SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : De ce ase d, Yo th Iria , Bo mb us, Ad am an tra , Arc tis 014 Ko lum ni 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Sw all ow the Su n 02 4 En sif eru m 02 8 Blo od Inc an tat ion 03 Iot un n 03 2 Or an ssi Pa zu zu 04 Pö lky llä : Th e Cro wn -kit aris ti Ma rko Ter vo ne n 04 4 Sa lam yh kä : So ror icid e Th e En tity (19 91) 04 7 Arv iot , pä äo sas sa Iot un n 06 6 Ku ud es pii ri: Th erg oth on -de byy tti 30 vuo tta 032 024 018 030 02 8 R AI N ER PA AN AN EN JU SS I R AT IL AI N EN JU LIA N W EIG AN D N IK O LA J BR AN SH O LM SV ET LA N A G O N C H AR O VA
Vastikään julistin toimituksemme pikaviestipalvelussa, että kyseessä on yksi bändeistä, joita voi kuunnella aivan milloin vain ja homma toimii. 25.10.) JERRY CANTRELL I Want Blood THE CROWN Deathrace King TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT THE GATES OF SLUMBER The Gates of Slumber (ilm. Jopa suuresti ihailemani ja arvostamani pehmonallen Dave Murrayn aura oli jotenkin, noh, mitäpä tuota kiertelemään, naavaantuneen oloinen. Yhtye on varmasti yhä riittävän hyvä, että nolostelulta saati myötähäpeältä vältytään, ja voihan se jopa olla paljon parempikin. Paitsi että valehtelin kyllä hieman. Tätä tämä alkaa nyt olla, luopumista. vuosikerta Numero 228 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Nummirockissa 1996 en mennyt katsomaan koko bändiä, vaan jäin juomaan leirintäalueelle kaljaa. PAHOITTELEN, että räävin osin samaa matolaatikkoa kuin Vilho Rajala muutaman sivun päässä, mutta voimmehan päättää, että täydennämme toisiamme. Sä kasvoit neito rautainen FIVE THE HIEROPHANT Apeiron (ilm. Sori nyt, Blaze Bayley. Tampereen-keikan ehdottomasti suurin anti oli se, että sain viedä tuolloin yhdeksänvuotiaan poikani Maidenin keikalle (kohokohdat: Eddie ja laserit). Siitä huolimatta toivon, että poikanikin voi potea joskus hamassa tulevaisuudessa, vuosikymmenten päässä, vielä samanlaisia kitkeränsuloisia tuntoja. En yritä mustata kenenkään – varsinkaan pikkupoikien! – intoa nähdä Iron Maiden, kun bändi saapuu ensi kesänä Helsinkiin 50-vuotiskiertueensa merkeissä. Osin vaikutelmaa pönkitti Nicko McBrainin halvauksen kangistama soitto, osin Dickinsonin jalka, joka ei noussut monitorille aivan tavalliseen tapaan. Ja paljon vastaavaa on luvassa, mikä ei ole kauhean mukava ajatus. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi InfernoMagazine infernomagazine inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki riekinmatti matti_riekki ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Rainer Paananen KIRJOITTAJAT Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Ikonen Niko, Isoaho Timo, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Kittilä Jukka, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Ollila Mape, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Malminkatu 30, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA Printall ISSN 1796-7600 24. Fani voi kuitenkin hypätä halutessaan kehityksen rattailta. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Omalta osaltani totean silti, että aikansa kutakin. Kirjoitan muutaman sanasen Iron Maidenistä. Tämä kaikki on toki luonnollista kehitystä, jota ei ole jarruttaminen. Toivon mukaan hänelläkin tulee olemaan oma rautaneitonsa. Muodostin rakkaudentäyteisen Maiden-suhteen jo yli 40 vuotta sitten. No niin, päätetty. Puolisentoista vuotta sitten, kun bändi vieraili kotikaupungissani Tampereella, katselin bändiä, joka ei ollut aivan se Maiden, jota olin töllöttänyt monen monta kertaa Bruce Dickinsonin palattua bändiin. Toivottavasti hänkin kokee Suuria Tarinoita. Sitä bändiä on kiittäminen paljosta. Ellei jälkikasvuni syty tässä välissä kunnolla hevihommiin (tällä hetkellä kiinnostavat lähinnä räppihommat, eikä siinä mitään) ja raahaa minua stadionille, Rautaneito ja minä vaalimme antoisaa suhdettamme jatkossa vain kotioloissa. Muuten konsertista ei jäänyt käteen juuri muuta kuin haikea mieli. 29.11.) AMYL AND THE SNIFFERS Cartoon Darkness (ilm. 25.10.) ORANSSI PAZUZU Muuntautuja 7
Yhtye tekee omaa juttuaan eikä tavoittele paikkaa genren tunnetuimpien joukossa. Koetko, että olette saaneet osaksenne ansaitsemaanne huomiota ja arvostusta. Sanoituksissanne käsitellään kauhukkaita aiheita joko suoraan tai rivien väleissä. – Viihdymme hyvin omana itsenämme omaa juttuamme tehden. Deceased on ollut kasassa noin 40 vuotta ja uusi albumi on sen yhdestoista. – Se olisi elokuva kuolevista ihmisistä, ja siitä, kuinka he ja rakkaansa käsittelisivät vääjäämätöntä kuolemaa. Yhtye on säilyttänyt underground-asenteensa eikä ole noussut koskaan Yhdysvaltojen tunnetuimpien death metal -nimien, esimerkiksi Cannibal Corpsen ja Suffocationin, joukkoon. Children of the Morgue kuulostaa pätevältä nimeltä klassiselle kauhuelokuvalle. Lapsia, lemmikkieläimiä, sairautta ja terveyttä. – Minulla oli todella vahva ennakkofiilis uuden albumin kappaleista, perustajajäseniin kuuluva laulaja-basisti-rumpali Kingsley ”King” Fowley myöntää. Millaisin mielin katsot taaksepäin näinkin mittavaa uraa. Avioliittoja ja työpaikkoja, elämää ja kuolemaa. – Me kaikki tunsimme samoin ja käytimme paljon aikaa hioaksemme jokaisesta kappaleesta parhaan mahdollisen kirjoitusvaiheesta äänityksiin asti. Kukapa olisi uskonut, että yksi vuoden 2024 vakuuttavimmista kuolo metallialbumeista syntyisi pitkää linjaa vetäneen Deceasedin voimin. – Mietimme hommaa lähinnä studion kautta. Kun teette uusia kappaleita, ajatteletteko niitä livesoiton kautta, vai onko tärkeämpää, miltä ne kuulostavat levyllä. Matka on siis ollut pitkä, mutta jatkamme yhä ja odotamme uusia seikkailuja innolla. Jotkin omista Deceasedsuosikeistani, kuten A Very Familiar Stranger ja Fright, eivät ole kokonaisuudessaan hyviä keikkakappaleita. – Onhan tämä ollut helvetinmoinen matka. Deceased-julkaisujen sekaan mahtuu laimeampiakin hetkiä, mutta tuotannon yleiskuva on tasainen ja vahva. – Yhtyeen matkassa on sekä saanut että menettänyt paljon... Helvetinmoinen matka 8. Tajusitteko levyä kirjoittaessanne, että nyt niin sanotusti lähtee. Olen nyt 56-vuotias, joten olen viettänyt bändin parissa noin 75 prosenttia elämästäni. Minkälainen kauhuleffa uusi levynne olisi. Samaa voisi sanoa melkeinpä jokaisesta Deceased-albumin otsikosta aina The Blueprints for Madnessistä Rotten to the Coreen ja Ghostly Whiteen. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN CHILDREN of the Morgue on todella väkevä näyttö nelikymppiseltä bändiltä, jonka tulisi kaiken logiikan mukaan olla uransa jäähdyttelyvaiheessa – tai nimensä mukaisesti jo kuollut ja kuopattu. Katsomme siis biisejä aina levytystä ajatellen. – Emme ole välittäneet koskaan maineesta, King tokaisee suoraan
– Tiesin kyllä, että hienoja yhtyeitä on tuhansia, mutta ajattelin, että minulla on pieni oikeus olla yhä menossa mukana, koska olen vaikuttanut skenessä kasarin puolivälistä asti. En odottanut yhtään mitään, vaan tein kaiken omien demonieni vuoksi. Hyvin pian saimme kuitenkin keikkatarjouksia ja vahvan kokoonpanon kasaaminen tuli tarpeelliseksi. Joka tapauksessa toivon, että odotus on ollut sen arvoista. Miksi yhtyeen perustaminen oli ylipäätään tarpeellista ja ajankohtaista. Tarkoitan, että olemme nyt tunnetumpia ja jotkut odottavat uutta materiaaliamme. Blazing Inferno vie Yoth Irian tyyliä hitusen lähemmäksi niin sanottua klassista kreikkalaista metallisoundia. Nyt bändissä vaikuttaa viisihenkinen kokoonpano, jolta löytyy kannuksia muun muassa Cruachanista ja On Thorns I Laystä. – Olemme kreikkalainen bändi ja kasvoin osaksi helleenistä black metal -soundia, joten olen iloinen, että huomaat meidän kuulostavan siltä, Mutilator kiittelee. Löytyykö uudelta Blazing Infernolta jokin kantava teema. Tutut sävelet eivät siis yllätä. Taianomaista metallia ENSIMMÄINEN albuminne As the Flame Withers (2019) sai paljon hyvää palautetta ja kiittäviä arvioita. Sitä ovat muovanneet esimerkiksi Necromantia, Rotting Christ ja Varathron, joista kahden viimeksi mainitun jäsen Mutilator oli niiden alkuvuosina. 9. – Arvostelut ja myyntiluvut olivat hyviä, mikä teki minusta ehkä hieman varovaisemman jokaiselle yhtyeelle tärkeän toisen albumin suhteen. Rakastan soittaa keikkoja, ja livenä vetäminen on hyvin tärkeä juttu, mikäli haluaa olla yhteydessä faneihin. – Olen todella tyytyväinen ensimmäisen albumimme vastaanottoon, varsinkin kun ottaa huomioon, että olimme täysin tuntematon nimi, Kreikkaskenessä vuosikymmeniä myllännyt basisti Jim Mutilator, alias Dimitris Patsouris, aloittaa. Mukana on myös kappale Rites of Blood and Ice, joka on omistettu enimmäkseen 1990-luvun alkupuolen norjalaishahmoille, jotka olivat tarpeeksi rohkeita tehdäkseen vallankumouksellista tavaraa. Toiko tämä paineita uuden levyn suhteen. Uskon yhä samoihin asioihin kuin nuoruudessani 1980-luvulla: demonit ovat ihmisten todellisia ystäviä, jotka tarjoavat tietoa, elämää ja vapautta. – Itse en ole ehkä oikea tyyppi arvioimaan soundiamme, mutta teen musiikkia suoraan sydämestäni ja ilmeisesti helleeninen tyyli on syvällä DNA:ssamme. – Sillä on paljon eri sävyjä, mutta keskeisin aihepiiri on ”taianomainen metallivapaus”. Yoth Iria sai alkunsa vuonna 2019. – Pidän tietysti siitä, että fanikantamme ja Yoth Iria kasvavat jatkuvasti isommiksi, mutta se ei ollut pohjimmainen tarkoitukseni. Jotkin kappaleet debyytillä ja ep:llä [Flame of the Whirling Swords, 2023] on muotoiltu vuosina 2009–2013, mutta niiden saaminen julkaisukuntoon vei monta vuotta. – Kehitin Yoth Irian sooloprojektikseni, eikä aikeenani ollut tehdä muuta kuin julkaista albumeita. – Kerron näistä jutuista sanoituksissani heittäen paskaa esimerkiksi kristittyjen suuntaan, jotka orjuuttavat ihmisiä tehdäkseen voittoa. Yoth Irian miehistö on muuttunut sitten esikoisen, jolloin yhtyeen muodosti Mutilatorin kanssa laulaja The Magus – kreikkalainen metallilegenda hänkin. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ V E R O N IK A M IN A SI A N C Yoth Iria on uudehko kokoonpano, mutta sen musiikissa elää klassisen kreikkalaisen black metalin soundi. Mutilatorin mukaan ratkaisuun johti selkeä tilaus. – Ajattelin perustaa uuden projektin hyvin pian Rotting Christista erottuani [vuonna 1996], koska kaipasin musiikkia välittömästi
Tätä kautta ne terävöityvät ja saavat lopullisen muotonsa. Kuinka tarkkaan hinkkaatte biisejä ennen studiota. – Ehdottomasti! laulaja-kitaristi Fredrik ”Feffe” Berglund huudahtaa. – Emme esimerkiksi käytä taustanauhoja tai klikkiä keikoilla. SYTYKKEITÄ Ruotsalaisen Bombusin uusi albumi esittelee ilmettään muuttaneen bändin. Jos pystymme siihen, olemme tyytyväisiä. Masterointiapua saatiin muun muassa October Tiden, Soilworkin ja Scar Symmetryn kanssa työskenneeltä Thomas Johanssonilta. – Aivan varmasti. On helppoa astua sivuun ja antaa muiden hoitaa homma. Oliko tämä pieni muutos täysin suunniteltu juttu. JO N A S A N D E R SS O N 10. Pidämme soittamisesta, ja sovitukset kaipaavat paljon treenaamista ja erilaisia kokeiluja, jotta ne saadaan toimimaan. – Suuri osa kappaleesta saattaa syntyä treenaamisen kautta. Olemme kokeilleet tehdä niin, mutta emme pitäneet siitä. Uuden levyn kohdalla mainitut The Sisters of Mercy ja Queens of the Stone Age eivät ole nekään aivan stetsonista repäistyjä. – Hah hah, ei, me vain pidämme klassikkokamasta, Feffe nauraa. Tuttu soittovarmuutenne ja luonnollisuutenne korostuu Your Bloodilla. Onko nykymusiikki menetetty tapaus. Hommien tekeminen ilman mitään paineita ulkopuolelta auttoi keskittymään tarkemmin itse prosessiin ja siihen, millaisen lopputuloksen halusimme. – Ehkä voisimme olla ensimmäinen yhtye Kuussa. Kun kaikki onnistui näinkin hyvin, aiotteko purkittaa kiekkonne jatkossakin itse. Bombusin nimi on noussut sinnikkään työnteon myötä hiljalleen korkeammalle, mutta suurimmat parrasvalot ovat vielä kaukana. Prosessin aikana esiin ponnahtaa uusia ideoita ja biisit soitetaan joka kerta vähän eri lailla. En ole missään nimessä tuomitsemassa yhtyeitä, jotka käyttävät niitä, mutta me haluamme vain rokata täysillä ja kuulostaa siltä kuin kuulostamme. Lp-levylle mahtuu vain tietyn verran tavaraa, ja halusimme sellaisen niin täyteen kuin mahdollista. – Halusimme tehdä suoraviivaisemman ja iskevämmän albumin keskittymällä entistä enemmän sävellyksellisiin koukkuihin ja makeisiin juttuihin. Bändillä on taskussaan viisi kokopitkää ja takana paljon keikkoja. Olemme soittaneet Huippuvuorilla, mikä on toistaiseksi lähimpänä tuota. Bombusin musiikissa on paljon haiskahduksia vanhasta rockja metallimusiikista Metallican ja Motörheadin kautta W.A.S.P.-vaikutteisiin. Yhtye päätti äänittää levyn ensimmäistä kertaa täysin itse. – Kaikki on todellakin sitä, mitä kuulet ja näet lavalla. Oma itsensä VUODESTA 2008 toimineen bändin uutuus Your Blood tuo totuttuun Bombus-soundiin uusia sävyjä lisäämällä rokkaavuutta, ilmavuutta ja tietynlaista letkeyttä. Tämä heijastuu paljon myös siihen, miten kirjoitamme ja äänitämme musiikkiamme. – Sen lisäksi haluamme vain rokata! Rakastamme tätä, ja nyt kun Bombusilla on takanaan 15 vuotta, haluamme jatkaa hinnalla millä hyvänsä. Onko sinulla haaveita tulevaisuuden suhteen. Nyt kaikki oli kiinni itsestämme, mikä mahdollisti jokaiselle jäsenelle suuremman roolin lopputuloksessa. Miljoonapalkkio keikastakaan ei tekisi pahaa, mutta katsellaan. Tällä kertaa levy tehtiin yhtyeen omassa komennuksessa. Jos se kuulostaa hyvältä, olemme hyviä, ja jos se kuulostaa paskalta, olemme paskoja. – Hienoa, että se kuuluu, koska treenaamme paljon. Jälki on kaikilta osin maistuvaa
– Sen verran voin paljastaa, että seuraava albumi on jo sävelletty ja alamme työstää sitä eteenpäin tässä piakkoin. Olen todella tyytyväinen niihin, teemaan ja kokonaisuuteen. Mikä teitä ajaa progressiivisen metallin pariin. Uusi levykin sai muotonsa jo kauan sitten. – Olen kyllä joskus miettinyt, että yksinkertaisemmalla musiikilla levyntekoprosessit eivät olisi näin massiivisia! Motörheadin tai Venomin tyylisen musiikin tekeminen ja soittaminen ei kuitenkaan välttämättä ole yhtään sen helpompaa. Esimerkiksi Treacherous Valour kertoo sotaveteraanista, joka yrittää selviytyä sodan traumoista samalla kun yhteiskunta jättää oman onnensa nojaan. Halusin jotain aivan muuta, ja eri sattumusten myötä päätettiin ottaa kuvat 1800-luvun märkälevytekniikalla, joka jo itsessään korostaa aitouden tunnelmaa. Asiat alkoivat pikkuhiljaa rullata ja albumin viimeistely sujui jouhevasti, kunhan vaan oli päästy vauhtiin. – En osaa tarkalleen sanoa, Hoffrén naurahtaa. Moni asia alkoi kuitenkin vaikuttaa bändin kannalta ei-niin-positiivisesti. Mietin, saadaankohan sitä ikinä valmiiksi. – Kaikki alkoi ihan mallikkaasti, saimme pohjat ja synaraitojakin tehtyä aika nopeasti. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 11. Eikö olisi helpompaa vetää Motörheadiä tai Venomia. Tauot pitenivät, ja välillä meni vuosi tai kaksikin ilman että tapahtui yhtään mitään. Progesydän sykkii EDELLISESTÄ albumistanne Silent Narrativesistä on kymmenen vuotta. – Itse kuuntelin teini-ikäisenä paljon saksalaista power/speed metalia kuten Helloweeniä ja Gamma Raytä. – Kai meissä kaikissa sykkii pieni progesydän, ja siinä mielessä yhtyeessä on täydellinen kokoonpano. Kenen ajatus se oli. Mitä Adamantran tulevaisuudessa näkyy. – Kyseessä ei ole yksittäinen tarina tai teemalevy, vaan kahdeksan erilaista kertomusta ihmisten ja ihmiskunnan pahuudesta ja virheistä. Kitaristi [Panu Kiskola] oli samassa lukiossa ja esitteli minulle Symphony X:n ja Dream Theaterin. – Meillä oli tämän kolmannen levyn biisit sävellettyinä ja sovitettuina jo vuonna 2014. Uusi promokuvanne eroaa mukavasti edukseen. – Toinen esimerkki False Illusions kertoo totalitaarisesta diktatuurista ja valvontayhteiskunnasta, jollainen esimerkiksi DDR:ssä oli aikoinaan. Käytittekö koko tämän ajan uuden levyn valmisteluun. Saattoi olla hetkiä, että jopa unohdin koko levyn olemassaolon. Minkälaisen tarinan Act III: Pareidolia of Depravity kertoo. – Olen katsellut pitkään, miten bändien promokuvat ovat yleensä aika samanlaisia: synkistellään mustissa vaatteissa ja koostetaan jäsenet yksittäiskuvista jotain irrallista taustaa vasten. R A IM O D A H L Progressiivista metallia soittava Adamantra palaa pitkästä hiljaisuudesta. Laulaja [Tuomas Nieminen] kunnostautui toden teolla sanoitusten tekemisessä. Basistin mukaan yhtyeen kosketinsoittaja Christian Pulkkinen on sen kovin progemies. Viehätyin myös Blind Guardianin kappaleiden monimuotoisista rakenteista. Koronan alku oli oikeastaan käännekohta, yhtäkkiä kiireet katosivat. Treenasimme ahkerasti vuoden verran, kunnes menimme rumpalin [Mikko Sepponen] kanssa studioon aloittamaan rumpunauhoitukset, basisti Jukka Hoffrén kertoo
Tämä yhdistelmä antaa vapautta luoda jotain, joka ei ole sidottu yhteen muottiin. Biisi oli valtava hitti, mutta on jäänyt monilta unholaan, ja halusimme tuoda sen nykyaikaan omalla twistillämme. – Arctis on paljon enemmän kuin pelkkä bändi. Käytimme joutoajan kehittäen visuaalista puolta ja mietimme, miten voisimme laajentaa konseptia tulevaisuudessa. – Hahmot ja tarinat heräävät eloon lavalla, mutta haluamme, että kokemus laajenee myös muihin alueisiin. – Tyyli kehittyi orgaanisesti, mutta samalla se on tulosta päätöksestä rikkoa genrerajoja, laulaja Alva Sandström ja rumpali Mika Paananen vastaavat meilitse. Suurille lavoille hyppääminen on iso askel, mutta olemme valmiita antamaan kaikkemme ja toivomme, että vastaanotto on lämmin – tai kylmä, kun kyse on Arctisista. Vaikka se ei ehkä ole täysin ilmeistä heti alussa, näemme Arctisin pitkän aikavälin projektina, jossa musiikki, visuaalisuus ja tarinat yhdistyvät. Arctis on kokoonpanoltaan periaatteessa sama bändi kuin kaksi levyä julkaissut Nighon. Oma universuminsa NIMIKKODEBYYTTINNE sisältää tarttuvaa popmetallia. Aloitatte keikkahommat isomman kautta kiertämällä Apocalyptican kanssa Eurooppaa marraskuussa. – Tämä on yhtä aikaa jännittävää ja hieman pelottavaa. SYTYKKEITÄ H A R R I LU O ST A R IN E N Popahtavaa nykymetallia esittävä kotimainen Arctis tähtää korkealle, ja onnistumisen merkit ovat ilmassa. Jännittääkö reissu. Meille moderni metalli tarkoittaa juuri sitä – rajojen venyttämistä ja uusien äänimaailmojen tutkimista. Onko yhtyeellä jokin konsepti. Nighon oli tärkeä vaihe, joka auttoi meitä löytämään oman äänemme, mutta Arctis edustaa uudenlaista suuntaa ja visiota. Päätitte panna levyn toiseksi biisiksi coverkappaleen. – Kyseessä on täysin uusi ja erillinen projekti. Onko bändi jatkoa sille vai täysin uusi juttu. Opimme valtavasti siitä, miten kappaleita rakennetaan ja miten jokainen yksityiskohta voi muokata kokonaisuutta. Kyseinen suunta alkoi muotoutua, kun bändi alkoi työstää uutta musiikkia tuottaja Jimmy Westerlundin kanssa. Huomasimme, että soundimme ja musiikillinen näkemyksemme oli niin erilainen kuin ennen, että päätimme aloittaa puhtaalta pöydältä. Sen myötä jokainen bändin jäsen pystyi kehittämään omia luovia kykyjään. – Jimmy oli suuri vaikuttaja siinä, miten soundimme kehittyi ja kasvoi. Halusimme luoda musiikkimme ympärille kokonaisen universumin. – Tämä on meille valtava hetki. – Lähdimme metallipohjalta, mutta huomasimme pian, että musiikki alkoi sulautua muihin genreihin kuten poppiin, klassiseen musiikkiin ja elokuvallisiin vaikutteisiin. Se on yksi 2000-luvun alun unohdetuista helmistä ja ansaitsee mielestämme uuden mahdollisuuden loistaa. 12. – Oli hauska sattuma, että Stefan Glaumann, joka miksasi albumin, oli miksannut myös Bimbon alkuperäisen version, joten tämä oli hänelle eräänlainen täysi ympyrä! Jäsenillänne on lisänimet kuten Ice Queen ja Mage. Tämä on meille enemmän kuin vain musiikkia – kokemus, johon yleisö voi uppoutua. Ei ainoastaan siksi, että kyseessä on ensimmäinen kiertueemme, vaan tämä on myös ensimmäinen kerta, kun esiinnymme livenä! On kunnia päästä aloittamaan näin isosti. Onko sen takana erityisempää tarinaa. Olemme olleet inspiroituneita yhtyeistä kuten Bring Me the Horizon, jotka ovat mestareita sekoittamaan eri genrejä. Ajatus sai alkunsa, kun pandemia iski ja maailmanlaajuinen sulku esti live-esiintymiset. – Jimmyn kanssa työskentely oli kuin biisinkirjoitusleiri. Miten tyylinne muotoutui tällaiseksi. – Päätös ottaa Lambrettan Bimbo mukaan oli tietoinen valinta
Your Blood is classic Bombus with a twista blend of heavy metal and classic rock, layered with modern elements. It’s a testament to their ability to evolve while staying true to their roots. Let’s metal ’n’ roll! BLACK LODGE RECORDS TRANSPORT LEAGUE WE ARE SATANS PEOPLE Swedish groove metal legends Transport League are storming back into the spotlight with their explosive new album, ”We Are Satans People.” BLACK LODGE RECORDS WWW.SOUNDPOLLUTION.NET. NUCLEAR VIOLENT DNA The rabid Chilean thrashers Nuclear are back with their seventh studio album. With this album, Bombus ventures down a somewhat different path, yet fans need not worry; the essence of Bombus remains intact. BLACK LODGE RECORDS BOMBUS YOUR BLOOD Gothenburg’s Bombus returns with their new album, Your Blood, marking the dawn of a fresh musical chapter. Prepare for a powerful display of Metal ’n’ Roll, as Bombus delivers Your Blood with intensity and purpose. Your Blood is an album where Bombus successfully melds their past heaviness with a new, melodic edge. The cards they have in their hand are something completely extra this time around
Kai se nyt on saavuttanut jo saturaatiopisteensä. Epäilen yhä, että laadullisesti ohutta musiikkia ei voi rakastaa. Ei ehkä stadioneilta, mutta kuitenkin. Uskon vakaasti, että vaikutteiden luova inhimillinen prosessointi ja jatkojalostaminen löytää edelleen yleisönsä. Tosin niitäkin perustavat usein vanhat tutut. Ihan kuin silloin ennen IHMISTEN heikkoutta nostalgian edessä on jälleen päivitelty, kun vuosikymmeniä sitten populaarikulttuurin valtavirrassa uineet artistit ovat palanneet keikkakantaan meillä ja muualla. Tai ehkä sitä kykyä ei ole koskaan ollutkaan, vaan muut tekivät sen ennen puolestamme. Mutta on siinä myös vanhaa kunnon postmodernismia – suuria tarinoita ei kaiken kohelluksen keskellä tahdo syntyä ja siksi luemme uudelleen vanhoja. On ehkä heikkoja signaaleja siitä, että kaiken nostalgian, jäljittelyn ja uudelleenluennan keskellä kaipaamme yhä taidetta, jota tekevät toiset samassa ajassa elävät ihmiset. Tällä vuosikymmenellä jäljittelyn estetiikka on ollut läsnä kaikessa: visuaalisessa kuvastossa, vanhojen hittien kertosäkeiden kierrätyksessä ja tietenkin teknologiassa. Onko meillä lohtuakin. Vaikka tämänkin lehden sivuilla yrmistelevät naamat ovat alati ryppyisempiä, laadukkaita uusia yhtyeitä on syntynyt ja syntyy yhä koko ajan. INFERNO-KOLUMNI VILHO RAJALA television kykykilpailut, joissa versioitiin tuttuja hittejä aina uudestaan. Hymy on vähän hyytynyt, kun markkinointi on nykyään aivan kaikki kaikessa. Kyse ei ole siitä, että uudet yhtyeet olisivat huonompia. Coveroinnista tuli kymmenisen vuotta sitten oikotie viraaleihin somehitteihin ja isoihin striimilukuihin. Kestävyys ja syvyysvaikutelma. Kuten sanottua, tähän törmää myös tämän päivän musiikissa, mutta välillä tuntuu, että olemme kadottamassa kyvyn tunnistaa näitä elementtejä kollektiivisesti ja kulttuurisesti. Toisaalla tässä lehdessä Oranssin Pazuzun laulaja-kitaristi Jun-His näkee, että musiikkibisnes on alkanut jälleen antaa arvoa artistiudelle. Iron Maiden tulee ensi vuonna Helsinkiin 50-vuotisjuhlakiertueellaan. Nostalgia-aallon taustalla lienee väestön vanheneminen ja luonnollinen sukupolvien sykli, sekä tietysti se, millä kuluttajasegmentillä on paras maksukyky. Niin on ainakin hänen bändinsä tapauksessa, ja se on johtanut todella hedelmälliseen tilanteeseen. Luoja nähköön en haikaile noita aikoja, mutta se musiikki on yhä hyvää. Ehkä siihen vaikuttivat JO H N M C M U R T R IE Iron Maiden. Joskus tämän vuosituhannen alussa populaarikulttuurin valtavirrasta tuli loputonta uudelleenluentaa. Aiemmin olen paasannut tällä palstalla musiikin rakastamisesta. Siitä voi kyllä pitää vähän kuin karamellista, mutta ei se kenellekään järin paljoa merkitse. Olen allerginen nostalgialle, mutta toisaalta kuuntelen itsekin yhä paljon samaa musiikkia kuin 1990-luvulla. 50-vuotiaan tulkinta 20-vuotiaana tehdystä kappaleesta on väistämättä erilainen kuin se 30 vuotta sitten tuoreeltaan esitetty. Sekin on näet totta, että esimerkiksi mainitulla 1990-luvulla tehtiin helvetisti aivan kertakäyttöistä ja joutavaa musiikkia. Sitä paitsi suuret tarinat ovat suuria myös iältään. Ehkä suuria tarinoita tulee vielä, tai ehkä ne ovat jo alkaneet. Ne ovat takuuvarmoja kassamagneetteja, ja samalla yksikään tällä vuosituhannella perustettu rockyhtye ei voi haaveilla myyvänsä neljää stadionkeikkaa loppuun. Joskus oikein nauratti ajatella, kuinka naiiveja silloin oltiin. Pohtikaapa sitä hetki. Coverointi. Ehkä sen voi nähdä pyrkimyksenä karnevalisoida nostalgiaa, ehkä ei. Sivumennen kysyen muistatteko, miten halveksuvasti kaupallisuudesta puhuttiin kauan sitten. Syy on laadun ja autenttisuuden tuntu. Nykyään ei enää edes etsitä uusia kykyjä, vaan vanhat tähdet versioivat muiden vanhojen tähtien kappaleita. Jopa siitä suuri osa elää nostalgian vaikutuksesta uutta tulemista. Hyvä. Ainakin kaupallisessa mielessä nostalgian voimaa on paha lähteä haastamaan. Entä jäljittely. Nostalgia, jäljittely, coverointi, suurten tarinoiden katoaminen. Mutta eihän se artistikaan ole enää sama kuin silloin joskus. 14
Ihan kuin silloin ennen LIPUT ALK. 36,50 EUR ?LIPPU.FI. RESET LEVYNJULKKARIT PE 25.10.2025 TURKU, LOGOMO NEM AGENCY PRESENTS:
Tee siis mahdollisimman paljon alkuvalmisteluja ennen kun alat kypsentää aterian eri osia. Slimen full English breakfast -variaatio, joka syödään perinteisesti kotikentän keikkaillan jälkeisenä aamupäivänä, kun halutaan korvata aamiainen ja lounas yhdellä aterialla.” Megan tuomio: ”Jos aamupala on päivän tärkein ateria, niin tällä lihansyöjä ja kovemmankin luokan mätön ystävä pärjää pitkälle päivään. Jos aiot juoda ruoan kanssa kahvia, nyt on hyvä hetki laittaa se tippumaan. Riko munat kulhoon, lisää kermaa ja mausteita oman maun mukaan. 5. Slimen basisti Martin esittelee oman, hieman jalostuneemman version tästä tuhdista aamiaisesta. MARTININ KOKATESSA SOI: Manowar – Battle Hymns (1982) ”Niiden, jotka eivät kokkaa, täytyy valmistautua taisteluun mättöä vastaan.” Rise and Slime Tämän palstan ihka ensimmäisessä osassa vuonna 2005 Deathchainin Bobby esitteli rujon nimen ja sisällön omaavan Paskalautasen. Pistä myös leipä paahtimeen, sillä muuten tulet unohtamaan sen. Heti kun ne alkavat kiehua, sekoita ja poista levyltä, sillä ne pysyvät tarpeeksi lämpimänä kannellisessa kattilassa. 16. Laita sivuun. Laita sivuun. 3. Ota pekoni uunista oman rapeusmieltymyksesi mukaisesti 10–15 minuutin kuluttua. Lisää toiseen paistinpannuun vähän öljyä ja laita lämpenemään. Toiset haluavat leivälle kokkelin ja pavut lautasen nurkkaan. Sammuta uuni. 5. Laita sivuun. Putsaa herkkusienet ja leikkaa ne reiluiksi kuutioiksi. Paistoaika noin 10 minuuttia. Kaada pavut tomaattikastikkeessa pieneen kattilaan. Voit myös kaataa pavut paahtoleivälle. Älä laita paahdinta vielä päälle. Kun luulet, että olet lisännyt tarpeeksi, laita vielä vähän lisää. Nyt ympyrä sulkeutuu, kun niin ikään rässin asialla olevan Sgt. Putsaa yksi paistinpannuista ja lisää siihen voita. Tässä vaiheessa yksi paistinpannu pitäisi saada tyhjäksi. Laita sivuun. Heitä kulhoon ja lisää suolaa, pippuria ja oreganoa oman maun mukaan sekä perään reilusti öljyä. 6. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Valmistelut: 1. Laita pekonit kuumaan uuniin. Kaada muna-kermasekoitus pannuun ja sekoita jatkuvasti. 4. 2. Ala paistaa sieniä keskitason lämmöllä välillä sekoittaen. Ryynimakkarassa saisi olla rapeita kohtia ja tomaatti pehmeää, mutta nostettavissa ilman että hajoaa osiin. Jos se ei ole mahdollista, ainakin munakokkeli tarjoillaan lämpimänä. Laita uuni kuumenemaan 180 asteeseen. 6. Kokkeli on valmista, kun se on vielä aika vetistä, koska se jatkaa kiehumista vielä pannusta poistamisen jälkeenkin. Leikkaa tomaatti kahtia, mausta suolalla ja pippurilla. Jos ryynimakkara, sienet tai tomaatti ovat valmiita, nyt on hyvä hetki käyttää hitaasti kylmenevää uunia niiden lämmön ylläpitämiseen. Lämmitä yksi paistinpannuista. 8. Ja niin hieno yleismauste kuin sianihra onkin, peruspekoni on alkanut tökkiä ja valinta kohdistuukin nykyään useimmiten siipikarjaversioon.” TARPEET (per henkilö): • 3 siivua pekonia • 1 ryynimakkara • puolikas tomaatti • 2 munaa • 1 rkl voita (voi vaihtaa öljyyn halutessaan) • 2 rkl kermaa • 1 dl papuja tomaattikastikkeessa • 1 paahtoleipä (halvin mahdollinen) • 4 herkkusientä • kuivattua oreganoa • suolaa ja pippuria • oliiviöljyä (muukin käy) enemmän kuin luulet Tärkeintä tällaisessa englantilaisen aamiaisen versiossa on, että sen kaikki osat ovat valmiita suunnilleen samanaikaisesti. Noin viisi minuuttia siitä, kun sienet ovat menneet pannulle, ala paistaa ryynimakkaraa toisessa pannussa tomaatin kanssa välillä kääntäen. Varo etteivät pavut leviä koko aterian päälle saaden kaiken maistumaan tomaatilta. 7. Ryynimakkara on perinteisempää selkeästi maistuvampi, vaikka myös nykyajan raakamakkaroista löytyy rutosti erinomaisia vaihtoehtoja. Martinin luonnehdinta: ”Rise and Slime on Sgt. 4. Lämmitä tomaattikastikepavut kattilassa. Ikiklassikko, jota kohtaan ei synny hirmu usein himoa. 3. Laita leipä paahtumaan ja kokoa sillä välin annos isolle lautaselle. Levitä pekonisiivut uunipaperilla varustetulle pellille ja laita sivuun. Halutessasi poista ryynimakkarasta nahka ja leikkaa sen jälkeen kolikoiksi. 2. Tähän menee enemmän aikaa kuin luulet, noin 20 minuuttia on hyvä nyrkkisääntö. Kokkaus: 1. Sekoita ja laita sivuun
Legendaarisen Orangen kitaraja bassolaitteet kokeiltavissa liikkeessämme! K u n i n k a a n k a t u 1 3 , 3 3 2 1 Ta m p e r e | 3 2 2 2 5 5 7 | i n f o @ t a m p e r e e n m u s i i k k i . f i L A AT U M E R K I T M E I LTÄ !
TEKSTI ARI VÄNTÄNEN KUVAT JUSSI RATILAINEN JOKIN ALKAA HOHTAA 18. Toivottavasti. Shining-levyllä surun ja epätoivon seassa hehkuu uudenlaista valoa. Onko se toivoa. Kun Swallow the Sunin uusi musiikki alkoi purkautua Juha Raivion mielestä maailmalle, hän halusi sen ravistelevan hänet hereille
Raivio muutti sinne ollakseen yhdessä puolisonsa, muusikko Aleah Stanbridgen kanssa, ja siellä hän myös näki rakkaansa häviävän taistelun syöpää vastaan. Mulla on kissoja, ja asun tilalla, jossa on viisi hevosta. Eläinten takia mä olen tänne jäänyt. Raivio ei ole elokuvapahis vaan kitaristi, säveltäjä ja sanoittaja. – Varsinkin ennen koronaa mietin, että olisi ollut hyvä ottaa pesäeroa tähän paikkaan. K aunis valkoinen kissa katsoo Juha Raiviota syyttävästi. Raivion koti on ollut jo kauan Ruotsissa pikkuruisessa kylässä, jossa on hänen mukaansa ”noin 15 ihmistä, keski-ikä about 80”. Ja talvisin tätä metsäpirttiä pitää lämmittää puilla, muuten se jäätyy. Sitten se hyppää hänen syliinsä. Raivio myöntääkin, että hänen tunteensa kotiaan kohtaan ovat ristiriitaiset. Jokainen perheellinen ymmärtää sen, ja elukat ovat mulle perhettä. – Minä tuhoan maailman, Raivio ilmoittaa kavalalla äänellä kissaansa silitellen, kun kerron hänelle tämän Zoom-haastattelun kissoineen kaikkineen tuovan mieleen 007:n arkkivihollisen Ernst Stavro Blofeldin pitämät tiedotustilaisuudet. – Joskus tuntuu hankalalta asua täällä. JOKIN ALKAA HOHTAA 19. Tuntuu vähän oudolta, että hän asuu siellä vieläkin. Näky on kuin James Bond -elokuvasta. Päämajakin on vain metsämökki, jonka lähimailla hän samoilee silloin, kun ei hoida hevosia, paijaa kisuja tai sävellä maailmanluokan metallimusiikkia. Tämä on mulle paratiisi ja helvetti yhtä aikaa. Tuntemattomassa paikassa sijaitsevaan Swallow the Sunin mastermindin päämajaan on avattu kansainvälinen kuvayhteys. Luulisi, että paikasta, jossa on menettänyt puolisonsa, tahtoisi muuttaa pois. Paratiisimainen paikka asua, helvetillinen historiansa vuoksi. Ei hän tietenkään oikeasti mitään sellaista tekisi. En pystyisi ottamaan niitä mukaan, jos päättäisin muuttaa täältä pois. Se ei kuitenkaan ole helppoa tällaisessa tilanteessa. En edes käy missään kovin usein, koska eläinten hoitaminen pitäisi järjestää myös siksi aikaa
Tuntui, että jos sitä rataa jatkaa, ei käy hyvin. Kaikki alkoi olla niin mustaa, että jokin minussa puski minua armollisempaan suuntaan, Raivio sanoo. Monet muut pystyvät siihen ja se voi olla monella tapaa järkevää. Ja kun se tulee, en muista siitä hetkestä jälkeenpäin mitään, Raivio kertoo. – Tämä paikka on sellainen, että mulla soi musa päässä koko ajan. Joka tapauksessa hänen tapansa työskennellä vaikuttaa poikkeukselliselta. Toivo elää minussa aina päällimmäisenä. Voihan nimittäin olla, että jostain toisesta maailmasta tullut tuottaja ei todellakaan ymmärrä yhtyeen musiikista mitään ja lopputulos on katastrofi. Shining on niin täynnä ”Minusta tuntuu pahalta ajatella, että jonain päivänä joku, joka ei ole tykännyt meidän musiikista, tuleekin ymmärtämään sitä. Mulle on hyvin tärkeää, että musiikki on aitoa, Raivio pohtii. Parin viimeksi mainitun projektit ovat tuoneet hänelle kolme Grammy-ehdokkuutta. Musiikin toteutuksen pointti oli siis sama kuin sen sisällön: eteenpäin elävän mieli. Halusin musiikin repivän minut ulos siitä tietyllä tavalla turvallisesta tilasta, jossa olen jo pitkään ollut. Musiikki saa kehittyä ja tulla omia aikojaan. Lancaster on myös ollut kaksi kertaa ehdolla parhaan tuottajan palkinnon saajaksi Heavy Music Awards -gaalassa. Hän sanoo, että kappaleiden tekemällä tekeminen tuntuu hänestä ajatuksenakin ahdistavalta ja luonnottomalta. Raivion säveltäminen ja sanoittaminen on ollut surutyötä siitä lähtien, kun hänen puolisonsa sairastui ja menehtyi vuonna 2016. Niin Dan Lancaster myös teki. Silloin tiedän, että nyt on tulossa musiikkia seuraavalle levylle. Vihaan katkeria ihmisiä enkä koskaan halua tulla sellaiseksi. Hän on brittiläinen muusikko, artisti, lauluntekijä ja tuottaja, jonka tiedetään työskennelleen ainakin Musen, Blink-182:n ja Bring Me the Horizonin kanssa. Swallow the Sunin kaksi edellistä albumia When a Shadow Is Forced into the Light (2019) ja Moonflowers (2021) sekä Raivion Hallatar-yhtyeen No Stars Upon the Bridge (2017) syntyivät läheisen menettämisen synnyttämästä syvästä surusta. Vähän väliä tulee olo, että haluaisin jo tarttua kitaraan. Kun katsoo itseään silmiin, näkee syvemmälle ja ymmärtää, että asiat eivät ole menneet niin kuin suunnitteli. – Kyllähän sitä mietti, että mitä siitä tulee, kun suomalaiset urpot lähtevät Lontooseen ja musiikkia tuottaa maailmanluokan poptuottaja, joka on tehnyt aiemmin isoja bändejä. Lyriikoissa on mukana itsensä syyttämistä, mutta myös pyrkimystä ymmärtää. Kun musa on tällaista, se ei ole hänelle mikään ilon päivä.” 20. Se kuulostaa vähän liiankin rohkealta ja riskaabelilta. Olen yrittänyt selittää asioita itselleni ja käsittää miksi. Swallow the Sunin kannalta merkittävin piirre Dan Lancasterin ansioluettelossa on se, että mies ei ole kerännyt kannuksiaan tuottamalla vanhan liiton metallibändejä vanhan liiton metalliveljien hyväksymillä keinoilla. Vaikka säveltämisellä on myös terapeuttinen ulottuvuus, noiden levyjen tekeminen oli Raiviolle äärimmäisen raskasta. – Lancaster laulaa levyllä paljon, vähän niin kuin Jaani Peuhu meidän parilla aiemmalla levyllä. – Kun Moonflowers ja Matti Riekin kirjoittama Swallow the Sun -kirja tehtiin, jokin minussa alkoi kuiskutella, että nyt aletaan olla tiettyjen asioiden suhteen rajalla, jolta ei ole paluuta. Se on varmasti monelle tuttu tunne. Mutta en jännittänyt vaan seurasin kiinnostuneena, mihin tie vie. Se saattaa olla valoa. Säveltämisen lisäksi Raivio on kirjoittanut Shiningin kaikki sanoitukset. En kuitenkaan tee sitä, vaan annan musiikin kasautua. – Ei Shining mikään iloinen levy ole, mutta siinä on erilaista voimaa. En ole missään vaiheessa mieltänyt olevani katkera. Nyt kuitenkin ollaan pimeällä tiellä paikassa, jossa jokin alkaa hohtaa. Kun katsoo aamulla peiliin, näkee räjähtäneen äijän. Siinä missä useimmat muusikot manaavat uuden biisin maailmaan kitaran tai pianon kautta, Raivio kertoo pysyttelevänsä erossa soittimista mahdollisimman pitkään. En halunnut, että joku tulee ja opastaa meidät takaisin samaan lähtöruutuun, jossa me on oltu ennenkin. Raivio sanoo, että uusi Swallow the Sun -albumi Shining on henkilökohtaisella tasolla ”vähän terveellisemmästä kulmasta tehty levy” kuin aiemmat. Hän kuitenkin korostaa, että ei halua irtautua tapahtuneista asioista. Me tykätään sellaisesta ja annettiin tuottajalle vapaat kädet. – Kun oikea hetki lopulta koittaa, jokin voima pakottaa minut fyysisesti ottamaan soittimen. Raivio sanoo toimineensa tällä tavalla jo parikymmentä vuotta. Ravisteleva nykyisyys Shiningin on tuottanut Dan Lancaster. Tarvitsin fyysistä ravistelua. Minun musiikkini tulee minusta sellaisena kuin tulee. – Teksteissä on paljon kantavia ajatuksia. Ehkä vahvin niistä on se, josta What I Have Become kertoo. Musiikki lyö hereille Kun kuuntelee Juha Raivion puhuvan musiikin tekemisestä, ei voi olla miettimättä, romantisoiko hän luovaa prosessiaan. – Anteeksi antaminen itselle ja muille on tärkeä askel tervehtymisprosessissa. Myös kodilla on tekemistä hänen erikoisen säveltämistyylinsä kanssa. Hän puhuu aitoudesta niin paljon, että se ei tunnu todennäköiseltä. – Ehkä tulevaisuudessa pystyn näkemään, oliko tämän kaiken näin rankaksi tekeminen plussaa vai miinusta. Se oli tarpeellista, jotta heräsin huomaamaan, mihin olin päätynyt. Kun suurista linjoista laskeuduttiin yksityiskohtiin, Raivion suurimpana toiveena oli, että tuottaja kehittelisi kappaleiden laulupuolta. Juha Raivion mukaan juuri se kiinnosti häntä britissä, johon saatiin yhteys Swallow the Sunia edustavan Backbone Managementin kautta. Levyltä kuulee, että Lancaster ei ollut tehnyt ennen tämän tyylistä musiikkia. Kun Shiningille päätyneet sävellykset alkoivat kertyä Raivion mieleen, niistä huokui toisenlaista energiaa. Aleahin tragedia tuntui määrittävän Raivion koko taiteilijakuvan uudelleen, mutta niin ei kuitenkaan ehkä onneksi käynyt. Toisaalta en olisi voinut tehdä sitä millään muullakaan tavalla. En myöskään voi suunnitella, millaista musaa teen. Minä toivon aina parasta. Musiikki kasautuu mieleen, kun hoidan hevosia ja kuljeskelen metsässä. – Mulle oli tärkeintä, että tuottaja ei ymmärrä mitään Swallow the Sunin musasta eikä ole koskaan ennen tehnyt tällaista. Kaikki tapahtunut on yhä minussa ja tulee olemaan viimeiseen päivään asti. Musiikki teki sen, mitä toivoinkin, eli läsäytti minua turpaan. – Jokaisella on omat murheensa ja taistelunsa. Jotkut haluavat unohtaa ne, mutta minä en halua enkä voi. Tällä hetkellä näyttää siltä, että Moonflowers, jonka kanteen Raivio vielä maalasi kuun omalla verellään, oli viimeinen pysäkki kohti pimeyttä
21
Youtubessa biisiä kuvaillaan yhtäällä kauniiksi mestariteokseksi ja toisaalla aivan liian moderniksi, popmaiseksi, pehmeäksi ja sieluttomaksi. Hänen mielestään se riittää. Meillekin tulee paljon huonoa palautetta, että onpa paskaa musaa, jossa ei ole mitään kosketuspintaa. Tuottaja ei varsinaisesti koskenut sävellyksiin, mutta silti levystä tuli erilainen kuin edellisistä. – Pelkkä Lancasterin kaltaisen tyypin läsnäolo tuntui tärkeältä. Niin kävi, koska me ei tehty sitä perinteiseen malliin. – Osa jengistä on ymmärtänyt väärin ja luulee, että Mikon [Kotamäki] ääntä olisi muokattu koneella. Vaikka helposti lähestyttävä Innocence Was Long Forgotten ei määritä koko Shiningin soundia, Raivio tuntuu ymmärtävän sen aiheuttaman hämmennyksen. Sekava menneisyys Matti Riekin Swallow the Sun -kirja kertoo, että Juha Raivion kohtaamat tragediat eivät ole olleet yhtyeen ainoa ongelma. Ensimmäisenä singlenä julkaistun Innocence Was Long Forgottenin nettikommenteissa näkyy sekä ihailua että pettymystä. Ravistelua. Voin mä muovistakin kamaa kuunnella, mutta arvostan eniten aitoutta. Hän haluaa kommentoida palautetta vain siltä osin, missä on hänen mukaansa kuultu olemattomia. Eli kyseessä ei ole mikään studiolaite vaan Depeche Mode -tyyppinen idea, jonka kaltaisia Jaani teki jo kahdelle edelliselle levylle. Freesiä kulmaa. Swallow the Sunin säveltäjä sanoo, ettei kyse ollut vain siitä, mitä tehtiin tai jätettiin tekemättä. 22. – Olin ensin metsäurpona ihmeissäni, että mitä se Lancaster oikein tekee. Tuskin, sanoo Raivio. Muutoksilla on tapana herättää mielipiteitä ja mielipiteillä on tapana jakautua. Raivio myöntää, että napinaa on kuulunut jonkin verran. Onneksi se ei tunnu missään. Turpaanvetoa. Saattaisi olla parempi olla ihminen, jossa Swallow the Sun ei resonoi lainkaan. brittiäijän lauluraitoja, että välillä siitä tulee mieleen Queen. – Sen jälkeen on ihan sama, mitä siitä sanotaan arvosteluissa, netissä tai muuten. Lancaster siellä laulelee oktaavia ylempää. Hän sanoo, ettei kaikki uusi ollut hänellekään aluksi helppoa nieltävää. Hän on uskomattoman hieno laulaja ja muusikko. – Mulle on aivan sama, mitä ja miten tehdään, kunhan se tulee sydämestä. Oli musa mitä trance-elektroa tahansa, kuulen hyvinkin nopeasti, onko se vilpittömästi tehtyä. Raivio sanoo, että kun levyn on tehnyt rehellisesti ja antanut sille kaikkensa, se on tekijälleen täydellinen. Onko tämä puhe pelkkää herkän taiteilijan itsesuojelua. Takavuosina bändin jäsenten päihteidenkäyttö oli niin totista touhua, että lopulta kitaristi vihelsi sen pelin poikki. Kun Raiviolta kysytään, tärkeintä ei ole tuotteen muoto vaan alkuperä ja tekemisen motiivi. Ei ole. Mulla on paljon muusikkotuttuja, jotka murtuvat täysin huonosta arvostelusta. Itse aina selvin päin pysytellyt Raivio ilmoitti bändikavereilleen, että ellei meininki muutu, on poistuttava kokoonpanosta. Sellaisissa tilanteissa mä vain ihmettelen, että jos kerran teit musiikkisi aidosti ja sydämestä, miten jonkun mielipide voi vaikuttaa sinuun noin. – Minusta tuntuu pahalta ajatella, että jonain päivänä joku, joka ei ole tykännyt meidän musiikista, tuleekin ymmärtämään sitä. Ei kuitenkaan mennyt kauan, kun tajusin, että sehän tekee juuri sitä mitä pitääkin. Kun musa on tällaista, se ei ole hänelle mikään ilon päivä. Se vaikutti itsessään koko prosessiin ja musiikkiin
En edes ymmärtänyt, että bändissä voi olla näin mukavaa ja helppoa olla. – En ole miettinyt koko asiaa, mutta jos tätä bändiä yhtään tunnen, jätkät vastaisivat tällaiseen ehdotukseen, että muuten jees, mutta vaatisi hirveästi treenaamista eikä ole rahaa. – Olisihan se helpompaa managementille ja muille, jos voisi vaikka jo tässä kohtaa alkaa suunnittelemaan seuraavan levyn julkaisua. Swallow the Sunin tulevaisuus siis riippuu miehestä, joka ei tiedä huomisesta mitään. Shining ilmestyy lokakuussa, ja joulukuussa bändi kiertää Suomea Ensiferumin kanssa. En ole ihminen, joka panee aamulla kahvin porisemaan ja ryhtyy säveltämään. Olisihan se kieltämättä ollut hyvä osata puhua asioista muutenkin kuin vittuilun kautta. – En ole ikinä miettinyt asioita eteenpäin. Haluaisin oman pienen saaren. Mutta niin kauan kuin on unelmia on elämää – onko Juha Raiviolla haaveita. Hämärä tulevaisuus Juha Raivio perusti Swallow the Sunin vuonna 2000. Se, näkeekö Juha Raivio itsensä viettämässä Swallow the Sunin 30-vuotisjuhlaa, on hänestä täysin absurdi kysymys. Enkä tiedä, tuleeko meiltä koskaan enempää uutta musaa. Mutta tää on hyvä näin. Ei me vieläkään hirveästi selosteta, mutta nykyisin me onneksi ymmärretään toisiamme muutenkin. Se on johtanut vuosien varrella moniin väärinymmärryksiin ja konflikteihin. – Onhan se varmaan vittumaista, kun yksi ilmoittaa, että se on tulos tai ulos, eli joko muutat elämäntyyliäsi tai lähdet bändistä. Vuosipäivien vietolle ei välttämättä jää aikaakaan, sillä Swallow the Sun julkaisee uutta musiikkia suhteellisen usein ja keikkailee sen tiimoilta aina huolella. Mutta kun se musa pitää pystyä allekirjoittamaan. – Kirja avasi silmiäni tosi paljon tuon suhteen. – Ensimmäisen bändin sisäisen kommentin uudesta levystä sain, kun luin netistä Infernon uutisen. Tai vaikka Ghosts of Loss -albuminsa kaksikymppisiä. – Oma elämäntilanteeni oli silloin niin vaikea, etten enää jaksanut sitä. – Asiat bändin sisällä ovat tosi hyvin. Haluan, että se tulee yhtäkkiä ja ryöppynä. Se oli siis eka palaute uudesta musiikista muulta bändiltä mulle, ja se tuli median kautta. Tilanne muuttui täysin, kun bändi ei enää ollut aivan sekaisin. Ensinnäkään kissat ja hevoset eivät pääsisi karkaamaan sieltä. Uudet biisit eivät revi hänen sieluaan niin kuin vanhempi materiaali. En halua puskea musiikkia yhtään. Minä vain olin sekaisin muista syistä kuin viinasta tai huumeista, outo tyyppi kun olen. Aika näyttää. Keskisuomalaisten jurottajien vahvuuksiin ei kuulu avautuminen, tunnepuhe tai kokemusten havainnollistaminen. En ole ihminen, joka panee aamulla kahvin porisemaan ja ryhtyy säveltämään.” 23. Swallow the Sunia ovat vaivanneet myös kommunikaatio-ongelmat. Mutta ehkä me voitaisiin juhlia niin, että Swallow the Sun -kirja tulisi ensi vuonna ulos englanniksi. Siitä huolimatta, tai juuri sen tähden, Raivio sanoo, että tuskinpa juhlitaan kumpaakaan. Raivio sanoo, että hänen haluttomuutensa tehdä ja toteuttaa suunnitelmia vaikeuttaa tiettyjä asioita. Raiviolla ei siis ole minkäänlaista käsitystä siitä, mitä hänelle ja Swallow the Sunille tulee tapahtumaan sitten, kun yhtyeen yhdeksäs pitkäsoitto Shining lakkaa hohtamasta. – On mulla yksi, mutta se on mahdoton toteuttaa tällä musatyylillä ja näillä tuloilla. Samaan aikaan meno rupesi olemaan niin rankkaa, että pian olisi tullut ruumiita. Olemme siis lukuisien todennäköisyyksien vastaisesti tilanteessa, jossa Swallow the Sun voisi viettää ensi vuonna 25-vuotisjuhlaansa. Eihän me mikään italialainen bändi olla. Laulajamme Mikko sanoi siinä, että Shining on meidän paras levy. Joku tosiaan lähtikin siitä syystä. Aleah kysyi, että eikö meissä olekaan kyse musiikista, ja sanoi, että jos yhtään välitän bändikavereistani ja musiikistani, teen asialle jotakin. Nostalgia-aktiksi alkaminen ei siis ole ajankohtaista vielä, jos koskaan. Huh huh. Helmikuussa alkaa kuukauden mittainen muutaman yhtyeen pakettikiertue Amerikassa, ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, bussissa istuminen ei jää siihen. Se tie olisi ennen pitkää vienyt jonkun meistä sinne, minne Alexi Laiho meni. Toiseksi saarelta näkisi jo hyvissä ajoin, jos joku olisi lähestymässä veneellä. Ja lasken tähän myös itseni. Aleah avasi silmäni sille asialle. The Morning Never Came -ensialbumilla soittaneesta kokoonpanosta bändissä ovat vielä mukana Raivion lisäksi laulaja Mikko Kotamäki ja basisti Matti Honkonen. Yllättävintä oli se, että yhtyeestä myös erottiin tästä syystä. Raivion kasvoille nousee hymy, kun hän tajuaa jotakin aiheeseen liittyvää. Sitten voisin ampua haulikolla ilmaan varoituslaukauksen ja huutaa, että ”teehän u-käännös!” Se olisi minun oma pikku paratiisini. Jos multa kysytään, etukäteen suunnitteleminen olisi ensimmäinen askel kohti huonon levyn tekemistä. Rumpali Juuso Raatikainen on ollut Swallow the Sunissa nyt kymmenen vuotta, kitaristi Juho Räihä vuodesta 2018. Enkä tiedä, tuleeko meiltä koskaan enempää uutta musaa. Me ollaan hyviä ystäviä, kuin perhe. Olin lukiessani ihan, että ai jaa, ookoo, noinko se menikin. Sellainen nostalgiatrippailu saattaisi hyvinkin miellyttää sitä osaa yleisöstä, jonka mielestä ennen oli paremmin ja kaikki mukavampaa. Hän sanoo tehneensä sen sekä itsensä että bändin muiden jäsenten tähden. Onhan se 25 vuotta kuitenkin aika pitkä aika. Raivion mielestä myöhemmin tultiin pisteeseen, jossa vaihtoehtoja ei enää ollut. Raivio, joka ei kyennyt vaikeimpina aikoina osallistumaan yhtyeensä kiertueille, odottaa tulevia rundeja rauhallisissa tunnelmissa. – Se meininki tuotti aikoinaan parhaita muistoja ja makeimmat naurut, mutta itku pitkästä ilosta. Raha-asiatkin olisivat paremmin, jos ottaisin tämän vähän iisimmin. – Keikoilla tulee olemaan helpompaa kuin pitkään aikaan. Minusta se oli käsittämätöntä, koska vaihtoehtona oli kiertää maailmaa ja soittaa rakastamaansa musiikkia. Ainahan se on sitä, että tekee levyä kaksi vuotta ja nousee sitten lavoille puukottamaan itseään, mutta tällä kertaa se tulee olemaan hitusen iisimpää. En juomattomana ihmisenä pysty käsittämään, miten lupa ryypätä itsensä hengiltä voi painaa mitään sen rinnalla. ”En ole ikinä miettinyt asioita eteenpäin. Hän oli kerran mukana meidän keikoilla ja ihmetteli järkyttyneenä, että miten tuollainen eläminen on edes mahdollista. Yleensä siihen on mennyt vuosi tai puolitoista
Nyt sitä normaalia sykliä ei ollut. Kun otin nykyaikaisen äänityshomman haltuun, se aukaisi ihan uuden maailman. – Itsestään selvin syy on tietysti koronakaaos. Valtaosa albumista äänitettiin vuoden 2023 lopussa. Joskus se ei vaan riitä, joten oli pakko ottaa päivätyö, Sami huokaa. Jos ei ole tosi hyvissä ajoin liikkeellä, ne perjantait ja lauantait isoissa kaupungeissa ovat jo menneet. Mahi kertoo, että poikkeusajoista syntyi sentään yksi hyvä asia. Ensiferumin yhdeksäs albumi otti aikansa ja oli kovan työn takana, mutta odotus kannatti. – Kaikki kulut ovat nousseet. Päällimmäisenä puheenaiheenamme on tämän lehden julkaisupäivänä ilmestyvä Winter Storm, jonka tekeminen vei poikkeuksellisen pitkään. Niiden jälkeen pystymme ehkä jakamaan jotain maitorahoja bändille. Nyt Mahi teki ison osan tuosta prosessista jo himassa käyttäen aikaa eri harmonioiden ja sointukääntöjen testaamiseen. – Meidän kokoluokan bändejä on paljon. Fantasiamaailmaan sukeltava Winter Storm on bändin kunnianhimoisin teos, joka yhdistelee vanhoja elementtejä uusiin. B asisti Sami Hinkka ja kitaristi Markus ”Mahi” Toivonen istuvat tuoppien äärellä Helsingin Kalliossa syyskuisena iltapäivänä. Meilläkin on firma ja treeniksen vuokra sun muita laskuja maksettavana. Julkaisimme levyn, joka oli listasijoituksiltaan meidän menestyksekkäin, mutta keikkakalenteri tyhjeni silmien edessä, Sami kertoo. – Loppuvuoden kiertue olisi ollut mahdoton yhtälö, koska Eurooppa on niin täynnä TEKSTI ELLI MUURIKAINEN KUVA SVETLANA GONCHAROVA 24. – Oli vaikeaa saada yhtäkkiä päälle se moodi, että aletaan tehdä uutta levyä. – Niistä rukataan jokainen nuotti, jokainen osa. Homma olisi mennyt siihen, että keikkaillaan viikonloput jossain heinäladoissa Saksan periferiassa. En muista, että ekan levyn jälkeen olisi ollut näin hauskaa tehdä biisejä. Biisien saaminen kasaan vaati vuosien pään hakkaamista seinään. Albumin ja sen edeltäjän Thalassicin välissä on reilut neljä vuotta, mikä on pisin julkaisuväli Ensiferumin historiassa. – Otin demojen tekemisen haltuun eli siirryin ATK:hon! Aina ennen olen tehnyt biisit old school -menetelmillä, siis ideat kynällä paperille ja puhelimen sanelimeen. Ei tarvinnut testailla eri vaihtoehtoja treeniksellä, kun Mahi oli jo löytänyt ne parhaat jutut, Sami kertoo. Rundaavan bändin cycle of life on se, että jokaisen levyn jälkeen on pari kolme vuotta tehokasta keikkailua. Ensiferumin jäsenillä on paljon muitakin yhtyeitä, jotka ovat vain lisääntyneet viime vuosina. Siinä samalla kokee ja elää asioita, mikä vaikuttaa aina seuraavalle levylle tuleviin biiseihin. Ensiferumin tapa säveltää on sen tyyppinen, että ideat tuodaan treenikselle ja niitä aletaan kehitellä yhdessä. Alun perin levyn oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä, mutta julkaisuajankohta siirtyi ”rundaamispoliittisista syistä”. Miksi näin. Muilla bändivelvoitteilla ei ollut vaikutusta levytysprosessin kestoon, mutta muilla töillä kylläkin
Mahi kertoo Pekan itsensäkin toivoneen, ettei tarvitsisi aina vain kiekua. – Ei ehkä ole kivaa pidemmän päälle, jos on monipuolinen muusikko, joka ängetään pieneen karsinaan. Ei menty sieltä mistä aita on matalin, siis missä ääni on korkein. Siinä tuli vauhtisokeutta ja homma lähti jopa vähän lapasesta, kun kaveri osaa vetää niin samperin hyvin, Sami kertoo. – Pekka ei ole kuitenkaan mikään one trick pony. Siinä vaiheessa ei lähdetty enää hirveästi testailemaan laulutyylejä tai muuttamaan sävellajeja. Nyt hän oli enemmän mukana sävellysja sovitusvaiheessa, joten päätimme kokeilla erilaisia juttuja. Päätös tehtiin hyvässä yhteisymmärryksessä, sillä kaikki tietävät realiteetit ja haluavat samaa tulosta, eli että levy saa mahdollisimman paljon huomiota. Luomisen into ja haaste voi hävitä, Sami miettii. Suuri osa viime levyn power-henkisyydestä tuli albumilla debytoineen kosketinsoittaja-solisti Pekka Montinin laulusta, joka soi enimmäkseen kovaa ja korkealta. rundeja. Hän osaa laulaa monella eri tyylillä ja on tosi analyyttinen laulaja. Momentum on jo mennyt, jos levy julkaistaan kesällä, ja rundaamaan pääsee vasta seuraavan vuoden alussa. Se on säveltäjälle siisti juttu, kun 25. – Thalassic oli jo lähes sävelletty, kun Pekka tuli bändiin. Mutta Pekka toi bändiin ihan selkeän puhtaiden laulujen option. – Me ollaan mölisty Mahin kanssa puhtaita, ja kuoroja me kyllä osataan tehdä. Uusia juttuja Winter Storm on selkeä paluu perinteisempään Ensiferumiin powermetallisemman Thalassicin jälkeen
Sellaisen tekemistä on suunniteltu vuosikausia. Tällä hetkellä on niin kiire, että hyvä kun ehdin paskalla käydä! – Missään vaiheessa ei ollut tarkoitus, että kirjan ja Ensiferumin universumit törmäisivät. Ehkä se on myös tämän alan illuusio, että pysyy muka nuorena, kun tekee sitä samaa kuin 15-vuotiaana – eli soittaa kavereiden kanssa ja juo kaljaa! ”Teimme juuri kunnianhimoisimman levymme ikinä. Siinä ei kikkailla sillä puolella, vaikka biisissä on muuten hienot orkestraatiot ja kitarassa mahtavat melodiat ja harmoniat. Juhlajulkaisuna voisi toimia vaikkapa bändihistoriikki. Nyt kävi kuitenkin niin, että pieniä osia ja henkilökuvauksia päätyi levylle. Väitän, että se on hienoin melodia, jonka Mahi on ikinä säveltänyt. Toisaalta meillä ei ole Paranoidia tai The Final Countdownia, joka on pakko vetää. Lopulta homma alkoi sujua, kun luovuttiin ajatuksesta, että Winter Stormista tulisi perinteinen metallilevy. – Koko levyssä on enemmän järkeä, jos videot katsoo putkeen. Alan kirjoittaa sitä kunnolla sitten joskus, kun elämässä on rauhallisempaa. Meillä on hirveä draivi ja seuraavan levyn raakileita jo työstössä. Netti on täynnä videoklippejä ja historiat löytyy Wikipediasta. Bändissä on monta laulajaa ja monta erilaista laulutyyliä. Albumi päättyy Victorious-biisiin, mutta se ei ole missään nimessä kirjan lopputaistelu, vaan ainoastaan yksi kaikista rähinöistä. – Mahilla oli suuruudenhullu idea, että tehdään vain yksi iso biisi. – Koko levy on täynnä lauluharmonioita, ja tuo on ainoa biisi, jossa on vain yksi lauluraita. – Doomia ja pulihumppaa, Mahi toteaa. – Uskallan väittää, että odotettavissa on kaksi hemmetin kovaa keikkaa, Sami lupailee. Suunnitelmat elää, mutta eihän tuota voi ohittaa. – Mahilla on alkuvuosilta hirveästi videomatskua – esimerkiksi ihan eka keikka, kun jätkät on finninaamaisia teinejä. Teimme jopa version, jossa Pete [Petri Lindroos] huusi sen. – Meillä on se ajatus, että jokaiselta levyltä olisi aina biisi setissä. Ensiferumin sanoituksista päävastuussa oleva Sami kertoo, että lyriikoiden tekeminen oli melkoinen savotta. Kaikella rakkaudella se on ihan liian hieno, Sami hehkuttaa. Ensiferumin perustamisesta tulee ensi vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Lentäviä hevosia Winter Stormin sanoitukset pohjautuvat Sami Hinkan kirjoittamaan, toistaiseksi julkaisemattomaan fantasiakirjaan. Suunnitelmia on vuoteen 2026, jopa 2027 asti. Sen takia siihen istuu, että kaikki tekstit ovat yhdestä fantasiamaailmasta, yksi pätkä isosta tarinasta. Eikä kaikkea tarvitse laittaa yhdelle levylle. Muistan, millainen UKKO oma isäni oli jo viisikymppisenä, ei saatana. Jopa niin täynnä, että mietitään, pitäisikö jotain jättää seuraavalle. Tammi-helmikuussa luvassa on Paganfest-kiertue Euroopassa yhdessä Alestormin, Týrin, Heidevolkin ja Elvenkingin kanssa. Ei tässä ruveta painamaan jarrua ja aleta nostalgia-aktiksi!” 26. Olemme ehkä vähän heittäneet hänelle ideoita, että me ei olla mikään Rammstein, mutta pystyisitkö sä tämmöiseen. – Ensi vuosi on jo aika täynnä. Takaraivossa oli tällainen viba, kun biisejä työstettiin, joten levystä tuli tosi yhtenäinen ja biisit on kuin yhdestä puusta vuoltu. Testailimme kaikenlaista, kunnes joku sanoi ääneen, että tähän tarvitaan naislaulua. Siitä tehtiin kunnon tangomarkkinaversio, jossa Pekka veti sellaisella syvällä miesäänellä. Itsekin osaan soittaa funkia, mutta ei Enskalle tule släppisooloja. Itsestään selvien vaihtoehtojen puntaroinnin jälkeen laulajaksi valikoitui Madeleine Liljestam ruotsalaisesta Eleinestä, jonka kanssa Ensiferum keikkaili viime vuonna. Kumpikin bändi soittaa täysimittaiset keikat, mutta soittojärjestystä ei ole vielä päätetty. Mutta eihän suomalaisena voi mennä heti puhumaan! Kyllä siinä pitää murjottaa pari viikkoa, hyvä jos nyökätään aamupalalla. – Esimerkiksi balladi Scars in My Heart vaati enemmän testailua. Jonkun ekan raakademon kuultuani mietin, että onko se oikeasti sun tekemä. Meillä on hirveä draivi ja seuraavan levyn raakileita jo työstössä. – Olen miettinyt sitä varmaan kymmenen vuotta ja kirjoittanut jotain pikkupätkiä silloin tällöin. Lopulta taisimme mennä juttelemaan muutaman viinilasin jälkeen. Ekalla videolla laitoit jo hevoset lentämään, kyllä sä pystyt tämänkin tekemään! Doomia ja pulihumppaa Winter Stormin levynjulkaisukiertue alkaa kotimaasta joulukuussa, jolloin Ensiferum keikkailee yhdessä niin ikään uuden levyn julkaisseen Swallow the Sunin kanssa. Se menee tosi hankalaksi, jos ei ole vähintään tunnin settiä. Katsotaan, uutta levyähän tässä lähdetään promoamaan. Olisi kiva ottaa vanhat jäsenet haastatteluun ja tehdä isompikin historiikki… Mutta lähteekö levy-yhtiö tuommoiseen ja antaako se ihmisille tänä aikana mitään. on taas yksi työkalu lisää ja voi sanoa, että kokeilepa vetää tällä tyylillä – ja hän pystyy sen vetämään. – Marcin on äärettömän kunnianhimoinen kaveri. Videot ovat puolalaisen Marcin Halerzin käsialaa. Sami huomauttaa, että koronan vaikutuksesta kymmenen prosenttia bändin tähänastisesta urasta katosi muutamaan hassuun striimikeikkaan. Sitten aletaan tehdä ehkä seuraavaa levyä. Mahdollisimman yksinäinen ja kaihoisa, tosi maanläheinen ja raaka. Ei tässä ruveta painamaan jarrua ja aleta nostalgia-aktiksi! – Onhan tuo 30 vuotta ihan käsittämätön aika. Merkkipaalua on tarkoitus juhlistaa tavalla tai toisella. – Se on mielettömän siisti, jopa popahtava biisi. Kaksikko pohtii, että aika kuluu ihan huomaamatta hurjaa vauhtia. Mitä keikoilta voidaan odottaa. Mä olen nyt 46 eli lähempänä viittäkuin neljääkymppiä. Useimmiten on selkeää, millaista laulua mihinkin biisiin laitetaan, mutta välillä ideoita käännellään ja väännellään. Biiseistä tullaan julkaisemaan viisi musiikkivideoita, joista neljä muodostaa peräkkäin katsottuna ikään kuin lyhytelokuvan. Itsellä on kuitenkin ihan eri meininki ja mentaliteetti. – Totesimme jo rundin alkumetreillä, että hitsit, tuo laulaa hyvin. Kolmenkympin kriisi. – Teimme juuri kunnianhimoisimman levymme ikinä. Ne avaavat asioita, jos tekstejä ei jaksa lukea ja miettiä sen kummemmin, Sami kertoo. Uusia biisejä olisi kiva vetää enemmänkin, mutta suuri osa Winter Stormin kappaleista on pitkiä, joten jo muutama ralli vie ison osan setistä. Pekan skaala on mieletön! Hänellä on yhä repertoaaria, jota emme ole käyttäneet. Seuraava juhla on 40 vuotta, ja silloin voi tukka olla jo vähän harvempi, Sami nauraa. – Jos Iron Maiden pyytääkin meitä rundille, sitten voidaan ehkä pistää asioita uudestaan mietintämyssyyn
TEKSTI TIMO ISOAHO KUVA JULIAN WEIGAND 28. Uusi studioalbumi Absolute Elsewhere matkaa taas kerran jonnekin toisaalle. Blood Incantationin peruskivenä on vanhan koulukunnan death metal, mutta sen päälle avarakatseinen denveriläisnelikko latoo erikoistiilen jos toisenkin
– ”Nämä muusikot ovat ottaneet kohtalon omiin käsiinsä ja päästäneet irti kaikista menneisyyden kahleista. Oli aikoja, jolloin emme pitäneet lainkaan taukoa vaan soitimme seitsemänä päivänä viikossa. A urinko paahtaa vuoden 2023 Tuska-festivaalin backstage-aluetta, ja omilla psykedeelisillä linnunradoillaan liihotteleva death metal -yhtye Blood Incantation on juuri päättänyt settinsä hurmioituneen yleisön edessä. Levy on pohjattoman kiehtova ja sen asenteessa on jotain täysin omaleimaista, Riedl kuvailee. Työskentely oli intensiivistä, keräännyimme treenikämpälle hyvissä ajoin aamupäivällä ja lopetimme usein vasta myöhään illalla. Jatkamme nimittäin Helsingistä suoraan Berliiniin, missä uppoudumme neljäksi viikoksi maineikkaan Hansa-studion uumeniin. – Jossain vaiheessa tajusimme, että Absolute Elsewhere olisi täydellinen otsikko uudelle albumillemme, sillä me todellakin haluamme viedä kuulijan jonnekin muualle. Tuskin olemme ehtineet tervehtiä, kun hän alkaa kehua Suomea suurin sanankääntein. Olen löytänyt hemmetin hienoja levykauppoja ja mahtavia vegaaniravintoloita. – On äärimmäisen hienoa, että Absolute Elsewhere on viimein ulkona. Minä en kykene sellaiseen, mutta onneksi Antti Boman riensi avuksemme! Riedl katsahtaa ympärilleen mietteliäänä. Rajoja rikkovaa progen kyllästämää ysärihenkistä avaruudellista death metalia! Kymmenen vuoden takaa Hypätään syksyyn 2024. Se ei kuitenkaan ole yhtyeen itsensä keksimä sanapari, sillä Absolute Elsewhere on 1970-luvulla toimintansa aloittanut progeyhtye, jonka In Search of Ancient Gods -albumi (1976) on toiminut yhtenä Blood Incantationin suurista innoittajista. Emme tehneet kiertueita vaan keskityimme täydellisesti uusiin biiseihin. Pienen hetken jälkeen hän jatkaa. Kun pidimme tällaista tahtia yllä noin puoli vuotta, materiaali alkoi olla valmista nauhoitettavaksi. – In Search of Ancient Gods on antanut meille paljon inspiraatiota, sillä se on dynaamisesti rönsyilevä ja ideoita pursuileva kokonaisuus. Jos olet sattunut kuulemaan toista bändiäni Spectral Voicea, olet varmasti havainnut, miten helvetisti rakastan suomalaista raskasta musiikkia! Sen kuulee myös Blood Incantationin materiaalista… – Kieltämättä. Nyt kun Berliinin-sessioiden taikasienet ovat korjattavissa kaikkien itseään kunnioittavien levykauppojen hyllyiltä, on turvallista todeta, että Blood Incantation kykenee tarjoamaan vielä odotuksiakin kovempaa tavaraa. – Vaikka kirjoitustyö kesti pitkään, pistimme levyn materiaalin lopullisen järjestykseen aikavälillä marraskuu 2022 – huhtikuu 2023. Millaista materiaalia on luvassa. – Kun perustimme bändin vuonna 2011, ajatuksenamme oli luoda ”kosmista musiikkia kosmisille ihmisille”. Nimeä ei tarvinnut pohtia sen kummemmin. Nauhoitamme siellä uuden studioalbumin. Olet ehkä kuullut Inner Paths [to Outer Space] -instrumentaalimme, jonka kätköistä löytyy eräs hyvin väkevä äännähdys. Esimerkiksi saunominen on mahtavaa. Olemme myös ilokseni ystävystyneet monien kovien suomalaisbändien kuten Swallowedin, Kryptsin ja Devouring Starin kanssa. – Tämä reissu on muutenkin ihan uskomaton. Millaisissa sfääreissä uudet sanoitukset liikuskelevat. – Demilichin herrat ovat tulleet sittemmin tutuiksi, sillä olemme soittaneet kimppakeikkoja ja tehneet muutakin yhteistyötä. Tykkään myös vaihtelevasta ilmastosta, yleisestä rauhallisuudesta ja... Riedl myöntää, että tehtävä on ollut haastava. Noin 45-minuuttinen albumi koostuu kahdesta pitkästä biisistä. Puolisen tuntia myöhemmin Paul Riedl istuskelee bändin käyttöön varatun pukuhuoneen ulkopuolella. Oma iso ajatukseni on, että Absolute Elsewheren sanoitukset sysäävät kuulijan matkalle kohti omaa sisintä, mutta samalla laajemman tietoisuuden portit avautuvat ja oma paikka universumissa alkaa tulla selvemmäksi. – Tällä kerralla tulimme Helsinkiin jo muutama päivä ennen Tuskan-keikkaa, ja minusta tuntuu, että pidän Suomesta yhä vain enemmän. Riedlin toissa kesänä lausumat sanat jäivät kummittelemaan mieleen, ja odotukset uuden Blood Incantation -levyn suhteen ehtivät nousta pilviin. Olemme viimeinkin päässeet bändinä sille tasolle, että kykenemme säveltämään ja soittamaan musiikkia, jota olemme kuulleet kollektiivisen mielemme sopukoissa vuosien ajan. Röyhkeää ja omaleimaista Absolute Elsewhere on kiitettävän osuva otsikko Blood Incantationin uudelle levylle. – Nyt valmistelin etukäteen suuren tarinan, jonka nimeksi tuli The Message. – Kirjoitin tekstejä hieman eri tavalla kuin aiemmin. Myöhemmin olen tajunnut, että tutkin vanhoissa sanoituksissani esimerkiksi tietoisuuden eri tasoja. jopa ihmisistä. Jouduimme lopulta istuskelemaan valmiin levyn päällä yli vuoden, mikä tuntui todella pitkältä ajalta, Riedl puuskahtaa. Halusimme tehdä omalaatuista, intensiivistä ja dynaamista death metalia, jossa kuuluisi vaikutteita speed-, thrash-, doomja black metalista vahvoilla ambient-, progeja krautrock-vaikutteilla kuorrutettuna. Minusta on päivänselvää, että Absolute Elsewhere tullaan myöhemmin näkemään Blood Incantationin uraa määrittävänä merkkipaaluna. Nyt he ovat täydellisen vapaita!” 29. – Jotkin riffit ovat peräisin kymmenen vuoden takaa, kun taas uusimmat ideat hahmottuivat vasta vähän ennen nauhoituksia. – No... Siinä oli tarpeeksi tekstiä koko levyä varten, mutta myös The Stargaten lyriikat olivat jo olemassa ja päätimme kertoa kaksi tarinaa. Kun tutustuin aikoinaan Nespithepitkäsoittoon, se räjäytti pääni hyvinkin tehokkaasti. Milloin The Stargaten ja The Messagen valmisteleminen alkoi. Takavuosina improvisoin lyriikoita valmiiden sävellysten päälle, ja scifi-vaikutteiset lopputulokset olivat paikoin hyvinkin mystisiä ja esoteerisia. Morris on väsännyt aiemmille levyille erityisesti akustisia kitaraosuuksia ja hienoja sooloja, mutta nyt hän oli vahvemmin mukana kokonaisuuden valmistelemisessa. Pääosa materiaalista syntyi 2020-luvulla, ja Isaac – joka soittaa myös kitaraa – taisi aloittaa The Stargaten säveltämisen nimenomaan 2020. – Olemme soittaneet täällä muutaman kerran, ja pidän Suomessa melkein kaikesta. Ja jos kuuntelet Astral Spells -demoamme [2014], saatat hyvinkin löytää joitain yhtymäkohtia Demilichin Regurgitation of Blood -nauhaan, Riedl paljastaa. Jos alienit kuulisivat Absolute Elsewheren, mitä olennot mahtaisivat ajatella levyn tekijöistä. The Message taas oli enemmän minun vastuullani, ja aloitin sen kirjoittamisen 2022. – Vaikka olen erittäin tyytyväinen edellisiin levyihimme, Absolute Elsewhere on ensimmäinen julkaisumme, josta en muuttaisi yhtään mitään. Esimerkiksi Demilich on eräs kaikkien aikojen parhaista bändeistä. Esiintyminen on tehnyt vahvan vaikutuksen myös Michael Amottiin ja Daniel Erlandssoniin, ja myöhemmin illalla esiintyvä Arch Enemy -kaksikko käy paiskaamassa yläfemmat kitaristi-laulaja Paul Riedlin, kitaristi Morris Kolontyrskyn, basisti Jeff Barrettin ja rumpali Isaac Faulkin kanssa. Materiaali oli osaltamme purkissa jo elokuun alussa 2023, ja ymmärsimme tehneemme hyvin merkittävän levyn – ainakin omalla mittapuullamme
Jens sanoo säveltäneensä veljensä kanssa varmasti satoja tai jopa tuhansia kappaleita, eikä kaksikko ole ikinä määrittänyt musiikkiaan mitenkään. Seuraavaksi kuulijat alkoivat arvailla, mistä bändi on oikein tullut. Iotunn on muinaisnorjaa ja tarkoittaa jättiläistä. Mitään ei tarvitse kaunistella, ja kun höyryt on päästetty, homma jatkuu eteenpäin emmekä taatusti jätä mitään hampaankoloon. Uskon, että se on Iotunnin voimavara. Vielä siitäkin oli otettava monta askelta, ennen kuin tohdimme antaa musiikkimme olla niin laaja-alaista kuin se nyt on. Me ikään kuin teimme haparoivat varhaiset levymme ilman, että kukaan kuuli niitä. Emme hötkyilleet vaan annoimme musiikin kypsyä rauhassa. Siksi Iotunn esittää nyt vaikeasti kuvailtavaa musiikkihybridiä. K un Iotunn julkaisi Access All Worlds -debyyttinsä vuonna 2021, moni levyn kuullut ihmetteli ensin bändin suurellisen eeppistä progemetallisoundia. Debyyttimme oli tavallaan vähintään neljäs levymme. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA NIKOLAJ BRANSHOLM 30. – Parasta on, että voimme väitellä asioista niin suoraan kuin mahdollista. – Kun teimme kappaleen Frost ensimmäiselle ep-levyllemme The Wizard Fallsille [2016], aloimme saada juonesta kiinni. Sana kuvaa mitä osuvimmin tanskalais-färsaarelaisen yhtyeen monikerroksista progemetallia, joka syntyy pitkälti veljesyhteistyönä. – Tavallaan Iotunn sai alkunsa jo vuonna 2009, kun veljeni halusi perustaa jonkinlaisen space rock -bändin, mutta kesti aikansa, ennen kuin liityin mukaan ja Iotunn sai muotonsa, Jens Gräs naureskelee kotoaan Tanskasta käsin. – Minä, Jesper ja Bjørn [Wind Andersen, rummut] olemme soittaneet vuosikymmeniä yhdessä julkaisematta levyjä. Veljeys kuin tuottaja Sisaruus voi olla parasta mutta hankalimmillaan pahinta elämässä. Jens käyttää sanaparia ”valtava siunaus”, kun hän kertoo, miten hänen ja veljensä suhde on vaikuttanut Iotunniin. Iotunnin sydämen muodostavat Gräsin kitaristiveljekset Jens ja Jesper, jotka eivät totta vie ole pitäneet kiirettä musiikkinsa julkaisemisen suhteen: kun debyytti ilmestyi, veljekset olivat lähemmäs nelikymppisiä
Tämän bändin jokaisen kappaleen jokaisella kerroksella on kuitenkin merkityksensä. The Anguished Ethereal taas vaati akustisuutta, sähkökitaraa ja monta kerrosta laulua, ennen kuin se kertoi tarinamme juuri oikein. Ja entäpä Jón [Aldará, suomalaisille tuttu lähinnä Barren Earthin solistina]. – Iotunnin kannalta on tärkeää, että ymmärrämme, miten päämme toimivat musiikin suhteen. – Kun nämä kappaleet kasvoivat ja kasvoivat, aloin toppuutella itseäni, vähän kuin pidätellä säveltämistäni. taas hän oli oikeassa. – Suurimpienkin soundtrack-sävellysten ytimessä on melodia. Muistan hyvin miltä tuntui, kun tunsin saapuneeni perille, kun kertosäkeen nostatus loksahti vihdoin kohdalleen ja huomasin, että innostuin kymmenkunta vuotta vanhasta sävellyksestä uudelleen. – Jos jaat kappaleen ihan pieniin osiin, voit löytää kaiken ytimestä niin yksinkertaisen melodian, että siitä voisi säveltää vaikka mies ja kitara -tyylisen kappaleen ja se toimisi silti todella hyvin, Jens kertoo. Iotunn sovitti pari vuotta sitten debyyttiinsä pohjaavan akustisen live-medleyn ja kokosi siitä Access All Worlds – an Acoustic Voyage -ep:n (2022). Jesper intti kauan vastaan. Joskus tunnelma vaatii paljon kerroksia, kuten vaikkapa soundtrackeillä sinfoniaorkesterin. Veljesten säveltäessä yhdessä tai erikseen kumpikaan ei keskity siihen, mitä toinen tekee huonosti tai niin sanotusti väärin. – Kinship Elegiac on ollut tekeillä lähes kymmenen vuotta. – Kappaletta hioessamme muutuimme tietenkin ihmisinä ja säveltäjinä, ja koko sen tekeminen oli eräänlainen matka itsessään. ”Suurimpienkin soundtracksävellysten ytimessä on melodia.” 31. Voin kertoa, että ennen tuota pistettä kappaleilla on aika monta erilaista muotoa, Jens toteaa. Suutuin ensin ja meinasin jo hylätä kappaleet. Olemme kuin toistemme tuottajia, jopa silloin, kun emme ole fyysisesti samassa paikassa. Tämä jos mikä on veljeyttä. – Joskus minä teen kaikki kappaleen riffit, joskus asialla on Jesper ja joskus sekoitamme molempien juttuja. Uuden levyn toinen mammuttiraita The Anguished Ethereal alkoi syntyä vastaavasta minimalismista. Sekin voi tietenkin olla ärsyttävää. Sen sijaan korostetaan toisen parhaita puolia. Kaksikko on soittanut kitaraa alakouluikäisestä asti ja kulkenut läpi samankaltaisten musiikkimakumuutosten. Ei suurellista orkesterikohinaa, vaan teema ja melodia. Niihin on Jensin mukaan kuulunut niin tukkahevi-, alternative-, proge-, popkuin äärimetallivaiheita. – Esimerkiksi uuden levyn pitkät kappaleet Kinship Elegiac ja The Anguished Ethereal eivät todellakaan olisi sellaisia kuin ne ovat, jos emme olisi Jesperin kanssa kirittäneet toisiamme. – Bjørn ja Eskil [Rask, basso] muodostavat rytmiryhmän, jota voisi kuunnella vaikka ilman muuta musiikkia heidän ympärillään. Veljesyhteistyötä ylistettyään Jens kiirehtii sanomaan, ettei Iotunn voisi olla olemassa ilman sen kaikkia jäseniä. Emme vain päästä mitään käsistämme, ennen kuin se tuntuu juuri oikealta. Minäkin pystyn miettimään jo säveltäessäni, mitä mieltä Jesper on jostain sovituksesta, ja tiedän heti, mitä hän tulee siitä sanomaan. Elokuvan flow oli kuin suuri musiikkiteos itsessään. Vaikka resepti kuulostaa progemetallin kuuntelijoille tutulta, Iotunnin tekemisissä on jotain ihan omaa, määrittelemätöntä persoonallisuutta. – Jos vain me kaksi tekisimme musiikkia, se olisi varmasti vähintään samalla tavalla suuruudenhullua suoraviivaisuuden ja massiivisuuden yhdistelmää. Se mies voisi tehdä albumin pelkillä ihmisäänillä ja rakastaisin sitä täysillä. Kaikessa hiljaisuudessa kokeilin kuitenkin antaa mennä kuten Jesper oli tsempannut, ja perkele... Kinship Elegiacin introriffi on pysynyt samana, mutta kaikki muu vaihtui muutaman kerran. Kerros kerrokselta Kinship-albumilla kuullaan monenlaista ilmaisua. Mukana on yli kymmenminuuttisia proge-eepoksia, suoraviivaisempia metallisuuksia ja akustisempaa tunnelmointia. – Pidimme elokuvan tunnelmasta, jossa matkattiin sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti paikasta ja mielentilasta ihan toisiin. Koen, että vahvuuteni on melodiantajussa, ja Jens taas ymmärtää paremmin dynamiikan päälle. Kappale sai Jensin mukaan alkunsa siten, että veljekset näkivät The Interstellar -elokuvan [2014], hullaantuivat sen soundtrackiin ja hehkuttivat leffan äänimaailmaa yhteen ääneen aina kohdatessaan. Yhteistä on se, että jos jokin riffi tuntuu yhtä hyvältä tai paremmalta kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, siinä on pakko olla sitä jotakin. En voi oikein vieläkään uskoa, millaista jälkeä hän teki Kinshipillä
”Musiikkiin haetaan voimaa sen kautta, että tuijotetaan tyhjyyteen, josta ei yksinkertaisesti tiedä, mitä sieltä tulee naamalle.” 32
Haluttiin tehdä yhtä aikaa abstrakteja ja kompakteja biisejä. Niinpä me haluttiin yhdistää sitä maisemaa tähän levyyn ja otettiin elementtejä ihan suoraan noise-musasta. – Meillä oli aluksi ajatuksena, että tehdään abstraktimpi ja elektronisempi levy. Keikat oli tosi intensiivisiä, ja livemeiningissä oli paljon noisea. Muuntautuja-albumi on taidetta, jonka synnyttäminen edellyttää poikkeuksellista näkemystä, resursseja ja rohkeutta. Aika iso osa prosessia oli tietysti se, että homma kesti neljä vuotta, ja meillä oli kovat vuodet viime levyn [Mestarin kynsi, 2020] jälkeen, kuten tietysti kaikilla muillakin. Oranssi Pazuzu tutkii tuntematonta ennakkoluulottomasti, syvällisesti ja laadukkaasti. – Kun me päästiin keikoille pitkän koronatauon jälkeen, siinä tuli sellainen turhautumisen purkautumisreaktio. TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT RAINER PAANANEN 33. K aiken taiteen, myös musiikin, tekemistä on helppo erehtyä luulemaan suoraviivaiseksi toiminnaksi. Mehän ollaan aina flirttailtu siihen suuntaan, mutta nyt se tuli kunnolla tapetille. Basisti Ontto korostaa keikkojen merkitystä luomistyölle. Sellaiseksi, jossa jollakulla on visio, jota sitten toteutetaan systemaattisesti. – Osa versoista kuoli tavallaan sukupuuttoon matkan varrella, mutta sitten lähti taas uudet versot kasvamaan. Mutta kun prosessi eteni, levyn evoluutioon kasvoi versoja, joihin me ei oltu varauduttu. Eihän sitä tiedä, vaikka sellainenkin malli voisi olla ihan todellinen ja toimiva, mutta yleinen elämänkokemus saa sen tuntumaan epätodennäköiseltä. Niitä ei ollut meidän alkuperäisessä visiossa, mutta me pystyttiin käyttämään niitä voimavarana. Luova työ on aina jossain määrin ennustamatonta, ja hyvät suunnitelmat lentävät prosessin aikana moneen kertaan roskiin. Ei yllätä, että Oranssin Pazuzun laulaja-kitaristi Jun-His puhuu bändinsä uudesta Muuntautuja-albumista kuin elollisesta olennosta. Usein taideteos, kuten vaikka musiikkialbumi, on kuin se olisi itsenäinen olio, joka haluaa kasvaa juuri tietynlaiseksi
– Meillä oli paljon materiaalia ja me työstettiin sitä tosi pitkään. Oranssi Pazuzu on yhtye, joka tekee taidetta täysin omista lähtökohdistaan. – Kun me tehtiin ensimmäiset levyt, meillä oli hyvin dogmaattinen ajatus, että äänitetään kokonainen biisi livesoit”Kun bändi soittaa yhdessä, soittamisen kemia pitää sisällään tietyn arvaamattomuuden, jota ei saa aikaan muilla keinoin.” 34. Sen täytyy riittää. Materiaalin kuunteluun ja jatkokehittelyyn tarvittiin paljon aikaa. Mutta vasta nyt tekeminen oli oikeasti sitä, että myös studiota käytettiin soittimena. Ei bassoa vaan syntikkaa Vaikka musiikin tekemisestä on tullut keskusteltua monenlaisten suuruuksien kanssa, Ontto ja Jun-His vaikuttavat tavallisena keskiviikkoiltana tamperelaiskapakassa rehellisemmiltä ja todellisemmilta taiteilijoilta kuin kukaan muu pitkään aikaan. Bändi on erittäin kiitollinen siitä, että on löytänyt sen verran yleisöä, että pystyy myös fasilitoimaan luomistyönsä laadukkuutta. Mutta vaikka bändi soitti studiossa paljon yhdessä, kappaleiden tekotapa oli rockbändille hyvin epätyypillinen. Mainittujen lisäksi Oranssiin Pazuzuun kuuluvat rumpali Korjak ja multi-instrumentalisti Evil. Muuntautuja-albumi äänitettiin Sipoon E-Studiolla, joka on maamme äänittämöiden hulppeimmasta päästä. Kitaristi Ikon puolestaan käytti paljon samplereita. – Veistosmainen ajattelutapa tuli jo Valonielu-levyllä [2013]. Täytyi ottaa vaihtoehtoinen reitti, Ontto sanoo. Ei tarvitse. Muuntautuja-albumilla on seitsemän kappaletta, joista pisin on hieman vajaat kymmenminuuttinen Ikikäärme. Inspiraatio välittyy. Lopulta tehtiin selkeä valinta, että levyn pitää mahtua yhdelle lp:lle. Vaikka Onton instrumentti on basso, hän soitti lopulta levylle paljon enemmän syntetisaattoreita. Jun-His puhuu veistosmaisuudesta. He yksinkertaisesti puhuvat älykkäästi, syvällisesti ja suoraan siitä, millaista musiikin tekeminen ja esittäminen heidän näkökulmastaan on. Kumpikaan ei esitä mitään. Studiossa tallennetut sessiot olivat ikään kuin raakamateriaalia, jolle annettiin hahmo ja rakenne vasta jälkeenpäin leikkauspöydällä. Useimpien kesto alkaa nelosella tai vitosella, eli ilmaisu tosiaan on Pazuzu-mittapuulla kompaktia. Meillä on edelleen ihan vanhaan tapaan tallennettua materiaalia, mutta se on erilaisessa roolissa. Mestarin kynnellä me vietiin tietynlainen ilmaisu aika pitkälle, ja oli vaikeaa ajatella, miten sitä olisi voinut enää jalostaa
Lisäksi mieli tavallaan täydentää sitä, mitä se hiekkapatsas kulloinkin esittää, Jun-His sanoo. – Se laittoi kaikkea tavaraa sinne kielten päälle, esimerkiksi lusikoita ja muuta. Minimalismin opit Nimi Muuntautuja pelaa albumin audiosisällön kanssa erinomaisesti yhteen. – Materiaalista nousee ikään kuin hiekkapatsaita, jotka sitten häviävät ja nousevat erilaisina uudestaan. Mitä se tarkalleen tarkoittaa. Bändi tuntuu vaalivan ajatusta, että teokset syntyvät ja kasvavat melkein itsenäisesti. Ratkaisun seurauksena E-Studion flyygeliä preparoitiin mielikuvituksellisilla tavoilla. Jo ensialbumin nimi oli Muukalainen puhuu (2009). Sitten taas minä ja Ikon mentiin teknologiareittiä, mitä Evil on tehnyt enemmän aiemmin. Siinähän vain tarttuu intuitiivisesti asioihin, mitä soitossa tapahtuu. Tässä mielessä vähän vaihdettiin rooleja, Ontto kertoo. Siinä paikassa on hyvin vähän mitään selkeää, johon tarttua. Mutta sitten kun musiikki on tallennettu, ideoita pystyy viemään leikepöydällä eteenpäin, koska siinä aivot toimii taas eri tavalla. Tämä observoivan mielen ja taiteen interaktiivisuus prosessin osana tuntuu olevan Oranssin Pazuzun toiminnassa isossa roolissa. Vierauden tunne on alati läsnä, ja itse asiassa tämä tuntemattoman tutkiskelu on ollut koko bändin toiminnan ytimessä. 35. – Mä en ainakaan osaa ajatella sellaista livenä, samalla hetkellä kun soitetaan. Evil teki omalta osaltaan ratkaisun, että soittaa albumille ainoastaan flyygeliä, ei mitään muuta. toa ja käytetään äärimmäisen vähän mitään overdubbauksia. Niiden kasvua pyritään sitten seuraamaan, ruokkimaan ja hieman ohjailemaankin, mutta ei missään nimessä kahlitsemaan. Jun-His ja Ontto vahvistavat, että bändin keskinäinen toiminta on loputonta keskustelua ja kommunikointia – treenikämpälläkin puhutaan enemmän kuin soitetaan. Loputonta keskustelua Palataan veistosmaisuuteen. Jun-Hisin mukaan luomistyön veistosmaisuus vaatii observointia ja hetkittäistä etäisyyden ottamista siihen, mitä ollaan tekemässä ja mitä siihen mennessä on saatu aikaan. Oranssi Pazuzu tekee hyvin immersiivistä musiikkia, joka tempaisee omaan maailmaansa. Puhe veistosmaisuudesta ja hiekkapatsaista käy täydellisesti järkeen. Dogmaattisuuskaan ei ole bändin tekemisissä täysin kuollut, se on vain ottanut uusia muotoja. Oranssin Pazuzun musiikilla on ehdottomasti hahmo ja luonne, mutta ne pakenevat määritelmiä. Muuntautuvuus ja tunnistamattomuus tulevat tälläkin tavalla todeksi. Nyt tässä on täysin päinvastainen ajatus: taltioidaan edelleen livesoittoa, mutta sitten se meneekin armottoman teknologisen survonnan läpi, missä se mutiloidaan ihan alkutekijöihinsä, Ontto kertoo. Se tarkkailijan, kuuntelijan, rooli on uusi perspektiivi, mitä me ei olla aiemmin hyödynnetty näin voimakkaasti. Levyn äänikuvasta voi yrittää eritellä soittimia, mutta se käy varsinkin hurjimmissa noise-osuuksissa hankalaksi. Siinä tuntuu olevan loputtomasti kerroksia, koska juuri kun jokin alkaa saada selkeän muodon, avataan uusi ovi johonkin, jota on entistä vaikeampi hahmottaa
Kaiken takana on bändi Oranssi Pazuzu etsi Muuntautujalla uusia keinoja ja välineitä luomistyöhön, mikä edellytti rajojen rikkomista, vanhojen dogmien unohtamista ja uuden opettelua. Ainakin toivon näin, Jun-His sanoo. Uni päättyi siihen, kun käännyin katsomaan siskoani, ja samassa hänen kasvonsa alkoivat vääristyä hirvittävällä tavalla. Ontto ja Jun-His myhäilevät, kun kehun avauskappale Bioalkemistia. – Jos katsoo ihmislajia ulkopuolisena tarkkailijana ja tutkii historiaa, tai vaikka tämän päivän yhteiskuntaa, kyllähän siitä tulee aika ahdistunut ja huolestunut olo. Kansitaiteessa tämä mielikuva tulee hämmästyttävällä tavalla todeksi. Kuulijan oma osallistuminen on isossa osassa. Hän kuunteli niitä ja teki niistä oman näkemyksensä. Kansikuvasta ikään kuin etsii vaistomaisesti jotain tuttua, tai ylipäätään jotain, mutta oikein mitään ei löydy, vaikka samaan aikaan näkee paljonkin. Se oli taas kerran tosi merkittävä vaihe, Jun-His sanoo. Heräsin huutaen ja kylmästä hiestä märkänä. Yksinkertainen mutta nerokas kikka, joka naulitsee huomion välittömästi. Ja juuri sieltä löytyy tyhjyyttä, vierautta, pelkoa, pimeyttä, kaaosta ja yllätyksiä. Ei miltään ja joltakin, yhtä aikaa ja vaihdellen. Oli pimeää, ja yhtäkkiä kodin seinät alkoivat liikkua ja huoneet muuttaa muotoaan. Tunnelma oli todella ahdistunut ja olimme erittäin peloissamme. – Miksauksessa levyn visuaalisuus vietiin vielä paljon pidemmälle kuin olin edes ajatellut. Sivumennen sanoen on melkein maagista, että teemat ja tunnelmat tulevat todeksi myös ilman että teksteihin kiinnittää mitään huomiota. Kyseessä on jollakin lailla orgaaninen tila ja muoto, eikä se ole pysyvä. Albumin teksteissä käsitellään luonnollisesti samoja teemoja. – Se on ihan tarkoituksellisesti sellainen, ja siinä hyödynnettiin minimalismin oppeja, Ontto sanoo. Sisäisten varjojen kauhut Muuntautujasta, Oranssista Pazuzusta ja kaikesta tästä keskustelusta palasi mieleeni aikuisikäni pahin painajaisuni, jonka näin joskus vuosia sitten. – Levyhän päättyy lyriikoiden kannalta tilanteeseen, jossa ollaan päädytty valtavan jumalolentokäärmeen nielaisemaksi ja eletään sen suolistossa. Alun jälkeen musiikki alkaa vyöryä ja kasvaa huojuen kerros kerrokselta ja kas, kuuntelija on suljettu albumin maailmaan. Mielikuva todelliseksi Miltä Muuntautuja sitten näyttää. – Me pyritään katsomaan johonkin tuntemattomaan, jossa on aina jotakin yllätyksellistä. Kerroin sen haastattelutilanteessa, ja kerron sen nyt tässä. Mun mielestä kuvassa kiteytyy se ajatusmaailma, että on abstrakteja elementtejä, jotka pakenevat määritelmiä, Ontto kertoo. Siinä viimeisillä hetkillä löydetään myös jonkinlainen symbioottinen tyydytys. Ja sitten mielikuvitus täydentää sekä sitä visuaalista että auditiivista kokemusta. Mutta sellainen voi olla myös hyvin katarttista. Kaksikko nostaa miksaaja Julius Maurasen tärkeäksi palaseksi levyn lopullista muotoa. Johonkin tällaiseen tilanteeseen ja tunnelmaan Muuntautuja-albumi johdattelee. Mä en sano, että asiat olisivat koskaan olleet kovin hyvin, vaikka meillä ei ole pääsyä siihen, millaista elämä on ollut 3000 vuotta sitten. Teosta voi unohtua tuijottelemaan pitkiksi ajoiksi. Päinvastoin kyse on sisäavaruudesta ja sen tutkailusta. Ovet eivät olleet entisillä paikoillaan, tutut rappuset eivät johtaneet mihinkään ja niin edelleen. Avainsanana on vieraus, ei niinkään mikään moraalifilosofiselle paradigmalle asettuva pahuus. Olin isosiskoni kanssa lapsuudenkodissamme, joka on synkänpuoleinen sata vuotta vanha omakotitalo maaseudulla. Jos bändi hiukan epäröi esimerkiksi kaoottisimpia noise-keloja, Mauranen heittäytyi syvään päähän ja toteutti villejäkin visioita pidäkkeettömästi. – Epähenkilökohtainen eksistentiaalinen kauhu ja kosminen tyhjyys on ainakin mulle paljon kauheampi ajatus kuin joku henkilöitynyt paha. Se alkaa kiihtyvällä nakutuksella, joka saa kompastelevan rytmin. Ja että mieliraukka yrittää koko ajan adaptoitua ympäristöön, muttei ehdi eikä pysty. Että jos on pakko katsoa tarpeeksi pitkään sinne tyhjyyteen ja jos sen lopulta hyväksyy, siitä saa myös jonkin osan vapautta, Jun-His jatkaa. Mutta jos nyt yrittää katsoa tätä kaikkea ikään kuin ulkopuolelta, ainakin minussa herää aikamoisia vierauden tunteita, Jun-His sanoo. Musiikkiin haetaan voimaa sen kautta, että tuijotetaan tyhjyyteen, josta ei yksinkertaisesti tiedä, mitä sieltä tulee naamalle. Musiikki ja kansikuva ovat molemmat sellaisia, ettei voi olla ihan varma, mitä kuuntelee tai katsoo. Levyn kansi osuu myös siihen biisiin hienosti, Ontto sanoo. Tämä kaikki on hyvin, hyvin vaikuttavaa ja ravistelevaa. – Siinä on mukana ilmiö, että pimeys saa ihmisen näkemään ja kuulemaan asioita. Eräs teema, johon emme ennätä polveilevassa haastattelussa juuri syventyä, on se kuinka levy avaa kiinnostavan paralleelin ihmisen omaan jatkuvaan muuntautumiseen – siis tajunnan, luovuuden, sosiaalisuuden, ruumiin, persoonallisuuden, motivaation, vireystilan ynnä muiden inhimillisen olemisen ilmenemismuotojen tasolla, aina epigenetiikkaan, neurologiaan, aivokemiaan, molekyylija solutasolle asti. Sinä et ole sama ihminen kuin eilen, vaan vähän eri. Yritimme löytää turvaa, mutta se ei onnistunut. Bändillä oli luomistyönsä välineenä visuaalinen mielikuva tilasta, joka muuttuu ikään kuin taikaiskuista, tai erilaisten ovien ja porttien läpi kulkien. Se on yllätyksellistä ja kaoottista ihmisen sisäisen valon ja varjon tutkiskelua, Ontto sanoo. – Me vaan annettiin hänelle biisit kuunneltavaksi. Vaikka yhtye on usein lähestynyt vierauden ja tyhjyyden käsitteitä kosmisella kuvastolla, siinäkin on ollut itse asiassa kyse ihmislajista, omasta kokemuksesta ja sen käsittelystä. Onko se luola vai eläin vai mikä se on, vaikea sanoa. Levyn kansitaiteesta vastaa Jenna Haapaharju, ja siinä tulee upealla tavalla näkyväksi albumin hahmottomuus. Lopputuloksena on kokonaisvaltaista taidetta, joka on nimensä mukaista – muuntautuvaa. Jos kerran musiikkia luotiin rohkeasti uudella tasolla ja tavalla, onko käsitys ”Tällaisessa musiikissa hyviä asioita seuraa harvemmin siitä, että pakotetaan muottiin.” 36. Ontto vihjaisi jo ihmisen sisäisistä valoista ja varjoista, eikä Oranssi Pazuzu tietenkään väitä kanavoivansa mitään ulkoavaruuden viestejä. Vieras ihminen Muuntautuja avautuu ja pirstaloituu metaforisesti moneen suuntaan ja täyttää siten taiteen korkeimman tehtävän – laajentaa sen äärelle pysähtyvän kokemusta, tajuntaa ja ymmärrystä. Vierauden lisäksi olennaisia käsitteitä ovat pimeys ja ehdottomasti tyhjyys
Jos ja kun haluttiin vaikka se flyygeli levylle, niin sitten se on siellä. – Se jäi kyllä kokemuksena vahvasti mieleen. Ja tietenkin omassa musadiggailussa bändin yhteissoitolla on suuri arvo. Oranssi Pazuzu on todellakin soittanut yhdessä pitkään. Se avasi silmiä. Tilalle tuli Ikon, joka vaikuttaa myös yhtyeessä Kairon; IRSE!. Jun-His vahvistaa, että bändi ei ole koskaan vaatinut jäseniltään liikaa, vaan aikatauluista voidaan sopia joustavasti. E-Studiolta löytyy. Se on mahdollistanut taiteellisen päämäärän toteuttamisen. – Kaikki on ollut hyvällä tavalla hidasta. Maine kasvoi hitaasti mutta varmasti, ja yhdeksi käännekohdaksi Ontto nostaa kolmoslevy Valonielun tekemisen Jaime Gomez Arellanon studiolla Lontoossa. Jun-Hisin ja Onton jutustelua seuratessa on helppo uskoa, että bändissä keskustellaan paljon. Asema on vaatinut myös raakaa työtä, kuten se taitaa vaatia kaikilta. Muuntautujalla avainasemassa on kaikesta jälkityöstöstä ja tunnistamattomuudesta huolimatta soittava bändi. Oma ajattelu alkoi mennä siihen suuntaan, että meidän ei näköjään tarvitse istua Seinäjoella tai Tampereella tekemässä, vaan me voidaan laajentaa spektriä aika tavalla. Taustalla on luottamus siihen, että taide tulee kun tulee ja oikeat hetket tehdä asioita kyllä koittavat. 37. Miltä se bändi kuulostaa yksikkönä. Mentiin reittiliikenteen bussilla 28 tuntia johonkin festareille jalat suussa, soitettiin keikka, saatiin ehkä 200 euroa, jos sitäkään, ja tultiin toiset 28 tuntia takaisin, Ontto muistelee. Sopivan hidasta Yksi syy Oranssin Pazuzun pitkään yhteiseen taipaleeseen on hyvässä ryhmädynamiikassa. Asiat ovat tapahtuneet luontaisen kokeilun kautta, ja vaikkapa tämän levyn kohdalla siten, että voitiin mennä kolme kertaa studioon pyörittelemään asioita. Oranssi Pazuzu on saavuttanut kansainvälisesti vahvaa kulttimenestystä. Ihan joka studion nurkasta flyygeliä ei löydy. – Kyllä ne ensimmäiset reissut ulkomaille oli aika raastavia kokemuksia. Abstrakteja ja vaikeita käsitteitä käytetään täsmällisesti, metaforiset luonnehdinnat ovat selkeitä ja ymmärrettäviä. Mutta sitä voi käyttää hyvin luovasti, eikä sen tarvitse olla kaavamaista, Jun-His sanoo. – Totta kai se oli myös äärimmäisen hauskaa ja nautinnollista, mutta jonkinlaista masokismia se vaati. Voisiko musiikin tekemisen tapa siirtyä kokonaan soittamisesta leikepöydällä veistelyyn. Vuosien yhteinen taival näkyy siinä, että näitä ajatuksia on pitänyt harjoitella kommunikoimaan. – Ehkä bändin soitossa, varsinkin kun bändi on soittanut yhdessä pitkään, on joku yhtälö, jota ei pysty irrottamaan yksittäisiksi numeroiksi. Mutta meille on edelleen suuri arvo siinä, että kun bändi soittaa yhdessä, soittamisen kemia pitää sisällään tietyn arvaamattomuuden, jota ei saa aikaan muilla keinoin, Ontto pohtii. Ei, sanovat Ontto ja Jun-His. Kaikessa tuntuu olevan vahva yhteinen tavoite ja tahtotila. rockbändistä muuttunut. Yhtye koki tähän asti ainoan kokoonpanomuutoksensa vajaat kymmenen vuotta sitten, kun alkuperäinen kitaristi Moit jäi pois – tai siis ”astraalitason taustaeminenssiksi”, kuten Jun-His kuvaa. Yksi esimerkki tästä joustavuudesta lienee se, että Muuntautujan tekeminen kesti tosiaan neljä vuotta. Heti ensilevy Muukalainen puhuu noteerattiin maailman underground-medioissa. – Kyllä se periaatteessa voisi muuntautua sellaiseksi. Kokeeko Oranssi Pazuzu edelleen olevansa käsitteellisesti rockbändi vai jokin laajempi luova kollektiivi
Jun-His muistaa hyvin bändin ensimmäiset keikat Hollannin Roadburn-festareilla. Se ehkä laajensi omaakin ajattelua. – Olihan se hienoa, kun heti parilla ekalla kerralla vastaanotto oli tosi innostunut. 38. Eikä meillä ole ollut päämääränä mikään ura, vaan enemmänkin se musiikillinen tutkimusmatkailu. Mutta kuten sanoin, kaikki on ollut kuitenkin sopivan hidasta. Taustapiru tässä kaikessa on lafkan artistivastaava Jens Prüter. On jotenkin lohdullista, että maailman isoimmaksi metallilafkaksi itseään mainostava yhtiö julkaisee myös taiteellisesti kunnianhimoista, laadukasta mutta kaupallisessa mielessä väistämättä enemmän tai vähemmän marginaalista musiikkia. Hän oli ollut siellä aiemmin asiakkaana. Kaikilla on oma arvonsa Muuntautuja on bändin toinen levy, jonka julkaisee Nuclear Blast
Eikä meidän ole tarpeen replikoida jokaista detaljia, kunhan kokonaiskuva tuntuu samalta, immersiiviseltä ja visuaaliselta. Mutta se, miltä livesoitto sitten tuntuu jopa huonoimmillaan… Ja huonoimmillaan tarkoittaa yleensä sitä, että kamat prakaa. Jun-Hisin mukaan bändi ei soita taustanauhojen päälle ja kappaleet ovat hyvin avoimia tulkinnalle. Ainakin mä koen, että siinä irtautuu omasta arkipäiväisestä kelailustaan ja vähän unohtaa missä on. Kitaristi-laulajan näkemys bisneksen tilasta on jopa yllättävän valoisa. – No ei todellakaan. Kun se onnistuu, siinä päästään kiinni johonkin pohjavirtaukseen. – Se varpaillaan olo on meille tärkeää tässäkin asiassa. – Kyllähän meitä aluksi arvelutti, kun tämä mahdollisuus tuli pöydälle. – Tällaisessa musiikissa hyviä asioita seuraa harvemmin siitä, että pakotetaan muottiin artisteja, jotka lähtökohtaisesti hakee uutta kulmaa asioihin. Niille voi ehdottaa kaikennäköistä, mutta lopulta on hyödyllistä molemmille, että taiteellinen kehitys saa olla luontevaa ja mennä siihen suuntaan kuin menee, Jun-His jatkaa. – Se on varmaan se. Tosiasia on sekin, että Nuclear Blastin taloudellinen pohja ei heilahda Oranssin Pazuzun tekemisistä mihinkään suuntaan, ei hyvässä eikä pahassa. – Siinä ikään kuin porautuu koko ajan lähemmäksi jotain todella pientä pistettä. Muita asioita voidaan sitten ulkoistaa, jotta kenenkään meistä aika ei menisi pelkästään jonkin bisneksen pyörittämiseen. – Eihän kaikista bändeistä tarvitsekaan tehdä mitään kärkitykkejä, vaan kaikilla on oma arvonsa siinä spektrissä, Jun-His kuvaa. Tiedettiin, että hän on autenttinen musadiggari ja uskallettiin luottaa siihen, että hän arvostaa meitä sen takia, mitä me tehdään, eikä halua muuttaa meitä joksikin muuksi, Ontto kertoo. Ontto kuvaa sitä, kuinka musiikin toisteisuus vaikuttaa tajuntaan, mikä on ikiaikaista totuutta aina resitoinnista shamanismin kautta tämän päivän reiveihin – ja Oranssin Pazuzun keikkoihin. Se ei palvelisi meidän kiinnostuksen kohteita lainkaan. Siinä voi olla kyydissä ja kontrolloida vähän, mutta ei kovin paljon. Ehkä artistiuteen uskalletaan luottaa taas vähän enemmän. Voisiko se pohjavirtaus olla todellisuuden perimmäinen luonne. Ja muuten, Oranssilla Pazuzulla on omakin taustayrityksensä, koska se on lähes välttämätöntä vakavasti otettavassa bänditoiminnassa. Se on tosi iso syy siihen, miksi me ylipäätään tehdään tätä. Se on pyörre, jota ei pysty hallitsemaan, mutta sillä on oma logiikkansa. Meillä oli paljon visuaalisia keloja, että tämän biisin pitää kuulostaa vaikka sumulta, joka leijailee järven yllä. Että olisi mahdollisimman paljon aikaa ja resursseja taiteelliselle luomiselle, Jun-His sanoo. Kaiken ei välttämättä tarvitse mennä aina hyvin senkään vuoksi, että – kuten on tullut selväksi –, arvaamattomuus on tälle ryhmälle suorastaan vaalittu arvo. Mutta kyllä biisit pystytään tavalla tai toisella toisintamaan livetilanteessa, Ontto sanoo. – Jos taas kaikki menee hyvin ja tilanteesta pystyy nauttimaan, tuntuu melkein siltä kuin se sumu leviäisi lavalta yleisöönkin. En mä sellaista ole kokenut missään muualla elämässä. Mä pidän siitä, että me ollaan mahdollisimman valmiita reagoimaan luovasti kaikkeen livetilanteessa, Jun-His sanoo. Ei me haluta sellaista rutiinia, jonka joku kovalevyn varmuus mahdollisesti toisi. – Onhan meillä sampleri, mutta sekin on meille soitin, vähän samaan tyyliin kuin studiokin oli tällä levyllä. Sitten me käytettiin kaikkia mahdollisia keinoja, jotta siitä saatiin sellainen. Mutta Jens on luottohahmo, jonka kanssa varsinkin Jun-His oli ollut paljon tekemisissä. – Kyllä, ja musta tuntuu, että isoillekin lafkoille on tarpeen ottaa etäisyyttä niistä pahimmista vuosista. ”Kun joku saatanan vehje ei toimi, se saattaa jopa korostaa keikan intensiteettiä, vaikka voi sitä tietysti ajatella myös tunnin paniikkikohtauksena.”. Bändien pitää antaa tehdä asioita. Kyllä siinä sfääreissä mennään. Kun joku saatanan vehje ei toimi, se saattaa jopa korostaa intensiteettiä, vaikka voi sitä tietysti ajatella myös tunnin paniikkikohtauksena, Jun-His selittää. Pyörteeseen Kun kysyn, onko bändin livesoitto luonteeltaan läpiluentaa vai pääseekö siinä oikeasti sfääreihin, Onton vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä: – Pääsee. Me ollaan täysin kuriositeetti siinä rosterissa, ja sehän on tavallaan hyvä tilanne, Ontto sanoo. – Me lähdettiin siitä, että kaikkea ei ole pakko pystyä toteuttamaan livenä. – Meidän ajatus on, että taiteellinen hallinta pysyy kaikkineen meidän käsissä. Ehkä onkin niin, että kaiken muottiin puristamisen, väkinäisen jäljittelyn, konseptoinnin ja tuotteistamisen jälkeen arvoa nähdään jollakin sellaisella, joka on… aitoa. – Stressimäärä varsinkin jossain festarihommissa on aivan uskomaton. Taide ja bisnes eivät siis ole vihollisia. Nyt Oranssi Pazuzu on pisteessä, jossa sen täytyy miettiä, miten Muuntautujan kappaleet kääntyvät livetulkinnoiksi
Siihen aikaan immigrants oli enimmäkseen suomalaisia, ja näitä perheitä on täällä yhä paljon, Tervonen kertoo. Siihen aikaan en älynnyt rockin päälle melkein ollenkaan, mutta hän opetti ja selitti miten kitara toimii. Olisiko silloin käyty kahdeksatta luokkaa, eli olimme 14-vuotiaita, kun Crown-juttu lähti käyntiin. – Tapasin Janne Saarenpään peräti rippikoulussa! Me connectattiin nopeasti, ja hän kertoi, että oli juuri alkanut soittaa rumpuja hevibändissä. Underground-skenen kautta tajusin, ettei tarvitse olla mikään superhero, jotta voi tehdä levyjä tai olla lavalla. Samoihin aikoihin aiemmin mainittu lapsuudenkaveri esitteli Tervoselle fanzinejä ja demoja, joista avautui aivan uusi maailma. Olisinkohan ollut kahdeksan, kun naapurissa asui pari vuotta vanhempi poika, jolla oli sähkökitara. Ne tuli tänne Trollhättaniin Saab-tehtaalle hommiin. Mulle on aina ollut enemmän valueta sillä, että voi tehdä biisejä, ja sehän on helpompaa kitaralla kuin rummuilla. Tervosen ensimmäinen oikea yhtye, joka operoi alkutaipaleellaan nimellä Crown of Thorns, perustettiin 1990-luvun alussa. Hän veti jotain Iron Maideniä ja oli aika pätevä. Scorpions oli ensimmäisiä bändejä, joista Tervonen tykkäsi tosissaan. Sitä ennen Scorpionsin tai kenen vaan levystä oli ajatellut, ettei tämä ole normaalien ihmisten tekemää. Se oli The Crown on kulkenut ruotsinsuomalaisen Marko Tervosen mukana teini-ikäisestä asti. Kaiken alku Tervonen kertoo, että Ruotsissa nuorten bänditoiminta alkaa usein fritidsgårdeneissa, jotka ovat kouluihin kytkettyjä nuorisotaloja. Siinä tajusin, että kas perkele, niillä on melodioita, vaikka tämä on death metalia. Olkoon vaikka kuinka rankat tempot, mutta yritän aina saada paljon melodioita mukaan. Kitara on mun main instrument, mutta jos laitat mun nokan alle keyboardin, niin voin mä silläkin tehdä musiikkia. Suomesta muutti paljon perheitä Ruotsiin noihin aikoihin, koska Suomessa ei ollut töitä. Sehän passaa. – Siellä on nulikoita pelaamassa pingistä, biljardia ja sählyä, ja monesti niissä on myös treenikämppä. Nuorisotaloaikoina bändissä soittaminen oli sitä, että ”yritettiin vetää jotain surkeita rokkibiisejä”. – Rämpytin isin uruilla suomalaisia humppia jo muutaman vuoden vanhana. Vaikeuksista huolimatta matka on ollut viime kädessä positiivinen, ja tekemisen intoa löytyy yhä. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN PÖLKYLLÄ 30 vuotta kuolemaa 40. Kaikki dudet, jotka soitti jotakin instrumenttia, joutui aina johonkin bändiin, joten mäkin aloin soittaa bändissä jo neljännellä tai viidennellä luokalla. – Kun Crown of Thorns pantiin pystyyn, mun ainoa haave oli saada yksi demo reviewed mun suosikkifanzineen. Oon käynyt täällä ihan sataprosenttisesti suomalaisen peruskoulun, ja mulla oli vain suomalaisia opettajia ja kavereita. – Asuin paikassa, jota ruotsalaiset kutsui nimellä ”Finnegården”. Mulla on aina ollut weak spot for melodies, mikä näkyy myös siinä, miten kirjoitan musiikkia. – Mä oon syntynyt 1976 Ruotsissa, mikä on aika tavallista mun generaatiolle. – Mulla ei ikinä ollut semmoista epiphanya, että musta tulee kitaristi. – Rankka musiikki alkoi kiinnostaa, kun eräs lapsuudenkaverini näytti mulle kunnon metallilevyjä, Sepulturan Beneath the Remainsin ja semmoisia. Aluksi mietin, että mitä helvettiä tämä on! Vuonna 1990 tämä kaveri soitti mulle Paradise Lostin debyytin. – Siitä innostus soittamiseen lähti kunnolla käyntiin. – Varsinkin Savage Amusement -levy [1988] avasi silmiä paljon. K itaristi Marko Tervonen kysyy Skype-puhelun aluksi, sopiiko, jos hän sekoittaa mukaan vähän ruotsia ja englantia, kun suomen kielen sanavarasto on käynyt hieman heikoksi. Ei se heti iskenyt, että this is the shit. Siellä asui kyllä yksi tanskalainen perhe ja niiden nulikatkin oppi puhumaan suomea, kitaristi nauraa. Kiinnostus musiikkiin heräsi jo pienenä, koska sitä oli ympärillä paljon
D A N IE L JO H A N SS O N 41
No en ikinä, miksi helvetissä mä sellaista yrittäisin. Saan tehtyä pari hyvää biisiä, ja seuraavana päivänä ajattelen, että olen ihan paska säveltäjä. Yksi suuri muutos vaikutti kovasti siihen, millainen albumista tuli. T U U LA T E R V O N E N. Eihän se ole mikään haaste! Mä todellakin yritän aina get out of the comfort zone. Sanoitusten tekeminen sen sijaan oli evil necessity, pakollinen paha. Jos olen sanoittanut jonkun biisin, se on useimmiten from my point of view. – Viimeiset kymmenen vuotta biisien sanoittaminen on ollut mukavampaa ja helpompaa, koska olen lopettanut tämän death metal -matkimisen. Nyt mun piti tehdä melkein kaikki itse. – Monet sanovat tykkäävänsä vaikka Deathexplosionista tai Total Satanista ja että you should do another one. – On vaikea sanoa, onko meidän musa perusdeath metalia vai mitä. Julkaisimme juuri Gone to Hell -sinkun, josta kuulee hyvin, kuinka paljon mä kuuntelen Paradise Lostia. – Oon oppinut tuntemaan itseäni ja omia mood swingejäni. – Teimme kaksi levyä Crown of Thorns -nimellä pienemmällä levy-yhtiöllä. Uusi levy on ensimmäinen, jolla bändiä perustamassa ollut basisti Magnus Olsfelt ei ole mukana. Levyllä on paljon eri fiilinkiä ja erilaisia biisejä, mikä toivottavasti tekee siitä hyvän ja kiinnostavan. Mulla ei ole mitään haluja aloittaa sideprojecteja tai mennä muihin bändeihin. Haastavia aikoja The Crown julkaisi 11. Uusi basisti Mattias [Rasmussen] auttoi ja teki kaksi biisiä, mutta kyllä sen huomasi, ettei Magnus ole enää mukana. Siksi meidän levyillä on usein aika eri tyyppisiä biisejä. PÖ LK YL LÄ ainoa asia mitä halusin, ja olisin ollut sen jälkeen ihan tyytyväinen. Tervosen mielestä koko bändin luonne muuttui, kun sen nimi vaihtui vuonna 1998. Tiedän, että se kääntyy taas parin viikon päästä, kun saan vähän feedbackiä pojilta. Juttu on syvällä DNA:ssa, kun yhdessä on soitettu teineistä asti. – Se on melkein ainoa hyvä syy hypätä bändistä. Kun omien biisien tekeminen alkoi, Tervonen huomasi nopeasti, että säveltäminen on hänen juttunsa. Magnus sanoi, että hän on kirjoittanut kaikki death metal -biisit, mitä hänestä saa irti. Joskus mulla on ollut joku ihmeellinen biisi, joka kuulostaa vähän Ministryltä tai joltain, mutta olemme aina vääntäneet ne The Crownin biiseiksi. – Kun menimme Metal Bladelle, olimme yhtäkkiä kiertueella Morbid Angelin kanssa. – Moni on sanonut, että this is sounding fresh. Se tulee pitkälti semmoisista bändeistä kuin Paradise Lost ja Sentenced, joilla on aika personal lyrics. Tervosellakin on ollut hetkiä, kun on tehnyt mieli lyödä hanskat tiskiin. – Magnus on aina ollut mun partner in crime. Lopulta on pirun mukavaa, kun on saanut tehtyä joku kymmenen hyvää biisiä, joita yrittää sitten hioa vielä paremmiksi. Kaikki oli uutta, eikä siinä tiennyt, mitä oli nurkan takana. Hänellä ei ollut enää mitään annettavaa, eikä se ole ihme, kun tätä on tehty tehty niin pitkään. Siitä alkoi uusi reissu, structured way of working ja yritys olla professional. lokakuuta yhdennentoista albuminsa. Meillä on ollut melkein alusta asti se approach, että hän teki viisi biisiä ja mä viisi biisiä, ja yritimme koota levyn meidän kahden eri tyyleistä. Vaikka soittajia on tullut ja mennyt, kokoonpanossa on yhä kolme Crown of Thorns -ajoista asti mukana ollutta jäsentä eli Tervosen lisäksi Johan Lindstrand ja tänä vuonna bändiin palannut kitaristi Marcus Sunesson. Sitten Metal Blade tuli kuvaan, ja samaan aikaan meidän oli pakko vaihtaa nimeä. Olsfeltin syy jättää bändi oli yksinkertaisesti se, ettei death metal enää kiinnostanut. The Crown on ainoa varsinainen bändi, jossa Tervonen on koskaan soittanut. Se johtuu ehkä siitä, ettei meillä ole ikinä ollut muita bändejä. Moni death metal -poliisi varmaan ajattelee, ettei tällä tavalla saa sanoittaa, pitää olla hell and fire koko ajan, mutta mä en välitä semmoisesta. On mukavaa, että ihmiset ovat ymmärtäneet, että osaamme tehdä myös tämmöisiä hitaampia ja erilaisia biisejä. Nyt se reissu on kestänyt päälle 30 vuotta, ja loppupäässä se on ollut aina positiivinen. Ytimekkäästi Crown of Thornsiksi nimetystä levystä yritettiin tehdä tietoisesti erilainen edeltäjiinsä Cobra Speed Venomiin (2018) ja Royal Destroyeriin (2021) nähden. Se oli täysin ok, eikä meidän välillä ole mitään ongelmia. Koko Crown on Thorns -aika oli vähän trial and error. Mutta se reissu vaan jatkui siitä! Yhtye aloitti perinteisesti soittamalla covereita
Tekniikkapuoli on aina kiinnostanut, mutta tosissaan juttu lähti rullaamaan vuonna 1999. Vuoden kuluivat, kasasimme bändin uudestaan ja teimme Doomsday King -levyn [2010]. ”Kun Crown of Thorns pantiin pystyyn, mun ainoa haave oli saada yksi demo reviewed mun suosikkifanzineen. Päätin, että mun on pakko päästä mukaan – ja pääsinkin. – Kotikaupungissani järjestettiin koulutuksia työttömille, ja kuulin huhuja, että oli tulossa puolen vuoden ääniteknikkokurssi. Meille tulee levy-yhtiöltä kaikenlaisia ihmeellisiä requestejä, että joo, Tiktokiin mukaan. Olen äänittänyt poikani bändille kolme levyä, ja äänitin myös uusimman The Crown -levyn. Crowned Unholy -albumin (2004) aikoihin Olsfeltistä tuli isä eikä hän halunnut jatkaa bändissä. Yhtäkkiä tuntui, ettei mulla ollut enää aikaa, joten lopetin. Pojat ovat kysyneet Tervoselta neuvoja bändiasioissa. Silloin tuli paljon demoja, jotka iskivät kovasti, ja ne ovat vieläkin maailman parhaita demoja. Muuttunut maailma Studionsa ulkopuolella "tavallisissa töissä" käyvä Tervonen on päässyt seuraamaan musiikkimaailmaa myös jälkikasvunsa kautta. Siitä olen onnellinen, että sain olla mukana silloin, kun se musiikkikin oli tärkeää. Homma kasvaa ja kasvaa, koko ajan tulee enemmän yhteydenottoja. Tällä hetkellä yhtye keskittyy uuteen levyyn ja ensi vuoden keikkojen suunnitteluun. Toivottavasti kuulo pitää, koska haluaisin tosissaan tehdä sitä loppuelämäni. Lopulta asiat ovat kuitenkin aina järjestyneet. Suomessa bändi on esiintynyt omalla keikalla viimeksi heinäkuussa 2018. Hän yrittää elää ajan mukana. On hyvä, että uskaltaa luottaa itseensä, ja on siitä tietysti ollut apua myös perheja työelämässä. Mä hakkasin rummut, vieläpä sähkörummuilla, ja äänitin kitarat kotona tietokoneen kautta. Metal Blade sainasi meidät uudestaan, ja tuosta alkoi meidän kova comeback. Magnuksen ilmoitus tuli melkein helpotuksena, sillä olimme muutenkin aika lopussa. Tervonen kertoo, ettei ole kovin nostalginen ihminen. – Ei saa ikinä unohtaa, että record business on bisnes. Samana vuonna päätin panna pystyyn oman studion. Kun ne ideat loppuivat kesken, aloimme demottaa uusia The Crown -biisejä. Kolmenkymmenen vuoden takaisia asioita kaivellessa päällimmäisenä mieleen tulevat hyvät muistot. Päätän itse, milloin mulla on aikaa ja kenen kanssa teen töitä. Kun alkaa bändihommiin 14-vuotiaana, käy läpi teiniajat, kiertää 20 vuotta ympäri maailmaa ja on kaikki saatanan ilmaiset viinat, niin eihän se hyvään suuntaan mene. Tärkein asia, jonka Tervonen on vuosien aikana oppinut, on se, että uskaltaa olla vähän ”puupää”. – Mutta enhän mä voinut lopettaa biisien kirjoittamista. Aloin äänittää monia ruotsalaisia bändejä, ja tein sitä monta vuotta. Hän on miksannut, masteroinut ja äänittänyt paitsi The Crownin myös muiden levyjä. He eivät ymmärrä, kuinka pirun helppoa heillä on, Tervonen nauraa. – Levystä tuli tosi kummallinen. Demotimme sillä tavalla puolet Deathrace King -levystä [2000]. Siinä meillä oli ensimmäistä kertaa tilanne, että saimme tehdä normaalien ihmisten asioita, kasvattaa perhettä ja kouluttautua. – Seuraavaksi aloimme tehdä Cobra Speed Venomia. Se oli ainoa asia mitä halusin, ja olisin ollut sen jälkeen ihan tyytyväinen. Kurssin jälkeen monet paikalliset bändit ja kaverit alkoivat kysellä Tervosta äänittämään demojaan. He eivät uskoneet korviaan, kun kerroin, että me lähetimme demoja ja odotimme kirjeitä takaisin kolme viikkoa. Nykyään bändeillä on mahdollisuus saada musiikkinsa Spotifyhin vaikka huomenna. It’s a brave new world, ja sitä on kiinnostavaa seurata. Se oli kova paikka, sillä hän on ollut aina tärkeä puzzle piece bändissä. Että mitä ideaa tässä on, jos emme pysty edes tekemään levyjä. – Varsinkin Death Is Not Dead -levyä [2015] tehdessä kaikki oli päin seiniä. Se viimeisin keikka antoi paljon inspiraatiota, koska se oli vielä kesäaikaan. – Lopetimme bändin 2003 ja mun poika syntyi 2005. Se oli mahtava keikka ja siellä oli pirun paljon ihmisiä. Tervonen on miettinyt, että tauko pelasti paljon. – Studiomaailma on mun biggest passion. Sillä kertaa päätimme tehdä asiat eri tavalla, jotta emme toistaisi samoja virheitä. Bändejä on miljoonia ja ne kaikki haluavat huomiota. – Se oli teini-ikäisenä iso juttu. Kyllä mä kuulen hyviä biisejä tänäkin päivänä, mutta eivät ne mene ihan sinne pumppuun asti samalla tavalla kuin Dissectionin Storm of the Light’s Bane aikoinaan. – Jos me saamme päättää, tulemme sinne vaikka huomenna. – On mukavaa seurata heidän touhua, koska heillä ei ole hajuakaan tästä reissusta, minkä mä oon tehnyt undergroundissa. Panin pystyyn uuden kotistudion, jossa miksaan ja masteroin. – Jokunen vuosi sitten päätin, että mun on pakko saada tuo osa elämääni takaisin. Studiopöydän takana Soittamisen ja säveltämisen lisäksi Tervonen on tehnyt studiohommia. Silloin tuntui, että nyt riittää. – Ei voi tietää, kuinka synkäksi se olisi muuten mennyt. En saatana ikinä ala, kitaristi nauraa. Siitä lähti jokin kipinä, ja levystä tuli pirun hyvä. Mun on yhä vaikea kuunnella sitä, se on mun mielestä meidän heikoin levy. – Silloin pidimme ensimmäisen breikin – tai ei se tauko ollut, koska päätimme lopettaa. – Nyt sitä vain ajattelee, että olipa kaikki helppoa ja mukavaa. Se ei mitenkään stemmaa siihen, miten asiat toimii nykyään! Mä en oo oikea ihminen vastaamaan siihen, miten päätöksiä kannattaa tehdä vuonna 2024. Mä oon nykyään bändijutuissa aika pirun confident, mutta se on tullut vasta vuosien mukana. Minä ja Marcus aloimme äänittää covereita. Varmasti oli huonojakin puolia, mutta oli mahtavaa, että koko bändi lähti käyntiin silloin, kun Ruotsissa oli 90-luvun alussa tämä kauhea death metal explosion. – Jos mulla tulee sellainen gut feeling, että tämä ihmeellinen biisi on pirun hyvä, niin ei ole mitään syytä olla ottamatta sitä mukaan levylle. Toinen kitaristimme Marcus [Sunesson] kertoi päässeensä sinne. Janne sai työn Applelta ja muutti Jenkkeihin, eikä meillä ollut enää rumpalia. Yhtyeen uralle on mahtunut myös pari useamman vuoden taukoa. Mutta se reissu vaan jatkui siitä!” 43. Tein kaksi Angel Blake -levyä, jotka ovat melkein kuin mun soololevyjä. Kait se on niin, että kun kuulee jotain musiikkia teini-ikäisenä, se jää vähän syvemmälle sisälle. Jos se kasvaa siihen pisteeseen, että bändejä olisi ihan pirusti, tekisin siitä mielelläni ihan full time jobin. – Ainoa tapa oppia on tietenkin tekemällä. – Samalla siinä on omat haasteensa, sillä joka helvetin bändi pystyy samaan. Hänen 19-vuotias poikansa Mateo soittaa Sarcator-yhtyeessä. Siinä välissä hoidimme normaalit elämät hyvälle tasolle. – Olen sanonut, että voinhan mä kertoa, mikä on mun opinion, mutta siitä tulee jonkinlainen 1990tai 2000-luvun versio
Siitä löytyy kuitenkin selittämätöntä syvyyksiin vievää imua, joka jää monilta teknisesti hiotummilta levyiltä puuttumaan. Osa viehätyksestä selittyy kuolometallisesti eksoottisella taustalla: kyseessä lienee kautta aikain ensimmäinen islantilainen death metal -pitkäsoitto. THE Entity on varhaisen Incantationin hitaampia osuuksia kumartava äärimmäisen synkkä levytys. Sisarmurha islantilaisittain SORORICIDE The Entity PLATONIC 1991 TEKSTI KARI KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Islantia ei tunneta kuolometallin mekkana, mutta kulttimaineeseen maassa mekastettiin jo 1990-luvun alussa. ISLANNIN karuista maisemista ei ole irronnut kovinkaan monia death metalin keinoin nimensä tehneitä yhtyeitä. Death metalin kontekstissa levyn tuotanto sisältääkin ajatonta viehätystä ja juuri sellaista tunnelmaa, josta lohduton vanhan liiton kuolo saa voimansa. Bändi herätteli toimintaansa pariin otteeseen vielä uuden vuosituhannen puolella, mutta julkaisujen puolesta kaikki merkityksellinen jäi 1990-luvun alkuun. Soittimet erottuvat toisistaan, rumpalin kannuttelu kuulostaa peräti miellyttävältä ja örinäkin toimii. Sisarmurhaa nimellään tarkoittavan ryhmän ainoa pitkäsoitto, vuonna 1991 julkaistu The Entity ei ole kenties aivan näin kovien hintojen väärti, mutta mielenkiintoinen ja ilmeisen sitkeästi historiaan jäänyt tapaus joka tapauksessa. Lähteistä riippuen joko vuonna 1989 tai 1990 Infusoria-nimellä taipaleensa aloittanut ja bändikilpailun voiton myötä nimensä vaihtanut Sororicide onnistui kuitenkin tekemään jotain, jonka cd-tallenne on sittemmin vaihdellut omistajaa jopa nelinumeroisilla summilla. Hetkittäin kappaleet intoutuvat nopeampaan jyrään, mutta perustukset on valettu hitaamman surumielisen murjotuksen päälle. En myöskään ihmettelisi, jos kansikuvaan maalattu olento – ilmeisesti itse The Entity – olisi toiminut inspiraationa Impaled Nazarenen debyytin painajaismaiselle otukselle. Oma lukunsa on ilmeisen karuissa oloissa loihdittu soundi, joka on omalla rujolla tavallaan erittäin toimiva. Kappaleet on valettu pitkälti samaan muottiin, ja objektiivisesti arvioituna toimitus ei ole erityisen tiukkaa. Pahaenteisillä kitaramelodioilla väritetty biisitusina kulkee karkeissa, raskaissa ja suoraan sanottuna hitusen horjuvissa merkeissä. Kulttimaine kuitenkin elää. Vaan kyllähän siitä musiikillisiakin ansioita löytyy. Virallista uusintapainosta The Entity ei ole saanut koskaan, ilmeisesti yhtyeen jäsenten vastustuksesta johtuen, mutta epävirallisia, sinänsä ansiokkaasti muutakin tuotantoa mukaan niputtavia levyjä liikuu markkinoilla jonkin verran. 44. Yhtye ehti kerätä positiivista huomiota etenkin kotimaassaan, mutta The Entityn jälkeinen tuotanto jäi valitettavasti muutamiin vuosien 1992–1993 välillä äänitettyihin demoja pienjulkaisuihin. Metal Archives -sivustolla sen lähimmäksi verrokiksi on pisteytetty Rippikoulu, mikä ei ole aivan pielessä sekään. SORORICIDEN pyörähdys kuolometallimarkkinoilla oli lyhyt ja painokas
Su 9.2.2025 Helsinki, Jäähalli, Black Box
Pitkät ja pidemmät biisit ovat kauttaaltaan kiinnostavia ja laadukkaita, niiden kanavoinnissa ei ole minkäänlaista märinän sijaa ja joskus massatuotannosta syytetyn Jacob Hansenin sounditkin istuvat kokonaisuuteen. Levyn nimi ja esihistoriaan kehystetty kaikki liittyy kaikkeen -henkinen teema osuvat sarvipäätä silmään. Nyt täyden lyömäpelipatterin iskeminen on todella lähellä: Kinship on niin hyvä levy, että siihen tutustuminen herätteli jotain uinunutta ja muistutti niistä naavan peittämistä musiikillisen heräämisen hetkistä, kun kuuli ensi kertaa jotain mullistavaa. Kakkosalbumin on tuotava asiaan korjaus, sillä tällainen yhtye ei yksinkertaisesti saa jäädä varjoihin. lokakuuta. Iotunnin musiikki on täysin luonnollisen oloista, aivan kuin se olisi tehnyt itse itsensä. Bändin suuri voimavara on Färsaarten uljaimman metalliyhtyeen Hamferðin keulan Jón Aldarán ääni, joka edustaa koko skaalaltaan silkkaa parhautta. Sävelvuorensa huipulla yhtye todellakin kuulostaa jotunilta, jättiläiseltä. Iotunnin voi yrittää vangita progemetalli-termin kahleisiin, mutta lopulta mikään yksittäinen määre ei kerro likikään täyttä totuutta. Valinta on perin vaikea. Jättiläinen puhuu Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa IOTUNN Kinship METAL BLADE N IK O LA J B R A N SH O LM ARVIOT 47. Aldará on velho niin örisijänä kuin kärisijänä, mutta hänen säihkyvän voimakkaat puhtaat laulunsa ovat jotain, mitä kukaan muu ei saavuta. Ja tuntuu kuin mies vain parantaisi otteitaan, helvetti soikoon. Matti Riekki Kinship julkaistaan 25. Heti perään on vähintäänkin tarkoituksenmukaista todeta, että Iotunn ei todellakaan ole mikään yhden miehen esitys. Muistaakseni olen suonut parinkymmenen Infernovuoteni aikana viisi kirvestä yhdelle tai kahdelle levylle, ja edellisestä täysosumasta on ikuisuus. Kun liki 70-minuuttisen levyn päätös, tappiinsa mahtipontinen epiikkamyllytys The Anguished Ethereal sammuu, ei voi kuin istua hipihiljaa ja miettiä, haluaako palata reaalimaailmaan lainkaan. Kinshipillä soi aika lailla koko metallimusiikin kirjo, mutta ilman minkäänlaista sekasotkun tuntua. Gräsin kitaroivan veljesparin Jensin ja Jesperin pitkälti säveltämällä Kinshipillä pelaa nimittäin aivan kaikki, vähintään tulevan kulttiklassikon mitalla. Ja mikä parasta, myös kuulija pääsee vaivatta osaksi sen ulottuvuuksia. Ja silti tuntuu, ettei juuri kukaan tunne koko bändiä, ainakaan meillä Suomessa. Tanskalais-färsaarelainen Iotunn julkaisi kolme vuotta sitten debyyttialbumin, joka edustaa monesta kulmasta lähivuosien metallista parhaimmistoa
Überkill edustaa ensimietinnöissä samaa osastoa, mutta on lopulta koruttomuudessaan yhtyeen tarttuvinta ja kukaties parastakin kamaa pitkään aikaan. Kitaristi tuo bändin sävellyksiin selkeää eloa. Jos vertaa vaikkapa Blasphemyyn, Hellgate Necro sodomy soitTHE FUNERAL PORTRAIT Greetings from Suffocate City BETTER NOISE Atlantan The Funeral Portraitissa sulautuvat yhteen My Chemical Romance, Fall Out Boy, Panic! at the Disco, collegeradioiden suosima kaupallisen päädyn post-grunge, high school -komediat ja lasten halloween. Greetings from Suffocate City vilisee laakista luiseenkin päähän porautuvia popja emopunkhymnejä sekä oman outoutensa kanssa painiville, itseensä vasta tutustuville nuorille sorvattuja sanoituksia. Mape Ollila HELLGATE NECROSODOMY The Annihilation Deliverance OMAKUSTANNE Nuorissa on tulevaisuus, sanotaan. Ja onhan pitkälti yli 30-vuotinen ura kunnioitettava saavutus. Tämä nelihenkinen black/ death-orkesteri soittaa autenttista vanhan koulun sotakuoloa, josta tulevat mieleen Ross Bayn klassikot, Etelä-Amerikan fagomenot sekä muut ysärin vaihteen jyrkemmät ja luupäisemmät bändit. Esitän aplodini seisten! Mape Ollila T E P P O R IS T O LA taa huomattavasti runnovampaa, doomimpaa ja raastavampaa kamaa eikä luota pelkkään aggressiiviseen koohkaan. WHERE’S MY BIBLE Kave BLOOD BLAST / INVERSE Where’s My Bible on löytänyt uniikin soundin. Järisyttävän teoksen jälkeen Häiritsevimmin Excel-kapitalimista kielii se, että vaikka laf ka lanseeraa rockradioyleisöille ja satojen miljoonien striimien luokkaan ”uutta bändiä”, luotto tulokkaaseen ei taida riittää, kun lähes puoleen biiseistä on pantu fiittaamaan saman levy-yhtiön tunnetumpia artisteja. Matilaisen kunnioitusta herättävän akrobaattista äänenkäyttöä kuullaan Suden hetken intron kivuliaasta black metal -rääystä komean Ghost from the Pastin kliinien ja ördän dialogiin sekä Mánin lopun tuvalaiseen kurkkulauluun. Kun massiiviseen ja alkukantaisesti metsäntuoksuiseen metalliin kietoutuu vielä muinaismusiikkia ja -soittimia sekä Jussi Matilaisen aivan omaa evoluutiotaan elävä ilmaisuarsenaali, bändi on onnistunut keittämään kokoon yhden tämän hetken kiinnostavimmista bändisoinneista. Mitä Hellgate Necrosodomyn nuorisolaisiin tulee, voisi todeta, että nuorissa on tuhovoimaa. Uraa on rakennettu yli kymmenen vuotta, ja iso läpilyönti tulee nyt, toisella albumilla ja nimekkään levylafkan koneistolla. Myös Beherit on tietysti toiminut vaikuttimena. Sitä ei tulla muistelemaan black metal -klassikkona, mutta kyseessä tuntuu olevan tekijöilleen tärkeä kiekko. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 48. Pidän tiettyjä Barathrumin tuotoksia suuressa arvossa, mutta totta puhuen viimeisimmät levynsä eivät ole soineet ”pakkoa enempää”. Barathrumin uusin on luontevaa jatketta sen levyjen putkeen. Vaikka konsepti vaikuttaa läpikyynisissä aistimissani enemmän tuotteistuskelpoisuus kuin rockuskottavuus edellä brändätyltä, The Funeral Portraitin karnevalistisen pukumaurisaarnaajaimagon toimivuutta ja biisien koukuttavuutta ei voi kiistää. Meno on eläimellistä ja mustaa, mutta samalla yllättävän hidasta ja laahaavaa. Huippulaadusta ei voi kuitenkaan puhua. Kave ei todellakaan ole tarttuvuuskertoimiltaan helpointa mahdollista metallia ja vaatii muutaman kuuntelun, mutta niiden jälkeen se jää niin levyhyllyyn, muistiin kuin sydämeenkin. Touhussa on myös uudenlaista otetta, sillä levyn materiaali on yhtä kappaletta lukuun ottamatta Sielunvihollisessakin vaikuttavan Ruttokielen käsialaa. Biisien nimet kertovat mistä on kyse: Sodomized Rancid Husks of Martyrs, Commandment of Desolation, Bestial Battalion ja sitä rataa. Biiseistä löytyy myös uhkaavia syna-ajoja, jotka ankeuttavat tunnelmaa entisestään. Heinolalaisyhtye sukeltaa toisella albumillaan pohjoismaisen kansanperinteen yöpuoleen paperilla sekavalta vaikuttavalla, mutta kuultuna hypnoottisen kiehtovalla deathin ja blackin sekaisella groove metalilla. Where’s My Biblen maailmanmusiikkisävyjäkin sisältävässä musassa selkeät biisirakenteet kohtaavat ainutlaatuisen lukuisten metalligenrejen hybridin. On pakko nostaa hattua, että nuori bändi jaksaa soittaa 2020-luvulla näinkin epäseksikästä musiikkia. Überkill sisältää juuri sitä mitä bändiltä saattaa odottaa eli bassovetoista ja paikoin doomin raskaudella kulkevaa black metalia. Maailmassa on tuskin montaa ihmistä, jotka odottavat yhtyeen uusia levyjä enää kuola valuen, mutta se ei hidasta Barathrumia ja yhtyeen kymmenes albumi on todellisuutta. Jätkät ovat mananneet maan päälle suorastaan erinomaisen debyyttilevyn. Joni Juutilainen SWALLOW THE SUN Shining CENTURY MEDIA Kotimaan – ja maailman – hienoin doom death -yhtye saavutti edellisellä Moonflowers-albumillaan (2021) synkkyyden, kauneuden ja epätoivon absoluuttisimman alhon. Niko Ikonen BARATHRUM Überkill HAMMER OF HATE Demonos Sovan kipparoima joukkio jaksaa jyskyttää
Tylsä levy. Kappaleen kertosäe on levyn komein. Kyseessä ei olekaan joka tilanteen musiikki. Tuottajana jatkaa edellisellä Thalassic-levyllä (2020) mukana ollut kotimaisen metallin legenda Janne Joutsenniemi, jonka ansioksi tekisi mieli lukea erityisesti laulujen ja kitaroiden raskas toimivuus. Kyse ei ole duurisoinnista, vaan uudesta filosofisemmasta katsannosta. Paitsi Kai Hansenin, joka kuulostaa – kaikella rakkaudella – ihan hirveältä. Edes Apocalypse Bluesin suorat I Was Made for Loving You -yhteydet eivät enää haitanneet. Toisekseen Broken Hopessakin soittava rumpali Mike Miczek on liian raskaskätinen eikä ukon soitto istu kiivautta vaativaan grindaamiseen. Kertosäkeet ovat suuria ja soundit äärimmäisen hiottuja. No, nyt siihen on tartuttu, eikä asiaan tarvitse enää palata. Kitaristitroikan tilutornadon kerroksellisuus ja toisiinsa lomittuvat soolot vievät kiivastempoisimmissa biiseissä turhan lähelle Dragonforcen sporttispeed metalin leveyspiirejä. Kaikkien biisien lopullinen potentiaali ei tunnu paljastuvan useidenkaan kuuntelujen myötä, vaan kasvuvaraa jää. War Hearts ei ärsytä, muttei myöskään maistu tai tunnu miltään. Välillä mielessä käykin, onko tämä jo liian tasalaatuista ja kohdennettua tekemistä. Miksaajaguru Jens Bogrenillakin lienee tässä suhteessa sormensa pelissä. Biisivalinnat on tehty klassikkoja suosien, ja uudelleenäänityksiä vahvistamaan on kerätty kaikkea muuta kuin vaatimaton kaarti vierailijoita. Sama riivaa myös sävellyksiä ja soittoa. Mittaa ei tosin juurikaan kuunnellessa huomaa, sillä paikalleen ei jäädä pitkiksi tuokioiksi junttaamaan. Inspiraatio tuntuisi olevan kadoksissa, mikä ei lupaa hyvää myöskään Broken Hopen tulevaisuuden kannalta. Hyvää odotettiin, priimaa saatiin – taas. Ufon seitsemästä ensimmäisestä levystä on tällä kokoelmalla edustettuna viisi eli albumit Phenomenonista (1974) Obsessioniin (1978). Ensinnäkään levyn äänimaailma ei ole mitenkään napakka vaan ysärihenkeä huokuvaa demotasoa. Kolmantena kompastuskivenä ovat mitäänsanomattomat kappaleet, joiden kuolometallisempi sävytys ei ole virhe sinänsä, mutta kokonaisuudesta ei välity kummoinenkaan intensiivisyys. Tribuuttina levy toimii loistavasti. Biiseissä on silti uutta kivaa särmää, kiitos vierailijoiden. Sittemmin mies on palannut bändin riveihin monta kertaa, mutta nyt juhlistetaan nimenomaan tuon ensimmäisen lenkin viisikymppisiä. Long Cold Winter of Sorrow and Strifen ja Scars in My Heartin kaltaisissa kappaleissa sekä moniosaisen From Order to Chaosin alkupuolen osiossa yhtyeen folksävyt löytävät luontevan ja vakuuttavan paikkansa. Useimpien rallien ajoittainen neoklassisuus sekä laulumelodioiden vahva päärooli ja perinteisyys, tai tavanomaisuus, pitävät bändin kuitenkin traditionaalisemman euro-powerin kentällä. Niin ei käykään, vaan yhtye kääntää uutuudellaan uuden sivun. oli vaikea nähdä bändin menevän tematiikassaan enää yhtä syvälle. Swallow the Sunin yhdeksännen kokopitkän nimi kertoo paljon sen sisällön aiempaa kirkkaammasta ilmeestä. Eivätkä bändiä kuunnelleet taatusti tule yllättymään yhtyeen yhdennentoista pitkäsoiton annista. Allekirjoittanut kuunteli uutuuslevyn ensin arkeen kyllästyneissä olotiloissa, jolloin suussa maistui pelkkä muovi. Isommalle levypuljulle siirtyessään Frozen Crown kasvaa kolmannen kitaristin rekrytoimalla jo kuusikoksi. Ufon biisit ovat vallan mainioita, ja juuri Schenker jos joku on oikea kaveri tekemään tällaisen albumin. Reissu kesti vain viitisen vuotta, mutta nuori saksalainen ehti vääntää yhtyeelle kuolemattoman hitin jos toisenkin. Kun fiilistellään, tehdään se huolella eikä häselletä. Kitaristejakin on aina Slashistä lähtien. Vahvimmin kyseistä kolminaisuutta löytyy kappaleista Under the Moon & Sun ja Charcoal Sky. Toisaalta kiivaissa kohdissa on tällä kertaa Gamma Rayn tyylistä ilkeää tenhoa, joten nekin toimivat suurimmaksi osaksi hyvin. Toni Keränen MICHAEL SCHENKER My Years with Ufo EAR Michael Schenker liittyi brittiläisen Ufon kitaristiksi vuonna 1973. Tämä levy on siitä hyvä esimerkki, sillä sen lyhyinkin biisi on aika tarkkaan kahdeksanminuuttinen. Permanent Dawn on parisenkymmentä minuuttia kellottava pläjäys hieman tunkkaisin death metal -soundein tuotettua grindia, joka kärsii jos jonkinlaisesta pikkuviasta. H.E.A.T., Nestor ja monet muut kierrättävät materiaalissaan Bon Jovilta ja Journeyltä opiskeltuja kikkoja. Earthburner ei tee mitään aivan surkeasti, muttei myöskään hyvin. Sen kautta yhtye tulkitsee ihmisenä olemisen vaikeutta enemmän kokemusta huokuvana kertojana kuin pääosanesittäjänä. Aseman lajinsa huipulla sementoineen bändin tuore suunta vakuuttaa ja sopii sen tämänhetkiseksi siirroksi. Kari Koskinen FROZEN CROWN War Hearts NAPALM Kitaristi-synisti Federico Mondellin ja laulavan siippansa Giada Etron vuonna 2017 perustama Frozen Crown julkaisee jo viidettä albumiaan. Allekirjoittaneelle bändin tuotannosta toimivat parhaiten keskitempoiset tai hitaat jyrät, joita on uudella levyllä kiitettävän paljon. Lisäksi tuntuu epäreilulta nurista tyylivalinnoista – kun tehdään folk metalia, tietyt elementit nyt vain kuuluvat lähes automaattisesti osaksi keinovalikoimaa. ARVIOT 49. Eetu Järvisalo ENSIFERUM Winter Storm METAL BLADE Ensiferum on tullut menestyksekkäällä taipaleellaan yhdeksänteen levyynsä. Laulajina toimivat muun muassa Dee Snider, Joey Tempest, Biff Byford ja Axl Rose. Vaikka solistilla ylärekkarikapasiteettia olisikin, Etro laulaa power metaliksi aika konservatiivisesti. Kaikki tämä kuulostaa hienolta, mutta mikä on julkaisun musiikillinen arvo. Eclipse on sikäli tämän liikehdinnän pioneeri, että se perustettiin jo vuonna 1999. Vierailijoiksi on saatu Ross Dolan ja jonkinlaiseksi kunniajäseneksi peräti Mitch Harris, mutta ei heistä mitään lisäarvoa irtoa. Musiikillisesti bändi ei erotu lukemattomista harmittoman parahultaisista italo-power-rykelmistä, eikä se ole kynäillyt vielä tällekään pitkäsoitolle ensimmäistäkään ikimuistoista biisiä. Uusi yritys hormonipitoisissa salitunnelmissa, ja johan musiikki pumppasi lisäenergiaa kehoon. Vajaat kuusiminuuttinen päätösbiisi One in a Million tuo eeppisyydessään ja moniosaisuudessaan hieman poikkeusta muuten noin kolmen minuutin paloina syötettyyn kokonaisuuteen. Tältä pohjalta oli mielenkiintoista tarttua Wagnerin jo vuonna 2002 perustaman Earthburnerin debyyttipitkäsoittoon. Vaikka bändin sointi on tunnusomaisen raskas ja melankolinen, tämänkertaisessa latauksessa on silmiinpistävää jylhyyttä ja valovoimaisuutta, jopa toiveikkuutta. Toni Keränen EARTHBURNER Permanent Dawn M-THEORY AUDIO Jeremy Wagner on hieno mies ja Broken Hope vähintäänkin semilegendaarista b-sarjaa. Elli Muurikainen THE MIST FROM THE MOUNTAINS Portal – The Gathering of Storms PRIMITIVE REACTION Onneksi äärimetallin parissa ei piitata hektisestä Tiktok-kulttuurista ja nopeiden dopamiinifiksien perässä juoksemisesta. Mape Ollila ECLIPSE Megalomanium II FRONTIERS Ruotsista on tulvinut tällä vuosituhannella yhtyeitä, jotka ovat ottaneet mallia 1980-luvun AORja hard rock -bändeiltä. Vedot kunnioittavat alkuperäisteoksia, mitä nyt kitarajammailua on enemmän. Jostain syystä yhtyeen urakäyrä on silti osoittanut koko ajan jyrkästi ylöspäin. Taatulla laadulla esitetyt sävellykset ovat kauniita, voimallisia ja kiehtovia. Nopeammat kappaleet puolestaan meinaavat mennä joskus liikaa rallattelun puolelle, vaikka pohjoismainen kansanmusiikkimaisuus on eittämättä yksi yhtyeen suosion salaisuuksista
Edellislevy Brightenin (2021) kepeä kantripainotteisuus on tiessään, ja I Want Blood on linjassa kahden ensimmäisen soolokiekon kanssa. Tällä kertaa homma vedetään selkeästi alle kolmeen varttiin, ja vaikka kappaleet ovat pitkähköjä, niissä on dynamiikkaa ja äärimmäisen hornamaista iskua. Tämän parempaa korviketta ei löydy, ja ilollahan laahustavan jyräävä melogrunge otetaan vastaan. Kimmo K. Joni Juutilainen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Se ei tarjoa periaatteessa mitään erikoista, mikä on hyvä. Juuri tällaisena bändi takuulla haluaa itsensä tunnettavan ja muistettavan. Niidenkin aikaan emobändi oli limbossa ja Cantrell purki sanottavansa itsenäisesti tutulta kuulostaen. Kahdestoista levynsä ei ainakaan heikennä yhtyeen kurssia. Nyx: Hymnejä yölle on jaettu viiteen ”hymniin”. Perustasoltaan hyvän ja AiCfaneja taatusti miellyttävän albumin meno laantuu hetkittäin vähän perusläiskinnäksi, mikä sekin tavallaan kuuluu autenttiseen kuvioon. Vuonna 2020 ilmestynyt Kuoleman kirjo oli valitettavan tasapaksu ja yli tunnin mitassaan aivan liian pitkä albumi. Kyseessä on silti oikein kovatasoinen kiekko, jolle Cantrell on loihtinut hienoja ja omankuuloisia biisejä. Tunnelma muuttuu saman tien väkevämmäksi, kun tulkitaan laulajien äidinkielellä, ja tätä soisi tarjoiltavan tulevaisuudessa enemmänkin. FE R N A N D O SE R A N I Albumin musiikillinen suunta hiukan teutaroi. Kovista aisapareista huolimatta bändisoinnissa saisi tosin olla enemmän särmää, nyt taustamiesten soittotatsista erottaa vain Mike Bordinin rummuttamat biisit, nekin niukasti. Jäinkin miettimään, onko oma tyyli vielä tarkentumassa vai ovatko kappaleet lähtöisin useammasta kynästä. Mukana on monenlaista elementtiä ja tietynlainen yhtenäisyys tuntuu puuttuvan. Hornan uusin kipuaa sen tuotosten kärkipäähän. Tänä vuonna 30 täyttänyt bändi on noussut aktiivisen julkaisutahdin ja ympäri planeetan heitettyjen keikkojen myötä tunnetuimmaksi suomalaiseksi black metal -nimeksi. Ilmaisussa on keskeisimpiä AiCmaneereja myöten oikea ääni kellossa. Bändi on ehdottomasti parhaimmillaan suomenkielisissä osuuksissa. Sen kummempia ylläreitä ei kuulla, mutta mahtaako moni moisia kaivatakaan. Koskinen HORNA Nyx: Hymnejä yölle WORLD TERROR COMMITTEE Eipä taida olla sanaa, jota Hornasta ei olisi lausuttu. Jonna Ikonen JERRY CANTRELL I Want Blood DOUBLE J Kun Alice in Chainsiltä ei ole kuulunut albumia kotvaan, keulaheppu Cantrell ottaa neljännellä soololevyllään irtopisteet kuljeksimasta vaivattomin elkein. Välillä seilataan sinfoniametallin aalloilla, sitten hengähdetään hetki rituaalifolkin merkeissä ja kohta painetaan melodeath-ratsun kyydissä kukkuloille. Todella hyvässä iskussa oleva viisikko on ammattitaitoisempi kuin koskaan, mutta välittää myös mustalle metallille ominaista henkeä. Melodisesta metallimusiikista pitäville tällä albumilla on paljonkin annettavaa, eikä tässä sentään puhuta mistään lajien välisestä risteytymisestä. Raskaasti jyrnivät riffit ja tavaramerkkiäninöin ryyditetyt harmionialaulut keskitempoon myllerrettyinä ovat silkkaa Alice in Chainsiä. Bonuksena esitetään akustinen versio bändin kenties tunnetuimmasta kappaleesta Kuoleva lupaus, joka ilmestyi alkujaan Envaatnags Eflos Solf Esgantaavnella (2005)
Touhusta puuttuu se terävin ote ja virkein väkivalta. Omaperäisyys on jälleen kerran kadoksissa. Kaiken lisäksi albumi on ruhjovuutensa huomioon ottaen miellyttävästi vain 34-minuuttinen ja jättää siten nälkää uusintakuunteluille. Olisikin hauska tietää, miten bändi itse kokee musiikkinsa ja mitä se mielestään tuo genreen. Sitä voi suositella melodisen ja tunnelmallisen black metalin ystäville, mutta musiikki sylkee tarpeen tullen ARVIOT. Asphyx, Autopsy, Death ja sitä rataa. Í vökulli áþján on pitkälti odotetunlainen teos. Kun lauluvastuu on jaettu yhden naisen ja kahden miehen kesken ja sävellyksetkin ovat pääosin hyvin popahtavia, useimmiten lähimpänä vertailukohtana toimii niin ikään ruotsalainen Amaranthe. Garðarssonin kappaleissa on paikoin hienoja minimalistisen melodisia tärppejä, ja musiikki on kaikilta osin hyvin kasassa. Muutama Berserkirin kaltainen mitättömämpi kappale olisi voinut jäädä pois, ja toisaalta mukaan voisi ahtaa lisää puhdasta raivokkuutta, jota löytyy vaikkapa Flight of the Ravenin laulualoituksesta. Loppupuolella 50-minuuttista levyä olo alkaa olla jo melkoisen puutunut. Myös laulaja on päättänyt kulkea isompiensa jäljillä: keuhkoaminen on lähes yksi yhteen Martin van Drunenin kanssa. Lisätäänpä samaan syntisalaattiin vielä jumalanpilkkakin, mikä saa epäilemään yhtyeeltä löytyvän kristillistä arvopohjaa. Lähtökohdiltaan meno on kiinnostavaa, ja ihan lupaavastihan Religious Disease käynnistyykin. Musiikillisesti kanukit onneksi pärjäävät lyriikoita paremmin. Vaikka Vafurlogin musiikissa ei ole varsinaista yllätyspotentiaalia, levyä kuuntelee mielellään. Toni Keränen VAFURLOGI Í vökulli áþján NORMA EVANGELIUM DIABOLI Vuonna 2022 hajonneen Svartidauðin ja yhä aktiivisen Sinmaran Þorir Garðarssonin käsissä kulkeva Vafurlogi on albumitulokas, joka ei ole aivan niin uusi kuin voisi kuvitella. Mega MOLDER Catastrophic Reconfiguration PROSTHETIC Jos hiihdetään perässä, niin seurataan sitten edes parhaita. Homma jää ikään kuin hieman vaiheeseen, vaikka selkeää virhettä on vaikea osoittaa. Vafurlogi kertoo katsovansa niin musiikillisesti kuin ideologisesti 2000-luvun alkuvuosien black metalin suuntaan, ja sen kuulee. Selkeä lupaus saattaa hyvinkin siirtyä tulevaisuuden kompaktiuden myötä seuraavalle askelmalle. Pyörremyrskymäisesti kieppuvassa teknisessä deathcoressa on aimo annos sinfobläkkiksen melodisuutta ja sooloissa rahtunen neoklassisuutta. Kahden laulajan – korisijan ja yllättävän selkeästi artikuloivan rääkyjän – taktiikka toimii, eivätkä breakdownitkaan tapa hektisten biisien flow’ta. Tyylilajillisesti Í vökulli áþján on hyvin tuttua tavaraa uuden aallon islantilaista mustaa metallia tunteville. Jenkkibändi Molderin kolmas pitkäsoitto on tarkka mallinnus klassisesta eurooppalaisesta ja jenkkimallisesta death metalista. Vaikka alkuun tuntuu, että tämä kaikki on kuultu liian monta kertaa aiemmin, varsinkin kertosäkeet iskeytyvät kerta kerralta syvemmälle tajuntaan ja mielihyväkeskukseen. A Scar for the Wickediä ei voi kehua ainakaan liiallisesta perehtyneisyydestä aiheisiinsa, sillä Acolythus-albumin tematiikassa sekoittuvat surutta puurot ja vellit eli Danten yhdeksän helvetin kerrosta ja seitsemän kuolemansyntiä. Mihinpä muusikko maneereistaan pääsisi. Soitto kulkee, ja Autopsyn basistin ruuvaamassa soundissa on asiallista potkua. Kari Koskinen BROTHERS OF METAL Fimbulvinter AFM Kun yhtyeen nimi on Brothers of Metal, mielleyhtymät lähtevät totta kai viemään Manowarin suuntaan. Bursted Innards jyrää niin lähellä Deathin Leprosya, että mielikuvasta ei pääse eroon mitenkään. Noh, voisivathan asiat olla huonomminkin. Kun laulaja-kitaristin äänessä on riffien tapaan kireyttä eikä kappaleissakaan himmailla turhia, levy aiheuttaa ensimmäisestä biisistä lähtien nyökkäilyä ja varovaista jalan alle menoa. Ihan Manowarin kaltaisesta meiningistä ei silti ole kyse. Mahtipontisimmissa biiseissä ollaan Nightwishin maaperällä, kun taas räväkkä Heavy Metal Viking kuljettelee vähän yllättävästikin alkuaikojen Skid Row’n tunnelmiin. Varsin kelvollisesti Molder peesaa, mutta ohituksia ei näillä napeilla ole luvassa. Omaperäisyyspisteitä ei juuri tipu, mutta viihdyttävyysarvoa on sitäkin enemmän. Osa debyytin sävellyksistä on näet saanut alkunsa jo noin 20 vuotta sitten. Mape Ollila DISARRAY Religious Disease JAWBREAKER Raastavaa rässiä Ruotsista vanhojen hyvien aikojen malliin, joskin bändi itsessään on vain parin vuoden ikäinen ja vyöllään on yksi aiempi levytys. Catastrophic Reconfiguration on kuin se turvallinen vanha tuttu, jonka kanssa on kiva käydä kaljalla ja ehkä vähän pussaillakin, mutta sen syvällisempiä suhteita ei ole luvassa. Loppupuolen Nanna’s Fate on puolestaan koko lailla täydellinen mahtiherkistely. Tästäkin huolimatta: kuunnelkaa nyt ainakin avaus Forbidden Speech, muita kipakampi Bound to Kill ja pääosin keskitempoisesti junttaava Realize You’re Already Dead ja pankaa yhtyeen nimi mieleen. Houkutusta lisää bändin ratkaisu kirjoittaa sanoituksia lähinnä skandinaavisen mytologian sotaisasta puolesta. Into alkaa kuitenkin hiipua tasaisen varmasti noin minarin mitan jälkeen, sen tappavampaa materiaali ei kuitenkaan missään kohtaa ole. A SCAR FOR THE WICKED Acolythus C-SQUARED Vuonna 2011 perustettu, aikaisemmin vain lyhytsoittoja julkaissut ottawalaisbändi annostelee pelkoa, kauhua ja vihaa mustuneen deathcoren keinoin. Murjovan raskaan, läskejä rumpuja myöten soundeiltaan ja dynamiikaltaan todella onnistuneen messun muissa aiheissa ryvetään epätoivossa ja itseinhossa. Yhtyeen voi nähdä eräänlaisena jatkeena Svartidauðille, mutta lopulta tässä kynnetään eri peltoa
Raidat irtoavat agg ressio edellä. Kun oikeaa asennetta tuetaan vielä kelpo riffeillä ja vetävällä groovella, muistaa taas, miksi kuolema on niin ihanan eloisa asia. Kolme vuotta myöhemmin myös Fabio palasi kaltevan tornin kulmille bändiin, jonka nimessä on pieni muutos, musatyylissä ei. Kari Koskinen ATHENA XIX Everflow Part 1: Frames of Humanity REIGNING PHOENIX Italialaisen powerin suurnimi ja sikäläisen hevitenorin arkkityyppi Fabio Lione aloitti uransa pienessä Athenassa. Eikä tässä vielä kaikki. Mape Ollila FERAL To Usurp the Thrones TRANSCENDING OBSCURITY Death metalia kun soitetaan ja Ruotsista tullaan, kitarasärö on vähemmän yllättäen mallia ”ruotsalaiset klassikot”. Jopa bändin nimestä voi antaa hieman kehuja: Feral kuvittaa ukkojen touhua harvinaisen hyvin. Kitara soi harvoissa sooloissa ketterästi ja biisit pidetään ytimekkään selkeinä. FIVE THE HIEROPHANT Apeiron AGONIA Instrumentaalikvartetti Five the Hierophantilla on harvinaisen oma ilme ja tapa tehdä musiikkia, vaikkei se olekaan helppoa kategorisoitavaa. Vaikka sävellysten kaava tulee tutuksi jo muutaman ensimmäisen kappaleen aikana, bändi onnistuu säilyttämään yllätyksellisyytensä ja tehokkuutensa. Peruskamakin maistuu hyvältä, kun touhusta välittyy osaaminen ja aito rakkaus. -miniklassikon (1998). Esikoisalbumin kokoama kuusi miljoonaa striimiä ei yllätä. Mega Biisirakenteet ovat yhtä paljon velkaa rockille kuin hiphopille. Siinä dubstepin, drum’n’bassin ja trancen kaikuja sisältävät syntetisaattorimaisemat soivat yhtä massiivisina kuin lihaisaa amerikanrokkia tasatahtisen tarttuvana rymisevä soundivallikin. Biisiseppä-kitaristi Simone Pellegrini kasasi alkuperäisen Athena-jengin uudestaan 2019. Se kanavoi Entombedin oppeja reippain raajoin ja vanhaa kunnioittavalla silmällä kuulostamatta yhtään laiskalta tai oikeastaan liiaksi edes kopiolta. Onneksi muitakin avuja löytyy! To Usurp the Thrones on kauttaaltaan onnistunut lisäys kokeneen bändin diskografiaan. Lione erosi bändistä vuonna 1998 Rhapsody-kiireiden vuoksi, ja pisalaisyhtye hajosi yritettyään sätkiä jokusen vuoden eri laulaja keulassaan. Näiden liitosta syntyi nyt toista täyspitkäänsä julkaisevan Enmyn eeppisen mahtipontinen nu-metal. Meno on villiä ja tylyä, homman nimi herkeämättä eteenpäin. Tunnelman kehittely vie aikansa, ja kliimaksi saavutetaan levyn pisimmillä kappaleilla Initiatory Sicknessillä ja Uroboros Apeironilla. Kun muhjuisuuden karikot vältetään ja doom-emoilut on jätetty vähemmälle, pohjapisteitä alkaa olla kasassa hyvä mälli. Nelikko ymmärtää iskevyyden päälle, sillä se on jo sorvannut pari tunnaria WWE-showpainikehiin ja ehtinyt Playstation-peli Bloodhuntiin. Jon Nödtveidt -vainaan henki on paikoin musiikissa vahvasti läsnä. Säkkäreissä ei pääsääntöisesti tapahdu paljon, mutta kertosäkeiden hitikkyydessä ei säästellä. Ajankohtaisia aiheita ruotivan Everflow-dystopian aloitusjakson musa on samaa kuin Athenan progehevifanien keskuudessa kulttimaineeseen nostaneen A New Religion. Joni Juutilainen ENMY Enmy FIXT Ohion Cincinnatissa, jossain synkän synthwaven varjossa, Five Finger Death Punchin painavapoljentoinen mutta melodinen tamppaus kohtasi Linkin Parkista tutun räbäyttelyn ja hienovaraisilla elektroefekteillä tunnelman kasvattelun taiteen. Eikä näihinkään kymmeneen biisiin tärvätä kuin reippaat puoli tuntia. Tarjolla on Dream Theaterin Images and Wordsillä (1993) paaluttamaa melodista progemetallia italo-power-vaikutteilla ja maltillisella annoksella thrashiä. Raukean mutta aina tummasävyisen tunnelmoinnin rinnalla hiipii salakavalasti hypnoottinen jumitus, joka yltyy paikoitellen hulluuden rajamaita kuvaavaksi rituaalinomaiseksi synkistelyksi. Sävellyksistä kuuluu, että Pellegrinillä on ollut vuosikaudet aikaa hioa biisejään, ja pienten nyanssien ansiosta Athena soi momyös laavaa. Tällä kertaa asia ei pääse kuitenkaan tympimään, sillä Feralin otteissa on riittävästi terävyyttä ja hyökkäystä. Edeltävät kolme kappaletta toimivat esileikkinä, ja Tower of Silence II -päätös tarjoilee raukeaa jälkihehkua. Pääasiassa tunteikkaan melodisesti soiva laulaja ärähtää joskus, toisinaan laulu upotetaan paksuun efektivalliin. Verkkaisesti etenevää säveltaidetta voisi kutsua doomiksi, mutta fonin käyttö tuo mukaan jazzmaisuutta ja pehmentää tunnelmaa yhtyeen lisätessä pikkuhiljaa, kerros kerrokselta painavuutta ja mustuutta. A D A M LA Y C O C K ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 52. Hautoihin ei jäädä ryömimään, ja se on oikein se
Vielä ei ollut sen aika. Hildin ensilevytys ValFreiya (2022) ei ollut kummoinen kiekko. Bändin kahdeksas kokopitkä on koukeroista ja teknistä, melko kaoottistakin kamaa. Paitsi mahtia, pontta ja paatosta, biiseissä on myös melodisuutta, muttei kuitenkaan tarpeeksi tekemään pitkäsoitosta kokonaisuudessaan nautinnollista kuultavaa. Pahimmillaan se on tylsä kuin Five Finger Death Punch. Pystytukkineen ja yhdenmukaisine asuineen yhtyeen jäsenet näyttävät ennemmin unelmavävyiltä kuin hieltä haisevilta rokkielukoilta. Toisin sanoen bändi painottaa välillä turhan paljon mukavuusaluettaan. Esimerkiksi Hugg där det smärtar som mest -biisin kaltaiset kappaleet kuitenkin osoittavat, että yhtyeen touhussa on hetkittäin todella vaarallista tarttuvuutta. Nihilismiä huokuvissa biiseissä on hyvässä suhteessa tulisuutta, terävyyttä ja suvantoja. Vaikuttaa siltä, ettei bändi osaa uusiutua järkevällä tavalla, vaan tykittelee menemään turhankin tutuissa maailmoissa. Musiikki kuulostaakin siltä, että sillä pyritään iskemään tiettyyn valmiiseen kuluttajasegmenttiin, ja vaikutteet kuuluvat vahvasti. Vuonna 2016 perustettu black metal -yhtye Gaerea on puskenut itseään myrskyävällä näkemyksellä kohti äärimetallin eturintamaa. Hildin ilmaisussa on periaatteessa kaikki ihan kunnossa, mutta jokin vielä hiertää. Sitten edellisalbumin mukaan on astunut kolme lisämuusikkoa, mikä vaikuttaa tuoneen Hildin sointiin lisää eloa ja monipuolisuutta, mitä homma on kaivannutkin. Aivan kuin olisin kuullut näitä ennenkin. Broddessonin näkemys on rujo, tulenpalava ja musiikkityyli huomioiden ammattitaitoinen. Jos haluaisi olla ilkeä, voisi sanoa, että Black Oak County on kuin Shinedown ilman nokkelaa luovuutta tai Nickelback ilman rokkaavuutta ja silkkaa viatonta tarttuvuutta. Amputate asemoituu kaiken periaatteessa ihan hyvin tekevien bändien jatkumoon, mutta unohtaa tuoda mukaan mitään omaa – tai mitään, mistä ottaa kunnolla kiinni. Se kuitenkin erottuu joukosta blackmetallisesti suristelevilla kitaroilla, jotka ovat selkeästi enemmän velkaa Dissectionille kuin Manowarille. Melodisemman laidan riipivästä ja tunnelmoivasta mustasta metallista koostuva ilmaisu on monilta osin syövereihinsä imaisevaa tavaraa. Eetu Järvisalo TRIUMPHER Spirit Invictus NO REMORSE Kreikkalainen Triumpher puskee pihalle albumillisen mytologis-historiallista ja melko vanhakantaista heavy metalia vain vuosi Storming the Walls -debyyttinsä jälkeen. Harmittavasti niissä on myös jonkin verran liikaa ilmaa ja rutiinia. Kaikki on ainakin teoriatasolla hyvissä kantimissa. no, ruotsiksi möykättyä thrashiä. Thrash på svenska ottaa pienen askeleen eteenpäin tarjoten... Bändin ilmaisupaletista löytyy myös muuntautuvuutta, kun Shores of Marathonissa ukkosineen ja kreikankielisine puhesämpleineen intoudutaan suorastaan elokuvallisiksi ja liukkaan soolon lurauttavat kosketinsoittimetkin liittyvät toviksi sotakuoroon. Kun muut alkoivat säveltää syntikkavetoista juustoblack metalia, laulaja Ravnin kasaama bändi keskittyi genren tukeviin peruspilareihin. Onneksi ateenalaiset pitävät historialliset seikkailunsa ja samalla levynsä maltillisen mittaisina. Riffipuolella seuraillaan muun muassa Morbid Angelin sinänsä päteviä oppeja, vaan ei näillä eväillä kuninkaita haasteta. Levyn superyllätyssektori on I Wish, jolla duetoi upea Roy Khan. Mape Ollila BLACK OAK COUNTY III MIGHTY Kovassa nousussa olevan tanskalaisbändin Black Oak Countyn kolmatta levyä on tehty varman päälle laskelmoiden. Etenkin kappaleiden Save Your Breath, Fire Inside ja www.Lies täsmälliseen radioheviin on saatu ujutettua jänniä koukkuja, jotka auttavat muunkin materiaalin avautumisessa. Seassa on pieni annos melodista heavy metalia ja punkkia, mutta kokonaisuutta leimaa tietynlainen folkahtava melankolia, mikä kuulostaa hetkittäin mielenkiintoiselta. Sävellysapuun on hankittu euroviisuympyröissäkin puuhaillut Nicklas Sonne ja Glenn Hughesin kanssa yhteistyötä tehnyt Soren Andersen. Aiemmin muun muassa Drakon Ho Megasja Saboter-bändeissä äännelleen Mars Triumphin laulu on Virgin Steeleja Sanctuaryosaston ajoittain kivuliaan korkealta kajahtelevaa paatoksellista julistusta. ARVIOT 53. Mystinen tekijä X on näissä hommissa äärimmäisen tärkeä, eikä sitäkään tahdo löytyä. Napakan painokkaalla ja erottuvalla soundilla soivassa levyssä on moitteista huolimatta väkevällä mustuudella syöksevää tunnelmaa. Poppoon neljäs levy jatkaa hyväksi havaitulla reseptillä. Kuin ihmeen kaupalla III-levyn selvin määritelmä ei kuitenkaan ole kylmä kopiointi, vaan mukana on selvästi tiettyä sielukkuutta. Joni Juutilainen AMPUTATE Abysmal Ascent MASSACRE Portugalissa perustettu ja sittemmin Sveitsiin muuttanut Amputate hyödyntää kolmoslevyllään blastia, örinää, tuplabasareita, keskitempoista jyrää ja demppausta. Kuten uuden levyn kieltämättä todella hyvästä nimestä voi päätellä, tällä kertaa ei soiteta black metalia. Kari Koskinen ARCTIS Arctis NAPALM Levylafka esittelee Arctis-tulokkaan Suomen luontoa, ”äärimmäisiä vuodenaikoja” ja teknologiaa yhdistävänä mystisenä entiteettinä, jonka uraauurtavassa soundissa metalli kohtaa rockin ja popin. Eihän tämä nyt huono albumi ole, mutta eipä siitä jää juuri mitään mieleenkään.Tällä talentilla luulisi saavan aikaiseksi hieman kestävämpiä ja tuhdimpia tahteja. Mape Ollila 1349 The Wolf and the King SEASON OF MIST Vuonna 1997 perustettu norjalainen superbändi 1349 syntyi vastalauseeksi nopealle muutokselle. Kohta kuitenkin jää myös levyn muistettavimmaksi. Näin käy esimerkiksi levyn päättävissä kappaleissa Unknown ja Kingdom of Thorns. Myös orgaaninen, ilmavan terävä soundi toimii hienosti. Gaerea on nuori, nälkäinen ja tyylitajuinen yhtye, jolla on kaikki edellytykset mestariteoksen luomiseen. Noh, näillä eväin mennään, ja onhan Frostin älytöntä mättämistä aina siistiä kuunnella. Yhtyeessä vaikuttavat Ravnin lisäksi kitaristi Archaon, basisti Seidemann ja Satyriconin eksentrinen kannumestari Frost. Yhtenä tuottajana on yksi tämän hetken työllistetyimmistä soundinikkareista, Jacob Hansen (Amaranthe, Volbeat, Arch Enemy). Perustuksiltaan pumppu edustaa samaa Manowarin perässähiihtäjien laumaa kuin niin monet muutkin 1980-luvulle jumittaneet eteläeurooppalaisbändit. Toni Keränen HILD Thrash på svenska BLACK LION Funeral Mistin ja Mardukin raivokkaana rumpalina tutuksi tullut Lars Broddesson on työskennellyt Hildbändinsä kanssa nelisen vuotta. Eihän siinä mitään, mutta välillä ryydyttää loputon toisiinsa sekoittuvissa kuolometallijulkaisuissa kahlaaminen. Niko Ikonen GAEREA Coma SEASON OF MIST Mukava huomata, että Portugalista tulee muitakin hyviä metallibändejä kuin Moonspell. Biisit ovat aggressiivisia ja väkevästi kitaravetoisia, eikä Frostin rumputulitus anna lainkaan armoa. dernisti. Parhaiten toimivat jopa raikkaasti irtoavat melodiset kitarasoolot, joita voisi kutsua peräti erinomaisiksi. Hetkittäin Gaerea saavuttaa samoja julmankauniita atmosfäärejä kuin saman alan mestarisyhtye Mg?a. Musiikki kuulostaa monin tavoin 1990-luvun lopun pintanousua tekevältä Satyriconilta. Kuvaavaa on sekin, että lyhyt päätösraita Perpetuum rippaa rajusti Cannibal Corpsen Frantic Disembowelmentia, mikä on vaativuudessaan sinänsä hatunnoston paikka. Lauluarrejakin pitää ihastella, sillä Everflow Part 1 on hyvään toviin eka lätty, jolla Fabion ääni ei ärsytä. Ikävä kyllä The Wolf and the King on myös äärimmäisen turvallinen levy
Lopputuloksena puolesta tusinasta biisejä muodostuva kokonaisuus on sekä selkeän ytimekäs että värikkään monipuolinen. Jäntevä kiekko välittää tuttua yltiömelodisen metallin riemua. Läpikotaisin puhtailla laulettua levyä ei olekaan kuultu mieheltä pitkään aikaan. Jopa keskieurooppalaisen levylafkan keksimiksi hölmöt roolit ja konseptin voi yksin tein unohtaa, sillä muovisen virtaviivaista popheviä esittävä Arctis on Pietarsaaren Amaranthe. Kysymys ei ole pelkästään siitä, kuinka stoner rockiksi väljästi identifioituva musiikki saadaan groovaamaan todella miellyttävän muhkusti pörisevän basson ja tanakan rummuttelun varassa. Projektin rahoituskin lie kunnossa, sillä miksausja masterointiväki on samaa kuin Rammsteinilla ja pätkä Euroopan-rundia Apocalyptican kyljessä sovittiin jo ennen ekan sinkun julkaisua. Debyytillinen taidolla ja kokemuksella tallennettua visiota. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy Eryka Firin tapaan laulaa. Kyllä kiitos ja jatkoon. Se on keskeisin voimatekijä sävellysten yöllisessä loisteessa kylpevässä atmosfäärissä. Bändi onnistuu tavoittamaan visionsa. Sama mies löytyy Arctisinkin takaa, eikä levyllä tietenkään muuta olekaan kuin hittejä. Tekemisen laatu ja energiataso ovat eri juttuja, ja on oikeastaan aika hämmästyttävää, miten asiallisesti nelikymppinen kopla pistelee menemään. Metallimusiikin pitkän linjan tekijäukot Markus Vanhala, Santeri Kallio, Vesa Ranta, Mikael Stanne ja Victor Brandt tarjoavat uudella projektillaan vision pohjoismaisesta gotiikasta. Albumilla viehättää erityisen paljon kosketinsoittaja Santeri Kallion ja kitaristi Markus Vanhalan yhteispelillä soiva rikas melodiamaailma. Siinä on kaiken hämyn keskellä rutkasti melankoliaan puettua kirkkautta, jota Mikael Stanne tulkitsee eheän tunteikkaasti. Suomessa on tasan yksi rocktuottaja, joka kestää vertailun Ruotsin hittimaakareihin: Sturm und Drangin, Reckless Loven ja nykyään myös Brother Firetriben takapiru, One Desiren sävelseppä Jimmy Westerlund. Hänen äänensä seilaa eleettömästä tulkinnasta voimalla vedettyyn ulosantiin käväisten välillä välimaastoissa. Vaikutteet on imetty 1980ja 1990-lukujen goottirockin maaperästä. Näin musiikin ylle kutoutuu psykedeelinen tunnelma, joka tarjoaa kiinnostavaa tarttumapintaa pelkän huuruilun sijaan. SA M JA M SE N CEMETERY SKYLINE Nordic Gothic CENTURY MEDIA Suomalaiset ja ruotsalaiset ne yhteen soppii. Jep jep. Uskottava tunne välittyy hyvin. Sama tyyli koskee matalataajuusinstrumenttiaan, joka sekin vaeltelee luonnonlapsen lailla näennäisen huolettomasti muttei kuitenkaan päämäärättömästi. Ja on se nyt aikakin, että Suomessa aletaan tajuta tuotteistamisen päälle! Mape Ollila COMA HOLE Hand of Severance OMAKUSTANNE Vähemmän voi totta vie olla enemmän, mistä käy paraatiesimerkiksi jenkkikaksikko Coma Holen esikoislevy. Jessemetallin melodiset kuviot on hiottu huippuunsa jo kasarilla, ja samaa saarnaahan tässä tuuttaillaan. Musiikin tumma pohjavire tulee The Sisters of Mercyn kaltaisten pioneeriyhtyeiden tyylittelystä, mutta kappaleiden mielenmaisema on pohjoismainen. Eikä siinä ole mitään vikaa, sillä nyt Jeppiksestä jysähtää niin että Eurooppakin kuulee. Mega STRYPER When We Were Kings FRONTIERS Amppariryhmä jaksaa vääntää, ja mikäs siinä, kun ikäkään ei tunnu painavan. Eetu Järvisalo Bändissä vaikuttavat muiden muassa miellyttävän popsoundinen ”Ice Queen Alva” ja ”Captain Björn”. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 54. Vahvasti erottuvien melodioiden lisäksi sävellyksissä on tarttuvaa rytmiikkaa, mikä korostuu heti puolelleen saavissa ässähitureissa. Näitä ovat erityisesti In Darkness ja Behind the Lie. Myöskään rumpalin osaa tässä mainiosti toimivassa konseptissa ei sovi vähätellä. Yhteistyö ei koostu vain jämerän ja simppelin perustuksen luomisesta, vaan lyömäsoittimille on annettu tilaa ja mahdollisuus liikkua sinne, tänne ja tuonne. Omaleimaisuus on lähelle nollaa, mutta tarttuvaa musaa Arctis tekee
Leipzigiläinen Laudare laventaa postblack metalin käsitettä sekoittamalla mustaan metalliin kirkkomusiikkia, progea, rockia ja neofolkia. Kuten pääjehu Michael Sweet on itsekin todennut, biisitasolla mennään samankaltaisella sapluunalla kuin aika monella aiemmalla levyllä. Biiseissä tutkitaan kuolevaisuuden, tuomion, katumuksen, armon ja ikuisen levon teemoja. Kaikki on toteutettu sen verran hyvin, että vaikka meno ei iskisi täysillä, yhtyeen osaamista on arvostettava. Musiikin mystiikassa ja tietyissä piirteissä on selkeitä yhtäläisyyksiä okkulttiseen rokkiin, mutta Aluk Todolon täysin instrumentaalinen ilmaisu on huomattavan progressiivista. Kimmo K. Kirkkolatinaksi esitetyn Requiem-pitkäsoiton kappaleiden nimet viittaavat perinteiseen roomalaiskatoliseen sielunmessuun. Silti kuopiolaisbändi ARVIOT. Riffeissä on ytyä ja mukavan jykevää dynkkyä. Ote pysyy nasevan reippaana. Omaperäisyydestä tulee pisteitä, vaikka Requiem on turhan tekotaiteellista hipsteröintiä ja alle kolmen vartin kestostaan huolimatta ainakin meikäläisen ajukopalle liian rasittava albumi. Moniääninen ja äärimmäisen rikkailla sävelkuluilla silattu laulu raikaa antaumuksella. Soolot luikahtavat vilkkaasti, ja perussyke on raskassoutuisen vankka. Ajalla ei tunnu olevan trion tekemisissä mitään merkitystä, sillä musiikkinsa on kaikkinensa täysin trendivapaata, kokeilullista äänivirtaa. Joni Juutilainen TURMION KÄTILÖT Reset NUCLEAR BLAST Turmion Kätilöjen peruskuvio on säilynyt muuttumattomana alusta lähtien. Albumi tarjoaa mielenkiintoisia sävellyksiä yhtyeen musiikin ystäville, mutta uusien kuulijoiden hyppääminen kelkkaan voi olla paljon kinkkisempi juttu. Tarjolla on ollut tanakkaa industrial-sukuista poljentoa, metalliriffejä, ihmisyyden rumuutta kommentoivia sanoituksia ja suomirockin suuntaan kurkottelevaa melodisuutta. Koskinen LAUDARE Requiem MOMENT OF COLLAPSE Seuraavaksi erikoismusiikkia taiteellisesti avaramielisemmälle yleisölle. Laatu on kuitenkin kova, eikä levy juuri kalpene 1980-luvun tuotoksillekaan kuin ehkä kirkasotsaisuudessa ja tunteenpalossa. Sen jatkuvassa levottomuudessa on kaleidoskooppimaisia muutoksia ja takuulla jännittäviä käänteitä perinteistä popmusiikkikaavaa karttaville. Melkeinpä muodottoman progesti teemasta toiseen polveilevaa bändiä tukee murheisesti nariseva sello. Bändin viidennen levyn trippailu vaikuttaa kaiken hämyilyn seassa suunnitelmalliselta. Vaikka kirkkomusiikin ja bläkkiksen yhdistävä resepti saattaa vaikuttaa Batushkan idean toisintamiselta, Laudare ei kuulosta heiltä eikä keltään muultakaan. Laulut koostuvat naissolistin kuivakasta korinasta ja hartaista kuoroista. Albumin muoto noudattaa liturgisen sielunmessun rakennetta kunnioittaen vainajia ja jopa rukoillen heidän puolestaan, mikä yskittänee ainakin puristisempaa bm-yleisöä. LUX kuulostaa siltä kuin bändin musiikin tuleekin kuulostaa. Stryper on ikääntynyt tyylillä, ja bändi on edelleen oma itsensä, kirkkaasti meloheavyn tähtikaartissa. Mape Ollila ALUK TODOLO LUX NORMA EVANGELIUM DIABOLI Erikoisbändiksi profiloitunut Aluk Todolo palaa kahdeksan vuoden levynjulkaisutauolta. Materiaalissa on kivasti vaihtelua, joskaan slovariosastoa tai tiukinta tykittelyä ei ole mukana. Levyn lehdistötiedotteessa mainitaan termi occult rock, mutta albumi nostanee esimerkiksi The Devil’s Bloodin tai Luciferin fanien kulmakarvoja
Bändin juuret ovat syvällä luonnossa ja henkisyydessä, mistä kaksikko kanavoi musiikkiinsa ihmisvihaa, post-apokalyptistä syväekologiaa ja magiaa. levyllä miellyttävät muun muassa Kerran kuollut -kappaleen kasarimainen kitaratyöskentely, Pulssin kuulas, hieman Maj Karmasta muistuttava tunnelma ja erinomainen kitarasoolo sekä aiempaakin tarttuvammat sävelkoukut, joita tehostetaan usein naislaululla. Yhtyeen 11. Aethyrickille soisi laajempaa tunnustusta, mutta toisaalta ei helmiä sioille ja sitä rataa. Musiikista tulevat mieleen synavetoiset norjalaisbändit Gehenna etunenässä, mutta biiseistä voi nuuskutella tuoksuja myös kotimaisista akteista kuten Arthemesiasta ja Grievestä. Rakastan myös lätyn tomisoundia. Toisaalta TraumaARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Nihilistinen elämänasenne välittyy tummista virtauksista elegantisti siemailevan musiikin kautta pätevästi. Gall ja Exile ovat tehneet surumielisen synkeää musiikkiaan jo vuodesta 2016, eikä levyjen taso ole vuosien varrella huonontunut. Levyn päättävä Reset 7 (Not to Be Continued) on lähes kahdeksan minuutin mitassaan poikkeuksellisen pitkä Kätilöt-kappale, mutta se ei sisällä mitään turhaa. Tunnelma on mystinen, savuinen ja hyvällä tavalla vanhanaikainen ilman turhaa nostalgian painolastia tai juustoisia kliseitä. Aivan total ysärihammer madness! Niko Ikonen biisin aloituslause sisältää sosiaalisesta mediasta tutun sisäpiirin vitsin. Death Is Absent on duon viides kokopitkä, joka vie matkalle kohti ysärin mustan metallin melodisempia polkuja ja notkoja. AETHYRICK Death Is Absent EAL Aethyrick on kotimaisen black metalin esoteerisempia helmiä. Biisi alkaa kieroutuneen suloisena pop-palana ja etenee uljaan moniosaiseksi tamppaus sinfoniaksi. Ehdottomasti vuoden kovimpia levyjä. Lord of the Lost -laulaja Chris Harmsin kanssa toteutettu Schlachter on mainio kappale, mutta todellinen mestariteos on säästetty sen perään. Jäsenten henkilökohtaista elämää seuranneet voivat huomata lyriikoiden olevan entistäkin omakohtaisempia. Toni Keränen JS R A ST A S onnistuu joka kerta kuorruttamaan uuden kakkunsa sen verran tuoreen tuntuisilla aineksilla, että lopputulos maittaa
Debyytti Force of Nature koostuu kahdeksasta biisistä, joista valtaosassa on aivan turhaa poukkoilua. Valitettavan ohut suoritus. Jossain välissä soitetaan hieman puhdasta kitaraa, mutta muutoin painetaan niin sanotusti täysillä turpaan. Soitto on post-grunge-pohjaiselle hard rockille yleiseen tapaan steriiliä, synteettistä, soolotonta ja koneellisen tarkkaa. Ei voi tietää, paljonko Cameron Mizellin tuotanto mihinkin vaikuttaa, mutta hittibiiseillä kuten Blackoutilla, Point of No Returnillä ja Where Do We Standillä Cantervice kuulostaa valmiilta tallomaan vaikkapa Shinedownin ja 3 Doors Downin varpaita. Uudet temput ja ilmeet tekisivät varmasti hyvää. Elli Muurikainen COPING METHOD Where Spirit Meets Bone FIXT Yleensä FiXT-lafka pelaa bändikiinnitystensä tyylivalinnoissa aika varman päälle, mutta Coping Methodista en taida ymmärtää paljoakaan. Slovenialaisnelikolla on perusasiat hanskassa ja taitava solisti, mutta tähtäin on suunnattu aivan liian korkealle. Tai siihen ainakin kovalla innolla pyritään. Hieman kuin rasvainen, suuta polttava makkara ilman sinappia. Kari Koskinen CANTERVICE Zero Hour FIXT Modernia jenkkihard rockia metalcoreen yhdistävä Cantervice asemoituu debyyttinsä ensisekunneista lähtien samaan rintamaan From Ashes to New’n ja Starsetin kanssa. Karheilla black metal -kähinöillä tulkittu syntetisaattorijumputus on biiteiltään ja melodiamatoiltaan simppeliä ja helposti mukaansa tempaisevaa. Jokaiseen kappaleeseen on ympätty ilmeisesti kaikki mahdolliset mieleen tulleet ideat, ja lopputulemana on kahdeksan helvetin sekavaa biisiä. Albumista ei jää myöskään isommin muistikuvia. Mape Ollila MISERIA ULTIMA Arctic Esotericism ALFA MATRIX Lapissa vuonna 2016 perustettu duo tuuttaa ulos neljännen levyn hämyisän pakkasenpuremaa elektro jytkettä. Trio kutsuu itseään ohjaajiksi, biisejään harjoituksiksi ja yleisöään koulutettaviksi. Sivilisaation romahdusta maalailevat biisit noudattavat radiomittaa ja -kaavaa. Levystä ei jää useamman soittokerrankaan jälkeen mieleen juuri mitään. Ravintoarvoista on turha puhua. Italialainen Hellish God ei ole sävellyksellisesti järin monitahoinen tai oikeastaan edes kyvykäs ryhmä, mutta se paikkailee puutteitaan lyömällä hieman kovempaa kuin muut. Alakuloisesti dystooppisen, jo periksi antaneella tavalla passiivis-aggressiivisen tunnelman pohjustavat elektroja synaefektit sekä enää hiukan scifiltä ja vähän liikaa lähivuosikymmenten tulevaisuudelta tuntuvat sanoitukset. Angelcorpsen, kaoottisemman Morbid Angelin ja vanhemman Deiciden ystävien kannattanee tämä tarkistaa, sillä kiivaaksi yltyvä pieksentä omaa parhaimmillaan ihan hyvää imua. Ymmärrän, mitä bändi on ajanut takaa, mutta toteutus ei kuulosta yhtä hyvältä kuin se ehkä näyttää paperilla. Eetu Järvisalo CHALLENGER Force of Nature DYING VICTIMS Vuonna 2016 perustettu Challenger on jälleen yksi New Wave of Traditional Heavy Metalin nimissä operoiva yhtye. Siihen se pitkälti jää. Olisikin ollut fiksumpaa tehdä kappaleista suoraviivaisempia ja jättää kikkailut niille, jotka homman paremmin osaavat. Se jatkaa uskollisesti yhtyeen valitsemalla linjalla, hyvässä ja pahassa – enemmän jälkimmäisessä. Robert Matlockin hiukan valituksensekainen baritoni kannattelee biisien melankoliaa, ja rajumpien kappaleiden kliiniset fry screamit laventavat ilmaisua melodisen metalcoren suuntaan. Veret seisauttavaa jumitusta ei kuulla, vaan levy jää liikaa helpon bailumusan tasolle. Etenkin, jos toimituksen kuvittelee elävänä ja kenties pienessä tuiskeessa nautittuna. Aggrotechiin, ebm:ään ja muihin elektronisen musiikin lajeihin sekaantunut jytinä edustaa metalligenreä lähinnä kolkossa tunnelmassaan. Yhtye tuntuu lähteneen kierrättämään itseään liikaa vailla uteliaita riskinottoja. Jos edellisalbumi In Colors of Void (2022) värähteli paikoin antaumuksellisissakin sfääreissä, tällä kertaa kunnianhimo ei välity. Soinnissa on yhtä paljon Slipknotia kuin Pendulumia, ja rakenteiltaan epäkonventionaaliseen nu-metaliin naitetaan EDMsoundeja ja muita sähköströsseleitä. Kovia heviralleja voi tehdä yksinkertaisimmillaan muutaman hyvän riffin varaan, eikä juuri muuta tarvita. Ainuttakaan päähän takertuvaa riffiä tai kuviota kiekolta ei kuitenkaan löydä. Sahaus on myrskyisää, mörinä mehevää ja blastejakin taotaan kolholla antaumuksella, mutta niiden alta on turha kaivella sen kestävämpiä arvoja. Nyt vielä se metalcore-puoli yhtä hyvään jiiriin, niin tähti on syntynyt. The Advent of Deathless Chaos Beast jää karkeaksi ja pintapuoliseksi levyksi täynnä karusti suoritettua nopeatempoista väkivaltaa. Challengerin biiseissä on viittä riffiä ja kolmea tahtilajinvaihdosta, muttei mitään tarttumapintaa. Olen yrittänyt syventyä läksyihini, mutta taidan jäädä luokalle. Vaikka Where Spirit Meets Bonen katarttisiksi aiottujen biisien rakenteet parilla kuuntelulla avautuvatkin, niiden vieraannuttavaksi proARVIOT. Tahallaan muovinen tuotanto kuulostaa kalliilta. Toimivaa yöllistä ja arktista atmosfääriä kajastava reivaus alkaa toistaa itseään jo ensimmäisten biisien aikana. HELLISH GOD The Advent of Deathless Chaos Beast DUSKTONE Vajaa puolituntinen hyökkäys vihulaisen suuntaan kumartavaa death metalia, ja se on sitten siinä. Albumi ei haasta kuulijaa ainakaan toivotulla tavalla, ja siitä tulee tunne, että bändi on haukannut heti alkuun liian ison palan
Odotukset uutuuden suhteen olivat siis korkealla. Vaan ymmärtävätpä naavat sitä tai eivät, elektrometalli on tullut jäädäkseen ja FiXT on sen airut. Pieniä vaikutteita jenkki-deathin kovimmista on havaittavissa, ja ajoittain mieleeni tulee esimerkiksi teknisen deathin edelläkävijä Atheist. Lähtökohdista huolimatta tässä ei sludgeilla tai jaeta tuomiota, vaan yhtyeen musiikillinen anti on lähinnä vanhan koulun teknistä death metalia. Riverchild ei meinaa lähteä lentoon oikein missään vaiheessa. Tämä debyytti ei ole todellakaan helppoa materiaalia, mutta jahka levylle antaa vähän aikaa, se alkaa kyllä potkia. Kimurantteja rytminvaihdoksia löytyy vaikka kesken riffin, mutta vaikka kikkakolmosia piisaa, ne eivät tunnu itsetarkoitukselliselta pröystäilyltä vaan osilta kappaleita. Soitanto ja sävellykset ovat kunnianhimoisia ja osuvat polveiluistaan huolimatta tarkasti maaliin. Soundin tarkoituksellinen kalseus kääntyy itseään vastaan, kun muovisuus peittää musan dynamiikan. Teemu Vähäkangas kuraivarien alle. Myöskään petetyksi tulemisen tunteitaan liki deathmetallisesti rähjäten purkava laulaja ei saa melankolian ja kiukun vuoroaallokossa vellomisestaan huolimatta aikaan tunnevastetta. Viides Anomalie-kokopitkä Riverchild on itävaltalaiselle Marrokille henkilökohtainen levy, joka vie kuulijansa miehen kotiseuduilla virtaavan Danube-joen rannalle. Välillä rouhitaan raskaasti, ja kappaleisiin on ujutettu vaivihkaa myös pieniä painajaismaisia tunnelmapätkiä. The Periapt of Absence ilmestyy sopivasti syksyyn, jonka ääniraidaksi se taipuu kuin itsestään. Mistään sysipaskasta kämmäilystä on aivan turha puhua, mutta Riverchild alittaa projektin itselleen asettaman riman selvästi. Basso tulee synasta, rummut ainakin osittain koneesta ja sen ainoan kitarapolon riffit uppoavat pehmosoundinsa vuoksi synien ja itARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Valtavan joen pysyvyys luo lähes hengellisen ulottuvuuden, jota Marrok yrittää mallintaa parhaansa mukaan musiikilliseen muotoon – tällä kertaa hieman kangerrellen. Tuotantojälki on laadukasta eikä musiikkikaan ole lainkaan hassumman kuuloista, mutta kappaleista tuntuu puuttuvan tarvittava jännite. Kitaraosasto on tulessa, ja esimerkiksi nimibiisin kitarasuristelut tuovat mieleen kiukkuisen ampiaisparven. LIVING GATE Suffer as One RELAPSE Miellyttävä uusi tuttavuus tuntuu tekevän musiikkikenttään kaivattuja jälkiä. Suruja kaihomielisten kuljetusten saattelema death doom painaa leuan rintaan mutta loihtii lämpöä sydämeen. Biisejä tulee ja menee, eikä yhdestäkään jää sen ihmeempiä mielikuvia. Anomalie on kohdannut uransa ensimmäisen varsinaisen notkahduksen. Living Gaten miehistöltä löytyy kokemusta muun muassa Amenrasta ja Yobista. Projektin takaa löytyvällä, myös Harakiri for the Sky’sta tutulla Chris ”Marrok” Brauchilla on tekemisissään selkeä ja maltillinen ote, joka puhuttelee. Jylhät melankolian aalG E E R T B R A E K E R S sessoitu soundipaletti ei viehätä. Vaikka vauhti on hetkittäin hurjaa, pelkkään pikamättöön bändi ei sorru. Mape Ollila ANOMALIE Riverchild ART OF PROPAGANDA Muistan arvioineeni pari Anomalien vanhempaa julkaisua ja pitäneeni niistä, vaikka progressiivinen black metal ei ole ollut koskaan oikein mieleeni. Joni Juutilainen MOTHER OF GRAVES The Periapt of Absence PROFOUND LORE Indianapolisin kuolotuomitsijat vakuuttivat Where the Shadows Adorn -esikoislevyllään, joka oli vuoden 2022 parhaita julkaisuja. Mielikuvista huolimatta Living Gate seisoo tukevasti omilla jaloillaan eikä jää nojailemaan menneeseen
Hommasta haiskahtavat heti lähdössä kaikki bedroom black metal -turautuksen tunnusmerkit, ja ennakko-odotukset osoittautuvat levyä kuunnellessa suurilta osin oikeiksi. Seassa naksuttavat konerummut ja taka-alalle häivytetty kärinälaulu viimeistelevät kokonaisuuden, jonka parissa aika käy pitkäksi. Echoesilla loistaa niin bändi, koukuttavat sävellykset, napakat sovitukset kuin Eclipse-mies Erik Mårtenssonin loihtima, genreen täyteläisesti istuva soundikin. ”Hautojen mutsin” kakkonen tarjoilee joka tapauksessa lajityyppinsä parempaa ainesta, josta ei löydy vakavia vikoja etsimälläkään. Vaikka Nationwiden esikoisen avausraita Fade Away on liki identtinen W.A.S.P.-hitti Wild Childin kanssa, kyseessä ei ole halpa parodia. Tami Hintikka NATIONWIDE Echoes PRIDE & JOY On kerta kaikkiaan taitolaji aloittaa debyyttialbumi riffillä, joka luo vahvan mutta täysin väärän ensivaikutelman koko hommasta. Parissa kohtaa bändi iskee pöytään rivakampaa komppia, mutta ei tämä levy olisi sitä kaivannut. Mainittu Fade Away, sitä seuraava Dreams ja videobiisi The One ovat vain makein kuorrute päällä kakun, joka tulee varmasti kestämään aikaa. Brandon Howen mörinöissä on juuri sopivassa suhteessa voimaa ja epätoivoa. lot vellovat majesteetillisesti, verkkaan mutta musertavasti. Kreylin esikoisella on paikoin kieltämättä aidolta kuulostavaa tunteenpaloa ja sen soundimaailKeikat Suomessa: 19.3.2025 TAVASTIA, Helsinki 20.3.2025 OLYMPIA, Tampere 21.3.2025 LUTAKKO, Jyväskylä 22.3.2025 MÖYSÄ, Lahti Liput myynnissä nyt! Uusi albumi NORDIC GOTHIC nyt kaupoissa ja suoratoistopalveluissa www.CENTURYMEDIA.com ARVIOT. On tämä vaan kova. Nuo hetket tuntuvat jopa hieman irrallisilta verkkaisesti soutavaan tunnelmointiin nähden. Todetaan vielä sekin, että Daniel Groth on laulumies vailla vertaa. Projektin kerrotaan saaneen alkunsa vuonna 2020 suomalaisen Hedonihilin I-albumin innoittamana, mikä ei herätä liikoja riemunkiljahduksia. Mother of Graves on 2020-lukulainen mestari luomaan 1990-lukulaista henkeä hohkaavaa alakulometallia á la varhais-Katatonia tai vaikkapa kotimainen Rapture. Jaakko Silvast MALASORTE Apex Sovereignty INVERSE KREYL Obscure Rise of Ancient Eulogy INVERSE Kuluvana vuonna perustettu Malasorte tarjoaa Jal’zorothnimisen helsinkiläismiehen näkemyksen melodisesta black metalista. Projekti tarvitsee vielä hiomista ja kunnolla. Echoesilla on kyse äärimmäisen vahvasta ja taidokkaasta melodisesta rockmusiikista – siitäkin huolimatta, että samaa lajia on tehty yhtyeen kotimaassa Ruotsissa todella paljon. Käytännössä nimettömien yhtyeiden jäsenistä kasattu Kreyl kuopii arkipäiväistä ja loppuunkaluttua black metal -kenttää ilman mitään omia ideoita. Yksittäiset helmet on edelleen helppo tunnistaa. Jos albumin on tarkoitus välittää black metalille ominaista vaaraa ja mystiikkaa, siinä epäonnistutaan pahoin. Paljon Malasortea paremmaksi ei pistä espanjalainen albumidebytantti Kreyl, joka sentään toimii aidolta bändipohjalta. Edes usein sympaattisena näyttäytyvästä kotikutoisuudesta ei tunnu olevan tässä tapauksessa kuin haittaa. Apex Sovereignty kulkee kitaramelodioiden vietävänä. Pisteet tulevat lähinnä lyhyistä tunnelmointiosuuksista, jotka ovat kiekon parasta antia. Saattaisin veikata, että muusikoiden levysoittimessa on soinut Hedonihilin ohella Dark Funeral sekä monet muut ruotsalaisartistit, joskaan niiden tasolle ei ole mitään jakoa. Nationwide todella ansaitsee paikan genrensä kirkkaimpien joukossa, siinä missä vaikkapa maanbändinsä Eclipse ja H.E.A.T. Albumikokonaisuutta on helppo kuunnella, eikä kyse ole kertakäyttökamasta. Laulu on raastavaa mutta mureaa
Ilmaisun dynamiikka ja jämäkkyys pitävät kokonaisuuden mukavan hahmotettavana. Nelikon meno on raskasta ja jylhää. Mape Ollila ENDOMONOS II – Enlightenment ARGONAUTA Itävaltalaisen Lukas Haidingerin johtama death doom -projekti on kakkoslevyllään vakuuttava, vaikkei genreä mullistakaan. Biisit on rakennettu huolellisesti ja niiden draaman kaari toimii. Levy on outo sekoitus teknistä riffittelyä, hypnoottista tunnelmaa ja intensiivistä julistamista. Räimiessä läikkyy ja roiskuukin sopivasti. Bändin biisit ovat edelleen ikään kuin kehyksiä fiilikselle, samaan tapaan kuin ilmeisellä esikuvalla eli Motörheadillä. Davide Scuterin ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Musiikin voima tulee enemmän itse soittamisesta kuin esimerkiksi sävellyksistä. makin sopii musiikkiin. Of Love and Sorrow on sitä parempaa italo-poweria. Your Blood -levy on hitusen tuotetumpi kuin edeltäjänsä Vulture Culture, muttei liikaa. Tatsi on puskeva ja energinen, yleisote jämäkkä. Juuri muunlaista kohdeyleisöä albumille on hankala löytää. Vananidrin musiikissa ei ole periaatteessa mitään vikaa, mutta sen melodisesta black/deathistä puuttuu kaikenlainen särmä. Bändi on elementissään keikoilla, mutta levyillä tasapaino tuotetun soundin ja raa’an voiman välillä on ollut vähän hakusessa. Kuolo on vahvasti läsnä, mutta ei yksioikoisesti: mukana on rutkasti eeppisiä virtauksia ja runsaasti melodiaa. Totuus kuitenkin on, että tämän tasoinen julkaisu ei tule saamaan minkäänlaista jalansijaa missään. Musiikillisesti norjalaiskvartetti on vaikuttunut pitkälti Morbid Angelistä sekoittaen mukaan hipauksen Belphegorin antaumuksellista aggressiota. Esikuvia ja vaikutteita ei todellakaan yritetä peitellä, vaan Smash Atoms kuulostaa melkein enemmän ysärin alun Alice in Chainsiltä kuin Alice in Chains itse. sorvaamien biisien päärooleissa ovat kosketinsoitinmelodiat, raikkaat soolot, reipas tuplabasarointi ja Iryna Boyarkinan sentimentaalinen laulusoundi, joka operoi kohtalaisen lapsenomaisesti sopraanon ja popin välillä. No Rules on tässä mielessä levyn vahvinta laitaa. Massiiviset biisit pitävät monoliittimaisuudestaan huolimatta mielenkiinnon kohtuullisesti yllä. Laulaja Gilbertkin on kuin Jerry Cantrellin ja edesmenneen Layne Staleyn saappaisiin hypänneen William DuVallin sekoitus, ja lisäksi mukana on hyppysellinen ysärin Devin Townsendin maneereita. Rymisevä pohjavire ja materiaalin kohtuullinen linjakkuus nivovat homman kuitenkin kasaan mukavasti. Ikinä. Kovin valoisia teemoja levyllä ei tosin esitellä. Joni Juutilainen LAY OF THE AUTUMN Of Love and Sorrow ROCKSHOTS Tänä vuonna perustettu Lay of the Autumn on miedosti sinfonista ja hyvinkin tunteikasta power metalia työstävä yhtye. Koskinen SHAARIMOTH Devildom WORLD TERROR COMMITTEE Kaksikymmentä vuotta sitten perustettu mustanpuhuvaa death metalia soittava Shaarimoth ei pitele kiirettä julkaisujensa kanssa. Nuorilta vasta-alkajilta tällaista katsoisi helpommin sormien läpi, mutta Smash Atoms -tyyppien kokemuksella ja kilometreillä odottaisi jo vähän enemmän omaperäisyyttä. Vuonna 2005 ilmestynyt debyytti Current 11 sai odottaa seuraajaansa Temple of the Adversial Firea peräti kaksitoista vuotta. Seitsemän ehti puolestaan kulua ennen kuin yhtyeen kolmonen Devildom näki päivänvalon. Ainakaan ei tarvitse sietää presettituotettua huttua. Kaaosgnostilaisuutta ja sumerilaista mytologiaa on siis luvassa. Edellislevyn (You Are All Just) Human Beings loistaa edelleen yhtyeen korkeimpana yksittäisenä onnistumisena, mutta Your Blood on kokonaisuutena edeltäjäänsä parempi levy. Kuuden raidan paketti on melkoisen mojova annos raskassoutuista melankoliaa. Korahtelevaa mieslaulajaa ei olisi tässäkään yhtälössä tarvittu. Mikko Malm SULFURIS Corpus/Animus INVERSE Vantaan death/thrash/groove-retkue rymistelee debyyttilätyllään varsin asiallisella asenteella, vimmalla ja taidolla. Ryhmittymän tunnetuin edustaja lienee edesmennyt Dissection-keulakuva Jon Nödtveidt. Kitaraliidit ovat ajoittain hienoa kuunneltavaa, mutta yhtyeellä on poikkeuksellinen taito leipoa musiikistaan äärettömän keskinkertaista, harmaata ja helposti unohtuvaa tykitystä. Valitettavasti Smash Atoms ei ole pyrkinyt tuomaan pöytään tarpeeksi omaa vaan ammentaa niin isolla kauhalla Alice in Chainsin laarista, että touhu menee liikaa pastissin puolelle, vaikka sinänsä pätevää onkin. Kärisevän laulun osalta musiikki leimautuu thrashin ja deathin tietämille, riffipuolella myös groove metalin ja klassisen heavynkin suuntaan. Vesa Siltanen VANANIDR In Silence Descent AVANTGARDE A Canarous Quintetin ja IXXI:n kaltaisissa keskisuurissa ruotsalaisissa äärimetallibändeissä vaikuttavien miesten Vananidr on edennyt kaikessa hiljaisuudessa jo viidennelle kokopitkälleen. Mitä tästä lopulta sanoisi… Vananidr on suositeltavaa kamaa, jos etsii ruotsalaistyylistä black/ deathiä hieman kohtalokkaammin ja fiilistelevimmin elementein höystettynä. Yhtye louhii vahvasti grungepohjalta maustaen keitosta muillakin 1990-luvun vaihtoehtoisemman laidan rockista tutuilla sävyillä. Vuonna 2022 ensilevynsä julkaissut bändi on miehistöltään vahvasti Cemetery Dust -taustainen, ja yhteinen menneisyys kuuluu oikeaoppisen rehtinä bändimäisyytenä. Carmina taas osoittaa, miten silkalla soitolla tehdään selvää jälkeä. Otteissa on inhimillisyyttä ja jykevyyttä. Lajia on tuupattu kotimaastaan ulos sellaiset määrät, että kovimmatkin tilastoniilot putosivat laskuista jo 1990-luvun puolivälissä. Devildom on hypnoottinen ja positiivisesti toiseuttava teos. Levyn soundipuoli on selkeä ja tukevuudessaan ihan ok. Vilho Rajala SMASH ATOMS Smash Atoms M-THEORY AUDIO Vuonna 2012 aloittanut ruotsalaisnelikko kutistui yhden demojulkaisun ja muutaman keikan jälkeen trioksi ja vaihtoi nimensä The Torchiksi. Vaikka ihan tarttuvien biisien taustalla törähtelee nyky-powerin vitsaus, midisinfonia, kuulen biisirakenteissa, tietynlaisessa herkkyydessä ja kosketinorientoituneisuudessa vahvaa sukulaisuutta varhaiseen Sonata Arcticaan ja aavistuksen myös Turus-ajan Nightwishiin. Kimmo K. Ja mikä yhden korvassa on naiivia ja lapsekasta, voi edustaa toiselle toiveikkuutta, kirkasotsaisuutta ja raikkautta. Genren perinteiden velvoittamat liukkaat synaja kitarasoolot, tarttuvat kertsit ja melodiakudelmat ovat juuri sitä mitä pitääkin. Albumi runnoo kaihoisan surumielistä tunnelmaa vanhan My Dying Briden ja Paradise Lostin tietämillä, mikä on aina etu – semminkin, kun kyse ei ole kopioinnista. Sanoitukset ovat niitä tavallisia sydänsuruja ja muita tunnemyrskyjä. Bändin tyyli on tavallaan paketissa, mutta myös sen verran lavea, että sitä on vähän hankala määritellä. Sanoitukset ammentavat pääosin ruotsalaisen satanistijärjestön Temple of Black Lightin (entinen Misanthropic Luciferian Order) opeista. Joni Juutilainen BOMBUS Your Blood BLACK LODGE Ruotsalainen Bombus osaa soittaa kovaäänistä rock’n’rollia siten kuin sitä pitää. In Silence Descent jatkaa aiempien levyjen turvallista linjaa, mutta tekee sen ehkä hitusen mielenkiintoisemmin. Ehkäpä sävellyskynää voisi kuitenkin hiukan teroittaa. Levyyhtiöt ovat vaihtuneet tiuhaan, ja syytä tähän ei tarvitse arvailla bändin keskinkertaista läiskyttelyä kuunnellessa. Kahden albumin jälkeen laulaja Glen Gilbert palasi bändin riveihin ja Smash Atoms lähti uuteen nousuun, jonka myötä käsillä on nyt eponyymi debyytti. Kuten orkesteri kotisivuillaan toteaa, kyse ei ole musiikista vaan rituaalista, ja sellaisen mielikuvan albumista kieltämättä saakin. Tämä taito on käymässä harvinaiseksi
Ihanasti pulputtava Murder in Red on täydellistä taustamusiikkia punaviinin juomiseen leimuavan syysnuotion ääressä. Mukana on myös ilmavampaa ja maalailevampaa soitantaa, joka tuo vuorostaan mieleen Kylesan tai Yobin. Saatekirjeessä mainitaan myös nimet High on Fire ja Neurosis, ja verrokit pitävät harvinaisen hyvin kutinsa. Tuloksena on helposti lähestyttävää stoneria, jolla on annettavaa paatuneemmallekin alan harrastajalle. Puhtaiden laulujen sekaan ärjytyt rouheammat osuudet muistuttavat menneistä vuosista. Of Lowly Origin -debyytin (2021) kuusi raitaa kellottivat kolme varttia. Vesa Siltanen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Lupaava lätty, vaikka pientä yleisjäykkyyttä on vielä havaittavissa siellä täällä. TRIBULATION Sub Rosa in Æternum CENTURY MEDIA Ruotsalainen Tribulation aloitti siirtymän death/blackistä kohti goottija okkulttirokkausta viimeistään kolmannella levyllään The Children of the Nightilla (2015). Rouheimmillaan paiskotaan menemään kuin alkuaikojen Mastodon sludgeimmillaan. Aivan pätevää runttailua, jossa on kohtuullisesti omaa ilmettä. Maanmiehiinsä nähden Tribulationissa on kuitenkin enemmän aidon veren makua. Tunnelmallisen stonerin ja sludgen parissa operoivan tanskalaistrion ote on vahva ja osaava. Hetkellisistä tartuntapinnan pilkahtelemisista huolimatta yhtyeen seitsemännen pitkäsoiton kappaleita ei voi kehua mieleen jääviksi, sillä niiden pääpaino on raskaassa, teknisesti taiturimaisessa soitossa. Mape Ollila DYING HYDRA Strange and Beautiful Things BLACK GRAIN Vuonna 2018 perustetun Dying Hydran jäsenistöllä on pitkä yhteinen soittohistoria. Välillä melodiaja sointuratkaisut tuovat mieleen varhaisen Ghostin. Toni Keränen D A M O N Z U R A W SK I Biisipuolella mennään ehkä aavistuksen verran asenne edellä. Saturn Coming Down on kuin yhdistelmä Fields of the Nephilimin viekoittelevaa dramaattisuutta ja AC/DC:n eteenpäin rullaavaa voimaa. Ilkeämieliset tahot ovat jopa puhuneet Tribulationin muuttumisesta Ripulationiksi. Yhtyeen äidinkielellä tulkitun I takt med otiden -päätösbiisin kiito on kuin lepakkolauman lento läpi valtavan luolaston. Koskinen FIT FOR AN AUTOPSY The Nothing that Is NUCLEAR BLAST Jersey Cityn Fit for an Autopsy edustaa deathcoren edistyksellisempää, vähemmän vieraannuttavaa päätyä. Melko orgaanisen soundimaailman, avarasti eri metalligenreistä ammentavan musiikin ja tunnelmallisuuden lisäksi Fit for an Autopsyn ansioksi on laskettava se, että bändi karttaa deathcoren perusvitsausta eli biisejä kampittavia breakdowneja. Tällä kertaa trio on hieman tiivistänyt ulosantiaan, ja niin ikään kuusiraitainen kakkoslevy jää niukasti alle 40 minuutin. Polveilevat biisit tuntuvat kuin pieniltä seikkailuilta. Hyvä niin, sillä nyt yhtye välttää monen lajityypin yhtyeen kompastuskiven eli turhan ja itsetarkoituksellisen toiston ja jumittamisen. Puhutaanhan toinen toistaan epäinhimillisempien örinäakrobaattien kansoittamasta genrestä. Useammasta metallin alasortimentista vaikutteita ammentavien kiemuraisten riffien ja kiehtovan moniulotteisesti sykkivän rytmiviidakon päällä ääntelevän Joe Badolaton karskia mörinää rytmittävät melodiset lauluosiot tuntuvat, jos nyt eivät suorastaan tunteellisilta, niin ainakin raikkailta. Se myös kuuluu yhtyeen toisella pitkäsoitolla. Romanttisen tummiin tunnelmiin sekoittuu aimo annos voimaa. Tyylilajia paremmin tunteville Dying Hydran rakennuspalikat ovat melko tuttuja, mutta kolmikko onnistuu puhaltamaan musiikkiinsa riittävästi omaa ilmettä, virkeyttä ja monipuolisuutta. Sävelistä ei jää hirmuisesti mielikuvia, vaikka runsaasti tarjoilluista kitaraliideistä löytyy kiitettävästi melodista ulottuvuutta. Kaikkia ei voi tietenkään miellyttää, mutta meille, joille goottirokki on kiehtovista elementeistään huolimatta välillä hieman munatonta nurkassa murjottamista, Tribulationin versio tyylistä on kuin lahja pimeydestä. Bändin ruhjontaan sisältyy myös melodisempaa, Göteborgin melokuolosta muistuttavaa laulutulkintaa ja jopa groove metalin tai doomin piirteitä. Kimmo K
Levy muistuttaa monia kyseisen ajan vastaavan musiikkityylin julkaisuja myös siinä mielessä, että sillä on pari pirun kovaa stygeä, mutta kokonaisuus jää vaisuksi. Omaperäisen Fury Weekendistä tekee sen sävelperimä, meikäläisiltä tanssilavoiltakin tuttu melodinen slaavimelankolia. PRIZM, King Protea, Nouveau Arcade, Mari Kattman ja muut istuttavat kaikki biiseihinsä oman tyylinsä. Verrokeiksi nostaisin Scandroidin ja Dance with the Deadin loistavan The Shape -levyn. Jokaisessa biisissä kaivataan jotakin niin perkeleesti. Reilut 40-minuuttisella levyllä ei juuri tyhjäkäyntiä kuulla, ja etenkin The Crown -henkinen The Graveyard of Dreams ja kaoottisesti jyräävä Mental Self-Mutilation saavat pään nykimään holtittomasti. Vaihtelua, tarttuvuutta ja inhimillisempää kosketuspintaa melko samanlaisena pysyvään umpisynteettisen retrofuturistisena tamppaavaan soundimaailmaan tuo kaarti vierailevia laulajia. Elli Muurikainen JEWEL THRONE Blood Vultures INVERSE Vuonna 2019 Espoossa perustettu Jewel Throne takoo debyytillään varsin jykevän kuuloista vanhan koulukunnan death/thrashiä, joka ei teknisillä krumeluureilla brassaile. Tähtikuviot paistavat neonpinkiltä taivaalta, eikä muilla asioilla kuin biitillä ole paljoakaan väliä. Lopputulos on ihana! Mape Ollila ARVIOT. DAYTONA Garder la Flamme ESCAPE Debyyttinsä julkaiseva Daytona soittaa aikuisystävällistä hard rockia kuin vuosi olisi 1989. Toteutuksen osalta kaikki on enemmän kuin kunnossa, mutta sävellyspuoli sakkaa. Garder la Flamme on kaikkea sitä, mitä genren teokselta sopii odottaa. Kymmenestä biisistä vain kahdessa on esimerkiksi kertosäe, joka jää oikeasti mieleen. Mikä tärkeintä, Nikolovin simppeleissä, genressä perinteisissä mutta melodisesti nokkelissa biiseissä on menevyyttä. Soitossa on juuri sellaista irtonaisuutta, että oikeanlainen tunnelma saadaan esiin. Niiden flow’ta eivät häiritse tahtilajikikkailut tai turhat c-osat. Mikko Malm FURY WEEKEND Million Flares and Starlights FIXT Valkovenäläislähtöisen tuottaja-artistin Ars Nikonovin synthwave-projektin Fury Weekendin maailmassa vuosi on ikuisesti 1989. Blood Vulturesin kappaleet ovat miellyttävän nopeita ja ytimekkäitä ilman turhan kliinistä tuotantoa tai tiukasti gridiin soitettua tylsää tikkausta. Ruotsalaisista tekijämiehistä koostuvan bändin soittajissa on muun muassa AOR-yhtye Miss Behaviourista tuttuja veikkoja, ja keulilla heiluu huomattavasti hevimpää kamaa soittavan Air Raidin äänenä tunnettu Fredrik Werner. Aktin viidennellä albumilla yhdistyvät Outrunja Metroidklassikkopeleistä muistuttavat old school -synasoundit ja painokkaat kitarariffit, päräyttävä bassopulssi, kasarinostalgia ja tumma cyberpunk-estetiikka. Jossain varhaisen Sodomin ja Sepulturan välimaastossa kulkeva debyyttilevy tarjoilee lihaisia ja tarttuvia riffejä sekä brutaalia tunnelmaa. Jewel Throne ei ole genrensä omaperäisin edustaja, ainakaan vielä, mutta jotain kutkuttavalla tavalla nautinnollista sen musiikissa on. Laulaja Jesse Huovisen tulkinnassa on sopivan kypsää mureutta ja alkukantaisuutta. Pehmeitä synasoundeja, kirkkaita kitaramelodioita, komeaa köörilaulua ja ennen kaikkea haikeita tunnelmia. Enemmän ja parempia koukkuja sekä toisistaan erottuvia biisejä, niin päästään jo pitkälle. Jo pelkästään tämä seikka ansaitsee hatunnoston ja tekee Blood Vulturesista keskivertoa death metal -levyä nautittavamman. Jos joku esittelisi tämän albumin minulle tuntemattoman kasaribändin teoksena lähes 40 vuoden takaa, en epäilisi väitteen todenperäisyyttä hetkeäkään
Muutoin ollaan hieman kieli poskessa tappajatomaateista tarinoiden. Täyspitkän mitassa kokemus vain pahenee. Nifelheimin helvetin syövereistä tykitelty death thrash rähisee, suhisee ja kolisee erittäin primitiivisenä, ja arkistojen uumenista ruopatut biisit ovat vain yhtyeen kovimmille faneille. Tyhjäkäyntiä on valtavasti. Kun coveritkin runtataan samalla raivolla saaden ne kuulostamaan omilta kappaleilta, niin kyllä kelpaa. Bändin kyvyt riffien ja rikkaiden melodioiden parissa voi kuitenkin huomata heti ensikuuntelulla. The Blame Dagger on selvää love it or hate it -osastoa, joskaan itse en osaa sanoa, kummalle puolelle kallistun. M A N U E L C A B E Z A S NAPAKAT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Mikko Malm CORPSEFUCKING ART Tomatized COMATOSE Italialaista pitkän linjan brutalointia. Kymmenenneltä levyltä on lupa odottaa enemmän. Tällä ep:llä on kolme oma tuotosta sekä coverit Benedictioniltä, Napalm Deathiltä ja Desultorylta. Darkness Shall Rise tunnetaan bändien alkuaikojen kaivelijana, ja tämänkin kokiksen kaikki biisit ovat ajalta ennen vuoden 1995 Nifelheim-debyyttiä. Pelkkä hidastelu ei kanna. Vaikka melodioissa pääsääntöisesti löytyy ja soitto on priimaa, Heartageddonista pitäisi jäädä muistikuvia enemmän kuin muutaman kertosäkeen verran. Tällä kertaa sovituspuoli onnahtelee tavallista pahemmin. Viihdyn erittäin hyvin! Tomatized jättää toivomisen varaa lähinnä ensiluokkaisten sävelmien suhteen, sillä levyltä ei löydä uutta Hammer Smashed Faceä. Kari Koskinen NIFELHEIM Unholy Death DARKNESS SHALL RISE Mustanpuhuvan ja kuoloisan räkärässin lähettiläitä ei ole koskaan voinut paheksua liiasta siisteydestä, mutta tästä paketista paljastuu sen sortin epäpuhtautta, että heikommat kaatuvat. Tällä kertaa mukaan on eksynyt myös epäilyttäviä djent-sävyjä. Ei tämä surkea levy ole, mutta jää armotta genrensä laatutekijöiden varjoon. Joni Juutilainen GAIJIN Children of Dust OMAKUSTANNE Intiasta tuleva Gaijin ei ole saanut olemassaolonsa mittaan aikaiseksi kuin pari ep:tä, joista tämä uudempikin on äänitetty jo vuonna 2018. Teemu Vähäkangas NUBIVAGANT The Blame Dagger AMOR FATI Nubivagantin takaa löytyvällä Gionata ”Omega” Potentilla on näppinsä monessa eri bändissä, joista tunnetuimpina mainittakoon Chaos Invocation ja Darvaza. Mega MASTER BOOT RECORD Hardwarez METAL BLADE Täysin synteettistä chiptune-metallia veivaava Master Boot Record on italialaisen Viktor Loven aka Vittorio D’Amoren yhden miehen projekti, jonka musiikki on yhdistelmää klassisia pelisoundtrackejä ja progressiivista heavy metalia. Tami Hintikka ANTIOCH Antioch VII: Gates of Obliteration IRON SHIELD Tuotteliaat kanadalaiset paaluttavat jykevää perusheviä, joka on aiemmilta levyiltään tuttua. Minkäänlaista laulajaa sekaan ei kaivata. Ei kannattaisi, sillä kappalemateriaali ei ole tarpeeksi kovaa. Ytimekkyys olisi Antiochin tapauksessa huomattavasti tehokkaampaa kuin kova yritys tehdä reilut neliminuuttisia ralleja, joista yksikään ei kanna mittaansa, vielä pidemmistä puhumattakaan. Meno on erittäin lihaisaa ja sounditkin tirisevät rasvaa juuri hyvällä tavalla. Kolmas levynsä on erikoiselta kuulostava sekoitus black metalia ja traditionaalista doomia. Omaperäisyyspisteillä ei juhlita, mutta luupäisen ysärihenkinen kohkaaminen nappaa mukaansa. Puolituntinen sisältää kuitenkin kaikessa luupäisessä ehdottomuudessaan niin toimivaa ja puhdasoppista takomista, että viihtymiseni ei lopu muutamaan pyöritykseen. Esimerkiksi yli kymmenminuuttinen If the Stars Should Appear on vähän sinnepäin sovitettujen julistuslaulujen ja viiden pennin riffien kuljettama möhkäle, josta olisi kannattanut viipaloida puolet mäkeen. Albumi nappaa mukaansa vain harvoin. Multiinstrumentalistia ei voi syyttää laiskuudesta, sillä Nubivagantkin julkaisee levyjä tasaiseen tahtiin. Kari Koskinen NACHMYSTIUM Blight Privilege LUPUS LOUNGE Blake Judd on paska jätkä. Neljä kappaletta ovat kaikki varsin kulmikkaita ja aluksi vaikeasti sisäistettäviä. Varhaisajan Sepultura kuuluu vahvasti, kuten myös pieni lainaaminen Slayeriltä ja Kreatorilta. Jaakko Silvast NUCLEAR Violent DNA BLACK LODGE Chileläiset ovat saaneet parissakymmenessä vuodessa ulos neljä kokopitkää ja liudan pienempiä julkaisuja. Genretyypeille levy menee varmasti muiden mukana, mutta yleisesti ottaen 13-raitaisen sävellyksissä ei ole riittävästi hittipotentiaalia. Pohjolassa tehdään tällaista musiikkia paljon, eikä Heartageddon meinaa erottua porukasta. Viriilejä melodioita on kuitenkin sen verran, että monotoninen nytkytys ei pääse liiaksi vituttamaan. Suolia pistetään viskoen jossain Coffinsin ja Cannibal Corpsen välimaastossa. Hän pölli satojen fanien ja useamman Nuclear. Muille voi todeta bändiä mukaillen: fuck off! Tami Hintikka WAKE THE NATIONS Heartageddon INVERSE Kotoisen Wake the Nationsin kolmas edustaa muodollisesti pätevää melodista hard rockia. Hardwarez on kelpo levy, mutta valitettavasti se ei ole yhtä monipuolinen ja dynaaminen kuin edeltäjänsä Personal Computer. Osaset ovat olleet oikeanlaisia ja useimmiten myös kohdillaan aina mellevästä riffittelystä ja sooloilusta kireisiin taajuuksin yltävään solistiin. Julkaisu näin jälkikäteenkin on perusteltu, sillä ammattimaisesti taltioitu instrumentaalinen matka kulkee vakuuttavasti läpi avaruuden ihmeiden. SERVANTS TO THE TIDE Where Time Will Come to Die NO REMORSE Tuomio, metalli, perinteet ja mitä näitä nyt on. Aluksena on progressiivinen, tekninen ja runsasmelodinen death metal, jonka runsaudensarvesta irtoaa ilmavaa ja osin rouheaakin kuviointia. Musiikki läiskyttelee mustalle metallille tutuissa merkeissä, mutta laulu on puhdasta ja genrelle epätyypillistä. Vuonna 2018 perustettu hampurilaisorkesteri luottaa vanhakantaisen doomin voimaan. Nelikon ulosanti on primitiivistä thrashiä, jossa on hitusia death metalista ja raa’asta punkista. Musiikki on joka tapauksessa ehdottoman persoonallista
Mutta vaikka levy tuntuu sykkivän joka suuntaan hahmottomana massana, se onnistuu kietomaan hellänvahvaan otteeseensa jo pelkällä toismaailmallisella omituisuudellaan. Myös deathmetallisia sävyjä löytyy reilusti, ja niiden maustama veivaaminen on todella ankaraa. Tiukka aloitusbiisi The Killer Rabbit of Caerbannog starttaa levyn melodramaattisissa merkeissä. Biiseissä kuullaan myös jonkinlaista americana-kantria, jonka avulla tehostetaan Juddin ruikutusta ja teennäistä itsesäälissä kieriskelyä. Orkesterisoittimet ja kuorot eivät sinfopauhaa, vaan soivat bändin kanssa kivasti balanssissa. Arkkityyppisen suoraviivainen, Sabatonin ja Beast in Blackin tehokeinoja lainaileva melo-power viihdyttää aikansa, mutta siitä ei ole kestokuunteluun. Kappaleet tulevat ja menevät sen ihmeemmin säväyttämättä. Jaakko Silvast GIGAN Anomalous Abstractigate Infinitessimus WILLOWTIP Nimihirviö nyrjäyttää aivot myös sisällöllään. Mape Ollila Wolfhorde. Mikko Malm NEPTUNE End of Time PRIDE & JOY Ruotsalaisen Neptunen matka alkoi 1970-luvun loppuhämärissä, mutta syyskuussa julkaistu End of Time on vasta yhtyeen toinen pitkäsoitto. Musiikki on junnaavaa ja ”herkkää” black metal -fiilistelyä. Sooloissa ja joissain väliosissa on jatsahtavaa otetta, joka tuo mukavaa vaihtelua. Toisaalta laulajan huutoörinä tuppaa jäämään turhan yksiulotteiseksi. Bändi on parhaimmillaan tunnelmallisissa osioissa, jotka kuulostavat hetkittäin mainioilta. Viisi studioja kolme elotonta livekappaletta sisältävä The Beginning of Sorrows monistaa nimensä Suffocationin pakista, mutta sieltä ei ole saatu matkaan mitään muuta. Pohjolan historiasta ammentavat lyriikat eivät ole metallimusiikissa uusi asia, mutta Neptune-miehistö saa tutun aihepiirin kuulostamaan mielenkiintoiselta. Osa riffittelystä ohjaa Bay Arean ja erityisesti Testamentin suuntaan. NAPAKAT 65. Kaikkiaan Bloodmoon Symphonies on yllättävän monipuolinen kokonaisuus, joka säilyttää tasapainonsa pienistä lapsuksista huolimatta. lafkan rahat kauppaamalla olematonta bändimerkkaria vuosina 2012–2013. Dietrichin soundista diggaaminen on ehkä opeteltavissa. Hän myi myös harvinaisia levyjä ja The World We Left Behind -levyn (2014) ennakkoja, muttei postittanut mitään. Välillä meno on vähän liiankin polveilevaa ja se kuuluisa punainen lanka tuntuu hukkuvan. Kari Koskinen HELL IS OTHER PEOPLE Moirae TRANSCENDING OBSCURITY Kanadalaisella Hell Is Other Peoplella on kyseenalaisehkot lähtökohdat: kymmenen vuotta sitten perustettu yhtye aloitti post-metalilla mutta on lisännyt sittemmin musiikkiinsa mustempia sävyjä Wolves in the Throne Roomin hengessä. Vääntö on sen verran kovaa, että luulisi jonkun muun kuin yhtyeen itse kustantavan sen levyt jatkossa. Kanukkien musiikille on kuitenkin helppo kuvitella kohdeyleisö, jota ”oikea black metal” hiertää. End of Time on genrensä mittapuulla pätevä kymmenraitainen. Neljä vuotta sitten julkaistu debyytti kertoi vain vähän siitä potentiaalista, jota melodisen hevin viisikolla on varastossaan. Muinaisen Kreikan historiaan pohjaava Moirae ei ole lainkaan hassumpi, muttei toisaalta mitenkään poikkeuksellinenkaan albumi. Eikä minua kiinnosta yhtään. Niko Ikonen MASS DISORDER Hupokrisis OMAKUSTANNE Portugalin suunnalta tarjotaan yllättävän väkevää teknistä vääntöä ja monikerroksisia kappaleita. Yhtye suoriutuu tehtävästään muutoin auttavasti, mutta kompastuu pariin genreveljistään erottavaan piirteeseen eli sovituksiin ja hermoja kiristävän pistäväsoundiseen laulajaan. Julkinen anteeksipyyntö on myötähävettävä. Sen sijaan en löydä hiukan progeakin kuunnelleesta ajukopastani sopukkaa, joka sietäisi liki jokaisesta kappaleesta löytyvät flow’n tappavat c-osat, jotka on nuijittu neliskanttisuudestaan huolimatta pyöreisiin reikiin. Teemu Vähäkangas DRAGONY Hic Svnt Dracones STEAMHAMMER/SPV Vuodesta 2007 voimametallia ja lohikäärmesatuja takonut wieniläisyhtye esittelee viidennellään oman tulkintansa Uudella mantereella kadonneen brittisiirtokunnan kohtalosta. Yhtyeen kolmas levy tarjoilee miedosti sinfonista metallia, joka onnistuu hieman käppäisestä toteutuksesta huolimatta voittamaan puolelleen. Mape Ollila WOLFHORDE Bloodmoon Symphonies INVERSE Keuruulainen Wolfhorde on takonut melodista folk-blackiaan jo reilun parinkymmenen vuoden ajan. Mega DECAYED EXISTENCE The Beginning of Sorrows ROTTWEILER Naavaikään ehtineet kuolobändit kiinnostavat aina, etenkin jos nimi on jäänyt aiemmin pimentoon. Joni Juutilainen TURBOKILL Champion STEAMHAMMER/SPV Jo hajonneen Alpha Tigerin solistin Stephan Dietrichin ympärille kootun Turbokillin missio on pitää saksalaisen power metalin lippu korkealla. Giganin kiharaisen riitasointuinen death metal etenee harvoin normaalisti mutta tarjoaa paljon pureksittavaa. Näinkin vanhan yhtyeen tuotokseksi levyn soundi on hyvin moderni ja puristaa tarttuviksi sävelletyistä kappaleista kaiken tarvittavan. Tämä jenkkibändi on aloittanut taipaleensa jo vuonna 1990 ja juuttunut alempiin sarjoihin näemmä täysin syystä. Tässä on vasta syntilistan alku, mutta niin vain Prophecy on julkaissut Nachtmystiumin yhdeksännen levyn, joka on nolo yritys puhdistaa Juddin nimi. Ei brutaaliutta, riffejä tai nerokkaasti eteneviä biisejä. Synteettinen soundi närästää, ja kliseitä mielikuvituksettomasti Morbid Angelin hengessä kierrättävät kappaleet tulevat ja menevät miten sattuu. Yhtyeen viidennellä albumilla tapahtuu niin paljon samaan aikaan ja peräkkäin, että runsaudenpula hankaloittaa merkittävästi musiikista kiinni tarttumista. Kaikki kusetetut rahat menivät heroiiniin. Sama pätee soittajiin, mutta Jacob Hansenin bändejä tasapäistävä, muun muassa kitarat aina samaan formuun murjova muovituotanto sen sijaan korpeaa. Siegfried Samerin laulusoundi ei ärsytä sen enempää kuin ihastutakaan. Hieman toisesta puusta veistetty tunnelmallinen Kuoleman mustat siivet yltää sekin albumin kärkiesityksiin
Myöhemmin uudelle suunnalle keksittiin nimikin: funeral doom. Tavallaan on harmi, etten tajunnut seurata sitä, koska levystä kasvoi lopulta kulttijuttu. Roosberg sanoo, että hän, laulaja-synisti Niko Sirkiä ja kitaristi Mikko Ruotsalainen suorastaan lietsoivat toisiaan soittamaan hitaammin ja hitaammin. Tuli kaikenlaista tilausta T-paidoille ja levystä uusia painoksia koko ajan. Yhtyeen julkaisut jäivät kahteen. 6. – Joskus 2000-luvulla aloin googletella, että mikähän Thergothonin suhteen on meininki. Oikeastaan ainoat metallisemmat jutut, mitä me Mikon kanssa kuunneltiin, olivat Bathoryn 90-luvun alun viikinkimetallialbumit. – Me tiedettiin doom metal ja diggailtiin bändeistä kuten Cathedral, mutta jo Thergothonin alkuhämärissä me oltiin tosi innostuneita Joy Divisonista, The Curesta, Nirvanan Bleachistä ja uuden aallon punkista. – Olisi ihanaa, jos yhtyeen yllä voisi pitää mystistä verhoa, mutta mun kohdalla se on vähän vaikeaa. – Mulle tuli Thergothon-ajasta ensimmäisenä mieleen se iso kunnianhimo, joka meillä sen ikäisiksi tyypeiksi oli. Albumi oli yksinkertaisesti aika hauskojen sattumusten summa, kun kolme teini-ikäistä tyyppiä yritti tehdä jotain sellaista, mitä he haluaisivat kuulla. Meillä oli tosi hauskaa, mutta kontrastina oli se, miten tiukasti me tehtiin musiikki, kansitaiteet, promokuvat ja kaikki, jotta lopputulos oli täsmälleen sellainen kuin sen pitikin olla. Sama ajatus kuljettaa mua tavallaan edelleen. Jopa senkin keskellä, kun me mietittiin tosi tiukasti, millaisia vaikka rumpufillit ja pienimmätkin yksityiskohdat ovat. – Siitä asti, kun Thergothon alkoi syntyä, pyrin olemaan mahdollisimman ulkona kaikesta muusta musiikista ja luottamaan siihen, mikä kuulostaa itselleni hyvältä. – Vuonna 1994 sain kuulla Mikolta, että se levy tulee nyt, ja olin suurin piirtein että okei, hyvä juttu, hän hymähtää. – Me muutettiin vähän studiotiloja, ja siellä on kaikki mun vanhat arkistot ja niiden joukossa kaikki Thergothon-vinyylit, joita on julkaistu aika monta versiota 30 vuoden aikana, Roosberg kertoo. – Me otettiin mukaan vain hyviä riffejä ja hylättiin huonot, mutta me ei osattu antaa nimeä sille, mitä oltiin tekemässä. Muutama vuosi on pitkä aika teinin elämässä, ja kun Thergothon-debyytti ilmestyi, Roosberg oli juuri täysi-ikäistynyt, matkannut jo ihan eri musiikillisiin maisemiin eikä täysin sisäistänyt Thergothonin arvostusta. Bändin rumpali-säveltäjä Jori Roosberg, joka tunnettiin aiemmin nimellä Jori Sjöroos, palasi hiljattain sattumalta Thergothonin maailmoihin. Sopii tavallaan täysin bändin olemukseen, etten mä osaa yhtään sanoa, miten levyyn suhtauduttiin vuonna 1994. Se olisi teennäistä, ja samaan aikaan levy ei tunnu itselleni niin myyttiseltä. Varsinkin albumista, sen visuaalisesta ilmeestä ja koko bändin myyttisestä olemuksesta tuli esikuva monille. Mutta onko tällä kaikella myös jotain yhteistä. Kaikki riffit, mitä olimme tehneet, muuttuivat ihan erilaisiksi, ja kaikki kuulosti ihan mahtavalta. Roosbergin mukaan jälkimmäinen oli valmiina jo vuonna 1992. – Se on jännittävää, ettei syntynyt musiikki läheskään aina täsmää siihen, millaisia ihmisiä sen takana on. Fhtagn nagh Yog-Sothoth -demo julkaistiin vuonna 1991 ja Stream from the Heavens -albumi 1994. Roosberg painottaa, miten hauskaa Thergothonin musiikin parissa oli. – Se oli melkein kuin läppä, joka kuulosti aluksi siltä kuin masternauha olisi laitettu soimaan vahingossa liian hitaalla nopeuVuosi 2024 on tuonut muassaan monia tasavuosia täyttäneitä klassikkolevyjä. Thergothonin jälkeen Roosberg on tullut tunnetuksi This Empty Flow’sta, Magenta Skycodesta, soolotuotannostaan ja PMMP:stä, joten hänen ilmaisunsa on ollut vähintään kirjavaa. Mekin saimme kuulla ihmettelyä, minkälaiset teinit tekevät tällaista musiikkia, tai ovatko he ylipäänsä enää hengissä. Me ei juuri seurattu tuon ajan metallimusiikkia, joten ei me tiedetty, mitä siinä oikeasti tapahtui. – Musiikki itsessään ei ollut yhtään hauskaa ja siellä on angsti vahvasti läsnä, mutta sen tekeminen tapahtui isot hymyt kaikkien kasvoilla. Hymyillen hautajaisissa 6. PIIRI AKI NUOPPONEN KAARINALAINEN Thergothon oli 1990-luvun alussa todellinen outolintu. Niistä vähäisin ei ole hautajais-doomin pioneeriteoksiin luettava Thergothon-ainokainen Stream from the Heavens, joka vyöryi maailmaan 30 vuotta sitten. Se soitti niiiiiiiiiin hidasta metallia, ettei edes doom-sana riittänyt sitä kuvastamaan. PIIRI AKI NUOPPONEN 66. della
FATLIZARD.BEER
LUONNONVOIMIEN JA METALLIMUSIIKIN YHTEENTÖRMÄYKSESSÄ JÄRISEE MAA JA KUOHUU VERI, SYTYTTÄEN SIELUT LIEKKEIHIN KESKELLÄ SUOMEN KAUNEINTA SUVEA KAUHAJOEN NUMMIJÄRVELLÄ. VUODEN 2024 METALLIFESTARI! -KAAOSZINE ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 79€ ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN A L K A E N 4PV / 79€ (Hinta sisältää leirija telttapaikan) PIKKUJOULUT! 2.11.2024 LIPUT ALKAEN: 39,50€ EXTRA LARGE MUSIC & NUMMIROCK ESITTÄÄ: PIKIKUJA 16, 61800 KAUHAJOKI