DREAM THEATER VIIKATE OMNIUM GATHERUM & AMORAL LOST SOCIETY AVANTASIA LEMMY ELÄMÄ ON RASKASTA. 1/2016 I HINTA 8,90 euroa ”Ihmisku nnan pahin uhka on ihmiskun ta itse.”
THE MUTE GODS DO NOTHING TILL YOU HEAR FROM ME SPOCK’S BEARD DAY FOR NIGHT · BEWARE OF DARKNESS Steve Hackettin kokoonpanossa kiertäneen Nick Beggsin tuoreimman yhtyeen debyytti! Century Median tuorein suomikiinnitys, psykedeelistä folkia ja raskaampaa riffittelyä yhdistelevä Hexvessel, jonka päämies on tuttu myös Beastmilk-yhteyksistä. Albumi kaupoissa 29.1.! KEIKAT: 12.3.2016 HELSINKI Korjaamo 16.3.2016 TAMPERE Klubi 17.3.2016 TURKU Dynamo 18.3.2016 JYVÄSKYLÄ Musta Kynnys Alan ja Neal Morsen tunnetuksi tekemän progekokoonpanon julkaisut saatavana nyt mahtavina vinyyleinä! TRANSATLANTIC SMPTE · THE WHIRLWIND · BRIDGE ACCROSS FOREVER Neal Morsen johtaman progerock-yhtyeen mestariteokset nyt komeissa vinyylipaketeissa! Julkaisu 5.2.2016 DAYS OF PURGATORY · HORROR SHOW · SOMETHING WICKED THIS WAY COMES Harvinaiset ICED EARTH -vinyylit saatavana jälleen! Upeat paketit, ota haltuun! JULKAISU 12.2.2016 …AND YOU WILL KNOW US BY THE TRAIL OF DEAD -yhtyeen laulajan soololevy! CONRAD KEELY ORGANIC MACHINES www.SUPERBALLMUSIC.com www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com
SUPPORT
044 018 078 024 039 02 8 08 2 LA N C E KO O M A VI LL E JU U R IK KA LA C H AD G R IF FI TH H AN N A LE PP ÄN EN. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Sec ret s of the Mo on , Pyu ria, En shi ne , Ch ao s Ec hœ s, Wo lfh ord e 014 Inf ern o-k olu mn i & ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b, kei ttiö ssä Sp ellg oth 018 Om niu m Ga the rum & Am ora l 02 4 Dr eam Th eat er 02 8 Lo st So cie ty 032 Vii ka te 036 Wi tch cra ft 039 Av an tas ia 04 4 Me ga de th 05 2 Vu od en 20 15 ras ka im ma t – toi mi tuk sen top vito set 05 4 Pö lky llä : Ste ven Wi lso n 05 8 Sa lam yh kä : Zic o Ch ain – Fo od (20 07) 06 1 arv iot , pä äo sas sa Bo rkn ag ar 076 de mo t, pä äo sas sa Ass em ble the Ch ario ts 078 Va nh a liit to: Lem my Tan eli Jar van san oin 08 2 Ku ud es pii ri: me tall ia ha nu rist a
OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. F I ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 123 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 123 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N YHTEISTYÖSSÄ:. W W W . N U M M I R O C K
www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koski Panu, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Silvast Jaakko, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 16. Tällaisten sankarien mukana kuolee aina myös osa itseä, ja heidän lähtönsä saa miettimään omaakin kuolevaisuutta. On karmeaa ajatella, ettei näin olisi. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Aivan kuin sitä ei miettisi jo muutenkin liikaa. F I ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 123 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N ENNAKKOLIPUT T O I M I T U SKULUINEEN A L K A E N 123 /3PV € HINTA SISÄLTÄÄ LEIRINNÄN JA A U T O P A I K A N YHTEISTYÖSSÄ: 7. vuosikerta Numero 133 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. DAVID BOWIE Blackstar ORANSSI PAZUZU Värähtelijä BORKNAGAR Winter Thrice TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT MOTÖRHEAD No Remorse TENHI Maaäet ENTOMBED A.D Dead Dawn MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS OIKEUDET OHJELMAMUUTOKSIIN PIDÄTETÄÄN. Ja että vanha sen kuin tekee, kuten luonnollista on, tilaa uudelle. Olisi helppo juuttua päivittelemään, ettei moisia kuninkaita synny enää koskaan, mutta silloin karahtaisi subjektiiviseen harhaan. N U M M I R O C K . W W W . Isin levyhylly SITTEN edellisen Infernon numeron on kuollut kaksi lapsesta asti suuresti ihailemaani artistia. Ensimmäinen heistä, rockin ruumiillistuma, rosoinen häiskä, joka ei muuttunut vuosikymmenten aikana miksikään, meni vähemmän yllättäen ja jätti jälkeensä lähinnä haikeutta. Toinen, monessa ensimmäisen vastakohta, tyylejä ja kuoseja kuin kalsareita pitkän uransa aikana kuluttanut kameleontti, karkasi avaruuteen aivan yhtäkkiä ja tuuppasi samalla todellisen surun puseroon. Totuus lienee, että ihan jokaisella sukupolvella on omat lemmynsä ja bowiensa. Ihan varmuuden vuoksi. Jälkimmäisen kuolinuutisesta on tätä kirjoittaessa päivä, ja tunnen itseni melkoisen alakuloiseksi. Mutta koska puu on koputtelua varten, taidan kuitenkin määrätä omalle jälkikasvulleni entistäkin tukevamman isin levyhylly -kuurin
– He ovat olleet tiukasti mukana heti alusta alkaen, ja menimme äänittämään biisejä studioon koko bändin voimin. Secrets of the Moonin musiikki on ollut haastavaa, niin sanottua ”ajattelevan ihmisen black metalia”, joka tarjoaa vastausten sijaan runsaasti kysymyksiä. Melankolinen Sun ei kuulosta juurikaan alkuaikojen Secrets of the Moonilta. – Meillä ei ole periaatteessa mitään muuta, joten kyllä sillä on arvoa. Meillä ei ole tarvetta piiloutua maskien ja niittien taakse, sillä haluamme pitää touhun aitona itsellemme. En pystyisi koskaan samanlaisiin soittosuorituksiin kuin he! Tajusimme, kuinka kappaleita voi sovittaa uusilla tavoilla ja kuinka kappaleet saavat tätä kautta uutta tehoa, joten opimme toisiltamme paljon. Ulkopuolisen korvin ja silmin tämä lähestymistapa tuntuu luontevalta, mutta oletteko miettineet yhtyeen sisällä tekevänne jotain ainutlaatuista. Sitä ei tee myöskään albumin nimi. – Kun päätimme edellisen Seven Bells -kiertueen, entinen basistimme teki itsemurhan, pitkäaikainen rumpalimme Thelemnar jätti bändin ja äitini kuoli vain kuukautta ennen tyttäreni syntymää. Mikä uusien tyyppien merkitys Sunilla on. Emme pääse siitä koskaan eroon, vaikka kuinka yrittäisimme. Mikä on mielestäsi ihmiselämän todellinen arvo. Uudet jäsenet antoivat meille paljon ideoita ja inspiraatiota, ja molemmat ovat aivan huikeita muusikoita. Ovatko vastoinkäymiset muuttaneet ajatuksiasi ihmisyydestä. – Sun-nimi on otettu Seven Bellsiltä löytyvän Worship-kappaleen pätkästä ”towards a new sun at the end of the world”, koska se pyöri mielessäni uusia kappaleita kirjoittaessani. Tuo lause kuvasi prosessia hyvin, ja koska koko pätkä olisi ollut nimeksi liian pitkä, päädyimme vain Suniin. Pyrimme vain luomaan mahdollisimman hyviä biisejä ja tuomaan itsemme esiin siten kuin hyvältä tuntuu. Musta ydin säilyy SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN 8. Koetko, että olette liukumassa hiljalleen ulos blackin parista. Uusi Sun-levy vie yhtyeen entistä kauemmaksi genren ominaispiirteistä. – Ei, emme yritä luoda mitään uutta tai mullistavaa, se on täysin mahdotonta. Se osoitti, että tarvitsen musiikkia selviytyäkseni, laulaja-kitaristi sG pohjustaa. Koska elämä on ehkä vain väliaikaista, siitä tulee nauttia ja pitää kiinni parhaansa mukaan. – Niin, miten sen nyt ottaa... Kun katson tyttäreni silmiin, tunnen, että elämä on arvokas asia. Koin hyvästejä, kuolemaa, elämää ja syntymää enemmän kuin koskaan. Kuulimme olevamme erikoinen bändi jo toisen levymme [Carved in Stigmata Wounds, 2004] aikoihin. Esimerkiksi minulle Mercyful Fate on enemmän black metalia kuin yksikään Gorgorothin levy, ja meidän tyylimme on nojannut aina perinteiseen riffivetoiseen heviin. SUN ei todellakaan kuulosta black metalilta sen perinteisimmässä ja mustavalkoisimmassa merkityksessä. Oli valtava helpotus kirjoittaa levyä, koska en pystynyt puhumaan näistä asioista kunnolla pitkään aikaan. Mitä ajoitte takaa tällä otsikolla. Kvartettinne basisti ja rumpali vaihtuivat viime vuonna. Saksalainen Secrets of the Moon on luonut mustanpuhuvaa metallia omin säännöin jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Sunilla asiat ovat muuttuneet entistä enemmän, mutta musta ytimemme säilyy
-festareilla kuin Wackenissa tai Hellfestissä. Homma kuitenkin toimii, koska meillä on vahva tahto ja tarve tuoda esiin uusia ideoita, mikä pitää touhun tuoreena ja inspiroivana. Vaikka perinteisessä metallissa ei ole todellakaan mitään vikaa, emme ole kiinnostuneita sellaisesta ilmaisusta, joten olemme kumonneet jo lähdössä kaikki konservatiiviset äärimetallisäännöt. – Deathja black metal on musiikkimme perusta, ja se kuuluu soundistamme – jos ei muuten, niin ainakin tunnelmassa. Tämä on yksi tapa luoda musiikkia ja sopii täydellisesti juuri meille. – Olemme kokeneita artisteja, joten meillä ei ole enää tarvetta toistaa esikuviemme tekoja. 2015 ei jäänyt historiaan varsinaisena death metalin klassikkovuotena. – Ehdottomasti! Meillä oli tarve kartoittaa uusia musiikillisia alueita, ja päätimme perustaa sitä varten täysin uuden projektin, bassosta, laulusta ja koneista vastaava Stefan Thanneur tokaisee. Oliko alkuperäinen tarkoituksenne perustaa uusi bändi, jotta voisitte tehdä jotain täysin erilaista. Mitkä asiat inspiroivat teitä bändinä. Lähinnä äärimetallista ja ambientista vaikutteensa nappaileva bändi on todellakin ”jotain aivan muuta”, ja vastaavia yhtyeitä on mahdotonta nimetä. Genre tarjosi kuitenkin muutamia positiivisia yllätyksiä, kuten omintakeista, progressiivista ja tummanpuhuvaa kuoloa trippailevan ranskalaisen Chaos Echœsin näyttävän esiintulon. – Improvisaatio tuo jännitystä peliin mutta antaa myös paljon vapauksia: jokainen muusikko näkee ja kokee musiikin eri tavalla, ja juuri tähän tähtäämme. Musiikkinne kuulostaa suurilta osin improvisoidulta. Suorien vaikuttajien nimeäminen on hankalaa siksi, että nämä artistit eivät ole inspiroineet meitä välttämättä suoraan riffien tai biisien kautta, vaan pikemminkin heidän visionsa tai luovuutensa osalta. Mitä toivotte saavuttavanne tämän bändin kanssa. Uskon, että yhteisen ajan puutteella on hyvä puolensa, koska pysymme sen ansiosta tehokkaina ja keskitymme itse asiaan. Stefanin mukaan julkaisutahti selittyy bänditoiminnan tehokkuudella. Irti äärimetallin kahleista 9. Jos asiat jatkuvat samaan malliin, voisin sanoa, että olemme saavuttaneet haluamamme. – Asumme aika kaukana toisistamme ja meillä on meneillään myös muita hommia ja projekteja, joten emme näe toisiamme kovin usein. – Jos nyt kuitenkin pitää mainita jotain, niin tunsimme olevamme musiikillisesti enemmän kotonamme Le Guess Who. Kuljemmekin kohti tuntematonta kentällä, joka on todella kaukana mukavuusalueeltamme. Kuinka olette päätyneet tähän ratkaisuun. SH A N T ID A S R IE D A C K E R METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ CHAOS Echœs perustettiin teknistä joskin perinteisiin pohjaavaa death metalia vuosina 1995–2010 paiskoneen Bloody Signin jäämistöistä. Nyt yhtyeen tekee erityisen ajankohtaiseksi joulukuussa ilmestynyt The Occursus Series -vinyylikolmikko, joka kattaa bändin harvinaiset demoja ep-julkaisut. Erityisesti Transientin saama positiivinen palaute on ollut todella yllättävää. – Onneksi menestys ja maine eivät ole tavoitteitamme, joten mahdollisuutemme ovat rajattomat! Jos totta puhutaan, olemme jo tyytyväisiä tekemisiimme. Bändin loistava debyytti Transient ilmestyi viime vuoden keväällä
On lähes mahdotonta mainita kanssanne samantyyppisiä bändejä, mutta mielessä pyörii tietty ”turkulainen hulluus”, jota esimerkiksi muinainen Xysma ja monet muut kaupungin metallibändit ovat edustaneet. Minua kiinnostaa uusien ideoiden kehittäminen, ja tarkoitus on luoda rohkeita yllätyksiä hyvällä maulla, kitaristi O kertoo. – Vesalius on levyn teeman alkulähde. Pyuria jää usein mainitsematta merkittävimmistä suomalaisista kuolometallibändeistä puhuttaessa. – Xysma oli vahva vaikuttaja alussa, mutta sijoittaisin myöhemmät ”erikoisemmat” kuuntelunkohteet enemmän Jenkkilään. Kannet suunnitellut Dark Lust for Designin Jussi Kandelin käytti myös komeasti muokaten hyödykseen alkuperäisiä piirroksia De humani corporis fabrica libri septem -teoksesta [Vesalius, 1543], laulaja H paljastaa. Päässä alkoi pyöriä kertomus kultista, joka lukee Humani corporista käsityksessä, että se on kartta sielun löytämiseksi. – Kyllä täällä on silti tyylilajista riippumatta tiettyä kieroa huumoria, joka tulee ilmi varsinkin livenä tai lyriikoissa. Näiden kimuranttien vaikutteiden saamista vaikeuttaa Turussakin blackin, thrashin ja doomin suosio, joten tyylillisesti mennään vähän vastavirtaan, O sanoo. En kuvitellut sen päätyvän levylle, mutta kertoo jotain bändin avoimuudesta, että se sinne lopulta meni. Uskonnot toivat vielä lisänsä kokonaisuuteen. Miksi tämä valikoitui levyn otsikoksi, ja kuinka kiinnostuneita olette aiheesta yleisellä tasolla. Tarkoituksena on avata portti toisaalle, mutta lopulta tästä aiheutuu läjäpäin murhaa ja hurmetta. Tekstit ovat fiktiivisiä kertomuksia mustalla huumorilla ryyditettynä, mutta ne kommentoivat kylmää todellisuutta. Turkulaista hulluutta SYTYKKEITÄ SA M I H A A V IS T O 10. – Death metal on siitä hieno tyylilaji, että siinä ei ole muita rajoja kuin kokonaisuuden sovittaminen tietyn genrelle ominaisen putken läpi, mikä voi tarkoittaa paikoitellen kieroa huvittelua – vaikkapa gangstaräpriffiä death metal -otteella. Omasta puolestani voin sanoa, että omaleimaisuus on rajojen koettelua, mutta mistä se taas kumpuaa, sitä on kysyttävä terapeutiltani. Levyn nimi viittaa ”anatomian isäksi” kutsuttuun Andreas Vesaliukseen. Onko teillä vaikeuksia päättää, mitä genreä edustatte, vai mistä tämä sekamelska johtuu. Koetteko että Turun metallibändeissä on jotain omaleimaista. – Pitkäaikaisena death metalin tekijänä anatomian opuksia on tullut selattua aiemminkin, mutta ensimmäistä kertaa tutkin aihetta syvemmin ja palaset loksahtivat paikalleen – tai pois paikaltaan sopii ehkä tähän paremmin. – Villeimmät ideat ovat tulleet eri kulttuureissa matkustellessa, eivätkä ne ole väkisin haettuja. Suurin syy tähän lienee yhtyeen epäortodoksinen lähestymiskulma death metalin kirjoittamattomiin sääntöihin. Mainittakoon, että levyltä löytyy kyllä ihan perinteistä, suoraviivaista ja bändin historian nopeinta grindimäistä paahtoakin. Viimeinen raita on toki jotain ihan erilaista. CULT of Vesalius taitaa olla monimuotoisin vuonna 2015 kuulemani metallilevy: löytyy grindausta, deathiä, rockia ja kiemurtelua, ja levy vielä päättyy suomeksi lauletuissa neofolkahtavissa tunnelmissa
Skandimytologiaa ei mielestäni ole pilattu, vaikka se on ajoittain yritetty rinnastaa kaikenlaiseen paskaan. Musiikkinne voi niputtaa folk metal -genreen. Wolfhorde tekee omaa juttuaan, mutta toki vaikuttajien pitää kuulua, varsinkin silloin, kun vaikutteet on saatu laadukasta ja tyylitajuista musiikkia tekeviltä yhtyeiltä, genrestä riippumatta. Mielensäpahoittajia, väärinymmärtäjiä sun muita vesseleitä on kumminkin joka nurkka puolillaan. – Nimet saattavat aiheuttaa hilpeyttä, tai vaihtoehtoisesti viedä viimeisetkin uskottavuuden rippeet, mutta niistä käynee selväksi, että emme ota tekemisiämme liian vakavasti. Periaatteessa meno on siis ”sitä samaa”, mutta saatte homman kuulostamaan jollain ihmeen tavalla mielenkiintoiselta. Mikä erottaa teidät muista saman tyylilajin bändeistä. Teillä on aika epätavalliset taitelijanimet. Musiikissa on kyse taiteesta, jossa täytyy olla vapaus toteuttaa itseään kulloinkin sopivalta tuntuvalla tavalla. – Kansanmusiikki on yksi taustavaikuttajista. Koetteko liikkuvanne vaarallisilla vesillä, ja joudutteko esimerkiksi miettimään, mitä kirjoitatte sanoituksiinne tai minkälaisia symboleja tuotte esiin. Tarinoita rauhasta ja toivosta METALLIA PIENISSÄ PALOISSA 11. – Nuo bändit ovat olleet kuuntelussa, mutta monet tämän levyn kappaleista on tehty aikana, jolloin en vielä kuunnellut kyseisiä yhtyeitä. Onko teillä pohjaa niin sanotusti aidosta kansanmusiikista vai ovatko vaikutteet tulleet muiden folk metal -bändien diggailun myötä. Towards the Gate of Northilta löytyy kannelta, munniharppua ja monia muita kansansoittimia. Siitä huolimatta teemme musiikkia tosissamme, ja esikoistakin tuli viilattua yli kolme vuotta. Toivottavasti siitä kuulee työstämiseen käytetyn ajan, vaivan ja huolellisuuden. Vielä lyhyemmän hetken olemme tienneet, mikä Wolfhorde-niminen yhtye on, kitaroista, perinneinstrumenteista ja koskettimista vastaava Werihukka mietiskelee. Varsinaisia kansansävelmiä musiikissamme ei ole käytetty. Musiikistanne kuuluvat läpi perinteiset finntrollit ja ensiferumit. Miksi päädyitte niihin. – Harrastusta on ylläpidetty ja omia kappaleita soitettu pitkään, mutta samaan aikaan on täytynyt etsiä oma polku jota kuljetaan. – Voi olla mainittua, että toiminta alkoi vuosituhannen vaihteessa, mutta se on sikäli harhaanjohtavaa tietoa, että tällä nimellä on toimittu vähemmän aikaa. Debyytillä on sävellyksiä arviolta kymmenen vuoden aikajaksolta. Sittemmin paikalliset miekanheiluttajat ovat niittäneet mainetta pitkin Tellusta, ja nyt karkeloihin on astumassa uusi pätevä tekijä, Wolfhorde. – ”Mitähän ihmiset ajattelee?” on ajatus, jolle en uhraa toviakaan elämässä, laulaja-rumpali Hukkapätkä tokaisee. Suomalaisen folk metalin perinteet ulottuvat Amorphisin alkuvuosien levytyksiin. Skandimytologioiden käsittely musiikissa koetaan tietyissä piireissä poliittisesti epäkorrektina. SYTYKKEITÄ WOLFHORDE on ollut kasassa vuosituhannen alusta lähtien, mutta ensimmäinen levy, Towards the Gate of North, on ulkona vasta nyt. Oletteko hitaita tekemään biisejä vai mistä verkkainen tahti johtuu. – Levy on tarina lopullisen rauhan saavuttamisesta, jonkinlaisen toivon etsimisestä, ja mytologia on mukana inspiraationlähteenä. – Sanoudumme irti poliittisista suuntauksista, rotuajatteluista sekä muusta mielenköyhyydestä
– Kyllä, sekä sukuettä musiikkijuureni ovat todellakin Suomessa, sillä isoäitini oli täysin suomalainen pianonsoitonopettaja, joka opetti minulle ensimmäiset musajuttuni. Jari, Enshine vaikuttaa suurelta osin sinun sooloprojektiltasi. Emme ole soittaneet keikkoja ja olemme pitäneet matalaa profiilia ihan tarkoituksella: ei tässä olla maineen perässä. – Jos ihan totta puhutaan, olettaisin tämän johtuvan siitä, että musiikkiamme ei ole markkinoitu oikeastaan mitenkään. Enshinen musiikki on virkistävällä tavalla erilaista, sillä yhtye saa muokattua jo miljoonasti kuulluista melodisista doom/death-vaikutteista iskevän yhdistelmän. Joka vuosi tulee niin käsittämätön määrä uutta musiikkia, että ehkä levymme jäi myös siksi monelta huomaamatta. – Jokaisen biisin sanoitukset ovat oma tarinansa, eräänlaista scifiä, jonka aihepiirit ovat melko esoteerisia. Mistä kappaleissanne itse asiassa lauletaan. – Joka tapauksessa, tunnen useimmiten enemmän yhteyttä suomalaiseen kuin ruotsalaiseen metallisoundiin – ainakin mitä nykyiseen skeneen on katsominen. Niin esikoislevy Originin (2013) kuin Singularitynkin sanoitukset pyörivät unenomaisissa, toismaailmallisissa tunnelmissa. Onko sinulla sukulaissuhteita Suomeen. – Melodista, tunnelmallista, doomia, deathiä, rockia... Olen myös sukua klarinettivirtuoosi Kari Kriikulle, mutta se nyt ei varmaan ole vaikuttanut millään tavalla musiikkiini. Jo ensimmäistä kertaa albumia kuunnellessa tuli mietittyä, miksi näinkin valmista tavaraa puskeva bändi on onnistunut pysyttelemään täysin pimennossa. käytän yleensä näitä termejä musiikkiamme kuvaillessani, aloittaa kaikista soittimista rumpuja lukuun ottamatta (sessiorummut on soittanut Marduk-mies Fredrik Widigs) vastaava Jari Lindholm. Sinulla on täysin suomalainen etunimi ja musiikin tunnelmista haistaa selvästi suomalaisen ahdistuksen ja alakulon. Onko mieleesi tullut kasata ihan oikeaa keikkailevaa bändiä. Osaamista matalalla profiililla SYTYKKEITÄ 12. RUOTSALAIS-RANSKALAISTA yhteistyötä edustavan yhtyeen kakkoskiekko Singularity on pahuksen kova. Jätän kuulijalle suuren tulkinnanvapauden, sillä sanoitusten avaaminen vie pois osan kuunteluprosessin mielekkyydestä, Pierre vastaa. Pintaa raaputtamalla saattaa kuitenkin löytää todellisia aarteita, kuten Enshinen tuoreimman levyn Singularityn. Soundista löytyy paitsi jylhää melankoliaa Insomniumin malliin myös keskivaiheen Katatoniaan viittaavaa tunnelmaa sekä hieman modernimpaa ja teknisempää metalliosaamista Scar Symmetryn linjoilla. Positiiviset yllätykset ovat metallimusiikissa nykyisin harvassa, vaikka tarjontaa ja variaatiota löytyy enemmän kuin koskaan. En oikein usko, että olisimme muuttumassa oikeaksi bändiksi ihan lähiaikoina, sillä asumme niin kaukana toisistamme, mutta muutama pistokeikka silloin tällöin tuskin tekisi pahaa. – Kun aloittelin tätä hommaa vuonna 2009, Enshine oli ihan puhdas soolojuttu, mutta kun Seb liittyi mukaan vuotta myöhemmin, se muodostui nopeasti niin sanotusti duoprojektiksi. Nämä teemat esiintyvät myös levyjen kansitaiteessa, jotta kuulija saisi kokonaisvaltaisen kuvan siitä mistä on kyse. – Meillä on päällämme salainen viitta, jonka nimi on underground, laulaja Sebastien Pierre vitsailee
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Sammelanzeige 01-16.indd 1 13.01.16 16:40
Kuten vaikka se Slayerin War Ensemble, täydellinen sodanylistys. Ja olisinko siihen edes koskaan tutustunut. Ihan yhtä kokonaisuuden kannalta oleellisia asioita ovat myös esimerkiksi kansigrafiikka, promokuvat ja koko musiikin visuaalinen mielikuva. Tai Deicide Deicide, jos Glen Benton ei olisi nuorena poikana polttanut käännettyä ristiä otsaansa. Musiikki on aina kokonaisuus. Olen ehkä elitisti, mutta en vain pysty käsittämään, miten niin voi ajatella. Enemmän kuin vain viihdettä, musiikki on aina ollut äänitorvi, jonka kautta sanoa asioita ja kertoa mielipiteitä, oli kyse sitten punkista, hip hopista tai metallista. Hätinen pahoitteli sitä, ettei saanut nauttia Slayerin keikalla musiikista musiikkina ilman, että joutui kuulemaan herra Arayan mietteitä maailmanmenosta. Silloin niiden sanoma tuli ensin. Ei Napalm Death olisi ollut Napalm Death ilman Nazi Punks Fuck Off -paitoja. Silloin oli saksalaisia hevilehtiä, jotka välittivät mielikuvaa ja joiden kautta tutustuin moneen legendaan tietämättä heidän musiikistaan aluksi mitään. Musiikki taidemuotona on parhaimmillaan ajaton. Ja kun niin päättää tehdä, lähtemällä esimerkiksi Slayerin keikalle, on turha päivitellä, jos taiteilija käyttää äänitorveaan. Siinä missä kiinnostava kansi saattaa vetää minulle ennalta tuntematonta bändiä puoleensa, huono bändikuva saattaa karkottaa. Infernon Jukka Hätinen kirjoitti joulukuussa tämän aviisin nettisivuille kommentin, kuinka Slayer oli lähtenyt keikallaan mukaan päivänpolitiikkaan. INFERNO-KOLUMNI TEEMU SUOMINEN Musiikki = kokonaisuus VOITA MEGADETHIÄ! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja voit voittaa Megadeth-aiheisia palkintoja! Osoitehan on www.inferno.fi. Mutta kyse on myös taiteesta, ja minulle taide on parasta silloin, kun sen pinnan läpi pääsee raaputtamaan syvemmälle. Taiteessa on kerroksia, ja vasta niiden kaikkien avautuessa pääsee ymmärtämään myös ajatusta – ja ehkä myös taiteilijaa – sen takana. Toki, kyse on viihteestä, ja jokainen saa viihtyä tavallaan. Vähän kuin toteaisi kirjan sisällön olevan merkityksetön, kunhan se on hyvin kirjoitettu, tai että ei sillä leffan juonella ole niin merkitystä, kunhan sen kuva on hienoa. Kirjoittaja on vuorikiipeilijä. Aikana ennen internetiä tämä korostui varmasti enemmän, kun musiikkiin ei päässyt tutustumaan muutamalla napinpainalluksella. Aivan. Kirjoittaja oli kokenut, ettei äärimetallin legendalle sovi moinen, ryhtyä nyt ottamaan kantaa keikoillaan War Ensemblea sisään spiikatessaan. Se on ollut ilmaisun kanava, jonka osia ovat kaikki bändiin liittyvä välispiikeistä sanoituksiin ja promokuvissa päällä oleviin T-paitoihin. Minulle oleellinen osa musiikkia on sen tarkoitus, miksi se on tehty, mitä sillä halutaan sanoa. Netistä löydät myös uutisia, levyblogin, livearvioita ja ennakkokuunteluja. Black metalista en viitsi edes aloittaa. Jos Burzumin Filosofemin tippukiviluolasoundin taustalla hymisisi bergeniläinen enkeliparantaja ja kantta koristaisi yksisarvinen, olisiko se yksi maailman parhaista levyistä. PS. Siksi se, että jonkin, minkä tahansa, yhtyeen sanoma ei toisi soitinten samassa rytmissä soimiseen mitään lisää, tuntuu vieraalta ajatukselta. Kun biisin 25 vuotta sitten sanoittanut taiteilija kertoo sen yhteydessä mielipiteensä nykyajasta ja joku yleisössä pahastuu tästä, en voi olla ajattelematta, että se joku on lähtenyt väärälle keikalle. EN ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, joiden mielestä ”musiikki on vain musiikkia”. SKA BA. Musiikki on itse asiassa yksi tasa-arvoisimmista ilmaisun muodoista, koska kuka tahansa on oikeutettu tekemään sitä! Vastuu, haluaako vastaanottaa yhtyeen sanoman, on ainoastaan kuulijalla. Jokin, mikä on sanottu ääneen ensi kertaa vuosikymmeniä sitten, voi päteä uudelleen tässä muuttuvassa maailmassa. Tai joiden mielestä ”sanoituksilla ei ole niin väliä”
Musiikki = kokonaisuus
Lisää lihaliemikuutio (tai jos sinulla on hyvää lihalientä, käytä 5 dl sitä ja 5 dl vettä), bonito-hiutaleet, merileväjauhe, pieni loraus soijaa (mielellään vähäsuolaista, sillä sopassa on jo melko kivasti otetta), chiliä maun mukaan (mitään naga-hommia tähän ei kannata tunkea, sillä kuivatut miedommat toimivat kivasti), teelusikallinen miriniä sekä misotahna. 6. Kaivele kiihkoissasi uunivuoka esille ja puolita sipulit niin, että renkaat pysyvät ehjinä. Kaappi täynnä syömätöntä ruokaa, eikä loppua näy. Kauho nuudelit lautaselle, lisää lientä päälle, asettele kinkut kivasti yhdelle laidalle, munanpuolikas toiselle, sipulikukka kolmannelle ja ripottele väliin purjosiivut. Siivuta purjon vihreästä osasta (tai kevätsipulista) kapeita siivuja ja leikkaa merilevälevyistä noin 5x10 sentin kokoisia suorakaiteita. Lämmitä uuni 225 asteeseen ja laita sipulit sinne. Sipulit ovat valmiita, kun ne ovat avautuneet ruusunnupun lailla ja karamellisoituneet pinnasta. 4. 2. Kun liemi kiehuu, siivuta haluamasi määrä kinkkua noin puolen sentin siivuiksi ja lisää kattilaan. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Nipponin veijon joulurääppiäiset Hornasta ja Turmion Kätilöistä tuttu Spellgoth osaa kumartaa köökin puolella itään pyllistämättä kuitenkaan länteen. Leikkaa sipuleihin vielä plussaviillot, mutta ei pohjaan asti. Koristeeksi ja ihan syötäväksi tökkää merileväsuorakulmiot kulhon laitaan. 3. Jos sinulla on silavaa, ota sitä noin 50 grammaa, pilko ihan pieneksi sipellykseksi ja lisää kattilaan. Ennakkoluuloja sikiävässä mielessä resepti voi aluksi vaikuttaa epäilyttävältä ja turhalta hienostelulta. Ota iso kattila ja laita sinne litra vettä. Mutta sieltä se ajan myötä kehittyy. Leikkaa ne kahtia pituussuunnassa, kaada pikkuisen soijaa lautaselle ja pistä keltuaispuoli alaspäin marinoitumaan jääkaappiin. Nipponin ruokamaakarit ovat sellaisia perfektionisteja, ettei meillä pohjoisen multasuilla ole toivoakaan raapaista heti ykkösellä upeinta lientä ikinä. Heitä sekaan myös nuudelit. Tällä metodilla ratkeaa myös jokavuotinen jouluruokajämäongelma. Nuudelit valmistunevat noin kolmessa minuutissa, ja näin ollen myös koko eväs. Tirvase munat kattilaan ja keittele koviksi. Alappa joloppi kiehutella lientä ja maistele. Lopputuloksena on kuitenkin härmäläiseen suuhun sopiva, tuhti keitos, josta löytyy sopivasti erilaisia aromikkaita, sekä tuttua että uutta sisältäviä makuvivahteita. Valuta päälle hunajaa, raapaise lisäksi nokare voita ja ripottele seesaminsiemeniä päälle. Tässä ruoassa on ennen kaikkea makuja! Näin saadaan kinkunjämät ja munavoin ylijäämämunat käyttöön. Mahakin tykkää soppa-ateriasta, ja pakkaskeleillä tämä ravitseva kulhollinen on kuin keskikalja duuniviikon päätteeksi saunassa.” Megan tuomio: ”Japani-teema jatkuu – tälläkin kertaa hieman rajoja rikkovana ja länsimaiseen keittiöön sovitettuna. Myös helppous ja nopeus ovat reseptin positiivisia puolia, ja käytettäväksi sopivaa sianruhonosaa löytynee myös muina vuodenaikoina.” SPELLGOTHIN KOKATESSA SOI: Xenophobic Ejaculation/ Reek of the Unzen Gas Fumes: Waffenbruderschaft/Aseveljeys – Untitled (2015) ”Kokkaan yleensä hiljaisuudessa ja kuuntelen mieluiten kattiloiden pihinää, pannun tirinää ja leikkuulaudan kolinaa, mutta musiikiksi tälle aterialle valikoitui splitti pihinää, tirinää ja kolinaa.” 16. Se on saatanan tonttu niin, että revi ittes ylös ja aloita kuositus. TARPEET (KAHDELLE) • purjoa (jos löytyy kevätsipulia, ota sitä) • punasipuli • 2 kananmunaa • joulukinkkua • (silavaa) • 2 tl bonito-hiutaleita • 2 tl merileväjauhetta (ei ihan hienonnettua) • 3 rkl vaaleaa misotahnaa • miriniä • 5 dl lihalientä • 5 dl vettä • mustia seesaminsiemeniä • voita • hunajaa • soijaa • chiliä • udon-nuudeleita • merilevälevyjä Tee näin: 1. Koolla ei sinällään ole merkitystä, voit tehdä myös ohuita nauhoja. Spellgothin luonnehdinta: ”Joulut nautittu, helvetillinen turvotus, krapula ja ikuinen vitutus. 5
18
Siin oli rundifiilistä. Markus: – Ei ole. Bändiensä perustajajäsenet ja biisintekijät paransivat oluiden äärellä maailmaa ja pohtivat ystävyyttä, sävellystyön haasteita sekä luovan taiteilijan asemaa nykymaailmassa. Jotenki junnut kävi sillon keikoilla eri tavalla. Kaverit innostuvat muistelemaan tapausta kummankin äänestä selkeästi paistavalla lämmöllä ja naureskelevat hilpeinä toistensa jutuille. Melodista dödöö, mennään tsiigaa. Kun eihän Suomeekaan ollut tullu kierrettyä ennen näitä bändihommia. Ben: – Me tultiin kattoon teiän Helsingin-keikkaa. Ben Varon: – Mehän ollaan vaihdeltu jopa soittajii. Markus Vanhala: – Mennääks naimisiin. Oliks sähköpostii olemas vielä. Markus: – Kovimmat ja tyhmimmät. Sen kaa tulee ehkä eniten keskusOmnium Gatherumin Markus Vanhala ja Amoralin Ben Varon istahtivat Infernon kanssa töölöläisen kahvilan pöytään sateisena joulunalusviikon alkuiltana. On sellanen tunne et nyt lähtee. Ei saakeli. Vaan tyhmät jaksaa heiluu vielä. Harvoin paukuttelen henkseleitä, mutta se oli ihan fakta. Tuomas Saukkonen [Before the Dawn, Wolfheart] lihaksineen on myös mukana. Missä. Sitten KOTKA. KOTIMAISEN KIEMURAMETALLIN ASEVELJET TEKSTI SALLA HARJULA KUVAT LANCE KOOMA 19. Ja musa oli siistii. Onkse kaukana. Markus: – Niin, sata kilsaa. Ben: – Mä muistan miten me tavattiin. Markus: – Tulittekste kattoon jotain keikkaa sitten. Meiän ex-basisti on teiän nykyinen basisti. Mitä odotuksia se tuo mukanaan. Rähinää ja tunnelmointia sopivassa suhteessa 2016 on Omnium Gatherumille juhlallinen etappi. Vanhala on soittanu meidän tokalla levyllä sooloo. Yhteiskeikkaa tehtiin lopulta myös Etelä-Suomen läänin ulkopuolella. Y htyeet eivät osu yhteishaastatteluun sattumalta. Sit Niko [Kalliojärvi, Amoralin laulaja] on ollu teillä lainassa kiertueella. Me ei oltu ikinä soitettu Helsingin ulkopuolella. Mihin seitsemäs levy kaikkien näiden vuosien jälkeen vie. Markus: – Se oli loppuunmyyty ja sinne jäi vielä jono ulos. Ben: – Markus tuli hevosella Helsinkiin, silinterihatussa kutsumaan meiät Kotkaan keikalle. Me katottiin siit vihkosta et hei, Markuksella on samanlainen skeba kun mulla, nää ei voi olla pahoja jäbiä. Ihan vaan et hyvä meininki, tykätään, meilläkin on bändi. Siel annettiin demo. Miten me sinne päästään. Hän on myös heilunut jollain tapaa mukana skenen alusta asti. Ben: – Tää on koomista nyt kun on käyny Austinissa Teksasissa keikalla, ja Tokiossa. Sen lisäksi, että kummankin progella leikittelevän hevipumpun tuleva levy on laatuaan seitsemäs, heillä on pitkä ja värikäs yhteinen historia. – Ukko on tehny meidän ekasta demosta lähtien kaikki meiän kansitaiteet. Ja sit Vanhala tais soittaa tai pistää sähköpostii. Ja Olli on edelleen mulle sellainen muusa. Markus: – Kuuntelin kotona gramofonillani. Markus: – Läpimurto on tulossa. Markus: – Siellä olemme molemmat. Amoral ja OG. – Ja sitten et Kotkaan. Tästä illasta käynnistyi pitkä suhde bändien kesken. Ben: – Tai kovimmat. En mä tienny hevonhelvettiä. Tänä vuonna kumpikin bändi julkaisee seitsemännen levynsä. Helmikuussa, kun kummaltakin bändiltä kimpoaa maailmalle uusi levy, ensimmäinen keikka Lutakossa soitetaan, kuinkas muuten, yhdessä. Ben: – Eiks siel ollu ihan kivasti jengii. Muusa kautta mesenaatti. Teiän yks basisti on ollu meillä tuurava basisti. Me oltiin soitettu kerran Helsingissä, lähetään siitä. Ben: – Voi olla että täs on tämmöstä vuosikymmenien lisää. Tänä vuonna tulee kaksikymmentä vuotta siitä, kun 14-vuotias Markus Vanhala perusti bändin. Mut sillon kun tuli tää, et lähettekö Kotkaan... Ja tyttöystävän faijan autolla koko bändi sinne. Aloitimme huipulta, ja sen koommin... Ben: – Sata kilsaa! Se oli kyl jännää. Silloinen laulaja-kitaristi Olli Lappalainen on kuitenkin pysynyt kiinteästi mukana bändin vaiheissa. Amoralin ensimmäinen keikka Kehä kolmosen ulkopuolella 2000-luvun alussa oli juuri Markuksen järjestämä. Tiesin Tammisaaren, meil on mökki siellä ja mä oon istunu takapenkillä, kun iskä ajaa sinne. Ben: – Se on ollut yhtä alamäkee siitä. – Ja homma oli huomattavasti ammattimaisempaa ku nykyään, koska sillon jopa reenattiin, hän sanoo. Bändien rakkaustarina on ollut alusta asti syvä ja merkityksellinen. Billboardin ykkönen. Meiän ex-kitaristi Silver Ots oli ostanut Oskun Divarista Omnium Gatherumin Wastrel-ep:n... Yhtyeessä ei ollut vielä tuolloin muita sen nykyisiä jäseniä. Yhtyeet päätyivät jopa aloittelemaan levytysuriaan samalle levy-yhtiölle, brittiläiselle Rage of Achillesille. Markus: – Oliks sähköö olemas sillon
Mä sävellän sitä samalla kun treenataan nelosbiisii. Ja siitä on kritisoitu. Se kemia ei oo hävinny mihinkään. Ja Masilta taas tarvittiin enemmän synaa uusissa proge-eeposbiiseissä. Sä rajotat et okei, tää on se tyyli mil tehään ja tää on se tarina. Et me ei olla se kovin 20. Omat vahvuudet löytyvät kun jaksaa rönsyillä tarpeeksi Amoral on päättänyt progeilla uuden levyn tiimoilta ihan urakalla. – Niko on joskus käyny kaveripohjalta vetään meidän keikoilla pari vanhaa biisii. – Muutki pojat halus tehdä vähän vihasemman levyn. Akustisista pätkistä, melodioista ja puhtaast laulusta. Enemmän laulajii, enemmän kitaristei, enemmän käsipareja. Ainakin nyt sitä on vielä jaksanu. Lavoilla on heti ihan eri meininki ku se apina saadaan sinne vetään. Sit se huuteli sieltä, että tähän tarvis sellast jännitettä ja muuta. Jotenki tää on ollut itelle tosi mielenkiintonen tapa. Kyl se on iso osa sitä, mitä bändi nykyään on. Mut ehdottomasti mä diggaan niist suvantokohdista. Ollin mielestä se oli tarpeen. Mut se on ollu myös meidän vahvuus, et tehään oikeesti laidasta laitaan. Se on kivaa ku jamppaa hyppää lavalle ja menee sielt ties miten päin pois. Koska kumpikin pöydässä istuva mies on bändinsä pääasiallinen biisintekijä, keskustelu liukuu sävellysratkaisuihin ja niiden taustoihin. Ensimmäist kertaa ton edellisen levyn jälkeen. Ja sit ku sitä kaventaa tietosesti, niin se on vähän ku deadlinen asettaminen, se tuottaa luovia ratkaisuja. Mut mä oon nähnyt sen pelkästään positiivisena asiana. teltuu bändin taiteellisista asioista. Sillä tavalla pystyy seisomaan joka levyn takana. Hyvin paljon uuden levyn matskuu tuli niin, että Olli istu meikäläisen sohvalla ja joi kaljaa, kun meikäläinen teki uusii riffei. Mietin et jos lähettäs tällaselle big band -linjalle. Ja sitä on vähän otettu takasin. Niin minust se on nykyään tyhmää ku on niin vitun pienet lokerot. Ja sit kun niitä on kaheksan, niin sit se on levy. Niko lähti mielellään mukaan, pienen harkinnan jälkeen. Mun mielest siinä ei oo mitään väärää, että tekee sitä miltä tuntuu. Siinä on enemmän energiaa kun muussa bändis yhteensä. Ben: – Kyllä. Mukana on nyt kaksi laulajaa ja päätoimisempi synisti, kun kitaristi Masi Huikari keskittyy enemmän koskettimiin. Esimerkiks sen sijaan, että vaan kirjottelee lyriikoita tähän biisiin ja tohon, niin teki ihan käsikirjoituksii alkuun. Tuntuuko konseptilevyn rakentaminen siltä, että se helpottaa kokonaisuuden luomista, vai rajoittaako se luomistyötä, kun kaikkia ideoita ei vain ole mahdollista sovittaa yhteen sapluunaan. Olli on Markuksen mukaan vastuussa myös uuden Grey Heavens -levyn soundista. Jos miettii nyt vaikka Guns N’ Rosesia, niin aika paljon erilaist matskuu sieltä löytyy. Ben osoittaa osatekijäksi bändin kokoonpanon evoluution. – Sain aikanaan niin paljon fiilistä siitä, että sai melodisen laulajan bändiin, että se lähti ehkä hiukan lapasesta. Täs on se keskushahmo, ja sit piirtää mindmappii, että kuka ja miten tää tapahtuu. – Kun aika monta levyy on tehty silleen et no, kasa hyvii biisejä. Ehkä kohta on taas aika mennä perinteiseen hevilevyyn. Että meit ois enemmän. Et sillon esimerkiks oikeesti tuntu, et piti vetää koko homma kasarirokiks vuonna 2008. Saman nimen alta. Siel on kolme kitarajuttuu. Siel on paljon enemmän synaa, nyt kun meillä on synisti joka pystyy irtautuu myös livenä. Bändi on kahlannut parilla edellisellään melko eeppisissä vesissä. In Sequence on täysiverinen konseptilevy. Ben: – Se on makeeta, et tekee samaan aikaan stoorii, lyriikoita, musaa. Ben: – Se rajoittaa jollain tapaa. – Niko on treenannut viimeset kaheksan vuotta kitaraa todella aggressiivisesti. Nyt uudel levyl on tasasesti kumpiki laulaja äänessä. Huomas vaan, et kyllä ne rähinälevyt toimii livenä aika hyvin. Nyt tuli sellanen fiilis, et tehdään niille jampoille nyt tällä kertaa. Mutta meillä kesti vähän aikaa tajuta, mitkä on meidän vahvuudet. Amoralin suunta uudella In Sequencella on taas selkeästi tunnelmallisempi. Tosta tuli vähän isompi projekti. Uusimmalla kuullaan iskevämpi, ärjympi Omnium Gatherum. Tai sitten vaikka Rush tai Genesis tai tämmöset, mitkä on aika isoja bändejä. Yhtyeen vanha laulaja Niko Kalliojärvi on ehkä hieman yllättäen palannut ruotuun – nyt kuitenkin Ari Koivusen rinnalle ja samalla myös kitaranvarteen. Vaikka uusi Amoral-levy on riisutumman kuuloinen kuin aiemmat, bändi on samaan aikaan kasvattanut soittaja-arsenaaliaan olennaisesti. Sitä on sattunu aina silloin tällöin vuosien aikana. Markus: – Kun kritisoit itseäsi tosta, että rönsyili liikaakii. Markus: – Fläppitaulu esiin. Tälleen jälkikäteen katottuna. Nyt se on vaan lataus ja laakilla suoraan sotaan. – Iha vaan tämmönen hullu idea, joka piti kattoo läpi. Amoral on rönsyilly ehkä useemman bändin edestä. Jopa omasta mielestä vähän liiallisuuksiin. Mut kyl se vaan toimii. Se inspiroi tekeen asioita, joita ei välttämättä muuten tekis. Varmaan joku ahaa-elämys tuli kans siitä, kun käytiin pari kertaa Jenkkilässä. – Tuli mieleen et se ois varmaan hyvä idea, ettei aina jumita levyn alkuun kahta minuuttia ennen ku alkaa tapahtuu jotain. Et okei, ollaas kuitenkin metallibändi. Sit Tuska-keikan jälkeen pari kesää sitten me puhuttiin rumpali-Juffin [Juhana Karlsson] kans, et oli kyl saakelin siistii taas Nikon kans. Myyneet ihan hyvin ihmisten kritiikeistä huolimatta. Sit siihen tarvii kutosbiisin
Markus: – Sen ajan kuva. Ei sille mitään voi, millasia aikoja on millonki ollu. Se on aina. Alko vihdoin hevipaska riittämään, ku ei mitään muuta elämässä kerkee tekee ku hevii. Pari kuukautta se kitara oli ihan naulassa. Eikä missään vaiheessa kerenny käymään sitä läpi. – Ja jostain syystä tää stoori... Vaikka sieltä on pudotettu jotain elementtei pois, niin ei se ihan Slayerii tai AC/DC:tä oo vieläkään. Nykymuusikon rooli Suhaamme oluiden äärellä edestakaisin, syvistä omakohtaisista tunnoista laajemman kokoluokan teemoihin. Jotenkin se jäi kummittelemaan niin että viel parin vuoden päästä se oli takaraivossa. Niissä on paljon hyvää. Suurimpien bändien näkemys vaikkapa internetin vaikutuksista muusikoiden elämään on käynyt jo harvinaisen selväksi: pelkkää paskaa. Ja sit ite vaan yrittää pitää suunsa kiinni, että selevä. Se oli työhaalareissa, se toimii talonmiehenä eri paikoissa. – Kun rupesin miettiin tätä konseptia, mul palas koko ajan mieleen parin vuoden takainen tapahtuma. Nyt se on taas käyny kiinnostaan pikkuhiljaa. Muutama keikka vielä piti soittaa ja ei jaksanu ees treenata yhtään. Se oli menny tappamaan ittensä. Ei oikein tienny mitä piti tehä. Mä en tienny mitään muuta tästä tyypistä paitsi et kitaristi, laitoksessa, tappanu ittensä. – Koko viime vuos oli niin kiirettä keikkojen osalta, että jossain vaihees alkoi tulla ensimmäistä kertaa hevi kupista yli. Mä rupesin miettimään, et mikä vois olla se syy, mikä ajaa ihmisen itsemurhaan. Mä olin tulossa kotiin lenkiltä, ja vastaan käveli perhetuttu jota mä en yleensä näe kauheen usein. Oli muutenkin omassa elämässä turbulenssia, kun vanha elämä romahti. Ja yks päivä siel ei enää kitara soinu. Yritti esittää vähän rankempaa bändii. – Sen jenkkirundin jälkeen ei oo varmaan ikinä ollu niin pitkää aikaa että en o koskenu kitaraan. Markus: – Meilläkin oli OG:ssa paletti kakkosja kolmoslevyn aikaan aika hukassa. Se vaati veronsa. Ja sit samaan aikaan ehkä progempaa ja teknisempää bändii. Varsinki tällasen nuoren lahjakkaan tyypin. – Se on samaa vahvuuksien löytämistä. Mutta me ollaan aika helvetin hyvii siinä mitä me nyt tehään. Hän muun muassa veti maailmankiertueita tuplana, kun Omnium Gatherum kiersi Eurooppaa ja Amerikkaa miehen toisen yhtyeen Insomniumin rinnalla. Joka levyn takana on aikanaan seisottu. Ben: – Joo ei saa lähtee dissaan. Siel huonees. Et se on ehdottomasti paras se meiän eka Arin levy. Henkilökohtainen elämä sävellystyön alustana Kummankin bändin viimeisimpään on upotettu runsaasti biisintekijöiden henkilökohtaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Mutta miten asian näkevät uriaan tasaisesti marginaalisemmassa markkinaraossa rakentaneiden bändien perustajajäsenet. Aina päivät pitkät ku on tehny töitä, hän on kuullu sitä ikkunasta. 21. Ben taas paneutui rakentamaan konseptilevyä henkilökohtaisen pakkomielteen ansiosta. Ben: – Pitää muistaa, että kummallakin meillä on varmasti ne levyt missä omasta mielestä on oltu hukassa, niin vähän välii joku tulee sanoon et se on ollu se suosikkilevy. Ja totta kai se muuttu henkilökohtaseks. – Se omien vahvuuksien löytäminen on musta fiksuu. Mikä ajaa ihmisen tekeen noin lopullisen ratkasun. Ja yritin ajatella, et millanen sen maailma on saattanu olla. Sen pitää olla jotain, mistä on itellä jotain sanottavaa. Markus: – On mullekin tullu moni sanoon että OG:n Years in Waste on paras. Mies oli vuoden aikana tien päällä yli yhdeksän kuukautta ja valmisti muissa väleissä OG:n uutta albumia. – Siitä lähti mielikuvitus laukkaamaan. Ei oikein tienny yhtään mitä tekee. Moni biisi on... Rakensin kokonaisen albumin sen ympärille. Mut se on ollu yksin huoneessa ja soittanu kitaraa. – Se tuli vastaan allapäin ja sano vaan, että on vähän huono päivä. Kun kuuntelee tätä uusinta, niin kyl se silti on aika laaja se paletti. Oli varmaan pari kuukautta. Bändien pitkä taival Suomen ja myöhemmin myös maailman metalliskenessä on antanut miehille ainutlaatuisen perspektiivin oman alansa rajuihin murroksiin. Että Arin ääni ja Juffin rumputyöskentely ja meiän kitarointi sopii tällaseen musaan paremmin kun Def Leppard -tyyliseen riffittelyyn. En tiä sitten oliksse asiakas alkoholisti vai mielisairas vai mitä. Joku siinä oli mielenkiintosta itelle. Helvetin hyvin, kuulemma upeeta kuunneltavaa. Siinä käydään myös sen vanhempien pään sisällä hetki. Myös yhes helsinkiläisessä laitoksessa. Oli vähän rankka sessio. Mä oon aina vierastanu, vaikka tykkään bändeistä jotka vetää ihan fantasiamaailmasta, niin mullei oo niihin mitään kosketuspintaa. Tavallaan tribuutti ihmiselle, jota mä en ikinä tuntenu. Oli kyllä erikoinen se studiosessio. Kun alat miettiin et mitkä ne syyt voi olla, ne on syitä jotka sullon itellä päässä. Mikä maailmassa on niin väärin, et sä tekisit tämmösen. kasaririffibändi. Monen frendin mielestä. Sitä tajus, että melodisempi ulosanti on aina ollu se homma mitä haluu tehä. Levyn eri biisit on eri keloja mitä mä ajattelin, mitä se tyyppi on saattanu miettii päässään. Joku asiakas siinä laitoksessa, hän ei oo ikinä nähny sitä, mutta kuullu hänen kitaransoittoaan. – Yleensä meidän levyjen sanoitukset on ollu enemmän henkilökohtasii. Omnium Gatherumin vihaisella levyllä kuuluu Markuksen harvinaisen stressaava vuosi
Markus: – Vielä enemmän marginaalibändit joskus 90-luvulla, kun sä et oikein saanu niistä tietoa mistään. Koska olenhan suomalainen, niin aloitan näistä paskoista puolista. Ben: – Millon on viimeks ollu levy, et sä oot kuukauden luukuttanu sitä repeatillä, koska se on niin kova. – Mutta sit taas. Itseä ärsyttää nykykulttuurissa se, että sun pitäis olla joku sosiaalimediajulkkis. Ja ne kaikki levyt kuunneltiin läpi helvetin mont kertaa. Sitte koko kylän hevipenat keräänty yhelle tyypille kuunteleen, että mitäs levyi ostit. Ben: – Niitten ei tarvinnu tehä mystist imagoo, kun sillon sä sait vaan sen Suosikin kerran kuussa. Mutta niin se nyt on ja sä voit olla tekemättä musaa jos ei kiinnosta. Ben: – Kyl alekorista on kummankin levyt löytyny. Oli ne paskoi tai hyvii, ei mitään väliä. Ben: – Kyllä. Ihmiset pystyy kippaamaan ne ostoskoriin paremmin. Turha sitä on valitella. – Ei varmaan. Ite diggasin aikanaan siitä, et bändit oli mystisempiä. Tai jos oisin fani. Markus: – Ei oo enää sitä fiilistä, kun joku kaveri löys jostain Entombedin levyn. 22. Joten en ole puolesta enkä vastaan, pikemminkin päinvastoin. Olemme markettimateriaalia. Myö kun asuttiin tuolla maakunnissa, nii joku teki aina reissun Helsinkii ostaan jouluna levyjä. Koska webbimailorderit toimii. Toi mulle tökkii henkilökohtaisesti ihan vitusti. Ne kaikki pitää tsekata. Ja sit toi just, että paitaa on ympäri maailmaa. Ja ne oli tual ja sä olit täällä. Niitten mielestä varmaan totta kai starojen pitää koko ajan twiitata missä ne menee. Se on ainoo mikä voi netissä olla tulevaisuudessa vaihtoehto. Paskatkin levyt luukutettiin ja yritettiin imee kaikki irti. Sit saat jostain pienii tiedonrippeit, niin vittu et oli siistii. Ben: – Samoilla linjoilla. On kai miehen myönnettävä, että ilman internetiä vastaava ei olisi tämän kokoluokan bändille varmaankaan mahdollista. Se on totta, että mistään ei tuu massii. Teiän levy oli siel kahen euron laarissa. – Toihan on erinomainen idea toi streamaus, jos siitä sais jotain rahaa. Nyt Slash twiittaa koko ajan. Oikeus toteutui. Jes. Kyl sen huomaa ite. On muutamat luottokaverit, joista tietää, että tolla on hyvä maku. Koska ei jaksa kiinnostaa tehä niitä. Stuck Here On Snakes Way (2007) tuli viime vuonna vastaan toisella puolella maailmaa, australialaisessa levydivarissa. Markus: – Puhuin siis läpiä päähäni. Ja on niin paljon tsekattavia levyjä. Levyn pitää olla helvetin hyvä. Sit kun se loppuu, laitat toisen levyn. Ne kaikki kuuntelet kerran, tai mä en edes muista mitä kaikkii oli mitä piti kuunnella. Joten emme ole enää muusikkoja, vaan... Se väitti että mä oon laittanu sen sinne. Ei, mä vannon. Ja naureskeli! Sit valehtelematta seuraavan kerran ku mä oon Anttilassa, siel on heidän neloslevy kahen euron tarra päällä. Siinä missä teininä levy kuunneltiin tuhat kertaa läpi, ku sä sait kaks levyy kuussa ostettuu, nyt sä teet koneella hommia ja pistät Spotifysta levyn. Mua ärsyttää oma käyttäytyminen. Ben: – Paitamyyjiä. Myö nyt ei olla tehty mitään mystistä imagoo itestämme... Markus: – Oot sitten pieni tai iso bändi, niin sun pitäis kirjottaa joku raportti tästä, että olen nyt Salla Harjulan kanssa tekemässä haastattelua ja Ben Varonin kanssa kahvilla ja meillä on niin vitun siistiä ja otetaan tästä kuvat ja otetaan videot ja sitten faneille jakoon suoraan. Markus: – Kiertäviä paitakauppiaita. Joka perjantai tulee niin paljon levyjä. Ben: – Alota sää vaan. Musiikki on sivuseikka. Ne on nyt kuitenkin saatavilla. Ja pyöritämmehän ihan itse näitä paitabisneksiä. Levymmehän myyvät paremmin internetin ansiosta, koska kaikki levyt ovat tarjolla. Ei meidän levyt oo missään Prisman lootassa myynnissä tai ABC:n Poptorilla. On se vähän eri asia. Markus: – Alotanko monologin vai alotatko sie. Markus: – Asia on sekä että. Ben: – Tosin ei sitä ehkä osais kaivata, jos ite ois nyt 18-vee. Tähän väliin on mainittava, että itsekin törmäsin yllättävässä levylaarissa OG:n levyyn. Ja sitä ei jaksa hokee ite. – Tavallaan se on hyvä että kaikki on tarjolla. Nyt Riku-Petteri 12-vee laittaa Spotifyn päälle ja kuuntelee kymmenen sekuntia että paskaa paskaa paskaa. Nyt kun kaikki on tarjolla, niin onhan se semmost tyhmää kulutustuotetta. Ja ihan sama minne divariin mennään, niin sieltä löytyy molempien koko kataloogi varmaan. Kerran Vanhala lähetti mulle kuvan jostain Kotkan Anttilasta, missä meidän sinkku oli viiskyt senttiä poistossa. Tältä bändiltä tuli uus, siltä tuli, tuolta. Markus: – Ei mikään kiinnosta enää silleen kun ennen. Kun ei oo ikinä nähny sitä. Itehän teen niitä biisejä, tuli ne pihalle tai ei. Kyllä se periaatteessa meiän bändeille on tehny paljon hyvää, nää feisbuukit summuut. Siin oli kyllä niin herkullinen tilanne, että heti kuva Markukselle. Että jos toi suosittelee jotain, niin sen tsekkaan aina. Markus: – Ei jaksa ees tsekata suurinta osaa levyistä. Ne ei vaan lopu, niitä on niin paljon. Ilmasta markkinointia on paljon helpompi tehä, koska lafkojen budjetit on kuitenkin nykyään mitä on mainonnassa. Mutta sitä on tarjolla niin helvetisti, että sielt on vaikea löytää mitään. Vähän se bändien ruikutus, mikä on jatkunu monta vuotta netistä, vaikka olen monesta samaa mieltä, niin sitä ei jaksa lukee. Tota meininkii ei oo enää
Oi ke ud et m uu to ks iin pi dä te tä än SUVILAHTI HELLSINKI 1.-3.7.2016 lisää tulossa… THE SATANIST -SHOW The Arockalypse 2006 redux show (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 100 € 3 PV ...........................ALK. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ.. 125 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ................................ALK. 255 € VIP 1PV ..................ALK. 115 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK. 60 € 3 PV .............................ALK. 70 € 2 PV ............................ALK. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) WWW.TUSKA-FESTIVAL.FI 1 PV ...............................ALK
HÄMMÄSTYTTÄVIEN UNELMIEN TEHDAS TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA CHAD GRIFFITH 24
Niin kauan kuin Dream Theater on elossa, tulemme pitämään kiinni näistä arvoista, jotka koen musiikille elintärkeiksi. Tiesin jo alusta alkaen, mitä haluan siihen sisällyttää, mutta samalla pidin välillä pitkiäkin taukoja tarinan ja maailmojen muhiessa. Ja aivan kuin tämä ei riittäisi, albumi käsittää kaksi levyä ja yli kaksi tuntia musiikkia. Emme ole koskaan halunneet jäädä polkemaan paikoillamme, vaan haluamme toteuttaa tällä musiikilla kaikki villeimmätkin haaveemme. Harvan orkesterin voi sanoa julkaisevan kunnianhimoisimman albuminsa kolmenkymmenen vuoden iässä. Sen sijaan John käyttää sanaa ”show”, kuin alleviivatakseen albumikokonaisuutta, joka yltää paljon pidemmälle kuin vain musiikkiin, sanoituksiin ja kansiin. The Astonishing, Dream Theaterin kolmastoista kokopitkä albumi, on kuin vastaisku tälle ajatukselle. Suunnittelimme sitä varten kaiken. Samasta materiaalista olisi voinut tehdä vaikka elokuvan, jos sattuisimme olemaan hieman eri alalla! Tällaisen suurprojektin valmistelu ei tapahtunut ihan muutamassa hetkessä. En väitä, että nuoret tulevat kuuntelemaan musiikkia samalla tavalla kuin me ennen. J o keskustelun alku etenee vimmatulla tahdilla, kun puhetulvalle ei meinaa tulla haastateltavan innostuksen myötä loppua. Uskon silti, että jos tämä ilmiö saa muusikot puristamaan itsestään ulos aiempaa suurempia elämyksiä, tuo kaikki voi olla sen arvoista. – Jotenkin tämä vain vahvistaa ajatustani, että suoratoistopalvelujen sun muiden kaltaisilla asioilla on olemassa vastareaktionsa. Meidän on ylitettävä itsemme joka kerta ja historiamme paino on valtava, mutta se on koko jutun juju. – En väitä, että levymyynti tulee kohoamaan pilviin tulevaisuudessa. Joskus ilman intohimoakin. En kykene samastumaan siihen ajatukseen, että albumit ovat jotain sellaista, jonka voit pirstoa osiin, käyttää sitä aikasi ja pistää sen vaihtoon heti, kun olet kyllästynyt siihen parin minuutin osaan kokonaisuudesta. Palasin sen pariin uusin silmin, ja voin myöntää, että kaikki kääntyi päälaelleen monta kertaa. – Kutsukaa minua vanhaksi jääräksi, mutta haluan uskoa siihen, että maailmassa on edelleen sijaa ajatuksella luoduille teoksille, jotka elävät rinnallasi paljon pidempään kuin yhden suoratoistohittilistan olemassaolon ajan. Tällaiset ajatukset tuovat mieleen erään suomalaisen bändin, jota ei tulisi ihan ensimmäisenä mieleen rinnastaa Dream Theateriin. Tämä on johtanut levymyynnin radikaaliin tippumiseen, ja koko musiikkimaailma on elänyt murroksessa, jossa jotkin bändit julkaisevat levyjään jo biisi kerrallaan. – Kokonaan toinen juttu on kirjoittaa tarina siten, että se seisoo jo yksinään omilla jaloillaan. Progemetallin kanta isänä tunnetun Dream Theaterin maailmassa tämäkin on mahdollista. Jokaisen albumin tekeminen on aina jännittävämpää kuin edellisen. Juonen, hahmot, kartat ja aikajanan. 25. – Toisekseen, en ikimaailmassa halua nähdä musiikkia jonkinlaisena kertakäyttötuotteena. – En halunnut jättää mitään sattuman varaan. Nuorukaisen sijaan langan päässä juttelee kuitenkin John Petrucci – 30-vuotiaan progemetallibändi Dream Theaterin 48-vuotias kitaravirtuoosi. Totta kai se on haastavaa. Hetkittäin tuntuu kuin kuuntelisi juuri levytyssopimuksen saaneen nuoren muusikon hehkutusta tulevasta debyyttialbumistaan. – Olisi lastenleikkiä kirjoittaa muutaman käänteen löyhä tarina, säveltää siihen musiikkia ja kutsua kokonaisuutta konseptialbumiksi, John hymähtää. En voikaan vastustaa kiusausta ja kerron Johnille, kuinka muuan Swallow the Sun julkaisi juuri tripla-albumin taistellakseen musiikkikulttuurin biisikeskeisyyttä vastaan. Järjestelmällistä suuruudenhulluutta Kun John puhuu The Astonishingistä, hän ei käytä juurikaan käsitettä ”konseptialbumi”, jollaiseksi monet tulevat levyn mieltämään. Tämä on juurikin asia, jota en ota itsestäänselvyytenä: olen äärimmäisen onnekas, kun tämä vimma jatkuu! – Uskallan mennä niin pitkälle, että väitän Dream Theaterin kipinän vain voimistuvan omissa silmissämme. Siis ihan kaiken. John löytää tälle nopeasti perusteet – kahdelta suunnalta. – Kolme albumia?! Uskomatonta, John äimistelee. – Koko albumi sai periaatteessa alkunsa kaksi ja puoli tai kolme vuotta sitten, enkä puhunut koko ideasta mitään edes bändin muille tyypeille yli vuoteen. Se on bändin ensimmäinen täysipainoinen konseptialbumi kuuteentoista vuoteen. Kapina kertakäyttömusiikkia vastaan Viime vuosina on puhuttu paljon siitä, miten musiikin kuuntelemisen ja levyjen ostamisen kulttuuri on muuttunut ratkaisevasti. Hän ei meinaa pysyä housuissaan, kun kerron Dream Theaterin viime vuosien olleen pitkäikäiselle bändille ansaittu jälleensyntymä. – Kyllä! Tiedän tusinoittain bändejä, jotka ovat tehneet omasta mielestäänkin parhaat albuminsa jo vuosikymmeniä aiemmin, mutta jatkavat silti eteenpäin lähes pakosta. – Pohjimmiltaan The Astonishing on syntynyt ajatuksesta, jolle Dream Theater on perustunut jo vuosikymmeniä: tämä orkesteri on omien unelmiemme tehdas, eikä kukaan tai mikään saa tulla sen tielle. Kaavailin tarinaa tavallaan todella järjestelmällisesti ja samalla heittäytyen
Todella paljon. Korvaukseksi tästä voin luvata, että meno tulee olemaan juuri sitä, mitä albumin nimikin lupaa: hämmästyttävää! Kahden levyn konseptialbumi, sen viimeistä piirtoa myöten hiottu oma maailmansa ja levyn myötä kiertäminen on jo paljon mille tahansa orkesterille. Ei lähimainkaan, John naurahtaa heti perään. Taustalla vaanii silti hienoinen ajatus, että The Astonishing voisi olla vielä paljon muutakin. Näin massiivisen teeman kypsyttely saattaa tehdä sokeaksi omalle työlleen, ja John kertookin jännittäneensä hieman hetkeä, kun työ oli esiteltävä muulle Dream Theaterille. Tekeekö sielulla musiikissa mitään, jos kaikki ainekset ovat paperilla oikeassa järjestyksessä. Se, mikä vaikutti hänelle itselleen täydellisesti hiotulta teemalta Dream Theater -albumille, olisi saattanut näyttäytyä muille hulluutena. Olen ihan varma siitä, että olisimme saaneet levylle halutessamme nimekkään laulajaporukan. John ei uskalla luvata mitään, mutta ei myöskään kiellä ajatelleensa asiaa. Jo nyt koneet tekevät paljon arkipäivän asioita puolestamme, mutta voivatko ne korvata myös luovuuden. Ei spoilereita Kun yritän udella tarkemmin albumin juonesta, koko tuokion ajan harvinaisen avoimesti jutellut muuttuu John yhtäkkiä salaperäisemmäksi ja myöntää haluavansa johdattaa kuulijat omille tutkimusmatkoilleen. – Se ei ollut vain varovaista hyväksyntää. Jo nyt koneet tekevät paljon arkipäivän asioita puolestamme, mutta voivatko ne korvata myös luovuuden?” 26. Ihan kuin rakentaisit soundtrackia elokuvalle. – Tiedän mitä kaikki ajattelevat, uskokaa pois, John naurahtaa. John ei peittele tyytyväisyyttään, kun tuon esille seikan, että Dream Theaterin uskollinen fanikunta saattaa olla koko tupla-albumin esittämisestä innoissaan jopa enemmän kuin vaikkapa Images & Wordsin tai Awaken kokonaisuudessaan tarjoilevista keikoista. Missä kaikessa koneet voivat korvata ihmisen. Jos minulta kysytään, tässä kokonaisuudessa on aineksia ihan mihin vain. Miettikää sitä kokonaisuutta. Koneet tekevät sen puolestamme. Albumi kunnioittaakin tässä mielessä vanhaa liittoa ja varsinkin Queenin ja Pink Floydin kaltaisia tekijöitä. Se on uskomatonta. Kirjoitimme eräänlaiset käsikirjoitukset, joista kävi ilmi, mikä vaihe tarinaa vaatii minkäkinlaista musiikkia, ja siitä se kaikki alkoi: teema ruokki musiikkia, musiikki ruokki teemaa, eikä tyhjän paperin kammosta ollut juuri pelkoa, John myhäilee. – The Astonishing tuo esille maailman, jossa ihmiset eivät enää sävellä musiikkia. Halusin, että The Astonishing on Dream Theater -albumi, ja tiesin, että jos maailmassa on yksi laulaja, joka kykenee tähän kaikkeen, se on James. – Tiedäthän millaiseen asemaan keinoäly on noussut viime vuosikymmenten aikana. – Kun albumin hahmokaartiin kuuluu kaikkea nuoren naishahmon ja vanhan sotilaskomentajan väliltä, levylle olisi ollut helppoa kehittää vaikka parinkymmenen laulajan vierailijakaarti. Olemme sitä paitsi tutustuneet kiertueilla niin moniin ihmisiin, ettei tämä olisi ollut edes mitenkään mahdotonta. Teema saattaa olla kunnianhimoisin teoksemme ikinä, mutta... Silti albumin ainoa laulaja on James LaBrie. Musiikin oli palveltava teemaa täydellisesti. – En kuitenkaan halunnut lähteä tälle tielle. No, mietipä sitä, miten pitkälle se voi vielä mennä. Koko show Dream Theaterin lähiaikojen suunnitelmiin kuuluu The Astonishing vieminen kiertueille – siis kokonaisuudessaan. – Kun teema oli tiedossa, oli aika selvää, että musiikkia tulisi syntymään paljon. – Totta puhuakseni The Astonishing voisi laajentua vielä vaikka miten pitkälle, ja albumin erikoisversioiden myötä se tavallaan saavuttaakin joitain näistä mittasuhteista. Se oli kypsynyt ajatuksen tasolla taustalla koko ajan, ja John naurahtaa pitäneensä säveltämistä lopulta kuin helpotuksena vaativan tarinankerronnan jälkeen. Päinvastoin! Saamme jatkuvasti ylistäviä ja uteliaita viestejä ihmisiltä, jotka eivät malta odottaa, mitä olemme keksineet The Astonishing -teeman ympärille. – Koko bändi ja myöhemmin levy-yhtiön tyypit antoivat alusta alkaen täyden tukensa. Albumi kysyy musiikkimme taustalla, voiko kone luoda täydellisempää musiikkia kuin me ihmiset. – Pelkäävätkö ihmiset, että jätämme joitakin heidän suosikkejaan soittamatta tai että he eivät pääse oikein sisään keikan fiilikseen vieraamman musiikin parissa. Kaikki tietävät Pink Floydin The Wallin. Se on hyvin inhimillinen kokonaisuus, jossa kourallinen ihmisiä vavisuttaa kokonaista maailmaa, aivan kuten ympärillämme tapahtuu jatkuvasti. Emme voineet vain ottaa ideoita sieltä täältä ja kirjoittaa niihin sanoituksia. – Tiedän että joka toinen muusikko saattaa sanoa näin, mutta minä tarkoitan sitä: Dream Theaterillä on varmasti maailman vaativimmat mutta samaan aikaan uskollisimmat ja kaikelle tälle järjen antavat fanit, John hehkuttaa. ”Missä kaikessa koneet voivat korvata ihmisen. Pienellä lisäutelulla John myöntää, että musiikki on tärkeässä osassa myös albumin teeman alle versoutuneessa juonteessa. Se kyseenalaistaa ihmisen ja koneen suhteen eri tavalla kuin scifin maailmoissa aiemmin. The Astonishing on erittäin hahmokeskeinen ja yhtä aikaa sekä suuripiirteinen että yksityiskohtainen tarina, joka maalailee hyvin dreamtheatermäisiä maisemia. Musiikkiin, kirjaan, sarjakuviin tai vaikka jonkinlaiseen lavaproduktioon! – En tiedä, onko moinen mahdollista enää vuonna 2016, mutta emmehän me ole ensimmäinen tai viimeinen tällaisia juttuja rakentanut bändi. Juuri tällä hetkellä. Se on tätä hetkeä ja lähitulevaisuutta. En tullut leimatuksi suuruudenhulluksi sekopääksi! Sen sijaan taisin saada lopulta aika vapaat kädet koko jutun suhteen, mikä toi luovalle hulluudelle viimeisen kaivatun potkun. – Se on fantasiaa ja scifiä. En halunnut, että albumista tulee jonkinlainen kymmenen laulajan sekamelska. Vanhan liiton rockooppera Kun koko The Astonishingin teemallinen runko oli lähes valmiina, eräs pienenpieni juttu uupui vielä: musiikki. – Sanotaan vaikka näin, että... The Astonishing sai lopulta musiikin ja teeman monipuolisuuden suhteen niin suurelliset mittasuhteet, että sitä voi hyvällä omatunnolla kutsua rockoopperaksi. Roger Watersin luoma maailma, joka jatkaa versoutumistaan vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeen... – Kokonaisuus oli rakennettava järjestelmällisesti. – Vaikka luotin itse tarinaan ja koko ajatukseen koko sydämestäni, voin sanoa valtavan taakan tippuneen sydämeltäni siinä vaiheessa, kun näin kaikkien muiden tyyppien innostuksen. Se ei kuitenkaan ollut juttu, jonka kanssa voisi vetää mutkia suoriksi
ASEIN Järeäm min TEKSTI VILHO RAJALA KUVAT VILLE JUURIKKALA 28. Bändi valloitti metalli yleisön olemall a yhtä aikaa riemast uttava, superen erginen ja virtuoo simaise n taidoka s. Lost Society teki kaksi levyä turbo ahdettu a thrashiä . Kolmas levy Brainde ad lyö jauhot suuhun niille, jotka luulivat yhtyeen maalan neen itsensä nurkkaa n
– Ihmiset takertui siihen enemmän kuin musiikkiin, laulaja-kitaristi Samy Elbanna hekottaa. ”Jos biiseissä on vähän kliinilaulua, se saattaa karkottaa kymmenen rässiliivifania, mutta samalla muualta tulee sata uutta fania lisää.” 29. Sellaiseen tarjoukseen ei tartuta rahan takia, vaan siksi, että käteen saadaan juuri sellaiset kitarat kuin halutaan. Seuraaja Terror Hungry julkaistiin heti vuonna 2014. Tässä tapauksessa ESP teki Lost Societylle instrumentit, jotka on juuri heille tarkoitettu. Siinä vaiheessa mietittiin nuoruuspäissämme, että kun biisejä kerran on, mitä järkeä niitä on pitää reeniksen seinien sisällä. Se on hidas, kuusi minuuttia pitkä ja siinä on melodista laulua. Itse ollaan kelattu niin, että jos biiseissä on vähän kliinilaulua, se saattaa karkottaa kymmenen rässiliivifania, mutta samalla muualta tulee sata uutta fania lisää. Toisaalta hän ymmärtää ihmisten jyrkkiä reaktioita, koska oli nuorempana samanlainen. Voimme paljastaa tässä ja nyt kaikille, että soittajan nimi ja naama kitaravalmistajan mainoksessa ei tarkoita sitä, että soittajan pankkitili lihoisi tipan vertaa. – Monet on kyselleet, oliko se levy-yhtiön painostusta. Fakta on, että siinä vaiheessa kun biisit oli kasassa, me laitettiin itse koodia Saksaan ja kysyttiin, voitaisko tehdä levy. Nuoruuspäissään Lost Societyn debyytti Fast Loud Death ilmestyi vuonna 2013. Ne ovat oman aikansa kuvia. Ei se tarkoita sitäkään, että soittaja voisi hakea olohuoneensa täyteen ilmaisia kitaroita. Kauheeta! Ne on tehneet oikeasti hyvän biisin! Itse biisi jäi pian sivuosaan, kun huomattiin, että miesten kitaroissa ei enää lue Jackson vaan ESP. Yleisimmin se tarkoittaa alennusprosenttia, eikä välttämättä edes kovin tuntuvaa. – Niillä pystyy soittamaan paremmin. ASEIN Järeäm min J oskus sitä toivoisi, että metallifanien ahdasmielisyys olisi kuolevaa kansanperinnettä, mutta hevonpaskat. Se oli vimmainen, hauska ja energinen thrash metal -levy, joka sai nopeasti laajan huomion. – Reaktioiden hajonta on aika lailla sitä mitä haettiinkin. Kaikenlaiset harhaluulot hevimuusikon elämästä vielä alleviivasivat keskustelun absurdiutta. Heti perään hän kiittelee, että moni sellainen, joka ei ole aiemmin lämmennyt Lost Societylle, on nyt kommentoinut, että onpa hyvä biisi. Samy Elbanna tyrmää epäilyn, jonka mukaan kakkoslevy olisi tehty hätiköiden. Meille oli jo äänitysvaiheessa selvää, että levy tulee jakamaan mielipiteitä. Osalla rässiliivifaneista menivät aamiaismurot väärään kurkkuun, kun Lost Society julkaisi joulukuussa uuden Braindead-levynsä avausbiisin I Am the Antidote. Toivon, että fanit ymmärtävät sen, Elbanna virnistää. Elbanna suhtautuu vanhoihin levyihin ylpeästi
Ne kaksi varhaisinta biisiä ovatkin eniten rässivaikutteisia tällä uudella levyllä. – Me kaikki digataan suurin piirtein samasta musiikista. – Tämä on ensimmäinen levy, jolla Nino oikeasti tuotti mun laulua. Silti aloite tuli Nino Laurenteelta. Kakkoslevyn jälkeen bändi keikkaili tolkuttoman ahkerasti mutta teki samalla jo kolmannen levyn biisejä. Että mitä on tapahtunut!” 30. – Managerin kanssa ollaan hoidettu tätä hommaa. Terror Hungry piti sen mukana skenessä ja kasvatti kierrettä. Fast Loud Death toi Lost Societyn ihmisten tietoisuuteen. Sehän alkaa ihan perinteisellä Lost Society -meiningillä, että mennään ihan täysillä. Biisintekoprosessissa tällä ei silti ole mitään väliä, vaan kaikilla neljällä on sanansa sanottavana. Se ei ollut hänelle mikään henkilökohtainen kynnys ylitettäväksi, koska oikea laulu on ollut aina iso osa hänen elämäänsä. Sävellyshommat natsaa aina tosi hyvin yhteen. Biisi tulee kuitenkin julki alkuvuodesta. Nyt oli ensimmäistä kertaa sellainen mahdollisuus, että voisi tehdä jotain melodista. Aikaisemmin homma meni niin, että nauhoitettiin, tehtiin biisejä puoli vuotta ja nauhoitettiin uudestaan. Kun studioon oli enää kolme viikkoa, Elbanna renkutteli kotonaan drop-vireisellä kitaralla. Soitin jäbille, että nyt mennään reenikselle. Elbanna on todellinen poikkeusyksilö, jolla on sekä määrätietoisuutta, energiaa että lahjakkuutta toteuttaa visionsa Lost Societysta samalla kaikkia muita kuunnellen. Siinä vaiheessa päätettiin, että tehdään inhimillisen mittainen seitsemän tai kahdeksan biisin levy. Nelikko on käynyt yhdessä läpi aikamoisen urakehityksen. – Se sanoi, että nyt kokeillaan sellaista hasardia grungetyyppistä laulumelodiaa. – Tuttuun tapaan saman tien kun päästiin Terror Hungryn äänityksistä, alettiin vahingossa säveltää uusia biisejä. Sitten tuli bridge, ja Laurenne painoi tarkkaamon puolelta stoppia. Haluttiin tehdä nyt yhtenäisempi levy. – Siinä tuli sitten vielä yksi riffi vastaan. Pari kolme vuotta sitten sellainen ei olisi onnistunut näin hyvin. – Me ollaan nelistään kasvettu yhdessä, minä, Arttu [Lesonen, kitara], Mirko [Lehtinen, basso] ja Ossi [Paananen, rummut]. Ollaan kehitytty säveltäjinä todella paljon, ja oli siistiä nähdä, että me pystytään itse tuottamaan näitä biisejä. Sitten tulee kertsin jälkeen himmailukohta ja se Stone-meininki. Ainakin Braindead-levyn Mad Torture ja Rage Me Up juontavat juurensa vuoteen 2014. Yhdessä kasvettu Braindead julkaistaan 12. Säkeistöt purkitettiin tutulla huutosoundilla. Oikeaa laulua Elbanna on Lost Societyn perustaja ja luonnollinen johtaja. helmikuuta. Tällä kertaa meillä oli oikeasti aikaa katsoa nämä kuntoon. Braindead on monipuolinen, huolellisesti sovitettu ja rakennettu. Elbanna laulaa Braindeadillä monessa biisissä melodisesti, suorastaan puhtaasti. – Tämä oli ensimmäinen kerta, kun me oikeasti tuotettiin biisejä itse. Demotettiin se ja soitettiin muille jätkille, että mitäs mieltä olette. Se olisi ollut pieni katastrofi. Pantiin jossain viidessä minuutissa Riot-biisi kasaan, niin kuin meidän omasta mielestä kaikki kovimmat biisit on aina tehty, hän hymyilee. Kun meillä oli neljä ensimmäistä biisiä, huomattiin, että ne on vähän pitempiä kuin ennen. Se mahdollisuus ei tullut Elbannan mieleen vielä siinä vaiheessa, kun hän alkoi äänittää I Am the Antidotea. ”Yhtäkkiä Lesonen kääntyi ja sanoi, että mitäs vittua, neljä vuotta sitten perustettiin bändi ja nyt ollaan Hartwallilla. – Kyllä me tajuttiin itsekin, että kahdella ekalla levyllä on joku sata biisiä molemmilla. Lienee turvallista veikkailla, että tämä asia liittyy leffa-, mainostai pelimaailmaan. Tuttua hakkaustakin löytyy, mutta pääpaino on sävykkäässä ja monipuolisessa metallissa. Me kelataan niin, että siinä vaiheessa me oltiin sen ja sen ikäisiä ja matsku oli tällaista. Äänitysten aikana selvisi, että meidän piti luopua siitä biisistä tietyksi ajaksi, joten me ei saatu sitä levylle. Tämä työ todellakin kuuluu. Sonic Pumpin studiomies Nino Laurenne piti bändin kanssa etukäteen palaverin, jossa hän painotti, että biisit kannattaa hieroa rauhassa valmiiksi. Bändi otti levynteossa esituotannollisesti merkittävän askeleen eteenpäin. Nykyään ollaan paljon parempia säveltäjiä ja soittajia. Aiemmin ollaan menty studioon, recci päälle ja mä olen alkanut huutaa. Levyllä piti alun perin olla myös nimibiisi Braindead. – Jo Mad Torturesta huomaa, että meillä oli halu tehdä jotain vähän erilaista. Braindeadillä on omia biisejä vain seitsemän ja ne ovat totuttua pitempiä. – Tärkeintä on muistaa se, että sillä hetkellä kun levyjä on tehty, se matsku on ollut sen hetken kovinta ikinä. Silti hän ei halua lukita itseään mihinkään karsinaan. Kun paketin on saanut kuunneltua kerran, se tekee mieli kuunnella heti uudestaan. Musiikkimaku monipuolistuu, sävellystaito lisääntyy ja halu kokeilla uutta kasvaa. Minä ja Nino oltiin koko ajan ihan fiiliksissä, ja onneksi äijät oli samaa mieltä, että tämä pitää tehdä! Elbanna oli ajatellut kappaleen kertosäkeeseen pelkkää huutoa. Levyn päättää nerokas cover Panteran PST88-kappaleesta, ja levyn kokonaiskesto on hieman yli 40 minuuttia. Kun kappaleet olivat saaneet ensimmäisen muotonsa, ne sysättiin vielä kerran takaisin prosessiin ja niitä hiottiin yhä paremmiksi. Kesken äänitysten kävi kuitenkin ilmi, että sille saattaisi olla käyttöä eräässä ”asiassa”. Tehtiin paras levy mitä siihen aikaan pystyttiin. Lost Society ei anna itselleen deadlineja, joten luova työ on käynnissä tavallaan kaiken aikaa. Laurenne otti tekstit, yliviivasi niistä muutaman rivin ja sanoi, että laulapa näin
Nyt tykkäyksiä on noin 80 000. Lämmittelypestejä on riittänyt siihen malliin, että jokohan olisi mahdollista, että Lost Society tekisi Euroopassa ihan omankin rundinsa. – Ei ole ollenkaan poissuljettu ajatus, Elbanna sanoo. Aika pian meidän crew’sta alkoi muodostua bändi. Onnekas bändi Lost Society on sosiaalisessa mediassa täysin omaa luokkaansa. Silloin harvoin kun jää aikaa, Elbanna kärsii tylsistymisestä. Myös Only (My) Death Is Certainiin tuli eeppinen kertsi, joka oli Ninon ansiota. Näyttää siltä, että bändi ei yksinkertaisesti osaa olla erossa soittamisesta. Hän muistaa vielä, miten hienoa oli, kun bändin Facebook-sivuille tuli täyteen sata tykkäystä. Mä olen ottanut sen haltuun ja se on yhteisesti päätetty, että mä hoidan sen. Joulukuun alussa Lost Society lämmitteli Slayeriä, Anthraxiä ja At the Gatesiä Hartwall Areenalla. Siisteintä on kuitenkin hänen mukaansa se, että Exodus-rundi piipahtaa myös Suomessa. – Alettiin vaan soittaa. Sitten tuli pari muutakin keikkaa. Helmikuussa yhtye lähtee jälleen Eurooppaan julistamaan tätä ilosanomaa. Nelikon käsittämätön läsnäolo, huikea soitto ja energia tehoavat sellaiseenkin, joka ei ehkä jaksaisi kuunnella biisejä levyltä. Bändin miksaajalla Mikko Tuliniemellä on samantyyppisiä vaivoja. Me perustettiin se nimenomaan sellaiseksi projektiksi, että sitä tehdään silloin kun ehditään. Suoraan asiaan ja sitä rataa. Tuliniemi tarttui kitaraan, Elbanna pelkästään laulaa. Niinpä noin vuosi sitten näki päivänvalon punkbändi nimeltä Deadbeat. Eipä siinä, tehtiin vaan biisejä ja saatiin homma kasaan. Bändi on onnekas siinäkin mielessä, että kaikki sen jäsenet ovat niin sanotusti samalla sivulla. Teen sen tosi mielelläni, koska mulla on aina tietty visio siitä, miltä sen pitää näyttää. – Lost Societyn ehdoilla siinä hommassa mennään. Se oli siihen mennessä bändin isoin keikka. On siistiä lähteä bäkkiin. Keikkareissuille lähtee usein mukaan vahva ryhmä ottamaan videoita ja valokuvia, joilla voi sitten ruokkia somea. Punkbändi crew’n kanssa LOST Societyn maailmassa asiat tapahtuvat nopeasti sekä musiikissa että elämässä. Tultiin mestoille ja käveltiin Hartwallin läpi. – Mä itse haluaisin nähdä musiikinkuuntelijana ja fanina nimenomaan kaikkea behind the scenes -matskua. – Kokeilin, ja todettiin yhdessä, että toimii ihan helvetin hyvin. Jossakin vaiheessa tämä tapahtuu, se on varma. Verkossa on älyttömän paljon mahdollisuuksia kasvattaa tietoisuutta. – Se oli ihan surrealistinen päivä... Samy Elbanna sanoo suoraan, että tämä on hänen ansiotaan. Ne täytyy osata käyttää hyödyksi, ja Lost Society todellakin käyttää. Bändi on ottanut jokaisen välineen totaalisesti haltuunsa tavalla, josta suuremmatkin bändit voisivat ottaa oppia. Elbannan mukaan Lost Society on poikkeuksellisen onnekas bändi, koska sillä on ympärillä niin hyvät apujoukot. Siitä lähtien kun lopullinen kokoonpano löytyi, kaikille on ollut selvää, että tämän bändin potentiaali ulosmitataan niin pitkälle kuin mahdollista. Kaikki keikat ovat tähän mennessä olleet Jyväskylässä, ja vieläpä varsin obskuureissa keikkapaikoissa. – Se on tosi ominaista sekä Tuliniemelle että minulle, että tehdään koko ajan jotain, ja yleensä jotain sellaista, joka liittyy musiikkiin. Sovittiin eka keikka ilman, että oltiin treenattu yhdessä tai edes oltu yhdessä samassa paikassa yhtä aikaa, heh heh. Olisiko jotakin jo tulilla. Huhtikuussa on luvassa oma kiertue Suomessa. Some tarjoaa siihen helvetin hienon mahdollisuuden. Että mitä on tapahtunut! Ovia auki Lost Society on onnistunut luomaan itselleen vahvan maineen ennen kaikkea luunkovana livebändinä. Etenkin jos ei ole keikkoja, täytyy keksiä tekemistä. Käsittääkseni se on myös olennainen paikka siinä, että se avaa ovia muuallekin. Tyylilajina on vauhdikas ja väkevä hardcore, jossa ei turhia hienostella. Muun muassa Destructionin, Sabatonin ja Suicidal Angelsin kanssa edellisillä kerroilla rundannut Lost Society pääsee nyt Exodusin matkaan. Euroopan-kiertueesta tekee hieman uudenlaisen se, että nyt mukana on peräti seitsemäntoista keikkaa Brittein saarilla. T H IR D P O IN T P H O T O G R A P H Y 31. Keikkavideoista päätellen meininki on sen verran vakuuttavaa kaahausta, että eiköhän bändi ajaudu vielä suuremmankin yleisön korviin. – Mä olen ollut hyvällä tavalla kontrollifriikki. Vielä ei ole selvää, milloin Deadbeat päätyy äänittämään. – Siellä on ollut aiemmilla kerroilla helvetin hyvä meininki. Mulle on pakkomielle se, että bändi näyttää hyvältä myös somemaailmassa. Yhtäkkiä Lesonen kääntyi ja sanoi, että mitäs vittua, neljä vuotta sitten perustettiin bändi ja nyt ollaan täällä. Merkkarivastaava Toni Hänninen on rumpalina, videotaiteilija Valtteri Lahikainen kitarassa ja basistina tamperelainen Jorma Rantalainen. Etenkin Irlantiin on hienoa palata, koska siellä oli viimeksi ihan hullu meininki, Elbanna sanoo. Elbannan mukaan vapaapäiviä on noin yksi kuukaudessa
Vaikutteiden viisikannasta löytyy kuitenkin vielä yksi sakara, joka osoittaa kohti Floridan rämeitä ja Tukholman esikaupunkeja. VIIKATEMIES JA KUOLEMA TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT AJ SAVOLAINEN 32. Kuluvan vuoden aikana parikymppisiä juhliva Viikate on nojannut levytyksissään Motörheadin, Agentsin, Lyijy komppanian ja Mana Manan taikomaan tukevaan peruskallioon
– Napalm Deathin From Enslavement to Obliteration tuli myös tutuksi, ja levyn alkuhan on aivan huima ”weak minds” -karjumisineen ja grindailuineen. – Sinners Bleed oli pitkään maailmankaikkeuden kovin ralli. Se olikin sitten melkoista menoa... Oma reissuni meni pitkälti levykaupoissa, ja ostin esimerkiksi Carcassin Symphonies of Sicknessin. Kaarle Viikatteen syvä kumarrus herra Kilmisterin edessä menetti uutisarvonsa viimeistään keväällä 2014 ilmestyneen Motörhead-coverlevyn jälkeen, mutta buutsinsa, pillifarkkunsa ja patruunavyönsä paremmille metsästysmaille raahannut Lemmy ei suinkaan ole tämän kaihokitaramestarin ainoa sankari. Miltä Ison-Britannian suunnalla vaikutti tuohon aikaan. – On muuten jännä homma, miten totaalisesti Amerikka vaihtui minun kirjoissani Ruotsiksi, eritoten Tukholmaksi. Tätä levyä tuli kuunneltua aivan tolkuttomasti. Mutta en kuitenkaan suuremmin jaksanut näitä grindhommia, olen kuitenkin pohjimmiltani melodian ystävä... Fiilis oli, että mitäs täällä nyt tapahtuu! No, albumi oli Deathin Leprosy, ja kohta olin 64 markkaa köyhempi. Dissection ei silti ole se ruotsalaisbändien ykkönen sinun kirjoissasi... Sellaiseen haastattelupöytään, jossa puhutaan death metalista. Siis tolkuttomasti. Edge of Sanity -pomo Dan Swanön tekemisiä on tullut seurattua suurennuslasilla näihin päiviin asti, joten Nightingale, Moontower ja muut jutut ovat tuttuja. Jonkun Dark Mother Divinen loppuosuudesta tulee melkein jopa Scorpions mieleen, ja pelkästään hyvässä... hidasta (naurua). – Eihän se mukava uutinen ollut, sillä Jonilla olisi varmasti ollut annettavaa musiikin saralla. Onhan esimerkiksi Symphonies of Sicknessin alku aivan loistava: se intron rakentelu, alkukantaiset korinat ja ekat riffit ovat puhdasta klassikkokamaa, mutta koko levyn mitalla toiminta ei jaksanut kovin paljon puhutella. Syynä oli oikeastaan Clandestinen mukana tullut sanoitusliuska: Left Hand Path -vinyyli ei sisältänyt lyriikoita, enkä päässyt sen vuoksi biiseihin ”tarpeeksi syvälle”. Viikate ei ole liikaa Infernon sivuilla viihtynyt, mutta yhtyeen tuoreen XII – Kouvostomolli -studioalbumin päätösraita Musta, metalli & taivas on sen verran komea viittaus Entombedin Left Hand Path -klassikkokappaleen suuntaan, ettei vaihtoehtoja enää jäänyt – tämä kahvikupposensa maidon, sanomalehden ja henkilökohtaisen rauhan kanssa nauttiva kymenlaaksolainen täytyi kutsua haastattelupöytään. – Klaus Flaming soitti Metalliliitossa aikoinaan Entombedin Drowned-biisin. Paluumatka olikin sitten varsin riemastuttava, kun luokan tytöt kauhistelivat gatefold-vinyylin keskiaukeamaa (naurua). Innostuitko 90-luvulla esimerkiksi doomtai black metalista. Mutta kieltämättä huvitti, kun tiedotteessa luki siihen tapaan, että ”Jon on lähtenyt uusien haasteiden pariin”. ”Panosvyö-coverlevy tyhjensi sen yhden pakan niin totaalisesti, etten ole kuunnellut Motörheadiä paljonkaan viime aikoina.” 33. Hienoja melodioita ja mahtavia biisejä, etunenässä Starless Aeon ja Xeper-I-Set. K uuletko Viikatteen rouheaa kitarointia sisältävässä Mies ja kuusi kantajaa -kappaleessa ripauksen tai pari Entombedin Wreckageä. Jumalauta, aivan kuin joku toimari olisi lopettanut firmassa X ja vaihtanut firmaan Y. Entäpä biisit Unen nukkuja ja Marrasvalot – kuuletko niissä kaikuja Dissectionin teoksista No Dreams Breed in Breathless Sleep ja Thorns of Crimson Death. – Oli vuosi 1989, kun pyöräilin Kouvolan Musiikki-Fazerille. Sitten eräänä päivänä 90-luvun puolivälissä Simo [Viikatteen rumpali Simeoni] ilmestyi ovelle, törkkäsi kouraan sinikantisen kiekon ja kysäisi, onko porukka tuttu. Mutta doom on minulle vähän liian... En todellakaan tiennyt, mitä siinä logossa luki, mutta päätin kuitenkin kuunnella levyä. Tykkään kuitenkin rapsakasta groovesta ja tietystä ripeydestä. Olin säästänyt tasan 64 markkaa, joka oli siihen aikaan uuden vinyylilevyn hinta. – Seuraavaksi piti luoda katseita Floridan suuntaan vähän enemmänkin, ja muun muassa Scream Bloody Gore, Spiritual Healing, Altars of Madness sekä Slowly We Rot löysivätkin kodin Kouvolasta. Miten törmäsit raskaan musiikin alalajiin nimeltä death metal. Itse asiassa aina kevääseen 1997 asti, jolloin ilmestyi albumi To Ride Shoot Straight and Speak the Truth ja biisi Wreckage. Deathin teknisempi tyyli, Morbid Angelin Covenant, Cannibal Corpsen tasainen jyystö ja Deiciden triggeriripuli eivät oikein lähteneet. Dissectionin kymmenen vuotta täyttävä paluulevy Reinkaos on tunnetusti jakanut mielipiteitä, mutta diggaan sitäkin ankarasti. Entä johtaako Susitaival-kappaleen alkuperä samalle sylttytehtaalle. Diggailu oli ankaraa. Clandestinen suhteen ei enää ollut tätä ongelmaa. Levy oli Dissectionin Storm of the Lights Bane, ja sen tunnelma vei totaalisesti mennessään. Ja herranjestas, taas mentiin! Left Hand Path -albumi iski siis todella vahvasti, mutta lopullisesti maailmankirjat menivät sekaisin vasta Clandestine-kakkoslevyn myötä vuonna 1991. Sitten satuin huomaamaan hyllyssä logon, jonka olin nähnyt Kreatorin kitaristin Frank Blackfiren paidan rintamuksessa Metal Hammerin jutussa. Kuuntelin kaupassa ensin M.O.D:n Gross Misconductia, mutta se ei oikein lähtenyt. Näin bändin livenä 2000-luvulla niin Nummirockissa kuin Helsingissäkin, ja ne olivat todella kovia keikkoja. – Muistuu mieleen ysiluokan retki Helsinkiin. Niin, Dissection, tuo tummempien tunnelmien Scorpions! Kuinka tanakasti Jon Nödtveidtin kuolema iski sinuun. Samaan aikaan Edge of Sanity julkaisi huikean The Spectral Sorrowsin ja Entombed rokkasi Wolverine Bluesilla niin maan perkeleesti. Hyvän doombiisin riffien täytyy olla todella, todella kovia! – Black-osastolta hyllystä löytyi Dark Funeralia, Darkthronea, Impaled Nazarenea ja muita alan yhtyeitä, mutta ne eivät koskaan nousseet siihen suurimpaan tehokuunteluun. – Toki vaikkapa Cathedral oli tuttu yhtye, ja kävin katsomassa heitä keikallakin
– Muistan, kun ajelimme kaverien kanssa Kouvolan katuja ja Flaming soitti Metalliliitossa – taas kerran! – Arise-levyn Murder-biisin. Niin no, se päivä epäilemättä tulee vielä vastaan.” MATTI RIEKKI Kaarle ja kitaristi Alex Hellid silloin kun Entombed oli vielä Entombed. Mennään suoraan asiaan: milloin julkaisette Entombed-coverlevyn. Mieleen nousevat Deathin Human-maailmankiertueen keikka, Campaign for Musical Destruction -rundi [Napalm Death, Obituary ja Dismember] ja Paradise Lost – kaikki vuodelta 1992. – Panosvyö-coverlevy tyhjensi sen yhden pakan niin totaalisesti, etten ole kuunnellut Motörheadiä paljonkaan viime aikoina – mitä nyt Bad Magic piti toki ottaa haltuun. Entombed-coverlevy vaatii siis ainakin sen, että paneudun taas kerran syvällisesti yhtyeen tuotantoon... – Mantelinmakuinen-biisi taas on meidän näkemyksemme Edge of Sanityn Sacrificed-loistavuudesta. Bändin veto Hämeenlinnan Giants of Rock -festivaalilla kesällä 1991 olikin aivan mieletön. No, milloin absintti maistuu mantelilta. Hei, nyt vähän lisää Kassilaa ja Palmua koneeseen siellä! Jo mainittu päätösraita Musta, metalli & taivas on kuitenkin kokonaan oma lukunsa, muun muassa vaikutteiden osalta... Myös Entombed A.D:n parin vuoden takaista Back to the Front -debyyttiä tuli kuunneltua kohtalaisen runsaasti, joten odotan heidän Dead Dawn -kakkoslevyään ihan mielenkiinnolla. Surutyö oli vielä pahasti kesken, kun Entombed julkaisi Same Difference -levyn vuonna 1998. Myös Moonspellin Extinct-albumin Turkki/twist-tunnelmat vaikuttavat jossakin siellä taustalla. – Nicken lähdöstä on kohta kaksikymmentä vuotta, joten olisihan Entombedilla voinut mennä paljon huonomminkin. Mitkä olivat näiden musiikkidiggailun varhaisaikojen mieleenpainuvimpia keikkoja. Minä karjuin pää punaisena muille, että nyt turpa kiinni, radiosta tulee uutta Sepulturaa. – Piti siinä kieltämättä miettiä kerran jos toisenkin, voiko tästä yhtyeestä vielä tykätä. 34. – Olen joskus suomentanut Heavens Die -kappaleen, mutta nämä ovat puhtaasti fiilispohjaisia juttuja. musana. Otetaanpa myös Viikate mukaan keskusteluun. Vaisu Uprising (2000) piti yhtyeen nipin napin hengissä, joten seuraavana vuonna ilmestyneen Morning Starin mahtavuus tuli hienona yllätyksenä. Yhtyeen kantava voima Nicke Andersson yllätti lähtemällä orkesterista vuonna 1997. Miitri tuumasi siihen lakonisesti, että tarvitseeko sitä aina olla pioneeri. Väkisin ei synny mitään järkevää. Entombed tuli nähtyä Lepakossa usein, ja esimerkiksi Amorphisin, Dismemberin ja Entombedin yhteisveto Lepakossa marraskuussa 1995 oli melkoinen tapaus. Sitä tuli sitten kuunneltua... Uudella V-albumilla ei siis juuri kuulu suoria Motörhead-vaikutteita, mutta muihin tuttuihin maailmoihin siellä kyllä törmää. Okei, myönnettäköön: kaikki tekstit eivät olleet valmiita studioon mennessä (naurua). ”Entombed-coverlevy vaatii siis ainakin sen, että paneudun taas kerran syvällisesti yhtyeen tuotantoon... Eräät tämän kappaleen kuulleet naispuoliset henkilöt ovat muuten ihastelleet ”ihanan romanttista kertosäettä”... Ihmettelin, että miksi ei – erityisesti siksi, ettei kenelläkään ole tämän nimistä laulua. Toivo ei missään nimessä kuollut, sillä albumilta löytyi myös hyviä ralleja niiden muutaman kehnon tekeleen lisäksi. Niinpä niin, silloin kun siihen on sotkettu syanidia. Tai kuten Timo Nikki on lohkaissut: jos se tulee helposti, niin se on ripuli. Palataan vielä Entombediin. Oletko vieläkään toipunut tästä iskusta. Levyn tuottaja Miitri Aaltonen oli vahvasti sitä mieltä, ettei työnimeä voi jättää lopulliseksi otsikoksi. Mainitsematta eivät jää myöskään metsäkirkko ja risti... Esimerkiksi Petäjäveräjät-levyn aikoihin päässä soi taukoamatta Kosmikudin kappale Kuidas tuli pimedus mu tuppa, joka pitikin sitten tehdä suomeksi otsikolla Kuinka saapui pimeys mun tupaan. – Simo ei ollut kuullut kappaleen lopullista laulettua versiota ennen levyn masterointia, ja häntä sitten kovasti naurattikin, että olit sitten suomentanut ”what man has created / man can destroy / bring to light / that day of joy” -lauseet. – Biisin alustava nimi oli loppumetreille asti Black, metal & taivas. Kovaa teetä on parasta osaamaamme The Hellacopters -tunnelmointia, kun taas Allikko sotkee surfkitaroita sekä Amorphis-henkisiä kebabhommia. Niin, ei todellakaan unohdeta Amorphista: Tales from the Thousand Lakes oli tehnyt valtavan vaikutuksen vähän aikaisemmin ja bändi vakuutti lavallakin. Niin no, se päivä epäilemättä tulee vielä vastaan (naurua). – Helsingin Lepakko oli tietenkin paikkojen paikka
www.mikseri.net Mikseri_225x297mm.indd 1 3.2.2015 15.02. Yli 180 000 käyttäjää, 90 000 projektia, 185 000 kappaletta ja satoja tuhansia kommentteja
Pessimisti tietä etsimässä – Magnus, heti kättelyssä maansa myyneeltä kuulostava Pelander vastaa puhelimeensa. Pisimpään Pelanderin rinnalla pysynyt kitaristi John Hoyles sai väistyä nokkamiehen tuuletettua koko muun yhtyeen Legend-albumia (2012) varten. Jo yhtyeen edustajan ennakko-ohjeistus oli pahaa enteilevä. Nucleus-albumi on annettu maailmalle, mutta pessimistiksi julistautuva Pelander ei oikein tahtoisi jutella siitä. Vaikka örebrolaisyhtyeen kolme ensimmäistä albumia, Witchcraft (2004), Firewood (2005) ja The Alchemist (2007), ovat lähes saman kvartetin luomuksia, entisten jäsenten lista on jo miestä vajaan kymmenen mittainen. Tyhjä takki TEKSTI JUKKA HÄTINEN KUVA PHILIP SAXIN 36. Tammikuun puolivälissä ilmestyneellä Nucleus-albumilla Witchcraft on jälleen uudessa muodossa, joka soi sekä aiempaa tuomiokaikuisemmin että huuruisemmin. – Öö, tuota noin, hmm. Pelanderilta ei saanut kysyä mitään Witchcraftin historiasta eikä esittää yhtäkään henkilökohtaista kysymystä. Sitten tapahtui taas jotain, mikä johti Pelanderin etusormen osoittamaan oven suuntaan. Mikäli hän siis olisi valmis käymään suullista ajatustenvaihtoa. Minkälaisia miehiä Tobias Anger ja Rage Widerberg ovat. Legend-kokoonpanossa Pelander antoi vastuun kuusikielisistä Tom Jondelius–Simon Solomon -kaksikolle. Hankala haastateltava on muodostunut rockin historiassa kuluneeksi sananparreksi, mutta Pelanderin tapauksessa tämä on pakko painaa paperille vielä kertaalleen. Yllä listattuja käänteitä tulkitsemalla voisi uskaltautua päättelemään Pelanderin olevan tätä laatua. Infernon taannoisessa haastattelussa hän totesi laulun luistavan paremmin kuin koskaan, kun ei tarvitse keskittyä kitaransoittoon. Monet taiteilijasielut ovat eksentrisiä persoonia, joiden kanssa samalla aaltopituudella tai edes samassa veneessä oleminen vaatii tahtoa. Lehdistökuvan naamiot silmillä seisovassa kolmikossa Pelanderin rinnalla ovat äkäisen oloisilla nimillä paiskatut basisti Tobias Anger ja rumpali Rage Widerberg. M agnus Pelander on yhtä kuin Witchcraft. Saisinko kuitenkin udella sen verran Witchcraftin lähihistoriasta, että missä vaiheessa tämä nykyinen inkarnaatio sai muotonsa. Tahtoisin, että musiikki Witchcraftin kokoonpano tuuletettiin jälleen uusiksi, ja tuulen matkaan taisi lähteä myös päähahmo Magnus Pelanderin takin sisältö. Itse asiassa pyrin siihen, ettei Witchcraft pyörisi yksilöiden ympärillä. Mikäs siinä, toki uudesta levystä ja kokoonpanosta, jossa Pelanderilla on ensi kertaa täysi kitaravastuu, riittäisi keskusteltavaa. Hoylesin edesottamuksista pääsee nykyisin nautiskelemaan 1970-luvun toisesta merkittävästä musiikkisuuntauksesta, glam rockista, ammentavan Spidersin levyillä ja keikoilla. Lähes yhtä antoisan juttutuokion olisi voinut käydä esimerkiksi olohuoneen seinän kanssa
– On mielenkiintoista lukea ihmisten tulkintoja musiikistani. Sen tehtävänä on säilyttää geneettistä materiaalia dna:n muodossa, joten se on näytellyt erittäin tärkeää roolia evoluutiossa. Osa niistä on aivan kahjoja, osa vähemmän. – Enpä ole ajatellut asiaa tältä kantilta, ja kuulostaa siltä, että olet hieman ylianalysoinut asiaa. Jos haluat heittää sen pois, sekin käy. – Kai tässäkin on kyse siitä, että haluaisimme keskittyä musiikkiin sitä soittavien ihmisten sijaan. ”En näe ihmiskunnan tulevaisuutta kovinkaan valoisana.” 37. Olen erittäin pessimistinen luonne, joten en näe ihmiskunnan tulevaisuutta kovinkaan valoisana. Tällä hetkellä suurin osa nukleosynteeseistä tapahtuu tähdissä, jotka tuottavat kaikki heliumia raskaammat alkuaineet. Toinen tällainen solukeskus on niin ikään aivoista löytyvä hypotalamus. – En osaa sanoa. Minun aikomukseni eivät ole enää merkityksellisiä. – Tavallaan. Jokainen pienikin teko vaikuttaa jollain tasolla tulevaisuuteen. Keskitytäänpä sitten musiikkiin. Musiikilla, kuten millä tahansa muullakin asialla, voi vaikuttaa. Väärä ihminen Mainitsit aiemmin universumin läpi matkaavat energiat. Nukleosynteesi tarkoittaa tapahtumaa, jossa uusi atomiydin muodostuu olemassa olevista vapaista nukleoneista. Uskotko, että rockmusiikin avulla voi vaikuttaa asioihin. Jos joku toinen eksynyt löytää sen avulla tiensä, olen tyytyväinen. Joudun vastaamaan tylsästi, että ei. Kuuntelen paljon erilaista musiikkia, mutta mielenkiintoisinta olisi, jos en yrittäisi analysoida omaan taiteeseeni vaikuttavia asioita. Se on tietysti aivan ok, koska tämä musiikki on nyt sinun. Uusi levynne kantaa nimeä Nucleus. puhuisi puolestaan. – Näiden asioiden miettiminen ei saa minua hyvälle tuulelle. Kyllä minua kiinnostaa, olenko tehnyt tällä kertaa jotain oikein. Olemme eläneet viime vuodet EU:ssa keskellä finanssija pakolaiskriisiä. Yritämme saada niistä kiinni ja muuttaa ne joksikin hyväksi. Miksei musiikkikin. – Olen ehkä väärä ihminen vastaamaan tähän. Eivätkö kuulijat voisi muodostaa mielipiteensä musiikistani itse, ilman että puhuisin vaikutteista. Maanmiehenne Anekdoten julkaisi samannimisen albumin 20 vuotta sitten. Minkälainen on suhteesi heihin tai maailmankuuluun ruotsalaisen progeen noin muuten. – Vaikka puhuinkin universumin energioiden kaappaamisesta, tuo kuulostaa liian ylväältä ja mahtipontiselta tulkinnalta. Mikäli musiikkiin keskittyminen ei tarkoita siitä puhumista, mennäänpä kiertoreittejä. Musiikki on maailmassa ainoa asia, jota osaan tehdä. – Hmm, kyllä. – Tiedän bändin, mutta ei minulla ole mitään sanottavaa siitä. Minkälaisia sensorisia signaaleja toivoisit musiikkinne välittävän, ja onko sitä soitettu jokin tietty tietoisuuden taso mielessä. Onko Witchcraftin sointi peräisin sieltä. Toivottavasti se palaa joskus. Sillä on keskeinen rooli tunteiden säätelyssä ja hormonien vapauttamisessa. Haluat siis kuitenkin saada palautetta musiikistasi. Niin kai heidän on tehtävä. Pyritkö viestimään tätä persoonattomuutta lehdistökuvassa näkyvien naamareiden avulla. On varmasti turhauttavaa saada tällaisia vastauksia, mutta sellainen minä olen. No siinä tapauksessa on varmasti turha kysyä, miltä tuntuu olla yhtyeen ainoa kitaristi ja muutenkin soittaa power triona. Kuka näitä keksii ja mikä on toiminut motivaationa näiden kirjoittamiselle. Isossa-Britanniassa vaikutti Nucleus-niminen lobbausryhmä, jonka tarkoituksena oli pitää saarivaltio osana Euroopan unionia. Nucleus, eli suomeksi tuma, on eukaryoottisen solun geneettinen keskus. Minkä uskoisit olevan seuraava merkittävä evoluution vaihe – jonkinlainen fyysinen olomuoto vai korkeamman tietoisuuden tila. Jos näin käy, olen onnistunut. Entäpä Witchcraftin Facebook-sivu. Enkä oikeastaan tahtoisi puhua itsestäni tai muista jäsenistä. Parhaassa tapauksessa joku inspiroituisi musiikistani. Me olemme sen tehneet, ja se on annettu sinulle. Minulle tämä albumi on oman tien löytämistä. Minkälaisia kehon stimulaatioita soisit levynne suovan. Neuroanatomiassa nucleuksella tarkoitetaan keskushermoston solukeskuksia, kuten väliaivojen sivuseinämissä sijaitsevaa talamusta. Olen tällä hetkellä niin synkässä paikassa, että toivostani on jäljellä enää rippeet. Sensoristen toimintojen välittämisen lisäksi sen uskotaan säätelevän tietoisuutta. Tullaanko tätä kokoonpanoa näkemään keikkalavoilla. Rehellisesti sanottuna näen tämän kaiken vain energiavirtoina, jotka matkaavat universumien läpi. Se on täynnä hämmentäviä aforismeja, kuten ”1980-luvulla ei ollut ihmisiä” tai ”Nauti jokaisesta voileivästä”. Mutta toivon, että siitä saisi irti jotain hyvää
SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU facebook.com/meteli.net facebook.com/melomaanee twitter.com/meteli twitter.com/melomaanee instagram.com/metelinet instagram.com/melomaan.ee. METELI.NE T VIRON KAIKKI KEIKAT NYT OSOITTEESTA MELOMAAN.EE MATKALLA TALLINNAAN
Hiljaista on, hyvin hiljaista. Ensi Tuska Open Airin lavalle maineikkaan Avantasia-show’nsa tuova Tobias Sammet tunnetaan tuotteliaana muusikkona ja mukavana miehenä. Kaupungin laitamilla, reilun kymmenen kilometrin päässä, tunnelma on huomattavasti iloisempi. Kaupunkihan tunnetaan automerkki Volkswagenin kotina, ja Volkkarin viime kuukausina saamat moukariniskut – toki ansaitut sellaiset – hakevat autoteollisuudessa vertaistaan. P ohjois-Saksassa sijaitsevan Wolfsburgin saama maailmanlaajuinen huomio ei ole ollut kovin mairittelevaa. Onkin kovin symbolista, että Wolfsburgin rautatieaseman vieressä kohoavan Volkswagenin tehdaskompleksin savupiiput eivät tupruta taivaalle yhtään mitään. – No, meille tuli lopulta vähän kiire, ja Sascha sai viimeisen soolon purkkiin tänä aamuna. Sieltä, erään vanhan omakotitalon sisuksista, löytyy Gate-studion omistaja Sascha Paeth sekä hänen yhteistyökumppaninsa, Avantasiaja Edguy-ryhmien liiderinä tunnettu Tobias Sammet. VOLKKARI EI RIITÄ TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT ALEX KUEHR 39. – Sascha nauhoitti ja miksasi Ghostlightsin. Avantasian tuore pitkäsoitto Ghostlights on väkevä kokonaisuus ja Sammetin tarinat ovat entisellään, joten Tobi-maailmassa on kaikki mallillaan. Tyytyväisinä myhäilevien miesten käsissä on Avantasian uunituore albumi Ghostlights, ja tällä kerralla termille ”uunituore” löytyy myös katetta. Sen jälkeen tämä Master of the Pendulum -kappale piti vielä miksata ja koko levy masteroida. Lisäksi hän soitti kitarat suurimpaan osaan kappaleista, Sammet aloittaa. Tuossa muutamia tunteja sitten otsalle meinasi kohota kevyttä tuskanhikeä, mutta nyt fiilis on todella hieno
Se ei kuitenkaan riitä mihinkään, sillä haluan työni jäljen olevan täydellistä. Toisin sanoen: jos vetäydyn oman kotistudioni uumeniin edes yhtenä päivänä viikossa, niin minullahan on neljä tuoretta aihiota käsissä joka kuukausi. Sammet on näissä hommissa vanha kettu, vaikka hän ei ole täyttänyt neljääkymmentä. – Kun juttelen kollegojen tai vaikkapa toimittajien kanssa, eräs asia nousee aina esiin. Suurta taidetta ilman Tiibetiä Sammetin toisen yhtyeen Edguyn edellinen albumi, lähes tunnin mittainen Space Police: Defenders of the Crown ilmestyi keväällä 2014. Kiertueet esimerkiksi ovat vieneet muusikkoa ympäri maailmaa. Ehkä, sillä tämähän alkaa sujua, Sammet nauraa. – Kaiken lisäksi The Metal Operan avaus Reach Out for the Light on tärkeimpiä sävellyksiäni koskaan. – Erittäin paljon. Mies on ehtinyt säveltää jo lähes parikymmentä studiolevyä, ja diskografiasta löytyy pitkä rivi myös muuta tuotantoa: kokoelmia, ep-levytyksiä, livekiekkoja ja dvd-paketteja. Avantasian suosio vaikutti suoraan myös toisen bändini uraan, sillä myöhemmin samana ” En oikein ymmärrä näitä ’minun pitää nyt lähteä kolmeksi kuukaudeksi Tiibetiin meditoimaan ennen kuin voi tehdä suurta taidetta’ -kavereita, mutta kukin tyylillään.” 40. Esimerkiksi pelkkiin Mystery of a Blood Red Rose -avausbiisin taustalauluihin hupeni kolme kokonaista työpäivää, Sammet kertoo ja naurahtaa: – Mutta hei: jos me olisimme työskennelleet Volkswagenin tehtaalla, tuotantovastaava olisi tullut huomauttamaan kolmen tunnin työskentelyn jälkeen, että tämä juttu on jo tarpeeksi hyvä. Minulla oli siis kuukausia ja taas kuukausia aikaa... Mietin ja kasasin kokonaisuuden hyvin pitkälle omin käsin, aina cd-bookletin fontteja ja muita juttuja myöten. Tokihan siltä löytyy myös hard rockia, power metalia, elokuvallisuutta ja balladeja – ja Sammet työryhmineen hallitsee suvereenisti kaikki tarvittavat osa-alueet. Bisnespuolella tuli reippaasti lunta niskaan, sillä diili AFM Recordsin kanssa oli artistin kannalta todella surkea. Ghostlights sai muotonsa melko kivuttomasti, mutta studioaikaa kului melkoinen määrä. Siitä puheen ollen: mitä Avantasia-debyytti The Metal Opera (2001) sinulle opetti. – En todellakaan koe olevani mikään superihminen tai edes työskenteleväni mitenkään erityisen paljon. Vaikka Sammet kiistää olevansa superihminen, kyllähän tämä Bayern München -fani (”jalkapallostadion on ainoa paikka, jossa pääsen irti kaikesta muusta. Avantasia saikin roppakaupalla uusia ystäviä, kun tuhannet ja taas tuhannet Helloween-fanit halusivat kuulla Michael Kisken hevifalsetin pitkästä aikaa. Hän ei ollut siinä vaiheessa laulanut raskasta musiikkia Helloweenistä eroamisen jälkeen, eikä kukaan uskonut Kisken tekevän paluuta tähän maailmaan. Jos en viettäisi, vaimoni olisi ottanut eron jo aikoja sitten, Sammet hymähtää. Siinä vaiheessa tapaan yleensä huomauttaa, että minulla on muuten myös perhe, jonka parissa vietän paljon aikaa. Asiat loksahtivat lopullisesti kohdalleen, kun Michael Kiske lupautui kappaleen solistiksi. Joskus albumi syntyy helposti, kun taas toisinaan joutuu vääntämään aivan tosissaan. – Olisinko oppinut jotakin aikaisempien levyjen tekemisestä. Internet ei tuolloin ollut läheskään nykyisen kaltainen tiedon aarreaitta, ja muistan edelleen hyvin, miten vietin tuntikausia kotikaupunkini Fuldan kirjastossa etsien informaatiota noitavainoista ja monista muista aiheista. – Pitkäsoiton lopullinen valmistuminen tuntuu aina yhtä hienolta, mutta matka kohti päämäärää voi olla hyvinkin vaihteleva. ”Mistä ihmeestä löydät aikaa näille kaikille musiikkitouhuille?” joku kysyy ennemmin tai myöhemmin. – Albumina The Metal Opera on minulle erittäin rakas. No, olenpahan tukenut omalta osaltani luultavasti kaikkia AFM:n bändejä, niin hyviä kuin huonojakin. En oikein ymmärrä näitä ”minun pitää nyt lähteä kolmeksi kuukaudeksi Tiibetiin meditoimaan ennen kuin voi tehdä suurta taidetta” -kavereita, mutta kukin tyylillään. Aloitin Ghostlightsin säveltämisen syksyllä 2014 ja sain kappaleet nauhoituskuntoon viime kesänä. Siellä voin huutaa kaikkia tyhmiä asioita, joita toki kadun myöhemmin”) tietää olevansa erityislahjakkuus: juuri nyt todisteena toimii Ghostlights, joka on kautta linjan korkealla tasolla toimiva progressiivinen heavy metal -levy. Ghostlightsin 62-minuuttinen edeltäjä, Avantasian kuudes pitkäsoitto The Mystery of Time taas saapui markkinoille vuotta aikaisemmin. Eikä 70 minuuttia kellottava Ghostlights suinkaan ole ainoa asia, jonka parissa Sammet on viime kuukausina työskennellyt
Kun sitten tein aavemaisen The Haunting -biisin, tajusin sen suorastaan huutavan Dee Snideria ja hänen Broadway-musikaalin mieleen tuovaa sarjakuvamaista tulkintaansa, Sammet sanoo. Olen törmännyt heihin kerran, sillä satun tuntemaan Eric Singerin, ja osuin sitten oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. MUSIIKIN YSTÄVÄN MATKAKOHTEET Lue lisää ja osallistu samalla kilpailuun: www.soundi.fi/icelandair REYKJAVIK Monimuotoisia kulttuurielämyksiä savujen lahdella. Uran tyhmin päätös Vuonna 1999 alkunsa saanut mahtipontinen Avantasia-projekti tunnetaan ennen kaikkea vierailevista solisteistaan, eikä The Mystery of Time -levyn ajan kulkua ja maailmankaikkeuden kummallisuuksia käsittelevää teemaa jatkava Ghostlights tee tässä suhteessa poikkeusta. VOITA LENNOT SUOSIKKI KOHTEESEESI JUTTUSARJAN KAUPUNGEISTA. Hän lausui: ”Tobi, diggaan kappaleestasi, mutta ollakseni rehellinen, en halua tehdä vierailuja muiden levyille.” Olin hieman ihmeissäni: tätäkö herra Lawless ei voinut kertoa kahtatoista tuntia aikaisemmin. – Silloin tällöin... Hän oli kuullut kaavailemani biisin ja ilmeisesti pitänytkin siitä. Edguylle nimittäin tarjottiin joitakin vuosia sitten AC/DC:n lämmittelypestiä, mutta emme olisi saaneet esiintymisestä rahaa ja päätimme sitten kieltäytyä, Sammet huokaa. Onko sinulla huonoja päiviä. Saatko laulajilta usein kielteisen vastauksen. – W.A.S.P. Kello löi neljätoista, mutta W.A.S.P.-herraa ei näkynyt missään. Meidän olisi pitänyt huutaa ”kyllä!” ja rokata niin perkeleesti. Kilpailu on käynnissä 31.12.2016 saakka. soitti samana iltana keikan, ja lopulta Blackie kutsui minut pukuhuoneeseensa vasta esiintymisen jälkeen, aamuyöllä joskus 1.30. – Miten tyhmä ihminen voi olla. vuonna ilmestynyt Edguy-levy Mandrake menestyi paljon edeltäjiään paremmin. Ajattele nyt: sinulla on satamiljoonaa euroa, kaunis vaimo, komea Ferrari, keskiaikainen linna ja perseessäsi oleva aurinko valaisee muuta maailmaa... – Master of the Pendulum taas kaipasi aggressiivisen melodista jämäkkyyttä, joten Marco Hietala oli ilmiselvä ykkösvaihtoehto. Kuka olisi kovin mahdollinen laulaja seuraavalle Avantasia-levylle. Olen joskus miettinytkin, miksi joku todella iso stara haluaa olla pallinaama. Puhuin aiheesta Marcon kanssa Metal Hammer Awards -tilaisuudessa jo vuonna 2013, ja hän lupautui mukaan saman tien. Kun AC/DC kysyy sinulta jotakin, se on mieletön kunnia-asia eikä mikään rahakysymys. OSA 1/6 JUTUT JULKAISTAAN JOKA TOINEN KUUKAUSI. Päätimme pitää palaverin, ja matkustin Frankfurtiin sovittuna päivänä. Myös kaikki kuusi kohde-esittelyä löytyvät ilmestymisen jälkeen samasta osoitteesta. – Onneksi 98 prosenttia tapaamistani kollegoista, mukaan lukien ne alan suurimmat tähdet, tuntuvat olevan fiksuja, jalat maan pinnalla pitäviä kavereita. Miksi joku viitsii olla kusipää, kun elämä on täydellistä. Sinutkin tunnetaan aurinkoisena ja hyväntuulisena kaverina. Kysyin esimerkiksi Blackie Lawlessia The Scarecrow -levylle. Reykjavikiin mahtuu lukuisia tapahtumia, festivaaleja, ravintolaelämyksiä sekä elinvoimaisia musiikkiliikehdintöjä bändeineen ja levykauppoineen, kunhan tietää mistä etsiä. Tuoreen albumin monisäikeistä tarinaa tulkitsevat tuttujen aseenkantajien (Kiske, Jørn Lande, Ronnie Atkins ja Bob Catley) lisäksi muun muassa Marco Hietala, Dee Snider, Geoff Tate ja Sharon den Adel. R E Y K J A V I K T O R O N T O S E A T T L E D E N V E R W A S H I N G T O N B O S T O N REYKJAVIK on kuuluisa muun muassa luonnostaan ja maauimaloistaan, mutta maailmankyläksi tituleeratun Islannin pääkaupungin kulttuurielämä on virkeää ja, kuten saaren muutkin asiat, omaperäistä. Minulla on kaikenlaisia tarinoita aiheeseen liittyen. Eikä näkynyt myöskään kello 16 tai 18, vaikka manageri antoikin minulle päivän mittaan uusia aikoja. MAHTAVA PALKINTO!. Lue juttu kokonaisuudessaan: www.soundi.fi/icelandair Esittelyssä KUUSI mielenkiintoista kohdetta musiikkidiggareille Islannista Pohjois-Amerikkaan. – (naurua) Toki, en minäkään aivan täydellinen ole! En ollut hyvällä tuulella esimerkiksi sen jälkeen, kun olin tehnyt tähänastisen urani tyhmimmän päätöksen. – Paul Stanley ja Gene Simmons, siis lapsuuden idolini. – Otan pari esimerkkiä. Kun saan päähäni melodian, mieleen saattaa nousta saman tien vaikkapa Klaus Meine tai Meat Loaf. KISS-kaksikkoa oli muuten tapaamassa samassa huoneessa myös nyrkkeilyn raskaansarjan maailmanmestari Vladimir Klitshko
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 16.11.2015 13:51:47
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 16.11.2015 13:51:47
Mutta vaikka Dave Mustainen visiot ovat synkkiä, hänet pitää liikkeellä toivo. TEKSTI ARI VÄNTÄNE N 44. Megadeth in uuden albumin nimi Dystopia kiteyttää metallin pahanilma nbändin lempiteeman
45
Oma aika voi koittaa milloin tahansa. Toinen tyypillinen piirre on, että kirjoitan aina siitä, mitä omassa elämässäni tapahtuu. Dystopia on kaiken kiteyttävä otsikko bändille, joka on aina tehnyt musiikkia niistä mahdollisista katastrofeista ja potentiaalisista painajaisista, joilla ihmiskunta rampauttaa itseään väsymättä. Mitä lujemmin lyö, sitä pahempi kosto on odotettavissa. – Ei kai voi oikein muuta kuin yrittää muistaa, että elämä on kallisarvoinen. Samantyyppinen onnettomuus sattui myös Salt Lake Cityssä. Tuollaiset asiat ovat kuitenkin artistin ja kuoleman välisiä asioita. Ja aivan äskettäin Australiassa joku kuoli auto-onnettomuudessa, kun oli ajamassa kotiin Megadethin keikalta. – Olen aina kirjoittanut politiikasta, sodasta, huumeista ja okkultismista. Ammatinvalintakysymyksiä Dystopian rakentaminen voi olla katarttinen keino käsitellä ahdistavia asioita. Dystopia-niminen albumi onkin Megadethiä määrittävä teos. Ei kannata kantaa kaunaa kenellekään. Tai Dimebag Darrellin murhaaja, joka huusi jotakin Phil Anselmosta ennen kuin veti liipaisimesta. Sisäinen vihollinen Vaikka maailmassa tapahtuu kaikenlaista kammottavaa, suurin uhka muusikon terveydelle on edelleen hän itse. Oma aika voi koittaa milloin tahansa.” 46. Megadethin levyiltä kuulee, miten minulla milloinkin on mennyt. Mustaine myöntelee ja sanoo, että myös Megadethin konserteissa on sattunut ikäviä juttuja. Mistä ihmisten olisi syytä olla eniten huolissaan. Niin kävi Pariisissa marraskuussa 2015, kun kymmeniä ihmisiä murhattiin konserttiin tehdyssä iskussa, jonka tekijät eivät ansaitse yhtään tätä enempää palstatilaa. Dystopia syntyy, kun kuvitellaan, mihin kehitys voi pahimmillaan johtaa. Mustaine näkee mieluummin itsensä miehenä, joka tekee biisejä hankalista aiheista. Hän huomasi, että muuan lahjottavissa ollut poliisi päästi konserttiin ylimääräisiä ihmisiä maksua vastaan. Jokaisella hetkellä on merkitystä, eikä mitään saa pitää itsestäänselvyytenä. Jokaisella hetkellä on merkitystä, eikä mitään saa pitää itsestäänselvyytenä. Sen täytyy jättää esiintyjään pysyvät jäljet ja herättää monenlaisia tunteita, myös syyllisyyttä. – Castle Doningtonissa vuonna 1988 pari kaveria tallautui kuoliaaksi juuri ennen kuin nousimme lavalle. Minusta tähän pisteeseen on tultu yksinkertaisesti siksi, että ihminen on sellainen kuin on. Tavallaan se on Dave Mustainen yhtyeelle sama asia kuin bändin mukaan nimetyt julkaisut ovat muille. Mustaine jää miettimään, miten tähän kaikkeen oikein pitäisi suhtautua. Dystopia on utopian pahaenteinen vastakohta, seinille maalattujen pirujen hallitsema maailma. – Kaikenlaista voi tapahtua. Viimeisin ”Elämä on kallisarvoinen. Sähkön kanssa voi sattua jotakin ikävää, tai sitten joku voi tulla ilmaisemaan ihailuaan tai vihaansa niin kuin John Lennonin ampunut heppu teki. P essimistillä on kissanpäivät, sillä kaikki menee päin helvettiä. Ihmisillä on monenlaisia keinoja loukata ja vahingoittaa muita. Se on myös Megadethin viidennentoista studioalbumin nimi. Toinen putosi yläkatsomosta ja toinen ammuttiin. Dave Mustaine suhtautuu tapahtuneeseen realistin tyyneydellä. – Vuoden 1991 Rock in Riossa kuoli kaksi ihmistä. Täytyy muistaa kertoa rakkailleen, että rakastaa heitä. Hän toteaa, että esiintyvän taiteilijan elämässä on aina ollut riskejä. Sodat ja pakolaiskriisi, kaikille antibiooteille resistentit bakteerit, ideologiset hirmuteot, vihanlietsonta ja sillä rahastaminen, medialukutaidottomat idiootit, eriarvoisuuden lisääntyminen ja ääriajattelun yleistyminen, pysäyttämättömiin edennyt ilmastonmuutos, hullut poliitikot, omankädenoikeus, koston kierre ja aivottomat aselait – dystopia ei ole enää pelkkä pelottava tulevaisuudenkuva vaan tiukasti tätä päivää. – Joku pelkää ilmastonmuutosta, toinen aseiden liian helppoa saatavuutta, kolmas terrorismia. Vielä kauheammalta tuntuu ajatus, että yleisölle tapahtuu jotakin pahaa artistin silmien edessä. Siksi ihmiskunnan pahin uhka on ihmiskunta itse. Hän uskoo, että sellaiselle artistille on aina paikka maailmassa, jossa lauletaan liikaa tytöistä ja autoista. Ikävä kyllä kaikkein käsittämättömimmätkin kauhuskenaariot tuntuvat käyvän toteen jopa niin eskapistisessa paikassa kuin rock’n’rollin maailmassa. Elämä on liian lyhyt sellaiseen. Sellaista vain voi tapahtua tällä alalla. Kun palomies meni huomauttamaan asiasta, poliisi ampui hänet. Totaalisen tuhon kaltaiset teemat sopivat erityisen hyvin metalliin, joka heijastaa todellisuuden synkkää ja raskasta laitaa. Mikä on pahin uhka. Koska esiintyjä on esillä, hänet on helppo löytää. Megadethin laulaja-kitaristi, johtaja ja biisintekijä ei kuitenkaan tahtoisi tulla leimatuksi yksinomaan dystoopikoksi. Tapettu tyyppi oli palomies, joka oli paikalla turvamiehenä
”Olin laiha punapää, joka asui seudulla, jossa laihoja punapäitä ei kohdeltu kovin ystävällisesti.” 47
Megadethin klassinen 1990-luvun kokoonpano: Dave Mustaine, Marty Friedman, Nick Menza ja David Ellefson. R IC H A R D A V E D O N 48
Perustin sen, jotta minulla olisi jotakin tekemistä vanhana, kun en enää soita musiikkia. Minä lähinnä vedin kännit, aloin aukoa päätäni ihmisille ja kaduin sitä seuraavana päivänä. Hän alkoi kehitellä uutta alkua saman tien. David lainasi kamojaan ensimmäiselle basistillemme Matt Kisselsteinille ennen kuin liittyi itse bändiin. Amerikan länsirannikon pitkätukat sekoittivat vaikutteitaan – brittiläisen hevimetallin uutta aaltoa, Motörheadia, Venomia, englantilaista ja amerikkalaista punk rockia ja hardcorea – ”Olin aina se heppu, joka suostuu syömään sen helvetin tulisen pippurin.” 49. Kiertueilla on paljon aikaa tuhlattavaksi, ja kaikenlaiset päihteet ovat helposti saatavilla. – David Ellefsonia pidetään alkuperäisenä basistinamme, mutta itse asiassa hän ei ole. Mustaine ei menettänyt toivoaan edes vuonna 2002, kun loukkasi kätensä niin pahasti, ettei pystynyt soittamaan kitaraa ennen kuin pitkällisen fysioterapian jälkeen. Mustaine uskoi tulevaisuuteen jopa yhdestoista huhtikuuta 1983, kun heräsi New Yorkissa tavallista karumpaan maanantaiaamuun. Joskus mietin niitä aikoja ja kysyn itseltäni, ”jumalauta, Dave, mitä sinun päässäsi oikein liikkui?”. Ensimmäinen albumi Killing Is My Business… and Business Is Good! ilmestyi toukokuussa 1985. Noin vuoden Metallicassa soittanut Mustaine sai kenkää kesken nousukiidon, mutta ei silti kokenut kulkevansa länteen päin ajavassa linja-autossa kohti auringonlaskua. Niihin aikoihin toista kitaraa soitti eksentrinen kaveri nimeltä Robbie McKinney. Sekavia soperteleva boheemi rentturokkari näyttää surulliselta muinaisjäänteeltä, menneen ajan mentaliteetin uhrilta. Vähitellen Mustaine sai koottua ympärilleen pysyvämmän kokoonpanon. Rajoja rikkomassa Mustainen ja Metallican traumaattista eroa on käsitelty vuosien mittaan moneen kertaan, kenties avoimimmin tragikoomisessa Some Kind of Monster -dokumentissa. Hänellä on musta vyö taekwondossa ja karatessa, ja selväpäisyyden voi todeta myös kuuntelemalla hänen soittoaan. – Vastaan tuohon sanomalla, että minulla on oma viinitila. Vanhoista kolttosista puhuminen tuntuu ärsyttävän häntä, mutta hän puhuu silti. Silloiset bändikaverit James Hetfield, Lars Ulrich ja Cliff Burton ojensivat Mustainelle valmiiksi pakatun matkalaukun sekä bussilipun ja ilmoittivat, ettei hän enää soittanut heidän bändissään. Brutaali debyytti oli lähtölaukaus uralle, joka nosti Megadethin thrash metalin neljän suuren joukkoon. Kirjoitin sanoituksia matkalla New Yorkista kotiin. En kuitenkaan ollut niitä jätkiä, jotka vetivät yliannostuksia ja muuttuivat sinisiksi. Vauhtia potkuista Vaikka Mustaine heijastelee musiikissaan mitä karuimpia tulevaisuudenkuvia, hän on aina katsonut eteenpäin luottavaisin mielin. Metallica oli tullut New Yorkiin soittamaan ensimmäiset keikkansa siellä ja käynnistelemään yhteistyötä metallin monitoimimiehen Jon Zazulan kanssa. Päästyään Los Angelesiin Mustaine kokosi bändin. Ylenmääräinen päihteiden kanssa pelaaminen ei ole tätä päivää myöskään rock’n’rollissa yleisesti. Megadeth ohitti levymyynnissä Slayerin ja Anthraxin – mutta ei Metallicaa. Vuosia myöhemmin siitä kehittyi So Far, So Good… So What?! -albumin Set the World Afire. Mustaine kirjoitti pitkällä bussimatkalla lyriikat rankkaan uuteen biisiin nimeltä Megadeth. Kahdeksankymmentäluvulla, kun Megadethista alkoi tulla suosittu, artistien oli muodikasta mennä erilaisiin vieroitushoitoihin. On yleisesti tiedossa, että Dave Mustaine ei ole enää aikoihin sekoillut alkoholin tai muiden aineiden kanssa. Jos omistaa viinitilan, ei voi olla täysin juomatta viiniä. Rust in Peace… Polaris on yksi ensimmäisiä kappaleita, jonka olen itse kirjoittanut. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen asiassa on merkityksellistä enää musiikki. Joskus siinä joutui vaarallisiin tilanteisiin. Päättele itse, onko minun vaikeaa olla selvin päin. Bändin kymmenet miehistönvaihdokset eivät ole olleet hänelle edes hidasteita, eivätkä trendien vaihtelevat aallokot ole onnistuneet upottamaan Megadethiä. Huumehistoriaa löytyy myös Mustainelta. – Nämä asiat pitää aina suhteuttaa aikaan. tunnettu oman elämäntyylinsä uhri on Stone Temple Pilotsin ja Velvet Revolverin laulaja Scott Weiland, joka löydettiin joulukuun alussa kuolleena keikkabussista. – Heti, kun nousin bussiin, päätin perustaa uuden bändin. Kiusaus on silti aina olemassa. Tein sen samaan aikaan kuin Jump in the Firen ja Mechanixin. Asenteet ja ihanteet ovat muuttuneet. Opin häneltä makeita juttuja, mutta en uskonut, että hän jaksaisi keikkabussielämää kovin kauan. Se toimi pari kuukautta Fallen Angels -nimellä ja muuttui sitten Megadethiksi. Metallica oli saanut tarpeekseen Mustainen arvaamattomuudesta, eikä yhteen bändiin muutenkaan mahtunut niin monta isoa egoa. Itse en edes tiennyt, mitä sellaiset aineet olivat, ennen kuin aloimme yhteistyöhön ensimmäisen managerimme kanssa ja ensimmäiset levyt tehnyt kokoonpano kasattiin. Se kysyy tietynlaista luonnetta. Kiukkuinen kitaristi nousi Greyhound-bussiin ja lähti kotimatkalle mantereen halki. Se on iso osa menneisyyttäni mutta ei minkäänlainen osa nykyisyyttäni. Onko kohtuudessa pysyttely koskaan vaikeaa. Vuoden 1984 lopulla Megadeth teki levytyssopimuksen Combat Recordsin kanssa. Minulla oli omia biisejä, olin tehnyt niitä jo ensimmäisessä bändissäni Panicissä. LA:n meininki oli sellaista kuin Miami Vice -sarjassa – kultaketjuja ja valkoisia diskohousuja. Myös Megadethillä on kokemusta siitä: bändi joutui aikoinaan jopa vaihtamaan jäseniään soittajien päihdeongelmien vuoksi. On rankkaa pomppia siellä tuntikausia kuuden tai kymmenen muun jätkän kanssa. – No joo, olenhan minä juhlinut paljon. Kokaiini oli tosi suosittua. – Jos siihen aikaan halusi kapinoida, piti vetää jotain vielä kovempaa kamaa, kuten heroiinia
Millaisia muistoja siitä jäi. Dystopian ilmestyessä Megadeth on myynyt yli viisikymmentä miljoonaa albumia. – Se sopii hyvin tähän aikaan ja maailmantilanteeseen. Elämä kuitenkin opettaa. Millainen suhde sinulla on punkiin. Kyse on enemmän asioiden jakamisesta. 54-vuotiaana Mustaine testaa rajojaan enää järkevissä yhteyksissä. Minähän olin laiha punapää, joka asui seudulla, jossa laihoja punapäitä ei kohdeltu kovin ystävällisesti. – Maailmassa on paljon minua taitavampia kitaristeja, mutta minusta on mukavaa testata, mihin pystyn soittajana. Esimerkiksi Megadethin kolmannen albumin nimi So Far, So Good… So What?! sanoi melko suoraan, ettei kannata tuudittautua turvallisuudentunteeseen, sillä mitä hyvänsä pahaa voi tapahtua – ja luultavasti tapahtuukin. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Jokaisen osan merkitys pitää punnita erikseen. – Brittiläiset bändit, kuten Led Zeppelin ja jopa Budgie sekä Jethro Tull. Asia pitää saada sanottua mahdollisimman nopeasti ja selkeästi, ja Lee on lahjakas siinä. – Se tuntui hyvältä. Kappaleiden tekemisessä on aivan oma taikansa. Pitkällä uralla pysyvää on ollut vain Mustaine, hänen kiukkuinen äänensä, kitaransoittonsa ja kappaleensa. – The Scorpionsin Taken by Force -albumilla [1977] on The Sails of Charon -niminen biisi, jonka soolo on yksi kaikkien aikojen suosikeistani. Toisaalta pidän myös todella suoraviivaisesta riffittelystä tyyliin Diamond Head, Mercyful Fate, Judas Priest ja Iron Maiden. Fearin Lee Ving on todella älykäs sanoittaja. Sellaiset biisit kuin Thunder and Lightning ja Cold Sweat ovat vaikuttaneet minuun äärettömän paljon. Ja minähän tein mitä vain, koska siihen aikaan minulle oli ihan sama, mitä tapahtuu. Hän muistuttaa siinä suhteessa Henry Rollinsia ja muita älykkäitä sanoittajia. – Sitä ei otettu vastaan kovin suopeasti. Naimaan tai tappelemaan Megadethin kuviot alkoivat kasvaa vuonna 1986, kun yhtye teki levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa. Dystooppiseen taiteeseen sisältyy jonkinlainen varoitus tai opetus. Itse asiassa jotkut olivat mukana ensimmäisen bändini Panicin ajoista saakka. Dystopialla on enimmäkseen tappelubiisejä, Mustaine sanoo. Täytyy kuitenkin muistaa, että jos soolon alla ei ole hyvää kappaletta, se on pelkkää skaalojen pyörittelyä. Sinulla ja Lee Vingillä oli 1990-luvulla projekti nimeltä MD.45. Fatal Illusionia, The Threat Is Realiä ja vaikkapa Emperoria kuunnellessaan kohtaakin tuttuja tunnelmia. – Meillä oli pieni metallijengi. Siihen aikaan oli paljon hyviä punkbändejä. Ensin oli Metallica-jengi, sitten Megadeth-jengi, ja osittain ne porukat koostuivat samoista ihmisistä. Vaikuttajan vaikutteet tavalla, joka muutti maailmaa. Olen ylpeä siitä, että pystyn kirjoittamaan merkityksellisiä sanoituksia vaikeistakin aiheista. – En käyttänyt siitä silloin sanaa ”vallankumouksellinen” mutta tiesin kyllä, että soittamani musiikki oli erilaista, Mustaine sanoo. Tein esimerkiksi Holy Wars… the Pu”Ei kannata kantaa kaunaa kenellekään. Pyrin jättämään tilaa tulkinnoille, eivätkä biisini ole aina kiinni kirjoittamishetkessä. – Meillä oli tapana sanoa, että biisin pitää saada kuulija haluamaan lähteä naimaan tai tappelemaan. Sen takia minä sitten menin ja lauloin levyn uudelleen vuoden 2004 painokselle. Miksi Dystopian päättää versio Fear-yhteen Foreign Policysta. En kuitenkaan yritä vaikuttaa teksteilläni keneenkään. Silloin rikottiin rajoja, ja se vasta oli hauskaa. Niissähän ei ole kyse niinkään hyvästä soitosta kuin siitä, että soitetaan ja sanotaan mitä halutaan. – Biisin ei tarvitse olla vaikea, sen täytyy vain olla hyvä ja pitää kuulija otteessaan. – Monien biisieni punainen lanka on ajatus siitä, että ihmisten kannattaa olla tarkkana tai käy huonosti. saatteli bändin ensimmäiselle maailmankiertueelle. Elämä on liian lyhyt sellaiseen.” 50. Hullunrohkeudesta on ollut hyötyä alalla pärjäämisessä, mutta toisaalta se on synnyttänyt myös ongelmia. He olivat hauskaa seuraa. Tuntui tosi hyvältä olla hyvä jossakin asiassa, jota muut eivät osanneet yhtään. Mustaine oli mukana tekemässä genrensä vallankumousta. Entäpä biisien tekemiseen. Kun panee isoja asioita punkpakettiin, pitää oikeasti tietää mistä puhuu. – Harrastin nuorena surfaamista, ja päästäkseni sopivaan muudiin kuuntelin usein punkia ennen rannalle lähtöä. Dystopiaa äänittäessään Mustaine kertoi Infernolle, että levyn kappaleissa on energiaa, joka muistuttaa sellaisista Megadeth-klassikoista kuin Bad Omen, Good Mourning / Black Friday, Tornado of Souls ja In My Darkest Hour. Jätkistä oli hauskaa yllyttää minua tekemään vaarallisia juttuja. Kappaleiden tekeminen on hänelle selvästikin mieluisa puheenaihe. Toinen albumi Peace Sells… But Who’s Buying. Mustaine kuulostaa melkeinpä nostalgiselta muistellessaan Megadethin alkua ja sitä edeltänyttä aikaa. Fanit toivoivat, että minä olisin laulanut ne biisit, vaikka Lee on paljon parempi laulaja kuin minä. Olin aina se heppu, joka suostuu syömään sen helvetin tulisen pippurin. Thin Lizzy on bändi, joka mainitaan aivan liian harvoin. Se tulee minulta ihan luonnostaan. Laulan asioista, joista tiedän jotakin tai sitten jostakin, mistä olen juuri lukenut ja tullut tietoiseksi. Mitkä bändit ovat vaikuttaneet eniten kitaransoittoosi. Olin kova Fear-fani
Nuori Angra-ihme, brassi Kiko Loureiro, otti kepin kouraan, ja rumpuihin pestattiin Lamb of Godin tarkka ja symppis Chris Adler. Sittemmin voimakaksikko palasi yhteen. Mustaine jatkaa, että matkustaminen todellakin avartaa, suorastaan avaa silmät. Sellaisina aikoina on mukavaa kuulla tai lukea jotakin kohottavaa. Tein sitä sanoitusta jo Panicissä. Sitten tulee monitahoinen melodinen soolo, joka johtaa äkkiväärään temponvaihdokseen. Kisailun makua sooloilussa ei ole, vaan Dystopia kuulostaa harkiten funtsitulta kokonaisuudelta. Dystopia on täsmäpaluu omalle mukavuusalueelle. Se biisi ei edes kerro marsilaisista vaan kansainvälisestä avaruusasemasta. Paikka muistuttaa nykyään enemmän jotain New Yorkin keskustan katua kuin Japania. Parin keskinkertaisen levyn (Thirteen, 2011, ja Super Collider, 2013) perästä myrsky alkoi nousta. Kova jätkä se on. 1990-luvun alun huumehelvetin aikaan syntyi kaksi klassikkoalbumia, Rust in Peace ja Countdown To Extinction. Enkä muuten panisi pahakseni, jos tämä jäisi joutsenlauluksi. Mustaine kertoo, että otsikon alla on laulu, joka kertoo sekä suurvallan ulkopolitiikasta että globalisaatiosta. Olen kiitollinen tästä työstä ja kaikesta hyvästä, mitä olen elämässäni saanut. Se, onko Amerikka puuttunut toisten asioihin aina turvatakseen rauhaa vai jostakin muusta syystä, on asia erikseen. Rumpali Shawn Drower ja kitaristi Chris Broderick lähtivät samalla ovenavauksella. Noita pyörteitä onkin sitten matkan varrella piisannut. – Toisaalta Post-American Worldissa on kyse myös siitä, että muu maailma katsoo länteen. Olisipa joku oma idolini tullut sanomaan minulle nuorena, että ”jos kätesi väsyvät keikalla, olet verrytellyt liikaa ennen lavalle menoa”. 51. Riffeissä viljellään reilusti vanhaa kunnon Megadeth-tukua. Nämä jumalkuvat oli jo katsottu, aikoinaan hyviksi todettu. Tutunmakuinen Dystopia on soundeja ja kansikuvan metallisenkylmää värimaailmaa myöten täysrukiista Megadethiä. Tomi Pohto nishment Duen Rust in Peacelle yli 25 vuotta sitten. Saatan laulaa jostain täysin fiktiivisestä asiasta ja jotkut luulevat minun uskovan siihen. Nyt se on yksi ajankohtaisimmista sanoituksistani. Vaikka teknologian kehitys on yksi dystopioiden perusaiheista, globalisaation hyvät puolet pääsevät esiin juuri sen kautta. Post-amerikkalaista maailmaa näkee nyt Lähi-idässä, Afrikassa ja eteläisen Tyynenmeren alueella. Jokin kuitenkin mätti. Sanoisinpa jopa, että RiP-haikailijat voivat kokea olevansa nyt turvassa. Turbulenssista valloituspuuhiin MEGADETH Dystopia UNIVERSAL Niin kornilta kuin se tuntuukin, on mielenkiintoista havaita, että Dave Mustainen täytyy ajaa onnistuakseen myrskyn silmään. Se on jopa hämmentävän hyvä levy porukalta, johon moni, myös allekirjoittanut, oli menettänyt uskonsa. Sen huomaaminen on saanut minut lähtemään mukaan erilaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Ukkoa on tullut ja mennyt – jopa basisti David Ellefson on todistanut kohdallaan kaimansa taekwondomonotuksen voiman. Jotta asia tulisi varmasti selväksi, Conquer or Die! -instrumentaalin otsikko kertoo bändin halunneen uunista ulos kunnon rieskan eikä mitään löysää vehnäpullaa. Vartuin vaikeissa oloissa ja olen ollut asunnotonkin. Mitäpä kävi, kun Daven soittokäsi koki kovia 2000-luvun alussa. Kuulostaako tutulta. Ei muuta kuin eteenpäin ja kova paluulevy The System Has Failed marketteihin. Japanissa on yksi katu, jonka ravintoloissa käyn syömässä aina, kun olen sielläpäin. – Se on vähän kuin Symphony of Destructionin jatko-osa – poliittinen laulu, jossa käsitellään sitä, mitä tapahtuu, kun Amerikka lähtee auttamaan muita maita. Mustaine tuntuu saaneen taiturimaisen Loureiron soitosta lisäenergiaa, ja kaksikko pelaa hämmästyttävästi yhteen. Ja katso, Megadeth kuulostaa taas omalta ilkeältä itseltään. Alkoi kiivas spekulonti, josko ikoninen Rust in Peace -kokoonpano palaisi yhteen. Se, että olen selvinnyt sellaisesta, voi olla rohkaiseva esimerkki jollekin. Se on muuttunut kovasti. Nyt tarvittiin uutta verta. Nokkakärryilläkö ne ovat Mustosta studioon roudanneet. He eivät välttämättä noudata lännen esimerkkiä, mutta seuraavat kuitenkin tilannetta. Niin minustakin, ja olen siitä onnellinen. – Se on tehnyt minut kiitolliseksi. Näiden turbulenssien myötä Mega-saluunan ovet ovat tavanneet käydä siihen tahtiin, että saranat ulvovat. Joka tapauksessa siitä seuraa aina muutoksia, jotka voivat olla hyviä tai huonoja. Itse ainakin kaipaan kannustusta silloin, kun olen masentunut enkä usko omiin kykyihini. Esimerkiksi Rust in Peacen Hangar 18 -biisi sai aikoinaan jotkut ajattelemaan, että uskon avaruusolentoihin. – Minullakin on ollut kovia aikoja. Adlerin jämäkkä isku on selkeä harppaus eteenpäin Droverin tylsän työmiesmäisestä nakutuksesta, vaikka tyylinsä makuuni hieman liian kliinistä onkin. Olisin ollut ihan tohkeissani, että jumalauta, kiitti vinkistä! Kukapa olisi uskonut, että metallin suuri pahanilmanlintu on näin täynnä toivoa. Se on lihaksikkainta Megadethiä vuosiin, vaikkei olekaan hypernopea tykityslevy, vaan homman ydin on Ashes in Your Mouth -tyyppinen keskitempo. Maailmassa on paljon ihmisiä, joiden elämä on rankkaa. Matkailu avartaa Yksi Dystopian kappaleista on nimeltään Post-American World. No, enhän minä niihin usko. Nyt jos koskaan tuo usko on aiheellista löytää uudelleen. Tässä työssä pääsee näkemään, mihin se saattaa johtaa. – Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä kuulostaa. Muut panevat merkille, mitä länsi tekee, eli miten me pukeudumme, millaista musiikkia kuuntelemme ja millaista popkulttuuria kulutamme. – Sosiaalisen median siistein puoli on se, että suoran ja kannustavan palautteen antaminen on mahdollista
Vuoden 2015 raskaimmat – tekijätiimin topvitoset LISTANIKKARI TERO LASSILA TOIMITTI MATTI RIEKKI JENA MCSHANE SHAINA HEDLUND Aktor Chelsea Wolfe 52. Millaiset olivat vuoden 2015 kotija ulkomaisten levyjen kärkikymmeniköt, se selviää osoitteessa www.inferno.fi. Koskinen KILLING JOKE Pylon GHOST Meliora FAITH NO MORE Sol Invictus ARMORED SAINT Win Hands Down SLAYER Repentless EI-RASKAS: GAVIN HARRISON Cheating the Polygraph Tammikuun alussa lehtemme nettisivuille ilmaantuivat perinteisen vuosiäänestyksemme tulokset. Annika Brusila WITH THE DEAD With the Dead WINDHAND Grief’s Infernal Flower ACID KING Middle of Nowhere, Center of Everywhere SEREMONIA Kristalliarkki SAMMAL Myrskyvaroitus Tami Hintikka PARADISE LOST The Plague Within MY DYING BRIDE Feel the Misery GRUESOME Savage Land DRUDKH A Furrow Cut Short FERAL Where Dead Dreams Dwell EI-RASKAS: LASTEN HAUTAUSMAA Lasten Hautausmaa Jukka Hätinen PRURIENT Frozen Niagara Falls CHELSEA WOLFE Abyss LOOP Array 1 DEATH HAWKS Sun Future Moon ACID KING Middle of Nowhere, Center of Everywhere EI-RASKAS: TEETH OF THE SEA Highly Deadly Black Tarantula Joni Juutilainen ALFAHANNE Blod Eld Alfa GHOST Meliora MGLA Exercises in Futility REVENGE Behold.Total.Rejection VI De Praestigiis Angelorum Eetu Järvisalo DESOLATE SHRINE The Heart of the Netherworld MGLA Exercises in Futility GHOST Meliora TRIBULATION The Children of the Night SWALLOW THE SUN Songs from the North I, II & III EI-RASKAS: KARI RUESLÅTTEN To the North Toni Keränen GHOST Meliora VENOM From the Very Depths DØDHEIMSGARD A Umbra Omega WÖYH! Dwzyrek THE LOCAL BAND Locals Only EI-RASKAS: CHRIS CORNELL Higher Truth Kari Koskinen UNDERGANG Døden læger alle sår WORTHLESS Grim Catharsis KARYN CRISIS’ GOSPEL OF THE WITCHES Salem’s Wounds MÖRBID VOMIT Doctrine of Violence PRESSURE POINTS False Lights Kimmo K. Seuraavassa nähtäville parinkymmenen avustajamme henkilökohtaiset top 5 -listaukset. Kuten totuttua, halutessaan on voinut mainita myös vuoden kovimman ”ei-raskaan” albumin
Erase. KAMELOT Haven LEPROUS The Congregation BARREN EARTH On Lonely Towers EI-RASKAS: KAMASI WASHINGTON The Epic Ville Pirinen AKTOR Paranoia GARDEN OF WORM Idle Stones DEATH ALLEY Black Magick Boogieland TERVEET KÄDET Lapin helvetti UNCLE ACID & THE DEADBEATS Night Creeper EI-RASKAS: JANNE WESTERLUND Marshland Tomi Pohto MY DYING BRIDE Feel the Misery SHAPE OF DESPAIR Monotony Fields CATTLE DECAPITATION The Anthropocene Extinction NAPALM DEATH Apex Predator – Easy Meat MGLA Exercises in Futility EI-RASKAS: CHELSEA WOLFE Abyss Matti Riekki CHELSEA WOLFE Abyss SWALLOW THE SUN Songs from the North I, II & III TOMB OF FINLAND Below the Green KILLING JOKE Pylon KYLESA Exhausting Fire EI-RASKAS: JACCO GARDNER Hypnophobia Jaakko Silvast AKTOR Paranoia CAIN’S OFFERING Stormcrow ECLIPSE Armageddonize IRON MAIDEN The Book of Souls KAMELOT Haven Aadolf Virtanen RIVERSIDE Love, Fear and the Time Machine FEAR FACTORY Genexus EMBASSY OF SILENCE Verisimilitude CRADLE OF FILTH Hammer of the Witches MUSTASCH Testosterone EI-RASKAS: DAVID GILMOUR Rattle that Lock STEPHANIE CABRAL JANICA LÖNN Mgla Armored Saint Mörbid Vomit 53. LIVING DEAD Crush the Sublime Gods MGLA Exercises in Futility DESOLATE SHRINE The Heart of the Netherworld PHLEGEIN From the Land of Death Miika ”Mega” Kuusinen AKTOR Paranoia DEATH KARMA The History of Death & Burial Rituals Part I DÖ Den-ep LAPINPOLTHAJAT III Jokainen isä toivoo pojastaan miestä, ei hinttiä – jokainen poika toivoo isästään miestä, ei natsia PURTENANCE ...to Spread the Flame of Ancients EI-RASKAS: JUSSI LEHTISALO Maisteri Tero Lassila SWALLOW THE SUN Songs from the North I, II & III AMORPHIS Under the Red Cloud NIGHTWISH Endless Forms Most Beautiful BARREN EARTH On Lonely Towers SLAYER Repentless Antti Luukkanen KOHTI TUHOA Rutiinin orja GHOST Meliora PARADISE LOST The Plague Within NAPALM DEATH Apex Predator – Easy Meat UNCLE ACID & THE DEADBEATS The Night Creeper EI-RASKAS: LASTEN HAUTAUSMAA Lasten hautausmaa Mikko Malm GHOST Meliora SWALLOW THE SUN Songs from the North I, II & III TAU CROSS Tau Cross ARMORED SAINT Win Hands Down NAPALM DEATH Apex Predator – Easy Meat EI-RASKAS: TÄHTIPORTTI Tähtiportti Aki Nuopponen SWALLOW THE SUN Songs from the North I, II & III STEVEN WILSON Hand. Cannot. Lauri Kujanpää SANTA CRUZ Santa Cruz NIGHTWISH Endless Forms Most Beautiful IRON MAIDEN Book of Souls W.A.S.P Golgotha AMORPHIS Under the Red Cloud EI-RASKAS: ADELE 25 Jerry ”Serpent” Kurunen ENSLAVED In Times DR
Steven kuitenkin kieltää tämän nopeasti. No, sanotaanko vaikka niin, että en vain kykene pitämään näppejäni irti T-paitojen ja musiikkivideoiden suunnittelusta. Parrasvaloissa T avoitan viime vuonna 48 täyttäneen Steven Wilsonin mistäpä muualtakaan kuin tämän omasta studiosta Hertfordshiresta, Englannista. – Useimmiten albumeilleni on käynyt juuri päinvastoin. Jotkin hehkutetuimmista levyistäni taas ovat sellaisia, joiden kanssa en ole läheskään niin sinut. Parhaat. Olen joka tapauksessa onnistunut välttämään sen tunteen, että musiikkini olisi työtä. Erase. Cannot. Vuorokaudessani taitaa olla vähintään 48 tuntia, Steven naurahtaa. Eraseä yhtenä Stevenin uran täysipainoisimmista kokonaisuuksista. – Sen konsepti on yksi parhaista, joita olen ikinä vanginnut. En voi sietää deadlineja, ja minulle on todella tärkeää, että voin säveltää, kuvittaa tai vaikkapa miksata asioita juuri silloin kun se tuntuu luontevalta. on kaupallisesti menestynein albumini, Steven kertoo tyytyväisenä. Viimeisimpänä. – Soolourallani olen tietenkin vastuussa laajemmin kaikesta. Steven pahoittelee kohteliaan englantilaisittain myöhästynyttä Skype-puhelua ja kertoo, että päivittäiset studiotyöskentelynsä venyvät luovuudenpuuskissa yhä. Ottaen huomioon Stevenin levyjen ja muiden projektien uskomattoman kiivaan julkaisutahdin voisi helposti kuvitella, että miehen työskentelyn tulee olla tarkkaan aikataulutettua. Joskus annoin vain suuntaa bändieni oheisjutuille, mutta nyt... Erasen. Tämä on ollut yksi kantavista teemoista koko urallani: yleensä parhaita albumejani ovat ne, joiden lyyrinen teema herättää PÖLKYLLÄ Viisi vuotta sitten musiikillisen uskonloikan harpannut sooloartisti Steven Wilson on kuin eri muusikko, jos verrataan viime vuosikymmenen lopulla maailmaa kiertäneeseen Porcupine Treen laulaja-kitaristiin. Cannot. Cannot. Työt. Albumista muodostui nopeasti arvostelumenestys sellaistenkin kuulijoiden keskuudessa, jotka eivät olleet päässeet aiemmin täysin sisälle miehen soolotuotantoon. – Opin jo lapsena äärimmäisen vahvaa työetiikkaa työläisperheessä kasvaneelta isältäni, ja noudatan sitä tietyllä tapaa kaikissa tekemisissäni, olipa kyse sitten omasta musiikistani tai muiden musiikin viimeistelystä. – Olen julkaissut musiikkia noin kolmenkymmenen vuoden ajan, minkä huomioiden on äärimmäisen palkitsevaa todeta, että Hand. Jos peilailen koko historiaani, itselleni mieluisimmat levyt ovat useimmiten niitä hieman vaatimattomammin menestyneitä. Levynä, jossa musiikki, sanoitukset ja visuaalinen ilme limittyvät yhteen harvinaisen lujasti. Tuumailen pitäväni Hand. – Jos en ole kiertueella, periaatteenani on mennä studioon jokaisena elämäni päivänä ja tehdä jotain luovaa, koska se on tässä maailmassa yksi niistä asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi. Soolouransa kannalta merkittävimmistä albumeista puhuttaessa Steven nostaa ensimmäisenä esille viime vuonna ilmestyneen neljännen sooloalbuminsa Hand. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT NAKI KOUYIOUMTZIS vasten tahtoaan 54. – Tietenkin minulla on studiossani pitkä lista työn alla olevia asioita, mutta olen saavuttanut soolourallani etuoikeutetun elämäntilanteen, jossa voin itse päättää mitä teen
Se oli valtava riski ja todella epätavallinen kokeilu, mutta näin jälkikäteen voin sanoa, että Storm Corrosion -levy on paras yhteistyöalbumini. – Tämä minialbumi on eräänlainen sisarteos Handille. Sen nimi on Don’t Hate Me. Se jatkaa samaa teemaa erilaisista näkökulmista. – Kyllästyimme heti alkuun albumiin kohdistuneisiin yllytyksiin, vaatimuksiin ja huhuihin. Steven näkee asiassa tyystin päinvastaisen puolen. Voisi kai sanoa, että 4½ on seurausta kaikesta viimeisen vuoden aikana tapahtuneesta. Halusimme tahallamme odottaa niin kauan, että ihmiset unohtaisivat koko jutun ja menettäisivät uskonsa tähän projektiin, jotta saisimme lopulta toteuttaa itseämme vapaammin. Fanitan itsekin monia bändejä enkä haluaisi niiden koskaan muuttuvan, mutta tiedän samalla muusikkona, että fanien palveleminen ei ruoki artistin intohimoa. Moni julisti Wilsonin ja Åkerfeldtin pettäneen koko kuulijakuntansa ja epäili näiden tehneen mahdollisimman oudon levyn vain piruillakseen niiden kustannuksella, jotka olivat odottaneet albumia vuosia. Silti tällainen erikoisempi lähtökohta sai minut kirjoittamaan eräitä parhaista kappaleistani. Aloimme pallotella ajatuksella jo Opethin Blackwater Park -albumin äänitysten aikoihin vuosituhannen alussa. – Moni odotti varmasti todella metallista, raskasta ja synkkää albumia, mutta näistä ainoastaan viimeinen toteutui. Lisäksi mukana on yksi jo Raven That Refused to Sing -albumin [2013] ajoilta mukanani kulkenut kappale, joka ei sopinut tuolloiseen teemaan, sekä eräs vanhempi kappale, jonka saatatte ehkä tietää. Odotetun odottamatonta Steven nostaa tuoreimman sooloalbuminsa rinnalle hieman yllättäen nimen Storm Corrosion – Opethin Mikael Åkerfeldtin kanssa työstetyn projektin, jonka albumi oli lopulta vuosien ja loputtomien huhujen jälkeen jotain ihan muuta kuin artistiparilta saattoi odottaa. – Levy sisältää neljä kappaletta, jotka kirjoitin Handin säveltämisen aikoihin, mutta ne valmistuivat vasta myöhemmin. Läheskään kaikki kuulijat eivät olleet samaa mieltä. Jopa sen vanhemmat kappaleet heijastelevat näitä tuntemuksia. Tämän seuraaminen on ollut eräitä hienoimpia kokemuksia koko urallani. Menestys johti lopulta siihen, että yleensä yhdestä albumista toiseen nopeasti siirtyvä Steven päätyi julkaisemaan nyt vuotta myöhemmin albumin nimeltä 4½, jota kutsuu 36 minuutin kestostaan huolimatta ep:ksi. – Päädyimme ilmaisemaan itseämme kokonaan uudenlaisilla äänimaailmoilla, jotka koostuivat lähes täysin äänistämme, jousista, akustisista soittimista ja pianosta. – Todellisuudessa kuulijakunnan pettämistä olisi se, jos vaikka minä tekisin inabsentioita ja deadwingejä uudelleen ja uudelleen, vaikkei niissä PÖ LK YL LÄ 56. Albumi olisi ihan hyvin voinut ilmestyä pian tuon jälkeen, mutta sitten tapahtui jotain, Steven aloittaa arvuutellen. Joku saattoi toivoa parivaljakolta todellista progemetallin juhlaa ja toinen huuruisempaa progerockia, mutta lopulta albumilla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä metallin tai rockin kanssa. minussa niin voimakasta intohimoa, että musiikkia lähtee syntymään vimmatusti. Puolikas jatko-osa Hand.Cannot.Erasen moderneihin aikoihin sijoittuva teema digitaalisen sosiaalisuuden ja yhä pahemman syrjäytyneisyyden ristiriidasta on jotain sellaista, mihin kaikki voivat samastua. – Yksi muusikon suurimmista ongelmista on , että fanikunnasta voi tulla yksi tämän luovuutta eniten rajoittavista tekijöistä, jos sen odotusten antaa vaikuttaa itseensä. En olisi ikinä uskonut tämän albumin vaikuttavan ihmisiin näin voimakkaasti. – Erikoiseksi asian tekee Handin tapauksessa se, että kirjoitin albumin askel askeleelta ja teeman kokijasta tuli lopulta naispuolinen, minkä luulisi olevan kovin etäinen lähtökohta todelliselle samastumiselle. Storm Corrosionista tuli lopulta jopa Wilsonin ja Åkerfeldtin mittapuulla erikoinen teos. Synkkähän albumi todellakin on, mutta jollain todella nyrjähtäneesti kauniilla tavalla, Steven hymähtää. – Tämä albumi oli suunnitelmissa todella, todella pitkän ajan. – Tietenkin toivon muusikkona aina, että rehellisesti omia intohimojani seuraten säveltämäni musiikki koskettaisi mahdollisimman monia, mutta..
Ennen kaikkea se oli ensimmäinen levy, jolla olin vastuussa ihan kaikesta. Aikana, jolloin Stevenin tunnetuin bändi Porcupine Tree eli keskellä suurinta nostettaan. Se alkoi psykedeelisistä soolotöistäni 90-luvun aikana ja kasvoi rockbändiksi, mutta murros suosioon tapahtui kaikkeen luovaan työhön verrattuna lopulta nopeasti. – Palasin albumin pariin ihan vähän aikaa sitten, koska olin suunnitellut masteroivani sen uudelleen. Elämää ei pidä koskaan ottaa itsestäänselvyytenä, ja toisinaan se kannattaa kyseenalaistaa täysin. Välttämätön paha Ennen Insurgentesiä Stevenin luomistyö keskittyi yli viidentoista vuoden ajan Porcupine Tree -yhtyeeseen. – Musiikin tekeminen ei ole koskaan helppoa, mutta sanotaan vaikka näin, että Porcupine Treen lopettamisen sijaan olisi ollut paljon loogisempaa ja todella paljon helpompaa jatkaa samalla linjalla ja tehdä lisää samanlaisia albumeita. Niiden vaikutusta olin halunnut tuoda esille jo ennen soololevyjäni. Itse asiassa löysin itseni hämmästelemästä omaa musiikkiani ja kaikkia niitä luovaa hulluutta pursuavia kokeiluja. Se olisi törkeintä mahdollista kuulijoilleen ja itselleen valehtelemista. Tällaiset projektit ovat itselleni usein silkkaa kärsimystä, koska kuulen musiikissa vain omat virheeni ja kaiken sen, minkä voisin tehdä nykyään paremmin. – Se oli ehdottomasti kituuttavaa aikaa, Steven myöntää. Ensimmäisen soolon jälkeen julkaistu bändin viimeiseksi albumiksi jäänyt The Incident vaikuttikin jo ilmestyessään puolittain pakotetulta paluulta menneeseen. Bändi kasvoi Suomessakin kuin varkain Ilosaarirockin teltassa ja klubeilla soittaneesta aktista jäähallimittaluokkaan, eikä tulevaisuus olisi bändin suosiota ainakaan laskenut. – Insurgentesin kohdalla näin ei kuitenkaan käynyt. ”Jos peilailen koko historiaani, itselleni mieluisimmat levyt ovat useimmiten niitä hieman vaatimattomammin menestyneitä. – Se on yhä täysin ainutlaatuinen levy. Se oli kuin pakonomainen mittatilaustyö, joka ei syntynyt omasta intohimostani vaan velvollisuudentunnostani. – Olin elänyt ja hengittänyt Porcupine Treetä viidentoista vuoden ajan. Historiankirjat uusiksi Rehellisyydestä itselle sai alkunsa myös Stevenin seuraavaksi esille nostama albumi, Insurgentes. – Uskallan sanoa, että tämä uskonloikka pelasti minut musiikilliselta perikadolta. – The Incident on täydellinen esimerkki albumista, joka oli kuin pieni petos itseäni kohtaan. 57. – Minussa on eräänlainen psykologinen vinoutuma, joka saa minut pakenemaan paikalta välittömästi siinä kohtaa, kun tekemiseni saavuttavat valtavirrassa liian suuren hyväksynnän ja minua aletaan nostaa valokeilaan. Masterointi on sillä ainoa asia, joka on vaivannut minua. Löysin sen tasapainon, jota olin kaivannut rockimman ja elektronisemman ilmaisutapani välille ja pääsin samalla sotkemaan mukaan myös silkkaa noisea ja muita äärimmäisempiä kokeiluja. Ellei peräti paras sooloni vielä tänäkin päivänä, Steven myöntää. Jotkin hehkutetuimmista levyistäni taas ovat sellaisia, joiden kanssa en ole läheskään niin sinut.” albumeissa olisi lainkaan sielua. Se olisi todennäköisesti johtanut tasaisiin levyihin, valtaviin kiertueisiin ja mahdollisesti jopa suursuosioon. Jopa liian nopeasti, Steven pyörittelee. – Jos oli hieman kornia ylistää tuoreinta sooloalbumiaan mielestään parhaaksi, myönnettäköön vastapainoksi, että Insurgentes on vähintään se toiseksi paras. Tämä ensimmäinen Steven Wilson -nimen alla julkaistu soolo julkaistiin hieman yllättäen vuonna 2009. Tämä johtuu kenties siitä, että se oli ensimmäinen sooloalbumini ja eräänlainen kokonaan uuden aikakauden alku. Näin vajaat kymmenen vuotta myöhemminkään en kykenisi mitenkään ylittämään noita sävellyksiä, vaikka tekisin niistä suoria kopioita! – Osa tuon aikaisista kappaleista hämmentää itseäni tänä päivänä metallisuudellaan. – En tiennyt tuolloin tekeväni niin, mutta Insurgentesillä vapautin itseni täysin kahleistani ja kokeilin täysin uudenlaisia lähestymistapoja musiikkiin. Sen sijaan elän juuri nyt elämäni parasta aikaa soolobändini ja -albumieni kanssa, ja myös Porcupine Treen muut jäsenet ovat onnellisia tahoillaan. Olin jo aiemmin luvannut itselleni, etten aio tehdä musiikissa mitään, mikä tuntuu minusta työltä. Musiikista, sanoituksista, äänityksistä, kansista ja koko albumin hengestä. Steven nostaa Fear of a Blank Planetin (2007) ja In Absentian (2002) koko tunnetuimman bändinsä historian huipentumiksi, joita ilman nykyistä soolouraa ei olisi olemassa. En ole koskaan aiemmin huomannut ihmetteleväni musiikkiani kuunnellessa, että olenko minä oikeasti säveltänyt tämän, Steven nauraa. Steven kertoo vieraantuvansa omista teoksistaan hyvin nopeasti ja pitävänsä niiden kuuntelemista lähes tuskallisena kokemuksena. Kyseenalaista kaikki Porcupine Tree oli Fear of a Blank Planetin jälkeen kovassa nosteessa. Juuri tässä mielessä Storm Corrosion on äärimmäisen rehellinen albumi. – Moni saattaa luulla minun kasvaneen progerockin parissa, mutta tosiasiassa vasta Insurgentes toi esille erään tärkeimmistä vaikuttajistani: nuoruuteni 80-luvun alussa, jolloin Joy Divisionin ja Cocteau Twinsin kaltaiset post-punk-bändit veivät minut mennessään. – Tämän kaiken haittapuoli olisi kuitenkin ollut se, että voisin todella pahoin, jos Porcupine Tree olisi väkisin levyjä julkaiseva ja jäähalleja kiertävä suurbändi. Insurgentes on poikkeus. Ensimmäinen sooloni tuntui vapaudelta, ja Porcupine Tree oli tämän jälkeen kuin paluu töihin ahtaaseen ja tukalaan koppiin. – En kokenut asiaa niin vielä albumia tehdessäni, mutta jossain vaiheessa sen valmistuessa ymmärsin, että Porcupine Tree oli tullut tiensä päähän. Steven oli seikkaillut jo aiemmilla projekteillaan kokeiluissa äärimmäisimmästä kakofoniasta minimalistisimpaan ambientiin, mutta vasta Insurgentes yhdisti kaiken samojen kansien väliin. Porcupine Tree muuttui koko ajan raskaammaksi, ja varsinkin Fear of a Blank Planet on eräänlainen loppu sille metallille flirttailulle, jota saattoi aistia bändin loppuajoissa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Steven myöntää, ettei Porcupine Treen loppu ollut helppo ratkaisu, mistä The Incidentin ja sitä seuranneiden kiertueiden tekohengitys kertoo omaa tarinaansa. – Ne ovat Porcupine Treen evoluution lakipisteitä, albumeita, joiden viitoittamalla tiellä en olisi yksinkertaisesti kyennyt säveltämään parempaa musiikkia. En juuri välitä huomiosta, mutta kykenen nykyään hyväksymään parrasvalot osana kokonaiskuvaa
Englantilaisyhtye herätti jämptin ja raskaan alternative rockin voimallisesti henkiin ja käytti siihen koko bensatankkinsa. No, ehkä Kurt Cobain tarkoitti tätä siteeratessaan Neil Youngia. Here we go!”, mutta tämän hetken tilanteen mukaan tuleva albumi ei näytä järin todennäköiseltä. Jos Food ei noussut musapiirien pikkusuosikkia kummemmaksi tapaukseksi (kiertuekumppani Velvet Revolverin kehut voi tulkita normaaliksi tsemppijargoniksi), vuonna 2012 ilmestynyttä kakkoslevyä The Devil in Your Heartia en ole nähnyt oikeasti yhtään missään. Huvittavinta levyn tenhossa onkin, että se tuo mieleen ysärialtsun parhaat ajat, vaikka bändin tyyli ei suoraan edes viittaa sinne asti. Queens of the Stone Age ja Tool olivat tehneet merkittävimmät albuminsa aikoja sitten. Power trion hienhajun haistaa pelkän kuulokuvan perusteella, ja energiatasoille tekee mieli nostaa molemmat peukut pystyyn naama virneessä. Se on dynaaminen, räjähtävä ja selkeä – juuri sellainen kuin parhailla lihaksikkailla rocklevyillä joskus tuppasi olemaan. Biisit eivät käynnistä vallankumousta missään maailmankolkassa, mutta toisaalta levyllä ei ole yhtään filleriä ja rytmisillä jipoilla jatkuvasti haastetut rallit eivät ole mitään perusjyystöä. Nettisivut ovat nurin ja harvat Fbpäivitykset eivät liity suoraan edes bänditoimintaan. Huomaan kaipaavani MTV:n 120 Minutesia ja Alternative Nationia. Momentum on monesti vain ohikiitävä hetki, ja tällä lontoolaisporukalla se oli tässä. Bändin Facebook-sivusto lupailee toiveikkaasti ”Album 3. Pumpun lopulliselta haiskahtava katoaminen näköpiiristä vihjailee jotain aivan muuta. Mysteereiksi jääneiden bändien urakehityksen spekulointi on aina ollut musahommien ydinmehua. SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE WIKIPEDIA tarjoaa Zico Chainin musiikin luokitteluun hard rockin lisäksi termit post-grunge ja alternative metal. No, ylipäätään sitä aikaa, kun tällaiset bändit olivat indie rockin keskiössä. Vaikka yllä väärässä ajassa olemista korostankin, on aika haihattelua väittää, että bändi olisi singahtanut paremmalla lykästyksellä suoraan tähtikartalle. Jo tämä kertoo, kuinka nopeasti bändin ajankohtaisuus ropisi olemattomiin – jos sitä bändin debyyttialbumin ilmestyessä vuonna 2007 enää olikaan. Mitä enemmän nostaa volyymia, sitä varmemmin ilmarumpalin kädet viuhtovat. Todistusaineistoksi jäi energinen esikoisalbumi Food. Ehkä juuri siksi kolmikon tyrnävä, simppeli ja eteenpäin vievä perusrunttaus sytytti. Munakasta laulua, säröistä rouhimista, isoja rumpuja – yksinkertaisia asioita kaikki tyynni. JOS joku bändi sattuu yllättämään puskista, olen jättänyt tutustumisen usein tietoisesti siihen, koska todennäköinen pettymys väljähdyttää alkuperäisenkin innostuksen. Toisaalta, eipä tähän ollut välitöntä vaaraa. Sattumalta syliin tullut Food viehätti ilmestyessään, ja hyvin se on kestänyt aikaakin. Kun Food ilmestyi altsurockia ja punkia suosivalla Hasslella, elettiin jo vaihtoehtorockin toisen aallon jälkityrskyjä. System of a Downkin oli jo lopettanut aktiivisen levyttämisen. Zico Chainin liekki roihahti nopeasti ja tukahtui hapenpuutteeseen yhtä yllättäen. Nimenomaan Foodin tuotanto on maittavalla mallilla. LAST Week’s Genius kaatuu päälle kuin Nirvanan Territorial Pissings, ja Roll Over on kuin tehty keikoilla tasajalkaa pomppimista varten. Kirkassilmäisesti voisi väittää, että brittitrion jumppaus on ajatonta rock’n’rollia, jolle pitäisi olla paikkansa ajassa kuin ajassa. Jumppalihasten räjähtävä voima ZICO CHAIN Food HASSLE 2007 TEKSTI ANTTI LUUKKANEN 58. Ainoat viitteelliset moitteet jaettakoon Nihilismin Toolimitoinnista
Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. 89,50 €. 7. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€. La 11.6.2016 OULU, RAATIN STADION Portit auki klo 15. 105 € /hlö MAJOITUS Varaa majoituslippupakettisi heti osoitteesta www.tahkontapahtumat.fi L I P U N M Y Y N T I : menolippu.fi, lippupalvelu.fi, .lippu.fi, tiketti.fi ja R-Kioskit L I P U N M Y Y N T I : menolippu.fi, lippupalvelu.fi, lippu.fi, tiketti.fi ja R-Kioskit Pe 10.6.2016 HELSINKI, KAISANIEMEN PUISTO Portit auki klo 16. AN EVENING WITH Su 21.2.2016 HELSINKI, JÄÄHALLI Klo 20.00 (ovet auki klo 18.30). Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. L a 1 6 . 7. P e 1 5 . 2 1 6 h a m i n a , b a s t i o n i + supports TBA portit auki klo 18.00. Priority (K-18V.) alkaen 89,50€.. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 / 79,50 €. Priority-liput toimituskuluineen alkaen 89,50 €. 69,50 €, Priority (k-18) alk. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 €. Liput toimituskuluineeN; istumakat somo alk. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50 €. 010 841 4185. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. STEVE “The Colonel” Cropper (kitara), LOU “Blue Lou” MARINI (saksofoni), LEE “Funkeytime” FINKELSTEIN (rummut) ROB “The Honeydripper” PAPAROZZI (laulu, huuliharppu) , LARRY “Trombonius Maximus” FARRELL (pasuuna LEON “The Lion” PENDARVIS (koskettimet), “Smokin” JOHN TROPEA (kitara), ERIC “The Red” UDEL (basso) STEVE“Catfish” HOWARD (trumpetti), BOBBY “Sweet Soul” HARDEN (laulu), TOMMY “Pipes” McDONNELL (laulu) VIP-SCORPIONS-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. Liput toimituskuluineen alkaen 69,50€. Liput toimituskuluineeN; istumakat somot alk. 2 1 6 S E I N Ä J O K I , TA PA H T U M A S TA D I O N portit aiki klo 16.00. 79,50 €, kenttä alk. alk. 69,50 €. VIP-paketit alkaen 179 € +alv24% (221,96€) VIP-paketit Menolipusta: vip@menolippu.fi / Puh. 010 841 4185. E N S I K E S Ä N Ä J Y R Ä H T Ä Ä ! TOP-VIP-illallispaketit alkaen 149 € + Alv 24% (184,76€) VIP -myynti ja tiedustelut: vip@menolippu.fi / Puh. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt / min. Liput toimituskuluineen alkaen 59,50 / 69,50 €. 010 841 4185. SIJAINTI AIVAN YDINKESKUSTASSA! Pe 29.7.2016 KAARINA, Hovirinnan ranta Portit auki klo 17.00. VIP-paketit alkaen 149 € +alv24% (184,76€) Liput ja VIP-myynti: www.menolippu.fi “THE MISSION CONTINUES...!” Ma 8.8.2016 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00 (ovet auki klo 19.00). 00. 79,50 €, kenttä alk. LA 30.7.2016 TAHKO EVENT PARK Portit auki klo 16. Priority-liput toimituskuluineen alkaen 89,50 €
Borknagarin hurjan määrän erilaisia sointiasuja kansanmusiikista AOR-taivaan kautta blastbeat-tykitykseen sisältävä musta progemetalli on ainutlaatuista. Lukemasi arvio syntyi digitaalisen promon pyörittämisen perusteella, eikä minulla näin ollen ollut käytössä erimerkiksi sanoituksia, joiden huolellinen tutkiminen syventää varmasti kokemusta entisestään. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa BORKNAGAR Winter Thrice CENTURY MEDIA Bergenissä parisenkymmentä vuotta sitten perustettu Borknagar teki edellisellä Urd-levyllään (2012) allekirjoittaneen hatarassa mielessä niin selvää jälkeä, että odotukset sen seuraajaa kohtaan olivat suorastaan hirmuiset. Borknagarin perimmäinen vahvuus piilee siinä, että vaikka sen kappaleet ovat monisyisiä ja käsiteltävää puskee joka ilmansuunnasta, keskiössä on taitava biisinkirjoittaminen, joka sitoo kaiken ympärillä yhteen vahvalla nuoralla. Sen kuulee puurokorvakin. Kun nämä nuotit saatetaan ilmoille osaavien soittajien, näkemysrikkaan tuottajan ja niin tunteella kuin taidolla päästelevän laulajakaartin välityksellä, jälki on tuhoisaa. Winter Thrice on avaruudellisen mahtipontinen, maalaileva, uljas, voimakas, herkkä, suuri ja vähän pienempi. Tällä kertaa lisätukea antaa vielä Borknagarissa yhtyeen alkutaipaleella laulanut Ulver-jehu Kristoffer Rygg, jonka ääntä kuullaan parissa veisussa. En väitä, että bändin rallit toimisivat leirinuotiolla, mitä pidetään yleisesti ”hyvän” kipaleen mittarina, mutta sävellykset ovat joka tapauksessa helvetin hienoja. Jo näillä eväin olen levystä puolenkymmenen kuuntelun jälkeen niin tunnelmissa, että tekisi mieli paiskata sille täysi sylillinen kirveitä, mutta maltetaan nyt työkalun verran. Orkesterin levyt voi hyllyttää parin muun alan norjalaismahtibändin, Enslavedin ja Arcturusin, vierustaan, mutta lokero on joka tapauksessa tyystin oma. Mielenkiintoisena sivuhuomiona mainittakoon, että laulumelodiat tuovat useammassa paikkaa mieleen tuoreemman Amorphisin. Brunin johtama joukkio onnistuu miltei mahdottomassa: Winter Thrice taitaa olla Urdin veroinen levytys. Ei epäilystäkään. Tästä piipusta lasahtaisi varmasti helpostikin radiosoittomitat täyttäviä ammuksia, mutta äärimetallisen pohjan jatkuva kaiku varmistaa, ettei valtavirtaan lasketa liikaa siimaa. Tällaisessa tilanteessa päädytään harvoin paiskaamaan kättä. Se on monta asiaa, mutta kompromisseja se ei tarjoile. Tämä on olennainen juttu, koska Borknagar ei toimisi tällä tavalla ilman rumuuden ja kauneuden siunattua liittoa. Jospa sitten ensi kerralla… Matti Riekki Ei kompromisseja M A R T IN E P E T R A 61. Niin myös tällä kertaa. Sen sijaan se kuulostaa suurteokselta, joka on saava jatkossa useita seuraajia. Edellislevyn tapaan Jens Bogrenin (oivasti, kuinkas muuten) tuottama Winter Thrice on Borknagarin kymmenes studiolevy, eikä sillä kuulu jälkeäkään ideoiden loppumisesta tai edes haalenemisesta – päinvastoin. Mutta niinpä vain, jumankauta sentään, Øystein G. Jo pelkästään bändin solistien – sekä äristen että puhtailla pistelevän Vintersorgin, puhtoiseen ilmaisuun keskittyneiden basisti ICS Vortexin ja kosketinsoittaja Lars A. Nedlandin – yhteispeli on niin ainutlaatuista, ettei esittäjästä jää epäselvyyksiä
Levy palkitsee odottajansa suurimmilta osin. Viimeinen erämaa keikkuukin kummallisessa välitilassa. Kyllä, Avantasialta kuulostaa. Hyvistä hetkistä huolimatta Braindead ei onnistu vakuuttamaan täysin ja jättää hieman tunkkaisen jälkimaun. Teksteissä on tyylilajille poikkeuksellisen lyyrisiä sanankäänteitä, maalailevat ahdistuksen ja luonnontuhon maisemat erottuvat joukosta edukseen. Rahkeita on varmasti vielä vakuuttavampaan remellykseen. Levy on samanaikaisesti tulvillaan niin riipaisevaa kipua kuin vahvaa uskoa omaan itseensä. Se on hiljaisella piano-osuudella alkava, huikealla kertosäkeellä varustettu balladi, joka saa koko elimistön puskemaan hikeä ja kylmiä väreitä. Tälläkin levyllä heitä edustavat enemmän tai vähemmän muuttuvan kokoonpanon vakiosolisteihin kuuluvat Jeff Scott Soto, Russel Allen, Robin Borneman, Kayla Reeves, Lzzy Hale, Adrienne Warren ja Jennifer Cella. Metalliriffittely ja yksioikoinen örinä tasapäistävät lopputulosta. Kappaleisiin on tullut myös lisää pituutta ja teknisyyttä. Punkinrätinää on harrastettu viisi vuotta sitten startattua Hävitystä aiemminkin. Jengassa olisi vielä ruuvaamisen varaa, ja paikat voisivat mielellään vähän rusentuakin. Olo on euforinen ja helpottunut. Toisaalta kappaleiden komppipohjan suhteettoman kepeä soundi vie jonkin verran pontta niiden iskevyydeltä. Seuraavaksi loistavaa heavy rockia tarjoilee Let the Storm Descend Upon You, jolla otteitaan esittelevät Sammetin lisäksi Jorn Lande, Ronnie Atkins ja Robert Mason. Suomessa kehdataan vääntää bulkkigrindiä aika vähän, ja Hävityksellekin pitää kirjoittaa hyväksytyn paperit. Tai saa se muutakin aikaan: b-puolen käynnistävä Pyörre kuulostaa köppäisellä rytmityksellään kuin death metal -versiolta JukuJukumaan mainoksesta. Tällä kertaa albumille oli haalittu sellaisia nimiä kuin Dee Snider (Twisted Sister), Geoff Tate (ex-Queensrÿche), Robert Mason (Warrant) ja, totta kai, Michael Kiske (ex-Helloween). ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa LOST SOCIETY Braindead NUCLEAR BLAST Kotimainen thrashpoppoo Lost Society vaikuttaa saapuneen jonkinlaiseen tienristeykseen. Bändin tunnistaa laatikon ulkopuolelta ideoita virittäväksi yksiköksi, mutta lopputulos kuulostaa pahimmillaan vähän geneeriseltä. Kun kyse on enemmän projektista kuin tiiviisti yhdessä operoivasta bändistä, aidoin tunteenpalo jää kellontarkan ammattilaisuuden jalkoihin. Studioprojektista oikeaksi bändiksi kasvanut orkesteri pyörii nykyään laulaja-basisti Dennis Wardin (Pink Cream 69, Unisonic) varassa, ja mies on saanutkin kasaan hyvän porukan. Kauttaaltaan pirteää ja elinvoimaista AOR:ää sisältävä The Grand Design sulattaa välittömästi sydämen ja vie mielen mennessään. The Grand Design on Journeyn ja Toton tasoisella suvereniteetilla esitettyä melodista rockia, jossa yhdistyvät virtuositeetti, laadukas kappalemateriaali ja ansiokas tuotanto. Alkuihastuksen jälkeen iski lievä hämmennys. Yhden oman ja yhden splittiseiskan mittainen levytyshistoria sekä tasainen keikkailu takaavat, että homma on perin juurin hallussa. Erikoismaininnan annan kuitenkin biisille The Haunting. Mikko Malm NAHUM And the Chaos Has Begun MUSICK ATTACK Death/thrashin alla on julkaistu niin käsittämätön määrä täysin yhdentekevää kopiokuonaa, että genretyksen lukeminen paperista aiheuttaa välitöntä epätoivoa. Kevyt rokkipala, ja Tobias laulaa kuin enkeli. Kuorot soivat ja kylmät väreet hiipivät selkäpiitä pitkin. Ehkä kiertely Children of Bodomin kanssa on tehnyt tehtävänsä. Kompaktin paketin lopettavassa Virrassa kokeillaan akustista kitaraa, mikä on hieman päälleliimattu ratkaisu. Onneksi kumpaakin löytyy, kuten esimerkiksi tehokkaasti myllyttävä videobiisi I Am the Antidote niin vastaansanomattomalla tavalla osoittaa. Kyseessä on hieman raskaampi ralli, jonka rallatteleva kertosäe on puhdasta kultaa. Tshekkien Nahum onnistuu kuitenkin yllättä62. Hyvin sanottu. Laitan levyn pyörimään lapsenomaisella innokkuudella, ensitahdit antaa biisi Mystery of a Blood Red Rose. Myös uuden levyn onnistumisprosentti on kiitettävän paremmalla puolella. Kyllä tällainen grindinnaputus sellaisen ansaitseekin. Tuskassakin ensi kesänä jyskyttävä orkesteri jatkaa voitonmarssiaan edustamalla edelleen metallioopperoiden ehdotonta aatelia. Ehkä se hauskuus. Suomalaisillekin annettiin iloisia uutisia maamme kovimman mieslaulajan Marco Hietalan ilmoittauduttua mukaan sakkiin. Dennis Ward on yllättävän kova laulaja, jonka hieman karhea mutta silti kuulas soundi sopii kontekstiin täydellisesti. Mikko Malm AVANTASIA Ghostlights NUCLEAR BLAST Tutustuin herraan nimeltä Tobias Sammet vuonna 2004, kun sain käsiini miehen toisen yhtyeen, Edguyn, levyn Hellfire Club. Lauri Kujanpää TRANS-SIBERIAN ORCHESTRA Letters from the Labyrinth UNIVERSAL Amerikkalaisen Savatagen sisarprojektiksi aikoinaan perustettu rockooppera, uusklassista sinfonista metallia tuottava Trans-Siberian Orchestra, on julkaisut urallaan monia massiivisia, melodisesti hulppeita ja suuruudenhullujakin teoksia. Yhtyeen melodinen hard rock on iskevää, tarttuvaa ja häpeilemättömän positiivista. Myöskään vauhdikkaiden Mad Torturen ja Rage Me Upin tehoa ei voi kiistää. Rummuista vastaa Edguysta ja Avantasiasta tuttu Felix Bohnke, kitaristina toimii Michael Klein ja koskettimissa on mainio jokapaikanhöylä Eric Ragno. Hienoinen keskinkertaisuuden tuntu paikallistuu ennen muuta arkailuun kiristysruuvin lopullisessa väännössä. Loistava kappale, josta piti heavyä kuuntelematon tyttöystävänikin. Avantasia on onnistunut olemaan jokaisella albumillaan tasaisen hyvä, eikä Ghostlights tee poikkeusta. Tämänsuuntainen kehitys on tietysti väistämätöntä bändin kuin bändin kohdalla, mutta silti minua huolestutti hieman, onko kehityksen mukana hylätty myös tarttuvuus ja energisyys. Kansalaisylpeytemme Marco Hietala pääsee käyttämään hiottuja äänijänteitään kappaleessa Master of the Pendulum. Jo pelkästään Never Give Up On You ja A Night to Remember tekevät levystä tutustumisen arvoisen. Hienoa Marco! Levyllä ei ole yhtään huonoa kappaletta. Lastentauteihin ja muihin alkeellisiin töppäilyihin homma ei siis kaadu. Antti Luukkanen KHYMERA The Grand Design FRONTIERS Kitaristi Daniele Liveranin ja laulaja Steve Walshin (Kansas) ympärille alun perin kasattu Khymera ei sisällä enää yhtäkään alkuperäishahmoa. Edellisestä Night Castle -äänitteestä on kerinnyt kulua jo kuusi vuotta, joten uutukainen katkaisee TSOfanaatikkojen pitkän kuivan kauden. Aika puurokorva saa olla, ellei kuule yhtyeen pyrkimystä laajentaa skaalaansa perusmätön ulkopuolelle, vaikkakaan metallisävyt eivät väritä spektriä hirveästi. Se ei ole huono levy, mutta jotain, mitä en osaa nimetä tarkkaan, jää puuttumaan. Tällä kertaa maestro O’Neiliä ovat innoittaneet ihmiskunnan historian kannalta merkittävät kirjeet, joita ovat kirjoittaneet niin Mark Twain, Ben Franklin, Thomas Edison kuin Orville Wrightkin. Lost Societyn Anthrax-sukuinen biletysmetalli on muuttunut vakavammaksi. Vankimmillaan bändi on avausveto Taivaltajan kaltaisissa, silkalla voimalla pelaavissa rynkytyksissä. Yhdeksän rallin mittainen lp on äkkiä kuunneltu, mikä jättää astetta kovemmista odotuksista huolimatta pienen näläntunteen mahanpohjaan kurnimaan. O’Neilin sanoin Lettersin tarinassa on ”pohjimmiltaan kyse dialogista menneisyydestä kumpuavan viisauden ja tulevaisuutta varten asetettujen toiveiden kesken”. Sinällään taitavia tulkintoja vesittää tietty suoritekeskeisyys. Kappaleet eivät puuduta kuudennellakaan kuuntelukerralla vaan tuottavat kuuntelijalleen poikkeuksellista hyvää oloa. Trans-Siberian Orchestran tapauksessa oma osansa on aina ollut taidokkailla laulajilla. Se tarjoilee säveltäjälleen Paul O’Neilille ominaista polveilevaa ja tarinoivaa, tunnetilasta toiseen hypähtelevää kerrontaa. Letters from the Labyrinthin tarinan pohjakonsepti viittaa edeltäjäänsä Night Castleen. Jaakko Silvast HÄVITYS Viimeinen erämaa ELK HUNTER Viime keväänä digitaalisesti julkaistu Hävitys-debyyttipitkäsoitto sai pienen viiveen jälkeen myös fyysisen olomuodon asianmukaisessa vinyyliformaatissa. Albumi teki olemattomassa sielussani sellaista jälkeä, että sekä Edguyn että Avantasian levyt ovat pyörineet soittimessani sittemmin varsin tiuhaan tahtiin. Tätä ilmentää parhaiten äärilukuisten kitaraja kosketinosuuksien vuoropuhelu mahtipontisine soundivalleineen. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto sisältää raskaampaa ja synkempää tavaraa kuin kaksi aikaisempaa opusta. Huh huh! Musiikkiorgasmi on tosiasia. Varsinkin Avantasian The Scarecrow, The Metal Opera ja The Wicked Symphony ovat sellaisia metallioopperoiden mestariteoksia, että en ole kuullut vastaavaa miltään muulta artistilta
Näiden italiaanojen soittotaidon ja luovuuden voi kuitenkin luokitella hyvin mielin ylivertaisiksi genressään. Levyn päättävä, FLESHGOD APOCALYPSE King NUCLEAR BLAST Metallimusiikin tuotantotahti on tänä päivänä päätähuimaavan massiivista, ja harva albumi jaksaa enää sykähdyttää voimakkaasti. On hieman korvaparista kiinni, kuinka korkealle näin hankalasti hahmotettavaa teknistä death metalia arvostaa. Kari Koskinen JUDAS AVENGER Judas Avenger OMAKUSTANNE Alkuvuodesta 2015 perustettu porilaisryhmä on ottanut lusikan kauniiseen käteen ja tehnyt muutaman kuukauden olemassaolonsa kunniaksi tanakan ep:n vallan vinyylipainoksena. Niin osaavasti kuin yhtye hommansa hyväsoundisella levyllä hoitaakin, kakkospuolen biisiaines ei yllä aivan a-posken tasolle. Jokainen sävel, tempovaihdos ja musiikin rakenne on viilattu äärimmilleen, mikä on johtanut järjettömän kauniin rouheaan lopputulokseen. Ainuttakaan kappaletta ei voi nostaa useammankaan kuuntelukerran jäljiltä toista paremmaksi. Koskinen PYURIA Cult of Vesalius RETROMINGENT VIGILANTE Sujuvan, soljuvan ja helpon voi unohtaa adjektiiveista heti kättelyssä. ARVIOT mään. Kuusibiisisen avaava yhtyeen nimikappale on varsin priestmäistä takomista, kuitenkaan esikuvaansa apinoimatta. Ukkojen toinen pitkäsoitto on juuri sitä millä uhataan, mutta ote on raikas ja myös onnistuneella tavalla sävykäs. Kunnioitettavat kaksi vuosikymmentä intohimoaan harjoittanut turkulainen Pyuria ei päästä kuulijaansa vieläkään helpolla. Miinuspuolena on, että varsin moni niistä on tullut vastaan myös muissa yhteyksissä. Alkuintro Marche Royale saattelee teatraalisella puhdilla kohti tajunnanräjäyttävää kokemusta. Soundit ovat napakat ja kirkkaat, eikä niitä ole kiillotettu aivan hengettömiksi. Julkaisun parasta antia on kakkosraita Hell Nation, kiivaampi tykitys, jolla laulaja Pekka Montin päästelee todella sielunsa kyllyydestä – ja niin tekee koko tiukasti ja taidolla tuuttaava bändikin. Tunnelma on erikoinen yhdistelmä tylyä mättöä ja surumielisempää melankoliaa. Klassiset soittimet, oopperalaulaja ja -kuoro, särökitarat ja armoton blastbeat täydentävät toisiaan syvän harmonisesti. Silti viimeistään se antaa hyvän kuvan, mihin Judas Avengerin rahkeet riittävät, kunhan se saa sulautettua kaiken osaamisensa ilmeisen moniulotteiseen potentiaaliin kyllin linjakkaasti. Basisti Paolo Rossin puhdasta laulua saadaan kuulla entistä enemmän. Sinällään mainiosti riipivä päätöskappale Divine Darkness ei istu mustametallisine sävyineen täysin muuhun materiaaliin. Hail to the King! Ninni Heinonen 63. Cult of Vesalius ei eroa merkittävästi edeltäjistään, joskin mukana on uusiakin sävyjä. Ulosanti on hämmästyttävän vakuuttavaa. Under Fire puolestaan tuo mieleen sekä Living Deathin että Immolationin tekemiset. Kimmo K. Painotus ei kuitenkaan ole herkeämättömässä kiiruhtamisessa, vaan usein hieman keskitempoisemmassa ja jopa groovea sisältävässä hölkässä. Reilu puolituntinen pitäytyy tiukasti rähisevän kuolorässin maisemissa. Kun klassiset orkesteri-instrumentit, tekninen death metal ja ooppera yhdistetään, lopputuloksen voisi kuvitella jopa hasardiksi. Myös riffeihin on saatu keskivertoa enemmän imua. Jyvät erotellaan akanoista, kun ääniaallot kykenevät nostattamaan niskavillat karskisti pystyyn. King on edeltäjäänsä Labyrinthiä (2013) monipuolisempi ja, jos mahdollista, jopa mahtipontisempi. Vittumainen, kulmikas ja arvaamaton taas osuvat huomattavasti paremmin. Hyytävänkauniita melodioita siivittävät taitavansulavat kitarasoolot. Esimerkiksi aloitusraita Raging Chaosin riffi on napattu suoraan Vio-lencen World in a Worldistä. Kitaristin tyylikkään eleetön sooloilu ja tyyli huomioiden yllättävän rikas melodisuus värittävät meininkiä juuri oikeaan suuntaan. Judas Priestja Manowar-tribuuttibändeissä marinoituneet kehäketut tuovat näiden yhtyeiden heavy metalin tiukasti omiin biiseihinsä. Sama pätee soittoon, jonka yhdistelmä luonnolliselta kuulostavaa rentoutta ja nopeampien kohtien säälimätöntä tiukkuutta kuulostaa oikein miellyttävältä. Neljättä täyspitkää kuunnellessa nälkä sen kuin kasvaa syödessä
Peilaten siihen, että bändi jytää muhevasti klassisen heavy metalin hengessä, levyn modernin muovinen tuotanto on jokseenkin ristiriitainen elementti. Päähän käyvä vanhakantainen riffivyörytys ja sopivasti tempoaan vaihtelevat kappaleet ovat alkukantaista, julmaa ja lähes ahdistavan raskasta työtä. Murinan ja rääkymisen välillä tasapainoilevat laulut onnistuvat tehtävässään tasapuolisesti. Kuoren alta paljastuu muutaman kuuntelun jälkeen mukavan tehokasta rytinää, jota voi nauttia keskittymällä vain yhteen instrumenttiin kerrallaan. Potentiaalia löytyy. Mielestäni bändi voisi harkita siirtyvänsä täyspitkän tekoon. Birminghamilaisten meininki on kuitenkin sen verran hyvää ja irtonaista, etteivät edes tykkisoundit pahemmin haittaa. Solisti vetää ikämieheksi innolla ja tuo kivasti vaihtelevan levyn sointiin kosolti karismaa. Orkesteri syntyi, kun solisti Pete Godfrey päätti jättää In Faith -projektin yhden levyn jälkeen ja lyödä hynttyyt yhteen basisti Rob Naylorin (Angels or Kings) kanssa. Debyyttilevy Speedway on vajaat 50-minuuttinen paketti jossain Wingerin, Foreignerin ja Bad Englishin välimaastossa sijaitsevaa melodista hard rockia. Myös Venom-henkinen rollaava ote ilahduttaa. En voi sanoa kuunnelleeni albumia mitenkään intohimoisesUNDERGANG Døden læger alle sår DARK DESCENT Debyytti Indhentet af døden (2009), alun perin vain sadan kappaleen painoksena julkaistu omakustannekasetti, on edelleenkin aivan järjettömän kova levy. Jameson Raidin valtteja ovat hyvät riffit, tarttuvat melodiat ja hyvä boogie. Bändin lähimmät kotimaan verrokit voisivat olla Torture Killer ja Mörbid Vomit, ulkomailta taas esimerkiksi Entombed ja Morbid Angel. Itse vaadin death metalilta kuitenkin enemmän puristavuutta, tarttuvuutta ja teräväntappavia kappaleita. Koskinen STARBLIND Dying Son PURE STEEL Ruotsista tuleva Starblind on julkaissut toisen täyspitkänsä. Eetu Järvisalo BLOOD RED SAINTS Speedway FRONTIERS Vaikka Blood Red Saints on vain vuoden vanha yhtye, sen jäseniltä löytyy alan kokemusta pidemmältä ajalta. Bändin viides luku on sitä itseään: kauhua, tappamista ja hautuumaita. Luulen, että näin porukan koko potentiaali voisi tulla valjastetuksi. Seuraavalle levylle toivoisin tosin hiukan enemmän särmää ja sähäkkyyttä. Tuon aikaisista bändeistä mieleen tulee tekijöitä kuten Havana Black, Vengeance ja TNT. Death metalin armotonta groovea ja luolamiesmäistä brutaaliutta sen sijaan on jaettu runsaalla kädellä läpi koko 50-minuuttisen paketin. Itselleni hieman nimettömämpi yhtye rähjää kasarimetallia Iron Maidenin, Saxonin, Diamond Headin ja Judas Priestin jalanjäljissä varsin vaihtelevalla menestyksellä. Vaikka eipä Lee Revillin maukkaissa lickeissäkään ole valittamista. Ensi alkuun hiukan erikoiselta kuulostava laulaja Dark osoittautuu myös melkoiseksi ässäksi hihassa. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa akustisesti haikaileva Vainajan jäljet on tästä selkein esimerkki. Siihen nähden, että vyörytys on suhteellisen yksinkertaista ja tasaisen tappavasti samoja perinteisiä keinoja toistavaa, Undergang onnistuu kuulostamaan yllättävän omaleimaiselta. Kari Koskinen SE P T IK P H O T O 64. Alavireisesti murisevat kitarat, liejuisenmatala örinä ja erittäin jykevästi murjovat rummut panostavat raskasmieliseen ja usein jopa doomahtavaan kuolemanpalvontaan sekä tankin lailla jytkyttävään mättöön. Yhtye julkaisi 70–80-luvuilla vain irtoraitoja sekä pari ep:tä ja aktivoitui yli neljännesvuosisadan tauolta 2008. Ei ollenkaan huono pelinavaus brittiherroilta. Døden læger alle sår ei ole mikään hittijulkaisu. Jykevää heavy rockia paukuttava Jameson Raid paiskoo menemään vakuuttavasti ehtaan 80-luvun tyyliin. Runkona toimii kuitenkin yllättävästi mutkitteleva, pirullisia riffejä tarjoileva kuolometalli, jonka toteutus nyökkäilee vahvasti vanhan liiton brutaaliuden suuntaan. Melodiat tai soolot eivät tässä sodassa juhli. Kokonaisuus on hämmentävän murhaava. Pyurialla on kieltämättä oma vaikeasti hahmotettava soundinsa. Sen lisäksi, että ralleista uupuu hiotuin kärki, ep loppuu liian nopeasti. Tanskalaiset kuolomestarit puristavat kentästään irti lähes kaiken, mitä irrotettavissa on. Minkäänlaista hittimateriaalia tai edes vaivattoman hellästi taustalla hivelevää äänimattoa Cult of Vesalius ei kuitenkaan tarjoa. Eteneminen on omaan makuuni turhankin syheröä, sillä osin hieman kolhosti ja turhankin raskassoutuisesti toteutetut kappaleet eivät tarjoa paljoakaan tarttumapintaa. Kari Koskinen CHURCH OF THE DEAD Vol. Kappaleet rullaavat mukavasti, ja melodiat hivelevät korvia vallan nautinnollisesti. Mikko Malm JAMESON RAID Uninvited Guests OMAKUSTANNE Onnistumiseen ei tarvita aina uusien ovien aukomista tai erityisiä temppuja. Parasta levyllä on ehdottomasti laulaja Godfrey, jonka sävykäs tulkinta herättää henkiin vähän väsyneemmätkin rallit. Tyyli huomioiden toteutus on kohdallaan jokseenkin täydellisesti. Haastavaa matskua. Kimmo K. 5 Forever Dead NIGHTLUST Vanhan liiton death metalia pääkaupunkiseudulla louhiva nelikko jatkaa vuonna 2012 alkanutta kuolotarinaansa – sekä viehätystään ep-formaattiin. Groovea, päällevyöryä ja kieroilevia riffejä pusketaan tavalla, joka ansaitsee hyväksyviä eleitä. Kun mukaan saatiin vielä rumpali Pete Newdeck (exIn Faith, exEden’s Curse) ja kitaristi Lee Revill (exGary Hughes), paketti oli valmis. Yksittäisiä kappaleita ei osaa nostaa esiin. Eipä sinällään ihme, että homma toimii: NWoBHM-karsinasta karannut bändi on perustettu jo 40 vuotta sitten. Rosoisesti ja pääasiassa keskitempoisesti etenevä takominen ei sisällä suurempia yllätyksiä, vaan matsku uppoaa todennäköisesti jokaiselle kuolon ystävälle. Kolme kappaletta kymmenessä minuutissa on ohi hetkessä. Äänimaailma on sopiva sekoitus bassotaajuuksia repivää likaisuutta ja selkeyttä. Til døden os skiller (2012) ei pystynyt vastaamaan esikoisen tuhovoimaan, mutta nyt näyttäisi taas irtoavan
Chastain, jota on tituleerattu myös tilusankariksi. Leather Leonen tarvittaessa riittäviin korkeuksiin yltävässä äänessä on viihdyttävä annos kohtalokkuutta ja ilkeää raspia, mutta mies ei pääse juurikaan lataamaan kunnolla. Kun kannesta löytyy pelkkä sukunimi, juntataan suoraviivaisempaa tosimetallia, kuten kymmenennen We Bleed Metal -levyn nimestäkin voi ounastella. Biisit hyödyntävät samoja tehokeinoja turhankin orjallisesti. Diversity of Simplicity on kelpo mutta kappaleiltaan hieman yksiulotteiseksi jäävä levy, joka ei onnistu iskemään itseään alansa eturintamaan. Yksi näistä on amerikkalainen kitaristi David T. Kyseessä on instrumentaali, jossa mätön päälle on ympätty läjäpäin George Bush -sampleja, mikä tuntuu nykyään jo aika vanhentuneelta kikalta. Bändi yrittää olla energinen ja laukkaava, mutta kuulostaa lähinnä yskivältä risteilyaluksen moottorilta. Kappaleista paistaa läpi vahva 80-lukulaisuus, vaikka raskas ja synkkä yleissävy edustaakin modernimpaa aikakautta. Se on oikeastaan jo niin kliseinen ja tavanomainen näyte niin sanotun In Flames -koulukunnan suorittamisesta, että levyä kuunnellessa ei juuri naurata. Reilut 30 vuotta kestäneen uran aikana on syntynyt kymmenittäin levyjä, joista koko nimensä alla julkaistut keskittyvät instrumentaaliseen kitarasankarointiin. Myös Traitors of Faith erottuu joukosta. CD / DIGITAL / ILM. Kertosäkeet jäävät vaisuiksi, vaikka niitä edeltävät osiot lupailevat usein runsaampia. Yhdistelmä tekee musiikista omalla tavallaan ajatonta, vaikka suurin osa nykynuorisonedustajista tuskin piittaisi Chastainistä palaneen puupennin puolikkaan vertaa. TALVEN PARHAAT INDIEJULKAISUT PAKKASPÄIVIEN ILOKSI! www.indieco.fi • www.facebook.com/indiecofinland MILJOONASADE Sähköinen Rouva Maa CD / DIGITAL RÖYHKÄ/INGINMAA/HYPNOMEN Huominen on uni CD / LP / DIGITAL NUORET MARTTYYRIT Quién es. 12.2. Ja jos herra kitaristi väläyttelee paikoitellen mukavilla sooloilla, riffittely ja sovitukset ovat lähes poikkeuksetta yllättävänkin tönkköjä. Hardcoren raskautta riffeihinsä lainailevaa kuolometallia tässä revitään. We Bleed Metalilla tuskin saavutetaan uusia sankkoja yleisöjä, mutta metallinsa ”aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina” tahtovat kelpuuttanevat tämänkin äänitteen kokoelmiinsa. Miinuspuolelta löytää melko samanlaisena käyvän riffittelyn. Tällaisen musiikin ähky on jo niin suurta, ettei albumi juuri kultaa korvakäytäviä. Bändin jätkät ovat soitelleet yhdessä yläasteajoista alkaen, ja sen kuulee: Degradead on soitannollisesti todella hyvä yhtye. Kari Koskinen DEGRADEAD Degradead METALVILLE Viidennellä levyllään esiintyvä Degradead on tyyppiesimerkki modernista ruotsalaisesta Göteborgmetallista. ti. Rumpalin napakka soitto ja kiivas blastaus orgaaniseen toteutukseen yhdistettynä kuulostaa erityisen miellyttävältä. Me kokeneemmat viehätymme albumista selvästi enemmän, vaikka kappaleet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta tasaista tuuttaamista. Kappaleiden kaava on usein melko samanlainen, eli keskitempoisen murjonnan, hitaampien junttauksien ja blastnakutuksen kolmiossa risteilevä säveltyö muodostaa tutulta kuulostavan rungon. SUOMEN TULLI Kukkola CD / DIGITAL VARVARA Death Defying Tricks CD / DIGITAL CD / DIGITAL MURSUSIKARI Mursusikari LP+CD / DIGITAL TEHO MAJAMÄKI Travelogue IndieCo mainos 10_15 pysty.indd 61 14.1.2016 13.52. Mega NIHILE Diversity of Simplicity OMAKUSTANNE Kymmenisen vuotta demorintamalla puurtanut Nihile toimii kuten varsin moni muukin pitkäsoittorintamalle halajava yhtye ja julkaisee debyyttinsä omakustanteena. Touhusta välittyy aitoa paloa, mikä istuu koruttoman vanhakantaiseen death metaliin mainiosti. Lauri Kujanpää CHASTAIN We Bleed Metal LEVIATHAN Heavy metalin ihmeellinen maailma on täynnä työmyyriä, joista useimmat saavat arvostusta enemmän sinnikkyydestään kuin musiikistaan. Kotikonstein taltioitu ja muutoinkin vankassa diy-hengessä tehty Diversity of Simplicity onkin varsin raaka vaan ei kuitenkaan aivan kypsymätön pelinavaus. Tämä on huomattu muuallakin, sillä porukan basisti Michel Bärzén värvättiin viime vuonna Sonic Syndicateen ja komeasti sekä puhtaat että murinat keuhkoava laulaja Mikael Sehlin on vaikuttanut parin vuoden ajan Engelissä. Odotuksen tunteen se kuitenkin jättää, eli mukaan on saatu paljon myös hyvää. Poikkeuksiakin toki löytyy, kuten hitaasti jurnuttava Don’t Carry the Weak. Yhtyeessä on taidokas laulaja, soitto napsahtelee kohdalleen ja meno on kuin Iron Maidenin Powerslave-albumilla – mutta ei sisällä lähelläkään samankaltaista neroutta. Parasta tarjoillaan kannumiehen käsistä. Valonpilkahduksena voidaan pitää The Lighthouse -nimisen kappaleen nintendomaista alkuriffittelyä, joka nostaa hymyä korville mutta ei potki kuitenkaan kiveksille siinä määrin kuin pitäisi
Katselin sormien läpi, vaikka miehistö oli käynyt pyöröovessa. Toisaalta, jos tämä on sitä, mitä jätkät ovat viidentoista vuoden ajan tehneet ja hakeneet, ehkä on vain myönnettävä, että porukka ei saa aikaiseksi oikein millään tasolla puhuttelevaa musiikkia. Lousianan rämemetallisten suo taisi valitettavasti kuivua basistinsa Jonathan Athonin toissavuotisen moottoripyöräonnettomuuden ja kuoleman myötä. Huoliteltu saa toki olla, mutta tylsä ei. Gravity Beats Nuclear vaatii useamman kierron avautuakseen, mutta kun työn jaksaa tehdä, vaiva palkitaan yltäkylläisen hienolla kattauksella kulutusta kestävää kikkametallia. Vaikka hän onkin visionääri, huippumusikaalinen bändin sielu ja koko Örebron retroskenen pioneereja, kaikki on nyt pilalla. Ontto, raakilemainen ja puolipelottava pakanasoundi, jolla yhtye alun perin minut iski, on kuultavissa enää vaivoin. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa Paperilla kaikki on siis kunnossa, mutta kun tulee aika tutustua itse musiikkiin, päälle iskee kevyt vitutus, sillä bändillä ei ole käytännössä mitään annettavaa. Levy luovii onnistuneesti moninaisten tunnetilojen välimaastossa luoden yhdeksän biisin mitalle mukavasti kontrastia. Biisit alustavat tulevia massiiveja, Fool’s Paradea ja Lifelinea, joilla kuusikko pääsee näyttämään täydeltä mitalta niin soitannollisia kuin sävellyksiä avujaan. 70 minuuttia tuntui vuorokaudelta ja aiheutti toistuvaa pomppimista vanhoihin Witchcrafteihin sekä Norrskeneen ja lopulta alahuuli törröllä jääkaapille. Intron jälkeinen biisikolmikko Permafrost–Killer, Iron–Hellbillies on pitkäsoiton helpoimmin omaksuttavaa, kestoltaan maltillista ja runsasmelodista kudelmaa. Hyvin kierrätetyt vaikutemaneerit saavat Standing Ovationin kuulostamaan kaikessa taiteellisuudessaan samaan aikaan niin Savatagelta, Dream Theateriltä kuin Spock’s Beardiltä. Ihmetyttää myös, miksi levyn rankemmatkin kohdat kuulostavat päälleliimatuilta ja epäuskottavilta. Kyllähän tässä yritetään häslätä niin maan perkeleesti, mutta pörinä jää vain pienen penteleen tasolle. Kaikki. Myös sinkkulohkaisu The Outcast on liian täynnä ideoita ilman perusrunkoa. Sen hyvä yksinkertainen sävelkulku ja laulumaneeri ovat hylkiömäisessä pateettisuudessaan aluksi toimivia, mutta lopulta venytetty epookkimaisuus ja tyyliähky eivät palvele alussa sytytettyä olotilaa. Olan lähtö hapatti maidon lopullisesti, ja jäljellä on enää Pelander. Autenttisuus ja raakuus eivät tietenkään olisi automaattisia avaimia onneen, mutta puleerattu meno on pilannut Witchcraftin. Albumin suurimmat ansiot kuuluvat taitaville melodiaviritelmille ja lukuisille pienille mutta teräville yksityiskohdille. Annika Brusila BLACK TUSK Pillars of Ash RELAPSE Odotin melkoisen kovaa surinaa ja pörinää, mutta ei sitten. STANDING OVATION Gravity Beats Nuclear INVERSE Kotoisen Standing Ovationin kakkosella soi raikas ja monipuoliseksi valettu progressiivinen metalli. Degradead-levy vaikuttaa hukatulta potentiaalilta. On vauhtia, etäännytystä, mättöä, huilua, akustista ja säröä – pahimmillaan yhdessä kappaleessa näitä kaikkia, nimibiisi tästä esimerkkinä. Gravity Beats Nuclear ottaa heti kättelyssä suhteellisen helpon niskalenkin etenkin kertosäeorientoituneesta kuulijasta. Totta kai kitarasoundit ovat asiaankuuluvan rupiset ja Toxic Holocaustin Joel Grindin miksaamasta soundimaailmasta löytyy rupisuutta muutenkin, mutta jotain uupuu. Yritin pitää Legendin (2012) kohdalla itseni miehenä ja antaa nyky-Witchcraftille tsäänssit, vaikka puuliiterisoundista oli siirrytty äkkimakeaan studiopönötykseen. Jaakko Silvast 66. Doomahtavia kulmia on vielä ja Pelanderin laulutyyli entisensä, mutta Nucleus on kuin täyteen ahdettu hedelmäkori, jossa on kaikille kaikkea. Ryhdikäs The Obsessed toimii parhaiten juuri eheytensä vuoksi. Joni Juutilainen WITCHCRAFT Nucleus NUCLEAR BLAST Nyt ei hyvä heilu. Kuten joka genressä, parhaat tekijät ovat myös melodisen ärjyilymetallin ja popahtavien kertosäkeiden karsinassa järjettömän kovia, mutta Degradeadiä kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka joku voi saada aikaiseksi näin tyhjää ja väritöntä musiikkia
Jos pitäisi heittää vinkkiä, niin jatkossa joko pelkkää crustia tai sitten sludgeilua Eyehategodin yliampuvalla raskaudella ja itsevihalla. Ensimmäinen kymmenminuuttinen koostuu kosmisen tunnelmallisesta lauluttomasta kitaranäppäilystä. Raskasvire pauhahtaa päälle vasta pitkän, kaikki progressiivisen metallin tunnusmerkit sisältävän ”intron” jälkeen. Aikaisemmilla tuotoksilla esiintynyttä grooveakaan ei nyt löydy pahemmin. ARVIOT Oliko edesmenneellä basistilla enemmän riffivetovastuuta vai mitä, mutta nyt ei vain poppaa. Saksalaistrion albumilla käsittelyyn on päässyt Ben Bovan romaani As on a Darkling Plain vuodelta 1972. Teemu Vähäkangas ZENITH REUNION Entropy 7HARD Progeja powermetallihommat ovat siitä hankalia, että ne pitää joko tehdä täydellisesti tai keksiä touhuun jokin oikeasti kiintoisa oma twisti. Bändin kakkonen muodostuu kolmesta yli kymmenminuuttisesta tunnelmajärkäleestä ja yhdestä lyhyemmästä instrumentaalista. Rakennuspalikoina on käytetty 70-luvun progerockin fiiliskirjoa. Aiemmin Oden’s Raveninä tunnettu yhtye tarjoilee toisen kokopitkän vuonna 2012 muutetun nimensä alla. Näin perustaitavaa ja potentiaalista yhtyettä on sääli jättää kehumatta, mutta petrata pitäisi biisipuolella ja tuotannossakin, jos meinaa kisata maailmanliigan jättien kanssa. Arc on ensimmäinen julkaisu neljän ep:n sarjasta, jonka jokainen osa tuoteGet the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Lost Society 01-16.indd 1 13.01.16 17:07. Punkit tai crustahtavat pätkät olisi voinut vetää paljon tylymmin, nyt mennään jotenkin kevyessä keskimaastossa, vähän kaiken suhteen. Laulujen monotonisuuskin alkaa tympiä yllättävän nopeasti. Omakustanteeksi levyllä on myös upean painokas, eteerinen ja hengittävä äänipuoli. Eetu Järvisalo AGORAPHOBIC NOSEBLEED Arc RELAPSE Pirteää korinaa päästelevän Kat Katzin (ex-Salome) hypättyä jenkkiyhtyeen kelkkaan vuonna 2009 kokoonpanon grindhenkisyys koki muutoksen. Muutamassa biisissä, kuten Black Tidessa, päästään kiinni tiettyyn ehdottomuuteen, mutta moista kiimaa ja riffimyllytystä löytyy valitettavasti vain harvoista hetkistä. Sludgen ja doomin hengessä hämmentävän hitaasti kahlaava lätty tarjoaa kokonaan uuden näkökulman. Satunnaista kuulijaa kiusaamassa ei välttämättä ole suuria haittatekijöitä, mutta tarkemmin aistielimensä säätäneet kohtaavat kitkaa. Makeutta löytyy niin riffeistä, ärjyntätulkinnasta, melodiakielestä kuin säveltaituruudesta ylipäänsä. Itselleni täysin tyhjästä ilmestyneeksi yhtyeeksi materiaali kolisee erittäin lupaavasti. Progressiivisen metallin alla on julkaistu ennenkin oivia konseptialbumeja, ja tämä linja saa jatkoa. Mainittuja polkuja heavy metal -sotisovassa tallaava oululaisveteraanien Zenith Reunion ei onnistu kakkoslevyllään oikein yllättämään, eikä jälkikään ole hyvästä yrityksestä huolimatta täydellistä. Kimmo K. Pieni epätarkkuus särähtelee silti korvaan siellä täällä, modernissa kuosissa olevat soundit kun antavat odottaa myös teknisesti viimeistelyä jälkeä. Niiden monikuvallisessa tyylittelyssä lepäävät niin mieli kuin aistitkin. Aineksia vain olisi enempäänkin. Ja kai bändi tekee jotakin oikein, onhan sillä saksalainen levylafka takanaan ja liki 60 000 Facebook-tykkääjää. Harmittaa. Miljoonatuotannosta ei toki ole kyse, ja osaava bändi vetelee periaatteessa ihan asiallisesti. Jälki on vähintäänkin uskottavaa. Sävellykset ovat syviä, intomielisiä ja kauaskantoisia. Maakuntasarjassa Zenith Reunion vie lähikylien yrittäjiä mennen tullen. Periaatteessa oivasti hallussa olevalla soitinpuolella on havaittavissa yliyrittämistä, joka on jätetty toisaalta ihan oikein fiksailematta. Reippaasti rässähtävää riffiä ei levyn alkupalojen jälkeen juuri kuulu, vaan mutkat on vedetty suoriksi ja punkimpi ote saanut enemmän sijaa. Koskinen ODETOSUN The Dark Dunes of Titan OMAKUSTANNE Saksalainen tehokkuus näyttää jälleen voimansa. Jo edellinen täyspitkä Agorapocalypse oli muutakin kuin maanista grindcorepäästöä. Jouni Juurikan karhea laulu on kivasti persoonallinen elementti, mutta lausunta on turhan kulmikasta. Reilut 25-minuuttinen ep on kuitenkin jotain aivan muuta kuin yhtyeen aikaisemmat julkaisut
ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa taan kunkin jäsenen valitsemassa tyylisuunnassa. Yli 20-vuotias Helheim lukeutuu luennassaan black metal -vaikutteisesta viikinkimetallista esimerkiksi Einherjerin, Taaken ja Burzumin kansoittamaan kaanoniin. Biiseissä on kyllä paljon hienoja hetkiä, mutta sitä kaikkein olennaisinta niistä ei ole saatu tiristettyä. In the Gardens of Verminin suurimmat viat ovat esikoisille tyypillinen sovituksellinen kulmikkuus ja liiallinen tyhjäkäynti. Viimeinen raita Catatonic alkaa sateenropinalla ja rumpukompilla, mikä muistuttaa kovasti My Dying Briden As the Flowers Wither -albumin alusta. Pohjoismainen mytologia pauhaa ylväästi ja mielikuvallista historialatausta luoden. Tuomionpäivää kohti hitaasti nakutteleva death/doom-askellus murtaa tasaisella rytmiikalla viimeisetkin ilontunteet epätoivon ja kärsimyksen tieltä. Lupaukset jäävät ainakin toistaiseksi lunastamatta. Bändin varovaisesti rönsyilevässä ja synkempäänkin suuntaan kurkottelevassa death metalissa on kunnianhimoisuutta ja omanlaista ilmettä, joka toimii osittain vallan hyvin. Laulupuolellakin on painotuttu synkeän rähinän sijasta puhtaaseen lauluun, joikailuun ja tarinalliseen puheluun. Ep on simppeli, turhat kikkailut on jätetty pois. Yhteisenä nimittäjänä on kuitenkin aina ollut, jos ei nyt mullistava omaleimaisuus, niin vähintäänkin intensiivinen ote ja suomalainen säväys, on oppi sitten otettu rapakon takaa, länsinaapurista tai jostain muualta. Helheim-uutuus on norjalaisen kuuloinen, kauniin perinnetietoinen ja rehellisen komea paketti viikinkimetalliepiikkaa. Ninni Heinonen HELHEIM raunijaR DARK ESSENCE Norjalaisbändit ovat osanneet ammentaa traditioista ja juuristaan etenkin mustan metallin piirissä. Varsin tuore, loppuvuodesta 2014 perustettu yhtye ruuvaa kolmen kappaleen ep:n massiivisilla riffitoistoilla lähes 20 minuutin edestä tuhtia tavaraa. Mega THE CRAWLING In Light of Dark Days GRINDSCENE Kolmijäseninen irkkubändi ei anna onnellisuudelle jalansijaa. Stuart Raineyn säröisenlikainen basso viimeistelee kokonaisuudesta yhtenäisen paketin. Lajivaihtelua on löytynyt aina syvimmistä syvyyksistä kumpuavasta mustimmasta vyörytyksestä hieman maanläheisempään ja helpommin lähestyttävään rullaukseen. Yhtye on kuitenkin tutustumisen arvoinen, jos pitää etenkin 90-luvun alkupuolen doom/death-skenestä. Albumi ei saa aikaan aivan jäätäviä kylmänväreitä, mutta silti roiman määrän kunnioittavaa hyväksyntää. Andy Clarken murina on mahtavan matala ja runsas. Ei ole välttämättä huono asia kokeilla siipiään uusilla tahoilla, mutta grindfaneille levy voi tuottaa hienoisen pettymyksen. Toisin kuin esimerkiksi vanha Katatonia ja My Dying Bride, The Crawling pitää säkeistöt erittäin tasaisina ja yksinkertaisina. Ninni Heinonen CASKET SOIL In the Gardens of Vermin OMAKUSTANNE Kotimainen death metal elää ja voi hyvin, kuten 2010-luvulla on voinut monen bändin ja julkaisun myötä ilokseen todeta. Tempoissa edetään aikaisempaa hitaammin, ja niitä koristavat monipuolisesti sekoittelevat ja tunnelmoivat toistokierrot. On mielenkiintoista seurata, palaavatko muut sarjan ep:t bändin juurille. Kerronnallisen sankarimaisesti toitottavasta biisikaksikosta Åsgards Fall III ja IV nousee vahvoja Bathory-viboja, mikä ei ole kuin sopivaa. Levyn ilmapiiriä voisi luonnehtia jopa mytologisromanttiseksi. Muutos ei kuulosta missään nimessä huonolta, bändin ainoan alkuperäisjäsenen Scott Hullin räkäiset riffit toimivat hidastempoisina kohtalaisen murskaavasti, mutta se repii bändin konseptin täysin uudenlaiseen malliin. Yhtyeen kahdeksas pitkäsoitto on ripottelevan kokeileva tavalla, jollaista en olisi osannut odottaa. Blackmetallinen raakuus on vähentynyt, ja tilalle on tullut keveänsävykästä, fiilistelevää ja jylhän atmosfääristä otetta. Ensimmäistä täyspitkäänsä julkaiseva muhoslainen Casket Soil ei ole läheskään synkin tai rankin ruhonlöyhkäinen myllyttäjä, mutta levyllään ei myöskään syleillä elämää duurisointujen ja purkkakertsien tahdissa. Sävelkulut ovat melodioiltaan välillä jopa turhankin tasapaksuja. Köpöksi kokonaisuus ei sentään mene, mutta kärkikahinoihin tällä materiaalilla ei ole vielä mitään asiaa. Eetu Järvisalo M A T H IS B A C K E 68. Sovitusten tekoon on syvennytty selvästi hartaudella
Vartista pariinkymmeneen minuuttiin kestävät kappaleet ovat suhteellisen vaikeaselkoisia, ja niistä on turha etsiä länsimaiselle populaarimusiikille tuttua hittikaavaa. Monipuolinen paketti, jonka tekemistä on ohjannut selkeästi kirkas visio. Sama pätee myös aivan liian puhtaaksi puunattuihin kitaroihin, joissa ei ole jälkeäkään Nephastin purevuudesta. Vikkelä kannumies takoo raidat täyteen, mutta hengettömäksi triggeröity rumpusoundi ja konemaisen eleetön soitto on luotaantyöntävän ankeaa. Turvalleen kaadutaan sinänsä kelpo örinän ja erityisesti musiikin kohdalla, joka muistuttaa todella pahasti nopeatempoisempaa Behemothia. Melkoinen pettymyshän tämä on. Mikko Malm SI M O N H O R T E K 69. Kari Koskinen AWE Providentia PULVERIZED SALIGIA Fønix VÁN Kreikkalainen AWE on sitten mystinen bändi. Musiikillisesti bändi kuvaa soundiaan Ozzy Osbournen ja Rob Zombien yhdistelmäksi, mikä onkin varsin osuva määritelmä. Fønixiltä kuuluvat läpi 1990-luvun erikoisbändit kuten BILLION DOLLAR BABIES Chemical God METALVILLE Ruotsalainen Billion Dollar Babies on niittänyt mainetta näyttävillä keikoillaan, ja yhtye onkin maininnut esikuvikseen W.A.S.P:n, Alice Cooperin ja Marilyn Mansonin tapaiset sokkirokkarit. Erityisesti Deathspell Omegasta voimansa ammentavalle kuulijalle Providentia saattaa tarjota antoisia hetkiä, mutta eipä tästä ole alkuperäisen päihittäjäksi. Steriiliä ja turhaa. Tässä vaiheessa hälytyskellot soivat ja mieli valmistautuu pahimpaan. Trondheimiläiskaksikon black metalin linja on melko vaikeasti määriteltävissä, mutta levyä kuunnellessa mieleen nousee sana ”hulluus”. Nephast edusti näistä parempaa laitaa, mutta niin vain sekin lopetti uransa vain kahden pitkäsoiton jälkeen. AWE myllyttää parhaimmillaan todella kovaa, mutta päällimäisiksi mielikuviksi jäävät outous outouden vuoksi ja liiallinen esikuville pokkurointi. ARVIOT BURN THE MANKIND To Beyond MIGHTY Brasiliasta pukkasi vuosituhannen taitteessa Krisiunin vanavedessä useampiakin samassa hengessä virveliä sarjatulena hakanneita kuolobändejä. Täydellinen surkeus vältetään ohimenevillä, milloin mitäkin legendaarisempaa bändiä apinoivilla osioilla, mutta Morbid Angel, Behemoth ja kumppanit ovat jättäneet jälkeensä myös koukkuja. Kymmenisen vuotta kasassa olleen, anonyymeistä jäsenistä koostuvan black metal -yhtyeen ensimmäistä kokopitkää mainostetaan sanoilla kuten ”transcendental” ja ”strangely enigmatic”. Valitettavasti vain kaikki, mikä teki Nephastista hyvän bändin, on päässyt katoamaan matkan varrella. BDB ei tee mitään uutta ja ihmeellistä, mutta viihdyttää se osaa. Homma ei pelaa edes väkivallan tasolla. Chemical God on täynnä koukuttavia melodioita ja riffejä, ja levy tuntuu soljuvan vaivattomasti koko kestonsa. Bändin kitaristi Marcos Moura ei ole saanut nopeasti kaahaavasta death metalista tarpeekseen, sillä äijän tuoreehko bändi laukoo melko pitkälti tuttuja ammuksia. Norjalainen Saligia sen sijaan osoittaa, mitä saattaa syntyä, kun lähdetään hakemaan rohkeasti jo lähes myyttiseksi muodostunutta ”omaa linjaa” ja sukelletaan pää edellä kohti tuntemattomia vesiä. Tarttumapintaa ei kuitenkaan ole. Kitarasoolot ovat melodisempia, mikä on toisaalta yksi levyn onnistuneimpia asioita. Tuottaja Rikard Löfgren ( Mustasch, Enforcer, Sister Sin) on ottanut yhtyeestä ja materiaalista kaiken irti, ja lopputulos on taattua skandinaavista laatua. Kuten arvelinkin, kolmibiisinen levy lähtee trippailemaan erikoisblackin synkkiin metsiin Blut Aus Nordin ja Deathspell Omegan maisemissa. Laulajan death metaliin vivahtava murina on julmaa, ja riffien käänteet ovat outoja. Orkesterin väkevällä sykkeellä rullaava melodinen hard rock yhdistää kätevästi perinteistä ilmaisua modernisti tykyttävään elektroniseen äänimaisemaan, ja tulos on kaikin puolin optimaalinen. Ensinnäkin, brasilialaisille tyypillinen överiksi vedetty brutaalius ja armoton ote on vaihtunut eurooppalaisempaan ja niin sanotusti hienostuneempaan väritykseen
Joni Juutilainen GHOST MACHINERY Evil Undertow PURE LEGEND Ghost Machinery on vuonna 2003 perustettu heavy metal -poppoo, K IM B E R LY G A LD A M E Z 70. Saligia pääsee yllättämään oikein kunnolla, enkä näkisi lainkaan mahdottomana, että yhtye nousisi jonkinlaiseksi pienen piirin kulttibändiksi – isommalle yleisölle Fønixin kaltainen levy on aivan liian kova pala nieltäväksi. Riffit ovat yksinkertaisuudessaan varsin nasevia, ja niihin on saatu ujutettua juuri se tarvittava rytmiikka, että niskat alkavat nykiä. Tempo on pääsääntöisesti aika maltillinen, ja turha kaahailu olisikin ehkä kussut kintuille. Tästä huolimatta touhu on saatu pidettyä yllättävänkin aggressiivisena. Steelfest, Jalometalli, Tuska... Joku. Pelkäksi sekoiluksi Saligian kakkoslevy ei heilahda, sillä bändi räimii menemään varsin hyvää, monipuolista ja omaperäistä blackiä, jossa on selkeästi ajatusta. Erityistä tunnustusta on annettava mainiolle soundimaailmalle. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa EXUMER The Raging Tides METAL BLADE Saksalainen thrashreliikki ei vain malta pysyä haudassaan. Hyvältä tämä kuulostaa. Ja jos oikein tarkoiksi aletaan, voisi sanoa, että Slayerin antamat vaikutteet on korvattu nyt enemmänkin Exodusilla. Bassolla on siinä todella merkittävä ja kuuluva rooli, mikä tuo levylle oman lisäsäväyksensä. Ai niin, aloitusbiisin riffi on vielä aika iloisesti velkaa Sepulturan Ariselle, mutta ei nyt jaksa kiukutella. Tämähän nääs potkii! 1980-luvun loppupuolella pidin bändiä lähinnä Slayerin ensimmäistä levyä toisintavana halpana kloonina, ja sitä kautta sen seuraaminen jäikin vähälle. Tämän tuotoksen perusteella siihen ei ole tarvettakaan. Vaan kun nuo riffit sullotaan germaanithrashsuodattimen läpi, ylenmääräinen samankaltaisuus lähtee. Okei, kyllähän Slayer tulee vieläkin mieleen, mutta ei niin häiritsevästi, että ärsyttäisi. Nelisen vuotta sitten tehtyä comebacklevyä en vaivautunut katsastamaan. Kolmosbiisi Catatonic on tästä thrash-AC/DC-menosta hyvä esimerkki. Nyt on syytä heittää nämä ennakkoasenteet romukoppaan. Muistaakseni heput eivät ole soittaneet koskaan Suomessa, joten olisikohan nyt aika... Teemu Vähäkangas Dødheimsgard ja Fleurety, ja keulakuva Azharin tunteikkaassa äänessäkin on samoja sävyjä kuin Dødheimsgardin Aldrahnin rajoja rikkovassa mölinässä
Se, mitä levyltä jää kaipaamaan, on hiukan enemmän patoutuneet energiat vapauttavaa kaahausta ja kaaosta. Kimmo K. Runneltu tekee vakuuttavaa jälkeä jo nyt, mutta terävimmilleen viritettynä meno olisi varmasti murskaavaa. LAINEEN KASPERI JA PALAVA KAUPUNKI M.O.R.A. Starless on hyvä pelinavaus uudelle vuodelle. Joutsalaisbändi louhii hardcoren jälkipolttamassa crustmaastossa metallisesti runnoen ja kuolometallisesti räyhäten. 30,50 € EXODUS (USA) LOST SOCIETY Pe–La 1.–2.4.2016, K18, alk. Tästä ropisee pisteitä, samoin kuin mukavia yllätyskäänteitä sekä kelpo groovea ja riffejä vilisevistä biiseistä. Metallica, Exodus ja luonnollisesti myös klassiset teutoninimet paisLa 13.2.2016, S/K18, alk. 40 € M.O.S.H. Koskinen FATAL EMBRACE Slaughter to Survive IRON SHIELD Ikävä kirjoittaa levystä, josta ei ole oikein mitään kirjoitettavaa. Kimmo K. Ensin mainittuja seikkoja lukuun ottamatta ei vaivaannuta mikään, vaikkei Sokea hyppy ihan keskelle maalia osukaan. Saksasta käsin puurretaan, viides levy, parin vuosikymmenen ura ja meininki on niin perustason thrashiä, että et varmasti löydä tästä mitään massasta erottuvaa. Toisaalta tämä ei ole ihme: orkesteri on perustettu 2004, mikä kuuluu vankkana osaamisena. Miehekäs meno kuulostaa sopivan hikiseltä ja paskaiselta, ja mieluusti tätä kuulisi astetta hiotummassa pitkäsoittomuodossakin. Kappalemateriaali onkin tasaisen vahvaa. Vaikka paahto on hyvää, kokemus ei puistata karvoja missään vaiheessa. Lauri Kujanpää KETZER Starless METAL BLADE Pienimuotoista pöhinää undergroundpiireissä aiheuttanut saksalaisbändi on takonut valmiiksi kolmannen albuminsa. Levyllä on kuitenkin mahtava kasariviba, joka herää kuuntelijassakin vahvasti ja vain positiivisessa mielessä. Kuten yhtye itsekin toteaa, bändin lokeroiminen on hankalaa. jonka päällikkönä häärii monitoimimies Pete Ahonen (myös Burning Point ja Stargazery). 27,50 € SOULFLY (USA/BR) KING PARROT (AU) INCITE (USA) La 19.3.2016, S/K18, alk. Bändi debytoi heavy rockia rupisella etukenolla ja punaniskaisilla stonerviboilla energisesti, vaikka levynsä kansi lienee vuoden karmeimpia. Fiilisteleviä hetkiä ja melodista kevyriffittelyä toisaalta sitäkin enemmän. Koskinen MUSCULUS Six Pack OMAKUSTANNE ”Suomen Turbonegro” jyystää räväkkää menoa. Evil Undertow on yhtyeen kolmas täyspitkä, ja edellisestä on aikaa jo viisi vuotta. Lopputulos on miellyttävä, joskaan ei hätkähdyttävä. Yhdentoista kappaleen satsi saattaa tasaisella puskemisellaan lopulta hieman puuduttaa. ..ja paljon muita! Telakkakatu 8, 00150 Helsinki | eteispalvelumaksu 3 € KESÄN 2016 FESTARIMATKAT: ROSKILDE, WACKEN & SWEDENROCK ennakkoliput: www.lippupalvelu.fi/nosturi www.elmu.fi. Vaikka Ketzer on ollut monelle yhtä kuin thrashin ja blackin yhteensulautuma, varsinaista thrashiä ei Starless-levyltä löydy. Sokea hyppy on joka tapauksessa todella lupaava levy. Siihen nähden, että touhussa on raskautta, kulmia ja särmiä, Runneltu toimittaa asiansa ensiluokkaisesti ja vallan sujuvasti. Ep:n pari rallia on jopa loistavia, mutta diskobiisien mukaan ottamista kannattanee harkita jatkossa vielä toiseen kertaan. Bändi soittaa napakasti ja tuotantokin on riittävän jyräävää, joskin kunnon äänivalli ja moukarirummut tekisivät näille viisuille gutaa. Kuivakka ärinälaulu muistuttaa bändin juurista, ja rouheasti soivat riffit puhaltavat uudenlaista tuulta vahvasti sementoituneeseen yhdistelmään. Aika hyvin tämä tosin sopisi Sakaran talliin, sen verran menossa on Rytmihäiriötä, Stam1naa ja Mokomaa. Mutta niin se vain on, vimmaisen moni-ilmeistä musiikkia ja teräviä sanoja myöten. Serpent RUNNELTU Sokea hyppy OMAKUSTANNE Suomirockiin viittaavan nimen ja ankeahkon kannen perusteella ei uskoisi, että Runneltu on vakuuttava yhtye. 24,50 € METALORGY TOUR 2016 TURMION KÄTILÖT SOTAJUMALA FEAR OF DOMINATION Ke 9.3.2016, S/K18, alk. Hittejä ei ehkä löydy, mutta eipä hutejakaan. Laulu on ehdottomasti levyn parasta antia, ja Ahoselle soisi suurempaa menestystä jo pelkästään äänensä takia – miehen hyvää biisinkirjoitustaitoa unohtamatta. Napalmdeathmäinen kahden laulun tekniikka toimii, ja omintakeinen ulosanti hivelee tajuntaa informaatiolekalla. Liveympäristössä varmasti toimiva meno on tarttunut myös levylle varsin intomielisenä. FESTIVAL HELSINKI DISCHARGE (UK) KYRE & DUUNARIT HAVE YOU EVER SEEN THE JANE FONDA AEROBIC VHS. Ilmaisun rosoisuus ja viimeistelemättömyys tuntuu tukevan rähjäistä kokonaiskuvaa erinomaisesti. Keveydestään huolimatta levyä ei parane ylenkatsoa, sillä Starless on varsin mukavasti kulkeva levytys. Herra Ahonen on palannut yhtyeen laulajaksi, ja voi pojat, minkälaista jälkeä hän tekeekään
Huikeita melodioita sisältävät rallatukset sopivat niin kevyemmän heavyn ystäville kuin raskaamman paahdon jahtaajille. MACHINAE Clockwork CONCORDE Reilun vuoden vanha vantaalainen metallirykmentti julkaisi tämän debyyttialbuminsa viime syksynä. Amorphisin, Stone Sourin ja Paradise Lostin äpärälapsi on taattua tavaraa isolla T:llä. Hohhoijakkaa. Ninni Heinonen AGRATH Thy Kingdom Come FUNERAL INDUSTRIES Jenkkiläinen Agrath herätti huomion miehistöllään, josta kaksi kolmasosaa vaikuttaa jonkinmoista kulttisuosiota nauttivassa erikoisblackbändi Negative Planessä. Eli ei kliimaksia, ei hukkumista, vain tasaisen tappavaa tylsyyttä ja ajanhaaskaamisen palvontaa. Aivan roskaksi asti ei kuitenkaan taannuta, sillä muhjusta voi bongailla yksittäisiä kelpopätkiä ja soolokitaristillakin asuu näpeissään jippo tai pari. Mainitut eivät tunnu kuitenkaan olevan sukua toisilleen kuin genrensä puolesta. Levyn kappalemateriaali on tasaisen vahvaa. Neljän jäsenen kokoonpano mieltää musiikkinsa cyber metaliksi. Balladipuoli ei ole mitenkään tajunnanräjäyttävää, mutta talviseen maisemaan herkkyyttäkin uhkuvat tujaukset ovat mukavankuuloisia. Musisointi on korkeintaan kohtalaisen kipakkaa, miedosti tarttuvaa ja lähes täydellisen yhdentekevää. Lupaus konemusiikista johtaa pettymykseen, sillä sitä on koetettu synnyttää lähinnä sinfonisten koskettimien kautta. Käsillä on bändin toinen pitkäsoitto, joka kantaa sisällään tematiikkaa niin apokalyptisistä visioista kuin ihmiskunnan historian yläja alamäistä. Kari Koskinen 72. Tarttuvuus on ensiluokkaista ja löytää varmasti kohteensa metallipäiden joukosta. Perinteikkäässä toisen aallon black metalissa ei ole periaatteessa mitään väärää, mutta homman voi tehdä hyvinkin. Sinänsä pätevästi heitetty Stay Hungry -cover on levyn kappaleista ainoa, joka herättää minkäänlaisia tuntemuksia. Esimerkiksi menojalkaa vipattavat kappaleet This Will Be the Day ja Never Coming Back toimivat varmasti hyvin livetilanteissa. Laulaja Piipponen hoitaa laulupuolen örähtelyineen erinomaisesti, ja kitaristi Erikssonin kosketinmatto tuo kappaleisiin mukavaa syvyyttä. Albumin erityisiä vahvuuksia ovat kaunis äänimaisema ja kappaleiden rakenteet. Kymmenen raidan kuuntelukokemus jättää kaipaamaan räjäyttävämpää vauhtia ja hurmiota. Albumi ei ole varsinaisesti mikään joukosta suuresti erottuva tekele, mutta laadukas se on. Olisikohan parempi antaa ajatuksen ja ideoiden kypsyä maksimiinsa ennen äänitysvaihetta. Jo kappaleiden otsikot kuten Legion of Darkness, Curse ja Life Ends kertovat, että pyörän uudelleenkeksimisen kanssa on vähän niin ja näin. Pieniä irtopisteitä voi poimia musiikin ajoittaisista vivahteista vanhan Black Funeralin suuntaan, mutta eipä tällä levyllä ole mitään jakoa esimerkiksi Vampyr – Throne of the Beastin (1995) kiihkeyteen verrattuna. Ainoa poikkeus on melodioita rohkeammin käyttävä Penetrate the Night, joka kuulostaa Dissectionin rässiversiolta. Extinctio Mundin kokonaisuus jää valitettavan keskinkertaiseksi ja tasottomaksi puuroksi. Toisella levyllään möykkäröivä Agrath on linjaltaan hyvinkin perinnetietoinen, pelkistetty ja yksitoikkoinen. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa KHADAVER Exstinctio Mundi OMAKUSTANNE Industrialiin black ja death metalin elementtejä sotkeva slovakkiyhtye perustettiin 2006. Kuolema ja suru uhkuvat stereoista koko yhdentoista kappaleen ajan kantaen kuuntelijansa mielenkiintoiselle metallitripille. Tämä tekee kiekosta erityisen turhauttavan, sillä täydellisen haaksirikon seuraaminen olisi edes jollain lailla viihdyttävää. Tyylisuuntaa on jokseenkin vaikeaa hahmottaa, sillä yhtye ei ole selkeästi löytänyt täysin omaa genreään. Suomalaista melankoliaa raapivan ryhmän esikoinen yhdistelee hauskasti häikäilemättömiä pop-elementtejä, melankolista heavyä ja koukuttavia riffejä. Paikkapaikoin lätty kuitenkin havahduttaa ja tarjoaa lähes potentiaalisia riffejä ja revittelevyyttä: Progress through the Firepower on tästä hyvä esimerkki. Thy Kingdom Comelta ei jää mieleen kuin kaukaisuudessa kaikuva kärinälaulu, tuhnut rumpusoundit ja riffit, jotka kulkevat korvien läpi oikeastaan mitään jälkiä jättämättä. Levy lähtee liikkeelle melko vaisusti ja mielenkiintoa herättelemättä. Fatal Embrace räpiköi niukin naukin pinnalla pysyen ja kieltäytyy ottamasta vettä keuhkoonsa. Lauri Kujanpää tavat läpi jokaisesta riffistä
Bändin kakkoslevy on taidonnäyte, joka voittaa Ajastaika-debyytin (2013) miltei joka osa-alueella. Albumin ydinidentiteetti lepää hengellisessä ja metsäisessä suomenkielisessä ja -mielisessä ilmapiirissä. Ulcerate on ensimmäinen mieleen nouseva verrokki, joskin rytmiryhmän osalta meininki on huomattavasti suoraviivaisempaa. Pahuus on ovella, mutta jää sittenkin ulos pakkaseen. Ennen porukalla oli hieman vaikeuksia luoda jäsenneltyjä, täysimittaisen mielenkiintoisia kokonaisuuksia. Siinä missä Ecdysisillä kuultiin runnomisen vastapainona aiempaa eeppisempää ja maalailevampaa ja sitä myöten helpommin lähestyvää death metalia, Anareta on kiemuraisempi tapaus. Reissu on ainakin tälle kriitikolle erittäin puhdistava kokemus. Ja tämä ei ole aivan vähän. Lopulta koukut ja mustuuden eri sävyt eivät kuitenkaan riitä. Tokihan levyltä löytyy toinen toistaan hienompaa melodiaa ja kuljetusta, mutta mukana on myös äkkiväärää pieksentää, joka osaa yllättää kumartaen usein enemmän thrashin kuin deathin suuntaan. Komea paketti, perhana soikoon. Synkkyys on ilmaisuun vahvana kohonnut elementti, jonka kanssa taiteillaan upean monisyisesti. Ei mikään huono saavutus. Vaihtelua ei ole kovinkaan paljon, ja solmussa oleva soundi vie terää iskuvoimalta. Näillä juuri kolmas albumi oli selkeä irtiotto menneisyy73. Toista pitkäsoittoa pukkaava Adversarial antaa hieman tuoreempaa näytettä paikallisesta osaamisesta. ARVIOT Thy Kingdom Come on lähes varoituksenomainen tyyppiesimerkki keskinkertaisesta ja tylsästä black metalista: levystä ei löydy juuri mitään sanottavaa, mutta eipä sillä ole toisaalta mitään annettavaakaan. Ajoittain Adversarialin läpimusta hakkaaminen tuleekin aika lähelle kotimaisen Archgoatin henkeä. Nyt melodiat, riffivetoisuus ja eeppisenraikas yleistunnelmointi soivat kehittyneesti, eheästi ja rikkaasti. Soittimet ovat paremmin hanskassa ja black metalin kylkeen on isketty vähintään yhtä suuri annos death metalia, mutta toismaailmallisesta pahuudesta ei tingitä. Eikä yhtye ole jämähtänyt paikoilleen kolmannella albumillakaan, vaan rikkoo joko tietoisesti tai luonnollisen kehityksen myötä kaavojaan kuulostaen silti yhä edelleen vain itseltään. Kitaroiden outoilussa riittää kyllä kuunneltavaa, mutta levy jättää silti hieman vajavaisen vaikutelman. Vornan musiikkia lienee helpointa kuvailla melodiseksi mustaksi pakanametalliksi, vaikka tämä ei ole koko totuus. Ilkeästi soiva kielitaiteilu karttaa sekä perinteistä melodiaa että helppoja koukkuja. Studiovelho Tuomas Kokon loihtima vaikuttava äänimaailma on kirkas, hengittävä ja iso, mikä muodostaa olennaisen osan albumin viihdyttävyydestä. Levyn huikeimmat lohkaisut Jälkemme, Sieluni varjossa ja Yksin käyköön esimerkkeinä, miksi bändi ansaitsee paikkansa pakanametalligenren räpeltäjien yllä. Eetu Järvisalo Pääosin blastiin luottava rumpunakutus antaa omissa sfääreissään liikkuville kitaroille brutaalin alkukantaista vastapainoa. Kari Koskinen HORRENDOUS Anareta DARK DESCENT Triona toimiva Horrendous osoitti melko tarkkaan vuosi sitten ilmestyneellä Ecdysis-kakkosalbumillaan olevansa yksi mielenkiintoisimmista death metal -yhtyeistä tässä ajassa. Toisaalta tämä tietty muhjuisuus antaa musiikille synkän helvetillistä auraa, jota demonisen pahantahtoinen mörinä korostaa. Kitaroiden kokeelliset kiemurat kutovat riitasointuiselta kuulostavaa piikkilankaa, jota ei rakenneta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta yksittäisten riffien varaan. Instrumenttien kokonaispeli tarjoaa tyylitajuisen raskastunnelmointimatkan itsetutkiskeluun. Joni Juutilainen ADVERSARIAL Death, Endless Nothing and the Black Knife of Nihilism DARK DESCENT Kanadalainen kaaos on kunnostautunut metallin saralla jo Blasphemyn ajoista lähtien. Jo The Chills -esikoinen oli lähes valmista kauraa, mutta seuraajallaan kaikki oli tehty hieman eri tavalla, joskin samalla myös paremmin ja taidokkaammin. Toimivuus on taattu parhaiten kuulokekuuntelussa. Nyansseja löytyy niin melankolian, progen kuin doominkin kaltaiseen tyylittelyyn. Levy muistuttaakin periaatteiltaan 80-luvun uranuurtajien kuten Coronerin, Destructionin ja Deathin kehityksestä. Todellinen harmageddon jää saavuttamatta lähinnä turhan yksioikoisen kokonaisuuden vuoksi. VORNA Ei valo minua seuraa INVERSE Ei voi kuin hämmästellä, kuinka huimasti pirkanmaalaisukot ovat kehittyneet säveltäjinä
Kappaleet on esitetty yllättävän räikeästi, ja Herman venyy äänellään varsin yllättäviin suorituksiin. Helmenä voi pitää myös Laihon ja Kuosmasen esittämää Untouchedkappaletta, joka sopisi huvittavalla diskojytkeellään jopa parkettien partaveitsiä tanssittamaan. Myönnetään sekin, että Overkillin kulta-aika loppui ennen boksin levytyksiä, enkä liene ainoa yhtyettä aikoinaan diggaillut, joka ei ole kuullut näitä kiekkoja aiemmin. Erityismaininnat menevät livelevyille Wrecking Your Neck (1995) ja Wrecking Everything (2002), joiden perusteella bändin voi hahmottaa erinomaiseksi lavamyllyksi. Kuten Blitz kansitarrassa luonnehtii, nämä levyt osoittavat, mitä undergroundista eteenpäin pyrkivä thrash oli tuona aikana. Jussi69, Alexi Laiho, Olli Herman sekä yhtyeen juniori Arttu ”Archie” Kuosmanen ovat julkaisseet levyllisen omavalintaisia covereita terapiayhtyeen merkeissä. Tässä tapauksessa kuitenkin käytän tuota sanaa, löytyyhän yhtyeestä suomalaisesta näkökulmasta niitä suurimpia ja medianäkyvimpiä rocktähtiä. Arvostus Overkilliä kohtaan on tässä taloudessa nyt joka tapauksessa ennätystasolla. Anareta on haastava ja vaikeasti lähestyttävä levy, joka tuntuu ensimmäisillä kuuntelukerroilla jopa pieneltä pettymykseltä. Riffit lentävät, ja Bobby ”Blitz” Ellsworth raakkuu kovaa ja korkealta. Historikill on hieno kokoelma, mutta vielä uljaampi järkäle se olisi, mikäli uran alun piinkova levynivaska olisi saatu samoihin kansiin. Levy kestää taatusti aikaa, ja sitä tullaan todennäköisesti arvostamaan vuosien päästä enemmän kuin nyt. Singlenä julkaistua Corey Hart -biisiä Sunglasses at Night on soitettu monellakin radiokanavalla, mutta voin taata, että se on levyn heikointa antia. Lauri Kujanpää OVERKILL Historikill 1995–2007 NUCLEAR BLAST Myönnettäköön, että arvosanassa on paketin musiikilliseen antiin suhteutettuna rahtunen ylöspäin pyöristystä, mutta syystä: Overkill taisi tuottaa tämän jyhkeän 14 cd:n boksin kattaman reippaan vuosikymmenen aikana leijonanosan koko maailman thrashlevyistä. Aikana, jona grunge ja nu-metal olivat vallalla, vanhat rässisepät rämpivät paskassa tai olivat koomassa, mutta Overkill lykki menemään tuulahduksista välittämättä tai hetkeäkään huilimatta. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa THE LOCAL BAND Locals Only – Dark Edition SONY En pidä sanasta ”superkokoonpano”. On mukaan tosin saatu muuan Ozzy Osbournekin. Se on hyvin imelä ja yleensä liioiteltu adjektiivi kuvaamaan mitään bändiä. Mega 74. Juuri tästä syystä sen kahdeksan biisiä muodostaakin vahvan kokonaisuuden. Koskinen destä kohti haastavampaa ja monimuotoisempaa ilmaisua tyylilajin pysyessä kuitenkin lähtökohdiltaan samana. Levyn noin kymmenen kertaa kuunnelleena voin sanoa, että pojat päästävät höyryjä pihalle helvetin hyvin. Kahdeksan studiolevyä The Killing Kindista (1996) Imortalisiin (2007) sekä lainalevy Coverkill (1999) ovat kuitenkin vallan vakuuttavia: otteet ovat kipakat, eikä bändi antanut missään vaiheessa tuumaakaan periksi. Suosittelenkin tutustumaan koko levyyn. Mukaan olisi varmasti mahtunut myös dvd. Jossain kohdin mukana on pientä White Zombie -vibaa, mutta muuten yhtye takoo armotta omaan tyyliinsä. Levyllä annetaan omaperäistä leimaa nimien kuten Corey Hart, Pat Benatar, Little Steven, Simon & Garfunkel ja Metropolis kappaleille. Sen hienous ja syvällisyys alkavat paljastua pikkuhiljaa, vaikka osa biiseistä vastusteleekin avautumista muita enemmän. Pientä miinusta tulee Hello from the Gutter -tuplakokoelman sisällöstä: ensimmäisten levyjen klassikkobiisit on otettu – oletettavasti lafkapoliittisista syistä – mukaan originaaliluentojen sijaan Wreckingliveversioina. Kompletisteja kiinnostavana täkynä boksista löytyy napsakka bonuslevy, jossa on kelpo demoja sekä hyvän fiiliksen coverlevyä kivasti täydentävä Johnny Cash -laina The Man in Black. Kimmo K. Kieli poskessa mutta hyvällä omistautumisella tehty albumi ei sisällä odotettuja bonjoveja, mötiköitä tai skidroweja vaan aivan muita, hieman tuntemattomampia biisejä
Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. 10 numeroa/12kk 74,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 74,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 88,90 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi
ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA... Bändin oma musiikillinen linja löytyi hyvin nopeasti tyylilajeihin katsomatta. Meillä on kaikin puolin valmis paketti vailla kattavampaa markkinointia ja verkostoa. www.sotahuuto.com KAISER Kaiser Kaiser on helsinkiläistrion näkemys stonerista. – ...siten, että ainoat alkuperäiset jäsenet Kevin ja Niklas vastaavat säveltämisestä ja sovittamisesta. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ... Bändi soundaa raskaalta kuin lyijyleka ja osaa todellakin soittonsa vallan tappavaan malliin. Aiemminkin deathja thrash metalin välimaastossa seilailevalla ryöpytyksellään selvää jälkeä tehnyt rykmentti paiskoo kuudella biisillään menemään niin raivokkaasti ja tarkasti, että harvemmin on moista näillä leveyspiireillä kuultu. – Bändi perustettiin vuonna 2008 tavoitteena tehdä musiikkia, joka kuulostaa omaan korvaan hyvältä. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ... Biisien pohja lepää tarkan kitaroinnin ja rouheiden riffien päällä, eikä melodioita viljellä edelleenkään mitenkään liialti, hyvällä maulla lähinnä. Lavalla keskitytään vain tarkkaan suunniteltuun livevetoon. KEIKALLA OLEMME... Nimessä on siis karkeasti sanottuna kyse tähtilaivaston kokoontumisesta. Yhtye on käynyt läpi monenlaisia jäsenvaihdoksia, ja nyt, oikean kokoonpanon löydyttyä, bändin nykyinen olomuoto hajautuukin Helsinki–Järvenpää–Hyvinkää-akselille. Torture Killerissäkin karjuva Pessi Haltsonen ei jakele mikrofonin varressa isompia sävyjä vaan antaa palaa armotta – multakurkku sopiikin kolkkoon ja armottomaan ulosantiin. www.facebook.com/retaliatorymeasures PURIFIED Vestiges Ristiinalainen Purified on tainnut keikkua palstamme kärkipäässä aiemminkin. www.facebook.com/assemblethechariots TÄYSILLÄ TURPAAN SOTAHUUTO Pahoinvointivaltio Sotahuuto on porilainen metallin ja hardcoren ristisiitos, joka ammentaa ASSEMBLE THE CHARIOTS World Architechts Helsinkiläinen Assemble the Chariots jatkaa jyhkeän sinfonista julistustaan. Bändin riffimaailma on simppeliä jöötiä, niin kuin kuuluukin, mutta biisikavalkadi on kokonaisuutena hämmästyttävän hengittävä ja aivotoimintaa stimuloiva. Fyysistä World Architectsia ennakkotilattiin ympäri maailmaa, suurin osa Yhdysvaltoihin. BÄNDIN NIMI... Yritämme olla mahdollisimman omavaraisia aina äänittämisestä graafiseen ulosantiin. Kaiser on mainio esimerkki siitä, että vähän voi toisinaan olla paljon. Myös kitarakuvioista löytyy ajoittain piristäviä mausteita, ja bändin pörisevä äänimaailmakin on konseptiin täydellinen osatekijä. – ...toivottavasti kirjottamasta kokopitkää ja pidemmältä ulkomaanrundilta! EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE... Pelottavan taitavaa puuhastelua, jonka kanssa uhkaa tulla jo se kuuluisa riffiähky. Sopivan punk ote on säilytetty, vaikka bändin sävyt ovatkin melkoisen modernit ja varsinkin alavireiset kitarat ihastuttavan muhevat. Yritämme välttää turhaa kategorisointia, sillä jokainen määrittää itse, minkälaisena musiikin kuulee ja mitä fiiliksiä se itsessä herättää. – Never say never. www.facebook.com/kaiserfuzz RETALIATORY MEASURES Levels Porilaiset pistävät marssiin nyt sellaisen tahdin, että hengästyttää. Mitään yksittäistä artistia tai bändiä tähän ei pysty nimeämään. Iso taustanauha, pienet miehet. Tuotannossa ja konseptin luomisessa on mukana koko bändi. – Tuotamme materiaalia, jota itse haluamme kuunnella. – Kaikilla meistä on omat henkilökohtaiset vaikuttajansa, mutta black metal löytyy jokaisen jäsenen musiikillisesta historiikista. – Historia, scifi ja uskonnot ovat aina kiehtoneet meitä, ja nimemme viittaakin vanhoissa uskonnollisissa kuvituksissa esitettyihin lentäviin vaunuihin, joilla jumalat saapuivat tavallisten kuolevaisten joukkoon. Soundit, tuotanto, kokonaisuus, musiikillinen sisältö ja levyn konteksti tulee kaikki olla käsi kädessä, ja World Architects -ep:llä olemme mielestämme päässeet lähimmäksi tätä visiota. – ...aina selvin päin ja sata lasissa. Pyrimme aina toteuttamaan visiomme niin hyvin kuin mahdollista, emmekä tästä syystä julkaise täytemateriaalia tai mitään keskeneräistä. Merkittävänä tekijänä World Architects -julkaisulla voisi kuitenkin mainita miksaaja Eyal Levin [Audiohammer Studios, USA], joka on ollut mukana luomassa bändin soundia. MIKSI. Assemble the Chariots KUUKAUDEN BÄNDI 76. Imemme inspiraatiota joka paikasta aina elokuvamusiikista jenkkiräppiin, joten lopputulos ei ikinä tule olemaan tietyssä lokerossa. Erittäin vakuuttavaa ja musiikkinsa puolesta huomattavasti synkempää menoa kuin valtaosalla ”vastakkaista sanomaa” julistavista orkestereista. sanomansa kristityn näkökulmasta. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ... Tähän asti tarjotut sopimukset on kuitenkin jätetty tietoisesti väliin. Tätä auttaa varmasti myös kitaristi-laulaja Otun mukavan monipuolinen ja sopivan ozzymainen tulkinta. – ...uskomme omaan materiaaliimme ja kaupalliseen potentiaaliimme etenkin kansainvälisillä markkinoilla. – ...asumme eri kaupungeissa ja näemme toisiamme lähinnä vain treeneissä ja keikoilla. Bändi ei ole liiemmin konTämä se on extremeä metallia jos jokin. Tietokoneentarkka soitto jokaisella osa-alueella, maksimaalinen syntetisaattorimaalailu, tarrautuvat melodiat ja puhdas laulullinen raivo ovat tässä paketissa niin vakuuttavasti symbioosissa, että voisi melkein puhua uniikista tapauksesta. Eikä huono näkemys lainkaan. Oikeasti hyviä julkaisuja ilmestyy todella harvoin, mikä ruokkii kirjoittamaan ja tuottamaan entistäkin kunnianhimoisempaa materiaalia. DEMOT AADOLF VIRTANEN MILLOIN JA MITEN. Parhaiten bändi toimii korkeilla kierroksilla mutta säilyttää vääntönsä kunnioitettavan hyvin hitaammissakin rouhinnoissa. TYÖMME JAKAUTUU... Bändi ei käytä juurikaan uusia elementtejä, mutta saa aggressiivisen kauhumetallinsa kuulostamaan niin äärimmäiseltä, että se vangitsee kuulijan välittömästi. Tästäkin huolimatta tuote jättää leuat lupaavasti auki. Kaikkea mahdollista tuntuu tulevan päin pläsiä välillä jo liikaakin, mutta ehkä se on sallittua näin vahvoissa ja poikkeuksellisissa sfääreissä. Ryhmä on saanut muun muassa Black Sabbath, Kyuss ja Electric Wizard esikuvinaan aikaan voimakkailla fiiliksillä varustetun viiden biisin pläjäyksen
Melodioissa rypevä ja mietitty tavara on läpeensä tyylipuhdasta tämän ajan huipputuotetta ja kestää kyllä tarkastelun. Soundipuoli ja toteutus yleensäkin pilaavat kuitenkin tunnelman. Riffija melodiapäätä bändiltä silti löytyy, mistä parhaana esimerkkinä viiden biisin esityksestä keskimmäinen, upea kliseekimppu Gone (With the Wind). Raikkaista ideoista plussaa, toteutuksesta miinusta. Raskaimmillaan bändi on kyllä vakuuttava ja pienestä tuhnuisuudestaan huolimatta varsin modernin ja osaavan kuuloinen. Biiseissä on runsaasti tarttumapintaa ja riffipuolella sopivasti äkäisyyttä. Miken vahva ja tumma ääni on valtaosa bändin soundista, ja miehen melodista säröääntä kuunteleekin mielellään. Laajalta alueelta napsitut tyylisuuntaukset sulautuvat bändin hyppysissä kaunisnuottiseksi, hiukan powervaikutteiseksi kohkaukseksi. Vaikka biisimateriaali on kutakuinkin täydellistä, enemmänkin voisi sykähdyttää. Nyt sitä ei löydy yhtään. Liian kiillotettuun tulokseen ei onneksi ole päädytty, rosoakin löytyy sopivasti. www.facebook.com/ForteRuin CORPSE MACHINE Depths of the Abyss No nythän on nimetty komeasti sekä bändi että demo. Bändin rullaava soitto on taitavaa ja ammattimaista, joten henkseleitä voi paukutella useammastakin syystä. Myös laulupuolella lennätellään nielurisoja, jos mahdollista, vieläkin hurjemmin kuin edellisillä kierroksilla. www.facebook.com/timesband NAPALM TED Swallow Hauskankuuloinen Napalm Ted on nimestään huolimatta vakavalla pohjalla. Bändin soittoja iskukyky on sen sijaan varsin hyvällä tolalla, ja nyt kaivataankin vain ytimekkäämpiä biisejä ja vielä kovempaa raivoa, jonka todellakin olisi syytä välittyä tässä sarjassa tärykalvoihin asti. Neljä biisiä ja himpun alle neljäkymmentä minuuttia tarjoavat epämääräistä koneen käynnistelyä, ja välillähän se toki ihan lupaavasti jo yskähteleekin. Nuorten miesten esitys on vihainen, joskaan ei kovin tasapainoinen tai toteutukseltaan tasokas. Vuonna 2009 perustetun viisikon voimaheavyyn kiinnittyvät peruspalikat ovat kohdillaan, soitto kulkee ja soundi on sitä itseään. Soundimaailma jää muutenkin liian muhjuiseksi ja ohueksi. Bändi on vasta kuluvan vuoden keväällä perustettu, joten toivoa on. Neljän biisin kappalevalikoimassa tapahtuu paljon, mutta kokonaisuus pysyy riffisinkoilusta huolimatta hienosti kasassa, kiitos taitavien soittajien ja taitojen rajoissa pysyttelemisen. Sen verran monipuoliseksi meno äityy, että bändi onnistuu kuulostamaan samassa biisissä AOR:ltä ja Dimmu Borgirilta. Myös vanha Death pilkistelee ajoittain biisiratkaisuissa. Aitoa menoa kuitenkin, eipä siinä. Kieli poskessa (ja ties missä muuallakin) väännettyjen sanoitusten ja hardcoren seksikäs symbioosi on taas vauhdissa soiden nyt ehkä vähän metallisemmin. Sekä suomeksi että englanniksi lauletut biisit jättävät sekavan kuvan, ja kotimainen kielemme sopi aiemmallakin kohtaamisella paremmin kuvioon. Soittotaitoa kyllä löytyy ja mikä tärkeintä, laulaja Taneli Teelahti kuulostaa puhtaalla ja kuulaalla ääntelyllään mainiolta. Genre huomioiden pitää tehdä aika paljon säväyttääkseen kuulijaa aidosti. Tätä en sinänsä ihmettele, vilahteleehan miekkosten päällä kuvissakin Deathin ja Emperorin paitoja, mistä iso plussa. Myös soitonriemu kuuluu esityksessä: bändi on helppo kuvitella lavalle torrakot tanassa ja hymy suupielessään. Omaa ilmettä ei löydy, vaikka biisit ovat onnistuneita ja kaikki pelaa groovaavaa soittoa sekä tuotantoa myöten viimeisen päälle. Tämähän parisen vuotta vanhalle bändille toki sallitaan. www.kantoarboretum.fi SHIATSUHIERONTAA TORCHIA Ending Beginning Tamperelainen Torchia on saanut hiottua kakkostuotokselleen ilmaisuaan selkeästi parempaan suuntaan. Muutamallakin kuuntelulla jää tuntuma, että vasta kolmen biisin mittaisen esityksen päätösnumero Watch Me Fall sytyttää bändin todelliseen voimansa tuntoon. Bändi saa ajoittain – kuten julmetussa päätösbiisissä For the Emperorissa – aikaan aavemaisia tunnelmia, mutta niukan eläväisyyden ohella myös suoranainen väärinlaulaminen alkaa väkisinkin pakottaa sormea stop-nappulan suuntaan. Ainekset ovat koossa, mutta turhankin kuluneina, mikä ei ole ihme. Vonülfsrëichin black metal on rajua raastoa varsin alkukantaisissa merkeissä. www.facebook.com/Torchiaband DEAD END SCENE Dance on Broken Glass Helsinkiläinen Dead End Scene soittaa tehokkaanpuoleista ja melko perinteisen makuista metalcorea. Apocalypse Cultin doom metalissa ei tapahdu paljoa, eikä toki lajityyppi huomioiden pitäisikään. www.facebook.com/deadendscene NIGHTMARE ENEMY Four Years of Silence Perinteisen heavy metalin kentillä ratsastavan Nightmare Enemyn musiikki kierrättää hyväksi koettua tehokkaasti. Hyviä riffejä ja hittikertosäettä piisaa joka lähtöön, ja biisitrion päätösnumerona uljastelevan Enter the Masqueraden kertosäkeestä en osaa asiaan kohtuullisen hyvin perehtyneenäkään enää sanoa, soittaako tässä Soilwork vai ei. Samankuuloisella nimellä varustettu brittibändi lienee hyvä verrokki, eli perkeleen raskaalla ja päällekäyvällä hardcorellahan tässä valloitetaan kuulijan sielua. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI septiaan korjaillut, eli turboahdettu sekasotku käsittää metalcoretyylistä meuhkaamista, selkeitä melodisia ruotsivivahteita ja melkoisen määrän kiukkua. www.facebook.com/napalmted JÄLKIABORTTI Sirit Rigor Mortis Kuopiolaisen Jälkiabortin unohtaminen on mahdotonta. Mukavan rupisista kielisoittimista ja asenteesta huolimatta näin ohuenkuuloista haparointia ei voi ottaa järin vakavasti, varsinkaan jos nuottivalintojen suhteenkaan ei edetä lähellekään mestariteosten tasoa. Parin kierroksen jälkeen ongelmaksi muotoutuvat aika kuluneilta kuulostavat tarinat ryyppäämisestä, silikonitisseistä, runkkaamisesta ja muistakin aina ajankohtaisista aiheista. Kapeaalaiseen riffivalikoimaan haluaisi selkeästi enemmän täkyä, nyt orkesterin möyhöilystä ei tuppaa jäämään mieleen juuri mitään. Mieleen alkaa tulla Panteraa leikkivä Klamydia, joskin paskemmilla sanoituksilla, joita ei ole yritettykään sovittaa musiikkiin. Kosketinsoittimet on hieno asia, mutta tällä kertaa ne on tuupattu aivan turhan pintaan. www.facebook.com/jalkiabortti VONÜLFSRËICH Spell of Thunder Tässähän pitää laittaa ihan soitinta kovemmalle, ja soihan siellä piru vie jokin. Sävellyspuolella löytyy kaikkea, mitä lajilta voi vaatia, ja kyllähän kyyti on varsin hyistä kautta linjan. Bändin soittokin on kehittynyt jo varsin tiukkaan kuosiin, ja kyvyt riittävät hienosti siihen mitä yritetään. http://nofunhouse.bandcamp.com 77. Naurattaahan tuo hetkisen, mutta mitäs sitten. Ulosanti on selkiytynyt, ja musiikista saa jo huomattavasti paremmin selkoa kuin bändin logosta. Punaista lankaa ei totta puhuen ole vieläkään saatu kuoputettua aivan riittävän selkeästi esiin, vaikka makoisia aineksia löytyy yllin kyllin. Bändin riffeistä ja raakkunasta löytyy alkuvoimaa, ja bändin raastaminen pääsee oikeuksiinsa etenkin thrashnopeuksiin noustessa. www.facebook.com/apocalypsecult TIMES Crossroads Fight Time Times tulee Helsingistä ja soittaa melodista metallia. Plussaa myös promopaketin mukana saapuneesta ylpeästä Corpse Machine -paidasta, joka sopii myös päälle. Tuotos sisältää mittavia visioita, joiden perusteelliseen analysointiin vaaditaan ilmeisen mittavaa kärsivällisyyttä. Kolmen biisin esityksestä ei jää vielä mieleen kuin tasokas jälki, raivokas ärjylaulanta ja nippu kelvollisen kipakoita riffejä. Trion death metal ottaa estottomasti vaikutteita norjasävytteisesti black metalista. Tämä ratkaisu kuulostaa aluksi hiukan päälleliimatulta, mutta toisaalta, miksipä ei. Viimeisen päälle puleeratussa konseptissa ei häiritse kuin se, että kaikki tämä on tehty jo sataan kertaan, vaikka sama tehdäänkin nyt huomattavan upeasti. www.facebook.com/nightmareenemy FORTE RUIN EP Lahtelainen Forte Ruin pistää debyytillään valmista kamaa. Corpse Machine on palstan vieraileva tähti, aivan Yhdysvaltojen Michinganista asti. Itsevarma toimitus, joskaan ei kovin tarttuva sellainen. www.facebook.com/CorpseMachine KUTITTELUKILPAILUT APOCALYPSE CULT Ostrobothnian Witch Trials MMXIV Nyt pitää kääntää aivot hiukan hitaammalle. Mielenkiintoista menoa, jonka levyn tuotanto pilaa melko tehokkaasti. Biisillä olisi päässyt takuuvarmasti MTV:n voimasoittoon 90-luvulla – ainakin, jos videossa olisi ollut pitkiä katseita ja kyynelehtimistä. Voisipa jopa sanoa tuon mustuuden olevan melko lailla pääosassa. Myös synteettisille soittimille vaikuttaisi tällä kertaa annetun enemmän tilaa. Kylmänkaunis raastaminen ei juuri uusia näkökulmia tarjoa, mutta sävellykset ovat onnistuneita ja kokonaisuus selkeän hallittu. www.facebook.com/PurifiedBand KANTO ARBORETUM The Prosperous Post-Apocalyptic World Kanto Arboretumin yhden miehen aggressio jatkuu, tällä kertaa enemmän perinteiseen black metaliin suuntautuen. Ending Beginning on raaempi, monipuolisempi ja vieläpä huomattavasti parempaan tuotantoon panostava kokonaisuus melodista thrashiä death metal -maustein
Ikääntymisen merkit olivat jo parin vuoden ajan konkreettisesti ilmassa, mutta kaksi päivää aikaisemmin ilmoitettu aivokasvain ja kuolemantuomio tulivat kuitenkin puskista. TEKSTI TANELI JARVA 78. ”Fuck it. Rockjumalille kiitos, tätä ei nähty! Sen kohtalon oli kaitselmus säästänyt Chuck Berrylle. Totaalinen sokki. Lemmy halusi joka tapauksessa antaa faneilleen kaikkensa, kirjaimellisesti loppuun asti. Ajan hengen mukaisesti yhtye esiintyi yhdenmukaisissa asuissa, mikä tarkoitti tässä tapauksessa... Lemmy kirjautui ulos maallisesta tomumajastaan 70 vuoden kunnioitettavassa iässä, tehtävänsä suorittaneena, kaikkensa annettuaan. Pullo Motörhead-vodkaa oli odottanut kaapissa muutaman vuoden, mutta tuona tiistaina se oli aika tyhjentää... Sitten 29.12. Että levy on tullut. VANHA LIITTO ” L emmy on jumala!”, ”Lemmy ei kuole koskaan!”. Mies veti avoimesti viinaa ja vauhtia, pani surutta ketä huvitti ja puhui suunsa puhtaaksi asiasta kuin asiasta ketään kumartelematta ja anteeksi pyytelemättä. Pilluhan se taisi olla Lemmyn isänkin mielessä, kun hän palasi sotilaspastorina asepalveluksesta, pani paksuksi nuoren kirjastoapulaisen ja katosi pian sen jälkeen näyttämöltä. Miehen oma toivehan oli kuolla suorilta jaloilta lavalle, mutta ikävä kyllä tämä ei aikataulukiireiden ja ajoituksen vuoksi aivan toteutunut. Lista on pitkä. Toisekseen, perinteinen eläköityminen olisi Lemmyn kohdalla tuntunut vieläkin epätodennäköisemmältä skenaariolta, jonka hän ehti ampua lukuisissa haastatteluissa alas yksiselitteisesti. Meille faneille lähdön ripeys oli tyrmistyttävä isku. Saappaat jalassa, ”with my boots on”, oli ainut tapa lähteä – ja näissä merkeissä noutaja käytännöllisesti katsoen saapuikin. Miten kunnioittaa sanallisesti miestä, jonka elämäntyö on ollut läsnä lapsuudesta saakka. Täytyy kuitenkin muistaa, että Lemmy syntyi joulukuun 24. Tästä saattoi jäädä nuorelle Ian Fraser Kilmisterille hieman paskanmaku suuhun, mikä ehkä myöhemmin näkyi miehen lievästi sanottuna anarkistisessa maailmankatsomuksessa. aamulla tulee uutinen, että Lemmy on kuollut. Vaikka viime vuosien terveyshuolet ja keikkojen perumiset vaivasivat yhä toistuvammin, lopullinen lähtö oli verraten nopea. Trendit ja suhdanteet, tyylit ja mieltymykset ovat ehkä vuosikymmenten saatossa vaihdelleet, mutta yksi ei. Nyt se on poissa. ”Hä. Mutta kun rock’n’roll viimein syntyi ja saapui Brittein saarille, nuoren Ianin kohtalo oli sinetöity: siitä oli saatava palanen. I’ve had a good run!” mies totesi ykskantaan. Lemmy on kuollut. Samalla se kuitenkin varmisti, ettemme joutuisi todistamaan isähahmomme totaalista ”paaviutumista” ennen lopullista hidasta hiipumista; emme nähneet väsynyttä ja sekavaa vanhaa ukkoa kierrätettävän puoliväkisin ympäri maailmaa tekemässä parodiaa vanhasta suuruudestaan hännystelijöitten hyysätessä rahakonetta yhä nöyryyttävämpiin alisuorituksiin... Kulmakivi, johon on aina voinut palata ja turvautua, vuodesta vuoteen, päivästä toiseen... Ja tämä ei suinkaan ollut vähäinen sarka: 50 vuotta non-stop rock’n’rollia raskaalla kädellä! Kukaan muu ei ole takuulla saanut puristettua 70 vuoteen yhtä paljon silkkaa elämää ja energiaa! Ehkä Lemmy kuolikin juuri oikealla hetkellä. Mutta silti se on aina läsnä. “If you think you like me living, baby...” Lemmy muisteli monissa yhteyksissä aikaa ennen rock’n’rollia. Siihen on aina voinut palata. Vain kolme viikkoa aikaisemmin Lemmy Kilmister nähtiin ennätysyleisön edessä Helsingissä johtamassa rykmenttiään viimeisen kerran Suomessa, Motörheadin kolmanneksi viimeiseksi jääneellä keikalla. Siinä pari tuttua fraasia, joita on hoettu yhä toistuvammin viimeisten 30 vuoden aikana, kun Lemmy Kilmister on nauttinut rockmaailmassa hänelle itseoikeutetusti kuuluvaa vanhemman valtiomiehen statusta. Useimmille meistä sellaista aikaa ei ole olemassa. Lemmy ei kuitenkaan kuollut ennen aikojaan. Ja lähes poikkeuksetta jokainen miehen henkilökohtaisesti tavannut luonnehtii Lemmyä kahdella sanalla: todellinen herrasmies. jonkinsorttista lapinpukua! Tuohon aikaan saamelaiskäräjät Killed by Death Mitä voi kirjoittaa ihmisestä, josta on sanottu jo kaikki. Miehen elämäntyö ei jäänyt kesken, toisin kuin lukemattomien nuorena nukkuneiden rockstarojen. Bon Scott, Phil Lynott, Jeff Hanneman, Chuck Schuldiner, Peter Steele, Amy Winehouse, Jimi Hendrix, Jim Morrison... Jopa niin nopea, että sen uskoisi kelvanneen varsin hyvin nopeaan elämäntyyliin monellakin tapaa mieltyneelle sielulle. Lemmy oli vanhan liiton sovinistisika, joka rakasti naisia, ja sai charminsa turvin myös naiset rakastamaan itseään. Lemmy Kilmister oli monille meistä raskaan rockin ultimaattinen isähahmo – tai vähintäänkin se härski, juopotteleva setähahmo, vaihtoehtoinen roolimalli lukemattomille 60-, 70-, 80ja 90-luvuilla syntyneille pojille ja tytöille. Ensimmäinen vakavasti otettava pyrkimys rock’n’roll-elämään tapahtui The Rockin’ Vickers -nimisen popkombon riveissä vuosina 1965–67. Kaikkien aikojen rocklegendan käsikirjoituksesta poiketen Lemmy oli sittenkin kuolevainen mies eikä jumala, ja 28.12.2015 hänen viskinhuuruinen ja röökinkatkuinen vaelluksensa päättyi äkillisesti, joskaan ei yllättäen. Ja se oli siinä. Mikä levy?” Kuulin väärin. Työnsä tehtyään, saappaat jalassa – kuten hän toistuvasti ennakoi väistämätöntä. päivä 1945, samana vuonna kun toinen maailmansota päättyi ja isoisämme palasivat rintamalta lapsentekohommat mielessään
Brändimarkkinoinnin ja myynnin kannalta Lemmyn arvo Rickenbackerille lienee likipitäen yhtä suuri kuin Jack Daniel’s Tennesee Whiskeylle. Hawkwindin suurin hitti, Silver Machine, tuli tunnetuksi Lemmyn laulamana, mutta sitäkin merkittävämmäksi muodostui eräs ilmeisen autobiografinen teos: Motorhead-kappale jolla tuli olemaan suorastaan profetialliset seuraamukset... Kyseessä on harvinainen helmi ajalta ennen käsitteitä ”heavy” tai ”punk”, eikä Escalatorin hippeily suinkaan ole maailmoja syleilevää peace & love -meininkiä. Kävi kuitenkin niin, että samainen nuori herra käytännössä kaappasi bändin omaan käyttöönsä: Lemmy lauloi yhtyeen Escalator-debyytin biisit, kirjoitti lähes koko tuotannon (kuulemma yhdessä yössä!) ja vingutti vieläpä ”psykedeelistä” soolokitaraa miltei koko levyn läpi. Hän myös kirjoitti bändille nipun kappaleita, joista muutamat, kuten Lost Johnny ja The Watcher, periytyivät miehen myöhempäänkin ohjelmistoon. Kyseinen bassomalli (ja myöhempi 4003) on vuosikymmenten saatossa henkilöitynyt niin vahvasti Lemmyyn, että se on symbolina lähestulkoon yhtä tunnistettava kuin pataässä, Ace of Spades. Huomionarvoista on Lemmyn viiksettömyys – mies ei ajellut kahvojaan kovin usein! 79. Motörhead oli sataprosenttinen Lemmyn persoonan jatke. Psykedeelisessä ympäristössäkin Lemmy tykkäsi mennä aina vähän kovempaa kuin muut! Niinpä vuonna 1975, jälkipolvien suureksi onneksi, basisti sai vauhtifriikin leima otsassaan potkut Hawkwindin hörhökollektiivista. Warrior on the Edge of Time Happorockbändi Hawkwindiin Lemmy joutui kuin puolivahingossa basistiksi, vaikka miehellä ei ollut mitään kokemusta kyseisestä instrumentista. eivät tiettävästi nostaneet metakkaa vähemmistökulttuurin halventamisesta, joten nuori Lemmy jäi ilman ensimmäistä kansainvälistä skandaaliaan. 1975–2015. Sen sijaan The Rockin’ Vickers julkaisi jopa singlelevyn Suomessa (Stella, 1965) ja kiersi täällä keikoillakin jonkinmoisen sukseen saattelemana. Tässä vaiheessa tarinaa on huomionarvoista, että perustaessaan Motörheadiä vuonna 1975 Lemmy oli jo 30-vuotias eli ajan standardien mukaan kehäraakki ja rokkariksi täysin ikäloppu. Jopa bändin logokallo, ”Snaggletooth”, on kuin nimeään myöten Ian Fraser Kilmisterin röntgenkuva. Se on merkittävä monumentti 22-vuotiaan soittajapojan kehityskaudelta; bändin riveissä nuori Lemmy alkoi tuoda tunnistettavasti omia sävyjä biisintekoon ja antoi viitteitä luontaisesta pyrkimyksestään keulahahmoksi. Lemmy = Motörhead. Lemmy puuhasteli tässä kokoonpanossa kitaranvarressa, mutta homma ei lähtenyt ihan täysin lentoon, ja niinpä kun uudet lysergidihuuruiset fraktaalituulet alkoivat puhaltaa 60-luvun lopulle tultaessa, muutos oli kaikille tervetullut. Motörhead = Lemmy. Albumi koostuu synkistä, alakuloisista balladeista, joita nuori Lemmy tulkitsee melodisesti herkällä (joskaan ei järin kuulaalla) äänellään, kun taas osa raidoista on monotonisesti groovaavaa jumitusta, eräänlaista proto-stoner/downer rockia. Built for Speed Rockperinne ei tunne montaa esiintyjää, joilla olisi yhtä tunnistettava soundi kuin Motörheadillä. Useammassakin kappaleessa voi kuulla kaikuja tulevien Hawkwindja Motörhead-rallien alkulähteistä, ja levyn nimikkobiisin lyriikat ovat jo selkeästi taattua Lemmyä: “If you think you like me living, baby, you’re gonna love me when I’m dead...” Väliaikaisuudestaan huolimatta Sam Gopal on enemmän kuin pelkkä historiallinen kuriositeetti. Lemmy Kilmisterillä niitä oli kaksi: jäljittelemätön viskiraspi laulussa sekä keskiäänivoittoinen särömurina bassossa. Yhtye oli nimetty perustajansa, malesialaissyntyisen tablansoittajan Sam Gopalin mukaan, kun muuan Ian Willis rekrytoitiin kitaristiksi. Soolokitaristina Lemmyä ei tämän jälkeen kuultu – mikä ei sinänsä ole suurikaan menetys. Ikään kuin perinnöksi tältä kaudelta jäi kaulaan roikkumaan Rickenbacker 4001. Jälleen kerran Lemmyn luontainen karisma ja draivi ajoivat häntä lähemmäksi lavan psykedeelistä valokeilaa, ja eipä aikaakaan kun Lemmy Kilmister oli space rock -kollektiivin ehdoton stara. Vaikka rykmentissä on tarvittu jokaista miestä, ei ole mitään epäselvyyttä, keneen bändi henkilöityi. Eittämättä Hawkwindin parhaat levyt Doremi Fasol Latido, Hall of the Mountain Grill ja Warrior on the Edge of Time ovat juurikin kaudelta 1972–75, jolloin Lemmy oli mukana. Yhtyeen pomo tyytyi taputtelemaan taustalla tabloja. Historiankirjoissa on jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle vuosina 1968–69 vaikuttanut psykedeelinen hippibändi Sam Gopal. Harva saattoi kuvitella, että tuolloin valettu muotti rähjäisestä rocktriosta kantaisi hyvin pienellä uusiutumisella seuraavat 40 vuotta! Motörheadin menneestä miehistöstä erityismaininnan ansaitsevat kuutisen viikkoa ennen Lemmyä menehtynyt (toiseksi alkuperäisin) rumpali Phil ”Philthy Animal” Taylor sekä 80–90-luvuilla toista kitaraa soittanut Würzel, joka kuoli vuonna 2011. Jos joku on yrittänyt kokeilla Motörheadiä bändinsä lainabiisinä (tai edes hevikaraokessa) on varmasti törmännyt tehtävän mahdottomuuteen: mikään versio ei voi tehdä oikeutta alkuperäiselle! MATTI RIEKKI Isäntä itse Oulun jäähallissa Monsters of the Millen nium -kiertueen lehdistötilaisuudessa 1999
Jo pelkistä biisinnimistä voisi kasata vaikuttavan kavalkadin lemmyläisen filosofian kulmakiviä. Motörhead oli viimeisinä vuosinaankin tasavarma, aina hyvä, keikalla yleensä vailla vertaansa. Trio levytti huimat 13 albumia, kiersi maailman muutamaan kertaan ja sinetöi lopullisesti Lemmyn aseman rock’n’rollin epäpyhässä kaanonissa Elviksen ja John Lennonin rinnalla. Toiseksi viimeisellä Aftershock-levyllä erityisesti hitaat bluesfiilistelyt Lost Woman Blues ja Dust and Glass erottuivat perus-Motö-paahdosta edukseen. Mitä poliittiseen epäkorrektiuteen tulee, Lemmy ei vähääkään salaillut ihailuaan kolmannen valtakunnan estetiikkaa kohtaan. 80. Luonnollisena vastapainona täytyy muistaa mehukkaat, poliittisesti epäkorrektit sanoitukset, kuten biiseissä Teenage, Backstage, Sex & Outrage, Jailbait, The Chase Is Better than the Catch, Whorehouse Blues, Bye Bye Bitch Bye Bye! Yksin Lemmy on voinut selvitä pelkällä olankohautuksella vauhkoavien feministien lynkkaukselta! Kyseessä on tiettävästi myös ainoa mies, jolla oli lupa esiintyä valkoisissa bootseissa ja poseerata nivuslyhyissä farkkusortseissa menettämättä hetkeksikään uskottavuuttaan. Kaiken tämän ja enemmän ovat Motörheadin äänitteet, esiintymiset ja haastattelut Lemmyn ajatusmaailmasta paljastaneet. Kukapa voisi toivoa enempää. Kukaan ei kuitenkaan ole yltänyt samaan petollisen yksinkertaiseen grooveen, jota bändin 70–80-lukujen kultakausi edustaa. Kuitenkin Lemmylle varmasti läheisin ja siten tärkein trio oli Motörheadin pitkäikäisin ja stabiilein: se lopullinen kokoonpano kitaristi Phil Campbellin ja rumpali Mikkey Deen kanssa vuosina 1992–2015. Eikä pelkästään musiikillisesti vaan myös ideologisesti. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Akustista bluespalaa ja livesetin helmeä, Whorehouse Bluesia, voitaneen nimittää hyvällä syyllä jo klassikoksi. Ja kyllähän viimeiseksi jäänyt Bad Magic -albumikin pitää pintansa alusta loppuun ja puoltaa paikkaansa vaikuttavan diskografian päätepisteenä. Klassisena pidetty Clarke–Taylor–Kilmister-kolmikko levytti kiistattomasti bändin vahvimmat albumit Overkill, Ace of Spades ja Iron Fist sekä parhaat biisit, joista vielä viime vuosien keikkasetit pitkälti koostuivat. Vahvaa uutta materiaaliakin syntyi ihan viime vuosiin asti. Vuoden 2004 Inferno on yleisen konsensuksen mukaan kokonaisuutena uuden vuosituhannen paras. Ilmeisempien crowdpleasereiden ohella täytyy mainita esimerkiksi Iron Horse (Born to Lose), Capricorn, Metropolis, Keep Us on the Road... (I Won’t) Pay Your Price, Dead Men Tell No Tales, Don’t Let ’em Grind You Down, (Don’t Need) Religion, Nothing Up My Sleeve ja niin edelleen. Lemmyn kokoelma aitoa sota-ajan militariaa oli mittava. Myös taajaan parjattu Brian Robertson toi oman kitarasoundinsa aikoinaan flopanneelle mutta nykyisin Motörhead-klassikkona pidetylle Another Perfect Day -albumille, jolta voi poimia vaikka raidat One Track Mind ja I Got Mine. Live Fast, Die Old Tämän kaiken huomioon ottaen ei ole yllättävää, että Lemmystä on tullut lähes isään verrattava mieshahmo monen sukupolven hevareille, rokkareille ja punkkareille. Yhtä relevanttina voidaan silti pitää Lucas Foxin ja Larry Wallisin aikaista ensimmäistä kokoonpanoa vuosilta 1975–76, jolloin Motörhead-soundin alkuperäinen sapluuna luotiin, tai välikauden nelimiehistä ryhmää 80-luvun puolivälin tuntumassa, kun Würzel, Phil Campbell ja Pete Gill veivasivat sellaisia killereitä kuin Killed by Death ja Orgasmatron. Myös Motörheadin logoissa ja levynkansissa on V A N H A LI IT T O Useimmille se Motörheadin klassisin kokoonpano: ”Fast” Eddie Clarke, Ian ”Lemmy” Kilmister ja Phil ”Philthy Animal” Taylor. “Iskä” on antanut meille monta painavaa elämänopetusta, joista jokainen voi poimia itselleen parhaiten sopivat – liittyivätpä opetukset sitten naisiin, musiikkiin, historiaan, sotaan, politiikkaan, yhteiskuntaan tai päihteisiin. Lemmy ja Motörhead ovat olleet suunnannäyttäjinä lukemattomille bändeille, jopa kokonaisille genreille, aivan stadionluokasta mitättömiin kellaripumppuihin. Raa’an rock’n’rollin ikuisen draivin ohella haluaisin nostaa esille seuraavat opetukset: mies vastaa omista sanoistaan ja teoistaan, ei selittele eikä lässytä, ei pakene vastuuta eikä kadu turhaan menneitä
Ainakin hänen musiikkinsa ja perintönsä on ikuinen. Jossain vaiheessa puhtaan provosoinnin rinnalle kehittyi aito kiinnostus mantereemme lähihistoriaa kohtaan sekä vilpitön esteettinen arvostus kolmannen valtakunnan ikonografiaan. Meidän ei tarvinnut todistaa Lemmyä keekoilemassa kimaltelevassa kylpytakissa, tukka tupeerattuna ja kajaalit silmissä ruikuttamassa jotain L.A.-standardien mukaista glampaskaa. Lemmyä pidetään yhtenä heavy metalin isänä, mutta omasta näkökulmastaan hän vain soitti rock’n’rollia. Pullo Motörhead-viskiä on tilattu. Live to Win! Sehän on Lemmyn elämänfilosofia kahdessa rivissä! Ja perkele, ennustushan taisi käydä toteen! LIVED TO WIN! Motörhead Forever! ROBERT JOHN Motörheadin viimeinen ja pitkäikäisin kokoonpano: Lemmystä vasemmalle Phil Campbell ja Mikkey Dee. Moni on tuota elämäntyyliä yrittänyt, mutta vain harva on pystynyt ylläpitämään sitä edes kolmekymppiseksi, saati sitten seitsemänkymppiseksi. vilahdellut viitteitä natsi-Saksan symboleihin aivan historian hämäristä tuoreisiin julkaisuihin, promokuviin ja fanituotteisiin asti. Myöhempinä aikoina hattu kokardeilla sekä kirjailtu cowboypaita täydensivät maailman cooleinta lookia. Born to Lose, Lived to Win On reilut pari viikkoa siitä, kun Lemmy vaihtoi hiippakuntaa, ja olo on edelleen sumea, alakuloinen ja epäuskoinen. Ensimmäisen tribuuttitatuoinnin tein jollekin samana iltana, kun uutinen tuli. Pari tulevaa on jo sovittu, ja jotenkin tuntuu, että 2016 tuo mukanaan vielä aika monta lisää: pataässä, Snaggletooth, Motörheadin kaarilogo tai Lemmyn potretti tulee varmasti komeilemaan tulevina vuosina lukemattomien fanien iholla. Harva ”vanhempi valtiomies” poseeraa pressitilaisuudessa keskisormi pystyssä täydessä natsiregaliassa! Lemmy tiesi luultavasti paremmin kuin kukaan meistä faneista ja ulkopuolisista, miten erityislaatuisen elämän hän ehti viettää. Mies naureskeli jo 80-luvulla haastatteluissa, että jos kuolisi huomenna, hän olisi valmis: ”If I’d die tonight I couldn’t complain. Lemmy ei ollut rocktähti, ”esiintyvä taiteilija”, johon kuulijat samastuivat, vaan roolimalli, joka edusti menneen maailman kadonnutta, vaarallista rock’n’roll -kulttuuria: bändäreitä, bikereita, rähinää ja päihteitä. Born to Lose... Ei. Paikoin kierrätettiin ehkä vähän tutunkuuloisia riffejä, mutta tahtia ei löysätty koskaan. Lemmyn tunnetuin tatuointi oli pataässä kehystettynä sloganilla ”Born to Lose – Live to Win”, jonka omalla sarallaan legendaarinen hollantilainen tatuoija Henk Schiffmacher nakutti miehen käsivarteen jo vuonna 1979. Ainahan tuo on tuntunut mainiolta iskulauseelta ja elämänohjeelta, mutta vasta nyt voi tajuta ihan kouriintuntuvasti, mitä se tarkoittaa... Ennen kaikkea Lemmy seisoi sanojensa takana ja eli sataprosenttisesti sitä mitä hän edusti. Lemmyn ei koskaan tarvinnut ratsastaa legendansa turvin ja leijua menneillä suuruuksilla. Mies myös osasi pitää kautta linjan kiinni ainutlaatuisesta visiostaan; mitään myönnytyksiä valtavirran suuntaan ei nähty. Meidän ei koskaan tarvinnut hävetä isähahmomme puolesta. Tosin totuuden nimissä on sanottava, että kyllähän Lemmy osasi provosoinnin jalon taidon loppuun asti. Uran pitkäikäisyyden ja tasalaatuisuuden mahdollisti se, että Lemmy tiesi jo varhain, mikä hänen todellinen tehtävänsä maan päällä oli. Hän paahtoi trionsa kanssa loppuun asti hyväksi havaitulla kaavalla. Kiinnostus ei tietenkään ollut millään tapaa poliittista, vaan lähtökohdiltaan samaa epäsosiaalista keskisormennäyttöä, jota viljeltiin avoimesti 60–70-lukujen outlaw biker -kulttuurissa ja myöhemmässä punk rock -estetiikassa. Niinä vuosina, kun toiseksi kovin isähahmomme Ozzy häpäisi itsensä edellä kuvatulla tavalla, Lemmy ei antanut tuumaakaan periksi vaan painoi täydellä intensiteetillä bootsit, farkut ja panosvyö päällä maailman likaisinta rockia. On kuvaavaa, että joulunpyhinä on toivoteltu viime vuosina yhä yleisemmin ”hyvät lemmyt” sen sijaan, että olisi muistettu sitä toista, vähäpätöisempää hahmoa, jonka syntymää kuuluisi kai juhlia. Ehkä on totta, että Lemmy on kuolematon. 81. I’ve had a helluva good time!” Sen sijaan tiimalasissa oli vielä 30 vuotta aikaa aiheuttaa pahennusta ja tuutata primitiivistä rockia meidän fanien ja varmasti myös omaksi iloksi
Niinhän. Hanuristi myöntää, että tuskin soittaisi Ensiferumissa ilman digitaali-instrumenttiaan. – Eihän niillä ole perushanuria levyillä, ja totta puhuakseni mahdollisuus soittaa kiippariosuudet hanurilla tuli yllätyksenä bändille itselleenkin. Olin vasta lukion tokalla luokalla ja sain kesken jonkun tunnin puhelun Mathias Nygårdilta, joka kysyi mukaan Turisaan kiertueelle... Samaisesta soittimesta kun saa irti soundia jos jonkinlaista. Eikä haitarisoundilla voi soittaa mitään sellaista, millä olisi merkitystä biisien kannalta. Eli niin folkia kuin olla voi! Netan instrumentti on tarkemmin digihaitari, jonka monet sekoittavat sähköhaitariin – siis soittimeen, jonka ainoa etu on, että sen saa kytkettyä helpommin PA:han. – Mitä tulee Ensiferumiin, niin kyllä mä sinne seuraavan levyn studiosessioihinkin olen näillä näkymin menossa. – Se onkin hauskaa, kun keikan jälkeen saa usein noottia yleisöltä, ettei se haitari kuulunut keikan aikana mihinkään. Kyllä siitä on kuittailua tullut, kun mulle oli keikan ohella päivän kohokohtia esimerkiksi roudaaminen! Netta palasi pienten Tangomarkkina-visiittien ja muiden kuvioiden jälkeen takaisin metallipiireihin viime syksynä, eikä voisi olla tyytyväisempi ratkaisuunsa. Niin, kun ei sieltä tule sitä perushanurisoundia pelkästään... Esimerkiksi Ensiferumissa soitan hanurilla juurikin ne kiippariosuudet viuluineen ja kuoroineen. – Ei se ole mitenkään genresidonnainen soitin... Netta ylistää metallipiirejä niin avoimiksi ja rennoiksi, että kulttuurisokit toisensa jälkeen ovat sulaneet mukavalla tavalla. Moni onkin saattanut kuulla keikoilla Netan soittoa tietämättään. jos ollenkaan, Netta nauraa. Mikä sai Kultainen Harmonikka -palkintoja voittaneen nuoren haitarinsoittajan lähtemään tällaisen metelöinnin sekaan. Kyllähän siellä naurettiin, kun soittelin Astiastudiolla ensimmäisen kerran perushaitarisoundien sijaan A-ha:n Take on Me’tä retrosoundeilla! Tämän soittimen monipuolisuus jaksaa yllättää itsenikin päivittäin treenatessani. – Ei sillä, kun tulee kuvioihin niin sanotusti ulkopuolelta, iloa voi saada irti käsittämättömistä hommista. – Ihan yhtä äimänä olin siitä itsekin, Netta hörähtää. PIIRI AKI NUOPPONEN TOTUUS on tässäkin tapauksessa tarua ihmeellisempi, kertoo harmonikkapiireistä suoraan metallimaailmaan tempaistu ex-Turisasja Ensiferum-hanuristi Netta Skog. – Haitarihan sopii sinne, minne se laitetaan sopimaan, Netta täräyttää. Ainakin leipomaan korvapuusteja ja juustokakkuja Petelle [laulaja-kitaristi Petri Lindroos], jos en muuta! Vaikka eiköhän me digihanurillekin töräyteltävää keksitä. – Digihaitari on verrattavissa syntikoihin. Heviä hanurista M IC H A E L JA G L A 82. Mitä haitarilla tekee folkmetallibändien keikoilla. Vaikka aika moni kansanmusisoija taitaa olla tästä asiasta kovaan ääneen toista mieltä! – Kyse on ennemmin siitä, kuka uskaltaa rikkoja rajoja ja kokeilla uusia juttuja. – Siihen asti olin soittanut lähinnä istuvalle yleisölle Säkkijärven polkkaa ja klassista musaa, joten olihan se rokkimeiningin energiaan mukaan pääseminen jotain ihan muuta. Koko eka rundi oli mulle silkkaa hurmosta, Netta hehkuttaa. alkaen viikon päästä soitosta! – En ollut ikinä kuullutkaan koko bändistä ja Nightwish oli suurin piirtein ainoa kosketukseni metalliin tuohon mennessä, joten kyllä siinä sai neuvotella äidin ja isin kanssa, saako näiden 16-vuotias tytär lähteä kiertämään maailmaa tuntemattomien karvanaamojen kanssa. – Kyllähän mä tykkään tästä väestä ihan valtavasti! Metallin maailmassa kaikki toimii ja keikat ovat ihan huikeita, minkä ansiosta nämä porukat ovat kuin älyttömiä perheitä keskenään. 6. Eihän sitä edes kuule kitaravallien läpi. – Hyppäsin Turisaan matkaan syksyllä 2007. Folkmetallissa on todellakin tilaa haitarille, onhan se kuitenkin yksi Suomen tärkeimmistä perinnesoittimista. Vielä pari vuotta sitten vasta etsin näitä rumpuja kitarasoundeja, mutta viime vuonna soitin jo digihaitarinsoiton maailmanmestaruuden vetämällä Bodomia ja Ynkkää niin sanotusti yhden naisen orkesterina, Netta nauraa
THE ASTONISHING UUSI ALBUMI NYT KAUPOISSA! HANKI OMASI 2CD / 4LP / DIGITAL WWW.DREAMTHEATER.NET FACEBOOK.COM/DREAMTHEATER TWITTER.COM/DREAMTHEATERNET
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno FIN Anthrax 01-16.indd 1 11.01.16 10:02