden’s Cursen suurin vahvuus on kuitenkin ehdottomasti serbialainen Nikola Mijic, jonka ääni taipuu moneen ja tulkinnassa on persoonallista otetta. Don Airey vetäisee välillä sellaista haipakkaa, että en muista äijältä ennen nähneeni. Mahtimaininnan saavat myös Sick Flick ja None for One, kieronkaunis veisu mieleenpainuvalla kertosäkeellä. Säröt ovat raskaat ja melodiat kauhumaisia. Länsirannikon AOR, hard rock, sinfoninen power metal ja progressiiviset tendenssit eivät tunnu olevan aina sulassa sovussa keskenään. Useamman kuuntelukerran jälkeen kokonaisuus alkaa kuitenkin kuulostaa paljon mielekkäämmältä ja ristiriidattomammalta. Monsterit ovat elämänsä vedossa. Keikan lopussa kuullaan lyhyesti myös Lordin mietteitä viimeisestä Deep Purple -esiintymisestään. Charmantin ja kaikin puolin hienon herrasmiehen työskentelyä katsoessa tulee väkisinkin mieleen Iron Maidenin kappale Only the Good Die Young, enkä puhu nyt musiikista. Debyyttinsä tekee myös rumpali John Clelland (exCode of Silence). Valaistus on sopivan hämärä, ja Ian Gillanille on sattunut hyvä päivä. Noin muutoin taltiointi edustaa puitteiltaan parempaa laitaa. Yhtyeen tarjoama musiikillinen kombinaatio on kuitenkin persoonallinen ja soundi omaleimainen joskin traditioihin luottava. Ehkä on syytä antaa periksi ja nauttia kyydistä. Ensimmäinen tarjoaa perinteistä kasaripainotteista, toinen uudenlaista ja raskaampaa Lordia. Kari Koskinen CIRITH UNGOL Paradise Lost METAL BLADE Jenkkiläinen kulttibändi Cirith Ungol aloitti uransa jo 70-luvun alussa, mutta pääsi levyttämisen makuun vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Aiheen ympärille olisi voinut kasata perusteellisemmankin haastattelun, mutta hyvä näinkin. Tylsää ja yllätyksetöntä, vaan koskapa kyse on Lordin viimeisestä vedosta, ratkaisun voi hyväksyä jotenkuten. Kaiken kaikkiaan kyseessä on upea kokonaisuus, jonka kuuntelemista voi suositella niin Lordi-faneille kuin myös muille kasaridiggareille. One Foot in Hell (1986) oli asteen verran raskaampi ja pisti enemmän painoa yhtyeen doomvaikutteille. Albumi on jaettu kahteen osaan. Syyskuussa 2002 taltioitu konsertti on sikäli erikoistapaus, että kyseessä oli kosketinsoittaja Jon Lordin viimeinen esiintyminen yhtyeen riveissä. Nino Laurenteen (Thunderstone) tuottama Monstereophonic on nimihirviö, mutta sisältönsä on kultaista. Jos tämä levy olisi tullut ulos kultaisella 80-luvulla, se olisi varmasti noteerattu isosti. Theaterror-niminen alku sisältää kahdeksan varsin mainiota kappaletta, joissa Mr. Ted the Mechanic ja instrumentaali The Well Dressed Guitar ovat ainoat tuoreemmat raidat. Lauri Kujanpää kin melko kansainvälinen ryhmä. Välillä tuntuu, että kappaleet hakevat edelleen vähän suuntaansa eivätkä tunnu asettuvan aloilleen. Tuorein lisäys porukkaan on kosketinsoittaja Christian ”Chrism” Pulkkinen (Adamantra, Simulacrum, Epicrenel), joka sai synatuotannon suhteen vapaat kädet
Bändin lyyristä teemaa peilaten on myös ilo kuulla pitkästä aikaa jotain uutta, joka kuulostaa King Diamondilta olematta sitä. Sinänsä aika perinteisiä aiheita, joihin kuulijakin voi ehkä samastua. Lahti – Finlandia Klubi Pe 21.10. Käsiteltäviä aiheita ovat muun muassa musiikkibisneksen raadollisuus, elämää hankaloittavat ilonpilaajat, siltojen polttaminen ja epäonnistuneet ihmissuhteet. Seinäjoki – Rytmikorjaamo La 15.10. Jyväskylä – Lutakko La 22.10. Jaakko Silvast HANSEN & FRIENDS XXX: Three Decades in Metal EAR Helloween-perustajajäsen ja Gamma Ray -nokkamies Kai Hansen keräsi joukon kavereita ja teki sooloalbumin 30-vuotisen uransa kunniaksi. Ei liene huono livenäkään. Making Headlines, Stranger in Time ja Follow the Sun, näin muuPe 7.10. Eniten päälle käy kuitenkin väkevän soundin ja soiton saumaton liitto. Teemalevyn idea kutistui lopulta kolmen viimeisen kappaleen muodostamaan trilogiaan muun levyn ollessa vähän sitä sun tätä. Yhtye hajosi vuonna 1992 levy-yhtiöongelmiin. Vierailevina laulajina kuullaan Ralf Scheepersiä, Michael Kiskeä ja Hansi Kurschia sekä suurin piirtein kaikkia muitakin saksalaisia metallinimiä. Rautatiepitäjän miesten päänavaus on vahva ja tasapainoinen. Heikkoja hetkiä ei tarjoilla lainkaan, joskin aloituskappale Born Free jää hieman muiden jalkoihin. Jos kukaan muu ei kuule Screamworksiltä vahvasti kaikuvaa Judas Priestin perintöä, minut julistettakoon julkisesti kuuroksi. Screamworksin biiseissä ei ole menty sovitusten osalta suorinta reittiä, mikä on omiaan luomaan kaivattua dynamiikkaa. Turku – Logomo La 8.10. Kehnointa laitaa edustavat kevyempää ja hittivetoisempaa radiorockia edustava Go It Alone sekä yhtyeessä vähän aikaa vaikuttaneen basistin säveltämä ja laulama Heaven Help Us, joka ei tunnu lähtevän potentiaalisesta Maidenkanavoinnistaan huolimatta koskaan käyntiin. Levyn parasta antia ovat kuitenkin raakaa voimaa puhkuva Chaos Rising ja Manowarin Hail and Killin johtoriffiä lainaava Fallen Idols. Toisen sessiomiehen, kitaristi Joe Malatestan säveltämä The Troll onkin sitten yksi levyn parhaista ja omituisimmista raidoista. Mikko Malm SILVER BULLET Screamworks 7HARD Riihimäkeläinen Silver Bullet osuu debyytillään suhteellisen mehukkaasti asian ytimeen. Ikävä sanoa näin, mutta Three Decades in Metal pesee lähes kaiken, mitä Gamma Ray on tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, tai yrittänyt tehdä. Kyseessä ei ehkä ole niin kova kokonaisuus kuin kolme ensimmäistä levyä, mutta kiekko ansaitsee silti paikkansa yhtyeen diskografiassa. Oulu – Areena WINTER’S GATE FINNISH TOUR 2016 Liput palvelumaksuineen alk. Raskas, outoja rytmityksiä sisältävä teos erottuu kokonaisuudesta ehdottomasti edukseen. Power metalin kummisetä ei ole julkaissut yhtäkään huonoa albumia, ja tämä levy vasta onkin kaukana sellaisesta. Vahvaa metallisuuden läsnäoloa tukevat myös albumilla elämöivä ex-Dreamtale-ääni Nils Nordling sekä huomio Silver Bulletin mahdollisista vaikuttajista. Arthur Brown -laina Fire aiheuttaa ihmetystä, mutta sopii loppujen lopuksi mukaan aivan mainiosti. Se saa levyn kuulostamaan metallimusiikilta isolla M:llä. 29,00 €. Restless Records ei panostanut markkinointiin saati jakeluun lainkaan, ja Paradise Lostia olikin tämän vuoksi saatavilla varsin nihkeästi. Nämä osoittavat, ettei yhtye ollut sessioiden aikana aivan täysin hukassa. ARVIOT det miehet, vaikka sessiosoittajien panostakin kuullaan. Tässä ei pelata millään riffitykityksellä ja nopeilla sooloilla, vaan taitavilla sävellyksillä ja iskevillä sanoituksilla. Modernin metallin ystäville Cirith Ungolin käppäisyys voi aiheuttaa nieleskelyä, mutta primitiivisempään energiaan mieltyneitä se varmasti ilahduttaa. Uusintapainosta on kaavailtu vuosia, mutta suunnitelmat ovat kariutuneet oikeuksien puutteeseen. Albumi on kaikin puolin kuin Hansenin omaelämäkerta. Vaikka levy on epätasapainoinen, sillä on tarpeeksi ansioita, jotta kuuntelukokemuksesta syntyy mielekäs. Musiikillisesti albumi on hard rockin ja metallin välimaastoa, helppoa kuunneltavaa. Pitkien ja hajanaisten sessioiden vaikutus kuuluu selkeästi ja Paradise Lost on melko epätasainen kokonaisuus. Kauhuteemoista sanoituksiinsa ammentava viisikko on tehnyt 11 kappaleen verran vahvasti riffivetoista mahtipontista heavy metalia. Sen jälkeen kaikki on vain kotiinpäin. Nyt käsillä oleva Metal Blade -julkaisu on ensimmäinen virallinen uusintaversio levystä. Helsinki – The Circus Pe 14.10
Bändin rentokätinen touhu on omaleimaista mutta erittäin nautinnollista kuultavaa, jossa on asiallisen pöristelyn lisäksi kiitettävästi tarttuvia elementtejä. Myös hetkittäisillä humoristisilla letkautuksilla on oma perusteltu paikkansa. Suomalainen black metal -kenttä on kokonaisuudessaan maailman mielenkiintoisin, ja Ikäheimosen asiantunteva työ saa esiin sen parhaat puolet. Noin 500-sivuinen Pirunkehto on ulkoisesti jykevä opus, jonka sisukset tarjoavat vähintäänkin odotetun kaltaisen katsauksen kotimaiseen mustaan metalliin alkuvuosista tähän päivään. True Widow ei silti muistuta suoranaisesti mitään edellä mainituista. Tervaisentoisteista Loathea mukavasti täydentävän nimibiisin ote on rivakampi. Yhtye tuntuu olevan kovassa livekunnossa – murjonnan laatu on ensiluokkaista alusta loppuun. Kimmo K. Bändi paukuttaa konstailemattoman kolmeminuuttisen, jolla ei kokeile uutta, mutta vetelee ehtaan tyyliinsä etupotkuista, tomikompilla ja maukkaalla kitaroinnilla etenevää ruhjontaa. Toisaalta tämä on vain hyvä, sillä biisit toimivat aivan yhtä hyvin pelkästään Hansenin laulamina. Uudet biisit ovat toki levyn kiinnostavinta antia. Homma kuitenkin hoituu molemmilla osa-alueilla. Kevättä odotellessa. taman mainitakseni, ovat kappaleita, joiden jälkeen parempaa ei voi edes toivoa. Bändien tyylillinen kirjo on laaja, kuten suomalaiselta blackiltä saattaa odottaa, mutta haastatteluja lukiessa käy ilmi artisteja yhdistävä visio ja vakavuus ideologian suhteen. Tarjolla on rähisevämpääkin ääntelyä, mutta niissä kohdin bändin iskevyys tuntuu astetta heikommalta. Elli Muurikainen OBITUARY Ten Thousand Ways to Die RELAPSE Matelevasti groovaavan kuolometallin mestarit antavat hieman esimakua tulevasta ja kattavamman katsauksen menneeseen. Suurimmaksi osaksi yhtyeestä tulee mieleen vanha, sympaattisen jakomielitautinen Queens of the Stone Age, siis autotalliräminää ja pörinää riehakkaasti yhdistelevä elostelu. Brasilialainen Escarnium tykittää kakkoslevyllään vanhan liiton kuolemanpalvontaa perusasioita kierrättäen, mutta tekee sen erittäin vakuuttavasti. Mielikuviin pohjaava niputus sludgecoregenreen ei osu täysin harhaan, vaikka bändin soinnissa on enemmän rokkaavaa vaihtoehtorockin otetta kuin räyhäävää myllytystä. Tuplalevyn jälkimmäinen kiekko ei tarjoa mitään uutta, vain samat kappaleet ilman vierailevia ääniä. Rumpujen täyteläinen jyminä, kielisoitinten rapsakanmöyheä lainehdinta ja kuulaana kaikuva laulu nivoutuvat harvinaisen komeaksi yhtälöksi. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Mukana on häivähdyksiä letkeimmästä Kyussista, muhevan verkkaisesti kajahtelevasta Earthistä, karvaisen grungehtavasta Trulysta ja vaikkapa My Bloody Valentinesta. Mielenkiintoinen paketti sisältää kaksi uutta kappaletta ja nivaskan pitkin viime vuoden kiertuetta taltioituja livebiisejä. Stonerista ei ole kyse, ei myöskään alternativesta, mutta näiden kautta bändin ”stonegaze”-määritteellä hahmoteltu ilmaisu kuitenkin hahmottuu. TERO IKÄHEIMONEN Pirunkehto SVART Kotimaisen black metalin historiaa paketoitiin vuonna 2011 ilmestyneellä Loputon Gehennan liekki -videodokumentilla, mutta kirjalliseen urakkaan ei ole ryhtynyt ennen tätä järkälettä kukaan. Bändi ei ratsasta pelkästään soundeilla ja soittotatsilla, vaikka levyä kuuntelisi niilläkin hyveillä mielihyvin. Kimmo K. Tätä voisi pitää hyvällä syyllä kirjan punaisena lankana. Riffien tarttuvuusaste on kelvollinen, mutta ei nouse sellaisenaan erityisen korkealle. Neljä levyä julkaissut teksasilaistrio on erittäin kiinnostava löytö. Nähtäväksi jää, onko vastaavalle teokselle tilausta seuraavan neljännesvuosisadan jälkeen vai ovatko suomalaisen mustan metallin merkittävät vuodet jo takanapäin. Koskinen ESCARNIUM Interitus TESTIMONY Joistain levyistä vain kuulee omistautumisen ja aitouden. Renkutus toimii kotikuuntelussa kohtuullisesti, mutta livemuodossa homman voisi kuvitella tempoilevan jo varsin jykevästi. Totta puhuen pidän kakkoslevyä jopa parempana, sillä miehen omaperäinen ääni ei tarvitse ulkopuolisia vahvistuksia. Biisipolitiikka on varsin suoraviivaista, joltisenkin simppelisti taottua mätkettä. Nippelitietouden ystävälle luvassa on kuitenkin miellyttäviä lukuhetkiä, ja käydäänpä teoksessa läpi esimerkiksi muutamia mielenkiintoisia miehistönvaihdoksia, joista ainakaan allekirjoittaneella ei ollut entuudestaan minkään sortin tietoa. Turhat gonzoilut on jätetty suosiolla sivummalle ja Ikäheimonen pureutuu syvälle itse asiaan. Näiden perusteella Obituarylta voidaan odottaa kovatasoista materiaalia – bändihän tuntuu yltävän liki End Completen (1992) progressiivisemman ilmaisun tasolle. Koskinen RED FANG Only Ghosts RELAPSE En ole kuunnellut Red Fangiä kuin satunnaisen kursorisesti, joten lähestyn yhtyeen neljättä levyä niin sanotusti puhtaan pöydän tekniikalla. Sujuvasti kirjoitettu Pirunkehto kärsii paikoin tekstin liiallisesta biografiamaisuudesta, sillä jokaisen bändin uran läpikäyminen demoista alkaen tuntuu välillä hieman raskaalta – etenkin kun samat tiedot löytyvät asiasta kiinnostuneille helposti netistä. Hekumallinen soundimaailma – lieneekö levyn bassarisoundi maailman jyhkein – on kakun kirsikka. Keikka jäänee ainoaksi laatuaan, mutta nämä kappaleet Impaled Nazarene. Kimmo K. Incantationin debyytti nousee mieleen kyselemättä. Tällaisia albumeja tarvitaan enemmän. Neljään osaan (Alkusoitto, Räjähdys, Uusi alku ja Gnosis) jaettu, kronologisesti etenevä kirja käy läpi bändit 1980-90-lukujen taitteen Beheritistä ja Barathrumista keskivaiheen Azaghalin ja Warloghen kautta nuoremman sukupolven Charnel Windsiin ja Cosmic Churchiin. Jämerä ja tuhti soundi on modernimpaa sorttia, mutta särmikkyys ja menneitä aikoja kunnioittava ote ovat kuitenkin tallella. Keikoilta on poimittu klassikoiden lisäksi 2000-luvun ralleja, joten muinainen Dead-live (1998) täydentyy mukavasti. Mukaansatempaava meno ja rempseä yleisote jättävät kuitenkin vähän heppoisempienkin sävellysten kohdalla positiivisen tunnelman. Olin onnekas, kun pääsin todistamaan projektin maailmanensi-illan Wackenissa. Hypnoottisesti hidasteleva riffimoukutus toimii hyvin, vaikka vaikuttaa alkuunsa yksinkertaisuudessaan jokseenkin omituiselta. Joni Juutilainen Kattaus on vähintäänkin odotetun tasoista (eli mahtavaa) menoa, eikä julkaisun muoto – sinkkuhan tämä kai oikeastaan on – oikeastaan edes kummastuta livebiisien korkean laadun ansiosta. Avauskappale Loathe on Obituaryn junnaavimpia ja yli kuusiminuuttisena bändin pisin ralli. Koskinen TRUE WIDOW Avvolgere RELAPSE Nyt kohtaavat tuotanto ja ulosanti erinomaisella tavalla! Rennosti mäjähtelevä ja ilmavasti pörisevä soitto sulautuu täydelleen pehmeän lämminhenkisiin soundeihin. Venyttelevän lakonisesti, miltei slacker-tyyliin, etenevät kappaleet tarttuvat tajuntaan pitkälinjaisesti vaanivien laululinjojen ja salakavalasti nappaavien kitarakuvioiden avulla. Äärimmäisen synkeä tunnelma pimeämmän laitodella saavat toivomaan, ettei näin olisi. Mutavelliä oivasti ilmastoivasta kitarasoolosta tulee lisäpisteitä. Red Fang näyttäytyy Only Ghostsilla luonnonmukaisesti mäiskivänä, rehtinä bändinä, jolla on soittaessa takuulla hauskaa. Varsin intomielisesti raikuvan melodisen laulun kera lopputulema on silti varsin mehevä
Koskinen DISCHARGE Never Again Grave New World Live at the Garden New Jersey The Nightmare Continues... Väkevän aloituksen jälkeen meno tasaantuu hiukan, mutta ei vajoa onneksi missään vaiheessa pohjamutiin. Suurimmat haasteet koettiin vuonna 2002, jolloin yhtye joutui keikkamatkalla rajuun auto-onnettomuuteen, joka passitti kaikki jäsenet sairaalaan pidemmäksi aikaa. Yhtyeen moderniin vaihtoehtometalliin on eksynyt vaikutteita niin hip hopista, hardcoresta, jazzista kuin ambientistakin. Ihan näppärä pelinavaus, vaikka en ole varma kyseisen version tarpeellisuudesta. Koskinen GIRAFFE TONGUE ORCHESTRA Broken Lines PARTY SMASHER Kuten eräskin tätä (semi)superyhtyettä läheltä liippaava Greg Puciato sanoi: ”Olemme muusikoita, emme putkimiehiä. Dischargen tapauksessa se on erityisen kiintoisaa, sillä vanhojen julkaisujen taso on nätisti sanottuna kirjava, pahimmillaan silkkaa kuonaa. Vuonna 1992 perustettu orkesteri on ollut kuvioissa kauan, eikä kyyti ole aina ollut mitenkään pehmeää. Monipuolinen ja mielettömän energinen levy, joka toimii varmasti kaikille Bad Brainsin ja Fishbonen ystäville. Progeilu tarkoittaa Death Is Libertylle lähinnä ylimääräisen kahdeksasosan lisäämistä sinne tai poistamista täältä ilman varsinaista sävellyksellistä funktiota. Tämä on ensimmäinen levy, jolla on mukana ulkopuolinen tuottaja. Pinnan alla kytee mainio vaihtoehtorockin kultasuoni. Jälkimmäiseen verrattuna Escarnium on tosin hitusen yksioikoisempi ja suoraviivaisempi. Kimmo K. Riffien ajoittainen melodisuus sekä monipuolisesti hitaamman ja nopean runttaamisen välillä vaihtelevat kappaleet antavat väriä juuri sopivasti. Soitto on totta kai komeaa, sopivasti yllätyksellistäkin, ja löytyypä biiseistä myös melodista koukkua. Solisti sentään on eri genrestä, nyt sitä tonttia hoitaa Alice in Chainsin William DuVall. Synkkävireinen, rytmisesti ehdoton Failure, eeppisiin mittoihin kurkotteleva Higher ja metallinsa tarttuvan tanssittavaan muotoon saattava Offer Your Light edustavat suhteellisen tasapainoisen levyn tasokkainta antia. Tyylillisesti soinnin voi hahmotella AiC:n ja Mars Voltan välimaastoon, hiukan roisimmalla otteella leivottuna. While They Were Sleeping on bändin kahdeksas pitkäsoitto ja ensimmäinen sitten vuoden 2009 Kiss the Lien. Brutaalisti jyräävässä mätössä ei ole keventäviä elementtejä tai muutakaan sävytystä. Kari Koskinen DEVIN TOWNSEND PROJECT Transcendence INSIDEOUT Kanadan hullu nero, metallin oma Phil Spector, on uuvuttanut minut ripeätahtisella ja eksessiivisellä tuotannollaan. Mutta yhtye ei hyödynnä potentiaaliaan täydelleen, vaan yhdistelee elementtejä suhteellisen maltillisesti. Ensinnäkin, yhtyeen sinänsä mukavan kotikutoinen tuotanto ei oikein palvele tarkoitustaan ja saa bändin kuulostamaan lepsulta ja laahaavalta. Levy ei vain ilmennä osaamista erityisen mairittelevasti. Kappale, ja etenkin Devinin versio, on todella hyvä, mutta mielestäni sen olisi voinut säästää vaikka ep-julkaisulle. Transcendence on siltikin ehtaa Deviniä – mihinpä herra raidoistaan pääsisi. Ryhmässä on siis potentiaalia ja lähtökohdat ovat vähintäänkin kiinnostavat, mutta eipä vain tunnu GTO:n homma lähtevän kunnon liitoon. Siitäkin tietää sukseen tapahtuneeksi, että vanhat levy-yhtiöt ryhtyvät kaivelemaan vanhaa katalogia uudelleenjulkaistavaksi. Levyn starttaava nimikappale ja toisena tuleva Mereya yhdistelevät ehkä parhaiten raskasta polyrytmiikkaa, melodista vaihtoehtorockia ja svengaavia jazzvälikkeitä. Mikko Malm DEATH IS LIBERTY A Statement Darkness CONCORDE Asialla ovat konkarit, vaikka äkkiseltään voisi luulla, että kyseessä on nuori orkesteri. Tällä kertaa kokonaisuus maittaa jotenkin paremmin kuin aikaisemmin. A Statement Darkness ilmeneekin vähän kummallisena kokemuksena. Bändin meno on kohdakkoin varsin kiinnostavaa, sävykkäästi aaltoilevaa metallisävyistä progea. Kimmo K. Uutuus tuntuu raikkaammalta, kevyemmältä ja iskevämmältä kuin pari edellistä teosta. Se ei tunnu olevan oikein kotonaan tällä levyllä. Viime vuoden tammikuussa se kuitenkin soitti ensimmäisen keikkansa New Yorkissa yli kymmenen vuoteen, mikä merkitsi sitä, että pahimmat ongelmat oli selätetty. Candiria taisteli vuosia kokoonpano-ongelmien kanssa eikä ollut aktiivinen keikkarintamalla. Bändillä on käsissään hyvät palikat, mutta vasta kun se saa suuntansa selkeäksi ja kunnon studionatsin puikkoihin, sen lahjat pääsevät kukoistamaan. Live Massacre Divine Shootin’ Up the World Decontrol – The Singles Discharge Society’s Victim WESTWORLD Hardcorelegenda Dischargen uusi tuleminen on tulkittava menestykseksi. Mitä muuta tekisimme?” Eli tekijämiesten projektia pukkaa, ja homma etenee ihmeen samalla miehistösapluunalla kuin erinomaisen Killer Be Killedin äärellä. Ne mahdollisesti diggaamisen väärtit biisitkin bändi likimain sotkee omituisilla osioilla, jotka eivät yksinkertaisesti sovi niihin. Asian täytyy olla näin, sillä Devin Townsend tuskin luovuttaa kovin herkästi ruoria kenelle tahansa hiipparille. On mukana sentään pari kovaakin rallia, avausbiisi Adapt or Die ja vähän saumoistaan hajoava nimikappale. Ison uusintajulkaisusatsin voi myös pistää ihan yleissivistyksen kartuttamisen piikkiin, sillä Dischargen ”kadonneita klassikoita” ei ole paljon liikkeellä näkynyt. Niillä bändin keskittyminen sävellyksiin ja niiden julkituominen kappaleiden ansaitsemalla tavalla kantaa huomattavasti sulavammin kuin kankeamman progeilun parissa. Interitus ei tarjoa mitään uutta, mutta sovittelee vanhat palikat erittäin vakuuttavasti. Maanisdepressiivisyyttään Strapping Young Ladin kanssa ruokkinut, sittemmin soolourastaan jonkinmoisen rauhan löytänyt multilahjakkuus julkaisee nyt seitsemännen Devin Townsend Project -albumin. Suuria kauneusvirheitä ei löydy, vaikka kyseessä on hieman yllätyksetön paketti. Myös tiukempi piiskaus tarkempiin ja jämäkämpiin suorituksiin niin taimauksen kuin sävelten puhtauden suhteen olisi tehnyt terää. GTO kuulostaakin ihmeen tavanomaiselta ollakseen näin erinomaisten bändien ristisiitos. Mikko Malm CANDIRIA While They Were Sleeping METAL BLADE Brooklynista kotoisin oleva Candiria on kutsunut musiikkiaan ”urbaaniksi fuusioksi”, joka on loppujen lopuksi varsin osuva termi. Vastapainoksi tarjoillaan onneksi myös todella vetävää keskinopeaa riffittelyä ja vastustamattoman hyvällä groovella iskevää komppia. Mutta koska näillä on pärjättävä, kaikki on raavittava esiin. Kun bändi ei antaudu melodisuuteen tai sekoiluun täysin palkein, kappaleet eivät ole muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta erityisen kiinnostavia tai tarttuvia. Tämä hidasti bändin toimintaa ja kitaristi Eric Matthews jopa jätti yhtyeen vammojensa vuoksi. Toisaalta status on alun alkaenkin sellainen, että eipä bändiä ole unohdettu, oli sen uusista levyistä mitä mieltä tahansa. Hän on Peripheryn basisti Adam ”Nolly” Getgood, jolla lienee oma vaikutuksensa kokonaisuuteen. Toinen ihmetys liittyy albumin päätösraitaan, coverversioon Weenin Transdermal Celebrationistä. Aivan kuin riffien puutteesta kärsivään osioon ei olisi muuta keksitty. Vimmaista energiaa ja voimaa tuntuu löytyvän vieläkin, vaikka olisin toivonut, että yhtye olisi vienyt kokeellisuuttaan ja eri elementeillä leikittelyään vielä pidemmälle. Puutteiksi voisi laskea joidenkin kappaleiden turhan blast-painotteisuuden. Harmi sinänsä, sillä kautta albumin löytyy hienoja juttuja ja bändissä on selvästi ainesta. ARVIOT 75. Nuclear Blastin kautta huhtikuussa ilmestynyt End of Days on tuonut äijänkäppänät esille ihan uudelle porukalle. Aloitusraita Truth on tuttuakin tutumpi, sillä kyseessä on alun perin Infinity-levyltä löytyvän kappaleen uudelleentyöstetty versio. Kikkailemattomammat kappaleet, joilla bändi kuulostaa Faith No Moren, tai ehkä pikemminkin Incubusin, kaltaiselta alt metalilta, rullaavat luontevammin. Massiivinen äänivalli on edelleen läsnä, kuten myös miehelle tunnusomaiset laulumaneerit. Äijiä löytyy Dillinger Escape Planistä (Ben Weinman), Mastodonista (Brent Hinds) ja Mars Voltasta (Thomas Pridgen, parilla biisillä itse Jon Theodore). Jyväskyläläisbändiltä löytyy näkemystä ja kunnianhimoa, mutta myös yllättävää otteen lipsahtelua. Sen pariin yhtye antautuu täysin rinnoin vain hetkittäin, ja kun progeilupuolesta tulee sanomista, tyylipainotus tuntuu yhtyeelle epäedulliselta. Hyvä se on näinkin. dan jenkkideathiin yhdistettynä tuo mieleen myös Funebrarumin ja Dead Congregationin kaltaisia nimiä
Mutta ettei totuus jäisi epäselväksi: pelkällä debyyttilevy Hear Nothing See Nothing Say Nothingilla (1982) – maailman parhaalla hardcorealbumilla – pärjää Dischargen fanittamisessa yhäkin. Human interest -näkökulma – ehkä jopa sosiaalipornomainen tirkistelynhalu toisen epäonnistumisiin – on siis taattu. Örinää on mukana vain silloin, kun se on oikeasti tarpeen, muuten Simonsin annetaan loistaa suurenmoisilla äänijänteillään. Löytyy sinfoniaa, mörinää, elokuvamaisia äänimaisemia ja ihan puhdasta heavy rockia. Vuonna 2010 ilmestynyt Vol. Se ei ole täydellinen sinfonia, mutta silti kokonaisuutena hyvä levy muutamalla vuorenhuipulla varustettuna. Kälyiset kitarasoolot, funkbasso ja köykäiset biisit paljastavat kuitenkin saman tien, että kuutamolla ollaan yhä ja tanakasti. Kelvin ”Cal” Morrisin kimitys saa paikat irtoamaan hampaista, ja glam rockin, perinteisen heavy metalin ja sivuosaan jääneiden punkkatkujen yhdistelmä on vain ankea. Aroluomalla on taito käsitellä vaikeitakin asioita varsin helppotajuisesti, eikä hän rasita lukijaa turhalla teknisellä jargonilla tai kapulakielellä vaan selostaa kiertue-elämän koukeroita hyvin suoraviivaiseen ja ennen kaikkea mukaansatempaavaan tyyliin. Levy aktivoi bändin uudestaan, ja uuteen kokoonpanoon eksyi Linden lisäksi kaksi muuta HIM-jäsentä eli kosketinsoittaja Janne Puurtinen (Burton) ja basisti Mikko Paananen (Mige). Tämän levyn piikkiin voi pistää myös esimerkiksi kotomaamme Rattuksen epäonnistuneet kokeilut metallin maailmassa. Toiminnassa ei ole mitään tolkkua, kun päällekkäisyyksiä on kelvollisen biisimateriaalin vähyydestä johtuen roppakaupalla. Kyseessä on hieman ristiriitainen yhtye, sillä se on onnistunut luomaan upeita sinfonisia teoksia mutta myös epäonnistunut rajattomissa kokeiluissaan. Se jäi myös muiden jäsenten avoimesti kyräilemän Morrisin viimeiseksi Discharge-levyksi. Antti Luukkanen KIMMO AROLUOMA Jenkkirundi – seitsemän viikkoa kiertue-elämää BACKSTAGE Keikkailu on Kimmo Aroluomalle tuttua toimintaa, jota hän on harrastanut niin soittajan kuin kitarateknikonkin ominaisuudessa. Laulaja-biisintekijäkaksikosta Mark Jansen–Simone Simons ei pysty sanomaan pahaa sanaa, vaikka kaikki materiaali ei allekirjoittaneeseen uppoakaan. Soundtracktyylinen Divide and Conquer sekä kaunis Once upon a Nightmare Squad ovat sen kaltaisia napakymppejä, että jo ne kantavat levyn arvosanaa pitkälle. Jenkkirundi on kevyttä luettavaa, mutta sen sisältämä asia on todella painavaa. Kirja tarjoaa monia käytännön vinkkejä muusikoille ja musiikkialan työntekijöille, mutta sen filosofisempi puoli inspiroi varmasti muitakin. Jenkkirundi-kirja kertoo kaunistelematta siitä, miten yltäkylläisyyteen tottuneet muusikot joutuvat tinkimään resursseista ja egonsa vangiksi joutuneen kitarateknikon pakkomielteestä olla alansa paras. Se on ennen kaikkea kertomus egon luhistumisesta ja siitä, kuinka meidän jokaisen olisi syytä mennä itseemme ja oppia nöyryyttä. Siinä missä soittohommat ovat taakse jäänyttä elämää, kitarateknikon hommista muodostui miehen leipätyö, joka on vienyt hänet ympäri maailmaa yhtyeiden kuten HIM, The Rasmus, Von Herzen Brothers ja Michael Monroe Band kanssa. Nykyään Aroluoma on Customs Soundsin toinen omistaja sekä suositun Backstage-blogin kirjoittaja. Näiden kahden harmonia kuuluu, ja pari tietää toistensa vahvuudet. Epäonnistunut riskinotto tilanteessa, jossa yhtye oli aivan pihalla. Mikko Malm EPICA The Holographic Principle NUCLEAR BLAST Epica on kasvanut 14-vuotisen uransa aikana kohtuullisen massiivisiin mittoihin niin soundillisesti kuin kansainvälisen suosionkin puolesta. Tämä uutukainen on parhaimmillaan hyvinkin vaikuttava albumi, jonka taidokasta soittoa johdattelevat suuret tunteet. Tuleva kiertue tulisi olemaan kaukana emobändin puitteista ja budjeteista. The Holographic Principle on massiivinen, pomppiva teos, joka pystyy käymään laadukkaasti lävitse musiikin kaikki käyrät. Aroluoma päätti suunnitella kaiken viimeisen päälle tarkasti. II vei musiikkia enemmän black metal -henkisiin sfääreihin ja tunnelmat olivat muutenkin aiempaa synkemmällä mallilla. Alusta lähtien oli selvää, että rundi tuottaisi tappiota, kyse oli vain siitä, kuinka paljon. Bändi soittaa livealbumeilla Live at the Garden New Jersey (1989, tallennettu vuosien 1983–84 jenkkikiertueella) ja The Nightmare Continues… Live (1990) ajalle tyypillisistä soundeista huolimatta miehekkäästi ja kiukku on kova. Daniel Lioneye on HIMistä tutun kitaristin Mikko ”Linde” Lindströmin sooloprojekti, joka sai rapakon takana yllättävää kulttisuosiota Bam Margeran otettua bändin debyyttilevyn (King of Rock’n’Roll, 2001) nimibiisin ohjelmansa tunnuskappaleeksi. Kaikin puolin suositeltava lukukokemus, siis. Muita kiertueen bändejä ovat jenkkiläinen Nachtmystium ja kotimainen Turisas. Se kertoo myös erään avioliiton kuolemasta. Opus kertoo kunnianhimosta ja siitä, miten työlleen omistautuminen saattaa etäännyttää ihmisen perheestään. Niukasta petrauksesta huolimatta samaan sarjaan menee myös kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Shootin’ Up the World. Grave New World on Dischargelle ehdottomasti maineensa veroinen häpeätahra, aivan kuten Cold Lake Celtic Frostille tai Into the Unknown Bad Religionille. Toivoin löytäväni albumista hupaisan camp-klassikon, mutta kaikenlainen ilo on levystä kyllä kaukana. Tuon jälkeen alkuperäisjäsenistöä alkoi valua takaisin bändiin, ja yhtyeen nimeä kantava albumi vuodelta 2002 on satsin ainoa kurantti studiolevytys. Jo hänen ensimmäinen kirjansa, Keikkapäivä – 24 h kiertue-elämää (2014), tarjosi pintaa syvemmältä raapaisevan katsauksen rundielämän kulissien taa, mutta tällä kertaa pelataan paljon kovemmilla panoksilla. Lauri Kujanpää T IM T R O N C K O E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Massacre Divinella (1991) palataan häntä koipien välissä hippusen suoraviivaisempaan ilmaisuun ja Cal huutaa punkvuosien tapaan. Tässä onkin opuksen suurin ansio. Kuten odottaa saattaa, tarjolla on erittäin vaihtelevaa musiikkia. Eniten polemiikkia nosti aikoinaan Grave New World (1986), joka osui bändin kannalta ikävästi siihen aikaan, jolloin hardcorebändit olivat pahiten hukassa identiteettiensä kanssa. Tarinan keskiössä esiintyy Daniel Lioneye -yhtye, jonka ensimmäisen Yhdysvaltain-kiertueen järjestämisen Kimmo Aroluoma on ottanut kontolleen. Eletään vuotta 2011 ja rundin pääesiintyjänä toimii Cradle of Filth. Samassa uusintapompsissa lykättiin pihalle myös yhteensä viisi (!) varhaisvuosien kokoelmaa ja liveä
www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02. Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja
Sen metalli oli yhdistelmä uusklassisia ja progressiivisia elementtejä. – Borderline kiinnosti jopa ulkomailla, mutta sitten tuli grunge ja tappoi käytännössä kaikki orastavat hard rock -yhtyeet Ruotsissa, Liljegren mainitsee. Vuosina 1986–91 Liljegren lauloi yhtyeissä Seven Seas, Venture, Trinity, Trivial ja Borderline. Mieheltä kului kymmenen vuotta pistää tuo visio täytäntöön. Aloin heti työstää uutta bändiä ajatuksen tasolla alkuperäisen visioni pohjalta. Olihan se tuollaiselle musalle haastavaa aikaa, mutta olimme onnekkaita. Minulle melodinen power metal on aina tuntunut oikealta tyyliltä viedä omia kristillisiä arvojani eteenpäin. Se ammensi musiikkiinsa 1970-luvun raskasrockista. Samoin kansitaiteen. Yritimme saada mukaan useampia hyviä muusikoita, mutta ketään ei tuntunut kiinnostavan, joten päätimme aloittaa kahdestaan. Annetaanpa Liljegrenin itsensä kertoa, mistä kaikki sai alkunsa. Samasta aiheesta tehty seikkailuelokuva, suomalaiselta nimeltään Narnian tarinat: Velho ja leijona, tuli teattereihin vuonna 2005. Näiden kaikkien musiikki sai vahvasti vaikutteita juuri Europelta, TNT:ltä, Pretty Maidsiltä ja Yngwie Malmsteenilta. Sitä samaa, jota käydään tavallaan musiikissakin. Myös nimen uudelle bändilleen Liljegren nappasi Lewisin kirjasta. Christian Liljegren näki irlantilaisen näytelmäkirjailijan C.S. Asioita alkoi tapahtua. Lämmittelimme muun muassa Uriah Heepiä ja Glenn Hughesiä. – Fokukseni oli vahvasti mahtipontisessa, uusklassisessa melodisessa metallissa, mihin ääneni sopi mielestäni parhaiten. Liljegrenillä on toki katetta touhottaa. Teimme muutamia levyjä ja kiersimme Ruotsin lisäksi paljon myös Norjassa, Saksassa ja Sveitsissä. Monessa bändissä ahkeroinut, levy-yhtiötäkin kipparoinut muusikko toi 20 vuotta sitten power metal -kartalle Narnia-yhtyeen, joka löi läpi metallille tuskaisella aikakaudella – vieläpä kristillinen sanoma punaisena lankanaan. CJ soitti LEIJONA Kristillisen heavy metalin eurooppalaisiin pioneereihin lukeutuva Narnia päätti jatkaa, koska yhtyeen tarun viimeinen luku oli vielä kirjoittamatta. Puhelin piippaa viestejä lähes lakkaamatta, jos ukolla on vähänkään aikaa. Tavatessani miehen keikkareissulla joitakin vuosia sitten eteläsavolaisessa Pieksämäen kaupungissa alati hangonkeksinä hymyilevä kaljupää oli läsnä yhtä aikaa monella eri tasolla. Ne iskivät täysin päin näköä. Olin yhtyeen musiikista ja tyylistä niin vakuuttunut, että halusin alkaa tehdä itse samaa. Liljegren ei jäänyt tuleen makaamaan vaan pisti muutaman muun Borderline-hemmon kanssa pystyyn yhtyeen nimeltä Modest Attraction. Modest Attractionin tyyli ei ollut silti aivan sitä, minkä perään Liljegren hamusi. VANHA LIITTO P ienessä keskiruotsalaisessa Kungsörin kunnassa asuva Christian Liljegren, 45, on hyvä esimerkki omista tekemisistään lakkaamatta jauhavasta, vakaasti asiaansa uskovasta bändijohtajasta. Intensiivisyys ei ole yhtään sen vähäisempää, kun otan mieheen yhteyttä Facebookissa. Borderline julkaisi jopa kaksi vinyylisinkkua, joista ensimmäinen (Fri/Calling) oli palkinto vuonna 1989 voitetusta isosta bändikisasta. – Tuo alkuperäinen elokuva ilmensi hienosti hyvän ja pahan välistä taistelua. Olin silloin viidentoista ja pääsin ensimmäiselle isolle keikalle katsomaan Europea. TEKSTI JAAKKO SILVAST KUVAT MATS VASSFJORD JA JAAKKO SILVAST (LIVE) karjuu jälleen 78. Tästä syystä olen aina ihaillut paljon Freddie Mercurya, David Coverdaleä sekä tietysti suurinta sankariani koskaan, Ronnie James Dioa. Hän puhui lakkaamatta tekemästään ja rakastamastaan musiikista – melodisesta heavy metalista. Se sama intohimo on tallella vieläkin! Liljegren huudahtaa. – En ollut nähnyt silloin, enkä vielä tänäkään päivänä, niin kovaa kitaristia kuin CJ. Vuokrasimme studion. Onneksi on Saksa Tammikuussa 1996 elettiin keskellä grungen aikakautta, eikä kukaan ollut kiinnostunut melodisesta metallista – paitsi japanilaiset. – Olen kova Rainbow-, Sweetja Uriah Heepfani, ja oli helpompaa saada läpi niiden tyylistä musaa, jollaista myös Backyard Babies ja Electric Boys tuolloin tekivät. – Soitin CJ:lle, ja hän oli heti mukana, koska piti samanlaisesta metallista ja siitä, että kappaleiden lyriikoissa tulisi olla kristillisiä vaikutteita. – Visio Narniasta yltää 1980-luvun puoliväliin, kun Yngwie Malmsteen’s Rising Forcen Marching Out ja Europen The Final Countdown julkaistiin. Arvostan edelleen energisyyttä ja tiettyä lavapresenssiä. Keväällä 1991 Borderline tuli tiensä päähän. Jokaisen Narnia-levyn kantta onkin koristanut leijona, tuoreinta albumia lukuun ottamatta. Lewisin vuonna 1950 julkaistuun Velho ja Leijona -romaaniin perustuvan tv-sarjan The Lion, the Witch, & the Wardrobe. Liljegren tapasi vuonna 1993 tulevan pitkäaikaisen rikostoverinsa, kitaristi CJ Grimmarkin, joka kipparoi tuolloin yhtyettä nimeltä Sentinel. Siinä yhtye pesi muun muassa erään Backyard Babiesin
– Ja loppu on historiaa, Liljegren kuittaa. Uuteen nousuun Vuoteen 2008 mennessä Narnia ehti julkaista kaikkiaan viisi studiolevyä ja yhden livealbumin. Minä lauloin. – Pistimme kaikki loput rahamme kiinni ensimmäiseen Narnia-levyyn ja toivoimme parasta. Liljegrenin mukaan Freiberger unohti Narnian levyn Staigerin toimistolle, ja levypomo pisti sen autonsa cd-soittimeen tarkoituksenaan tsekata jokin uusi extreme metal -yhtye. Samaan aikaan bändi allekirjoitti managerointidiilin saksalaisen MCM Musicin kanssa. Vihdoin meillä oli iso yhtiö Narnian takana. – Olen nyt 45-vuotias ja tehnyt metallimusiikkia 30 vuotta. – Vuonna 2008 olin juuri aloittanut uuden suhteen ja tarvitsin taukoa musiikista. Alkoi tapahtua lisää. Tuohon aikaan Nuclear Blast tunnettiin paljolti speed-, thrashja black metal -julkaisuistaan. Lokakuussa 1997 Narnia oli osa Nuclear Blastin bändivalikoimaa. Hän käski Freibergerin kiinnittää meidät välittömästi. Awakening-debyytin pohjiksi otettiin Liljegrenin ja Grimmarkin edellisten bändien, Borderlinen ja Sentinelin, parhaimmat sävellykset. Sitten Christian Liljegren otti ja pudotti pommin yhtyeen jäsenten ja fanien niskaan. Saksalaisen Nuclear Blastin silloinen A&R Eddy Freiberger, joka oli juuri kiinnittänyt ruotsalaisen HammerFallin, osti japsituontiversion Awakeningistä, innostui ja kertoi huomioistaan ”Nuken” omistajalle Markus Steigerille. – Saimme vetoapua kitaristilta ja musiikkijournalistilta Janne Starkilta, joka luotsasi tuolloin kuuluisaa ruotsalaista The Swedish Hardrock & Heavy Metal -lehteä. Siksi musiikillisen uran ja ihmissuhteiden yhdistäminen on ollut minulle aina todella vaikeaa, Liljegren pohjustaa. Awakening julkaistiin Euroopassa ja Yhdysvalloissa vuonna 1998. Narnia jatkoi kiertämällä 1998 Dion peesissä Euroopassa ja Japanissa. – Markus oli täysin puulla päähän lyöty Narnian biisien laadusta, etenkin vanhasta Borderline-materiaalista. Bändi palkkasi agentikseen saksalaisella MTM Musicilla musiikkituottajana työskennelleen maanmiehensä Magnus Söderkvistin. Parin uuden biisin kera levy oli pian valmis. Biisien väsäämisessä Liljegrenillä olivat referensseinä 1990-luvun alkupuolen Royal Hunt -levyt sekä juuri julkaistu Stratovariuksen Episode. Samana vuonna Narnia saapui ensi kertaa Suomeen lämmittelemään Stratovariusta näiden Visions-kiertueella. Hän tiesi, että nämä bändit olivat kolisseet nousevan auringon maassa, joten Narnian fokus asetettiin ensisijaisesti Japanin valloittamiseen. Yhdeksän niistä halusi Narnian listoilleen. – Pääsimme sillä reissulla myös Suomen televisioon ja keikalle kuuluisaan Helsingin Lepakkoon, Liljegren muistaa. Olimme sitä paitsi ajau79. Yksin se kytkös auttoi levittämään sanaa Narniasta. Hän otti Midem-musiikkimessuille Ranskan Cannesiin mukaansa laatikollisen kopioita Awakeningistä ja tyrkytti levyjä kymmenelle japanilaiselle levy-yhtiölle. – Päädyimme lopulta Pony Canyonille, samalle lafkalle, joka julkaisi muun muassa Yngwie Malmsteenia ja Joe Lynn Turneria. Olen kaveri, joka tekee kaiken joko täysillä tai ei ollenkaan. käytännössä kaikki soittimet itse ja ohjelmoi rumpuraidat. En ole tyyppi, joka vaan seuraa väsyneenä vierestä, kun muut tekevät. Seuraavaksi vuorossa olivat Awakeningin seuraajan – ja fanien keskuudessa sen kaikkien ylistetyimmän Narnia-levyn – Long Live the Kingin nauhoitukset
Minusta kuitenkin Jeesus Kristus on kaikkein viilein tyyppi, joka on kävellyt maan päällä. Studioon, ja jatkossa myös keikoille, saatiin mukaan alkuperäisrumpali Andreas ”Habo” Johansson ja -synisti Martin Härenstam. – Kun päätimme jatkaa, lupasimme itsellemme, että teemme parhaan Narnia-levyn ikinä. Se on totaalisessa ristiriidassa Kristuksen oppien kanssa. – Luulen, että hän tajusi tuolloin, itseni ohella, että Narniasta tekee erikoisen juuri meidän välisemme musiikillinen yhteistyö. Vaikka German Pasqual on mahtava laulaja, minusta levy ei kuulostanut Narnialta. Siispä Liljegren lähti ja Narnia jatkoi uuden laulajan, brasilialais-ruotsalaisen German Pasqualin kanssa. – Course of a Generation on tosi erilainen Narnia-levy. Tämä on varmasti paras levy, jonka olen koskaan tehnyt, Liljegren hehkuttaa. Toki minä kunnioitan kaikkia elämänkatsomuksia – se on valtava rikkaus. VA NH A LI IT TO ”Jumala loi musiikin. – Annoin tuolloin CJ:lle siunaukseni jatkaa Narnian kanssa, vaikkakaan se ei ollut minulle helppoa. Ei todellakaan. Narnia ainakin haluaa olla yhtye, joka luo ympärilleen hyvää ilmapiiriä.” 80. Kuten Infernon edellisen numeron arvostelusta on luettavissa, tuore levy on pullollaan menevää ja koukuttavaa, vahvoilla melodioilla varustettua power metalia. Taisimme onnistua siinä, Liljegren naurahtaa. Narnian basisti on vaihtunut alkuajoista Jacob Perssonista Andreas Passmarkiksi. – Olemme molemmat kristillisistä kodeista ja usko on ollut meille aina yhtä luonnollista kuin hengittäminen. – Pidän itse levyn biisien keskinäisestä kontrastista, joskin kappaleet ovat melko suoria ja edustavat samaa voimakasta ja varioivia melodioita tarjoilevaa lähestymistapaa kuin debyyttimme Awakening. Narnia haluaa olla bändi, joka jakaa ihmisille vaikeinakin aikoina toivon sanomaa. Tiedän silti, että moni faneistamme pitää siitä. Herran vuonna 2016 Grimmark ja Liljegren päättivät, että on aika jatkaa hyvin alkanutta matkaa. On meistä itsestämme kiinni, mitä haluamme tekemämme musiikin kautta sanoa. Minä uskon Kristillisyys on olennainen osa Narniaa, ja sen vaaliminen on ollut Liljegrenille ja Grimmarkille alusta saakka äärimmäisen tärkeää. Syyskuun alussa näki päivänvalon kahdeksas Narnia-levy – yksinkertaiselta nimeltään Narnia. Monia pahoja asioita tapahtuu vain siksi, että me ihmiset haluamme valtaa ja kontrollia. Minulle usko on henkilökohtainen suhde Jumalaan, samanlainen kuin perheenjäseniin ja ystäviini. Minusta emme ole koskaan soundanneet näin hyviltä. Seuraavana vuonna ilmestyi Pasqualin laulama seitsemäs, soundiltaan modernimpi ja musiikiltaan kokeellisempi albumi Course of a Generation. Tosin tiesimme kaiken aikaa, että viimeinen kappale Narnian tarinasta ei ole vielä kirjoitettu. Tällä levyllä ovat myös parhaimmat laulusuoritukseni ikinä. tumassa CJ:n kanssa musiikillisesti erilleen. Vuonna 2010 CJ Grimmark ilmoitti Narnian MySpace-sivustolla yhtyeen lopettavan toimintansa. Hän opetti, että meidän tulee rakastaa toisiamme. – Ja tarkennan, että puhun nyt uskosta, en uskonnosta. Hän halusi kokeilla uusia juttuja samaan aikaan, kun minä olin juuttunut vanhaan Narnia-tyyliin. Maailma on tänä päivänä hirmuisen egokeskeinen. Usko on se, minkä jaamme keskenämme
Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. 10 numeroa/12kk 74,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Olen myös todella ylpeä musiikillisista saavutuksistani ja kaikista niistä faneista, jotka olen saanut. Sen kolmoskiekkoa To Hell with the Deviliä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. – Opin paljon pyörittäessäni levy-yhtiötä, mutta en kaipaa sitä enää. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 74,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 88,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV %. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. En häpeile sanoa, että olemme yksi parhaista melobändeistä kautta aikojen. Tykkään käyttää ääntäni eri tavoin. Levyjä eri formaateissa riittää hyllymetreittäin. Musiikkibisneksessä on yläja alamäkensä, ja olen pelkästään tyytyväinen, että saan säännöllistä palkkaa työnohjaajana toimiessani. Pidän eri bändien, levyjen ja biisien historiasta. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Kiitos muuten äidilleni, joka löi viime vuonna kouraani paketillisen vanhoja kasettidemoja, jotka tein 80-kuvulla. Onpa Liljegren isännöinyt myös omaa levy-yhtiötä, Rivel Recordsia. On meistä itsestämme kiinni, mitä haluamme tekemämme musiikin kautta sanoa. Christian Liljegren, millaista oli tehdä kristillistä heviä 1990-luvun puolivälissä. Kristillisen metallimusiikin historia yltää 1970-luvun loppupuolelle, jolloin chicagolainen Resurrection Band ja ruotsalainen Jerusalem alkoivat ”evankelisoida metallimusiikin piirejä”. Esimerkiksi Flagship-yhtyeeni Maiden Voyage -albumi ammentaa noiden yhtyeiden tuotannoista. Mainittakoon, että tässä toistaiseksi tauolla olevassa power metal -yhtyeessä käskee soolokitaraa vastavalittu uusi Sabaton-kepittäjä Tommy Johansson. Kuuluisin ja myydyin ristimetallibändi on eittämättä glam metalillaan 1980-luvun puolivälissä rockmaailmaa valloittanut kalifornialainen Stryper. – Olemme erittäin onnellisia, että Narnia otettiin vakavasti. – Olen kova keräilijä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Narnia ainakin haluaa olla yhtye, joka luo ympärilleen hyvää ilmapiiriä. Sanotaan, että kristillisyys ja metalli eivät kuulu yhteen. Samaa mieltä taisi olla myös Nuclear Blast, koska ”uskalsi” kiinnittää näin suoraan kristinuskosta laulavan yhtyeen. Mitä olet mieltä. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Kristillisiä metallia soittavia bändejä löytyy (pelkästä musiikista puhuttaessa) jopa death ja black metalin karsinoista. Se on yksi suurimpia syitä, miksi Narnia on kolahtanut kuulijoille. Me emme ole pelkkä tuote. – Viime vuonna tein soololevyn, jolla on akustisia ruotsinkielisiä versioita vanhoista Narniaja Audiovision-biiseistä. Kaiken muun ohella pidän sinfonisesta rockista kuten Kansasista, Styxistä ja Kayakista. – Pidän itse tällaisesta musasta ja jaan biisien sanoituksissa päivittäiset iloni ja suruni. Minulle sen tekeminen ei ole ollut sen ihmeellisempää 1990kuin 2000-luvulla. Sadan raudan seppä Christian Liljegren on monen toimen mies. – Tarkennan, että teemme metallia, jonka sanoituksissa on kristillisiä vaikutteita, Liljegren linjaa. Rakkaus musiikkiin näkyy myös Liljegrenin kotona. Ehkäpä digitalisoin ne joskus ja julkaisen Christian Archives -boksin, tai lyön vinyylille vanhat Borderline-, Trinity-, Ventureja Modest Attraction -albumit. – Minusta Jumala loi musiikin. Mistä ihmeestä tähän kaikkeen on löytynyt aikaa ja energiaa. Sittemmin kristillinen sanoma on saavuttanut käytännössä kaikki metalligenret. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Teimme vain, mitä sydämemme halusivat meidän tekevän, ja kuulija varmasti kuulee sen intohimon, joka musiikistamme välittyy. – Olen aina ollut kiinnostunut löytämään musiikista uusia puolia ja ollut tosi onnekas, että olen voinut julkaista erityylisiä levyjä erilaisissa bändeissä. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Narnia-paussin aikanakin miehellä oli melodisen rockin ja metallin bändejä, esimerkiksi Audiovision, DivineFire, Flagship ja Suomessakin muutama vuosi sitten soittanut Golden Resurrection
– Halusimme yksinkertaisesti pitää musiikkivideon elossa, emmekä osanneet itsekään haaveilla kaikista mahdollisuuksista, hän sanoo. – Porukka ei etsi vain suosikkibändiensä musiikkia. Holger painottaakin, että katsotuimmat videot syntyvät usein maltillisella budjetilla kotikutoisesti. – Totta kai juonelliset musiikkivideot ja näyttävät promopätkät ovat aina paikallaan, mutta ennen kaikkea Youtube on muuttanut kaikki mahdollisuudet juuri levyjä ennakoivien tiiserien sekä studioja lyriikkavideoiden suhteen. – Olen melko varma, että internetin julkaisukanavien potentiaalia ei ole vieläkään valjastettu täysin. Todella näyttävää ja ennen kaikkea viihdyttävästi bändin näköistä jälkeä on mahdollista saada aikaiseksi niin maltillisilla kustannuksilla, että saatamme tuottaa videoita nykyään jopa pienimmillekin bändeille. Se etsii juuri tällaisia kanavia, joilta voi löytää kokonaan uutta musiikkia ja katsella satunnaisesti laadukkaita videoita musiikkityylistä riippumatta. – Nuclear Blastin Youtube-kanavalla on nyt yli miljoona seuraajaa. Tätä ajatusta oli helppoa liioitella, koska jossain vaiheessa monilla oli mielikuva, että MTV:lle pääsi aika helpostikin. Ne kertoivat enemmän kuin kymmenentuhatta sanaa! Kuinka moni muistaa vielä 1990-luvun, MTV:n ja musiikkivideoiden ”kultaisen ajan”. Holger jatkaa, kuinka juuri Youtube on yllättänyt levy-yhtiötkin uusien ja pienempien bändien esilletuomisessa. Genrerajoitteet olivat MTV:n kaltaiselle kanavalle loppupeleissä aika tiukat ja se muistutti paljon radiota: isoimmat bändit haukkasivat suurimmat palat näkyvyydestä ja rotaatiossa kiersivät muutamat biisit. – Vuosia sitten oli helppoa haikailla menneitä, jolloin musiikkivideot oli mahdollista saada ihan oikeaan televisioon. Aikakauden, jolloin lähes jokainen isomman bändin video oli kuin taideteos – eikä kukaan voinut välttyä näkemästä niitä. Tämä on saanut varsinkin nuoret metallifanit laajentamaan makuaan. Metallilafkoista varsinkin Nuclear Blast on kunnostautunut viime vuosina musiikkija lyriikkavideoiden julkaisijana. Vuonna 2016 hyvä musiikkivideo ei ole yhtä kuin kallis musiikkivideo. Meilläkin on takataskussamme vielä paljon villejä ideoita, mitä bändit voivat tehdä videomuodossa. PIIRI AKI NUOPPONEN 82. Olen huomannut, että Youtubea katsellaan todella avoimin mielin ja uutta musiikkia etsien. – Teemme paljon videoita ihan omalla porukalla ja teetämme niitä osaavilla kavereilla. Yhtiön markkinoinnista ja jakelusta vastaavaan Holger Tiefenbachin mukaan tämä on kannattanut. – Tietenkin videoihin on mahdollista puskea tolkuttomasti rahaa ja tehdä niistä Hollywood-tason tehostepläjäyksiä, mutta se ei ole nykyään pakollista. – On tietenkin bändejä, jotka toivovat ihan mahdottomia! En nyt halua nimetä ketään, mutta sanotaan vaikka näin, että kymmenisen vuotta sitten eräskin bändi suorastaan vaati, että heidän videonsa kuvattaisiin tunnelman vuoksi Gobin aavikolla, minne meidän olisi pitänyt lennättää heidät perheineen ja tuotantoryhmineen päiväkausiksi! Lopuksi Holger innostuu ylistämään parhaita musiikkivideoita ajattomiksi teoksiksi, jotka eivät ole vain levyn markkinointia vaan tärkeä osa levyn audiovisuaalista kokonaisuutta. Se tuntui jotenkin niin paljon isommalta asialta kuin verkkojakelu internetin alkuaikoina. UUDEN vuosituhannen puolella musiikkivideot olivat lähellä kuolla sukupuuttoon. Nuo videot olivat itselleni portteja näiden bändien maailmaan. – On kolme keskenään täysin erilaista videota, joihin palaan uudelleen ja uudelleen: Dimmu Borgirin Progenies of the Great Apocalypse [kuvissa], Die Antwoordin Fatty Boom Boom ja Biting Elbowsin The Stampede & Bad Motherfucker. MTV, siis nimenomaan se Music Television, muutti profiiliaan, ja internet haki vielä videoiden jakelukanavana muotoaan. Vaadittiin jopa tuuria, jotta video pääsi eetteriin. Enemmän kuin kymmenen tuhatta sanaa 6. Oikeastaan päinvastoin. Ylilyöntejäkin sattuu, ja Holger naurahtaakin kertoessaan, kuinka suhteellisuudentaju hälvenee aina välillä. Holger kertoo, että ”Nuke” alkoi panostaa videoihin toden teolla kymmenen vuotta sitten. – Tosiasiassa Youtube ja tämä hetki ovat juuri sitä musiikkivideon parasta aikaa
O U T 3 RD STUDIO ALBUM BY SWEDEN'S GENERALS CIVIL WAR! GIANT ANTHEMS FULL OF POWER IN FORCING HEAVY METAL-GROOVE AND EPIC FANFARES! ON TOUR w/ CIVIL WAR The Last Full Measure Available as LTD Edition Digipak, LTD Vinyl LP and Download! 18.10. Tampere / Klubi | 19.10. Helsinki / Nosturi WWW.FACEBOOK.COM/ NAPALMRECORDS DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID! VISIT OUR ONLINE STORE WITH OVER 20.000 ITEMS – SPECIAL EDITIONS, CDS, VINYL, DVDS, MERCHANDISE: WWW.NAPALMRECORDS.COM!. ! 04.11
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN InFlames 10-16_BACKCOVER.indd 1 29.09.16 12:13