A RT BY K IM D IA Z H O LM 10-11 FEBRU ARY 2024 TURK U-STO CKHO LM-TU RKU M/S VIKIN G GRAC E TICKETS ON SALE NOW! WWW.NORDICMETALCRUISE.FI
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Asa gra um , Sva lba rd, Sig ir, Do pe lor d, Po rta Nig ra 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Oc tob er Tid e 02 3 Ne rvo sa 02 6 Om niv ort ex 02 8 My rku r 03 2 KK ’s Pri est 03 4 Sh ad e Em pir e 03 8 Blo od red Ho urg las s 04 6 Pö lky llä : lau laja An ton y Pa rvia ine n 05 Sa lam yh kä : Mu cky Pu p A Bo y in a Ma n’s Wo rld (19 89 ) 05 3 Arv iot , pä äo sas sa Blo od red Ho urg las s 074 Ku ud es pii ri: Sak ara 20 vuo tta 038 028 018 034 03 2 A C AL L TO TH E D R EA M ER S D AN IE L JA N SS O N M IN D AR T VIS U AL O LI VE R KÖ N I G O BI N D ER JH IT TA
FORTI. Vasta Elli Muurikaisen kirjoittaman kansihaastattelun myötä tuli tajuttua toden teolla, että mikkeliläisbändi on perustettu 18 vuotta sitten. 3.11.) 7. -albumin ensikuuntelun tuoksinassa. Kitaristi Lauri Silvosen kommentti, olkoon sitten kieli poskessa heitetty tai ei, kuvastaa erinomaisesti tahtotilaa, jota alalla vaaditaan: ”Täytyy olla kiitollinen, että homma toimii, mutta samaan aikaan pitää katsoa johonkin Gojiran ja In Flamesin suuntaan ja miettiä, että noistahan voisi vielä pyyhkäistä joutessaan ohi.” Lienee parempi lopetella referointi, että itse haastatteluunkin jää jotain luettavaa, mutta eiköhän sovita, että kannustetaan ukot halajamilleen lauteille. Homman nimi oli kerrasta saletti: TÄSSÄ on albumi, jota yhtyeeltä on odottanut. Jos jotain haluaa saavuttaa, on ymmärrettävä pelin raadollinen henki. Siinäpä suomimetallin kuva vuonna 2023: ne mielen päällä tuoreetkin alan bändit alkavat olla parikymppisiä. Ja tämä taso, eihän se tietenkään riitä. Mitenkäs pumppu. vuosikerta Numero 217 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Tai ainakin niitä pitkin ajellaan paskoilla, aina etäälle huoltoasemista leviävillä pakuilla. Levy, joka kuulostaa ennen muuta tekijöiltään, ei vain taidokkaasti kudotulta verkolta tuttuja vaikutteita. NYKYMUSIIKKIMAAILMAN antimien parissa päätyy harvoin yhtä hyvälle tuulelle kuin Bloodred Hourglassin uuden How’s the Heart. Nythän sen vasta näkee, miten paljon on vielä matkaa sinne, missä haluamme olla.” Rumpali Jarkko Hyvösen lausunto herättää kunnioitusta. ”Olemme kulkeneet pitkän tien ja tehneet paljon työtä sen eteen, että olemme vihdoin nousseet tai nousemassa tasolle, jolla olisimme mieluusti olleet jo aiemmin. ”En halua tämän kuulostavan pahalta, mutta meistä jokainen on jo nyt uhrannut elämästään aika paljon tälle bändille. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Wuhuu, vihdoinkin uusi suomalainen metallibändi, jolla on mahkuja ihka oikeaan kansainväliseen suosioon! Paitsi että… Niin. Narkissos RED MECCA Stay OMNIVORTEX Circulate TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT STAM1NA X KK’S PRIEST The Sinner Rides Again GREEN LUNG This Heathen Land (ilm. Samalla Bloodred Hourglass on jälleen kerran hyvä esimerkki siitä, ettei metallimusiikissa tunneta pikateitä. Siinä mielessä nyt on se hetki, kun katsotaan ne kortit, että onko tästä tulossa jotain vai ei”, rumpali jatkaa. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Tobias Sutter KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 23
Lähditkö hakemaan entistä monipuolisempaa kokonaisuutta. – Kyllä ja ei, laulaja-kielisoittaja Obscura (Hanna van den Berg) pähkäilee. – Soitamme synkällä tunnelmalla siunattua äärimetallia, ja sanoitukseni pohjaavat Saatanaan, okkulttiseen tietoon ja filosofiaan. Olen todella tyytyväinen siihen, mitä saimme aikaan! Uusi täyspitkä esittelee Asagraumista entistä dynaamisemman ja vaihtelevamman puolen – etenkin jos sitä vertaa suoraviivaiseen ja raivokkaaseen edeltäjään. Intuition matkassa SA N N E V A N B E E K 8. Kiekko on nelikon tuotoksista tasapainoisin ja paras. Kun ryhdyimme äänittämään albumia viime vuonna, inspiraatio löytyi lopulta hyvin nopeasti. Arvioissakin on napsahdellut korkeita arvosanoja, mikä ei ole ihme. Yleensä puhutaan vaikeasta kolmannesta levystä. Kokemukseni musiikkibisneksestä ovat suurimmilta osin positiivisia, eikä se ole mielestäni mitenkään ristiriidassa vasemman käden polun kanssa. – Musiikkibisnes on bisnestä siinä missä kaikki muukin, Obscura toteaa. Nämä asiat yhdessä määrittelevät minulle black metalin. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN VEIL of Death, Ruptured on Asagraumin kolmas albumi. Pelin avanneen Protestas Magicum Diabolin (2017) jälkeen on tapahtunut paljon, ja yhtyeestä on kasvanut aktiivisesti keikkaileva, mainettaan jatkuvasti kasvattava nimi. Kuinka se vaikuttaa black metal -muusikon elämään ja työhön. Asagraum tunnetaan tyylillisesti puhtaana black metal -yhtyeenä, jonka musiikki ja sanoma eivät ole hairahtuneet missään vaiheessa sivupoluille. Kappaleet vain ilmestyvät päähäni, ja kun olen varma, että ne ovat tarpeeksi hyviä, taltioin ne nauhalle. – Sävellystyö vei minulta enemmän aikaa kuin toisen albumin [Dawn of Infinite Fire, 2019] tekeminen, koska minulla oli muitakin kuvioita, mutta myös siksi, etten halunnut toistaa itseäni. Huipputasoinen tuorein levynsä osoittaa, että pienimuotoinen hype bändin ympärillä ei ole syntynyt turhasta. Arvostan sitä, että Edged Circle -lafka jakaa taidettamme ja keikka-agenttimme mahdollistaa sen, että pääsemme soittamaan näitä kappaleita. – En. Oliko Veil of Death, Ruptured erityisen hankala synnyttää. En suunnittele musiikkini muutoksia lainkaan. Tahdoin kuitenkin säilyttää Asagraumille tutun tyylin, mikä osoittautui jonkinmoiseksi haasteeksi. Bändillä on kahdeksan vuotta ikää. Kuvioon kuuluu ajautuminen musiikkibisneksen pariin. Levy on saanut osakseen toistaiseksi lähes pelkästään positiivista palautetta. Mikä motivoi sinua tekemään mustaa metallia. Hollantilainen Asagraum on kasvattanut hiljalleen nimeä black metal -kentällä. – Meidän täytyy tiedostaa se ja levittää satanismia mahdollisimman vahvalla ja mahtipontisella tavalla
Se tarkoitti monien riffien ja ideoiden purkamista kirjoittamisprosessin aikana. Tänä vuonna julkaisemamme kolme singleä ovat saaneet hullun hyvän vastaanoton, mikä on mahtavaa. Kyseessä on kaksi hyvin erilaista tekniikkaa, joilla on erilaisia tunteita välitettävänä, Cherry alustaa. Panimme jokaisen musiikillisen idean mikroskoopin alle ja analysoimme, miten voimme tehdä siitä parhaan mahdollisen. – Monet sanoitukset kertovat vaikeiden aikojen läpi taistelemisesta ja masennuksen kanssa elämisestä. Oletteko huomanneet kiinnostuksen teitä kohtaan kasvaneen. Millaisia tunteita tällaisen kaman esittäminen livenä aiheuttaa. Mielestäni kaiutetut kitaramme kuulostavat ehdottomasti jäisiltä!. Kuinka äänesi pysyy kasassa pidemmillä keikkarundeilla. Jatkaako uusi levy The Weight of the Mask mielestäsi edellisen linjalla. Mielestäni tuloksena on hienostuneimmalta kuulostavin albumimme. Svalbard on norjaa ja tarkoittaa Huippuvuoria. Olen kuitenkin kehittänyt tekniikkaani vuosia ja aloin myös käydä säännöllisesti uimassa, mikä vaikutti valtavasti keuhkojeni voimaan ja hallintaan. Koen näiden kappaleiden esittämisen hyvin voitokkaaksi ja voimaannuttavaksi. Kun kirjoittaa biisejä masennuksesta ja pääsee esittämään ne livenä, se antaa tuskalle tarkoitusta. Musiikilla on kuitenkin sielua puhdistava vaikutus. Hallitset sekä puhtaan laulun että raa’an hardcore-huudon. – Kolmannen albumimme When I Die Will I Get Betterin [2020] julkaisun jälkeen keikoillemme osallistuvien ihmisten määrä on kasvanut ja suoratoiston määrä lisääntynyt, kitaristi-laulaja Serena Cherry jutustelee. – Viisi kuusi vuotta sitten ääneni ei ollut kestää kiertueella, ja pari kertaa menetin sen kokonaan. Raskaat osat ovat raskaampia ja pehmeät osat pehmeämpiä. Nykyään ääneni on kunnossa, kunhan uin, juoksen ja harjoittelen enkä puhu paljon päivisin. Bändinne musiikki on päällisin puolin aggressiivista, mutta sen pohjalla kytee melankolinen ja jopa surullinen ilmapiiri. – Yksi vaikeimmista asioista on vaihtaa raa’an huudon ja pehmeän laulun välillä. – Uskon, että mainittu levy toi meille uutta yleisöä. – Se on kuin Svalbard, täynnä kontrasteja. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ G E O R G IA P E N N Y G E O R G IA P E N N Y Modernin hardcore-metallin parissa toimiva brittiyhtye Svalbard valittää vihaisia ja surumielisiä tunnelmia. – Olimme biisinkirjoituksessa hyvin tarkkoja. Tuskin olen ainoa, jolle tulee nimestä mieleen black metal -yhtye… – Ymmärrän mitä tarkoitat, hah! Mielestäni Svalbard kuvaa soundiamme hyvin, koska Huippuvuorten saaristo on synkkä ja kaunis, ja siellä on aava talvimaisema. 9. Se, että voin huutaa kaikki negatiiviset tunteet ulos lavalla, on hyvin katarttinen ja parantava prosessi. Se on paras tapa, jolla voin kuvailla sitä. Aggressiivista kauneutta SVALBARDIN nimi on noussut viime aikoina esiin vähän siellä sun täällä. – Tavoitteemme on yhdistää aggressiivisuus kauneuteen ja luoda katkeransuloisia tunnelmia, jotka todella iskevät kuulijan sydämeen
SYTYKKEITÄ M A R E K SA B O G A L Pöytälaatikon aarteet Suomalainen melodinen death metal on maailmalla kovassa kurssissa. Onko tullut mieleen kirjoittaa jopa täysin suomenkielinen melodeath-julkaisu. – Huumoritasot kohtasivat ja homma rullasi sen siivittämänä eteenpäin. Onko Sigir jatketta tälle bändille. Suurin osa miehistöstänne vaikutti aiemmin pienellä profiililla vetäneessä Ritual of Terrorissa. Ritual oli kuitenkin hieman rennompi projekti, joten kun päätettiin tehdä enemmän tosissaan, heivattiin koko bändi ja jätettiin biisit pöytälaatikkoon. Minkälaiseksi prosessi muodostui. Aluksi mukana oli jännitystä, mutta se katosi suht nopeasti, kun tutustuttiin näihin heppuihin. Sanoituksissanne on perinteisen englannin lisäksi suomea. Hän kiinnostui kuuntelemaan meitä, kun vaihdettiin musaan liittyviä kuulumisia, ja siitä se idea lähti. – Tavattiin Akun kanssa yhteisen tutun kautta. Sitten vanhat kappaleet palasivat työpöydälle ja Sigirin tarina alkoi rullata. – Prosessi oli alusta asti sekä rento että ammattimainen. Käsiksen saatuani tajusin, että Aku on oikeasti mukana. Tekemällä ei lähdetä tekemään. LÄHDITTE rakentamaan Rainmaker-debyyttiänne kunnon apuvoimien kanssa. Mikä inspiroi teitä kirjoittamaan juuri tällaista musiikkia. – Sigirin ekan demon piti olla alkujaan Ritualin kolmas ep. Äänitettäessä otettiin meidän soittajista irti 110 prosenttia, mutta hommien jälkeen osattiin rentoutua. Me tiedettiin jo alkupisteestä asti, että ne levyn lyhyet kohdat pitää vetää suomeksi. Olette julkaisseet Rainmaker-musiikkivideon, jolla esiintyy aika yllättävä persoona eli ”hieman humoristisemmista” rooleista tuttu Aku Hirviniemi. Kuvio jäi hieman auki, mutta levy-yhtiö oli sopinut asioita. Pääasiassa Eugen [Valovirta] kanssa tuusattiin hommia, ja se toimi kyllä erinomaisesti, laulaja-kitaristi Viljami Toikkanen fiilistelee. Kuinka päädyitte tällaiseen roolitukseen. – Jos tulee sellainen fiilis tai inspiraatio, että se voisi toimia, niin miksei. Nyt kentälle astuu pohjoissavolainen Sigir, jolla on mahdollisuudet edetä isoihin piireihin. 10. Sama juttu tuottajien Jake E:n [Amaranthe] ja Jakob Herrmannin kanssa. – Luonto, maisemat ja elämäntapahtumat sekä tietysti kaikki musiikki, mitä olemme elämiemme varrella kuunnelleet. Ollaan todella kiitollisia, että on saatu tehdä heidän kanssaan töitä taiteellisesti vapain käsin. – Tiet synistin kanssa erosivat, ja Eetun [Pennanen, rummut] opiskelukaveri Valtteri Pitkänen otettiin toiseen kitaraan
Puolan metalliskene tunnetaan pitkälti Batushkan, Behemothin, Decapitatedin, Mg?an ja Vaderin kaltaisista äärimetallibändeistä. – Puola on ajautumassa jälleen kohti eräänlaista ”saatanallista paniikkia”, josta syntyy joko jotain todella hienoa tai sitten joudumme vankilaan. M IC H A . – Asiat eivät mene koskaan aivan niin kuin on suunniteltu, basisti-laulaja Piotrek Zin vastaa. Valehtelisin jos väittäisin, ettemme hae kappaleisiimme erityistä tarttuvuutta. Uutta edeltävän albumin nimi oli Sign of the Devil (2020), ja matkan varrelta löytyy useampia mustaa magiaa ja paholaismaisia aiheita käsitteleviä kappaleita. Aiemminkin hyvää jälkeä tehnyt yhtye vaikuttaa olevan nyt uransa huipulla. SK IP N G METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ Puolalaisen Dopelordin musiikkia dominoivat synkkä yleistunnelma, lyijynraskaat kitarariffit ja paholaismainen sanoitusmaailma. Kuten bändin nimestä saattaa päätellä, myös huumeet ovat näytelleet ryhmän teksteissä merkittävää roolia. – Riippuu ihan siitä, keneltä yhtyeemme jäseneltä kysytään. Onko kyseessä pelkkä kielikuva vai jotain kokonaisvaltaisempaa ja konkreettisempaa. On hienoa kuulla, että olemme onnistuneet siinä. – Pidän kommentistasi. Vanha kehno on esittänyt yhtyeen musiikissa merkittävää osaa vuonna 2010 alkaneen uran alkumetreiltä saakka. Ette kai te kuitenkaan ainut alan yhtye ole. – Se on loistava ase puupäisiä katolilaisia vastaan, Zin laukaisee. Noin 38 miljoonan asukkaan valtion doom metal -kenttä on puolestaan säilynyt tiukasti undergroundissa. Songs for Satan kyntää Dopelordille tuttua sarkaa eli helvetin raskasta mutta tarttuvaa doom metalia. SO B O C I. Joskus meillä oli enemmänkin stoner doomia vetäviä bändejä, mutta monikaan niistä ei taida olla enää kasassa. Suosion piikki katosi johonkin ja samat tyypit siirtyivät kai nutai black metalin pariin. – Tietyt jutut muuttuvat studiossa juuri ennen äänityksiä, toisia on puolestaan mahdoton toteuttaa ja niin edelleen. Sujuiko albumin teko suunnitellusti. Itselleni huumeet eivät ole enää mitenkään merkittävä osa luovuutta. Kuinka suuri merkitys päihteillä on Dopelordin luomistyössä. Teema vaikuttaa Dopelordille jopa eräänlaiselta pakkomielteeltä, joten on kysyttävä, mitä saatana merkitsee teille. Erityisen merkillepantavaa on, että levy takoo suoraviivaiset koukkunsa takaraivoon jo ensikuulemalta. Musiikista kuuluu läpi musiikkityylin historia, mutta selkeästi tämän päivän otteella toteutettuna. Olemme kuitenkin erittäin iloisia lopputuloksesta. – Täällä on muutama eeppistä doomia soittava yhtye. 11. Puupäisyyttä vastaan VIIDES levynne Songs for Satan on valmis
– Sanoituksessani käsittelen maailmanloppua ainoastaan tässä kontekstissa. Albumin otsikko tarkoittaa suomeksi maailmanloppua, kaiken tuntemamme tuhoa. SYTYKKEITÄ Saksalainen Porta Nigra ei ole kovin tunnettu bändi, mutta omintakeinen lähestymisensä kokeilulliseen äärimetalliin on johtanut jatkuvasti kasvavaan kuulijakuntaan. Kuinka käsittelet näitä asioita musiikissanne. Meillä on jonkin verran uutta tavaraa, mutta haluan tehdä siihen vielä joitain muutoksia. – Sillä on elementtejä jokaiselta levyltämme, joten näen sen eräänlaisena yhteenvetona siitä, mitä olemme saaneet tähän mennessä aikaiseksi, kielisoittaja-biisinkirjoittaja-sanoittaja Gilles de Rais määrittelee. SO U N D G A R D E N K O B LE N Z 12. Porta Nigra niputetaan usein black metaliksi, vaikka sen musiikki ja sanoitukset kumpuavat huomattavan laajalta alueelta. – En ole missään nimessä henkinen ihminen, eikä uskonnollisuudella ole mitään roolia elämässäni, 1400-luvulla eläneen ranskalaisen sarjamurhaajan ja ihmishirviön mukaan itsensä nimennyt Gilles de Rais vannoo. – Tarvitsen elämääni paljon vaihtelua tai tylsistyn. Pidän myös siitä, miltä tuo sana soundaa. Voin kuitenkin kertoa varmuudella, että se tulee olemaan aika erilaista musiikkia. – Ei. Kuuntelen niin monenlaista musiikkia, etten koe toimivan musiikillisen kokonaisuuden rakentamisen olevan mitenkään hankalaa. Jo yksittäisten Porta Nigra -kappaleiden välillä saattaa olla paljon musiikillista vaihtelua, joten onko toimivan kokonaisuuden rakentaminen sinulle vaikeaa. – En ole myöskään koskaan pitänyt itseäni varsinaisesti black metal -jätkänä. Ekspressionistista äärimetallia WELTENDE on Porta Nigran neljäs kokopitkä. Siintääkö tulevaisuudessanne jotain erikoista tai totutusta poikkeavaa. Miltä kantilta lähdit käsittelemään tätä teemaa. Koska levyn pääasiallisena aiheena ovat ekspressionistit, otsikko oli sopiva. Black metal -sanoitusten aiheet ovat usein hyvin henkisiä ja mystisiä, kauas arkitodellisuuden verhon taakse kurkistelevia. En ole missään nimessä salaliittoteorioiden ystävä, enkä myöskään usko, että maailma on tuhoutumassa ihan lähiaikoina. Albumi jatkaa selkeästi kolmen edeltävän linjoilla mutta tuo mukaan myös uusia temppuja, joita ennakkoluuloton yhtye ei ole kaihtanut aiemminkaan. Ainoastaan seuraava albumi jonain päivänä. – Inspiraationa toimi saksalaisen Jakob von Hoddisin samanniminen ekspressionistinen runo vuodelta 1911. Tämä on minun näkökulmani asiaan, ja juuri näin haluan sen olevan. Virallinen kirjoitusmuoto olisi itse asiassa Weltenende. Porta Nigralla on historiaa mukavat 13 vuotta ja kehityksen suunta on ollut koko ajan eteenpäin
21.10.2023 VANTAA, VANTAAROCK 27.10.2023 OULU, KANTAKROUVI 28.10.2023 KAJAANI, KEKRIFEST 1.12.2023 KAUHAJOKI, ARONKEIDAS 2.12.2023 JOHN SMITH FROZEN 8.12.2023 NILSIÄ RAVINTOLA KUNKKU 16.11.2023 TAMPERE, KLUBI 17.11.2023 HELSINKI, ON THE ROCKS 20.10.2023 HELSINKI, ON THE ROCKS METAL ON THE ROAD! 3.11.2023 JYVÄSKYLÄ, ILOKIVI 17.11.2023 SEINÄJOKI, BAR 15 18.11.2023 OULU, 45 SPECIAL
Saatoin siis syyllistyä oikeudenloukkaukseen: henkilön nimen luvattomaan käyttöön. Tämä on johtanut täysin absurdiin tilanteeseen, jossa artisteilta odotetaan jotain. ”Kalsarikäräjät”, hah hah! En myöskään aivan käsitä, mitä Michael Monroe yrittää saavuttaa haastamalla dokumentintekijät oikeuteen. Dokumenttia näkemättä asianlaita voi hyvin olla, että siinä annetaan Fagerholmin Matista ihan totuudenmukainen kuva. Hän kirjaimellisesti toi valon elämääni”, hän lisäsi. Tämäkin on varsin ymmärrettävää, sillä mitäpä otsikoihin päätyvät oikeudenkäynnit tekevät brändin maineelle muuta kuin hallaa. Kysykää vaikka Jasper Pääkköseltä. Ei riitä, että heittelee spägäpäissään Ray-Banit nenällä kryptisiä one-linereita rocktoimittajalle. INFERNO-KOLUMNI JUKKA HÄTINEN ”Uskomaton ihminen” TÄMÄ kolumni on kirjoitettu hyvässä yhteistyössä (RIEKKI, LAITA TÄHÄN KANNESSA OLEVAN BÄNDIN NIMI, IHAN SAMA MIKÄ SE ON!) kanssa. Tästä kolumnista tulikin näköjään oodi ja ylistys niille änkyräartisteille, jotka möläyttelevät tai uskaltavat ajatella ääneen, sekä niille urheille journalisteille, jotka raaputtelevat kiiltokuvista kimalteen, vaikka tulisivat astuneeksi kohteen varpaille. Olen kuitenkin henkilöbrändi, joka on rakennettu underground-musiikilla pätemisestä ja muille näsäviisastelusta. Eihän se tietenkään ole, vaan kyse on arvovalinnoista. Sellaiset, joita puolustamalla joutuu niin sanotusti etulinjaan. ”Hätinen on myös uskomaton ihminen, hän asensi keskellä yötä lampun kattooni, kun olin värjötellyt pimeässä muutaman kuukauden uudessa asunnossani. Suurin osa kiistoista sovitellaan salien ulkopuolella. Hän jos jokin on vahva brändi, josta jokaisella suomalaisella on mielipide. Ja tietenkin niille lukijoille, joita musiikkijournalismi yhä kiinnostaa. Jotkut jopa lopettavat aiemmin pitämänsä artistin musiikin kuuntelun, koska hän ei ollut oikeaa mieltä. ”Jukka Hätisen kolumnien lukeminen on parasta, mitä housut jalassa voi tehdä”, bändin solisti kertoi minulle ja toivoi, että se myös painetaan lehteen. Entisessä maailmassa brändiä rakennettiin muun muassa haastatteluissa lehtien sivuilla ja toki omalla duunilla eli taiteella. 14. Mutta totuus voikin olla vaarallinen hartaasti kasatulle brändi-imagolle. Tai kuten Kirka aikoinaan sanoi: ”Eiköhän panna rämäkkäästi sventterillä fotaisee oikein kunnolla ja nyt lähti!” M A R K U S P A A JA LA Michael Monroe, brändi. Kun toimittajan alati tarkkaileva ja bullshittiä filtteröivä silmä otetaan välistä pois, kaikki älypuhelimen etukameran rajauksen ulkopuolelle jäävä katoaa olemasta. Joka toinen viikko pitää osoittaa tukensa jollekin taholle ja seuraavalla viikolla tuomita jonkun toimet. Yllätyin siitä – tai pikemminkin en ollut tullut ajatelleeksi asiaa –, miten vähän ennakkotapauksia tällaisista keisseistä Suomessa on. Jos tämän laiminlyö, joutuu somen vartaaseen pyörimään. Heidän on oltava jotain tiettyä mieltä tietystä asiasta ja kerrottava se ääneen, vaikkei sillä olisi mitään tekemistä artistiuden, artistiprofiilin tai taiteen kanssa. Täysin käsittämättömistä, mutta kuitenkin arvovalinnoista. Miten se on mahdollista. Noh, moiset kehut saavat vaatimattoman suomalaisen posket hieman punoittamaan, mutta kyllähän nämä sanat hivelevät egoani. Kuuntelin Tampereen Music x Media -konferenssissa juristi Lottaliina Pokkisen keynote-puhetta artistien brändinhallinnasta ja sen vaikeudesta. Miksi heidän taiteensa kokee inflaation. Ne, jotka harjaavat vastakarvaan. On aika, että brändini laajenee käsittelemään kaktuksen runkkauksen ja rillien nostelun lisäksi myös elämäni muita puolia. Nykyisin artisteilla eli henkilöbrändeillä on suora yhteys seuraajiinsa sosiaalisen medioiden kanavien kautta. Hyväksikäytin tämän kolumnin alussa luvatta brändiä oman itseni markkinoinnissa. Sitä yksi dokkari ei varmasti heilauta suuntaan tahi toiseen. Brändinrakennus on vauhdikkaampaa ja häikäilemättömämpää kuin ikinä. Artistit ovat ikään kuin velkaa seuraajilleen. Itseäni on aina viehättänyt brändien saralla ne, joita koskettaessa saa tikkuja sormeen
Malmsteen, Talisman, Journey) powerful vocals as the icing on the cake. BORN, SUFFERING, DEATH BLACK LODGE RECORDS THE STAR BLACK LODGE RECORDS BOMBUS NEW ALBUM BLACK LODGE RECORDS UPCOMING RELEASES BONAFIDE ARE YOU LISTENING. NO REMORSE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.SE. With Jeff Scott Soto’s (Yngwie J. VICISOLUM PRODUCTIONS HEAVY LOAD RIDERS OF THE ANICENT STORM The band that started the Swedish wave of heavy metal is back: Heavy Load! Four decades have passed since Heavy Load released their latest album: Stronger than Evil (1983). The people behind the project is: Dregen (The Hellacopters, Backyard Babies), Jolle Atlagic (Electric Boys), Jesper Lindgren (Velvet Insane), Ryan Roxie (Alice Cooper/Slash’’s Snakepit), Philip Shouse (Accept, Ace Frehley, Gene Simmons), Jesper Binzer (D-A-D) and Martin Ekelund (Bonafide) WILD KINGDOM RECORDS SKY EMPIRE THE SHIFTING TECTONIC PLATES OF POWER PART ONE With their new album, the British progressive metal virtuosos Sky Empire offer 65 minutes of pure musical nirvana. Swedish Hard Rockers Bonafide is finally back in business with their new album ”Are You Listening?” This is the band’’s first studio album since 2017´s ”Flames”, and not only are they back, they are back with a vengeance! BLACK LODGE RECORDS CARR JAM -21 A project to celebrate the legacy of the late Eric Carr (KISS 1980-1991)
Paista kanan fileesuikaleet ja halloumijuusto kypsiksi leikattuasi niistä ensin noin sentin paloja. Höyrytä parsakaali kattilassa ja pilko sopivan kokoisiksi paloiksi. 4. Tällä salaatilla pötsi ei pingotu liiaksi, mutta energiasisältö on kaikin puolin kohdallaan. 16. Raikas kana-halloumisalaatti on mitä oivallisin vaihtoehto, kun on saatava energiaa, mutta ei ole aikaa jäädä lähtötelineisiin makaamaan ja odottamaan, että eväs sulaa vatsalaukussa ja muuttuu demoniseksi elinvoimaksi. Pilko tomaatit, kurkku, punasipuli ja paprika kulhoon. Hyvä niin. Jaakon luonnehdinta: ”Kuten jokainen meistä arjessaan ymmärtää, thrashääminen on raskasta puuhaa. Maha täynnä kebabranskalaisia ei ole ideaali tilanne, kun on tehtävä nopeita, myrkyllisiä ja saatanallisia soonisia hyökkäyksiä ihmisten tärykalvoille. Jättää ne laillani pois tai lisää jotain muuta suositusten mukaan, ja lopputulos ei kalpene yhtään.” TARPEET • 300 g maustamattomia kanan fileesuikaleita • 150 g halloumijuustoa • 200 g mungpavun ituja • 100 g jääsalaattia • 1 parsakaali • 1 kurkku • 3 tomaattia • 1 punasipuli • 1 paprika • nyrkillinen cashewpähkinöitä • mustia oliiveja HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Tee näin: 1. Lisää sekaan nyrkillinen cashewpähkinöitä sekä mustia oliiveja oman makusi mukaan. Nautinnon maksimoimiseksi voit lisätä esimerkiksi krutonkeja, avokadoa tai salaatinkastiketta, jos omatuntosi sallii. Jaakon kokatessa soi: Master’s Hammer – Ritual (1991) ”Onnistunut ruoanlaitto vaatii aina hyppysellisen taikuutta. Mikä olisikaan parempi vaihtoehto kokkailumusiikiksi kuin taikurihevin kruunaamattomat kuninkaat.” Morbid Salad of the Undead Kun paukuttaa nahkoja niinkin monessa bändissä kuin Jumalation, Amputory, Caskets Open ja Kova Ajo, Jaakko Kölhin on syytä panostaa kiinteän ruoan tankkaukseen. 3. Kokeile ja ihastu!” Megan tuomio: ”Kovasti on ruokakulttuuri muuttunut palstan parinkymmenen vuoden ja lähes kaksisataa reseptiä kattaneen historian aikana. Sekoita huolellisesti. Suutuntumaa löytyy kivasti, vaikkakin olen vahvasti sitä mieltä, että oliivit eivät ole ihmisen ruokaa. Nyt kelpaa syödä eläinperäisen hevievään sijasta salaattia ilman että nälästä tai mauttomuudesta tarvitsisi kärsiä tippaakaan. 2. Aseta lämpimät kanasuikaleet, halloumi ja parsakaali lautaselle salaattipedin päälle ja nauti. Revi jääsalaatti joukkoon ja kippaa mungpavun idut päälle
C M Y CM MY CY CMY K GothByXmas-mainos-kokosivu-SOUNDI.pdf 1 2.10.2023 11.48
October Tiden seitsemäs albumi The Cancer Pledge kääntää ruotsalaisyhtyeen musiikillisen suunnan kohti kitaristi Fredrik Norrmanin vanhoja deathja thrash-suosikkeja. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT DANIEL JANSSON 18
Kenties juuri studioprojektihenkisestä kokoonpanostaan johtuen October Tide ei soittanut 1990-luvulla ainuttakaan keikkaa. Treenasimme ja otimme valokuvia Jonasin vanhempien kesäpaikalla. Dan Swanön tuottamalla Rain Without End -ensialbumilla (1997) Norrman hoiteli kielisoittimet, Renkse lauloi ja soitti rumpuja. Jonas ajatteli, että meidän kahden pitäisi jatkaa musiikin tekemistä yhdessä. – Liityin Katatoniaan kesäkuussa 1994, vain muutama päivä ennen kuin bändin muut jäsenet kävivät äänittämässä For Funerals to Come… -ep:n, Norrman sanoo. – Katatoniaan keskittyminen lopetti October Tiden, Norrman kiteyttää. No joo, olin tietysti pyöritellyt ajatusta jo jonkin aikaa. Mutta jos ollaan tarkkoja, jossain vaiheessa October Tide itse asiassa antoi joitain harvoja haastatteluja. J os eläisimme yhdeksänkymmentälukua, tätä juttua ei olisi tehty. Siitä taas ei ole muistikuvia, miksi hän halusi toimia niin. Olimme siihen aikaan aivan tarpeeksi kiireisiä Katatonian kanssa. Näin äskettäin yhden vanhan jutun, jossa Jonas vastaili toimittajan kysymyksiin. Fredrik Norrmanin ja Jonas Renksen perustama October Tide ei nimittäin antanut alkuaikoinaan haastatteluja. October Tide oli aluksi nimenomaan Renksen ja Norrmanin bändi. – Mietin, että miksipä en tekisi uutta October Tide -albumia. Olin vain ollut pitkään liian kiireinen tehdäkseni mitään muuta, koska Katatonia soitti paljon keikkoja. October Tide syntyi vuonna 1994 Katatonian hajoamisen seurauksena. – Ja ehkä se, että October Tidelle ei tapahtunut paljon mitään… Johtuikohan se siitä, että emme antaneet niitä haastatteluja. Toisella levyllä Gray Dawnilla (1999) duosta tuli trio, kun Renkse luovutti lauluvastuun Mårten Hansenille. Oli miten oli, siinä vaiheessa tämän bändin tien päättyminen ei tuntunut meistä isolta tappiolta. Vanha bändi, uusi soundi Kiireitä kesti kymmenisen vuotta. Hän sanoi siinä, että October Tide oli death metal -yhtye. Minäkin olen aina tuntenut niin, Norrman sanoo. Sitten tapahtui jotain – en aio kertoa yksityiskohtia – ja Katatonia hajosi joskus alkusyksystä. – Siinä vaiheessa olin kirjoittanut paljon uutta musiikkia, joka kuulosti enemmän October Tidelta kuin Katatonialta, Norrman muistelee. Norrman alkoi kiinnostua elämästä Katatonian ulkopuolella vasta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lähestyessä loppuaan. Oliko siinä kyse mystiikan tavoittelusta, epäkaupallisuuden ihannoinnista vai jostakin muusta. – Muistan sen, että haastatteluista kieltäytyminen oli Jonasin idea. Paha sanoa, sillä Renkse ei ole enää bändissä ja Norrman ei muista. Katatonian kahdeksas albumi Night Is the New Day ei ehtinyt olla saatavilla kovin kauan, kun Norrmanin veljekset (myös 19. – Muistan sen kesän hyvin. Ja kun Katatonia sitten aktivoitui uudelleen ja alkoi viedä yhä enemmän Renksen ja Norrmanin aikaa, October Tide muuttui sivuprojektiksi
– Kun October Tide palasi kymmenen vuotta myöhemmin yhteen, Mårtenin pyytäminen laulajaksi ei tuntunut toimivalta vaihtoehdolta. Ehkä minulla oli silloin kiire julkaista uutta musiikkia. Nyt October Tidesta oli tulossa keikkaileva bändi, eikä sen musiikkityylikään ollut enää yksi yhteen 1990-luvun tuotannon kanssa. – Pidän vakaata työsuhdetta niin levy-yhtiön kuin kokoonpanon suhteen ehdottomasti parempana, Norrman sanoo. Winged Waltzista lähtien bändi on levyttänyt puolalaiselle Agonia Recordsille. Ikävä kyllä asiat vain menivät miten menivät. Tobias Netzell oli bändissä, kunnes totesi, ettei hänellä ollut aikaa ja että hänen täytyy jatkaa matkaa. En voisi olla onnellisempi siitä, että hän on pysynyt mukana. Ehkä tiesin jotenkin alitajuisesti jo ennen varsinaista tiedostamista, että aikani siinä bändissä oli päättymässä. Vuosien saatossa oli myös kertynyt uusia inspiraationlähteitä, joten soundin muuttuminen oli aivan luonnollista. Sopuisalta vaikuttanutta lähtöä perusteltiin sillä, että veljekset halusivat viettää enemmän aikaa perheidensä luona kuin Katatonian keikkabussissa. Norrman jatkaa, että ei ole kuunnellut A Thin Shelliä vuosiin. 20. Näitä aikoja muistellessaan Fredrik Norrman vaikuttaa siltä kuin ei enää itsekään pitäisi perhesyitä varsinaisena motiivina lähtöönsä. – Bändin paluun jälkeen tehdyistä albumeista se taitaa kuulostaa vähiten October Tidelta. Rehellisesti sanottuna en usko, että October Tide selviäisi enää yhdestäkään laulajanvaihdoksesta. Siksi Mårten Hansen lauloi Gray Dawnin, jonka jälkeen hajosimme. Rain Without End -debyytillä lauloi Jonas Renkse, Grey Dawnilla Mårten Hansen ja A Thin Shellillä Tobias Netzell. Alex on laulanut jo neljällä albumilla. Mikään ei muuta bändiä yhtä tehokkaasti kuin laulajan vaihtuminen, ja harva bändi on tehnyt sen yhtä monta kertaa kuin October Tide. October Tiden neljä ensimmäistä levyä ilmestyivät kaikki eri yhtiön kautta. – Olen silti edelleen melko tyytyväinen A Thin Shelliin – en sataprosenttisen tyytyväinen, mutta onhan sillä hyviä biisejä. – Ensin laulaja vaihtui siksi, että Jonas ei pystynyt enää murisemaan. Huomasimme jo Rain Without End -levyä tehdessämme, että hänellä oli vaikeuksia äänensä kanssa. Tarjolla uusia makuja Joulukuussa 1974 syntynyt Fredrik Norrman teki ensimmäiset kasettijulkaisunsa death metal -bändi Uncannyssa 1990-luvun alussa. Sittemmin hän on soittanut ja levyttänyt paitsi Katatoniassa myös TheNighttimeProjectissa, Trees of Eternityssä ja muutamissa vähemmän tunnetuissa bändeissä ja projekteissa. Perustin tuolloin myös TheNighttimeProject-bändin. Nyt näyttää siltä, että pysymme Agonian tallissa vielä ainakin pari vuotta. Albumeilla Tunnel of No Light (2013), Winged Waltz (2016) ja In Splendor Below (2019) äänessä on Alexander Högbom, joka laulaa myös uudella The Cancer Pledgellä. – Kahdella ensimmäisellä albumilla sävelsimme musiikin suunnilleen puoliksi ja Jonas kirjoitti kaikki sanat. Kuluneet vuodet ja muuttunut kokoonpano olivat jättäneet jälkensä yhtyeen sointiin. – Ennen Katatoniasta lähtöäni en enää osallistunut paljon, jos lainkaan, sen musiikin tekemiseen. 1990-luvulla tehdyt kaksi levyä olivat olleet lähinnä Renksen ja Norrmanin projekteja. A Thin Shell -levyllä Jonas ei ollut enää mukana, mikä tietenkin teki materiaalista erilaista. Fredrikin veli, nykyinen October Tide -basisti Mattias soitti tälloin Katatoniassa) päättivät muuttaa yhtyeen kokoonpanoa ensimmäisen kerran vuosikymmeneen ja erosivat. Norrman sanoo, että musiikin muuttuminen oli itsestään selvä juttu. – Mitä enemmän minulla on aikaa keskittyä musiikin säveltämiseen kaikkien muiden asioiden hoitamisen sijaan, sen parempi. Norrman sanoo, että laulajanvaihdos tuntuu joka kerta suurelta siirrolta, eikä sellainen ole ollut koskaan suunniteltu tai kaivattu liike. Levotonta on ollut myös levy-yhtiörintamalla. October Tide aktivoitui loppuvuodesta 2009 ja ryhtyi tekemään A Thin Shell -albumia (2010) Fredrik Norrmanin johdolla. Siltäkin levyltä löytyy varmasti joitakin yhtäläisyyksiä alkuperäiseen ideaamme, mutta ei yhtä paljon kuin kaikilta sen jälkeen tekemiltämme levyiltä. Kunpa olisin äänittänyt sille vähintään kahdeksan kappaletta, niitähän on levyllä vain seitsemän
The Cancer Pledgen nimikappale kertoo kahdesta ravun tähtimerkin alla syntyneestä ihmisestä, jotka tuhoavat itseään rakkaudellaan. Albumilla on erikoinen nimi. Täytyy muistaa, että astrologiassa cancer tarkoittaa rapua. Musiikin tekeminen on kuin pitkä matka, jolla edetään jonnekin. – Ehdottomasti! Itse ainakin pitäisin! Muutaman vuoden ajan paluumme jälkeen meille tultiin sanomaan, että uudet October Tide -albumit eivät kuulosta Rain Without Endiltä. Siitä huolimatta Norrman vakuuttaa uskovansa, että myös varhaisen October Tiden diggaajat voisivat pitää yhtyeen uusimmasta. Etsin The Cancer Pledgelle inspiraatiota albumeista, joita kuunnellen kasvoin ja joista pidän edelleen. Kuten edellisellä levyllä, The Cancer Pledgellä on yksi ruotsinkielinen kappale, Blodfattig. Toivon, että myös October Tidesta pitävät haluavat bändin kehittyvän. Nyt hänen paneutumisensa on synnyttänyt bändin seitsemännen albumin. Lopputulos oli aivan mahtava, biisi kuulosti todella aggressiiviselta. Vuodet ovat tehneet October Tidesta bändin, joka tiedostaa oman historiansa ja sen, mihin perinteet velvoittavat, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Itse asiassa lähdimme tähän suuntaan jo In Splendor Below’lla. Ei minulla sinänsä ole mitään doomia vastaan, en vain kuuntele kovinkaan paljon sellaisia bändejä.” Norrman sanoo, että October Tidesta on tullut hänelle erityinen ja tärkeä asia. – Vaikeuksia tuotti se, että minulla on edelleen uupumusoireita eräästä muutaman vuoden takaisesta pitkästä ja todella stressaavasta ajanjaksosta. Siitä vinkkelistä katsoen The Cancer Pledgen tekeminen oli aivan mahtavaa. The Cancer Pledgellä soittaa yhtye, joka pitää kiinni oikeudestaan vaikka repiä itsensä juuriltaan, jos siltä tuntuu. Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin ilo tehdä musiikkia bändin poikien kanssa, he kaikki tekivät suurenmoisen hyvää työtä. – Tässä yhteydessä ”syöpälupauksen” antaminen on sitoutumista sellaiseen rakkauteen, joka saattaa alkaa syödä ihmistä sisältäpäin, aivan kuten syöpäsairauskin. Ei minulla sinänsä ole mitään doomia vastaan, en vain kuuntele kovinkaan paljon sellaisia bändejä. 21. Jatkuva väsymys ja motivaation puute tekivät levyn parissa työskentelemisestä erittäin hankalaa. Tuntui hyvältä ajatukselta tehdä ruotsinkielinen biisi myös tälle levylle. Tätä levyä suunnitellessani vain kuuntelin niitä analyyttisemmin. Internet kertoo ”cancer pledgen” merkitsevän ainakin terveyspalvelujen tarjoajien lupausta sitoutua tukemaan syöpää sairastavia ja heidän toipumistaan entistä paremmin. Nykyään sellaista ei enää kuule yhtä usein, Norrman kertoo. ”Halusin luoda bändille aggressiivisemman soundin, joka veisi October Tiden pois doom-genrestä. – Halusin luoda bändille aggressiivisemman soundin, joka veisi October Tiden pois doom-genrestä. Se on ikään kuin tuhoisa pakkomielle, josta ei tahdo millään päästä eroon. Pidän enemmän deathistä ja thrashistä, ja halusin viedä bändin niille teille, mutta October Tiden omalla tyylillä. Kuten nuorena, kuuntelen edelleen joka päivä Slayeriä, Sodomia ja Carcassia. – Voin edelleen sanoa kuten Jonas siinä yhdessä haastattelussa 1990-luvulla: ”Me soitamme death metalia.” Mutta samalla voin kysyä, miksi pitäisi pitäytyä yhdessä ja samassa reseptissä, kun jokaiseen albumiin voi lisätä uusiakin makuja. October Tiden levyn nimessä kyse on kuitenkin jostakin muusta, Norrman kertoo. Hän kertoo ajattelevansa yhtyettään jatkuvasti ja työskentelevänsä sen eteen joka päivä. – Koko ajatus syntyi juuri In Splendor Below’n Ögonblick av nåd -biisistä ja siitä, että Alex halusi kokeilla laulaa ruotsiksi. Norrman sanoo, että The Cancer Pledge -levyn tekeminen oli sekä mielenkiintoista että vaikeaa
Vuonna 2010 perustettu bändi on toiminut sekä kolmiettä nelihenkisenä ja kerännyt jo kymmenen ex-jäsentä. Perustajajäsen, nykyinen kitaristi-laulaja Prika Amaral ei ole antanut periksi. Jailbreak-nimi kuvastaa kuulemma vapauden tunnetta. Nervosa on heille unelmien täyttymys, Amaral kuvailee. TEKSTI VILHO RAJALA 23. – Levyn keskeinen fiilis on vapaus arjen ja yhteiskunnan kahleista. Uudella Jailbreak-albumilla kokoonpano koostuu Amaralin lisäksi basisti Hel Pyresta, kitaristi Helena Kotinasta ja rumpali Michaela Naydenovasta. Mikin varressa on jälleen perustajajäsen ja alkuperäinen laulaja Prika Amaral. Bändi mietti, minkälainen otsikko kuvaisi esimerkiksi sitä tunnelmaa, kun ajaa moottoripyörällä kovaa. Ole ylpeä siitä mitä olet ja ole vapaa! Se oli meidän lähtökohtamme uuden levyn kirjoittamiselle. Toki kaikki ovat myös upeita soittajia, mutta ennen kaikkea he ovat sitoutuneita ja haluavat näyttää. Hän sanoo, että Nervosa jatkaa niin kauan kuin hänen sydämensä lyö. Melkoisen kokoonpanorallin läpikäynyt Nervosa palaa tavallaan juurilleen uudella Jailbreak-albumilla. B rasilialaisen thrash metalin keihäänkärki Nervosa on uuden äärellä, kuten monta kertaa aiemminkin. – Nyt tuntuu, että tässä on kyse vähän enemmästä kuin vain siitä, että koossa on hyvät muusikot
Uutta materiaaliakin on jo työn alla. Mutta että laulaisin Nervosassa… Se vaati aika paljon työstämistä. Terveellinen elämä Nervosalla on vahva perinne nimekkäistä vieralijoista, ja heitä on uudellakin levyllä kaksi: Exodusin Gary Holt kurittaa kitaraa When the Truth Is a Lie -biisissä, ja Infected Rainin Lena Scissorhands laulaa Superstition Failedissä. Nyt tuntuu kuin olisin tehnyt tätä aina. – Jokainen kehu tuntuu paremmalta kuin koskaan. Minusta on siistiä, että hänen osuutensa pomppaa biisistä selvästi esiin. Nervosa on tietysti aina brasilialainen bändi, siinä mielessä, että juuremme ovat siellä, mutta yhtä paljon me olemme eurooppalainen bändi. Lena tuli mieleeni, koska pidän hänen äänestään kovasti. Jailbreak-albumille on vaihdettu jälleen koko porukka Amaralia lukuun ottamatta. – Vannon, että niin kauan kuin olen elossa, Nervosakin on elossa. – Katselin vähän aiempien levyjen vierailijoita ja mietin, että mitä vittua, täällähän ei ole yhtään naista. – Otin heihin itse yhteyttä. Olen ylpeä kaikesta, mitä Nervosa on tehnyt. Infected Rain on lisäksi samalla levy-yhtiöllä. Välillä jopa ajattelen, että näin olisi pitänyt tehdä paljon aiemmin, mutta en halua katua mitään. Gary Holt oli listamme kärjessä, koska hän on ollut tukenamme niin kauan kuin olemme tunteneet hänet. Amaral on iloinen siitä, että yhtyeessä on nyt kaksi kitaristia. Itse asiassa koko bändi on nykyään eurooppalainen, joten on kysyttävä, miten brasilialaiseksi Amaral Nervosan tätä nykyä kokee. ”Sovitaan, että Nervosa on brasilialaiseurooppalainen bändi.” 24. Esi-isäni olivat eurooppalaisia, ja minulla on myös Italian kansalaisuus. Olin ajatellut, että voin laulaa taustoja ja mahdollisesti perustaa jonkin sivuprojektin, jossa saattaisin laulaa. Fernanda Liran mietteitä hänen uudesta Crypta-bändistään voi lukea Infernon numerosta #215. Nyt levyllä soivat komeat tuplakitaraliidit ja päälauluvastuu on Amaralilla itsellään. Amaral on varma, että tulevissa biiseissä meininki vain paranee, koska uusi kokoonpano ei ehtinyt Jailbreak-levyn äänityksiin kokonaisuudessaan. Muu kokoonpano löytyi kaveripiiristä. – Melkein liikutun, kun kuuntelen tuplakitaroita! Helena on todella lahjakas kitaristi, ja minulla on ollut pitkään tämä visio, että kitaristeja pitää olla kaksi. Laulaja Diva Satanica, basisti Mia Wallace ja rumpali Eleni Nota hyppäsivät kyytiin ja bändi teki Perpetual Chaos -levyn (2021). En voi syödä raskaita, rasvaisia ruokia. Kahdella kitaralla Kelataan vuoteen 2020. – En ollut varma, voinko olla laulaja, eikä se ollut oma toiveeni. Basisti-laulaja Fernanda Lira ja rumpali Luana Dametto lähtivät lätkimään. Olen koko ajan vahvemmin sitä mieltä, että päätös oli oikea. Sovitaan, että Nervosa on brasilialais-eurooppalainen bändi. Ex-jäseniä Amaral ei mainitse nimeltä koko haastattelussa. Amaralin uusi rooli laulajana vaatii häneltä enemmän, ja hän ymmärtää sen. Kaikki on tapahtunut todella nopeasti, ja Amaral on ihmeissään siitä, miten hyvin fanit ovat ottaneet vastaan hänen päätöksensä laulaa itse. – Kun saamme keikkoja alle ja pääsemme tekemään uusia biisejä yhdessä, niistä tulee mahtavia. En ole ryhtymässä vegaaniksi, mutta lihansyöntiä olen vähentänyt aika rajusti. Hänen aikataulunsa oli kiireinen, mutta hän todella halusi osallistua. Keikkoja on kalenterissa jo tälle vuodelle, ja ensi vuonna bändi rundaa luultavasti kaikkialla maailmassa. Lopulta minusta tuntui, että faneille pitää antaa jotain pysyvyyden tunnetta. Amaralin mukaan ei ollut helppoa myllätä kokoonpano jälleen uusiksi, mutta Nervosan tulevaisuus ei ollut missään vaiheessa vaakalaudalla. Tämä suoneniskentä ei kuitenkaan Amaralia hidastanut. Amaral tekee haastattelua Kreikasta, jossa hän on asunut viime keväästä asti. Lena Scissorhandsiä Amaral ei varsinaisesti tuntenut, mutta hänen musiikkinsa oli tuttua. Kiertueilla en juo ollenkaan, koska alkoholi voi todella vahingoittaa ääntäni. Se, että kaikki jäsenet asuvat nyt samassa maanosassa, helpottaa tietenkin logistiikkaa. Me olemme maailma, samoja ihmisiä kaikkialla ja samanarvoisia. Olisi ollut typerää etsiä taas uusi laulaja. Uusi kokoonpano on tuonut Nervosaan kaksi keskeistä uutta elementtiä. Myös yhteydet levy-yhtiön kanssa ovat helpompia, kun aikaero ei rasita. Niinpä halusin naisvierailijan. – Olen vähentänyt alkoholia ja katson aika tarkkaan mitä syön. – Minusta ihmiskunnan suurimmat ongelmat liittyvät rajoihin, lippuihin ja nationalismiin. Kun lähetin Garylle viestin, hän ilahtui kovasti ja vastasi saman tien. Lira oli ollut bändissä vuodesta 2011 eli melkein alusta asti. Nyt kun Nervosan sisäinen mylläkkä on kenties vähän hellittänyt, on aika suunnata katse tulevaan ja kiertueille
Yrjönkatu 20, 28100 Pori | 044 700 5100 | pori@pihlajamaa.org . Vanhakirkonkatu 29, 26100 Rauma | 044 700 6100 | rauma@pihlajamaa.org Kovassa nousussa oleva Schecter-kitarat ovat helpposoittoisia ja luotettavia. Saatavilla hyvinvarustetuista musiikkiliikkeistä kautta maan!
26
Voi vain kuvitella järjestäjien stressitason, kun kymmenettuhannet metallifanit ympäri maailmaa lähestyivät saksalaista tuppukylää, jonka maasto oli silkkaa mutavelliä. Olen aina fiilistellyt sellaista kontrastia, että vaikka musiikki on kovaa paahtoa ja tekstit brutaaleja, videolla voi olla ihan sirkusmeininkiä, Saarioja selittää. Miten tällainen hassutteluvideo soveltuu bändin muuten tuimaan ilmeeseen. Bändistä tekee erityisen se, että jäsenillä ei ole mitään lapsuuteen tai nuoruuteen asti yltäviä kaverisuhteita, vaan he ovat löytäneet toisensa aikuisiällä ja bändin merkeissä. Siitä se homma lähti, ja Mikko tuli vähän myöhemmin Muusikoiden.netin kautta mukaan, Saarioja kertoo. Levy tehtiin debyytti Diagrams of Consciousnessin tapaan tuottaja Teemu Aallon kanssa. Luova moottori on kitaristi-laulaja Severi Saarioja, joka oli tehnyt ennen bändin perustamista biisejä ja etsinyt soittajia jo vuosia. Wackenin ratkaisu pari päivää ennen porttien avaamista oli kehottaa kaikkia vielä matkalla olevia kääntymään kotiin. Joillekin Metal Battle -bändeille ei käynyt yhtä hyvin. Sitten asiat johti tähän pisteeseen. Paikalla oli siinä vaiheessa noin 50 000 ihmistä – joukossa suomalainen Omnivortex-yhtye, joka oli voittanut Suomen Wacken Metal Battle -kilpailun ja saanut siitä palkinnoksi keikan maineikkaalla festarilla. Wacken-keikan toteuttaminen ei ollut tuotannollisesti mikään pikkujuttu, mikä kertoo paljon Omnivortexin meiningistä. Omnivortex oli etsinyt basistia Muusikoiden.netissä pitkään, laihoin tuloksin. Basisti Mikael Reinikka on yhtyeen tuorein jäsen, eikä hänkään ollut kenellekään aiemmista yhteyksistä tuttu. Masteroinnin hoiti Jaime Gomez Arellano. Tämän saran keskeiseksi tienraivaajaksi bändi nimeää tamperelaisen Medeian. Vaikka Omnivortexin slotti oli vain 20-minuuttinen, se oli bändille hieno onnenpotku. Sitten Saarioja löysi Youtubesta Aaro Östermanin. – Joku puristi varmasti sanoo, että eihän tämä mitään death metalia ole, eikä se samalla tavalla olekaan kuin joku Morbid Angel tai Cannibal Corpse. Tuotannon pitää olla ammattimaista ja uskottavaa. Sitten Pylköllä välähti. Kun Severi on tehnyt biisit, voin rehellisesti sanoa, että ne on tehty hyvällä maulla, Pylkkö kehuu. Olihan se uskomatonta, että oltiin tuollaisella festarilla, kitaristi Mikko Pylkkö kertoo. – Ajattelin jossain kohtaa, kun istuttiin Saksassa majapaikassa ja luin uutisia, että näinköhän peruuntuu koko homma. Kolmoslevy Circulate osoittaa, että yhtyeen tekeminen on kansainvälisellä huipputasolla. Mä laitoin sille pikaviestin, että meillä on tämmönen bändi, kiinnostaako. Asiassa on auttanut myös korkea taitotaso ja nousujohteinen ura. Vaikkei paikalla ollut sitä määrää väkeä mitä piti, oli aivan tajutonta nähdä se ihmismassa ja todeta, miten paljon lääniä siellä on, Pylkkö sanoo. w Omnivortex on noussut taidokkaalla ja modernilla death metalillaan kotimaan metallitulokkaiden kärkeen. ”Pyhällä maalla”, kuten järjestäjät festarialuetta nimittävät, oli satanut viikkokausia aivan uskomattomia määriä. Kelasin, että se varmaan asuu jossain Rovaniemellä ja homma jää siihen. Ja hänhän istuu ryhmään sekä musiikkimakunsa että luonteensa puolesta kuin nyrkki silmään! Ei hassutella mutta hassutellaan Uusi albumi Circulate näki päivänvalon syyskuun lopussa. Sehän tehtiin hirveällä kiireellä ja hädällä, tyyliin pari viikkoa ennen julkaisua. Suurin kompastuskivi oli riittävän hyvä rumpali. Siinä oli tuuria matkassa, että päästiin kuitenkin soittamaan. Mutta se asuikin tyyliin viiden kilsan päässä musta ja oli kiinnostunut. Miksu oli kuulemma miettinyt pari päivää, että mitä helvettiä tämä on, mutta lähti kuitenkin mukaan. P ari päivää ennen viime kesän perinteikästä mammuttifestaria Wackenia sosiaaliseen mediaan levisi huolestuttavia uutisia. Viime kesänä bändi kävi keikalla Wackenissa. Nyrkki silmään Omnivortexin ura on vasta neljän vuoden mittainen, mutta kyse on kokeneista muusikoista. – On pakko mainita videon tekijät Antti Kontoniemi ja Anna Kankaanpää, joiden ansiosta videosta tuli niin hyvä. Pylkkö ja Saarioja kehuvat moneen otteeseen bändin keskinäistä henkeä ja kemiaa. – Olin myynyt pari vuotta aiemmin yhdelle tyypille netissä kitaran, ja muistin, että se soitti myös bassoa ja asui Helsingissä. – Musiikkia me tehdään tietysti tosissaan, mutta bändinä ja ihmisinä me ollaan aika kainalopierutyyppejä. Pylkön mukaan videon tekemisessä oli myös aikataulupainetta, joka tunnetusti synnyttää joskus timantteja. Keikkoja peruuntui ja karvaita pettymyksiä koettiin. – Mehän lähdettiin koko kisaan vähän sillä mielellä, että jos nyt On the Rocksiin päästäisiin, ja ehkä kärkikymmenikköön, sekin olisi iso juttu. Harva hahmottaa, miten isoja turvallisuusriskejä isoilla festivaaleilla on jo normaalioloissa, ja tällainen ääriolosuhde moninkertaistaa ne hetkessä. – Mä laitoin Aarolle viestiä, että pitäisikö jammailla yhdessä. PALASTEN TASAPAINO TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT FABIENNE STRÄSSLE 27. Musiikki on synkkää ja mukana on mustiakin sävyjä. Teemu teki ekalla levyllä hyvää jälkeä ja oli helppo lähteä tekemään tokaa hänen kanssaan, Saarioja sanoo. Molemmat ovat kovia tekijöitä. Kesällä julkaistu Of Aeons Past -musavideo onkin sitten jotain ihan muuta. Bändin musiikkia voi luonnehtia death metaliksi, teknisellä ja modernilla kulmalla. Ja vaikka itse tykkään teknisestä kamasta, meidän musiikki ei ole sillä tavalla teknistä, että vaan tilutellaan jotain skaaloja. Joskus palaset loksahtavat kohdalleen ilman pitkää yhteistä historiaa. – Tarkoitus ei ole pröystäillä näillä nimillä, vaan haluttiin ottaa ammattijoukot heti mukaan. Levynjulkkareita juhlitaan Helsingin Kuudennella Linjalla 27.10. Myös kotiin käännytetty yleisö oli käärmeissään
”Vuosia sitten ymmärsin, että luon parhaan musiikkini, kun suljen tietoisen mieleni ja luotan vaistoihini. Spinella pystyin päästämään irti estoistani kokonaan, ja tietynlaisesta vaistonvaraisuudesta tuli koko luovan työn keskeisin voimavara.” 28
Kaikki se fyysinen ja henkinen kasvu, mitä kävin läpi, oli yhtä aikaa kauneinta ja hirvittävintä, mitä olen ikinä kokenut. K eskustelimme Amalie ”Myrkur” Bruunin kanssa viimeksi kolme ja puoli vuotta sitten, kun nyt 38-vuotias monitaituri julkaisi edellisen albuminsa. Mielessäni kävi paljon myrkyllisiä, jopa luovuttamisen ajatuksia, mutta poikani silmät herättivät toivonkipinän aina eloon. – Menen äitiyden suhteen niin pitkälle, että väitän syntyneeni itsekin uudelleen hänen myötään. En ole täysin eri ihminen. – Intuitiivisesti ihminen saattaa kävellä pois tai paeta heti, jos jokin asia on vaikea tai pelottava. Päätin tehdä musiikin suhteen saman. – En tiedä, olisinko selvinnyt noista koko maailman epäinhimillistäneistä ajoista ilman pientä poikaani. – Elämäni oli ollut hetken aikaa täynnä musiikkia, maailman kiertämistä, isoja kaupunkeja ja tietenkin kaikenlaista paperin pyörittämistä ja muuta työtä, mitä muusikon ammatti vaatii, hän aloittaa. Omia maailmoja tutkimassa Pidemmälle Spinen valmistumista pohtiessaan Bruun alkaa käydä läpi sitä, miten arkisesta maailmasta irtautunut hän on ollut siitä asti, kun hänen poikansa syntyi. Äitiyden suhteen ei ole muita vaihtoehtoja kuin voittaa kaikki pelkonsa. Lopulta hän kuvailee Spine-albuminsa syntyä näin: – Kaikki mikä merkitsee eniten, myös sattuu eniten. Mutta minusta tuntuu kuin kaikki olisi muuttunut. Tietenkään asia ei ole niin. Bruun miettii hetken, miten hänen mielessään tanskaksi pyörivä sanonta kääntyy parhaiten yhteiselle kielelle. Bruunin poika täytti päivää ennen haastattelutuokiotamme neljä vuotta. Äitiys sai Amalie Bruunin kirjoittamaan tähän mennessä valoisimman ja toiveikkaimman Myrkur-albumin. – Minun ei tarvitse vedota pandemiaan, koska oli sattumaa, että samoihin aikoihin lähdin etsimään itseäni uudelleen kotona rauhoittumisesta, luonnossa elämisestä ja tietenkin äitiydestä, tanskalainen kertoo. Kyseessä oli Folksange – nimensä mukaisesti kansanlaulualbumi. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT GOBINDER JHITTA 29
Se ei ollut vain normaalia huolta. Hän ei ole koskaan ajatellut sitä kaikkea urana. Ymmärsin, että kasvatan pienenpientä selkärankaa sisimmässäni. 30. Hänelle musiikki on juuri sitä. Vein poikani metsään, sytytin nuotion, annoin poikani elämöidä ja olla oma itsensä. Hän luotti intuitioon, tunnusteli ääniä ja etsi jotain, mikä resonoi oikeista paikoista. Jonkin aikaa olin varma, etten tule enää tekemään musiikkia. Se kumpusi jostain syvemmältä. – Albumilla on lauluja, joihin on kanavoitu noiden hetkien, kuukausien ja vuosien tuntemuksia, joita en osaa ilmaista mitenkään muuten kuin musiikin kautta. – Mieheni on death metal -bändin rumpali. Minä pysähdyin. En tiennyt, mistä löytäisin itseni. Hän huomasi, ettei ollut pitänyt yhteyttä kehenkään pitkiin, pitkiin aikoihin. Olin hetken aikaa todella synkässä paikassa, koska huomasin, että muusikon identiteetti määritti minua niin paljon, etten enää tiennyt kuka olen, jos en ole kiertävä muusikko. Asioita, joita en ollut edes tajunnut haudanneeni sisimpääni. – Olin ultraäänessä ja lääkäri osoitti, että tuossa on vauvasi selkäranka. – Huomasin, että minulla oli menneisyydessäni paljon käsittelemättömiä asioita, jotka puskivat pintaan äitiyden ja pysähtymisen myötä. Palasin siis takaisin siihen pisteeseen, josta aikoinaan lähdin kirjoittamaan musiikkia. Samaan tapaan Spine-albumin kappaleista tuli eskapismia, omia maailmojaan. Bruun kertoo muistelleensa kirjoittaessaan hetkeä, jolloin hän ymmärsi, että oli ajatellut asioita liian monimutkaisesti. Rumpujen soittamista. Minä taas olin jäänyt vahingossa vangiksi ajatukseen, että tämä on urani. Palasin jotenkin elämän perusasioiden äärelle, missä kaikki ei olekaan vaikeaa ja haurasta, vaan luonnollista ja vahvaa. Sellaisen yhteyden, jonka olin kadottanut kiireeseen. – Sitten poikani syntyi, pandemia alkoi ja irtauduin tuosta kaikesta. Spinesta muodostui albumi, jolla Bruun kertoi musiikin kautta asioita, joille ei ole sanoja. Kuplani kutistui aivan minimiin. Tapahtunut oli Bruunille eräänlaista äärimmäistä eskapismia. Pian huomasin itsekin löytäneeni yhteyden luontoon ja sitä kautta itseeni. En enää tiennyt, mitä tehdä. Sitten mieheni sanoi minulle, että eivätkö tällaiset asiat ole juuri niitä, joista sinun pitäisi kirjoittaa. – Kun olin raskaana, pelkäsin ihan sairaalloisen paljon, että raskaus keskeytyy, että teen jotain väärää ja menetän lapseni tai ettei minusta ole synnyttämään häntä. – Aika pysähtyi. Keskityin vain perheeseeni. Siihen, että minulta odotetaan tiettyjä asioita, koska teen muusikon uraa, ja että minun on aina edettävä johonkin. Lapsenomaista kokemista Albumin nimikkolaulu syntyi Bruunin mukaan pakottomasti siten, ettei hän yrittänyt tehdä mitään, vaan antoi vain äänen syntyä
Siltä tämän albumin tuli kuulostaa.” 31. Vuosia sitten ymmärsin, että luon parhaan musiikkini, kun suljen tietoisen mieleni ja luotan vaistoihini. Vapaassa tajunnanvirrassa Mietteliäs Bruun kertoo, että musiikki on ollut osa häntä niin kauan kuin hän jaksaa muistaa, mutta sen merkitys on muuttunut hänen elämänsä eri vaiheissa yhtä paljon kuin laulujensa genret. Täysin vapaasti. Katsotaan toiveikkaasti, mihin elämä meidät ja tämän maailman vie. Annoin vain tulla erilaisia ääniä, sointuja, sanoja tai vaikka vain soundeja ja odottelin, että ne alkavat jutella minulle. Tajunnanvirta alkoi muodostaa yhtenäisiä musiikillisia meriä tuottaja Randall Dunnin kanssa. Siltä tämän albumin tuli kuulostaa. – Kun laskeutuu Islantiin, se on kuin laskeutuisi Kuuhun, tai jollekin toiselle planeetalle. Tätä voisi verrata elokuvien CGI-tehosteisiin. Siinä vaiheessa Randall tuli mukaan kuvioihin. Tarvitsin musiikkia jäsennelläkseni ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä en halua täydellisyyttä. Spinella pystyin päästämään irti estoistani kokonaan, ja tietynlaisesta vaistonvaraisuudesta tuli koko luovan työn keskeisin voimavara. tapahtui. Olen epätäydellinen ja eksyksissä elämän mittaisella matkalla. Spinesta ei olisi tullut näin voimakas kokemus ilman sitä. – Minulle oli hyvin tärkeää, että kaikki albumilla kuultavat syntetisaattorit ovat analogisia. Tai oikeastaan useammalta sellaiselta, koska Bruun ei vaikuta pidätelleen mitään. Se on todella pitkälle puhdas alitajunnan tuote. Ajatusmatka jatkuu niinkin eksoottiseen paikkaan kuin Islantiin, missä Spine-albumi äänitettiin. Viatonta. Se oli se viimeinen elementti, jota levy kaipasi. – Minusta tuntuu, että Spine vain... – Kun poikani näkee taivaalla korpin, hän kysyy: ”Näkeekö tuo korppi minut?” Tämä viattomuus auttoi minua pääsemään mielentilaan, jossa halusin kirjoittaa Menneskebam-kappaleen. Kaikki tunteeni ja aistini ovat vahvistuneet ja herkistyneet pelottaviin mittoihin asti. En pidätellyt yhtään, vaan etsin juuri oikeat soinnut, äänet ja sanat sen ilmaisemiseksi. ”Hitto, tietokonehan tekee nykyään täydellisempää musiikkia kuin ihminen. – Folkesangen jälkeen oli elämäni pisin ajanjakso, etten tarttunut soittimeen tai kirjoittanut mitään. – Vaistoni on opettanut minulle, että aina kun alan matkata synkimpiin ajatuksiini, minun kannattaa tarkastella maailmaa poikani silmin. Se on onnistunut jo aiemmin. – Äitiyden aikana mieleni maisemat ovat vaihdelleet valkoisimmasta kirkkaudesta mustimpaan synkkyyteen enemmän kuin koko elämäni aikana. Niissä on sellaista täydellistä epätäydellisyyttä, joka kuvastaa hienosti inhimillisyyden säröjä. Sitten alan tehdä lauluja ja annan niiden tulla ulos siten kuin on tarkoitus. Bruun jatkaa kuvailemalla, että lopulta kappaleiden ympärille syntyi kokonaisia aistillisia tunnetiloja. Kun menen Islantiin, tunnen yhteyttä maahan ja sitä kautta elämään ja ihmisyyteen. Hän kertoo tehneensä albumin pojalleen ja halunneensa sanoa sillä hänelle: – Tämä on maailma, jossa me elämme ja teemme parhaamme elämän eteen. Hitto, tietokonehan tekee nykyään täydellisempää musiikkia kuin ihminen. Kyseessä on eräänlainen tuutulaulu, mutta ei ihan perinteisimmässä merkityksessä. Mutta minä en halua täydellisyyttä. Pian olin keskellä jonkinlaista tajunnanvirtaa, jota en ymmärrä ihan täysin itsekään. – Muutamat vanhemmat levyni ovat olleet mustia ja mutaisia, mutta nyt selvisi aika nopeasti, että tämän musiikin on oltava kristallinkirkasta ja omalla jännittävällä tavallaan valoisaa. – Mieleni oli omituisessa kaaoksessa. Bruun luopuikin kaikista aiemmista työmetodeistaan ja äänitti Randall Dunnin kanssa täydessä eristyksessä. Bruun kokee voimakasta yhteyttä Islannin kauniiseen primitiviisyyteen, jossa on jotain sellaista, minkä ihminen on jo unohtanut. Voi tehdä tavallaan upean näköisen elokuvan vain tietokonetehosteita käyttämällä ja sijoittaa siihen miljoonia dollareita, mutta se ei kosketa ketään, koska lopputulema on liian täydellistä ja tylsää. Hän on tulokas tässä maailmassa. Aloin vain kirjoittaa. – On ollut hetkiä, jolloin olen pohtinut, voiko musiikkini muuttaa muotoaan näin paljon. – Tietokoneella on loputtomasti mahdollisuuksia tehdä musiikkia. Ruohonkorsi saattaa olla kiehtovinta, mitä hän on ikinä nähnyt, ja hän on kiinni aidoissa elämän juurissa. Kuin luontevana jatkeena tähän Bruun kertoo Menneskebam-kappaleesta. Olipa kesä tai talvi, se on jotain ihan muuta kuin missään muualla. Se ei tunnu oikealta, koska ihmisyys ei ole täydellistä. En ole täydellinen. Spinen tapauksessa se tarkoitti jälleen jotain ihan uutta. Spine tuntuu suorastaan uskonloikalta. Uskon, että musiikki heijastelee ihmistä ja ihminen muuttuu koko ajan. Kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä. Albumilla kuultavaa musiikkia ei tee mieli määrittää mitenkään. – En ole ikinä ajatellut, että musiikkini on nyt tällaista, se merkitsee minulle tällaisia asioita ja tätä tulen tekemään koko loppuelämäni ajan. Islanti on niin kova, raaka ja aito paikka, että siitä tuli tämän albumin ajaksi Myrkur-yhtyeen jäsen. En löydä samaa kovin monesta paikasta. Maa osana yhtyettä Epätavallinen albumi huusi rinnalleen epätavallisia tapoja työstää. Laulun myötä löytyi viattomuus ja viattomuudesta löytyi toivo, joka on kaikkein keskeisin tunne koko Spine-kokonaisuudessa. Bruun hymyilee ymmärtäessään, miten naiiveista elämän perusasioista puhuu. Olen epätäydellinen ja eksyksissä elämän mittaisella matkalla. En ole täydellinen. Mutta kun minusta alkoi vihdoin tuntua, että haluan taas tehdä musiikkia ja kaivoin esiin sähkökitaran, erilaisia vahvistimia ja pedaaleita sekä rumpusetin, tiesin heti, että olen saapunut uuteen musiikilliseen aikakauteen. – Kirjoitin ääniä siitä tunteesta, joka syntyi, kun uskalsin alkaa luottaa siihen, että minusta on ihmiseksi, äidiksi ja puolisoksi
Downingin korskea rautahepo laukkaa nyt jo toisella KK’s Priest -albumilla. Downingin ja metallilegenda Judas Priestin tiet erosivat vuonna 2011. Kitaristi K.K. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA MIND ART VISUAL 32
Kun kasaamme ohjelmiston kahden studioalbumin biiseistä ja Priest-klassikoista, livesetistä tulee todella tasokas. – KK’s Priest merkitsee paluuta vanhoihin aikoihin. Kun Downingilta kyselee kyseisestä iltamasta, kitaristi on varovaisen positiivinen. KK’s Priestin kokoonpanoon kuuluvat Downingin lisäksi kitaristi A. En ole kiertänyt yli kymmeneen vuoteen ja odotan rundaamista malttamattomana, kitaristi hymyilee. Kitaristi kertoo nauttivansa tilanteesta, jossa hänellä on viimeinen sana. Downingin uuden kokoonpanon maailmaan. – Hall of Fameen on kelpuutettu aiemmin esimerkiksi Black Sabbath ja Metallica, mutta muuten raskas musiikki tuntuu jääneen kyseisen instituution rattaissa täysin sivuraiteille. Downing ei jäänyt murehtimaan tilannetta kovin pitkäksi aikaa. Ensinnäkin sen, että Pantera on huikea bändi. Kun valmistelimme The Sinner Rides Againiä, halusin levyn soundaavan modernimmalta. Toki maailmaan mahtuu turhia paluuviritelmiä, mutta jos mietitään vaikka Panteraa... – En väheksy muiden panosta, mutta minun on pakko hehkuttaa Ripperiä. – Mitä luultavimmin! Defenders-vinyylin ykköspuoli [Freewheel Burning, Jawbreaker, Rock Hard Ride Free ja The Sentinel] on omissa korvissani parasta heavy metalia ikinä, eikä kakkospuolen biisimateriaalikaan jää juuri heikommaksi. Kun päätin kasata KK’s Priestin, Ripper oli ehdoton ykkösvaihtoni laulajan tontille. Monet tuntuvat olevan peloissaan, että vanhat nimibändit alkavat asetella pillejään pussiin. Sehän on mainio. Sen aikaiset tuntemukset olivat hyvin kaksijakoisia. Hän on lunastanut kaikki odotukset. Oli kova paikka, ettemme päässeet tien päälle. – Levyjen kuuluvin ero liittyy tuotantoon. Biisi soundasi hemmetin hyvältä ja tiesin seisovani oikean polun alkupisteessä, kitaristi sanoo. Toisekseen sain huomata konkreettisesti, että jos lähtee juhlimaan Pantera-veljesten [Dimebag Darrell ja Vinnie Paul] kanssa, luvassa ei ole tylsiä hetkiä. Minun ei tarvitse tehdä kompromisseja. – Kun aloin kirjoittaa viimein materiaalia KK’s Priestin debyytille, saman tien syntyi kappale Hellfire Thunderbolt. Monet metallipäät pyhiinvaeltavat tapahtumasta toiseen, mikä kertoo omaa kieltään fanien omistautumisesta. Mills, basisti Tony Newton, rumpali Sean Elg ja laulaja Tim ”Ripper” Owens. Äänessä on Kenneth Keith K. Wackenin, Hellfestin ja muiden suurimpien hevijuhlien lisäksi Euroopan kesät täyttyvät kymmenistä raskaan musiikin tapahtumista. – Ensi vuosi näyttäisi täyttyvän keikoista. Älä silti käsitä väärin: jos joltakin KK’s Priestin jäseneltä tulee hyviä ideoita vaikkapa sovittamisen suhteen, otan ne totta kai huomioon. Kun Glenn [Tipton, kitara] ja Rob [Halford, laulu] liittyivät porukkaan, aloimme väsätä kappaleita kolmestaan. Kun saan nykyään jonkin idean, toteutan sen täsmälleen oman pääni mukaan. No, esimerkiksi Slayerin paluu olisi kova juttu! – Heavy metalin maailma ei kuitenkaan nojaa comebackeihin tai klassikkoyhtyeisiin. Levy juhlii ensi vuonna nelikymppisiään. Hah hah! Täkäläisittäin osuva esimerkki Downingin ”jeesistä” löytyy kesältä 2007. KK’s Priestin ensimmäiset varsinaiset elonmerkit osuivat 2020-luvun alkupuolella, ja niitä oli todellakin ehditty odottaa. Downing on pian 72-vuotias, mutta Judas Priestin riveissä metallista historiaa tehneen muusikon rinnassa sykkii edelleen puhdas heavy metal -sydän. Kappaleet on kirjoitettu lyhyen aikaikkunan sisällä, ja mielessäni pitkäsoitot muodostavatkin yhden musiikillisen kokonaisuuden, Downing sanoo. Aiotteko napata settiin Defenders of the Faithin biisejä. K. – Olen aina halunnut jeesata nuorempia kokoonpanoja! Kun Judas Priest kiersi Painkillerin jälkeen, pyysimme Panteran avausbändiksemme. Yhteistyö oli hedelmällistä ja onnistuimme säveltämään vinon pinon heviklassikoita, Downing sanoo. J. Se on väistämätöntä, mutta en ole huolissani, sillä maailmalta löytyy suuri määrä nuoria nousevia ryhmiä – niitä tulevia legendoja. Hämmentävää kyllä se oli ensimmäinen kerta, kun nousin lavalle kenenkään muun kuin Judas Priestin kanssa! Paluu vanhoihin aikoihin Työnnetäänpä muut yhtyeet syrjemmälle ja hypätään K. Tajusin tuolloin pari juttua. Toivottavasti Judas Priestin valinta tasoittaa tietä muille klassisille metallibändeille! 33. Tailgunner-kehut eivät yllätä, sillä Downing tunnetaan ahkerana uusien nimien kannustajana. Ihmiset ovat syystäkin olleet haltioissaan bändin uuden tulemisen äärellä. Ensinnäkin olin äärimmäisen iloinen uudesta levystä, mutta toisaalta kaikki muut suunnitelmat kaatuivat pandemiatilanteen takia. Kuka voisi olla vuorossa seuraavaksi. Palkkasin miksaajaksi Jacob Hansenin, ja lopputulos muistuttaa hieman Painkillerin soundimaailmaa. Otetaan vielä yksi Judas Priestiin liittyvä juttu. Olen erittäin tyytyväinen Hansenin panokseen. Vilkaisepa vaikka vanhan mantereen festivaalikarttaa... Taisi olla tammikuu 2022, kun tartuin kitaraan toden teolla, ja hyviä kappaleita alkoikin syntyä. Nyt käsissä on The Sinner Rides Again, KK’s Priestin toinen studioalbumi. Kitaristi oli vierailemassa Suomessa ja päätyi kipuamaan Vrock-festivaalin lavalle nuorisobändi Sturm und Drangin kanssa. K. – Kuten mainitsin, halusin viedä KK’s Priestin tien päälle jo Sermons of the Sinnerin jälkeen, mutta tilanne on nyt herkullisempi. Mutta kaikkein hienoimmalta tuntui silti heavy metalin puolesta, Downing sanoo. Esimerkiksi brittiyhtye Tailgunner tekee kovaa nousua juuri nyt. – Molemmat KK’s Priestin levyt ovat alusta loppuun tyylipuhdasta perinteistä heavy metalia. Tim ei ole enää poikanen, mutta hänen äänensä tuntuu vuosien vieriessä vain voimistuvan. – Kun kaavaillut rundit eivät toteutuneet, päätin ryhtyä kirjoittamaan uutta materiaalia. Bändi nostettiin viime vuonna Rock and Roll Hall of Fame -kunniagalleriaan ja yhtye myös esiintyi myöntötilaisuudessa. – Kun puhutaan metalliskenestä, comebackit tuntuvat herättävän vilkasta keskustelua. – Debyyttialbumi Sermons of the Sinner ilmestyi syksyllä 2021. – Kun liityin Judas Priestin varhaiseen inkarnaatioon 60-luvun lopulla, biisinkirjoittajan vastuu kaatui pian hartioilleni. – Oli tietenkin mukava nousta estradille Robin, Glennin ja muiden Priest-jätkien kanssa vuosien tauon jälkeen... Debyytin miksaus tuo tarkoituksella mieleen British Steelin kaltaiset vanhat Priest-klassikot. – H eavy metalin maailmanlaajuinen tilanne. Kuten arvata saattaa, Downing on innoissaan tulevista kiertueista. Parasta heavy metalia Seuraavaksi KK’s Priest lähtee tien päälle. Downing, eikä hänen painavia sanojaan kannata ohittaa olankohautuksella. – Sturm und Drangin kaverit olivat Priest-diggareita, ja lupauduin sitten soittamaan Breaking the Law’n heidän kanssaan
– Sanotaanko niin, että jos asiat eivät olisi menneet niin kuin ne menivät, ehkä tämä koko homma olisi tukehtunut jollakin tapaa. Muutoksiin liittyi myös tiettyä salaperäisyyttä. Tuntuu toki kohtuuttomalta, että netissä kirjoitetaan kaikenlaista ja jengi tuntuu tietävän asioiden laidan. Myös heistä toinen, kitaristi Juha Sirkkiä, on ollut rivistössä alkuhetkistä lähtien. Edellisestä levystä Poetry of the Ill-Mindedista ehti kuitenkin vierähtää kuutisen vuotta. S hade Empire perustettiin vuosituhannen vaihteen tienoilla Kuopiossa. Yhtye antoi ymmärtää kummankin miehistönvaihdoksen yhteydessä, että teiden eroamisten syitä ei kommentoitaisi. Ulkoa katsottuna dramaattiseksi kosketinsoittajan poistumisen teki se, että hän on ollut toinen yhtyeen pääasiallisista säveltäjistä. – Sovimme kuitenkin keskenämme, ettei näitä juttuja kommentoida. Lisäksi loppuvuodesta 2021 tiedotettiin, että alusta asti bändissä ollut kosketinsoittaja Olli Savolainen on poistunut rivistöstä. Tyylirajoitteista viis. Genrerajat romukoppaan Savolaisen poistuttua Sirkkiä hoiti instrumenttipohjien säveltämisen ensimmäistä kertaa aivan yksin. Tässä haastattelussa paikalla ovat kitaristi Sirkkiä ja laulaja Hämäläinen. Ensikommenteissa levyn on nähty sisältävän paljon muutoksia aiempaan. Tiedämme bändin sisällä mitä tapahtui, ja se riittää. Laulajan vaihtumista Sirkkiä suostuu valottamaan pikkuriikkisen. Julkaisujen välissä tapahtui myös pari merkittävää miehistönvaihdosta. Mutta eiväthän he tiedä tapahtumien taustoista mitään. Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei jäsenvaihdosten taustoista tulla saamaan juuri aiempaa tarkempia tietoja. Muiden muassa Unleashedin, Krisiunin ja Borknagarin kanssa tehdyt kiertueet ovat vieneet bändin aina Japaniin asti. TEKSTI TONI KERÄNEN KUVAT OLIVER KÖNI 34. MAAILMANMUSIIKKIA Miehistöltään uudistunut Shade Empire haluaa tehdä metallimusiikkia, joka herättää tunteita. Mukaan on tullut entistäkin enemmän melodiaa, syntetisaattorielementtejä ja orkestraatioita, joita on ollut toteuttamassa italialaisen Fleshgod Apocalypsen Francesco Ferrini. Vielä Poetry of the Ill-Mindedin levytykset hoitanut laulaja Juha Harju ei ollut mukana levyyn liittyneillä keikoilla, vaan ne hoiti nykyinen solisti Henry Hämäläinen. Sinthetic-debyytti ilmestyi vuonna 2004, ja kuluvan vuoden syyskuussa julkaistiin bändin kuudes levy Sunholy. Synkän mahtipontista, orkestraatiolla kuorrutettua metallia suoltavan yhtyeen toiminta on ollut alusta lähtien aktiivista
35
Sirkkiä ei säästele ylisanoja Hämäläisen panosta kehuessaan. Sirkkiä sanoo todenneensa joskus muulle bändille, että haluaa tehdä maailmanmusiikkia. Eivät ainakaan meiltä itseltämme. Hämäläisen Let It Go -esitys löytyy yhä Youtubesta taiteilijanimellä Portto. Nyt pyrittiin tekemään materiaalia, joka kumpuaa jostain tunteesta itsestään, ei vain musiikkia musiikin tekemisen ilosta, Hämäläinen heittää väliin. – Henkan löytäminen bändiin oli aika hauska juttu. Yhtään kappaletta ei ole tehty lauluosuuksien pohjalta. Joskus olen seisonut lavalla ja miettinyt, mitä helvettiä minä täällä teen, kun tämä ei herätä itsessä mitään tunteita, Sirkkiä pamauttaa. Minusta siellä on läsnä samat elementit kuin ennenkin, vaikka toki esimerkiksi Henryn laulun myötä kaikkeen on tullut tosi paljon lisää sävyjä. Yhtye itse ei halua hirttäytyä termiin juuri millään tasolla. Niin ei tee myöskään uutta levyä markkinoiva tiedote. ”Hän on yksi Suomen monipuolisimmista laulajista” -tyyppiset lauseet tuntuvat kuitenkin kerrankin paikkansapitäviltä. Tyylirajat hävisivät, ja samalla mukaan tuli lisää tunnetta. Sitten hoksasimme, että helvetti, tämä mieshän on vieläpä samalta kylältä. Mutta tuo menee helposti siihen, että tehdään vain sitä yhtä ja samaa, jotta voidaan pitää bändin toimintaa yllä. Siinä vaiheessa tiedossa oli jo Japanin-rundi, jolle piti saada laulaja. Kun mainitaan vaikka sinfoninen black tai melodinen death, sillä yritetään kerätä yhtyeen ympärille samanhenkisiä ihmisiä. – Kävimme juttelemassa ja varmistamassa, että henkilökemiat ovat kohdillaan. – Japanissa Henkka veti pikkupäissään karaokessa tuon Frozen-biisin ja baarimikkomummot oli ihan housut märkinä, kitaristi nauraa. – Olemmekin poikien kanssa miettineet, mikä uudessa levyssä sitten on niin erilaista. – Tuo osuu naulan kantaan! Häpeilemätön on juuri oikea termi. – Lauluista ei ollut minkäänlaisia demoja, joten pääsin niin sanotusti valmiiseen pöytään tekemään omat osuuteni. Aika harvassa ovat ne laulajat, jotka hallitsevat Henkan lailla usean eri tyylin juttuja. Mutta tuo menee helposti siihen, että tehdään vain sitä yhtä ja samaa.” 36. – Sitten joku black-fanipoika saa levyn käsiinsä, odottaa jotain Taakea tai Hornaa ja ajattelee levyn kuultuaan, että mitä helvettiä, eihän tämä ole mitään black metalia. Onneksi tuon suuntaiset kommentit ovat vähitellen hiljentyneet ja ihmiset tajuavat, että tyylimme on paljon laajempi. Ehkä levy-yhtiön porukka laittaa tuon määritelmän eri paikkoihin, kun musiikkia pitää jollain tavalla kuvailla, Sirkkiä pohtii. Nyt halusin heittää genrerajat romukoppaan. Vaikka hänkin on Kuopiosta ja ollut mukana bändiympyröissä, en esimerkiksi itse tiennyt häntä entuudestaan, Sirkkiä kertoo. – Ehkä Juha hakee tässä sellaista termiä kuin henkilökohtainen. – Heh, nuoruuden pelinimivalintoja voi vanhana vain katua. Black metal -bändi me emme ainakaan ole. Esimerkkejä on paljon, Sirkkiä sanoo. Sellaista, jossa on enemmän tunnetiloja. – En oikein tiedä, mistä nuo määritelmät aina tulevat. Ei ole ehkä ollut uskallusta tai taitoakaan tehdä sovitustyötä perusteellisesti. Aika nopeasti kävi selväksi, että nyt ei puhuta pelkästä tuuraajasta, vaan Henkka oli saman tien vakituinen laulaja, Sirkkiä kertoo. – Mainittu Taake on ihan mainio bändi, mutta jos minulta kysytään, kummanko laittaisin ennemmin soimaan, Reijo Taipaleen Tähdet meren yllä vai jonkin Taaken biisin, valinta osuisi ensin mainittuun. – Muistan joitain biisintekosessioita edellisiltä levyiltä, kun on ollut vaikkapa hyvän kuuloinen kitarariffi, mutta ei olla keksitty, mitä sen kanssa oikein tekisi. Tein kaikki omat juttuni sen mukaisesti, minkä tunsin istuvan biisin pohjaan, Hämäläinen sanoo. Reijo Taipale voittaa Shade Empiren kohdalla mainitaan usein genremääritelmä sinfoninen black metal. Portto sattui jäämään päälle, kun tuttavatkin esittelivät minua sillä nimellä, Hämäläinen nauraa. Pelkkä Youtube-video ei tokikaan riittänyt pestin saamiseksi. Toimittajan omana kommenttina todettakoon, että peruspalikoita ei ole ehkä muutettu, mutta niitä hyödynnetään nyt häpeilemättömämmin. Ei siis mitään örinämusiikkia, mutta se kolahti heti. Frozen-coverilla sisään Kappaleiden pohjat ovat siis Sirkkiän tekosia, mutta laulaja Hämäläinen sai varsin vapaat kädet sekä laulumelodioiden että sanoitusten tekoon. – Sellaista, joka ei ole sidottu mihinkään karsinaan. – Minua on rassannut se, että olisin halunnut tehdä jo paljon aiemmin tietyllä tapaa syvällisempää musiikkia. Kyllä siinä vaan on enemmän syvyyttä. Kun olen ollut vastuussa yksin, olen säveltänyt vapaammin monen tyylisiä juttuja, Sirkkiä kertoo. Kuuntelen todella paljon muutakin musiikkia kuin metallia. ”Kun mainitaan vaikka sinfoninen black tai melodinen death, sillä yritetään kerätä yhtyeen ympärille samanhenkisiä ihmisiä. Vaikkapa puhtaita lauluosuuksia on nyt varmasti enemmän kuin koskaan, vaikka niitäkin on kyllä ollut mukana ensimmäisestä demosta lähtien. – Oma rehellinen mielipiteeni on, ettei musiikkimme edes ole muuttunut kovin paljoa, mutta ilmeisesti se on, kun aika moni tuntuu ajattelevan niin, Sirkkiä pohtii. Sitten on laitettu vain blastbeatiä alle ja menty seuraavaan kohtaan. Olemme jo pitkään halunneet musiikkiin lisää väriä, ja laulu on siihen hyvä keino. – Sitten joku meidän bändistä oli etsinyt uutta laulajaa netin kautta ja vastaan oli tullut Henkan versio Frozen-elokuvan Let It Go -kappaleesta
TEKSTI ELLI MUURI KAINEN KUVAT JAAKK O MANNI NEN, CAROL IN BÜTTN ER, A CALL TO THE DREAM ERS, MIIKA SAARI 38. Yhtye vannoo jatkuva n kehityk sen nimeen ja tavoitte lee suurem pia kuvioita yksi pieni voitto kerralla an. Bloodr ed Hourgl ass esittäyt yy kuuden nella albumil laan entistä moni puolise mpana ja vailla ennakk oluuloj a
How’s the Heart. NO… THAT’S WHAT WE ARE DOING NOW.” 39. – Valehtelisin, jos väittäisin, ettei olisi ollut minkäänlaista paineen tuntua. Diggaamme tosi paljon erilaisista elementeistä, joita musiikkiin voi ympätä, ja nyt siellä on sitten kaikkea mahdollista. Haastateltavan kolmikon lisäksi yhtyeeseen kuuluvat kitaristi Joni Lahdenkauppi, basisti Jose Moilanen ja Laurin kitaristiveli Eero Silvonen. Ensimmäisen singlen In Lieu of Flowersin ilmestymisen ja albumin julkaisun välillä kului lopulta vuosi. Pohjalle on pitänyt tehdä vielä ihan kusisen vaikea riffi, jota kukaan ei kuule, Lauri nauraa. MEILTÄ KYSYTTIIN, MIKSI EMME VOI TEHDÄ JOTAIN VÄHÄN OMANLAISEMPAA. Jos kaikki olisivat aina samaa mieltä, olisimme jossain diktatuurivaltiossa, Jarkko sanoo. Ydinkohdat eli aloitus, puoliväli ja loppu hahmottuivat nopeasti, ja sitten mietittiin, mihin väliin loput biisit laitetaan. Nauhoituksia tehtiin jo kesällä 2022. – Se oli siisti kokeilu. Tämän lehden julkaisupäivänä ilmestyvän How’s the Heartin ensimmäiset demot syntyivät vain muutamia kuukausia edeltäjänsä ilmestymisen jälkeen. Sellainen siitä bändin mielestä tulikin. esittelee suoraviivaisen edeltäjänsä vastapainoksi entistä värikkäämpää meininkiä. Toki kaikki biisit ovat saman äänittäjän ja miksaajan kädenjälkeä, mikä puristaa ne yhteen ainakin tuotannollisesti. – Ekat raidat äänitettiin jonkin verran aikaisemmin kuin loput levystä, mutta soundimaailma naulattiin jo siinä vaiheessa. Sanoituspuoli jakautuu Jarkon ja Jaredin kesken solistin panokseen painottuen. En tiedä, mistä sain idean siihen lapsikuoroon, mutta hyvin se sinne upposi, kun vähän hangattiin, laulaja Jaredi Koukonen kertoo. Se oli monessa mielessä yhtyeen siihenastisen uran suurin levy ja kohokohta. Yksi hyvä esimerkki on sinkkubiisi The Sun Still in Me, jossa on niin edm-vaikutteita kuin lapsikuoroa. Yleensä metallibiiseissä syntikat jauhaa taustalla tai tuo massaa kertsiin ja kitarat on päällimmäisenä. Bändissä on siis kuusi jäsentä, joista neljä säveltää biisejä. M odernia melodista metallia esittävän Bloodred Hourglassin edellinen albumi, kaksi vuotta sitten ilmestynyt Your Highness, toi bändille näkyvyyttä ja tunnustusta muun muassa listasijoitusten ja Emma-ehdokkuuden muodossa. ”SILLOIN KUN ALOITIMME, SAIMME KOMMENTTEJA, ETTÄ KUULOSTAMME IHAN CHILDREN OF BODOMILTA TAI SILTÄ JA TOLTA BÄNDILTÄ. Toisaalta uuden levyn sävellysprosessin alkaessa tuli aika nopeasti fiilis, että biisit kantavat, rumpali Jarkko Hyvönen kertoo. – Vääntö kuuluu aina asiaan. Bändi halusi tietoisesti laajentaa spektriään ja sitä, mitä kaikkea sen musiikkiin voi sisältyä. Vähän siitä väännettiinkin, kitaristi Lauri Silvonen kertoo. Tuo kappale lähti liikkeelle edm-vibasta, jonka ympärille rakennettiin kuitenkin täysivetoinen metallibiisi. – Ei meillä ole mitään musiikillisia rajoja. Seuraavasta haluttiin tehdä vielä parempi. Nyt tehtiin niin päin, että syna hakkaa päällä ja meitä on seitsemän kepittäjää hakkaamassa nollaa
”MEIDÄN MUSA ON KAIKISTA KOKEILUISTA HUOLIMATTA KALLELLAAN RANKEMPAAN, MUTTA SANOITUSMAAILMASSA LIIKUTAAN ENEMMÄN JONKUN HIMIN LEVELEILLÄ. SIITÄ TULEE KIVAA KONTRASTIA, JA TIETTY HENKILÖKOHTAISUUS ANTAA EHKÄ ENEMMÄN TARTTUMAPINTAA KUIN SE, ETTÄ VEDETÄÄN KYPÄRÄT PÄÄHÄN JA PAINETAAN PITKIN SOITA.” 40
Ne ovat tuolla internetissä saatavilla helpommin kuin koskaan, Lauri huomauttaa. Kappaleissa mennään niiden vahvuuksilla ja ominaisuuksilla, jotka tukevat niitä, Jarkko sanoo. Yhtyeen mielestä biisit täytyy tehdä niiden itsensä eikä esimerkiksi yksittäisten instrumenttien ehdoilla. Meiltä kysyttiin, miksi emme voi tehdä jotain vähän omanlaisempaa. Jonkinlaista muutosta on tapahduttava, sillä Bloodred Hourglass ei halua tehdä samanlaisia levyjä vuodesta toiseen. En tiedä, löytyykö se tältä levyltä, mutta se on varmasti tuloillaan. – Jotkut näppäimistösoturit tietysti huutelevat kommenteissa, että taaskaan ei ole sooloa! Ei se tarkoita, että se olisi unohdettu laittaa sinne tai emme osaisi enää soittaa sellaista. Vastaus siihen, kuinka se sydän voi, löytynee kun lukee lyriikoita vähän rivien välistä, Jaredi kertoo. – Ja eihän kukaan vie niitä vanhoja biisejä jengiltä pois. Luulen, ettei sellaista ilmaisua, maalausta saati sitten biisiä ole olemassakaan, joka ei herättäisi assosiaatioita johonkin muuhun. – On yhtyeitä, jotka pystyvät siihen, ja kaikki kunnia heille, mutta sellainen ei pysy meille itsellemme mielenkiintoisena. Ja eihän termi ”kertosäe” ole sattumaa. Mitä enemmän on näkökulmia, sitä monivivahteisempaa lopputulosta pystymme suoltamaan ulos, Jarkko sanoo. Tuo kysymys käsittää aika hyvin sen, mitä levyllä on. Tai no, ei sitä tarvitse edes pyytää anteeksi. – Tämän homman mielekkyys tulee juuri siitä, että teemme mitä haluamme. En lähde tippaakaan valehtelemaan, etteikö sitä olisi pyritty painottamaan, Jarkko toteaa. Se nousi itselleni merkittäväksi kysymykseksi ja halusin tuoda sen mukaan taiteeseen. – Taidot ovat ehkä kehittyneet vuosien saatossa ja biiseistä on opittu tekemään entistäkin iskevämpiä, korvamadollisempia ja mieleenpainuvampia, Jaredi sanoo. Ei ollut hajuakaan sen nimisestä biisistä, Jarkko hymyilee. Ilman rajoja Bloodred Hourglassin levyillä on ollut tarttuvaa kamaa, mutta uuden albumin biisit ovat aiempaakin menevämpiä. Bändi tiedostaa, ettei kaikkia kuulijoita voi miellyttää. – ”How's the heart?” oli kysymys, jonka eräs tärkeä ihminen esitti aika usein, kun minulla oli niin sanotusti hankala vuosi. How’s the Heartilla on myös uusia elementtejä ja kokeiluja. Synkkiä aiheita Albumin nimi How’s the Heart. No… That’s what we are doing now, Jarkko toteaa. – Taito varmaan kehittyy, ainakin toivottavasti, tulevaisuudessakin. – Olemme hevibändi ja meillä on monta kitaristia, mutta jokaisessa biisissä ei tarvitse olla kitarasooloa tai dominoivaa liidikitaraa. Oli se idea hyvä tai ei, Lauri sanoo. Sehän on se, mikä kertautuu ja jonka pitäisi jäädä mieleen. Siinä kävi sitten hänen onnettomuudekseen niin, että mies kiinnitettiin bändiin! Lauri tokaisee. Meille on tärkeää tehdä musaa, josta itse tykkäämme. – Kun aloitimme, saimme kommentteja, että kuulostamme ihan Children of Bodomilta tai siltä ja tolta bändiltä. Ja se on ihan okei! Jossain vaiheessa ajattelin, että siihen pitäisi laittaa joku kitarajuttu päälle, mutta sitten mietin, että miksi. Tässä porukassa ei tarvitse säikkyä tai miettiä, voiko tämmöistä tehdä tai kuulostaako tämä Bloodred Hourglassiltä. Nimellä ei siis ole mitään tekemistä Nightwishin kanssa. Puhtaita lauluja on aiempaa enemmän, ja kahdessa kappaleessa kuullaan bändin kotikylän eli Mikkelin kaupunginorkesterin soittoa. Levy on kirjoitettu käytännössä sellaisen jakson 41. – Yleensä se kertoo eniten, kun palautetta ei tule lainkaan! On työstänyt kuukauden jotain maailman kauneinta kappaletta ja lyö sen tiskiin, niin Whatsapp-ryhmässä tulee täysi hiljaisuus. Ainakin minusta livenäkin on mukavinta veivata niitä biisejä, joissa on iso ja tarttuva kertsi. on herättänyt keskustelua siitä asti, kun levyn tiedot julkaistiin. En usko, että tässä maailmanajassa on mahdollista tuottaa mitään todella eksklusiivista tai jotain, mitä ei ole tehty koskaan aiemmin. – Joskus tuntuu, että täytyy vääntää joku Torture Killer -riffi, ja toisessa hetkessä tarvitaan isoa poppikertsiä. Nuolenväkäset vaan muuttuvat sinisiksi ja jossain vaiheessa joku kysyy, että niin, pitäisikö siihen mailiin vastata. – Ja kyllä palautteen saa nopeasti, jos se ei ole hyvä, Jarkko nauraa. Anteeksi, mutta se ei nyt vaan kuulunut biisiin. Kitaristi uskoo, että ikä tai vuodet bändissä ovat tuoneet itseluottamusta, minkä myötä ulkopuolisten mielipiteille ei välttämättä anna hirveästi painoarvoa. Googlatessa valtaosa hakutuloksista osuu Nightwishin samannimiseen biisiin, johon moni on otsikon yhdistänytkin. – Onhan tämä hyvin demokraattinen bändi, välillä liiankin! Aina ei mene jokaisen preferenssit läpi ja inputtia tulee joka suunnasta, mutta siinä on myös tämän homman suola. Siinä voidaan käydä syvissä vesissä, mutta toisaalta siihen voi vastata myös hyvin positiivisella tavalla, Lauri miettii. – Uskallan sanoa, että bändissä on jonkin verran musikaalista lahjakkuutta, ja tuollainen sisäinen pallottelu tuo hyvän lopputuloksen. – Biiseissä tapahtuu kaikenlaista, mutta siellä on selkeä punainen lanka ja koukku, miksi niihin haluaa palata uudelleen. Yhtyeessä kannustetaan tuomaan erilaisia ideoita pöytään rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. Siitäkin voi vetää johtopäätöksiä, Lauri nauraa. Ulkopuolista tuottajaa yhtyeellä ei ole koskaan ollut, sillä sellaiselle ei ole koettu tarvetta. – Joudun nyt tunnustamaan tietämättömyyteni, sillä itselleni tämä Nightwish-yhteys paljastui huomattavasti myöhemmin. – Olen käyttänyt tämmöistä termiä kuin ”stages of grief”, surun vaiheet. Ne ikään kuin räjäyttää pankin ja sytyttää porukan liekkeihin, Lauri sanoo. Mistä se juontaa juurensa. – Itse tykkään siitä, että levyn nimi on kysymysmuodossa. – Totta kai kaikki, mitä me täällä aistimme, näemme, kuulemme ja luemme, jättää jonkinlaisen jäljen. Jos verrataan vaikka edellisen ja tämän levyn tekoa, niin moni jätkä on mennyt aika paljon eteenpäin esimerkiksi syntikkaraitojen puolella. – Siellähän se sykkii, Jarkko sanoo. – Your Highnessille pestattiin Eero tavallaan tuottajan rooliin ja sovittiin, että hän on mukana levyn teossa. Siten inspiroidumme kerta toisensa jälkeen siitä, kun nousemme lavalle soittamaan biisejämme. Jos suurempi enemmistö on vaikkapa sitä mieltä, että biisi kannattaa julkaista, jonkinlainen seula on läpäisty jo siinä vaiheessa, Lauri miettii. – Kun kaikki menee tämän porukan myllyn läpi, siinä nähdään, kantaako materiaali. Levyn kantavana teemana käsitellään äärimmäisen merkityksellisten ihmisten ja ihmissuhteiden menettämistä sekä oman itsensä kadottamista samassa prosessissa. Totta kai haluamme myös kasvaa ja löytää uusia kuulijoita. Yhtye myöntää, että hitikkyyteen on aina pyritty, enemmän tai vähemmän. Välillä on ihan hyvä vähän ravistella tätä pystyynkuollutta metalliskeneä, Jaredi nauraa. Kehitystäkin on matkan varrella tapahtunut. Emme välttämättä pystyisi saavuttamaan niitä sillä, että teemme saman levyn kerta toisensa jälkeen. Näkisin, että meillä on se superiso biisi vielä tekemättä. Esimerkiksi Devotion-biisin kertsissä kaikki jyrkit soittaa kitaroilla samaa neljää viittä sointua ja yksinkertainen synapimputus liidaa. – Tuo ajattelutapa on opittu vuosien varrella, ja se näkyy vahvimmin tällä levyllä
Siinä mielessä tämä on ihan linjassa, mutta ehkä lähestymistapa on vielä hieman henkilökohtaisempi, Jaredi miettii. Siitä tulee kivaa kontrastia, ja tietty henkilökohtaisuus antaa ehkä enemmän tarttumapintaa kuin se, että vedetään kypärät päähän ja painetaan pitkin soita, Lauri nauraa. Niitäkin on muutaman kerran tullut. ”Tosi paljon”, kolmikko tuumaa lähes yhteen ääneen, kun kysyn, minkä verran yhtye saa kommentteja sanoituksistaan. – Meidän musa on kaikista kokeiluista huolimatta kallellaan rankempaan, mutta sanoitusmaailmassa liikutaan enemmän jonkun HIMin leveleillä. Biiseissä voidaan käydä aallonpohjassa, mutta yritetään ettei jäätäisi sinne. Jarkko toteaa, etteivät yhtyeen sanoitukset ole koskaan olleet yltiöpositiivisia. aikana, jossa niitä vaiheita käydään läpi. Jaredi kertoo, että henkilökohtaisten asioiden tuominen taiteeseen on ollut hänelle aina luontainen lähestymistapa. – Musta tuntuu, että vaikka ollaan kuinka synkeän ja melankolisen puolella, niin aina sieltä löytyy joku hopeareunus. Se on ehkä kaikista palkitsevin tunne tässä koko touhussa, Jaredi summaa. Siellä on takuulla tarttumapintaa, kun jaksaa vähän perehtyä teksteihin. Minulle on tärkeää, että tekeminen on rehellistä ja tulee oikeasti sydämestä. Sellainen kommentti on ihan hienoa kuulla, että jokin biisi on pelastanut jonkun elämän. Se kertoo särkyneestä sydämestä. – Oli vähän raffi vuosi, ja albumi on käytännössä päiväkirja siitä. – Jos lähden kirjoittamaan jostain saatanan larppaamisesta, se ei ihan hirveästi anna mulle tulkintaan sitä fiilistä, jota tarvitsen ja jonka koen tosi oleelliseksi. – Jengi kirjoittelee paljon somessa ja tulee sanomaan myös henkilökohtaisesti. En varmasti ole ainoa ihminen, joka käy sellaista läpi vähän huolellisemmin jossain vaiheessa elämäänsä. Jos on vaikka paska päivä ja 42. – Ei meillä ole hirveästi mitään bilebiisejä ollut. Jos katsoo koko kaarta, sieltä tullaan suunnilleen ehjänä pihalle. Siellä on tosi henkilökohtaisia tarinoita ja minua koskettavia asioita, mutta ne koskettavat yhtä lailla koko yhtyettä ja meitä jokaista henkilökohtaisesti, Jaredi kertoo. Tämä albumi on aika hyvä esimerkki sellaisesta toteutuksesta, laulaja kertoo. Tai ainakin pihalle, jos ei ehjänä, Lauri hymyilee. – On makeeta nähdä, kun jengi tatuoi tekstejä tai käyttää lyriikoita jossain hääpuheessa
Mulle annettiin pahvilaatikko, jossa oli yksi T-paita ja lippis sen päällä! – Ilmeisesti kovinkaan moni muu bändi ei ollut tehnyt vastaavanlaista myyntiä, eli kai se oli mennyt aika putkeen. Viime aikoina yhtye on jakanut ahkerasti esimerkiksi kesällä kuvattuja keikkapätkiä. Yksi biisi saattaa toimia heti, mutta toisia täytyy vetää useita kertoja ennen kuin ne loksahtaa kohdilleen. saa tuon tyyppisen palautteen, niin siitä tulee taas fiilis, että ehkä tässä on tullut tehtyä jotain merkityksellistäkin, Jarkko kertoo. NYT TEHTIIN NIIN PÄIN, ETTÄ SYNA HAKKAA PÄÄLLÄ JA MEITÄ ON SEITSEMÄN KEPITTÄJÄÄ HAKKAAMASSA NOLLAA. Yksi syyskiertueen keikoista on Black Box Mikkeli -tapahtumassa, jonka festivaali-isäntänä toimii bändi itse. – Uuden musan tuominen livesettiin on aina jännä paikka. Suuria yleisöjä Bloodred Hourglass on aktiivinen myös somessa, mikä onkin nykyisin lähes pakollista. – Toivottavasti saamme myös uusia kuulijoita ja kasvatamme sitä kautta fanikuntaamme. – Olisi hienoa, jos jengiä löytäisi paikalle myös muualta kuin Mikkelistä. Siitä puheen ollen, bändi teki kuulemma jonkinlaisen myyntiennätyksen esiintyessään viime vuonna eräällä maamme suurimmista metallifestivaaleista. Onhan siinä pieni jännitysaspekti, kun päästään soittamaan uutta matskua toden teolla. Joistakin uusista kappaleista on muodostunut jo nyt hyviä keikkavetoja. – Mun piti käydä hakemassa merkkaripisteeltä kaikki ryijyt mitä jäi jäljelle. Kaksipäiväisen festarin ensimmäisen illan päättää Stam1na, toisen Bloodred Hourglass. – Olemme onnellisia, että merkkaria on liikkunut aika mukavasti, mutta kyllä me laitamme uutta printtiä linjoille systemaattisesti. POHJALLE ON PITÄNYT TEHDÄ VIELÄ IHAN KUSISEN VAIKEA RIFFI, JOTA KUKAAN EI KUULE.” 43. Kun siihen jaksaa panostaa itse paljon, tuntuu vielä helvetisti paremmalta, kun se kantaa hedelmää, Jaredi sanoo. Sen aistii myös yleisöstä, että mitä enemmän biisiä soitetaan livenä ja jengi pääsee sitä kuulemaan, niin vähitellen se yhteinen urheilutapahtuman fiilis alkaa löytyä, Jarkko hymyilee. Tien päälle Bloodred Hourglass keikkailee syksyllä How’s the Heartin merkeissä tähänastisen uransa isoimmalla Suomen-kiertueella. Sitä on ihan sikakiva soittaa, kertsi on erinomainen ja siinä on läsnä sellainen tamppaamisen tunnelma, Lauri kertoo. – Jos se olisi kiinni pelkästään bändistä, niin meillähän ei olisi varmaan edes sosiaalisen median tilejä! Se on pakollinen paha, mutta kai se osaltaan korvaa vanhan MTV:n tai muun ”YLEENSÄ METALLIBIISEISSÄ SYNTIKAT JAUHAA TAUSTALLA TAI TUO MASSAA KERTSIIN JA KITARAT ON PÄÄLLIMMÄISENÄ. – Jos haluaa isoille lavoille, välillä ne täytyy tehdä itse, Lauri nauraa. Naisille on esimerkiksi tehty mekkomallisia paitoja tavallisen girlien rinnalle, Lauri kertoo. On ihan käsittämättömän hienoa, miten paljon sitä paitaa menee tällä hetkellä Suomen sisällä, Jaredi jatkaa. Sydämellisesti tervetuloa Mikkeliin, Jarkko sanoo. Kattaus on tosi kova, siellä on esimerkiksi Before the Dawn, Insomnium, portugalilainen Gaerea ja monet muut. – Ja siitä täytyy esittää äärimmäisen suuri kiitos. Itse tykkään tosi paljon In Lieu of Flowersista. Odotan kaikkinensa leppoisaa ja hyvää rupeamaa, Lauri sanoo. Jaredi naureskelee odottavansa tulevalta rundilta etenkin paitamyynnin määrää. – Olemme halunneet pitää merkkarihomman omissa käsissä, sillä se on meille myös henkireikä. Jotakin menee enemmän ja jotakin vähemmän, ja kaikenlaista kokeilua ja funtsailua on ollut. – Kyllä ne on aika nöyräksi vetäviä kohtaamisia. Jos joku on käynyt läpi tosi raskasta surutyötä ja kertoo, että tämä biisi piti hänet pinnalla, niin mitä siihen voi edes sanoa, Lauri miettii. Tämmöisenähän tämä on jatkunut monilla festareilla, Jarkko kertoo. Yhtye pyörittää itse omaa verkkokauppaansa, josta löytyy perinteisen valikoiman ohella esimerkiksi koruja. Pelkästä tuurista tai sattumasta ei ole kyse, sillä fanituotteiden suunnitteluun käytetään paljon aikaa ja vaivaa. – Jarkko sanoi edellisessä haastiksessa, että The Sun Still in Me’n väliosasta on tullut keikkojen kohokohtia. – Tietysti se on oma headliner-rundi ja keikkapaikat taitavat olla aiempaa isompaa osastoa. Muutamia uusia biisejä on toki jo vedetty livenä, mutta kyllä sieltä varmaan aika moni vielä settilistaan päätyy, Jarkko tuumaa
Siitä saattaa tulla myös taakka, ja pitäisi löytää se kultainen keskitie, Jarkko miettii. VÄITÄN, ETTEMME OLE VIELÄ LÄHELLÄKÄÄN SITÄ LAKIPISTETTÄ, JA SE TEKEE TÄSTÄ MIELENKIINTOISTA.”. Meillä on ulkomailla tosi paljon työtä edessä tulevina vuosina, mutta siellä on myös suurempi potentiaali, Jarkko kertoo. Viime vuonna saimme inboksiin viestin jostain tapahtumasta, että ”täällä on jengillä kaikkein eniten BRHG:n paitoja eikä bändi edes soita koko festarilla”. Väitän, ettemme ole vielä lähelläkään sitä lakipistettä, ja se tekee tästä mielenkiintoista, Jarkko sanoo. – Asioita olisi voinut tapahtua jo aikaisemmin, mutta toisaalta olen hirveän onnellinen ja tyytyväinen, että niitä pitserioita tuli aikoinaan kierrettyä – kaikella kunnioituksella pieniä keikkapaikkoja kohtaan, Jarkko sanoo. – Olemme kulkeneet pitkän tien ja tehneet paljon työtä sen eteen, että olemme vihdoin nousseet tai nousemassa tasolle, jolla olisimme mieluusti olleet jo aiemmin. Tämmöiset biisit eivät soi radiossa isoilla aalloilla, Lauri toteaa. Nykypäivänä kaikki on somessa, ja sinnehän se on mentävä, jos haluaa löytää uusia ihmisiä. Nythän sen vasta näkee, miten paljon on vielä matkaa sinne, missä haluamme olla. ”KÄYRÄN PITÄÄ SUUNNATA YLÖSPÄIN. Olimme muistaakseni eka bändi ja siellä oli ihan helvetisti porukkaa. Valtaosa kommenteista vaikkapa Instagramissa ja bändin Youtube-videoissa on englanniksi eli tulee oletettavasti ulkomailta. Suosio tuntuisi olevan noususuhdanteista myös kotimaassa. Lakipiste saavutetaan varmasti jossain vaiheessa, ja sitten pitää pohtia, miten sillä tasolla pysytään vai tullaanko sieltä alas. On siinä ollut oppimista ja opettelua, että olisimme aktiivisia, kun välttämättä kukaan meistä ei haluaisi tehdä sitä päivittäin. – Jos heittää keikan jossain 400 hengen klubilla, niin totta helvetissä sieltä löytyy aina vähintään kourallinen ihmisiä, jotka tulevat ostamaan paidan ja kommentoimaan, etteivät olleet ikinä kuulleetkaan meistä mutta tykkäsivät. Kehitystä täytyy tapahtua, oli se sitten musiikillista tai vaikkapa levymyynnin tai suoratoistotilastojen kasvua. Somesisältö tulee bändiltä itseltään, mutta käytännön toiminnassa yhtye saa myös ulkopuolista apua. Siinä mielessä nyt on se hetki, kun katsotaan ne kortit, että onko tästä tulossa jotain vai ei. perinteisen mainonnan. Otamme tällaisen suurella kunnioituksella ja nöyrinä vastaan. Parempi delegoida se jollekin, jolla on kompetenssi siihen hommaan, Lauri sanoo. Lauri tuumaa, ettei mennyttä voi muuttaa ja hyvistä jutuista kannattaa olla kiitollinen. Siinä oli aistittavissa pientä urheilujuhlan tuntua, ja nyt se urheilujuhla on vain kasvanut. Jotkut sanovat, että pitäisi postata jotain joka päivä, ja toisten mielestä ei missään nimessä. – Sveitsin Greenfieldissä ja Saksan Summer Breezessä oli ihan huikean isoja yleisömääriä, vaikka soitimme vielä tässä vaiheessa aikaisissa sloteissa. Näkeehän kehityksen Spotifysta ja storen statistiikastakin, kun ryijyä lähtee ulkomaille jatkuvasti enemmän ja enemmän, Jaredi kertoo. Ja tämä taso, eihän se tietenkään riitä. En sano, että olisimme saavuttaneet Suomessa jonkin saturaatiopisteen tai että kaikki tietäisivät, mikä on Bloodred Hourglass, mutta ovathan meidän markkinat loppupeleissä paljon myös Suomen ulkopuolella. LAKIPISTE SAAVUTETAAN VARMASTI JOSSAIN VAIHEESSA, JA SITTEN PITÄÄ POHTIA, MITEN SILLÄ TASOLLA PYSYTÄÄN VAI TULLAANKO SIELTÄ ALAS. – Käyrän pitää suunnata ylöspäin. – Jos pitäisi heittää jotain lukuja, niin veikkaan, että prosentuaalisesti kasvu on suurempaa ulkomailla kuin Suomessa. Nyt tämä sitoo melko paljon aikaa kaikilta ja on merkittävä osa kaikkien elämää, ja varmasti myös identiteettiä. Pieniä voittoja Bloodred Hourglassin perustamisesta alkaa olla pian 20 vuotta, ja debyyttialbumin ilmestymisestäkin on yli vuosikymmen. – Havaitsin uudenlaista hyvää havinaa ekan kerran John Smith -keikalla joskus 2019. Ja vähän ylpeinäkin, Lauri nauraa. Ei siitä tule kuin sanomista, kun joku yrittää ajastaa samaa päivitystä Facebookiin, Instagramiin ja Tiktokiin jollain Hondan puhelimella. Kummallakin reissulla kotimainen metalli tuntui uppoavan yleisöön. Bändi on tyytyväinen nykyiseen asemaansa mutta haluaa tietysti kasvaa vielä suuremmaksi. Alkuvuodesta yhtye esiintyi Turmion Kätilöiden lämppärinä kuopiolaisten Euroopan-rundilla, ja kesällä bändi heitti muutamia festarikeikkoja ulkomailla. – Some kuuluu tosi vahvasti tämän päivän tekemiseen. Tässä vaiheessa olemme ulkomailla vielä support-tason bändi, mutta toivottavasti se muuttuu lähiaikoina. – Siinä vasta hermot meneekin, kun on bändin tili, johon kuudella äijällä on käyttöoikeudet. – Jos emme olisi tyytyväisiä tai homma olisi alkanut maistua puulta, olisimme varmasti jättäneet touhun jonkin puuhastelun asteelle. Jokainen uusi kuulija tai rätinostaja on ehdottomasti voitto. – En halua tämän kuulostavan pahalta, mutta meistä jokainen on jo nyt uhrannut elämästään aika paljon tälle bändille. – Täytyy olla kiitollinen, että homma toimii, mutta samaan aikaan pitää katsoa johonkin Gojiran ja In Flamesin suuntaan ja miettiä, että noistahan voisi vielä pyyhkäistä joutessaan ohi, kitaristi nauraa
Jaredi: – Jäädään määrittelemättömän mittaiselle tauolle! Lauri: – Jos haluaisimme saada uran oikein lentoon, niin meidänhän kannattaisi lopettaa ja pitää kaksi vuotta taukoa. Jaredi: – Olisikohan se Tuska sitten jäähyväiskeikka, hah! Lauri: – Comeback-keikka on sitten Black Box Mikkelissä 2024. Yksityiskohtaisempia suunnitelmia kolmikko ei voi tässä vaiheessa paljastaa. Soittoajat vielä vähän paremmiksi, niin olemme livesektorin osalta siellä, mistä olemme haaveilleet periaatteessa koko ajan, Jaredi sanoo. – Tällä hetkellä tapahtuu kovaa myyntiä keväälle ja kesälle. – Tuskassa me nähdäänkin sitten Suomen festivaalikentän suurin circle pit meidän keikalla, Jaredi heittää. Itse haluaisin ehkä päästä samaan pisteeseen, jossa Anssi Kela on. Jos sellaisiin sfääreihin pääsee, se on varmasti hyvä mittari. – En haluaisi asettaa mitään rajapyykkiä tai mittaria, että haluamme vaikka soittaa stadionkeikan tai saada miljoona kuuntelijaa Spotifyhin. En usko, että tässä tulee mitään taiteilijan blokkia ja se jäisi kiinni siitä, ettei materiaalia synny. Jarkko: – Voipi olla tai voipi olla olematta. Juuri nyt näyttäisi siltä, että kun levy tulee pihalle, pääsemme soittamaan sitä mahdollisimman laajoille ihmismäärille, Jarkko kertoo. Se on kuitenkin varmaa, ettei ryhmä ole jäämässä paikoilleen ihmettelemään. – Kannoimme roolin varmasti paremmin kuin hyvin, mikä toivottavasti antaa uskoa myös festivaalibuukkareille ja promoottoreille, että tämä bändi kannattaa ottaa tulevaisuudessakin, Jarkko toteaa. – Totta kai aina on parannettavaa ja uusia päälavoja löytyy yhä etenkin Keski-Euroopasta. Lauri uskoo, että homma pysyy mukavana niin kauan kuin se jatkuu noususuhdanteisena ja sitä saa tehdä hyvällä porukalla ja omilla ehdoilla. Loppuvuosi menee kotimaata kiertäessä, mutta millaisia suunnitelmia teillä on vuodelle 2024. Lauri: – Kaiken tämän puhutun jälkeen olisi aikamoinen matto jalkojen alta, kun todettaisiin, että lepäämme kesällä musaähkyn vuoksi. Yhtyeellä on ollut tapana julkaista levy aina kahden vuoden välein. Jaredi: – Hah, ai onko. Pitääkö olla joku tosi tarkka targetti, vai voisiko ajatella sen kautta, että matkan varrella tapahtuu pieniä voittoja koko ajan, Jarkko miettii. – Aina kysytään, mihin te haluatte päästä, ja siinä sokeutuu vähän itsekin. Lauri: – Meillähän on periaatteessa ainakin instrumentaaleina jo valmiita demoja. Lauri: – Onhan tuossa ainakin kaksi biisiä!. Yksi hyvä esimerkki on, että bändi soittaa nyt isoilla festarilavoilla, mikä oli vielä pari vuotta sitten vain tavoite. Yhdessä haastattelussa oli puhetta hänen urastaan, ja hän sanoi, että ”musta tuntuu, että mä olen nyt hyvässä paikassa”. Mitään konkreettisia kasvutavoitteita yhtyeellä ei ole. Toivottavasti pääsemme myös Suomen rajojen ulkopuolelle, oli kyse sitten festarivedoista tai rundeista. Voidaanko How’s the Heartin seuraajaa odottaa syksyllä 2025
46
Laulaja Antony Parviainen on suurelle yleisölle tuttu Raskasta joulua -kollektiivista, mutta metallifanit muistavat hänet myös Machine Menistä sekä juuri uuden levyn julkaisseesta Psycheworkistä. Lavalle on noussut paikallinen metalliyhtye Machine Men, jonka vielä tuolloin vaaleaharjainen laulaja Toni ”Antony” Parviainen suorastaan säkenöi energiaa. Nimikko-ep:n (2002), ensimmäisen kokopitkän Scars & Woundsin (2003) ja ahkeran keikkailun jälkeen metallijätti Century Media kiinnitti bändin. Pikkuhiljaa koetin päästä oikeisiin säveliin, ja siitä se lähti. Tuolloin rupesin oikeastaan varsinaisesti treenaamaan laulamista. – Ihan konkreettisesti lauloin jo ala-asteella, ennen äänenmurrosta, ja silloin tulivat ekat bändivirityksetkin. Viisi ystävystä – Parviainen, kitaristit J-V Hintikka ja Jani Noronen, basisti Eero Vehniäinen sekä pitkälti yhtyeen sävellyksistä vastannut, tämän vuoden heinäkuussa menehtynyt rumpali Jarno Parantainen – päätti perustaa bändin, joka noudatti alusta lähtien tarkkaa suunnitelmaa. Yhtye teki saksalaisille kaksi levyä, vuoden 2005 Elegiesin ja 2007 Circus of Foolsin. – Saatiin kokoomme nähden slotteja, mitä ei silloin, eikä varsinkaan nykypäivänä, moni olisi saanut. Oltiin koko ajan hyvällä tavalla kesari pystyssä, että meillä on maailman paras bändi ja haistakaa te muut vittu, Parviainen naurahtaa. E lävä muisto entisen Suolahden kaupungin satamarannasta, Lavatähti-tapahtuman bändi-illasta vuosituhannen vaihteesta. Nimekkään levy-yhtiön lisäksi bändillä oli sopimus saksalaisen manageritoimiston kanssa, mikä auttoi etenkin keikkailussa. Mainittu oli Antony Parviaiselle ensimmäinen tukeva astinlauta kohti tämän maan hevilaulajien kärkikaartia. – Rämpytin isoveljeni kitaraa, piirsin siihen KISSin ukkojen naamoja ja huusin rikkalapion varteen I Wanna Be Somebodya. Haaveilin ehkä jollain tapaa rocktähteydestä. Nyt Antony Parviainen kertoo kaiken lähteneen ”joskus eskari-ikäisenä” juuri Iron Maidenista, WASPista, Ozzy Osbournesta ja Diosta. Olihan meidän musassa Maidenia, mutta ei pelkästään sitä. Koska meillä ei ollut laulajaa, päätin testata ja lauloin ensin biisit oktaavia matalampaa. – Kunnianhimoa on toki edelleenkin, mutta se on muuttanut muotoaan ja kohdistuu enemmän musiikkiin, sen sisältöön ja kokonaisuuteen. – Ehkä Machine Men oli siihen hetkeen sopiva juttu, koska ainakaan Suomessa ei ollut oikein muita samanlaisia bändejä. TEKSTI JAAKKO SILVAST KUVAT SAM JAMSEN, JAAKKO SILVAST PÖLKYLLÄ Asenteella alusta loppuun 47. Ei oltu poweria eikä punkkia eikä perusrockiakaan, saati rankempaa metallia. Eli startti oli aika perinteinen. Päästiin lämmittelemään WASPia, Dioa ja Heaven & Helliä sekä vetämään Keski-Euroopassa isojen festarien päälavoilla, Wackenissa ja Grasspopissa. Machine Men julkaisi ensimmäiset demonsa 1990-luvun lopussa ja solmi levytyssopimuksen kotimaisen Dynamic Arts Recordsin kanssa. Kuka helvetti tämä jätkä oikein on. Meillä oli selkeä visio, mitä halutaan toteuttaa ja mihin päästä. Noin vuonna 1997 yritettiin lähteä soittamaan Maiden-covereita, ja soitin vielä silloin rumpuja. Suolahtelaiset jätkät siellä. Ei puhetta ilman jättiläistä Pureudutaan aluksi tarkemmin 1990-luvun lopulla perustettuun Machine Men -yhtyeeseen. – Machine Men oli hirveän kunnianhimoinen porukka. Se oli sitä nuoren aikuisen ajatusmaailmaa, että näissä hommissa ei lähdetä pyytelemään anteeksi. Bändi starttaa setin Iron Maidenin Be Quick or Be Dead -biisillä, ja ensimmäisten laulunuottien päästyä ilmoille keräilen kaikessa ihmetyksessä lattiaan pudonnutta leukaani. Sitä tuli ihmeteltyä silloin ja tulee vielä nykyäänkin
Parviainen sanoo oppineensa paljon 2000-luvun ensimmäisestä vuosikymmenestä. Varmasti suurin osa ihmisistä tietää minut ennemmin Raskasta joulua -jutuista kuin Machine Menistä tai Psycheworkistä. Nehän ovat pohjimmiltaan vain sointuja, melodiaa ja tekstejä. Tuli rohkeutta mennä isoille areenoille. Saahan sitä olla mitä mieltä vain, eikä kaikkia voi miellyttää. Pienet virheet kuuluvat livemusaan. – Olen toki iloinen kaikista niistä muistoista ja siitä, mihin asti päästiin ja millä eväillä. Parviainen on myös ollut käytännössä alusta lähtien kuuluva osa suosittua Raskasta joulua -kollektiivia sekä sen iskelmään painottuvaa versiota. – Rundeilla huomasi,. Olen päässyt tekemään äänityksiä ja keikkoja hiukan erilaiselle kohdeyleisölle. – En sano, että oltiin totaalisesti epämukavuusalueella, mutta me päästiin isoihin paikkoihin, missä ei olisi aiemmin pystynyt kuvittelemaankaan olevansa. Machine Men oli lämppärinä Sonata Arctican Euroopan-kiertueella 2005. Mutta aina niin ei ollut. – Totta kai mukana olemisesta on suuresti hyötyä. En vihaa joulua, sehän on kivaa aikaa ja ehdotetut biisit olivat hyviä. Antony Parviainen sanoo, ettei hänen tarvinnut miettiä kahdesti, lähteäkö mukaan kyseisiin projekteihin. Ei tarvitse tykätä, tulla keikoille tai ostaa levyjä. miten eri tavoin pääbändi voi kohdella lämmittelijöitä. PÖ LK YL LÄ Machine Menin saksalaisedustaja ajoi yhtyettä kovasti Maiden-kortilla ja Parviaista Bruce Dickinson -kloonina, minkä vuoksi Machine Men kulminoitui vahvasti laulajaansa. Olen kiitollinen, että olen saanut olla mukana näissä jutuissa. – Korhosen Erkka [Raskasta joulua -primus motor] tuli kertomaan vuoden 2004 Tuskassa aiheesta. Toki ne paikat jännittivät, mutta isojen ja hyvien asioiden kohdalla, jossain areenalla 12 000 ihmisen edessä, pitääkin jännittää. Itse halusin siltä bändiltä paljon enemmän, ja varmasti sellaista, mitä Machine Men ei olisi pystynyt toteuttamaan tai olemaankaan. Niistä tuli hyviä muistoja ja fiiliksiä. – Ymmärrän myös puristeja, jotka sanovat, että asian ei pidä olla näin. – Jarnon hautajaisten jälkeen pidettiin porukalla saunailta ja kuunneltiin läpi neljättä levyä varten tehdyt demot. Raskaasti versioidut joululaulut ja iskelmähitit ovat jakaneet mielipiteitä koko homman uskottavuudesta. En sano, että näin olisi tapahtunut WASPin kanssa, mutta saattoi tapahtuakin, Parviainen virnistää. Jos mukana oleminen ei ole karsinut heidän uskottavuuttaan, niin ei minunkaan. Sellaista voi esittää monella tavalla. Sitten tiesi senkin, että jos vähän mokaa, homma ei kaadu siihen. Olen laulanut 25 vuotta ja pääsen esiintymään areenalle, jossa on 10 000 lipun ostanutta. Se ei ole pääbändiltä pois. Machine Men lopetti toimintansa 2010-luvun alussa. Joskus olen miettinyt, olisiko tapahtunut jotain enemmän, jos olisi tehty vielä se neljäs levy. He olivat saaneet jo aiemmin oppia, miten laitetaan hyvä kiertämään ja jätetään soundcheck-aikaa lämppäreillekin. En ole ainoa heviartisti, joka näissä laulaa, ja joukossa on paljon nimekkäämpiäkin tyyppejä. Hän selitti idean, konseptin ja esitettävät laulut. Olen laulaja, joka esittää erilaisia lauluja, ja jos siitä saa rahaakin, niin ei kai se väärin ole. – Nämä ovat olleet hyvällä tavalla haastavia proggiksia. Tavallaan asetelma oli yhtyeelle henkinen painolasti, mihin se otti kantaa Circus of Fools -levyn sinkkukappaleella No Talk Without the Giant. Ne ovat kasvattaneet minua artistina. Myös kappaleita esittäessä fiilis on erilainen, koska keikat ovat nykyään pääsääntöisesti suurilla urheiluareenoilla. Olen kokenut suomeksi laulamisen hyvin erilaisena kuin englanniksi. Mutta metallimusa uppoaa tietylle kansalle ja Raskasta joulua kaikelle kansalle. Raskasta joulua ja iskelmää Laulajan Machine Menin jälkeiseen aikaan ovat kuuluneet coverkeikat nykyään jo kuusimiehiseksi kasvaneen Antony Parviainen Trion kanssa
Nehän olisivat yhtä hyvin voineet ajaa Helsinkiin, Parviainen pyörittelee päätään. Niinkin perustavanlaatuinen taito voi kuitenkin kadota. Muistin taas, mitä laulamisessa teknisesti tapahtuu, Parviainen sanoo. Tätä haastattelua edeltäneessä viestittelyssä Parviainen tuli kehaisseeksi uuden Psychework-tuotoksen olevan yhtyeen tähän saakka paras. Vituttaa kaikki, vaikka elämä olisi hyvin. Levyllä on enemmän tilaa laululle ja melodiaakin kenties runsaammin kuin aikaisemmin. ”Olen laulaja, joka esittää erilaisia lauluja, ja jos siitä saa rahaakin, niin ei kai se väärin ole.” Ehjä ja toimiva työkalu Antony Parviainen sanoo oppineensa laulamaan omatoimisesti. Minua kiehtoo itsestäni syntyvä ääni, ja jos se toimii ja on hyvässä kunnossa, se on voimavara ja kanava, mitä kautta voin purkaa kaikenlaisia tunteita. – Psychework on juuri sitä, mitä halusin Machine Menin loppuaikoina – että bändi kehittyy isommaksi ja vaarallisemmaksi, tai ainakin värikkäämmäksi. – Nykyään sitä kiinnittää enemmän huomiota hyviin yöuniin, ja tietyillä elämäntapa-asioilla voi edesauttaa laulamistakin. Ja monipuolisin. – Palikat ovat hioutuneet yhteen ja bändi on kasassa niin soitannollisesti kuin henkisesti. Parviainen sanoo, että sota on hänelle luonnollinen aihe kirjoittaa. Silloin ei haitannut, vaikka oli valvonut yön. En tosin tiedä, millainen seuraava Psychework-levy on. Kyllä se pysäytti. Elämä pitää sisällään kaikenlaisia kamppailuja, eikä teksteissä tarvitse konkreettisesti ajaa kohti panssarivaunulla. Se onnistuu, kun tekee asiat tietyllä tapaa. Enemmän sitä on jumissa kuin 20 vuotta sitten. Alun perin oli tarkoitus hakea yhtenäisempää teemaa sota-ajan rakkaustarinoista, ja muutama sellainen siellä onkin, mutta homma lähti rönsyämään. En ole aina harjoitellut niin paljon kuin nyt, mutta olen aina tykännyt siitä. – Äänittäjä Tuomas Kokko [Electric Fox -studio] myös miksasi levyn. Ei vain sata lasissa -osastoa. En enää tajunnut, mitä laulaessa piti tehdä. Myös musiikin tekijän tunnistaa helposti. Tuskin totaalisen erilainen kuitenkaan. Siitä oli todella suuri apu. Venäjällä on varmasti omat syynsä ja ideologiansa hyökätä, mutta mikä on tarpeeksi painava syy tappaa viattomia ihmisiä. Toteamus kuulostaa kliseeltä, mutta on faktaa, että raskas mutta melodiarikas kahdeksanraitainen koukuttaa monella osa-alueella. Soundi ja biisit ovat aiempaa raskaampia, eikä sanomakaan ole hirveän köykäinen. Nykyisin Parviainen sanoo treenaavansa kolme kertaa viikossa. Laulunopettajana työskentelevä Sini oli lanseeraamassa etälaulukoulua, jonka pilottivaiheeseen Parviainen pääsi mukaan testioppilaaksi. – Kyllä mulla on vahva luotto levyyn, sillä kokonaisuus on ehjin tähän mennessä. Että vittu, onko tämä oikeasti totta, voiko tällaista tapahtua ja vieläpä tuhannen kilometrin päässä. – Pari vuotta sitten, korona-aikana ja terveydelliseen historiaan liittyen, kroppani muisti laulun suhteen katosi. Laulamisen suhteen olen kaikkiruokainen. Silloin työkalun, äänen, on oltava auki ja ehjä. – Olen aina verrannut laulamista pitkänmatkanjuoksuun. Opin esimerkiksi tietynlaisia kielen ja suun asentoja, miten tiettyjä vokaaleja saa laulettua paremmin. Yhtä lailla kurkussa on lihaksisto, joka täytyy pitää kunnossa. Olen lukenut tarinoita toisen maailmansodan ajoilta ja kuullut niitä edesmenneen pappanikin kertomina. Toimiva yksikkö Antony Parviaisen nykyisen musiikillisen silmäterän Psycheworkin syntymästä tulee kuluneeksi kahdeksan vuotta. Tuomaksen tekemä luomusoundi kuuluu hyvällä tavalla. Pystyi silti lähtemään keikalle. Jos olen laulamatta pari kolmekin viikkoa, se alkaa näkyä mun henkisessä tilassa. Parviainen on tällä hetkellä 41-vuotias. – Muistan sen aamun, kun uutiskuvissa venäläiset panssarivaunut ajoivat Kiovaan. Menin vain lavalle ja vedin täysillä, meni metsään tai ei. Psycheworkin aiemmille levyille ominainen teema, sota, on vahvasti läsnä tälläkin kertaa. – En tunne itseäni nelikymppiseksi, hän nauraa. – Monet asiat voi pukea sotateemaan. Albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu Kiova on nimensä mukainen kannanotto meneillään olevaan Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Nyt kroppa ei muistanut ja pää löi tyhjää. – Toivon edelleen, että laulaminen on kivaa, voin esiintyä ja nauttia itsekin, enkä vain suorittaa paskat housussa. Nyt, jos keikka alkaa yhdeltä yöllä, miettii lähinnä, miten pysyy hereillä sinne asti. Bändin alkuperä pohjaa Parviaisen toipilasaikaan hänen taisteltuaan leukemiaa vastaan. Tykkään laulaa, vaikka olisin mukana proggiksissa, joiden musiikki ei ole niin omaan makuun. Väkisin ei pusketa. Mukaan tarttui myös oppia sen suhteen, miten voi laulaa tekniikalla, kun kropasta alkaa puhti loppua. Nyt sama tapahtuu tuossa naapurissa. Nyt kaikki tulee jo luonnostaan. Kun menen lavalle, tiedän tasan tarkkaan, mitä teen. – Lähdettiin aivan perusteista, mikä oli minulle hyvin avaava kokemus. Kaikki tuntuu sujuvammalta kuin aikaisemmin, ja on oikein hyvä, jos se kuuluu levyltä. Apu löytyi Parviaisen ystäväpariskunnan Sini ja Torsti Spoofin musiikkikoulusta Moodista. Myös nykyiseen bändiinsä (J-V Hintikka ja Juha Takanen, kitarat, Ville Koskinen, basso, Otto Närhi, koskettimet, ja Konsta Vehkala, rummut) hän on tyytyväinen. Silloin menen työhuoneeseeni ja laulan. – Se oli absurdi tilanne, jossa joutui itsekin miettimään, että mitenkäs se tetsaaminen menikään ja miten rynkky puretaan ja kasataan. Psycheworkin kehityskaaren Parviainen sanoo rakentuneen niin kuin hän alkuun kaavailikin. Alkujaan hän imitoi omia idoleitaan ja lauloi heidän biisejään. On paahtoa, isoa äänimaailmaa ja rytinää, mutta myös vastapainoa sekä erilaisia elementtejä biisien sisällä. Olen hirveän kiitollinen Sinille, että hän kysyi mua siihen pilottiin. – Aiemmin tuollaisia asioita ei tarvinnut miettiä. Se on ikä, joka laulajan on jo noteerattava. Tähän saakka me on tehty musaa, kun siihen on ollut tarve. Sota on luonteva tapa esittää asiat hevimetallisti. Parviainen sanoo, että hänen laulamisellaan ja henkisellä hyvinvoinnillaan on suora yhteys. En halua kuulostaa vanhalta, mutta fysiikka on fysiikkaa. Meitä on kuusi jätkää, joista jokaisella on oma tärkeä roolinsa. – On konkreettista sotatarinaa, mutta on myös mielen sotaa. Jos haluaa, että ääni kestää, sitä pitää harjoitella. 49. Prosessin tuloksena oli vuonna 2016 ilmestynyt debyytti The Dragon’s Year, ja yhtyeen taru on jatkunut vuonna 2018 Karelian Hills -levyllä sekä tänä syksynä tuoreella Spark of Hope -albumilla
Selkäytimeen tatuoituna se on loistava kokonaisuus monimuotoista ja kekseliästä metallia, joka ottaa ja ei ota itseään vakavasti. Punkotetta ei löydy muutamaa kiivaampaa skank-osiota enempää. Neljäs albumi Act of Faith (1993) oli vielä ihan oiva, mutta aika lailla siihen se jäi. Chris Milnesin laulu on ehkä yhtyeen selkein erikoispiirre. häivähtää hetkittäin etäisesti mielessä, mutta Mucky Pupilla on tosi omanlainen meininki. KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Omalaatuinen jenkkibändi soitti monimuotoista ja kekseliästä metallia, joka otti ja ei ottanut itseään vakavasti. Entä jos tahdonkin opiskelijatyttösen. Vaikka pohjalla lymyilee emotionaalisuus ja kiukku, suurimmaksi osaksi bändillä on kieli poskessa. Debyytti Can’t You Take a Joke (1988) sisälsi astetta suoraviivaisempaa crossover-kohellusta D.R.I:n hengessä. tai D.R.I. Kakkoslevy lienee useimmissa neitseellisissä korvissa sietämätöntä sillisalaattia, venkoilua ja hassuttelua. Jännittäväksi ja oudoksi paljastunut albumi tuli äänitettyä kasetille, jonka toisella puolella oli palstalla jo esitelty Excel-levy The Joke’s on You (1989). Vuonna 1996 tuli stoppi. 50. Lisäksi bändin poljento on selkeästi hevipohjainen ja bassovoittoisessa takapotkuisuudessaan jopa miedosti funky. Bändi tuntuu vetävän mattoa skenepoliisien alta ja pyristelevän normeja vastaan monella tavalla. P.T.L on tv-evankelistojen rahankeruuvimmasta kertova tarttuva jankutus, Reagan Knew taas ilomielinen kantrirockrallatus poliittisesta vehkeilystä. Mucky Pup teki aiheesta myöhemmin kappaleen Green Jelly Sux. Tiukasti runtattu Homosexual on takaperoisine lauluineen pahaenteinen, mutta oikein päin kuunneltuna sanat ovat jotakin viulunsoittajaläppää. Eklektisyyden ja etenkin bändin kotimaassa miedoksi jääneen suosion myötä bändi hiipui ja sen levyjen laatu laski. Vekkulia mesoamista MUCKY PUP A Boy in a Man’s World TORRID 1989 TEKSTI KIMMO K. SEURAAVAN, niin ikään erinomaisen ja tavallaan linjakkaamman Now-levyn (1991) Simpsonsja räppisampleista kootussa Headbangers Balls & 120 Minutes -biisissä yhtye kommentoi omaehtoisuuttaan monisanaisesti: Entä jos haluan pitää lettini lyhyenä enkä halua käyttää buutseja. Älykkäästi ääliömäinen ja kulmikas crossover thrash iski lujasti. Pari tummasävyisempää raitaa – synkkä Never Again ja tunteikas päätös Big Freeze – pitävät paketin uskottavana. Landscrapers käsittelee luonnon tuhoamista hassun kimottavalla sanaryöpyllä: ”Oh my God, holy jeepers, what are you, fucking nuts?” Albumin nimibiisissä ihmetellään Aikuisen Miehen maailman älyttömyyttä ”keskenkasvuisen” silmin. S.O.D. Tiukasti ja tarttuvasti vedetyt rallit ovat kekseliäitä niin sävellysten, sovitusten kuin instrumentaationkin osalta. Yhtyeessä ehti kiertää hirvittävä määrä jäseniä Chris Milnesin oltua sen ainoa pysyvä hahmo. HEKOHEKO-AIHEISTA huolimatta Mucky Pup oli tiedostava yhtye, mutta verhosi sen älyllisesti enemmän tai vähemmän näppärään pöljäilyyn. A Boy in a Man’s World on Predator-nimellä vuonna 1986 aloittaneen newjerseyläisyhtyeen kakkosalbumi. TÄMÄ albumi tuli poimittua kirjastosta tulevan DC Comicsja Marvel-taiteilijan Nelson DeCastron siistin kannen ansiosta. Batman luotaa urbaanin naisseuralaisen ostoon liittyvää legendaa, Whasky Wabbit kertoo Väiski Vemmelsäärestä ja bändin ehkä tunnetuin biisi Little Pigs kolmesta pienestä porsaasta. Mitä jos haluan, että levyni kuulostaa tältä. Kasettia kuunneltiin paljon. Laji pysyy crossoverina, jossa kitarariffi määrää ja rumpu mätkyy reippaasti. Bändi oli nyreissään Green Jellylle, joka pölli porsasbiisin idean (ja vähän enemmänkin) omalle hitilleen – tämän solisti Chris Milnes muisti Suomen-keikallakin kertoa. Sittemmin yhtye on palaillut satunnaisesti yhteen keikkojen merkeissä. Mies laulaa monipuolisesti ja osaa tulkita varsin kohtuullisesti, mikä ei taivu usein tämän genren solisteilta
Takovan kiemurainen Of Course I Still Love You, kuulaan melodinen Fragile, moderneilla soundeilla irrotteleva The Sun Still in Me, suoraviivaisen raskas Leina ja pitelemättömän toiveikas nimikkokappale… Tämä albumi on toden totta kuultu vasta sitten, kun jokainen kappale on näyttänyt valonsa, varjonsa ja oman terävän koukkunsa. Aki Nuopponen Törkeän iskevä Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa BLOODRED HOURGLASS How’s the Heart. Nyt se on enemmän. Bändissä on ollut kaikki tavallaan enemmän kuin kohdallaan ja sitä on aina kuunnellut mielellään. Pistetään vanhojen oppien sekaan hieman modernimpia soundeja, futuristisia koskettimia ja aiempaakin jämäkämpää rytmiikkaa, niin ollaan jonkin ihan uuden äärellä. Asetelmaa voisi verrata varhaiseen Northeriin: bändi soitti kyllä mallikelpoisen tiukkaa melodeathiä, mutta sen soidessa teki mieli kuunnella mieluummin Children of Bodomia. How’s the Heartin lopullinen voimavara on törkeän iskevä monipuolisuus. Se lataa levylle enemmän omaa persoonaansa ja antaa jokaiselle kappaleelle oman tunnistettavan identiteettinsä. Tämä kaikki luo How’s the Heartille juuri sellaista dynamiikkaa, että yhtyeen aiempien levyjen lievä tasapaksuus on tiessään. Esimerkiksi bändin käyttämät velmut synasoundit ovat peräisin monien vuosikymmenten varrelta ja soivat irrallaan metallin säännöistä. Ollaanpa kärkeen ihan rehellisiä: Bloodred Hourglass on ollut läpi aiemman viiden albumin tuotantonsa allekirjoittaneelle ”melkein, mutta ei ihan” -kategorian yhtye. Bloodred Hourglass on myös entistä uskaliaampi. Melodinen saa olla hypermelodista, raskas superraskasta ja heleä aivan ihanan herkkää. Tähän ei vaadita lopulta muuta kuin se, että Bloodred Hourglass on entistä häikäilemättömämpi. OUT OF LINE T O B IA S SU T T E R ARVIOT 53. Bloodred Hourglass on yhtäkkiä katkeransuloisissa tunnelmissaan juuri niin metallinen, pop, moderni tai vanhaliittolainen kuin mikäkin kappale vaatii. sysää bändin häilyvän rajan yli ja seuraavalle tasolle. Kuvio tuntuu villiinnyttäneen laulaja Jaredi Koukosenkin elämään kappaleiden mukana niin monipuolisin ääntelyin, että toistuvasti tekisi mieli tarkistella, onko mukana useita vieraslaulajia. Viimeinen ”jokin” on kuitenkin jäänyt odotuttamaan itseään. Kun raivotaan, sylki todellakin lentää, ja kun fiilistellään, suljetaan silmät ja annetaan kosketintai kitaramelodian leijailla kaikessa rauhassa. Jo nimellään hämmennystä herättävä How’s the Heart. Bloodred Hourglassin melodiakynä on aina ollut terävä ja asenne sähäkkä, mutta sen ulosanti on tuntunut hieman turhan tutusta puusta veistetyltä. Bloodred Hourglassin musiikki on ollut taatun toimivaa oppikirjatavaraa. Paperilla saattaa kuulostaa siltä kuin Bloodred Hourglass tekisi inflamesit ja sotkisi mukaan metalcorea, mutta näin ei ole asianlaita
Tällaisenaan meno kohoaa erinomaiselle tasolle. Onko asia näin myös bändin 15. Vuodesta 2010 tuutannut Sulphur Aeon jatkaa samoilla synkeillä askelmerkeillä kuin aiemmillakin levyillään. Paketti on niin sanotusti kasassa. Joni Juutilainen MARTYRDOOM As Torment Prevails MEMENTO MORI Bändin nimi on hitusen pöhkö, mutta musiikkinsa ei ole yhtään pöllömpää. Albumi kuulostaa tietysti myös Mardukilta, mutta paikoin tuntuu kuin kuuntelisi Funeral Mistin ylijäämäkappaleita. Ja ihmeellisen hyvin Sorcerer toimii. Vaikutteet on haettu selkeästi muinaisista ajoista Vaikutelma syntyy suureksi osaksi rumpusovituksista, jotka kallistuvat vallan moderniin suuntaan reippaine tuplabasareineen ja ajanmukaisine filleineen. Esimerkiksi Frontschweinilta (2015), Wormwoodilta (2009) ja Plague Angeliltä (2004) tuttu iskevyys ja tunteenpalo on kadoksissa, vaikka musiikki mätkii kovimmillaan turpaan hämmästyttävillä kierroksilla. Hommaa maustetaan vielä mahtipontisesti ja matalalta kulkevilla puhtailla lauluilla. Mikä ettei, onhan bändi perustettu jo 1980-luvun puolella. Bändin ilmaisu on kuitenkin jännittävästi freesiä ja modernia, ei vain vuosikymmenen takaisen tyylin kierrätystä. Koskinen MARDUK Memento Mori CENTURY MEDIA Yli 30 vuotta aktiivisesti toiminut Marduk on edustanut vahvuutta ja tinkimättömyyttä. Musiikkiin on ujuttautunut vaikutteita miehen toisesta yhtyeestä Funeral Mististä, ja levyn avaaSORCERER Reign of the Reaper METAL BLADE Klassiseksi eeppiseksi doomiksi tätä tituleerataan. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. studiolevyllä. Tietäjät toki tietävät, mutta yleisesti ottaen on lähes rikollista, ettei Sulphur Aeonista puhuta enempää. Memento Morin tekee poikkeukselliseksi se, että albumin biisinkirjoituksesta on päävastuussa laulaja Mortuus eikä kitaristi Morgan. Nyt ollaan kuitenkin sen paremman mustuneen kuolometallin äärellä. Ei vertaus ihan osu kohdilleen, mutta samaa majesteettista kajauttelua jykevästi etenevän meloheavyn puitteissa tässä on. Otteissa kuuluu eritoten nykyaikojen Candlemass, mutta suuntaviitaksi käy myös Tony Martinin aikainen Black Sabbath. Tämä saksalaisorkesteri ei harrasta heikkoja levyjä. Bändiltä löytyy muutamia välimallin levyjä, mutta Memento Mori haiskahtaa valitettavasti lopun alulta. Materiaalin pohjimmainen perinteikkyys ilmenisi yllätyksettömästi esitettynä tylsemmin, vaikka biisit ja Anders Engbergin kunniakkaasti kajahtavat laulumelodiat komeita ovatkin. Seven Crowns and Seven Seals tarjoaa kylmien väreiden kitarakuljetuksia, ärhäkkää blast-raivoa, mureaa örinää, Satyricon-tyylin rapeaa rääkyä, eeppisiä hidasteluja ja Lovecraft-otuksia pursuavia tarinoita. Jo alkuun upeilta kuulostaneet melodiat viiltävät kuuntelu kuuntelulta yhä syvemmät jäljet. Vasta 2010-luvulla levykantaan päässyt Sorcerer vetelee hyviksi havaituista naruista ja tekee sen aivan kunniakkaasti. Kimmo K. Tami Hintikka vassa nimikkokappaleessa viitataan muinaiseen Dies irae -sekvenssiin, jota sämplättiin jo Funeral Mistin Salvation-albumilla vuonna 2003. Debyytistään saakka selvää jälkeä tehnyt bändi summonoi suuria muinaisia erittäin makoisalla kuolometallilla. SULPHUR AEON Seven Crowns and Seven Seals VÁN Termi blackened death metal tarkoittaa valitettavan usein Behemothin ja seuraajiensa sielutonta pullistelua. Cthulhu-mytologia kohtaa moni-ilmeisen, tarttuvan ja taidokkaasti paketoidun death metalin. Sattumaako. Kun tämän levyn lyö koneeseen, voi kuulla tähtien ulvovan ja ”niiden” lähestyvän jostain siipiään räpistellen. Mardukin ura on eittämättä ehtoopuolella, mutta juuri nyt tuntuu kuin sen ideapankki olisi todella ehtymässä. Kehitys on ollut selkeää, mutta yhtyeen black metal on säilynyt samanlaisena ja helposti tunnistettavana
Ravisuttavimmat esimerkit asiasta tarjoavat levyn monipuolisimmat tunnelmapalat, nimikkokappale ja Nyt olet poissa. Riffittely on pikkunäppäryydessään ihan lennokasta, laulajan äänessä on erilaisia kireystiloja, sävellyksistä löytyy osuuksia enemmän kuin kolme ja tempoja on muitakin kuin nopea ja vielä vauhdikkaampi. Sielu karrella limaisessa tervassa tarpomista kaikki on vain. Luonnehdinta vanhan liiton intensiivisestä Bay Area -thrashistä on sekin vähän kaukaa haettua. Mega CARNAL TOMB Embalmed in Decay TESTIMONY Kiinnostavatko kuologenren rajoja venyttävä ilmaisu sekä uudet ja raikkaat sanoitusten aiheet. Jos ei anna lähes täydellisen omaperäisyyden puutteen häiritä, tässä on kasarija ysärikuolon ystäville aika mainio paketti. Lähtökohdiltaan se onnistuukin melko hyvin, mutta jo muutaman biisin jälkeen on selvää, että nyt on haukattu liian iso pala vähän turhan heppoisista eväistä. Niin selkeästi kuin As Torment Prevailsillä palvotaankin vanhan koulukunnan kalmailua, puolalaiset ovat hyvällä tavalla kiinni tässä ajassa. Yhtyeen tähän mennessä pisin levy on kuuntelu kerrallaan salojansa avaava massiivinen kokonaisuus. Niinhän sitä taidetta yleensäkin tehdään. Teemu Vähäkangas ARCHANGEL Total Dark Sublime SCARLET Mitä sitä sanottiinkaan matkimisesta ja imartelusta. Synkkä, ahdistava ja saastainen ilmaisu pysyy kunnioitettavasti hallussa alusta loppuun. Vallan kelvollinen versio se onkin. Painotusta on siirretty kerronnallisempiin hämärätunnelmiin sekä Kylmä kaunis maailma -debyytistä (2014) muistuttavaan syvissä vesissä uivaan synkkyyteen. Silti sludgen pörinäaspektia ei oikein löydy. Syttyköön toinen aurinko (2020) ja Elämä ei tarvitse minua (2019) ovat tarjonneet niistä vakuuttavinta menoa. Näiden herra Anzalonen legendaaristen yhtyeiden vaikutus kuuluu myös juuttien debyyttipitkäsoitolla. Bändin tatsissa on paljon hardcorea, joskaan ei nopeuden osalta: yhtäkään vapauttavaa vauhtipurskahdusta ei kassulta löydy, hidasta hölkkää korkeintaan. Riffeissä on imua ja kappaleet on sovitettu soljuviksi kokonaisuuksiksi. Mielikuvat ovatkin ristiriitaisen veikeästi lähempänä The Karelian Isthmusin raikkaan pikimustaa ukonilmaa kuin maksoittuneelta hurmeelta löyhkäävää Slowly We Rotia. Kuolon osuus on bändin kakkoskiekolla sen verran hallitseva, että kyse ei ole mistään death doomista, vaikka keskitempoisuutta ja hidastelua löytyy riittävästi. esikuvien ollessa erityisesti niitä, jotka halusivat sekoittaa hidastelua ja synkistelyä deathiin. Kyseessä tuntuisikin olevan yhtyeen kokeilevin ja haasteellisin levy. Mutta. Kitarat surisevat ruotsalaisittain, mörinä edustaa voimakasta kuuden jalan syvyyden koulukuntaa. Siitä pitävät huolen jo massiivisuus ja materiaalin läpitunkeva julmuus. Itse olen sen verran nahkea ukko, että moinen vähän häiritsee. Neljännellä pitkäsoitollaan bändi on laajentanut jälleen melankoliasta ja epätoivosta ammentavia harmaanraskaita sävyjään. Basistilaulaja Rick Stikkelorumin loruilu on genreen juuri sopivaa, sekoitus John Tardya, Chuck Schuldineria ja Martin van Drunenia. Koskinen ECOCIDE Metamorphosis MEMENTO MORI Ecociden toisella albumilla tuoksahtaa suht vahvasti hollantilaisuus. Pitkänpuoleiset ja tinkimättömästi jyrätyt kappaleet ovat raskasta kuunneltavaa, mutta omituisen hyvällä tavalla. Soitto on napakkaa mutta sopivan raakaa ja rosoista. P. Mallikkaasti koukutetut melodiset singalongit yhdistyvät seiskaseiskapunkkiin, testosteronilta haisevaan vanhan koulun horror punk ARVIOT 55. Basso on isossa roolissa jo pelkästään siksi, että se erottuu totuttua selkeämmin eikä pysyttele vain taustalla. Nelikon erittäin perinnetietoisessa death metalissa on kuultavissa vahvasti myös muita vaikutteita aina Floridasta Ruotsiin. Vaikka bändi jumittaa voimalla ja raahautuu ankarasti, mieleen tulee pikemminkin 1990-luvun taitteen death metal -breakdowneista kumpuava, raskaasti kirskuva ja feedbackiä ulvova HM2-jyystö. Mitään uutta ei ole tarjolla, mutta vanhat eväät on kierrätetty niin hyvin, että Metamorphosis on mannaa kuolomaakareille. Tämän huomaa jo siitä, että sen kummemmin tuotanto kuin biisitkään eivät ole itsetarkoituksellisen rupuisia ja visvaisia. Tanakoihin soundeihin yhdistetty tunnelma on saatu maalattua ilahduttavan synkäksi, mikä sopii hyvin klassisen kliseisiin kauhusta ammentaviin aihepiireihin aina elokuvista H. Ei enempää, eikä takuulla ainakaan vähempää. Tämän levyn sisältö voidaan puristaa kahteen sanaan, jotka muodostavat lähes maagisen parin: death metal. Embalmed in Decay sisältää pieniä kikkailevampia kohtia lukuun ottamatta ehtaa kuolemanmetallia, jossa kuuluvat niin pohjoismaiset, mannereurooppalaiset kuin yhdysvaltalaisetkin virtaukset. Germaaninelikko on jyvällä tyylisuunnan perinteistä, joista se järjestelee omannäköisensä kokonaisuuden. Vaikka kyseessä ei ole bändin syvimmältä kouraiseva teos, se osoittaa yhtyeen taidon uudistaa ilmaisuaan kiehtovasti, edelleen. Lovecraftin kynäilyihin. Lafkan mainospuheet crossoverista ja voivodmaisesta hulluttelusta ovat täyttä kukkupuhetta. Asiaa on haluttu vielä erityisesti korostaa sijoittamalla levyn loppuun tulkinta Autopsyn In the Grip of Winteristä. Viiden minuutin kantturoilla kulkevista biiseistä ei vain löydy sellaista teknisyyttä ja koukuttavuuttta, joka imaisisi kunnolla mukaansa ja jaksaisi kiehtoa läpi levyn. Käsillä on harvinaisen omaehtoinen paketti, josta heijastuu kirkas visio. Jälki on puhdistavaa, vaikkakin rujoa ja jopa vastenmielistä. Melko salamyhkäiseksikin äityvässä atmosfäärissä on uutena elementtinä myös jylhiä klassisen musiikin viboja. Enkä tarkoita kyseiseen maahan eksyvien turistien suosimaa jatsitupakkaa, vaan vanhan Pestilencen vaikutusta. Yhtye on onnistunut kasvattamaan luovuuskerrointaan tasaisesti jokaisella levyllä. Kaupan päälle pannaan vielä hitaampien jynkytysten boltthrowermaista otetta. Vaatii toki omanlaistaan taitoa pölliä genren parhaat palat ja pistää ne omiin nimiin. Mega ILON LAPSET Kurjuuden tuijotus RÄMEKUUKKELI Nyt on musertavaa asiaa. Kurjuuden tuijotus ei ole kuitenkaan millään muotoa helposti sulateltava albumi. Edellä mainittuihin verrattuna Carnal Tombin toimitus on kuitenkin huomattavasti tiukempaa, rivakampaa ja vaihtelevampaa. Etsi muualta. Vaikka kyllähän tämä muistuttaa lähestymistavaltaan monen vanhan liiton tekijän ”vaikeaa kolmatta levyä”. Tami Hintikka KAUNIS KUOLEMATON Mielenvalta NOBLE DEMON Kymmenvuotiaaksi ennättäneen kymenlaaksolaisen death doom -partion varman nousujohteista uraa on ollut hienoa seurata. Tätä ennen pari ep:tä julkaissut tanskalaiskolmikko Archangel aloitti live-esiintymisuransa soittaen Misfitsja Samhain-lainoja, ja vielä ensimmäisellä minarillakin oli Danzigversiointi. Carnal Tombin kuolometallissa puhaltavat hetkittäin Grave Miasmalta tai Necros Christosilta tuoksahtavat synkeät tuulahdukset. Survonta valuu raskaan verkkaisena särövirtana ja laulu on riipivän väkivaltaista oksentelua. Eetu Järvisalo URAL Psychoverse XTREEM Modernin selkeällä, joskaan ei muovisen munattomaksi kuohitulla tuotannolla varustettu Psychoverse sisältää melko lailla optimaalisen mitan äänimaailmansa mukaista thrash metalia. Aggressiivisen isosti vyörytetty death metal ei tarjoa mitään uutta, mutta kuolomäiske on taatusti maistuvaa koko mitaltaan. Kimmo K. Bändi on ehtinyt treenata biisintekoa kahdella aiemmalla täyspitkällä, mikä kuuluu, samoin kuin kunnianhimo yrittää tehdä jotain suoraviivaista peruspaukutusta haastavampaa. Tyylillinen tiivistelmä sludgecore on tavallaan erittäin kohdillaan, mutta toisaalta ei
Invoking the Abysmal Nightin tasokkuus ei tule yllätyksenä, mutta yhtyeen varmuus ilahduttaa silti. Esikuvaltaan hiukan maneereja pöllivä, mutta rajallisilla laulutaidoillaankin Glenkkua tuntuvasti paremmin laulava Søren Crawack kavereineen kippaa päälleen kauhallisen teatteriverta, panee kliseet jonoon ja pistää jalalla goreasti. Sekoitus menevien kitarariffien ja ylevyyden välillä tuntuu hioutuneen huippuunsa. Gunsista tuttu kitaristi Tracii Guns ja Slashin soolobändin basisti Todd Kerns, joka hoitaa myös laulupuolen. Niistä kuitenkin puuttuu se lopullinen magia, jota löytyy esimerkiksi L.A. Meininki pysyy aihepiiriensä osalta salamyhkäisenä, mutta soitannollinen puoli aukeaa vaivatta ja sävellyksissä on mihin tarttua. Neljäs kokopitkänsä jatkaa vakuuttavaa julkaisusarjaa ja osoittaa kouvolalaisyhtyeen kypsyneen entisestään. Esimerkiksi Temple of Ardent Worship on genressään varsinainen ”hittiveto”. Örmyily on kaikessa epäomaperäisessä kotikutoisuudessaan lutusen tarttuvaa. Aegrusin parhaisiin puoliin kuuluu, että sen musiikkia on verrattain helppo lähestyä. -estetiikkaan ja vähän kolhoon, ysärillä tavalla goottilaiselta tuoksahtavaan metalliin. Musiikillisia vertailukohtia ovat muun muassa Sargeist ja White Death, mutta Aegrusin kärinästä löytyy pontta ja omaleimaisuutta vuosi vuodelta enemmän. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Invoking the Abysmal Night mellastaa melodisen mutta sopivalla tavalla raa’an mustan metallin parissa. Debyytti ei tarjoilekaan parasta antiaan heti aluksi. Biiseissä on dynamiikkaa, basso pörisee kuin stoner rockissa ja skebasoolot ovat just eikä melkein mitä sattuu. Gunsin parilta uusimmalta levyltä. Yhtye on selkeästi uransa huipulla, ja tällaisen albumin kanssa kehtaa lähteä ison sarjan mittelöihin. Yksinkertainen on kaunista ja kolmella neljällä soinnulla pääsee pitkälle. Käänteen tekee puolivälin Led Zeppelinistä muistuttava bluesvaikutteinen balladi On and On / Over and Over, joka tuo suurellisilla sävelillään vihdoin intohimoa peliin. Broken in Two rullaa Gene Simmonsilta opituin konstein, ja Unbroken valloittaa jo jylhällä riffillään. Toivottavasti Blackbird Angels ei jää kertaluontoiseksi projektiksi. Blackbird Angelsin ytimen muodostavat L.A. Tyylinä on miehiä nuorena innoittanut 1970-lukulainen raskas rock. Avausbiisi Shut Up (You Know I Love You) ja sitä seuraavat kappaleet tekevät periaatteessa kaikki oikein. Alkumetreillä tuntuu siltä kuin edettäisiin käsijarru päällä. Ensi levyllä isoin vaihde heti alussa silmään! Toni Keränen AEGRUS Invoking the Abysmal Night OSMOSE Tasaista jälkeä tehnyt Aegrus kuuluu kotimaisen black metalin aliarvostetuimpiin ja valitettavan harvoin tunnistettuihin nimiin. Gunsin ja Kernsin kanssa kappaleita on ollut tekemässä multi-instrumentalisti ja tuottaja Adam Hamilton, joka soittaa myös rumpuja. Kun ajo on näin kovaa ja innostunutta, yön pimeät voimat manautuvat valloilleen kuin itsestään! Mape Ollila BLACKBIRD ANGELS Solsorte FRONTIERS Jälleen ollaan eräänlaisen superbändin äärellä
Mystinen pelimanninelikko ei ole pitänyt itsestään minkäänlaista meteliä, joten debyyttilevy tulee aivan pystymetsästä – ja pärähtää muuten kovaa. Kaiken lisäksi kappaleita ei ole edes miksattu yhteen, vaan raitojen välissä on feidaukset. Aivan helvetin kuuma levy kaikin puolin. Bändin luotsin, laulaja-kielisoittaja Obscuran lisäksi sen uutuudella operoi myös edellisellä Dawn of infinite Fire -albumilla (2019) paukuttanut rumpali A. Sanoisinko peräti eläväisemmät. Tämä uusi jenkkibändi pääsi yllättämään meikäläisen aivan totaalisesti melodisella, melko ruotsihenkisellä ja todella laadukkaalla paasauksellaan. Resepti lienee saksalaisen Obscuran ystäville täysin tuttu, mutta A Celebration I – Live In North America pääsi kuitenkin yllättämään Mitä järkeä on julkaista livelevy, joka kuulostaa studiossa taltioidulta. Kari Koskinen ASAGRAUM Veil of Death, Ruptured EDGED CIRCLE Hollantilaisen Asagraumin debyytti Potestas Magicum Diaboli (2017) on suorastaan erinomainen black metal -teos. Veil of Death, Ruptured on epäilemättä vuoden kovimpia bm-levyjä. Bändin nimi taas viittaa Sauronin sormusaaveisiin Nazgûliin… Hilse ropisee naamalta ja hiki haisee vähemmästäkin nörtteilystä. Valoisimmillaan suorastaan leijutaan ja suoraviivaisimmillaan kuulostetaan siltä kuin Mastodon soittaisi Danko Jonesia. Sanotaan, että matkiminen on imartelun jaloin muoto, mutta pelkkä kelpo tekninen suoritus ei riitä kovinkaan pitkälle ja tekemisessä pitäisi olla enemmän omaa. Vallanvaihtoa tuskin tulee koskaan tapahtumaan, ja yritykseksi se jää Eradikatedilläkin. Ei ehkä sitä aivan kirkkainta kärkeä, mutta jossain kärkikahinoissa kuitenkin. Valmista saisi päivässä ja eroa tuskin huomaisi. One of Nine soittaa black metalia, joka on ronskisti velkaa Dissectionille ja Mardukille. Vitosbiisi Dead Heaven on nimeään myöten selkeä kunnianosoitus Slayerin neljännen albumin nimiraidalle. On kuin Avenged Sevenfoldin hektisimmät punkmetallikarusellit löisivät kättä Nevermoren murjotusmetallin kanssa. Biisit nyökyttelevät kohti 1990-luvun norjalaisen black metalin kulta-aikaa, mutta ovat tarpeeksi omanlaisiaan, jottei Asagaumia voi syyttää trendien perässä juoksemisesta. Pari vuotta tällä nimellä operoinut ruotsalaisbändi on vasta uransa alussa, ja Descendants on sen ensimmäinen täyspitkä. Kaksi synkeää naista, jotka vääntävät perin juurin saatanallista musiikkia. Taitotasoa ihailen, mutta en minä tälle kummoistakaan tarkoitusta keksi. Tämä on ehtaa tavaraa. Kitaravetoisen touhun kuningasajatus ja pääfokus on rennosti rapsahtavissa riffeissä. Ensikuuntelulla ei ikinä tiedä, mitä seuraavan sointukäännöksen takana piileksii, mutta kuuntelukerARVIOT. On toki typerää vaatia tarkoituksellista soiton huonontamista, mutta edes soundit voisivat olla hieman likaisemmat. Toisinaan debyytti By a Threadin rytmiset, jopa vähän djenttailulta tuoksahtavat biisit virtaavat selkeäpiirteisinä, synkän melodisina puroina pienine sivujuonteineen ja koskipaikkoineen. Intoa ja energiaa vain piisaa varsinaista sisällöllistä osaamista enemmän. Jonkinlainen etno-Opeth väijyy alati vieressä, että milloin tässä päästään fiilistelemään. Bändin kolmas levy on tuttuun tapaan laatukamaa. Karismaa ja näkemystä ei lähi-Alepan valikoimista löydy, mutta ajan kuluessa niitä voi tarttua puurtamisen ja oppimisen kautta. Heti edellä mainitun imussa tuleva Hazardous puolestaan kumartaa syvään Postmortemin suuntaan. Kannattaa tsekata, mikäli ysärin puolivälin svedublack metal uppoaa. OBSCURA A Celebration I – Live In North America NUCLEAR BLAST Teknistä, progressiivista ja erittäin taidokasta melodista death metalia. Bändin soittotaito on niin hengästyttävän kovaa luokkaa, että aivan turhaan ukot levyjään viikkokaupalla hierovat. Biisit ovat omaperäistä, kieroja ja melko suoraviivaisia tykittelyjä, vaikka paikoitellen viljellään myös hitaampia ja kauniimpia fiiliksiä. Rytminvaihdoslotossa ja melodioiden kirjossa taas poukkoillaan arvaamattomuuden ja maltillisen melankolian välillä joskus kauniiseen soolo-osuuteen rauhoittuen. Ei välispiikkejä, vain puhdasta rautaisella osaamisella tykitettyä suorittamista. Niko Ikonen ERADIKATED Descendants INDIE Sitten Slayerin neljän vuoden takaisen lopettamisen moni on halunnut ottaa perintömiekan käsiinsä ja ryhtyä uudeksi surmaajaksi. Levy on kunnianosoitus nihilisti Melkorille, joka myös Morgothina tunnetaan. Niko Ikonen ASMODEAN By a Thread ROB MULES Norjalais-englantilainen Asmodean on omalaatuinen ja piristävä progemetalliyhtye. Melko puhtaaksi tuotetulla levyllä on kahdeksan biisiä, jotka pursuavat ylimelodisia liidejä, syntikkahöystettä ja pimeää tunnelmaa. Mistä sitä eroa muuten hakee. Jos nyt jostain haluaa valittaa, niin kaipaisin soundeihin hieman enemmän syvyyttä ja tummempaa otetta, mutta kyse on makuasioista. Tämä on vuorenvarmasti vuoden kovimpia yllättäjiä. Koskettimilla ei puljailla. Räväkkää rytyytystähän kaikki 11 biisiä ovat, eikä ruotsalaisnelikko himmaile turhia missään kohtaa. One of Ninesta tullaan vielä kuulemaan, mikäli bändi jatkaa näin korkealuokkaisen black metallin säveltämistä. Vaikea tätä on pitää varsinaisena livelevynä. Tiedä sitten, paljonko jälkeä on myöhemmin korjailtu, mutta miellän tämän lähinnä kokoelmaksi, jonka kappaleet on viilattu äänimaailmaltaan toisiaan vastaaviksi. Morthaemer. Sanoitukset sijoittuvat Taru sormusten herrasta -fantasiamaailmaan – ja onpa muuten mukava kuunnella Tolkien-teemaista metallia, joka ei varasta tyyliään Summoningilta. Olisi sama panna vehkeet pystyyn ja taltioida uudet biisit suoraan livenä. Mega ONE OF NINE Eternal Sorcery WOLVES OF HADES No kylläpä pomppasi
Elli Muurikainen T H O M A S SP R E N G E R tojen kertyessä bändin omaleimainen näkemys tuntuu miellyttävän joka kierroksella enemmän. Onkin ilo huomata, että pitkähkö julkaisutauko on tehnyt sävelkynälle terää. Levyllä ei ole juuri mitään, mitä saksalaisyhtyeen tuotantoon vähänkään paneutuneet eivät olisi jo kuulleet. Wrong One to Fuck With (2017) ei jaksanut kauheasti innostaa. Yhden miehen islantilaisakti on kasvanut vuosien varrella oikeaksi bändiksi, trioksi. Miehen persoonallinen ääni on aina ollut bändin suurimpia vahvuuksia, ja ukko kuulostaa yhä täysin samalta kuin lähemmäs 30 vuotta sitten ilmestyneellä debyytillä. Brutaalin death metalin perisynti, melko satunnaisen oloisesti vaihtuvat kompit ja osiot, on yhä vaivana, mutta punaisempaakin lankaa on löydettävissä. Vuonna 1991 perustettu Dying Fetus tekee edelleen samaa, mitä se on tehnyt aina, eikä ankaruudesta ole tingitty lainkaan. progessa, toisinaan taas hyvinkin turpaanvetävän black metalin piirissä. Pahempaahan se olisi, jos yhtyeen ominaissoundi ei olisi paikallaan! Kun yhtäläisyydet onnistuu jotenkuten sulkemaan mielestään, albumi on lopulta aika tiukkaa tavaraa. Välillä sävellykset jolkottelevat täydessä psykedeliassa ja ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Riffit, lickit, melodiat, sanoitukset ja osittain jopa biisien nimet ovat kierrätettyjä. Yhtyeen seitsemäs levy on tavallaan tuttua ja epäturvallista, melko kokeellista ja vänkyrää tavaraa, mutta bändiä eivät sido enää minkään valtakunnan genrerajat. Otelaudalla räjähtävien tilutusten määrää on hillitty, mutta tiukan blastaamisen ja groovaavan murjomisen välinen tasapaino on muuten ennallaan. Mape Ollila FORTÍÐ Narkissos LUPUS LOUNGE Viikinkimetallia pakanallisella otteella vääntävä Fortíð on tehnyt musiikkia jo 20 vuotta. Kukaan muu ei tee tällaista. Niko Ikonen DYING FETUS Make Them Beg for Death RELAPSE Niin vain alkaa tämäkin poppoo olla genrensä vanhimpia puurtajia. Muutama biisi erottuu ehkä edukseen, mutta kokonaisuus on varsin tasalaatuinen ja kulkee niin sulavasti, ettei sitä uskoisi yli 50-minuuttiseksi. John Gallagherin karu mörinä on alan parasta toimitusta, ja vaikka soundi voisi olla hitusen likaisempi, senkin tunnistaa heti. Nimibiisillä vierailee muuten Insomniumin Niilo Sevänen – ja onpahan levyn miksannutkin kotkalainen musiikin monitoimimies Teemu Aalto. Musiikki on lähtenyt vuosien varrella kulkemaan kohti mystisempiä ja savuisempia uomia. Fortíðin urakehitys on kovin samankaltainen Enslavedin kanssa. Myös Sondre Johansenin mikepattonmainen artistius tuo soppaan oman venkulaisen lisänsä. Vai mitä esimerkiksi otsikoista The Titan, In the Realm of Heavy Metal tai Across the Wastelands tulee mieleen. Kuulostaa aikamoiselta sillisalaatilta, mutta jollain tapaa Eldur ja kumppanit saavat pidettyä paketin kasassa. Esimerkiksi When the Trend Endsissä riffitellään mehukkaasti ja maltilla ilman pakkoa kääntyä jokaisesta kulmasta. Parhaimmillaan Dying Fetus osaa valjastaa dynamiikan ja luontevasti toisiaan seuraavat mättökohdat lähes optimaalisella tavalla. Kävipä nokkamies Eldur asumassa Norjassakin kymmenisen vuotta, mistä tarttui varmasti matkaan yhtä ja toista. Saman tempun toistaminen ei ole tämän porukan kohdalla mikään uutinen, joten pettymys ei ole valtava. Mukana on myös perinteistä heviä, postmetallisia tunnelmia, thrashiä ja deathiä, komeita kuorolauluja sekä eeppisiä sooloja. Narkissos on rehellisen omaperäistä kamaa. Torille. Tyypit ovat nakanneet paskat tuttuudelle. Kaikkein hienointa on, miten upeasti laulaja-kitaristi Piet Sielck hoitaa tonttinsa. Lopputulos on yksinkertaisen nautittava ja alkukantaisen murskaava. Kari Koskinen THEOCRACY Mosaic ATOMIC FIRE Virkaiältään päälle parikymppinen Theocracy on julkaissut läpi uransa vahvoja levykokonaisuukIRON SAVIOR Firestar AFM Avaruudesta ja hevimetallin ilosanomasta laulava power metal -bändi Iron Savior on kahdennellatoista albumillaan lähes ennennäkemättömän pahanlaatuisen AC/DC-syndrooman kourissa
Jaakko Silvast ENDSTILLE DetoNation VÁN Reippaasti yli 20 vuotta soitellut Endstille on osoittautunut todelliseksi keskitasoisen black metalin kiintopisteeksi. netöivä Red Sea -eepos, joka kertoo yhtyeen kristillisen ideologian mukaisesti Vanhan testamentin Mooseksen tarinaa. DetoNation ei ole missään nimessä maailman huonoin albumi, mutta tällaisen bulkkikaman julkaiseminen pistää kieltämättä pohtimaan, pitäisikö Endstillen jätkien miettiä ihan tosissaan, mitä porukka haluaa jatkossa tehdä. Laulaja Kari Kankaanpään alataajuuksia pahoinpitelevä örinä luo mätön kylkeen tasaisena jyrisevää julistusta, mutta kitarapuolella tarjoillaan myös sävyjä. Musiikki palaa kuitenkin hiljalleen omalle, jopa hieman odotettua heikommalle tasolle. Nopeatempoisesti hyökkäävät biisit saavat ilmavuutta osuvasti tiputelluista kitarasooloista ja -melodioista, joihin kuulija tarrautuu kuin henkensä kaupalla. Bändin metkut käytettiin loppuun viimeistään vuoden 2005 Navigatorilla, ja siitä lähtien uransa on ollut lähinnä vanhan kierrätystä ja varman päälle vetämistä. DetoNation alkaa lupaavissa merkeissä, sillä avauskappale New World Lethargy on Endstilleltä huipputason veto. Mosaicille on haettu voimaa thrash metalin puolelta, mistä paras esimerkki on kuulaasti kertosäkeilevä Liar, Fool or Messiah. Levyn sota-aiheiden käsittely tuntuu aihepiirin tunnelataus huomioiden ainoastaan käsittämättömän tylsältä. Joni Juutilainen SC O T T K IN K A D E SEPULCHRAL CURSE Abhorrent Dimensions TRANSCENDING OBSCURITY Turkulainen Sepulchral Curse on raivannut tiensä kotimaisen death metalin kiinnostavimpaan kärkeen. Bändiä elämäntyökseen kutsuva laulaja Matt Smith tulkitsee kuin kuka tahansa kuuluisammista kollegoistaan. Armo on kuitenkin väliaikaista, eikä myrsky laannu koskaan. Niin sanottu easy listening black metal saattaa suoda hetkellisen täyttymyksen tunteen, mutta nopeasti käy ilmi, ettei saksalaisbändillä ole käytännössä mitään annettavaa. Bändin jokainen julkaisu on ollut edellistä kovempi, ja nyt aletaan olla jo perin raakojen töiden äärellä. Hienoisen mustalla terällä maustettu Abhorrent Dimension on yhdistelmä pahansuovan raskaasti painavaa murjontaa sekä selkeämmin piikkaavaa riffihelvettiä. The Sixth Great Extinction puolestaan koukuttuu mieleen pesunkestävällä Dave Mustaine -johtoriffillään. Tunnelma on päällekäyvä, mutta ei yksipuolisen tukahduttava. Kitaristien Jonathan Hindsin ja Taylor Washingtonin pelkäämätön pikkaaminen, rumpali Ernie Topranin raikas pannutuli ja basisti Jared Oldhamin komppaus saavat kuulijan hamuamaan play-nappia yhä uudestaan. Tasapaino brutaalin ryskeen ja melodisempien irtiottojen välillä on kohdallaan, eikä nössöilyn vaikutelmaa pääse missään vaiheessa syntymään. Mainittava on myös albumin siARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Kymmenen kappaleen kattaus tarjoaa mahtipontista ja polveilevaa melodista heviä, jota määrittää genrelle ominainen vauhti. Kari Koskinen sia, verkkaasti mutta tasaiseen tahtiin. Pääasiassa eurooppalaisesta power metalista ammentavan yhdysvaltalaisviisikon viides kokopitkä on nimensä mukainen musiikillinen mosaiikki ja ehkä tähän saakka runsain Theocracy-tuotos. Stagnant Watersin erinomaiset sooloilut pysäyttävät kuuntelemaan, että jumalauta kun on makoisaa kuviota. Endstillen musiikissa on paljon samaa kuin nykyisessä Dark Funeralissa, joten bändin kohtalainen suosio on ymmärrettävissä. Tähän kun lisätään riittävän monipuolisesti takova rumpali, niin kuulijalle ei jää kovin kummoista mutistavaa
Sinfoniaa piisaa paksulti, mutta vähintään yhtä hallitsevina soivat myös melodeath-kitarariffit, jylhät kuorot ja lähes katkotta pärisevät, basarien osalta muovisuuteen saakka triggeröidyt rummut. Soundissa on klasaria ja metallia, konseptissa puolestaan elokuvallisuutta. Audioinfon määrä ähkyttää, mutta se on hyvin jäsenneltyä. Atlantisaiheisen saagan kakkososan biiseistä parhaina erottuvat melodisesti selkeimmät vedot The Alkonost ja Behind the Wall. Alkupuoliskon laulu on tosin miltei tyystin komentavaa ärinää, ja niin pätevää runttausta kuin bändi tarjoaakin, orastavalta puutumiselta ei voi välttyä. Pääheppu Tommy Victor on hyvässä terässä niin riffien kuin laulujenkin parissa. Kaikuja Killing Jokesta toki kuuluu, mutta bändi löysi itsensä alkujaankin vasta yhdistäessään hardcoreensa taiteellisemman post-punkin ja jyräävämmän metallin. Puhtaat laulut tuovat epäinhimillisen koneelliseen paahtoon kuitenkin kaivattua dynamiikkaa ja draaman vaatimaa roolihenkilöiden dialogin tuntua. JULISTEEN) / DIGITAL ULKONA 3. Kimmo K. Burzum, Darkthrone, Gorgoroth ja kumppanit ovat syystäkin legendoja, eikä Hagatiz pääse lähellekään esikuviaan. Mape Ollila PRONG State of Emergency SPV Viime vuosina on saanut iloita Prongin puolesta, sillä bändin kankeasti alkanut toinen tuleminen on tarjonnut jo useamman albumin erittäin kovatasoista vaihtoehtometallijytinää. Vasta puolivälin jälkeen alkaa löytyä sitä sävykkyyttä, joka on tehnyt Prongista uniikin ilmiön. Tämä projekti tuskin tulee tekemään enää uusia lättyjä – tai ainakin täytyy toivoa niin. Jätkät haluavat tehdä tosi eviliä black metalia, mutta jo levyn soundit ovat niin munattomat, että se alkaa ärsyttää. 2 BONUSRAITAA JA JULISTEEN) / LP (SIS. Ysärille, sinne toisen aallon black metalin suuntaan, tämäkin bändi kumartaa, joten mitään kovin innostavaa ei voi olla luvassa. Levy on kokonaisuudessaan totaalista demomatskua ja ajanhukkaa kaikille osapuolille. Koskinen STAM1NA X SAKARA Tämä alkaa olla jo ärsyttävää. Ties kuinka monta Stam1nan levyja UUSI ALBUMI! PERINTEISTÄ METALLIA PARHAIMMILLAAN! CD (SIS. Bändi on oikeastaan antiteesi kaikesta siitä, mikä teki ysärin black metalista niin merkityksellistä. En ymmärrä, miksi levy on pitänyt julkaista, ellei kyse ole jonkinlaisesta nollasopparista tai muusta artisti maksaa -diilistä. Niko Ikonen GHOSTS OF ATLANTIS Riddles of the Sycophants HAMMERHEART Ipswichiläinen Ghosts of Atlantis esittää sinfonista äärimetallia Cradle of Filth, Fleshgod Apocalypse ja Septicflesh suuntaviittoinaan. Levy käynnistyy topakan metallisilla otteilla ja jatkaa samaan tapaan varsin pitkään. Miten ihmeessä joku pystyy säveltämään näin mitäänsanomatonta musiikkia. MARRASKUUTA! FACEBOOK.COM/SATANSFALL MORE EXCLUSIVE SHIRTS & BUNDLES IN OUR STORE THE NEW EP OUT NOVEMBER 10 th ! CD-EP / 12“ VINYL / DIGITAL SODOMIZED.INFO. HAGATIZ Cursed to the Night AMOR FATI Saksalaiset skeneratsut Semgoroth (Dauþuz), MK (Häxenzijrkell) ja Odium Aeternum (Lunar Chalice) ovat iskeneet niittivyönsä yhteen ja säveltäneet levyllisen hyvin perinteistä black metalia. Puhtaita laulavat loistava Christian Älvestam, Anna Kiara (exImperial Age, KiaRa) ja oman elämänsä vampyyri Drake Mefestta (DiAmorte). Enimmän aikaa tuntuu, että koko ilmatila on blastattu pukaten pakaten täyteen aitoa ja epäaitoa sinfonisuutta, konekiväärirumpuja, riffimyrskyä ja aika yksiulotteista örinäkarjuntaa. Cursed to the Night on tympeä levy, jolla ei ole mitään annettavaa. Kieron maaninen Obeisance, tarttuvan melodinen Disconnected ja energinen Back yltävät legendamateriaalin tasolle. Musa on hyvää myös nyt, joskaan ei niin totaalisen riemukasta kuin muutamalla edellislevyllä. Selkeyttä olisikin saanut olla levyllä enemmän ja turboahdettua sinfopauhua paljon vähemmän. Hiottu tuotanto potkii, ja tarkasti huolitellussa kokonaisuudessa on mukava kuulla rehevästi leiskuvaa rumpalointia! Levyn loppupuolella on monipuolisempia ja samalla loistavia ralleja
Yhtyeen progressiivinen otanta tuo mieleen ruotsalaisen Evergreyn, joskaan meno ei lähde yksittäisistä hienommista tunnelmapuuskista huolimatta samaan lentoon. En käsitä, miksi nämä levyt piti tehdä uudestaan, kun vanhoissa ei ollut mitään vikaa. Asiaan lienee vaikuttanut huutolauluista vastanneen Tommy Tuovisen jättäytyminen bändistä ja Asim Searahin siirtyminen yksinomaiseen lauluvastuuseen. Tällä vuosituhannella miehen eittämättömän lahjakkuuden osoituksia ovat olleet Cavalera Conspiracyn levyt, varsinkin bändin debyytti, sekä muutamat Soulflyn aikaansaannokset. Sen videolla vilahtelivat suomimetallin suurmiehen Janne Joutsenniemen kasvot, hän kun on jälleen palannut tuottajavastuuseen. Käsillä on Stam1nan kymmenes levy ja laatu sen kuin pysyy – ellei jopa parane, vaikka se tuntuu vaikealta ajatukselta. Yksi vaihtoehto olisi karsia kaikki semimelankolisuus pois ja alkaa keskittyä kunnolla rumempaan ja yksinkertaisempaan ruhjomiseen. Onneksi paketissa on vain 36 biisiä! Loppuun pääseminen on koettelemus, jonka jälkeen tarvitsisi lisähappea ja verenpainelääkityksen. Solistin soundia voisi kuvailla Russell Allenin sukulaisääneksi rahtusen voimakkaammalla vibratolla. Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei Max ole aina työntänyt lusikkaansa kaikkein maittavimpiin soppiin. Mape Ollila COLUMBARIUM The Morbidious One ARGONAUTA Columbariumin kohdalla ei ole kysymys märkäkorvista, vaikka julkaisurintamalla belgialaisporukka on tuore. Mega THE NEGATIVE BIAS The Seven Seals of Saligia VENDETTA Itävallan tasokasta black metal -perintöä vaaliva The Negative Bias edustaa uutta koulukuntaa, vaikka päälle nelikymppisillä muusikoilla on historiaa muun muassa kulttibändi Golden Dawnissa. Tämän vaikutelman vuoksi kappaleista on vaikea nimetä yksittäistä helmeä. Siinä on kuitenkin kompastuskivensä. Unhealthy Mechanisms on kymmenen kappaleen kokonaisvaltainen raivonpurkaus. Mainitut jätebiisit ja keskinkertaisen lopetuksen karsimalla To the Gods We Swear olisi ollut tiukempi ja parempi paketti. (Most Dangerous Animal) on nimeään myöten hyvä esimerkki siitä, millaista old school -henkistä mättöä levy on täynnä. Elli Muurikainen GO AHEAD AND DIE Unhealthy Mechanisms NUCLEAR BLAST Go Ahead and Die on aika huono bändinnimi. Kummalliset sovitukset ja laulu ovat kammottavaa kuultavaa. Todellisuuteen olisi jäänyt suuri aukko. Yksi kirves siitä, että biisit ovat hyviä alkujaan. Go Ahead and Die menee samaan sarjaan. Mainio kitaristikaan ei pysty pelastamaan pakan pahimpia floppeja, laiskasti kynäiltyä kliseekasaa Heavy Metal Rideria ja Rage-biisin kolmen puupennin groove metalia, joista muuten kelpo levy kärsii vähän liikaa. Perinteisemmällä heavy metalilla väritetty, kuulaanraskaita sävyjä sisältävä progemetalli on osaavaa toimitusta. Valtaosa faneista lienee kuitenkin fyysisten tallenteiden nimeen vannovaa naavaosastoa. Keskittyminen puhtoisen AOR-henkiseen ilmaisuun on tehnyt bändistä yksipuolisemman kuuloisen. Go Ahead and Dien kakkoslevyssä viehättää ennen kaikkea sen alkuvoimaisuus ja tekemisen meininki. Perkele! Vakavammin sanottuna X ei muuta tilannekuvaa. Biisien voisi kuvitella syntyneen siten, että yhteisen lounaan jälkeen on menty treenikselle ja vain alettu veivata mieleen tulevia riffejä ja rumpukomppeja. Musiikillinen visio ei tunnu ainakaan vielä pimentyneen riittävästi. Paljon muuta valitettavaa Max Cavaleran johtamasta bändistä ei sitten löydäkään. Toni Keränen DAMNATION PLAN The New Horizon INVERSE Pian parikymppinen, kokeneista metallimusikanteista koostuva espoolaisbändi on julkaissut materiaalia maltillisesti. Toni Keränen ROZARIO To the Gods We Swear PRIDE & JOY Karhealla soundilla vahvuutensa tuntien laulavan David Rosarion ympärille koottu norjalaisryhmä tekee jo debyytillään perushyvää laatutyötä. Eetu Järvisalo BONFIRE MMXXIII AFM Harvassa ovat ne kerrat, kun vanhojen levyjen uudelleenäänittämisestä on seurannut muuta kuin sanomista. Illalla kappale jos toinenkin on ollut kokonaisuudessaan valmis. Vanha kunnon Max on saanut poikansa Igorin ja Khemmis-rumpali Zach keikka-arviota olenkaan tehnyt, ja aina täytyy ylistää. Toinen maistiainen Muistipalatsi oli uudenlainen yhdistelmä melodista thrashiä, Steve Vaita kohti kurottelevaa eeppisyyttä ja norjalaisesta black metalista ammennettuja mausteita. Yksi syy on kai siinä, että ne saadaan nyt ensimmäistä kertaa suoratoistopalveluihin. Bändin kolme ensimmäistä sisältävät vallan mainiota, parhaimmillaan erinomaista hard rockia ja heviä, mutta nämä uudet versiot suorastaan kusevat kaiken hienouden päälle. Loppumateriaalista saa etsimällä etsiä heikkoja kohtia niitä löytämättä. Tästä huolimatta tai siitä johtuen debyytti The Morbidious One on raakile. Viime vuonna rekrytoitu Dyan Mair on uskomaton kiekuja ja yliyrittäjä, jonka maneerit alkavat raivostuttaa jo toisen kappaleen kohdalla. Suurimman vaikutuksen tekevät raskaudestaan huolimatta kuulas Utopia, ravistelevan koskettava Blivet ja oppikirjaesimerkki lopetusbiisistä, avaruuksiin asti nouseva X. Huippuhetkinä viisikon melodisen hard rockin makuisessa perinnehevissä on häivähdys Dion juurevuutta ja aavistus 1980-luvun tukkaheviaikojen TNT:tä. kealta kajahtavalla laulannalla tulkittu tyylittely ei pysy riittävän kiinnostavana. Osin kyse on varmasti tyylistä, mutta demomaiselta tuntuva ilmaisu tuo väkisinkin mieleen, että instrumenteista ei vain ole saatu irti riittävän hyviä ideoita. Musiikissa on kyse hitaasti ja raskaasti kiiruhtamisesta, ja tarkempi lokero on death doom. Kokemusta ei peitellä, sillä Negative Biasin kolmannella albumilla lyödään niin sanotusti kaikki tiskiin. Lopputulos on silti lähempänä primitiivisempää raahustusta kuin sivistynyttä murheen alhossa vellomista. Colemanin kanssa aikaiseksi myrskyisän punkahtavan ja samalla groovaavan thrash metal -levyn. Parhaimmillaan keskinkertaiset osat eivät summaa kokonaisuutta sen kummemmaksi. Edellislevyillä varsin tuimailmeistä melodista death metalia tarjoillut porukka on mennyt uutuudellaan huomattavasti progressiivisempaan suuntaan. Toisinaan yhtyeen flow’ta saa jopa ihailla, kun soitto lähentelee United We Stand – Divided We Fallin lopussa peräti hektistä. Jälki on kuitenkin ollut kypsää ammattilaistasoa, ja näin on myös yhtyeen kolmannella albumilla. Biisit sorvanneen laulajan ohella show’n stara on nuori kitarataituri Johan Jamtfall Eriksen, jonka ketterä skebailu ja mielikuvitukselliset kudelmat tekevät parhaista biisiaihioista vieläkin parempia. MMXXIII on yhtä kuin Don’t Touch the Light (1986), Fireworks (1987) ja Point Blank (1989) uusiksi laulettuina ja soitettuina. Pienoisia goottisävyjäkin on ympätty mukaan, esimerkiksi kitaratunnelmoinnin ja naislaulun muodossa. Yhdellä ainoalla perustajajäsenellä, kitaristi Hans Zillerillä varustettu Bonfire ei tee tässä poikkeusta. Olisi hämmentävä ihmeen paikka, jos yhteistyö ei tuottaisi soundillisestikin loistavaa jälkeä. Esimerkiksi M.D.A. Onneksi Stam1nan taru ei loppunut. Reilut puolituntinen levy koputtaa vielä jäätä, mutta bändillä on laatukehikkoa vaikka mihin. Jo avaussingle Vereen piirretty viiva kertoi, että hyvää on lupa odottaa. En voi suositella näitä versioita kenellekään. Tunnepuoleen taas enemmän puhdasta nihilismiä humanismin sijaan, niin johan voisi alkaa koskettaa. Aiemmilla julkaisuilla vetosi dualistinen atmosfääri, mutta uutuuden perinteikkään korARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Vaikka mistään omaperäisyyden riemuvoitosta ei voi puhua, Rozario louhii enimmäkseen miellyttävästi
Tässäkin vaiheessa kyseessä on vahvasti liikuttava kokonaisuus. Eetu Järvisalo The Seven Seals of Saligia on hyvin tuotettua ja toteutettua mustaa metallia, josta löytyy kelpo suhteessa vauhtia ja mystiikkaa. Soitto nakuttaa ammattimaisella otteella ja tällaisella tavaralla on periaatteessa kaikki edellytykset laajemman yleisön suosioon. THROAT We Must Leave You SVART Turkulainen hämypartio julkaisee neljännen levynsä ja vie kokeellisen dark rockin ja sludge metalin yhdistelmänsä entistä syvempiin tunneleihin. Parasta albumissa on kuitenkin sen karheasti rullaava ja elektronisesti maalaileva yhtenäinen atmosfääri. Levyllä on monta tehokkaasti päähän kummittelemaan jäävää kappaletta, kuten The Transaction ja Trespassing. Vertailukohdiksi on helppo kaivaa vaikkapa Behemoth, Belphegor, Dissection ja liuta esoteeriselta pohjalta toimivia black metal -nimiä. Negative Bias on herättänyt piireissä pientä mielenkiintoa, mikä on helppo ymmärtää. Musiikki on sopivalla tavalla haastavaa, mutta ytimeltään melko suoraviivaista. Kutsuttakoon sitä turvasatamaksi. Vaikutteiden annetaan kuulua, mutta ennen kaikkea levy tarjoaa ehdottoman omannäköistä, muusta maailmasta eristäytyvää musisointia. Etenkin parin vuoden takainen Wired on A LE K S TA LV E ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. We Must Leave You vaikuttaisi tällaiselta tapaukselta. Ikävä kyllä sävellyksistä ei löydy tarpeeksi imuvoimaa, jotta yhtyeestä olisi vielä tähtisarjaan asti. Parhaat levyt tunnetaan siitä, että ne kasvavat ajan myötä. Joni Juutilainen ECLIPSE Megalomanium FRONTIERS Jo 24 vuoden ikään ehtinyt Eclipse on osoittanut muutamalla tuoreimmalla levyllään olevansa uudemman polven ruotsalaisen hard rockin kovimpia tekijöitä. Bändi löytää yleisönsä varmasti näinkin. Bändin tummapohjaisen goottiromanttisessa tyylittelyssä kuuluu mielekäs otanta eri aikakausien bändejä Depeche Modesta Paradise Lostin kautta Grave Pleasuresiin. Kappaleiden hämyiset mutta mieltä ylentävät audioaallot liikuttavat ajatuksia pois arkielämän murheista kohti jotain eskapistista paikkaa. The Seven Seals of Saligialta kaipaisi maanläheisempää otetta, mutta kukapa minä olen kritisoimaan yhtyeen visiota
Elli Muurikainen WITH HONOR Boundless PURE NOISE Kahden räjähtävän energisen albumin ja yhden ep:n jälkeen vuonna 2006 pillit pussittanut streittaribändi With Honor palaa parantamaan maailmaa. Aikuisten miesten raivo vuosimallia 2023 on jäsennellympää ja lähes Bad Religionin lailla melodista. Maailma on taas niin täynnä kyynistä paskaa, että idealisteille olisi laajempaakin tilausta. lähes täydellinen albumi, mikä tietysti loi kovat odotukset sen seuraajalle. Ehkäpä seuraava räjäyttää taas pankin. Silti connecticutilaisilla on yhä sama, ehkä vain Rise Againstiin ja Hatebreediin vertautuva erityistaito lietsoa kuulija häsläämään hiki hiusrajassa, kunnes katarsis korvaa kivun ja klaustrofobiseksi käyneeseen kalloon mahtuu taas vähän toivoa. Parantavaan punkrokkiin ei vaadita kuin nivaska riffejä, kiivas skänkki komppi ja paljon huutolaulettua asiaa. Levyä tulee varmasti pyöriteltyä paljon jatkossakin, mutta aivan yhtä kovaa se ei lyö kuin pari edeltäjäänsä. Rumpalikaan ei taida osata kuin pari peruskomppia, joten ei levy ainakaan kuuntelemalla parane. Joni Juutilainen ERI ESITTÄJIÄ No Future, No Past – Finnish Thrash Metal Explosion 1986–1992 SVART Stone, Airdash ja muutama muu nimi tunnetaan yhä metallipiireissä, mutta loput tuon aikakauden suomalaisista speed/thrash metal -bändeistä ovat enää vain pienen yleisön tiedossa. lähtee debyyttilevyllään liikkeelle rohkealta pohjalta, sillä yhtye kertoo sanoituksellisten teemojensa pohjaavan buddhalaisuuteen. Sen levyillä oli alusta asti tiukan riffittelyn ja vauhdin lisäksi hienostuneita sävellysratkaisuja. Näin tyhjänpäiväisiä levyjä tulee vastaan harvemmin. Pidän todellisena ihmeenä, jos bändin ura muodostuu tulevaisuudessa mitenkään merkittäväksi. Asialistalla on paitsi Yhdysvaltain sosiopolitiikka köyhyysongelmasta aseväkivaltaan myös huoli huomisesta, puhumattakaan aiheista, joiden ääneen mainitseminenkin tuottaa otsaan woke-leiman. Kun musiikillisiksi verrokeiksi ilmoitetaan 1990-luvulta tuttuja ruotsalaisklassikoita kuten Sacramentum ja Vinterland, kasassa alkaa olla melkoinen soppa. Sävellyksissä pelaillaan paljon melodioilla, joiden tarkoitus lienee olla unohtumatonta laatua, mutta homma kääntyy lopulta täysin päälaelleen. Eiväthän nämä nyt niin tarkkoja juttuja ole, mutta kun levyllä on mittaa tunnin verran, epävireinen sointi alkaa käydä korvien päälle. Muita kiintoisia paloja ovat esimerkiksi Lycantrohyn veikeän prog ressiivinen Dismemberment of Sanity, Mayhemin (ei tietenkään ARVIOT. Bändi valitettavasti lopetti toimintansa julkaistuaan vain yhden sinkun, nyt kuultavan vuoden 1989 upean Vulturesin. Pitkien biisien kitaroissa on havaittavissa paikoitellen pientä epävireisyyttä, eivätkä kuorolaulutkaan osu aina ihan nuottiinsa. The Dark Age BLACK LION Melodisen death/black metalin parissa ahkeroiva jenkkibändi Sh?nyat. Tyylillisesti The Dark Age todellakin viittaa noin 30 vuoden takaiseen ruotsalaismenoon. Onhan sitä taas vähän havaittavissa, mutta nyt jätkät ovat lainailleet juttuja myös Gary Moorelta! No ei, hienostihan tuo kitaristisuuruudelle kumartava Anthem toimii. Niko Ikonen SH?NYAT. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että osa materiaalista on ennemminkin mielenkiintoista kuin aidosti toimivaa. Kiitos With Honor, on teitä kaivattukin. Bändin debyyttilevyllä lauletaan menneisyydestä, siitä kuinka kammottavasti Kanadan alkuperäisasukkaita on kohdeltu ja kuinka esimerkiksi Kanadan koululaitos on syrjinyt alkuperäisväkeä. Osaltaan kokoelma kuitenkin havainnollistaa hyvin sitä, miksi juuri Stone kohosi suurimpaan suosioon ja lopulta legendaksi. Soitto ja laulu on priimaa, kuten aina, ja menevää rokkiahan koko paketti sisältää, mutta joitakin palasia puuttuu. Quebeciläisjätkät käyttävät tuttua palettia dsbm-henkistä ja melko monotonista tunnelmaansa rakennellessaan. The Dark Age lässähtää kasaan oikeastaan jo alkumetreillään, joten Sh?nyat?n taival ei ala lupaavissa merkeissä. Albumilla on useita täysosumia, etunenässä mahdottoman komea Children of the Night. Uuden levyn simppelin melodinen metallihosse pärskähtelee samaa vimmaa kuin esikoisalbumi Heart Means Everything (2004). Viime levyn kohdalla moitin bändiä hieman omien riffiensä kierrättämisestä. Sen vastapainoksi löytyy odottamattoman paljon, siis pari kappaletta, täytemateriaalin puoleen kallistuvia biisejä. Musiikki leijuu jossain vanhan Alcestin ja Drudkhin välisessä tilassa. Tuhnuisista soundeista huolimatta lähimmäksi edellä mainittua vaikutelmaa kokoelmalla pääsee Chorea. Boundlessinkin sanoma on hyllytavaraa, joskin ajankohtaista sellaista. Sh?nyat?n äänitaide on jokseenkin demomaisen ja kehittymättömän kuuloista. Onneksi yhtye puhuu myös itse kunkin paikan ja sisäisen rauhan löytämisestä. Svart Records jatkaa kunnioitettavaa kulttuurityötään julkaisemalla kokoelman harvinaisia singleja demokappaleita otsikon mukaisilta vuosilta. Mape Ollila BORÉALYS L‘héritage NORTHERN SILENCE Kanadalaisduo Boréalys soittaa surumielistä ranskaksi rääyttyä black metalia melko kaavamaisella tyylillä. Biiseistä löytyy roppakaupalla melodisia liidejä, syntikoita, puhtaita lauluja, akustista kitaraa ja harvakseltaan nakuteltua blastia. Toisaalta jätkät uneksivat Kanadan luonnosta ja sen loputtomista metsistä, joten myös jonkinlaista pakanallista henkeä tavoitellaan. Se on ensimmäisen albumin kohdalla ymmärrettävää, mutta tällaisen musiikin kohdalla touhu kaipaisi taustalleen rujoa voimaa ja varmuutta, mikä jää puuttumaan. Megalomanium on pohjimmiltaan juuri sitä, mitä ryhmä on tarjoillut tähänkin asti: kolmen minuutin vauhdikkaita rälläyksiä, herkkää tunnelmointia ja isoja rock-anthemeita tutulla Eclipsesoundilla
Orgaanisesti mutta napakasti soiva musisointi on veikeää ja kiistatta omannäköistä sekoitusta perinteistä heavyä, black metalia ja okkultistisesti trippailevaa progerockia. Pellit hädin tuskin kuuluvat, paitsi kun niistä soitetaan kupuja. Muotokieleltään vallan miellyttävä albumi on aivan kelpo kuunneltavaa, semminkin kun ruhjovat säveletkin toimivat reimasti. Juntta on tanakkaa: soitossa ei kikkailla tahi kohelleta, vaan pikemminkin jyrnitään maltillisin, korkeintaan verkkaisin tempoin. Miekkosella on Brysselissä Opus Magnum -niminen studio, jossa hän ilmeisesti nauhoittaa luppoaikanaan taukoamatta musiikkia. Langennut on mielenkiintoista mutta vielä hivenen raakilemaista tavaraa. Basareissa ei ole potkua ja virveli tussahtelee kovempaa kuin mikään muu. En ymmärrä, miten lafkat pääsevät omilleen tämän harmaan lietemassan myymisellä. Teemu Vähäkangas CHAÎNES Les Litanies des Chaînes AMOR FATI Belgialainen Déhà on tuottelias kaveri: hänellä on ollut yli 50 enemmän tai vähemmän aktiivista bändiä. Kimmo K. Slovakialaisten neljäs albumi tarjoaa aiemman tuotannon tavoin yhtyeen äidinkielellä rähistyä kuvastoa maan kansanperinteestä ja keskiaikaisesta historiasta. Tarjolla on ammattitaitoista, ajoittain ilahduttavan ankaraa ja tarttuvaa rypistystä, joskin tuntuu, että punainen lanka on hieman hukassa. Niko Ikonen NOITILA Langennut NORDVIS Täysin tyhjästä ilmestyvä Noitila pitää majapaikkaansa kaiketi KoillisSuomessa, joka ei ole varsinainen kotimaisen black metalin hotspot. Pari rankempaa biisiä operoi jossain määrin Sepulturan Arisen tonteilla ja osuu lähimmäs omaa diggailualuetta. Levyllä sohitaan varmuudeksi vähän joka suuntaan mahdollista lisäsuosiota kalastellen. Vähän yllättäen mieleen tulee myös Strapping Young Lad. Jotenkin linjakkaampaa menoa olisi odottanut. Eetu Järvisalo WARCRAB The Howling Silence TRANSCENDING OBSCURITY Logosta päätellen tarjolla on death metalia. Rivakka What Kills Us All sisältää lisukkeena paikallisen rapstaran Sho-Hain pulputusta ja niin päin pois. Hatebreedmäisen hardcore-uhobiisin vetää kukas muukaan kuin Jamey Jasta, ja melodisimmassa kappaleessa on laulelee Qüeensrychen Todd La Barre. Deathmetallinen liukkaus on korvattu sludgen jähmeydellä, ja laulu on örinän sijasta roisia karjuntaa. Äänentasokin heittelee biisistä toiseen. Kiharaisesti ja kokeilevasti laukkaavassa tummassa tunnelmassa on selvää sukulaisuutta Tormentorin ja Master’s Hammerin kaltaisiin merkittäviin slaavibändeihin. Partapitoiset soittoniekat vaikuttavat kuitenkin olevan enemmän post-metal–sludge-osaston väkeä, ja kyllähän sekin puoli menossa kuuluu. Omaleimaisuudella ei juhlita, mutta niin vain näistä aineksista koostuu Angelus Apatridalta kuulostavaa tavaraa. Suomeksi messutut sanoitukset voi napsia helposti korvakuulolta, ja soittopuoli on melkoisen luomua, hetkittäin kankeaakin. Noitilan pelinavaus on pätevä, mutta jatkossa kaksikolta kuulisi mielellään aavistuksen karsitumpia ja suoraviivaisempia kappaleita. Noitilaan lienevät vaikuttaneet sekä modernimmat nimet kuten Panphage että hieman kauempaa historiasta löytyvät Darkthrone ja Ulver. Iso osa kitarakuvioista on säröisten avosointujen ryskytystä ja liidit ovat suhteellisen simppeleitä. ja Lizzy Borden. Monotonista rummuttelua, armotonta sahausta ja ranskaksi rääyttyä ölinää. Kombinaatio on yllättävän jännä, etenkin kun ilmiasu on moderni, iskevä ja kirkas. Toni Keränen MALOKARPATAN Vertumnus Caesar INVICTUS Slovakian Bratislavassa vuonna 2014 perustetun Malokarpatanin ilmaisu henkii miellyttävän luomua ”käsityöläistunnelmaa”. Brittiviisikon meno ei nappaa vielä mukaansa täysin, ja paikoitellen rajanveto kuolon ja liejun välillä on siirtymäkohdissa vähän liian selkeä. Chaînes on näistä loputtomista projekteista uusin. Kiehtovan omapäisestä menosta huolimatta levy olisi tarvinnut vielä jokusen kirkkaammin erottuvan kappaleen ja ripauksen lisää koukuttavuutta. Onneksi jälkimmäinen on nykyisin jälleen aktiivinen. Kappaleiden pitkistä sanahirviönimistä ei tajua mitään, mutta renessanssissa seikkailevat historialliset tunnelmat välittyvät hienosti. Jostain syvältä metsien siimeksestä kajahtava musiikkinsakin on hieman kotimaan perustarjonnasta poikkeavaa ja viittaa musiikillisesti selkeästi enemmän lännen suuntaan. Keskinkertaiset kappaleet eivät ole edes levyn pahin ongelma, vaan äänimaailma. Peräti neljässä kappaleessa on mukana vierailijoita tyylilajien mukaan valikoituina. Riffit soivat kuivasti ja terävästi kuin Chris Holmesilla aikoinaan ja bassokin lonksuu asiallisesti, mutta liekehtivät kitarasoolot soivat kuin kaikuisassa tilassa yhdellä mikillä kaiuttimesta taltioituna. Ollaan siis kaukana turboahdetusta modernista metallista, mikä on osa Noitilan viehätystä. Tomitkin kumisevat sen verran liikaa, että fillit puuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Eikä tämän keskinkertaisempaa black metalia voi oikeastaan tehdä. Joni Juutilainen SEN Mayhemin!) kiivas mutta välillä groovaileva Die Drunk ja The Hirven vinksahtaneen viehättävä Satan’s Back. Hyi. Viihdyttävää tekemistä silti. En ryhdy edes arvailemaan, onko Savage apinointinsa kanssa tosissaan. Biisit ovat kuin jostain Hate Forestin jämälaareista. Eipä siinä, saahan vierailijoita käyttää, mutta on tässä jo vähän kosiskelun makua. Määrä ei todellakaan korvaa laatua. Primitiivinen black metal on kupletin nimi. Chaînesin musiikki on aivan yhtä heikkolaatuista kuin alkuvuodesta arvostelemani Déhàn toisen bändin Bræn. Bolt Throwerin ja Crowbarin moderni äpärälapsihan tämä voisi olla. Musiikki on siis kylmästä kivestä veistettyä mustaa metallia, joka onnistuu kirpaisemaan ajoittain hienoilla melodioillaan ja ennen kaikkea vereslihaisella tunnelmallaan. Ja kyllä, murjontaa on tiedossa. Koskinen SAVAGE Glory Riders DYING VICTIMS Vuonna 2019 perustetun, ties monennenko Savage-nimisen kvartetin toisinnon kohteena ovat W.A.S.P. Rajujen amerikkalaisesikuvien tyyli ja muotokieli on otettu haltuun ilkeää imagoa, ärjyvää liidilaulua ja jengistemmoja myöten, mutta baijerilaisten biisinkirjoitustaidot ovat valitettavasti kakkoslaatua. Sisäistän yhtyeen pyrkimyksen idoliensa raa’an konstailemattomiin vintage-soundeihin, mutta Glory Ridersin äänimaailma ei ole hyvällä tavalla 80-lukulaisen orgaaninen tai pahaenteisen syntinen, vaan liian diskanttivoittoinen ja kaikuisa. routuvat. Sävellykset myös nivoutuvat saumattomasti yhdeksi ja samaksi tarinaksi. Tunnelma: lattea kuin vetinen belgialainen vohveli. Onko ideakaivo vähän tyhjenemässä. Olen vaahdonnut samasta aiheesta aiemminkin: näitä keskinkertaisia black metal -bändejä julkaistaan nykyään aivan liikaa. Déhàlla on myös hirveä tarve julkaista jokainen säveltämänsä biisi laadusta välittämättä. Huomionarvoista on myös se, että kaikilla 18 esitellystä yhtyeestä oli selkeästi oma ilmeensä. Niin musiikin pohjimmainen juoni pääsisi paremmin esille. Mape Ollila ANGELUS APATRIDA Aftermath CENTURY MEDIA Onhan melkoinen espanjalainen sekametelisoppa, joka tuoksahtaa estottomasti opportunismilta. Varsin mielenkiintoista rytinää Warcrabin meno kuitenkin on, ja odottelen jatkoa uteliaana. Vaikutteet menevät kuitenkin sujuvasti yhtyeen oman filtterin läpi. Tyylitaju: täysin kateissa. Laulussa ei ole yhtäkään nuottia, vain rähinää. Bay Area ja erityisesti Exodus on läsnä, samoin Megadethiltä kuulostava kevyempi melo-thrash. Mutta jos on, miksei äänittäjä ole. Samalla vanhan liiton riffirymistely pohjaa vahvasti Motörheadin ja Mercuful Faten kaltaisiin hevin kantaisiin
@soundilehti @soundilehti @soundilehti INTOHIMONA MUSIIKKI soundi.fi TILAA SOUNDI soundi.fi/tilaa
Niissä rumpaliltakin on ilmeisesti kiikutettu tomiarsenaali setistä pois jatkuvaan fillailuun houkuttamasta. Kappaleet ovat kaikin puolin toimivaa tavaraa. Koskinen TEMPERANCE Hermitage – Daruma’s Eyes Pt. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä jäsenistöltä löytyy runsaasti aiempaa bändikokemusta yhtyeistä kuten Red Moon Architect ja Paara. ANIMA HERETICAE Descended from the Mountains OMAKUSTANNE Pirkanmaa–Uusimaa-akselilla toimiva Anima Hereticae ruhjoo ensimmäisellä täyspitkällään aggres siivisemman laidan melodista death metalia. Lyriikat sen sijaan eivät, ne kun ovat genren vakiokauraa: historiaa, mytologioita ja scifiä. Elli Muurikainen Vaikka melodeath kuvastanee bändin musiikillista ydintä parhaiten, ilmaisu on vahvasti black-, doomja sinfoniametallista vaikuttunutta. Biiseissä tapahtuu paljon, mutta ehdottomasti sisällön ehdoilla eikä mitenkään turhaan kikkaillen ja pitkittämisen vuoksi pitkittäen. 2 NAPALM Milanon Temperance joko etsii yhä musiikillista identiteettiään tai kieltäytyy lokeroitumasta. Mielleyhtymistä huolimatta yhtyeellä on selkeästi oma soundinsa. Keskivaiheen kipaleet ovat kuitenkin varsin mainioita. Vika paranee onneksi hiukan jokaisen lisäkuuntelun myötä. Levy on muutaman vuoden toiminnassa olleelta kolmikolta varsin valmiin kuuloinen paketti. Jenkkityylisen riffivetoiseen power metaliin pohjaavassa soundissa on aavistus progea ja rahtunen vaikeasti määriteltävää Wanhan Maailman fiilistä. Esimerkiksi The Wounds that Cause the Pain ja Beastmode iskevät täysillä jo kertalaakista, mutta 12 biisin kokonaisuus vaatii useamman pyöräytyksen avautuakseen kunnolla. Reipashenkinen Into My Father’s Eyes ja etenkin majesteettinen Wayfarer toimivat. Eetu Järvisalo FORTRESS UNDER SIEGE Envy ROAR! Kreikkalaisen Fortress Under Siegen neljäs albumi kuulostaa yhdistelmältä parin ensimmäisen albumin Kamelotia, 1980-luvun Heir Apparentia ja nykyistä Queensrÿcheä. Vaan onneksi Yngwie J. Mielleyhtymä on helppo muodostaa jo siksi, että bändeillä on sama laulaja, tunnistettavasti korahteleva Ville Rutanen. Soitto-osaamista ja näppäriä sooloja kahden kitaran ja koskettimien ääniseinämässä piisaa, mutta biiseissä on liian vähän koukkuja, jotta ne olisivat muistettavia. Malmsteenin ja Journeyn laulajana kunnostautunut Jeff Scott Soto on mukana. Vielä hämmentävämpää se on siksi, että porukan musiikki muistuttaa etunenässä maanmiehistään Blind Guardianista. Kuulijan odotellessa kieli pitkällä lisää hienoja hetkiä liian monen kappaleen flow ja sinänsä mainiot rakennuspalikat uhrataan näennäisen progressiivisuuden alttarille. Hieno albumi, joka innostaa tutustumaan myös ryhmän aiempaan tuotantoon. Itsetarkoituksellista ja väkisin suurellista elämöintiä. Laulajakin kuulostaa ajoittain aivan Hansi Kürschilta, mikä ei ole tässäkään tapauksessa yhtään huono asia. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Lopputuloksena on isosti jylisevää, viiltävästi leikkaavaa ja rujosti painavaa metallimusiikkia. Joskus groove loksahtaa kohdalleen ja kyyti miellyttää korvaa, toisessa kohtaa huomion vie maukas kahden kitaran harmonia tai rumpufilli. Muun muassa Beast in Blackiä Youtubessa tykittelevän Tasos Lazarisin rintaäänessä on särmää ja kireähkössä ylärekkarissa puhtia kuin kolmessasadassa spartalaisessa, mutta sekstetin akilleenkantapääksi paljastuvat sävellykset. Tunnelma vetää puolelleen, mutta ei pääse vielä kouraisemaan luita ja ytimiä. Laulumelodiat jäävät kumman tehokkaasti kuuppaan kaikumaan, joten aivan asiallista Dream Theaterin hengessä tuutattua menoahan tämä on, ainakin välillä! Jopa aloitusta pidempi päätösbiisi menee täydestä, vaikka touhu jo vähän haahuilun puolelle muljahteleekin. Kun yhtye esittelee vielä asteen repivämpiä irtiottoja, hyvä tulee. Mieleen ei jää muuta kuin että skaaloja tykitellään vimmalla ja rytmit vaihtuvat, fillejä on viljalti ja osasta toiseen poukkoillaan päättömästi. Lauletut biisit kulkevat selkeästi helpommin hahmotettavissa sfääreissä ja niiden riffeissäkin on kohdakkoin mukavasti ytyä. Bändin debyytti on tanakka, määrätietoisesti eteenpäin vyöryvän eeppinen kokonaisuus, josta jää kuitenkin hieman odottava fiilis. Mape Ollila SKY EMPIRE The Shifting Tectonic Plates of Power Part One VICISOLUM Ensikappaleen perusteella olin rysäyttämässä brittibändin spektaakkelille ala-arvoisia pisteitä, siinä määrin posketonta progeonaniaa tuo 15-minuuttinen instrumentaali sisältää. Kimmo K. Yhdistävää luonnosta ammentaville sävellyksille on kolkko ja raskasmielinen atmosfääri, jonka syvin pääty tuo mieleen Red Moon Architectin. Todella melodisesta ja tarttuvasta kamasta koostuva Vengeance on vajaa vuosikymmen sitten perustetun bändin kolmas albumi. Miltei tunnin mitasta huolimatta levylle ei mahdu kauheasti hukkaminuutteja. Sooloissa pistetään kitarat solmuun oikein urakalla ja kertosäkeet ovat mieleenpainuvimmasta päästä. Musansa IGNITION Vengeance DOC GATOR Ignitioniä kuvaillaan jenkkipoweria soittavaksi yhtyeeksi, mikä on melko hämmentävää, kun kyseessä on saksalainen bändi
Ei tästä nimittäin erityisen hyvä maku jää. Seitsemännen albumin raitoja kuunnellessa Bonafidesta voisi luulla enemmänkin. Välillä nelipäisenä kajahtavassa stemmalaulussa kuuluu Symphony X:n inspiraatio, ja joidenkin sävelmien ja soolojen pohjalla asuu päivänselvästi rakkaus The Beatlesiin ja Eaglesiin. Infernal Throne on Panos Hliopoulosin sooloprojekti, jolla vierailee paikallisen skenen kuumia nimiä muun muassa Athosja Celtefog-bändeistä. Hliopoulos on ikävä kyllä tuottanut, miksannut ja masteroinut levynsä itse. Yksinkertainen on kaunista. Solisteissa on ollut framilla milloin mitäkin oopperalaulajasta ördääjään, ja taas kerran on vaihtunut yksi laulaja. Niko Ikonen BONAFIDE Are You Listening. Otetaan hieman Rotting Christia ja pätkä Varathronia, jotka isketään thrash-mankeliin, jotta saadaan aikaan köpöttelevää ja paikoitellen jopa myötähäpeällistä musaa. Kunnon amatöörimenoa. Aussilegendoihin verraten ruotsalaisten musiikki on kuitenkin bluesvoittoisempaa ja ylipäätään silosoundisempaa. Jaakko Silvast TALIESIN Disciple OMAKUSTANNE Dream Theater löysi Images & Words -albumillaan (1993) keinot yhdistellä Metallicaa ja Rushia tavalla, joka aiheutti progemetallissa tektonisen siirtymän. Kehaistava on myös solisti Alexander Högbomin kireällä raspilla ärjyttyä tulkintaa. Kuullaanpa levyllä hetkittäin jopa blastbeatiä, mikä ei syö lainkaan bändin identiteettiä. Monikerroksinen melankolinen melodiakieli ja vääntyilevät raskasriffit punovat kiinnostavaa sisältöä. Kaikkia näitä ”neloselta” löytyykin, mutta kokonaisuus uppoaa jonkinlaiseen post-rockin ja metallin väliseen limboon. Karheasti väritellyn doomin vähentäminen sekä death metalin ja kokonaisvaltaisen rujouden lisääminen vaikuttaisi tehneen sävellyksille hyvää. Bändin meno perustuu muutaman soinnun kitarariffeihin samaan tapaan kuin AC/DC:n. Luvassa pitäisi olla hypnoottista jumitusta, kylmääviä orkestraatioita, aavemaisia äänimaisemia ja lyijynraskasta sointia puettuna post-rockin kaapuun. ydin on ollut jossain sinfonisen powerin ja pvc-pophevin välimaastossa, mutta ulospano on vaihdellut levystä toiseen. Biisejä on vieläpä nauhoitettu eri sessioissa, joten yleissoundi muuttuu välillä melko radikaalisti. Nyt on kyllä niin sakeat tanssit, että tarvitsen ison mukillisen ouzoa unohtaakseni ne. Samalla se muistuttaa tummassa viipyilevyydessään runsaasti Fates Warningista. Bonafide on tehnyt vuodesta 2007 asti kuusi kokopitkää ja mielettömästi keikkaa, mutta enemmän marginaalissa ja lämmittelijänä. Sävellysten laadussa Bonafide ei jää jalkoihin, sillä jokainen Are You Listeningin kymmenestä rallista voisi olla sinkkujulkaisu. Toisinaan kokonaisuutta kantaa pelkkä tempo, kuten rivakasti polkevissa Who’s the Bossissa ja Dealt a Bad Handissä. Levyn vaikutus kuuluu tänäkin päivänä satojen bändien tekemisissä. Ihmeellisen ponnetonta kurkkuraakuntaa, Athosbändin Kerverosin ääliömäisistä kiljumisista puhumattakaan. Tummempien tulkintojen kohdalla jää taas kaipaamaan todellista syvään päätyyn menoa ja rajumpaa pohjakosketusta. Juuri hänen osaamisensa vuoksi Hermitage – genretyypillinen fantasiasaaga – on varsinkin aavistuksen progeilevaksi italopoweriksi ihan kuuntelukelpoinen teos. Mape Ollila ENDSEEKER Global Worming METAL BLADE Edeltävä albumi Mount Carcass oli mukavan pirteää paukutusta, kunhan siihen vain pääsi kiinni. Käppäähän se on, täysin demotason sähellystä. Myös laulavan kitaristin Pontus Snibbin ja virkaveljensä Anders Rosellin soolohommat iskevät kuin genren parhailla konsanaan. Vaikka kaikesta kuullusta huokuu orkesterin oma näkemys ja osaaminen, levy uppoaa nivusiaan myöten tasaisen harmaaseen post-massaan. Rauhallisuuden parissa huomaa kuitenkin odottavansa jonkinlaista räjäyttävää kliimaksia, jota ei koskaan saavuteta. Etenkin laulut rassaavat meikäläistä toden teolla. Nyt puhutaan asiaa! Noh, ainakin melkein. Levyn viisi pitkähköä aktia valuvat vaivattoman seesteisesti alusta loppuun, kuten genreen kuuluu. Lupaukseksi jää ikävä kyllä sekin. SOUND POLLUTION Malmölainen hard rock -nelikko palaa levytyskantaan kuuden vuoden paussin jälkeen. Vaikka lähes joka biisiin on saatu ujutettua jotain kivaa koukkua ja tarttuvia kimppakarjuntojakin viljellään, edeltävän levyn lopputulokARVIOT 69. Starkey tekee trion laulusta kolmanneksen entistä selkeämpää, mikä on muilta osin perusvarmasti tehdyssä powerissa tuntuva parannus. Tuttuus ei tee albumista tai Taliesinistä huonoa, mutta kun genren useimpien bändien esikuvatkin ovat enemmän tai vähemmän yhtenevät, Disciple on erittäin arkkityyppistä tavaraa. Hyvä näin! Eetu Järvisalo INFERNAL THRONE Caelum Et Infernum THEOGONIA Kreikkalaista black-thrashiä. Nippu muitakin laulajia vierailee kertojaääni Arjen Lucassenista alkaen. Vaikka myös lokakuun lähettiläiden seitsemäs levy ailahtelee, se on ilahduttavasti bändin verevintä jälkeä kymmeneen vuoteen. Newyorkilaisella Kristin Starkeylla on taitoa niin operaattiseen laulantaan, monipuolisiin stemmoihin kuin kirskuvan säröisiin liideihin. The Cancer Pledge osoittaa, että bändi on päässyt heikompien hetkiensä yli takaisin asiaan. Mega OCTOBER TIDE The Cancer Pledge AGONIA Lähes 30 vuotta sitten perustettu ja vuosituhannen taitteessa kertaalleen lopettanut ruotsalaisbändi on doom death -lajityypin kestopuurtaja. Tulokkaan ääni tukee mainiosti Michele Guiatolin melko dramaattista hevitenoria sekä Marco Pastorinon valoisia mutta turhahkoja lauluja. Mies on ehdottomasti bändin kovin ja ainoa oikea laulaja. Perussuorituksena kelpo plus. Mape Ollila BRIQUEVILLE IIII PELAGIC Briqueville piiloutuu anonymiteetin taakse, mutta kollektiivina toimivan belgialaisryhmän kerrotaan koostuvan elektron ja metallin parissa puuhastelevista muusikoista. Yksi noista pumpuista on 1995 Canberrassa perustettu, koko uransa omakustannepohjalta toiminut Taliesin, joka julkaisee nyt vasta toisen täyspitkänsä. Munattomat soundit yhdistettynä melko surkeaan miksausjälkeen takaavat sen, että 50-minuuttinen levy on lähinnä tuskallista kuunneltavaa. Kaikki kuulostaa tuiki tutulta, mutta sekoitussuhde on Taliesinin oma. Osa melodioista kuulostaa ennestään tutuilta ja Pastorinon sävellyskynä on terävimmillään voimaballadeissa, mutta ei Hermitage mikään genren virstanpylväs ole. Ei kosketa saati viihdytä, joskaan ei myöskään ärsytä. Nykypäivän djentit ja sludge-proget eivät ole ausseja hetkauttaneet, vaan bändin melodinen ja painavasti riffitelty progehevi noudattelee paljolti oppi-isän muottia. Iskevillä hokemilla varustetut kertosäkeet ja kaikin puolin laadukas suorittaminen toimivat krumeluureista riisuttuina hyvin esimerkiksi levyn avaavissa nimibiisissä ja Hero to Zerossa. Debyytti Rain Without Endiä (1997) ja myöhempää huippuhetkeä Tunnel of No Lightia (2013) lukuun ottamatta yhtyeen albumien laatu ei ole kuitenkaan ollut niin priimaa. Lähes tunnin albumi on loppua kohti paikoin hyvin nautittava, mutta lähes koko alkupuoliskonsa se vain haukotuttaa. Huh huh! Never stop the madness, Kreikka. Nyt mennään aika samoissa tunnelmissa, eli Endseekerin neljäs albumi tuntui ensipyörityksellä jotenkin tasapaksulta pötkäleeltä ja vaati useamman kuuntelukierroksen ennen kuin biisimateriaali alkoi erottua kunnolla. Jos yhtyeen raskasmielinen tunnelma polki parilla edellislevyllä pahasti paikoillaan, tällä kertaa ajatus virtaa luovasti. Musiikillisesti Infernal Throne kulkee Kreikka-skenen kovimpien nimien vanavedessä
Aina kyvykkäästi suorittanut Lione intoutuu hänkin ylittämään Cycles of Painilla itsensä, ja ukon ääni soi monipuolisemmin kuin ehkä millään tähän asti laulamistaan levyistä. Angra on poikennut aina genrensä valtavirrasta astetta värikkäämmillä sävellyksillään ja rikkaammalla ulosannillaan. Siitä löytyy kyllä rasittavuuttakin. Teemu Vähäkangas MOLYBARON Something Ominous INSIDEOUT Hengästyttävän suurieleistä ja hektistä nykymusiikkia esittävä Molybaron on samaan aikaan rock, metal, proge ja djent. Nyt bändin tyylitaju saavuttaa tähänastisen lakipisteensä. Kyse ei ole pelkistä progressiivisista sovituksista (Gods of the World), vaan ylipäätään sävellysten ja soittamisen teatraalisuudesta (Dead Man on Display) tai vaikkapa perinteisten brasilialaisten rytmien ja soittimien hyödyntämisestä (Vida Seca, Faithless Sanctuary). Sama kuvasto jatkuu sanoituksissa päätösbiisi Metal Priestiä lukuun ottamatta. Osa kappaleista on yrityksestä huolimatta varsin monotonista jyräämistä liiallisella kestolla. Samat sahaukset on kuultu monta kertaa aikaisemmin, eivätkä pienet modifioinnit niitä sen kummemmiksi muuta. Ryhmän esikoisalbumi on tietysti varsin riffivetoista kamaa ja osa biiseistä alkaa ihan toimivalla kitaratulituksella. Parhaiten touhu kuitenkin uppoaa, kun runttaus on selkeimmillään: Dead on Arrival -biisi rytisee selväpiirteisemmin ja myös iskee kovimmin. Ajoittain mieleen tulee vähän yllättäen Rotten Sound, vaikkei grindia vedetäkään. Yhtye sisällyttää raskaaseen mäiskeeseensä myös musemaista paisuttelua: hetkittäin yliampuvan laulun lisäksi tymäkästi lasahtavissa riffeissä on aimo annos samankaltaista ilmaisua. Se ei kuitenkaan Endseekeriä pelasta. Kappaleet eivät ole kovin ihmeellisiä, mutta niissä on ihan siistejä melodioita. Rytmitykset ja jopa laulusoundi tuovat mieleen Keijo Niinimaan murinat. Muutoin ranskalaisjäsenisen yhtyeen keskushahmo on irlantilainen Gary Kelly, jonka persoonallisesti kailotettu laulu on bändin soundissa keskeinen tekijä. Edellisalbumiin verrattuna bändin vanhakantainen death metal soi jo soundeiltaan hitusen crustimmin, vaikkeivät lajityypin kitarat näin ruotsalaisesti surisekaan. Jaakko Silvast seen ei vain päästä. Mainittu on ehkä maailman mielikuvituksettomin tribuutti, jossa on yritetty luetella kolmen minuutin aikana mahdollisimman monta Judas Priest -kappaleen nimeä. Koskinen OLYMP Olymp OMAKUSTANNE Vuonna 2018 perustettu Olymp kumartaa vahvasti 1980-luvun perinnehevin nimeen. ANGRA Cycles of Pain ATOMIC FIRE Brasilialainen power metal -legenda rysäyttää kymmenennellään framille varsinaisen musiikillisen runsaudensarven. Kotikutoisessa kansikuvassa esiintyy kokoelma Kreikan mytologiasta tuttuja hahmoja. Rouheaa riffiä löytyy, mutta yleistunnelma on jotenkin pakotetun oloinen. Tämmöistä biisiä voisi odottaa joltain teinibändiltä. Jälkimmäisissä hommissa Sepultura on toki oma lukunsa, mutta perin taitavaksi kehittyneen nuoren rumpalinsa Bruno Valverden johdolla Angran perkussiopuolelta voinee odottaa jatkossa vaikka mitä kiinnostavaa. Heikoin lenkki on solisti, joka kuulostaa siltä kuin Blaze Bayley yrittäiM A R C O S H E R M E S ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Kimmo K. Neljän saksalaisveikon muodostama yhtye tuntee lähdemateriaalinsa, mutta perässä tekemisen kanssa on vähän niin ja näin. Mitään erityisen syljettävää levyssä ei ole, mutta jotenkin meno silittelee liiaksi vastakarvaan. Herrain ote vähän lipsahti, mutta toivoa on vielä. Angran ura on jakautunut kolmen eri laulajan kausiin, joista eletään nyt vanhan mantereen genremestarin Fabio Lionen aikaa. Topakkaa ja melodista mäiskettä on tehty hyvin ja esillepano on viimeistelty taiten. Kunnianhimoisemman monimuotomateriaalin – jota levystä on suurin osa – parissa keskittyminen vähän herpaantuu. Molybaronin musiikki on aivan asiallista erikoisheviä. Jokseenkin geneerinen soundimaailma ja yllätyksetön soitannollinen ilmaisu ovat ne levyn tympeimmät osa-alueet
Perusasioiden parissa tempominen tuntuu olevan bändin ominta alaa, ja tällä kertaa se johtaa odotettua parempaan lopputulemaan. Vaikuttaa siltä, että emotionaalinen lataus on näille jätkille huomattavasti tärkeämpää kuin koherentti järjestys. Levy pysyttelee tiukasti asiassa koko kestonsa, mikä on ainoastaan positiivista. Jaakko Silvast Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Lunar Tombfieldsin biiseissä on samankaltaista rohkaisevaa ja innostavaa meininkiä kuin maamiehillään Nécropolella. Osoitteenmuutos: Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Monipuolinen riffikavalkadi saattaa vieraannuttaa osan kuulijoista, koska biisien rakenne on kokeellisemmalta puolelta. Ensimmäinen täyspitkä Moonlit Cross (2021) oli puolestaan tasapaksu tuotos, eikä yhtyeen sävellyspajassa ollut keksitty uusia jippoja oikeastaan lainkaan. Porukassa ovat vaikuttaneet muiden muassa Mayhemin Hellhammer, Shiningin Niklas Kvarforth ja 1349:n Seidemann, mutta julkaisunsa ovat jääneet kerta toisensa jälkeen keskinkertaisiksi. Tyypin aksenttikin on niin vahva, että sanoista saa hädin tuskin selvää. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Kaksikko on hylännyt varsinaisen rokkikaavan ja ratsastaa kuuntelijan haastavalla, hieman vapaamuotoisemmalla laukalla. Bändin melodioissa oli tuoretta koukkua ja yleismeiningissä mukavasti pahaenteisyyttä. Kokonaisuudesta tekee edes jollain tapaa mielenkiintoisen laulaja Ricardo Baumin omintakeinen, Volbeatin Michael Poulsenin mieleen tuova äänenväri. Luvassa on edelleen jokseenkin konstailematonta ja takuuvarmaa norjalaista black metalia. Elli Muurikainen DEN SAAKALDTE Pesten som tar over AGONIA Norjalainen Den Saakaldte on ollut mielenkiintoisempi bändi paperilla kuin musiikillisesti. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Onkin erikoista, että bändin ainokainen heikkous on tietynlainen toisto. Kustantaja Pop Media Oy, Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki Tilaajapalvelu puh. Sama vaiva painaa bändin tuoreinta albumia, joka on valitettavasti edeltäjäänsäkin kasvottomampi. Kitaristi Sykelig tuntuu saaneen juonen päästä kiinni, eikä lainkaan liian myöhään. Seuraavaksi tarvittaisiin vähintään hyviä biisejä. si laulaa liiallisella raspilla järkyttävän flunssan kourissa – ja tämä kaikella rakkaudella Bayleytä kohtaan. Niko Ikonen THE NIGHT ETERNAL Fatale VÁN Puhki kulunut fraasi ”eka demo oli paras” näyttää toteutuvan pelottavasti saksalaisen The Night Eternalin kohdalla. Kitaravetoisesta 1970-lukulaisesta hevistä ammentava, okkultistisia teemoja sanoituksissaan käsittelevä esseniläisviisikko herätti mukavasti odotuksia nimensä mukaisella debyytti-ep:llä (2019) ja Shadow’s Servants -singlellään (2020). Näitä sitten toistetaan melko samalla kaavalla. Laulua on kolmenlaista: ylevää puhetta, rääkynää ja käskyttävää huutelua. Se jatkaa pitkälti samoissa merkeissä kuin debyytti The Eternal Harvest (2022). Pesten som tar over on yhtyeen ensimmäinen kokopitkä yhdeksään vuoteen. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 114,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 131,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % • Huom! Paperilaskulisä 2,90 euroa TILAA INFERNO. Tauko on pitkä, mutta Den Saakaldten musiikin ydin on säilynyt tunnistettavana. Baumin tulkinta myös sopii bändiin, mutta se ei riitä. Ainoastaan kokonaissoundi oli muuttunut, ja sekin kliinisempään ja hampaattomampaan suuntaan. Kokonaisuus on bändin tähän mennessä vahvin ja yhtenäisin, mutta keskimäärin yhdeksää minuuttia huitelevista kappaleista olisi voitu napsaista reilusti. Lunar Tombfieldsissä on potentiaalia, joka ei manifestoidu vielä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Kaiken päälle levyn soundit ovat käppäistäkin käppäisemmät, mikä saattaa olla tämmöisen porukan kohdalla jopa tarkoitus. Ranskalainen black metal on parhaimmillaan innostavaa kamaa. Ikinä ei voi tietää, mitä maasta tulee. Joni Juutilainen LUNAR TOMBFIELDS An Arrow to the Sun LES ACTEURS DE L’OMBRE Surullista, kaunista ja eeppistä black metalia runnova ranskalaisduo on nauhoittanut toisen levynsä. Riffit on rakennettu hyvin samankaltaisista elementeistä, joten biisit eivät erotu toisistaan. Bändi on tehnyt menneisyydessään pieniä sävellyksellisiä kokeiluja, mutta Pesten som tar over ei niitä tarjoa
Takominen sujuu perusasetuksilla, riffit ja kompit ovat osin varsin kolhoja. Keskitasoisista sävellyksistä jäävät parhaiten mieleen keskitempoiset Evelyn, In the Eye of the Storm ja Broken. Vuoden 1987 Feasting the Beast räyhää raakalaismaisena ja ajalliseen kontekstiinsa nähden erittäin brutaalina. Bändin neljäs albumi ei ole pelkkää hiilipaperikopiota amerikkalaisen genreveturin tuotannosta, vaikka välillä liki käydäänkin. Niillä ryyditetty ep on eheä kokonaisuus, sillä Ossuary on uskollinen tyylilleen: kaukaisuudessa kärisevä ja kaiutettu laulu kuorruttaa synkeää death doom -laahustusta. Bändillä ei ole mitään omaa annettavaa. Tami Hintikka AURIFEROUS FLAME Ardor for Black Mastery TRUE CULT / STELLAR AUDITORIUM Kreikkalaisjehu Ayloss on tuottelias muusikko, eikä bändejään voi laskea yhden käden sormilla. Käytännössä tappio on suht kosmeettinen. Joni Juutilainen SODOM 1982 STEAMHAMMER/SPV Kolme sopivan rosoista ja napakkaa uusintaäänitystä demoajoilta, yksi debyytiltä ja yksi bändin syntymäaikoja kunnioittava uusi kappale. Albumi on tasan niin ”mielenkiintoinen” kuin nimensä antaa ymmärtää. Joni Juutilainen AMON Sacrificial / Feasting the Beast DARKNESS SHALL RISE Esi-Deiciden demot julkaistaan jälleen uudelleen, ja se toki passaa. Tämähän on ehtaa Kamelotia, joskin pääosassa on puhdas naislaulu, jota koristellaan hiukan örinöillä. Mielleyhtymänä on eeppiseksi äitynyt, ääriä luotaava Stam1na. Sodom on rautaa! Kari Koskinen OSSUARY Forsaken Offerings DARKNESS SHALL RISE Jenkkitrion uusi ep on saanut kylkeensä kunnon bonarit eli yhtyeen molemmat demot Cremation Ritualin (2015) ja Supreme Degradationin (2019). Lihaa ja perunaa -osaston operointi ei tartu tälläkään kertaa. Veturina toimiva alkuperäisjäsen, rumpali Sandro Moreira on kuitenkin mies, jolla on asenne. Musiikki on dynaamista, useiden eri tunnelmien läpi vaeltavaa tavaraa, jossa vaikuttaa nimensä mukaisesti rauhoittava ja ”öinen” kokonaisfiilis. Bändi kurottelee raskaasti murjovasta äärimetallista poppismaiseen herkistelyyn ja sinfoniseen heavyyn ihmeen toimivin tuloksin. Sitä haluaisi arvostaa enemmän kuin mihin Under the Sign of Rebellion tarjoaa rahkeita. Myös Anette Johanssonin tummahko äänenväri palvelee Zhivan musiikkia tyylikkäästi. Mega ZHIVA In the Eye of the Storm PRIDE & JOY Ruotsalaisen Zhivan sinfoninen voimametalli luo nopeasti tutun oloisen kuulokuvan. Ovathan ne paikoin hellyttävän yksioikoista paukutusta, mutta en kerta kaikkiaan osaa sanoa, mitä tässä voisi tehdä paremmin. Nämä nauhat tiedetään kivenkoviksi death metalin alkuaikojen suunnannäyttäjiksi ja tienraivaajiksi. Rebaelliun on menettänyt oikealle kuolemalle parikin jäsentään, myös tällä levyllä soittavan örisijä-basisti Lohy Fabianon. Bändi on kuitenkin post-blackin selkeää parhaimmistoa, joten Nightspereen uskaltaa tarttua varauksetta. Sodom on tehnyt viime vuosina paljon oikein. Laatu on siis kuolometallin terävintä kärkeä. Auriferous Flamen ote black metaliin on kuitenkin selkeästi thrashimpi ja tutut keskiaikais-kreikkalaiset melodiat ovat pienemmässä roolissa. Molempien demojen biisit Feasting the Beast -introa lukuun ottamatta päätyivätkin Deiciden esikoiselle. Jaakko Silvast HJEMSØKT Mystikk & Mørke PURITY THROUGH FIRE Norjalaisen black metalin perintö ja maine on yhä niin vahva, että toinen toistaan turhanpäiväisemmät bändit tuntuvat saavan levydiilejä pelkästään menneitä palvomalla. Heretoir on kirjoittanut levyn koko bändin voimin, minkä kuulee sen monipuolisuudessa. Nightspere on laadukasta tavaraa mutta ei puhuttele aivan The Circlen tapaan. Kimmo K. Kairan progressiivisuus tarkoittaa nypläyksen sijasta ennakkoluulottomuutta. Moniulotteinen ulosanti on hankalasti kategorisoitavissa, sävyjä ja tunnelmia kun on monesta paletista eikä dynamiikastakaan ole puutetta. Wolves in the Throne Room. Ärjyntä on hurjaa, mutta melodiatkin ovat suuria. Kevyellä orkestroinnilla kymmenen kappaleen settiin on saatu sopivasti dramatiikkaa. Kokonaisuus muovautuu omaleimaiseksi, ja debyyttijulkaisuksi ep on harvinaisen rohkea ja valmis tuotos. Uusi biisi tarttuu päähän, ja ilman triggereitä taltioidut uusiotkin sujuvat sielukkaan tiukoissa merkeissä. Näin on asia myös Hjemsøktin kohdalla. Nightspere on tuttua Heretoiria. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Yhtyeen musiikissa kiteytyy koko norjalaisen mustan metallin historia, mutta ilman sävellyksellistä lahjakkuutta ja kiinnostavia kappaleita. Ilman Mystrasin kahta kiehtovaa levyä tästä pitäisi enemmän. Bändien kaava on samankaltainen aina pitkistä, helppoja ja tarttuvia rakenteita välttelevistä biiseistä lähtien. Sacrificial (1989) on Scott Burnsin tuottamana soundillisesti ja soitannollisesti hyvin lähellä Deiciden vuonna 1990 julkaistua debyyttilevyä. Riveihin palannut kitaristi Blackfire ja uudet jäsenet ovat kutoneet Sodomista harvinaisen tehokkaan rässikoneen, jota pomo Tom Angelripperin karski ääni ja olemus tanakasti ohjaavat. Jos Taake olisi huono bändi, lopputulos voisi kuulostaa tältä. Hämmentävämpää on, että kaveri hoitaa niissä kaiken itse laadun pysyessä tasaisen hyvänä. Näin on myös Auriferous Flamen kohdalla, joka tosin häviää lähimmälle musiikilliselle verrokilleen Mystrasille. Saldoksi jää viihdyttävää ja helposti unohdettavaa divariosastoa ilman minkäänlaista hienostelua. Vuodesta 2006 paiskittu työ kulminoitui mainioon The Circle -edeltäjään (2017), jonka perusteella bändiltä oli aihetta odottaa suuria. Kari Koskinen HERETOIR Nightspere NORTHERN SILENCE Heretoirin nousu post-blackin kärkijoukkoon ei ole sattumaa. Koko bändi kuulostaa demonien riivaamalta. Koskinen REBAELLIUN Under the Sign of Rebellion AGONIA Blast-voittoinen brassikuolo on ihanaa, mutta Krisiunin luupäisillä jäljillä on yllättävän vaikea kulkea. Hjemsøktin esiintulo on sen verran heikko, että projektin tulevaisuutta on hankala kuvitella millään tavoin positiiviseksi. KAIRA Viimeinen valo OMAKUSTANNE Progressiivista doomia tulee vastaan harvoin, eikä Kairakaan ole mikään Confessor
Tulevalta kokopitkältä on syytä odottaa täysosumaa. Miss Gasoline, Burn for Me ja Shield of Pride ovat kappaleita, jotka jäävät loopiksi takaraivoon kertakuulemalta. Musiikillisesti tässä ollaan varsin syvällä marginaalissa. Originaalijulkaisu vuodelta 1987 on laadukas ja tuntuu thrashimmaltä alkuperäisen basisti-laulajan haukuntastailin takia. Molempien versioiden julkaisu samassa paketissa on ihan kiinnostava idea, ja levy on kummin päin vain aivan hyvä. Sylvatica luottaa sävellystensä melodisuuteen, mikä muodostuu yhtyeen valttikortiksi. Ykkösluokan kuololaatua tästä ei kuitenkaan saa tekemälläkään. Kimmo K. Monipuolinen edellislevy Kiss of the Night (2019) oli siihen saakka parasta ja kiinnostavinta Lazy Bonezia, ja on sitä edelleen. Uusintaversio, jossa Francis hoitaa kaikki kielisoittimet ja ördää, on aika samaa tasoa, mutta laulun vuoksi eri vaikutelmalla. Kappaleiden parissa viihtyy hyvin, vaikka musiikki on paikoin jopa hieman tönkösti ja raakilemaisesti toteutettua. Mainiosti aaltoileva levy on monipuolista kuultavaa pienieleisestä Sabbath-tribuutti Voidista tiukasti etukenoiseen Ruinsiin. Sveitsiläisviisikon Bay Area -henkinen keskitempo-thrash on ihan kivaa muttei herätä suurempaa mielenkiintoa. Onneksi kaksikolla on myös omaa ilmettä, vaikka erinäiset mielikuvat muista vanhan koulun death-veivaajista mielessä pyörivätkin. Joni Juutilainen LAZY BONEZ Eye of the Sky EXR Melodista heavyä ja aikuisrokkia näppärästi yhdistelevä Lazy Bonez julkaisee neljännen täyspitkänsä. Crypt of Ancestral Knowledge tarjoilee tutun jylhää mustaa metallia, akustisia elementtejä ja jopa drone/ambientin suuntaan vivahtavaa koneellisuutta. Kimmo K. Esikois-ep Rites and Cursesin perusteella tehtävää piisaa. Kun väliin on saatu vielä sujuvasti raskasta tuomionjulistusta, niin ilokseenhan tätä kuuntelee. Kitarointi ja riffittely on väkevää, jopa uhmakasta, ja touhu muutenkin ilahduttavan anteeksipyytelemätöntä. Nelibiisinen on todella hyvä julkaisu, lähellä porukan parasta kamaa. Mega OVERTHROW Ascension of the Entombed REDEFINING DARKNESS Overthrow paljastaa korttinsa heti kättelyssä: levyn aloitusriffi on suora mukaelma Morbid Angelin Immortal Ritesin alusta, eikä homma jää siihen. Siinä on yhtymäkohtia varhaiseen Morbid Angeliin ja jopa Blasphemyyn. Teemu Vähäkangas I AM LOW Úma MAJESTIC MOUNTAIN Saatteessa ruotsalaisbändin musiikki lokeroidaan stoner rockiksi, ja kyllähän tässä on sitäkin. Kolmikko osaa myös tuutata mojovasti, eikä siinäkään touhussa tuoksahda kosmoskynän eltaantunut lemu. Tamperelaisbändin musiikki on rouheaa ja rymisevää death thrashiä, joka potkii yllättävän lujasti. Necrosanctin death metal on kaoottista ja töksähtelevän poukkoilevaa sorttia. Peruslähtökohdat ovat aivan hyvät, mutta varsinainen sisältö on turhan hailakkaa ja kunnon imu puuttuu. Mustanpuhuvan thrashin ja deathin liitto on varsin toimiva. Terävällä ja ronskilla otteella mennään, mutta groovella ja sävyillä on iso rooli. Tämä on kuolotuomiota, jossa ei valo juuri pilkahtele – Ossuary menee armottomuus edellä. Erittäin lupaava pelinavaus. Joni Juutilainen NECROSANCT Incarnate / Desolate DARKNESS SHALL RISE Brittiläisen Necrosanctin toisen ja kolmannen levyn uusioiminen on kiintoisa kurkistus saarivaltion äärimetalliskenen vähemmän tunnettuun laitaan. Nelibiisinen on vakuuttavaa tekemistä ja hyvä näyttö onnistumisesta tiiviiksi tallatulla tantereella. Myös Marc Torrettin laulu on vähän pakotetun kuuloista. Bändi onnistuu myös välttämään vauhtiähkyn ja liiallisen intensiteetin, vaikka tinkimättä operoikin. Tämä on ymmärrettävää loppuun kaluttu genre huomioiden. Ilmavaa ja psykedeelistä ilmaisua on rutkasti, mutta aavikkorockin sijaan musiikista tulee mieleen introspektiivisemmin liihotteleva meno Amplifierin tai jopa Stone Rosesin hengessä. Kimmo K. Mättö on tiukkaa, riffit ryskävät voimalla ja lainakomentaja rähjää antaumuksella. Syykin löytyy nopeasti. Eye of the Sky palvelee kuitenkin kuopiolaisyhtyeen musiikillista agendaa ja on selkeästi uskollinen bändin perusvahvuuksille eli vankalle kosketinvetoisuudelle ja tarttuville kertosäkeille. Näiden väliin mahtuu paljon melodisesti rikasta ja tyylikästä loistavuutta. Kaikki on turvallista ja mitäänsanomatonta keskitietä. Jaakko Silvast MISCREANTICS Syndicate OMAKUSTANNE Koronaprojektista ehdaksi bändiksi muotoutunut Miscreantics lähtee touhuamaan napakasti, siitäkin huolimatta, että laulut hoitaa sessiojermu. Mieleen luikertelee esimerkiksi Sonne Adam, laulun puolesta taas kurvaillaan black metalin suuntaan. Kappaleissa on hyvät hetkensä, mutta intohimoiseksi, kulkevaksi tai mukaansatempaavaksi musisointia ei voi sanoa. Laadukas meno jatkuu myös päälle parikymppisen yhtyeen kolmannella ep:llä. Incarnaten (1992) ja Desolaten (1993) saattaminen markkinoille on ennen kaikkea alakulttuuriteko. Tami Hintikka OPPROBRIUM Serpent Temptation HIGH ROLLER Opprobriumin nimi oli alun perin Incubus, ja tässä on tarjolla bändin ihka ensimmäinen albumi. Koskinen NAPAKAT 73. Kappaleista löytyy yllättävän kimuranttia otetta, vaikka se onkin rosoinen. Biisit ovat kehityskelpoisia, mutta ne vasta ennakoivat tulevia saavutuksia. Teemu Vähäkangas WOLVES IN THE THRONE ROOM Crypt of Ancestral Knowledge RELAPSE Black metalia tunnelmallisesta kulmasta lähestyvä jenkkibändi on puskenut musiikkia tasaiseen tahtiin ja korkean tason säilyttäen. Tami Hintikka CONTORSION The Children of The Snake OMAKUSTANNE Viime vuosikymmenen puolella kolme pitkäsoittoa tehnyt Contorsion ei ole saanut tuulta siipiensä alle. Kaikki on periaatteessa oikein, mutta aineksista puuttuu lopullinen vakuuttavuus ja päällekäyvyys. Koskinen MORAX Rites and Curses HIGH ROLLER Kun laulaja-kitaristi Remi Nygård ei roimi black thrashiä Inculterissa, hän väsää itsekseen muinaisuuteen viittaavaa mystiikkaheviä Moraxissa. Soundit edustavat kautta linjan epämodernia tomuisuutta, ja itse ep:llä on yllättäen suttuisin äänimaailma. Koskinen SYLVATICA Cadaver Synod TARGET Pitkälti Arcturusin, Borknagarin ja lukuisten folk metal -nimien tamppaamia latuja hiihtävä Sylvatica musisoi ennalta arvattavissa merkeissä. Vaikka bändi ei meinaa pysyä kaahaamisensa kyydissä, hommassa on selittämätöntä imua. Toivoisin erityisesti voimakkaampaa ja rujompaa soittoa, mikä saattaisi nostaa Sylvatican kovempaan sarjaan. Howardin veljekset, Moyses rummuissa ja Francis kitarassa, paiskovat menemään kipakalla ja semisti iskevällä tatsilla thrash-pitoista kuolometallia. Tanskalaisten kolmas levy on pätevähkö tuotos, joka jättää paljon saumaa parantamiseen. Uusi projektinsa saattaa vihjata jotain pääbändinsä tilanteesta, sen kakkoslevystä Fatal Visionsista kun on ehtinyt vierähtää jo neljä vuotta. Osa riffeistä on yksinkertaisesti köpöjä. Lopputulos kuulostaa lähinnä myöhemmän ajan Mercyful Fatelle kunniaa tekevältä fanipoikaprojektilta, jonka ainekset on kaivettu pöytälaatikkoon unohtuneista ylijäämäideoista. Bändi uskaltaa haastaa itsensä, mikä ilmenee tällä kertaa tavanomaista konkreettisemmin
Sitten kun julkaistiin Kurimus, se meni heti Suomen viralliselle listalle ja saatiin radiosoittoakin. Siellä oli esimerkiksi Black Bile, joka oli meidän mielestämme todella hyvä bändi, mutta sitä seurasi ensimmäistä kertaa tilanne, ettei me oltu levyjä ostavan kuulijakunnan kanssa samalla pulssilla. Kuuseen kurkottaminen on tarkoittanut myös katajaan kapsahtamisia. PIIRI AKI NUOPPONEN T U O M A S JÄ R V E LÄ Tuomo Saikkonen (vas.) on luotsannut Sakara-levy-yhtiötä alusta asti. – Oli jopa ristiriitainen kokemus käydä läpi kaikki tapahtunut. – Jos on vielä meitä kokoluokkaa pienempi lafka, se on enemmän harrastelua, eli siinä ei ole sellaista taloudellista painetta. Ei voinut tietää, miten mastereihin kannattaa investoida, eli saako niistä rahojaan ikinä takaisin. Se ajoi pikkuisen sellaiseen eksistentialistiseen kriisiin, että tätäkö mä olen tehnyt ja tätäkö mä tulen tekemään, hyvässä ja pahassa. Miettiessään mieluisinta muistoa Sakara-matkan varrelta Saikkonen palaa luonnollisesti yhtiön alkuaikoihin. Käytännössä minä olen pyörittänyt tätä arkea yksin, vaikka toki [Mokoman] jätkät ovat olleet aina apunani tietyissä jutuissa, Sakaran pomomies ja Mokoman kitaristi Tuomo Saikkonen alustaa. Muut mokomat ovat Santtu Hämäläinen, Marko Annala, Janne Hyrkäs ja Kuisma Aalto. On juhlan ja kirjan paikka. – Viimeisen viiden tai kymmenen vuoden aikana tilanne on alkanut olla positiivinen siinä mielessä, että jos katalogista sattuu löytymään niin sanotusti ikivihreitä, ne tuottavat edelleen, kaikkien vuosien jälkeen, tasaista puroa. Se on tuonut bisnekseen tietynlaista ennakoitavuutta ja tasaisuutta. Samaan aikaan, kun siitä kaikesta oli ylpeä, tuli myös pieni viidenkympin kriisi päälle. Suurin osa yhden levyn tuotosta tuli sen ensimmäisen viikon aikana, minkä jälkeen piti alkaa miettiä, että mitähän me tehdään seuraava vuosi. Saikkonen jatkaa korostamalla, että erityisen tärkeää on ollut hahmottaa, mikä merkitys kaikella Sakaran julkaisemalla musiikilla on ollut ihmisille ja tietenkin kaikille sitä tehneille bändeille. Kaiken sen yrittämisen ja unelmoinnin jälkeen tuli onnistuminen paitsi bändinä, mikä oli pikkupojan unelma, myös lentävä lähtö Sakaralle. Toki alkuaikoinakin asian teki haastavaksi se, että meillä oli niin vähän julkaisuja. 6. Lopulta muodostui ahaa-elämys, että kyllä, Sakara on ollut mun elämäntyöni, vaikka onhan tässä myös bändiä ja muuta. Ensimmäinen asia, joka yhtiönä tehtiin, oli heti menestys. Oltiin hakattu kymmenen vuotta päätä seinään, tehty kaksi ensimmäistä Mokoma-levyä EMI:lle isolla rahalla ja saatu sieltä fudut. Pohdimme, miten paljon musiikkimaailma on muuttunut vuodesta 2003. – Oivalsin, ettei lafka voi olla vain näin harvojen hyvien varassa. Sitten mietittiin, miten me ollaan digissä mukana. Olihan se ihan käsittämätön onnen hetki. SAKARA Recordsin ensimmäinen albumi, Mokoman Kurimus, julkaistiin kaksikymmentä vuotta sitten. Majorit taas pärjäävät, koska niiden katalogit on niin valtavia, Saikkonen pyörittelee. Black Bile oli ensimmäinen karu oppi, että niin se vain menee. – Ne liittyy vahvasti yhtiön laajenemiseen, kun alkoi näyttää siltä, että levy-yhtiötä voisi pyörittää työkseen ja Mokoma, Stam1na ja Rytmihäiriö olivat menneet hyvin, Saikkonen avaa. Sen kunniaksi marraskuussa ilmestyy Petri Silaksen kirjailema Saatana perkele – Sakara Records 20 vuotta -kirja (Supla), joka paketoi yhtiön koko tarinan. 74. Kaksikymmentä sakaraa Mokoman, Stam1nan ja Rytmihäiriön koti Sakara Records on kaksikymppinen. Se oli poikkeuksellista. Sen jälkeinen tie on ollut kova levy-yhtiölle, joka ei ole ihan major muttei myöskään indie. – Sakaran organisaatio on ollut äärimmäisen pieni. Olin aina kuullut sitä, että tällä alalla 20 prosenttia julkaisuista rahoittaa toiminnan ja jopa 80 prosenttia saattaa mennä perseelleen. Seurasi uusia sainauksia, eikä ihan kaikki mennyt putkeen. – Me ollaan tehty asiat aina ammattimaisesti, julkaistu paljon ja tehty kalliita projekteja, joten fyysisen levyn markkinan romahtaminen oli meille valtava mullistus. Tuolloin cd:t myivät enemmän kuin koskaan aiemmin ja myyntiä nakersivat korkeintaan piratismi ja Napster. Se jos mikä oli henkisesti tosi kova paikka. – Onhan se vähän tyhmää, että käyttää taloudellisesti tuottamattoman firman ylläpitämiseen koko työuransa, mutta jotenkin sen merkityksellisyys korvaa kaiken muun. – Eihän me ihan nuoria oltu, kun Sakara perustettiin
ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N ?. 4PV / 63€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) ??