Behemoth Within Temptation Cynic Thaurorod Hamferð Raskaimmat 2013 RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 1/2014 I HINTA 6,50 euroa
extendend booklet & 8 Track „Covertá“ bonus EP, 2LP Gatefold incl. Out February 14th Out February 21st Blood at the Orpheum Incura IN THIS MOMENT INCURA Savage, crunching metal grooves segue into technical prog-rock prowess to form epic, grandiose arrangements. Their first ever live DVD! Available as DVD and DIGITAL ALBUM (audio only) Out February 21st MORBUS CHRON Sweven There‘s a new stench of death rising on the horizon... Smell the coffin. The Mob is Russell Allen (SYMPHONY X) on vocals, 6 string shredder, Mike Orlando, John Moyer (DISTURBED) on bass and veteran drummer, AJ Pero. EDITION CD+DVD · LP+CD · DIGITAL ALBUM (+ 3 live tracks) STRICTLY LIMITED LP+CD in red vinyl only available at The monstrous debut from one of the most exciting bands to emerge from the Los Angeles metal scene. “Covertá” bonus EP, DIGITAL DOWNLOAD Out now! Out February 14th Ghost Empire Goliath CALIBAN BUTCHER BABIES Also available as: LTD. www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com. Out February 21st THE MOB IS BACK! Adrenaline Mob lands a knockout punch through incendiary solos, unshakable guitar grooves, crushingly catchy hooks and magnetic melodies. Also available as LIMITED 2 CD MEDIABOOK incl
Germ, Magenta Harvest, Cause for Effect, Black Trip… 010 Länsirintama & skaba 012 Heavy Cooking Club: Wasted-Villen punkkilasagne 014 Behemoth 019 Hamferð 022 Cynic Markus Paajala 19 026 Thaurorod 028 Iiwanajulma 030 Circle/Falcon 032 Within Temptation 036 Stam1na 046 Raskaimmat 2013 - toimituksen topvitoset 048 Pölkyllä: Thin Lizzy -legenda Scott Gorham 32 052 Salamyhkä: Trance - Power Infusion (1983) 055 Arviot, pääosassa Behemoth 071 Vanha liitto: Spiritus Mortis, haastattelussa Maijalan veljespari 074 Kuudes piiri: koska suomimetalli täyttää stadionin?. markus Paajala 36 Maciej Boryna 14 005 Päänavaus 006 Sytykkeitä: mm
Rupattelun aiheena oli, kuinka nyt taas ollakaan, miten pelastaa levyteollisuus. Erääseen näistä otti lisäkseni osaa Soundin päähipsteri Mikko Meriläinen ja samaa lehteä avustava, vallan mainioita kuvatuksia piirustava pillikinttu Ville Pirinen. Tuotesijoittelu on liikkuvan kuvan maailmassa valtava bisnes, eikä sitä näytä pitävän pahana enää kukaan – tai korkeintaan välttämättömänä sellaisena, jos jonain. Inferno 5. Keksimme ratkaisun, joka oli niin selvä, että liekö tuota moni tullut ajatelleeksikaan. Munkkihommissa syntyy muuten joskus mielenkiintoisia keskusteluja. Waltari-mies Kärtsy Hatakka tuntuisi olevan tässä(kin) edelläkävijä, netistä kun löytyy videopätkä, jolla mies kehuu keikkavälispiikissä turkulaista pitseriaa epäilyttävän hanakoin ottein, mutta tuskinpa hänkään on tohtinut viedä toimintaa levytasolle. Ei ole suinkaan sattumaa, että päähenkilö ajaa tietynmerkkistä autoa tai räplää tietynlaista kännykkää. Lisäämällä yhden ainoan pienen sanan oltaisiin jo urheiluvälinevalmistajaa laskuttamassa. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutus- tai jakelutavoista. Tehän tiedätte, ettei nykyään voi katsoa sitten minkään sortin elokuvaa tai tv-sarjaa ilman että bongaisi sinne tänne sijoiteltuja kaupallisia tuotteita tahi toimijoita. Kummallisuuksista pienin ei ollut syksyllä kuin puskista hyökännyt tieto, että Infernoakin kustantava Pop Media oli ostanut maineikkaan tamperelaisen Soundirocklehden. Judas Priest -biisistä löydetyn, väitetysti itsemurhaan yllyttävän ”Do it!” -tokaisun voisi valjastaa jo melkein sellaisenaan markkinatalouden palvelukseen. Totutut kilpakumppanit Rumba ja Soundi olisivat siis tästä lähin hyvää pataa saman katon alla ja Helsinkiin keskittynyt Pop Media leviäisi laajemmin myös Tampereelle. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Jesse Huusari (levyarviot) Kirjoittajat Ahola Tapio, Hintikka Tami, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere Tilaajapalvelu (ark. Muun muassa Seremonia- ja Black Audio -yhtyeistä tuttu Pirinen aikoi ottaa ensiharppauksen työn alle välittömästi. Vaan kuulkaas, niinpä vain kuoriutui allekirjoittaneesta ihka oikea toimistorotta, joka juoruilee ja mussuttaa nyt Pyynikin munkkia siinä missä muutkin. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs , 00100 Helsinki Puhelin: (09) 4369 2407 Telefax: (09) 4369 2409 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Markkinointijohtaja Pasi Myllymaa Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Markus Paajala Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 14. Aloimmekin pohtia, mikä estää siirtämästä kyseistä mallia myös levytettyyn musiikkiin. Mahdollisuudet ovat rajattomat: biisien väliset tauot on helppo täyttää äänimainoksilla, itse kappaleisiinkin voi sijoittaa kaupallisia viittauksia ja – jos oikein puotipuksuksi heittäytyy – ottaa sijoittelun huomioon jo biisintekovaiheessa, mikä ettei jopa teosten nimissä! Nolommat taiteilijat voivat toki sijoittaa levyilleen ainoastaan verhottuja, alitajuntaan iskeviä sanomia. Henkilökohtaisella tasolla suurin muutos oli, että kotiohviisipäiväni olivat luetut, sain nimittäin mahdollisuuden muuttaa vähäiset toimistokimpsuni ja -kampsuni Soundin Keskustorin-toimitiloihin. Ei muuta kuin mainostahteja varaamaan. i Matti Riekk taja Päätoimit Do it! 2013 on ohitettu, ja pienen perspektiivin turvin voin todeta, että vuosi oli mukava mutta merkillinen. Epäilys oli ensialkuun suuri: kuinka omissa oloissa mököttämään tottunut mörököllinne sopeutuisi oloihin, joissa joutuisi kohtaamaan päivittäin toisia ihmisiä silmästä silmään ja jopa – uh – puhumaan heille jotain. Edes johtaja Turhapuro ei tokaissut aikoinaan ihan vahingossa, että ”onneksi on vakuutukset Pohjolassa”, kun polkupyörä varastettiin. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta
– Germ on todellakin se kaikkein henkilökohtaisin juttu minulle. Ehkä Germ lähtee tavallaan samasta pisteestä näiden bändien kanssa, mutta kulkee lopulta täysin eri suuntaan. Olen kova Amesoeurs-fani ja pidän myös Alcestin debyyttilevystä (Souvenirs d'un Autre Monde, 2007, toim. Täydellisesti puskista iskenyt Germ kuuluu kuitenkin siihen harvalukuiseen porukkaan, joka vetää suun pyöreäksi ja pakottaa ahmimaan esiin kaiken mahdollisen tiedon projektin taustoilta. Nyttemmin myös livemiehistön keikkoja varten keränneen Germin musiikkia on vertailtu usein muutamiin ranskalaisbändeihin kuten Alcestiin ja edesmenneeseen Amesoeursiin, eikä näiltä mielikuvilta yksinkertaisesti voi välttyä Griefiä kuunnellessa. ”Tekotaiteellista paskaa!” saattaisi joku huudahtaa, mutta Germin kohdalla kaikki vaikuttaa tulevan esiin luonnostaan. Eipä sillä, etteivätkö esimerkiksi Austere ja Grey Waters olisi olleet tärkeitä, mutta mielestäni musiikki ei voi olla koskaan täysin omaa, jos työskentelet jonkun toisen kanssa. Erikoislaatuinen toinen levynsä Grief tasapainoilee erittäin taitavasti eri tyylilajien välillä ja naittaa yhteen niin melankolista black metalia (mikä ilmenee lähinnä tuskaisesti kirkuen esitetyistä lauluista), pienehköjä elektronisia popvivahteita kuin postpunkkiakin. Phil Petrocelli Joni Juutilain Sytyttäjä en Tunteet pinnassa Australialainen Germ vastasi yhdestä loppuvuoden 2013 kovimmista metalliyllätyksistä. huom.). – Germin kanssa voin tehdä mitä tahdon eikä minun tarvitse huolehtia kenenkään mielipiteistä, ja siksi musiikissa ilmenevät kaikkein syvimmät tunteeni. Millainen mies mahtaa löytyä kuulijan korville iskevän äärimmäisen tunnemyrskyn takaa. Erityisesti edelliset julkaisuni, vuonna 2012 ilmestyneet poppia, trancea ja ties mitä sisältäneet Wish-levy ja Loss-ep olivat sisällöltään aika kaukana tästä ”post black gaze” -genrestä, vai miksi sitä nyt kutsutaankaan. Vaikka yhtäläisyydet ovat ulkopuolisen korviin varsin selviä, multi- instrumentalisti Tim ei näe bändejä toistensa puhdasverisinä sisaruksina. On erittäin tärkeää saada nämä tunteet ulos.. – En lähtisi kuitenkaan kutsumaan bändiä miksikään testilaboratorioksi! Germin alkuaikoina minua kiinnosti 6 Inferno liittää yhteen rakastamiani musiikkigenrejä kuten Burzum-vaikutteista blackiä, Jean-Michel Jarre -koskettimia, The Cure -tyylisiä tunnelmia ja niin edelleen, mutta nykyisin musiikki tulee ulos ilman sen ihmeempiä harkittuja linjanvetoja, kertoo Germiä yksin pyörittävä Tim Yatras. – Aikeenani ei siis ole luoda mitään maata mullistavaa, saati uudistaa black metal -genreä millään tavoin. – Minun on ollut aina vaikea ymmärtää, miksi ihmiset yhdistävät Germin noihin bändeihin. Teen yksinkertaisesti musiikkia, joka merkitsee minulle jotain. Useiden eri projektien ja kokeilujen jälkeen mies tuntuu löytäneen viimein parhaan kanavan tunteidensa esiintuomiseksi. – Grief saattaa kuitenkin olla sisällöltään hieman lähempänä näitä bändejä, sillä esimerkiksi Amesoeursin loistava Audrey Sylvain laulaa levyllä parissa biisissä, mutta musiikki on kuitenkin aika erilaista. Yatrasin historiasta löytyy melkoinen liuta erilaisia bändejä, joista tunnetuimpina mainittakoon todella kaihoisia ja kauniita tunnelmia välittävä Austere sekä black metal -yhtyeet Nazxul ja Woods of Desolation. Yleisesti ottaen kovin harmaassa ja kasvottomassa metallimusiikkiskenessä todelliset yllätykset ovat nykyisin harvassa
sesti Soulwound on toiminut kymmenisen vuotta. Lopputuloksen voi kuunnella Spotifysta tai osoitteesta causeforeffect.bandcamp.com. – Lähinnä olemme joskus ihmetelleet, miten tällaisella musiikilla voi löytää senkin verran kuuntelijoita kuin meillä on. Itse ainakin aion piiskata menemään niin kauan kuin henki pihisee. Jätkillä on ikää aikamiesten verran, mutta energiaa ja vääntöä löytyy kuin nuorukaisilta. – Tekovaiheessa ei tule juuri mietittyä, miten tämän nyt saisi kuulostamaan jotenkin erilaiselta. Onko bändin jäsenillä mitään musiikkiopintotaustaa vai ovatko taidot kehittyneet ihan omin avuin. Toki jotain perusjuttuja on omaankin selkärankaan tarttunut, kun on asioiden parissa puuhastellut. Tämän lisäksi jokainen jäsen tuo lisämausteensa, kun raakileita aletaan sovittamaan treeniksellä, kitaristi Niko Huusari aloittaa. Jos sinut herätetään yöllä ja pyydetään vetäisemään lonkalta kappale X levyltä X, kuinka suurella varmuudella biisi lähtee. Mitä luulet, kehtaako tällaista musiikkia vääntää vielä viisikymppisenä setämiehenä. Soulwoundin musiikissa on paljon tuttuja piirteitä, mutta myös omaa ilmettä. CfE on melko omintakeinen bändi. Niin, päädyitte sitten nauhoittamaan uusiksi melkein koko 0 + 1 = 01 -levynne (2007), ja nimesitte uuden paketin näppärästi 01 + 1 = 2. Ne eivät koskaan päätyneet settilistaan ja jäivät soittamatta sen jälkeen kun ne oli saatu levylle. Toki asiaan olisi voinut aikoinaan vaikuttaa itsekin, mutta jälkiviisaus on kuitenkin turhaa viisastelua, basisti-laulaja Tuomo Hohtari kertoo. Oma musiikillinen ilmaisu, ja ehkä sitä kautta myös bändin soundi, on kehittynyt vuosien saatossa, ja toivottavasti se kehittyy tulevaisuudessakin. – Homma toimii lähinnä kitaristien ja rumpalin ideoiden pohjalta. Tyyli muotoutui aikanaan tällaiseksi tiiviin treenauksen myötä, eikä sitä ole tarvinnut sen kummemmin tarkistella. – Mielestäni tätä touhua voi jatkaa niin pitkään kuin terveys kestää ja homma tuntuu mielekkäältä. Onko pysyminen niin sanotusti kuriositeettina käynyt koskaan ärsyttämään, vai onko bändin erikoisuus ollut alusta alkaen lähtökohta ja päämäärä. – No joo, kyllähän ikää on kertynyt sen verran, että krapulasta toipumi- nen vie aikaa enemmän kuin kymmenen vuotta sitten. – Kehittyminen on tapahtunut omin avuin ja erehdystenkin kautta. – Koimme, että nuo kappaleet ansaitsevat parempaa, ja kun aika oli lopulta kypsä, päätimme korjata asian. Mistä ajatus tähän lähti liikenteeseen. Uudelta Seeing Red -levyltä löytyy paljon pientä kikkaa ja jippoa, ja myös musikantit tuntuvat varsin päteviltä kavereilta. – Toisaalta, itsekin joskus hämmästyy, miten kivuttomasti joku unohdetuksi luultu kappale saattaa muistua mieleen, jos kyseinen biisi kaivetaan vaikka keikkasettiin tai muuten vaan treenikämpällä soitettavaksi. – Riippuu täysin levystä, mutta on siellä paljon sellaisia kappaleita, joita ei enää muista. Hänellä on myös äänittäjänpaperit takataskussa. Kuinka hankalaa omaperäisen materiaalin luonti on näin kulutetussa genressä. Lyhyitä, noin minuutin mittaisia kappaleita bändillä alkaa jo melkoinen määrä, ja ainakin näin ulkopuolisen korviin materiaali kuulostaa varsin vaikeaselkoiselta. Lisäksi osalla porukasta on jo jälkikasvuakin, mutta nämä seikat eivät tule esteeksi. Tämä on meidän juttumme. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Vanhaa ehostamassa Järjetöntä kikkailugrindiä basso–laulu–rummut-yhdistelmällä päälle kaksikymmentä vuotta veivannut Cause for Effect päätti äänittää uusiksi lähes koko levyllisen vanhoja kappaleitaan. – Jatkuvasti enemmän hiertämään jääneestä ajatuksesta, että lopputulos ei ollut alun perin sittenkään ihan sitä mitä haettiin. Toinen kitaristimme Olli Petas on meistä ainut, joka osaa musiikin teoriapuolta. Bändin juuret juontavat pitkälle 1990-luvun puolelle, mutta aktiivi- Inferno 7. Metallia loppuun asti Teknistä ja modernilta kalskahtavaa, mutta perinteitä kunnioittavaa thrash metalia esittävä Soulwound osoittaa, että maltti on valttia musiikkihommissakin. Tästä löytää yhä uusia polkuja ja vivahteita, miten jatkaa eteenpäin
– Trendejä tulee ja menee, eikä niitä kannata edes yrittää seurata tai ymmärtää. Siis se, että päätät itse omasta elämästäsi ja teet asiat tahtosi mukaan. Edustaako Black Trip sisimmässään kapinaa ja paholaisen musiikkia. Nykypäivänä tuntuu olevan valloillaan pieni retroilubuumi, jossa rankemman äärimetallin parissa kunnostautuneet musikantit pystyttävät projekteja, joiden musiikillinen linja viistää vahvasti menneiden vuosikymmenten rockin suuntaan. 8 Inferno – Tekstit ovat aika surrealistista kamaa, jotkut niistä perustuvat esimerkiksi näkemiini outoihin uniin. Jopa vanhemmillani on levyhyllyssään pahempia levyjä kuin Goin' Under! – Tämän yhtyeen pyörittäminen ja itsenäisenä muusikkona toimiminen on jo itsessään tarpeeksi kapinallista. Minkälaisia teemoja käsittelet niissä. – Peter (Stjärnvind, kitara) on ideoinut hommaa kauan aikaa ja tehnyt itsekseen demoja jo kymmenen vuoden ajan. lisä ajankoä taisju hwww.i ttuja nf erno.f i Ei kovin kapinallinen Kun bändin muusikoilta löytyy taustaa muiden muassa Enforcerista, Entombedista, Necrophobicista ja Nifelheimista, odotettavissa ei liene kovin leppoisaa heavy metal -elämystä. Kukaan ei ole käskenyt meitä tälle tielle, mutta teemme tätä hommaa koska rakastamme sitä.. Kun tapasin hänet Saksassa festareilla 2011, hän kysyi minulta kiinnostaisiko tulla laulamaan yhteen biisiin. – No, päätin sitten vetäistä Voodoo Queenin nauhalle, ja se kuulosti erittäin hyvältä. – Nääh, eivät ahdasmielisten mielipiteet tai odotukset häiritse ainakaan minua. Kappale päätyi lopulta levymme avausraidaksi. – Pidämme raa'asta ja aidosta rockista, joten emme halua musiikillemme siistiä ja kiillotettua tuotantoa. Meistä jokainen on soittanut menneisyydessä monenlaisissa bändeissä, ja itsekin olen musiikin suhteen niin avarakatseinen, etten voisi jämähtää ainoastaan yhteen genreen. Kun nyt puhuit raa'asta rockista, onko sellaista enää olemassa. Vaan kuinka ollakaan, ruotsalainen Black Trip osoittaa mainiolla debyytillään ennakko-odotukset vääriksi. Onko moista ilmiötä ollut havaittavissa. On toki arvostettavaa, jos joku muusikko luo koko uransa kulkemalla määrätietoisesti yhtä polkua, mutta sellainen ei ole minua varten. Black Tripin jätkillä on vahva tausta death- ja black metalin parissa. Black Trip on Suomessa suhteellisen tuntematon bändi, vaikka miehet ovat saaneet kotimaassaan Ruotsissa aikaiseksi jonkinlaista kenttämainetta jo ennen ensimmäisen levynsä, viime loppuvuodesta ilmestyneen Goin' Underin julkaisua. Rehellisesti sanottuna en edes pidä musiikkiamme mitenkään retrona. En kuitenkaan väitä, että teemme jotain uutta, vaan juttumme on ainoastaan ajatonta. Kuuntelen toki paljon uuttakin musiikkia, mutta meidän musamme kuulostaa paremmalta analogisella soundilla. – Valehtelisin jos väittäisin Black Tripin olevan kapinallista musiikkia siinä mielessä kuin heavy metal joskus muinoin oli. – Ghost on hyvä bändi, mutta he tekevät aivan eri juttua kuin me. Nautin kaikenlaisesta haaveilusta, ja se taitaakin olla pääasiallinen inspiraationi sanoituksiin. Tästä parhaana esimerkkinä tietysti massiivista suosiota nauttiva Ghost. Kirjoitat myös sanoituksia. En ole koskaan ajatellut, että mekin tulisimme menestymään, koska heillä pyyhkii niin helvetin hyvin. Kuulijat tuskin odottavat orkesterin sormista lähtevän näinkin autenttista heavy rockia muun muassa Thin Lizzyn ja muinaisen NWoBHMgenren linjoilla, mikä saattaa jopa karkottaa potentiaalisia kuulijoita. Suurin osa materiaalista oli tuolloin instrumentaaleja, koska Peter ei ollut löytänyt sopivaa laulajaa bändiin, solisti Joseph Tholl kertoo
Halusimme alkuun levylle jonkun muun kuin biisin nimen, mutta tuo alkoi kuulostaa levyn teemalta. Jaska soittaa kitaraa koko ajan, joten sieltä tulee paljon ideoita. Kyllä ne pahimmat hairahdukset tippuvat jossakin vaiheessa pois. Emme virallisesti lopettaneet, mutta kaikille tuli muita juttuja eteen, kitaristi Aleksi Juutinen kertoo. Jos saisitte valita kolme muuta suht samaan genreen uppoavaa porukkaa, joiden kanssa lähtisitte kiertueelle, ketkä ottaisitte mukaan. Kyseltiin vanhaa ...and Oceans -kitaristiakin mukaan, mutta hän ei ollut valmis messiin. Sitten yhdistelemme ideoitamme Jaskan kanssa joko koneen äärellä demotellen tai ihan perinteisesti treenikämpällä. Onko Magentan tarkoituskin olla ”jotain erilaista”. Voiko From Sorrow to Hopen käsittää kenties jonkinlaisena henkisenä puhdistautumisena. Itse pyörittelen biisi- ja teksti-ideoita päässäni ja kirjoitan ne ylös kun siltä tuntuu. Uudet soittajat ovat nimeltään JP Salokangas ja Teemu Riekki. Aina ollaan tehty sitä mikä kuulostaa hyvältä, miettimättä mitä voi vetää. Inferno 9. Suurin ero on varmaan siinä, että perussoundi on enemmän death metalia kuin esimerkiksi black metalia. Yhtye kuulostaa näihin korviin tyyliltään aika ruotsalaiselta. Elämän on jatkuttava kaiken murheen keskellä, ja valoa ja toivoa on aina olemassa. – Saatiin Timo (Hanhikangas) sitten kitaraan. Pitkään oli puhetta, että aletaan taas vääntää musaa kuten joskus ...and Oceansin alkuaikoina, muistelee kitaristi Timo Kontio. Itse biisi kertoo nuoren lapsen kuolemasta ulkopuolisen silmin katsottuna ja äidille kerrottuna. Näissä miehin käytiin debyyttialbumin tekoon. Aika paljon on ihan sitä old school deathiä, mitä me emme ole. Livenä meillä on mukana iso annos rokkia ja pilkettä silmäkulmassa. Perusjunttariffejä vedetään ja välillä irrotellaan jos siltä tuntuu. Meno on sen mukaista. – Ei vaadi, melkein päinvastoin! Huonoissa fiiliksissä ei saa aikaan mitään. – Sen huomaa yleisestikin, että samat jäbät soittaa monessa bändissä, mutta siinä se juttu onkin, että haluaa ottaa tuttuja tyyppejä, joiden kanssa tulee toimeen. – Minä ja Janne (Manninen, rummut) perustettiin bändi 2005. – Ei me olla ajateltu, että pitäisi kuulostaa erilaiselta. – Suuri osa nykydebyyteistä toimii ”artisti maksaa” -periaatteella, joten myös me aloimme nauhoittamaan ensimmäistä levyä itse. Vaatiiko biisinkirjoitus alakuloisen mielentilan tuottaakseen hedelmää. – Meillä on aina ollut rockimpiakin kappaleita, ja tuntuu, että voimme tehdä nykyään aika monenlaista musiikkia. Paluudemo Wounded (2010) kuitenkin onnistui ja saimme sillä ihan kohtalaisesti huomiota. Synkkyyttä hyvissä fiiliksissä Pitkän hiljaiselon jälkeen nousua tekevä At Winters End välittää debyyttialbumillaan vahvoja tunnelmia esimerkiksi Paradise Lostin ja Sentencedin hengessä. Jonasta (Frilund, basso) kysyttiin pian, ja hän oli halukas lähtemään mukaan. – Tekemisemme 90-luvulla kuuluvat jo menneeseen elämään, emmekä tehneet oikeastaan mitään vuosien 2000–08 välillä. – Kahdestaan soiteltiin, ja koska Janne oli muuttanut Helsinkiin, ei treenattu hirveän useasti, mutta kyllä niitä biisejä alkoi tulla. Voisi jopa sanoa, että henkilökemiat ovat aluksi soittotaitoa tärkeämpiä. Mathias (Lillmåns, laulu) tulikin sitten sopivasti studioon rääkyyn laulut ekalle demolle (A Familiar Room, 2011). Siinä on loistavaa musiikkia ja hyviä tyyppejä. – Palasimme vuoden 2008 lopulla yhteen, ja kesti aikansa kirjoittaa uusia biisejä, sillä minä ja Jaska (Jaakko Nieminen, kitara) olimme kuunnelleet edeltävinä vuosina kaikkea muuta kuin metallia. Ensimmäisenä tulee mieleen Deathchain. Musiikin ilme on kaihoisa, mutta levyn nimessä esiintyy hitunen positiivisuutta. Ei oikein jaksa enää sellaista uusien tyyppien kokeilua. Yhtyeen juuret ulottuvat aina vuoteen 1996. – Kai se sitä on jossain määrin ollut. Bändin musiikki on aika erilaista verrattuna siihen, mitä teiltä on totuttu kuulemaan. Piiri pieni pyörii Pietarsaaren pieni metalliskene on synnyttänyt esimerkiksi ...and Oceansin ja Chthonianin. Mainiolla Volatile Waters -albumillaan melodista death metalia hieman vähemmän juustoiseen malliin esittävä Magenta Harvest muodostui lihaksi lähes itsestään. Pitkälti näiden bändien miehistöistä koostuu myös albumidebytantti Magenta Harvest. – Kyllähän noita hyviä bändejä riittää Suomessa tällä hetkellä. – Onhan se erilaista, mutta kyllä siellä niitä juttuja on mitä ennenkin, samantyyppisiä melodioita, vammariffejä ja niin edelleen. Pienjulkaisuja on putkahdellut vuosien varrella hyvä määrä, mutta kuinka ihmeessä kokopitkän ilmestyminen otti näin paljon aikaa. Ulkomailta Carcass vois olla kova, ja tuosta naapurista vaikka Hypocrisy. Sitten tuon demon yhtyeen kokoonpano on muuttunut laulajan ja basistin verran
Kim Jong Il katseli asioita, Jobsin Steve esitteli ensimmäisen iPhonensa ja Behemothin Nergal repi Raamatun sivuja palasiksi lavalla. Vain vähän kokeellisempaa sorttia, kai. Kuten David Lee Roth neuvoi: ”You can’t take life so goddamn seriously, honey!” Tai kuten eräs toinen tunnettu filosofi asian ilmaisi: ”Elämä on laiffii.” Rock on juhlaa ja kimallusta, joten ei muuta kun Van Halenit soimaan ja bileet käyntiin. Ulkopuolisen tarkkailijan asemassa ennakkoluulot ja huolellisesti rakennetut omat henkilökohtaiset illuusiot tulevat ryminällä alas, niin hyvässä kuin pahassa. ja ennakkok livearvioita. En muista tarkkaan, mitä tulin änkyttäneeksi, mutta ensimmäinen käymämme keskustelu koostui kutakuinkin sellaisista intellektuelleista termeistä kuin ”niinku”, ”poliittinen”, ”aijaha”, ”kirjeenvaihtaja”, ”tota”, ”pliis” ja ”kattellaan”. Sitä havaitsee ja kokee asiat aina hieman eri vinkkelistä, erilaisen prisman kautta kuin jossain tietyssä maassa syntyneet ja ikänsä asuneet. Kirjoitan sanan ”kolumni” lainausmerkeissä, sillä haluan tietoisesti välttää liian vakavaa ja kurttuotsaista suhtautumista omiin räpellyksiini tai musiikkimedian asemaan yleisesti. Siksi onkin rohkaisevaa ja piristävää tietää, että media-alalla työskentelee niin ennakkoluulottomia, hulluja ja avomielisiä ammattilaisia kuin suomalaisen raskaan rockin erikoislehden päätoimittaja Matti Riekki, joka vastasi puhelimeensa loppuvuodesta 2006. Ja teistä puheenollen, arvon lukijat: jokainen tähän palstaan liittynyt vuodesta 2007 saakka saatu palaute, rakentava kritiikki ja rohkaiseva kannustus on otettu nöyrin ja kiitollisin mielin vastaan. Ei tarvitse matkustaa kovinkaan kauas Euroopassa voidakseen todistaa poliitikan, valtaapitävien ja kulttuurin välisen epäpyhän kolminaisuuden. Välillä langat ovat karanneet käsistä ja toisinaan koko vyyhti on mennyt auttamattomasti solmuun. Tästä kaikesta huolimatta David Lee Roth on tietenkin oikeassa. Nukutaan ja mennään eteenpäin, kuten Timo Jutila sanoisi. Tuota puhelinkeskustelua seurasi tällä sivulla harjoitettu pääosin leikkimielinen mutta välillä totinenkin kokeilu, jota on ollut hyvin vapauttavaa, hauskaa ja haasteellista tehdä. Net uunteluja. Totuus lienee kuitenkin jossain niiden kaikkien välissä, tai pikemminkin kriittisessä suhtautumisessa kaikkeen ja kaikkiin. Tämä poliittinen näkökulma on toiminut, tai ainakin pyrkinyt toimimaan, palstan punaisena lankana. Tämän palstan nimi oli Axis: Londinium siitä sattuneesta syystä, että kotikaupunkini oli tuolloin Lontoo, ja koska Jimi Hendrix. Musiikkia, kuten mitään muutakaan kulttuurinmuotoa, ei harrasteta poliittisessa tyhjiössä, vaan poliittisilla päätöksillä ja yhteiskunnallisilla ajatusvirtauksilla on varsin suora, käytännöllinen ja selkeä vaikutus bändeihin, muusikoiden tuottamaan sisältöön (tai ”taiteeseen”, kuten sitä myös kutsutaan), treenikämp- Riitta Itäkylä Göteborgin-kir jeenvaihtaja piin, keikkoihin ja jopa siihen, millä tavalla tai kuinka usein yleisö sen saa vastaanottaa – oli kyseessä sitten kourallinen punkkareita Hämeen havumetsässä tai stadiollinen Manowar-sotureita Wembleyllä. Loppujen lopuksi rock on kaikkea muuta kuin vakava asia, eikä tämän palstan tarkoitus ole koskaan ollut teeskennellä, että se olisi sen kummempaa kuin kevyttä vessalukemista. Se, kumpaan suuntaan vaaka lopussa kallistuu, ei ole minun pääteltävissäni. Lisäksi se oma synnyinmaa rupeaa vuosien saatossa näyttäytymään uudessa valossa, mikä tietenkin lisää jännitystä entisestään. Inferno kiittää ”Riidankylväjää” kolumnivuosista ja iloitsee, että kylväminen jatkuu haastattelurintamalla. Kriittistä suhtautumista, vaikka kuinka kömpelöä, tarvitaan myös rockin ja metallin saralla. Jäähyväiset aseille Vuonna 2007 sattui ja tapahtui. Vuonna 2007 ”bileet” olivat Britanniassa. Keväällä 2012 palstan nimeksi tuli Länsirintama. Vuoden 2010 lopulla satuin tapaamaan erään toisen emigrantin, joka mongersi oudolla aksentilla ja sanoi olevansa Göteborgista. Sellaiset seikat, jotka pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ikänsä elänyt kokee joko itsestäänselvyyksinä tai itselleen epäolennaisina mutta jotka vaikuttavat kulttuuriin tai myös vaikeuttavat sitä, sen luomista, ylläpitoa ja siitä nauttimista. Asettuminen uuteen kulttuuriin ja johonkin toiseen maahan kuin siihen, jossa on sattunut syntymään, on mielenkiintoista ja opettavaista. Kysykää vaikka Nergalilta. Välillä se on onnistunut paremmin, välillä huonommin. skabaan Stam1na-tuo a it re o tu a ta voit o.fi. Olen saanut kuulla edustavani niin perussuomalaista, vasemmistolaista, arvokonservatiivista kuin anarkofeminististäkin maailmankuvaa. Tällä palstapaikalla ensi numerossa jotain muuta. Sydämellinen ja vilpitön kiitos niistä! Riidankylväjä laskee täten aseensa ja jättää Länsirintaman. Ei mulla muuta, jatkakaa. Teemu Leino nen SKABA paa! Voita Stamttpiin, osallistu on ne n Mene Infern ahdollisuude m t a a m o ja tteita. Musiikki, oli se sitten jazzia tai grindcorea, ei synny missään David Lee Rothin johtamassa mikä-mikä-maassa, jossa 72 neitsyttä tarjoilee teinipojille kokkelia rinnuksiltaan ja bileet jatkuvat maailmanlopun ja eläkeiän aamunakin. Samaan aikaan toisaalla meikäläinen kirjoitti Jumalan (tai, no, Riekin) armosta ensimmäisen ”kolumnin” tähän lehteen. Lopullisesta onnistumisesta ja arvosta päättävät tietenkin lukijat. n www.infern Osoitehan o , a, levyblogin myös uutisi ät d y lö tä is PS. Se, mitä olen näiden seitsemän vuoden aikana pyrkinyt nostamaan tällä palstalla esille, ovat kaikki ne pienet, suuret, räikeät tai joskus melkein huomaamattomat seikat yhteiskunnassa, joihin olen törmännyt asuessani Suomen ulkopuolella
CHECK OUT! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader!
2. Paista tofu, lisää paloiteltu kesäkurpitsa, paprika ja valkosipuli. Päätin joku päivä kokeilla kookosmaitoa perusmaidon jatkeeks lasagnessa, ja sehän kävi helevetin hyvin, tulee vähän itämainen maku. 1. Paloittele tofut pieniksi kuutioiksi, kaada reilusti oliiviöljyä pannulle ja lisää reilusti currya sekä soijakastiketta. Kun vielä lisää currya, joka käy kookosmaidon kanssa tosi hyvin yhteen, se on siinä. Anna tofun lillua mausteissa pitkään, että maku imeytyy kunnolla. Sitten vain viiniä lasiin, leffa tai Breaking Bad pyörimään ja sohvatuoliin syömään. Ruoan kanssa punaviiniä. Helvetin hyvä krapularuoka, ja teen yleensä niin ison satsin, että riittää moneks päiväks. Kun kastike on smoothia, lisää kookosmaito ja juusto. fi Punkkarin kookostofu-lasagne Miika "Mega" Kuusinen Tutkiva kulinaristi Suomessa heitetään vuosittain roskiin 20–30 kiloa ruokaa per sierainpari. Lado niin monta kerrosta kuin vuokaan mahtuu. Voit tietty syödä ruoan myös pöydän ääressä, mutta se on vähän yliarvostettua puuhaa. Laita viimeisen lasagnelevykerroksen päälle pelkästään juustokastiketta ja lisäksi juustoraastetta pinnalle. Pohjalle vähän kastiketta, sitten lasagnelevyt, tofukasviskastike, juustokastike ja päälle taas lasagnelevyjä. 3. Lätki ainekset lasagnevuokaan, ja yleensähän yksi vuoka ei riitä. Maku vaan paranee.” Megan tuomio: ”Vuoden 2006 lopussa esitelty Battleloren Kaisa Jouhkin Hippihaltioiden lasagne pohjautui soijarouheeseen, kun taas Ville luottaa tofuun, papuihin ja kasviksiin. Taipuuhan supisuomalainen suosikkiruoka makaronilaatikkokin kreikkalaiseksi lisäämällä siihen kanelia.”. Laita samaan aikaan juustokastike alulle. Näin runsailla sisälmyksillä ja hyvillä mausteilla maku tahi täyttävyys ei häviä lihaversiolle piiruakaan, pakko se on paatuneen lihanahmijankin myöntää! Kookosmaidon ja currytahnan käyttö on yksinkertaisen nerokas oivallus yhdistää italialaista keittiötä itämaiseen, ja konseptia voisi laajentaa vieläkin pidemmälle lisäämällä mukaan reilut hyppyselliset tuoretta chiliä ja inkivääriä pilkottuna. Tofua ja papuja tulee käytettyä aika paljon, että saa tarvittavat proteiinit. Kysymys ei ole eettisistä syistä, vaan yksinkertaisesti siitä, että kaikki tulee erittäin maistuvana ahmittua viimeiseen muruseen. Wastedin laulajan Villen kasvispohjaista lasagnea tuskin menee hukkaan lainkaan. Kiire tulee, kun tekee kahta asiaa samaan aikaan ja pitäisi keritä vielä juoda kaljaakin. Villen oma luonnehdinta: ”Oon ollu kasvissyöjä jo 20 vuotta, diggaan ruoanlaitosta ja teen sitä kotona melkein joka päivä – vaikka täällä Berliinissä ruokaa saisi halvemmalla kadulta kuin ite väsäämällä. Levy päälle ja katti lanpohjalle voita. Lisää mausteet. Tarpeet ? paketti täysjyvä lasagnelevyjä Tofukasviskastike: ? purkki tomaattimurskaa ? 400 g maustamatonta tofua ? purkki kidneypapuja ? aurinkokuivattua tomaattia ? paprika ? kesäkurpitsa ? auringonkukansiemeniä ? valkosipulia ? extra virgin -oliiviöljyä ? currya ? soijakastiketta ? yrttisuolaa ? mustapippuria ? basilikaa ? oreganoa ? timjamia ? vettä Juustokastike: ? 200 g edamjuustoa ? 0,4 l purkkikookosmaitoa ? 0,5 l maitoa ? vehnäjauhoa ? voita tai margariinia ? mustapippuria ? muskottipähkinää ? suolaa villen KOKATESSA SOI: Murder by Death – Good Morning, Magpie (2010) ”Punkkihan on ihan paskaa ruoanlaittomusaa, mutta Murder by Death on tarpeeks rentoa fiilistelyä, josta tulee hyvä ruoanlaittofiilis ja -groove.” 12 Inferno Juomaksi Brew Dogin Punk IPA -olutta ja punaviiniä. Sitten vuoka uuniin 200 asteeseen noin 40 minuutiksi. 4. Ota vuoka pois uunista ja anna vetäytyä about kymmenen minuuttia. lisää reseptejä www.inferno. Kaljaa juodaan samalla kun tehdään ruokaa, että pääsee kunnon fiiliksiin. Lisää kastikkeeseen vähän vettä, etteivät lasagnelevyt jää uunissa koviksi. Kun voi on sulanut, lisää vehnäjauho ja sekoita keske nään, minkä jälkeen lisää maito samalla sekoittaen. En oo ikinä kattonut mitään reseptejä ruoanlaittoon, vaan rätkin aineksia ihan summassa ja katon mitä tulee. Odota kunnes juusto on sulanut ja kastike kiehahtaa. Paista jonkin aikaa, lisää tomaattimurska ja loput ainekset sekä mausteet
Lohdutuspalkintoina arvotaan viisi nimikirjoituksilla varustettua Amoral-albumia. Kysymme: KuinKa monta vuotta amoralin ensimmäisestä levystä tulee tänä vuonna KuluneeKsi. vastaa kysymykseen osoitteessa www.inferno.fi ja olet mukana arvonnassa! Kuva: valtteri Hirvonen Kilpailuaika päättyy sunnuntaina 16.2.. Jackson Guitars on lahjoittanut Amoralin uuden Fallen Leaves & Dead Sparrows -albumin kunniaksi Warrior-kitaran, joka päätyy arvonnassa yhdelle onnekkaalle Infernon lukijalle
Gabriel on Raamatussa juuri se enkeli, joka julistaa Jumalan tulon. – Hän oli mahtava filosofi. Teksti Riitta Itäkylä Kuva Maciej Boryna "Minä olen Adam ja edustan ainoastaan itseäni", toteaa Behemothin solisti Adam "Nergal" Darski. Hän puhuu kännykkäänsä autossa matkalla Krakovaan. Hän janoaa saada yhteyden johonkin ja ottaa esille kaikki jumalkäsitteet ja uskonnot. Mies sanoo olevansa krapulassa, koska edellinen ilta kuulemma vähän venyi, mutta kertoo voivansa muuten hyvin. – Olin poissa pelistä monen kuukauden ajan, Nergal toteaa tänä päivänä. Videokappale on myös levyn avausraita, eikä sitä liene valittu sattumalta ensimmäiseksi näytepalaksi. Ei ole mikään yllätys, että Nergal samastuu juuri Gombrowiczin kaltaiseen kiisteltyyn ja kunnioitettuun hahmoon. Kotikaupunkinsa Gdanskin sairaalassa ei maannut pahamaineisen mustaa kuolometallia soittavan orkesterin solisti Nergal,. Syynä uuteen vireeseen on käynti kuoleman porteilla ja palaaminen takaisin elämään ja terveyteen. The Satanist julkaistaan helmikuussa, ja levy on jo nyt saanut osakseen positiivista huomiota tyylikkäällä Blow Your Trumpets Gabriel -videolla. Tuolloin mies pystyi jo muistelemaan vuosien 2010–11 aikana käymäänsä taistelua kuolemaa vastaan sekä ratkaisevaa luuydinsiirtoa, joka pelasti hänen henkensä. Se on hyvin epätoivoinen ja todella tunteikas runo. Luin hänen päiväkirjojaan tehdessäni tätä levyä, ja tämä oli yksi suurimmista innoittajistani. Syövän päihittänyt ja elämää selvästi uudella innolla rakastava mies taistelee vieläkin toista, surullisenkuuluisaa ja nyt jo lähinnä surkuhupaisaa kamppailua Puolan korkeimmassa oikeudessa. Kuten kuvitella saattaa, kyseessä oli vavisuttava matka. Vain runsas kolme vuotta sitten tilanne oli toinen. Halusin tehdä tällä levyllä statementin. Se on aivan upea ja sopi niin täydellisesti tähän kontekstiin. Bändin kymmenes täyspitkä kantaa nimeä The Satanist, ja leukemian päihittänyt solisti vannoo nyt yhä lujemmin tunteiden, vapauden ja yksilöllisyyden nimeen. Kirjailijan tavoin myös hän on tunnettu kotimaassaan niin mielipiteistään kuin taiteestaankin. Hän muisteli liikuttuneena faneilta saamaansa tukea ja kertoi nauttineensa taas kiertue-elämästä täysin siemauksin. tunteella Vielä kerran, J o ennen toista maailmansotaa kirjailijanuransa aloittanut Witold Gombrowicz tuli tunnetuksi sarkastisesta tyylistään sekä eksistentialismiin nojaavista psykologisista henkilökuvauksistaan. Rehellisesti radikaalimpi Viimeksi Nergal puhui Infernolle Tapio Aholan haastatellessa muusikkoa alkukesällä 2012 (Inferno #98). Nergal selittää vähän anteeksipyydellen, ettei tarkoitus ole suinkaan vaikuttaa ylimieliseltä niitä kohtaan, jotka eivät ymmärrä puolaa. Ainoa mitä hän tarvitsee, on toinen ihminen jolle puhua. Seuraava levy oli silloin vasta suunnitteluvaiheessa, mutta Nergal ennusti sen olevan todennäköisesti ”tärkein urallamme”. Ja se on yhteys, jota hän janoaa. – Se on ikään kuin epätoivoisen, yksinäisen ja vanhan ihmisen huuto pimeyteen. Kädenvääntö Puolan uskonnollisen perinteen ja Nergalin edustaman modernin vapauskäsitteen kanssa on kestänyt nyt jo neljättä vuotta. Kotimaassaan Puolassa miehen teoksilla oli tapana jakaa kansa kahtia: pureva kritiikki perinteisiä valtarakenteita ja katolista kirkkoa kohtaan koettiin joko nerokkaana, ajatuksia herättävänä ja siten sangen tervetulleena tai pelkästään paheksuttavana provokaationa. Hänen kirjansa käsittelevät vapaa-ajattelun periaatteita ja koin ne todella upeiksi. Behemothin kymmenennen täyspitkän The Satanistin kahdeksannella raidalla nimeltä In the Absence of Light kuullaan pätkä Dziennikin kirjasta alkuperäiskielellä. Siitä kuitenkin lisää tuonnempana. Miehen kenties kuuluisin teos on nimeltään Dzienniki (englanniksi Diaries), jossa hän ottaa kaunokirjallisuuden keinoin kantaa niin politiikkaan, uskontoon kuin puolalaiseen kulttuuriin ja taiteeseen. Behemothin panokset tuntuvat nousseen ja pelissä on enemmän kuin ennen. Ja eräs seikka, jonka hän ilmaisee on, että hän sanoo saaneensa tarpeekseen jumalista, tarpeekseen uskonnoista, eikä tarvitse niitä. Jombrowiczin viesti vain osui niin syvälle sieluun, että teksti oli saatava mukaan kielimuurista huolimatta. Jumalaa 14 Inferno pilkkaava metallimuusikko on myös historiaa opiskellut, museokuraattorin ammattiin valmistunut entinen leukemiapotilas
Tänä päivänä saan suurta lohtua siitä, ettei minun tarvitse käyttäytyä sillä tavalla, vaan voin vain olla oma itseni.". "Nuorempana yritin raivota ja todistaa yhtä sun toista ihmisille, itseni mukaan luettuna
Olisin voinut vain syöttää egoani ja tehdä mitä tahansa, koska minulla oli täydellinen taiteellinen vapaus sen suhteen. Se on hienoa. Seurasi puolalaispoliitikon nostama syyte jumalanpilkasta, mikä johti lopulta Euroopan komission puuttumiseen Puolan sisäiseen oikeusprosessiin. Mutta en ota vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni. – Puolasta on tulossa toisaalta konservatiivisempi ja toisaalta radikaalimpi kuin koskaan ennen. siis, se on toki Behemothia, mutta avaa niin monia uusia ovia. Halusimme tehdä rehellisemmän levyn. Se oli nimenomaan se tärkein linjaus. Sitä käännetään paraikaa englannin kielelle, ja käännös julkaistaan Nergalin mukaan todennäköisesti myöhemmin kuluvana vuonna. Ja että saamme olla osa tätä mahtavaa genreä.. Olemme onnistuneet tekemään levyn, joka on todella rehellinen ja... Mutta päätin sittenkin vain olla mahdollisimman maanläheinen ja tavallinen, ja kirja osoittautui suosituksi. Se juuri tekee tästä levystä niin erityisen tärkeän. Elämästä jälleen otteen saanut solisti ei voisi olla onnellisempi. – Ollakseni täysin rehellinen, odotin saavani todella paljon paskaa niskaan, hän nauraa. Minun ei tarvitse teeskennellä olevani joku toinen. – Mutta jengi tuntuikin arvostavan sitä, että puhuin kuin kuka tahansa normaali tyyppi. Bändi viettää seuraavat kymmenen kuukautta tien päällä Euroopassa, USA:ssa ja Venäjällä. Mutta viimeinen oikeuskäsittely on itse asiassa tällä viikolla. Tänä päivänä saan suurta lohtua siitä, ettei minun tarvitse käyttäytyä sillä tavalla, vaan voin vain olla oma itseni. Itse levyntekoprosessi ei poikennut miehen mukaan merkittävällä tavalla edellisistä. Tuntuu siltä, että kaikki kärjistyy yhä enemmän ja enemmän, mikä johtaa yhä useammin vaaratilanteisiin. – Meillä on nyt erilainen asema, tarkastelemme asioita täysin erilaisesta kulmasta, eri perspektiivistä ja eri mielialasta. Se muistutti maan tuomioistuinta muun muassa eurooppalaisen demokratian ja ilmaisunvapauden perinteistä. Tuntuu siltä, että kaikki kärjistyy yhä enemmän ja enemmän, mikä johtaa yhä useammin vaaratilanteisiin.” vaan päälle kolmikymppinen Adam Darski, jonka elämä lähestyi loppuaan. Tämä on kymmenes albumimme, ja kun ottaa huomioon koko historiamme ja sen, että pysyimme yhdessä ja selvisimme kaikesta tullen entistä vahvemmiksi... Tunnen oloni toipuneeksi ja uudestisyntyneeksi, ja tuntuu siltä, että saimme mahdollisuuden käyttää kaiken kokemamme johonkin uuteen. Se tulee olemaan viimeinen tuomio, joten pidä peukut pystyssä. Olen ehdottomasti viimeinen ihminen ottamaan mitään itsestään selvänä. – Se on tunteikkaampi, inhimillisempi eikä enää niin keinotekoinen. Evangelionista (2009) on ehtinyt vierähtää tovi, mutta kuilu sen ja The Satanistin välillä ei jää pelkästään kronologiseksi. ”Puolasta on tulossa toisaalta konservatiivisempi ja toisaalta radikaalimpi kuin koskaan ennen. Ja se on hyvä asia. Minä elän Adam ”Nergal” Darski tunnetaan kotimaassaan paitsi Behemothista myös taannoisesta Voice of Poland -valmentajanpestistään. Tuota vastuuta hän on saanut kantaa viime vuosina Puolan korkeimmassa oikeudessa asti. ”Radikaali” kun tarkoittaa hänelle nykyään jotain ihan muuta kuin ennen. Nergal viittaa edeltävään levyyn sanalla ”geneerinen” ja kuvailee nykyistä mielialaansa uudenlaisena ja ennen kokemattomana tietoisuutena, taiteellisen potentiaalin vapauttamisena. Kaikki energia ja voima meni kuoleman torjumiseen ja hengissä pysyttelemiseen. – Minut on todettu syyttömäksi kahteen eri otteeseen tämän naurettavan pitkän prosessin aikana. – Meidän täytyi vain olla kärsivällisiä ja toivoa, että joku päivä vielä pystyisimme soittamaan ja julkaisemaan uuden levyn. Hän myös kuvaa tämän päivän Behemothia radikaalimpana kuin koskaan, mikä on mielenkiintoinen sanavalinta. Kuusi vuotta kestänyt kädenvääntö niin kuoleman kuin konservatiivipoliitikkojen kanssa näyttää siis viimeinkin päätyneen Behemothin ja Nergalin eduksi. Se on todellakin mahtava fiilis. Infernon painoon mennessä Puolan suunnalta ei ollut kantautunut pihaustakaan vankilatuomiosta, ja Behemothin tulevaisuudensuunnitelmat ovat kaikesta päätellen voimissaan. – Tiedämme, että on olemassa miljoonia bändejä, jotka vain odottavat vuoroaan ottaa paikkamme auringossa, joten teemme todella kovasti työtä osoittaaksemme kiitollisuutemme ja arvostuksemme siitä, että meille ylipäänsä on suotu nämä lahjat. – Tuntuu, että persoonani voi ikään kuin avata ovia ja ikkunoita tuulettaakseen vähän yhteiskunnassa käytävää keskustelua. Kirja ei ole millään 16 Inferno tavoin teennäinen, vaikka se olisi hyvin voinut olla. Minä todella toivon, että kaikki menee hyvin. Kirjaa on myyty Puolassa reilut 40 000 kappaletta, mikä kuulemma sekä ilahdutti että ällistytti. Viime vuonna ansiolistalle tuli lisättyä myös kirjailijan hommat, kun Darskin omaelämäkerta Sacrum Profanum, jossa hän käy yksityiskohtaisesti läpi Behemothin urankäänteitä, omia elämänvaiheitaan ja niin yhteiskunnallisia kuin henkilökohtaisiakin mielipiteitään, ilmestyi. Kaikki jotka ovat lukeneet kirjan pitivät sen brutaalista rehellisyydestä ja älykkyydestä. Voin olla vaikka kuinka rättipoikkiväsynyt ja krapulainen rundilla ja sanoa silti rehellisesti, että tämä on aivan fantastista, minä elän unelmaani ja olen hyvin kiitollinen voidessani nauttia parhaasta olosta ikinä! Nergal nauraa ja lisää heti perään nöyryyden olevan Behemothin ensisijaisin asenne sekä uusimman levyn että tulevan kiertueen suhteen. – Sairaus on auttanut minua olemaan kiitollisempi. Behemoth ja bändiasiat siirtyivät syrjään, kitara kun ei pysynyt enää käsissä. Joskus nuorempana yritin raivota ja todistaa yhtä sun toista ihmisille, itseni mukaan luettuna. Kuten useaan otteeseen on ehditty raportoida, Nergal repi vuonna 2007 Behemothin erään keikan aikana Raamatun sivuja palasiksi todeten katolisen kirkon olevan ”maailman tappavin kultti”
YHTEISTYÖSSÄ: OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN.. 19.20.21.KESÄKUU.2014.NUMMIJÄRVI.KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT TOIMITUSKULUINEEN ALKAEN HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA /3 PV AUTOPAIKAN LISÄÄ BÄNDIJULKISTUKSIA TULOSSA..
Metalliskene on oikeastaan aika vahva paikan kokoon verrattuna! Sic ja Synarchy ovat jo melko vanhoja bändejä, ja nuoremmasta polvesta nousee lupaavia nimiä kuten Reduced to Ash, Asyllex ja erityisesti Earth Divide. Teksti Joni Juutilainen Kuvat Eija Mäkivuoti Vuosi 2013 oli doom metalin osalta jokseenkin nihkeä, mutta tasapaksuun joukkoon mahtui myös todellinen pommi: färsaarelaisen Hamferðin esikoislevy Evst vyöryttää kaunista mutta lohdutonta tunnelmaansa varmoin ottein. Sen sijaan, että yhtye paistattelisi samoissa mainosvaloissa muiden muassa Acceptin, Carcassin ja Dimmu Borgirin kanssa, se päätti valita levynsä julkaisijaksi pienen paikallislafka Tutlin. Inferno 19. Kerrohan, Theodor, millaisen skenen sisällä oikein toimitte. – Täällä on muutama hyvä bändi ja päteviä muusikoita vähän siellä sun täällä. – Mitä tulee Hamferðin syntyyn, John (Egholm, kitara) pisti bändin kasaan oikeastaan parilla puhelinsoitolla. Tiivis skene Färsaarten metallikenttä on siis varsin pieni ja tuntematon, ainakin ulkopuolisen silmin. Jotain yhtyeen määrätietoisuudesta kertoo tempaus vuodelta 2012, jolloin porukka hylkäsi suuren metallimusiikkilevy-yhtiö Nuclear Blastin tarjoaman sopimuksen. Tarjous oli seurausta Hamferðin voittamasta nouseville bändeille tarkoitetusta Wacken Metal Battle -kilpailusta. – Ei tietenkään ollut helppoa sanoa ei Nuclear Blastin kaltaiselle levy-yhtiölle, mutta uskoisin, että olemme tehneet täysin oikean ratkaisun. Suurempi heviyleisö tuntee pienen itsehallinnollisen saariryhmän bändeistä ainoastaan progressiivista folk metalia esittävän Týrin – ja pian myös Hamferðin, jonka loistava debyyttialbumi on huomattu muuallakin kuin Infernon toimituksessa. Tutl on auttanut meitä aivan alusta asti, ja nyt toiminta on kasvanut siihen pisteeseen, että he voivat julkaista levyjä myös maailmanlaajuisesti. – Käytimme paljon aikaa levyn viimeistelemiseen ja olemme erittäin ylpeitä lopputuloksesta. – Albumi ilmestyy esimerkiksi Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä, ja se on saatavilla myös digitaalisessa muodossa ympäri maailman kera hyvän markkinoinnin, mikä tuo meille varmasti keikkoja ja lisää tunnettuutta. Synkkiä A sukasluvultaan noin Porvoon kokoinen Färsaaret ei ole varsinaisesti mikään metallimusiikin luvattu maa. saaristolaislauluja – Päällimmäinen syy tähän oli toimiva yhteistyömme heidän kanssaan. Jo ensimmäinen ep:mme Vilst er sista fet (2010) sai loistavaa palautetta, mutta bändin sisällä tiesimme Evstin olevan paljon tätä parempi julkaisu, tervettä itsevarmuutta huokuva kitaristi Theodor Kapnas kertoo
Kokoonpanolla on takana kahdet treenit. joku saa päähänsä muutaman biisin ja haluaa perustaa tietynlaisen bändin, sopivien ihmisten löytäminen on aika helppoa. Hamferð julkaisi hyvin vastaanotetun albumin marraskuussa ja on muutenkin nosteessa. Tämä ajaa hänet hiljalleen hulluuteen, minkä ansiosta hän murhaa rakkaan huldur-naisensa. He ovat onnellisia puolestani ja sinut asian kanssa, kunhan löydän aikaa molemmille bändeille. Jón Aldará kertoo löytäneensä tiensä Barren Earthiin bändin jättämän netti-ilmoituksen kautta. – Olin ollut bändin fani alusta lähtien ja tunsin pari sälleistä Moonsorrow’n kautta. Uuden laulajan tulisi todella puhutella meitä. Koordinoimme aikatauluja parhaamme mukaan. – Kysyin heiltä, miltä tuntuisi jos hakisin tätä pestiä, joten he tiesivät prosessista alusta asti. Inferno jututti Suomeen ensitreeneihin saapunutta laulumiestä ja BE-kitaristi Janne Perttilää. Ja tässä sitä ollaan! Kuinka Hamferð-bänditoverisi ottivat tämän uutisen. Olemme saaneet jo hieman nimeä ja Týr on iso juttu, vaikka heidän musiikkinsa ei varsinaisesti ole ihan mainstreamiä. – Paikallinen skene on niin tiivis, että kaikki tuntevat toisensa ja heidän kyvykkyytensä muusikoina, joten jos Teksti Jukka Hätinen Poltetulla maalla Hamferð-solisti Jón Aldará voi nyt lisätä ansioluetteloonsa laulajanpestin suomalaisessa Barren Earthissä. 20 Inferno Levyn fääriksi kirjoitetut sanoitukset eivät aukea tällaiselle suomalaisjuntille ihan kylmiltään. Janne, kerro teidän näkövinkkelistänne, kuinka Jón päätyi mikrofonin varteen. – Levy kertoo tarinan isästä, joka kadottaa poikansa vuorilla raivoavassa myrskyssä. Hakemuksen lähettämisen jälkeen minua pyydettiin demottamaan pari vanhaa biisiä. – Barren Earthin muillakin jätkillä on useita bändejä, joten he ovat ymmärtäväisiä. – Pian mies rakastuu erääseen porukan naisista, mutta ei kykene sopeutumaan heidän erikoiseen elinympäristöönsä. Ei riitä, että hoitaa homman, vaan pitää vakuuttaa myös takarivi. Hän etsii joka paikasta, luolista ja notkelmista, kunnes lopulta uupuu ja vaipuu tajuttomuuteen. kainalo) sanoittaja-laulaja Jón Aldará saakin avata albumin saloja. Hän menettää hiljalleen otteensa todellisuudesta ja kohtaa pahimmat sisäiset pelkonsa ja katumuksensa menneestä elämästään. Millainen tunnelma on ollut?. Kauneutta pimeydestä ”Itse olen aina ollut kiinnostunut synkästä taiteesta, koska mielestäni tunteet ovat tällöin vahvimmillaan. Nykyisin myös suomalaisen Barren Earthin solistina vaikuttava (ks. Olen jopa yrittänyt tehdä iloista musiikkia, mutta vituiksihan se meni.” Nucleart Kokoonpano vaihteli alussa hieman, mutta Jenusia (Í Trøðini, basso) lukuun ottamatta olemme vetäneet samalla porukalla vuodesta 2009. – Koska tämä on pieni alue, Färsaarilla ollaan todella iloisia kaikkien bändien menestyksestä, oli genre mikä tahansa. Syyllisyyden ja pelon runtelemana mies pakenee vuorille ja toivoo löytävänsä taas vanhan elämänsä. Jónilta saadut demotukset osoittivat, ettei muilla ole asiaa tähän hommaan. Sitten minulta pyydettiin sanoitukset ja lauluraidat uuteen kappaleeseen. Molemmat bändit ovat prioriteettejani. Huldurit, salaperäiset ”harmaat ihmiset vuorilta” löytävät hänet ja tuovat luokseen. Meillä oli muutama suomalainen kärkiehdokas, joiden demotuksia kuunnellessa tuli fiilis, että hulluutta Suomesta löytyy, mutta varsinaista frontman-kansaa emme ole. – Olimme päättäneet, että emme halua missään nimessä keskivertoa suorittajaa. Synkän tarinan tukena kulkee synkkä musiikki, jonka päällimmäisinä vertailukohtina toimivat My Dying Bride ja Swallow the Sun. Eikö Barren Earth -pestisi hidasta Hamferðin uraa
Janne: – Vuoden fokus on ehdottomasti Barren Earthin kolmas levy. Henkilökohtaisena odotuksena voisin sanoa heidän kanssaan työskentelyn ja hauskanpidon. Johnilla on southern rock -bändi Jürghinn, minä ja Remi ( Johannesen, rummut) soitamme kännirockia Rock 'N' Rolls' Roycessa ja Esmarilla ( Joensen, koskettimet) on ZZ Top -coverbändi, Theodor kertoo. – Jenus soittelee myös todella makeassa thrash metal -bändissä, Incursessa, ja teen heidän kanssaan parhaillaan levyä. Jón, oletko jo ehtinyt juopotella näiden herrojen kanssa. Uutta materiaalia on paljon. Se on rentouttavaa siihen saakka kun oikeasti pitäisi saada jotain aikaiseksi. Janne: – Proge on progempaa ja raskaus on raskaampaa. Pysyykö färsaarelainen suomalaisten tahdissa. – Itse olen aina ollut kiinnostunut synkästä taiteesta, koska mielestäni tunteet ovat tällöin vahvimmillaan. Jón: – Tunsin Jannen ja Markon (Tarvonen, rummut) jo ennalta, ja muutkin sällit osoittautuivat todella mukaviksi. Kaikki meistä eivät edes erityisemmin diggaile doomia – vaikka melkein kaikki pidämmekin My Dying Bridesta ja Swallow the Sunista –, vaan kuuntelemme monenlaista kamaa, Theodor sanoo. Kun oltiin toissa päivänä viimein samassa huoneessa soittamassa, se ei tuntunut ensikerralta. Muutamia festaritiedusteluja on saatu, ja keikkaa heitetään mahdollisuuksien mukaan. – Pyrimme Evstillä ihan tosissamme luomaan omaperäistä musiikkia, joka ei kuulostaisi liian tutulta, mutta jokainen muusikko tuo tietysti välillisesti vaikuttajiaan mukaan. Mikä ihme ajaa teidät tällaisen musiikillisen synkkyyden kouriin. Janne: – Demotettiin internetin avustuksella pari kuukautta ja biisinkirjoituskin on aloitettu Jónin kanssa. Meillä on vireillä myös death metal -bändiä, black'n'roll-projektia ja ties mitä muuta, mutta nämä eivät ole niin kovin vakavia hommia. Uutta materiaalia on kirjoitettu koko viime vuosi ja sitä on enemmän kuin levyllinen, mutta vasta nyt päästään todella työstämään ja sovittamaan, kun tiedetään millainen ääni on matkassa. Hamferð on meille ehdottomasti se tärkein juttu. Levyn nahoitukset alkavat keväällä, mutta biisinäytteet ja varsinainen julkaisu on kiinni bändin ulkopuolisesta byrokratiasta. Barren Earth jalostuu entistä progressiivisempaan suuntaan, mutta mitään suuria tyyliheilahduksia ei kuulla. Tunnelma on ollut hyvä ja rento. Te pidätte yllä hyvää pöhnää, kun taas meillä päin rangaistaan neljän tunnin ajan itseä ja mennään nukkumaan.. Mihin suuntaan uusi Barren Earth jalostuu uuden laulajan kanssa. Käytiin suoraan asiaan, ja se oli siinä. Minun on kuitenkin aika hankalaa löytää suoria musiikillisia vaikuttajia Evstiltä. Tässä on mielenkiintoinen kulttuuriero. Vaikka soitatte näinkin pahaenteistä musiikkia, teistä muodostuu mielikuva välittöminä ja leppoisina kavereina. Olen jopa yrittänyt tehdä iloista musiikkia, mutta vituiksihan se meni. – Yksi vahvuuksistamme on, että jokaisella jäsenellämme on niin erilainen musiikkimaku. – En ole vielä oikein päässyt kärryille tähän puolestapäivästä saakka tissutteluun. En ole juurikaan kuullut ”iloista musiikkia”, joka olisi kaunista ja koskettaisi minua samalla tavoin kuin tummempi lanaus. – Meillä on toki vastapainona kaikenlaisia hassutteluprojekteja. Minkälainen on Barren Earthin vuosi 2014. Jón: – Aiomme julkaista uuden albumin
Ystäväni John Raatz on koko GATEn pomo ja Jim Carrey yksi sen johtohahmoista. Masvidalia ja pitkäikäistä soittajaparia, rumpali Sean Reinertia on työllistänyt viime vuosina myös kiertäminen Deathin merkeissä. He alkoivat puuhata Death-soittajia yhteen, ja lopulta projekti alkoi elää omaa elämäänsä. Taustalla on Chuckin (edesmennyt Deathpomo Schuldiner, toim. Teimme rundit Euroopassa ja USA:ssa, ja jotakin on ehkä vielä tulossa. – Sen takana on pari sanfranciscolaista hemmoa, jotka ovat kovia Death-faneja. Ensimmäisenä kitaristi-laulaja ja yhtyeen primus motor Paul Masvidal saa kertoa, miten hän päätyi Jim Carreyn How Roland Rolls -lastenkirjan soundtrackin tekijäksi. Taipuvan tajunnan kaunis paradoksi 22 Inferno E nnen kuin voidaan ottaa käsittelyyn prog-jazz-metal-pioneeri Cynicin uusi levy Kindly Bent to Free Us, hoidetaan muut kiinnostavat jutut alta pois. Tilaustyöt eivät ole Masvidalille vieraita. Löysimme mainion kemian Human-aikojen kokoonpanon eli Seanin ja Steven (DiGiorgio, basso) kanssa. huom.) perinnön kunnioittaminen tuomalla musiikki elävänä niille faneille, jotka eivät ehtineet kokea Deathiä aikoinaan. – Olen ”Global Alliance for Transformational Entertainment” -nimisen organisaation musiikillinen johtaja. Koskinen Harvoinpa haastateltavalta kirpoaa äärimmäisen tarkkanäköistä pohdin taa oman tuotannon ilmiasusta ja jutussa saa sivuta Jim Carreytä, Deathiä ja buddhalaista filosofiaa sekä heittäytyä kuvataiteen analyysiin. – Aluksi tuumin, että onpas tämä musa brutaalia ja aggressiivista. Sitten aloin päästä yhteyteen oman aggressioni. Hyppääminen kunnon kuolometallin myllytykseen ei silti tuntunut oudolta. Yksinkertaisimman mutta monimutkai simman, iloisimman mutta synkimmän levynsä tehnyt Cynic on poikkeus. John näytti Jimin kirjalle vihreää valoa ja pyysi minulta siihen musiikkia. Hän työskentelee Hollywoodissa säveltäjänä tehden musiikkia televisioon ja satunnaisesti elokuviin. Teksti Kimmo K. – Tällaisella projektilla on kuitenkin selkeä elinkaarensa. Masvidal ja Reinert ovat toimineet vuosia Deathin pommitusta rutkasti monisyisemmän ilmaisun parissa. Yllätyksiä piisaa joka kulman takana
Örinät ja androidilaulut ovat poissa ja Reinertin upea progeilu vaihtunut huomattavasti selväpiirteisempään soittotyyliin. Inferno 23. Kindly Bent on outo levy, koska se kuulostaa mutta ei kuulosta Cyniciltä. Se sisältää Focus-levyn (1993) jälkeen tuotettua, Portal-nimiseksi kaavaillun yhtyeen demomateriaalia. – Cynic ei laskelmoi, millaiseen tyyliin seuraavaksi siirrytään. Cynic ei kuitenkaan saanut suuntaan tai toiseen vaikutteita Death-rundeista. Mutta ei sitä ikinä tiedä! Kaikkihan tulee samalta taiteilijalta, Paul Masvidal kirjoittaa kaiken tämän musiikin. ja kiukkuni kanssa, ja soittamisesta tuli aina vain terapeuttisempaa ja katarttisempaa. Cynicin agenda, ihan alusta lähtien, oli loikkia ulos siitä kehästä, missä kulloinkin olemme. Asioita on todella vaikea saada vaikuttamaan simppeliltä. Cynicin elämänmuodot Cynicillä ja Deathillä on musiikillinen yhdyskäytävä. – Aeon Spoke -materiaalia on jemmassa tukuittain, joten on mahdollista, että tuokin yhtye palaa vielä kuvioihin. Tämä on oikeastaan varsin mutkikas levy. Levyn kasvu tuli todistettua. Ja materiaali oli jo tuota ennen täysin valmista. – Olen suuri yllättävien taiteilijoiden ihailija. Nuo nauhat olivat vuotaneet joka paikkaan, joten oli myös mukava tehdä niistä kunnollinen pakkaus ja antaa niille oma identiteetti. Bändit sulautuivat yhdeksi, vaikka teknisesti ottaen Portal oli oma juttunsa. Se oli haasteellista, mutta myös kaunista. Siinä on harmonisesti ja melodisesti aika erilaista ilmaisua, joka vaatii sulattelua ja tottumista. Jokainen albumimme on kuin aikaleima matkallamme ihmisinä ja taiteilijoina. – En kuuntele tuonkaltaista kamaa aktiivisesti, mutta yllätyin itsekin, kuinka osa minusta kytkeytyi siihen täysin. – Se oli ikään kuin uusi bändi, kun Cynic oli tavallaan hajonnut. Cyniciltä olisi voinut odottaa painottamista vaikkapa pienjulkaisujen vinkkaileman maailmanmusiikin tai koneellisemman ilmaisun suuntaan, mutta ei tätä. Demoilla kuulen itse vain sen, kuinka bändi etsii ilmaisuaan ja koettaa erilaisten ideoiden toimimista. Annamme prosessin jatkua ja etenemme vaiston varassa. Masvidal ei ole edelleenkään kiinnostunut noiden demojen julkaisemisesta. En vain ole tietoinen, mikä tuo yhteys on. Näin tekniikka ei vie huomiota fiilikseltä ja sen luomalta avaruudelta. Portal Tapes julkaistiin Cynic-nimen alla, koska bändi oli Masvidalin mukaan periaatteessa sama. Mikä hauskinta, puhuin tästä kummankin Seanin kanssa (Reinert ja basisti Malone), ja kaikkien mielestä tämä on monimutkaisin albumimme, heh heh! – Etsin aina siistejä kimurantteja juttuja, mutta pyrin tekemään saumattomia kokonaisuuksia sen sijaan, että nuijisin kuulijaa monimutkaisuudella. Loppujen lopuksihan vain kappaleilla on väliä, sillä ovatko ne hyviä vai eivät. – Mukana on aiempaa enemmän outoja tahtilajeja, sävellajimuutoksia, sointuvaihdoksia. Ei niiden julkaisussa ole järkeä. Mutta tuo on silmänlumetta ja osoittaa kasvuani biisintekijänä. Tätä osastoa ei varmaan tulla kuulemaan Cynic-otsikon alla. Metalliyhteisössä on jonkinlainen luutunut ajattelutapa, että bändien pitäisi pysyä samanlaisina, varioida vain sitä mitä he ovat jo tehneet. Ja nehän ovat kaikki netissä, joten samapa tuo, heh heh. Takana on sama ajatus kuin sanonnassa ”jos näet Buddhan tiellä, tapa hänet”. ilmestyvän Kindly Bent to Free Us -albumin, Cynicin kolmannen kokopitkän kimppuun. Mutta olisi kaiken kuolema jäädä omaan koteloon ja pysytellä mukavuusalueella. Metallisuus on uutuuslevyllä vähissä, mutta kuitenkin jossakin määrin läsnä. Yllätysten prosessi Sitten 21.2. Levyä emme koskaan tehneet, mutta noissa nauhoissa on erityistä kauneutta, tiettyä taikaa. Ja toinenkin Portalniminen yhtye on olemassa. – Ne ovat luonnoksia ja Focus-levy niiden kulminaatio. Huomasimme, että voimme karsia kaikki Cynicin tavaramerkkielementit ja silti tuntea bändin sielun musiikissa. Mukana tietysti Masvidal ja Reinert. Kun kuuntelee Cynicin 80–90-luvun taitteen demoja, perin roisia kuoloräimettä siellä paiskotaan, järjettömän teknistä ja omalaatuista tosin. Parin viikon tauon jälkeen se vaikutti erittäinkin monisyiseltä ja hienovaraiselta. Moni upea minimalistinen design näyttää hirveän yksinkertaiselta. – Heitimme kaikki tutut asiat ikkunasta. Masvidal ja Reinert tekivät Portalin jälkeen musiikkia Aeon Spoke -nimellä. Alun intensiivisen kuuntelurupeaman perusteella kiekko tuntui hämmentävän yksinkertaiselta. Pyrimme pysymään uskollisina sille mitä olemme. Olimme taiteellisesti tuossa pisteessä Focusin jälkeen, ja nyt tuntui mielekkäältä saada materiaali jaettua. – Moni varmasti itkee, että äää, ei tämä ole progea, ei tämä ole metallia. – Cynicin vibat värähtelevät ihan eri taajuuksilla. Itse rakastan tuota: yllättävyyttä ja samanaikaista sävellysten korkeaa tasoa, substanssia. Chuckin musiikki on tunnetasolla todella intensiivistä. Se on itsensä jatkuvaa uudelleenmäärittelemistä, ja sen avulla loimme Focusin. Cynic on aina ollut oma ykseytensä, jolla on varmasti jonkinlainen linkki Deathiin. Teemme jutun juuri päinvastoin kuin varsinaiset progebändit. – Se oli akustispainotteinen projekti, joka kumpusi aivan toisenlaisesta mielentilasta. Yksi yllätys tähän katsoen oli, että Cynic julkaisi The Portal Tapes -albumin. Se on yllättävä levy, jopa niille, jotka osaavat odottaa yllättyvänsä. Tällaiset kappaleet resonoivat sillä taajuudella, että se tuntui Cyniciltä nyt. Hän oli kultainen ja henkinen kaveri, joka vain sattui ilmaisemaan henkisiä ominaisuuksiaan äärimetallin keinoin. Se oli täysi dekonstruktio kaikesta edes etäisesti raskaasta rockista. Vaikka albumi on Cynic-levyksi jossain määrin yksinkertainen, Masvidal päästi tilutuskanavastaan myös pulppuavaa improvisaatioenergiaa, koska ”se oli kivaa”. Tällä tavoin julkaisulle saatiin myös jonkinlaista referenssiä, näkyvyyttä unohtamatta. – Uskon, että mitä enemmän sitä kuuntelee, sitä paremmin meidät siitä kuulee
Tuo paradoksi on kiinnostava. Ja siinä on kaiken pointti. – Eräässä haastattelussa nousi esiin, että levy on hirveän onnellinen, liekö mukana yhtäkään mollisointua. Kaiken myötätuntoisuuden taustalla kulkee silti synkkä taustavire. Amerikkalaistaiteilija Robert Venosan (1936–2011) maalaus on pintatasolla selväpiirteinen, mutta todella moniselitteinen. Tuo on aika hauskaa ja siitä kehkeytyy eräänlainen henkinen labyrintti. Mieltä on opittava valmentamaan, jotta voimme tuntea vapauden ja rauhan. 24 Inferno Masvidal valottaa useammankin biisin sanoitusten ajatuksia erittäin syvällisesti, ja on ilmeistä, että mies on todellakin pohdiskellut elämää, mieltä ja, no, kaikkeutta varsin tarkkaan. Kaiken takana ovat aivot, jotka ohjaavat koko prosessia, mutta joilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa. Ja ettei sitä tarvitse estää. Ehkä olet tosi onnellinen ihminen. – Olen valtava Venosa-fani, mutta kaavailin tälle levylle jotakin muuta. Mieli luo todellisuuden ja on vuorovaikutuksessa elämän kanssa. Ja alun hämmennyksen jälkeen erittäin toimiva. Ehkä juuri tämän vuoksi ajatukselle voi nauraa: elämänsäikeet ja mielen tasot ovat Masvidalille perusjantteria selkeämmin hahmolla. Nimenomaan tuo omien tuntemusten estely aiheuttaa kärsimystä. Logiikka ei päde.. Kaverini ehdotti, että jos kuitenkin katsottaisiin, mitä miehen katalogista löytyy, ja tämä ennalta tuttu teos nousi esiin. Ihmiset ovat selvinneet kamalista tilanteista toivon avulla, ja se toivon komponentti on kiinnostava. Tämä sopii levyn teemaan tismalleen. Ajattelin, että oho, tämä lienee Cynicin synkin albumi, mutta jos kuulet noin, hienoa. Miehen taustaan kuuluu työskentely kuolemansairaiden terapeuttina, ja hänen buddhistinen elämänkatsomuksensa tuntuu ristiriitaiselta reaktion kanssa. – Esimerkiksi Holy Fallout voi tuntua synkältä. – Toivo on tavallaan vihollinen, koska se ryöstää nykyhetken. Elämänpuu taipuu tuulessa, eli elämän joustavuus yhdistyy mielen taipumiseen. Rorschach-musteläiskää muistuttavassa kuvassa yhdistyvät yhteen ja samaan muotoon ihmisaivot, suuri puu ja sienipilvi. – Hassua kyllä, monet eivät huomaa noita kaikkia kolmea elementtiä, mutta ne liittyvät toisiinsa. Kaikki ei ole vakavaa, ja on ok, jos tuntuu paskalta. – Tarkasti katsoen kannen kuva on hirveän yksityiskohtainen. Mieli on koje joka käy alati, halusimme tai emme. – Koetan aina olla polarisoimatta todellisuutta hyvän ja pahan välille. Cynic on käyttänyt kaikilla pitkäsoitoillaan Venosan taidetta, nyt tosin sattuma avusti valintaa. – Mieli on kaiken väärän ja kauhean lähtökohta, mutta se on samaan aikaan vapautumisemme lähde. Minulle levy on pitkälti matka omaan suhteeseen mieleni kanssa. Se käsittelee sitä kun antaa mielensä hajota palasiksi. Kokonaisuus on rohkea, erikoinen ja jännittävä. Käyn levyllä dialogia sisäisten demonieni kanssa, siitä tuo kuulemasi synkkyys varmaan tulee. Itselleni on ollut merkityksellistä hyväksyä sisimpääni pesiytynyt aggressio ja vuosikausiksi perimmäiseen nurkkaan vangitut varjot. Päästää itsensä tilanteeseen, jossa ei enää tiedä kuka on – ja huomaa sen jälkeen, että itseään ei tarvitsekaan koota kasaan. – Aikoinaan, kun aloin lähestyä henkisyyttä ja harjoittaa tätä new age -hommaa, ajattelin että no niin, nyt olen valaistunut ja maailma on kaunis! Pian tajusin, että ehei! Osaksi juuri näiden synkkien kokemusten takia olen mitä olen, se on hyväksyttävä. – Kun asiaa alkaa pohtia, pystyy tavallaan astumaan oman mielensä ulkopuolelle ja olemaan välittämättä siitä, jos on huono fiilis. Levyn yleisfiilis on Cynicin tapaan varsin henkinen ja positiivinen. On yllättävää, että Masvidal nauraa tälle ajatukselle. Tajunnan rajamailta ja ytimestä Teemoiltaan Kindly Bent to Free Us vaikuttaa samaan aikaan lohdulliselta ja tummasävyiseltä. Venosa käsitteli aivojen kohdalla juuri tätä: kaiken tapahtuvan lähde on oma tajunta. Siihen on piilotettu haamuja, energiaa, kaikenlaisia henkiä. Jos murenee täysin, se on okei, heh heh. Itselleni elämänpuu on eeppinen uudelleensyntymän metafora, johon liittyy tuo räjähdys. Reinert tosin on luonnehtinut levyä ”robottimaiseksi”, ja sekin on totta. Kuinka tajunta räjähtää, mutta kuinka ihmismieli on myös maapalloa ja ihmisiä uhkaava kauhea tuhovoima. Hah, melkoinen paradoksi! Henkisten periaatteiden kauneus on siinä, että ne ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Että on ihan okei… tuntea itsensä täydellisen arvottomaksi paskaläjäksi. Mieli taipuu ja tuhoaa ”Henkisten periaatteiden kauneus on siinä, että ne ovat ristiriidassa toistensa kanssa.” Soiton suitsinta ja tyylikkyyden tavoittelu ei siis tarkoita tylsää tai puisevaa ilmaisua. Meidän on luotava suhde tähän juttuun, jota emme voi kahlita. Mitä enemmän sitä ajattelee nyt, sitä paremmin juuri tuon kuvan valinta käy järkeen. Levyn kansitaide sopii pakettiin harvinaisen osuvasti. Ja hän on jopa onnistunut kehittämään huumorintajun suhtautumisessaan mielen toimintaan. Levyn biisit luotaavat tätä suhdetta eri näkökulmista ja mittakaavoissa
Inferno 25
Se menee keikkojen jälkeen merkkarikojulle juttelemaan fanien kanssa ja kaikkea. Thaurorod oli tuolloin lämmittelemässä Sabatonia ja Alestormia. Joulukuussa ilmestynyt Anteinferno on vasta yhtyeen toinen täyspitkä, mutta sillä laulaa jo bändin kolmas solisti, ruotsalainen Andi Kravljaca. – Me lähdettiin hakemaan helpommin lähestyttäviä biisejä. Se meni ihan kuten pitikin. On tunnettu varmaan jo kymmenisen vuotta, mutta ei vaan ole koskaan aikataulut osuneet yhteen bändiympyröissä. – Olen ihan sataprosenttisesti sitä mieltä, että tähän paikkaan ei olisi voinut löytyä parempaa kaveria. Vaikka onhan siellä ne pari eeppisempää biisiä, joissa riittää enemmän pureskeltavaa. Levyjen välissä yhtyeessä vaikuttanut italialainen kultakurkku Michele Luppi potkaistiin pois vuotta aiemmin. Tanskanen vertaa, ettei tilanne juuri eroa siitä, että laulaja olisi Jyväskylästä. – Harri on vanha kaveri ja asuu parinsadan metrin päässä mun kämpästä. Lafka onneksi ymmärsi asian tosi hyvin, Tanskanen kiittelee. Solisti ei ole ainoa jäsen, joka Thaurorodissa on debyyttilevyn jälkeen vaihtunut. Andilla on mieletön motivaatio ja se tekee tosi tehokkaasti hommia tämän bändin eteen. Teksti Vilho Rajala KUVA Anne Rajala Elääkö power metal jälleen pientä nousukautta. Moni genren vanha tekijä on kohottanut profiiliaan viime vuosina, mutta uuttakin verta on taistelukentällä. Livenä on muutenkin täysin eri meininki kuin aiemmin. Ei siitä vaan tullut yhtään mitään. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, että kun asiat Luppin kanssa alkoivat mennä mönkään, bändille ei ensimmäisenä tullut mieleen vaihtaa laulajaa. Hetki ennen K helvettiä uten kaikki varmasti tietävät, laulajat ovat usein suuria persoonallisuuksia. – Hakemuksia tuli ehkä viisikymmentä ja niistä varmaan viitisen kappaletta Suomesta. Anteinfernon saama palaute on ollut kannustavaa. Thaurorod on kokenut tämän uransa aikana kouriintuntuvasti. Aiemmin meillä oli vähän epämääräisiä biisirakenteita, mikä oli kyllä ihan tarkoituksellista, mutta nyt haluttiin yksinkertaistusta. Kyllä me kelattiin, että se saattaa olla bändin loppu, jos taas lähdetään etsimään uutta kaveria. Tässä lehdessä Jaakko Silvast iskee albumia peräti neljällä ja puolella kirveellä.. Kyllä se aina lupaili, mutta kai siinä oli kulttuurierokin taustalla. – Jossain vaiheessa Luppi ei enää saanut asioita aikaiseksi. Tanskanen törmäsi miehen YouTubekanavaan ja otti yhteyttä. Laulajatarjokkaita oli aina Amerikkaa myöten, joten Kravljacan etuna oli erinomaisen asenteen ja äänen lisäksi läheinen sijainti. Kravljaca liittyi vahvuuteen jo vuonna 2012. On ironista, että Thaurorod järjesti vuonna 2012 julkisen laulajahaun, mutta Kravljaca löytyi lopulta omatoimisen etsinnän avulla. Hyvinkääläinen Thaurorod osoittaa kakkoslevyllään kipuavansa kovaa vauhtia kohti melodisen voimametallin eliittiä. Hän on saanut Thaurorod-ryhmän toimintaan aivan uutta potkua. Muinaiseen Japaniaan Anteinferno ilmestyi joulukuussa. – Yritettiin Luppin kanssa ihan viimeiseen asti. Kravljaca on onneksi mies paikallaan. Alun perin julkisen haun ajatuksena oli, että Suomesta löytyisi hyvä laulaja. Niin se vaan on, että ne harvat hyvät laulajat joita täältä löytyy, on sidottu miljoonaan bändiin jo valmiiksi. Luppin edeltäjä Markku Kuikka jätti yhtyeen dramaattisella tavalla kesken kiertueen vuonna 2010 Pariisissa. Se kun helpottaisi montaa asiaa. Kosketinsoittaja Vili Ollila sai tarpeekseen ja hänen tilalleen tuli Harri Koskela. Asiasta hieman hirvitti kertoa levy-yhtiö Noise Artille. Tai sitten on perhettä tai muuta, ettei voi sitoutua esimerkiksi rundaamiseen. Tukholmasta lentää Suomeen tunnissa. Syynä oli yksinkertaisesti se, että hommat eivät hoituneet odotetulla tavalla. Yritettiin ymmärtää ja antaa sille aikaa ja kannustaa. Basisti Pasi Tanskanen tuskailee, että ovi on käynyt vähän turhankin tiuhaan. 26 Inferno Merta edemmäs laulajaan. Se on selvästi linjakkaampi, tarttuvampi ja ryhdikkäämpi teos kuin Upon Haunted Battlefields. Jos oltaisiin jääty odottamaan, demotettaisiin tätä levyä varmaan vieläkin. Tanskanen arvelee, että Luppin potkiminen vaikutti Ollilan motivaatioon, koska hän tuli italialaisvahvistuksen kanssa toimeen mainiosti. Vuoden 2010 Upon Haunted Battlefieldsillä kuultiin vielä ensimmäistä eli Markku Kuikkaa. Ei se kivaa ollut. Odotettiin ja odotettiin. Nyt sattui osumaan
– Seurataan nyt tämän levyn tilannetta. – Kyllähän tässä tulee mieleen, että jos tämä kokoonpano olisi ollut kasassa, kun Sabaton-rundi alkoi, homma olisi voinut lähteä vähän eri tavalla käyntiin. Tanskasen mukaan isompia rundeja ei ole näköpiirissä, mutta festarivetoja ja yksittäisiä klubikeikkoja on aikomus tehdä. Viime vuosina on ollut aistittavissa, että power metal elää pienimuotoista nousukautta, jos ei nyt välttämättä Suomessa, niin ainakin Euroopassa. Siitä on hyvä fiilis! Anteinfernoa tehtiin omin voimin, vaikka ajatusta ulkopuolisesta tuottajasta pyöriteltiin debyytin jälkeen. – Oli kiva soittaa uusia biisejä, kun vanhoja on tullut hakattua niin paljon. Se on nimeltään Japskin syylä, selvällä suomen kielellä. Lafkakin varmaan katselee vähän, mitä tässä tapahtuu. Luulen, että saadaan äänitysvaihekin sujuvammaksi. Tanskanen ei kuitenkaan sulje tätä vaihtoehtoa pois tulevaisuutta ajatellen. Sen työnimi oli Japskin syylä, ja kun siitä päätettiin tehdä bonusbiisi, mitä sitä suotta muuttamaan! Kohti kolmatta Thaurorodin keikkakalenteri ammotti haastatteluhetkellä tyhjyyttään. Toivottavasti päästään äänittelemäänkin niitä mahdollisimman pian. Japanista puheen ollen, Anteinfernon Japaninjulkaisun bonuskappale on varsin mielenkiintoinen. Levynjulkkarikeikka oli sentään joulun alla Helsingin Bar Bäkkärissä. Kun kappaleet alkoivat loksahdella paikoilleen, tuntui ettei bändi tarvitse ketään ylimääräistä pitämään lankoja käsissään. Faneilta on tullut paljon sellaista palautetta, että tykkäsivät ekasta levystä tosi paljon, mutta tämä ylitti odotukset. Meillähän on nyt biisintekijöitäkin enemmän. Stratovarius on saanut uuden kokoonpanonsa kanssa rutkasti kiitosta, ja jopa vanha Helloween-ääni Michael Kiske palasi leipälajiinsa Unisonicin kanssa. Eivät ole ihan kukkarot levällään, vaikka tukevat ja kannustavatkin. Mutta jossittelut on jossitteluja, heh. Kravljaca tuskin jättää bändiä kesken rundin, ja kun kosketinsoittajakin on mies paikallaan, ei muuta kuin eteenpäin. – Niin kauan kuin keikkoja ei ole, tehdään uusia biisejä. – Yhden meidän vanhan kitaristin lempinimi oli Japski. ”Faneilta on tullut palautetta, että tykkäsivät ekasta levystä tosi paljon, mutta tämä ylitti odotukset. Emppu (kitaristi Emil Pohjalainen) oli joskus jossain viikonloppusessiossa kyhäillyt tämän kappaleen hänen kanssaan. – Kun eka levy julkaistiin, folk metal jyräsi, mutta nyt on kieltämättä tullut paljon tän tyylin levyjä. Syytä onkin. Kaiken kokoonpanohässäkän jälkeen Tanskanen on erittäin tyytyväinen Thaurorodin nykytilanteeseen. Siitä on hyvä fiilis!” – Olen verrannut samojen medioiden arvosteluja vanhasta levystä ja tästä, ja kyllä ne pari numeroa parempia on tainneet olla. Tanskanen allekirjoittaa väitteen, vaikka toteaa, ettei tämä genre ole koskaan muodikas. Oli mukavaa huomata, että uudet biisit toimivat komeasti livenä. Inferno 27. Ne luultavasti miettii sitäkin, mitä ekan levyn jälkeen tapahtui, ja on siksi vähän varovaisia. Genren suurimmat markkinat ovat perinteisesti Keskija Etelä-Euroopassa sekä Etelä-Amerikassa, Japania unohtamatta. Biisiaihioita on jo tosi paljon, vaikka työ on vasta alussa. Bändi ei aio lepäillä laakereillaan, vaan suuntaa katseet jo kolmanteen levyyn
Jos lähtökohta oli se, että tää paska loppuu tähän, yhtäkkiä mä tajusin, että kaikki pitää käydä läpi ihan pohjia myöten. Levyn tekeminen antoi mahdollisuuden käsitellä koko sotkua. 28 Inferno Jos ei ole koskaan hammas lohjennut niin, että hermo paljastuu, tai jos hammas ei ole ollut kuoliossa, siitä kivusta ei tiedä mitään. Että ei tällä tavalla voi elää. Sellainen toimintamalli vie aikaa.. Seuraajaa on saatu odotella. Sen jälkeen alkaa tulla synteesit, joista muodostuu isompi kokonaisuus ja merkitys, laulaja teoretisoi. Se tuntui niin käsittämättömältä... Hartosen selässä kulkevaan hermokanavaan alkoi kasvaa luuta vuonna 2006. Selkäkivut olivat helvetilliset. – Lopulta kävi niin, että mä itse tervehdyin tämän prosessin aikana. Mä kysyin takaisin, onko koskaan ollut kunnon hammassärkyä. Kaiken sen jälkeen hän on taas terve mies. Venymiseen oli tavallisten lisäksi vähän rankempiakin syitä. Vähän myöhemmin alkoi tuntua, että se ei ehkä sittenkään ole järkevin lähestymistapa. Tätä kiteytystä Wille Hartonen viljelee haastattelun aikana monesti, ja hänellä on siihen vahvat perusteet. Voidaan puhua myös inputista. Kivusta ja lievityksestä T aide on ainoa järkevä kansalaisaktivismin muoto. Iiwanajulman edellinen levy Tuhottu tila ilmestyi vuonna 2008. Niistä sitten valittiin kokonaisuuteen sopivat. Kun sitä operoitiin, arpikudosta kasvoi hermoon kiinni. Teksti Vilho Rajala Kuva Mati Celayes Klisee vaikeasta kolmannesta levystä sai kimuranttia raskasta rockia veivaavan Iiwanajulman uralla aivan uudenlaisia merkityksiä. – Multa kysyttiin paljon, miltä se kipu tuntuu. Hartonen joutui toipumisprosessin aikana puolustamaan omia oikeuksiaan yhteiskunnan edessä, kaiken kivun ja lääketokkuran keskellä. Ja tässä sitä kävellään ja skeitataan ja juostaan entiseen malliin! Lääkkeet ja kotiin Hallelujah-levyä työstettiin pitkällä aikavälillä ja kappaleita tehtiin paljon. Aloin tehdä itsemurhaprosessia. Sitten on tekoprosessi, eli elaboraatiovaihe, ja lopulta output yleisölle. Sitä ei voi selittää eikä se näy ulospäin, laulaja sanoo. Ei ihme, että Hallelujah'lla riittää raportoitavaa. – Taide ei synny noin vain, vaan se tarvitsee jonkun kokemuksen, affektin. Albumin työnimi ”10-luvun itsemurha” juontaa juurensa paitsi Hartosen omasta epätoivosta myös ICD-10-tautiluokituksesta ja tietenkin kovaa vauhtia kuluvasta vuosikymmenestä. Luova prosessi tuli avuksi ja muodosti apuvälineen vaikeasta tilanteesta ulospääsyyn. – Alussa tuntui, että jos elämä jatkuu tällaisena, tää on tässä. Laulaja Wille Hartonen koki Hallelujah-albumin tekoprosessin aikana äärimmäistä fyysistä kipua ja ristiriitaista lääketokkuraa
Mulla on ystäviä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä lapsesta asti. Jos mielessä tai kehossa on ihan oikea ongelma, täällä on vähän sellainen tapa, että annetaan lääkkeet ja lähetetään himaan paranemaan. Kiitollisuus on yksinkertainen tunne, joka parantaa tuntuvasti elämänlaatua. – Itselläni on nyt aika laaja kokemus sekä kipu- että mielialalääkkeistä, enkä mä voi puhua niistä mitenkään ylpeänä. Kiitos kaikesta Hallelujah nostattaa kaiken synkkyyden alta lopulta positiivisen pointin. – Terveydestä, ennen kaikkea, ja kaikista näistä kokemuksista. Hartonen hymähtää, että kun syö 20 pilleriä päivässä, siinä on väistämättä kirkkain terä pois. Rumpali Teemu Ruokonen kantoi teknisen päävastuun. Ja kun ajattelee, että kaikki on perseestä, silloin kaikki onkin! Mutta jos arkipäivässä pystyy olemaan pienistä asioista aidosti kiitollinen ja osaa kiinnittää huomiota niihin, yhtäkkiä merkitykset onkin ihan toisenlaiset. Hartonenkin kävi kokeilemassa Helsingissä asumista, mutta Savonlinna vei voiton. – Se ei sopinut mulle yhtään. – Jossain näköalattomuuden alhossa kiitollisuus on todella kaukainen ajatus. Palataan vielä lääkkeisiin. Albumin valmistuminen ei ollut mikään itsestäänselvyys. Kaiken lisäksi toinen kitaristi Janne Hartonen lähti yhtyeestä väliaikaisesti. Olen tyytyväinen, kun voin mennä umpimetsään kävelemään ja katsomaan Saimaan selkää. Sitten voidaan sanoa, että annettiin ainakin jotain hoitoa. Mistä Ville Hartonen on kiitollinen vuonna 2014. Mulla oli vahvat opiaatit ja neuroleptit koneessa ja jouduin kokemaan sen paradoksin joka siihen liittyy, Hartonen kertaa. Silloin voi kehittyä suuremmaksi ihmiseksi.. Jos kykenee näkemään elämän vaikeudet oppina, silloin pääsee eteenpäin ja on mahdollisuus kasvaa. Siinä on se ristiriita, että se on hyvä asia akuuttivaiheessa, mutta toisaalta se on huono asia pitemmällä ajalla. Siihen on vain toisinaan kovin vaikea päästä käsiksi. Nykyään puhutaan paljon medikalisaatiosta eli siitä, miten kaikenlaisia henkilökohtaisia ongelmia hoidetaan mieluusti lääkkeillä, koska se on helppoa ja nopeaa. – Tärkeimpiä viestejä tällä levyllä on selviytyminen. Välillä se oli vitun raskasta, välillä taas meni ihan hurmoksessa. Tässähän on joutunut olemaan yhteiskunnan valintojen seurauksena ihan narkkari. ”Tässä on joutunut olemaan yhteiskunnan valintojen seurauksena ihan narkkari.” Äänitysprosessi aloitettiin kaksi vuotta sitten. Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan kiitos elämälle. Lisää haasteita toi se, että levynteon aikaan bändi asui hieman siellä täällä: Hartonen Savonlinnassa, kitaristi Timo Hänninen Porvoossa, Ruokonen ja basisti Matias Aaltonen Helsingissä. Lääkkeet lievittävät mutta vievät helposti toisenlaiseen kurimukseen. Yhtye joutui miettimään monta kertaa, saadaanko projekti valmiiksi vai ei. On ihmisiä, jotka joutuu olemaan vaikeuksiensa kanssa yksin, mutta mulla on ollut tämä yhteisö. Kipu vaikuttaa mielialaan ja koko minäkuvaan. Ne on olleet suurena tukena vaikeina aikoina. – En missään nimessä väitä, että lääkehoito olisi pelkästään huono asia. – Nyt on taas koko perhe kasassa, mutta levyä tehtiin neljästään. Silloin on helppo valittaa, että ei ole rahaa, yhteiskunta on perseestä, pankit vaan vedättää ja vittu miten perseestä kaikki on. Mä olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että meillä on tämä orkesteri. Se tuntuu äärimmäisen rauhoittavalta ja jopa mieltä ylentävältä
mminkin odottaa hmän kanssa jo pa aie -ry ut Samae ay in ec ja vo D on lon of ä isa ält nnoin Leht okraamisesPorilaisryhm n. rn tie en ”inka Fron en tekemin otti jonka nimeksi tuli äänitys ja kansitaite , ys ell säv en isi . Sama toisille tekijöille vuo ja Circlen ja la a V le il V n le c ir -C Falcon. Yhtyeelle on sisti ba ea ikk si tähän n ka a henkilöityy enne Circl e ei pystyi teli nimenvuokrausideasta Stench brändi ja imago, jok us sk htisalo ke Asia jäi käytän- Jussi Le risen vuotta sitten. jot ää , em ita tek iko e us its mu isi ia pysty – Bändissä oli taitav an soittohistorian ndiläisten vaihtelev Bä . ulottomimpia lu o k k a n n e e m i le on maam pulla yhtye päätt Porilainen Circ lo n e d o u v e m ii iveja. Tilapäis istä on kyse. että tarkastelen tai ti hampaiden kirist n, ää äisiä jästipäitä, jotka äm ylh en itt ia vä ud ev in ise nt ak to tu ain an ar vonsa ation saaneita om o ira sp kk in jou ne satu an at sta ov oa en lauluja, jolleivät ja tekijät ovat ain filosofoi. m t, a v o rt e k lo ehtisa Falconin Jussi L jala Teksti Vilho Ra n i a v a a n i a L a tuli paljon, ja ksena erilaisia ideoit rau seu n au im kk ja musii särön läpi soitetut siosoittimet ja basso us rk pe i iks erk m esi diossa. seessä oli toisenlain ennalta merkittävä ä jokaisella taiteilien llin na un tekemiseen, vaan ky sk tei ivoinnissa on se, ett yh ot m än tä m ein em rk en a Tä n. haaste. Se riittää an – ide oli i konkreet– Kyllä tässä n ääneen ja ilmaisuu aa än m om s elä uu ko llis ko do ut ah an jalla on m olen fanitt aa 90-prosenttises tarkastelu. m of Decayn mukaan aie ch ay n en ec ää D St iss of m tyä ty ch liit teh syi, ehtisinkö porilainen Sten ky an ssi sta Ju va – Falconin ti ot din ih Circle-brän ia. kaan Circle-nimell miellyttämään heitä ikki oli ka Ville Valavuon mu an va a: a, ka eit in jat pa uo Ville Valav n ylimääräisiä sta Circle ei tuonut luomistyöhö oli tehdä levy, jollai na jee oh a an no Ai – . Pa aik teh n ja aa i ast sam ät i pe miehistö tek toimimaan no teokset ilmestyiv ” at len m irc m -C ole vain tio M aa r. Vaikka sessä teoksessa paa kädet, se poist sei va ky sä taa t an täs n ijä rin Ku tek py . , in kiireinen aikataulu um alb nation. Jotta hämm on paras muusa, ja Falcon-nimellä o n kk aa okkaasti. Valavuo toimi taa a bändin nimen vu npaaa oo ide um ok lti ut ek Si ha liv sa. Tässä va eessa Toll 80k:sta tamaan tätä projekt dtrapistä ja Death dit ee en levyllä uh Sp rcl a va Ci un en ett rjot ist , ca hv -yhtye va aika paljonkin levy nimeltä In tty oli ste a työ sen jo lok oli Tu . Jussi Lehtisalon mu envuokraajien mot sia musiikin uk pa va a isi nla isalon mukaan nim de ht uu Le ut tan an sti ise ei varsina en tulokulma. in an nd aa tah nössä mitä rjasto -hevibä Ki a. , yn lle ndejä Circle-lev ti pitkä tisia henkilöitä ja bä detta teoskohtaises elyn ja mielipahan. ta tilapäisesti muille jälkeen puhelin pir nossa, ja keikkojen min. V musiikkikollekti -nimi kokonaan le c ir C a ta n a u ntu ki levyn nimellä kokeilla, miltä tu te se it ä m h ry a ll . Jussi Lehtisaloon. Liekö vastaav ist in sk am pu kh an Ar n em hi ise li tu Kosk ahti. ttaa levylle vasta stu synat keksittiin lai afia on tun Circlen diskogr uonna 1991 peruste numeraaä ett sti ise lill sekä tyy poskettoman laaja lainen kin muodostunut jon lisesti. tu laulamaan muitt n os hä su ät ia, eiv ois rv isa ei to välittäjiä eli ä operoiminen vahvasti. Bi viime marraskuussa ä luopuminen kaan Circle-nimest ivointi oli kaksi viikkoa. nähdä, miten aa oli juv a su an ja hallitsevat mutkatonta Kantavana ide ka n. vin hy sa en im soitt V 30 Inferno. yä lla lev uo tutulla Ville Valav än, oikea Circlesai ennys ei loppuisi täh alkoi olla kiire
uo sanoo. Haudataank elta menetelmältä sy ois ky nt ia kii on en m iel uusia ee m us ja no ako Circle-brändi päinvastoin uudelta -Circle joskus. t ais ä ny ht hd henkilöko än jälkeen nä illeen ja törkän koonpanoa ei täm A- ja B-osia kohd t ko lly de a omalla nimellään ka sää ia jat in kk en ku sii a muut rasta antaa Circl mieltä, että mu ä pa sit ee ti en sil kuu Li – len O ä. n ole jatkaa. nkistä tarttuvaa ro . Falcodä vain ijöidensä mielestä diggailu saattoi jää via biisejä Projekti onnistui tek kaan täynnä tarttu ainen. ää de en a n uu alt llis os eo ite än rit meid lttuu . hän fiilistelee. san ve, jot lokses sitiivista ja menneisyyden aa oa kovin montaa po san u att lla os de ei to tä tai ys n. asti lisäväriä loppu av att jektien parissa, Valav om i helppoa kuvitella, hu in iiv aa sit ell po i est panoks lis ja sen käyttö. eikä ketään kaikki mitä meillä on ista kuulijoistaan, m on em se ais aik an sin os täy i s menett tus oli taa Uuden Circlen vaiku uutta tullut tilalle. änkin projektin jäl monipuolisen disko an vaikutti täv va en , m lta m do hä ou ja ut n ää un es tunt Kekseli o Falcon. Itse asiass aan tällä nimellä ak n ain ee ä ot ett vu , n ltä biisinkirjoittamise ee vä tta näyttää sel viimeiseen kolm t mu ny ia, m teh i est eikä kuulla. Homma jat kkelistä, niihin kertosäkeit ojekti on saatu päätö min taiteen näkövin pr n, eikä m n ea rra ku us ve t n n ny ljo ika pa ke yä pitäisi lähest utaman sovitun mu n. Ar viot ov oituksia eri ihm uttukin. Pidämjos ei nyt innostune htisalo tyrmää mois ia, Le kt oje pr t nu ä enää kenellekään. uu ltu nt lopun alulta, tu apa on tuntutietenkin peruste ti ist ah ym lsk est ka n läh aa n ni oin Falco siinä aik Lehtisalon mukaan ältä. Long live AOR! un jälkeen” piristäv lta uil ah alu ha de Valavuolla että Sten tai en s nut ”kaik inen Circle. lla ika ke ja rto bändin lukuisia ke ottaen brändin keen mieleen grafian huomioon Entä ny t. mainiosti. eampia levyjä, ja della irti, Valavuo – Hyllystä löytyy us rclen historian ja to Ci . In ssä ise musiikin tekem aan tällä laajennuksia. ch . isalo py nin Frontie estä mestariteo yhteen levyyn, Leht sitiivista, on Lehtisalon miel ia, jossa tuohon kk ar vioista on ollut po sii i an mu ja Circlen Incarnati t ist ivä em tek luk a at os taj in oit putuur arj Su lop nh – yt tee yn tie todella yllätt rinnön – Nuoremmat vaikuttanut olevan an historiallisen pe ssa on ka joi i , iak on ita nn m vio ja ku ar en ia rcl am oli varjona Ci tomina tuskin on tullut muut lot an pe sta va sin ki täy , To aa he a ta. Lehtisalo on sitä Falconin AOR-he enä yhteiskeikalla liv n Falconin tilanteesta aa an lä ull eta vie ku a oit sta ut Al tau mu nt an ru ilm deathmetallista äänkin mien, bändi tekee nt tää hi sy vä ky on ltä ä m ne hä tel että jos .3. tta mu , en oin yksellä! Kaikki se, nt lenkii e aikuisrokin kynn m t uuden lem ny O – kin . Palaako vuokraaminen ei ed myksiä. kseen. Va ele itt on r ör s. Yleisö ark uk öt ha ytt an kä em iä hi äv ätt on ja yll onia jos kohta Incarnati ena, ainakin et haihattelut. Tosin Circlen mu ast n inv uo pä lav e. ull ja a av all n ni me lco am Fa kk ä va in, ett me sen – Veikkaan kuitenk ja samalla ei mitään. ättä, tuskin ainak siin ei äk os rt staukset: ei välttäm a ke Va st ilu len hu irc aa -C Taideh ckia ja tilapäis mieltä, nimellä, ei. En ole ku nkaa eikä esimerkiksi ku eksi sovittu mitään nnut muodoltaan ais ike ist po to n ei ole ää en em in sta tel ko em en jat työsk Frontier-levyn tek is, ja tulen jatkossa Samae Koskinen oli rajannut mitään po mista tekemisistä. Yhdis Turun Klubilla 28 aa ajatellen se on mikä nimenlainaustarin uuden tulemisen. Inferno 31. Sa on ati rn ca . lev aa della hyviä aa, huomioivat paljoak min luen levyistä to lavuolle tuttua kaur m Va uu än on iel itä m ria m tta sto saa hi mu ei as sta Tämä kunniak in 7/10-tekstejä, joi huonoja ar vioita ku yt hn nä kuinkas muuten. ran on seu että vuokraamme sit ko ä, sillä us sit En me – tam ioi alimme ja kunn a Circle va kiinnostuneena. isi paljo n ä it p ia k k ii s u M ” styä usea mmin lä he kkelistä .” taiteen näkövin rcle-brändi kestäisi en aikana luotu Ci en m ja m iky os vu rin pa illaisia ennakkoluulo en seuraukset ja m i lis tu n yy lev brändinvuokrauks ercl Ci ikoiden tekemään ulkopuolisten muus kohdistumaan. Sekä antuneet” taa ika ”ta lia e, vä m ä om m oh täp ole itt ja En so n, ä muita – Tuntuu että ole a tuntuu, että en ole öllä on kädet täynn of Decay -miehist n tasolle. Olis i uo m op ni itt evo rcl ut Ci oll ellisia elä on Vi to ot an ttäviä, ä uusia, poikkitaite Levyjen vasta Frontierin osalta kii et keksisivät sille yh in ais mutta ril nk sa, po ete ä t ns ee ett ka oll en at ist nen. nssa muiden proka n i ste to n läi hä cle ä cir juuri Circlen aiem ett , tio aa lee rn tte ka kii in lo ja isa lon ht a, ja Le Lehtisa mukana tuottamass tulokseen
Hänellä ei taida olla oikea tekniikka. – Alun perinhän juuri Robert ei halunnut enää levyillemme örinää. Vihdoinkin olemme metallia! den Adel nauraa. 32 Inferno Helsingin keskustassa sijaitsevan hotelli Helkan aulabaarissa marraskuisena tiistai-aamuna istuva Within Temptation -laulajatar Sharon den Adel vaikuttaa varsin pirteältä ja positiiviselta ihmiseltä. Hänellä on ollut aina ongelmia äänensä kanssa, hänen kurkkunsa on ollut todella kipeä örisemisen jälkeen. Hänellä oli kuitenkin nostalginen fiilis, ja jotkut jutut levyllä tarvitsivat hiukan lisäpotkua.. – Pidän The Unforgivenistakin todella paljon, mutta siinä oli aika vahva kasarifiilis, elementtejä musiikillisilta sankareiltamme. Tällä levyllä halusimme katsoa omaan menneisyyteemme, kaikkiin niihin 17 vuoteen, jotka olemme olleet kasassa. Den Adelin mukaan tämä oli yllätys hänelle itselleenkin. Raskaudesta kertoo sekin, että ensimmäistä kertaa sitten Enter-debyyttialbumin (1997) Within Temptation -pitkäsoitolla kuullaan kitaristi Robert Westerholtin örinälaulua. Vihdoinkin metallia! W ithin Temptation on päässyt liki kaksikymmentä vuotta kestäneellä urallaan pitkälle. Syynä innostukseen on juuri ilmestynyt kuudes Within Temptation -albumi Hydra. Teksti Tapio Ahola Kuva Markus Paajala Hollannin tärkein musiikillinen vientivaltti Within Temptation katsoo uudella Hydra-albumillaan kahteen suuntaan. Yhtye on myynyt viittä pitkäsoittoaan yhteensä yli kolme miljoonaa kappaletta, ja etenkin kotimaassaan Hollannissa bändiläiset ovat keränneet kaappinsa täyteen erilaisia jalometallilevyjä. Kolme vuotta edeltäjänsä, The Unforgiven -levyn jälkeen ilmestyvä kiekko on raskainta Within Temptationiä aikoihin. Hän puhuu ja nauraa paljon, ja hänen olemuksensa vaikuttaa läpikotaisin innostuneelta. Se on ehkä raskain koskaan tekemämme levy. Yhtäältä raskas levy on paluu yhtyeen juurille, toisaalta siltä löytyy monia bändin aiemman tuotannon valossa yllättäviä elementtejä
Den Adel myöntää, että kiertäminen on hänellekin taistelua. – Niinpä! Mutta kyse oli myös siitä, että valitsimme hommaan tyypin, joka sopii mukaan, joka on uskottava. – No, se on varmaan ihan totta. – Hän on todellakin hävinnyt tutkasta! Meillä kesti vuoden löytää hänet. Meistähän on tullut aika iso bändi Hollannissa, se on varmaan vaikuttanut, mutta kyse ei ole pelkästään Within Temptationistä. Hän äänittää paljon bändejä omassa kotistudiossaan, kaikenlaista musiikkia. Kyse on oikeastaan vain raskaasta, tunnelmallisesta musiikista, jossa on klassisia elementtejä. Within Temptationiä voi joka tapauksessa pitää yhtenä female fronted metalin – tai mitä nimitystä tyylistä ikinä haluaa käyttää – pioneereista. – Vihaan kotoa lähtemistä, koska minulla on velvollisuuksia ja rakastan tietenkin lapsiani, mutta rakastan myös työtäni. Paradise (What About Us?) -sinkkuraidalla vierassolistina on Tarja Turunen, Dangerous-kappaleella taas entinen Killswitch Engage -laulaja Howard Jones. – Ehkä juomavedessä on jotain. Female fronted metal. Minä ja hän olemme molemmat suuria Dolly Parton -faneja, puhuimme Dolly Partonista koko ajan. Ehkä meillä vain on niin vakava elämänasenne ja tarvitsemme romanttisia vaikutteita musiikissa. Jos David Bowie haluaisi mukaan, häntä varten tosin voitaisiin tehdä ihan oma biisi. Mutta ehkä parasta Hollannissa on ihmisten avomielisyys. Meillä ei ole sellaista kansainvälisen menestyksen historiaa kuin vaikkapa Ruotsilla. Hän rakastaa esimerkiksi jazzia. Inferno 33. Kun Hollannissa sanoo olevansa ammatiltaan muusikko, ihmiset sanovat, että “ok, mutta mikä on oikea ammattisi?”. On kylläkin vaikea pitää yhteyttä perheeseen kun on jossain toisella puolella maailmaa, vaikka käyttäisikin Skypea tai vastaavaa, koska he ovat nukkumassa juuri silloin kun heitä haluaisi nähdä. Siellä on ollut perinteisesti melkein mahdotonta tehdä musiikkia ammatikseen. Pariskunnalla on kolme yhteistä lasta, minkä takia Westerholt on joutunut jättäytymään pois yhtyeen kiertuekokoonpanosta. Yhteistä on dramaattinen fiilis ja klassiset elementit. Hän asuu New Orleansissa ja on suuri musiikinrakastaja. Rapparin ottaminen mukaan metallilevylle on rohkea veto, sillä yritykset yhdistää näitä kahta musiikkityyliä eivät ole perinteisesti olleet järin onnistuneita. Epica, After Forever, Delain, The Gathering... Kukaan ei kuitenkaan kuulosta täysin samalta kuin me. Hollanti on pieni valtio, josta on lyhyt matka moneen muuhun maahan, joten ihmisille on luonnollista olla kanssakäymisissä muiden kulttuurien kanssa ja ottaa niistä vaikutteita. – Mekin keskityimme pitkään opiskelemaan, ja meillä oli tällainen harrastusbändi nimeltä Within Temptation. Levyn vierailijoista mielenkiintoisin lienee silti päätösraita The Whole World Is Watchingilla kuultava Dave Pirner, jonka jotkut muistavat Runaway Train -hitillä 1990-luvun alkupuolella maineeseen nousseen Soul Asylumin nokkamiehenä. Viime vuosina miestä ei ole näkynyt juurikaan julkisuudessa. – Totta kai jokainen bändi, jolla on ollut edes jonkinlaista suosiota, on vaikuttanut muihin. Hollannista ei myöskään tule liiemmin ulkomailla menestynyttä musiikkia, paitsi me, jotkut dj:t, Anouk ja muinainen Golden Earring. – Ei ainakaan sää! Suomeen verrattuna Hollannissa on fantastinen sää. Olimme yhtäkkiä radiossa ja televisiossa ja lensimme ympäri maailmaa. Hän ei laula autoista tai alastomista naisista, ainakaan minun tietääkseni. Kun den Adelilta kysyy, kenet hän haluaisi vierailevaksi laulajaksi Within Temptationin seuraavalle levylle, hän toteaa, että vierailijat valikoituvat aina käsillä olevan biisin vaatimusten mukaan eikä tarkoitus ole kalastella huomiota tunnetuilla artisteilla. Tällaisia yhtyeitä tulee erityisen paljon Within Temptationin kotimaasta. – Se on ollut valtava yllätys. Kaikki bändit ikään kuin muodostavat oman tyylinsä tyylin sisällä. Sitten homma jotenkin räjähti. Hollannissa on ollut pitkään muitakin alan bändejä, aina Gatheringistä lähtien. Hän tekee edelleen kappaleita, ja hänellä on edelleen se ääni. Usein noissa jutuissa on joku lipevä räppäri, mutta Xzibit ei ole lipevä lainkaan. Se on tietenkin tapa kuvailla tietynlaista skeneä, mutta kaikki bändit ovat hyvin erilaisia. Se on kulkenut pitkän matkan fanzinejen sivuilta ja pikkuklubeilta kultalevyjä pokkaavaksi ja säännöllisesti tuhansille ihmisille esiintyväksi yhtyeeksi. – Oli hienoa, että saimme hänet mukaan, koska muuten emme olisi laittaneet koko biisiä levylle. Maan alta valtavirtaan Within Temptationin johtohahmot ovat aina olleet Sharon den Adel ja Robert Westerholt, jotka pitävät yhtä myös bändin ulkopuolella. Pyrin nauttimaan kotona olemisesta mahdollisimman paljon, mutta yritän myös saada kiertueista kaiken irti ilman syyllisyyttä. Myös den Adel pitää määritelmää outona. – Tietyt bändit niputetaan tuon female fronted metal -leiman alle, vaikka meillä ei ole välttämättä mitään muuta yhteistä kuin se, että olemme tyttöjä ja teemme metallia. Jopa Nightwishin uusi laulaja on hollantilainen. Hän on muuten alkanut tehdä pari kuukautta sitten uusia biisejä Soul Asylumille, ja tulossa on uusi albumi, den Adel tietää kertoa. Jos HIMin laulaja olisi nainen, heitäkin kutsuttaisiin female fronted metaliksi. Within Temptationin sanotaan usein edustavan female fronted metal -genreä, vaikka nimike ei oikeastaan kerro musiikista mitään. ”Jos HIMin laulaja olisi nainen, heitäkin kutsuttaisiin female fronted metaliksi.” Monenlaisia vierailijoita Hydra on mielenkiintoinen albumi myös siksi, että sillä kuullaan monia vierailevia laulajia. Mikä on parasta siinä, että asuu Hollannissa. Within Temptation sai alkunsa undergroundympyröissä. Hän ei itse käytä Facebookia tai Skypea, mutta löysimme Facebookista ihmisiä, jotka tuntevat hänet, ja saimme heiltä hänen numeronsa. Kun olen kotona, haluaisin jo päästä lavalle, koska se on olennainen osa minua. And We Run -biisillä kuullaan puolestaan hip hop -artisti Xzibitia. Hän on aika cool
Ilman synttärikakkua jäävät kosketinvelho Emil "Hippi" Lähteenmäki ja rumpujen takaa löytyvä salaperäinen hurjimus Teppo "Kake" Velin. Paikalla oleva kolmikko on tasapuolisesti vastuussa tulevan SLK-levyn sävelistä, joten tämähän passaa. Mitä muuta vuosi 2014 tuo tullessaan. Pesäero listabändeihin, joita mieleen saattaa juolahtaa, muodostetaan jo alkumetreillä. Biisit ja niiden ratkaisut vaikuttaisivat tarkkaan harkituilta, ja monenlaisista vaikutteista huolimatta biisit kuulostavat yhtenäisiltä ja ristiriidattomilta. Juhlapaikalle saapuu säntillisimmin laulusta, sanoituksista ja kitaroinnista vastaava Antti "Hyrde" Hyyrynen, joka kertoo aloittaneensa Sons of Anarchyn seuraamisen ja haluavansa aseen ja moottoripyörän. Teksti Aadolf Virtanen Kuvat Markus Paajala Etelä-Karjalan Lemiltä suomiviihteen eturiviin pian kymmenen vuotta sitten ponkaissut Stam1na on tuskin mennyt ohi monelta. Pexi: – Se on ainakin selvä, että levy tulee pihalle ja pyritään ravaamaan keikoilla niin paljon kuin kintuista lähtee. Pexi: – Ei ensimmäistäkään. Nyt on pakko saada enemmän rahaa kuin viime vuonna. Sytytetäänpä kakun 18 kynttilää ja kysytään heti alkuun arvon soittomiehiltä, onko tullut tehtyä uudenvuodenlupauksia. Kesälle on nyt valmistunut yksi festariveto Tshekkeihin, ja kevätkiertuehan lopetetaan Tallinnaan. Ilman lahjaa ei tohdi lähteä matkaan, joten paketoimme mukaan täysi-ikäisyyteen sopivaa esineistöä. Jo tuolloin vahvaa pohjatyötä tehneen orkesterin ikämittariin rapsahtaa pian täydet 18 vuotta, ja kuudes pitkäsoitto SLK näkee päivänvalon reilu viikko lehtemme ilmestymisen jälkeen. Jos jonkinlaisilla pysteillä ja arvonimillä palkitun yhtyeen meno on ollut hurjaa, eikä vauhti rauhoitu edes täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Monipuolisissa sävellyksissä on sopivasti tavaraa, ja hyviä tunnelmia löytyy biisistä kuin biisistä.” Tuohon aikaan Timo Rautiainen Niskalaukauksineen nosteli kitaroitaan pystyyn viimeisiä kertoja, eikä Mokomakaan ollut vielä lyönyt suomenkielisellä metallillaan täysin läpi, joten osuvista sanoista huolimatta olisi ollut mahdoton uskoa, mihin kolmijäseninen, basistiton lemiläisyhtye vielä yltää. Mihin Stam1nan pitäisi ehdottomasti päästä soittamaan. Bändissä on ripaus Y.U.P.-tyyppistä kieroilua, jossain määrin myös vanhemman suomirockin tyylisiä ratkaisuja. Raskaat kitaroinnit ja tiluttelut sysäävät bändin selkeästi metallikentälle, ja soppa onkin valmis. Synkistyvää Läksytystä Karjalasta A rvostelin kymmenisen vuotta sitten postiluukustani tipahtanutta omakustanne-ep:tä edesmenneeseen Hamara-lehteen seuraavasti: ”Stam1na vääntää raskasta musiikkia kotimaankielellä esitettynä. Ja uusi auto! Kaikka: – Olet ilmeisesti menossa oikeisiin töihin. Kaikka: – Ei. Stadionit loppuun kivuttomasti Tammikuun synkkyys on lakipisteessään sumuisessa ja savuisessa Helsingissä. Kaikka: – Mie ainakin toivon, että päästäisiin ulkomaille soittelemaan. Lumesta ei ole tietoakaan, ja ihmis36 Inferno ten ainoa lohtu näyttää hurjasta jonosta päätellen olevan kuukausi sitten avattu Burger King. Esityksestä huokuu selkeästi läpi into ja energia, mistä olettaisin bändin viihtyvän lavallakin kuin kotonaan. Näitä juhlistaaksemme järjestimme bändille pienimuotoiset synttärikekkerit. Kotvan päästä paikalle saadaan loputkin kielisoitinosastosta, eli soolomies Pekka "Pexi" Olkkonen ja basisti Kai-Pekka ”Kaikka” Kangasmäki. Hyrde: – Varmaan joku Etelä-Amerikan mesta, Meksiko tai Brasilia! Alkuperäisen Sepulturan lämppäriksi!. Hyrde: – No sitä minä ainakin olen tässä hokenut, että 2014 on rahavuosi
Se olisi kova. Inferno 37. Emil on ollut vielä vähän nihkeä idealle, Hyrde tuskailee. Sellainen kaksimetrinen tumma jätkä, eikä tykännyt edes salmarista yhtään. Pexi: – Mie en näe kyllä oikein meitä stadionbändinä. Kaikkaa ja Emiliä alan haastamaan vahvasti näihin lauluhommiin. – Sillä olisi kyllä eniten aikaa koskettimien takana, Kaikka huomioi. Pexi: – Siellä voisi olla raju meininki. Edellisestä Stam1nan keikkaesiintymisestä on aikaa puolisen vuotta, joten orkesteri lienee nälkäinen uuden SLK-levynsä kanssa. Uusia biisejä, uusia haasteita. Laulun puolesta pelkään eniten Dynamo-biisiä, tuli vedettyä hyvin korkeita vokaaleita sinne. Tilanne on mitä parhain. Kaikka: – Cheekin lämppäriksi pitäisi päästä stadionille. Kuinka se taipuu livehommiin. – Toivottavasti ehditään käydä treeneissä. Mehän muuten ollaan oltukin Sepulturan lämppärinä, vaikkei kylläkään originaalin! Hyrde: – Se laulajahan valitteli miulle Lost & Foundissa, että suomalaiset naiset on kylmiä. Mutta joo… kyllähän nekin toki täynnä olisi, jos vaan tehtäisiin
Hyrde: – On ehkä sanottava rehellisyyden nimissä, ettei Janne ollut aina sellainen orjuuttaja, joka olisi välttämättä sanonut ihan sen viimeisen sanan. Olin ihan varma, että jotain sinne tuli! Tylsää. Pexi: – Juu, ainakin kiippari- ja lauluhommat oli taas vähän sellaisia, ettei oikein tiedetty, kumpi edellä pitäisi mennä. Varsinkin loppupuoliskolla alkoi vituttamaan melko paljon olla siellä. Kuinka mies sai suitsittua Stam1naa ja sen musiikkia. ”David Lynch on maininnut, että mysteeri on mielenkiintoisin asia maailmassa. Mutta halutaanko tehdä niin, että bändi menee purkittamaan valmiiksi tallennetut ideat mekaanisesti. Internetissä kattavasti tarjoiltuja studiopäiväkirjoja opiskellessani törmäsin väitteeseen, että SLK olisi ollut tähän asti tuskallisin levytys bändille... Ehdin jo aiemmin tutkia pitkään ja vimmaisesti SLK-levyn kannesta löytyvien symbolien tarkoitusta – sähkömiehenä tunnistin oitis maadoituksen ja transistorin merkit.. Studiotyön laksatiivinen kirous Stam1na on vaihtanut äänityspaikkaa ja tuottajaa lähes joka levyllään. Tällä kertaa hommaan valikoitui Mokomankin käyttämä Hämeenlinnan Sound Supreme ja Janne Saksa. Kaiken pitäisi olla täysin valmista studioon astuttaessa. Voisitko kertoa nyt avoimesti lukijoille, kuinka tilanteessa oikeasti kävi. Tuntui hetken pahalta. Itselleni tämä on ollut melkeinpä helpoin levy. – Mie huusin lainit loppuun, jonka jälkeen heitin luurit pois ja juoksin vessaan, mutta puhtailla papereilla – tai housuilla – mie kuitenkin selvisin. Umpimusikaalinen äijä ja samanlainen harmoniantaju kuin meillä. Kaikka: – Jossain kohtaa alkuinnostus kääntyi helvetilliseksi epätoivoksi. Hyrde vihjailee vahvasti päiväkirjoissa, että studion hämärissä tuli jotain housuun levyn avaavan Rautasorkkabiisin pitkässä huudossa. Yleensä se, joka on mainittu biisin säveltäjäksi, on pitkälti päättänytkin asioista. Keskenään punnittiin paljonkin juttuja. Ehkä yksi tekijä oli se, että tällä kertaa ei ollut kuitenkaan niin paljon sitä pyörän keksimistä uudelleen. Tuntui tavallaan, ettei olla opittu vieläkään. Hyrde: – Siinä törmättiin samoihin ongelmiin työnteon ja roolijakojen suhteen, mitä meillä on ollut aina aikaisemminkin. Ei niitä kysymysmerkin näköisiä juttuja tarvitse aina tietää.” – Miulla ainakin molemmat kädet tekee koko ajan jotain, en minä enää suulla mitään pysty tekemään, Pexi väistää. Hyrde: – Jos laulaja muuttaa jotain, se vaikuttaa helpommin kaikkeen. Kyllä se puuttui hyvällä tavalla biiseihin paljonkin jo esituotantovaiheessa. Pexi: – Miulle oli kuitenkin uutta, että ehdin panostaa poikkeuksellisen paljon tähän levyyn, ja aika vähäisillä aikapaineilla. Ei voi sanoa, että bändin jäsenten kesken 38 Inferno tai henkilökemiallisesti olisi ollut mitään, mutta minulla, Antilla ja Emilillä veti fiilikset aika synkäksi. Sähköisiä lauluja kalmankansasta Kaikka puhaltaa kakun kynttilät sammuksiin ja käymme herkuttelemaan. Pexi: – Luotettiin että Janne on mies paikallaan. Kaikka: – Monesti tuottaja saattaa suoristella linjoja, mutta Jannelta tuli sinne kyllä päinvastaisiakin ideoita. Minusta studio on sitä varten, että siellä voi kokeilla vielä kaikkea
Sananen laadullisesta kehityksestä Pidämme tupakanmittaisen tauon, jonka jälkeen bändi avaa K-18-lahjapakettinsa ja jakaa antimet. Ei niitä kysymysmerkin näköisiä juttuja tarvitse aina tietääkään. Se on vakavin video, mitä ollaan tehty! Jätetäänpä nähtäväksi. Siellä voi olla myös pientä opetusta, että kaiken on pysähdyttävä jossain vaiheessa. Ne jäävät joskus mysteeriksi tekijälleenkin, mutta se ei vähennä niiden arvoa. Jos minä tekisin, niin kyllä siellä olisi hatunnostot Peteliukselle ja Kallialalle. David Lynch on maininnut, että mysteeri on mielenkiintoisin asia maailmassa. – Miksi et miulle lähettänyt. Pexi: – Ja nyt tulee sitten ihan saatanan synkkä video. Tekstittäjä näkee vaivaa sanomansa kirjoittamiseen ja saa aikaan moniulotteista tekstiä, jossa on runsaasti tulkinnanvaraa. Ja siitä, että on niin kova jätkä, että myy Hartwallin loppuun ja kaikki on hienoa. – No miehän lähetän vaikka Infernon lukijoille, jos vaan jotakuta kiinnostaa tutustua mitä alan laulamaan. Stam1na muistetaan koomisista videoistaan, joiden niidenkään sanoma ei välttämättä aina välity, lähinnä siksi, ettei niitä pysty katsomaan nauramatta. Kaikka: – Juu, biisi on Panzerfaust, ja se tulee todennäköisesti julki nopeammin kuin vuoden ensimmäinen Inferno. – Eiku Mies ja alaston ase nelosen mie tekisin! Pexi innostuu. – Sähkötermejä toistellaan paljon, ja tarkka lukijahan huomaa siellä puhuttavan kulkueesta ja eräänlaisesta kalmankansa-ilmiöstä. Tällainen kiertävä porukka, jonka duuni on kiertää ja mennä ympyrää. – Jarkko Martikaista näkemyksineen olen taas käyttänyt apuna, ja myös Emilin kanssa olen ruotinut näitä sanoituksia. Pexi kummastelee. Kaikka: – Tuli oikein paha olo kun näyteltiin sitä. Kake tekisi kovaa pornoa ja Pekka soittovideon, Kaikka lataa. Kannen symbolit ovat kaikki oikeita. Kaikalle Inferno 39. Antilta voisi livahtaa tuonne Lynchin maailman puolelle ja Emililtä tulisi joku vakava taiteellinen pläjäys. Tarinankerronnassa auttaa heavymaailmassa yleiskatalyyttinä käytettävä vitutus. – Meitähän on kolme medianomia bändissä, ja riippuisi varmaan täysin siitä, kuka sen tekisi. Onko symboleilla syvällisempää merkitystä. Jos Stam1na tekisi Nightwish-tyyliin kokopitkän elokuvan, millainen siitä mahdollisesti tulisi. Eiköhän kaikkia ihmisiä vituta. Levyn teemoiksi on mainittu jo aiemmin päätepysäkki ja kuolema. Jotkut kirjoittaa vitutuspäissään, toiset kirjoittaa päissään ja jotkut iloisia lauluja rakkaudesta ja rahasta, cheekmäisiä latteuksia timanteista. Mutta on niitä iloisiakin päiviä. Miun puolesta muutkin muuten saisi sanoittaa. – No maadoitus ja kaikki asiat, jotka levyllä on, liittyvät sähköön, sen loppumiseen, maan sisään ajamiseen ja kuolettamiseen, Hyrde valottaa. Onko SLK-levyltä luvassa jälleen parodiointia tai muuta hassunhauskaa. Toisin kuin edelliselle Nocebo-levylle, tälle albumille ei ole tilattu sanoituksia muualta, eikä englannin kielen käytöllekään ole ollut tarvetta. Taisin lähettää Kaikallekin niitä, Hyrde muistelee. Vituttavatko allekirjoittaneen tapaiset juntit, jotka eivät tajua paljonkaan, mistä biiseissä lauletaan. Yritän tehdä miulle siunaantuneen tekstityshomman parhaalla mahdollisella tavalla, koska bändi tekee musiikillisesti niin priimaa kuin pystyy. – Ei tietenkään. Hyrde: – Kyllä monesti vituttaa. Kaikka: – Ulkopuolisen silmin voin sanoa, että kyllä sitä vitutti. Pexi: – Kyllä siussa ja James Bondissa on jotain samaa. Onko tämän levyn kohdalla mikään vituttanut erityisesti – mikä vitutti viime vuonna
Hyrde ei kuule kysymystä, koska keskittyy lehtiinsä. Pexi: – Minusta meidän kohdalla ei ole ikinä voinut puhua suomirockista. Ollaan varmaan oltu tuolloin alkupäässä vähän vietävissä, eikä meillä ehkä ollut selkeitä visioita itselläkään. Riittävä vastaus lienee, että Hyrden ja Stam1nan matkiminen on ainoastaan Hyrden ja Stam1nan matkimista, jolla en usko kenenkään pääsevän puusta pitkään, ja asian voi kyllä sanoa ääneen. Hyrde: – Ollaan me livenä esitetty myös Jimi Hendrixiä ja Green Daytä, mutta tottahan tuo, ei me olla äänitetty ikinä mitään. Mistäs tämmöinen vivahde. Tämän olen myös tuonut yleensä hyvin mielelläni esille. Kyllähän siellä Stam1nan nimi mainitaan lähes joka kerta.. Pexi: – Ollaan me soitettu esimerkiksi Panteran I'm Brokenia ja Megadethin Symphony of Destructionia pari vuotta sitten. Tää on kuitenkin yksi niistä tuoreista jutuista, 40 Inferno mitä haluttiin levylle. En kuitenkaan allekirjoita väitettä, olen aina pitänyt meitä metallina. Mainittakoon kuitenkin, että levyn loppupuolelta löytyy mielenkiintoisena vastapainona räyhäämiselle Kolmen minuutin hiljaisuus -niminen instrumentaalinen tunnelmapala, jossa vierailee itse Agents-soundin luoja Esa Pulliainen. Tehtiinhän me 2000-luvun alussa erään tuottajan kanssa Vihaa ja Arjen sankari ja muitakin biisejä, jotka ovat olleet kyllä ihan poppia. Mutta harvakseltaan. Mikä kiristi Stam1nan ilmaisun huomattavasti äkäisemmäksi levykantaan siirryttäessä, vieläpä melko äkkinäisesti. Pexi: – Meidän jokainen biisi kääntyy popista metalliksi, enemmän se on ollut sovitus- tai soundikysymys. SLK-levyllä kuullaan uutena elementtinä kiristyneitä tempoja ja selkeitä black metal -vaikutteita, jokaiselta säveltäjältä. Ehkä ne on olleet jotain tuotantoseikkoja sitten, esimerkiksi särökitaroita on korvattu toisinaan akkareilla ja niin edelleen. Miksei Stam1na muuten ole käyttänyt ikinä hyvinkin yleistä tehokeinoa eli coverbiisejä. Black metal -genre ei ole koskaan auennut ainakaan miulle, enkä ole sitä juuri kuunnellutkaan. Miksauskin tekee jo paljon – kun kuuntelee samoja biisejä debyyttilevyltä, niin onhan se metallisempaa. Hyrde: – Tuottajakysymys, eli tämä kääntyy Miitri Aaltoseen. Minkälaisia tuntemuksia tällaiset nuoret bändit herättävät. Kehityskaaresta puhuttaessa jopa suomirock saattoi mahtua joskus Stam1nan kanssa samaan lauseeseen, mikä ei tulisi kenelläkään mieleen enää debyytin (Stam1na, 2005) kohdalla. Kaikka: – Ymmärrän kyllä näin ulkopuolisena, jos joku kuulee demoajoissa suomirockvaikutteita, tuotanto on kuitenkin leppoisampaa ja biisit poprakenteisempia. Se olisi ollut rock. Toisinaan on tullut sähköpostipalautetta, kun on otettu nokkiin, miksi olen kirjoittanut vaikkapa Hyrden varsin tunnistettavia laulumaneereita matkitun. Yllättävää, vaikkei bändi ole koskaan epäröinyt sutia nuottejaan leveämmällä pensselillä. Hyrde: – Se on ollut kyllä suurta huvia ja mielenkiintoista puuhaa käydä lukemassa Infernonkin demopalstaa. Sehän ehdotti myös, että meillä olisi ollut glitterpaidat päällä keikoilla. Stam1nan lannistumattomat kopioijat Infernon pitkäaikaisena demosetänä olen huomioinut, että demopinoista löytyy usein Stam1naa selkeästi apinoivia, taitaviakin tuoreita yhtyeitä. Punaviini (Casillero del Diablo 2012) aukeaa sopivasti yhteiskäyttöön. Sakara Recordsilta aina taiteellisesti vapaat kädet saanut bändi vaikuttaa selvästi tyytyväiseltä aikaansaannokseensa. Ei meillä vaan ole ollut tarvetta. – Ei muuten mitään hajua. Ei hullumpi arpa. On siellä vanhaakin Stam1naa, mutta Nocebosta tempoja on kiristetty ja sieltä löytyy enemmän tremolopikkausta ja bläkkistyylistä meininkiä, Pexi hahmottelee ja raaputtaa samalla viiden euron voiton saamastaan Casinosta. kelpaavat sikarit (Hofnar), Pexille Veikkauksen arpa (Casino) ja väkivaltaviihde (Cobra), kun taas Hyrde omii aikuisviihteen omiin askarteluihinsa
Kunnon festivaalihumua, oli upea nähdä kun niihin tuli porukkaa ja oltiin itse saatu se aikaiseksi! Ja itse kun järjesti, niin sai vielä laittaa itsensä soittamaan toiseksi viimeisenä, ennen Children of Bodomia! Emma-pystiä, jalometallilevyjä ja erilaisia musiikkialan tunnustuksia on sadellut koko levytysuran ajan vähän joka puolelta. 14-vuotiaana keksin pinch harmonicin, mutta pinchaan vieläkin väärään suuntaan. Siinä on hyvää esimerkkiä nuoremmille bändeille. Täällä menee hyvin, mikäs tässä on soitellessa. Vasta 13-vuotiaana tajusin vahingossa, miten dempataan, ja se muutti elämää. Kyllästyykö voittamiseen. Pexi: – Ulkomaat olisi vaatinut kyllä meiltä sen, että oltaisiin oltu valmiimpia tekemään suoria päätöksiä. Koen kyllä, että nyt ollaan paljon kypsempiä panostamaan sellaiseen.” Kaikka: – Onhan se paljon itsestämmekin kiinni, jos ollaan valittu, että tehdään keikkaa Suomessa. Sitä, jos oltaisiin jatkettu siitä aggressiivisesti ulkomaiden tekemistä. ”Ulkomaat olisi vaatinut kyllä meiltä sen, että oltaisiin oltu valmiimpia tekemään suoria päätöksiä. Hyrde: – Jättimäinen riemu oli myös aikoinaan, kun järjestimme bändi-iltoja. Kaikka: – Ei voi olla miettimättä sitä, kun oltiin 2007 pari viikkoa Apocalyptican lämppärinä Saksassa. Tuleeko mieleen mitään, jonka olisi itse voinut tehdä paremmin, tai jopa suoranaisia virheitä 18 vuoden ajalta. Kaikka: – Sitä täytyy kyllä hämmästellä, kuinka taitavia soittajia nuorista löytyy. Siitähän se ura kuitenkin lähti, vaikka oltiin tehty kahdeksan demoa ennen sitä. Pexi: – Tietenkin on hieno saada tunnustusta, mutta kultalevy seinällä kertoo juurikin siitä yleisön tykkääInferno 41. Kaikka: – Toivon kyllä kovin, ettei ole vielä liian myöhäistä. Soittouran lukuisat kohokohdat Kahdeksantoista vuoden uraan mahtuu jos jonkinlaista upeaa käännekohtaa, mutta mitkä niistä ovat jääneet erityisesti mieleen. Hyviä soittajia on paljon, mutta monen jutut ovat kuitenkin moneen kertaan tehdyn kuuloisia. Siltä vaikuttaa edelleenkin, eikä siitä voi olla kuin imarreltu. Monilla on hyviä juttuja, muttei järin paljon omaperäistä. Olen aina sanonut, että oltiin suht oikeaan aikaan oikeassa paikassa tämän suomenkielisen metallin kanssa. Hyrde: – Mutta kyllähän siinä kohtaa, kun bändit alkavat teippailemaan keltamustia tarroja kitaroihin, välispiikeissä alkaa tulla vähän tutunlaista asennetta ja ”huumoria”, promokuvissakin väännellään naamaa ja laitellaan vähän absurdeja videopätkiä YouTubeen, se vähän pistää hymyilemään. Pexi: – Levytysdiili Sakara Recordsille, luonnollisesti. Pexi: – Onhan tietysti moni nuori bändi myöntänytkin saaneensa meiltä vaikutteita. Pexi: – Ei tuotakaan virheeksi voi laskea, eikä ketään kiinnosta sen kummemmin syytellä, mutta ehkä nuo ulkomaat olisi ehkä vetäneet paremmin joidenkin toisten yhteistyökumppanien kanssa. Ei kannata luovuttaa, vaikkei ekalla demolla pääsisikään eteenpäin. Koen kyllä, että nyt ollaan paljon kypsempiä panostamaan sellaiseen. Asioiden voidaan luonnehtia menneen Stam1nan kohdalla melkoisen putkeen, omilla ehdoilla ja toki kovan työn kautta. Kaikilla meillä on kuitenkin siihen kiinnostusta ja se on ollut ajatuksissa, mutta tuossa on joku kynnys, eikä asian eteen ole tehty juuri mitään. Silmät pysyvät kuitenkin vakavina. Pexi: – En minäkään työkseni demoja kuuntele, mutta esimerkiksi kitaraoppilaissa törmää vastaaviin. Harmittaa kyllä, ettei olla päästy sittemmin tekemään mitään vastaavaa reissua. Itsellä ainakin oli tuollaisena 13–15-vuotiaana vielä ihan hakemista koko touhu
Pitää ottaa siitä kaikki irti. Miulle ne kuitenkin on tärkeämpiä kuin vaikka Emma-patsas. Stam1na tiedetään itsestään huolta pitävänä ryhmänä, mutta keho ei kestä loputtomiin. Se on kuitenkin. Jos saa vaan jatkaa, voi olla vitun tyytyväinen. – Ehkä sitä, kun kaikki mitä tähän touhuun liittyy oli uutta. Hyrde on sanonut, että julkisuuteen tulo on tyhmintä mitä on tullut henkilökohtaisesti tehtyä. Hyrde: – Totta. Ja näinkin pitkälle ollaan päästy tekemällä niin kuin halutaan. Kaksi viikkoa ennen levynjulkkareita ajettiin kotisivut alas. Vaikkei se toki tylsää nytkään ole, Pexi vakavoituu. Kun päästiin ensimmäistä kertaa kiertelemään ja festareille. Soittaminen on siisteintä. Hyrde: – Kaikista suurin riemu on silloin, kun keikka loppuu ja kaikki ovat sitä mieltä, että nyt oli kova! Pexi: – Ja älytöntä jo sekin, että saadaan tehdä tätä hommaa. Onko silloin lopetettava hommat kokonaan. Pexi: – Eli sie kiipeilet seinille, pehmustetussa huoneessa. Varmasti sillä osuutensa on, Kaikka arvelee. Hyvä. Hyrde: – Ja kyllä tuollaiset demobänditkin ovat tunnustusta, mistä puhuttiin. Eniten saan vaikka siitä, että kehitän itseäni livesoittajana. Eikä me yritetä tehdä mitään helpolla. Hyrde: – Aloitin muuten boulderointiharrastuksen Lappeenrannassa. Sain juuri lääkäriltä varmistuksen, että sen tila ei ole pahentunut, eli joku 5–10 vuotta on ainakin lisäaikaa. Kaikki muu on bonusta. Että joku muu alkaa matkia ja joku toinen vielä tunnistaa tämän, niin onhan se melkoista. Kaikka ja Pexi repeävät spontaanisti. – Raja-albumin kanssahan me tehtiinkin "Operaatio Tsunami". Ihmiset olivat ihmeissään, hätääntyivät, Hyrde sanoo. ”Odottakaas, kun tullaan keski-ikään. Pexi: – Mutta kyllähän sen tosiaan huomaa, että fysiikka on alkanut rapistua jo nyt. Ja nytkin syödään kakkua, selataan alan lehtiä ja juodaan limua muiden piikkiin. Sitten lähteekin hommat lapasesta. Kaikka: – Jos kunto ja niskat ei anna enää periksi tehdä tätä livenä, niin en minä musiikin tekoa silti lopeta. Pohdinto saa huolestuneita ilmeitä kolmikon naamalle. Kun muistelee, niin jotkut ekat kesäfestarit ja vaikka aikoinaan Jyväskylän 68 antoi 42 Inferno sellaisia fiiliksiä, joita voisi ehkä vielä saada vaikka jostain Keski-Euroopan klubeilta, Hyrde haaveilee. Katsotaan sitten, kuinka käy. – Pill... Hyrde: – Sitä voi sitten rimpuilla muuten ja heilutella muuta lavalla, vaikka käsiään. Suosion likainen kääntöpuoli Minkä verran aikaan nähden käsittämättömään levymyyntiin ja suosioon on vaikuttanut se, että bändi on kasvanut juurikin internetaikakaudella ja ollut reilusti esillä ja alati kaikkien verkkokalvoilla. Kiipeilen sisäseinällä ilman köyttä, ja alla on hyvin pehmustettu lattia. Kaikka: – Minä en osaa tuplaplatinoita miettiä, sellainen on aika toisarvoista. Jokainen tulee uudella prätkällä uuden vaimon kanssa keikkapaikalle!” misestä. Ikääntymisestä puheen ollen, mitäs sitten tehdään, kun paikat alkavat olla siinä kunnossa, että pään heiluttaminen ei tule enää kyseeseen. – En tiedä, onko tämä nyt härskiä, mutta joku kaveri joskus sanoi, että Penelope Cruzinkin mies kyllästyy varmaan joskus laittamaan häntä. – Sehän muuten selviäisi kun lopetettaisiin se. Kaikka: – Miulla on leikattu lonkka yhdeksän vuotta sitten. Sitä olen kaivannut, että pystyis huolettomasti juomaan kaljaa, Hyrde havahtuu. – Nyt mie haluan kaljaa, en pysty ajattelemaan. Mikäpä siinä! Mitä olette kenties jääneet kaipaamaan alkuajoista, jotain mitä ette tule enää koskaan saamaan
Inferno 43. Samassa tilanteessa Olli Lindholm valtaisi lööpit päiväkausiksi. – Onhan se hyväksi bänditoiminnalle, se vaatii julkisuutta. Sporttinen Mersun avomalli löytyy myös tuolla nimellä... Kaikka: – Vakavasti puhuen, kun lavapelleilyä on ollut suuntaan jos toiseenkin, niin ehkä livetouhuun saisi lisäarvoa teknisten välineiden kanssa. Sain ennen haastattelua managementin puolelta vihjailua, että bändi on vähentämässä spedeilyään (lienee oikea sana, jos bändin keikallakin on nähty Speden ylösnousemus) ja vakavoitumassa ihan tosissaan. Kaikka: – Jos meidän keikkapäiväkirjoja katselee, niin kyllähän me tuodaan itsekin näitä urpoiluja julkisuuteen. Yhtenäisempää valoshow'ta voisi miettiä, ynnä muuta. Ei ikinä tee mieli huutaa! Ja vielä sitten se, että tietää aina olevansa pienempi kuin Jouni Hynynen. Internetissä hauskutti toissa kesänä Stam1nan humoristinen Jonkinlaisia hirviöitä -dokumenttisarja, joka on nimetty Metallican kasvukipuja käsittelevän Some Kind of Monster -dokumentin mukaan. kaikki hyvin. Odottakaas muuten, kun tullaan keski-ikään. Sehän on täysin käsittämätöntä, miten vittu joku pystyy tekemään sellaista. Ei tämän kokoisessa tuppukylämaassa, Hyrde nauraa. Jos me haluttaisiin lähteä näihin kaikkiin kokkiohjelmiin, niin varmaan päästäisiinkin. Ehkä me ei kuitenkaan luvata mitään. Mutta mitä salaperäinen SLK tarkoittaa. Kaikka: – Onhan sekin omaa valintaa. Joulupöydässäkin aletaan puhua kiertueista, se rassaa. Homma on isollaan näin, mutta tavallaan marginaalissa. Hevimuusikkohan on melko turvassa lööpeiltä. Ei toki siinä määrin kuin niillä, jotka pyörivät joissain keskusteluohjelmissa kertomassa omasta rakkauselämästään. Suomen Laskuvarjokerho. Jos platinaakin myynyt rässiretkue örveltää ympäriinsä, se saa tehdä sen rauhassa. Itsensähän siinä toimittajat nolaisivat jos alkaisivat kirjoittaa, että Olkkonen oli jossain kännissä. Jokainen tulee uudella prätkällä uuden vaimon kanssa keikkapaikalle! Lopettelemme mukavan mehuhetkemme ja päästämme bändin muihin velvoitteisiin. – Juu. Tuskassahan me ollaan soitettukin maskit naamassa. Hyrde: – Tämä on osa sitä black metal -suunnitelmaa. Ehkä Antin, muttei meitä "rivimuusikoita". Hyrde: – Mutta kyllä välillä roiskahtaa! Kaikka: – Olisikohan Emil saanut puheluita sukulaisiltakin noiden videoiden jälkeen. Stam1nastakaan en muista nähneeni montaakaan tämänsuuntaista uutisointia. Eikö tämä ole ristiriitaista. Onko sekään nyt sitten vakavoitumista. Sitten lähteekin hommat lapasesta. Seurakuntien Lapsityön Keskus. Pexi: – Pyritään siis panostamaan näyttävyyteen täysiikäisyyden kynnyksellä. Kaikka: – Ei… Pexi: – On meillä välillä! Hyrde: – Kyllä sieltä välillä pieniä totuudensiemeniä roiskahtaa. Pexi: – Muutumme pikkuhiljaa black metaliksi. Lukekoot vaikka Inferno-lehdestä. Onko teillä... Pexi: – Suurin osa tästä hommasta on silmänlumetta. Se on sellaista rockmystiikkaa käännettynä kiertuedokkariksi. Mikäs juttu tämä on. Ei meitä kuitenkaan kukaan oikein tunne, vaikka bändin tunteekin. Eiköhän ne hattarat ja ilmapallot lavalla ole nähty vähäksi aikaa. Pöydän repeäminen puoltaa teoriaani. Totuudensiemenistä puheen ollen, ei tarvitse olla isompi nero nähdäkseen esimerkiksi Hyrden asennoitumisen niin sanottuihin festarihännystelijöihin ja puolituttuihin olalletaputtelijoihin. Henkilökohtaisella tasolla se on välillä rasitus. Hyrde: – Ehkä eniten vaivaa että lähisukulaisetkin alkavat suuntaamaan keskustelunaiheita näihin bändihommiin. Muillakin kuin uimapatjoilla. Samassa kaupungissakin asutaan muuten, Hyrde virnistää. Pexi: – Mikä parasta, jotkut ottaa vielä ihan tosissaan nuo jutut. olennainen ja erottamaton osa bändiä ja menestystä, että ollaan videokamerat naamassa. Pexi: – Aika rauhassa täällä saa olla. – Selviää levyä kuuntelemalla! Stam1na kuittaa
Psykokitaristi Pexi Stam1nan vikkeläsorminen soolokitaristi Pekka Olkkonen päätti alkaa tarjota osaamistaan myös Stam1nan ulkopuolelle Psykokitara-nimen alla. – Tunneille voi tulla ihan vasta-alkajanakin. Tarkoitus on myös kutsua eturivin suomalaiskitaristeja pitämään vierailutunteja. Formaalia musiikillista koulutusta miulla ei ole. Ketkä ovat omat esikuvasi kitaransoitossa. Viime vuonna, määräaikaisen psykologiviran päättyessä päätin kokeilla opetushommaa tosissani ja perustin Psykokitaran. Minkä verran osaamista saisi olla pohjalla, vai voiko mukaan lähteä kylmiltään. Olen tehnyt nuorten kanssa paljon töitä psykologina. Näin välttää jumiutumisen samoihin maneereihin. Itse näen muiden kanssa soittamisen ja keikkailun erittäin tärkeänä ja kehittävänä asiana. Kuinka päädyit opettamaan kitaransoittoa. Minkälaiseen instrumenttiin tulisi satsata, jotta opiskelu olisi mielekästä. 44 Inferno Miten kitara valikoitui soittimeksesi ja minkä ikäisenä olet itse aloittanut. – Tarjoan musiikillista osaamistani, pääasiassa kitaransoiton opetusta, äänitteiden taiteellista tuottamista ja ehkä tulevaisuudessa myös ryhmämuotoisia "klinikoita" ja biisinkirjoitus-workshoppeja. Itse koen, että en ole saanut soitossa mitään ilmaiseksi, vaan kaikki on harjoituksen tulosta. – Olen opettanut ennenkin, opiskeluaikana miulla oli muutamia oppilaita. Päteekö sama kitarointiin, vai voiko luonnonlahjakkuus tarjota oikotietä onneen. Ajattelin, että lähden ainakin kokeilemaan, vaikka en ole koskaan ajatellut ryhtyväni yrittäjäksi – päivääkään ei ole tarvinnut katua. – Joskus tärkeät perusasiat ohitetaan liian nopeasti ja osaamiseen jää aukkoja. Mitkä ovat yleisimmät virheet bändeillä tai soittajilla. Nautin paljon myös psykologin töistä ja voin palata niihin myöhemmin, esimerkiksi ammatinharjoittajana toiminimen kautta. – Olen käynyt yksityisillä kitaratunneilla noin kolmen vuoden ajan kolmella eri opettajalla. Jo Suomesta löytyy paljon huippukitaristeja. Keneltä itse voisit kuvitella ottavasi kitaratunnin tai pari. Itsekin olen syyllistynyt tähän nuorempana, kun keskityin harjoittelussa liikaa soittotekniikkaan. – Keneltä tahansa ammattikitaristilta. www.psykokitara.fi. – Näitä on todella paljon. – Kenelle tahansa, joka haluaa aloittaa kitaransoiton tai kehittyä siinä. Nuoruusvuosien tuntien jälkeen olen jatkanut tekniikka- ja teoriaopintoja itsenäisesti. Nyt oli vihdoin aika keskittyä ensimmäistä kertaa elämässä täysin musiikkiin, ja opetustoiminta tukee hyvin bändissä soittamista. Minkälaisia palveluja Psykokitara tarjoaa. Nuorin oppilas taitaa olla 9-vuotias. Pian tämän jälkeen menin ensimmäisille kitaratunneille ja perustimme Stam1nan. Soittajien tekninen osaaminen on tänä päivänä huippuluokkaa, kun kaikki opetusmateriaali on helposti saatavilla, mutta sekin on vain yksi osa soittamista eikä välttämättä johda aina kaikista musikaalisimpaan lopputulokseen. Ilmainen neuvo kitarasankarille ryhtyväksi... Koulutukseni takia osaan kohdata erilaisia ihmisiä ja löytää juuri heille oikean tavan oppia. Nykyajan ilmiöistä ihmetystä aiheuttaa "YouTubekitaristit", jotka tekevät videoita kaiket päivät bändisoittamisen ja keikkailun kustannuksella. – Kai hieman sattumalta 11-vuotiaana. – Ehdottomasti. Psykologiksi valmistumisen jälkeen opetukseen ei jäänyt enää aikaa, mutta kitaratunteja kyseltiin jatkuvasti. Jos on lahjakas ja omaksuu asiat nopeasti, ei tarvi harjoitella niin paljon, jotta saavuttaa tietyn tason. Myös kontaktin luominen on varmasti vahvuus. Kenelle Psykokitaran palveluja voi suositella. Klassinen kitara on oikeastaan ainut tyylilaji, johon rahkeet eivät riitä, ja sellaiset oppilaat ohjaisin muille opettajille. – En tiedä ketään huippukitaristia, joka ei olisi harjoitellut jossain vaiheessa soittohistoriaansa. Aina voi oppia uutta, ja kaikki suhtautuvat kuitenkin kitaransoittamiseen omalla tavallaan. Teoriaopinnoista on hyötyä, mutta se ei ole välttämätöntä muusikolle. Tein neljä vuotta psykologin töitä bändihommien ohessa ja totesin, että stressitaso ja aikataulut käyvät mahdottomiksi. Ensimmäiseenkin kitaraan kannattaa satsata, koska huono soitin voi latistaa kiinnostuksen koko harrastusta kohtaan. – Mikä tahansa hyvä kitara, joka sopii käteen. Omat tärkeimmät esikuvani ovat luultavasti Steve Vai, Joe Satriani, Guthrie Govan ja Mattias "IA" Eklundh. Mitä muuta tarvitaan opiskelun aloittamiseen – ainakin oma kitara lienee suotava. Tälläkin hetkellä miulla on muutama oppilas, joiden kanssa aloitetaan ihan alusta. – Nuorten bändien suurin ongelma lienee se, että materiaali ei ole tarpeeksi omaperäistä, ei olla vielä löydetty sitä omaa juttua. Minkä verran olet itse opiskellut soittamista tai musiikin teoriaa. Jos tietää, mitä haluaa oppia, se helpottaa tuntien suunnittelussa ja räätälöinnissä juuri tietyn oppilaan tarpeisiin. Koetko että psykologin ammatista ja tietämyksestäsi on apua opettamisessa. – Tunneille tullessa ei tarvi muuta kuin halun oppia. Sanoisin, että tunnen teoriapuolen jo suhteellisen hyvin. Samoihin aikoihin kiinnostuin myös rock- ja hevimusiikista ja altistuin monille bändeille isoveljeni kautta. Hyvä vinkki on myös opetella joka päivä jotain uutta. Samoihin aikoihin löysimme mummolan vintiltä tädin entisen nylonkielisen Landola-akkarin, jonka täti hyvää hyvyyttään lahjoitti miulle ja kahdelle veljelleni. On väitetty, että maailmanluokan taidot edellyttävät vähintään 10 000 tunnin harjoittelua, oli laji mikä tahansa. – Älä ryhdy kitarasankariksi, vaan soita jos sinulla on sisäinen palo hommaan. Saimme kouluun rummut neljännellä luokalla, ja rumpalimme Kake omi ne saman tien, joten miulle jäi kitara rämpyteltäväksi. Opettajat olivat lemiläisiä kitarasankareita, joilla kaikilla on yhteys Jussi Hyyryseen, joka toi Lemille kitaraosaamista käytyään Peter Lerchen tunneilla. – Taloudellinen tilanne tietysti kärsi, mutta ei raha ole kaikki kaikessa, varsinkaan kun saa tehdä mitä sydämestään haluaa
Genrellisten rajatapausten "raskauden" mittana on, että jos levy on arvosteltu Infernossa, se kelpuutetaan. Millaiset olivat vuoden 2013 koti- ja ulkomaisten levyjen kärkikymmeniköt, se selviää osoitteessa www.inferno. Seuraavassa nähtäville tämän ryhmän henkilökohtaiset top-5-listaukset. fi. Raskaimmat 2013 Infernon toimituksen topvitoset K uluvan vuoden ensimmäisenä päivänä lehtemme nettisivuille ilmaantuivat perinteisen vuosiäänestyksemme tulokset. Kuten ennenkin, halutessaan on voinut mainita myös vuoden kovimman "ei-raskaan" albumin. Listanikkari Tero Lassila Toimitti Matti Riekki Jukka Hätinen Moss Horrible Night Riitta Itäkylä Monster Magnet Last Patrol Kvelertak Meir Deathchain Ritual Death Metal Avenged Sevenfold Hail to the King Horse Latitudes Black Soil Satyricon Satyricon Ihsahn Das Seelen brechen The Winery Dogs The Winery Dogs Wolv serpent Perigaea Antahkarana Santa Cruz Screaming for Adrenaline Ei-raskas: Circle Six Day Run Kimmo K. Koskinen Queens of the Stone Age Like Clockwork Tomahawk Oddfellows Dillinger Escape Plan One of Us Is the Killer Beastmilk Climax Oranssi Pazuzu Valonielu Ei-raskas: Dave Grohl Sound City – Real to Reel Beastmilk Climax Kari Koskinen Jerry ”Serpent” Kurunen Inquisition Obscure Verses for the Multiverse Pain Nail Magneettinen kohtalo Black Crucifixion Coronation of King Darkness Broken Hope Omen of Disease Bloodshed Walhalla The Battle Will Never End Blood Ceremony The Eldritch Dark Monster Magnet Last Patrol Germ Grief Beastmilk Climax Russian Circles Memorial Beastmilk Climax Darkthrone The under ground Resistance Ghost Infestissumam Torture Killer Phobia Alice in Chains The Devil Put Dinosaurs Here Carcass Surgical Steel Death Hawks Death Hawks The Ocean Pelagial Gorguts Colored Sands Hypocrisy End of Disclosure Autopsy The Headless Ritual Torture Killer Phobia Sleep of Monsters Produces Reason Inferno Ei-raskas: Veronica Maggio Handen i fickan fast jag bryr mig Joni Juutilainen Tami Hintikka 46 Toni Keränen Ei-raskas: Föllakzoid II Ei-raskas: Teflon Brothers Valkoisten dyynien ratsastajat. Jostain syystä osa avustajistamme koki levysadon jyvät ja akanat tällä kertaa erityisen hankaliksi erotella – totesipa joku jöröjukka jopa, ettei mainitsemisen arvoisia levyjä yksinkertaisesti ilmestynyt! – ja äänestykseen osallistui totuttua harvalukuisempi joukko kirjoittajia
Miika ”Mega” Kuusinen Black Crucifixion Coronation of King Darkness Hell Curse and Chapter Ranger Knights of Darkness (mlp) Satan Life Sentence Wasted Here Comes the Darkness Sanna Mustonen Amorphis Circle Michael Monroe Horns and Halos Soilwork The Living Infinite Killswitch Engage Disarm the Descent Von Hertzen Brothers Nine Lives Ei-raskas: Sammal Sammal Vilho Rajala Ranger Knights of Darkness Carcass Surgical Steel Helloween Straight Out of Hell Omnium Gatherum Beyond The Ragged Saints The Sound of Breaking Free The Ocean Pelagial The Poodles Tour de Force Ihsahn Das Seelen brechen Oranssi Pazuzu Valonielu Civil War The Killer Angels Riverside Shrine of New Generation Slaves Eiraskas: Pearl Jam Lightning Bolt Ei-raskas: Preacher and Bear The Storm Has Come Beastmilk Climax Ghost Infestissumam Koti- ja Lost Society Fast Loud Death Matti Riekki Markus Laakso Jaakko Silvast ulkomainen Top-10 osoitteessa Janne Tolonen www.inferno.fi! Aadolf Virtanen Omnium Gatherum Beyond Dream Theater Dream Theater Blake Taste of Voodoo Red Eleven Idiot Factory Teemu Vähäkangas Aki Nuopponen Purson The Circle and the Blue Door The Ocean Pelagial Carcass Surgical Steel MyGrain Planetary Breathing Terror Live by the Code Sleep of Monsters Produces Reason Cult of Luna Vertikal Korn Paradigm Shift Medeia Iconoclastic Power Trip Manifest Decimation Rotting Christ Kata Ton Daimona Eaytoy Leprous Coal Oranssi Pazuzu Valonielu Lost Society Fast Loud Death Hail Of Bullets III: The Rommel Chronicles Blood Ceremony The Eldritch Dark Dillinger Escape Plan One of Us Is the Killer Uncle Acid & the Deadbeats Mind Control Nicole Hävityksen Huoneet Hatebreed The Divinity of Purpose Ei-raskas: Sammal Sammal Haken The Mountain Ei-raskas: Chelsea Wolfe Pain Is Beauty Ei-raskas: Juha Tapio Lapislatsulia Carcass Surgical Steel Inferno 47
Se palaa koko haastattelun ajan. Aisaparina toimi usein glendalelaisrumpali Bob Siebenberg. Bändin nimi kuulosti amerikkalaisen korvaan käsittämättömän typerältä, mutta aika alkoi käydä vähiin. On vaikea uskoa, että kun Gorham esiintyi Thin Lizzyn riveissä ensimmäisen kerran heinäkuussa 1974, kitaristi ei uskaltanut liikkua vahvistimensa vierestä. ”Jahas, taas yksi ulos potkittava. Ne kuuluisat pojat Vaikka Thin Lizzy oli levyttävä yhtye, liittyminen bändiin ei ollut Gorhamille pikatie rocktähteyteen. No totta kai, mutta mikä se teidän yhtyeenne nimi olikaan. Kaksi muuta jätkää olivat mulkkuja, Gorham muistelee koesoittotilaisuutta. Menin vahvistimen luo seisomaan ja yritin pysyä varjossa. Ei kukaan sanonut, että pitäisi esiintyäkin, Gorham nauraa. Beck, Clapton, Green, Kossof, Gilmour, siinä Gorhamin nuoruuden suosikkeja. Mutta jotenkin onnistuin rämpimään biisit läpi. – Phil oli todella cool. Gorham syntyi Kalifornian Glendalessa 17. Sitä ei koskaan tapahtunut. Gorham oli harjoitellut yhtyeen kanssa jonkin aikaa. Gorham istuu sohvalle lepoasentoon ja ottaa esiin sähkötupakkansa. Ensimmäisissä bändeissään Gorham oli vielä basisti. – Ajattelin, että siellä me seisomme yleisön edessä ja soitamme. Sain nopeasti kiinni juonesta. – Robbo vispasi jonkun biisin soinnut helvetillistä nopeutta ja murahti: ”Got it?” Olin että joo joo. Summa vastasi brittiläistä keskiansiota. Hän on sitä amerikkalaista ikäpolvea, jonka houkuttelivat rockmusiikin pariin brittiläiset bluesmuusikot. Jatkuvasti nauravasta Gorhamista tulee mieleen Tuulen viemää -romaanin Rhett Butler: hän on ystävällinen, liian röyhkeä lipeväksi ja hänellä on erinomainen tilannetaju. Firm Squeeze. Muutamaa viikkoa ennen väistämätöntä kotiinpaluuta Ruan O’ Lochlainn, Lontooseen muuttanut irlantilaismuusikko ja valokuvaaja, kertoi Gorhamille Thin Lizzy -nimisen yhtyeen etsivän kitaristia. Teksti Lauri Ylitalo Kuva Robert John Scott Gorham puhuu huumeista, itkevistä roudareista ja siitä, mikä Thin Lizzyn hitti muistutti alun perin Väiski Vemmelsäären tunnusmusiikkia. Helsinkiläisessä hotellissa järjestettyyn haastatteluun saapuessaan Gorham kättelee kaikkia paikallaolijoita, haluaa ostaa pääkallopiponi ja kehuu tiedottaja Silke Yli-Sirniön nahkatakkia. – Phil soitti samana iltana ja kyseli, haluaisinko liittyä bändiin. – Ja sitten jätkät painoivat ensimmäisen nuotin jälkeen pitkin seiniä. Lisäksi kitaristille hankittiin oikea Gibson Les. Tuolloin Wolverhamptonin Lafayette-klubille oli saapunut alle kymmenen maksanutta katsojaa. Kolmannen biisin kohdalla Phil (Lynott) lopetti basson soittamisen, otti meikäläisestä kiinni, pakotti eturiviin ja totesi että ”don’t fucking move from there!”. Ja nyt Lizzy oli umpikujassa. maaliskuuta 1951. Kaksi muuta olivat rumpali Brian Downey ja vasta yhtyeeseen liittynyt 18-vuotias kitaristi Brian Robertson. Firm Squeeze. Siebenberg muutti Lontooseen 1971, Gorham teki saman pari vuotta myöhemmin. – Brianit eivät edes katsoneet päin. Vaikka kitaristi soitti ensimmäiset nuottinsa 9-vuotiaana, totinen harrastaminen alkoi kohtuullisen myöhään. Lizzy oli tehnyt kolme enemmän tai vähemmän flopannutta levyä. Amerikkalaisella viisumilla sai tuolloin oleskella Isossa-Britanniassa puoli vuotta kerrallaan. Ei minulla ollut aavistustakaan, mitä pitäisi soittaa. Whiskey in the Jar oli sentään noussut Britannian singlelistan kärkikymmenikköön. Vielä amerikkalainen, voi Jeesus, nämä tiedetään.” Phil Lynott komensi Brian Robertsonia opettamaan amerikkalaiselle, miten Lizzyn kappaleita soitetaan. Gorhamin pikkusiskon lisäksi kaksikkoa yhdisti brittiläisen rockin jumalointi. Olin suunnilleen kahdeskymmenesviides koesoittoon tullut kitaristi. Kuukaudet kuluivat, ja Gorham soitti lontoolaisissa pubeissa laskien päiviä oleskeluluvan päättymiseen. Englannissa 48 Inferno Siebenberg oli liittynyt Supertramp-yhtyeeseen, ja kaksikon tarkoitus oli juonia Gorham yhtyeen kitaristiksi. Musiikillista suuntaa tai levytyssopimusta ei ollut, mutta Gorhamille maksettiin 30 punnan viikkopalkkaa rockinsoittamisesta. Keikkatilanne oli uusi maailma. Se toinen tärkeä mies E i ihme, jos Scott Gorham on ollut elämässään naisten suosiossa
Inferno 49
Sekoilun tasosta kertoo se, ettei Gorham muista, kävikö loppuajan Lizzy Yhdysvaltain-kiertueella. – Koko levy, sillä ei ole mitään liveä, Gorham nauraa. Vuoden 1976 Jailbreak-albumi etabloi Thin Lizzyn kahden kitaran jytäbändiksi. Thin Lizzy tuli tiensä päähän 4.9.1983 soittaessaan hieman yli tunnin mittaisen setin Nürnbergin Monsters of Rock -festivaaleilla. Visconti totesi tuoreeltaan levyn julkaisun jälkeen noin neljänneksen albumista koostuvan erilaisista paikkauksista. Tämän jälkeen Gorham on esiintyntyt esimerkiksi Asian, Rollins Bandin ja Phenomenan albumeilla. Yhtyettä ympäröinyt seurapiiri koostui enimmäkseen huumausaineita myyneistä ja käyttäneistä ihmisistä. Sitä paitsi Lynott oli löytänyt toisen kitaristin. Olimme Jenkeissä jollain Etelän klubilla, kun manageri paukkasi sisään ja totesi, että pojat, meillä on käsissämme hitti. Thin Lizzy lietsoi itselleen sisäisen paniikin: jos yhtye pysähtyisi hetkeksikin, se kuolisi. Yhdenlainen ympyrä sulkeutui, kun kitaristi viimein vuonna 1985 soitti Supertrampin Brother Where You Bound -albumin nimikkobiisillä komppikitaraa (soolo-osuudet oli jo nimikoitu Pink Floydin David Gilmourille). Kokoonpano on viimein tehnyt myös levyn. Roudarit itkivät, ja itse halusin vain päästä vittuun lavalta. Kun levytyssopimus Phonogramin kanssa oli varmistunut, tulevaa Nightlife-albumia taltioimaan palkattiin Ron Nevison. ”Joitain Thin Lizzy -levyjä en pysty kuuntelemaan. Kun Gorham kertoi Phil Lynottille lähtevänsä Thin Lizzystä, Lynott heittäytyi epätoivoiseksi: jos Lizzyn toinen tärkeä mies lähtisi, laulaja-basistikaan ei enää pystyisi jatkamaan. – Phil oli muutama viikko ennen kuolemaansa sitä mieltä, että Thin Lizzy on kasattava uudestaan. Heroiini astui kitaristin elämään tammikuussa 1979. Hän uhosi lopettavansa kamankäytön, mutta se oli liian myöhäistä. Tulee sellainen olo että auts, miksi en voinut käyttää tuohon hommaan vielä yhtä varttituntia. – Olin ensimmäistä kertaa studiossa ja yritin saada kitararaitoja nauhalle. Ellei Jailbreak olisi myynyt, Thin Lizzyn levytyssopimus ja mahdollisesti koko yhtye olisi päättynyt siihen. Demovaiheessa se oli samanlainen rallatus kuin joku Väiski Vemmelsäären tunnari. En tänä päivänä edes tunnistaisi koko tyyppiä. Tulee sellainen olo että auts, miksi en voinut käyttää tuohon hommaan vielä yhtä varttituntia.” Paul, kitara jollaisen kanssa Gorham nähdään luultavasti hautaan saakka. Ammattiura lähti kuitenkin käyntiin. Nevison oli jo äännittänyt Rolling Stonesia, Whota ja Bad Companya ja tulisi tulevaisuudessa tuottamaan esimerkiksi KISSiä ja Ozzy Osbournea. Thin Lizzyn keikka- ja levytystahti tiheni, samoin alkoholin ja kokaiinin käyttö. Olen yrittänyt unohtaa kaverin aktiivisesti. Jailbreakistä alkoi kiire myös Gorhamin elämässä. Mutta nyt vuorossa oli Thin Lizzy, yhtye jonka kitaristeista kumpikaan ei ollut koskaan soittanut studiossa. Nevison piti kalenteriaan auki pöydällä näyttääkseen, että tuossa lukee Eric Clapton, ensi viikolla menen tapaamaan Deep Purplea. Vuodesta 1996 myös Thin Lizzy on ollut enemmän tai vähemmän aktiivinen, viimeksi nimellä Black Star Riders. Gorhamin oma 21 Guns ehti tehdä kaksi levyä. Me ihmettelimme, että mikäköhän se näistä biiseistä mahtaa olla, Gorham naurahtaa. BBC:n Bad Reputation -dokumentissa (2011) Visconti arvioi studiossa tehdyn osuuden olleen 75 prosenttia. Tule Thin Lizzyyn, kaikki on hyvin! No ei todellakaan ollut, hah! Thin Lizzyn viimeinen studioalbumi, yhtyeen 80-lukulaiseksi heavybändiksi päivittänyt Thunder & Lightning julkaistiin 1983. No, ei se käynyt. Riipuvuudesta ja bailaamisesta oli tullut liian uuvuttavaa. Mies toteaa Live & Dangerousia ympäröineiden huhujen lähteneen tuottaja Tony Viscontin haastatteluista. – Kukaan ei tainnut kertoa Sykesille, että bändi lopettaa. The Boys Are Back in Town oli Scott Gorhamin ensimmäinen (ja kenties ainoa) hittibiisi, ja se tulisi leimaamaan lopullisesti koko Thin Lizzyä ja Gorhamin elämäntyötä. – Kaikki tiesivät, että se on viimeinen keikkamme. Tyhjät klubit vaihtuivat täysiksi stadioneiksi ensin Bachman-Turner Overdriven ja Bob Segerin lämmittelybändinä. Phil oli ihmisraunio, mitä en tietenkään sanonut hänelle suoraan. 50 Inferno – Laskeskelin, että noin viiden vuoden kuluttua koko Live & Dangerous on tehty studiossa. – The Boys Are Back in Townin ei edes pitänyt tulla levylle. Muut bändit kokoontuivat lavan reunalle katsomaan meitä. Kun itse kunkin muisti alkaa heiketä, alamme varmaan uskoa, että näin on, hah! Herra Heroiini Gorham ei kiellä päihdehistoriaansa. Kauheasti sanottu, mutta se on totta! Gorham hankkiutui vieroitukseen ja eristäytyi rockpiireistä muutamaksi vuodeksi. Tuolloin Thin Lizzy teki Black Rose -albumia Pariisissa. Kunnon nöyryytystä, kiva homma. Toivon, että ajatus Thin Lizzyn uudesta tulemisesta antoi hänelle voimaa viimeisinä aikoina.. Vuoden 1981 Renegade oli Gorhamille viimeinen pisara. Viscontin esittämät lukemat ovat kuitenkin vuosi vuodelta kohonneet. Gorham yhtyy arvioon. Hän oli NWoBHM-yhtye Tygers of Pan Tangin John Sykes, nuori, hoikka, enkelikiharainen kitarasankari, matkalla pubeista suoraan stadioneille. Thin Lizzyn “toinen tärkeä mies” on löytänyt vierelleen laulaja-kitaristi Ricky Warwickin, jonka tarinankerrontataitoa Gorham vertaa tammikuussa 1986 menehtyneen ystävänsä lahjakkuuteen. Gorham toteaa menestyksen tulleen yhdennellätoista hetkellä. Hän totesi, että ”eiköhän se ollut siinä, ei se tuosta parane”. Thin Lizzy ei kuulostanut Gorhamin mielestä enää Thin Lizzyltä. Thin Lizzy rakensi maineensa livebändinä, mutta paljonko vuoden 1978 legendaarisesta Live & Dangerous -albumista tehtiin oikeasti studiossa. – Nevison on idiootti, Gorham sanoo räkättäen. Mutta hän tiesi mitä ajattelin. – Joitain levyjämme en pysty kuuntelemaan. Samana päivänä lavalle nousivat Twisted Sister, Saxon, Meat Loaf, Blue Öyster Cult ja Whitesnake
TOSITARKOITUKSELLA. ARTISTIT ETSIVÄT YLEISÖÄ. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net
Acceptin, Scorpionsin ja uuden aallon brittihevin jäljissä melodista ja jyräävää heavy metalia tehnyt yhtye sai nauhoittaa toista levyään kokonaiset kymmenen päivää. Eipä sillä, että Trancea olisi voinut tanssia Mietaan nuorisoseuran diskossa. Tilanne on ollut 1980-luvun taitteen Edenkobenissa ilmeisen samanlainen. Se ei ole imelä eikä ilkeä, mutta voimaa siinä on. Mannerheimin penkomisen jätän muille, mutta Power Infusionin erinomaisuudesta en kykene vaikenemaan enää hetkeäkään. Power Infusion on kuin S.E. Albumi sai nimekseen Power Infusion. Se tekee Power Infusionista erityisen ihmisläheisen ja lämpimän metallilevyn.. Olen itse kotoisin Pohjanmaalta, eikä lakeuden synkissä kepulaispitäjissä ollut tyttöjä, jotka olisivat pukeutuneet tiukkoihin farkkuihin tai koristelleet farkkutakkinsa Scorpionsin selkälipulla. Trancen musiikin keskipiste on laulaja Lothar Antoni. Antoni on solistina sukua esimerkiksi Grim Reaperin Steve Grimmetille ja Demonin Dave Hillille. Vuonna 1983 kylmä sota oli parhaassa vauhdissa, Saksoja riitti itään ja länteen, Toton Africa hallitsi singlelistoja ja Jedin paluu elokuvateattereita. Hintonin nuortenromaani levytettynä. Power Infusionia seuranneen Victoryn (1985) jälkeen Trancelle kuitenkin kävi niin kuin kävi: manageri- ja levy-yhtiösotkujen seurauksena kokoonpanon nimi vaihtui Trancemissioniksi. Trancemissionin viimeisin levy on vuoden 2012 Naked Flames. Myöhemmässä historiankirjoituksessa Trance on vaiettu kuin Mannerheimin sotilasstrategiset virheliikkeet jatkosodan lopulla. He soittivat 36 keikkaa. Power Infusionin ainoa balladi, Children of Illusion, jyrää Black Sabbathin hengessä sellaisella paatoksella, ettei nousuhumalaisen ylevyyden keskellä ehdi ahdistua rakkauden repivyydestä. Power Infusion on kuitenkin aidosti nuorten miesten heavy-vitun-metalia. Levyn kannessa anonyymi mieshenkilön injektoi sähkövirtaa Marshallin vahvistimesta suoraan suoneen. Kun 70-luvun areenarock-kuninkaat Sabbath, Purple, Rainbow ja Heep pyrkivät muodostamaan jonkinlaisen hallitsija- ja eliittiryhmän vellovan massan yläpuolelle, Trance kohtasi kuulijansa silmästä silmään, niittirannekkeesta niittirannekkeeseen. Power Infusion on ylipäätään läpileikkaus nuoren miehen kasvukivuista: on Shock Powerin esimaskuliinista jytinää, Glasshousen 52 Inferno yllytystä suoran toiminnan politiikkaan, Burn Your Liesin romanttisten kärsimysten läpikäyntiä ja SLD:n (Speed, Leather & Danger) me vastaan maailma -asetelmaa. Heistä ei tullut rocktähtiä, mutta musiikkia he ovat tehneet. Power Infusionin julkaisuvuonna Trance eli täyttä rockunelmaa. Yhtyeen lämmittelijänä esiintyi esimerkiksi Axel Rudi Pellin Steeler. Kitaristi Markus Bergerin ja laulaja Lothar Antonin perustama Trance oli julkaissut debyyttialbuminsa Break Outin 1982. Se on kuin lupaus siitä, että pian tapahtuu. Tunteita koko spektrillä ja ulvovia sähkökitaroita 37 minuutin verran, siinä Power Infusion tiivistettynä. Antonin äänessä on niin paljon raspia, että hänen äänihuultensa kudos lienee korvautunut pyramidiniiteillä. Kuten koko Trancen musiikista, Antonin äänestä puuttuu kuitenkin uuden aallon brittiheavyn kolkkous ja vieraantuneisuus. Teksti Lauri Ylitalo Trance Power Infusion Rockport 1983 Voimaa suoraan suoneen Trancen Power Infusion kuuluu Stormwitchin ja Sinnerin ohella saksalaisen divisioonaheavyn eliittiin. Ja tapahtuukin. Kun asettelen Power Infusion -lp:tä levylautaselle lähes 30 vuotta myöhemmin, länsisaksalaisissa voimaloissa palaneen hiilen voi haistaa olohuoneessani. Power Infusionin aloittava Heavy Metal Queen on aihepiiriltään tuttu kaikille, jotka ovat paenneet teiniiän kuohuntaa heavy rockin turvalliseen syliin
TUHANNET KEIKAT LÄHEMPÄNÄ KUIN KOSKAAN. LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net
SUVILAHTI, HELSINKI, 27.-29.6.2014 WWW.TIKETTI.FI: KOLMEN PÄIVÄN LIPPU ALKAEN 121,50€, PERJANTAIN PÄIVÄLIPPU ALKAEN 70,50€ WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI OSTA LIPUT: Oikeudet muutoksiin pidätetään. PHILIP H. POWERWOLF • METAL CHURCH • TANKARD • NAILS • BEASTMILK • RANGER • SPEEDTRAP • CHURCH OF THE DEAD LISÄÄ TULOSSA... ANSELMO & THE ILLEGALS • ENSIFERUM
Onkin melko huvittavaa, että The Satanist lukeutuu Behemothin uran pisimpien levyjen joukkoon, vaikka on selkeästi ”helpointa kuunneltavaa”. Se vaikuttaa sisällöltään niin aidolta ja omistautuneelta, että kädet nousevat väkisinkin pystyyn viimeistään päätöskappale O Father, O Satan, O Sunin viimeisten mahtipontisten sävelten kajahtaessa ilmoille. Behemothin musiikillisesta linjasta ja julkisuuskuvasta voidaan olla montaa mieltä, mutta The Satanistille kannattaa antaa mahdollisuus. Behemothin kenties suurin kompastuskivi on ollut levyjen täyteläisyys ja liiallinen massiivisuus, mikä on tehnyt bändin musiikista väärällä tavalla raskasta. Merkittävin parannus on kuitenkin Nergalin julmassa ja julistavassa lauluäänessä, joka tuntuu alleviivaavan albumin jokaista sanaa. Nykyisellään bändi tuo monella tavalla mieleen Mortuusaikakauden Mardukin, mikä ei ole todellakaan huono piirre! Optimaaliset kolme varttia kellottava albumi on myös rakenteeltaan huippuluokan suoritus, sillä kappaleiden vämestariteos keskiverto linen dynamiikka pääsee levyllä täyteen kukoistukseen. Turhia kikkailuja ei kuulla, vauhti on pääosin hyvinkin maltillista ja riffit yksinkertaisesti murskaavia. The Satanist on nimeltään yksiselitteinen, mutta myös musiikin suoraviivaisuus ja ytimekkyys vakuuttavat selkeydellään. Maciej KalleBoryna Björklid Kuoleman ja mustan balanssi Behemoth The Satanist Nuclear Blast Arvosteluasteikko lyhyesti: Puolalaisen Behemothin kymmenes on levy, jollaista en totta puhuen uskonut koskaan kuulevani, kun tieto bändin keulahahmon, kitaristi-laulaja Nergalin leukemiasta saavutti median tietoisuuden syksyllä 2010. Mykistävää menoa, kerta kaikkiaan! pohjamutaa Joni Juutilainen Inferno 55. Bändi on saanut aikaiseksi melkoiset määrät kovia yksittäisiä raitoja, mutta vasta nyt käsillä on ehjä ja takuuvarmasti kestävä levykokonaisuus. Death metalin musiikillinen raskaus ja black metalin saatanallinen sanoma ovat käytännössä täydellisessä balanssissa. Edes keskitason vetoja ei löydy, vaan mukana on – tälle bändille harvinaisesti – pelkkää priimaa. Biisejä on sopivat yhdeksän, eikä mukaan mahdu yhtään hutilaukausta. Albumi loistaa kuin puhdas timantti tyhjänpäiväisten metallijulkaisujen joukossa. Voitettuaan taistelun syöpää vastaan Nergal bändikavereineen palaa vahvempana kuin koskaan. Behemoth on kasvanut sitten edellisen studioalbuminsa Evangelionin (2009) vakuuttavammaksi ja tehokkaammaksi kaikilla osa-alueilla ja tekee uusimmalla levyllään juuri sen, mitä bändi tuntuu hakeneen koko 2000-luvun
Riffit, kertosäe ja ylipäätään koko kappaleen rakenne ovat tympeän oksettavia. Kimmo K. Tunnetuimpana hahmona on Defier- ja Corruption Inc. Tajunta jää räjähtämättä. Kaiken kaikkiaan Bone of my Bones on varsin ansiokas debyyttilevy varsin ansioituneelta muusikolta. Koskinen. Settilistalla on iso liuta vakioita, joten yllättämään ei pääse kuin uusien biisien läsnäolo. Jykevät riffit ja moniulotteinen laulu ovat bändin ehdottomia valtteja. Tämä uusintapaketointi liittää mukaan myös toisen levyllisen riisuttuja radiovetoja, pari liveä ja yhden demoversion. Levyt ovat siirtyneet vähitellen kohti äänimattojen ja isojen kokonaisuuksien rakentelua, ja yksit- täisten tarttuvien kappaleiden merkitys on vähentynyt. Koskinen Marillion Sounds That Can't Be Made Ear Brittiläisen neoprogen parissa aloittanut Marillion luokitellaan edelleen jossain määrin progressiiviseksi, vaikka ainakaan neoprogen kanssa bändi ei ole ollut tekemisissä pian kolmeen vuosikymmeneen. Thaurorod Anteinferno Noise Art Vuoden 2013 kovimman kalkkiviivoilla yllättämään päässeen levyn palkinto menee hyvinkääläisen Thaurorodin kakkoselle. Bone of my Bones on kokoelma yksinkertaisia (vaan ei yksiulotteisia) ja tunnelmallisia lauluja, jotka pyrkivät olemaan puhtaasti ainoastaan sitä mitä ne ovat. Ei Re-Armed kuitenkaan toivoton ole. Levy on tiivis ja alati valloittava kokonaisuus, jonka sisäistää hetkessä, eikä mikään hylkää kuulijaa puuduttavuuden suohon. Pientä suurta musiikkia. Liian usein hyvää osiota seuraa katkonainen tai muutoin rallin pysäyttävä, b-riffillä varustettu piikkimatto, jonka jälkeen uutta sujuvasti soljuvaa vaihdetta saa taas odotella Ikävä olla ilkeä, mutta Rottendam on levy, jollaisia tämä maailma ei tarvitse enää yhtään enempää. Mielenkiintoinen ja miellyttävä pelinavaus. Ensimmäisenä tulevat tietysti monialaisesti koukuttavat kappaleet, joissa mennään vahvasti melodiat edellä, kikkaillaankin hiukan ja operoidaan paikoin nopeuksilla, joita on totuttu kuulemaan lähinnä DragonForcen levyillä. Kun muukin kopla hoitaa asiansa takuuvarmoin ottein, Deadforger ei kompastele teknisesti mihinkään. Avausraita, vahvasti kantaaottava ja loistavan kitarasoolon tukema Gaza ei kestä koko 17 minuutin mittaansa, vaan pomppii pätkittäisesti tunnelmien välillä ilman selvää punaista lankaa. Ääntämys on toisinaan kankeaa ja laulumelodiat ajoittain hieman luonnosmaisia. Kokonaisuutena toimivia kappaleita on kuitenkin harvassa. Wracked on toinen jämäaineista kasattu inhokki. Kari Koskinen Black Sabbath Live… Gathered in Their Masses Universal Heavyn kummisetä palaili 13-levyllään tyylillä kunnian kentille, ja tästä kaivosta ammentaa myös livetaltiointi Australian Melbournesta. Tämä vie Sabbathin soinnista rutkasti tenhoa, mutta ei onnistu tappamaan bassovelho Geezer Butlerin ja riffijumala Tony Iommin napakkaa yhteissointia. -laulaja Ami, joka onkin mies paikallaan: ärinää ja kliiniä melodiaa irtoaa miehen palkeista esimerkillisesti. Ilman muotoon tai ilmeeseen pakottamista. Pikkumelodista death ja thrash metalin sekoitusta tikkaava puolituntinen on napakasti soitettu. Kitaristi Rothery on yksi tyylitajuisimpia tietämiäni keppimiehiä, ja laulaja Hogarthin persoonallinen ääni kourii sielua jokaisella sanalla. Vanhatkin biisit kuuntelee jykevällä nykysoundilla höystettyinä ihan mielellään, vaikka niiden maaginen toismaailmallisuus samalla hälveneekin. Kimmo K. Keskitietä Re-Armed kuitenkin tarpoo ja vankasti, sillä sekä melodisuus että brutaalius pysyvät kaukana äärilaidoista. Kiekko toimittaa pääosin sen mitä Marillionilta on totuttu odottamaan. Bändi paahtaa kolmen biisin ep:llään joka tapauksessa oivasti, kolmessa eri vauhdissa. Worldwide Hypnotizeen (2012) verrattuna sävykirjo on marginaalisesti laveampi. Parasta on kuitenkin se, miten sulavasti bändi soittaa yhteen – tarinallisesti ja sävellyksellisesti yhtenäisen teeman alla. Muutaman kuuntelun myötä paketti alkaa käydä paremmin järkeen. Love/Hate potkii napakimmin, Remedyn jylhempi takominen jää vähän yksitotiseksi louskeeksi. Montrealin ohella vahvimmat tunnelmat koetaan vaanivanjylhän Powerin aikana, ja myös Invisible Inkin kertosäe osuu maaliinsa. Deadforgerin taidot tekisikin mieli punnita levymitassa, meiningin suhteen kun jää vielä vähän kahden vaiheille. Parhaimmillaan yhtyeen rytyytys rouhii oikeinkin mukavasti: SuperAnimal sahaa parhaimmillaan ranteet silpuksi ja myös nimikappale tempoo sujuvasti. Sama pätee biiseihin, eli vaikka koukkuja on kiitettävästi, vaarantuntua saisi olla enemmän. Valitettavasti mukana seuraa myös sen verran sotkuisia ja huonosti soljuvia kappaleita, että aluksi levy lähinnä ärsyttää. Kokonaisuudessaan Gathered in Their Masses on yllätyksetön, mutta ihan pätevä taltiointi. Toinen pitkä eepos, 14-minuuttinen Montreal sen sijaan on huomattavasti yhtenäisempi sävelteos. Keikkaa varjostaa vielä levyäkin enemmän rumpali: originaalirytmittäjä Bill Wardin svengiä ei kuulla, ei edes tämän korvaajaa Brad Wilkiä. Levyn kiistatta hienoin ja kaunein esitys on Mat McNerneyn (Hexvessel, Beastmilk) laulama Archipelago, joka kuljettaa kuuntelijan vesien äärille, toisiin maailmoihin. Modernia sävyä sointiin tulee taustalla alati liplattelevista koskettimista. Kyse onkin enemmän siitä, miten ahkerasti yhtye jaksaa painaa keikkaa, tehdä promootiota ja kuinka paljon sillä on tuuria matkassa, jotta se nousisi vanhan mantereen myyvimpien melodisten metallibändien joukkoon. En vain ymmärrä, miksi. Mutta olennainen, tunne, välittyy, mikä lienee tärkeintä. Jaakko Silvast Kimi Kärki Bone of my Bones Svart Reverend Bizarresta tunnetuksi tullut, nykyisin muun muassa Ornen ja Lord Vicarin kautta luovuuttaan kanavoiva kitaristi Kimi Kärki on saanut valmiiksi ensimmäisen soololevynsä. 56 Inferno Levyn tunnelma on haikean melankolinen, mutta ei kuitenkaan synkkä. Alun perin vuonna 2012 julkaistu Sounds That Can't Be Made jatkaa vahvan tunnelmallisella ja hissukseen sävyjä maalailevalla linjalla. Siltä paistaa läpi myös tietynlainen vilpittömyys ja tunnustuksellisuus. Avainasemassa on yhä kaksi Steveä. Keikan mäiskii hevikentän perustakoja Tommy Clueftos, joka kyllä soittaa biisit nuotilleen oikein, mutta tatsi on harmillisen yksiulotteinen. Ainoastaan herra Kärjen oma laulu ei aina kohoa kappaleiden tasolle. Yllätyksiä ei tarjoilla, muttei myöskään pettymyksiä; Sounds That Can't Be Made jatkaa odotetun vahvoilla ja tiheätunnelmaisilla linjoilla. Mystiseksi kantripalaksi taipuva, John Richardsonin karismaattisesti tulkitsema Red Rooster tuo mieleen jonkinlaisen gootti-Wilcon. Mikko Malm Re-Armed Rottendam Eternal Sound Suffocationin, Cryptopsyn ja Chimairan kanssa kiertänyt kotimainen Re-Armed on päässyt parissa vuodessa hyvään vauhtiin. Moderni soundimaailma kelpaisi varmasti Arch Enemynkin kiekoille. Ottamatta mitään pois bändin kolmen vuoden takaiselta, oikeinkin kelvolliselta Upon the Hauted Battlefields -debyytiltä, Anteinfernolla sinfoniakylläistä power metalia taiteileva Thaurorod on vienyt monia asioita parempaan suuntaan. Ilman turhia koristeita. Taustalaulajat AnnaElena Pääkkölä ja Pirita Känkänen tuovat harmonioillaan kappaleeseen viimeisen, hienon silauksen. Suoraan jos ilmaistaan, niin Rottendam kulkee ainakin puolet mitastaan aika perhanan puisevissa merkeissä. Kari Koskinen Deadforger Deadforger omakustanne Tekijämiesten metallibändihän tässä on kyseessä, sen kuulee heti. Sinnehän ryhmä eittämättä kuuluu. Thaurorod taitaa genren korkeimman vaatimustason läpäisevät sävellykset. Mureampiääninen Markku Kuikka antoi aikoinaan Upon the Haunted Battlefieldsille oman vahvasti toimivan leimansa, mutta Kralvjackan kirkkaampi ja kireämpi tulkinta tuntuisi istuvan Thaurorodin pirtaan sittenkin paremmin. Pikkulevy on jykevä ja tuotannollisesti hiottu, mutta samalla ilmiasultaan vähän yllätyksetön. Värityksenä tarjoillaan pientä teknisyyttä ja sähäköitä sooloja. On myös hienoa, että ensimmäisen levynsä jälkimainingeissa laulajaongelmista kärsinyt bändi on löytänyt keulakuvakseen ruotsalaisen Andi Kravljackan, joka tunnetaan myös tukholmalaisen progemetalliyhtye Seventh Wonderin ensimmäisenä laulajana. Tyylillisesti yhtye polkee metallisen grungen ja melodisen thrashin välimaastossa. Turhaa silppua, joka on kerralla kuunneltu. Musiikillisesti tyyli vaihtelee maalailevammasta neofolkista reippaampaan trubadurismiin ja jopa hippifolkiin. Äijän zombimainen koikkelehtiminen, vedellä läträäminen ja joka väliin kajautetut weloveyout kuuluvat toki Pimeyden prinssin habitukseen. Apocalypse Postponed kuulostaa kolmannen polven kopiobändin tuotokselta. Ozzy hoilottelee biisit läpi tuttuun tyyliinsä enemmän tai vähemmän poissaolevan tuntuisena, mutta ihan ok suoritus mieheltä kirpoaa
Tiedä sitten, onko pieni tyylinmuutos By Inheritancen ilmaisun rikkaudenpäivistä tarkoituksellista, mutta samanlaiseen melodioiden ja kitakuvioiden värikkyyteen bändi ei ole sittemmin yltänyt. Erityisen hyvin nämä tyylilajit eivät pelaa yhteen, vaikka sovituspuolella yritystä onkin. Sellainen haisu tästä pienlevystä silti jää, että yhtye vielä näyttää, mistä kana kusee. Biisit eivät vain ole tarpeeksi hyviä, niissä ei ole ”sitä jotain”. Muutama huippuhetki ei pelasta myöskään kahdeksatta kokopitkää. Nations to Flames on ikään kuin lähes perillä. Levy hyötyy myös uudesta laulajasta; Michael Bastholm Dahlin puhdas ja voimakas ääni vain korostaa Artilleryn omaa otetta, sillä kasvotonta perusrähisijää ei näissä riveissä suvaittaisi. Laulu on alusta loppuun ankaraa rähjäystä, josta ei juuri tarttuvuutta irtoa. Tämähän toimii, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ei ole aivan sattumaa, ettei Acheron ole koskaan noussut kuolometallin ykkössarjaan. Jaz Colemanista muistuttava huutolaulu toimii sentään mukavasti. Kimurantti rähinä ja musertava yleisote pitävät huolen asenteen välittymisestä. Kari Koskinen A Storm of Light Nations to Flames Southern Lord Nyt kyllä riipii. Vyörytys ei vyörytä tarpeeksi, ja hartaammat mehustelut eivät ole tarpeeksi siellä jossain. Ehkä jopa liiaksikin, mutta onneksi sentään pirun tarttuva ja terhakka sellainen. Ranskalaisten viides levytys on parhaimmillaan kelvollista pöristelyä, mutta varsin suuri osa ajasta käytetään yhdentekevyyden maalailuun. Rytmikkäät alavireriffit jyrisevät kunnioitettavasti, ja laulussa on asennetta viimeisen päälle. Jenkkien neljäs pitkäsoitto jää ikävästi vajaaksi lähes kaikessa. Kehitettävääkin on. Tami Hintikka Glorior Belli Gators Rumble, Chaos Unfurls Agonia Kun yhdistetään samaan pakettiin keskinkertaista stoneria ja keksinkertaista black metalia, saadaan lopputulokseksi vähemmän yllättävästi varsin keskinkertainen levytys. Enslaved to the Netherin kaltaisia sävykkäämpiä biisejä toivoisi kuitenkin lisää. Dead Flags realisoi apokalyptisen tunnelman, mutta heti seuraavaksi kuultava All the Shining Lies muistuttaa puutteista karusti. Avausraita Daemonum Lux lupailee väkevää kokonaisuutta. Vuonna 1982 perustettu tanskalainen Artillery julkaisi vuosikymmenen mittaan kolme pätevää ja persoonallista kiekkoa, joista By Inheritance (1990) sietäisi tunnustaa koko genren parhaimmistoon kuuluvaksi klassikoksi. Soitto sujuu, mutta selkeä soundimaailma on liian siisti ja munaton. Legions on erittäin suositeltava näyte hieman varjoon jääneiltä veteraaneilta, joiden lähin vertailukohta löytyy lähes samanlaisen urarakenteen omaavasta saksalaisesta Paradoxista. Biisi ehtii edetä hyvän tovin simppelien ja toimivien riffien varassa, ennen kuin huutomainen örinälaulu alkaa. Koskinen Näistä jätkistä on helppo pitää. Ranskalainen Glorior Belli on vaihtanut tyyliään kuin vaivihkaa aiemmasta religious bm -genrestä niin kovin suosittuun retroiluun, juuriaan silti unohtamatta. Bolt Thrower osaa tämän, Acheron ei. Ei voi olla oikein, että bändin vaikutteista kuuluu läpi High on Firen, Killing Joken, Mastodonin ja Neurosisin kaltaisia yhtyeitä, mutta lopputulos kuulostaa silti heikolta. mestariteos keskiverto pohjamutaa John Mortensson Arvosteluasteikko lyhyesti: Acheron Kult Des Hasses Listenable Vuodesta 1988 toimineen yhdysvaltalaisen death metal -yhtyeen kantava voima on ainoa alkuperäisjäsen, laulajabasisti Vincent Crowley. Artilleryn vahvuutena on aina ollut thrash ja heavy metalin napakka ristisiitos, jonka tunnistaa bändin esittämäksi viimeistään kymmenen sekunnin tietämillä. Noin muuten bändin lievästi post-sukuisesta metallivyörytyksestä jää mieleen lähinnä irrallisia riffiotteita, lohduttomia laulupätkiä ja paljon puolivillaisella toteutuksella hukattuja mahdollisuuksia. Ei tässä silti liikoja tohdi valittaa, sillä Legions hoitaa tonttinsa ihailtavan vetävästi. Trendistä toiseen, toisin sanoen. Ajoittaiset blast-hetketkään eivät saa nostettua kiekkoa keskinkertaisuuden suosta. Perinteisemmän thrashpaahdon ohella Artilleryn tyylitaju kattaisi varmasti vaikka Master of Puppetsin kaltaisen runsaudensarven, jos bändi vain moiseen tosissaan pyrkisi. Vaikka nuori vaasalaiskopla ei ole varustautunut aivan viimeisen päälle, periaatteessa se on ottanut homman hyvin haltuun. Muutosta ei voi pitää erityisen onnistuneena, ellei kuulijana sitten satu osumaan siihen marginaaliin, jolle molemmat tyylilajit ovat parasta ikinä. Rytmiosastolla ahnaasti kilkuttelevan operaattorin roiskiva ote tuo oman pikantin lisäsäväyksen maaniseen läimintään, mutta syö samalla hiukan tykityksen tehoa. (1999), ja erinomaisen When Death Comesin (2009) jälkeen on paahdettu taas jatkuvalla sykkeellä. Myös rujompi soundimaailma tuntuu syövän tällä biisikattauksella terää kummaltakin lähestymistavalta. Acheronin kohdalla on kyse paljolti myös tyylisuuntamieltymyksistä. Kimmo K. Enemmän vaihtelua kappaleiden välille ja soundipuolelle reilusti lisää soraa, Inferno 57. Legions onkin hyvin yhtenäinen ja tasainen paketti. Kertakaikkiseen muserrukseen kaipaisi ehkä osittain vieläkin tarkempaa soitantoa ja astetta kekseliäämpää murjontaa, rytmiriffien rynkytys kun ei kanna kovin pitkälle. Etulinjassa käskyjä jakelevat viisikymppiset Stützerin kitaristiveljekset sahaavat laitteitaan kiivaammin kuin kenties koskaan, mikä on samalla myös pieni miinus. Death metalin ei tarvitse olla jatkuvaa kikkailua ja kieroilua, mutta jos linjana on yksioikoinen paaluttaminen pienillä lisämausteilla, vaatii näkemystä saada musiikki koukuttavaan tasapainoon. Mutta ei toimi kauaa. Vuosituhannen vaihteessa pyöräytettiin kelvollinen paluulevy B.A.C.K. Ei jatkoon. Serpent Extinction in Progress The Wrench and the Screwdriver Omakustanne Jos tähän teknis-progressiivisen metallin leikkiin lähtee, haastajan sapeli saa olla huipputerässä. Nopeatempoiset bm-rallit ovat mallia kuultu ja nähty, ja stonerpuolellakin tuntuu siltä, että yhtye lähinnä kierrät- Artillery Legions Metal Blade tää kokeneempien bändien kouliintuneempia ideoita. Jämäkkä ja selkeä soundimaailma alleviivaa lopulta musiikin tasapaksuksi käyvää luonnetta. Mikäli bändin ”loputon demppaus” on pudonnut aiemmin, uskoisin sen toimivan myös tällä kertaa. Kult Des Hasses on niitä levyjä, jotka saattavat ajan myötä osoittautua vahvemmiksi kuin miltä aluksi vaikuttaa. Surkeaksi ei sentään lipsuta, mutta tietty laiskuus ja karisman puute tästä paistaa. Legions ei tee sääntöön poikkeusta. Hyvin bändin pullat ovat silti uunissa: tuotanto on päällekäyvää, ja bändin asennepitoisessa louhinnassa on todella vahvaa otetta
Tempot eivät kiihdy albumin loppuosallakaan, mutta (oletettavasti) vapaan aihepiirin ansiosta melodisuus kasvaa, samoin tulkintojen herkkyys, ja näissä edetään paljolti jopa balladivaihteella. Haasteellisuus ja kiehtovuus tulevat todella monisyisistä kappaleista, jotka pitäytyvät järjellisyyden puitteissa. Jotakin samantyyppistä viisikossa on kuin mahtavassa Between the Buried and Me’ssä. Ensimmäisen osion päättävä The End on tässä suhteessa piristävä poikkeus. Carnivore Sublime ei tee poikkeusta, vaan tarjoilee kuulijalleen jämäkän paketin vihaista ja nopeatempoista death metalia grindauksen mieleen tuovin ottein. Kuulostaa kauhealta sillisalaatilta, ja vaatiihan tämä rutkasti sulattelua. Biiseissä on hiukan vaikeasti määriteltävää epämääräisyyttä, eikä musiikki vielä onnistu valtaamaan kuulijan tajuntaa täysin. Benighted Carnivore Sublime Mega Season of Mist On tavallaan outoa, ettei ranskalainen Benighted ole saanut sen suurempaa nimeä tai mainetta, sillä yhtyeen julkaisupuoli on ollut varsin vahvaa ja tasalaatuista. Nimi menee silti visusti korvan taakse. Vintage Caravanin vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia -tyyli näyttääkin närhenmunat tiukasti hetkessä elävälle modernille musiikille. Albumin ensimmäinen kuuden biisin rivistö on sanoituksiltaan ja mu58 Inferno siikiltaankin yhtenäinen paketti, jonka pohjalta levy on saanut myös nimensä ja kansitaiteensa. Serpent niin pari lisätähteä napsahtaa varmasti. Aivan täyteen mahtavuuteen Nami ei vielä yllä, vaikka liki ollaan. Muutoin yhtye pysyy lestissään brutaalin ja anteeksipyytelemättömän death metalin parissa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kahdeksanminuuttinen avauskappale The Beholders, joka läväyttää melodisen ”kertsin” tulille seitsemän minuutin kohdalla – yhden kerran. Ilmaisussa on vallan monen sorttista tyyliä aina metalcoresta progeen, puhallinvetoisista jazzsävyistä julmaan death metaliin ja melodisesta metallista postrockleijutteluun ja akustiseen herkistelyyn. Albumin optimaalinen lopetus olisi ollut erityisen tehokkaan alun jälkeen leppoisasti leijuva seiskabiisi Winterland. Vaikka julkaisun takana olikin Islannin suurin levy-yhtiö, Vintage Caravanin tunnettavuus kasvaa taatusti Nuclear Blastin uudelleenjulkaisun myötä, ja aivan syystä. Kari Koskinen Iced Earth Plagues of Babylon Century Media Yhdysvaltalaisen metallipioneerin tuoreimman studioäänitteen iskuvoima määrittyy pitkälti sen perusteella, kuinka suuren vaikutuksen bändin edellinen Dystopia (2011) ilmestyessään kuulijaansa teki. Tämän jälkeen Midnight Meditationin pumppaava hölkkä ja raskaasti mutta tylsähkösti lanaava 12-minuuttinen The Kings Voyage eivät jaksa enää innostaa. Bändin musiikki muistuttaa monella tapaa australialaisesta Nami The Eternal Light of the Unconscious Mind Kaiowas Kotoisella kielellämme hassusti otsikoitu andorralaisläisbändi on vähintäänkin haastava pala esiteltäväksi. Soitossa viljellään Iced Earthille ja niin sanotulle jenkkipowerille ominaisia elementtejä, eli nopeasti tikkaavia thrashriffejä perinteisen hevin kappalerakenteisiin upotettuna. Jon Schafferin ja kumppaneiden tulkinta biisistä on harmiton mutta toimiva. Triona paukuttava The Vintage Caravan sopii tähän kaanoniin mallikkaasti, ovathan kaverit parikymppisiä jannuja, jotka ovat epäilemättä kuunnelleet koko ikänsä Hendrixin, Creamin tai Deep Purplen kaltaisia, riskisti rhythm and bluesista ammentaneita jytärockartisteja. Anthony Dubois Wolfmotherista, joka villitsi suurempaakin yleisöä Woman-hitillään seitsemän vuotta sitten. Vaikka biisipuolella on vielä matkaa erinomaisuuteen, Carnivore Sublime on helposti alkuvuoden tiukimpia julkaisuja. Aivan yhtä helposti tarttuvia ja puleerattuja biisejä Voyagelta ei kumminkaan onneksi löydy. Dystopialla esitelty uusi Iced Earth -ääni Stu Block on oma vahva itsensä, tosin tällä kertaa yllätyksellisesti ilman tajunnanräjäyttäviä vokaalisuorituksia. Koskinen. Hyvät soundit, tiukka soitto sekä monipuolinen laulu matalasta örinästä korkealta vedettyyn kirkunaan vahvistavat teoksen puolia eri tahoilta. Silti tämä mittavaksi eepokseksi paisuva kakkoslevynsä on varsin kiinnostava kokonaisuus. Kimmo K. Kyseinen levy kun on kiistatta yksi yhtyeen mestariteoksista. Pelkkää päätöntä kaahailua ei ole kuitenkaan luvassa, ja levy taipuu paikoin myös rikkomaan omaa, tavallaan yksioikoistakin kaavaansa. Kaverusten esikoinen julkaistiin kotimaassaan jo 2011 ja seuraaja loppuvuodesta 2012. Varovaisuus ei ole näissä hommissa mikään hyve. Musiikkia mukavasti kuvaava Voyage ei ole islantilaisten debyytti, eikä edes tuore julkaisu. Melodiakudelmat eivät kuitenkaan ole iskevyydessään edeltäjänsä(kään) tasolla, tasaisenlaiskasti junttaavista tempoista puhumattakaan. Levyn finaalina raikaa lainaversio Jimmy Webbin legendaarisesta Highwayman -kantrirallista, jonka suomalaiset tuntevat parhaiten Pate Mustajärven sooloversiosta Mä elän vieläkin. Hyvä niin, sillä on vaikea keksiä, mitä lisäarvoa muut elementit tähän toisivat. Lähinnä progressiiviseksi kuolometalliksi lokeroituvan Namin soitanta on mainiota, mutta musiikki ei muljahda monimutkaisuudestaan huolimatta kertaakaan tekniikkarunkkailuksi. Laulaja-kitaristi Óskar Login ääni on miellyttävä, ja iän tuoman kokemuksen myötä kaverista voi kehittyä vielä melkoinen solisti. Saapas nähdä, kestääkö porukan into ja kasvaako osaaminen erityisen vaikeana pidetylle kolmannelle albumille. Monien mielestä ummehtunut, 1960–70 lukujen taitteeseen jumahtanut ja muistojen kultaama klassinen rockmusiikki onnistuu kuulostamaan nuorten miesten käsittelyssä elinvoimaiselta ja jopa riittävän omailmeiseltä. Plagues of Babylon ei ole missään nimessä yhdentekevä kolmetoistaraitainen, mutta edeltäjäänsä verrattuna se jättää itsestään jonkinmoisen välityön maun. Jaakko Silvast The Vintage Caravan Voyage Nuclear Blast Viime vuosina on ollut ilahduttavinta huomata, kuinka hyvin vanha musiikki ja nuoret soittajat ovat löytäneet toisensa
Mega Luder Adelphophagia Small Stone Luder onnistuu kuulostamaan paperilla jännittävämmältä kuin onkaan. Ainoastaan kiekon suht räväkästi starttaava ja samalla myös sen lyhyin kappale They Write Their Names with Fire sekä etenkin lähes akustisesti tunnelmoiva Adrift upon the Night Ocean ovat kokonaisuutena siedettäviä. Tuota ei itse asiassa huomannut kuin vasta sanoja katsastaessa, joten tyylikkäästi hoidettu homma sinällään. Blue Flame Cavalry on köppäinen kuin huono demo, olivat tarkastelun alla sitten elottomat soundit tai parhaimmillaankin keskinkertaiset ideat tai tökkivät sovitukset, jotka korostuvat pahiten kahdessa yli kymmenminuuttisessa ”eepoksessa”. Paikkoja rajoitetusti – varaa ennen 23.2.2014 + Varaa matkatoimistosta tai www.icelandair.fi HALIFAX. Toisaalta nämä tekevät vähän sekavan oloisen vaikutelman. Sitten voi raahata kyynpureman vartalonsa kohti kuolemanportteja. Jos ei antivihtahousuilu haittaa, deathcoreilijat saavat tästä lätystä varmasti hyvät kicksit. Jos haluaa lämpöä, on tuikattava kaikki tuleen. Albumin päättävän nimikappaleen muovitorventörähdykset jaksavat herättää hilpeyttä joka ikinen kuuntelukerta ja muistuttavat samalla siitä, ettei vahvakaan pulp-henkisyys tarjoa automaattisesti nautittavaa camp-viihdettä. Arvosteluasteikko lyhyesti: Realmbuilder Blue Flame Cavalry I Hate Eipä ole Realmbuilder juurikaan petrannut sitten vuonna 2009 julkaistun Summon the Stone Throwers -debyyttinsä, ja tokkopa väliin jäänyt, kaksi vuotta sitten ilmestynyt kakkoskiekko Fortifications of the Pale Architect sekään mikään mestariteos oli. Vaan vähän vaikeaa tuppaa olemaan. Ainakaan allekirjoittanut ei ole vielä tätä kirjoittaessa saanut levyä niin sanotusti haltuun. Alavireiset kitarat jauhavat raskaasti monimutkaisia rytmityksiä, ja välillä ollaan asiaankuuluvan brutaaleja blasteineen ja muine herkkuineen. Kun aurinko ei nouse eikä lämmitä, on vaellettava pimeydessä. Kunpa sävellys- ja sovitustaito kohoaisivat jonakin päivänä niiden tasolle. Kalifornialaiset pistävät menemään viidennellä kokopitkällään varsin puhdasta deathcorea, mutta kuitenkin mukavan vaihtelevasti ja tyylitajuisesti. Vokalistin miehekäs mörinä sekä levyn synkkä yleisilme peittävät varsin hyvin sen, että viisikko on Jessen asialla. Se ei ole tarpeeksi iskevää ollakseen laadukasta poppia tai rokkia, mutta toisaalta liian yksiulotteista ollakseen psykedeelistä tai progressiivistakaan. Synkän popin, psykedelian, progen ja hevirockin yhdistelmä voisi tuottaa mielenkiintoistakin musiikkia – Portishead ja Black Sabbath mainittu! Mutta ei. Näitäkin mahtuu genren tusinaan yli kolmetoista. PAUL MADRID TORONTO WASHINGTON D.C. €249 ja Pohjois-Amerikka alk. Siellä täällä ilmenevät hyvät riffit ja potentiaaliset melodiat kuristetaan välittömästi kehtoonsa venyttämällä kaikki biisit kuuden seitsemän minuutin mittaisiksi. BOSTON NEW YORK JFK & NEWARK ORLANDO Nopeasti ja mukavasti Reykjavik alk. mestariteos "jammailu" on jo niin haukotuttavaa menoa, että pää alkaa painua väkisinkin kumaraan. Duo kuulostaa ja näyttää kansikuvissa edelleen yhtä eeppiseltä fantasiametallilta kuin alakoululaisen bändiporukan treeneissä spontaanisti tapahtuva larppaussessio. Levyn tarttuvinta antia edustaa David Bowie -cover I'm Afraid of Americans, joka on ihan kelpo mutta ei kovin omaperäinen. Teemu Vähäkangas Vanha rässijäärä yrittää vielä ymmärtää nykynuorisoa ja kokeilee rohkeasti taas yhtä deathcorelevyä. Ja Dirgen liki kymmenminuuttinen Mikko Malm Impending Doom Death Will Reign SPV keskiverto pohjamutaa rytmimuutoksia. €495 Voit tehdä Stopover pysähdyksen Islannissa samalla lentohinnalla. Kauhean väljähtynyttä musiikkia. Kunpa edes sitä hypnoottista tunnelmaa löytyisi, mutta ei. Biisit ovat haasteellisia niin kuuntelijalle kuin varmasti myös soittajille. Biiseihin on saatu uitettua niihin mainiosti sopivia melodioita ja äkkivääriä Kuolemanlaakso Musta aurinko nousee Svart Suomalaisten metallistien mielenmaisemille ei voi kuin hymyillä. Kaikesta huolimatta tältäkin levyltä löytyy hyviä ideoita. Sen sijaan mieleeni nousevat Babylon Zoon ja Kula Shakerin kaltaiset, aikoinaan näpsäkät mutta nyt jo ankeantuntuiset orkesterit. Sanoitusten aiheet yhtye ammentaa suomalaisesta melankoliasta ja mytologiasta Kalevala-henkistä ru- ANCHORAGE ST. PETERSBURG HELSINKI VANCOUVER SEATTLE STOCKHOLM TRONDHEIM EDMONTON ICELAND OSLO GOTHENBURG COPENHAGEN BERGEN STAVANGER BILLUND HAMBURG FRANKFURT MUNICH AMSTERDAM BRUSSELS ZURICH GLASGOW MANCHESTER LONDON HEATHROW & GATWICK DENVER MILAN PARIS GENEVA BARCELONA MINNEAPOLIS / ST
Erilaiselta tämä uusi versio joka tapauksessa kuulostaa. Apocalyptic Revelation (1998) eroaa debyytistä kolmella tavalla. Pieni indeksointivirhe on korjattu ja bonuksena löytyvät ne samat coverit ja uusintaäänitys kuin edellisessäkin versiossa. Axel Jusseit Krefeld konaan taka-alalle – joko uusia kuuntelijoita kosiskellakseen tai puhtaasti taiteellisista lähtökohdista. Jos yhtye ei ole tuttu entuudestaan, tämä ei ole levy, josta kannattaa aloittaa tutustuminen. Klassikoksi ep ei nouse, mut60 Inferno ta miehistöllä ei ole mitään syytä laittaa päitä puskaan. Kuolemanlaakso kaipaisi lisää omaperäisyyttä ja Insomnium-tyylistä tarttuvuutta. Ihan hyvästä yrityksestä ei vielä mestarin mitali tipahda. Yhdistävinä sävyinä ovat mustuus, pahaenteisyys ja aggressiivisuus. Järkähtämätöntä kuolometallimyrskyä. Useassa eri bändissä vaikuttaneella, 27-vuotiaalla Neigellä on vielä paljon annettavaa, joten eiköhän Alcest löydä vielä metallisemman vaihteen ja palaa sille musiikilliselle tontille, jolla se on kaikkein omimmillaan. Kahdella edeltävällä levyllään Ècailles de Lunella ja Les Voyages de L'âme'lla (2010, 2012) aivan tajuttomat näytöt kyvystään antanut Alcest ottaa uusimmallaan melkoisesti etäisyyttä vanhempaan materiaaliinsa. Vuoden 2001 uusintajulkaisuun verrattuna remasterointi jättää ääneen enemmän dynamiikkaa ja diskanttia on leikattu pois. Bonuksena samat Sodom- ja Kreatorcoverit kuten aiemmallakin uusiolla. Vauhtia osataan lisätä, mutta myös hidastaa, ja yhtye onkin tehnyt selväksi kykenevänsä tarvittaessa monimuotoiseenkin antiin. Rumpalin järjettömiin mittoihin venytetty kaahaus on napakampaa ja hallitumpaa. Vuoden 2001 versioon verrattuna soundit ovat käytännössä samat. Kokis on Drudkhin parhaimmistoon nähden valitettavan ankeaa tasoa. Puhtaat laulut toimivat levyn nimikkokappaleessa ja tuovat hieman lämpöä synkkään äänimaailmaan. Levyä luukuttaa mielellään kierroksen jos toisenkin sen suurempia vikoja bongaamatta, mutta teos jättää lopulta vähän tyhjän olon: tässäkö tämä nyt oli. Melodiat käyvät parhaimmillaan syvälle selkäpiihin ja hetkittäin iho saattaa käväistä jopa kananlihalla, mutta kuuntelee Shelteriä millaisin korvin tahansa, levy osoittautuu ennemmin tai myöhemmin tasapaksuksi tekeleeksi. Rebaelliun, Nephast ja erityisesti Abhorrence pääsevät lähelle, mutta Krisiunin yhdistelmä äärimmäistä nopeutta, musikaalisuutta ja hyviä tuotantoarvoja jaksaa viehättää vuodesta toiseen. Pasi Lehtonen Drudkh Eastern Frontier in Flames Season of Mist Kauas on tultu Drudkhin huippuhetkistä, kun tarkastellaan tämän koko- Ranskalainen Alcest ja bändin sielu Stépane ”Neige” Pault ovat pitkälti vastuussa shoegaze black metal -alagenren synnystä. Bändin tunteville tämä taas edustaa yhtyeen huonompaa antia. Tyylivaihtelujen ohessa tuntuu vallan unohtuneen se seikka, että biiseissä voisi ja pitäisi olla yksioikoista iskevyyttä, hyvää sävellystyötä ja mielellään myös ripaus nerokkuutta. Ukrainalaisbändin seitsemästä biisistä vain kaksi on omia, ja nekin yhtyeen heikompaa tasoa. Näihin asioihin ei Verses of Fire kovasta yrityksestä huolimatta yllä. Omissa kirjoissani Krisiun edustaa äärimmilleen viedyn brasilialaisen death metalin eliittiä. Yhtye vääntää Juice Leskisen alkuperäisestä versiosta omannäköisensä. Kuolemanlaakso sekoittaa toisella tuotoksellaan synkät sanoitukset tujuun doom-death-cocktailiin. Käytännössähän tämä tarkoittaa utuisista, melankolista ja kaunista musiikkia, jonka vastavoimana toimivat ajoittaiset black metaliin vivahtavat purkaukset. Modernia metallia esitellään ylpeästi, ihan kuin tämä olisi jokin uusi juttu. Kokoelma on lähinnä täsmäjulkaisu hitaille keräilijöille, sillä kaikki levyn biisit on julkaistu aiemmin eptai split-levyillä. Jo pelkästään kotimaastamme löytyy valtava määrä parempia ryhmiä.. Veljeskolmikon kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa julkaistaan nyt uudelleen jo toiseen kertaan. Bändin yli 20-vuotinen ura on tuottanut useita ankaria ja päälle herkeämättä käyviä blastpainotteisia herkkupaloja. Soundi on selvästi bassovoittoisempi, mutta paremmuus on puhtaasti makuasia. Avauskappale Me vaellamme yössä ja jyhkeiden tuplabassarien siivittämä Kalmoskooppi ovat väkeviä vetoja. Covervedot Sacrilegiumista Hefeystosiin ja Master's Hammeristä Uncleaniin eivät nekään nosta tasoa merkittävästi. Black Force Domain (1995) on terävältä ja raa’alta soundaava tornado väkivaltaisesti ryöpsähteleviä sooloja, lähes katkeamatonta blastbeatia ja brasilialaista armottomuutta. Viimeisenä ansiona kappaleet ovat selkeälinjaisempia, dynaamisempia ja tarttuvampia. Mikko Kotamäki ärisee, murisee ja örisee vakuuttavasti koko levyn. Shelterillä soi tutun oloinen Alcest, mutta meiningin lässähtäminen pelkälle fiilistelyosastolle on karsinut musiikista pois tarvittavan dynamiikan. Jälleen kerran on paketissa paljon muutakin kuin sitä paljon kuultua kakkosluokan blackiä, aina satunnaisista thrashvivahteista selkeisiin death metal -elementteihin. Drudkh jatkaa olemalla tavallaan tuttu itsensä: alakuloista, lähinnä melko rauhallistempoista pakanablackiä keskimäärin karuilla soundeilla ja kuivilla ärinälauluilla. Bändi on jättänyt metallivaikutteet lähes ko- Sekä tasoltaan että tyyliltään vaihtelevia levyjä tehnyt ranskalaisbändi lähestyy ihmiskuntaa neljännellä täyspitkällään. Edeltäjänsä järkähtämättömään raakuuteen ei tällä reseptillä ylletä, mutta kaikkea ei voi saada. Varmasti yksi rajuimpia levyjä omana aikanaan. Mutta mitenkään mestarillinen ei ranskalaisnelikko touhussaan ole. Lisäbonukseksi perään on isketty kolme Live Armageddon -dvd:ltä (2006) napattua erinomaista liveraitaa. Serpent Ever Since Bring Out the Gimp Mighty Music Neljäs täysipitkä sveitsiläisrykmentiltä. Soundit ovat tuhdimmat ja silotellummat. Joni Juutilainen Krisiun Temple of Baal Black Force Domain / Apocalyptic Revelation Verses of Fire Century Media Agonia / Krisiun on brutaalin eteläamerikkalaisen death metalin ystäville paitsi tuttu nimi myös laadullisesti jokseenkin varma nakki. Serpent Alcest Shelter Prophecy Kari Koskinen nomittaa hyödyntäen. elmalevyn sisältöä. Ok, jos niin vaaditte… Eipä tästä nyt hirveästi jälkipolville kerrottavaa ole
Tami Hintikka At Winter's End From Sorrow to Hope Outo Vahvasti vanhan Amorphisin hengessä hengittävä pääkaupunkiseutulainen At Winter's End esittelee itsensä debyytin voimin. Erona on tosin se, että laulaja Vaikka levyn nimi (Veressä ja hengessä) viittaa perinteisen veri ja maaperä -assosiaation sijasta johonkin ylevämpään, alkujaan kaksitoista vuotta sitten julkaistu esikoinen ei esitä islantilaista kansansuosikkia kohottavimmassa olomuodossaan. Entisen laulajansa Kvohstin (Beastmilk, Hexvessel) ja rumpalinsa Adrian Erlandssonin (At the Gates, Haunted, Paradise Lost) menettänyt <code> räpiköi Augur Noxilla varsin epätoivoisen oloisesti. Ehkä ne 90-luvun kokonaiset demotkin saadaan vielä jossain vaiheessa julkislevitykseen. Jos haet jotain uutta ja erikoista, hae muualta. Kun laajat silmänalat ja rennon hidaskulkuinen soitto löydetään jälkipuoliskon parissa pitkässä vaelluksessa, alkulevy alkaa tuntua natiaisten roskiskamalta. Positiivista on, että täkyksi uusinnan kylkeen on niitattu levyllinen demo- ja treeniversioita esikoisen kappaleista. Bändillä on takanaan pitkä historia, ja ideoita on hauduteltu rauhassa demoilla ja treenikämpällä, eikä suotta. Muutamalla rehellisellä punk- ja thrash-rallilla pehmennetään sopivasti tätä puskutraktoriin verrattavaa väkevää junttausta. Groovea kyllä löytyy, mutta vähän roisimmalla ja thrashimmällä otteella. Levyn soundi murisee, muttei ole kovinta liejuosastoa. Sen verran bändi on ainakin omasta tutkastani tipahtanut, että luulin tämän olevan jonkin sortin comebacklevy, mutta paljastuikin, että vokalisti-basisti Gary Meskil on luotsannut Pro-Painia väsymättömästi kaikki nämä vuodet. Sama pätee örinään, joka on väkevää muttei ryömi viemäristön saastaisimmissa nurkissa. Porukalla on edellytyksiä reilusti parempaan. <code> Augur Nox Agonia Joni Juutilainen Smothered The Inevitable End Soulseller Janne Tolonen Sólstafir Í Blóði og Anda Season of Mist Pro-Pain The Final Revelation SPV Nyt voi rehellisesti sanoa, että vanhassa vara parempi. Ei ryhmähalia. Smothered jatkaa ihan kunniakkaasti Entombedin, Dismemberin ja miksei myös Evocationin viitoittamalla svedukuolon linjalla. Iso hatunnosto hänelle. Kappaleet ovat yksinkertaisesti aivan tajuttoman tylsiä ja mitäänsanomattomia! On todellakin uskomatonta, että tämän bändin nimissä on julkaistu jotain niinkin hienoa kuin mainittu Resplendent Grotesque kaikessa nyrjähtäneisyydessään oli. Tusinariffejä, -melodioita ja -ideoita. keskiverto mainittuihin orkestereihin, mutta kenties eniten tästä tulee mieleen ison E:n Left Hand Path, mikä ei ole lainkaan huono asia. Teemu Vähäkangas Kun levyn kannessa uhittelee hirviömäinen lonkerosuu, introssa hoetaan "Iä! Iä! Chtulhu Fhtagn" ja sitten starttaa biisi nimeltä Dead But Dreaming, tiedetään, ettei olla uuden ja mullistavan äärellä. Augur Nox on musertava pettymys, eikä levy tunnu avautuvan useammankaan kuuntelukerran myötä. Nimenomaan nämä kaverit aloittivat sekoittamaan Biohazardin kanssa metalliseen NY-hardcoreen groovaavaa pomppuosastoa ja hip hop -rytmityksiä. Jos tämä legenda on ennestään hallussa, voin kertoa, että herrat vääntävät uskollisesti kutakuinkin samaa linjaa. Levyntekohetkellä triona toiminut kokoonpano on jo erkanemassa black metal -perustuksistaan kokeilevampaan melankoliseen metalliin, mutta ideoiden toteutus on hapuilevaa ja lopputulos kaikkea muuta kuin kiinteä. Ruotsista tullaan ja pidetään maan death metal -perinteitä yllä. Syynä on lähinnä persoonallisuuden puute, joka pitää levyn tehot kurissa, eikä ”jumalauta että toimii” -elämyksiä pääse syntymään. Yhtye ei ole täysin ymmärtänyt, että sen vahvuus on rauhoittua hengittämään ja mehustamaan teemojaan. The Inevitable End -kiekosta on vaikea kirjoittaa ilman vertailua edellä pohjamutaa JP Salokangas vetelee nykyisen Amosolistin Joutsenen malliin. Tällä levyllä nuo elementit ovat reilusti vähemmällä. Totuttuja karisma-apuja ei ole saatavilla vokalisti Aðalbjörn Tryggvasoniltakaan, jonka karjunta on vielä ohutta ja poikamaista. Kyseessä on toki se ”vaikea kolmas levy”, mutta tällaista romahdusta ei voi laittaa senkään piikkiin. No, näin voisi todeta vaikka Jore Marjarannasta – ei tee oikein vaikutusta, ja tässäkin lauseessa on melkoinen liioitteluvara. Tuon tuosta yllättää polttava kiire päästä tekemään liikaa. Mitään järin omaperäistä ei siis kannata odottaa, kelpo rusennusta kyllä – Sunlight-soundia 2000-luvulla. Pitäisi olla jokin särö, joka rikkoisi sileän pinnan. Janne Tolonen Nyt muuten harmittaa! Yhden historian parhaista avantgarde black metal -levyistä, Resplendent Grotesquen viitisen vuotta sitten julkaissut brittibändi kyykkää uusimmallaan oikein kunnolla. Tästä on Ever Since tehty. Mikäli taas rivakkatempoinen perusruotsalainen kuolometalli maistuu, tästä lettu haltuun. Yleissoinnin tunkkaisuus leikkaa latvan päteviltäkin oivalluksilta, kaiutuksen hyödyntäminen on suhteellisen vähäistä ja kitarasoundi paikoin puuduttavan raaka ja suriseva, vaikka soitossa ei juuri perinteisiin bm-tremoloihin nojatakaan. Biisit ovat alkulevystä lyhyitä, mutta etenkin näissä rakenteellinen poukkoilu tuntuu turhauttavalta. Yhtyeen progressiivinen black ei tunnu lähtevän oikein mihinkään suuntaan. Kaikki on päällisin puolin kunnossa, eikä oikein mistään löydä naputuksen aihetta. Julkisuuden valokeiloista tiukasti piilossa pysynyt, mutta uutterasti reilut parikymmentä vuotta rähissyt Pro-Pain yllättää kerrassaan iloisesti. Mikko Kuronen Inferno 61. Tempoja tarkemmin miettimällä sävellyksistä olisi voinut ulosmitata huomattavia lisätehoja. Se viimeinen puristus Smotheredin väännöstä uupuu. Mistään ei silti liiemmin voi valittaa. At Winter's End kuulostaa valmiilta, ja voisi luulla, että From Sorrow to Hope olisi bändin jo ties kuinka mones julkaisu – ehkä jopa hieman huonossakin valossa. Uusi laulaja Wacian käväisee ääneltään melko lähellä Simen Hestnæsia (Arcturus, Borknagar), mutta siihenpä levyn merkittävät piirteet jäävätkin. Erityismaininta uudelle soolokitaristille Adam Phillipsille, jonka sormijumppa sulautuu kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Jos taas nimi ei ole tuttu, heitetään vinkiksi, että todennäköisesti esimerkiksi Hatebreed on opetellut metallihardcorensa aakkoset tältä bändiltä. Se aivan viimeinen korvakarkki puuttuu. Eikä kyse ole blastbeat-nopeuksista, joita niitäkin vielä löytyy, vaan hätäisestä soitosta. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos Bändistä sanotaan, että näin Metallican olisi pitänyt jatkaa Blackalbumin jälkeen
Onnistuneella I Am Nemesis -albumilla (2012) itseään uuden fanijoukon tietoisuuteen runnonut porukka jatkaa Ghost Empirellä melko pitkälti samoilla urilla, mutta on ehkä hieman laajentanut musiikillista liikkumatilaansa. Ikävä kyllä, kovien ennakko-odotusten palkaksi viisikko kykenee tarjoamaan ainoastaan tylsän ja laimean levyn. Olisikohan kannattanut tiivistää vähän tuosta 49 minuutin mitasta. Petteri Nupponen Suicidal Angels Roarback Divide and Conquer Echoes of Pain Noise Art Mighty Music Kreijan poijjat jatkavat reipasta retrorässäilyään. Ote on alkukantainen ja kaikesta hienostelusta vapaa. Tasapaksusta pusertamisesta ei jää mieleen käytännössä mitään. Levyä kuunnellessa hiipii kuitenkin mieleen, että näin keskinkertainen death/thrash olisi kuulostanut yhdentekevältä jo viime vuosituhannella. Caliban luottaa melko turvalliseen kaavaan, jossa huutolaulun varassa kulkevien kappaleiden kliimaksit ajoitetaan hyvin usein melodisiin kertosäkeisiin. Teemu Vähäkangas Caliban Ghost Empire Century Media Muutaman pitkäikäisen metalcoredinosauruksen joukkoon kuuluva Caliban jaksaa puurtaa jääräpäisesti tutulla kaavallaan – ja onneksi jaksaa, sillä vuonna 1997 perustettu bändi tuntuu löytäneen vasta nykyisellään musiikilleen oikeat uomat. Herkullista yhteiskuntasatiiria pursuileva tarina ei kuvia kumartele eikä makaaberiudessa säästele. Kitarasoundi ja volumetaso ovat vähän samanlaisia kuin Sepulturan Beneath the Remainsillä, ja ehkäpä tähän on old school -henkisesti pyrittykin. Tämän pariin ei ole syytä palata. Suicidal Angelsin viides kokopitkä tuo tavallaan mieleen Legion of The Damnedin, eli tarjolla on peruskivaa ja varmaa junttausta, mutta väliin tuppaa kuulostamaan aika tasapaksulta. Yhtyeen toinen pitkäsoitto on eeppinen, sarjakuvakirjasella varustettu teemalevy, joka kertoo erään sivilisaation nousun ja tuhon. Toinen ongelma piilee riffipuolella, jolla nelikko on vetänyt turhankin simppelin linjan. Godworkillä on hetkensä, kuten Lindbergin huutama keskivertoa sävykkäämpi My Burden, mutta mitään sen. Out of Tune on aidosti varhaisen YUP:n hengessä toimiva orkesteri. Hemmetti soikoon, kun saisivat vielä muutaman järjettömän klassikkobiisin aikaiseksi! Joni Juutilainen Deathquintet Godwork Omakustanne Nimellä Sargatanas Reign kaksi albumia julkaissut ruotsalaisbändi ottaa uuden startin uralleen Deathquintetinä. Sekopäisen äänikirjan muotoon rakennettu levy pitää hienosti otteessaan reilun 40-minuuttisen kestonsa. Mukana on reilusti myös groovaavampaa vääntöä ja hienoista rokkaavuutta. Musiikillisesti Godwork on odotetusti death metalia ruotsalaiseen tyyliin. Mikko Malm mutta sakemannit tekevät hommansa niin hyvin ja tyylillä, että yhtyeen musiikkia kuuntelee varsin mielellään. Paketissa ovat myös pakolliset breakdownit, nopeatempoiset hölkät ja jopa pienet konesäksätyksetkin, joten monipuolisuutta löytyy. Tuukka-Nalle-sarjiksistaan tuttu Valtteri Tavast on kuvittanut kyseisen sarjakuvan, joka toimii hienona lisänä levyn musiikilliselle annille. Ensimmäiset kaksi biisiä korisee yhtyeen oma Petter Haukland, minkä jälkeen ääneen pääsevät Tompa Lindberg (At the Gates, Disfear), Robert Karlsson (Scar Symmetry, Aktiv Dödshjälp) Mathias Lillmåns (Finntroll, Magenta Harvest) ja Joakim Göthberg (Dimension Zero, exMarduk), kukin kahden kappaleen verran. Nyt mukana on myös liikaa muiden tekosista muistuttavia juttuja. Joskus sovituksissa ja soitossa sorrutaan yliyrittämisen puolelle, mutta onneksi näiltä köykäisemmiltäkin sivupoluilta löydetään aina perille kotiin. On vähemmän mairittelevaa, että jokainen vierailevista huutajista pieksee Hauklandin selvin lukemin. Moni bändi on väittänyt saaneensa vaikutteita YUP:ltä, vaikka useimmiten vaikutteet ovat jääneet hyvin pinnallisiksi ja tulokset paljon laihemmiksi. 1990-luvun death metalin hengessä rymistelevä levy sekoittelee keskenään thrash metalin riffittelyä ja tunkkaisesti soivaa ruotsikuoloa. Ghost Empire on sarjassaan erittäin hyvää peruskamaa, johon uskaltaa tart- tua ilman pelkoa kovasta pettymyksestä. Parhaimmillaan bändin tasaisesti rohistu mättö juoksee oikein mallikkaasti, mutta jäyhästi vääntäviä osuuksia on aivan liikaa. Mikä hienointa, tämä ei kuitenkaan luo mielikuvaa pastissista tai ankeasta kopiosta, vaan pikemminkin aidosta inspiroitumisesta. Toisin sanoen rankemmat osat ovat aiempaa rankempia ja pehmeämmät entistä pehmeämpiä. Itse kappaleet eivät ole kovinkaan unohtumattomia, mutta bändi ainakin yrittää tehdä kaikkensa saadakseen homman lentoon, sillä levyllä esiintyy peräti viisi eri vokalistia. Se, mikä on saatu kehitettyä biisien sovittamisessa ja näppärissä kertosäkeissä, on hävitty riffien tehoissa. Ja hyvä niin, sillä eipä orkesterin turboahdettu progehevipunkkikaan juuri armopaloja jakele. Myös sanoitusten terävänsatiiriset oivallukset muistuttavat Martikaisen varhaista anarkismia. Parikymppisiltä jannuilta ei kehtaa edellyttää täysin omien polkujen tallomista. Ei Echoes of Pain aivan toivoton esikoinen ole. Ei mahdottoman melodista, ei ääriraakaa pommitustakaan, vaan jotain sieltä välimaastosta. Olihan tätä samaa vikaa jo edeltävällä levyllä, mutta nyt kopiointinappia on käytetty liian vapautuneesti. Esimerkiksi Control the Twisted Mindin näppäily ja kertsin soinnut liippaavat vähän turhan läheltä Slayerin Seasons in the Abyssiä. Edeltävään levyyn verrattuna on havaittavissa pientä notkahdusta. Aamuruskon saari on riemukkaan seikkailullinen kokonaisuus, joka vie kuuntelijan melkoisen sekopäiselle, mutta ehdottoman nautinnolliselle audiovisuaaliselle elämysmatkalle. Valitettavasti epäomaperäisyys ei jää bändin ainoaksi ongelmaksi, sillä Roarbackin karkea debytointi ei tee mitään erityisen hyvin. Nalle-heimon uudisasutusmatkasta kaukaisella saarelle kertova tarina lainaa aineksia muun muassa polynesialaisista kansantaruista ja Jared Diamondin Romahdus-kirjassa esittelemistä ekokatastrofiskenaarioista. Ensinnäkin, soundimaailma on vähän turha pliisu, kitaroissa olisi saanut olla enemmän munaa. Konsepti kuulostaa ehkä kliseiseltä ja tylsältäkin, 62 Inferno Out of Tune Aamuruskon saari Creative Class War Kari Koskinen Vuonna 1998 perustettu Out of Tune aloitti uransa hc/punk-bändinä, mutta on sittemmin sekoittanut keitokseensa aineksia niin hevistä, rockista kuin progestakin. Kitarasoolot ovat silkkaa Slayeriä, ja bassovoittoisesti möyrivä soundi kuulostaa siltä kuin kaikki olisi äänitetty pienen likakerroksen läpi
LIIKUTTAVAN HYVIÄ KEIKKOJA www.meteli.net. LÄHELLÄSI. RASKASTA MUSIIKKIA
Reilut 12 vuotta sitten ilmestynyt Diabolis Interium ei kyennyt odotusten vastaisesti nousemaan kahden ensimmäisen levytyksen tasolle. siis Papa Emeritus II kasvottomine musikantteineen on saanut aikaiseksi ajattoman albumin, jonka ympärillä leijuu vahva klassikkojulkaisun tuoksu. Bonuksia Diabolis Interiumin uusiojulkaisulle on kertynyt mukavat kahdeksan. Dark Funeralin viimeisin albumi Angelus Exuro Pro Eternus ilmestyi alkujaan vuonna 2009. Showtime, Storytime on kaikkine kompromisseineenkin kiireestä kantapäähän upea julkaisu, jossa pääpaino jakautuu Wacken Open Airissa heitettyyn ilotulitusmaiseen headliner-konserttiin sekä reilusti pintaa syvemmältä raapaisevaan kiertuedokumenttiin. Jaakko Silvast ihmeempää Deathquintet ei saa tällä kertaa aikaiseksi. Yhtyeen mittapuulla tarkasteltuna Attera Totus Sanctus onkin eräänlainen rimanalitus. Näistä mielenkiintoisimpia ovat coverit yhtyeiltä King Diamond, Slayer, Sodom ja Mayhem. Edellisessä Infernon numerossa totesin Dream Theaterin viime syksynä ilmestyneen uusimman albumin olevan ehkä sulavimmin rummutettu DT-levy ikinä. Vuonna 2005 ilmestynyt neljäs kokopitkä Attera Totus Sanctus on kenties yhtyeen heikoin studioalbumi. Vain hienoisesti uusiutunut, mutta samalla tasapaksuuntunut Dark Funeral oli viimeistään tässä vaiheessa jonkinlainen black metalin Deicide: junttimainen, yksioikoinen ja äärimmäisen näkyvästi saatanallinen orkesteri. Showtime, Storytime on paras tähän asti julkaistu suomalaisen metalliyhtyeen dvd-julkaisu. Alkuaikojen loistoon tekele ei kuulijaa vie, mutta tarjoaa astetta monipuolisemman Dark Funeral -kokemuksen yhtyeen tavaramerkkipiirteistä tinkimättä. Vaikka soundit ovat kohtuulliset ja levytys tyyliuskollinen yhtyeen linjaukselle, levyä vaivaavat äärimmäinen tasapaksuus, yksitoikkoisuus ja vaihtelun puute. Kitaristit soittavat tutun pahaenteisiä melodioita hirveällä kiireellä ärinälaulujen ohessa, mutta kaikenlainen innovaatio suorastaan loistaa poissaolollaan. Herkempi sielu voisi kuvailla Godworkiä jopa demomaiseksi tekeleeksi! Vastaavia alennuskorilevyjä on maailma täynnä. Hän paukuttaa setin. Ainoat miinukset pätkässä ovat sen hienoinen ylipituus ja se, että dokumentti jouduttiin leikkaamaan uudestaan, koska bändin ex-vokalisti Anette Olzon niin halusi. Paljon puhuttu ja odotettu Please Learn the Setlist in 48 Hours -dokumentti on puolestaan samaan aikaan informatiivinen, hauska, oivaltava, hyvin koostettu ja kaikkea muuta kuin ennalta arvattavan tylsä parituntinen. Kaikkiaan levy on hienoisesti tämän uusiokimaran kiinnostavin. Century Media Parikymppisiään juhlinut ruotsalainen Dark Funeral saa kolmesta viimeisimmästä studiopitkästään uusintajulkaisut, ja vieläpä varsin reiluilla bonusbiiseillä. Sanotaan heti kättelyssä, että Argentiinassa nauhoitettu Live at Luna Park ei kuuluu bändin keikkataltiointien parhaimmistoon. Vaikea uskoa, että bändi pystyy enää tästä parantamaan. Joni Juutilainen Ghost Infestissumam Redux Universal Ruotsalaisen Ghostin nimi on juuri nyt monen rock-, metalli- ja jopa popfanin huulilla – bändi kun on kyennyt tuomaan yhteen ja samaan pakettiin monen eri genren parhaat piirteet ja vetää siinä samalla saatanallisen teatterimeininkinsä huikeisiin ulottuvuuksiin. Tim Tronckoe Nightwish Showtime, Storytime Scene Nation Suomalaisen metallimusiikin tämän hetken kuumin vientituote Nightwish on maailmanluokan yhtye, joka tekee maailmanluokan keikkatallenteita. Reipastempoinen ja kelposoundinen uusiojulkaisu sisältää bonuksina viisi asiansa ajavaa liveraitaa vuodelta 2006. Olen edelleenkin samaa mieltä, mutta Live at Luna Park kärsii siitä, että uusi kannumies Mike Mangini ei ole vielä sisällä bändissä. Lisänä kuultavat Serpent Dream Theater Live at Luna Park Eagle Vision Yhdysvaltalaisen progemetallijätin taiteilu vedenjakajalla jatkuu bändin tuoreimmalla dvd-tallenteella, vaikka käytännössä Dream Theater lienee jo päässyt yli uransa suurimmasta yksittäisestä miehistövaihdoksesta. Viime vuonna ilmestyneen levyn Redux-painos eroaa alkuperäisestä siinä, että mukaan on lätkäisty bonukseksi mainio If You Have Ghost -ep. 64 Inferno Debyyttilevy Opus Eponymousia (2010) kevyempi ja tarttuvampi Infestissumam on tuhoisien kertosäkeiden juhlaparaati, joka takertuu kuulijan tajuntaan lähes raivostuttavalla tavalla. Viisibiisisellä julkaisulla bändi coveroi Roky Ericksonia, ABBAa, Army of Loversia ja Depeche Modea ja pyöritteleekin kappaleista melkoisen maukkaita paloja. Johdonmukaisuushan siinä kärsii, mutta oikein hyvä näinkin. Infestissumam on jo entuudestaan yksi vuoden 2013 parhaista levyistä, ja Redux-painos tekee paketista entistäkin täysipainoisemman. Joni Juutilainen Dark Funeral Diabolis Interium Attera Totus Sanctus Angelus Exuro Pro Eternus kolme livevetoa ovat nekin kelpoa kamaa. Kuten männä suvena kotimaan kamarallakin nähtiin, Nightwish on nykykuosissaan pöyristyttävän hieno, liukkaaksi öljytty keikkamasiina, joka tekee ilta toisensa jälkeen laadukasta jälkeä loppuunsa hioutuneella yhteensoitolla, kaikkia aisteja kutkuttavalla lavarekvisiitalla ja -esiintymisellä sekä vahvalla settilistalla. Ei, vaikka dvd:n leikkausjälki on soljuvaa, soundit kunnossa eikä uutta ja vanhaa sopivasti yhdistelevä kappalelistakaan ole sieltä tylsimmästä päästä. Kaiken yllä valloittaa Nightwishin paras laulaja koskaan, Floor Jansen, jonka lavaolemus ja käytännössä kaikkeen taipuva ääni eivät yksinkertaisesti voi jättää ketään kylmäksi. Juuri tällä levyllä bändi tuntui käyvän läpi kaikki aiemmat ylijäämäideat ja puristavan ne yhteen nopean tempon saattelemana. Laulaja Tob... Bonuksena uusintajulkaisulla kuullaan kahdeksan lisäbiisiä, joista kuusi viimeistä on varsin hyväsoundisia liveraitoja. Marduk-vertailussa Dark Funeral veti lyhyemmän tikun, mutta leipoi silti kasaan varsin kohtuullisen kolmoslevyn. Edeltävän levyn puisevuus ja yksitoikkoisuus olivat vaihtuneet astetta dynaamisempaan kuljetukseen ja monipuolisempaan sävellystyöhön. Samalla yhtye jakoi mielipiteitä suoraviivaisen ja nopeatempoisen black metalinsa suhteen. Päälle heitetään liveveto Secular Hazestä, ja kun ep:n tuottajana toimii muuan Dave Grohl, hommat ovat niiltäkin osin melko isollaan. Valitettavasti diskografian häntäpää edustaa sitä yhtyeen vähemmän hyvää tarjontaa. Hieman yllättävästi viides kokopitkä sai käännettyä yhtyeen kurssin parempaan päin
Biisilistalta tulisi tällöin löytyä Jälkeen korppien paraatin, Nekropolis, Ruttokellonsoittaja sekä noin puolellatoista minuutilla typistetty versio Heil Amerikasta. Niin muotokieleltään säpäkkä paketti kuin albumi onkin, veteraanit tuntuvat menevän hieman turhankin tutuilla vakioasetuksilla. Kimmo K. He kantavat nahassaan leimaa, joka ei lähde vaikka teräsharjalla raaputtaisi. Alle 20-minuuttinen albumi ei sisällä millään lailla mullistavaa materiaalia. Kyseessä ei ole sinällään tylsä tai taitamaton levy, mutta näistä lähtökohdista sen kuunteleminen on ainakin minulle herttaisen yhdentekevää. Ja vaikka kuinka haluaisi dumata levyn keskinkertaisuuden suohon, siinä on jotain, johon ei saa sormea kohdalle. Asiaa ei edistä yhtään, että Deris kylvää täsmälleen samoja laulumaneereitaan kuin pääbändinsä tuotoksilla. Bonuslevyltä löytyy muutama varsinaiselta konserttitallenteelta ylitse jäänyt veto sekä perinteinen keikkadokumentti. Kari Koskinen Tshekkiläisen Inferno-yhtyeen black metal ei ole koskaan ollut sieltä parhaasta tai mieleenpainuvimmasta päästä. Erityisesti anonyymiksi jäävä, aggroa ja testosteronia päin naamaa sylkevä vokalisti tekee todellisen miehen työn. Lisäarvoa ne tuovat vain yhtyeen faneille. Laulajan kärisevä ääni tuo mieleen espanjaksi huutavan Freddy Cricienin, ja bändi yrittää selvästikin tosissaan. Italialaiskvintetin soitto pelaa hyvin eivätkä sävellyksetkään ole lainkaan hassumpia, mutta vampyyriherra Nunziati astuu jälleen kerran tuttuun ansaan: meininki on nolostuttavan naiivia ja tyylitajutonta. Vankalla perusasioiden hallinnalla on aina tilausta. Paikoin levyn kämäisyys iskee toki ihan hyvin, mutta viimeistään Pet Shop Boys -cover It's a Sin laittaa haukkomaan henkeä kunnolla, vaikka versio onkin pelättyä parempi. Vaikka Korppien paraatin kuuntelu on tällaisenaankin ihan mukavaa eikä levyllä ole mittaa kuin oikeaoppiset reilut puoli tuntia, se toimisi seiskana huomattavasti iskevämmin. Asenne, tuotanto ja musiikki ovat ehtaa hardcorea, eivätkä tamperelaiset ole löystyneet tippaakaan kolmessakymmenessä vuodessa. Mega Inferno 65. Tarttuvat ja jokaista mahdollista kliseetä kierrättävät kappaleet viihdyttävät kuitenkin odotettua paremmin, eikä kiekkoa malttaisi ottaa pois soittimesta lainkaan. Koskinen Remissions Survivalist Omakustanne Survivalistin tallennuksen ja julkaisun välillä ehti kulua koko lailla tarkkaan vuosi, mutta pienet viiveet ovat punkkiporukoissa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Jaakko Silvast FEARER Vinter omakustanne Feared tykittää vimmaista death-thrashiä taidolla ja asenteella. Feared mäiskii ehtaan ruotsalaiseen tyyliin, ja sounditkin soivat justiinsa ja tismalleen nykyaikaisen metallin oppikirjan mukaisesti. Manginin muutoinkin hiukan robottimainen soittotyyli ei salli spontaania irrottelua sitäkään vähää, mutta tässä tapauksessa se lienee luonnollista. Lord Vampyrilla olisi saumoja hyväänkin materiaaliin, kunhan miehen/ bändin tyylitaju olisi hieman paremmalla tolalla. Remissions ei pyydä vaan käytännössä pakottaa diggailemaan itseään. Ei ihme, että bändin keskusheppu Ola Englund on pestattu ryskimään Hauntediin. Joni Juutilainen mestariteos Andi Deris and the Bad Bankers Million Dollar Haircuts on Ten Cent Heads keskiverto pohjamutaa Inferno Omniabsence Filled By His Greatness Agonia Ear Suurten metallibändien äänellisiksi keulakuviksi profiloituneet solistit ovat kuin tietyissä genreissä kunnostautuneet elokuvanäyttelijät. Andi Deris on toiminut europowerpioneeri Helloweenin laulajana jo 20 vuotta, ja vaikka ukko tekee ensimmäisen soololevynsä sitten vuoden 1999, kuulijan kurpitsa-assosiaatiota ei riko mikään. Jaakko Silvast Locomuerte Traición Bendeción Omakustanne Vanhan liiton metallista hardcorea paikuttava Locomuerte ottaa vaikutteita Agnostic Frontin ja Madballin kaltaisilta bändeiltä. Suoraviivainen ja konstailematon mättö toimii ja soundeissa on asiaankuuluvaa purevuutta. Olkoonkin että perinteisiä omakustanteiden kiroja ei tällä kertaa löydy, niin ei näillä avuilla genren historiaan jäädä. Satunnaisesti esiin pulpahtavia Motörhead-viittauksia kuulisi mielellään useamminkin, eikä rivakan paukutuksen teho kärsisi piiruakaan, jos mukaan ymppäisi vähän enemmän Ruttokellonsoittajan hitaan alkusoiton pahaenteisestä tunnelmasta. Live at Luna Park on kaikesta huolimatta virtuoosimaisen metallisoitannan taidonnäyte, jota katselee ja kuuntelee mielellään. Perusaineksiahan nämä ovat, mutta harvinaisen hyvin balanssissa. Yksittäiset riffit eivät loista erityisemmin ja sävellystyössäkin olisi parantamisen varaa, mutta levyn mustasävyinen vellovuus vetää jollain tapaa puoleensa. Gothika Vampyrika Heretika kuulostaa siltä kuin Crematory ja Moonspell olisi vedetty todella käppäisen goottimuotin lävitse ja heitetty mukaan ylitsevuotavainen määrä b-luokan vampyyrikauhua. Nekalalaisen Remissionsin hardcoreen ei kuitenkaan ole tarvinnut merkata viimeistä myynti- tai käyttöpäivää, sillä jo vuosikymmeniä sitten myl- lyt pyörimään pistänyt vihainen mekkalointi säilyy käytännössä lähes ikuisesti, aivan kuten vanikkakin. Yhtäällä se paahtaa ohituskaistanopeudella, toisaalla taas runnoo tuomion tahdissa. Vaikka Feared ei ole ulosanniltaan järin omalaatuinen, bändin kaikin puolin laadukas jälki vakuuttaa aika totaalisesti. GVH-levyssä on kuitenkin havaittavissa sen verran hyviä piirteitä, että toivottavasti homma natsaa vielä kohdilleen. Kappaleet ovat tiiviitä ja niihin on ahdettu kaikki mahdolliset alan tunnusmerkit. Myös riistokapitalismia ja yhteiskunnan epäkohtia vastaan hyökätään edelleen kiivaasti, aivan kuten aina ennenkin. Soundit, ärinät ja oikeastaan melodiatkin ovat sitä laatua, että haukkumaan tai kehumaan ei juuri pääse. Viidennellä kokopitkällään melskaava Lord Vampyr soittelee melko siedettävää gootahtavaa dark metalia. Vaikka biisit ovat pitkiä, paikoin jopa kymmenen minuutin korvilla, kappaleissa on jotain hypnoottista. Periaatteessa yhtyeen ilmaisu ei erotu muista saman osaston louhijoista, vaan Feared tarjoaa kiitettävästi tarttuvuutta ja vaihtelua. Siltikin jää ikävä Mike Portnoyn hulluttelevia käsikoreografioita ja tietyissä biiseissä jo tavaramerkeiksi nousseita ylimääräisiä triolipäräytyksiä. Serpent Riistetyt Korppien paraati Stupido Korppien paraati nojaa niin biiseiltään kuin soundeiltaan melkoisen tymäkän Kuolonhymnejä-levyn (2009) jälkeen selvästi enemmän 80-luvun alkupuoliskoon, jolloin Riistetyt eli ja kukoisti ensimmäisen kerran. Lopputulos on yllättävällä tavalla toimiva ja miellyttävä. Jälkimmäistä bändi ei ole vieläkään, mutta jotain mystisentoimivaa yhtyeen kuudennessa studioalbumissa on. Suoraviivainen rässäys vuorottelee monisyisemmän muserruksen kanssa, ja on mukana ilmaviakin osioita. Hyvien biisien lisäksi yhtyeellä on kerrassaan oiva ja moneen taipuva laulusolisti Mario Ramos. Äijä örisee parhaalla mahdollisella röhinällä, raakkuu riipivästi ja vetää sopivan paikan tullen miehekästä melodiaa. Jotakin samaa bändeissä onkin, joskin Feared runnoo tinkimättömän raskaasti ja taiteellisiin sfääreihin solahtamatta. Jos bändillä vain olisi hivenen teroitetumpia versioita Fail Safen tai Cluster Fuckin kaltaisista väkevistä turpasaunoista, Jamey Jastankin shortsinpuntista voisi alkaa valua haisevanvetelää tavaraa. Mega Lord Vampyr Gothika Vampyrika Heretika Crank Vuosina 1994–2004 suorastaan kammottavassa Theatres des Vampiresissa vaikuttanut Lord Vampyr (aka Alessandro Nunziati) on päälle nelikymppinen mies, jonka fiksaatio vampyyriromantiikkaan ei ota laantuakseen omalla nimellään kulkevan bändinkään kanssa. Ennemmin lykkään soittimeen jonkin viimeisimmistä Helloween-kiekoista ja kuuntelen Andi Derisin kovaa ja korkealta -elämöintiä sen luontaisimmassa ympäristössään. Sen verran painavasti ja vastustamattomasti yhtye sekä musiikkinsa että sanottavansa kuitenkin esittää, että uholla on katetta vaikka tässä genressä erityisesti kunnostautuneille amerikkalaisille asti jaettavaksi. Karsinan ulkopuolelle ei vilkuilla, ja debyytin tapaan myös Traición Bendeción on julkaistu omin voimin. Muka-hauskasti nimetyn bändinsä ja sen levyn anti pohjaa pitkälti murakoihin kitarariffeihin, mutta albumin biiseistä useampi voisi olla peräisin joltain tuoreimmista Helloween-levyistä – tosin sillä erotuksella, että arvioitavan kiekon komppi- ja soolosuoritukset eivät virtuoosimaisuudella juuri juhli. Arvosteluasteikko lyhyesti: teknisesti täysin oikein, mutta kuin elävä rumpukone. Ilman sitä tarttuvuuttakin. Kun vallan metallisena ja synkkänä päälle vyöryvä meininki on vielä saatu taltioitua poikkeuksellisen tymäkästi, veikkaan, että kaikkensa antanutta yleisöä saa lakaista keikkojen jälkeen hien ja sirpaleiden peittämältä tatamilta melkoisen suurella luudalla
Uudessa Circlessä ei ole todellakaan mitään kokeilullista (ellei sellaiseksi lasketa päätöskappale Burdenin lähes krautrockmaista jumittelua). Intoa ja asennetta sen sijaan löytyy. Levylle on ahdettu niin tajuttoman herkullisia kosketinkuvioita, tanakasti tarttuvia laulu-. Kaldera tempaa heti alusta alkaen murskaavaan syleilyynsä, siinä missä vuoden 2012 alussa julkaistu nimetön debyytti tyytyi vielä jahtaamaan nappaamisen sijasta. Arttu Pulkkinen siikkiinsa kuitenkaan saanut. Tämä tulee lähelle ja käy aitoudessaan suoraan sydämeen. Ne sopivat myös hyvin yhteen keikan kakkossetin eli seitsenpäisen jousisektion kanssa vedettyjen uusimman levyn kipaleiden kanssa. Kuulostaako järkevältä. Falcon on siis Circle, mutta ei kuitenkaan. Clockwork Angels Tourin ykkössetissä yhtye luotaa 80-luvun synteettistä soundia hyödyntäviä biisejään, mikä on erinomainen ratkaisu. Kahleet on onnistuneesti murrettu, ja vieläpä aivan törkeän herkullisesti. El Armagedón Continúa on kieltämättä hurja ja viihdyttävä tapaus. Livelevyjä Rushilta on tullut muutamakin, mutta niiden sisältö on ollut suurelta osin tuhansiin kertoihin kuultujen klassikkobiisien kertaamista. Sopivasti kasarin puolelle kallistuva vimmainen kaahaus kulkee pirun sutjakkaasti, ja esikuvia palvotaan sormet sekä kurkku verillä. Jousisoitinten voimakas läsnäolo tosin tuntuu kohdakkoin vievän fokusta dynaamisen trion touhusta. Arkiaamuisin efekti ei ole häävi, mutta viikonloppuhuuruissa puhutaan jo aivan eri luokan iskusta. Motörheadiä, Venomia ja Destructionin Bestial Invasionin riffittelyä on selvästikin kuunneltu. Spektaakkeli on esimerkillisesti kuvattu ja ohjattu, eikä katsoja todellakaan pääse tylsistymään. Tekeekö Circle jatkossa deathiä, AOR:ää vai jotain aivan muuta, sitä emme voi tietää. Niinhän ne hommat kulta-aikoinakin tehtiin. Isommissa annoksissa räyhäys tahtoo käydä varsin yksitotiseksi, mutta lyhyet pistokokeet toimivat napakasti. Jousin höystettyä antia on paljon, ja jälki on toki kiinnostavaa. Kasarikiekon rumpujen pitäisi läiskiä koko äänikuvan leveydeltä ja kaiken pitäisi olla viimeisen päälle. Kuvan kanssa tämäkin aspekti toimii levyä paremmin ja on erinomaisen hyvä lisä peruslivesettiin. Kari Koskinen Rush Clockwork Angels Tour Roadrunner Lurk Kaldera Doomentia Ahdistustekijät alkavat olla Lurkin kakkosalbumilla sitä luokkaa, ettei niiden mittaamisen riitä normaalin henkilövaa’an asteikko. Omia jippoja tai minkäänlaista syvyyttä bändi ei ole mu- Tuomitsin toisaalla tämän julkaisun ääniraidan kolmen pojon arvoiseksi, mutta dvd ansaitsee ainakin yhden lisää. Pahat kielet argumentoivat varmasti aitoutta vastaan, mutta minä en järkähdä mielipiteessäni. Koskinen Circle Incarnation Ektro Nyt ollaan todella outojen asioiden äärellä! Vuodesta 1991 suomalaisessa outoilurockskenessä tarponut Circle ryhtyi soittamaan juustoista aikuisrockia Falcon-nimellä ja jätti siinä samassa vanhan nimensä death metal -bändi Stench of Decaystä tuttujen jamppojen käyttöön. Joni Juutilainen Falcon (ex-Circle) Frontier Ektro Aluksi pakolliset: Falcon on yhtä kuin Circle, joka kypsyi maineensa asettamiin odotuksiin ja päätti liisata nimensä aivan toisen bändin käytettäväksi. Tämänkin teesin perusteella Lurk on vallan vahva yhtye. Jopa jäyhän keskittynyt – ja kolme sooloa vetävä – rumpali Neil Peart äityy hymyämään suoraviivaisesti rokkaavaa Analog Kidiä soittaessaan. Neljännen pitkäsoittonsa yhtä monen vuoden sisään julkaiseva kolumbialainen Guerra Total räimii terävää black/ thrash/speed-akselin mättöä, joka ryn66 Inferno nistää lähes kaikki kappaleet samalla Luciferin hyväksymällä epänuotilla. Nimet ovat kuitenkin vain pintaa, jonka alla kukkii lämpö ja onnellisen kirkasotsainen rakkaus kasariheavyä ja AOR:ää kohtaan. Kalderan kuristusote on siinä vaiheessa jo niin tiukka, että kohtaloon on alistuttu eikä vastaan pysty rimpuilemaan. Kuvatallenteella soundin lievää kuivakkuutta ei edes huomaa, onhan sitä kompensoimassa komeita kuvia ja valtavasti soittamisen riemua. Kanadalaiskolmikko huhkii iäkkään mutta intomielisen teksasilaisyleisön edessä kaksi erityyppistä settiä esimerkillisellä ilolla. Circlen inkarnaatiosta tekee merkittävän se, että bändi tekee aidosti vakavaa ja pahaenteistä death metalia, vaikka nimikikkailuiden perusteella saattoi odottaa muuta. Frontier kuulostaa kuitenkin lämpimämmältä, ikään kuin genreä vasta haltuun ottavien nerojen varhaisemmalta nauhoitukselta. Bestial Evil Genocide, Nuklear Zombie Division ja Gritos del Holocausto Final vihjaavat hienovaraisesti, että luvassa ei ole kovin omaperäistä räimettä. Bändi ei tyydy pelkkään suoraan hakkaamiseen, vaan malttaa myös jarrutella menoaan sopivissa määrin, mikä on melkoisen olennainen piirre, kun kappaleiden pituudet hipovat kymmentä minuuttia. Kaiuttimista pauhaa nimittäin aivan ehtaa ja kuolometallia, jonka multaisessa löyhkässä kaikuvat 1990-luvun taitteen nuhjuiset kasettidemot ja määrittelemätön fiilis, ”se jokin”, joka tekee death metalista DEATH METALIA. Aluksi levyn ilmava ja tietyllä tavalla kotikutoisen paljas soundi ihmetytti. Tämä levy on ainakin paikkansa ansainnut. Kimmo K. Priimatasoinen ja silti ilmaisuvoimainen soitanta raikaa kolme tuntia, mikä on kunnioitettava suoritus. Samankaltaista aikuisten miesten maailmantuskaa löytyy useammastakin albumin kahdeksasta biisistä, vaikka ulkoiselta habitukseltaan kollegoistaan suuresti eroavien tamperelaisten musiikissa onkin enemmän kaamosmaista kylmyyttä ja pimeyttä kuin syvän Etelän hiostavaa angstisuutta. Tarkoituksellisen pöhköjen tittelien perusteella Frontier olisi helppo lytätä onnettomaksi parodiaksi tai pöljäksi ironiapelleilyksi. Mikäli Kumikamelin kappaletta on uskominen, ja miksi ei olisi, voi ahdistuksestakin saada voimaa. Mega Guerra Total El Armagedón Continúa I Hate Sisältö käy selväksi levypapereihin painettuja nimiä tavaamalla jo ennen kuuntelua. Miami Tits, Beer and Ribs, Leather Seat ja sitä rataa. Kuten jäsenet itsekin ansiokkaissa lisämateriaaleissa toteavat, yhtyeen soitto kulkee tätä nykyä hämmästyttävän hyvin. Niin paljon kuin yhtye inhoaakin vertailuja, ei ole suuri yllätys huomata, että englanninkielisessä saatteessa mainitaan Crowbar – suomenkielisessä versiossa se on jätetty kokonaan pois. Etenkin levyn alkunelikko on tehokkaassa rujoudessaan ja sieltä täältä esiin pilkahtavassa kauneudessaan erityisen koukuttava, mutta eivät jälkimmäiset neljä kappaletta nekään rimaa tiputa. Force Tenin ja Subdivisionsin kaltaiset pikkuhelmet soivat kerrassaan hienosti. Incarnation koostuu ainoastaan viidestä kappaleesta, mutta julkaisu täyttää kestoltaan helposti kokopitkän albumin mitan. Kyseessä on tuttujen ukkojen uusi bändi, jonka debyyttipitkä ei todellakaan toista klassiselta Circleltä puolisalaa odotettuja kuvioita
Kirsikkana hajuttoman ja mauttoman kakun päällä komeilee laulu, joka varmistaa ponnettomalla venyttelyllään sen, ettei yksikään biisi vahingossakaan pääse aiheuttamaan positiivisia yllätyksiä. Ja aivan kuin valju laulu ei olisi tarpeeksi, aivan pöheiköstä lyödään kehiin vielä örinää, joka ei istu kuvioon sitten millään. Levy on todella painostava, ei vähiten synkeästi riipivien kitaramelodioiden ja nokkamies Davide Tison raa’asti raakkuman lunastuksen takia. Chasing the Dream Jaakko Silvast Noise Art Ephel Duath Kanadalaisten juurihevi on yhtyeen kakkosella rivakkaa kuin nurkissa pauhaava loppusyksyn myrskytuuli. Tämä, yhdistettynä ylisoitettuun mutta svengittömään rumpalointiin, tuottaa aika vähänlaisesti kuuntelunautintoa. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan, sillä varsin valikoivalle maullehan Falcon asiansa esittää. Tosin, eipä Blacklight Wanderers mitään kunnon goottirockia ole. Ei olisi kannattanut. Levyn teknisyys tuntuu silti jokseenkin itsetarkoitukselliselta. Kari Koskinen Embercrow Blacklight Wanderers InnerSun Jaahas, sitä ovat Hampurin pojat lähteneet soittelemaan hieman tummaa, goottilaishenkistä rockia, tai metallia, tai mitä lie. Kolmen vuoden tauko debyyttilevy Head öf the Packistä on näemmä tehnyt bändille pelkkää hyvää. 3:47kirkkaita PM Hemmed by Light, Shaped by Darkness Agonia Vaikka progemetalli, jatsailu ja kaikensorttinen taidekikkailu maittaakin, näillä leimoilla varustettu Ephel Duath on jäänyt itselleni vieraaksi. Arvosteluasteikko lyhyesti: ja ja toisistaan tyylikkäästi eroavia kappaleita, että tekisi mieli itkeä riemusta. Chasing the Dream on kelvollinen työnäyte tänä päivänä päätään nostavan perinteisen heavy metalin uudessa aallossa. Toisin sanoen sen voi määritellä hahmottomaksi ja väkisin vaikeaksi soitannolliseksi saunasolmuksi, jonka massiivisten kappaleiden rakenteista ei meinaa hahmottua minkäänlaista kaavaa. Musiikillisesti albumi on todella haastava ja taiteellisesti turhankin kunnianhimoinen. Toki bändi soittaa osaa, ei siinä mitään. Kimmo K. Levy saa yhden kirveen, ja se on säälikirves. Skull Fist -nelikko hyödyntää nopeudenhallintaa juuri oikeassa suhteessa, eikä kertosäkeiden ystäviäkään jätetä täysin tyhjän päälle. Levyn dilemma on teräväksi sorvatun soundimaailman mukanaan tuoma lievä hajuttomuus, mutta tuotoksen pelastaa keskivertoa paremmaksi muun muassa alkuaikojen Def Leppardista muistuttava energisyys. Yhtyeen viidettä levyä kuunnellessa on helppo sanoa, että jää edelleen: kyseessä on kamalan keskiverto pohjamutaa vaikea levy, jota ei oikeastaan tee mieli kuunnella lainkaan. Embercrow osuu debyytillään sellaiseen ärsytyspisteeseen, että harva orkesteri pystyy samaan. Levyn oletettu hienous ei siis hahmotu lainkaan. Nämä germaanit ovat onnistuneet luomaan sellaisen musiikillisen sekasikiöhirviön, etten edes minä voi katsoa moista läpi sormien. Samoin vaikeat sävellykset ja kappalerakenteet vaikuttavat siltä kuin tavoitteenakin olisi ollut tehdä mahdollisimman hankalasti sulateltavaa musiikkia. Skull Fistin räimintä perustuu kitaravetoisiin ja rakenteiltaan simppeleihin täsmäiskuihin, jotka ovat soundeiltaan ja mitoiltaan napakoita. Tuskin bassokeisari Steve DiGiorgio lähtisi bassottelemaan mihinkään kökkökoplaan, ja kohdakkoin soitantaa kuunteleekin korvat höristellen. Tämä ei ole vain skeidaa, vaan ärsyttävää skeidaa. Myöskään kitarakuvioiden ylipitkissä kierroissa ei tunnu olevan tolkkua. Tässä on albumi, josta voi bongata muun muassa Ö-luokan HIM- ja Amorphis-apinointiyrityksiä, umpitylsän jenkkiläisen radiorockin kliseitä, huonosti tehtynä, lähes täydellisen hellsinki_210x135.pdf 1 5/15/12 mielikuvituksettomuuden, Curen upean Plainsongin maailman turhimman versioinnin sekä totaalisen latteita sävellyksiä. Ja annan kuitenkin goottibändeille lähtökohtaisesti anteeksi lähes kaiken. Koskinen. Tami Hintikka Skull Fist mestariteos Toista kitaraakin käskevän laulaja Jackie Stewartin korkea kieku erottuu kattauksesta kuusikielisten ohella selkeimmin ja istuu kuultuun adrenaliinipaistokseen kuin nappi otsaan
Kuka, koska, miten ja niin edelleen. Esimerkiksi House of Sorrow’n kuvioinnit nappaavat mukaansa heti kättelyssä. Kirot löytyvätkin toisarvoisista seikoista. Kimmo K. Kaikkiaan Live at Wacken 2012 on aika raskas latinki edes kahdessa osassa katsottavaksi, vaikka asiansa ajaakin. Graveyard soi myös niin hienosti, että vain yhden biisin läsnäolo käy harmittamaan. Itse asiassa niitä löytyy niin paljon, että arvosanaa on pitänyt hilata lähes jokaisella kuuntelulla hieman ylöspäin. Onnistuneita kitaramelodioita ja sooloja on ripoteltu mukaan keskivertoa selvästi reilummalla kädellä. Tekninen puoli on kuitenkin kunnossa, ja laajakuvan ohella löytyvät myös monikanavaäänet. Koukut ovat teräviä, mutta ne on valettu kaikki samasta teräksestä. Pääosin lavalla on peruskauraa, mutta Volbeatin aikana lavalle nousevat myös Barney Greenway, Mille Petrozza ja Michael Denner. Ensimmäisellä ja vielä toisellakin kuuntelulla The Asylum kuulosti suoraan sanottuna paskalta ja turhalta levyltä. Järkälemäisen metallitapahtuman vain musiikkiin keskittyvä perusdokumentointi. Olkoonkin että koko paketti pyörii samojen zoomausten ja kamera-ajojen ympärillä. Instrumentaatiossakin löytyy, vaikka esiin ei kaivella täysin outoja vimpaimia. Kari Koskinen Pelican Forever Becoming Southern Lord Vuonna 2001 perustettu Pelican tuntuu olevan postrockinsa kanssa kaiken ar68 Inferno. Loppujen lopuksi kyse on myös siitä, että nykykorvat ovat tottuneet virheettömäksi puunattuun ja konemaisesti nakuttavaa soittoon. Parhaimmillaan myös sludgen limaisuudesta muistuttava vääntö murisee hyvällä draivilla. Livetunnelma välittyy – bändistä riippuen sekä hyvässä että pahassa – mainiosti, eikä kuvauksesta saa päänsärkyä. Lisää ruutia toteutukseen, ja johan alkavat aidat kaatua. Fiilis on korostetun miehekäs ja hikinen. Pariminuuttinen yleiskuva vailla informaatioarvoa ei ole riittävä ekstra, valitan. Materiaalin kapea-alaisuus erottaakin levyn alan todellisista klassikoista, mutta kyllä tämä silti kannatti kaivella naftaliinista. Veikkaisin, että Velvet Undergroundia on tekijäporukassa kuunneltu vähän enemmänkin. Kahdella laulajalla operoiva helsinkiläisbändi esiintyy vakuuttavan vapaamuotoisesti. Kaikkea ei voi saada, eivätkä kaikki halua antaa. Lyhyemmät biisit tuntuvat pikemminkin vellovan paikal- laan, kun taas vahvaan dynamiikkaan nojaava Light a Torch ja painostava Annihilating Pyre rakentuvat rauhassa eeppisiksi – ja tietysti niiden kitararyminäkin miellyttää. Paljon mielenkiintoisia nimiä on jäänyt pois, mutta ainakin osaksi kyse on puhtaasti oikeuksien luovuttamisesta ja raha-asioista. Hyvä niin, sillä Burn This Town on täynnä erittäin vetävää ja riffipainotteista heavy metalia. Koskinen Eri esittäjiä Live at Wacken 2012 UDR Wacken on niin tolkuttoman iso metallifestivaali, että aiheesta saisi helposti kasattua tunnin mittaisen dokumentin. Valitettavasti alkuperäinen, sympaattisen kämäinen kansikuva vuodelta 1983 on vaihdettu uudempaan versioon, mutta aihe on sentään ennallaan: nahkaan puettu, kirvestä heilutteleva mimmi moottoripyörän selässä, maisemana pääkalloja sekä palava kaupunki. Bändi on parhaimmillaan dynamiikan suhteen, kun sille päälle sattuu. Moonspell tunnelmoi puoliakustisesti orkesterin voimin ja kiinalaisten oma pioneeri Suffocated on ilmeisen onnellinen päästessään räimimään keskelle Wackenin vesisadetta. Aivan täydelleen Ritua Smoker ei silti vielä vakuuta. Kappalekuusikosta parhaiten toimivat pisimmät vedot, joissa ehtii tapahtua enemmän kuin normimittaisissa kipaleissa. Soundit ovat tunkkaiset, joskin remasterointi on tuonut hieman lisää potkua. Soundi on raaka ja korjailematon, mutta kaikkiaan hyvin selkeä ja onnistunut. Bonuksena seuraa neljä BBC:llä nauhoitettua raitaa, joista yhden studioversiota ei ole käsittääkseni julkaistu missään muualla. Näkemys tuntuu vakaalta, mutta päämäärätietoisen utuiselta. Battleaxe Burn This Town SPV Kansitaide ja levyn nimi osuvat harvoin näin hyvin kohdalleen. Sekavia tunteita! Alasimelta löytyy monenlaista raskasrautaa, mutta pääosassa rymistelee keskitempoinen, groovaava ja osin rokahtavakin 90-lukulainen death metal. The Asylum on nimittäin sen verran jäykästi ja osin myös laahaavasti soitettu, että ilmaisuun pitäisi saada reilusti lisää räjähtävyyttä ja terävyyttä. Hieman tunkkainen soundimaailma rokottaa myös fiilistä, mutta näihin seikkoihin tottuu nopeasti. Battleaxen pyörähdys NWoBHM:n kentillä tuotti pari pitkäsoittoa, joista ensimmäinen julkaistaan nyt uudelleen. Niin hassua kuin se onkin, useamman pyörityksen jälkeen hieman amatöörimäinen ote alkaa kääntyä tunnetasolla voitoksi. Kyse ei ole missään tapauksessa huonosta sävellystyöstä, sillä itse kappaleista löytyy reippaasti hyviä ideoita. Mittavasta tarjonnasta on seulottu 24 yhtyettä, jotka esittävät vajaan viiden tunnin aikana yhteensä 58 kappaletta. Battleaxe erottuukin monista aikalaisistaan pykälää törkyisemmällä otteellaan. Soinnissa on samaan aikaan vääjäämätöntä uhkaa ja todella vahvaa päämäärättömyyttä. Vauhdin liekki on läsnä ja vaihteita periaatteessa vain kaksi: keskitempoinen, hieman AC/DC-vaikutteinen rokkaus ja nopeasti suoraan otsaan naputtava, likainen heavy metal. Decapitatedin ärhäkkä tikkaus on myös syytä mainita, mutta The BossHossin kantripelleily ja Schandmaulin folkpiereskely ovat mukana ilmeisesti lähinnä saksalaista yleisöä ajatellen. KARI Koskinen Ritual Smoker Not to Dominate But to Serve Caught in the Between Around Your Neck The Asylum Omakustanne Siihen, miksi nämäkin kaverit julkaisevat kolmannen pitkäsoittonsa omakustanteena, on syynsä. Kyllä tästä vieläkin turhaa silavaa ja tervasoutamista joutaisi pois leikkaamaan, mutta meikkaamatta jääneen lärvin alta löytyy vähitellen hemmetisti kovuutta. Yhtye tarjoilee soitannossaan lähinnä vain yhtä teemaa per biisi kehitellen ja rikastaen sitä enemmän tai vähemmän selväpiirteisesti. Kari Koskinen Ritual Smoker debytoi sen verran hapokkaissa merkeissä, että bändin junnaava utuilu olisi varmasti ollut kovaa valuuttaa 60-luvun tajunnanlaajennuspiireissä. Rahaahan moinen maksaisi, mutta miinusta on silti pakko jakaa. Historiaa ja arkistopätkiä. Raju meininki. Caught in the Between taas kuulostaa siltä, että soittimien varressa on todellakin oikea ja soitannollisesti vielä kehittyvä bändi
Ainakin nykynäkökulmasta katsottuna materiaalia vaivaa – yleisestä tasokkuudesta huolimatta – tietty geneerisyys, joka on ristinä yhtyeen myöhemmilläkin julkaisuilla. Arvosteluasteikko lyhyesti: vostelun ulkopuolella, ja bändin faneille on melkeinpä ihan sama, julkaiseeko jenkkinelikko levyllisen tyhjiä raitoja vaiko mahtipontisen ja täysipainoisen fiilistelyklassikon. Paketin kakkoslevyllä on Gandalfnimisen herran työstämä ennen julkaisematon alkuperäismiksaus; markkinoille päästetty versio oli tältä osin Dennis Wardin käsialaa. Pieniä muutoksiakin löytyy. Pohjimmiltaan Forever Becoming on perushyvää tunnelmametallia, mutta myös harmittavan väritöntä, jos sitä vertaa vaikkapa samaan genreen uppoavien Explosions in the Sky'n kauniisiin maalailuihin ja Isisin parhaimmillaan räjäyttävään dynamiikkaan. Varsinaista grindia on niukalti, mutta ideoita tungetaan saman katon alle samaan malliin kuin Tüdruk Ja Surmillakin (2010). Näin ollen variaatiota ei pääse syntymään tekijävastuun vaihtelunkaan kautta. Mieleen jää kytemään ajatus, että kovempaakin olisi voinut lähteä. Bändillä on kieltämättä oma tyylinsä, mistä välitön kiitos. Satumaisuus ja valoisuus sopivatkin hyvin yhteen Edelsbacherin kauniin ja eteerisen äänen kanssa. Tuorein levynsä ei ole parasta Pelicania, mutta ei missään nimessä täysi hutikaan. Peliin heitetään peräti viiden uusintajulkaisun sarja, jolla palataan vuosien 2000–06 albumisadon pariin. Panu Koski Goresoerd Asülum Inverse/Crunch Industry Saatekirjeessa mainittu ”alternative melodic grind” kuvaa virolaista Goresoerdia suhteellisen osuvasti. Instrumentaalimusiikkia esittävä Pelican on toki hyvä bändi, mutta poppoon ilmaisu on resursseihin nähden ihmeen rajallista ja jopa ahdasmielistä – mikäli moista termiä voi käyttää tämän genren yhteydessä. Varsinaisia hittejä ei tahdo löytyä, mitä alleviivaa useimpien albumien pituus. The Grand Design (2006), uusjulkaisusarjan viimeinen laatta, tarjoaa esimerkiksi entistä kuuluvampia kuoroja. Esimerkiksi Kuningas-direktor on ahdettu täyteen niin kovia riffejä ja sellaista hyväntuulista raikasta melodisuutta, että palasia tohtisi tyrkyttää useampaankin suuntaan Veikkaan, että vaikkapa Tuskan pikkulavalta käsin bändi saisi useita uusia ystäviä. Yleinen kiiltokuvamaisuus ja puhtoisuus saattaisi myös kaivata kontrastiksi satunnaista aggressiota tai edes uhkaavia varjoja. Yhteisenä formaattina on kahden levyn digipak. C. Selviää, että monessa tapauksessa sanoituksia on innoittanut jokin elokuva – ja vielä useammin jokin Star Trek -televisiosarjajatkumon jakso. Mahtipontisen sinfonisen metallin rinnalla kulkeva lyriikka onkin kaukana synkästä metallikuvastosta. Jälki on tasavarmaa, mutta kokonaisuus jää Shinen varjoon. Kyllä näitä biisejä on mietitty. Kaikesta huolimatta plattaa voi suositella vaikkapa Nightwishistä pitäville. Yhtenä ongelmana voidaan pitää sitä, että Lanvall on säveltänyt ja sanoittanut käytännössä kaiken. Teemat ovat huomattavan herkkiä ja haaveilevan tunteikkaita, jopa romanttisia. Tämä ilmenee aloitusraita Terra Novalla ja kymmenminuuttisella nimikappaleella. Joni Juutilainen Edenbridge Sunrise in Eden Arcana Aphelion Shine The Grand Design SPV Edenbridge ehti julkaista hiljattain The Bonding -studiolevyn, mutta nyt kyylätään kohti mennyttä aikaa. The Grand Designin jälkimmäisen levyn täyttävät Shinen malliin soivat instrumentaaliversiot ja kaksi yleisön edessä taltioitua kappaletta. Aivan edeltäjänsä kaltaiseen sekavuuteen ei ylletä, ja modernimman juntan osuutta on leikattu. Death metalin osuutta on vähennetty ja riffit ovat entistä rokkaavampia. Ensimmäisellä kiekolla on uudelleenmasteroitu alkuperäislevy mahdollisin bonuskappalein, toisella kasa enemmän tai yleensä vähemmän tarpeellista lisämateriaalia. Tiukasti soitettu ja soundeiltaan hiottu hardcorensukuinen harlekiinimättö irtoaa odotetun napakasti. Tuotanto on myös kohdallaan. Harmi, että levyn jälkipuolisko ei ole yhtä vahva kuin alku antaisi odottaa. Käytännössä Edenbridge on aina ollut yhtä kuin Lanvall (mm. Rajoitetuilta ja japanilaisilta pai- keskiverto pohjamutaa noksilta haalitut bonusraidat ovat suhteellisen kiinnostavia, mutta levyille numero kaksi säilötty materiaali – eritoten instrumentaali- tai karaokeaineisto – on useimpien kannalta tarpeetonta. Arcana (2001) käynnistyy lyhyen intron jälkeen nopealla Starlight Reveriellä, minkä jälkeen tempo rauhoittuu lukuun ottamatta lopussa häämöttävää Suspiriaa – Star Trek -sanoitus tämäkin. Jos tähän kaunista ja juhlallista musiikkia esittävään yhtyeeseen haluaa tutustua, Shine on hyvä lähtöruutu. kitara ja koskettimet) ja vokalisti Sabine Edelsbacher, vaikka rumpali Roland Navratil kestikin kyydissä kaikkien nyt käsiteltävien äänitteiden ajan. Sunrise in Eden -debyytti vuodelta 2000 asetti itävaltalaiset melodisen metallin maailmankartalle. Tällaista kiihkeämpää ilmaisua jää erityisesti alkupään albumeilla kaipaamaan enemmän. Muutama kappale kulmittelee kankeammin, mutta viivan päälle jää paljon iloluonteista plussaa. Pakkauksen toisella levyllä lepää Shinen instrumentaaliversio (jolla tosin kuullaan taustalauluja) ja kaksi liveraitaa. Kaunis As Far as Eyes Can See -balladi kirii myös kärkeen. Pelicanin musiikki toimii ja rullaa hyvin, mutta ei räjähdä missään vaiheessa todelliseen loistoon. Hengästyttävä viiden studiolevyn ja melkein 11 tunnin katsaus osoittaa, että Edenbridgen tyylissä ei ole tapahtunut vuosien myötä kovin suuria muutoksia. Lisäkelevyllä on hieman karuista soundeista kärsivä A Livetime in Eden -konserttitallenne (2004), jolta tosin puuttuu alkuperäisjulkaisulla ollut Forever Shine On -raita. Julkaisun kohokohta on Red Ball in Blue Sky, duetto Royal Hunt -hemmo D. Rokkaavampi tatsi istuu bändin irtonaisella otteella räimittyyn musiikkiin mainiosti. No, ehkä totuus ei ole ihan näin mustavalkoinen, mutta Forever Becomingia kuunnellessa tulee kieltämättä ihmeteltyä bändin kovaa mainetta. Ward on mukana myös muilla levyillä, lopulta myös taustalaulajan roolissa. Levyjen alkuperäispainokset omistavalle uudet julkaisut eivät ole välttämättömiä. The Definitive Edition -alaotsikolla merkityt painokset sisältävät paitsi sanoitukset myös Lanvallin saatesanat ja lyhyet kommentit jokaisesta kappaleesta. KARI KOSKINEN. Peruslevyä jatkaa pari tasokasta bonusraitaa, mutta toisen kiekon instrumentaaliversioille kovin monella tuskin on tarvetta. Jannut eivät ota itseään kovin vakavasti, mutta hauskanpitoa ei tyritä hutiloiduilla sävellyksillä. Pieniä viilauksia, mutta näiden ansiosta Asülum on yllättävänkin hauskaa nautittavaa. mestariteos Aphelion (2003) jatkaa tutuissa merkeissä. Valtaosalle yleisöstä Edelsbacherin ääni lienee juuri se tekijä, joka Edenbridgessä vetoaa eniten. Neljäs kerta toden sanoo: Shine (2004) on nivaskan paras julkaisu. Cooperin kanssa. Nyt kappaleissa on mieleen jääviä kertosäkeitä ja materiaalissa muutenkin kaivattua voimaa
Kivisen ja kyisen pellon kyntäminen ei ole aina ollut helppoa, mutta lopputulos on viimein palkitseva. – Muistelen, että vuonna 1987, jolloin Iron Maiden oli heveintä kamaa mitä tiedettiin, Spiritus Mortisin soitanta oli paikallisille einareille ja "oikeille muusikoille" aika ihmeellistä. piritus Mortis aloitteli soittohommia Alavuden vireän doomskenen katkuissa vuonna 1987. No, he ovat varmasti näinä vuosina vetäneet kovia kitarasooloja olohuoneissaan ja einarit kuuntelevat edelleen mitä einarin käsketään kuunnella. Inferno 71. Vielä tuolloin porukka kulki jäykällä Rigor Mortis -nimellä, mutta titteli vaihtui nykyiseen muotoonsa jo ensimmäisen toimintavuoden aikana. Teksti Joni Juutilainen Hitaat miehet, S hidas musiikki Vuonna 1987 alkusykäyksensä saanut Spiritus Mortis on suomalaisen doom metalin ehdottomia pioneeribändejä. Millaisin lähtökohdin Spiritus Mortis teki tuolloin musiikkia ja mitä Maijalan veljekset olisivat ajatelleet tuolloin, jos heille olisi sanottu bändin olevan kasassa ja uutta levyä suunnittelemassa vuonna 2014. – Tällainen lopputulos tulee, kun kuunnellaan ankarasti Venomia ja Black Sabbathia nuoruuden herkimmässä iässä. En usko, että nämä koulun kellarissa soittaneet pojat olisivat uskoneet, jos heille olisi kerrottu, että teette sitten Euroopan-kiertueen ja myytte vuoteen 2013 mennessä yli 10 000 levyä. Muistaakseni 2000-luvun alussa saimme tietää Zeus Mattilan toimesta soittavamme doomia, kitaristi Jussi Maijala avaa
Nimikkolevy tulee myös uutena cd:nä. Onhan hänellä toki omat demoninsa, kuten meillä kaikilla, Teemu sanoo. – Hyvä, että mieheltä löytyy luonnetta, visiota ja omaa maailmankuvaa – tämä ei ole "kunhan kukaan ei vaan naura"- tai "tehdään kuin muutkin" -musiikkia, Jussi niittaa. Uusi levy syksyllä. Mitä Spiritus Mortisin sisällä on tapahtunut näiden vuosien aikana ja miltä bändin meininki vaikuttaa juuri nyt. – Laitoimme juuri cd:lle viimeiset versiot seuraavan levyn biiseistä selityksineen, ja Sami ryhtyy nyt tekemään niihin sanoja ja laulumelodioita. – Bändin agendaan ei sovi biisit kukkasista – Flowers of Evil -aatelmat pois lukien – tai rakkaudesta. Pohjaraidatkin saadaan valmiiksi kevään aikana, ja sitten ne siirretään etelään, missä tapahtuvat laulut, miksaus ja muu viimeistely. – On tylsää tehdä kymmenen samanlaista levyä. "Kun ei tee tenavatähtimusaa, voi soitella vaikka on harmaata parrassa." – Eipä tule oikein mieleen, mitä silloin olisi tullut ajateltua, kun ajattelen muutenkin tätä hommaa lyhyellä tähtäimellä. Edellisestä Mortis-albumista, yhtyeen kolmannesta kokopitkästä The God Behind the Godista on vierähtänyt viitisen vuotta, eikä bändi ole pitänyt tänä aikana turhan kovaa meteliä itsestään. Ovatko kyseessä ainoastaan "suuret aiheet tukemassa suurieleistä musiikkia" vai jotain aidosti syvempää ja hengellisempää. Kaikenlaiset omituisuudet ovat hieno inspiraationlähde, Jussi jatkaa. – Hitaat miehet, hidas musiikki. Eiköhän tässä ensi syksynä saada uusi levy pihalle. Olen miettinyt, että se on osaltaan ongelmana nykymusisoinnissa: osataan soittaa, äänittää ja on pelit ja vehkeet, mutta pelätään kuulostaa erilaiselta kuin muut. Porukan tuorein jäsen on ikuisen Reverend Bizarre -leiman saanut laulaja Hynninen, varsin eksentrisenä persoonana tunnettu mies, joka tuli remmiin juuri ennen edellislevyä. – Ja onhan meillä tällainen pohojaalaanen huumoripohjainen uho päällä, eli voidaan vetää biisit vaikka jatsiksi tai reggaeksi. On hidasta ja nopeampaa kamaa, äärivakavaa sekä hieman humoristisempaa menoa, ja niin edelleen. – Toisaalta, saatananpalvonta alkaa olla sanoituksissa niin kulunut kikka, että eipä sille voi kuin hymähtää. Henkilökohtaisesti mulle on oikeastaan sama mitä biiseissä 72 Inferno lauletaan – tosin tämän sanottuani myönnän, että kyllä Hynnisen tekstejä on ollut kiva lukea ja kuunnella. Kuinka hyvin laulaja on sopeutunut bändiin ja kuinka aktiivista treenaaminen Samin kanssa on, hänhän asustelee kuitenkin melkoisen kaukana Etelä-Pohjanmaasta. – Samppa on asiallinen ammattimies, hyvin sopii sekaan ja juttu lentää. – Kokeilumoodissa ollaan siinä mielessä, että tehdään mitä tykätään, ja kaikki mitä väännetään Mortis-mankelin läpi, kuulostaa kuitenkin lopulta Mortisilta. – Eipä olla reenattu yhdessä kuin kerran, ennen ensimmäistä keikkaa Samin kanssa. – Seuraavallekin levylle olen ehdottanut veikeitä aatoksia: hassu kaveri Kerpeikkari, sodankäyntiin liittyviä juttuja, muinaisten maailmojen tavat, uskonnolliset tavat ja tietysti maailmanloppu. – Tähän uskontotieteilijä Hynninen (Sami, laulu) olisi osannut vastata paremmin, mutta omasta puolestani en pahemmin välitä uskonnollisesta aivopesusta, mitä esimerkiksi rippikoulu minulle edusti, Teemu sanoo. Me veljekset ja Sepi ( Jarkko Seppälä, rummut) pidämme tuntumaa yllä reenaamalla aina silloin tällöin ja Kari (Lavila, kitara) tulee messiin kun kerkee. Uudem-. Kappaleemme All This in the Name of Love on tosin hieno rakkauslaulu, sillä siinä kaikki ovat kuolleet ennen kuin biisi edes alkaa. – Vanhemmiten tulee kuunneltua yhä laajemmalti musiikkia, aina vanhasta iskelmästä black metaliin. Itse tykkään, kun biiseissä on vaihtelua, niitä on silloin mielenkiintoisempaa soittaa, Teemu sanoo. Olette Suomen doompiireissä veteraanibändin asemassa. Muuten olemme reenanneet soittamalla keikkoja. Bändi tuntuu tehneen doomgenren sisällä suunnilleen kaiken mitä voi. Tuleeko nuoremman kentän doomailuja – tai metallia yleensäkään – seurattua, vai soivatko soittimessa edelleen ne vanhat ja hyväksi havaitut levyt. Hassu kaveri Kerpeikkari Bändin teksteissä on esiintynyt uskonnollista tematiikkaa – kuten doomissa ja hevissä nyt yleensäkin. Eiköhän tässä saada myös kolmoslevyn vinyylistä uusi painos, Jussi paljastaa. Jos jotain kivaa sattuu, kiva, ja jos tulee paskaa niskaan, sitten tulee, bassosta vastaava Teemu Maijala jatkaa. Onko yhtyeenne jatkuvasti jonkinlaisessa kokeilumoodissa vai onko yhtenäistä punaista lankaa yksinkertaisesti hankala löytää. Millaiselta kantilta käsittelette näitä uskonnollisia aiheita. Pienempiä tuotoksia on tullut, eli splitit Fall of the Idolsin ja Pale Divinen kanssa (2009, 2011), sekä ekan ja tokan levyn (Spiritus Mortis, Fallen) uudelleenjulkaisut vinyylinä. Saa nähdä, mitä Sami keksii! – Kieroilumme tiivistää aika hyvin jo Hot Summer of Love -demo (2002); timangi nimi yhdistettynä panssarivaunuaiheiseen kanteen, ja koko homman aloittaa Esko Salmisen legendaarinen lausuma Tuhlaajapoika-elokuvasta. Pohdittiin, laitetaanko blastbeatia tulevan levyn alkuun, mutta eipä sitten laitettu, Jussi heittää. Koko ajan on ollut pientä askaretta ja uusia biisejä on tehty hartaasti. – On tärkeää tehdä musiikkia, josta itse pitää ja jota on kiva soittaa. Saadun tiedon mukaan nuoriso "pelkää" mennä keikkailemaan, kun saattaa tulla virheitä soitossa, ja demoja ei enää ole, kun kaiken pitää heti kuulostaa valmiilta ja hyvältä. Siinä sitten vedetään tietokoneella rumpusoundit ja tempot kohdalleen
Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Onhan tämä nytkin kiva harraste, mutta aikoinaan ei edes sitä. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Levyllä tulee olemaan reippaita Judas Priest -rykäisyjä, hienoja riffejä ja Black Sabbath -vaikutteetkin ovat ”yllättäen” mukana, Jussi kuvailee. – Eipä tule seurattua. Jos näin jälkeenpäin katselee, niin olisimme voineet etsiä jo aikaisemmin paremman laulajan ja rumpalin. Teemu päättää haastattelun: – Levyn varsinaisena työnimenä on kulkenut Mark IV, saksalaisen PzKfW IV -panssarivaunun mukaan. – Itse asiassa se on kyseiselle biisille oikein sopiva nimi! Siinä on kuunneltu ankarasti Marche Funèbrea. 09 4369 2409 www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. mista suomiyhtyeistä Vinum Sabbatum on miellyttänyt korvaa, Jussi kehuu. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Minähän lauloin aikoinaan (1987–96), ja eipä sillä ollut paljon laulamisen kanssa tekemistä. Samoin VP Rapo soitti ensin rumpuja (1987–2000), vaikka hän on varsinaisesti kitaristi, Teemu sanoo. – Heh, tuo on vain yhden biisin työnimi, on sen verran hidas veto, että tulee hautajaiset mieleen. Kiva harraste Spiritus Mortisin uraa on määrittänyt tietty "pohojaalaane periksiantamattomuus", eli tuntuu siltä, että läpi uran on kynnetty melkoisen rujoa peltoa. Ja olen piruillakseni laulanut Popedan Hautajaiset-kappaleen sanoja tuohon reeneissä saadakseni lisää jotain elämää piisiin, Teemu rauhoittelee. Popedaa ja panssarivaunuja Tulevan levyn työnimenä on nettihuhujen mukaan Hautajaiset. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 59,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 65,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Tarjous on voimassa 31.12.2014 saakka. Spiritus Mortis on ollut kiinnostava kokemus, hieno harraste ja osa elämää. Ja tässä vaiheessa pitää nostaa esille edellinen laulajamme Vesa Lampi (1999–2007). Sanotaan vaikka, että 90 prosenttia on ollut hauskaa ja lopuistakin aika kultaa muistot. – Trippi on ollut kyllä hyvä. Kun hän liittyi bändiin, saimme lisää potkua toimintaamme. Henkilökohtaisestikin olisin voinut ottaa homman vähän vakavammin. – Niin kuin velipoika taisi aiemmin tokaista, eipä paikallisista kavereista oikein kukaan tajunnut missä mennään, joten soittokavereita oli hankala löytää. 00100 Helsinki Fax. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 3krs. Viimeisin cd joka on tullut ostettua taisi olla Black Sabbathin 13, muuten ostetut levyt ovat olleet levymessuilta löydettyjä käytettyjä vinyylejä, Teemu sanoo. Mutta uran loppumisesta: never say never! Ei tässä tiedä mihin joudutaan. Rehellisesti sanoen: olisiko bändin nimissä kannattanut tehdä jotain toisin. Kun ei tee tenavatähtimusaa, voi soitella vaikka on harmaata parrassa, Jussi kuittaa. Kun radiota ei tule kuunneltua eikä taivaskanavia näy, niin aika huonosti pystyy bongailemaan mitään uutta. Ei kai tämä ole mikään paha enne bändin uran loppumisesta. – Lievästi liioitellen: "vain elämätöntä elämää kannattaa katua". Jos katselette taivalta taaksepäin, onko matka ollut kannattava. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Ja esimerkiksi Euroopan-kiertue ei olisi mielestäni onnistunut ilman kännykkää, sähköpostia, nettiä, Schengeniä ja euroa. 10 numeroa 59,90 Tilaa Inferno! Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Jälkikäteen miettien vuosina 1990–2000 olisi ehkä voinut olla aktiivisempi, mutta toisaalta silloin puuttui kaikki nykypäivän tiedotus-, tiedonsaanti- ja mainontakuviot
Minkä asioiden pitäisi osua kohdalleen, että stadionsarjaan on mahdollista nousta. Ei Iron Maiden ole tullut takaisin jäähalliin. Suomalaisen musiikkiteollisuuden maaperä tärisi, kun Cheek ilmoitti nousevansa elokuussa Helsingin Olympiastadionin lavalle. Ellei tuote ole kunnossa, vaikea sitä on myydä. – Tavallaan yleisö tulee perässä. Lisäksi manageri odottaa nuorten bändien pistävän hösseliksi. – Joko Iron Maidenin management tai bändi itse päätti, että nyt me mennään stadionille ja katsotaan miten käy. Jos homma olisi vaikka Cheekin kohdalla mennyt mönkään, kyllä iltapäivälehdet olisivat lytänneet. Toisekseen se näyttää helvetin nololta. Rangerin ja Lost Societyn ympärille rakentunutta hypeä soisi näkevänsä muidenkin kohdalla. Vaikka etukäteen tuntuisi, ettei yleisöä riitä, sitten kun teet sen jutun, sua tullaan katsomaan. – Lisäksi tähtitaivaan paikkoja on rajoitettu määrä. Ja kuten Peiju to teaa, ”ensimmäinen on aina ensimmäinen”. – Pitäisin imagoriskiä jopa taloudellista riskiä suurempana. Mutta mitä tapahtuu, kun Metallica ja Slayer joskus oikeasti lo pettavat. Niin pitkään kuin Metallica ja Slayer porskuttavat, joukkoon on vaikea päästä. Samaan aikaan ei voi olla sataa todella isoa metallibändiä. – Jos ajattelee Amorphisin Eclipseä joka nosti ne uudestaan ylös, niin onhan se kova levy. Jos keksisin toisenkin bändin, joka myy yli miljoona levyä, sainaisin ne kyllä heti, Peiju nauraa.. Kysymykseen vastaa Nightwish-taustahahmo Toni Peiju. Mutta siihen, että päästään areenoille soittamaan, pitää varmaan tehdä muutama albumi lisää. Mutta miten suomalainen metallibändi voisi nousta stadionsar jaan. Suomalaisen metallibändin nousemista Helsingin Olympia stadionin lavalle oli hahmoteltu King Foolla jo muutamia vuosia. Jos sä myyt stadionille vain 15 000 lippua, menetät ensinnäkin rahasi. Pitääkö bändin tehdä se Slippery When Wet, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä. – Hype on tärkeää. Sen jatkuminen ulkomaille saakka ratkaisee. Ja hyvin kävi. Milloin suomalainen metallibändi seuraa perässä. Artistin ja taustavoimien on harpattava tasolta toiselle. Peiju toteaa antavansa Cheekille pisteet uskalluksesta. – Tärkeintä on, että joko juniori tai seniori tekee helvetin kovan levyn. Peiju toteaa logiikan olevan kahtalainen: toisaalta artistin pi tää olla tarpeeksi suosittu, mutta vaaditaan myös riskinottokykyä. Vanha hokema, mutta paskasta ei saa konvehtia. Toinen mieleen tuleva yhtye on Rammstein, joka on jo noussut itäeurooppalaisille stadioneille. Maidenin levytysten taiteellinen taso on heittelehtinyt, ja myyntikin on murto-osa 1980-luvun kultavuosista. Helsingin vanhan jäähallin kokoluokasta (noin 6500 katsojaa) Hartwall Areenalle (11–12 000) ja siitä Olympiastadionille (40 000) nouse minen vaatii useamman askeleen pimeään. Nightwishin Once myi pitkälti toista miljoonaa, ja samaan aikaan bändin uralla tapahtui aikamoinen harppaus. Projekti oli kuitenkin tyssännyt aikatauluihin. Ja ne on otettava itse. Stadionproduktion tuottaminen on riskipelaamista sekä rahalla 74 Inferno – ”vähintään kuusinumeroinen summa, joka ei ala ykkösellä eikä kakkosella” – että artistin imagolla. Jonkun pitää lopettaa tai tippua, että muille on tilaa. Siellä stadionsarjassa ilmeisesti pysyy aika hyvin. Muun muassa Nightwishiä manageroivan King Foo Entertainmentin toimitusjohtaja toteaa ensimmäisen Cheekin stadionkeikkojen herättämän ajatuksen olleen ”saatana, sinne se meni!”. Silti bändi nousi 2000-lu vulla salakavalasti Hartwall Areenan kokoluokasta maailman stadioneille. Vaikka Peiju mainitsee useaan otteeseen hyvien levyjen tärkeyden, poikkeuksen muodostaa Iron Maiden. Markus Paajala Nightwish – metallimaailman Cheek. Ihmiset ajattelevat että ”oho, tää onkin näin iso bändi, nyt pitää mennä viimeistään keikalle”. Lauri Ylitalo piirittäjä Miten stadionsarjaan noustaan. Peiju pitää tietenkin itse manageroimaansa Nightwishiä potentiaalisena nousijana suurten joukkoon. Eikä elokuussa 1999 järjestettyä Mestarit Areenalla -konserttia kuulemma lasketa