149 € + alv 24% (184,76€) Ma 27.2.2017 HELSINKI, JÄÄHALLI Dream Theater soittaa konsertissaan Images and Words -albumin kokonaisuudessaan. (yht. Lisäksi on luvassa yhtyeen muita suosikkibiisejä vuosien varrelta. 89,50e ja 109,50e Dream liput alk. 55e ja istumapaikat alk. 70e ja 90e Paul 70e/75e/80e Procol Harum F-talo 68e/73e/78e Ke 1.2.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00. + artists tba VIP-paketit alkaen 219€ +alv24% (271,56€) VIP-paketit Menolipusta: vip@menolippu.fi / Puh. Ti 3.10.2017 TURKU, Logomo Liput kuluineen alk. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. Portit auki klo 15.00 Liput toimituskuluineen alkaen 89,50 €. 149 € + alv 24% (184,76€) Su 1.10.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Liput kuluineen alk. VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. La 4.3.2017 HELSINKI, Kulttuuritalo Klo 20.00. L I P U N M Y Y N T I : w w w. Liput toimituskuluineen alkaen 60 €. 70 € / 75 € / 80 €. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. (yht. 49,50e – Tämä siis pysyy samana TRL liput alk. j u h l a k o n s e r t t i – 50 vuotta Procol Harumin legendaarisen A Whiter Shade of Pale -albumin julkaisusta! La 1.4.2017 HELSINKI, Finlandia-talo Liput kuluineen alk. 010 841 4185. Special Guests HOWIE PYRO (DJ) DERRICK BROWN (poet) VIP-myynti ja tiedustelut tapahtumiin: vip@menolippu.fi / Puh. 60e Rival Sons liput alk. Liput kuluineen alkaen 60 €.. 60e RHCP liput alk. 010 841 4185. menolippu.fi, www.ticketmaster.fi, www.lippu.fi ja R-Kioskit Y H T E I S T Y Ö S S Ä : Vip-illallispaketit alk. Konsertit alkavat klo 20.00. Ovet klo 19.00. Ticketmasterin toimituskulut ovat muuttuneet vuoden alusta, joten hinnat uusiksiL Eric Sardinas seisomapaikat alk. Lankapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +5,95 snt/min. 209,56€) VIP-illallispaketti alkaen 169 € +alv 24% / hlö. ILLAN AVAA Klo 20.00. Vip-illallispaketit alk. 68 € / 73 € / 78 €. Ma 2.10.2017 TAMPERE, Tampere-talo Liput kuluineen alk. Ovet klo 19.00. Liput toimituskuluineen alkaen 60 € / 70 €. 209,56€) Vip-illallispaketit alk. 67,50 € / 72,50 €. 70e ja 60e Clinton liput alk. 67,50 € / 72,50 €. Liput kuluineen alkaen: seisova permanto 55 €, istumapaikat 60 €. 60e TOTO Hamina liput alk.70e ja 80e TOTO Tammisaari & JNS liput alk. Matkapuhelimesta 8,28 snt/puhelu +17,05 snt/min. 149 € + alv 24% (184,76€) – 5 v. Priority-liput ( K-18 ) toimituskuluineen alkaen 109,50 €. Ovet auki klo 18.30. Ovet klo 19.00
Featuring Bruce Soord (The Pineapple Thief), Colin Edwin (Porcupine Tree), Hux Nettermalm (Paatos) and Ian Anderson (Jethro Tull). ABOUT TIME 03.02.2017. Tim Bowness follows 2015’s “Stupid Things That Mean The World” Top 10 in the UK ‘Rock’, ‘Vinyl’ and ‘Prog’ charts with a release unlike any in his back catalogue. FIREWIND Immortals 20.01.2017. Guest vocal appearance by Tomas Lindberg (At The Gates) on the bonus track “The Path Of Sorrow”. 27.01.2017. Mixed and mastered by Dan Swanö. Mixed and mastered by Steven Wilson (Porcupine Tree). Legendary Swedish progressive metal innovators Pain of Salvation are back with their highly anticipated new studio album, returning to their much praised heavier sound. Lead by guitar wizard and Ozzy Osbourne band member Gus G., Firewind once again inject the best elements of traditional heavy metal, epic hardrock and melodic power/speed metal craft into an energetic and infectiously catchy 10-track magnum opus. 12 flawlessly executed cover versions in the typical Krokus vein plus a newly recorded version of the Krokus classic “Backseat Rock N’ Roll”. TIM BOWNESS Lost In The Ghost Light 17.02.2017. Produced by Daniel Bergstrand / Dugout Studio (In Flames, Meshuggah, Devin Townsend) and co-produced by Daniel Gildenlöw & Ragnar Zolberg. The third album of Germany’s hottest death metal newcomer. HAPPY NEW YEAR 2017! PAIN of SALVATION In The Passing Light Of Day 13.01.2017. Melodic power metal masters Firewind return with an epic concept album based on legendary Greek battles and their heritage. The fifth studio album by the Swedish retro rockers! Including the singles “Electrical” and “Point Of Return” among “The Hive” (Richard Harris cover). Switzerland’s biggest rock band is back! On “BIG ROCKS” Krokus pay tribute to their roots by covering classic tracks of The Rolling Stones, Queen, Led Zeppelin, Steppenwolf, The Who, Bob Dylan and many more. KROKUS Big Rocks 27.01.2017. www.INSIDEOUTMUSIC.com www.CENTURYMEDIA.com
SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : De mo nic De ath Ju dg e, Dia ble rie , IC RE X, Kü røi shi , Be thl eh em 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Se pu ltu ra 02 3 He lm et 02 6 Ov erk ill 03 Mo rs Pri nc ipi um Est 03 2 Av en ge d Se ven fol d 03 8 Kre ato r 04 6 Vu od en 20 16 ras ka im ma t – toi mi tuk sen top vito set 04 8 Pö lky llä : sto ne rle ge nd a Bra nt Bjo rk 05 2 Sa lam yh kä : Fat e Fat e (19 85 ) 05 5 Arv iot , pä äo sas sa Ba ttle Be ast 07 8 Va nh a liit to: ha ast att elu ssa Cir ith Un go l 08 2 Ku ud es pii ri: uu sin taju lka isu t 038 032 018 055 04 8 07 8 JU U SO SO IN IO & AK I AN TT IL A R O BE R T EI KE LP O TH
Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. Pah, kaikkea muuta. IMMOLATION Atonement (ilm. Historian tapahtumat ovat takana, eikä tulevaisuutta voi ennustaa kukaan. 24.2.) GLENN HUGHES Resonate DEATH GRIPS Bottomless Pit TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT WOLFHEART Tyhjyys (ilm. Itse asiassa kaikki on lopulta suhteellista. On tärkeää muistuttaa itselleen vaikka väkisin, kuinka hyvin asiat lopulta ovat. Kurotteli sitten vaikka kuuhun, kun sen kamara on saavutettu, starttaa seuraava projekti. Ihmisapina on siitä merkillinen otus, ettei se osaa olla tyytyväinen mihinkään. On jännä juttu, että hetkessä elämisen ajatus tulee niin usein esille juuri metallimusiikissa – tässäkin numerossa vallan pääjutun otsikossa asti. Mitä moinen sitten kertoo ihmisestä lajina, on toinen juttu. Kunnes makaa kuuden jalan syvyydessä. Mediahyöky kannattaa siis suhteuttaa. Iisi homma, eikö vain. Jos kerran Mille Petrozza siihen pystyy, miksen minäkin. Selvä peli. Ei mennä nyt siihen. Niistä hetkistä saatte lukea myöhemmin. Se, että hyvinvointivaltion pullamössössä elävien ongelmat ovat pintatasolla kuin pieni hiertymä kuiviin vuotavan maailman märkivien avohaavojen rinnalla, ei tarkoita, etteivätkö nekin olisi todellisia. Tuntuu hullulta, mutta tämä on tilastollinen fakta. ”No gods, no masters”, kuten crust punk -legenda Amebix ja länsinaapurimme Arch Enemy ovat vanhaa anarkistislogania mukaillen rähisseet. vuosikerta Numero 143 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANNEN KUVA Robert Eikelpoth KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Heinonen Ninni, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Lehto Katariina, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere 045 110 5522 etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Elina Korhonen, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali 045 110 5522 ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki 045 110 5522 www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 17. 17.2.) KREATOR Gods of Violence Ota hetkesi ja elä ”CARPE DIEM”, latinasta suomennettuna ”tartu hetkeen”, on maailman kuluneimpia lentäviä lauseita. Tiedän, että valitan varmasti jatkossakin ilmanaikuisista asioista enkä muista aina olla kiitollinen siitä mitä on, mutta lupaan yrittää entistä hanakammin. Koko ihmiskunnan suhteen tola on monilta osin parempi kuin koskaan ennen, vaikka tiedotusvälineet mieluusti toisenlaisia näkymiä maalailevatkin. Ilmiötä on hivenen hankala selittää, mutta sillä täytyy olla tekemistä sen kanssa, että yksi metallin perusihanteista on irtautuminen – oli kyse sitten pipoa kiristävistä yhteiskunnallisista säännöistä, uskontojen kivitauluista tai yleisestä epäoikeudenmukaisuudesta. Ja sitä seuraava. Eletään hetkessä ja nautitaan siitä, koska voi olla, ettei seuraavaa edes tule. Sitä, ettei kannata silmäillä sen kummemmin menneitä kuin tulevia. Roomalaisrunoilija Horatiuksen jo ennen ajanlaskumme alkua oodinsa osaksi loihtima tokaisu tarkoittaa yksinkertaisesti hetkessä elämistä, nykyhetken tunnustamista ja siinä pysyttelyä. 3.3.) BATTLE BEAST Bringer of Pain (ilm. Se, ettei murehdi ilmastonmuutosta mutta kiroaa itkun partaalla pätkivää nettiyhteyttä, on perin juurin inhimillistä. 7. Se, että osaisi irtautua ajan kahleista ja elää juuri tässä ja nyt, on itselleni utopiaa, mutta olotila lienee niin tavoittelemisen arvoinen, että pyrin siihen päivittäin – useimmiten karvaasti epäonnistuen. Yksi asia ainakin on varma: kun palaan muutama päivä tämän lehden ilmestymisestä maailman suurimmalle metalliristeilylle viiden vuoden reaalimaailmassa oleskelun jälkeen, lupaan elää muutaman päivän vain ja ainoastaan sillä paatilla. Mitä tulee esimerkiksi sairauksiin, köyhyyteen, koulutuksen tasoon ja maailmanlaajuisen väkivallan määrään, ihmislaji ei ole koskaan elänyt näin auvoista aikaa
Tuore levy on ensimmäinen kokopitkänne ”uuden” miehistön kanssa. – Niin, ja The Descent kävi jo maan alla tutkimusmatkalla… Jos jotain, niin lähdemme varmasti pidemmälle matkalle kuin koskaan aikaisemmin. Tonilla ja Eetulla sen sijaan on laadukkaita bändejä työn alla koko ajan. Levyllä kuuluu vuodenaikojen vaihtuminen, ja tunnelmissa käydään välillä syvissä vesissä ja kiivetään sitten Pikes Peak -vuoren rinnettä. Teimme kuitenkin välissä splitin Coughdustin kanssa ja soitimme jonkin verran keikkoja. Nousujohteinen linja jatkuu bändin uudella albumilla. Toisaalta jokaiseen projektiin on panostettu aina täysillä tai ei ollenkaan, minkä takia en itse vaikuta enää muissa hommissa. Tarinoissa ollaan yhtä lailla Itämeren mutaisessa pohjassa kuin ralliauton ratissa, laulaja Jaakko Heinonen avaa. Mikäli miettii kahden viimeisimmän levynne nimiä, Skygods kävi hyvinkin korkealla ja Seaweed ruoppaa syvyyksissä. Teillä on ollut vuosien varrella kasassa monenlaista bändiprojektia, tunnetuimpana tietysti Total Devastation. Sekaan mahtuu kuitenkin myös hieman rennompaa rocksisältöä, joten sanoisin sen olevan suhteellisen monimuotoinen ja raskas albumi. – Käytännön toiminnassa ei ole tapahtunut sen suurempia muutoksia, Eetu ja Toni olivat kuitenkin tuttuja miehiä minulle ja Laurille [Pikka, rummut] jo entuudestaan. Levyä alettiin rakentaa hyvissä ajoin, ja äänityssessioihin siirryttiin, kun aika oli valmis. Kaksi edeltävää levyänne, The Descent ja Skygods, ilmestyivät vuoden välein, mutta nyt rakoa on viitisen vuotta. Painostavan raskauden ja ilmavan rentouden välillä ilahduttavalla tavalla tasapainoileva Demonic Death Judge on tehnyt hyvää koko pörinämetalliskenelle. Syvistä vesistä huipulle SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN P Ä IV I LU O M A 8. – Miehistönvaihdos hidastutti asioita. Minkälaisia muutoksia uudet jätkät ovat tuoneet. ALOITETAANPA ihan perinteisellä kysymyksellä, eli millainen levy Seaweed on. Taivaskaan ei ole rajana. Kyse on kokeneista juopottelijoista ja soittajista, joten asiat alkoivat luistaa heti ensimetreistä kuin Juha Miedon suksi. – Seaweedin tekeminen oli pitkä prosessi sekä ajallisesti että henkisesti. Mikä tekee juuri DDJ:stä panostamisen arvoisen. Miksi tauko venähti. – Soitannollisesti pääteemana on edelleen vahva särö ja raskaat riffit. Soittamisen ilosta näissä kuvioissa ollaan. Uutta energiaa miehistönvaihdos kuitenkin toi, ja se varmasti kuuluu Seaweedillä. – Tekeminen tämän bändin kanssa on tähänastisista projekteista ylivoimaisesti kiinnostavinta ja viihdyttävintä. Yhtyeen jäsenistö koki merkittävän muutoksen vuonna 2013, kun alkuperäiset kielisoittajat Pasi ja Saku Hakuli siirtyivät sivuun ja tilalle otettiin muiden muassa Burweed-yhtyeessä vaikuttavat Eetu Lehtinen ja Toni Raukola. Päästäänkö seuraavalla kiekolla maanpinnalle. Emme asettaneet itsellemme turhia aikarajoja tai suunnitelleet julkaisuajankohtaa sen tarkemmin
– The Catalyst on trilogia. Moni tuon aikakauden bändi on joko kadonnut tai muuttanut radikaalisti tyyliään, mutta teidän soundinne on pysynyt tunnistettavana. Meille koneet on yksi tärkeä instrumentti lisää, ei mikään joutava tilli pihvin päällä. Miltä Diablerien tulevaisuus näyttää. Minkälaista levyketjua olette suunnitelleet. DIABLERIE ei ole maailman aktiivisin bändi. En tiedä mihin ja milloin, mutta keikoille lähdetään heti, kun se on järkevää, tai vähintään mahdollista. Usein vasta tämän jälkeen alkaa selvitä, millä mikäkin pilpatus soitetaan ja miten biisi jatkuu siitä eteenpäin. Kokeilullisen levytrilogian kynnyksellä METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ 9. – Omalla kohdallani kokonaisten kappaleiden kirjoittaminen on melko automaattista. Kuinka Diablerien biisit syntyvät. Se venähti siihen mittaan siinä vaiheessa, kun huomattiin, että käyttökelpoista materiaalia tuntuisin löytyvän vielä ainakin puoleentoista kiekkoon. Kun yksi riffi on valmis, tiedän miten sen tulee jatkua. – Ei ole mitään vakituista järjestystä. – Luulen, että bändin tunnistettavuus tulee siitä, että meillä on pääasiassa yksi ja sama biisinkirjoittaja, joka toistaa kuin huomaamattaan musiikillisia maneereitaan. Omin voimin purkitettu albumi on kova esitys, joka kestää vertailun mihin tahansa genren klassikkoon. Levyä käytiin miksailemassa vähän oikeissakin studio-olosuhteissa, mutta kotipolttoisesti se saatiin lopulta pakettiin. Niin käy, kun tehdään omaa juttua eikä apinoida muita. Suurin osa ajasta meni lähinnä sen opiskeluun, kuinka levy tehdään. Toisinaan pään sisällä alkaa soida joku mielenkiintoinen perkussiivinen pauke, melodia tai yksinkertaisesti vaan kitarariffi, ja se tulostetaan kitaralla tai kosketinsoittimella äänitysohjelmaan. The Catalyst 1: Control lienee saamassa jatkoa. Ainakaan suoraan. – Ainakin jotain kokeellisempaa tavaraa on luvassa, mutta ei välttämättä tyylillisesti, vaan enemmän sävellysja äänitysteknisesti. Koska meillä on nyt kokemusta levynteosta, en usko, että jatko-osia joutuu odottamaan näin pitkään. Kun sitä lähdettiin tekemään, oli selvää, että se syntyisi kansia myöten itse, ilman ulkopuolisia apukäsiä, laulaja ja konevastaava Henri Villberg vastaa. Konevetoista äärimetallia pumppaava Diablerie on julkaissut ensimmäisen levynsä kuuteentoista vuoteen. Seraphyde-debyyttinne tuli ulos industrial-blackin kulta-aikaan. – Itse alan työstää välittömästi kahta seuraavaa levyä, tai siis olen jo aloittanutkin, ja muut alkaa järjestellä keikkoja. Minkälaisen työn takana uuden levyn valmistuminen oli. Meillä ei ollut varsinaista kokemusta miksaamisesta, ja koko projekti meinasi levitä käsiin monta kertaa jo pelkästään sen takia. – Päätös ei ollut ajallisesti kovinkaan järkevä, vaikka kaikilla muilla tavoin luultavasti olikin. Kuinka tarkkaan olette määrittäneet Diablerien musiikillisen linjan. Siksi lokerointimme on melko hankalaa ja jaamme toisinaan jyrkästi mielipiteitä. Se, mitä trilogia kokonaisuudessaan tulee sisältämään, selviää seuraavan levyn julkaisun jälkeen. – Bändin kantava kuriositeetti on nimenomaan se, että musiikillista linjaa ei ole määritelty millään tavalla. Onko luvassa aktivoitumista keikkojen muodossa. – Aivan helvetillisen
LEVYN nimi paljastaa suoraan, että biisit kertovat tulen jumalista. – Sisältö on hyvin looginen, selkeä ja tarkoin mietitty muun muassa biisijärjestyksen suhteen. – Tutkiskelin jo tarotja riimukirjojen kirjoittamisen yhteydessä maailman myyttejä, ja aloin huomata yhtäläisyyksiä näiden eri tulenja valontuojien välillä. – Me kuulutamme katoilta kaiken sen, mitä korviimme on vuosien varrella omissa kammioissamme ja luolissamme kuiskailtu – viittaamatta tällä kristinuskon kirjoituksista tunnetulla sanonnalla mihinkään ristinuskomusten tuhatvuotisiin toilailuihin. Eri jumalat on sijoiteltu tarkasti omille numerologisille paikoilleen, ja itselleni läheisin hahmo, Kalevan ja Karelian myyteistä tuttu Ilmarinen on ensimmäisenä, hieman rokkaavana ja levyn lyhyimpänä varsinaisena kappaleena. Mukana on myös uusia elementtejä ja kokeellisiakin ratkaisuja. Toivon, että niillä on kohottava ja inspiroiva vaikutus jokaiseen läsnä olevaan sieluun ja henkilöön. – Uuden materiaalin valmistumisen myötä. Jokainen Mestari haluaa tätä, ja ihmiset sitä tiedostamattaankin tarvitsevat. – Itse teen kuitenkin jatkossakin kaiken pohjatyön, joten sen suhteen muutosta ei ole luvassa. Bändi on ilmeisesti aktivoitumassa myös keikkahommien suhteen. Saturnal Recordsin Alesteir Kainulainen sai minut vakuuttuneeksi, että se kuulostaa niin paljon IC REXiltä, ettei uuden nimen alla tekeminen olisi järkevä ratkaisu. Siinäpä se yksinkertaisuudessaan on, eli tieto ja inspiraatio sitten iskivät kättä keskenään ja Tulen jumalat on lopputulos, laulaja-kitaristi, sanoittaja ja säveltäjä Artifex IC paljastaa. – Se on aika suoraa paahtoa, eikä sieltä löydy ihan niin kieroja skaaloja ja kuvioita kuin aikaisemmilta levyiltä. Onko tällä jotain vaikutusta siihen, kuinka kirjoitat musiikkia jatkossa. Uransa jo kertaalleen lopettanut kotimaisen black metalin erikoisnimi IC REX on palannut kehiin kokonaisen bändin ja uuden levyn myötä. Jokaisen vähänkään ajattelevan ja tajuavan henkilön on helppo ymmärtää, että kokonaisuus on nyt vielä enemmän kuin osiensa summa, kun jokainen tietoinen toimija tuo mukaan oman sykäyksensä. Esimerkiksi naislaulajat tulevat mukaan vasta kolmen viimeisen kappaleen aikana. – Ei teoriassa, mutta sen verran taitavien ja hienojen ihmisten kanssa teen nyt ja jatkossa taidettani, että olen antanut heille käytännössä vapaat kädet tuoda oman inspiraatiosykäyksensä materiaaliin – vaikkapa sitten ihan pienten sovitusja sävellysratkaisujen suhteen. Mistä sykäys bändin uudelleen aktivoitumiseen. Minkälaisena itse näet albumin musiikillisen sisällön. IC REX oli jo julistettu kuolleeksi. Minkälainen tapaus IC REX on lavalla. Mistä idea tähän aiheeseen. Moni asia on muuttunut, mutta yhtyeen persoonallinen soundi pitää edelleen kutinsa. Tulen jumalat on mielestäni tähän asti energisintä IC REX -materiaalia. – ”Out of this world” on ehkä paras termi kuvaamaan sitä, mitä olemme suunnitelleet ja juonineet. Tiedon ja inspiraation symbioosi SYTYKKEITÄ 10. En halua paljastaa yksityiskohtia, mutta sen voin sanoa, etteivät esiintymiset tule olemaan ihan perusrivikeikkoja vaan pyhiä rituaaleja ja seremonioita. Sooloprojekti näyttäisi kasvaneen ihan oikean bändin mittoihin
Sanoituksenne taitavat kertoa elämän ahdistavammasta puolesta. Musta surma japanilaisittain METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ KÜRØISHI perustettiin viime vuoden aikana, mutta Poverty.Ignorance. Kun perustitte yhtyeen, oliko tarkoituksena soittaa nimenomaan tällaista rokkaavaa d-beat-myllytystä vai asettuiko linja uomiinsa itsestään. – Se inspiraationlähde on valitettavan suuri, vaikka tässä porukassa meneekin kohtalaisen hyvin ja ollaan jotakuinkin selväpäisiä tyyppejä. Mitkä ovat mielestänne bändinne tavaramerkkejä, eli miten eroatte joukosta eduksenne. En keksinyt bändin nimelle muuta viitettä kuin Kuroishin kaupungin. Hurjaa on ollut ajo. – Tuumailtiin erilaisia vaihtoehtoja, ja japanilainen kaverimme käänsi niitä japaniksi. Tässä bändissä kuuluu jokaisen jäsenen pulssi samanaikaisesti, ja se tuo jonkinlaista uutta otetta tähän d-beat/ hc-traditioon. Pienen kokoonpanomuutoksen jälkeen palaset loksahtelivat kohdilleen. M IK K O R A JA K A N G A S 11. Tämän monopolipelin pitäisi jo nollautua. Ensimmäiset treenit pidettiin helmikuussa 2016, ja studiossa oltiin jo lokakuussa, jolloin äänitettiin yhteensä 17 biisiä. Jotain TK:n viimeiselle levylle aiottuja biisejä kokeiltiin Kürøishillekin, mutta päätettiin luoda kuitenkin ihan uutta musiikkia. – Tyylistä oli jonkinlainen mielikuva, mutta se muokkautui pikkuhiljaa. – Nimi syntyi, kun Ilari oli lomailemassa Japanissa ja hengaili päiväkaljan merkeissä Tokiossa erään japanilaisen kaverimme kanssa. – Riffit määräävät lyriikan suunnan. Onko nimellä jokin syvempi taustatarina. Eikö olisi mukavampaa kertoa niistä asioista, jotka elämässä ovat hyvin. Kun jokainen kielisoittaja tekee biisejä, musiikillisesti tulee pakostakin vaihtelua, mitä pidämme hyvänä asiana. Terveet Kädet lopetti, mutta soitto jatkuu. – Emme mitenkään, olemme parhaat! Helvetin hyvät biisit ja vuosien kokemus alalla on meidän valtti, haha. – Aloitettiin periaatteessa puhtaalta pöydältä, vaikka ensimmäiset kappaleet tehtiinkin Lenen [kitara], Ilarin [kitara] ja Janin pöytälaatikkoon kertyneistä aihioista. Olivatko biisit olemassa jo ennen bändin syntyä, vai lähtikö homma liikkeelle aivan puhtaalta pöydältä. Bändin ulkopuolella kuunnellaan ja soitellaan ihan delta blues -hommista black/deathiin. Meitä on vain liikaa. Nyt bändin miehistöä kuullaan napakan ensilevynsä tehneessä Kürøishissa, jonka soitossa lyövät kättä Discharge, Entombed ja Motörhead. – Janilla [basso] oli ollut jonkin aikaa mielessä tämäntyyppinen bändi, ja kun Terveet Kädet lopetti, oli aika luonnollista jatkaa samalla porukalla uuden laulajan kera, rumpali Timo Lindholm käynnistää. Mielellään ehkä laulettaisiin ”birds, bees, flowers ja peace”, mutta kun musan tuomat mielikuvat vievät tuonne ”money, greed, war ja disease” -osastolle, niin ei voi muuta kuin seurata. Greed.Slavery-levy on kasassa jo nyt. On liikaa ihmisiä, jotka ovat jumissa linnassa, tai heitä, joilla ei ole valuuttaa maksaa mistään. Nimi on siis japania ja tarkoittaa mustaa surmaa. Haluttiin tuoda nimeen lisää eksotiikkaa pistämällä siihen umlaut ja norjalainen ö. Jani sattui samaan aikaan tsättäilemään Ilarille Suomesta, ja mietittiin, miten bändille toimisi japaninkielinen nimi
Mikäli taas luulet olevasi ihan ok, teksteistä ei saa irti yhtään mitään. Usein sanotaan, että nimikkolevyillä on erityinen merkitys artistien uralla. Puhdasta anarkiaa kaikkia normeja ja traditioita vastaan. Haastattelin Shiningin Niklas Kvarforthia kuutisen vuotta sitten. Uudella bändin mukaan nimetyllä levyllä mylly pyörii taas entisaikojen malliin. Koetko, että Bethlehem-albumissa on jotain todella poikkeuksellista. Onhan hän jossain määrin oikeassa, työskentely kanssani ei ole helppoa, mutta asiat ovat muuttuneet paljon, koska saan nykyisin soittaa hyvien ystävieni kanssa. No, hän ei ollut valitettavasti tarpeeksi hyvä bändiimme. Mitä mieltä olette nimikkokiekostanne bändin sisällä. Paluu puhtaaseen anarkiaan SYTYKKEITÄ 12. Rakastan häntä kaikesta huolimatta. Oletko käynyt koskaan Betlehemissä, ja mikä on erikoisen nimenne perimmäinen tarkoitus. – Saattoi olla kova paikka hemmotellulle ja sekopäiselle ruotsalaisrokkarille saada potkut kahdesti. Vietimme kuusi viikkoa liftaten läpi Israelin ja Palestiinan. – Ehdottomasti! Se juhlistaa 25-vuotiasta uraamme ja on myös vapautuminen 13 vuotta vieneen trilogian kahleista. – Haha, hän on ollut aina samanlainen valittaja. Demojen postittelu ympäri maailman oli helppoa, sillä nimemme ansiosta kasetit löysivät varmasti perille. – Aloin kirjoittaa biisejä uudelle levylle jo ennen edellisen julkaisua, eikä rakkauteni äärimmäistä dark metalia kohtaan ole kadonnut mihinkään. Työskentelimme parin viikon ajan kibbutsissa, eksyimme kerran autiomaahan ja kävimme kaikissa tärkeissä paikoissa, kuten Jerusalemissa ja Betlehemissä. Kolme edeltävää levyä muodosti teemallisen trilogian ja koko projektin piti tapahtua parissa vuodessa, mutta se otti aikaa odotettua enemmän. Mies vaikutti Bethlehemin laulajana parin vuoden ajan ja kertoi saaneensa potkut yhtyeestä peräti kahdesti. Voimme olla taas Bethlehem siinä mielessä kuin meidän on tarkoituskin. Useammankin dark metal -klassikon uransa aikana säveltänyt Bethlehem on harhaillut reilut kymmenen vuotta keskimääräistä kevyemmän kaman parissa. – Mitä keikkailuun tulee, Niklas oli väärässä, koska soitimme paljon keikkoja hänen erottamisensa jälkeen, sekä Euroopassa että Jenkeissä. Bethlehem oli siis vastaisku Impaled Nazarenelle, Rotting Christille, Norja-skenelle ja kaikelle muulle vastaavalle. Mistä albumin sanoitukset kertovat. KOLMELLA edeltävällä albumillaan melankolisen metallirockin kanssa pelaillut bändi on palannut tutuksi tulleeseen raskasmetallisoundiinsa. Hänen mukaansa bändin ”suuret suunnitelmat” keikkailusta eivät tule koskaan toteutumaan. Puhuiko Niklas paskaa, vai oletko todellakin täysin mahdoton yhteistyökumppani. Kun se on nyt alta pois, pääsimme jälleen toteuttamaan sitä osastoa, josta bändi parhaiten tunnetaan – sairaasta menosta ja rappiosta. – Kun olin kahdeksantoista, lähdin ystäväni kanssa Israeliin. – Bändin nimessä on paljon ironiaa, koska otimme sen käyttöön aikana, jolloin kaikki halusivat olla mahdollisimman antikristillisiä. – Kielikuvallisesta kirjoitustyylistäni johtuen menisi aivan liian kauan paneutua yksityiskohtiin, mutta pääpiirteittäin kyse on siitä, että mikäli sinulla on vakavia ongelmia itsesi kanssa, saatat löytää avun näiden sanoitusten kautta. – Levy on ollut melkoinen yllätys, sillä me kaikki pidämme siitä niin paljon, kielisoittaja ja yhtyeen pomo Jürgen Bartsch murjaisee. Se oli todella intensiivinen road trip, jonka aikana tapahtui vaarallisia asioita. – Asiassa oli hyvä puolensa. Yhtyeemme oli siis eräänlainen troijalainen
Paluu puhtaaseen anarkiaan Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 10 FIN Kreator 01-17.indd 1 09.01.17 16:43
Kyseessä on selkeästi sukupolvikokemus. Pidättäydyn mesoamasta enempää siitä, kuinka nettiaika on muuttanut tiedonkulkua ja musiikin löytämiseen liittyvää elintärkeää mystisyyttä. Ne ovat konkreettinen todiste ajasta, jolloin musiikki ei ollut pelkkää kulutustavaraa. Sama teema putkahtelee vastaan lähes aina, kun puhutaan metallista ja miten siihen on menneisyydessä tutustuttu. Siksi, että tuolloin jokainen käsiin saatu kasetti, lp tai cd oli merkittävä lisä kasvavaan metallikokoelmaan. Levyjä täytyi kuunnella monta kertaa ennen kuin niistä pystyi muodostamaan mielipiteen. Suhde jokaiseen käsiin saatuun äänitteeseen, oli se sitten kaverilta nauhoitettu tai vanhemmilta manguttu alkuperäinen lähimarketista, oli väistämättä läheinen. Kun materiaalia oli vähän, se oli merkityksellistä. Hyvä esimerkki on myös Tero Ikäheimosen suomalaisen black metalin historiikki Pirunnyrkki. Mutta kuten Liimatan kirjoistakin käy hyvin ilmi, epämääräisiin huhuihin perustuvat kaupunkilegendat tai vähän sinnepäin olevat faktat olivat vähäisestä määrästään johtuen kiehtovia ja lisäsivät kiinnostusta vaikeasti saataviin levyihin. Koska oli todennäköistä, ettei moisille enää ole käyttöä, ne olisi saanut tarkastuksen jälkeen kätsysti hävitettyä. Mistä tykkäsi, todellakin jäi mieleen. Siksi myös jälkimmäiset ovat tarpeellisia. Netistä pystyy tarkastamaan – kaikesta epäluotettavuudesta ja trendikkäästä propagandan levittämisestä huolimatta – lähes faktan kuin faktan, ja harva asia pysyy salassa. Kirjassa kerrotaan, kuinka bändit syntyivät ja toimivat ensin itsenäisesti, erillään kaikesta ympäröivästä ”normaalista maailmasta”. Vaikka black metalin viehätys perustuu osaltaan juuri salaperäisyyteen, musiikkityyli on jo niin kaupallinen, että salatieteellinen luonne elää enää vain sen pimeimmässä undergroundissa. Vaikka ei haikailisi menneisyyden perään yhtään tämän enempää, se on kuitenkin aikaa, joka ei palaa enää koskaan. Niin kuin eräs tuttavani asiaa somessa pohdiskellessaan totesi, tällainen on varmasti nykysukupolvelle käsittämätön asia. Siksi kannan jokaisessa muutossa, varmasti hamaan hautaan saakka, niitä kavereilta nauhoitettuja thrashja death metal -demoja. INFERNO-KOLUMNI ANTTI LUUKKANEN VUOSIA sitten tapahtuneen muuton jäljiltä, loppumattomalta tuntuvan äänitteiden järjestelyn tuoksinassa, tuli vastaan nippu äänitettyjä kasetteja, joista ei löytynyt tapojeni vastaisesti mitään tietoa sisällöstä. Kun jokainen tiedonjyvä piti haalia erikseen vähistä musalehdistä ja myöhemmin metallizineistä, kiinnostuksenkohteiden analysointiin oli pakko käyttää aikaa ja vaivaa. Miten ihmeessä siis muistin salamannopeasti suomalaisen speed/thrash-bändin epävirallisen nauhoituksen, jota en ole takuuvarmasti kuunnellut neljännesvuosisataan. Koska jouduttiin toimimaan käytännössä lähes aina toisen käden tiedon varassa, ei ollut mahdollista tsekata suoratoistopalvelusta ensimmäistä puolta minuuttia ja unohtaa koko tapaus, jos ei napannut. Huomasin tämän luettuani Tommi Liimatan erinomaiset Jeppis-kirjat. Mikä tekee tästä arkisesta tapauksesta huomionarvoisen on se, että olen täysin onneton tunnistamaan monia oman levyhyllyni olennaisimpiakaan äänitteitä. Heti ensimmäisellä pärähti soimaan Prestigen Force of My Hate. Aika joka ei koskaan palaa VOITA BATTLE BEASTIÄ! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa Battle Beastin helmikuussa julkaistavan uutuusalbumin. Niin kuin joku viisas on sanonut, klassikot syntyvät ainoastaan siksi, että niitä voi suhteuttaa heikompien levyjen massaan. Musavisojen tunnistustehtävien aikana on turha katsoakaan minuun päin. Tuttuja ne olivat minullekin – ja kaikille muille tuon ajan nuorille hevareille. Jokaista tiedonmurusta uudesta kiinnostavasta bändistä tai keikasta ei tarvitse kaivaa ja odottaa saapuvaksi. Nuori Tommi ahmii Suosikin huuhaajutut KISSistä ja muistaa lehtien rehvakkaat otsikot ja juttujen sisällön vielä 30 vuotta myöhemminkin. Tarkoituksenani ei ole paasata lempiaiheestani eli nykyajan helppouden ja ylitarjonnan ongelmallisuudesta. Vasta kirjeenja nauhanvaihdon, viidakkorummun ja pikkuhiljaa aktiivisten ihmisten synnyttämän ”skenen” avulla tieto alkoi levitä. Hetken pätkää eteenpäin kuunneltuani tajusin, että kyseessä on livetallenne, joita tuli haalittua nuorena kasetinvaihtelijana kohtuuttomat määrät. Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA JU U SO SO IN IO & A K I A N T T IL A. Riippumatta siitä, pitääkö vaivattomuutta yksinomaan hyvänä asiana, tällainen tiedonhankinta ja kiintyminen on kadonnut tai ainakin muuttanut muotoaan. Kirjoittaja on Infernon avustaja. Toisin kävi. Tieto oli valtaa, ja monia etujoukoissa palvelleita tiedonvälittäjiä arvostettiin
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 10 FIN BSROverkill 01-17.indd 1 09.01.17 17:03
Vaivaa taikinaa viitisen minuuttia ja muotoile siitä tanko. Säästä desi keitinlientä. Muodosta taikinasta pötkö ja pilko se 10–12 osaan. TARPEET KEBAB • 3 dl gluteenijauhoja • 1 dl grameli kikhernejauhoja • 2 rkl korppujauhoja • 2 rkl aromisuolaa • 1,5 rkl mustapippurirouhetta • 2 rkl savupaprikajauhetta (tai paprikajauhetta ja puoli tl nestesavua) • 1 rkl valkosipulijauhetta • 3 rkl ketsuppia • 3 rkl soijakastiketta • 3 rkl öljyä • 1 dl vettä MARINADI • 1 dl keitinlientä • 0,25 dl tummaa balsamicoa • loraus soijakastiketta • 1 rkl mustapippuria • 1 rkl aromisuolaa • 1 rkl paprikajauhetta • 1 rkl ketsuppia • 1 rkl valkosipulijauhetta TORTILLALÄTYT • 3 dl durumvehnäjauhoja ja 2,5 dl maissijauhoja sekaisin (myös perusvehnäjauho käy) • 0,5 tl suolaa • 0,5 dl öljyä • 2 dl vettä Tee näin: Kebab 1. Seuraavaksi voitkin aloittaa tortillalättyjen vääntämisen. Kaada nestettä jauhojen joukkoon koko ajan alustaen. Kebab-opinnot voi tosin aloittaa vegeversiostakin, valmistusmetodi kun on pitkälti sama. Kauli taikinapaloista ohuita lättyjä runsaassa jauhossa ja paista ne kuumalla pannulla molemmin puolin ilman rasvaa. Testaamalla ja varioimalla löytyy jokaisen suursyömärin kielen mennessään vievä kombinaatio, minkä jälkeen etnisiin ravintoloihin ei enää mieli hakeutua kuin korkeintaan ravintolaillan jälkeen tai sitä seuraavana päivänä.” 16. Suutuntumassa ja maussa on yllättävänkin vähän eroa aitoon asiaan, joten neitsytkosketus seitaniin on sekasyöntiin tottuneelle vallan positiivinen. Tortillalätyt Sekoita ainekset ja vaivaa taikinaksi. Tämäkin annos on suuresti riippuvainen hyvistä raaka-aineista ja etenkin mausteista. Sekoita kuivat ainekset keskenään, ja toisessa kulhossa ketsuppi, soijakastike, öljy ja vesi. Lisää sekaan kasvisliemikuutio sekä loraus soijakastiketta. Kääri seitanpötkö kaksinkertaiseen folioon ja kypsennä uuniritilällä 45 minuuttia. Kun pötkylä on jäähtynyt tarpeeksi, viipaloi se ohuiksi siivuiksi, sekoita palat marinadin joukkoon ja anna marinoitua viileässä vähintään 20 minuuttia. 2. Pilko sillä välin valmiiksi kasviksia kuten kurkkua, punasipulia, jäävuorisalaattia, tomaattia, vihreää chiliä ja korianteria. 4. 3. Tässä vaiheessa seitan on varmaankin saatu uunista ulos ja sen voi siirtää parvekkeelle tai jääkaappiin vetäytymään. ”Hail seitan” sen kuin kajahtaa kebabia tehdessä. Laita kiehuvaan veteen seitanpötkö ja keitä noin 15 minuuttia, kunnes se on turvonnut noin kaksinkertaiseksi. Vaikka lähimarkettien hyllyt notkuvat jos jonkinmoista valmista vegaaniherkkua ja lihankorviketta, itse vannon oman seitanin väännön nimeen – saa just sellaista kun haluaa, ja kokkailuhan on muutenkin aivan helvetin nastaa hommaa!” Megan tuomio: ”Omatekoisen kebabin ja tortillalättyjen valmistaminen on ollut mielessä pitkään, mutta mukavuudenhalu on vienyt lopulta voiton. Täytä tortillat kebabilla, salaatilla ja vapaavalintaisilla sooseilla ja mätä naamaan! Jeren luonnehdinta: ”Seitan ja varsinkin seitankebab – eli vebab! – eri muodoissaan on yksi mun suosikkisafkoista! Usein, jos sattuu olemaan vapaa viikonloppu, seitankebua on hyvä vääntää iso satsi kerralla ja pakastaa osa myöhempää käyttöä varten. Valmistele odotellessa marinadi. JEREN KOKATESSA SOI: Baltimor – Eepos (2017) ”Joskus kokkaillessa pitää fiilistellä Coltranea, mutta kun väännetään seitania, hevi määrää! Baltimorin tuore kakkos-lp on täyttä tykittelyn juhlaa!” HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN Seitankebabtortillat Kuudes Silmä -yhtyeen laulaja-kitaristi ja Teen Wolf Records -levykaupan/-lafkan pyörittäjä Jere on DIY-mies keittiötä myöten. Lado lautaselle ja laita toinen lautanen kanneksi päälle siksi aikaa, kun paistat seitansiivut rapsakoiksi. Pistä uuni lämpiämään 175 asteeseen ja litran verran vettä kattilaan kiehumaan. Lado taikinapalat litistettyinä päällekkäin lautaselle ja päällystä kelmulla. Marinadi Sekoita marinadiainekset kulhossa ja laita sivuun odottelemaan seitania
Uuteen paikkaan lähteminen auttaa pois karsinasta myös henkisesti. PELASTAUTUKOON KEN TAHTOO vaan erottaa ihmisiä toisistaan ja ihmisyydestä. – Sehän on monin tavoin parempi kuin perinteinen jumala, Green perustelee kiltillä äänellään. Halleluja! Tietysti on myös kaikenlaisia pakanoita, jotka pitävät häntä turman tuojana. Hän on tullut kirkastamaan taivaanrannassa kajastavan valon, pyyhkimään kyyneleet ja hälventämään epäilyksen varjon. Machine Messiah tehtiin Fascination Street -studiolla Örebrossa. Hän luotsaa tuuliajolle jääneet sielut siunattuihin satamiin, jottei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi. Levy äänitettiin Ruotsissa tuottaja Jens Bogrenin kanssa. Maailman toiselle laidalle Hyvä paha teknologia on vahvasti läsnä myös musiikissa. Eikä tämä tee kotiaan sydämiin vaan älylaitteisiin, hakukoneisiin, viihde-elektroniikkaan, liikennevälineisiin, verkkopalvelimiin, vaatekappaleisiin ja tutkimuskeskuksiin – oikeastaan melkein kaikkialle. Sen voimalla kulkee myös Sepultura, jonka uudella albumilla messias saapuu keskuuteemme yllättävässä hahmossa. Machine Messiahin kohdalla bändi kuitenkin teki Brasiliasta katsottuna varsin eksoottisen valinnan. Hänestä Suomen naapurissa tuotettiin musiikkia tyyliin, joka sopisi Sepulturallekin. Messiaan nimi on teknologia. Pieni ero piilee siinä, että toinen heistä syöksee maailman kadotukseen. Teknologian ansiosta musiikkia voi taltioida nykyisin melkein missä hyvänsä. Siitä kirjoittaminen tuntui entistäkin hedelmällisemmältä, kun kävi ilmi, että miesten näkemykset aiheesta olivat hyvin erilaiset. Sepulturan uusi albumi Machine Messiah pureutuu tähän ilmiöön. – Ihmiset voivat kysellä siltä asioita, etsiä totuutta ja saada siltä turvaa. Eikä heitä oikein voi siitä moittiakaan. Useimmat jumalathan eivät ole ihmisiä, ja tämä nyt ei ainakaan. Kunnioitamme toistemme näkemyksiä. Machine Messiahin biisit kirjoitettiin Brasiliassa, mutta Ruotsissa ne nousivat uudelle tasolle. Sepulturan laulaja Derrick Green ei suhtaudu vapahtajaamme aivan varauksettoman optimistisesti. Niin, ehkäpä vapahtajasta on tosiaan parempi käyttää pronominia ”se”. Kun tarkastelimme Jensin ansioluetteloa, hänen kanssaan studioon meneminen tuntui täysin järkeenkäyvältä. – Minä näen teknologiassa paljon hyvää ja positiivista, Green kertoo. Tuo iso, lempeä mies on kuitenkin selvästi kallellaan uskovien suuntaan. Se on mullistanut koko alan soittamisesta äänittämiseen, markkinointiin ja kuluttamiseen. Kun ottaa etäisyyttä kaikkeen, mihin on tottunut, saa tilalle monenlaista uutta. Sepultura on toistaiseksi jättänyt makuuhuoneäänitykset harrastelijoille ja pitäytynyt perinteisessä studioympäristössä. TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 18. Bändin majapaikka oli kovin toisenlainen kuin sen V apahtaja on palannut. Molemmat ovat miellyttäviä ja joviaaleja tapauksia, jotka valavat toivoa ja lupailevat kaikenlaista. Saimme hänen yhteystietonsa yhdeltä toiselta brasilialaiselta bändiltä. Machine Messiahin kannalta tärkeää ei ollut yksinomaan Ruotsiin lähteminen, vaan ylipäänsä lähteminen. Tutussa ympäristössä on liikaa häiriötekijöitä. – Pidän kirkkaasta, vahvasta ja modernista soundista, jollaista Ruotsissa tehdään. – Siispä kyselin sikäläisiltä kavereiltani ruotsalaisista tuottajista, ja Jensin nimi nousi esiin. Derrick Green kertoo käyneensä Ruotsissa lomamatkalla ja kiinnostuneensa sikäläisistä bändeistä. Messiaalla ja antimessiaalla on paljon samoja piirteitä. Se on teknologian korkea veisu ja ilmestyskirja. Oli kiinnostavaa sanoittaa kummastakin näkökulmasta. Se tarkastelee teknologian eri puolia ja vaikutuksia ihmiskuntaan. Syntyi käsite Machine Messiah, Konemessias. Ajattelin, että kun sen yhdistää Sepulturan raakuuteen ja primitiivisyyteen, syntyy jotakin hienoa, Green kertoo. – Andreas taas kokee, että teknologia ei yhdistä Ihmiskuntaa ajaa eteenpäin kehityksen henki. – Oli hyvä veto poistua kotiympyröistä ja tehdä töitä uuden tuottajan kanssa. Kun Green ja Sepulturan kitaristi Andreas Kisser alkoivat pohtia uuden albumin sanoitusten teemaa, teknologia tuntui ajankohtaiselta
Oli kiin no sta vaa san oit taa kum ma sta kin näk öku lm ast a.” 19. ”M inä nä en tek no log ias sa pa ljo n hy vää ja po sit iiv ist a. An dre as taa s kok ee, ett ä tek no log ia ei yhd istä vaa n ero tta a ihm isiä toi sist aan ja ihm isy yde stä . Ku nn ioit am me toi ste mm e näk em yks iä
– Kun teimme Machine Messiahin biisejä, brasilialaiset lähtivät lopultakin kaduille osoittamaan mieltään, Green sanoo. – Me rakastamme Sepulturaa ja musiikkia. Bändissä on hauskaa Jumalainen teknologia mahdollisti senkin, että fanit pääsivät – ja pääsevät vieläkin – kurkistamaan studioon, jossa Sepultura työskenteli. – Bändissä on nykyisin tosi hauskaa, Green myöntää. 20. Kahden viime vuoden aikana Brasiliassa on järjestetty lukuisia valtavia mielenosoituksia, joihin osallistui miljoonia ihmisiä. Se pitää meidät yhdessä. Uutta Sepultura-levyä ei ole koskaan tarvinnut odotella yhtä kauan. Studiossa tosiaan paljastui, mihin kaikkeen hän pystyy. Me uskomme tähän. Mutta Ruotsissa oli silloin aurinkoinen ja lämmin kesä. Tartuimme kaikkiin hyviin tilaisuuksiin. Se oli älyttömintä, mitä olin ikinä kuullut.” kotikaupunki São Paulo, joka muodostaa metropolialueineen eteläisen pallonpuoliskon suurimman väestökeskittymän. Örebron rauhassa valmistui levy, jonka rakenne mukailee vinyylialbumin kaksisivuisen kokonaisuuden ideaalia. Basisti Paulo Xisto Pinto Jr. Mitään kiirettä tehdä seuraavaa levyä ei ollut, eikä kukaan meitä siihen painostanut. Kiertueen jälkeen odotimme sen aikaa, että tuntui hyvältä alkaa kirjoittaa uusia biisejä. Sen avulla olemme päässeet yli kaikenlaisista dramaattisistakin jutuista. Kykenemme kommunikoimaan tavalla, johon moni muu bändi ei pysty. Tällä kierroksella hän osasi ottaa rennommin kuin viimeksi. Ja vaikka osa yhtyeen yleisöstä ei tule koskaan pääsemään yli siitä, etteivät yhtyeen perustajat Max ja Igor Cavalera ole enää mukana, Greenin mukaan Sepulturan asiat ovat paremmin kuin aikoihin. Maan kehnon taloudellisen tilanteen ja päättäjien keskuudessa paljastuneiden lahjontatapausten synnyttämät protestit johtivat presidentti Dilma Rousseffin väliaikaiseen viraltapanoon toukokuussa 2016. – Kun Mediator ilmestyi, meille tarjottiin hyviä saumoja soittaa siellä sun täällä. – Minä, Andreas ja Paulo olemme taistelleet Sepulturan puolesta yhdessä siitä lähtien, kun liityin bändiin. Maailma on iso paikka, ja me kiersimme sen kaikessa rauhassa. Rumpalimme Eloy Casagrande on bändin uusin jäsen, Machine Messiah on hänen toinen Sepultura-levynsä. Se oli hienoa. Ne ovat edelleen nähtävissä netissä. Machine Messiahissa on paljon Sepulturan peruselementtejä, mutta myös uudenlaisia aineksia. ja Kisser ovat soittaneet yhdessä vielä kauemmin: he ovat olleet Sepulturassa 1980-luvun puolivälistä lähtien. – Kontrasti oli aikamoinen, oli karjaa ja kaikkea. Tällaisessa tilanteessa on helppo olla tyytyväinen siihen, mitä saa tehdä elääkseen. – Jokainen meistä yritti löytää itsestään uusia puolia. Minä halusin käyttää lauluääntäni uudella tavalla, ja Andreas kokeili erilaisia kitarasoundeja. Siitä on pian kaksikymmentä vuotta, ja olemme oppineet toisiltamme ja toisistamme paljon. Ajoitus vaikutti myös levyn sisältöön. Julkaistava kuvamateriaali on tietenkin valikoitu tarkoituksenmukaiseksi, mutta siitäkin huolimatta vaikuttaa vahvasti siltä, että Sepulturassa on kiva olla. Machine Messiahin teksteistä voi löytää poliittisuutta ja kantaaottavuutta, joista Sepultura ennestäänkin tunnetaan. Vielä vuosi sitten Sepulturalta olisi kuitenkin voinut kysyä, oliko kaikki ihan kunnossa. Greenin mukaan se ei kuitenkaan ollut merkki mistään huolestuttavasta. Halusimme, että kokonaisuus olisi kuin matka, jonka kuulija kulkee, Green kertoo. ”Mustat kaverini huomauttelivat, etten voi kuunnella rockia, koska se on valkoisten musiikkia. Sanoman sävyjä väritti ilmapiiri, jossa uudet biisit kirjoitettiin. – Halusimme tehdä albumin, jossa tuntuu olevan Aja B-puoli. Videoilla nauretaan paljon, eikä niissä näy mitään väkinäistä. Meillä on takanamme hieno levy-yhtiö, ja bändi kehittyy ja puskee eteenpäin. Nyt on tekeillä sellaisia juttuja, joiden eteen olemme kamppailleet kauan. Bändi julkaisi loppuvuoden 2016 mittaan sarjan videoita, joilla se työstää uusia kappaleitaan Bogrenin kanssa. – Olihan ruotsalainen maalaiskylä toki aivan erilainen paikka kuin kotini, 20 miljoonan asukkaan asvalttiviidakko, Green nauraa. Bändin kahden uusimman albumin The Mediator Between Head and Hands Must Be the Heartin (2013) ja Machine Messiahin välillä nimittäin vierähti kolme ja puoli vuotta
Isäni elämässä rasismi oli vielä enemmän läsnä. Sellainen valta tietää suurta vastuuta. Hän naurahtaa, että on saanut joskus myös kuulla siitä. Se tekee mahdolliseksi monenlaisia asioita maailmanloppua myöten. Se sikiää kehityksen hengestä ja sillä on valta yhdistää, erottaa, tuhota ja rakentaa. Rasismi ei muuten ole vain rotujen välistä. Luulen, että esimerkkini laskee mustien nuorten kynnystä alkaa soittaa metallibändeissä. Hän piti teksteistä, joissa oli vahva ja ajankohtainen poliittinen lataus, koska niihin oli helpompi samastua kuin fiktiivisiin lyriikoihin. – Tietynlainen rajattomuus on luonnollista Sepulturalle, Green sanoo. Perimmiltään puhe on aina samasta asiasta: siitä, haluaako antaa muutokselle mahdollisuuden vai roikkua kiinni jossakin, joka ei vie minnekään. Ei valtaa pelolle Ja niin kaikki kietoutuu yhteen: teknologia ja ihmisyys, metallibändin rajoja rikkoen edennyt ura, brasilialaisten kansannousu ja erään mustan clevelandiläisen nuoren kauan sitten tekemä päätös olla tyytymättä hänelle osoitettuun paikkaan. Bändi julkaisi Friendly Green -albumin vuonna 1992 ja keikkaili Euroopassa asti. Ja jos Sepultura olisi tehnyt tiukkapipoisimmille vanhoille faneilleen mieliksi, se olisi lyönyt hanskat naulaan tai soittaisi nyt Dead Embryonic Cellsiä nostalgiakeikoilla mitään uutta luomatta. Hän oli löytänyt oman juttunsa, mutta eräiden muiden mielestä se oli väärin. Metalliyhtye Rajaton Sepultura ei ole koskaan arkaillut ammentaa vaikutteita mitä ihmeellisimmistä paikoista. Greenin musiikkimaku synnytti hämmennystä. Sen jälkeen hän vaikutti yhtyeissä Overfiend ja Alpha Jerk, kunnes kuuli tunnetun brasilialaisen metallibändin etsivän uutta laulajaa. Jos jollakin on sellaisia fiiliksiä, on jo todella pahasti hakoteillä. Ja sitten haluaa tuhota koko asian, ettei tarvitsisi enää pelätä, laulaja kiteyttää. Mustaa valkoisella Kuinka Ohion Clevelandissä varttuneesta Derrick Greenistä sitten tuli metallimuusikko. Greenin mielestä sitä ei pidä väheksyä, mutta sen valtaan ei myöskään pidä antautua. Hänen kauttaan minä innostuin hevibändeistä, kuten Judas Priestistä, AC/DC:stä ja Iron Maidenistä. Ja jos mikään ei ole korkeammassa kädessä, myöskään ihmisen rinnastaminen jumalaan ei ole kaukaa haettua. Green oli viidentoista liittyessään thrashiä ja hardcorea soittaneeseen Outfaceen. Green toteaa, että rasismia on ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin. Yksi kaverini osasi soittaa rummuilla Rushin ja Van Halenin biisejä. Olen nähnyt ihmisiä, jotka vihaavat itseään oman ihonvärinsä vuoksi. Sellaisen asenteen hän opetti minullekin. Sillä ei ole rajoja. Kehitys kysyy rohkeutta. – Machine Messiahin biisi I Am the Enemy kertoo siitä, ettei kannata syyttää ongelmista koneita, Green kertoo. Sitä kautta Green kiinnostui hardcorepunkista. Se oli älyttömintä, mitä olin ikinä kuullut. Kaikki riippuu siitä, mihin ihminen antaa sen viedä. Sekä Brasilia että Yhdysvallat ovat sellaisia paikkoja. – Kun olin kahdentoista, kaverini tykkäsivät hevistä ja hard rockista, tammikuussa 1971 syntynyt laulaja muistelee.– Siihen aikaan Music Television oli juuri perustettu ja näytti paljon rockvideoita. Greenin äiti oli musiikinopettaja, joka soitti pianoa, lauloi kuorossa ja opiskeli yliopistossa klassista musiikkia. Toivottavasti nytkin tapahtuu jotakin vastaavaa. – Mustat kaverini huomauttelivat, etten voi kuunnella rockia, koska se on valkoisten musaa. Derrick Green on yksi genren harvoista mustaihoisista muusikoista. Esimerkiksi metallin soittaminen on käytännössä aina ollut sitä paljon puhuttua ”valkoisen miehen hommaa”. – Näissä kuvioissa törmää välillä rasistisiin asenteisiin. Musiikki ei tunnusta uskontoja tai rotuja. Siltikään hän ei koskaan vihannut valkoisia. Moni mahtava bändi asettui poikkiteloin, ja Ronald Reaganista kirjoitettiin tosi monta hienoa biisiä. – Jos ihmiskunta olisi elänyt sillä periaatteella, se olisi yhä kivikaudella. Hän kertoo kasvaneensa sisään musiikkiin. Sen pitäisi olla kaikin tavoin yhteiskuntien keskipisteessä. Olemme avoimia uusille kulttuureille ja asioille ja yritämme löytää jotakin yhteistä erilaisten ihmisten kanssa. Me myös matkustamme paljon ja kuulemme matkoillamme kaikenlaista uutta ja inspiroivaa. – Kun jotain ei ymmärrä, sitä pelkää. Ja toivottavasti ihmiset saavat rakennettua siltoja kuilujen yli. En antanut sen häiritä. – Kahdeksankymmentäluvulla se meininki tuntui kaoottiselta, mutta siitä versoi kaikkea kaunista. Siitä ei ollut enää matka eikä mikään maailmaan, jossa Sepultura tänäkin päivänä operoi. Ja saattaahan joku valkoinen heppukin huomata, että kylläpä tuo musta jätkä karjuu hyvin, Green virnistää. Kysymys on kehityksestä. – He vaativat muutosta ja haluavat kuulla totuuden. Jos Derrick Green olisi aikoinaan tehnyt uravalintansa ihonvärinsä perusteella, Sepultura ei olisi täällä tänään. Ei olisi Machine Messiah -albumia, jolla keski-ikäisten miesten virkeä metalliyhtye aprikoi, onko teknologiasta tullut uusi valtauskonto. Siinä onkin konemessiaan ja perinteisen messiaan valtakauden suurin ero. Ihminen on usein itsensä pahin vihollinen. Niinhän se periaatteessa on. Metallin Derrick löysi ikäistensä kautta. Brasiliassa halutaan nyt päästä eroon korruptoituneista poliitikoista, jotka imevät maan hengiltä. Vuonna 1984 perustettu bändi on soittanut pitkällä urallaan muun muassa Xavante-heimon, japanilaisen taiko-rumpuryhmä Kodon ja suomalaisen Apocalyptican kanssa. – Nyt Yhdysvaltoja pyyhkii taas samanlainen konservatismin aalto kuin silloin, Green huomauttaa. Musiikki on kuitenkin rajatonta lähinnä sellaisten ihmisten käsissä, jotka pitävät rajattomuutta hyvänä asiana. – Bändin jäsenet ovat kotoisin paikoista, joissa kulttuurit sekoittuvat. Greenin ensimmäinen Sepultura-albumi Against ilmestyi lokakuussa 1998. Loppuratkaisu on ihmisen päätettävissä. – Sepulturassa on hienoa se, että pääsen kiertämään maailmaa ja näyttämään, että tällaisen musiikin laulaminen on minulle luonnollista. Eikä Machine Messiahin visio ole pelkkää scifihöpsöttelyä. Kuunneltuaan metallia jonkin aikaa Green alkoi kiinnittää enemmän huomiota sanoituksiin. Hän ymmärsi, miten tuhoisaa vihan ja tietämättömyyden välittäminen uusille sukupolville on. Hän voi päättää, käyttääkö teknologiaa sotimiseen, mutta myös vaikkapa juomaveden tuottamiseen alueilla, jossa sitä ei ole. Ihmisyyteen kuuluu kaiken hyvän ohella aimo annos typeryyttä. Tuijottelin levynkansia lumoutuneena ja kuuntelin musiikkia. Yksi kehityksen varmoista vaikutuksista on pelko. 21. Hän on kotoisin etelävaltioista, ja hänen nuoruudessaan mustille ja valkoisille oli vielä erilliset vessat ja juomapaikat. – On parempi tarkastella itseään ja ottaa vastuu tekemisistään. Teknologiaa ei pidä pysäyttää, koska silloin ihmiskuntakin lakkaa kehittymästä. Mutta sellaista se on ollut muutenkin koko elämäni ajan. – Ei rasismista päästä ikinä kokonaan eroon, mutta uskon koulutuksen hyötyihin. Mitä pidemmälle ihmiskunnan maallistuminen etenee, sen loogisemmalta teknologian rinnastaminen jumalaan tuntuu. Sen musiikissa on kuulunut kaikuja niin industrialista kuin Brasilian viidakoiden folkista ja Kellopeliappelsiini-kirjasta
2.7.2017 (KAIKKI LIPUNHINNAT SISÄLTÄVÄT KO. 65 € 3 PV .............................ALK. 75 € 2 PV .............................ALK. 105 € 3 PV .............................ALK. APOCALYPTICA PLAYS METALLICA BY FOUR CELLOS SUICIDAL TENDENCIES MAYHEM DIRKSCHNEIDER WINTERSUN ELECTRIC WIZARD ANNEKE VAN GIERSBERGEN’S VUUR BRUJERIA AVATARIUM BATTLE BEAST BARATHRUM ORANSSI PAZUZU ...LISÄÄ TULOSSA HELSINKI SUVILAHTI 30.6. 255 € VIP 1PV ..............ALK. LIPPUKAUPAN PIENIMMÄN PALVELUMAKSUN) 1 PV .................................ALK. 155 € IKÄ TARKISTETAAN FESTIVAALIALUEELLE TULTAESSA TAI RANNEKKEEN VAIHDON YHTEYDESSÄ.. 129 € ALAIKÄISTEN LIPUT 1 PV ...................................ALK. 119 € TURBO VIP (K-18) VIP 3PV ..............ALK
Tämän levyn tekeminen oli mukavaa ja kaikki asettui nätisti linjaan, joten kokemus oli todella positiivinen. Löysin mukaan tyypit, jotka olivat samalla levelillä musiikillisesti ja ajatuksiltaan. – Heh heh, luulisin että vielä sitä tulee… Kuka tietää, voin kuolla ensi viikolla. Oliko Helmet siis tässä. Helmet kuulostaa uudella Dead to the World -levylläkin itseltään. Äkäinen älypää TEKSTI KIMMO K. Laskin siis D-kieltä ja sain saman tien vireen, jolla saatoin soittaa koko riffin voimasoinnuilla. Hamiltonilla on lämmin suhde Helmetin soundiin, eikä mies ole liiemmin pelleillyt sen kanssa. H uhun mukaan Page Hamilton, Helmetin suu, aivot ja ainoa alkuperäisjäsen, olisi pari levyä sitten sanonut sisällään kytevän enää kahden albumin verran Helmetiä. Tuosta kaikki tavallaan avautui minulle. Yritin kotona soittaa sitä, mutta se oli kitaran asteikon ulottumattomissa. – Kävelin yhtenä iltana kotia kohti ja sain Strap It On -levyn [1990] avausbiisin Repetitionin riffin päähäni. Vanhemmalta herrasmieheltä ulkoisesti vaikuttava Page Hamilton on yhä vihainen. Helmet ei näyttänyt 1990-luvulla hevibändiltä mutta kuulosti aina vimmaiselta, äkäiseltä ja raskaalta. Minulla oli kaksi Rat-pedaalia sarjaan kytkettynä, ja sain siten aikaan mahtavaa sustainia ja feedbackiä, mikä kiehtoi minua kovasti. Täysin päinvastainen kuin Monochrome-levyn (2006) teko. – Se soundi kehittyi bändin ekan vuoden aikana. Se tavallaan vapautti minut kirjoittamaan juuri tuolle bändille. Perussoundi ja tavaramerkkiote on tallella, olkoonkin, että ikää on karttunut ja miehistö vaihtunut sitten kultavuosien. Se ei ollut hyvä. KOSKINEN KUVA JACOB BLICKENSTAFF 23. Myös feedback ja muu meteli on leimallista Helmetiä – Feedback tuli soundiini, kun soitin Band of Susansissa vuonna 1988
Täytyypä tsekata. Se on todella outoa, enkä ole koskaan käsittänyt sitä ehdotonta mustavalkoisuutta. Vuoden 1979 post-punk-rallin versiointi on kaukana hevistä, mutta ei ole myöskään tarkoituksellista härnäämistä. Eli eihän tuo mitään uutta ollut, mutta käytin sitä eri ympäristössä. Joko Hamilton aikuistuu. – Ei, et voi kertoa tuollaista! Vaali-iltana etsiskelin jo asuntoja vanhalta mantereelta. Joo, haluaisin uskoa, että ainakin ajoittain. Helmetin otteisiin kuuluu hyvinkin kiukkuinen, verbaalisia nyrkiniskuja muistuttava ja turhaumia purkava laulu. Sitten joku keksi Helmetin olevan ”smart rockia” tai ”ajattelevan miehen hevibändi”. Kun aloin soittaa Glen Brancan [amerikkalainen avant garde -kitaristi ja -säveltäjä] kanssa vuonna 1988, hänellä oli paljon tuollaista kahjoa rytmijuttua meneillään. En tiedä… rumpalimme taisi heittää tuon joskus ja sehän tarttui. Tahdissa mars! Manhattan School of Musicissa tutkinnon suorittanut Hamilton kertoo olleensa aina kiinnostunut rytmistä. Sen kuulee myös Helmetissä. Ei helvetissä! Enkä voi käsittää, että puolet maastamme äänesti sitä… vitun paskiaista! En pysty sulattamaan sitä. Mielestäni samaa uraa ei voi tarpoa loputtomiin, mutta ei myöskään tarvitse uudistua täysin. Mutta olenko ajatteleva mies. Raw Power oli aika vahvana esimerkkinä. – Aluksi meno oli Stooges-tyyppistä, debyytillä ei ollut juuri taustalauluja ja vain vähän kokeiluja. Mainoksista, tienvarsikylteistä ja vastaavista löytyy tolkutonta kamaa: käytä tätä, niin kullisi kasvaa, kaulahelttasi katoaa, tulet nuoreksi… Tuo on kiinnostavaa ja pohjimmiltaan ihan komediaa. – Olin aina vähän sellainen rytminörtti. ”Hei, nyt tehdään glamia tai teknoa tai ryövätään Radioheadiä.” Minä pidän siitä, mitä Helmet oli, ja on. – Rockiahan se on, yksinkertaisesti. Helmet on Helmet Vuoden 2016 Helmet on Hamiltonin mielestä uskollinen yhtyeen alkuperäiselle idealle. Laulajana mies on tosin kehittynyt yhä paremmaksi, aina harmonioita myöten. – Oho, vau. Jos haluaa cookie monster -laulua, sitä pitää etsiä muualta. Aftertasten [1997] lyriikat sopivat nykypäivään, vaikka asiat ovat menneet varmaankin vielä huonompaan suuntaan. Olemme Helmet, siinä se. Esimerkiksi Blabbermouthin kriitikkoa Hamiltonin laulu ei miellytä, rähjätä pitäisi. Koetan yhä saada metelin kontrolliin, mutta nautin myös siitä, kun kitarasoundi on sopivasti sotkuinen. Olemme Helmet, siinä se. Jokin rytmien esille nostamisessa kiinnostaa. Eikä siitä ole pakko tykätä.” 24. En ole kirjoittamassa itsenäisyysjulistusta vaan laulua. – Enää ei ole avointa dialogia. Hiljakkoin debyyttinsä julkaissut Wrong on kuitenkin viimeistä piirtoa myöden alkuaikojen Helmetiä. – Heh heh, joo. Aloin vain sekoilla ja kokeilla enemmän, ja se taival jatkuu edelleen. Eurooppahan on luvattu maa! Siellä on avoimuutta ja ihmiset liittävät kätensä ollakseen yhtä suurta perhettä! Heh heh! ”Helmet ei ollut New Yorkin siistien tyyppien kerhossa vuonna 1989, enkä halua olla siinä nytkään. Tämä on vain yksinkertaisesti vitun mahtava biisi. – Led Zeppelinin Kashmirissa on samanlainen fiilis: Bonzo takoo biittiä neljään, muu bändi kuuteen. – Jos koettaa miellyttää yleisöä, on jo kuollut. Oikea ja väärä. Harmi, ettei Hamilton ole kuullut yhtyeestä, sillä hänen reaktionsa olisi ollut kiinnostava. Samoin hardcorea. Ihminen luulee omistavansa tämän planeetan. – Herra paratkoon, toivon niin! Olen nyt 56-vuotias, seuraavan levyn aikaan varmaan liki kuusikymppinen. Metromatkoilla naputtelin polveen rytmejä, joissa kulki samaan aikaan kolmija nelijakoisia kuvioita. – Betty-levyn [1994] Beautiful Love oli vähän hassuttelua hevityyppien kustannuksella. Saatan joutua irvistämään, heh heh. Terve järki, myötätunto ja rakkaus on kadonnutta. Eikä siitä ole pakko tykätä! Uudelta levyltä löytyy myös yksi hämmentävimmistä biiseistä, mitä Helmet on taltioinut: Elvis Costello -cover Green Shirt. – No, presidentinvaalien jälkeen aloin tuumia tekemiäni sanoituksia, ja ne tuntuivat oudon ajankohtaisilta. Silmät ja mieli avoinna Pitkän uran leffamusiikin ja jazzin sarallakin tehneelle Hamiltonille voisi kuvitella olevan jo haasteellista kirjoittaa äkäistä noiserockia... Helmet ei ole mitään noista, ja silti kaikkia noita. Ja metallia. En lue arvioita. Uusimmalla levyllä on kuitenkin myös varsin tuumailevia sanoja. On vaikea olla olematta vihainen! Kerron Hamiltonille, että myöskään Suomessa, tai Euroopassa yleensäkään, ei olla kovin hyväksyvissä ja lämpimissä tunnelmissa. On vain oikea ja vasen. Sabbathin alavirekitara, Zeppelin-biitti ja Brancan rytmit yhteen mäiskättynä muodosti Helmetin soundin. Olemme kaikki maan päällä vain rajallisen ajan, ihan sama mitä itsensäkehittämisnappeja napsii. Dead to the Worldiä, Helmetin kahdeksatta albumia, on arvosteltu liian runsaasta melodisesta laulusta. Olen hyvin turhautunut kotimaani tilaan ja ihmisten kapeakatseisuuteen. Kutsun sitä ”babbabbarangiksi”… tiedätkö, ”bab-bab-baa, bab-bab-barang”… Sen kun kytkee tasaiseen nelijakoon, siinä taitaa olla Helmet pähkinänkuoressa. Hyvä musa on hyvää musaa, oli tyyli mikä tahansa. – Teen huomioita ja nostan niitä esiin. En silti ole mikään poliittisesti aktiivinen saippualaatikon päällä paasaaja. Costello on ollut itselleni mullistava muusikko. Emme vain kuulosta keneltäkään muulta, tai meistä inspiroituneet bänditkään eivät kuulosta meiltä Vaihtoehtometallin, post-hardcoren ja nu-metalin saralla näin onkin. Tuolloin Helmet jumittuisi omaan poteroonsa, kuin johonkin kerhoon. Se ei ollut suoranaisesti heavyä, mutta oli kuitenkin. Edelleen, jos otan huomioon muiden mielipiteet siitä, miltä Helmetin pitäisi kuulostaa, olen eksynyt ja myynyt itseni. Tuollainen kiehtoi minua kovasti, en tiedä miksi. Toki Hamilton myös ärjyy, mutta ei samaan tapaan kuin debyytillä, koska ”puberteetti on jo takana”. Luonnollinen kehitys ilmenee vain pieninä muutoksina, mutta valittajia löytyy silti – jotkut urputtavat siitä, että bändi on muuttunut, toiset siitä, että yhtye kuulostaa aina samalta. Kirjoittajana on huolehdittava sitä, että alkuperäinen ajatus ilmaistaan mielenkiintoisin sanankääntein ja että sanat soljuvat sävelten kanssa. – No joo. – Vuoden 1992 tienoilla tapasin Kasper Brooksin, joka teki feedbackillä tosi siistejä juttuja taiteelliseen tyyliin. Helmet ei ollut New Yorkin siistien tyyppien kerhossa vuonna 1989, enkä halua olla siinä nytkään. Olen nyt varmaan vihaisempi kuin parikymppisenä. Toisten mielipiteistä välittäminen on kuoleman suudelma, joten en huolehdi siitä, mitä muut musiikistani ajattelevat. Tämä on helppo allekirjoittaa, vaikka uusimmat levyt eivät pärjääkään tajuntaa räjäyttäville alkupään albumeille. – Loppujen lopuksi kyse on sanoituksesta, joka ei ole runo eikä proosaa. Yhdeksänkymmentäluvulla tämä yhtälö oli kummajainen. Mutta jos kippaan puoli lavaa kaljaa ja muutaman viskishotin, en varmasti vaikuta ylen välkyltä
Pikametallia. Kaiken muun lisäksi Blitz on tolkuttoman hauska ja viihdyttävä naureskelija. Teen vuoden jokaisena päivänä jotakin, mikä liittyy jollakin tavalla Overkilliin. SITKEYTTÄ YLPEYDESTÄ, ENERGIAA TOVERUUDEST A B obby ”Blitz” Ellsworthin hektinen puhe tuo vankasti mieleen Joe Pescin gangsteriroolin Mafiaveljet-leffassa. Voi tehdä jotakin koska tykkää siitä. TEKSTI KIMMO K. Ajatella, että meillä on yhä virtaa jatkaa yli 30 vuoden jälkeen ja olla vieläpä relevantteja. vastasi: ”Siitä tulee Jos jostain metallibändistä voi käyttää nimitystä ”työmyyrä”, niin kolmannesvuo sisadan spiidanneesta Overkillistä. Istuimme D.D:n kanssa muistaakseni jonkin ukrainalaisen hotellin aulassa juttelemassa. Emme ole identiteettiään vielä 30 vuoden jälkeenkin etsivä taiteilijaseurue. Laulusolistilla on muitakin ihailtavia ominaisuuksia, etenkin 57-vuotiaaksi aggressiivisen syövän ja aivohalvauksen selättäneeksi heviveteraaniksi. Itsensä tunteminen tuo vapautta. Hän on innokas, energinen, avoin, huomaavainen ja myös kuuntelee. Ensimmäiset mielikuvat Overkillistä ovat periksiantamattomuus ja energia. Syvä rakkaus lajiin sekä newjerseyläinen sitkeys pitivät Overkillin säännöllisessä julkaisukannassa myös vuosituhannen vaihteen ympärysvuosina. Valmistauduimme äänityksiin ja kysyin: ”Mitä tuumit uudesta levystä?” D.D. Mietin kiertuehenkilökuntaa, paitaprinttejä, suunnittelen uutta. Tämän kaiken takia hommassa on koko ajan positiivinen vire. Tuo on mahtava kosto elämälle! Eikä musiikkia kannata tehdä rahan takia, sen tietää yhtyekin. KOSKINEN KUVA HAKON GRAV 26. Viimeisimmällä New Yorkin -keikalla esittelin bändin: ”Olemme Overkill, eläkeläisten ylpeys kaikkialla maailmassa.” Musiikillisesti yhtyeen tunnistaa tarttuvista riffeistä, toisen alkuperäisjäsenen Vernin kumuavasta bassosta ja etenkin Blitzin pistävänä raakkuvasta laulusta. Rakkaus tekemiseen, ylpeys bändistä ja luja työmoraali heijastuvat hatunnoston arvoiseen katalogiin. Tämä on Ellsworthille keskeinen lähtökohta. Tuo ulottuu yksittäisten levyjen ja huippukohtien tuolle puolelle, se on koko elämä, ei ura tai työ. Soundista pidetään kiinni. studioalbumi. – Olimme joskus 90-luvulla kiertueella Itä-Euroopassa. – Miksi tehdä väkisin jotakin, joka ei edes ole kovin suosittua. – Tietenkin! Ei meidän tarvitse löytää enää itseämme. Ei ihme, että basistiaisapari D.D. Ja meillä on aina hymy naamalla! – Vaimoni tapaa sanoa keikoillamme, että siellä Bobby ja kaverit hymyilevät rivissä kuin pikkupojat sirkuksessa. Bändi on latonut levyä tiskiin tasaista tahtia, tuore The Grinding Wheel on jo sen 18. Verni kastoi nuoren Bobbyn ”sähikäiseksi”. Vaikka mies vastaa välillä mitä sattuu, turina on verratonta. Ei grungea, ei countryrockia, ei koneita. – Ylpeytemme kumpuaa jääräpäisyydestä. Ja vaikka tyyliin on tullut lisäsävyjä, perussapluuna on pysynyt koko ajan samana. Naurettava ajatus! Ei meidän genressämme tehdä musiikkia työnteon takia vaan silkasta rakkaudesta. Kaikki liittyy bändiin. Kysymykseen siitä, tuliko koskaan mieleen tehdä elämässä jotakin muuta, Blitz vastaa tarinalla. Tämä tarkoittaa studiolevyä suunnilleen joka toinen vuosi. Itsensä uudelleen löytäminen tulee sisältäpäin. Olemme aina tienneet, mistä on kyse, keitä olemme
Emme olleet muutenkaan koskaan kovin tukevasti sen pinnalla, joten prosessi oli meille aika simppeli. Olen 57-vuotias! En edes halua, että minua pidettäisiin 19-vuotiaana. Ja olen minä välillä myynyt autojakin… – Kun 90-luvulla oli hankalaa, rahavirta totta kai pieneni. Teimme levydiilejä eri firmojen kanssa, niitä meni vuoronperään nurin ja uusia perustettiin. Raukeavaa diiliä paketoitaessa seuraava odotti jo allekirjoitusta. Overkill pyrkii pärjäämään kisassa, myös itsemme kanssa. Toisin kuin moni muu bändi, emme vetäytyneet kellariin vetämään röökiä ketjussa ja ihmettelemään, miksi nerokkuuttamme ei arvosteta. Hyvinäkin aikoina täytyy hyödyntää mahikset parhaalla tavalla. – No, siinä on tuota New Jerseyä… Setämme olivat ”fellas”, ja sieltä tulee periaate, että tehdään työt kunnolla ja pidetään naama ummessa. Me vain soitamme ja olemme vaarallisia, koska haluamme tehdä niin! Sisumme ja 90-luvulta selviämisemme on paljolti tämän periaatteen ansiota. Eli ei se pelkkää periksiantamattomuutta tai kovapäisyyttä ollut. Eihän me nyt perkele lähdetä keksimään pyörää uudelleen.” Hän jatkoi: ”Blitz, olemme olleet menneen talven lumia vuodesta 1994, eikä ole mitään vaarallisempaa kuin kaksi newjerseyläisjätkää, joilla ei ole mitään menetettävää.” – Ajattelin, että onpa mahtava periaate! Voimme heittää roskikseen kaiken sen, minkä vuoksi jengi ylipäätään haluaa musabisnekseen. 27. Tällöin lopputulos on hyvä. Tämänkin taustalla ovat ”sukurasite” ja kotiseutu. Metalli palasi maan alle. Olemme ajatelleet Overkilliä tavallaan bisneksenäkin, ja saimme tuottoa jo Feel the Fire -debyytin [1985] aikaan. Energiaa, vimmaa ja ronskia tarttuvuutta riittää. Rakensimme bisneksiä bänditoiminnan ympärille, studiota tai muuta. – New Yorkin siirtolaiset työntyivät sinne, ja isovanhempiemme työn arvostaminen on päätynyt meille. Oma kosketukseni Overkilliin katosi täysin 1990-luvun alkupuoliskolla. – Olen noista levyistä todella ylpeä, sillä ne tehtiin hankalissa olosuhteissa. Olen omanikäiseni, ja siinä on arvoa vuonna 2016.” Overkill-levy. Vuodesta 1987 Overkill on ollut minulle pääasiallinen tulonlähde. New Jersey on seutua, jonka työmoraali on perinteisesti korkea. Saimme silti tehdä mitä halusimme, osin näiden oheisbisnesten ansiosta. – Vaikka Rolling Stone -lehti väitti metallin olevan kuollut, meidän ei ollut pakko uskoa sellaista. ”Overkill on Overkill. Vanha tahko pyörii The Grinding Wheel on iskevä levy. Pysyimme koko ajan yhden askeleen edellä. Tuon ansiosta saimme maksettua laskut ja saatoimme maksaa myös meille työskenneille ihmisille. Tilaisuudet käytetään hyväksi, ja kun jokaista mahdollisuutta pitää viimeisenä, siihen panostaa täysillä. Tähtäämme joka kerta voittoon, emme tappioon. Vuosien 1995–2007 levytykset kattava Historikill-boksi palautti kuitenkin onneksi yhtyeen erinomaisuuden mieleen. Tiesimme musiikin arvon, mutta meidän piti keksiä uusia tapoja saada se kuuluviin. – Yhdeksänkymmenluku oli vaikeaa aikaa ja aloimme manageroida touhuamme itse
– Biisit kuten Grinding Wheel ja Mean Green Killing Machine voivat tuntua tutuilta. Perheetkin saavat hienoja mahdollisuuksia nähdä maailmaa. Bändi on kehittynyt ja muuttunut mutta pysynyt lestissään – vieläpä kopioimatta itseään. – Yksi pahimpia juttuja on jos joku sanoo: ”Te OLITTE hyvä bändi.” Sehän on loukkaus, heh heh! Jos voimme olla tänäkin päivänä kurantteja Overkill-leiman alla, mikä sen hienompaa. Sellaisen kanssa juostakseen on oltava itsekin villihevonen. Sitten se maskotti, Chaly! Voiko olla enempää hevi kuin lepakonsiivillä varustettu sarvipäinen, kiiluvasilmäinen pääkallo... Ne tanssivat yhdessä koko biisin. Viime kiertueella vaimoni yllätti minut Saksassa pelmahtamalla paikalle aivan yhtäkkiä. Se on meidän versiomme jenkkifutiksen aloitusmuodostelmasta. Meillä on keski-ikäisten oma poikakerho, jossa kaikilla on samat päämäärät.” – Ja varmaan tässä kanssani jutellessa huomaatkin, että meillä on paljon periaatteita… Ne ovat kuitenkin avautuneet vasta tässä jälkikäteen. Vielä on villihevosia Blitzillä ja bändillään on ikäisikseen harvinaisen paljon energiaa. Hyvä biisi saadaan siten, että ollaan treeniksellä kaljakeissin kanssa, jauhetaan paskaa ja biisi tavallaan ilmestyy siinä turinan ohessa. piirsi maskotin aluksi johonkin nenäliinaan. – D.D. Tiedämme, että paras puolemme on energia, riffit ja tiimityö. Nauroimme sille kippurassa! Se näytti siivekkäältä Kippari-Kallen päältä. Viikkoa myöhemmin päästään työstämään sitä paremmin. Ihmettelin, miten tästä sekoilusta muka saa hevibiisin! – Kun ryhdyin kirjoittamaan biisin sanoja, aloitin sen nuoren itseni perspektiivistä. Huomasin, että se kuulostaa ikivanhalta. Olimme aluksi Maiden-coverbändi, soitimme biisejä heidän parilta ekalta levyltään ennen kuin aloimme laatia omaa materiaalia. Aika monessa bändissä perhe voi osoittautua esteeksi vapaaherrain ajanvietolle. Olen mieluummin bändissä siihen täysin sitoutuneiden jätkien kuin joidenkin musiikillisten nerojen kanssa. ”Jos kaikki tykkäävät hengata keikan jälkeen, naureskella jutuille, siemailla viskiä ja heittää noppaa, bändi on luultavasti aika pirun kova. D.D. Kuten useimmilla vuosikymmeniä toimineella yhtyeillä, Overkillin jäsenkirjoja on kirjoiteltu uusiksi moneen otteeseen. Olen 57-vuotias! En edes halua, että minua pidettäisiin 19-vuotiaana. Gary Holt, mahtava esiintyjä, joka todella potkii perseelle, asteli lavalta alas Espanjassa ja lohkaisi minulle: ”Päihittäkääpä tuo.” Vastasin: ”Ihan vitun mielellään!” – Studio on tietysti eri juttu. Rakastan kilpailua. Jos he haluavat tulla mukaan, he saavat tulla. Tämä rakentuu ihan luontevasti kaikenlaisten kepposten, futiksen töllöttämisen ja kaljoittelun kautta. Hän teki siitä valmiin, mutta pohjana oli oma mies viitassa! 28. – Overkillissä bändi ei tule elämässä ensimmäisenä, vaan perhe. Tajusin syypään olevan minä itse! – Tykkään edelleen nopeista autoista, ja nuorena minulla oli vauhdikas Chevrolet. Jos kaikki tykkäävät hengata keikan jälkeen, naureskella jutuille, siemailla viskiä ja heittää noppaa, bändi on luultavasti aika pirun kova. Hän mesoi joka ilta viitassaan näyttäen lepakolta. Olen omanikäiseni, ja siinä on arvoa vuonna 2016. Hyvän Overkill-biisin sapluuna on edelleen sama. – Heh heh, tämä on hassu juttu. Niistäkin on kokemusta. Sen ansiosta levyistä tulee hyviä ja keikoista vielä parempia. Rumpalimme Ron [Lipnicki] on kuin villihevonen. – Mutta Overkill on Overkill. Siinä on yksi syy, miksi me vanhat luuskatkin laukkaamme vielä täysillä. – Tämä on hyvä jengi. Rummut ovat keskellä ja jokaisella on samanarvoinen paikka. – Ostamme huumeita vain suoraan kemisteiltä, emme ikinä kadulta! Häh häh hää! – Tämä on myös ylpeysjuttu. Halusimme maskotin, koska Iron Maidenillä oli sellainen. Tuosta tulee se tunnelma, jonka havaitsin esimerkiksi Goddamn Troublessa, Finest Hourissa, Mean Green Killing Machinessä ja The Wheelissä. Napakkatempoinen ralli tihkuu turhautumista, mutta ei suoranaisesti käsittele sitä. Emme tee ongelmaa perheasioista tai perheen ottamisesta rundille. Kun kappaleeseen onnistuu ujuttamaan jonkin uuden elementin, oli se sitten punkkia, rockia tai heviä, mahdollisuudet hyvään lopputulemaan ovat käsillä. – Kaikki pohjautuu fiilikseen. Ne ovat partnereita, joita ei ole pakotettu kimppaan. – Avain on siinä, että aloitamme biisin samassa huoneessa: ”Tässä riffi, mitäs sille tehdään?” Tuosta eteenpäin voimme käyttää teknologiaa ja repiä biisin osiin tarkempaan viilaukseen. oli väsännyt rytmiosaan sellaista näppäilyä, ja kun hän näytti sen Davelle [Linsk, kitara], tämä muunsi koko riffiin pikkaavaksi. Blitzin vaimo ei kuitenkaan ole mustasukkaista sorttia. – Mehän olemme lavallakin rivissä. Olemme liian vanhoja toisenlaiseen kuvioon. Meillä on keski-ikäisten oma poikakerho, jossa kaikilla on samat päämäärät. Kun kysyn, kuinka sen taltioiminen biiseihin ja levylle on muuttunut vuosien mittaan, vastaus on jälleen niin sanotusti tyhjentävä. Heh! Se oli aivan naurettava! Se kuitenkin kehittyi, ja Feel the Fire -debyyttimme teon tuoksinassa studiojäbä Alex Perialas sanoi tuntevansa taiteilijan, joka voisi piirtää sen puhtaaksi. – Heh heh, hän on osa bändiä! En tiedä muista, mutta meidän bussimme on aina ollut avoinna perheelle. Kappaleessa on hyvä laulumelodia, joka on naimisissa riffin kanssa. Itse näen nämä toimintatavat vain katsomalla taaksepäin. Huomio, että nyky-Overkill sekä kuulostaa että ei kuulosta vanhalta itseltään, on Blitzin mielestä hyvä. Pyrimme luomaan saman räjähdyksen myös äänityksissä. Tuolloin ongelmanani oli lähinnä toosan saaminen, hah hah! Siltikin tuntui, että ongelmat kiertyivät toisiinsa isoksi vyyhdiksi. Sen saattoi kuvitella banjolla soitettavaksi. Pohdin, että mikäli löytäisin ongelmien syyn, potkisin sitä perseelle. Kiersimme Exodusin kanssa vuonna 2008. Tanssivat kappaleet Yksi uuden albumin huomionarvoisimmista raidoista on Goddamn Trouble. Nykyisellä roolituksella bändi on toiminut vuodesta 2005. Tajuamme, mikä on oikeasti tärkeää. Kun koemme bändin tiimiksi ja hengaamme yhdessä, tuemme toisiamme. Kyse on hyvän meiningin, riffin ja melodian liitosta. Niistä ei ole sovittu tai keskusteltu. Muistelin, kuinka runnoin Deep Purplen Highway Staria mankkaan huutamaan. Tämä järjestely pitää kaiken tasapainossa ja eläminen on helppoa. – Tuo onkin hauska biisi… Kun sitä alettiin työstää, se oli todella raskas. Tuollainen nostaa kivan virneen naamalle. Okei, biisit on tehty ja hyvä jengi kasassa. Ja kun sellaisen kanssa nostaa kädet ilmaan, näyttää ihan kuin olisi siivet. D.D:llä oli tuolloin joku fiksaatio Dracula-viittoihin
2 2 . N U M M I J Ä R V I . F I ENNAKKOLIPUT 3PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N. 2 4 . K E S Ä K U U . K A U H A J O K I W W W . 2 3 . 2 1 7 . N U M M I R O C K
Me ihmiset teemme hyvää jälkeä nopeuttaaksemme loppua, ja vaikka jotkut viherpiiperöt nyt saisivatkin sitä hidastettua, niin jossain vaiheessahan se kuitenkin tulee. – Vaikka en ole mikään luontoaktivisti, niin näyttää siltä, että maailma on aika huonossa jamassa – tai ainakin niin annetaan ymmärtää. P orilaisen Mors Principium Estin musiikki ei ole iloisuudestaan tunnettua, mutta uusimman Embers of a Dying Worldin sisältö vaikuttaa bändin muun tuotannon valossa huomattavan synkältä. Veteleekö maailma todellakin viimeisiään. Melodista deathiä, LOPPUUN ASTI TEKSTI JONI JUUTILAINEN 30. – Jos ihmiset eivät sitä aiheuta, niin sitten joko aurinko syö maapallon tai asteroidi törmää maahan ja tuhoaa planeetan. – Tarkoitus ei ollut tehdä mitään kantaaottavaa levyä, vaan nimi on ihan vain nimi, laulaja Ville Viljanen paljastaa. Kestäviksi taottuja rakenteita ei horjuta edes kuudennen kokopitkän totuttua synkempi yleisilme. Takuuvarmoihin suomalaisiin metallionnistujiin luettava Mors Principium Est pitää kiinni linjastaan
Kevin oli bändissä kuitenkin kaksi vuotta ja sitä ennen tuuraajana parilla rundilla. Saimme aikaiseksi ainakin yhtä hyvän albumin, ja myös hieman erilaisen. Jos halutaan tehdä muutoksia oikein kunnolla, sitten vaihdetaan myös bändin nimi, koska Mors Principium Est on melodista death metalia örinälaululla, muutamaa puhdasta laulupätkää lukuun ottamatta. Tomyhan soitti aikoinaan Morssissa oikein virallisestikin muutaman vuoden ajan, joten se tiesi jo, mihin on päänsä laittamassa. Tietenkin, jos jokin ihme sattuu ja oikea tyyppi ilmestyy, niin mikäs siinä. – Ei se tietenkään ketään haittaisi, jos hommat lähtisivät kovaan nousuun, mutta sen täytyy tapahtua meidän ehdoilla. Kyllä sillekin nykyään jo vähän pystytään nauramaan, mutta silloin ei todellakaan naurattanut! ”Mä toivon, ettemme tulisi ikinä tekemään puhtaasti laulettua musaa, mutta se jää nähtäväksi. Noin neljän tunnin unien jälkeen matka jatkui poispäin Valko-Venäjältä. Välillä täytyy kuolla, että voi syntyä uudelleen. Onhan niitä vaihtoehtoja. – Kun soitimme Valko-Venäjällä vuonna 2014, se ei ollut oikein kiva reissu. – Kai sitä joskus on tullut mietittyä, että mitä jos. Aikaisemminhan me muut emme juurikaan puuttuneet Jorin sävellyksiin. Onko koskaan tullut ajateltua, että ura voisi lähteä todella kovaa nousuun, jos tyyliä ruuvaisi vähän valtavirtaisempaan suuntaan. Muistoja Valko-Venäjältä Ville Viljanen, vuonna 1999 aloittaneen bändin matkassa on mennyt merkittävä osa aikuisiästäsi. Harmittaisi, jos olisit sanonut, että onpas iloinen ja kirkas levy! Taustalla on siihenastisen uranne paras ja ammattitaitoisin levy, Dawn of the 5th Era (2014). Se ei ollut kiva reissu se, hah hah. Tällä hetkellä ei ole tunnetta, että tarvitsisimme virallisen rytmikitaristin. Mutta siinä on se ongelma, että emme halua laittaa puhdasta laulua joka biisiin, hah hah. Huonoimpia hetkiä ovat varmaan kaikki aikataululliset paineet ja taloudelliset jutut, mutta mitään todella huonoja ei oo sattunut. – Kun Andy tuli Jorin [Haukio] tilalle pääsäveltäjäksi, hänellä oli isot kengät täytettävänään, mutta mielestäni Andy tehnyt aivan uskomattoman hyvää työtä! – Alussa oli hieman jännitystä ilmassa, että millaisia biisejä sieltä nyt sitten oikein tulee. hyviä hetkiä on ihan perkeleesti. – Toivon, että vain sitä. Jos nyt mietitään taaksepäin, niin mitkä ovat olleet Mors Principium Estin parhaimmat ja huonoimmat hetket. – Eli, mä toivon, ettemme tulisi ikinä tekemään puhtaasti laulettua musaa, mutta se jää nähtäväksi. Bändin katalogissa ei ole genren parissa hyvinkin tunnettujen Projectorin tai Reroute to Remainin kaltaista kokeilullista levyä. Mikä bändissänne muuttui kaikkein konkreettisimmin sen myötä, kun hän astui mukaan vuonna 2011. – Tällä hetkellä emme edes ole hakemassa uutta rytmikitaristia, olemme sitä mieltä, että on ehkä parempi käyttää sessiosoittajia tarpeen vaatiessa. On iso mahdollisuus, että bändiä ei olisi olemassa ilman tota diiliä. – Mielestäni tilanne on ollut aina sama. Missattiin paluulennot kotiin sen takia. Kuten Kummelissakin aikoinaan laulettiin: ”Loppu tulee, loppu tulee varmasti.” Onko uusi levy myös omasta mielestäsi aiempaa synkempi. – Ei ole tietenkään ihannetilanne, jos joutuu vaihtamaan soittajaa joka keikalle, mutta nyt ainakin Tomy Laisto [Hateform, Pain Confessor] on ollut käytettävissämme ja tulee luultavasti olemaan tulevaisuudessakin. Minkälaista oli lähteä valmistelemaan uutta albumia tällaiseen tilanteeseen, ja tuliko lainkaan tunne, että oma rima on jo liian korkealla. Nykyään minä ja Andy valmistelemme biisit siten, että Andy hoitaa säveltämisen ja minä annan kommenttia, että onko ok, tehdäänkö muutoksia vai hylätäänkö kokonaan. Lähes kaikki on niin sanoneet, ja jossain vaiheessa ei ollakaan enää pidetty sanoja. En tiedä, miksi siitä tulikin näin synkkä, mutta ei se haittaa ollenkaan, koska eihän meidän ole tarkoituskaan tehdä mitään iloista ja kirkasta musiikkia. Ja tietenkin kaikki isommat festarit... Mutta tää nyt on tätä ”ei ikinä” -osastoa. Tälle uudelle haluttiin hieman keskitempoisempia biisejä, ja varsinkin orkestraatiot on nyt selvästi isommassa osassa. Mielestämme näitä juttuja sattuu aika monelle muullekin, Ville naurahtaa. Teillä on ollut aika paljon vaihtelua rytmikitaristin paikalla, ja esimerkiksi edellisen kepittäjän Kevin Verlayn pesti jäi hyvinkin lyhyeksi. Ehkä mä opin laulamaan ihan järjettömän upeasti. Ei tullut tunnetta, että rima olisi liian korkealla. – Varsovan-hotelliin kun vihdoin päästiin – me jouduttiin ostamaan uudet paluulennot seuraavalle päivälle –, niin kaikki oli kyllä jo valmiita iskemään nyrkillä naamaan, jos joku edes avasi suunsa. Ei puhdasta laulua Mors Principiumin Estin linja on siitä kunnioitettava, että melodeath on pysynyt sen homman nimenä alusta asti. Se on automaattinen juttu, että aina yritetään parantaa ja tehdä mahdollisimman hyvä levy. Se on tietenkin sitten kuulijoiden päätettävissä, onnistuimmeko vai tuliko floppi. Ei meinattu löytää keikkapaikkaa, koska navigaattori ei näyttänyt mitään muuta kuin sen päätien. – Henkilökohtaisesti parhaat hetkeni ovat olleet varmaankin ensimmäiset Amerikanja Japanin-kiertueet. Huonoin taisi olla, kun Jori lähti bändistä, mutta sitten taas, Andyn tulo oli taas yksi parhaista. En minä ainakaan mieti, että täytyy tehdä parempi kuin edellisestä. – Saimme valmiit biisit, teimme omat osamme ja se oli siinä. Ja sitten se vielä muuttui niin, että myös minulle tuli töitä sävellysten parissa. – Kyllä. Pari kaveria on jouduttu laittamaan vaihtoon, ja pari on lähtenyt itse. Ehkä mä opin laulamaan ihan järjettömän upeasti.” 31. – Se tehtiin jossain vaiheessa todella selväksi, että homman nimi on melodeath ja puhdasta laulajaa ei bändiin oteta. Oltiin oltu tien päällä jo jonkin aikaa, kaikki oli ihan pirun väsyneitä ja taloudellinen puoli meni aika perseelleen, meistä riippumattomista syistä. Onko tämä vain huonoa tuuria. – Kevinin lähtö tuli hieman yllätyksenä, mutta ei kai sille mitään voi, jos toinen ei enää tunne intoa olla bändissä. Taas sama seitsemän tunnin suora, ja sitten rajatarkastus, joka kesti ja kesti ja kesti ja kesti. Huonoa tuuria Kitaristi Andy Gillion on pääasiallinen säveltäjänne. Olisimmeko paljonkin isompi bändi jos vääntäisimme kaupallisuusruuvia ja alkaisimme laittaa puhdasta laulua lähes joka biisiin. – No, festari löytyi, ja siellä oli ihan hyvät olot, mutta sitten kolmen tähden hotelli oli muuttunut teurastamoksi – tai siltä se tuntui. – Rajatarkastus oli suht helppo ja nopea, mutta sitten ajettiin suoraa tietä noin seitsemän tuntia ja puolet siitä ajasta tie oli aivan helvetin huonossa kunnossa. – Paras varmaankin oli, kun saatiin ensimmäinen levydiili Listenablen kanssa. – Vaikka Dawn on hyvä, se ei ole sellainen kiekko, etteikö voisi tehdä vieläkin parempaa
Shadows” Sandersin ja rumpali James ”The Rev” Sullivanin sekä nopeasti kuvioista kadonneen basistin Matt Wendtin kanssa vuonna 1999. KOSMISTA NÄKÖKULMAA ETSIMÄSSÄ Z achary James Baker on Avenged Sevenfoldin perustajajäsen ja tunnetaan paremmin nimellä Zacky Vengeance. Allekirjoittanut on saanut Zackystä kuvan hieman syrjäänvetäytyvänä persoonana, mutta mielikuvat karisevat jo puhelinhaastattelun alussa. Yhtye haluaa tarjota faneilleen vaikuttavia elämyksiä, ja uutukaisen teemoissa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Hän kokosi yhtyeen Huntington Beachin merenrantakaupungissa yhdessä laulaja Matthew ”M. Avenged Sevenfold ei tällä kertaa saapunut Suomeen markkinoimaan uutta The Stage -levyään, mutta Inferno sai pienellä säätäTEKSTI TONI KERÄNEN 32. Avenged Sevenfoldilta ilmestyi viime lokakuussa uusi levy, The Stage, jonka julkaisuun liittyi laajamittainen salailuoperaatio. Mies on ystävällinen ja vastauksissaan monisanainen, eikä haastattelun sujumisen esteenä ole muuta kuin Saksan ja Suomen välinen heikko puhelinyhteys
Albumin nimibiisi ilmestyi singlenä lokakuun 13., ja itse levy julkaistiin yllättäen saman kuun 28. – Arin on hyvä tyyppi ja uskomaton rumpali. Samalla kyseessä on jo kolmas perättäinen levy, jolla soittaa eri rumpali kuin edellisellä julkaisulla. The Rev kuoli traagisesti joulukuussa 2009, ja seuraavalla Nightmare-levyllä (2010) häntä paikkasi hevin monitoimimies Mike Portnoy. Värikkäiden vaiheiden jälkeen kävi selväksi, ettei Portnoy kuitenkaan jatka yhtyeen vakituisena jäsenenä. Muun muassa Kornin, Suicidal Tendenciesin ja Avril Lavignen levyillä soittaneen miehen yhtenäisin projekti on ollut Bad Religion, jonka riveissä hän on esiintynyt viiden levyn ajan vuosina 2001–2015. Edellisellä Hail to the King -levyllä (2013) rumpuja soitti nuori Arin Ilejay, jonka tehtävänä oli paukuttaa aiempaa yksinkertaisempia komppeja. Otimme häneen yhteyttä yhteisten kontaktiemme kautta, tapasimme, harjoittelimme muutaman kerran ja lopulta hän oli osa yhtyettä. Brooks oli sitä tehtäessä vain kuusitoistavuotias, mutta hän soitti levylle täysin uskomattomia juttuja, Zacky hehkuttaa. Brooks oli kuitenkin ihaillut musiikkiamme jo pitkään, ja hän oli innoissaan mahdollisuudesta tehdä yhteistyötä kanssamme. Viime vuoden lokakuun alussa Lontoon, Berliinin, Toronton ja Pariisin kaduille ilmestyi projektiokuvia yhtyeen Deathbat-logosta vihjeeksi siitä, että jotain on tulossa. Se on totta kai todella imartelevaa, mutta kun tuli aika alkaa säveltää tätä levyä, jotakin tuntui puuttuvan. Magiaa takaisin levyihin Suurin syy siihen, että tämä haastattelu ilmestyy Infernossa vasta kuukausia The Stagen ilmestymisen jälkeen on se, ettei Avenged Sevenfold tiedottanut levyn tekoprosessista etukäteen juuri mitään. Paitsi että oli loistava soittaja hän myös kehitti aivan oman tyylinsä. Syynä olivat näissä yhteyksissä usein mainitut musiikilliset erimielisyydet. Liittyminen meihin oli varmaankin helppo valinta. – Kaiken tämän perusteella olimme varmoja, että Brooks osaisi toteuttaa visiomme. Hänen suosikkejaan olivat esimerkiksi Dave Lombardo, Mike Portnoy ja – no, Brooks Wackerman, Zacky aloittaa. Suosikkirumpulevymme on kuitenkin Infectious Groovesin Groove Family Cyco [1994]. – Arinilla taas ei ollut juuri noita vaikutteita. Heinäkuussa 2015 Avenged Sevenfold kuitenkin tiedotti, että Ilejaynkin taival bändissä on ohi. Muun muassa Beyoncé toteutti tällaista julkaisustrategiaa jo vuonna 2013, viidennellä soololevyllään. Arinin tyyli ei vain tuntunut sopivan ideoihimme. päivä. Hän otti vaikutteita Kalifornian punkista ja thrashistä ja sekoitti sitä perinteisempään metalliin ja progeen. – Kyllä, hän oli vielä bändissä. Olimme kuitenkin uramme alussa hemmoteltuja sen suhteen, että meillä oli rumpalina Rev. Tilalle tuli Zackyn jo mainitsema Brooks Wackerman, joka hänkin on ehtinyt olla monessa mukana. Kuuluiko Brooks vielä tuolloin Bad Religioniin. misellä yhteyden promokiertueen yhteen pysähdyspaikkaan, Berliiniin. The Stage on bändin seitsemäs studioalbumi. – Olemme aina olleet kovia Brooksin faneja The Vandalsista Bad Religioniin. Hän kasvoi kuuntelemalla vaikkapa Avenged Sevenfoldia. The Stage on kuitenkin 33
– Maailmassa tapahtuu tälläkin hetkellä niin hirveästi, ja toisaalta ei tarvitse kuin katsoa yötaivaalle ja voi tajuta, että tässä universumissa on huimasti asioita, joista emme tiedä yhtään mitään. Sitten tulee ensimmäinen single, seuraavaksi toinen single ja kohta saatavilla onkin jo puolet levyn materiaalista ennen varsinaista julkaisua. Pale Blue Dot -kirjan kautta tajuaa kunnolla, että maapallo on muinainen mutta ”Tavoitteenamme on säveltää vastineet Bohemian Rhapsodylle ja Stairway to Heavenille. Tyson toimii Haydenin planetaarion johtajana New Yorkissa ja on aikamme tunnetuimpia tieteen popularisoijia – tietynlainen globaali vastine Esko Valtaojalle. – Jälleen kerran, ehdottomasti. Tahdomme tehdä asioita, jotka ovat vitun mahtavia – kuin Ozzy purressaan pään poikki lepakolta.” 34. Toivomme, että kuuntelijamme voisivat avata mielensä sille, että arkipäivän tuolla puolen on hyvin kiinnostavia asioita. Maailmankaikkeuden mittakaavat Zackyn mainitsemassa Existissä käydään läpi koko universumin kehitys. – Hail to the Kingillä on kourallinen biisejä, joista pidän yhä todella paljon. Miten yhtye päätyi näin eksistentiaalisiin pohdintoihin. Voi kävellä pitkin katua ja nähdä, kuinka ihmiset hautaavat kasvonsa puhelimiinsa. Albumin aloittavassa nimibiisissä puhutaan Shakespearen tavoin maailmasta näyttämönä. Kitaristi kertoo, että The Stagen julkaisusuunnitelma alkoi muodostua samoihin aikoihin, kun sävellysprosessi sai alkunsa. Sagan antoi samana vuonna ilmestyneelle kirjalleen nimen Pale Blue Dot: A Vision of the Human Future in Space. Toisaalta saimme varmasti monia fanejamme ikään kuin käännytettyä kuuntelemaan vähän vanhempia bändejä ja tulemaan tietoiseksi siitä, miten tämä koko raskaan musiikin genre on kehittynyt, Zacky kertoo. En usko, että teemme näin toista kertaa, mutta tämä oli silti omaperäinen testi. Sellainen pohdiskeluhan kuuluu koko ihmisyyden perusolemukseen. Zacky Vengeance kertoo, että Avenged Sevenfoldin jäsenet ovat aina olleet vaikuttuneita erityisesti Saganin Pale Blue Dot -puheesta, jonka hän piti Cornellin yliopistossa vuonna 1994. Jokainen tekomme on ikään kuin osa kosmista näytelmää ja vaikuttaa universumin suureen käsikirjoitukseen. 16-minuuttisen kappaleen loppupuolella kuullaan kuuluisan astrofyysikon Neil deGrasse Tysonin puhe, jossa koetetaan pukea sanoiksi, kuinka valtavista lukumääristä puhutaan, kun käsitellään universumin olemusta (”There are more stars in the universe than seconds of time that have passed since Earth formed”). – Fanimme kuuntelevat sanoituksiamme tarkkaan, ja tahdoimme käyttää tilaisuuden hyväksi. On siellä tosin myös joitakin kappaleita, joita ilman voisin elää tyytyväisenä elämäni loppuun asti. Hulluttelun paluu Hail to the King oli Avenged Sevenfolfin taipaleella tietynlainen suunnanmuutos, sen anti kun oli varsin suoraviivaista ja pelkästään klassisiin raskaan rockin vaikutteisiin nojaavaa. Voidaan siis hyvällä omatunnolla puhua teema-albumista. Se auttaa ymmärtämään, mistä me tulemme. Kokonaisuudella on selkeä alku ja loppu, ja sen on tarkoitus muodostaa ehjä tarinallinen kaari. Bändit laittavat nettiin videoita studiosta ja sosiaalinen media täyttyy ennakkofiilistelyistä. Asioita, jotka ovat todellisuuden yläpuolella, mutta joita kohti voimme kurottautua. Ihmiskunnalla riittää paljon ratkaisemattomia kysymyksiä ja löydettäviä asioita. Kappaleissa pohditaan muun muassa tekoälyn luomaa uhkaa ihmiskunnalle ja edetään lopulta tutkimaan elämän olemassaoloon ja universumin syntyyn liittyviä kysymyksiä. Halusimme tehdä musiikillisen matkan, mutta tarjota samalla reissun syvällisempiin aiheisiin. Rajoja ei kunnioiteta myöskään levyn sanoituksellisissa teemoissa. Ja me täällä maan päällä kehittelemme itsellemme ongelmia ihan toissijaisista jutuista. Monet musiikilliseen leikittelyyn tottuneet Avenged Sevenfold -fanit olivat varmasti pettyneitä levyn yleisilmeeseen. – Esimerkiksi tekoäly kehittyy koko ajan aivan silmiemme alla. – Nykyään kuulija napataan mukaan jo tuotantovaiheessa. On vain ajan kysymys, että tuollaiset laitteet ovat meidän tasollamme älykkyydessä. Oliko tämä selkeä suunnitelma heti projektin alusta lähtien. Tässä ajassa on paljon esimerkiksi punkja metallibändejä, jotka ovat mestarillisia juuri omassa tyylisuunnassaan. tiettävästi ensimmäinen heavy metal -levy, joka on julkaistu ilman mitään ennakkopromootiota. – Uudella albumilla me kuitenkin halusimme jälleen kerran hullutella ja palauttaa punkja progevaikutteet. Sagan esimerkiksi käsikirjoitti ja toimi juontajana ylistetyssä televisiosarjassa Cosmos: A Personal Voyage (1980), jonka jatkosarjan Cosmos: A Spacetime Odyssey (2014) on puolestaan juontanut Tyson. Jossain vaiheessa meidän pitää päättää, haluammeko käyttää niitä ihmiskunnan hyväksi vai antaa koneiden tuhota meidät. Lisäksi mukaan piti saada villejä laulumelodioita ja sovitusratkaisuja sekä kokeiluja eri instrumenteilla koskettimista puhallinsoittimiin. Teimme kaiken faniemme vuoksi. – Salaisuuden pitäminen oli kuitenkin hankalaa. Olen toki hyvin tietoinen, että kaikki eivät pitäneet siitä. Tysonin oppi-isänä taas oli toinen tähtitiedeguru Carl Sagan (1934–96). – Kun tavallinen kaduntallaaja kuuntelee sitä puhetta, hän saa vaikuttavan kokemuksen kosmisista mittakaavoista ja siitä, kuinka moninainen ja valtava koko universumi todella on. – Ehdottomasti! Tavoitteena oli tehdä levy, jota ei voitaisi luokitella mihinkään tiettyyn genreen ja joka olisi ihan omanlaisensa vuonna 2016. Myös kappaleiden tempoa oli laskettu. Levyn lopettava Exist taas kokoaa kaikki levyn teemat yhteen. Selviä yhtäläisyyksiä esimerkiksi Metallican mustan albumin (1991) sävelmaisemiin löytyi ilkkujien iloksi paljon, ja bändi itse puhui jopa bluesvaikutteista. Puheen inspiraationa oli Voyager 1 -avaruusluotaimen ottama kuva, jossa noin kuuden miljardin kilometrin päässä oleva maapallo näkyy vain pienenä sinisenä pisteenä. – Levyjen hankkimisesta on kadonnut tietty taika. Me emme kuitenkaan halunneet minkään genren rajoittavan tekemisiämme. Yhtäältä sitä haluaisi kuuluttaa kaikille, että ”hei, olemme täydessä työn touhussa ja tästä tulee loistava levy!”, toisaalta tarjota ainutkertaisen yllätyksen. Ennen levy ostettiin julkaisupäivänä, sitä mentiin kuuntelemaan kotiin omassa rauhassa ja synnytettiin sen pohjalta omia tuntemuksia, Zacky pohjustaa. – Mietimme, miten voisimme tuoda takaisin mainittua magiaa. Mutta näin se on tainnut olla kaikkien levyjemme kohdalla. Siihen meni yhtä paljon aikaa ja vaivaa kuin itse biisien levyttämiseen. Samalla koko maailma on ehtinyt pureskella ja arvostella materiaalin. – Olen yhä tyytyväinen, että teimme kyseisen kokeilun. Zacky mukaan levyn teemojen voi nähdä olevan tietynlaista valistustyötä. Tulimme siihen tulokseen, että tänä päivänä ainoa keino siihen on pitää koko prosessi salassa ja sitten vain pudottaa valmis tuotos kaikkien hämmästeltäväksi
Tässä ajassa kaikki rockbändit ovat liian samanlaisia, pukeutumista myöten. – Periaatteessa se on puhe siitä, että ihmiskunnalla on vielä toivoa tulevaisuudessa. Julkilausuman, joka kokoaisi yhteen teemat, joita levyllä käsitellään. – Tiedän, mitä haluan, ja myös sen, mitä todelliset fanimme haluavat. – Lakijuttu jatkuu yhä. – Capitolilla ollaan luovia, intohimoisia, tulevaisuuteen suuntautuvia ja artistiystävällisiä. 35. Hän oli heti avoin ajatukselle ja halusi luoda jotain samankaltaista mutta silti omaperäistä levyämme varten. Tahdomme tehdä asioita, jotka ovat vitun mahtavia – kuin Ozzy purressaan pään poikki lepakolta. Voisimme tehdä kolmen ja puolen minuutin mittaisia kappaleita siihen formaattiin, jota radiot haluavat. He pitävät huolen, että uutta materiaalia tulee koko ajan, keikat ovat mahtavia ja imago on hieno. -yhtiöltä edellisen levyn jälkeen. Luulisin, että soitamme Helsingissäkin yli puolet levyn kappaleista. Toisaalta emme ole esittäneet myöskään saman levyn Sidewinderiä, joka sekin on varsin mainio ralli. Emme välttämättä tuo sitä lavalle heti tällä kiertueella, mutta varmasti jossain vaiheessa. Jos joku levyistämme ansaitsisi tulla soitetuksi keikoilla kokonaisuudessaan, tämä on se. Kun aloitimme uuden levyn tekemisen, kysyimme itseltämme, olisimmeko valinneet nykyisen Warner Brosin vuonna 2004, ja vastaus oli selkeä: emme todellakaan. – Se on hämmentävää, mutta totta – emme ole soittaneet Betrayediä koskaan livenä. Valmis tuote, The Stage, ja koko tämä julkaisuprosessi osoittavat, että meidän ei ole tarvinnut tehdä Capitolilla minkäänlaisia kompromisseja taiteemme suhteen. Shadowsin laulu lopulta reilun seitsemän minuutin kohdalla alkaa, se edustaa pientä ryhmää ensimmäisiä ihmisiä. Rammstein, System of a Down, Slipknot ja lukemattomat muut bändit pitävät huolta siitä, että rock pysyy elossa valtavirrassakin. Rock ei ole kuollut Tätä kirjoittaessa varsinainen The Stageä promotoiva kiertue on jo alkanut ja saapuu Helsinkiin maaliskuussa 2017. Kun on valmis tekemään töitä ja etsimään faninsa, tämän genren sisällä on vielä paljon sanottavaa. Jossain vaiheessa tulevaisuudessa olisi siis mahtavaa esittää The Stage alusta loppuun, kitaristi vihjailee. Toisaalta yhtye ei ole koskaan soittanut esimerkiksi City of Evilin (2005) Betrayed-mestariteosta, joka kertoo Panteraja Damageplan-kitaristi ”Dimebag” Darrell Abbottin murhasta. – Tulemme keskittymään paljon The Stagen materiaaliin. Hänen puheensa todellakin antaa jo valmiiksi kunnianhimoiselle albumille sen ansaitseman lopetuksen. Zackyn mukaan Exist-kappale vie kuulijan läpi maailmankaikkeuden historian alkuräjähdyksestä taivaankappaleiden muodostumisen kautta maapallon elämän syntyyn. Settilistan koostaminen alkaa olla seitsemän levyn jälkeen hankalaa. Ja mekin olemme osa Black Sabbathin, Iron Maidenin ja Metallican luomaa jatkumoa, eikä se ole kuolemassa. – Totta kai, mutta… Sellaisia me olemme! Ylipäänsä ihmisolentona pitää ottaa riskejä. – Halusimme saada kappaleen ja samalla levyn loppuun samantyylisen puheen kuin Pale Blue Dot. Bändimme keskeisenä tavoitteena on pitää yllä taiteellinen suoraselkäisyys ja uskottavuus. – Olemme kyllä puhuneet aiheesta. Kiertueilla Zacky todistaa kerta toisensa jälkeen sen, ettei rock ole poistumassa pahoista puheista huolimatta mihinkään. Otimme yhteyttä Neil deGrasseen. Rock ei ehkä hallitse radioaaltoja juuri tällä hetkellä, mutta se on yhä valtava voima pinnan alla. Se ei pelaa joka pelkää Avenged Sevenfold toimii selvästi rakkaudesta lajiin, vaikka kaikki eivät tunnu pitävän yhtyettä uskottavana. Kyllähän meillä olisi kaikki mahdollisuudet pelata varman päälle. Rock synnytti kaikki kapinalliset musiikkityylit Chuck Berrystä ja Elviksestä heavy metaliin. Välirikko johti lopulta oikeustaisteluun. Se on kutakuinkin sama esillepano kuin USA:ssa, ja haluamme tarjota jo tämän vuoksi täsmälleen saman settilistan joka puolella maailmaa. On suuri ihme, että olemme edes olemassa, Zacky maalailee. Kun M. Eteneminen vaatii paljon kovaa työtä, luovuutta ja periksiantamattomuutta. Kyse oli siitä, että huomasimme olevamme tekemisissä ihan eri yhtiön kanssa, jonka kera teimme levytyssopimuksen. Heillä tuntui olevan yhä kaikki ne ominaisuudet, joita levy-yhtiöissä arvostamme, ja teimme sopimuksen. Voin kyllä luvata, että näihin ja muihin soittamattomiin kappaleisiin palataan vielä. Voisimme tehdä musiikkivideoita, joissa nuket eivät mestaa toisiaan. Fanimme ansaitsevat jotain muuta. – Luvassa on myös paljon vanhoja klassikoita, joten tulemme soittamaan varsin pitkän setin. Mutta emme halua olla yhtye, joka soittaa vain vanhoja hittejä. Mukana on myös toinen jenkkimetallin suuruus, Disturbed. Keikkaolosuhteissa Exitiä ei taideta aivan heti kuulla. Kun tiedustelen kyseisiä arvostettavia ominaisuuksia, vastaus on aluksi hiukan ympäripyöreä. Tavoitteenamme on säveltää vastineet Bohemian Rhapsodylle ja Stairway to Heavenille. Tämä on ensimmäinen kerta, kun tulemme Pohjoismaihin suurimmalla mahdollisella lavakalustolla. Bändit syyttävät nykyoloja siitä, etteivät menesty, mutta sitten meillä on bändejä kuten Ghost, jotka osoittavat, että pinnalle pääsy on yhä mahdollista. Ryhmä ottaa kuitenkin riskejä toimintansa vuoksi, ja todisteeksi tästä voidaan esittää esimerkiksi lähtö monikansalliselta Warner Bros. Haluamme faniemme saavan nautintoa myös uudesta tuotannosta. silti kosmisessa mittakaavassa hyvin nuori. – Törmään jatkuvasti ihmisiin, jotka voivat samastua vain elämäntyyliin, jota rock’n’roll tarjoaa. Valintamme olikin rahoittaa levynteko omasta pussistamme. – Käsityksemme mukaan Kalifornian laki antaa mahdollisuuden sanoutua irti näin pitkäaikaisesta sopimuksesta. – Tämä aika ei ole helppoa nouseville bändeille, mutta ei se ole tainnut olla sitä koskaan. Lähtö Warnerilta näinkin riitaisissa merkeissä oli varmasti suuri hyppy tuntemattomaan. Kun prosessi oli jo hyvässä vauhdissa, tapasimme Capitolin väkeä
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 09.01.2017 14:24:22
MUSIC IS OUR PASSION Inferno.indd 1 09.01.2017 14:24:22
TEKSTI AKI NUOPPO NEN KUVAT ROBERT EIKELPO TH 38. Arvaama ttomuus ei ole vuosikymmen iä äärimeta llia takoneid en bändien yleisin vahvuus. Saksalain en Kreator tekee poikkeuk sen sääntöön määrittäm ällä neljännel lätoista albumilla an thrash metalin rajoja uusiksi
”Kaikkein väsyneintä metallissa ovat ne bändit, jotka imuroivat vaikutteita vain metallista ja tuottavat levyt niin metallisesti kuin mahdollista. Kreatorin ovet ovat auki kaikelle.” 39
Mille korostaakin, kuinka heviskenen ulkopuolelta bändiä tarkastelevat tuottajat ovat olleet Kreatorille etu, puhuttiinpa sitten Pleasure to Killin tuottaneesta punkmies Harris Johnsista tai vapaa-ajallaan lähes kaikkea muuta paitsi metallia kuuntelevasta Jens Bogrenista. Ei tietenkään. – Koko 80-luku oli yhtä ravaamista ja julmetulla vauhdilla etenemistä, mikä loi pikkuhiljaa perustukset sille Kreatorille, jonka tunnette nyt. Näen avaramman kokonaiskuvan nyt, kun otin levyjen välillä hieman etäisyyttä koko Kreatoriin. Sain jonkin idean, halusin kokeilla sitä bändin kanssa, hommasin kaikki treenikselle ja idea ei toiminutkaan. Jos Kreatoria ei olisi, tekisin samojen musiikkija elokuvavaikutteiden kautta Kreatorin kaltaista musiikkia jollain muulla nimellä. Millen jokainen ele huokuu aitoa ja pitelemätöntä intohimoa Kreatorin tekemisiä kohtaan. Meillä olikin äänityksissä usein paikalla kymmeniä ihmisiä. – Totta kai me käytännössä elimme treeniksellä. Studiosessiot olivat ennemminkin kaljanjuontia ja illanistumista, minkä ohella, hyvän hetken koittaessa, sitten ääniteltiin jotain... Olimme yhä Kreator, mutta löysimme tasapainon kemioista ja määrätietoisesta keskittymisestä vahvuuksiimme. Olotila on tulosta bändin koko elinkaaresta, jonka Mille toteaa jakautuvan kolmeen tärkeään osaan. Elämän juhlaa hetkessä Kreator on poikkeus sääntöön, jonka mukaan metallissa(kin) oli kaikki paremmin 80-luvulla eivätkä vanhojen bändien nykyiset tekemiset voi mitenkään saavuttaa samaa tasoa. Tosiasiassa Kreator on ollut minulle elämäntapa, joka on mukana kaikkialla, minne menen. Pleasure to Kill onkin soundiltaan kaikkea muuta kuin metallilevy – ja toimii juuri siksi! – Jensillä puolestaan on tapana korostaa bändien parhaita puolia. – Parikymppisenä keskittyi koko ajan siihen, mitä tapahtuu seuraavaksi. Hulluudesta hallittuun hulluuteen Mille palaa päätään pudistellen ja itselleen naureskellen kolmisenkymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Se siitä. Mille ei juuri kaipaile menneitä aikoja, edes bänditoiminnan kannalta, vaan sanoo Kreatorin olevan enemmän kuin kotonaan nykyajassa. Saattoi soittaa vuositolkulla bändeissä, ja kun sai viimein mahdollisuuden levyttää studiossa, mentiinkö sinne tekemään ammattimaista jälkeä. Tätä nykyä sitä osaa nauttia näistä asioista jopa enemmän, kun ei ole koko ajan maalailemassa suuria tulevaisuudenkuvioita, Mille toteaa. 40. Studio oli täynnä väkeä ja ideoita sinkoili joka suuntaan bändin sisältä ja ulkoa. – Kaikkein väsyneintä metallissa ovat ne bändit, jotka imuroivat vaikutteita vain metallista ja tuottavat levyt niin metallisesti kuin mahdollista. Harris toi levyillemme punkin energiaa ja rosoisuutta. Olimme siellä koko ajan ruoskimassa musiikkia ulos itsestämme. Bändi ei ole tinkinyt tyylistään tuumaakaan, mutta kuulijat ovat ottaneet sen 2000-luvun albumit vastaan intoa puhkuen. Se on koko homman suola. Kaikki vilahti ohitsemme kuin hetkessä, ja sen merkityksen tajusi vasta myöhemmin. Kahdeksankymmentäluvun Saksasta ei löytynyt kovin monta metallituottajaa. Se oli kuitenkin jatkuvaa kaaosta. Studio tarkoitti hyviä bileitä. – Kakaroina juhliminen meni kaiken muun edelle. Sama työtapa ei onnistuisi tänä päivänä. Silloin kaikkea muuta kuin määrätietoinen Kreator työsti klassikoiksi ylistettyjä albumeita Endless Pain (1985) ja Pleasure to Kill (1986). – Luulenpa, että yhteistyömme Jensin kanssa olisi kestänyt vuonna 1986 noin puoli tuntia. Totta kai vanhassa tavassa oli puolensa, kun koko äänitykset perustuivat sekoiluun, adrenaliiniin ja nuoruuden kiimaan, mutta Kreatorin nykyiseen ulosantiin sopii paljon paremmin tietoinen tasapaino vaiston varassa kulkemisen ja hallitun kaaoksen välillä. – Voin sanoa suoraan, että menetimme nuoruuden hulluimmissa luovuudenpuuskissa varmaan viiden Kreator-albumin verran ihan käsittämättömiä riffejä ja kappaleita. – Jos 90-luvulla tapahtunutta irtaantumista thrashmetallisista juuristamme ei olisi tapahtunut, emme olisi nyt tässä tilanteessa. – Alkuvuosinamme kukaan ei ottanut metallibändejä vakavasti. – Jos mahdollista, olen vieläkin isompi musiikkifani ja leffanörtti kuin joskus parikymppisenä kollina. Ei siihen, mitä tapahtuu nyt. Tämä antaa musiikin luomiselle lähes rajattomat mahdollisuudet. Endless Painiä äänittäessämme olimme tuottaja Horst Müllerille vain riippakivi, kun taas Harris kunnioitti meitä jopa enemmän kuin me itse. Jos olimme kiertueella, mietimme jo seuraavaa levyä. Tätä nykyä Kreator huokuu sekä itsetietoista luovuudenvimmaa että päättäväistä määrätietoisuutta. – Jälkikäteen ajateltuna en tiedä, miten saimme varsinkaan Pleasure to Killin äänitettyä. reatoria yli 30 vuoden ajan luotsanneen Miland ”Mille” Petrozzan puhuessa on vaikea uskoa, että kitaristi-laulaja saavuttaa tänä vuonna 50 vuoden iän. Samin [Yli-Sirniö, kitara] liityttyä bändiin 2000-luvun alussa tuntui kuin vuosia kypsynyt soundi olisi loksahtanut paikoilleen. Sitten yritin ajatella sitä ammattina. Kreator työskenteli uuden Gods of Violence -albuminsa myötä toista kertaa monessa tuotantosopassa keitetyn Jens Bogrenin kanssa, joka on tunnettu tiukasta kurista. Kreatorin ovet ovat auki kaikelle. Hän ei osaa edes kuvitella maailmaa, jossa ei kanavoisi tänäkin päivänä ylitsevuotavaa luovuuttaan juuri musiikkiin. jos ääniteltiin, Mille hymähtää. Rehellisyys omalle itselleen. Musiikkimme tarttuessaan hän alleviivasi viittä tai kuutta tärkeintä pointtia ulosannissamme ja kehotti keskittymään niihin. Samaan tapaan uuden musiikin kuunteleminen meni kuin suorittamiseksi, eikä edes suosikkielokuviaan meinannut malttaa katsoa keskittyen. – Luulin joskus Kreatorin olevan harrastus. – Tämä on ollut Kreatorin ydin jo vuosikausia, Mille jatkaa. Näin vain siksi, ettemme kyenneet tallentamaan tai sovittamaan niitä kaikkia juuri sillä hetkellä, kun ideat pyörivät mielessä, Mille nauraa. Jensin kanssa palataan perusasioiden äärelle, mutta samalla hän ei välitä ollenkaan, noudattaako jokin asia metallin ”sääntöjä” vai ei. Tai jos en saanut treenejä aikaiseksi, idean ydin saattoi kadota kokonaan. Jos teimme levyä, odotimme kiertuetta
Metallin on puhuteltava. Sen on ravisteltava kuulijansa hereille.” 41. Sen on tarrattava kurkusta kiinni. ”En halua Kreatorin muuttuvan itseään toistavaksi jukeboksiksi, joka tekee ’taattua tavaraa taatulla aikataululla’
Satan Is Real -kappale kertoo siitä kuinka väärässä olinkaan. Tämä on jotain, mitä haluan Kreatorissa saavuttaa: luoda monikerroksisia metallikappaleita, jotka ovat kuin soundtrackejä teemoilleen ja saavat filmin pyörimään ihmisten tajunnassa. – Nykyään voi äänittää hyvinkin toimivan demon itsekseen kotistudiossa ja jakaa sen bändikavereille vaikka maapallon toiselle puolelle, joten saatamme pallotella ideoita milloin vain. Tartun hetkeen, elän elämääni enkä pidä kiirettä. Mille ei pidä yhtälöä aivan näin yksinkertaisena. – Ensimmäisten levyjemme aikoihin olin ihan varma, että 2000-luvulle tultaessa uskonnoista on tullut täysin irrelevantti asia eikä niillä ole mitään todellista vaikutusta ihmiskuntaan. Itselleni sanoitukset ja laulu on puolet musiikista. – Minulle on ehdottoman tärkeää, että sanoitukset, tai ajatukset niiden vertauskuvien takana, herättävät minussa niin voimakkaita tunteita, että ne heittävät bensaa laulutyöskentelyni liekkeihin. Inspiroidun edelleen samoista asioista kuin ennenkin, mutten halua Kreatorin muuttuvan itseään toistavaksi jukeboksiksi, joka tekee ”taattua tavaraa taatulla aikataululla”. Joskus laulua sanotaan yhdeksi instrumentiksi. Juuri sanat ja niiden taustat saavat minut puristamaan huudoistani irti kaiken joka ikisellä keikalla. – Aina levy ja kiertue -syklin päätyttyä haluan aloittaa niin puhtaalta pöydältä kuin mahdollista. – Gods of Violencen kappaleiden nimet ja sanoitukset voivat vaikuttaa lähes rienaavalta julistukselta, mutta niitä ei pidä lukea liian suoraan. Niistä löytyy kyllä aiheita kappaleisiin, vitutuksensa saa maksimoitua noin puolessa minuutissa avattuaan ovet ihmiskunnan näyteikkunaan, Mille naurahtaa. Kaikki on uutta, kaikki tiet ovat kulkemattomia. Kaaoksesta huolimatta. – Jos albumilla on jokin viesti, se kehottaa juhlistamaan kaikkea sitä, mikä saa veremme kiehumaan, hyvässä tai pahassa. Nyt voi avata television tai radion ohella minkä tahansa nettisivuston tai sosiaalisen median. Albumi on ladattu Kreatorille tunnusomaisten riffien ohella aiempaakin viheliäisemmillä melodioilla ja äärimetallista eeppisyyttä tavoittelevilla tunnelmilla. – Viime vuosina olemme löytäneet yhä luontevammin kentän, jonka sisällä operoida. – Jos sanoitukset eivät merkitse mitään, musiikkikaan ei merkitse. Ajatus on hieman ristiriidassa sen tosiseikan kanssa, että Kreatorilla kului tälläkin kertaa viitisen vuotta uuden albumin tekemiseen. Kun Millelle huomauttaa hänen vaikuttavan aivan eri ihmiseltä kuin Kreatorin levyillä maailman väistämättömästä tuhosta ja ihmisyyden nyrjähtäneimmistä puolista huutava mies, hän virnistää leveästi ja toteaa Kreatorin toimivan kanavana tuntemustensa purkamiselle. – Okei, voivathan nekin tehdä kovia biisejä, mutta niistä jää väkisin42. Toisin kuin maailmanlopunmaalailuista voisi kuvitella, Gods of Violencen sanoma on jotain ihan muuta kuin tulevan tuhon julistusta. Oodi lopunajan merkeille Kreatorin viiltävän läpitunkeva kiukku ei ole juuri hälventynyt vuosikymmenten kuluessa. Hän nimeääkin Gods of Violencen syntyneen monista eri lähteistä. – Haaste on pitää musiikki mielenkiintoisena sekä itselleen että kuulijoille. – Nykyaikahan on parempi metallimusiikin tekemiselle kuin vaikkapa 80-luku. Äärimetallissa ei kovin usein korosteta sanoitusten merkitystä. Jos tekee musiikista jonkinlaisen itseään toistavan rutiinin, oikea luovuus kuolee pystyyn. Vaikka olisimme matkalla kohti väistämätöntä tuhoa, keskitytään juhlistamaan elämää ja niitä tunteita, ajatuksia, musiikkia ja luovuutta, mikä tekee tästä järjettömästä elämästä edes jotenkin järkevää. Metallin on puhuteltava. Olen aina yrittänyt kehittää itseäni laulajana, ja kehitystä ei tapahtuisi ilman innostavia sanoituksia. Sitarien ja jousien kaltaiset eksoottisemmat ainekset sulautuvat thrash metal -jyräämiseen täysin. Melodiakielen vinoutuneisuus Edellisellä Phantom Antichrist -albumilla (2012) Kreator löysi ytimestään entistä kieroutuneempaa melodisuutta, ja Gods of Violence jatkaa tätä matkaa pidemmälle. – Pahinta, mitä tämän päivän raskaammassa musiikissa kuulee, ovat kaikki ne jenkkiläiset metalcorebändit, joiden esikuvia ovat... Mahdollisuudet tuntuvat lähes rajattomilta. Kunhan pistää riffejä jonoon, syntyy uusia, ennen kuulemattomia kappaleita. Toisinaan bändit jopa myöntävät, että on lähestulkoon se ja sama, mitä musiikin päälle huudetaan, kunhan huudetaan. Mielikuvia, jotka saavat meidät tarkastelemaan itseämme ja olevaisuuttamme kuin ulkopuolisen silmin. Parhaat riffit ja melodiat kypsyvät aikansa tai sitten ne hylätään heti, jolloin vaivaannuttavaa tyhjäkäyntiä ei tarvitse sietää ollenkaan. – Monet Gods of Violencen kappaleista kertovat tarinoitaan jo instrumentaalisina versioina, vaikka en huutaisi ohessa sanaakaan. Uusi Gods of Violencekin osoittaa, että sen tekijöiden tajunnoissa kiehuu. – Voi tehdä kourallisen albumeita kyseenalaistamatta ollenkaan, mitä on tekemässä. jenkkiläiset metalcorebändit, Mille naurahtaa. Gods of Violence kehottaa keskittymään tähän hetkeen. Jos haluaa kirjoittaa musiikkia, on maltettava kokea elämää, josta sitä ammentaa. Sen on tarrattava kurkusta kiinni. Sen on ravisteltava kuulijansa hereille. Mille toteaa uudemman kerran, kuinka näin lujasti iskevää metallia ei synny vain metallia kuuntelemalla. Totta kai on aina se ryhmä kuulijoita, joiden korvissa melodisuus vie jotain pois metallin raskaudesta, ja päinvastoin, mutta itse en koe näin. Haluan luoda vertauskuvallisen musiikin kautta visuaalisia mielikuvia, jotka herättävät tunteita
Päinvastoin! Voin sanoa, ettei minulla ole yhtään ikävä sitä aikaa, kun elokuvia katsottiin rupuisilta vhs-kaseteilta kymmenennen polven kopioina. Hänellä on upea tapa kirjoittaa visuaalista musiikkia, joka vie Ennio Morriconen, David Lynchin ja Angelo Badalamentin tapaisten soundtracksäveltäjien tavoin minut suoraan elokuvan keskelle. Tämä juontaa juurensa Millen seikkailuista elokuvien, sarjojen ja soundtrackien maailmoissa. Tai sitten se olisi tuotettu sekasotkuksi. Joskus sitä saattaa tulla sokeaksi omien luomustensa keskellä. – Haluaisin säveltää ääniraidan vaikkapa elokuvaan, mutta pelkään, ettei se ole mahdollista. En halua toteuttaa tällaista unelmaa vain siksi, että saisin sen tehtyä. kin tunne, että halutaanko tässä luoda vai coveroida jotain jo olemassa olevaa. – Toisaalta on olemassa täysin sietämättömiä metalligenrejä, kuten vaikkapa överisti orkestroitu ja naislaulettu paisuttelumetalli, jonka seasta saattaa löytää lokerostaan täysin vapautuneita bändejä. – Löydän Kreatoriin kipinää kaikkialta, aina soundtrackeistä neofolkiin, goottirockista elektroniseen musiikkiin ja klassisesta punkkiin. Elämme juuri nyt ehdottomasti sarjojen parasta aikaa. VAIKUTTAVA VALKOKANGAS KOKEMUS UUDEN Kreator-albumin musiikkivideot Gods of Violence ja Satan Is Real tuovat esille Mille Petrozzan intohimon pyrkiä audiovisuaaliseen kokemukseen. Hieroin melodiaa pitkään, mutta se ei tuntunut ihan oikealta. Meidän on keskityttävä bändin suurimpien vahvuuksien ohella kappaleiden oleellisimpiin vahvuuksiin. Puhumattakaan Stranger Thingsistä! Tällainen 80-luvulle flirttaileva, paperilla mahdottoman korni sarja olisi varmasti saanut täydellisen tyrmäyksen tv-kanavilta. Pyrin luomaan omia maailmojani pienoiskoossa, mikä välittyy varmasti kaikille levyt kokonaisvaltaisina kokemuksina ottaville. – Muutama kappale taisi olla alun perin yli kahdeksanminuuttinen. – Vaikkapa Conan Barbaari. Kyse on luottamuksesta, Mille vakuuttaa. Usean hämmentäjän keitos Musiikinteosta puhuessaan Mille päätyy ylistämään vuonna 2000 Kreatoriin liittynyttä Sami Yli-Sirniötä. Hän nimeää suomalaiskitaristin yhdeksi tärkeimmistä osasista siinä, että Kreator on kyennyt etenemään uudella vuosituhannella kohti ”täydellistä äärimetallista soundtrackiä”. Oikean melodian tai riffin löytäminen saattaa olla todella vaikeaa, koska en kykene pysähtymään ennen kuin olen löytänyt täsmälleen haluamani fiiliksen. Kuuntelen aina muiden jäsenten ja tuottajien kommentteja. David Lynch. – En kuule musiikkia aina suoraan päässäni, minkä sijaan pohjana saattaa olla jokin tunne, jonka haluan saavuttaa musiikilla. Ikärajoja uskalletaan nostaa, mikä palvelee Daredevilin kaltaisia sarjoja täydellisesti. Vaikka olin jo nuorena hulluna musiikkiin, sanoisin elokuvien vaikuttaneen minuun muusikkona jopa levyjä enemmän. Kun uskaltaa tarttua johonkin elokuvaan tai sarjaan arvalla ja heittäytyy hieman, pääsee varmasti vanhojen kaavojen ulkopuolelle. – Suoratoistopalvelut ovat mahdollistaneet sarjoja, jollaisia emme olisi ikinä nähneet perinteisessä televisiossa. – En jaksa haikailla menneitä näissäkään asioissa. Mainittakoon tässä vaikkapa Lana Del Rey. Esimerkiksi Epica ei ole pompöösiä orkesterimetallia nähnytkään, kun löytää sen progressiivisen ytimen, Mille kehuu. – Arvostan eniten musiikkia, joka maalailee ihan omia maisemiaan, kun sulkee silmänsä sitä kuunnellessa. Pian huomaakin koko tajuntansa pursuavan tunteita, jotka haluaa muuttaa uudeksi musiikiksi. Varsinkin miehen varhaiset työt, kuten Twin Peaks, Blue Velvet, Lost Highway ja Mulholland Drive, ovat vaikuttaneet minuun niin syvästi, etten välttämättä tajua sitä itsekään. On olemassa tietty mielentila, jonka voi löytää mistä tahansa musiikista genrestä riippumatta. – Luotan esimerkiksi Ventoriin [Jürgen Reil, rummut], Samiin ja Jensiin kuin vuoreen melodioiden ja sovitusten suhteen. Kuunnellessani hänen musiikkiaan kuvaa ei edes tarvita, se välittää niiden tunnelmat muutenkin. – Samalla tavalla David Lynch on paljon enemmän kuin vain ohjaaja. – Olen ollut toivoton leffanörtti niin kauan kuin jaksan muistaa. Jos elokuvan visuaalinen anti, juoni, tunnetilat ja musiikki osuvat täydellisesti yhteen, saan kokonaisuudesta suurempia fiiliksiä kuin yhdestäkään levystä. – Parhaista elokuvista ja sarjoista voi saada uskomattoman kokonaisvaltaisen kokemuksen. – Toisaalta on elokuvia, kuten The Witch, joille hiljaisuus on täydellinen ääniraita. Hän on taiteilija, joka näkee luomuksensa aina kokonaisuuksina. Vaatisin aika vapaat kädet, jolloin ohjaajan pitäisi tietää heti, millaista musiikkia minulta syntyy. Kuinka moni kykenee sisäistämään ajatuksen, että mies on tehnyt ääniraidan yli 200 elokuvaan. 43. – Tässä kohtaa Sami on usein korvaamaton apu. Sen pitäisi sopia elokuvaan täydellisesti. Täydessä mitassaan albumi tuskin olisi mahtunut yhdelle levylle, mutta kuljettuamme Jensin kanssa tuotantovaiheen läpi huomasin ytimekkäämpien sovitusten olevan oikea ratkaisu. Siinä missä musiikki on joskus liiankin kahlittua ja sen sääntöjä sanellaan joka suunnasta, elokuvaohjaajat voivat väännellä asiat nurin perin uudelleen ja uudelleen, eivätkä he aina kysy edes lupaa toiminnalleen. 1600-luku, musta magia ja noituus yhdistettynä painostavaan hiljaisuuteen saavuttaa enemmän kuin mitkään Hollywoodille tyypilliset pullataikinasinfoniat. Oli sinäkin oma viehätyksensä, mutta kun nykyään on suoratoistopalvelut ja muut, saatan löytää ihan uusia ohjaajia ja näkemyksiä, jollaisia en ole ikinä kokeillut. Lopulta Sami lähetti minulle akustisesti sovitetun version, johon hän oli muuttanut muutamaa nuottia, ja juuri ne muutokset tekivät melodiasta täydellisen! Samanlaisia esimerkkejä löytyy loputtomasti, minkä myötä on helppoa sanoa, että Sami on kuin tuottaja bändin sisällä. Jens Bogrenin nimi nousee jälleen esille, kun totean Gods of Violencen olevan 53 minuutissaan todella lähellä sitä äärirajaa, johon näin raskasta ja moneen suuntaan kuulijaa repivää albumia voi kasvattaa. – Jossain vaiheessa, kun meillä oli kolmetoista kappaletta melko valmiina, ajattelin jopa tupla-albumia. – En todellakaan kuvittele olevani aina oikeassa. – Entäs Ennio Morricone. – Toteutankin tätä ajatusta Kreatorin kappaleissa, sanoituksissa, kansitaiteissa ja musiikkivideoissa. Esimerkiksi uuden levyn nimikkokappaleesta löytyy kreikkalaista melodisuutta, jonka kohdalla näin mielessäni maiseman ja koin tunnelman, jonka halusin mukaan albumille. Kun lähdin keskustelemaan asiasta Jensin kanssa, hän totesi täysin itsevarmasti, että suunnan on oltava päinvastainen. Uskomaton soundtrack, täydellinen tunnelma. Cannibal Corpsen Corpsegrinder sanoi joskus, että katsoo elokuvan suurin piirtein joka päivä, enkä ihmettele tätä yhtään! Se on ihan täydellinen audiovisuaalinen pommi. – Elokuva on paljon vapaampi maailma luovuudelle kuin suurin osa musiikista. Kaiken päälle miehen musiikkia löytyy pääosin huimista leffoista dollaritrilogiasta The Hateful Eightiin. Moni saattaisi pitää kynsin hampain kiinni omasta suunnastaan joko puhtaan vision tai mustasukkaisuuden vuoksi, mutta Mille kertoo olevansa musiikkinsa suhteen aina avoin
Olen aina yrittänyt kehittää itseäni laulajana, ja kehitystä ei tapahtuisi ilman innostavia sanoituksia. TUULEN VIEMÄÄ VAATIMATTOMUUTTA ”Jos sanoitukset eivät merkitse mitään, musiikkikaan ei merkitse. Vaikka Berliini oli jotain täydellistä 90-luvun Helsinkiin kyllästyneelle. Jotenkin Saksa hurmasi meikäläisen. Pimeän keskiajan merkitys Kokoonpanon ohella Mille nostaa nykyisen Kreatorin avaintekijäksi erään murroskauden bändin historiassa: Vuonna 1990 julkaistu Coma of Souls oli kuin nykyisin tunnetun Kreatorin ensimmäinen albumi. Tähän goottivaikutteiseen levyyn tultaessa Kreator oli etääntynyt kauaksi juuristaan. Samalla bändi oli natisemassa liitoksistaan MILLE Petrozza ylistää Sami Yli-Sirniötä, Kreatorin ohella Waltarista ja Barren Earthistä tunnetuksi tullutta suomalaismiekkosta, yhdeksi bändin kantavista voimista. – Päädyin elelemään Dortmundissa ja sitä myöten Berliinissä, missä tutustuin erilaiseen väkeen ja soittelin milloin missäkin bändissä keikkaja tuurausluontoisesti. – En olisi ihan ensimmäisenä joskus 13tai 14-vuotiaana kitaraan tarttuessani uskonut, että rundaan joskus saksalaisen thrash metal -bändin kanssa ympäri maailmaa. – Veivattiin Waltarin kanssa muutamia omituisia levyjä, kunnes päästiin kiertämään Keski-Euroopassa. Pian lähdin kokeilemaan soittamista Oulunkylän Pop-Jazz Konservatoriossa ja viihdyin siellä aikani, mutta pian rokkija bändihommat veivät kaiken mielenkiintoni. Siinä oli In Ragsiä, Grip Inciä ja jos jonkinlaista saksalaista rokkija metallipumppua. JA N M E IN IG H A U S 44. Tai mitä Saksassa tapahtuu! – Soitin koulun ohella Helsingin konservatoriossa. Juuri sanat ja niiden taustat saavat minut puristamaan huudoistani irti kaiken joka ikisellä keikalla.” – Samalla eksyin jeesailemaan bändejä studiossa. Mille kertoo ymmärtävänsä monien fanien vaikeudet suhtautua bändin 1990-luvun teoksiin, mutta alleviivaa aikakauden merkitystä bändille itselleen. Alkoi tulla hassuja viritelmiä, kuten vaikka Brainwash, jossa soitimme hyvinkin Stone-tyyppistä thrashiä ja speediä ajan hengessä. Näissä kuvioissa äijillä on tapana olla niin mukavia, ettei siinä edes kehtaa kieltäytyä. – Endorama on yksi parhaista albumeistani! Tiedostan silti, että Outcast ja Endorama osuivat itselleni todella vaikeaan elämänvaiheeseen. Tässä mielessä Kreator on vieläkin samalla tavalla kollektiivisen aivomyrskyn tulosta kuin aikoinaan 80-luvulla. Olenkin joskus myöntänyt, että olimme jo Comalla tiellä, jota jatkoimme vasta Violent Revolutionilla. Sen sijaan Kreator julkaisi neljän albumin suoran, joka kärjistyi vuonna 1999 julkaistuun Endoramaan. Yllättäen bändi ei kuitenkaan jatkanutkaan sen viitoittamalla tiellä. Hyvä jos tiesin, mitä thrash metal on. En silti kutsuisi 90-lukuamme etsikkoajaksi. Mielellään niitä hommia teki aina kun kysyttiin. – Tietenkin thrashmetallisesti melodinen suuntamme on nyt entistä määrätietoisempi, mutta kyllä se oli läsnä jo Extreme Aggressionillä ja varsinkin Coma of Soulsilla. Äänittelin esimerkiksi sitaria aika monelle levylle, kun vaikka Tiamat, Samael ja Kyyria kaipasivat hieman erilaista otetta levyilleen. – Jälkeenpäin ajateltuna konservatoriot ja bändihommat olisi voinut ihan hyvin sovittaa yhteen, mutta joku treeneissä ja pienillä lavoilla rockin vetämisessä vaan veti enemmän puoleensa. Kitarointi oli tuolloin enemmän klassista osastoa. Hämmästyttävän melodiakorvan omaava, monia kielisoittimia hallitseva kitaristi kokee päätyneensä niin monille eri levyille ja lavoille kuin tuulen viemänä. Jatkoin 80-luvun lopulla Waltarin riveihin pistämään hevin säännöt uusiksi. Klassiset kuviot jäivät aika nopeasti taakse. Voin sanoa, että jos Saksa on vielä nykyäänkin eri maailma kuin Suomi, tuolloin se oli ihan eri universumi. Työskentelytavat ovat ehkä muuttuneet ja koen Kreatorin olevan valtava osa elämääni, mutta en missään tapauksessa ajattele, että minä olen yhtä kuin Kreator ja Kreator on yhtä kuin minä
ja levy-yhtiö painosti meitä muuttamaan musiikkiamme. Se tekee juuri haluamaansa musiikkia eikä vain toistele troopereja ja beastejä. Pidin kuin vastaiskuna pääni ja tein juuri sellaista musiikkia kuin halusin. Tai siis koristelemaan. – Musiikin tekeminen tulee mulle niin luonnostaan, etten ole koskaan kokenut vaikka bänditoimintaa minkäänlaiseksi rakennustyömaaksi, jollaisena jotkut sitä tuntuvat pitävän. Pyrin löytämään musassa kuin musassa ne keinot ja tiet melodioihin, jotka palvelevat kappaletta parhaiten. Nyt Gods of Violencellä varsinkin aloitusja lopetuskappaleessa on runsaasti säveltämiäni osia, joita löytyy entistä vapaammin myös koko levyn varrelta. – Päädyin kuitenkin ihan ykskaks suoraan studioon äänittämään Violent Revolution -albumia. – Taisi olla vuotta 2001, kun Mille ja kaverit ottivat yhteyttä tarjoten pestiä Kreatorin riveissä. Vuoden 2017 alkaessa on hyvä huomata, kuinka olemme yhä samoja nälkäisiä maailman kaaoksen kasvattamia petoja kuin kellareita kolutessamme. Kuunnelkaapa vaikkapa edellisen levyn Until Our Paths Cross Again tai Gods of Violencen päätösraita Death Becomes My Light. Aluksi tuumailin, että ne halusivat minut matkaan rundille, koska Vetterlin Tommy oli lähtenyt ja olin niiden kitaratonttia jo pikkurundilla vuonna 1997 tuurannut. Olemme suhteellisen arvaamaton bändi, joka on kerännyt silti uskollisen kuulijakunnan. – Olemme todella etuoikeutettuja, että olemme selvinneet läpi kaikkien näiden vuosien tällaisen kuulijakunnan kera. Hän korostaa tyytyväisyyttään siihen, että Kreator elää kaikista epäilyistä, levy-yhtiöiden vehkeilyistä ja kokoonpanojen mutkista huolimatta juuri nyt unelmaansa. Huomasin silti taannoin ihastelevani Iron Maideniä ja sitä, kuinka bändi on edelleen tinkimättömästi oman luovuutensa aallonharjalla. Pistin biiseihin sekaan omia höysteitäni ja toin mukaan ennemminkin sovituksia, en niinkään sävellyksiä. – Samalla tajusin Kreatorin eläneen hyvinkin samanlaisen elinkaaren – jopa samankaltaisella aikataululla. Tai oikeastaan paras kaveri! Siihen pitää uskaltaa heittäytyä ja kokeilla ihan kaikkea mahdollista... Porukka tuntuu vain kasvavan, vaikka emme ole koskaan jääneet oman soundimme vangeiksi. – Kyllähän se on Kreatorin onnistunein levy, ainakin omalta ajaltani. Musiikki on ystävä. – Olen aina mieltänyt itseni bändeissä eräänlaiseksi ”toiseksi pääasialliseksi biisintekijäksi” ja sovittajaksi. Tämä saattaa juontua mun klassisista taustoista, koska huomaan usein kuuntelevani juttuja eri tavalla kuin monet metallityypit. Se kannatti. Olin siis se kaveri, jolla olisi ehkä edes yksi settilista hallussa noilta ajoilta, Sami virnistää. Kreator on aina perustunut tiukkojen thrash metal -riffien ja perkeleellisen vimman ohella jos jonkinlaisiin melodisuuksiin ja eeppisiin tunnelmiin, jotka puristuivat nyt entistä hullummaksi atomipommiksi. En ollut tuolloin sävellyksissä juuri mukana, ja vaikka sovitukset vähän studiossa elivätkin, pidin sitä hetken studiokeikkana, mutta… Tässähän sitä ollaan, keikka on venynyt vahingossa 16-vuotiseksi! – Aluksi yhteistyö sujui kuin itsestään puhtaasti osuvien kemioiden kautta. tai no, ei ehkä ihan kaikkea, Sami naurahtaa. – On ironista, että siinä missä 90-luvun kokeellisuus oli monelle luotaantyöntävää, samanlaiset kappaleet on otettu uusimmilla levyillä vastaan avosylin. Ne ovat aika kaukana thrash metalista, Mille virnuilee. – En halua verrata meitä muihin bändeihin, varsinkaan omiin esikuviini. Enempää en voisi metallibändiltä toivoa.
Seuraavassa toimituskuntamme henkilökohtaiset topvitoslistat. Paremmuusjärjestystä ei ole, ja listaa on saanut halutessaan ryydittää "ei-raskaalla" valinnalla. Annika Brusila SPIRITUS MORTIS The Year Is One SEREMONIA Pahuuden äänet WRETCH Wretch BLACK COBRA Imperium Simulacra VINUM SABBATUM Apprehension Salla Harjula IHSAHN Arktis STAM1NA Elokuutio DARK TRANQUILLITY Atoma PINEAPPLE THIEF Your Wilderness DILLINGER ESCAPE PLAN Dissociation EI-RASKAS: IAMTHEMORNING Lighthouse Infernon sakki on valikoinut menneen vuoden muikeimmat levyt, ja niin kotikuin ulkomaisten albumien kärkikymmeniköt löytyvät nettisivuiltamme osoitteesta www.inferno.fi. Vuoden raskaimmat 2016 – toimituskunnan topvitoset LISTANIKKARI TERO LASSILA TOIMITTI MATTI RIEKKI DIRK BEHLAU JUSSI RATILAINEN Insomnium Dark Tranquility Tami Hintikka BLOOD CEREMONY Lord of Misrule VEKTOR Terminal Redux DARKTHRONE Arctic Thunder ASPHYX Incoming Death ALCEST Kodama EI-RASKAS: EEVIL STÖÖ Iso vauva Jeesus Jukka Hätinen HEBOSAGIL Lohtu BÖLZER Hero URFAUST Empty Space Meditation WOODRUE Low on Luck ORANSSI PAZUZU Värähtelijä EI-RASKAS: KHID Ohi Joni Juutilainen BESEECH My Darkness, Darkness BÖLZER Hero DARK TRANQUILLITY Atoma HEBOSAGIL Lohtu SPIRITUS MORTIS The Year Is One Eetu Järvisalo WITHERSCAPE The Northern Sanctuary INQUISITION Bloodshed Across the Empyrean Altar Beyond the Celestial Zenith INSOMNIUM Winter’s Gate TREES OF ETERNITY Hour of the Nightingale ASPHYX Incoming Death Toni Keränen AVENGED SEVENFOLD The Stage OPETH Sorceress STAM1NA Elokuutio BABYMETAL Metal Resistance KVELERTAK Nattesferd EI-RASKAS: VESALA Vesala Kari Koskinen RÄMLORD We Are the Night (ep) XOTH Invasion of the Tentacube DENNER/SHERMANN Masters of Evil CARDINALS FOLLY Holocaust of Ecstacy & Freedom RUINOUS Graves of Ceaseless Death EI-RASKAS: MARILLION Fuck Everyone and Run (F.E.A.R.) 46
Koskinen GOJIRA Magma DEFTONES Gore ROTTEN SOUND Abuse to Suffer ORANSSI PAZUZU Värähtelijä RIUTTA Sinun täytyy elää vielä kerran EI-RASKAS: RADIOHEAD Moon Shaped Pool Lauri Kujanpää SABATON The Last Stand LOST SOCIETY Braindead INSOMNIUM Winter’s Gate HARDLINE Human Nature METALLICA Hardwired... Kimmo K. HIGH SPIRITS Motivator EI-RASKAS: JUKKA NOUSIAINEN Jukka Nousiainen Tomi Pohto DARKTHRONE Arctic Thunder METALLICA Hardwired…to Self -Destruct ORANSSI PAZUZU Värähteljä VEKTOR Terminal Redux MEGADETH Dystopia Matti Riekki BORKNAGAR Winter Thrice CULT OF LUNA & JULIE CHRISTMAS Mariner DARK TRANQUILLITY Atoma SPIRITUS MORTIS The Year Is One TREES OF ETERNITY Hour of the Nightingale EI-RASKAS: NICK CAVE & THE BAD SEEDS Skeleton Tree Jaakko Silvast PSYCHEWORK The Dragon’s Year THUNDERSTONE Apocalypse Again EILERA Face Your Demons RUNNING WILD Rapid Foray RANGER Speed & Violence Joona Turunen EILERA Face Your Demons DEAD END FINLAND Slaves to the Greed OCTOBER TIDE Winged Waltz ALCEST Kodama CULT OF LUNA & JULIE CHRISTMAS Mariner EI-RASKAS: RIVERSIDE Eye of the Soundscape Aadolf Virtanen ASPHYX Incoming Death INSOMNIUM Winter’s Gate TESTAMENT Brotherhood of the Snake SILVER BULLET Screamworks FLESHGOD APOCALYPSE King EI-RASKAS: LEONARD COHEN You Want It Darker Teemu Vähäkangas TESTAMENT Brotherhood of the Snake NAILS You Will Never Be One of Us ANAAL NATHRAKH The Whole of the Law CROWBAR The Serpent Only Lies ACCUSER The Forlorn Divide EI-RASKAS: DESCENDENTS Hypercaffium Spazzinate Oranssi Pazuzu 47. to Self-Destruct EI-RASKAS: NICK CAVE & THE BAD SEEDS Skeleton Tree Jerry ”Serpent” Kurunen SENTIENT HORROR Ungodly Forms RAVENCULT Force of Profanation ENSLAVED The Sleeping Gods RUSSIAN CIRCLES Guidance URGEHAL Aeons in Sodom Miika ”Mega” Kuusinen BLACK MOUNTAIN IV FORTERESSE Thèmes pour la rébellion ROTTING CHRIST Rituals SUMERLANDS Sumerlands THEM Sweet Hollow Tero Lassila INSOMNIUM Winter’s Gate MOONSORROW Jumalten aika DARK TRANQUILLITY Atoma AMON AMARTH Jomsviking VIIKATE XII – Kouvostomolli Antti Luukkanen ATOMIKYLÄ Keräily SPIRITUS MORTIS The Year Is One ROTÖR Musta käsi ORANSSI PAZUZU Värähtelijä AMENDFOIL Empyrean & Ophidian EI-RASKAS: LASTEN HAUTAUSMAA II Mikko Malm WOLVSERPENT Aporia:K?la:Ananta VEKTOR Terminal Redux SPIRITUS MORTIS The Year Is One INSOMNIUM Winter’s Gate BORKNAGAR Winter Thrice EI-RASKAS: MICHAEL KIWANUKA Love & Hate Elli Muurikainen AVANTASIA Ghostlights SABATON The Last Stand HANSEN AND FRIENDS XXX: Three Decades in Metal AMON AMARTH Jomsviking CIVIL WAR The Last Full Measure Aki Nuopponen CULT OF LUNA & JULIE CHRISTMAS Mariner MOONSORROW Jumalten aika DARK TRANQUILLITY Atoma SWANS The Glowing Man THE DILLINGER ESCAPE PLAN Dissociation EI-RASKAS: DAVID BOWIE Blackstar Ville Pirinen RADIOPUHELIMET Saastan kaipuu DARKTHRONE Arctic Thunder HERO DISHONEST Liha ja teräs PERIKATO Kuka hyötyy
– Suppeasti sanottuna kuuntelin eniten perus-rock’n’rollia. Käy järkeen, kun miettii hemmon taustoja ja ulosantia. – Sain ensin virvelin ja hi-hatin. – Yeah, Tommy Ramone! Sieltä se tulee, beibi! Häneltä ja Marky Ramonelta opin tuon Bjorkin rumpalointi Kyussin loistavilla Blues for the Red Sunja Welcome to the Sky Valley -levyillä (1992, 1994) teki aikoinaan suuren vaikutuksen, vaikka soitto ei ole teknisesti erityisen kunnianhimoista. V uonna 1973 Kalifornian Palm Springsissä syntynyt Brant Bjork ei ole teknisesti mitenkään erityinen soittaja. Se löytyy sielusta. Rumpalina tunnetuksi tulleen Bjorkin repertuaari on laajentunut sittemmin kovasti. Mutta soittaminen oli mahtavaa heti alusta lähtien! – En ikinä ottanut tunteja. Tästä juontuu yksi Bjorkin soitolle leimallisista piirteistä Kyussissa. Aloin vain paukuttaa heti koulusta tultuani Ramones-levyjen mukana. Kuulin sitä kotona, kun vanhemmat soittivat musaa: Little Richardia, Buddy Hollya, Beatlesiä… Siitä lähtien pidin korvani höröllä kaiken rockin varalta, ja naapurustossa sitä kuului paljon lisää. Biitin synty Bjorkin muusikonura alkoi rumpujen parissa. Myös Bjorkin lapsuuteen kuului runsas musankuuntelu. Treenasin niiden kanssa jonkin aikaa. KOSKINEN Aavikon groovyin hippi 48. Bjork ei pidä silti itseään rumpalina, kitaristina tai laulajana. Liuta vanhempia jannuja oli pistänyt pystyyn punkbändin ja kävin heidän treeneissään. Ei tosin täytenä kattauksena. Runollisuus sikseen, sillä Brant Bjork on puhelimessa. Teen vaan musaa ja intrumentit ova työkalujani, heh heh. Mies on julkaissut omalla nimellään useita levyjä, joilla hän soittaa kitaraa ja laulaa. Miehen napakka, svengaavan PÖLKYLLÄ Brant Bjork on monille rumpujensoitosta tai stoner rockista kiinnostuneille legenda – tajuntoja räjäyttäneen Kyussin alkuperäinen lihametronomi, sittemmin Fu Manchun suosituimmilla levyillä soittanut grooven mestari. – Halusin soittaa rumpuja, koska se tuntui luonnollisimmalta. Halusin olla bändissä. Hitaissakin grooveissa hi-hat tai komppipelti jauhaa 16-osia. Ja rummut tuntuivat vähemmän vaikealta soittimelta kuin kitara, joten valitsin ne. – Olen muusikko, man. Sitten sain symbaalin, vähän myöhemmin bassarin… Setti rakentui kasaan hiljalleen. Muut pennut kuuntelivat Queeniä, minä löysin Ramonesin ja punkin… – Varmaan kymmenvuotiaana huomasin, että haluan itsekin soittaa. Mies ei tavoittele modernia soundia, ei todellakaan. Bjork sai ensimmäisen settinsä 11–12-vuotiaana. Jatkoin kunnes vanhemmat tulivat kotiin. Näistä uusin, Tao of the Devil, jatkaa perinnetietoisesti pörisevän jammailurockin uljasta perinnettä. Tämä kuuluu miehen musiikissa, joka liitää kuin korppikotka aavikon kuumuudessa: vaivattoman sulavasti ilmavirtoja myötäillen, modernin musiikin kuluttavan polun varrelle vajonneita, Pro Tools -taudin riuduttamia haaskoja svengipesäänsä saalistaen. Se ei löydy opistosta tai nuottipapereita metronomin kanssa tavaten. Mutta se groove. Nimenomaan puhelimessa: Skypea hän ei käytä, eikä tunnu olevan muutenkaan modernin teknologian perään. Bjorkin sielu on rento ja vapaa. Halusin olla kuin he, tehdä samaa. Mutta eihän siinä kaikki! TEKSTI KIMMO K. Muusikoksi ryhdytään ulkopuolelta saatujen vaikutteiden ansiosta
Soitossani on kaikkia noita. Kipakkakätisten Ramo-rumpalien lisäksi Bjorkin esikuvana oli tietysti KISSin Peter Criss, mutta siinäpä se melkeinpä sitten. Mutta ei minulla ollut varsinaisia sankareita. Ei se väärin ole, mutta itse en ikinä motivoitunut moisesta. Hassua kyllä, Hernandez korvasi myöhemmin Bjorkin Kyussissa ja soitti myös Bjorkin soololevyillä. Siitä kumpusi se vapaus, ettei tarvinnut olla jatkuvasti tietoinen soittamisen teknisestä tasosta. Pilveä ja se bändi Kyuss, jonka riveistä Brant Bjork on useimmille tuttu, oli miehen ensimmäinen oma bändi. – Tietysti kitara on vähemmän fyysinen soitin kuin rummut. Sen soittaminen vaatii enemmän aivotyötä. Metalli ei oikein kiinnostanut minua, enemmänkin mielenkiintoni suuntautui rockiin. – En ole koskaan innostunut musiikista, jossa elvistellään soittotaidoilla. En ole koskaan ymmärtänyt ajatusta, että bändin yksilöiden pitäisi loistaa kokonaisuuden seasta.” 50. Näin nuorempana paljon hänen soittamiaan keikkoja, ja hänen soittonsa imeytyi minuun luontaisesti. – Hän oli SE aavikon rumpali, minua vanhempi ja soitti paikallisissa punkbändeissä. Punkperimä on iskostunut Bjorkin musiikilliseen ilmaisuun luonnollisella tavalla. Staililleni on ominaista, että nojaan surutta omaan luovuuteeni. Kitara ja rummut ovat aivan erityyppisiä soittimia, ja niiden kanssa touhuaminen antoi Bjorkille erilaisia säväreitä. Senkin musan löysin sitten myöhemmin. – Kasikymmenluvun alussa sukupolveni skene oli punk tee-se-itse-konsepteineen. Ilmaisuni kumpuaa luontaisesti bluesista, koska näen punkin oikeastaan samantyyppisenä, primitiivisenä, hypnoottisena ja epätavanomaisena musiikkityylinä. Kuusikielinen tuli miehen elämään kasiluokalla. – Romantics-bändin Jimmy Marinosin tyylistä tykkäsin tosi paljon. Metalli ei ollut kova juttu. En ole koskaan ymmärtänyt ajatusta, että bändin yksilöiden pitäisi loistaa kokonaisuuden seasta. Tämä sai minut soittamaan vaistonvaraisesti, fiiliksellä ja asenteella, ilman vaillinaisten taitojen aikaansaamaa epävarmuutta. Otin tämän todellakin ohjenuorakseni, ja kaikki ekat bändini vetivät punkkia tai ainakin toimivat punkhengessä. PÖ LK YL LÄ ”En ole koskaan innostunut musiikista, jossa elvistellään soittotaidoilla. – Ei, ei… en ollut metallijäbä. – Öh, en edes tajunnut koko juttua silloin. En ole koskaan ollut teknisesti motivoitunut, vaan pikemminkin primitiivisen mölyämisen kannalla. Hän sävelsi osan Kyussin tuotannosta ja on soittanut soolourallaan myös kitaraa. Ei se väärin ole, mutta itse en ikinä motivoitunut moisesta. Avainelementtinä on, että punk oli itselleni konsepti musiikillisen referenssikohteen sijaan. Punkskenessä pyörineelle aloittelevalle musikantille oli luonnollista, että ensimmäiset bändivirityksetkin veivasivat punkkia. moukaroiva tatsi kuljetti pöristen leijuvaa riffimerta eteenpäin, vaikka tempo saattoi olla varsin letkeä. Aika pian otin soittopohjaksi myös Black Sabbathin. Punk oli minulle enemmän rock’n’rollia, metalli vaikutti jotenkin tekniseltä ja ”eurooppalaiselta”. Hän on edelleen yksi aliarvostetuimmista rockrumpaleista. Soittelin Ramones-levyjen mukana itsekseni. Tämä kihartui ihan luonnostaan omaksi tyylikseni. Ja kun soitto palvelee kappaletta ilman tarvetta nousta esille tai elostella, ollaan lähellä noiden stailien perusideaa: lojaaliutta groovelle ja kappaleelle. – Mutsi hommasi minulle kitaran ja tein sen kanssa saman kuin rummuilla. – Olen kokonaan itseoppinut, ja tyylini tehdä musaa ja soittaa on jokseenkin epätavallinen. – Nuo 16-osanuotit kumpusivat varmaan suurimmaksi osaksi funkista, ehkä bluesista ja jopa jazzista. Katsoin siis häntä kirjaimellisesti ylöspäin, heh heh! Kitara, melodiat ja tee-se-itse Brant Bjork ei ole vain rumpali. Aavikolla asuvalle tenavalle Alfredo Hernandez oli kuitenkin hahmo, jota tuli katsottua ihaillen ylöspäin. Viehätyin vahvasti kitaran kautta syntyneistä tunnetiloista ja melodioista. Huomasin tykkääväni erilaisista äänistä, nuoteista ja väreistä, mitä sillä sai aikaan
soololevy, istuu miehen letkeästi pumppaavaan, ihastuttavan lunkisti pörisevään ja ilmaisultaan vahvasti 60–70-luvuille kurottelevaan katalogiin saumattomasti. Olimme myös sisäisesti vahvoja – Kyussilla oli aina valtava itseluottamus. Ja vaikka minut assosioidaankin kovaäänisen rockin soittajaksi, musiikki joka minussa on sisällä, on ennemminkin jazzia, bluesia ja funkia. Siirryin kuuntelemaan 60–70-lukujen musaa, Creamiä, Grateful Deadiä ja Black Sabbathia. Tekniset taidot vain olivat vajavaiset. Josh [Homme, kitara] oli minuun verrattuna luultavasti jonkinlainen republikaani kapitalisti. Käyhän se järkeen: jos levylafka on valmis sijoittamaan rahaa bändiin, kai siinä on tehty jotakin oikein. Scottin [Reeder, entinen Kyuss-basisti] ja Joshin antama negatiivinen palaute projektista vain tavallaan vahvisti sitä, mikä oli alun perin ongelma, heh heh! Vista Chinoksi levytyspuolella lakisyistä nimetty yhtye julkaisi Peace-levyn vuonna 2013. Pitää ymmärtää, että Kyuss merkitsee minulle jotakin, muttei välttämättä samaa toisille. Samalla tuumimme, että ehkä voisimme siirtää samoja vaikutteita myös musiikkiimme. Mielestäni juuri tämä on Kuyssin soundi: jätkät jahtaamassa classic rockin ilmaisua ilman riittäviä valmiuksia. Seison kaiken takana, mutta ei ole oikeastaan minun asiani ymmärtää omaa musiikkiani. Itsekkäässä mielessäni oli aina lymynnyt ajatus, millainen Kyuss olisi ilman sitä elementtiä, jonka koin tuhoavan kaunista ja luovaa voimaa. Se on aivan luonnollista ja ok. John Wheeler, Mario Lalli ja Dave Travis puuhasivat generaattorein sähköistettyjä guerrilla-tyylin bileitä kaukana aavikolla. – Pössyttelin aika paljon, aloitin sen homman jo nuorena. Pääsimme vuosien mittaan pidemmälle, siis kehityimme ihan oikeasti. Tuo teki bändistä vaikean. – Mutta ei se ole minulle! Tekemäni musiikki on muita varten. Yksi juttu Kyussin kanssa oli, että olimme samalla sivulla lähinnä musiikillisesti. Olimme aivan pentuja! Saimme juuri ja juuri opeteltua instrumenttimme, mutta meillä oli kova halu soittaa sellaista musiikkia. Tuosta syystä Kyussia ei ollut rakennettu pitkäikäiseksi. Suunnittelimme yhdessä konsepteja ja tuotimme levyn kimpassa. – Bileitä oli ollut jo vuosikausia ennen kuin me soitimme aavikolla, tietääkseni jo 1960-luvun lopulla. He olivat legendoja jo kasvaessani ja liittyessäni punkskeneen. Tykkään siitä, että soololevylläkin on mukana joku partneri. Artisti itse on samaa mieltä. 51. Kun luodaan musiikillista entiteettiä, on vaikea pitää yllä tiettyä tunnetta, jos mukana on ristiriitaisia ideaaleja. Kyussin tuho ja nousu Bjork lähti Kyussista huhujen mukaan sen takia, että ei saanut tekemiään biisejä livesettiin. – Hah hah, ei… Groove tulee sisältä, ihan luonnostaan. – Heh, no… edelleen, tulimme punkskenestä, eikä meillä yksinkertaisesti ollut samoja soittovalmiuksia kuin vaikka Grateful Deadillä tai Hendrixillä. – No… sehän tulee ihan samasta paikasta kuin muutkin levyni… Työskentelimme kitaristini Robert ”Bubba” Dupreen kanssa tosi läheisesti ja saavutimme oikeastaan musiikillisen kumppanuuden tason. Vaikka meno jää kauas Kyussin materiaalin mestarillisuudesta, ote on mainio. Vuonna 2010 Bjork lyöttäytyi Kyuss Lives! -projektiin yhdessä laulaja John Garcian ja parinkin Kyuss-basistin kanssa. Tuosta yhtyeestä tuli lopulta Kyuss. Bändissä oli syvä ajatusmallien välinen kuilu. – Ekassa bändissäni muut olivat cooleja vanhempia kavereita ja olin itse 13-vuotias. Bjorkin mielestä levy on hyvä. Mutta kun löysimme marijuanan ja muut sellaiset, sillä oli järisyttävä vaikutus musiikkiimme – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Saimme kokea Kyussin siinä hengessä kuin olimme halunneetkin. Teimme vain parhaamme! Jonkin aikaa Kyuss, tai alkuun Sons of Kyuss, touhusi kuten junioribändit yleensä. Miehen tie vei muun muassa Fu Manchun rumpupallille, jolla hän istui 1990-luvun puolivälistä kuluvan vuosituhannen alkuun. Ideamme oli perustaa pumppu, koska olisi tietty siistiä olla parhaan kaverin kanssa samassa bändissä. Saa mahtavia kiksejä, kun voi soittaa eri bändien ja vaihtuvien muusikoiden kanssa. – Minua voi varmaan kutsua bändin hipiksi. Nyt bändiä digataan suuresti, mutta aikoinaan asia ei ollut näin. Ja joka bändi on erilainen, kaikilla on oma dynamiikkansa ja kemiansa. Soitin jo heidän kanssaan generaattoribileissä. Seison kaiken takana, mutta ei ole oikeastaan minun asiani ymmärtää omaa musiikkiani.” – Paras frendini tuohon aikaan oli Chris Cockrell. Bjorkin taustalla on milloin Operators, milloin Low Desert Punks tai Bros… – No, kun ajauduin puolivahingossa sooloartistiksi, ajattelin, että bändiliiderin homma on kasata bändi. Onko syynä ruoho. Öiset maisemajuhlat eivät silti olleet erityisesti Kyussin juttu, vaan aavikon tapa. Tuntui, että teemme jotakin tuoretta. – Aloittaessamme halusimme vain soittaa rockia, ei mitään hardcorea tai kovin raakaa punkkia. Olimme suunnilleen 14-vuotiaita. Henkisesti tai filosofisesti olimme ihan eri leveleillä. Mies naurahtaa vaivaantuneesti ja lähtee avaamaan solmua. Huomasimme kykenevämme esittämään musiikkiamme vakuuttavalla tasolla. Keskelle aavikkoa raahattiin generaattori tuomaan sähköä, bändit soittivat yötä myöten ja jengi oli enemmän tai vähemmän tukka täynnä. Meidän skenemme alkoi 1980-luvun alussa ikään kuin paikallisen aavikkopunkliikkeen jatkeena. – Ei meistä koskaan kovin suuret massat pitäneet. Noin nuo yhtyeet syntyivät, joskin Operators oli enemmänkin konsepti, jossa minä ja [tuottaja] Mathias Schneeberger touhusimme keskenämme studiossa. – Aika lailla siihen aikaan, kun saimme levydiilin, homma alkoi edetä. – Hmm, heh heh. Brant Bjorkin soolotuotanto on moninaista, jos ei nyt tyyliltään, niin ainakin bändien suhteen. Teimme niin, ja tuolla tavalla Kyuss muuntui sellaiseksi kuin se nyt tunnetaan. Bjorkin soolomatsku on maanläheistä, vaivatonta ja lämpimällä tavalla todella svengaavaa kamaa. Ajan myötä bändi alkoi kuitenkin vaikuttaa erityiseltä myös jätkien itsensä mielestä. Ero Kyussista on Bjorkille hankala aihe, mutta vaatii selvennystä. Alussa vaikutteemme olivat Doors, Black Flag ja Ramones, ja rakastimme myös Misfitsiä. Kun itse koin järisyttävän herätyksen Kyussin parissa 1990-luvun alussa, bändi kuulosti iättömältä mutta ei retrolta. Tao of the Devil, Bjorkin 11. Minä olin jossakin punkbändissä, mutta hänellä ei ollut mitään jengiä jossa soittaa. Minulle Kyuss Lives! oli sitä: kolme alkuperäistä kaveria sekä hieno tyyppi ja loistava kitaristi Bruno Fevery. ”Tekemäni musiikki on muita varten. Kun koossa on jännittävältä tuntuva kokoonpano, sille pitää antaa nimi. Kyussin aikaan olin luonnollinen yhteys tuohon skeneen, ja oli helppo puskea meitäkin noihin ympyröihin. Olimme ehkä aikaamme edellä, tai sen perässä, tai juuri siinä ajan hermolla, en tiedä, heh. Laittomien päihteiden lisäksi Kyussin legendaan kuuluvat generaattoribileet. – Kun John kysyi minulta, laitettaisiinko bändi taas kasaan, olin tosi innoissani
Rip It Up olisi kotonaan Def Leppardin alkupään levyillä. YHDEKSI black metalin kantaisistä mainittu, vuonna 1981 perustettu tanskalainen Mercyful Fate julkaisi ensimmäisen toimintajaksonsa aikana kaksi täyspitkää albumia ja yhden ep-levyn. Näitä kappaleita olisi vaikea kuvitella King Diamondin tulkitsemiksi. Esimerkiksi TNT:n, Alienin ja Heavy Pettinin fanit löytävät varmasti Fatestä tarttumapintaa. Okkultismista melodiseen pehmeyteen FATE Fate EMI 1985 TEKSTI TONI KERÄNEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Mercyful Faten saatanalliset säkeet vaihtuivat melodiseen hard rockiin ja syntyi Fate. LEVYN taustavoimina olivat monikansalliset EMI ja Capitol ja odotukset menestyksestä totta kai kovat. LEVYN materiaali on pääosin Shermannin säveltämää melodista hard rockia muutamilla raskaammilla elementeillä maustettuna. Yhtye kuitenkin jatkoi toimintaansa, lähinnä basisti Steinerin sitkeyden ansiosta, eivätkä kaksi seuraavaa levyä, Cruisin’ for a Bruisin’ (1988) ja Scratch ’N’ Sniff (1990) olleet lainkaan hullumpia suorituksia. Shermann oli sanojensa mittainen, ja bändin nimeä kantava debyytti poikkesi varsin paljon Mercyful Faten okkultistisesta ja kohtalokkaasta heavy metalista. Shermann teki yhtyeen kanssa vielä toisen levyn, vuoden 1986 A Matter of Attituden, kunnes erosi luomuksestaan. Aivan viime aikojen toiminnasta ei ole tarkempaa tietoa, yhtyeen nettisivut kun eivät ole toiminnassa ja Facebook-sivunkin tiedot kertovat viimeisimmän keikan olleen toukokuussa 2015. Vaikka AORvaikutteet ovat selviä, esimerkiksi Journeyn kaltaiseen kuulauteen ja aurinkoisuuteen ei mennä, vaan levyssä on taustalla tietty eurohevin tuntu. Tyylin voisi sanoa olevan jossain Pretty Maidsin ja tuolloin soundiaan uudistaneen Magnumin välimaastossa. Hän kokosi Faten yhdessä laulaja Jeff Limbon, basisti Pete Steinerin ja rumpali Bob Lancen kanssa. Avausbiisi Love on the Rocks tekee pelin selväksi. Victory on varsinkin säkeistönsä osalta vaikuttavan mahtipontinen kappale, jonka voimaa syövät ainoastaan levyn valitettavan ohkaiset soundit. Viimeksi mainitulla muuten soittaa kitaristi Mattias ”IA” Eklundh, joka on johtanut sittemmin mainiota Freak Kitcheniä ja soittanut muun muassa Soilworkin ja Evergreyn levyillä. Miehistönvaihdokset vaivasivat ja loppu tuli viimein vuonna 1993, mutta kuten monesti näissä ympyröissä, myös comeback oli vain ajan kysymys. Kotimaa Tanskassa tuli jonkinlaista listasuosiota, mutta muu maailma ei juuri kiinnittänyt huomiota. Voi vain kuvitella Mercyful Faten kuuntelijoiden kummastuksen levyn ilmestyttyä. Viimeksi mainittu on oikein hieno tapaus, kenties debyytin rinnalla yhtyeen paras tuotos. Vuonna 1985 oltiin kuitenkin tienhaarassa, kun kitaristi Hank Shermann halusi siirtyä kohti kaupallisempaa soundia. Näppäilykitaran ja nauhattoman basson voimin alussaan tunnelmoiva kakkosbiisi Fallen Angel taas toimisi oivana oppimateriaalina siitä, mitä tekijöitä 80-luvun hard rock -biisiin täytyy sisällyttää. 52. Odotukset olivat suuret, mutta maailmanmaine jäi saavuttamatta. Vuonna 2006 ilmestyi levy nimeltä V, viisi vuotta myöhemmin Ghost from the Past ja vuonna 2013 If Not for the Devil. Toinen keskushahmo, laulaja King Diamond, kieltäytyi ajatuksesta ja lähti perustamaan omaa nimeään kantavaa bändiä yhdessä kitaristi Michael Dennerin ja basisti Timi Hansenin kanssa. Mercyful Fate kuopattiin, mutta Shermann piti nimestä puolet
VARAA AIKASI OSOITTEESTA WWW.ADVENTUREROOMS.FI TAI NUMEROSTA +358 50 325 4331 TENNISPALATSI EI OLE ENÄÄ ENTISENSÄ! TOISEN SUKUPOLVEN PAKOHUONEPELIT NYT TENNARISSA. THE SECRET CABIN THE MAYAN TREASURE OUT OF MARS
BATTLE BEAST Bringer of Pain NUCLEAR BLAST Yhtyeen luovimpien voimien erkaantuessa toisistaan hyvän bändin tilalle saadaan usein yksi hyvä ja yksi huono. Jo rivakasti albumin avaavat Straight to the Heart ja nimikkobiisi vetävät mutkia suoriksi ja suoria mutkiksi siihen malliin, että kynnet uppoavat tajuntaan ensiraapaisulla. Naisesta löytyy tarpeen mukaan niin aimo lataus repivää voimaa kuin viettelevää karismaa, mikä takaa levylle sen viimeisen niitin. Mahtipontinen, Tomi Joutsenen vierailun sisältävä Lost in Wars näyttää bändin suurellisemmat kyvyt, Bastard Son of Odin hurmaa häpeilemättömällä kasariudella ja We Will Fight -voimaballadi on kaikkea muuta kuin vain pakollinen tunnelmapala keskellä levyä. Joskus vain toinen uusista bändeistä ottaa tuulta siipiensä alle. Aki Nuopponen Bringer of Pain julkaistaan 17.2. Battle Beastin iskevä ydin on läsnä, mutta siinä missä kolmoslevy etäännytti bändin raskainta ja juustoisinta ääripäätä toisistaan, nyt ne sulautuvat lujemmin yhteen. Battle Beast lyö nopeasti pisteen epäluuloille, joita bändin tilanne oli herättänyt. Nopeasti tuli selväksi, että Kabanen jatkaisi rokkaamista Beast in Black -bändinsä riveissä ja Battle Beast tulisi etenemään omillaan. Onnistuuko Battle Beast jatkamaan voittokulkuaan tai pistämään jopa aiempaa paremmaksi, kun aiempien levyjen pääasiallinen biisinikkari on poissa. Noora Louhimosta puolestaan on kuoriutunut raudanluja heavy metal -ääni, joka näyttää närhenmunat aika monelle uuden aallon metallilaulajalle. Tässä vaiheessa alkaa jo ihmetyttää, onko levylle eksynyt fillereitä lainkaan. Saattaa myös olla, että kaikki uudet viritelmät jäävät ikuisesti alkuperäisen bändin varjoon. Bringer of Pain on monipäinen peto, joka saattaa hyökätä myös selkäsi takaa, kun sitä vähiten odotat. Yhtyeen haastattelu seuraavassa Infernossa. Tämän levyn ja yhden nähdyn Beast in Black -keikan perusteella vaikuttaa voimakkaasti siltä, ettei näiden petojen taistelussa ole kuin voittajia. Lopulta sellainenkin tulee vastaan, kun synapitoinen Dancing with the Beast etenee popmaisuudessaan vain raskaalla tekohengityksellä. Homman nimenä on edelleen raskaasti rokkaava ja törkeästi tarttuva melodinen metalli, joka viiltää auki sekä vanhan liiton hevin, kasarirockin että power metalin rajoja. Voimakkaalla tunnelatauksella kyllästetty Far From Heaven karistaa kuitenkin heti perään viimeisetkin epäilykset ja saa myöntämään, että nyt puhutaan Battle Beastin tähän asti parhaasta albumista. Elokuvamainen King for a Day nostaa panokset eeppisemmiksi, Beyond the Burning Skies lisää tarttuvuutta entisestään ja Familiar Hell tuo soppaan annoksen teatraalisuutta. Battle Beast ehti lyödä kolmen albumin ajan luuta epäilijöiden kurkkuun. Kasarivaikutteille flirttaileva heavy metal modernilla otteella ja voimakasäänisellä naislaulajalla ei ole mikään läpihuutojuttu, mutta Battle Beast räjäytti pankin övereimpia tarttuvuuksia kaihtamattomien hittibiisien ja energisen keikkakunnon ansiosta. Jotta tuhkimotarina ei olisi liian täydellinen, muun Battle Beastin ja bändin luotsina tunnetun kitaristi Anton Kabasen tiet erosivat levykolmikon jälkeen kirpeissä tunnelmissa. Kynnet tajuntaan ensiraapaisulla Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa N A TA LI A E N E M E D E ARVIOT 55. Tuloksena on albumillinen häpeilemättömiä iskusävelmiä, raskaita riffejä, tarttuvia yleisönhuudatuskertsejä, melodisia sooloja ja häikäilemättömän viihdyttäviä synahöysteitä, joita joko rakastaa tai vihaa
Näin mainion kahdeksannen albumin perusteella voi vain toivoa, että Bethlehemin tähti loistaisi jatkossakin yhtä kirkkaana. Tämä on yksi Bethlehemin ihastuttavista tavaramerkeistä, siinä missä oman lisäsärmänsä tuova saksan kielen käyttö sekä vaikeammin määriteltävä ilkikurinen rienaavuuskin. Toivoa sopii, että seuraavalla levyllä kuullaan entistä ärhäkämpää materiaalia. Suureksi iloksi voin todeta, että yhtyeen kuudennella albumilla saatetaan olla jopa porukan parhaimman tuotoksen äärellä. Parhaimmillaan mustat liekit nuolevat korteksin sisusta ja hypnoottiset riffit saavat kuulijan transsin valtaan. Eetu Järvisalo CARVED IN ASHES Still Frozen Waters MACARONI PENGUIN Modernin progen jalanjäljissä kompasteleva Carved in Ashes vie kuulijansa pyhiinvaellukselle, jonka perisynti on kovasta yrityksestä huolimatta tunne liikahtamattomuudesta. Myös albumin päättävä nimikappale on kaikessa antikosmisuudessaan jotain todella elinvoimaista. Etenkin kymmenenminuuttinen Iankaikkinen on väkevä osoitus siitä, mihin yhtye todella kykenee. Albumilla elää mielenkiintoinen kontrasti: vaikka aihepiirit ja kuvasto ovat rietastelua sanan varsinaisessa merkityksessä, itse musiikki säilyy mustan metallin mittapuuta käyttäen hyvinkin asiallisena ja maltillisena. Entäpä ne uudet kappaleet. Henkilökohtaisesti kaipaisin musiikkiin edelleen lisää roskaisuutta ja hulluutta, mutta kaipa bändin linja on hiljalleen hyväksyttävä ihan tällaisenaan. Samaan hengenvetoon hän sanoo, että levy on uransa tärkein. Samaisena vuonna yhtye julkaisi seitsemännen albuminsa Sturm und Drangin, jolla kaikui osaltaan henkilökohtaisen helvetin läpikäyminen. Moni on pitänyt Anal Blasphemyä huumoribändinä, mutta nämä ajatukset häipynevät viimeistään Western Decadencen myötä. Ninni Heinonen DEATHKIN Kohti kotiani kaaosta OMAKUSTANNE Jyväskylä–Tampere-akselilta tuleva Deathkin on löytänyt black metaliinsa suhteellisen omaperäisen joskin perinteitä huokuvan tulokulman. The Duke -kappale on kirjoitettu Fordin muistolle, ja Blythe haluaa herättää samalla tietoisuutta leukemiasta, sillä hän on kohdannut sairauden lähipiirissään jo useamman kerran. Ainoastaan Space Cadet jää hieman vaisuksi. Hyväntekeväisyyden nimissä julkaistu ep on tosifaneille varmasti tutustumisen arvoinen, etenkin jos Sturm und Drangin uusille osa-alueille kurotteleva tyyli uppoaa. Blythe ystävystyi leukemiaan sairastuneen fanin, Wayne Fordin, kanssa, joka ei hoidoista ja taistelusta huolimatta selvinnyt. Pinnassa ovat edelleen totutut aihepiirit. Albumin runsaista soitannollisista koukuista lienee kiittäminen bändissä vuodesta 2011 vaikuttanutta virtuoosikitaristia Andy Gillionia. Edeltävä Hexakosioihexekontahexaphobia (2014) nosti kuitenkin bändin takaisin tasolleen. Jäseniä on vaihtunut melkoisen tolkuton määrä, mikä on kuulunut tason heittelynä. Darkened Nocturn Slaughtercultista aiemmin tuttu Onielar on näistä yksi kovimmista ja monipuolisimmista. Blythe päätyi kirjoittamaan kiperästä aiheesta muistelmateoksen, joka julkaistiin kesällä 2015. Myös tempot vaikuttavat laskeneen, minkä myötä kappaleisiin on laskeutunut pohtivampaa ja maalailevampaa ilmapiiriä, mistä käy malliesimerkiksi Death Is the Beginning (bändin nimi englanniksi). BETHLEHEM Bethlehem PROPHECY Bethlehem tuli määritelleeksi heti ensimmäisellä albumillaan Dark Metalilla (1994) kokonaan uuden genren, jossa black metalin intensiteetti ja synkkyys yhdistyivät doomin äärimmäiseen melankolisuuteen. Deathkin kuulostaa jo debyyttilevyllään melko valmiilta tapaukselta. Levyn päättävä instrumentaali Court Order rullaa mukavasti muttei herätä suurempia tunteita. Kyussin tuotanto on jo lähtökohtaisesti niin timanttista ja ajatonta, että metsään ei yksinkertaisesti mennä. Yhtye on kohdannut 25 vuoden aikana omat vastoinkäymisensä. Tässä valossa onkin kummallista, että bändi ehti lopettaa toimintansa tämän jälkeen, onneksi sentään ennenaikaisesti – yksinkertaisesti nimetty nimihirviön seuraaja kun on parhaita Bethlehemin julkaisuja. Puolalaisneidosta lähtee lähes yhtä häiritsevän hienoa ja mielipuolista rääkymistä kuin Silencerin Nattramnista, mutta laajasta repertuaarista löytyy myös perinteisempää raspia, örinää ja puhtaampaakin ääntä. Pasi Lehtonen ANAL BLASPHEMY Western Decadence IRON BONEHEAD Black metalia lähinnä jumalanpilkan, perversioiden ja häpäisyn kautta lähestynyt suomalainen yhden miehen visio Anal Blasphemy on edennyt neljännelle levylleen. Pääpointti löytyy nimikkoraidasta. Kryptisemmän tunnelmoinnin ja jyl hien sinfoniaelementtien rooli on lisääntynyt. Green Machine, Gardenia ja El Rodeo ovat erinomaisia biisejä, akustisestikin. Mikko Malm MORS PRINCIPIUM EST Embers of a Dying World AFM Tämä porilaisyhtye on tuupannut ulos hämmästyttävän iskuvoimaista materiaalia levykantaan paluunsa jälkeen. Ep sisältää kaksi samaan aikaan tuon albumin kanssa äänitettyä biisiä sekä kolme livevetoa. Syynä on, ettei kappale juuri eroa alkuperäisestä. Levy poikkeaa edeltäjistään. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 56. Sävellyksissä on runsaasti luonnollista vaihtelevuutta alkupään rivakammasta tykityksestä loppupuolen rauhallisempiin fiilistelyihin, mutta lähes jokaisesta biisistä löytyy osio, jollaista ei odottaisi kuulevansa. Joni Juutilainen LAMB OF GOD The Duke NUCLEAR BLAST Lamb of Godin, tai pikemminkin laulaja Randy Blythen, elämä on ollut Tshekissä sattuneen kuolemantuottamuksen ja siitä seuranneen oikeudenkäynnin myötä hektistä vuoristorataa. Kappaleet ovat keskimäärin melko pitkiä, mutta onnistuvat pitämään kuulijan mielenkiinnon yllä suhteellisen onnistuneesti. Gillionin ohella laulaja Ville Viljasen kiukkuinen ärinä toimittaa yhtyeelle tunnusomaista antia loistavasti, kenties jopa aiempaakin paremmin. Selkein miinus tulee hieman horjuvalla otteella vedetyistä puhtaista lauluista, mutta tämäkään ei aiheuta suurta mielipahaa. Kylie ja Give ME 250ML ovat tarttuvia, mutta The Hollingsworth Sessionista ei saa otetta. Yhtyeen tarkoitus ja päämäärät eivät kuitenkaan käy täysin selville. Garcian mukaan levyn synty oli työn ja tuskan takana. Levyllä on paljon potentiaalia ja runsaasti hyviä ideoita, mutta lopullinen naula arkkuun jää lyömättä. Anonyyminä pysyttelevän ryhmän ensimmäinen pitkäsoitto on perusrakennuspalikoidensa puolesta valmista tavaraa. ”Kojootilla” on yhdeksän kappaletta, joista neljä on Kyuss-viisuja ja viisi uusia. Suoria verrokkibändejä on hankala löytää, mikä on laskettava tietysti eduksi. Sekä kepittämistä että ohjelmointipuolta vakuuttavasti hoitavalla miekkosella riittää mieltä kekseliäille melodioille ja puhuttelevan kimuranteille riffeille. Pieniä lastentauteja ilmenee, mutta ne eivät paina kokonaisuuden valossa turhan paljon. Ja kyllä, se välittyy. Vahvimmaksi nousee Argleben II. Kyseessä on yhtyeen vakavahenkisin ja ammattitaitoisin levy. Bändissä on vaihtunut useimmiten laulaja, mutta tilalle on löytynyt aina omaperäinen riekkuja. The Duke on puhtaalla laululla varustettu, viimeisimmän studioalbumin kokeilevuutta mukaileva biisi, kun taas toinen studioraita, The Culling, on enemmän bändin vanhemman tuotannon mukaista antia. Kojootti ulvoo, ja John Garcia on edelleen mies paikallaan. Mega JOHN GARCIA The Coyote Who Spoke in Tongues NAPALM Kyussista tuttu John Garcia täräyttää ensimmäistä kertaa akustisesti. Paikoin kuuluu viitteitä erityisesti kotimaisesta klassikkokamasta, kuten Beheritistä, ja tuopa puolielektroninen ja hyvällä tavalla käppäinen ...and God Punished Them -kappale jollain tasolla mieleen Impaled Nazarenen legendaarisen Gott ist totin (1992). Bändin sieluna hääräävä Molestor Kadotus on saanut aikaiseksi yhtyeen uran tasapainoisimman julkaisun, jota kelpaa soitella ulkopuolisillekin. Bändi lainaa mustaan metalliinsa sävyjä niin doomista kuin goottimetallistakin säilyttäen silti ilmaisussaan tarpeellisen raakuuden. Ja kun sanoitusten inspiraationa toimivat itsemurhat, kuolema ja hulluus, bändin vahva ja ennen kaikkea täysin uniikki ja vakuuttava konsepti oli kerrasta kasassa. Todella tönkön Believe in the Devilin olisi puolestaan voinut tipauttaa paketista pois kokonaan. Liideri Jürgen Bartsch on pistänyt biiseihin parastaan, ja kiehtovan tumma tunnelma pysyykin yllä läpi koko kappalekymmenikön. …And Death Said Live (2012) ja Dawn of the 5th Era (2014) olivat bändin kuuloisia väkeviä näyttöjä sarallaan. Albumi kuulostaa jo nyt kihelmöivän kovatasoiselta, mutta kasvupotentiaaliakin vaikuttaisi jäävän. Tästä maasta ei löydy melodisen death metalin lajityypissä kovin montaa näin suvereenia tyylikuljettelijaa
Ennen kaikkea kokemus on pist änyt miehen el ämänarvot uusiksi, ja t ästä kokemuksesta h än hyvin pitk älti kertookin. Levyn huippukohdaksi muodostuu kuitenkin sanoinkuvaamattoman upea 15-minuuttinen nimikappale, joka p äättää teoksen juuri oikealla tavalla. Ep on soundeiltaan miellyttävän selkeä. Biisit eivät ole vain biisejä, vaan thrash metal -anthemeita. Mysticumin ja Mayhemin hengessä tykitellyt Black Karma -ep (2006) toimii hyvänä pohjustuksena kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneelle A Requiem for Terra -kokopitkälle, joka on sisällöltään paljolti odotetun kaltainen. L ähes hengenvaaralliseksi muodostunut kamppailu on l öytänyt tiens ä my ös In the Passing Light of Day -levyn sanoituksiin. Mikko Malm LA R S A R D A R V E voimissaan. Melodisen basson esilläolo luo kappaleille vahvaa pohjaa. Yhtyeen kehitys on todellakin paikallaan, mutta vihainen Black Karma oli tunnetasolla puhuttelevampi. Pitkin matkaa pilkahteleva eeppinen Iron Maiden -meno saavuttaa lakipisteensä, kun kohti vääjäämätöntä loppua ratsastetaan laukkakompin siivin. Yhtye toteaa parhaimmillaan lempeästi ja nyanssiherkästi somistellen haikeutta ja toivottomuutta. Tami Hintikka ARVIOT 57. Se on my ös yhtyeen monipuolisin ja koskettavin teos. Kallistuisin ensimmäiseen vaihtoehtoon, sillä paukkeesta löytyvä tasapaino luupäisen kuoloriffittelyn ja melodian välillä on aika mainiosti kohdallaan. Raskaasti tykitt ävä Reasons, hienosti kasvava Full Throttle Tribe ja harmonis äestystä hy ödyntävä If This Is the End kuulostavat kaikki samaan aikaan vanhalta ja tutulta sek ä uudelta ja raikkaalta. Sävellyksellisesti levy on epätasainen monine valjuine melodioineen. Pain of Salvationin perustaja ja primus motor sairastui pari vuotta sitten vakavasti, ja intensiivinen sairaalahoito j ätti mieheen j älkensä. Myös uudistumista on tapahtunut. Mustempien ruumiskasojen epäkuollutta eloa tässä ei kenties ole, vaan kyllähän hivenen teollisempikin lahtaus ottaa uhrinsa näin mainiosti tehtynä. Siin ä miss ä edellinen Road Salt -levykaksikko (2010–11) sis älsi hieman kevyemp ää ja jopa kepe ämpää materiaalia, uutuus tekee paluun metallisemman ilmaisun äärelle. Harvakseltaan blastiä käyttävässä jyrinässä on päättäväisesti nakuttavaa meininkiä. Siinä missä ep oli melko nopeatempoista ja suoraviivaista tavaraa, kokopitkä antaa itsestään monipuolisemman ja dynaamisemman vaikutelman. Meno ei poikkea radikaalisti hyväksi havaitulta 2000-luvun Kreator-linjalta, eli maukkaiden melodioiden lävistämää vauhtia tarjoillaan tälläkin kertaa. Kitarasoolojen melodisuus ja harmoniat tuovat sointiin tarttuvanvirkeää rikkautta ilman, että touhu lässähtäisi missään vaiheessa varsinaisesti koreaksi. Gildenl öwin sanoituksissa on tietty vereslihainen ja raadollinen s ävy, joka saa ne porautumaan kuulijan ihon alle ja suoraan syd ämeen. Sinänsä persoonaa tuova aksentti tökkii ja saa yhdessä lainattujen soitannallisten maneerien kanssa levyn kuulostamaan Riverside-pastissilta. Pain of Salvation on tehnyt uransa ylivoimaisesti parhaan levyn. Se on kuitenkin tulevaisuuden murhe – juuri nyt Gods of Violence tekee selvää jälkeä ja totaalista tuhoa. Koettaa tässä nyt sitten pallotella järjen ja tunteen välillä. Ne my ös keskustelevat kesken ään, kuten hyvien kappaleiden kuuluukin. Kertosäkeisiin on selkeästi panostettu, mikä kuuluu iskevinä ja tarttuvina kertseinä, joissa Millen rääkylaulu venyy äärimmilleen. Näin ajettuna Sentient Horror onnistuu toisaalta erottumaan massaklooneista kuulijasta riippuen joko edukseen tai haitakseen. Uutena piirteenä voidaan pitää maltilla viljeltyjä orkestraatio-osuuksia, joilla mahtipontisuus kasvaa mukavasti. Moni kohta on kuin keikkaolosuhteita varten tehty, nyrkkimeren voi kuvitella vellovan. Yhtye sekä poikkeaa harhateille että jättää kääntymättä ajoissa kappaleidensa kustannuksella. Kappaleista löytyy myös Entombedin Clandestineklassikolle ominaista peruskuoloa rikkovaa vaihtelua. Kohokohtana on värähdyksin kommunikoiva Days to Come, jonka tunnelmassa huolista puhdistaudutaan lipuvaa rantavettä vasten. A Requiem for Terra jättää hieman kaksijakoisen fiiliksen. Toistaiseksi kompurointi vie laiskahkon loppusoiton myötä sekavaan olotilaan, joka on kuin patikoinnin jälkeinen tukahduttavuuden aalto ilman raukeuteen asti pääsemistä. Tarkemmin määriteltynä yhtye sukeltaa takaisin Perfect Element, Part 1ja Remedy Lane -levyjen (2000, 2002) musiikillisiin maisemiin. Toistuva säestyksellisyys vesittää rinnakkaisten sävelsateiden lumon: hartaus ja herkistely kaipaisivat vastineeksi enemmän voimaa ja nostatuksia. Nilsenillä on myös suoraviivaisempi ja rankempi puolensa, jota mies on toteuttanut vuonna 2006 alkunsa saaneen Black Hole Generatorin parissa. Kaikki kymmenen esityst ä ansaitsevat paikkansa, ja kukin niist ä esitt ää omaa rooliaan tarinassa. T ämä on hienoa, sill ä mielest äni juuri n äillä levyill ä orkesteri oli parhaassa iskussa. Yhtye vankistaisi uskottavuuttaan huolittelemalla ja tiivistämällä ilmaisuaan. Pari ensimmäistä kappaletta väläyttelee jopa doomahtavia sävyjä, mutta viimeistään kolmosbiisi Moloch pistää jälleen vanhan tutun myllyn käyntiin. Vaikea kuvitella, ett ä t änä vuonna ilmestyisi mit ään yht ä merkitt ävää. Pain of Salvationin musiikissa ja sanoituksissa on aina ollut kyse valon ja varjon leikist ä, eik ä t ämä levy ole poikkeus. Bändi tuntuukin olevan selvästi parhaimmillaan aggressiivisen black metalin kanssa tuhertaessaan. Paikoin kontrastisuus ilmenee uhkaavuutena ja raskautenakin, mutta tällöinkin jännite ehtii katketa kesken kaiken. Yht ä kaikki, olipa kyse sitten rakkaudesta, ep ätoivosta, vihasta, onnellisuudesta tai surusta, n ämä tunteet tuntuvat hyvin aidoilta ja l äsnä olevilta. Tämä albumi vaikuttaa jonkinlaiselta melothrashin huipulta, jonka jälkeen voi olla haastavaa uudistua näiden raamien puitteissa. Ungodly Forms on toteutuksen nykyaikaisuudesta huolimatta melkoisen iskevä paketti. Joni Juutilainen KREATOR Gods of Violence NUCLEAR BLAST Laulaja-kitaristi Mille Petrozzan kipparoima thrash metal -veteraani on kolmannellatoista pitkäsoitollaan PAIN OF SALVATION In the Passing Light of Day INSIDEOUT Daniel Gildenl öw on k äynyt l äpi vaikeita aikoja. Levyn sulkee yli seitsenminuuttinen Death Becomes My Light, joka soi yllättävänkin traditionaaliseen heavytyyliin. Etenkin t ällä levyll ä. Näkyvissä on kiintoisia tienhaaroja. Juanma Dravenin lauluja lyyrikkosuoritus hakee saarnamiehen sielukkuutta jääden ponnettomaksi, välillä vaivaannuttavaksi ja pääosin vaisuksi lausahteluksi ja valitteluksi muutamin melodisin ansioin. T äysin toivoton tai synkk ä h änen lyyrinen maailmansa ei ole, vaan seasta paistaa aina l äpi jonkinasteinen toivo. Ensinnäkin soundit on vedetty viimeisen päälle tappiin. Joona Turunen SENTIENT HORROR Ungodly Forms TESTIMONY Jos bändi ilmoittaa palvovansa lähinnä klassisten aikojen ruotsikuoloa, on turha odotella kovin erikoislaatuisia ratkaisuja ja mystisiä sävelkikkailuja. Modernin erottelevasti ja kirkkaasti soivassa mätössä on lähes konemaisen eloton ote, mutta iskujen voimaa ja purevuutta ei käy kieltäminen. Jenkkibändi Sentient Horror paukuttaa esikoisellaan tutusti purevalla säröllä pörisevää vanhan liiton kuoloa Dismemberin ja vanhan Entombedin hengessä. Miehekäs huutoörinä ja tanakka murjonta toistelevat menneiden vuosien kuolonlöyhkää, mutta aivan yksi yhteen ei kuitenkaan mennä. Jos rumpalin sinänsä jämäkkään soittoon saisi enemmän eloa ja törkyisesti vääntävää groovea, haju olisi vielä entistäkin paksumpi. Kari Koskinen BLACK HOLE GENERATOR A Requiem for Terra DARK ESSENCE Kokeilullista äärimetallia Vulture Industries -yhtyeessä tehtailevalla Bjørnar E
Nyt on otettu lento Ruotsiin ja painuttu tämän hetken kovimman metallituottajan Jens ”Puukreeni” Bogrenin hoiviin. Runkona toimii vahvasti Vektorilta vaikuttava melodinen thrash. Levy kuulostaa kansainväliseltä hyvässä ja pahassa: massiivinen soundi sykähdyttää, mutta ahdetusta ääniaallokosta on välillä tulla korvat tukkivaa puuroa. Pituuksia on karsittu, ja jäljelle jääneet seitsemän kappaletta ja 24 minuuttia ovat täyttää tavaraa. Lisäksi sanomaan voisi panostaa, sillä lyriikat ovat melko tusinakamaa. Mutta eikö vaan siihenkin ole tungettu kaiken maailman bollywoodviuluja Inner Selfistä muistuttavan riffin päälle. Edes taikuri Bogren ei ole tapojensa vastaisesti saanut Sepulturasta parasta irti. Kompaktin ja hyvin sommitellun albumikokonaisuuden fuusioimat tyylit ovat keskenään tasapainossa. C-osat kaipaavat jalostusta – samalla esimerkiksi soolojen poisjättö on selkeä lyömäase. Ei näin, saakeli. Phantom Selfissä on tuulahdus tutusta Seposta. Itse musiikki on hyvinkin monipuolinen yhdistelmä jos jonkinlaista metallista rikastetta. Totaalista (itse)inhoa ja vihaa suolletaan niin kapitalismia kuin uskontoja eli yleistetysti ihmistä ja tämän tekemisiä kohtaan. Päälle läiskitään äärimetallisempaa hyökkäystä, kuten myös aivan ehtaa perinteikästä heavy metalia. Nimibiisillä aloitetaan. Loath toivottaa vakuuttavan inhorealistisesti kaikkea pahaa myös vuodelle 2017. Se ei tosin ole mikään Arise vaan Faith No More -tyylin balladintapainen. Konepankista löytyy monia eri viboja ilman että yksikään ehostus olisi läpitunkevan ylivedetty. Hieman pölhö asenne, mutta riemua pitää repiä sieltä mistä sitä saa. Välillä oikein villasukka teputtaa mukana, mutta kappaleista ei oikein ota kokonaisuutena selvää. Jenkkibändi Xoth julkaisi ep:n pian perustamisensa jälkeen vuonna 2014, ja nyt keppiä kokeillaan omin voimin kasatun pitkäsoiton mitassa. Soundipoliittiset ratkaisut ovat kaikessa luonnollisuudessaan todella hyvällä tolalla korostaen niin aggressiivisuutta kuin synkkyyttäkin. Suuretkin kontrastit sidotaan taidokkaasti yhteen korkeaoktaanisen paahtamisen soljuessa traagiseen paatokseen. LOATH Altered States OMAKUSTANNE Lähemmäs kolme vuotta julkaisujen suhteen hissukseen pysytellyt Loath päästää helvetin irti esittämällä ei-niin-kamalan kivoja havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tätä seuraava I Am the Enemy ei ole mikään Territory vaan turhanpäiväinen punkinjämä. Puutteita saa hakea. Invasion of the Tentacube on napakka vinyylimittainen kokonaisuus, jonka hengenheimolaisia voisi haeskella Vektorin ohella myös Obscuran ja erityisesti Absun leireistä. Teknisesti sävytetyt hienoisen progressiiviset kappaleet liikkuvat sujuvasti eri tempoissa, ja kitaristien näpeistä tulitetaan aivan perhanan herkullisia kuvioita. Mega SEPULTURA Machine Messiah NUCLEAR BLAST On hämmästyttävää, että Derrick Green on ollut Sepulturan, maailman opportunistisimman hevibändin, nokkamies pian 20 vuotta. Johtohahmo Andreas Kisser on yksi planeetan kovimmista hevikitaristeista, jolla riittää ideoita mistä ammentaa. Kappaleet pysyvät koossa, ja niissä riittää poprakenteista huolimatta vaihtelua, syvyyttä ja luovuutta. Teemat ja tunnelmat ovat kovasti kosmisia ja Lovecraftin lonkerot vahvasti läsnä. Josko se tästä. Kappaleista pari jää muuten korkeasta tasosta jälkeen olematta silti täytettä. Levyn rakenne on kappaleiden pohjustuksista lähtien tarkoin mietitty, mikä luo vahvan draaman kaaren. Total Peace -ensilevyyn verrattuna seinäjokelaiset ovat tehneet juuri ne kaipaamani pienet muutokset, joiden ansiosta Altered States nousee nelosen arvoiseksi. Levyllä on paljon hienoja riffejä. Kuvio on kumma sikälikin, että joka ikinen kerta, kun brasilialais-amerikkalainen nelikko julkaisee levyn, hän on ”se Maxin paikkaaja”. Itsepä kekonsa kasasivat ja kuvionsa lopullisesti sotkivat. Joona Turunen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 58. Dead End Finland on elokuvallisella, maailmanloppua manifestoivalla ja jalat alta koukuillaan vievällä mahtipontisuudellaan koneistetun melodisen metallin uusi suurlähettiläs. Laulu on jämäkkää ja vetoavaa niin puhtaana kuin raaempanakin julistuksena. Tiedän kuulostavani väsyneeltä. Niistä saa tunteen, että pitelee käsissään vain harvojen tuntemaa kultakimpaletta, joka on luotu vain minun korviani varten. Bassolla seikkaillaan ja soolotellaan röyhkeästi, kuin Steve DiGiorgio ikään. Yhtyeen ilmaisu, jossa tinkimättömyys ja melodisuus ovat yhtä, saa sen kuulostamaan alkuaikojen Velcran veljeltä. Yhtye voi toteuttaa sen, mitä Kinetik Control aikoinaan lupaili, tätä rankemmalla, vankemmalla ja eeppisemmällä esityksellä. Valonpilkahdustakaan ei nähdä saati kuulla, siitä intensiivinen ja pikimusta death metalin, grindin ja crustin seos pitää huolen. The Sound of Perseverancen aikainen Death vilkkuu myös siellä täällä. Machine Messiah ei ole huonoa musiikkia. Omakustannestatusta ei kuule kuin korkeintaan hieman kolhosti pintaan miksatusta virvelistä, mutta kaikkiaan kyseessä on huomattavan onnistunut yhdistelmä scifin korkealentoista sävykkyyttä ja ruDEAD END FINLAND Slaves to the Greed INVERSE Nouseva esirippu päästää valloilleen jännitystä, draamaa ja toimintaa. Muuten kaikki on kuten ennenkin: löytyy niin lyhyttä rykäisyä, keskimittaista vetäisyä kuin pidempää piinaavaa jyräämistä, ja kestot ovat lähes suoraan verrannollisia keskitempoihin. Riittävän monipuolisen ilmaisun täydennyksenä ilmapiiriä sakeuttavat ties mistä napatut puhepätkät – aiemmasta tuttu, mutta erityisen toimiva tehokeino sekin. Se ei vain innosta kuin upean rumpaloinnin ja timakoiden riffittelytuokioiden kohdalla. Mutta miksipä saisikaan, kun kaksi perustajajäsentään soittelee samaan aikaan hämeenlinnalaisessa kylpylässä vanhoja biisejään väärin tyrmistyneen yleisön edessä. Oli kyse sitten riffeistä, sooloista tai melodioista, Xoth toimittaa. Tomi Pohto XOTH Invasion of the Tentacube OMAKUSTANNE Iloisesti yllättävät omakustanteet ovat aina erityisen virkistäviä tapauksia. Mutta se yhtyeen Hetki, jona oivallukset hiottiin joskus timanteiksi, on harmillisen kaukaista historiaa. Yksitoikkoista krähinää tarjoileva laulu on levyn ainoa välittömästi näyttäytyvä puoli. No ei ihan
Johan sitä itsekin heräsi ajatukseen, että bändin folk metal on raikunut jo kaksi vuosikymmentä. Joni Juutilainen N O N A LI M M E N ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 60. Levyllä on hyvin orgaaninen soundimaailma, jota joku tuotetumman soundin ystävä kutsuisi käppäiseksi. Lopulta käsissä pyörii hyvä perustason suoritus. Levyä ei pelasteta edes Ulverin Garmin tai Myrkurin Amalie Bruunin lauluvierailuilla. Monet niistä tuovat mieleen paljon hyviä muistoja ajoilta, jolloin bändi pyöri tiuhempaan soittimessa mallasjuoman maistuessa huulilla. Show on täydellinen, mutta kun Nikki Sixxiltä kysytään, mistä hän haluaisi Mötley Cruen muistettavan, vastaus tulee kuin apteekinhyllyltä: musiikistaan. Ekstroissa käydään läpi esimerkiksi Tommy Leen massiiviset rumpurakennelmat, Nikki Sixxin tulta syöksevä basso ja jokaisen jäsenen mietelmiä alusta loppuun. Ripotellaan sludgea, vanhakantaista doomia, NWoBHM-menoa, speed metalia, crossoveria ja vähän progeilua reippaan kokeilumielen kera bongiin. Homma on toteutettu taitavasti riittävän monella kameralla, ja myös livesoundi on upea. Kokoelma käsittää kappaleita bändin jokaiselta kuudelta pitkäsoitolta. jompaa ankaruutta. Joni Juutilainen METSATÖLL Vana jutuvestja laulud SPINEFARM Viron suurin metallibändi katsoo saapuneensa pisteeseen, jossa on aika muistella menneitä kokoelmalevyn muodossa. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, että bändin diskografia sisältää pääosin pirun taitavaa ja laadukasta pelimannimetallia. Vince Neilin ääni lauluja lavatoiminta on viime vuosien haparoinnistakin huolimatta iskussaan, Tommy Lee ja Nikki Sixx ovat showmiehiä ja keekoilijoita vailla vertaa ja Mick Mars taas ymmärrettävistä syistä oma jäykkä itsensä. Estrella Grasa, kuulostaa ihmeellisen ponnettomalta, riffeissä ei ole maagista vetovoimaa ja tunnetta huokuva konseptikin jää jotenkin valjuksi. Biisit sisältävät lähes jatkuvaa veikeää rytmikikkailua, ja erityisesti rumpuja bassotyöskentely tuo mieleen vanhan DBC:n ja kotoisen Deep Turtlen. Menneen vuoden kovin yllättäjä. Kappalevalinnoissa on onnistuttu vähintäänkin kohtuullisesti. Eenokkilaisen magian syövereissä edeltävällä Greatest of Deceivers -kokopitkällään (2012) pyöriskellyt Nidingr pureutuu nyt norjalaisen kansanperinteen ytimeen. Mukaan on ympätty kaksi kokonaan uutta sävellystä, hauskanrouhea Vimm ja tunnelmallisempi Meri ja maa, jotka eivät ole ollenkaan pölhömpiä. Urfaustin tehokkuus on pohjannut aina musiikin utuiseen ja unenomaiseen tunnelmaan, mutta Apparitionsillä bändin soundi astui askeleen suuntaan, jota yhtye on hakenut oikeastaan koko uransa ajan. Tämähän ei itse konsertissa näy: 35 vuotta vanhan yhtyeen meininki on niin komeaa katseltavaa kuin tässä kohtaa juoksua voi. URFAUST Empty Space Meditation VÁN Hollantilainen Urfaust nauttii black metal -piireissä suurta suosiota, mikä ei ole ihme. Näiden tilalla on pari keskinkertaisempaa vetäisyä. Nämä tyypit ovat aina onnistuneet luomaan bändisoittimien ja kansanperinneinstrumenttien yhteispelillä tarraavan ja juonikkaan lopputuloksen. Rehti vironkielinen laulanta tuo hommaan viimeisen autenttisuuslisän. Soundiin on jätetty elävää ja sopivasti groovaavaa rosoa, mutta paketti kuulostaa pirun tiukalta ja ennen kaikkea ihmisten soittamalta. Kari Koskinen NIDINGR The High Heat Licks Against Heaven INDIE Mayhem-kitaristi Mortem ”Teloch” Iversenin oman lapsen Nidingrin historia ulottuu 1990-luvun alkupuolelle, mutta aika harva osaa mainita bändin nimen kovimmista norjalaisista black metal -artisteista puhuttaessa. Täysin omaperäistä sanfranciscolaisten touhu kuitenkaan ei ole, sillä erityisesti kitarajutuissa on Mastodonin Leviathian-levyn tunnelmaa, joskin vielä perinteisemmällä käppäheviasenteella vedettynä. Savuna ilmoille nousee aika pitkälle Hazzard’s Curen maailma ja soundi. Yksi musiikkityylin parhaista solisteista, Cpt. Kahden mainion edellislevyn jälkeen olisi vain odottanut jotain todella säväyttävää. Liikutuksen hetkiä ei lopullisuudesta huolimatta koeta, ja on ilmiselvää, että lopettamiseen johtaneet syyt ovat olleet selvillä aikoja sitten – eivätkä välttämättä korjattavissa. Levyltä löytyy yhtyeen varmat kestorallatukset, kuten Vaid vaprust, Saaremaa vägimees ja Kivine maa. Levy keskittyy paitsi viimeiseen keikkaan myös sen ympärillä tapahtuvaan. Silti joidenkin kiistattomien klassikoiden, kuten Hundi süda seesin ja Oma laulu ei leia ma ülesin, puuttuminen hieman harmittaa. Kritiikistä huolimatta kannattaa huomioida, että Nidingr on keskinkertaisimmillaankin hyvä bändi. Tyttöjä, liekkejä, pommeja, valoshow’ta, nosturiajeluja ja monitasohyppelyä katselee pikkupojan innolla. Loput viisi biisiä täyttävät paikkansa mallikkaasti, ja neljättä Urfaust-kokopitkää voi kutsua onnistuneeksi paketiksi, jonka heikkoudet (tai pikemminkin persoonalliset piirteet) näyttelevät nekin tärkeää osaa suuremmassa kokonaisuudessa. Se toi bändin soundiin kunnolla toismaailmalliset ambientvaikutteet, vaikka onhan noita kuultu aiemminkin, esimerkiksi Geist ist Teufelin (2004) mainiolla Outrolla. Kaksikon jatkuvasti muotoaan muuttava ilmaisu on ollut omiaan napsimaan uusia kokeilunhaluisia kuulijoita kyytiin muualtakin kuin kaikkein mustavalkoisimmasta undergroundista. Bändi on kirjaimellisesti liekeissä ja sähikäisissä. Meininki ei ole viikinkimetallia sen perinteisimmässä merkityksessä, vaan yhtye kuulostaa omaltaan, jopa siinä määrin, että suurempaa irtautumista jää kaipaamaan. Bändi ei päästä itseään helpolla, ja varsinkin Leen seikkailu rumpusettinsä kanssa on varmasti fyysistä puuhaa. Eikä tähän ole kieltämättä ollut aihettakaan, vuoden 2010 kivenkovaa Wolf-Fatheralbumia lukuun ottamatta. Melkeinpä päinvastoin. Bändistä voi todellakin sanoa, että sen fokus on ainoastaan musiikissa, ja tällä kertaa tämä riittää kiitettävään lopputulokseen. Vuodesta 2003 kasassa ollut bändi iski itselleni ensimmäistä kertaa oikein kunnolla vasta viime vuonna ilmestyneellä Apparitions-ep:llä. Selvä. Se käyttää kaikki mahdolliset temppunsa ladaten ilmaan 18 biisiä, joiden esittämisestä on näemmä päästy yhteisymmärrykseen. Kuuteen osaan jaettu Empty Space Meditation näyttää todelliset kyntensä lähes kymmenminuuttisella Meditatum II -kappaleella, jonka unen omaiset koskettimet ja monotoninen takominen vievät oikean hetken tullen transsiin. Aadolf Virtanen HAZZARD’S CURE Smoke Iron Plunder LUMMOX Tämä olisi kuulemma sitten ”speed doomia”. Ehkäpä juu, mutta liian kliinisenä meno ei välttämättä toimisi ollenkaan. Mieltä lämmittää myös yhden ehdottoman suosikkini, Veelindin, päätyminen mukaan. Edellislevyn dødheimsgardmainen tykitys on ottanut hieman seestyäkseen, mutta bändi tuntuu pelaavan harmittavasti varman päälle. Urfaust on turhan tarkkaan ”black metal -sääntöjä” noudattavien yhtyeiden joukossa oma mielenkiintoinen yksikkönsä. Kohtalon hetkeksi valikoitui vuoden 2015 viimeinen päivä bändin kotikonnuilla, Los Anglelesin Staple Centerissä. Määritelmä ei ole ihan tuulesta temmattu, sillä bändin puurot ja vellit ovat aika iloisesti sekaisin. Eetu Järvisalo MÖTLEY CRÜE The End – Live in Los Angeles EAGLE VISION Ehkä rämäpäisin ja irvokkain meikkikauden bändi, seinäjulisteissannekin ehkä komeillut Mötley Crüe kuoppaa itsensä
Parasta antia on väkevä Phosphor, jota kuunnellessa muistaa, että Bölzeriltä voi edelleen odottaa paljon. Overkillin 37-vuotisen matkan varrelle on sattunut yhtä sun toista, mutta niin vain uutta levyä pukkaa aina parin vuoden välein. Levy heilahti samoin tein yhtyeen parhaimmistoon. Duon voimalliset live-esiintymiset vaikutusvaltaisilla lavoilla arvostettujen bändien vieraina eivät ole vähentäneet asiaan vihkiytyneiden innostusta. Kun sävellysniekka-kitaristi Bobby Gustafson potkittiin bändistä loistokkaan The Years of Decayn (1989) jälkeen, moni oli valmis heittämään hyvästit Ylitapolle. ARVIOT Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olo oli lähinnä ärsyyntynyt, toisella alkoi päästä kärryille ja kolmas olikin jo melkein hauskaa. Välillä on tullut tunkkaista soundia tai ollut sävellyskynästä muste lopussa. Bändi jatkoi silti painamistaan. Valitettavasti mies ei osaa laulaa. Toisekseen levyllä on käsittämättömän paljon piinaavan pitkiä suvantokohtia. Levy ei ole helvetin huono, muttei erityisen hyväkään. Seuraava merkittävä musiikillinen harppaus otettiin vuoden 2010 Ironboundilla. Salla Harjula OVERKILL The Grinding Wheel NUCLEAR BLAST Mikä sana kuvastaisi parhaiten New Jerseyn pahinta ryhmää heti Sopranojen jälkeen. Nyt on siis aika Bölzerin ensimmäisen kokopitkän. Sveitsiläisen death metal -duon aiemmat ep-julkaisut ovat nostattaneet harvoin nähtyä hypetystä äärimetallin alamaailmassa. Bändi soitti tiukasti ja aggressiivisesti, ja niin tuotanto kuin biisitkin olivat järjestään iskeviä. Mikko Malm BÖLZER Hero IRON BONEHEAD Tämä levy oli monille pitkään ja kiihkeästi odotettu joululahja. Harmi vain, että levy ei täytä maantiejyrän aiemmin annettuja lupauksia oikein millään tasolla. Joskus tulevaisuudessa. Bölzerissä on hienointa vaikeasti sanoiksi puettava, alkukantainen ja kylmä vimma sekä arvaamattoman tarttuvat riffit. Yksitoikkoisesti etenevä levy saattaa miellyttää genren kovimpia faneja, mutta hyviä biisejä metsästävälle tilanne on kestämätön. Melodioita. Mutta jo maagisena vuonna 1991 aiemmin yhdellä kitaralla pelannut poppoo sisälsikin kaksi uutta kepittäjää. Widziadla on alusta loppuun puuduttavan keskinkertaisuuden juhlaa, joka ei onnistu säväyttämään millään tasolla. Overkill on niitä yhtyeitä, joiden uuden hengentuotteen uskaltaa DISTRIBUTED BY Inferno 10 FIN Anthrax 01-17.indd 1 09.01.17 17:11. Hämmästyttävää kyllä, jo seuraavana vuonna ilmestyi uusi levy, Killbox 13. Sillä soivat kipakka thrash ja bändin NYpunkjuuret, mutta kelpo älpyn vastaanotto oli grungeajalle tyypillisesti laimea. Tai ainakin oli. Avausraitana on minuutti aivan turhaa tunnelmointipuuhastelua, ja samantyyppiset suvannot jäytävät levyä tämän tästä. Hyvinä esimerkkeinä mainittakoon Metsätöll ja Skyforger. Seuraava albumi, I Hear Black, oli pakollinen kokeiluprojekti. Miehitys eli vuosien mittaan, mutta yhtyeen voimakaksikko, laulaja Robert ”Blitz” Ellsworth (57) ja basisti Carlo ”D.D.” Verni (55), jaksoi uskoa huomiseen. Teemu Vähäkangas DIABOL BORUTA Widziadla PURE UNDERGROUND Folk metal -tulokas on onnistunut änkeämään toiselle levylleen kaikki genren hirveimmät kliseet. Puolalaisorkesteri on pulassa, sillä jo pelkästään Itä-Euroopan alueelta tulee monia vastaavia, mutta paljon parempia yhtyeitä. Koitti vuosi 2002. Pian levylaareissa komeili remmin raskain, synkin ja edelleenkin paras levy, Horrorscope. Kaikki tuntui loksahtaneen kohdalleen. Ensinnäkin laulaja Okoi Jones on alkanut oikeasti laulaa. Kaikkein kiusallisin minuutti on Decima-biisi, jonka messuamisessa kaksi uutta elementtiä yhdistyy yhdeksi myötähäpeän tuplahuipentumaksi. Blitz romahti saksalaisyleisön edessä kesken Necroshine-kappaleen esittämisen saatuaan aivoinfarktin. Myllynkivi jatkoi jauhamistaan. Ruotuun palattiin W.F.O:lla (1994). Kun bändin on pitänyt tehdä jotain pidempää ja laajempaa, se on lähtenyt koettamaan juttuja, joita se ei oikein hallitse. Sen täytyy olla ”periksiantamattomuus”. Biiseistä löytyy sen verran kerroksia, että kyllästyminen ei ole uhkana ihan heti. Ankeita syntikkasoundeja ja lonkalta vedettyjä laulumelodioita pursuava opus ei onnistu aiheuttamaan mielihyväntunteita oikein missään vaiheessa
Parviainen nimittää musiikkiaan ”cinematic metaliksi”, ja melko ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 62. Laulussa on Bolt Thrower -komentaja Karl Willetts, ja rummuissa aito ja alkuperäinen BT-tulittaja Andrew ”Andy” Whale. Levyltä huokuva punkahtava aggressio ja virkeä ote on sinänsä toimivaa sorttia, mutta musiikissa ei ole mitään, jonka takia levyn viitsisi kaivaa esille myös jatkossa. Tämä on viiden kirveen kuoloa, mutta jätetään vielä puolikas vajaaksi pitkäsoittoa odotellessa. Löytyypä väkirikkaasta maasta yrittäjää laajemmallakin rintamalla, kuten suomalaiselle Werewolf-lafkalle levyttävä Mordskog osoittaa. Tietää, ettei I Hear Blackin kaltaisia surullisia romahduksia ole enää luvassa. Klassisesti koulutetun sopraanon laulutaitoja ei voi missään nimessä kiistää, mutta konseptinsa ja sävellystensä puolesta The Puzzle jättää toivomisen varaa. Nimensä on väliamerikkalaiselle bändille hieman erikoinen, mutta nihkeän ensivaikutelman jälkeen asiaan tottuu, kun kaiuttimista tärähtää jotain aivan muuta kuin heikkotasoista skandiblack-apinointia. Siihen ei kuitenkaan törmää samalla tavalla kuin ikätovereihinsa Dead Kennedysiin, Exploitediin tai Bad Religioniin, joiden logot ovat tuttuja sieltä täältä. Aina voi argumentoida, että alansa ensimmäisenä yrittäjänä bändillä on ikään kuin oikeus hoitaa hommansa juuri tällä tavalla. Tami Hintikka POLTERGEIST Back to Haunt PURE STEEL Kolme pitkäsoittoa 80–90-lukujen taitteessa julkaissut sveitsiläinen Poltergeist nousee haudasta uuden sliipatun pitkäsoiton voimin. Hellfire Demos II on yhtä kuin kaksi biisiä herkullista death metal -murskausta Bolt Throwerin hengessä. Disorder on pitkän linjan tekijä ja yksi ”hooseen” pioneeriyhtyeistä. Mikko Malm DISORDER Distortion to Deafness WESTWORLD Kaksi cd-levyllistä rehellistä hardcorea ammoiselta 80-luvulta. Kymmenen vuotta samalla kokoonpanolla jauhanut ryhmä tuntee osiensa vahvuudet. Uutta BT-levyä odotettiin vuositolkulla, eikä sitä koskaan tullut. Tämä tuhti kokoelma on oiva väylä daivata pää edellä vanhan ajan hc-hurmioon ja turmioon. Aggressio alkaa purkautua toivotulla tavalla. Ja nämä ovat vain demoversioita! Willetts tulkitsee sota-aiheet vuosikymmenten kokemuksella ja kovalla tatsilla. Dead Conspiracyn ansioksi täytyy todeta, että kyseessä voisi aivan hyvin olla jonkin uraansa aloittelevan nälkäisen pumpun debytointi, eli bändin ikä ei kuulu. Todellinen hulluus pääsee pinnalle oikeastaan vain parissa kappaleessa, joista erityisesti Pulvis Et Umbra Sumus tekee munkkikuoroineen ja pirullisesti takovine komppeineen selvää jälkeä. Mordskogin vahvuudeksi voidaankin laskea sen omaperäinen soundi, jollaista ei tule vastaan aivan joka päivä. Levyistä ensimmäinen sisältää lyhytsoittoja vuosilta 1981– 83. Valitettavasti ei. Valitettavasti toinen tuleminen tuskin tulee olemaan yhtään ensimmäistä menestyksekkäämpi. Jos vanhan liiton thrash vipajuttaa punttiasi yhtään, en keksi syytä, mikset ostaisi tätä levyä. Albumin tunnelma vie kuitenkin ajatukset kokaiininhuuruisille syrjäkujille, joilla ihmishenki on halpaa valuuttaa. For the Birdsin ärsyttävä johtomelodia jää päähän soimaan ja J.P. Overkill-fani ei joudu pettymään, sillä yhtyeen ”uusi tuleminen” saa mojovaa jatkoa. XIII on pohjimmiltaan ronskia vanhan koulun mustaa metallia, josta tulee jossain määrin mieleen vaikkapa kotimainen Azazel. Surusta syntyi Memoriam, joka jatkaa BT-perinnettä suvereenilla otteella. Se ei tee itse kappaleista kuitenkaan yhtään sen muistettavampia. Sarah-nimisen päähenkilön seikkailuja avaava tarina ei tarjoa suurensuuria elämyksiä, mutta ei juututa siihen. Kun remmiin isketään vielä Benedictionja Cerebral Fix -yhteyksistä tutut Frank Healy (basso) ja Scott Fairfax (kitarat), johan on melkoinen pataljoona kasassa. Drone Strike ja Surrounded (by Death) ovat sen sortin napakymppejä, että ihan heikottaa. Goddamn Trouble on tunnelmaltaan kuin ilkikurisen ilakoivalta Under the Influencelta (1988) reväisty, Shine On taas synkänmelankolisine loppusoittoineen silkkaa Horrorscopea. Nyt on päästy ulos autotallista, ja tuotanto ja soittotaito antavat ryhtiä vauhdikkaaseen punkmäiskeeseen. T IM SO N N E N SC H E IN lyödä soittimeen huoletta. Vanha Sodom ja ikiaikainen death/thrash jakelevat iskuja, jotka ovat kieltämättä varsin rivakoita. Portlandissä on perustettu myös yksi jenkkien varhaisimmista death/thrash-bändeistä, eli vuonna 1985 kasattu ja aikoinaan vain demoja julkaissut Dead Conspiracy. Rumpali Martin Kearns menehtyi traagisesti, ja Bolt Throwerin taru oli lopussa. The Grinding Wheel onkin aikalaiskollegojensa viime levyjen tavoin kuin läpileikkaus yhtyeen urasta. MEMORIAM Hellfire Demos II NUCLEAR BLAST Viime vuonna perustettu yhtye saattaa olla uusi tulokas, mutta sen jäsenistöllä on kunnioitusta herättävä kokemus metallin takomisesta. Kun kruunuksi isketään vielä mehevästi toimivat rähjäyslaulut, niin johan tässä kelpaa innostua, vai kuinka. Homman nimenä on vanhan liiton räkäinen mättäminen ilman turhia pidäkkeitä. Diskanttinen ja räkäinen kohkaaminen on vielä enemmän esihardcorea kuin sitä itseään, mutta tuhon siemenet on jo kylvetty. Melkoista on kaverien jälkikin. Whale polkee musiikille jykevät perustukset. Tomi Pohto MORDSKOG XIII WEREWOLF Meksikolainen black metal tunnetaan kotimaansa ulkopuolella lähinnä Avzhian, Funereal Moonin ja Xibalban ansiosta. Bändin musiikissa elää tietynlainen vaarantunne, jota olisi voinut jalostaa pidemmällekin. Kakkoskiekolle on lyöty debyyttilevy Under the Scalpel Blade (1985) sekä miniälppäri One Day Son All This Will Be Yourz (1986). Monien aikalaistensa tavoin pumppu hajosi 1990-luvun alussa markkinoita vallanneen jätemusiikin paineessa, mutta kuolemat tuppaavat olemaan näissä ympyröissä väliaikaista sorttia. Biisi on selkeästi albumin iskevintä kamaa, ja mikäli Mordskog olisi säilyttänyt saman linjan läpi levyn, lopputulos vakuuttaisi varmasti aivan eri malliin. XIII on pätevä startti, mutta kaikesta kuulee, että yhtyeestä on parempaankin. Levyn päättävä nimibiisi soi kuin The Years of Decayn Playing with Spiders/Skullchrusher, mutta punaisen langan löytäneenä. Disorderin meluamista ei voi pitää missään nimessä kovin omintakeisena, mutta sillä on oma paikkansa hardcoren kaanonissa. Joni Juutilainen DEAD CONSPIRACY Dead Conspiracy NECROMANTIC PRESS Portland on kaupunki, jonne Rambo oli leffasarjan ensimmäisessä osassa matkalla, ennen kuin kaikki meni päin helvettiä. Salamana räjähtelevät soolot, nopea rummutus ja yksinkertaisen tehokas riffittely hoidellaan tiukalla otteella, ja soundiin on jätetty sopivasti törkyä. Dark Sarah aiheuttaa allekirjoittaneelle melkoisen dilemman, sillä yhtäältä esitysten ja esittäjien taidokkuutta ei voi kuin ihailla, mutta toisaalta albumilta on hankala löytää mitään erityisen tarttuvaa tai persoonallista. Vuosirenkaistaan huolimatta Dead Conspiracy ei ole osannut kaivaa itselleen muista erottuvaa kuoppaa. Kaikki on kohdallaan. Bolt Thrower on kuollut, eläköön Memoriam! Tami Hintikka elokuvalliselta pääasiassa hänen ja tuottaja Mikko P. Kari Koskinen DARK SARAH The Puzzle INNER WOUND Entinen Amberian Dawn -solisti Heidi Parviainen on edennyt sooloprojektillaan toiseen täyspitkään. Riffit ovat tappavia ja tarttuvia, basso kuuluu hienosti sahausmuurin rinnalla. Mustosen säveltämät kappaleet kuulostavatkin. Disorder on tuttu punkkarin nahkarotsin selästä. Leppäluodon vierailun sisältävä, videoksikin taipunut Dance with the Dragon äityy kiusaamaan aisteja suhteellisen pitkän aikaa, joten täysin vailla ansioita tämäkään ei levy ole
Vaikka ”nopea ralli alkuun, raskas kolmanneksi, balladi neljänneksi, instrumentaalin jälkeinen pikakiituri päättäjäksi” -kaavasta irtaannutaankin, kyseessä on ehta Metsku-kiekko. Mitä vielä. Pikkumelodinen ja siistiksi tuotettu, hienoisen teknissävytteinen mätinki sisältää onneksi myös jokuARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Kuluneen reilun vuoden ajan on thrashjätti toisensa perään julkaissut hienoja levyjä. Avausraidaksi valikoitu Hardwired on kolmen minuutin tiukka, yksinkertainen ja nopea thrashveto Kill ’em Allin (1983) Metal Militian malliin. Niin. Kari Koskinen Ylösnousemus on tapahtunut luultavasti omin avuin, sillä tuskin tätä muutkaan ovat olleet innolla pystyyn kiskomassa. Ideat ovat korkeintaan keskinkertaisia, mutta tätä en suostu vielä itselleni myöntämään. Soolokitaristi, ikinuori Kirk Hammett, 54, kertoi hukanneensa puhelimensa. Varpaankynnetkin pitäisi lakata. Samaan hengenvetoon käkkäräpää lupasi uutta levyä loppuvuodelle. Myös soundit on päivitetty vastaamaan tämän vuosituhannen elottomia standardeja, eli tässäkin suhteessa Poltergeist tekee kaikkensa hukkuakseen massaan. Hetkinen! Riffikuningas James Hetfieldin laulussa on taas tuttua kireyttä! Sounditkin ovat taas kohdillaan! Ja mitä ihmettä, Lars Ulrich lyö rumpuaan tiukanpainavasti! Monen vihaama Ulrich on tämän bändin rumpali. Iskuvoimasta riisutun Destructionin ja Paradoxin sekoitus on melko osuva vertaus, joskin jälkimmäisen hyviä puolia ei ole mukana lainkaan. Sitten vihdoin luvataan uutta musiikkia kaikista suurimmalta, Metallicalta. Olenpas minä nyt ilkeä. Kyllä, viisu kasvaa hetki hetkeltä, ja mikä tärkeintä, luonnollisesti. Atlas, Rise!, Confusion ja ManUnKind ovat kartoittamattomia territorioita, joista ainoastaan ensimmäisen ennustan pysyvän keikkasetissä. Jotain levyllä tapahtuu, mutta se ei oikeastaan jaksa kiinnostaa, kun tuo maalikin on tuossa seinällä parhaillaan kuivumassa. Molemmat biisit esittelevät juuri niitä rakennusaineita, jotka tekivät selvää jälkeä esimerkiksi nimikkoalbumilla vuonna 1991. METALLICA Hardwired…to Self-Destruct BLACKENED Nyt sen uskaltaa tuoda julki: näinhän tämän kuuluikin mennä. Tai näin haluaisin itselleni epätoivoisesti uskotella, mutta älkää te lukijat olko yhtä hyväuskoisia. Aluksi se, kuten moni huippubiisi, ärsyttää. Osa niistä mahtuu tuotannon kärkiviisikkoon, mikä on jo sinällään ihme järjestään kuuttakymmentä käyviltä kääviltä. Keskitempojuntta muuntuu pian King Nothingia ja Bleeding Me’tä (Load, 1996) sekoittavaksi niskannyökyttäjäksi. Riittää, kun korvaan heruu mannaa, jota valmistaa yksikkö nimeltä Metallica. Kun kertosäehokeman ostarihevimiksaukseen tottuu, kerroksellisen kappaleen hienous alkaa avautua. Yksitoista kappaletta on venytetty miehekkäästi tunnin mittaan, mikä on luonnollisesti aivan optimaalinen mitta ytimekkäälle thrash/speed metal -levylle. Yhtälöt kuitenkin porasivat aivolohkossa: uudesta tulee tietysti pakollinen thrashlevy. Oikeastaan koko bändi voisi olla hiljaa. Jokainen itse löydetty levy …And Justice For Allin (1988) jälkeen on asettunut omaksi entiteetikseen muun metallin ulkopuolelle. Kun mainittu oli kasa hienoja kohtauksia mutta iso loudness war -klöntti vaikeasti hahmotettavia kokonaisuuksia, vanhan faninkin usko alkoi olla koetuksella. Yksi olennainen elementti on tietysti James Hetfieldin porantarkka oikea ranne, josta lähtee uskomattoman kipakoita riffejä yhtä tajuttomalla varmuudella. Levyn ensimmäinen huippuhetki koetaan sopivasti ensimmäisen levyn päätteeksi, kappale on Halo on Fire. Molemmat edustavat bluesisti notkuvaa Load/Reload-ajan irtautumisvaihetta. Hetfieldin laulumelodian lohduttomuudessa ja aggressiivisuudessa on kuultavissa suora leikkaus Justicen päätösbiisiin. Vieläkö on pojilla ruutia piipussa. Jotain positiivistakin löytyy, sillä Destructionin kahdella ensimmäisellä comebacklevyllä rumpaloinut Sven nakuttaa ihan pätevästi ja riffittelykin irtoaa parhaimmillaan kiitettävällä kiivaudella. Metallica on minullekin lähtökohta. Kitaristin ohella toisena alkuperäisjäsenenä pihisevä laulaja André Grieder tekee hänkin parhaansa kuuntelukokemuksen raunioittamiseksi. Lopun tuplakitaramelodiat nostavat pystyyn ne karvat, joiden luulen värähtäneen viimeksi My Friend of Miseryn aikaan neljännesvuosisata sitten. Siksi sen joka ikisen uuden levyn julkaisun kynnyksellä alkaa laskea tunteja ja pulssiaan. Jos tilallaan takoisi joku nykypäivän Youtube-digitaalifuusioreaktoreista, Metallican henki olisi tiessään. Äijän amatöörimäinen ja voimaton kailotus masentaa jokaisella sekunnilla. Kokonaisuus on mitäänsanomaton ja yhdentekevä. Eikä Hardwired… to Self Destruct suinkaan jää roikkumaan kahden sinkkunsa varaan. Jos alkaa piipata, turvat kiinni ja tökätkää koneeseen. Sitten asioita alkoi tapahtua. Metallica tuntui viivyttävän uuden musiikkinsa julkaisua. Here Comes Revengen alku on suoraa jatkoa Master of Puppetsin (1986) Leper Messiahille. Miehelle suotu osio nostaa hattua 30 vuotta sitten edesmenneelle basisti-biisinikkari Cliff Burtonille. Edellisestä levystä, Death Magneticistä, oli vierähtänyt jo kahdeksan vuotta. Se kuulemma sisälsi ”satoja biisi-ideoita”. Bändiä tunteville mainittakoon, että Back to Haunt jatkaa melko uskollisesti parin ensimmäisen pitkäsoiton linjoilla. Spit Out the The Bone ei lennä ihan samalla moottorilla, mutta Metallicalla on selkeästi ajo päällä ja hirvi kiikarissa. Eikä aikaakaan, kun julkaistiin ensisingle kera informaation tuplalevyllisestä uutta musiikkia. Painakaa taas play. Tapahtumaa ei voi kohauttaa olalla, mainita sivulauseessa tai lipsauttaa sylki suussa. Kun tähän yhdistetään laulun oikeanlainen rytmitys, syntyy The Shortest Straw’n, The Struggle Withinin tai Moth into Flamen kaltaisia kestohittejä. Tomi Pohto sia hyviä irtoideoita. Globaalisti kammottavasta vuodesta 2016 tuli ainakin yhdeltä osin erinomainen. Se on vain Metallicaa, riemunhetkineen, typerrytyksineen, puutteineenkin. Se on kuin läpileikkaus bändin urasta. Se Metallica, jonka hyvin tunsin, on tullut levymuodossa takaisin. Pro Tools -kyynikoksi en tämän yhtyeen levyjen kohdalla halua ryhtyä. Metallica onkin kuulu levyjensä päätösraitojensa kovuudesta. Olisi hiljaa. Näin varsinkin, jos koukkujen terävyys on mummon vajan takaa löytyneen vuosikertakirveen tasoa. Sitten eikun talla pohjaan ja juhlat pystyyn: lopun laukkakompin päällä surffaavat laulumelodiat ovat klassisinta Metallicaa. Miettikääpä sarjaa Damage Inc., Dyers Eve ja The Struggle Within. Vanhoja, maailman vihaisimpia ja pettyneimpiä fanejako tässä väkisin tekohengitellään. Metallica on kuin munuainen: siitä ei, perkele, luovuta. Tarkoituksellista tai ei, mutta kymmenes Metallica-albumi on yhtyeen levyistä monipuolisin. Piste. Sävellys sinänsä noudattaa balladikaavaa, mutta sillä on jo rakenteessaan Fade to Blackin, Welcome Home (Sanitarium) -biisin tai jopa Onen kaltainen kehityksen kaari. Am I Savagen ja Motörheadin Lemmylle muistokirjoitetun Murder Onen olisi voinut jättää singlejen b-puolille. Kun San Franciscon nelikkokin onnistuu, ympyrä tuntuu sulkeutuvan. Väliosan upean kitaraharmonian lisäksi korva kiinnittyy basisti Robert Trujilloon. Todellinen pommi on levyn päättävä Spit Out the Bone. Perusteetonta itseluottamusta sentään löytyy. Tämäkin aikakausi otetaan käsittelyyn onnistuneemmin kolmosbiisi Now that We’re Deadillä tai Devil’s Dancen lähisukulaisella Dream No Morella. Kun seuraava single Moth into Flame sai vuoron, alkoi vanha tutina
Hän on hiljainen, sisäänpäin kääntynyt, jopa ujon vaikutelman itsestään antava tyyppi – aisaparinsa totaalinen vastakohta. Hän on tämän pelin kovin laulaja ja sillä selvä. Mutta siitä on vaikeaa, ellei mahdotonta kaivaa ominaisuutta, jonka varjolla bändin julkaisemat kaksi albumia voisi julistaa kadonneiksi klassikoiksi. Tummasävyinen soundi on autenttisen puhdas, ja painotus on yksittäisten kappaleiden sijaan ahdistavan raskaassa kokonaisuudessa. Viisikko runttaa perinteistä perusthrashiä työläismentaliteetilla eli voimalla runnoen, mutta tyylin merkkiteoksiin verrattuna levystä puuttuu räjähtävyys ja kirpeys. Siihen nähden, kuinka kunniakas rooli Englannilla on heavyn syntytarinassa, Briteissä oltiin thrash-asioissa selkeästi jälkijunassa. Tarttuvasti vasaroivia riffejä ei kannata odotella. Mikä lie peruste Deathwishin albumien uudelleenjulkaisuihin juuri nyt, koska yhtye ei vaikuta aktivoituneen eikä edes palanneen julkisuuteen muistelemaan menneitä. Mutta eipä hätää! Seitsemästoista levynsä on aivan hyvä kohta ottaa tukeva ote ruorista ja ohjata paatti selville vesille. Se hahmoteltiin lopulliseen muotoonsa yhdessä At the Gates -mies Tompa Lindbergin kanssa joskus 80-luvun lopulla. Se ei tehnyt mitään väärin eikä ollut millään muotoa ainakaan keskitasoa heikompi yhtye. Viimeisenä hidasteleva Betwixt the Devil and Witches on lähes kymmenminuuttinen mallikappale synkeästä ja kiireettömästi etenevästä kuolemanpalvonnasta. On vain vaikea keksiä motiivia levyjen hyllystä esiin kaivamiselle, kun ne on kerran sinne istuttanut. Niin, Darkthrone on puskenut levyjä lähes vuosittain, eikä niiden laatu ole pysynyt aina tasaisena. Kolikon kääntöpuolella piilottelee kitaristi-basisti-laulaja Ted Arvid ”Nocturno Culto” Skjellum, 44. Sympaattinen moottoriturpa hengittää metallia sisään ja ulos. Kari Koskinen DARKTHRONE Arctic Thunder PEACEVILLE Gylve ”Fenriz” Nagell, 45, on mainio hahmo. Gubbe patikoi, juontaa säännöllisesti hienoa Radio Fenriziään, toimii kuntapolitiikassa sekä heavyreportterina ja rumpaloi kaiken päälle Norja-instituutio Darkthronessa. Ei paljon naurata, ei. Euroopassa leimallisin soundi syntyi Saksassa. Tämän vuosituhannen vaikutteista ei ole tietoakaan, ja alavireisistä melodioista huolimatta keventäviä elementtejä ei ole mukana lainkaan. Kahden demon perään julkaistava The Cursed Travails of the Demeter esittelee irlantilaista synkeyttä neljän kappaleen voimin. Kun Ted muuttuu Nocturno Cultoksi ja avaa kitansa, jäätyvät kuuset ympäriltä. Tempo saisi vaihtua tiheämpään tahtiin, ja muutenkin homma junnaa ihan liikaa lähtöasetuksissa. Mieluustihan näitä kuuntelee. Jälkiviisaana tämä ero on todettavissa vieläkin helpommin: Onslaughtin ja Sabbatin kaltaisista pioneereista ei ollut skenen tekijöiksi, kun isoimmat otsikot keräsivät Acid Reignin kaltaiset bulkkinimet. Sekä debyytti At the Edge of Damnation (1987) että seurannut Demon Preacher (1988) ovat aikansa kuvia, NWoBHM-vaikutteista melodista thrashiä asiaankuuluvan takakireällä laululla. Omasta puolestani on todettava, että kelkan reunoista oli pidettävä tosissaan kiinni viimeistään siinä vaiheessa, kun silmään lyötiin punkkivaihdetta. Deathwish edustaa tuota aikaa osuvimmillaan. Likaisimmillaan groovaava murjonta lähenee Autopsyn taajuuksia. Siksi moni ihmettelikin, miksi hän on jäänyt muutamalla viime julkaisulla kitaransoittajan asemaan. Darkthrone-arvioissa ei koskaan mainita, että tällä kahden miehen yhtyeellä on maailman hienoin logo. Necros Christos ja Bölzer osuvat myös varsin lähelle, eli varsin julmaa möyhennystä tässä tarjoillaan. Se taas muistetaan mainita, ettei kulloinkin syynin alla oleva albumi pärjää vertailussa Transilvanian Hungerille (1994) tai tätä seuranneelle Panzerfaustille (1995). Nyt tähänkin on tehty, onneksi, rivakka korjausliike. Antti Luukkanen VIRCOLAC The Cursed Travails of the Demeter SEPULCHRAL VOICE Pahansuopaa death metalia ja törkyistä vääntöä tarjoileva Vircolac ajaa asiaansa tunnelma edellä. DEATHWISH At the Edge of Damnation/ Demon Preacher DISSONANCE Kun elettiin thrash metalin kulta-aikaa, amerikkalaisten ylivalta oli ilmeinen. Aavemainen, myös puhdasta kitaraa sisältävä ahdistelu messuaa, möykkää ja mättää sen verran lohduttomassa hengessä, että raidan voisi kuvitella taustamusiikiksi matkalle helvettiin. Arctic Thunder on nimittäin parasta Darkthronea sitten… no, hyvin pitkään aikaan. Nocturno Culton ärjyntä on madaltunut muutamankymmenen lippupalvelu
Pelkkä tyylin ja kuoren taidonnäyte Ruination ei silti ole. Sinister Waters II:n loppu on jotakin perin hienoa, ja Porphyrogennetosin lopun kuusiminuuttista teemankehittelyä on luonnehdittava jo äärimmäisen upeaksi taidonnäytteeksi. Ruination on äärimmäisen monipuolinen, rikas ja kiehtova teos täysin omaehtoista ja erittäin palkitsevaa kuultavaa. Nyt uskalletaan tehdä selvästi omaa juttua, ja hyvä niin. Nuotiokansialbumi on tunnelmaltaan itsepintaisen synkkä, se on täynnä tiukkoja riffejä, vuoren laella pullistelua, perinnehevitunnelmaa ja mustahuulimenneisyydestä kaikuvia riipiviä lauluja. Parhaalta Maladie kuulostaa black metal -juurillaan. Kymmenvuotias saksalaisbändi pyörittää mielenkiintoisen monipuolista hybridiä, jossa pelataan grooven, melodioiden ja progressiivisuuden maaperillä. Kaustislaisbändin biisien mitta ylittää helposti kymmenen minuutin rajan, eikä tyylilajiaankaan voi kuvata järin lyhyesti. Yhtyeen pääkäsittelyaiheita on eskapismi, mitä kappaleiden monivivahteiset ja futuristiset tunnelmat vastaavat hyvin. On mukava huomata ilmaisun pelittävän myös albumilla. Hetkittäin jopa rokkaavaa menoa voitaneen luonnehtia pahaenteiseksi – hieman kuten menneiden vuosien mustavalkoisissa kauhuelokuvissa, joiden kevyelle köpöisyydelle on helppo naureskella, mutta pohjalla vellova alkukantainen kauhu kalvaa kuitenkin mieltä vielä vuosienkin kuluttua. Koskinen vuoden takaisista raakalaisuuksista parin viskilasillisen verran. Oivaltavan tyylikkäästi nostattelevat kitarasovitukset ja kosketinkuviot ovat viehätysvoiman ylläpitämisessä KAIRON; IRSE! Ruination SVART Vähintäänkin konstikkaalla nimellä siunattu yhtye on ehdottomasti tutustumisen väärti – etenkin jos musamaku on laaja ja uppoutumiskykyä riittää. Sanoituksissa viuhuu keskari, ja biisit ovat kokonaisia ja sopivan ytimekkäitä. Biisit kietovat pauloihinsa pitkillä mutta kiehtovilla melodioilla ja sointukuluilla. Levyn äänimaailma on tunkkaisenkuulas, kuin ääneksi piirretty kuva sen tuottaneesta karvapääkaksikosta. Kaksikon visiona ei ole jämähdys, vaan perinteikäs evoluutio. holaisenpalvonta voidaan oikeasti viedä. Sitä paitsi, kuten jokainen aikuinen tietää, tärkeintä ei ole instrumentti, vaan se, miten sitä käyttää. Urkujen ujellustakin kuullaan, ja simppeli konsepti on saatu toimimaan pienimuotoisesta mammuttitaudista (levyn loppupäästä olisi voinut tiputtaa biisin tai kaksi) huolimatta hienosti. Kaksi mainiota levyä tehnyt puolalainen Cultes des Ghoules lähtee rakentamaan omaa magnum opustaan juuri oikeista lähtökohdista: se ei pyri irtautumaan tutuksi tulleesta linjastaan, vaan tuntuu pikemminkin kokeilevan, kuinka pitkälle raskaasti möyrivä vanhakantainen paJY R I K O R K E A -A H O ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Maladie käyttää erikoisuudentavoittelunsa elementteinä perinteisen black metal -soundin lisäksi saksofonia, pianoa, doomia, death metalia ja epävireistä avant garde -jazzia. Myöntäisivät edes suoraan, että kunnianhimo ylitti materiaalia tehdessä tällä kertaa taidot ja itsekritiikin. Bändi pelaa korttinsa viisaasti eikä pyri upottamaan kuulijaansa loputtomalta tuntuvaan informaatiotulvaan ja kiemuraisten biisien ilotulitukseen. Lisäksi vinkki, vinkki: kutsumalla kahdeksan progebiisin mittaista tuskaisen tylsää levyä ep:ksi saa satavarmasti musakriitikot missä tahansa mediassa ärsyyntymään. Lauletut osiot ovat mainioita, mutta instrumentaalisena yhtye syöksyy sisäavaruuteen todella komealla tavalla muistuttaen jopa Jean-Michel Jarren galaktisesta syöksystä. Maladiella ei ole jälkimmäisestä aavistustakaan. Monesti näin kunnianhimoinen yhtälö on tuomittu kaatumaan nenilleen, mutta tämä porukka suoriutuu tehtävästä ansiokkaasti. Tyylisekoitteluista huolimatta bändin päälinja lepää melodisessa death metalissa. Kevyet puolitoista tuntia kestävä spektaakkeli kulkee läpi hätkähdyttävän sujuvasti, mistä voi kiittää pelkistettyä tarinankerrontaa ja selkeää musiikillista antia, joka nousee levyn merkittävimmäksi tekijäksi. Pääosin tämä on ilahduttava kehityssuunta, sillä jopa saran keskinkertaiset tekeleet merkitsevät bändien halukkuutta kokeilla kaikenlaista uutta ja erilaista. Yhtye loihtii lisäsyvyyttä muutenkin hyvin avaruudelliseen kokonaiskuvaan kahden laulajan taktiikalla. Eikä Fenrizkään nakuta enää nopeasti – varmasti ja horjumati kylläkin. Joni Juutilainen GLENN HUGHES Resonate FRONTIERS On myönnettävä, että Glenn Hughesin musiikki on tutumpaa miehen lukemattomista muista yhteyksistä kuin soolotuotannostaan, jota sitäkin on kertynyt toistakymmentä levyllistä. Tämä ei yllätä, mutta kappaleiden todella raskasta poljentoa ei osannut odottaa. Kimmo K. 65-vuotias Hughes laulaa ja bassottelee tyylillä. Covenin esikuvana toimineesta Master’s Hammerin The Jilemnice Occultistista (1993) on pitkä matka tähän päivään, siis black metalin historiaa ajatellen, mutta levyissä on kieltämättä paljon samaa henkeä. Salla Harjula WORDS OF FAREWELL A Quiet World AFM Tämän bändin live-esitys jäi omintakeisessa draivissaan mieleen pari vuotta sitten eräällä saksalaisfestarilla. Selkeimmin shoegazeä edustava Llullaillaco tosin olisi vieläkin tehokkaampi hiukan selkeämmällä ilmiasulla. Ansioksi on laskettava sekin, että vastaavankuuloisia yhtyeitä ei tule äkkiseltään mieleen. Valitettavasti ilmiön sivutuotteena tulevat bändit, jotka kuvittelevat tekevänsä jotain freesiä tai erikoista yksinkertaisesti paiskaamalla pari vähemmän perinteistä soitinta ja muka-erilaista genreä yhteen myttyyn ja toteamalla ”voilà”. Retrosti lo-fi-sävytteinen tuotanto tuo levylle sopivan ajattoman ja toismaailmallisen tatsin. Kumpikin kuitenkin vaisuuntuu viimeistään puolivälissä puolivillaiseksi pseudotaiteiluksi. Cultes des Ghoules rouhii riffejään samoilla lähteillä Mortuary Drapen ja Necromantian kanssa, mutta omaa mukavissa määrin myös omaa ilmettä. Kertosäkeissä herkistellään etenkin laululinjoissa, ja taustalta löytyy vähäeleisen hunajaista melodiaa ilman, että kokonaisuus tuntuu tippaakaan ällömakealta. Pian 30 vuotta yhdessä äärimusiikkia tehdyt duo soi vuonna 2016 kuin eläisi symbioosissa. Mega MALADIE Symptoms APOSTASY Progressiivinen metalli on muotia. Nähtäväksi jää, muistellaanko Coveniakin neljännesvuosisadan kuluttua yhtenä genrensä ennakkoluulottomimmista kulmakivistä. Arctic Thunderilta on turha lähteä etsimään sen kummemmin ikiklassikoita kuin huonoja biisejäkään. Mikä merkittävintä, mikään edellä mainituista ei varsinaisesti dominoi, vaan ilmaisu sulauttaa tyylit luontevasti mainion orkestraation ja näkemyksellisten sovitusten avulla. Tomi Pohto CULTES DES GHOULES Coven, or Evil Ways Instead of Love HELL’S HEADBANGERS Lähes jokaisen black metal -bändin uralle siunaantuu se yksi massiivinen ja ehkäpä kokeilullinenkin levy, jota katsastellaan myöhemmin onnistuneena itsensä haastamisena tai vaihtoehtoisesti täysin käsittämättömänä paskana. Jos homma pelaa, se kerta kaikkiaan pelaa. Kun Part V ja Part VI alkavat likaisilla, raivoisilla kitaravalleilla ja mielipuolisella örinällä, musiikissa on sentään jotain selkärankaa kylmäävää. Suuntamerkkejä yhtyeen ulosantiin löytää jostakin muinaisen tuhnuprogen, heleästi surisevan shoegazen, vanhakantaisena pörisevän occult rockin, kierroksille heittäytyvän avant-rockin ja korkealentoisen psykedelian tienoilta. Resonaten perusteella todellisella vanhan liiton maestrolla on edelleen annettavaa hard rockille. Ja hei: ”Recorded at the Bomb Shelter.” Olen selätetty. Mikään näistä ei ole erityisen uusi keksintö
Levy on siinäkin mielessä erikoinen, että siltä uupuu täysin Morselle tyypillinen pitkä eeposraita. Eetu Järvisalo THE NEAL MORSE BAND The Similitude of a Dream METAL BLADE Neoprogen tuotteliaimpiin kavereihin kuuluva Neal Morse jätti perustamansa Spock’s Beardin vuosituhannen alussa ja siirtyi hengellisen heräämisen myötä soolo-uralle. Jos albumia vertaa Grand Experimentiin, se on edeltäjäänsä jonkin verran raskaampi ja kitaravetoisempi. Samana vuonna julkaistu albumi Grand Experiment onkin parasta mitä Morse on koskaan julkaissut. Ei sillä, etteivätkö rumpali Mike Portnoy, basisti Randy George ja kosketinsoittaja Billy Hubauerkin hoitaisi tonttejaan erinomaisesti. Kovasti lainatun My Dying Briden dynaamista ja tunteikasta tulkintatapaa kaivattaisiin tukemaan levyn pääosin kieleltään nättiä lyriikkaa. Parillesadalle kielelle käännetty teos on yksi kaikkien aikojen suosituimmista englanninkielisistä romaaneista. Mielettömän aistikkaasti kuljettelevassa Limit Cycle -biisissä käydään tyylitajun suhteen jo erinomaisuuden puolella. Lisäksi mies on ehtinyt vaikuttaa Transatlanticissä ja Flying Coloursissa. Sepä ei haittaa, sillä nykyinen kitaristi Eric Gillette on mennyt heittämällä suosikkisoittajieni joukkoon. Myös äänimaailma on lukuisine kokeiluineen ontohko ja epäyhtenäinen. Massiivisesta tarinasta ei kateta levyn kestosta huolimatta kuin murto-osa, ja hyvä niin, sillä rajat ne on oltava suuruudenhulluudellakin. Kyseessä on tuplalevy, joka perustuu John Bunyanin 1600-luvun lopulla kirjoittamaan kirjaan Kristityn vaellus (The Pilgrim’s Progress). Tässä mielessä uutuus muistuttaakin rakenteeltaan ensimmäistä Testimony-levyä. Soitto on huolimatonta, minkä lisäksi siirtymät ovat liian jyrkkiä tuhoten sekä karmivuuden että harmonisenraskaan armon tunnelmat. Mikko Malm ORDOG The Grand Wall MFL Ordogin viides albumi alkaa kelvolla death doomilla yhtyeen rouheaa keinuttavuutta, tuudittavaa seesteisyyttä ja tummiin syvyyksiin hukuttautumista demonstroiden. Toisinaan Morsen julkaisutahti on ollut vähän turhankin ripeä, mutta toisaalta hänen uralleen ei ole mahtunut floppeja. Vuonna 2015 tapahtui muutos, sillä miehen perustama The Neal Morse Band tuntui antaneen miekkoselle uutta virtaa. Puuduttavan monotoninen örinä jää pinnalliseksi hampaidenvälistä rähinäksi latteiden puhtaiden osuuksien ollessa harvassa. Pituuteensa ja puisevuuteensa hajoavat kappaleet, jotka kuulostavat siltä kuin niitä olisi yritetty kynäillä poralla paperille, sekä kyseenalainen toteutus rumpujen kompastelevuudesta ja sopimattoman rujosta soinnista lähtien varmistavat kuulijan jäämisen muurin taakse. Tämä on ainakin itselleni varsin merkittävä asia. The Similitude of a Dream on vapautunut ja vapaasti hengittävä levy, jolta huokuu soiton hauskuus ja riemukkuus. Miksaus tekee karhunpalveluksen etenkin kosketinosuuksille, joiden sekaan lukeutuu ehkä syystäkin haudattuja, katkonaisia ja täytemäisiä pimputuksia. Joona Turunen. Ordogin julman linnakkeen taustalla kummittelevat samat ongelmat kuin suurella Metallicalla surullisenkuuluisimpina päivinään. Hillityn kauniisti leijuvat mutta goottimaisen kohtalokkaat jouset ansaitsisivat annettua suuremman roolin. The Similitude of a Dream on kokoonpanon toinen albumi, ja tällä kertaa on haukattu vähän isompi pala. Raskas runttaaminen ja värikäs melodiakieli paiskaavat kättä upeasti, mitä laulajan asiaankuuluvan äreä räyhääminen alleviivaa. Riffipainotteisuudestaan huolimatta levyltä paistavat läpi myös Morsen melodinen sävelkieli ja tavaramerkiksi muodostuneet synasoolot. Joitakin vuosia sitten väsyin miehen tyyliin ja pidin hieman taukoa hänen musiikistaan. ARVIOT olennaisia. Teemoja rakennetaan huolella ja kierrätetään tuttuun tapaan pitkin levyä. Yhtye osaa olla ennalta arvaamaton, mutta se toistaa liikaa parhaimpia ideoitaan, puhumattakaan jo valmiiksi tympivistä riffeistä, jotka pyörivät liikaa tökkäilevästi rytmitetyn demppauksen ympärillä. Materiaali pysyttelee kaikkiaan tukevasti tasaisenvahvassa. Jo tällöin pinnan säröistä kasvaa kuitenkin kuuntelukokemuksen pilaavia halkeamia
Noin 40-minuuttinen levy pitää homman sopivan kompaktina ilman turhanpäiväisiä krumeluureja. Etenkin Mutta minulta puuttuisi rakkaus tuntuu syvällisemmältä ja eri tavalla intiimiltä riisutummassa muodossa. Ne ovat lopullisessa muodossaan tiukkoja, vauhdikkaita ja yltäkylläisen melodisia kolme–neljäminuuttisia power metal -herkkuja. Toki albumi varioi onnistuneesti myös hitaammilla vaihteilla ollen silloin myös raskaimmillaan. Jenkkimallisen voimailun ohella soundissa on reilu annos Ritchie Blackmoren bändeistä muistuttavia sävyjä. Ep:ltä löytyy kaksi uutta kappaletta, neljä muuta edustaa ensimmäisen albumin satoa paremmalla masteroinnilla. Tietenkin akustisen levyn. Tunnelmat tapailevat myös kuolon synkempää laitaa, mistä tulevat mieleen esimerkiksi ruotsalaiset Vampire ja Repugnant. Voidaan puhua hyvästä death metalista, kun musisointi saa pään takomaan ja tuntuu munaskuissa. Vuonna 2008 perustetun yhtyeen nimeen vedoten voisi odottaa huomattavasti gorempaa tai grindimpaa tuotetta. Kolmanteen kokopitkään ehtinyt yhtye jatkaa samalla tylsällä southern heavyllään kuin aikaisemminkin. Lauri Kujanpää ZOMBIESLUT Massive Lethal Flesh Recovery ZOMBIFICATION Saksalaisnelikko päätti julkaista minialbumin sillä välin, kun kolmas kokonainen studioalbuminsa on tekeillä. Vaikka Ahonen on itsekin hyvä solisti, Valo täydentää luontaisena keulapiruna kokonaisuuden täysin saumattomaksi. Tarjolla on pirteästi etenevää hard rockin ja heavyn sekoitusta kieltämättä ihan pätevästi päästeltynä. Deep Purplen vähemmän tunnettua osastoa edustava Our Lady alleviivaa covervalintana vaikutteita vielä entisestään. Soundista vastaa muuankin Roy Z, joten tämäkin osasto on oikein mallikkaasti kohdillaan. Tekijämiesten kulutusheavyltä tämä tahtoo silti tuntua. Yhtye koki merkittävän muutoksen vuosituhannen alussa, kun se muutti ilmaisuaan selkeästi raskaampaan suuntaan. Kaikki niiden päälle pistetty on keitosta kaikin puolin sopivasti elävöittävää mausteseosta, jonka taikavoima on yksinkertaisesti hommansa osaavien soittoniekkojen ansiota. BLACK STAR RIDERS Heavy Fire NUCLEAR BLAST Thin Lizzystä tuttujen muusikkojen Black Star Riders on aktiivinen, kun pääbändi ei tee kiertueita. Kahden akustisen levyn välissä Mokoma on ehtinyt tehdä kaksi ”tavallista” studioalbumia, 180 astetta (2013) ja Elävien kirjoihin (2015), joiden materiaalia on niin ikään hyödynnetty. Vuonna 1985 yhden singlen tehnyt Lightning Strikes julkaisee nyt esikoispitkänsä hulppean 21 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Tämän kehityksen zeniittinä voidaan pitää Tämän maailman ruhtinaan hovia (2004), joka on edelleen yksi yhtyeen parhaista albumikokonaisuuksista. Arvosana ei voi kuitenkaan olla nolla, sen verran yhtyeessä on groovea ja taidokkaita soittajia. Levylle ovat valikoituneet ne kaikkien koukuttavimmat biisiaihiot. En osaa suhtautua tällaiseen roskarokkiin mitenkään. Vierailijoina kuullaan Derek Sherinianin ja Tony Martinin kaltaisia nimiä. Rautaa rinnoista/Ruovddi rattiin saa pirteää lisäväriä, kun saamelaisräppäri Ailu Valle heittää peliin oman tulkintansa. Mutta mitä voivat metallimiehet tehdä, kun ei särö enää riitä. Vauhdikasta tai ei, The Blazen biisien vahvuus on kauttaaltaan laadukkaiden riffien ansiota. Melodinen, balladeista nopeampaan reippailuun taipuva perinneheavy on mukavaa ja vaivatonta kuunneltavaa, mutta samalla myös liian tuttua ja vailla sen kummempaa kunnianhimoa. Tästä käyvät esimerkeiksi perkuleellisesti mukaansa tempaavat Omission ja Withering Souls. Yhtyeen kuolosaagan kolmas kokopitkä tarjoaa taattua vanhan liiton dödistä muun muassa maanmiestensä Asphyxin ja Pestilencen hengessä. BURNING POINT The Blaze AFM Oululaisen Burning Pointin power metal -liekki palaa yhtyeen seitsemännellä kokopitkällä kenties entistäkin kirkkaammin. Osaavia ukkojahan tässä musisoi, ei käy kiistäminen. Mukana menossa on sentään useampikin alkuperäisjäsen, joten aivan tyhjästä palikoita ei ole lähdetty kasailemaan. Mukana on perustamisvuodesta 2009 lähtien ollut vain yksi mies, Michel Jonker, joka on vastuussa kaikesta musiikista. Vaikka yritys tuntuu olevan kova, energiaa piisaa ja soittotaito on ensiluokkaista, ihastuttavat koukut ja sielukkuus loistavat poissaolollaan. Täyteläisen rouheassa ja rosoisessa äänimaailma on onnistuttu tyylille asiaankuuluvalla tavalla. Hän laulaa tällä levyllä ehkä paremmin kuin koskaan. Soitannallisesti ei löydy vikaa, mutta tasaisentappava meno, itsensä toistaminen ja soolojen puute käyvät äkkiä tylsistyttämään. Uudet kappaleetkaan eivät tarjoa juuri kehitystä, mitä nyt kitaristi-laulaja Frank Von Boldtin murinaan on saatu hieman variaatiota. Jaakko Silvast ENTRAPMENT Through Realms Unseen PULVERIZED Kaksi tasalaatuista death metal -levytystä puskenut alankomaalaisakti on varsin koukuttavassa iskussa. Heavy Fire -albumin materiaali on niin tasapaksua ja tyhjää, ettei se tahdo jättää kuuntelijalle mitään mieleen. Tarjolla on kuitenkin harvinaisen tasapaksua old schooliin nojaavaa death metalia ilman tarttuvia kitarasooloja. Muitakin vierailijoita kuullaan, muun muassa Ninni Poijärveä ja haitaristi Netta Skogia. Ninni Heinonen ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Osa kappaleista toimii jopa paremmin kuin alkuperäiset versiot. Varjopuoli (2011) toi ilmoille vaihtoehtoisia näkemyksiä vanhoista kappaleista, ja akustiset versiot loivatkin uudenlaista painoa sanoituksille ja laulumelodioille. Mokoma ei ole onneksi mennyt tälläkään kertaa helpoimman kautta, vaan on panostanut sovituksiin ihailtavan paljon. Kari Koskinen MOKOMA Laulurovio SAKARA Parinkymmenen vuoden ajan kotimaisen raskaan rockin virtaa sävyttänyt Mokoma on onnistunut paaluttamaan asemansa suomalaisen metallin kaanonissa. Mitään uutta lajityypille ei tarjota, mutta vanhaa kierrätetään mielekkäästi tehokkaiden sovitusten voimalla. Eetu Järvisalo LIGHTNING STRIKES Lightning Strikes PURE LEGEND Jahas, taas on kaiveltu ruumis uuteen elämään. Tavallaan sujuvaa rokkausta, mutta jos ylempänä mainittu sielukas Deep Purple -cover tahtoo nousta kiekon parhaaksi raidaksi, kaikki ei ole kunnossa. Battle Beastissä vaikuttaneen Nitte Valon nappaaminen yhtyeen keulille oli säveltäjä-kitaristi Pete Ahoselta loistoveto. Laulurovio toistaa hyvin pitkälle samaa kaavaa ja tarjoilee akustisia versioita valikoiduista esityksistä vuosien varrelta. Jo saksalaisen AFM-levy-yhtiön suojissa tehdyistä kiekoista ensimmäinen, viime vuonna julkaistu uusionauhoite, näytti bändin kurkottavan muuallekin kuin genren kotoiselle huipulle. Vaikka naisääni teoriassa muutti Burning Pointin statusta, se nosti yhtyeen profiilia tarvittavan pykälän. Tahti on ehkä aavistukseen aiempaa hitaampi ja fokusta tunnustaan siirtäneen purevaan grooveen ja melodiapilkkuihin. Sittemmin niin kevyemmissä kuin tuimemmissakin sfääreissä viihtynyt orkesteri on jatkanut määrätietoista kehitystään puristien mielipiteistä viis veisaten. Levyn paras biisi Cold War Lovekin kuulostaa lähinnä American Idolsin voittajalle tehdyltä moskalta. Autenttista, sutjakkaa ja tuhannesti kuultua tavaraa. Vaikka bändiltä taittuu sekä paahtaminen että keskitempovyöryttely, jälkimmäisessä Entrapment tuntuu olevan tappavimmillaan. Mikä kuitenkin parasta, kappaleet ovat pirun toimivia. Reipas avausraita Victim takoo myös erinomaisesti, eikä levy kapsahda missään vaiheessa varsinaisesti heikon puolelle
Musiikillisesti kahden ensimmäisen levyn aikaista Iron Maideniä olisi voinut ripata enemmänkin. Kappale itsessään oli oikeinkin hyvää heavy metalia, mutta tätä sankarimme eivät valitettavasti noteeranneet. Mikko Malm STEVE GRIMMETT’S GRIM REAPER Walking in the Shadows DISSONANCE Kasarilla uransa tehnyt Grim Reaper jäi monien mieleen Beavis & Butthead -piirretyssä esitetystä See You in Hell -kappaleestaan. Itse musiikkikin on tosin aika arvoituksellista. In His Infernal Majesty’s Service ei ole mikään omaperäisyyden huipentuma mutta tarjoaa kyllä viihdyttäviä hetkiä. Ainakin sen verran sain selvää. Täydellistä musiikkia hyvien kotibileiden taustalle. Raskaat kitaravallit vyöryvät päälle blastbeatillä ja breakdowneilla höystettynä. Yhtyeen kuudes levy sisältää jälleen kerran sähäkästi kulkevaa kauhuthrashiä. Salla Harjula EXCEL The Joke’s on You SOUTHERN LORD Vuonna 1989 julkaistu Excelin kakkoslevy on kovaa valuuttaa. Mitä tulee sanoituksiin, aiheet ovat vanhoja tuttuja. Rumpujen taakse on tällä kertaa asettunut Christofer Barkensjö (exFace Down, exThe Resistance), ja lauluista vastaa Angus Norder (Nekrokraft). Mutta eipä siinä, hyvin tämä maittaa näinkin. Kakkospitkäsoitto Starspawn ei ole death metalia sieltä helpoimmin lähestyttävästä päästä. Pasi Lehtonen BLOOD INCANTATION Starspawn DARK DESCENT Yhdysvaltain Denveristä kantautuu kuolometallisia ääniä. Orkesterin ydin on pysynyt samana, eli mukana ovat kitaristit Patrik Jensen ja Richard Corpse sekä basisti Sharlee D’Angelo. Bändin menossa viehättävät edelleen sen hallitusti purkautuva pidättyvyys, lennokas raskaus ja viistous, jopa lievä progressiivisuus – löytyyhän Tapping into the Emotional Voidista selkeä viittaus Rushin YYZ-klassikkoon. Levyn avauskappale Vitrification of Blood (Part I) yltää päälle kolmentoista minuutin mittaan ja antaa osviittaa, mistä levyssä on kysymys: hieman epätavallisesta kuolosta, josta on aluksi haastavaa päästä selville. Tykityksen teho alkaa laantua levyn loppua kohden. Nuori bändi Englannin Brightonista soittaa toisella kokopitkällään perinteistä ja ajoittain nautittavan pakotonta progea. Grimmetin ääni raikaa tunnistettavasti, ja soundia on päivitelty nykyaikaisempaan kuosiin. Tämä ei ole missään nimessä läpimätä levy, mutta ainekset selvästi parempaan ovat kuultavissa. Ehkä kuusikon nuoresta iästä johtuen vaikutteet kuuluvat läpi turhan selkeästi – mukana on Pain of Salvationiä, Genesistä ja iso joukko kitaranörttien suuria sankareita. Kari Koskinen MASCHINE Naturalis INSIDEOUT Yhtäältä tästä levystä haluaisi sanoa paljonkin hyvää. Koskinen ARVIOT 69. Eikä velvollisuudentunto aina edes voittanut. Niin kovaa, että kirjoitin taannoin levystä Salamyhkä-artikkelinkin. Tuhnusoundit ja levoton sekoilu toimivat joissain olosuhteissa, mutta eivät tällä kertaa. Bonusbiisiksi tungettu Blaze Some Hate ei tunnukaan oikein istuvan pakettiin, vaikka asiallinen kipale onkin. Mättö–breakdown–melodinen kitaraoutro -yhdistelmä ei enää säväytä niin kuin avausraidoilla. Aika vaikea tästä on sen isompia runoilla. Teksteissä vilisee niin vampyyreja, demoneja kuin lovecraftiaanisia painajaisiakin. Napakasti purevat riffit ja melodiantaju tuovat mieleen Saxonin mutkattomuuden, ja vaikka kasarihenkeä ei tavoitella väkisin, rakennuspalikat ovat kaikki perinteistä mallia. Tärkeimmiksi valteiksi nousevat keskivahvojen kappaleiden tasalaatuisuus ja tietty kepeän irtonainen ote, jonka parissa viihtyy vaivatta useammankin pyörityksen. Bändi ei ole auttanut asiaa iskemällä heti levyn alkuun yli 11-minuuttisen biisin, joka on kyllä ihan hyvä, mutta toisaalta… vain ihan hyvä. Norder ei ole edeltäjiensä Emperor Magus Caligulan tai Legionin veroinen karaktääri, mutta vallan mainiosti hänkin hoitaa tonttinsa. Sävypaletti pysyy varsin tiukasti keskitempoisesti rokkaavassa ja kelpo sooloja viljelevässä heavyssä. Vuoden 2001 uusintajulkaisua täydentäneet bonusbiisit on nyt jätetty pois. Biiseissä on kuitenkin myös omaa tunnelmaa ja kosketusta, erityisesti lauluraidoissa. Levyllä on erilaisia akustisia kohtia ja muita mukavia suvantoja, mutta kokonaisuus on liian sillisalaattimainen. Esimerkiksi The Soulless Acolyte ja Cynical Entity tykittävät kaikilla sylintereillä. Kokonaissoundi on nyt oikein verevä muuttamatta levyn leimallista ilmettä, jossa ei ole sinänsä mitään vikaa. Varsinainen paluu tapahtui soolobändillä vuonna 2007 julkaistun Personal Crisis -levyn merkeissä, ja samalla miehistöllä tässä mennään nytkin. Kimmo K. Muistini mukaan aikoinaan ”softcoreksi” leimattu veniceläinen Excel on parhaalla levyllään pakollinen lisä 80-lukulaisen crossover-kaahauksen eliittiin, sinne Suicidal Tendenciesin ja D.R.I:n oheen. En kuitenkaan jää odottelemaan uutta levyä henkeäni pidätellen. Vaan mikäpä tässä rokatessa. Patoutunutta ahdistusta, kiukkuista asennetta ja musiikillista tarttuvuutta riittää yltäkylläisesti yhden loistavan levyn tarpeiksi. Melodisen heavyn saralla joukosta erottuminen alkaa olla lähes mahdoton tehtävä, eikä Walking in the Shadows tarjoile uusia kuvioita. Toisin sanoen melodisia liidejä voisi harrastaa lisää, sillä ne sopivat yhtyeen musiikkiin hyvin ja tuovat tasapainoa sirkkelöinnin keskelle. Videolla pönäkkä brittihevari kiljuu naama punaisena ja parivaljakko antaa suoritukselle ulkonäköseikkoihin keskittyvää tiukkaa palautetta. Xenocide jatkaa samaa menoa. Bändi käyttää taidokkaasti miesja naislaulajaa, joiden stemmat ovat sekä kauniita että luovia. Aavemaiset kitaramelodiat pitävät huolen, että painostava tunnelma säilyy loppuun asti. Uusintajulkaisuksi remasteroitu paketti kuulostaa alkuperäistä hiukan tymäkämmältä, mikä on toki etu: kun alapää jytisee sopivasti, musakin kuulostaa isommalta. Tämä tosin kertoo enemmän minusta kuin itse yhtyeestä. Blood Incantation ei tiedä, että vain Mika Myllylä pääsee sieltä hiihtäen pois ja vajoaa armotta monien ideoidensa hetteikköön. Onhan tämä kuultu ennenkin, mutta australialainen tappokone pitää kuulijan otteessaan. Tami Hintikka WITCHERY In His Infernal Majesty’s Service CENTURY MEDIA Nykyään verkkaisesti levyttävä Witchery on herännyt horroksestaan. Excelin meno on genretovereitaan sävykkäämpää, yleistempoltaan hitaampaa ja musiikillisesti monipuolisempaa. Tällä kertaa nimeen on lisätty myös Grim Reaper, vaikka bändin muusikot eivät soita levyllä. Mikko Malm AVERSIONS CROWN Xenocide NUCLEAR BLAST Parin vuoden takainen Tyrant oli armotonta melodioilla höystettyä deathcorea. Täytyy tunnustaa, että nautin tästä juuri nyt enemmän kuin bändin varsinaisista studiolevyistä. Sanoisin, että Maschinessä on potentiaalia, jos se vie hieman vanhahtavan tyylinsä huomattavasti omalaatuisempaan suuntaan ja oppii leikkaamaan turhaa ilmaa materiaalistaan. Balladeja tai ylipäätään herkempiä sävyjä Grimmett ei ole vaivautunut kynäilemään. Yhtyeen otetta kuvaa, että Policecover Message in a Bottle sopii levyn osaksi hyvin, vaikka onkin sen helpointa sulateltavaa. Toisaalta on tosiasia, että olen taistellut jokaisella kuuntelukerralla itseni kanssa: mielihalu vaihtaa johonkin mielenkiintoisempaan on noussut liian voimakkaaksi, ja vain velvollisuudentunto on pitänyt levyn soimassa loppuun asti. Starspawn sivakoi linjattomuuden ja oman linjan löytämisen epämääräisessä välimaastossa, mutta horjahtaa suohon. Grim Reaper joutui viikatemiehen uhriksi kolmen pitkäsoiton jälkeen, ja laulaja Steve Grimmett jatkoi uraansa Onslaughtin keulilla yhden epäonnistuneen kiekon ajan. Aversions Crown tekee sen mitä tekee hyvin, mutta uusia ulottuvuuksia kaipaava jää kylmäksi. Avausraita Void antaa kuulijalle parisen minuuttia aikaa valmistautua kunnon murjontaan. Näin kunnianhimoinen avausvalinta näin tuntemattomalta bändiltä toimisi vain, jos biisi olisi todella upea. Alle nelikymmenminuuttinen levy ei turhaan hidastele saati lekottele, vaan vetää turpaan armotta alusta loppuun. Erebus on nimensä mukainen massiivinen järkäle. Soundimaailma on turhan tunkkainen, mikä tekee hyvistäkin jutuista ja jujuista vaikeasti tavoitettavia ja latistaa soiton voimaa. Biisitasolla The Joke’s on You’n materiaali on erinomaista, mutta parhaiten omaleimainen crossover-mätke toimii levykokonaisuutena. Kappaleissa on paljon osia ja vaihtelua, ja bändi osaa selkeästi soittaa hyvin ja monipuolisesti. Mokoma on löytänyt itselleen luontevan tavan ilmaista itseään akustisesti. Kakkoskipale Prismatic Abyss heittää suoraan kiehuvaan kattilaan. Ja mikäs siinä, juuri tämäntyylinen sysimusta vauhtimetalli on mitä otollisinta maaperää raflaavalle genrelyriikalle
Paatos on vakuuttavaa mutta jää pienessä puuduttavuudessaan hitusen edeltäjiensä, erittäin onnistuneiden Paranoian ja Elddopin taakse. BENIGHTED Necrobreed SEASON OF MIST Black metalilla vuonna 1998 uransa aloittanut ranskalaisporukka on liikkunut levy levyltä kohti moderneja mättötaajuuksia. Siksipä sinunkin kannattaisi antaa heille hetki aikaasi. Lähes kaksi ja puoli tuntia kellottava paketti on kaikkiaan kattavaa tekoa, eikä settilista mene liian pahasti päällekkäin Blind Ragen (2014) kylkiäisinä tulleen mainion Live in Chile -taltioinnin kanssa. Jos kyseinen rytmilaukka ei ole lähellä sydäntä, sen määrä saattaa tehdä olon puuduttavaksi, jopa ahdistavaksi. Ja sehän ei ole huono asia se. Soundit ovat paremmat kuin useimmilla studiolevyillä. Aivan ilman motkotusta ei kuitenkaan selvitä. Vuonna 2015 taltioitu Restless & Live paikkaa puutetta jämäkkyydeltä, jota saksalaisen heavy metalin pioneerilta uskaltaa odottaa. En pistäisi pahakseni myöskään kuluneen Restless and Wildin eläköitymistä. Samaan aikajanaan mahtuneet kolme tuoretta studiolevyä ovat todistaneet bändin olevan vielä varteenotettavassa kirjoituskunnossa. Teemu Vähäkangas ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Nykyisillä studiotekniikkakikoilla lahjattomampienkin yhtyeiden on helppo toteuttaa tätä agendaa, mutta oikeasti arvostettavia ja nautittavia ovat yhtyeet, jotka osaavat tehdä myös hyviä biisejä. Tuoreehkojen jäsenten, kitaristi Uwe Lulisin (Grave Digger, Rebellion) ja rumpali Christopher Williamsin, voi todeta nivoutuneen sotakoneeseen saumattomasti. Nostalgiaan ei suostuta vajoamaan. Aadolf Virtanen ACCEPT Restless & Live NUCLEAR BLAST Acceptin edellisestä itsenäisestä livejulkaisusta on vierähtänyt pian kaksi vuosikymmentä. Restless & Livea saa erilaisina painoksina, mutta useimmissa pääosaan nousee Bang Your Head -festivaalin kuvallinen esitys heinäkuulta 2015. Intiimi klubiveto olisi vähän laajempien yleisöleikkausten ja kunnon ekstrojen kanssa vielä riemastuttavampi pläjäys, mutta ehdottoman maistuvaa herkkuahan tämäkin on. Eritoten levyn keskivaiheilla pallo lentelee päämäärättömästi. Bändin nykyilmaisussa on kyse kaaosmaisen turbotempoisesta grindcoresta ja deathistä. Bändin soitto on viimeisen päälle militantilla tolalla, jokainen hoitaa hommansa esimerkillisesti. Visuaalisen julkaisun setti sisältää kokonaisen keikan. Ja mikäs siinä, onhan kielisoitinherroilla millä mällätä. Lisäksi kirkumisesta, örinästä ja ärinästä paistaa monissa kohdin läpi häiritsevästi metalcoresta tuttu itsetarkoituksellinen uho. Koneisto on mallia saksalainen mörssäri, eli biisiä JI M M Y JO H A N SS O N MARTYRDÖD List SOUTHERN LORD D-beatiä tulee taasen tuutin täydeltä. Muuten nelikko jatkaa hyvinkin tutulla linjalla: ankaraa crustailua sävytetään välillä yltiömelodisilla kitaroilla ja varsin rokkaavalla metalliriffittelyllä. Valitettavasti meno on toteutettu niin ylitehostetusti, että sävellysten punaista lankaa joutuu etsimään. Kuvajulkaisulla olevaa Princess of the Dawnia ei ole jostain syystä mahdutettu cd-versiolle, mikä on vain hyvä. Myös Demons Night on aika turha esitys, vaan eipä tässä kehtaa oikeasti valittaa. Ensimmäisenä mieleen pomppaa Anaal Nathrakhin tyylittely, sillä erotuksella, että blackja industrial-sävyjen tilalla on kuolometallivire, tarkemmin sen brutaalimpi painotus. Varsinaiseen valokeilaan ei ole edelleenkään juuri asiaa edes laulaja Mark Tornillolla. Pienestä notkahduksesta huolimatta Martyrdöd kertoo asiansa edelleen erittäin vakuuttavasti. Ainoastaan Reptilianin ja Reeks of Darkened Doopsin aikana tulee tunne, että rusikoimisessa on jotain ideaa. Tässäpä riittävästi perustetta konsertti-dvd:n julkaisulle, vaikka onhan bändi esitellyt liveosaamistaan erinäisinä levykylkiäisinäkin. Kappaleista 14 on Tornillon aikaista uudempaa matskua ja 13 vanhempaa, niin sanotusti klassisempaa tavaraa. Yli puolet materiaalista löytyy kolmelta viimeisimmältä levyltä, mikä osoittaa oikeutetun luoton uusien kappaleiden vetovoimaan. Enimmäkseen jää kuitenkin fiilis, että on haluttu olla rajuja rajuuden vuoksi. Eetu Järvisalo ACCEPT Restless & Live NUCLEAR BLAST Aika rientää. Bändin kiivas tremolottaminen ja riffijyräys sisältää yksittäisinä hetkinä ihan kelpoa uhkaa ja ilkeyttä. Yhtyeen kahdeksannella albumilla painetaan eteenpäin murskaavuuden ja hillittömän kaahailun ehdoilla. Keulahahmothan ovat luonnollisesti basisti Peter Baltes ja iki-iloinen liidikitaristi Wolf Hoffman. Teknisestä soitto-osaamisesta huolimatta Benighted ei lukeudu näillä näytöin tähän sarjaan. Syy on mahdollisesti pikkuseikassa, että kappaleet ovat hitusen pidentyneet ja melodisemman death metalin osuus pienentynyt. Etenkin melko tuntemattoman Williamsin kannutus on rytmikkään rentoa ja ehdottoman mukavaa katsottavaa. Saksalaisen perusjyrän menestyksekkäästä takaisinmarssista on vierähtänyt kuutisen vuotta. Mutta ei hätää, Ruotsin poijjat osaavat myös hidastella, ja tehdä sen vielä miehekkään raskaasti. Hienoa on myös, että koko yhtye laulaa, rumpalia myöten, Acceptin biisit kun antavat mylvintämielessä tilaa vaikka sonnilaumalle. Isompaa rosoa ei kannata odotella, mutta mukaan on jätetty livetilanteesta kielivää ilmavuutta. Tämä cd-versio sen sijaan on valikoima useilta eri keikoilta napattuja vetäisyjä, ja sen kappalelista on yhdeksän raitaa muhkeampi. Uudempia kappaleita fiilistellessä jaksaa taas kerran ihmetellä, kuinka kertakaikkisen loistavan paluun Accept onnistui Tornillon kanssa tekemään. Melodisissa kitarasooloissa hyödynnetään pohjoismaista kansansävelpohjaa, ja ajoittain läpi tulee jopa pientä Bolt Thrower -vibaa. Soundimaailmakin on menettänyt jonkin verran raskauttaan diskanttiudelle
Aivan kuin kyseessä olisi kokoelma eikä kuulijan keikalle vievä livetaltiointi. Ipswichin jurporemmi oli ensimmäisiä – ellei peräti ensimmäinen – tuplalaulut lanseeranneista bändeistä. Paketin kakkoslevy on taltioitu kotoisesti Tampereen Ratinasta, missä bändillä oli kuuleman mukaan pystyssä massiivisin lavatuotantonsa koskaan. Kuvaus ei ole lopulta kovin kaukaa haettu, sillä maanmiehillä on keskenään enemmän yhteistä kuin äkkiseltään saattaisi arvata. Ovatko suomalaiset nössöjä, eikö kauhumättö maita. Kaksi viidesosaa tällä levyllä esiintyvistä taiteilijoista onkin jo siirtynyt manan majoille. Hyviksi laskettakoon kappaleiden erittäin vahva tasalaatuisuus. Annika Brusila GURUZSMÁS Üst a gríz felett! HUDINI Unkarilainen Guruzsmás on mielenkiintoinen uusi tuttavuus, jonka debyyttilevy kuulostaa äkkiväärältä sekoitukselta System of a Downia ja Mahavishnu Orchestraa. Tämä myös näkyy ja tuo mehevyyttä varsinkin vedon ensimmäiselle puolikkaalle, jolla Suomen kesän valoisuus karsii stadionkeikan visuaalista intiimiyttä. Instrumentaalikvartetti kuvailee itse musiikkiaan lauseella ”Béla Bartók goes punk!”. Exterminators of the Year 4000 tuokin palettiin edes hieman uudenlaisia sävyjä. Tätä levyä, ja crust punkia ylipäätään, ei ehkä kannatakaan arvottaa musiikillisin perustein, päihteiden täyttämä elämäntapa kun kuului hommaan elimellisenä osana. Viipyilyn ja tulituksen vuorottelu on onnistuneimmillaan kauneuden ja kaaoksen kelpoa liittoa, mutta biiseistä valitettavasti vain Fire Is the End Lesson ja Broken Ground pääsevät maaliin. Selkeimmin tämä tulee esiin kiinnostuksena itäeurooppalaista kansanmusiikkia kohtaan. Melodinen Misfits on saanut seuraa kirskuvasta black metalista. Syyn pettymykseen voi jäljittää ihan kulttuurieroista johtuviin tyyliseikkoihin. Fires within Fires on yhdestoista täyspitkä, lisäksi löytyy ep:itä, livelättyjä, splittejä ja kokoomalevyjä. Bändissä tuntui huvittavan jo pelkkä nimi – ja se, että esikoislevy A Holocaust in Your Headin (1989) takakannessa vedetään kokaiinia nokkaan. Välispiikkejä ei ole mukana yhtä poikkeusta lukuun ottamatta lainkaan, vaan tykillä ammutaan heti kun edellinen kuula on löytänyt maaliinsa. Kari Koskinen NIGHTWISH Vehicle of Spirit NUCLEAR BLAST Kaksikymppinen Nightwish tarjoaa livejulkaisunsa kuten Suomen suurimpiin metallimusiikin vientitoivoihin vuosia kuuluneen yhtyeen pitääkin – isosti ja kauniisti. Kolmoslevy on otanta yksittäisiä valintoja yhtyeen Endless Forms ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Soiton energisyys on saatu taltioitua hyvin, eikä lopputulosta ole lähdetty turhaan silottelemaan. Vaikka sävellykset eivät ole sataprosenttisesti priimaluokkaa, ne ovat soitannollisesti ja sovituksellisesti sen verran laadukasta ja mielenkiintoista tavaraa, että levyn äärellä viihtyy. ladotaan herkeämättä tiskiin ja bändin iskusta ei jää niin minkään sortin epäilystä. Tuon ajan grindlevyt olivat rupisesta äänimaisemasta huolimatta väkivaltaisen tiukkoja, etunenässä tietysti Repulsionin ja Terrorizerin ruostumattomat debyytit. Suomalaisista opetuslapsista Amen veteli samoihin aikoihin samaa latua huomattavasti nassakammin. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että niin mainioita kuin yhtyeen pitkäsoitot ovat olleet, samaa sapluunaa toistamalla levyistä olisi ollut vaikea keksiä uutta sanottavaa. Accept on täydellisesti öljytty, pomminvarmasti toimiva kone, jolta löytyy aivan tolkuton määrä hienoja kappaleita. Kyseessä on sikäli mielialamusa, että mäiske vaatii sopivan tunnetilan. Kyllähän Scarecrow painelee edelleen vauhdikkaasti, mutta esimerkiksi edellisen kiekon avausraidan Killing Machinen kaltaisia maanisen thrash-henkisiä hyökkäyksiä ei enää löydy – puolitoistaminuuttinen They Live pääsee tosin lähelle. oli koko crust-humpan ensimmäisiä kehittelijöitä. Hieno tapaus jälleen kerran, mutta karkeimman ja nopeimman rässipunkin vähenemistä en voi täysin hyväksyä. Joidenkin kappaleiden välistä löytyy nopea feidaus, mikä on melko outoa – moiset kun olisi helppo editoida pois yhtenäisemmän liveilluusion saavuttamiseksi. Laulaja-kitaristi Scott Kellyn projektit esimerkiksi Wino Weinrichin kanssa Shrinebuilderissä ja Mike Williamsin kera Corrections Housessa toistavat Neurosisille tuttua päällekäyvää maanvyörymäpörinää. Asennevammansa kullakin. Levyllä kuullaan jopa kasarihenkisiä kauhusyntikoita, mikä on oikein nautittavaa. Kaikin puolin suositeltava tutustumiskohde kaikille raskaan ja hämärän fuusion ystäville. Useammassa eri muodossa saatavilla oleva Vehicle of Spirit on näyttävän bändin kyseessä ollen myös sisällöltään visuaalista juhlaa, mutta lopulta krumeluurien keskeltä nousee päällimmäiseksi kaikkein tärkein eli laadukasta musiikkia soittava yhtye. Kestoa löytyy jämäkät 26 minuuttia, joten levyä on helppo pyörittää useammankin kerran päivän aikana. Vehicle of Spirit käsittää kolme dvdja blu-ray-formaattista livetaltiointia, joista ensimmäinen on kuvattu Lontoon maineikkaalla Wembley Arenalla. Mikko Malm SCARECROW Exterminators of the Year 4000 82 RECORDS Arvostukseni kotimaisen Scarecrown ankaraa horror punk -kaahausta kohtaan on kauhistuttavaa luokkaa. Bartókin tapauksessa touhu sai tietysti vähän suuremmat mittasuhteet: hän oli paitsi Unkarin merkittävimpiä säveltäjiä myös tunnettu kansanmusiikin tutkija ja kerääjä sekä yksi modernin etnomusikologian uranuurtajista. Restless & Live jää kuitenkin näin audiomuodossa hieman steriiliksi ja tunteettomaksi. Aluksi Fires within Firesin läpikuuntelu ei meinannut osua suoneen millään, ja uusintakokeiluinspistä oli odoteltava viikkoja. Rumpali Jason Roederin jäsenyys Sleepissä kertoo yhtä lailla yhtenevistä kuulovauriotavoitteista. Nopeasti kaahaavan ja kiitettävän tarttuvan metallija hardcorevaikutteisen kauhupunkin kylkeen on ujutettu jopa hieman mustempia sävyjä, kuten ilkeästi raapiva Deathfuckingtank blastauksellaan osoittaa. Perinteisten rockinstrumenttien lisäksi kuullaan huilua (tilinkó, kaval), luuttua (dombra) ja didgeridoota. Angel’s Deathiä voisi puolestaan kutsua peräti kaihoisaksi. Kääntöpuolella levy tuntuu usein pikemminkin vanhojen kappaleiden uusintaäänitykseltä kuin varsinaiselta livejulkaisulta. Antti Luukkanen NEUROSIS Fires within Fires NEUROT Kalifornialaisen Neurosisin julkaisuluettelo vuodesta 1985 nykyhetkeen on kunnioitettava. Guruzsmás pysyttäytyy populaarimusiikin viitekehyksessä siinä mielessä, että se nojautuu tiukasti bändin omaan soundiin eikä lähde koristelemaan sitä turhilla krumeluureilla. Volyymia isolla kädellä ruuvatessa etenkin ihastuttavan rupinen bassosoundi ja hällä väliä -tyyppinen meluvalli puhuttelevat, mutta miksikään iättömäksi merkkiteokseksi levystä ei ikävä kyllä taida olla. Brittiöykkäröinnissä mölinän määrä oli jo arvo itsessään. Toisaalta Tampereen-keikka tarjoaa monipuolisemman kuvaustyöskentelyn ryydittämänä katsojalle huomattavasti vauhdikkaamman ja soittajien iholla tiiviimmin pysyvän katselukokemuksen. Väripalettikin on marginaalisesti laveampi. Siinä missä aiemmilla kiekoilla huomio pääsi loppua kohden usein herpaantumaan, tällä kertaa täytemateriaalin tuntua ei tule. Kokonaisuudessa on sekä hyvät että huonot puolensa. Impaled Nazarenen ensidemolla puolestaan coveroitiin tältä albumilta löytyvä Conned thru Life. Tyylilaji, kokeellinen kakofonia, on kestänyt matkassa lähes alkuperäisen jäsenistön lisäksi. En voi käsittää, miksi näin intensiivisestä ja kauttaaltaan taidokkaasta poppoosta ei pidetä isompaa meteliä. Musiikillisesti bändi on yhtä eklektinen kuin esikuvansa. Syytä olisi. Novák Jakab käy vierailemassa sitransa kanssa. Myöskään soundit eivät ole enää yhtä päällekäyvän rähäkkäät. Varsinkin alkuraidan pitkitetty käynnistely lannistaa, ja tuuttauksen päästyä vauhtiin mekkala toimii vain paikoin. Miinukseksi laskettakoon sen kaikkein hurjimmin kaahaavan juoksusahaamisen vähentyminen. Tässäkin asiassa tuotekehittely ajoi nopeasti edelläkävijöiden ohi, sillä solisteja ei ihmeemmin erota toisistaan. Jo yksin kohdemaa ja -areena saavat suomalaisen kuulijan adrenaliinitason nousemaan. Joku puhuu sludgesta, toinen progesludgesta, post-hardcoresta, ambientista, teollisuusmögästä tai paineaaltometallista. Exterminators of the Year 4000 on varmasti yhtyeen uran hienostunein ja monipuolisin kiekko olematta silti varsinaisesti hienostunut tai liian monipuolinen. Jatkossa itsearvoinen junnailu saa onneksi värejä ja temponvaihtelut nostattavat tunnelmaa. Olkoonkin että E.N.T. Pimeällä estradilla oikeuksiinsa pääsevä valoshow elää pitkälti näyttävien videoscreenien annista, joka tukee tiukasti soittavan kuusikon tekemistä hyvin. Hyvien biisien kaivaminen joukosta tuntuu jo ajatuksena snobismilta. Liekö aika kullannut muistot, kun mielikuvissa asiallinen möykkälevy osoittautuu tässä maailmanajassa aika geneeriseksi humpaksi. Kari Koskinen EXTREME NOISE TERROR A Holocaust in Your Head WESTWORLD Nuorena jolppina luokan kovat pojat kuuntelivat Extreme Noise Terroria
UUTTA METELISSÄ! facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet. SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAKU METELI.NE T SELAA SUOMEN LISÄKSI MYÖS VIRON, RUOTSIN, SAKSAN JA SVEITSIN KEIKKOJA
Most Beautiful -levyn (2015) kiertueen muilta keikoilta ympäri maailman. Kaahaus on kovaa, riffit surisevat ilmassa kuin ampiaisparvi ja uusi laulaja Alexis Papatheofanous messuaa todella vakuuttavasti. Force of Profanation vie bändiä varmasti eteenpäin, mutta entisestään tiukentunut meininki on poistanut jotain olennaista Ravencultin viehätyksestä. Loppua kohti kitaraja kosketinvetoinen musiikki vain paranee, ja albumin viimeinen – ja paras – kappale Only the Gods Are Lonely on kunnianhimoinen balladi, joka tuo esille laulaja Oskari Salovaaran monipuolisen lauluäänen. Tämä ei estä pitämästä kokonaisuudesta, sikäli mikäli perinteisestä musiikkinautinnosta voidaan tässä yhteydessä edes puhua. Mikäli et tiedä Sneapiä, googleta ja hämmästy. Tuntuu todellakin siltä, että porukka itsekin tajuaa näytönpaikkansa tulleen ja pyrkii ottamaan siitä kaiken irti. Jaakko Silvast VOID PULSE Pulse 0.387 HARM Void Pulsen tulokasjulkaisun kohdalla on tunnustettava nöyrästi tietämättömyytensä. Musiikki on monipuolista, arvoituksellista ja erilaista, mutta paletti pysyy kasassa täydellisesti. Fragments of Reality jättää hieman hämmentyneen olon. Kuunnelkaa ja yllättykää. Vuodet eivät ole syöneet sen tehoa. Mainittuun albumiin pohjaavat keikkasetit herkuttelevat myös vanhemmilla Nightwish-anthemeilla, joskin niiden osalta mielipiteitä on niin monta kuin yhtyeellä faneja. Tämä kuuluu, vaikkeivät kappaleet ole mitään monimutkaisuuden ylistyksiä. Allekirjoittaneelle tähän asti täysin tuntematon yhtye onnistuu yllättämään pirteydellään. Asiassa on myös toinen puolensa. Tami Hintikka SEPULCHRAL CURSE At the Onset of Extinction TRANSCENDING OBSCURITY Pari vuotta sitten julkaistu neljän kappaleen esikoinen esitteli perinteikkäästi ja suoraviivaisesti death metalia soittaneen murinaryhmän. Jos levyn päättävä yli 20 minuuttia jatkuva junnaus A Hymn for a Dying Planet jätetään pois laskuista, A World of No Beauty on väkevä paketti jykevää crustia. En tiedä, olenko täysin yhtyeen fani, mutta hattua on pakko nostaa. Kun perustuksen päällä julistetaan vakuuttavalla tavalla esoteerista, rituaalimagialta kuulostavaa sisältöä, lopputulos on hyvinkin sisäänpäin kääntynyttä mutta silti oudon kiehtovaa ja kutsuvaa. Ravencult on vaarallisessa iskussa, vaikkei Force of Profanation ei ole aivan edeltävän Morbid Bloodin (2011) tasoinen pommi. Hidastempoisesti eteenpäin junnaavat kappaleet luovat hypnoottisen ja synkän auransa black ja death metalin sekä dark ambientin tyylikeinoin, mutta kokeellinen ja osin koneellinen lähestymistapa jauhaa raja-aidat säleiksi. Ehkä supertähteys on pelkästään ajan kysymys. Vehicle of Spirit osoittaa, että Nightwish on yksi pallon kovimmista ja mielenkiintoisimmista metallibändeistä. The Social Network on hieman puuduttavampi A7X-tyylinen tekele, mutta sen välisoitto on silkkaa riemua. Lauri Kujanpää DISGUST A World of No Beauty WESTWORLD Nyt ollaan crust-asioiden kovassa ytimessä. Nyt pitäisi tapahtua. Puitteet vaihtelevat pienemmistä klubeista festivaalilavoille. Barretin kynästä syntyneet ja Jonesin mylvimät biisit etenevät Discharge-kompilla kohti maailmanloppua. Soittajat ovat olleet kokeneita kavereita jo vuonna 1997. Maailma on paska paikka, ja aika on lopuillaan. A World of No Beautyn soundimaailma on parikymmentä vuotta vanhaksi punklevyksi todella tanakka, ja sen ansiosta panssarijunan varmuudella puskeva musiikki pääsee nuijimaan toden teolla. Todetaan nyt vielä sekin, että yhtyeessä viimeiset kolme vuotta vakituisesti vaikuttanut Floor Jansen on yksi parhaista, ellei kaikkein paras, metallia laulava naissolisti. Amaranthe, She Is My Sin, Sleeping Sun ja Nemo ovat varmoja valintoja ja myös pelkistetympää rockilmaisua tarjoilevia keitaita tuoreemman ulottuvuustulvan keskellä. Raamikas hollannitar osaa esiintyä, ottaa yleisönsä ja laulaa virheettömästi keikan alusta loppuun, todennäköisesti illasta toiseen. Nyt tipahtava rankaisukin käsittää napakat neljä veisua, mutta tuttujen temppujen rinnalle on nappailtu uusia kuvioita. Se, yltääkö yhtye jatkossa pelkkiä stadioneita täyttävään supertähtiluokkaan, on vielä hämärän peitossa. Julkaisun neljä erillistä osiota eivät noudata tavanomaisia kappalerakenteita tai edes selkeitä genrerajoja. Yhtyeen selkeimmät hengenheimolaisbändit ovat vanhat crustaajat Doom ja Extreme Noise Terror. Sinfonisen intron jälkeen tuleva Big Boy’s Blues on nopeatempoinen rokkipala, joka räväyttää levyn käyntiin tyylikkäästi. Nyt ollaan rock’n’rollin ytimessä. Jälkimmäisestä Disgustkokoonpanossa ovat mukana laulaja Dean Jones ja basisti Lee Barret. Joni Juutilainen A N A ST A C IA P A P A D A K I ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Tasaisen väkevästi ja julmasti öristy At the Onset of Extinction tipahtaa toki edelleen rujosti runRAVENCULT Force of Profanation METAL BLADE Kreikkalaiseksi black metal -bändiksi melko epätyypillisen soundin omaava Ravencult on kolmannella levyllään ihanteellisen tilanteen edessä. Kasetti-ep:n väkevästi esiin manattu, itse musiikkia merkittävämmäksi elementiksi kohoava sanoma onkin suunnattu tekijöidensä lisäksi vain ja ainoastaan salatieteiden opinnoissa pitkälle päätyneille. Näissä tunnelmissa kalloomme porautuu napakka ja nopsa ralli toisensa perään. Pohjalla on kaksi todella kovaa kiekkoa, ja uusimmalleen yhtye on saanut taustalleen maineikkaan levy-yhtiön. Business Suits You lyö lekalla otsaan ja nostaa hymyn korviin. Toisaalta, kun puikoissa on ollut herra nimeltä Andy Sneap, tämä ei tule suurena yllätyksenä. Ja niin tapahtuu! Punkahtavasta mustasta metallistaan tuttu yhtye tempoo niin terävää thrash/blackiä, että melkein hirvittää. Tämä alkujaan vuonna 1997 ulostunut levy ei kosiskele kuulijaa melodioilla tai suurilla kuvioilla. Mega CORONA SKIES Fragments of Reality MIGHTY Corona Skies edustaa suomalaista hard rockia, ja debyyttialbuminsa on mukava piristysruiske tänne alkutalven pieksemään joulupukinmaahan. Vanhoilta Bathory-levyiltä tuttu kohkaaminen ja roiskiminen sopivat yhtyeen ilmaisuun paremmin kuin millintarkka tykitys, mutta eipä käy nykyilmaisuakaan moittiminen – ryhmä on tiukemmassa vedossa kuin esimerkiksi genrensä kärkinimenä pidetty Deströyer 666
Ehdoton etu on myös se, että ideat esitellään keskimäärin noin kolmessa minuutissa. Kyuss ja Fu Manchu ovat edelleen läsnä, kuten myös Black Sabbath. Valinta on tyylillisestikin perusteltu, vaikka vaikutteet tulevat laajemmalta skaalalta black metalia ja crustia myöten. Tyyliltään samaan sarjaan esimerkiksi Miasmalin, Tribulationin ja Vampiren kanssa istuva Reveal! on periaatteessa puhdasverinen rockbändi, mutta musiikkinsa on vedetty kuolometallifiltterin lävitse ja upotettu sekaan pieniä sävyjä monesta muusta äärimetalligenrestä. Tähän porukkaan kiilasi myös Uppsalasta lähtöisin oleva Reveal! erikoisella Nocturne of Eyes and Teeth -ensilevytyksellään (2011). Kolme muuta raitaa ovat perinteisimmissä mitoissa. But in Darkness You Dwell HELIAED Pitkän linjan eestiläismuusikko Val Tvoar yllätti viime vuonna julkaisemalla erinomaisen iskevän paketin tarttuvasti rouhivaa kivilouhosrokkausta. Vaikka biisit jäisivät hieman puuduttaviksi, Gioelin loistavat äänijänteet korvaavat puutteita parhaalla mahdollisella tavalla. Biisit ovat ehkä hieman kliseisiä, mutta Gioelin ääni sopii myös niihin aivan järjettömän hyvin. Jos haluat kuunnella, minkälaista kasarirockin olisi pitänyt aina olla, ilman poseerauksia, ota Hardline haltuun. Levyn viisi uutta raitaa jatkaa In Light You Believen sielukasta ja analogisen tuttavallisesti purevaa soundia. Ajoittaiset korkeammat huutorähinät, hivenen mustemmin soivat kitarat ja erityisesti lähes kymmenminuuttinen Disrupting Lights of Extinction tekevät kuitenkin pesäeroa alan harmaimpien yrittäjien touhuihin. Neljän pitkähkön biisin joukkoon ei mahdu yhtään hyvää kappaletta, vaan musiikki soljuu läpi kuuloelinten sen kummempia jälkiä jättämättä. Helpoiten Sallow’ta kuvailisi sekoitukseksi Nachtmystiumia ja satunnaisia eeppisen tunnelmallisia elementtejä, jotka viittaavat enemmänkin post-blackin suuntaan kuin todella raakaan ja vastenmieliseen mustaan metalliin. Pätevää kuolettamista. Esimerkiksi Fighting the Battle on pohjimmiltaan keskikertainen rutistus, joka nousee hyväksi kappaleeksi vain ja ainoastaan Gioelin takia. Parin olemattoman coverin ja viisiminuuttisen suhinaintron myötä kestoa saatiin täysi tunti. Nopeammissa kohdissa rummut tahtovat hieman puuroutua ja iskuista katoaa napakin voima, mutta orgaanisen iskevä likaisuus ei lipsu kuitenkaan kellarituhinan puolelle. Myös kansipaperien infoista ja mittavista saatesanoista voi jakaa kiitosta. Paikallinen skene taitaa elää omia kuvioitaan, koska mainitut vertailukohdat eivät soita yhtään mitään kelloja. Tästä huolimatta lopputulos kuulostaa bändiltä, jossa on eloa. Alan miehet huomio, sillä tämä kannattaa testata. Olisiko sittenkin kannattanut odottaa vielä hetki ja rykäistä paketillinen tuoretta materiaalia pihalle. Painopiste on siirtynyt grindcorehenkisestä suttuisesta roiskimisesta pykälän verran tiukan death metal -tykityksen puolelle punktatsin kuitenkin säilyttäen. Kari Koskinen SALLOW I: The Great Work SICK MAN GETTING SICK Yhdysvaltalainen Sallow on kolmevuotias yhtye, jonka musiikkia kuvaillaan rajuksi ja eeppiseksi amerikkalaiseksi black metaliksi Yellow Eyesin ja Mutilation Ritesin hengessä. Lauri Kujanpää NAPALM TED/ MUSTASUO Split OMAKUSTANNE Napalm Ted on jämäköittänyt kahden omaehtoisen kasettijulkaisun jälkeen soittoaan ja tekemistään, ja lopputuloksena on melkoisen tymäkkä seiskanpuolikas. Laulaja vaihdettiin melodisempaan, särmät tuotettiin pois ja tempoja tipautettiin reilusti. The Great Work on ihan mukiinmenevä julkaisu, mutta yleisfiilis tuntuu lähinnä vaisulta, koska kuulijalle saakka välittyvä intohimo jää puuttumaan. In Search of Sanityn myötä bändi lähti tavoittelemaan suurempaa yleisöä, pyrki Metallicaksi Metallican paikalle. Tarjolla on isoja kertosäkeitä, rokkaavia riffejä ja herkkiä vetistelyjä. Pörinässä oli sellaista lämminhenkistä ja suoraan korville käyvää rouhintaa, että jopa allekirjoittaneen kaltainen tyyliallergikko saattoi sitä ihastella. Debyyttipitkä In Light You Believe... Astetta raaemmat soundit ja settilistaa koristavat pari vanhempaa kappaletta tekevät kylkiäisestä varsinaista levyä mielekkäämmän paketin. Tulos, laiskanpulskea lönköttely, sisälsi kyllä jokusia kivoja melodioita ja kelpo sooloja, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita kaipaileville näytettiin takalistoa. Kahdeksanbiisinen Flystrips ei ole mikään hittikimara, mutta albumi tempaa mukaansa salakavalasti. Groove, bluesahtava tunnelma ja erinomaiset kitarasoolot saavat ihmettelemään Val Tvoarin repertuaaria, sillä äijä on soittanut, säveltänyt, nauhoittanut ja laulanut kaiken jälleen itse. Aidosti hämmentävät metallibändit ovat tänä päivänä harvinaisuus, ja kun vastaan tulee Revealin kaltaisia oman tiensä kulkijoita, ne erottuvat väkisinkin edukseen. Lopputulosta voi kuvailla vähintäänkin persoonalliseksi ja takuulla mielipiteitä jakavaksi. Kuinka mahtavaa. Kääntöpuolen Mustasuo on löytynyt samasta kaupungista, Oulusta. Karvoja pystyyn nostattava julkaisu on kaikessa tavanomaisessaankin loistava. Kari Koskinen VAL TVOAR In Light You Believe... But in Darkness You Dwell sisältää ylempänä mainitun In Light You Believen soundeiltaan terävämmäksi mulkattuna, viisi uutta kappaletta ja bonuksena toissa vuonna julkaistun, laadullisesti heikomman Into the Unknown -ep:n – eli kaiken materiaalin, mitä Val Tvoar on nimellään julkaissut. Turussa päämajaansa pitävän Sepulchral Cursen tekemisestä ei löydy sinänsä kovin uusia tuoksuja, mutta sekä örinäettä sävellyspuoli toimii oikein hyvin. Ulosanti on A-poskea ahdistavampaa ja synkempää, ja vaikutelmaa korostaa entisestään kahden eri laulajan perushuutamista hysteerisempi riekunta. Levyllä on tulkinnasta riippuen neljä tai viisi balladia, jotka yllättävät tasokkuudellaan. Tuskinpa näitä aivan parissa tunnissa kännipäissään on kasailtu. Hartaasti ja pitkäjänteisesti tunnelmia jauhava järkäle ei tylsisty matelemaan koko kestoaan, vaan käyttää tempojen vaihtelua harkittuna ja kiireettömästi kehiteltynä tehokeinona. Ei tämä nyt mikään katastrofi ole, joukkoon mahtuu ihan kelpojakin ideoita, mutta väliin pudonneen Onslaughtin kaupallisempi vaihde ei palvellut ketään hyvin. The Great Work on uudelleenjulkaistu demo toissa vuodelta, minkä perusteella voi antaa pieniä virheitä anteeksi. Myös pari ensimmäistä pitkäsoittoa, Power from Hell (1985) ja The Force (1986), ovat oikein suositeltavia. Ensimmäinen kuuntelukerta menee lähinnä kevyesti kohkaavaa meininkiä ihmetellessä, minkä jälkeen riffit rupeavat näyttämään kynsiään melko kovienkin kappaleiden muodossa. Yhtyeen tuotantoon tutustumisen voi aloittaa mistä tahansa tämän vuosituhannen julkaisusta. Joni Juutilainen HARDLINE Human Nature FRONTIERS Hardline on vuonna 1991 perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka keulakuvana häärii Axel Rudi Pell -kultakurkku Johnny Gioeli. Erityisesti Cadmium ja levyn pisin veto Old Speckled One jättävät jälkensä. Musiikki ei ole menettänyt armottomuuttaan, vaan intensiteetti ja omailmeisyys on pikemminkin kasvanut. Loistavaa hard rockia takonut yhtye on päässyt nyt viidenteen albumiinsa, joka on tutuntaattua tavaraa kasarisävelten iki-ihanasta maailmasta. Omia kappaleita on mukana kuusi, ja niiden keskimitta pyörii kahdeksan minuutin hujakoilla. Kari Koskinen REVEAL! Flystrips SEPULCHRAL VOICE Ruotsi tunnetaan hyvistä ja omaperäisistä death metal -yhtyeistään. Pelkällä ARVIOT 75. Uusintajulkaisun kylkiäisenä tarjoillaan Bristolin Hippodromella levyn kiertueelta taltioitu täysimittainen keikka. Kun riffit ja koukut on asianmukaisesti väännetty, perään isketään seuraavaa vetäisyä. Tämä ei olisi mikään ongelma, jos mukana olisi edes puolet vaikkapa Metallican ...And Justice for All -levyn nerokkuudesta. Keskitempoista jolkottelua, väsyneitä laulumelodioita, keskinkertaista riffittelyä ja muuta nössöilyä kyllä riittää. Tehokkaasti riffittelevät ja synkeää melodisuutta sopivasti hyödyntävät kappaleet ovat johdonmukaista ja tarttuvaa tekoa. Vaan kun ei ole edes neljännestä. Mega ONSLAUGHT In Search of Sanity DISSONANCE Brittiläisen thrash metalin pitkäikäisimpiin puurtajiin kuuluva Onslaught on edelleen varsin rautaisessa kunnossa. A-puolen täyttävä, minuutista kahteen kellottava kappalenelikko on edukseen juuri tässä formaatissa, sillä liika on liikaa, sanoo Yngwie mitä tahansa. Tämä alun perin vuonna 1989 julkaistu hutilaukaus sen sijaan ei kerro bändin syvimmästä olemuksesta juuri mitään. Eri elementtejä on osattu sovittaa toisiinsa tyylillä ilman, että oltaisiin liu’uttu poikkitaiteellisuuden puolelle, ja juuri tästä syystä trio tuo kokonaisarvosanaan varrenmitan lisää. Kappaleita ei venytetä, eikä junnaamista harrasteta lainkaan. novan kuolon kulmille
20-vuotissynttäreitään juhlivan saksalaislafka AFM:n katalogista poimittu kattaus on suurelta osin power metalia sen eri muodoissa. Brittipunkkareiden käppäkokoelma ei juuri muodollaan houkuttele. Bändin faneja tämä tuskin haittaa, sillä levyn tunnelma on hyvin avengedsevenfoldimainen: kieroutunut sirkus helvetistä on läsnä. Kakkoskiekko, vuoden 1983 Live in Yugoslavia, on lähimpänä edes jonkinlaista kokonaisuuden käsitettä. Juuri kun albumi meinaa lentää ikkunasta Tuusulanjärven mutapohjaan, se pistää loppumetreillään muutaman helmen eetteriin. Vielä ei lähde aivan täysillä, mutta porukalta on syytä odottaa jatkossa hurjia tuloksia. Seitsemän bonuksen myötä levy on tungettu lähes maksimimittoihinsa, joten tarjolla on todellakin makeaa mahan täydeltä. Nightmare-läpimurtonsa (2010) jälkeen yhtye siirtyi lopullisesti areenaluokkaan ja muodosti ympärilleen järkyttävän suuren hypen. Tuplalla ei ole mitään infoa biisien lähteistä. Esimerkiksi MSG:n Assault Attack ei lähde ihan entiseen malliin, ja bonuslevyn tarpeellisuudesta voikin olla montaa mieltä. Kimmo K. En tiedä, miten sävelkynästä on saatu ulos tyydyttävän alapuolelle jäävää puuduttavaa moskaa. Kokoelma ei ole millään mittapuulla järjellinen kuuntelukokemus, mutta sen tarjonta on yllättävän maukasta jopa etukäteen ylenkatsottujen tyylien ja artistien kohdalla. Suomalaisbändit, Lordi ja Mors Principium Est, edustavat nekin asiallisesti. Kaikki hoitavat tonttinsa hyvin, ja etenkin Pesinato osoittaa olevansa melkoinen ässä kitaranvarressa. Aikoinaan Iron Maidenin lämmittelijänä allekirjoittaneelle tutuksi tullut yhtye ei tuntunut koskaan olevan hehkutuksensa arvoinen, mutta en silti väheksy monia mainioita kappaleitaan. Eikä nyt ole kyse mistään Toolin mestariprogesta, vaan jostain aivan muusta. Russ Ballard -henkinen päätöskappale California Air lopettaa levyn hieman juustoisempiin mutta yhtä kaikki miellyttäviin tunnelmiin. Mielenkiintoisinta silläkin on Pesinaton kitarointi, hän kun kanavoi onnistuneesti niin Richie Blackmorea, Yngwie Malmsteenia, Steve Vaita kuin Chris Impellitteriäkin. persoonallisuudella ei tietysti pärjää, mutta Flystripsin kohdalla mennään onneksi selkeästi musiikki edellä. The Book on suhteellisen täysipainoinen kokoelma vauhdikkaita heviralleja ja hieman kevyempiä hard rock -repäisyjä. Kohta seitsenkymppisen Bonnetin ääni ei ole täysin ennallaan, mutta mies on silti yllättävän skarpissa kunnossa. Bändi edustaa sitä brittipunkin sukupolvea, kun menon erotti rockista vain astetta räkäisempi laulutapa. Roman Sky on tunnelmaltaan herkkä ja mahtipontinen raita, jolla orkesteri viiltää taustalle sulosäveliä ja M. Rapsakka avaus raita Into the Night ja iskevä Dead Man Walking esittelevät klassista heavyä parhaimmillaan. Mutta kun kuulen neljännen kerran velton Woman-laahauksen, on aika poistaa levy soittimesta ja unohtaa se ikihyviksi. Mieluummin menneisyydessä kuin nykyhetkessä elävät anti-PC-punkin ystävät ympäri maailman pitävät Anti-Nowhere League -tuotantoa varmasti arvossaan, mutta tällä kokoelmalla näytöt ovat vähissä. ja bändin sanoman napakasti tiivistävä I Hate People. Uusia tuttavuuksia löytyy, kuten myös tarkempaan tutustumiseen ajavia huomioita. Melodisuus tuntuu olevan lafkalle oleellista, vaikka joukossa on hard rockin ja klassisen heavyn ohella muutama rähisevämpikin esimerkki. Kokooman suurimpia nimiä lienevät Fear Factory, Ministry ja Danzig, joiden biisit ovat samalla levyn omailmeisimmästä päästä. Neverheard-osastolta ainakin tarttuvaa djentpowerfolkia veivaava Orden Ogan ja raikkaanmelodinen Eden’s Curse tuntuvat varsin riemastuttavilta. Etenkin Alcatrazzin Hiroshima Mon Amour ja God Bless the Video vedetään läpi varsin tyylikkäästi. Samoista biiseistä kuullaan sietämättömän monta remix-, vaihtoehto-, singleja liveversioita. Viimeistään nämä aiemmin julkaisemattomat lisät tekevät levyn hankkimisen kannattavaksi myös alkuperäisen albumin omistajille. Toisin kuin lähes kaikki remake-albumit ja -leffat, Indiscreet 30 on kaikkea muuta kuin turha julkaisu. Levyn alku on suorastaan sontaa seuraavienkin kappaleiden osalta, kunnes God Damn -ralli osoittautuu kieroudellaan kohtalaisesti. Myös balladimainen Angels herättää hieman mielenkiintoa onnistuen sekä puistattamaan että ihastuttamaan. Seitsemäs albuminsa The Stage tiputtaa peruskuuntelijat heti kättelyssä kyydistä, sillä sen ensimmäinen kappale on kahdeksanminuuttinen. Lauri Kujanpää ANTI-NOWHERE LEAGUE Long Live the League WESTWORLD Jos joku vielä ottaa asiakseen vastustaa cd-levyjä niiden vanhanaikaisuuden tai turhuuden nimissä, niin tässä tapauksessa lyömäaseet annetaan käteen mukisematta. Ensin mainittua edustavat Fates Warning -rumpali Mark Zonder ja Alcatrazz-ajoilta tuttu kosketinsoittaja Jimmy Waldo, jälkimmäistä puolestaan basisti Beth-Ami Heavenstone ja kitaristi Conrado Pesinato. Anti-Nowhere Leaguen tunnetuimmat biisit ovat varmasti Metallican coveroima So What. Massiivisen biisilistan läpikäyminen käy työstä, mutta ei ole ylettömän työlästä. The Book ei poikkea tutulta polulta vaan sijaitsee tyylillisesti täsmälleen Rainbow’n ja Alcatrazzin välimaastossa. Graham Bonnet Band koostuu niin vanhasta kuin uudesta kaartista. Yhtye ajettiin sisään vuonna 2015 julkaistulla Kingdom Come -singlellä, joka oli siinä mielessä historiallinen tapaus, että biisi oli vanhan yhteistyökumppanin, Russ Ballardin, säveltämä. FM:n vuonna 1986 julkaistu Indiscreet-debyyttikin ilmestyi hyllyyn vasta kolmisen vuotta sitten. Mutta se, että Long Live the League on täysi turhake, menee julkaisijan piikkiin. Nykyvinkkelistä tarkasteltuna yhtye on laiskanmiehen pub rockia vailla kunnon biisejä. Antti Luukkanen ERI ESITTÄJIÄ 20 Years Metal Addiction AFM Onhan tämä ihan järjetön kokoelma: kolme cd:tä, 52 biisiä yhtä monelta bändiltä. Mukana on tasaisen laadukasta tavaraa kuriositeetit (kuten akustinen versio That Girlistä ja Ozzyn tunnetuksi tekemä Shot in the Dark) mukaan lukien. Selkeämmäksi päivitetty tuotanto puhaltaa kokonaan uutta eloa ennestäänkin hyviin biiseihin tehden niistä entistäkin hienompia ja ennen kaikkea vielä ajattomamman kuuloisia. Tässä ei ole tietenkään lähtökohtaisesti mitään vikaa, jos sävellykset ovat laadukkaita, ja pääosin ne ovatkin. Suhteemme tulee syventymään pyöreitä juhlistavan kiekon uudelleenäänityksen myötä, sen verran hunajaiselta ja onnistuneelta lopputulos kuulostaa. Shadows repii äänihuuliaan juuri niin kuin pitääkin. Yli 16-minuuttinen ralli sisältää sekä rivakkaa rockia että herkkää tulkintaa, ja vaikka näin pitkien kappaleiden epäonnistumisprosentti on yleensä suuri, A7X onnistuu hienosti. Vaikka herrat Armstrong ja Frederiksen eivät totisesti ole hekään enää nuoria, energiatasoissa on melkoinen ero. Toinen upea teos on levyn viimeinen kappale Exist. Joni Juutilainen FM Indiscreet 30 FRONTIERS Brittiläinen AOR ja hard rock, kuten myös punk, on jäänyt minulla timanttisinta kärkeä lukuun ottamatta melkoisen vähälle tutustumiselle. Mega AVENGED SEVENFOLD The Stage COLUMBIA Avenged Sevenfold on niitä amerikkalaisia yhtyeitä, jotka kasvoivat suuriksi pikkuhiljaa, kuin varjoissa. Koskinen GRAHAM BONNET BAND The Book FRONTIERS Vanha jarru Graham Bonnet on palanut kuvioihin uuden bändin ja levyn kera. Pikemminkin paketti tarjoaa positiivisia yllätyksiä oman mukavuusalueen ulkopuolelta. AOR:n ja erittäin melodisen hard rockin risteytys onkin hieno esimerkki siitä, kuinka englantilaisetkin osaavat tehdä hyväntuulista ja silti kaihoisaa melodiaher(k)uttelua Amerikan malliin. Vahvimmin orkesterin perintöä on pitänyt yllä Rancid ja sen pääkaksikon sooloproggikset. Raivokas googlaaminen paljastaa, että kyseessä ei ole varsinainen uusintajulkaisu samannimisestä, vuonna 1985 ilmestyneestä kokoelmasta, vaan sälää on kerätty vähän sieltä täältä. Indiscreet 30 on brittiläiseen tapaan harkittu ja hienostunut levytys, jota kuunnellessa sopii ja ehtii nauttia pannullisen haudutettua teetä tilkalla hunajaa. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta silti täydellistä kertakäyttökamaa. On tietysti puhtaasti makuasia, kuinka paljon näillä meriiteillä olisi aihettakaan kiskoa lippua salkoon. Toki mukana on myös aivan järjetöntä lätkytystä ja tamppausta, mutta yllättävän vähän VMP-osastoa. The Stage on kuitenkin ehdottomasti huonoin Avenged Sevenfold -julkaisu. Kuluneet vuodet kuuluvat enemmän kakkoslevyllä, jolle on koottu uudelleen nauhoitettuja versioita miehen uran suurimmista hiteistä. Paljon vähemmällä vaivalla ei voi levynjulkaisua tänä päivänä hoitaa. Mikko Malm ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 76. Jos punkin haluaa nähdä vain provokaationa, sikäli bändi on onnistunut hyvin, sillä vielä viime vuonna se onnistui herättämään pahennusta Suomenvierailunsa tiimoilla homovastaisiksi tulkitulla biisillään
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Uuden version soundi on avoimempi ja instrumenttien ääni kirkkaampi. – Siinä meni todella kauan, mutta uusintapainos on yksi hienoimpia julkaisuja, joita olen koskaan nähnyt! Albumi sekä näyttää että kuulostaa upealta, ja sisältöön todella panostettiin. Palataan kuitenkin tapahtumiin, jotka aikoinaan hajottivat yhtyeen. Raha ratkaisi vieläkin, mutta Gabrielin ansiosta jo lähtökohta oli aivan erilainen. – Siinä meni vain pari tuntia! Yritimme kyllä kertoa omia mielipiteitämme, mutta aika ja raha ratkaisivat lopputuloksen. – Albumin sopimus oli surkein, jonka olemme koskaan tehneet! Vaikka maksoimme itsemme kipeäksi huippuasianajajalle, ajauduimme allekirjoittamaan suurimman osan oikeuksista pois ikuisiksi ajoiksi, Robert Garven sanoo. Albumi saa viimein ansaitsemansa kunnollisen uusintapainoksen, laulaja Tim Baker sanoo. Oikeudet saatiin turvattua vain Euroopassa, mutta Yhdysvaltojen päässä yritetään samaa koko ajan. Yhtyeellä ei juuri ollut sananvaltaa, eivätkä edes pienimmät ehdotukset menneet läpi. Cirith Ungol on kuitenkin elossa, ehkä ehompana kuin koskaan, ja sen tulevaisuuskin näyttää valoisalta. – Alkuperäinen albumi kuulostaa kuivalta ja kitaroista puuttuu rosoisuus. – Jostain syystä Warner Bros päätyi omistamaan ne – mikä on todella ironista, sillä tuohon aikaan se oli yhtiö, jolla kaikki halusivat olla! Levy-yhtiö Metal Blade on yrittänyt saada oikeudet albumiin vuosikausia, ja viime vuonna yhtiön Saksan-osasto lopulta onnistui. Uudelleenmasterointi sen sijaan onnistui upeasti! Eniten olen innoissani vinyylipainoksesta, sillä albumi on julkaisu aiemmin vain cdja kasettiversioina. Nyt albumi kuulostaa siltä kuin sen oli alun perinkin tarkoitus. TEKSTI ELLI MUURIKAINEN PARATIISI 78. Uudelleen löytynyt Heavy metalin kulttinimi Cirith Ungol julkaisi viimeiseksi jääneen albuminsa Paradise Lostin vuonna 1991. Pari vuosikymmentä myöhemmin kävi kuitenkin toisin, ja legenda elää jälleen. Musiikkia täytyy voida soittaa kovalla äänenvoimakkuudella ilman että ääni puuroutuu ja särisee. Kitaristi Jim Barrazalta kysyttäessä kaikki loka kaatuu albumin tuottajan Ron Goudien ja miksaajan Robert Feistin niskaan. Musiikkibisneksen nurja puoli katkeroitti yhtyeen rumpalin Robert Garvenin niin pahoin, ettei tämä uskonut tarttuvansa rumpukapuloihin enää koskaan. VANHA LIITTO V anhat konkarit Robert Garven, Greg Lindstrom, Tim Baker ja Jim Barraza ovat taas osa bändiä, jonka ei pitänyt koskaan palata. Kansilehti on täynnä kuvia vuosien varrelta ja koko ulkoasu aivan mieletön. Masterointi yritettiin saada pois alta nopeasti ja mahdollisimman pienellä vaivalla. Olen sanaton! Garven puhkuu. Pojat hoitivat homman purkkiin kerralla, eikä asiaan enää koskaan palattu. Osa faneista pitää sitä yhtyeen parhaana, ehkä hitusen suurempi osa heikoimpana. Ehdotimme erilaisten efektien ja taajuuskorjaimen käyttöä, mutta ideoitamme ei hyväksytty. – Albumin tarina on yksi järjettömän suuri sotku! Olemme todella iloisia, ettei Metal Blade koskaan antanut periksi tässä asiassa. Uuden version kanssa se viimein onnistuu, Bart teki mahtavaa työtä! Barraza hehkuttaa. Paradise Lost, Cirith Ungolin neljäs ja toistaiseksi viimeinen levytys. Siinä syy, miksi albumi kuulostaa siltä kuin kuulostaa. Tällä kertaa asialle laitettiin Bart Gabriel, bändin pitkäaikainen ystävä ja fani. Sieltä missä aita on matalin Alkuperäisen version osakseen saama kritiikki kohdistuu erityisesti soundeihin ja miksaukseen, joita bändi itsekin tylyttää. Albumin tekoprosessi ja etenkin lopputulos suututtivat bändin rumpalin, joka on käärmeissään vielä neljännesvuosisata myöhemmin. Lupien irrottua Paradise Lost -albumista julkaistiin merkittävästi paranneltu uusintapainos viime syksynä
Oliver Weinsheimer, yksi Saksan Keep It True -festivaalin promoottoreista, oli paikalla ja pyysi meitä seuraavana keväänä Saksaan samanlaiseen tilaisuuteen. Yksi tapahtuma kuitenkin muutti kaiken. Sanoin hänelle pitkään, etten halua enää soittaa, sillä minulla oli ikäviä tuntemuksia koko musiikkibisnestä kohtaan. Syksyllä 2015 Leatherby järjesti Ungolin debyyttialbumin mukaan nimetyn Frost & Fire -festivaalin, jossa esiintyi joukko metallibändejä. – Alkuperäisten masternauhojen löytyminen oli avainasemassa siinä, että musiikista saatiin irti niinkin paljon kuin lopputuloksesta voi kuulla. Jotain kuitenkin puuttui, enkä päässyt toteuttamaan itseäni muusikkona. Toivottavasti kaikki pääsivät kuulemaan suosikkibiisejään. – Tuo oli ensimmäinen keikkani bändissä lähes 35 vuoteen! mies parahtaa. – Nimmaroimme albumeita, julisteita ynnä muuta yli tunnin ajan ja tapasimme faneja joka puolelta maailmaa. Keikka oli bändin ensimmäinen 25 vuoteen. 79. Yhtyeen nykykokoonpano koostuu basistia lukuun ottamatta albumillakin soittaneesta nelikosta, mutta ei siinä vielä kaikki: bändin perustajajäsen, debyyttialbumin jälkeen omille teilleen lähtenyt Greg Lindstrom on taas kitarassa. – En voisi olla tyytyväisempi, albumihan lähes heräsi henkiin! Garven sanoo. – Olin hieman hermostunut, mutta tietysti myös innoissani, kun pääsin soittamaan niin monien die hard -fanien edessä! Varmasti monet heistäkin olivat jännittyneitä, kun eivät tienneet mitä odottaa! Soitimme useamman kappaleen jokaiselta levyltämme. Mehän suostuimme! ”Keep It True -festivaalilla suorastaan hämmästyimme, sillä monet fanimme olivat alle kolmekymppisiä, osa vieläpä kauniita mimmejä!” Cirith Ungol vuosimallia 2017: Jarvis Leatherby, Tim Baker, Robert Garven, Jim Barraza ja Greg Lindstrom. Uinuva peto Bändin kolmen muun albumin (Frost and Fire, 1981, King of the Dead, 1984, ja One Foot in Hell, 1986) uusintapainokset ilmestyivät ensimmäisen kerran jo vuonna 1999, mutta Paradise Lostia jouduttiin siis odottamaan viime syksyyn. Gabriel tosiaan sai paljon kehitystä aikaan. Suurin kysymys kuitenkin lienee, mikä sai hänet itsensä muuttamaan mielensä. – Hyvä ystäväni Jarvis Leatherby on kiertänyt Yhdysvalloissa ja Euroopassa vuosia bändinsä Night Demonin kanssa. Garven iloitsee siitä, että niin moni bändin jäsen lähti mukaan reunioniin. Cirith Ungol soitti albumin ilmestymistä seuranneena päivänä Frost & Fire II -festivaalin pääesiintyjänä Kalifornian Venturassa. Hän kertonut upeita tarinoita Cirith Ungolin faneista ja heidän innostuksestaan bändiä kohtaan. Itse olen harrastanut laskuvarjohyppäämistä viimeiset 20 vuotta saadakseni jostain samankaltaisen tunteen kuin livenä soittamisesta. Meillä kaikilla on ollut aikaa tehdä omia juttujamme. Tapahtuma myytiin loppuun, ja Cirith Ungol pyydettiin mukaan meet & greet -tapahtumaan. – Aivan kuin herättäisi nälkäisen pedon pitkän talviunen jälkeen! Nyt tuntuu kuin 25 vuotta olisi mennyt yhdessä välähdyksessä. – Olen todella innoissani, että saan olla osa reunionia, Barraza ilakoi. Albumin rumpusoundit ovat nyt paljon selkeämmät ja bassokitara sellaisella taajuudella, että yksittäiset nuotit ovat kuultavissa. Nyt se kuoppa on viimein täytetty
Festivaaliesiintyminen ei suinkaan jää ainutkertaiseksi, vaan suunnitelmissa on myös uusi albumi. Frost & Fire sai jatkoa vuonna 2016, ja tällä kertaa Leatherby tahtoi bändin kolmipäiväisen festivaalin pääesiintyjäksi. – Se oli aivan hullua, enkä yhtään tiennyt mitä ajatella, Garven sanoo. Yhtyeen uudelleen henkiin herättänyt Jarvis Leatherby päätyi itse Ungolin uudeksi basistiksi. – Löysimme oman bändikämpän, ja DW Drums – maailman paras rumpuvalmistaja – rakensi minulle tilaustyönä tammisen setin, Garven kertoo. – Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että jos niin monet ihmiset pitävät Cirith Ungolista, olisi todella itsekästä kieltäytyä. Koko bändi on selkeästi hyvin innoissaan yhteenpaluusta. Itselläni ei ollut lainkaan kiinnostusta isäni kuuntelemaa musiikkia kohtaan! On todella innostavaa, että meillä on niin paljon nuoria faneja.” 80. Olen todella innoissani ja toivon, että fanitkin ovat! – Kuukausien harjoittelun jälkeen olemme nyt pisteessä, johon aikoinaan jäimme. – Olemme kirjoittaneet uusia biisejä ja meillä on myös monia vanhoja nauhoittamattomia kappaleita, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi. Brutish Manchild, Sinner ja Making Mincemeat of the Enemy tulevat nopeasti mieleeni, Lindstrom heittää. Ensimmäiset harjoitukset olivat Night Demonin ansiota, sillä bändi antoi Cirith Ungolin käyttää treenikämppäänsä ja laitteistoaan. Liput myivät hetkessä loppuun, ja ihmekö tuo, kun komean kattauksen kruunaa Ungol, joka ei ole esiintynyt Euroopassa koskaan aiemmin. Jos minulta kysytään, Cirith Ungol ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä! Fanit pääsevät kuulemaan mitä olemme pidätelleet kaikki nämä vuodet, Barraza sanoo. – Tietysti unelmamme on soittaa enemmänkin keikkoja – erityisesti Euroopassa, josta olemme saaneet paljon pyyntöjä. VA NH A LI IT TO G R E G H A Z A R D G R E G H A Z A R D ”Nuoremmat sukupolvet ovat joko vähemmän kapinoivia tai avomielisempiä kuin omani. Yhtye on jo ehditty kiinnittää yhdeksi pääesiintyjäksi tämän kevään Keep It True -festareille. – Siitä lähtien olemme työskennelleet uuden materiaalin parissa
Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. Monet bändit julkaisivat yksityisillä levy-yhtiöillä albumeistaan muutamia satoja kopioita, jotka jakoivat kavereilleen. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Yhä useammat pystyvät levyttämään, joten markkinoilla on paljon ahtaampaa. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Siitä huolimatta yhtyeellä on nuoria faneja, joista osa ei ollut edes syntynyt bändin lopettaessa, saati sitten sen aktiivisten vuosien aikana. Saimme paljon uusia ystäviä, ja monet kertoivat jopa tulevansa keikallemme Kaliforniaan! Baker: – Jumalille kiitos internetistä! Sen ansiosta voimme olla yhteydessä pitkäaikaisiin kannattajiimme sekä tutustua uuden sukupolven faneihin. He pitivät bändin elossa etenkin Euroopassa niidenkin vuosien ajan, kun olimme lopettaneet. Garven: – Keep It True -festivaalilla suorastaan hämmästyimme, sillä monet fanimme olivat alle kolmekymppisiä, osa vieläpä kauniita mimmejä! Saimme paljon enemmän huomiota kuin odotimme, emmekä olleet uskoa kuinka monet tiesivät bändin ja ketä olemme. Tämä ei voi olla vaikuttamatta bändiin. Tuo oli alun perin myös syy, miksi palasimme yhteen! Baker: – Haluan kiittää Metal Bladen tyyppejä levyjemme pitämisestä listoilla sekä uusintapainosten tekemisestä nyt ja menneisyydessäkin. Haluaisin kiittää monia ihmisiä, mutta suurin kunnia menee faneille, jotka ovat tukeneet meitä kaikki nämä vuodet toivoen, että joskus ehkä palaamme… Toivottavasti olemme onnekkaita ja pääsemme soittamaan jonain päivänä myös Suomessa! Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Eikä sen tarvitse jäädä ainoaksi! Garven toteaa. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Aiomme ehdottomasti julkaista uuden albumin niin pian kuin suinkin voimme. On vaikea löytää rako, josta tunkea läpi, mutta onneksi olemme onnistuneet siinä! Garven: – Musiikkiteollisuus on muuttunut, mutta onneksemme Metal Blade on vahvoilla. Uusi sukupolvi Cirith Ungol ei ole koskaan nauttinut suurta mediahuomiota, ja bändi on tuntematon jopa monille metallin kuuntelijoille. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Jälkikäteen ajateltuna on todella merkittävää, että onnistuimme myymään useita tuhansia levyjä ympäri maailmaa. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 87,90 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 104,50 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % ”Kuukausien harjoittelun jälkeen olemme nyt pisteessä, johon aikoinaan jäimme. 11 numeroa/12kk 87,90 Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Itselläni ei ollut lainkaan kiinnostusta isäni kuuntelemaa musiikkia kohtaan! On todella innostavaa, että meillä on niin paljon nuoria faneja. Vieläpä paljon ennen internetiä! Nykyään äänittäminen ja jakelu on paljon helpompaa. Tein monia haastatteluja bändin lopetettua ja tapasin jatkuvasti omistautuneita yksilöitä, jotka todella arvostivat mitä teimme, ja teemme nyt taas! On hienoa, kuinka monet nuoret pitävät meistä musiikkimme eivätkä hypetyksen takia. Jos minulta kysytään, Cirith Ungol ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä!”. On mahtavaa nähdä nuoria, jotka ovat kiinnostuneet metallista. Lindstrom: – Julkaisimme debyyttialbumimme vuonna 1981. Se todistaa, että metallimusiikki on elossa ja voi hyvin! Musiikkimaailma on muuttunut paljon siinä ajassa, jonka Cirith Ungol on ollut poissa kuvioista. Uskon, että kannatti pitää tuotantomme koko ajan saatavilla, sillä se auttoi uusia kuuntelijoita löytämään meidät. Lindstrom: – Nämä nuoremmat sukupolvet ovat joko vähemmän kapinoivia tai avomielisempiä kuin omani. Tuolloin millään bändillä ei ollut juurikaan tulevaisuutta, ellei sattunut saamaan diiliä suuren levy-yhtiön kanssa. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi
Sitä ennen olimme työstäneet muutamia jewelcase-painoksia vanhoista levyistä, eikä niillä ollut mukana mitään alkuperäisestä poikkeavaa. – Jo muutamat ensimmäiset julkaisut otettiin vastaan innolla, mutta siinä vaiheessa, kun tartuimme Sentencedin, Tiamatin, Samaelin, The Gatheringin ja Moonspellin kaltaisiin 90-luvun Century Media -klassikoihin ja julkaisimme niistä viimeisen päälle hiotut luksusversiot, uudelleenjulkaisut vietiin käsistä. Jos meni vaikka Amazoniin, etsi sieltä tiettyä levyä ja sitä oli saatavilla vain käytettynä ja poskettomalla hinnalla, kysyntä oli selvästi ylittänyt tarjonnan. Sen sijaan panostamme remasterointiin. SAKSALAISEN Century Median tuotepäällikkö Philipp Schulte kertoo, että yksi maailman suurimmista metallilafkoista on käynyt uusintajulkaisuasian kanssa läpi pitkän tien. – Vuosien aikana on tullut selväksi, että metallifanit keräilevät uusioversioita, omistivatpa he levyn aiemmin tai eivät. Lopulta Century Media päätyi kokeilemaan uudelleenjulkaisuja ehostetummassa muodossa. – Emme olleet aktiivisia uudelleenjulkaisujen suhteen ennen vuotta 2005. – Ymmärrän hyvin, että osa kuulijoista haluaisi uudelleenjulkaisujen olevan täysiverisiä kopioita alkuperäisistä pienimpiä soundien yksityiskohtia myöten. – Kysyntää ei tätä ennen juuri ollut, koska vanhat death metal -albumimme eivät kiinnostaneet 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa metallikansaa kovin paljon. 82. Mutta miten paljon niihin panostetaan ja kiinnostavatko ne kuulijoita todella. Olisi myös kuulijakunnan aliarvioimista painattaa vinyylejä cd-masterista, joka ei olisi oikeasti vinyyliä nähnytkään. – Viimeisen viiden kuuden vuoden aikana olemme keskittyneet erityisesti vanhojen ja hieman uudempienkin levyjen vinyyliversioihin, mikä on vaatinut tuplasti työtä, koska levyjä ei siirrellä vinyylimuotoon ihan noin vain. Demigodin vuonna 1992 julkaistu Slumber of Sullen Eyes ansaitsisi ehdottomasti komean uuden version. En näe mitään järkeä siinä, että julkaisisimme Sentencedin albumin uudelleen vinyylinä 500 kappaleen rajattuna painoksena, joka myisi jo ennakkoon loppuun. – Albumin tyrkkääminen kauppoihin sellaisenaan ei olisi käynyt mitenkään järkeen. Yleensä remasterointi tarkoittaa kuitenkin pientä hiomista soundiin, ei mihinkään oleelliseen koskemista. – Dark Descentillä on tapana julkaista marginaalisia kulttialbumeja uudelleen. Tulevien julkaisujen suhteen hän esittää toiveen. Levynkeräilijäksi tunnustautuva Philipp hankkii itsekin mieluisia uudelleenjulkaisuja. Enkä sano tätä vain sen takia, että sekin sattuu olemaan suomalainen bändi, Philipp nauraa. Jos erikoispainos on rajattu, sen on oltava sitä oikeasti. Uudelleenjulkaisujen painosten teennäinen rajoittaminen ei saa Philippiltä kiitosta. Muutama vuosi sitten esimerkiksi suomalaisen Depravityn Silence of the Centuries -albumista tuli aivan huima uusioversio. Century Median periaatteisiin kuuluu masteroida albumit kunnolla. Tämän takia emme juuri koskaan remiksaa albumeita. PIIRI AKI NUOPPONEN TONI HÄRKÖNEN Century Media on tehnyt erinomaista työtä esimerkiksi kotimaisen Sentencedin vinyyliuusintajulkaisujen parissa. – Uudelleenjulkaisujen tarpeellisuus oli helppo kartoittaa. Morgothin Odium-albumin uudelleenjulkaisua tehdessämme bändi halusi, että toisimme basson kuuluviin. – Joskus saamme bändiltä toiveita kajota soundeihin enemmän. Se pilaa miehen mielestä koko ajatuksen. Sitten, 2000-luvun puolivälissä, väki alkoi vaatia vanhoja Asphyxin, Graven ja Unleashedin albumeita taas saataville. Uudelleenjulkaisuja kaikelle kansalle! 6. Kun vinyyliä 90-luvulla tekohengitettiin, tämä oli ihan tavallista, mutta emme halua tehdä niin. Siksi pyrimme pitämään todella laadukkaat julkaisut kaupoissa vähintään vuoden tai pari. Levy-yhtiöt ovat aina tuottaneet bonusmateriaaleilla kuorrutettuja uusiojulkaisuja vanhoista albumeista. Tämä osoittautui kannattavaksi ratkaisuksi, kunhan albumit oli viimeistelty oikein. Philipp viittaa masterointiin, jonka suhteen monet levy-yhtiöt tyytyvät käyttämään vinyyliversioissakin cd-masteria. – Jos pistää 90-luvun alussa julkaistun cd:n soimaan, se soi paljon vaimeammin kuin nykyiset versiot. Haluamme tehdä tämän omalta osaltamme mahdolliseksi. – Tiedän paljon julkaisijoita, jotka kertovat vaikkapa valkoisen vinyylin painoksen olevan rajattu sataan kappaleeseen, vaikka levyä on oikeasti painettu kymmenen kertaa enemmän. Aloimme ottaa yhteyttä bändeihin, kokosimme laajemmin uutta materiaalia ja remasteroimme levyjä vastaamaan tämän hetken standardeja
Savonlinnan Oopperajuhlat and Grey Beard Concerts & Management present
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY Inferno 10 FIN BattleBeast 01-17_BACKCOVER.indd 1 09.01.17 16:29