ALK. 89,00 € 1 PV LA .................... 119,00 € 3 PV ................. LIPUT: 1 PV PE & SU ....... ALK. 99,00 € 2 PV .................. ALK. ALK. 139,00 € www.tuska.fi Oi ke ud et mu uto ks iin pid äte tää n HELSINKI SUVILAHTI 28.-30.6.2019 HALESTORM STAM1NA KVELERTAK CULT OF LUNA SICK OF IT ALL HEILUNG DELAIN POWER TRIP JINJER MAJ KARMA ALIEN WEAPONRY
C E N T U R Y M E D I A . When A Shadow Is Forced Into The Light Uusi albumi on ilmestynyt TULEVIA KEIKKOJA | *) THE MAN-EATING TREE 01.02.19 LAPPEENRANTA Nuijamies · 07.02.19 HELSINKI Nosturi* · 08.02.19 TURKU Apollo* · 09.02.19 JYVÄSKYLÄ Lutakko* · 14.02.19 TAMPERE Klubi* · 15.02.19 OUL Teatria* · 16.02.19 KUOPIO Henry´s Pub* w w w . c o m
Aa do lf 04 So ilw ork 04 4 Be ast in Bla ck 05 2 Vu od en ras ka im ma t 20 18 05 6 Pö lky llä : tuo tta ja Jai me Go me z Are llan o 06 2 Sa lam yh kä : Am plifi er Ins ide r (20 06 ) 06 3 Arv iot , pä äo sas sa Sw allo w the Su n 07 6 De mo t, pä äo sas sa De cro wn ed 07 8 Va nh a liit to: Rio t 08 2 Ku ud es pii ri: on ko he vib aar eill a tul eva isu utt a. 044 018 032 056 04 JA R M O KA TI LA / TO N I KI LP IN EN ST EP H AN SD O TT ER PH O TO G R AP H Y. SISÄLTÖ 00 7 Pä än ava us 00 8 Syt yk ke itä : Vvo rse , Fro stti de , Dia bo lica l, Lo st in Gre y, Vu oh i 014 Ko lum ni ja ska ba 016 He avy Co ok ing Clu b 018 Kin g Dia mo nd 02 4 Arc h En em y 02 8 Me de ia 03 Yd inp erh e 03 2 Mo ko ma vs
Arvosana: 5/5. 9.3.) SOILWORK Verkligheten 7. Mielessäni ei ollut yhden yhtä negatiivista ajatusta, mikä on normaalioloissa, tosielämässä, yhtä kuin mahdottomuus. Ja sitten, että musiikki… on se, perhana vie, mahtava asia. Ajatus auringon, lämmön ja alituisen hyvän meiningin jättämisestä ja ”pelekkään mustaan” palaamisesta aivoja hiertäen suuntasin Leblonin biitsille kolme olutta ja musiikinkuunteluun tarvittavat välineet mukanani. Ja samalla, että on tämä elämä, jumankauta, ihmeellistä. Yhden menneen onnellisimmista iltapäivistä koin ypöyksin massan keskellä, aivan loppuvuodesta perheemme vuotuisella matkalla Rio de Janeirossa. Latkin paikallista kaljaa, kävin välillä painimassa Atlantin valkoisten aaltojen kanssa ja nautin hyvästä musiikista. Muu perhe lähti sukuloimaan, itse päätin suunnata rannalle. 15.2.) OVERKILL The Wings of War (ilm. Reissu alkoi olla lopuillaan. Sitten siirryin valtamerelliseen miljööseen sopivasti The Oceanin Phanerozoic I: Palaeozoic -albumiin, jonka viimeinen biisi Permian: The Great Dying on mielestäni kuluneen vuoden kovin raskasrockkappale. Näissä merkeissä, oikein hyvää uutta Inferno-vuotta. Kyseisen teoksen soidessa aurinko painui mailleen – hetki, joka on Riossa aina kokemisen arvoinen. Inferno ei vastaa tapahtumatietojen mahdollisista muutoksista eikä tilaamattomien kirjoitusten ja kuvien säilyttämisestä tai palauttamisesta. vuosikerta Numero 165 Toimituksen tilaama tai sille tarkoitettu aineisto julkaistaan sillä ehdolla, että aineistoa voidaan korvauksetta käyttää Pop Median kaikissa uudelleenjulkaisuissa tai muussa käytössä riippumatta toteutustai jakelutavoista. Olin jättänyt puhelimeni kämpille, ja mp3-tiedostoja soittavassa urheilukellossani ei ollut sattuneesta syystä kuin pari levyä, mutta ne riittivät. Rantaolosuhteissa sitä ei hapanna kuin halvatun puhelintensa kanssa keikistelevä, selfieitä maaninen irvistys lärveissään rätkivä bikinisakki. Mietin, että suhteellisen hyvin pistetty. HEXVESSEL All Tree (ilm. Sekin sai nyt tarkoituksensa, kun kuuntelin The Oceanin rivejä ”I don’t love humanity / not a bit / but I do value empathy / while retaliating iniquities”. 22.2.) ABORTED TerrorVision TÄMÄN NUMERON KASAAMISEN TAUSTALLA SOIVAT CHAPEL OF DISEASE ...And as We Have Seen the Storm, We Have Embraced the Eye CHILDREN OF BODOM Hexed (ilm. MATTI RIEKKI PÄÄNAVAUS www.inferno.fi facebook.com/InfernoMagazine twitter.com/infernomagazine instagram.com/inferno_magazine PÄÄTOIMITTAJA Matti Riekki facebook.com/riekinmatti ULKOASU Markus Paajala KANSIKUVA Jarmo Katila / Toni Kilpinen KIRJOITTAJAT Ahola Tapio, Brusila Annika, Harjula Salla, Hintikka Tami, Hätinen Jukka, Isoaho Timo, Itäkylä Riitta, Juutilainen Joni, Järvisalo Eetu, Keränen Toni, Koskinen Kari, Koskinen Kimmo, Kujanpää Lauri, Kurunen Jerry, Kuusinen Miika, Laakso Markus, Lassila Tero, Luukkanen Antti, Malm Mikko, Muurikainen Elli, Nuopponen Aki, Pohto Tomi, Rajala Vilho, Siltanen Vesa, Silvast Jaakko, Turunen Joona, Vainio Vilja, Virtanen Aadolf, Vähäkangas Teemu, Väntänen Ari, Ylitalo Lauri TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT (arviolevyt / review copies) Inferno, PL 543, 33101 Tampere etunimi.sukunimi@popmedia.fi inferno@popmedia.fi ILMOITUSMYYNTI Oskari Anttonen, Erik Kangas, Peter Lindroos, Oona Lukkarinen, Mikko Mali ilmoitusmyynti@popmedia.fi etunimi.sukunimi@popmedia.fi TILAAJAPALVELU 03 4246 5302 (ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi KUSTANTAJA Pop Media Oy Fredrikinkatu 42, 00100 Helsinki www.popmedia.fi TOIMITUSJOHTAJA Tuomo Häkkinen PAINOPAIKKA M?kusala ISSN 1796-7600 19. Trooppisen auringon vielä paahtaessa tykittelin roisilla äänenpaineella vuoden parasta ep:tä, Abhorrencen Megalohydrothalassophobicia. Valtameri TAAS yksi vuosi takana, jälleen yksi edessä
Vastuualueita jouduttiin käymään hieman läpi, mutta kaikki tuntuu toimivan loistavasti. Miehistössänne on tapahtunut melko merkittäviä muutoksia sitten edellisen levyn [Blood Oath, 2015]. Miltä Frosttiden tulevaisuus näyttää. Tarinoita kuolemasta 8. Yhtyeen tulevaisuudennäkymät ovat uuden levy-yhtiön myötä valoisat. Joitain se ahdistaa ja pelottaa, joillekin se voi olla kaunista, joillekin taas helpotus. Tuntui, että aiheesta löytyy helposti tarinaa jokaiseen kappaleeseen. – Senhetkiset aikataulut sekä bändillä että henkilökohtaisesti vaativat jonkinlaisen kompromissin, joten jätettiin albumi hetkeksi hautumaan. Päästiin ihan äänitysvaiheeseen asti, kunnes huomattiin, että levykokonaisuus alkoi paisua äärimmilleen ja vaatia enemmän aikaa kuin oltiin kaavailtu, kitaristi-laulaja Juho Patinen kertaa. SYTYKKEITÄ JONI JUUTILAINEN OLITTE kirjoittamassa kokopitkää levyä, mutta päädyitte julkaisemaan Decedents-ep:n. – Homma toimii erittäin hyvin. Jokainen kappale on keskenään erilainen, mutta ne toimivat silti yhteen, joten haluttiin jokin yhdistävä teema. – Emme kuitenkaan halunneet julkaista täysin samaa pakettia, ja Out of Line tarjosi hieman resursseja uudelleenjulkaisua varten. – Decedents julkaistiin omakustanteena viime vuonna. Ei haluttu lähteä rakentamaan koko julkaisun mittaista konseptitarinaa, vaan päätettiin luoda jokaisesta biisistä omansa. Erittäin hyvältä näyttää. Onko ep:n biiseillä jokin yhdistävä teema. Päädyttiin miksaamaan ja masteroimaan levy kokonaan uudestaan ja lisättiin vielä instrumentaalit mukaan, jotta se eroaisi aiemmasta julkaisusta. – Kuolema! Vaikka tuo saattaa kuulostaa joidenkin korvaan karulta, ja varsinkin metallibändille kliseiseltä, se istuu tälle ep:lle kuin nyrkki silmään. Millaista ep:n teko nykymiehistöllä oli. Se varmasti välittyy myös tallenteille. Saatiin kasaan oikein pätevä paketti ja hyvä diili uudelle lafkalle [Out of Line Music]. – Kaikki toimi loistavasti. Mukana ovat kuitenkin edelleen ne ihmiset, joiden kanssa on aina paiskittu hommia kovalla intohimolla, joten biisien työstämiseen ei ole tullut suuria muutoksia. – Me aloitettiin kolmannen kokopitkän työstäminen hyvissä ajoin. – Jokainen kokee kuoleman eri tavalla. Sen myötä saadaan uutta levyä työstäessä paremmat resurssit ja mielenrauhaa julkaisua ajatellen. Uusia biisejä oli ehtinyt jo syntyä, joten tuntui luontevalta julkaista lyhyempi kokonaisuus, jotta saatiin tuleville keikoille uutta materiaalia ja voitiin tuoda esiin bändin kehittynyttä soundia. – Tällä hetkellä keskitytään taas täysillä uuden levyn työstämiseen ja pyritään tekemään niin paljon keikkoja kuin aikataulut sallivat. Mistä tuli ajatus laittaa ep:n kappaleet mukaan myös instrumentaaliversioina. Ja vaikka biisit ovat toisaalta erittäin raakoja, synkkiä ja ahdistavia, ne ovat välillä myös kauniita ja melankolisia. Mistä tämä johtuu. Out of Line tarrasi täkyyn nähden materiaalissa potentiaalia ja halusi julkaista sen isommissa puitteissa, jotta ep löytäisi tiensä useamman kuulijan korviin. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Eeppistä ja melodista death metalia soittava suomalaisbändi Frosttide fiksasi aiemmin julkaistun ep:nsä uuteen kuosiin
Teemoja ovat muun muassa ennakkoluulot, ahneus ja itsekkyys. Minkälaisen tarinan The Waste Land kertoo. Mikä erottaa teidät muista samantyylisistä bändeistä. Suomalainen Lost in Grey on muovannut monimuotoista teatraalista metalliaan nyt kahden levyn verran, ”eikä loppua näy”. – Minulla oli vuonna 2013 kolmisen kappaletta, joita työstin sillä ajatuksella, että tekisin jonkin sortin sooloprojekti-ep:n, jolla olisi vierailevia laulajia. – Uskoisin, että se on juuri tämä kolmen laulajan kombo sekä teatraalinen aspekti tarinallisesti, musiikissa ja keikoilla. Pian löysimmekin itsemme suunnittelemasta tarinaa niinkin pitkälle kuin kolmannelle ja neljännelle levylle, joten tässä sitä ollaan, eikä loppua näy. METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ LOST in Grey on ollut kasassa hieman päälle viisi vuotta. Päähahmot vuorostaan ovat jo debyyttialbumilla seikkailleet Lillian, Odessa ja Patrick. Mitkä ovat mielestäsi Lost in Greyn suurimmat vahvuudet sinfonisen metallin kentällä. Mikä ajaa muusikon kirjoittamaan näin mahtipontista musiikkia. Mistä ajatus bändin kasaamiseen lähti. – Debyyttialbumista [The Grey Realms, 2017] poiketen The Waste Land ei ole yksi lineaarinen tarina, vaan ennemminkin kokoelma pieniä tarinoita tai teemoja, yksittäisiä tukahdutettuja ajatuksia ja tunteita, Anne paljastaa. – Halusimme tehdä musiikkia ajatuksella, että se olisi kuin teatterinäytelmää – vuoropuheluja kolmen, tai paikoitellen useamman, laulajan voimin roolihahmojen kautta esitettyinä. Ensin ilakoidaan, mutta jo seuraavassa hetkessä todetaan, kuinka synkkää ja pimeää elo on, joten en voinut vastustaa kiusausta. Ei mennyt aikaakaan, kun koimme, että haluamme viedä hommaa pidemmälle, joten kasasimme Lost in Greystä ihan oikean bändin. Esittelin noiden kappaleiden instrumentaaliversiot Annelle [Lill, laulaja ja sanoittaja] ja pyysin, että hän suunnittelisi ja toteuttaisi projektin visuaalisen puolen, säveltäjä, kosketinsoittaja ja laulaja Harri Koskela muistelee. Isolla pensselillä 9. Mistä lähti ajatus tykittää näinkin rohkeaa tekstiä. – Tämä kyseinen joululaulu on muutenkin kovasti Patrickin [Harrin esittämän hahmo] tyylinen. Biisejä työstäessä ajatus ep:stä kasvoi täysimittaiseksi albumiksi, ja kelkkaan hyppäsi minun ja Annen lisäksi kolmas laulaja, Emily [Leone]. – Minulle musiikki on tarinankerrontaa jo ennen kuin lyriikat on kirjoitettu. – Sen voi tulkita eräänlaisena matkana menneeseen, asioihin, jotka johdattelevat hahmot The Grey Realmsin maailmaan, tai hahmojenvälisinä keskusteluina nykyhetkessä. Unohdukseen katoaa -biisi herättää varmasti huomiota joululauluviittaustensa johdosta. Meidän musiikki myös yhdistelee paljon erilaisia genrejä ja tunnetiloja, ja muutenkin me yritetään hieman potkia nurin kaiken maailman raja-aitoja, ettei homma kävisi liian tylsäksi. – Sen lisäksi Annelle alkoi syntyä ideoita tarinasta ja sanoituksellisesta puolesta, ja huomasimme olevamme asioista hyvinkin samoilla aaltopituuksilla. Onko kyse pelkästään itsensä haastamisesta. Saan paljon inspiraatiota luonnosta, varsinkin pohjoisesta, ja sitten kun niitä tunturimaisemia yrittää maalailla musiikissa, pienet pensselit eivät yleensä riitä. Säveltäjänä tahdon totta kai haastaa itseäni parhaani mukaan, oppia uutta ja kehittyä koko ajan, Harri sanoo. – Jaa, en oikein tiedä, millä tapaa kyseisen säkeistön joululauluviittaus on rohkea, mutta minusta on hauskaa maustaa sanoituksia viittauksilla toisiin teksteihin, tosin useimmiten se tapahtuu hivenen hienovaraisemmin, Anne tokaisee. – Mahtipontisuus ei ole minulle mikään itseisarvo, vaan se tulee ikään kuin luonnostaan
– Itsellä näkökulma on monesti enemmänkin yleisellä tasolla, eikä välttämättä niinkään henkilökohtaista ahdistusta. – Meillä on monenlaista bänditaustaa sekä punkbändeissä että metallisemmalla puolella, Jaakko jatkaa. Luotatte vahvasti kasettijulkaisuihin. Sovitusideoita, riffejä, melodioita ja sanoituksia tuli joka ukolta, mikä on mun mielestä tosi siistiä – ite ku diggailen bändejä kuten Soundgarden ja Beatles, joissa kaikki sävelsi ja sanoitti. – Vaikka meidän musan perusta on ehkä vahvimmin punkin ja hardcoren puolella, tämä on äärimusiikkia ja me ollaan imetty vaikutteita jyrkemmän metallin suunnalta. Lohduttomuudesta ja pimeydestähän meidän ilmaisu ammentaa, vaikkakin perspektiivi on ehkä enempi hardcorepunkkia kuin metallia. Kaksi askelta eteenpäin SYTYKKEITÄ 10. Metallin suuntaan viittaavaa hardcorepunkkia takova Vvorse kuulostaa nykyisellään terävämmältä ja paremmalta kuin koskaan aiemmin. – Minä soitan myös Aivolävistyksessä, Lauris [kitara ja laulu] on soittanut Tyhjyydessä, Jussi [laulu ja kitara] post-metalia Kuroumassa ja Topilla taas on rokimpaa ja metallisempaa taustaa muun muassa Sunriden ja Ghost Brigaden kautta. – Musiikinkuuntelu on painottunut tänä päivänä vahvasti nettiin, mutta fyysisillä kappaleilla on oma paikkansa ja asemansa. Toisaalta tiedostetaan, että sitä ei pysty ikinä tavoittamaan täydellisesti, Jaakko toteaa. – Levyn valmistuttua ja muutaman keikan heitettyämme huomattiin, mitkä jutut siinä toimi ja mitkä ei. Vapaus on tietynlainen ideaali, jotain, mihin koko ajan pyritään ja mitä tavoitellaan. UUSI Ajatus vapaudesta -ep on ihan reipas kohennus Näkyjä helvetistä -albumista (2016). Ja kuinka pimeäksi ja ahdistavaksi ihminen onnistuu todellisuuden viemään, Jaakko pohdiskelee. – Fiilisteltiin, miten siistiä olisi julkaista seuraavaksi albumin sijaan ep, koska haluttiin vaihtelua julkaisuformaattiin ja samalla tiivistää ilmaisua tykimmäksi ja tiukempaan pakettiin. Tuli semmoinen palo, että kun seuraava julkaisu on pihalla, me on otettu ainakin kaksi askelta eteenpäin, rumpali Topi aloittaa. Millaiset asiat innoittavat teitä kirjoittamaan musiikkia. Meitä yhdistää myös 90-luvun ruotsalaisen death metalin diggailu, joka myös saattaa kuulua läpi. Se vapaus, mihin nämä ajatukset kohdentuu, on enemmänkin eksistentialistista. Perusperiaatteena oli, ettei poiketa liiaksi alkuperäisestä ajatuksesta, eli bändin pitää kuulostaa itseltään. Miksi. – Ajatus vapaudesta -nimi on napattu Orjat-kappaleen lyriikoista, ja se ajatus näyttäytyy kyseisessä kappaleessa lähinnä absurdina itsepetoksena. Edellinen levy me julkaistiin itse asiassa myös cd:nä, mutta sen osalta kyse oli pitkäsoitosta, jolloin cd on vielä edes jotenkin perusteltavissa oleva formaatti. – Toisaalta nuo on myös ihan ajankohtaisia teemoja, kun miettii, miten ihmisten into luoda keinotekoisia viholliskuvia ja puristaa itselleen sopiva totuus yhä tiiviimmin oman umpinaisen maailmankuvansa ympärille nostaa päätään. – Vinyyleissä kuluja nostaa matrisoinnit ja muut pohjatyöt, joten kovin pieniä painoksia ei kannata tehdä. Ette taida olla aivan puhdasverisiä punkkareita. Musiikissanne on vahva metallinmaku. Voidaan myös ajatella, että jos eläisimme jossain muussa maassa kuin Suomessa, meillä ei välttämättä olisi samanlaista vapautta esimerkiksi tehdä tällaista musiikkia. Millaisin mielin lähditte kasaamaan pikkulevyä. Enemmän sitä, miten ja miksi ihminen voi ajautua äärimmäisyyksiin sekä alistumisessa että alistamisessa. Kasettiformaatti istuu hyvin tämänkaltaiseen musiikkiin, mutta se on myös edullinen ratkaisu pienissä painoksissa, mikä on tärkeää, koska meidän musiikki on marginaalista tavaraa, basisti Jaakko kertoo. Mitä ajattelette vapaudesta tämän päivän Suomessa. – Me ei olla sinänsä mitenkään poliittinen bändi
Ehkä se toimii jonkin aikaa, mutta on parempi tutkia asioita, erityisesti oman mielen liikkeitä. Täytyy vain muistaa olla rehellinen itselleen ja tehdä asioita omalla tavallaan. Olette olleet toiminnassa yli 20 vuotta, ja Eclipse on uranne paras albumi. – Uskon, että tyhmyydestä on pidemmän päälle vain haittaa. Tämä oli ihan tuulesta temmattu esimerkki, mutta pointtini käy varmaan ilmi. Aioimme tehdä uudesta levystä Neogenesisiä tiiviimmän ja suoremman, ja mielestäni onnistuimme siinä. Pystyn kuitenkin allekirjoittamaan, että Eclipse on raskainta materiaaliamme tähän saakka, kitaristi-laulaja Sverker Widgren nyökkäilee. En voisi tehdä koskaan samaa lapselle!” Aloitan sanomalla, että siinä ei ole mitään epäinhimillistä, vaan se on täysin inhimillistä – siis pohjimmiltaan. Sen seurauksena on syntynyt ruotsalaisbändin uran selkeästi paras levy, Eclipse. Mitä saavutettavaa bändillä vielä on. Oletko samaa mieltä. – Näitä juttuja on hankala ajatella materiaalia kirjoittaessa, koska kokemus on hyvin subjektiivinen. – Levyjen viimeisteleminen ottaa aikansa, koska meidän täytyy treenata biisit kuntoon, sovittaa kuorolaulut ja niin edelleen. – Muistan, kun perustin bändin 23 vuotta sitten. Tuo henkilö on pistänyt kehittävän ajattelun sijaan liikaa aikaa asioiden ulkoa opetteluun. Ainoastaan sitä kautta välttää paikoilleen jämähtämisen. Mitä tulee saavutuksiin, en oikeastaan välitä niistä. ECLIPSE on hieman hitaampaa ja progressiivisempaa kamaa kuin edeltävänne. Toiseksi jokainen voi todellakin tehdä sen omalle lapselleen, ja vieläpä ilman katumusta. Massiivista death/blackiä soittava Diabolical haastaa itsensä jatkuvasti parempiin suorituksiin. Se tuo oman lisänsä soundiin, eikä tällaisia asioita hutaista kasaan yhdessä iltapäivässä. – Viimeisin albumimme Neogenesis [2013] ja Umbra-ep [2016] määrittelivät hyvältä tuntuneen musiikillisen suunnan. – En sanoisi että se on hankalaa, mutta se vie paljon aikaa ja energiaa, sillä ajatuksenamme on tehdä aina edellistä tuplasti parempi albumi. Kyse on siitä, lisääkö vai vähentääkö ihmisen tyhmyys ja ajattelemattomuus mahdollisuutta tällaisen tapahtumiseen. Halusimme viedä asioita jälleen eteenpäin ja parantaa hieman joka saralla. Äänitämme ja miksaamme levyt omalla studiollani [Wing Studios], ja yleensä teemme myös kansitaiteet ja musiikkivideot itse. Eclipselle kasasimme 20-päisen kuoron, mikä on suurin tähän saakka. On myös muistettava, että teemme suurimman osan asioista itse. Onko Diabolicalin musiikin luominen jotenkin erityisen hankalaa. Kun puhun ihmisten kanssa ja tiedän, mitä he tulevat seuraavaksi sanomaan, keskustelu ei ole minkään arvoinen. Eclipsen konsepti liittyy ihmisen pimeän puolen tarkastelemiseen. Ihmisyyden pimeällä puolella Kaksi askelta eteenpäin METALLIA PIENISSÄ PALOISSA SYTYKKEITÄ JE N S R Y D É N 11. – Olen viettänyt koko aikuisikäni musiikin parissa, ja tämä tulee tuskin muuttumaan ihan pian. Miksi se on tärkeää. Jatkamme eteenpäin, ja se, mikä meitä ohjaa, ei ole kontrollissamme. Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon, että en oikein pysty enää samastumaan silloiseen minääni, vaikka ajattelen yhä joistain jutuista samoin. – Annan esimerkin: uutisissa kerrotaan jonkun tappaneen oman lapsensa, ja työpaikan ruokatauolla joku sanoo: ”Tuo ei ole inhimillistä, kuinka joku voi tehdä noin. Levyjenne välissä on ollut pitkiä taukoja
Esimerkiksi yhtyeen nimi kuvaa parhaiten sitä käsitettä ja siihen liittyvää symboliikkaa, mihin se viittaa. – Tällaiset koettelemukset voivat vaatia uhrauksia ja jopa jonkin tuhoamista itsessä, mutta ne, jotka tulevat yhdeksi pimeän kanssa ja voivat ottaa seuraavan askeleen, nousevat tahtoessaan syvyydestä ylös ja kestävät uhraukset niistä vahvistuen. Seuraaville julkaisuille sitä säädetään tai ollaan säätämättä, tarpeen mukaan. Edellinen julkaisumme on vuodelta 2011, ja tämä levy on äänitetty ja miksattu heti sen jälkeen, vuosina 2012–13. SYTYKKEITÄ Alkukantaisella energialla rullaavaa mustaa thrashiä rouhiva brittiläinen Craven Idol soittaa musiikkiaan riivauksen sanelemasta pakosta. – Impaled Nazarenen ja Deströyer 666:n suoraviivaisuuden koemme läheisiksi, samoin Revengen vimman, kaoottisuuden ja grindcoremaisuuden – Burzumin ja Arckanumin pohtivaista otetta ja mytologioista ammentamista sivuuttamatta. Pääasia on, että mahdolliset muutokset palvelevat tulevia äänitteitä täydellisesti. Näiden aiheiden käsittely henkisellä tasolla, esimerkiksi salatieteiden ja skandinaavisen, suomalaisen ja suomalais-ugrilaisen mytologian keinoin, on yhtyeelle tärkeää. – Matka oli tavallaan varsin pitkä, toisaalta taas ei. Vuohi starttasi grindcorebändinä, mistä se ajautui kohti nykyistä tyyliään. – Tasapainoista elämää elääkseen tuskin tarvitsee velloa pimeydessä yhtenään. VUOHI on perustettu vuonna 2002, mutta Witchcraft Warfare ilmestyi vasta hiljattain. Koetteko, että lopullinen musiikillinen linjanne ja paikkanne on löytynyt. Mielenkiintoisten sanoituksellisten teemojen parissa liikkuva Vuohi ampuu esikoisellaan rujoa ja iskevää äärimetallia. Saturnal halusi kuitenkin miksata ja masteroida levyn uudelleen ja julkaista sen albumina. Samalla levy sai uuden alaotsikon: Witchcraft Warfare: of Man’s Desire for Spiritual Destruction and Incarnation in Seven Chapters. – Huomautettakoon, että sanoituksissa on käytetty pääosin englantia, mutta myös suomea ja erästä jo sammunutta kieltä, josta myöhemmin haarautuivat suomi ja sen lähimmät sukukielet, sekä ruotsia, muinaisnorjaa ja sanskritia. Albumia kuunnellessa mieleen nousivat esimerkiksi vanha Akercocke ja Impaled Nazarene. Teema toteutuu kaikkeudessa muun muassa sotana ja kaaoksena. Millainen ja miten pitkä prosessi albumin synty lopulta oli. Sekä bändinne nimi että taiteilijanimenne ovat suomea, mutta sanoituksenne on kirjoitettu englanniksi. Mistä albumin biiseissä lauletaan. Sotaa ja kaaosta 12. – Koemme, että tälle julkaisulle sopiva linja löytyi. – Tässä mielessä prosessi ei siis ollut pitkä. – Teemana on, että saavuttaakseen askel askeleelta korkeamman yhteyden kaikkein puhtaimmalla liekillä palavaan luonnonvoimaan, jota voi Saatanaksikin tietystä näkökulmasta kutsua, ihmisen tulee olla valmis, tahtova ja altis kohtaamaan ympäröivän kaikkeuden ja sisimpänsä pimeät puolet. Onko järjestelyn takana jokin suurempi ajatus. Näin voi olla tarpeen siitä huolimatta, että nämä puolet voivat imeä ihmisen syvyyksiinsä. Kieli valitaan tilannekohtaisesti, jotta välitetty viesti on tehokas mutta myös taiteellisesti tyydyttävä. Toki vuohen symboliikka on myös universaalia, kuten riettaus ja toisaalta hedelmällisyys, tai viisaus ja itsepäisyys. – Kunkin nimen – ja sitä myötä sanoituksen – tulee kuvata parhaalla tavalla sitä asiaa, tapahtumaa tai oliota, johon niillä halutaan viitata. – Yhtyeen jäsenten äidinkieli on suomi, ja vuohesta suomeksi syntyvät mielikuvat, kuten huoripukki, eivät vain toimi halutuilla tavoilla muilla kielillä. Se julkaistiin ensin kasettina levy-yhtiömme Saturnal Recordsin alamerkillä Pavitra Kunta Productionsilla vuonna 2014, laulaja Saha kertaa. Sama koskee kulttuuritaustaa, josta tulemme: sanasta ”vuohi” aukeavat mielikuvat sarvekkuudesta, ja sitä kautta vaikkapa Astuvansalmen sarvipäästä, välittyvät parhaiten suomeksi. Mitkä bändit koette omiksi sielunkumppaneiksenne
Odotin keikkaa vesi kielellä, mutta h-hetken koittaessa flunssa oli kiinni kropassa siihen malliin, ettei pelipaikalle ollut mitään asiaa. Joidenkin keikkojen näkemättömyys jaksaa liikuttaa vieläkin, vaikka ikä on tuonut järkeä ja tasoittanut särmiä tässäkin asiassa. Moshatkaa, pogotkaa, daivatkaa. Sekä bändeistä että yleisöstä suurin osa oli aivan käsi maassa, mutta yllätysnumerona esiintynyt Johannes Kastaja oli skarpissa kondiksessa ja keikkansa täyttä timangia. Tuo muisto tuntuu ihanalta vielä näin parinkymmenen vuoden jälkeenkin. Saavuin ystäväni kanssa Leban pihalle, missä ulkona notkuvat punkkarit valittivat surkeina, että tapahtuma on loppuunmyyty ja ovelta on turha kysellä lippuja. Tuo muutaman äkäisen hardcorebiisin todistaminen on jäänyt pääkoppaan ja sydämeen ikiajoiksi. Kyseessä oli siis salanimen takaa esiintynyt, keikkailunsa ”lopettanut” CMX, ja rummuissa oli jo kokoonpanosta poistunut alkuperäiskannuttaja Pekka Kanniainen. Johannes Kastaja veti vain alkupään tulista CMX:ää, ja sellaisella otteella, että taju meinasi lähteä – ja monellahan se oli tuossa vaiheessa jo lähtenytkin. Kadottakaa ajanja paikantaju. Tukekaa bändejä. Hampaankoloon on jäänyt jos jonkinlaista missausta, vaan on niitä ilon ja onnen hetkiäkin. Mikäli rahatai välimatkatilanne suinkin antaa myöten: käykää keikoilla, ihmiset. Otetaanpa silti pari esimerkkiä matkan varrelta. Hullaantukaa, hurmioitukaa, seotkaa. Vuoden 1996 Nummirock, oli muutama aste ”lämmintä” ja taivaalta tuli vettä. Niin vain viisarit juoksivat, että brittiläinen legenda oli veivannut koko keikkansa ennen kuin toikkaroimme takaisin sivistyksen pariin. No, CMX päätti vetää, ei ehkä minun ansiostani, mutta kuitenkin. Jo se tekee keikoista joka kerta ainutlaatuisia tapahtumia. Naurakaa, itkekää, hämmästykää. Keikat ovat kuitenkin paljon muutakin kuin vain musiikkia. Tavatkaa muita. Konsertit ovat aina kerran elämässä -kokemuksia, aivan jokainen. Vuonna 1999 legendaarinen keikkaluola Lepakko veteli viimeisiään, ja siellä soiteltiin viimeisiä keikkoja. Aivan sama, millä keikoilla olin ollut, niiden näkemisen ilo ei voittanut sitä harmitusta, jonka ohi menneet konsertit aiheuttivat. Jumittakaa, tanssikaa, fiilistelkää. Tuijottakaa suu auki. Jännä voima musiikilla on, ei voi kuin ihmetellä. Nouskaa hieman irti maasta. Livetilanne on samaan aikaan sekä yhteisöllinen että subjektiivinen kokemus, jossa saa olla sekä osa kollektiivista fanimassaa että juuri se yksilö, jolle artisti tuntuu esiintyvän. Meillä ei tietenkään ollut ennakkoflaboja, joten se siitä sitten. Päätimme kuitenkin painua ovesta sisään toteamaan lohduton tilanne. Ne ovat parhaimmillaan kokemuksia isolla K:lla, sellaisia tajunnan räjäyttäviä ja sisimpään tunkeutuvia hetkiä, jotka jäävät loppuelämäksi kokijansa muistoihin. Toisinaan vaikutuksen tekee valtava show, joskus taas se, että biisin alku vedetään eri tavalla kuin levyllä. Olin ollut edellisellä vastaavalla ja kirjoittanut siitä Infernoon reportaasin, jossa kehotin yhtyettä vetämään jatkossakin tällaisen harvinaisuusvedon. Bändi, jonka on nähnyt kymmeniä kertoja, vetää jälleen yhden keikan, eikä pääse paikalle: tajuton pettymys. Arvaa harmittiko. Harmitus oli aivan karsea. INFERNO-KOLUMNI TAMI HINTIKKA MUSIIKKI on parasta livenä, sanovat. Minä ja ystäväni istuimme metsän keskellä kahdestaan – tai no, oli siellä pirusti hyttysiä – juomassa väkijuomiamme. Eivätkä sanojat aivan harhapoluilla ole. Yksi liittyy juuri CMX:ään. Miettikää, tutkikaa, nauttikaa. Keikoilla pienet asiat voivat luoda suuria tunteita. Tuomaroikaa kädet puuskassa. Ensimmäisenä on tapaus Deep Purple. Olen nähnyt Johannes Kastajan VOITA ITSESI BEAST IN BLACKIN KEIKALLE! Mene Infernon nettiin, osallistu skabaan ja omaat mahdollisuuden voittaa sisäänpääsyn jollekin kansibändimme Beast in Blackin tulevista Suomen-keikoista – kaverin kanssa toki! Osoitehan on www.inferno.fi SKA BA T IM O IS O A H O. Viimeisin suuren luokan pettymys sattui pari vuotta sitten, kun CMX:n oli määrä soittaa Helsingissä erikoissettikeikka. Ei ole heittää tilastoja, mutta olen aika varma, että kuuluin aikoinani maailman kovimpiin missattujen keikkojen manaajiin. Ja ennen kaikkea: kokekaa! Kirjoittaja on Infernon avustaja, joka on heikkona goottirockiin. Hämmästys oli melkoinen, kun luukulta myytiin kiltisti pari lippua ja me lompsimme muina nuorinamiehinä Lepakon hikiseen hämyyn
f i LIPUT MYYNNISSÄ NYT! 2 1 9 15.6. K A I S A N I E M I HELSINKI SA T SU N nml_aic_225x297.indd 1 03/12/2018 7.25. N E L O N E N M E D I A L I V E Y L P E Ä N Ä E S I T T Ä Ä n e l o n e n m e d i a l i v e . O U L U N E N E R G I A A R E E N A OULU 16.6
Folion reiät kannattanee jättää pois, jos lihaan haluaa enemmän mehukkuutta, vaikka ’lieju’ sitä ja makua tuokin. Loppulieju kannattaa säilöä lasipurkkiin myöhempää käyttöä varten. 2. 4. Tee veitsellä pari reikää käärön alapuolelle ja nosta pötkö uuniritilälle. Lisäkkeeksi riisiä, ranskalaisia tai salaattia oman maun mukaan, ja lopputulos toimii varmasti. Kuumenna öljy kattilassa ja lisää sipuli sekä chilit. Lisää mausteet, kasvis-, kanatai lihaliemi, Sriracha-kastike, sinappi ja balsamiviinietikka. 1. Vegeille tai vegaaneille voisi taas ehdottomasti upota Sick of It Allin Death to Tyrants -levy ja The Reason -biisi.” Ultimakebab (aka darrasafkojen isä ja äiti) Anal Thunder tunnetaan rempseän punkin veivaamisesta, ja bändin biiseissä kaverien kanssa juhlinta on tärkeää ja aikuistuminen vaikeaa. O-P:n luonnehdinta: ”Jos on tiedossa railakkaampi ilta, Ultimakebab kannattaa tehdä valmiiksi jääkaappiin jo edellisenä päivänä, koska se on todellakin slowfoodia. Vaivaa lihaa vielä niin kauan, että se muuttuu rakenteeltaan tasaiseksi ja sitkomaiseksi. Jos löytyy yleiskone, laita jauhelihat siihen, tai käsipelillä toimittaessa isoon kulhoon. Lämpötila ei saa olla yhtään korkeampi, koska silloin lopputuloksena on ylikypsä mureke. Voisin kuvitella, että seitanpötkylä samoilla mausteilla uppoaa ihan yhtä hyvin.” Megan tuomio: ”Vebabbia eli seitankebabbia ehdittiin tehdä jo numerossa 143, mutta perinteisempää versiota suomalaisten kansalliskankkusruoasta ei ole tullut valmistettua vielä kertaakaan, ei edes palstan ulkopuolella. Sekoita suola, mausteet ja öljy tahnaksi. Jotain yhtyeen solisti O-P on kuitenkin reilussa 20 vuodessa oppinut: valmistautumaan alkoholin nauttimista seuraavaan päivään. Helppoahan tämä on, ja vaikka aikaa kuluu, varsinainen aktiivinen kokkausosuus ei ota kauankaan. Pilko sipuli, valkosipuli ja halutessasi chilit pieniksi paloiksi. 16. Jos et pistellyt reikiä paketin pohjaan, poista folio ja kääri liha uuteen folioon ennen kylmään laittoa. Anna kiehua vielä kymmenisen minuuttia, tai kunnes kastike on sopivanpaksuista. Mausteiden määrän kanssa joutunee tekemään testejä useamman kerran, että lopputulos hivelee makuhermoja oikealla tavalla, mutta kaiken ollessa kohdillaan lähin etninen ravintola on vaarassa jäädä ilman roposiasi. 7. 3. Tee useampi kieppi, koska muuten uuni on täynnä nestettä. Ota lihasta pieni testipala, paista pannulla, maista ja lisää tarvittaessa mausteita. Kypsennä lihaa sadassa asteessa nelisen tuntia. Enemmän tulta ja tulikiveä annokseen kaipaavat voivat testata numerossa 100 esiteltyä habanerosoossia.” KEBABLIEJU • 2 prk paseerattua tomaattia • sipuli • 4 valkosipulinkynttä (voi laittaa enemmänkin) • 3 rkl oliiviöljyä • 3 tl mustapippuria • 2 tl paprikajauhetta • 1 tl sumakkia (ei välttämätön) • 2 rkl hyvää kasvis-, kanatai lihalientä • 1 rkl balsamiviinietikkaa • 1 tl fariinisokeria • 1 rkl Sriracha-kastiketta • 1 rkl dijonsinappia • tuoretta chiliä (tai jauheena, jos haluaa vielä tulisempaa) 1. Keitä hiljalleen noin 20 minuuttia, tai kauemminkin, jos vaikka muu kokkailu on kesken. Laita alle leivinpaperilla suojattu uunipelti, jotta lihasta valuva ylimääräinen rasva valuu sille eikä uunin pohjalle. Lisää paseerattu tomaatti. Jos haluat lihan olevan kosteampaa, jätä reiät tekemättä, mutta käytä silti varmuuden vuoksi uunipeltiä. Kun kastike on hieman jäähtynyt, surauta sauvasekoittimella tasaiseksi ja pistä jääkaappiin tekeytymään. Anna kebabin jäähtyä huoneenlämmössä ja nosta se sitten jääkaappiin kiinteytymään ainakin kymmeneksi tunniksi. Muotoile massasta kädenpaksuinen pötkylä ja kääri se tiukasti folioon. 3. 4. 1,5 rkl suolaa • 2 rkl mustapippuria • 2 tl savupaprikajauhetta • 2 tl juustokuminaa eli jeeraa • 2 tl valkosipulijauhetta • 1 tl timjamia • 1 tl oreganoa • 3 rkl oliiviöljyä • 1 tl chilijauhetta (jos siltä tuntuu) O-P:N KOKATESSA SOI: Earth Crisis – Salvation of Innocents (2014) ”Biisiksi vielä The Pallid Surgeon, ihan siitä syystä, että sen jälkeen tekee mieli tappaa itsensä, koska syö lihaa. Vuole pötkylästä siivuja moralla ja lämmitä pannulla tai laiskana mikrossa. 6. Lisää maustetahna ja vaivaa jauhelihaa muutama minuutti koneessa tai käsin niin perkeleesti, että mausteet ovat varmasti sekoittuneet tasaisesti lihaan. 5. HEAVY COOKING CLUB MIIKA “MEGA” KUUSINEN KEBABPÖTKYLÄ • 500 g naudanjauhelihaa • 500 g lampaanjauhelihaa • n. Reseptistä tulee melko iso setti. 2
Moni myös haikailee niiden aikaisten livetallenteiden perään. Songs for the Deadiä katsoessa tulee kuitenkin selväksi sama asia kuin paikan päällä viime vuosien King Diamond -keikoilla: King on juuri nyt laulamisen suhteen elämänsä kunnossa. Songs for the Dead on monella tapaa sen luvun loppu, joka alkoi elämässäni kahdeksan vuotta sitten. Tilanne tuntuu uskomattomalta, kun ottaa huomioon, miten laajalla skaalalla King operoi matalimmista tulkinnoista tiukimpiin falsetteihin. Songs for the Deadillä kuultava King ylittää itsensä kaikilla mittareilla. – Se, että meillä on nyt takanamme muutamia aivan uskomattomia kiertueita ja käsissämme tallenteita, jotka eivät ole ainoastaan kuulijoiden vaan koko bändimme unelmien täyttymys, on paljon enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Moni raskaan musiikin kuulijoista haukkoi henkeään marraskuussa 2010, kun King kiidätettiin sairaalaan useamman sydänkohtauksen seurauksena. – Jos olisit kysynyt minulta joulukuussa kahdeksan vuotta sitten, mitä King Diamondille tulee tapahtumaan lähivuosina, olisin hyvinkin saattanut kertoa, että King Diamond on kuollut, mies myöntää. Voit varmasti kuvitella, että tällainen ääniala yhdistettynä tupakointiin ei ole paras mahdollinen yhdistelmä. Nyt hän paketoi tuosta hetkestä alkaneen matkan täysivaltaiseksi King Diamond -konserttitaltioinniksi. – Kuten yleensä elämässä, ryhdistäytymiseen vaadittiin yksi lähes tappava elämänmullistus, King myöntää. Pian 63 vuotta täyttävä tanskalaisherrasmies on tunnettu 1980-luvun alusta asti paremmin nimellä King Diamond. TEKSTI AKI NUOPPONEN 18. Ei edes satunnaiseen tupakointiin. Nyt hän on julkaisemassa ensimmäisen perusteellisen King Diamond -keikkatallenteen nimeltään Songs for the Dead. LAULUJA KUOLLEILTA KUOLLEILLE Kim Bendix Petersen katsoi vuosikymmenen vaihteessa kuolemaa syvälle silmiin. Joillekin bändeille moinen saattaisi olla arkipäiväistä, mutta Kingin kohdalla kyse on pitkän matkan tilinpäätöksestä. Kun puhutaan King Diamondista, keskustelu kääntyy usein näiden klassikoiden suuntaan. Pakollinen elämäntaparemontti Abigail (1987), ”Them” (1988), Conspiracy (1989) ja The Eye (1990). – Lopetin tupakoinnin kahdeksan vuotta sitten. K ello lähestyy puoltayötä, kun otan Skype-yhteyden Yhdysvaltoihin, tarkemmin sanottuna Teksasin Dallasiin, mistä minun olisi tarkoitus tavoittaa muuan Kim Bendix Petersen. Sitä ennen olin polttanut ketjussa vuosikymmeniä
Elävä. Matkalla takaisin minua syötettiin, ja kirjoitin testamenttini punaisella tussilla leukalappuuni. – Tiedätkös... – Minulla oli yhä rinnassani kolme letkua, jotka pitivät sydämen toiminnassa toipumisen ajan. – Minut vietiin kiireen vilkkaa leikkaussaliin, missä nämä letkut poistettiin rinnastani, ja voin kertoa, etten ole ikinä kokenut vastaavaa kipua. Kingin, joka kuulostaa yleensä tilanteessa kuin tilanteessa vankalta kuin vuori, äänensävy muuttuu yllättäen täysin, kun hän alkaa purkaa matkaa, joka hänen oli kuljettava ennen Songs for the Deadin mahdollistumista. – Muistan hyvin sen hetken, kun minua kiikutettiin kaikkien operaatioiden jälkeen viimeisiin tarkastuksiin sairaalan kellarikerrokseen. Kukaan ei puhunut minulle mitään. Kun lopulta uskaltauduin kokeilemaan taas laulamista, huomasin pienen treenaamisen jälkeen, että ääneni kuulosti paremmalta kuin vuosikymmeniin... – Voin viime vuosikymmenen lopussa niin huonosti, että olin ihan varma, etten tulisi enää kiertämään suuremmin. mikään ei vastaa epätietoisuuden tunnetta, King aloittaa. Kesti pienen ikuisuuden ennen kuin sain tietää, että tulen ylipäänsä selviämään hengissä. Koko toimenpiteen tarkoituksena oli varmistaa, ettei letkujen poistaminen aiheuta aivovauriota, kun veri alkaa jälleen virrata normaalisti. Olen onnekas, että olen ylipäänsä hengissä. Se muutti minua sekä ihmisenä että muusikkona. Voin kompata kaikkia, jotka sanovat, että kuoleman kohtaaminen avaa silmät.” 19. pelkäsin henkeni edestä kuultuani kahdeksan vuotta sitten, missä kunnossa olen, mutta... olen ollut elämässäni vaaratilanteissa... Keuhkojeni kapasiteetti alkoi kasvaa, äänihuuleni alkoivat parantua ja kurkkuni toimi ihan eri tavalla. Ehkä paremmalta kuin koskaan ennen. En tiennyt yhtään, mitä minulle tullaan tekemään. Rintakehääni asennettiin kolme metallilankaa pitämään sitä kasassa. Elävä kuollut. Laitteiden kuvatessa minua tämä hoitaja kohotti kulmiaan ja sanoi hiljaa: ”Ahaa... Mikään... ”Koen, että yksi osa elämääni päättyi sydänkohtaukseen ja sitä seuranneisiin ohitusleikkauksiin, ja uusi elämäni alkoi toipilasjaksosta. Mielenkiintoista…” Käännyin kysymään, mitä hän näkee, ja hoitaja mutisi hiljaa, ettei saa puhua asiasta. – Kun olin sairaalassa, minua hoidettiin kyllä hyvin, mutta koko kokemus oli todella surrealistinen. Se masensi minua syvästi, ja masennus puolestaan vaikutti stressitasoihini ja se taas terveyteeni, King pyörittelee. – Se kannatti. Kiertueilla ja kotona kuvio oli hyvin samanlainen. Tein vuosikausia hallaa äänelleni, ja oli hyvin lähellä, että lauluni olisivat olleet kokonaan laulettu. Viime vuosikymmenellä moni kiinnitti huomiota Kingin ääniongelmiin, ja hänen bändinsä keikalla sai aina hieman jännittää miehen suoritusta. Kolminkertainen ohitusleikkaus oli vasta alkua, ja King kertoo toipilasajan kestäneen niin pitkään, että hän epäili, ettei tule enää koskaan palaamaan esiintymislavoille. ”Vain henkilökunnalle” -ovet seurasivat toisiaan, enkä tiennyt mitä tapahtuu. Liikuin miten sattuu, söin miten sattuu, tupakoin miten sattuu ja nukuin miten sattuu. – Luulin ohitusleikkauksen olleen loppu, mutta se olikin alku. Kun operaatio oli ohi, lääkärini naurahti viimein, että kaikki on kunnossa ja voin lähteä iltapäivällä kotiin. Olen monella tapaa yhä sillä samalla matkalla, joka alkoi kuukausien sairaalakoettelemuksesta kahdeksan vuotta sitten. Kuollut. Se antoi minulle uuden mahdollisuuden, mutta se yksinään ei riittänyt. Se saattaa toimia parikymppisenä, mutta maksoin kaiken moninkertaisesti takaisin massiivisten sydänkohtausten muodossa. Se todellakin kannatti. En voinut enää kohdella itseäni totutusti. King myöntää syyllisyyden. Tämä jos mikä kertoo, millaisessa tilanteessa kuvittelin olevani. – Ohitusleikkaus oli viimeinen oljenkorsi. Kaikki ne pelonsekaiset tunteet muuttuivat ikuisuudelta tuntuneen matkan aikana kylmäntoteavaksi kuoleman hyväksymiseksi. Minun tuli kuulemma puhua lääkärini kanssa. – Olin elänyt vuosikausia aika huoletonta elämää. – Suuressa salissa oli valtavat koneistot ja yksi ainoa ihminen operoimassa niitä. En tiedä johtuiko se ympäristön ja lääkityksen sekä hoitajien ja lääkärien käytöksen yhdistelmästä, mutta kaikki olivat jatkuvasti todella salaperäisiä. Voit kuvitella, millaisia teorioita tuo herättää. Siispä remontoimme elämäntapamme vaimoni Livian [Zita] kanssa yhdessä: lopetimme tupakoinnin, muutimme ruokavaliotamme, aloimme liikkua enemmän ja muuta rock’n’rollia
Vuosien odotus palkitaan, sillä Songs for the Dead -livekuvalevy sisältää peräti kaksi keikkaa: sisävedon Detroitista marraskuulta 2015 ja festivaaliesiintymisen Graspop Metal Meetingistä kesäkuulta 2016. Olin kuin laiha kasa luita, ja ihoni oli ihan ruskeankeltaisensininen, koska veri ei ollut kiertänyt luonnollisesti kuukausiin. – Graspopin lava oli suurempi kuin yhdelläkään klubikeikallamme koskaan, ja myös lavashow’mme oli sitä myöten ihan erilainen. Joskus tiesin missä kamera on, esimerkiksi Abigailin ruumisarkussa, mutta toisinaan saatoin vaikkapa kaapata kynttilänjalan käteeni kiivetessäni portaita ja kamera kuvasi minua laulaessani, jolloin kaikki näkemänne on aitoa. Kuvittelepa... Mutta show’n kokonaiskuvan tuli välittyä ilman liian staattisia tai hektisiä kuvakulmia. Sen sijaan halusin kääntää materiaalin runsauden eduksemme. Jopa vaarallista perfektionisti-sanaa voi käyttää. ”Eikä siinä vielä kaikki”, King toteaa kuin paraskin kauppamies perustellessaan Hollannissa kuvatun Graspop Metal Meeting -keikan roolia. Kuvasimme silti Philadelphian-keikalla paljon lähiottoja ja muita siivuja, joita voi nyt nähdä yhdistettynä Detroitin-materiaaleihin. Halusin, että katsoja tuntee olevansa King Diamond -keikalla, aistii keikkapaikan tunnelman, näkee yleisön eläytymisen ja suorastaan haistaa bändin hien. – Totta puhuakseni tarkoituksenamme oli kuvata vain yhden keikan kokonaisuus, mutta tiedäthän sinä minut, King hymähtää. Voin lyödä vetoa, ettet huomaa mistään, mikä tavara on peräisin miltäkin keikalta, sillä leikkaajat tekivät niin syntisen hyvää työtä. Kymmenientuhansien yleisö laulaa mukanani ”and the shadows at the gate, they seemed to be alive. En halunnut konserttia, jonka kuvakulmat vaihtuvat mikrosekunnissa. – Suunnitelmissamme oli kuvata keikat neljällä kameralla, mutta kuvasimmekin yhdeksällä. – Koen, että yksi osa elämääni päättyi sydänkohtaukseen ja sitä seuranneisiin ohitusleikkauksiin, ja uusi elämäni alkoi toipilasjaksosta. – Kotiuduttuani olin kuin elävä kuollut. En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman häntä. – Teimme kokonaisuuden kanssa paljon töitä, ja järjestin ystävieni kesken useita ennakkokatselutilaisuuksia, kunnes minusta tuntui oikeasti siltä, että kokonaisuus on kauan odotetun King Diamond -livejulkaisun arvoinen. Olen onnekas, että olen ylipäänsä hengissä puhuakseni sinulle juuri nyt. Yeah the shadows at the gate, alive”, King hyräilee puhelimessa. 20. – Vaikka materiaalia oli paljon, en halunnut että julkaisumme sortuu samaan sudenkuoppaan kuin monet livetallenteet. – Laskepa siitä: useammalta keikalta yhdeksän eri kameran kuvakulmat, ja siihen lisäksi 25 keikalta yhdeksän GoPro-kameran materiaalit. Nyt kansa on saanut todistaa Kingin elämänsä kunnossa festareita ja Abigail-albumin juhlakiertueita myöten. Jokainen Kingin tekemisiä vuosien varrella seurannut on varmasti pannut merkille, ettei mies tyydy vähään. – Fysioterapeuttini oli neuvonut minua kävelemään puoli kilometriä päivässä ensimmäiset pari viikkoa, kilometrin päivässä sitä seuraavat pari viikkoa ja niin edelleen. Pystyin korkeintaan hengittämään ja katselemaan ympärilleni omin voimin, kaikessa muussa tarvitsin vaimoni apua. – Ihan alun perin suunnitelmissa oli kuvata keikka Philadelphiassa syksyllä 2015, mutta pian huomasimme, ettei koko suunniteltu lavashow mahdu sen mestan lavalle. ”Nauhaa” oli läpikäytävänä aika paljon, King naurahtaa. Lisäksi mukanamme oli koko kiertueen ajan yhdeksän GoPro-kameraa, jotka oli sijoiteltu pitkin lavarakenteita. Sellaisesta ei voi nauttia. Voin kompata kaikkia, jotka sanovat, että kuoleman kohtaaminen avaa silmät. Siispä valikoimme kuvauspaikaksi Detroitista löytyvän The Fillmoren, joka oli näin jälkiviisaasti ajateltuna kaikin puolin parempi vaihtoehto. Parempi kuin milloinkaan King ei noussut ainoastaan jaloilleen vaan myös lavoille ympäri maailman vain muutamia vuosia mainittujen tapahtumien jälkeen. Ensimmäisinä päivinä tunsin itseni niin heikoksi, että halusin vain antaa periksi, mutta Livia ei antanut minun tehdä niin. Se oli todella kova paikka, King huokaisee
21. Mitä tapahtui vuosikausia työn alla olleille King Diamondja Mercyful Fate -livehistoriikeille. Please -albumista on ehtinyt vierähtää kaksitoista vuotta, mutta ennen kuin ehdin todeta tämän seikan loppuun, King kiirehtii kertomaan hyviä uutisia. King Diamondilta tulee päällimmäisenä mieleen viidellä kameralla kuvattu ilmaiskeikka, jonka soitimme The Eyen äänitysten aikoihin. Joukossa on paljon uskomatonta materiaalia. Laulukoppini kelluu ilmassa ja voin sulkeutua siihen tekemään demojani ihan milloin vain. Näin ollen meillä on ensimmäistä kertaa näiden bändien historiassa kaikki niiden julkaisut saman katon alla turvassa, King kertoo. Brian otti ajatuksen vastaan avosylin, ja varmistaaksemme sen, että levyt saavat ansaitsemansa kohtelun, [King Diamond -kitaristi] Andy La Rocque vastaa niiden viimeistelystä. Unohtuneet arkistojen aarteet. Tosiasia on, ettei meillä ole varastossamme mitään uskomattomia salaisuuksia, ja olet todennäköisesti jo nähnyt nämä bootlegit. Don’t Break the Oath ei ollut vielä ilmestynyt, mutta soitimme siltä jo paljon kappaleita. – Moni Songs for the Deadin nähnyt on pitänyt Detroitin-keikasta enemmän, ja toiset taas liputtavat ehdottomasti Graspopin puolesta, joten... Edellisestä Give Me Your Soul... Hiomaton timantti Jos virallista King Diamond -livepakettia on varrottu kotva, samaa voi sanoa studioalbumista. 55-minuuttinen show on niin intensiivinen ja täynnä täysin perkeleellistä nuoruuden energiaa, ettei sellaista voisi mitenkään toistaa tänä päivänä. – Yksi asia on vaivannut minua vanhojen levyjen suhteen vuosia: niiden remasteroinnit. – Älä ymmärrä väärin. Kun Roadrunner julkaisi niistä remasterit, kaikki vanha dynamiikka katosi, kun äänentasoa nostettiin liikaa. Olen sitä mieltä, että vanhat levymme kuulostivat paremmilta alkuperäisinä versioina. King toistaa haluavansa tuoda keikat julki tavalla tai toisella, mutta vanhemman materiaalin suhteen hän kertoo olevansa innostuneempi King Diamondin ja Mercyful Faten vanhojen studioalbumien uusista mahdollisuuksista. – Kysyin [Metal Bladen perustajalta] Brian Slegelilta, voisimmeko tehdä levyistä niille toden teolla kunniaa tekevät uudelleenjulkaisut cd:nä ja erityisesti vinyylinä. Songs for the Dead on monelle fanille unelmien täyttymys, mutta samalla se on jotain aivan muuta kuin King Diamondilta, ja samalla Mercyful Fateltä, kuvatallenteena odotettiin. – Minulla on nyt oma studio, josta löytyy kaikki tarvittava lähes kaiken äänittämiseen. – Kerrottakoon aluksi, ettei tulossa ole ainoastaan yksi vaan kaksi albumia, jotka ovat saman tarinan osia, King avaa. – Andy on tehnyt jo viisi levyä valmiiksi, ja kunhan hän viimeistelee loput, ne tullaan julkaisemaan maailmanlaajuisesti ja totta kai myös striimauspalveluissa. Molempi parempi, vai mitä. Ne ovat kyllä hienoa katsottavaa, mutta niiden myyttisyys on kasvanut kaikkien näiden vuosien aikana, kun olemme koonneet materiaalia yhteen ja puhuneet sen julkaisemisesta. Käsittelemme levyjä jonkin verran, ihan vain nykyiset standardit saavuttaaksemme, mutta kyse ei ole minkään sortin remasteroinnista tai varsinkaan remiksaamisesta. Vaikka sitten aamuyöstä. – Älä huoli, ne ovat yhä työn alla ja tulevat julkaistuksi muodossa tai toisessa, King kiirehtii vastaamaan. – Pitkä tarina lyhyessä muodossa kuuluu niin, että Warner Brothers osti aikoinaan Roadrunnerilta oikeudet varhaisiin Kingja Fate-albumeihin, mutta nyt Metal Blade osti oikeudet Warnerilta. – En tiedä, tulemmeko ikinä kokoamaan kaikkia vanhoja keikkoja levyille asti, mutta saatamme hyvinkin julkaista ne bootlegeina tai täysin ilmaiseksi verkossa, koska sitähän ne tallenteet pohjimmiltaan ovat: bootlegeja. Siinä keikassa on jotain oudolla tavalla kiehtovaa: puisto Kööpenhaminassa, fanaattinen yleisö ja kovin mahdollinen settilista, totta kai. Se teki soundista liian kliinisen. – Mercyful Faten puolelta suurin aarre lienee kovalaatuinen tallenne Amsterdamin-keikalta vuodelta 1984. – Nämä tallenteet..
Ne tuntuvat summaavan kaiken sen, mitä tajuntoihimme on kerääntynyt edellisestä albumistamme asti. Sairaala on kiirastuli, tila elämän päättymisen ja toisen mahdollisuuden välillä. – Kaiken takana on professori, josta ei tulla tietämään ensimmäisen osan aikana juuri mitään. Tässä sairaalassa on monenlaisia ihmisiä, esimerkiksi auto-onnettomuudesta selviytyneet äiti ja tytär, joiden hengen puolesta lääkärit taistelevat. King on vähällä edetä tarinassa pidemmälle, mutta toppuuttelee itseään palaamaan takaisin lähtöruutuun. Toisekseen olen seikkaillut kitarasovitusten ohella paljon kaikenlaisten hullujen kosketinsoundien maailmassa. albumin nimi, jota en aio paljastaa ihan vielä, King sanoo ja toivottaa salaperäisesti myhäillen hyvää yötä. Kirkon alla on mystinen virta, joka yhdistää sen toiseen ulottuvuuteen, jossa sama paikka on St. Se on yhtä paljon kaikkea sitä mitä olen laitoksissa kokenut kuin mielikuvitukseni värittämää tarinointia. Siinä on kaksi rinnakkaista todellisuutta, jotka ovat kytköksissä toisiinsa, jopa riippuvaisia toisistaan. Olemme aloittaneet kankaan maalaamisen keskeltä, ja kaikki kulmat, albumin äärilaidat, ovat vielä maalaamatta. – Itselläni on nyt viisi lähes valmista kappaletta, ja Andy on kertonut saaneensa valmiiksi viisi kuusi biisiä, joten albumikaksikon ensimmäistä osaa päästään varmasti äänittelemään pian. Kahdessa epätodellisuudessa Tulevan albumin tarina on Kingin mukaan ”95-prosenttisesti valmiina”. Olemme soittaneet viime vuosina Abigail-albumin kannesta kanteen niin monesti, että olisi itselleen valehtelemista, jos väittäisin, ettei se kuulu uusissa kappaleissamme, olipa säveltäjänä sitten minä tai Andy. Tarinan levittäytyessä kahdelle albumille se tulee olemaan monitasoinen, muttei kuitenkaan liian monimutkainen. Levyillä tullaan varmasti kuulemaan vanhan liiton rockurkuja mallia Uriah Heep, kirkkourkuja Mercyful Faten tapaan, harppuja, viuluja ja kaikkea sellaista, mikä korostaa teatraalista ja kauhuelokuvamaista tunnelmaa. Vaikkei King ole valmis paljastamaan koko tarinakokonaisuutta, hän suostuu raottamaan hämärän verhoa hieman. Lucifer’s Hospital, ja nämä molemmat ovat yhtä kuin... Lucifer’s Church, vanhan kultin kirkko, jossa on tapahtunut kaikenlaista. Lucifer’s Church on siis yhtä kuin St. King ei halua lähteä paljastamaan albumin kaikkia yksityiskohtia, mutta kertoo muutamien linjanvetojen tulleen selviksi jo kappaleita luonnostellessa. – Kuten näet, omat kokemukseni heijastuvat aika suoraan tarinaan, jonka kautta voi ehkä päästä hetkeksi pääni sisälle. Mukana on hahmoja, joita tulemme esittelemään yksi kerrallaan, hahmo viikossa, ennen albumin julkaisua. St. – Tarina on yhtä paljon totta kuin tarua. – Ensinnäkin aion palata laulusovitusten suhteen vanhempaan liittoon, tunnistettavan maaniseen King Diamond -soundiin. Kun jotain imeytyy tuon virtauksen kautta ulottuvuudesta toiseen, syntyy korviavihlova ääni, jonka äänitin itse taloni ulkopuolella. – Tarinan keskiössä on St. – Minusta tuntuu, ettemme näe vielä itsekään kahden albumin kokonaiskuvaa. Siellä on myös King Diamond, joka taistelee saadakseen toisen mahdollisuuden. ”Olemme soittaneet viime vuosina Abigail-albumin kannesta kanteen niin monesti, että olisi itselleen valehtelemista, jos väittäisin, ettei se kuulu uusissa kappaleissamme.” 22. Lucifer’s Hospital. Kaikki tapahtuu yhtä paljon todellisuudessa kuin rajan toisella puolella. – Albumin tunnelma tulee olemaan niin sairas ja vinoutunut kuin King Diamondin maailmoissa vain voi. Jotain sellaista, johon haluaa paneutua levyn kansien, kuvaston ja sanojen parissa. Kaikki ne kitarariffit ja laulumelodiat, joita olemme tähän mennessä kirjoittaneet..
”Coveroide ssa paineita on vähemmän kuin omia biisejä äänittäessä . Se paine on toki nautinnollist a ja itse itselle luotua, mutta toisinaan on mukavaa, kun sitä ei ole lainkaan.” K U V A : K A T JA K U H L 24
Sellaisessa tilanteessa on parempi levyttää coverversio kuin julkaista oma biisi, johon ei täysin usko. Lainabiiseillä on aina myös valistusarvoa. Queensrÿchen Rage for Order on minulle erityisen tärkeä levy. Tuntui hauskalta koota niistä tällainen tyylikäs paketti. Eikä pelkästään punkkia ja metallia, vaan jopa Europea. On aina hienoa päästä tutkimaan, mikä on vaikuttanut omaan suosikkibändiin. Perustin ensimmäisen bändini vuonna 1983 lapsuudenystäväni kanssa. K itaristi Michael Amott myöntää heti kärkeen, ettei ilmassa ole suurspektaakkelin tuntua. Näin telkkarista, kun se voitti Arch Enemy on julkaissut kaikki coverbiisinsä yhdessä paketissa. – Olin nuorena syvällä hardcoressa ja rakastin sen raakuutta. Äärimetalli syntyi kaikesta nopeasta ja hurjasta, Amott tunnelmoi. – Pidän myös kovasti Mike Oldfieldin levyistä. – Joo, mutta se ei johdu varsinaisesti kansallisuudesta. – Punkkia kuuntelin jo lapsena, 10–11-vuotiaana. Biiseissämme oli vaikutteita Dischargelta, GBH:ltä, The Exploitedilta sekä Anti-Cimexiltä ja muilta ruotsalaisilta punkbändeiltä. Covered in Blood ei ehkä kerro, missä Arch Enemy menee tällä hetkellä, mutta se selvittää paljon, mistä bändi on tullut. Europe taas oli minulle suuri vaikuttaja. Arch Enemyn uusi albumi Covered in Blood on levy-yhtiön ideoima välityö, joka niputtaa yksiin kansiin kaikki bändin levyttämät lainabiisit. Oman lukunsa Covered in Bloodille muodostavat crustpunkja hardcorebiisit. Covered in Bloodilla onkin aika monta biisiä ruotsalaisnimiltä. Kitaristi vakuuttaa, että tämä pätee joka biisiin synkeästä popista crustpunkkiin ja klassiseen heviin. Lainabiiseillä on siis tarkoituksensa. Mietin, että tätäpä en ole kuullut aikoihin, onpas synkkä popbiisi. – Viime vuonna julkaistun Will to Powerin ja seuraavan studioalbumimme välissä kuluu vielä sen verran aikaa, että coverlevylle on nyt sopivasti tilaa, Amott sanoo. Oli jännää huomata, että bändi soitti Killing Joken ja Budgien biisejä, ja että brittiläisen hevimetallin uusi aalto oli sille niin kova juttu. Myös Arch Enemyllä on varmasti nuoria faneja, jotka löytävät uutta diggailtavaa Covered in Bloodin kautta. Kun myöhemmin kokeilimme soittaa sitä, se alkoi toimia heti. Covered in Blood -levy todistaa, että kun Michael Amottin jengi lainaa laulun, biisi palaa maailmalle niin sanotusti korkojen kera. Muistan ajatelleeni, että tällainen kama ei tule koskaan saamaan kovin suurta yleisöä. Menin hotellihuoneeseeni kuuntelemaan kappaleen uudelleen ja ihastuin sen tummanpuhuvaan tunnelmaan. Musiikkibisnes kuitenkin vaatii bändeiltä nykyisin jos jonkinlaista bonusraitaa eri maiden ja formaattien julkaisuihin, eli ekstrakappaleita täytyy aina löytyä. Silloin tällaiset bändit toimivat maan alla ja lähettelivät toisilleen treeninauhoja ja livekasetteja. Osa valinnoista on itsestään selviä, osa ei lainkaan. Amott sanoo, että jokainen versio on tehty tiettyä tarkoitusta varten. Covered in Bloodin ennakoitavin osasto on klassisen hevin lokero, johon kuuluvat Pretty Maids, Judas Priest, Scorpions, KISS, Manowar, Queensrÿche, Megadeth ja Iron Maiden. Pidän sen uusromanttis-progressiivis-kokeellisesta tunnelmasta. Mutta hommalla on pointtinsa, kun katsotaan oikeasta kulmasta. Tuntuu luontevalta soitella niiden biisejä. Pidän puhelimessani listaa mahdollisista lainabiiseistä, ja lisäsin Shoutin sinne. – Mutta toisin kävi. – En koskaan julkaise omia biisejäni, joihin en ole sataprosenttisen tyytyväinen. Vaikutuksen alaisena Covered in Bloodilla on biisejä monenlaisilta bändeiltä, mutta niitä yhdistää yksi asia: ne ovat vaikuttaneet tavalla tai toisella Michael Amottiin ja Arch Enemyyn. VERISIÄ LAINOJA, KARMEITA ÖRINÖITÄ TEKSTI ARI VÄNTÄNEN 25. – Nämä biisit ovat olleet hajallaan siellä täällä. – Priest, Maiden ja Scorpions ovat olleet olemassa aina, tai ainakin niin kauan kuin minä olen kuunnellut hard rockia ja metallia. Niistä koottuja levyjä ei kannata aliarvioida muutenkaan merkityksettömiksi. – Asiat ovat kovin eri tavalla kuin aikoinaan, kun aloin kuunnella äärimetallia. Arch Enemy on ollut olemassa kaksikymmentäkolme vuotta, ja Covered in Bloodilla on kaksikymmentäkolme biisiä. Se on melkoinen määrä covereita bändiltä, joka on julkaissut myös kymmenen levyllistä omaa materiaalia. Muistan sen ajan ikään kuin sulatusuunina. Kun sain tehtyä hiukan haastavampia riffejä, perustin ensimmäisen death metal -bändini Carnagen. Itse kuulin Shadow on the Wallin ensimmäisen kerran vuonna 1988 suomalaisen Zero Ninen versiona. – Kiinnitin huomiota Shoutiin, kun se soi pari vuotta sitten yhdessä ravintolassa. Sitten opin soittamaan kitaraa paremmin ja halusin kehittyä muusikkona. Amott innostuu hehkuttamaan, miten hienoa Arch Enemyssä on olla. – Aivan! Minä löysin aikoinaan uusia bändejä Metallican Garage Daysiltä. Bändimme on tullut vuosi vuodelta suositummaksi, eikä meidän ole tarvinnut juosta menestyksen perässä. Tears for Fearsin popklassikko Shout ja Mike Oldfieldin jännitteinen Shadow on the Wall putoavat jälkimmäiseen lokeroon. Se sai minut siirtymään speed/thrashin soittamiseen. Century Media halusi koota kerran kokoelmalevyn, jolla levy-yhtiön bändit soittavat toistensa biisejä, ja me versioimme Dream Eviliä, joka sattuu olemaan kavereidemme bändi. Siksi näitä on kertynyt. Mieleeni tuli, että Shadow on the Wall ei olisi meille liian arvattava valinta. Se on tapahtunut sitä mukaa kuin äärimetallista on tullut yleisemmin hyväksyttyä. Hauskuus tuntuu olevan avainsana yhtyeen päällisin puolin brutaalissa ja totisessa maailmassa
Arch Enemyn totaalisten tulkintojen suhteesta alkuperäisiin voi olla montaa mieltä, etenkin sävellysten osalta, mutta lupia sen ei ole silti tarvinnut kysellä. Minusta olemme onnistuneet versioissamme aika hyvin, ainakin useimmiten. ”Pitäisiköhän meidän soittaa Terveitä Käsiä tai Rattusta. Yksi Covered in Bloodin biiseistä on lainaa vain puolittain: Amott soitti Carcassissa, kun bändi levytti Incarnated Solvent Abusen, ja oli siis itse tekemässä alkuperäistä biisiä. Arch Enemy tulee hyvin todennäköisesti lainailemaan kappaleita myös jatkossa. – Paineita on vähemmän kuin omia biisejä äänittäessä. Sen ensimmäiset levyt ovat lähempänä varhaista heviä kuin myöhemmät. Se riippuu esittäjästä. Jos tribuuttitai coverbändi esiintyy viihdyttääkseen baariyleisöä, kovin vapaamuotoiset tulkinnat kuulijoiden lempikappaleista eivät välttämättä ole paikallaan. Riistettyjä, Kaaosta, Bastardsia, Mellakkaa… Olisi hauskaa kuulla, miten Alissa vetää suomenkielisiä hardcorebiisejä. Se paine on toki nautinnollista ja itse itselle luotua, mutta toisinaan on mukavaa, kun sitä ei ole lainkaan. Amott kertoo kuulleensa muutamia versioita, mutta niiden tekijät eivät ole olleet tunnettuja. Paras esimerkki on Diamond Headin Am I Evil, josta on käytännössä tullut Metallican biisi. Amottin mukaan lainailua yhdistää aina yksi asia: se on hauskaa ja rentoa puuhaa. Europe soitti tosi hyvin ja teki tappavan hyviä biisejä. Kappaleiden omaksi ottaminen on kaksipiippuinen juttu. Otan jokaisen version kohteliaisuutena. Hän puhuu Arch Enemyn entisestä laulajasta ja nykyisestä managerista Angela Gossow’sta, joka joutui haastattelumme jälkeen kohun keskelle erään Alissa White-Glutzista otetun valokuvan tekijänoikeuksia koskeneen keskustelun lähdettyä käsistä niin pahasti kuin sosiaalisessa mediassa vain voi. Entäpä Arch Enemyn omat biisit. Se oli Ruotsissa kova juttu jo alkuaikoinaan, maan paras bändi. – Äärimetallilaulu kuuluu Arch Enemyn tyyliin silloinkin, kun soitamme muiden biisejä, ja melodiat soitetaan kitaralla. Coverbiisin saa levyttää kysymättä tekijän suostumusta, mikäli ei muuta sävellystä tai sanoitusta. bändikilpailusta levytyssopimuksen. – Alissa [White-Glutz, laulaja] muuten vetää Skitslickersin ja Moderat Likvidationin biisit ruotsiksi, vaikka on Kanadasta! Hän osaa imitoida tosi hyvin eri kieliä ja äänsi studiossa niin hienosti, että me ruotsalaiset kierimme lattialla naurusta henkitoreissamme. Versio tehtiin, koska hän on kova Carcass-fani ja halusi laulaa sen, Amott sanoo. Pitäisiköhän meidän soittaa Terveitä Käsiä tai Rattusta. – Jouduimme kyllä olemaan yhteydessä Tears for Fearsin kustannusyhtiöön, koska siellä oli jotenkin tiukennettu sääntöjä, mutta se oli pelkkä muodollisuus. Alissan mukana lauluraidoille on hiipinyt pieniä melodiaelementtejäkin, esimerkiksi Shoutiin ja Pretty Maidsin Back to Backiin. Kuuntelin nuorena paljon suomalaista punkkia.” 26. – Emme ole vielä sellainen klassikkobändi, että kaiken maailman starat soittelisivat musiikkiamme. Kohteliaisuuksia vaihtelemassa Joskus lainabiisit tulevat Arch Enemyn ohjelmistoon sen kummemmin suunnittelematta, toisinaan niitä pyöritellään ennen äänityksiä hyvinkin perusteellisesti. Kuuntelin nuorena paljon suomalaista punkkia. Onko niitä lainailtu. Mutta jos versiossa on hyvä henki, asia on kaikin puolin kunnossa. Esimerkiksi Metallica on onnistunut siinä monta kertaa. Mutta jos bändin suosio perustuu omaan soundiin, versiot toimivat tai ovat toimimatta sen ehdoilla. Kuulemissani lainoissa on ollut mokia, mikä on ymmärrettävää, koska alavire ja riffien teknisyys tekevät biiseistämme vaikeita soittaa. – Sellaiset coverit ovat onnistuneimpia, joissa bändi ikään kuin pystyy muuttamaan biisin omakseen. – Minulla on joitakin ideoita, mutta en halua paljastaa, mitä covermuistiinpanoissani lukee. – Se taisi olla Angelan idea. Ellei muun niin levy-yhtiön bonuspyyntöjen tähden. Kun Arch Enemy käsittelee vaikkapa Tears for Fearsiä tai Scorpionsia, biiseille niin olennaisesta laulumelodiasta ei jää jäljelle muuta kuin rytmi. Millainen sitten on hyvä laina. Esimerkiksi Oldfieldiä versioidessaan bändi oli tarkkana sovituksen suhteen, mutta hardcorebiisit se runnoi purkkiin hymy naamalla ja yhdellä otolla. Amottin mielestä homman kuuluu mennä niin
Medeian viides albumi Xenosis on tätä lukiessanne ollut ihmisten ilmoilla noin viikon, mutta sitä saatiin odottaa tovi jos toinenkin: Iconoclastic-albumin jälkeen ehti livahtaa aikaa viisi ja puoli vuotta. Kuinka moni bändi naulitsee viidennellä albumillaan oman genrensä. Meidän äänitysfasiliteetit sijaitsivat samoissa tiloissa ja meillä oli ep:n äänitykset juuri silloin kesken, joten lähes kaikki oli aloitettava alusta. Medeian kohdalla yksi hahmo korvautui täysin erilaisella, kun Frans Aalto toi bändiin oman soundinsa. – Pahin oli tietenkin treenispalo syksyllä 2014. Siihen päälle lyödään vielä Keijon [Niinimaa] lähtö ja Fransin [Aalto] sisääntulo. – Niin, aika kauan tässä kieltämättä meni, vaikkei bändi ollut telakalla missään vaiheessa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA MIKKO PYLKKÖ Perverssi luomiskertomus 28. Turpaanvedosta tulkintoihin Keijo Niinimaan kaltaisen hahmon väistyminen keulilta voisi olla monelle bändille jopa kuolettava isku. Oikeastaan me ollaan edetty aika totutun hitaaseen Medeia-tahtiin, eli noin albumi kolmessa vuodessa, mutta sitten tuli tällaisia pienenpieniä logistisia ja laulajapoliittisia haasteita, Samuli aloittaa. Kyllä, olisihan tuohon väliin varmasti yksi levy mahtunut, mutta nyt kun Xenosis on valmis, tämä tahti tuntuu ainoalta oikealta. Joukkoon voi lukea ainakin vaihtoehtoista kuoloa veivaavan tamperelaisen Medeian. R ock’n’roll on vahvasti läsnä, kun istumme kitaristien Samuli Peltolan ja Pekko Mörön kanssa torstaiaamuna tamperelaisen Taikapapu-kahvilan pöytään ja alamme käydä cappuccinoja maistellen läpi bändin lähihistoriaa
Oli ihan käsittämätöntä, miten identtinen niiden soundi oli. Ihmisillä taitaa olla kaiken taustalla melkoinen ”deathwish”. – Kun päästiin tekemään Fransin kanssa biisejä, kaikki eteni tosi jouhevasti. Ihan kelvollisen soundin tekeminen on liiankin helppoa. – Ehkä he haluaisivat, että heidät päästetään jo pahasta, ja maailmaloppua suorastaan odotetaan. – Mehän tunnettiin Frans jo aika hyvin. – ”Hahmo” nimenomaan on hyvä sana kuvaamaan sekä Keijoa että Fransia, Samuli naurahtaa. Sille jokainen tekstirivi on kuin oma sovituksensa, Samuli summaa. Tuo ympyrä alkoi muodostua sekä tietoisesti että tiedostamattomasti toistakymmentä vuotta sitten. Se on tosi tekninen ja älyttömän hyvän kuulonen. Harvemmin mistään hyvästä asiasta. Samuli jatkaa, että monien bändien soundipaletti on ollut viimeisten vuosien aikana todella ennakoitava. Kokeiltiin paljon erilaisia rytmityksiä ja perusteltiin sovituksia toisillemme, ja kaiken sen ansiosta jo Fransin ääni yksinään muutti paljon Medeian soundia. Kun sitten päästiin Fransin kanssa ensimmäistä kertaa tositoimiin Manning the Helm -ep:llä, sille syntyi paljon asenneriffejä ja tosi teknisiä juttuja, ikään kuin vastauksena edelliselle levylle. – Me ollaan pyritty valitsemaan joka levylle erilainen lähestymistapa meidän soundiin. Samuli hieroo käsiään yhteen ja myhäilee tyytyväisenä summatessaan Xenosisin eräänlaiseksi definitiiviseksi Medeia-albumiksi. Iconoclastilla halusimme vähän keventää, minkä vuoksi levystä tuli aiempaa melodisempi ja ilmavampi kokonaisuus. Me päästiin tosi nopeasti yhteiselle ”taiteelliselle aallolle”, minkä voi varmasti aistia studiovideoistakin, Samuli sanoo. Välillä tuntuu siltä, että tietyt soundit määrittävät jo bändien musaa sen sijaan, että sitä tehtäisiin biisit ja riffit edellä. Digitaalista kasvottomuutta Kun Xenosis soi ensimmäistä kertaa, se kuulostaa tunnistettavalta Medeialta. Kärpästen herrat Medeian siirtyessä kokoonpanoltaan uuteen lukuun bändin tekstit kulkivat toiseen suuntaan: siinä missä Quantum Holocaust (2006), Cult (2008) ja Abandon All (2011) muodostivat teemallisesti eräänlaisen maailmanlopun trilogian, Xenosis hyppää tietyllä tapaa loppua edeltävään aikaan. Vaihtoehtoinen kuolema Xenosis on teemansa ohella myös musiikillisesti eräänlainen ympyrän sulkeutuminen. Levyjen äänittäminen on muuttunut kuluneen kymmenen vuoden aikana paljon. Samuli kysyy. Menimme soundimme tummimpaan ja synkimpään ääripäähän. – Kun Abandon All -levyn tarina päättyi, jäljellä oli vain täydellistä tyhjyyttä. – Jos miettii studiotyöskentelyä, Frans on ihannelaulaja. Samuli kertoo Medeian korostavan aina omaa orgaanista soundiaan, minkä myötä bändi ei aio äänittää levyjään ainakaan liian digitaalisesti. Nykyään siihen kykenee jokainen, jos vain löytyy tietotaitoa. Xenosis toteaa kylmästi, että maailmanloppu on tulossa, mutta sen estämiseksi ei tehdä mitään todellista. – Manning the Helm -ep:llä [2015] oli mukana Iconoclastin aikaisia biisejä, jotka oli tehty Keijon kanssa, joten sen levyn kohdalla koko Fransin potentiaali ei välttämättä tullut täysin esille. Jos taas levyn pistää rinnatusten kymmenen vuotta sitten ilmestyneen Cult-albumin kanssa, massiivisen eron voi huomata: bändin tunnistaa samaksi, mutta soundit, kitarat, synat ja sovitukset ovat hyvin erilaisia. – Totesimme keskenämme, että olemme nyt tehneet yhden todella nopean, yhden todella raskaan, yhden todella melodisen ja yhden teknisen levyn, joten kun uusi levy on esiosa tälle maailmanlopun albumitrilogialle, oli ainoastaan loogista pyrkiä yhdistämään koko meidän soundi. Korviinpistävintä Fransin huudoissa on, että ne eivät tingi tuumaakaan Medeian totutusta intensiteetistä, mutta nyt mukana on voimakkaampaa rytmitystä ja tarttuvampaa koukkua. Me ollaan joskus aiemmin käytetty termiä ”alternative death metal”, mutta nyt se on mielestäni harvinaisen kuvaava. – Frans on erilainen solisti kuin Keijo. Samuli ei peittele seikkaa, että Xenosis heijastelee kaikessa maailmanlopun ennakoinnissaan nykyhetkeä. – Me ei haluta lähteä mihinkään mallintavaan samplemeininkiin. Se oli käynyt fiittaamassa keikoilla ja pyörinyt meidän mukana, joten ihan ventovieraan laulajan sisäänajoa ei tarvittu, Pekko jatkaa. – Ja onhan ihmisellä myös ominainen piirre haluta päästä sanomaan ”mitä minä sanoin”. Cultin aikoihin, ja sitä ennen, ainoa tarkoitus oli tehdä sellaista kovaa sokkiriffiä, nopeaa tempoa, lyhyitä biisejä ja vähän orkestraalista tykitystä väliin, Samuli alkaa selittää. Jokainen ”maailmanlopunprofeetta” on varmasti jollain sairaalla tavalla tyytyväinen, kun pääsee sitten kaiken toteutuessa kertomaan kirjoittaneensa asiasta aikoja sitten. Siitä on vaikea jatkaa temaattisesti eteenpäin, mutta kaikelle on syynsä, ja se syy löytyy tästä hetkestä, Samuli kertoo. – Se on sellaista mallintavilla vahvareilla ja tietyillä rumpusampleilla luotua mötkälettä, joka kuulostaa kaikissa stereoissa tasaisen hyvältä, soi helvetin lujaa ja on äärimmäisen erotteleva mutta samalla pirun kliininen ja ennalta arvattava. – Vielä kymmenen vuotta sitten oli lähes mahdotonta tehdä levyä järkevällä budjetilla ilman studiota. – Xenosis referoi konkreettisesti maailman tämän hetken tapahtumia ja lyö sekaan sopivaa paatoksellisuutta ja eeppisyyttä, minkä myötä se on eräänlainen vaihtoehtoinen ja perverssi luomiskertomus. ”On ihan parasta, jos bändi kehittyy vuosien varrella, mutta sen soundin tunnistaa.” 29. – Sen jälkeen Abandon All tiputti vireitä selvästi, ja halusimme tehdä levyn teemaan sopivasti todella painostavan ja raskaan levyn. – Kuuntelin juuri Spotifysta ”Viikon suositukset” -listaani, ja siellä tuli vastaan kymmenkunta uudehkoa metallibändiä ympäri maailman. Me halutaan pysyä poissa siitä kirurgisentarkasta djent-skenestä ja antaa bändin kuulostaa omalta itseltään. – Tällä albumilla ihmiset ovat vertauskuvallisesti hyönteisiä, ja albumi avaa sitä, kuinka tällainen tuholaisjoukko kasvaa, kasvaa ja kasvaa tuhoten lopulta koko elinympäristönsä yrittäessään ”selviytyä”, kuten ihmiskunnallakin on tapana perustella toimiaan. Monet bändit jättävät maailmanlopun kuvastoissaan tilaa edes pienenpienelle toivonkipinälle, mutta Xenosista kuunnellessaan tietää, että loppu on vain ajan kysymys. Perverssi luomiskertomus Samuli ja Pekko näkevät muutoksessa paljon hyviä ja ennen kaikkea uusia tuulia. – Se on ihan parasta, jos bändi kehittyy vuosien varrella, mutta sen soundin tunnistaa, Samuli sanoo. Siinä missä Keijo oli tosi brutaali ”turpaan vaan” -tyylinen laulaja, Frans jää tulkitsemaan sanoja tarkemmin
– Meillä kaikilla on vahva musiikillinen tausta punkissa ja jonkinlainen sumea yhteisymmärrys toisten lähtökohdista. Jos punkissa on totuttu Ä lä tee mitä pitää -levy katkaisee Ydinperheen pitkän julkaisuhiljaisuuden. Mutta sitten tuli sellainen olo, että bändillä on vielä tehtävää, rumpali Heikki Romppainen sanoo. Jatkuvasti pitäisi olla vastaamassa keikkapyyntöihin, eikä hän tee musiikkia ollakseen koko ajan keikoilla. Ei tule tilannetta, että pitäisi tehdä kokeiluja skapunkin kanssa, eli ei ole ollut mitään oppivuosia. Reverend Bizarren Albert oli heidän toistaiseksi ainoalla keikallaan sessiolaulajana. Hanna ei tehnyt kaikkia biisejä, eikä Aleksi tee kaikkia biisejä. Ja yksi syy oli se, että bändillä on hirveästi kysyntää. Monesti se on kyllä ihan määrittelemätöntä, laulaja Matti Torvinen tulee mukaan. Nyt hänellä on Babes in the Abyss, joka soittaa sellaista urkuharmonivetoista obskuuria heviä. – Tai raami on se, että kun aletaan soittaa, tiedän rumpalina, mitä Vilja [Joensuu, basso] soittaa. – Olin jo henkisesti valmistautunut tollaiseen mahdollisuuteen. – Ajatuksena oli, että bändissä on vain hyviä tyyppejä. – Oltiin käyty jo kahdesti Jenkeissä ja Englannissa, kierretty Euroopassa ja Suomessa. Ja oma maku on kirkastunut. Niin, vähän vanhempana bänditoiminnan intressit saattavat olla muualla kuin dokaamisessa maailmalla. Siltä pohjalta pystyy rakentamaan biisejä. – On jonkinlainen käsitys siitä, miten tämä kartoittuu. Mikä sitten aiheutti kokoonpanomuutoksen. – Hannalla loppui intressit hardcorea kohtaan. Suurimpia niistä ovat kitaristi Hanna Kauppisen lähtö, albumin synnytystuskat ja lopulta vielä tekniset ongelmat levypainon kanssa. Tyyli Amerikasta, sanoitusohjeet presidentiltä Heikin mainitsemassa dynamiikassa on mielenkiintoista sekin, että Ydinperhe on Matin ensimmäinen bändi. Mutta kuinka vaikeaa on tulla jo vuosia levyttäneeseen yhtyeeseen – onko Ydinperheellä raamit, joiden sisään pitää mahtua. Pienen tarkkailuvaiheen jälkeen uuden kitaristin kädenjälki näkyy soiton lisäksi myös biisinkirjoittamisessa. PUNK HÖLMÖYTTÄ VASTAAN Älä tee mitä pitää. Vanhan jenkkihardcoren suuntaviittojen mukaisesti omanlaistaan mekkalointia esittävän bändin sanoma ei aina ole sitä, miltä päällepäin näyttää. – En tiedä, liittyykö se ikään, ollaan kaikki aina haluttu hoitaa asiat jämptisti, Matti sanoo. Kyllä sen tietää, ettei sellainen jatku loputtomiin, jos ei ole valinnut sellaista elämää. Solistin artikulaatio ja etenkin sanoitukset ovat bändin leimallisimpia piirteitä. Ja kun tultiin rundilta kotiin, tiedettiin jo suurin piirtein, koska oltiin lähdössä seuraavalle. Jo alusta asti oli kontakteja, meidän oli helppo sopia esimerkiksi keikkoja. Käsiala on vähän vaihtunut. Todella jännittävää musiikkia. Aleksi, sukunimeltään Nurminen, on tuttu kasvo etenkin Maailmanloppuja Kohti Tuhoa -yhtyeistä, eli kokemus ja näkemys eivät ole kärsineet varsinaista vajausta. Bändissä on kuitenkin pysynyt samana paljon olennaisia asioita. Heikki muistelee, kuinka porukka kokoontui tulevan bändin soundia suunnitellessaan kaljoittelemaan ja kuuntelemaan Dead Kennedysin seiskoja sekä Negative Approachia ja Minor Threatiä. Jos sitä vertaa vaikka Ydinperheen biiseihin, voi huomata, että intressit oli jo vähän muualla, Heikki selittää. Meidän biisit on olleet hyviä alusta lähtien. – Ainakin mun ulosannissa on ihan selvä sellainen vaikutus. Vaikka se ei ole enää sama bändi, se kannattaa pitää pyörimässä. – Mutta kyllä aikuistenkin perustamat bändit voivat olla ihan perseilyä, joissa kukaan ei ota vastuuta mistään. – Mulla oli just silloin, noin 24-vuotiaana, ruvennut heräämään ajatus bändistä, Matti jatkaa. – Väittäisin, että ei, Heikki vastaa haastattelusta uupuvan Aleksin puolesta. Selittäviä tekijöitä hissuksiin olemiselle riittää. – Silloin fanitin itsekin vitusti jotain Negative Approachia, Matti tunnustaa. Jopa levyn nimeen kätkeytyy yllättävä tulokulma. Ydinperheen on aina erottanut suomipunkin perinnöstä nimenomaan vanhaan jenkkihardcoreen nojaava tyyli. Heikki pohjustaa, miksi Mattia alun perin pyydettiin mukaan. Oli muutaman vuoden periodi, että aina kun oltiin tehty levy, ruvettiin tekemään seuraavalle uusia biisejä. – Dynamiikka on ehkä se avainasia, Heikki miettii. Hanna sanoi, että otetaan Matti. – Ensimmäinen ajatus oli, että ei voida jatkaa samalla nimellä. Ei ollut mitään hajua, osaako hän laulaa. Soittamistahan Hanna ei ole lopettanut. Nimenomaan tekstit ovat asia, joita ei voi Ydinperheestä puhuttaessa sivuuttaa. TEKSTI ANTTI LUUKKANEN KUVA JUSSI JÄNIS 30. – Mitä järkeä sitä nimeä olisi oikeastaan vaihtaa. Olen miettinyt tapoja käsitellä asioita ja tyyliä rehellisesti suomalaisittain ilman, että se kuulostaa pastissilta. Sitten se tuntuikin ilmiselvältä ajatukselta. Siinäpä vasta oiva punkslogan, ja se on myös Ydinperheen kauan työn alla olleen kakkosalbumin nimi. Mulla oli jo näkemyskin valmiina ehkä just sellaisesta jenkkityylisestä vanhasta hardcoresta
Putkasta päästetyt huligaanit totesivat ensitöikseen, että ”tehtiin mitä piti”. Netillä ei silti tunnu olevan negatiivista vaikutusta fyysiseen levymyyntiin. käsittelemään asioita tietystä näkövinkkelistä ja saarnaamaan käännytetyille, Ydinperhe on toista maata. – Ihan kuin sanoituksiin pitäisi olla joku käyttöohje. Näkisin, että me ollaan ihan hyvässä tilanteessa. – Mietin just tänään, mitä George W. Ei meillä ole mitään ulkomaan markkinoita. Aina ei tarvitsisi. Ei mitään kaikkien musiikkia Jos Ydinperheen tekstit eivät edusta sitä tyypillisintä punkkia, bändin luonnollisesti syntynyt päätös julkaista levynsä itse taas huokuu genren perinteitä. ”On hyvä, jos ihminen joutuu oikeasti vähän häkeltymään.” 31. Enemmän se on matkailua. Bush sanoi joskus: ”Minulla on mielipiteitä – minulla on vahvoja mielipiteitä – mutta en ole niiden kanssa aina samaa mieltä.” Nimenomaan! Matti huudahtaa. – Ulkomaanreissuja on aina, mutta se ei johdu siitä, että olisi helvetinmoinen kysyntä. Matti laskeskelee, että lähes jokaista yhtyeen julkaisua on myyty ”noin tonni”, ja Älä tee mitä pitää tuntuu hupenevan samaa vauhtia. Mikään lafka ei haluaisi ottaa tuhatta suurempaa painosta. – Sanoisin, että me ollaan nyt hyvin omassa taskussa. Eikä bändi revi musiikistaan irti viimeistä hintaa: kun vinyylinä julkaistavaksi aiotun uuden albumin ulostulo viivästyi moneen otteeseen, bändi alkoi jakaa levyä ilmaiseksi netissä. Kuuntelin Yleisradiolta jonkun ohjelman, jossa juontaja sanoi, että pienellä tsempillä Ydinperhe voisi olla Huoran kaltaisessa asemassa, Heikki puuskahtaa ja saa Matin nauramaan. Aina sekään ei tunnu riittävän kuluttajalle. En halua soittaa kaikilla Suomen kesäfestareilla. – Mitä järkeä olisi tehdä tekstiä, jonka mukana tulee lasten tehtäväkirja, jossa ykkönen yhdistetään kynällä kakkoseen, Heikki ihmettelee. Se on hyvä, jos ihminen joutuu oikeasti vähän häkeltymään. Matti kertoo, että nimi viittaa muutaman vuoden takaisiin Kiakkovieras-itsenäisyyspäivähulinointeihin Tampereella. Näitä haastatteluita tehdään siksi, että on kiva, jos joku maakunnan kirjastossa löytää tämän bändin ja ainakin tsekkaa sen. Heikki nauraa, ettei tekstejä pidäkään avata liikaa. Vuonna 2010 ilmestynyt ensimmäinen seiskatuumainen on yhtyeen diskografian ainoa tuotos, jonka on julkaissut ulkopuolinen taho. Heikki kertoo, että verkossa alkoi tulla vaatimuksia siitä, miten ja mihin levy tulisi saataville. Sen tekstit härnäävät, ovat ristiriitaisia ja niin täynnä myrkyllistä sarkasmia ja ironiaa, että tarkkanäköisinkin kuulija hämmentyy välillä. Obskuriteetti ei ole itseisarvo, mutta ei myöskään se, että pitäisi olla kaikkien musiikkia. Sen voi tulkita kirjaimellisena punkneuvona, mutta myös käänteisesti niin, että omatkin aivot saa ottaa käyttöön. – Tärkeämpää on, että tehdään onnistuneita levyjä, ja että ne ihmiset, jotka haluaa kuulla niitä, löytää niiden ääreen. – Meillä on ollut sellainen onni, että levyt liikkuu, ja kun ollaan säästetty bändikassaan rahaa, ollaan pystytty julkaisemaan itse. Niin, se levyn nimi. Ei ole tarvinnut puskea. En keksi mitään syytä, miksi me mentäisiin jollekin ulkopuoliselle lafkalle
TEKSTI AADOLF VIRTANEN KUVAT TIMO ISOAHO, JARKKO PIIPARI, SINI SULKAKOSKI JA MOKOMA 32
Saamme lopulta yhteyden. Edellisiltana Tampereen Pakkahuoneella on koettu tuhoisa horjahdus, jonka myötä basisti Santtu Hämäläinen on pudonnut lavalta murtaen otelaudan puoleisen kätensä. Sellaisen hälinässä jäi menneenä syksynä huomaamatta puhelu oudosta numerosta, mistä taas seurasi tapahtumaketju, joka soi Infernolle mahdollisuuden tutustua metallisen suomiviihteen etulinjaan ehkä parhaimmalta paikalta: Mokoman riveistä. Annala valottaa muutamia perusjuttuja: lavalla pitäisi pysyä ja päällä saisi olla bändipaita. virka-ajan ulkopuolella. Kuulen, että yhtyeen Metalliveljet 2018 -kiertueen mittava kakkososuus on startannut viikonloppuna, ja heti lähtökuopissa on sattunut ja tapahtunut. Basisti on toipumassa, mutta bändillä on akuutti tarve tuuraajalle, ja jollain menetelmällä katse bändin sisällä on saatu kääntymään allekirjoittaneeseen. Varoituksiakin kuullaan: raiderin riisikakuista ei kannata vittuilla, Annalan paikka bussissa on keskipaikalla menosuuntaan ja Annalaksi häntä ei kutsuta. Mainittakoon tässä kohtaa tari33. Totean, että Kasvot kohti itää -kappale pitää löytyä setistä tai ei ehkä tule kauppoja. Vaikkei mies ole vieras, emme ole juuri olleet tekemisissä ns. Asia lienee tärkeä, raittiina tunnettu mies on tuskin sunnuntaina kaljallekaan pyytämässä. Numeron haltija osoittautuu Mokoma-bändin keulahahmoksi Marko Annalaksi. Tarina jatkuukin tästä eteenpäin etunimiä käyttäen. Metalli veljien matkassa halki maan ja mantujen E letään syyskuun viimeistä päivää. Idea kuulostaa niin hullulta, että on pakko päästä näkemään, mitä tästä seuraa. En reagoisi outoon numeroon mitenkään, mutta siitä on tullut näköjään tekstiviestejäkin. Mukavaksi tietämälläni porukalla, hyvällä musiikilla ja sillä tosiasialla, että kalenteriin ilmestyisi todennäköisesti maan merkittävimpiä keikkapaikkoja, on myös vahva osuus suopeaan suhtautumiseeni. Moni hauska tarina on alkanut junan ravintolavaunusta
Seuraavan yön pikkutunneilla riffien pakkosyöttö tuottaa jo vähän tulostakin. Voisinpa sanoa samaa pelimannista. Muistan lukeneeni jostain, että tällaisissa tilanteissa on järkevää saapua paikalle selvinpäin ja ajoissa, joten päätän tehdä niin. En osaa yhdistää biisinnimiä alkuriffeihin, joita en välttämättä muista niitäkään ilman omia hieroglyfejäni. Olen väärässä kaupungissa, enkä oikeastaan ole varma, missä soittokamani ovat. Porvoon-keikka ilmoitetaan loppuunmyydyksi, mutta päähän ei mahdu enää ainakaan perinteisen muotoista jännitystä. Tyttöystävältä saatu tuki on tilanteessa tärkeää. Prosessia sovitaan tehostettavan tiistaina, jolloin Kuisma tulee kyläilemään ja käymme soittimien kera läpi setin ongelmakohtia. Tärkein apuväline lienevät lavalle viskaamani ”ajo-ohjeet”, joihin olen piirtänyt kaavioita biisien aluista. Ilon kautta: nolla olisi ollut minimi. Niistä ei nosteta tässä yhtyeessä kummempaa numeroa muutenkaan, minkä tulen vielä oppimaan. 34. Hän utelee, antavatko nämä miehet helposti anteeksi. Biisien pänttäämisen ohella vanhaan räkkiin kasailemani laitteisto sentään alkaa olla iskussa. Marko estyy viime hetkellä, joten soitamme ainoat harjoituksetkin ilman laulajaa. Hankala Porvooseen kännissä soittokamojen kanssa olisi mennäkin. Kun pääsen edes teoriassa bassonvarteen, ensimmäiseen keikkaan on aikaa nelisen vuorokautta eli noin sata tuntia. Ennen keikkaa tutustutaan bändin ”riitteihin”, eli nautimme yhteistuumin vajaan lasillisen väkevää ”keikanmakua”. Hyvä vinkki vastaavaan kiipeliin joutuville: riffien videointi sopii mainiosti tällaiseen touhuun. Paljon hyvää dataa tulee tässäkin sessiossa. Sold out – kaunis sanapari Saapuu perjantai ja ensimmäinen keikkapäivä. Biisit ovat jo pääosin tajunnassa, pois lukien mittava määrä pikkumuistettavaa. Keskiviikolle saamme sovittua soittotreenit koko porukan kanssa. Ainakin olohuoneen lattia on täynnä arkkeja suttuisine merkintöineen. nan pääosissa seikkaileva Mokoma-jäsenistö Markon ja Santun lisäksi: Kuisma (Aalto, kitara ja taustalaulu), Tuomo (Saikkonen, kitara ja taustalaulu) ja Janne (Hyrkäs, rummut). Muutaman biisin toivoa antavan testiajon jälkeen ovet aukeavat, ja siirrymme odottelemaan keikkaa. Kaikki muu tulee esittäytymään uutuutena muutenkin vähän sekavassa päässä. Oma häpeä väärin soittaminen kai pitkälti onkin. Biisien kuuntelun ohella pitää kasailla soittovehkeitä vähän sieltä täältä. Positiivista on, että soittovirheisiinkin lienee löytyy tässä tilanteessa ymmärrystä. Jos polttaisi tupakkaa, tässä kohtaa sitä menisi varmasti ja paljon. Otan haasteen vastaan, ja pian saan käsiini kiertueen biisilistan ja keikat. Muutamien pullakahvien ja biisien läpikotaisen läpikäymisen jälkeen tietoa alkaa olla roimasti enemmän. Kumpiakin löytyy piirun verran alle parikymmentä, mikä on tietenkin hauskaa. Torstaina pääkopassa ei ole enää muuta kuin mittava kasa riffejä, ja huomaan tallailleeni työpaikallakin jonkin aikaa epähuomiossa plektra suupielessä. Seuraava yö on vähäuninen, joten laitan biisit soittojonoon ja kuunteluun. Neljä päivää, 18 biisiä Maanantaina alkaa hauska hullunmylly. Oma Warwick-basso, oma soundi, täysi langattomuus ja inear-kuuntelu (jollaista Mokoma on joskus tainnut vain kokeilla) ovat välttämättömiä. Vähemmän hauskoja puoliakin alkaa löytyä, sellaisia, joita en ole tullut vielä ajatelleeksikaan: Edustamani Diablo-bändi on jäänyt soittotauolle edellisenä kesänä, eli en ole soittanut bassoa käytännössä yli vuoteen. Tekniikkapuoli saadaan onneksi toimimaan, ja pääsemme kokeilemaan soundcheckissä homman toimivuutta ensi kertaa koko bändin kanssa. No, näitä ehtii murehtia myöhemminkin. Ei nimittäin ehdi. Niitä on löytynytkin jo muutama kourallinen. Totean, että tiedän niistä jotenkin viitisen kappaletta
Bändi on hauskaa seurattavaa, eivätkä edes kaatuvat rummut onnistu pysäyttämään keikkaa. Alkoholia käyttää bändissä nykyään vain kielisoitinosasto, joten hoidamme homman kolmestaan. Haahuiluista huolimatta soitannollinen korttitaloni kaatuu keikalla vain kerran. Lopulta Joensuu tarjoaakin kokonaisuudessaan onnistuneimmat pidot tähän mennessä. Mokoma matkustaa maantiellä, rautateillä ja ilmassa, mutta pääasiassa bändi ja tekniikka sulkeutuvat viikonlopuiksi pakettiautoon. Livejekkuja ja kutsu hautausmaalle Mokoman pikku livejekut alkavat tulla esiin. Kuulen yleisönedustajalta ehkä hienoimman kohteliaisuuden koskaan: hän on ihmetellyt koko keikan, osaanko oikeasti tehdä jotain järkevää. Olen valinnut lavajuomiksi pari lonkeroa, kuten Santullakin olisi, ja kuten sattumoisin itsellänikin on aina. Jokin henkinen tasapaino kuitenkin löytyy, ja toista keikkaa voi pitää kaikkinensa varsin onnistuneena. Kraftwerkin Metal on Metal -intro soi ja painumme lauteille. Asetun lavalle kohtaan, jossa Santtukin soittaisi. Keikkamme on jo niin huumaava, että erään eturivin tytön silmälasit vetävät syvään huuruun. Pelinavaus on kuitenkin riittävän hyvä, ja vauhti jää niinkin päälle, että poliisin kameratolppakin haluaa paluumatkalla fanikuvan. Seuraavan päivän Tavastian-keikka on jo etukäteen loppuunmyyty, joten aineksia on vaikka kunnon paniikkiin. Sellainen saadaan lopulta aikaiseksi, ja lanttua pitää lähteä tuulettamaan ulkoilmaan ennen keikkaa, keneltäkään kun ei löydy rauhoittaviakaan. Biisin nimi, Pohja on nähty, sopii tähän kohtaan hyvin. Silloin ei ole enää mitään käsitystä, missä biisi tai muukaan bändi on menossa. Sekin sopii, että kukaan ei näytä hoksaavan, etten osaa tästä koko setin teknisimmästä biisistä kuin kolme perusnuottia. Tätähän pitää juhlia. Yhdellä keikalla huomaan Jannen yhtäkkiä vetkuttavan lannettaan vieressä lavan 35. Pääsemme jatkamaan, kun iso köriläs on pyytänyt pienemmältä naisihmiseltä anteeksi Markon isällisellä ohjeistuksella. Autossa on leppoisa tunnelma, ja matkustamo on keskusteluineen kuin erilaisten huumorija musiikkilajien sulatusuuni. Vähän sama kuin polkupyörällä ajo – kun apupyörät otetaan pois, homma alkaa sujua. Soitto on haparoinnista huolimatta hauskaa, ja keikka jatkuu bändin tuotantoa läpi leikaten. Tätä on luvassa ja paljon. Missä muualla tällainen onnistuu. Sali on vauhdissa, ja loppupuolella keikka keskeytetään yleisön murjoessa toisiaan. Viikonloppu on ollut rohkaiseva, ja tästä on hyvä aloittaa eräänlainen tuotekehittely, joka tulee jatkumaan rundin loppuun. Savoon on ollutkin jo ikävä, ja onnistun tekemään keikan jälkeen Kuopion torilla kaupat lihapiirakasta grillikojulla, jolla ei myydä lihapiirakoita. Lisäksi käytössä on mukava tapa, ennen keikkaa suoritettava ryhmähalaus, jonka myötä toivotetaan henkisesti ja fyysisesti hyvää keikkaa kollegoille. Kiertue juhlistaa Hengen pitimet -levyä, joten keikka polkaistaan käyntiin sen avaavan Tienraivaaja-biisin voimin. Muutoin bändillä on ollut niin sanottu kuuden tunnin sääntö, eli tuona aikana ennen keikkaa ei nautita alkoholia. Paikassa on jokin huono karma, enkä itsekään muista montaa keikkatäysosumaa kaupungista. Seuraavalle viikonlopulle on puolestaan luvassa kolme keikkaa, joista Kuopio tarjoaa alkajaisiksi mainiot Henry’s Pubin torstaimytkeet. Perjantainen Joensuu huolettaa etukäteen. Marko käy ystävällisesti puhdistamassa ne – täyden palvelun orkesteri! Seuraavana päivänä Mikkelin Wilhelm Public Housessa konsertoidaan lavan puolesta pienemmissä puitteissa, mutta potkuriliikettä tekevän pään lapakulmat saa säädettyä niin, että polla hipoo Kuisman selkää vain hiukan. Lämmittelybändinä toimii paikallinen Maniac Abductor, joka esittelee thrashin ilosanomaa nuoruuden vimmalla. Huomaan juuri ennen keikkaa unohtaneeni ajo-ohjeeni ensimmäistä kertaa jonnekin
Yleisöä on löytänyt tännekin, ja miksei, onhan Paasto patsastellut syyskuun myydyimpien kirjojen topkympissäkin. Niin tai näin, Santun tavaramerkki, metriset rastapatukat, on kadonnut sairauslomalla teille tietymättömille. Kiva sitäkin puolta olisi vähän hallita. Sovitus tuntuu toimivan myös käytännössä, mutta kitaroiden gainit ovat keikalla kummallisesti kateissa. Yötä myöten suoritettu paluumatka Kreator-henkisine juhlineen piirtyy äärimmäisellä aggressiollaan mieleen pysyvästi. Keikka alkaa, ja Lutakko on tapansa mukaan liekeissä. Soittaminen on välillä yhtä hässäkkää, ja olen norsun notkeudella ja hiukan vaatimattomalla tilannetajullani törmäyskurssilla vuorotellen vähän kaikkien kanssa. Kirjailijanakin tunnettu Marko markkinoi tuoretta Paasto-teostaan useissa kaupungeissa vierailemalla paikallisissa kirjakaupoissa. Lauantaina on vuorossa Oulu, yksi rundin odotetuimmista paikoista. Pahimmasta törmäilystä on sentään päästy, lähinnä katsomalla, mitä lavalla touhuaa. Se ei häiritse soittaessa, joten päätämme 36. Marko vastailee parhaansa mukaan ja signeeraa teoksiaan halukkaille tilaisuuden päätteeksi. Seuraava keikkaviikonloppu alkaa Jyväskylästä varsinaisella puuhapäivällä. Toipilas Santtukin saapuu paikalle esittelemään operoidun kätensä kuntoa, mutta eipä miehestä ole vielä soittohommiin. Olen näet soitellut parikymmentä vuotta bändissä, jossa on yksi jäsen vähemmän, nimenomaan omalla puolellani. Normaalia rock’n’rolliahan tämä taitaa kuitenkin olla. Täyden palvelun talosta löytyvä karaoke kiinnostaa taas, mutta jono on kaikkien onneksi niin pitkä, että suunnistamme yöpuulle. On pakko alkaa huomioida tarkemmin ympäristöään, yhteensoittoa ja lavan toisinaan arvaamattomia tapahtumia. Teemme soundcheckissä hiukan uutta sovitusta Mutta minulta puuttuisi rakkaus -kappaleeseen, jonka aikana Markolla on tapana nostaa naispuolinen yleisönedustaja kanssaan lavalle tanssimaan. Sitten pääsemme pääasiaan. Liekö takahuoneen saunan kiuas, joka napsautettiin päälle ennen keikkaa, haukannut lavasähköämme ja samalla soundia. Kyllä, ja rumpuosastoa näyttääkin hoitavan kitarointinsa lomassa Tuomo. Kirurgin veitsi ollut ilmeisen pitelemätön; mieheltä näyttäisi lähteneen tukka päästä samalla operaatiolla. Mokoma, kauan yhdessä soittanut bändi, taas tuntee toistensa liikkeet kuin omat taskunsa. Auto käy onneksi jo pihassa, joten tämä siirtyy seuraavaan kertaan. edessä. Santtu tekee raivoisan vierailun lavalle mikrofonin varressa. Pikkuhaasteita ja kohtalonoikku Isoimmat haasteet on tässä vaiheessa rundia hahmotettu, ja ne johtuvat lähinnä tottumuksesta. Huomaamme soundcheckissä sitkeän surinan, jota ei saada paikannettua. Nämä hommat eivät muuten taida olla silmälaseille optimoituja. Kakkospäivänä on vuorossa Anjalan ihastuttava tanssiravintola Mari's Coffee, kiertueen ainoa kohde Kymenlaaksossa. Väliviikonlopun jälkeen on luvassa nostalgiaa tihkuva Nivalan Tuiskula, jossa Metallicakin esiintyi 1980-luvulla. Viihdymme olohuonemaisessa idyllissä ja harrastamme yhteistä kuntoilua Kymijoen maisemissa. Keikalla ilmenee kummallista kohellusta, itse ainakin onnistun kompuroimaan ja juuttumaan lavarakenteisiin kiinni kesken show’n. Hämmentävän hauskaa. Niin tai näin, kiukaan gainit ovat tallella ja löyly hyvää. Tanssisali Lutakko on tällä kertaa varma nakki ja myynyt lippunsa loppuun jo aiemmin viikolla. Vauhtia, vaaratilanteita ja tiettyjä biisikohtaisia temppuja löytyy muitakin, enkä ole niistä juurikaan perillä. Intensiteetti lennättää silmälasitkin miehen heiluvasta päästä. Luvassa on myös akustinen esiintyminen yksityistilaisuudessa ennen illan keikkaa. Käymme Tuomon kanssa illan päätteeksi karaokebaarissa, mutta laulaminen ujostuttaa vähän ja painumme yöpuulle. Illan päätteeksi paikallinen ihailija ehdottaa opastettua yöllistä tutustumista Anjalan hautausmaalle. Olen tottunut soittamaan klikin käskyttäessä suoraan korviin, ketään tai mitään seuraamatta. Vielä isompi haaste on, yllättävää kyllä, soitto vapaaseen tempoon. Tilaisuuksien talkshowmainen idea on hauska, Janne haastattelee Markoa yllättävilläkin kysymyksillä yleisön edessä. Janne sanoo, ettei tässä ole mitään ihmeellistä, joskus keikka on loppunut jopa niin, että hänellä on basso kaulassa. Tämä show hoidetaan käytännön syistä ilman bassoa. Janne on siis rumpali ja biisi kuitenkin käynnissä. Soittokin loksahtelee uomiinsa nätisti. Ylimääräinen häly on korvamonitorien myötä karsiutunut, ja soitto tapahtuu tavallaan omassa umpiossa
On nimittäin tullut esille ikävänpuoleinen tosiasia, eli Santun käsi ei ole vieläkään soittokunnossa. Päivän epäonnen saldo on lopulta vertaansa vailla: valomiehemme jää lähtötelineisiin jossain kumman keuhkokuumeessa, matkalla jää tienposkeen kaksi autoa (myös keikkabussimme) ja Tuomo alkaa näyttää soundcheckissä pahoja ruokamyrkytyksen oireita. Seuraavaksi on vuorossa keikoista vapaa viikonloppu, mutta perjantaille on luvassa spesiaaliohjelmaa, tv-esiintyminen Posse-ohjelmassa. Lopussa häämöttää vielä läpimurtolevy Kurimuksen 15-vuotisjuhlakeikka, josta mies ei usko suoriutuvansa. Elämä palaa kuitenkin ruumiiseen keikan jälkeen, ja äidymme Tuomon kanssa viimein karaokemittelöön paikan baarissa. Verhon taakse piilotettua jakkaraa ja ämpäriä ei tarvita, mutta miehen esiintyminen ei näytä rehellisesti sanottuna järin hauskalta puuhalta. Teknisiä ongelmia ilmenee myös bassolaitteissa, jotka tuottavat lähinnä pörinää. Alamme pelätä Kuisman kanssa ruokamyrkytystä ja päätämme desinfioida vatsalaukkumme Vaasan yössä nauttimalla kaikki keksimämme 70-luvun drinkit ampiaisesta siniseen enkeliin. Kiertue alkaa olla viimeisellä neljänneksellä, muttei ole aikaa murehtia soittokamojen kuntoa tai muitakaan sählinkejä. Kynnys keikkojen perumiseen on korkea, mutta viime hetkellä on taivuttava ikävään päätökseen. Tuomo esittelee David Copperfieldin elkeitä ja taikoo kitaransa kadoksiin kesken keikan. Polkaisemme keikan käyntiin, ja seuraavaksi alkaa oireilla hurjasti vinossa pinossa pogoava yleisö. Janne on telonut harmillisesti nyrkkinsä roudausauton vaihdekepin kanssa, ja miehen tenniskyynärpäähän on jo ollut kasassa teipillä. Hevimesta myy lopulta niin tukkoon, että porukkaa jää armottomasti pihallekin. Vian alkuperä jää ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon, mutta vedämme silti ohjelman loppuun Takatalvi-klassikon. Pöpön aiheuttaja jää epäselväksi, soittomies kun on aterioinut päivän aikana monessa paikassa. Vaikeuksien kautta tappioon. Trooppinen ilmapiiri pusertaa mehut pihalle kaikista, ja keikan loppupuolella alkaa jo sumeta silmissä. Lauantaina Tuomo on saanut taisteltua itsensä hikilammikon kautta terveeksi, mutta Kauhajoelle päästyämme soundcheckissä hajoaa miehen vahvistin. Pimeät illat täyttyvät jälleen riffinpurkutalkoista ja lattiat muistilapuista, ja hyvä niin. Potilas viedään jatkotoimenpiteisiin ja pääsemme pienen tauon jälkeen jatkamaan. 37. Soittimen vireetkin näyttävät olevan vähän hankalalla tuulella. Löytyykö minusta enemmän Simo Silmua kuin Tuomosta Billy Idolia, jää ratkaisematta. Olimme jo suunnitelleet pysähdystä Mokoman kotikaupunkiin Lappeenrantaan, jossa olisi ollut mahdollisuus maistaa aitoja vetyjä ja atomeita. Seuraavalla viikolla solistimme alkaa onneksi olla tervehtynyt, ja olemme valmiita iskemään Vaasaan ja Kauhajoelle. Tämä puoli -biisin kimurantti c-osa saa kunnian olla kautta aikain toinen pätkä, jonka osaan soittaa, mutta jota en ymmärrä muuten lainkaan. Huollon jälkeen näyttää vihdoin hyvältä, väkeäkin lappaa sisään ovista ja ikkunoista. Joudumme keskeyttämään konsertin toisen biisin jälkeen sairauskohtauksen takia. Huonon onnen viikonlopun päätteeksi voimme luonnehtia päässeemme voittajina maaliin ja aamuvarhaisella vielä kotiinkin. Konfettisateessa olisi hauska soittaa aina. Pääsemmekin tien päälle, mutta tuurimme ei näytä kääntyneen. soittaa mahdollisimman paljon. Urhea kitaroija suoriutuu keikasta kuin ihmeen kaupalla jättämällä lauluosuutensa pois ja tyhjentämällä itseään ennen keikkaa ja encoreja. Hän räväyttää ilmoille Rebel Yellinsä, minä taas tulkitsen kaipailevasti Mä putoan -vakiosuoritukseni. Rundi on mennyt niin putkeen, että kohtalo alkaa heittää pakosta kapuloita rattaisiin. Nyt ymmärtämiseen ei ole aikaakaan. Tämä taas tarkoittaa sitä, että bassokuvioita olisi opeteltava vielä noin levyllisen verran. Ohjelman tekoa on mielenkiintoista seurata, ja jäämme Kuisman kanssa toviksi ohjelman tuotantokauden päätöskaronkkaan tutustumaan Duudsoneihin. Mielelläänhän sitä olisi kääntänyt kasvot kohti itää, mutta paha vatsapöpöllekään on suuttua. Oulusta kotiuduttuamme Marko alkaa oksennella, ja vatsatauti kaataa miehen päiväkausiksi petipotilaaksi. Näissä hommissa ei taida kestää oikein mikään. Kikka tuntuu tepsivän, ja olemme seuraavana päivänä terveitä kuin pukit. Perjantai ja Lahti–Imatra-kierros lähestyvät vääjäämättä, eikä miehen voinnissa tapahdu edistystä
Junailemme keikkabussillemme, joka odottelee sovitusti Kuopiossa. On tiedossa, että liputkin ovat kiinnostaneet, mutta ovelle ilmestyvä sold out -lappu on silti hieno yllätys. Olemme saaneet Kurimus-levyn juhlakeikalle alle sentään yhdet kimppatreenit. Keikka menee läpi hyvällä draivilla, vaikka osa bändistä käy taas vajailla pytyillä, siellä selviytymisen ja hauskanpi38. Alamme viihtyä vesiaktiviteeteissa liiankin hyvin, joten on aika jatkaa matkaa parisataa kilometriä alaspäin. Pirtin pöydästä on mukava kävellä suoraan lavalle soittamaan. Kiteellä syntynyt Nightwish taitaa olla menossa isommissa ympyröissä, mutta bändin ensimmäisen basistin olen näkevinäni illan keikalla. Soittokin on siihen nähden sujuvaa, ettei bändi ole täydessä iskussa epämääräisten niiskutustautien myötä. Vuonna 1978 valmistunut, mielenkiintoisen historian omaava hirsirakennus ympäristöineen tarjoaa poikkeukselliset puitteet keikalle, eikä hirsimökkimajoituskaan ole varsinainen miinus. Perillä Nurmeksen Bomban talolla huomaan, että bassokamat toimivat jälleen moitteettomasti, vaikkei niille ole tehty mitään. Etsin yhtyettä kyselemällä eturivin tuntumasta, mutta edes teknikot eivät tee läpimurtoa asiassa. Yleisökään ei onneksi putoa valtavasta lattia-aukosta, joka sijaitsee juuri siinä kohtaa, missä moshpitin yleensä tulisi olla. Nyt pitäisi siis jännittää, mutta kuumeisena ja pikku lääkesumussa koko homma tuntuu lähinnä epätodelliselta. Ennen pitkää paljastuu salainen kakkosbackstage, jossa bändi onkin jo odotellut minua. Paitatiskillä kuhisee siihen malliin, että iltaa varten valmistetut Kurimus-paidat myydään loppuun jo ennen keikkaa. Kiitos, VR. Bonuksena Bomban alue tarjoaa Pielisen rannalla sijaitsevan uudenkarhean hotellikylpylän. Taudille ei ehdi enää lotkauttaa korviaan, itsenäisyyspäivän aatoksi kun on luvassa keikka Turun Apollossa diskopallojen loisteessa. Paikalle on saapunut muitakin yhtyeen oman Sakaralevy-yhtiön nousukiitoon saattaneen albumin syntyyn vaikuttaneita avainhenkilöitä. Myös hauskaa erikoisnumeroa on tarjolla, vierailemassa nimittäin käyvät Kurimuksella soittanut alkuperäinen Mokoma-basisti Heikki ”Hessu” Kärkkäinen ja tietenkin aktiivijäsen Santtu. Suunnittelemme keikan aloitusta vähän, ja tekninen puolikin vaikuttaa olevan ovien auetessa kohdillaan. Vähintään joka toisella kiertueen vedolla näkyi joitain samoja naamoja, ja hurjimman tapauksen Mokoma-mittari raksutti jo yli 160 nähdyn keikan kohdalla! Loppurutistus ja illan viimeiset nopeat Itsenäisyyspäivän jälkeen koittaa ”Grande Finale”. Käänteisessä järjestyksessä esitetyn Kurimuksen lisäksi on tarjolla toinen, perinteisempi setti, joka sisältää biisejä kaikilta muilta levyiltä. Keikan koko alkaa siis olla tuplasti Tavastian luokkaa ja pituuskin kaikkien kohdalla ainutlaatuista lajia. Bändille taustajoukkoineen sisältyy ilmainen pääsy kylpylään, ja lopun varmaan arvaattekin. Siellä onnistun hukkaamaan Spinal Tap -henkisesti bändin matkalla lavalle. Meistä tulee jälleen lapsia. Kulttuurihistoriaa ja kylpyläelämää Viimeisestä varsinaisesta keikkaviikonlopusta tulee ehkä kiertueen eksoottisin, soittovuorossa on Nurmes ja Kitee. Heti junamatkalla käy vaarallinen episodi, kun törmäämme niin ikään keikkamatkailevaan Jouni Hynyseen ja ajaudumme asemabaariin. Näin ehdin jo ääneen ennustaakin. Pääsemme asiaan, ja tässä vaiheessa juoksua koko bändillä alkaa olla mukavan vapautunut meininki. Jatkamme poikkinaisina yöpuulle ja junailemme seuraavana päivänä kotiin reilun työpäivän mittaisen matkan. Viimeisellä keikkaviikolla jo pari kertaa vieraillut flunssa pamahtaa päälle tosissaan, mikä ei ole ihme tällä takki auki -hillumisella. Matka jatkuu onneksi ennen kuin blues alkaa soida Pieksämäen asemalla liiaksi. Varsinainen Metalliveljet 2018 -kiertue on siis näin paketoitu! Bändin fanien sitkeys on muuten ihailtavaa
Keikan jälkeen jos koskaan on aika poksautella kuplivat ja vähän fiilistellä. The manifesTaTion of pure doom meTal! ! ! ! 22.02. Tuomon urheilukello dokumentoi miehen energiankulutukseksi keikan ajalta muikeat 1700 kilokaloria Jannen paukuttaessa jo päälle parin tonnin lukemissa. Kiitos mukavasta matkasta, metalliveljet ja korvaamattomat tekniikan miehet, yleisöä tietenkään unohtamatta! Pitkää ikää ja lisää kilometrejä, Mokoma ja Santun käsi!. Muistelen lennossa jotain alkusyksyn unetonta yötä, jolloin käänsin radiota kovemmalle kyseisen biisin soidessa, kun kiinnosti, kuka siellä mahtaa möykätä. Sen verran voin muuten kehaista, että ainakaan keikan avannutta Liiton loppu -biisiä ei ole kukaan bassotellut keikkaoloissa suoritustani hurjemmin – biisiä kun ei ole esitetty koskaan aiemmin. Junan ravintolavaunusta saattaisi taas alkaa jokin uusi tarina, ja tässä on kyllä makustelemista hetkeksi. Olemme tehneet koko porukka hyvää työtä, ja tästä on hyvä jatkaa eteenpäin. Seuraavana päivänä suunnistan kotiin varmuuden vuoksi bussilla. O U T O U T O U T CANDLEMASS The Door To Doom Available as LTD Digipak, LTD Vinyl, Download & Stream! New songs and breathtaking live footage from the golden spear head of Symphonic Metal! Hunter’s Moon DELAIN Hunter‘s Moon Available as LTD Digipak CD+BD, LTD Vinyl+BD, Download & Stream! SISTERS OF SUFFOCATION Humans are broken Available as CD, Download & Stream! Death Metal is Pink! The Female Reincarnation of Bolt Thrower and Legion Of The Damned! NEW ONLINE STORE! WWW.NAPALMRECORDS.COM! DOWNLOAD THE FREE NAPALM APP FOR BOTH IPHONE AND ANDROID! don rajapinnalla. Ne voivat yhtä hyvin tulla syliin pyytämättä ja yllätyksenä. Oman tukkapöllyn keskellä käy vähän jopa naurattamaan, kuinka nopeasti Punainen kukkokin liihottelee setissä. 22.02. Luureista on hauska kuunnella "väliajoilla" Hessun ja Santun soittoa, joka on molemmilla varsin erilaista omaani verrattuna. Vielä vähän laulattaakin, ja iltamme päättyy karaokebaariin, mikä tuskin yllättää enää tässä vaiheessa artikkelia ketään. Allekirjoitan edelleen monen kyseenalaistaman väittämäni, jonka mukaan hauskimpien ja merkityksellisimpien asioiden eteen ei tarvitse eikä edes voi tehdä mitään. Santtu toteaa heittäytyneensä rundin alussa ehkä vielä perusteellisemmin. 01.03. Tuumin, että tähän hommaan kannatti heittäytyä. Saavutamme hiukan liikuttuneenkin tunnelman tason. Koko kiertueen ajan setin päättänyt Kesytä perkeleet saa päälle haikean fiiliksen. Basisteissa on aina pieniä vivahde-eroja, kuten viineissäkin. Parisen kuukautta myöhemmin osaan soittaa sen ja kouraparillisen muitakin
S oilworkillä on ollut viime aikoina paljon aihetta juhlaan. Lisäksi bändissä peräti 24 vuotta laulanut Björn ”Speed” Strid täytti viime syyskuussa 40. – Haluat varmaan kysyä kohteliaasti, joko olen kehitellyt kammottavan keski-iän kriisin, Speed hörähtää. Vastaan heille, että minulla taisi olla keski-iän kriisi jossain vuosien 2005–2015 välillä, ja että olen nyt saanut tarpeekseni hyvien asioiden kyseenalaistamisesta. Speed nimeää The Night Flight Orchestran yhdeksi nyky-Soilworkin tärkeimmäksi ”toimivan bändin salaisuudeksi”. – Tuttavani kyselevät, milloin minulle oikein tulee neljänkympin kriisi tai vastaava. Näin ainakin, jos mittapuuna käyttää bändin lujimpiin teoksiin lukeutuvaa uutuusalbumi Verkligheteniä. Se oli mahtavaa aikaa. Speed, onko 40 tällä hetkellä liikaa, liian vähän vai juuri sopivasti. The Ride Majestic -albumia (2015) seurasivat bändin historian pisimmät kiertueet, ja juuri nyt vaikuttaa siltä, että uusi Verkligheten tullaan ottamaan vastaan ylistäen. Monien aikalaistensa keskiikäistyessä ja kangistuessa helsingborgilainen Soilwork sen kuin nuortuu ja vetreytyy. – Kerroin itselleni uudenvuodenaattona, että vuosi 2018 oli paras varmaan pariinkymmeneen vuoteen. TARUA IHMEELLISEMPI TODELLISUUS TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVA STEPHANSDOTTER PHOTOGRAPHY 40. Mitä muuta kiertävä muusikko voi toivoa. Elän elämäni parasta aikaa, ja siitä on osattava nauttia nyt. Kyseessä on hard rock -yhtye, jonka Speed perusti Soilworkissä kitaroivan David Anderssonin kanssa. Hetken naureskeltuaan Speed vetää syvään henkeä, huokaisee ja jatkaa kuin hykerrellen. Teimme juuri oikeat keikat Soilworkin ja The Night Flight Orchestran kanssa, olemme saaneet kummankin bändin uudet levyt valmiiksi ja..
Speed luettelee. Ehdin jo maalailla vaikka minkälaisia uhkakuvia ihan erilaisesta tulevaisuudesta. Melodinen paluu Pohjolaan Olipa Soilworkillä käytössään salaisia aseita ja olipa tilanne sattumaa tai ei, tosiasia on, että bändi on juuri nyt elämänsä 41. Onko tämä bändi enää Soilwork. Hänen tatsinsa on ehkä erilainen kuin Dirkin, mutta se avasi meille säveltämisen kannalta uusia ovia. Soilworkissä vuoteen 2012 asti soittanut Peter Wichers oli bändin selkeä kärkisäveltäjä, jonka lähdön jälkeen moni kyseenalaisti koko Soilworkin tulevaisuuden – Speed etunenässä. Tunsimme hänet, eikä häntä tarvinnut ajaa sisään bändiin. – Bastian ei ole ainoastaan mukava jätkä ja raudanluja ammattilainen. Voisi kai sanoa, että käänsimme tämänkin tappion voitoksi. Keskustellessamme nyt Soilworkin viime vuosista ja kolmen tuoreimman albumin (uutuden lisäksi The Living Infinite, 2013, ja The Ride Majestic, 2015) lujasta suorasta Speedin ääni huokuu aitoa tyytyväisyyttä. Soilworkistä oli tulossa bändi, joka on vähän death metalia, vähän melodeathiä, vähän heavyä, vähän metalcorea, vähän sitä ja vähän tätä. Ei ihme. – Kun perustin The Night Flight Orchestran, se kiteytti tietyt ääripäät omaan todellisuuteensa. – Kun Peter lähti toistamiseen bändistä, kysyin itseltäni useaan otteeseen, onko tässä enää mitään järkeä. Speed kertoo The Living Infinite -tuplan olleen yhtä todennäköisesti joko bändin viimeinen tai ”ensimmäinen” albumi. Tosiasiassa olin ihan varma, että Dave Mustaine tulee ottamaan Dirkin kokoonpanoonsa heti, kun kuulee hänen soittavan heidän kanssaan, Speed sanoo. Näin jälkiviisaana voisin sanoa, että se oli meidän uusi debyyttimme. Pitäisikö minun hajottaa koko bändi. Sillä kertaa rohkeus kuitenkin kannatti ja pelasti Soilworkin. – Tunnistettava tatsi ei ole mikään itsestäänselvyys nykypäivän metallirumpaleista puhuttaessa, ja voin sanoa, että meillä kävi vähintään moukan tuuri, kun Bastian [Thusgaard] sattui olemaan jo muutenkin matkassamme rumputeknikkona ja sittemmin Dirkin tuuraajana. Jos Wichersin lähtö oli monelle Soilwork-fanille kova pala, samaa voi sanoa vajaan kolmen vuoden takaisesta tilanteesta, jolloin bändissä 12 vuoden ajan rumpuja paukutellut, todella tunnistettavaksi tekijämieheksi tunnustettu Dirk Verbeuren jätti yhtyeen liittyäkseen Megadethiin. Olin jo varautunut siihen, että alan tehdä jotain ihan muuta kuin musiikkia. David sai minut tarttumaan kitaraan ensimmäistä kertaa vuosikausiin, ja löysin pitkään kadoksissa olleen intohimon säveltämiseen. Keksimme itsemme uudelleen. Eikä lopulta oikeastaan yhtään mitään. Nyt olen muusikkona entistä keskittyneempi ja saan kokea kahdessa bändissä parhaat puolet sekä rockin että metallin maailmasta. – Kun Dirk lähti ensimmäistä kertaa Megadethin matkaan, homma julkistettiin tuurauskeikkana, ja kerroimme hänen palaavan muutaman kuukauden päästä. – Jossain vaiheessa Soilwork oli muuttumassa bändiksi, jossa kaikki halusivat toteuttaa kaikkia musiikillisia fantasioitaan, ja se alkoi mennä liian pitkälle. Soilwork eli tuolloin hänen sanojensa mukaan ”pahimmassa levyjen ja kiertueiden kierteessä”. – Sitten David liittyi bändiin ja herätti sen eloon ihan uudella tavalla. Voitokkaita tappioita Vuosikymmenen taitteessa Speedin kanssa jutellessa hänen äänensävynsä oli rutinoitunut, pahimmillaan jopa kyllästyneen oloinen. – Et osaa arvatakaan, miten lähellä Soilworkin loppu oli. – Äänitimme tuolle levylle 27 kappaletta, ja kokeilu oli niin äärimmäinen, että se olisi voinut yhtä hyvin päättyä täydelliseen floppiin
Se, kun saan tuntea yhteyttä musiikkiin, kun sävellän, ja yleisöön, kun soitan sävellyksiäni heille. That’s it. Toisilla se näkyy enemmän, toisilla vähemmän.” 42. Eikä rokkitähden elämä ollut alun alkaenkaan hänelle mikään ykköstavoite. Soilwork ei ole juuri koristellut albumeitaan vierailevilla tähdillä, mutta nyt visitoivia ääntelijöitä huhuttiin olevan mukana peräti kaksin kappalein: Alissa White-Gluz biisillä Stålfågel ja Tomi Joutsen raidalla Needless and Kin. Joka vuoden pitää olla joidenkin ulkoisten mittareiden mukaan ”parempi” kuin edellisen. Hän on kuitenkin ehtinyt soittaa elämänsä aikana tuhansia keikkoja, levyttää kymmeniä albumeita ja on yhä kuin luotu tien päälle, vaikka moni hänen ympärillään on saanut rokkielämästä tarpeekseen. – Tomin osuus sen sijaan on aivan mahtava. – Jos aloittaa bändissä soittamisen 16-vuotiaana, ei tietenkään voi olettaa, että samat arvot, tai varsinkaan samat asiat, olisivat elämän keskiössä 36-vuotiaana. Miten henkilökohtainen todellisuutesi eroaa siitä, mihin ympäröivä maailma sinua pakottaa. Luulenpa, että tuulen viemänä oleminen on ollut yksi elämäni avaimista. – Tarkoitan sitä, että aika moni bändikaverini on kyllästynyt näihin hommiin, sillä eihän tämä tästä kummemmaksi muutu. Löysin maailman parhaan työn todella nuorena, ja olen saanut tehdä sitä parikymmentä vuotta. – Pidän tuosta sanavalinnasta... Teimme vain sellaisia asioita, jotka sopivat niin sanottuun melodeathiin, emmekä ajatelleet asiaa sen enempää. Verklighetenin keskiössä ovat hyvät riffit, melodiat, kertsit ja tarttuva tunnelma. – Tämä on maailman huonointa bisnestä, jos asian ajattelee niin. Ryysyt rikkauksina Speed nauraa pitkään palatessani juttutuokion alkuun ja mahdolliseen keski-iän kriisiin. Toisilla se näkyy enemmän, toisilla vähemmän. – Haaveilin nuorena jätkänä tulevani jääkiekkoilijaksi, mutta minusta tulikin vahingossa metallibändin laulaja. – Tuo nimi on pyörinyt mielessäni jo vuosia, Speed paljastaa.– Kun äänitimme tätä levyä, huomasin kirjoittaneeni kappaleisiin poikkeuksellisia yhdistelmiä mainitsemistani melankolisista melodioista ja eräänlaisia sanoituksellisia kulmia eksistentialistisiin kriiseihin. Noin ajattelemalla unohtaa aika helposti olla tyytyväinen kaikkeen siihen hyvään, mitä omassa elämässä jo on. – Tiedän ihmisiä, jotka haluavat elämän olevan kuin uraa tai bisnestä. – Se on ehdottomasti yksi niistä asioista, jotka ovat muuttuneet musiikissamme viimeisen kymmenen vuoden aikana. Me kaikki elämme omassa maailmassamme. Olisikohan sittenkin niin, että Speed on purkanut osan keski-iän kriisistään juuri tämän albumin eksistentialistisiin teemoihin. – Minun todellisuuteni pakenee arkea, mutta hyväksyy realistisesti sen, mitä ”rokkitähteys” todellisuudessa on. Se on minun todellisuuteni. – En voi kieltää, ettenkö aina välillä jossain Pohjois-Amerikassa hyytävän kylmässä kiertuepakussa herätessäni ajattelisi, onko tässä mitään järkeä: matkustan 16 tuntia paikkakunnalta toiselle läpi lumimyrskyjen, jotta voin soittaa tunnin keikan 80 ihmiselle jossain Kanadan pikkukaupungissa, koska promoottori halusi meidät sinne. Verklighetenillä se on vapautuneemmassa roolissa kuin koskaan aiemmin. Mitä muuta voisin toivoa. Tuskin keneltäkään jäi huomaamatta viime vuosikymmenen loppu, kun soundimme alkoi kumarrella hieman enemmän rapakon taakse, ihan laulumelodioita myöten. Viime vuosina olen itse palannut monella tapaa heavy metalin juurille, ja se kuuluu biiseissämme. kunnossa: Verkligheten, Soilworkin yhdestoista albumi, on yksi sen parhaista. Se on aika kuluttavaa, eikö. En ole ajatellut asiaa noin, Speed sanoo. En haaveile liikaa, koska minusta todellisuus on tällaisia taruja ihmeellisempi asia. Todellinen maailma on mitä on, ja ihminen pyristelee koko elämänsä sitä vastaan eskapismin tai omien sääntöjensä kautta. ”melodinen kieli”. Speed myöntää miettineensä vaihtoehtoja muusikonuralle. – Vuosia sitten olimme hetken jumissa omassa soundissamme. Se on täysin korvaamaton tunne, enkä saa vastaavia kiksejä mistään muusta. ”Jos aloittaa bändissä soittamisen 16-vuotiaana, ei tietenkään voi olettaa, että samat arvot, tai varsinkaan samat asiat, olisivat elämän keskiössä 36-vuotiaana. – Albumin nimi viittaa siihen, kuinka me luomme omia todellisuuksiamme. Olen etuoikeutetussa asemassa, ja jos saan tehdä tätä vielä 10–15 vuotta, en voisi olla onnellisempi. – Halusin Alissan ehdottomasti messiin, ja se oli suunnitelmissa niin pitkään, että tieto pääsi lipsahtamaan jollekin levyn versioista, mutta hän ei valitettavasti ehtinyt mukaan levylle, Speed kertoo. – No, saan tänäkin päivänä kuulla, että eikö pitäisi jo jättää lapselliset musahommat nuoremmille, Speed hymähtää. En voisi olla tyytyväisempi lopputulokseen. Jos Soilworkin kaltaisessa bändissä soittamisen mielekkyys riippuu siitä, soittaako tänä vuonna keikkoja tuhannelle ihmiselle, ensi vuonna kolmelletuhannelle ja parin vuoden päästä viidelletuhannelle, tulee varmasti pettymään. Jopa albumin melodinen kieli tuntuu tehneen pesäeroa Soilworkin historiaan. – Niin, on vaikea sanoa, olenko minä tässä se täysjärkinen ja muut hulluja vai päinvastoin, Speed naureskelee. Eli kaiken pitää kasvaa ja kasvaa, koko ajan. Kierrämme pian Amorphisin kanssa, ja se sai lampun syttymään pääni päällä. Tomin matala mörinä on ihan omaa luokkaansa, ja hänellä on ainutlaatuinen puhdas lauluääni, joka soi todella hienosti yhteen omani kanssa. Teemme mittavia kiertueita, joilla pidämme itsemme juuri ja juuri kiinni leiväntyngässä, mutta olisiko se sitten parempi vaihtoehto tehdä samaa kahdeksasta neljään toimistotyössä. – Kun minä ja David lähdimme säveltämään enemmän, huomasimme eräänlaisen luonnollisen skandinaavisen melankolian palanneen soundiimme. Minun oli saatava Tomi mukaan! – Äänemme ovat todella, todella erilaiset. Kirjoittaessani Needless and Kiniä minusta tuntui koko ajan, että siitä puuttuu jotain. Uudet tuulet puhaltelevat kaikkialla. Pidin sitten taukoa säveltämisestä ja hoidin joitakin tulevien kiertueiden juttuja. – Kerta kerran jälkeen ymmärrän, että tämä vain on se kipinä, joka saa minut tuntemaan eläväni. Omassa todellisuudessamme. Iän myötä ihminen pakotetaan kohtaamaan yhteiskunnan säännöt, mutta hän taistelee aina niitä vastaan. Omia pieniä maailmoja Silmiinpistävin asia uudella albumilla lienee sen nimi: Verkligheten, suomalaisittain ”todellisuus”, ei ole välttämättä pohjoismaalaiselle se eksoottisin nimike, mutta monelle muulle kyllä
27.7.2019 STALLÖRINPUISTO TAMMISAARI Jill Johnson Robert Wells Molly Sandén + supports. 69,50 € / 79,50 €. Liput kuluineen alk. The Voice Of the Mike Oldfield Band Maggie Reilly SU 29.9.2019 HELSINKI KULTTUURITALO NATURALLY 7 KE 20.3.2019 HELSINKI, KULTTUURITALO A CAPPELLA KINGS FROM USA Liput kuluineen alk. 49,50€. I N C O N C E R T PE 1.11.2019 METRO AREENA, ESPOO Liput kuluineen alk. 49,50€. 64,90€. 59,50€. La 14.9.2019 HELSINKI, Kulttuuritalo Liput kuluineen alk. Brittirockin 1980-luvun menestysyhtye! TO 4.4.2019 KULTTUURITALO, HELSINKI Liput kuluineen alk
Marraskuu ssa 2017 Berserkerdebyyttilev ynsä julkaisseen Beast in Blackin jyrkkä nousukiito ei osoita loiventum isen merkkejä. TEKSTI TIMO ISOAHO KUVAT JARMO KATILA, TONI KILPINEN JA TIMO ISOAHO (LIVEKUVA T) 44. Yhtyeen helmikuus sa ilmestyvä kakkosalbu mi From Hell with Love on kiistämättä eräs vuoden odotetuim mista julkaisuista melodisen heavy metalin maailmass a
Noin tunnin kuluttua luvassa on Decades-kiertueella olevan Nightwishin uran toinen esiintyminen Wembleyllä 45. Lontooseen saapunut monikansallinen yleisömassa on silmin nähden innoissaan kitaristi Anton Kabasen kipparoiman ryhmän edesottamuksista, eikä suomalaisbändin kreikkalaisen laulajan Yannis Papadopoulosin tarvitse Ghost in the Rain -tunnelmapalan aluksi juurikaan maanitella yleisöä nostamaan esiin mobiililaitteitaan ja sytkäreitään. Euroopan suurimman metropolin lauantai-ilta on täynnä joulun odotuksen värikästä hulinaa, mutta Wembleyn piirua vaille loppuunmyydyn areenan sisuksissa eletään huomattavasti tummanpuhuvammissa tunnelmissa. Kello tikittää Lontoon aikaa vähän vaille kahtakymmentä. – tällä kertaa ilman professori Richard Dawkinsia –, mutta juuri nyt maailmankuulun konserttihallin estradilla on illan avausyhtye, nimensä velvoittamana mustiin pukeutunut Beast in Black. O n kahdeksas joulukuuta 2018. Pian halli jo loistaakin satojen – ellei tuhansien – tuikkujen valoista
Homma meni ihan pelleilyksi, unkarilaisbasisti Máté Molnár sanoo. 46. – Emme tavanneet Blackie Lawlessia [W.A.S.P.-kippari] kiertueen aikana kertaakaan. Olemme liikkuneet kaupungista toiseen hienolla luksusbussilla, ruoat ja juomat ovat olleet viimeisen päälle ja Nightwishin teknikot ovat jeesanneet meitä kaikissa mahdollisissa asioissa. – Etkö todellakaan ole ikinä maistanut tätä. Tilanne täytyy korjata saman tien, laulaja intoilee ja kaataa juomaa mukiin. Kun 50-minuuttinen setti päättyy End of the Worldiin ja nauhalta tulevaan outroon – Kabasen edellisen Battle Beast -yhtyeen Golden Ageen –, konsertin introna toimineen Judas Priest -klassikko Night Crawlerin sanoitukset tuntuvat vähintäänkin osuvilta… ”Nightcrawler / Beware the beast in black / Nightcrawler / You know he’s coming back”. ”Mitäköhän siitä tulee?” nostattaa kollektiivisen naurunremakan. Kuinka sitten kävikään. Beast in Blackin seuraava eurokierros alkaa helmikuun lopulla, ja mukaan lähtee Turmion Kätilöt. Atte [Palokangas, rumpali] juuri naurahtikin, että tämä on melkoinen ”prinsessarundi”. Tekee vain kaikki asiat mahdollisimman hyvin ja antaa kiertueen rullata omalla painollaan, ja siinäpä se. Kun kuukauden mittainen Re-Idolized: The Crimson Idol 25th Anniversary -rundi oli edennyt vain muutaman keikan verran, pääbändin suunnalta tuli tyly ilmoitus, ettei suomalaisyhtye ole enää tervetullut estradille. Toisinaan Heikkisen mainitsema ”tekee vain kaikki asiat mahdollisimman hyvin” ei kuitenkaan riitä – tai sitten ”mahdollisimman hyvin” tarkoittaa ”liian hyvin”. – Asiaa voi katsoa myös toiselta kantilta: tuollainen paskarundihan oli eräällä tavalla parasta, mitä meille saattoi silloin tapahtua. Olitteko te illan päänimen mielestä turhan suosittu tai yksinkertaisesti liian hyvä avausbändi. – Tämä Nightwish-rundi oli tietysti lähtökohdiltaan varsin erilainen. Ei todellakaan pidä rakentaa itselleen mitään turhia pilvilinnoja, sillä silloin joutuu vain pettymään. Puhuja on Beast in Blackin Kasperi Heikkinen, jonka sanoilla on kiitettävästi painoarvoa – onhan kitaristi nähnyt ja kokenut monenlaista kiertäessään maailmaa muun muassa Udo Dirkschneiderin kitaristina. Mitä tapahtui. ei halunnutkaan rundata meidän kanssa. Juuri nyt orkesterin kollektiivista mieltä painaa ainoastaan se, että Nightwishin matkassa tehty reippaan kuuden viikon mittainen Euroopan-kiertue on Lontoon kohdalla jo loppusuoralla. Vaikka aavistelimme, että tästä on tulossa melkoisen hieno kiertue, odotukset ovat silti ylittyneet moninkertaisesti. – Kun lähtee tien päälle jonkun toisen yhtyeen lämmittelijänä, kannata pakata mukaan nollatason odotukset. Ei turhia pilvilinnoja Vähän myöhemmin areenan takahuoneesta löytyy hyvällä tuulella olevia muusikoita. – Tuossa teoriassa voi olla paljonkin perää, mutta meille ei itse asiassa koskaan täysin selvinnyt, miksi W.A.S.P. Beyond the Blackin ja Kobra and the Lotusin kanssa paiskattu rundi olikin aivan mainio, eikä vittumaisesta meiningistä ollut minkäänlaista tietoa, Kabanen kertoo. Jos kysyt kohokohtia, vastaus on koko rundi. Kun (tätä kirjoitettaessa) kaksitoista miljoonaa katselukertaa videopalvelu Youtubessa keränneen Blind and Frozenin tarttuva riffi käynnistyy ja Papadopoulos avaa osuutensa ”once I touched your heart” -rivillä, yksi asia on varma: Beast in Black on koskettanut tänään monen sydäntä – ja mikä bändille tärkeintä, monen uuden fanin sydäntä. Seikka, että jostakin on kaivettu Papadopoulosin suosikkijuomaa Jack Daniel’s Tennessee Honeya, ei laske fiilistä lainkaan. Hän vilahti pari kertaa siellä täällä, mutta juttusille asti emme päässeet. Tarkoitan sitä, että mikä tahansa kiertue tuntuu W.A.S.P.-kokemuksen jälkeen paratiisilta, Papadopoulos naurahtaa. Heidän leirinsä alkoi käyttäytyä yhä vittumaisemmin ja esittää meille kaikenlaisia vaatimuksia: yhtäkkiä olisi pitänyt maksaa siitä, tästä ja tuosta. – Onneksi saimme uuden mahdollisuuden, sillä pääsimme melkein välittömästi toiselle Euroopan-kiertueelle. Beast in Black tietää tämän omasta kokemuksesta, sillä Berserker-ensilevynsä juuri julkaissut yhtye pääsi loppusyksyllä 2017 unelmiensa kiertueelle Kabasen pitkäaikaisen innoittajan W.A.S.P:n erikoisvieraaksi. Tunnemme toisemme entuudestaan, meillä on pitkälti samat taustavoimat ja niin edelleen. Vaan hei, ne tyypit saattavat olla täysiä kusipäitä, mutta kävin siitä huolimatta ostamassa W.A.S.P.-kiertuepaidan ja diggaan edelleen yhtyeen musiikista, BiB-pomo Anton Kabanen hymyilee
Miten debyyttikeikka sujui. – Lavan ulkopuolelta jäi joitakin asioita mieleen paremmin. En ollut vielä silloin tottunut tällaiseen leppoisaan suomimeininkiin, ja vilkuilin oikeasti ympärilleni, että oliko tämä joku piilokamerajuttu. Olikin vain ja ainoastaan ajan kysymys, milloin hänen uusi yhtyeensä aloittaa marssinsa kohti raskaan musiikin ykkösliigaa. Puhuimme hetken aikaa ja Tuomas toivotti hyvää keikkaa. Olimme yhtäkkiä tuhansien ihmisten edessä soittamassa biisejä, joista suurinta osaa yleisö ei ollut kuullut koskaan aikaisemmin... Paremmin tutustuimme vasta kolmisen vuotta myöhemmin, kun Battle Beast kiersi kahden viikon ajan Pohjoismaita U.D.O:n kanssa. Se marssi alkoi... Yhtäkkiä lensin Suomeen, ja muutaman päivän päässä siinsi hemmetin iso areenakeikka Nightwishin kanssa. Siitä tulee varmasti helvetin hieno kiertue, Papadopoulos sanoo. Niinpä niin, Nightwishin Euroopan-kiertueen ensimmäisen konsertin erikoisvieraana Espoon Barona-areenalla marraskuussa 2015. Juttelimme rundin ”Nälkä jonkin uuden tekemiseen on kaiken perusta. Vaistot sanoivat, että perkele, tätä on pakko kokeilla. Niin, mitä minä teen täällä. Tajusin konkreettisesti, että jumalauta, nämä jätkäthän ovat ihan mielettömän kovia soittajia, joten... – Olin laulanut aikaisemmin muutamissa kreikkalaisissa yhtyeissä, mutta täysi noviisihan minä olin... Olin suoraan sanoen seitsemännen taivaan porteilla. Bändin pääsäveltäjä Anton Kabanen todisti poikkeukselliset biisinkirjoittajan lahjansa jo Battle Beastin riveissä. – Törmäsiin Kasperiin keväällä 2010, kun hänen vanha yhtyeensä Merging Flare ja Battle Beast lämmittelivät Blaze Bayleyn Suomen-keikkoja. No, Yannis paljastui saman tien pirun hauskaksi tyypiksi, eikä hiljaisista hetkistä ollut tietoakaan. – Meidän ei ollut tarkoitus soittaa yhtään keikkaa ennen debyyttilevyn ilmestymistä, mutta Nightwishin tarjous muutti suunnitelmiamme, Molnár sanoo. – Hei, ne kaverit ovat Suomesta, joten he hoitavat hommansa kunnialla mutta osaavat myös pitää hauskaa. Muistan elävästi olleeni backstagellä, ja yhtäkkiä Tuomas Holopainen ilmestyi eteeni jostakin kulman takaa. Ilmassa oli jännitystä, mutta ennen kaikkea minusta tuntui äärimmäisen hyvältä, sillä Beast in Blackin sisäinen tunnelma oli alusta alkaen älyttömän hieno: kannustava ja huumorintäyteinen, mutta myös tiukan tavoitteellinen, laulaja muistelee ja jatkaa: – Kun aloimme harjoitella Espoon-keikkaa varten, olin oikeasti lentää perseelleni. Tulevaisuutta on muutenkin hankala ennustaa, joten mitä muutakaan saatoin tehdä. – Se oli täysin surrealistinen kokemus. Surrealistinen kokemus 1980-lukua syvästi rakastavan Beast in Blackin nousu tuntemattomuudesta melodisen heavy metalin lupaavimmaksi kansainväliseksi uudeksi nimeksi on ollut nopeaa, mutta ei missään nimessä yllättävää. Ja kun lähdimme parille kaljalle ensimmäisen harjoituskerran jälkeen, siinä piti oikeasti miettiä, mistä puhuisi tämän kaverin kanssa... – Kun sitten kokoonnuimme treenaamaan ennen Espoon-vetoa, en ollut koskaan aikaisemmin edes tavannut Yannisia. No, leikki leikkinä, mutta kyllähän tällaiset tuntemukset potkivat minuakin treenaamaan yhä enemmän. Myös Papadopoulos muistelee Beast in Blackin varhaisia askeleita hymyssä suin. Ilman sitä ei ole mitään.” – Anton Kabanen 47. – Battle Beast karahti kiville monenlaisten erimielisyyksien vuoksi, ja tottahan toki minua mietitytti pyytää uuteen yhtyeeseen tyyppiä, jota en oikeastaan tuntenut. Keikka meni ohi humauksessa, ihan kuin sitä ei olisi ollutkaan. Tuolloin Beast in Black ei lähtenyt koko Endless Forms Most Beautiful -rundin avaajaksi – pestistä pitivät huolen Amorphis ja Arch Enemy –, mutta esiintyminen oli silti huomattavan tärkeä askel Beast in Blackin varhaisella taipaleella. Jos suomalaisilta kysytään, saattaa hyvinkin olla, että heidän mielestään puhumme nykyään ihan liikaa. Aluksi kitaristia arvelutti, mutta hän päätti seurata sydämensä ääntä. En oikeasti ehtinyt nauttia siitä mahtavasta tilanteesta yhtään, sillä keikka alkoi ja sitten se jo loppui, laulaja muistelee. Olin kuitenkin niin vakuuttunut Yannisin poikkeuksellisista kyvyistä, että päätin sysätä kaikki epäilykset taustalle... Että eihän nyt joku Tuomas Holopainen voi tulla tuosta vain juttelemaan! Kaksi sekunnin sadasosaa Kabanen törmäsi Papadopoulosiin aikoinaan Youtubessa. Miten Heikkinen ja Molnár päätyivät Beast in Blackiin
Enkä ole katunut päätöstä, ainakaan toistaiseksi, rumpali nauraa. Kun tämän yhdisti omaan perfektionismiini biisinkirjoittajana, varsin hitaasti valmistuva soppa oli valmiina. En yksinkertaisesti pysty päästämään käsistäni mitään puolivillaista. Tai no, kaksi sekunnin sadasosaa, ennen kuin vastasin myöntävästi. Mietin asiaa muutaman minuutin ja tutkin sitten kalenteriani. Minähän rakastan rundaamista, ja muistan tallustelleeni madridilaisilla kaduilla ja harmitelleeni, että perkele, tässäkö tämä nyt oli. Kyllä, ajattelin todellakin näin, vaikka pääbändi kohteli meitä ala-arvoisesti, Palokangas sanoo. Lyhyestä tuli sitten aika paljon odotettuakin lyhyempi. – Menihän siinä ehkä kaksi sekun... Beast in Blackillä ei kuitenkaan ollut aluksi levy-yhtiötä tai managementia, ja yksi jos toinenkin nimeltä mainitsematon taho tuli toiveikkaasti tarjoamaan sitä sun tätä. Soppa valmiina Lopulta Beast in Blackin debyyttikeikan ja -albumin väliin jäi kaksi vuotta. Koska meillä ei vielä ollut ympärillä minkäänlaista toimivaa joukkuetta, ei ollut myöskään sitovia deadlineja. – Kun uusi yhtye pitää saada jaloilleen, siinä on hoidettavana loputon määrä asioita. Vähän myöhemmin, Beyond the Blackin kanssa tehdyn rundin jälkeen, varmuus oli sataprosenttista, ja kysyimme häntä vakituiseksi jäseneksi, Kabanen kertoo. Siellä näkyi sen verran tyhjää, että pystyin vastaamaan myöntävästi. Kun kirjoitan biisin sydänverellä ja se toteutetaan studiossa viimeisen päälle, siinä ei jää tilaa minkäänlaiselle feikkaukselle. Hänen suora kysymyksensä kuului, ehtisinkö opetella biisit ja pääsisinkö lähtemään Euroopan-kiertueelle. Ensin ajatuksissa oli kysyä tuuraajaksi Force Majeure -yhtyeessä soittavaa Jaakko Nylundia, mutta hän ei pystynyt lähtemään kiertueelle. Niin, kyllähän levyjen tekeminen on ollut monesti silkkaa painajaista.. – Perfektionismissa on hyvät ja huonot puolensa. – Olin aluksi vähän turhan optimistinen aikataulujen suhteen, kitaristi huokaisee. – Myös Máté tuli tutuksi vuonna 2013. Vielä silloin ei ollut mitään puhetta vakituisesta rumpalinpestistä, vaan kyse oli ihan puhtaasti yhden rundin mittaisesta lyhyestä tuurauksesta, Palokangas muistelee. – Aika pian tämän Skandinavian-rundin päättymisen jälkeen menimme katsomaan Scorpionsia ja Acceptia Hart wall-areenalle, ja viimeistään sinä iltana tuli puheeksi, että mehän voisimme tehdä jonakin päivänä musiikillista yhteistyötä, Heikkinen lisää. Minun on pakko hioa kappale joka suhteessa loppuun asti. Mutta sen lopullisen tyytyväisyyden saavuttaminen on niin valtavan työn takana... Battle Beast ja Wisdom rundasivat silloin Euroopassa Powerwolfin kanssa, ja Mátéhan soitti – ja soittaa – budapestilaisen Wisdomin riveissä. – Kun Antonilta tuli ensimmäinen viesti, en tuntenut miestä lainkaan. aikana paljon, ja erityisen selväksi tuli se tosiseikka, että kaikenlainen kasariestetiikka ja -musiikki viehättää meitä molempia, Kabanen muistelee. – Tuolloin elettiin aikaa, jolloin W.A.S.P.-rundi oli vasta alkamassa, ja tarvitsimme luonnollisesti rumpalin. – Vaikka ehdimme soittaa vain muutaman keikan, olimme kiertueen jälkeen 99-prosenttisen varmoja, että Atesta tulee meidän uusi rumpali – edellyttäen, että hän haluaa itse liittyä yhtyeeseen. – Kun tahti alkoi kiihtyä ja horisontissa näkyi pitkiä rundeja, Sami yksinkertaisesti tajusi, ettei hänellä ole tarpeeksi aikaa tälle bändille. Meistä tuli rundin aikana kavereita, ja Máté nousi heti mieleen, kun mietin mahdollisia basisteja Beast in Blackiin. Niin pitkä ajanjakso ei kuulunut Anton Kabasen alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta niin vain kävi – monesta syystä. Jaakko suositteli sitten muutamaa muuta tyyppiä, ja päätin ottaa yhteyttä Atteen. – Kun W.A.S.P.-kiertue päättyi kuin seinään, olimme Espanjassa. Espoon-keikalla ja Berserker-albumilla rumpuja soittanut Sami Hänninen vaihtui loppuvuodesta 2017 Atte Palokankaaseen. Ymmärsin hänen ratkaisunsa täysin, ja rumpalinvaihdos tapahtui kaikin puolin hyvässä hengessä, Kabanen sanoo
Kun kappale on paljon, paljon myöhemmin valmis julkaistavaksi, sitä on hiottu ja hierottu kuukausitolkulla, joten sen on kuullut muutamia satoja kertoja ja omat limitit ovat ylittyneet moninkertaisesti. Kun voittava joukkue – etunenässä Nuclear Blast Records ja Till Dawn They Count Management – oli lopulta kasassa, alkoi raaka työnteko. Anton ei pitänyt sen varhaista versiota mitenkään erikoisena, mutta itse olin sitä mieltä, että tämä on ehdottomasti levymateriaalia. – Toisinaan kirjoitan sanoituksen uusiksi viisikin kertaa, ja yhden tarinan parissa saattaa mennä kuukausia. Ilman Yannista... – Painoimme tukat putkella mantereelta toiselle, maasta toiseen, kiertueelta toiselle, festivaalilta toiselle ja keikalta toiselle – ja valmistelimme jossakin välissä toisen pitkäsoittomme, Kabanen huokaisee. Uskoakseni se on ollut kehu, ja toivottavasti tämä ei loukkaa ketään naissolistia!” – Yannis Papadopoulos. – En oikeasti muista vuodesta 2018 juuri mitään, eikä minulla oikeastaan ollut… elämää. Oli vain keikkailua ja levyn tekemistä. Ei muuta elämää Jos Berserkeriä edeltäneeseen aikaan mahtui tyhjäkäyntiä, samaa ei voi sanoa Beast in Blackin vuodesta 2018. Ja sitten siitä tuli nimikappale, Heikkinen lisää. Ensimmäinen fiilis tuoreen biisin äärellä on aina sellainen ”tämähän on parasta koskaan”. Myös kappaleiden sanoittamiseen kului Berserker-albumin valmisteluvaiheessa huomattavan paljon aikaa. – Levyn nimibiisi on hyvä esimerkki. Kahdeksas helmikuuta ilmestyvän From Hell with Love -albumin nauhoitukset osuivat kesäkuukausien ajalle. No, havaitseepa niitä kukaan tai ei, mutta Beast in Blackin sanoituksista löytyy paljon hienovaraisia nyansseja, eivätkä ne todellakaan synny hetkessä. – Yannis on oikeassa. ”Jotkut ovat sanoneet minun olevan ’paras naislaulaja, jota he ovat ikinä kuulleet’. En juuri koskaan tee varsinaisia demoja, vaan aihiot ovat miditiedostoja, jotka on duunattu ehkä viisitoista vuotta vanhalla Guitar Pro 4 -softalla. Nyt joku varmasti miettii, että tuon bändin tekstithän ovat ihan simppeleitä, eikä niiden tekemisessä voi kestää kovin kauan. – Valitsimme From Hell with Loven materiaalin muutaman kymmenen alustavan kappaleen joukosta. Tuntui kieltämättä ihan älyttömän mukavalta käydä vaikka uimassa jonkun järjettömän pitkän studiopäivän jälkeen. – Anton on kirjoittanut menneinä vuosina ison määrän tarttuvia kertosäkeitä, mutta From Hell with Love nousee silti tässä suhteessa omalle tasolleen, ainakin minun mielestäni. Kun alan työstää uutta musiikkia, alustava kappale valmistuu yhdessä tai muutamassa päivässä, maksimissaan viikossa. Anton olisi paiskinut hommia vaikka kellon ympäri, mutta minä käytännössä pakotin hänet pitämään muutamia breikkejä ja haukkaamaan raitista ilmaa. – Minä olen toisinaan pirun hidas tekstittäjä, Kabanen hymähtää. From Hell with Love jatkaa Berserkerin – ja Battle Beastin kolmen ensimmäisen albumin – viitoittamalla linjalla, mutta pieniä sävyerojakin löytyy. Pidimme sitten luonani niin sanotun luovan palaverin, jossa päätimme kollektiivisesti, mitä biisejä lähdemme työstämään albumille asti. – Viikonloppuisin soitimme festivaaleilla ja arkipäivinä kasasimme levyä. Tavallaan vihaan tiukkoja aikatauluja, mutta ilman rankkoja deadlineja hommista ei olisi tullut yhtään mitään. Että ehkä se Beast in Blackin musiikin ystävä, joka kuulee kappaleen ensimmäisen kerran, löytää tästä samanlaisen parasta ikinä -fiiliksen. Toisenlaiset valinnat olisivat toki johtaneet varsin erilaiseen lopputulokseen, Kabanen toteaa. Jumalauta, Anton olisi oikeasti tullut hulluksi ilman niitä taukoja, Papadopoulos naurahtaa. – Älä käsitä väärin: biisien kirjoittaminen on sinänsä mahtavaa. Ei tule oikeasti mieleen toista levyä, jolta löytyisi näin monta punch in the face -kertsiä, Palokangas sanoo. Enhän minä olisi lähtenyt studiolta ikinä mihinkään, Kabanen myöntää. Biisi ei enää iske omaan makuhermoon, mutta intuitioon täytyy vain luottaa
– Tein tällä kerralla poikkeuksen valmistelemalla osan sanoituksista ulkopuolisen kirjoittajan, Helsingissä asuvan italialaisen, Paolo Ribaldinin, kanssa. Yhteistyö sujui yllättävänkin hyvin, ja tekstittäminen oli paljon aikaisempaa ripeämpää, Kabanen kertoo. Berserk-maailmasta ammentava Heart of Steel on kokonaan Paolon käsialaa, ja muistakin teksteistä löytyy hänen ideoitaan. Jos tällainen musiikki nappaa yhtään, esimerkiksi Die by the Bladen kertosäe saattaa jäädä päähän pyörimään vähän liiankin pitkäksi aikaa, Papadopoulos sanoo. Aivan uskomaton suoritus! Nälkä uuden tekemiseen From Hell with Love kuljettaa Beast in Blackiä ympäri maapalloa seuraavan vuoden tai puolentoista ajan, mutta ”Anton on kirjoittanut menneinä vuosina ison määrän tarttuvia kerto säkeitä, mutta From Hell with Love nousee silti tässä suhteessa omalle tasolleen, ainakin minun mielestäni. Uskoakseni se on ollut kehu, ja toivottavasti tämä ei loukkaa ketään naissolistia! Toiset taas intoilevat ”tavallisemmasta rockäänestä”, jota käytän vaikkapa True Believer -biisissä. Oliko niiden kanssa hankaluuksia, kun kirjoitusaikaa ei ollut kovinkaan paljon. From Hell with Loven aikataulu oli kuitenkin niin pirun tiukka, ettei ulkopuolisen miksaajan käyttäminen tullut kysymykseen. Pidän itsekin juuri sillä tyylillä laulamisesta, Papadopoulos sanoo. Meidän biiseistä löytyy normaalien bändisoittimien ohella todella paljon koskettimia ja kaikenlaista muuta härpäkettä, ja oikeiden balanssien löytämiseen menee aina tuhottomasti aikaa. – From Hell with Loven kokonaistunnelma on Berserkeriä rokkaavampi ja mieltä ylentävämpi. From Hell with Lovella on tultu siihen pisteeseen, ettei parannettavaa juuri jää. Oletko harkinnut muiden vastuualueiden jakamista. – Totta kai! Olisi itse asiassa erittäin hienoa, jos voisin antaa miksausurakan jonkun osaavan ammattilaisen haltuun. Russell Allen kuulostaa sillä päällekäyvältä, vaaralliselta ja intensiiviseltä – aivan kuin hänen oma henkensä riippuisi laulusuorituksesta... Voisiko Beast in Blackin albumin esimerkiksi miksata joku toinen. Se rauhoittaa tunnelman hetkeksi, jonka jälkeen mennään taas kovemmilla kierroksilla. Yhtyeen muut jäsenet eivät tietenkään ole yhtään vähemmän ammattimiehiä, mutta useita erilaisia laulutyylejä suvereenisti hallitseva Papadopoulos on ottanut viime vuosien aikana valtavia edistysaskeleita. Täytyy myös mainita Oceandeepin soolo, joka on albumin komeimpia, Molnár sanoo. – Jotkut ovat sanoneet minun olevan ”paras naislaulaja, jota he ovat ikinä kuulleet”. – Mietimme myös biisijärjestyksen eri tavalla verrattuna debyyttiin, ja levyn balladi Oceandeep löytyykin tällä kerralla kokonaisuuden keskivaiheilta. Ei tule oikeasti mieleen toista levyä, jolta löytyisi näin monta punch in the face -kertsiä.” – Atte Palokangas 50. Entä sitten From Hell with Loven sanoitukset. – Jos mietin muita solisteja, yksi suosikkilevyistäni on Symphony X:n Paradise Lost [2007]. Olisin joutunut joka tapauksessa istumaan tarkkaamossa ja neuvomaan miksaajaa kädestä pitäen... Jos Yannis Papadopoulos koki vielä marraskuussa 2015 olevansa bändissä ”vähiten ammattilainen”, kahden albumin jälkeen tilanne on toisenlainen
– Kun teen musiikkia, otan aina opikseni virheistä ja painan mieleeni, että teen tämän ja tämän jutun paremmin ensi kerralla. – Kun tiemme erkanivat, tiesin varmasti ainoastaan sen, että jatkan musiikin tekemisen parissa, mutta muuten vaihtoehdot olivat täysin auki. Ilman sitä ei ole mitään, Kabanen toteaa. – Hyvä kysymys, johon on vaikea vastata tässä vaiheessa, Kabanen naurahtaa. – Ainakin sen, että bändihommissakin kannattaa käyttää molempia aivopuoliskoja, Kabanen naurahtaa. En ole ajatellut asiaa sen enempää. Mitä se sitten opetti. Ihan kuin koko homma olisi tapahtunut vasta äskettäin. Näistä jutuista on vierähtänyt jo neljä vuotta, mutta minusta ei todellakaan tunnu siltä. Olemme toki sopineet joitakin juttuja sähköpostitse ja välikäsien kautta, mutta siinäpä se oikeastaan on ollut. Tekstipuolelle sen sijaan tulee uusia tuulia, vaikka esimerkiksi berserk-teemat eivät tule koskaan katoamaan... Oletko ollut missään yhteydessä Battle Beastin muusikoihin helmikuun 2015 jälkeen. Uudet vivahteet tulevat toki näkymään myös julkaisun ulkoasussa. Siinä vaiheessa ryhmän keskinäisen kemian on yksinkertaisesti toimittava. Mitä ajattelet tapahtuneesta tänä päivänä. Valmistelemme seuraavan levyn väljemmällä aikataululla, mutta tuskin sitä silti vuosikausia joutuu odottamaan. – Ensinnäkin täytyy sanoa, että aika rientää. Ymmärsin hyvin nopeasti, ettei voivottelu ja jossittelu johda mihinkään hyvään, ja aloin suhtautua taakse jääneeseen aikakauteen ”se oli sellainen koulu ja sellainen opetus” -fiiliksellä. Sen taas tiedän oikein hyvin, että kaiken tapahtuneen ansiosta syntyi Beast in Black, ja se tekee minut hemmetin iloiseksi! Kabasen suunnitelmat yhtyeen kolmannen levyn suhteen ovat jo pitkällä. Joidenkin mielestä hevikentällä on nyt kaksi tasokasta bändiä yhden sijaan. Kauanko Beast in Blackin kolmatta albumia täytyy odottaa. Jos muistan oikein, tuotteliaimpana vuonna Horner sävelsi yksitoista levyllistä leffamusiikkia. SE OLI SELLAINEN KOULU JA SELLAINEN OPETUS ANTON Kabanen perusti Battle Beastin vuonna 2008 ja vastasi lähes kaikesta materiaalista yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla Steelillä (2011), Battle Beastillä (2013) ja Unholy Saviorilla (2015). – Olen säveltäjänä millainen olen, eikä musiikki tule varmasti muuttumaan kovinkaan paljon. Ja kun työstämäni teos valmistuu, se jää omalta osaltani historiaan ja alan saman tien miettiä seuraavia kuvioita. – Enpä juuri. Tätä taustaa vasten oli vähintäänkin yllättävää, että muut Battle Beastin jäsenet ilmoittivat vapauttaneensa Kabasen tehtävistään bändin kitaristina. Pystytkö nykyään löytämään sinun ja Battle Beastin erosta hyviä puolia. Elettiin helmikuuta 2015. Rautaa on tunnetusti taottava silloin kun se hehkuu kuumana! 51. Jumalauta, yksitoista! Mitä haluaisit tässä vaiheessa sanoa jonakin päivänä ilmestyvästä kolmannesta pitkäsoitosta. Ei ole liioittelua sanoa, että tiiviisti rundaavan yhtyeen jäsenet viettävät enemmän aikaa toistensa kuin vaikkapa perheensä kanssa. Ymmärrän sen ihan täysin. Jos tämän hetken suunnitelmat pitävät kutinsa, jatkossa sanoituksiin tulee enemmän kyberpunkkia sekä futuristista kamaa. – Kukapa tietää. Hän teki musiikkia valtavan moneen elokuvaan, mutta häntä ei juuri koskaan nähty juhlimassa punaisilla matoilla. Parantaako aika ikinä haavaa sinun ja Battle Beastin välillä. Sitä ei kuitenkaan kannata odottaa henkeään pidätellen. – Suosikkisäveltäjäni James Roy Horner [1953-2015] toimi juuri tällä tavalla. – Jokainen näkee asiat omalla tavallaan, ja monet fanit saattavat ajatella juuri näin. – Kuten jo sanoin, tarkoituksena on ottaa oppia aikaisemmista ratkaisuista, ja viimeinen kalenterivuosi on kieltämättä ollut vähän turhan tiukka. Kun yksi soundtrack tuli valmiiksi, hän ryhtyi miettimään seuraavaa. Nälkä jonkin uuden tekemiseen on kaiken perusta. – Kaiken kaikkiaan kokemus alleviivasi sitä tosiseikkaa, että pitkäkestoinen ura edellyttää tasokkaan musiikin lisäksi sitä, että bändin sisäisen fiiliksen täytyy olla hyvä
KARJALAINEN Sä kuljetat mua Jukka Hätinen UNIFORM The Long Walk THE BODY I Have Fought Against It, But I Can’t Any Longer SLEEP The Sciences HAIL CONJURER Dreams of Serpent CLANDESTINE BLAZE Tranquillity of Death EI-RASKAS: LOW Double Negative Joni Juutilainen AMORPHIS Queen of Time COSMIC CHURCH Täyttymys JUNIPER GRAVE Of Hellions and Harridans Infernon toimituskunta on valinnut tuttuun tyyliin mielestään menneen vuoden kovimmat albumit. Sitä ennen tarjolla on Inf-tyyppien henkilökohtaiset kärkiviisikkolistat, joita on tällä kertaa saanut höystää halutessaan paitsi perinteisellä ”ei-raskaalla” valinnalla myös vuoden kovimmalla eplevyllä (top-5-levyt eivät ole parhausjärjestyksessä). Top-10-listaukset niin kotimaan kuin ulkomaailman osalta löydät tuonnempaa. Tami Hintikka DÖDSRIT Spirit Crusher GRUESOME Twisted Prayers ZEALOT CULT Spiritual Sickness SKELETAL REMAINS Devouring Mortality NECROS CHRISTOS Domedon Doxomedon EP: UNANIMATED Annihilation EI-RASKAS: J. Koskinen VOIVOD The Wake MONSTER MAGNET Mindfucker ALICE IN CHAINS Rainier Fog BETWEEN THE BURIED AND ME Automata I & II GHOST Prequelle EP: ABHORRENCE Megalohydrothalassophobic EI-RASKAS: KAMASI WASHINGTON Heaven & Earth Miika ”Mega” Kuusinen ALL MY SINS Pra Sila – Vukov Totem CONVOCATION Scars Across DÖDSRIT Spirit Crusher RUE MORGUE Rue Morgue ZEKE Hellbender EP: IDLE HANDS Don’t Waste Your Time Markus Laakso GHOST Prequelle MONO INC Welcome to Hell HANK VON HELL Egomania TRIBULATION Down Below AMORPHIS Queen of Time EP: ABHORRENCE Megalohydrothalassophobic EI-RASKAS: SUEDE The Blue Hour Tero Lassila AMORPHIS Queen of Time BARREN EARTH A Complex of Cages VOIVOD The Wake PRIMORDIAL Exile Amongst the Ruins ALGHAZANTH Eight Coffin Nails Haken Stam1na JO U N I K A LL IO W IL L IR E LA N D 52. VUODEN 2018 RASKAIMMAT LISTANIKKARI TERO LASSILA SLÆGT The Wheel VARGRAV Netherstorm Eetu Järvisalo KRIEGSMASCHINE Apocalypticists HARAKIRI FOR THE SKY Arson GHOST Prequelle RIVERS OF NIHIL Where Owls Know My Name CRAFT White Noise and Black Metal EP: STATUS ABNORMIS Huntress EI-RASKAS: CARPENTER BRUT Leather Teeth Toni Keränen GHOST Prequelle ANDREW W.K. Äänestykseen osallistui 23 infernolaista. You’re Not Alone HAKEN Vector IHSAHN Ámr ALICE IN CHAINS Rainier Fog EP: AVENGED SEVENFOLD Black Reign EI-RASKAS: U.S. GIRLS In a Poem Unlimited Kari Koskinen KRISIUN Scourge of the Enthroned DEICIDE Overtures of Blasphemy VOIVOD The Wake AXEGRESSOR Bannerless SADISTIK FOREST Morbid Majesties EP: SODOM Partisan EI-RASKAS: MALADY Toinen toista Kimmo K
KARJALAINEN Sä kuljetat mua Aki Nuopponen GHOST Prequelle RIVERSIDE Wasteland STAM1NA Taival AMORPHIS Queen of Time HAKEN Vector EI-RASKAS: LITKU KLEMETTI Taika tapahtuu Ville Pirinen PHARAOH OVERLORD Zero UNCLE ACID & THE DEADBEATS Wasteland SLEEP The Sciences KOVAA RASVAA Pahan vaimon käsikirja GHASTLY Death Velour EI-RASKAS: JUKKA NOUSIAINEN Ei enää kylmää eikä pimeää Tomi Pohto SKELETAL REMAINS Devouring Mortality PESTILENCE Hadeon DEICIDE Overture of Blasphemy AMORPHIS Queen of Time GRUESOME Twisted Prayers Matti Riekki YOB Our Raw Heart RIVERSIDE Wasteland KAISER 1st Sound CONVOCATION Scars Across GHOST Prequelle EP: ABHORRENCE Megalohydrothassalophobic EI-RASKAS: SUEDE The Blue Hour Vesa Siltanen HIGH ON FIRE Electric Messiah KAISER 1st Sound LONG DISTANCE CALLING Boundless SLEEP The Sciences STAM1NA Taival EI-RASKAS: SISARE Leaving the Land Jaakko Silvast SHIRAZ LANE Carnival Days THE ETERNAL Waiting for the Endless Dawn SEVENTH WONDER Tiara PSYCHEWORK Karelian Hills GHOST Prequelle EP: LEVERAGE The Devil’s Turn EI-RASKAS: PEPE AHLQVIST Ennen… Joona Turunen ON THORNS I LAY Aegean Sorrow DRUDKH They Often See Dreams About the Spring FOUR STROKE BARON Planet Silver Screen PARKWAY DRIVE Reverence SARA Summa EP: WINDSWEPT Visionaire EI-RASKAS: THE ADULTS Haja Vilja Vainio GHOST Prequelle SHIRAZ LANE Carnival Days AMARANTHE Helix AMORPHIS Queen of Time HARDCORE SUPERSTAR You Can’t Kill My Rock ’N Roll EI-RASKAS: MY INDIGO My Indigo Aadolf Virtanen JUDAS PRIEST Firepower RIVERSIDE Wasteland MOKOMA Hengen pitimet THE NIGHT FLIGHT ORCHESTRA Sometimes the World Ain’t Enough STAM1NA Taival EP: SODOM Partisan Teemu Vähäkangas PRIMORDIAL Exile amongst the Ruins TERROR Total Retaliation SKELETAL REMAINS Devouring Mortality SLEEP The Sciences DEFIATORY Hades Rising EI-RASKAS: SCREAMING FEMALES All at Once Voivod Shiraz Lane High on Fire JE N R O SE N ST E IN P E K K A K E R Ä N E N W A Y N E A R C H IB A LD 53. Antti Luukkanen LASTEN HAUTAUSMAA III SARA Summa GHOST Prequelle YDINPERHE Älä tee mitä pitää GALVANIZER Sanguine Vigil EP: ABHORRENCE Megalohydrothalassophobic EI-RASKAS: AUTIOMAA Kantrin viimeiset herrasmiehet Mikko Malm IN THE WOODS… Cease the Day NECROS CHRISTOS Domedon Doxomedon RIVERSIDE Wasteland HOODED MENACE Ossuarium Silhouettes Unhallowed VOICES Frightened EI-RASKAS: JANELLE MONAE Dirty Computer Elli Muurikainen BLAZE BAYLEY The Redemption of William Black THE UNITY Rise JUDAS PRIEST Firepower U.D.O. Steelfactory PRIMAL FEAR Apocalypse EI-RASKAS: J
CHRISTOS Domedon Doxomedon KOTIMAA (ääniä sai kaikkiaan 62 levyä): 01. GHOST Prequelle 02. Cease the Day 08. KAISER 1st Sound 10. HAKEN Vector 06. IN THE WOODS... VOIVOD The Wake 03. BLACK ROYAL Lightbringer 09. ULKOMAAT (ääniä sai kaikkiaan 65 levyä): 01. STAM1NA Taival 03. PHARAOH OVERLORD Zero 08. SLEEP The Sciences 07. HIGH ON FIRE Electric Messiah 09. RIVERSIDE Wasteland 04. SHIRAZ LANE Carnival Days 06. CONVOCATION Scars Across LA R S JO H N SO N M IC K E E R IK SS O N V U O D E N 20 18 R A S K A IM M A T 54. AMORPHIS Queen of Time 02. SARA Summa 07. PRIMORDIAL Exile amongst the Ruins 10. HOODED MENACE Ossuarium Silhouettes Unhollowed 04. JUDAS PRIEST Firepower 05. MOKOMA Hengen pitimet 05
facebook.com/meteli.net twitter.com/meteli instagram.com/metelinet SUOMEN SUOSITUIN KEIKKAHAK U METELI.NE T
– Kaikki syötävä oli tasapaksua, mautonta tylsää kolumbialaiseen ruokaan verrattuna, mutta onneksi asiat ovat sittemmin muuttuneet, ja nykyään ruokakulttuuri on ihan eri tasolla, pakko myöntää. – Sain levyt usein pahasti myöhässä, monimutkaisen tape trading -verkoston kautta, mikä oli kyllä mahtava harrastus, mutta olihan sen ajan Kolumbia turhauttava paikka nuorelle rokkifanille. 1990-luvun lopulla hän teki loppuelämänsä kannalta ratkaisevan valinnan kahden maan välillä. Arellano myöntää, ettei muutto kaukaisesta Etelä-Amerikasta konservatiiviseen Eurooppaan sujunut ihan mutkitta. Hänellä oli aina todella laadukkaat äänitysvälineet, joilla aloin äänittää omaa soittoani jo todella nuorena. Seuraava iso päätös Arellanon uran kannalta oli valinta bänditoiminnan ja studiotyöskentelyn välillä. Sen sijaan myönteinen yllätys oli, miten turvallinen tämä maa on. Minulla kesti ikuisuus tottua siihen, että keskellä yötä on ihan turvallista kävellä kotiin puiston läpi tulematta tapetuksi. – Kun muutin tänne vuonna 1999, englantilainen ruoka ei ollut... – Tämä poikakaveri oli ehkä 14-15-vuotias kundi, joka kulki kangasmerkeillä vuoratussa takissa ja oli tietenkin mielestäni suurin piirtein makein tyyppi koko maailmassa – varsinkin siinä vaiheessa, kun hän esitteli minulle Iron Maidenin ja sain kuulla Powerslaven [1985] ja Somewhere in Timen [1986] ensimmäistä kertaa. TEKSTI AKI NUOPPONEN KUVAT ESTER SEGARRA, MIKE EVANS (LIVEKUVA) TAVARAMERKKINÄ yksilöllinen soundi 56. Ei välttämättä. – Tämä voi tuntua oudolta ajatukselta nykyajan globaalissa maailmassa, mutta metallilevyjä oli helvetin vaikea saada käsiinsä 80ja 90-lukujen Kolumbiassa, Arellano naureskelee. Siitä huolimatta olet luultavasti kuullut tuottajan kädenjälkeä useammin kuin uskoisitkaan. Arellanon nimen voi löytää esimerkiksi näiden levyjen kansista: Ghostin Opus Eponymous (2010), Sólstafirin Berdreyminn (2017), Cathedralin The Last Spire (2013), Oranssi Pazuzun Valonielu (2013), Paradise Lostin The Plague Within (2015), Primordialin Where Greater Men Have Fallen (2014) ja The Gates of Slumberin The Wretch (2011). – Ollessani kahdeksanvuotias isosiskoni alkoi tapailla ensimmäistä poikaystäväänsä. Jälkikäteen ajateltuna hän oli ehkä oikeassa. Kolumbia ei ollut Arellanon mukaan mikään ihanteellinen paikka harrastaa rockia. Ensimmäinen isompi täällä järjestetty rockkeikkakin taisi olla Guns N’ Roses ehkä noin vuonna 1994. Voitko kuvitella. Olin siis aina yhtä kiinnostunut tuottamisesta kuin soittamisesta, mutta rumpaloinnista on tullut ajan kuluessa enemmän harrastus, enkä näe itseäni ammattirumpalina. Se oli kouluaikaista seurustelua, eli suurin piirtein kädestä kiinni pitämistä eikä mitään oikeasti vakavaa, mutta tilanne oli minun onneni, Arellano aloittaa. Iso-Britannia ainakin. Minulla oli aina pieniä bändejä, äänittelin demojamme ja opettelin yrityksen ja erehdyksen kautta kaikenlaista mikityksestä miksaamiseen. Isäni oli kuitenkin sitä mieltä, että rumpujensoitolla on mahdotonta tehdä elantoa. Digitaalisuus vastaan analogisuus Arellanon monet musiikin vuosikymmenet kattava suosikkibändien kattaus takasi, että hän kiinnostui jo varhain sekä PÖLKYLLÄ Jaime Gomez Arellanosta on tullut kymmenessä vuodessa yksi raskaan musiikin kysytyimmistä studiovelhoista, joka ei kavahda sen kummemmin digitaalisuutta kuin analogiaakaan – tai suomalaisia bändejä. – Kun olin aloittamassa viimeistä opiskeluvuottani, minulla oli kaksi vaihtoehtoa: Yhdysvallat ja Englanti. – Pian löysin perhetuttujen hyllystä ensimmäiset KISS-albumit, ja aika nopeasti huomasin etsiväni yhä äärimmäisempää metallia Metallicasta alkaen, mutta samaan aikaan kiinnostuin myös 70-luvun rockja progekamasta kuten Deep Purplesta, Led Zeppelinistä, Black Sabbathista ja niin edelleen. – Äitini on huippuluokan laulaja ja folkartisti Kolumbiassa. kovin hyvää, jos asiaa kaunistelee, Arellano nauraa. Tienhaaroja ja kulttuurisokkeja Veri veti opiskelemaan äänittämistä, ja saatuaan tarpeekseen Kolumbiasta Arellano halusi päästä ”ihmisten ilmoille”. – Totta puhuakseni suurimmat syyt taisivat olla Carcass, Napalm Death, Bolt Thrower, Paradise Lost, Led Zeppelin, Pink Floyd, Uriah Heep ja Black Sabbath. Hain Berkleen muusikkokouluun Bostonissa ja olisin päässytkin sinne, mikä oli tietenkin mahtavaa. Onnekseni sain vakuuteltua vanhempani järjestämään minut Britanniaan, koska en osaisi kuvitellakaan, millainen elämästäni olisi tullut, jos olisin jäänyt Kolumbiaan tai muuttanut Yhdysvaltoihin, mikä ei kiinnostanut minua ollenkaan. – Aloin soittaa rumpuja todella nuorena ja olin eräässä vaiheessa oikein pätevä rumpali. Mikä näitä kaikkia yhdistää. K uulostaako nimi Jaime Gomez Arellano tutulta. Vuonna 1982 Kolumbian Valle del Caucassa syntyneen Arellanon tavaramerkiksi on muodostunut analogisten ja digitaalisten äänitystapojen yhdistäminen, mikä juontaa miehen mukaan juurensa hänen nuoruudestaan
”Tiedän, että pystyisin tekemään Protoolsilla kaiken, mutta nauhalle äänittämisessä vain on sitä jotain. Sen huomaa bändeistäkin: heidän asenteensa äänittämiseen on ihan erilainen nauhalle vedettäessä.”
Jokainen muusikko ja bändi on yksilö, ja levyt on tuotettava yksilöllisten tarpeiden mukaan, jotta lopputuloksena on parhaiten kulloistakin musiikkia tukeva soundi. Tuottajan roolissa on mielestäni tätä nykyä tärkeintä se, että työskentelee oikeasti bändin kanssa. – Joskus bändit osaavat antaa hyvin selkeän toiveen, millaista vibaa ja soundia he hakevat. Monet metallituottajat ovat lajin tinkimättömiä faneja. Haluan pitää päivätaksani kohtuullisena, enkä tahdo, että vain tietyn kokoluokan bändeillä on varaa minuun. – Se on ehdottomasti ”vaarana” näissä hommissa, Arellano myöntää. Ja sitähän Ghost alun alkaen olikin, undergroundbändi, joka teki nimeä jo ennen kuin oli julkaissut levyäkään. Se sulkisi pois niin paljon musiikkia, jonka kanssa haluan työskennellä. Toisinaan ne eivät toivo mitään, kehuvat lopputulosta minulle ja kritisoivat sitä muille. Kun selviää, että olen ihan tosissani, sitä ei vieläkään meinata uskoa. Tätä nykyä Ghostin tuntevat ”kaikki”, mutta tuolloin bändi oli vasta tulevaisuuden lupaus. Heillä oli se tietynlainen ”rakasta tai vihaa” -maine jo tuolloin. – Pidän itse reiluista diileistä. – Tiedätkö mikä on hauskaa. Hän antoi muutamia moPÖ LK YL LÄ. Monet ääniammattilaiset ovat asian suhteen mustavalkoisia ja hyödyntävät jompaakumpaa menetelmää selvästi yli toisen. Ihan referenssilevyjä myöten. Suurimmaksi haasteeksi tuottamisen suhteen Arellano nimeää mahdollisen kommunikaation puutteen: hyvään kanssakäymiseen vaaditaan aina kaksi tahoa, ja parhaat levyt syntyvät silloin, kun yhteistyö toimii. Bändi voisi ihan hyvin miksata tai masteroida levynsä itse, vieläpä halvalla, ja tuottajan tuleekin olla eräänlainen ylimääräinen jäsen bändissä albumin ajan ja auttaa heitä löytämään sille paras mahdollinen ulosanti. En silti lähde sulkemaan pois digitaalisten äänitysvaihtoehtojen mahdollisuuksia. Minusta tuntuu, että aika monet bändit eivät tohdi kysyä tarjousta, koska he kuvittelevat kaltaisteni tuottajien maksavan maltaita. Sen huomaa bändeistäkin: heidän asenteensa äänittämiseen on ihan erilainen nauhalle vedettäessä. – Jälkeenpäin on tietenkin helppoa sanoa näin, mutta aistin kyllä bändistä aivan valtavan potentaalin, Arellano sanoo. analogisesta että digitaalisesta äänittämisestä. Kummittelevia katedraaleja Arellanon ensimmäinen iso tuotantoprojekti oli Ghostin Opus Eponymous vuonna 2010. – Pidän analogisoundista todella paljon, eikä ihme, sillä 70ja 80-lukulaiset suosikkilevyni soundaavat ehdottomasti parhaalta ja ovat olleet osa minua lapsesta asti. – Toisinaan bändeillä on selkeä visio, mutta yhtä usein he eivät oikein itsekään tiedä, mitä he levyltään haluavat. – Juttelimme Tobiaksen [Forge, Ghostin nokkamies] pitkään tavoitteistamme levyn soundin suhteen ja huomasimme nopeasti olevamme samalla sivulla. – Tiedän, että pystyisin tekemään Protoolsilla kaiken, mutta nauhalle äänittämisessä vain on sitä jotain. Arellano kertoo molemmille olevan aikansa ja paikkansa, mikä myös kuuluu hänen levyillään. – Muistan kun Lee [Dorrian] Rise Abovelta hehkutti, että tällainen bändi kuin Ghost on aivan massiivinen juttu undergroundissa tällä hetkellä. Minua lähestytään usein ikään kuin puolihuumorilla, tunnustellen, ja kun kerron diilille hinnan, sitä luullaan aluksi vitsiksi. Moni yllättyy, kun en pyydäkään mitään mahdottomia summia. Niinpä he toisinaan alihinnoittelevat ammattitaitoaan ja palveluksiaan, koska haluavat päästä työskentelemään tiettyjen bändien kanssa niin kovasti
Oranssi Pazuzu saattaa hyvinkin olla tämän hetken suosikkimetallibändini, Arellano kehuu. Mikityksiä oli paljon, joka paikassa, mikä oli haastavaa, koska bändin ja orkesterin rooli oli yhtä lailla keskiössä. Hän ihastui bändiin kahden ensimmäisen levyn perusteella, ja heti kun kuulin sitä, rakastuin heidän psykedeeliseen soundiinsa täysin. – Cathedralin tekeminen oli minulle sanoinkuvaamattoman iso juttu. – Pakko mainita vielä heidän suomalainen rumpalinsa Waltteri [Väyrynen], jota kutsun hyvästä syystä ”ihmepojaksi”. – Tiedän, että hänestä liikkuu paljon villejä huhuja, mutta se Tobias, joka minulle levyä tehdessä näyttäytyi, oli ennen kaikkea äärimmäisen lahjakas ja määrätietoinen biisinkirjoittaja. – Ghost-albumin jälkeen Lee antoi minulle työstettäväksi The Gates of Slumberin levyn, enkä tiennyt sitä tuolloin, mutta hän taisi testata minua tulevaa Cathedral-albumia ajatellen, Arellano sanoo. – Kun tartuin tähän projektiin, kukaan täällä Lontoossa ei tuntunut tietävän, mikä Oranssi Pazuzu on – paitsi yksi kaverini, joka etsii aina nälkäisesti uutta musiikkia verkosta. ”Minusta tuntuu, että aika monet bändit eivät tohdi kysyä tarjousta, koska he kuvittelevat kaltaisteni tuottajien maksavan maltaita. Mustapunaista ja oranssia suomalaisuutta Vuonna 2013 Arellano pääsi työstämään peräti kahta suomalaista bändiä. Tehtävä oli haaste, koska minun oli toisaalta erotettava fani ja tuottaja toisistaan ja silti hyödynnettävä molempia puolia. Samalla bändiä on leimannut eräänlainen itsensä äärimmilleen venyttäminen. Ristiriitaisen miehen maineessa oleva Forge saa Arellanolta osakseen sekä suitsutusta että ymmärrystä. – Hän tekee todella, todella paljon töitä, ja sen ohella arvostan aina ihmisiä, joilla on oma vahva visionsa ja jotka eivät tee kompromisseja sen toteuttamisen suhteen. Se oli haaste myös siksi, että kappaleita, joista albumi kasattiin, oli ihan mieletön määrä, ja minusta ne kaikki olivat hyviä. En ole kuullut albumia aikoihin, mutta uskon sen kestäneen aikaa. Sitten työ helpottui. – Olen ymmärtänyt, ettei albumia otettu vastaan ihan avosylin. Seuraava iso askel Arellanon uralla oli hänelle itselleen todellinen unelmien täyttymys: Rise Above -lafkan pomo Lee Dorrian halusi hänet mukaan työstämään oman bändinsä, brittidoomin pioneereihin lukeutuvan Cathedralin viimeiseksi jäänyttä The Last Spire -albumia. Intohimoa saarivaltioista Irlantilainen Primordial on tunnettu intohimoisista levyistään ja Alan ”Nemtheanga” Averillin veitsenterävistä laulutulkinnoista. Teimme siksi loputtoman pitkiä päiviä. Tarvitseeko sanoa enempää. Primordialin rinnalle erittäin tunnistettavalla tavalla intohimoiseksi bändiksi Arellano nostaa Sólstafirin, jonka Berdreyminn-albumia (2017) hän hehkuttaa täysin varauksetta. – Kun sain käsiini kaikki ne orkestroidut raidat, niissä oli käytössä niin paljon kanavia, ettei oma Protools-järjestelmäni edes pystynyt avaamaan niitä kerralla. Määrätietoisuus ja kunnianhimo ovat kateellisille ihmisille usein yhtä kuin kusipäisyys, josta ei mielestäni ole kyse hänen tapauksessaan. Muistan porukan ihmetelleen erityisesti tuotantoa, enkä ihmettele yhtään, sillä se erosi aika paljon siitä, mihin bändin albumeilla oli totuttu. – Jos minun pitäisi sanoa jostain bändistä, että he elävät ihan äärirajoilla, se olisi ehdottomasti Primordial. Psykedeelisestä metallistaan tunnettu Oranssi Pazuzu taas sopi Arellanon tuotantotyyliin paremmin kuin hyvin. – En aikaillut asian kanssa, vaan otin saman tien muistaakseni Facebookin kautta yhteyttä bändiin. Heillä on vieläkin miksaamattomana vähintään albumillinen tuota materiaalia, enkä tiedä, haluavatko he tehdä sillä enää mitään vai saako Cathedral oikeasti jäädä manan majoille. Tavattoman hienoa ja ainutlaatuista musiikkia sekä bändillinen aivan mahtavia ihmisiä. – Primordialin soundi on hyvin jylhä ja orgaaninen, joten minusta tuntui, että tuotantoni sopi bändin vibaan erinomaisesti. – En aluksi tiennyt, mistä lähtisin liikkeelle miksaamisen kanssa, emmekä meinanneet millään löytää bändiä miellyttävää tietä lopputulokseen. Hänen kanssaan tehty Valonielu onkin yhtyeen parhaita albumeja. Se on suurin piirtein uskontoni. – Yllätyin, miten tiukalla aikataululla he tekevät levynsä. – Draconian Times, Shades of God, Icon, Gothic... Se on sitä varmasti aika monelle muullekin. Kerroin, että pidän todella heidän musiikistaan, esittelin itseni ja töitäni, ja he vastasivat hyvin nopeasti: ”Tämäpä mielenkiintoinen sattuma. Tuloksen voitte kuulla Ghostin levyillä juuri nyt, vai mitä. – Voi käydä niin, että ikoninen bändi kärsii sen jäseniin tutustumisesta, mutta Paradise Lostin tyypit ovat niin mukavia, että vaikkei se taida olla edes mahdollista, taidan pitää bändistä tätä nykyä jopa enemmän kuin aiemmin. Jopa juuri nyt, kun ajattelenkin heidän musiikkiaan. Perheelliset Primordial-tyypit saattoivat haluta aloittaa kuudelta aamulla, mutta Averill heräili arkustaan kuudelta illalla ja sanoi, että aletaanpas hommiin. Rakastan heitä. Näistä ensimmäinen oli hämeenlinnalainen Turisas, jonka eeppisen metallin ja Arellanon tyylin yhdistelmä ei ollut ihan läpihuutojuttu. Meidän on ollut tarkoitus kysyä sinulta, haluaisitko työskennellä kanssamme.” – Mitä tahansa he tekevätkin, se nostattaa ihoni kananlihalle. Sekään ei auttanut, että Alan on vampyyri. – Saanko olla rehellinen. Arellano on saanut kokea bändin filosofian kahdesti, Redemption at the Puritan’s Handin (2011) masteroinnissa ja Where Greater Men Have Fallenin (2014) tuotannossa. Toiseksi brittiläiseksi unelmien täyttymykseksi Arellano nimeää Paradise Lostin, jonka aisaparina hän on toiminut nyt The Plague Withinja Medusa-albumien (2015, 2017) verran. Lopulta totesin, että miksaan nyt ainoastaan bändin osuudet, lähdetään liikkeelle siitä, minkä jälkeen heidän orkestroijansa voi laskea hieman orkesterien äänentasoja. Yhtyeen musiikki on varsinkin orkestraalisten sovitustensa ansiosta todellinen miksaajan painajainen. Minusta tuntuu, että bändi tekee albumeitaan niin sydänverellään, että he ovat aina ihan siinä rajalla, lopettavatko kokonaan ja hajoavat palasiksi vai tekevätkö vielä yhden kaikessa tuskallisuudessaan uskomattoman albumin. Ne kuuluvat elämäni tärkeimpiin albumeihin, joten olin jo lähellä jäävätä itseni bändin tuotannosta, Arellano myöntää. Moni yllättyy, kun en pyydäkään mitään mahdottomia summia.” 59. – Se oli todella mielenkiintoista ja yksi haastavimmista levyistä, joita olen tehnyt, Arellano tunnustaa. niraitademoja testimiksattavaksi ja pallottelimme niitä paljon edestakaisin, mikä oli aivan täydellistä kommunikaatiota. Waltteri on aivan liian vaatimaton siihen nähden kuinka taitava soittaja hän on. The Forest of Equilibrium [Cathedralin debyytti, 1991] ei ole minulle ainoastaan albumi
– Eikö olekin mielenkiintoista, että naisen tehdessä black metalia siitä seuraa vielä tänäkin päivänä keskustelua, jonka keskiössä on sukupuoli. – Berdreyminn onnistui aika lailla täydellisesti. En voi sanoa näin läheskään kaikista albumeista, joiden kanssa olen työskennellyt, mutta siltä levyltä en lähtisi muuttamaan mitään. – Lähestyin levyä täysin eri kulmasta. – Cathedral-sessioiden lopulla meillä oli hieman ylimääräistä aikaa, ja Lee kysyi minua soittamaan rummut Septic Tankille. – Masteroin hänen ensimmäisen albuminsa, ja halusin kovasti työskennellä hänen kanssaan myöhemminkin. Suurin ongelma oli juurikin rummut, jotka oli äänitetty varhaisella Rolandin sähkörumpusetillä, ja minulta meni paljon aikaa, kun samplasin ne uudelleen. Tokaisin, että onhan death metalia tullut veivattua parissakin bändissä, ja tykittelin sitten parit kappaleet narulle esimerkiksi. Se oli hämmentävää. – Kukaan ei tee samanlaista musiikkia kuin Sólstafir. M (2015) ja Juniper (2018) ovat Arellanon mukaan ainutlaatuisia levyjä, joiden suhteen keskustelu on kääntynyt vääriin suuntiin. Se ei meinannut edetä mihinkään, koska he asuivat eri puolilla maailmaa ja heidän alkuperäinen rumpalinsa Barry Stern oli kuollut, mutta... Ehkäpä toisen levynkin. Huomasin ajattelevani, että tämä musiikki kuulostaa juuri siltä, miltä tämä maisema näyttää. – Äänittäessämme Cathedralin viimeistä levyä Lee ja kumppanit puhuivat jatkuvasti Septic Tankin jälleensyntymästä. Sitten sain kuulla hänen äänittäneen levynsä Yhdysvalloissa. Tämä konkretisoitui viime vuonna, kun Cathedralin studiosessioissa jälleensyntynyt Septic Tank julkaisi ensimmäisen täysiverisen studioalbuminsa Rotting Civilisationin. Pidin Grand Declaration of Warista kappaleiden puolesta jo aikoinaan, mutta sen tuotanto teki levylle todella paljon hallaa. En usko, että yksikään bändi Islannin ulkopuolelta voi ikinä säveltää sellaista tunnelmaa. Hän epäili, olenko soitellut koskaan minkään sortin punkkia tai nopeaa metallia. Paluu patteriston taakse Vaikka Arellano kertoo olevansa niin ylityöllistetty, ettei hän pitänyt vuonna 2018 kymmentä todellista vapaapäivää, hän ei ole unohtanut myöskään musisointia. Halusin muuttaa sen kirjoituskonemaisesti nakuttavan soundin orgaanisen teräväksi, ja se taisi onnistua hyvin. Toivon, että tulemme olemaan jatkossa aktiivisempia, kiireistä huolimatta. Nakuttavan ohuet rummut, etäiset, maton alta tulevat kitarat ja irtonainen laulu. Me jopa naureskelimme rumpusoundeille [Mayhem-rumpali] Hellhammerin kanssa, jolle ne olivat joskus lähes tavaramerkki. Myrkur on sitä sataprosenttisesti. Yhdestäkään muusta bändistä ei synny sellaista soundia. Mustaa ja vielä mustempaa Viime vuosina Arellano on ottanut tuntumaa myös black metalin suuntaan, ja yksi hänen käsittelemistään akteista on vahvasti mielipiteitä jakanut Myrkur. Olimme paljon yhteydessä Skypessä, lähettelimme demoja ja raakamiksauksia aikamme, kunnes en kuullut hänestä vähään aikaan mitään. Septic Tankin albumi onnistui Arellanon mukaan niin hyvin, että kiireistään huolimatta hän toivoo bändin jatkavan eloaan. – Septic Tank on ollut ehdottomasti paras bändi, jossa olen koskaan soittanut. Oranssi Pazuzu saattaa hyvinkin olla tämän hetken suosikkimetallibändini.” 60. Uskon että tulemme tekemään keikkoja hyvinkin pian. – Olen valtavan iloinen, että Rune [Eriksen, Mayhem-kitaristi] uskoi minulle tällaisen tehtävän. Sen tekeminen oli Arellanolle lähestulkoon absurdi kokemus. Itse asiassa levyllä on aina ollut ristiriitainen maine, jolla on ollut paljon tekemistä sen soundien kanssa. Viime vuonna Arellano sai tarttua suureen haasteeseen, kun hän remiksasi koko albumin. Se oli vähän outoa. Jotenkin kaikki väittelyt pyörivät aina saman asian ympärillä, Arellano huokaisee. ”Saanko olla rehellinen. Muistan, kun olimme studiossa Islannissa, ja kuuntelin äänittämiämme kappaleita katsoessani ulos ikkunasta. Nämä tyypit ovat vetäneet niin kauan, että toiminnassa ei ole tippaakaan egoilua tai hevonpaskaa. – Kuten kerroin, äitini on laulaja ja olen työskennellyt huippulahjakkaiden muusikkojen kanssa, joten uskallan väittää osaavani kertoa, onko joku aidosti lahjakas. Grand Declaration of War -albumia (2000) ei voi kutsua varauksetta ikivihreäksi Mayhem-klassikoksi
Sointuja ahnaasti runnova kitara surisee ja pörisee. Pituutta on tunti, ja levyn biisimateriaali kieltämättä näyttäytyy samankaltaisena, mutta sen voi kokea myös linjakkuutena. Fiilikset vaihtelevat, mutta positiivinen viritys säilyy läpi levyn. INSIDERILLA Amplifier oli kuitenkin parhaimmillaan. ”AMPLIFIER tekee hyvää meteliä, joka on äänekästä ja paksua. Maut erottuvat, mutta sulautuvat lopulta toisiinsa muodostaen yhdessä yltäkylläisen nautinnon. Basso möyrii pohjalla vankkana ja eloisana. Kitaristi-solisti Sel Baramirin laulu kuitenkin nostaa bändin irti metalligenrestä ja siirtää sen lähemmäs shoegazen pitkälinjaisena leijuvaa, herkän melodista perinnettä. Elämänmyönteisyys on vankka osa sen viehätystä. Yhtäläisyyksiä vaikkapa Soundgardeniin on selkeästi hahmotettavissa, mutta mielleyhtymät pitää suodattaa pintatasoa syvemmältä. Tarkkanäköisessä luonnehdinnassa on totuutta, mutta myös puutteita. Kenkiintuijottelun introvertista uneliaisuudesta Insider on silti vielä kaukana. Lähempi tarkastelu ja syventynyt paneutuminen kuitenkin paljastavat sulavan monimuotoisuuden, jota samankaltaisena pysyttelevä yleissoundikin saattaa piilottaa. Jos vielä taklataan väittämä, että levyn kertaheitolla kuunteleminen olisi liikaa, siihen sopii sama argumentti kuin irtokarkkien syöntiin. 62. Sittemmin kvartetiksi laajentuneen Amplifierin yhteispeli on tajuttoman komeaa kuultavaa, ja soittamisen aikaansaaman riemun voi aistia. Rämisevää popsensibiliteettiä edustaa rikasmelodinen Elysian Gold, jolla on perinteisen rakenteen sijasta pikemminkin spiraalimainen, itsensä ympärille kietoutuva muoto. Rumpujen pauke on jämerää mutta hyvinkin lennokasta, sillä fillejä ja mäiskettä riittää. Levyn päättää muuta levyä raukeampi ja dynaamisempi Map of an Imaginary Place, joka ennakoi tulevien Amplifier-levyjen monipuolisempaa ilmaisua. Vauhti hidastuu elektrointro Oortilla pohjustetulla, majesteettisen psykedeelisellä What Is Musicillä. KOSKINEN SALAMYHKÄ POLKU PIENILLE SUURILLE LEVYILLE Äänekkään brittibändin kakkoslevy on kuin iso pussi irtokarkkia. Toki tyyli on hallussa, eikä Amplifier poukkoile tempon tai intensiteetin suhteen juurikaan valitsemaltaan polulta. Etenkin ilman laulua bändi menisi kohdakkoin ihan täytenä hevinä, ryminä kun äityy korviahuumaavaksi. Tällä albumilla O Fortuna on suosikkini, ja koko levy on kuuntelun väärti, joskaan ei ehkä yhdeltä istumalta”, tuumii Allmusicin käyttäjä Steve Cumber 3,5/5-arviossaan. Elämän myönteistä mäiskettä AMPLIFIER Insider SPV 2006 TEKSTI KIMMO K. Insider on myös loistava esimerkki siitä, miksi triokokoonpano on rockissa lyömätön. Pelin avaa progesävyin nykiviä rytmejä, rautalankamaista kitaraa ja metallista rynkytystä sulattava instrumentaali Gustav’s Arrival, josta bändi siirtyy upeasti rymisevään ja todella tarttuvaan O Fortunaan. AMPLIFIER asettuu Insiderilla ja varsin samantyyppisellä nimikkoesikoisellaan (2004) shoegazen, stonerin, progen, vaihtoehtorockin ja miksei post-rockinkin häilyvään kehykseen. Kaiken kaikkiaan yhtye kuulostaa todella kovaääniseltä. Suurin pintatason elämys tulee kyllä alussa, mutta totaalisen kokemuksen saa, kun napostelee rauhassa koko pussin. Bändin levyt vain ovat pitkiä, ja loppua kohden alkaa odottaa vaihtelua, jota ei koskaan tule. Siivilään jää hyviä sointukulkuja ja niihin sopivia, stemmoin rikastettuja laulumelodioita sekä peruspoljennosta poikkeavaa tahtilajien variointia. INSIDERIN aloitus on vahva. Erinomainen putki jatkuu suristen liihottelevalla nimikappaleella. Myös tietty brittiläisyys melodiakuluissa ja yleisessä ilmiasussa on vähintäänkin pikantti lisä Amplifierin persoonalliseen alternative rock -luentaan. Albumi pysyy kauttaaltaan intensiivisenä ja äänekkäänä. Kirjoituskoneen rytmillä alkava Procedures puolestaan yhdistää nykivän stop-go-riffin ja rennomman kertosäkeen. Levyn myöhemmistä vaiheista on poimittava soungardeniaanisen pitkällä sointukuviolla kiemurteleva Strange Seas of Thought, joka muuntuu aurinkoisesta rullailusta progressiivisesti pohdiskelevaan instrumentaaliosioon. Eikä levyyn kunnolla perehtynyt voi allekirjoittaa sitä, ettei materiaalissa olisi vaihtelua
Kun kuulas melodisuus soi avarasti ja Mikko Kotamäki keskittyy sekä äänensä puhtaimpiin että blackmetallisimpiin päätyihin, verho albumin laajojen kontrastien välillä alkaa hiljalleen raottua. Jo levyn rujonkauniisti avaavan nimikkokappaleen soidessa tuntuu kuin elämä ja kuolema katsoisivat toisiaan silmiin odottaen, milloin toinen räpäyttää. Äänimaisema luikertelee ambientmaisesti niin syvälle ihon alle, ettei sitä meinaa uskaltaa päästää liian pitkälle, jottei tule vahingossa heittäytyneeksi täysin virran vietäväksi. Siitä on mahdotonta käyttää sanaa ”kappale”. C. Sitä se varmasti olikin, sillä puolisonsa Aleah Starbridgen ennenaikaisen menehtymisen mukana vuonna 2016 kuoli varmasti myös osa Juha Raiviosta, joka vastaa yhä Swallow the Sunin musiikista. ”Pyhin päivä kaikista elämän päivistä on se, jolloin me kuolemme: se on viimeinen päivä, muutoksen suuri, pyhä päivä”, kirjoitti vuosina 1805–1875 elänyt runoilija ja kirjailija H. Aki Nuopponen Uuden melankolisen metallin synnyinsija Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa JU SS I R A T IL A IN E N SWALLOW THE SUN Lumina Aurea CENTURY MEDIA When a Shadow Is Forced into the Light CENTURY MEDIA ARVIOT 63. Kun sen pyörteisiin heittäytyy ajattelematta maallisia vertauskuvia, tunnemyrskyä seuraavan tyyneyden jälkeen voi todeta, että nyt puhutaan tajuntaa vavisuttavasta uudesta raskaan musiikin luvusta. Albumia on haastavaa verrata mihinkään, mitä Swallow the Sun on tehnyt. Kokemus vaatii täyden keskittymisen ja on yksi kokonaisvaltaisimpia musiikillisia elämyksiä aikoihin. Vierailijat, Wardrunan Einar Selvik ja The Foreshadowingin Marcus I Benevento, tuovat mukaan oman pikantin lisänsä. Matkantekovälineenä on single Lumina Aurea, joka on jotain, mitä Swallow the Sun ei ole tehnyt koskaan aiemmin. Kyseessä on ennemminkin kuulijan syvyyksiinsä kaappaava kurimus, 14-minuuttinen teos gregoriaanisen orkestraalisesti doomahtavaa neofolkia kertojalaulujen kera. Sitä huomaa kurottavansa musiikin kautta sellaisiin tunteisiin, joita ei ole aiemmin kokenut. Hyytävämelodinen The Crimson Crown, syvältä tajuntaa repivä Upon the Water ja Swallow the Suninkin mittapuulla hämmentävän kaunis Clouds on Your Side ovat vastaavalla tavalla osuvia poimintoja albumin eri ääripäistä. Kun syksyllä 2015 julkaistua The Songs from the North -tripla-albumia kuuntelee nyt, se on helppo mieltää siihenastisen Swallow the Sunin päätepisteeksi. Andersen. Kuuluisat viisi askelta kuoleman käsittelemisessä. Kun silta kohti albumia on ylitetty ja suurin osa Swallow the Sunin kuulijoista tuntee olevansa valmiina mihin tahansa, matka on vasta alussa. When a Shadow Is Forced into the Lightin soidessa kylmimmästä mustuudestaan lämpimimpään valoonsa se saa tuntemaan Swallow the Sunin saavuttaneen nimenomaan viimeisen mainituista askeleista. Samaan aikaan tajunnan valtaa outo syyllisyyden tunne, kun tietää, millainen hinta tällä musiikilla on ollut. Kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen. Swallow the Sunin melodis-tunnelmallinen kieli on aina edustanut omaansa, mutta When A Shadow Is Forced into the Light vie ajatuksen vielä pidemmälle: se on kuin uuden melankolisen metallin synnyinsija, eikä sille löydy vastinetta edes Raivion projekteista kuten Hallatar ja Trees of Eternity. Se on kirjaimellisesti uuden aikakauden alku, osittain kokoonpanoa myöten, mutta uusien tuulien kokonaisvaltaista vaikutusta on lähes mahdotonta pukea sanoiksi. Nyt yhtye on pakottanut itsensä kuolemanjälkeiseen elämään ja kutsuu kaikki kuulijansa matkalle kohti uutta aikakautta. Kappaleiden sävy on synkkyydessä piehtaroimisen sijaan paikoin kylmäntoteava ja toisinaan jopa elämän karuutta juhlistava. When a Shadow Is Forced into the Light on levy, joka kuulostaa yhtä aikaa täysin ja ei yhtään Swallow the Sunilta. Raivion ja Swallow the Sunin uudesta tulemisesta on yhtä aikaa kiehtovaa ja kammottavaa nauttia. Silti tämän levyn kohdalla puhutaan ennen kaikkea kokonaisuudesta
Joni Juutilainen VVORSE Ajatus vapaudesta INVERSE Tämän yhtyeen speksit olivat alun alkaenkin kohdillaan, mutta latinki on jäänyt aiemmilla julkaisuillaan piippuun. Vaikka jokunen kliseisempi ja härskimpi sävellysratkaisu menee yli hilseen, yksikään levyn sävellyksistä ei taannu huonoksi. Taitotasoltaan huippuluokan porukan toivoisi vetävän hieman mutkia suoriksi kovien musiikillisten koukkujen tieltä, mutta mahtaisikohan tuo lopulta sopia Medeian kiemuraiseen luonteeseen laisinkaan. Kuumimpien odotusten viilennyttyä musiikkinsa monimerkityksellisesti ”neo-crustiksi” määritellyt Vvorse osuukin sitten maaliin. Turhaa kikkailua ei harrasteta, vaan viiden biisin kasetti-ep:n tehot poimitaan kiivaasta temposta ja riipivistä kitaroista, jotka kylvävät lohduttomuutta, mikäli sitä ei ole suomenkielisissä teksteissä tarpeeksi. Albumin viekkaan ilkikurisista kappaleista moni jää kaikumaan päähän pitkäksi aikaa. Hirveän tarkkaa ruumiinavausta jyväskyläläisorkesterin soundille ei kannata tehdä, sillä tämän setin viehätys piilee tunnepuolella. Niinpä kärsivällisyys on loppunut ennen kuin hommaan on päässyt sisään. Eetu Järvisalo MEDEIA Xenosis PLAYGROUND Äärimetallia ennakkoluulottomasti lähestyvä Medeia julkaisi viimeisimmän levynsä Iconoclasticin vuonna 2013, mikä tuntuu tässä tapauksessa pieneltä ikuisuudelta. Kokemus kuuluu, eikä bändillä ole hankaluuksia pitää polveilevaa albumia kasassa. Xenosis esittelee Medeian suotuisassa sävyssä ja on selkeä parannus parista edeltävästä julkaisusta. Biiseistä erityisesti seitsemäntenä kuultava Ascension säväyttää ja eroaa kokonaisuudesta edukseen kuulaalla massiivisuudellaan. MANZANA Silver Metal TUUPA Omaleimaisena ja kursailemattomana rockbändinä tutuksi tullut tamperelaispoppoo on ehtinyt viidenteen kokopitkäänsä. Lopputuote onkin avoimessa flirttailussaan ja kummallisissa kokeiluissaan täsmälleen sitä, mitä nykyrockin kenttä tarvitsee. A-puoli on melko rankkaa, energistä ja jopa ”suoraviivaista” jyystöä, b-puoli taas kokeilullisempaa kamaa monine sävyineen. Xenosisin materiaali on helppo jakaa kahteen osaan. Yhtye heittäytyy erilaisten tunnelmien tulkiksi vaivatta, mikä korostuu Piritta Lumouksen hienosti mukautuvassa äänessä. Levyn kertosäkeisiin, riffeihin ja melodioihin on onnistuttu upottamaan runsas annos koukkuja ja sokerisuutta. Persoonallisen laulajan johdattamassa värikkäässä kokonaisuudessa paiskaavat kättä niin metalli-, industrialkuin punkvaikutteetkin. Tuskainen älämölö on raikunut teoriassa juuri niin kuin pitää, mutta kiinnekohtaa siinä ei ole ollut. Tämän päivän Medeiassa on paljon samaa kuin tuolloin, mutta myös muutoksia on tapahtunut. Viisi vuotta sitten mukaan tullut monipuolinen laulaja Frans Aalto oli yhtyeelle nappilöytö, jonka merkityksen sen nykysoundille huomaa hyvin konkreettisesti uutta levyä kuunnellessa. Vivahteikasta musisointia ryydittävät erikoiset, monenlaisissa mystiikka-aiheissa hyppivät lyriikat. Päähän karkaa jo kättelyssä verrokiksi Tragedy, mitä ei voi ottaa muuta kuin kehuna. Jos kylmään talveen kaipaa lisää pimeyttä ja itseinhoa, täällä olisi tarjolla. Sanotaan nyt sen verran, että bändissä hurR A M I M A R JA M Ä K I ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 64. Oli se sitten tikkataulun keskipiste tai kuulijan lärvi. Tehokkaimmin tässä kunnostautuvat Daddy Smells Like Rock’n’ Roll ja Hard Rock and Rollators
Kari Koskinen MANSION First Death of the Lutheran I HATE Turkulainen Mansion maalaa varsin laajalla paletilla, joskin väriskaala rajoittuu mustan ja harmaan lukemattomiin sävyihin. maa erityisesti sen (paikoin jopa blackmetallinen) pohjoinen melankolia, joka yhdistyy hardcoreen saumattoman yhteissoiton kautta. Itse en käyttänyt näitä apukeinoja, joten jäiköhän musiikin teho sen vuoksi vähän vajaaksi. Toisaalta jämy dynamiikka vertautuu Convergen kaltaisiin temppumaakareihin asti, joskin vain rakenteellisen ryhdikkyyden, ei niinkään kimuranttiuden kautta. Levy vaatinee pimennetyn huoneen ja vähän suitsukkeita. Siinä missä albumi alkaa yleensä jäsentyä mielessä kuuntelukertojen myötä paremmin, Ritual aiheuttaa päinvastaisen efektin. Kahdeksikon occult rockiin nojaava kauhumatka on ajoittain piinava ja vääristyneen viehättävä, mutta välillä se jää progressivisuudestaan huolimatta vähän tylsäksi. Tämä on sointia, jota voisi suositella melkein kenelle tahansa, joka ymmärtää jotain hyvästä musiikista. Antti Luukkanen OOMPH! Ritual NAPALM Saksalaisen industrialjytääjän seitsemäs studioalbumi jatkaa uskollisesti edeltäjiensä jalanjäljissä tekemättä suurempia poikkeuksia sen kummemmin omiin kuin genrensäkään maneereihin. Esimerkiksi edeltäjäänsä XXV:hen (2015) verrattuna albumi on tunnelmaltaan pitkästyttävän yhtenäinen ja yllätyksetön. Ehkä levyn nimi kahlitsee yhtyeen ilmaisuvoimaa, sillä rituaali, vakiintunut suoritustapa, albumi todellakin on. ja hetkittäin lähes Angelcorpsen lukemilla rankaiseva Arsonist Dreams. Soundi on erikoinen, ja vahvasti esillä oleva basso antaa mätkeelle oman ilmeensä. Erottava tekijä viimeksi mainituista on solisti Alman sieluun kurottava soundi sekä hänen noitumansa, jotka vievät meidät ”toiselle puolelle” kuin itse Jex Thoth. Viisi biisiä sisältävä reilut 40-minuttinen kuluu sinällään hämmentävän nopeasti, mikä kertoo mukaansatempaavasta äänimaailmasta. Parhaiten osuvat thrash-henkisesti kaahaileva Pissing O.T.N.F. Vilja Vainio VUOHI Witchcraft Warfare SATURNAL Vuosituhannen alusta operoinut Vuohi ei tee turhan isoja liikkeitä. Silti kiekosta on hyvin helppo pitää, sillä toimitus on sutjakkaa ja korvia piiskataan kovalla osumisprosentilla. Ideoita riittää, mutta sävellystyön kaoottisuus tekee kokonaisuudesta aika sekavan ja hankalasti sisäistettävän. Maisema on tuskainen, vihainen, hienoisen kieroutunut ja – tohtisiko jopa sanoa – henkinen. Keskittymiskykyä on vaikea pitää kasassa, ja albumi muuttuu yhdeksi puuroksi niin omien kappaleidensa puolesta kuin suhteessa yhtyeen muuhun tuotantoon. Teemu Vähäkangas AETHYRICK Praxis THE SINISTER FLAME Anonyymiä linjaa vetävä Aethyrick on vasta kolmisen vuotta toiminut kokoonpano, mutta esikoiseltaan kaikuu. Tylsyydestä erottuvat avausraita Thausend Mann und ein Befehlin lisäksi kappaleet Seine Seele ja Phoenix aus der Asche. Suositellaan nautittavaksi vähän liian isolla volyymilla. Vahvoja osioita riittää turhahkoa introa lukuun ottamatta koko levyn mitalle, mutta kauttaaltaan toimivien kappaleiden kanssa tekee tiukempaa. Raa’asti mättävässä musiikissa on blackmetallista repivyyttä, riitasointuisen kylmää melankoliaa, death metalin raskautta ja riffittelyä sekä grindcoren pisteliästä hyökkäävyyttä. Seitsemän kappaleen ja vain 27 minuutin mitalle ripoteltu väkivalta tunnustaa värejä useammalta laidalta. Tämä debyyttipitkäkin on äänitetty jo kuutisen vuotta sitten, mutta miksattiin julkaisukuntoon vasta hiljan. Absoluuttisen huonoja biisejä on turha etsiä, kappaleiden muodostama kokonaisuus vain ei ole ihanteellisin mahdollinen. Olisi mielenkiintoista kuulla, missä bändi menee nyt, sillä Witchcraft Warfare on monella tapaa mielenkiintoinen tapaus. Oikein mielekäs tuttavuus. Sille päätyneet kappaleet ovat industrialin yleisilmentymiä, jotka täyttävät genrensä laatuvaatimukset, mutta eivät jaksa haltioittaa kuulijaa. Bändi tuo mieleen pimeälle puolelle lipsahtaneen Björkin, kotoisen Mana Manan ja aika monen tiukasti jumittavan kraut rock -bändin. Voisihan meno olla virtaviivaisempaakin, mutta toisaalta biisien arvaamaton sekavuus ja kirjavat vaikutteet myös viehättävät
Levystä on vaikea löytää suuria vikoja, ellei sellaiseksi lasketa hieman persoonatonta meininkiä. Vuodesta 2003 toimineen yhtyeen viides albumi pureutuu tunnettuun puolalaiseen draamanäytelmään ja elokuvateokseen Lawaan. Optimaalisesti hieman alle 40 minuuttia kestävä levy sisältää unenomaisesti soljuvaa musiikkia, jonka ytimessä elävä raakuus ja omistautuneisuus pitää paketin ryhdikkäästi kasassa. Myös laulumelodiat ovat kohtalaisen kekseliäitä, vaikka miehen tavaramerkkifiilistelyäkin toki kuullaan. Aethyrickin pelinavaus on erinomainen osoitus siitä, että toimivaa materiaalia tehdäkseen ei tarvitse turvautua kovin ihmeellisiin poppakonsteihin. Varsinaisia suoria musiikillisia vertailukohtia on hankala löytää, mutta meiningissään on paljon samaa jylhää kylmyyttä kuin edesmenneellä Alghazanthilla. wzywaj. Väkevä visio ja luotto omaan tekemiseen riittävät pitkälle. Osaa kappaleista vaivaa kuitenkin samankaltaisuus, joka syö tehoja muuten vankasta perusrakenteesta. seikkaillut tyyliltään death metalista metalcoreen, uusimman levyn ydin on musta. Kyusslegenda on onnistunut uransa nimekkäimmän alkuvaiheen jälkeisissä projekteissaan vaihtelevasti, mutta nyt kappalevalikoima kantaa miehen tietyllä tapaa teknisesti vajaata mutta omaleimaisuudessaan täydellistä stonerlaulua loistavasti. mnie podziemia ja Pe?en czerni, jotka nostavat rimaa vahvemmilla ja monipuolisemmilla tunnelmanvaihteluilla. JOHN GARCIA AND THE BAND OF GOLD John Garcia and the Band of Gold NAPALM Jos huhu pitää paikkansa ja tämä jää John Garcian viimeiseksi levyksi, mies jättää aavikkorockin albumirintamalle erittäin vireät hyvästit. Mainioiden biisien äärellä Garcia saa äänestään irti erinomaisesti sävyjä ja voimaa. Hadal Ascending on hyvä kolmen kirveen levy. Aihetta tuntemattakin sen salaperäisen surrealistisesta, kieppuvasta ja tummapohjaisesta yleistunnelmasta saa levyn kautta hyvän kuvan. Äänimaailmassa voisi tosin olla piirun verran enemmän mutaa ja rouhetta. Muhkean lo-fisti poksuvat ja murisevat soundit korostavat hyvää fiilistä ja bändisoinnin autenttisuutta. Levy on noin puolen tunnin mitassaan melko lyhyt, minkä tosin saattaa selittää sen kiinnittyminen tiettyyn teemaan. Kappaleet ovat yllättävänkin monisävyisiä ja alati tarttuvia, oli käsillä sitten My Everythingin shufflepumppaus, Chicken Delightin funkkaava rockpaahto tai Softer Siden psykedeelinen liitely. Albumin sävellyksissä on tulivoimaa, tarttuvuutta, ylevää nostattelua ja atmosfääristä kypsyttelyä, jotka korostavat muuttuvaa draaman kaarta. Ichor työstää jykevärakenteista death metalia, joka koukkaa paikoin kevyesti metalcorenytkytyksen suuntaan. Vaikka In Twilight’s Embrace on hyvin itsevarmalta ja kypsältä kuulostava tunnelmallinen black metal. Tami Hintikka IN TWILIGHT’S EMBRACE Lawa LEFT HAND Puolalainen black metal on osoittanut tällä vuosituhannella vakuuttavuutensa, minkä vuoksi sarjan uusien edustajien kuuntelua odottaakin aina jännityksellä. Levy kulkee horjahtamatta koko mittansa ja yltää hetkittäin Cthulhu-mytologian vaatimiin synkän hulluuden tasoihin. Kokonaisuus jää ajoittaisista tasapaksuuksistaan huolimatta reilusti voiton puolelle. Pääasia on ehtaa kuoloa. Albumin keskushahmona on oikeutetusti Garcia, mutta myös bändin erinomaisuus ja biisien imu on saatu esille loisteliaasti. Hadal Ascending tasapainoilee jossain sisäsiistin nykykuolon ja vanhan polven tunne edellä -tuuttauksen välimaastossa. Poikkeuksia ovat Dzi. Seitsemän biisin joukkoon ei mahdu huteja, ja esimerkiksi albumin avaava Protectress on kaikessa tarttuvuudessaan huippuluokan kappale. Levyn karhea ja ärhäkkä laulutulkinta on toteutettu teosta kunnioittaen kokonaan puolan kielellä. Sana ”moderni” käväisee mielessä, eikä aivan syyttä. Vaikka levyn loppumateriaali ei yllä aivan Protectressin tasolle, Praxisin tasavahvuus tulee jopa pienenä yllätyksenä; näin harmonisiin debyytteihin törmää black metalin parissa vain harvoin. Sinänsä osatekijöistä muotoutuu tymäkkä kokonaisuus: on tuhtia örinää, kipakkaa blastia, hitaampaa ryömintää, tarttuvaa sahausta ja jämäkkää soundia. Joni Juutilainen ICHOR Hadal Ascending UNHOLY CONSPIRACY DEATHWORK Vuonna 2008 perustettu saksalainen kuolokvintetti on ehtinyt nelARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 66. Koskinen JA A K K O H Ö Y K IN P U R O jänteen levyynsä, jolla sukellellaan Lovecraft-henkisen myyttisen maailman syvyyksissä. Kolmimiehinen taustayhtye svengaa ja pörisee oikeaoppisen rennolla etukenolla. Kimmo K. Eetu Järvisalo ANOMALIE Integra ART OF PROPAGANDA Kolme maittavaa post-black-levyä tehtaillut Anomalie kokeilee kykyjään neljän kappaleen mittaisen ep:n muodossa ja suoriutuu tehtävästään odotetun hyvin. Eikä itse asiassa kovin montaa stonerlevyäkään Helkutin hieno ja mukaansatempaava albumillinen ihanaisesti pörisevää ja tarttuvasti soljuvaa aitoa aavikon kultaa. Chris Gossin silaama äänimaailma on silkkaa stoneria, eikä tätä parempaa aavikkorocksoundia ole juuri tehty. Se ei nouse mestarien liigaan, mutta tarjoaa kuulijalle kymmenen kappaletta hyvin tehtyä kuolometallia
Näin kuluneilla aineksilla on vaikea tuottaa klassikkoa, mutta Carved in Flesh onnistuu herättämään sisälläni asuvan alkukantaisen pedon. Harmittavan keskinkertainen suoritus hyvältä kuulostavalta bändiltä. Kirpeitä melodiakuljetuksia ja tujuja rumputykityksiä tasapainotetaan hitailla fiilistelyosioilla ja keskitempoisella hölkällä, jotka ovat albumin dynamiikan kannalta hyvin olennaisia elementtejä – kokonaisuudella kun on suuri vaara heilahtaa täysin tyhjänpäiväiseksi tykitykseksi. Kuten mainiossa kauhuelokuvassa, hyytävä tunnelma ei synny siitä mitä kuulee, vaan siitä mitä jätetään pinnan alle. Sen sijaan Hollow’n psykedeelisessä melankoliassa on jotain massiivisen kaunista. Joni Juutilainen ENTROPIA Vacuum ARACHNOPHOBIA Aluksi täytyy nostaa hattua puolalaisviisikon taidolle luoda albumilleen hiipivän painostava tunnelma aina kansitaiteita myöten. Anomalien johtohahmo, myös Harakiri for the Sky’sta tuttu Christian ”Marrok” Brauch, antaa Integralla bändistään odotettua mustemman kuvan. Satunnaisesti hakataan blastia, ja hetkittäin väännetään raskaammalla nuotilla. Cantique Lépreauxin toinen kokopitkä on siitä kimurantti tapaus, että kaikki on periaatteessa kohdallaan, mutta eipä tästä sittenkään ole pitempikestoiseen kuunteluun. Niskaan tulee liikettä, suupielet kääntyvät irvistykseen ja liha lentää seinille. Pirteä ja toimiva kammotus. Tutulla kitarasäröllä pörisevä soundi ei voisi olla enää ruotsalaisempi. Jälki on kaikin puolin napakkaa suorittamista, ja karkeana pidetty örinä käy sekin suoraan ytimeen. Lyhytsoiton kuvaillaankin pureutuvan syvälle Marrokin black metal -juuriin, mikä tuntuu erinomaiselta ratkaisulta. Kappaleista on turha keksiä kovin syvällistä sanottavaa. Toki postmetallistit tarjoavat myös tavanomaisia blastbeatrunnomisia ja doomahtavia kitarariffejä, mikä ilmenee jo järkälemäisessä Poison-avauskappaleessa. Bändi on kuitenkin parhaimmillaan, kun se jättää kuulijansa ikään kuin odottamaan viimeistä kuoliniskua kaikuihin upotettuine kitaroineen ja aavemaisesti leijuvine synamattoineen. Suorana tikkaavaa nopeaa komppia tarjoillaan runsain mitoin. Melodiat pysyvät minimissä, ja teho haetaan uppiniskaisen hyökkäävällä asenteella taotusta mätöstä. Entropia osaa kerrostaa elementtinsä taitavasti. Väkevän alun jälkeen nimikkokappale ei hypnotisoi samalla tavalla, vaikka laulaja-kitaristi Micha. Vacuum on vaativaa kuultavaa, mutta levy palkitsee, kun sen antaa imaista mukaansa. Joni Juutilainen ORGANIC Carved in Flesh TESTIMONY Se toimii kun se toimii. Vajaat puoli tuntia kellottava ep käy läpi vaihtelevia tunnelmia aina eeppisyydestä suoraviivaiseen aggressiivisuuteen, mutta Anomalie onnistuu säilyttämään musiikissaan yhtenäisen linjan. Paysages Polaires on odotetusti moitteettomasti toteutettua mustaa metallia, jonka sisin on helvetin liekkien sijaan syvässä ikiroudassa. Ensimmäisten pyöräyttelyjen mielenkiinto vaihtuu hiljalleen tylsistymiseen, kun alkujaan hyvältä kuulostavat jutut eivät jaksa kantaa ihan loppuun saakka. Parissa kappaleessa kuultavat jylhät kuorolaulut toimivat hyvin, ja esimerkiksi Aurora-biisin vihainen tykitys tuntuu tuovan Anomaliesta esiin täysin uudenlaista tulisieluisuutta. Bändi toistelee 1990-luvun alun death metalia Graven ja Asphyxin kaltaisten yhtyeiden hengessä. Kari Koskinen CANTIQUE LÉPREUX Paysages Polaires EISENWALD Kanadalainen Cantique Lépreux kuuluu niin sanottuun Québécois black metal -skeneen, jonka bändeille on ominaista ranskaksi rustatut sanoitukset sekä kylmä mutta melodinen musiikki, jonka parissa tuntuvat viihtyvän monen eri metalligenren ystävät. Kyse ei ole aivan. Integra on hyvä julkaisu, mutta se tuskin ennakoi Anomalien tyylin muuttumista mustempaan suuntaan, vaan toimii yksittäisenä esimerkkinä siitä, että homman voi hoitaa näinkin. Dziedzicin tuskaiset purkaukset kuulostavatkin uskottavan riipiviltä. Italialaisen Organicin debyyttipitkällä ei ole miltään kantilta mitään omaperäistä. Pasi Lehtonen ARCH ENEMY Covered in Blood CENTURY MEDIA Pari vuotta sitten Will to Power -albuminsa julkaissut Arch Enemy on päättänyt julkaista uutta albumia kypsytellessään levyllisen melodisiksi death metal -kappaleiksi muovattuja covereita
Sen voima piilee koskettavassa haikeudessa, jota ei säestetä tyypilliseen tapaan doomtempoissa hidastelemalla. Kerrankin viittaukset alkuaikoihin lunastetaan ja vanha voima on säilynyt ilman Rick Rubin -konsultaatiota. Niin vain vuosikymmenten uhmakkuus palkitaan. Ja mikä hienointa, se imee elinvoimansa juuri thrashvuosistaan. Tässähän voisi luulla, että nyt vingutellaan joutsenlaulujen tahtiin. Jenkkiläisen Idle Handsin sinänsä yksinkertainen, mutta itsensä näköinen tapa yhdistää 80-luvun heavy metalia saman aikakauden vaihtoehtorockiin on kaikessa ilmavuudessaan erittäin onnistunut. Hänen tilallaan tykittää nyt Fifth Angel -veteraani Ken Mary. Bändin nimikkolevy julkaistiin kolme vuotta sitten, ja se oli ryhtiliike tiukkojen riffien ja hienojen laulumelodioiden maailmaan. Tuolloin bändissä kannutti Jason Bittner, mutta kiertolainen muutti osoitteensa Phoenixistä New Jerseyyn, Overkillin riveihin. New Model Army putkahtaa mieleen ensimmäisenä, ja sitä myöten ajatuksiin kipuaa myös Anacrusisyhtyeen vuonna 1991 julkaisema mestarillinen NMA-lainaversio I Love the World, jolla syvä kaihoisuus yhdistyi oudon kiehtovaksi osaksi ärhäkän kulmikasta thrashiä. On kuin albumi yrittäisi olla kuolometallin ensyklopedia, josta saa nopeasti tsekattua länsimaisen rockkaanonin yhteen genreen tasapäistettyinä versioina. Päällimmäisenä onkin ajatus siitä, mihin tätä tarvitaan. Ja hakuteosten tapaan myös tästä albumista puuttuu syvyys. Odotukset ilmeisesti vielä tänä vuonna ilmestyvää täyspitkää kohtaan nousevat taivaisiin, mutta uskon vilpittömästi, että yhtye pystyy täyttämään ne. Tuskin tarvitsee edes mainita, että Knutson on loihtinut jälleen kerran levyn täyteen vähän pirun maukkaita meloaggro-laulukuvioita. Nyt kun niistä alkaa karista rappaus, Flotsam and Jetsam soi yllättävän modernina, tässä ajassa tukevasti kiinni olevana metallibunkkerina. Jo biisien nimet alleviivaavat jokaisesta melodiakulusta läpitunkevaa melankoliaa, jota laulaja-kitaristi Gabriel Francon heviin hieman epätyypillinen ääni ja omalaatuiset laululinjat vain vahvistavat. Albumi ei kuitenkaan tunnu antavan kovin suuria suosionosoituksia originaalikappaleille. Esimerkiksi Warsystemin ja Armed Revolutionin kaltaiset lyhyet pätkäisyt (kumpikin alun perin Skitlickersin raitoja) jättävät pyörittelemään silmiä ja levittelemään käsiä turhuudellaan. Knutson. Viisi napakanmittaista, toisiinsa verraten yllättävän erilaista mutta kokonaisuutena täysin koheranttia ja tarttuvaa kappaletta muodostaa todella väkevän pelinavauksen. ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 68. Ja jumaliste vieköön, ettei levyn vetävyys jää ainakaan rumputyöskentelystä kiinni! Koko Flotsam tuntuu soittavan kuin sähkösokissa. Tomi Pohto yhtä raadollisesta ryöpyttämisestä kuin yhtyeen omassa musiikissa: sanat ovat helpommin erotettavissa, ja kitaroissakin kuullaan kirkkaita sävyjä. Ensin valettiin thrashin merkkipaaluja, jotka jäivät täysin suotta suurempien instituutioiden varjoon. Kun muutaman kymmenen sekunnin liki instrumentaaliset pätkät on repäisty kontekstistaan keskelle tekopyhää coveralbumia, herää kyynisyys koko albumia kohtaan. Covered in Blood ei onnistu GBH-laina City Babyä lukuun ottamatta perustelemaan olemassaoloaan, vaan jää kyhäelmäksi, joka ei kykene ansaitsemaan kuulijan kunnioitusta. Vilja Vainio IDLE HANDS Don’t Waste Your Time EISENWALD Don’t Waste Your Time on paras pienjulkaisu vuosikausiin. Tätäkö se ”ikinuori” tarkoittikin. Tyylilajit korostavat mainiosti toistensa kiinnostavimpia puolia, oli kyse sitten vauhdikkaasti rullaavasta Time Crushes Allista tai balladinomaisen herkästä I Feel Nothingista. ”Ei helvetissä!” huutaa Flotsam and Jetsam -laulaja Erik A. Flotsamilla on aluillaan luja suora. Mega MAGNUM Live at the Symphony Hall SPV Tässäpä jälleen yksi pitkän uran ja ison läjän levyjä tehnyt yhtye, jonka materiaalia en muistaisi tietoisesti koskaan kuunnelleeni. Tätä sopii FLOTSAM AND JETSAM The End of Chaos AFM Kannessa komeilee debyyttilevyn pöyristyttävän ruma suohirviö, ja otsikossa lupaillaan loppua kaaokselle
Magnumin musiikkia voisi kuvailla ehkä parhaiten sanalla lämmin. Bändin soitossa ja soundeissa ei ole valittamista. Kappaleet soivat elävästi ja yllättävänkin tukevasti, vaikka meno on perusaineksiltaan hyvinkin pehmeää. Nykyinen poliittinen ilmapiiri seurauksineen ahdistaa ja pistää vihaksi, ja tämän voi aistia vahvasti pikkumustaa pyörittelemällä. ??????????. ???????. Verevää thrashäystä takova saksalaisbändi toimittaa asiansa uskottavasti ja liki kaikkien hyväksyttyjen oppien mukaisesti. Kari Koskinen DUST BOLT Trapped in Chaos NAPALM Onhan tämä nyt vähän harmillista. Teemu Vähäkangas A PALE HORSE NAMED DEATH When the World Becomes Undone LONG BRANCH Kahden aiemman Type O Negative -rumpalin luotsaama brooklyniläinen goottimetalliyhtye julkaisee albumin kuuden vuoden tauon jälkeen. ?. Laulumelodiat ja tunnelmapuolelle painottuvat koukut ovat paikoin hyvinkin vetäviä. Noh, olihan Dave Mustainen käninäkin korvissani aikoinaan kovaa, nyt se on lähinnä kiusallista. Levyn hienoimpiin, ja samalla nopeimpiin, vetoihin kuuluu albumin nimikkokappale, joka yhdistelee hauskasti kehtolaulun helinää johonkin paljon synkempään. Se on melodioiltaan harkittua, sulavaa ja erittäin helposti kuunneltavaa. ARVIOT hieman hävetä, sillä klassinen hard/ rock/heavy on muutoin lähellä sydäntäni. Laulujen puolipuhtaat melodianpätkät eivät oikein toimi ja tuovat mieleen Death Angelin heikoimmat hetket. Tietynlainen oppipoikamaisuus paistaa läpi. Se on edelleen kihisevää hardcorea, mutta nyt niin teksteissä kuin sävelissä mennään suoremmin asiaan ja meno on kahta aiempaa julkaisua huomattavasti jämäkämpää. Kappaleet kuten When We Were Young ja How Far Jerusalem osoittavat,ettei liikkeellä olla aivan ansioitta. Uskottavammalla laulajalla ja korvaamalla ajoittaisen kevytthrashäyksen ilkeämmällä asenteella Dust Bolt voisi nousta ihan uusiin ulottuvuuksiin. Pehmeää, vaivatonta ja samalla myös särmätöntä – jälkimmäisen voi ottaa fiiliksestä riippuen joko hyvänä tai huonona asiana. Tykkäisin tykätä, mutta kun ei voi. Myös soundien viilaus palvelee orkesterin asiaa. Riffittely on paikkapaikoin oikein jytäkkää ja mossauskohdat pistävät jalan naputtamaan lattiaa, mutta kun ei vain tunnu tarpeeksi aidolta. Pakettiin yhdistyy pikkaisen Bay Area thrashiä, crossoveria ja muutama Slayer-hetki, erityisesti moshparteissa. Alustava katumusharjoitus tapahtukoon tuoreen tuplaliven äärellä. Pysäyksen tekevät We All Break Down ja Lay with the Wicked, joiden pimeä energia lumoaa kuulijan, ja loppualbumi onkin kaunista kuunneltavaa. Vilja Vainio HARHAT Käskyjä ja uhkauksia KÄMÄSET LEVYT / IMMINENT DESTRUCTION Vaikka kaaosta näkee maailmassa joka puolella, Harhojen musiikissa se on vähentynyt. Jälki on edelleen karskia ja rumaa, eikä tikuilta korvakäytävissä voi välttyä, mutta pahimmista rosoista karsittuna kappalekuusikko uppoaa syvemmälle ilman, ????. ???????. Äijän kurkku on paikoin aika karussa kunnossa, mutta toisaalta tunnetta ja vakuuttavuutta tarjoillaan kuten konkarilta sopii odottaa. Maininnan ansaitsee myös Love the Ones You Hate, joka yllättää energiallaan. ?????????. Ajoittaisesta toistuvuuden tunteesta huolimatta yhtye luo musiikillaan maailmasta kiehtovan negatiivikuvan, joka vääristää kaiken tehden siitä vihdoin ymmärrettävän. Henkilökohtaisesti vaadin laulajalta vähän enemmän kuin tekorajua kurkkuääntä. ????. Bändin musiikki on läpikotaisin tummasävyistä, idoleilleen uskollista goottimetallia, ja kansikuvakin on suoraa jatketta aiempien albumien murheellisiin maisemiin. Viime vuonna taltioitu setti esittelee hard rock -veteraanin, jonka pian puolivuosisatainen taival kuuluu lähinnä raspilla laulavan, alusta asti mukana olleen Bob Catleyn äänessä. Tunteisiin meneviä asioita nämä. Albumin puolivälistä eteenpäin taas vilkuilee jatkuvasti, onko kappale vaihtunut vai ei. Alakuloisen hidasta sävelvirtaa kuuntelee ilolla näin pimeimpänä vuodenaikana, mutta kuten ikkunan ulkopuolella läpitunkemattomana vallitsevasta pimeydestä, myös tästä albumista on vaikea löytää kiinnekohtaa
Mysteries of the Nocturnal Forest taas on GrimSpirit-nimisen multi-instrumentalistin ensimmäinen kokopitkä, joka tupsahti ulos alkujaan vuonna 2004. Joni Juutilainen BURNING WITCHES Burning Witches + Burning Alive NUCLEAR BLAST Viimevuotinen kakkoslevy Hexenhammer nosti sveitsiläisen naisviisikon metallimaailmankartalle, ja nyt pikauusintajulkaistaan vuoden 2017 debyyttilevy bonuslivet kyljesARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 70. Dramaattiset kosketinsoitinmatot tuovat mieleen vanhan Gehennan ja Emperorin kaltaisia klassikoita, mutta GrimSpiritin kappaleenkirjoitustaidot olivat 15 vuotta takaperin vielä kaukana mainittujen norjalaisten luottonimien tasolta. Bonuksena tarjoiltava, alun perin kymppituumaisena julkaistu Anniversary Picture Disc on covereineen hieman rikkonaisempi veto, mutta aivan loistavaa materiaalia sekin. Erinomaisella demolla vuonna 1992 uransa aloittanut yhtye edusti alusta alkaen oman nurkkauksensa kärkeä. Vomitory loi itselleen aivan oman, puhtaaseen kuolometalliin nojaavan soundin, jolle ei ole sittemmin löytynyt vertaista. Parhaimmillaan Harhat on kuitenkin vartinmittaisissa livepläjäyksissään, joissa kappaleiden raivo vapautuu ja saa ekstraboostia alkukantaisesta tulkinnasta. Varjoihin jäämisestä voinee syyttää lähinnä perinteisen ruotsikuolon kliseitä seuraavaa yleisöä, joka ei ymmärtänyt Vomitoryn oman soundin päälle. Nykyään ei voi kuin ihmetellä, miksi tätä alansa lähes täydellistä taidonnäytettä ei nosteta esiin death metalin suuruuksista puhuttaessa. VOMITORY Raped in Their Own Blood Redemption METAL BLADE On turha kiistää, etteivätkö death metalin ystävätkin juoksisi trendien perässä. Mega EVILFEAST Mysteries of the Nocturnal Forest EISENWALD Majesteettista black metalia parikymmentä vuotta muovannut puolalainen Evilfeast on noussut täysin ansiosta genrensä kärkinimien joukkoon. Huonoa kiekosta ei saa tekemälläkään, mutta vasta vuonna 1999 julkaistu Redemption viritti lekan täyteen iskuun. Pieni levy-yhtiö ja väärä aikakausi painoivat kuitenkin levyn pienen piirin suosikiksi ja suurempi tunnustus jäi pelkäksi haaveeksi. Levyn nimi sisältää kaikki black metalin kliseet, eikä musiikkikaan pääse varsinaisesti loistamaan yksilöllisyydellään. Levyn linja on luonnollisesti hieman tönkkö ja hapuileva, mutta kaiken keskeltä paistaa selkeästi läpi Evilfeastin ominaistyyli, joka on hioutunut levy levyltä vakuuttavampaan suuntaan. Redemption on täynnä tappavan tarttuvaa, vaivattomasti kulkevaa kuoloa, joka toimii täydellisesti lähes jokaisella osa-alueella. Mikäli Vomitory olisi saanut levytyssopimuksen ja samaa tyyliä jatkavan debyytin ulos vuoden sisään, bändin historia saattaisi näyttää aivan toiselta. Uskokaa, jos sanon, että Redemption on levy, jonka jokaisen hyvin tehdystä, tasapainoisesta ja huolella sävelletystä death metalista pitävän tulisi ottaa haltuun. Mysteriesin uusintajulkaisulle on varmasti paikkansa – jos ei muuten, niin ihan puhtaasti kuriositeettimielessä, sillä Evilfeastin uran koko kaaren tarkasteleminen antaa harvinaisen hyvän kuvan siitä, mitä tinkimätön työ voi saada parhaimmillaan aikaan. Kari Koskinen että bändi olisi tinkinyt tavaramerkeistään tuumaakaan. Tästä paras todiste on vuonna 2017 ilmestynyt loistokas kokopitkä Elegies of the Stellar Wind. Nykykorvin kuunneltuna Raped in Their Own Blood näyttäytyy viihdyttävänä mutta irrallisena rykäyksenä sekä aikaansa että yhtyeen muuhun tuotantoon nähden. Taivaalta satoi kuitenkin räntää, ja esikoispitkä Raped in Their Own Blood löysi kauppoihin vasta neljä vuotta myöhemmin. Redemptionillä riehui Slayeriltä vaikutteita ottanut, äärimmäisen sujuvasti kaahaava ryhmä, joka ymmärsi ankaran ja tarttuvan sävellystyön päälle. Tässä ei rokata, eikä särökään noudattele Boss HM-2:n avaamia puhkikuluneita uomia. Se oli vallitsevien trendien puolesta aivan liian myöhään, eikä itse levykään lunastanut mainion demomateriaalin lunastamia lupauksia. Kyseessä oli hieman hapuileva, raaka ja tuotannollisesti keskentekoinen paketti vimmaista kuolometallia, joka oli ottanut kylkeensä hienoisia black metal -vaikutteita. Sitä ei nimittäin voi vastustaa. Ruotsalainen Vomitory taas on hyvä esimerkki yhtyeestä, joka onnistui pilaamaan mahdollisuutensa suuruuteen paitsi väärällä ajoituksella myös trendejä vastaan sotimalla
Suomen kätevin TV-OPAS on täällä! Kake löytyy osoitteesta kake.fi
Tami Hintikka NAILED TO OBSCURITY Black Frost NUCLEAR BLAST Viisikko on valinnut ilmaisutyylikseen varsinkin October Tidesta ja myös vanhasta Opethista muistuttavan, melankolismelodisen ja doomahtavan deathin. Seraina Tellin laulussa on sekä ilkeää velhotarta että voimakasta amatsonia, ja kitarat juttelevat melodioitaan heviperinteiden hengessä. Raakuutta voi välittää tälläkin tavalla. Millaisia ovat Helvetian noidat esikoisellaan. Asian toivoisi korjaantuvan viimeistään käsiteltävän albumin kohdalla, se kun tuo ummehtuneelle kuolometallikentälle virkistävän tuulahduksen. Homma polkaistaan käyntiin rivakalla Black Widow’lla, joka hölkkää tarttuvasti reippaan tuplabassarikompin kuljettamana. Yksittäisiä huippubiisejä on hankala osoittaa, mikä sekin puhuu tasapainoisen ja onnistuneen levykokonaisuuden puolesta. Burning Witches on nuoren yhtyeen vahva pelinavaus, jonka hyväsoundista heviä kuuntelee ilokseen. tunnemyrskyissä seilaava levy, jolla sydänlihaa viiltäviä rykäisyjä ovat vastassa kirkassointiset ja riisutut haikeuden hetket, ilman että yhtye olisi tyytynyt vain kuluttamaan näitä kahta ääripäätä puhki. Kyseessä on seitsemän sävellyksen voimalla sään. No, varsin päteviä tekijöitä jo tuossa vaiheessa, puutteistaan huolimatta. Oma näkemys ei kuitenkaan ole vielä kovin vahva ja esikuvia kopioidaan turhan yksiulotteisesti. Ollaan siis heavyn perusasioiden äärellä. Soundien tummasävyisyyden ja ilmavuuden turvin koko ansioituneen tyylitajuisesti operoiva soitinkatras pääsee hienosti esille. Saksalaisnelikon meininki on paikoin jopa leikittelevää, mutta se ei vie mitään pois musiikin tummalta peruspohjalta, joka edustaa aivan ehtaa kuolometallia pienillä black metal -vivahteilla. Ensimmäinen julkaisu kyseisen yhtiön leivissä on kuitenkin potenCHAPEL OF DISEASE ...And as We Have Seen the Storm, We Have Embraced the Eye VÁN Kun puhutaan omaperäisistä, death metalia ennakkoluulottomasti lähestyvistä yhtyeistä, saksalaisen Chapel of Diseasen nimi nousee esiin harvemmin. Kahta viimeksi mainittua myös versioidaan Jawbreakerin ja livenä vedetyn Holy Diverin muodossa. Muut vedot eivät sitten omaakaan kovin selkeää tai pitkälle kantavaa identiteettiä. On selvää, miksi Nuclear Blast satsaa tähän saksalaislaumaan juuri nyt. Tyylillisesti bändi istuu samaan pöytään vanhemman Tribulationin ja Morbus Chronin kanssa, mutta onnistuu seisomaan vahvasti omilla jaloillaan. Orkesterin ote on vangitsevimmillaan pelin jämäkästi avaavalla nimikkokappaleella. Kiinnostus ehtii täten aina välillä hiipua, vaikka yksittäiset kohdat ihastuttavat aika ajoin. Judas Priest on yksi bändin ykkösinnoittajista, ja sen kuulee. Murinat luonnistuvat solisti Raimund Ennengalta mallikkaasti, ja niitä tasapainottavat sekä hentoääninen laulu että vakava matalan rekisterin lausunta. Ensikuulemalta Chapel of Diseasen voisi kuvitella olevan ruotsalaista perua, mihin viittaa niin musiikin iskevä melodisuus kuin sävellysten kekseliäisyyskin. Bändi on imenyt metallinARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 72. Monista biiseistä uupuu myös kunnon kertosäe, joka nostaisi kappaleet pykälää ylemmäs ja kuuntelijan nyrkin ilmaan. Joni Juutilainen sa vaikutteet genren suurilta, Iron Maideniltä, Judas Priestiltä ja Diolta. Yhtyeen soitto onkin parhaimmillaan kerrassaan lumoavaa. Bändi lainailee paljon menneiden vuosikymmenten rockmusiikista, ja paikoin meno tuntuu olevan lähempänä Dire Straitsiä kuin Deicidea, mikä on kaikessa hämmentävyydessään mielenkiintoista
Joona Turunen LEGION OF THE DAMNED Slaves of the Shadow Realm NAPALM Viiden vuoden tauolta palanneet Hollannin tukkajumalat kuulostavat itseltään, vaikka tuntuukin, että ruuvia on pistetty entistä kireämmälle. Olisin toivonut tiiviimpää otetta niin yksittäisten biisien kuin levyn pituuden suhteen. Myös nopeutta, eritoten tuplabassaria, on säästelty, ja esimerkiksi Risingin aloittava melodia tuo mieleen Nightwishin. Tempot ovat napakoituneet, ja siinä sivussa on tipahtanut matkasta se jyräävyys, joka iski itselleni aikoinaan parhaiten. Wahntraumin sooloprojekti, jonka tueksi mies on värvännyt vierailevia laulajia ja muusikoita esimerkiksi Downfall of Gaiasta ja Lunar Aurorasta. Thrashin lisäksi Legion of the Damned on upottanut aina keitokseensa sujuvasti black metalin ilkeyttä sekä vaihtelevasti deathin suoruutta. Soittopuoli on hyvin hallussa, eivätkä sävellykset ole lainkaan hassumpia. Kargin parhaisiin puoliin lukeutuu Wahntraumin tunteikas laulu, joka tuntuu kumpuavan syvältä. Albumi tarjoaa sinällään hyvin tasalaatuista jyystöä, jonka kohtalona on muuttua tasapaksuksi sellaiseksi. Lovebites puree, mutta ei yhtä partaveitsenterävin hampain kuin aiemmin. Black Frostilta löytyvissä juonissa on kohtalokkuuden tuomaa kouraisevuutta, mutta isossa kuvassa Nailed to Obscurityn tekemisessä on vielä hakemista – mukaan lukien liian läpinäkyvät yhtymäkohdat vanhojen tekijöiden maneereihin. Siinä missä lauluääntä testailtiin debyytillä rekisterin yläpäässä, uudella albumilla laulu soi miellyttävimmillä taajuuksilla. Homman nimenä on tunnelmallinen äärimetalli, joka on varmaankin parasta luokitella ihan vain post-blackiksi, joka lainailee vaikutteita grungesta kaikkein masentavimpaan kenkiintuijotteluun. Resepti ei ole missään nimessä uusi, eikä edes kovin kaukana Harakiri for the Sky’n linjasta, mutta Dornenvögel saa puhkuttua omaan synkistelyynsä mukavasti eloa. 75 minuuttia tällaista kamaa on ehdottomasti liikaa, joten karsintaa pitää suorittaa jatkossa kunnolla, mikäli Karg meinaa saada albumeistaan niin sanotusti kuuntelukelpoisia paketteja. Teemu Vähäkangas LOVEBITES Clockwork Immortality ARISING EMPIRE Lovebites on japanilainen, englanniksi laulava power metal -yhtye, jonka käsillä oleva toinen albumi ei ole Awakening from Abyss -esikoiseen (2017) verrattuna läheskään yhtä power. Sitä jää odottamaan jää kellon käkeä, joka lennättäisi kuuntelijan tuolilta; jotain, mikä rikkoisi tasaisen ajankulun. Kuolematon kellopeli on debyyttiä varovaisempi ja nojaa turvallisiin ratkaisuihin, minkä tuloksena on valmistunut radiokuuntelua muttei ehkä aikaa kestäviä kappaleita. Joni Juutilainen DEMONBREED Hunting Heretics TESTIMONY Lay Down Rottenin tuhkista vuonna 2015 versonut saksalaisryhmä tarjoilee uudella pikkusoitollaan maistuvaa vanhan liiton death metalia pohjoismaisella otteella.. Dornenvögelin riippakiveksi muodostuu sen kesto. Albumilla on paljon keskivertoja kappaleita, jotka pyörivät ympyrää yhtä ennustettavassa rytmissä kuin viisarit kellotaulussa. Kyseessä on bändin seitsemäs albumi, ja ennen niitä nelikko toimi Occultina tehden useamman levyn. Hardcorehuudon ja black metal -kärinän välillä pyörivä tulkinta on tyylilajissaan huippuluokkaa, eikä musiikillisiakaan ansioita käy moittiminen. Pehmeys on samanaikaisesti sekä albumin vahvuus että heikkous. Musiikki on sellaista, että se joko katoaa taustalle tai täyttää koko tilan, omasta vireystilasta riippuen. Resepti on yhä sama, mutta nyt ei vain päästä aiempien tuotosten tehokkuuteen. Kokemusta siis todellakin löytyy, mutta nyt on jäänyt matkasta jotain. Vilja Vainio KARG Dornenvögel ART OF PROPAGANDA Karg on Harakiri for the Sky’n laulajan V. ARVIOT tiaaliinsa nähden hieman kiirehdityn oloinen, kuten kokeneempienkin kettujen kohdalla on viime vuosina käynyt. Ratkaisu on radikaali, mutta se on tuonut melodioihin uutta katkeamattomuutta. Turha pituus alleviivaa asiaa
Musisointi humpsahtaa ajoittain jopa käppähevin puolelle, mutta pää pysyy siitäkin huolimatta pinnalla. Musiikki ei yritä vaikuttaa supernopeudella, vaan tunnelma ja teho luodaan pahaenteisellä ja synkkätunnelmaisella riffittelyllä sekä tyylitajuisilla sooloilla. Gerritistä löytyy molempia puolia, vaikka muutamissa kohdissa on vähän hoilottamisen makua. Voimakkaan uhmakas murina ROME Le Ceneri Di Heliodoro TRISOL En tiedä, miten ihmeessä minulle oli kehittynyt käsitys Romesta hikisenä kumihousugootteiluna, sillä Jérôme Reuterin hengentuotoksena syntynyt musiikki kasvaa ainakin tämän 13. Vielä iloisempi yllätys on, että Le Ceneri Di Heliodoro on genressäänkin todella kiehtovan monipuolinen teos. Mutz hoitaa hommansa hienosti. Levyn päättävässä Father Winterissä kitaran hienoinen epävire ottaa ärsyttävästi korvaan. Sen kappalemateriaali tuntui aika tasapaksulta ja jopa innottomalta. Sitä löytyy muutenkin vaatimattomasti. Rome jatkaa ansiokkaasti Death in Junen kaltaisten 1980-luvun alussa aloittaneiden genrepioneerien musiikillista perintöä, mutta siinä kuuluu myös samoista lähtökohdista startanneiden, myöhemmin eri suuntaan musiikkiaan vieneiden artistien vaikutus. Mega antaa koko komeudelle rapsakan kuorrutteen. Herkkähipiäisimmät saattavat tulkita levyn sisällön epäilyttäväksi paitsi sen tyylin myös tekstien Euroopan yhtenäisyyttä ja Amerikka-suhteita koskevan huolen sekä siellä täällä kuultavien militanttisesta jämäkkyydestä mielikuvia herättävien musiikillisten tehokeinojen vuoksi. Tässä musiikinlajissa laulajan pitää olla joko poikkeuksellisen karismaattinen tai ainakin teknisesti todella hyvä. Laulaja Gerrit P. Väkevää suoritusta ja herkullista death metalia sopivan napakassa paketissa. Dawn of Winterin esittämä vanhan koulun eeppinen doom muistuttaa tietyiltä osin Candlemassiä, mutta yksinkertaisempi, klassista heavyä lähentelevä ote tuo mieleen myös ihanaisen Saint Vitusin. Tami Hintikka DAWN OF WINTER Pray for Doom I HATE Saksalaisveteraanien kolmas kokopitkä ei hetkauttanut alkuun oikein puoleen tai toiseen. Tyylivalikoimassa liikutaan vahvasti perinteisellä skandilinjalla, ja esimerkiksi Suprema voisi olla Dismemberin kynästä – melodiantajua ja raakaa ajoa hyvässä balanssissa. Tässä tosin jäädään jälkeen siitä jääräpäisestä karismasta ja tartT O R ST E N G E Y E R ARVIOT Arvosteluasteikko lyhyesti: mestariteos keskiverto pohjamutaa 74. Teemu Vähäkangas SACRIFICIUM CARMEN Hermetica SATURNAL Lupauksia herättäneellä Ikuisen tulen kammiossa -albumilla (2015) Hunting Hereticsin viisi biisiä keskittyy inkvisition kauheuksiin, ja mikäpä sopisi aiheelle paremmaksi ääniraidaksi kuin ehta kuolometalli. Paikkapaikoin ollaan hyvin lähellä Nick Caven tummasävytteistä kansantarinointia tai Behemothin Nergalin countrya, bluesia ja folkia yhdistelevää sooloprojektia Me and That Maniä. Sisältöön tarkemmin tutustumalla pirut saattavat jäädä maalamatta seinille, ja jäljelle jää kyky nauttia melankolisen kauniista ja koskettavasta musiikista, jolla voi vaivata päätänsä halutessaan. Vanhan koulun jääräpäille suositeltavaa hidastelua. Biisi jää muutenkin tylsäksi. Hunting Heretics on levy, joka saattaa ajan saatossa kohota neljän tapparan kerhoon. Sen musiikki ei rajoitu pelkkään menneiden aikojen akustiseen folkhaikailuun, vaan reviiri laajenee tyylillä myös vanhan mantereen ulkopuolelle. tuvuudesta, mihin viimeksi mainittu ulottuu. Kymmenen minuuttia on ihan turhaa venyttelyä, jos parin riffin ympärille rakennetusta kierrätyksestä ei löydy riittävää magiaa. Onneksi lisäkuuntelukerrat toivat nelikon pelkistettyyn synkistelyyn uusia uria, ja levyltä löytyi jopa pari korvamatoa, jotka jäivät mylläämään mieleen. Kun soimassa on vain rummut, basso ja yksi kitara, tällainen virhe ei peity yleishälyn alle. Mitään uutta tässä ei ole, mutta vanhassa vara parempi – ainakin tällä kertaa. albumin perusteella tiukasti eurooppalaisen neofolkin maaperästä. Soundipolitiikka on onnistunutta ja sopii vanhakantaisella ja orgaanisella rouheudellaan musiikkiin kuin syylä noidan nokkaan. Ei paha
Musiikki on työtä. Ja kuten mistä tahansa työstä, niistäkin kuuluu saada korvaus. Suunta vaikuttaa sangen hyvältä. Korvaukset ovat palkkaa työstä ja yrittämisestä. Myös tamperelainen Dependentium edustaa tuoreempaa suomeksi laulettua black metal -kenttää, mutta bändi on Shadow’s Mortuaryyn nähden huomattavasti melodisempi ja sävykkäämpi. Omakustanteisena julkaistu levy myös kuulostaa omakustanteelta, vaikka musiikin osaset ovat pääpiirteittäin paikoillaan. Ja kun niin on, kotimaista musiikkia syntyy huomennakin. Sacrificium Carmen omaa hyvin omanlaisen melodiantajun, joka sekin käy valttikortista. Hermeticalla melskaa hyvin suomalaiselta kuulostava ryhmä, jonka kovimmaksi valttikortiksi nousee solisti Hoath Cambionin todella tunteikas ja raaka tulkinta, joka erottuu genrensä tarjonnasta edukseen. Biisejä kuljetellaan läpi melkoisen vaihtelevissa merkeissä, ja esimerkiksi omalla tavallaan Dissectionin suuntaan viittaava Mysteerion nietoksilla ja tätä seuraava levyn nimikkobiisi ovat kaikessa rullaavuudessaan todella kovia teoksia. Popmaisuutta tasapainottavat suurten metallinimien vierailut. Miehen mölinässä ja korinassa on paljon samoja piirteitä Hornan Spellgothin ääntelyn kanssa, mitä korostavat suomeksi kirjoitetut sanoitukset, jotka tuoksahtavat niin ikään usein vahvasti Hornalta. Reilut viisi vuotta toiminnassa olleen bändin musiikki on suhteellisen raakaa, väritöntä ja vihaista, mutta niin on toisaalta muutama tuhat muutakin black metal -albumia, joiden joukosta Tulen valtakunta on hankala nostaa jalustalle. Joni Juutilainen Gramex_1-1s_ilmoitus_225x297mm_popmedia.indd 1 9.1.2017 14:48:18 Sattuu olemaan niin, että tässä maassa on tuhansia muusikoita ja tuottajia, jotka tekevät musiikkihommia ihan työkseen. Cardinal Copian laulua taas olisi kuunnellut mieluusti enemmänkin, hänen ääntään kun kuullaan vain hetken ajan ja sekin vähä rankkojen filtterien läpi. Siksi Gramex on kerännyt jo 50 vuotta tekijänoikeuskorvaukset muusikoille ja tuottajille. Musiikillisiksi verrokeiksi voisi tipauttaa vaikkapa Dissectionin, vanhemman Behemothin ja jossain määrin myös Cradle of Filthin, mutta näillä otteilla Dependentium kuulostaa verrokkiensa joukossa vielä varsin valjulta. Sieltä täältä löytyy hienoja juttuja, mutta musiikki kaipaisi selkeästi lisää ryhtiä ja tarttuvuutta. Mukaan on saatu esimerkiksi Rammsteinin Till Lindemann ja Ghostin Cardinal Copia. Lindemannin saksaksi laulama osuus on hauska kontrasti muuten englanninkielisellä albumilla. Oululaisilta kuulisi vastaavaa rouhintaa mielellään enemmänkin, sillä nykyisellään musiikin kokonaiskuva uppoaa syvälle keskinkertaisuuden suohon. Levyä on tullut pyöriteltyä lähemmäs kymmenen kertaa, eikä mieleen tahdo jäädä vieläkään oikein mitään. Muutakin kuin kaksi tuoppia. Hermetica on onnistunut levy, mutta bändin kappaleet kaipaavat edelleen pientä tiivistämistä, jonka jälkeen yhtyeestä saattaisi irrota arvaamattoman kovia tehoja. Nartun suurin haitta on musiikin tarttumattomuus. ”Soitat kivasti, mitäs sä työksesi teet?” ESITTÄVIEN TAITEILIJOIDEN JA ÄÄNITTEIDEN TUOTTAJIEN TEKIJÄNOIKEUSJÄRJESTÖ Gramex popmedia puolisivua vaaka B.indd 1 2.1.2018 14.51.07. Vilja Vainio SHADOW’S MORTUARY Tulen valtakunta PURITY THROUGH FIRE DEPENDENTIUM Narttu OMAKUSTANNE Oululaista black metal -kenttää edustava Shadow’s Mortuary rysäyttää ensimmäisellä kokopitkällään paketin kaikin puolin tyypillistä perusmustaa, joka kuulostaa kärjistetysti siltä kuin Gorgoroth olisi perustettu 2000-luvun Suomessa. Pääroolia näytteleekin totutun metallin sijaan pop, ja siinä missä aiemmilla albumeilla oli selkeämmin erotettavissa industrial, nyt läsnä on Robbie Williams: esimerkiksi kappale You Are So Beautiful voisi olla nimeään myöten suoraan brittipopparin tuotannosta. Levyn rankin esitys on Hide and Seek, eikä sitäkään voi luonnehtia kovin raskaaksi. Jos Gramexia ei olisi, aika moni muusikko ja tuottaja joutuisi vastaamaan tuohon typerään kysymykseen esimerkiksi, että en mitään tai että siivoilen vessoja. Joni Juutilainen EMIGRATE A Million Degrees UNIVERSAL Rammsteinin kitaristin Richard Kruspen sivuprojektina vuosituhannen alussa syntynyt Emigrate julkaisi marraskuussa kolmannen studioalbuminsa, joka tarjoaa todellakin jotain uutta. Nelikko tuntuu olevan parhaimmillaan Unentuojan kaltaisissa hitaammissa möyrinnöissä, joissa bändin groove on mennä jo vahvasti jalan alle. ARVIOT uransa varsinaisesti startannut tamperelaisbändi on tehnyt hommaansa piilossa julkisuuden valokeilalta, ja toisella levyllä esiin astuu astetta kypsempi ja vakuuttavampi yhtye. Tuntuu melkein luvattomalta sanoa näin, mutta pop pukee bändiä. Vaikka tyylinmuutoksen tuloksena on korvamatoja, jotka tuskin piirtävät uusia suuntaviivoja musiikkihistoriaan, albumista ei voi olla pitämättä
Jälleen täytyy erikoismainita maailman kovimmat taiteilijanimet Suu, Sorkka ja Tauti. JOS PIDÄT HEISTÄ, PIDÄT MYÖS MEISTÄ: – In Flames, Soilwork, Sentenced, Iron Maiden ja Diablo. Yleisön puolelta on tullut mukavaa palautetta, että bändistä huokuu lavalla tekemisen ilo. Decrowned KUUKAUDEN BÄNDI 76. Muutama kuukausi meni kolmeen mieheen treenaten ja biisejä tehden. Bändin riffimaailmassa tuntee viihtyvänsä, vaikka biisit tuppaavat olemaan täyteen tupattuja. On vaikeaa päättää, mitä biisejä milloinkin lähdetään viemään eteenpäin. – Hulmin Miikka, Antti Juuti ja Jaakko Kauppinen ideoivat bändiä pöydän ääressä maaliskuussa 2017. Decrownedin logon suunnitellut Jukka Turunen lisäsi nimen o-kirjaimeen viivan. Tässä bändissä myös rumpali tekee biisejä, ja sanoitusten teko jakautuu lähinnä kielisoittajien kesken. ANSAITSEMME LEVYTYSSOPIMUKSEN, KOSKA… – …treenikämpällä, studiossa ja keikalla tulee olo, että on tekemässä sitä, mistä eniten tykkää. SUURIN ONGELMAMME ON, ETTÄ… – …kappalemateriaalin osalta on runsaudenpula. Symbolisesti pallon yli vedetty viiva merkitsee myös persona non grataa eli ei-toivottua henkilöä. Kukin tekee biisirunkoja lähestulkoon läpisoitettavaan kuntoon Guitar Prolla. Julistan täten Teuraan vieneen tämän arvostetun valtikan keuruulaisen Caskets Openin Horrorilta, Terrorilta ja Errorilta. Melodiseen ja raskaaseen musiikilliseen ilmeeseen on käytetty monenlaista maustetta naislaulusta runsaisiin synteettisiin ääniin, mutta vakuuttavuus lepää hyvien sävellysten ja mainittavan hienojen kertosäkeiden varassa. Bändi on parhaimmillaan, kun se ei ota asioita liian vakavasti ja sotkee musiikkiinsa totaalisen ulkopuolisia elementtejä. Kokoonpano vakiintui alkusyksystä kitaristi Simo Puustisen liityttyä bändiin. Kiinni jäädään varmasti monestakin asiasta, mutta toivottavasti ei housut kintussa. Myös soolot ovat varsin nautittavia ja idearikkaita. Miksi ei tekisi siis tosissaan! Kuulostamme itseltämme, eikä meistä voi vetää suoria yhteyksiä mihinkään tiettyyn bändiin. EMME IKIPÄIVÄNÄ TULE… – …syömään surströmmingiä ja jodlaamaan pikkumekoissa. TYÖMME JAKAUTUU… – …siten, että kaikki bändissä säveltävät aika pitkälti kotonaan. Bändin soitto on tarkkaa ja kitarariffeistä löytyy kumarrusta vanhempaan perusmetalliin, mutta ote on kuitenkin moderni. www.facebook.com/teurasband DIVERSION END Aberrant Artifacts Oululaisen Diversion Endin metkut tulivat selville edeltävän Building a Maze -demon aikoihin. Teuraan melodiantaju on kiistämätön, ja sen sävelet hohkaavat hyytävästi pakkasta ja kolkkoutta. VIIDEN VUODEN PÄÄSTÄ MEIDÄT LÖYTÄÄ… – …isommilta lavoilta mistä päin maailmaa tahansa soittamasta laadukasta suomalaista melodista metallia. Tarjolla on jälleen kylmää ja viiltävää black metalia, jossa on perusmetkujen lisäksi mielenkiintoisia ja omalaatuisia väritteitä. DEMOT AADOLF VIRTANEN DECROWNED Weight of the Dark World Tämänkertainen yllättäjä on perustettu Joensuussa vuonna 2017. Treenikselle jää sovitusten hiominen. Treenaamme hyvin ennen keikkaa ja yritämme järjestää mahdollisimman hyvän show’n. Logossa tätä alleviivataan o-kirjaimesta alaspäin lähtevillä kruunun sakaroilla. Toisaalta siis positiivinen ongelma. MIKSI. Niitä sitten lähetellään toisille ja kaikki treenaa kotonaan. Bändin MILLOIN JA MITEN. Markkinointipuolta hoitaa eniten Miikka muiden avustaessa. Decrowned näyttää, miltä vuoden vanha bändi voi parhaimmillaan kuulostaa. – Bändi syntyi halusta tehdä groovaavaa ja riittävän simppeliä kamaa, jota olisi hauska soittaa livenä. BÄNDIN NIMI… – …eli ”epäkruunattu” tuntui raflaavalta. KEIKALLA OLEMME… – …hyviä. Näillä eväillä nimi lyötiin lukkoon. www.facebook.com/pg/decrownedtheband HEVI TAPPAA TEURAS III Lappeenrantalainen Teuras jatkaa teurastustaan kolmannella julkaisullaan. Melodisen ja teknisen deathin peruspilarit ovat ennallaan, mutta oma ilme on lisääntynyt. Melodinen metalli ilman turhia hömpötyksiä. Jammailun pohjalta ei ole toistaiseksi syntynyt kuin yksi biisi. Rumpali puuttui, mutta Miikka soitti vanhalle bändikaverilleen, luottorumpali Antti Venäläiselle, ja homma oli kasassa. Biisejä alkoi syntyä nopeaan tahtiin, kun pääsimme juoneen kiinni. Teemme aina parhaamme. Bändi haki tovin muotoaan Juutin jäädessä pois muiden kiireiden takia. Esimerkiksi bluestyyliset viittaukset ovat näinkin yllättävässä asianyhteydessä piristäviä, ja toisinaan orkesteri kuulostaa posetiivilta, jota veivataan helvetin tuolta puolen. Basisti-laulaja Hulmi kuulostaa puhtailla alueilla suorastaan mahtavalta, säröisellä puolella hän taas voisi painaa roisimmallakin asenteella. Mukavia kikkailuja sisältävät kappaleet vaikuttavat tarkkaan harkituilta ja ovat tasaisen vahvoja. Nuoreen ikäänsä nähden bändi kuulostaa erittäin valmiilta ja määrätietoiselta
Monesta puusta veistettyjen biisien suhteen homma on hanskassa. Tätähän kuulisi mielellään lisää. Tuotannossa saisi olla enemmän ruutia. Neljän biisin esityksestä ei nouse esiin varsinaista keihäänkärkeä, mikä olisi suotavaa. Tälläkin kertaa soitinvalikoimassa ihastuttaa Hammond, jonka määrää ei ole liikoja rajoiteltu. Yhteensoitossa on vielä varaa petrata, tässä kategoriassahan ei kukaan voi vetää koskaan liian tiukasti. Hommaa dominoivien kielisoitinten ohella orkesterin soundin olennainen osa on Antti Pikkaraisen ääni. Ainoastaan muhjuisena kasettina julkaistun teoksen kumpikin puoli on täynnä musiikkia ja erilaisia äänimaisemia. Tässä kategoriassa on vaikeahkoa erottua, eikä Aberrant Artifactskaan räjäytä vielä pankkia. Hatunnoston arvoinen suoritus tämä kai sitten on. Tarttuvuutta löytyy, vaikka biisit jättävät häilyvän kuvan vielä muutamankin kuuntelukierroksen jälkeen. www.mikseri.net/toerkyraato BRUTAL BRUTAL Demo 2018 Onkohan Brutal Brutalin debyyttijulkaisu nyt sitten demo vai levy, pohtii bändi saatekirjeessään. www.facebook.com/supremate JÄRKEE VAI EI. Kolme varsin erilaista kappaletta ei ole latteaa kuunneltavaa, mutta bändin voisi kuvitella pystyvän vielä sielukkaampaankin ilmaisuun. Keskenään erilaisten biisien laatu on kuitenkin tasaisen hyvä ja sävellykset tarttuvat päähän. Lisää niitä on luvassa, kun touhussa on selkeämpää ideaa. Kahden biisin perusteella moni asia, kuten laulaja Villen tumman samettinen tulkinta ja mukiinmenevä yhteensoitto, on mallillaan. EVIL BASTARDS FROM HELL Extended Pleasure Valkeakoskelainen Evil Bastards from Hell soittaa rehellistä glam rockia. Myös Veijon Vince Neil -tyylinen laulanta sopii bändin ilmeeseen hienosti. Rumpukoneiden avustuksella kasaan kursitut biisit ovat soitannoltaan kovatasoisia. Perusvarma suoritus, joten eipä tässä voi kuin kehottaa jatkamaan hitin metsästämistä. Bändin taitoja ei käy kiistäminen, ja sen toiminta on kaikkinensa vakuuttavaa. Laulusuorituksilla ei pääse keulimaan ihan hirveästi, joskin tietynlainen voimattomuus selittynee osin heikkotasoisella soundilla. www.facebook.com/DiversionEndOfficial SAROF Mark of Us Parin vuoden ikäinen SAROF on hieronut kokoonpanoaan ja julkaisee nyt debyyttituotoksensa. Uniting Flaw on täyspitkä esitys tiukkariffistä, pääasiassa 1990-luvulle kumartelevaa mutta moderniotteista metallia. Simppelisti kaahaavalla nelikolla on lajin elkeet kliseineen ja törkyisine lyriikoineen hyvin hallussa. Biisit ovat kielisoitinten juhlaa, kuten melodinen heavy tuppaa olemaan. Varsin hurjankuuloinen laulutyöskentely on koko lailla suoraa huutoa, mutta pysyypähän touhu äkäisenä. Tietynlainen tasapaksuus vaivaa myös biisejä, varsinkin levymitassa. Myös hitti jää vielä puuttumaan, vaikka biisinrakennustaito on sinällään hyvissä kantimissa. Raskaan ja iskevän heavy rockin makuinen rymistely on synkkäsävyistä ja melankolista, millä saralla on päästy täkäläisittäin mainioihin tuloksiin ennenkin. Biisinkirjoitustaitoa löytyy myös, vaikka meno jää varsin yllätyksettömäksi. Riffilaarista on ammennettu jos jonkinlaista kivaa, ja mukaan on saatu teknisempääkin puolta. Damn Dragons niputtaa yhteen kaksi ep:tä, joten rymistelyä on tarjolla koko lailla levymitan verran. Vaikutteikseen bändi ilmoittaa kimurantimman puolen moderneja akteja Lamb of Godista Wintersuniin ja Mokomasta Gojiraan. Vai mitä ajatuksia herättävät esimerkiksi biisit Aggressiivisesti abortoitu tai Postilaatikkoon ulostetut jälkikasvun jäänteet. Oli mitä oli, kummallinen tekele se on ainakin. www.facebook.com/Concreteswine TÖRKYRAATO Iloinen jäänteidennäkeminen Voi jumpe, kun voikin olla häiriintynyt orkesteri! Kaksimiehinen Törkyraato roiskii menemään Cannibal Corpse -mallisten kimuranttien death metal -riffien varassa ja pyörii lyriikoissaankin vastaavissa aihepiireissä. Valtteri Backmanin karhea ääni on persoonallinen ja taipuu hienosti sävellysten asettamiin vaatimuksiin. Alavireisiä ja tanakoita kitarariffejä maustellaan jos jonkinlaisilla melodisilla kujeilla ja upeilla sooloilla. Ainoa miinus tulee englannin lausunnasta, jossa voisi tehdä paikoin pientä tarkistelua. Laulupuoli hoituu pääosin riiviömäisen monotonisen kärinän voimin, mutta jokunen puhdas yritelmäkin löytyy. Simppeli jyräys voisi kuulostaa raskaammaltakin, mutta syyttävä sormi osoittaa jossain määrin tuotantoteknisiin seikkoihin. www.facebook.com/EBFHOfficial TARPITORCHESTRA Damn Dragons Toistakymmentä vuotta vanha oululaisnelikko jyrää stonerinsa mallikkaasti. Tyylisuunta on letkeästi omansa, mutta seasta voi bongata kivoja kaikuja vaikkapa The Hellacoptersilta. Ties missä pahvilaatikossa äänite on tallennettu, mutta keskittymistä selvän saaminen todellakin vaatii. Perusvarmuudesta huolimatta yhteensoitossa ei ole vielä tarpeeksi tanakkuutta, eikä sitä tarjoa paikoin sumeaksi heittäytyvä äänimaailmakaan. Kissit ja mötikät on kuunneltu, mutta vaikutteita ei ole otettu mukaan mitenkään ärsyttävyyteen asti, ja omaakin ilmettä löytyy. www.facebook.com/StarfogApes-132109634112125 DEAD END IRON Into the Void Vuonna 2010 perustettu Dead End Iron kahlailee NWoBHM-henkisissä vesissä lisäten musiikkiinsa ripauksen tuoreempia tuulahduksia. Nelikon soundi perustuu selkeästi jaoteltuun ja simppeliin kitara–basso–laulu–rummut-tasajakoon, ja bändi on niin jokaisella osa-alueella kuin yhdessä pätevää sorttia. www.facebook.com/SAROFband-1610753515841316 SUPREMATE Uniting Flaw Lahtelaisen Suprematen ensiaskeleet sijoittuvat menneelle vuosituhannelle, ja musisoinnista kuulee, että asialla ovat aikamiehet. Tiukasti soittavan bändin biisitason sanottava on vielä vähän tasapaksua. Sanoituspuolella aletaan mennä jo huumorin puolelle, mitä nyt sattuu selvää saamaan. Myös laulaja Umberto Bartone on mies paikallaan karhean ja tarvittaessa aika kipakankin tulkintansa kanssa. Paikoitellen orkesteri osaa heittäytyä hiukan tummempiinkin sävyihin, mutta yleisasenne on ehdottoman positiivisella tolalla. Rumpujen ja basisti-laulajan kanssa soitetut biisit edustavat punkkia, hardcorea ja ties mitä sekamelskaa, ja äänimaisemat taas… noh, ne ovat äänimaisemia. www.facebook.com/premedy CONCRETE SWINE Zeppelin Over Chernobyl Tuottelias riihimäkeläisbändi jatkaa hauskasti itään päin kallistelevasti nimettyjen julkaisujensa sarjaa. Vaikea näin omaehtoiseen tavaraan on sanoa juuta tai jaata, mutta tosissaan on selvästi oltu. Orkesterin peruskaava on edelleen samansuuntainen, eli rehellisen alkukantaista heavyä perinteisin soittimin esitettynä ja tarttuvilla säkeillä varustettuna. Bändin soitto on mainiolla tolalla, sopivan rentoa jyräämistä vailla yliyrittämistä. Groovaavan ja idearikkaan ryhmän voi kuitenkin helposti uskoa jalostuvan vielä sarjan kirkkaimpaan kärkeen. Jo kertaalleen kuopattu orkesteri palasi toimiin muutama vuosi takaperin, ja uutuusjulkaisu esittelee bändin tämänhetkistä osaamista. Tuhdeilla alavireillä ja sopivasti pörisevällä äänimaisemalla esitetyt palat ovat miehekkäitä ja rullaavia. ”Oikeana” bändinä ja kunnon tuotannolla Törkyraadossa voisi olla aineksia oikeasti varteenotettavaan meininkiin. Kuka tänä päivänä edes haluaa julkaista tekeleensä pelkästään kasettina ja nähdä sen eteen selvästi vaivaa, kansia myöten. Mainiota musiikkia kaljanjuonnin ja muun äijäilyn oheen! www.facebook.com/officialtarpitorchestra STARFOG APES Promo 2018 Helsinkiläinen Starfog Apes tykittää täyspitkällään mukavan menevää hard rockia laidasta laitaan. DEMOT DEMOJEN TOIMITUSOSOITE: DEMOT / AADOLF VIRTANEN, RENGASTIE 49, 37630 VALKEAKOSKI melodiantaju on omaa luokkaansa, mutta laulupuolen laajempi dynamiikka ei haittaisi. Parhaimmillaan ja kiperimmillään soitto on upeaa, riffipuolella kun ei mennä ollenkaan sieltä, missä aita on matalin. Nyt siellä painetaan sata lasissa lähes koko ajan, vaikka ainahan kunnon korina maittaa. tomilahtinen@gmail.com 77. Lisäksi jää selkeä fiilis, että biisit ovat turhan pitkiä siihen nähden, mitä bändillä on varsinaisesti sanottavana. Kitaralle ja sen liidiosuuksille on riittävästi tilaa, ja balanssi on sopiva. Biisejä väritellään vaihtelevilla laulusävyillä, puhtaasta korskeampaan tyyliin, mikä elävöittää muuten hiukan yksipuolista ilmettä. Edellisen tapaan tämäkin orkesteri saa ajattelemaan olutta. Kielisoitinkuviot eivät todellakaan ole helpoimmasta päästä, ja jopa kitarasooloista löytyy selkeästi kovia suorituksia. Extended Pleasuresin rakennuspalikat ja riffipolitiikka ovat hienosti kohdillaan, eikä biisipuolellakaan ole kerrassaan mitään valittamista. www.deadendirony.com PASKAN MYIVÄT POISON REMEDY Fall to Pieces Turkulainen Poison Remedy perustettiin alun perin jo yli 20 vuotta sitten. Vaikka kitaristi-laulaja Leskisen miehekäs särö on hommaan omiaan, tuntuu, että laulupuolella voisi irrotella äänijänteitä enemmänkin
Muutkaan bändin jätkät eivät ikinä saaneet tietää potkujen syytä. Kakkositaristi Lou A Kouvaris saalistettiin Queensistä. – Heräsin Journeyn lämmittelykeikan jälkeisenä aamuna hotellilta, eikä ketään ollut missään. Fight or Fall -dokumentin perusteella monet bändiä raastaneet ongelmat olivat juuri tuottajaparin aikaansaannoksia. Vuoristorata jatkuu Hyvän vastaanoton saaneen debyytin julkaisseen bändin seuraava lähtijä oli Lou Kouvaris. Hänen ollessaan lapsi Anthony-isä huomasi pojan rakkauden musiikkiin ja osti hänelle sähkökitaran. Realen isä huomasi Speranzan laulamassa coverbändin keulilla kotikulmiensa block partyssa. Halusimme kannen, joka nousisi esiin musakaupan levyhyllyistä. Ensilevy saatiin kuitenkin ulos kunnialla, ja jämerää heavy rockia voimalla pumppaava albumi teki kohtuullisen vaikutuksen – eikä vähiten karkeasti piirretyllä kannellaan, josta toljottelee Johnnyksi sittemmin ristitty hyljepäinen hahmo kirveen kanssa, ihmisruumis ja palava kaupunki taustallaan. Ensilevy ja tappajahylje Rock City -debyytin (1977) äänitykset olivat Betellin mukaan hyvin treenanneelle bändille helpot. Realen perheen kellarissa jamitellut parivaljakko tajusi pian tarvitsevansa lisää soittajia, jotta saisi kasaan bändiin. Speranza puolestaan huomasi Riotin olevan omaa bändiään parempi. Hän otaksuu sopimushämmingin aiheuttaneen hänelle rettelöitsijän leiman managementin silmissä. The People ja Green Team saivat väistyä, kun Betelli keksi nimen Riot. Lopulta yhtye päätti kokeilla kykyjään omien biisien parissa ja äänitti neliraitademon poliisien harrastusstudiossa. Se tuli Honeymooners-sitcomin lentävästä lausahduksesta ”You’re a riot, Alice.” Laulajaksi päätyi Guy Speranza (1956–2003). Pari viikkoa arkistossa oltuani Mark ja Guy soittivat, Kouvaris kertoo yhtyeestä tehdyssä Fight or Fall -dokumentissa. Seuraavana päivänä sain puhelun, jossa manageri vain ilmoitti, että en ole enää bändissä. Bändin allekirjoitettavakseen saama levytyssopimus olikin Kouvarisin tulkinnan mukaan yksipuolinen. Isä haki Markin kotoa katsomaan hyvä-äänistä ja komeaa laulajaa. – Mark halusi olla pääroolissa eikä jakaa valokeilaa kenenkään kanssa. Rumpali Peter Betellin Mark tapasi koulun käytävällä 11-vuotiaana. – Bändiin haluavat muusikot laittoivat nimensä, kuvansa ja vaikutteensa Musicians’ Refererral Seviceen, arkistokaappiin 57. Se oli bändille lopun alkua, Kouvaris sanoo. Max’s Kansas Cityn ja CBGB’sin kaltaiset keikkapaikat tulivat Riotille tutuiksi. Kesken hyvin menneiden äänitysten Felt potkittiin bändistä. Hän keksi koko konseptin, ja pidimme hahmon symbolinamme tai tavaramerkkinämme. Basistiksi löytyi ilmoituksen avulla 16-vuotias Phil Felt. Tämä ei ole ihme, kun tarkastelee bändin uskomattoman kivikkoista uraa. TEKSTI KIMMO K. Hän oli ystäväni ja oli kamalaa katsoa, miten Billy ja Steve pääsivät hänen päänsä sisään ja muuttivat hänet erilaiseksi, sellaiseksi kuin halusivat, Betelli kertoo. Billy Arnell ja Steve Loeb oli Riotin tuottajakaksikko vuosien ajan tehden myös managerin töitä. Felt muistaa tulleensa epäluuloiseksi bändin kanssa tehtyjen sopimusten suhteen. VANHA LIITTO R iotin keskushahmo ja ainoa pysyvä jäsen oli Mark Reale (1955–2012). – Billy ja Steve pitivät levystä tai keikoista saadut rahat. KOSKINEN Hevihylkeen ihmeelliset seikkailut 78. Hän ei suostunut niihin, joten kenkää tuli. kadulla. – Billy ja Steve ottivat Markin puheilleen ja sanoivat, että näin tämä nyt menee, Betelli muistelee. – Hahmo muotoutui kansitaiteilijan näkemyksestä. Albumi vaati uusien biisien tekoa, mutta mukaan otettiin myös kolme demokappaletta. Sitten helppoja coverbiisejä, lähinnä bluesia, soittavalle bändille piti saada nimi. Betellin mukaan bändi oli niin tohkeissaan soittamisesta, ettei se nähnyt jutun likaista bisnespuolta. Myös Jimmy Iommi [basso], Betelli ja Speranza olivat arvelevalla kannalla, mutta Reale intti luottavansa lafkan kavereihin ja aikoi huolehtia sopimuksen epäkohdista myöhemmin. Se maksoi 25 dollaria. Loeb väittää toimineensa Realen käskyläisenä. Olimme heille kuulemma studioajasta velkaa. New Yorkin Brooklynistä tullut Riot on jäänyt suurelle yleisölle tuntemattomaksi huolimatta roolistaan heavy rockin sekä speedja power metalin historiassa. Bändi pääsi mukaan Greene Street -studiolla äänitettyyn kokoelmalevyprojektiin, ja sen tuottajakaksikko nyppäsi bändin sivuun kokopitkän levyn tekemistä varten omalle Fire Sign -lafkalleen. – Lafka sai omistukseensa kaiken seuraavaksi 20 vuodeksi, eikä bändille herunut mitään. Noin kuvio sai alkunsa, Reale muisteli Masa Itohille japanilaisessa tv-haastattelussa 1989. – Kun lopulta allekirjoitimme sopimuksen, sydämeni murtui. – Eihän siinä ollut mitään järkeä, mutta kai ajatus oli, että kuutti kostaa ja nuijii puolestaan ihmiskunnan hengiltä, Kouvaris kertoo. Kotinurkissa asustellut persaukinen bändi oli studiolla yövuorossa
Bändi sai tuulta alleen, levyn vastaanotto oli hyvä ja keikkoja riitti. Bändi pääsi lämppäriksi Rushin kiertueelle ja ylsi jopa listasijoitukseen. Tuttu, biisit tunteva mies sai pestin ilman koesoittoja. Tyylillisesti maanläheisemmässä ja Loebin mukaan tuottajaparin keskinäisen nahistelun vuoksi epäonnistuneessa levyssä oli jo tukkametallin kaikuja. Hänen tilalleen tuli erilaisella ulosannilla varustettu Rhett Forrester (1956–1994), itsevarma keulahahmo. Näin saadun pienen menestyksen ansiosta Capitolin optio toiseen levyyn toteutui. Ojasta allikkoon Capitol ei promotoinut Narita-levyä juurikaan, joten Riotin tuottajakaksikko osti sille radiokuuluvuutta. Valokeilaan noussut Quiet Riot aiheutti sekaannusta. Riotin haluttiin kirjoittavan tarttuvampia biisejä ja meikkaavan. Speranza oli kuitenkin saanut tarpeekseen ja jätti yhtyeen. Sandy Slavin (rummut) ja Kip Lemming (basso) astuivat poispotkitun rytmiryhmän tilalle. Naritan kannessa Johnny-hylje sai ylleen sumopainijan asun ja taustalleen lentokoneen ja pääkalloja. Elektra ei ollut levyyn tyytyväinen ja otti hair metal -osastonsa keskipisteeksi Mötley Crüen jättäen Riotin oman onnensa nojaan. Lafka ei suostunut vaan istui levyn päällä ja kehotti bändiä ryhtymään oikeustoimiin. Kuulimme japanilaisen laulajattaren coverversion Warriorista, ja se piti meitä osaltaan pinnalla, tuntui arvostukselta. Pomojen autoja ja Capitol Toweria spreijattiin. Hardrockaavan Restless Breedin (1982) kannessa ei ollut enää tuttu hyljemies, vaan puoliksi apinanaamainen toimistotyöläinen. Taustalla oli tarve saada Sammy Hagarin kiertueelle räväkämpi oman tallin edustaja. Riot 1980-luvun alkupuolella. Halusimme, että Naritan kannessa oleva hylje heijastaisi japanilaista tukea, ja pistimme sille sumopainijan ruumiin, Reale kertoi Masa Itohille. Loeb puhui bändin pitämään kiinni tyylistään, ja Riot halusi päästä irti Capitol-diilistä. – Näin Rickin kadulla, ja hän tokaisi, että ”bändi sitten hajosi”. Tämä noudatteli Billyn ja Steven toimintakaavaa, joten luulisin syyn olevan siellä, Betelli summaa Riot-uransa päättymisen. Samaa tukevaa hevinjytkettä tarjoileva kakkoslevy Narita (1979) äänitettiin studiossa, joka oli erikoistunut radiojingleihin ja popmusiikkiin, ja bändin oli hankala saada haluamaansa soundia. Järkyttävällä kannella varustettu Born in America (1984) julkaistiin jälleen uudella levy-yhtiöllä. Slayerin basisti Donnie Van Stavern ja Machine Headissä sittemmin paukutellut Dave McClain. Ilmeisesti bändi hajosi siksi aikaa, että siihen saatiin uusi rumpali ja basisti. Bändin toimittaessa Fire Down Under -kiekon lafkalle, se tyrmäsi levyn kaupallisesti epäkelpona. Loistavasti menneen Teksasin-kiertueen jälkeen Riot piti pari viikkoa paussia. Yhtyeen ehkä arvostetuimmaksi levyksi osoittautunut Fire Down Under julkaistiin Elektralla vuonna 1981. Riotin kanssa hengannut Rick Ventura oli Kouvarisin luontainen seuraaja. Taas yksi mysteeri. Levyä ei julkaissut Fire Sign, vaan sen taakse koetettiin saada isompaa lafkaa. Eurooppalaiset fanit saivat vihiä keljusta kohtelusta ja alkoivat masinoida vetoomuksia Capitolin väelle levyn julkaisemisesta tai bändin sopimuksesta vapauttamisesta. Olin niin loukkaantunut, etten edes kysynyt asiasta. – Ensilevymme jälkeen uramme ei tuntunut etenevän. 79. Neljätuhatta allekirjoitusta vakuutti Capitolin päästämään bändin irti. Lopulta julkaisijaksi löytyi Capitol. Hän ei kuitenkaan ollut laulajana kaikkien Speranzaan tottuneiden fanien mieleen. Ura ei vieläkään edennyt lämppärikituuttelua pidemmälle, ja tympääntynyt bändi jäi tauolle. Tästä virisi keikkaileva Narita-yhtye. Mäkistartilla uuteen nousuun Reale hengasi paussin ajan San Antoniossa. Olin äimissäni, kukaan ei ollut kertonut minulle asiasta mitään. Jammailukavereina oli Teksasin-keikoilla tutuksi tulleita faneja, kuten S.A. Bändi kiersi KISSin kanssa ja teki videon MTV:lle
Erilainen siitä levystä kyllä tuli. Tällä kertaa tuottajalla oli yllättävä ehdotus lisätä progressiiviseen vauhtihevikeitokseen puhaltimia ja vieraita. Näin biisi, josta ei saatu aiemmin irti oikein mitään, heräsi eloon. Moore kertoo, että vaivattomien äänitysten päätyttyä bändi alkoi ajautua törmäyskurssille tuottajansa kanssa. Mike Flyntz liittyi Riotiin sen jälkeen, kun Reale oli oli pälyillyt isänsä kanssa baarin ikkunan takaa Flyntzin soittoa VA NH A LI IT TO Riot V, yhtyeen viimeisin inkarnaatio. Diili oli Loebin mukaan täyttä kusetusta, ja rojalteina herui vain pennosia. Annoimme palaa ja halusimme katsoa, miten se otetaan vastaan, Reale kertoi Masa Itohille. Levyllä on myös versio fuusiokitaristi Al DiMeolan kappaleesta Racing with the Devil on the Spanish Highway. 80. Slavin jatkoi vielä rumpalina, mutta ei innostunut uudesta suunnasta, johon Riot-basistiksi päässyt Van Stavern yhtyettä ajoi. Van Stavern sai tietoonsa, että New Yorkissa levymuusikot saivat palkkion muusikkojen liiton kautta. Mooren mukaan hänen roolinsa oli ”johtaa tuota sekopäisyyttä ja kelluttaa sen päällä jotakin tarttuvaa”. Kusetus jatkuu Riotin ”Moore-ajan” toinen levy Privilege of Power (1990) äänitettiin New Yorkissa, Loebin hoteissa. Slavin lopetti ja tilalle tuli Bobby Jarzombek. Hän äänitti muutaman biisin, joiden avulla lähdettiin kalastelemaan levytyssopimusta. Loeb katosi viikkokausiksi tavoittamattomiin masternauhat mukanaan. Hääbändibasistista Riotin solistiksi nostettu Tony Moore oli harvinaisen kipakkaääninen, oopperalauluun perehtynyt laulaja. Sony nappasi Riotin talliinsa, ja bändi suuntasi vahvasti Japanin-markkinoille. Riot loi albumilla nahkansa uuden kokoonpanon turvin. – Tower of Powerin kundit tulivat vetämään torvia, ja saimme sattumalta Joe Lynn Turnerin laulamaan Killer-kappaleelle. Laulajaksi valittiin basistin ehdotuksesta Jag Panzerin Harry ”The Tyrant” Conklin, jonka kanssa bändi heitti pari keikkaakin. Jarzombekin mukaan Amerikan-keikoille tultiin kuulemaan vanhaa Riot-materiaalia. Riotiakin alettiin elvyttää, mutta sen jäsenillä oli joko muuta tekemistä tai kärsivällisyys lopussa. Thundersteel ei ollut myyntimenestys, vaikka saikin aikaan kuhinaa. Riot alkoi valmistella uutta, aiempaakin monimutkaisempaa materiaalia. Tonkiessaan asiaa hän selvitti, että Privilege of Powerista oli kyllä maksettu palkkioita – torvisektiolle ja muille vieraille, vaan ei bändille. Conklinin ajalta jälkimaailmalle jäi kahden biisin The Tyrant Sessions -singlenä vuonna 2005 julkaistu demo. Hetken bändissä oltuaan tämä totesi, ettei halua jatkaa. Maa otti Thundersteelin ja Riotin vastaan avosylin. Legendaarinen promoottori Herra Udo järkkäsi Riotin Japaniin vuonna 1989, ja reissu puhalsi bändiin eloa. Riotin comebacklevyksi muotoutunutta ja pienimuotoisen klassikkostatuksen saavuttanutta Thundersteeliä saatiin odottaa vuoteen 1988. Levy-yhtiöön lopulta toimitettuun masteriin oli ilmestynyt tv-dialogia ja ääniefektejä, ilmeisesti Queensrÿchen ja Toxikin esimerkkiä seuraten. Kotona Riot jynssäsi pieniä klubeja, mutta Japanissa se esiintyi isoissa teattereissa. Lafka oli erikoisesta, myöhässä toimitetusta levystä nyreissään. Bändin tyyli oli ulkoisesti tukkametallinen, mutta sen otteissa oli ytyä ja levy oli vahva power metalin, klassisen heavyn ja nousussa olleen speed metalin yhdistelmä. Vaikeamman kaman soittamiseen livenä tarvittiin kakkoskitaristi. Thundersteelin valmistuminen oli melkoinen hässäkkä, sillä ennen Jarzombekiä bändissä käväisi Lion-bändin Mark Edwards. Sanoitusten tematiikkaakin muovattiin ajan hengen mukaisesti miekkailusta sosiaalisesti tiedostavampaan suuntaan. Reale ei pitänyt Conklinin laulusta ja pyysi Rhett Forresterin takaisin
Riot soitti pikkupaikoissa, ilman mainostusta, muutamalle hengelle. Tilaus alkaa seuraavasta mahdollisesta numerosta ja jatkuu kestotilauksena niin kauan kunnes tilaaja muuttaa tai irtisanoo sen. Loeb hoiteli kaiken omatoimisesti. Michael DiMeo tuli tilalle. Tässä vaiheessa hän oli kyllästynyt lääkitykseen ja alkoi tapojensa vastaisesti ryypiskellä. Koska rahahommat olivat menneet pieleen, Van Stavern lähti lätkimään vuoden 1989 Japanin-kiertueen jälkeen. Osoitteenmuutos Ilmoita uusi osoitteesi riittävän ajoissa tilaajapalveluumme sähköpostitse, kirjeitse, soittamalla tai osoitteessa www.inferno.fi. Reale oli kärsinyt pitkään kivuliaasta Chronin taudista hoitaen itseään kuntoilemalla ja lääkityksellä. – Moni ehkä ajattelee, että minä käyttäydyin itsekkäästi ajaen jäseniä bändistä. Se palasi vuonna 2009, ja kokoonpano julkaisi Immortal Soul -levyn pari vuotta myöhemmin. Jarzombek jätti bändin 1994. Tietoja voidaan käyttää suoramarkkinointitarkoituksiin. Tosiasiassa heidän turhautumisensa johti siihen, Reale kertoi Metalinvaderille vuonna 1988. Asioidessa on hyvä ilmoittaa tilaajanumero. Vuonna 1993 olin valmis luovuttamaan. Bändi julkaisi kipakan Unleash the Fire -albumin 2014 ja jatkoi taisteluhevin tuuttausta Armor of Lightilla 2018. Kustantaja Pop Media Oy Fredrikinkatu 42 00100 Helsinki www.inferno.fi Tilaajapalvelu puh. Irtisanominen voi tapahtua sähköpostitse, kirjeitse tai soittamalla tilaajapalveluumme. Pari kuukautta tästä mies oli jo kiertueella Japanissa. Kestotilaus jatkuu ilman uudistamista, mikäli sitä ei irtisanota mieluiten kuukautta ennen tilausjakson päättymistä. The Brethren of the Long House -levyn (1995) jälkeen homma alkoi Flyntzin mukaan lähteä taas liikkeelle Japaninja Euroopan-kiertueiden kautta. Jarzombek palasi vuoden 1997 Inishmorelle, teki vielä sen seuraajan Sons of Societyn ja lähti Rob Halfordin rumpaliksi. Reale teki levylle biisejä, mutta ei pystynyt heikentyneen terveytensä takia osallistumaan täysipainoisesti sen äänityksiin. Pitkäikäisessä yhtyeessä on Riot V mukaan laskettuna käväissyt lähemmäs 30 jäsentä, osa muutamaankin kertaan. Riot jatkoi oman polkunsa tallaamista menestyen enemmänkin Japanissa kuin muualla maailmassa. 03 4246 5302 (avoinna ma-pe 9-16) tilaajapalvelu@popmedia.fi Tilaushinnat • 12 kk kestotilaus 94,80 euroa • 12 kk määräaikaistilaus 107,80 euroa • Ulkomaisiin tilauksiin lisätään postimaksulisä • Hinnat sisältävät ALV % 11 numeroa/12kk 94,80. Hän kuoli komplikaatioihin 25.1.2012 muun bändin ollessa keikkamatkalla 70 000 Tons of Metal -risteilyllä. – Emme yksinkertaisesti tienneet rahan tulosta tai menosta mitään. Bändi palasi Japaniin uuden basistin Pete Perezin kanssa vain puoli vuotta edellisestä kerrasta. Minut pitivät liikkeessä fanit ja heidän rakkautensa musiikkiin. – Miten kykenee jatkamaan, jos pyrkii luomaan jotakin hyvää, mutta ei pysty toimimaan ulkoisten seikkojen vuoksi. Keskushahmonsa menetyksen jälkeen Riot oli mennyttä, ja Van Stavern alkoi tehdä musiikkia Riotin hengessä Realea kunnioittaakseen. Tämän jälkeen sai tarpeekseen Tony Moore. Sony oli vetänyt töpselin irti Riotin osalta, eikä Privilege of Poweria saatu kaupaksi isommin, hyvästä sisällöstä ja kerrankin asiallisesta kannesta huolimatta. Jutun tiedot ja lainaukset ovat pääosin Jimmy Kayn Metal Voicelle tekemästä kolmiosaisesta dokumentista Riot – Fight or Fall. Yhtye nimettiin Riot V:ksi. Kituuttelevasta lopusta uuteen alkuun Conklinin kanssa demotetut biisitkin sisältävä Nightbreaker (1993) oli paria edeltäjäänsä perinteisempi heavy metal -levy. Bändistä ulkona olleet Van Stavern ja Jarzombek ideoivat Thundersteel-aikojen kokoonpanon kasaamista. Mooren mukaan bändin seuraava Amerikan-kiertue oli musertava. Tilaa Inferno! Tilaus on kestotilaus ja se koskee vain Suomeen lähetettäviä tilauksia. Flyntz kertoo, että syy vuoden 2002 Through the Storm -levyn jälkeiseen taukoon johtui suurelta osin pettymyksestä ison Dio-lämmittelypestin peruuntumisesta – yllättäen rahakuvioiden takia. Samana vuonna Riot äänestettiin The Hall of Heavy Metal Historyyn. coverbändissään. Kitaristiksi tuli Flyntzin oppilas Nick Lee ja laulajaksi Todd Michael Hall. Mene osoitteeseen www.popmedia.fi/tilaa-inferno Kestotilaus Kestotilaus on tilaustapa, joka on määräaikaistilausta edullisempi. Saatuaan Realen isän siunauksen hän kasasi bändin Flyntzin ja aiemminkin bändissä rumpaloineen Frank Gilcriestin kanssa. Vuonna 2006 Riot palasi tuttua heavyä sisältävällä Army of Onella saaden aikaan pientä liikehdintää. Jarzombek uumoilee syyksi sitä, että toimeentulon hankkiminen bändissä oli mahdotonta
Hyttinen uskoo löytävänsä näiden välille oikeanlaisen tasapainon. Kotoa sattui löytymään satoja metallilevyjä, eikä keskikaljakuppilan perustaminen ollut niin iso juttu, Hyttinen kertoo. Thrasherien sisustus on Hyttisen mukaan vielä rakennusvaiheessa ja senkin on tarkoitus rakentua pikkuhiljaa. En katsonut juuri menneisiin, mutta pienen irtioton jälkeen tilaisuuteen oli vain tartuttava. – Katsotaan ajan kanssa, miten tämä tästä lähtee, että pistetäänkö akkarikeikkoja tai muuta ohjelmaa pystyyn. – ”Kalja” on se täysin ylivoimaisesti yleisin tilaus. Osoite on Hämeenkatu 30, Tampere. – Kaiken ytimessä on mukava palvelu ja metallihengen mukainen yhteenkuuluvuus. Thrasherie palvelee metallinja oluenjanoista kansaa joka päivä kello 15–02. Tuntuu, että Rustyn sulkemisen jälkeen suomalaiset juomatavat ovat olleet enemmän erikoisoluisiin kallellaan. – Päädyin opiskelemaan laitoshuoltajaksi ja olin sairaalassa hoitajana aika monta vuotta. – Kyllä Rustyn ajoilta on tuoreessa muistissa, kuinka siellä oltiin lusimassa pitkiäkin iltoja, mutta kyllä ne palkittiin, kun vastapainona oli niitä huippumukavia iltamia. Hyttinen tietää ottavansa Thrasherie Barin kanssa riskin. – Vaikka erikoisoluita hehkutellaan nykyään paljon, kyllä se keskikalja on yhä se mikä myy, Hyttinen naurahtaa. – Aika rokkijuomalinjalla tässä mennään muutamista olutpoiminnoista keskikaljan kautta jekkubatteryihin ja viskicoliin, mutta ehkä tässä voi jonkinlaisia bändija muusikkoteemaisia drinksulistojakin vielä kehitellä. JA N I N U M M E LA 82. Jalat on tiukasti maassa, ja tiedän, että viikolla menekki tulee olemaan nihkeää. Toistaiseksi minulle riittää, että metallikansa viihtyy ja saan tästä jotenkuten leivän pöytään. Vai ovatko sittenkään. Metallibaari palasi Manseen 6. – Pääsin tähän paikkaan aika pienellä rahalla, ja vaikka tuossa on vielä toistaiseksi ratikkatyömaata edessä ja kaikkea, otin tämän sellaisena kauaskantoisena sijoituksena, jota lähdetään rakentamaan pikkuhiljaa. PIIRI AKI NUOPPONEN Tamperetta siunattiin vuodenvaihteessa uudella metallibaarilla, kun Thrasherie Bar avasi ovensa sen keskuskadulla. On hyvä mennä tilanteen mukaan, tsekkailla vähän bändipaitoja ja pistää sen mukaan raitoja soimaan. Jos on selvästi nuorempaa jengiä, pistetään vähän tuoreempaa kamaa. Viikonloppuna väkeä saattaa käydä sitäkin enemmän. – Kävin aikoinaan ravintolakoulun, ja pian oman baarin pitäminen alkoi kiinnostaa. Hyttinen keskittyi yhdeksän vuotta aivan muihin töihin, kunnes kutkutteleva tilaisuus baarinpitämiseen aukesi. – Jos talossa on vanhempaa väkeä, isketään soimaan vähän vanhempaa liittoa. Onko keskikalja menettänyt asemiaan. En pidä tätä pelkästään tamperelaisena baarina, vaan toivon, että ajan kanssa tänne aletaan löytää ulkopaikkakuntia ja -maita myöten. – Sanotaanko näin, että ei tätä asiaa ole ihan kauhean isoilla odotuksilla laskeskeltu ja suunniteltu, Hyttinen nauraa. Viikonloppuna voi sitten tykitellä kaikenlaista sekaisin. Jatkettiin tovi kolmannessa, vähän pienemmässä paikassa, kunnes vuonna 2008 kiinnostus alkoi hiipua ja kehittelin pientä burnoutiakin, joten se kuvio jäi sitten siihen. – Muutaman kadun kauttahan siinä mentiin, ja hetken aikaa Rusty oli niin iso, että siellä soitettiin ihan keikkojakin, mutta sitten se osoittautui vähän liian isoksi. RAVINTOLOITSIJA Tommi Hyttisen nimi saattaa olla monelle tamperelaiselle tuttu yli vuosikymmenen takaa: mies isännöi yhdeksän vuoden ajan Rusty Angel -baaria, joka sijaitsi olemassaolonsa aikana kolmessa osoitteessa, Satamakadulla, Näsilinnankadulla ja Aleksanterinkadulla. Nyt lähes kaikki niistä ovat kadonneet katukuvasta. Jos hevikansalta lähdetään kysymään, mikä tekee hyvän metallibaarin, yksi peräänkuuluttaa hyvää musiikkia, toinen viihtyvyyttä ja kolmas raudanlujaa palveluhenkeä. – Kaikenlaista bändikamaa ja pientä yksityiskohtaa tulee kerääntymään, ja sitä saa muuten tuodakin, jos vaikka bändimerkkejä, levyjä, soittimia tai muuta on turhan päiten nurkissa pyörimässä. Rusty Angelin lopettaessa Tampereeltakin löytyi useita metallikuppiloita, Helsingistä nyt puhumattakaan
FIILISTELYVIDEO: /NUMMIROCKFESTIVAL /NUMMIROCK ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33 ENNAKKOLIPUT 4PV / T O I M I T U S KULUINEEN A L K A E N 33
Get the NUCLEAR BLAST mobile app NOW at http://road.ie/nuclearblast FOR FREE or scan this QR code with your smartphone reader! NUCLEAR BLAST MOBILE APP FOR FREE ON IPHONE, IPOD TOUCH + ANDROID! DISTRIBUTED BY