RASKAAN ROCKIN ERIKOISLEHTI 1/2015 I HINTA 6,50 euroa
Steve Hackett (ex-GENESIS) and Steven Wilson (PORCUPINE TREE) as guests. Feat. the entire album as well as the complete bonus disc on 2 CDs STEVE ROTHERY THE GHOSTS OF PRIPYAT Legendary MARILLION guitarist Steve Rothery presents his new solo album, feat. Available as DIGIPAK with 28-page booklet designed by Lasse Hoile! www.CENTURYMEDIA.com Exclusive vinyls, bundles and more can be found in our webstore: www.CMDISTRO.com www.INSIDEOUTMUSIC.com check out special offers and rare collector‘s items at www.INSIDEOUTSHOP.de. album on CD) THE NEAL MORSE BAND THE GRAND EXPERIMENT Out February 13th. MEDIABOOK CD with 3 bonustracks 180gr. continuously extreme, increasingly relevant! Available as CD, LTD. LP with 1 bonustrack and a poster or as LIMITED BOXSET from CM Distro. ED. bonus disc with unreleased studio and live tracks as well as a Making Of DVD & as 180g VINYL EDITION incl. prog icons Neal Morse (ex-SPOCK‘S BEARD) and Mike Portnoy (THE WINERY DOGS, ex-DREAM THEATER) Also available as SPECIAL EDITION 2CD+DVD DIGIPAK incl. 2 CD DIGIPAK incl. a complete bonus album of 13 previously unreleased tracks from 2002-2008, and as 180g GATEFOLD 2LP VERSION (incl. The 15th (!) studio album by Britain‘s grindcore-pioneers... Also available as LTD. AAAAAAAAAAARRRRRRRRRRRGGGGGGGGGGGGHHHHHHHHHHHH! APEX PREDATOR – EASY MEAT JUGGERNAUT: Alpha / Omega on Tour with Devin Townsend Project, Shining 21.03.2015 SEINÄJOKI Rytmikorjaamo · 22.03.2015 HELSINKI Circus JUGGERNAUT: ALPHA CD JEWELCASE in O-Card + mini-poster · DIGITAL ALBUM JUGGERNAUT: OMEGA CD+DVD Jewelcase in O-Card · DIGITAL ALBUM JUGGERNAUT: ALPHA/OMEGa also available as GATEFOLD 2LP BEARDFISH +4626-COMFORTZONE New studio album by one of the most dynamic and forward thinking bands of the 21st century
38 14 22 48 SA MULI R AAPP ANA EERO KOKKO JUHA METSO MARTIN HAUSLER 005 Päänavaus 006 Sytykkeitä: mm. Bungle (1991) 055 Arviot: pääosassa Marduk 071 Vanha liitto: kotimainen metallifanzine Isten 074 Kuudes piiri: kitarasankariksi netissä. Skinflint, Stargazery, 0XíST, Antti Filppu... 010 Inferno-kolumni & skaba 012 Heavy Cooking Club 014 Mokoma 020 Napalm Death 022 Callisto 026 Blind Guardian 030 Marduk 032 Scott Ian 034 Archgoat 038 Sotajumala 046 Vuoden 2014 raskaimmat: toimituksen top 5 -valinnat 048 Pölkyllä: yksi ja ainoa Udo Dirkschneider 052 Salamyhkä: Mr
Infernokin on siirtynyt koko ajan enenevissä määrin myös nettiin eikä tulevaisuutta osaa ennustaa kukaan, mutta niin kauan kun printtilehden tekeminen on mitenkään päin mahdollista, me syöksymme painokoneista. Koko media-ala elää rajun murroksen aikaa, jolle – samoin kuin levyteollisuudellekin – on ominaista kosketeltavan painotuotteen häviäminen ja digitaalisen sisällön korostuminen. Moni on kaatunut, viimeisimpänä parikymmentä vuotta tahkonnut Sue-lehti. vuosikerta Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Tokihan vaikkapa tässä lehdessä käsitelty Mokoma on niin valtavirtaa kuin Suomenmaassa olla voi, mutta siltikin näin on vain metalliskenen sisällä. Infernon kirjoittajiinkin näitä sankareita mahtuu useampi. Vuonna 1999 kustannetuista kotimaisista musiikkilehdistä ovat jäljellä enää Soundi ja Rumba, jälkimmäinen vain viiden vuosittaisen fyysisen numeron mitassa. Kun nämä jätkät jo haastattelivat myöhemmin legendoiksi kohonneita metallimuusikoita, itse en uskaltanut – tai edes älynnyt – vielä ajatellakaan moista toimintaa. Päätoimittaja Matti Riekki Ulkoasu Markus Paajala Kirjoittajat Ahola Tapio, Brusila Annika, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kuronen Mikko, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Mustonen Sanna, Nuopponen Aki, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Wakonen Juha, Ylitalo Lauri Toimitus (arviolevyt / review copies) INFERNO PL 543 33101 Tampere TILAAJAPALVELU (ARK. Väliin jäävistä vuosista voisi jaaritella pitkäänkin, mutta jos pikakelataan vuoteen 2015, maailma näyttää joka suhteessa täysin erilaiselta. Vaan jos joku on tässä maassa alamaailman miehiä, niin Vanha liitto -palstallemme haastateltu Isten-fanzinen isä Mikko Mattila. Vaikka bändi soisi kuinka Radio Rockissa, sen jokavuotisen Yön levyn ostavalla tavan tallaajalla ei ole välttämättä aavistustakaan, mistä puhutaan, kun puhutaan Marko Annalasta. Valtavirran marginaalissa INFERNOA ja sen sisältöä syytetään enimmäkseen kahdesta vastakkaisesta asiasta: yhdelle olemme aivan liian mainstreamiä, toiselle niin marginaalissa, että mielihän siinä pahoittuu. Kuten totuttua, totuus makaa jossain välimaastossa. Mokoma-levyn ostajalle taas tuskin on itsestään selvää, kuka on Mynni Luukkainen, tuo kansikuvamme tatuoitu karpaasi, vaikka mies on undergroundmittelöissä maan tunnetuimpia hahmoja. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Jutun lukeminen saa vihreäksi, olen näet aina kadehtinut kavereita, jotka ovat eläneet pienlehtinuoruuden. Myös vuonna 2001 perustettu Inferno oli alkuun puhdas fanzine, jota tehtiin into edellä ja tulostavoitteista välittämättä. 8-16) (03) 4246 5302 tilaajapalvelu@popmedia.fi Kustantaja POP MEDIA OY Fredrikinkatu 42, 3.krs, 00100 Helsinki Puhelin: 045 110 5522 www.popmedia.fi Toimitusjohtaja Tuomo Häkkinen Ilmoitusmyynti Oskari Anttonen 040 563 0642 Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali Puhelin: 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi Sähköpostit etunimi.sukunimi@popmedia.fi Kannen kuva Markus Paajala Painopaikka Lönnberg Print & Promo ISSN 1796-7600 inferno@popmedia.fi | www.inferno.fi 15. Kaikki on suhteellista. Ensimmäisen ”oikean” lehtijuttuni kirjoitin vasta 1999, reilut 25-vuotiaana, rocklehti Rumbaan. Pienlehtituskaa helpottaa hieman, että nykyvalossa tarkastellen mainittu oli vielä tuolloinkin, 16 vuotta perustamisensa jälkeen, enemmän fanzine kuin niin sanotusti ammattimainen julkaisu. Itse olen kipparoinut tätä lehteä pian kymmenen vuotta ja kokenut koko sen ajan, että julkaisumme tasapainoilee kahden maailman välillä: olemme ammattimainen julkaisu, jota tehdään pienlehdentekijöiden asenteella. Matti Riekki PÄÄTOIMITT AJA 5 INFERNO. Ja teemme sen valtavirtaviivaisen marginaalisesti. Sen tekeminen oli välillä melkoista kaatuilua – kirjaimellisestikin – mutta myös helvetin hauskaa
Omanlaistaan vetovoimaa siinä kuitenkin on, mistä pitävät huolen myös traditionaaliset afrikkalaiset kansanmusiikkivaikutteet ja omaperäiset teemat. Afrikassa harjoitetusta noituudesta, Sbrana aloittaa. – Nyemba on konseptilevy, joka kertoo 1800-luvulla läntisessä Mitä tulee mieleen, kun puhutaan afrikkalaisesta heavy metalista. Eipä tulisi mieleen, että paahtavan helteen keskellä syntyisi ajatus heavy metal -bändin perustamisesta. Saamme paljon inspiraatiota ympäristöstä ja elämästämme täällä noin yleensäkin. Pätkiä dokumentista on löytynyt YouTubesta jo yli vuoden, mutta valmis tuotos odottaa julkaisuaan. Sbrana tunnistaa paikallisen metallikulttuurin rajallisuuden, mutta suhtautuu tilanteeseen varovaisen optimistisesti. Joni Juutilainen SYTYTTÄJÄ D ANIELE T A M A GNI Afrikkalainen metallikulttuuri on jokseenkin samassa pisteessä kuin Suomen vastaava 1980-luvun alussa. Silti tämä on aivan mahtavaa! Jengi on pieni, mutta omistautuneisuutta löytyy, ja kiinnostuneita on ollut mukana menossa jo jonkin aikaa. Botswanan metallitouhuista on taltioitu myös dokumentti nimeltä March of the Gods: Botswana Metalheads, jolla seurataan paikallisen metallikentän touhuja lähinnä Wrust-nimisen bändin matkassa. Valtaosa maasta on Kalaharin autiomaan peitossa, ja vehreämpiä alueita asuttavat virtahepojen ja kirahvien kaltaiset eksoottiset eläimet, joita peruspulliainen on nähnyt ainoastaan tv:n luontodokumenteissa. – Soundillisesti se on vanhan koulukunnan heavy metalia, mutta mukana on tietysti oma uniikki tyylimme. Porukka ehti julkaista omakustannepohjalta neljä levyä, kunnes Pure Steel Records tarttui täkyyn ja julkaisi porukan viimeisimmän levyn Nyemban (2014) uudelleen. Intoa riittää, mutta suuret kansainväliset markkinat ovat vielä kaukainen haave. – Joo, olemme mukana dokumentissa, mutta kukaan meistä ei ole vielä nähnyt sitä, Sbrana tyytyy toteamaan. Skinflintin musiikki on todellakin melko karskia, kömpelöäkin, ”käppäheviä” jossa ei turhia hienostella. – Tilanne kotimaan keikkapaikkojen suhteen on todellakin surkea, mutta saamme mahdollisuuksia soittaa aina silloin tällöin ja faneilta saamamme palaute on aina aivan huikeaa! Olemme kiertäneet myös Etelä-Afrikassa, Keniassa ja Ruotsissa, mutta lisäkeikat olisivat todellakin paikallaan. Äänitimme levyn livenä studiossa, joten mukana ei ole todellakaan mitään vippaskonsteja tai studiotrikkejä. – Afrikkalaisella hengellisyydellä ja eri mytologioilla on pitkät perinteet, ja uskomme, että suuri osa tästä on täysin tuntematonta aluetta valtaosalle kuulijoista. LÄHINNÄ timanttikaivoksilla vaurautensa kerännyt Botswana on suhteellisen vauras mutta pieni valtio eteläisessä Afrikassa. Aivan, tuskin mitään, mutta yli miljardin asukkaan maanosasta on alkanut hiljalleen putkahdella esiin kansainvälisestikin huomioituja bändejä. Esimerkiksi keikkapaikkoja ei ole juuri lainkaan, eikä paikallisella porukalla ole hajuakaan, että täällä tehdään tällaista musiikkia. – Meillä on täällä muutamia ongelmia. Oletteko vetäneet keikkaa muuallakin kuin kotiseudullanne. On vain ajan kysymys, milloin saamme ansaitsemaamme huomiota. Millainen mahtaa olla Skinflintin suosio ulkomailla. Ilmeisesti italialaiset sukujuuret omaavan Giuseppe Sbranan ajatukset olivat kuitenkin toiset, kun hän perusti Skinflintin kymmenen vuotta sitten. Skinflint kuuluu joukon eturintamaan. Botswanan Manilla Road 6 INFERNO. Halusimme säilyttää musiikkimme mahdollisimman rehellisenä
Oli tärkeää, että mahdollisuus tehdä metallia annettiin, ja oli oma päätökseni jättäytyä siitä pois. Albumilla on selkeä punainen lanka. Uusimmalla julkaisulla bändimme soundi löytyi. – Musiikki ei ole koskaan ollut ”my cup of coffee”, vaan runous. KITARISTI-LAULAJA Herkko Huttunen, millainen levy on Dead Generation of Men. Markuksen kanssa saunassa ja kuulen uusimmat juorut. – Ainoastaan se harmitti aikoinaan, ettei ketään kiinnostanut kysyä näkemyksiäni asioista, ja samalla OG antoi outoja selityksiä teiden eroamiselle, vaikka kaikki meni kuten oli tarkoituskin. – Osa materiaalista on peräisin 90-luvulta, johon myös OG-ajan lyriikkani pitkälti pohjasivat. Uudella levyllä pohditaan kyynisesti nykymaailman tilaa, sitä kuinka ihmiskunta tuhoaa itsensä ja ympäristönsä. Hyviäkin kappaleaihioita heitettiin roskiin, koska ne eivät istuneet levyn muuhun materiaaliin. Yhteiskunta ajaa yksilön äärimmilleen, minkä lopputuloksena tyhjä kuori kuihtuu pois. Kaiken kaaoksen keskelle on istutettu toivon siemen, joskin pieni ja heiveröinen. Ja se on rakkaudella omistettu myös niille Kotkan pojille, jotka pelastivat nuoruudestani sen, mitä siitä ei enää ollut jäljellä. Mikä on Ye Cold Hands: The Homecoming -julkaisun tarkoitus. Millä mielin olet seuraillut Omnium Gatherumin nousujohteista uraa. Tämä yhdistelmä on johtanut siihen, että Filppu on julkaissut pienen teoksen unohtuneista OG-teksteistä ja vähän muustakin. Aiempien levyjen biisimateriaalit on kasattu useampien demotusten joukosta, mutta uusinta tuotosta lähdettiin rakentamaan täysin puhtaalta pöydältä. Minulla oli sanoituksia jäljellä vuonna 2006, ja ajattelin, että voisi vielä soittaa heviä Bon Jovin hengessä, mutta ei siitä mitään tullut. Se on raaka ja tukee julkaisun kappalemateriaalia. – Ratsastan kosmisella satulalla, johon on merkittynä myös OG:n nimi, totta kai. – Viesti ei ole kuitenkaan täysin lohduton. – Viesti vaihtelee julkaisun teemasta riippuen. Dead Generation of Men on bändimme julkaisuista lähimpänä grindcorea, vaikkei ole vieläkään tyylipuhtaasti SKEPTISEMPI saattaisi ajatella, että haluat ratsastaa OG:n nimellä, joten voisitko kertoa, miksi nämä sanoitusluonnostelmat piti julkaista. – Vasta vuosi sitten sain mahdollisuuden toteuttaa tämänkin, kunnes tajusin, ettei minulla ole enää mitään asiaa metallimaailmaan. Olen ollut tekemässä monenlaista musiikkia vuodesta 1994 lähtien, vaikkei se minun kahviltani ole maistunutkaan, ja pitäähän sitä välillä juoda muutakin. Antti Filppu on entinen Omnium Gatherum -laulaja ja nykyinen kirjailija. Osa on paljon myöhempää ja osa teemoja OG:n III-levyn sanoituksiin. Teksteistäsi jää kuva, että ”sen oikean bändin” löytäminen on muodostunut sinulle vaikeaksi. Millaista viestiä haluatte musiikillanne välittää. Olenko täysin hakoteillä. LA UR A VIL VA LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI Botswanan Manilla Road 7 INFERNO. Kuinka kova tarve teillä on omaperäisen soundin löytämiseen. Onko viestinne positiivinen vai negatiivinen. Tarkasti soitettuun, moderniin tyyliin vauhdikkaasti grindahtavaan äärimetalliinsa groovaavampia ja kokeilullisempia aineksia lisäilevä Unborn Generation on saanut aikaiseksi uransa johdonmukaisimman levyn. Aina silloin tällöin käydään Yksilöt äärimmillään Kaikuja menneisyydestä sitä. – Koko tämä kirjaräpellys on vähän sellaista ”Apuva-mies Lucky Luken vaatteissa” -tyylistä menoa. – Bändin soundia on haettu jo useamman levyn ajan – siis sitä, miltä UG:n tulisi pohjimmiltaan kuulostaa. Kappaleet syntyvät fiilispohjalta, eikä musiikkia puristeta väkisin yhden genren muottiin. – Hienoahan se on, ja sitähän Markus [Vanhala, kitara] on halunnut. Bändinne musiikki on tyylillisesti varmaan lähimpänä grindcorea. En ole valloittamassa maailmaa, mutten myöskään siedä ajatusta, että mikään runolanganpätkä menee hukkaan, Filppu lataa. – Unborn Generationin levyistä raskain ja ehyin kokonaisuus
Itselleni musiikki ei ole koskaan genrekysymys, vaan kun se on riittävän hyvää ja mielenkiintoista – olematta progenäpertelyä – se alkaa elämään omaa juttuaan. Minkälaisia haaveita teillä on menestyksen suhteen. – En osallistu koskaan mihinkään hakuprosesseihin, vaan jos bändiä laitetaan kasaan, sen pitää tapahtua hyvien tyyppien kanssa. Nuo asiat ovat vielä auki, mutta olemme nyt pisteessä, jossa asioita ei enää hoideta yhtyeen sisäisenä työnjakona, vaan seuraavalle tasolle nousu vaatii oikeat henkilöt oikeisiin hommiin. Mikäli tämä onnistuu, meidät voidaan luokitella vaikka miten. – Mielestäni Stargazeryssä on kyse siitä. varmaan olisi, hyvinkin paljon. Stargazery on päättänyt vetäistä levylle versiot molemmilla kielillä. – Hmm... Melodisen suomiheavyn kärkikahinoihin heti Eye on the Sky -esikoisellaan (2011) rysäyttänyt Stargazery on kovassa vedossa. Jos vertaa vaikkapa Michael Schenker Groupin aikaiseen keikkailutahtiin, me voidaan parantaa huomattavastikin! Bändin jäsenillä on kuitenkin paljon muitakin velvollisuuksia muissa orkestereissa, joten näkisin, että olemme kaiken kaikkiaan ahkera yhtye. Miehillä on taustaa bändeistä kuten Black Swan, Burning Point ja Poisonblack, mutta tunnetuin tekijä lienee Michael Schenker Groupin keulillakin laulanut Jari Tiura. Kyseessä ei ole ihan perinteisin kappale metallicoveriksi. Ahkeruus vain jakautuu monen eri bändin kesken. Mistä ajatus tähän lähti. Pete [Ahonen, kitara] kumppaneineen otti minuun yhteyttä, ja siitä tämä lähti eteenpäin, Tiura muistelee. Itse toivon bändille hermoja raastavaa keikkatahtia ja rockkokemuksia ympäri maailman! STARGAZERYN miehistössä vaikuttaa tuttuja naamoja lähinnä Oulun metallipiireistä. Uuden levyn covervetona on Cherin Dark Lady, vuodelta 1973, jonka Tumma nainen -suomiversiosta vastasi vuotta myöhemmin Lea Laven. Stargazery on ollut nyt kasassa kymmenisen vuotta, ja levyjä on pinossa kaksi kappaletta. Palaute on ollut todella hyvää ympäri maailman, ja olemme saaneet näinkin pienellä promotyöllä nimeä ihan mukavasti. – Meidän musa ylittää parhaimmillaan tyylirajat, ja siellä on muutama täyden kympin biisi. Uusi Stars Aligned -levy todistaa, että nyt ei leikitä, vaan tarjolla on melko annos melodista ja tarttuvaa metallimusiikkia. – Markkinamme ovat puhtaasti ulkomailla, ja sinne pääsy vaatii taustalle asiansa osaavat ammattilaiset. Miksi kuulijan tulisi valita kaikista tyylilajin bändeistä juuri teidän levynne. Tässä vaiheessa on tietysti ratkaisevaa, että keikkamyynti toimii, että joku järjestää ulkomaiden systeemit ja potkii meitä eteenpäin. Millaisena näet työtahtinne ja -moraalinne. Stargazery ei ole ainakaan vielä ihan megaluokan nimi, vaikka sekä biisit että taitotaso ovat genrensä huipputasoa. Soittamanne melodinen perusheavy on genrenä jo sen verran vanha, että kaikki temput on nähty ja kuultu jo aikaa sitten. – Pete sitä ehdotti, ja mulle se sopi mainiosti, koska olen digannut biisistä jo kauan. – Unelmat ovat tietysti isoja, ja olemme tehneet jo kaksi todella onnistunutta levyä, koska bändikemiat kolahtivat heti alusta paikalleen. biisihän on huippusävellys dramaattisella tarinalla pohjustettuna. Cher on upea artisti, ja Tavoitteena ulkomaat 8 INFERNO. Toimiiko yhtye äärirajoillaan, vai olisiko tahtia mahdollista vielä tiukentaakin. – Itse olen siis Tampereelta ja muut ukot Oulusta
– Symboliikkaa ja metaforia vilisee tietysti riittämiin, mutta esoteerisuuden keskellä Initiationin tematiikka liikkuu kaiken lopun ympärillä. Valaistuminen. Bändin punkin ja rockin suuntaan kumarteleva äärimetalli heijastelee sekin menneiden aikojen ääniä, mutta tuoreella innolla toistettuna. – Kyseessä ei ole niinkään nimitys genrelle, vaan yksinkertaisesti termi kuvaamaan bändiämme. BÄNDINNE nimeä (joka lausutaan ”zero exist”), etenkin sen merkitystä ja oikeaa kirjoitusasua, painotetaan biografiassanne varsin vahvasti. Alkuunsa homma jäätyi toviksi, koska muutin toiselle paikkakunnalle ja liityin ajan myötä myös erääseen toiseen bändiin, joka vei aikaa, laulaja-rumpali Mr. Se syntyi hyvinkin helposti, ja kirjoitusasu ikään kuin löysi itse itsensä. von Pfosforusin sanoin: ”Rappioromantiikkaa miinus romantiikka.” LISÄÄ AJANKOHTAISJUTTUJA WWW.INFERNO.FI 9 INFERNO. Mitä tämä teidän tapauksessanne tarkoittaa. – Nimeä ei itse asiassa hirveästi suunniteltu. Lopusta alkuun SINVISION sai alkunsa jo kauan sitten, mutta ensimmäinen virallinen julkaisu, Initiation-ep, valmistui vasta nyt. Itse pidän, että asioiden alta paljastuu kerroksia ja merkityksiä, mutta toki ymmärrän senkin, että joillekin olemme simppelisti vain “Oxist”, kitaristilaulaja Jani Koskela kertoo. – Tokihan pidämme siitä, että nimemme kirjoitetaan niin kuin on tarkoitettu ja että nimen todellinen merkitys aukenisi sitä kautta. ANNIK A TUPPI Suomalainen dark metal -yhtye 0XíST on toisen levynsä kanssa syvällä ahdistuksen ytimessä. – Lopulta erosin tästä toisesta bändistä, koska tiesin, että nyt on aika sille, mikä on tärkeintä. Pimeän, raskaan ja äärimmäisen painostavan musiikin sisällä elää kuitenkin voimaannuttava elementti, joka välittyy myös kuulijalle. Sanoituksissanne elää ilmeisen suuri ideologinen lataus. Hydra kertoo. Levyn teema on siis initiaatioriitti alkua varten, joka alkaa lopusta. Millaista musiikkia etsivien tulisi tutustua juuri tähän albumiin. Ensimmäisen ep:nsä paketoinut Sinvision on uusi nimi markkinoilla, mutta bändin juuret ovat syvällä menneisyydessä. Sitä paitsi Turbonegro keksi sen ensin. Suunnitteletteko kaikki tekemisenne yhtä tarkkaan. – Dark metalia. Vielä tiivistetymmin, Dr. – Yhtyettä perustettaessa, tai oikeastaan jo kauan ennen sitä, minulla oli tarve saada käsiini lisää metallia, joka olisi oikeasti synkkää, raskasta ja toki myös kiinnostavaa. – Minulla ja kitaristi Havocilla on vahva punkmieltymys, vaikka Sinvisionin perustukset valettiinkin black metalista ja vanhan koulukunnan deathistä. Itsen tiedostaminen. Musiikkinne on aika saatanan synkkää lanausta, eikä sanoituksissakaan paista pahemmin aurinko. Loppu ei tässä tapauksessa tarkoita kuolemaa, vaan uuden alkua. Voisitko avata teemoja sanoitusten takaa. Mikä ajaa ihmisen soittamaan tällaista kamaa. Mikä hommassa otti näin kauan. – Bändi on tosiaan ollut olemassa jo kymmenisen vuotta, ja niin on nyt julkaistu materiaalikin. Emme me varsinaisesti Bethlehemiltä kuulosta, eikä se ole koskaan ollut tarkoituskaan, mutta luulen, että ne jotka haluavat tuon genremääritelmän ympärille merkitystä ja sisältöä, saattavat saada teoksistamme jotain irti. Hiillos siis kyti koko ajan, mutta nyt puhalsimme sen liekkeihin, joka ei ole enää sammuva. Oletteko pohjimmiltanne elämänvastainen bändi. Kutsutte musiikkianne death punkiksi. Ainakin laulun puolesta monet mieltävät musiikkimme black metaliksi, ja sitä se osaksi onkin, mutta siinä ei ole koko totuus. – Vasemman käden polku. Aika harva bändi Voimaa synkkyydestä tuon toteuttamisessa on onnistunut, enkä yritä väittää, että olisimme itsekään vielä saavuttaneet kliimaksin. Mitä One Eon -levy tarjoaa kuulijalleen. Vaikutteidemme kirjo seilaa sujuvasti Dischargesta Darkthroneen, Misfitsistä ja Motörheadista Mayhemiin, joten death punk -sanapari kuvaa meitä hyvin, mutta genre se tuskin on. – Itselleni tällainen musiikki välittää todella paljon voimaa ja elontunnetta, mikä on asia, jonka koen positiivisena. Yksilön ja olemuksen Tahto
Mutta olen samalla iloinen, että bändi ymmärsi lopettaa heti ensimmäisten messujen jälkeen. Että ihan oikeasti meillä meni niin kovaa. Paikalla olivat kaikki raskaamman musiikkimaailman silmäätekevät muusikoista promoottoreihin ja kitaravelhoista managereihin. Menee edelleen. Teemu Suominen SOBERISTI NO, poikani. Vippibaarissa alan ammattilaiset pudistelivat päitään ja pummivat Antti Hyyryseltä kaljaa, sillä kun meni vielä hyvin. Sinua ei vielä silloin ollut. Niitäkin nimittäin oli. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, se kaikki tuntuu uskomattomalta itsestänikin. Hevi oli niin kuumaa kamaa, että kirkkokin halusi osansa. Osoitehan on www.inferno.fi. Tiedän, tiedän, tätä voi olla vaikea uskoa. Finnish Metal Expo, tuttavallisemmin FME, oli vuonna 2005 ensimmäistä kertaa järjestetty messutapahtuma, joka muistutti lähinnä sisäfestaria. Kaikilla alan firmoilla Infernon kaltaisista lehdistä festivaaleihin ja levykaupoista pienlevy-yhtiöihin oli omat ständinsä, joista ahnas hevikansa kävi pummaamassa tarroja ja ilmaisia promolevyjä. Isä, mikä oli FME?. Uuden vuosituhannen ensimmäinen kymmenen vuotta oli kupla, joka vain odotti puhkeamistaan. Se oli kuin muutaman vuoden ilotulitus, josta jäi lopulta mieleen vain muutama raketti. FME:n ja Hyyrysen tarinat kuvastavat noita vuosia parhaiten: jotkut selvisivät, suurin osa ei. Sen voitti SinKing, josta piti tulla hevibuumin seuraava ykkösnyrkki. SKABA Voita Sotajumalaa! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja voit olla pian kansibändimme uuden Raunioissa-levyn ylpeä omistaja. Oli Hilselinko-nimistä bändiskabaa ja kaikkea. Oli myös Finnish Metal Awards -palkintogaala. Ensimmäisessä palkintogaalassa pöydän tyhjensi viimeisen levynsä julkaissut Sentenced. Oli artisteja kahdella lavalla. Minä juonsin sen Infernon nykyisen päätoimittajan kanssa, meillä oli puvut päällä. Ymmärrän, poikani, kuinka vaikea on ymmärtää, että oli aika, jolloin voitiin puhua hevilehdistä tai levykaupoista monikossa. Niin kovaa, että meillä oli hevimessut. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen päättyessä hevihuuma kuitenkin hiipui, turistit kaikkosivat ja lopulta Helsinki Metal Meetingiksi nimensä vaihtanut FME haudattiin taloudellisesti kannattamattomana vuoden 2011 jälkeen. Tai ainakin joku näistä. Seuraavana vuonna Lordi voitti Euroviisut ja pääministeri Vanhanen esitteli pirunsarvimerkkiä lehtien etusivuilla. Paitsi kai Teräsbetoni, lähinnä retrobändinä silloin, kun Jarkko Ahola ei laula joululauluja kirkossa. Seuraavana vuonna panokset kasvoivat hurman edelleen noustessa, ja mukana oli jo U.D.O:a ja Evergreytä ihan ulkomailta asti. Istupa alas, niin kerron sinulle palasen suomalaisen heavy metalin historiaa. Ensimmäisessä FME:ssa esiintyi kotimaisia bändejä kuten The Scourger, Teräsbetoni ja Total Devastation. Kirjoittaja aikoo olla isona radiojuontaja-promoottori-agenttimanageri-kirjailija-musiikkiammattilainen. Alkuvuosinaan siellä oli kaikkea. Vuosien varrella FME päätyi esittelemään suomalaiselle yleisölle uusia bändejä kuten Amon Amarthin, Ghostin ja Mustaschin. Oli meet & greetejä, oli klinikoita. Ne olivat niitä aikoja, kun raskaalla musiikilla meni kovaa ja Suomessa elettiin huumavuosia. Viimeisen vuoden lähes tyhjät messukäytävät olivat koruton näky. Kansainväliset levy-yhtiömogulit ympäri Eurooppaa saapuivat jäiseen, kylmään ja lumiseen Suomeen ihmettelemään sitä huumaa. Samaan aikaan, kun yleisö rohmusi ständien antia ja juoksi Kai Hahdon nimmarin perässä pitkin täpötäyttä Merikaapelihallia, alan ammattilaiset verkostoituivat vippibaarin puolella. FME valloitti Kaapelitehtaan aina tähän aikaan vuodesta, helmikuun alussa. Ja sellainen, rakas lapseni, oli 2000-luku suomalaisessa heavy metalissa. Hevijumalanpalveluksia. Vuoden 2006 Finnish Metal Awardsin pöydän putsannutta Sentencediä kaipaan kyllä vähän edelleen. Enkä siis puhu niistä hevimessuista, joita kirkoissakin sen huuman kuumimpina hetkinä järjestettiin. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuun teluja. PS. SinKingiäkään ei enää ole. Ei niitäkään enää ole. Katri Helenaa tituleerattiin julkisuudessa ”hevileidiksi”. Suurimmasta osasta näistä verkostoista ei muisteta tänä päivänä mitään muuta kuin se, että Antti Hyyrynen ja Ville Laihiala heitettiin Kaapelitehtaalta järjestysmiesten toimesta ulos vuonna 2007 jo ennen kuin messujen ovet oli avattu. Mutta ihan oikeasti sellainen aika oli! Sitä kutsuttiin 2000-luvuksi. Voitin juontokumppanini Vuoden toimittaja -kategoriassa ja Riekki joutui pitkin hampain luovuttamaan minulle palkinnon yleisön edessä
reilu kourallinen hapankaalia . 3,5 dl smetanaa . 4. Kaada lantuista keitinvesi pois ja heitä sekaan loraus siirappia. TARPEET POHJA: . nyrkinkokoinen lanttu . 5. purkki eli n. 6. Jos kilohailipurkkia ei löydy lähikaupasta, sen voi korvata helposti öljyyn säilytyillä sardiineilla. mustapippuria . Kuori lanttu, halkaise se keskeltä kahtia ja viipaloi noin viiden millin paksuisiksi ja kahden sentin levyisiksi viipaleiksi (pystysuunnassa). 1 tl soodaa . Lopputulos on yhtä eksoottista ja maistuvaa kuin yhtyeen esittämä vanhan koulukunnan heavy metal. Jos taikinaa on runsaanlaisesti, voit käyttää osan siitä piirakan koristeluun. Laita ruistaikina jääkaappiin ja uuni lämpenemään 175 asteeseen. Ota ruistaikina jääkaapista ja painele se vuokaan. 100 g kalaa) . Nauti hyvässä seurassa oluen kera. siirappia . Paista uunin keskitasolla noin 40 minuuttia ja anna jäähtyä sopivasti. 3. Ota voi pehmenemään ja laita suolavesi kiehumaan. suolaa, jos kilohailit eivät ole tarpeeksi suolaisia 12 INFERNO. Valmista täyte kuullottamalla hapankaali ja hienonnettu valkosipuli pannulla. 2 kananmunaa . säilyketölkki kilohailia öljyssä (n. Pieni kilohailit pannussa lastaa käyttäen ja kuullota koko hoitoa vielä niin, että suurin osa nesteestä on haihtunut. Mausta mustapippurilla ja nosta jäähtymään. 7. Tumma, eritoten omatekoinen ruispohja tarjoaa hapankaali–kilohaili-yhdistelmälle oivasti tuhdin vastamaun haaleanvaalean ”pullamaisen” pohjan sijasta. Voitele piirakkavuoka. Nypi voi tasaisesti jauhojen joukkoon, lisää ranskankerma ja sekoita tasaiseksi massaksi. 1,5 dl ranskankermaa TÄYTE: . Lisää pannun sisältö kulhoon ja sekoita tasaiseksi. Keitä lanttuja suolavedessä 10–15 minuuttia. 2–3 kynttä valkosipulia . Lopputulos on maultaan yllättävänkin mieto, mutta silti hienostunut ja juuri sopivan erikoinen perinteisempiin lihapiiraisiin verrattuna. 200 g voita . Pertun luonnehdinta: ”Tämä piirakka on muodoltaan pyöreä ja henkii todellisuutta, jossa tomaatteja ei ole nähtykään, tai ne ovat muisto vain. Valuta kilohailista enimmät öljyt ja heitä ne sekaan. 2. Mikkeli! Mikkeli!” Helmikuun loppupuolella ensimmäisen täyspitkänsä uunista ulos saavan Lord Fistin laulaja-kitaristi ja kokki Perttu Koivunen lyö nyrkillisen voita kulhoon ja heittää hapankaalit sekä kilohailit perään. 5–6 dl ruisjauhoja . 8. Kilohailihapankaalipiirakka Miika "Mega" Kuusinen TUTKIVA KULINARISTI LISÄÄ RESEPTEJÄ WWW.INFERNO.FI PERTUN KOKATESSA SOI: Bathory – Hammerheart (1990) ”Levyn soidessa piiras saa muotonsa kuin varkain, ja yhtäkkiä onkin aika työntää se uuniin ja todeta: ”It is only just begun.” TEE NÄIN: 1. Sillä aikaa kun lantut kiehuvat, aloita ruistaikinan teko sekoittamalla ensin kuivat aineet hyvin keskenään. Jos taikinaa jäi yli, muotoile siitä piirakan päälle haluamasi kuvio, esimerkiksi jakamalla piirakka kahdeksaan osaan neljällä poikkiviivalla. Tosi kovat jätkät, mimmit tai punkkarit valmistavat hapankaalinsakin itse, Kivesveto Go Go’n hapankaalisoppareseptin mukaisesti (Inferno 2/2013), mutta purkkitavarakin kelpaa mainiosti, jos raha on sun valuuttaa etkä asu Kouvolassa. 1 tl suolaa . Vispaa smetana ja kananmunat kulhossa. Vahvasti viimeisen linnakkeen illanistujaisista vaikutteita hakenut täyttävä ja ravitseva eväs, jonka nautittuaan kylmätkään tuulet eivät ole kuin eteenpäin vievänä voimana purjeissa.” Megan tuomio: ”Lord Fist -piirakan ainesosat saanevat monet nyrpistämään neniään, mutta ennakkoluulojen syrjäyttäminen kannattaa, tässäkin asiassa. Lorauta sekaan siirappia. Mitään muita korvauksia tai lisäyksiä reseptiin ei voi kuvitellakaan. Kaada täyte piirakkavuokaan ja töki lantut tasaisesti täytteeseen
Kilohailihapankaalipiirakka Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN BlindBlackEnfMelech 01-15.indd 1 14.01.2015 09:22:49
TARINOI TA TÄYDEST Ä KAAOKSEST A JA HIRVEI MMIST Ä HETKIS TÄ 14 INFERNO
Olin kuulevinani jotakin pientä, Saikkonen sanoo. Hyrkäs kysyy. Ei siihen ollut paljon vastaansanomista. Kitararojun määrä ei sinänsä yllätä, sillä Elävien kirjoihin on paria edellistä Mokoma-albumia selvästi riffivoittoisempi kokonaisuus. Masennukset ovat olleet varsin erilaisia, Annala avaa. Varsin harvinaista kyllä, sanoitukset nousevat saman tien kuuntelukokemuksen keskiöön. Toisaalta, minähän olen alkuperäiseltä bändikoulutukseltani kitaristi ja alan vasta nyt lopullisesti hyväksyä itseni solistina. – Henkilökohtaisesti mukavinta on ollut se, etten ole tullut kipeäksi. ” Pohja on nähty, pohjalla käyty, pohja on nähty, pohjalla käyty!” karjuu hämeenlinnalaisen Sound Supreme -studion uumeniin kokoontunut möllikuoro – möllit ovat Mokoman laulaja Marko Annala, kitaristit Kuisma Aalto ja Tuomo Saikkonen, basisti Santtu Hämäläinen sekä rumpali Janne Hyrkäs. Ehkä kaikkein tiukimmin kurkkua kuristaa kuitenkin raju ”sisäänja uloshengitys sattuu/voitko auttaa/ painu vittjjRRYTYIHkljkjk” -syljentä. Tässä vaiheessa nauhoitusprojektia yhtyeen ja äänittäjän keskustelu on edennyt Mokoma-slangilla ”natsittamiseksi”, ja sehän tarkoittaa huomion kiinnittymistä pikkuasioihin. Annala nostaa ensimmäisiksi näytteiksi uhkaavan synkkäpoljentoisen nimibiisin, energisesti laukkaavan Sinne missä aamu sarastaa -speed/thrash-palan, keskitempoisen Lunnaatmelodiapaketin ja aggressiivisen Pohja on nähty -teoksen. Jos minulta kysytään, ukothan ovat aivan hurjassa tikissä, sieltä löytyy hurjia fillejä ja bassojuttuja. Varsinaiset riffit jäivät vähän paitsioon, mutta tilanne korjaantuu nyt kertaheitolla. – Elävien kirjoihin on teksteiltään erittäin painava levy. Ehkä se palaute tyyliin ”sehän määkii kuin lammas” tai ”mikä M.A. Jos mietin vaikkapa edellistä 180 astetta -albumia, niin minähän kirjoitin akustisella kitaralla kappaleiden sointupohjia ja kehitin siihen päälle laulumelodioita. Vakava masennus on vakava paikka: se voi viedä hengen kovaltakin kaverilta. – Hemmetti, olisiko tuo Sepultura-perkussiosihahdus sittenkin toimivampi takapotkulla. Annala ei suinkaan ole ainoa onnistuja: Elävien kirjoihin kuulostaa soitannollisesti irtonaisimmalta ja elävimmältä Mokoma-levyltä. On lokakuun 2014 loppupuoli, ja Mokoman kymmenennen studioalbumin muutaman viikon mittainen nauhoitusvaihe on edennyt lähes viime metreille. Hämmästyttävän innokkaasti viikkokausia Sound Supremella hierottuja kappaleitaan analysoivista muusikoista tai studioympäristöstä loppusuoraa ei kuitenkaan huomaa, mitä nyt Saikkosen käyttämä shortsit–pitkät kalsarit -yhdistelmä vihjailee, ettei Sakara Recordsin toimitusjohtajaa ole nähty viime aikoina ihmisten ilmoilla. Numminen tämä kaveri on?” loppuu nyt kokonaan. Marko Annalan aikuisiän neljäs vakava masennuskausi lamaannutti Mokoma-liiderin kuukausiksi, mutta tästäkin pahasta löytyy jotakin hyvää. Toiseksi teemaksi on noussut ”härskit ideat”, ja levylle päätyykin varsin mielenkiintoisia ”tästä yllättävän suora leikkaus blastbeatiin” -sovituksia, Annala kertoo. Ulkopuolisina mölleinä mukaan on kutsuttu Stam1nan Kai-Pekka Kangasmäki ja Sony Musicin päämajasta käsin Mokoman tiedotusta hoitava Katja Vauhkonen. Tämän paljastaa myös äänittäjä Janne Saksan pyörittämän studion seinälle kiinnitetty Elävien kirjoihin -infotaulu, johon bändi on rustannut ”done”-merkintöjä soittoja laulusuoritusten edetessä. – Entä sitten joku rumpuja bassotyöskentely... Niin, pohja on nähty, pohjalla käyty – nämä sanat jos jotkin kuvaavat Mokoman tuoreen Elävien kirjoihin -albumin lähtökohtia. Ahdasta näyttää jo olevan. – Janne Saksa nauhoitti meitä edellisen kerran viiden vuoden takaisen Sydänjuuret-albumin aikoihin, ja mieshän on nyt hehkuttanut aivan ihmeissään esimerkiksi Kuismaa. Nyt ääni on kestänyt hyvin koko nauhoitusten ajan, ja olen jopa onnistunut löytämään lauluihin uusia sävyjä, varsinkin huutopuolelle. Muistikuvat aikaisemmista studiosessioista ovat lähinnä sellaisia, että siellä on juotu flunssaisena käsittämättömät määrät hunajateetä, vedetty kipulääkkeitä ja tuskailtu omien laulujen kanssa. Tautihan voi olla kuolemaksi Möllikuoronauhoitusten lisäksi Mokoma-miehistön päivän agendana on esitellä niin Sonyn kuin Infernonkin edustajalle Elävien kirjoihin -albumin materiaalia. Ja jos Santtu soitti meidän muiden mielestä väärin, hän piti saman tien luennon musiikin teoriasta, että tämä on nimenomaan se ja se seitsemäs sävelpuolikas, joten tämän voi aivan oikeutetusti päräyttää tähän. Minähän olen sairastanut aikuisena neljä vakavaa masennusta, ja viimeisin, pari vuotta kestänyt jakso päättyi viime keväänä. Että hitto vieköön, minäkö, nelikymppinen hevilaulaja, tässä todella huudan... – Janne, tarkistatko vielä Vastakkaisten voimien lopun rytmikitaran vireen. Annalan ampumat rivit nostavat ihokarvat pystyyn tuon tuostakin: ”Jos näin tein kaikkein kalleimmalle/mitä teenkään pahimmalle”, ”sydän paloi liian lujaa/mieli koki liian kovaa”, ”auttakaa/ viekää minut turvaan” ja ”et esitellyt itseäsi/silti asetuit taloksi/suljit verhot ja piilouduit visusti” porautuvat mieleen välittömästi. Mokoman mielenterveyslevy Elävien kirjoihin on yhtyeen uran paras. Vaikka itse sanonkin, niin muutaman oman suorituksen kuunteleminen on ollut melkoisen hämmentävää. Kannustimme varsinkin Santtua fiilistelemään enemmän ja enemmän, ja mieshän teki työtä käskettyä. – Eräs levyn musiikillista pääteemoista on ”riffejä, riffejä”. Hevibändien studiosessioihin varsin yleisesti kuuluvaa tyhjien kaljatölkkien vuorta ei löydy mistään, mutta sitäkin enemmän näkyy erilaisia kitarapedaaleja – itse asiassa tarkkaamon lattialla on varsinainen efektiruuhka. TARINOI TA TÄYDEST Ä KAAOKSEST A JA HIRVEI MMIST Ä HETKIS TÄ TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT EERI KOKKO JA TIMO ISOAHO 15 INFERNO. Aalto ei ole kuulemma koskaan aikaisemmin ollut näin liekeissä, Annala sanoo
Miksauksesta ja masteroinnista Fascination Street -pajallaan vastanneen ruotsalaisguru Jens Bogrenin (Paradise Lost, Kreator, Opeth, Amon Amarth ja niin edelleen) työnjälki on osoittautunut jopa odotuksia paremmaksi. Kaikki tekstit ovat luonnollisesti Markon käsialaa, mutta tällä kerralla myös suurin osa sävellyksistä on hänen aikaansaannoksiaan. – Jos Lunnaissa kruisaillaan luu pihalla, Rakkaudessa lapioidaan hiekkaa ruumisarkun päälle. Toisaalta olen miettinyt, että kuvittelenko minä kaiken tämän, vai onko meiltä todellakin löytynyt aivan uusi vaihde tekemiseen. – Ensin mietimme, että Mutta minulta puuttuisi rakkaus on se levyn rokkibiisi, eikä kokonaisuus sen takia kaipaa Lunnaita. Tällä kerralla en oikeastaan onnistunut natsittamaan, sillä huomasin soittavani ilmarumpuja viimeistään biisin puoliväliin mennessä. Kuismalta löytyy yleensä melkoinen litania korjausehdotuksia, mutta nyt kitaristi ilmoitti ykskantaan: ”Eiköhän se ole siinä.” – Meillä on tapana natsittaa lähes valmista levyä, eli kuunnella raitoja ylitarkoilla korvilla ja tutkia, ettei mihinkään vain jää mitään ylimääräistä räsähdystä tai muuta ärsyttävää virhettä. Oli välillä hirvittävän raskasta valmistella sanoituksia ja muistella, miltä minusta tuntui sillä kaikkein hirveimmällä hetkellä, kun missään ei näkynyt valonpilkahdustakaan ja päässä jyskytti ajatus, että tämä tautihan voi olla kuolemaksi. Hei muuten, olisiko siinä musiikkivideon idea. – Minusta on hämmästyttävää, että omasta bändistä voi olla näin pirun innoissaan kymmenennellä studioalbumilla. Se ei rasita korvia lainkaan, ja kokonaisuuden voi kuunnel”Tietty fanijengi pitää Mokoman radiobiisejä automaattisesti paskoina, mutta minä en ole koskaan halunnut rajoittaa itseäni säveltäjänä. Eikä tietenkään jätä hyvästejä lähtiessään. – Henkisesti raskain oli aikoinaan se ensimmäinen, sillä tuolloinhan en voinut varmasti tietää, parannunko enää koskaan. – Marko saa toki kehua bändikavereitaan mielensä mukaan, mutta tärkein fakta on kuitenkin se, että me muut emme voi ylistää häntä tarpeeksi. Annala istahtaa tamperelaiskahvilan penkille ja hymyilee leveästi. Myös itse kirjoittaminen ahdisti Annalaa paikoin. Eikä Jens edes osaa suomea, eli hän ei välttämättä osaa antaa painoarvoa esimerkiksi tekstien tärkeimmille iskusanoille. – Mutta silti: kun Jens lähetti ensimmäisen miksausversionsa, minulla oli siihen kaksi pientä muutosehdotusta. Harkitsin silloin vakavasti jopa itsemurhaa. – Albumin soundi on kieltämättä älyttömän hyvä. Mies on taas innostunut toden teolla omasta instrumentistaan, eli kitarasta, ja sen seuraukset ovat suorastaan huikeat. Albumi käynnistyy nimibiisillä, joka vihjaa jo nimellään pahimman olevan takana, mutta joissakin kappaleissa sukelletaan todella syviin vesiin, laulaja kertoo ja kiirehtii jatkamaan: – Toki kirjoitin tekstit yleisessä ja universaalissa muodossa, joten ne ovat täysin ymmärrettävissä, vaikka omaa masennuskokemusta ei olisikaan. – Kun ryhdyin miettimään uusia tekstejä viime keväänä, huomasin jo parin valmiin sanoituksen jälkeen kirjoittaneeni masennuksesta – tämä oli siis aluksi tiedostamatonta. Sen vuoksi Lunnaat antaa kokonaisuudelle sopivaa tasapainoa, Annala lisää. Annala ei hehkuta levyn äänimaailmaa turhaan. Kruisailua ruumisautolla, luu pihalla, Hyrkäs nauraa. – Kyllähän me kieltämättä olemme äärimmäisen innoissamme tästä albumista. Lienee hyvinkin paljon mahdollista, että kuulijat kykenevät suhteuttamaan nämä tarinat omiin henkilökohtaisiin tragedioihin. Ulkopuolisesta tuntuu oudolta, että Lunnaat oli jäämässä ulkopuolelle. Vähemmän repivää Hypätään joulukuun loppupuolelle. Albumia on raiskattu aivan tarpeeksi ”rässikompilla” ja huutolaululla, eikä tuollainen rokimpi kappale tee kokonaisuudelle yhtään hallaa, vaikka toki tällaisen teemalevyn pitää olla musiikillisesti raskas, rankka ja rankaiseva. Sehän on juuri se biisi, jossa paska jätkä, siis masennus, saapuu vierailulle. – Koko levyprosessissa raskainta oli se, että ryhdyin työstämään tekstejä vasta selätettyäni masennuksen. Tämä viimeisin masennus oli puolestaan etenkin fyysisesti hyvin rankka kokemus. Sellaisiin ovat varmaan kaikki törmänneet. Ja jos näiden tekstien maailmassa alkaa tuntua pahalta, niin ainahan voi hypätä vaikkapa Pet Shop Boysin kelkkaan. Jos mieleen tulee hyvä melodinen keskitempoinen biisi, niin sitten tulee.” 16 INFERNO. Olen Kuisman kanssa saanut tehdä töitä ihan tosissani monen biisin kanssa; esimerkiksi Irti-kappaleen muutamien iskujen rytmitykset eivät mene minkään tyypillisen kaavan mukaan, Saikkonen hymähtää. – Rautalangasta väännettynä: Elävien kirjoihin on melkoisen raakaa ajoa, jonka yhdestätoista biisistä huudetaan seitsemässä. Eli kuuntelin kappaleita ja diggailin musiikkia kuin joku ulkopuolinen ja unohdin koko natsituksen, laulaja nauraa. Sitten päätin kirjoittaa yksitoista kertomusta tämän sairauden liepeiltä. Hämmentävää. Mielenterveen miehen iloiselle ilmeelle on monia syitä, eikä vähäisin ole juuri valmistunut Elävien kirjoihin -levy. Silloin tuli tuijotettua muutamankin kerran peiliin, että helvetin typerys, miksi ihmeessä paiskasit itsesi vapaaehtoisesti tällaiseen paskasankoon. Eli kuvaannollisesti sanoen ensimmäinen on avoauto Kaliforniassa ja toinen taas ruumisauto Siperiassa. Milloin ja miten päätit, että Elävien kirjoihin on teemalevy mielenterveyden järkkymisestä. Jos tämä jäisi Mokoman viimeiseksi levyksi, niin ei jäisi yhtään mitään hampaankoloon. Kokonaisuus loksahti kohdalleen viimeistään silloin, kun päätimme nostaa Lunnaat-biisin albumille – se oli pitkään pudotettavien joukossa. Toisaalta myös Janne Saksa teki mahtavaa duunia nauhoitustilanteessa, joten en halua nostaa Bogrenia liian korkealle jalustalle, Annala sanoo. Annalan suu käy tutusti ompelukoneen lailla, mutta kerrottavaa löytyy myös tarkkaamon viereisellä penkillä istuvalta Saikkoselta. Pahimmassa vaiheessa minusta oli jäljellä pelkkä tärisevä hermoraunio. Vähän tarkemman mietinnän jälkeen tuli selväksi, että nehän ovat hyvinkin erilaisia kappaleita eivätkä todellakaan sulje toisiaan pois, Annala nyökkää
17 INFERNO
Jos joku istuu pyörätuolissa, hänelle ei mennä kovin helposti tölväisemään, että skarppaisit nyt vähän ja ryhtyisit kävelemään. Keskityin huolehtimaan jälkikasvusta, sillä minulla ei todellakaan ollut voimaa muuhun. – Tietty fanijengi pitää Mokoman radiobiisejä automaattisesti paskoina, mutta minä en ole koskaan halunnut rajoittaa itseäni säveltäjänä. Näin ei todellakaan voi sanoa aivan jokaisesta nykyajan tukkoon tungetusta ProTools-pötkäleestä. – Tulin terapeutin kanssa siihen lopputulokseen, että minun täytyy jättää elämästäni vähäksi aikaa pois kaikki muu – kaikki paitsi tärkein, eli omat lapset. Esimerkiksi kahvin keittäminen saattaa muuttua lähes mahdottomaksi: menet keittiöön ja alat miettiä, mitä minun pitää tehdä, jos haluan juoda kahvia. Kuu saa valtansa auringolta ja Marras ovat minulle Mokoman ensimmäisiä todella onnistuneita keskitempobiisejä, niiden myötä se oikeanlaisten, popimpien kertosäkeiden tekemisen tapa löytyi, sanoo Annala. Otin sitten puolen vuoden sairasloman Mokomasta ja melkeinpä koko elämästäni. – Villen taidehan merkitsee meille samaa kuin Derek Riggsin tekemät kansikuvat Iron Maidenille. Miksi jääkaapissa on pyykinpesuaineita. Tai mihinkään muuhunkaan. Menimme tässäkin suhteessa loppuun asti ja pyysimme Bogrenilta ennakkoluulottomia ratkaisuja. Jollakin mystisellä tavalla esimerkiksi Lunnaat on kuitenkin eri kaliiberia kuin vaikkapa vanhat raidat Uni saa tulla tai Punamultaa. Uuden levyn lohikäärmekansi on toteutettu pitkälti alkuperäisen visioni mukaan, mutta en tälläkään kerralla osannut nähdä kantta mielessäni näin hienona. Se on näköjään tervetullutta, kun isälle viimein valkenee, etten minä kenties olekaan se maailman napa. Miten selvisit ja nousit jaloillesi viimeisimmästä parin vuoden ankarasta kurimuksesta. Kenties isoin ero syntyy Annalan entisestään parantuneesta laulusuorituksesta. Minun on hyvin vaikea kuvitella Mokoman albumia ilman Pirisen graafista ilmettä. Sitä kautta toipumiseni lähti käyntiin. Voihan se olla sattumaakin... Että anna mennä reilusti, älä säästele. Hyvin usein ajatellaan, että mielenterveysongelmat ovat hallittavissa, kunhan vain viitsii pinnistää ja lopettaa laiskottelun, Annala sanoo. Ei tarvitsekaan enää miettiä, mitä minulle tapahtuu kuoleman jälkeen, kun elämän tarkoitus täsmentyy ja kiteytyy omassa jälkikasvussa. Eräässä kuvassa näkyy täysin hätääntynyt hahmo, jonka taustalla on suuri varjomainen olento, joka pitelee tiukasti kiinni eikä todellakaan päästä irti... Pahasti masentuneen elämä on täyttä kaaosta, ja ihminen on yksinkertaisesti niin syvässä jumissa, ettei se kykene oikeastaan mihinkään järkevään. Tai miksi tuo tyhjä kattila on kuumalla liedellä. Suurimman osan mielestä mielenterveysongelmat ja fyysiset vammat tai sairaudet ovat täysin eri asioita, ja niinhän ne tavallaan ovatkin. – Pohja on nähty -biisi on tehty nimenomaan tästä aiheesta, sieltähän löytyvät esimerkiksi rivit ”ota nyt jo itseäsi niskasta kiinni/mitäpä jos sinä pidät suusi kiinni”. Voihan se olla sattumaakin Palataanpa vielä levyn teemaan, masennukseen. – Rokkarithan eivät mielellään keskustele isyydestä – siihen voi olla monia syitä –, mutta tästä aiheesta olisi mielenkiintoista kuulla enemmänkin puheenvuoroja. Elämä on tässä ja nyt. No, kaikua ei ainakaan säästellä! Puhuimme aikaisemmin Mokoman rokkikappaleista, joita joku saattaa kutsua radiobiiseiksikin. – Soundi on aikaisempaa kaiutetumpi, vähemmän repivä. Musiikki ei sen vuoksi tunnu niin rankalta, vaikka levyn klangi on periaatteessa metallisinta Mokomaa koskaan. – Mainitsin aikaisemmin ne ”härskit ideat”. la väsymättä useammankin kerran peräjälkeen. Tekemisen tapa on toki hieman vaihdellut, sillä välillä olen antanut Villelle hyvinkin tarkat ohjeet halutusta lopputuloksesta ja hän on sitten piirtänyt enemmänkin hahmotelmani puhtaaksi. Siltä se tuntuu, kun joku hallitsematon ilkeä voima kontrolloi jokapäiväisiä tekemisiä lähes täydellisesti. Hitaasti mutta sitäkin varmemmin huomasin, että alan taas nähdä värejä ja aistia maailmaa muutenkin, Annala kertoo. Toisaalta myös häneltä on tullut aivan käänteentekeviä ideoita. Miksi margariini on vessassa. Esimerkiksi masennusta ei välttämättä pidetä sairautena, vaan pikemminkin heikkoutena. Yhtyeen hovitaiteilija on kuitenkin luonut Mokoman visuaalisen maailman, toki muusikoiden neuvojen ja toiveiden pohjalta. Mielenterveysongelmat tuntuvat edelleen olevan enemmän tai vähemmän tabu. Hän julkaisi muutamia vuosia sitten todella tasokkaan Helsinki–Shangri-La-levyn, meni sen jälkeen lisääntymään ja palasi kehiin vielä kovemman kiekon kanssa. Jos mieleen tulee hyvä melodinen keskitempoinen biisi, niin sitten tulee. – Yllättävän usein ihmiset myös unohtavat sen, että jo kahdentoista vuoden takaisella Kurimus-albumilla oli kappale Silmäterä. – Olen kuunnellut paljon esimerkiksi Palefacen uutta Luova tuho -albumia. Sehän oli YleX:n tehobiisi, melkoisen poppia! Aiheesta toiseen: Mokoman tapauksessa nostetaan yllättävän harvoin esiin nimi Ville Pirinen. Masentuneelle taas on paljon helpompi sanoa, että mitä sinäkin siinä valitat, hoida nyt hommasi niin kuin miehen kuuluu. Kun elämään tulee itseä tärkeämpi asia, suuret eksistentiaaliset kysymykset tippuvat saman tien pois. Itse asiassa kuuntelin jotakin biisiä ja mietin, että tämähän lähestyy kaikuosastonsa puolesta melkein Devin Townsendia, Annala sanoo. Isyys nimittäin tuntuu tuovan monelle tietynlaista rentoutta tekemiseen. ”Hyvin usein ajatellaan, että mielenterveysongelmat ovat hallittavissa, kunhan vain viitsii pinnistää ja lopettaa laiskottelun.” 18 INFERNO. – Muutamat Ville ”Derek” Pirisen kansivihkoon tekemät kuvat ilmentävät hyvin osuvasti masentuneen tuntemuksia
18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI. KAUHAJOKI ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN ENNAKKOLIPUT TOIMITU SKULUINEEN ALKAEN 113 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA AUTOPAIKAN YHTEISTYÖSSÄ:. OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. KAUHAJOKI 18.19.20.KESÄKUU.2015.NUMMIJÄRVI
Legenda on pysynyt verevänä eikä ole ryhtynyt nostalgisoimaan turhia. Napalm Deathin uuden levyn nimi on Apex Predator – Easy Meat. – Apex Predator on saalistaja, joka on ravintoketjun huipulla. Levyn temaattinen alkupiste on Bangladeshin Savarissa tapahtunut Rana Plaza -nimisen tehdasrakennuksen romahdus huhtikuussa 2013. Kyse on tietenkin metaforista. Romahduksessa kuoli yli 1100 ihmistä ja loukkaantui yli 2500. – Oletko yhtään selvillä siitä. Kyseessä oli tappavin rakennusonnettomuus maailmassa moneen sataan vuoteen, mutta silti muistin sen vain hämärästi. Mark ”Barney” Greenway ei osaa selittää, mikä bändin pitää hyvässä ryhdissä, mutta kertoo mielellään, mistä ammentaa inspiraationsa. – Ihmiskunnan ravintoketjun huipulla ovat ne, joilla on valta kansainvälisessä bisneksessä. – Juuri se osoittaa koko jutun tärkeyden. Mieti nyt, yli tuhat ihmistä kuoli, ei mikään kourallinen. Olihan siitä otsikoita yhtenä päivänä, mutta se unohdettiin saman tien. Wikipediasta selviää, että romahtaneessa rakennuksessa oli pankki, kauppoja, asuntoja ja ennen kaikkea pahamaineisia hikipajoja, joissa länsimaisille kudotaan halpoja vaatteita. Barney kysyy. Miehen paksu birminghamilaisaksentti yhdistyy veitsenterävään älyyn aivan kuten väsymätön oikeudenmukaisuuden puolustaminen rujoon räyhäämiseen. He tekevät työtä hirvittävissä oloissa eivätkä pääse pakoon, koska se johtaisi vielä huonompaan tilanteeseen. Silti se sai verrattain minimaalisen huomion mediassa. Easy Meat taas viittaa niihin, jotka ovat ravintoketjun häntäpäässä, Barney aloittaa. Napalm Death on yhtye, jota ei tarvitse esitellä tämän lehden lukijoille. Hämärästi. TODELLISUUDEN RUMUUDESTA TEKSTI VILHO RAJALA KUVA KEVIN ESTRADA 20 INFERNO. He määrittelevät, miten härskiin hyväksikäyttöön bisnes perustuu. Nimen osat ovat evoluution käsitteitä, koska bändissä on kuulemma pari innokasta darvinistia. Hyväksikäytettävät ovat puolestaan helppoa lihaa. Greenwayn mukaan tapaus demonstroi julmalla tavalla sen, miten elämä on halvempaa tietyissä osissa maailmaa. On vaikea löytää kovaäänisen musiikin maailmasta ihanampaa ihmistä kuin Barney Greenway
Ensin Amerikassa, myöhemmin myös Euroopassa. Ihmisoikeudet, eläinten oikeudet, rahajärjestelmän kritiikki, eettinen kaupankäynti – median valokeilaan osuu milloin mikäkin maailmanparannusteema. Haluan olla luova ja käyttää musiikin suomia ilmaisukeinoja. On tärkeää ymmärtää, että kaikella inhimillisellä toiminnalla on seurauksia. Koko ajan suurempi määrä ihmisiä tietää asioista koko ajan enemmän, eikö se ole aivan itsestään selvää. – Jos ihmisen täytyy oikeuttaa olemassaolonsa jollain helvetin vekottimella, jonka valmistamiseen on tarvittu mineraaleja kaivoksista, muovia, kemikaaleja ja ties mitä, eikö se ole aivan naurettavaa. Amerikkaan bändi lähtee erityisen hyvillä mielin, koska pari viimeistä reissua ovat kuulemma olleet hienoja. Miksi meidän pitäisi tehdä joku muistelurundi. Kyynisyyden hyvät puolet Mark ”Barney” Greenway on 45-vuotias. Ei kenenkään tarvitse ryhtyä aktivistiksi. Mutta taistelulla on vaikutuksia kaikkiin muihinkin. Niinpä en voi muuta kuin olla hirveän kiitollinen. Se kertoo mainonnasta. – Meistä tuntuu, että bändillä on tälläkin hetkellä paljon annettavaa. – Pahintahan on, että kyse ei ole vain siitä, että minä ostan jonkin tuotteen. – Järkytyin ja tiesin, että minun täytyy kirjoittaa tästä. – En pidä kyynisyyttä pahana asiana, koska se on vahva työkalu. Haluamme pitää tämän mielenkiintoisena. Joissakin asioissa myös pysyn kyynisenä, mutta useimmiten se ei ole hyväksi. Ne menevät Kiinaan tai Afrikkaan, jossa ihmiset polttavat niitä valtavilla kaatopaikoilla. Vaikuttaa siltä, että kyynisyys ei ole päässyt puremaan Barneya. Siitä kappaleen nimi. Se laite on jälleen yksi naula jonkun muun arkkuun. – Minä olen ihminen. – Napalm Deathin ajattelutapa on sellainen, että bändi on aina vain niin hyvä kuin seuraava levy tai keikka. Vaikka Napalm Deathin kommunikoimat teemat ovat haudanvakavia, niitä käsitellään tavoilla, joissa on paljon mustaa huumoria. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että on tietoinen asioista ja reagoi niihin, laulaja filosofoi. En osta, koska tiedän, etten tarvitse. Voisin mennä ulos seisomaan laatikon päälle ja paasata näistä asioista, mutta en halua. Jokainen valinta on osa laajempaa kokonaisuutta. Alkuperäinen kipinä saattaa olla itsekäs, mutta se johtaa laajempiin vaikutuksiin. Se on median vääristämä kuva todellisuudesta, Barney Greenway sanoo. Kun minä ostan turhan laitteen, tulen osaksi prosessia, jossa luontoa riistetään ja ihmisiä sorretaan aivan surutta. Mainokset täyttävät tajunnan metaforilla, jotka lupailevat parempaa elämää. – Ihmiset tulkitsevat aktivismin usein väärin. – Vaikka Napalm Death on vakava bändi, aina täytyy olla kaksoismerkityksiä ja ironiaa. Ei onneksi pidä. Sanoin jo aiemmin, että kaikella ihmisen toiminnalla on seurauksia. Jos sen unohtaa, on matkalla ongelmiin, Barney linjaa. – Meitä kaikkia pommitetaan jatkuvasti mainoksilla kaiken maailman hilavitkuttimista. Se on julma kuva tämän hetken todellisuudesta. Barney naureskelee jo kertaalleen hyväksyneensä, että Napalm Death ei yksinkertaisesti kiinnosta amerikkalaisia. – Ei aktivismi ole mikään trendi, vaan asia, joka valtaa hiljalleen alaa. Jos ei kyynisyyttä olisi, moni asia jäisi huomaamatta. Napalm Death ei ole hypännyt nostalgiakelkkaan. Länsimaiden satamissa lojuu suuria kontteja täynnä vanhoja tietokoneita, kännyköitä ja sen sellaista – sanalla sanoen romua. Tietenkin tunnen suurta kyynisyyttä. – Mehän myymme yhä hämmästyttävän hyvin levyjä ja ihmiset tulevat keikoillemme. Aktivismi on osa ihmisen luontoa. Suomeenkin bändiä voi odottaa jälleen varmoin mielin. Niinpä mainonnan uhrit tulevat metaforisesti kusetetuiksi. Se on luovuutta. Juuri sellaiset asiat, joita valtaapitävät pyrkivät piilottamaan ihmisiltä kaikin keinoin. Kyynisyys saa epäilemään ja kyseenalaistamaan ”totuudet”, joita meille halutaan syöttää. Teemme asiat täysin omilla ehdoillamme. Hän kuitenkin kiistää, että siinä olisi mitään outoa. Joskus joku toinen ihminen saa ajattelemaan asiaa uudelleen. Me hukumme paskaan Huumorista puheen ollen, hymyilytti väkisinkin, kun Apex Predator – Easy Meat -albumilla tuli vastaan kappale nimeltä Metaphorically Screw You. Tapaus on tämän albumin keskiössä, mutta siihen on kietoutunut muitakin teemoja. ”Voisin mennä ulos seisomaan laatikon päälle ja paasata näistä asioista, mutta en halua.” TODELLISUUDEN RUMUUDESTA 21 INFERNO. Aktivismi ja valveutuneisuus yksinkertaisesti kuuluvat hänen tapaansa olla olemassa. Myös ruuasta ja vaatteista, mutta ennen kaikkea vimpaimista. He yrittävät myrkkykaasujen keskellä, henkensä kaupalla, haalia niistä sellaisia osia, joista saisivat edes vähän rahaa. Ihan normaaleja rundeja sen sijaan on tulossa. On hätkähdyttävää, miten terävänä hän on säilyttänyt mielensä ja kielensä. Jonkun, josta minun ei haluta tietävän. Euroopassa fanikanta on aina ollut kiinteä ja vahva. Syytä kiitollisuuteen Viimeisen kymmenen vuoden aikana nostalgia on ollut metallimarkkinoilla kovaa valuuttaa. – On turha luulla, että ne olisivat matkalla kierrätykseen. Toisinaan tuntuu, että on trendikästä olla jostakin huolissaan, kunnes trendi sitten hiipuu. Prosessilla on surullinen loppu. Emme ole tehneet mitään laskelmoitua, kyynistä bisnessuunnitelmaa tai muuta sellaista. Minulle uskotellaan, että tämä ja tämä laite tekee elämästäni paremman ja minusta relevantimman ihmisen, joten tarvitsen sitä. – Jos joku ryhtyy taistelemaan työntekijöiden oikeuksien puolesta, hänellä on tietysti oma lehmä ojassa. Monet vanhat yhtyeet ovat veivanneet keikoilla klassikkoalbumeja kokonaisuudessaan tai palanneet alkuperäiseen kokoonpanoonsa. Vai onko sittenkin. Kaiken lisäksi se laite on kahden vuoden päästä jätettä
MYSTIIKKAA JA METELIÄ TEKSTI VILHO RAJALA KUVA JUHA METSO 22 INFERNO. Arvaamattomiin suuntiin alati liikkuva Callisto on palannut. Kitaristi Markus Myllykangas sanoo, että bändi ei ole koskaan osannut pysyä paikoillaan. Neljäs albumi Secret Youth soi kylmänkalskeana ja jylhän vakuuttavana
Calliston osalta hän ottaa vertailukohdaksi Ulverin. On vaan tuntunut siltä, että ollaan haluttu liikkua yhdessä johonkin suuntaan. – Vuosi 2014 keskityttiin biiseihin täysin, ja elokuussa mentiin studioon. – Monia ketuttaa meidän tyyli tehdä levyjä. Jälkeenpäin aina naureskellaan, että tällä kertaa tuli tällainen levy. Osa biiseistä tehtiin niin, että minä ja rumpali tehtiin puolet ja puolet riffeistä ja laulaja sitten melodiat siihen päälle. Oltaisiin voitu ehkä julkaista levy aiemminkin, mutta bändihommat ei aina mene niin kuin kirjoihin on kirjoitettu. Bändi oli vasta siirtänyt tukikohtansa Kokkolasta Turkuun ja kotiutunut sinne. Tutussa ja turvallisessa pitäytyminen ei vain ole meidän juttu. Kun me alettiin treenata, meillä tuli jonkun verran musiikillisia ongelmia. Joitakin bändejä hävettää niiden vanhat levyt, mutta mä pystyn allekirjoittamaan kaikki mitä me ollaan tehty, ekasta demosta saakka. Mietittiin, mitä ihmettä me tehdään. Viime vuonna tuli puolestaan kymmenen vuotta debyyttialbumi True Nature Unfoldsista. Kun uusi laulaja tuli kehiin, joku tuli keikan jälkeen kännissä huutamaan mun korvaan, että mitä vittua te ootte tehneet, sun pitäis vaan huutaa. Meillä tuli jäsenvaihdos vuonna 2011, ja sitä jouduttiin selvittämään, Markus Myllykangas muotoilee. Oli välillä vähän epätoivoistakin meininkiä. Me ollaan vaan soitettu yhdessä niin kauan, että tekemisen tapa tulee jostain selkärangasta. Myllykankaan lisäksi Turussa vaikuttavat yhä laulaja Jani Ala-Hukkala ja rumpali Ariel Björklund. Myllykankaan mukaan vaihdos lamautti hieman Calliston toimintaa, mutta jo vuodenvaihteessa 2011–12 uusi vaihde saatiin silmään. – On tullut kommentteja, että mikä tuo paska laulaja on ja mitä tää fiilistely on, tehkää nyt raskaampaa. Myllykangas sanoo ihmettelevänsä joitakin yhtyeitä, jotka haluavat pysytellä valitsemassaan lokerossa. Tiedetään toistemme taidot ja tyylit. Pääroolissa on vangitseva ja vahva tunnelma, ja laulaja Jani Ala-Hukkala on tuonut mukaan vahvoja laulumelodioita. Vuodet 2009 ja 2010 kuluivat keikkaillessa, kunnes 2011 alkoi uusien biisien tekeminen. Tavoite: hyviä biisejä Kahden ensimmäisen levyn aikaan Callisto naulattiin melko tiukasti post-metal-genreen. Pitkä yhteinen historia ja vuosien varrella kertyneet jamisessiot ovat saaneet aikaan sen, että kaikki bändin jäsenet tietävät, millä tavalla Calliston tulee soida. Meillä on hyvä yhteinen kemia siinäkin mielessä, että pystytään sanomaan suoraan, jos joku juttu on paska. Jo kertaalleen tehdyn toistaminen ei vain yksinkertaisesti onnistu. – Jotkut näistä biiseistä menevät sinne saakka. Myllykangas aprikoi, että jos Callisto olisi pysytellyt vaikkapa Noirin linjoilla, sillä saattaisi olla enemmän nimeä ja fanipohjaa. Eka levy tehtiin neljästään, tokalle levylle tuli kosketinsoittaja, kolmannelle uusi laulaja ja neljännelle uusi kitaristi. Tämä on saattanut 23 INFERNO. Edeltäjä Providence ilmestyi vuonna 2009. Mutta aina se soppa syntyy Calliston yhteisestä sovituksesta. Providence vei ilmaisua jälleen uuteen suuntaan, ja kuten todettua, Secret Youth sekoittaa pakkaa taas kerran. Aina kun päästään treenaamaan, biisien perusjutut syntyy aika nopeasti. Levyllä on tiettyjä kumarruksia vanhoille lempibändeille, ja huomattiin, että soundimaailmasta tuli aika rujo, kaoottinen ja kylmä. Sitten kun saatiin uusi kitaristi mukaan, kaikki halusi kokeilla mitä tästä tulisi, ja sehän meni ihan mallikkaasti eteenpäin. Sellaisia kuten turkulainen Callisto, jonka uutuusalbumi Secret Youth on jälleen jotain muuta kuin bändiltä on totuttu kuulemaan. Melko puhtaina soivat kitarat, tilavat rummut ja Ala-Hukkalan aavemaisen kaikuisana leijuva laulu sitovat kappaleita yhteen kestäväksi kokonaisuudeksi. Siellä on aina joku uusi elementti, kuten vaikka uusi laulaja. – Miehistönvaihdoksen aikaan tunteet kävivät aika kuumina. Sellaista läppää on vaikea kuunnella, kun me halutaan mennä eteenpäin ja kehittyä. Kuuden vuoden julkaisutauon aikana ehti tapahtua kaikenlaista, mutta bändin olemassaolo ei ollut missään vaiheessa vaakalaudalla. – True Nature Unfolds on sen ajan tuotos. Suoraa palautetta Callisto järjesti vuonna 2011 Turun Klubilla 10-vuotisjuhlakeikan. – Aiemmin me ollaan jamiteltu enemmän. Treenien järjestämisessä oli logistiikkaongelmia, koska kolme bändin jäsentä asuu nyt muualla kuin Turussa: basisti Juho Niemelä Järvenpäässä, kosketinsoittaja Arto Karvonen Espoossa ja uusi kitaristi Helsingissä. Myllykankaan mukaan levyyn liittyy hyviä muistoja. Vaikka biisintekijöitä oli monta, Secret Youthin soundi on huomattavan yhtenäinen. Ei murskasäröjä Calliston musiikki kuulostaa intuitiiviselta, ikään kuin elävältä entiteetiltä, jolla on oma tahto. Sitten on yhtyeitä, jotka eivät pelkää uusiutua ja hakea tuoretta otetta ilmaisuunsa. Soundissa ja tyylissä on havaittavissa korkeintaan pientä hienosäätöä. – Ulver on tehnyt jokaisella levyllä ihan erilaista kamaa, ja me arvostetaan sellaista tosi paljon. Keikkapaikoilla on tullut varsin suoraakin kritiikkiä tyylimuutoksista. Yhteisymmärrys musiikin tekemisestä on sen verran vahva, että osa yhtyeestä tohti tarjota Secret Youthille lähes valmiita biisejä, mitä ei ole aiemmin juuri tapahtunut. On yhtyeitä, jotka toistavat hyväksi havaitsemaansa kaavaa levy levyltä. Viehätyttiin siitä, ettei ole kauheita murskasäröjä eikä triggerirumpuja. Yleissoundista tuli kylmänkalskea. Joku on tuonut jonkun raakileen ja siitä on lähdetty rakentamaan jamittelemalla. – Rumpali, basisti ja kosketinsoittaja toivat kukin treeneihin melkein valmiin biisin. Kakkoslevy Noir ilmestyi vuonna 2006 ja teki heti selväksi, että tämä yhtye ei pysyttele paikallaan. Miten sen nyt sanoisi kauniisti... Ei ole koskaan ollut tietoista, että lähdetään muuttamaan jotain. Kitaristi Johannes Nygård vaihtui Tero Holopaiseen, joka oli ollut bändin mukana tuuraushommissa jo aiemmin. Sovituspuolella me ollaan vahvasti demokraattinen bändi ja puhalletaan yhteen hiileen, Myllykangas korostaa. – Biisit voivat kuulostaa monisyisiltä, ymmärrän sen. – Otettiin pari askelta taaksepäin ja oikealle
Myllykangas keskittyi tällä kertaa pelkästään säveltämiseen, joten hän ei halua lähteä avaamaan lyriikoita. Näkemykset on osittain muuttuneet, osittain pysyneet samana. Kaikki on vielä ihan auki. Myllykangas sanoo, että ajan myötä ihmiset ja näkemykset ovat muuttuneet. – Bändin yleisilme liittyi tiukasti lyriikkamaailmaan, ja me haluttiin tuoda mukaan sellaista mystisempää kristillisyyttä. Levy levyltä se on elänyt. Hinku keikoille on pitkän tauon jälkeen todella kova. Secret Youthin teksteissä ei ole mitään yhtenäistä teemaa. Vanhoja biisejä voi sovittaa osittain uuteen soundiin sopiviksi, mutta joitakin ei vain voi. – Me ollaan aina tykätty vahvoista melodioista, ja nyt me pyritään luomaan vahvoja laulumelodioita. Tälle uudelle levylle on aika vaikea keksiä mitään määritelmiä. Kun aloitettiin Callisto, meillä kaikilla oli tietty vakaumus. Jotkut bändit haluaa kuulua johonkin genreen, olla vaikka true doomia tai death metalia, mutta meille on ollut aina hankalaa keksiä jotain kuvailuja. Ja sitten ekoissa levyarvioissa oli jotain sellaisia kommentteja, että vittu kun on kovaa musaa, mutta miksi pitää olla jotain ihme kristillistä lyriikkaa mukana, ei pysty kuuntelemaan. Määritelmistä viis. Nykyään se on vähän monimutkaisempi juttu. Me ei kuitenkaan olla mikään Stryper. – En halua vähätellä sitä ollenkaan, mutta me ei olla koskaan haluttu alleviivata mitään genrejuttuja. – Eurooppaan on tulossa joku viidentoista keikan rundi. – Meillä oli vahva kristillinen tausta ja me oltiin nähty kaikki gospelkuviot. Ambientia seuraavaksi. – Sen verran tiedän, että ne ovat aika henkilökohtaisia ja siellä pohditaan aika isojakin teemoja, hän tiivistää. Vaihdetaanko bändin nimeä, lopetetaanko bändi vai tehdäänkö uusi levy. Callisto kiertää Suomea aina helmikuun loppupuolelle asti. Teksteihin on tullut ehkä vähän eri sävyjä. Ei ole kovin yleistä, että raskasta rockia soittava yhtye murtautuu gospelpiirien ulkopuolelle yhtä määrätietoisesti kuin Callisto aikoinaan. Ja kyllä fanitkin sen suureksi osaksi ymmärtää, että bändi haluaa soittaa uuden levyn biisejä. Callistoa ei voi sanoa enää hyvällä tahdollakaan puhtaasti kristilliseksi bändiksi, vaikka esimerkiksi Myllykangas on kristitty. olla osasyy siihen, että tyylilliset irtiotot ovat ärsyttäneet joitakin kuulijoita. – Uskonnollisuus oli aika vahvasti mukana silloin kun aloitettiin. Kahden tulen välissä Kun Callisto aloitteli uraansa, sen lyriikoissa oli mukana kristillistä tematiikkaa. Ei haluta, että musiikki vesittyy sen puolesta, mihin me uskotaan. – Meidän on pakko miettiä settilistaa siltä kantilta, miten se kaari muodostuu. ”Ekoissa levyarvioissa oli jotain sellaisia kommentteja, että vittu kun on kovaa musaa, mutta miksi pitää olla jotain ihme kristillistä lyriikkaa mukana, ei pysty kuuntelemaan. Gospelpuolella bändi haluttiin pitää väkisin lähtökohdissaan, ”maallisella” taas uskonnolliseen taustaan suhtauduttiin ihmetellen. Kahdelta ensimmäiseltä ep:ltä Callisto ei ole soittanut vuosiin yhtäkään biisiä. True Nature Unfoldsilta on silloin tällöin kuultu hittibiisi Cold Stare. Mitään ei ole vielä suunniteltu. Noirilta reservissä on kaksi kappaletta. Me ei todellakaan haluttu olla gospelbändi, eikä haluta edelleenkään. Myllykankaan äänestä kuulee, että uskonnollisuudesta on kysytty ennenkin, ja ymmärtäähän sen. Me halutaan tehdä hyviä biisejä, vaikka musiikki onkin kokeellista. Me ei kuitenkaan olla mikään Stryper.” 24 INFERNO. Jo Providence otti selkeää pesäeroa post-tyyliseen laahusteluun, etenkin kun mukaan tuli uusi laulaja. On haastavaa luoda settilistaa, kun jokainen levy on niin erilainen. Fiilis on onneksi tällä hetkellä todella hyvä. – Me ei haluttu soittaa gospelfestareilla ja niissä pikku piireissä, vaan joka paikassa. – Varmaan sitten kun keikat on ohi, mietitään mihin suuntaan lähdetään. Meitä on bändissä kuusi jätkää, enkä mä pysty puhumaan kaikkien puolesta. Myllykangas on itse allerginen kaikenlaisten totuuksien tuputtamiselle, oli se sitten kristinuskoa, satanismia, veganismia tai mitä tahansa. Callisto on halunnut lähestyä uskonnollisia teemoja mystisemmin, kyseenalaistamalla ja pohdiskelemalla. Jos on pakko kuvailla bändiä, niin jotain kokeellista meluisaa rockia se on. Mutta joudutaanko sitä jälleen odottelemaan vuosikaudet. Yhtä kaikki Myllykangas on tyytyväinen, että Calliston tavaramerkiksi on muodostunut biisien vahva, hypnoottinen ja vangitseva tunnelma. Siitä tuli sellainen olo, että hanki elämä, ei noin ahdasmielinen voi olla. Myllykangas vitsailee, että seuraava Callisto-levy saattaa olla vaikkapa ambientia. Keväällä on vuorossa Euroopan-kiertue. Jotkut halusi pakottamalla pakottaa, että tehän jäätte sinne. Alkuvaiheessa Callisto eli melkoisessa ristipaineessa. Kitaristin kaikkien aikojen lempibändi on Wovenhand, jossa yhdistyvät vahva kristillinen tausta ja tyylikkään taiteellinen lähestymistapa. Kun levy-yhtiö Svart Records kyseli, miten Secret Youthia pitäisi kuvailla, syntyi termi ”progressive noise rock”. Nuorempana tuotiin tiettyjä teemoja esiin enemmän, kitaristi aprikoi. Me ei haluttu jäädä siihen maailmaan. Juuri nyt halutaan treenata setti kuntoon ja tehdä keikkoja niin paljon kuin pystytään. Jos odottaa postia, haluaa postia. – Se on aina ollut meille vaikeata, että pitäisi määritellä tai kehua omaa bändiä. Mä olen nähnyt sitä post-genreä niin paljon, että välillä tuntuu, että ne bändit vaan haahuilee ja fiilistelee pelkän fiilistelyn vuoksi. Myllykangas sanoo suoraan, että koko post-etuliite on Calliston kannalta nykyään riippakivi. Se on liian ahdasmielistä ajattelutapaa meille. Siitä tuli sellainen olo, että hanki elämä, ei noin ahdasmielinen voi olla
Blind Guardianin eeppinen pauhu saa Beyond the Red Mirror -uutuusalbumi lla uudenlaiset mittasuhteet. MAAILMANVA LLOITUS JATKUU TEKSTI LAURI YLITALO KUVAT HANS-MARTIN ISSLER 26 INFERNO. Eikä tässä vielä kaikki
– Mutta eivät ihmiset lopeta musiikin kuuntelua. Mutta en minä pelkää tulevaisuutta. Nämä ovat merkityksellisiä ihmiskunnalle. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö bändimme eläisi vielä kahta-kolmeakymmentä vuotta. Kürsch huomauttaa, että taiteilija voi menestyä myös vasta kuolemansa jälkeen. Blind Guardian – tarkemmin sanoen Kürsch ja kitaristi André Olbrich – lentää pitkin Eurooppaa promotoimassa Beyond the Red Mirroria. Edellisen At the Edge of Time -albuminsa jälkeen yhtye on ehtinyt täyttää 25 vuotta, julkaista kokoelman ja koota tuotantonsa 15 levyn boksiksi. 47-vuotias kitaristi arvioi, että kymmenen vuoden kuluttua uudet toimintatavat ovat vakiintuneet. Kotimaassaan Blind Guardian on lähempänä mainstream-suosiota. Hansi Kürsch ottaa puheeksi Wolfgang Amadeus Mozartin, jota historioitsijat ovat usein kuvanneet köyhänä taiteilijana. Yhtye on harjoittanut elinkeinoaan vuosikaudet omaehtoisesti. Jos Olbrich ja Kürsch kävelisivät kadulla vastaan, Suomessa heitä tuskin tunnistaisi Blind Guardian -fanien ohella kukaan. Asia ei ole sittemmin muuttunut, Kürsch sanoo. Se tarkoittaisi perfektionismista luopumista. – Nyt kaikki yrittävät sopeutua ja miettiä, miten pärjätä digitaalisessa maailmassa. Ja jos tunnelma on liiketoiminnallisella puolella usein pessimistinen, Olbrich toteaa, että Blind Guardianin keikoilla on enemmän yleisöä kuin koskaan aiemmin. Ja digitaalinen vallankumous on kohdellut Blind Guardiania hellästi. – Vahvat selviävät. MAAILMANVA LLOITUS JATKUU 27 INFERNO. André Olbrich pitää musiikkiteollisuuden kriisiä lähinnä jakelutavan muutoksena. Sitä musiikki on, niin kuin maalaus tai kaunis valokuva. Tällä kertaa Guardian on myöhässä. Viime syksynä New York Times huomautti Japanin cdmarkkinoita käsittelevässä jutussaan cd-formaatin voivan erityisen hyvin Saksassa. Elleivät yhtäkkiä olisi, olisimme vaikeuksissa. Se tarkoittaa aidosti levymyyntiä. Neljä vuotta saattaa olla pitkä aika, mutta Blind Guardian ei halua tiivistää tahtiaan. – Kun aloitimme, levy-yhtiöt valittivat, miten kaikki tulee koko ajan hankalammaksi. En tiedä, säilyykö Blind Guardianin musiikki vuosisatoja. Mutta olemme selvinneet läpi vuosikymmenten. Kun haastattelin Blind Guardiania viimeksi vuonna 2010, Hansi Kürsch totesi yhtyeen julkaisevan levyjä tasatahtiin jalkapallon MM-kisojen kanssa. Beyond the Red Mirror tulee myyntiin puoli vuotta Rio de Janeiron kisojen jälkeen. Sen talous on levymyynnin taantumasta huolimatta tasapainossa. Jotkut voivat lopettaa hetkeksi, mutta mitä vanhemmaksi he tulevat, sitä enemmän heillä on tarvetta... Musiikki kuin maalaus On joulukuun alku. Vaikka fyysisten kopioiden myynnin mittaamisella ei ole samaa arvoa kuin vielä 2000-luvun alussa, At the Edge of Time nousi Saksan albumilistan toiselle sijalle. inspiraatiolle
Kürschin metodi muistuttaa kirjailija William Faulknerista, joka kertoi kirjoittavansa ainoastaan inspiraation vallassa. Beyond the Red Mirror on hyvin rehellinen paljastus siitä, miltä meistä tuntui biisejä tehdessämme ja mitä ajattelimme musiikista. – Yleisesti ottaen musiikin tekeminen on ajatustyötä, jota pitää hallita. Vaikka Kürsch myöntää kärsivänsä ajoittain kirjoittajia vaivaavasta valkoisen paperin syndroomasta, aloittamisen pelosta, Kürsch pitää työhön ryhtymistä tärkeimpänä askeleena pelon voittamiseksi. Kürsch toteaa yhtyeen löytäneen ”tavan tiivistää koko Blind Guardianin historia yhteen biisiin”. Blind Guardianissa luovaa työtä tehdään määrätietoisesti. Tämä on tietenkin avauskappale Ninth Waven, lähes kymmenminuuttisen teoksen pohjalta muodostettu puolinainen ajatus. – Studiossa soittaminen muistuttaa enemmän esiintymistä. Lucifer’s Heritage -nimellä vuonna 1985 julkaistu Symphonies of Doom -demo sisälsi vielä melodista speed metalia Helloweenin, amerikkalaisten power metal -bändien ja brittien uuden aallon heavyn hengessä. Mutta sen eteen pitää työskennellä. – Olen rakastunut viimeisimpään levyymme joka kerta. Kürsch nostaa esiin tuoreen albumin Sacred Minds -biisin. Se on ruumiillisesti raskaampaa, mutta luovuuspatterit latautuvat. Se käy levy levyltä vaikeammaksi. Vaikka yhtye kuulostaa modernilta, Hansi Kürschin laulusoundi on niin tunnistettava, ettei esittäjästä ole epäilystä. Mutta olemme selvinneet läpi vuosikymmenten. Sen jälkeen Blind Guardiniaksi muotoutunut yhtye on tehnyt pitkän matkan aidosti sinfoniseen ilmaisuun. Ellei Ninth Wavellä olisi orkestrointia ja kertosäettä, se olisi todella synkkä, moderni biisi. – Kun vain käy työhön, jotain syntyy varmasti. Tämä on suora levy. Kürsch sanoo jääneensä A Traveler’s Guide to Space and Time -boksia kasatessaan jumiin kyseisen levyn sanoituksiin. Musiikki on raskasta, mikä viittaa Guardianin alkujuuriin. Silloin tuntuu, että on yhtä itsensä ja musiikin kanssa. Bändi valmistelee kahdesta kolmeen biisiä, jotka taltioidaan studiossa. Silti Kürsch myöntää idean lähteneen nimenomaisesti teollisuusmetallista. Kerron ensimmäisen ajatukseni olleen, että bändi on tehnyt industrial metal -albumin. Emme vain menneet silloin näin pitkälle, Olbrich sanoo. Olbrich huomauttaa, ettei Blind Guardian enää sävellä levyllistä materiaalia kerralla. At the Edge of Time -levyä tehdessään Hansi Kürsch kertoi heräävänsä säveltämään kuudelta aamulla. Kyllä minua välillä huolestuttaa, että mitä jos mitään ei synnykään. Tarvitsemme jokaiselle uusia ideoita ja uuden suunnan. Tavallaan emme yritä ylittää edellisiä levyjämme, emme pystyisi siihen. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö bändimme eläisi vielä kahtakolmeakymmentä vuotta.” Hansi Kürsch 28 INFERNO. Erityisesti menestyneen albumin jälkeen paine on kova. Suoraan naamalle Beyond the Red Mirrorilla on Blind Guardian -albumiksi synkkä pohjavire. Sanoituksellisesti Beyond the Red Mirror on jatkoa vuoden 1995 Imaginations from the Other Sidelle. Samaan hengenvetoon vuoden 1949 Nobel-voittaja totesi olevansa onnekas, sillä inspiraatio iski Faulkneriin ”täsmälleen yhdeksältä joka aamu”. Olbrich sanoo Beyond the Red Mirrorin olevan musiikkia ”ihmisille, jotka pitävät vuoristorata-ajeluista”. Olbrich kertoo antavansa kitaroiden pysyä laukuissa välillä jopa viikkoja. André Olbrich sanoo jokaisen Blind Guardian -levytyksen olevan edellistä vaikeampi. Ja sen jälkeen biisejä on mahdollista tehdä taas puhtaalta pöydältä. Ottakaa se sellaisena. – Minulla on säveltäessäni aina kovat paineet, Olbrich sanoo. – Tällä kertaa kaikki tulee suoraan naamalle, emme piilottele. – Nightfall in Middle Earth [1998] oli synkkä levy, mutta tähän verrattuna se oli aika kiltti. Mutta sävellys on silti klassista Blind Guardiania. – Jokaiseen biisiin on löydettävä näkökulma, joka tuo jotain uutta Blind Guardian -universumiin, Kürsch jatkaa. – Joskus idea esimerkiksi sanoituksiin syntyy ruokakaupassa, Kürsch jatkaa. Kun on tavallaan päässyt lämmittelyvaiheen yli, tulee maaginen hetki, jonka jälkeen asiat vain tapahtuvat. Nykyään materiaalin synnyttäminen on hidasta ja musiikin tekeminen konstikkaampaa. ”En tiedä, säilyykö Blind Guardianin musiikki vuosisatoja. Tätä prosessia ei oikein pysty kontrolloimaan, asiat pitää ottaa sellaisina kuin ne tulevat. – Alkuaikoina saatoimme käyttää kaikki keksimäni riffit. – En koske kitaraan, en kuuntele mitään mitä teimme. – Meillä on yksi sääntö. Sitä ei välttämättä pidettäisi tyypillisenä Guardianina. – Modernit elementit määrittävät tätä albumia, Kürsch jatkaa. Yhtye nostaa bändisoiton ohella etualalle kuorosovitukset ja sinfoniayhtyeen pauhun. Luovuus tarvitsee ajoittain taukoja. Emme halua toistaa itseämme, Kürsch toteaa. Mutta ei biisien tekeminen ole ollut mitenkään stressaavaa. Sen jälkeen biisien tekeminen jatkuu. Välillä pitää yrittää tosissaan, joskus musiikki syntyy itsestään. Hyvälläkin sävellysperiodilla minulla on ehkä viisi sellaista hetkeä. – Biisit syntyvät ainoastaan tekemällä, eivät odottamalla, Kürsch nauraa. – Twist in the Myth [2006] sisälsi paljon samanlaisia häiritseviä elementtejä kuin tämä levy. Jos Blind Guardian on venyttänyt metallista puoltaan, toisella suunnalla biisejä on tehty entistä enemmän orkestraatioiden ehdoilla. Patterit täyteen Beyond the Red Mirror on bändin kymmenes levy. Mieleni – tai mikä ikinä onkaan – täytyy latautua uudelleen. – Se on tuoretta musiikkia, jossa on System of a Down -pohjavire. Kuusi ja puoli minuuttia kestävä teos kasvaa yksinkertaisesta kitarariffistä monipolviseksi, sinfoniseksi fantasiametalliksi
Mietitkö sanoja kirjoittaessasi tarinan kokonaisuutta, esimerkiksi juonta, tarinaa tai kolmen näytöksen rakennetta. Lisäksi olin kehitellyt ajatuksia aikamatkailusta ja Kuningas Arthurin tarinasta. Kyseessä on siis klassinen monomyytti, saduista tuttu sankarin matka. Haluan uskoa, että he arvostavat vapauksiamme yhtä paljon kuin me. Kirjailija Matti Pulkkinen lausahti aikoinaan romaanin olevan sika, joka syö kaiken mahdollisen. Kärjistetysti kolmen näytöksen kaava on seuraava: tavallisessa maailmassa päähenkilö saa eteensä kutsun seikkailuun, tunkeutuu voiman lähteelle ja palaa maailmaansa eliksiirin kanssa. – Tarinassa on kaksi maailmaa, myyttiseksi kääntynyt nykyaika ja tulevaisuus. Aina tulee ajanjaksoja, jolloin metallimusiikki julistetaan kuolleeksi. – Olemme ehkä kouluttaneet fanejamme siihen suuntaan. Jos levy vihdoin vuonna 2016 ilmestyy, sitä on tehty 18 vuotta. – No, tällä kertaa meillä on sentään suunnitelma ja aikataulu. Sen jälkeen piti kehitellä juoni ja sovittaa tämä kaikki biiseihin. Pitää olla luova, että saa siirrettyä rajoja ja vietyä musiikkia yhä pidemmälle. – Beyond the Red Mirror on jonkinlainen futuristinen versio Kuningas Arthurista ja Graalin maljan etsimisestä, Kürsch toteaa. Tällaisiin tarinan arkkityyppeihin perustuvat myös Hollywood-elokuvat. Tiennäyttäjät Blind Guardianin pitkän aikavälin projekti on sinfoniaorkesterilla toteutettava levy, jolla ei kuulla sähkökitaroita. Elleivät asiat muut radikaalisti, kymmenen vuoden päästä teemme samaa kuin nytkin. Kürschin mukaan levyn sävellykset ovat valmiina. – Kun olimme nuoria, uskoimme että maailma lankeaa jossain vaiheessa jalkojemme juureen, Hansi Kürsch sanoo. Se on hyvin lähellä maailmaa, jota George Orwell kuvasi Vuonna 1984 -kirjassaan, Kürsch toteaa. Aluksi minulla oli idea päähenkilöstä. – Komppaan Hansia, Olbrich jatkaa. – Musiikissamme on tilaa kokeiluille. Se ei kuitenkaan tarkoita aktiiviuran lopettamista. Lopulta elementit prosessoituvat Blind Guardianiksi. Samalla tavalla Blind Guardian vaikuttaa olevan kaivo, johon bändin säveltäjät voivat heittää raaka-aineensa. Toivon, että pystymme tekemään vielä parempia levyjä kuin tämä ja tuleva orkesterilevytyksemme. Mutta ei kaikkea ole metallin piirissä vielä sanottu. Jos elokuvissa maailmat pyritään lajityypistä riippuen piilottamaan ja koodaamaan, Blind Guardianilla maailmojen raja on konkreettinen esine. Levystä tuli kronologinen tarina, mutta se oli täysi vahinko. Uudella levyllä Imaginationsin tarinan pikkupoika on kasvanut aikuiseksi. Hänen on uskallettava hypätä läpi myyttisen punaisen peilin. Mielestäni Blind Guardian on yksi niistä bändeistä, jotka voivat näyttää tietä. – Esimerkiksi At the Edge of Time -kappaleesta voi kuulla, miten käytämme orkesteria, Kürsch toteaa. 29 INFERNO. Oman arkailunsa vuoksi päähenkilöllä on edelleen harteillaan kahden maailman pelastaminen. – Se on etuoikeus, Kürsch sanoo. Mutta ehkä kaksi vuotta oli vähän turhan optimistinen arvio. Ajatus on kytenyt jo 1990-luvun loppuhämäristä. Sinfoniaorkesteria on jo nauhoitettu seitsemään kappaleeseen. Kürschin ja Olbrichin pitkäaikainen haave käy toteen. André Olbrich kertoo Blind Guardianin suunnitelmaksi edelleen maailman valloittamiseen. Kun muistutan asiasta, Kürsch repeää nauruun. Yritän olla häiritsemättä sanoituksilla musiikillista kokonaisuutta. Samalla Blind Guardian tulee vieneeksi musiikkinsa äärirajoille myös ilman sähköisiä instrumentteja. – Lopuksi kyllä. – Uskomme siihen yhä. Hansi Kürsch aikoo taltioida lauluosuutensa tulevana keväänä. Kun haastattelin Hansi Kürschia ja André Olbrichtia neljä vuotta sitten, he lupailivat äänitettä vuodelle 2012
Morganin mukaan Mardukille on tärkeää löytää levylleen teema, jonkinlaiset käsitteelliset puitteet, joiden sisällä luomistyö tapahtuu. Pyrimme siihen, että musiikista ja sanoituksista löytyy voima, joka iskee kovaa. Tietynlainen kauppamies hän onkin. Mardukin kolmastoista studioalbumi Frontschwein on tämän lehden ilmestyessä löytänyt tiensä kauppojen hyllyille. Toki minulla on monia muitakin mielenkiinnon kohteita, mutta kun teen musiikkia, se tuo mieleeni tiettyjä hisSota on paitsi ihmiskunnan kehitystä läpi sen historian määrittänyt asia myös alati toimiva metallibiisin aihe. – Miksi jotkut haluavat keräillä postimerkkejä. Frontschwein on siis konseptuaalinen kokonaisuus, joka käsittelee sotaa. Morgan ei osaa vastata, miksi aihe kiehtoo bändiä niin paljon. Morgan Steinmeyer Håkanssonin puhetyyliä voisi luonnehtia suoraviivaiseksi, konstailemattomaksi ja ajoittain erittäin nopeaksi. Yli parinkymmenen vuoden ajan, käytännössä koko aikuisikänsä, hän on kaupannut Marduk-yhtyeen kitaristina ja ainoana edelleen mukana olevana alkuperäisjäsenenä yönmustaa pimeyttä. Myös Mardukin musiikki on suoraviivaista, konstailematonta ja ajoittain erittäin nopeaa. Ei sillä ole väliä, ovatko biisit esimerkiksi hitaita vai nopeita, kunhan ne heijastavat bändin henkeä ja levyn tematiikkaa. – Meillä oli levyn konsepti valmiina, kun aloimme tehdä biisejä, joten meidän piti vain vapauttaa energia ja katsoa mihin se meidät veisi. Asiaa tulee koko ajan, ja niinä harvoina hetkinä, kun ajatus katkeaa, puhe ei lopu. Kyse on vain siitä, mikä tulee luonnollisesti. Kun teema on löytynyt, loppu sujuu omalla painollaan. Black metalin toisen aallon kärkibändeihin kuuluva ruotsalainen Marduk on kirjoittanut sodasta neljännesvuosisadan mittaisen uransa aikana paljon – ja pureutuu jälleen aiheeseen uutuusalbumillaan. Marduk ei ole laulamassa sodasta ensimmäistä kertaa. MUSTAN METALLIN ETURINTAMASSA TEKSTI TAPIO AHOLA KUVA JENS RYDÉN 30 INFERNO. Hänestä tulisi hyvä kauppamies. Albumin nimen saksankielinen ilmaus viittaa sodassa eturintamassa taisteleviin miehiin, jotka todennäköisesti joutuvat ensimmäisinä vihollisen tykinruoaksi
Eräs mielenkiintoinen piirre Mardukin tuotannossa on seikka, että bändin diggarien keskuudessa ei näyttäisi vallitsevan yksimielisyyttä siitä, mikä on bändin paras levy. Monilla ihmisillä on vain varsin heikko ymmärrys siitä. Ne ovat kaikki dokumentteja ajasta jona ne tehtiin, ja ne kaikki merkitsevät jotain erityistä minulle. Aina joskus kuulee ihmisten kutsuvan jotain musiikkia black metaliksi sen takia, että kitarassa on tietynlainen särö tai laulu on tietynlaista kirkumista. Uskomme siihen mitä teemme. Levymme ovat sataprosenttisen aitoja Marduk-tuotteita ilman, että muut puuttuisivat hommaan mitenkään. Oli sitten kyse musiikista, sanoituksista tai asenteesta, uskomme siihen mitä teemme, joten miksi muuttuisimme. Liki sata keikkaa vuosittain ympäri maailmaa tekevien muusikoiden pitää todella rakastaa elävälle yleisölle soittamista. Marduk teki pari edellistä levyään samalla kokoonpanolla. Jos kuuntelen vaikkapa jotain 1990-luvun puolivälissä tehtyä levyämme, totta kai kuulen asioita joita haluaisin muuttaa, mutta samalla en oikeastaan haluaisi muuttaa mitään. Emme tarvitse ulkopuolisia studioonkaan, tiedämme itse miltä haluamme kuulostaa. – Sota on aina ohjannut maailmaa. Hänellä alkoi kuitenkin olla pari vuotta sitten jonkinlaisia hermokipuja selässä, eikä hän enää pystynyt soittamaan kuten ennen. Muut bändit eivät ilmeisesti ole tehneet niin, koska ovat lopettaneet.” 31 INFERNO. Meidän piti kuitenkin jatkaa marssia, emme voineet odottaa ikuisuuksia, että hän paranisi. Mardukin keikkatahti kertoo bändin asenteesta ja omistautumisesta työlle. Usko musiikin voimaan Marduk jatkaa marssiaan keikkalavoille. Mardukia on kiinnostanut perinteisesti ennen kaikkea toinen maailmansota, mutta Morgan kertoo sodan kiinnostavan häntä ennen kaikkea siksi, että se kuuluu elimellisesti ihmisluontoon. Edellinen rumpali Lars Broddesson joutui jättämään bändin terveyssyistä, mutta matkan on jatkuttava. ”Meillä on vahva tahto, emmekä aio luovuttaa. Minulle tuollaisilla asioilla ei ole merkitystä. Tämä on kiistatta hyvän bändin merkki. Äärimmäisen musiikin voima tulee ilmi parhaiten, kun se on suoraan naamalla. – Meillä on vahva tahto, emmekä aio luovuttaa. Bändille on tärkeää pitää langat omissa käsissään. – Minun on todella vaikea sanoa tuohon mitään, koska olemme tehneet kolmetoista levyä ja itselleni ne kaikki ovat yhtä tärkeitä. Black metalin syvimmästä olemuksesta on keskusteltu kiivaasti vähintäänkin tyylin 1990-luvulla tapahtuneesta toisesta tulemisesta asti. Olisi upeaa päästä paikkoihin, joissa emme ole vielä käyneet, kuten Lähi-itään tai Afrikkaan. Minulle on silkkaa magiaa, kun pääsen esittämään omaa musiikkiani ihmisille ympäri maailman. – Minulle kyse on kokonaisuudesta: musiikista, sanoituksista ja koko visiosta bändin takana. – Uskomme, että kukaan muu ei tiedä meitä paremmin, miltä levyjemme pitäisi kuulostaa – tai edes näyttää. Morgan naurahtaakin, että he ovat eräänlaisia black metalin Frontschweineja, joskin heille paikka eturintamassa on ollut eduksi – neljännesvuosisadan aikana moni takalinjojen bändi on ehditty jo kuopata ja unohtaa. – Teemme parhaamme päästäksemme kaikkialle. Se pitää vain hyväksyä. Olimme ensimmäisiä black metal -bändejä, jotka tekivät täysimittaisia kiertueita Etelä-Amerikassa, Kiinassa tai muualla Aasiassa. Jos ajattelee vaikka 1500ja 1600-lukuja, silloinkin oli talousvaikeuksia ja ne johtivat moniin sotiin. Haluan tehdä soundtrackin tiettyihin historiallisiin tapahtumiin. Ne ovat kaikki tukipylväitä, joiden päällä seisomme bändinä. Bändi on keikkaillut aina runsaasti, ja Morganin kertoessa yhtyeen tulevista kiertuesuunnitelmista kuulija hengästyy jo ajatuksesta. Sota on ollut aina osa ihmiskuntaa ja tulee ilmeisesti aina olemaankin, piti siitä tai ei. Langat omissa käsissä Frontschwein, kuten kaikki Marduk-levyt viimeisen kymmenen vuoden aikana, on taltioitu basisti Devo Anderssonin omistamassa studiossa. Muut bändit eivät ilmeisesti ole tehneet niin, koska ovat lopettaneet. Mitä black metal on. Viisi fania saattaa antaa kysymykseen viisi eri vastausta. – Lars on meille veli, mahtava ystävä ja mahtava rumpali. Ihan kuten toisen maailmansodan aikoihin ja nykyisinkin. Bändin henki on tärkein. Ei pelkästään sotaa, mutta jotkut aiheet vain istuvat hyvin äärimmäiseen metallimusiikkiin. Mikä olisi parempaa kuin soittaa sitä ihmisten, kaikenmaalaisten Marduklegioonien, edessä. toriallisia tapahtumia. Luultavasti juuri sen takia bändi on ollut black metalin eturintamassa jo 25 vuoden ajan. Joillekin black metal on puhtaasti musiikillinen genre, toisten mukaan asia on kiinni sanoituksista ja ideologiasta. Hänellä oli ongelmia tuplabassareiden, nopeuden ja kaiken tuollaisen kanssa. – Uskomme musiikkimme voimaan. Teemme jopa levyjen graafisen ulkoasun itse. Frontschweinilla rumpuja mättää kuitenkin uusi mies, Fredrik Widigs -niminen kaveri, joka oli Mardukin debyyttilevyn Dark Endlessin (1992) aikoihin vasta nelivuotias. Sodasta, konflikteista ja levottomuuksista ei ole varsinaisesti puutetta tänäkään päivänä. Onkin mielenkiintoista kuulla, miten Morgan, black metalin kehityksen kannalta tärkeä hahmo, näkee asian. Oli todella surullista, kun joutui luopumaan tuollaisesta veljestä, mutta minkäs teet. Black metal ei ole pelkkä musiikkityyli, se on hengellinen kokonaisuus. Uskomme siihen mitä teemme. Andersson on myös äänittänyt ja miksannut levyn. Yritimme saada homman toimimaan pari vuotta, mutta kehitystä ei tapahtunut, joten hän sanoi itsekin, että meidän kannattaisi hankkia uusi rumpali
Tampereella Scott Ianin show’ssa oli ensimmäistä kertaa mukana myös musiikkiosuus, jota varten Mokoman Tuomo Saikkonen lainasi miehelle paria akustista kitaraa. Kertokoon oman tarinansa! Tekstailin juuri Dannyn kanssa, koska tiesin, että häneltäkin on tulossa kirja. Keikoilla huomasin, miten tarinat upposivat yleisöön ja itseluottamukseni kai kasvoi, kitaristi arvelee. Opin uutta! Monina iltoina esiinnyn muutamalle kymmenelle ihmiselle. Tämän todistavat paitsi lukemattomat Anthrax-haastattelut myös miehen vierailut musiikkiaiheisissa dokumenteissa. Scott Ian Rosenfeld, 51, on aina ollut sanavalmis, huumorintajuinen ja väsymätön haastateltava. Siitä lähtien hän on esiintynyt klubilavoilla yksin, tarinoita kertoen, stand up -koomikon elkein. Vaikea sanoa, onko se opeteltu vai synnynnäinen piirre. – Siinä oli helvetin paljon työtä. Lontoossa järjestettiin marraskuussa 2012 tapahtuma nimeltä Rockstars Say the Funniest Things. Kitaristi kuittaa lakonisesti, että ”näyttivät viihtyvän”. Hän on mukava jätkä, joka tulee helposti toimeen kaikkien kanssa. Swearing Words -keikat ovat poikineet pari julkaisua. Sen oikein tuntee. Kalanhajuinen homma Scott Ian suhtautuu nähtävästi kaikkeen tekemiseen samalla tavalla kuin haastatteluihin. Vastaanotto on ollut hyvä. Anthrax-bändikaverit eivät ole kuulemma antaneet palautetta, vaikka ovat nähneet esityksen pariinkin kertaan. Idea nousta klubilavoille kertomaan tarinoita ei ollut Scott Ianin oma. En kai muuten tulisi Suomeen tammikuussa, heh. Sen jälkeen olen sitoutunut tekemään näitä keikkoja niin paljon kuin ehdin. – Kirja on minun tarinani. Muun muassa Anthraxin ensimmäinen laulaja Neil Turbin saa kuulla kunniansa. – Tein yhden puhekeikan Los Angelesissa lokakuussa, mutta tämä on ensimmäinen varsinainen keikkani viime maaliskuun jälkeen. Tämä on uudenlainen näkökulma esiintymiseen, ja pidän siitä. Häntä taitaa myös vähän jännittää. – En ole nähnyt yhtään huonoa arviota. Niinpä hänen tarinansa koostuvat ennemmin kohtaamisista kuin omista toilailuista. I’m the Man ei ole kokoelma sekalaisia tarinoita, vaan kokonainen ja koherentti kertomus. – Minusta on hauskaa tehdä näitä keikkoja. Scott Ianin kitaransoittoa on ruodittu tässäkin lehdessä useaan otteeseen, mutta miten käy vanhalta rannesankarilta tarinaniskentä. Kirjassa sukelletaan synkempiinkin aiheisiin. Tampereen-keikallakin mies jutteli laajasti Tony Iommista, Lemmystä ja Dimebagistä, vähemmän itsestään. Antakaas kun kerron TEKSTI VILHO RAJALA KUVA MIKKO PYLKKÖ 32 INFERNO. Scott Ianin mukaan bändin huonoin hetki ikinä oli se, kun alkuperäinen basisti Danny Lilker potkittiin pois – Turbinin päätöksellä. Kun mies istuutuu Tampereen Klubilla soundcheckin jälkeen juttusille, hän näpyttää ensin hetken puhelintaan, pistää sen taskuunsa, katsoo tiukasti silmiin ja sanoo ”alright”. Sinne pyydettiin puheliaiksi tiedettyjä rokkareita, muiden muassa Ian. Hyvin tietysti. Pohjoismainen omanarvontunto tuhahtelee moiselle epäilylle. Luulen, että meillä on samat sanat sanottavana Neilistä, heh heh. Glasgow’ssa kuvattu keikka julkaistiin dvd:nä, mikä pakotti kitaristin uudistamaan ohjelmistoaan jonkin verran. Lyhyenlännällä, kaljusta ja parrasta tavaramerkin tehneellä kitaristilla on taito olla läsnä. Tavoittelin sellaista efektiä, että kun luku loppuu, kirjaa ei halua laskea käsistään. Olin juuri alkanut tehdä näitä puhekeikkoja, joten minulla oli tarinoita valmiina. En ollut koskaan aikonut kirjoittaa kirjaa, koska minusta tuntui, että kaikki julkaisivat kirjoja, enkä pitänyt omaa tarinaani kovin kiinnostavana. Se on okei, koska vasta opettelen. Seuraavan reilun vartin ajan hän on olemassa vain ja ainoastaan minua varten. Kuten sanavalinnoista huomaa, Scott Ian ei ole egolla pilattu mies. Huomattavasti suurempi ponnistus oli loppuvuonna julkaistu kirja nimeltä I’m the Man – The Story of That Guy from Anthrax. Turbinia turpiin Kun on tottunut kiertämään maailmaa hevibändin kitaristina, tuntuu helpolta nousta lavalle pelkän läppärin kanssa. Hän sitoutuu ja on läsnä silAnthraxin kitaristi ja tunnetuin jäsen Scott Ian teki vuonna 2012 uuden aluevaltauksen. Livenä kitaristi haluaa keskittyä hyvään fiilikseen ja hauskoihin juttuihin. – Kiinnostuin heti. Swearing Words in Finland -kiertue pistäytyi Tampereella ja newyorkilainen istahti jututettavaksi. Jos joku pahoittaa siitä mielensä, minä en välitä. Tykkäsin siitä kovasti ja minua pyydettiin tekemään lisää. Newyorkilaista vaivaa pieni jet lag. Ja kunpa ihmiset ymmärtäisivät minua! En ole aiemmin esiintynyt yleisölle, joka ei ole englanninkielistä, hän miettii. Toivottavasti en ole pahasti ruosteessa
”Minusta on hauskaa tehdä näitä keikkoja. Laulaja Jim Wilson on tehnyt biisit ja mukana ovat vaimoni Pearl Aday, Armored Saintin Joey Vera ja rumpali John Tempesta. Vaihtelemme bussissa dj-vuoroja, juomme kaljaa ja nauramme toistemme jutuille. loin kun pitää. – Pidän siitä mitä teen. Rummut ja kitarat vedettiin purkkiin jo viime vuoden puolella. – Se kalakauppahomma oli paskin työpaikkani ikinä. Kitaristi sanoo suoraan, että Anthrax on myös bisnes, josta hän ja rumpali Charlie Benante ovat päävastuussa. – Minulla ei ole aikaa tehdä Swearing Words -keikkoja jatkuvasti, koska Anthrax pitää minua kiireisenä. Saati että siitä tulisi ura! Tiesin, että aion joka tapauksessa tehdä jotain, joka kiinnostaa minua. Viisitoistavuotiaana halusin olla bändissä, mutten ollut varma, pääsisinkö koskaan sellaiseen. Mutta en valita, en todellakaan, kitaristi virnistää. Anthrax ei ole koskaan ollut varsinainen meganimi, minkä ansiosta Scott Ian nautti täysillä esimerkiksi viime kesän Tuskan pääesiintyjäslotista. Määrätietoisuuden taustalla on tietenkin intohimo, mikäs muu. Nyt kun Scott Ian on päässyt yksin esiintymisen makuun, kirjoittanut kirjan ja kaikkea, kiinnostaako soololevyn teko. – Normiduunista ollaan joskus vapaalla, bändistä ei oikeastaan voi olla. Minulla on myös perhe. Eiköhän se riitä. Nöyryys on säilynyt. Bändillä on ollut vaikeita vaiheita miehistönvaihdosten kanssa pitkin tätä vuosituhatta. En kai muuten tulisi Suomeen tammikuussa.” 33 INFERNO. Bisnestä ja ystävyyttä Haastattelun teon aikaan Anthraxin basisti Frank Bello äänitti bassoja kahdeksaan uuteen kappaleeseen. Minulla on nykyään sivuprojektikin, nimeltä Motor Sister, jossa en tosin tee muuta kuin soitan kitaraa. Siihen päälle Anthrax, nämä keikat ja perhe. Joskus toivon, että työ olisi yhdeksästä viiteen, eikä sitä tarvitsisi miettiä illalla. Nautimme toistemme seurasta jopa enemmän kuin nuorempina. Vaikka kävin kuinka suihkussa, se haju ei lähtenyt. – Olemme yhä ystäviä. Hirveintä oli se, että haisin kalalta kuukausien ajan. Kun olemme rundilla, meillä on hauskaa yhdessä. Ehkä se on viidenkympin vaikutusta. Seitsemäntoistavuotiaana on vähän vaikea lähestyä tyttöjä, jos haisee kalalta. Olen aina halunnut pitää hauskaa. Rahaa ei juuri saanut, mutta etuna oli se, että sieltä sai aina kotiinviemisiksi katkarapuja ja muuta. En tiedä miksi. Biisejä on tarkoitus äänittää pikapuoliin lisää. Jotain hyvästä meiningistä kertoo, että sekä Bello että laulaja Joey Belladonna tulivat takaisin, vaikka Belladonna on kenkäisty bändistä jo kahdesti ja Bellokin otti väliaikaisesti hatkat. Jos ei perhettä olisi, olisin tien päällä koko ajan. – Ei minulla ole aikaa. Hän toimi lähettinä, lelukaupan myyjänä, kirjapainoduunarina ja kalakaupan siivoojana. Anthraxin alkuvuosina bändi ei ollut mikään rahasampo, ja niinpä nuori Scott Ian teki mitä tahansa töitä sattui New Yorkista löytämään. Kun tehdään Anthraxia, tehdään Anthraxia. Minulla ei ole siinä juuri vastuuta, mutta silti se vie aikaa. Aina on jotain meneillään, jos ei treenejä, keikkoja tai levyntekoa, niin ainakin niiden suunnittelua. Kun tehdään puhekeikkoja, tehdään puhekeikkoja. Kitaristin mukaan tunnelma on nyt parempi kuin pitkään aikaan. Samalla hän tietää, että mikään ei tule ilmaiseksi, eikä hän valita asemastaan. Se on ollut elämäni perusajatus
Se on ensimmäinen sana, joka räjähtää mieleen alkukantaista, hivenen death metalin suuntaan vivahtavaa blackiä soittavan Archgoatin kolmatta albumia The Apocalyptic Triumphatoria kuunnellessa. Voima. Aito ja rehellinen TEKSTI JONI JUUTILAINEN 34 INFERNO. Meillä on tietty äänimaailma, jota olemme käyttäneet pienillä julkaisukohtaisilla värityksillä viritettynä, ja olemme tyytyväisiä lopputulokseen. Kopiobändiksi Archgoatia ei pidä kuitenkaan kutsuman, sillä yhtye sai alkunsa jo vuonna 1989 mutta katosi skenestä parin pienjulkaisun jälkeen. Turkulaistrion pikimusta metalli on raivokasta takomista 1990-luvun alkupuolen Barathrum-, Beheritja Blasphemy-tuotosten linjoilla. Mustaa huumoria Archgoat palasi takaisin piireihin kymmenisen vuotta sitten, ja bändi on noussut todella suosituksi näiden vuosien aikana. – Soiton dynamiikka ja voima on minusta yksinkertaisesti keikkailun tulosta, eli soitimme kaikki instrumentit yhtäaikaisesti saadaksemme materiaalin kuulostamaan liveltä. – Vuonna 1989 emme olisi uskoneet mahdollisuuksiin, joita meillä on tänä päivänä tarjolla. Lisäksi tilannetta ehkä auttaa, että emme ole maailman teknisimpiä soittajia, mutta jokaisella on aika persoonallinen ja säälimätön tyyli soittaa. Emme ole oikeastaan ajatelleet, miten suosittuja olemme, koska se on meille yhdentekevää eikä vaikuta tekemisiimme tai arvomaailmaamme. – Poikkeuksena normaaliin toimintaamme demotimme nauhoitettavan materiaalin ja käytimme aikaa ja vaivaa löytääksemme ideaalit ratkaisut lopulliseen nauhoitukseen. Teemme omaa asiaamme omista syistämme, ja On olemassa black metalia ja BLACK METALIA! Kotimaisen Archgoatin uunituore levy ansaitsee kaikki mahdolliset painotukset ja huutomerkit, sillä käsillä on yksi lähihistorian voimakkaimmista metallialbumeista. Edes yli kymmenen vuoden tauko ei muuttanut vuonna 2004 kehiin palanneen yhtyeen soundia, vaan Archgoat kuulostaa vuodesta ja julkaisusta toiseen Archgoatilta – tosin jatkuvasti linjaansa parantavalta sellaiselta. Onko suosio tullut teille jonkinlaisena yllätyksenä. Meille kaiken alku ja juuri on aitous, olkoon sitten musiikillinen tai filosofinen, ja tätä taustaa vasten myös tämä levy on tehty. – Onnistuimme sisällyttämään uudelle levylle kaikki elementit, jotka asetimme tavoitteeksemme, kitaristi Ritual Butcherer vakuuttelee
Black metalia pidetään yleisesti erittäin vakavana genrenä, jossa joidenkin bändien vakavuus lipsahtaa jopa tragikomiikan puolelle. Henkisen kasvun suurin merkki on, kun ymmärtää kriittisyyden ja monet eri vaihtoehdot. Toisaalta, en voi sanoa, etten olisi huomannut suosion kasvamista, koska ennen tuli keikkapyyntöjä bensakustannuksilla Riihimäelle ja nykyään oikeastaan joka puolelle maailmaa. Minkälaisena koette suomalaisen black metal -porukan nykyisen yhteisöllisyyden verrattuna 1990-luvun alkuvuosiin. – Minulta kysytään tätä useasti. Onko tällaisille jutuille sijaa tai merkitystä black metalissa. Minusta huumorin ja itseironian puute on seurausta itsetunnon puutteesta tai tavasta tulkita asioita vain yhdellä tavalla. Mitenkäs se lause menikään... Toivon musiikkimme kääntävän mahdollisimman monta ihmistä kristinuskoa vastaan ja näin jouduttavan sen lopun alkua. Ajasta toiseen Archgoat kuuluu niin iällisesti kuin musiikillisestikin samaan Suomi-skeneen mainittujen Barathrumin ja Beheritin kanssa. Kyseessä on usko, jossa toinen käsi saarnaa lähimmäisen auttamisesta ja toinen raiskaa lasta kehtoon. Ja koska se maailma ei ollut näkyvä, vaan kirjaimellisesti underground, ovet eivät olleet auki. Meille ominaista on, että pääaineksia ei muuteta, vaan orkesteri pidetään aitona ja rehellisenä sille, mitä varten se luotiin. Darwinilainen muutos The Apocalyptic Triumphatorin lehdistötiedote loppuu sanoihin ”Black metal changed, Archgoat did not...” mikä pitää monilta osin paikkansa. Blackissä on asioita, jotka ovat pyhiä – tai epäpyhiä – ja joiden kanssa ei sovi leikkiä, kuten vaikkapa satanistinen filosofia ja musiikillinen ulosanti. Työ tekijäänsä kiittää, vai arbeit macht frei. – Kristinusko ansaitsee kaiken vihan mitä se nykyään kohtaa! Henkinen tukahduttaminen ja luomisvoimanvastaisuus ovat tälle uskonnolle kaiken perusta. – Lähtökohta sille, että voi soittaa tässä orkesterissa, on samanhenkisyys ja filosofian samalla tavalla ymmärtäminen. – Alkuaikoina skeneen ei ajauduttu vahingossa, vaan sinne päätyminen oli kiinni omasta tietoisesta halusta luoda satanistista musiikkia. Koko skene muuttui hetkessä, kun Norjan bändien kaupallinen suosio toi mukanaan paskakärpäset. Mistä tämä vihamielisyys juontaa juurensa. Mikä on Archgoatin suhde huumoriin ja itseironiaan. Vuosien saatossa olemme tuoneet mukaan pieniä muutoksia, ja nyt uusimman levyn kanssa enemmän kuin aikaisemmin. Kristinuskon arvomaailma on lähes täydellisesti minun omaani vastaan, ja tuon sen tavallani esille Archgoatin sanoittajana. – Muutoksemme on kontrolloitua ja tietoista. Käytimme ensimmäisen vuotemme siten, että loimme pohjan sille, mikä kuuluu tänäänkin musiikistamme. – Black metal syntyi musiikkina, joka on vahvasti satanismin leimaama – olkoonkin, että alkuajan bändit tuskin menivät aiheessa hirveän syvälle – ja tämä on juuri se aspekti, joka on muuttunut vuosien saatossa. Se ei ole tomaattikeittoa, jos siinä ei ole tomaattia, ja sama pätee myös tähän musiikkiin. Oletteko jollain tavalla musiikillista muutosta vastaan, vai miksi olette päättäneet vetää samaa linjaa vuodesta toiseen. Ja kuten paskakärpästen kanssa usein on, näiltäkin ”yhdessä yössä filosofiansa löytäneiltä” jäi huomaamatta, että black metal on satanistisen filosofian välityskanava, joka ei toimi, jos ei ymmärrä, mistä siinä on kyse. – Kenkiintuijottaminen ja askeettinen, melkeinpä kristillinen itseltään kaiken kieltäminen rantautuivat blackiin joskus 1995. – Pintapuolisempaa skeneä ajatellen en ole ikinä oikein tajunnut tätä ”metalliveljeyttä”, jota yhteisöllisyyden kautta kai haetaan. – Voisin kääntää lauseesi ”pakkomielteisen vihan ja inhon” perspektiiviä, ja tulkitsisin sen satanismin voiman ja tuhosta kasvavan uuden alun glorifiointina. Rehellisyys on tärkeimpiä asioita minulle, ja kristinuskon tekopyhyys ja sen mädännyttävän vaikutuksen levittäminen on asia, jota vastaan olen vahvasti. Minua ei kiinnosta, onko niille sijaa vai ei, mutta meidän maailmassamme niitä tulee tasaisesti jokaisen julkaisun kautta. Kristinusko on täynnä ristiriitaisuuksia, joita vanha ja homehtunut maailmankatsomus ei ole halunnut tai kyennyt korjata. – Sosiaalisen median myötä kommunikaatio on tullut helpoksi, eli yhteydenpito on aivan eri tasolla kuin ennen. Kristinuskoa vastaan Sanoituksissanne ja visuaalisessa ilmeessänne käy ilmi lähes pakkomielteinen viha ja inho uskontoja kohtaan. Torakat kuitenkin pärjäävät, ja tämä ratkaiseva puute on korvattu ylilyönneillä ja ”skenesääntöjen” muuttamisella. – Tuo lausahdus kritisoi enemmän filosofian muuttumista, tai oikeammin filosofian puutetta. – Ennen piirit olivat niin pienet, että käytännössä kaikki tunsivat, tai ainakin tiesivät, toisensa, ja ehkä tämä loi skenelle ajan hengen mukaisen kotikutoisuuden. – Meillä on mukana elementtejä, jotka ovat filosofialtaan vakavia, mutta jotka on esitetty tavalla, jossa on mukana mustaa huumoria. Tämä on minusta hyvä asia, koska arvostan enemmän itse viestiä kuin sen välitysmetodia, ja tästä johtuen olen nykyään enemmän yhteyksissä kollegoiden kanssa. jos ihmiset pitävät siitä ja luovat meille sen kautta mahdollisuuksia tehdä julkaisuja ja soittaa omituisissa paikoissa, niin siitä vaan. ”Kristinusko on täynnä risti riitaisuuksia, joita vanha ja homehtunut maailmankatsomus ei ole halunnut tai kyennyt korjata.” 35 INFERNO. Nykyään blackin alle linkitetään omituisuuksia kuten puunhalaajahippejä sekä poliittisia ei-saatanallisia black metal -bändejä. Turussa ei ollut muita black metal -bändejä kuin me, eli yhteydenpito oli lähinnä soittelua, kirjoittelua ja keikoilla törmäilemistä. – Visiomme tuominen esiin on orkesterin tärkeimpiä funktioita. En näkisi meidän olevan luonnollista darwinilaista muutosta vastaan, mutta muutos muutoksen takia on asia, jota en ymmärrä. Mutta se, miten filosofian kääntää sanoiksi, antaa mahdollisuuden tuoda mukaan omaa luonnetta ja mustaa huumoria – jos sellaisen kyvyn omistaa
Bianca K., call center Inferno.indd 1 20.01.2015 08:05:31
Bianca K., call center Inferno.indd 1 20.01.2015 08:05:31
Häkkinen saattaa olla Sotajumalan virtuoosimaisin oman instrumenttinsa taitaja, mutta tyylitajusta puhuttaessa yhtyeen kitaristikaksikko Pete Lapio ja Kosti Orbinski ei kalpene rytmikoneen rinnalla. Ymmärränköhän nyt oikein: aivan kuin Mynni ei täysin kokisi olevansa kannen arvoinen. Menneinä vuosina muun muassa Sotajumalan, Behexenin, Hornan, Ajattaran, Alghazanthin ja Obscurantin riveissä vaikuttanut jyväskyläläinen on toki pesunkestävä underground-muusikko – ennen, nyt ja vastaisuudessakin – mutta mikäli Luukkaisen kansikuvalle on historiankirjoituksessa varattu oikea ajankohta, se on nyt käsillä. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT MARKUS PAAJALA JA SAMULI RAAPPANA (BÄNDIKUVA) 38 INFERNO. Kitarapartion täysimääräisen ruhjomisen mahdollistaa se, että Häkkisen lisäksi tauotonta tulitukea antaa möyryävään grooveen luottava basisti Tomi Otsala. Ei. Niin, mikä Luukkaisen mielestä nyt on niin kovin hämmentävää. Seuraavassa Luukkainen kertaa paitsi Sotajumalan viimeisimmät liikkeet myös muuta uraansa. Wintersunin tulevia keikkojakin tahdittava (aiheesta enemmän kainalojutussa) tyylitajuinen muusikko esittelee jo blastbeatistä niin monta eri variaatiota, että Raunioissa kelpaisi opetusmateriaaliksi pelkästään tämän vuoksi. Murskaavasti jylisevää ja mielipuolisesti ruhjovaa pitkäsoittoa voisi suitsuttaa monin eri tavoin, mutta einiin-yllättäen mieleen nousee ensimmäisenä luomusoundista Sakae-settiään komentava rumpali Timo Häkkinen. Eipä unohdeta myöskään Luukkaista, sillä Mynni on tälläkin levyllä Mynni. Mainittu death metal -partio ei ole koskaan ollut se kaikkein kiireisin kiertäjä tai ahkerin levyttäjä. Nyt graafikko ja salamavalojen tulituksessa ollut äärimetallisankari istuvat valtavan näytön äärellä ja ihastelevat erilaisia kansikuvavaihtoehtoja. Aikakoneella Allinin keikalle Palataan Sotajumalan taistelutantereelle pian, mutta pureudutaan aluksi Luukkaisen tarinaan hieman tarkemmin Monista underground-yhteyksistä tuttu soittaja Mynni Luukkainen on myös jyväskyläläisen Sotajumalan ääni. Niin tanakat riffit kuin sekopäiset soolotkin irtoavat Chuck Schuldinerin, Trey Azagthothin, Dimebag Darrellin kuin monen muunkin esikuvan hengessä – ei suinkaan kopioiden, vaan maestroja syvästi kunnioittaen. Eletään viime vuoden joulukuun loppupuolta, ja Infernon taiteellisen johtajan Markus Paajalan valokuvausstudion spotit ovat juuri sammuneet. Infernoa julkaisevan Pop Median uutuuttaan kiiltävä toimisto, Helsingin mustan joulukuun vesisade vai aikaisemmin päivällä tutuksi tulleen KVLT-levykaupan ansiokas tarjonta. Kahden viimeisimmän studioalbumin väliin mahtuu melkein viisi vuotta, mutta Raunioissa-pitkäsoitto on väkivahva näyttö viisikolta, jonka päivät tuntuivat luetuilta. Esiin voi nostaa vaikkapa kappaleen Elävänä omassa haudassaan, jolla solisti hoitaa ärinän ja korinan vakuuttavasti, mutta teoksen varsinaiseksi kliimaksiksi nousee silti väliosan vertahyytävä huuto, joka tuntuu kumisevan syvälle maan poveen kaivetun arkun uumenista. Jos näin todella on, hän on väärässä. Sotajumalan hartaasti odotettu neljäs albumi, äskettäin julkaistu Raunioissa, on nimittäin infernaalisella varmuudella eräs vuoden death metal -tapauksista, vaikka kuluvan vuoden rattaat ovat hädin tuskin pyörähtäneet liikkeelle. ” Todella hämmentävää”, monissa tuliliemissä keitetty Mynni Luukkainen saa sanotuksi päänsä puistelulta. Luukkaista kummastuttaa se, että päätoimittaja Matti Riekki on valinnut juuri hänet vuoden ensimmäisen Infernon kansikuvaherraksi
Saapa nähdä miten tässä käy.” 39 INFERNO. ”Olen käynyt tyttäreni kanssa Hevisauruksen keikalla, mutta joulu pakettiin pistin kovasti toivottua Robinia
– Oman bändin pyörittäminen elääkseen olisi se ykkösunelma, mutta myös levykauppiaan homma on minulle erittäin mieluisaa. Paljonko sinulla uppoaa kuukaudessa rahaa levyhankintoihin. Olen työskennellyt esimerkiksi baarimikkona ja kokkina, mutta Äxä voittaa ne jutut mennen tullen. Mutta sekin on tullut toisaalta selväksi, että ihmiset ostavat vähemmän ja vähemmän fyysisiä levyjä. Mikäpä tämän mukavampaa: saan käydä duunissa ”normaaliin aikaan” ja pystyn olemaan koko ajan musiikin kanssa tekemisissä. – Äxällä menee Jyväskylässä varsin hyvin, olemmehan kaupungin ainoa levypuoti. Koska raskasta ja vieläkin raskaampaa, nopeaa ja vieläkin nopeampaa, pahaenteistä ja vieläkin pahaenteisempää musiikkia koko tatuoidullaan kehollaan elävään ja hengittävään mieheen voi törmätä Jyväskylän Levykauppa Äxän tiskin takana, aloitetaan ensikäden tiedoilla levykauppabisneksen tilasta. Se helpottaa asennoitumista kummasti, kun tietää jo etukäteen, ettei keikan jälkeen pääse koisimaan mihinkään viiden tähden majoitusliikkeeseen.” 40 INFERNO. Nykyään suurin osa ihmisistä suuntaa suoraan tiskille kysymään, että löytyykö sitä tai tätä, Luukkainen avaa. – sen ansaitsevat niin lukijat kuin muusikko itsekin. Laadusta homma ei ole kiinni, sillä viime vuonnakin ilmestyi erittäin hyviä kiekkoja vaikka millä mitalla – esimerkeiksi kelpaavat vaikkapa Behemoth, Satanic Warmaster, Mysticum, Sargeist ja Ghost Brigade. Ja sehän meitä kiinnostaa, varsinkin näinä synkkien profetioiden aikoina. ”Kyllähän undergroundtason kiertäminen edellyttää ehdotonta ’rakkaudesta lajiin’ mentaliteettia. Koko levykaupassa käymisen kulttuurikin on muuttunut: kun minä olin pikkupoika, tutkin hyllyjä silmät kiiluen ja etsin kiinnostavalta näyttäviä levyjä
Tietenkin. Paljonko olisit valmis maksamaan riihikuivaa, jos pääsisit aikakoneella seuraamaan jotakin hänen hurjista keikoistaan. Että mitä helvettiä täällä nyt tapahtuu! En ollut koskaan aikaisemmin kuullut mitään sellaista. – Mutta joo, kyllä minä tuhansia euroja olisin valmis maksamaan. Entä uskotko porttiteoriaan – jos ostat jälkikasvullesi Hevisauruksen levyn, niin millä todennäköisyydellä hän jatkaa tutkimusmatkaansa Iron Maidenin, Slayerin ja Dimmu Borgirin kautta vaikkapa Nightbringeriin. – Uskaltaisikohan sitä edes mennä katsomaan... Niin, ja 90-luvun alkupuolen norjalaista tuotantoa, sen mitä käsiin vielä mahtuisi. 41 INFERNO. Alliniahan ei päässyt keikkapaikoilla pakoon. – Itse asiassa olen käynyt tyttäreni kanssa Hevisauruksen keikalla, mutta joulupakettiin pistin kovasti toivottua Robinia. Tärkein oma löytöni pikkupoikana oli Metallican Ride the Lightning – menin nimittäin mummoni kanssa musiikkiostoksille ja sain valita yhden kasetin. Kun Fight Fire with Fire lähti vyörymään sen akustisen intron jälkeen, olin oikeasti lentää perseelleni. Olet ilmoittanut olevasi Jesus Christ ”G.G.” Allinin (1958–1993) diehard-diggari. Ja voi pojat, miten osuva valinta se olikaan, sillä koko elämäni muuttui hyvään suuntaan. No, Ride lähti mukaan sähkötuolikannen ja hienon logon takia, vaikka Metallicaa en silloin millään tavalla tuntenutkaan. teki lavalla sellaisia juttuja, ettei niitä oikeastaan voi ylittää rajuudessaan, Luukkainen miettii. G.G. – Mitä levyjä pelastaisin palavasta talosta. Saapa nähdä miten tässä käy, laulaja nauraa. Dissectionin Storm of the Light’s Banen siniselle vinyylille prässätyn gatefoldin, useamman Hornan ja Behexenin, Impaled Nazarenen kaksi ensimmäistä, Bathoryn debyytin, Danzigia, Misftsiä ja G.G. – Omalla kohdallani mainitsemasi teoria pitää enemmän tai vähemmän paikkansa, sillä isäni kuunteli esimerkiksi AC/DC:n levyjä ja nehän viehättivät minuakin. Hän heitti ulosteita porukan päälle ja pahoinpiteli paikalle tulleita. Allinia. – Minusta löytyy keräilijän vikaa, joten kuukausitasolla rahaa kuluu useita satoja euroja, muusikko nyökkää
42 INFERNO
Tuomas tuumasi, että ei kiitos, minulle riittävät nämä kaljahommat. Mikä on se voima, joka vie sinut kerta toisensa jälkeen maailman ääriin, toinen toistaan räkäisempiin gettoihin. – Seuraavaksi löysin muun muassa Panteran Far Beyond Drivenin, Deiciden Legionin, Dark Funeralin The Secrets of the Black Artsin ja Emperorin In the Nightside Eclipsen. – Toisaalta, mietipä jotakin Mayhemiä, he ovat kiertäneet vielä paljon kauemmin. Että otahan tuosta. Piti vetäytyä sisätiloihin aika liukkaasti... No, keikkoja ei ollut mainostettu ja yksikään rundiin liittyvä asia ei tuntunut toimivan. Mayhemin tyypeistä on vuosien mittaan tullut kavereita, vaikka se vähän uskomattomalta tuntuukin. Kaikista hurjista rotkoreiteistä huolimatta henkikulta on ollut kevyintä tavaraa aseiden luvatussa maassa. Se helpottaa asennoitumista kummasti, kun tietää jo etukäteen, ettei keikan jälkeen pääse koisimaan mihinkään viiden tähden majoitusliikkeeseen. Siellähän oli aivan järjetön jono black metal -faneja, ja ihmettelimme taas kerran, mitä helvettiä täällä nyt tapahtuu. Rakennuksen kulman takana [Ajattara-laulaja] Koskisen Pasi ampui ”Yhdessä vaiheessa en oikeasti tiennyt, onko Sotajumalaa enää edes olemassa. Detroitilaisen keikkapaikan tyyppi taas ilmoitti ykskantaan, että älkää sitten menkö pihalle, sillä tuon näköiset kaverit pistetään kylmäksi saman tien. Onneksi muut paikalla olleet saivat tilanteen rauhoitettua. Kaikkien bändin tyyppien motivaatio oli enemmän tai vähemmän pakkasen puolella, eikä homma yksinkertaisesti huvittanut. Kolmetoista euroa käteen Luukkainen ei ole tähän päivään mennessä tienannut perheensä varsinaista leipää laulamalla tai soittamalla, mutta muusikon ura on antanut hänelle kenties jotakin vielä arvokkaampaa: kymmeniä... – Menin taannoin Ajattaran treeneihin Helsingin Pitäjänmäen teollisuusalueelle, ja yhtyetoverit huusivat jo kaukaa, että tule nyt äkkiä katsomaan. Yritin välillä kysellä, että mentäisiinkö kämpälle vähän soittelemaan, mutta vastakaikua ei juuri tullut.” 43 INFERNO. Kyllähän underground-tason kiertäminen edellyttää ehdotonta ”rakkaudesta lajiin” -mentaliteettia. ei, satoja, unohtumattomia kokemuksia. Siellä piti jo vähän miettiä, että kuinkahan paljon tähän lavetille pitää laittaa serviettiä ennen kuin siihen viitsii laittaa pitkäkseen, Luukkainen hymähtää. Kummastelin meininkiä aikani, ja sitten eräästä pirssistä karjuttiin tyyliin ”painu helvettiin valkonaama, olet vähän väärässä naapurustossa”. – Erään kerran olimme soittamassa Kolumbian Calissa. Ei nimittäin olisi tullut nuorena De Mysteriis Dom Sathanas -fanina mieleen, että Hellhammer ilmoittaa jonakin päivänä festivaalin backstagella, että ”Mynni, nyt lähdetään juopottelemaan hotellihuoneeseeni, olen varannut sinulle oman Laphroaig-pullon”. – Niin, tämä ei todellakaan ole kaikkien hommaa. Toisella kerralla Horna oli Brasiliassa ja luulimme tuntevamme kiertueesta vastanneen kaverin... Sitä tarinaa olisikin ollut hyvä kertoa sairaalassa: ”Sain puukosta, kun en ottanut kokkelia puukon päältä”, Luukkainen naurahtaa. No, sen kiertueen tuotoilla ei sitten maksettukaan vuokria, sillä viimeisen keikan jälkeen käteen tärähti kolmetoista euroa, Luukkainen puistelee päätään – Liikuimme Brasiliassa paikasta toiseen minivanilla. Vedin siinä kessua keikkapaikan ulkopuolella, kun autot alkoivat tööttäillä aivan solkenaan. – Ensimmäinen USA:n-rundi alkoi Los Angelesin pahamaineisesta South Centralista. Paikka oli ammuttu aivan täyteen ja yleisö diggasi raivokkaasti. – En ihmettele. Sitä onkin tullut nukuttua muun muassa tuntitaksahotellissa... Ei olisi pitänyt, sillä suoraan kuoppaisen tien reunalta alkoi varmaan kilometrin korkuinen jyrkänne. Hyppäsimme pakettiautoon, joka pysähtyi erään ostoskeskuksen laitamille. Rytkönen [laulaja Tuomas Rytkönen aka Spellgoth] meni sitten juttelemaan joidenkin yleisön edustajien kanssa, ja kohta joku kaveri tuli tarjoamaan kokaiinia ison veitsen nokassa. Aika nopeasti meille selvisi, että tätä hahmoa kiinnosti vain kalja, kokkeli ja maksulliset naiset. Iltaman tunnelma oli vähintäänkin maaginen! Promoottoreista puheen ollen: eteläamerikkalaisista ”alan suhareista” liikkuu urbaani legenda jos toinenkin. Kuski kaahasi tietenkin ihan hulluna, aivan siinä rotkon reunalla. Osataan sitä nimittäin meilläkin. Horna on kuitenkin underground-kulttibändi, joten eihän tuollaista tilannetta meinannut uskoa todeksi. Näin tapahtuikin, ja soitimme ruokaja juomapalkalla sellaisessa olohuonemaisessa pienessä baarissa, pelkässä kynttilänvalossa. Perkele, että ahdisti! Eräs reissu suuntautui Meksikoon. Ei tarvitse olla ydinfyysikko ymmärtääkseen, että kun Hornan kaltainen underground black metal -yhtye lähtee kiertueelle vaikkapa Etelä-Amerikkaan, unohtumattomien muistojen pankki karttuu tarinalla jos toisellakin. Jengillä oli myös varsin mielenkiintoisia itse tehtyjä paitoja. Meille oli myös etukäteen luvattu, että jokainen muusikko tienaa rundista useita satoja euroja. Eräässäkin luki, että ”finish black metal” – niin, pitäisikö se black metal tosiaan lopettaa... Kun pakun sivuovet aukesivat, porukka rupesi ottamaan kuvia ihan hulluna – salamavalot räpsyivät ja sehän oli kaikin puolin ihan Hollywood-meininkiä. – Sikäläinen promoottori kysäisi, että passaisikohan meille nimmarisessio. Tuumasimme kolumbialaiselle promoottorille, että paskaako tässä joutilaana olemaan, buukkaa meille joku yllätyskeikka. Jo mainitsemani Storm of the Light’s Bane oli äärettömän tärkeä vaikuttaja, sillä Jon ja kumppanit näyttivät, että tyylikästä black metalia voi tehdä muutenkin kuin sahaamalla kitaraa sata lasissa koko ajan. No, tyyppi suuttui, huitaisi kokkelit pois veitsen päältä ja meinasi ryhtyä puukotushommiin. – Hornan piti jatkaa Kolumbiasta Perun-keikoille, mutta tämä suunnitelma karahti kiville. Erään kerran heräsin krapulaunesta kesken matkan ja katsoin ikkunasta. Muistelujentäyteisen maailmanmatkan päätteeksi on hyvä palata Suomeen. Luulimme hänen tarkoittavan sitä, että pari tyyppiä haluaa nimikirjoitukset levyihinsä
– No, soitan joskus treeneissä kitaraa, jos Pete tai Kosti ei pääse paikalle. – Viime vuoden kevätpuoli meni tiiviisti kappaleiden tekemisen parissa, ja purkitimme materiaalin sitten viime kesän lopulla. Olemmekin sitten ilmoittaneet graafikko Kalle Pyyhtiselle, että tee sinä tuo kansi, me emme pääse asiasta yhteisymmärrykseen, Luukkainen nauraa. Joku jaksaa testata ja hinkata kymmeniä erilaisia sovitusideoita, kun minun mielestäni homman voisi hoitaa ”tuo osa tuohon, tuo tuohon, sitten välikikka, sitten nuo pari osaa ja se on siinä” -tyylilläkin. Kun sovitus valmistuu, nauhoitamme alustavan instrumentaalidemon, jonka pohjalta mietin lauluosuudet. Kysymääsi roolia ei siis oikeastaan ole, ja niin tämän pitääkin mennä. Asetimme itsellemme tietyn deadlinen, että mikäli Sotajumalan meiningit eivät ole tähän ja tähän mennessä edenneet, puhalletaan sitten peli lopullisesti poikki. Kaikkien bändin tyyppien motivaatio oli enemmän tai vähemmän pakkasen puolella, eikä homma yksinkertaisesti huvittanut. – Joo, tämä visuaalinen puoli... Minulta lähtee järki ja menee vielä hermotkin, jos kappaleita aletaan hinkata liiaksi. Meillä oli kaikenlaisia studio-ongelmia ja samalla kappaleista tuli kokeilevampia, haastavampia ja vaikeammin sulateltavia. Kaikenlaiset natsisyytökset ovat selvä asia. Kävisimme nauhoittamassa omat osuutemme, sitten miksaajat, graafikot ja muut ammattilaiset tekisivät omat hommansa ja yhtye saisi jossakin vaiheessa valmiin albumin käsiinsä. – Lopulta istuimme porukalla yhden pöydän ääreen puhumaan asiat selviksi. Yritin välillä kysellä, että mentäisiinkö kämpälle vähän soittelemaan, mutta vastakaikua ei juuri tullut, Luukkainen sanoo. Sotajumalan tekeminen pitää olla mielekästä eikä mitään väkinäistä naama irvessä -pakottamista. Olen nimittäin hieman eri koulukunnan kaveri... – Kyselivät bändin leiristä, että ehtisinkö tuurata yhden keikan verran, kun Sotajumalan pitäisi soittaa Vaderin ja Torture Killerin kanssa Lutakossa. – Yleisin tapa on se, että jätkät miettivät riffejä tahoillaan ja tuovat ne sitten treeneihin muiden ihmeteltäviksi. Olet Sotajumalan laulaja, mutta esimerkiksi Hornassa instrumenttisi on kitara. On hankala päättää mitään lopullista, jos bändin jokaiselta jäseneltä löytyy painava mielipide. Tietystä vaihtelevuudesta huolimatta Sotajumalan kokonaissoundi on ollut aina helposti tunnistettavissa. Sotajumalassa on kuitenkin kaksi kovaa ammattilaista hoitamassa ne kitarajutut. No, tässä sitä ollaan yli kymmenen vuotta myöhemmin, muusikko naurahtaa. Että kirjoitetaan levy rauhassa ajan kanssa ja hoidetaan nauhoitukset viimeisen päälle. Olen myös väsännyt joitakin riffejä, mutta levyille asti ne eivät ole päätyneet. Miltä Teloitus (2007, Woodcut Records) ja Kuolemanpalvelus (2010, Cobra Records) kuulostavat tänä päivänä. Ilmoitin yhden esiintymisen olevan okei, mutta aika ei riitä täysjäsenyyteen. Yli kymmenen vuotta myöhemmin Tällä hetkellä akuutein tapaus Mynni Luukkaisen papereissa on kuitenkin Sotajumala. – Teloitus syntyi aikoinaan melko vaivattomasti, ilman sen kummempia vääntöjä, ja tämän kuulee groovaavista ja tarttuvista biiseistäkin. Ajattara-ajat olivat kieltämättä muutenkin aika huuruisia... Hikeä ja kyyneleitä Kuolemanpalvelus-levyyn liittyneiden keikkojen jälkeen Luukkaisen ei tarvinnut menettää hermojaan biisisavotoissa, päinvastoin: järki oli lähteä, kun Sotajumalan maailmassa ei tapahtunut pitkään aikaan mitään. Olimme päättäneet myös sen, että meidän on aivan turha hätiköidä millään tavalla. – On paljon parempi, että jätkät tekevät alustavan kappaleen usein ilman minun läsnäoloani. Lopullinen kirjoitusprosessi oli varsin tiivis ja yhtenäinen, joten Raunioissa antaa erittäin osuvan kuvan 44 INFERNO. Ymmärrämme melkoisen hyvin, mitä joku toinen ajaa takaa, takana on sen verran kilometrejä. – Se on helvetin tärkeää, että bändi kykenee erottumaan siitä harmaasta massasta edes jotenkin. Timo kuuntelee jutut läpi huolella ja suunnittelee niihin sopivat kompit. Niistä ei varsinaista yhteistä linjaa löydy. Onpa kyse sitten paidasta tai kannen graafisesta ilmeestä, niin meillä on aina ihan mielettömiä ongelmia. Syntyvätkö Sotajumalan biisit aina jollakin tietyllä tyylillä. Millainen ”kitaristin roolisi” Sotajumalassa on, vai onko sellaista edes. Sotajumalan levyjen kannet ovat toisenlainen luku. Luukkainen ei vaikuttanut vuonna 2003 nauhoitetulla Death Metal Finland -debyytillä. Vuonna 1998 perustettu death metal -bändi sai armoitettuna lavaesiintyjänä tunnetun Luukkaisen riveihinsä vuonna 2004. – Levyjä pitäisi vissiin tehdä Black Sabbathin debyytin tyylillä. miehenkokoisella katapultilla kiviä jonnekin jorpakkoon. Hiljalleen alkoikin sitten tuntua siltä, että nyt muuten lähtee helvetin kovaa, laulaja hymyilee. Levyltä löytyy muun muassa kappale Sisu sinivalkoinen, ja soppa oli heti valmis: tietyt tahot syyttivät yhtyettä ”äärioikeistolaisista sympatioista”. – Esimerkiksi Klamydia voi julkaista kaikessa rauhassa Suomi on sun -biisin kaltaisia juttuja, mutta odotahan jos death metal -yhtye ilmoittaa vilpittömästi rakastavansa kotimaataan... Missä vaiheessa biisejä alkoi tulla. – Vuoden 2013 lopulla alkoi näyttää jo ihan hyvältä. – Yhdessä vaiheessa en oikeasti tiennyt, onko Sotajumalaa enää edes olemassa. Tuollaisilla sanoitusaiheilla ei yksinkertaisesti voi voittaa, ne tulkitaan aina väärällä tavalla, joten jätimme vähänkään ”isänmaahan” kallellaan olleet biisit kokonaan pois. Kuolemanpalveluksen tekeminen oli puolestaan aivan erilainen kokemus. Ja vihdoin hommat lähtivät taas rullaamaan, jostakin se aito innostus ja tekemisen palo taas löytyivät. Pyörää ei tietenkään tarvitse keksiä totaalisesti uudelleen, mutta oma juttu on silti kaiken a ja o. Sattumalla oli sormensa tässäkin pelissä
– Eräs nimiehdotus oli Päivä jolloin aurinko sammui, mutta se tuntui liian pitkältä ja turhan hankalalta, varsinkin ulkomaalaisille. Vastaus on nyt selvillä: Wintersunin käy aivan hyvin. Tarpeeksi vain treeniä, niin yksin kuin yhtyeen kanssa, ja eiköhän homma taitu. Entä mistä löydät näinä päivinä eniten sanoitusinspiraatiota. Itse ajattelen asian niin, että joku saattaa Sotajumalaa kuunnellessa ymmärtää vähän paremmin, millaisessa maailmassa me oikein elämme. LAULAJA-KITARISTI Jari Mäenpään mukaan Hahto palaa jossakin vaiheessa Wintersunin riveihin, mutta tulevilla keikoilla, muun muassa maaliskuisella Paganfest-kiertueella KeskiEuroopassa, yhtyeen rumpalina toimii Sotajumalasta tuttu Timo Häkkinen. – Tähän mennessä eniten on auttanut henkinen tuki, eli Kaitsun siunaus ja vilpitön luotto siihen, että minä olen oikea ihminen tuuraamaan häntä. Toki haasteita riittää, mutta niin pitääkin. Jouduitko miettimään Wintersun-pestin vastaanottamista, esimerkiksi omien kiireidesi vuoksi. Kuinka orjallisesti aiot soittaa kappaleiden studioversioiden mukaan. Kävimme keskusteluja muutamien eri tahojen kanssa, mutta ajatukset eivät menneet kenenkään kanssa täysin yksiin. ANSSI K ORHONEN siitä, millainen ryhmä Sotajumala on juuri nyt. Tuoreella levyllä on biisi Kuolemanmarssi, mutta se olisi tainnut olla vähän turhan lähellä Kuolemanpalvelusta... Olen itse asiassa joskus jopa naureskellut, että onneksi ei ikinä tarvitse tuurata Kaitsua, ainakaan Wintersunissa... Sitten aikojen päästä tuli puhelu tuntemattomasta numerosta. Uutiset tarjoavat päivä päivältä uskomattomampaa paskaa niin Suomesta kuin vaikkapa Lähiidästäkin. Tai siis kaksi, kun en ensimmäiseen vastannut luullen soittajaa puhelinmyyjäksi, Häkkinen nauraa. Nyt on niin hyvä momentum päällä, ettei sitä kannattaisi haaskata! Mistä tuli otsikko Raunioissa. Aikatauluasiat ovat lopulta vain järjestelykysymyksiä. Paljon! Aika harvoin keikat hermostuttavat, mutta tällä kerralla jännitys taitaa vain lisääntyä Paganfestin lähestyessä. No, en todellakaan. Mietin sitten kaikkia uusia sanoituksia, ja aluksi mieleen nousi sana ”rauniot”, josta muovautui lopullinen otsikko. Mutta joo, olenhan minä myös innosta soikeana... – Kuolemanpalveluksen julkaissut Cobra Records lopetti toimintansa. Raunioissa kuvastaa hyvin kokonaisuutta, laulaja kertoo. – Olen Jarin kanssa samaa mieltä siitä, että biisien täytyy pysyä mahdollisimman tunnistettavina, mutta levysovituksia ei silti tarvitse kopioida isku iskulta. Ottaen huomioon, että Kaitsu on minulle maailman tärkein ja paras rumpali, tämä on kyllä niin iso luottamuslause ystävältä, että sen voimalla mennään läpi edessä odottavien vuorten. – Eihän tällaisesta tarjouksesta voi kieltäytyä, joten löimme kättä päälle melkein saman tien. Nuo uutiset eivät ole elokuvaa, vaan oikeaa elämää. Kuuntelijana Wintersunin pitkät eepokset ovat aina vaikuttaneet melko mahdottomilta, mutta nuotitettujen biisien analysointi kertoo, ettei siellä onneksi ole soitannollisesti mitään täysin mahdotonta. Jotkut ehkä arvaavatkin, millaisista asioista puhun... – Maailma on siinä tilassa, että sanomalehden lukeminen riittää. Toivottavasti levyä liikkuu sen verran, että pääsemme tekemään seuraavaakin – ja nimenomaan ilman helvetillistä taukoa. Tutustuminen lähti liikkeelle puoliväkinäisestä keskustelunavauksesta, mutta eipä aikaakaan, kun me jo ylistimme kilpaa Devin Townsendia ja intoilimme muistakin musahommista. Häkkinen taas on puhunut jo pitkään, että hoidetaan kaikki omin päin, myös julkaisu. Albumiltahan löytyy myös muiden jäsenten kirjoittamia tekstejä. Sen nimistä kappalettahan ei levyltä löydy. Raunioissa tuo myös vähemmän mieleen esimerkiksi Moonsorrow’n. Eikä lavalle pysty tietenkään edes nousemaan, jos itseluottamus ja muun yhtyeen luotto eivät ole kohdallaan. Nyt ei sitten ole levy-yhtiön perkelettä välissä, vaan asiat on toteutettu suomalaisen sisun avulla. Asteikolla 0–10, kuinka paljon sinua tässä vaiheessa jännittää. – Suurin haaste on kaiken muistamisessa ja sisäistämisessä. – No... 45 INFERNO. – Kriminalisoisin muutamia juttuja, jotka liittyvät muun muassa uskontoihin. Raunioissa ilmestyy yhtyeen oman SotajumalaYhtiöt Oy:n kautta. Siinä puhutaan melko äärimmäisestä itsekkyydestä. – Kaitsuhan on hassutellut livenä sen verran paljon, että tuskin muu bändikään enää muistaa, miten ne levyversioille taltioidut fillit menevät. Sanoittaminen on minulle aina todella työläs projekti, ja jos muilta tulee apuja, se on älyttömän hyvä juttu, Luukkainen painottaa. Karkeasti sanottuna aion vetää kompit mahdollisimman orjallisesti, kun taas tietyissä filleissä ja aksentoinneissa voin ottaa vähän vapauksia. Lienee kliseistä sanoa näin, mutta minun kirjoissani Sotajumala on uudestisyntynyt, aivan uusi bändi. Pyrin siis kunnioittamaan Kaitsun juttuja, mutta toki minun soittoni tulee kuulostamaan minulta, Häkkinen sanoo. Aika monen ihmisen kannattaisi tulla ulos sieltä kuplasta ja aukaista silmät. – Nimi tuli viime metreillä. Timo Häkkinen: ”Olen joskus naureskellut, että onneksi ei tarvitse tuurata Kaitsua, ainakaan Wintersunissa...” Kun elävä rumpukone Kai Hahto liittyi viime vuonna Nightwishiin, monen mieleen nousi kysymys, miten käy Wintersunin. Ihan esimerkkinä: millä oikeudella joku itsemurhaa hautova tyyppi tuhoaa myös sen vastaan tulevan rekkakuskin elämän. Ja tässä sitä nyt ollaan, Häkkinen puistelee päätään. Eikä muuten taida muistaa maestro Hahtokaan! Onko Hahto ehtinyt antaa sinulle soittovinkkejä. – Sitä oman vihan ulostuontiahan Sotajumalan sanoitukset ovat. No, jos sinusta tulisi koko maailman ruhtinas, niin mitä tekisit ensimmäisenä. Toki eniten mietitytti Kaitsun saappaisiin hyppääminen, nehän ovat tunnetusti melko kookkaat. Tällä kerralla mielessä ei ollut kuningasideaa, kuten vaikkapa Kuolemanpalveluksen aikoihin. Joskus kuulee kommentteja, että ”sinähän vain mässäilet väkivallalla ja muilla hirveillä asioilla”... – Tunnen Kaitsun jo yli vuosikymmenen takaa, ja Jariin taas törmäsin vuosi sitten – kenenkäs muun kuin Kaitsun nelikymppisillä
inferno.fi. BEHEMOTH The Satanist ANATHEMA Distant Satellites FREE SPIRIT All the Shades of Darkened Light ALCEST Shelter SEPTICFLESH Titan EI-RASKAS: THE AFGHAN WHIGS Do to th e Beast DROWNED Idola Specus TAPIO AHOLA THE CHANT New Haven NIGHTINGALE Retribution OPETH Pale Communion STAM1NA SLK AC/DC Rock or Bust ACCEPT Blind Rage KYNG Burn The Serum EI-RASKAS: KAUKO RÖYHKÄ Etelän peto TRIPTYKON Melana Chasmata ALLEN/LANDE The Great Divide BROTHER FIRETRIBE Diamond in the Firepit H.E.A.T Tearing Down the Walls ANATHEMA Distant Satellites JUKKA HÄTINEN Kuluvan vuoden ensimmäisinä päivinä lehtemme nettisivuille ilmaantuivat perinteisen vuosiäänestyksemme tulokset. Millaiset olivat vuoden 2014 kotija ulkomaisten levyjen kärkikymmeniköt, se selviää osoitteessa www. PLF Ultimate Whirlwind of Incineration OPIUM WARLORDS Taste My Sword of Understanding MALICIOUS DEATH Last Nail into the Coffin CANNIBAL CORPSE A Skeletal Domain CASKETS OPEN To Serve the Collapse EI-RASKAS: NIGHTSATAN Nightsatan and the Loops of Doom BIGELF Into the Maelstrom TRIPTYKON Melana Chasmata GODFLESH A World Lit Only By Fire OPETH Pale Communion REVIVAL HYMNS Pauhu EI-RASKAS: TUOMO New Mystique VUODEN 2014 RASKAIMMAT – TEKIJÄTIIMIN TOPVITOSET JONI JUUTILAINEN EETU JÄRVISALO TONI KERÄNEN KARI KOSKINEN KIMMO K. Seuraavassa nähtäville parinkymmenen avustajamme henkilökohtaiset top 5 -listaukset. KOSKINEN LIST ANIKKARI TER O L ASSIL A T OIMIT TI MA T TI R IEKKI MARTYRDÖD Elddop VALLENFYRE Splinters OBITUARY Inked in Blood SOULBURN The Suffocating Darkness EI-RASKAS: MNTTT Menetetyt BÖLZER Soma SWALLOWED Lunarterial TAMI HINTIKKA SCOTT WALKER + SUNN O))) Soused TREPANERINGSRITUALEN Perfection & Permanence EYEHATEGOD Eyehategod EI-RASKAS: BEN FROST Aurora BEHEMOTH The Satanist GHOST BRIGADE IV – One with the Storm MORS PRIN CIPIUM EST Dawn of the 5th Era THE DEATHTRIP Deep Drone Master VAMPIRE Vampire BLOODBATH Grand Morbid Funeral TRIPTYKON Melana Chasmata BEHEMOTH The Satanist PANU KOSKI 46 INFERNO. Kuten totuttua, halutessaan on voinut mainita myös vuoden kovimman ”ei-raskaan” albumin
NECROPHAGIA WhiteWorm Cathedral ALFAHANNE Alfapokalyps ORIGIN Omnipresent SATANIC WARMASTER Fimbulwinter LORD OF PAGATHORN Nekros Philia EI-RASKAS: PINK FLOYD The Endless River ALFAHANNE Alfapokalyps BEHEMOTH The Satanist FORESEEN Helsinki Savagery DYSANGELIUM Leviaxxis VAINAJA Kadotetut EI-RASKAS: JUKKA NOUSIAINEN Huonoa seuraa THE CLOUDYCATORS Land of the Cloudycators LOST SOCIETY Terror Hungry VALLENFYRE Splinters INSOMNIUM Shadows of the Dying Sun GODFLESH A World Lit Only by Fire KYPCK Imena Na Stene MORS PRINCIPIUM EST The Dawn of the 5th Era TRIPTYKON Melana Chasmata VALLENFYRE Splinters EI-RASKAS: ARIEL PINK Pom Pom ADAMANTRA Act II: Silent Narratives ARION Last of Us SONATA ARCTICA Pariah’s Child TRIPTYKON Melana Chasmata NIGHTINGALE Retribution SÓLSTAFIR Ótta OPETH Pale Communion SONS OF CROM Riddle of Steel EI-RASKAS: LANA DEL REY Ultraviolence INSOMNIUM Shadows of the Dying Sun AT THE GATES At War With Reality TRIPTYKON Melana Chasmata GHOST BRIGADE IV – One with the Storm RED ELEVEN Round II PRIMORDIAL Where Greater Men Have Fallen BEHEMOTH The Satanist THINE Dead City Blueprint MACHINE HEAD Bloodstone & Diamonds UNISONIC Light of Dawn EI-RASKAS: PEKKA MONTIN Jedi SÓLSTAFIR Ótta ANATHEMA Distant Satellites SWANS To Be Kind ARCH ENEMY War Eternal NE OBLIVISCARIS Citadel EI RASKAS: BABYMETAL Babymetal SÓLSTAFIR Ótta DYNAZTY Renatus GAMMA RAY Empire of the Undead EI RASKAS: DAMN SEAGULLS Let It Shine JUDAS PRIEST Redeemer of Souls MORS PRINCIPIUM EST Dawn of the 5th Era NIGHTINGALE Retribution MALPRACTICE Turning Tides IN FLAMES Siren Charms EI RASKAS: ANATHEMA Distant Satellites PRIMORDIAL Where Greater Men Have Fallen CROWBAR Symmetry in Black MARTYRDÖD Elddop EXODUS Blood in Blood Out CANNIBAL CORPSE A Skeletal Domain MIIKA ”MEGA” KUUSINEN MARKUS LAAKSO AKI NUOPPONEN MIKKO MALM VILHO RAJALA MATTI RIEKKI JAAKKO SILVAST AADOLF VIRTANEN TEEMU VÄHÄKANGAS KOTIJA ULKOMAINEN TOP-10 OSOITTEESSA www.inferno.fi! JERRY ”SERPENT” KURUNEN TERO LASSILA 47 INFERNO
Kun Michael Wagener päätti ryhtyä kitaristiksi, Udon ensimmäinen bändi syntyi. Instrumentiksi valikoitui nopeasti ja sattumalta laulu. Bussi ei ottanut meitä kyytiin, koska meillä oli pitkät tukat ja punaiset housut. Samana vuonna ilmestyi Balls to the Wall, Acceptin kaupallinen läpimurtoalbumi. Michael Wagener ei enää palannut kitaristiksi vaan keskittyi äänitTEKSTI LAURI YLITALO KUVA MARTIN HÄUSLER VAATIMATON LEGENDA 48 INFERNO. on julkaissut 14 studiolevyä. Omaisuuden osituksessa Dirkschneider sai mukaansa Russian Rouletten seuraajalle sävelletyt kappaleet. – 1950-luku oli Saksassa hyvin konservatiivista aikaa. Hyvät naiset ja herrat, Udo Dirkschneider. – En ollut kosketinsoittajana hyvä, se oli harrastelua, Dirkschneider naurahtaa. Saksalaislaulaja Udo Dirkschneider kävi Suomessa ensimmäisen kerran Accept-yhtyeen kanssa vuonna 1983. Laulajan arkiminä on säilynyt kuitenkin tehokkaasti piilossa julkisuudelta, ja mystiikkaa on lisännyt Dirkschneiderin heikko englannin kielen taito. Juho Juntusen haastattelussa Wolf Hoffman ja Peter Baltes hoitivat puhumisen Dirkschneiderin istuessa syrjässä. On luvallista sanoa Dirkschneiderin jättäneen jälkensä raskaan musiikin historiaan. – Ilmeisesti Accept halusi uudeksi Bon Joviksi. Mihin tarvitaan enempää. Udon ensimmäinen musiikillinen rakkaus oli Beatles ja instrumentti kosketinsoittimet. Sen jälkeen Accept erosi Udosta. Harrastellen sotaan Dirkschneiderin vanhimpia ystäviä on Michael Wagener, joka muutti Yhdysvaltoihin 80-luvun alussa ja teki nimestään tavaramerkin muun muassa Skid Row’n ja Dokkenin tuottajana. Wagener kuvailee lapsuudenystäväänsä laatusanoilla ”innovatiivinen” ja ”hauska”. Udo ja minä olimme ensimmäisiä, jotka pukeutuivat muuhunkin kuin harmaaseen tai ruskeaan. Myimme jo miljoonia levyä ja soitimme pääesiintyjinä kymmenentuhannen hengen yleisöille. Kulttuuritalon-keikan jälkeen Accept ja Dirkschneider tekivät vielä kaksi albumia, Metal Heartin (1985) ja Russian Rouletten (1986). Haastattelussa Dirkschneider toistelee fraasia ”what can I say”. Udon ura kosketinten takana jäi lyhyeksi. Musiikki tarttui Dirkschneideriin vanhemmilta. Debyyttinsä jälkeen U.D.O. Välillä puheesta on lähes mahdotonta saada Skypen välityksellä selvää. Materiaalista syntyi U.D.O.-yhtyeen debyyttialbumi, vuoden 1987 Animal House. Armeijalook ja sirkkeliääni. – Michael oli sitä mieltä, että lauluni oli kaikkien korkeiden nuottien kanssa jotenkin hullua. Kun kaivoin esille kameraani, tuli laulaja Udoon yhtäkkiä eloa. En ole yrittänyt koskaan kopioida ketään. Dirkschneider kysyy 30 vuotta myöhemmin. ”Oli aika ottaa muutama poseerauskuva bändistä. Uraa vuosikymmeniä. Hän ääntää englantia yhä epäselvästi ja rajatulla sanavarastolla. – Kävimme Udon kanssa läpi kaiken sen hyvän ja kauhean, mikä kuuluu teini-ikäisen elämään, Wagener toteaa. Hän iski nenälleen peililasit, kaivoi jostain esille kumipampun ja pomppasi tantterille jaloilleen”, Juntunen kuvaili Udoa Soundin numerossa 11/1983. Nimeksi jäi Band X, sillä Wagenerin mukaan kaksikko ei kertakaikkisesti kyennyt keksimään yhtyeelle nimeä. Tällaista se oli alusta saakka. Tämä ei ole estänyt huhtikuussa 1952 wuppertalilaiseen yrittäjäperheeseen syntynyttä laulajaa tekemästä kansainvälistä uraa. Lopulta Band X hajosi asevelvollisuuksiin
VAATIMATON LEGENDA 49 INFERNO
Udo sen sijaan jatkoi laulamista. hajosi vuoden 1991 lopulla, suunnitelmissani oli lopettaa laulajan hommat ja ryhtyä tekemään kaikkea muuta musiikkipiireissä, säveltää, tuottaa ja sen sellaista”, Dirkschneider kertoi Pekka Suoniolle Suosikissa 1989. Tänä päivänä Udon yhtyeessä kitaroivat venäläinen Andrey Smirnov ja helsinkiläinen Kasperi Heikkinen. tämiseen ja miksaamiseen. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyttä Breaker-levyä Dirkschneider pitää uransa jakolinjana. Udo Dirkschneider, mikä ammatissasi on parasta. Tähän maailmaan kasvavat hänenkin kolme lastaan. Eriarvoistumiskehityksen ohella Dirkschneideria huolettaa epävakaa Lähi-itä, tilanteet Irakissa ja Syyriassa. Vanhempien työkalutehdasta jatkoi veli Peter Dirkschneider. – Keikkailu. Vuosikymmenen vaihduttua Dirkschneiderin sooloura alkoi kuihtua käsiin. Debyyttialbumi Animal Housea seurasi lämmittelykiertue Guns N’ Rosesin kanssa Yhdysvalloissa. Basisti Fitty Wienholdiin Dirkschneider törmäsi lomareissulla Ibizalla. – En ehtinyt ajatella Acceptia. ”Udo on rauhallinen ja järjestelmällinen tyyppi, jolla on vahva visio ja mielipiteet”, Heikkinen vastaa. Aikaa surutyölle ei ollut. – Yhden kitaran bändi ei ollut enää Accept, Udo toteaa. Dirkschneiderin sooloura alkoi vauhdilla. Hän asuu Ibizalla ja kuvailee haastatteluissa itseään hyvin tavanomaiseksi eronneeksi mieheksi. Hän oli aina pahalla päällä. – Maailmassa on 50 miljoonaa nälkää näkevää lasta. Tällaista se oli alusta saakka.” 50 INFERNO. Mean Machinea (1989) yhtye markkinoi kiertämällä Eurooppaa Ozzy Osbournen kera. Väliin tuli kuitenkin Acceptin comeback Udon kanssa. ”Hän tietää varsin hyvin oman legendastatuksensa, muttei tee siitä minkäänlaista numeroa.” Tiedämme Dirkschneiderin yksityiselämästä vähän. Lähetän Heikkiselle Facebook-viestin, jossa pyydän häntä kuvailemaan työnantajaansa. Miten se sanotaan englanniksi... – Breakerin jälkeen minun oli valittava, ryhdynkö täyspäiväiseksi muusikoksi vai jatkanko vanhempieni yrityksessä, Dirkschneider muistelee. En kyllästy siihen koskaan. Kaksikko muodosti U.D.O:n perustan viime vuosiin saakka, kunnes selkäongelmista kärsinyt Kauffman vetäytyi Dirkschneiderin pyynnöstä syrjään vuonna 2013. Udosta tuli ammattimainen rockmuusikko. Kokoonpanot vaihtuivat, kunnes Accept teki debyyttialbuminsa 1978. Yhtyeen 1990-luvun levytyksistä Dirkschneider kertoo olevansa edelleen tyytyväinen Objection Overrulediin (1993). U.D.O:n Faceless Worldin (1990) ja Timebombin (1991) tuottaneesta Accept-rumpali Stefan Kauffmannista tuli yhtyeen uusi kitaristi. Esimerkiksi lavalle käveleminen oli hänelle todella kivuliasta. Tosin [amerikkalaislaulaja David Reecen kanssa tehty] Eat the Heat oli bändiltä täydellinen virhe, vaikka levyllä on muutamia hyviä biisejä, Dirkschneider toteaa. Hän seuraa tiiviisti uutisia ja on maailmasta huolissaan. Jos olin ollut Acceptin alkuaikoina rahapulassa, saatoin aina mennä isän firmaan töihin. Sen sijaan Death Row (1994) ja Predator (1996) eivät saa siunausta. Heistä rumpali Sven Dirkschneider on astumassa Saxonin Nigel Glocklerin saappaisiin. ”Kun U.D.O. Ei aikaa surutyölle Dirkschneider toteaa paljon olleen kiinni puhtaasta onnesta, oikeiden ihmisten kohtaamisesta. Isäni kuitenkin auttoi minua paljon. ”Michael [Wagener] oli sitä mieltä, että lauluni oli kaikkien korkeiden nuottien kanssa jotenkin hullua. En ole yrittänyt koskaan kopioida ketään. U.D.O:n tuoreen Decadent-albumin teema on löyhästi tuloerojen kasvu. – Stefanilla oli tosi vahva lääkitys. – Päätös oli tavallaan helppo. Rauhallinen tyyppi Vuonna 1996 Dirkschneider oli jälleen omillaan. Stefania ei ollut helppo käsitellä, Dirkschneider toteaa. Minulla ei ole mitään rikkaita ihmisiä vastaan, mutta heidän rahoillaan voisi lopettaa koko nälänhädän
Pian yhtye lisäsi soundiinsa Red Hot Chili Peppersin funk punkia ja Fishbonen ska-funkia. ALOITTELEVA Mr. Täyteen ahdettu levy on erinomaisten musikanttien vallatonta ilakointia. LEVY on tuotannollisesti melkoinen aarrearkku, mutta sen vahvuutena ovat runsaudensarvina pulppuavat biisit. TEKSTI KIMMO K. Odottamattomat käänteet ja säväyttävät yllätykset muodostuvat omaksi sumeaksi logiikakseen, minkä ansiosta levyä voi kuunnella kyllästymättä satoja kertoja. Bungle WARNER BROS. Bunglen solistin Mike Pattonin, jolloin myös tämän aiempi bändi sai huomiota osakseen. Monisyisen, torvia ja kiippareita pursuavan levyn pitää koossa metallisen napakka ote. Perinteisintä funk metalia edustaa miehisistä käsitöistä kertova Girls of Porn, kelpo raita sekin. Hankalaksi levyn tekevät oikeastaan vain sen epämääräiset välikkeet: itkemistä, paskomista, hölötystä ja kummaa tv-dialogia. Melodiat ohjaavat sekoilun ytimeen. Perseilevästi mekastava avant-rock-klassikko Disco Volante (1995) ja hourulan aulabaarimuzakia sisältävä California (1999) ovat vaihtoehtokansan hyväksymää korkeampaa taidetta, mutta debyytin hurmiota ne eivät saavuta. Fonitaiteilija John Zornin tuottama levy on tunnelmiltaan yhtä skitsofreeninen kuin musiikillisestikin. Bändi sai myöhemmin kunnioitusta upottuaan yhä syvemmälle outoiluun. Bungle piiskasi crossover thrashiä, ja vuoden 1986 rupinen The Raging Wrath of Easter Bunny -demo on melkoista rypistystä. MR. Yhtyeen taiteellinen näkemys on yliampuvan säkenöivää. Demo kiinnosti myös Warner Brosia, joka julkaisikin bändin omituisen debyyttilevyn. 1991 Sekoboltsit hevisirkuksessa Lukiobändeistä ei puutu yleensä hervottomia ideoita ja tinkimätöntä asennetta. K OSKINEN MR. Vlad Drac -pseudonyymillä kulkevan Pattonin äänihuulista kirpoaa erinomaisen tyylikkäästi eroottista hunajaa ja maanista piikkilankaa. Bändi poimi debyytilleen parhaat demoraidat ja teki vielä muutaman mahtavan uuden biisin, joten materiaali on täyttä timanttia. Kiekko myi lopulta miljoonatolkulla, mutta silti levyn arvostus tuntuu alimitoitetulta sen huikeuteen suhteutettuna. Pohjalla kytee venkoileva lukiopoikahuumori, mutta ulosanti on äärimmäisen osaavaa ja vakuuttavaa. Levystä on hankala sanoa, onko se taiderockia, progea, metallia, funkia, skata vai sirkusmusiikkia, koska se on kaikkia näitä samanaikaisesti. Trey Spruancen kitarariffit ryskävät pinnassa. Aloituskappale Quote Unquote (alkujaan Travolta) lähtee puolen minuutin kuorsailun jälkeen liikkeelle kuin King Diamondin kappale nyrjähtääkseen pian uomaansa, jossa jatsaillaan, velmuillaan, leijutellaan ja rymistellään. Mutta tylsää ei tällä vuoristorata-ajelulla tule, edelleenkään. 52 INFERNO. BUNGLE Mr. BUNGLE -debyytin räiskyvä poukkoilevuus on kaikessa kollaasinomaisessa hulvattomuudessaan todella intensiivistä. Viimeinen demo, varsin zappamaisia sekoiluelementtejä sisältänyt OU8I8 (1989) levisi suomalaisiinkin piireihin diggailtavaksi. Trevor Dunnin basson ja Danny Heifetzin rumpujen kutoma rytmitys on kekseliästä ja tomeraa. Kappaleissa on melodioiden ja riffien puitteissa niin paljon popsensibiliteettiä, että edes lukuisat äkkiväärät suunnanmuutokset ja kiemurat eivät hälvennä niiden tenhoa. Ne ovat kuitenkin oleellinen osa kajahtanutta kokonaisuutta ja syventävät levyn karnevalistista sekoboltsitunnelmaa. Mielialat vaihtelevat kappaleiden sisällä kuin veitsellä leikellen, mikä tekee kokonaisuudesta vähintäänkin hämmentävän. Harva voi väittää, etteikö tästä Kalifornian Eurekassa siinneestä retkueesta löytyisi molempia, ja kosolti. Parin demon perästä funk metalin airueeksi kehkeytynyt Faith No More värväsi Mr. Vaan toisin kuin myöhemmillä albumeilla, ilmaisu pysyy sietoja käsityskyvyn rajoissa. My Ass Is on Fire on maaninen jyräys, jolla Patton kuulostaa varsin kajahtaneelta karjuessaan, kirkuessaan ja mölistessään sekopäisesti
SAAKKA ALKAEN 120€ LOUDNESS BLOODBATH NE OBLIVISCARIS EINHERJER BLUES PILLS WARMEN THE SIRENS THE SWORD GHOST BRIGADE BOMBUS ATOMIROTTA MORBID EVILS FORESEEN DEATH TOLL 80K APINA DARK SIDE OF THE MIME 4.6.2015 HELSINGIN JÄÄHALLI LIPUT MYYNNISSÄ MA 10.11. Sekoboltsit hevisirkuksessa WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI WWW.TIKETTI.FI KOLMEN PÄIVÄN EARLY BIRD -LIPUT MYYNNISSÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄN 14.2. LIPUT PALVELUMAKSUINEEN ALK. KLO 9. 59,50€ pre party +SPECIAL GUEST VISIONS SHOW lisää tulossa
Frontschweinia voisi kuvailla kliseisesti tiivistelmäksi vuonna 1990 perustetun Mardukin koko urasta, sillä levy tarjoilee kaikki yhtyeelle ominaiset piirteet varsin suotuisissa merkeissä. Mainittu puolituntinen oli hurja levy, jonka ainoat hengähdystauot koettiin kappaleiden väleissä. Albumi on yleistä mittapuuta käyttäen erinomainen tekele ja yhtyeen omalla arvoasteikollakin selkeästi parhaan kolmanneksen julkaisu. Ponneton ja ilmeetön soundimaailma, turhankin varman päälle vedetyt biisit ja hetkittäiset hairahdukset ajalle hyvinkin tyypilliseen Deathspell Omega -rippailuun vetivät ilmettä väärällä tavalla vakavaksi. Death metal -piireistä tuttu nuori rumpali Fredrik Widigs tuo painavilla kompeillaan biiseihin voimaa, ja riffiosastolla bändi palaa selkeästi 1990-luvun aikaisen tuotantonsa pariin, mikä tuntuu tässä tapauksessa hyvältä ratkaisulta. Aivan kuin lopulliseksi vakuudeksi vihantäyteisestä tehostaan bändi heittää levyn päätösbiisiksi tajuttoman Thousand-fold Death -myllytyksen. Levyn nimi ja sotaisa kansi kertovat, että tällä kertaa korville ei vyöry raamatullisia viittauksia ja saatanallista mystiikkaa, vaan kasassa on väkivaltaisia sotateemoja vuoden 1999 Panzer Division Marduk -levyn hengessä. JONI JUUTILAINEN Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa PALUU ”MUKAVUUSALUEELLE” MARDUK Frontschwein CENTURY MEDIA JENS R YDÉN 55 INFERNO. Monelle tämä Funeral Mistissäkin vaikuttava mies on vain yksi sorakurkku muiden joukossa, mutta hänen merkityksensä Mardukin nykytasoon on valtava. Uusimmallaan yhtye palaa ”omalle mukavuusalueelleen”, ja jopa kauemmaksi kuin saattaisi odottaa. Frontschwein on selkeä Marduk-levy. Siinä on samaa tulenpalavaa hehkua kuin vaikkapa Opus Nocturnella (1994), melodista monipuolisuutta kuin Nightwingillä (1998) ja julmaa käskytystä kuin Panzer Division Mardukilla, mutta musiikin muoto ja tiukkuus ovat ehdottomasti tätä päivää. Mortuus on tuonut musikaalisten avujensa ohella yhtyeen ilmaisuun täysin uudenlaisen hengellisen ulottuvuuden. Maailman merkittävimpien black metal -yhtyeiden joukkoon kuuluvan Mardukin ura on helppo jakaa kahteen eri aikakauteen: aikaan ennen ja jälkeen laulaja Mortuusin. Allekirjoittaneen korvissa Marduk on parhaimmillaan äärinopeissa ja suoraviivaisissa kappaleissa, mutta meininkiä tasapainottavien hitaampien osuuksien merkitystä ei kannata aliarvioida (The Blond Beastin keskitempoinen jumalriffittely!). Se riittää pitkälle. Frontschwein päästää kuulijansa onneksi hiukan helpommalla. Frontschwein perustuu teemallisesti sotaan, joka on luonnollisesti seurausta ihmisyyden synkimmistä puolista. Mardukin kaltaiselle bändille teema käy kuin kivääri käteen, sillä nämä ruotsalaiset todellakin tietävät, kuinka julmaa ja kuolonkatkuista soundia tehdään ilman turhia samplemattoja tai halpoja viitteitä jo entuudestaan kuultuihin levyihin. Vuonna 2004 Mardukin kyytiin hypännyt Mortuus on korissut, huutanut ja mylvinyt sielunsa syvyyksistä Plague Angelin (2004) ja Wormwoodin (2009) kaltaiset huippulevyt, jotka ovat tuntuneet ruokkineen myös kitaristi-biisintekijä Morgan Håkanssonin luovuutta. Kolmetoista kokopitkää levyä raakaa, suoraviivaista ja nopeaa black metalia on kova määrä, mutta Marduk on onnistunut luomaan nahkansa levy toisensa jälkeen. Uutukaisen edeltäjä Serpent Sermon (2012) oli selkeä pettymys, vaikka edustikin perusvarmaa Mardukia
Hyvää säläkokoelmaa tiesi odottaa, mutta lisämatskun, komean paketin ja kelpo saatesanojen ansiosta saa yllättyä positiivisesti. Kaikkiaan piristävän onnistunut levytys. Bändin viides studiopitkä uudistaa SW:n tyyliä, mutta niin tyylikkäästi ja vähäeleisesti, ettei edes puristien tarvitse huudella nimenvaihdospakotteiden perään. Näyttävä kolmen cd:n kokoelma on järjestelty oivasti. Ehkä oudointa mutta samalla virkistävintä levyllä ovat Amon Amarthin mieleen tuovat kitaramelodiat. Suomalaiseen, etenkin pohjoiseen, mutta miksei muunkinlaiseen mielenlaatuun kolisevat merkitykselliset sanoitukset antavat vielä oman silauksensa. Pohjoista maisemaa sovituksillaan ja runoiluillaan hakevat biisit onnistuvat tehtävässään siinä määrin, että musisointi saa kuin saakin muodostettua verkkokalvolle tietynlaisia lapinkuvia. Creation onnistuu hienoisesta sillisalaattimaisuudestaan huolimatta vakuuttamaan omaleimaisuudellaan ja tasokkaalla biisitarjonnallaan. Tästä syystä koetaan puutumismomentteja. Soundgarden palkitsee faninsa monipuolisella nivaskalla orvoiksi jääneitä laadukkaita originaaleja ja covereita. Secret Youth on puolestaan melkeinpä edeltäjänsä vastakohta. Mikä parasta, yhtye ei ole pahemmin heilahdellut laadullisesti, vaikka julkaisuja on plakkarissa runsaslukuisesti. Tästä huolimatta osa matskusta kärsii tarttuvuusvajeesta. Fimbulwinterin kahdeksan biisin anti on sekoitus tarttuvia melodioita, rähjäistä rosoisuutta ja Graveland–Burzumakselin tunnelmallisia ysärikoskettimia. Siksi täydellinen heittäytyminen sen kuunteluun on suositeltavaa. MIKKO MALM SOTAJUMALA Raunioissa SOTAJUMALA-YHTIÖT Jo tovin hiljaiseloa pitänyt jyväskyläläiskopla lyö pöytään neljännen albuminsa. Nopeamman tilityksen ja tarttuvasti jarruttelevamman raskasvyöryn välillä taiteileva death metal saa päätä heilumaan ja kättä nyrkkiin. Raven Kingsiä on kiva kuunnella, ja Engelin musiikille löytyy takuulla kohdeyleisönsä. Egokillsin kaverit ovat kokeneita muusikoita, ja sen myös kuulee. Secret Youthilla otetaan kuitenkin niin pitkä harppaus eteenpäin, että voidaan puhua jo lähes täysin uudistuneesta bändistä. CALLISTO Secret Youth SVART Kotimaisen post-metalin – tai mikä tämä genre nyt ikinä onkaan – kärkinimiin jo True Nature Unfolds -esikoisestaan (2004) kuulunut Callisto on maalaillut kolmella aiemmalla kokopitkällään suuria tunnelmia. Saattajat on lähes ainoa kappale, joka jää innovatiivisessa turpakäräjöinnissään kunnolla mieleen. Varsin pätevä pelinavaus, siis. Creation on moniulotteinen paketti, joka ei anna määritellä itseään helpolla. Melkein kaikki tietävät, että bändissä soittaa kitaraa mies nimeltä Niclas Engelin. Secret Youth on omaleimainen ja takuulla ajaton albumi, joka tullaan varmasti muistamaan vuoden 2015 parhaita (suomalaisia) metallilevyjä listattaessa. Kappaleet ovat saatteen mukaan saaneet muotonsa kesän yöttöminä öinä, ja syntyhetkeen voikin heittäytyä ja samastua varsin vaivatta. Sitä täydentää mainiosti coverkiekko, jossa Soundgarden versioi bändejä The Beatlesistä Black Sabbathiin ja Devosta The Stoogesiin. Eri elementtien kombinaatiot eivät aina saavuta optimaalista balanssia, mutta sen suurempia kömmähdyksiä ei onneksi kuulla. Raven Kingsillä soikin taas tiukempi ja energisempi bändi. Originaalibiisejä sisältävä ykköslevy on paketin ehdoton johtotähti. Vaivaa ja mammonaa kipaleiden jahtaukseen uhranneet paatuneet keräilijätkin saavat uutta ja laadukasta kuultavaa. Vaikka moinen vertaus saattaa ahdistaa jotakuta, huoli pois, sillä ratkaisu toimii erinomaisesti. Olen edelleen sitä mieltä, että Teloituksella (2007) saavutettiin bändin historian terävin kärki. Kyseessä ei ole mikään raskaan rockin albumi vaan pelimanniporukan kevyitä perinnetyylejä sotkeva ensilevy. Kappaleet äityvät välillä turhankin viipyileviksi ja itseään odottaviksi. No, kaikki lienee suhteellista. Tähän kun lisätään vielä annos ränttätänttää ja pop-purkkaa, käsillä on melko ensyklopedinen kokonaisuus. SERPENT ENGEL Raven Kings GAIN Kaikki tietävät In Flamesin. Kovin moni ei tiedä, että hänellä on myös oma yhtyeensä, jonka neljäs kokopitkä levy kuulostaa In Flamesiltä. Mynni Luukkaisen kurkkutulkinta on vihaista ja ärtyisää. Teemallisesti on liikuttu tuhoisista sota-aiheista synkempiin ja enemmän sisäänpäin kääntyneisiin sanoituksiin, musiikillisesti taas panssarivaunun lailla hyökkäävästä tykittelystä jo edellislevy Kuolemanpalveluksella (2010) esiinmelodeathin saralla niin hyvä, että bändin seuraavat levyt ovat jääneet väkisinkin esikoisen jalkoihin. On sanottava, että levyltä kuunneltuna Providencen biisit eivät olleet häävejä, mutta pitkäveteiset kappaleet aukesivat suorastaan odottamattomalla tavalla livetilanteessa. Onneksi rujouttakin vielä kuitenkin löytyy. Mitään suurta taiteellista spektaakkelia levystä ei saa tekemälläkään, mutta eipä ole tarviskaan. Raunioissa ei ole millään muotoa huono levytys, mutta sen iskukyky jättää toivomisen varaa. Soitto on tiukkaa ja ilmaisussa voimaa. Akustinen kitara tapailee rennosti ja laulu harmonisoi rauhoittavasti, ryhmälauluosuudet ja erilaiset pohjoisen perinneinstrumentit tuovat taustan. JONI JUUTILAINEN SOUNDGARDEN Echo of Miles A&M Siitä lähdetään, että Soundgarden on mahtava bändi. EETU JÄRVISALO EGOKILLS Creation MY FATE Tamperelainen Egokills luukuttaa debyytillään mielenkiintoista hybridiheviä, josta löytyy vaikutteita niin grungesta, thrash metalista kuin hard rockistakin. Engel ei edes pyri kummallisuuksiin, vaan pyörittelee hyvät munkit perinteisestä ruotsalaisesta melodeathtaikinasta, jonka äärellä ovat vierailleet useammatkin bändit aina In Flamesistä Scar Symmetryyn. Valoenkeli ajaa parhaiten asiansa tarinallisena ”silmät kiinni -musiikkina”. 1990-luvulta löytyvät silti ne kaikkein kirkkaimmat hetket, kuten hitaasti lanaavat Cold Bitch ja Blind Dogs sekä punkahtava Bleed Together. Albumilla on pyritty autenttiseen tunnelmaan, mistä kertoo jo levyn taltiointipaikkana toiminut pieni rantamökki Kitkajärvellä. Toisinaan yhtye kuulostaa siltä kuin Stone soittaisi Alice in Chainsiä, joskus taas siltä kuin Pantera soittaisi Sentencediä. Upeaa kokoelmaa kuunnellessa yllättyy irtomateriaalin oivallisuudesta, olipa vuosi mikä hyvänsä. JONI JUUTILAINEN KOTA Valoenkeli RAD REC Lapin Posiolta pärähtää mielenkiintoisia sävyjä omaavaa tummapainoista folkkia. Engelin mainio debyyttialbumi Absolute Design (2007) oli popahtavan 56 INFERNO. Niin mahtava, että yhtyeen albumien ulkopuolista materiaalia on tullut metsästeltyä ties missä formaatissa. Yhtyettä on kuvattu termillä ”hippimetalli”, mutta itse en hippiyttä levyltä kyllä löydä. Muuten tätä ei tule välttämättä kuunneltua aivan täydellä syötöllä. Edustusta on koko uran varrelta aina 1987 äänitetystä Toy Box -doombluesista ja hassusta Sub Pop Rock Citystä (1988) Avengers-leffan heppoiseen Live to Rise -ääniraitakappaleeseen ja viime keväänä äänitettyyn hypnoottiseen Stormiin. Kappaleiden tunnelmasävyjen suhteen taiteillaan hienosti. Sotaisan death metalin ilosanomasta tutuksi tullut yhtye on yhä itsensä kuuloinen, mutta jotenkin hillitymmän oloinen. Callisto on ollut aiemmin hyvä, mutta nyt bändi on loistava. Edellinen levy Providence ajoi sisään uuden laulajan Jani Ala-Hukkalan ja esitteli aiempaa kevyemmän ja progemman Calliston. Pääasiassa yhtye rokkaa ja mättää sellaisella intensiteetillä, että siitä on rakkauden kesä kaukana. Post-alkuisten genrejen perussynti, tajuttoman tylsä instrumentaalifiilistely, on karsittu minimiin, ja jäljellä on laajaalainen mutta häkellyttävän ytimekäs kokonaisuus, jossa toimii käytännössä kaikki mahdollinen. Se on täynnä elämää, vaihtelua, energiaa, lisääntyneitä noise rock -vaikutteita ja kaikkea muuta hienoa, joka herättää kuulijan mielenkiinnon avauskappaleesta alkaen. EETU JÄRVISALO SATANIC WARMASTER Fimbulwinter WEREWOLF Ei käy kiistäminen, etteikö reilut viisitoista vuotta aktiivisesti uraansa työstänyt Satanic Warmaster edustaisi kotimaisen black metalin kärkipäätä. SOMMS-ep:ltä poimittuja lainoja täydentävät BBCsessioissa taltioidut coverit sekä jokunen railakas liveluenta – ja kyllä, myös Spinal Tap -cover Big Bottom on mukatyneeseen kehittelevämpään murskaukseen. Levyltä on turha odottaa erikoisuuksia, sillä homman nimi käy selväksi heti kättelyssä: tiedossa on särmättömäksi hiottua melodeathiä ja hittikertsejä, ja hyvä niin. Levyn levollista, kaihoisaa ja shamanistista transsimaisuutta viljelevään soinnutukseen olisi tosin hyvä olla juuri oikea mielentila. Vaikken ole vieläkään täysin varma, mitä mieltä olen Sotajumalan nykyisestä kehityssuunnasta, uutukainen sisältää makoisia hetkiä. Edellislevy Blood of Saints oli kaikessa tylsyydessään jo niin turha, että kitarataiteilija Engelin lienee itsekin havahtunut bändinsä heikkoon happeen
Helsinkiläisyhtyeen pari vuotta työstetty debyytti soi ihmismielen moninaisia säveliä. Harmi, sillä ilmeisesti yhtyeestä jo poistuneen kitaristi-laulajan vetämät kaksi viimeistä kappaletta ovat levyn antoisimmat raidat juurikin oivan laulun tuoman selkeäpiirteisyyden ansiosta. Kivuliasta keskitietä, keskitempoa ja keskinkertaisuutta mahtuu maailmaan jo aivan tarpeeksi. KOSKINEN na! Hämmentävää kyllä, bändi saa liki kaikki 17 lainakappaletta kuulostamaan omalta raskaasti melodiselta itseltään. Erittäin kovaa menoa tämä on jo nyt! KIMMO K. Samaa keskitempoa ja paria sinänsä mainiota perussahariffiä varioidaan läpi levyn, eikä biisejä meinaa erottaa toisistaan. SPIRALISM Chakras INVERSE Nyt otetaan kunnolla korkeutta ja luovitaan syvällä sisäavaruudessa. Tämä manifestoituu varsin sumuisena psykedeliana ja pitkälinjaisena post-rock-jumitteluna äityen progressiivisten otteiden kautta mureisiin stonersävyihin ja hetkittäin jopa roisiin death metal -runnontaan. Materiaali toimisi magneettisuutensa puolesta varmasti myös keikkaolosuhteissa. Sen musiikillista kestävyyttä verottaa kolmoslevyn loppuosa, mutta ensimmäinen ja toinen cd ovat ehdottomasti silkkaa rautaa. Kolmoslevy on paketin epämääräisin kokonaisuus. Kokonaisuutena Echo of Miles on palkitseva ja Soundgardenin monipuolisuutta luotaava möhkäle. Chakras on todella vakuuttava tuotos ja lupaa paljon. Kappaleet sisältävät avantgarden, doomin ja noisen piirteitä sekä ajoittaisia elektropärinöitä. Yhtyeen kakkosplatta on kokonaiskuvaltaan varsin vaikuttava näyttö. Spiralismin sapluuna ei siis ole ahdas, ja hyvä niin. Täytynee pitää puolalaisia silmällä. Varsin pian käy kuitenkin selväksi, ettei tässä ole eväitä kuin muutaman kuuntelun tarpeiksi. Valitettavasti paketti on JULIA M ANSIKK A päältä rautaa ja sisältä velttoa kuin märät villasukat. Ihan jokainen mutka tai kaari ei ole kohdillaan, mutta jälki on pääosin erittäin vakuuttavaa. Yhtyeen ensituotos sisälArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 57 INFERNO. Kolkko laulusuorittaminen kruunaa tummankolean tarjonnan. KIMMO K. Eipä tästä nyt paljoa kerrottavaa jää. EETU JÄRVISALO KARNE Faith in Flesh QUALITY STEEL Ranskalainen Karne osoittaa, miten kliseetkin voi alistaa terävän sävellyskynän käyttöön. Soittopainotteinen levy on sopivan rikkaasti instrumentoitu. Faneille siis ehdoton suositus, satunnaiskuulijat saanevat kyllikseen ykköslevystä, joka lienee tulossa myyntiin erikseenkin. Loppulevy on viratonta remix-soopaa. Tanakalla riffittelyllä kulkevat kappaleet luovat hämäävän vaikutelman kovasta teutonimiehistelystä, ja sounditkin jytäävät mukavasti. Laulua kappaleissa on melko vähän, jos ollenkaan. Ansiota on annettava myös maukkaan hämärästi moukaroivasta äänimaailmasta psykedeelisine efekteineen kaikkineen. Teknisesti osaava yhtye hoitaa kuvion hienosti kotiin – edellyttäen toki, että kuulijalla riittää intoa uppoutua reilun kymmenen minuutin mittaisiin biiseihin ja valmiuksia sulattaa utuista pulputtelua sekä rujoa tyrskettä. Sen alkupuoli koostuu instrumentaaliraidoista, ja vieläpä pääosin turhista sellaisista. Resepti ei ole kuitenkaan se klassisin, vaan sekaan on onnistuttu upottamaan miellyttävässä suhteessa genren ulkopuolisia elementtejä. Yhtenäisenä pakettina etenevä 40-minuuttinen riipii ja raapii koruttoman lohduttomia äänikuvaelmia, jotka eivät jätä kuulijaansa rauhaan. KARI KOSKINEN THAW Earth Ground WITCHING HOUR Puolalainen Thaw näyttää nautinnollista esimerkkiä siitä, miten tehdään sysisynkkää, varjoista ja kieroilevaa black metalia. Kun yhtye saa laulupuolen uomaansa, sovituksiin hiukan terävyyttä ja hoitaa äänitykset teknisesti ammattimaisesti, jälki on taatusti hunajaista. Pikkuhelminä niiden ohessa ovat demosessiolöydös Karaoke ja pörisevään stonermuottiin survottu versio Fell on Black Daysistä. Musiikin puolesta se olisi jopa mahdotonta, sillä nämä itävaltalaiset tykittävät hyvin perinteistä melodista riffiheviä. KOSKINEN MORTICIAN Shout for Heavy Metal PURE UNDERGROUND Tätä jo 80-luvulla perustettua Morticiania ei sovi sekoittaa jenkkien vastaavaan. Näillä luodaan painostavaa, kuulijan tajua viskovaa ja pihteihin puristavaa ilmapiiriä – arvostelijan näkövinkkelistä hyvinkin tehokkaasti. Rönsyilystä huolimatta taikasauva pysyy yhtyeen näpeissä varsin hyvin
TAMI HINTIKKA 58 INFERNO. Rainbow’n ja My Pleasuren kaltaiset suoraviivaiset jyräykset pitävät sykkeen korkealla, ja loppuun on jätetty vielä Jonathan Davisin (Korn) tulkitsema tunnelmallisempi Silent So Long. Kauas taakse ei jää Marilyn Manson vierailullaan Hypothetical-kappaleessa. Silent So Long puolestaan alkaa hyvin dynaamisella neljän kappaleen suoralla, johon on ladattu myös aikamoinen vierailijoiden joukko. Melodioita vilauttava kuolometallin ja doomin visvainen risteytymä oli jo noihin aikoihin melko lailla valmiina, eli tarjolla oli romuluisen elävän kuolleen lailla svengaavia kaikuja katakombeista maatuneella örinällä kuorrutettuna. Äkkiseltään orkesteri kuulostaa Emperorin melodiantajulla varustetulta Mardukilta. Omiin korviini välittyi vain rakkaudella mutta perin röpelöisin asein taottua demotason fiilistelyä. Perinteistä, tyylikkäällä tavalla melodista mustaa sappea tihkuvaa musiikkia. En minä nyt kauheasti valehtele, jos väitän 2 Wolvesin kuulostavan hieman Sentenced-covereita syksyisessä metsämaisemassa soittavalta The 69 Eyesilta. Uudemmissa hidastuksissa on keskimäärin enemmän tummaa sävykkyyttä kuin uran alkupään vedoissa. sesti ollut jälleen aikaa levyntekoon, kun pääbändinsä on pitänyt taukoa. Jos tahtoo tuoreempaa referenssiä, Taaken ja 1349:n ystävät voinevat nyökkäillä päitään. Tämä saa myös kuuntelijan vaatimaan musiikilta enemmän. Kaari ulottuu vuodesta 2007 vuoteen 2014. Teollisuusvärit on karsittu minimiin, ja ilmaisu on entistä pehmeämpää ja tunnelmallisempaa. Vaikka konsepti on koko ajan sama, kokoelma paljastaa Hooded Menacen kehityksen. Kruspella on ilmeitää kaikki hyvät tutut elementit 90-luvun skandinaavisesta black metalista. TONI KERÄNEN 2 WOLVES Shelter INVERSE Suomalaista melankoliaa, järvimaisemaa ja synkistelyä maalaileva 2 Wolves oli kahdella ensimmäisellä pitkäsoitollaan toivoton tapaus. Tällä kertaa mukaan on saatu myös suomalaisväriä, sillä rumpuja soittaa Apocalypticasta tuttu Mikko Sirén. Laulajaosasto on mennyt vaihtoon, mikä kuuluu aiempaa puhtaampana ilmaisuna. MIKKO MALM EMIGRATE Silent So Long VERTIGO Rammstein-kitaristi Richard Z. Hyvä niin. Faith in Flesh ei tarjoa mitään uutta aurinkojen alla, mutta joskus vanhassa mätä pahempi. Rosoinen, synkkä ja hidas ”kuolemantuomio” lyödään käyntiin Fulfill the Curse -debyytin (2008) nimibiisillä ja The Eyeless Hordella, jotka ovat alkujaan vuoden 2007 demolta. Ensin tanssittavamman musiikin ympyröistä tutut Frank Dellé (Seeed) ja Peaches laulavat Ozzy Osbourne -henkisellä Eat You Alivella ja hypnoottisella Get Downilla. Todellinen herkkupala tulee kuitenkin kolmantena, kun Mötorheadin Lemmy Kilmister kähisee makeasti Rock City -rymistelyn. Kun kappaleet ovat tätä tasoa, omaperäisyyttä tai sen puutetta ei jaksa vatvoa kovin kauaa. Se ei pääse aivan alun biisikvartetin tasolle, mutta on silti komea lopetus hienolle levylle. Debyyttilevy Emigrate (2007) oli ihan pätevä, hieman Rammsteinia valtavirtaisempi industrial rock/metal -levy, joka jäi vähän tasapaksuksi kokonaisuudeksi. Shelter todistaa, että sitkeydessä on voimaa. Voisi luulla, että tämän jälkeen tunnelma laskee, mutta onneksi näin ei käy. Levyn kruunuksi kohoaa kuitenkin lähes kymmenen minuuttia kellottava Chasm of the Wraith, joka velloo hitaana ja synkeän tuomitsevana surumielisen melodian kannattelemana. Niin hienoja kappaleita kuin alun demokaksikko ja kumppanit ovatkin, vedot kuten Instruments of Eternal Damnation tai Abode of the Grotesque nostavat riman korkealle ja ihon kananlihalle. Bändi kuulostaa edelleenkin soundeiltaan hieman köpöiseltä, mutta toisaalta melodiat ja sävellykset ovat selvästi aiempaa paremmissa kuoseissa. Tai jotain siihen suuntaan, sillä kyllä tästä välittyvät mukavasti kotimainen HOODED MENACE Gloom Immemorial DOOMENTIA Lasse Pyykön kipparoima death/doom-jyrä tarjoaa kokoelman, joka paketoi samoihin kansiin pitkäsoittojen ulkopuolisia raitoja. Kruspen sivuprojekti palaa seitsemän vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hooded Menace on vakiinnuttanut paikkansa hitaan kuolometallin ykkösketjussa, ja Gloom Immemorialia kuunnellessa voi huomata helposti, miksi
Kaikki muotoseikat ovat just eikä melkein. Nyt käsillä on eräänlainen välimallin tuotos, joka sisältää vähän kaikkea mutta ei kuitenkaan mitään. Levyllä toimivat niin kuola suupielessä kohkatut grindpurkaukset kuin Dear Slum Landlordin kaltaiset lanaavammat raidatkin. Nyt albumin parhaimmistoon kuuluvat Spiritual Warfare ja Hollow Soul jäävät ärsyttävästi vaille lopullista kliimaksia. Kenties tuo on sitten punkkia, mutta hienoa brittiheavyä moinen puoliksi improvisoitu ääntely ei kunnioita. Toinen itsestäänselvyys on, että suurimmat uroteot ovat juuri tämän miehistön tekosia (vuonna 2006 menehtynyttä Jesse Pintadoa unohtamatta). Varsin kohtuullinen pelinavaus. Siltä löytyy paljon samankaltaista, juuri sopivissa määrin tarjoiltua melankolisuutta, monipuolisuutta ja teatraalisuutta kuin esikuviltaankin. Kolmestatoista kappaleesta olisi tosin voinut jättää pari pois. Levyn avaavat Fake, Hagridden ja White Death ovat hyvin soljuvaa thrashiä hardcoreen vivahtavine tarttuvine joukkohuutoineen. Puolalaisista muusikoista koostettu taustabändi vetää energisesti, ja täyteen pakattu pienehkö klubi tuodaan onnistuneella kuvauksella kotisohvalle asti. Falsetit ja kiljumiset sentään irtoavat nätisti. Parhaimmin yhtyeen erityislaatuisuuden kuulee Timeless Floggingissa: kappale groovaa kaikessa äärimmäisyydessään vastaansanomattomasti. Sovituksia voisi myös terästää, sillä esimerkiksi Scar Collection kuulostaa nyt vain flegmaattiselta. Pipo pois päästä. Shelter on aiempaan verraten melkoinen parannus. Them ei onnistu syöpymään tajuntaan tehokkaasti, vaikkei heikko esitys olekaan. Yhtyeen toinen täyspitkä sisältää paljon potentiaalia, mutta valitettavasti käytännön toteutus ontuu. goottimelankolia, surumielisyys ja ajoittain terävämmin puraiseva pakkanen. Kuudennentoista Nappis-albumin intensiivisyys humautti kaikesta edellä mainitusta huolimatta moukarilla otsalohkoon. Soinnuttelu ja yleisfiilis on selvästi depressiohakuista, mutta tunnetasoliikahtelujen sijasta ainoastaan pää nyökkii hyväksyvästi. 1970–80-lukujen taitteesta tuleva soundikin on miellyttävän terävää ja autenttista tekoa. Loppukevennyksenä tarjoillaan hupaisa Kontti, joka on suomenkielinen cover Black Flagin Sixpackistä. Bändin anti on tasaisesti tamppaavaa tuskarepimistä, ja levyn menossa jaksaa pitäytyä koko sen keston. Vielä jos saisivat soundeihin enemmän iskuvoimaa ja pientä yleisviilausta koukkupuolelle, niin tästähän voisi pitää jo tosissaan. Napalm Death on luonut omat genrensä. Levyn vähäisin, mutta samalla perin harmillinen puute on, että tällaisesta biisimateriaalista olisi saanut pienellä tiristyksellä ja hivenen kuolettavammilla ketosäkeillä todella kovan levyn, mahdollisesti jopa tulevan klassikon. Suurta mullistusta on turha odottaa, mutta kyllä tämän mielellään muutaman kerran levylautasella pyöräyttää. EETU JÄRVISALO APOCRYPHAL VOICE Pain & Pleasure INVERSE Avantgarde on pirullinen juttu. Vaihtoehtoisesti voi hylätä länsimaisen populaarimusiikkiperinteen ja tehdä oikeaa avantgardea. Kiusaavasta tekijästä huolimatta levyn pariin tulee varmasti palattua vielä monen monituista kertaa. Bändi luottaa riffin voimaan. Suurin ongelma on, että levy ei tunnu oikein käynnistyvän. Settilista koostuu neljää kappaletta lukuun ottamatta Iron Maidenin kahden ensimmäisen levyn materiaalista. Viime vuonna yhtyeen laulajaksi tullut Gordon Tittsworth (tirsk) on hänkin melkoinen kultakurkku. Kymmenen vuoden hiljaiselon päättänyt kakkoslevy Dead Winter Sun palauttaa vahvasti mieleen 30 vuoden takaiset maanmiehensä Helstarin, Queensrÿchen ja miksei myös Savatagen. Grindia, hardcorea, death metalia tai mitä tahansa näiden synteesiä kuunnellessa mielihyväkeskuksessa voi värähtää tuntuvastikin. Nimi, jonka alla musiikki muodostaa kaikki vastaantulevat esteet murskaavan voiman. ANTTI LUUKKANEN PAUL DI’ANNO The Beast Arises METAL MIND Viime huhtikuussa Krakovassa taltioitu 82-minuuttinen livekeikka ja lyhyenläntä haastattelu. Näilläkin eväillä pärjäisi, jos keikka olisi vakuuttavaa tekoa. Laulu on miksattu selkeästi etäämmälle, ja näin ollen säröinen örinä palveleekin enemmän instrumentin virkaa kuin lyyrisen sanoman välittäjän asemaa. Jos levyn puolivälin keskitempoilut kuten Wiped from the Earth ja Last Hooray alkavat puuduttaa, vauhtiraidat Hear Miss ja Strike ’em Down korjaavat virheet ja läpsäisevät kivasti kasvoille. Tulkintakielenä toimii hieman yllättäen melko hyvällä mustan metallin painotuksella artikuloitu englanti. Ei sillä, etteikö onnistumisia olisi ripoteltu koko levyn mitalle. Musiikillisiin ideoihin jää kuitenkin sen verran parannettavaa, ettei harmaan pessimismin tunnelmaa saavuteta koko komeudessaan. Tuotannollisesti jälki on hyvinkin eheää ja erottuvaista. Pain & Pleasure ei ole huono levy, se on vain liian hajanainen. Äijän tulkinta on siinä määrin vapaaluontoista käkätystä, että sanoista on tunnistettavissa vain pieni osa. No, 90-luvun puolessavälissä tämänkaltaista liikehdintää alkoi syntyä, kun nippu uudistusmielisiä metallisteja ryhtyi kuuntelemaan Morbid Talesin sijaan Into the Pandemoniumia. Onhan se hienoa kuulla Charlotte the Harlotin ja Prowlerin kaltaisia vetoja livenä, mutta vielä hienompaa olisi kuulla ne hyvin laulettuina. Kitarasoolot tuovat lisämaustetta, mutta eivät ole levyn kohokohtia. MIKKO MALM BORN OF FIRE Dead Winter Sun PURE STEEL Viime vuosituhannen lopussa perustetun Born of Firen musiikilliset juuret ovat syvällä 80-luvun jenkkipowerissa. Juuri tuohon biisiin on mahdutettu Nappiksen hienous. Selviytyminen alkuaikojen kokoonpanoruletista, kerettiläisyyshuutojen kuunteleminen, muuntautuminen ja sinnikkyys, jopa pelkkä olemassaolo, ja lopulta tällaiset levyt ovat saavutuksia, joihin ei moni pysty, vaikka blastbeatit läikäisivät kuinka sadasosasekunnin tarkkuudella. KARI KOSKINEN GANGRENED We Are Nothing BAD ROAD Gangrenedin tuomionpäivän sludgepörinä on kaikessa likaisuudessaan ja säröisyydessään genren reunaehdot vaivatta täyttävä tapaus. Napalm Deathin raivon luonnollisuus ja tarkoituksenmukaisuus menevät vain paljon biisitai albumikohtaisia analyysejä syvemmälle. Riihimäkeläisen Apocryphal Voicen musiikki on vahvasti kiinni 90-luvun norjalaisen avantgarde blackin hengessä ja tuo mieleen Ved Buens Enden ja In the Woodsin kaltaiset aktit. Moinen ei näyttäydy venäläismetallibändien kohdalla ihan joka päivä. Alppimaan ukkojen kahdestoista kokopitkä ei ole feikki, vanha ja väsynyt. Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 59 INFERNO. Niinkin ahtaan genren kuin black metalin puitteissa moiseen kokeellisuuteen ryhtyminen lienee hullun puuhaa. Jäämme odottelemaan jatkoa mielenkiinnolla. Yritystä on, mutta hieman liian helpot ja itsestään selvät ratkaisut eivät saa aikaan toivotunlaista efektiä. Levy alkaa lässähtää vain silloin, kun bändi ottaa jalan kaasulta. Suunta on kuitenkin lupaava. Jotta lopputuloksesta saataisiin vakuuttavampi, kappaleiden sovituksiin tarvittaisiin ratkaisevasti lisää rikkautta toimivasti ahdistavan laulun tueksi. Päälaulaja-kitaristi V.O:n sinänsä yksipuolinen huutomörinä sopii keitokseen. PASI LEHTONEN MORODH The World of Retribution WITCHING HOUR Vasta muutaman vuoden toiminnassa ollut Morodh tarjoilee debyytillään masentelua ja negatiivisuutta venäläisittäin. MIKKO MALM NAPALM DEATH Apex Predator – Easy Meat CENTURY MEDIA Tämä yhtye on luonnonvoima. Thrash elää ja voi hyvin. MEGA GURD Fake LC Sveitsiläisrässääjät ovat tahkonneet jo 20 vuoden ajan, mutta eipä tunnu ikä miehiä painavan. Potentiaalia löytyy, kunhan kulmikkuudesta ja tarpeettomasta rönsyilystä päästään eroon. Toisin kuin samoihin aikoihin syntyneessä, myöhemmin pikkunätiksi tukutukuksi vesittyneessä eurooppalaisessa power metalissa, amerikkalaisten versiossa oli (ja on usein edelleenkin) kepeyden ja vauhdin sijasta enemmän syvyyttä ja voimaa. Kappaleet polkevat paikallaan eivätkä tarjoa tarttuvuutta, mutta eivät toisaalta myöskään rajoja rikkovaa progressiivisuutta. Mutta se laulu. Kolmen kappaleen mittainen debyytti-ep ottaa heti luulot pois massiivisen raskaalla Lung Removerilla, jonka johtoriffiä jankataan hypnoosin tuolle puolen. Musiikki ei kuitenkaan ota juuri missään kohtaan kunnolla valtaansa saati saa aikaan isompaa mielellistä kuohuntaa. Nimikappale on turha ja ylipitkä intro, mutta jo heti perään puolessatoista minuutissa maaliin ryskäävä Smash a Single Digit osoittaa, että nyt lähtee. On pirun sääli, että muutoin melko hyvin onnistunut klubitaltiointi horjahtelee juuri keulahahmonsa ansiosta. Vielä jää liian vähän muisteltavaa. Nyt vain on niin, että Di’Anno ei ole nykyisin kummoinenkaan laulaja
Di’Annon omien bändien kappaleita kuullaan harmillisesti vain kolme. Vuonna 2009 julkaistulla debyytillä ja 2012 päivänvalon nähneellä toisella albumilla ei ole mitenkään tajuttomia eroja. Vaan eipä niitä juuri kukaan ole kuullut, joten liekö moisia liiaksi soittamalla kiertueellekaan pääsisi. Pelin nimi on huiman atmosfäärinen ja maisemallinen post-rock ja -metal. Levyltä kuultava anti tukee hyvin biiseille annettuja nimiä. Simppelissä ja yllättävän rauhallisilla tempoilla pelaavassa menossa on vanhan punkrockin melodista ja ilmavaa tatsia, joka yhdistyy moderninselkeään soundimaailmaan. Aivan kuin mies olisi jatkuvasti vain yhden ärsykkeen päässä raivostumisesta. Ihmisääntä ei käytetä tuskin kuuluvia ambient-välipuheluita lukuun ottamatta lainkaan. KARI KOSKINEN ABBOT Between Our Past and Future Lives BLOODROCK Porilaisdebytoijat tituleeraavat yhtyettään doombändiksi, mutta kyseisiä sävyjä saa kyllä etsiä geigermittarilla. Kertosäkeisiin on panostettu, ja ne soivat usein tarttuvasti ja isosti. Di’Annon olemus on yllättävänkin kiitollinen, vaikka toki äijän on pakko väläyttää myös itselleen ominaista junttihuumoria ja huligaanista uhoa. Jakosen konstailematon laulu sopii hyvin näihin kaikkiin tyyleihin. Ennemminkin Abbot pörisee perusrock’n’rollin, bluesin ja stonerin tonteilla. Eipä sitä tähän soitannolliseen tunnemyllerryksen juuri kaipaakaan. Enemmänkin sietäisi, sillä vaikkapa Murder Onelta löytyisi enemmänkin hyvää tavaraa. Ei ole reilua, ei. Potku, lahkeenvipatus sekä hämytunnelmointi ovat hyvin hallussa ja soundit kiinnostavat, mutta kliseettömämmällä biisinkokoamisella bändi voisi päätyä irrottelemaan syvempiin vesiin. ANNIKA BRUSILA IF THESE TREES COULD TALK Above the Earth, Below the Sky / Red Forest METAL BLADE Nyt luodataan syvältä. ”Kohotettu nyrkki” takoo aggressiivista punkin ja metallisen hardcoren sekoitusta, jonka palikat loksahtavat kohdilleen helpon oloisesti. Tietyistä sävyvaihteluista voidaan kuitenkin puhua. Kitarat soivat kirkkaasti ja riffit iskevät terävästi. The Beast Arises olisi voinut olla erinomainen julkaisu, sillä tunnelma on melko hyvä ja taltiointi teknisesti onnistunut. Bändi tarjoaa koko levyllisen musiikillista kuvastoa luomakunnan synnystä sekä ajan ja elämän kiertokulusta koskettavalla ja kelpo säväyksiä antavalla tavalla. From the Northin iskevyys ja voima alkavat paljastua kunnolla vasta useamman pyörityksen jälkeen. TAMI HINTIKKA 60 INFERNO. Vaikkei naivistisessa lähestymisessä itsessään ole mitään vikaa, liian ilmeinen kappalerakenne tai sävelkuvio lähentelee kuitenkin kliseisyyttä, eikä pelastu, vaikka soundi ja kierrokset kohoaisivatkin hetkittäin korkeuksiin. Analogisesti nauhoitetun levyn fuzzosat ja ketterinä kiertävät riffivetelyt ovat sen suurin ansio, ja peruskomppeihinkin on saatu paikoin toimivaa jytää sekä svengiä menon pysytellessä mukavan letkeänä läpi koko albumin kaaren. Ilman Alexander Hagmanin kireästi raapivaa räyhäämistä From the North olisi paria rivakampaa repäisyä lukuun ottamatta aika lailla radiosoittokamaa. Hyvää ja tarttuvaa modernia punkkia ammattitaidolla, olkaapa hyvä. Myös bluesvetelyt soivat hyvin, ja näiden kappaleiden tunnelma on onnistuneen jännitteinen. Hetkittäin musiikista nousee esiin jopa Rage Against the Machinen (jonka biisistä bändi on napannut nimensä) metallinen rap-groove, mikä johtuu osin myös Hagmanin tyylistä tiputella riimejä. Sen sijaan sävelkulut, paikoin sanoituksetkin, ovat kuluneita ja ennalta arvattavia, mikä alkaa häiritä varsinkin kuuntelukertojen kasvaessa. Aivan kuten tämäkin julkaisu on vain yhden (joskin valitettavan ison) askeleen päässä onnistumisesta. RAISED FIST From the North EPITAPH Vihaiset ruotsalaiset palaavat levytysrintamalle kuuden vuoden tauon jälkeen. Biisit on osattu pitää napakasti kasassa ja pisimmilläänkin alle neljässä minuutissa. Ensisoitto on kaksikosta tunnelmavärikkäämpi, vivahteikkaampi ja aavistuksen raskaampi. Amerikkalaisbändin aiemmin omakustanteena ulostetut kaksi kokopitkää saavat ansaitun uusintajulkaisunsa. Yleisilme on väkevästi vääntävästä huutolaulusta huolimatta enemmän iskevän rokkaava ja peruspunkkiin kallistuva kuin rujon metallinen. Kappaleketju kulkee täydellisen katkeamattomana linjana tarjoten pysäyttävän mielikuvallista ja ajatuksia herättävää äänikuvaelmaa
Bändin toinen pitkäsoitto tykittelee siellä Mardukin, Angelcorpsen, norsecoren ja osin myös vanhan Celtic Frostin tienoilla. Tuplabassareiden päällä rullaava murjonta ja luolamiesmäinen blastaus toimivat aikansa, mutta tervainen komppi ja koukkujen puute käy nopeasti korpeamaan. Hansi Kürschin huimat äänitaitelut. Katse kääntyy väkisinkin siihen, ovatko Blind Guardianin kaikki tavaramerkit läsnä. Angelcorpse hakkasi pajatsoa aikanaan sen verran ankarasti, että uusia ihastuksia ei enää niin vain synnykään. Kaikesta huolimatta yllättävät sovitukset. Toisella kokopitkällä on merkillepantavaa myös se, kuinka ihmeellisen rikasta jälkeä kolmen kitaran sointusekoittelu voi saada aikaan. Italialainen versio mustasta kuolemasta jää sekin ikävästi kesken. Neljä tai viisi vuotta albumien välillä tuntuukin niin tuskaiselta, että Beyond the Red Mirrorin kaltaisen levyn lähtiessä soimaan poskelle meinaa vierähtää väkisinkin onnen kyyneleitä. Ei muuta kuin ajan ja paikan tajua kadottamaan. Loppupeleissä Negative Monoliths kaatuu kuitenkin hyvien biisien puutteeseen. Kun luukuttaa rumpalin raskastekoista ja hakkaavaa komppia tarpeeksi lujaa, vaikutelma on melkoisen jykevä. Laiskasti naputtava blastaus sisältää kuitenkin ansionsa. Blind Guardian ei keksi ajanpyöräänsä uudelleen, vaikka painotus on tällä kertaa hieman suoraviivaisemmissa paisutteluissa edellisen levyn lähes venkoilevan monipuolisuuden sijaan. Sen sijaan se osoittautuu yllättävän hiipivällä tavalla tajuntaan syöpyväksi tapaukseksi. Tinkimättömästi ympäri maailmaa vaikutteita imevä melodiantaju. Mitään näistä ei kopioida suoraan, mutta henki on kuultavissa. Melodiankuljettelut, junnaukset ja sahaukset ovat riemastuttavasti psyykeen pureutuvia. Paukkeessa ei ole turhia värisävyjä, eikä pidäkään olla. Beyond the Red Mirror ei yllä aivan At the Edge of Timen (2010) bändin koko tyylikirjon kattaneelle tasolle. Bändin käsittämätön kyky kirjoittaa yhtä aikaa massiivisia ja silti tarttuvia kappaleita. Red Forestin ilmapiiri on ensilevyä hieman eteerisempi ja ilmavampi, mutta leijailee muuten hyvin samankorkuisissa sfääreissä. Kumpikin albumi antaa paikkapaikoin mainiota näyttöä siitä, miksi musiikki on parhaimmillaan niin jumalainen keksintö. Jos esimerkiksi Alcestin ja Agallochin kaltainen tunnelmasoutu viehättää, bändin luomistyyli ei varmastikaan tuota pettymystä. Tylsimmillään kaahaus on yksipuolista ja vailla kantavaa ideaa, mikä on pahin mahdollinen yhdistelmä. Yhtye on keksinyt teemaansa nähden varsin osuvan nimen. Kyllä, kaikkea tätä on luvassa, ja vielä vähän enemmänkin. Kovinkaan kummoista riffisotaa bändi ei kuitenkaan tarjoile. Sen äänitaide on tavallaan surumielistä ja melankolista, toisaalta myös aika lohdullista. Niin paljon hukattuja mahdollisuuksia. Tätä levyä ei todellakaan ahmita yhdellä tai kahdella kuulemalla. Kuolometalliin kallellaan oleva soundi on tuhtia tekoa. Tunnelma on kauttaaltaan tyly ja synkkä. Trion tummasäC M Y CM MY CY CMY K infernoneljasosaplusbleedsFIXED.pdf 1 17/11/14 10:53 Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa. Nälkä kasvaa kuuntelukertojen myötä siihen tahtiin, että lopulta voi myöntää olevansa aseeton ja jälleen kerran täysin Blind Guardianin fantasiamaailman pauloissa. Tämä orkesteri on onnistunut pitämään monista muista power metalin pioneereista poiketen kiinni lujasta tasosta läpi koko tuotantonsa. Albumi tuntuu aluksi jopa hieman tylsältä ja tasapaksulta, mutta yks kaks saakin huomata kertosäkeen sieltä ja melodian täältä pyörivän jatkuvasti mielessä. AKI NUOPPONEN HORROS Maailman palkka FACE YOUR GODS Hämeenlinnasta tuleva Horros ei piehtaroi positiivisuudessa. Siinä missä debyytti haastaa ja heittelee kuulijaa tunneskaaloissa sinne tänne, kakkoslevyllä kokonaisuus tuntuu aukeavan suoremmin. KARI KOSKINEN BLIND GUARDIAN Beyond the Red Mirror NUCLEAR BLAST Kiitos verkkaisen julkaisutahdin, saksalaisen Blind Guardianin levyjulkaisut tuntuvat aina suurilta merkkitapauksilta. EETU JÄRVISALO ETERNAL SEX AND WAR Negative Monoliths QUALITY STEEL Erinomaista black/death metalia ei ole mitenkään liiaksi. Sataprosenttista kuuntelumusiikkiahan tämä on, ja siihen tulisi syventyä hiljentyneenä, muuta tekemättä
Muutamaa hyvää riffiä lukuun ottamatta myllytyksestä ei jää suuremmin mieleen. Bändi kruunaa itsensä tällä levyllä takaisin lajityyppinsä kärkikastiin, jonne se kuuluukin. EETU JÄRVISALO PA TRIK SK OGL ÖW 62 INFERNO. Lopulta soundit ovat linjassa ehdottoman ankaran musisoinnin kanssa. Näin käy myös saksalaisen melodista death thrash metalia louhivan Divine: Zeron kolmosrieskan kohdalla. Yhtye uskaltaa loiventaa perinnehevin raskaasti jäkittävää sapluunaa popahtavilla melodioilla, ja hyvä niin: pari vuotta sitten ilmestyneen kakkosalbumin kolmeentoista biisiin mahtuu sen verran tasalakisuutta, että toinen samanlainen paketti olisi ollut ”kakkua kakun päälle”. Lätyn päättävä, terhakkaasti rässäävä Loppu uponnee perinnetietoisellekin metallipäälle. Levyn murean herkullinen riffivyöry lyö heti alkutahdeista hyvin päälle, mutta alkuinnostus kääntyy jatkossa vääjäämättä tappiolliseksi. Silmitön mesoaminen on korvattu maltillisemmalla raivolla ja raskaudella. Latitude Egress on alkuperäisprojekti Licht Erlischtin kaltainen, mutta bläkkisviittaukset ovat tiessään, ja siksi hän julkaiseekin tämän levyn lopulta eri artistinimellä. Alle 20-minuuttinen tuotos on musiikillisesti varsin vaihteleva, eivätkä kaikki biisit ole pelkästään parin minuutin rykäisyjä, vaan joukkoon mahtuu myös pidempi, häröilyfiilistelyyn taipuvainen raita. Mukaan on sotkettu myös kokeilullisia aineksia, mistä esimerkkinä mielenkiintoisesti trippaileva Meduseld-instrumentaali. Oli oikeastaan epävarmaa, tekisikö yhtye enää lainkaan uutta musiikkia. Parhaimmillaan levystä tulee värisyttäviä Warning-assosiaatioita, ja hetkittäin homma toimii oikeaoppisuudessaan hyvinkin. Sävellysten laatu seuraa tasaisen vahvaa, tehokasta linjaa ja väläyttelee paikoitellen jopa yhtyeen parhaita puolia. Sävelkynäilyissä ei ole sinällään vikaa. Kaikki kunnia edellislevyn laulajantontilla mallikkaasti rangaisseelle Jonas Stålhammarillle, mutta kyllä tuntuu mukavalta kuulla alkuperäisvokalisti Johan Lindstrandia jälleen mikin varressa. Jotain perin viehättävää tässä kuitenkin on. Vahvimpana mielleyhtymänä voisi roiskaista The Duskfallin, jota ollaan lähellä niin yleismeiningin kuin hyvin samankaltaisesti ärjyvän laulajan puolesta. Myös vaihtelu ääneen laulun ja örinän välillä osuu kohdalleen kuin lapio metsähaudan multaan. Koska levystä irtoaa enemmän taustamusiikkina kuin keskittymällä, sille ei THE CROWN Death Is Not Dead CENTURY MEDIA Ruotsalaiskonkarien paluulevy Doomsday King saa seuraajansa liki viisi vuotta kestäneen levytystauon jälkeen. Luulin, että Battle Beastin olisi hankala ylittää kakkoslevynsä erinomaisuutta. Vähän siinä rajoilla mennään, häviääkö tuotoksesta punainen lanka, mutta plussan puolella kuitenkin pysytään. Albumin moderni ponnistuspohja on kuitenkin asia, joka näyttäytyy bändille sekä hyveenä että paheena. Kakkoslevyn kiivaan ja moni-ilmeisen ryöpytyksen sijaan uutukainen esittelee totaalisen aikuismaisen The Crownin. Albumi on ehtaa The Crownia. Deathja thrash metalia naittava soitanta näyttelee bändille tutunlaista riffintaontaa, paiskomista ja melodiasovituksia. Plussaksi laskettakoon, että yhtye toteuttaa kuvioineen lujasti ja rohkeasti omaa visiotaan ilman suoranaista ryöstelyä. Tällä puuduttavalla matkalla voisi kuitenkin olla jokunen variaatio lisää, jotta tunnelma kehittyisi alkua edemmäs. Isompi miinuspuoli taas on, että samankaltainen visio on tullut vastaan ennenkin ja monesti väkevämmin läpivietynä. Unholy Savior on edeltäjäänsä huomattavasti vaihtelevampi kokonaisuus. Unholy Savior nostaa riman ällistyttävän helponkuuloisesti vielä paljon korkeammalle. ANNIKA BRUSILA DIVINE: ZERO The Cold Asylum QUALITY STEEL Usein korostetaan ensivaikutelman tärkeyttä. Toinen muutos aikaisempaan on, että kitaristi Marko Tervonen toimii nyt myös levyn rumpalina Janne Saarenpään estyttyä jatkamasta bändissä. vyinen metelöinti on mielenkiintoinen sekoitus hardcorea, crustia, sludgea ja jopa doomia ajoittaisilla metallivivahteilla. Battle Beast on Suomen parhaita metalliyhtyeitä. Kieli toimii tyylilajissa yllättävän hyytävästi ja tekee tunnelmasta monin verroin pelottavamman, mustemman, ahdistavamman ja emotionaalisemman. Toisaalta tämä antaa hyvän syyn pyöräyttää levy aina uudestaan. Yllättäen levyn todelliseksi helmeksi nousee vain pariminuuttinen instrumentaali Hero’s Quest, joka on kaikkea sitä mitä nimi enteilee – eli häpeilemättömän tarttuva ja hyväntuulinen sankarin korkeaveisu, jonka ylitseampuvat kosketinsoundit ja hei hei -huudot saavat hymyilemään kerta toisensa jälkeen. Raahautuvuus ja tulimyrskyt seuraavat toisiaan, ja laiskemman kuuntelijan on vaikea erottaa kappaleita toisistaan. Nyt esimerkiksi Sea of Dreamsin ja suoraan sanottuna seksikkäältä kuulostavan Touch in the Nightin konepop-elkeet piristävät rivakampaa menoa tietoisina irtiottoina. Silottelematon äänimaailma on alkuun vähän sokki, varsinkin karun kitarasoundin kohdalta, mutta kun korvat tottuvat, niin johan alkaa toimia. Eihän albumi tietysti mikään uusi Deathrace King (2000) ole. Tiukasti hoituvat molemmat instrumentit. TEEMU VÄHÄKANGAS BATTLE BEAST Unholy Savior NUCLEAR BLAST Ladotaanpa nyt tiskiin puhtaat faktat. Levyn helmi on osittain suomeksi laulettu To Tread on Loose Boardwalks. Uuden levyn kuuntelussa hyvilläkin alkuviboilla on kuitenkin ikävän yleinen taipumus karista pois. JUHA WAKONEN LATITUDE EGRESS To Take Up the Cross ART OF PROPAGANDA One-man-band-kokeiluja ennenkin toteuttanut Niklas Thiele, alias Nerrath, vetää pesäeroa dsbm-voittoisesta angstista funeral doom -ryömintään. Löytyy groovea ja napakkuutta sekä vaihtelevia ja erottuvia ratkaisuja. Täysin ilmeinen vertailupohja löytyy saman genren ruotsalaisista ympyröistä. Bändin kahdeksas pitkäsoitto on kuitenkin tosiasia, ja homma toimii. Joku voi yrittää nimittää näitä makuasioiksi, mutta minä väitän molempien olevan kovaan peruskallioon hakattuja totuuksia. Ja Noora Louhimo on kiistatta parhaimpia kotimaisia raskasta musiikkia esittäviä laulajia. Debyytti on kuin loputon mutavyöry, jonka konemainen, noisemaisesti pauhaava kumu säestää vuoroin kuulasta, vuoroin tuskaista laulua
Siinä missä Immortalin kylmäneeppinen black metal puhaltaa hyisellä tundralla, Inquisitionin tunnelmallinen ja paikoin melodinenkin hakkaus kutsuu kuumankosteisiin, paholaismaisiin sfääreihin. Yhtye itse ilmoittaa genrekseen progressiivisen metallin, ja pettymys on moisella ennakko-oletuksella kuunneltuna välitön. Myös Nilen tyylistä syvälle painavaa raskautta on havaittavissa. Kaikki B17:n pommit eivät osu maaliin, mutta avaruusliskojen meininki toimii livenä satavarmasti levyä tehokkaammin. Kyseessä on vuonna 2012 nykyisen kokoonpanonsa löytäneen murhakoplan toinen ep, joka tarjoaa raa’an alavireisten kitaroiden, syvän murinan ja blastbeatin voimin luun kurkkuun. 4/4-biittillähän bändi junttaa menemään. Tilulilua piisaa, proge-elementtejä ei nimeksikään. Huonoimmillaan tuo ajanjakso edusti sitä, että bändit alkoivat kuulostaa hyvin samanlaisilta aina soundeja myöten. Tuotetta saa myös cd-levyllä varustettuna. Vaan kun hahmottelee Kouzin Bedlamin tyylilajiksi kunnianhimoisen hard rockin, kuvion voitokkaat elementit alkavat miellyttää enemmän. Kokonaisuutena ep on suoraviivaisen raskas ja ehyt. NINNI HEINONEN INQUISITION Into the Infernal Regions of the Ancient Cult SEASON OF MIST Kolumbialaislähtöinen yhdysvaltalaisduo teki omannäköistä mustaa metallia jo vuoden 1998 debyytillään. Parilla ässäbiisillä ja pienellä otteiden fokusoinnilla Kouzin Bedlam päässee jatkossa vaivatta hard rockin eturintamaan. Kuten moni muukin kitaravirtuoosi, myös Le Tekrø haluaa tehdä pääbändistään lomaillessaan niin sanotusti jotain aivan muuta. Osin tähän vedoten David Coverdalen johtama yhtye julkaisi loppuvuodesta live-dvd:n Back to the Bone. Seuraavalle julkaisulle lisää Orion in Leadin kaltaisia kiinnostavia kertalaakeja, niin puutuminen ja haukottelu vähenevät huomattavasti. Muita kappaleita vaivaa tasapaksuus. Toki vaikutteet – Immortal etunenässä – paistavat läpi, mutta laulaja-kitaristi Dagon ja rumpali Incubus loivat jo ensilevyllä mikstuuran, jonka vaikuttavina aineina ovat mystisyys ja persoonallinen ote. Antti Kemppaisen rumputaonta kuulostaa vaivattoman tekniseltä. Kysymys on aina ajankohtainen, ja itse biisi näyttää keskisormea kaiken maailman metroja metsuriseksuaaleille. Koko aikaa ei mennä tukka putkella, vaan välillä laahustetaan kuin huputettu joukko salaiseen initiaatioriittiin. KIMMO K. Slide It In miksattiin ja osittain myös äänitettiin kahteen otteeseen. Yhtye on tehnyt kotiläksynsä hyvin. Cd-version äänimaailma onkin täysipainoisempi. Jotkut ovat hehkuttaneet tätä lättyä klassikoksi, mutta siihen kuoroon en yhdy. Jossain määrin nopeampi ulosanti muistuttaa dbeat-vaikutteineen myös Harmony Corruption -ajan Napalm Deathistä. Brutaalin tyylipuhtaaseen death metaliin istuvat niin kuolettavan matalat vokaalit kuin kaunistelemattomat riffitkin. Soundit vain ovat aikamoista huttua. Yhteistyötä toisen norjalaiskitaristin Terje Rypdalin kanssa taas voisi varmaan kutsua progeksi. The Winterlong on siis remiksattu uusintajulkaisu svevudödön ja Sunlight-soundin kultavuosilta eli 90-luvun alusta. -avausraita. Cannibal Corpsen vaikutus on selkeä – jo bändin nimi kielii jonkinasteisesta fanituksesta. Bändillä on hommat kohdillaan: hyvä laulaja, hyvä kitaristi, hyvät soundit ja vähintäänkin kohtuullisia biisejä. Albumi kuulostaa varsinkin ensikuuntelulla varsin ”elektroniselta”, vaikka esimerkiksi valtaosa rummuista on ilmeisesti soitettu liveottein. Vaikka suurin osa svenssoneista istua tapittaa kuvaustilan pöytien ääressä, bändi vetää antaumuksella korskean minikeikan. Inquisition onkin esikoisellaan kuin vanha kauhuleffa: tunnelmallinen, synkkä, vaikuttava ja perusasioiden äärellä. Bassokitara on aivan liian isolla, rumputyöskentely kuulostaa puulaatikoiden kolistelulta ja kitara surisee jossain taustalla. Samalla se on myös eräänlainen prototyyppi sille, mitä on vielä tulossa samalla teemalla, mutta paremmalla toteutuksella. Jotain omaa otetta, erottumista muista vastaavista bändeistä, jää kuitenkin kaipaamaan. Kappaleet toimivat kyllä, mutta koukuttavat hetket ovat energisen avauskappaleen lisäksi vähissä. Homman kuitenkin pelastaa se, että kokoonpano on voimiensa tunnossa ja kappaleet ovat varhaiskauden Whitesnaken parhaimmistoa. Sen kyllä kuulee. TAMI HINTIKKA RONNI LE TEKRØ Mein Ampf ZUPER Norjalainen kitaristi Ronni Le Tekrø tunnetaan eittämättä parhaiten TNT:n riveistä. TEEMU VÄHÄKANGAS KOUZIN BEDLAM Longing for the Incomplete INVERSE Leimojen käyttäminen on aina vaarallista. Coverdale kertoo kansiteksteissä, ettei taltiolle pystytty tekemään varsinaista uudelleenmiksausta, koska keikan moniraitaäänitys on hävinnyt. Le Tekrøn neljä aiempaa varsinaista soololevyä ovat sisältäneet muun muassa kokeilevaa poprockia, konebiittejä ja kirkkourkumusiikkia. Vaikka ItäSaksalta kuulostava junttabiisi Shadows in the Dark kummeksuttaa, suurin osa toteutuksen ylläreistä kääntyy yhtyeen eduksi. Levyllä koskettimia soittanut John Lord taas oli ehtinyt jo häipyä comebackin tehneen Deep Purplen rivistöön, mutta rumpali Cozy Powell oli tässä vaiheessa vielä mukana kokoonpanossa. Kuudesta kappaleesta kovimmaksi nousee Who Stole Danger from Rock ’n’ Roll. Levyn keskeisintä sisältöä on Tokion Seibu-stadionilla kuvattu keikka vuodelta 1984. Verrokiksi mieltyy Winger, jonka soitossa on samankaltaista jämäkkyyttä ja teknistä taitoa, melodioita ja riffejä unohtamatta. Paketin parasta antia on kuitenkin Ruotsin TV1:n Måndagsbörsenohjelman neljän kappaleen rypistys Tukholmasta. Myöhemmillä kuuntelukerroilla Le Tekrøn itsensä laulama materiaali alkaa paljastaa enemmän inhimillistä lämpöään, ja esimerkiksi kitarointia on levyllä lopulta kohtuullisen paljon, sooloilunkin muodossa. USAversiolla kitaraa soitti Mel Galleyn rinnalla uusi tulokas John Sykes ja bassoa vastikään rivistöön palannut Neil Murray. Tämäkin taltio kärsii soundiongelmista, mutta kiihkeä tunnelma välittyy myöhemmin kuvattua Japaninvetoa paremmin. Keikkataltiolla soittaa siis varsin nimekäs ryhmä, eikä heidän suorituksissaan olekaan mitään valittamista. Hassusti nimetty Mein Ampf lienee Le Tekrøn levyistä kosketinsoitinvetoisin. TONI KERÄNEN SPACE LIZARD B17 LAPILA Keravalaisnelikko paahtaa debyytillään kaljanhuuruista stoneriin vivahtavaa rockia. Äänilevyn kappaleet on kuitenkin koottu muista lähteistä kuin Tokionkeikalta, vaikka settilista onkin pääosin sama. Keitoksen pinnalla kuplii Dagonin laulu, jonka nasaalinen pulputus on kuin suoraan saatanalliselta sammakkolammelta. Sykes ja Murray nähdään myös dvd-keikan rivistössä, mutta Galley oli joutunut poistumaan rivistöstä vakavan loukkaantumisen vuoksi. Tekninen ja tahkova dödis toimii taitavien muusikoiden kourissa, mutta oikeastaan vain ep:n viimeinen kappale Emperor of Annihilation antaa vinkkeliä siitä, millä bändi voisi erottua genressään. Espoon uumenista ei uskoisi löytyvän näin brutaalisti runttaavaa death metal -yhtyettä. Vokalisti Matti Pitkäsellä on asenne kunnossa, mutta lauluosuudetkin vaatisivat koukkuja. Toisaalta peruskuviotkin menevät pussiin: esimerkiksi Never Come Home Again -slovari taittuu juustoviuluineenkin varsin mallikkaasti. EETU JÄRVISALO WHITESNAKE Live in ’84 – Back to the Bone FRONTIERS Whitesnaken klassisen Slide It In -levyn julkaisusta tuli juuri kuluneeksi 30 vuotta. KOSKINEN CAULDRON OF HATE Emperor INVERSE Hemmetin raskas koneisto jäytää jenkkimäisellä otteella sisäelimiä kutkuttavaa kuolometallia. PASI LEHTONEN GOD MACABRE The Winterlong RELAPSE Ruotsalaista menneisyyden nimeä voisi tituleerata vaikkapa Entombedin ja Dismemberin pikkuveikaksi vähän rosoisemmalla otteella. Kehnosti kävi kai myös God Macabrelle. Longing for the Incompletessa on tavanomaista hard rock -äänitettä enemmän monipuolisuutta. Tietty elokuvamaisuus puskee esiin erityisesti levyn monien puhelainojen kautta. Biisit ovat sinänsä ihan näpsäköitä, mutta kun omaa ilmettä ei löydy, niin kyllähän tämä on kasvotonta massaa. Le Tekrølla on aina ollut taitoa tehdä tarttuvia melodioita, soololevyilArvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 63 INFERNO. Levy ei kuitenkaan sisällä mitään päätöntä kaahausta, vaan enemmänkin mennään keskikierroksilla ja väliin jopa esidoomeissa tunnelmissa. Kyseessä on myös Lordin viimeinen veto Whitesnaken riveissä. Ota Mötörhead, Orange Goblin ja Black Sabbath ja sekoita kusisimmassa ämpärissä mitä autotallista löytyy, niin pääset lähelle keravalaisten mielenmaisemaa. kykene antamaan kuin keskiverron arvosanan. Kitarat pörisevät asiankuuluvan räkäisesti, ja välillä bändi ottaa jalan kaasulta ja rouhii doomahtavissa maisemissa
RAF AL P AL USZEK Edellisestä albumista Buried in Timesta on aikaa yli kymmenen vuotta, eikä kiekko ole jälkeenpäin tarkasteltuna kovinkaan kaksinen. Levy on tutustumisen arvoinen kokonaisuus, vaikka sitä ei uskalla raskauden puolesta kutsua juuri edes hard rockiksi. KARI KOSKINEN 64 INFERNO. Näitä eeppisyyden seuraavaan potenssiin kohottavia elementtejä hyödynnetään kuuluvimmin esimerkiksi massiivisen kertosäkeen voimin jyräävällä Soul of a Vagabondilla ja kokonaisuuden 12-minuuttisella nimikappaleella. Yhtyeen lempeästi soljuva musisointi kulmittelee raskaimmillaan samoja koukeroita jenkkien progeheavyn kanssa. Osada Vidan viides pitkäsoitto koristaa sarjaa entisestään, eikä tässä tarvitse hävetä enää kenenkään rinnalla. Tietynlainen kämäisyys ja kohkaaminen ovat tietyissä tapauksissa hyvä asia, mutta Spiritual Independencellä toimii napakka ote. Mukana on myös suoraviivaisen tarttuvaa popväriä, jonka puitteissa biiseihin on saatu muutamia pysäyttävän herkkiä ja tarttuvia koukkuja. Kaksi ensimmäistä laattaa sisältävät tietysti Elementsin molemmat osat, mutta kolmas levy on varmasti monellä ne vain tulevat ulos toisenlaisessa muodossa kuin TNT:n kuulaanylevässä hard rockissa. Progressiivuus ei ole niinkään tahtilajeilla leikkimistä, vaan Porcupine Treen ja uudemman Pain of Salvationin kaltaista sulavampaa ajelehtimista. JONI JUUTILAINEN STRATOVARIUS Elements Pt. Toisaalta – eurooppalaisen power metalin kontekstissa – tempo on levyillä usein suhteellisen alhainen. 1 & 2 – Complete Edition EAR Stratovariuksen suurisuuntainen Elements-kaksoisratkaisu kokee toisen tulemisen mammuttimaisen juhlajulkaisun kautta. Alun perin tämän timantin puolikkaat julkaistiin vuoden 2003 alussa ja lopussa, eli tapahtumista on ehtinyt vierähtää reippaan vuosikymmenen verran. -levyn Disco Boy -uudelleenversiointi olisi hyvinkin kotonaan Mein Ampfilla. Yhtyeen tekemisessä on kolkkoa viehätystä, joka nappaa helposti mukaansa, mutta tyhjäkäyntiäkin löytyy. Uusi Spiritual Independence sen sijaan kuulostaa varsin viriililtä ja tiukasti asiaansa keskittyvältä tekeleeltä, joka yhdistelee oivasti Mortuary Drapen vanhakantaista black/ death/heavy-soundia ja modernimpiakin piirteitä. Päinvastoin, sillä tässä ymmärretään jotain olennaista kuuntelunautinnosta ja liiallisen näyttämisen turhuudesta. Ammattitaitoinen toteutus toimii täytteenä kakussa, josta löytyy myös poikkeuksellisen viekoittelevaa sisältöä. Enimmäkseen tunnelma on kuitenkin haaveileva ja kaunis, korkeintaan vain miedosti rähäkkä. Tiivistetympi ja ytimekkäämpi ote toimisi, mutta Mortuary Drape lienee tehnyt siltikin uransa vakuuttavimman albumin. Tuotokset eivät ole olleet aina täyttä priimaa, mutta hiljakseen tipahdelleet levyt ovat sisältäneet kukin hyviä ja paikoin jopa mainioita piirteitä. OSADA VIDA The After-Effect METAL MIND Puolalainen progressiivinen rock on saanut viime vuosina useampiakin onnistuneita merkintöjä. Timo Tolkki (kitara), Timo Kotipelto (laulu), Jörg Michael (rummut), Jari Kainulainen (basso) ja Jens Johansson (koskettimet) ovat Elements-kaksikolla verrattomassa vedossa, ja varsinkin Tolkki ja Johansson saanevat edistyneemmätkin kitaristit ja kosketinsoittajat kalpenemaan. Tähän kun lisää vielä huikean tyylitajuisen kitaroinnin ja erinomaisen laulajan, niin tässäpä sitä nyt olisi tarjolla – loistavaa musiikkia vailla turhaa täytettä tai kikkailua. Complete Edition -painos kääräisee pakettiin kolme cd-levyä ja yhden dvd:n. Letkeästi länkyttävä basso, kuolometallin suuntaan viittaava laulu ja aika helvetin hyvin hengittävä soundimaailma ovat tuttua Mortuary Drapeä, mutta levyn tiukkuus ja napakat biisit ovat bändiltä poikkeuksellista kuultavaa. Kahtia jaettu Elements näytti aikoinaan mallia, kuinka orkesteri ja kuoro juotetaan saumattomasti melodiseen metalliin. Jonkinlaista yleistä henkistä yhteyttä löytyy myös Paul Gilbertin soololevyihin ja jopa Frank Zappan tiettyihin tuotoksiin – esimerkiksi Have I Offended Someone. Mukana on toki muutamia hengästyttäviä ja tavoittamattomiin korkeuksiin kohoavia ohjuksia Find Your Own Voicen ja I’m Still Aliven malliin. Mein Ampfia voisi verrata esimerkiksi lauluäänen samankaltaisuuden ja kulmikkaan groovaavuuden vuoksi David Bowien 1980-luvun tuotantoon. TONI KERÄNEN MORTUARY DRAPE Spiritual Independence IRON TYRANT Italialaisen black metalin grand old band Mortuary Drape on paukuttanut alasinta pian kolmenkymmenen vuoden ajan
Kaiken kaikkiaan Complete Edition on hyvin tuhti paketti. Viimeinen kappale Solitude on cover eeppisen doomin pioneerin Candlemassin kappaleesta. Haukatkaapa vaikka Fantasiaa. MEGA. Ep pitää sisällään neljä biisiä eli reilut parikymmentä minuuttia genressään klassisen kuuloista fiilistelyä. Yhteensä sata minuuttia kestävä demokollaasi on suureksi osaksi yllättävän hyväsoundinen. Surround-versiot työstettiin jo albumiparin tekovaiheessa, mutta ne jäivät lopulta hyllylle lepäämään. Dikipakin mukana tuleva vihko on kiitettävän kattava. le se levykäärön kiintoisin osa. Yhteensä mukana on 21 kappaletta. Kipakkaa riffiä ja sooloa syljetään kitaristi Yotam Nagorin johdolla runsaasti läpi koko kiekon, ja sama tulostaso pätee myös omilla saroillaan myös kolmeen muuhun bändiläiseen. Freedom/Vapaus-hupailun allekirjoittanut olisi ehkä ollut mieluummin kuulematta. Laitoksen viimeiselle siivulle, dvd:lle, on puristettu 5.1-kanavainen versio Elementsin molemmista osista. Eniten näistä on luonnollisesti iloa sellaisille kunnollisen kaiutinjärjestelmän omistajille, jotka ovat höylänneet perinteisen Elementsin puhki. Esimerkiksi Bruno Masullin laulu ei poikkea kovinkaan paljon Messiah Marcolinin ajan tyylistä. Onneksi määrä ei kuitenkaan korvaa laatua, vaan homma on hyvässä tasapainossa, eivätkä kuviotkaan ole sieltä kaikkein tyypillisimmästä päästä. Vaikka albumi ei ole ylimittainen, aivan koko kestoaan se ei kanna. Ei edes Israelia, josta tulee nyt toisen albuminsa julkaiseva Shredhead. Se antaa kosolti ihmeteltävää varsinkin satunnaisemmalle Stratovarius-fanille. Platalle on näet jemmattu ”aiemmin julkaisematonta ja harvinaista” materiaalia. Kokoonpanon soittotaidot ovat mukavalla tolalla, vaikka omaperäisempää kipinää jää ehdottomasti vielä kaipaamaan. Ep ei tuo eeppiseen doom metaliin juurikaan mitään uutta, mutta etenkin perinteisen tyylin faneille yhtye on ihan tutustumisen arvoinen tapaus. Etenkin Candlemassille tyyliuskollisena pysyminen on hieman turhan selkeää. Yhtye kokeekin saaneensa paljon vaikutteita nimenomaan heiltä, mutta myös Memento Morilta ja Solitude Aeturnusilta. Sama pätee myös eri genreihin, sillä vaikka vahvasti islamistisesta maasta tuleva, valtauskontoa rienaava black metal olisi edelleen aika äärimmäinen juttu, thrashiä mättävä bändi juutalaisvaltiosta ei ole minkäänlainen kummajainen edes ajatuksen tasolla. Eurooppa on ilmeisesti kuitenkin helpompaa ja parempaa aluetta metallibändeille, sillä yhtye on kuuleman mukaan siirtänyt männä vuonna kirjansa Berliiniin. PANU KOSKI IN AEVUM AGERE Limbus Animae PURE STEEL Vuonna 2005 perustettu napolilaiskokoonpano tarjosi debyyttialbuminsa kohta kolmisen vuotta takaperin ja julkaisee nyt ep:tä 300 vinyylin verran. Alussa kuultavat neljä studiotallennetta ovat peräisin Elements-kaksikon Japanija Ranskapainoksilta sekä singlen b-puolelta. Jos kertosäkeisiin olisi saatu ladattua samanlaista tarttuvuutta kuin kahdella mainitulla speed/thrash metal -suuruudella, Shredhead alkaisi olla todella kovaa kamaa. NINNI HEINONEN SHREDHEAD Death Is Righteous MIGHTY Kun eletään globaalia 2010-lukua, mitään maailmankolkkaa ei voi pitää kovinkaan eksoottisena metallibändin kotimaana. Mainittakoon vielä lopuksi, että kyseessä on 10 000 kappaleen rajoitettu painos. Lisäksi dvd-levy tarjoaa koko joukon valokuvia – ja kiinnostavimpana 16 demoa. Tällaisenaankin sen modernimpi rempominen on mielenkiintoisinta, mitä olen vähään aikaan tässä tyylilajissa kuullut. Tästä kuusi kymmenesosaa on kuitenkin konserttiversioita, joten anti jää lopulta vaatimattomaksi. Lisäksi materiaali eroaa sanoituksiltaan hauskasti lopullisista versioista. Kosketinsoittaja Johanssonin esimerkillisen mittavat saatesanat työntävät monet vastaavat julkaisut nurkkaan häpeämään, ja sanoitukset tarjoillaan poikkeuksellisesti jopa kolmoslevyn liveraitoihin. Soul of a Vagabondin rumpukonedemo on tosin asia erikseen. Kuunteluinto alkaa hiipua jossain puolivälin tienoilla, vaikkei loppupuolisko ole biiseiltään sen heiveröisempi kuin alkukaan. Simppelinhitaat rumpukuviot ja melodiset kitarat ovat kuitenkin melko vakuuttavaa kuultavaa ja doomfiilistely melankolisen istuvaa. Death Is Righteousin positiivisia puolia on myös 90-luvun alkupuolelta tuttu vapaasti hengittävä tyyli Anthraxin ja Testamentin tapaan, joka kuulostaa taas nykyään oikeinkin piristävältä ja tuoreelta äärimmilleen ahdetun turbomätön sijasta. Shredhead todellakin ”shreddaa”
Eräällä tavalla levy kuulostaa keskitempoiselta versiolta 2000-luvun alun Dimmu Borgirista. Mieleenpainuvimmat hetket tarjoaa semitarttuva Dream of Fire ja Abbathin vokaaleilla maustettu nimibiisi, joka onnistuu pureutumaan lähimmäksi pimeyden sydäntä. Laulaja-kitaristi Guillermo hoitaa tonttinsa tyylikkäästi, ja huudon lisäksi onnistuu puhdas laulukin. liian kovalla tempolla. Joissain kohdin pistettiin näet turhankin tanakasti kaahaillen. Jenkkibändi Enabler rykii tymäkkää, hieman crusthenkistä metallista punkkia, joka sisältää ilahduttavan reilusti ideaa. Välillä läsnä on kasari, välillä ysäri. Ja vielä riittävän miehekkäästi, kun vertaa joidenkin metalcoreilijoiden sietämättömiin kertosäevinkumisiin. Tämän lätyn perusteella tunnettavuutta suotakoon myös muualla. Musiikillisesti Noxius edustaa modernia synilla ja efekteillä koristeltua äärimetallia, joka pitää sisällään deathja black-sukuisia konnotaatioita. La Fin Absolue Du Monde on näkemyksellistä, rullaavaa ja rikkaasti toteutettua autotalliräminää, jota on siunattu mukavan orgaanisella soundilla. My Blood sykkii alussa kuin Depeche Mode. Tämä on tilanne myös Belgialaisen 23 Acezin toisen pitkäsoiton kohdalla. Bändillä lienee jakoja jopa tulevaisuuden Big Four kahinoissa. Mitään uutta bändi ei tietenkään luo, mutta käyttää sujuvasti vanhan thrashin parhaat palat omaan kuvioonsa. LÖYDÄT METELISTÄ KONSERTTI TIEDOT JA KLUBIILLAT, GENRESTÄ JA PAIKKAKUNNASTA RIIPPUMATTA. Kun riffikynä, mielikuvitus, muusikot tai asenne käyvät tylsiksi, melodioita lisäämällä huijataan vain metallivaatteisiin pukeutuneita poppareita. MIKKO MALM ANGELUS APATRIDA Hidden Evolution CENTURY MEDIA Ensialkuun teki mieli sanoa, että pojat, pojat, hätäilemällä ei tule kuin kusipäisiä kakaroita. Erittäin hyvä. Ja niin edelleen. Näin on marjat. Alone kuulostaa paikoin hämäävän paljon suoraviivaisemmalta Dream Theaterilta. Bändin raskaammilla riffeillä silattu melodinen hard rock on sulavaa, soundi on kohdallaan ja mukaan ei ole mahtunut mitään omaperäistä. The Bigger Picture heilahtaa reilusti AOR:n puolelle. Sen ihmeempiä elämyksiä siitä ei kuitenkaan irtoa. Vauhdissahan ei ole sinällään mitään pahaa, mutta riffien iskuvoima häviää SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAKALENTERI WWW.ME TELI.NET METELI ON SUOMEN SUOSITUIN JA KATTAVIN KEIKKAKALENTERI. Kokeneemmat ketut olisivat hioneet nämä kulmat pois. Joitain kiekkoja ei jaksa kuunnella paria kertaa enempää, kun taas kulutustavaraa sietää pyöritellä kerta kerran jälkeen. Kun bändi laittaa vähän eeppisemmän vaihteen silmään, kitarajutuista löytyy mukavasti Exodusta, ja myös Testamentin riffit on kuunneltu tarkasti. Siksipä onkin piristävää kuulla tältä saralta myös onnistumisia. Bändin nuoren iän saattaa kuulla lähinnä muutamista laulukuvioista ja paikoin aika irrallisesti soivista koskettimista. ENABLER La Fin Absolue Du Monde CENTURY MEDIA Melodiat ovat mättömusiikissa useimmiten hirvitys. Kyseessä on jo bändin viides kokopitkä, eli lastentaudit on toki sairastettu, eikä moista pojitteluakaan ehkä tarvita. Parissa biisissä vieraillaan vähän turhan siirappisissa melohevitunnelmissa, mutta ne kestää, kun perään pistetään taas iloisesti mättäen. Tarttuvaa ja aitoa menoa. Itselleni tuli muutamissa kertosäkeissä fiiliksiä muun muassa Anthraxista. KARI KOSKINEN DOMINANZ Noxious INDUSTRIAL SILENCE Dominanz on Bergenistä kotoisin oleva industrial metal -ryhmä, jonka toinen täyspitkä ei juuri haasta tai yllätä kuuntelijaa. Vahva kokonaisuus. Bändin nimi oli minulle vain hämärästi tuttu, ja nelikko onkin ilmeisesti paremmin Etelä-Euroopan piireistä tuttu. Espanjalaisten riffikynä on ollut terävänä, eikä sovituksissakaan ole nokan koputtamista. Onneksi kappaleissa on mukavasti vaihtelua. Vokalisti-basisti Roy Mathisenin (ex-Taake, ex-Ofryskje) luotsaamaan aktiin kuuluvat myös kitaristi Jorn Tunsberg (Hades Almighty, ex-Immortal, exOld Funeral) ja rumpali Frode Gaustad (exThy Grief). From the Moment on myös omituisen sekava kappale, aivan kuin väkisin koostettu palapeli. Ammattimaisesta toteutuksestaan huolimatta albumi jää kovin tasapaksuksi ja kasvottomaksi suoritukseksi. METELI TOIMII SELAIMESSA KAIKISSA PUHELIN MALLEISSA, TABLETEISSA JA TIETOKONEISSA. Tavallaan tämä kuulostaa ikään kuin rähjäisemmältä versiolta High on Firen nopeammista jutuista. Sanoituksetkin ovat vanhan speed/thrash-hengen mukaisesti piristävästi kantaaottavia. Töppöstä laitetaan toisen eteen kiitettävää tahtia. Thrashin ja melodisen metallin ristitulessa kutkutellaan jossain määrin vanhaa speed metaliakin, joskin modernisoidulla otteella. Melodioita käytetään paljon, mutta henki on synkeä eikä maailmanlopun tunnelmien kanssa jumiteta liiaksi. TEEMU VÄHÄKANGAS 23 ACEZ Redemption Waves MIGHTY Joku saattaisi ottaa kulutusmusiikiksi kutsumisen loukkauksena, vaikka oikeastaan kyse on miedosta kehusta. Onneksi tämä ongelma ei ollut loppujen lopuksi kuin muutaman kohdan juttu. Myös Martyrdöd ja Today Is the Day käyvät vertailukohdista. facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli 66 INFERNO
METELI TOIMII SELAIMESSA KAIKISSA PUHELIN MALLEISSA, TABLETEISSA JA TIETOKONEISSA. LÖYDÄT METELISTÄ KONSERTTI TIEDOT JA KLUBIILLAT, GENRESTÄ JA PAIKKAKUNNASTA RIIPPUMATTA. SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAKALENTERI WWW.ME TELI.NET METELI ON SUOMEN SUOSITUIN JA KATTAVIN KEIKKAKALENTERI. facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli
Perusriffittelyn ympärillä pyörii omituisia sooloja, ja tuplakitarat toimivat herkullisesti. Se on purkittanut neljässä vuodessa omalla levymerkillään ep:n, pitkän demon ja nyt jo kolmannen pitkäsoittonsa. Muutaman pyörityksen jälkeen oli pakko myöntää, että jätkät osaavat säveltää, vaikka kirjavien vaikutteiden sulauttamisessa on vielä viilaamisen varaa. JAAKKO SILVAST GUERRA TOTAL Cthulhu Zombies & Anti-Cosmic Black Goats IRON SHIELD Kolumbialaisyhtye kulkee viidennellä levyllään samantyylistä polkua, jota on tallannut sitten vuoden 2008 ensidemonsa. Deep Purple tuli tutuksi sinfoniaorkesteriproduktioistaan ensi kertaa jo yli 40 vuotta sitten kosketinmaestro Jon Lordin (RIP) myötä. Purpleviisikko pistelee highwaystarit, hardlovinwomanit, womanfromtokyot, perfectstrangersit ja tietysti Smoke on the Waterin poikki ja pinoon tutulla pieteetillä. Suurin muutos on kuitenkin uusi solisti. Exlaulaja Waldron on palannut paussin jälkeen bändiin, kitaristiksi, ja laulusta vastaa nykyisin Olaff. JAAKKO SILVAST DEEP PURPLE Live in Verona EAGLE VISION Melodisen hard rockin kiistattomasta pioneerista on kirjoitettu ja sen uraa summattu jo niin monesti, että jätetään historia sikseen ja pysytään tiivisti nykyisyydessä ja tuoreessa keikkatallenteessa. Tosin sen, minkä viisikko menetetyssä vauhdissa häviää, se korvaa sen luunkovalla muusikkoudella ja rikkumattomalla arvokkuudella. Vaikka kenellä tahansa vastaavan katalogin aikaan saaneella veteraanilla on tässä vaiheessa valta tehdä käytännössä mitä haluaa, bändiin aikaisemmin tutustumaton ei saa Law & Puutteistaan huolimatta Redemption Waves sisältää huomattavan paljon potentiaalia ja melkoisen nipun korviin tarraavia melodioita. Sinällään perinteen jatkamisessa ei ole mitään väärää, mutta Live in Veronan kohdalla on käytännössä aivan sama, onko saksalaisorkesteri mukana vai ei. Law & Order on 11 kappaleen räiskäys keskitempoista, matalalla soiviin riffeihin perustuvaa tasaisen maan tamppausta ilman sen kummempia loistavuuksia. Bändi jatkaa rujontiukalla otteella, joka yhdistyy alkuaikojen black metalin primitiivisyyteen. War of the Elder Godsin laukkaava stemmalaulu ja nimibiisin Chandler-venyttely sekä lieblingmäinen laulu palauttavat taas mieleen, miksi doomiin alun alkaen sekosin. Levy on julmajarruttelun ytimessä, jossa teatraalinen surkeus, rähjäisyys ja uutuutena urut keinuttavat niskaa onnistuneesti. Skullsplitter yllättää klassisen tiukkatrikoohevin sävyillä, joihin Olaffin falsetti sopii hyvin. Albumin soundimaailmakin on aavistuksen liian tunkkainen, joskin genren raskaampaan laitaan sinällään istuva. Levyn parasta antia ovat esimerkiksi Iä! Iä! Cthulhu Fhtagn! -kappaleen mahtavat kitarariffit. Vuonna 2011 nauhoitettu konsertti massiivisessa, alun perin lähes ajanlaskun alkuun juurensa ulottaneessa Arena di Verona -amfiteatterissa on settilistaltaan mairitteleva. KARI KOSKINEN BLIND PETION Law & Order BREAKING Itävaltalainen hard rock -reliikki Blind Petion ei ollut allekirjoittaneelle aiemmin tuttu, mutta bändi on tehnyt uraa 1980-luvun alusta julkaisten seitsemän SPACE GOD RITUAL From Void to Ocean MOROSE Oregonilaisbändiltä tursuaa biisejä jumalatonta tahtia. Yithian Overlordsin outo blueskuiskailukin muhkeutuu väliosassa upeaksi avaruussekoiluksi, jonka polveilevuus vakuuttanee kyynisimmänkin tärkeilijän. Kuvauksellisesta annista mainittakoon, että keikan valaistus ja puitteet ovat ensiluokkaiset, ainakin tunnelmanluontimielessä. ANNIKA BRUSILA 68 INFERNO. Mukaansa tempaavat kitarat jäävät kuitenkin räyhäävästi raspisten laulujen alle, mikä hyydyttää keskittymistä. Herrat Paice, Gillan, Glover, Airey ja Morse ovat soittajina (ja laulajana) edelleen ykkösryhmää, joskin jokainen ymmärtää ukkojen ikääntymisen myötä, miksi meno on bändin kulta-aikoihin verrattuna kuin hidastetusta elokuvasta. Ja herranjestas, miten vastaakin! Hänen imelä määkimisensä on kuin likaista, venyvää viiliä, joka saa upean raakilemaisten riffien kera käppädoomin ystävät kehräämään. Biiseissä on joka tapauksesOrderista irti taustamusiikkia kummempaa. Muutama tappomelodia olisi tehnyt jo ihmeitä. Eksoottinen kombinaatio espanjaa, horroria ja viskinhuuruista, rässäävän likaista speed metalia ei voi mennä ideologisesti pieleen. Esimerkiksi bändin soitannollinen panos ei ole lainkaan hassumpi, mutta se yksin ei tätä levyä pelasta. Mitään varsinaista likokopitkää studioalbumia, erinäisiä sinkkuja split-julkaisuja sekä useampia livetallenteita. Jos alkuvuosien tuotanto oli stonerja space-voittoista, kaksi viimeisintä levyä edustavat puhtaammin doomia. Koko homman taustalla pauhaa monikymmenhenkinen German Neue Philharmonic Orchestra, joka täydentää jousineen ja puhaltimineen kokonaisuuden sinällään mainiosti. Kaikesta päätellen ainakin kotimaassaan menestynyt kuusikko on kahdeksannella varsinaisella levyllään kuitenkin melkoisen kasvoton tapaus. säarvoa konsepti ei esiintymiseen tuo, tiettyä visuaalisuutta lukuun ottamatta
Hitaan ja karskin, death metalistakin vaikutteita ottaneen doomin synty ja kultakausi sijoittuu reilun kahden vuosikymmenen takaisiin aikoihin. Riffittely on rouheaa, mutta sovituspuolella on vielä petrattavaa, erityisesti laulujen kanssa. Lord Dying tekee siis kakkosalbumillaan varsin selvää jälkeä. (The Wolves) At the End jättää bändistä kuitenkin hyvän maun, ja tämän levyn myötä on hyvä painua ikuiseen lepoon. Kyse on levyn mittaisesta, lähes satunnaisesti tempoa ja osioita vaihtavasta puoliatonaalisesta brutaloinnista, joka kuulostaa tietokoneen deathcoregeneraattorin tekemältä. Tällä uutukaisella on sama ongelma kuin edeltäjällään: siitä tekisi mieli tykätä enemmän, mutta kokonaisuus ei lunasta odotuksia. Paksu särövalli, konemaisella tarkkuudella piiskaavat rummut ja modernin epäinhimillinen kylmyys toistuvat käytännössä samanlaisena kappaleesta toiseen. Likinäköistä hippiä jäävät kismittämään vain valittuun fonttiin nähden liian pieni tekstikoko ja äärioikeistolaisten haastateltavien huonosti verhoillut yritykset älyllistää oma rasismi ja muut aivopierut. Levy starttaa lupaavalla menolla, jonka melodioissa on tarttuvuutta ja tulkinnassa uhmakkuutta. Vaikka pyrin välttämään kyseisen adjektiivin käyttöä sen aiheuttamien negatiivisten mielikuvien takia, mikään muu sana ei kuvaa yhtyeen musiikkia yhtä kokonaisvaltaisesti. Millään lailla tarttuvaa murinaa bändin kolmas pitkäsoitto ei kuitenkaan sisällä. Modernissa mätössä näitä ominaisuuksia ei enää arvosteta, etenkään niin sanotun deathcoren puolella. Melkein tekisi mieleni sanoa, että kyse ei ole edes yksittäisistä kappaleista. Soppaan on nyt sekoitettu hivenen myös Crowbaria, joten kyllähän tätä voisi sanoa aika raskaaksi ruokalajiksi. MEGA INGESTED The Architect of Extinction CENTURY MEDIA Klassisessa death metalissa tuppaa olemaan sellainen piirre, että sen levyiltä löytää brutaaliuden ohella myös koukkuja ja ilmavuutta. Guerra Totalin lätty tarjoaa menevää jyystöä, mutta siltä puuttuu jokin koukku, joka jättäisi biisit vahvasti mieleen. Lauluihin on yritetty saada vaihtelua, mutta varsin yksioikoiset rytmitykset tekivät jäljestä vähän mielikuvituksetonta. Se on kirjajärkäle, jonka mammuttimaisuus ja pedanttius on viritetty tappiin. Levystä voisi käyttää nimitystä ”hiomaton timantti”. Englantilaisbändit kuten Anathema, Cathedral, My Dying Bride ja Paradise Lost loivat, tai ainakin hyvin pitkälti muokkasivat, tyylisuunnan, jolle niin ikään brittikytköksiä sisältävä Aphonic Threnody on velkaa kaiken. Englantilainen Ingested on tyly ja raskas bändi. NINNI HEINONEN LORD DYING Poisoned Altars RELAPSE Oregonin rasvatukat tuntuvat tarpovan yhä enemmän High on Firen jalanjäljissä. KARI KOSKINEN CRUACHAN Blood for the Blood God TROLLZORN Kokenut irlantilainen folk metal -ryhmä jatkaa edellisen Blood on the Black Robe -levynsä (2011) metallista, perinnesoitimin tuettua kansanmusiikkilinjaa, tällä kertaa vielä entistäkin tuimempana. Naavapartaisten vanhan liiton äijien kannattaa pitää kuitenkin varansa. Ilmeisesti pään hakkaaminen seinään ei tuottanut toivottua tulosta ja lopullinen läpimurto jäi tekemättä, joten yhtye laittaa lapun luukulle tämän levyn myötä. Quadriviumin moniulotteinen ja – sanotaan nyt vielä kerran – vakaumuksellisen perusteellinen työtapa mykistää kunnioituksesta. Poisoned Altarsia kuuntelee mielellään, mutta erityistä palvontahalua levy ei herätä, vaikka parannusta edeltävään lättyyn on reilusti. Tähän teemaan on naarattu yksi haastattelu allekirjoittaneenkin arkistoista. Breakdownit ja hitaammat runttaukset paiskovat sepelirekkoja pitkin seiniä, ja junttaamisessa on aidosti äärimmäistä makua. Se esitteli jo 22 vuotta sitten täsmälleen samat melankoliakuviot, mutta astetta paremmin ja mielenkiintoisemmin tehtynä. Mutta mitä pidemmälle kiekko etenee, sitä enemmän tauottoman tuntuinen ”Riverdance-pillipiiparointi” alkaa maistua puulta. TEEMU VÄHÄKANGAS APHONIC THRENODY When Death Comes DOOMENTIA Näkökulmasta riippuen joko klassisesti tai kliseisesti esikoistaan myöten nimetty multikansallinen Aphonic Threnody on läpeensä nostalginen akti. Kaikin puolin oppikirjamaista, siis. Nopeammatkaan palat eivät kolahda, ja sinänsä ok-tason laulussa ei ole tarpeeksi sielukkuutta. Beyond the Dreamin musiikista on hankala löytää mitään erityisen huonoa, mutta aivan yhtä hankala sitä on ylistää. Mukana on reilusti myös brutaalin death metalin karkeaa väkivaltaa ja konekivääriblastia, mutta kokonaisuus kallistuu nykyaikaisen deathcoren puolelle. Sinnikkyyspisteitä ropisee toki roppakaupalla. Satunnaiskuunteluun ja välipalaksi albumista kyllä on, mutta levy ei nouse miksikään genren merkkipaaluksi, toisin kuin vaikkapa hollantilaisen Celestial Seasonin aliarvostettu Forever Scarlet Passion -debyytti. Riffeissä on reilusti tarttumapintaa, ja groove nappaa välillä sujuvasti mukaansa. Seitsemän vuotta työn alla ollut Quadrivium on terveen järjen tuolle puolen viritetty temaattinen ja visuaalinen kokonaisuus, jonka pieniä osasia ovat tekstit. Tuntuu siltä kuin bändi olisi yrittänyt ampua viimeiselle levylleen kaikki mahdolliset tehot, ja lopputulos kuulostaakin paikoin avoimelta ja vapautuneelta. Löytyy ärinälaulua, alati ujeltavaa kosketinmattoa sekä satunnaista sellonhuminaa, ja näitä täydentävät surumielisistä kitaroista kaikuvat riffit ja melodiat. TAMI HINTIKKA BEYOND THE DREAM (The Wolves) At the End OMAKUSTANNE Kymmenen vuotta toiminnassa ollut jyväskyläläinen rokkaava dark metal -bändi Beyond the Dream on tahkonnut tyylilajissaan varsin hyviäkin julkaisuja. Ja tokihan myös rauhallisemmat suvantokohdat ovat osa repertuaaria. (The Wolves) At the End on odotetusti tasokas teos, joka sisältää bändille ominaiset piirteet, eli jossain Cradle of Filthin ja HIMin välissä sijaitsevan massiivisen ja melodisen soundin, tarttuvat kappaleet ja kaikin puolin ammattimaisen otteen. sa mukavasti genrerajoja rikkovaa variointia, joten levy ei ole ainakaan yksitoikkoinen. Siis todella raskas. Tämä on jotenkin, no, liian hilpeää. JONI JUUTILAINEN QUADRIVIUM #6 – HELL AHDISTUKSEN AIHIO Käsillä on todistuskappale siitä, mitä tapahtuu, kun kunnianhimo lähtee käsistä. Hedelmällistäkin pohdintaa toki syntyy. Kitaristi Teemu Liekkalan (Red Eleven, exManufacturer’s Pride) muhevasti groovaava soittotyyli on luonut melkeinpä omanlaisensa ”Jyväskylä-soundin”, joka kuuluu läpi kaikista hänen bändeistään – siis ainoastaan hyvällä tavalla. When Death Comes ei edes ole mitenkään huono levytys, mutta täysin 90-lukulainen se kyllä on. ANTTI LUUKKANEN Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 69 INFERNO. Kyynisempi voisi sanoa yhtyeen kopioivan mainitun nelikon vanhoja tekemisiä, doomfriikki taas voi nähdä asian kunnianosoituksena ja uskollisuutena genren perinteille. Se ei ole oikeastaan edes haastatteluista ja muista artikkeleista koostuva musiikkimedia, vaan kokonainen filosofinen tutkielma (metalli)musiikista sekä siihen liittyvästä estetiikasta ja ajattelumalleista. Tunteenpalon ammattilainen, maanmiehensä Primordial, painii musiikillisesti eri kentällä, mutta tavoittelee samaa tunteikkuutta siinä onnistuen. Helvetti on teemana metallimusiikkia, kirjallisuutta ja filosofiaa käsittelevässä yhteydessä herkullinen, mutta alkuperäistä ajatusta latistavat monien haastateltavien triviaalit näkemykset. Eipä siinä, kyllä tämä varmasti monille maistuu. Opuksen parasta antia ovat silti perusteelliset, asiaan paneutuneet haastattelut, joista toimivat niin välähdyksenomaiset lyhyet pätkät kuin perinpohjaiset historiikitkin. Sludgeilu on raskasta ja rouheaa, joskin tempot ovat ajoittain sen verran reippaita, että puheet doom metal -vaikutteista voi unohtaa. When Death Comes on pitkine, yli kymmenen minuuttia kestävine biiseineen tasaista ja oikeastaan tasapaksuakin murheen aallon vellontaa. Cruachanin musiikki on pähkinänkuoressa irkkufolkilla ryyditettyä metallia, joka liikuskelee jossain mustan metallin ja thrashin välimaastossa. Mutta jos verrataan vaikkapa erittäinkin onnistuneeseen edeltäjään In the Heart of Nothingiin (2011), uusi levy on aavistuksen liian ”kiltti” ja intohimoton. Myös parit soolot tuntuvat ihan turhilta. Quadrivium on metallizine, jonka viimeistä, 356-sivuista numeroa ei oikein enää viitsi luokitella lehdeksi. Henki ja virheet on viilattu tarkasti pois, ja jäljelle on jätetty pelkkä genren ydin. Touhussa on rehellisen ja kotitekoisen tuntuista särmikkyyttä, mutta jostain syystä nämä soturit eivät saa pystyyn kunnon taistelua. Suomalaisen death metalin varhaishistoriaa luotaavaa artikkelia tukee kolmen levyn paketti härmäläisen kuolometallin ensiaskelia. Pätevän tuottajan avulla Lord Dying saisi varmasti jyräykseensä vakuuttavampaa tehoa. Yritykset eeppisyyteen jäävät yrityksiksi. Erityisesti Decoryahja This Empty Flow -muistelot ovat informatiivisuudessaan paitsi mahtavia lukuelämyksiä myös valaisevia lähihistorian kuvia
Kake löytyy osoitteesta www.kake.fi Suomen kätevin TV-OPAS on täällä!
flyerit ja käsin kirjoitetut kirjeet. Napakat otsikot kuten ”Iron Maiden on paras” puhuivat kovaa kieltään. Harva kuitenkaan määrittelee heavy metalia yhtä laajasti – eikä toisaalta yhtä hiuksia halkovasti – kuin minä, Mattila luotaa suhdettaan metalliin. Muistatko, mitä teit vuonna 1984. Yläasteikäinen tamperelaisnuorukainen Mikko Mattila tajusi tuolloin todellisen kutsumuksensa, peruslähtökohtansa, kuten hän sanoisi, ja kyhäsi ensimmäiset koevedoksensa Istenistä. 1980-luvulla metallija punkskene eli kuitenkin vahvasti alamaailman välityksellä: nuhjuiset demokasetit vaihtoivat omistajiaan ympäri maailman, samoin kuin postikortit, 71 INFERNO. ÄÄRELLÄ PERUSLÄHTÖKOHTIEN TEKSTI JONI JUUTILAINEN Ajatus omasta pienlehdestä saattaa tuntua monesta tämän lehden lukijasta oudolta. Ajatus maailmanlaajuisesta tietoverkosta oli pelkkä utopia, ja termillä ”underground” oli perusteltu merkityksensä. Hän leikkasi Suosikin tapaisista lehdistä kuvia lempibändeistään ja lisäsi mukaan omia teräviä kommenttejaan. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Mattilan elämäntyö julkaistiin yli 800-sivuisena kirjajärkäleenä. Tuskin ainakaan omaa heavy metal -pienlehteä, toisin kuin Mikko Mattila, jonka tuleva kulttijulkaisu Isten otti tuolloin ensiaskeliaan. Don’t Break the Oath. Under the Sign of the Black Mark. – Piece of Mind. Myöhemmin kirjoituskieli vaihtui englanniksi ja lehden ulkoasu jatkuvasti ammattimaisemmaksi, mutta eräs asia tuli takuulla selväksi: Isten oli, on ja tulee aina olemaan ehdottomasti HEAVY METAL
Kirjan kirjoittaminen ilman omaelämäkerrallisempia vivahteita olisi ollut pelkurimaista, vaikkakaan se ei ollut peruslähtökohta. – On ollut terapoivaa, että jotain elämää edes kaukaisesti muistuttavaa on siunaantunut Istenin kokonaisvaltaisuuden oheen. Epärealistisuus myös. Onko tämä ollut sinulle jossain määrin myös päiväkirja tai ”terapiaprojekti”. Keskiössä on Isten, mutta fanaattisuus on se peruslähtökohta. – Tätä kokoelmaa tehtiin vuosien 2009 ja 2014 välillä, ja tuo jakso oli minulle kaiken kaikkiaan varsinaista kanavatsekkausta: W.A.S.P:n Tormentor oikealta, Kreatorin Tormentor vasemmalta. – Pitkään ajattelimme, että noin 300-sivuinen parhaat päältä -tyyppinen teos riittäisi, mutta meistä ei lopulta ollut tällaisia valintoja tekemään. Hieman yli 800-sivuinen Don’t Break the Ghost -kirja niputtaa kansiensa sisään kaiken sen, mitä Isten on koskaan saanut aikaiseksi – ja hieman enemmänkin. Kun allakka näytti vuotta nolla tällaisen möhkäleen vierähdettyä sydämeltä saatoin suhtautua kaikkeen avoimen positiivisesti. – Vasta aika on kertonut, oliko kyseessä ”vain avustaja”. ”Ne on kaikki meidän lapsia” on se peruslähtökohta. Itse asiassa julkaiseminen on täysin yliarvostettua. Hän haastatteli sekä meitä Istenin tekijöitä että aikalaisiamme, editoi tekstiä eräänlaisessa kustannustoimittajan roolissa ja oli uskomattoman kärsivällinen ja luottavainen. Samastukoon ken voi. Kirjassa pyrimme avaamaan fanzinehulluutta ja undergroundin alkemiaa niin kuin me ne näemme. Jo varhaisessa vaiheessa mukaan tuli Professor Black, tuo Chicagon yhden miehen heavy metal -airut. Peruslähtökohtia siis riittää, mutta mistä ajatus kirjasta lähti alkujaan liikenteeseen. Näillä mentiin, kuilu peruslähtökohtana. – Kirja valmistui kuitenkin lopulta ja saatiin vielä painettuakin. Ja järjettömältä. Kai sellaistakin voi kerran elämässään koettaa. Sen tyyli on ollut intohimoinen, kärkäs, kriittinen, humoristinen ja paikoin jopa vittumainen, mutta peruslähtökohtana on ollut rehellisyys. – Uskon kuitenkin, että ymmärrän Istenin arvon paremmin kuin juuri kukaan. Niinäkin vuosina, kun mitään ei ole ilmestynyt, Isten ja maailman paras musiikki ovat olleet yhtä ja samaa, mutta ennen kaikkea elämää suurempaa. Melkein loppuun asti toivoimme kustantajan tekevän materiaalista lopullisen leikkauksen, mutta Svart Records ei puuttunut mihinkään. – Järjettömyys on se peruslähtökohta. Kaikki kaikessa Käsittelet Don’t Break the Ghostilla melko henkilökohtaisiakin asioita, esimerkiksi suhdetta perheeseesi. ”Onks tää okei?” huutelimme vinyylinmustaan kuiluun, ja kuin tonnin setelin kuittaaja se katsoi meihin takaisin. Se ei ole ollut projekti, ei astinlauta mihinkään, ei oheistoimintaa, ei harrastus, ei edes määriteltävissä oleva entiteetti. – Olemme myös haastatelleet Rytmihäiriötä vuonna 1989, Hybrid Childreniä 1992, tarttolaisia shoegazereita, Bizarrea, vuonna 1994, Two Witchesiä vuonna 1997, Future Loop Foundationia vuonna 1999 ja niin edelleen. Itsemme kiusaaminen on se peruslähtökohta. Hakametsän hallin parkkipaikalla juttelimme elokuussa 2009, että kyllä se marraskuuksi saadaan, kunhan pannaan hösseliksi, ja voisipa tuo hauskalta näyttää omassakin kirjahyllyssä. – Tässä multitaskaajien ja Duracell-pupujen ”140 merkkiä LOL PIP -maailmassa” on toki mahdotonta ymmärtää, että minulle Isten on merkinnyt aivan kaikkea. Vaikeimman kautta Isten on ollut fanilehtien joukossa käsite, joka on määritellyt lukemattomien muiden pienlehtien suuntaa. Pian kävi nimittäin selväksi, että meille ei sopinut mikään simppeli ”lehdet yksiin kansiin ja that’s it” -metodi, vaan kaikki oli tehtävä vaikeimman kautta. Oli tärkeää päästä Istenin syvään ytimeen, ja itsetutkiskelu ottaa aikansa. – [Istenin pitkäaikainen avustaja] Janne Sarna ja minä suunnittelimme tekevämme tällaisen kokoelman 40-vuotislahjaksi ystävällemme. Minä voin puhua suu vaahdossa suomirockista, punkista, Tori Amosista, Sonic Youthista tai vaikkapa Bob Mouldista, mutta Isten jäsentää elävää kaaosta heavy metal viitekehyksenään. Isompaa ruutua on ollut tarjolla, mutta kaikista ei ole tullut yhtä merkittäviä vaikuttajia kuin Sarnasta tai hovitaiteilijaksemmekin tituleraatusta Damhairista, joka on ollut ”Ikinä en ole kirjoittamalla penniäkään tienannut, mutta kalliiksi se on tullut.” 72 INFERNO. Uskoa ja epäuskoa. Oli syntymää ja kuolemaa, työtä ja työttömyyttä, unta ja unettomuutta. Hyväksyn marginaalisuutemme – itse asiassa juhlin sitä! Marginaalisuus on se peruslähtökohta. Välittämämme ajankuvan uskoisin inspiroivan nuorempiakin heavy metal -fanaatikkoja. Minkälaisena näet avustajien merkityksen Istenissä, ja kuinka vapain käsin avustajat ovat saaneet tehdä hommiaan. Se on herättänyt kiinnostusta melko odottamattomillakin suunnilla, mistä kertoo esimerkiksi Mattilan haastattelu Helsingin Sanomat -zinessä. – Kaksi ensimmäistä tahoa, joilta kysyin, olivat kiinnostuneita julkaisemaan tekeleemme. Ei joka sakramentin jälkeen tarvitse olla hakkaamassa kappelin oveen uusia teesejä. – Oli jo selvää, että itse emme teosta julkaisisi – lähinnä jakeluteknisistä syistä. Päätöksemme kustantajan hankkimisesta vasta aivan viimeiseksi hämmensi Chicagon päässä, mutta osoittautui mainioksi: teimme kirjan, emme kompromisseja
03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 69,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 78,00 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. – Jannen kanssa yhteistyö on ollut varsin saumatonta, minun puolestani hän olisi voinut tehdä vaikka kaiken keskenään, jos se olisi ollut Istenin etu. Ehkä kirjeenvaihto Deathrow-rumpali Markus Hahnin kanssa vuonna 1987 oli jonkinlaisena varhaisena sysäyksenä merkittävä. Juurikaan kiekkokeskusteluja syvällisemmiksi ei ryhdytty, mutta hyvä niinkin. Mikä mahtaa olla urasi mieleenpainuvin haastattelu. Norjalaisella Endre Begbyllä – tuttu bändeistä Abysmal ja Carpathian Full Moon, on nyttemmin filosofian apulaisprofessorina Kanadassa – tai vaikkapa Dark Tranquillityn Niklas Sundinin ja God Macabren Jonas Stålhammarin cameoillakin on ollut paikkansa. – Jäävuoressa pinnan alle jäävä osakin on merkityksellinen. Tai mahdollisesti itsessäni, mene ja tiedä. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Muutos on se peruslähtökohta. Toisaalta, jos fyysisiä julkaisuja tehdään enää joskus ja joulupöytään, ehkä fanzineita kohta oomme kaikki. Paria vuotta myöhemmin kirjoitin puhtaaksi Coronerin rumpalin Marquis Markyn kasetille jupisemia vastauksia ja muistan olleeni onneni kukkuloilla. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Niinpä olikin upeaa, että sekä Damhair että Kola olivat työtunteja laskematta mukana kirjan tekemisessä. – Kola Krauzen aikaa, 1996–99, moni pitää Istenin klassisen kokoonpanon ajanjaksona. Ikinä en ole kirjoittamalla penniäkään tienannut, mutta kalliiksi se on tullut. Samoin Holy Terror -haastatteluni kuivui kokoon vuonna 1987, vaikka ujutin mukaan kuoreen kaksi IRC:tä eli kansainvälistä vastauskuponkia! Muistettava on myös, että olemme haastatelleet lukuisia bändejä ensimmäisten demojen jälkeen eli ennen vääjäämätöntä alamäkeä Onko fanzinekulttuuri kuollut. Istenin lehdillä on esiintynyt niin kova nippu merkittäviä metallibändejä, että jo pelkkä pintaraapaisu hirvittää: Autopsy, Carcass, Darkthrone, Meshuggah, Sentenced... Muistan pöyristykseni, kun suuresti arvostamani Babylon Whoresin Ike Vil kysyi minua aikoinaan kirjoittamaan Suomi Finland Perkeleeseen skeneraporttia. – Katkerasti on jäänyt mieleen 1992–93 tekemättä jäänyt Master’s Hammer -haastattelu. Ja kanonisoitu muutos saa kaltaiseni tekemään toisin silkkaa vittumaisuuttaan – ja tässä jos missä ollaan todellisten peruslähtökohtien äärellä. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Parhaiten homma kuitenkin toimi Tupu, Hupu ja Mortti sekä Vertti -hengessä toinen toisemme kaksisuuntaista itsepetosta täydentäen. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. – Suhteellisen moneen on pyydetty, mutta ei sitten 2000-luvun alun. Pitääkö tämä paikkaansa, ja jos näin on, millä mielin olet suhtautunut näihin tarjouksiin. Tapahtuneet ja tapahtumattomat lyövät kättä, kun sarkofagi aukeaa. Tilaa Inferno! Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.episodi.fi Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. 10 numeroa/12kk 69,90. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. mukana vuodesta 1990. – Toivottavasti! Kuolleissa formaateissa on jotain lyyristä. Vastaukseni oli kuulemma kutakuinkin: ”En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa – juuri nyt ei huvita kumpikaan.” Jotkut pyynnöt ovat saattaneet imarrellakin, mutta joku vika on ollut niissäkin. Kuolema on peruslähtökohdaksi käypää valuuttaa. Eka demo oli paras Väkevä kenttähuhu kertoo, että suunnilleen jokainen metallilehti (kyllä, myös lukemasi Inferno) tällä planeetalla on pyytänyt sinua kirjoittajakseen. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Tilaajapalvelu puh. Damhair kaivoi esiin vanhoja luonnoksiaan, originaalejaan, dioja, negoja, silkkipainoseuloja, kirjeitä… ja Kola teki samantyyppistä arkeologiaa Tukholmassa ja myös Lontoossa, missä pääosin vielä asui Isten-aikoinaan. Franta Storm lupasi vastata, mutta kun hän sai kysymykseni, jotka käsittelivät muun muassa Norjan mustan ringin ylistämää peruslähtökohtaa eli sodomiaa, vastaukset jäivät saamatta
Hän huomauttaa kuitenkin, että harva sivuston tabulatuureista on nuotinnettu ”yli 90-prosenttisesti oikein”. Kun painaa loputtoman pitkää päivää ja aivan miten sattuu, into voi olla jopa vaarallista. Lisäksi hyväksynnän saavat Andy Jamesin ja Joe Satrianin opetusmateriaalit. Mutta ihminen on sosiaalinen olento, siinä on niin paljon ulottuvuuksia, kun hommaa tekee kasvokkain. Netin kitaransoittoa käsittelevät resurssit ovat rajattomat. Palavan innon vastapainona Wäinölä muistuttaa harjoittelukulttuurin hallinnasta. Mutta toisaalta, kyllähän Siperiakin opettaa. Pitää löytää jutut, joista oppilas on kiinnostunut. Pitää työntää kitara aivan nettikameraan kiinni. On turha yrittää opettaa väkisin jotain jazzia, ellei se kiinnosta oppilasta. Mäntysaari itse kävi kitaratunneilla viime kesänä. – Lerchen tatsi ja olemus, joka siihen liittyi, oli huima, Mäntysaari toteaa. Se on erilaista. Skype-opetuksen etuna Mäntysaari pitää tilanteen vaivattomuutta ja stressittömyyttä: oppilas saa soittaa tutuissa olosuhteissa, omalla vahvistimellaan, ja maantiede ei aseta rajoituksia. Nykyään Mäntysaari opettaa myös Skypen välityksellä. WINTERSUN-kitaristi Teemu Mäntysaari on vuosien varrella pitänyt yksityistunteja kymmenille oppilaille. YouTube-pätkistä Mäntysaari kehuu Guthrie Govanin videoita. Miten tarkasti kertoo, soitetaanko joku ääni ylös vai alas, millä sormella ja mikä sen äänen nimi on. Oppilas pääsee pitkälle seuraamalla itse kehitystään. Aina niistä löytää jotain uutta. Rockwayn ohella Wäinölä opettaa Espoon Musiikkiopiston pop/jazz-linjalla, Ebelillä. – Interaktiivisessa tilanteessa voi huomioida oppilaan tason. Esimerkiksi Kotipellon, Anssi Kelan ja Paula Koivuniemen bändeissä soittanut kitarahirmu Tuomas Wäinölä on tehnyt opetusvideoita suomalaiselle Rockway-sivustolle. – Esimerkiksi plektran kulma tai käsien asento saattaa olla helpompaa käydä läpi kasvokkain. – Video-oppitunnin taas voi katsoa uudestaan ja uudestaan. Tuolloin hän ja pitkän linjan suomalaiskitaristi Peter Lerche kävivät läpi esimerkiksi intialaista rytmiikkaa. Video-opiskelussa soiton tuottaminen ja kehityksen tarkkailemi74 INFERNO. Kitarasankariksi tähtäävän ei tarvitse enää välttämättä poistua huoneestaan. Lisäksi aloittelevan kitaristin on syytä hallita soiton rytmiä, timingia. Mäntysaari sanoo, että soittamisen on oltava yksinkertaisesti kivaa. Lauri Ylitalo PIIRITTÄJÄ Kitarasankariksi netin avulla M ARKUS P AA JALA nen jää oppilaan omalle vastuulle. – Varsinkin kitaristeilla on hyvin yleistä, että osataan painaa skaaloja tuhatta ja sataa, mutta kokonaisen biisin soittaminen voi olla ihan mahdoton tehtävä. Kameran kanssa joutuu joskus kikkailemaan. Musiikki ei saa hukkua asteikkoharjoittelun alle. Tähän auttaa metronomin kanssa treenaaminen. Tämä onnistuu esimerkiksi videoimalla tai äänittämällä soittoaan. Mäntysaaren etäoppilaista suurin osa onkin pohjoisamerikkalaisia. Opiskelun kannalta tärkeimpänä ominaisuutena Wäinölä pitää palavaa halua oppia. Mäntysaari mainitsee esimerkkinä Ultimate Guitar -sivuston, joka väittää sisältävänsä yli 800 000 kappaleen tabulatuurit. – En osaa perustella tieteellisesti, miksi mestari–oppipoika-asetelma toimii, Wäinölä sanoo. – Ehkä siihen liittyy terve henkilöpalvonta. Elävä esimerkki ruokkii oppilaan motivaatiota. Wäinölä pitää videomateriaalin avulla tapahtuvan opiskelun ja interaktiivisen opetustilanteen tärkeimpänä erona jälkimmäisen välitöntä palautemahdollisuutta. Voihan videon välityksellä tietysti nähdä sen saman. – Opettajan tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi niin, että oppilas alkaa itse tuottaa itseään ja osaa nähdä, mikä omassa soitossa on hyvää ja mikä huonoa. Internet on kitaristille periaatteessa rajaton tietolähde. – Suurimmaksi osaksi Skype toimii yhtä hyvin kuin face to face -opettaminen, Mäntysaari toteaa. – Inspiroiminen on tärkeä osa opettamista. Wäinölä huomauttaa soiton opettamisen yhteydestä urheiluvalmentamiseen. – Itse sain teininä aikaan käsivaurioita. – Jos on kauhea motivaatio, tavallaan kaikki esteet ovat ohitettavissa ja kaiken pystyy harjoittelemaan. Opettajalta videomateriaalin synnyttäminen vaatii äärimmäistä perusteellisuutta. – Suosittelen oppilaille aina itseopiskelua, mutta myös kriittisyyttä. Olen itse katsonut vuosikausia Eric Johsonin picking technique -videoita YouTubesta. Elävälle soitonopettajalle on tietotekniikan kehityksestä huolimatta edelleen paikkansa